[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fCr13brk_bR0eV0swYrrJ97G8H7nC3h4IRF3KpWNY1kI":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":15,"language":18,"yearPublished":19,"yearPublishedTranslation":20,"wordCount":21,"charCount":22,"usRestricted":23,"gutenbergId":24,"gutenbergSubjects":25,"gutenbergCategories":30,"gutenbergSummary":35,"gutenbergTranslators":36,"gutenbergDownloadCount":38,"aiDescription":39,"preamble":40,"content":41},2019,"Kapteeni Singletonin seikkailut","Defoe, Daniel",1660,1731,"2019-defoe-daniel-kapteeni-singletonin-seikkailut","2019__Defoe_Daniel__Kapteeni_Singletonin_seikkailut",null,"romaani",[14],"seikkailu",[16,17],"brittilainen","klassikot","fi",1720,1910,40485,281431,false,59459,[26,27,28,29],"Adventure stories","Picaresque literature","Pirates -- Fiction","Sea stories",[31,32,33,34],"Adventure","British Literature","Classics of Literature","Novels","\"Kapteeni Singletonin seikkailut\" by Daniel Defoe is a novel published in 1720. Kidnapped as a child and raised by gypsies, Bob Singleton embarks on extraordinary adventures across two continents and countless seas. The first half chronicles his perilous crossing of Africa, battling wild beasts and gathering riches. The second half follows his transformation into a pirate captain, plundering ships across the Indian Ocean. Alongside his loyal Quaker companion William, Singleton must ultimately face the moral consequences of his violent life and find redemption. (This is an automatically generated summary.)",[37],"Hämeen-Anttila, Väinö",273,"Merirosvokapteeni Singletonin vaiheikas elämäntarina kuljettaa lukijan halki Afrikan mantereen ja vaarallisille maailmanmerille. Romaani kuvaa päähenkilön nousua kapteeniksi, elämää lainsuojattomana sekä kohtaamisia kaukaisissa maissa. Kertomus tarjoaa koruttoman ja todenmukaisen kuvauksen merirosvouden ajalta.","Daniel Defoen 'Kapteeni Singletonin seikkailut' on Projekti Lönnrotin\njulkaisu n:o 2019. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen\nulkopuolella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön\nja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Timo Ervasti ja Projekti Lönnrot.","KAPTEENI SINGLETONIN SEIKKAILUT\n\nKirj.\n\nDaniel Defoe\n\n\nEnglannista lyhennellen suomentanut\n\nV. Hämeen-Anttila\n\n\n\n\n\nHelsingissä,\nSuomalainen Kustannus-O.Y. Kansa,\n1910.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\nAlkusanat.\nENSIMÄINEN LUKU\n  Kapina laivassa.\nTOINEN LUKU\n  Purjehdus Epätoivon niemelle.\nKOLMAS LUKU\n  Matka Afrikan mantereelle.\nNELJÄS LUKU\n  Minusta tulee kapteeni.\nVIIDES LUKU\n  Kultavirralla Sisä-Afrikassa.\nKUUDES LUKU\n  Rynnistys rannikolle.\nSEITSEMÄS LUKU\n  Merirosvo ja kveekari.\nKAHDEKSAS LUKU\n  Orjalaiva tuuliajolla.\nYHDEKSÄS LUKU\n  Laivasto Afrikan vesillä.\nKYMMENES LUKU\n  Riistaretkiä itäisillä vesillä.\nYHDESTOISTA LUKU\n  Haaksirikko Ceylonin saarella.\nKAHDESTOISTA LUKU\n  Käännös elämän uralla.\n\n\n\n\nAlkusanat.\n\n\n_Daniel Defoe_ oli 59-vuotias, kirjottaessaan \"Kapteeni Singletonin\nseikkailut\" v. 1720. Hän oli silloin toiminut kirjailijana jo\nkolmekymmentä vuotta, ja juuri edellisenä vuonna julkaissut laajan\n\"Robinson Crusoe'nsa\", josta kaikkien kansojen nuoriso tuntee\nlyhennetyn laitoksen. Kesäkuusta v. 1687 melkein siihen viikkoon asti,\njona hän v. 1731 kuoli, tulvasi hänen kynästään sellainen päivän\ntapauksia käsittelevä lentolehtisien liuta, että häntä täytyy pitää\ntuotteliaimpana kynäilijänä sillä alalla. Mutta tästä ja monista\nvankityrmässä virumistansa vuosista huolimatta hän oli ehtymätön\nromaanikirjailijakin, eikä ole suinkaan hänen vikansa, että hänen monet\nseikkailukertomuksensa ovat vuosisatojen vieriessä jääneet varjoon\ntuota yhtä lukuunottamatta, joka on tehnyt hänen nimensä ikuiseksi.\n\nSyynä Defoen muiden kertoelmien unohtumiseen ovat aikakausien muuttuvat\nmieliteot. Hänen sanomalehtimiesmäinen koruton tyylinsä ja selkeä\narkielämäkuvailunsa ovat saaneet väistyä vilkkaaksi tehdyn kerronnan ja\nhaaveellisuuden tieltä. Hienostunut maku ei hyväksynyt hänen syvistä\nriveistä otettuja sankareitansa ja näiden elämän kaunistelematonta\nkertomista. Mutta nykyinen aika on taaskin viehättynyt tuollaiseen\ntodenmukaiseen yksinkertaisuuteen ja havainnut Defoen romaaneissa\nhienoa taiteellisuutta, ytimekästä aiheen käsittelyä sekä ennen kaikkea\ntodellisesti elettyä elämää, josta jokainen löytää hyviä opetuksiakin.\n\nNiinpä myöskin \"Kapteeni Singletonin seikkailut\" kauttaaltaan\ntuntuvat silloisen ajan muistiinpanoista luotettavasti kokoonpannulta\nselostukselta, jonkun maailmanharhailijan suusta kuullulta\nkertoelmalta. Pienimpiäkin jokapäiväisiä yksityisseikkoja myöten\nantaa Defoe tässä kuvailussaan toden kuvan oman aikansa elämästä,\npiiristä, joka sittemmin merirosvoelämän hävittyä muuttui haaveellisen\nromantiikan kilpakentäksi. Ajankuvauksena se on mielenkiintoinen, ja\nlienee suomalaisellekin nuorisolle huvittavaa nähdä, miten 200 vuotta\ntakaperin sekä elettiin että -- nuorisolle kirjotettiin. Defoe on\nmaailmankirjallisuuden ensimäinen nuorisonkirjailija.\n\n_Suomentaja_.\n\n\n\n\n\n\nKapteeni Singletonin seikkailut.\n\n\n\n\nENSIMÄINEN LUKU.\n\nKapina laivassa.\n\n\nJos saan uskoa sitä vaimoa, jota minut opetettiin sanomaan äidikseni,\nniin olin noin kaksivuotias hienosti puettu pojan palleroinen, kun\nhoitajattarekseni hankittu tyttö kerran kauniina kesäisenä iltana\nvei minut Islingtonin lähellä oleville niityille muka hengähtelemään\nraitista ilmaa. Tapasipa tyttö joko sattumalta tai sopimuksesta\nsulhasensa, ja heidän edestakaisin kävellessään minä jäin leikkimään\nnaapuritalon pikku tyttösen kanssa, milloin heidän näkyvissään, milloin\npensaikossa piilossa telmien.\n\nPaikalle saapui tuollainen vanha vaimo, joiden julmana ammattina\nkuuluu siihen aikaan olleen siepata sievän näköisiä pikku lapsia, ja\nsiirtomaiden istutustöihin myydäkseen isompiakin. Tulija otti minut\naina väliin syliinsä suudellakseen, ja leikki kanssamme, houkutellen\nsiten meidät molemmat vähän etäämmäksi. Lopulta hän palautti kumppanini\nhoitajattaren luokse sanomaan, että vieras rouva oli mieltynyt\nlapseen ja viihdytteli sitä, kunnes pienokainen haettaisiin kotiinsa.\nLeikkitoverini lähdettyä asialleen vaimo vei minut kerrassaan matkaansa.\n\nMinut luovutettiin nähtävästi aluksi jollekulle kerjäläis-akalle, joka\ntarvitsi kaunista pikku-lasta, saadakseen ihmisiltä armeliasta apua,\nja sittemmin mustalaisnaiselle, jonka hoivissa vartuin noin kuuden\nvuoden vanhaksi. Eikä tämä vaimo koskaan antanut minun olla minkään\npuutteessa, vaikka herkeämättä kuljeskelimmekin maan toisesta äärestä\ntoiseen. Hän ilmaisi minulle viimein, etten ollut hänen oma poikansa,\nja kertoi ostaneensa minut kahdellatoista shillingillä toiselta\nvaimolta, jolta oli kuullut millä tavoin minut oli saatu. Nimekseni oli\npantu Bob Singleton.\n\nHyödytöntä on tässä koettaa kuvitella minut hukanneen huolimattoman\nletukan säikähdystä, tai sitä ansaittua ripitystä, minkä hän sai\nisältäni ja äidiltäni näiden kauhuissaan vaikeroidessa lapsensa\nkohtaloa. En ole saanut heistä mitään vihiä koko elämäni aikana.\n\nHyvä mustalais-äitini ripustettiin aikanansa hirsipuuhun, kaiketikin\njostakin ammattiinsa kuuluvasta tekosesta; ja kun tämä sattui hiukan\nliian aikaisin pystyäkseni vielä omin neuvoin ansaitsemaan elantoani\nkulkurina, niin otti minusta pitääkseen jotakin huolta kai se kunta,\njohon silloin jäin. Ainakin on ensimäisenä muistonani sen jälkeen\ntepasteleminen kyläkoulussa, jossa pitäjän pappi kehotteli minua\nolemaan hyvä poika, jotta minä köyhästä raukastakin sukeutuisin kunnon\nkansalaiseksi, jos lukisin ahkerasti ja turvaisin Jumalaan.\n\nMinua lienee siirrelty kunnasta toiseen, kenties sikäli kuin nämä\nkiistelivät oletetun äitini viimeisestä varsinaisesta kotipaikasta.\nLopuksi näyn joutuneen lähelle meren rannikkoa, sillä minuun mieltyi\njoku laivankapteeni ja toi minut avustelemaan pikku palveluksillani\nväkeä, joka rakensi hänelle laivaa Bussletonissa Southamptonin\nlikittyvillä. Sen valmistuttua hän otti minut mukaansa matkalle\nNewfoundlandiin, vaikka olin vasta kahdentoista ikäinen.\n\nTulin toimeen koko hyvin, ja miellytin kapteenia niin suuresti, että\nhän nimitteli minua omaksi pojakseen. Tein kolme tai neljä matkaa\nhänen mukanaan, ja vartuin vantteraksi pojaksi. Mutta kerran taas\nlähdettyämme kotia kohti Newfoundlandista meidät sieppasi algerialainen\nkaappari eli rosvo-alus, jälkeenpäin tekemieni laskelmien mukaan noin\nvuoden 1695 vaiheilla.\n\nNäin turkkilaisten pitelevän hyvin raakamaisesti kapteeniani, joka\noli taistelussa saanut pirstoutuneesta sälöstä haavan päähänsä. Mutta\nminua ei onnettomuus suurestikaan koetellut, kunnes tulin tehneeksi\njonkun kovaonnisen huomautuksen, muistaakseni kapteenin kohtelemisesta;\nsilloin minut tempaistiin esille ja jalkapohjiani suomittiin litteällä\nkepillä niin armottomasti, etten moneen päivään kyennyt liikkeelle.\n\nRosvot purjehtivat saalistansa hinaten Gibraltarin salmea kohti, kun\nCadizin lahden näkyvissä kaksi isoa portugalilaista sotalaivaa kävi\nheidän kimppuunsa, vallaten laivan ja vieden sen Lissaboniin. En\nollut joutunut kovinkaan apeaksi vankeudestani, sillä minä en edes\nosannut oivaltaa sen seurauksia, jos sitä olisi jatkunut. Niinpä en\nmyöskään kyennyt kunnolleen arvostamaan pelastustani, eikä se sitte\ntodellakaan minuun nähden käynyt täydestä, sillä kapteeni kuoli\nhaavoihinsa Lissabonissa, ja siten menetin ainoan ystäväni maailmassa.\nMinulle palasi niin ollen melkein alkuperäinen tilani, nälkiintyminen,\nlisänään vielä se haitta, että olin vieraassa maassa, missä en tuntenut\nainoatakaan ihmistä enkä pystynyt sanallakaan puhumaan puolestani.\n\nKuitenkin kävi minulle siellä paremmin kuin saatoin odottaa, sillä\nkun koko muu miehistömme sai lähteä minne mieli teki, jäin minä\nturvattomuudessani useaksi päiväksi laivaan. Vihdoin minut sai\nnäkyviinsä muuan luutnantti ja tiedusti mitä tuo englantilainen\npenikka täällä maleksi ja miksi häntä ei heitetty maihin. Arvasin\nhänen sanojensa sisällön, ja laivan luotsi, vanha merimies, nähdessään\nsurkean katsantoni tuli vaillinaisella englanninkielellä ilmottamaan\nminulle, että minun oli lähdettävä.\n\n\"Minne on minun lähdettävä?\" kysyin minä.\n\n\"Minne haluat -- vaikkapa kotimaahasi, jos tahdot.\"\n\n\"Millä keinoin sinne lähtisin?\"\n\n\"Mitä, eikö sinulla ole ollenkaan ystäviä?\" ihmetteli hän.\n\n\"Ei\", vastasin, \"ei koko maailmassa muuta kuin tuo koira\", viitaten\nlaivan koiraan, joka oli vastikään tuonut varastamansa lihakimpaleen\nviereeni, luovuttaen sen ateriakseni; \"se on ollut hyvänä ystävänä ja\ntoimittanut minulle päivälliseni.\"\n\n\"Hyväinen aika\", puheli luotsi, \"pitäneehän sinun saada ruokaa.\nLähdetkö minun matkaani?\"\n\n\"Mielihyvällä\", vastasin minä. Vanha luotsi vei minut kotiinsa ja\nkohteli minua kutakuinkin hyvin, vaikka raataa sain otsani hiessä.\nAsuin hänen luonaan kaksi vuotta, hänen harjottaessaan ammattiansa;\nsitte hän sitoutui laivuriksi eli luotsiksi don Garcia de Pimentesia\nde Carravallasille, itä-intialaiseen Goaan lähtevän portugalilaisen\ngaleonin eli karakin kapteenille. Heti toimensa saatuaan hän pani minut\nlaivaan hoitelemaan kajuuttiansa, jonne hän oli varannut yltäkyllin\nväkijuomia, säilytettyjä hedelmiä, sokeria, mausteita ja muuta hyvää\nomiksi matkaeväikseen, jälkeenpäin muka vaatevarastonaan säilyttäen\nsinne melkoisen määrän europalaisia kauppatavaroita, kuten hienoja\nkudostöitä ja palttinoita sekä poijia ja muita villakankaita.\n\nJos olinkin nuoruuden huolettomuudessa haluton pitämään minkäänlaista\npäiväkirjaa tästäkään matkastani, vaikka isäntäni siihen kehotteli,\nniin aloin kuitenkin ajan mittaan silmäillä hänen karttojansa ja\nkirjojansa. Ja kun osasin välttävästi kirjottaa, ymmärsin hiukan\nlatinaa ja vähitellen opin portugalinkieltäkin, niin pystyin päällisin\npuolin perehtymään merenkulkuoppiin, vaikk'en siinä määrin kuin\nsaattoi katsoa tarvittavan suoriutuakseni siitä seikkailu-elämästä\nmikä minun kohtalokseni koitui. Sanalla sanoen, opinpa yhtä ja toista\ntällä matkallani portugalilaisten parissa; eritoten kehittyi minusta\njulkea pitkäkynsi ja kehno merimies, ja luulenpa voivani vakuuttaa,\nettä he ovat maailman kaikista kansakunnista pätevimmät opetusmestarit\nmolempiin.\n\nPoikkesimme Itä-Intian matkallamme Brasilian rannikolle. Eihän se\ntosin ollut tolan varrella, mutta sinne kapteenimme ensin suuntasi\nkulkumme joko omasta alotteestaan tai omistajien määräyksestä. Kaikkien\nPyhimysten lahdessa, jolla portugalinkielessä on nimenä Rio de Todos\nlos Santos, purimme lähes sata tonnia tavaroita ja otimme lastiksi\nmelkoisen erän kultaa, muutamia sokerilaatikkoja ja seitsemän- tai\nkahdeksankymmentä tupakkakääryä, vähintäinkin sentnerin painoisia\nkukin. Niissä hommissa sain uskottua asemaani hyväkseni käyttäen maissa\nisäntäni käskystä hyöriessäni näpistetyksi omaan taskuuni parikymmentä\nkultamoidoria; se oli ensimäinen sellainen seikkailuni.\n\nMinä pääsin hyvin uutteran ja tuiki luotettavan palvelijan maineeseen\nhoidellessani isäntäni minulle uskomia tehtäviä. Uuttera olinkin,\nmutta pahastipa erehtyivät pitäessään minua rehellisenä. Siinä\nharhaluulossaan kapteenikin kiintyi minuun suuresti ja käytti\nminua tuon tuostakin omissa asioissansa; minä taasen sain auliin\nahkeruuteni palkaksi monia pikku etuja. Etenkin käytti hän minua laivan\nkonstaapelin apurina silloin kun täydenteli laivan varastosta omia\nyksityisiä muonavarojansa, joita erityinen konstaapeli hoiteli. Ja\nniissäpä hommissa monet hyvät palat solahtivat salaa minun suuhuni.\n\nSeitsemässä kuukaudessa saavuimme Goaan ja viivyimme siellä\nkahdeksannen. Isäntäni yleensä oleskeli päivät päästään maissa,\njoten minulla ei koko sinä aikana ollut juuri minkäänlaatuista muuta\ntehtävää kuin oppia kaikkea mitä portugalilaisissa on pahaa; ja se\nväki on petollisinta ja irstainta, röyhkeintä ja julminta kaikista\nmaan päällä kristityn nimeä kantavista kansakunnista. Samalla ovat he\nsietämättömästä rohkeutensa pöyhkeilystä huolimatta yleensä hurjimpia\npelkureita mitä konsanaan olen tavannut. Oli tosin siellä täällä\njoukossa joku muita vähemmän kelvoton, mutta juuri näiden pariin\nparhaasta päästä lyöttäytyneenä minä sitä syvemmin halveksin toisia, ja\nsyystä kylläkin.\n\nKohtalo tietenkin siten ohjaili urani alkua, tietäen että minulle\ntulisi maailmassa tehtäväksi työtä, josta ei kykenisi suoriutumaan\nkukaan muu kuin kaikelle rehellisyyden ja uskonnon tunteelle paatunut.\nMutta kuitenkin, omassakin pahuuden tilassani, herätti ympäristöni\ntäydellinen kunnottomuus minussa niin jyrkkää kammoa, ett'en alusta\nasti voinut muuta kuin kaikesta sydämestäni vihata portugalilaisia,\npysyen sillä kannalla kaiken ikäni.\n\nSaatuani tietää, että kapteeni maksoi isännälleni puoli moidoria\nkuukaudessa palveluksestani ja että hän oli myöskin merkityttänyt\nnimeni laivan kirjoihin, odotin että minäkin saisin jonkun erän\nitselleni silloin kun miehistölle maksettaisiin Intiassa neljän\nkuukauden palkkaa vastaava tavanmukainen ensimäinen suoritus. Mutta\nerehdyinpä kerrassaan; hän ei ollut niitä miehiä. Hän oli ottanut minut\nhoteisiinsa hädän hetkenä, ja hänen hyötynsä vaati minua siinä tilassa\npysymäänkin, jotta olisin edullisimmin hänen vapaasti käytettävänänsä.\nArmeliaisuudesta ei hän siis ollutkaan minua huostassaan pitänyt; minä\ntaasen olin heti laivaan tullessani olettanut jotakin palkkaa saavani.\n\nPahaa aavistamatta toimitin erään miehen puhumaan asiastani, muiden\nsaatua rahansa. Hän tästä kuohahti sokeaan raivoon, nimitteli minua\nenglantilaiseksi koiraksi ja nuoreksi kerettiläiseksi, ja uhkasi jättää\nminut inkvisitsionin käsiin. Eipä hänen olisi juuri kerettiläistä\npitänyt valita kaikista nimittelyistä, mitä aakkosistamme kokoon saapi;\nsillä kun minä en tiennyt uskonnosta mitään, en protestanttilaisesta\nsen paremmin kuin katolilaisestakaan enkä kumpaistakaan\nmuhamettilaisesta erottanut, niin enhän voinut kerettiläinenkään\nolla. Laivan kappalainenkin, ryhtyen antamaan minulle alkeis-ohjausta\nkatolilaisissa opinkappaleissa, koetti isäntääni taivutella, mutta\nsilloin hän pauhasi, että minä en ollut hänen palvelijansa, vaan\norjansa, jonka hän oli siepannut Algeriassa, vakuuttaen minun olevan\nturkkilainen veitikka, joka vapauteen päästäkseni pyrin olemaan\nenglantilainen. Inkvisitsionilla hän sitte uhkaili ehtimän takaa.\n\nPäätin karata tieheni, kun vain tilaisuuden tapaisin; mutta kun\nGoassa ei ollut muita laivoja ja minut olisi maissa saatu kiinni,\nniin minulla ei ollut muuta keinoa kuin kärsivällisyys. Ja senkin hän\nkulutti loppuun niin joutuin kuin kykeni, sillä siitä lähtein hän alkoi\nkohdella minua pahoin, ei ainoastaan huonontaen ruokaani, vaan myöskin\nraakamaisesti rääkäten minua pienimmästäkin aiheesta, niin että elämäni\nalkoi olla kovin viheliäistä. Kurjuuteni ja pelastumisen mahdottomuus\npani minut hautomaan kaikenlaista pahaa mielessäni. Yöt päivät pohdin\nkatkerata kostoa.\n\nKotimatkalla päästyämme Hyväntoivonniemen tasalle ajoi meidät takaisin\nankara länsilounasmyrsky, joka pidätteli meitä kuusi vuorokautta\nulohtaalla idässä, kunnes sitte useamman päivän luovailun jälkeen\nviimein ankkuroitsimme Madagaskarin rannikolle. Laiva oli kärsinyt\nmelkoisia vaurioita ja kaipasi korjaamista; luotsi, isäntäni, ohjasi\nsen siitä syystä likemmä maata, kunnes kelluimme varsin hyvässä kuuden\nkolmatta sylen syvyisessä satamassa noin puolen engl. penikulman päässä\nrannasta.\n\nLaivan siinä viipyessä puhkesi miehistön keskuudessa jonkun\nruokaosuuksissa havaitun puutteellisuuden johdosta mitä uhkamielisin\nkapina, yltyen niin pitkälle, että he uhkasivat viedä kapteenin maihin\nja omin neuvoin palata laivalla Goaan. Olisin sen suonut kaikesta\nsydämestäni, sillä päässäni pyöri pelkkiä konnankujeita ja olin\nkaikkiin sellaisiin valmis. Nuoresta ijästäni huolimatta minä senvuoksi\nkannustin tyytymättömiä niin innokkaasti ja julkisestikin, että olin\nkovin täpärästi joutumaisillani hirteen ihan elämäni alkukautena.\nKapteeni näet oli saanut jotakin vihiä siitä, että miehistöstä muutamat\nsuunnittelivat hänen kuolemaansa. Osittain rahalla ja lupauksilla,\nosittain uhkauksilla ja kidutuksella hän sai kaksi miestä tunnustamaan\nkaikki juurtajaksain. Nimeltään mainitut kytkettiin järjestään kiinni,\nkunnes toisen syyttäessä toistansa oli lopulta kuusitoista miestä\nraudoissa, minä niistä yhtenä.\n\nVaara sai kapteenin horjumattoman ankaraksi; hän päätti puhdistaa\nlaivan vihamiehistään ja tutkittuansa tuomitsi meidät kaikki\nkuolemaan. Olin liian nuori käsittämään hänen järjestelmäänsä; mutta\nrahastonhoitaja ja yksi tykkimiehistä hirtettiin heti, ja minä odotin\nmuiden mukana samaa kohtaloa. En muista olinko siitä kovassakin\nsieluntuskassa; ainakin itkeä tuhersin haikeasti, sillä minä tunsin\nsilloin tätä maailmaa varsin vähän enkä tulevaisesta tiennyt mitään.\n\nMutta kapteeni tyytyikin noiden kahden telottamiseen, ja useat\nsyylliset saivat anteeksi, nöyrästi alistuttuansa kapteenin\nkäskyvaltaan ja vakautettuansa vast'edes käyttäytyvänsä\nmoitteettomasti. Ainoastaan viisi määrättiin soudettavaksi saaren\nrantaan ja jätettäväksi sinne, ja siihen ryhmään kuuluin minä. Isäntäni\nturhaan käytti kaiken vaikutusvaltansa saadakseen kapteenin armahtamaan\nminut; kapteeni oli joltakulta kuullut, että minä muka olin hänen\nsurmaajikseen määrättyjä, ja vastaili isännälleni, että minä kyllä\nsaisin jäädä laivaan, jos hän sitä halusi, mutta että minut siinä\ntapauksessa hirtettäisiin, joten hän saisi minun puolestani valita\nminkä piti parempana. Kapteenia tuntui erityisesti kiukuttaneen minun\nosallisuuteni salaliittoon, syystä että hän oli aina ollut minulle\nsuopea ja erityisesti valinnut minut palvelijakseen.\n\nJos isäntäni olisi tiennyt mitä aikeita minulla oli ollut mielessä\nhänen oman päänsä menoksi, niin eipä hän olisi valinnassaan siekaillut;\nmutta kapteenia vastaan ei minulla noin julmaa aikomusta ollut. Hyvä\nsallimus oli ehkäissyt minut tahraamasta käsiäni vereen, ja se sai\nminut jälkeenpäin maltillisemmaksi päättämään ihmishengestä kuin\nluullakseni olisin muutoin ollut. En kuitenkaan ollut isännälleni\nkovinkaan kiitollinen siitä, että hän oli kapteenia puolestani\npuhutellut, sillä tiesin sen tapahtuneen itsekkäistä syistä, hänen kun\nteki mieli käyttää maksutonta palvelusta ja edelleenkin periä siitä\nomistajilta kuusi dollaria kuukaudessa.\n\nOlin vasta seitsemän- tai kahdeksantoista vuoden ikäinen, mutta\nen tuomiota varsin raskaalta kannalta ottanut, kun sitävastoin\nonnettomuustoverini olivat menehtyä surkeuteensa, ajatellessaan\nkuolevansa nälkään tai joutuvansa petojen tai ihmissyöjien saaliiksi.\nKehno ja samalla vaarallinen olin alottamaan itsenäistä elämää; mutta\nälytön huolettomuuteni antoi ajatuksilleni tilaa miettiä apukeinoja\nhätään, olipa se miten toivoton tahansa. Kuultuani isäntäni yrittäneen\nolla välittäjänä, pyysin saada puhutella häntä. Vaivuin polvilleni\nhänen eteensä ja rukoilin häntä antamaan minulle anteeksi, mitä olin\nhänen mielensä pahottamiseksi tehnyt; ja minua kauhistuttikin häntä\nvastaan kauvan hautomani murhanhanke sillä hetkellä siksi suuresti,\nettä jo olin kerran tunnustamaisillani sen, anoakseni siitäkin\nanteeksiantoa, mutta sain liikutukseni hillityksi. Hän lupasi,\nettä jos he Hyväntoivonniemellä pääsisivät puhuttelemaan jotakuta\nportugalilaista laivaa, hän ylittäisi taivutella heitä lähtemään meitä\nnoutamaan, siltä varalta että vielä olisimme löydettävissä. Mutta hän\narveli mahdottomaksi meidän pysyä kauvankaan hengissä saarella, jonka\nasukkaiden kerrottiin olevan ihmissyöjiä.\n\nVastasin, etten niin suuresti peljännyt sitä kuin että menehtyisimme\nnälkään; jos asukkaat olivat ihmissyöjiäkin, niin pidin luultavampana,\nettä me pikemmin söisimme heitä kuin päinvastoin, jos vain voisimme\nkäydä heihin käsiksi. Mutta ilmaisin olevani suuressa tuskassa siitä,\nettei meillä ollut aseita puolustukseksemme, enkä nyt muuta kerjännyt\nkuin saada pyssyn ja miekan sekä hiukan ruutia ja luoteja. Hän hymyili\nja piti pyyntöäni aivan turhana yrityksenä päiviemme hetkelliseksi\npitentämiseksi saaren lukuisan ja julman villikansan keskessä, mutta\nsuostui kuitenkin viimein puhumaan asiasta kapteenille. Seuraavana\npäivänä sainkin pyssyn ja hiukan ampumavaroja, niukan vaatevarastoni\nohella.\n\nKahta päivää myöhemmin meidät vietiin yhdessä maihin, ja kun toverini\nnäkivät minun saaneen puolustuskeinoja, niin hekin hartaista\npyynnöistään saivat pyssyn ja ampumavaroja mukaansa.\n\nEnsin saareen tullessamme meitä suunnattomasti kauhistutti sen\nhirmuiseksi kuvaellun raakalaiskansan näkeminen; mutta jonkun\naikaa puheltuamme villien kanssa merkeillä, huomasimme että jos he\nihmissyöjiäkin olivat, niin eivät he ainakaan heti karkaisi kimppuumme.\nHe tulivat istumaan ympärillämme ja ihmettelivät suuresti vaatteitamme\nja aseitamme, ilmaisivatpa antavansa meille ruokavarojakin. Aluksi\nsaimme mitä heillä sattui olemaan, nimittäin vain juuria ja yrttejä,\nmutta jälkeenpäin he toivat meille runsaat määrät lintuja ja lihaa.\n\nTämä elvytti neljän masentuneen kumppanini mieltä. He alkoivat\nkotiutua oloihinsa ja haastelivat merkkikielellä villeille, että jos\nhe kohtelisivat meitä ystävällisesti, niin jäisimme heidän luokseen\nasumaan. He näyttivät olevan siitä mielissään, vaikka eivät aavistaneet\nmikä pakko meitä ajoi ja kuinka kamalasti heitä pelkäsimme. Lähemmin\najateltuamme päätimme kuitenkin viipyä siinä paikassa ainoastaan niin\nkauvan kuin laiva oli lahdella ankkurissa. Sitte uskottelisimme heille\nlähteneemme laivassa ja pujahtaisimme muuanne, mikäli mahdollista\nsellaiseen seutuun, missä ei näkynyt asukkaita, elääksemme sittemmin\nparhaan kykymme mukaan ja tähystelläksemme sattuisiko joku laiva\najautumaan rannikolle kuten mekin.\n\nLaiva pysyi asemillaan parisen viikkoa, joll'aikaa sitä paikkailtiin\nsekä varustettiin puilla ja juomavedellä. Laivavene tuli useasti\nrantaan, jolloin miehet toivat meille yhtä ja toista ruokatavaraa;\nalkuasukkaat käyttäytyivät kylläkin kohteliaasti, arvellen meidän\nolevan laivan miehistöä. Asustimme rannalla oksista punomassamme\nmajassa ja vetäysimme toisinaan yöllä metsään, jotta naapurimme\najattelisivat meidän menneen laivaan. Mutta me huomasimme heidät\npohjaltaan julmiksi ja petollisiksi, ja päättelimme sen johdosta\npiankin joutuvamme heidän käsiinsä laivan lähdettyä.\n\nTämä ajatus kidutti onnettomuustovereitani yhä ahdistavammin, niin että\nolivat menettää järkensä. Tuollaisessa tuskan kohtauksessa eräs heistä,\nkirvesmies, ui laivaan yöllä, vaikka se oli silloin kolmen engl.\npenikulman päässä, ja ruikutti niin surkeasti henkensä puolesta, että\nkapteeni viimein taipui ottamaan hänet armoihinsa, ensin uitettuaan\nhäntä laivan ympärillä kolmisen tuntia. Mies olikin jo henkitoreissaan,\nja kapteeniin vaikutti sekin, että koko miehistö kiihkeästi sitoutui\nvastaamaan hänestä.\n\nMies kuitenkin sitte turhaan käytti parhaan puhekykynsä meidän\npuolestamme, jättämättä kapteenia ja muuta päällystöä hetkeksikään\nrauhaan. Kapteeni pysyi itsepintaisena viimeiseen päivään asti; mutta\njuuri lähtöhetkellä, kun annettiin käsky hilata veneet kannelle,\nkeräysi koko miehistö komentosillan juurelle, jolla kapteeni käveli\nmuutamien upseeriensa kanssa. Heidän puhemiehenänsä kapusi pursimies\nkomentosillalle, polvistui kapteenin eteen ja rukoili häneltä mitä\nnöyrimmällä tavalla, että tuomitut otettaisiin takaisin laivaan.\nMiehistö takaisi heidän uskollisuutensa, tahi voitaisiinpa heidät\nraudoissakin viedä Lissaboniin oikeuden haltuun jätettäväksi,\nmieluummin kuin luovuttaen heidät petojen ja raakalaisten raadeltavaksi.\n\nKapteeni ei pitkään toviin ollut millänsäkään, mutta määräsi sitte\npursimiehen siepattavaksi kiinni ja uhkasi sidottaa hänet viputukkiin.\nNäin tuima kohtelu sai erään muita rohkeamman merimiehen kaikella\nkunnioituksella pyytelemään, että heitä saisi joitakuita lisää lähteä\nmaihin kuolemaan kumppaniensa kanssa tai, jos mahdollista, heidän\napunaan torjumaan raakalaiset. Tämäpä kapteenia pikemmin yllytti kuin\npehmitti. Hän astui komentosillan reunasuojuksen ääreen ja alkoi puhua\nmiehille hyvin järkevästi, sillä jos hän olisi käyttänyt karkeita\nsanoja, niin heistä olisi isompi osa poistunut laivasta, jos eivät\nkaikkikin.\n\nHän huomautti, että ankaruuteen oli pakottanut yhtä hyvin heidän\nturvallisuutensa kuin hänen omansakin. Kapina laivassa oli samaa\nkuin salaliitto kuninkaan palatsissa, eikä hän voinut omistajille\nja isännille vastata siitä, että uskoisi huostaansa annetun laivan\nlasteineen sellaisten miesten varaan, joilla oli ollut mitä katalimmat\nvehkeet. Hän olisi sydämestään suonut, että heidät olisi viety maihin\nmissä tahansa muualla, ollakseen vähemmässä vaarassa villeiltä. Jos\nhänen aikomuksenansa olisi ollut syöstä heidät surman suuhun, niin\nolisihan hän voinut hirtättää heidät laivalla kuten nuo muut kaksi. Oli\nparempi, että heidän henkensä joutui vaaraan, kuin hänen ja koko laivan\nturvallisuus. Hän ei tiennyt keneltäkään ansaitsevansa niin pahaa\nmenettelyä, että kukaan lähtisi tiehensä mieluummin kuin täyttäisi\nvelvollisuutensa, mutta jos joku heistä pani jäämisensä ehdoksi sen,\nettä hänen piti myöntyä ottamaan laivaan kavaltajajoukko, jonka oli\nselvästi todistettu tavotelleen hänen henkeänsä, niin hän ei sellaista\nlähtöä estäisi. Tällä kertaa hän ei enää pannut pahakseen heidän\nkiihkeyttänsä, mutta vaikkapa hänet jätettäisiin yksikseen laivaan,\nniin hän ei ikänä suostuisi korjaamaan konnia pois saarelta.\n\nPuhe esitettiin selkeällä tavalla, se perustui järkisyihin, ja\npäättyi kaikessa säyseydessään niin rohkeasti kieltoon, että isoin\nosa miehistöä sillä hetkellä tyytyi tulokseen. Joitakuita tunteja he\nkuitenkin keskustelivat eri ryhminä, ennen kuin tyyntyivät, ja kun\ntuulikin illemmällä heikkeni, niin kapteeni käski nostaa ankkurin vasta\nseuraavana aamuna.\n\nSamana yönä kolmekolmatta miestä, joukossa tykkimiehen apulainen,\nhaavalääkäri ja kaksi kirvesmiestä, ryhtyi varustamaan lähtöä\nhyljättyjen toveriensa luokse, kun eivät mielestään voineet jättää\nheitä ihan turvattomaan asemaan. Isomman ja paremmin varustetun\njoukon he arvelivat kenties voivan pitää puoliansa niin kauvan, että\nesiintyisi joku keino palata kotimaahan. He kirjottivat kapteenia\nvarten kohteliaan kirjeen, jossa lausuivat hänen lupansa nojalla\nlähtevänsä laivan isolla veneellä, pyytäen häntä lähettämään miehiä\nperimään sen takaisin rannasta.\n\nTuntia ennen auringon nousua he läksivät hiljaisesti liikkeelle.\nJokaisella oli musketti ja lyömämiekka; lisäksi oli asevarastona\njoitakuita pistooleja, kolme tapparakeihästä sekä runsaat määrät\nruutia ja luoteja. Muonavaroja oli tosin ainoastaan puoli tynnyriä\nlaivakorppuja matkassa, mutta miehet olivat korjanneet veneeseen kaikki\nkirstunsa ja vaatteensa, työkalunsa, kirjansa ja muun irtaimensa.\n\nKapteeni ei saanut hommasta vihiä ennen kuin miehet jo olivat\npuolivälissä taivalta. Oitis hän huusi tykkimiehen apulaista\npommittamaan lähtijöitä, kun tykki-osaston päällikkö virui sairaana\nhytissään; mutta ähmistyen kuulikin hän tykkimiehen apulaisen itse\nlähteneen mukaan, ja sillä keinoin he olivatkin saaneet niin paljon\naseita ja ampumavaroja.\n\nHuomatessaan asian auttamattomaksi alkoi kapteeni rauhoittua ja\nkohteli tapausta vähäpätöisenä, Hän kutsui miehistön koolle ja puheli\nsuopeasti, sanoen täydellisesti luottavansa nyt jäljelle jääneiden\nuskollisuuteen ja kykyyn, ja luvaten kehotuspalkkiona jakaa heille\nlähtijäin nostamatta jääneet palkkaosat, tyytyväisenä siitä, että laiva\noli vapautunut kapinanhaluisesta joukkiosta, jolla ei ollut vähintäkään\nnurkumisen syytä.\n\nMiehet tuntuivat myös osaltaan tyytyvän asiain menoon, ja siihen\nvaikutti tehokkaasti kapteenin takaama rahalahja. Kirjeessään,\njonka olivat jättäneet kapteenin palveluspojalle, maihin lähteneet\nhuomauttivat ottaneensa mukaansa ainoastaan omat tavaransa, paitsi\nhiukan aseita ja ampumavaroja sellaisia mitä ihan välttämättömästi\ntarvitsivat sekä puolustusneuvoikseen että voidakseen saada elantonsa\nmetsänriistalla -- ja sen kaiken he arvelivat tulevan korvatuksi heidän\nperimättömillä palkoillaan. Miehet lupasivat kunniasanallaan luovuttaa\nisonveneen rauhallisesti takaisin, mutta pyysivät nöyrästi saada vielä\ntynnyrillisen ruutia ja hiukan muita ampumavaroja lisää. Toivoivatpa\nsaavansa myöskin pitää isonveneen maston ja purjeen, jotta voisivat\nyrittää meritse pelastua jonnekunne, jos pystyisivät kyhäämään kokoon\njonkunlaisen aluksen.\n\nKapteeni oli voittanut äskeisellä puheellaan paljon ja halusi saada\nhäiriintymättömän rauhan syntymään. Hän ilmotti miehille kirjeen\nsisällön ja sanoi, että vaikkakaan luopiot eivät häneltä sellaista\nhyvyyttä ansainneet, hän ei kuitenkaan suonut heille sen suurempaa\nvaaraa kuin he itse olivat valmiit kestämään. Yhden ruutitynnyrin\nasemesta hän lähettäisi heille kaksi, sekä suhteellisen määrän luoteja\ntai lyijyä ja muotteja luotien valmistamiseksi; jopa antoi määräyksen\ntoimittaa heille ensi hätäänsä astiallisen aarakkia ja ison erän\nlaivakorppuja.\n\nMiehistöä ihastutti kapteenin jalomielisyys, ja jokainen heistä lähetti\nvielä omasta puolestaan jotakin. Kello kolmen seuduissa ehtoopäivällä\nsaapui pinassi rantaan, tuoden meille tavarat suureksi mielihyväksemme\nja vieden isonveneen matkassaan. Pinassiin oli kapteeni valinnut\nvarmimmat miehet ja kuoleman uhalla kieltänyt näitä tuomasta ketään\ntakaisin laivaan; mutta niinpä hyvin mekin aseman tajusimme, ettei\nketään pyydetty toiselta puolen jäämään tai toiselta puolen lähtemään.\n\n\n\n\nTOINEN LUKU.\n\nPurjehdus Epätoivon niemelle.\n\n\nMeitä oli nyt vankka joukko, kaikkiaan seitsemänkolmatta miestä,\noivallisesti aseestettuja ja varattuja kaikella paitsi muonavaroilla.\nMukanamme oli kaksi kirvesmiestä, yksi tykkimies, sekä haavuri, joka\nvastasi kaikkia muita yhteensä; hän oli toiminut lääkärin apulaisena\nGoassa ja siirtynyt laivaamme ylimääräisenä. Kirvesmiehet olivat\ntuoneet kaikki työkalunsa, haavuri kaikki kojeensa ja rohtolaatikkonsa,\nja yhteensä meillä olikin aika määrä kapistuksia, vaikka joillakuilla\nei ollut juuri muuta yksityistä omaisuutta kuin vaatteet yllään.\nViimeksimainittuja olin minäkin, mutta olipa minulla salattuna\nsellaista mitä muilta puuttui, nimittäin Brasiliassa varastamani\nkaksikolmatta kultamoidoria ja muuten ansaitsemani kaksi hopeakolikkoa.\n\nOn helppo kuvitella, kuinka meitä neljää ihastutti seurueemme\nkarttuminen, vaikka ensin säikähtäen luulimmekin heidän palanneen\nviemään meitä hirtettäväksi, etenkin kun mielemme olivat lisäksi\nlannistuneet toverimme katoamisesta, jonka nyt vasta kuulimme uineen\nlaivalle. Löimme jokainen kättä käteen vahvistukseksi siitä, että\nme emme missään oloissa erkanisi toisistamme, vaan eläisimme ja\nkuolisimme yhdessä. Kaikki tapettu riista oli tasan jaettava; kaikessa\noli enemmistöllä ehdoton määräysvalta, jota vähemmistön ei käynyt\nnurkuminen; keskuudestamme valittaisiin johtaja, jota oli virassa\nollessaan hengen uhalla toteltava ilman vastaväitteitä; johtajaksi\njoutuisi kukin vuorostaan, mutta hän ei saisi toimia neuvottelematta\nmuiden kanssa, eikä enemmistöä vastaan.\n\nHavaitsimme piankin, ettei meidän käynyt ruokavarojen saannissa\nluottaminen saaren saaliinhimoisiin ja tyhmiin alkuasukkaihin;\netusijassa oli meidän tultava toimeen pyssyillämme, ampuen hirviä ja\nmuita otuksia sekä lintuja, joita oli yltäkyllin saatavissa. Seutu\noli kyllä miellyttävä ja hedelmällinen, ja mukava paikka asua. Mutta\nvaikka löysimme joka suunnalta karjaa ja muona-aineksia, niin emme\ntienneet, uskaltaisiko niitä ottaa mistä vain tapasi. Hätä ei tosin\nlue lakia, mutta ei tehnyt mieli ärsyttää kimppuunsa kokonaista\npaholaisten kansakuntaa yhdellä kertaa. Päätimme sen vuoksi yrittää\nsaada alkuasukkaista sen verran selkoa, että voisimme päätellä miten\nmenetellä.\n\nYksitoista joukostamme läksi hyvin aseestettuina tälle asialle.\nHe tapasivat muutamia alkuasukkaita, jotka esiintyivät hyvin\nsäädyllisesti, mutta kovasti arkailivat pyssyjä, ilmeisesti oivaltaen\nniiden merkityksen. Merkeillä he ilmaisivat haluavansa ruokaa, ja\nvillit kävivät noutamassa yrttejä, juuria ja maitoa; mutta selville\nkävi, ettei niiden tehnyt mieli lahjottaa, vaan myydä, ja he tahtoivat\nmerkeillä tietoa siitä, mitä miehemme heille tarjoaisivat.\n\nNämä joutuivat ymmälle, heillä kun ei mitään vaihtotavaraa ollut. Eräs\nmiehistä kuitenkin otti esille taskuveitsensä ja näytti villeille, ja\nnämä siihen niin kiihkeästi mielistyivät, että olivat vähällä joutua\ntukkanuottasille keskenään. Mies sen nähdessään tahtoi tehdä hyvän\nkaupan veitsellään ja antoi villien turhaan tyrkyttää juuria ja maitoa;\nviimein eräs tarjosi vuohta, ja se kelpasi. Toinenkin sitte näytti\nveistänsä, mutta sen lunastamiseksi noilla ei ollut mitään kylliksi\nkelvollista. Yksi silloin merkeillä ilmaisi käväisevänsä noutamassa\njotakin, ja miehet odottivat heidän paluutansa kolme tuntia, jolloin\nhe tulivat ostamaan veitsen pienikasvuisella, vantteralla, lihotetulla\nlehmällä.\n\nMarkkinat olivat siis hyvät, mutta kovaksi onneksi ei meillä ollut\nkauppatavaraa, sillä veitsemmehän olivat meille yhtä tarpeelliset\nkuin heillekin. Meidän oli siis, kuten sanottu, turvauduttava\nmetsänriistaan, vähitellen havaittuamme mitä saatoimme korjata\npuoleemme alkuasukkaita loukkaamatta. Monta seikkailua oli meillä\nmetsissä samoillessamme, ja tiheässä tapasimme julmia petoja, joiden\nnimiäkään emme tienneet; mutta kun ne olivat saalistansa etsimässä\nkuten mekin, niin häiritsimme niitä niin vähän kuin mahdollista.\nVaihtokauppaan ei koko rahavarastommekaan olisi kauvan riittänyt,\netenkään kun villit eivät tuntuneet rahasta paljoa välittävän.\nKuitenkin keräsimme kaikki rahavarat yhteen, ja minäkin vedin esille\nkahden hopeakolikkoni lisäksi yhden moidorin, jotta köyhää poikaa ei\nhalveksittaisi pienen osuutensa tähden ja jotta minulta ei enempää\netsittäisi.\n\nLähinnä neuvoteltavanamme oli, millä keinoin pääsisimme pois tästä\nkirotusta paikasta ja minne menisimme; minä puolestani jätin koko\nhankkeen toisten haltuun. Päätettiin kahden kirvesmiehen avulla yrittää\nrakentaa merikelpoinen vene, jolla pääsisimme takaisin Goaan tahi\njollekin muulle nykyistä suotuisammalle seudulle. Mutta työssä tuli\nsuuria vaikeuksia eteen; ei ollut sahoja lankkujemme katkaisemiseksi,\nei nauloja ja sinkilöitä, ei saumojen tilkitsemiseksi hamppua, pikeä ja\ntervaa, j.n.e. Viimein muuan esitti, että emme rakentaisikaan sellaista\npurjealusta kuin oli suunniteltu, vaan ison periaguan eli kanootin,\njoka saataisiin helpommin aikaan.\n\nVastaan huomautettiin, että me emme mitenkään pystyisi rakentamaan\nniin isoa kanoottia, että voisimme sillä päästä ison valtameren yli\nMalabarin rannikolle. Meidän kanoottimme ei kestäisi myrskyjä, eipä\nedes kantaisi lastiansakaan, sillä meitähän oli seitsemänkolmatta\nmiestä matkatarpeinensa, joita vielä pitäisi noin pitkälle retkelle\npaljon lisätä.\n\nEn ollut kertaakaan ennen yrittänyt korottaa ääntäni heidän yleisissä\nneuvotteluissaan, mutta nähdessäni heidän olevan epätietoisia siitä,\nmillaisen aluksen rakentaisivat, miten sen saisivat kuntoon ja miten\nsitä olisi käytettävä, otin puheenvuoron minäkin. Sanoin mahdottomaksi\nyrittää kanootilla Goaan; jos se meidät kaikki kannattaisikin ja\nkykenisi myrskyjä vastustamaan, niin siihen ei mahtuisi noin pitkäksi\najaksi tarvittavaa muonavarastoa, ja kaikkein vähimmin saisimme\njuomavetemme riittämään. Sellaisen seikkailun yrittäminen tuottaisi\nvarman tuhon, mutta kuitenkin puolustin kanootin rakentamista.\n\nHeidän kummastellessaan kantani ristiriitaisuutta jatkoin, että merellä\noli muitakin aluksia kuin omamme, ja että useimmat rannikkoheimot kai\nkäyttivät jonkunlaisia veneitä. Meidän piti kuljeskella saaren pitkää\nrannikkoa myöten ja anastaa ensimäinen tapaamamme alus, mikä oli\nomaamme parempi. Sen avulla sieppaisimme toisen, kunnes ehkä viimein\nsaisimme hyvän laivan, jolla pääsisimme minne hyvänsä.\n\n\"Oiva neuvo\", virkahti yksi.\n\n\"Mainiota kerrassaan\", yhtyi toinen.\n\n\"Kyllä, kyllä\", puheli kolmas, tykkimies; \"englantilainen nulikka on\nantanut oivallisen neuvon, mutta juuri sitä tietä voimme kaikki joutua\nhirsipuuhun. Se veijari on antanut meille tosiaankin riivatun neuvon,\nmennä varastelemaan, kunnes pienestä aluksesta pääsemme isoon laivaan,\nja siten joudumme suorastaan merirosvoiksi, joiden loppuna on silmukka\nkaulaan.\"\n\n\"Voit sanoa meitä merirosvoiksi\", vastasi toinen, \"jos haluat; ja jos\njoudumme pahoihin käsiin, niin meitä voidaan merirosvoina kohdellakin.\nMutta siitä viisi, minä rupean merirosvoksi tahi miksi tahansa, ja\nhirteenkin mieluummin menen kuin tänne märkänen. Sentähden katson\nneuvon varsin hyväksi.\"\n\nJa kaikki huusivat: \"Rakennetaan kanootti.\" Ryhdyimme heti työhön,\nvalitsimme mielestämme erinomaisen ison puun ja kävimme sitä kaatamaan.\nKovalla työlläkin saimme neljän päivän ajan käyttää kolmea kirvestämme\nsiihen puuhaan. En muista mitä puuta se oli, enkä kanoottiimme mittoja\ntarkalleen, mutta iso siitä sukeusi, ja saatuamme sen vesille ja\nnähtyämme sen kelluvan suorassa ja tukevasti olimme yhtä reippaalla\nmielellä kuin olisimme toisissa oloissa olleet kelpo sotalaivassa.\n\nSe oli niin tavattoman tilava, että kantoi meidät kaikki ihan kepeästi\nja vielä saattoi nähtävästi ottaa pari kolme tonnia matkatarpeita\nlisälastikseen. Aloimmekin aprikoida, emmekö pyrkisi suoraan meritse\nGoaan, mutta lähemmin ajatellessamme huomasimme yrityksen sentään\nmahdottomaksi. Ruokavarojahan puuttui, ei ollut tynnyreitä juomaveden\nottamiseksi, ei kompassia aluksemme ohjaamiseksi, ei suojaa aallokon\nhyrskeeltä, joka varmasti syöksisi meidät haaksirikkoon, ei siimestä\nauringon paahteelta, ja niin muistui mieleen vastuksia, kunnes kaikki\nkernaasti taas yhtyivät minun suunnitelmaani, että risteilisimme\nrannikolla katsomassa mitä meille tarjoutuisi.\n\nLäksimme huviksemme eräänä päivänä kaikki merelle kanootillamme, ja\nolimme vähällä saada kyllämme koko hommasta noin puolentoista engl.\npenikulman päähän rannasta päästyämme. Sattui näet käymään jokseenkin\nkorkea maininki, vaikka tuulta ei tuntunut juuri nimeksikään, ja\naluksemme kiikkui laineilla niin vaapperasti, että odotimme sen millä\nhetkellä hyvänsä keikahtavan kumoon. Meidän oli kaikin voimin pyrittävä\nlikemmä rantaa, ja ohjaillen sitä taitavasti saimme sen kulkemaan\ntukevammin, sittekin joutuen ponnistelemaan aika lailla, ennen kuin\nolimme maissa jälleen.\n\nYritys masensi mieliä, ja taaskin olimme ymmällä mitä tehdä.\nAlkuasukkaat olivat kohteliaita kylläkin ja pistäysivät useasti\npuhelemaan kanssamme. Kerran he toivat mukanaan henkilön, jolle\nosottivat kuninkaallista kunnioitusta, ja pystyttivät meidän\nvälisellemme taipaleelle pitkän salon, jonka yläosassa riippui iso,\nsimpukankuorilla, messinkipalasilla ja muilla helyillä koristeltu\nkarvatupsu; tämän käsitimme ystävyyden merkiksi. Heillä oli tuomisina\nyllinkyllin ruokavaroja, karjaa, lintuja, yrttejä ja juuria, mutta\nmeidän keskessämme oli täydellinen hämmennys vallalla, meillä, kun ei\nollut mitään millä vaihtaa tai ostaa, eikä heillä näkynyt enää olevan\nvähintäkään halua antaa mitään ilmaiseksi.\n\nKesken neuvottelumme ponnahti äkkiä eräs aikoinaan veitsiseppänä\ntyöskennellyt mies jaloilleen ja kysäsi puusepältä, löytäisikö tämä\nmistään kompeistansa viilaa.\n\n\"Kyllä\", vastasi puuseppä, \"mutta pieni se on.\"\n\n\"Mitä pienempi sen parempi\", tuumi toinen. Hän ryhtyi työhön,\nkuumensi ensin tulessa vanhan taltan pätkän ja valmisti viilansa\navulla useanlaisia työkaluja hommalleen. Sitte hän otti kolme, neljä\nhopeakolikkoa ja takoi ne vasaralla kiveä vasten hyvin leveiksi ja\nohuiksi. Näistä hän leikkasi lintuja ja petoja, teki pikku ketjuja\nniistä rannerenkaiksi ja kaulanauhoiksi, ja käytteli kekseliäisyyttään\nmitä vaihtelevimmalla tavalla.\n\nHänen uurastettuansa parin viikon ajan me koetimme hänen neronsa\ntehoa. Kun villejä taas kokoontui ympärillemme, saimme nähdä kuinka\nlapsellisia he olivat. Pienestä linnun muotoiseksi leikatusta\nhopeapalasesta saimme kaksi lehmää, ja se olisi ollut vielä enemmän\narvoinen, jos se olisi ollut messinkiä. Samaan tapaan kaikki muutkin\npikku lelut, jotka eivät olleet rahakolikkoina mitään merkinneet,\nsaivat suhdattoman arvon ja pystyivät hankkimaan kaikki tarpeemme.\n\nSiihen tapaan elimme vuoden verran, mutta aloimme jo kaikki kovasti\nkyllästyä ja päätimme ehdottomasti hakea pelastusta, kävi miten kävi.\nOlimme varustautuneet kerrassaan kolmella varsin hyvällä kanootilla;\nja kun monsuunituulet yleensä koskettelevat tätä maata, puhaltaen\nuseimmissa paikoin saarta kuusi kuukautta vuodesta yhtäänne päin ja\ntoiset kuusi toisaanne, niin päättelimme voivamme sovittaa matkamme\nonnelliseksi.\n\nHyväksi onneksemme oli eräs meistä ollut kokin apulaisena; hän osasi\nsäilyttää lihaa ilman tynnyriä ja höysteitä. Tämän hän sai aikaan\nkuivaamalla lihan auringon paisteessa salpietarin avulla, jota saarella\noli yltäkyllin, ja meillä oli jo ennen lopullisen päätöksemme tekoa\nkuivattuna kuuden, seitsemän lehmän ja mullin sekä kymmenkunnan vuohen\nlihat. Ne maistuivat niin hyvältä, ettemme koskaan huolineet keittää\nsellaista lihaa, vaan joko käristimme tai pureskelimme sellaisenaan.\nSiinä siis keino saada riittävästi ruokavaroja matkalle; mutta kauvan\nkesti, ennen kuin keksimme, miten saisimme talletetuksi hiukankin\nvettä rannikkomatkaammekaan varten, mitään astioita kun ei meillä\nollut. Vihdoin puuseppä huomasi erottaa yhden kanootin keski-osan\nvesisäiliöksi, laittaen sen seinät vedenpitäviksi ja varustaen sen\nkannella; siihen mahtui runsas härkätynnyrillinen.\n\nSuunnitelma oli aluksi entinen: kaartaa pitkin rannikkoa ja katsastella\nparempaa alusta. Mutta puhetta oli myös ollut siitä, että kenties\nyrittäisimme sopivan tilaisuuden sattuessa viilettää salmen yli Afrikan\nmantereelle, sieltä joko maitse tai meritse pyrkiäksemme Punaiselle\nMerelle, missä kyllä laivoja näkisimme. Siitä syystä valitsimme saaren\nsisä- eli länsirannan, missä ainakin eräältä kohdalta matka mantereelle\nei ole tavattoman pitkä, siinä kun maa ulottuu kauvas luoteeseen.\n\nToivottomampaa matkaa tuskin lienee konsanaan tehty, me kun läksimme\nsille puolelle saarta, missä muiden kansojen laivoja ei käy.\nKumpaiseenkin isoon periguaamme olimme saaneet maston ja purjeen,\nkolmatta meloimme sikäli kuin parhaiten taisimme, kovalla säällä\nhinaten sitä perässä. Useampaan päivään emme havainneet mitään\nmerkittävää. Alkuasukkaita näimme pikku kanooteillaan kalanpyynnissä ja\nkoetimme toisinaan päästä heitä puhuttelemaan, mutta he karkasivat heti\nsäikähtäen rantaan, kun huomasivat aikomuksemme. Viimein eräs meistä\nmuisti saaren eteläpäässä käytetyn rauhanmerkin, ja niinpä seuraavalla\nkerralla pystytimme purjeettomaan kanoottiimme seipään, soutaessamme\nkalastajia kohti. Nämä eivät nyt osottaneet mitään rauhattomuutta, vaan\nlähetessämme meloivat meitä kohti. He tuntuivat olevan hyvin mielissään\nja antoivat meille useita isoja, tuntemattomia kaloja, jotka olivat\nhyvin maukkaita. Taiturimme antoi heille kaksi pientä reijällistä\nvinokulmioiksi leikattua hopealevyä, ja vastalahja oli heistä niin\nsuuri, että he panivat meidät odottamaan kunnes olivat taas heittäneet\nveteen siimansa ja verkkonsa, jolloin saimme kaloja niin paljon kuin\nviitsimme mukaamme ottaa.\n\nKaiken aikaa tarkastelimme visusti heidän veneitänsä, nähdäksemme\nkelpaisiko ainoakaan niistä meille; mutta ne olivat kehnoja kojeita.\nJatkoimme retkeilyämme pohjoista kohti kaksitoista päivää yhteen\nmenoon, pysytellen lähellä rannikkoa; ja kun tuuli puhalteli idästä ja\nitäkaakosta, niin oli vauhtimme aika hyvä. Emme nähneet rannalla mitään\nkaupunkeja, mutta useastikin vesirajassa kallioilla mökkejä, joista\nväkeä parveili tuijottelemaan meitä.\n\nOmituinen oli retkemme; olimme kolmialuksinen laivue, jossa majaili\nlähes kolmekymmenhenkinen armeija niin vaarallisia miehiä kuin he\nolivat konsanaan nähneet; ja jos he olisivat tienneet mitä me olimme,\nniin kylläpä olisivat mitä hyvänsä antaneet meistä eroon päästäksensä.\nMutta olimmepa toiselta puolen niin viheliäisessä mielentilassa kuin\nluonteemme saattoi tuntea, sillä matkamme ei ollut mikään matka, olimme\nmenossa jonnekin emmekä minnekään, tietämättä mitä oikein tehdä, vaikka\nyhtä ja toista aikoilimme.\n\nMatkan joutuessa alkoi kuumuus käydä sietämättömäksi, kaiken siimeksen\npuutteessa kun olimme. Oli lokakuu tai niillä vaikein; ja samalla kun\nme päivä päivältä lähenimme aurinkoa, läheni sekin meitä, kunnes olimme\n20. leveys-asteen vaiheilla ja tiesimme viiden tai kuuden vuorokauden\nkuluttaa päivän polttelevan kohtisuoraan päämme päällä.\n\nTätä miettiessämme päätimme etsiä hyvää maallenousupaikkaa,\nleiriytyäksemme suojaan pahimmalta hellekaudelta; eikä meillä\nsitäpaitsi enää ollut monen päivän muonavarojakaan jäljellä. Olimme\nehtineet suunnilleen puoliväliin saaren pituutta ja lähenimme sitä\nkohtaa, josta rannikko luoteeseen pistäytyen lyhentäisi välimatkan\nAfrikan rannikolle kenties 360 engl. penikulmaksi, kuten me\narvioitsimme.\n\nPurjehdittuamme kuuden vuorokauden verran pohjoisluoteeseen päin\nnavakalla kaakkoistuulella, huomasimme hyvin kaukana valtaisen\nulkoneman eli niemekkeen, joka pistäysi kauvas mereen. Meidän teki\nkovasti mieli nähdä mitä niemen takana oli, ja päätimme kiertää sen\nennen kuin asettuisimme satamaan. Pidimme siis suuntamme, mutta tuulen\npysyessä yhtä voimakkaana kesti vielä neljä vuorokautta, ennen kuin\nsaavutimme niemen. On mahdoton kuvata masennusta ja mielenkarvautta,\njoka meidät kaikki perillä valtasi, sillä niemen nenitse viistettyämme\nnäimme hämmästykseksemme rannikon vetäytyvän toiselle puolen yhtä\npaljon sisään päin kuin tälle puolen ulohtaalle, vieläpä paljoa\nenemmänkin. Jos siis tahdoimme yrittää Afrikaan, niin täytyi meidän\nkääntyä tästä, koska meri edempänä vain laajeni ties kuinka leveäksi.\n\nHavaintoamme punnitessamme yllätti meidät mitä ankarin rajusää\nukkosenpurkauksineen ja rankkasateineen. Hädässämme viiletimme rantaan,\nja niemekkeen taakse alle tuulen suunnaten ohjasimme aluksemme pieneen\npuroon, jonka vierillä näimme kasvavan runsaasti puita, ja vilistimme\nkiireesti rantaan likomärkinä ja lopen uupuneina.\n\nAsemamme tuntui nyt peräti surkealta, ja taiturimme pystytti yhden\nengl. penikulman päässä niemekkeestä sijaitsevalle harjulle ristin,\njohon leikkasi portugalinkielellä sanat:\n\n\"Epätoivon niemi. Jeesus armahtakoon.\"\n\nKävimme heti rakentamaan itsellemme mökkejä ja kuivaamaan vaatteitamme.\nVaikka olin nuori ja sellaisissa puuhissa kömpelö, niin en koskaan\nunohda rakentamaamme pikku kaupunkia, sillä sellainen se oli ja sen\nmukaisesti sen linnoitimmekin.\n\nLeirimme oli meren rannassa pienen puron eteläisellä kaltaalla jyrkän\nvuoren suojassa, joka oli tosin puron toisella puolella, mutta\nkuitenkin vain neljännespenikulman päässä luoteessa, varjostaen meiltä\nkoko ehtoopäiväauringon. Oksista ja näreistä punoimme kaksitoista\npikku majaa. Puro oli turvanamme pohjoisessa, pienempi siihen laskeva\nvesi-oja lännessä, kun taasen etelässä ja idässä korkea äyräs kokonaan\npeitti leirimme näkyvistä. Kolme muuta mökkiä oli melkoisen matkan\npäässä varsinaisen leirialueemme ulkopuolella. Yhdessä niistä,\npienimmässä ja etäisimmässä, talletimme ruutiamme; toisessa valmistimme\nruokamme ja säilytimme tarvekapineitamme; kolmas oli kaikista tilavin,\nja siellä söimme ateriamme, pidimme kokouksemme ja istuskelimme\njuttelemassa, vaikkakaan siihen aikaan ei totisesti ottanut puhe oikein\nsujuakseen.\n\nMeidän oli ehdottomasti pakko ryhtyä väleihin alkuasukkaiden kanssa.\nTaiturimme valmisti suuren määrän pikku hopeahelyjä, ja entiseen tapaan\nsaimme niillä muonavaroja yllinkyllin. Tärkeintä oli, että saimme\nnoin viisikymmentä mustaa lehmää ja vuohta kokkimme kuivattavaksi\nja suureksi tulevaisuudenvarastoksemme säilytettäväksi. Varaaminen\nkävikin helposti päinsä, sillä suola ja salpietari olivat hyvää lajia\nja aurinko poltteli tavattoman kuumasti. Nelisen kuukautta oleskelimme\ntässä leirissämme.\n\n\n\n\nKOLMAS LUKU.\n\nMatka Afrikan mantereelle.\n\n\nEteläinen päivänseisaus oli kestetty, ja aurinko palannut\npäiväntasaajaan päin, kun rupesimme suunnittelemaan seuraavata\nseikkailuamme, lähtöä Afrikan mantereelle.\n\nAlkuasukkailta saimme ainoastaan sen verran selville, että meren takana\noli avara leijonien asuttama maa, ja se hyvin kaukana, Tiesimmehän\nme itsekin sen kaukana olevan, mutta olimme kovin eri mieltä matkan\npituudesta; toiset sen arvioittivat 450 meripenikulmaksi, toiset\nkorkeintaan kolmeksisadaksi, mutta yksi todisteli maailmankarttansa\nmittakaavalla, ettei se voinut olla yli kahdensadanneljänkymmenen. Minä\npuolestani vähät välitin siitä, oliko mantere kaukana vai lähellä,\nläksimmekö liikkeelle vai pysyimmekö paikoillamme; minulla ei ollut\nkotia, ja koko maailma oli minulle yhtä, joten miehet turhaan kyselivät\n\"Kapteeni Bobin\" mieltä.\n\nMuutamalta pienen pojan opastelemalta sokealta ukolta saimme kuulla,\nettä jos yrittäisimme matkaa elokuun lopulla, niin saisimme olla varmat\nsiitä, että tuuli pysyisi kaiken aikaa suotuisana ja meri rauhallisena.\nMutta miehiä arvelutti viipyminen, syystä että aurinko silloin\njälleen tekisi paluutansa etelää kohti helteinensä. Monen monituiset\nneuvottelut lopulta johtivat päätökseen, että uskaltaisimme yli ulapan.\n\nJa me uskalsimme, järjettömästi kylläkin, sillä vuoden-aika oli\naivan sopimaton. Sikäläiset tuulet nimittäin pysyttelevät idän\nkulmilla, aina syyskuusta maaliskuuhun, joten ne yleensä puhaltelevat\nlännestä kaiken muun ajan vuodesta, siis suoraan vastaamme. Olimmekin\nsiis jonkunlaisella maatuulella päässeet vasta viitisenkymmentä\nmeripenikulmaa ulohtaalle, sen verran että olimme meriajolle joutuneet,\nkun havaitsimme navakan tuulen puuskuvan mereltä päin, lännestä,\nlänsilounaasta tai lounaslännestä, kertaakaan kääntymättä sen enempää\nsivulle.\n\nMeidän aluksemme tapaisella ei käynyt luoviminen kylliksi tiukasti\ntuuleen; muutoin olisimme voineet viilettää pohjoiskoilliseen ja\nmatkallamme olisimme tavanneet joukon saaria, kuten jälkeenpäin\nhuomasimme. Yritimme tosin, mutta siinä uhkasi meitä kaikkia tuho,\nsillä painuessamme pohjoista päin niin läheltä tuulta kuin suinkin,\nolimme unohtaneet itse Madagaskarin saaren muodon ja aseman. Saaren\nkeskikohdalta lähdettyämme kauvas mereen ulottuvalta niemimaalta ja\nnyt toista sataa meripenikulmaa pohjoisemmaksi edettyämme jouduimme\nsaaren rannikon jälleen itää kohti kääntyessä avaralle merelle, noin\nkolmensadan meripenikulman vaiheille kumpaisestakin rannikosta.\n\nEi ollut muuta neuvoksi kuin pyörtää täysin purjein länsituulen\nkiidättäminä taivaisin Madagaskaria kohti, ottaen pienimmän kanoottimme\nhinattavaksi. Tämä oli kamalaa uhkapeliä, sillä pieninkin vihurinpuuska\nolisi meidät kaikki hukuttanut, kanoottimme kun kulkivat syvässä\neivätkä olisi kestäneet ankarampaa aallokkoa.\n\nTätä matkaa kesti kaikkiaan yksitoista päivää. Meiltä alkoi jo\nruokavarat loppua, eikä ollut pisaraakaan vettä jäljellä, kun\nvihdoinkin suureksi iloksemme näimme maata, vaikkakin vasta\nkolmisenkymmenen meripenikulman takana. Mutta samalla alkoi maatuulikin\npuhallella vastaamme, ja meiltä meni kaksi sietämättömän helteistä\nvuorokautta ennen kuin pääsimme maihin, janomme ainoana lievikkeenä\nmuutamia matkaan tulleita liköörin tähteitä.\n\nSeikkailumme opetti meille, mikä olisi koitunut kohtaloksemme, jos\nolisimme lähteneet ulapalle heikolla tuulella ja epävakaisella\nsäällä. Se kukisti kerrassaan aikeet yritellä meren yli ainakaan\nmoisilla aluksilla. Leiriydyimme siis maihin kuten ennenkin ja niin\nmukavasti kuin osasimme, varustaen itsemme rynnäkköjen varalle;\nmutta alkuasukkaat olivat siellä päin erinomaisen säyseitä ja paljoa\nkohteliaampia kuin saaren eteläosassa.\n\nSaimme heti osotuksen heidän ystävällisyydestään. Niin pian kuin he\nnäkivät meidän käyvän majoittumaan rannalle saapui luoksemme joku\nheidän päällikkönsä, mukanaan viisi, kuusi miestä ja joitakuita naisia,\ntuoden meille viisi vuohta ja kaksi lihavaa mullia, jotka antoi\nilmaiseksi. Jos tarjosimme heille jotakin, niin päällikkö ei antanut\nkenenkään seurueestaan koskeakaan mihinkään. Pari tuntia jälkeenpäin\nilmestyi toinen päällikkö, ja tällä oli neljä- tai viisikymmentä miestä\nsaattueenansa. Me kävimme jo käsiksi aseihimme, jolloin toinen alkoi\nrauhan merkiksi kannatuttaa kahdella miehellä pitkiä seipäitä edellään\nkorkealla pystyssä. Seipäät pystytettiin sitte maahan ja joukko iski\nkeihäänsä niiden taakse, jättäen sinne jousensakin, niin että he\nloppumatkan lähenivät aseettomina.\n\nKun päällikkö näki muutamien miestemme jokseenkin kömpelösti\nrakentelevan mökkejään, niin hän viittasi omaa väkeänsä käymään\napuumme. Puolitoistakymmentä villiä ryhtyi heti töihimme osallisiksi,\nja parempia työmiehiä he olivatkin kuin me, sillä he kyhäsivät kolme\ntai neljä majaa tuossa tuokiossa, sommitellen ne paljoa taidokkaammin\nkuin me olimme osanneet.\n\nSenjälkeen he lähettivät meille maitoa, pisangeja, kurpitsoita sekä\nyllinkyllin juuria ja kasviksia, jotka maistuivat mainiosti, huolimatta\nmitään vastalahjaksi. Päällikkö sentään kulautti erään miehemme\ntarjoaman ryypyn ja oli siitä niin hyvillään, että hänelle kelpasi\ntoinenkin; hän kävi sitte melkein säännöllisesti pari kertaa viikossa\nvieraanamme, aina tuoden jotakin hyvää mukanaan. Kerran hän lähetti\nmeille seitsemän mustaa juhtaa, joista me entiseen tapaan valmistimme\njoitakuita kuivatuiksi lihoiksi.\n\nTässä johtuu mieleeni eräs seikka, josta meillä oli ajan mittaan suurta\nhyötyä. Heidän karjansa ja etenkin vuohiensa liha oli valmistettuna ja\nkuivattuna punaista ja tukevaa, kuten hollantilainen kuivaliha, ja se\noli villeille niin oivallista herkkua, että he olivat makuun päästyänsä\naina valmiit vaihtokauppaan siitä, aavistamattakaan mitä se oli.\nKymmenkunta naulaa savustettua lihaa vastasi siten kokonaista mullia\ntai lehmää, tai mitä vain mielemme teki.\n\nHavaitsimme että näillä villeillä oli melkoiset määrät saviastioita,\njoita he käyttivät moneen samanlaiseen tarkotukseen kuin mekin;\nerityisesti oli heillä pitkiä savikirnuja, joita vajotettiin maahan\nvesisäiliöiksi, näissä kun juomavesi siten pysyi viileänä ja raittiina.\nToisekseen huomasimme heidän kanoottinsa isommiksi kuin naapurien, ja\ntämä sai meidät utelemaan, oliko heillä tai muilla asukkailla kenties\nvielä isompiakin. He ilmaisivat merkeillä, että saaren toisella\npuolella kyllä oli isompia aluksia, kannellisia ja isoilla purjeilla\nvarustettuja, ja tämä se sai meidät päättämään purjehtia pitkin\nrannikkoa koko saaren ympäri niitä katsomaan.\n\nValmistausimme matkaan, ja niinpä läksimme merelle kolmannen kerran.\nPurjehdustamme kesti puolisentoista kuukautta, nyt pohjoiskärjestä\nitäistä rantaa myöten, kuten olimme aikaisemmin purjehtineet läntistä\nrannikkoa pitkin pohjoiseen. Useat kerrat poikkesimme maihin hankkimaan\njuomavettä ja ruokavaroja; alkuasukkaat käyttäysivät kaikkialla\nystävällisesti. He eivät missään muistaakseni suurestikaan eronneet\ntoisistaan ruumiinrakenteeltaan tai väriltään, tavoiltaan, aseiltaan\ntai muissakaan suhteissa, mutta emme kuitenkaan huomanneet heimojen\ntietävän toisistaan.\n\nLopulta kaartaessamme niemekkeen, joka pistäysi meripenikulman verran\nulommaksi kuin muut, osui silmiimme näky, joka oli epäilemättä ollut\nyhtä ikävä asianomaisille kuin se oli mieluisa meille: europalaisen\nlaivan hylky, joka oli paiskautunut kauvas merelle ulottuvaan\nkivimatalikkoon.\n\nMatalalla vedellä oli iso osa laivasta kuivilla, eikä sitä\nnousuvesikään kokonaan peittänyt; se oli enintään meripenikulman päässä\nrannasta. Uteliaisuutemme tietysti vei meidät suoraa päätä sen luokse,\nkun tuuli ja sää olivat suotuisat. Laiva oli hollantilaista tekoa\neikä hylkynä kovinkaan vanha, sillä peräpään yläosa oli enimmäkseen\npysynyt lujana ja mesaanimastokin törrötti vielä pystyssä. Peräpää\nnäytti sulloutuneen kahden kallioriutan rakoon ja siten säilyneen, kun\nsitävastoin koko keulapuoli oli hakkautunut pirstaleiksi.\n\nEmme nähneet hylyssä mitään korjaamisen arvoista, mutta päätimme\npoiketa maihin ja viipyä lähitienoolla jonkun aikaa, nähdäksemme\nolisiko mitään vihiä saatavissa sen kohtalosta. Saattaisimmehan kuulla\nlaivan miehistöstä jotakin, ehkäpä tavata joitakuita haaksirikkoisia\nrannaltakin samassa tilassa kuin itsekin olimme, siten lisätäksemme\nlukuamme.\n\nIloksemme näimme rantaan tullessamme kaikkia merkkejä ja jäännöksiä\nlaiva-kirvesmiehen telakasta, kuten nosto-vipukiekan ja laskujalaksia,\ntelineitä ja lankkuja sekä lankunpätkiä -- laivanrakennuksesta jääneitä\nrippeitä, sanalla sanoen ison joukon kapistuksia, jotka suorastaan\nkutsuivat meitä ryhtymään samanlaiseen työhön. Haaksirikkoiset olivat\nsiis veneellään pelastuneet maihin ja rakentaneet kuunarin tai\nkutterin, siten päästen merelle jälleen. Kyselimme alkuasukkailta,\nminne päin he olivat lähteneet, ja he viittilöivät etelään ja\nlounaaseen, mistä helposti käsitimme matkan määräksi Hyväntoivonniemen.\n\nNyt kävimme uudella innolla aluksen rakentamiseen käsiksi. Kaksi\nkirvesmiestämme nuuskivat esille kaikki hollantilaisten jättämät\nkäyttökelpoiset ainekset, ja yksi niistä, varsin hyödyllinen, antoi\nminulle paljon askartelua, nimittäin pikipata, jossa oli vielä jonkun\nverran pikeäkin tallella. Työn edistyessä jouduimme pulailemaan sen\nsuunnattomissa vastuksissa, meillä kun oli vain harvoja työkaluja,\neikä ollenkaan rautatavaraa, ei köysiä, ei purjeita. Meidän oli oltava\nomia seppiämme, köydenpunojiamme, purjeidentekijöitämme, harjottaen\npariakymmentä ammattia, joista tiesimme vähän tai emme mitään. Mutta\npakko kannusti kekseliäisyyttä, ja me suoriuduimme monesta tehtävästä,\njoita olimme ajatelleet meidän oloissamme mahdottomiksi.\n\nKirvesmiesten sovittua aluksen mittasuhteista me aluksi jouduimme\nveneillämme hyörimään laivanhylkyä pirstomassa, siitä kun oli tuotava\nrakennuspuuhaan kaikki mitä irti saatiin. Suurin ponnistuksin saimme\nkorjatuksi mesaanimaston, kun neljätoista miestä siihen urakkaan\nkäytti kolmen viikon ajan. Samalla saimme talteen melkoisen määrän\nrautatavaraa, kuten vaajoja, vaarnoja, nauloja ja muuta sellaista,\nminkä nyttemmin näppäräksi sepäksi kehittynyt taiteilijamme muovaili\ntarvituiksi välikappaleiksi aina peräsimensaranoita myöten.\n\nAnkkuri meiltä puuttui, ja me tyydyimme alkuasukasten avulla punomaan\nheidän mattoaineksistansa joitakuita köysiä, joista saimme laivamme\nrantaansitomiseksi välttävän touvin. Kaikkiaan kului uuraaseen\naherteluumme neljä kuukautta, kunnes laskimme vesille tekeleemme. Se\noli jonkunlainen kahdeksantoista tai kahdenkymmenen tonnin vetoinen\npursi, ja jos meillä olisi ollut sellaiseen tarvittava taklaasi\n[taklaasi on kaikki mikä laivassa kohoaa laidan yläpuolelle], niin\nolisimme voineet pyrkiä minne mieli teki. Mutta tukalimpana puutteena\noli se, että meillä ei ollut tervaa eikä pikeä saumojen tilkkeeksi, ja\nvaikka parhaamme mukaan käyttelimme talin ja öljyn sekotusta, niin emme\nkunnolleen selvinneet pulmasta. Vesille laskettuna oli aluksemme niin\nhatara, että jo pelkäsimme kaiken vaivannäkömme menneen tyhjiin, sitä\nkun oli pula ehkäistä täyttymästä vedellä; pumppujakaan ei ollut, eikä\nkeinoa sellaisten valmistamiseen.\n\nMutta vihdoin muuan musta mies osotti meille puulajin, josta\npolttamalla kihoilee yhtä tahmaista ja melkein yhtä lujaa nestettä kuin\nterva. Keittämällä saimme siitä pien sijaisen ja pääsimme tarkotuksemme\nperille, sillä sen avulla saimme laivan täydellisesti vedenpitäväksi.\nSe keino auttoi minua sittemmin monena kertana samoilla seuduilla.\n\nLaivamme lopullisia valmistuksia olivat mesaanimaston pystyttäminen\nsille tukevaksi mastopuuksi, vanhojen purjeittemme sovitteleminen\nparhaamme mukaan sekä peräsimen veistäminen. Otimme mukaan ruokavaroja\nja vettä niin paljon kuin luulimme tarvitsevamme, ja niin läksimme\nsuotuisalla tuulella merelle.\n\nOlimme kuluttaneet lähimain toisen vuoden noihin harhailuihin ja tähän\nrakentelupuuhaan, sillä miehet laskivat joutuneemme helmikuun alkuun\nja aurinko loittoni vähin erin luotamme, hyvä kyllä, sillä, kuumuus\noli kovin rasittanut meitä. Matkan suunnasta olimme olleet aivan\nepätietoisia. Jotkut olivat tahtoneet yritettäväksi suoraan itää kohti\nMalabarin rannikolle, mutta toiset olivat vakavammin pohtineet matkan\npituutta ja huomautelleet, ettei aluksemme asu ja sen ruokavaroille ja\njuomavedelle myöntämät mahdollisuudet soveltuneet 2000 engl. penikulman\ntaipaleelle. Sitäpaitsi ei vuoden-aikakaan sallinut sitä suuntaa, sillä\nauringon edetessä pohjoiseen päin pysyttelevät tuulet parhaasta päästä\nidän tienoilla; olisi siten ollut odotettava huhti- tai toukokuuhun.\n\nVihdoin, tuulen ollessa kaakossa ja itäkaakossa, me kaikki yhdyimme\nentiseen suunnitelmaamme, Afrikan manteretta tavottamaan. Monet olivat\nkaiken aikaa vakuutelleet, että meillä oli mantereella kunnollinen\ntulevaisuuden, jopa rikastumisenkin mahdollisuus, menimmepä mille\nsuunnalle tahansa, meritse tai maitse, missä vain etenemään pääsisimme.\nPohjoiseen purjehtien me jälleen kiersimme saaren kärjen ja käännyimme\nrannikon suojassa etelään, aikoen tavottaa sen läntisimmän niemekkeen,\nentisen lähtökohtamme. Mutta noin yhdeksänkymmentä meripenikulmaa sitä\nsuuntaa purjehdittuamme kävivät tuulet epävakaisiksi ja puhaltelivat\nsuoraan vastaamme. Meidän oli siis kääntyminen kulkemaan jo siitä\nyli ulapan, jotta tuuli olisi suotuinen, sillä aluksemme oli kehno\npyrkimään liki tuulta tai kulkemaan oikeastaan millään muulla kuin\nperäntakaisella.\n\nVarustausimme maissa uusilla vesi- ja muonavaroilla, ja maaliskuun\nlopulla käänsimme keulamme Afrikan manteretta kohti, osottaen enemmän\nuskallusta kuin järkeä, enemmän päättäväisyyttä kuin harkintaa. Mutta\nkun tuuli pysytteli kaakossa ja itäkaakossa, niin katsoimme parhaaksi\nsuunnaksemme käyttää pelkkää myötätuulta kompassinamme, siten soluen\nlänsikoillista kohti; varsinaista kompassia ei matkassamme ollutkaan\nmuuta kuin erään miehen pieni messinkinen taskukompassi.\n\nMatka oli paljoa pitempi kuin olimme luulleet, ja laivamme oli\npikku purje-pahasiensa vuoksi hyvin hidaskulkuinen sekä muutenkin\nrakenteeltaan raskas. Emme koko aikana nähneet minkäänmoista alusta,\nse meri kun on kokonaan kauppateistä syrjässä. Kahdeksan tai yhdeksän\nvuorokautta purjehdittuamme kajautti yksi miehistämme ilosanoman:\n\"Maa!\" Meillä oli syytä riemuita, sillä vettä oli säästäenkin enää\npariksi kolmeksi päiväksi. Mutta vaikka se nähtiin aikaisin aamulla,\nkesti perilletulo iltahämyyn, sillä tuuli heikkeni melkein tyveneksi,\nja aluksemme, kuten sanottu, oli kömpelö purjehtija.\n\nMurheellinen ällistys valtasi meidät, kun huomasimme mantereen sijasta\nsaavuttaneemme pienen saaren, jolla ei näkynyt mitään asukkaita eikä\nkarjaa muuta kuin joitakuita vuohia, joista tapoimme ainoastaan kolme.\nMutta lähtihän niistäkin tuoretta lihaa, ja me löysimme hyvin maukasta\njuomavettä. Vasta viisitoista päivää vielä purjehdittuamme pääsimme\nmantereelle, ja se tapahtuikin ruokavarojemme puolesta viime hetkessä,\nniin että meillä oli viimeisenä kahtena päivänä ollut vain kortteli\nvettä miestä kohti päivässä. Mutta sanomattomaksi riemuksemme näimme\nedellisenä iltana maata, joskin hyvin etäällä, ja pirteä tuuli työnteli\nmeidät aamuksi kahden meripenikulman päähän rannasta.\n\nEmme siekailleet astua maihin ensimäisessä kohdassa mihin osuimme,\nvaikka olisimme pikku kärsivällisyyttä noudattaen löytäneet hiukan\npohjoisemmasta hyvin mukavan jokisuun. Kiinnitimme aluksemme\nkahteen isoon salkoon, jotka iskimme maahan, ja katseltuamme tovin\nympäristöämme, hankittuamme hiukan vettä ja kerättyämme muonavarojakin,\njoita näkyi siinä paikassa olevan kovin niukasti saatavissa, palasimme\nlaivaan varastoinemme. Saaliinamme oli kaiken kaikkiaan moniaita\nlintuja ja hyvin pieni, mutta hyvänmakuinen puhvelihieho. Päätimme\npurjehtia pitkin rannikkoa kunnes tapaisimme jonkun puron taikka joen,\njota myöten voisimme viilettää sisämaahan, tai kaupungin taikkapa\nkylän. Seudun kyllä tiesimme asutuksi, sillä monessa kohti näimme yöllä\ntulta ja päivällä savua kaukana joka suunnalla.\n\nLopulta saavuimme hyvin avaralle lahdelle, johon laski useita pikku\njokia. Rohkeasti ohjasimme aluksemme ensimäiseen suistoon; nähdessämme\nrannalla muutamia hökkeleitä ja niiden ympärillä ihmisiä purjehdimme\npieneen poukamaan joen pohjoisrannalle ja kohotimme rauhan merkiksi\npitkän seipään, jonka nokkaan olimme sitoneet valkean kangaskaistaleen.\nHuomasimme heidän oivaltavan tarkotuksemme, sillä luoksemme parveili\nmiehiä, naisia ja lapsia, kaikki ilkosen alastomia.\n\nEnsimältä he vain kummissaan ällistelivät meitä kuin peljättäviä\nkummituksia, mutta olivat kyllä sitte myöhemmin taipuvaisia\ntuttavallisuuteen. Alustavaksi kokeeksi osotimme merkeillä, että meidän\noli jano. Kolme naista ja kaksi poikaa juoksi piankin sisämaahan\npäin, palaten muutaman minuutin kuluttua, mukanansa useita nähtävästi\nauringonhelteessä paahdettuja saviruukkuja. Nämä olivat vettä täynnä,\nja asetettuaan ne rannalle he peräytyivät hiukan, jotta me voisimme\nnoutaa ne, kuten teimmekin.\n\nTuokion kuluttua he toivat meille juuria ja yrttejä sekä muutamia\nhedelmiä, joiden laatua en enää muista; mutta kun meillä ei ollut\nmitään antamista vastavuoroon, niin saimmekin huomata heidät\nsäästeliäämmiksi kuin madagaskarilaiset olivat olleet. Seppätaiturimme\nryhtyi nyt työhön, ja kun hän oli laivahylystä varannut itselleen\nrautaromua, niin lähti hänen käsistään yltäkyllin leluja, lintuja,\nkoiria, neuloja, koukkuja ja sormuksia. Me auttelimme niiden\nviilaamisessa ja kiillottamisessa, ja näilläpä saimmekin vaihdetuksi\nmitä vain ruokavaroja oli tarjolla, kuten vuohia, sikoja ja lehmiä,\njoten ei puutteesta ollut tietoakaan.\n\nOlimme nyt siis Afrikan mantereella, maailman autioimmassa ja\nsuvaitsemattomimmassa maassa, yksinpä Gröönlantikin ja Novaja Semlja\nlukuunotettuina, vain sillä erotuksella, että sen pahimmatkin tienoot\nolivat asuttuja, vaikka sen muutamien kansojen luonteesta päättäen\nolisikin ollut meille vähemmän vaarallista joutua aivan asumattomiin\nerämaihin.\n\nJa siten perille tultuamme me teimme päätöksen, joka varmaan on\nhurjimpia ja toivottomimpia mitä mikään toverijoukko on maailmassa\ntehnyt. Päätimmepä nimittäin lopullisesti samota mantereen poikki sen\nkeskeltä, Mosambikin rannikolta idästä Angolan tai Guinean rannikolle\nAtlantin valtamereen asti -- vähintään 1800 engl. penikulman taipaleen.\nMatkalla tulisi meidän kestää tavatonta kuumuutta, taivaltaa tiettömiä\nerämaita, ilman minkäänlaisia juhtia tamineittemme kantamiseen,\nvastassamme laumoittain raatelevia ja vaarallisia petoja, kuten\nleijonia, leopardeja, käärmeitä ja elefantteja. Me joutuisimme\nkulkemaan päiväntasaajan maissa ja siis kuivan vyöhykkeen keskuksessa;\ntiellemme sattuisi sotaisia ja verenhimoisia villikansoja; nälkä ja\njano olisivat ainaisena uhkana. Sanalla sanoen, olisipa siinä pitänyt\nolla pelotuksia kylliksi järkyttämään uhkamielisintäkin luonnetta.\n\nMutta me emme säikkyneet, vaan päätimme antautua seikkailuihin.\nEihän nimittäin edes ollut muuta pelastuksen mahdollisuuttakaan.\nJos nimittäin olisimme purjehtineet pitkin Afrikan kolkkoja rantoja\npohjoiseen päin Punaisellemerelle asti, niin oli ainoana toiveenamme\nsiellä joutua arabialaisten vangiksi. Nämä möisivät meidät\nturkkilaisten orjiksi, mikä ei olisi paljoakaan parempi kohtalo kuin\nkuolema. Hyväntoivonniemelle emme voineet pyrkiä, sillä tuulet olivat\nkovin vaihtelevia ja meri sillä leveys-asteella liian myrskyinen. Mutta\nme tiesimme kaikki, että jos kykenisimme vaeltamaan kylliksi kauvas\nsisämaahan, niin saattaisimme tavata jonkun niistä isoista virroista,\njotka laskevat Atlantiin. Sellaisen virran partailla voisimme rakentaa\nkanootteja, jotka kuljettaisivat meidät meren rantaan, olipa se\nmiten kaukana tahansa. Meillä ei olisi silloin muuta huolta kuin\nruokavarojen saanti, ja toivoimme ampuma-aseillamme kaatavamme riistaa\nkylliksi. Vieläpä päättelimme mahdolliseksi lisätä pelastuksemme riemua\nkultalöydöillä, jotka monin verroin korvaisivat kärsimyksemme, jos\nhengissä pääsisimme ihmisten ilmoille.\n\nVasta nyt aloin minäkin toden teolla ottaa osaa neuvotteluihin.\nKahden- tai kolmentuhannen engl. penikulman jalkamatka erämaissa\npetojen ja villien keskessä karmi pintaani, kun päätös tuli\ntehtäväksi. Luopuen entisestä välinpitämättömyydestäni minä käytin\nkaiken kaunopuheliaisuuteni oman alkuperäisen suunnitelmani puolesta,\nnimittäin että yrittäisimme Punaisellamerellä vallata jonkun laivan.\nMutta he pitivät hanketta haaveena, sitä lähemmin ajatellessaan.\n\nAuringosta havainnon tehden laskimme olevamme 12. astetta 15. minuuttia\npäiväntasaajan eteläpuolella. Kartalta näimme Angolan rannikon olevan\n8. ja 11. eteläisen leveys-asteen välillä, kun taasen Niger-virran\navulla Guinean rannikolle pyrkiminen olisi kääntänyt suuntamme 12. ja\n29. pohjoisen leveys-asteen välille. Angolan siis valitsimme, joten\nmatka kävisi jokseenkin suoraan länttä kohti. Virtojen avulla toivoimme\nkeventävämme matkaamme, kuten sanottu, varsinkin jos keksisimme keinon\npäästä sen ison sisäjärven ylitse, jota alkuasukkaat nimittävät\nCoalmucoaksi ja josta Niilin sanotaan johtavan juoksunsa. Mutta\nkertomukseni osottaa vielä, että sellaisia toiveita helposti kohtaa\npaha pettymys.\n\nRyhdyimme siis valmistautumaan retkeämme varten sen mukaan kuin\nolopaikassamme kävi päinsä ja pieni kokemuksemme maan luonteesta meille\nopetti.\n\nOlimme jo jonkun aikaa takaperin tottuneet astelemaan paljain jaloin\nkallioilla, somerolla, ruohokossa ja rantahiekalla. Mutta kun\nhuomasimme tukalimmaksi totuttaa jalkapohjiamme sisämaan kuivana\nkuumentuvaan hietaan, niin varustimme itsellemme jonkunlaisia\nvilli-eläinten nahoista ommeltuja tallukoita, karvapuoli sisäänpäin.\nAuringossa kuivaten koveni nahka niin lujaksi, että tällaiset jalkineet\nkestivät kauvan; ne olivat keveitä ja mukavia.\n\nKoetimme houkutella jotakuta alkuasukkaista oppaaksemme matkalle länttä\nkohti, mutta nämä vain kohauttelivat olkapäitänsä, osottaaksensa\nkuinka vähän heitä miellytti aikeemme. Kysellessämme heiltä leijonista\nja muista pedoista he nauroivat ja ilmaisivat merkeillä, että ne saa\nnuotion avulla helposti häädetyksi; ja hyvään tarpeeseen se neuvo\nmeille olikin, rohkaisten mieltämme jo ennakolta.\n\nPaljon yritimme pohtia, millä tavalla saisimme tamineemme kuljetetuksi,\nsillä jo ampumavarammekin olivat liian raskas taakka meidän kantaa\nmaassa, jossa kuumuus teki meidät itsemme kyllin raskaaksi kuormaksi\nmeille. Maan asukkaat eivät tunteneet mitään kuormajuhtaa, kuten\nhevosta tai muulia, aasia, kamelia tai dromedaaria. Jonkunlaisena\npuolittain kesytettynä koti-eläimenä oli heillä samaisia pikku\npuhveleita, joita olimme yhden tappaneet, ja näitä he kyllä käyttivät\nkantamaan taakkoja. Huomasimme myös, että nämä elukat olivat ketteriä\nja voimakkaita uimareita. Mutta me emme tienneet mitään sellaisen\neläimen ohjaamisesta ja hoidosta, tai millä tavoin kantamukset olisivat\nkiinnitettävät.\n\nViimein minä esitin heille menettelytavan, joka piankin saavutti\nheidän hyväksymisensä, nimittäin että haastaisimme riitaa joidenkuiden\nalkuasukkaiden kanssa ja ottaisimme kymmenkunta vankia, sitoen nämä\norjiksemme, kantamaan matkatarpeitamme. Samallahan saisimme opastusta\nja puheluseuraa, sekä oppisimme edes jotakin maan kieltä. Ihan heti ei\nneuvooni tartuttu, mutta alkuasukkaat antoivat pian itse aihetta sen\ntoteuttamiselle ja samalla tilaisuudenkin siihen.\n\nPikku vaihtokauppamme alkuasukasten kanssa oli tähän asti tapahtunut\nheidän ensin osottamaansa ystävällisyyteen luottaen, mutta lopulta\nhavaitsimme heissäkin koirankuria. Ostettuaan muutamia päitä karjaa\nheiltä seppämme kaavailemilla leluilla sattui nimittäin eräälle meidän\nmiehellemme erimielisyyttä vastakumppaninsa kanssa. Silloin villit\nähittelemään hänelle omalla tavallansa, ja pitäen hänen karjan hinnaksi\ntarjoamansa lelut he panivat kumppaninsa ajamaan karjan pois hänen\nnenänsä alitse ja ilkkuivat täyttä kurkkua. Miehemme nosti sellaisesta\noman käden oikeudesta melun ja huusi tovereitansa avuksi, mutta\nsilloin se neekeri, jonka kanssa hän oli kauppaa hieronut, paiskasi\nhäntä keihäällä niin paikalleen, että ase olisi lävistänyt hänen\nruumiinsa, ellei hän olisi mitä vikkelimmin poukannut syrjään samalla\nkun torjuvasti nosti kätensä ylös. Nyt keihäs kuitenkin ruhjaisi\nkäsivartta; mies julmistuneena sieppasi luikkunsa ja ampui neekeriä\nsydämeen.\n\nToiset lähellä olevat villit, samoin kuin nekin, jotka olivat meidän\nmuiden seurassa loitompana, säikähtyivät niin kamalasti tulen\nleiskahdusta, pamausta ja maanmiehensä äkkikuolemaa, että ensin tovin\nseisoivat turraksi hätääntyneinä. Mutta heidän toinnuttuansa muuan\netäämpänä meistä seisonut alkoi äkkiä kirkua jotakin taisteluhaastetta;\nmuut kaikki vastasivat, juosten hänen ympärilleen, meidän tyhmistyneinä\nällistellessämme tätä menoa.\n\nParin kolmen minuutin kuluttua alkoi kirkuva kutsu kiiriskellä paikasta\ntoiseen, kylästä kylään ja toiselle puolelle jokeakin, ja tuossa\ntuokiossa näimme alastoman liudan kiitävän joka taholta kokouspaikalle.\nVajaassa tunnissa oli niitä viitisensataa koolla, joillakuilla\njouset aseinaan, useimmilla keihäät, joita he osaavat käytellä niin\ntaitavasti, että voivat linnunkin keihästää lennosta.\n\nMeillä ei ollut pitkiäkään aikoja neuvotellaksemme, sillä väenpaljous\nkarttui hetki hetkeltä; ja uskonpa, että jos olisimme kauvan\nsiekailleet, niin heitä olisi kertynyt vaikkapa kymmenen tuhatta.\nMeillä ei senvuoksi ollut muuta valittavana kuin paeta laivaamme,\njossa tosiaan olisimmekin varsin vankasti puolustautuneet, tai astua\neteenpäin ja koettaa, mitenkä yhteislaukaus tai pari raehauleilla\ntehoaisi.\n\nPäätimme heti käyttää jälkimäistä keinoa, luottaen siihen että jyske\nja tuhoisat seuraukset ajaisivat heidät oitis pakoon. Asetuimme\nriviin joka mies ja marssimme rohkeasti heitä vastaan. He seisoivat\nvalmiina vastaanottamaan meidät, nähtävästi luottaen siihen, että\nheidän keihäänsä tekisi lopun meistä kaikista; mutta me pysähdyimmekin\nkeihäitten kantomatkan ulkopuolelle. Seisoimme melkoisen matkan päässä\ntoisistamme, jotta ampumalinjamme ulottuisi laajalle, ja annoimme\nheille sellaisen tervehdyslaukauksen, että kuusitoista kuukertui\npaikalle ja kolme kaatui moniaan kymmenen askelta juostuansa.\n\nYhteislaukaustamme seurasi hirmuinen kirkuna ja ulina. Me seisoimme\nliikkumattomina ja latasimme pyssymme uudestaan. Kun hekään eivät\nkaikonneet, niin me ammuimme toistamiseen heidän keskeensä. Tällä\nkertaa sai kymmenkunta surmansa, mutta kun he eivät seisseet yhtä\ntiheässä kuin ennen, niin kaikki miehemme eivät ampuneet. Seitsemän oli\nnimittäin saanut käskyn säästää laukauksensa ja edetä heti kun toiset\nolivat ampuneet, näiden vuorostaan ladatessa jälleen.\n\nHeti toisen laukauksen jälkeen me luikkasimme huikeasti ja nuo\nseitsemän marssi parikymmentä askelta lähemmäksi, ampuen taaskin.\nTaakse jääneet latasivat kaikella kiireellä ja etenivät vuorostaan,\nmutta nähdessään meidän lähenevän villit karkasivat tiehensä kiljuen\nkuin noidutut.\n\nSaapuessamme taistelukentälle näimme ison joukon ruumiita kentällä\nhajallaan, paljoa enemmän kuin saatoimme olettaa tappaneemme tai\nhaavoittaneemme, niin, enemmän kuin meillä oli ollut luotejakaan\npyssyissämme. Olimme tästä seikasta ihan ymmällä, kunnes huomasimme,\nettä pelkkä säikähdys oli pökerryttänyt monet; saattoipa joku olla\nhaavatta kuollutkin.\n\nNäistä kauhistuksen herpaamista tulivat useat toinnuttuansa palvomaan\nmeitä, otaksuen meidät jumaliksi tai paholaisiksi -- en tiedä\nkumpaisiksiko, emmekä sillä suurta väliä pitäneet. Toiset polvistuivat\neteemme, toiset heittäysivät kasvoilleen, ja kaikki tekivät\nlukemattomia mitä täydellisimmän alistumisen merkkejä. Nyt juolahti\nmieleeni, että me saatoimme sodan oikeudella ottaa niin monta vankia\nkuin mielemme teki, viedäksemme ne retkellemme kuormankantajiksi.\nMiehet olivat oitis minun mieltäni, ja niinpä sidoimme noin\nkuusikymmentä rotevaa nuorta miestä, selittäen heille, että ottaisimme\nheidät mukaamme. Nämä näyttivätkin varsin suostuvaisilta, mutta\nluonnollisesti piti meidän silti pysyä varuillamme, huomattuamme tämän\nkansan rajuksi, kostonhimoiseksi ja petolliseksi, joten orjiimme ei\nkäynyt ollenkaan luottaminen.\n\n\n\n\nNELJÄS LUKU.\n\nMinusta tulee kapteeni.\n\n\nEnnen kuin jatkan pitemmälle täytyy minun lukijalle vihjata, että\nminä tästä hetkestä alkaen kävin vakavammin käsiksi asioihin, pitäen\nparempaa väliä kohtalostamme. Sillä vaikka kaikki kumppanini olivat\nvanhempia miehiä, niin aloin kuitenkin huomata heidät neuvottomiksi\n-- tai kuten nyt sanoisin kylmäverisyyttä puuttuviksi -- silloin\nkun tarvittiin toimintaa. Ensimäisen varsinaisen tilaisuuden tälle\nhavainnolle antoi äsken mainittu kahakka alkuasukasten kanssa, Lujasti\npäätettyänsä hyökätä ampuma-asein noiden kimppuun ja havaittuansa että\nnämä eivät luulon mukaan karanneetkaan pakoon, alkoi heitä jänistää\nniin, että he kaiketi olisivat kiireimmiten vilistäneet takaisin\nlaivaan, jos se olisi ollut lähellä.\n\nTällä hetkellä minä innostuin heitä rohkaisemaan. Hoilasin että heidän\npiti ladata, uudestaan ja ampua toinen yhteislaukaus, vakuuttaen\nmeneväni takuuseen siitä, että neekerit pakenisivat minkä käpälistä\nlähtisi, jos vain neuvoani noudatettaisiin. Tästä reipastuneina he\nlaukaisivat toistamiseen, säästäen minun esityksestäni muutamia\npanoksia varallekin.\n\nToisen yhteislaukauksen jälkeen minun oli suorastaan pakko asettua\nkäskijäksi.\n\n\"Nyt, seigneurs\", huudahdin, \"hurratkaamme.\"\n\nAvasin oman kurkkuni ja huikkasin kolmasti, kuten englantilaisilla\nmerimiehillä on sellaisissa tilaisuuksissa tapana.\n\n\"Ja nyt seuratkaa minua\", kehotin niitä seitsemää, jotka eivät olleet\nampuneet, \"niin vannonpa tekevämme puhdasta heistä\", ja oikeassa\nolinkin, kuten olen jo kertonut.\n\nTästä päivästä alkaen olin heidän puheissaan aina Seignior Capitanio,\nmutta kun minä vastustelin seignioria liian ylhäisenä nimityksenä, niin\nlausui tykkimiehemme, joka sujuvasti puhui englantia: \"No, olkoonpa\nsiis nimenäsi kapteeni Bob\", ja kapteenin nimeä sain sitte vakinaisesti\nkantaa.\n\nPortugalilaiset kunnostautuvat kyllä silloin, kun heidän edellään\nkäy joku esikuvana, mutta oman onnensa nojaan jäädessään he peräti\nlannistuvat. Sitä sain jälkeenpäin kokea monet kerrat, ja olenkin usein\nkummastellut, että joukko miehiä, joiden oma miehuus pyrki lujalle\nottaessa pettämään, alun pitäenkään uskalsi ajatella ja alottaa niin\ntuiki epätoivoista ja suurisuuntaista yritystä kuin meidän edessämme\noleva matka oli.\n\nHeidän joukossaan oli tosin pari kolme uupumatonta miestä,\njoiden rohkeus ja uutteruus oli kaikkien muiden tukena, ja he\nalusta asti ratkaisivatkin asiain menon. Nämä olivat tykkimies\nja sepäksi sukeutunut taiturimme, sekä osaltaan myöskin toinen\nkirvesmiehemme. Nähdessään minun ottavan hiukan ryhtiä he pysyväisellä\nystävällisyydellä liittyivät minuun.\n\nTämä tykkimies oli nerokas matemaatikko, monipuolisesti opiskellut mies\nja sekä tietopuolisesti että käytännöllisesti kehittynyt merenkulkija.\nAlituisissa keskusteluissani hänen kanssaan minä opin oman varsinaisen\nkasvatukseni perusteet, joita minun oli helppo sittemmin täydennellä.\nHän erityisesti kannusti minua pyrkimään eteenpäin maailmassa ja\nhankkimaan tietoja, jotka tekisivät minut päteväksi suuriin yrityksiin.\nVahinko vain, että hyvät päätökseni tässä suhteessa pyrkivät\nunohtumaan, milloin sattui kylläkin rauhallista tilaisuutta niiden\ntoteuttamiseen.\n\nMutta palatakseni asiaan: kun tykkimies näki osuuteni taistelussa ja\nkuuli ehdotukseni, että pidättäisimme joukon vankeja kuormastomme\nkantajiksi, niin hän kääntyi minuun koko joukkomme edessä.\n\n\"Kapteeni Bob\", sanoi hän, \"sinun on mielestäni ruvettava\npäälliköksemme, sillä tämän yrityksen onnistuminen on kokonaan sinun\nansiotasi.\"\n\n\"Ei, ei,\" intin vastaan, \"älä minua imartele. Sinun pitää olla Seignior\nCapitanio, meidän kenraalimme; minä olen siihen virkaan liian nuori.\"\n\nLopuksi sovimme, että hänestä tuli meidän päällikkömme, minun\npakostakin jäädessäni hänen virkatoverikseen.\n\nVangeissa oli eräs kookas, solakka, kaunismuotoinen mies, jolle\nkaikki toiset näyttivät osottavan suurta kunnioitusta. Hän oli,\nkuten jälkeenpäin käsitimme, erään heidän kuninkaansa poika; isä oli\nkaatunut ensimäisellä yhteislaukauksellamme, ja hän itse oli saanut\nluodin käsivarteensa ja lantioonsa. Jälkimäisestä haavasta vuoti\nrunsaasti verta, joten hän oli jo kovin heikossa tilassa, jotapaitsi\nedellinen luoti oli murtanut ranteen. Eläjäksi ei näyttänyt poloisesta\nolevan, mutta kun hän tuntui tavallista tärkeämmältä henkilöltä, niin\njohtui mieleeni, että voisimme käyttää häntä hyödyksemme ja kenties\ntehdä hänestä jonkunlaisen johtajan oman väkensä keskuudessa. Annoin\nhänet senvuoksi haavurimme hoitoon, ja koetin merkeillä ilmaista\nonnettomalle, että me kyllä vielä tekisimme hänestä terveen.\n\nTämä herätti heissä uutta jumaloitsemisen tunnetta, he kun uskoivat,\nettä me saatoimme näkymättömillä välikappaleilla sekä surmata että\njälleen saada vainajat virkoamaan. Nuoren prinssin pyynnöstä jotkut\nhänen lähimpänsä vaivalloisesti tulkitsivat meille, että armollisesti\nparantaisimme hänen isänsäkin, joka makasi kentällä ruumiina, otsa\nlävistettynä.\n\nEmme ilmaisseet itseltämme puuttuvan kykyä siihen, mutta annoimme\nheidän ymmärtää, että surmansa saaneet olivat ensin osottautuneet\nmeille vihamielisiksi, joten heidän kuolemansa oli varottavana\nesimerkkinä pidettävä voimassa. Siten kävisi peruuttamattomasti\nkaikille niskureille. Mutta jos hän, prinssi, suostuisi tulemaan\nmatkassamme ja noudattaisi ohjeitamme, niin me emme häntä jättäisi\nkuolemaan vammoihinsa. Tämän oivaltaessaan hän pyysi eräältä\nseuralaiseltansa nuolen, otti sen vioittumattomaan käteensä, nosti\nsen kohti aurinkoa, taittoi sen kahtia ja asetti kärjen rintaansa\nvasten, ojentaen sitte tuon puolikkaan minulle. Tämän käsitin\nvalaksi, että valon jumala aurinko häneen nuolensa iskeköön, jos hän\nkonsanaan herkeäisi olemasta ystäväni. Ja niinpä hän todella ahersikin\nuskollisesti palveluksessamme sittemmin kuukausimääriä.\n\nHaavuri huomasi vammoista toisen pelkäksi lihashaavaksi, mutta\nranteesta oli yksi luu murtunut. Sen hän lastoitti, sovittaen\nkäsivarren kaulasta riippuvaan silmukkaan ja merkeillä opastaen häntä\nsuureen varovaisuuteen liikkeissään. Kuuliaisesti mies tottelikin\nmääräyksiä, jotta paraneminen edistyi säännöllisesti.\n\nPerusteellisesti tulkitsin tälle neekerille suunnitelmiamme, samalla\nkun jo alussa opetin hänelle myöntävän ja kieltävän vastauksen\nportugalinkielellä. Ruokavarojen hankkimisesta hän sai selitetyksi,\nettä niitä ei pitkään aikaan tarvittaisi, sillä matkan varrelta kyllä\nlöytyisi riistaa. Kantamuksiemme painavuudelle hän pudisteli päätänsä,\njoten annoin väelle käskyn jakaa ne pienemmiksi nipuiksi, ja me jätimme\nsen vuoksi kaikki yksitoista kirstuamme tyhjilleen rannalle. Hän\nilmaisi toimittavansa meille puhveleita avuksi kantamisessa, arvelipa\nettä mekin voisimme niillä ratsastaa, jos olisimme väsyneitä; mutta\nsillä me emme pitäneet väliä, olimmehan vain hyvillämme siitä, että\nkuormajuhdat vielä hädän tullen kelpaisivat syödä.\n\nKannatin hänet sitte laivaamme ja annoin hänen katsastella kaikkea\nmitä meillä siellä oli. Hän oli kovin hämmästyksissään, sillä heidän\nveneensä ovat viheliäisiä pukinnahoista ommeltuja kaukaloita, jotka\noli sivelty jollakin iljettävän hajuisella voiteella. Autoimme hänet\nlaivamme kannelle ja osotimme merkeillä, että jos hän johtelisi\nmiehiänsä tavaraimme kantamisessa, niin me emme hänellä kannattaisi\nmitään. Rantaan palattuamme veimme hänet miestensä luo, ja pyysimme\nhäntä selittämään heille matkamme määrän.\n\nHän piti heille pitkän puheen ja ymmärsimme hänen sanovan heille,\nettä jos he suostuisivat lähtemään kantajiksi retkelle leijonain\nmaihin, niin heidän piti vastata: \"Si, Seignior\" (\"kyllä, herra\").\nHe vastasivat heti: \"Si, Seignior\", ja taputtivat käsiään katseensa\naurinkoon kohottaen, minkä prinssi tulkitsi meille uskollisuuden\nvannomiseksi. Mutta pitipä sitte heistä muuan pitkän puheen prinssille,\nja hänen eleistänsä käsitimme, että villit suuressa huolessa\nhalusivat jotakin meiltä. Prinssi sai meille selitetyksi, että\nmekin taputtaisimme käsiämme auringolle (vannoisimme siis), että me\nemme surmaisi heitä, että me antaisimme heille khiarukkia (leipää),\nemme pitäisi heitä nälässä emmekä antaisi leijonain heitä syödä.\nSanoin olevamme valmiit lupaamaan tuon kaiken, ja hänen uudistetusta\nkehotuksestaan taputin käsiäni aurinkoa kohti, jolloin kaikki vangit\nlankesivat kasvoilleen maahan ja noustessaan päästelivät mitä\nkummallisimpia huutoja.\n\nLähinnä huolenamme oli nyt saada ruokavaroja sekä vankiemme että omaksi\nnykyiseksi toimeentuloksemme. Merkeillä ilmottaessani prinssille, mitä\nmietiskelimme, ilmaisi hän että joku vangeista voisi kylältä noutaa\nruokavaroja ja muutamia kuormajuhtia. Kun näytin vastahakoiselta\nsellaiseen luottamukseen osotti hän monilla merkeillä uskollisuuttaan,\nsitoipa omin käsin nuoran kaulaansa ja tarjosi minulle sen toisen pään,\nhuomauttaakseen että hänethän perisi hirsipuu, ellei mies palaisi\ntakaisin. Suostuin siis, ja hän antoi eräälle miehelleen tarkkoja\nohjeita matkaa varten, viitaten lopuksi aurinkoon, osottaakseen mihin\naikaan hänen oli jouduttava takaisin.\n\nMies läksi vimmatusti juosta porhaltamaan ja piti vauhtinsa kunnes\nkatosi näkyvistä; taival näytti siis olevan melkoinen. Seuraavana\naamuna, paria tuntia aikaisemmin kuin oli määrä, huhuili musta\nprinssi minulle ja viittasi parin engl. penikulman päässä kohoavaa\nkunnasta kohti, jolla näin pikku karjaa ja useita miehiä ajamassa sitä\nleirillemme. He toivat ruokavaroiksemme paljon lehmiä, nuoria hiehoja,\npuolitoistakymmentä vuohta ja kuormajuhdiksi neljä mullia.\n\nMuonavarastoa oli siinä riittävästi, leiväksi saivat meille kelvata\neräät juuret, joita olimme ennenkin käyttäneet. Tapettujen vuohten\nnahat määräsin kuivattavaksi päiväpaisteessa ja niistä ryhdyimme\nvalmistamaan reppuja, sulloaksemme niihin matkatarpeitamme, jotta\nnäitä olisi helpompi kantaa. Nähdessään puuhamme lähetti musta prinssi\nnoutamaan meille kolmen miehen kantamuksen paljoa parempia nahkoja,\njotka käytimme suurella menestyksellä siihen tarkotukseen. Samalla\nkertaa tuotiin prinssille kaksi keihästä, tavallista hienompia, ne kun\nolivat tehdyt mustasta sileästä puusta ja kärjikseen saaneet jonkun\ntuntemattoman otuksen hampaan, joka oli peukalon paksuinen ja varsin\nterävä. Prinssi ei tahtonut ottaa niitä vastaan ennen kuin minä annoin\nluvan, vaan käski tuomaan ne minulle. Olin tullut vakuutetuksi siitä,\nettä hän oli sanansa pitävä ja rehellinen, joten luovutin nuo komeat\naseet hänelle.\n\nValmistausimme lähtemään. Prinssi kuitenkin ilmaisi minulle, että\njonkun matkaa pohjoisempana oli joki, jota myöten pääsisimme\nlaivallamme melkoisen kauvas länttä kohti. Nähtävästi oli joki\nsama, joka näkyy Quilloan nimisenä kartallamme Mosambikin rannikon\npohjoisimmassa osassa. Me päätimme ottaa prinssin ja niin monta villiä\nkuin laivaamme saatiin mahtumaan, purjehtiaksemme virran suuhun; minun\nosakseni tuli karavaanin kapteenina marssia samaan paikkaan maitse.\nKahdeksan miehistämme jäi saattueekseni sekä kolmekymmentäseitsemän\nvankia; kaikki matkatavarat kuljetettiin laivalla. Ajoimme mulleja\nedellämme; ne olivat aivan kesyjä ja vantteria halukkaasti kantamaan\nmitä hyvänsä -- neekerit ratsastelivatkin niiden seljässä neljä\nkerrallaan. Ne söivät kädestämme, nuoleskelivat jalkojamme ja olivat\nsäyseitä kuin koirat.\n\nMeillä oli ruuaksemme mukanamme kuusi tai seitsemän lehmää, ja neekerit\noppivat kerkeästi suolaamaan ja kuivaamaan niiden lihoja. Maitse oli\npääsy virralle hyvin helppoa ja jouduimme perille saman päivän iltana;\nmutta laiva ehti jokisuuhun vasta viiden vuorokauden kuluttua, sillä\nlahdella oli tuuli tyventynyt ja joki teki alajuoksunsa varrella\npitkän kaaren pohjoiseen päin, meidän osuessamme tämän eteläiseen\npolvekkeeseen. Tällävälin me neekerien alotteesta valmistimme\noivallisia nahkaisia vesileilejä.\n\nTaatakseen väkensä uskollisuuden tällä matkallamme oli prinssi jättänyt\nneljän miehensä tehtäväksi pitää vankeja kytkettyinä kaksittain\nranteista yhteen. Mutta me havaitsimme heidät niin rehellisiksi ja\nvarsinkin niin tottelevaisiksi häntä kohtaan, että me jonkun matkan\npäähän hänen maastansa päästyämme laskimme heidät vapaiksi, vaikkakin\nhän palattuansa sidotutti heidät uudestaan ja säilytti sen kurin pitkän\naikaa.\n\nMaa oli jokivarressa ylävää, ruoho rehotti vehmaana, karjaa kävi\nlaitumella joka suunnalla; metsää ei ollut lähellä, mutta loitompana\nnäkyi kasvavan tammea, seeteriä ja mäntyä, aimo jättiläisiä seassa.\nJoki oli sievoinen avoin kanava, jolla nousu- ja laskuvesi tuntui\nkuudenkymmenen engl. penikulman päähän; vireästi laskettelimme ylös\nvirtaa nousuveden aikoina, tuulen navakasti puhallellessa idän\nkulmilta. Niin kauvan kuin uoma pysyi leveänä ja syvänä painalsimme\nkepeästi laskuvettäkin vastaan, mutta ylävarrella jouduttuamme\nkulkemaan joen omaa häiriintymätöntä juoksua päin huomasimme sen liian\nvoimakkaaksi itsellemme ja aloimme pohtia laivamme jättämistä.\n\nMutta prinssi ei tahtonut mitenkään suostua siihen, sillä huomatessaan\nlaivassa aikoinaan punomamme köysivaraston komensi hän kaikki\nrantaa myöten samonneet vangit hinaamaan meitä pitkin äyrästä, ja\nkun heidän työtänsä keventääksemme pidimme purjettamme yllä, niin\nmiehet juoksentelivat kelpo vauhtia kiidättämässä meitä. Tällä tavoin\nolimme hinaajia vaihdellen kaikkiaan edenneet ylös virtaa parinsadan\nengl. penikulman vaiheille, kun se alkoi vähitellen soukentua, ja\nseuraavana päivänä saavuimme isolle vesiputoukselle, joka näytti aivan\npelottavalta, sillä vesi syöksyi jokseenkin kohtisuoraan runsaasti\nkuusikymmentä jalkaa alas, pauhaten niin ettemme voineet kuulla\ntoisiamme; sen kuohun olimme erottaneet jo kymmenkunta engl. penikulmaa\nalempana.\n\nTässä oli meidän tehtävä täysi pysähdys ja nousimme maihin joka mies;\njos meillä olisi ollut pienempiä veneitä, niin olisimme voineet\nkannatuttaa ne kosken ohi ja pitkittää niillä matkaamme paljoa\nedemmäksi ylös virtaa. Maaseutu näytti yhäti rehevältä ja kuhisi\nkarjaa; joitakuita ihmisiäkin näimme, mutta he puhuivat aivan toista\nkieltä kuin meidän vankimme. Villipetoja näimme aivan lähellämme vasta\nkaksi päivää ennen koskelle tuloamme, jolloin kolme mitä upeinta\nleopardia seisoi virran pohjoisella äyräällä, maissa matkaavien\nvankiemme käyttäessä yksinomaan eteläistä parrasta.\n\nTykkimiehemme huomasi ne ensimäisenä, juoksi sieppaamaan luikkunsa ja\nsulloi siihen kelpo panoksen.\n\n\"Nyt, kapteeni Bob\", sanoi hän, \"missä on prinssisi?\"\n\nHuusin tämän esille.\n\n\"Kuulehan\", selitti tälle tykkimies, \"rauhota nyt väkeäsi ja sano\nheille, että he saavat nähdä tämän kapineen puhuvan tulta yhdelle\nnoista otuksista, tuottaen sille kuoleman.\"\n\nNeekeriparat olivat sen näköisiä kuin olisivat he kaikki olleet\njoutumassa surman suuhun, vaikka prinssi heille mitä vakuutteli. He\nseisoivat ällistellen, kun tykkimies äkkiä laukaisi. Hän oli aika\ntarkka ampuja ja kaatoi pedon kahdella päähän osuneella rautapalalla.\nLeopardi tempautui takajaloilleen, huitaisi etukäpälillään ärähtäen\nilmaa ja kaatui kuolleena seljälleen; toiset kaksi säntäsivät\nsäikähtäneinä pakoon.\n\nMutta kylläpä olivat vankimmekin pökerryksissään. Neljä, viisi suistui\nmaahan kuin ammuttuina, monet lysähtivät polvilleen ja ojensivat\nkätensä meitä kohti joko palvoaksensa meitä tai rukoillen oman henkensä\npuolesta, ja hätkähtipä prinssikin kaikesta valmistelustansa huolimatta\nniin kuin olisi ollut hyppäämäisillänsä virtaan. Hän sitte suurella\nvaivalla sai väkensä jälleen viihdytetyksi.\n\nNähdessämme otuksen saaneen surmansa teki minun kovasti mieleni\nkorjata sen talja. Ilmaisin merkeillä prinssille, että hän lähettäisi\njoitakuita miehiänsä tuonne nylkemään pedon. Heti kun hän oli vain\nsanan lausahtanut, kirvoitettiin heistä neljä tarjokasta irti\nsiteistänsä; nämä syöksyivät päistikkaa virtaan, uivat ylitse ja\nkävivät käsiksi työhön hänen kanssansa. Me olimme antaneet prinssille\nveitsen ja sillä hän vuoli neljä puuveistä niin näpsää, etten ole\neläissäni niiden veroista nähnyt; ja vajaan tunnin kuluttua he\ntoivat minulle taljan, joka olikin harvinaisen iso, nimittäin noin\nseitsemän jalkaa korvista häntään ja lähes viisi jalkaa leveä seljästä,\nviehättävän täplikäs kauttaaltansa. Tämän leopardintaljan toin monia\nvuosia myöhemmin Lontooseen.\n\nOlimme nyt matkaamiseemme nähden kaikki samalla tasalla,\njalankulkijoita, koska kerran aluksemme ei edemmäksi päässyt. Kiskoimme\nlaivamme pieneen poukamaan, missä pääjokeen yhtyi soukempi sivuhaara,\nja jätimme sen sinne jälkeentulevaisten ihmeteltäväksi. Käytimme\nkaksi päivää matkatavaraimme jakamiseen sekä kesyjen puhveliemme\nja neekeriemme kuormittamiseen. Tärkeimmät matkatarpeemme olivat\nruuti ja luodit. Ruudin me sulloimme pieniin kuivatuista nahoista\nneulottuihin reppuihin, joissa karvapuoli oli sisäänpäin, jotta kosteus\nei pääsisi tuntumaan, ja nämä reput sovitimme toisiin, mullinnahoista\ntehtyihin säkkeihin, jotka olivat hyvin paksuja ja kovia, karvapuoli\nulospäin, jotta mitään märkyyttä ei pääsisi tunkeutumaan sisälle. Tämä\nmenettelytapa tehosi niin hyvin, että ruutimme aina säilyi kuivana\nrajuimpina ja pisimpinäkin sadeaikoina. Kukin meistä sai sitäpaitsi\naina mukanansa pidettäväksi neljänneksen naulaa ruutia ja puoli naulaa\nluoteja; se riitti nykyiseen tarpeeseemme, eikä meidän tehnyt helteen\nvuoksi mieli kantaa enempää painoa kuin oli ehdottomasti välttämätöntä.\n\nPysyttelimme yhä virran partaalla ja jouduimme siten varsin vähän\ntekemisiin maan asukasten kanssa; mutta nyt jalkaisin taivaltaessamme\nsatuimme sentään jonkun verran poikkeilemaan tähystelemässä seutuja\nruokavarojen hankkimiseksi. Ensimäisen kerran jouduimme jokivarrella\nhiukankin pysähtymään erään noin viisikymmentä mökkiä käsittävän pienen\nneekerikaupungin luona, jossa näytti olevan nelisensataa asukasta,\nsillä he parveilivat kaikki ulos meitä katselemaan ja ällistelemään.\nNeekeriemme ilmestyessä näkyviin alkoivat asukkaat kapaista aseisiinsa,\nluullen vihollisten olevan tulossa kimppuunsa; mutta vaikka neekerimme\neivät osanneetkaan heidän kieltänsä, saivat he kuitenkin merkeillä\nsanotuksi, ettei heillä ollut aseita ja että he olivat kaksittain\nsidotut vangiksi sekä että heidän takanansa oli sellaisia ihmisiä,\njotka tulivat auringosta ja pystyivät mielensä mukaan tappamaan ja\ntaas henkiin herättämään heidät kaikki. Mutta nämä suuret miehet eivät\ntoki tekisi heille mitään pahaa, vaan saapuivat rauhallisin aikein.\nTämän kaiken tajuttuansa he laskivat pois keihäänsä ja jousensa, ja\nlähenivät pystyttämään maahan rauhan merkiksi kaksitoista isoa salkoa,\nalistumisen osotukseksi kumarrellen. Mutta oitis nähtyänsä parrakkaita\nvalkoisia miehiä he kirkuen juoksivat tiehensä kuin säikkyneinä.\n\nMe pysyttelimme heistä arvomme mukaisen matkan päässä, ja näyttäysimme\nvain kaksi tai kolme kerrallaan. Vankimme selittivät meidän haluavan\nheiltä ruokavaroja, ja he toivat nähtäväksemme mustaa nautakarjaa.\nVeitsisepällämme oli nyt runsas varasto kättensä tuotteita valmiina;\nhän tuli mainiosti toimeen kaupoissa heidän kanssaan. Varasimme\nmukaamme niin paljon lihaa ja juuria kuin saatoimme neekerien\ntaakoiksi mukavasti jakaa, kolme-, neljäkymmentä naulaa miestä kohti,\nmikä mielestämme oli tosiaan kuormaa kylliksi noin kuumassa maassa.\nNeekerit eivät ollenkaan rasittuneet niistä, joskus vain auttelivat\ntoisiansa jonkun tuntiessa väsymystä; ja kun enin osa matkatarpeistamme\ntäten oli ruokavaroja, niin kevenihän kuorma sitäpaitsi aina päivä\npäivältä, kunnes taas saimme sitä täydennellyksi. Kuormia kantaessaan\noli neekereillä kädet vapaina, heidät pidettiin toisesta jalastaan\nsidottuina kaksittain yhteen.\n\nVähitellen päästimme joitakuita neekereitä kokonaan vapaiksi, saatuamme\nheidän prinssinsä vakuutuksen heidän uskollisuudestaan. Kaksi heistä\nsai muutaman päivän kuluttua lähteä tähystelemään metsänriistaa,\nja taitavastipa he jousihaan kaatoivatkin eräällä heinätasangolla\ntapaamastansa isosta hirvilaumasta kolme muhkeata haarasarvea. Nämä\nolivat ensimäinen koko maamatkallamme kaadettu riista, ja söimme\nsuurella ruokahalulla. Aloimme opettaa prinssiämmekin syömään meidän\ntavallamme valmistettua lihaa, ja neekerit piankin seurasivat hänen\nesimerkkiänsä, ennen enimmäkseen käytettyänsä lihaa ainoastaan raakana.\n\nOlisimme nyt suoneet ottaneemme enemmän jousia ja nuolia mukaamme,\nkuten olisimme voineet. Neekerimme pääsivät yhä enemmän kulkemaan\nirrallaan, vakuutettuja kun olimme siitä, että he eivät jättäisi\nmeitä eivätkä ilman meitä osaisikaan pyrkiä minnekään päin. Mutta\npyssyjemme lataamista emme heille uskoneet emmekä ilmaisseet; he\njäivät siihen uskoon, että pyssyillämme oli joku taivaallinen voima,\njoka tuiskautteli tulta ja savua, puhuen hirmuisin jyrähdyksin ja\nkäskystämme tappaen matkan päästä mitä vain tahdoimme.\n\nPetoja aloimme edemmäksi joutuessamme nähdä runsaammin, kuten\nelefantteja ja leijonia, ensi kertaa elämässämme. Huomasimme neekerien\npelkäävän niitä paljoa enemmän kuin me itse, varsinkin syystä että\nolivat melkein kokonaan vailla omia vakituisia aseitansa; mutta\nolivathan meidän pyssymme sentään ainaisena turvana. Me taasen\nhalusimme säästellä ruutiamme, kun tuollaisten otuksien tappamisesta ei\nollut mitään hyötyä, sillä emmehän voineet raahata nahkoja mukanamme\nja lihat eivät kelvanneet syötäväksi. Senvuoksi pidimme muutamissa\npyssyissämme ruutia ainoastaan sankkireijässä, jossa leimahtaessaan se\nsäikytteli leijonatkin suoraapäätä pakosalle.\n\nVirran yläjuoksun varrella tapailimme tiheässä alkuasukkaita,\nmelkein jokaisen kymmenen engl. penikulman päässä eri heimon, joka\nei naapuriensa kieltä osannut. Kaikkialla oli runsaasti karjaa;\neräässä neekerikaupungissa huomasimme viljeltävän riissinkaltaista\nhyvänmakuista viljakasvia, jota itsellemme vaihdettuamme valmistimme\nhiilillä paistamalla varsin hyvää leipää. Ruokavarojen puolesta tulimme\nsiis oivallisesti toimeen.\n\nSamosimme arviolta kahdestakymmenestä viiteenkolmatta engl. penikulmaan\npäivässä. Kohottuamme vielä toisenkin selänteen yli ja sitte muutamia\npäiviä taivallettuamme alkoi luotsinamme toiminut tykkimiehemme\nhuomata, että suuntamme ei pysynyt niin oikeana kuin olisi pitänyt.\nJoki nimittäin taipui hiukan pohjoista kohti, ja hän huomautti meille\nsiitä. Jatkoimme kuitenkin vielä kulkuamme jonkun aikaa sen tutussa\nläheisyydessä, kunnes se lopulta haarautui pikku puroiksi. Nyt koetimme\nmuulla tavoin huolehtia parhaamme mukaan vesivarastosta. Kiipeilimme\naina korkeimmille kukkuloille tähystelemään suuntiamme sellaisiin\nalaviin paikkoihin, missä vettä oli saatavissa, varsinkin pysytellen\njokien varsilla mikäli vain kävi päinsä.\n\nMaaseutu pysyi rehevänä, puita kasvoi joka taholla, jokia ja puroja\nesiintyi yhtenään, asukkaita näkyi jokseenkin joka paikassa. Siten\ntulimme jokseenkin hyvin toimeen kaiken kaikkiaan puolitoista kuukautta\ntaipaleelle lähdöstämme asti. Emme sitoneet itseämme mihinkään\nmäärättyihin päivämatkoihin ja levähdys-aikoihin, vaan annoimme oman\nmukavuutemme ja väkemme voinnin sen määrätä.\n\nTaipaleemme keskivälillä saavuimme alavalle tasangolle, jonka\nhuomasimme tiheämmin asutuksi kuin minkään edellä sivuuttamamme seudun.\nMutta pahaksi onneksemme olivat asukkaat riidanhaluista ja petollista\nkansaa, joka katsoi meidät ensimältä rosvoiksi ja kokoontui joukolla\nhyökkäämään kimppuumme.\n\nVäkemme ensin kauhistui heitä ja alkoi osottaa tavatonta pelkoa. Musta\nprinssimmekin näytti nolostuneelta. Mutta minä myhäilin hänelle ja\nkysyin pyssyjämme näyttäen, eikö hän ajatellut, että täplikkään kissan\n(siksi he omalla kielellään nimittivät leopardia) tappaja voisi syöstä\nnoita alastomia olentoja tuhannen kerrallansa kuolemaan? Hän silloin\nnaurahti, sanoen pitävänsä sen varmana.\n\n\"No, sanoppa siis miehillesi, etteivät tyhjiä pelkäile\", kehotin minä,\n\"sillä pianpa päästämme heidät makuun siitä mitä voimme tehdä, jos he\nyrittävät sekaantua hommiimme.\"\n\nOtimme kuitenkin lukuun, että me olimme keskellä avarata maata emmekä\ntienneet kuinka runsaslukuisia kansoja oli ympärillämme. Saatoimmepa\nsuuresti tarvita näidenkin ystävyyttä, joiden joukkoon nyt olimme\njoutuneet, ja käskimme senvuoksi neekereitä koettamaan kaikin\nmahdollisin keinoin hieroa heidän ystävyyttänsä.\n\nTavallisin rauhan merkein pääsikin kymmenmiehinen neekerilähetystömme\nlähenemään likintä kaupunkia ja sai sen asukkailta leluillamme\nvaihdetuksi melkoisen määrän hirvenlihaa, juuria ja ennenmainitsemaani\nviljaa. Asukkaat näyttivät olevan ihastuksissaan saamistansa\nkoruista ja lupasivat huomenissa tuoda lisää ruokavaroja kaupan. He\npalasivatkin, mutta miehemme huomasivat heidät nyt monin verroin\nlukuisammiksi kuin edellisellä kerralla. Me emme sentään suurestikaan\nhämmästyneet, sillä me olimme lähetystömme suojaksi lähettäneet\nkymmenen pyssymiestä seuraamaan jonkun matkan päässä taampana, ja\nolimme kaikki muutkin näkösällä. Eikä vihollisen petollisuus ollut niin\novelasti harkittua kuin muulloin, sillä he olisivat voineet rauhaa\nteeskennellen saartaa aseettoman neekerilähetystömme; mutta nähdessään\nmiestemme edenneen jokseenkin niin lähelle kuin edellisenäkin päivänä\ntempasivat nuo konnat jousensa ja nuolensa ja hyökkäsivät päin kuin\nraivonhenget.\n\nTällöin kymmenen asemiestämme huusivat neekereitä pyörtämään takaisin;\nsen nämä vinhasti tekivätkin toista käskyä odottamatta ja asettuivat\nsuojelusvartionsa taakse. Villit samalla porhalsivat perässä ja\nampuivat satakunta nuolta, joista kaksi neekeriämme haavoittui ja\nyksi sai surmansa. Saapuessaan paikalle, mihin neekerimme olivat\npystyttäneet viisi salkoa rauhan merkiksi, hyökkääjät toviksi\nkeräysivät salkojen ympärille, katsellen ja hypistellen niitä ikään\nkuin arvaillakseen niiden merkitystä. Silloin me, jotka olimme kaikkein\ntaaimpana, lähetimme kymmenelle miehellemme käskyn ampua joukkoon\nsen seistessä noin tiheänä ja panna pyssyihin raehauleja tavallisen\npanoksen lisäksi, ilmottaen itsekin pian saapuvamme leikkiin.\n\nHe valmistausivat sikäli, ja samalla alkoikin jo musta armeija lähteä\njälleen liikkeelle, vaikka se näyttikin lisää väkeä neekerien takana\nnähdessään kummastelevan mitä me oikein olimme. Mutta jos he eivät\nkäsittäneet meitä ennen, niin sitä vähemmin he meitä jälkeenpäin\nkäsittivät, sillä miehemme laukaisivat tiheimpään kohtaan oitis kun\nnäkivät heidän käyvän jatkamaan rynnäkköä. Välimatka oli arviolta\nsuunnilleen 120 metriä.\n\nHirveä säikky ja kirkuna seurasi tätä ensimäistä laukausta. Haulit,\nrautapalat ja naulanpäät kartuttivat haavoittuneiden lukumäärää,\nkuolleina jäi tantereelle kuusi. Toiset olivat kuin puusta pudonneita,\nkykenemättä käsittämään millä tavoin heidän toveriensa ruumiisiin oli\ntullut tuhoisia reikiä. Tuli ja pamahtelu pelotti naiset ja lapset\njärjiltään, niin että he juoksentelivat mielipuolina ulvoen.\n\nMutta tästä kaikesta huolimatta he eivät paenneet, kuten tarkotuksemme\noli ollut, emmekä myöskään huomanneet kenenkään heistä pyörtyvän\npelosta, kuten ensi kertaa Afrikan mantereella taistellessamme.\nPäätimme yrittää toista yhteislaukausta ja sitte hyökätä päin, kuten\nolimme silloinkin tehneet. Varaväkemme astui esille; kolmen miehen piti\nampua kerrallaan, kaikkien edetessä yht'aikaa. Riviksi järjestyttyämme\nme siten ammuimme aina kolme miestä vuoronsa jälkeen; aina kaatui ja\nhaavoittui uusia onnettomia, mutta yhä vieläkään eivät ahdistajamme\nkääntyneet pakosalle, vaikka olivatkin niin säikähdyksissään, ettei\nyksikään käyttänyt joustansa tahi keihästänsä. Heidän lukumääränsä\ntuntui vain lisääntyvän, ainakin hälinästä päättäen. Käskin senvuoksi\nmiesten seisahtua, ampua yhteislaukauksen ja sitte hurraten rynnätä\niskemään heidät maahan musketeillansa.\n\nTämä koeteltu keino toki tehosi; he pinttivät tiehensä jokainen\nken kynsille kykeni. Tappotantereella näimme seitsemänneljättä\nruumista, joukossa kolme naista; haavoittuneista oli neljäseitsemättä\njäänyt paikalle vammojensa johdosta. Meidän neekerimme surmasivat\ntunnottomasti nämä jälkimäiset, ja siitä me olimme kovasti\nkiukuissamme, uhaten antaa heille saman kohtalon, jos vastakertana niin\nmenettelisivät.\n\nSotasaaliikseemme jäi runsaat määrät jousia ja nuolia, joista meillä\nsittemmin oli paljon hyötyä. Neekerimme saivat sitte haalituksi\nkokoon jonkun verran ruokavaroja, vieläpä neljä työjuhdiksi\nkesytettyä sonniakin, mikä oli parasta kaikista. Ne oli helppo tuntea\nkuormanlyöttymistä kupeillansa. Näiden avulla saimme kuljetetuksi\nmukanamme enemmän ruokavaroja, samalla kun ne toisin ajoin kevensivät\nneekerien vakinaisia taakkoja.\n\nTässä kaupungissa tapasimme pikkaraisen nuoren leopardin; se oli aivan\nkesy ja kehräsi kuin kissa, kun silittelimme sen selkää -- villit\nnähtävästi olivat kasvattaneet sitä kuin talonkoiraa. Musta prinssimme\nse autioiksi jätetyillä kujilla kuljeksiessaan sai käsiinsä tämän\notuksen, hyväili sitä ja houkutti sen mukaansa parilla lihapalalla.\n\nTältä tienoolta samosimme edelleen parin viikon ajan. Saavuimme silloin\nkamalan jyrkkään vuoristoon, jonka yli meidän oli pakko pyrkiä niistä\nvain parhaiten luulimme pääsevämme. Tasangolla olimme tavanneet useita\nvilliheimoja, joiden kanssa olimme taas tulleet hyvin toimeen, ja\nheidän olimme ymmärtäneet merkeillä selittelevän, että vuorten takana\noli laaja erämaa, niissä tapaisimme runsaasti leijonia ja leopardeja ja\nmissä meillä pitäisi olla vesivaroja mukanamme. Viimeisen heimon luona\nhankimme niin paljon ruokavaroja kuin kuljettamaan kykenimme, koska\nemme tienneet millaisia vaiheita olisi edessämme. Tehdäksemme tuon\ntaipaleen niin turvalliseksi kuin mahdollista esitin, että ottaisimme\nerämaan rajalta joitakuita vankeja oppaiksemme ja avuksi ruokavarojen\nkantamisessa, ehkäpä hankkimisessakin. Neuvo oli välttämätön, ja\nsaatuamme merkkien avulla selville, että vuorten juurella toisella\npuolen asui joku kansa, päätimme sieltä saada oppaita mukaamme\nvapaaehtoisesti tahi väkisin.\n\nKohtuullisen arvion mukaan olimme nyt päässeet 700 engl. penikulmaa\nrannikolta. Musta prinssi sai tänä päivänä käsivartensa vapaaksi\nsilmukasta ja hänen maanmiehensä kovin ihmettelivät nähdessään hänen\nranteensa ihan terveeksi. Nopeasti olivat myöskin paranemassa kaksi\nedellisessä kahakassa haavoittunutta neekeriämme, sillä haavalääkärimme\noli varsin taitava mies.\n\n\n\n\nVIIDES LUKU.\n\nKultavirralla Sisä-Afrikassa.\n\n\nSuunnattomin ponnistuksin palailtuamme näiden vuorten yli ja\nsaadessamme niiden takana avautuvan maan näkyviimme, olipa näköala\nomiansa järkyttämään lujintakin sydäntä. Siellä levisi rajaton\napo autio erämaa -- ei puuta, ei pensasta, ei hituakaan vehreyttä\npilkahtanut mistään. Niin kauvas kuin silmä kantoi ei näkynyt muuta\nkuin hehkuvata hiekkaa, jota tuuli pölläytteli sekä ihmiselle että\nelukalle vaarallisina pilvinä. Eikä se näkynyt rajottuvan edessä päin,\nei vasemmalla eikä oikeallakaan, joten miehemme alkoivat toden teolla\nlannistua ja puhella takaisin pyörtämisestä. Tuntui mahdottomalta\nuskaltaa yrittää moisen aavikon yli, joka näytti varmalta kuolemalta\nkaikille matkamiehille.\n\nLannistavasti vaikutti minuunkin näky, mutta silti en sietänyt\najatellakaan paluuta. Huomauttelin heille, että olimme marssineet 700\nengl. penikulmaa taipaleestamme ja että takaisin yrittäminen olisi\npahempi kuolemaa. Jos he pitivät mahdottomana samota erämaan halki,\nniin piti meidän mielestäni pikemmin muuttaa suuntaamme ja tunkeutua\netelään päin, kunnes saapuisimme Hyväntoivonniemelle, tai pohjoiseen\nNiilin varrella olevaa maata kohti, niissä kenties keksisimme jonkun\ntien länsirannikolle, sillä eihän toki kaikkialla voisi erämaa sattua\neteemme.\n\nOlen jo sanonut, että tykkimies toimi oppaanamme paikkojen asemiin\nnähden. Hän ei sanonut voivansa virkkaa mitään Hyväntoivonniemelle\nyrittämisestä, sillä se taival oli suunnilleen kokonaista 1500 engl.\npenikulmaa, ja hänen laskelmiensa mukaan olimme nyt suorittaneet\nkolmanneksen matkasta Angolan rannikolle, mistä varmasti pääsisimme\nlähtemään kotiin. Toiselta puolen, vakuutti hän meille karttaa\nnäytellen, ulottui Afrikan länsirannikko pohjoisempana tuhatkunta\nengl. penikulmaa kauvemmas länteen. Jos siis tekisimme kaarroksen\npohjoisempaan, niin olisi meillä jälkeenpäin noin paljoa pitempi\nmaamatka edessämme, ja seutu saattaisi siellä olla yhtä karu kuin\ntäälläkin. Hän ei sen vuoksi kyennyt muuta esittämään, kuin että\nkoettaisimme päästä tämän erämaan yli, joka kenties ei ollutkaan niin\npitkä kuin pelkäsimme. Ainakin piti meidän katsoa kuinka pitkälle\nkykenisimme etenemään ruoka- ja etenkin vesivarojemme puolesta, Emme\nlähtisi kauvemmas kuin puolella vesivarastollamme ehtisimme, ja ellei\nerämaan rajaa silloin näkyisi, niin saisimme turvallisesti palatuksi\ntakaisin.\n\nNeuvo oli niin järkevä, että me hyväksyimme sen kaikki. Arvioitsimme\nvoivamme kuljettaa mukanamme ruokavaroja kahdeksiviidettä päiväksi,\nmutta vettä emme saisi riittämään yli kahdenkymmenen päivän, ja lopulla\nsen täytyisi silti jo olla jokseenkin pilaantunutta. Päätimme siis\npalata, ellemme kymmeneen päivään tapaisi vettä, mutta jos joutuisimme\njollekulle lähteelle, niin voisimme samota kaikkiaan kolme viikkoa\nennen kuin paluu pahimmassa tapauksessa kävisi välttämättömäksi.\n\nPainuimmepa siis vuorten kupeita alas ja vasta toisena päivänä pääsimme\nvarsinaiselle tasangolle. Onneksi löysimme sieltä sievän pikku puron,\nyltäkyllin hirviä sekä jonkunlaisia jäniksen tapaisia otuksia, joiden\nliha oli varsin maukasta. Mutta tietomme aavikon laidan asutuksesta\nosottausivat erehdyttäviksi, sillä me emme nähneet missään ihmisiä.\nJäimme siten vaille oppaita ja lisäkantajia.\n\nRiistan runsauden tietysti vaikutti erämaan läheisyys, otukset kun\npistäysivät sieltä tänne vehmaalle keitaalle. Valmistimme varastoksemme\nlujasti lihaa ja monenlaisia juuria, joita neekerimme tunsivat\nparemmin kuin me, ja joita käytimme leivän asemesta. Vettä varasimme\nkahdeksikymmeneksi päiväksi, kaksi kolmanneslitraa päivässä kutakin\nneekeriä kohti, litran itseämme ja kaksi litraa kutakin puhveliamme\nkohti. Siten kuormitettuina pitkää viheliäistä taivallusta varten\nläksimme matkaan, kaikki terveinä ja reippaina, mutta emme kaikki yhtä\nvoimakkaina noin uuvuttavaa yritystä kestämään.\n\nHeti alussa tuskaannuimme huomatessamme hiekan niin vajottavaksi\nja polttavaksi, että seitsemisen engl. penikulmaa kahlattuamme\nolimme menehtyä. Neekeritkin heittäysivät hiekalle läähättäen kuin\nviimeisillensä rasitetut juhdat. Erilaiset yöpymis-olot niinikään\ntuottivat suurta haittaa. Tavallisestihan olimme kyhänneet majoja\nsuojaksi näissä kuumissa maissa vahingolliselta yö-ilmalta, mutta\ntäällä ei meillä ollut mitään suojaa. Kamaluutta lisäsivät pimeän\ntullen susien ulvonta, leijonien karjahdukset, villiaasien inuminen ja\nmonet meille tajuamattomat karmivat äänet.\n\nKaduimme varomattomuuttamme, kun emme olleet tuoneet mukanamme edes\nsalkoja, joita olisimme voineet öisin käyttää paaluaitauksina,\nsaadaksemme olla ainakin pedoilta turvassa. Jonkunlaisen teltin\ntapaisen saimme kuitenkin syntymään keihäittemme, takkiemme ja\ntaljojemme avulla, nukkuen väsymyksemme johdosta hyvinkin sikeästi\ntämän ensimäisen yömme, kahden oman miehemme vuorotellessa vartijoina\npyssy kädessä. Näiden täytyi alituiseen säikytellä ympärillä\nhiipailevia petoja sankkiruudin leimautteluilla.\n\nAamulla olimme surkeasti voipuneita. Musta prinssi antoi nyt meille\nhyvän neuvon. Hän vakuutti, että henkemme oli ilmeisessä vaarassa,\njos etenisimme näin huonosti varustettuina; meidän piti palata\ntakaisin puron partaalle, ottaa sieltä mukaamme salkoja ja punoa\nsiellä nilamattoja, jotta saisimme kunnollista leirilepoa, vaikkapa\njoutuisimmekin siten tyytymään niukempiin muona-kantamuksiin. Ja niinpä\nme koreasti käännyimme takaisin, taipaleella onnellisesti väistäen\ntakaapäin suunnattomassa pölypilvessä laukkaavan elefantti parven, joka\noli samoamassa juomapaikalleen.\n\nUudesta hommastamme oli sekin ensin havaitsemattamme jäänyt hyöty,\nettä salkojen avulla saivat neekerit kaksittain kannetuksi entistä\nrunsaamminkin ruoka- ja vesivaroja, sälyttäen matot selkäänsä;\ntulos oli siten päinvastainen kuin olimme arvelleet. Kahdeksan\npäivän kuluttua läksimme uusin varustuksin jälleen matkalle. Suurta\nlievennystä tuotti meille edellisen yön rankka sade, joka teki piankin\nkuivuvan hiekan syvemmältä kovemmaksi ja jaloillemme viileämmäksi.\nSiten saimme nyt ensimäisenä päivänä samotuksi suunnilleen neljätoista\nengl. penikulmaa, entisten seitsemän asemesta, ja paljoa keveämmällä\npunnerruksella.\n\nLeiriytyessämme oli kaikki tuossa tuokiossa valmiina, sillä me olimme\njo työpaikallamme kertaalleen kokeeksi pystyttäneet telttimme. Vajaassa\ntunnissa oli pystössä tilava telttimme, jossa oli sisempi ja ulompi\nosasto sekä kaksi oviaukkoa. Toisessa makasimme me, toisessa neekerit,\nkeveitä mattoja verhonamme ja alustanamme. Puhveleillamme oli oma\npikku alansa ulkopuolella, sillä ne ansaitsivat kaikkea mahdollista\nhuolenpitoa suuren hyödyllisyytensä vuoksi, jotapaitsi ne kantoivat\nomat muona- ja vesivaransa. Niille syötettiin eräitä mustan prinssimme\nneuvomia mehukkaita ja ravitsevia juuria, joita oli runsaasti kasvanut\nkaikkialla paitsi tässä hirmuisessa erämaassa.\n\nKahdeksan päivää samottuamme näytti kaikki yhä yhtä autiolta ja\nhedelmättömältä kuin alussakin. Ainoana muutoksena oli se, ettei\nhiekka ollut enää missään niin syvää ja raskasta kuin ensimäisinä\nkolmena päivänä. Syynä tähän päättelimme olevan sen, että tuuli\npuhaltaa vuorotellen kuusi kuukautta lännestä ja idästä, jolloin hiekka\netupäässä kasautui vuoriston suojaamalle erämaan laidalle länsimyrskyn\nvaikutuksesta.\n\nYhdeksäntenä päivänä näimme ison järven, ja sen voipi arvata kuinka\nriemastuttava näky se oli meille, vettä kun oli enää pariksi, kolmeksi\npäiväksi jäljellä säästäväisimminkin käyttäen -- tarkotan eteenpäin\nmatkustamista varten, sillä meidän täytyi ehdottomasti varata\nmahdollinen paluumatka turvalliseksi. Vesivarojamme oli riittänyt kahta\npäivää kauvemmin kuin olimme odottaneet, sillä puhvelimme olivat parin\nkolmen päivän aikana tavanneet erästä hiekassa levällään rehottavaa\nkasvia, jota ne ahnaasti söivät rehuksensa ja jonka litteät haarat\nsisälsivät runsaasti vettä.\n\nSeuraavana päivänä saavuimme järven reunaan, hyväksi onneksemme\neteläpäähän, sillä pohjoisessa emme nähneet sen rajaa. Sivuutimme sen\nja samosimme kolme päivää sen partailla suureksi kevennykseksemme,\nsillä meidän ei tarvinnut kantaa mukanamme vettä niin kauvan kuin se\npysyi tiemme varrella. Mutta erämaassa emme mitään mainittavaa muutosta\nnähneet, emme puita emmekä pensaita; vain muutamia kasvilajeja ilmestyi\nlisää, jotta aavikon väri hiukan muuttui. Raatelevia petoja esiintyi\nkuitenkin yhä entistänsä enemmän.\n\nEsitin tykkimiehellemme, että kun olimme nyt kaksi viikkoa vaeltaneet\nlevähtämättä ja kun meillä oli täällä vettä kylliksi eikä vielä ruuasta\npuutetta, lepuuttaisimme väkeämme tovin ja samalla katsoisimme, eikö\nolisi mitään syötävää riistaa pyydystettävissämme. Tykkimies oli\nsamaa mieltä, vieläpä lisäsi, että voisimmehan koettaa kalastellakin\njärvellä. Seppätaiturimme joutui kovalle koetukselle koukuista,\nmutta ahertamalla hän suoriutui tehtävästään aika näppärästi ja me\nongiskelimme useammanlaisia kaloja. Kuinka ne olivat järveen tulleet,\nsen tietää ainoastaan Hän, joka teki järven ja koko maailman; sillä\nvarmasti eivät ihmiskädet konsanaan olleet sinne kaloja istuttaneet\neivätkä ennemmin sieltä ylös nostaneet. Useita isoja kaloja\nkuivasimmekin auringon paisteessa kelpo lisäksi muonavaroihimme.\nLepäilimme siten viisi, päivää, joll'aikaa meillä oli monia mieluisia\nseikkailuja villien petojen parissa; kerron niistä kuitenkin vain kaksi\ntapausta.\n\nToinen niistä oli naarasleijonan ja ison hirven kilpajuoksu. Vaikka\nhirvi on tavattoman nopea otus ja viuhahti ohitsemme kuin tuuli,\nollen kolmisensataa metriä ahdistajastaan edellä, niin huomasimme\nleijonan lyhentävän välimatkaa sitkeällä voimallaan ja keuhkojensa\nkestävyydellä. Ne sivuuttivat meidät puolen kilometrin päässä ja\nseurasimme niitä kauvas katseillamme. Tunnin verran jälkeenpäin\nhuomasimme kummaksemme niiden tulla tuiskivan takaisin toiselta\npuoleltamme, ja silloin oli leijona enää kolmen- tai neljänkymmenen\nmetrin päässä saaliistansa. Molemmat ponnistivat viimeisetkin voimansa,\nkunnes hirvi järven rantaan ehtiessään syöksähti veteen ja ui henkensä\nedestä kuten oli juossutkin. Leijona säntäsi perässä, uiden jonkun\nmatkaa, mutta kääntyi takaisin. Rannalle kavuttuaan se päästi kamalan\närjynnän tappionsa raivossa.\n\nEräänä aamuna varahin näimme toisen takaa-ajon, joka koski\nmeitä likeisemmin. Mustan prinssimme kävellessä järven rannalla\nkarkasi vedestä julman iso krokotiili häntä ahdistamaan,\nja nopsajalkaisuudestaan huolimatta oli hänellä täysi työ\npelastautumisessaan. Hän viiletti suoraan meitä kohti, ja totisesti\nolimme ymmällä mitä tehdä, sillä olimme kuulleet, ettei tuohon\nkuvatukseen pysty luoti. Eikä kolme kovaa laukausta tosiaan tehonnut\nsiihen vähintäkään, kunnes uljas ja kylmäverinen tykkimies suorastaan\nkäveli hirviön luo, työnsi pyssyn piipun sen kitaan ja laukaisi,\nsamassa heittäen aseensa ja ponnahtaen syrjään. Peto riehui melkoisen\ntovin ja kohdisti raivonsa pyssyyn, purren sen rautaankin merkkejä\nhampaillaan, mutta voipui sitte ja heitti henkensä.\n\nNeekerit saivat järven rannoilla vaaniskellessaan kaadetuksi kolme\nhirveä, joista kaksi hyvin pientä. Järvessä liikkui myös vesilintuja,\nmutta niitä emme saaneet lähestytyksi ampumamatkan päähän. Tapoimme\nmyöskin pari kolme sivettikissaa, mutta niiden liha on pahinta lajia\nraatoa. Etäällä näimme runsaasti elefantteja ja huomasimme niiden aina\nkulkevan isoin laumoin, taistelurintamassa. Tällä tavoin ne torjuvat\nvihollisiansa, siliä jos leijonain tai susien tekisi mieli käydä niiden\nkimppuun, niin ne pitkänä rivinä ollen saavat varmasti tallatuksi\nalleen mitä tielle sattuu ja kärsällään viskotuksi vihaisimpia\nvastustajia silmiltään pois. Isoimmatkin petoparvet väistävät sen\nvuoksi tuollaista laumaa, jos ehtivät sen kaartamaan, sillä muutoin\non varma tuho seurauksena. Nämä jättiläiset esiintyivät tavattoman\nlukuisina, ja paljon näimme niiden luurankojakin kallisarvoisine\nhampainensa tiemme vieressä.\n\nEräänä iltana meitä kohtasi suuri yllätys. Olimme useimmat jo\nlaskeutuneet matoillemme nukkumaan, kun vartijamme ryntäsivät keskeemme\nsäikkyneinä muutamien leijonien äkillisestä karjunnasta, näiden päästyä\npimeän suojassa ihan heidän viereensä. Niitä oli, kuten näyttäysi,\nkookas vanha koiras ja sen koko perhe, nimittäin emo ja kolme penikkaa.\nYksi penikoista -- jotka olivat vauraita nekin -- hyppäsi erään\nvartiopalveluksessa olevan neekerimme kimppuun ennen kuin mies sitä\nnäkikään, ja tämä se kauhistuneena syöksähti etumaisena telttiimme.\nToisella miehellä oli pyssy, mutta hänellä ei ensimältä ollut malttia\nampua petoa, hän vain iski sitä pyssyntyvellä. Otus vinkaisi, ja\npuhkesi sitte kamalasti murisemaan, miehen puikkiessa meidän suojaamme.\nMe hypähdimme jaloillemme, kolme miestä sieppasi pyssynsä ja juoksi\noviaukkoon, ampuen petojen keskeen missä näkivät vanhan koiraan silmien\nhehkuvan. Pedot peräytyivät ja ärjyivät täyttä kurkkua, jolloin niitä\nkertyi paikalle yhä lisää, pitäen niin huumaavaa meteliä kuin olisivat\nerämaan kaikki pedot keräytyneet meitä raatelemaan.\n\n\"Minä mennä\", mongersi musta prinssi meidän kielellämme, \"pelottamaan\nkaikki ne.\"\n\nHän sieppasi pari kehnointa mattoamme, sitoi aluksi toisen niistä\nseipään kärkeen, sytytti sen ja huiskutteli sitä tovin ympäriinsä.\nPedot kaikkosivat paikalla, sillä niiden meteli kuului nyt paljoa\netäämpänä.\n\n\"No\", virkkoi tykkimiehemme, \"jos tuollainen riittää, niin ei meidän\nole tarvis mattojamme polttaa, sillä niitähän käytämme sekä alusina\nettä peitteinä. Antakaa kun minä käyn toimeen.\"\n\nJa hän palasi telttiimme, ryhtyen valmistamaan ilotulitusvehkeitä;\nniitä hän antoi vartijoillemme tarpeen tullen käytettäväksi, tällä\nkertaa kiinnittäen äskeiseen seipääseen sellaisen roihun, että kaikki\npedot hävisivät kerrassaan kuulumattomiin.\n\nMutta moinen seura alkoi meitä kuitenkin väsyttää, ja siitä eroon\npäästäksemme läksimme jälleen matkalle kahta päivää aikaisemmin kuin\nolimme aikoneet. Laidun kävi yhä paremmaksi, ja järveen juoksi useampia\npikku jokia, joten ei tullut vedestä pulaa. Siten samosimme vielä\nkuusitoista päivää, ennen kuin maaperä alkoi vähitellen nousta, niin\nverkalleen, että vasta kolmen päivän kuluttua äkkiä huomasimme olevamme\nhyvin korkean vuoristoharjanteen laella, vaikkei se ollut niin korkea\nkuin edellinen.\n\nRajattomaksi riemuksemme näimme nyt erämaan loppuneen. Ison virran\nhalkaisema metsäinen maisema levisi eteemme. Erämaa oli vienyt meiltä\nneljäneljättä päivää ja lisännyt nelisensataa engl. penikulmaa\ntaipaleesemme, joten nyt olimme edenneet kaikkiaan noin 1,100 engl.\npenikulmaa. Seuraavana aamuna lepäilimme jo muutamien siimeisten puiden\nvarjossa, jotka nyt tuottivat meille sanomatonta virkistystä, oltuamme\nyli kuukauden ajan herkeämättömässä helteessä. Hirviä näkyi olevan\nrunsaasti, ja muutamia niistä joutui piankin saaliiksemme, samoin\nkuin eräitä vuohen näköisiä otuksia joiden liha maistui oivalliselta.\nLintuja oli niinikään saatavissa, joten tulimme mainiosti toimeen,\njoskin leijonat hiukan laimensivat riemuamme, häiriten meitä melkein\njoka yö; elefantteja taasen emme näillä seuduin ollenkaan nähneet.\n\nKolme päivää samottuamme saavuimme virralle, jonka olimme jo vuoriston\nlaelta nähneet. Se oli ensimäinen matkallemme sattunut pohjoiseen\njuokseva virta, hyvinkin vuolas, ja tykkimies vakuutteli minulle\nkarttansa avulla, että se oli joko Niili itse tahi ainakin laski siihen\nisoon järveen, josta Niilin sanottiin alkunsa saavan.\n\n\"Miksi emme rakentaisi muutamia kanootteja\", esitti hän,\n\"laskeutuaksemme alas tätä virtaa mieluummin kuin edelleenkin\nantaudumme erämaiden helteisiin tavottelemaan merta, jonka rannikolta\nmeidän kenties on yhtä vaikea päästä kotiin kuin oli Madagaskariltakin?\"\n\nMutta se esitys ei saavuttanut kannatusta. Suurimmat vastukset\nsuunnitelmalle esitti haavurimme, joka oli lukenut ja tietorikas mies,\nvaikk'ei tuntenutkaan merimiehen ammattia. Ensinnäkin oli matkan pituus\nmutkinensa arvioittava 4,000 engl. penikulmaksi, toisekseen emme\nmitenkään säästyisi krokotiileilta, kolmanneksi kohtaisimme ihan karua\nympäristöä pitkin taipalein, ja lopuksi oli sadekausi lähenemässä.\nSilloin paisuisivat Niilin vedet niin vuolaiksi ja nousisivat niin\nlaajalti peittämään alavia tasankoja, ettemme osaisi pysytellä virran\nuomassa, vaan joutuisimme vesiajolle, keikahtelisimme kumoon tai\ntarttuisimme särkille niin useasti, että vaarallinen eteneminen kävisi\nmahdottomaksi kestää.\n\nMe siis pysyimme päätöksessämme vaeltaa länttä kohti. Mutta ikäänkuin\nvastahakoisina poistumaan tämän väylän varrelta kuljeskelimme me\nvirkistykseksemme vielä kaksi päivää virran lähettyvillä. Eräänä iltana\nmusta prinssi näytti minulle muutamia löytämiänsä kauniin näköisiä\nja raskaita muruja, ja sekä tykkimies että minä huomasimme niiden\nvarmasti olevan kultaa. Sovimme siitä, että lähtisimme huomenna mustan\nprinssin kanssa tarkastelemaan paikkaa, mistä hän oli murut löytänyt,\nja jos tätä kallista metallia näkyisi vähänkin runsaammin olevan, niin\nilmottaisimme löydön koko joukollemme; muussa tapauksessa emme asiasta\nsuotta hiiskuisi mitään.\n\nMutta me emme muistaneetkaan ottaa mustaa prinssiä samaan\nsuunnitelmaan. Hän mitään aavistamatta jutteli muillekin löydöstänsä,\nja asian laadun arvaten he tulivat luoksemme katselemaan kultajyviä.\nHuomatessamme asian joutuneen julkiseksi oli meille tärkeätä estää\nheitä epäilemästä mitään salailua ajatelleemme. Lausuimme olevamme\nvakuutetut siitä, että metalli oli kultaa, ja kutsuimme taiturimmekin\nsitä tarkastamaan, saaden häneltä vahvistuksen käsityksellemme. Esitin\nsiis, että kävisimme kaikin löytöpaikalle tutkimaan, kannattaisiko\nmeidän jäädä joksikin aikaa huuhtomaan kultaa.\n\nJa kaikki me menimme, sillä yksikään ei ollut halukas jäämään syrjään\nsellaisesta löydöstä. Paikka ei ollutkaan päävirran varrella, vaan\nsiihen lännestä laskevan pikku puron uomassa. Huuhtelimme hiekkaa,\nja melkein jokaisesta kourallisesta jäi muutamia kultajyväsiä\nsaaliiksemme. Minun neuvostani päätimme tuhoisien riitaisuuksien\nkarttamiseksi pitää kaiken kultahiedan yhteisenä, jotta kenelläkään\nei olisi huonompaa onnea kuin toisellakaan; neekereitä käytettäisiin\nhuuhtelutyössä apunamme, ja saalis tasattaisiin meidän valkoisten\nkesken sitte kun matkamme perillä eroaisimme. Kaikki vannoivat olevansa\nyrittämättä kätkeä mitään omaan laskuunsa, ja kaikki rahasta tai\nkullasta pelaaminen tai vedon lyöminen kiellettiin ankarasti.\n\nTämän terveellisen sopimuksen tehtyämme me kävimme vireästi työhön,\nosottaen neekereille, miten heidän oli meneteltävä. Virran ylävarren\nmolempia äyräitä ja sen pohjasakkaa huuhdellen velloimme märässä\ntyössämme kolmisen viikkoa, edeten sill'aikaa ainoastaan kuusi engl.\npenikulmaa. Mitä ylemmä jouduimme, sitä runsaampi oli sato, kunnes\nvihdoin erään kunnaan rinteen tuolla puolen kulta kerrassaan ehtyi; ei\nhituakaan löytynyt ylempänä. Piankin johtui mieleeni, että kulta siis\narvatenkin oli kaikki tuosta rinteestä huuhtoutunutta.\n\nPalasimme kunnaan luo ja ryhdyimme sitä penkomaan. Maaperä oli\nmureata, keltaisen savimaista väriltään, ja toisin paikoin tapasimme\nkovaa valkeata kivilajia, arvatenkin samaa sälpää, jonka mainitaan\nkultakaivoksissa ympäröivän metallimalmia. Mutta vaikka se olisi\nollut puhdasta kultaa, niin emme olisi voineet sille mitään, meillä\nkun ei ollut murtamisvälineitä. Kuohkeata kamaraa raapiessamme\nsitävastoin tapasimme erään kohdan, missä multa mureni melkein pelkästä\nkosketuksesta, ilmeisesti osottaen runsasta kultapitoisuutta. Keräsimme\nsen kaiken huolellisesti ja huuhtelimme kultahiedan erilleen; kovaan\nkallioon päästessämme ei taaskaan ollut rahtuakaan kultaa löydettävissä.\n\nIllan suussa saatuamme puuhamme valmiiksi huomasimme tuon kunnaan\nantaneen meille kaikkiaan noin viisikymmentä naulaa kultahietaa;\nkaikki edellinen työ virran varrella oli tuottanut neljättä naulaa.\nMeille oli onnellisenlainen pettymys se, että huomasimme kultasatomme\nlopullisesti sulkeutuneen, sillä vaikka kultapitoisuus olisi kuinkakin\nmitättömäksi vähentynyt, niin enpä tiedä milloin olisimme malttaneet\nherjetä työstämme. Sillä tyyten nuuskittuamme koko ympäristön ja\nkunnaan itsensä, enää mitään löytämättä, me palasimme takaisin\nalas virtaa, muokaten yhä uudestaan ja uudestaan niin kauvan kuin\nhitunenkaan jäi vaivojemme palkkioksi; ja tällä toisella kerralla\nsaimme kuusi tai seitsemän naulaa lisää. Sitte palasimme ensimäiselle\nvirralle ja seuloimme tarkoin molemmat äyräät, ylös virtaa ja alas\nvirtaa. Yläjuoksun varrelta emme löytäneet mitään, ei, emme ainoatakaan\nhituista; alavarrelta löysimme hyvin niukasti, emme enempää kuin puoli\nunssia kahden engl. penikulman taipaleelta. Vielä kerran pyörsimme\ntakaisin Kultavirralle, joksi sitä täydellä syyllä nimitimme,\nja tarkastimme sen kahteen kertaan ylös virtaa ja alas virtaa,\nkumpaisellakin kerralla saaden jonkun verran kultaa kokoon. Kenties\nolisi tulos ollut sama, jos olisimme viipyneet siellä tähän asti, mutta\nmäärä oli lopulta niin mitätön ja työ niin paljon raskaampaa, että\nyksimielisesti päätimme herjetä puuhasta, jott'emme rasittaisi itseämme\nja neekereitämme kykenemättömiksi matkaa jatkamaan.\n\nLopullinen saaliimme oli kolme ja puoli naulaa kultaa miestä kohti,\nnerokkaan seppätaiturimme valmistaman summittaisen vaa'an mukaan. Musta\nprinssi sai lahjaksi naulan verran, ja siitä hän seppämme työkaluilla\nkuukausien kuluessa takoi itselleen kerrassaan muhkean kaulaketjun.\nYhteiseksi varastoksi jätettiin sitäpaitsi noin seitsemän naulan\nvaiheille, jotta voisimme tarpeen tullen lahjottaa kullasta muovailtuja\nkoruja henkilöille, joilta saisimme palveluksia osaksemme, tahi ostaa\nruokavaroja ja muuta sellaista.\n\nMutta sadekausi teki jo tuloansa; olimme nyt olleetkin runsaasti viisi\nkuukautta taipaleella. Useampina päivinä olimme jo kokeneet rajuja\nsateita. Haimme senvuoksi tämän onnea tuottaneen Kultavirran varrelta\nsoveliaan paikan talvileiriämme varten, ja neekerimme rakensivat\nnäppärästi majoja asunnoiksemme. Yhdyskuntamme oli kuin pikku kaupunki,\nja elämämme kului muutoin kaikin puolin hauskasti, paitsi että petoja\noli täällä paljo runsaammin kuin itse erämaassa. Niinkuin hirvet ja\nmuut ruohonsyöjät täältä etsivät parhaita laidunmaita, samaten leijonat\nja leopardit riistan ajossa laumoina liikkuivat.\n\nPuuseppämme ympäröivät koko leirimme korkealla paaluaitauksella, sillä\npuuta oli kylliksi saatavissa. Näitä salkoja ei isketty rinnakkain\nriviin, vaan säännöttömästi parin metrin paksuiseksi valliksi, toiset\nsyvemmälle, toiset matalammalle, kaikki päistään terotettuina ja noin\njalan päässä toisistaan. Minkään pedon oli vaikea ajatella loikkaavan\ntuollaisen muurin yli, joten sellaisen ponnistuksen yrittäminen\ntoimittaisi hyökkääjän seivästetyksi. Aitauksen sisäänkäytävä oli\npaalutettu hyvin kapeaksi ja kolme, neljä mutkaa tekeväksi, jotapaitsi\nsen ulkopuolella pidettiin joka yö suurta nuotiota vireillä,\nkäyttämällä kahta vartijaa käytävään rakennetussa vedenpitävässä\nkojussa. Nuotiota varten hakkasimme aitaukseemme kuivamaan valtaiset\npinot puita, valmistaen pikku oksista paksut varakatot mökkeihimme.\nHyvä olikin kaikessa varansa pitää, sillä sateet olivat sitte\nerinomaisen runsaita ja tiheästi uudistuvia.\n\nNoissa kuumissa maissa on kastuminen europalaisille hyvinkin\nvaarallista, joten emme paljoakaan päässeet liikkeelle riistaa\nhankkimaan. Neekerit, joilla ei mitään vaatteita ollut, eivät\nnäyttäneet sateista mitään haittaa tuntevan. Neljä kuukautta\nolimme siten asemillamme, nimittäin kesäkuun puolivälistä lokakuun\npuoliväliin; sateet tosin parhaasta päästä taukosivat päiväntasauksen\naikaan, mutta kun aurinko oli silloin juuri kohtisuoraan\nyläpuolellamme, niin päätimme viivyskellä kunnes se olisi siirtynyt\nhiukan etelämmäksi.\n\nLeiri-elämäämme liittyi monia seikkailuja petojen kanssa; öiseen aikaan\nne meitä metelillänsä häiritsivät ja keräysivät toisinaan sellaisiksi\njoukoiksi, että tuntui kuin olisivat kaikki Afrikan raatelijat\nhyökkäämässä päällemme. Eräänä sateista päivää seuranneena myrskyisenä\nyönä meidät todella kaikki hälyytettiin jalkeille, sillä verenjanoiset\nlaumat kiertelivät leiriämme niin sankkoina joukkoina, että vartijamme\njoutuivat ihan ymmälle. Nuotiopuolta ne paremmin karttelivat, ja\nvaikka olimme jälkeenpäin lujentaneetkin paalutustamme, niin katsoimme\nkuitenkin viisaaksi käydä aseisiin ja pitää pimeämpää taustaa silmällä.\nOli melkein täysikuun aika, mutta ilmassa ajelehti repaleisia pilviä\nankaran vihurin puskemina, ja yö tuntui hyvin kaamealta.\n\nOlinpa aitauksen takaosassa näkevinäni jonkun otuksen linnoituksemme\nsisäpuolella, ja niin olikin asian laita, paitsi että peto oli huiman\nhypyn tehdessään lantiostaan lävistynyt sisimpään ja muita pitempään\nsalkoon, joten se nyt roikkui pää alaspäin ja karjuen pureskeli paalua.\nSieppasin vieressäni seisovalta neekeriltä keihään ja lopetin pedon\n-- ison leijonan -- vaivat; samalla näin ulkopuolella seisoskelevan\nsen kumppaneita tiheässä kuin härkälauma. Me ammuimme siekailematta\nyhteislaukauksen niiden keskeen ja se sai ne hajalle; aamulla löysimme\ntappotantereelta useita raatoja. Olimme päivällä tappaneet hirven ja\nmuutamia vuohimaisia otuksia, sekä heittäneet sisälmykset leirimme\ntakalistolle. Tämä se nähtävästi oli johtanut niitä niin suuret joukot\npaikalle, emmekä sitä huolimattomuutta enää toistamiseen tehneet.\n\nPetojen keskittyminen leirimme ympärille pelotteli etäämmälle hirviä\nja muita sellaisia naapureita, joiden läheisyydessä todella halusimme\nolla. Neekerimme kävivät kuitenkin joka päivä metsästelemässä\njousillaan, ja varsinkin sekä vesi- että metsälintuja ilmestyi\nsadekauden alettua yhä runsaammin. Virrasta saimme helpolla\nvaivalla kaloja, ja yleensä tulimme varsin hyvin toimeen, vaikka\nsuolavarastomme oli melkein liian säästellen käytettävä siitä\nhuolimatta, että neekerit eivät siitä höysteestä välittäneet.\n\nIlma alkoi seestyä, sateet herkesivät, tulvat alenivat, aurinko oli jo\nmelkoisen matkan etelässä, ja niinpä valmistausimme jälleen lähtemään\nvaelluksellemme. Lokak. 14. p:nä läksimme liikkeelle; seutu oli\nhelppoa kulkea ja riistarikasta, vaikka vielä asumatonta. Etenimme\nyhtenätoista päivänä suunnilleen kahdestakymmenestä viiteenkolmatta\nengl. penikulmaan päivässä, emmekä kohdanneet muuta pysähdystä kuin\npikku joen, joka oli vielä sen verran tulvillaan, että meidän oli\nrakennettava lautta päästäksemme ylitse. Se takana oli edessämme\niso kukkulaharjanne, ja kun emme tahtoneet tolaltamme poiketa sitä\nkaartuaksemme, niin kapusimme vain suoraan eteenpäin.\n\nMutta suuresti hämmästyimme, kun ensimäisenä selänteen laelle päässyt\nmies huudahti: \"Meri! meri!\" ja alkoi ilosta tanssia. Tykkimies ja\nminä ällistyimme enimmin, sillä olimme juuri samana aamuna laskeneet,\nettä meillä oli vielä yli 1000 engl. penikulman matka merenrannikolle\nja ettemme voineet odottaa sitä saavuttavamme ennen uutta sadekautta.\nTykkimies suuttui noin hullulle huudolle, mutta olimmepa molemmat kuin\npuusta pudonneita, kun korkealla laelle ehdittyämme näimme rajattoman\nulapan, joka sekä edessämme että oikealla ja vasemmalla päättyi vasta\ntaivaanrantaan.\n\nHämmentynein mielin laskeusimme alas, käsittämättä minne olimme\njoutuneet. Mutta rantaan tultuamme huomasimme veden suolattomaksi;\nolimme kohdanneet suunnattoman suuren sisäjärven. Päätimme kiertää\nsen pohjoispuolitse, mutta vasta kolmekolmatta päivää pitkin rantaa\nsamottuamme huusi muuan miehistämme eräänä aamuna aikaisin: \"Maa!\"\nJärven länsipuolella häämötti silloin hyvin kaukana joitakuita\nvuorenhuippuja, mutta meidän täytyi kulkea kahdeksan päivää vieläkin\npohjoista kohti, ennen kuin järvi päättyi hyvin isoon virtaan, joka\njuoksi pohjoiseen tai koilliseen suuntaan.\n\nYstäväni tykkimies arveli nyt, että hän oli edellisellä kerralla\nerehtynyt ja että tämä vasta oli Niili. Virran yli ei ollut helppo\npäästä, sillä sen juoksu oli hyvin vuolas ja uoma leveä. Viikon\najan kesti koota ainekset itsemme ja karjan viemiseksi toiselle\nrannalle, sillä metsä oli lähistöllä pienikasvuista vesaikkoa. Koko\nvaellus pitkin järven rantaa oli ollut kovin väsyttävää, lyhentäen\npäivämatkojamme; itäisestä vuoristosta nimittäin laski tavaton määrä\npikku puroja ja jokia järveen, kaikki äskeisen sadekauden johdosta\nvielä tulvillansa. Asukkaita olimme vilahdukselta nähneet viimeisinä\nkolmena päivänä, mutta huomasimme heidän majailevan vuoriston rinteillä\neikä järven rannalla. Poikkeamisemme pohjoista kohti oli tykkimiehen\nhavaintojen mukaan saattanut meidät 6. ja 7. eteläisen leveysasteen\nvälille.\n\nVaivalla päästyämme tuon virran yli jouduimme outoon aarnioseutuun,\njoka alkoi meitä hieman pelottaa. Sillä vaikka nyt emme olleetkaan\npolttelevalla hieta-aavikolla, niin kuljeksimme kuitenkin karussa\nvuoriseudussa, jossa petoja oli vielä runsaammin kuin olimme tähän\nasti tavanneet. Maaperä kasvoi karkeata heinää ja siellä täällä\nnäkyi pensastelevia puita. Ihmisolennoista ei ollut merkkiäkään\nnähtävissä, ja syötävästä riistasta oli täydellinen puute. Raskain\nmielin oli meidän pakko kelpo paaston jälkeen tappaa yksi uskollinen\nkuormapuhvelimme, jonka lihoja käytimme niin säästäväisesti, että vasta\nkahdeksan vuorokautta täten taivallettuamme valmistausimme tappamaan\ntoista. Mutta samassa avautuikin eteemme lupaavampi seutu, joka kasvoi\nrehevää metsää ja jonka halki juoksi luoteiseen suuntaan iso virta.\n\nNäky elvytti mieliämme ja me joudutimme askeleitamme, vaikka tyhjin\nvatsoin ja hyvin heikkoina. Emme kuitenkaan olleet vielä virrallekaan\npäässeet, kun jo saimme tiellemme osuneesta hirvilaumasta pyydetyksi\nkolme. Virran tuolla puolla jouduimme asutulle seudulle; sikäläinen\nalaston neekerikansa oli erinomaisen ystävällistä ja luottavaista, ja\nmeidän välillemme syntyi heti täysi rauha. Korukapineillamme vaihdoimme\nitsellemme runsaat määrät ruokavaroja. Matkasuuntaamme tiedustaessamme\nsaivat he merkeillä meille selitetyksi, että suoraan länttä kohden\nei meidän kannattanut pyrkiä; he viittailivat luoteeseen. Arvasimme,\nettä tiellemme sattuisi toinen järvi, ja sen näimmekin kahden päivän\nkuluttua. Tiemme vei siten yhä edemmäksi pohjoiseen.\n\nTykkimies alkoi huolestua. Hän osotti kartalta, että Afrika laajeni\npäiväntasaajan pohjoispuolella kauvas länteen päin, pitentäen\nmatkaamme runsaasti 1,500 engl. penikulmalla, jos pohjoisempana vasta\nkääntyisimme jälleen länttä kohti. Vasta 200-300 engl. penikulman\npäässä rannikosta voisimme tavata sellaisia jokia, jotka olisivat\nmeille avuksi, kun taasen Rio Grande oli vähintään 700 engl. penikulman\npäässä vielä kauvempana pohjoisessa. Ja Rio Grande kulki seutujen\nhalki, jotka olivat karumpia ja vaikeampipääsyisiä kuin päiväntasaajan\neteläpuolella olevat maat, jotapaitsi Pohjois-Afrikan neekerit\nlähempänä rannikkoa olivat sodanhaluisia ja julmia. Erittäinkin\noli syytä peljätä niitä heimoja, jotka olivat olleet tekemisissä\neuropalaisten kanssa, kuten hollantilaisten, englantilaisten,\nespanjalaisten ja portugalilaisten, sillä näiden tuon tuostakin\nuudistunut paha kohtelu oli varmasti herättänyt kostonhimoa.\n\nNäin ollen hän esitti, että heti järven kierrettyämme kääntyisimme\nlänsilounaaseen, aikanaan tavottaaksemme isoa Kongo-virtaa ja sitä\nmyöten soluaksemme rannikolle hieman pohjoispuolella Angolasta. Minä\npuolestani olisin sittekin mieluummin yrittänyt Rio Grandea, joka olisi\nvienyt meidät Kap Verdin niemelle, asutulle rannikolle. Eteläisemmällä\nrannikolla sitävastoin riippuisi vain sattumasta, emmekö olisi\npakotettuja vielä samoamaan melkoista matkaa lähimpään vakinaiseen\neuropalaiseen siirtokuntaan, jos ei juuri tullessamme olisi laivoja\nsiellä kauppa-asioillansa käymässä. En kuitenkaan katsonut itseäni\npäteväksi ryhtymään vastusteluun. Miehet heti alussa nurkuivat suunnan\nmuutosta, kun järven kierrettyämme käännyimme etelämpään. Nyt olimme\nvarmasti poissa tolaltamme, arvelivat he huolestuneina, ja kaartelimme\nvain edes takaisin. Heidän oli vaikea varmistua suunnitelman\njärkevyydestä.\n\n\n\n\nKUUDES LUKU.\n\nRynnistys rannikolle.\n\n\nMutta me emme olleet samonneet kahtatoista päivää enempää,\njoista kahdeksan meni järven pohjoispään sivuuttamiseen ja neljä\ntunkeutumiseemme lounasta kohti, kun kohtasimme taaskin täydellisen\npysähdyksen. Jouduimme nimittäin aivan kauhistuttavan hedelmättömään\nseutuun, jolla ei näkynyt kasvullisuutta eikä asukkaita. Rajattomana\navautui se eteemme, eikä ollut mistään saatavissa ruokavarastoa,\nyrittääksemme vaeltaa senkin yli kuten olimme jo kerran päässeet\nmoisesta aavikosta suoriutumaan. Ajattelimme sitä varten pyörtää\ntakaisin järven luo, mutta kun olimme jo monta uhkarohkeaa yritystä\ntehneet, niin päätimme lopultakin jatkaa matkaamme syrjään poikkeamatta.\n\nPäätökseemme vaikutti pian rohkaisevasti se, että etäällä häämötti\nkorkeita vuoria. Oletimme, että vuoristossa täytyi olla lähteitä ja\njokia, siis myöskin puita ja ruohoa, jolloin siellä saattoi odottaa\ntapaavansa karjaakin ja ihmisiä. Viisi päivää laahustimme niukalla\nruoka- ja vesivarastolla varattuina, ennen kuin pääsimme vuorten\njuurelle.\n\nOlimme oikeassa siinä, että vuoristosta löytäisimme lähteitä, mutta\nkauhistuen hämmästyimme, kun ensimäinen näkemämme lähde, ihmeellisen\nkirkas ja kaunis, olikin kirvelevän suolainen. Pettymys oli meille\nmasentava, mutta tykkimiehen keinokas mieli ei hevillä järkkynyt. Hän\nvakuutteli, että suolaa me kipeästi tarvitsimmekin ja että epäilemättä\nlöytäisimme kohdakkoin suolatontakin vettä. Ja samassa astui keskeemme\nhaavuri, sanoen tietävänsä millä tavoin suolaisesta vedestä saadaan\njuotavaksi kelpaavaa.\n\nMiehet olivat sillävälin löytäneet useitakin lähteitä, mutta kaikki\nolivat suolaisia. Päättelimme siitä, että vuoret sisälsivät suolaa,\nja saattoivat kaikkikin olla samanlaisia. Haavuri vain kävi varman\nnäköisenä hommaansa käsiksi. Hän ompeli yhteen kaksi isoa mattoa ja\nteki siitä tilavan säkin. Tämä täytettiin kuivalla hiedalla niin\nkiinteästi kuin kävi päinsä. Yläpäähän hän kaivoi ison hatun kokoisen\nkuopan, johon kaadettiin vettä aina sikäli kuin se valui hiekkaan.\nSäkki oli asetettuna kahden poikkipienan päälle noin jalkaa korkealle\nmaasta; alle oli levitetty vedenpitäviä nahkoja. Noin tunnin kuluttua\nalkoi vesi tiukkua säkin pohjan läpi, ja suureksi kummaksemme se oli\naivan hyvänmakuista. Muutamien tuntien kuluttua se alkoi jälleen\nmaistua suolalta, jolloin hän neuvoi täyttämään säkin uudella hiedalla.\nEn muista oliko tämä keino hänen keksimänsä koe vai oliko hän jo ennen\nnähnyt sitä käytettävän.\n\nSeuraavana päivänä nousimme vuoriston laelle, mistä oli tosiaan\nhämmästyttävä näköala. Niin kauvas kuin silmä kantoi ulottui joka\nsuunnalle edessämme rajaton kolkko erämaa, jolla ei näkynyt puita, ei\njokia, ei mitään vehreyttä. Kamara kasvoi tummaa sammalta, mistään\nelollisesta ei näkynyt merkkiäkään.\n\nMeillä ei ollut muona- eikä vesivaroja, yrittääksemme umpimähkään\neteenpäin tai palataksemme takaisinkaan. Meidän ei auttanut muu kuin\npysytellä vuoristoharjanteella, jolla näkyi joitakuita hedelmällisyyden\nmerkkejä. Tykkimies esitti nyt, että pyrkisimmekin koillista kohti,\njolloin olisi isompi mahdollisuus tavata joku joko Rio Grandeen\npohjoiseen päin tai alas Kultarannikolle etelään päin laskeva joki,\njoka saisi lopullisen päämäärämme määrätä. Sen vuoksi päätimme aluksi\nseurata vuoristoharjannetta pohjoiseen päin, sen itäisellä rinteellä,\npitäen tarkoin silmällä riistaa.\n\nSuureksi huojennukseksemme tapasimmekin jo ensimäisen aamun\nmatkalla varsin hyviä juomavesilähteitä, joista kaiken varalle\ntäytimme vesileilimme. Mainitsematta on jäänyt, että haavurimme oli\nsuolalähteistä erittänyt meille kolme tai neljä kapallista hienoa\nsuolaa. Odottamattoman ruokavarastonkin saimme pian; vuoristossa\nnimittäin vilisi eräänlaisia jäniksiä. Ne olivat kookkaampia ja\nvähemmän nopsajalkaisia kuin europalaiset jänikset; me ammuskelimme\nniitä, ja kesy leopardimme, jonka olen kertonut saaduksi ryöstämästämme\nneekerikylästä, metsästi niitä kuin koira ja tappoi meille useita joka\npäivä. Ilman lupaamme ei se itse syönyt niitä ainoatakaan, mikä meidän\nolosuhteissamme oli varsin mukavaa.\n\nNäitä otuksia me hiukan suolattuamme kuivasimme kokonaisina auringossa,\nkuljettaen siten kummallisia kuormia mukanamme. Keräsimme niitä\nkolmeensataan, sillä me emme tienneet milloin taas joutuisimme\nkaruihin seutuihin. Kymmenen päivää kuljimme näiden vuorten suojassa;\nitäpuolella alkoi seutu näyttää paremmalta, länsipuolella levisi\nentinen erämaa, ja kun vuortemme selänne sitte teki mutkan länteen\npäin, niin katsoimme paremmaksi lähteä vuoristosta ja jatkaa matkaamme\nsuoraan pohjoista kohti. Seutu oli jokseenkin metsäistä, jonkun verran\noli erämaataipaleita, mutta ei väsyttävän pitkiä, ja siten jouduimme\ntykkimiehen havaintojen mukaan kahdeksan asteen viiden minuutin päähän\npäiväntasaajasta pohjoiseen, käyttäen siihen jälleen yhdeksäntoista\npäivää.\n\nAsukkaita emme koko aikana nähneet, petoja kyllä, mutta niistä\nsuoriuduimme helposti. Riistasta ei ollut suoranaista puutetta, ja\npitkästä aikaa näimme taas metsäpaikoilla elefanttejakin. Kauvan\nkestänyt marssiminen uuvutti meitä kovin, kaksi miestämme sairastui\nhyvin pahasti, yksi neekeri kuoli ja toinenkin sairasteli, mutta\nparani suonen iskemisellä. Potilaiden takia teimme kahdentoista päivän\npysähdyksen, joll'aikaa he pääsivät virkistymään ja saimme kerätyksi\nruokavaroja.\n\nKäänsimme nyt suuntamme hiukan lännemmäksi, odotellen tapaavamme\njonkun joen, jota myöten voisi laskea kanooteilla. Niin kului\nkolme viikkoa, joista yksi käytettiin lepoon, sillä me olimme niin\nheikontuneet, että pysähtelimme varsin usein, etenkin milloin osuimme\nriistarikkaammille paikoille. Tällävälin etenimme nelisen astetta\npohjoiseen päin ja jonkun verran länteen päin. Lopulta keksimme etäältä\neräästä laaksosta melkoisen joen, joka juoksi luoteeseen, meille varsin\notolliseen suuntaan. Iloisin mielin riensimme suoraan laaksoa kohti.\nMatkan varrella oli tiheä metsikkö, jonka sivuutimme mitään pahaa\naavistamatta, kunnes äkkiä erästä neekeriämme vaarallisesti haavotti\nhartiain väliin vinosti sattunut nuoli. Kiireisesti tutkimme metsikön,\nja kolme miestämme löysi jousi kädessä pakoon ryntäävän neekerin,\nampuen hänet paikalla kuoliaaksi.\n\nHiukan etempänä tapasimme viisi neekerimajaa, jotka olivat eri tavalla\nrakennetut kuin ne, joita olimme ennen nähneet; erään seinustalle oli\nladottu pystyyn seitsemän elefantinhammasta, ikäänkuin kaupattavaksi.\nAsukkaiden kanssa tulimme toimeen aivan erinomaisen hyvin, enkä\nvoi käsittää, mikä oli ensimäisen neekerin villinnyt salakavalaan\nmurhayritykseensä. Vaihtokaupalla saimme heiltä paljon tavaraa\nvaratuksi, varsinkin eräänlaisista juurista valmistetuista jauhoista\npaistettuja kyrsiä, jotka olivat varsin maukkaita. Täältä jatkoimme\nkulkuamme joelle, jonka varrella kuulimme lukuisan neekerikansan\nasuvan, mutta emme voineet vielä olla varmat siitä, saisimmeko\nheidänkin kanssaan ystävällisiä välejä syntymään.\n\nJoki ei toistaiseksi vielä riittänyt kanooteilla kulkemiseen, ja me\nkuljimme sen äyrästä pitkin vielä viisi päivää, jolloin puuseppämme,\nhuomaten uoman laajenneeksi, ehdottivat leirin pystytettäväksi ja\nkanoottien rakentamiseen ryhdyttäväksi. Mutta työhön käytyämme,\npari kolme puunrunkoa hakattuamme poikki ja viisi päivää puuhaan\nkulutettuamme toivat muutamat alas virtaa edenneet miehemme sen\nviestin, että virta pikemmin pieneni kuin kasvoi, valuen juoksuhiekkaan\ntahi kuivuen auringonpaisteeseen, niin että kanooteista ei voisi olla\nmitään hyötyä. Meidän täytyi luopua hommastamme ja matkata eteenpäin.\n\nSamosimme sitte kolme päivää länttä kohti, sillä pohjoispuolella\nkohosi ihan kalju kalliovuoristo, kun taasen länteen johti\njonkun verran asuttu ja hedelmällinen laakso, jota etelässäkin\nihan kasvuttomat vuoririutat rajottivat. Asukkaat juoksivat aina\npakoon meidät nähdessään. Laakson päässä tapasimme aivan tiheään\nasutun maan, ja olimme ensin kahden vaiheella, menisimmekö sen\nkeskitse vai suuntaisimmeko kulkumme pohjoista vuoristoa kohti. Kun\nnykyisin etupäässä ajattelimme Rio Granden eli Nigerin käyttämistä\nkulkuneuvonamme, niin valitsimme jälkimäisen tolan, edeten kompassin\nmukaan luoteeseen päin.\n\nEmme suurestikaan tavotelleet alkuasukasten seuraa, paitsi milloin\ntarvitsimme ruokavaroja tahi opastusta matkamme suunnasta. Kun siis\nmaa alkoi vasemmalla kädellä olla pelkkinä kylinä, niin pysyttelimme\nyhä enemmän pohjoislaidalla, yhä pitäen läntisen suuntamme. Vihdoin\njouduimme hyvin miellyttävälle purolle, joka ei ollut kyllin iso\nansaitsemaan joen nimeä, mutta juoksi pohjoisluoteeseen, jolle\nsuunnalle juuri halusimmekin mennä. Puron tuonpuoleisella rannalla\nhuomasimme joitakuita neekerimajoja ja pienen maissivainion, mistä\nsaatoimme päättää, että sikäläiset asukkaat olivat vähemmän raakalaisia\nkuin ne, joita olimme tähän asti tavanneet.\n\nKaravaanimme edetessä yhtenä joukkona huusivat eturinnassa astelevat\nneekerit näkevänsä valkoihoisen miehen! Emme ensimältä kovinkaan\nhämmästyneet, arvellen miesten jollakin tavoin erehtyneen, mutta\nyksi heistä astui minun luokseni ja viittasi mäen toisella rinteellä\nolevalle mökille päin. Sanomattomaksi ällistyksekseni näin tosiaankin\nvalkoisen miehen ilkosen alastomana hyörivän mökkinsä edustalla, selkä\nmeihin päin, kumarruksissaan muokkaamassa maata. Melumme sai hänet pian\nkäännähtämään meihin, ja tietysti hätkähti hän yhtä suuresti kuin mekin.\n\nHänen naapuriensa mökkien asukkaat huomasivat meidät samaan aikaan\nja keräysivät tähystelemään meitä välillämme olevan pikku puronuoman\ntakaa. Minä sidoin seipään nenään valkean vaatteen, jonka tiesin\ntulevan ymmärretyksi missä kerran valkoihoinen mies oli mukana, ja\nlähetin kaksi neekeriä pystyttämään sen puron äyräälle. Eipä aikaakaan,\nkun jo valkoihoinen mies kahden kumppaninsa keralla saapui toiselle\nrannalle.\n\nMutta kun hän ei ollenkaan osannut portugalinkieltä, saattoivat he\npuhella keskenään ainoastaan merkeillä. Ystävyyden tultua solmituksi\nlähti musta prinssi kolmen muun miehen kanssa puron yli heidän\nluokseen, ja pian palasi yksi neekereistä joutuin ilmottamaan minulle,\nettä valkoihoinen mies oli sanonut olevansa Inglese (englantilainen).\nSen voi arvata, kuinka kiihkeästi minä riensin häntä tapaamaan, ja\ntosiaankin huomasin hänet maanmiehekseni. Kyynelsilmin syleili hän\nminua, ja hänen jälkeenpäin lyhyesti kertoessaan kovin onnettomista\nolosuhteistaan saatoimme aavistaa, miten järkyttävästi häneen vaikutti\nnäin odottamattoman pelastuksen riemu. Olihan miljoona mahdollisuutta\nyhtä vastaan, että hän. oli tuomittu Afrikan sydämessä päivänsä\npäättämään.\n\nHuomasimme hänen puhelustaan ja käytöksestään heti, että hän oli\nsivistynyt mies, ja hän käyttikin latinaa haavurillemme, ranskaa\neräälle toiselle miehellemme ja italiaa kolmannelle. Ijältään hän\nnäytti olevan seitsemän- tai kahdeksanneljättä vaiheilla, vaikka\nparta oli kasvanut tavattoman pitkäksi ja tukkakin liehui seljällä.\nIho oli paikotellen sieroittunut tummaksi, suomuiseksi ja auringon\nhellittämättömästä paahteesta rakoilevaksi; hän kertoi kaksi vuotta\nolleensa ihan alastomana.\n\nEnsimäisenä päivänä hän oli niin rajattoman riemun vallassa, ettei\nvoinut ryhtyä mihinkään puheisiin kanssamme, ja vielä monena päivänä\nsen jälkeen hän puhkesi tuon tuostakin kyyneliin. Hänellä ei ollut\najatuksiltaan aikaa kysyä meiltä mistä tulimme, minne olimme menossa\ntai mitä väkeä olimme, vain ajatellen meitä taivaan vasiten lähettäminä\npelastajina.\n\nHän otti hankkiakseen meille riittävästi ruokavaroja alku-asukkailta,\nilmotti missä olimme ja mikä oli matkamme jatkolle oikea suunta, ja\ntoimi oivallisena tulkkina ja ystävyyden hierojana meidän ja villien\nvälillä, joita nyt alkoikin olla isot parvet ympärillämme. Nämä olivat\npaljoa tuimempaa ja sotaisempaa kansaa kuin ennen tapaamamme heimot\n-- eivät niin helposti peloteltavia aseillamme eivätkä lahjottavia\npikku leluillamme, he kun olivat joko itse tehneet rannikolla kauppaa\neuropalaisten kanssa tahi olleet tekemisissä muiden neekeriheimojen\nkanssa, joille europalaiset olivat tunnetut.\n\nTätä en kuitenkaan sano niistä villeistä, joiden keskessä tulkkimme\ntapasimme, runsaan 300 engl. penikulman päässä rannikolta. Heidän\nyhteytensä muun maailman kanssa supistui siihen, että he kanniskelivat\nelefantinhampaita pohjoisessa olevasta vuoristosta kuuden- tahi\nseitsemänkymmenen engl. penikulman päähän etelämmäksi, missä toiset\nkauppaakäyvät heimot ostivat ne heiltä helmillä ja muilla sellaisilla\nkoruilla, joita Europasta tuodaan.\n\nAloimme lähemmin tutustua uuteen kumppaniimme. Vaikka itsekin olimme\nkurjassa asussa, niin vaatetimme hänet sentään ensi työksemme parhaamme\nmukaan, haavurimme ajoi hänen partansa ja leikkasi hänen tukkansa,\nja hän itse valmisti itselleen leopardinnahasta perin taitavasti\nlakin. Paljain jaloin hän oli kävellyt niin kauvan, ettei välittänyt\nmeidän nahkasääryksistämme ja -tallukoistamme. Samaten kuin häntä oli\nhuvittanut kuulla meidän seikkailumme, niin mekin mielenkiinnolla\ntiedustelimme hänen vaiheitansa. Minun kuitenkin täytyy mainita hänen\nkertomuksensa sisältö vain muutamin sanoin.\n\nHän oli eronnut Englantilaisen Guinea-yhtiön palveluksesta sitte kun\nranskalaiset olivat vallanneet siirtolan ja ryöstäneet sekä hänen\nyksityisen että hänen haltuunsa uskotun yhtiön omaisuuden. Jonkun\naikaa oltuaan eri kauppiasten palveluksessa hän teki sittemmin kauppaa\nomassa nimessään. Aavistamattaan joutui hän erään villiheimon vangiksi;\nhänen henkensä kuitenkin säästettiin, ja hän pääsi pakenemaan toisen\nheimon luo, joka oli edellisen vihollinen ja sen vuoksi kohteli häntä\nystävällisesti. Olot eivät häntä ajan mittaan miellyttäneet ja hän\nkarkasi jälleen, vaihtaen sitte tuon tuostakin isäntiä, toisinaan\nvasten tahtoansa, mutta useimmiten olosuhteiden häätämänä, ja kulkien\nsiten seikkailusta seikkailuun, kunnes oli lopulta harhaillut niin\npitkälle, ettei hänellä ollut pienintäkään paluun mahdollisuutta.\nNykyisen heimonsa parissa hän oli päässyt suureen suosioon,\nmenestyksellä ohjaillen heitä kaupanteossa.\n\nTiedustimme häneltä, mitä meidän olisi ensiksi tehtävä rannikolle\npäästäksemme. Hän ilmotti meidän olevan jokseenkin Kultarannikoksi\nnimitetyn alueen kohdalla, mutta taipaleella oli niin monia eri\nheimoja, että melkein varmasti joutuisimme joko alituisiin kahakoihin\ntai saisimme kärsiä muonavarojen puutetta. Mutta hän tiesi kaksi muuta\ntietä, joita myöten hän olisi useasti päässyt pelastumaan, jos hänellä\nolisi vain ollut seuraa. Toinen vei suoraan länteen, ollen pitempi\ntaival, mutta harvemmin asuttu sekä inhimillisempien ja heikompien\nheimojen hallussa. Toisena keinona oli yrittää päästä Rio Grandelle\nja kulkea kanooteilla sitä myöten alas. Me huomautimme päättäneemme\nkulkea juuri sitä suuntaa ennen kuin olimme hänet tavanneet; mutta\nsitte hän kertoi meille, että välillä oli suunnaton erämaa ja laajoja\naarniometsiä, joiden halki kulkeminen veisi hyvinkin ponnistellessa\nvähintään kaksikymmentä päivää. Mitään kuormajuhtia hän ei sanonut\nolevan niillä seuduilla saatavissa.\n\nKyselimme häneltä lähemmin Kultarannikolle vievää tietä, ja vakuutimme\nettei meitä suurestikaan pelottanut neekerien kanssa taisteleminen eikä\nnälänhätään joutuminen, koska varmaan osaisimme saada osuutemme, jos\nvilleillä itsellänsä oli mitään ruokavaroja. Jos hän siis uskaltaisi\nlähteä oppaaksemme, niin emme arkailisi valita sitä suuntaa; ja mitä\nhäneen itseensä tuli, niin lupasimme elää ja kuolla yhdessä -- yksikään\nmeistä ei väistyisi hänen sivultaan. Hän sanoi kaikesta sydämestään\nliittävänsä kohtalonsa meidän vaiheisiimme, päätimmepä miten päin\ntahansa, ja koettavansa opastaa meitä sellaisella tavalla, että\ntapaisimme joitakuita ystävällisiä heimoja, joista kenties saisimme\napuakin vihamielisempiä vastaan. Niinpä kaikin päätimmekin taivaltaa\nsuoraan etelään Kultarannikkoa kohti.\n\nSeuraavana aamuna hän tuli jälleen luoksemme. Keräysimme kaikki\nneuvotteluun ja hän alkoi puhella hyvin vakavasti, koska nyt olimme\npitkän taipaleen samottuamme tulleet lähelle vaivojemme loppua ja\nystävällisesti tarjoutuneet ottamaan hänet mukaamme. Hän oli kaiken\nyötä hautonut mielessään, mitä hän ja me kaikki voisimme tehdä\njossakin määrin korvataksemme kärsimyksiämme. Ensinnäkin hän katsoi\nvelvollisuudekseen ilmaista minulle, että ympäristömme oli maailman\nrikkaimpia seutuja, niin erämaata kuin se olikin.\n\n\"Täällä ei ole ainoatakaan jokea\", puheli hän, \"jossa ei olisi\nkultahietaa -- ei erämaan pälveä, joka ei kantaisi norsunluun satoa.\nMitä suunnattomia kulta-aarteita nuo vuoret kätkevät, joilta nämä\njoet saapuvat, tai rannat, joiden ohitse ne soluvat, sitä emme tiedä,\nmutta voimme kuitenkin aavistella niiden rikkautta, nähdessämme jokien\nkuljettavan mukanaan niin runsaasti kultahietaa, että sitä riittää\nkaikille Europan tänne lähettämille kauppamiehille.\"\n\nHän kertoi rannikon neekerien penkovan jokia 150 tai 200 engl.\npenikulman päähän sisämaahan ja olevan matkalla yhdestä kolmeen\nkuukauteen kerrallaan, aina tuoden mukanaan kelpo saaliin; \"mutta\", hän\nsanoi, \"he eivät milloinkaan tule näin kauas, ja kuitenkin on täällä\nainakin yhtä paljon kultahietaa kuin sielläkin.\" Hän arveli, että hän\nolisi tänne tultuaan voinut kerätä vähintään sata naulaa kultaa, jos\nolisi huolinut sitä haeskella; mutta kun hän ei tiennyt mitä sillä\ntehdä ja oli jo ammoin herjennyt toivomasta pelastusta, niin hän ei\nollut laisinkaan ryhtynyt moiseen yritykseen.\n\n\"Tässä\", lian lisäsi ottaen esille päiväpaisteessa kuivatun saviruukun\nkappaleen, \"on pikku erä tämän maan hiekkaa, jolla tähän asti ei\nole ollut mitään arvoa.\" Kultahiekkaa oli siinä parin kolmen naulan\nvaiheille, saman laatuista ja väristä kuin meidänkin jo huuhtomamme\nhiekka. Hymyillen tarjosi hän sitä meille lahjaksi, koska sillä olisi\narvonsa meidän palattuamme kotimaahamme, sanoen vasta ensi kertaa\nkatuvansa, ettei ollut sitä hankkinut lisää. Minä tulkitsin hänen\nsanansa tovereilleni ja kiitin häntä meidän puolestamme. Kaikki\nolivat ihastuneita hänen hienoon luonteeseensa. Päätimme liittää\nhänen kultansa entiseen varastoomme ja ottaa hänet osakkaaksi siihen,\nvannottaen hänet samaan yksituumaisuuteen, jonka olimme itsekin\nvalallamme vahvistaneet. Siten hän tuli saaneeksi enemmän kuin meille\nantoi, ja me kerroimme hänelle Kultavirralla kokemamme seikkailut.\n\nHän esitti, että me ennen matkalle lähtöämme ja riittävillä\nruokavaroilla varustettuina poikkeaisimme hankkimaan niin suuren\nmäärän norsunluuta, kuin saattaisimme mukanamme kannatuttaa. Minä\nolin tätä yritystä vastaan, sillä uskolliset neekerimme tuottaisivat\nverrattomasti enemmän hyötyä kultahiekan huuhdonnassa kuin\nlaahustamalla raskaita kantamuksia, jotka niin pitkän vaelluksen\njälkeen voisivat heidät suorastaan menehdyksiin näännyttää. Hänenkin\ntäytyi myöntää mielipiteeni oikeaksi. Kaksitoista päivää vietimme\npaikoillamme, joll'aikaa alkuasukkaat olivat meille hyvin avuliaita\nja toivat meille runsaasti hedelmiä ja monenlaisia kasviksia, jotka\nme maksoimme veitsiseppämme pikku koruilla. Kolmantenatoista päivänä\nläksimme taipaleelle.\n\nSuuntamme oli eteläinen ja lounainen, ja pian tapasimme runsaan 2,000\nengl. penikulman samoamisen jälkeen ensimäisen etelää kohti juoksevan\njoen: kaikki muut olivat virranneet pohjoiseen tai länteen. Etenimme\nsen vartta pitkin; kohtalaisen kokoisesta purosta se vähitellen\npaisui yhä vesirikkaammaksi virraksi. Oppaamme tutki tuon tuostakin\npohjan laatua, kunnes yhden päivämatkan tehtyämme juoksi luoksemme\nkädet täynnä hiekkaa, sanoen: \"Katsokaa\". Huomasimme siinä jokseenkin\nrunsaasti kultajyväsiä seassa.\n\n\"Nyt voimme luullakseni käydä työhön\", arveli hän.\n\nNeekerimme jaettiin pareiksi ja pantiin seulomaan pohjahietaa.\nEnsimäisen päivän kuluessa saatiin kerätyksi kaikkiaan noin naula ja\nkaksi unssia kultaa, ja kun huomasimme kultapitoisuuden lisääntyvän\nmitä etemmäksi menimme, niin seurasimme jokea kolmen päivän ajan.\nSilloin yhtyi siihen pieni sivujoki, josta niinikään löysimme kultaa.\nPystytimme sen vuoksi leirimme jokien haaraan ja jaoimme joukkomme\nkahdeksi osastoksi, kullan huuhtojiksi ja ruokavarojen hankkijoiksi.\n\nPysyimme alallamme kolmetoista päivää, joll'aikaa meillä oli villien\nkanssa monia hauskoja seikkailuja, liian pitkällisiä tässä mainita ja\njotkut liian järeitäkin, sillä muutamat miehemme olivat käyttäytyneet\njotenkuten vapaasti heidän naisiansa kohtaan. Tästä olisi ollut\nseurauksena sota, ellei uusi oppaamme olisi saanut rauhaa rakennetuksi\nseitsemällä komealla hopealevyllä, joista taiturimme leikkeli leijonia,\nkaloja ja lintuja, varustaen ne reijillä, joista niitä saattoi kantaa.\n\nKultahiedan huuhtomista harjotettiin uutterasti, ja kaiken aikaa\ntakoi ja leikkeli nerokas veitsiseppämme yhä näppärämpiä elefantteja,\ntiikereitä, sivettikissoja, kameelikurkia, kotkia, kaloja ja sanalla\nsanoen mitä hyvänsä mieleen johtui, käyttäen aineenansa ohuita\ntakokullan levyjä, sillä hänen hopeansa ja rautansa oli melkein\nlopussa. Eräässä villien kaupungissa otti meidät hyvin ystävällisesti\nvastaan heidän kuninkaansa, ja hän oli niin ihastunut taiturimme\nleluihin, että maksoi kourallisen kultahietaa mitättömän pienestä\nelefantin kuvasta. Taiturimme oli niin rehellinen, että luovutti\ntämänkin erän yhteiseen varastoomme, vaikka työ ja taito olivat\nhänen omaansa. Mutta meillä ei ollut mitään ahnehtimisen syytä,\nsillä olimmehan kyllin voimakkaat puolustautumaan, joten voisimme\najan mittaan kerätä kultaa miten paljon tahansa. Oppaamme esittikin\nmeille, että vaikka hänellä oli yhtä paljon syytä olla kyllästynyt\ntähän maahan, kuin kenelläkään meistä, kääntyisimme kuitenkin hiukan\nkaakkoiseen, pystyttääksemme leirimme sellaiselle pääkortteeriksemme\nsopivalle paikalle, missä olisi kyllältä ruokavaroja saatavissa, ja\npenkoaksemme seudun virtoja joka taholla parin kolmen vuoden ajan.\n\nTiesimme kyllä, että tämä suunnitelma tuottaisi meille suuria\nrikkauksia. Mutta esitys ei meille kuitenkaan soveltunut, sillä meitä\nkaikkia halutti enemmän päästä kotiin kuin rikastua, ylenmäärin\nväsyneitä kun olimme runsaasti vuoden yhtämittaa samottuamme erämaita\nvillien petojen keskessä. Mutta uusi tuttavamme osasi houkutella niin\nkaunopuheisesti ja käytti niin vaikuttavia todisteluja, että häntä oli\nmahdoton kokonaan vastustaa. Hänen mielestään oli järjetöntä jättää\nkorjaamatta kaikkien vaivojemme hedelmiä nyt kun olimme satoon saakka\npäässeet. Europalaiset antausivat laivoinensa ja miehinensä suuriin\nvaaroihin ja kuluihin, noutaakseen vähäisen kultaa; mekö sen keskessä\nollen lähtisimme melkein tyhjin käsin, kotimaassa sitte varmasti\nkatuaksemme, ettei meillä 500 kultakolikon asemesta ollut 5,000,\n10,000 tai kuinka paljon hyvänsä? Elääksemme lopun ikämme kaikessa\nmukavuudessa, tarvitsisi meidän, vakuutti hän, järkevästi uurastaa vain\npari vuotta kullan huuhdonnassa ja norsunluun hankkimisessa.\n\nHaavurimme oli ensimäinen taipumaan hänen puolelleen, ja hänen\njälkeensä tykkimies. Heilläkin oli suuri vaikutusvalta meihin, mutta\nkellään muulla ei ollut halua jäädä, eikä minullakaan, sen tunnustan.\nMinulla ei ollut aavistusta isojen rahasummien merkityksestä, enkä\ntiennyt, mitä sellaisilla tekisin. Minulla oli mielestäni jo kylliksi,\neikä minulla ollut kotimaassa hommatakseni muuta mielessä, kuin tuhlata\nse niin nopeasti kuin voisin, ostaa itselleni hiukan vaatteita ja\nlähteä jälleen merille saalistamaan lisää.\n\nHän sai meidät sentään suostutelluksi jäämään maahan edes kuudeksi\nkuukaudeksi, jolloin hän puolestaan olisi valmis lähtemään, jos me\ntahtoisimme. Siirryimme viitisenkymmentä engl. penikulmaa kaakkoon,\nmissä tapasimme useita pikku jokia. Nämä näyttivät kaikki tulevan\nisosta koillisessa olevasta vuoristosta, jonka päättelimme sillä\npuolen olevan sen laajan erämaan rajana, joka meidän oli ollut pakko\npohjoispuolelta kiertää. Seutu oli karua kylläkin, mutta ympärillä\nasuvilta neekereiltä sai vaihdetuksi mitä hyvänsä. He viljelivät\nmaissia ja mekin istutimme sitä, saaden ahkeran kastelun avulla korjata\nsadon vajaan kolmen kuukauden kuluttua.\n\nRyhdyimme jälleen huuhtomaan kultaa, ja oppaamme ohjasi hommiamme niin\nhyvin, että ponnistuksemme harvoin olivat tuloksia tuottamatta. Vähän\najan kuluttua pyysi hän lupaa saada neljän tai viiden neekerin keralla\nlähteä viikon ajaksi etsimään onneansa ja katsomaan mitä hän voisi\netäämpänä löytää yhteisen varastomme kartuttamiseksi. Me suostuimme,\nkaksi miehistämme halusi lähteä mukaan, ja he ottivat matkalleen\nkuusi neekeriä sekä viimeiset kaksi puhveliamme. Leipää he ottivat\nkahdeksaksi päiväksi, mutta kuivattua lihaa ainoastaan kahdeksi. He\nnousivat äsken mainitsemani vuoriston harjalle ja huomasivat sen\ntakana näköjään aivan saman erämaan, joka meitä oli täydellä syyllä\nkauhistuttanut ollessamme sen toisella puolella.\n\nHeidän kokemuksistaan kävisi liian pitkäksi tässä kertoa. He viipyivät\npoissa kaksikuudetta päivää, tuoden mukanaan runsaasti seitsemäntoista\nnaulaa kultahiekkaa, jossa oli joukossa paljoa isompia jyväsiä kuin\nolimme ennen nähneet. Sitäpaitsi oli heillä noin viisitoista tonnia\nelefantinhampaita, jotka hän osittain hyvällä, osittain pahalla oli\nsaanut seudun villit noutamaan ja kantamaan alas vuoristosta, hankkien\ntaas toisia laahaamaan ne ihan leirillemme asti. Suurestipa meitä\nhämmästyttikin nähdä hänen seurassaan parisataa neekeriä, mutta asian\nkäsitimme heti, kun he kaikin heittivät kantamuksensa röykkiöksi\nleirimme ulkopuolelle. Vielä oli heillä kaksi leijonan ja viisi\nleopardin taljaa, hyvin isoja ja muhkeita. Hän pyysi pitkällistä\npoissaoloansa anteeksi ja valitti saalistansa pieneksi, sanoen\ntekevänsä vielä yhden retken ja odottavansa siitä parempaa.\n\nKantajat saivat koruja palkakseen, poistuen hyvin tyytyväisinä. Pian\nläksi hän toiselle matkalle, nyt mukanansa kymmenen valkoihoista ja\nkymmenen neekeriä sekä samat kaksi puhvelia ruoka- ja ampumavaroja\nkantamassa. He läksivät jälleen samoille tienoille ja viipyivät\nainoastaan kaksineljättä päivää, sillävälin kaataen kokonaista\nviisitoista leopardia, kolme leijonaa ja useita muita otuksia,\nsekä tuoden neljäkolmatta naulaa kultahietaa ja ainoastaan kuusi\nelefantinhammasta, mutta nepä olivatkin tavattoman isoja.\n\nEnglantilainen ystävämme todisti, että olimme nyt käyttäneet\naikaamme hyvin. Olimmehan viidessä kuukaudessa keränneet niin paljon\nkultahietaa, että sitä nyt entisen lisäksi oli viisi naulaa ja\nneljännes kutakin osakasta kohti, taitavan seppomme saatua vähin erin\nkuusi tai seitsemän naulaa käytettäväkseen lelujen valmistukseen. Ja\nnyt puhelimme lähtevämme rannikkoa kohti, lopettaaksemme vaelluksemme.\n\nMutta oppaamme nauroi. \"Ei, nyt ette voi lähteä\", sanoi hän, \"sillä\nsadekausi alkaa ensi kuussa, eikä silloin voi olla liikkeellä.\"\n\nMeidän täytyi myöntää hänen muistutuksensa oikeaksi. Ryhdyimme\nvarustautumaan ruokavaroilla, kierrellen kaikki metsästysretkillä, ja\nneekerimme kaatoivat muutamia hirviä, jotka parhaamme mukaan kuivasimme\npäiväpaisteessa, sillä meillä ei enää ollut suolaa. Sateet saavuttivat\nmeidät sitten, ja runsaasti kahteen kuukauteen saatoimme tuskin\naskeltakaan poistua mökeistämme. Pienet jokemme paisuivat vuolaiksi\nvirroiksi. Kauniin sään palattua sanoi oppaamme, ettei hän tahtonut\nyrittää enää houkutella meitä viipymään kauvemmin, koska kerran emme\nvälittäneet siitä, saisimmeko lisää kultaa. Ensi kertaa elämässään\nsanoi hän nyt tavanneensa miehiä, jotka tyytyivät jo saamaansa kultaan\nja joista saattoi todella sanoa, että he eivät viitsineet kumartua\nsitä jalkojensakaan juuresta ottamaan. Mutta hän katsoi kuitenkin\nvelvollisuudekseen huomauttaa meille, että nyt tulvan jälkeen oli\nparhaiten saatavissa kultaa. Jos jäisimme vain kuukaudeksikaan, niin\nnäkisimme tuhansia villejä kaikkialla huuhtelemassa niitä europalaisia\nlaivoja varten, joita saapuu rannikolle. Tulvat nimittäin hivuttavat\nsuuria määriä kultaa ylängöiltä, ja jos käyttäisimme hetkeä hyväksemme\nennen noiden tuloa, niin kuka ties mitä kaikkea saisimmekaan aikaan.\n\nEmme tosiaankaan hennonneet pidättyä näin loistavasta tilaisuudesta.\nEnsimältä emme paljoakaan löytäneet, joet kun eivät olleet vielä\nlaskeutuneet varsinaisiin uomiinsa; mutta muutaman päivän kuluttua\nkertyi saalis runsaaksi ja jyväset olivat isompia. Eräs mies löysi\npienen pähkinän kokoisen murun. Ei kulunut paljoa yli kuukauden, kun\nmeillä oli kaikkiaan koossa lähes kuusikymmentä naulaa, mutta silloin\nolikin jo villejä naisineen ja lapsineen möyrimässä suurin parvin\njokaisessa joessa ja purossa sekä kuivalla ylängölläkin, joten meidän\ntuotantomme ehtyi. Mutta veitsiseppämme oli varannut valmiiksi ison\nmäärän korujansa ja niillä saatiin vaihdetuksi kultahietaa niiden\nmoninkertainen arvo.\n\nKolmen kuukauden kuluttua oli kutakin osakasta kohden taas neljä\nnaulaa lisää koolla. Silloin läksimme viimeinkin taivaltamaan\nKultarannikkoa kohti. Tämä matka oli hyvinkin vaiherikas. Vapautimmepa\nvankeudesta erään neekerikuninkaankin, joka oli ollut oppaamme\nhyväntekijänä, ja toimitimme hänelle takaisin kuningaskuntansa, jossa\nlienee ollut kolmisensataa asukasta. Hän kestitsi meitä komeasti ja\nlähetti alamaisensa meidän englantilaisemme keralla hakemaan kaikki\nelefantinhampaamme, jotka meidän oli täytynyt jättää jäljelle, ja\nkantamaan ne eräälle virralle, jonka nimen olen unohtanut. Siellä me\nteimme lauttoja ja pääsimme yhdessätoista päivässä Kultarannikolle\nerääseen hollantilaiseen siirtolaan, tullen perille ihan terveinä ja\ntyytyväisinä.\n\nNorsunluumme möimme hollantilaiselle kauppahuoneelle ja saimme\nvaatteita ja muuta tarpeellista itsellemme ja niille neekereillemme,\njoita katsoimme sopiviksi pitää seurassamme. Kannattanee mainita,\nettä meillä vaelluksemme päättyessä oli neljä naulaa ruutia jäljellä.\nNeekeriprinssin me vapautimme kokonaan, vaatetimme hänet ja annoimme\nhänelle puolitoista naulaa kultaa, jota hän jo varsin hyvin osasi\nkäytellä. Me erosimme toisistamme mitä parhaimpina ystävinä.\nEnglantilaisemme jäi joksikin aikaa hollantilaisen kauppahuoneen\nhommiin ja kuoli siellä surusta, kuten jälkeenpäin kuulin. Hän\nnimittäin oli lähettänyt useampia tuhansia puntia Englantiin Hollannin\nkautta, ollakseen turvattu omaistensa luokse palattuaan, mutta\nranskalaiset sieppasivat laivan kaikkine lastinensa.\n\nMuut kumppanini läksivät pienellä parkkilaivalla kahteen Gambian\nlähellä 14. leveysasteella olevaan portugalilaiseen siirtolaan, ja minä\ntaasen kahden neekerin saattamana, jotka pidin mukanani, läksin Cape\nCoast Castleen. Sieltä pääsin laivalla Englantiin, tullen syyskuussa\nperille, ja siten päättyi ensimäinen hurjistelumatkani. Toiset eivät\ntuottaneet yhtä hyvää satoa.\n\nMinulla ei ollut ystäviä, omaisia eikä tuttavia Englannissa, vaikka\nse oli synnyinmaani. Siispä ei minulla myöskään ollut ketään, jolle\nolisin voinut uskoa omaisuuteni tai jolta olisin saanut neuvoja sen\nsäästämiseksi ja turvaamiseksi. Jouduin huonoon seuraan, uskoin suuren\nosan rahojani erään Rotherhithessa olevan kapakan omistajan haltuun,\nja tuhlasin nopeasti loput. Ei ollut kulunut paljoa yli kahden vuoden,\nkun koko tuo suurilla vaivoilla ja vaaroilla voitettu iso summa oli\nmennyttä. Minua raivostuttaa vieläkin ajatella millä tavoin sen\nhaaskasin; siitä ei siis sen enempää, kuin että se meni hullutuksiin\nja syntiin. Tämä elämäni taival oli alkanut varkaudella ja päättyi\nmenneeseen ylellisyyteen; surkea alku ja kehnompi loppu.\n\n\n\n\nSEITSEMÄS LUKU.\n\nMerirosvo ja kveekari.\n\n\nVuoden ---- vaiheilla aloin nähdä varojeni tekevän loppua ja ajan\nolevan käsillä uusien seikkailujen ajattelemiseen. Riistäjäni,\njoiksi heitä sanon, alkoivat vihjailla minulle, että rahojeni mentyä\njoutaisin minäkin heidän puolestaan menemään, niin suosiollisesti\nkuin olinkin niitä heille jaellut. Minua kauhistutti heidän raaka\nkiittämättömyytensä, mutta pian tyynnyin enkä lopultakaan suuresti\nkatunut silloin sitä, että olin suuremmoisen omaisuuteni haaskannut\nloppuun.\n\nOtin onnettomana hetkenä pestin erääseen Cadiziin lähtevään laivaan.\nEspanjan rannikolla pakotti navakka lounastuuli meidät poikkeamaan\nGroyniin. Siellä jouduin muutamien oikeiden konnanpoikien pariin. Yksi\nniistä, muita rohkeampi, lyöttäysi minun kanssani hyvin läheisiin\nväleihin; me kutsuimme toisiamme veljiksi ja puhelimme kaikki asiamme\ntoinen toisellemme. Hänen nimensä oli Harris. Tämä mies tuli eräänä\naamuna pyytämään minua maihin ja minä suostuin; sain kapteenilta luvan\nottaa veneen ja me läksimme yhdessä. Kahden kesken jouduttuamme hän\nkysyi, haluaisinko ryhtyä seikkailuun, joka saattaisi korvata kaikki\nkestetyt vastukset. Sanoin olevani kaikesta sydämestäni sellaiseen\nvalmis, sillä minä en välittänyt siitä minne joutuisin, minulla kun ei\nollut mitään menetettävää eikä ketään jälkeeni jääpää.\n\nHän vannotti minut pysymään hommasta visusti vaiti, vaikken siihen\nryhtyisikään, sitoutuen pitämään salaisuuden valoilla niin kamalilla\nkuin paholainen ja me kaksi osasimme keksiä.\n\nHän viittasi satamassa ankkuroitsevaan englantilaiseen laivaan ja\nsanoi, että laivassa oli eräs urhea mies päättänyt muutamien muiden\nkeralla tehdä seuraavana aamuna kapinan, ja että me voisimme tehdä\nsamaten, jos löytäisimme kylliksi tukea oman laivamme miehistä.\nMinua miellytti ehdotus suurestikin, ja hän sai kahdeksan meistä\nyhtymään suunnitelmaansa. Heti hänen ystävänsä ryhdyttyä työhön ja\npäästyä laivansa herraksi piti meidän vuorostamme olla valmiina\nrynnäkköön. Minua ei yrityksen konnuus eikä sen vaikeus saanut\nvähääkään epäröimään, mutta meidän hankkeemme ei kuitenkaan onnistunut\ntäydellisesti.\n\nSovittuna hetkenä kävi hänen toisella laivalla oleva ystävänsä, jonka\nnimi oli Wilmot, työhönsä käsiksi, vangitsi päällystön, otti laivan\nhaltuunsa ja antoi meille merkin. Mutta meidän salaliittoomme oli saatu\nvain yksitoista miestä; useampiin emme voineet luottaa. Meidän ei\nauttanut muu kuin ottaa laivan vene ja soutaa kapinoitsijain luo.\n\nKapteeni Wilmot, kuten häntä nyt nimitimme, ja hänen uusi joukkonsa\nottivat meidät suurella riemulla vastaan. Ollen hyvin valmistunut\nkaikenlaiseen konnuuteen, uskalikko ja hurja, lyöttäysin vähääkään\narkailematta tähän joukkoon, jonka kautta lopulta jouduin aikakauden\nkuuluisimpien merirosvojen kumppanuuteen, joista jotkut ovat päättäneet\npäivänsä hirsipuussa. Olin nyt oikeassa elementissäni enkä ollut\nelämässäni ryhtynyt mihinkään niin suurella tyytyväisyydellä.\n\nOn helppo arvata, ettei kapteeni Wilmotin tehnyt mieli jäädä\nsatamaan odottamaan maan puolelta tehtäviä yrityksiä tai miehistönsä\nmielentilassa mahdollisesti sattuvia muutoksia. Nostimme ankkurimme\nseuraavan pakoveden aikana ja läksimme merelle, ohjaten Kanarian\nsaaria kohti. Laivassamme oli kaksikolmatta kanuunaa, mutta se pystyi\nkantamaan kolmekymmentä; ja kun se sitäpaitsi oli varustettu vain\nkauppalaivaksi, niin ei siinä ollut meidän tarkotukseemme riittäviä\nampumavaroja ja pikku aseita. Sen vuoksi ankkuroitsimme välillä Cadizin\nlahdella; kapteeni ja eräs, jota me nimitimme nuoreksi kapteeni\nKiddiksi, menivät muutamien luotettavien miesten keralla maihin,\nniiden mukana Harris, josta oli tehty toinen perämies, ja minä, joka\nolin ylennyt luutnantiksi. Ajateltiin viedä mukanamme maihin muutamia\nkääryjä englantilaisia tavaroita myytäväksi, mutta toverini, joka oli\nkerrassaan käytännöllinen mies ammatissaan, esitti paremman tavan.\n\nHän oli käynyt kaupungissa ennenkin ja tarjoutui ostamaan ruutia,\nluoteja, pikku aseita ja mitä hyvänsä tarvitsimme pelkästään sillä\nvakuudella, että ne maksettaisiin laivaan tuotaessa sellaisilla\nenglantilaisilla tavaroilla kuin meillä lastinamme oli. Niinpä hän ja\nkapteeni kävivätkin kahteen mieheen tekemässä kauppoja; he viipyivät\npoissa vain kaksi tuntia, tuoden mukanaan ainoastaan aamin viiniä ja\nviisi astiallista konjakkia.\n\nSeuraavana aamuna tuli laivamme viereen kaksi _barcos longos_\ntäydessä lastissa, tuoden viisi espanjalaista tekemään vaihtokauppaa.\nKapteenimme möi heille yhtä ja toista rihkamaa, ja he luovuttivat\nmeille kuusitoista tynnörillistä ruutia, kaksitoista pikku\nnassakkaa hienoa ruutia pyssyjämme varten, kuusikymmentä muskettia\nja päällystölle kaksitoista tussaria; kanuunankuulia tuotiin\nseitsemäntoista tonnia, musketinluoteja viisitoista tynnörillistä,\nsekä joitakuita miekkoja ja kaksikymmentä paria hyviä pistooleja.\nTämän lisäksi he toivat kolmetoista aamia viiniä (sillä me halveksimme\nnyt herrasmiehiksi tultuamme laivaolutta), kuusitoista astiallista\nkonjakkia sekä kaksitoista tynnörillistä rusinoita ja kaksikymmentä\nlaatikkoa sitruunia. Kaikki maksoimme englantilaisilla tavaroilla, ja\nkapteeni sai päälle päätteeksi kuusisataa kultakolikkoa rahassa. He\nolisivat tulleet toistamiseen, mutta me emme tahtoneet viipyä kauvempaa.\n\nSieltä purjehdimme Kanarian saarille ja jatkoimme matkaa Länsi-Intiaan,\nmissä riistimme espanjalaisilta jonkun verran ruokavaroja ja valtasimme\nmuutamia aluksia, vaikkakin vähäarvoisia. Pitkää aikaa en silloin\nollutkaan heidän parissaan, sillä otettuamme Carthagenan rannikolla\nerään espanjalaisen purren esitti minulle ystäväni, että pyytäisimme\nkapteeni Wilmotia siirtämään meidät siihen ja antamaan meille\nsuhteellisen määrän aseita ja ampumavaroja, jotta yrittäisimme mitä me\nvoisimme tehdä. Pursi oli paljoa sopivampi hommiimme kuin iso laiva,\nja parempi kulkemaan. Hän suostui, ja me päätimme kohdata toisemme\nTobagon edustalla. Sopimus oli sellainen, että molempien laivojen\nsaalis jaettaisiin yhteisesti kaikkien kesken. Sitä seurasimmekin hyvin\nsäntilleen, ja laivamme yhtyivät jälleen noin viisitoista kuukautta\nmyöhemmin Tobagon saaren luona.\n\nLähes kaksi vuotta risteilimme noilla vesillä, etupäässä espanjalaisia\nhätyytellen. Emme tosin säälineet englantilaisiakaan laivoja, tai\nhollantilaisia ja ranskalaisia, jos niitä sattui tiellemme; ja\nkapteeni Wilmot valtasi erään uus-englantilaisen laivan matkalla\nMadeirasta Jamaikaan sekä toisen, joka oli viemässä ruokavaroja New\nYorkista Barbadosiin, mikä seikka oli meille suureksi avuksi. Mutta\nenglantilaisia laivoja emme tavotelleet ensiksikään siitä syystä,\nettä ne jonkinkaan kokoisina tekivät kovin ankaraa vastarintaa, ja\ntoisekseen syystä että niistä sai vähemmän saalista, Espanjalaisilla\ntaasen oli yleensä rahaa mukanaan, ja sitä me parhaiten osasimme\nkäyttää. Kapteeni Wilmot olikin erityisemmän julma silloin kun tuli\nvallanneeksi jonkun englantilaisen laivan, jotta hänestä ei olisi liian\naikaisin kuultu kotimaassa ja sotalaivoja käsketty pitämään häntä\nsilmällä. Mutta tämän osan hautaan tällä kertaa äänettömyyteen.\n\nMe kartutimme varastoamme näinä kahtena vuotena melkoisesti,\nkorjattuamme 60,000 kultakolikkoa eräästä laivasta ja 100,000 toisesta;\nja siten ensin rikastuttuamme me päätimme koitua voimakkaiksi, sillä\nme olimme vallanneet Virginiassa rakennetun kuunariparkin, joka oli\noivallinen merenkulkija sekä hyvä purjehtija, ja pystyi kantamaan\nkaksitoista tykkiä, niinpä myös ison espanjalaisen fregatin, joka\npurjehti verrattoman hyvin sekin ja jonka jälkeenpäin taitavien\npuuseppäin avulla sovitimme kantamaan kahdeksankolmatta kanuunaa. Ja\nnyt me tarvitsimme lisää miehiä, joten läksimme Campêche-lahtea kohti,\narvellen saavamme sieltä niin paljon väkeä kuin halusimme; ja siinä\nolimme oikeassa.\n\nMöimme siellä purren, jota minä olin johtanut. Kapteeni Wilmot piti\noman laivansa ja minusta tuli espanjalaisen fregatin kapteeni,\ntoverini Harris vanhimpana luutnanttinani, ja hän olikin niin rohkea\nja yritteliäs mies kuin missään tapaa. Kuunariparkkiin pantiin yksi\npitkä tykki, joten meitä nyt oli kolme vankkaa, hyvin miehitettyä\nja kahdeksitoista kuukaudeksi muonitettua laivaa, sillä me olimme\nsiepanneet kolme uus-englantilaista ja new-yorkilaista purtta, joilla\noli lastina jauhoja, herneitä sekä tynnöreihin säilytettyä lihaa ja\nläskiä Jamaikaan ja Barbadosiin vietäväksi. Lisää lihaa saadaksemme\nme menimme maihin Kuban saarella, missä tapoimme niin paljon mustaa\nkarjaa kuin mielemme teki, vaikka meillä oli hyvin vähän suolaa sen\nsäilyttämiseen.\n\nKaikista täällä sieppaamistamme laivoista, me otimme ruudin ja luodit,\npyssyt ja lyöntimiekat; mitä miehiin tuli, otimme me aina mukaamme\nhaavurin ja puusepän, jollaiset miehet olivat meille alituiseen hyväksi\navuksi. Eivät he aina olleet vastahakoisiakaan tulemaan mukaan, vaikka\nhe omaksi turvakseen, siltä varalta että sattuisi huonosti käymään,\nmielellään olivatkin joutuvinansa väkisin viedyiksi.\n\nNiinpä joutui joukkoomme eräs hauska miekkonen, kveekari nimeltä\nWilliam Walters, jonka otimme purresta, joka oli matkalla\nPennsylvaniasta Barbadosiin. Hän oli haavuri ja häntä nimitettiin\ntohtoriksi; mutta laivassa hän ei ollut haavurin virassa, vaan oli\nmatkalla Barbadosiin saamaan paikkaa. Hänellä oli kaikki ammattinsa\nkojeet mukanaan ja me panimme hänet siirtymään meidän laivaamme\nkaikkine kapineinensa. Hän oli todellakin hupainen veikko, hyvin\njärkevä mies ja erinomaisen taitava alallaan; mutta parasta oli se,\nettä hän oli keskusteluissaan aina hyväntuulinen ja miellyttävä, sekä\nsydämeltään yhtä miehuullinen ja rohkea kuin kukaan meistä.\n\nWilliam ei huomatakseni ollut kovinkaan vastahakoinen tulemaan\nmukaamme, mutta hän näytti päättäneen tehdä sen siten, että selvästi\nilmenisi hänen pakonalainen tilansa, ja tätä varten hän pistäysi\npuhuttelemaan minua.\n\n\"Ystävä\", sanoi hän, \"sinä sanot että minun täytyy lähteä sinun\nmukanasi, eikä minulla ole voimaa vastustaa sinua, jos tahtoisin. Mutta\nhaluaisin, että toimittaisit laivani kapteenilta omakätisen todistuksen\nsiitä, että minut vietiin väkisin ja vastoin tahtoani.\"\n\nJa hänen tätä sanoessaan kuvastui hänen kasvoillaan niin suurta\ntyytyväisyyttä, että minun täytyi käsittää hänen ajatuksensa.\n\n\"Kyllä, kyllä\", vakuutin minä, \"olipa tämä vastoin tahtoasi tahi ei,\nniin minä panen hänet ja koko miehistön antamaan siitä todistuksen,\ntahi otan heidät kaikki mukaamme ja pidän kunnes sen antavat.\"\n\nKirjotutin itse todistuksen, jossa oli lausuttuna, että hänet vei\nmerirosvolaiva väkisin vangikseen; että hänen kirstunsa ja kapineensa\nvietiin ensin, ja että hänet sitte työnnettiin veneeseen kädet seljän\ntaakse sidottuina. Tämän alle kirjottivat nimensä kapteeni ja miehistö.\n\nSydännyin sadattelemaan häntä, huusin muutamia miehiäni sitomaan\nhänen kätensä, ja niin laskimme hänet veneeseemme. Omalle laivalleni\ntultuamme kutsuin hänet luokseni.\n\n\"Nyt, ystävä\", sanoin, \"olen tosin tuonut sinut tänne väkisin, mutta\nen luullakseni niin kovin vastoin tahtoasi kuin entiset kumppanisi\nuskovat. No niin, sinusta koituu meille hyödyllinen mies ja hyvän saat\nvarmasti kohtelunkin.\"\n\nPäästin hänet irti siteistään, hän sai takaisin kaikki tavaransa ja me\nvahvistimme tuttavuutemme yhteisellä lasillisella.\n\n\"Sinä olet kohdellut minua ystävällisesti\", puheli hän, \"ja minä tahdon\nolla sinua kohtaan vilpitön, tulinpa tänne omasta halustani tahi en.\nMinä teen sinulle niin paljon hyötyä kuin osaan, mutta sinä tiedät,\nettei minun asiani ole sekaantua taisteluihin.\"\n\n\"Ei, ei\", huomautti kapteeni Wilmot, \"mutta silloin voit hiukan\nsekaantua, kun meille tulee rahojen jako!\"\n\n\"Ne ovat hyödyksi haavurin kirstun täydentämisessä\", myönsi William\nhymyillen, \"mutta minä tahdon olla kohtuullinen.\"\n\nWilliam oli mieluinen kumppani; mutta siinä suhteessa oli hän\nparemmalla puolella meistä, että me varmasti joutuisimme hirteen, jos\nmeidät saataisiin kiinni, kun taasen hänellä ei olisi mitään hätää. Hän\nesiintyy vast'edes hyvinkin paljon tässä kertomuksessa.\n\nPitkällinen risteilymme näillä vesillä alkoi nyt tulla niin hyvin\ntunnetuksi, ettei ainoastaan Englannissa, vaan myöskin Ranskassa ja\nEspanjassa julkaistiin kertomuksia urotöistämme, ja paljon juttuja\nkerrottiin siitä, kuinka me muka kylmäverisesti murhasimme ihmisiä,\nsitoen heitä kaksittain yhteen seljät vastatusten ja paiskaten mereen;\nmutta niistä ei puoletkaan ollut totta, vaikka tulikin tehdyksi enemmän\nkuin tässä sopii mainita.\n\nTästä oli kuitenkin seurauksena, että useampia englantilaisia\nsotalaivoja lähetettiin Länsi-Intiaan ja määrättiin erittäinkin\nristeilemään Meksikon lahdessa, Floridan salmessa ja Bahaman\nsaaristossa, ahdistaaksensa meitä, jos mahdollista. Me emme olleet niin\nälyttömiä, ettemme olisi tätä odottaneet näin kauvan viivyskeltyämme\nsamoilla seuduilla. Mutta ensimäisen varman viestin niistä saimme\nHondurasissa, jolloin eräs Jamaikasta tullut laiva kertoi meille kahden\nenglantilaisen sotalaivan olevan tulossa sinne suoraan Jamaikasta meitä\netsiskelemään.\n\nMe satuimmekin olemaan epäsuotuisten tuulten sulkemina lahdelmaan,\nemmekä olisi kyenneet vähääkään ponnistelemaan pois, jos ahdistajamme\nolisi käynyt suoraan päin. Mutta englantilaiset olivat jostakin\nkuulleet, että me muka olimme Campêche-lahdessa, ja he purjehtivat\nsinne, joten me sekä vältimme heidät että olimme niin paljon\nyläpuolella tuulen heistä, että he eivät olisi voineet mitään yrittää\nmeitä vastaan, vaikka olisivat olopaikkamme tienneetkin.\n\nKäytimme tätä etua hyväksemme ja loittonimme Carthagenaan. Sieltä me\ntyöläästi luovailimme melkoisen matkan päässä rannikolta hollantilaisen\nCuraçaon saaren kohdalle asti ja sieltä Tobagon saarelle, mikä entiseen\ntapaan oli yhtymäpaikkanamme; se oli autio, asumaton saari, joten se\nsamalla soveltui turvapaikaksemme. Siellä kuoli kuunariparkin kapteeni,\nja kapteeni Harris, silloinen luutnanttini, otti kuunariparkin\npäällikkyyden.\n\nMe päätimme lähteä Brasilian rannikolle ja sieltä Hyväntoivonniemelle\nsekä edelleen Itä-Intiaan. Kapteeni Harris, kuunariparkin päällikkönä,\nväitti alustansa liian pieneksi noin pitkälle matkalle, mutta pyysi\nkapteeni Wilmotin lupaa saada vielä lähteä omintakeiselle risteilylle,\nseurataksensa meitä ensimäisellä laivalla, minkä saisi vallatuksi.\nSovimme siis tapaavamme toisemme Madagaskarilla, jota minä suosittelin\netenkin ruokavarojen helpon saannin vuoksi.\n\nOnnettomalla hetkellä erosi hän meistä, sillä sen sijaan että olisi\nsaanut siepatuksi laivan meitä seuratakseen joutui hän, kuten\njälkeenpäin kuulin, englantilaisen sotalaivan vangiksi ja kuoli\nmielenkarvauteen ja suruun ennen kuin ehti Englantiin, missä hänen\nluutnanttinsa jälkeenpäin hirtettiin merirosvona. Se oli loppu miehen,\njoka minut tähän onnettomaan ammattiin toimitti.\n\nMe läksimme Tobagosta kolme päivää jälkeenpäin, ohjaten Brasilian\nrannikkoa kohti. Mutta emme olleet vuorokautta enempää purjehtineet,\nkun meidät erotti toisistamme kamala myrsky, jota herkeämättä ja\nhellittämättä kesti kolme päivää. Tässä käänteessä sattui kapteeni\nWilmot onnettomuudeksi parhaillaan oleskelemaan minun laivallani\nsuureksi mielipahaksensa; sillä me emme ainoastaan kadottaneet hänen\nlaivaansa näkyvistämme, vaan emme sittemminkään nähneet sitä ennen\nkuin Madagaskarille tultuamme, missä se oli joutunut haaksirikkoon.\nMe menetimme tässä myrskyssä etumastomme märssyä myöten ja olimme\npakotetut peräytymään Tobagon saarelle suojaan sekä vaurioitamme\nkorjaamaan.\n\nTämä toimenpide oli vähällä syöstä meidät tuhoon. Olimme tuskin\npäässeet maihin haeskelemaan märssytangoksi kelpaavaa puuta, kun\nnäimme kolmekymmentäkuusi-kanuunaisen englantilaisen sotalaivan\ntulla viilettävän rantaa kohti. Se oli meille aika yllätys, heikossa\ntilassakin kun olimme; mutta hyväksi onneksemme olimme jokseenkin\nlikellä korkeiden kallioiden suojapuolta, eikä sotalaiva nähnyt meitä,\nvaan eteni jälleen risteilylleen. Me siis vain tarkkasimme, mille\nsuunnalle se meni, ja yöllä läksimme työmme keskeyttäen merelle,\nsuunnaten kulkumme päinvastaiseen suuntaan. Odotuksemme mukaan emme\nsitä sitten enää nähneetkään.\n\nMeillä oli laivassa vanha mesaani-märssytanko, ja sitä käytimme\ntoistaiseksi etumärssytangon sijaisena. Läksimme Trinidadin\nsaarelle ja soudimme muutamia miehiämme maihin, vaikka rannalla\nolikin espanjalaisia; he kaatoivat meille kelpo petäjän uudeksi\nmärssytangoksemme, jonka sijoitimme näppärästi paikoillensa. Myöskin\nsaimme sieltä jonkun verran karjaa muonavarojemme jatkoksi, ja sitte\nläksimme Brasilian rannikkoa kohti.\n\nEnsimäisenä yrityksenämme siellä oli vain saada raitista vettä. Mutta\nme kuulimme, että Kaikkien Pyhimysten lahdessa oli portugalilainen\nlaivasto valmiina purjehtimaan Lissaboniin, odotellen vain suotuisaa\ntuulta. Se sai meidät pysähtymään, nähdäksemme heidän lähtevän merelle\nja hätyytelläksemme tai karttaaksemme niitä sen mukaan, olisiko niillä\nsota-aluksia suojanansa tai ei.\n\nIllalla rupesi länsilounaasta navakasti puhaltamaan, ja kun se oli\nportugalilaiselle laivastolle otollinen tuuli, ja sää oli miellyttävä\nja kaunis, niin kuulimme lähtömerkkejä annettavan. Me luikahdimme erään\nsaaren kätköön, jiikasimme isonpurjeemme ja fokkapurjeemme, laskimme\nmärssyraa'at alemma ja teimme märssypurjeet kiinni, jotta voisimme\nmahdollisimman mukavasti vaania niiden tuloa. Seuraavana aamuna\nnäimmekin koko laivaston saapuvan esille, mutta näky ei meitä ollenkaan\nmiellyttänyt, sillä siinä oli kuusikolmatta laivaa, useimmat hyvin\nvarustettuja ja isoja, ja joukossa oli sotalaivoja. Ei siis sopinut\nmeidän sekaantua peliin, vaan me pysyimme kauniisti piilossa kunnes\nlaivasto oli poissa näkyvistä, ja purjehdimme sitte ristiin rastiin\njonkun muun saaliin toivossa.\n\nEnnen pitkää näimmekin purjeen ja läksimme heti ajamaan takaa. Mutta\nse oli hyvin nopeakulkuinen ja lähti vauhtiinsa luottaen suoraan\naavalle päin pakoon. Silti, kun meillä ei ollut lastia, lähenimme sitä,\nvaikkakin verkalleen, ja jos meillä olisi ollut päivä edessämme, niin\nolisimme sen varmasti saavuttaneet. Mutta vähitellen tuli pimeä ja me\ntiesimme kadottavamme sen näkyvistämme.\n\nIloinen kveekarimme, nähdessään meidän vielä lisäävän purjeita\nseurataksemme sitä pimeässä, vaikkei sitä enää näkynytkään, tuli hyvin\nkuivakiskoisesti puhuttelemaan minua.\n\n\"Singleton veikko\", virkahtaa hän, \"tiedätkö mitä olemme tekemässä?\"\n\nMinä vastaan: \"Tokihan minä sen tiedän; olemmehan ajamassa laivaa\ntakaa?\"\n\n\"Ja kuinka sinä sen tiedät?\" kysyy hän, edelleenkin hyvin totisena.\n\n\"Ei, se on totta\", myönnän minä; \"me emme varmasti tunne tolaamme.\"\n\n\"Niin, ystävä\", puhelee hän, \"luullakseni voimme olla varmat siitä,\nettä me etäännymme siitä emmekä aja sitä takaa. Pelkäänpä sinun\nkääntyneen kveekariksi ja päättäneen olla väkivaltaista kättä\nkäyttämättä, tahi sitten olevan pelkurin ja pakenevan vihollistasi.\"\n\n\"Mitä tarkotat?\" ärjäisin minä (ja taisin kirotakin). \"Mitä nyt\nirvistelet? Sinulla on aina jokin kuiva kompa meistä hampaissasi.\"\n\n\"Ei\", haastaa hän, \"on hyvin selvää, että laiva läksi aavalle suoraan\nitää kohti vasiten häivyttääkseen meidät jäljiltä, ja voit olla varma\nsiitä, että sen määräpaikka ei ole sillä suunnalla; sillä mitä tekisi\nse Afrikan rannoilla tällä leveysasteella? Mutta oitis pimeän piiloon\npäästyänsä se kääntää tuuleen ja luovii takaisin Brasilian rannikolle,\nsiihen lahteen, jonne tiedät sen ensin olleen menossa; ja emmekö siis\nole etääntymässä siitä? Minulla on hyvät toiveet siitä, ystävä\",\nlaskettelee hän kuivaa leikkiänsä, \"että sinusta tulee kveekari, sillä\nminä näen, ettei sinun tee mieli tapella.\"\n\n\"Varsin hyvin, William\", vakuutan minä; \"minusta tulee oiva merirosvo.\"\n\nMutta William oli oikeassa ja minä käsitin heti hänen tarkotuksensa.\nKapteeni Wilmot, joka makasi heikkona sairaana kajuutissa, kuuli meidän\npuhelumme ja huusi minulle, että meidän oli paras muuttaa suuntamme ja\npyrkiä lahteen, missä jokseenkin varmasti saisimme riistamme siepatuksi\naamulla.\n\nMe käänsimme ja läksimme alihankatuulella, prampurjeet lisättyämme,\npyrkimään Kaikkien Pyhimysten lahteen. Ankkuroitsimme sinne aamulla\nvarahin, juuri linnotusten tykkien kantaman ulkopuolelle. Me jiikasimme\npurjeet, voidaksemme taas lähteä liikkeelle tarvitsemattamme kavuta\nmastoihin niitä irrottamaan, ja laskimme isonmaston ja etumaston raa'at\nalemma. Laivamme näytti kuin olisimme olleet paikoillamme jo pitkän\naikaa.\n\nKaksi tuntia jälkeenpäin näimme ajettavamme lähenevän lahtea täysin\npurjein ja se saapui suoraa päätä suden suuhun, sillä me pysyimme\nalallamme kunnes se oli melkein tykinkantaman päässä, jolloin äkkiä\nnostimme raakapuumme asemilleen ja irrotimme purjeet, sovitimme ne\nkuntoon ja päästimme kaapelimme irti, syösten tulijan kimppuun ennen\nkuin se ennätti kääntyäkään. Yllätettyinä eivät lie suurestikaan\nyrittäneet vastarintaa, vaan antausivat ensimäisen laidallisen\nlaukaistuamme.\n\nNeuvottelimme parast'aikaa mitä tehdä sille, kun William tuli luokseni.\n\n\"Kuulehan, ystävä\", puheli hän, \"oletpa tehnyt kauniisti, lainatessasi\nnaapurisi laivan tässä ihan naapurisi ovella, häneltä lupaa kysymättä!\nEtkö ajattele, että satamassa on joitakuita sotalaivoja? Olet antanut\nheille riittävän hälyytyksen; sinä saat heidät niskaasi ennen yötä,\nusko pois, kysymään sinulta miksi niin teit.\"\n\n\"Tosiaankin, William\", vastasin, \"se saattaa olla totta; mitä siis\nensiksikin tekisimme?\"\n\n\"Sinulla on vain kaksi valittavaa\", arveli hän: \"joko käydä päin ja\nvallata muutkin, tai lähteä tiehesi ennen kuin ne tulevat sieppaamaan\nsinut. Minä näen niiden nostavan märssytankoa tuolla isolla laivalla,\nviipymättä lähteäksensä merelle; ennen pitkää ne saapuvat puhuttelemaan\nsinua, ja mitä heille sanot, kun lie kysyvät sinulta, miksi luvatta\nlainasit heidän laivansa?\"\n\nNiin oli asian laita, kuin William sanoi. Kaukoputkillamme saatoimme\nnähdä heidän kaikkien hyörivän muutamien pursien ja ison sotalaivan\nmiehittämisessä ja varustamisessa. Oli selvää, että he olisivat piankin\nkimpussamme. Mutta me emme olleet epätietoisia menettelystämme.\nHuomasimme ettei valtaamassamme laivassa ollut lastina paljoakaan\nmeidän tarkotuksiimme kelpaavaa, paitsi hiukan kaakaota, sokeria ja\njauhoja; muuna lastina oli vuotia. Siirsimme sen vuoksi laivaamme mitä\ntarpeelliseksi näimme, muun muassa kaikki ampumavarat, tykinluodit\nja pyssyt, sitte laskien sen menemään. Myöskin otimme siitä kaapelin\nja sen kolme ankkuria, jotka olivat meille hyvään tarpeeseen, sekä\njoitakuita purjeita. Se sai pitää juuri tarpeeksi, päästäkseen\nsatamaan, ja siinä kaikki.\n\nTämän tehtyämme me purjehdimme pitkin Brasilian rannikkoa etelään päin,\nkunnes saavuimme Janeiro-virran suulle. Mutta kun tuuli kävi kahden\npäivän ajan navakasti lounaasta ja etelälounaasta, olimme me pakotetut\nankkuroimaan erään pienen saaren suojaan, odotellaksemme suotuisampaa\nsäätä. Sillävälin olivat portugalilaiset nähtävästi ilmottaneet maitse\nsikäläiselle kuvernöörille, että rannikolla risteilee merirosvo. Kun\nsiis saavuimme sataman näkyviin, näimme kahden sotalaivan vaanivan\njuuri aallonmurtajan ulkopuolella; kiireimmiten varustausivat ne\nkäymään kimppuumme. Toinen ei ollut niin nopea pääsemään kuntoon,\nmutta vajaan tunnin kuluttua olivat ne jo kumpainenkin kaikin purjein\ntäydessä takaa-ajossa.\n\nEllei yö olisi ennättänyt väliin, niin olisivat Williamin sanat\ntoteutuneet. Ne olisivat varmasti kysyneet meiltä, mitä tekemistä\nmeillä oli siellä, sillä etumainen laiva läheni meitä, pyrkiessämme\nparhaamme mukaan tuuleen päin pakoon. Mutta kun pimeässä kadotimme\nheidät näkyvistämme, päätimme muuttaa suuntaamme ja oikaista suoraan\naavalle, luottaen siihen, että ne yön kuluttua eivät enää pystyisi\nmeitä löytämään.\n\nEn tiedä, arvasiko portugalilainen päällikkö aikeemme, mutta päivän\nvaljetessa näimme laivan olevan noin meripenikulman päässä takanamme.\nSuureksi onneksemme oli toinen laivoista eksynyt jäljiltämme.\nHätyyttäjämme oli kuitenkin iso laiva, neljälläkymmenelläkuudella\nkanuunalla varustettu, ja sen oivallinen purjehtiminen oli vaaraksi\nmeille sekin; siten se lähenikin meitä taas.\n\nTämän nähtyäni älysin heti, ettei mikään säästäisi meitä taistelemasta.\nTietäen ettemme voisi odottaa mitään sääliä noilta portugalilaisilta\nkonnilta, joiden kansallisuutta kohtaan olen alun pitäen ollut karsas,\nilmotin kapteeni Wilmotille asian laidan. Sairaanakin hypähti kapteeni\nvuoteeltaan ja käski taluttamaan itsensä kannelle katsomaan asiaa.\n\n\"Hyvä\", hän virkkoi, \"me käymme taisteluun!\"\n\nMiehemme olivat kaikki olleet reippaalla mielellä jo ennenkin, mutta\njo kymmenkunta päivää polttokuumetta poteneen päällikkönsä näkeminen\nnoin virkeänä lisäsi heille kaksin verroin miehuutta, ja he ryhtyivät\ninnolla valmistelemaan ottelua. Kveekari William astui hiukan myhäillen\nluokseni.\n\n\"Ystävä\", sanoo hän, \"mitä varten tuo laiva seuraa meitä?\"\n\n\"No\", vastaan minä, \"tapellaksensa tietenkin.\"\n\n\"Vai niin\", tuumii hän, \"ja luuletko sen saavuttavan meidät?\"\n\n\"Kyllä, sen piankin näet.\"\n\n\"No, veikkonen\", puhelee tuo kuivakiskoinen saivartelija, \"miksi siis\nvieläkin edennyt, kun näet sen saavuttavan sinut? Onko meidän parempi\ntavata se edempänä kuin täällä?\"\n\n\"Samanpa tuo lienee tekevää\", vastaan; \"mutta mitäpä tässä muutakaan?\"\n\n\"Mutta turhaahan on tuottaa niille poloisille tarpeetonta vaivaa\",\nhuomauttaa hän; \"pysähtykäämme kuulemaan, mitä niillä on meille\nsanottavana.\"\n\n\"Ne aikovat puhua ruudilla ja kuulilla\", virkan minä.\n\n\"Niinkö vain?\" puhelee hän. \"No, jos se on heidän maansa kieli, niin\nmeidän kai täytyy puhua heille samaa, tai muutoinhan he eivät meitä\nymmärrä?\"\n\n\"Aivan oikein, William\", vahvistan minä, \"me ymmärrämme tarkotuksesi.\"\nJa kapteeni huusi minulle:\n\n\"William on jälleenkin oikeassa; yhtä hyvin täällä kuin meripenikulmaa\nedempänä.\" Hän antoi käskyn: \"Jiikatkaa isopurje; me vähennämme\npurjeita.\"\n\nKun odotimme tulijaa tuulen alapuolelta, siirsimme kahdeksantoista\nkanuunaa paapuurin laidalle, päättäen antaa sille sellaisen\nyhteislaukauksen, että siitä tuntuisi lämpimältä. Kesti puolisen\ntuntia, ennen kuin se ehti likelle, joll'aikaa me pysyttelimme liki\ntuulta, joten sen oli pakko jäädä tuulen alapuolella; saadessamme sen\nperähankamme kohdalle me äkkiä käänsimme sille kylkemme ja laukaisimme\nsiihen laidallisemme, lakaisten sen kantta keulasta perään asti ja\nkaataen suuren joukon väkeä. Portugalilaiset joutuivat hämmennyksiin,\nniiden laiva oli vauhdissa ja tunki kokkapuunsa isonmastomme vanttien\netuosaan, niin että he eivät voineet kunnolleen päästä meistä eroon.\nSiten olimme toisissamme kiinni; vihollinen ei saanut enempää kuin\nviisi tai kuusi kanuunaa tähdätyksi meihin, paitsi pyssyjänsä, kun\ntaasen kaikki meidän sillä laidalla olevat tykkimme saivat tehotuksi\nsiihen.\n\nKeskellä taistelun tulisinta tuoksinaa, voimieni takaa häärätessäni\nkomentosillalla, huusi minulle kapteeni, sillä hän ei ollut\nhetkeksikään poistunut joukostamme:\n\n\"Mitä lempoa ystävämme William tuolla tekee? Onko hänellä mitään asiaa\nkannella?\"\n\nMinä astuin keulaan päin, ja siellä ystävämme William parin kolmen\nreippaan miehen kanssa siteli laivan kokkapuuta meidän isoonmastoomme\nkiinni, jotta vihollinen ei pääsisi käsistämme; ja tuon tuostakin hän\nkiskaisi taskustaan pullon ja antoi miehille rohkaisuryyppyjä. Luodit\nsatelivat hänen ympärillään tuiki tiheässä, sillä portugalilaiset --\nse tunnustus minun täytyy heille antaa -- taistelivat hyvin riuskasti,\nensimältä uskoen olevansa varmat saaliistansa ja luottaen ylivoimaansa.\nMutta siinä hyöri William yhtä tyynenä ja vaarasta välinpitämättömänä\nkuin olisi istunut punssimaljan ääressä, kovin toimekkaasti pitäen\nvain huolta siitä, että neljänkymmenenkuuden kanuunan laiva ei pääsisi\npakenemaan kahdenkymmenenkahdeksan kanuunan laivaa.\n\nOttelu oli liian tuima kestämään kauvan. Miehemme käyttäysivät\nurheasti; uljas tykkimies järjesteli niin ripeän pommituksen, että\nportugalilaisten ammunta alkoi heiketä. Useita heidän kanuuniansa\nolimme saaneet siirtymään laveteiltansa, ampumalla heidän\nkeulakatokseensa. Pian tuli William luokseni.\n\n\"Ystävä\", sanoi hän hyvin kylmäverisesti, \"mitä tarkotat? Miksi et\nkäväise naapurisi luona laivassa, kun ovi on sinulle avoinna?\"\n\nYmmärsin hänet oitis, sillä kanuunamme olivat niin repineet vihollisen\nrunkoa, että kahdesta tykin-aukosta oli tullut yksi, ja heidän\nperäpäänsä väliseinä oli silpoutunut säpäleiksi, niin että he eivät\nvoineet vetäytyä vankempaan suojaan. Annoin sen vuoksi käskyn hyökätä\nlaivaan. Toinen luutnanttimme ryntäsi heti kolmisenkymmenen miehen\nsaattamana keulakannen yli, ja hänen perässään johti puosmanni toista\njoukkoa. Lyöden maahan noin kaksikymmentäviisi miestä, jotka olivat\nvastassa kannella, ja heittäen sitte peräpäähän muutamia granaatteja,\nhe tunkeusivat sinnekin. Portugalilaiset pyysivät piankin armoa, ja\nme valtasimme laivan, todella vastoin omia odotuksiammekin. Sillä me\nolisimme tehneet niiden kanssa sovinnon, jos he olisivat ensimäisen\nvastoinkäymisen jälkeen päässeet erilleen meistä ja kyenneet\nkäyttelemään useampia kanuunia, ennen kuin meidän tuhoisa tulemme oli\nniiden miehistöä vähentänyt.\n\nRiemu siitä, että kuuli portugalilaisten huutavan armoa ja näki\nniiden sotalipun laskeutuvan alas, sai kapteenimme äkkiä elpymään\nankaran kuumeen tuottamasta heikkoudesta. Jo parin kolmen päivän\nkuluttua hän oli huomattavasti paremmissa voimissa ja ohjaili\npiankin toimiamme ihan täsmällisesti. Sillävälin minä otin haltuuni\nportugalilaisen sotalaivan, sen kapteenina. Noin kolmekymmentä miestä\nsen väestöstä siirtyi meidän palvelukseemme; niiden joukossa oli\njoitakuita ranskalaisia ja genualaisia. Loput laskimme seuraavana\naamuna maihin eräälle pienelle saarelle Brasilian rannikolla, paitsi\nmuutamia niin pahasti haavottuneita, että heitä ei voinut siirtää;\nviimeksimainitut me sittemmin heidän omasta pyynnöstään veimme maihin\nHyväntoivonniemellä.\n\n\n\n\nKAHDEKSAS LUKU.\n\nOrjalaiva tuuliajolla.\n\n\nPitkin rannikkoa purjehdimme nyt etelää kohti la Plata-joen suulle,\nodottaen jotakin saalista siellä sattuvaksi eteemme. Etenkin\nvaaniskelimme Buenos Airesista tulevia espanjalaisia laivoja, joilla\non tavallisesti runsas hopealasti, ja yksikin sellainen kaappaus olisi\nmeitä tyydyttänyt pitkiksi ajoiksi. Risteilimme edes takaisin kuukauden\najan, mutta mitään ei ilmaantunut, joten meidän oli pakko tuumailla,\nmihin nyt ensi hommiksemme ryhtyisimme.\n\nMinun suunnitelmanani oli aina ollut lähteä Hyväntoivonniemelle ja\nsieltä Itä-Intiaan. Olin kuullut innostuttavia juttuja kapteeni\nAverysta ja hänen Intian vesillä tekemistänsä loistavista urotöistä,\njoita liioiteltiin tuhansin verroin; siten hänen Bengalin lahdessa\nvaltaamastansa rikkaasta laivasta, jossa hänen vangikseen joutui\nSuur-Mogulin tyttäreksi sanottu nainen ylellisille jalokivineen,\nkerrottiin meille siinä muodossa, että hän oli siepannut Mogulin\nlaivan, jolla oli lastina pelkkiä timantteja.\n\nOlisin kovin mielelläni kuullut ystävä Williamin mielipidettä siitä,\nminne olisi sopivinta pyrkiä, mutta hän aina jollakin kokkapuheella\nkiersi asian. En tiedä, kielsikö häntä omatunto vaikuttamasta\nvastaisiin vaiheisiimme vai pelkäilikö hän, että hänen osallisuutensa\nneuvotteluun saattaisi jälkeenpäin esiintyä todistuksena häntä vastaan;\nainakin täytyi meidän lopulta tehdä päätöksemme ilman häntä.\n\nMutta tuumiskeluamme kesti melkoisen kauvan. Vihdoin näimme tuulen\nyläpuolella laivan, jollaista emme olleet vielä elämässämme tavanneet.\nSe ei kaivannut takaa-ajoa, vaan tulla viiletti suoraan meitä\nkohti sikäli kuin sen peräsimessä olijat saivat sitä kurssillaan\npysytellyksi; ja sekin oli enemmän sään ansiota, sillä jos tuuli olisi\npyörähdellyt minne tahansa, niin olisi se reutonut heitä mukanaan.\nJätän jokaisen merimiehen tai laivaoloja tuntevan kuviteltavaksi,\nmillaiselta tämä laiva näytti ensi näkemältä ja mitä me saatoimme sen\noloista arvella. Isonmaston märssytanko oli katkennut noin kuuden\njalan päässä eeselistä ja kaatunut keulaan päin; prammitangon latva\nriippui siten fokkavanteissa. Samaan aikaan oli mesaanimärssyraa'an\nraksi jonkin tapaturman kautta pettänyt, joten mesaanimärssyprassit --\njoiden kiintonainen osa liittyy isonmaston märssyvantteihin -- olivat\nnykäisseet mesaanimärssypurjeen raakapuillensa ja kaikkinensa alas,\nniin että se nyt levisi komentosillan poikitse kuin aurinkoteltti.\nFokkamärssypurje oli vedetty kahdeksi kolmannekseksi ylös mastoon,\nmutta jalusnuorat lepattivat irrallaan; fokkaraaka oli laskettu alas\nkeulakannelle, fokkapurje oli irrallaan ja sen lieve riippui laidan\nyli. Tämän näköisenä se painautui meitä kohti, kerrassaan ällistyttäen\nmeidät sekamelskallaan. Sillä ei ollut veneitä eikä se myöskään\nnäyttänyt minkään maan lippua.\n\nLähetessämme laukaisimme kanuunan saadaksemme sen kiertämään tuuleen.\nSe ei ollut millänsäkään siitä eikä meistä, vaan tulla tohotti\neteenpäin kuten ennenkin. Me laukaisimme uudestaan, mutta siitä ei\nollut apua. Viimein me tulimme pistoolin kantaman päähän toisistamme,\nmutta ketään ei ilmestynyt näkyviin eikä mitään vastausta kuulunut;\naloimme sen vuoksi ajatella, että laiva oli jossakin haaksirikkoutunut\nja ajelehti nyt miehistönsä hylkäämällä. Mutta kun asetuimme ihan sen\nviereen, kuulimme laivan sisältä melua ja näimme sen laita-aukoissa\nihmisiä vilahtelevan.\n\nTällöin miehitimme kaksi venettä ja aseestimme niiden miehistön hyvin,\nkäskien heitä hyökkäämään laivaan niin samalla hetkellä kuin osasivat\nsovittaa; toisen veneellisen piti rynnätä ankkurikettingin kohdalta\ntoiselta sivulta ja toisen taasen keskikohdalta toiselta sivulta. Mutta\nheidän laskiessaan laivan kylkeen ilmestyi kannelle niin hämmästyttävä\npaljous mustia merimiehiä, että se vene, jonka piti hyökätä\nkeskikohdalta, peräytyi pelon vallassa. Toisen veneen väki kyllä kapusi\nlaivaan, mutta luuli toisen veneellisen tulleen syöstyksi takaisin ja\nnähdessään laivan täpösen täynnä miehiä he kiireen kautta hyppäsivät\nkaikki takaisin veneeseensä ja soutivat laivallemme.\n\nNyt valmistausimme laukaisemaan siihen laidallisen, mutta ystävämme\nWilliam opasti meidät oikeaan. Hän nähtävästi oivalsi asian oikean\nlaadun aikaisemmin kuin me ja asteli luokseni, sillä minun laivani se\nensimäisenä kohtasi tuon oudon tulokkaan.\n\n\"Ystävä\", sanoi hän, \"luulen sinun olevan nyt väärässä, ja miehesikin\novat erehtyneet käytöksessään. Tuon laivan sinä saat haltuusi ilman\nmitään kanuunoihisi turvautumista. Sinä näet, että laiva ei tottele\nperäsintänsä ja että se on kurjassa tilassa. Laskeudu sen kylkeen\nkiinni ja väkesi astukoon siihen suoraan laivasta. Olen varma siitä,\nettei mitään kahakkaa synny, sillä noita on kohdannut joku meille\ntietymätön onnettomuus.\"\n\nMeri oli tasainen ja tuuli heikko; minä noudatin hänen neuvoansa\nja laskin laivaan kiinni. Miehemme tunkivat heti siihen, ja siellä\noli lähemmä kuusisataa neekeriä, miehiä, naisia ja lapsia, mutta\nvalkoihoisia ei ainoatakaan.\n\nNäky kauhistutti minua, sillä päättelin heti, että nuo mustat\npaholaiset olivat päässeet irralleen, murhanneet kaikki valkoihoiset\nja heittäneet mereen ruumiit; ja kun ilmaisin arveluni miehille,\nraivostutti heitä moinen ajatus niin, että minun oli työläs estää\nmiehiäni hakkaamasta heitä kaikkia kappaleiksi. Mutta William pani\nkaiken kaunopuheliaisuutensa heidän tyynnyttämisekseen, huomauttaen\nettä he itse olisivat neekerien sijassa tehneet samaten, jos olisi\ntilaisuutta ollut; neekereillehän todella tehtiin mitä verisintä\nvääryyttä, kun heitä väkisin myytiin orjiksi, ja heidän surmaamisensa\nolisi tahallista murhaa.\n\nTämä tehosi heihin ja jäähdytti heidän ensi tulistumistansa;\nhe kaatoivat vain pari-, kolmekymmentä ja muut karkasivat alas\nvälikannelle entisille paikoilleen, varmaankin luullen saaneensa\nentiset herransa takaisin.\n\nMeillä oli ensimäinen peräti paha pulma siinä, että me emme voineet\nsaada ainoatakaan sanaa ymmärretyksi keskenämme. Yritimme merkeillä\nkysyä heiltä, mistä he olivat tulleet, mutta sitä he eivät tajunneet.\nMe viittasimme kajuuttiin, peräsinhyttiin, kokin kojuun ja sitten omiin\nkasvoihimme, kysyäksemme eikö laivassa ollut valkoihoisia ja minne\nnämä olivat joutuneet; mutta he eivät älynneet tarkotustamme. Toiselta\npuolen he osottelivat alustamme ja omaa laivaansa, tehden kysymyksiä\nparhaansa mukaan, puhellen tuhansia asioita ja uutterasti toistellen\nkaikkea; mutta me emme ymmärtäneet rahtuakaan heidän sanoistaan ja\neleistään.\n\nTiesimme hyvin, että heidät oli otettu laivaan orjina ja että miehistön\noli täytynyt olla europalaisia. Laiva oli rakenteeltaan hollantilainen,\nmutta suuresti korjailtu, nähtävästi Ranskassa, sillä me löysimme\npari kolme ranskalaista kirjaa. Jälkeenpäin löysimme vaatteita,\nvanhoja kenkiä, muutamia tynnyrillisiä irlantilaista suolalihaa ja\nnewfoundlandilaista kalaa sekä muita merkkejä siitä, että laivassa oli\nollut europalaisia. Miekkoja, pyssyjä, pistooleja taikka minkäänlaisia\nmuitakaan aseita emme löytäneet, paitsi joitakuita pertuskia, jotka\nneekerit olivat piilottaneet välikannelle. Me kysyimme heiltä, minne\nkaikki aseet olivat joutuneet, viitaten omiin aseisiimme ja niihin\npaikkoihin, missä laivan aseet olivat riippuneet. Muuan neekeri oivalsi\ntiedustuksemme ja ilmaisi eleillään, että he olivat heittäneet kaikki\naseet mereen, kaiketikin pitäen niitä vaarallisina vielä sittekin kun\nniiden käyttäjistä oli tehty loppu.\n\nMiehistölle oli tietenkin käynyt samaten kuin aseillekin; heidät\noli paiskattu märkään hautaan. Peräsinkojussa oli selvästi jäljistä\npäättäen vuotanut paljon verta, muualla laivassa olivat tapahtuneen\nmurhenäytelmän todistukset melkein häipyneet. Mutta parhaiten antoi\nmeille käsitystä tapahtuneesta se seikka, että neekereistä oli\nseitsemän tai kahdeksan hyvin pahasti haavotettua, kaksi tai kolme\nmusketeilla. Yhdeltä oli sääri poikki ja hän virui viheliäisessä\ntilassa, sillä lihaan oli tullut kuolemanvihat ja hän olisi heittänyt\nhenkensä parin päivän kuluttua, kuten William ystävämme sanoi.\n\nWilliam oli hyvin taitava haavalääkäri, ja hän osotti sen tässä\ntapauksessa. Meillä oli molemmissa laivoissamme yhteensä viisi itseänsä\nkouluuntuneiksi haavureiksi sanovaa, sekä pari kolme apuria, ja nämä\nkaikki lausuivat mielipiteenään, ettei neekerin henkeä voitaisi\npelastaa sahaamatta hänen säärtänsä poikki. Mädännys oli muka jo\nulottunut sääriluun ytimeen ja jänteet kuoleutuneet, joten hän ei\nparantuneenakaan voisi käyttää jalkaansa. William vain lyhyesti sanoi\nolevansa toista mieltä ja tutkivansa haavaa tarkoin, ennen kuin\nlausuisi siitä mitään varmaa. Hän sai kaksi haavuria avukseen ja ryhtyi\ntyöhön omalla tavallaan. Leikellen pilaantunutta lihaa hän paljasti\njokaisen suonen erikseen ja sai jo ensimäisenä päivänä niin paljon\naikaan, että mies poloinen ilmeisesti tunsi suurta helpotusta.\n\nToiset haavurit olivat pitkin aikaa olleet näkevinään yhtä ja toista\nvikaa hänen menettelyssään, ja seuraavana päivänä he jo riemuitsivat\netevämmyydestään, sillä mädännys näytti jälleen leviävän. Mutta William\nvalmisti potilaalle jotakin puhdistavaa lääkettä ja ryhtyi jälleen\nleikkelemisiinsä. Totisesti hän lopultakin pääsi taudista voitolle,\nja kymmenen viikon kuluttua oli mies aivan terve; me pidimme hänet\nluonamme ja teimme hänestä oivallisen merimiehen. Häneltä me sittemmin\nsaimmekin kuulla verinäytelmän yksityiskohdat, hänen opittuansa\nkieltämme.\n\nEmme koskaan saaneet tietää, missä heidät oli otettu laivaan, sillä\neihän neekeri voinut tietää meidän käyttämiämme englantilaisia\nnimiä. Valkoihoiset olivat kohdelleet heitä mitä raakamaisimmin;\nheitä oli yhtämittaa piesty armottomasti. Eräällä neekerillä oli\nvaimo ja kuudentoista vanha tytär. Muuan valkoihoinen piteli pahoin\nvaimoa ja jälkeenpäin tytärtä, ja siitä kaikki neekerit joutuivat\nraivoihinsa. Vaimon mies oli ilmaissut vimmansa hyvin uhkaavasti,\njolloin valkoihoinen oli ollut hänet tappaa. Mutta yöllä neekeri, ollen\nirrallaan, varasti itselleen käsikangen, ja kun sama vastustaja taaskin\nsaapui hätyyttelemään vaimoa, niin neekeri yhdellä iskulla rusensi\nhänen pääkallonsa.\n\nSurmatulla oli vyössään avain, jolla hänen oli tapana irrotella\nneekerien käsirautoja; kapinoitsija otti avaimen ja päästi vapauteen\nsatakunta maanmiestänsä. Nämä nousivat kannelle, sieppasivat käsiinsä\nkaikkea aseeksi kelpaavaa ja hyökkäsivät kannella olijain kimppuun. He\ntappoivat nämä kaikki ja jälkeenpäin keulakannen alla asustavan osan\nmiehistöä. Kapteeni ja hänen muut miehensä, jotka olivat kajuutissa ja\nperäsinkojussa, puolustausivat hyvin miehuullisesti ja ammuskelivat\nampumareijistä, tappaen ja haavottaen useita. Sitkeän vastarinnan\njälkeen villit pääsivät murtautumaan peräsinkojuun, missä surmasivat\nkaksi valkoihoista, mutta sitä ennen oli heistä yksitoista kaatunut.\nMuut puolustautujat peräytyivät luukun kautta kajuuttiin.\n\nLaivan tykkimies oli lukinnut itsensä konstaapelien koppiin. Eräs\nhänen miehensä kiskoi isonveneen ihan perän alle, ja he keräsivät\nsiihen kaikki aseet ja ampumavarat mitä käsiinsä saivat, laskeutuivat\nveneeseen ja korjasivat siihen jälkeenpäin kajuutista kapteenin ja\nhänen joukkonsa. Päästyänsä, siten kaikki vesille he päättivät rynnätä\njälleen laivan kimppuun ja yrittää vallata sen takaisin. He tekivät\nhurjan hyökkäyksen kannelle ja surmasivat ensin kaikki tieltään.\nMutta neekerit olivat sill'aikaa päässeet kaikki irralleen ja saaneet\nlyömäaseita, vaikkakaan eivät osanneet käyttää pyssyjä. Laivan miehistö\nei ollut kyennyt masentamaan noin suurta ylivoimaa. He kuitenkin\npysyttelivät keulalaidan alla ja ottivat veneeseensä kokin kopista\nmuutamat itsepintaisesti hengestänsä taistelleet miehet. Veneestä\nammuskellen he surmasivat useita kymmeniä neekereitä, mutta olivat\nviimein pakotetut jättämään heidät rauhaan.\n\nKertojamme ei osannut selittää, kuinka pitkä aika oli tapauksesta\nkulunut, mutta kauvan he vain jo olivat ulapalla ajelehtaneet. He\nolivat saaneet surmatuksi noin kolmekymmentä valkoihoista; varsinkin\noli muuan jättiläismäinen neekeri saanut suurta tuhoa aikaan.\nRautakangella hän oli tappanut kolme vihollista vielä sitte kun oli\nitse saanut kaksi luotia ruumiiseensa; hänet oli lopuksi kaatanut\nkapteeni peräsinkojun ovella, jonka hän oli kangellansa vääntänyt\nauki. Purjeita he eivät osanneet ollenkaan käytellä, olivat vain\nyksinkertaisesti toivoilleet, että laiva veisi heidät takaisin\nkotirannalle.\n\nTämän laivan vallattuamme oli ensimäisenä harkittavanamme, mitä tehdä\nneekereille. Brasilian portugalilaiset olisivat ilomielin ostaneet\nne kaikki meiltä, ellemme olisi osottautuneet siellä vihollisiksi\nja tulleet tunnetuiksi merirosvoina. Mutta nyt emme uskaltaneet\nmennä missään siellä päin maihin ja ryhtyä kauppoihin sikäläisten\nviljelysmaiden omistajien kanssa, sillä silloin olisimme saaneet\nkoko maan väestön niskaamme, ja jos jossakin satamassa olisi ollut\nsotalaivoja, niin olisimme varmasti joutuneet niidenkin kanssa\ntekemisiin.\n\nMyöskään emme voineet toivoa parempaa menestystä, jos olisimme\nlähteneet pohjoiseen oman kansallisuutemme siirtomaihin. Ajattelimme\njo viedä ne Buenos Airesiin, myydäksemme heidät espanjalaisille,\nmutta siellä ei kaiketikaan olisi voitu noin suurta määrää käyttää.\nKauvemmaskaan emme heitä taasen voineet ajatella kuljettaa, kun meillä\nolisi tullut puute ruokavaroista.\n\nViimein auttoi meidät jälleenkin pulasta William, kuten oli tehnyt jo\nmonessa pinteessä. Hän esitti, että hän lähtisi orjalaivan kapteenina\nparinkymmenen luotetuimman miehemme keralla ja koettaisi yksityisesti\ntehdä kauppoja uutisviljelijäin kanssa pitkin Brasilian rannikkoa, ei\nkuitenkaan pääsatamissa, sillä sitä ei olisi sallittu.\n\nMe kaikki suostuimme tähän, ja sovittiin, että me itse lähtisimme\nla Plata-virtaa kohden, jonne olimme ennenkin aikoneet, ja\nodottaisimme häntä Port St. Pedron edustalla, kuten sitä espanjalaiset\nnimittävät. Viimeksi mainittu paikka on Rio Granden suulla; siellä\non espanjalaisilla pieni linnotus, mutta se ei luullaksemme ollut\nmiehitetty. Risteilimme siellä edestakaisin, vaanien laivoja, vaikkakin\nmitään huomion arvoisia kohtaamatta. Kuitenkin käytimme aikaa pitkän\nmerimatkamme valmisteluun, täyttäen kaikki vesisäiliömme ja hankkien\ntuoretta kalaa ruuaksemme, jotta laivan varastot säästyivät.\n\nWilliam sillävälin läksi pohjoiseen ja meni maihin Cape de St.\nThomasin kohdalla; sen ja Tuberon-saarten välillä hän sai myydyksi\nviljelysmaihin kaikki neekerit, sillä hän puhui portugalinkieltä\njokseenkin hyvin ja kertoi ostajille hyvinkin uskottavan tarinan.\nLaivan ruokavarat muka olivat niukat, kun myrsky oli ajanut sen\nliian kauvas oikealta tolaltaan, joten oli mahdotonta enää yrittää\nmääräpaikkaan, Jamaikaan, vaan täytyi myydä elävä lasti tällä\nrannikolla. Eikä siinä jutussa paljoa totuudesta poikettukaan.\n\nWilliam tuntui perin rehdiltä mieheltä, ja erään maanviljelijän avulla,\njoka kutsui naapureitansa paikalle, hän pääsi lastistansa eroon\nviidessä viikossa. Lopulta hän möi itse laivankin, ostaen sijalle\npienen purren, jollaista maanviljelijät olivat käyttäneet neekerien\nkuljettamiseen. Tällä kapteeni William, kuten häntä silloin nimitimme,\nläksi paluumatkalle ja tavotti meidät Port St. Pedron edustalla.\n\nHämmästyttipä meitä kerrassaan, kun näimme Portugalin lippua\nkantavan purren saapuvan pitkin rannikkoa ja tulevan suoraan meitä\nkohti sittekin kun se oli jo varmasti nähnyt molemmat laivamme.\nMe laukaisimme kanuunan sen lähelle tullessa, saadaksemme sen\nankkuroimaan, mutta se heti laukaisi viisi kanuunaa tervehdykseksi ja\nkohotti englantilaisen lippunsa. Silloin aloimme arvata tulijan William\nystäväksemme, vaikka meitä kummastutti hänen saapumisensa purressa, kun\nkerran olimme hänet lähes 300 tonnin laivassa liikkeelle lähettäneet.\nMutta hän teki pian tilin asioimisistaan, joihin meillä oli peräti\npätevät syyt olla täysin tyytyväiset.\n\nPursi oli hyvin siro, iso, vankka ja hyvin rakennettu; sen kantavuus\noli lähemmä kuusikymmentä tonnia. Kanuunia oli siinä kuusi, mutta me\nsovellutimme sen jälkeenpäin kahtatoista kanuunaa varten. William\noli laivansa vaihtamisessa saanut 300 kultamoidoria väliä, ja tällä\nsummalla hän oli ahtanut aluksensa täpösen täyteen ruokavaroja,\nerittäinkin leipää, läskiä ja eläviä sikoja, joita oli kuusikymmentä;\ntärkeätä oli myöskin, että hän oli saanut hankituksi kahdeksankymmentä\ntynnörillistä hyvää kanuunanruutia. Orjien hintana hän toi 60,000\nespanjalaista kahdeksannes-kultarahaa.\n\nIlahutti meitä noin ketterän purrenkin saaminen aivan erinomaisesti,\nja me aloimme neuvotella, eikö meidän olisi parasta luopua isosta\nportugalilaisesta laivastamme, meillä kun tuskin oli kylliksi väkeä\nkaikkien kolmen miehittämiseksi ja kun isointa laivaa pidettiin liian\nkookkaana meidän toiminnallemme. Mutta kysymyksen ratkaisi päätös\nvastaisesta suunnastamme.\n\nKapteeni Wilmotia halutti lähteä Eteläisen Jäämeren kautta kulkemaan\npitkin Amerikan länsirannikkoa ylös, arvellen siellä varmasti joutuvan\njoitakuita hyviä espanjalaisia lasteja saaliiksemme. Sitte, jos tulisi\ntarpeelliseksi, olisimme voineet palata kotiin Itä-Intian kautta,\npurjehtien siten maapallon ympäri, kuten moniaat olivat tehneet ennen\nmeitä.\n\nMinä taasen luotin vanhaan tuttuun tyyssijaani Mosambikin rannikolla,\nja kuvailin tovereilleni mitä kaunopuheliaimmin, kuinka edullista olisi\nnäin suurella voimalla etsiä saalista Persian lahdelta, Punaiselta\nmereltä, Malabarin rannikolta ja Bengalin lahdelta. Kertomukseni\nsikäläisten laivojen satumaisista rikkauksista häikäisivät heitä, ja\nme siis päätimme purjehtia kaakkoa kohti Hyväntoivonniemelle päin.\nTämän johdosta pidimme kaikki kolme alustamme, koska sieltä arvatenkin\nsaisimme miehistömme täydennetyksi. Ellei näin kävisi, luopuisimme\nyhdestä laivastamme myöhemmällä.\n\nMeidän oli luonnollisesti tehtävä Williamista kapteeni purteen, jonka\nhän oli taitavan toimintansa tuloksena meille tuonut. Hän esitti meille\nhyvin sievästi, ettei hän voinut olla taistelulaivan komentajana; mutta\njos antaisimme sen hänelle osuutenansa orjalaivasta, jonka olimme\nsaaneet rehellisellä, tavalla, niin hän pysyisi mukanamme muonittajana\nniin kauvan kuin olisi nykyisessä pakonalaisessa tilassaan.\n\nMe ymmärsimme hänen ajatuksensa ja hän sai purren haltuunsa sillä\nmeidän puolestamme tarpeettomalla ehdolla, että hän ei saisi yrittää\nkarata ja että hän olisi kokonaan meidän käskettävissämme. Mutta\npiankin huomasin, että välttämättömästi tarvitsin Williamia yksityisenä\nneuvonantajanani ja kumppaninani kaikin ajoin, eikä hänkään oikein\nviihtynyt uudessa asemassaan. Sen vuoksi siirtyi hän takaisin minun\nlaivaani, ja purren kapteeniksi tuli eräs skotlantilainen nimeltä\nGordon, nuori, yritteliäs, uljas mies. Pursi varustettiin lisätyn\nkanuunalukunsa ohella neljällä petererolla, mutta miehistö oli meillä\nnyt muuhun voimaamme verraton aivan liian pieni.\n\nMe läksimme Hyväntoivonniemelle lokakuun alusta ja sivuutimme\nsen marraskuun 12. p:nä, matkalla kohdaten pahoja ilmoja. Näimme\nsikäläisillä ankkuripaikoilla useita kauppalaivoja, sekä englantilaisia\nettä hollantilaisia, mutta emme katsoneet turvalliseksi ankkuroida\nniitä väijymään, kun emme osanneet arvioida niiden voimaa ja kun ne\nolisivat saattaneet ryhtyä yleiseen toimintaan, jos olisivat saaneet\ntietoonsa meidän oikean karvamme. Mutta kun tarvitsimme juomavettä,\nniin lähetimme molemmat portugalilaiseen sotalaivaan kuuluvat veneet,\nmiehistönä kaikki portugalilaiset merimiehet, vedenottopaikkaan\ntäyttämään varastoamme; sillävälin me merellä kohotimme Portugalin\nlipun ja pysyttelimme paikallamme kaiken yötä. Muut eivät tienneet\nmitä me olimme ja kaiketikin arvailivat meistä mitä tahansa muuta kuin\ntodellista laatuamme.\n\nKun veneemme palasivat kolmannen kerran lastinensa noin kello viisi\naamulla, pidimme vesivarojamme riittävinä ja läksimme itää kohti. Mutta\nennen kuin he viimeistä kertaa palasivat näimme kepeällä länsituulella,\naamun harmajassa sarastuksessa tuntemattoman purren tulla viilettävän\ntäyttä vauhtia meitä kohti ikäänkuin peljäten meidän ennättäviin lähteä\ntiehemme. Pian huomasimme sen englantilaiseksi isoksiveneeksi, ja se\noli jokseenkin täynnä miehiä. Emme voineet kuvitella, mikä sen asiana\nsaattaisi olla; mutta kun se oli vain vene, niin emme katsoneet olevan\nhaitaksi antaa heidän tulla laivaamme. Jos ilmenisi, että he olivat\ntulleet vain tiedustamaan ketä me olimme, niin me antaisimme heille\ntäyden selvityksen ammatistamme, ottamalla heidät mukaamme, koska\nkerran niin kipeästi tarvitsimme miehiä.\n\nMutta he säästivät meiltä kaiken vaivan. Portugalilaiset merimiehemme\neivät nimittäin olleetkaan pysyneet vedenottopaikassa niin vaiteliaina\nkuin olimme luulleet. Erään itä-intialaisen kauppalaivan kapteeni oli\njostakin syystä kohdellut miehiänsä kovin ankarasti ja St. Helenalla\npieksättänyt joitakuita heistä. Tämän johdosta oli miehistö päättänyt\npoistua laivasta ensimäisessä sopivassa tilaisuudessa. Jotkut heistä\nolivat tavanneet vedenottomiehiämme ja saaneet heidän puheistansa vihiä\nmeidän laivojemme laadusta. Viesti siitä levisi heti heidän laivaansa,\nyön hiljaisuudessa he kaikin keräsivät tamineensa ja läksivät ennen\npäivänkoittoa tavottamaan meitä.\n\nHe saapuivat siihen laivaamme, jonka kapteenina minä olin, ja\nselittivät olevansa englantilaisia merimiehiä. Aluksi päästettiin vain\nyksi heistä laivan kannelle, ja hän esitti heidän halunsa päästä meidän\njoukkoomme. Huomasimme miehet reippaiksi ja päättäväisiksi, joten\nvastasin heille heti tiedustavani toisessa laivassa olevan amiraalimme\nmieltä. Lähetin pinassini hakemaan kapteeni Wilmotia, mutta hän oli\npahoinvointinen, ja jätti asian minun kokonaan hoidettavakseni. Mutta\nennen veneeni palaamistakaan Wilmot huusi minulle puhetorvella, jonka\näänen kaikki miehet kuulivat yhtä hyvin kuin minäkin: \"Kuulen että he\novat kelpo miehiä, toivota heidät vain tervetulleiksi ja valmistuta\nheille maljallinen punssia.\"\n\nMiehet hurrasivat huikeasti, syvästi kiitollisina siitä, että olivat\nvapautuneet raskaasta sorrosta. Mutta me kiinnitimme heidät jälkeenpäin\nvielä lujemmin sitein, sillä Madagaskarille tultuamme määräsi Wilmot\nkaikkien suostumuksella, että näille miehille annettaisiin yleisestä\nrahastosta sen verran kuin heille oli edellisessä laivassansa\njäänyt palkkasaatavaa, ja sen lisäksi he saivat kaksikymmentä\nkahdeksannes-kultakolikkoa mieheen lahjapalkkioksi. Siitä lähtein\nheillä oli sama saalisosuus kuin muillakin, ja urheita meripoikia he\nolivatkin, luvultaan kahdeksantoista, niissä kaksi merikadettia ja yksi\npuuseppä.\n\n\n\n\nYHDEKSÄS LUKU.\n\nLaivasto Afrikan vesillä.\n\n\nMarraskuun 28. p:nä ankkuroitsimme St. Augustine-lahden suulle vanhan\ntuttavani, Madagaskarin saaren, lounaiseen kulmaan. Pysyttelimme siellä\njonkun aikaa ja ostelimme alkuasukkailta hyvää naudanlihaa, josta\nosan valmistimme varastoksi vastaisuutta varten salpietarin avulla ja\nauringossa kuivaten.\n\nMinä rupesin nyt lähemmin esittämään suunnitelmiani. Saaren rannoilta\noli tarjolla kaksi väylää saaliin haulle. Ensimäinen ulottui\nitäpuolella olevasta lahdesta Mauritiuksen saarelle, ollen Malabarin\nja Koromandelin rannikolta, Fort St. Georgesta ja muualta tulevien\nlaivojen tavallinen tola. Mutta europalaiset kauppalaivat olivat\nyleensä lujasti varustettuja ja runsaasti miehitettyjä, joten niiltä\nvoi odottaa sitkeätä vastarintaa. Sen vuoksi puolsin toista väylää,\njonka takasin tuottavan yhtä hyviä tuloksia, mutta ilman mitään\nmainittavia vaaroja. Tämä oli Mokan lahti eli Punainen meri.\n\nKerroin heille, että liike oli siellä vilkasta, laivat rikkaita\nja Babelmandebin salmi soukka, joten me epäilemättä voisimme\nristeillä sallimatta minkäänlaisen aluksen livahtaa käsistämme siinä\nliikenteessä, jota rajottavat Punainen meri, Arabian rannikolla,\nPersian lahti ja Malabarin puoli Intiaa.\n\nKuvailin kokemuksiani edelliseltä purjehdusmatkaltani saaren ympäri,\nsaaren pohjoiskärjen monia laivoillemme sopivia oivallisia satamia ja\nankkuripaikkoja, asukkaiden säyseyttä ja auliutta, ja turvapaikkojen\nvarmuutta sekä vihollisia että pahoja säitä vastaan. Suunnitelmani\ntulivat helposti hyväksytyiksi. Kapteeni Wilmot, jota nyt nimitin\namiraaliksemme, oli kyllä ensin aikonut Mauritiuksen saaren seuduilla\nväijyä europalaisia kauppalaivoja, mutta mieltyi pian minun esitykseeni.\n\nOn kyllä totta, että me olimme kyllin voimakkaat käymään isoimmankin\nenglantilaisen Itä-Intian laivan kimppuun, vaikka muutamissa niistä\nsanottiin olevan viisikymmentä kanuunaa; mutta taisteleminen niiden\nkanssa olisi kuitenkin tuottanut meille suuria vaurioita. Toiselta\npuolen ei niiden lasti olisi ollut meille kovinkaan arvokasta,\nmeillä kun ei olisi ollut myyntipaikkoja niiden tavaroille. Meille\noli kannattavampaa siepata yksi Itä-Intiaan menevä laiva käteisine\nrahoinensa kuin kolmekin sieltä tulevaa laivaa, vaikkapa niiden\nlasti olisi Lontoossa ollut kuinkakin suurta summaa vastaava,\nSitäpaitsi toivat laivat Englannista kaikenlaista tavaraa, jota\nme osasimme käytellä, kuten ruokavaroja ja väkijuomia sekä muuta\nsellaista englantilaisten siirtomaiden hallitusten ja kauppahuoneiden\nhenkilökunnan tarpeiksi aijottua.\n\nMe kiersimme siis Madagaskarin saaren sen pohjoiskärjen edustalle asti\nja lähetimme purren pohjoisimman kärjen ympäri tähystelemään rannikolta\nmukavaa satamaa poikkeuspaikaksemme. Tiedustelijat löysivät piankin\nsyvän lahden, jota muutamat pikku saaret suojasivat, ja sinne me ensi\ntyöksemme vetäysimme lepäämään. Ryhdyimme väleihin alkuasukasten\nkanssa, muonittaaksemme itsemme pitempää risteilyä varten, ja\nsiinä onnistuimmekin jokseenkin hyvin. Määräsimme tämän sataman\ntulevaksi yhtymäpaikaksemme ja läksimme etsimään saalista huhtikuun\njälkipuoliskolla. Me risteilimme pohjoiseen, Arabian rannikolle.\nMatka oli pitkä, mutta kun toukokuusta syyskuuhun tavallisesti käy\npasaatituulia etelästä ja eteläkaakosta, niin meillä oli hyviä ilmoja.\nKolmessa viikossa saavutimme Sokotran saaren, joka sijaitsee Arabian\nrannikon eteläpuolella Punaisen meren suulla.\n\nSieltä otimme vettä ja aloimme vaaniskella Arabian rannikolla, Olimme\nristeilleet siellä vasta kolme päivää, kun minä näin aluksen ja läksin\najamaan sitä takaa. Mutta milloinkaan ei ole saaliinhimoinen merirosvo\nahdistanut kehnompaa uhria, sillä sen tavotettuamme löysimme siitä vain\nköyhiä, puolialastomia turkkilaisia pyhiinvaellusmatkalla profeettansa\nhaudalle Mekkaan. Heidän kuunarissaan ei ollut muuta ottamisen arvoista\nkuin pikku erä riisiä ja kahvia, mikä oli kaikkena noiden raukkojen\nelantona; meidän oli pakko päästää heidät niine hyvinensä menemään.\n\nSamana iltana hätyyttelimme toista samanlaista kaksimastoista alusta ja\nhuomasimme sen hiukan paremmaksi. Matkustajat olivat samalla asialla\nkuin edellisetkin, mutta jonkun verran varakkaampaa väkeä. Saimme\nsaaliiksemme joitakuita turkkilaisia tarvetavaroita, viiden tai kuuden\nhenkilön korvarenkaissa komeilevat timantit, hienoja persialaisia\nmattoja ja rahaakin; sitten annoimme heidän mennä.\n\nYhteentoista päivään emme sitte nähneet muuta kuin silloin tällöin\nkalastajaveneen; kahdentenatoista päivänä ilmestyi näkyviimme\nlaiva, jota ensin luulin englantilaiseksi, mutta se osottausikin\neuropalaiseksi, joka oli ottanut hyvin kallisarvoisen lastin\nGoasta, Malabarin rannikolta, Punaiselle merelle. Me saavutimme ja\nvaltasimme sen ilman taistelua, vaikka laivassa kyllä oli moniaita\nkanuuniakin. Miehistönä oli portugalilaisia, mutta laivaa hallitsi\nviisi turkkilaista kauppamiestä, jotka olivat Malabarin rannikolla\nvuokranneet sen muutamilta portugalilaisilta liiketuttaviltaan ja\nlastanneet siihen pippuria, salpietaria, ryytejä, karttuunia ja\nsilkkikudoksia, joista monet olivat hyvin kallisarvoisia.\n\nMe veimme laivan Sokotraan, mutta emme todellakaan tienneet mitä tehdä\nsille, meillä kun ei ollut myyntipaikkaa heidän tavaroilleen. Muutaman\npäivän kuluttua esitimme yhdelle turkkilaisista kauppamiehistä, että me\nolisimme valmiit vapauttamaan laivan, jos hän hankkisi meille lunnaat\nsiitä. Hän ilmotti heidän suostuvan siihen, jos antaisin yhden heistä\nlähteä maihin noutamaan rahoja. Me arvioitsimme lastin lunastushinnaksi\n30,000 dukaattia, ja pursi vei turkkilaisen Dofariin, Arabiaan, missä\nmuuan rikas kauppias suoritti maksun heidän puolestaan. Me pidimme\nkunniallisesti sopimuksemme ja vapautimme laivan.\n\nJoitakuita päiviä myöhemmin sieppasimme arabialaisen kuunarin, jolla\noli melkoinen lasti helmiä Persian lahdelta Mokkaan. Me korjasimme\nitsellemme helmet, jotka olivat muutamien Mokan kauppamiesten\nomaisuutta, ja annoimme laivan mennä menojaan, sillä mitään muuta\nottamisen arvoista ei siinä ollut.\n\nSiten risteilimme edes takaisin kunnes ruokavaramme alkoivat käydä\nniukoiksi, jolloin kapteeni Wilmot sanoi olevan parasta käydä\najattelemaan yhtymäpaikalle palaamista. Miehistö arveli samaa, ollen\nhiukan väsynyt runsaasti kolmikuukautisesta kuljeskelusta, jonka\ntulokset eivät suuriin odotuksiimme verraten olleet tuntuneet miltään.\nMinä olin hyvin vastahakoinen eriämään Punaisesta merestä niin\nhalvalla ja sain heidät viipymään hiukan kauvemmin. Mutta kolme päivää\njälkeenpäin kuulimme, että kovaksi onneksemme olimme turkkilaisen\nkauppiaan maihin Dofarissa laskemisella hätyyttäneet koko rannikon\nPersian lahdelle saakka, joten mikään laiva ei nyt uskaltaisi näille\nvesille. Sieltä päin ei siis ollut mitään odotettavissa.\n\nOlin kovasti nolona tästä viestistä enkä enää voinut vastustaa miesten\nkiihkeätä halua palata Madagaskarille. Mutta kun tuuli yhä edelleen\nkävi etelälounaasta, niin oli meidän pakko poiketa Afrikan rannikkoa ja\nKap Guardafuita kohden, tuulet kun rannikolla ovat vaihtelevampia kuin\nulapalla.\n\nSiellä osasimme saaliiseen, jollaista emme olisi voineet aavistaa ja\njoka korvasi kaiken odotteluunne. Sillä juuri samalla tunnilla kuin maa\ntuli näkyviimme, huomasimme ison laivan purjehtivan rannikkoa pitkin\netelään päin. Laiva oli bengalilainen, Suur-Mogulin maasta, mutta siinä\noli hollantilainen luotsi, nimeltään muistaakseni Vandergest, ja useita\neuropalaisia merimiehiä, niistä kolme englantilaista. Se ei kyennyt\ntekemään vastarintaa. Sen muut matruusit, olivat hinduja, Mogulin\nalamaisia, ja joitakuita oli Malabarin rannikolta.\n\nLaivassa oli viisi intialaista kauppiasta ja muutamia armenialaisia. He\nolivat olleet Mokassa myymässä mausteita, silkkejä, timantteja, helmiä,\nkarttuunia y.m.s. maansa tavaroita, ja nyt heillä oli tuskin muuta\nmukanansa kuin kahdeksanneskultakolikoita -- parasta tavaraa meille.\nNuo kolme englantilaista merimiestä yhtyivät meihin, ja samaten olisi\ntehnyt hollantilainen luotsikin, mutta kaksi armenialaista kauppiasta\nrukoili meitä, ettemme ottaisi häntä mukaamme, miehistä kun ei kukaan\nolisi osannut ohjata laivaa. Me kieltäysimmekin ottamasta häntä\nvastaan; he vakuuttivat, ettei hänen halunsa yhtyä joukkoomme tuottaisi\nhänelle rangaistusta.\n\nTästä laivasta saimme lähes 200,000 kahdeksannes-kultakolikkoa; ja\nmeille kerrottiin, että eräs Goan juutalainen oli aikonut matkustaa\nsamalla kertaa, mukanaan niinikään 200,000 kahdeksannes-kultakolikkoa,\nmutta hyväksi onnekseen, joksi hänen kova onnensa nyt kääntyi, hän oli\nsairastunut Mokassa ja siten jäänyt odottamaan toista laivaa, pelastaen\nsuuren omaisuutensa.\n\nTämän saaliin sieppaamisessa oli mukanani ainoastaan pursi, sillä\nkapteeni Wilmotin laiva oli saanut vuodon, jonka vuoksi hän oli\nlähtenyt edellämme yhtymäpaikalle. Hän saapui sinne joulukuun\npuolivälissä, mutta ei pitänyt satamasta, vaan jätti rannalle ristin,\njohon kiinnitettyyn lyijylevyyn oli piirretty, että meidän piti tulla\nhänen perässään Mangahellyn isoille lahdille, mistä hän oli löytänyt\noivallisen satamapaikan.\n\nMutta me saimme vanhalla yhtymäpaikalla kuulla uutisia, jotka\npidättelivät meitä kauvan aikaa poissa. Amiraalimme oli siitä tuimasti\näkeissään, kunnes selitimme hänelle 200,000 kultakolikon seikkailun,\njoka peräti suuresti lisäsi hänenkin laivansa osuutta.\n\nTulomme hänen luokseen keskeytti seuraava tapaus.\n\nMangahellyn ja Kap St. Sebastianiksi nimitetyn toisen niemekkeen\nvälillä ajautui yöllä rantaan europalainen laiva joko pahan\nsään vaikutuksesta tai luotsin puutteessa. Meidän laivamme\noli mainitsemassani suljetussa lahdessa, joka oli määrätty\nyhtymäpaikaksemme, emmekä olleet vielä käyneet rannalla, joten emme\namiraalimmekaan meille jättämistä ohjeista tienneet.\n\nYstäväämme Williamia, josta en ole toviin sanaakaan virkkanut, halutti\nkovasti eräänä päivänä lähteä maihin, ja hän kärtti minulta pikku\nmiesjoukkoa turvaksi mukaansa, jotta he voisivat tarkastella seutua.\nMinä olin monestakin syystä ankarasti sellaista hommaa vastaan, mutta\nerittäinkin painostin sitä seikkaa, että alkuasukkaat olivat lopultakin\npelkkiä villejä, hyvin petollisia. En voinut muuta kuin ehdottomasti\nevätä hänen pyyntönsä.\n\nMutta hän tarjoutui suoraan selittämään halunsa kiihkeyden. Hän oli\nnimittäin edellisenä yönä nähnyt unta niin voimakasta ja mieleen\ntehoavaa, ettei voinut saada hetkenkään rauhaa ennen kuin pääsisi\nlähtemään. Hän oli ollut lähtevinään maihin kolmenkymmenen miehen\nkeralla, joista laivaveneen päällikkö oli ollut yksi, ja he olivat\nlöytäneet kultakaivoksen. Mutta ei siinä vielä kaikki. Samana aamuna\noli laivaveneen päällikkö tullut hänen luokseen ja kertonut olleensa\nunissa menevinänsä maihin, jolloin joitakuita miehiä oli ollut\ntulevinaan hänen luokseen, tarjoutuen näyttämään hänelle saaliin, joka\ntekisi meistä kaikista rikkaita.\n\nTämä yhteensattuma alkoi hiukan vaikuttaa minuun, vaikken koskaan\nollutkaan piitannut unennäöistä. Williamin harras pyytely käänsi pääni\nlopullisesti, sillä minä olin aina pitänyt hänen ajatuksiansa suuressa\narvossa. Annoin heille luvan lähteä, mutta kielsin poistumasta kauvas\nrannalta, jotta hädän kohdatessa voisivat pikimmiten päästä odottamaan\nvaralla olevia veneitämme.\n\nHe läksivät aamulla aikaisin, yksineljättä miestä luvultaan, vankasti\naseestettuina ja vantteria poikia kaikki. He samosivat eteenpäin kaiken\npäivää ja antoivat meille illalla ennakolta sovitun merkin, että kaikki\noli hyvin, sytyttämällä korkealle vuorelle ison nuotion.\n\nSeuraavana päivänä he laskeusivat alas rinnettä toiselle puolelle,\nkaartaen merenrantaa kohti, lupauksensa mukaan. He näkivät edessään\nherttaisen laakson, jonka keskellä polvitteli siksi iso virta, että se\nhiukan etäämpänä näytti kykenevän vaikkapa pikku aluksia kuljettamaan.\nHe astelivat verkalleen virralle päin ja kuulivat hämmästyksekseen\njokseenkin läheltä pyssynlaukauksen. He kuuntelivat kauvan, mutta\nkaikki pysyi sitte hiljaisena, joten he jatkoivat matkaansa virralle.\nTämä oli jokseenkin vuolas ja leveni levenemistään; he seurasivat sen\näyrästä, kunnes se äkkiä avartui hyväksi satamapaikaksi noin viiden\nengl. penikulman päässä merestä, ja sataman suussa he ihmeekseen\nnäkivät laivan hylyn.\n\nOli nousuveden aika, niin että hylky ei paljoakaan kohonnut veden\npinnasta, mutta alemma kulkiessaan he näkivät sen yhä isompana.\nLaskuveden aikana se lojui kuivillaan hietiköllä ja osottausi hyvinkin\nkookkaaksi alukseksi. William otti kaukoputkensa, tähystelläkseen sitä\ntarkemmin, mutta samassa viuhahti musketinluoti hänen ohitseen ja heti\njälkeenpäin pamahti tykki, savupilven pöllähtäessä avartuman toisella\npuolella.\n\nMeidän miehemme heti laukaisivat kolme muskettia, saadakseen\ntuntemattomat näkyviinsä. Oitis alkoikin miehiä juosta metsiköstä\ntoiseen rantaan, ja oli helppo nähdä, että he olivat europalaisia.\nMeikäläiset hoilasivat heille niin kovasti kuin jaksoivat ja\npystyttivät pitkän seipään latvaan valkoisen paidan rauhan merkiksi.\nToiset näkivät sen kaukoputkillaan ja pian läksi heidän puoleltaan\nveneellinen miehiä soutamaan meikäläisten luo, hekin valkeata lippua\nnäyttäen.\n\nOn mahdoton kuvailla molemminpuolista hämmästystä ja riemua, kun\nnäkivät näin etäisessä paikassa ei ainoastaan europalaisia, vaan\nvieläpä omia maanmiehiä, englantilaisia. Mutta vastapa nousi ilo\nylimmilleen, kun he toisiaan kätellessään tunsivat olevansakin\ntoveruksia: haaksirikkoutunut laiva oli sama, jota kapteeni Wilmot oli\nkomentanut ja joka oli häipynyt seurastamme myrskyssä Tobagon luona,\nsovittuamme yhtymisestä Madagaskarilla!\n\nHe olivat saaren eteläosaan tultuansa saaneet tietoja meistä ja\nkuljeskelleet Bengalin lahdelle asti, missä kohtasivat kapteeni\nAveryn. He yhtyivät häneen ja valtasivat useita rikkaita laivoja,\nsaaden saaliikseen suunnattoman paljon rahoja ja jalokiviä. Sieltä\nhe joutuivat Koromandelin rannikolle ja jälkeenpäin Malabarin, sekä\nlopulta Persian lahdelle, aina jotakin saalista löytäen. Lopuksi he\npäättivät poiketa Madagaskarin eteläosaan, mutta navakat kaakkois- ja\nitäkaakkois-tuulet painoivat heidät saaren pohjois-osaan; raivokas\nluoteismyrsky erotti heidät sittemmin toisistaan, meidän miestemme\nlaiva ajautui tuohon jokipohjukkaan ja joutui hylyksi. He kertoivat\nkuulleensa, että kapteeni Avery itsekin oli jonkun verran edempänä\nmenettänyt laivansa.\n\nKertoiltuaan vaiheitansa toinen toisillensa kiirehtivät useimmat\nveneellä tulleet ilmottamaan iloansa kumppaneilleen. William läksi\nkahden kumppanin keralla heidän pikku leirillensä. Kaikkiaan oli siellä\nnoin satakuusikymmentä miestä; he olivat siirtäneet kanuunansa maihin\nsekä jonkun verran ampumavaroja, mutta ruudista oli suuri osa mennyt\npilalle. Kuitenkin olivat he rakentaneet melkoisen lavan ja asettaneet\nsille kaksitoista kanuunaa, mikä oli heille riittävänä suojana meren\npuolella. Lavan vierelle he olivat pystyttäneet pikku laivaveistämön\nja rakentelivat parhaillaan kaikella kiireellä jonkunlaista alusta\nitselleen. Tieto meidän saapumisestamme keskeytti sen puuhan.\n\nHeidän mökeissään hämmästytti miehiämme siellä oleva suunnaton kullan,\nhopean ja jalokivien paljous, mutta he sanoivat, ettei tämä ollut\nmitään niihin aarteisiin verraten, joita kapteeni Averylla oli, minne\nhän sitten oli joutunutkaan.\n\nOlimme odottaneet miehiämme viisi päivää, kuulematta heistä mitään, ja\nminä todella pidinkin heitä jo hukkaan joutuneina. Suureksi kummaksemme\nnäimme sitte laivaveneen soutavan pitkin rantaa meitä kohti. En voinut\nymmärtää, mitä tämä merkitsi, mutta aloin sentään hiukan rauhoittua\nnähdessäni veneessä ohjain heiluttavan minulle lakkejansa.\n\nPian pääsivät he ihan lähelle, jolloin tunsin William ystävämme\nveneessä seisomassa meille merkkejä tehden. Palaajia oli vain\nviisitoista miestä, mutta joutuisasti he hälvensivät kaikki pahat\najatuksemme, kertoen ilosanomansa. Seuraavana päivänä me nostimme\nankkurimme ja läksimme etelää kohti, yhtyäksemme kapteeni Wilmotiin\nMangahellyssä. Hän oli ensin kovasti ähmissään, mutta kaikki\nkertomisemme kuultuansa yhtä paljon ihmeissään ja ihastuksissaan.\n\nToveriemme leiri oli niin lähellä Mangahellyä, että amiraalimme ja\nminä, William ystävämme sekä muutamat miehet päätimme ottaa purren ja\nnoutaa laivaamme heidät kaikki tavaroinensa ja kapineinensa. Teimme\nhauskan vierailun heidän olosijoillensa ja toimme heidät jonkun\naikaa viivyskeltyämme mukanamme pois. Kuukauden kuluttua lähetimme\npurren pitkin rannikkoa etsiskelemään kapteeni Averya. Viikon ajan\nristeiltyänsä miehemme löysivät hänen joukkonsa yhtä pahassa pälkäässä\nkuin meidänkin toverimme olivat olleet.\n\nPursi toi kapteeni Averyn mukanaan, ja nyt sai tämä kuuluisa sissi\nsuurimman joukkonsa, sillä me yhdyimme kaikki häneen. Meillä oli\nkaksi laivaa ja pursi, sekä niissä 320 miestä, mikä oli tosin aivan\nliian pieni määrä, sillä iso portugalilainen laivamme olisi yksistään\ntarvinnut lähes 400 miestä täydeksi miehistökseen. Nyt löytyneen\ntoverilaivamme miehistö oli 180 paikkeilla, ja kapteeni Averylla oli\nsuunnilleen 300 miestä mukanaan, niissä kymmenen puuseppää. Siten oli\nAveryn koko voimana Madagaskarilla vuoden 1699 vaiheilla meidän kolme\nlaivaamme ja 800 miestä.\n\nMe sovimme siten, että siirsimme oman väkemme portugalilaiseen\nsotalaivaan ja purteen ja luovutimme kapteeni Averylle espanjalaisen\nfregattimme kaikkine varustuksinensa; he maksoivat siitä aarteittensa\nyltäkylläisyydessä 40,000 kahdeksannes-kultakolikkoa.\n\nNeuvotellessamme mihin nyt ryhdyttäisiin ehdotti kapteeni Avery,\nettä rakentaisimme tänne pikku kaupungin lujine linnoituksinensa,\nasustaen maalla rikkauksinemme ja hankkien lisää mikäli halusimme;\nkaupunki olisi ainaisena turvapaikkanamme, ja me uhmailisimme koko\nmaailmaa. Minä taasen selitin hänelle, että jos me koettaisimme jatkaa\nammattiamme, niin ei tämä paikka pysyisi turvanamme, sillä silloin\nkaikki Europan kansat yhtyisivät tuhoksemme. Mutta tietysti saisimme\nasettua rauhallisiksi uutisviljelijöiksi minne hyvänsä, etenkin jonkun\nsisämaan virran varrelle, minne ei laivoilla päästäisi lähellemme.\nTunnustin, että tuollainen rauhallinen elämä voisi olla omiaan niille,\njoiden teki mieli luopua vaaralliselta uraltaan, silti haluamatta\nlähteä kotimaahan, missä heitä hirsipuu uhkasi.\n\nKapteeni Avery ei lausunut selvästi mielipidettään minun esityksestäni,\nmutta jälkeenpäin kuulin hänen lippunsa alta lähteneen viisikymmentä\nmiestä sisämaahan siirtolaa perustamaan. Luultavasti ovat he siellä\nvieläkin, ja lisääntyneinä, sillä kolmen eräästä hollantilaisesta\nlaivasta siepatun naisen kerrottiin valinneen itselleen aviomiehen\nheidän joukostaan. Itse tuntui Avery yhä edelleen olevan kovasti\nkiintynyt siihen ajatukseen, että olisi mahdollista asustaa varmassa\nturvapaikassa maalla ja samalla toimeenpanna risteilyjä merellä. Samaan\nmielipiteeseen yhtyi lopulta kapteeni Wilmot, ja niin he viimein\npäättivätkin.\n\nAjan mittaan oli meidän väessämme syntynyt paljon hajaannusta; yksi\ntahtoi yhtäänne, toinen toisaanne, kunnes aloin älytä, että joukkomme\njakautuisi ja ettei meille kenties jäisi kylliksi väkeä ison laivamme\nmiehistöksi. Otin sen vuolisi puhutellakseni kapteeni Wilmotia kahden\nkesken, mutta huomasin pian, että hän oli itsekin halukas jäämään\nMadagaskarille ja että hän, saatuaan suuren omaisuuden omalle osalleen,\nsalaisesti aikoili tavalla tai toisella pujahtaa kotiin.\n\nMinä huomauttelin sellaisen aikeen mahdottomuutta. Hän joko\njoutuisi Punaisella merellä varkaiden ja murhaajien käsiin, jotka\neivät mitenkään antaisi noin suuren aarteen päästä talteen, tai\nenglantilaisten, hollantilaisten, ranskalaisten vangiksi, jotka\nvarmasti hirttäisivät hänet merirosvona. Siltä varalta, että hän mietti\nAfrikan kautta paluuta, kuvailin hänelle matkaa, jonka minä olin\ntästä samasta paikasta tehnyt mantereen ylitse, sekä sen suunnattomia\nvaikeuksia.\n\nMutta hänen päähänsä ei pystynyt mikään; hänen piti vain lähteä\nPunaiselle merelle purrella, mennä siellä maihin ja vaeltaa maitse\nKairoon, jota matkaa ei ole enempää kuin kahdeksankymmentä engl.\nPenikulmaa. Sieltä hän sanoi voivansa Aleksandrian kautta matkustaa\nlaivassa minne päin maailmaa tahansa. Turhaan todistelin hänelle,\nmiten suorastaan mahdotonta hänen olisi sivuuttaa Mokkaa ja Jiddahia\ntulematta hätyytetyksi ja rosvotuksi, mutta todisteluni vaikuttivat\nniin paljon sentään miehiin, ettei yksikään tahtonut lähteä hänen\nmukaansa. He sanoivat seuraavansa häntä minne tahansa muuanne kuin\nilmeiseen ja ehdottomaan turmioon.\n\nWilmot suuttui puheistani ja lateli minulle tuimia sanoja. Minä\nvastasin vain neuvovani häntä hänen omaksi hyväkseen, ja huomautin,\nettä jos hän ei ottanut puheitani siltä kannalta, niin vika oli hänen\neikä minun. En kieltänyt häntä lähtemästä enkä ollut miehiäkään\nhoukutellut kieltäytymään. Mutta tulista luonnetta ei ole helppo\njäähdytellä. Kapteeni oli niin kiukuissaan, että poistui meidän\nseurastamme ja läksi miehistönsä pääosan kanssa kapteeni Averyn\nleiriin. Hän yhtyi tämän väkeen ja vei kaiken saaliin mukanansa, mikä\nmuuten ei ollut oikein kauniisti tehty, sillä olihan sovittu, että me\njakaisimme kaiken saaliimme niin hyvin poissa olevina kuin mukanakin.\n\nMeidän miehemme hiukan nurkuivat sitä, mutta minä tyynnyttelin heitä\nparhaani mukaan, sanoen helposti saavamme yhtä paljon, jos meissä olisi\nmiestä. Ja olihan kapteeni Wilmot antanut meille hyvän, esimerkin,\nsillä saman säännön mukaan oli sopimus kaikesta vastaisesta saaliin\njaosta heidän kanssaan lopussa. Käytin tätä tilaisuutta antaakseni\nheille viittauksia tulevaisuudensuunnitelmistani. Ajattelin kuljeskella\nitäisellä merellä ja katsoa, emmekö pääsisi yhtä rikkaiksi kuin\nkapteeni Avery.\n\nMiehiä miellytti avoin ja yritteliäs luonteeni niin suuresti, että\nhe vakuuttivat lähtevänsä minun kanssani vaikka maapallon ympäri\nkiertämään; Wilmotin kanssa eivät nämä miehet taasen halunneet enää\nolla missään tekemisissä. Tämä joutui hänen korviinsa ja sai hänet\nraivopäissään uhkaamaan leikata kurkkuni poikki, jos maihin tulisin.\n\nEn ollut siitä millänikään, mutta pidin varani ja kävin harvoin ilman\nmelkoista seuruetta rannassa. Kapteeni Wilmot ja minä tapasimme\ntoisemme kuitenkin viimein ja puhuimme asioista vakavasti. Minä\ntarjosin hänelle purtta, mennäksensä minne mieli tekisi, ja ellei\nhän siihen tyytyisi, niin saisi hän ison laivamme ja minä ottaisin\npurren. Hän kieltäysi molemmista ja tahtoi minua vain jättämään hänelle\nkuusi puuseppää, jotka minulla oli laivassani liikaa, auttamaan hänen\nmiehiänsä rakentamaan valmiiksi aluksen, jonka haaksirikkoutuneet\nolivat alottaneet ennen meidän sinne tuloamme. Tähän minä kernaasti\nsuostuin, ja luovutin hänelle useita muitakin hyödyllisiä apulaisia.\nVähässä ajassa he rakensivat vankan kuunariprikin, joka pystyi\nkantamaan kaksitoista kanuunaa ja 200 miestä.\n\nMikin toimiin he ryhtyivät ja mitä kapteeni Avery jälkeenpäin puuhaili,\nse on liian pitkällinen tarina tässä kertoa, eikä se ole minun asiani,\nkoskapa on omakin juttuni vielä kesken.\n\n\n\n\nKYMMENES LUKU.\n\nRiistaretkiä itäisillä vesillä.\n\n\nNäissä vastenmielisissä kinasteluissa vietimme noin viisi kuukautta.\nMaaliskuun loppupuolella läksin liikkeelle, mukanani iso laiva ja\nsiinä neljäviidettä kanuunaa sekä 400 miestä, ja kahdeksallakymmenellä\nmiehellä miehitetty pursi. Sivuuttaen Kap Komorinin, Malabarin\nrannikon eteläisimmän niemekkeen, me kiersimme Ceylonin saaren ja\njäimme joksikin aikaa vaanimaan saalista. Siellä näimme kolme isoa\nenglantilaista Itä-Intian laivaa kotimatkalla Bengalista Englantiin,\ntai pikemmin Bombayhin ja Suratiin odottelemaan pasaatituulta.\n\nMe käänsimme tuuleen, nostimme englantilaisen sotalipun ja laivanviirin\nja asetuimme odottamaan heitä, kuin aikoisimme käydä heidän kimppuunsa.\nHe eivät pitkään aikaan voineet käsittää, mitä me olimme, vaikkakin\nnäkivät lippumme; arvatenkin he ensimältä pitivät meitä ranskalaisina.\nMutta heidän lähestyessään me piankin ilmaisimme oikean karvamme,\nnostaen isonmaston kärkeen mustan lipun, jossa oli kaksi tikaria\nristikkäin.\n\nTämä tehosi pian. Ensin he kohottivat sotalippunsa ja suuntasivat\nkulkunsa rivinä meitä kohti kuin aikoen käydä taisteluun; maalta päin\npuhaltelikin tuuli siihen yritykseen suotuisana. Mutta nähdessään\nvoimamme he taas loittonivat meistä kaikin purjein, mitä saattoivat\nkäyttää. Jos he olisivat tulleet likelle, niin olisimme heille antaneet\nodottamattomat tervehdykset, mutta näin ollen ei meilläkään ollut\nmitään halua ajaa heitä takaa, vaan annoimme heidän mennä menojansa\nsamoista syistä, jotka olen jo aikaisemmin maininnut.\n\nMutta vaikka annoimme heidän mennä, niin emme aikoneet päästää muitakin\nyhtä helpolla. Jo seuraavana aamuna näimme purjelaivan kiertävän Kap\nKomorinin ja näköjään ohjaavan samaa suuntaa kuin mekin. Emme ensin\ntienneet mitä tehdä sille, sillä kun oli maa paapuurin puolella, joten\nse hätyytettynä voisi paeta mihin tahansa satamaan tai poukamaan.\nMutta tätä estääksemme lähetimme me purren koettamaan päästä sen ja\nrannikon väliin. Heti sen nähtyään laiva painautui rannemmaksi, ja\npurren kiitäessä sitä kohti kääntyi se täysin purjein suoraan rantaa\ntavottamaan.\n\nPursi kuitenkin saavutti sen ja kävi sen kanssa taistelemaan. Se\noli kymmenkanuunainen alus, portugalilaista rakennetta, mutta\nhollantilaisten kauppamiesten käsissä ja miehistönä hollantilaisia.\nNe olivat matkalla Persian lahdelta Bataviaan noutamaan mausteita ja\nmuita tavaroita. Purren miehistö valtasi laivan ja penkoi sen sisällön\nennen kuin me ehdimme perille. Sen lastina oli muutamia europalaisia\ntavaroita, melkoinen summa rahaa ja joku määrä helmiä, niin että vaikka\nme emme menneet lahdelle helmiä vaanimaan, niin helmiä tuli meidän\nkäsiimme lahdelta ja me saimme siitäkin tavarasta osuutemme. Tämä oli\nrikas laiva ja tavarat vastasivat melkoista omaisuutta, rahoista ja\nhelmistä puhumattakaan.\n\nMeillä oli pitkällinen neuvottelu, mitä tekisimme miehille. Jos\nnimittäin olisimme antaneet heidän pitkittää matkaansa Javan saarelle,\nniin olisimme hälyyttäneet sikäläisen hollantilaisen siirtolan,\njoka on verrattomasti voimakkain Intiassa, ja sulkeneet itseltämme\nsillä taholla tien. Mutta mehän olimme päättäneet poiketa sinnekin\npäin maailmaa, joskaan emme olleet tahtoneet sivuuttaa isoa Bengalin\nlahtea, missä olimme toivoneet tapaavamme runsaastikin saalista. Sen\nvuoksi ei meidän sopinut toimittaa itsellemme väijytystä ennen sinne\ntuloamme; meidän piti kulkea joko Malakan tai Sunda-salmen kautta, ja\nkumpaisessakin oli hyvin helppoa ehkäistä meidät.\n\nMeidän aprikoidessamme tätä isossa kajuutissa, oli miehillä sama\nväittely keulapäässä. Enemmistö näytti siellä puoltaneen kovaonnisten\nhollantilaisten paiskaamista meren helmaan. William parka, kveekari,\noli tästä kovasti huolissaan ja tuli puhelemaan siitä minulle.\n\n\"Kuulehan\", kysyy William, \"mitä teet näille hallussasi oleville\nhollantilaisille? Annat niiden kaiketikin mennä?\"\n\n\"Mutta\", vastaan minä, \"William, neuvoisitko sinä minua antamaan heidän\nmennä?\"\n\n\"En\", empi William, \"en voi sanoa, että sinun sopii antaa niiden\nmennä; mennä edelleen Bataviaan nimittäin, koska ei ole eduksesi,\nettä Batavian hollantilaiset saisivat tietää sinun oleskelevan näillä\nvesillä.\"\n\n\"No sitten en tiedä muuta keinoa kuin heitättää heidät yli laidan. Sinä\ntiedät, William, että hollantilainen ui kuin kala; ja kaikki väkemme\ntäällä on samaa mieltä kuin minäkin.\"\n\nOlin päättänyt, ettei niin meneteltäisi, mutta halusin kuulla mitä\nWilliam sanoisi. Hän vastasi vakavasti:\n\n\"Jos kaikki laivan miehet olisivat sitä mieltä, niin en konsanaan\nuskoisi sinun sellaista ajattelevan, sillä olen kaikissa muissa\ntapauksissa kuullut sinun vastustavan julmuutta.\"\n\n\"Se on totta, William\", myönsin minä; \"mutta mitä sitte tekisitte\nniille?\"\n\n\"Eikö ole mitään muuta keinoa kuin murhata heidät?\" valitti William.\n\"Nuo miehet eivät ole tehneet sinulle mitään vahinkoa; sinä sitävastoin\nolet riistänyt heiltä suuren aarteen. Millä tekosyyllä tuhoaisit sinä\nheidät?\"\n\n\"Älä puhu sellaisia, William\", tuumasin minä; \"syytä on minulla\nkylliksi, jos siitä vain on puhe. Onhan itsensä säilyttäminen kylliksi\npätevä syy. Mutta varsinaisena pulmana tässä on se, etten tiedä mitä\nheille tekisin estääkseni heidät lörpöttelemästä.\"\n\nWilliamin ja minun puhellessa tuomitsi koko laivan väestö onnettomat\nhollantilaiset julkisesti kuolemaan. Niin kiihkeästi vaativat miehet\nsitä, että alkoivat äänekkäästi hälistä, ja kuullessaan Williamin\nolevan vastaan vannoivat muutamat heistä, että vankien piti kuolla ja\nWilliamin hukkua heidän mukanaan, jos hän pysyisi niskuroimisessaan.\n\nKatsoin ajan tulleen heidän julman suunnitelmansa lopettamiselle ja\nkutsuin hollantilaiset luokseni, puhellakseni hiukan heidän kanssaan.\nEnsiksikin kysyin, yhtyisivätkö he joukkoomme. Kaksi tarjoutui heti,\nmutta muut neljätoista kieltäysivät.\n\n\"No minne sitte haluaisitte mennä?\" kysyin.\n\nHe tahtoivat minua laskemaan heidät maihin Ceylonin saarelle. En\nsanonut voivani päästää heitä mihinkään hollantilaiseen siirtolaan,\nja heidänkin täytyi myöntää, että kieltooni oli perusteellinen aihe.\nIlmotin päättäneeni pelastaa heidät miesteni verenhimoisilta aikeilta,\njos mahdollista, ja laskea heidät maihin jossakin englantilaisessa\nsiirtolassa Bengalin lahden varrella tai siirtää heidät ensimäiseen\nenglantilaiseen laivaan, minkä tapaisin Sunda- ja Malakan salmesta\npäästyäni, mutta en ennemmin. Takaisin tullessani, sanoin, en nimittäin\nvälttelisi Batavian hollantilaisten kostonyrityksiä, minulla kun\noli melkoinen taisteluvoima; mutta en voinut sallia, että viesti jo\nmenomatkalla saapuisi sinne ja pelottaisi kaikki rikkaat kauppalaivat\npois väylältä.\n\nHeidän laivansa kohtalon ratkaisimme helposti; senhän saattoi\nainoastaan joko polttaa tai työntää ajelehtamaan maihin. Me valitsimme\njälkimäisen keinon ja näimme sen jo kahden tunnin kuluttua ajautuvan\nerääseen poukamaan Kap Komorinin taakse. Itse purjehdimme Ceylonin\nympäri Koromandelin rannikolle.\n\nKuljeskelimme siellä pitkin rannikkoa, vieläpä niin likellä sitä, että\nsaatoimme pitää silmällä Fort. St. Davidin, Fort. St. Georgen ja muiden\nsikäläisten siirtolain ulkosatamissa ankkuroitsevia laivoja, käyttäen\nenglantilaista lippua silloin kun lähenimme hollantilaisia siirtoloita\nja hollantilaista lippua englantilaisten näkyvissä. Tällä rannikolla\ntapasimme saaliiksemme kuitenkin ainoastaan kaksi pientä alusta,\njotka olivat matkalla Golcondasta Bengalin lahden poikki, lastinaan\nkarttuunia, musliinia ja kirjailtuja silkkejä Acheeniin ja muihin\nMalakan rannikon satamiin. Ne saivat mennä menojansa, niissä kun oli\npelkkiä hinduja miehistöinä.\n\nMutta lahden pohjukassa kohtasimme Mogulin hoville kuuluvan ison\nkaksimastoisen laivan, jossa oli paljon matkustajia Sumatralta pyhälle\nGangesin virralle. Riista oli tosiaankin ottamisen arvoinen, ja me\nsaimme siitä niin paljon kultaa -- jättäen koskematta muut tavarat,\njoista emme välittäneet, erittäinkin pippurin --, että koko risteilymme\noli loppua. Melkein kaikki mieheni nimittäin sanoivat, että me olimme\nnyt kyllin rikkaat, ja tahtoivat lähdettäväksi takaisin Madagaskarille.\nMutta minulla oli vielä muita aikeita mielessäni, ja kun ryhdyin\npuhelemaan heidän kanssaan ja kannustin William ystävän niinikään\npanemaan parhaansa, istutimme me heidän sydämiinsä edelleen niin\nkultaisia toiveita, että he piankin viehättyivät pitkittämään matkaa.\n\nLähinnä toimenpiteenäni oli jättää kaikki Malakan, Singaporen ja\nSundan vaaralliset salmet, missä emme olisi voineet odottaa suurtakaan\nsaalista, paitsi jos olisimme tavanneet satunnaisia europalaisia\nlaivoja, jotka kuitenkin olisivat tuimasti taistelleet. Tosin olimme\nhyvässä taistelukunnossa ja miehuutta meillä oli uhkarohkeuteen asti,\nmutta nythän olimme rikkaita ja tahdoimme rikastua lisää. Otimme sen\nvuoksi ohjeeksemme, että niin kauvan kuin rikkauksia oli saatavissa\ntaistelutta, meillä ei ollut syytä antautua alttiiksi mieshukalle.\n\nBengalin lahdelta lähdettyämme pistäysimme Sumatran rannikolla pieneen\nsatamaan, jonka pohjukassa oleva pikku kaupunki oli pelkkien malaijien\nasuma. Siellä otimme varastoon vettä ja ison määrän tynnyreihin\nmausteilla säilytettyä ja ilmanalan kuumuudesta huolimatta hyvin\nsuolattua oivallista läskiä. Vieläpä otimme aluksiimme neljäkymmentä\nelävää sikaa, joista saimme tuoretta ruokaa, sekä niiden ravinnoksi\nkaikenlaisia maantuotteita, kuten jamsseja, perunoita ja eräänlaista\nrehuriissiä. Ostimmepa herkuiksemme tavattoman määrän hanhiakin ja\nkanoja, muistaakseni kerrassaan kaksituhatta, niin että niistä aluksi\noli hyvinkin suurta kiusaa.\n\nNyt oli edessäni kauvan hautomani suunnitelman suorittaminen,\ntunkeutuminen hollantilaisten Maustesaarien sekaan katsomaan mitä\nhäijyyttä siellä saisi aikaan. Niinpä läksimme merelle elokuun\n12. p:nä, kuljimme päiväntasaajan poikki 17. p:nä ja suuntasimme\nkulkumme suoraan etelää kohti. Suotuisilla tuulilla pääsimme Molukki-\neli Maustesaarten vesille, missä käytimme hyväksemme sikäläisiä\nsäännöllisiä monsuunituulia.\n\nNoilla vesillä olevien saarten suunnaton lukuisuus hämmennytti meitä\nsuuresti, ja me pujottelimme niiden lomitse hyvinkin työläästi. Sitten\nsuuntasimme matkamme Filippinien pohjoispuolelle, jolloin meillä oli\nkaksinaiset saaliin mahdollisuudet. Saatoimme nimittäin väijyskellä\nAcapulcosta Uuden Espanjan rannikolta tulevia espanjalaisia laivoja,\nja tiesimme varmasti tapaavamme joitakuita kiinalaisia aluksia joko\nmatkalla Kiinasta, jolloin niillä olisi kallisarvoisia tavaralasteja ja\npaljon rahaa, tahi palaamassa Kiinaan, lastinansa muskottipähkinöitä ja\nhöystenelikoita Bandalta ja Ternatelta sekä muilta saalilta.\n\nArvailumme osuivat ihan paikalleen. Dammerin ja Bandan saarten\nvälillä kohtasimme hollantilaisen kaksimastoisen aluksen, joka oli\nmenossa Amboynaan. Helposti valtasimme sen ja otimme siitä noin\nkuusitoista tonnia muskottipähkinöitä, jonkun verran ruokavaroja\nja heidän ampuma-aseensa, sillä heillä ei ollut kanunia; sitten\npäästimme heidät menemään. Sieltä purjehdimme suoraan Banda-saaren\nseuduille ja anastimme pienemmissä erissä kaikkiaan kaksitoista tonnia\nmuskottipähkinöitä lisää, enimmän osan rannalta ja muutamia tonneja\neräästä pienestä alkuasukasten purresta, joka oli menossa Giloloon.\nOlisimme julkisesti tehneet ostokauppaa alkuasukasten kanssa, mutta\nhollantilaiset olivat herroiksi siellä tekeytyneinä kieltäneet\nasukkaita rupeamasta mihinkään tekemisiin muukalaisten kanssa, pitäen\nheitä niin ankarassa kurissa, etteivät he mitenkään uskaltaneet olla\ntottelemattomia.\n\nPäätimme lähteä Ternatelle koettamaan täydentää lastiamme\nhöysteneilikoilla. Käännyimme siis pohjoista kohti, mutta huomasimme\nniin sotkeutuneemme epälukuisten saarten sokkeloon, että meidän\nluotsitta ollen oli pakko luopua aikeestamme ja pyörtää takaisin,\nkatsellaksemme mitä eteemme sattuisi muiden sikäläisten saarten vesillä.\n\nEnsimäinen seikkailumme oli päättyä huonosti meille kaikille.\nEtumaisena kulkeva purtemme ilmoitti merkeillä nähneensä laivan, ja\njälkeenpäin toisen sekä vielä kolmannenkin. Me lisäsimme purjeita\nsaavuttaaksemme sen, mutta ajaa täräytimme äkkiä kauhuksemme\nvedenalaisiin kareihin. Peräsin pirstausi kiveen ja laivaa kävi melkein\nmahdottomaksi ohjata; teimme kiireen kautta kiinni kaikki purjeemme,\npaitsi fokka- ja isonmaston märssypurjetta, ja ajauduimme itää\nkohti, tähystellen jotakin poukamaa, missä voisimme käydä korjaamaan\nvaurioitamme. Tämä tapaturma pelasti käsistämme nuo kolme alusta,\njoiden jälkeenpäin kuulimme olleen pieniä hollantilaisia kuunareita\nmatkalla Bataviasta Bandaan ja Amboynaan ottamaan lastikseen mausteita,\njoten niissä epäilemättä oli melkoinen summa rahaa.\n\nAnkkuroitsimme pienelle saarelle lähelle Bandaa ja viivyimme siellä\nkolmetoista päivää. Saarella ei ollut mukavaa telakkapaikkaa, joten\nlähetimme purren haeskelemaan sellaista. Sillävälin otimme varastoon\nhyvää vettä, joitakuita ruokavaroja, juuria ja hedelmiä, sekä tuntuvan\nerän höysteneilikoita ja muskottikukkia, joita saimme salaisesti\nostelluksi alkuasukkailta.\n\nVihdoin palasi purtemme ja me läksimme sen löytämälle ankkuripaikalle.\nIrrotimme oitis purjeemme ja teimme niistä saarelle seitsemän tai\nkahdeksan telttiä; näihin vietiin märssytankomme, kanuunamme, ruoka- ja\nampumavaramme. Nousuvedellä laskimme laivan kovalle rantahiekalle ja\nasetimme tukiseipäitä molemmin puolin. Matalalla vedellä se oli melkein\nkuivalla maalla.\n\nPaikkasimme pohjaan syntyneen vuodon ja samalla kaavimme pohjan\nkokonaan puhtaaksi, se kun oli pitkällisestä vesillä olosta jo kovin\ntörkyinen. Pursi siistiytyi niinikään, mutta pääsi valmiiksi ennen\nmeitä ja risteili kymmenkunta päivää saaristossa, kuitenkaan mitään\nsaalista tapaamatta.\n\nOlimme tuskin jälleen lähteneet yhdessä liikkeelle navakalla\nlänsilounaisella, kun yht'äkkiä päämme kohdalla leijuvasta mustasta\npilvestä räiskähti niin hirvittävä ja pitkällinen salamanpurkaus,\nettä meistä kaikista tuntui laiva leimahtaneen tuleen. Välähdys\nhuokui kasvoihimme sellaista kuumuutta, että monet saivat rakkoja\nihoonsa. Eikä siinä kaikki; ilman järähdys oli niin voimakas, että\nlaivamme tutisi kuin kanuunalaidallisen saaneena. Ilmavirran ponnahdus\npysähdytti siinä silmänräpäyksessä kulkumme, purjeet ammahtivat\ntaaksepäin ja koko aluksemme tuntui todella ukkosen iskemältä.\n\nSamassa seurasi niin huumaava jyrähdys, etten usko ihmiskorvan vielä\nkonsanaan moista kuulleen. Tuskin olisi satatuhatta ruutitynnyriä\nräjähtänyt suuremmalla pauhulla; monelta mieheltämme lumpeutuivat\nkorvat. On mahdoton kuvata sen hetken kauhua. Kaikki olivat kuin\nhalvautuneita; ainoastaan ystävämme William säilytti toimintakykynsä.\nEllei hän olisi kissan ketteryydellä kylmäverisesti juossut päästämään\nirti fokka-jalusnuoraa, pingoittamaan fokkaraa'an tuulenpuoleista\nprassia ja vetämään märssypurjeita alas, niin olisimme varmasti\nmenettäneet kaikki mastomme ja kenties joutuneet vesivuorten\nyllättämiksi.\n\nMinä puolestani kyllä näin vaaran, mutta en voinut hievahtaakaan\nsitä torjumaan. Olin lyyhistyttävän hämmennyksen herpaama, ja voin\nsanoa nyt ensi kerran alkaneeni tuntea entisen elämäni ajattelemisen\nherättämää kauhistusta. Luulin taivaan tuominneen minut sillä hetkellä\nvajoamaan ikuiseen kadotukseen, hirmustuen vielä sitä, että Jumala oli\nerityisesti ottanut minut kostavan kätensä alle. Myönsin rangaistukseni\noikeaksi, mutta en laisinkaan tuntenut viihdyttävää katumusta; mieltäni\njärkytti rangaistus, mutta ei rikos; kosto, mutta ei syyllisyyteni.\n\nVähitellen tointuessamme tunsimme erinomaista tyytyväisyyttä siitä,\nettei kukaan ollut menettänyt henkeänsä; laivakaan ei ollut saanut\nmuuta vahinkoa kuin että keulapäästä oli osa pirstautunut. Niinpä\nläksi laiva kulkemaan kuten ennenkin, enkä voi kieltää, että me olimme\nkaikki jokseenkin samanlaisia kuin sekin; ensimäisen hämmästyksemme\nhälvennyttyä ja nähdessämme laivan taas tukevana kyntävän aaltoja\nolimme pian sama paatunut joukkue kuin ennenkin, ja minä muiden mukana.\n\nMe ohjasimme suuntamme itäpohjoiseen ja pohjoiseen, kuljimme jälleen\npäiväntasaajan poikki ja purjehdimme Mindanaon ja Manillan vesille,\nFilippi-saarista tärkeimpien. Ammattimme pääsi nyt uudelleen alkamaan\nvasta Manillan pohjoispuolella, missä valtasimme kolme japanilaista\nlaivaa. Kaksi niistä oli toimittanut ostoksensa ja kuljettivat\nnyt kotiin päin höysteneilikoita, kaneelia, muskottipähkinöitä ja\nmuuta sellaista, sekä kaikenlaisia europalaisia tavaroita, joita\nespanjalaiset laivat olivat tuoneet Acapulcosta. Niissä oli yhteensä\nkahdeksanneljättä tonnia muskottipähkinöitä, viisi tai kuusi tonnia\nhöysteneilikoita ja saman verran kaneelia. Me otimme mausteet, mutta\nemme paljoakaan koskeneet europalaisiin tavaroihin, pitäen niitä meille\narvottomina. Jälkeenpäin olimme siitä kuitenkin kovin pahoillamme ja\nosasimme seuraavalla kerralla olla viisaampia.\n\nKolmas japanilainen oli paras saalis; siinä nimittäin oli rahaa\nja suuri määrä rahaksi lyömätöntä kultaa, jolla oli aikomus ostaa\nmausteita. Me korjasimme kullan talteemme emmekä tehneet laivalle muuta\nvahinkoa. Aikomuksenamme ei ollut viipyä kauvemmin täällä päin, vaan\nkäännyimme Kiinaa kohti.\n\nOlimme juuri jättäneet Filippiinit taaksemme ja kääntyneet Formosan\nsaarelle päin, mutta tuuli puhalteli niin navakasti vastaamme\nitäpohjoisesta, että meidän oli pakko peräytyä Laconiaan, joka on\nsaarista pohjoisin. Valitsimme siellä hyvän ankkuripaikan ja ryhdyimme\nhankkimaan ruokavaroja, joita väestö meille hyvin auliisti toimittikin.\nOleskelimme siellä toukokuun alkuun, jolloin kuulimme Kiinan kanssa\nkauppaa käyvien laivojen lähtevän liikkeelle; pohjoiset monsuunituulet\nnimittäin päättyvät viimeistään huhtikuulla ja kääntyvät Kiinaan päin\nmyötäisiksi. Vuokrasimme sen vuoksi muutamia nopeita alkuasukasten\npurjeveneitä lähtemään Manillaan ja tuomaan meille tiedon, milloin\nsieltä lähtisi noita aluksia liikkeelle. Tietojemme mukaan järjestimme\nasiat niin hyvin, että kolme päivää vesillä oltuamme tapasimme niistä\nkerrassaan yksitoista. Pahaksi onneksi jouduimme liian aikaisin ilmi ja\nsaimme anastetuksi vain kolme; tähän tyydyimme, pitkittäen matkaamme\nFormosaa kohti. Näistä kolmesta laivasta saimme niin runsaan määrän\nmausteita ja hopeaa, että meidän lopultakin täytyi tunnustaa jo\nsaaneemme kylliksemme aarteita.\n\nIlmotin miehistölle etsiväni Formosan saarelta vain tilaisuutta\nmuuttaakseni mausteemme ja europalaiset tavaramme käyväksi rahaksi,\nkääntyäksemme sitte etelää kohti, jolloin pohjoiset monsuunituulet\nkenties jo myöskin alkaisivat. Kahdentoista päivän kuluttua näimme\netäällä Formosan, mutta tuuli painoi meidät saaren eteläkärjen taakse\nja melkein Kiinan rannikolle. Siellä olimme hiukan ymmällä, sillä\nenglantilaiset siirtolat eivät olleet kaukana ja meidän saattoi käydä\npakolliseksi taistella sikäläisten laivojen kanssa. Sotavoimaa meillä\nkyllä oli, muutta ei erityisempää halua voimien mittelyyn. Meidän\ntäytyi tietysti edetä pohjoiseen päin ja pysytellä rannikosta niin\nkaukana kuin kävi päinsä.\n\nJonkun aikaa purjehdittuamme läksimme ajamaan takaa pientä kiinalaista\nkuunariparkkia ja tavotimmekin sen. Se oli matkalla Formosan saarelle\nilman lastia; mutta siinä matkusti kolme kiinalaista kauppiasta, jotka\nkertoivat minulle olevansa menossa tapaamaan isoa tonkinilaista laivaa\nerääseen formosalaiseen jokisuistoon. Sieltä oli heillä aikomuksena\nlähteä Filippi-saarille, tuolla laivalla viemään silkkiä, musliinia,\nkarttuunia ja muita kiinalaisia tuotteita, ostaakseen niillä mausteita\nja europalaisia tavaroita.\n\nTämä sopi mainiosti meidän tarkotukseemme; päätin nyt luopua\nmerirosvon ammatista ja lyöttäytyä kauppiaaksi. Kerroin siis heille,\nmitä tavaroita meillä oli mukanamme, ja tarjouduin tekemään kauppoja\nheidän kanssaan. Ehdotukseni miellytti heitä suuresti, mutta he eivät\ntahtoneet mitenkään rohjeta luottaa meihin. Pelko ei ollutkaan aivan\naiheeton, sillä me olimme jo riistäneet heiltä mitä otettavaa oli.\nToiselta puolen olimme mekin yhtä epäuskoisia emmekä tienneet oikein\nmitä tehdä. Mutta William kveekari sai meidät vakuutetuksi. Hän sanoi\nkauppiasten näyttävän rehellisiltä miehiltä ja huomautti, että heidän\netunsa vaati heitä pitämään sanansa, koskapa se säästäisi heiltä pitkän\nmatkan ja he pääsisivät meidän kanssamme kaupoista sovittuansa heti\npalaamaan parhaillaan vallitsevilla myötäisillä tuulilla lastinensa\nKiinaan. Tosin jälkeenpäin huomasimme heidän aikovan Japaniin, mutta\ntämä oli yhdentekevää, sillä he säästivät kaikessa tapauksessa\nvähintään kahdeksan kuukauden matkan. William esitti, että kauppiaista\njäisi laivaamme kaksi panttivangeiksi ja että heidän alukseensa\nlastattaisiin meidän tavaroitamme osa, jonka kolmas veisi siihen\nsatamaan, missä heitä odotti laiva. Jätettyään mausteet sinne hän toisi\nmeille sellaista tavaraa mitä halusimme itsellemme vaihtaa.\n\nNäin päätettiin, ja William uskalsi lähteä mukaan, mitä en minä\npuolestani olisi tehnyt, enkä olisi mielelläni sallinut hänenkään\nlähteä, mutta hän piti lujasti kiinni siitä vakaumuksesta, että\nheidän etunsa vaati heitä kohtelemaan häntä ystävällisesti. Me\nlaskimme ankkurimme erään pienen saaren suojaan ja odottelimme\nsiellä kolmetoista päivää, lopulta jo hyvinkin huolestuneina William\nystävästämme, sillä he olivat taanneet ehtivänsä takaisin neljässä\npäivässä. Silloin näimme kolmen purjealuksen lähestyvän meitä ja\nasetuimme puolustautumaan; mutta sitte huomasimme etumaisena sen\naluksen, jossa William oli lähtenyt, ja siinä liehui valkea lippu.\nWilliam tuli pienellä veneellä luoksemme, mukanaan kiinalainen kauppias\nja kaksi muuta kauppiasta, jotka tuntuivat toimivan kaikkien muiden\npankkiireina.\n\nWilliamia oli kohdeltu kaikella mahdollisella ystävällisyydellä ja\nvilpittömyydellä. Hän oli saanut tavaroistaan täyden maksun kullassa\nja tuonut mukanaan sellaista tavaraa, jota tiesi meidän vaihtavan\nitsellemme. He olivat päättäneet tuoda ison satamassa olleen laivan\nluoksemme harjottamaan suoranaista kauppaa kanssamme, ja William oli\nmeidän nimessämme luvannut, että me emme käyttäisi heitä kohtaan mitään\nväkivaltaa emmekä pidättäisi ainoatakaan heidän laivaansa kauppojen\npäätyttyä. Minä vakuutin yrittävämme voittaa heidät ystävällisyydessä.\n\nKolmas alus oli syrjästä päin kuullut meidän olevan halukkaita\ntekemään kauppaa ja tullut tuomaan meille tarjolle ruokavaroja,\njotka meille todella kelpasivatkin. Siten syntyi avoimella merellä\nvilkkaat markkinat, joilla meidän mausteemme ja europalaiset tavaramme\ntuottivat runsaasti viisikymmentätuhatta unssia kultaa ja jonkun\nverran tarveaineita. Vapautimme panttivangit ja annoimme noille\nkolmelle kauppiaalle kaksitoistasataa naulaa muskottipähkinöitä ja\ntoisen mokoman höysteneilikoita korvaukseksi siitä mitä olimme heiltä\nottaneet. Kaikki erosimme siten erinomaisen tyytyväisinä.\n\nAhnaimmankin mielen täytyi tyytyä risteilymme tulokseen; miehemme\nsanoivatkin, etteivät he mitenkään huolisi lisää. Hollantilaisten\nsilmälläpitämiä salmia välttääksemme päätimme purjehtia Filippisaarten\nitäpuolitse etelää kohti Kauriin kääntöpiirin eteläpuolelle ja\nsikäläisillä vaihtelevilla tuulilla viiletellä länteen päin, aavan\nIntian valtameren poikitse. Näin suunnatonta matkaa yrittääksemme\noli meidän poikettava maihin Mindanaon saarelle, Filippineistä\neteläisimmälle, varustautumaan vielä runsaammilla ruokavaroilla.\nLäksimme liikkeelle syyskuun 28. p:nä, mutta välillä pakotti ankara\nmyrsky meidät pysyttelemään kuusitoista päivää erään tuntemattoman\nsaaren suojassa, joten matka Mindanaolle vei meiltä yhdeksän viikkoa.\n\nSaaren eteläisimmältä niemekkeeltä otimme vettä ja muutamia lehmiä,\nsillä ilmanala oli niin kuuma, ettemme yrittäneet suolata lihoja\npitemmäksi aikaa kuin pariksi kolmeksi viikoksi. Jatkoimme matkaa\netelään päin, kulkien päiväntasaajan yli, ja etenimme pitkin Uuden\nGuinean rannikkoa, missä kahdeksannella eteläisellä leveysasteella\njälleenkin poikkesimme maihin, saadaksemme vettä ja ruokavaroja. Siellä\nnäimme asukkaita, mutta nämä pakenivat meitä eivätkä antautuneet\nmihinkään tekemisiin kanssamme. Yhä etelään pyrkien jätimme taaksemme\nkaikki kartoillemme merkityt seudut, koillistuulilla edeten\nseitsemännelletoista leveysasteelle saakka.\n\nSiellä näimme lännen puolella maata, ja kun olimme jo kolme päivää\npitäneet sen rannikkoa näkyvissämme, niin aloimme peljätä, ettemme\nlöytäisikään avointa tietä länteen päin, vaan olisimme pakotetut\nlopultakin peräytymään Molukkisaaristoon. Mutta vihdoin huomasimme\nmaan loppuvan, meri avautui etelässä ja lounaassa, ja mahtava etelästä\nvyöryilevä maininki ilmaisi meille, ettei sillä taholla ollut maata\ntavoteltavissa.\n\nLounaista suuntaa kulkien saavutimme Kauriin kääntöpiirin, tavaten\nvaihtelevia tuulia. Sitte käännyimme suoraan länttä kohti ja pidimme\nsuuntamme noin kaksikymmentä päivää, jolloin havaitsimme maata\nedessämme. Me ohjasimme rantaan, kernaasti käyttäen tilaisuutta uusien\nvesi- ja ruokavarojen saantiin, tietäessämme nyt saapuvamme Intian\nvaltameren suunnattomalle, saarista niukalle ulapalle.\n\nTapasimme hyvän sataman, ja rannalla oli väkeä; mutta maihin\nastuessamme he pakenivat, eivätkä suostuneet päästämään meitä\nlähelleen, vaan ammuskelivat meitä pitkillä nuolillaan. Valkoisesta\nlipustammekaan he eivät olleet tietääkseenkään. Me löysimme kyllä\nvettä, vaikka se olikin hiukan vaikeasti saatavaa, mutta karjaa emme\nnähneet missään. Alkuasukkaat olivat nähtävästi ajaneet elukkansa\nkauvemmas, jos heillä niitä olikaan.\n\nMiehemme alkoivat tunkeutua edemmä, nähdessään asukkaat noin aroiksi.\nMutta he oppivat pian varovaisuutta, sillä eräs neljätoistamiehinen\njoukko sai äkkiä johonkin ruoko-istutukseen jouduttuansa nuolisateen\nvastaansa joka taholta, heidän luullakseen puiden latvoista. Heidän\nei auttanut muu kuin kapaista pakoon, sitte kun viisi heistä oli\nhaavottunut; eivät he olisi niinkään helpolla päässeet, ellei muuan\nheistä olisi huutanut kaikkia pelotuksen yrittämiseksi ampumaan\numpimähkäisen yhteislaukauksen.\n\nPamaukset eivät ainoastaan peljästyttäneet vihollisia, vaan\nsatuttivatkin joitakuita heistä, kuten tiheiköstä kuuluvat ulvahdukset\ntodistivat. Nuolituisku herkesi ja intiaanien huhuilu loittoni yhä\nkauvemmas sisämaahan. Nämä äänet olivat kerrassaan outoja, muistuttaen\npikemmin petojen haukuntaa ja ulinaa kuin ihmiskieltä. Miehemme\nperäytyivät kiireisesti, mutta seikkailun pahin taival oli vielä\njäljellä.\n\nHeidän nimittäin sivuuttaessaan erästä tavattoman isoa jyrkän\nkallionkyljen juurella kohoavaa puuta ammuttiin heitä äkkiä puun\nlatvasta. Heihin tähdättiin seitsemän nuolta ja kolme keihästä sillä\nmasentavalla tuloksella, että kaksi miestä sai surmansa ja kolme\nhaavottui. Toisia uhkasi sama kohtalo, mutta onneksi älysivät he\nvetäytyä puun tyvelle suojaan, mistä väijyjät eivät voineet heitä\ntavotella. He saivat siten aikaa asemansa pohtimiseen. Latvasta kuului\nvillien luskutusta, ja vihdoin oli eräs teräväsilmäisempi miehemme\nnäkevinään intiaanin pään pilkistävän jostakin oksien lomasta. Hän\nampui heti ja osasi niin kohdalleen, että villi, pää lävistettynä,\nmätkähti kuolleena maahan; pelkkä putoaminenkin olisi häneltä hengen\nvienyt.\n\nTämä säikähdytti väijyjiä, ja näiden ulvonta siirtyi puun latvasta\nsisukseen. Puu oli siis ontto ja verenhimoisten villien piilopaikka.\nMiehemme koettivat ammuskella sitä, mutta luodit eivät läpäisseet\nkuorta. Kuitenkin tuntui piirittäminen pätevältä keinolta, ja he\nlähettivät kaksi miestä hakemaan lisävoimia paikalle.\n\nMiehemme läksivätkin paikalle pikku armeijana ja ryhtyivät valtaisin\nvalmisteluin yritykseen, jonka laatuista tuskin on ennen kuultu,\nnimittäin ison puun piirittämiseen. Mutta perille tultuaan he\nhuomasivat tehtävän työlääksi kylläkin, sillä runko oli peräti jyhkeä,\nainoastaan seitsemän isoa oksaa latvapuolella, ja puuaines niin kovaa,\nettei siihen pystynyt kirveskään.\n\nWilliam kveekari, jonka oli uteliaisuus houkutellut muiden mukaan,\nesitti tehtäväksi tikkaat ja kavuttavaksi latvaan, mistä voitaisiin\nheittää kelon onteloon tulitus-aineita, villien savustamiseksi ulos\nlymystään. Toiset ehdottivat hinattavaksi laivasta ison kanuunan, jonka\nluodit pirstaisivat puun; toiset taasen arvelivat parhaaksi kasata puun\njuurelle ison nuotion, jonka avulla puu asukkainensa poltettaisiin.\n\nNäihin tuumailuihin meni kokonaista pari kolme päivää, joll'aikaa\npiiritetyistä ei kuulunut hivaustakaan. Williamin esitystä koeteltiin\nensiksi, ja miehet valmistivat isot tukevat tikkaat. He olivat aikeissa\npian ryhtyä pystyttämään niitä, kun äkkiä puun latvasta taaskin kuului\nintiaanien pälpätystä ja samassa useampia keihäitä sinkosi miehiämme\nkohti. Yksi osui erästä matruusia hartiain väliin ja iski häneen niin\ntuhoisen vamman, että lääkäriemme oli vaikea saada häntä jäämään\nhenkiin. Onneton kärsi niin kirveitä tuskia, että me kaikki olisimme\npitäneet kuoleman hänelle parempana. Hänestä tuli vaivainen koko\nlopuksi ijäkseen, sillä keihäs oli katkaissut joitakuita käsivarren\nyläjänteitä.\n\nMeidän väkemme yritti maksaa samalla mitalla, mutta villit livahtivat\najoissa takaisin kätköönsä. Nyt oli turha enää ajatellakaan Williamin\nsuunnitelmaa, sillä kuka olisi uskaltanut kavuta tuollaisten petojen\nsekaan? Minäkin olin samaa mieltä, nyt saavuttuani paikalle, pitäen\nmahdollisena ainoastaan, että joku suorastaan syöksähtäisi ylös\ntikkaita, heittäisi tulitus-aineita onteloon ja pyörtäisi heti\ntakaisin. Näin teimmekin pariin kolmeen kertaan, mutta emme havainneet\nsen vaikuttavan mitään. Vihdoin muuan tykkimiehemme valmisti kärypadan,\nkuten me sitä nimitimme; se oli monen aineen sekotus, joka ainoastaan\nsavuaa, mutta ei pala. Savu on niin sankka ja haju niin sietämättömän\nilkeä, ettei sitä voi ihminen kestää. Tämän hän itse viskasi onteloon\nja me odottelimme sen vaikutuksia, mutta emme kuulleet emmekä nähneet\nmitään koko sinä yönä emmekä seuraavanakaan päivänä. Päättelimme siitä,\nettä väijyjät olivat kaikki tukehtuneet; mutta seuraavana yönä kuulimme\nheidän taas huhuilevan ja älisevän puun latvassa kuin hullut.\n\nMe tietysti arvelemaan, että he huutelivat apua, joten päätimme\npitkittää piiritystämme. Raivostuttihan meitä kaikkia, että meille\nteki tuollaista tenää kourallinen villejä, joiden luulimme olevan\ntaatusti käsissämme. Sen vuoksi päätimme toisena yönä koettaa uutta\nkärypataa, ja tykkimies oli saanut sekotuksen valmiiksi, kun villit\njälleen alottivat hälinänsä puun latvassa. En kuitenkaan tahtonut antaa\ntykkimiehen nousta ylös tikkaita, kun minusta tuntui varmalta, että hän\nsaisi surmansa. Hän keksi sentään keinon, aikoen nousta vain muutamia\naskelmia ja pistää annoksensa pitkällä seipäällä puun onteloon. Mutta\nkun hän kojeineen kolmen miehen keralla astui puun juurelle, niin\ntikkaat olivatkin tipo tiessään.\n\nOlimmepa nyt aivan ymmällä. Intiaanit olivat tietenkin käyttäneet\nhuolimattomuuttamme hyväksensä, kun olimme antaneet tikkaiden pysyä\npaikoillaan. He olivat luonnollisesti laskeutuneet alas ja vieneet\ntikkaat mennessään. Naureskelin makeasti William ystävääni, joka\npiiritysjoukon johtajana oli pystyttänyt linnotusväelle tikapuut, jotta\ntämä pääsi siten pakenemaan. Mutta päivän valjetessa havaitsimme aseman\ntoiseksi, sillä tikapuut olikin kiskottu puun latvaan, noin puoliväliin\ntyönnetty onteloon ja toinen puolikas jätetty törröttämään ilmassa. Nyt\nnauroimme intiaanien hupsuutta, kun eivät työlään ponnistelunsa sijasta\nolleet pinttäneet käpälämäkeen.\n\nPäätimme koettaa tulta. Keräsimme muutamissa tunneissa mielestämme\nkylliksi sytykkeitä, kasasimme ne puun juurelle ja pistimme tuleen.\nTurvallisen matkan päässä odotimme, milloin miekkoset katsoisivat\nasuntonsa liian kuumaksi ja parveilisivat ulos latvasta. Mutta\ntyrmistyimmepä kerrassaan, kun äkkiä runsaat vesisuihkut sammuttivat\nnuotion. Luulimme tosiaan paholaisen pitävän tässä peliänsä.\n\n\"Tämä on totisesti ovelin näyte intiaanien insinööritaidosta, mitä\nlienee konsanaan kuultu\", puheli William; \"ja kun minä en usko\ntaikuutta enkä sielunvihollisen osuutta asiaan, niin on vain yksi\nselitys mahdollinen. Puun täytyy olla koverrettu maahan asti juurineen\npäivineen, ja noilla kiusanhengillä on sen alla keinotekoinen luola,\njoka voi ulottua suorastaan kallion läpikin. Uloskäytävää emme tiedä,\nmutta jos meissä on miestä, niin otanpa siitä selon kahdessa päivässä.\"\n\nWilliam pani kaksitoista miestä isoilla kairoilla nävertämään reikiä\npuun kylkeen; nävertäminen tehtiin hyvin hiljaisesti, kolot täytettiin\nruudilla, niihin lyötiin lujat tulpat ja ne räjäytettiin yhtaikaa. Puu\npirstautuikin niin tehokkaasti, että selvästi näimme toisen samanlaisen\nräjäyksen riittävän tarkoitukseemme. Sen se tekikin; toisella kerralla\nrepesi puun kylkeen useita aukkoja, ja me näimme maahan kaivetun\nluolan, joka johti toiseen luolaan edempänä, sieltä kun kuului villien\nhälinää.\n\nNäin pitkälle päästyämme teki meidän kovasti mieli tavottaa ne\nkäsiimme. William tarjoutui kolmen miehen keralla tunkeutumaan\nkäytävään heittämään käsigranaatteja vihollisten keskeen. Hän laskeutui\nitse etumaisena alas, sillä Williamilla oli leijonan uljuus, se täytyy\nsanoa. Mutta intiaanit maksoivat heille samalla mitalla kuin me olimme\nkärypadoillamme antaneet. He saivat niin kirvelevän savun tupruamaan\nylös käytävästä, että William ja hänen kumppaninsa olivat puoleksi\ntukehtuneita, kiireesti peräytyessään pois moisesta pesästä.\n\nHyvin oli linnotus varustettu, ja kaikin tavoin torjuttiin vastustajat.\nTahdoimme nyt luopua hommastamme, ja minä huomauttelin Williamille,\nettä olimme olleet ihan päättömiä, ryhtyessämme noin joutavanpäiväiseen\nrynnistelyyn. William myönsi, ettei yritystä käynyt jatkaminen. Mutta\nlähtöä tehdessämme sanoi tykkimies sentään haluavansa nähdä miinauksen\navulla, minne päin käytävä johti. Hän haetutti laivasta kaksi\nruutitynnyriä, asetti ne luolaan niin kauvas kuin uskalsi tunkeutua,\ntäytti luolan suun soralla, sotki tämän kiinteäksi ja räjäytti\npanoksensa sytytyslangalla. Silloin puhkesi kallion toiselta kupeelta\npensaikosta panos esille kuin kanuuunan suusta. Juosten sinne näimme\nlaukauksen vaikutuksen.\n\nRäjähdys oli niin repinyt käytävän toisen pään, että irrallinen\nsora oli sen kokonaan tukkinut. Noin suurta pulaa tuottaneesta\nlinnotusväestöstä näkyi siellä täällä käsiä, jalkoja, päättömiä runkoja\n-- tuskinpa lienee siitä ainoakaan hengissä pelastunut. Olimme siis\nkostaneet kauheasti, mutta vähätpä se meitä hyödytti, kun kaikessa\ntapauksessa oli kaksi miestä saanut surmansa, yksi ruhjoutunut\nraajarikoksi ja kahdeksan muutoin haavottunut. Noin kalliin hinnan\nmaksettuamme siitä tiedosta, millä tavoin intiaanit linnoittavat\nonttoja puita, läksimme jälleen merelle, saatuamme uutta juomavettä,\nmutta kykenemättämme ruokavarojamme kartuttamaan.\n\n\n\n\nYHDESTOISTA LUKU.\n\nHaaksirikko Ceylonin saarella.\n\n\nNyt oli neuvoteltava, mitä olisi lähinnä tehtävä päästäksemme takaisin\nMadagaskarille. Olimme jokseenkin Hyväntoivonniemen leveysasteella,\nmutta taipaleen pituus tuntui arveluttavalta, kun emme voineet luottaa\nsiihen, että saisimme suotuisia tuulia matkallamme tai tapaisimme maata\nvälillä. Williamin neuvosta päätimme poiketa etäiseltä eteläiseltä\nleveysasteeltamme sitte kun olisimme laskujemme mukaan sivuuttaneet\nJavan ja Sumatran, ja lähteä pohjoiseen, Ceylonin ja Koromandelin\nsalmea kohti, ottaaksemme sieltä vettä ja uusia ruokavaroja. Länteen\npäin purjehdimme sen vuoksi enää kymmenen päivää; sää pysyi kaiken\naikaa suotuisana.\n\nMutta laskumme pettivät melkoisesti. Sillä kuljettuamme sitte\nviidentoista tai kuudentoista leveysasteen verran pohjoiseen huomasimme\nkeulahangan puolella maata, jota tarkastelemaan lähetimme kaikki\nlaivaveneet. Seutu oli hedelmällistä; hyvää vettä oli helppo saada,\nmutta karjaa ei näkynyt eikä asukkaita. Meidän ei tehnytkään mieli\netsiskellä kaukaa, välttääksemme sellaista seikkailua kuin olimme\nviimeksi kokeneet; tyydyimme korjaamaan haltuumme niitä kasviksia\njoiden käytön tunsimme.\n\nHeikolla tuulella lähdettyämme jälleen liikkeelle näimme taaskin\nkahden viikon kuluttua maata ja pian huomasimme hämmästykseksemme\nolevamme Javan etelärannikolla. Meillä oli nyt ruokavarat hyvin\nvähissä, joten ryhdyimme etsimään laivallemme mukavinta satamapaikkaa,\njättäen kohtalon ratkaistavaksi, kohtaisimmeko ystäviä vai vihollisia.\nKuitenkin päätimme, ettemme viipyisi ainakaan kunnes ennätettäisiin\nsaaren yli lähettää Bataviassa oleville laivoille sana kiertää tälle\nrannikolle meitä ahdistamaan.\n\nLaskimme ankkurimme seitsemän syltä syvään pohjukkaan, ja hankimme\nkelpo tavalla ruokavaroja, kuten sikoja ja lehmiä, joita myös\nteurastimme tynnyreihin suolattavaksi niin hyvin kuin kävi päinsä\nkahdeksan leveysasteen päässä päiväntasaajasta. Asukasten kanssa\ntulimme hyvin toimeen, ja vesisäiliöt täytettyämme läksimme iloisin\nmielin kohti Ceylonin rannikkoa, missä aikomuksenamme oli jälleenkin\nhiukan poiketa maihin, jotta yhä edelleen pysyisimme hyvin varattuina.\n\nHankalat tuulet pidättivät meitä tällä taipaleella yli kuukauden.\nMuutamassa päivässä suoriuduimme tehtävästämme Ceylonin eteläisessä\nkärjessä, menestyksellä karttaen hollantilaisia, jotka ovat senkin maan\nherroina. Heillä on hallussaan sen kauppaliike, kaneelin vienti, ja he\novat rannikolle rakentaneet useita linnoituksia.\n\nMutta me saimme saareen toistamiseenkin tutustua, ja se oli vähällä\nmaksaa meidän kaikkien omaisuuden ja hengen. Kolme päivää taaskin\nvesillä oltuamme kohtasimme ankaran myrskyn, joka riepoitteli meitä\nkaikilta etelän kulmilta kaakosta lounaaseen asti, puuskuen minuutin\nverran kerrallaan kultakin ilmansuunnalta. Emme voineet sellaisissa\noloissa hoidella laivaa kunnollisesti, niin että minun laivassani\nkolme märssypurjetta repesi ja viimein isonmaston märssytanko ritkahti\npoikki. Parina kertana paiskauduimme päin rantaa, ja kerran olisimme\nmusertuneet kalliosärkälle parin kilometrin päässä rannasta, ellei\ntuuli olisi juuri viimeisessä hetkessä kääntynyt.\n\nSittemmin painoi myrsky meidät isoon kallioiden ja maan väliseen\naukkoon, johon olisimme koettaneet laskea ankkurimme, mutta pohja oli\npelkkää kivikkoa, niin että sellainen yritys olisi vain riistänyt\nmeiltä ankkurit. Me ajauduimme aukon läpi ja jouduimme kamalan\nvaaralliselle rannikolle, jolta turhaan tähyilimme turvallista\npoukamaa. Viimein näimme ison niemekkeen pistäytyvän etelään päin niin\npitkälle mereen, että sitä olisi tällä tuulella mahdoton kiertää.\nOhjasimme sen vuoksi niin hyvään tuulensuojaan sen kainalossa kuin\nmahdollista ja laskimme ankkurimme noin kahdentoista sylen syvyydelle.\n\nMutta tuuli pyörähti jälleen yön kuluessa toisaanne ja puhalsi niin\ntavattoman navakasti, että ankkurimme eivät pidättäneet ja laivamme\najautui edelleen, kunnes peräsin koski pohjaan; onneksi alkoi silloin\ntoinen ankkuri pitää, niin että sen turvissa pysyimme jo paikoillamme\nläpi tuon kamalan yön. Aamupuolella alkoi myrsky heikentyä; sittekin\nhuomasimme päivän valjetessa laskuveden aikana olevamme lujasti kiinni\nkovalla hiekkasärkällä, kiitellen onneamme niinkin, sillä vähällä\nolimme olleet nousuveden aikana solua ankarassa aallokossa sen yli\nrantakivikkoon, joka olisi meidät murskannut.\n\nMaan asukkaita tuli suurin joukoin ällistelemään meitä, ja heidän\nkauttaan näkyy viesti tapauksesta kulkeneen sisämaahan, sillä\nseuraavana päivänä ilmestyi paikalle kuningas tai joku ylhäinen\npäällikkö, mukanaan suuri pitkillä heittokeihäillä aseestettu armeija,\njoka järjestyi riveiksi vesirajaan. He seisovat siinä lähes tunnin ajan\nliikkumattomina; sitte kahlasi parikymmentä miestä vyötäisiänsä myöten\nlaakaan rantaveteen, aallokon jo suuresti tyynnyttyä, ja etumaisena oli\nvalkeata lippua kantava mies. Tämä piti meille pitkän puheen, kuten\nhänen eleistänsä huomasimme, vaikkakin ääni kantoi meille vain joskus.\nLopuksi hän huikkasi kolmasti, nosti ja laski lippuansa kolmasti ja\nviittiloitsi sitte kolmasti meitä tulemaan luokseen.\n\nOlin aikeissa miehittää veneen ja lähteä rantaan, mutta sitä ei William\nmitenkään sallinut. Hän oli saanut tietoonsa useita esimerkkejä tämän\nrannikon asukasten petollisuudesta ja sydämettömyydestä, ja vakuutti\nmieluummin myyvänsä henkensä kalliisti, jos laivamme asema osottautuisi\ntoivottomaksi, kuin näkevänsä osan miehiämme heti alussa ilmaiseksi\nuhraavan henkensä. Minä en voinut oikein yhtyä hänen toivottomaan\nkäsitykseensä asukasten verenhimoisista aikeista, mutta kun William\ntarjoutui yrittämään ottaa niistä vaarattomalla tavalla selvää, niin\nluovutin koko neuvottelujen järjestämisen ja johtamisen kernaasti\nhänelle.\n\nNiinpä ripustimme ensiksikin valkean lipun näkyviin. Isoonveneeseen\nasetettiin neljäkolmatta hyvin aseestettua päättäväistä miestä,\npinassiin samaten kaksitoista. Laivan maanpuoleisen laidan kaikki\nkanuunat ladattiin musketinluodeilla, vanhoilla nauloilla, rautaromulla\nja muulla sellaisella; ja oli sovittu, että me olisimme valmiit\nampumaan heti kun pinassissa kohotettaisiin punainen lippu. Niin\nlähtivät veneelliset maalle päin, päättäen olla astumatta jalkaansa\nrantaan.\n\nPuhelumatkan päähän päästyänsä miehet havaitsivat, että maallaolijat\neivät ymmärtäneet heidän puhettansa. Nämä kuitenkin saivat pian\nkäsiinsä jonkun vanhan hollantilaisen, joka ryhtyi toimimaan tulkkina.\nHänen puheittensa sisältönä oli, että vahvasti varustettujen laivojen\nilmestyminen rannikolle oli herättänyt pelkoa väestössä. Tämän\njohdosta oli kuningas lähettänyt erään kenraalinsa suojelemaan maata\nryntäykseltä, mutta samalla, jos aikeemme olivat rauhalliset, antamaan\nmeille kaikkea mahdollista apua pulassamme, kutsumaan meidät vapaasti\ntulemaan maihin ja osottamaan meille aulista vieraanvaraisuutta.\n\n\"Olet hollantilainen ja kristitty\", vastasi William; \"mutta oletko\nvapaa mies vai palvelija?\"\n\n\"Olen täkäläisen kuninkaan palvelija, ja hänen armeijassaan.\"\n\n\"Mutta oletko vapaaehtoinen vai vanki?\"\n\n\"Vanki olin ensimältä, mutta nyt olen vapaana ja siis vapaaehtoinen.\"\n\n\"Toisin sanoen, oltuasi ensin vanki, on sinulla nyt vapaus palvella\nheitä; mutta oletko siten vapaa, että saat poistua sikäli kuin mielesi\ntekee, omien maanmiestesi luo?\"\n\n\"Ei, sitä en sano; maanmieheni asuvat pitkän taipaleen takana, saaren\npohjois- ja itäosissa, eikä heidän luokseen voi lähteä ilman kuninkaan\nnimenomaista lupaa.\"\n\n\"No, miksi et hanki lupaa lähteäksesi pois?\"\n\n\"En ole sitä koskaan pyytänyt.\"\n\n\"Ja arvatenkin tiedät, että et sitä saisi, jos pyytäisitkin.\"\n\n\"Sitä en voi mennä takaamaan; mutta miksi tätä kaikkea kyselette?\"\n\n\"Siihenpä minulla on pätevä syy. Jos sinä olet kristitty ja vanki,\nniin miten voit suostua näiden raakalaisten välikappaleeksi,\nkavaltamaan meidät heidän käsiinsä? Eikö ole tunnotonta siten kohdella\nkristinveljiänsä?\"\n\n\"Mitenkä niinä teitä kavaltaisin? Enkö tee teille selvää siitä, että\nkuningas kutsuu teitä tulemaan maihin ja on käskenyt osottamaan teille\nkohteliaisuutta ja avuliaisuutta?\"\n\n\"Niin totta kuin olet kristitty, vaikka sitä suuresti epäilenkin,\nuskotko kuninkaan tarkottavan sanaakaan siitä mitä hän lupailee?\"\n\n\"Hän lupaa teille suuren kenraalinsa kautta.\"\n\n\"Siitä minä vähät välitän; minä kysyn vain: Voitko sanoa uskovasi, että\nhän aikoo pitää sanansa?\"\n\n\"Miten minä voin siihen vastata? Miten voin sanoa, mitä hän aikonee?\"\n\n\"Voit sanoa, mitä sinä uskot.\"\n\n\"En voi sanoa, ettei hän lupauksiansa täyttäisi; uskon kyllä, että hän\nsaattaa niin tehdä.\"\n\n\"Olet kaksikielinen kristitty, pelkään. No, minä teen sinulle toisen\nkysymyksen: Tahdotko vakuuttaa, että sinä uskot sen ja että neuvoisit\nmeitä uskomaan sen ja heittämään henkemme noiden lupausten varaan?\"\n\n\"Minusta ei ole teidän neuvojaksenne.\"\n\n\"Sinä kenties pelkäät lausua mielipidettäsi, kun olet heidän\nvallassaan. Sanoppa, ymmärtääkö heistä kukaan, mitä me puhelemme?\nOsaavatko he hollanninkieltä?\"\n\n\"Ei, ei yksikään; ei minulla siinä suhteessa ole mitään peljättävänä.\"\n\n\"No, vastaa siis minulle suoraan, jos kristitty olet: Onko meidän\nturvallista luottaa heidän sanoihinsa, antautua heidän käsiinsä ja siis\ntulla maihin?\"\n\n\"Te ahdistatte minua kovin tiukasti. Antakaahan minunkin tehdä teille\nkysymys: Onko vähänkään luultavaa, että saatte laivanne irti, jos\nhylkäätte avuntarjouksen?\"\n\n\"Kyllä me laivan vesille saamme; nyt myrskyn heikennyttyä emme pelkää.\"\n\n\"Sitten en voi sanoa olevan parasta luottaa heihin.\"\n\n\"No, se on rehellistä puhetta.\"\n\n\"Mutta mitä sanon heille?\"\n\n\"Anna heille hyviä sanoja kuten hekin meille.\"\n\n\"Mitä hyviä sanoja?\"\n\n\"No, anna heidän ilmottaa kuninkaalle, että me olemme muukalaisia,\njotka ankara myrsky ajoi tälle rannikolle; että sydämen pohjasta\nkiitämme hänen kohteliaasta tarjouksestaan, jota ilomielin käytämme,\njos meille esiintyy pulaa; mutta että meillä ei tällähaavaa ole aihetta\ntulla maihin. Huomauta myöskin, että me emme turvallisesti voi jättää\nlaivaa sen ollessa nykyisessä tilassaan, meidän kun päinvastoin täytyy\nhuolellisesti pitää silmällä sen asemaa ja olla valmiit ensimäisellä\nsuotuisalla nousuvedellä koettamaan saada se irti, asettuaksemme\nankkuriin.\"\n\n\"Mutta hän odottaa teidän sitte saapuvan maihin vieraisille hänen\nluokseen, toivoen jotakin lahjaa kohteliaisuutensa palkinnoksi.\"\n\n\"Saatuamme laivan selvälle vedelle ja paikattuamme sen vuodot me\nosotamme hänelle kiitollisuuttamme.\"\n\n\"Ei, voittehan tulla hänen luokseen yhtä hyvin nyt kuin silloinkin.\"\n\n\"Hei, ystävä, ymmärrys hoi; enhän sanonut, että me sitte tulemme hänen\nluoksensa: kiitollisuuttamme vain osotamme sitte!\"\n\n\"No, sanonpa hänelle kuitenkin, että te tulette maihin hänen luokseen\nsitte kun laiva on saatu irti.\"\n\n\"Siihen ei minulla ole mitään sanomista; latele hänelle mitä mielesi\ntekee.\"\n\n\"Mutta hän raivostuu julmasti, jos en niin sano.\"\n\n\"Kenelle raivostuu?\"\n\n\"Teille.\"\n\n\"Mitä me siitä piittaisimme?\"\n\n\"No, hän lähettää koko armeijansa teitä vastaan.\"\n\n\"Ja entäs jos olisikin hänen koko joukkonsa jo täällä? Mitä luulisit\nheidän voivan meille tehdä?\"\n\n\"Hän odottaisi heidän polttavan teidän laivanne ja tuovan teidät kaikki\nluoksensa.\"\n\n\"Onko hänellä laivoja?\"\n\n\"Ei, ei ole laivoja.\"\n\n\"Eikä veneitä?\"\n\n\"Ei, eipä niitäkään.\"\n\n\"No, mitä siis hänestä välittäisimme? Mitä voisit sinä meille tehdä,\njos sinulla olisi satatuhatta miestä käytettävänäsi?\"\n\n\"Voisivathan he sytyttää laivanne tuleen.\"\n\n\"Me antaisimme heille kanuunoillamme niin tuliset tuliaiset, ettei\nheidän tulituksestansa mitään tulisi, sen takaan.\"\n\n\"Mutta entä jos kuningas antaisi teille panttivankeja turvaksenne?\"\n\n\"Mitä voisi hän antaa muita kuin pelkkiä palvelijoita ja orjia\nsellaisia kuin sinäkin, joiden henkeä hän ei pidä suuremmassa arvossa\nkuin me englantilaisen koiran?\"\n\n\"Ketä vaatisitte panttivangeiksi?\"\n\n\"Hänet itsensä ja teidän korkea-arvoisuutenne.\"\n\n\"Mitä hänelle tekisitte?\"\n\n\"Samaa kuin hän tekisi meille -- hänen päänsä katkaisisimme.\"\n\n\"Ja mitä tekisitte minulle?\"\n\n\"Sinulleko? Me veisimme sinut takaisin kotimaahasi, ja vaikka sinä\nansaitset hirsipuun, niin tekisimme sinusta jälleen ihmisen ja\nkristityn, emmekä menettelisi sinun kanssasi niinkuin sinä olisit\nhalunnut meidän kanssamme menetellä -- kavaltaisi sinua tunnottomien\npakanain käsiin, jotka eivät tunne Jumalaa, eivätkä lähimäistänsä\nkohtaan sääliä.\"\n\n\"Saattepa siinä mieleeni ajatuksen, josta teille huomenna puhun.\"\n\nSiten he erosivat toisistaan, ja William laivaan tultuansa teki\nperinpohjaisesti selvää omituisesta keskustelustansa. Selostus oli\nminulle sekä hupainen että opettavainen, ja minulla oli yllinkyllin\nsyytä tunnustaa, että William oli älynnyt aseman järkevämmin kuin minä.\n\nHyväksi onneksemme saimme laivan jo samana iltana irti ja veimme sen\nankkuriin noin puolitoista engl. penikulmaa ulomma, syvälle vedelle.\nMeillä oli syytä riemuita, kun oli yhä vähemmän pelkoa hollantilaisen\nkuninkaasta ja hänen sadastatuhannesta soturistaan. Ja melkein niitä\nseuraavana päivänä sen verran olikin rannassa, ja elefanttejakin\njoukossa. Mutta me luulimme olevamme niiltä paremmassakin turvassa kuin\ntodella olimme, sillä oli kymmenentuhatta mahdollisuutta yhtä vastaan,\nettä joutuisimme uudestaan tiukasti kiinni. Tuuli kävi nimittäin\nmaalta päin ja puhalsi laskuveden tavallista ulommaksi, jolloin näimme\nmeitä pidätelleen hiekkasärkän puolikuun muotoisena ympäröivän meitä\nmolemmilla sakaroillaan. Me olimme keskikohdalla kyllä turvassa,\nmutta kuolema vaani kumpaisellakin sivullamme, hiekkakielekkeet kun\nulottuivat parin engl. penikulman päähän merelle päin nykyisestä\npaikastamme.\n\nTuo ajattelematon ihmispaljous levisi sille hietikolle, joka oli\nitäpuolellamme, ollen useimmat nilkkojaan ja toiset polviaan myöten\nvedessä. Mantereen puolella he niinikään ympäröivät meitä sekä jonkun\nmatkaa toisellakin hietasärkällä, muodostaen kaikkiansa noin kuuden\nengl. penikulman mittaisen ympyränpuoliskon, eli oikeammin kolme\nviidennestä ympyrää. Läntinen hietakieleke ei ollut niin laaka kuin\ntoinen, joten he eivät sitä myöten päässeet tunkeutumaan niin kauvas.\n\nVähänpä he aavistivat minkä palveluksen olivat tehneet meille,\ntietämättään ja älyttömästi asetuttuansa luotseiksemme. Tosin olisimme\nsaattaneet luodata uutta satamaamme ennen kuin olisimme uskaltaneet\nlähteä liikkeelle, mutta se ei ole ollenkaan sanottua, sillä minä\nainakaan en osapuillekaan tajunnut asemamme vaarallisuutta. Laiva oli\nsaanut pahoja vuotoja, kaikki pumppumme pystyivät tuskin pidättämään\nvettä lisääntymästä, ja puuseppämme hääräsivät ulkopuolella etsiskellen\nja paikkaillen vammojamme, kallistettuaan laivan ensin toiselle ja\nsitte toiselle kyljelleen. Tällainen kallistamispuuha herätti villeissä\nlaumoissa suunnatonta huomiota, osaksi säikkymistä ja osaksi riemua, ja\nhe luikkailivat ja kiljuivat keskenään kuin vimmatut.\n\nMeillä oli tulinen kiire, senhän voi arvata. Kaikki olivat työssä sekä\nvuotoja korjatakseen että paikkaillakseen taklaasiamme, joka sekin oli\nsaanut melkoisia vaurioita, joten oli vaihdettava purjeita ja uusi\nisonmaston märssytanko sekä muuta sellaista laitettava kuntoon. Kesken\nkaiken näimme noin tuhatlukuisen miesjoukon eriävän siitä raakalaisten\narmeijasta, joka oli keräytynyt hietaisen poukaman pohjukkaan, ja\ntulevan pitkin vesirajaa itäiselle kielekkeelle, kunnes olivat noin\npuolen engl. penikulman päässä meistä. Sitte kahlasi hollantilainen\nmeitä lähemmäksi yksinänsä, heilutellen valkeata lippuansa ja tehden\nmerkkejänsä kuten ennenkin. Lopuksi hän seisahtui odottelemaan.\n\nMiehemme olivat juuri saaneet laivamme asentoon ja tukkineet pahimmat\nvuotomme. Sen vuoksi käskin miehittää veneet entiseen tapaan ja\nlähtemään Williamin johdolla neuvotteluun. Minun oli turha itseni\nlähteä mukaan, kun kerran en osannut hollanninkieltä, joten puhelu\nvoitiin yhtä hyvin tulkita minulle myöhemminkin. Evästin Williamia vain\nsillä toivomuksella, että hän koettaisi saada vanhan hollantilaisen\nmukaansa.\n\nNo niin, William meni kuudenkymmenen tai seitsemänkymmenen kyynärän\npäähän rannasta, kohotti valkean lipun kuten hollantilainenkin ja\nalotti seuraavasti kaksinpuhelun, miestensä levätessä airoillaan:\n\n\"No, ystävä, mitä nyt sanot?\"\n\n\"Tulen samalla lempeällä asialla\", vastasi hollantilainen.\n\n\"Mitä! Oletko tulevinasi lempeällä asialla, kun sinulla on takanasi\nkaikki tuo kansa sota-aseinensa? Mitä se merkitsee, sanoppa?\"\n\n\"Kuningas kiirehdyttää meitä kutsumaan kapteenin ja kaikki hänen\nmiehensä maihin, ja hän on käskenyt väkensä osottaa heille kaikkea\nmahdollista kohteliaisuutta.\"\n\n\"Ja ovatko kaikki nuo tulleet pelkiksi kutsujiksi?\"\n\n\"He eivät tee teille mitään vahinkoa, jos tulette sovinnollisesti.\"\n\n\"Mutta sinäpä vasta olet pölhö. Mitä pelkäämistä meillä olisi\nmokomasta armeijasta, jos emme sen toivomuksia tottele? Mikä saa sinut\nesiintymään noin typeränä?\"\n\n\"Voitte luulla olevanne suuremmassakin turvassa kuin olette; te ette\ntiedä, mitä he saattavat teille tehdä. Voivathan he laivannekin\npolttaa.\"\n\n\"Mahdotonta; mutta näethän että meillä on enemmänkin laivoja,\npäästäksemme pois.\"\n\nJuuri tällä hetkellä nimittäin näimme purren lähenevän meitä idästä\npitkin rannikkoa, parin meripenikulman päässä. Se herätti meissä suurta\ntyytyväisyyttä, sillä se oli ollut kadoksissa kolmetoista päivää.\n\n\"En tiedä mitä oikein tekisin\", päivitteli hollantilainen. \"Soisinpa\nolevani poissa heidän paristaan; he ovat veristä kansaa, ja hoputtavat\nminua vain suostuttelemaan teitä maihin.\"\n\n\"Kyllä kai sen tiedät, mitä sinun olisi tehtävä. Osaatko uida?\"\n\n\"Kyllä, uida osaan; mutta jos yrittäisin uida luoksenne, niin minussa\ntörröttäisi tuhannen nuolta ja heittokeihästä ennen kuin olisin\nveneenne vieressä.\"\n\n\"Minä tuon veneen ihan lähellesi\", lupasi William, \"ja vien sinut\nmukanani heidän kaikkien uhalla. Annamme niille yhden ainoan\nyhteislaukauksen, niin takaanpa että he kaikkoavat tiehensä.\"\n\n\"Siinä erehdytte, sen vakuutan\", intti hollantilainen. \"He ryntäisivät\nkaikki heti rantaan, ampuisivat tulinuolia vastaanne ja sytyttäisivät\nsekä veneenne että laivanne.\"\n\n\"Siihen uskallamme antautua, jos tahdot tulla pois.\"\n\n\"Kohteletteko minua kunniallisesti, tultuani joukkoonne?\"\n\n\"Annan siitä kunniasanani\", vakuutti William, \"että sinä saat täyden\nvapauden mennä minne haluat, vaikkakaan et sitä ansaitse.\"\n\nSamassa ampui laivamme kolme kanuunanlaukausta, ilmottaakseen purrelle,\nettä se oli nähty. Se käänsikin heti suuntansa suoraan ankkuripaikkaa\nkohti. Mutta on mahdotonta kuvata sitä sekamelskaa ja meteliä,\nhyörinää ja hajaannusta, mitä nuo laukaukset saivat aikaan tuossa\nsuunnattomassa ihmispaljoudessa. He kävivät heti aseisiinsa käsiksi,\nmarssivat käskysanan saatuansa lähemmä ja muitta mutkitta tervehtivät\nmeitä kymmenillä tuhansilla tulinuolillansa, joiden kärjissä oli pieni\ntulikiveen tai muuhun sellaiseen aineeseen kastettu vaatetukko, joten\nne ilmassa sinkoillessaan yleensä syttyivät tuleen.\n\nTämä aavistamaton hyökkäystapa hämmästytti meitä ensin, sillä lukumäärä\noli alussa niin suuri, että laivamme syttyminen tuleen tuntui\nmahdolliselta. William päätti heti soudattaa laivaan ja kehottaa meitä\nviipymättä lähtemään merelle; mutta siihen ei ollut aikaa, sillä he\neivät hellittäneet hetkeksikään, joten ilma pysyi täynnä liekkejä,\ntuhoaseiden sadellessa joka haaralta.\n\nNuolissa oli, paitsi tulta, luusta tai terävästä piikivestä muovailtu\nkärki; joissakuissa oli kärki pehmeätä metalliakin. Siten ne puuhun\nosuessaan tarttuivat kiinni. William ja hänen miehensä olivat\ntulisateessaan kiireimmiten vaipuneet veneensä korkeiden varalaitojen\nsuojaan ja yrittivät ensin soutaa loitomma, samalla kun ampuivat\ntiheimpään joukkoon yhteislaukauksen. Mutta kun se ei saanut ahdistajia\nperäytymään, niin he rohkeasti soutivatkin lähemmä ja ampuivat\ntoistamiseen. He saivat kyllä paljon tuhoa aikaan, mutta olivat itsekin\nniin suuressa hengenvaarassa, että heidän jälleen täytyi kaiken voimin\nyrittää meloa syrjään, kun venekin oli tulta täynnänsä. Onneksi ei\nkukaan heistä ollut vielä haavottunut.\n\nNyt oli meillä laivalta avoin ampumalinja ahdistajiin päin. Me\ntyhjensimme viisi kanuunaa kerrallaan kuusi tai seitsemän kertaa\ntiheimpään parveen, ja senhän käsittää, millaista jälkeä moisilla\npanoksilla varustetut laukaukset tekevät. Silti he eivät lähteneet\nkarkuun, vaan ampuivat nuoliansa kuin vimmatut. Vihdoin taukosi äkkiä\nnuolisade, ja vanha hollantilainen kiirehti jälleen yksinänsä veteen,\nheilutellen valkeata lippuansa korkealla ja viittilöiden venettämme\ntulemaan takaisin.\n\nWilliamin ei ensimältä tehnyt mieli mennä lähelle, mutta hän taipui\nviimein. Hollantilainen kertoi hänelle puhutelleensa kenraalia, joka\noli väkensä mieshukasta suuresti leppynyt, joten häneltä nyt saattoi\nsaada mitä tahansa.\n\n\"Mitä tahansa!\" sanoo William. \"Mitä tekemistä meillä on hänen\nkanssaan? Olkoon hän omassa rauhassaan ja vieköön väkensä tykinkantaman\nulkopuolelle!\"\n\n\"Niin\", tuumii hollantilainen, \"mutta hän ei uskalla liikahtaa eikä\nnähdä kuninkaan kasvoja; ellei joitakuita miehiänne tule maihin, niin\nhän on varmasti kuoleman oma.\"\n\n\"No, sittepä hän on kuollut mies\", sanoo William, \"sillä vaikkapa\nolisi kysymyksessä noiden kaikkien niin hyvin kuin hänenkin henkensä,\nniin hän ei ikinä saa ainoatakaan meistä valtaansa. Mutta minäpä sanon\nsinulle, millä tavoin saat petetyksi hänet ja pääset itse vapaaksi, jos\nmielesi tekee jälleen nähdä syntymämaasi, ja jos et jo ole mieltynyt\nloppu-ikääsi viettämään villinä pakanain seassa.\"\n\n\"Kaikesta sydämestäni tahtoisin tulla mukaanne\", sureksi\nhollantilainen; \"mutta jos nytkin yrittäisin uida luoksenne, niin he\nampuvat etäältäkin niin tarkkaan, etten pelastuisi hengissä.\"\n\n\"Mutta mene sanomaan hänelle\", neuvoi William, \"että minä olen\ntarjoutunut viemään sinut laivaan koettamaan suostutella kapteenia\ntulemaan maihin, ja että minulla puolestani ei ole mitään sellaista\nvierailua vastaan.\"\n\nHollantilainen oli ihastuksissaan heti ensi sanasta.\n\n\"Sen teen\", hän sanoi; \"olen varma siitä, että hän pulassaan antaa\nminun lähteä.\"\n\nHän juoksi pois kuin ilosanomaa viemään, kenraali älyttömästi antoi\nsuostumuksensa ja vannotti häntä, ettei hän tulisi takaisin ilman\nkapteenia. Toinen lupasi hartaasti, ja pitipä sanansa kuin pitikin.\n\nHänet tuotiin laivaan; pursi oli tullut poukamamme suulle, me nostimme\nankkurimme ja läksimme liikkeelle. Heidät sivuuttaessamme hurrasimme\nhuikeasti, riemukkaina kuljettaen pois heidän lähettiläänsä. Taisipa\nkenraalille käydä huonosti.\n\n\n\n\nKAHDESTOISTA LUKU.\n\nKäännös elämän uralla.\n\n\nKertomukseni lähenee loppuansa. Olimme nyt avoimella ulapalla ja\npurjehdimme aluksi pohjoista kohti. Oikea määrämme pää oli Madagaskar,\nMangahellyn lahti; mutta William vei minut eräänä päivänä purren\nkajuuttiin, haluten puhella tovin vakavasti kanssani kahden kesken.\n\n\"Annatko minun\", alotti William, \"pukua sinulle suoraan nykyisistä\nolosuhteistasi ja vastaisen elämäsi mahdollisuuksista? Lupaatko\nkunniasanallasi, että et pane pahaksesi sanojani?\"\n\n\"Kaikesta sydämestäni\", vastasin minä. \"William, olen aina huomannut\nneuvosi hyviksi ja suunnitelmasi ovat olleet järkevästi perusteltuja.\nPuhu siis vapaasti, mitä vain mielesi tekee.\"\n\n\"Mutta siinä ei ole kaikki mitä vaadin\", jatkoi William; \"siinäkin\ntapauksessa, että ajattelemani esitys on sinulle vastenmielinen, tulee\nsinun vannoa visusti vaikenevasi siitä.\"\n\n\"Sen totisesti teen, William\", vakuutin, \"kernaasti\".\n\n\"No niin\", pitkitti William, \"minulla on sitten enää yksi ehto sinun\nkanssasi sovittavana, nimittäin että vaikka et omasta kohdastasi\nyhtyisikään esitykseeni, sallit minun kuitenkin toteuttaa sen itseeni\nnähden, kunhan se vain ei tapahdu sinun haitaksesi ja vahingoksesi.\"\n\n\"Mitä tahansa\", sanoin, \"paitsi jos olisi kysymyksessä, että me\neriäisimme, sillä siihen en voisi suurin surminkaan suostua.\"\n\n\"Sitä en ajattelekaan\", selitti William, \"sikäli kuin ei se johdu\nomasta päätöksestäsi.\"\n\nMinä lupasin hänelle vaitioloni niin totisesti ja vilpittömästi, että\nWilliam sen enempää siekailematta alkoi selvitellä ajatuksiansa.\n\n\"Niin, ensinnäkin\", puheli William, \"kysyn sinulta, etkö sinä ja\nmiehesi mielestäsi ole kyllin rikkaita, ja ettekö ole keränneet --\nmillä tavalla, siitä ei ole kysymys -- niin paljon varallisuutta kuin\nme kaikki osaamme käyttää?\"\n\n\"Oletpa totisesti kutakuinkin oikeassa\", myönsin minä; \"meillä on ollut\nonni puolellamme.\"\n\n\"Kysynpä\", jatkoi William, \"ajatteletko nyt kylliksesi saatuasi\nollenkaan tämän ammatin jättämistä. Enimmät ihmisethän luopuvat\nammatistaan, milloin ovat mielestään kylliksi rikkaita. Eihän kukaan\nharjota ammattia ammatin itsensä vuoksi, vielä vähemmän rosvoile\npelkästään varastamisen halusta.\"\n\n\"Näenpä nyt, mitä mielessäsi liikkuu. Totisesti alatkin kaipailla\nkotiin.\"\n\n\"Sinäpä sen sanoit\", myönsi William, \"ja toivonpa sinun tekevän samoin.\nMaailmaa matkanneille on kotiinsa palaamisen halu luonnollinen etenkin\nkun ovat retkillänsä rikastuneet.\"\n\n\"Niinpä niin, William\", huomautin minä, \"kai sinä luulet alottaneesi\nniin pätevästä perusteesta, ettei minulla ole siihen mitään sanottavaa.\nTietenkin on luonnollista ajatella kotiansa rikkaaksi tultuansa. Mutta\nsinä et ole selittänyt, mitä tarkotat kodilla, ja siitä joudumme\nerimielisyyteen. Kas, minähän olen kotona; täällä on asuinpaikkani;\nmuuta ei ole minulla eläissäni ollut; minä olin satunnaisen kunnan\nkasvatti, joten minulla ei ole mihin mennä.\"\n\n\"Mutta olethan englantilainen\", virkahti William hiukan\nhämmennyksissään.\n\n\"Kyllä, niin luulen\", vastasin; \"puhunhan englantia. Mutta minä jouduin\njo lapsena pois Englannista ja olen siellä miehenä vain kerran käynyt.\nSilloin petkutettiin ja kohdeltiin minua niin pahoin, etten välitä,\nvaikk'en sitä enää ikinä näkisi.\"\n\n\"Mutta eikö sinulla ole siellä omaisia tai ystäviä?\" kysyi hän; \"mitään\ntuttavaa -- ketään jota kohtaan tunnet ystävällisyyttä tai kunnioitusta\nvanhastaan?\"\n\n\"Eipä totta tosiaan sen enempää kuin Suur-Mogulin hovissa.\"\n\n\"Eikä mitään rakkautta maata kohtaan, missä synnyit?\"\n\n\"Eipä sen enempää kuin Madagaskarin saarta kohtaan, eikä niinkään\npaljoa; sillä se saari on useammin kuin kerran ottanut minut\nhoteisiinsa, kuten tiedät, William.\"\n\nWilliam oli kuin puulla päähän lyöty, ja vaikeni. Minä kehotin:\n\n\"Jatka, William; mitä on sinulla muuta sanottavaa? Onhan sinulla jokin\nsuunnitelma mielessäsi; annas kuulua.\"\n\n\"Ei\", vastasi William, \"sinä olet minut mykistyttänyt, ja kaikki\nsanottavani on käynyt turhaksi; kaikki aikeeni ovat menneet tyhjiin ja\nrauenneet.\"\n\n\"Mutta anna minun kuitenkin kuulla, millaisia ne olivat, William.\nSillä vaikka minä en voikaan ottaa asioita samalta kannalta kuin sinä\nsynnyinmaasta puhuttaessa, niin sillä ei ole sanottua, että minä olen\nelämäni ajaksi mieltynyt tähän merten harhailuun. Annas kuulua, voitko\nesittää minulle mitään sen jälkeen.\"\n\n\"Totisesti, ystäväni\", sanoi William hyvin vakavasti, \"sietäisi\najatella sen jälkeen koituvaa\"; ja kätensä kohottaen hän näytti hyvin\nliikutetulta, ja minä olin näkevinäni kyyneliä hänen silmissään.\nMutta minä olin liian paatunut syntinen antaakseni sellaisten asiain\njärkyttää mieltäni, ja purskahdin nauramaan.\n\n\"Mitä! Sinä tarkotat kuolemaa, sen takaan; etkö niin? Se on edessä\ntämän ammatin jälkeen. No, se tulee, kun tulee; silloin on meistä\nkaikista huolta pidetty.\"\n\n\"Totta kyllä\", sanoi William; \"mutta olisi ennen sen tuloa ajateltava\njoitakuita asioita.\"\n\n\"Ajateltava! Mitä hyötyä siitä ajattelemisesta on? Kuoleman\najatteleminen on samaa kuin kuoleminen, ja sen ainainen ajatuksissansa\npitäminen on elinaikaista kuoleman tekemistä. Onpa aikaa sitä ajatella\nsilloin kun se tulee.\"\n\nPuheistani näette, että minä olin omiansa merirosvoksi. Mutta olkoon\nkuitenkin mainittuna, että omatuntoni tuotti sydämeeni vihlaisun,\njollaista en ollut koskaan ennen tuntenut, kun sanoin: \"Mitä hyötyä\nsiitä ajattelemisesta on?\" Se ilmaisi minulle, että minä vielä jonakuna\npäivänä ahdistunein mielin ajattelisin näitä sanoja. Mutta harkintani\naika ei ollut vielä tullut, joten minä pysyin paatumuksessani.\n\n\"Minun täytyy sanoa sinulle, ystävä\", vastasi William hyvin totisena,\n\"että minua surettaa kuulla sinun puhuvan noin. Ne, jotka eivät\nmilloinkaan ajattele kuolemaa, usein kuolevatkin sitä ajattelematta.\"\n\nMinä jatkoin vielä pilantekoani ja tokaisin:\n\n\"Veikkoseni, älähän puhu kuolemasta; mistä tiedämme, että mekin\nkuolemme?\" Ja minä nauroin jälleen.\n\n\"Siihen ei minun tarvitse sinulle vastausta antaa\", sanoi William.\n\"Minun ei sovi sinua nuhdella, kun olet päällikköni; mutta kernaasti\nsoisin, että puhuisit kuolemasta toiseen tapaan; tuo on raakaa.\"\n\n\"Sano minulle mitä tahansa, William, minä kuuntelen ystävyydellä\",\npyysin nyt minä, alkaen tuntea liikutusta mielessäni, kun\ntoverillanikin kyyneleet vuotivat poskia alas.\n\n\"Juuri siitä syystä\", puhui William, \"että ihmiset elävät kuin eivät\nkoskaan kuolisi, niin monet kuolevat ennen kuin tietävät miten elää.\nMutta en minä kuolemaa tarkottanut sanoessani, että oli ajateltava\njotakin tämän elämänlaadun jälkeen tulevaa. Minä tarkotin katumusta.\"\n\n\"Mutta oletko sinä milloinkaan tiennyt merirosvon katuvan?\" huudahdin\nminä.\n\nHän säpsähti hiukan ja vastasi:\n\n\"Mestauslavalla olen erään tiennyt, ja toivon sinun olevan toinen.\"\n\nHänen sävynsä ilmaisi mitä hartainta kiintymystä minuun.\n\n\"No niin, William, kiitän sinua; enkä ole näille asioille kenties niin\ntunteeton kuin miksi tekeydyn. Mutta anna minun nyt kuulla esityksesi.\"\n\n\"Esitykseni on yhtä hyvin sinun hyväksesi kuin omaksenikin\", selitti\nWilliam. \"Voi sattua, että joskus lopettaisimme tällaisen elämän\nja tekisimme katumuksen; ja minusta tuntuu juuri nyt olevan paras\ntilaisuus meille molemmille, sattuma, joka kenties ei enää milloinkaan\nniin edullisena uudistu.\"\n\n\"Minustakin\", puutuin puheeseen, \"on nykyisen elämän lopettaminen\nensin ja erikseen päätettävä. Siitä toisesta en osaa mitään sanoa,\nkatumuksesta ja suremisesta, mutta kaikesta sydämestäni olen kyllä\nalkaakseni mukana tässä ensimäisessä tehtävässä.\"\n\nNäin Williamin kasvojen kirkastuvan, ja hän alkoi luottavaisesti\nselitellä:\n\n\"Minulle on tullut mieleen seuraavanlainen suunnitelma: Me olemme nyt\nPersian lahden suulla; lähetä minut purrella Bassoraan myymään vielä\nhaltuumme jääneitä kiinalaisia tavaroita, niin minä takaan osaavani\ntekeytyä viattomaksi kauppiaaksi ja myydä tavarat sikäläisille\nenglantilaisille ja hollantilaisille kauppamiehille. Palattuani saan\nedellisen matkan avulla järjestymään toisen matkan, jolloin minulla on\nmietittynä miten saada sinut täydellä syyllä mukaan sille retkelle.\nSilloin siirrämme sievästi osuutemme rahoista purteen ja tältä matkalta\nemme palaja. Sinä sillävälin saat miehet siihen päätökseen, että\nlähdemme Madagaskarille heti kun olen tullut takaisin.\"\n\nMe järjestimme piankin kaikki suunnitelmamme yksityiskohdat. Purresta\notettiin pois kaikki kanuunat ja miehistöksi asetettiin ainoastaan\nsellaista väkeä, joka sitoutui ehdottomasti olemaan pyytämättä\nlupaa päästä maihin kaupantekosatamassa tai antautumatta puheisiin\nhenkilöiden kanssa, joita saattaisi tulla alukseen. Valeasun\ntäydentämiseksi William puki kaksi miestä kveekareiksi ja opetti\nheidät puhumaan kveekarien tapaan; nämä olivat eräs haavuri ja eräs\nvanha matruusi, sukkelaälyinen mies, joka oli toiminut luotsina Uuden\nEnglannin rannikolla ja osasi erinomaisesti näytellä. Tästä vanhasta\nluotsista tehtiin mukamas purren kapteeni, haavurista laivalääkäri\nja hän itse oli isännistön asiamies. Ja niin he lastinsa saatuansa\nlähtivät matkaan, noin kahdeksantoista miestä mukanaan.\n\nMe odotimme kokonaista kaksi kuukautta Williamin paluuta, ja minä\naloin toden teolla olla kovasti huolissani, jopa toisinaan peljätä,\nettä hän oli jättänyt minut, houkutellen muut mukanansa. Olin totta\ntosiaan juuri lähtemäisilläni Madagaskarille, kun hän sanomattomaksi\niloksemme palasi, tuoden paljon hyödyllisiä tarveaineita purressaan,\nsekä ampumavaroja että ruokatarpeita. Hän teki minulle julkisesti tiliä\npuuhistaan, jottei olisi mitään epäluuloja syntynyt.\n\nWilliamin tuoma rahasummakin oli varsin juhlallinen, lähes satatuhatta\npuntaa, ja nyt hän selitteli, että hänen piti saada tehdä toinen matka\nja että minun oli välttämättömästi tultava mukaan, etenkin koska yritys\noli hänen suulautensa ja varovaisuutensa avulla onnistunut mitään\nepäluuloja herättämättä. Markkinat olivat kyllä olleet hyvät, mutta\nuseita tavaroita oli vielä myymättä ja toisia hän oli jättänytkin\nBassoraan, sillä varsinaisten karavaanien aika ei ollut vielä tullut.\nHän oli tehnyt sopimuksiakin uusista tavaroista muka.\n\nMiehet innokkaasti suosivat uuden matkan tekemistä, yhä vain saadakseen\nyhteisen rahavaraston karttumaan, ja heidän innostukseensa vaikutti\nmyös Williamin huomautus, että pursi voisi tältä matkalta palata\nkokonaan ruokavaroja täyteen lastattuna. Minä tunnuin olevan haluton\nretkelle, mutta silloin ryhtyi Williamin laivalääkäri vuorostaan\nselittelemään, ettei voinut ajatellakaan kurin jälleenkin säilyvän yhtä\nonnellisesti, ellen minä olisi ehkäisemässä mahdollisia kavalluksia ja\nvaromattomuuksia sill'aikaa kun nuo kolme tekisivät kauppoja maissa.\nHänet oli nimittäin William ottanut osalliseksi salaisiin aikeisiimme.\n\nAnnoin vähitellen taivuttaa itseni lähtemään, ja kaikki pitivät matkaa\nnyt turvallisempana, kun minäkin olisin mukana. Siirsimme ampumavarat\nja muut laivan tarpeet isoon laivaan, sälytimme purteen loputkin\nmyytävät tavaramme, minä toimitin ammatista nyt eroavien osuutta\nvastaavan erän rahoja ja kalleuksia -- ja niitäpä olikin uhkea määrä --\nsalaa tavarakääryjen sekaan ja liikkeelle läksimme.\n\nEnnen lähtöä kutsuin kaikki laivan upseerit neuvotteluun, jossa\nsovittiin, että laiva odottaisi meitä kahdeksankolmatta päivää\nerään pienen saaren luona Arabian puolella lahtea. Jos pursi ei\nsiksi palaisi, niin he purjehtisivat erään läntisemmän saaren luo\nja odottaisivat siellä viisitoista päivää. Ellei purtta vieläkään\nkuuluisi, päättäisivät he jonkin tapaturman meitä kohdanneen ja\nyhtymäpaikkana olisi sitte Madagaskar.\n\nMe suuntasimme kulkumme suoraa päätä Bassoraan eli Balsoraan. Teimme\nkauppoja kolme tai neljä päivää eräässä kauppamiesten asumassa isossa\nkylässä, huolimatta mennä varsinaiseen kaupunkiin ennen kuin salainen\naikeemme oli pantu täytäntöön. Enin osa lastia tulikin jo siten\nmyydyksi. Ostettuamme useita tavaroita ja valmistauduttuamme ostamaan\nlisää oli veneemme rannassa ja sen miehistönä kaikkiaan kaksitoista\nmiestä. Minä, William, lääkäri sekä eräs neljäs, jonka olimme valinneet\nerilleen, olimme asioilla ja juuri iltahämyssä me neljä saimme\nlähetetyksi erään turkkilaisen viemään puosmannille kirjettä. Antaen\nmiehelle toimeksi juosta minkä käpälistä lähti me jäimme piiloon\nkatselemaan seurauksia. Kirjeeseen oli lääkäri laatinut sisällöksi:\n\n\"PUOSMANNI TUOMAS: -- Me olemme kaikki kavalletut. Jumalan nimessä\npelastautukaa veneellä ja kiirehtikää purteen, muutoin olette hukassa.\nKapteeni, William kveekari ja George uskonsa-muuttaja on siepattu\nkiinni; minä pääsin pakoon ja piilouduin, mutta en voi liikahtaa\nminnekään, muutoin minut perii kuolema. Heti purteen tultuanne lähtekää\nmatkaan henkenne edestä. Hyvästi! -- R. S.\"\n\nMe näimme turkkilaisen vievän perille kirjeen, ja kolmessa minuutissa\nkiirehtivät miehet veneeseen ja alkoivat vimmatusti soutaa. Heti\npurteen päästyänsä he näkyivät noudattaneen neuvoa, sillä aamulla\nolivat he näkymättömissä emmekä heistä sen koommin ole mitään kuulleet.\n\nOlimme nyt hyvässä paikassa, Bassoraan mentyämme, ja mukavissa oloissa,\nme kun olimme lyöttäytyneet persialaisiksi kauppiaiksi. Toverimme\noli tehokkaasti peloteltu pois, ja meillä ei ollut muuta ajateltavaa\nkuin vähitellen puuhata itsemme Europaan rikkauksinemme, jotka tosin\nsuunnattomalla paljoudellaankaan eivät minussa enää iloa herättäneet,\nsillä minä olin alkanut yhä raskaammin mietiskellä sitä tapaa, jolla ne\noli haalittu.\n\nSatuimme hyväksi onneksi tutustumaan erääseen hollantilaiseen, joka\noli matkustanut Bengalista Agraan, Suur-Mogulin pääkaupunkiin, sieltä\ntullut maitse Malabarin rannikolle ja jollakin laivalla Persian\nlahdelle. Hänen aikomuksenaan oli mennä ylös virtaa Bagdadiin sekä\nsieltä karavaanilla Aleppoon. Kun William puhui hollanninkieltä ja\noli kaikin puolin miellyttävä mies, niin me piankin jouduimme hänen\nkanssaan läheisiin väleihin ja päätimme kulkea hänen mukanaan. Hänellä\noli seurueenansa useita palvelijoita, yksi niistä armenialainen, jonka\nhän oli opettanut puhumaan hollantia.\n\nPian olimme pukeutuneet komeisiin persialaisiin asuihin ja annoimme\npartamme kasvaa kuten persialaiset, ja me saimme kiittää hollantilaista\nystäväämme siitä, että hän senkin kaiken hommasi puolestamme, sillä\nmehän emme persialaisuudestamme huolimatta osanneet kielestä sanaakaan.\nEnglantilaisia kauppiaita karttelimme kerrassaan, hollantilaisen\ntätä huomaamatta. Viivyimme Bassorassa kaikkiaan kolmisen kuukautta,\nja siellä alkoi mieleni synkistymistänsä synkistyä. Toisiin oloihin\njouduttuani ja Williamin sanojen herättämänä olin alkanut ajatella\nitsestäni ja maailmasta aivan toiseen tapaan kuin ennen. Yhä elävämmin\ntunsin, että tilinteon aika oli lähenemässä, että katumus kaiketi jo\noli myöhäistäkin. Omaisuuteni ei ollut minusta muuta kuin multaa, jonka\nsäilyttämisestä en yhtään välittänyt; maalliset harrastukseni katosivat.\n\nWilliam oli kyllä havainnut raskasmielisyyteni, mutta ei ollut\nsiihen vielä kajonnut, kun minä eräänä iltana kävelyllä kaupungin\nulkopuolella itseämme viillytellessämme aloin puhua hänelle väärin\nsaadun rikkautemme jättämisestä. Hän oli viisas ja varovainen mies,\nja kaikki minun käyttäytymiseni oli jo pitkän aikaa ollut kokonaan\nhänen neuvojensa mukaan sovitettua. Niinpä oli hänen huolekseen nytkin\njäänyt kaikki Europan-matkamme turvaaminen ja valmisteleminen, ja hän\noli juuri tehnyt minulle selvää muutamista toimenpiteistä, joihin oli\nryhtynyt kotimatkamme ja omaisuutemme suojelemiseksi. Silloin minä\näkkiä keskeytin hänet.\n\n\"Mitä, William\", huudahdin, \"luuletko meidän konsanaan pääsevän\nEuropaan kaiken tämän lastin keralla, mikä meillä on hallussamme?\"\n\n\"Luulenpa tietenkin\", arveli William, \"niinkuin muutkin kauppiaat\nvievät tavaransa perille, kunhan vain ei tule julkisesti tiedoksi, mitä\nkaikkea meillä on mukanamme muutakin kuin purresta haltuumme jääneet\nkauppatavarat.\"\n\n\"Mutta voitko sinä luulla\", intin katkerasti hymyillen, \"että jos\nJumala on olemassa kuten olet minulle niin kauvan vakuutellut, ja jos\nmeidän täytyy joutua Hänen edessään tilille -- voitko luulla, että jos\nHän on vanhurskas tuomari, Hän antaa meidän siten livistää saaliinemme,\nniin monilta viattomilta ihmisiltä ryöstettyine rikkauksinemme,\nkutsumatta meitä tilille siitä ennen kuin pääsemme Europaan, missä muka\nnauttisimme yltäkylläisyydestämme?\"\n\nWilliamia näytti kysymys hätkähdyttävän ja hämmästyttävän, eikä hän\nvastannut pitkään toviin. Minä uudistin kysymykseni, lisäten omana\nvakaumuksenani, ettei sellaista voinut odottaakaan. Tuokion kuluttua\nsanoi William:\n\n\"Esitätpä siinä hyvin painavan kysymyksen, enkä voi siihen mitään\nvarmaa vastausta antaa. Mutta minä sovitan vastaukseni seuraavasti:\nOn ensiksikin totta, että meillä Jumalan vanhurskautta ajatellessamme\nei ole vähintäkään syytä odottaa mitään suojelusta. Mutta kun\nKaitselmuksen tiet ovat kokonaan toiset kuin inhimilliset aivoitukset,\nniin voimme vielä toivoa osaksemme laupeutta, katumuksemme jälkeen,\nemmekä tiedä kuinka armollinen Hän saattaa meille olla. Meidän tulee\nsiis toimia niin kuin pikemmin luottaisimme tähän viimeksi mainittuun,\nlaupeuteen nimittäin, sen sijaan että vaatisimme itsellemme tuomiota ja\ntaivaan kostoa.\"\n\n\"Mutta kuulehan, William\", huomautin minä, \"katumukseenhan kuuluu\nparannuksen tekeminen, kuten olet minulle vihjaillut, emmekä me voi\nkoskaan tehdä parannusta. Miten siis voimme katua?\"\n\n\"Miksi emme voi parannusta koskaan tehdä?\" kysyi William.\n\n\"Siksi että me emme voi milloinkaan palauttaa mitä olemme riistäneet ja\nrosvonneet.\"\n\n\"Sitä emme kyllä tosiaankaan voi tehdä\", myönsi William, \"kun kerran\nemme mitenkään saa oikeita omistajia tietoomme. Mutta omaisuudestamme\nluopuminen ja sen heittäminen käsistämme tänne ei olisi sen oikeata\nkäyttämistä; siten vain rikastuttaisimme aivan ansaitsematonta väkeä.\nSen sijaan meidän tulee sitä huolellisesti vaalia, ja edistää sillä\nmitä oikeata voimme; ja kuka tietää mitä tilaisuuksia Kaitselmus suonee\nmeille tehdäksemme oikeutta ainakin joillekuille niistä, joille olemme\nvääryyttä telineet? Meidän tulee siis ainakin jättää ratkaisu Hänelle\nja käydä tietämme. Ehdottomasti on nykyisenä velvollisuutenamme pyrkiä\njohonkin turvapaikkaan, missä voimme odottaa Hänen tahtoansa.\"\n\nWilliamin selvä järki teki minuun varsin edullisen vaikutuksen; ja\nellei William olisi siten tyynnytellyt mieltäni, niin olisin varmaankin\ntaivaan kostoa kauhistuen paennut kaiken kehnosti saadun varallisuuteni\nparista, kammoten sitä paholaisen kirouksena, joka tuottaisi minulle\nvarman kadotuksen, jos koettaisin sitä hallussani pitää. Uutta yhä\nraskaampana taakkana oli minulle kaikki rikkauteni. Se oli muiden\nihmisten omaisuutta, viattomilta tunnottomasti rosvottua, enkä minä\nvoinut konnuudestani muuta ansaita kuin hirsipuun täällä ja kadotuksen\ntulevaisessa elämässä. Vihasin itseäni mitä katkerimmin, ja kun minun\noli mahdoton palauttaa osaakaan ryöstämilleni takaisin, niin juuttui\nyhä mieleeni, etten voisi katuakaan. Katumus ei nähdäkseni voinut olla\nvilpitön ilman palautusta, ja sentähden täytyi minun ehdottomasti olla\nkadotettu.\n\nMinulla ei ollut mitään pelastuksen mahdollisuutta. Vaivuin mitä\nkamalimpaan epätoivoon enkä lopulta voinut ajatella mitään muuta kuin\nmiten eriäisin tästä maailmasta. Tosiaankin pahahenki, jos tällaiset\nkiusaukset ovat pahanhengen työtä, teki tehtäväänsä uutterasti, ja\nuseaan päivään en muuta ajatellut kuin ampua pistoolilla kuulan\naivohini. Mutta Jumala oli armossaan liittänyt William kveekarin\nainaiseksi ystäväkseni ja sekä hengelliseksi että maalliseksi\nneuvonantajakseni. Eräänä iltana vein hänet tavanmukaiselle\nyksinäiselle kävelyllemme tavallista hätäisemmin. Kerroin sielunhätäni\nja pahanhengen hirveät kiusaamiset, ilmottaen vakaasti päättäneeni\nampua itseni, minä kun en voinut kestää hirmuista ahdistustani.\n\n\"Ampua itsesi!\" huudahti William; \"mutta mitä siitä hyödyt?\"\n\n\"No se tekee lopun viheliäisestä elämästä.\"\n\n\"Mutta oletko vakuutettu siitä, että tulevainen on parempi?\"\n\n\"En, en\", sanoin ahdistuneena; \"paljoa pahempi varmasti.\"\n\n\"Mutta sittepä on ajatuksesi ehdottomasti pahanhengen herättämä; sillä\nonpa totisesti kehno syy pahan pulan takia jouduttaa itsensä pahempaan.\"\n\nTämä tosiaankin tehosi järkeen!\n\n\"Mutta minun on kuitenkin mahdoton sietää nykyistä tuskaani\", voihkasin.\n\n\"Ja kuitenkin aijot kestää vielä kauheampaakin tuskaa\", muistutti\nWilliam, \"ja ammut siis itsesi, jotta olisit auttamattomissa?\"\n\n\"Minä olen auttamattomissa.\"\n\n\"Mistä sen tiedät?\"\n\n\"Olen siitä vakuutettu.\"\n\n\"Niin, mutta varma et siitä voi olla\", puheli hän; \"varmistuaksesi\nsiis ammut itsesi, sillä totisesti oletkin heti haudan tuolle puolen\njouduttuasi kadotettu, kun sitävastoin tällä puolen saatat vain peljätä\ntulevasi kadotetuksi.\"\n\n\"Minulla oli mennä yönä kauhistuttavia unia. Paholainen oli tulevinaan\nluokseni kysymään, mikä nimeni on ja ammattini. Sen minä sanoin, ja\nsain vastaukseksi: 'Oikeaan osasin mieheen; olen sinua etsiskellyt.\nTule nyt vain mukaan.' Minä kiljahtelin kauhuissani niin että heräsin\nomaan ääneeni; ja se painajainen ahdistelee minua päiväkaudetkin.\"\n\n\"Vai niin\", sanoi William painavasti; \"annappa tänne se pistoolisi.\"\n\n\"Mutta mitä sinä sillä teet?\"\n\n\"Mitäkö teen!\" kivahti William. \"No, sinun ei tarvitse ampua itseäsi,\nsillä minun on pakko tehdä se jo aikaisemmin. Sinähän tuhoat meidät\nkaikki huikkailemalla unissasi ammattiasi! Olipa onni, ettei\nhollantilainen ymmärrä englantia. Mutta oman henkeni säästämiseksi\ntäytyy minun tehdä loppu sinusta! Tänne pistooli!\"\n\nTämä hirmustutti minua taas toisin tavoin, älytessäni millaisen turmion\nvoisin saada aikaan. Itseni ampumista en sen koommin ajatellut, ja\nWilliam sai minua muutenkin melkoisessa määrässä rauhoitetuksi, etenkin\nkun nyt tiesin toverienikin kohtalon riippuvan käyttäytymisestäni.\nVakavasti selitteli minulle William, että katumukseeni kyllä kuului\nsyvällinen inho rikoksiani kohtaan, mutta että siihen ei saanut liittyä\nJumalan laupeuden epäileminen, joka päin vastoin kietoisi minut\npahanhengen pauloihin. Minun tuli vilpittömästi ja nöyrästi tunnustaa\nJumalalle pahat tekoni, anoa Häneltä anteeksiantoa, ja heittäytyä Hänen\narmonsa turviin, päättäen palautella riistämääni omaisuutta vaikkapa\nviimeiseen penniin asti, jos Jumala näkisi hyväksi antaa minulle\ntilaisuutta siihen. Tähän menettelyyn sanoi hän itse tähdänneensä\nmielensä ja se oli tuonut hänelle lohdutusta.\n\nSiitä asti William kaikessa varovaisuudessaan minun mielentilaani\nnähden oli huonetoverinani ja karttoi kaikkia asuntoja, missä voitiin\nymmärtää englantia. Mutta minä saavutin piankin rauhallisemman olon,\nlujasti päättäneenä viettää uutta elämää. Rikkauttani en enää pitänyt\nomanani, vaan lainana, jolla tekisin sellaista oikeutta kuin Jumala\nminut ohjaisi havaitsemaan. Ihmeellisen tilaisuuden sainkin sittemmin\nerään häviölle joutuneen perheen pelastamiseen, jonka minun toimintani\noli syössyt köyhyyteen.\n\nHollantilaisen johdolla vuokrattuamme joitakuita veneitä me läksimme\nTigris-virtaa myöten Bagdadiin. Meillä oli varsin huomattava\ntavaravarasto mukanamme, joten me siellä herätimme suurta kunnioitusta.\nErityisesti mainittakoon kaksiviidettä kääryä kaikenlaisia intialaisia\nkankaita, kuten silkkiä, musliinia ja hienoa sitsiä; kiinalaisia\nsilkkejä oli meillä viisitoista kääryä, kaikki purrestamme käsiimme\njäänyttä. Teimme niillä edullisia kauppoja, ostimme karavaanimatkaamme\nvarten kameeleja ja ruokavaroja ja läksimme aavikkotaipaleellemme.\n\nKultamme, jalokivemme ja helmemme pidimme näkymättömissä, mutta minä en\nkoko matkalla ollut niistä huolissani, uskoen että kun olin rikkauteni\nryöstöllä hankkinut, Jumala sen myöskin säätäisi minulta jälleen\nsamalla tavalla otettavaksi; ja luulenpa voivani sanoa, että olisin\nkernaasti suonutkin niin tapahtuvan. Mutta samaten kuin minulla oli\narmollinen Suojelija yläpuolellani, oli minulla mitä uskollisin ystävä\nja holhooja sivullani pitämässä ainaista huolta sekä minusta itsestäni\nettä omaisuudestani. Kahdessa kuukaudessa saavuimme Bassorasta Alepon\nkautta Aleksandriaan.\n\nSiellä me kaikki, neljä entistä merirosvoa neuvottelimme mitä\ntekisimme. Toiset kaksi päättivät lähteä hollantilaisen seuralaisemme\nmukana hänen kotimaahansa, satamassa kun sattui olemaan hollantilainen\nlaiva. William ja minä taasen sanoimme asettuvamme Moreaan, joka\nsilloin kuului Venetsialle. Emme varovaisuuden vuoksi ilmoittaneet\nheille matkamme oikeata määrää, mutta saimme kuitenkin järjestetyksi\ntavan, jolla tulevaisina vuosina pysyimme heidän kanssaan\nkirjeenvaihdossa. Rauhallisesti on heidänkin uusi uransa muodostunut.\n\nLopulta läksimme Venetsiaan, kun tapasimme sinne menevän laivan.\nTurvallisesti saavuimme kolmessa viikossa perille kaikkine aarteinemme\nja sellainen lasti mukana, ettei liene vielä kaksi yksityistä miestä\nmoista tuonut tuohon rikkaaseenkaan kaupunkiin. Nyt oleskelimme siellä\narmenialaisina kauppiaina, ja olimmekin jo oppineet niin paljon\narmenialaista ja persialaista mongerrusta, että saatoimme puhella\nkeskenämme kenenkään meitä ymmärtämättä, vaikka toisinaan tuskin\nymmärsimme itsekään.\n\nMuutimme vähin erin viimeisetkin tavaramme rahaksi, asetuimme\npitempiaikaiseen asuntoon ja eleskelimme kuin veljekset,\nKumpaisellakaan ei ollut mitään erillisiä harrastuksia; me puhelimme\npaljon vakavista asioista, ja Venetsiassa pidettiin meitä hyvin\nkunnianarvoisina kreikkalaisina liikemiehinä.\n\nJonkun ajan kuluttua kertoi William alkaneensa ajatella, ettei hän\nenää saisi Englantia nähdäkseen, ja ettei se hänessä todellakaan enää\nkovin suurta kaipuuta herättänyt. Mutta kun olimme voittaneet niin\nsuunnattomia rikkauksia ja kun hänellä oli muutamia köyhiä sukulaisia\nEnglannissa, niin hänen teki mieli kirjeellisesti tiedustaa heidän\nolojansa ja kenties lähettää avustustakin sellaisille ansaitseville,\njotka vielä olivat elossa. Minä suostuin siihen mielelläni. Niinpä\nkirjotti William sisarelleen ja eräälle sedälleen, saaden noin viiden\nviikon kuluttua vastauksen kumpaiseltakin, osotteenansa Signore\nConstantine Alexion, Ispahanista.\n\nSisareltaan hän sai hyvin liikuttavan kirjeen, joka ilmaisi mitä\nsydämellisintä riemastusta siitä, että hän oli hengissä, sitte kun\nhänelle oli jo ammoin ilmotettu veljensä saaneen surmansa merirosvojen\nkäsissä Länsi-Intiassa. Sisar pyyteli veljeä ilmottamaan, millaiset\nhänen olosuhteensa olivat; itsellään ei hänellä ollut tilaisuutta\nsuuriakaan tehdä hänen hyväkseen, mutta tervetullut sydämen pohjasta\nolisi hän sisarensa luokse. Hän oli jäänyt leskeksi neljän lapsen\nkanssa, mutta hän piti pikku puotia, jolla sai jotenkuten elätetyksi\nperheensä. Hän oli lähettänyt veljellensä viisi puntaa siltä varalta,\nettä hän vieraassa maassa tarvitsisi rahaa kotiin päästäksensä.\n\nKirje tuotti kyyneleet Williamin silmiin ja kovin liikutettu olin\nminäkin.\n\n\"Mitä tekisin tämän kelpo naisen hyväksi?\"\n\n\"Hän on lähettänyt sinulle viisi puntaa\", puhelin minä tovin\nmietiskeltyäni; \"ja hänellä on neljä lasta elätettävänä sekä oma\nitsensä viidentenä. Sellainen summa on köyhälle vaimolle hänen\nolosuhteissaan samaa kuin viisituhatta puntaa meille. Lähetä\nhänelle viidentuhannen punnan maksuosotus ja pyydä häntä salaamaan\nkummastuksensa siitä, kunnes taas saa tietoja sinusta, mutta jättämään\npuotinsa ja ottamaan talon jostakin maaseudulta läheltä Lontoota,\nsiellä eleskelläkseen kohtuulliselta näyttävällä tavalla, odotellen\nsinulta jälleen uusia viestejä.\"\n\n\"Tuostapa näen, että sinulla pälyilee joitakin ajatuksia takaisin\nEnglantiin uskaltamisesta\", sanoi William.\n\n\"Siinä toden totta erehdyt; mutta juolahtihan vain mieleeni, että sinun\nsopisi uskaltaa, sillä mitä olet sinä tehnyt sellaista, ettei sinun\nkävisi päinsä siellä näyttäytyä? Miksi haluaisin pidättää sinua poissa\nomaistesi parista pelkästään omaksi seurakseni?\"\n\n\"Ei mitenkään\", huudahti William lämpimästi; \"olemme retkeilleet\nniin kauvan yhdessä ja tulleet toveruksina niin pitkälle, että olen\npäättänyt elämäni ijän pysyä sinun seurassasi. Ja mitä sisareeni tulee,\nniin en voi lähettää hänelle niin suurta rahasummaa, sillä kenen on\nkaikki tämä raha mikä meillä on? Enin osa on sinun.\"\n\n\"Ei, William\", vakuutin minä, \"minulla ei ole penniäkään, mikä ei\nsamalla ole sinun. Kaikki on ehdottomasti tasattava, ja ellet sinä\nlähetä summaa hänelle, niin lähetän minä.\"\n\n\"Mutta se säikähdyttää hänet ihan järjiltään\", esteli William.\n\n\"No, menetelkäämme varovasti. Lähetä hänelle sadan punnan maksuosotus\nja pyydä häntä ensi tilassa odottamaan lisää, luvaten lähettää hänelle\nniin paljon, että hän tulisi toimeen pitämättä puotia.\"\n\nWilliam lähettikin hänelle hyvin ystävällisen kirjeen ja liitti mukaan\nsadankuudenkymmenen punnan maksuosotuksen, huomauttaen voivansa lyhyen\najan kuluttua kartuttaa lahjaansa. Kymmenkunta päivää jälkeenpäin\nhän lähetti viisisataaneljäkymmentä puntaa ja paria päivää myöhemmin\ntaaskin kolmesataa puntaa, mainiten lähettelevänsä tarpeeksi paljon,\njotta sisar voisi maaseudulta hankkia talon.\n\nHän odotti sitte vastausta kaikkiin kolmeen kirjeeseensä, ja sisar\nilmotti, että hän oli vastaanottanut rahat, mutta pysynyt hiiskumatta\nkenellekään koko asiasta; hän ei ollut edes maininnut veljensä\nolevan elossa, pitäen viisaampana ensin kysyä tämän mieltä olojensa\ntunnetuiksi tekemisestä.\n\n\"Hei, William\", huudahdin minä tuon kirjeen nähdessäni, \"tälle naiselle\nvoipi uskoa mitä tahansa ja henkensäkin. Lähetä hänelle loputkin noista\nviidestätuhannesta punnasta, niin uskallan lähteä kerallasi Englantiin\nhänen asumukseensa milloin vaan tahdot.\"\n\nLähetys toimitettiin. Sisar ilmotti kohdakkoin, että hän oli setänsä\nsilmissä tekeytynyt sairaaksi ja kykenemättömäksi jatkamaan liikettään\nsekä ottanut ison rakennuksen lähellä Lontoota, ollen aikovinaan\nantaa asuntoja vuokralle elannokseen. Kaikesta päättäen tuntui hän\nkäsittävän, että veli jostakin syystä tahtoi kotimaahansa palattuaan\noleskella tuntemattomana ja kaikilta ihmisiltä rauhassa.\n\nSiten avautui meille ovi, jonka olimme katsoneet koko elämämme ajaksi\nmeiltä sulkeutuneen. Me päätimme kaikessa salaisuudessa palata\nsynnyinmaahamme. William kiitteli sisarensa järkevyyttä ja ilmotti\ntämän arvanneen oikein siinä, että hän tahtoi tulla takaisin kokonaan\nuutena miehenä. Vieläpä toisi hän mukanaan mitä rakkaimman ystävän,\njoka myöskin puolestaan lähetti hänelle viisituhatta puntaa. Siten\nteimme tuon köyhän vaimon perheen rikkaaksi; ja kuitenkin petti\nurheuteni, kun oli ratkaiseva askel otettava, enkä uskaltanut lähteä.\nKun William ei suostunut hievahtamaankaan ilman minua, niin pysyimme\nalallamme vielä kaksi vuotta, pohtien mitä tehdä.\n\nMinulla ei ollut ainoatakaan ystävää maailmassa, enkä\ntiennyt miten olisin voinut käyttää suuria varojani mihinkään\nhyväntekeväisyystarkotuksiinkaan. Siten olin ensimäisen lahjotukseni\ntehnyt tuolle naiselle, jonka aulis ystävällisyys veljeänsä kohtaan\nilmaisi jaloa ja hyväntekeväistä luonnetta; ja toivoin hänen avullaan\nsaavani toiminta-alaa vastaiselle elämälleni. Mutta, kuten sanoin,\nennen lopullista Englantiin lähtöä valtasi minut mitä tuskallisin\nepäröiminen, samalla kun Williamin sisar yhtämittaa valitteli, että me\nnähtävästi emme lopultakaan luottaneet häneen ja hänen huolenpitoonsa,\nvaikka olimme korvaamattomassa määrässä saattaneet hänet kiitollisuuden\nvelkaan.\n\nViimein aloin taipua ja sanoin Williamille:\n\n\"Veli William, jos lupaat minulle pari kolme seikkaa, niin lähden\nreippaalla mielellä Englantiin.\"\n\n\"Annas kuulua\", huudahti William.\n\n\"Ensinnäkään et saa ilmaista itseäsi Englannissa ainoallekaan muulle\nomaisellesi kuin sisarellesi -- et ainoallekaan. Toisekseen täytyy\nmeidän pitää täyspartamme ja edelleenkin käydä kreikkalaisista.\nKolmanneksi emme saa milloinkaan julkisuudessa puhua englantia, ja\nneljänneksi elämme aina yhdessä ja olemme veljeksinä.\"\n\nWilliam suostui kaikkiin ehtoihin, mutta englanninkielen kaihtaminen\nolisi hänelle vaikeinta, vaikka hän siinäkin kohdassa yrittäisi\nparhaansa. Jätettyämme suuria rahasummia isompien ulkomaisten\nsatamakaupunkien pankkeihin me läksimme laivalla Genuasta ja saavuimme\nrauhassa perille niin ylellisin varustuksin kuin itämaalaiset pohatat\nkonsanaan. Jonkun aikaa myöhemmin minä menin naimisiin uskollisen\nsuojelijattareni, Williamin sisaren kanssa, ja olen paljoa onnellisempi\nkuin ansaitsen.\n\nOlen selkeästi ilmaissut teille palanneeni Englantiin, ensin rohkeasti\npaljastettuani millaista elämää olen ulkomailla viettänyt. Siksi on\nminun parasta jo heti lopettaa, jotteivät jotkut olisi halukkaita liian\ntarkoin tiedustelemaan vanhaa ystäväänne KAPTEENI BOB'ia.\n\n\n\n"]