Päivärinnan teos sisältää kertomukset Suku-ylpeys ja Tahdon voima. Ensimmäinen tarina alkaa vuoden 1807 Oulun markkinoilta, missä nuoret pohtivat isänmaallisuutta ja sotaan varautumista. Toisessa kertomuksessa seurataan köyhän pojan pyrkimyksiä kohti parempaa elämää ja hänen kamppailuaan alkoholinkäyttöä vastaan.
Pietari Päivärinnan 'Elämän havainnoita III' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 202. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella,joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen.
Tämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.
ELÄMÄN HAVAINNOITA III
Suku-ylpeys; Tahdon voima
Kirj.
P. PÄIVÄRINTA
WSOY, Porvoo, 1891.
SUKU-YLPEYS.
I.
Oli vuoden 1807 syksy. Oulussa oli silloin markkinat mihin oli kokoontunut väkeä maamme kaikilta kulmilta, kuten tavallista on. Tieto Venäjän hankkeista rynnätä Suomeen oli jo huhuna levinnyt kansankin korviin, ja siitäkös oli kaikilla puheen ja miettimisen aihetta.
Keskellä toria nähtiin parvi iloisia poikia, jotka päin yhteen seisoivat ja vilkkaasti keskustelivat jostakin asiasta; iloinen raitis nauru purskahti välisti puhujain huulilta ja olipa tuo nauru joskus niin voimallinen, että oli potkaista päästäjänsä seljälleen.
Kun pojat tuossa niin iloisesti haastelivat, tulla tepasteli parvi tyttöjä poikia kohden; pojat eivät huomanneet heidän tuloansa, niin olivat he kiintyneet puheeseensa. Kun tytöt tulivat poikien kohdalle, seisahtuivat he, ikäänkuin kuunnellaksensa heidän puhettansa.
"Jos vain venäläinen on niin rohkea, että uskaltaa tulla meidän maahamme, niin näissä kämmenissä hieromme me hänet yhtä pehmeäksi kuin naurispaistikaisen", sanoi tyttöjen juuri seisahtuessa eräs pitkänsolakka, valkotukkainen ja sinisilmäinen poika nyrkkejänsä puristellen.
"Venäläiset eivät ole juuri niin helppoja vanutettavia, sen he ovat useammasti kuin kerran toteen näyttäneet; enempää kuin kevytmielisiä sanoja tarvitaan voimallista vihollista vastustaessa", sanoi etevin tyttöparvesta, ja niin olivat tytöt sekaantuneet poikien keskusteluun.
Poikaparvi pyörähti nyt tyttöihin päin; he huomasivat kauniin sukupuolen olevan heidän vastustajansa.
"No, mitä meidän siis pitäisi tehdä teidän mielestänne?" kysyi äsköinen poika harmista punastuneena.
"Työllä ja totuudella näyttää, että teillä on isänmaa, jonka edestä voipi tarvittaessa kuolla", vastasi tuo äkäinen, miellyttävän näköinen tyttö ujostelematta, hieno hymy huulillansa.
"Niinkö luulet, ettemme voi sitä tehdä?" kysyi poika puoli-kiivastuneena.
"Suurin ennakkokerskaaja on useinkin suurin pelkuri ja tyhjäntoimittaja", sanoi tyttö vakavasti.
"Sinä olet minussa loukannut kaikkia Suomen poikia ja laskenut lauseita, joita et voi toteen näyttää. Sen minä sanon kaikkien Suomen poikien nimessä sinulle ja samassa kaikille tytöille, ettemme pelkää enempää vihollista kuin omaa henkeämmekään, kun kysymys on isänmaan pelastamisesta; vielä elää Suomen pojissa esi-isäin henki", sanoi poika puolisuuttuneena.
"Saapa nyt nähdä! Kauan ei tarvinne odottaa, ennenkuin on täytymys ryhtyä sanasta tekoon", sanoi tyttö jäykästi.
Herra tiesi kuinka kauan olisi poikien ja tyttöjen välillä kestänyt tuota puoleksi todellista, puoleksi leikillistä sanakiistaa, ellei eräs asiaankuulumaton tapahtuma olisi sitä katkaissut.
Juuri kun tyttö lausui viimeisiä sanojansa, ajaa karautti eräs juopunut mies ratsain virkulla hevosellaan täyttä vauhtia poika- ja tyttö-parvea kohden. Kukaan heistä ei huomannut lähenevää vaaraa, niin kiintyneitä olivat he puheeseensa. Kun tuo hurja ratsastaja tuli aivan likelle, havaitsivat useat hänet ja väistivät, mutta tuo väittelevä poika ei huomannut selin olonsa vuoksi, ennenkuin ratsastaja ajoi hänen päällensä ja hän kaatui – niinkuin näytti – kuolleena hevosen jalkoihin. Hevonen oli lyönyt kaviollaan ison haavan hänen otsaansa.
II.
On kulunut joku vuorokausi. Erään kaupungin laidalla olevan pienen talon pienessä kamarissa hourailee sairas. Nuori poika on hän. Usein hapuilee hän käsillänsä ympärillensä ja sanoo: "vihollinen on maassa, nouskaa, pojat, häntä miehissä vastustamaan! Ei yksikään teistä saa olla pelkuri, sillä tytöt jo ennakolta häväisevät meitä. – Se saakelin tyttö! hän särki sydämeni loukkaavilla sanoillaan, mutta vielä enemmän säihkyvillä silmillään ja – ja – voi kuinka hän oli kaunis ja isänmaallista tulta täynnä!"
Niin houraili sairas, mutta yötä päivää valvoi hänen vuoteensa vieressä eräs hento nainen, josta sairas ei mitään tiennyt. Kahdesti päivässä kävi lääkäri sairasta katsomassa, tutkimassa hänen tilaansa ja määräämässä mitä milloinkin oli tehtävä. Nuori nainen kuunteli huolella lääkärin määräyksiä, ja noudatti niitä tarkoin. Kun lääkäri oli poissa, otti nainen vaarin sairaan pienimmästäkin liikahduksesta ja äännähdyksestä. Siinä oli hän heti jäähdyttämässä hänen polttavaa otsaansa, kouhottamassa ja vilpastuttamassa hänen tulistuneita pään-alusiaan, antamassa rohtoja ja suunkastetta, ja sitä hän teki uupumatta, väsymättä.
"Kuinkahan luulette käyvän, herra tohtori?" kysyi nainen eräänä kertana kun lääkäri tutki sairaan tilaa.
"Joll'ei kuume anna kohta perään, niin on hän mennyt mies", sanoi lääkäri päätään pudistaen.
Nainen huokasi raskaasti.
Jonkun päivän takaa sanoi lääkäri, tutkiessaan sairaan tilaa: "aivokuume on tauonnut, minä toivon."
Nainen huokasi nytkin, mutta hän hypähdytti tietämättään jalkojaan, sillä se oli toivon huokaus.
Lääkärin määräyksestä lisättiin nyt valoa huoneeseen, joka tähän saakka oli ollut melkein pimeä.
Toisena päivänä sen jälkeen raotti sairas silmiään. Tuo nuori nainen oli kurotuksissa sairaan ylitse, sillä hän oli häntä tarkastamassa. Sairaan hajanainen katse kohtasi naisen kasvot ja riutuneella äänellä sanoi hän: "voi! missä minä olen?"
"Sinä olet hyvässä turvassa, ole huoletta! Lääkäri on sinut käskenyt olemaan rauhassa", sanoi nainen, ja sairas raukesi taas horroksiin.
Seuraavana päivänä avasi taas sairas silmänsä ja katsoi hoitajatartansa.
"Voi Jumala! Sinäkö se olet?" huudahti hän.
"Minähän se olen. Lupaahan nyt olla rauhassa ja hiljaa, niin minä kerron sinulle enemmän kun paranet; sinä olet vielä kovin heikko", sanoi nainen.
Sairas totteli.
Seuraavana päivänä julisti lääkäri vaaran olevan ohitse ja hänen apunsa tarpeettoman, semminkin kun sairaalla on niin hyvä hoitaja, niinkuin hänen sanansa olivat.
Sairas tuli aina terveemmäksi ja hän voi ruveta hoitajansa kanssa keskustelemaan.
Lukija jo huomannee, etteivät sairas ja hänen hoitajansa olleet ketään muita kuin nuo silloiset riita-toverit tuolla torilla.
Hoitaja tiesi jo tarkoin, ken hänen riitakumppaninsa ja hoidettavansa oli. Hän tarvitsi ne tiedot sen vuoksi, että voi antaa tiedot hänen kotiinsa, mitenkä markkinamiehen oli markkinoilla käynyt. Nyt noita tietoja hankkiessaan oli hän saanut selville, että hoidettavansa oli ylipuolesta, maakunnan vahvimman, Repola nimisen talon Heikki niminen, ainoa poika. Kirjallisesti antoi sairaan hoitaja Repolaan tiedon, että Heikki oli saanut markkinoilla vähäisen vamman, että hän on lääkärin hoidettavana ja paranee pian niin että voi terveenä tulla kotiinsa; omaan kotiinsa oli hän myös antanut tiedot, minkä tähden hän niin kauan viipyy; molemmat nuo tiedot olivat tarpeellisia, sillä muutoin olisi heidän tähtensä kodeissa tultu levottomiksi.
Niin. Hoitajattarella oli tieto, ken hänen hoidettavansa oli, mutta Repolan Heikillä ei ollut vähintäkään tietoa, ken hänen hoitajansa oli.
Sairas oli valveella, vaikka vielä heikkona. Hän katseli salaa tuota punaposkista ja kaikin puolin kaunista ja miellyttävää silloista väittelykumppaniaan ja nykyistä suurinta hyväntekijäänsä, kun hän, tietämättään että häntä tarkastellaan, toimi heidän nykyisen, yhteisen pienen toimeentulonsa hyödyksi.
"Kuinka sinä olet joutunut tänne minua hoitamaan? Puhu! Minä en ole enää kovin heikko", sanoi sairas.
"Muistatko, minkä turman sait tuolla torilla?"
"Muistan. Luulen tämän taudin saaneeni sen hurjan ratsastajan hevosen kavioista?"
"Aivan niin. Entäs mitä sitten seurasi?"
"En, sitä en muista vähääkään."
"No, minä kerron sen sinulle. Sinä pyörryit, mutta kaikki luulimme sinun kuolleen. Useimmat lähtivät hurjaa ratsastajaa kiinni ottamaan, mutta turhaan, sillä hän lensi kuin nuoli. Toinen osa ihmisistä juoksi kauhistuneena pois ja pian olin minä yksin sinun tykönäsi. Minä kyyristyin sinua katsomaan ja huomasin veren virtanaan vuotavan otsastasi. Heti sivalsin minä huivin päästäni ja sidoin sillä haavan niin lujaan, ettei se enää juossut. Sitten pyysin jonkun paikalle tulleen henkilön katsomaan ettei sinulle tulisi mitään vahinkoa, ja niin lähdin minä hakemaan huonetta, johon toimittaisin sinut. Semmoisen löysinkin täältä laitakaupungista, sillä komeoita huoneita ei minulla ollut varaa vuokrata. Tänne kannoimme sinut armeliasten ihmisten avulla. Täällä olen sinua hoitanut koko sairautesi ajan, yötä ja päivää; lääkärin apua olen myös hankkinut. Sinun ja omaan kotiini olen antanut tiedot, ett'eivät he pelkäisi; sinun kotiisi vähän keveämmät, omaani todelliset. Siinä kaikki mitä tarvitset tietää", kertoi neito.
"Sinä olet paljon nähnyt minusta vaivaa", sanoi poika liikutettuna.
"Se oli minun velvollisuuteni."
"Ethän edes tuntenutkaan minua!"
"Mutta kuitenkin olit sinä suuressa avun tarpeessa."
"Ja olimmehan juuri riidelleet."
"Emmehän toki hengen, jos kohtakin isänmaallisissa asioissa."
"Ken, herran tähden, sinä sitten olet, joka niin paljon olet pakotta vaivaa päällesi ottanut?"
"Olen sotamiehen tyttö."
"Ja mistä?"
"Siikajoelta."
"Nimesi!?"
"Isäni nimi on Kuula."
"Entä oma nimesi?"
"Liisa on minun nimeni", sanoi tyttö ja huokasi raskaasti.
"Joko olet vanha?"
"En vanha, enkä nuorikaan."
"Kuinka sitten?"
"Kahdeksantoista."
"Vieläkö isäsi elää?"
"Vielä, hän on parast'aikaa sotapalveluksessa."
"No, miten voit saada tohtorin liikkeelle ja miten olet voinut hankkia rohtoja ja muita tarpeita tällä ajalla?"
"Minulla oli siksi varoja."
"Voi, voi Liisa! Paljon olet sinä uhrannut tietämättömän asian eduksi, tuntemattoman miehen hyväksi!" sanoi Heikki ja katsoi kummastuksin kaunista, jaloa tyttöä.
Liisa loi katseensa alas.
"Minä olen aina noudattanut sitä ajatustapaa, jonka isäni on opettanut, että minun töissäni olisi enemmän kuin sanoissani", sanoi hän sitten ujosti.
"Voi! älä puhu enää niin, Liisa. Sinulla on jalo sydän, sen tunnen nyt. Nyt ymmärrän mitä tuolla pienellä kiistallasi tarkoitit silloin tuolla torilla, ja saatpa nähdä, että minä otan neuvostasi vaarin", sanoi Heikki.
"Jumala suokoon niin käyvän!" sanoi Liisa hiljaa.
Niin keskustelivat nuo niin kummallisesti yhteen sattuneet nuoret ja tulipa heille tuossa keskustelussa monta ennen tuntematonta asiaa ilmi.
Heikki parani terveeksi; hän maksoi Liisalle kaikki mitä hän oli kuluttanut, mutta vaivoistaan ei Liisa ottanut mitään, vaikka kuinkakin toinen olisi tarjonnut.
Heidän olisi pitänyt nyt erota, mutta ero oli kummallekin raskas, ja pitkä äänettömyys seurasi tuota vaikeata tilaa. Vihdoin otti Heikki Liisaa kädestä kiinni ja sanoi: "paljon olet uhrannut minun tähteni, mutta vielä paljon enemmän vaadin sinulta, vaadin itseäsi kokonaan omakseni."
Tyttö ei ottanut kättään pois; hän kallisti päänsä Heikin rinnalle ja kuiskasi: "kuinka se on mahdollista niin äveriään talon pojalle ja sotamiehen tyttärelle?"
"Kahta yksineuvoista ei erota mikään, ja eihän sotamies ole mikään kunniaton ihminen. Mitään esteitä en pelkää, kun vain saan sinun suostumuksesi" – – he kallistuivat toisiansa kohden ja sulkivat toisensa syliinsä.
"Hyvästi, Liisa! Pian käyn minä sinua tervehtimässä", sanoi Heikki viimein, irtauttaen itsensä yhteisestä syleilystä.
"Hyvästi, Heikki", kuiskasi Liisa, ja niin he erkanivat.
III.
Iso oli ilo Repolassa, kun Heikki tuli tervennä kotiin. Vielä isommaksi tuli se, kun saatiin tietää, että Heikillä oli ollut niin alttiiksi antautuvainen ja uhrautuvainen hoitajatar. Heikki oli koko kuvausvoimansa kyvyllä sen vanhemmilleen selittänyt, vieläpä hän selitti hoitajattarensa kauneuden ja jalon luonnonkin, niin hyvin kuin taisi. Miksikä niin? Syy on aivan selvä: Heikki pelkäsi jotakin, toivoi jotakin; kummallinen ristiriitaisuus yhdessä ja samassa asiassa.
Heikki tiesi ja tunsi Pohjanmaan äveriään ja rikkaan talonpojan aatelisen suku-ylpeyden, tiesi ja tunsi, ett'ei tuo ylpeys ollut vielä koskaan antanut heidän lastensa mennä köyhiin naimisiin, ei pojan valita itsellensä köyhää tyttöä elämänsä kumppaniksi. Jos joku oli rohjennut sen tehdä, oli hän armotta ajettu tyhjänä pois kotoa, ja isän ja äidin sydän, rakastavien rakkaus ja sydänten asia ei semmoisessa tapauksessa tullut koskaan kysymykseen.
Tuommoisen aateli-ylpeyden tunsi Heikki vanhemmissaankin ja sitä pelkäsi hän. Hän oli sydämestään rakastunut sotamiehen tyttäreen, Kuulan Liisaan. Hän tahtoi hänet tavalla tahi toisella saada omaksensa, mutta vanhempiensa mieltä ei hän olisi tahtonut loukata. Siinä tarkoituksessa että se hyvää vaikuttaisi hänen vanhemmissaan oli hän ylistänyt rakastettunsa avuja ja odotti vanhempiensa myötätuntoisuutta sydämensä asialle, sitä toivoi Heikki.
"Jumala johdatti tuon sotamiehen tyttären siihen, hän on sinun henkesi pelastaja ja varmastikin jalo ihminen", sanoi Repolan isäntä, Heikin isä, kun kuuli poikansa kertomuksen.
Heikki toivoi.
"Minä rakastan tuota tyttöä sydämestäni, sallikaa, isä, saaha minun hänet omakseni", sanoi Heikki rohkaistuneena.
Isän kasvot synkistyivät.
"Sotamiehen tyttö, köyhä tyttö!" sanoi isä viimein kolkosti.
"Niinhän hän on, mutta hän on jalo ihminen, isä; niin kuin tiedätte on hän pelastanut henkeni", myönsi ja muistutti Heikki.
"Repolan talon asukkaaksi ei ole vielä koskaan tuotu kerjäläistä, ja siitä suvun kunnia, eikä sitä tuoda vielä nytkään, sen takaan. Palkitse kerjäläisen vaivat niin runsaasti kuin tahdot, mutta meille häntä et koskaan tuo", sanoi isä kolkosti.
Suku-ylpeys oli laskenut tuomionsa.
"Mutta kumminkin, isä, täytyy minun saaha Kuulan Liisa, köyhä sotamiehen tytär omakseni", sanoi Heikki päättävästi.
Totinen rakkaus oli tehnyt päätöksensä.
"Siinä tapauksessa käytän kaikkea sitä valtaa, joka minulla on omaisuuteeni ja lapseeni", sanoi isä synkästi.
Sen enempää ei puhuttu, sillä Heikki tunsi isänsä, mutta ei isä poikaansa.
Heikki nakkausi vuoteeeseen suullensa maata, ja selvään huomattiin hänen itkevän.
"Mitä tuo poika itkee, mitä on hänelle tapahtunut?" kysyi Heikin äiti sen nähtyänsä.
"Hän itkee kerjäläistyttöä", sanoi isä.
"Vai niin! Varmaan tuota, jota hän niin kauniiksi ja jaloksi kuvaili. Heitä, poika-rukka, pois turhat miettimiset, ne eivät kumminkaan menesty", sanoi äiti.
Aamu tuli, mutta Heikkiä ei enää ollutkaan Repolassa; tyhjä oli Heikin kamari, tyhjä hänen vuoteensa. Hän oli mennyt, oli jättänyt Repolan ja vanhempansa; todellinen rakkaus oli voittanut vanhempain rakkauden ja lapsuuden kodin.
Ollessaan laillisessa ijässä meni Heikki pappilaan, otti sieltä papinkirjansa ja alkoi astella.
"Nyt on Heikki mennyt, nyt ei ole enää meillä Heikkiä", hätäili äiti, kun hänen lähtönsä tuli tunnetuksi.
"Kyllä routa porsaan kotiin tuopi", sanoi isä yhtäkaikkisesti.
Toteutuiko tuo sananlasku? Senpä saamme nähdä.
Mihin ohjasi Heikki askeleensa? Siikajoelle, pieneen sotamiehen torppaan – Liisan luo.
Sydämellinen oli siellä vastaan-otto ja vielä sydämellisemmäksi se tuli, kun Heikki ilmoitti olevansa niin tyhjä mies kuin tässä näkyy ja että hän aikoi nyt ruveta sotamieheksi. Silloin sulki Liisa Heikin syliinsä ja sanoi: "Sinä, Heikki, olet parempi mies kuin luulinkaan."
"Sinä olet, Liisa, minut tehnyt hyväksi, vieläpä kahdessa kalliissa asiassa, joista en ennen tietänyt mitään; olet nimittäin opettanut minut rakastamaan jaloa sydäntä ja isänmaata, ja olenpa näyttävä sinulle, rakas Liisa, että osaan muutakin tehdä, en vain korskeasti puhua, sillä tunnustanpa nyt täydestä sydämestä, että tuo kerskaukseni tuolla torilla olikin vain todellakin muiden matkimista, ulkokullattua tyhjää kerskausta", sanoi Heikki.
"Katsokaa, rakas äiti! Tässä on minun sulhaseni, vaikk'en ole tohtinut teille siitä mitään virkkaa, asiaa kun en ole voinut oikein totena pitää – tuo haavoitettu poika tuolla markkinoilla. Hän on nyt köyhempi kuin minä ja rupeaa sotamieheksi", esitteli Liisa.
"Jalo, kaunis nuorukainen on hän. Jumala teitä siunatkoon!" sanoi Liisan äiti ja kyyneleet valuivat alas pitkin hänen puoleksi lakastuneita poskiaan.
Kauaa ei viivytty ennenkun molemminpuolisella suostumuksella päätökset olivat tehdyt. Heikki päätti lähteä Ouluun oppimaan sotamiehen temppuja ja sitten, kun hänestä tulee kelpo sotamies – sitten päättävät he liittonsa Liisan kanssa, jonka he olivat solmineet.
Huomen-aamulla lähtikin jo Heikki. Hän saapui onnellisesti perille ja pääsi heti siellä harjoitus-komppaniaan, ja hän äkseerasi niin ahkerasti, että maa tömisi ja hiki otsasta valui.
IV.
Vuosiluku on muuttunut. Talvi on vähän yli puolivälin. Venäläiset ovat jo rynnänneet vihollisina maahan; huhut ovat siis toteutuneet. Kaksipäinen Venäjän kotka oli iskenyt kyntensä Suomen jalopeuraan.
Suomalaiset ovat aina olleet lailliselle hallitsijallensa uskollista kansaa, vereen ja henkeen asti uskollista. Suomi oli Ruotsin kanssa ollut yhteydessä seitsemän vuosisataa. Sillä ajalla oli Suomi saanut kristinuskon ja lakinsa, ja muutoinkin oli se kohonnut inhimillisessä sivistyksessä. Uskollisesti ja urhoollisesti seisoivatkin suomalaiset ruotsalaisten rinnalla kaikissa heidän taisteluissaan ympäri Eurooppaa, kastellen tuoreimmalla verellänsä vieraita maita, ansaiten siten kalleimmalla maksulla kunniaa emämaalle, usein silloinkin, kun oma maa kärsi kovaa vihollisen sortoa ja hävitystä. Kansan suussa kulkevat tarut, jotka jokainen lapsikin tunsi, venäläisten tekemistä tuho- ja hirmutöistä, semminkin isonvihan aikana, olivat päällepäätteeksi sytyttäneet rakkautta Ruotsia, vihaa ja inhoa venäläisiä kohtaan. Kun kaiken tämän otamme lukuun, oliko kumma, että koko Suomi katseli kauhulla venäläisen maahan ryntäystä ja että kansassakin vallitsi kiihkeä taistelun himo?
Me olemme nähneet kansassa olevan tuota sotaista intoa, ennenkuin sota oli alkanutkaan, ja nyt kun se oli alkanut, eneni into isommaksi.
Sen innon elähyttämänä lähti Heikkikin pois Oulusta, aikoen niin mennä säännölliseen taisteluun isänmaan edestä. Ensinnä toki meni hän Kuulan torppaan, ainoain ystäviensä kanssa tuumittelemaan retkestänsä ja hyvästit heille sanomaan.
Heikki oli niin innoissaan, että päätti lähteä etelä-Suomeen, päästäksensä jo ensimäisissä kahakoissa taistelemaan. Hupaisen yön oltuansa rakastettunsa ja tulevan anoppinsa seurassa, jolloin ei joudettu nukkumaan, lähti Heikki jo seuraavana aamuna aikaisin tallustelemaan etelää kohden, monenkertaisten sydämellisten ja kyyneleillä kastettujen onnentoivotusten seuraamana.
"Muista, rakkaani, ettet petä koskaan veljiäsi etkä isänmaatasi! Petturi ansaitsee ja kantaa ikuisen häpeän", sanoi Liisa Heikille itkunsa seasta viimeiseksi sanakseen.
"Jumala olkoon koko Suomen sotajoukon ja sinun turvanasi!" huusi Liisan äiti vielä Heikin jälkeenkin, vapisevalla äänellänsä.
Heikki ei jaksanut puhua mitään; hän lähti, käsiä puristettuansa, äänettömänä astuskelemaan, mutta kuumat kyyneleet valuivat pitkin hänenkin miehekkäitä kasvojansa.
Samalla viikolla ehti Heikki Hämeenlinnaan ja pääsi mukanaan olevan suosituskirjeen avulla majuri Hertzen'in johtamaan Uudenmaan jääkärikomppaniaan.
Kun Heikki tuli Hämeenlinnaan, oli Klingspor jo silloin Suomen sotaväen ylimäisenä päällikkönä. Jokainen suomalainen tietää, kuinka arka, pelkuri ja kunnoton sotapäällikkö hän oli. Urhea väki paloi tappelun halusta ja hammasta purren tottelivat he ylipäällikön antamia peräymis-käskyjä. Niin alotettiin tuo kuuluisa pakoretki, jonka vertoja tuskin historia tietää. Siellä täällä tehtiin vain sen verran vastarintaa, että Klingsporin lihavat lihavadit ja väestön muonavarat saatiin pelastetuiksi, siinä kaikki. Missä vain Suomen väki sai kääntyä päin, siinä osoittivat he, ett'eivät he ole paon häpeätahraan vikapäät. – Niin kiireistä oli tuo pako, että kun meikäläiset lähtivät Hämeenlinnasta Maaliskuun alkupuolella, olivat he Siikajoella jo Huhtikuun kahdeksantenatoista päivänä! – –
Nyt oli Heikkikin taas likellä rakkainta ystäväänsä, morsiantansa, mutta minkälaisella sydämellä ja tunteilla? Paon saastainen häpeä painoi raskaasti hänen sydäntänsä.
Suomalaiset olivat asettuneet pohjoispuolelle Siikajokea, kirkon-kylään; he tarvitsivat levähtää kiireisen marssin ja tiheäin vihollisen torjumisien vuoksi, sillä viholliset kihisivät aivan suomalaisien kantapäillä.
Kun suomalaiset olivat asettuneet kortteereihinsa, astui Heikki päällikkönsä eteen ja pyysi parin tunnin lomaa.
"Sotamiehelle ei voi antaa lomaa silloin kun vihollinen on aivan kintereillä", sanoi päällikkö jyrkästi.
"Parin tunnin kuluttua olisin minä paikallani, olisin käynyt vain omaisiani tervehtimässä", lisäsi Heikki ujosti.
"Meidän muidenkin on täytynyt jättää omaisemme, eikä ole auttanut pyrkiä heitä lellittelemään", sanoi urhea päällikkö kolkosti.
Vedet kierahtivat silloin urhoollisen soturin silmiin.
"Minulla on tässä likellä enemmän kuin omaisia. Minulla on morsian, jonka kanssa teimme ikuiset liitot juuri kun lähdin sotariveihin. Hänelle olisin vain käynyt sanomassa hyvästit, sillä minä en aio paeta tämän etemmäksi. Paon häpeätahra on koko Suomen armeijan niskoilla. Koko Suomi katsoo meitä ylön ja naisetkin pilkaten kauhistuvat kunnottomuuttamme. Morsiameni on kerran jo varannut minua pelkurimaisuudesta, mutta minä voin ennen kuolla kuin kantaa tätä muiden pakottamaa pelkurin häpeää. Tottahan vihollinen on niin armollinen, että pelastaa minut kuolemalla tästä häpeän tuskasta, ja silloin on morsiameni kunnioittava minua koko ikänsä pelkäämättömänä soturina. Antakaa anteeksi, herra majuri! mutta niin olen päättänyt, minä ja moni muu", puhui Heikki sortuneella äänellä.
Nyt oli vuoro majuri Hertzen'in silmiin kyyneleitä nousta.
"Urhoollinen Repo! (Se oli Heikin huutonimi). Sanotko niin? Se on ääni, joka minunkin sydämessäni on kauan hämäränä soinut, mutta nyt se selkeni ja kirkastui. Pako on häpeällinen työ, se on tosi. Jo aikoja olen havainnut sinut urhoolliseksi mieheksi ja muutoin en olisikaan korottanut sinua aliupseeriksi, mutta en toki olisi sinussa luullut tuommoista teräkseltä kalskahtavaa tulta löytyvän. Mene Jumalan nimeen morsiamesi luo, mutta muista parin tunnin päästä olla paikallasi", sanoi majuri liikutettuna.
Heikki kiitti, kumarsi ja lähti.
V.
Kuulan torppa oli Siikajoen kirkolta puoli penikuormaa etelään päin, Pattijoen ja Siikajoen välillä, eikä aivan kaukana maantiestä.
Luvan saatuaan hankki Heikki heti itsellensä talonpoikaisen puvun, jonka hän puki ylleen sotamiehen pukineen sijaan. Sitten hän kiireesti, kaukaa haarratellen, samosi metsiä myöten tuohon torppaan, joka oli hänelle niin rakas. Sinne pääsikin hän onnellisesti, mutta mikä hämmästys käsitti hänet sinne tullessansa. Liisaa ei ollutkaan, rakastettu oli poissa, venäläiset olivat hänet juuri vähää ennen Heikin tuloa vieneet vangittuna pois. Liisan äiti oli vain puolipyörtyneenä autioksi paljastetussa mökissä; hän ei voinut muuta tehdä kuin väännellä käsiänsä ja huutaa: "voi minun lastani, voi minun lastani! voi niitä jumalattomia vihollisia".
Heikki ei neuvotellut kauaa. Oitis sieppasi hän vanhan Kuulan vaatteuksen, housut, takin ja karvalakki-reuhkan; ne solmisi hän nyyttiin. Sitten lähti hän iskemään vihollisen jälkiä.
Kauan ei tarvinnut hänen sitä tehdä, ennenkuin hän joutui vihollisen etuvartijain kynsiin. Venäläiset ottivat hänet kiinni, syynäsivät ja tutkivat hänet tarkasti, mutta mitään asetta tai muuta vaarallista eivät he häneltä löytäneet, tuon nyytin vanhoja vaatteita vain. Heikki teki itsensä niin yksinkertaisen ja iloisen näköiseksi kuin suinkin vain voi ja venäläiset päästivät hänet irti, vieläpä taputtivat häntä poskelle ja sanoivat: "dobra musikka!" Sen jälkeen sai hän mennä minne halutti.
Oli puhtokunta, jossa oli useampia taloja; eräs niistä oli aivan lähellä tiheää metsää; osa Venäjän väestä oli majoittunut niihin taloihin. Heikki käänsi askeleensa tuota metsän likellä olevaa taloa kohden ja kun etuvartiat olivat hänet kerran läpi päästäneet, eivät viholliset hänestä suurta lukua pitäneet; toki he kumminkin vielä tarkastelivat Heikin. Nyyttinsä porstuaan heitettyänsä, astui hän tuohon suureen vanhaan tupaan.
Tupa oli vihollisia täpisten täynnä ja siellä oli Liisakin. eräs pitkä ja roteva vihollisen upseeri pyrki parhaillaan tyttöä halailemaan ja tyttö antoi hänelle ehtimiseen niin voimallisia tyrkkäyksiä, että upseeri tollahteli tuotakin tuokemmaksi. Toiset venäläiset nauroivat täyttä kurkkua upseerin huonosti onnistuneille yrityksille. Niin olivat asiat Heikin tupaan tullessa.
Heti huomasi kiusattu tyttö Heikin ja hän päästi pienen parahduksen, mutta ei Heikki arvellut hetkeäkään, vaan hän astui kiusaavan upseerin luo ja antoi samassa hänelle semmoisen korvapuustin, että hän lensi tuotakin tuokemmaksi seljällensä. Sen tehtyä töytäsivät sekä Heikki että Liisa ulos ovesta. Porstuassa sieppasi Heikki nyyttinsä, töytäsi sen sivumennessään Liisalle ja sanoi: "juokse metsään päin"; itse lähti hän juoksemaan toista suuntaa kohti, toiseen taloon päin. Liisa teki kuten käskettiin ja heti nyytin suusta tapasi hän paperilipun, johon oli lyijykynällä kirjoitettu sanat: "Pue ensi tilassa nämä vaatteet yllesi ja pelasta itsesi – huomenna minä tappelen. Hyvästi!"
Viholliset eivät lähteneet Heikkiä takaa ajamaan; kentiesi eivät he hyväksyneet tuota tytön kauneuden hurmaaman raa'an upseerin ilkitekoa; he päästivät vain sydämellisen naurun, nähtyään minkä navakan korvapuustin Heikki hänelle antoi. Mutta niin pian kun puustin saanut upseeri tointui kuperkeikastaan, sivalsi hän aseensa seinältä ja lähti Heikin jälkeen; Liisaa ei hän ennättänyt nähdäkään, sillä hän oli jo metsässä. Niin pian toipui huimauksen saanut upseeri, että hän oli melkein Heikin kannaksilla ja päälliseksi oli takaa ajaja nopea juoksemaan. Eksyttääksensä takaa ajajaansa juoksi Heikki toisen talon ison navetan ja ladon solaa kohden. Mutta nyt sattui toisesta talosta tulemaan eräs toinen vihollinen, jonka sylissä oli sotaväen limppuja niin paljon kuin pysyi.
Hänelle morahti takaa ajava vihollinen jotain ja juuri kun Heikki kerkisi solaan, oli limppu-venäläinen solan toisessa päässä häntä vastassa ja takaa-ajajan pistin välkkyi hänen takanaan. Jo luuli Heikki tuhon itsellensä tulevan, mutta samassa hän huomasi, ett'ei leipä-venäläisellä olluttaan aseita ja ilman sitä oli hänen sylinsä limppuja täynnä. Häntä kohden töytäsi Heikki kaikella voimallaan ja seuraus oli semmoinen, että limpun kantaja paukahti seljälleen ja limput romahtivat pitkin kujaa, jossa ne tahraantuivat kelpaamattomiksi, sillä solassa oli paljon lokaa. "Jei ponimaju", ärjyivät ryssät, mutta sillä välin kannikoitsi Heikki jo kaukana vainioin seljällä, häntä oli mahdoton enää saavuttaa.
Samaan aikaan nähtiin hennon, nuoren ja kauniin nuorukaisen kävelevän poispäin vihollisen majakoista, metsästä aukialle, sille suunnalle, jossa ei vihollisen etuvartioita ollut, eikä luultu tarvitsevan; hänellä oli vanhat kuluneet vaatteet päällä ja karvalakki-reuhka päässä. –
Neljännes tuntia myöhemmin lupaustansa oli Heikki komppaniiassaan; hän ilmoitti itsensä päällikölle ja päällikkö ei rangassut Heikkiä tuosta neljännes-tunnista, jonka arvaamattomat seikkailut olivat häneltä vieneet.
VI.
Yö oli kulunut, uusi päivä tullut, mutta tuo päivä toi uusia vaivoja ja ponnistuksia, uusia iloja ja murheita, uusia toivoja; mainerikas oli se päivä.
Tiheitä viholisparvia alkoi jo näkyä joen etelärannalla. Se laajeni ja taajeni ja kiireesti loivat he pattereita ja asettivat tykkejänsä niihin. Sillä välin oli Klingspor, tuo ankaran varova marsalkka, täydessä touhussa pelastamaan muonakuormiansa, kuten ennenkin. Venäläiset rupesivat nyt kiivaasti päällekäymään ja melkeinpä aivan syyttä, sillä eihän nuo siivot suomalaiset sen enempää vaatineetkaan, eivätkä sen enempää heidän etenemistään häirinneet, kun vain saivat muonansa korjatuksi, että jaksoivat tuota yhtämittaista pakoaan jatkaa, ylipäällikkönsä käskystä. Paljon saaneet ja vielä enempää vaativat viholliset eivät olisi suoneet suomalaisille sitäkään vähäistä etua, vaan tahtoivat anastaa vielä heidän muonansakin.
Klingsporin muonat joutuivat niin ahtaalle, että täytyi ruveta vihollisen vauhtia hiljentämään. Osa suomalaisista sai sen tehdäkseen, samalla kuin toinen osa korjasi muonan kuormastoihin ja laittoi ne tielle. Vihollista oli hillitty jo neljättä tuntia; kuormastot olivat jo menossa, samoin Klingspor, sillä hän luuli nyt kaikki tehneensä mitä tehtämän piti.
Jo annettiin käsky vihollisia pidättäville parville peräymiseen ja kaikki tottelivatkin käskyä, mutta kah; eräs parvi tuolla joella, se ei peräydy askeltakaan, vaikka vihollinen melkein ympäri jo sitä piirittää. Se oli majuri Hertzen'in joukko ja siinä parvessa on Heikkikin.
Ennen peräymiskäskyä sanoi majuri Hertzen rinnallaan taistelevalle Heikille:
"Aiotko, Repo, pitää eilisen sanasi?"
"Ett'enkö pakene?"
"Niin."
"En askeltakaan; en kehtaa. Mieluumpi on tähän kaatuminen kuin häpeällinen pako."
"Oikein Repo! Samoin olen minä päättänyt. Koska olet niin urhoollinen, niin lähde nyt tarkastelemaan vihollisen asemaa, erittäinkin patteria, ja jos nahkasi terveenä säilytät, tuo tiedot minulle; sitten me ryntäämme."
"Heti paikalla, herra majuri."
Heikki lähti.
Jokitörmän ja pensasten suojissa hiipi Heikki vaaralliselle vakooja-retkellensä. Erään talon huoneitten suojassa nousi hän törmälle. Siitä hän konttasi erään huoneen seinän viereen ja niin hän hiipi huoneelta huoneelle. Kun hän erään huoneen nurkasta pilkisti toiselle seinälle, kurkisti samassa eräs roteva vihollinen toiselta puolen nurkkaa, niin likellä, että heidän nokkansa olivat yhteen koskea. Molemmat vainolaiset tunsivat heti toisensa, sillä tuo vihollinen ei ollut mikään muu kuin Heikin morsiamen vangitsija, jolle Heikki oli eilen niin navakan korvapuustin antanut.
Koston himossaan päästi venäläinen riemuhuudon, samassa sujutti hän painetinsa seinää vasten Heikkiä kohden niin paljon kuin jaksoi. Notkeasti kuin ankeriainen syöksähti Heikki syrjään ja useampia tuumia syvälle purskahti vihollisen painetin kärki kuivaan honkaiseen seinään. Niin kävi, mutta samassa tuokiossa putosi vihollisen oikea käsi verisenä maahan – Heikin miekka oli katkaissut sen. Vihollinen kaatui ja Heikki lähti taas tutkimusretkillensä.
Kun Heikki oli saanut tarpeelliset tiedot vihollisen asemasta, palasi hän majurin tykö. Hän oli juuri kertomassa majurille havainnoitaan, kun tuo suomaton peräymiskäsky annettiin, ja majuri kuunteli Heikin kertomusta levollisesti huolimatta vihollisen kiertotuumista yhtä vähän kuin peräymiskäskystäkään.
Adlercreutz'in tarkka silmä huomasi kohta, että Hertzen'in joukko oli vaarassa, ja hän antoi kohta käskyn ryhtyä sen pelastamiseen. Kun tuo pelastus-joukko kääntyi viholliseen päin, Hertzen'in joukko jo täyttä vauhtia ryntäsi vihollisen keskustaa kohden. Pelastajat seurasivat jäljessä. Ensi ryntäyksellä puhkasivat he vihollisen keskustan ja nyt vasta oikea ottelu alkoi. Kanuunat alkoivat uudestaan jyristä, kiväärit paukkua, painetit alkoivat verisen paininsa ja kiväärin perät kovan kolhintansa. Tappelun jyrinä lennätti sanoman jo pakotiellä oleville Döbeln'ille ja Palmfeldt'ille, jotka kohta kääntyivät päin ja hurraata huutaen töytäsivät tappelun tuoksinaan. Pian olivat viholliset viskatut etelä-puolelle jokea, mutta siellä tekivät he kanuunainsa ja huoneitten suojassa kovaa vastarintaa.
Hertzen lähti nyt joukkoinensa vihollisen patteria valloittamaan. Kuulia satoi kuin rakeita, mutta huikeasti ryntäsivät suomalaiset vain eteenpäin, huolimatta jos joku heidän riveistään kaatuikin. Heikki oli noiden ryntääjien etunenässä, ja juuri kun he olivat patterille pääsemäisillään, siis aivan kanuunain suun edessä, rupesi vihollinen tykkiniekka sytyttämään raehauleilla ladattua kanuunaa, mutta samassa tuokiossa lensi tulilanka sytyttäjän kädestä ja hän itse patterille seljällensä. – Eräs talonpoikaisissa vaatteissa oleva nuorukainen oli seipäällä lyönyt sytyttäjän kädestä sytyttimen pois ja itse sytyttäjän kumoon. – Sillä välin olivat suomalaiset rynnänneet patterille ja nyt ammuttiin, pistettiin, kolhittiin, lyötiin ja pian oli viholliset patterissa sullottu yhdettömäksi. Kanuunat käännettiin nyt entisiä omistajiaan kohden. Suomalaiset kävivät kaikkialla urheasti päälle ja eipä aikaakaan, niin oli vihollinen juoksujalassa kaikkialla pakosalla etelää kohden.
Suomalaiset olivat voittaneet, tappelu-tanner oli heidän ja vihollinen oli pakosalla; kaksinkertaisen voiman ja rohkeuden tunsivat he nyt rinnoissaan.
"Me emme paenneet, herra majuri", sanoi Heikki hymyillen Hertzen'ille tappelun loputtua.
"Niin, me emme paenneet ja vieläpä voitimmekin ja niin loistavasti. Häpeä-pilkku on nyt verellämme päältämme pesty, ja totta puhuen, urhoollinen Repo, suurin kunnia voitostamme oikeastaan tulisi sinulle, sillä sinussa ensi kerran selkeni tuo seisomisen ajatus vastoin ylipäällikön käskyjä", sanoi majuri, puristaen Heikin kättä.
"Ei niin, herra majuri. Minä olen vain täyttänyt pienen osan tässä suuressa yhteisessä työssä", sanoi Heikki, katsellen veristä säiläänsä.
VII.
Seuraavana yönä ei joudettu nukkumaan Siikajoella, sillä siellä iloittiin onnen ensi-aamun koittehessa. Tuo oli Suomen sotajoukon iloa. Mutta eräässä pienessä syrjäisessä mökissä näyttää olevan surua. Pahasti haavoitettu henkilö makaa siellä elämän ja kuoleman rajalla. Himmeä talikynttilä palaa pöydällä, lähettäen heikkoa valoa huoneeseen. Lääkäri koettelee huolellisesti sairaan valtimoa ja muuttaa ehtimiseen jää-kääreitä hänen päänsä ympärille; haavoitetun olkapään päällä on myötäänsä jään surtolla täytetty rakko. Muori, pulskea soturi istuu synkän ja surullisen näköisenä sairaan pääpuolessa, eikä hänen katseensa käänny hetkeksikään pois sairaasta.
"Kuinkahan luulette käyvän, herra tohtori?" kuiskasi soturi viimein.
"Heikko hän on, mutta Jumalan avulla voisi hän tointuakin, vaikk'ei hänessä ole verta jälellä enempää kuin kärpäsessä, mutta hänen valtimonsa tykytys tuntuu nyt jo paljoa paremmin", sanoi huolellinen sota-lääkäri.
Soturi huokasi helpommin.
Tovin päästä sanoi lääkäri:
"Nyt minä voin heittää sairaan teidän haltuunne, minun pitää vielä tänä yönä käydä monessa paikassa; hoitakaa vain sairasta niinkuin minä olen käskenyt."
Verisellä, karkealla kädellään otti soturi lääkärin kädestä kiinni ja puristi sitä äänetönnä, sillä hänen sydämensä oli jotain niin täynnä, ettei hän voinut puhua.
Tuon pienen mökin akka tuli soturille avuksi ja yhdessä he hoitivat sairasta.
Kun soturi oli aamupuoleen muuttamassa kylmää käärettä sairaan pään ympärille, raotti sairas silmiään ja hänen katseensa kohtasi soturin.
"Heikki!" kuiskasi sairas tuskin kuultavasti.
"Niin, paras ystäväni", kuiskasi soturi vuorostaan, kallistuen sairaaseen päin.
Sairas painoi silmänsä jälleen kiinni ja vieno puna nousi hänen kauniille ja kalpeille kasvoillensa; näyttipä siltä kuin hän olisi nyt tahtonut väkisinkin elää.
"Sinä et ole pelkuri, et isänmaan petturi, sen olen omilla silmilläni nähnyt; väärin olen sinua tuominnut – te voititte", sanoi taas tovin päästä sairas katkonaisesti kuiskaten.
"Me voitimme, armaani, mutta liian kalliin uhrin se minulle maksoi", sanoi soturi värisevällä äänellä.
"Sinun tähtesi tahdon minä elää – häpeämme on poistettu, Heikki", sanoi sairas ja ojensi terveen kätensä Heikkiä kohden, jonka tämä otti hellästi omaansa.
Sanomaton autuus näkyi lepäävän sairaan kauniilla, naisellisilla kasvoilla.
Naisellisilla?!!! Aivan niin.
Olemme jo ennen maininneet vihollisen patteria vastaan rynnäkköä tehtäessä erään talonpoikais-pukuisen nuorukaisen lyöneen kanuunan sytyttäjältä tulilangan pois ja sytyttäjän kumoon. "Tuo meidät pelasti, hurraa! eteenpäin pojat!" kuultiin silloin Hertzen'in huudahtavan. Sittemmin nähtiin saman nuorukaisen, vihollisen kanssa käsikähmässä ollessa, huimivan ja hutkivan vihollisia seipäällänsä minkä ennätti. Tulisessa tappelun tuoksinassa ei kukaan joutanut nuorukaisesta sen enempää lukua pitämään; vasta sitten kun sodan liekki oli sammunut, ruvettiin tarkastelemaan kaatuneita ja haavoitettuja. Heikki oli patterilla tarkastajien joukossa ja ensimäiseksi kohtasi hänen silmänsä maassa makaavan, talonpoikais-puvussa olevan nuorukaisen. Tuntui kuin suuri jäämöhkäle olisi jysähtänyt Heikin sydämeen, sillä hän aavisti ja pelkäsi jotakin. Heti meni hän tuon oudon, kaatuneen nuorukaisen tykö ja käänsi häntä katsoaksensa onko hänessä vielä henkeä. Kuka voipi kertoa Heikin hämmästyksen, kun hän tuossa kaatuneessa tunsi oman morsiamensa, Liisan. Hän oli muuttanut säveämmän miehenpuolen puvun päällensä ja silti ei Heikki häntä tuntenut. Heti sitoi Heikki haavoitetun vuotavan olkapään, laittoi hänet kantopaareille ja kantoi hänet muiden avulla tuohon syrjäiseen mökkiin. Sitten juoksi hän hakemaan sota-lääkärin, joka heti tuli ja sitoi haavan paremmasti. Parvi vihollisia pääsi patteria valloitettaessa pakoon ja heitä takaa ajettaessa lennättivät he laukauksen ja se haavoitti Heikin morsiamen.
"Hyvästi nyt, armaani; minun täytyy sinut jättää Jumalan ja hyväin ihmisten huostaan, isänmaa kutsuu minua", sanoi Heikki aamulla rakkaalle sairaallensa.
"Hyvästi, Heikki! Ole vastakin urhoollinen", sanoi sairas, nähtävästi virkistyneenä.
Heikki lähti ja meni suoraan majurin luo ja kertoi hänelle kaikki tapahtumat.
"Jalo olet itse, mutta jalo on sinulla morsiankin. Hänellä on suuri osa ihanasta voitostamme", sanoi urhoollinen päällikkö ja kyyneleet nousivat hänen tunnokkaasta sydämestään.
Huomattava on, että Heikki ennen lähtöänsä toimitti haavoitetulle morsiamellensa tarpeellista hoitoa.
VIII.
Aikaa on kulunut. Taistelut ovat taistellut, voitot ovat voitetut, ilot iloittu, tappiot ovat tapatut, surut surtu. Sodan verinen liekki on tauonnut ja Venäjän kaksipäinen kotka on katkaissut seitsensatasen siteen ja korjannut Suomen mahtavien siipeinsä suojaan. Semmoinen oli sodan lopputili. Suomen soturien syy se ei kuitenkaan ollut, että niin kävi, sillä he taistelivat monilukuisempaa vihollista vastaan, niinkuin karhut, joilta pojat ovat pois otetut. Syy oli marsalkan, Klingsporin, joka ei kyennyt urhean Suomen väen mainehikkaita voittoja hyväksensä käyttämään, eikä sitä johdattamaan. Toinen iso syyllinen oli silloinen Ruotsin kuningas, Kustaa IV Adolf, joka omia mielettömiä oikkujaan seuraten ei kuunnellut viisaampien neuvoja eikä laittanut vähäiselle Suomen väelle tehoisaa apua, vaan heitti heidät ja maan oman onnensa nojaan. Näyttipä siltä kuin suomalaiset olisivat hukkaan taistelunsa taistelleet, turhaan verensä vuodattaneet, mutta eipä niinkään. Venäjän silloinen lempeä ja jaloluontoinen keisari, Aleksanteri I, rupesi enemmän kuin kukaan muu edellinen hallitsija kunnioittamaan Suomen kansaa. Minkä vuoksi? Senkötähden että hän oli valloittanut heiltä maan? Ei sentähden, vaan sen vuoksi, kun tuo kourallinen väkeä teki hänen mahtaville laumoillensa niin urheaa vastarintaa, että hänellä oli työ, tuska niitä saaha lannistumaan. Senpä vuoksi hän sanoikin: "Suomen kansa on korotettava kansain joukkoon". Senpä vuoksi hän soikin Suomelle erikoisen valtiollisen aseman, vieläpä hän lisäsikin niitä etuja ja oikeuksia, jotka Suomella Ruotsin yhteydessä ollessaan oli.
Heikkikin on palannut taisteluista takaisin. Kunniamerkkeinään toi hän kiväärin kuulan reidessään ja ison arven poskessaan, jotka osoittivat, ettei hän suinkaan ollut huonoimpia valtiollista asemaamme laatimaan.
Heikki toimii nyt toisilla aloilla, taloudellisilla nimittäin, sillä heti sodasta palattuansa osti hän rappiotilassa olevan tilan, jota hän rupesi työllä ja toimella voimaan panemaan – Liisan kanssa tietysti, sillä hän oli Heikin sodassa ollessa täydellisesti parantunut, ja kun Heikki palasi sodasta, haki hän heti Liisansa ja otti hänet omaksensa. Yhdessä he sitten hyörivät elämänsä eduksi ja eipä viipynyt kymmentäkään vuotta, ennenkuin heidän rappio-tilansa oli hyvässä, elättävässä kunnossa ja ennenkuin heillä oli useampia kauniita – – perillisiä. Liisa piti kiväärin kuulaa Heikin reidessä ja arpia poskessa suurimpana kunnianaan ja usein hän sanoi: "minun Heikkini ei ole ollut, eikä ole kehno mies".
Kuula, Liisan isä, ei enää palannutkaan kotiin vainotantereelta. Hän kaatui Koljonvirran tappelussa, sillä hän kuului Sandels'in osakuntaan. Hän ei siis nähnyt vävypoikaansa, jonka kanssa hänellä oli ollut yhteinen kallis työ. Mutta Liisan äiti oli heidän tykönänsä ja hän kiitteli, Heikin mielestä liiaksikin, Jumalaa siitä että oli saanut niin kelpo vävyn.
Repola? Niin, niin Repola! – Suku-ylpeys oli siellä pysynyt täydessä voimassa perille asti. Kun Heikin isäkin näki, ettei "routa porasta kotiin tuonutkaan", otti hän ottopojan, jolle hän antoi kaiken omaisuutensa. "Saapa nyt Heikki nähdä, mitä se hänelle maksaa, kun olisi kerjäläisen taloon tuonut", oli Repolan ukko silloin sanonut. Kun tuo ottopoika oli saanut tavarat haltuunsa, rupesi hän juoppoa, tuhlaria ja irstaista elämää viettämään ja ennen pitkää olivat Repolan suuret omaisuudet menneet kuin tuhka tuuleen. Heikin äiti kuoli harmista ja ukko joutui sokeana – ruodulle! Tuota lankeemuksensa vikaa ei ukko ottanut ollenkaan omaksi syyksensä, syytti vain onnettomuudestansa poikaansa Heikkiä, kun hän oli muka tottelematon ja saattoi hänelle tämmöisen onnettomuuden.
Heikki ei voinut hyvällä omallatunnolla tiedossaan pitää isänsä kurjaa tilaa; hän lähti noutamaan isäänsä tykönsä asumaan ja saamaan parempaa hoitoa. Mutta olipa niin ja näin, jos ukko myöntyi ollenkaan Heikin tuumiin, niin syvästi oli hän paatunut omaa, vastaansa rikkomatonta lastansa kohtaan. Heikki sai kaikki lapsen rakkautensa liikkeelle panna, kaiken hellyytensä ilmi tuoda, kaikki kyyneleensä puristaa, ennenkun isä vastaanotti poikansa luonnollisesta lapsen rakkaudesta lähteneen jalon tarjouksen.
Nurpealla mielellä ja vähäpuheisena eleli sitten ukko poikansa kodissa. Miniälleen ei ukko leppynyt koskaan, sillä hän piti miniäänsä suurimpana syyllisenä köyhtymiseensä, kun hän muka oli vietellyt hänen poikansa. Vaikka miniä koetti kaikella hellyydellä kohdella appiansa, ei se kuitenkaan mitään auttanut, ja kun Liisa yritti ukolle jotain puhua, sanoi tämä äreästi: "mitä sinä kerjäläinen puhut".
"Enpä ole niinkään kerjäläinen, koska voimme appeni kanssa yhdessä elää", sanoi Liisa semmoisissa tapauksissa ja meni nauraen pois.
Suku-ylpeys ei ollut vieläkään lannistunut!
Voi, voi! Monta tuskaa ja surua, monta katkeraa perheellistä riitaa, monta taloudellista mullistusta, monta ennenaikaista kuolemaa on tuo inhottava suku-ylpeys maailmassa tuottanut ja harvat tuolle salakarille joutuneet siitä eheänä pääsevät. Lankeemuksen tuottaa se, mutta kenelle? Useimmin ylpeydelle itselle, harvemmin sille, jota kosto tarkoittaa, sillä Jumala aina auttaa oikeaa asiaa.
Kauan, kaikkien kunnioittamina ja hyödyllisinä yhteiskunnan jäseninä elivät Heikki ja Liisa.
TAHDON VOIMA.
Pieni oli kylän takalistolla oleva Perälän uudistalo. Pienet olivat vielä talon tiluksetkin, joita vasta toinen miespolvi koki laajennella, raivaamalla vähän kerrallaan korven lonkeroita. Edellinen miespolvi oli jo väsynyt, taistellessaan kovaa luontoa vastaan ja laskenut päänsä lepoon. Paljon ponnisteli Perälän nykyinenkin Juho isäntä, elättääkseen vaimoansa ja niitä kymmentä lasta, jotka Jumala oli heille lahjoittanut. Kovasti oli työtä tekeminen, jos oli mieli niin monilukuisen perheen kanssa elää ja toimeen tulla tuossa vanhoilta taloilta hylyksi jäänneessä korven kolossa. Kovaa vastarintaa Juholle tekivät ne lukemattomat petäjien ja kuusien kannot, joita kyläläiset, vuosikymmeniä takaperin, ennen Perälän talon alkamista, olivat hirret hakanneet ja vieneet rakennus-aineiksensa. Sitkeästi vastustivat tuhoa ne hylyksi jääneet aarniopuut, jotka eivät olleet kyläläisille kelvanneet, ja uskollisina liittolaisina yhdistyi edellisiin jäljempää kasvanut nuori metsä. Voimia ja ponnistuksia kysyivät Juholta ne kivet, jotka maan muodostuksen aikoina olivat sattuneet matkallansa jäämään levähtämään Perälän tiluksille, vähääkään aavistamatta, että he siihen jäisivät niin kauvaksi, ja että he vielä kerran olisivat kyntömiehen tiellä.
Näyttipä siltä kuin Juhon ponnistukset olisivat olleet kaikki turhat noin mahtavaa ja monilukuista vastustaja-kuntaa vastaan – – mutta kuitenkin – askel askeleelta otti hän voiton heistä. Yhden ja toisen aarnio-puun juuret hakkasi hän poikki juurikirveellänsä; sitten pani köyden puun latvaan ja veti sen kumoon, hakkasi rungon haloiksi ja veti ne kotiinsa, palamisellansa ensimäisiä kustannuksiaan palkitsemaan. Kantoin juuret kopisteli Juho kaatuneesta maasta puhtaaksi ja vyörytti ne sitte suurella vaivalla yhteen läjään. Siinä saivat ne sitten kuivua, jonka tehtyä hän antoi nuot voitetut, ankarat vastustajansa kaikki kuluttavan tulen nieltäväksi. – Yhden ja toisen kiven alle kaivoi Juho kolon, asetti alle paksun hirsi-vivun, jonka avulla väänsi kiven ylös ja vieritti sen sitten, kankien avulla, tekeillä olevaan kiviaitaan, niin että tämä taas sai vuosituhansia kestävän, vaikka vähäisenkin lisäyksen. Jos sattui niin iso kivi olemaan Juhon valloituksen tiellä, ett'ei hän voinut sitä vipujensa avulla nostaa ylös, eikä kivi-aitaan saada, nouti hän läjästänsä tervasjuurakoita, asetti ne tuon vastusta tekevän kiven päälle ja sytytti ne palamaan. Tuota tuimaa elementtiä säikähti kivi niin, että se, suuresti poksahdellen, halkeili ristiin rastiin, ja kun valkea sammui, oli kivi niin moniin osiin jakaantunut, että ne jaksettiin saada liikkeelle. Noin voitti Juho alan, jonka ne kannot ja kivet olivat ennen allansa ja siis omanansa pitäneet.
Väliin kun hän oli iltamalla kovin väsyksissä ja uuvuksissa päivän ponnistuksista, huokasi Juho raskaasti ja epätoivo tahtoi valloittaa hänen mieltänsä; sillä työn paljous, vastustajainsa lukuisuus, lujuus ja taipumattomuus, näyttivät voittamattomilta. Niinä hetkinä meni hän ilotonna ja murheellisena kotiansa, mutta siellä tuli vastaan hänen lempeä vaimonsa, niin iloisen ja hilpeän näköisenä. Hänkin kyllä oli koko päivän vakaasti seisonut yhteisen ja ankaran elämän kuorman alla, vaan vielä jaksoi hän olla iloinen ja lempeä, vielä jaksoi hän kiiruhtaa miehensä tykö, riisumaan hänen päältään nokisia ja rapakoisia vaatteita; vielä jaksoi hän sanoa ystävällisiä ja lohduttavaisia sanoja työstä väsyneelle miehellensä ja laittaa hänelle illallista; vielä jaksoi hän hypätä kehdon luo, ruokkimaan ja tuudittamaan heidän nuorinta ja asemaansa kyllästynyttä lastansa, ja kah! eihän Juho jaksanut vastustaa tuota elämän autuuden hehkua; jo tuntui kohta hänen sydämensä paljoa kepeämmältä. Hän meni syömään illallistansa ja vaimo hyöri vaan yhä taloudellisissa toimissa ja askareissa, yhtä suurella alttiiksi antavaisuudella, yhtä suurella rakkaudella miestänsä ja lapsiansa kohtaan kuin ennenkin. Iloiset ja huolettomat lapset juoksentelivat lattialla ja tekivät viattomia lasten leikkejänsä, pyrkien väliin kilvalla isän syliin. Pienokainen kehdossa oli tyyntynyt äitinsä välityksestä ja katseli myhäillen isäänsä luottavasti silmiin ja – eipä aikaakaan, niin olivat kaikki Juhon elämän murheet poistuneet ja kaikki epätoivon synkät haamut haihtuneet kuin savu tuuleen. Kun hän vielä päälliseksi sai yönsä rauhassa nukkua rakkaiden omaisiensa keskessä ja niin virkistää väsyneitä raajojansa, nousi hän taas aamulla iloisena ja raittiina, uhkarohkeana astui hän taas kovan korven rintaan ja kahta ankarammin ryhtyi hän valloitustoimiinsa; sillä hän tahtoi voittaa ja hän oli saanut tahdollensa voimaa kodin lemmestä ja tulevaisuuden toivon kirkas säde valaisi nyt hänen sieluansa.
Näin taisteli Perälän Juho kunniakasta taisteloansa, ei miekoin, vaan kirvein ja auroin, ja noilla aseilla valloitti hän vähitellen alaa ihmis-asunnoille. Viimein hän rupesi saamaan lisä-väkeä tuohon taisteloonsa, sillä kymmenkunnan vuoden päästä rupesi hänen takanaan pyörimään hänen vanhimmat lapsensa. Pientä oli tuo varaväki, mutta rohkeasti astuivat he aamuisin isänsä jäljessä jylhän korven rintaan ja alkoivat siinä toimia mitä voivat. Ainahan tuolla oli jotain, joka heitäkin totteli: milloin siellä oli joku pieni irti revitty pensas, risu tai puun palanen, jonka he jaksoivat kantaa loimoavaan nuotioon; milloin sieltä tuli esille joku pieni kivi tai kanto, jonka he jaksoivat kantaa entisiin kohoihin ja kasoihin; milloin he taas kiepsuivat lisä-painona isänsä laittaman vivun nenässä, kun joku kivi tai kanto oli maasta ylös väännettävä, ja noin olivat he kaiket päivät isällensä vähäisenä apuna, josta hän tunti suuren lohdutuksen sydämessänsä.
Paitsi ahkeruutta oli Perälän Juhossa toinenkin hyvä ominaisuus: hän osasi säästää, ja näiden kahden avunsa turvissa tuli hän viimein siihen tilaan, että voi hyvinä vuosina perheinensä omistaan toimeen tulla. Ja jos tuli katovuosi, söivät he pettua, sillä Juho pelkäsi velkaa pahemmin kuin kuolemaa.
Kuitenkaan ei hän ollut semmoinen mies, joka olisi työtä tehdessään joutunut pelkäksi aineellisuuden orjaksi, käsittämättä ihmisen korkeampaakin kutsumusta. Ei, vaan hän oli jo pienestä poikasesta pitäin ahkera lukemaan ja urkkimaan kaikenlaisia hyödyllisiä tietoja; kirjoittamaan oppi hän myös jo nuorena, melkein niinkuin itseksensä.
Juho oli syntynyt köyhistä vanhemmista, joilla ei ollut pojallensa perinnöksi jättää maallisia rikkauksia, mutta kumminkin oli heillä jättää hänelle jotain jalompaa ja kalliimpaa, nimittäin Jumalan pelkoa, jonka he istuttivat poikansa sydämeen. Nuorena oli jo Juho jäänyt orvoksi ja mailman myrskyjen valtaan, mutta nuot hänen sydämeensä kylvetyt totuuden siemenet olivat kaikissa hänen elämänsä kohtaloissa suurena ohjeena ja lohdutuksena. Ne olivat aina valaisevana lamppuna hänen elämänsä sumeina hetkinä ja ne estivät hänen horjumasta niissä vaaroissa, joita maailmassa on niin runsaasti tarjona. – Olipa se jalo ja kallis perintö. Mikä on sen rinnalla suurikaan maallinen perintö, jonka koi syö ja ruoste raiskaa?
Nuorena oli Juho joutunut vieraalta leipäänsä ansaitsemaan, mutta hyvällä, sävyisällä käytöksellään ja suoralla, rehellisellä elämällään, saanut pian kaikkien ihmisten suosion ja kunnioituksen. Aikaisin oli hän jo oppinut säästämään ja joka vuoden palkastaan saanut säästöön, mitä ei välttämättömästi tarvinnut tavalliseen vaatteukseensa. Tuolla tavalla aloitti Juho elämänsä aamua ja pitkitti sitä täyteen miehen ikään asti, jolloin hän rakastui erääsen siveään ja Jumalaa pelkääväiseen Leena nimiseen piikatyttöön. Heistä tuli pian aviopari ja Juholla oli senverran vuosisäästöjänsä tallella, että hän voi lunastaa häviämäisillään olevan Perälän uudistalon; sillä tavalla Juho oli tullut Perälän isännäksi.
Edellisestä jo tiedämme, että Perälän Juholla ja Leenalla oli lapsia. Ensimäinen heidän lapsensa oli poika, jolle pantiin nimeksi Mikko, kaimaksi ja muistoksi Juhon isä vainajalle. Jo aikaisin näytti hän erinomaisen tarkkaa ymmärrystä ja käsitystä ja hänen lapselliset ja sukkelat lauseensa ja vastauksensa poistivat usein ne sumut isän sydämestä, joita elämän huolet väliin sinne synnyttivät. Mikko oppi niin pian kelpo lukijaksi, että se näytti tapahtuneen melkein niinkuin itsestänsä; ei tarvinnut muuta kuin aakkoset hänelle asettaa, niin sanat ja lauseet selkenivät itsestään, ja mikä vielä ihmeempi, Mikko käsitti kohta luettunsa sisällyksen!
Kun poika kasvoi isommaksi, havaittiin hänessä semmoinen opin halu, että sitä oli mahdoton vastustaa. Hänen isänsä oli välttävä kirjoittaja ja sen ohessa vielä oivallinen luvunlaskija. Pian omi Mikko nuot vähäiset opin säteet isältänsä ja pian oli hän paljon etevämpi isäänsä kummassakin aineessa! Kaikkien näiden tähden herätti hän pian huomiota kaikissa niissä virkakunnissa ja asianomaisissa, jotka tulivat käsittelemään Perälän Mikon kirjoituksia, sillä hän oli jo aikaisin ruvennut kyläläisilleen kirjoittelemaan kaikenlaisia asiakirjoja.
Juholla oli muutamia oppikirjoja, joita hän oli nuoruudessaan itsellensä hankkinut, esim. luonnon oppikirja, maatiede, fysikka ja kemia. Ne luki pian Mikko niin tarkoin päähänsä, ettei sitä kohtaa niissä kirjoissa löytynyt, joita ei hän olisi muistanut ja joista ei hän olisi tuonut selvää tehdä!
Pitäjän kirkkoherra huomasi pian pojan erinomaiset luonnonlahjat. Tyydyttääksensä tätä erinomaista opinhalua, ohjasi hän Perälän esikoista useissa aineissa ja lainaili hänelle useita tieteellisiä kirjoja, joita Mikko ahkerasti tutki. Eräänä kertona kummasteli joku pojalle itselleen kuinka hän oli niin hyvä oppimaan kaikkia aineita.
"Minusta on hyvin ihme, kuin te kummastelette sitä, jos joku ihminen oppii jotain! Totuushan on itsestänsä selvä, jonka tähden ei siinä luulisi olevan paljon oppimista", sanoi Mikko kysyjälle vastaukseksi.
Luulisi kai, että Perälän Mikko kadotti kaiken halunsa kovaan maantyöhön, mutta niin ei ollut laita. Hänen lukemisensa, oppimisensa ja tieteilemisensä eivät tehneet häntä yhtään haluttomammaksi, laiskemmaksi ja saattamattomammaksi ulko-askareihin, vaan hän teki työtä kuin "ajakka" ja oli joutuisa ja kunnollinen kaikkiin talonpojan tehtäviin, joihin hän oli jo lapsuudesta tottunut. Hän ei ollut koskaan raskaalla ja alakuloisella mielellä, vaan iloisena ja raittiina teki hän mitä käskettiin, ja tytöstä päästyänsä hyppeli hän iloissaan kuin peuran varsa. Pian tottui Perälän Mikko myös kaikkiin taloudessa tarvittaviin käsitöihin ja ne tulivat hyvästi ja joutuisasti tehdyiksi.
Puhtaana kaikista paheista niinkuin korven turmelematon kasvi ainakin, ei Mikko ollut ylpeä eikä itsepintainen kotiväkensä eikä kyläläisiensä kesken, vaan hän oli iloinen ja hilpeä. Kaikissa tiloissa ja viattomilla, leikillisillä kokkapuheillansa sai hän jos minkä seuransa pysymään iloisella ja hyvällä tuulella. Noita sanan-solmuja olikin hänellä niin runsas varasto, ett'ei sitä asianhaaraa tullut koskaan esille, johon ei Perälän Mikko olisi osannut viskata äkkiä mausteita ja höysteitä. Useinpa olivat nuot sukkeluudet runolliseenkin muotoon puetut. Näyttipä siltä kuin häneen olisi ollut kätkettynä kaikkien ihmiselämän tapauksien ydin, josta ne kaikissa tapauksissa katkeamatta uhkuivat niinkuin kuivumattomasta lähteestä.
Tuommoisilla luonnon lahjoilla ja elämän tavoilla tuotti Mikko kotitaloonsa paljon kunniaa ja ennen pitkää oli Perälä tärkein, jos kohtakaan ei varakkain paikka yhteiskunnassa.
Kenenkään kynä ei voi kertoa sitä iloa, joka asui Perälän Juhon ja Leenan sydämessä. Eipä he suotta iloinneetkaan, sillä harvallapa oli semmoista poikaa kuin heillä. Kookas, pulskea, täyteläinen, solakka, terve, viisas, jotenkin oppinut, työteliäs, virheetön, viaton, kaikille rakas ja kaikkia rakastava, turmelematon nuorukainen, – olipa siinä vanhemmille ilon ainetta.
Kun Mikko oli parinkymmenen vuoden ijässä, rupesi kirkkoherra puhelemaan pojalle sekä isälle kummia. Hän, näet, esitteli heille, että Mikon pitäisi muka mennä johonkin oppilaitokseen ja ottaa siellä tutkinto, päästäksensä siten johonkin kannattavaan virkaan. Ensimältä tuo esitys tuntui heille molemmille peräti mahdottomalta, mutta kun kirkkoherra lupasi ohjata Mikon lukemista ennen tutkintoon lähtöä, niin rupesi heissä kummassakin kytemään toivon säde ja he suostuivat esitykseen. Siitä herran hetkestä otti kirkkoherra Mikon lukua johtaakseen. Tuskinpa kukaan opettaja on tavannut innokkaampaa ja halukkaampaa oppilasta, kuin kirkkoherra Mikossa. Lukeminen kävi helposti ja oppiaineet tarttuivat kuin naulatut pojan päähän.
Viimein valmistuttuaan, lähetettiin poika erääsen oppilaitokseen tutkintoa suorittamaan. Siellä esitti hän asiansa laitoksen esimiehelle. Tämä ja muu opettajakunta hämmästyivät kovin, kuullessaan anomusta. Metsän korvesta suoraan tullut poika tulee ja pyytää tutkintoa, jotenkin laajoissa oppiaineissa! ajattelivat he keskenänsä ja he pitivät Mikko-raiskan suorastaan mielenvikaisena. Mutta kun poika veti lakkaristaan kirkkoherran antaman suosituskirjeen ja antoi sen koulun esimiehelle, loppui heissä pian tuo ilvehymy, jonka tuo outo asia ensin oli heissä aikaan saanut. Kirkkoherra näet oli kaikkialla tunnettu oppineeksi ja kunnolliseksi mieheksi.
He suostuivat nyt yksimielisesti Mikon pyyntöön. Mikko meni niin loistavasti tutkinnon läpitse, ett'eivät hänen tutkijansa saaneet häntä kiinni missään aineessa. Kaikissa aineissa, joista tuli puhe, antoi hän niin tarkkoja vastauksia, että kaikki kuulijat hämmästyivät. Tutkinnon loputtua kehoitti esimies Mikon jatkamaan lukemistansa etemmäksi yliopistossa, mutta poika sanoi: "ei minua haluta; kun saan vaan todistuksen läpi käydystä tutkinnosta, niin olen tyytyväinen".
Opettajakunta antoi Mikolle kiitoksella hyväksytyn todistuksen kaikissa tutkinnossa esillä olleissa opin aineissa ja sen kanssa lähti Mikko iloisena kotiinsa. Siellä meni hän kohta, isänsä kanssa, pappilaan näyttämään mitä hän oli sillä matkallansa saanut. Kirkkoherra otti Mikon tutkinto-todistuksen. Hän silmäeli ja luki sitä ja rivi riviltä hänen katsantonsa kirkastui. Viimein kääntyi hän Juhoon ja Mikkoon päin ja sanoi: "Yritys on onnistunut paremmin kuin osasin toivoakaan! Ihmeellinen poika on Mikko! Hänessä on totuus ja nero itsestänsä! Todistus on niin hyvä, että virka tulee itsestänsä ja nyt on Mikolla leipää – ijäksi", ja hän tuli ja puristi sekä Juhoa että Mikkoa kädestä ja toivotti heille onnea. Molemmat kiittelivät vuorostansa kirkkoherraa paljoista vaivoistansa ja isällisestä huolestansa Mikon opetuksessa ja sitten ke lähtivät kotia.
Tuliko Mikko nyt haluttomaksi kovaan työhön, kun hän oli noin loistavalla tavalla päässyt opin teille? Ei, eipä suinkaan. Mikko oli turmeltumaton korven poika. Hän ei käsittänyt sitä, että kova maantyö olisi ihmiselle sopimatonta ja halpaa, jota hänen isänsäkin aina teki niin suurella mielihalulla. Sentähden ryhtyikin hän heti kotia tultuansa innokkaasti entisiin askereihinsa, niinkuin ei mitään olisi tapahtunut. Ainoastaan lomahetkinä ja pyhinä istui hän ahkerasti kirjoituksensa ja sanomalehtien ääressä, joita nyt Perälään tuli useita.
Nyt juuri tuli eräs otollinen virka avonaiseksi. Mikko sitä haki ja sai kun saikin. Pian oli Mikko matkalla uuteen ammattiinsa. Hevonen seisoi valjaissa jo Perälän portaan päässä odottamassa, mutta lähdöstä ei tahtonut tulla mitään, sillä Perälässä vallitsi nyt erinomainen suru- ja haja-mielisyys. Oikeutta myöden olisi Juhonkin pitänyt olla hyvinkin tyytyväisen poikansa uuteen onneen, mutta mitenkähän oli, hän ei vaan jaksanut tänään olla oikein iloisella tuulella. Kenties hän oli raskaalla mielellä siitä kun hänen täytyi erota rakkaasta pojastaan. Saattipa olla niinkin mutta saattipa Juholla olla muitakin syitä raskasmielisyyteensä. Saattipa hänen mieltänsä painaa tunto, että hänen rakas poikansa, joka vanhemmilleen oli tähän astui tuottanut vaan pelkkää iloa, saattaisi vielä tuottaa suruakin, sillä hän oli nyt lähtevä avaraan maailmaan, pois isän ja äidin silmien edestä. Viatonna, turmelematonna – yleiseen kunnioitettuna, lähtee hän nyt pois tästä kodista, vastaan ottamaan mainetta, kunniaa, mutta myös vastaan ottamaan – pahennuksia. Niinkuin korven puhdas kukka, tuli hänen poikansa nyt heitetyksi maailman myrskyjen sekaan, joista ei hän tähän asti vielä mitään tiennyt. Jaksoiko hän pysyä seisallaan tuossa elämän hyrskyjen meressä? jaksoiko hän seisoa horjumatta niiden yhä uudistuvissa iskuissa, jotka tulevat joka aika ja joka haaralta ja aina uudistetuissa muodoissa? – Kenties olivat nuot tuommoiset ajatelmat syynä Juhon ahdasmielisyyteen tuona eron hetkenä – oli miten oli, annamme Juhon olla alakuloisena ja miettiväisenä, sillä hänellä on kahdenlainen oikeus siihen, hänellä on–sydän ja hän on – – isä.
Näissä lähdön puuhissa oli aika niin kulunut, että eron hetki lähestyi. Raskaalla mielellä oli Mikkokin nyt eikä ollut saada aikaan hyvästi jättöään. Viimein läheni hän isäänsä, otti häntä kädestä kiinni ja sanoi: "hyvästi, rakas isä! kiitoksia paljon paljoista vaivoistanne ja paljosta rakkaudestanne!" – "Pidä aina Jumala silmäisi edessä, muista mistä olet lähtenyt, äläkä unhota kansaasi, jonka keskellä olet kasvanut!" sanoi isä, yhä pitäen poikansa kädestä kiinni. Kyynelet kimaltelivat molempien silmissä, eikä kumpikaan voinut sen enempää sillä kerralla puhua. Samoin jätti Mikko hyvästi äitinsäkin, joka ilon ja surun sekaisia tunteita itki ääneensä. Sitten vielä tuli veljien ja sisariensa vuoro ja viimein hyppäsi Mikko rekeen ja lähti ajamaan. Kauvan seisoi Perälän perhe vielä huoneitten solalla ja katseli lähtijän jälkeen. Kun Mikko oli kadonnut näkyvistä, palasivat kaikki muut huoneesen, Juho yksin jäi vielä sittenkin kauvaksi aikaa kujalle ja katsoi yhä vaan siihen suuntaan, johon hänen poikansa oli mennyt. Mitä lienee Juhon sydämessä silloin liikkunut, emme tiedä, mutta sen me tiedämme, että kun hän vihdoin kääntyi menemään huoneesen, nousi hänen rinnastansa syvä huokaus.
Paljon ei sinä päivänä Perälässä puhuttu, mutta kaikista vähemmän puhui Juho. Hänellä ei ollut tänään työn halua; synkkänä istuskeli hän vaan. Hän olisi mielellään ollut iloinen nyt, mutta hän ei voinut. Sanomaton tuska tuntui häntä ahdistavan – mikä? – sitä ei hän tiennyt itsekään; mutta siltä vaan nyt tuntui, että hän oli kadottanut paljon, mahdottoman paljon. Tuntuipa siltä kuin hän olisi kadottanut osan omasta ruumiistansa – oikean kätensä; vieläkin enemmältä tuntui Juholle hänen vahinkonsa tuossa kadottamisessa, sillä joku salainen aavistus tunkeusi hänen sieluunsa, että hän oli kadottanut – poikansa. –
Valpas vaimonsa, Leena, huomasi pian miehensä raskaan tilan, sillä hän ei ollut ennen koskaan Juhoansa tuonlaisena nähnyt. Unhottaen oman surunsa, tuli hän miehensä tykö, otti häntä kädestä kiinni, katsoi häntä niin lempeästi silmiin ja sanoi: "miksi sinä, Juhoni, olet nyt noin murheellinen? Eihän sinulla luulisi olevan syytä panna noin pahaksesi lapsesi onnea."
Juho säpsähti. Hän näytti siltä, kuin olisi nyt juuri unesta herännyt. Hän loi terävän silmäyksen vaimohonsa ja toisti pitkäveteisesti "onnea!" Vaimonsa näki ja ymmärsi, ett'ei hänen Juhoonsa mahdu nyt äkkipikaan mikään lohdutus, sentähden heittikin hän koko lohduttamisyrityksensä siihen, ajan parannettavaksi. Vaimonsa ystävällinen ja lempeä puhe ja käytös oli Juhon kumminkin saanut hereille unelmistaan; hän meni työhönsä ja tuolla tavalla tuli elämä vähitellen Perälässä entisellensä.
Moni neito oli jo kauvan aikaa halukkaita silmäyksiä Perälän Mikkoon luonut, mutta nyt kun hän nousi kunniansa kukkulalle, olisi hänen joka tyttö tahtonut omaksensa saada; Mikolle olisi ollut tarjona yksi ja toinen sivistyneestäkin säädystä, mutta hän ei näyttänyt pitävän kenestäkään.
Perälän Juho tiesi aivan hyvin, ett'ei Mikonkaan ollut yksinänsä hyvä olla, sentähden olisi hän niin mielellänsä suonut pojan hankkivan itsellensä puolison. Vieläpä hänen sydämessään oli salainen pelko siitäkin, jos tuo yksinäisyys saattaisi vihdoin Mikon – väärälle tielle. Eräänä kertana kun Mikko Perälään tuli käymään, Juho otti tilaisuudesta vaarin ja vei poikansa kahdenkesken. ** "Etkö ole ajatellut jo valita itsellesi elämän kumppania?" kysyi isä pojaltansa.
"Kyllähän sitä pitäisi, vaan eihän tuota tiedä mitä tekee", sanoi Mikko.
"Sinnehän se meneekin, kun kovin kauan valikoi; viimein luu saattaa kouraan luiskahtaa", sanoi Juho.
"Kumminkin on se jotenkin vaikea tehtävä."
"Ei se ole mikään vaikea, kun ei rupea itsensä kanssa kovin pitkiin neuvottelemisiin. Onhan sinulla tarjona ylhäältä ja alhaalta; valitse se, johon sydämesi parhaiten on mieltynyt!"
"Olisihan minusta mieluinen tuo ... Virtalan Ainakin", sanoi Mikko ujosti.
"Valitse sitten hän!"
Ensi pyhänä kuulutettiin pitäjään kirkossa avioliittoon: Mikko Perälä ja Aina Virtala. – Nuoruuden rakkaus ja ystävyys oli sysännyt syrjään kaikki kunnian kukkuloilla loimoavat tähdet.
Ei yhdelläkään asian ymmärtävälläkään ollut syytä nurkua Mikon vaalia. Kookas, täyteläinen, kaunis ja hyvillä luonnon lahjoilla varustettu neito oli tuo Virtalan Aina. Hänellä oli arvokkaat ja kunnialliset vanhemmat ja he olivat tyttärensä kasvattaneet henkisessäkin kehityksessä, kaikissa niissä sivistysaineissa, joita varakas talonpoika mahdollisesti voi käsiinsä saada. Mutta kaikkein suurimmat Ainan hyveet olivat: puhdas, vilpitön ja tunnokas sydän ja hiljainen, hyvämaineinen ja siivo käytös.
Virtalassa vietettiin kuuliaiset, sillä nyt oli se pyhäilta, jona Mikko ja Aina eusikerran kuulutettiin. Sinnekös nyt kylän nuoriso riensi, toivottamaan onnea nuorelle morsiusparille. Siellä ilo ilolle kävi, sillä ei oltu osattu vähääkään aavistaa, minkä kepposen Mikko teki täällä käydessään. Tosin muutamat kylän neidot ensin olivat vähän nyreissään Virtalaan tullessaan, sillä tämä kihlaus oli usean heidän kaukaisen toimeensa tyhjäksi tehnyt, mutta kun toiset nuorikot ja Mikko ja Aina heitä hetkisen hilpeästi hyvittelivät, yhtyivät ainakin ulkonaisesti hekin toisten iloihin.
Mitäpä siinä muuta oli. Aviokuulutukset kävivät tavallista, laillista rataansa, vihkiminen myös ja niin oli noista molemmista, joita moni kadehti ja vielä useampi ylisteli, tullut aviopari.
Peräläisten kaipausta lieventelivät aika ajoin sydämelliset kirjeet nuorelta pariskunnalta. Kyläläisetkin kävivät kaupunkimatkoillaan aina tervehtimässä nuorta pariskuntaa ja kun he palasivat kotiaan, tulivat he kohta Perälään ja sanoivat: "Terveisiä Mikolta ja Ainalta!" ja noiden terveisten tuojain silmät säkenöivät ilosta ja tyytyväisyydestä. Silloin oli Perälän Juholla tapana aina kysyä: "mitä sinne kuuluu?" Kun se aika tuli, että Juhon mielestä olisi Mikon ja Ainan kotiin pitänyt jotain kuulua, ei hän kaupungista palaaville ja terveisiä tuoville kyläläisilleen kertaakaan unohtanut tehdä tuota "sinne kuulumis-kysymystään", mutta he eivät vaan koskaan tienneet "mitään erinomaisia", ja näyttelipä siltä kuin Juho ei olisi ollut oikein tyytyväinen. Hän, näet, oli saanut päähänsä sen, että Mikon ja Ainan olisi pitänyt saada, tavallisessa luonnon järjestyksessä, perillinen, joka sitten tekisi heidän elämänsä niin kodikkaaksi ja hauskaksi ja joka estäisi heitä joutumasta niihin moniin elämän harhoihin, joita maailmalla on niin runsaasti virittää ihmislapsien eteen; hänellä oli syytä sen pahemmin pelätä, kun onni oli äkkiarvaamatta heille syytänyt murheettoman ja hempeän elämän.
Erään kerran tuotiin taas terveisiä Perälän vanhuksille ja Juho oli oitis valmis kysymän tuojalta vanhaan totuttuun tapaansa: "mitä sinne kuuluu?"
"Ei tuonne mitään erinomaisia kuulu; Aina vaan on niin laihtunut, etten ollut häntä enään tunteakaan", sanoi terveisten tuoja huolimattomasti.
Juho hyppäsi ylös äkkiä kuin kärmeen pistämä ja käveli kiireesti pois, pois yksinäisyyteen, sillä hän oli saanut kuulla jotain semmoista, jota hän ei olisi suonut kuulevansa; – hän aavisti jotain, aavisti – – pahaa.
Sen erän perästä muuttuivat Juhon mielipiteet aivan toisenlaisiksi. Hän menetti nyt kaiken toivonsa, eikä kuullut mielellänsä puhuttavan pojastansa ja hänen vaimostaan. Hän koki kaiken tavoin saada tietoonsa syyn Ainan laihtumiseen, hän sekä kirjoitti Ainalle että kysytti luotettavilla ihmisillä häneltä syytä pahoinvointiinsa, mutta kaikkiin salaisiin ja hiljaisiin kysymyksiinsä sai hän Ainalta vastauksen, että hän on kaiken puolin terve ja että kaikki asiat ovat hyvin.
Yhtähyvin sai Juho tämän jälkeen terveisen-tuojilta kysymykseensä, "mitä sinne kuuluu", yhä hämärämpiä vastauksia. Eräänkin kerran sanoi kysytty: "no – (hän piti väliä ja ikäänkuin haki jotain sanoakseen) – eipä tuonne kuulunut mitään erinomaista", mutta hänen äänensä oli epäsointuinen, kuin olisi hän haparoinut kokoon jotain valhetta ja miehen katsantokin oli epärehellinen; väliin loi hän tutkivan, mutta salaavan katseen Juhoon, väliin loi hän taas katseensa pelkääväisesti maahan. Kaikki terveisten tuojat tästä lähtein alkoivat tulla samanlaisiksi; vaan jos Juho kuinkakin koetti saada syytä selville tuohon ihmisten umpimielisyyteen ja omaan pelkoonsa, ei hän ollut mies sitä saamaan; näyttipä siltä kuin kaikki maailman salakähmäisyys olisi käynyt liittoon häntä vastaan.
Juho parka kävi nyt kovin huolelliseksi. Se salainen pelko ja selittämätön aavistus, joka häntä oli vaivannut siitä hetkestä pitäin, kun hän pojastansa erosi, muuttui nyt suoraksi selittämättömäksi murheeksi. "Aina tuo on niin laihtunut, etten ollut häntä enään tunteakaan" ja ne terveisten tuojain epäselvät lauseet ja jotain salaavat silmänluonnit tunkeusivat aina vaan syvemmälle huolehtivaan isän sydämeen. Hän koetti rauhoittaa mieltään kaikilla keinoilla, mutta mikään ei voinut auttaa, sydän pysyi vaan levotonna ja kysyvänä. Väliin oli Juho oikein vihainen itsellensä, kuin hän joutavia mietti ja murehti, ja silloin hän aina koki itselleen uskotella ja luulotella, että kaikki asiat saattaisivat olla hyvin. Mutta kauvan ei kestänyt tuo tekolevollisuus, sillä nuot murheelliset ajatukset ja aavistukset tulivat pian taas takaisin hänen sydämeensä. Hän ei noita mietteitään ja luulojaan ilmoittanut koskaan vaimollensakaan, sillä ne eivät olleet todistetut itsellensäkään ja hän pelkäsi vaimonsa voimia, ett'eivät ne kestäisi elämän entisien huolien päälle laskea niin suurta lisäsurua, vaikkapa vaan arveluna.
Tuommoisessa asemassa kului taas joku aika. Kirjevaihto Juhon ja Mikon välillä harveni harvenemistaan ja useat Juhon lähettämät kirjeet jäivät kokonaankin vastaamatta; terveiset myös alkoivat harveta. Ei Juho maininnut koskaan kirjeissäänkään Mikolle ja Ainalle sydämensä salaisia luuloja, sillä hän toivoi niin ajattelevina hetkinä, kuin kirjoittaessa on, että kaikki hänen luulonsa toki lienevät vaan pelkkiä houreita.
Mutta muutamana päivänä palasi yksi Juhon luotettava ystävä kaupungista. Hän tuli heti Perälään ja sanoi: "terveisiä Mikolta ja Ainalta", vaan hänen äänensä värähteli noita terveisiä sanoessaan.
"Mitä sinne kuuluu?" kysyi Juho heti synkästi, maahan luoduilla silmillä.
"No – oh! eihän tuonne mitään erinomaisia kuulunut", sanoi tämä ja loi samassa peittävän, epäileväisen, pikaisen silmäyksen Juhoon, jonka kanssa he olivat kahdenkesken.
Juho nousi ylös. Hän läheni ystäväänsä, laski kätensä hiljaa hänen olkapäällensä ja sanoi: "Minä olen kauvan sydämessäni tietänyt, että ihmiset salaavat minulta jotain pahaa; se ei ole oikein, sillä pahaa ei voida silloin poistaa. Sano sinä, ystäväni, kaikki mitä tiedät, minä varustan itseni elämäni kovimpaan koetukseen."
Ystävä huokasi raskaasti eikä vastannut yhtään mitään. Koetettiin pitkittää vaiti-olemalla, mutta koko vaiti-olemisen ajan katsoi Juho ystäväänsä rukoilevasti ja kysyvästi silmiin. Sanat eivät kummallakaan puolen tahtoneet päästä liikkeelle ja Juhon henkeä ahdisti. Kun he hetken aikaa olivat olleet tuossa pinnistyksen tilassa, tunkeusi viimein Juhon suusta kysymys: "noh, ystäväni?"
"Mikko on ruvennut..."
"Mikko on ruvennut mitä tekemään?"
"Juomaan", sanoi ystävä tuskin kuultavasti.
Syvä hiljaisuus sai taas vallan. Tuossa ystävänsä lauseessa kuuli Juho nyt sen salaisuuden, jota hän jo kauvan oli turhaan halunnut kuulla. Mutta noiden asioiden selveneminen mursi ennestäänkin jo pahaa aavistavan ja pelkäävän isän sydämen. Ne tunteet, jotka kärsivän isän sydämessä nyt aaltoilivat, eivät voineet sanoiksi puhjeta, sillä siihen olivat ne liian sekanaiset. Hän istui ääneti ystäväänsä vastapäätä, silmät maahan luotuina mutta hänen rintansa aaltoeli levottomasti ja raskaasti. Ystävä lähestyi viimein Juhoa, otti häntä kädestä kiinni ja sanoi: "Kovan sanoman sanoin sinulle, ystäväni, sinä et näy jaksavan sitä kantaa – sinä näännyt: ei olisi minun pitänyt sinulle ilmoittaa tuota uutista".
"Oikein teit, oikein teit, ystäväni, kuin totuuden ilmoitit! Kovat olivat nuot uutiset ja kovaksi tekivät ne minun nykyisen kohtaloni, mutta parempi on kovakin totuus, kuin imarteleva valhe; kiitos sinulle siitä", vastasi siihen Juho. Hän nousi ylös ja puristi vieraan kättä, mutta ystävä tunsi, että Juhon miehekäs käsi vapisi kuin haavanlehti. "anna anteeksi ystäväni", lisäsi Juho sitten, "minä olen nyt yksinäisyyden tarpeessa".
Ystävä ymmärsi asian painon; hän lähti pois ja Juho meni kamariinsa, jossa hän surussansa vaipui melkein tunnottomuuteen.
Juho joutui kovain sydämen tuskain tähden ruumiillisestikin sairaaksi. Hän ei kyennyt työhön ollenkaan eikä ruoka hänelle maistunut. Vaimonsa näki oitis, että Juho oli saanut nyt kovaakin kovemman kolahduksen sydämeensä, mutta ei Leena osannut aavistaakaan, mitä Juho nyt tiesi. Hän koki kaiken tavoin lohdutella murheellista miestänsä ja tiedustella hänen murheensa syytä. Itkussa suin ja tuskasta punehtuneena ilmoitti Juho viimein tuon hirmuisen sanoman. Mutta ihme kumma! – lujempi oli Leena tuota uutista vastaanottamaan kuin Juho oli luullutkaan. Ja tosiaankin on useinkin niin käynyt ihmiselämässä, että kun miehen omat voimat ovat uupuneet epätoivoon, siinä on jo heikompi astia tullut ehyeksi ja astunut miehuullisesti taisteloon, paljon uupumattomampana ja voimallisempana kuin hänen vahvempi puolensa, vaikka hän kaiket ajat muulloin näytti särkyneeltä ja riutuneelta.
Leena koki kohdella miestään kuin parhain taisi ja toivoi Jumalan avulla asiain vielä hyviksi tulevan – mitä ei äiti jaksa toivoa lapsestaan, asiain pahimmillakin ollessa! – Nämät lohdutukset vaikuttivatkin Juhoon viimein niin, että hän vähitellen jälleen jaksoi ruveta työhön, mutta raskaana ja apeana pysyi hänen mielensä.
Toinnuttuansa sen verran että kykeni ajatuksiansa koossa pitämään, kirjoitti Juho pojallensa varoitus-kirjeen täynnä hellintä isällistä huolta ja rakkautta.
"Rakas poikani", niin kirjoitti hän, "voi mitä minun nyt täytyy sinulle kirjoittaa, voi mitä minä tiedän ja voi mitä minä ja äitisi olemme saaneet kärsiä. Me tiedämme nyt, minkätähden siveä vaimosi on laihtunut ja menettänyt terveytensä. Me tiedämme, minkätähden kirjevaihtomme on harvennut ja miksi useat kirjeeni ovat viimeaikoina sinulta jääneet vastaamatta. Me tiedämme syyn, minkätähden ihmiset luovat silmänsä alas sinua mainitessaan – Jumalani! Ihmiset kammoksuvat nyt jo sinua ja häpeävät mainita sinun nimeäsikin, jonka he ennen niin ilosta loistavilla silmillä ja iloisella sydämellä tekivät. Voi, voi! Sinä olet jo menettänyt kaiken arvosi ja kunniasi kaikkien rehellisten ihmisien silmissä, mutta vanhempiesi huolia, tuskia ja murheita et sinä ole menettänyt, vaan olet liian runsaalla lisäyksellä lisännyt niitä. Voi, voi! Sitä vartenko Jumala sinulle on suonut niin lahjarikkaan sielun, että väärin käyttäisit sitä, turmioksi itsellesi ja häväistykseksi Jumalalle, kauhuksi kaikille ihmisille? – Voi! sinä arvaat jo mikä se sinun paheesi on, jota näin suurella sydämen kivulla puhun; jospa niinkin olisi, täytyy minun kumminkin se suoraan ilmoittaa: sinä olet ruvennut – juomaan! Kauvan on minulla ollut salainen pelko siitä, että maailman pahennukset kenties ryöstävät minulta ja ihmiskunnalta sen lapsen, jota aina olen sydämestäni niin hartaasti rakastanut, jolle olen niin paljon hyvää toivonut ja jolta olen toivonut saavani niin paljon iloa vanhuuteni päivinä. Kaikki tuo on toivomatonta salaista pelkoani, jota en ole ilmoittanut yhdellekään kuolevaiselle ihmiselle; mutta sitä raskaampi on kuormani, kun tuon pelon pehmittämä spdämeni sai totuuden kuulla. Se murti kokonaan sydämeni ja ryösti rinnastani rauhan. – Rakas poikani! Seisahda toki ja ajattele tarkoin, kuinka paljon pahaa turmeluksesi on itsellesi ja meille jo maksanut. Palaja ajoissa pois pahalta ja synnilliseltä tieltäsi – palaja, minä rukoilen sinua, ennenkuin sinulta loppuu peräti voina vastaan seisoa synnillisiä himojasi! Muista siveää vaimoasi, joka tietenkin on jo paljon sinun tähtesi kärsinyt ja jotka kärsimykset tulevat verrattomiksi, jos et sinä palau pahalta tieltäsi! Muista ystäviäsi ja kaikkia kunniallisia ihmisiä, jotka sinä olet sopimattomalla käytökselläsi häpeämään saattanut. Muista itseäsi ja ajattele sitä suurta ja syvää lankeemusta, jonka äyräälle olet itsesi saattanut ja joka sinun on välttämättömästi kerran nielaiseva kauheaan kitaansa, jos et vaan tee pikaista parannusta. Muista vanhempiasi, jotka sinua ovat niin paljon rakastaneet ja vieläkin rakastavat, ja jotka jo ovat sinun tähtesi niin paljon kärsineet. Tahdotko sinä vielä lisätä sitä tuskaa ja kärsimistä? Tahdotko sinä saattaa meidät kesken ikäämme murheella hautaan? – Voi Jumalani! Älä laske enään raskaampaa kuormaa päällemme, muutoin me näännymme! – Lupaa nyt, rakas poikani, että sinä tahdot katua rikostasi, lupaa ett'et enää juo, lupaa että tahdot välttää kaikkia semmoisia tiloja ja seuroja, joissa et jaksaisi pahaa taipumustasi vastaanseisoa; sillä kun sinä kerran jaksat välttää synnin tilan, niin sinä olet välttänyt jo itse synnin. Lupaatkos? – Voi! me toivomme vielä paljon, sillä vanhemman sydän voipi paljon rakastaa, paljon kärsiä, paljon unhottaa ja paljon toivoa. Jumala olkoon todistajanani, että nämäkin rivit ovat lähteneet rakastavan, mutta siinä samassa huolehtivan vanhemman sydämestä. Jumala myös suokoon, että nämät yksinkertaiset sanani tulisivat, entisten neuvojeni ja opetuksieni kanssa, sinulle joksikaan herätykseksi! Olkoot myös todistajana nämät kyyneleet, jotka tätä kirjoittaessani ovat paperille putoelleet, että suru ei ole kaukana nytkään isäsi sydämestä. Tätä kaikkea kirjoittaa, pyytää ja rukoilee murheen murtama – isäsi".
Perälässä toivottiin nyt tästä kirjeestä paljon apua. Varsinkin Leena uskoi sydämensä pojasta, että se oli saava Mikossa aikaan terveellisen muutoksen, sillä hän oli ennenkin nähnyt isän sydämellisten neuvoin vaikuttavan poikaan paljoa paremmin kuin omansa. Päivä päivältä, viikko viikolta odotettiin Mikon vastausta, mutta kaukaan aikaan ei sieltä kuulunut mitään. Vihdoin tuli kirje, jonka päällekirjoituksesta ja sinetistä kohta huomattiin Mikolta tulleeksi. Vapisevalla kädellä avasi Juho sen ja vetäysi vaimonsa kanssa kammariin. Sydän täynnä yhtä paljon pelkoa kuin toivoakin ryhtyivät he sen lukemiseen.
"Hyvät vanhempani!" kirjoitti Mikko: "kummastuksella luin minä teidän viime kirjeenne; sillä en tiedä, mitenkä olisin ansainnut teiltä sen nuhteen, jonka se sisälsi. Aivan odottamatoin ei se minulle kumminkaan ollut, sillä ennakolta osasin minä jo aavistaa, mitä nyt oli tuleva. En tiedä, mikä hyöty lienee ihmisille toisen ihmisen parjaamisesta ja hänen kunniansa polkemisesta; varmaankin he olivat hyvin iloissaan, kertoessaan teille noita perättömiä uutisiaan. Jos he jonkun kerran ovat sattuneet näkemään minun liikutettuna, parempien ihmisten seurassa, niin siitä he kohta panevat kokoon hirmuiset juoppo-jutut! Se tullee siitä, ett'eivät he tunne sivistyneiden ihmisien tapoja. En ole hetikään kyläratin veroinen, enkä aiokaan tulla semmoiseksi. – Tämän johdosta pyydän että säästätte turhan surunne ja huolenne parempia tosi-asioita varten! sillä minä olen jo siksi itsenäisellä ja miehisellä kannalla että osaan kyllä elämäni juoksun ohjata."
Jota etemmäksi Juho luki kirjettä, sitä enemmän vaaleni hän, sitä enemmän kimalteli kyyneleitä hänen silmissään ja ennen kirjeen loppua rupesi hän niin vapisemaan, ett'ei ollut voida saada sitä päähän luetuksi.
Sen jälkeen valahti Juho voimatonna tuolille istumaan. "Jumalani", sanoi hän viimein, "parannuksesta ei ole toivoakaan! – Synti on hänellä vielä luvallisena, ja muiden ja meidän murheemme kääntää hän vaan panettelemiseksi!
Kova, kopea on kirje, ja se on lähtenyt vaaransa suuruutta näkemättömästä ja murtumattomasta sydämestä! Hukassa on Mikkomme. Voi onneton poika, minkä murheen saatitkaan väsyneille vanhemmillesi! Hän itse tunnustaa puoliksi lankeemuksensa, mutta kokee peitellä turmelustansa sivistyksen tekokuorella; onneton sivistys, jota juuri viepi suoraan siveyttömyyteen. Hän ei näy käsittävän ollenkaan sivistyksen tarkoitusta, jonka pitäisi karsia ihmisestä pois kaikki siveettömät raakuudet ja sijalle istuttaa totuuden ja oikeuden tuntoa, ja hän nyt puolustaa pahuuttansa sivistyksellä! hänen lankeemukseensa ei ole syynä se vähäinen oppi, jonka hän on saanut, vaan oma varomaton sydämensä, joka on ollut liian heikko seisomaan turmelusta vastaan, mutta joka jo turmelukseen joutuneen on mielestänsä liiankin vahva; se tekee hänen tilansa kahta vaarallisemmaksi. Voi, voi! mennyt on poikamme, kadonnut – auttamattomasti kadonnut".
Ja tosiaankin täytyy kummastella Mikon tylyyttä vastaus-kirjeessään, isänsä lähettämään sydämelliseen varoitukseen! Hän oli puhtaana ja viattomana temmattu korvesta, uusiin ennen tuntemattomiin keskuuksiin ja seurueihin, joissa kokonaan uusi elämä ja uudet tavat hänelle tarjoontuivat, mutta niiden muassa tarjoontui myös Mikolle – uudet vaarat, uudet viettelykset, joista korven vinkaloissa ei ollut kysymystäkään.
Kodin yksinkertaiset tavat ja se pieni elämänpiiri, johon hän oli tottunut, jäivät nyt tuokiossa kauas. Pian niiden vaikutus loppui ja hän rupesi halveksimalla katselemaan sitä muka pimeää ja kovaa elämän koulua, jossa oli elämänsä aamun aloittanut. Nyt oli hän mielestään oppinut ja sivistynyt mies, jolla oli muka oikeus katsoa ylön kansalaisiaan ja entistä säätyään. Sanoissa ja työssä ei tuo ylönkatse tosin tullut koskaan näkyviin, vaan sydämen ajatuksena se kumminkin oli aina. Elämän mukavuus ja hempeys tulivat yht'äkkiä nyt hänelle osakseen, ja hän oli kylläkin sukkela vertailemaan keskenänsä mennyttä sekä nykyistä elämää ja havaitsemaan niiden suuren vastakohdan.
Hän rupesi nyt hyväksensä käyttämään kaikkia niitä elämän mukavuuksia, joita nykyinen asema tarjosi. Hän seurusteli usein vertaistensa kanssa ja enemmänkin sivistyneitten ihmisten parissa. He ottivat hänet aina ilolla vastaan, sillä kaikki häntä kunnioittivat. Noissa seuroissa kannettiin usein toti-aineita iltamalla sisälle ja laseja alettiin tehdä "illan kuluksi". Ensimmältä katsoi Mikko vain, kuinka muut tekivät: he laittovat lasinsa, hän myös, he joivat lasinsa – rupesipa hänkin pian tekemään samoin; he uusivat lasinsa–hänkin myös! – "Tämähän on oikein sivistynyttä", ajatteli hän ja – joi. Vaikutukset siitä alkoivat pian näkyä: kaikkien kieli alkoi päästä valloilleen ja rajaton vapaus pääsi pian voimaan. Puheet kävivät vilkkaiksi, mutta samassa myös epävarmoiksi, niin ett'ei niissä ollut enään vankkaa tosiperustusta. Pää alkoi humista ja asema alkoi käydä epävakaiseksi. Mikko tunsi että hän oli päissänsä; hän kävi ulkona ja, jos oli talvi, koki lumella hieroa polttavaa ja kihisevää päätänsä, jos muu vuoden aika, antoi hän raittiin ilman huuhdella tekokuumuutta. Mutta tuota ei hän tehnyt selvittääkseen päihtymystään sitävasten, että olisi sitten juomatta, vaan että kestäisi ja jaksaisi – enemmän juoda! – Ensinnä hän häpeili horjuvaa tilaansa; mutta hän katseli, kuinka muiden laita oli, ja iloksensa havaitsi että monen asiat olivat vielä hullummasti. Se havainto lohdutti häntä suuresti ja niin oli häpy poistettu. Päinvastoin häpesi hän nyt mielessään, kun ei vielä tuntenut oikeata sivistyksen vapautta. – Kovin monia tuommoisia hupaisia ja vapaita "ilta-seuroja" ei hän ollut vielä viettänytkään, ennen kuin tuli kerran yöllä kotia niin juovuksissa, ettei pääsnyt porrasten rappusia ylös muutoin kuin – konttaamalla! – Aina ei säikähtänyt kovinkaan tuota ensimmäistä onnettomuutta; sillä hän luuli sen päihtymyksen vaan olevan satunnaisen vahingon. Hän koki hoitaa ja vaalia miestänsä, riisui vaatteet päältä ja toimitti hänet maata. Aamulla ylös noustua pilkkaili ja härnäili hän Mikkoa, kun näki hänen olevan hyvin nolona. – Aina raukka! Hän ei osannut aavistaakaan, mikä kavala mato jo oli myrkyttänyt heidän onnensa.
Pitkiä aikoja ei kulunut, ennenkuin Mikko taas tuli kotia juovuksissa. Nyt vaata havaitsi Aina asian todellisen laidan. Hän näki ja ymmärsi, että juopuminen olikin jo kiinnijuurtunut kauhea turmelus, joka pitkitettynä tuottaisi varman perikadon. Hän ei ollut nyt enään yhtäkaikkinen, vaan hän vapisi kuin haavan lehti. Kyllä hän koki nytkin hoitaa ja maata toimittaa Mikkoa, mutta hänen sydämensä itki kauhistuksen ja pelästyksen kyyneliä.
Aamulla ei Aina enään pilkkaillutkaan miehen teko-sairautta; sen sijaan hän kyynelsilmissä rupesi puhelemaan siitä vaarasta, joka uhkasi. Hän rukoili Jumalan tähden Mikkoa luopumaan pois pahasta taipumuksestaan, ennenkuin oli myöhäistä. Mikko ei puhunut mitään, eikä lausunut hänelle tylyjä sanoja, sillä hän ei ollut koskaan vaimollensa paha. Hän vaan vertaili mielessään omaansa ja muiden ihmisten elämää, ja ilokseen huomasi useain hyväinkin miesten olevan siinä suhteessa monta vertaa "vapaampia". Hän muisti, näet, tärkeissä viroissa olevia henkilöitä, jotka aina iltamilla joivat kotonaan taikka muualla seura-elämässä niin, ett'eivät he pysyneet pystyssä, ja yhtäkaikki olivat he päivällä selvät miehet ja yhtäkaikki he toimittivat virkansa toimellisesti, ja vieläpä voivat he puhua, huutaa ja kirjoittaakin rahvaan hirveästä ja rajattomasta juomisesta! Tuon kaiken piti hän sivistyksen suurena etuna ja oli niin hurskas mielestänsä, että katsoi sydämessään ylön, jos näki jonkun kansalaisistaan päivällä juopuneena!
Kun tuommoiset mielipiteet saivat hänessä vallan, eipä ole kovin kummeksittava, jo hän pitää Ainan surun ja huolen tilastaan aivan tarpeettomana – houreena!
Siihen sijaan että olisi ottanut vaaria vaimonsa hellistä rukouksista ja poikennut pois vaaralliselta retkeltään ehdotti Mikko, että heidänkin pitäisi, sivistyneinä ihmisinä, aina pitää varastossa väkeviä juomia, "suun avaukseksi" vieraille, sillä eihän muka sopinut olla vieraille tarjoamatta suunavausta, kun nämätkin heille niin usein tarjosivat.
Aina ei yhtään vastustanutkaan tätä esitystä; hän katsoi sen aivan luonnolliseksi velvollisuuden asiaksi. Mutta samassa kun hän myöntyi pyyntöön, tarttui hän miehensä kaulaan, katsoi hänen silmiinsä lempeästi ja sanoi: "lupaatkos vaan Mikko, ett'et rupea itse niitä juomaan?" Hänellä lienee ollut salainen aavistus, että tuo vieraita varten hankittu suun-avaus saattaisi pahentaa asiaa.
Mikon täytyi luvata olla erillään niistä; mutta tuo lupaus ei ollut sydämestä, vaan suusta, ja sentähden ei se pitänytkään. Ennen pitkää joutuivat nuot yksissä neuvoin laitetut vierasten varat Mikon oman suun-avaukseksi.
Mikon juovuksissa olo alkoi tulla yhä tiheämmäksi, ja Aina rupesi laihtumaan silmin nähtävästi. Hän ei juuri usein puhunut miehellensä asiasta, mutta kaikista näkyi, että hänen sydämensä tuska oli kauhea. Joskus hän rukoilikin sydämensä pohjasta Mikkoa ajattelemaan sitä vaaraa, johon hän oli itsensä ja vaimonsa saattanut; mutta nuot rukoukset ja varoitukset haihtuivat kuin ilmaan; ne eivät pahentaneet, mutta eivät parantaneetkaan asiaa.
Mikon juominen olikin sillä välin tullut jo siihen määrään, ettei ollut hänellä juuri yhtään selvää päivää. Mykkänä kantoi nyt Aina raskasta taakkaansa, sillä hän näki, ett'eivät hänen rukouksensa ja pyyntinsä mitään auttaneet. Niin kauvan hän vielä kuitenkin oli toivonut, kun eivät muut ihmiset olleet nähneet Mikkoa juovuksissa; mutta kun se tuli jokapäiväiseksi työksi, täytyihän silloin kaikkien ihmisten huomata tuo kauhea tila. Ainan oli nyt enään mahdoton sitä salata, jota hän ensi-alussa oli huolellisesti kokenut tehdä.
Mikko nyt itsekin huomasi, että kaikki tutut, semminkin entiset kotikyläläiset, rupesivat häntä kammomaan; he katsahtelivat häneen vilkaisemalla ja salakähmäisesti; heidän lauseensa ja puheensa olivat niin kummallisen umpikuljuisia ja kysyviä. Tätä heidän käytöstänsä hän kuitenkin vaan kummasteli, arvellen mielessään: millä oikeudella ihmiset tuolla tavalla menettelevät näin oikeassa olevan kelpo- ja oppineen miehen kanssa kuin mitä hän muka oli.
Hän oli juomisen alottauut sivistyneellä tavalla, mutta pian oli se paisunut kaikkein sivistymättömämmäksi mitä ikinä on maailmassa nähty. Alkuun ei hän juonut kuin iltamilla, öillä ja paremmissa seuroissa ja parempia juotavia, nyt oli hän kerinnyt jo siihen määrään, että kelpasi yöllä ja päivällä minkälaiset juotavat ja minkälaisessa paikassa hyvänsä, tiellä tahi myös tien vieressä, ulkona tahi sisällä, pullon suulta taikka mistä astiasta tahansa. Saman se teki kunhan sai vaan jostain ja jotain kiihtyneen himon tyydykkeeksi!
Tällä ajalla tuli isän ensimmäinen kirje asiasta. Mutta Mikko katsoi ylön nuot sydämmelliset varoitukset ja kirjoitti hänelle tuon meille jo tutun kopean vastauksen.
Mikkoa hirmuisesti harmitti se seikka, kun ihmiset olivat isälle kielineet hänen päällensä; heidän syykseen koetti hän kääntää kaiken sen häväistyksen ja nuhteen, jonka oli muka saanut isän viimeisessä kirjeessä.
Noista kansalaisten soimauksista suuttuneena rupesi Mikko ajattelemaan, mistä löytäisi tosi-ystäviä, ja olikin semmoisia mielestään löytävinään juoma- ja synti-kumppaneistansa. He hänet ymmärtävät, he käsittävät sivistyneiden ihmisten oloja; ei Mikko tahtonutkaan enää semmoisilta ihmisiltä kunniaa, jotka eivät mistään tietäneet, ja hän oikein iloitsi sydämessänsä oivallisesta keksinnöstä! ja pian oli isän nuhdetten kautta vähän levottomaksi tullut omatunto jälleen rauhoittunut.
Harmillisin seikka oli kuitenkin se, kun kirje joutui Ainan luettavaksi. Vaimo-parka tuli nähtävästi toiselle luonnolle sen kirjeen luettuaan. Välin tuli hän hyvin iloiseksi, jota ei ollut näkynyt moneen aikaan; mutta tuota iloa ei kestänyt kauvan, ennenkun hän taas jälleen vaipui kahta kauheampaan suruun. Usko ja toivo taistelivat hänen sydämessään. Mikkoa taas vaan harmitti se asia, kun Aina nyt sai uutta tukea tälle hänen mielestään joutavalle mielipiteelleen ja surulleen, koska hän tuosta kirjeestä näki muidenkin Mikosta ajattelevan samaa ja murhehtivan samaa kuin hänkin oli tehnyt.
Kaikella uskalluksella kääntyi Mikko nyt juoma-tovereiltansa kunniaa hakemaan. Tähän asti ei hän ollenkaan ollut tarkastanut heidän ystävyytensä todellisuutta, sillä ei kertaakaan ollut hänen mieleensä tullut epäilystä heidän vilpittömästä mielenlaadustaan. Nyt oli hän menettänyt enimmän osan ihmisien ystävyyden ja kunnioituksen; jälellä oli vaan vähäinen joukko, ja niiden tuli olla tosi-ystäviä, jos mieli oli saada jo osaksi rauhaton omatunto rauhoitetuksi.
Hän haki nyt tavallista useammin noiden oiva-ystävien seuraa kotona ja kylässä, ja naukkuja otettiin nyt tavallista tiheämmästi. He olivatkin hyvin kohteliaat ja tyrkyttivät Mikolle tavallista enemmän väkeviä juomia! Vaan hänen omatuntonsa ei tahtonut rauhoittua sittenkään, sillä isän nuhteleva, surkutteleva ja säälivä kirje oli aina vaan mielessä, vaikka kuinka halvalta se toisaalta tuntuikin. Usein tuli hän niin rauhattomaksi, että pyrki lähtemään kotiin kesken illan; mutta tuo eroamisen aikomuskos juomatovereita oikeen näytti harmittavan! Joukon miehissä he silloin kääreyivät Mikon ympärille ja alkoivat ikäänkuin yhdestä suusta estellä.
"Mihinkä nyt on niin kiire? Ennättäähän tuota nyt vähemmälläkin vauhdilla kotia. Istu nyt ja 'praataa' täällä meidän kanssamme, illan kuluksi! Lasit täyteen! kohta Perälä käypi niin noloksi, kuin olisi hän syönyt hapan-kaalia etikan kanssa", ja monta muuta semmoista lausuivat he. Heidän ystävyytensä näytti rajattomalta, ja tavallisesti saivat he voiton, sillä Mikon tahto oli vielä kovin heikko ja voima vielä heikompi. – Hän jäi tavallisesti heidän seuraansa pitkittämään tuota synnillistä elämää ja joukon miehissä käännettiin rauhattoman omantunnon ääni uusilla – ryypyillä!
Joskus kyllä oli Mikko havaitsevinaan juomakumppaleissaan iloa siitä, kun hän joutui juovuksiin. Silloin heidän välilleen ilmestyi salaisia merkkejä, silmän iskuja ja kuiskaelemia; sen ajatuksen ei hän kuitenkaan antanut päästä valtaan niin oivallisista ystävistä.
Mutta eräänä kertana tuli Mikko niin juovuksiin, ett'ei voinut enää pystyssä pysyä! Hänet toimitettiin siis sänkyyn maata. – Hän tuli niin voimattomaksi, ettei voinut silmiänsäkään avata, vaikka ymmärrys, taito ja kuulo olivat kumminkin jäljellä. Ystävät senvuoksi luulivat hänen olevan siinä tilassa, ettei tietänyt mitään tästä maailmasta.
"Jopa Perälä on nyt taas saanut kylläkseen", sanoi silloin joku heistä pilkallisesti.
"Ei hän nyt enään tuumaa itkeä", säesti toinen.
"Eikä lähteä pois seurastamme; mielellään ja koreasti tyytyy hän jo olemaan kanssamme", lisäsi kolmas.
Mikko kuuli ja ymmärsi joka sanan, ja ne kävivät kipeästi kuin puukon pistokset hänen sydämeensä.
Samassa tuli joku mies, joka oli Mikkoa hakemassa, sillä hänellä oli jotain tärkeää asiaa. Tullut kysyi heti, missä kaivattu olisi. Mikko, häveten tilaansa, iloitsi kuitenkin siitä, kun oli hyväin ystäväin parissa, jotka varmaan peittävät hänen heikkoutensa. Mutta siihen sijaan että he sen olisivat tehneet, astui eräs tovereista sen sängyn tykö, jossa Mikko peitettynä makasi, sivalsi peitteen pois päältä ja sanoi: "tules nyt katsomaan: Tuossa se nyt on teidän siisti ja teille niin välttämätön Perälänne!" Yleinen naurun hohotus palkitsi tuon sukkeluuden ja osoitti samassa, että sen kaikki hyväksyivät.
Mies, joka oli tullut asialle, vaaleni ja lähti kauhistuen pois.
Nyt käsitti viimein Mikko täydessä valossa, minkälaisia ystäviä nuot juoma-toverit olivat, joihin hän oli niin ison luottamuksen pannut. Nyt huomasi hän, että heillä oli ilo hänen lankeemisestaan ja vielä suurempi ilo siitä, kun saivat muille ihmisille sen ilmoittaa. He eivät näkyneet pitävän mitään lukua omasta kurjuudestaan, olipa se millainen tahansa, mutta lähimmäisensä lankeemuksesta he iloitsivat. He olivat itse kymmeniä kertoja olleet samassa tilassa, jossa Mikko nyt oli, eivätkä nytkään kaukana olleet siitä. Mikko oli semmoisissa tilaisuuksissa aina kokenut peittää heidän lankeemuksiansa ja kääntää kaikki asiat parhain päin; nyt olisi ollut heidän vuoronsa, mutta he eivät palkinneet sitä ystävyyttä ystävyydellä.
Kohmelon ja kauhean omantunnon tuskan tähden selveni Mikko pian ja isän nuhde-kirje selkeni nyt aivan toisen kaltaiseksi, kuin hän ennen oli sen käsittänyt. Nyt ei se tuntunut ylönkatsottavalta ja tarpeettomalta parjaukselta, vaan lapsensa perikatoa huolehtivalta, rakkaalta ja varoittavalta vanhemman neuvolta. Mikko nyt rupesi oivaltamaan, mitä vanhempansa olivat saaneet hänen tähtensä kärsiä. Tunto tuota ja tunto noiden ainoain luultujen ystävien epärehellisyydestä laativat nyt hänen sieluunsa semmoisen tuskan, jommoista ei hän siihen asti ollut vielä ennen koskaan tuntenut. Hän nousi ylös ja niin siivotonna kuin olikin kohmelonsa tähden, lähti hän kumminkin käydä horjumaan kotiansa.
Aina ei ollut nukkunut koko yönä, sillä hän oli levottomana odottanut miehensä kotiintuloa. Hän tuli vastaan surullisen hiljaisena, riisui siivottomat Mikon vaatteet pois kuten ennenkin ja toimitti hänet maata. Mutta sisällisen tuskan tähden ei Mikolle tullut unta ja kyynel silmissä tunnusti hän nyt vaimollensa, että hän oli väärällä tiellä. Se oli ensimäinen tunnustus hänen elämässään. – Aina ei ollut koskaan ennen semmoista kuullut hänen suustansa; hän hyrähti itkemään, mutta nuot kyyneleet eivät olleet sortuneen elämän, vaan lujan toivon kyyneleitä. Ne nousivat sydämestä, joka oli niin monen ja pitkän synkeyden perästä saanut kipinän valoa tuntea. Mikko lupasi parantaa pahat tapansa, ja hänellä olikin todellinen tahto niin tehdä; mutta monta kovaa sai Aina vielä kokea, sillä ennen pitkää ilmestyi noille hyville aikomisille arvaamattomia esteitä.
Mikko rupesi nyt välttämään juoma-seuroja ja juomista niin paljon kuin suinkin vaan oli mahdollista. Mutta pian havaitsi hän, että turmelus olikin jo juurtunut niin syväksi ettei hän voinutkaan sitä vastaan seisoa. Hän kyllä vältti useat kiusaukset, mutta uusissa muodoissa ja uusilla voimilla ryntäsivät ne niin rajusti ja yhä uudistetuilla hyökkäyksillä hänen kimppuunsa, että hän ehtimiseen horjahteli. Hän katui, itki, huokasi ja – kuitenkin horjui! – Surulla huomasi hän nyt, kuinka suuren vallan turmelus oli jo saanut, ja että hänen tilansa oli nyt tullut juuri semmoiseksi kuin isä oli kirjeessään aavistanut – Mikko oli kadottanut – tahdon voiman. –
Hän huomasi nyt selvästi, ettei voisi voittaa kiusaustaan ollessaan nykyisellä asemallaan, jossa kymmeniä kiusauksia oli joka aika tarjona. Sentähden sattui hänen mieleensä ajatus, että hän luopuisi virastaan ja pyytäisi isän ottamaan heidät takaisin tuohon kovaan entiseen kotiin.
Kovin surullinen aika oli sillä välin ollut Perälässä. Katkerasti Juho ja hänen vaimonsa itkivät nyt langennutta ja kadotettua poikaansa, mutta Mikko vielä silloin ajatteli omaa korkeaa sivistystänsä ja vanhempainsa sivistymättömyyttä, jotka muka joutavia surivat.
Ensin mietti Juho kirjoittaa uudestansa pojallensa, aikoen kirjeessään kumota Mikon väärät mielipiteet, mutta eipä hän siihen kyennytkään. Toivoton suru ja tuo poikansa lähettämä ylpeä ja kopea kirje, olivat surevan isän aivan lannistaneet; hän tuntui mielestänsä nyt niin pieneltä, halvalta, mitättömältä ja tuhmalta, ettei hän vanhemman oikeudellakaan tohtinut siihen ryhtyä.
64 Tahon voima.
Murheellisella ja raskaalla mielellä ryhtyi Juho taas kovaan työhönsä, vaimonsa ja kotona olevien vanhempain lastensa kanssa. Mykkänä kantoi ja kärsi hän elämän tuomaa kuormaa, ja jonkun ajan takaa rupesi ilmestymään valkeita hivuksia hänen muutoin niin mustaan tukkaansa. Ei hän nyt enään jaksanut koskaan puhua, eikä kuulla puhuttavan Mikostansa, sillä ne mieleen-johdatukset kävivät pistoina haavoitettuun isän sydämeen. Aina kun sattui puhe tulemaan tuosta surullisesta asiasta, läksi Juho äänetönnä pois saapuvilta, ja mennessään kuultiin hänen silloin raskaasti huokaavan. Mikko heitti kokonaan pois kirjoittelemisen vanhemmilleen, sillä siihen sijaan kuin hänen olisi pitänyt parantua, paatui ja närkästyi hän isänsä lähettämästä, hänen parasta etuaan huolehtivasta kirjeestä! Terveisten tuojat myös harvenivat, sillä kyläläiset eivät enään käyneetkään Mikon tykönä kaupunki-matkoillansa. Milloin heitä vielä kävi, eipä Perälän Juhon tarvinnutkaan enää kysyä, mitä sinne kuului, liiaksikin tarkkaanhan hän jo itse tiesi, mitä Mikon kotiin kuului.
Onnettomain vanhempien surua lisäsi paljon suru, joka nyt Ainankin vanhassa kodissa vallitsi. Vaikk'eivät Virtalan vanhukset koskaan moittineet Perälän Juhoa eikä hänen vaimoansa siitä, että Aina oli Mikon tähden semmoiseen tilaan tullut, niin teki se heidän sydämellensä kovin kipeää, kun he kumminkin tiesivät heidän poikansa olevan syypään Ainankin onnettomuuteen.
Tuossa surussa ja murheessa pysyi Mikon äiti, Leena, nytkin vahvimpana; hän ei väsynyt eikä lakannut toivomasta, sillä hän oli – äiti. "Se poika-raukka on tullut pahoissa seuroissa vietellyksi ja turmelluksi; kyllä hän vielä siitä toipuu ja parantaa elämänsä! tai Jumala toki henno antaa niin paljon kyyneliä hukkaan vuotaa, kuin me olemme hänen tähtensä vuodattaneet; viimein toki tulee apu!" Tätä ja muuta semmoista puhui Leena, kun hän sai pahoja uutisia.
Noin kolme vuotta oli kulunut siitä, kun Mikko kirjoitti tuon mokoman vastauksensa isälleen. Tuotiinpa silloin eräänä päivänä Perälän Juholle postista kirje, jonka hän heti tunti poikansa käsi-alaksi. Juho sen nähtyään vavahti. Mitä kirjoittaa Mikko nyt? Onko hän kääntynyt jo parempaan päin, onko hän jo havainnut vaarallisen ja hirveän tilansa vai onko hän yhtä paatuneessa mielessä, yhtä sokeana ja yhtä viheliäisessä tilassa kuin ennenkin? olivat kysymyksiä, jotka sähkön nopeudella kulkivat Juhon sydämessä. Hän ei voinut yksin kantaa sitä kuormaa, että olisi itsekseen lukenut kirjeen, mutta hän nouti vaimonsa, jonka kanssa he sulkeusivat kahden kammariin. Vapisevin käsin avasi Judo sinetin ja alkoi lukea kirjettä, jonka sisältö oli seuraava:
"Rakkaat vanhempani! Häpeästä ja tuskasta punehtuneena täytyy minun ruveta Teille kirjoittamaan. Monta kertaa olen jo yrittänyt sitä tekemään, mutta kuitenkaan en ole voinut; nyt kuitenkin täytyy minun voida, sillä omaatuntoani pakottaa ja polttaa kovin. Teillä on paha, huono, kehno, langennut, kiittämätön, turmeltunut ja viheliäinen poika, jos minä pojan nimeä ensinkään Teiltä ansaitsen. Voi! minä olen auttamattomasti hukassa! Olen jo jonkun ajan koettanut seisoa turmelustani vastaan, mutta se on ollut kaikki turhaa, sillä synnin himo on tullut minussa jo niin väkeväksi, ett'en voi sitä enään voittaa. Tahto minulla olisi siihen väkevä, mutta ei ole voimaa sitä täyttää. Nyt kyllä jo tunnen kauhistuksella, mihin vaaraan olen itseni syöstänyt; mutta voi – nyt on jo kaikki myöhästä, se tieto lisää vaan ehtimiseen tulta polttavaan omaantuntoon. – Minä ylönkatsoin Teidän rakkaudesta ja vanhemman huolehtivasta sydämestä lähteneet neuvonne ja varoituksenne, jotka kolme vuotta takaperin kirjeessä minulle lähetitte, mutta minä olin mielestäni oikeassa, niin suuri oli silloin sokeuteni! Jospa silloin olisin ottanut rakkaista neuvoistanne vaarin, jospa silloin olisin totellut niitä, jospa olisin aikanaan ottanut vaariin vaimoni alinomaiset ja oikeutetut ahkeroimiset parannuksekseni, niin olisi nyt asiani paremmasti kuin ovat, mutta ei, siihen olin liian oppinut ja korskea; nyt kyllä näen ja tunnen että olin väärässä, mutta voi! nyt se on myöhäistä! – Minä olen jo puristanut Teidän, niinkuin vaimonikin sydämen kuivaksi kyyneleistä! Itselläni olisi vielä kyyneleitä, mutta ne ovat voimattomat, niiltä puuttuu – tahdon voima. Kaikki on mennyt, kaikki on hukassa! Mennyt on miehen arvo ja kunnia, mennyt on vaimoni ilo ja terveys, menetetty on vanhempien ilo ja toivo ja murhe ja kyyneleet ovat saatetut sijaan. Menetetyt ovat ystävät ja kaikki kunnialliset ihmiset, mutta polttava omatuntoni ja vallallaan oleva turmelukseni, ne vaan pysyvät; niitä en ole menettänyt. – Minä rukoilen Teitä, antakaa minulle kaikki anteeksi! se on ainoa toivoni ja lohdutukseni tässä viheliäisyydessä. – Kova ja suuri on lankeemukseni, mutta kova on myös katumukseni ja häpeäni. Kirjeenne, johon niin tylysti vastasin, ei ole kuitenkaan voinut koskaan mielestäni haihtua. Keskelläkin elämän pauhinaa ja tuoksinaa, turmelukseni parhaassa menossakin, soivat aina vaan Teidän varoittavat ja huolehtivat sananne sydämessäni. Minä koetin sokeudessani niitä tukeuttaa ja sainkin ne tavasta vaikenemaan, mutta uudella voimalla, uutena varoittavana sanana heräsivät ne aina uudestansa sielussani, ja tuo uudistus tuli aina tiheämmin, ja viimein ne saivat minun seisahtumaan turmeluksen juoksussani ja tässä minä nyt seison kiinni saatuna, mutta voimatonna karistamaan päältäni niitä kahleita, joihin turmelus on minun kietonut!
Voi, rakkaat vanhempani! Ei ole minulla enää kuin yksi toivonsäde jälellä. Kehtaanko, uskallanko, tohdinko sen Teille ilmoittaa? Täällä on niin paljon viettelijöitä, täällä on niin paljon tilaisuuksia, minä en jaksa niitä välttää ja vastaan seisoa, sillä himoni on tahtoani väkevämpi, ja minä aina lankeen. Voi rakas isä ja äiti! Antakaa anteeksi kiittämättömän, kehnon poikanne rikokset! Unhottakaa kaikki hänen pahuutensa ja hävyttömyytensä! Unhottakaa kaikki ne tuskat ja kärsimiset, joita olette hänen tähtensä saaneet, ja – – ottakaa langennut, rikoksellinen, kurja ja viheliäinen poikanne vielä kotianne takaisi! Älkää Jumalan tähden kieltäkö minulta sitä, sillä se on ainoa pelastukseni. – Tätä pyytää, toivoo ja rukoilee nyt jo turmeluksensa kauhistuksella tunteva, mutta voimaton ja onneton poikanne. –
Mikko".
Juhon lukiessa tätä kirjettä, juoksivat hänen silmistänsä kyyneleet virtana ja hänen koko ruumiinsa vapisi niin kovin, ett'ei kirje ollut kädessä pysyä. Leena myös itki, mutta hänen kyyneleensä olivat sekaisin surun ja ilon kyyneleitä; hän suri poikansa onnetonta ja langennutta elämää, mutta samassa tunti hän sydämessään sanomattoman ilon, kun Mikko nyt katkerasti katui pahuuttansa.
"Voi, hyvä Jumala! Luepas vielä uudestaan se paikka! Voi kuinka minun on nyt surullinen ja kuitenkin samassa hyvä olla! – se, se kohta, lue se uudestaan – niin, niin! Mikko katuu nyt – kuulitko, isä!? Mikko tulee nyt varmaan paremmaksi ihmiseksi – Jumala on kuullut rukouksemme – voi, voi! – Mikko paranee nyt!" saneli hätäillen tuo poikansa tähden paljon kärsinyt äiti.
Saatuansa kirjeen luetuksi, istui Juho äänetönnä, kyynelsilmissä, silloinkin kun hänen vaimonsa ikään kuin houriossa jo niin vilkkaasti tunsi sydämessään Mikon paremman elämän tulevaisuutta.
"Eihän sinun sovi, isä, olla nyt noin mykkänä ja surullisena. Mikkohan nyt paranee, Mikko lakkaa juomasta, ja hän taas tulee kelpo-ihmiseksi, ja meille tulee taas niin hyvä ja helppo elämä, kun tiedämme että poikamme on kunnon mies", koki Leena lohdutella, ja samassa hän piti Juhon kädestä kiinni ja katsoi surevaa miestänsä niin lempeästi silmiin.
"Voi, kuinka mielelläni minä unhottaisin suruni ja olisin iloinen, kun vaan voisin. Uudet tiedot ja uudet tuskat lisäävät vaan uutta tulta jo paljon kärsineesen sydämeeni. Sen kyllä uskon, että Mikko nyt katuu katkerasti; mutta surukseni huomaan, että ennustukseni on käynyt toteen. Mikko on nyt jo – himojensa orja! Tahto hänellä nyt kyllä olisi seisoa turmelusta vastaan, mutta ei ole voimaa sitä täyttää, ja voimaton tahto ei paranna ihmistä – Jumalani! Hänellä ei ole enää tahdon voimaa!" sanoi Juho epätoivossaan.
"Voi älä sano niin, isä! Älä heitä vielä toivoasi, kaikki vielä voipi muuttua hyväksi. – Me emme saa vaipua epätoivoon, emme saa heittää Mikkoakaan tuohon kauheaan epäilykseen. Meidän pitää kokea lohduttaa, auttaa ja tukea häntä niin paljon kuin vaan voimme, sillä muutoin hän saattaa nääntyä pian. Kenties hän saakin avustamme tahdon voimaa – Meidän pitää suostua hänen pyyntöönsä – meidän pitää ottaa Mikko vaimonsa kanssa kotiimme!" tuumaili ja pyyteli Leena.
"Kuinka se kävisi laatuun, sillä he ovat tottuneet hempeään herras-elämään, ja semmoista ei ole varaa meillä heille antaa. Kovaa työntekoa vaatii jylhä korpi, jos mieli siitä on saada niukan elatuksensa", sanoi Juho siihen.
"Osasihan Mikko kyllä tehdä työtä ennen kotoa lähtöänsä, saattaisihan hän vieläkin siihen tottua. Voi, voi! – olispa niin hyvä, kun Mikko olisi kotona ja tekisi työtä, eikä ryyppäisi. – Silloinhan sinunkin, isä, olisi niin hyvä kun sinulla olisi niin uljas työ-kumppani!" kehoitti Leena miestänsä.
"Sinulla on hyvä toivo ja uskallus, mutta minä epäilen yrityksen onnistumista; sillä työn tekeminen unhotetaan paljon pikemmin kuin opitaan. Ennenkuin siihen yritykseen ryhdymme, aion koettaa jotakin muuta keinoa".
"Mitä?"
"Minä koetan vielä kirjoittaa Mikolle ja ohjata häntä; kukaties hän voipi pysyä virassaan ja siinäkin ollen luopua pois helma-synnistänsä! Se olisi hänelle ja meille paljoa parempi ehto".
"Tee niin, isä kulta, tee niin! Kenties, kenties – eipä tiedä, kuinka käypi; saattaisipa niinkin käydä; hyvä on niinkinpäin. Pää-asia on vaan se, että meidän pitää pelastaa poikamme perikadosta mistä hinnasta hyvänsä. Mutta sinä et saa, isä, viivytellä yhtään, vaan kirjoita heti, ett'ei se raukka nääntyisi!" sanoi toivova ja huolehtiva äiti. "Ja lupaatkos lukea minulle sen kirjeesi, sittenkun sen olet valmiiksi saanut?" lisäsi hän vielä hetken äänettömyyden perästä. –
Juho lupasi sen ja ryhtyi heti kirjoittamaan vastausta, jossa hän kehoitti poikaansa hartaasti Jumalalta apua rukoillen taistelemaan turmelusta vastaan, jättämättä sitä paikkaa ja virkaa, jossa hän oli; sillä se oli Juhon mielestä kuitenkin parempi kuin palata tottumattomaan, ahtaasen elämään köyhässä vanhassa kodissa. Lopuksi pyysi hän vielä lempeästi, että Mikko taas tiheämmin kirjoittaisi vanhemmillensa, tehden tarkkaa tiliä parannus-yrityksensä onnistumisesta.
Juhon lukiessa tätä kirjettä, jossa isän ankaruus oli isän lempeyden kanssa yhdistetty, kuunteli Leena koko ajan suurella hartaudella. Sitte hän nousi äkkiä ylös, tuli Juhon luo ja otti häntä kädestä kiinni, katsoi häntä niin lempeästi ja luottavaisesti silmiin ja sanoi hänelle: "voi, kun sinä, isä, olet viisas; mutta eikö tuo sinun kirjeesi ole liian kova? Entäs jos se vaan pahentaisi Mikon? Eikö kävisi laatuun sitä vähän lievennellä, minä olen niin suuressa pelossa".
"En ole kirjoittanut muuta kuin totuutta, ja avonainen, hereillä oleva omatunto ei pahene totuudesta", vastasi hänelle Juho.
"Sinä tuon paremmin tietänet kuin minä; minä olen niin typerä käsittämään semmoisia asioita. Mutta sen minä vaan soisin, että Mikko vielä tulisi hyväksi. Tee sinä, isä, niinkuin tahdot, lähetä tuo kirje tuommoisenaan!" sanoi taas siihen Leena.
Kauvan aikaa ei nyt tarvinnutkaan odottaa vastausta, sillä jo ensimmäisessä postissa tuli taas Mikolta kirje Perälään. Hän ei ollutkaan, niinkuin äiti pelkäsi, suuttunut isän ankarista sanoista, vaan tunnusti nöyrästi vikansa ja lupasi vanhempainsa neuvon mukaan koettaa taistella turmelusta vastaan, paikaltaan luopumatta, vaikka kyllä uudestaan ilmoitti, että se olisi ollut helpompi, jos olisi saanut tulla takaisin vanhaan kotiinsa.
"Nythän on varma asia, että Mikko paranee ja tulee jälleen kelpo ihmiseksi. Voi, kuulitko sinä, isä, mitenkä hän kirjoitti? – Viisaspa se on, näemmä, Mikkokin, jos sinäkin, isä. Voi, voi kuinka mieleni on nyt hyvä, ja meille tulee nyt niin hupainen ja murheeton elämä", alotti Leena puhumaan kirjeen lukemisen loputtua.
"En minä asiaa vielä niin varmana pidä, sillä synti on ihmiseen näppärämpi tarttumaan kuin luopumaan, ja aivan eri-asia on jotain luvata kuin täyttää", sanoi Juho epäilevästi, mutta kumminkin oli hänenkin mielensä rauhallisempi nyt kuin Mikon viime kirjettä lukeissaan, jonka osoitti se seikka, ettei hänen ruumiinsa niin vapisnut, eikä silmissään näkynyt kyyneleitä. Hänenkin sydämeensä oli singahtanut toivon säde epäilyksen lävitse, ja se säde oli jo vaikuttanut tuon levollisuuden, jota hän ei ollut moneen aikaan saanut nauttia surunsa tähden.
Näin heränneet uudet toivot vahvisti vielä Ainalta tullut kirje, jossa hän suurella ilolla puhui miehensä perinjuurisesta kääntymyksestä. "Mikko on nyt par'aikaa kaupunki-retkellä", lopetti hän. "Hän lähti sinne tänä aamuna ja vahva uskoni on, että hän tulee sieltä selvänä miehenä. Voi kuinka hyvä! Toivokaamme joukonmiehissä, että Jumala antaisi hänelle voimia pysymään hyvässä aikomuksessansa! Olkaa tuhatkertaa kiitetyt ja terveytetyt – Miniältänne".
"Enkö minä sitä sanonut, isä", virkkoi Leena Ainan kirjeen kuultuansa.
"Jos hänen parannuksensa nojautuu oikeaan perustukseen niin hän paranee, mutta muutoin ei. Toivokaamme vaan, että hän on käsittänyt oikean pohjan parannukseensa, jonka nojalla hän voisi hyljätä vahingollisen ja kadottavan paheensa!" sanoi Juho.
Jonkun ajan kuluttua tulivat Mikko ja Aina käymään Perälässä. Ei ikänä liene vieraita sen sydämellisemmin vastaan-otettu. Kauvan syleilivät tulijat ja talon vanhukset toisiansa, ja Mikon nuorimmat sisarukset kieppuivat kilvan Mikon ja Ainan liepeissä, osoittaen iloansa miten parhaiten taisivat. Mikolla ja Ainalla oli tuliaisia, jaella lapsille, kunkin sisaruksen ijän mukaisia kaluja ja makeisia, joista pienokaiset suuresti iloitsivat. Mikon kasvoista pian huomattiin, että joku häpeä pimensi ja varjosti hänen ennen niin kirkkaita ja viattomia kasvojansa, mutta Aina oli niin hilpeän, iloisen ja toivovan näköinen, vaikka entistä laihempi. Viikon päivät viipyivät he Perälässä, mutta muualla kylässä kuin Virtalassa eivät he kuitenkaan vielä tahtoneet tällä kertaa käydä.
Usein sen viikon ajalla oli väliin Juho, väliin Leena Mikon kanssa kahdenkesken. Kyynelsilmissä puhuivat vanhukset aina silloin Mikolle ihmisen velvollisuuksista ja varoittivat häntä siitä surkeasta turmeluksesta, johon hän oli antanut itsensä maailman pahennuksien vietellä. He kokivat oikeen liikuttavasti kuvata hänelle sitä suurta sydämen kipua, murhetta ja tuskaa, jonka hän oli heidän päällensä saattanut, ja sitä harmia ja sääliä, jonka hänen lankeemuksensa oli kaikissa kunnollisissa ihmisissä herättänyt. Erittäinkin Juho oli ahkera tuossa toimessa, sillä hänen järkevä mielikuvituksensa katsoi vieläkin jollakin epäilyksellä tulevaisuuteen, jos kohtakin nykyiset suhteet antoivat parempia toiveita. Mikko ei koettanutkaan ollenkaan puolustaa itseänsä, vaan häpeällä ja vesissäsilmin tunnusti hän rikoksensa ja lupasi lujasti sotia pahaa vastaan; ja tuo katumus ja parannuksen aikomus – ne antoivat niin paljon toivoa vanhempien sydämiin.
Aina oli koko viikon iloinen kuin lapsi, ja näyttipä siltä, kuin hänelle olisi alkanut aivan toinen ja toivorikkaampi elämä. Hänenkin kanssaan puhelivat vanhukset kahdenkesken ja neuvoivat häntä kaikin tavoin sovittamaan elämänsä niin, että se tulisi Mikon pelastukseksi. Juho pyysi miniänsä eteenkinpäin jatkamaan kirjeenvaihtoansa, niin usein kuin vaan taitaisi.
Piampa oli se viikko kulunut loppuun, ja Mikon ja Ainan lähdön aika lähestyi. Kaikki hyörivät iloisina matkan puuhassa. Lapset pyörivät ja hyppivät iloisina jokaisen ympärillä, halailivat vuoroon Mikkoa, vuoroon Ainaa, jotka nyt olivat juuri lähtemäisillään. Nyt matkustajat ottivat kaikilta jäähyväiset ja pian olivat he nousneet ajoneuvoihinsa, ja niin he lähtivät toisen kerran Perälästä. Koko talonväki näytti olevan hyvällä mielellä; Juho yksin vaan ei näyttänyt nytkään jaksavan olla oikein iloinen. Niinkuin nuoren pariskunnan ensimmäiselläkin lähdöllä, jäi Juho nytkin seisomaan yksin kujalle, jota hän kauvan katsoi synkästi heidän jälkeensä sittenkin vielä, kun he jo aikoja olivat näkymättömiin kadonneet.
Kului taas joku aika – niin tuli taas Perälään tietoja Mikosta.
"Rakkaat vanhempani!" kirjoitti Aina, "tänne ei kuulu juuri mitään erinomaisen pahaa, Mikko vaan taas yhden kerran joutui entiseen vikaansa! Kumminkin oli se ensimäinen kerta, sittenkuin hän rupesi katumaan kauheaa elämäänsä. Minun toivoni on, että hän siitä jälleen toipuu, sillä hän tuli siihen hirveästi vietellyksi, ja hän katuu sitä katkerasti. Vaikka näin järjellisesti koetan asiasta ajatella ja tulevaisuuttamme hyväksi ja onnelliseksi toivoa, on kuitenkin kauhea pelko väliin minun saavuttanut, niin että joka luunsolmuni vapisee. Joskos hän rupeaisi – voi, herra Jumala! – kauhea on ajatellakaan – jos hän rupeaisi taas uudestansa – juomaan, jos ei hän voisikaan seisoa helmasyntiänsä vastaan – silloin olisimme hukassa. – Kuitenkaan en luulisi teillä olevan syytä kovin pahaksenne panna, sillä nämät ovat vaan minun paljaita mielikuvituksiani, joiden en ensinkään soisi toteuntuvan ja jotka saisivat yhtä nopeasti tyhjäksi rauveta, kuin ne ovat mielessäni syntyneetkin. Kaikki tuo pelkoni saattaisikin olla yhtä tyhjän kanssa. Toivokaamme että tuo oli vaan myrskyn jälkipuuska, – toivokaamme niin, niin meidän on kaikkien helpompi olla! Olkaa terveytetty puoleksi toivovalta ja puoleksi pelkäävältä
Miniältänne".
Kirjeen luettua jäi Juho mykäksi ja surullisen näköiseksi.
"Mitä sinä nyt, isä, ajattelet?" kysyi häneltä Leena vihdoin.
"Merrassa on reikä", sanoi Juho alakuloisesti ja tirkisteli eteensä yhtä suoraan.
"Saattaisihan tuo olla vaan sattumus, sillä vanha synti lähtee ihmisestä hitaasti", lohdutteli häntä Leena.
"Jospa se niin olisi, jospa se olisi ollut viimeinen kerta!" sanoi Juho synkästi ja huokasi syvään.
Leena ei hennonut enempää häiritä hänen umpimielisyyttään.
Juho kirjoitti paikalla pojallensa seuraavan kirjeen:
"Muistossani aina pysyvä poikani! Varmasta lähteestä olen kuullut, että jo taas olet langennut – näin pian ja niin hartaan katumuksen, omantunnon vaivain ja niin hyväin lupausten jälkeen! Oliko se joku heikkous, vai vapatahtoinen synnin palvelus? Oliko kiusaus niin väkevä ja viettelys niin voimallinen, ett'et voinut niitä vastustaa, vai teitkö sen mielitietysti? Voi, poika rukka! Älä tee leikkiä synnin kanssa. Valvo tarkoin tapojasi, sillä ne saattavat sinulle antaa elämän taikka – kuoleman, ja elämäsi ohjaushan on aivan omassa vallassasi eikä kenenkään muun. Mikä suuri ja kallis valitsemis-oikeus on kumminkin ihmiselle annettu tässä maailmassa: valita elämä taikka kuolema, kunnia tai häpeä, onni tai onnettomuus; ja kaikki nuot saatetaan saada ajassa ja – ijankaikkisuudessa! – Ajattele tätä, rakas poikani! – Minä tiedän, että katkerasti kadut taas lankeemustasi, mutta myöhäinen on katumus kuoleman hetkellä. Sinä olet jo saanut maistaa elämän helvetin esimakua, kärsiessäsi kovia omantunnon vaivoja. Mitä hyvää luulet olevan itsellesi ja muille, että niitä alituisesti päällesi vedät? Eikö ihmisen olisi parempi olla iloisella mielellä ja puhtaalla omallatunnolla Jumalan ja ihmisten edessä? Eikö olisi parempi nauttia ihmisten kunnioitusta ja ystävyyttä, kuin pilkkaa ja ylönkatsetta? – Elä anna himollesi pienintäkään valtaa, taikka se tekee sinusta kokonaan – orjansa ja ryöstää sinulta kaiken tahdon voiman, ja silloin on kaikki myöhäistä. – Älä, hyvä poikani, revi enään uudestaan auki niitä sydäntemme haavoja, jotka jo hyvästä toivosta olivat umpeen paranemaisillansa. Jos ne tulevat uudestaan auki lyödyiksi, niin ne tulevat – hirmuisiksi; kuka voisi ne silloin kantaa? – Toivoni vielä kumminkin on, että tuo oli vaan turmeluksesi jälki-puuska, joka sai sinun vaan hetkeksi horjahtamaan, ja että sinä tuota opit täst'edes tarkemmasti ja ankarammasti valvomaan itseäsi ja voittamaan vaarallisen vihollisesi.
Nyt lopetan tämän yksinkertaisen kirjeeni toivolla, että Jumala antaisi sinulle voimia seisomaan vihollistasi vastaan, ett'ei minun enään koskaan tarvitsisi sinusta senlaista kuulla! – Isäsi".
Tätä kirjettä lukiessaan Mikko itki, katui ja – horjui; ruumiinko puolesta? – molempien, sielun ja ruumiin puolesta, sielun puolesta sentähden, kun hän ei ollut voinut pitää lupaustansa, eikä voinut vieroittaa itseänsä pois siitä synnin turmeluksesta, jonka pauloihin hän niin syvälle oli kietountunut. Hän näki nyt itsensä voimattomaksi täyttämään niitä hyviä lupauksiaan, joilla hän oli sytyttänyt niin paljon toivoa vaimonsa, vanhempiensa ja muiden kunnon ihmisien sydämiin. Hän näki nyt edessään kaksinkerroin menetetyn kunniansa mitättömyyden, kaksinkertaisen ihmisten kammon ja kauhun, kaksinkerroin uudistetut ja lyödyt haavat vanhempiensa ja vaimonsa sydämissä, moninkertaisesti takaisin palanneen turmeluksensa; nuot tiedot ja tunnot saattivat Mikon sielun kovempaan tuskaan, kipeämpiin omantunnon vaivoihin, kuin koskaan ennen. – Ruumiin puolesta hän taas horjui sentähden, kun hän oli tälläkin kerralla parast'aikaa – pöhnässä, jotta hänellä oli vielä tuoreena todistuksena sisällisestä voimattomuudestaan ja joka lisäsi suuresti hänen sisällistä tuskaansa.
Mikko olikin jo niin suuresti joutunut toisen kerran himojensa valtaan, että hän oli jo aivan myötäänsä juovuksissa, ennenkun hän ennätti tuon viimeisen isänsä kirjeen saada ja niin hänen viimeisensä oli tullut pahemmaksi kuin ensimäisensä.
Aina ei enään kirjoittanutkaan Perälään Mikon kauheasta tilasta, eikä hän olisi sitä voinutkaan tehdä tarkalleen, sillä nuot Mikon lankeamiset olivat niin tiheät, että joka päivä olisi tarvinnut laittaa kirje menemään. Aina kärsei kovaa tuskaansa yksin ja koki kaikki tehdä miehensä pelastukseksi. Hän itki ja rukoili miestänsä Jumalan tähden luopumaan pois tuosta tuomion tuottavasta paheestaan, ja väliin he itkivät yhdessä, jolloin Mikko aina teki pyhiä lupauksia, mutta ne menivät aina tyhjiksi, sillä hänellä ei ollut voimaa niitä täyttää. Yhtähyvin nuot lupaukset antoivat aina hiukan toivoa raskaasti kärsivälle elämän kumppanille.
Näin kului lähes puoli vuotta, jona aikana Peräläiset eivät saaneet minkäänlaista tietoa Mikosta. Viimein loppui Ainalta kaikki toivo, ja tuskassaan kirjoitti hän kirjeen; jossa peittämättä ilmoitti Mikon vanhemmille totuuden koko sen surkeudessa.
Samaan aikaan, kun Aina tuon kirjeensä kokoon pani, kirjoitti Mikkokin kauheoissa omantunnon vaivoissa isällensä; mutta kumpikaan ei tiennyt toisensa teosta mitään, sillä he kokivat huolellisesti salata sitä toisiltansa.
"Rakkaat vanhempani!" kirjoitti Mikko. "Minä olen mennyt mies. Ei ole minussa enään mitään hyvää jäljellä. Kuta enemmän minä koetan sotia vihollistani vastaan, sitä voimallisemmaksi hän käypi ja sitä suuremman voiton saapi hän minusta. Voi, rakkaat vanhempani! minun lankeemukseni on kauhea ja suuri – auttamaton ja varma perikatoni on aivan lähellä. Minä kyllä usein lupaan, aion ja – vannonkin parantaa elämääni, mutta vähän ajan takaa nuot kaikki ovat yhtä löyhiä, kuin ne olivat lujia niitä tehdessäni, ja niin ovat kaikki lupaukseni olleet – turhia! Minä en voi menettää enään mitään, sillä minulla ei ole mitään menettämistä, ja minä en toivo enään mitään, sillä minulla ei ole mitään toivomista; kaikki on kadotettu, kaikki on menetetty, ja kauhistuen, hirmustuen odotan minä vaan sitä hetkeä, jolloin kirottu elämäni sammuu ... ei, ei, se silloin vasta alkaa paljon hirmuisemmassa muodossa – kauhea on sitä ajatella!
Voi, rakas isä! Jospa Te olisitte meidät ottanut kotiinne, silloin kun minä pyysin, kenties minä olisin silloin vielä voinut jotain tehdä elämäni parannukseksi, kenties olisi minulla ollut vielä voimaa siihen Teidän katsantonne alla, kenties ei meidän yhdenkään tilamme olisi tämmöinen, kuin se nyt meillä itse kullakin on. Mutta Te ette tietänyt ettekä tuntenut minua niin huonoksi, kehnoksi, ja heikoksi, kuin minä todella olin; siis ei ole minulla yhtään syytä Teitä nurkua, vika on kaikki yksinään minun. Kenties voisin vieläkin tulla ihmiseksi, jos olisin siellä vanhassa kodissa, poissa alituisten viettelysten seasta, Teidän katsantonne alla, sillä en vieläkään ole tahtoani kadottanut, ainoastaan voima sitä täyttää on mennyt minulta. Mutta minulla ei ole enään oikeutta pyytää Teiltä sitä; Teillä vaan on oikeus hyljätä, kirota ja tyköänne pois sysätä onneton, kiittämätön ja läpiturmeltunut poikanne – Mikko".
Aina lähetti kirjeensä Perälään asiamiehen kautta, ja Mikko postissa. Sattumus teki sen, että kirjeet tulivat yht'aikaa ukon käteen. Tavallisuuden mukaan laski Juho vaimonsa kamariin, kuulemaan kirjeitten sisältöä; sillä hän heti tunsi käsi-alat. Mutta kohta ensi silmäyksellä hän vaaleni. Ensimäisistä rivistä huomasi hän Ainan kirjeestä sen, jota hän salaisesti oli kauvan pelännyt. Hänen ruumiinsa rupesi vapisemaan, mutta yhtäkaikki luki hän surullisesti sointuvalla ja sortuneella äänellä, molempien kirjeitten sisällön. Hänen silmiinsä ei nousnut nyt yhtään kyyneltä, sillä hän tunti sydämessään niin sanomatonta surua ja tuskaa, että siinä helteessä täytyi kaikkien nesteiden kuivua. Hän ei kyennyt puhumaan yhtään sanaa, vaan mykkänä katsoa tuijotti yhteen ja samaan paikkaan lakkaamatta, ja hänen silmänsä kiilsivät niin oudosti, kuin ne olisivat olleet lasittuneet. Leenakaan ei saanut suuhunsa muita sanoja kuin ainoastaan yhtämittaa sanoi: "voi, voi! voi, hyvä Jumala!" Hän ei hennonut häiritä miestänsä, sillä hän selvästi näki, että Juho raukka nyt oli sanomattomassa tuskassa. Häpeäkin kaivoi vähän Leenaa, kun hän näki, että kaikki hänen äidinrakkaudesta lähteneet hyvät toiveensa olivat tyhjiin rauvenneet.
"Tuo minulle kylmää vettä!" sanoi Juho viimein, kolkosti kuin haudasta; sydän oli helteestä liiaksi kuivunut, se halusi kostuketta ja jäähdykettä.
Leena riensi heti noutamaan vettä, jota Juho joi useampia siemauksia, ja lopulla hän jäähdytteli polttavaa otsaansa.
Sitten hän laskeutui vuoteellensa. Ruumis ei jaksanut sortumatta kestää sitä kauheaa tuskaa, joka sielua vaivasi. – Nyt vasta Leenalle huolta tuli: murhe pojasta, huoli ja pelko miehestään, josko hänen piti nähdä sekin, että hänen rakas elämänkumppaninsa sortuisi ennen aikojansa elämän raskaan kuorman alle. Hän koki kaikin tavoin hoitaa ja helliä vuoteelle vaipunutta miestänsä: hän koetteli hänen polttavaa otsaansa ja muutteli paksuja kylmiä kääreitä miehensä hehkuvan pään ympäri. Vuorokauden päästä olikin Juho vähän parempi, ja Leena sai uutta rohkeutta ja toivoa. Hän voi jo ruveta puhelemaan Juhollensa, kuu näki, että hän rupeaa paremmin voimaan, ja nuot puheet tarkoittivat aina yhtä ja samaa, nimittäin Mikon ja Ainan kotiin-ottamista.
"Pahahan se on, kovin paha, kun tuo poika-rukka tuli noin onnettomaksi; mutta me emme saa häntä heittää vielä nytkään auttamatta, sillä hän on meidän lapsemme vielä sittenkin. Meidän velvollisuutemme on kokea auttaa häntä ylös siitä tahrasta, johon hän on itsensä upottanut, ja toivoamme emme saa vielä nytkään heittää. – Meidän pitää ottaa heidät kotiimme; mitä sitten, jos virka jääkin, kunhan vaan Mikko pelastuu. Ja Aina raukka sitten; eihän hän voi yksinänsä kantaa raskasta kuormaansa; hän nääntyy sen alle, mutta täällä me voisimme olla hänelle apuna ja lohdutuksena", ja monta muuta semmoista puhetta puheli Leena sairasta miestään hoitaessaan.
Vaikka Juho oli sairautensa ja murheensa tähden jotenkin umpimielinen ja harva-puheinen, jonkatähden ei hän useinkaan vastannut vaimonsa puheisin juuri paljon mitään, ei Leena kuitenkaan heittänyt puhelemistansa ja keinottelemistansa Mikon ja Ainan kotia-ottamisesta, niin että Juhon viimein ei auttanut muu, kuin siihen suostuminen. Sen kuultuansa tuli Leena niin hyville mielin, että hän ilossaan kavahti Juhollensa kaulaan ja sanoi: "voi, isä-kulta, kuinka minun nyt on hyvä olla! Kyllä Jumalan avulla voimme tässä elää, jos hekin meille tulevat. Ja Mikko täällä tulee toiseksi ihmiseksi. – Onhan hänen omatuntonsa vielä hereillä, sen kuulin hänen kirjeestänsä, ja kun me tuemme ja vahvistamme häntä hyvässä aikomuksessansa, niin hän voittaa häijyn kiusauksensa – usko vaan minua, isä! niin se käypi; ja Ainankin elämä tulee silloin niin helpoksi ja keveäksi".
"Jos vaan et olisi liian aikaisin hyvilläsi. Me emme saata heitä ottaa kotiimme, kuin yhdellä ehdolla, ja jos eivät he siihen suostu, niin..."
"Älä sano enään, isä, enempää!" sanoi Leena, keskeyttäen miehensä lauseen. "Mikä ehto se sitten olisi? sanopa se kohta!"
"Se, jonka olen jo ennenkin sanonut: heidän pitää ruveta tekemään – työtä".
"Eikö sen pahempaa! Niinkö sinä, isä, luulettelet, että hätääntynyt omatunto valitsee ehtoja? Ei, sitä se ei tee, vaan hän suostuu ilman ehdotta vaikka mihin, josta se luulee vähänkään olevan tukea ja lohdutusta hädällensä. He suostuvat vaikka mihin, kunhan vaan pääsevät tänne, usko pois!"
"Aina ei ole koskaan virkannut sanaakaan kotiintulosta".
"Hän ei ole uskaltanut. Minä tiedän, että Aina tekee vaikka mitä, miehensä pelastukseksi; luulenpa niinkin, ett'ei Mikko ole Ainalle puhunut mitään, että hän on niitä keinoja ajatellut ja toiminut, hän ei ole kehdannut ilmoittaa aikeitansa kärsivälle vaimollensa. Siinä syy, jonkatähden ei Aina ole mitään virkkanut heidän tänne tulostaan", selitti Leena innokkaasti.
"Saattaisipa niinkin olla".
"Niin se on aivankin varmaan. Mutta me emme saa vitkastella, meidän pitää heti ryhtyä toimiin, kutsumaan heidät kotiimme; sillä joka hetki on kallis. Hätääntynyt ja kovin pinnistetty omatunto saattaa pian horjahtaa vaarallisiin tekoihin, ja silloin on kaikki apu myöhäistä. – Sinun pitää, isä, heti kirjoittaa heille ja kutsua heidät kotiin, sen parempi, jota pikemmin! Kyllä sinä tiedät, isä, miten kirjoittaa pitää, sillä sinä olet niin viisas; mutta älä heille kovin kovasti kirjoita, sillä heillä on jo kylläksi kuormaa", jatkoi Leena.
Juho lupasi vaimollensa noudattaa hänen lempeitä ohjelmiaan ja pani heti kirjeen kokoon.
"Onneton, mutta minulle aina rakas poikani!" kirjoitti hän. "Minä kadun nyt jo, kun en myöntynyt ensimmäiseen pyyntöösi, päästäksenne tänne meille takaisin. En tuntenut vielä sinun suurta voimattomuuttasi, seisomaan turmelusta vastaan ja sentähden luulin asian käyvän laatuun teille soveliaammalla tavalla. Tulkaa siis nyt tänne mitä pikemmin! Yksi ehto minulla on kuitenkin, ennenkun annan lupaukseni. Kovat ovat korvet ja kankaat Perälässä; ne eivät anna leipää työttömille käsille. Saatatteko heittää hempeän herras-elämänne ja muuttaa tähän kovaan kotiin? Saatatteko heittää pehmeän, lämpymän ja pitkä-unisen höyhenvuoteenne ja nousta aamulla aikaisin, mennäksenne muiden muassa kovan korven rintaan, otellaksenne ja taistellaksenne siellä kaiken päivän? Voitko heittää hienot ja pehmeät vaatteesi pois päältäsi ja pukea yllesi karkeat työ-vaatteet, jotka kestävät rynnistellä työnrinnassa? Jos arvelette voivanne tähän suostua, niin asia ei siis tarvitse sen pitempää keskustelua eikä kirjeenvaihtoa, vaan tulla saatte, koska vaan itse haluatte".
Eräänä päivänä syyskuun iltana pysähtyivät ajoneuvot Perälän porrasten eteen. Väki oli juuri illallisella, ja pärevalkea paloi pihdissä, valaisemassa raskaassa työssä väsyneiden ihmisten viimeistä päivän tointa, nimittäin vaivautuneen ruumiin jälleen vahvistamista. Kun illastelijat kuulivat kartanolta kärryn ratinaa ja hevosen jalkojen kopinaa, oudostutti se heitä, sillä Perälä oli siksi syrjässä, ett'ei siellä juuri usein matkustavaisia käynyt, semminkään sulan aikana. Uteliaisuudella katseli väki ovea kohden, kun kopina alkoi kuulua porstuasta, ovi aukesi ja sisään astui Mikko Ainan kanssa! Heti paikalla hyppäsivät Juho ja Leena ylös pöydästä ja riensivät tulijoita vastaan. Juho tarttui Mikkoon ja Leena Ainaan syliksi, ja he puristelivat toisiaan niin hellästi ja rakkaasti – tuhlaajapoika oli nyt palannut isän kotiin. Ei kukaan heistä puhunut paljoa, mutta kyyneleet oli jokaisen silmissä.
"On minulla vielä vähän tahdon voimaa, isä; minä olen hyljännyt kaikki, saavuttaakseni yhtä", sanoi Mikko viimein hiljaa. Juho ymmärsi, mitä tuo Mikon lause sisälsi.
"Jospa Jumala sen soisi, että pääsisit voittajana taistelosta", sanoi hän ja hillitsemätön kyynel-parvi valui hänen kovettuneita kasvojansa alas. Kun ensimmäiset tunteet ja liikutukset olivat sivu menneet, tervehti Juho Ainaa ja Leena Mikkoa; molemmat pyysivät tulokkaita olemaan tervetulleita. Nuoremmat veljet ja sisaret hyppelivät Mikon ja Ainan ympärillä ja hokivat: "Mikko, Mikko, Aina, Aina!" Lapset eivät viattomuudessaan tienneet, mitä haavoja elämän myrskyt olivat heidän vanhempiensa ja tulleitten vieraitten sydämmiin iskeneet, eivätkä sitä, että noita haavoja nytkin parast'aikaa kovin poltti ja kihelmöitsi.
Toivuttuaan ensi häiriöstään, hääräsi, hyöri Leena taas tavallisella hilpeydellään. Hän toimitti vaatteita pois Ainan päältä ja heidän kapineitaan sisälle.
"Voi, voi! Hyväpä oli, kun tulitte toki! Kyllä me täällä toimeen tulemme, ja Jumalan avulla luulen kaikki asiat hyväksi kääntyvän. Onhan Jumala siunannut työmme, että täälläkin elämme. Nythän on niin hauska, kun Mikkokin on kotona ja Ainankin saamme aina kotona pitää! Voi kuinka sinä, Aina raukka, olet laiha, mutta kyllä sinä täällä hyvillä laitumilla kostut, sen takaan", puheli Leena pyöriessään, koettaen leikkiäkin sekaan panna.
Sitten laittoi hän mieluisille vieraillensa illalliseksi parasta mitä talossa löytyi ja vei heidät syömään. Kun vieraat söivät, istui hän koko syönti-ajan heidän vieressänsä ja koki kaikin tavoin virkistää heidän murheellisen ja alakuloisen näköisiä mieliänsä.
"Niin on, äiti-kulta, käynyt; puhtaana lähti poikanne kotoanne – turmeltuneena palasi hän takaisin", sanoi Mikko, ja kyyneleet valahtivat hänen silmistänsä.
"Niin on käynyt, poika-rukka, mutta älä niitä enään muistele; ne pitää meidän kaikkien unhottaa ja tästä puoleenhan me rupeamme elämään uutta, parempaa elämää ja tulemme kaikin paremmiksi ihmisiksi. Et saa luulla, että minä vihaan sinua, Mikko. Kaukana siitä; minä rakastan sinua ainaisella äidin rakkaudella ja säälin sinun raskaita omantuntosi vaivoja", lohdutteli Leena.
Vieraat eivät syöneet paljon, sillä heidän sydämmensä oli jotakin muuta niin täynnä, ett'ei ruoka maistanut.
Sitten laittoi Leena vieraille vuoteen erityiseen kamariin ja kehoitti heitä makaaman, joka olikin heille hyvin tarpeesen, sillä he olivat murheesta ja matkasta kovin väsyksissä.
Kun Leena aamulla heräsi, näkyi navetasta valkea. "Hyvä Jumala! miksikä nyt on navetassa valkea? Onkohan siellä jotain vaaraa, vai onko valkea irti? – mitähän nyt on kello?" hätäili emäntä myös jo valveella olevalle miehellensä.
"Kello löi neljä, juuri kun heräsin", sanoi Juho.
Leena puki kiireesti päällensä ja meni tupaan. Siellä oli uusi ihme: valkea palaa lekotti iloisesti takassa ja aivan ihan outo mies veisteli paitahihasillaan joitakin tarvepuita takkavalkean valossa! Leena koki hieroa silmiänsä ja katsoa tirkistellä; mutta jos kuinkakin hän olisi pinnistänyt näkö-aistiansa, hän ei vaan tuntenut tuota outoa ja aikaista työn tekijää. Hän meni katsomaan tytärtensä vuoteelle, olisivatko he menneet navettaan; mutta ei – he makasivat kaikki makeaa untansa. Leena ei tiennyt, mitä hänen oikein piti ajatella, eikä hän kehdannut oudolta työntekijältä mitään kysyä.
"Hyvä Jumala! onkohan navetassa valkea irti, kun sieltä valkea näkyy ja tytötkin vielä nukkuvat?" äännähti hän viimein hätäyksissään.
"Ei navetassa ole mitään vaaraa", sanoi outo.
"Mutta, kah kummaa! No, mitenkä se nyt oikein on? tuo äänihän oli niin tuttua; onkohan se – Mikko?"
"Niin olen, äiti", kuului vastaus.
"No, mitenkä Jumalan tähden sinä nyt olet niin äkkiä muuttunut?"
Mikko vaan naurahti, sanaakaan virkkamatta.
"Ja kuka Herran tähden siellä navetassa sitten on?" kysyi Leena taas.
"Siellä on Aina".
"Aina?"
"Niin".
Leena ei tahtonut sen enempää nähdä eikä kuulla. Hän juoksahti heti kamariin ja kertoi Juholle kaikki, mitä oli nähnyt ja kuullut.
"Enhän minä toki niin ollut vaatinut", sanoi Juho. Hän puki kiireesti päällensä ja riensi Leenan kansa tupaan. Samalla tuli Ainakin navetasta sinne ja hän oli niin iloisen näköinen.
"Enhän minä niin kovaa orjuutta tahtonut; minä poloinen kirjoitin teille liika kovasti", sanoi Juho.
"Voi, isä! Ette te ole liika kovasti kirjottanut. Liiankin hellästi te olette pidellyt kiittämätöntä poikaanne. Minä olen hyvin kiitollinen sydämmessäni siitä, kun olette ottanut minun vielä kotiinne ja suojaanne, jota en olisi ensinkään ansainnut. Minä tahdon tehdä työtä aamusta iltaan ja hyvä on, kun olen siihen lapsuudesta oppinut. Minä tahdon voittaa vielä paljon, isä; mutta työttömillä käsillä en minä tahdo missään tapauksessa ruveta syömään teidän hikiänne ja kyyneleitänne", sanoi Mikko ja katsoi häntä väliin arasti silmiin.
"Ette te tiedäkään, miten meidän sisälliset asiamme oikein ovat olleet. Kauvan jo, ennenkun asioista meille mitään kirjoitittekaan, istuimme usein kahden ja puhuimme toisillemme salaisia toiveitamme, että muuta neuvoa ei ole pelastukseksemme, kuin että pääsisimme tänne teidän tykönne, jossa tahtoisimme tehdä työtä niin paljon kuin voisimme. Kun sitten teidän kirjeenne oli tullut, toi Mikko sen minulle. Minä oudostuin heti hänen katsantoaan, sillä moneen aikaan en ollut nähnyt mitään ilon merkkiä hänen kovoissansa, mutta selvästi havaitsin nyt niistä kirkkaan paisteen. 'Lue tuo!' sanoi hän ja ojensi kirjeenne. Minä huomasin heti, että se oli teiltä. Henkeäni ahdisti. Minä lu'in ja ja jota enemmän minä lu'in, sitä enemmän helpottui hengitykseni ja näköni kirkastui. Kun olin kirjeen loppuun lukenut, hyrskähdin minä itkuun, mutta se oli nyt niin sanomattoman keveää, sillä toivon säde oli taas lentänyt sydämmeeni. Minä tartuin Mikkoon syliksi, ja Mikko hyvin ymmärsi, mitä minun sydämmessäni liikkui. Hän tarttui minuun vuoronsa syliksi ja myös itki. Siinä sitten kauvan aikaa itkeä nyyhkytimme sanaakaan sanomatta, mutta kummankin sydän puhui niin paljon, ja me ymmärsimme hyvin toisemme ja me tunsimme sillä hetkellä sanomatonta autuutta, sillä se kieli, jota sydämmemme puhuivat, oli – toivon kieltä. – Tahdon huomauttaa teitä, että tuon autuaallisen tunteen oli meissä herättänyt juuri teidän kirjeenne, ja te luulette, että olette meille liian kovasti kirjoittanut. Siis työntekomme ei ole meille mitään päällepanemaanne orjuutta, vaan kauan mietitty velvollisuutemme, jota täytämme ilolla ja jota pidämme ainoana mahdollisena keinona pelastukseemme", ehätti Aina siihen selittämään.
"Totta puhuu Aina; niin asiat ovat totuudessa", sanoi Mikko siihen.
"No, mutta mistä Herran tähden te olette nuot työvaatteet saaneet?" kysyi Leena.
"Kuulkaahan nyt! heti kun saimme teidän viimeisen kirjeenne, rupesimme toimeen. Mikko meni ja haki virka-eron. Minä rupesin heti hankkimaan ja tekemään työ-vaatteita; ne olivat meidän muassamme tänne tullessamme, ja aamulla ylösnoustuamme puimme ne päällemme, että paikalla kykeneisimme työhön ryhtymään", selitti Aina.
"Voipa kaikkea tässä maailmassa! Nyt minä vasta huomaan, minkätähden en minä kohta Mikkoa tuntenut, kun tupaan tulin. Hänelläkin on, näenmä, työ-vaatteet yllänsä ja mihin lienevätkään herras-nutut nyt joutuneet? Mutta vielä on sittenkin Mikossa niin käsittämättömän outoa, joka tekee hänen vielä lähes tuntemattomaksi – voi, totta maarian! hänellä ei olekaan, näenmä, sitä isoa – partaa, joka peitti puolen kasvoista!" puheli Leena, ja Mikko nosti päätänsä, katsahti äitiänsä silmiin ja naurahti.
Kun aamu oli niin kulunut, että emännän piti einettä toimittaa, laittoi hän kamariin ruoan Mikolle ja Ainalle erilleen ja käski heitä sinne syömään.
"Ei kertaakaan muuta, kuin tavallista perheen ruokaa", sanoi Mikko ja astui muun väen kanssa vankasti pöytään.
"Me olemme sen jo ennen päättäneet, ett'emme kerrassaan syö eri-ruokia", sanoi Aina ja seurasi muita.
"No, mutta tämäkään kerta edes!" intteli Leena.
"Ei tätä eikä muuta kertaa", sanoi Mikko lujasti.
"Voi, hyväinen aika!" sanoi Leena ja jäi avossa suin katsomaan noita herroista äkkiä urheoiksi talonpojiksi muuttuneita ja tällä kerralla uppiniskaisia vieraitansa.
Lapsetkin, kun nousivat ylös, havaitsivat kohta Mikon ja Ainan uudet pukimet ja oudoksuivat niitä. He kieppuivat äitinsä ympärillä ja utelivat: "äiti, äiti ettekö te kuule? Eikö Mikko ja Aina menekään meiltä enään pois, koska ovat arkivaatteissa?"
"Olkaa siinä nyt taas joutavoimatta!" sanoi äiti ja toimitti heitä eineelle.
Perälän väki hankki itseänsä nyt työhön ja Mikko myös.
"Ei sinun nyt ensipäivinä ainakaan tarvitse työhön mennä; panehan ensimmältä verryttelemällä", sanoi Juho Mikolle.
"En yhtäkään tuntia ole työstä poissa", vastasi Mikko jäykästi, ja samassa meni hän ja otti matkalaukustansa työ-kintaat, jotka hän oli sitävarten jo ennen varustanut. Ne saatuansa läksi hän muiden kanssa työhön. Kaiken päivän raatoi Mikko niinkuin mies, mutta illalla oli hän jotenkin uupuneen ja väsyneen näköinen; uupuminen lienee vaikuttanut sen alakuloisuuden ja harvapuheisuuden, joka hänessä sinä iltana sitten oli havaittava.
Aamulla oli Mikon ruumis niin kipeä, ettei hän ollut toiselta kyljeltä toiselle päästä; kova korven työ oli rusikoinut hänen elämän hempeyteen tottuneen ruumiinsa, sillä työ ei tunne leikkiä. Nurkumatta, oihkaamatta puki Mikko yhtäkaikki yllensä ja meni muiden kanssa työhön. Muutamia päiviä tuota menoa pitkitettyä, parani Mikon kipeä ruumis ja hänen elämänsä kävi vähitellen iloisemmaksi, työnsä keveämmäksi.
Aika oli kulunut nuoren pariskunnan tulosta jo noin puoli vuotta, eikä ollut Mikko vielä kertaakaan ollut humalassa. Hän teki työtä vaan katkeamatta ja näyttipä siltä, kuin ei hänellä olisi koskaan ollut taipumusta väkeviin juomiin. Aina oli niin iloinen ja hääri ahkerasti taloudellisissa toimissa. Hän oli ruumiinsakin puolesta hyötynyt paljon, ja entiset nuoruuden ruusut alkoivat taas nousta hänen niin kuihtuneille ja kalpeille kasvoillensa. Tuo ulkonainen hyvinvointi oli seuraus hänen sisällisestä hyvin voinnistansa, sillä hän toivoi nyt niin paljon. Juho ja Leena myös toivoivat ja – Mikko itsekin toivoi.
Eräänä talvi-iltana, kun kaikki väki oli käsitöittensä ääressä – aukesi ovi äkkiä ja sisään astui jokseenkin humalainen mies. Heti vieraan tultua tupaan, huomasi talon väki, ett'ei tulija ollut mikään kylän ratku, vaan joku paljon mailmaa kokenut käsityöläinen.
"Hyvää iltaa! Täälläpä vaan Peräläkin (hän tarkoitti Mikkoa) istuu moukkien joukossa! Ahaa! Perälä on ollut oikeen sukkela jälkensä peittämään, kun on tullut minulle mitään virkkamatta tänne korven lonkeroihin piiloon, pois ihmisien ilmoista! Mutta minä olen vanha kettumies, ja Perälä saapi nyt huomata, ett'en ole niinkään huono jäljillä pysymään. Ahaa! Karkujain kettu on, näen mä, muuttanut karvansakin aivan päinvastaiseen suuntaan, sillä vaikka nyt on talvi, on hänellä kesä-turkki yllään! – Mutta sekään ei auta; tässä olen kun olenkin. Eipä ole taitanut täällä korvessa isoon aikaan saada minkäänlaista kielen kostuketta; mutta nyt sinun pitää sitä saamaan, sillä ennestään tiedät sen, ett'en koskaan kulje kuivin suin, enkä vähillä eväillä. Minulla on väskyssäni pari pulloa kahdentoista markan rommia ja kolmas on vähin vajavin povessani. Siitä otamme ensin hyvät alkajaiset ja sitten pidämme koko yön hupaista elämää, sillä tottahan annat kamarisi nurkassa minulle yösijan", lörpötteli tullut Mikolle!
Tuon vanhan laulun kuultuansa ja vieraan hyvin tunnettuansa, vaaleni Aina kuolon kalpeaksi. Eikä se kumma ollutkaan, sillä tuo soitto oli usein ennenkin ryöstänyt häneltä viimeisenkin toivon kipinän. – Juhon kasvot synkistyivät ja hänen otsansa rypistyi; Leena vaan pysyi niin iloisen ja levollisen näköisenä.
Vieras sivalsi nyt povestansa rommi-pullon, käveli suoraan Mikon tykö, ojensi sen hänelle ja sanoi: "he! saa tästä aluksi!"
"Minä en ryyppää", sanoi Mikko.
"Hoh! Ethän ole vielä päällepäätteeksi tullut pyhimykseksi?"
"Minä en ole aikonut ryypätä enään koskaan".
"Mitä hittoja! kelpasipa se ennen".
"Jos kohtakin".
"No, no! Ei huolita niin tiukalle ottaakaan. Saatathan vanhan tuttavuutemme ja ystävyytemme vuoksi maistaa minulle mieliksi; ei suinkaan se sinua mihinkään vie, enkä tarkoita sinulle mitään pahaa", sanoi vieras vähän makeammasti, yhä tarjoten Mikolle pulloansa.
Mikko otti pullon vastaan ja – ryyppäsi, nähtävästi oikein aika-lotkauksen!
Yhä enemmän vaaleni Aina, yhä enemmän synkistyivät Juhon kasvot ja hänen otsansa pimeni nyt kokonaan.
"Kas niin, ystäväni! vähällä aloitamme, mutta paljolla lopetamme, eikö niin? – – toinen kerta ja paremmasti!" sanoi vieras, tarjoten toistamiseen Mikolle pulloansa.
Mutta ennenkun Mikko ennätti mitään vastata, otti Leena puheen vuoron. Hän astui vieraan tykö iloisen näköisenä ja sanoi: "ei Mikko ryyppää toista kertaa, ennenkuin annatte minun ensin pullostanne maistaa. Minkälainen vieras te olette, kun ette te ollenkaan tarjoo isännälle ja emännälle suun avausta? ja emännäthän aina ensiksi kunnioitetaan".
"Kas, te olette oikein kelpo emäntä; semmoisia ei usein tapaa. Minä olen hyväntahtoinen mies ja antaisin useinkin emännille sydämmen vahvistusta; mutta nuot akkaset ovat enimmiten semmoisia riivatuita. Vaan tehän näytättekin olevan jotakin parempaa lähtöä. – Saaman pitää emännän ja isännänkin", sanoi vieras ja ojensi samassa pullon emännälle.
Samassa silmänräpäyksessä kun Leena sai tarjotun pullon käteensä, lensi pullo rommeineen päivineen muurin kylkeen ja meni tuhansiksi pirstoiksi. – Aina säpsähti, mutta Juhon suun sopeissa huomattiin hieman hymyilyn väreitä.
"Noin välein minä juon; antakaa lisää!" sanoi Leena voitto-riemulla ja hänen kasvonsa niin loistivat.
"Tuhatta p—-pipä olitkin, ja olitkin kyllä sukkela minua pettämään, mutta tästä tuleekin surkea 'prosessi'; – te sen tuhannen vietävät ette tiedä ihmisyydestä mitään, mokomat siat", sanoi mies ja rupesi möykkäämään, nakkelemaan kaluja huoneessa, kämmentelemään, hyppelemään, sadattamaan, kirkumaan, joita tehdessään hän puri ankarasti hammasta ja näytti noiden liikkeidensä ohessa vaanivan lyödä Leenaa.
"Siivolla!" ärjäsi Juho tuolle raivostuneelle juopuneelle.
"Mikä sinä luulet olevasi, joka tulet minua aisaamaan?" sanoi mies raivossaan ja pitkitti raivoisaa käytöstänsä.
Juhon kärsimys nyt jo loppui. Hän astui miestä likemmäksi ja sanoi: "jos et sinä kohta ole ihmisittäin, niin minä paiskaan sinut ulos".
"Koetapas!" sanoi möyhääjä ja tarenteli tulemaan Juhon kimppuun.
Juho otti nyt tuon suukon, turmeltuneen ja möykkäävän miehen rinnuksista kiinni, nosti hänet kohoksi ja alkoi viedä aikakyytiä ovea kohden. Mies koki kaikin tavoin vastustaa Juhoa, kiemuroiden ja potkien, mutta mikään ei auttanut, sillä kovat olivat nuot Juhon korven karaisemat kourat, ja Juho kantoi kun kantoikin hänet ulos ja paiskasi porrasten päähän. Miehen evästen sattui tuossa kyydissä käymään niin onnettomasti, että hänen molemmat rommipullonsa selässä olevassa matkarepussa särkyivät. Kirkuen ja noituen nousi mies ylös ja katsoi tuimasti portaille, uhaten tulla tupaan takaisin, mutta Juho seisoi niin tyynen ja rauhaisen näköisenä, kuin ei olisi mitään tapahtunut. Tuo näkö peljätti miestä niin, ett'ei hän uskaltanutkaan enään nousta portaille. Hammasta purren ja sadatellen lähti hän pois, ja rommi juoksi virtana hänen repustansa. – Sitten palasi Juho tupaan.
Ainan silmissä nähtiin nyt kyyneliä, joita salaten hän kiireesti riensi kamariinsa; Leena meni hyvin varovasti hänen jälkeensä.
"Voi, hyvä lapsi! Oliko se sinusta paha, kun tuota vierasta täytyi noin kohdella?" sanoi Leena säälien ja surkutellen.
"Ei se ollut mielestäni ensinkään pahaa, päinvastoin teitte te siinä asiassa sangen hyvän työn; joku muu se on, joka tekee mieleni raskaaksi", sanoi Anna.
"Mikä sitten? sano se minulle!"
"Minä näin, ettei Mikko olisi jaksanut kestää kiusauksessa", sanoi Aina hiljaa.
"Senhän minäkin näin ja siltipä minä teinkin tuon kepposen, kun huomasin, ett'ei enään muu keino auttanut".
"Jos nytkin olisimme olleet entisellä asemallamme, niin olisi asia aivan uusi. Ja siellä olisi ollut jo satoja muita kiusauksia, joiden tähden ei olisi missään tapauksessa voinut tulla Mikolle näin pitkää selvää väliä".
"Mutta kumminkin on näin pitkä väli jo ollut ja aina pitemmäksi se tulee, sillä tuo yritys ei ensinkään onnistunut, eikä koskaan tule meillä onnistumaan. Sitä vastenhan me olemme asemamme juuri näin asettaneetkin, että meitä olisi useampi tuota pahaa vastaan-torjumaan, ja me voitamme, se on varma toivoni", sanoi Leena.
"Te olette aina niin hyvä!" sanoi Aina ja kavahti anoppinsa kaulaan.
Juho ja Mikko tulivat nyt myös samaan kamariin, ja edellinen virkkoi:
"Väärinpäin teet, Mikko, parannusta; sinulla on väärät aseet, vihollista vastaan ei voi seisoa. Omilla voimillasi koet tehdä itseäsi hyväksi, mutta hengen voimat ovat lihaa ja verta väkevämmät, olkoonpa se sitten hyvä tai paha henki, ja sentähden horjut sinä taistellessasi. Olet unhottanut rukoilla voimaa Jumalalta, joka yksin voipi tehdä ihmisen vahvaksi seisomaan syntisiä himojansa vastaan. Niin kauvan kun olet vieras Hänelle, niin kauvan ovat turhat kaikki ponnistuksesi".
Mikko ei vastannut mitään, mutta syvästi lienee hänen isänsä puhe vaikuttanut, sillä hän väliin punastui, väliin vaaleni.
Tuon tapauksen jälkeen kävi Perälän perhe-elämä entiselleen, eikä mitään erinomaista tapahtunut.
Kaksi vuotta oli kulunut siitä, kun Mikko ja Aina tulivat Juhon taloon. Perälä oli paljon sillä ajalla muuttunut. Yhdellä puolen pihaa seisoi vankka ja uljas pytinki täydessä asussa. Juhon pitkällisten ponnistusten, hänen lastensa lisääntyneiden voimien ja Mikon uutteran ja järkähtämättömän työnteon kautta, olivat viljelykset ja samassa muutkin varallisuuden suhteet melkoisesti paranneet, joiden tähden Perälän nimeä kylässä alettiin mainita varakasten talojen seassa. Juho ja Mikko – isä poikineen – olivat omilla käsillään salvaneet tuon uljaan pytingin, ja Mikko oli yksinään tehnyt kaiken nikkarin työn. Toista oli nyt Perälän perheen asua noissa siisteissä, puhtaissa, kookkaissa ja hyvin järjestetyissä uusissa huoneissa, kuin entisissä pienissä ja lahonneissa hökkeleissä, joissa he olivat asuneet taloutensa pienempänä ja köyhempänä ollessa. Näyttipä siltä, kuin heidän olonsa olisi kokonaan uudistunut ja tullut kaiken haaran kautta mukavammaksi. Ja tuo uusi elämän mukavuus ei ollut mikään muu, kuin hedelmä asukasten ahkerasta ja järjestetystä–työn teosta.
Mutta mitenkäkö nyt oli Perälän asukasten sisällinen tila? Se on kyllä oikeutettu kysymys, sillä ulkonainen hyvinvointi ei tee ihmisiä onnelliseksi, vaan elämän tosi-onnellisuuden pitää alkaa sisältä, sen pitää alkaa asukasten – omantunnon rauhalla.
Syvälle painuivat Mikon mieleen hänen isänsä lausumat sanat tuona viimeisenä kiusauksen hetkenä, jolloin hän niin ankarasti horjui. Syvästi tunsi hän silloin oman voimattomuutensa seisomaan kiusauksiansa vastaan, ja häpiällä tunsi hän, että hän olisi varmaan taas langennut, jos eivät muut olisi tulleet taistelussa hänen voimattomuutensa avuksi. Hän oli luuletellut voivansa himonsa kuolettaa siten, että hän muuttaisi vanhaan kotiinsa, jossa ei olisi tilaisuutta kiusaukseen, hän oli luullut ajan pituuden olevan parhaan sota-aseen, jolla hän voittaisi taistelonsa; se muka viimein oli huuhtova himot pois hänen verestänsä. Hän oli tuota ajan autuuttavaa voimaa koettanut jo puoli vuotta; eikä se ollutkaan suosioton ollut häntä kohtaan: hän ei ollut koko sillä ajalla langennut. Mutta eipä hän ollut voinut seisoa vastaan ensimmäistäkään kiusausta, ja siis ei ollutkaan aika voinut hänen himojansa puhdistaa. – Kaiken tuon huomattuansa, rupesi Mikko vakavasti miettimään asiaa ja ensikerran elämässään huomasi hän, ett'eivät hänen rikoksensa olleet tehdyt ihmisiä, vaan myös Jumalaa vastaan. Heti kun hänessä tuo tunto heräsi, nähtiin hänen yksinäisyydessään lueskelevan – Jumalan sanaa, jota hän ei ollut kaukaan aikaan käsissään pitänyt, ja nyt alkoi Mikossa uusi elämä. Tahto hänellä oli jo kauvan aikaa ollut voittamaan himojansa, mutta voimaa ei hänellä ollut sitä tehdä, mutta tuosta hänelle ennen oudosta lähteestä sai hän aina uusia voimia tahdollensa, ja niiden avulla oli hän jo voinut seisoa vastaan monta ankaraa kiusausta noiden puolen toista vuoden kuluessa. Hän oli vuoden ajalla käynyt kaupungissakin; useat kerrat siellä oli hän tavannut runsaasti entisiä synti-kumppaneitaan, jotka kokivat kaiken tavoin saada häntä ryyppäämään, mutta siitä ei tullut mitään. Mikko pysyi lujana, hän ei horjunut nyt, sillä hänellä oli nyt – tahdon voimaa. – Olihan siis Perälän perheessä tapahtunut sisällisiäkin uudistuksia, ei vaan talossa ulkonaisia parannuksia.
Toisellaiseksi oli Mikon muuttumisen johdosta tullut muidenkin Perälän perheen jäsenten sisällinen tila. Aina oli saanut takaisin entisen verevyytensä ja kauneutensa yhdessä iloisuutensa kanssa. Hän oli niin onnellinen Mikon lopullisesta parantumisesta, ja hänen onneansa enensi vielä vastasyntynyt pienokainen, joka makasi hänen edessään kehdossa.
Toisenlaiseksi oli nyt tullut Juhon ja Leenankin sisällinen tila. Juho näki ja uskoi nyt, että hänen lapsensa oli pelastunut kauheasta vaarastaan, ja tuo vakuutus teki hänen murheesta nääntyneelle sydämmelleen niin hyvää. Hän näki vielä päälliseksi toteentuneeksi hartaimman toivonsa, että Mikolle ja Ainalle tulisi perillinen. Tästä tuli hän iloiseksi kuin lapsi, vaikka hänen hapenensa kovan murheen aikana olivat melkein kaikki käyneet harmaaksi. Hän kävi usein kehdon luona ja silloin hän katsoi aina hymyssä suin lapseen niin hartaasti; sitä kylläkseen katsottuaan, kääntyi hän ja meni taas työhönsä.
Leena iloissaan ei tiennyt oikein, mitä hänen pitäisi tehdä ja sanoa. "Enkö minä, isä, sitä sinulle sanonut", intti hän nyt usein, "että Mikko vielä kerran paranee, ja nythän hän onkin jo parannut; silloinkin minä niin toivoin, kun sinä olit aivan epätoivossa: uskothan nyt, vai kuinka, isä? näethän nyt, että minä olin oikeassa ja nyt meidän on niin hyvä olla – eikö niin?"
"Mutta lujassapa se oli", sanoi kerrankin Juho erääsen tuommoiseen vaimonsa puheesen ja veti piipustaan pari, kolme savua hyvin nopeasti.
"Mikko raukka! Hän oli kovin syvälle langennut. – Lujassa se oli, se on tosi, isä! mutta missä hän nyt olisi, jos emme olisi häntä ottaneet tukeaksemme; hän olisi varmaankin hukassa, hukassa sielun ja ruumiin puolesta. Voi, voi! Vanhin ei saa antaa äänensä lakata kuulumasta lapsellensa, ei vielä silloinkaan, kun hän luulee lapsensa jo olevan perikadossa. Vanhimman sana ja huoli vaikuttaa lapsessa niin paljon", vastasi siihen Leena puolestansa.
Mikko oli ensi aikoina Perälään tultuansa hyvin harva-puheinen ja umpi-mielinen. Hän ei käynyt koskaan kylässä, ja jos kyläläiset joskus kävivät Perälässä, kyntti Mikko aina silloin yksinäisyyteen sanaakaan virkkamatta. Pappilassakaan ei Mikko ollut kertaakaan vielä käynyt, vaikka niinkin paljon aikaa oli kulunut. Näytti melkein siltä, kuin tuosta ennen niin hilpeästä miehestä olisi nyt tullut oikein aika jörö, jota ei enään mikään voisi elähyttää. Se oli häpeä, joka Mikon noin umpimieliseksi saattoi. Hän tunsi sydämmessään, ett'ei hän ollut mahdollinen olemaan ja seurustelemaan muiden ihmisten parissa. Aikaa voittain tuli hän kyllä kotiväkensä kesken entiselleen; mutta kauvan veti aikaa, ennenkun hän tuli kyläläisiensä kanssa vähäänkään tuttavuuteen ja ystävyyteen. Ensinnä kun Mikko tuli Perälään takaisin, katsoivat kyläläiset häneen kammolla ja mainitsivat hänen nimeänsä inholla. Mikon parannettu elämä saatti heidät kyllä vaikenemaan, mutta synkkä epäluulo asui kumminkin kauvan heidän sydämmissään. Vaan kun Mikko työssä ja totuudessa näytti olevan itsellänsä sekä tahtoa että voimaa voittamaan kiusauksensa, niin vähitellen muuttui kyläläisten kammo Mikkoa kohtaan salaiseksi ja syväksi kunnioittamiseksi. Vähitellen alkoivat he etsiä Mikkoa hänen omassa kodissaan, ja vaikka kuinkakin umpimielinen hän olikin, tekivät he puhetta hänen kanssaan. Niin muuttui heidän välinsä viimein taas entisellensä.
Perälään tuli nyt isot ristiäiset, sillä Mikon ja Ainan esikoinen piti saatettaman seurakunnan yhteyteen. Paljon oli kutsuttu kyläläisiä vieraiksi Perälään, ja kirkkoherra tuli myös sinne, toimittamaan ristimistä. Kaikki vieraat olivat hyvin iloisella tuulella ja haastelivat Mikonkin kanssa kunnioituksella. Kirkkoherrakin jutteli hänelle paljon sekä yksityisistä että yhteiskunnallisista asioista. Ei kukaan näyttänyt muistelevan menneitä aikoja. Juhokin oli tänään oikein iloisella tuulella, joka muutoin oli hänen luonteelleen niin harvinaista. Leena hyöri ja pyöri kaikkialla ja lausui yhdelle ja toiselle vieraista, töittensä välistä, aina jonkun leikkisän ja mielistelevän sanan. Ensikerran oli Mikko appensa ja anoppinsa parissa nyt tulonsa jälkeen; sillä hän ei ollut ainoatakaan kertaa käynyt Virtalassa. Mutta nyt olivat Virtalan vanhukset sekä kutsutut että tulleet Perälään; he näyttivät hyvin tyytyväisen ja iloisen näköisiltä. Mikkokin oli iloinen ja näytti nyt saaneen takaisin, ainakin osan, entisestä hilpeydestään. Kaikista iloisin oli kuitenkin Aina, joka puna-poskisena istui tuossa puhtaassa lapsivuoteessaan, pidellen sylissään ja väliin ruokkien kaunista ja tervettä poikaansa ja puhellen entisten tuttuin ja ystäviensä kanssa.
Näin paljon iloa oli nyt ihmisillä ja heidän ilonsa oli puhtainta laatua, sillä he iloitsivat langenneen kansalaisensa nousemisesta; ja heidän ilonsa ylöttyi taivaasen saakka, sillä taivaan enkelitkin iloitsivat siitä.
Pidot viimein loppuivat, hupaisien ja iloisien puheiden päätökseksi tuli komea iltainen, ja siitä päästyä hankkivat vieraat poislähtöään. Kättä puristaen jättivät he kaikki Peräläiset hyvästi, mutta kun he tulivat Mikon ja Ainan luokse, oli heidän hyvästijättönsä ja käden-puristuksensa erittäin hellä ja sydämmellinen; Paljon ei tosin silloin puhuttu suulla, mutta sydämmet puhuivat paljon.
Siitä herran hetkestä tuli kyläläisten ja Mikon väli yhä tutummaksi ja sydämmellisemmäksi. Jälkimmäiset alkoivat nyt usein ja lukuisasti tulla pyhäilloin Perälään; sillä siellä oli mies, jonka puheita oli hyvä kuunnella. Hänellä oli melkoiset tieto-varat ja elämän kokemusta oli hänellä myöski paljon. Hänen puheestaan oli nyt poiskarisnut kaikki nuoruuden oloihin sopiva leikki, ja sijaan oli astunut syvä yleisten asiain käsitys ja ponteva esitys-tapa, jota hän kumminkin väliin höysteli asian mukaisilla ja asiaa valaisevilla esimerkeillä, vertauksilla ja kokka-puheilla. Noiden omaisuuksiensa tähden tulivat hänen puheensa vakaviksi ja lujiksi, kuin seinään lyöty kirves. Ei ollut sitä yhteiskunnallista kysymystä, johon ei Mikko voinut antaa tarkkoja ja pontevia selityksiä, ja näin tuli Mikko ennen pitkää tärkeäksi jäseneksi yhteiskunnassa.
Hänkin kävi nyt, tarvittaessa, kylässä, sillä hän näki ett'eivät kyläläiset enään häntä kammoneet. Hän kävi nyt usein pappilassakin, ja kirkkoherra kunnioitti häntä kovan ryvötyksen ja kovan taistelon jälkeen, onnellisesti nousneena ja turmeluksensa voittaneena miehenä, jonka hän saattoi nyt taas ilolla lukea jaloimpien kansalaisiensa joukkoon.
Perälä on nyt paikkakunnan vahvimpia taloja, sillä Mikko ohjaa vahvalla kädellänsä kaikki taloudentyöt ja asiat, ja lujalla, voimaa saaneella tahdollansa – elämänsä. Hänelle on jo parikin kertaa tarjottu entistä virkaansa takaisin, mutta hän ei ole tahtonut sitä ottaa. Hän tyytyy asemaansa ja iloitsee voitostansa. – Juho on jo harmaapäinen, ja ei mikään ole hänelle sen mieluisempaa työtä, kuin väliaikoina Mikon ja Ainan lapsien hoitaminen, joihin hän katsoo niin hartaasti ja hymysuin. – Leena on vielä yhtä hilpeä kuin ennenkin, ja kun hänelle vaan tulee Juhon kanssa puhe Mikosta, toistaa Leena taas nuo niin usein lausumansa sanat: "enkö minä sitä sanonut sulle, isä kulta!"