[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$f3k8HmW-fdZaUpaS_sqeUAhOAsM8DFe763mW4BpByLvo":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":24,"gutenbergSummary":27,"gutenbergTranslators":28,"gutenbergDownloadCount":29,"aiDescription":30,"preamble":31,"content":32},202,"Elämän havainnoita III","Päivärinta, Pietari",1827,1913,"202-paivarinta-pietari-elaman-havainnoita-iii","202__Päivärinta_Pietari__Elämän_havainnoita_III","Suku-ylpeys; Tahdon voima","romaani",[],[],"fi",1882,null,20984,129430,false,14775,[23],"Finnish fiction",[25,26],"Historical Novels","Novels","\"Elämän hawainnoita 03: Suku=ylpeys; Tahdon woima\" by Pietari Päivärinta is a historical novel written in the late 19th century. The story is set against the backdrop of early 19th century Finland, focusing on themes of national pride, honor, and personal sacrifice during a time of impending conflict with Russia. The characters navigate complex relationships, particularly the bond between Heikki, a young man embroiled in patriotic fervor, and Liisa, a soldier's daughter whose strength and convictions are put to the test.  The opening of the novel introduces a lively market scene in Oulu during the autumn of 1807, where the tension of potential conflict with Russia looms over the festivities. Among the crowd, we meet Heikki and Liisa, who engage in spirited discussions about bravery and defense of their homeland, leading to a playful yet competitive exchange. Shortly after, an unexpected incident occurs when a drunken horseman causes chaos, leaving Heikki injured. As he recuperates, he discovers that Liisa, his rival in words, is fiercely dedicated to his recovery. Their evolving dynamic sets the stage for deeper themes of loyalty and sacrifice as they grapple with societal expectations and their own burgeoning feelings for one another. (This is an automatically generated summary.)",[],396,"Päivärinnan teos sisältää kertomukset Suku-ylpeys ja Tahdon voima. Ensimmäinen tarina alkaa vuoden 1807 Oulun markkinoilta, missä nuoret pohtivat isänmaallisuutta ja sotaan varautumista. Toisessa kertomuksessa seurataan köyhän pojan pyrkimyksiä kohti parempaa elämää ja hänen kamppailuaan alkoholinkäyttöä vastaan.","Pietari Päivärinnan 'Elämän havainnoita III' on Projekti Lönnrotin\njulkaisu n:o 202. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen\nulkopuolella,joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan\nkäytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","ELÄMÄN HAVAINNOITA III\n\nSuku-ylpeys; Tahdon voima\n\n\nKirj.\n\nP. PÄIVÄRINTA\n\n\n\nWSOY, Porvoo, 1891.\n\n\n\n\n\n\nSUKU-YLPEYS.\n\n\n\n\nI.\n\n\nOli vuoden 1807 syksy. Oulussa oli silloin markkinat mihin oli\nkokoontunut väkeä maamme kaikilta kulmilta, kuten tavallista on. Tieto\nVenäjän hankkeista rynnätä Suomeen oli jo huhuna levinnyt kansankin\nkorviin, ja siitäkös oli kaikilla puheen ja miettimisen aihetta.\n\nKeskellä toria nähtiin parvi iloisia poikia, jotka päin yhteen\nseisoivat ja vilkkaasti keskustelivat jostakin asiasta; iloinen raitis\nnauru purskahti välisti puhujain huulilta ja olipa tuo nauru joskus\nniin voimallinen, että oli potkaista päästäjänsä seljälleen.\n\nKun pojat tuossa niin iloisesti haastelivat, tulla tepasteli parvi\ntyttöjä poikia kohden; pojat eivät huomanneet heidän tuloansa, niin\nolivat he kiintyneet puheeseensa. Kun tytöt tulivat poikien kohdalle,\nseisahtuivat he, ikäänkuin kuunnellaksensa heidän puhettansa.\n\n\"Jos vain venäläinen on niin rohkea, että uskaltaa tulla meidän\nmaahamme, niin näissä kämmenissä hieromme me hänet yhtä pehmeäksi kuin\nnaurispaistikaisen\", sanoi tyttöjen juuri seisahtuessa eräs\npitkänsolakka, valkotukkainen ja sinisilmäinen poika nyrkkejänsä\npuristellen.\n\n\"Venäläiset eivät ole juuri niin helppoja vanutettavia, sen he ovat\nuseammasti kuin kerran toteen näyttäneet; enempää kuin kevytmielisiä\nsanoja tarvitaan voimallista vihollista vastustaessa\", sanoi etevin\ntyttöparvesta, ja niin olivat tytöt sekaantuneet poikien keskusteluun.\n\nPoikaparvi pyörähti nyt tyttöihin päin; he huomasivat kauniin\nsukupuolen olevan heidän vastustajansa.\n\n\"No, mitä meidän siis pitäisi tehdä teidän mielestänne?\" kysyi äsköinen\npoika harmista punastuneena.\n\n\"Työllä ja totuudella näyttää, että teillä on isänmaa, jonka edestä\nvoipi tarvittaessa kuolla\", vastasi tuo äkäinen, miellyttävän näköinen\ntyttö ujostelematta, hieno hymy huulillansa.\n\n\"Niinkö luulet, ettemme voi sitä tehdä?\" kysyi poika\npuoli-kiivastuneena.\n\n\"Suurin ennakkokerskaaja on useinkin suurin pelkuri ja\ntyhjäntoimittaja\", sanoi tyttö vakavasti.\n\n\"Sinä olet minussa loukannut kaikkia Suomen poikia ja laskenut\nlauseita, joita et voi toteen näyttää. Sen minä sanon kaikkien Suomen\npoikien nimessä sinulle ja samassa kaikille tytöille, ettemme pelkää\nenempää vihollista kuin omaa henkeämmekään, kun kysymys on isänmaan\npelastamisesta; vielä elää Suomen pojissa esi-isäin henki\", sanoi poika\npuolisuuttuneena.\n\n\"Saapa nyt nähdä! Kauan ei tarvinne odottaa, ennenkuin on täytymys\nryhtyä sanasta tekoon\", sanoi tyttö jäykästi.\n\nHerra tiesi kuinka kauan olisi poikien ja tyttöjen välillä kestänyt\ntuota puoleksi todellista, puoleksi leikillistä sanakiistaa, ellei eräs\nasiaankuulumaton tapahtuma olisi sitä katkaissut.\n\nJuuri kun tyttö lausui viimeisiä sanojansa, ajaa karautti eräs juopunut\nmies ratsain virkulla hevosellaan täyttä vauhtia poika- ja tyttö-parvea\nkohden. Kukaan heistä ei huomannut lähenevää vaaraa, niin kiintyneitä\nolivat he puheeseensa. Kun tuo hurja ratsastaja tuli aivan likelle,\nhavaitsivat useat hänet ja väistivät, mutta tuo väittelevä poika ei\nhuomannut selin olonsa vuoksi, ennenkuin ratsastaja ajoi hänen\npäällensä ja hän kaatui -- niinkuin näytti -- kuolleena hevosen\njalkoihin. Hevonen oli lyönyt kaviollaan ison haavan hänen otsaansa.\n\n\n\n\nII.\n\n\nOn kulunut joku vuorokausi. Erään kaupungin laidalla olevan pienen\ntalon pienessä kamarissa hourailee sairas. Nuori poika on hän. Usein\nhapuilee hän käsillänsä ympärillensä ja sanoo: \"vihollinen on maassa,\nnouskaa, pojat, häntä miehissä vastustamaan! Ei yksikään teistä saa\nolla pelkuri, sillä tytöt jo ennakolta häväisevät meitä. -- Se saakelin\ntyttö! hän särki sydämeni loukkaavilla sanoillaan, mutta vielä enemmän\nsäihkyvillä silmillään ja -- ja -- voi kuinka hän oli kaunis ja\nisänmaallista tulta täynnä!\"\n\nNiin houraili sairas, mutta yötä päivää valvoi hänen vuoteensa vieressä\neräs hento nainen, josta sairas ei mitään tiennyt. Kahdesti päivässä\nkävi lääkäri sairasta katsomassa, tutkimassa hänen tilaansa ja\nmääräämässä mitä milloinkin oli tehtävä. Nuori nainen kuunteli huolella\nlääkärin määräyksiä, ja noudatti niitä tarkoin. Kun lääkäri oli poissa,\notti nainen vaarin sairaan pienimmästäkin liikahduksesta ja\näännähdyksestä. Siinä oli hän heti jäähdyttämässä hänen polttavaa\notsaansa, kouhottamassa ja vilpastuttamassa hänen tulistuneita\npään-alusiaan, antamassa rohtoja ja suunkastetta, ja sitä hän teki\nuupumatta, väsymättä.\n\n\"Kuinkahan luulette käyvän, herra tohtori?\" kysyi nainen eräänä kertana\nkun lääkäri tutki sairaan tilaa.\n\n\"Joll'ei kuume anna kohta perään, niin on hän mennyt mies\", sanoi\nlääkäri päätään pudistaen.\n\nNainen huokasi raskaasti.\n\nJonkun päivän takaa sanoi lääkäri, tutkiessaan sairaan tilaa:\n\"aivokuume on tauonnut, minä toivon.\"\n\nNainen huokasi nytkin, mutta hän hypähdytti tietämättään jalkojaan,\nsillä se oli toivon huokaus.\n\nLääkärin määräyksestä lisättiin nyt valoa huoneeseen, joka tähän saakka\noli ollut melkein pimeä.\n\nToisena päivänä sen jälkeen raotti sairas silmiään. Tuo nuori nainen\noli kurotuksissa sairaan ylitse, sillä hän oli häntä tarkastamassa.\nSairaan hajanainen katse kohtasi naisen kasvot ja riutuneella äänellä\nsanoi hän: \"voi! missä minä olen?\"\n\n\"Sinä olet hyvässä turvassa, ole huoletta! Lääkäri on sinut käskenyt\nolemaan rauhassa\", sanoi nainen, ja sairas raukesi taas horroksiin.\n\nSeuraavana päivänä avasi taas sairas silmänsä ja katsoi\nhoitajatartansa.\n\n\"Voi Jumala! Sinäkö se olet?\" huudahti hän.\n\n\"Minähän se olen. Lupaahan nyt olla rauhassa ja hiljaa, niin minä\nkerron sinulle enemmän kun paranet; sinä olet vielä kovin heikko\",\nsanoi nainen.\n\nSairas totteli.\n\nSeuraavana päivänä julisti lääkäri vaaran olevan ohitse ja hänen apunsa\ntarpeettoman, semminkin kun sairaalla on niin hyvä hoitaja, niinkuin\nhänen sanansa olivat.\n\nSairas tuli aina terveemmäksi ja hän voi ruveta hoitajansa kanssa\nkeskustelemaan.\n\nLukija jo huomannee, etteivät sairas ja hänen hoitajansa olleet ketään\nmuita kuin nuo silloiset riita-toverit tuolla torilla.\n\nHoitaja tiesi jo tarkoin, ken hänen riitakumppaninsa ja hoidettavansa\noli. Hän tarvitsi ne tiedot sen vuoksi, että voi antaa tiedot hänen\nkotiinsa, mitenkä markkinamiehen oli markkinoilla käynyt. Nyt noita\ntietoja hankkiessaan oli hän saanut selville, että hoidettavansa oli\nylipuolesta, maakunnan vahvimman, Repola nimisen talon Heikki niminen,\nainoa poika. Kirjallisesti antoi sairaan hoitaja Repolaan tiedon, että\nHeikki oli saanut markkinoilla vähäisen vamman, että hän on lääkärin\nhoidettavana ja paranee pian niin että voi terveenä tulla kotiinsa;\nomaan kotiinsa oli hän myös antanut tiedot, minkä tähden hän niin kauan\nviipyy; molemmat nuo tiedot olivat tarpeellisia, sillä muutoin olisi\nheidän tähtensä kodeissa tultu levottomiksi.\n\nNiin. Hoitajattarella oli tieto, ken hänen hoidettavansa oli, mutta\nRepolan Heikillä ei ollut vähintäkään tietoa, ken hänen hoitajansa oli.\n\nSairas oli valveella, vaikka vielä heikkona. Hän katseli salaa tuota\npunaposkista ja kaikin puolin kaunista ja miellyttävää silloista\nväittelykumppaniaan ja nykyistä suurinta hyväntekijäänsä, kun hän,\ntietämättään että häntä tarkastellaan, toimi heidän nykyisen, yhteisen\npienen toimeentulonsa hyödyksi.\n\n\"Kuinka sinä olet joutunut tänne minua hoitamaan? Puhu! Minä en ole\nenää kovin heikko\", sanoi sairas.\n\n\"Muistatko, minkä turman sait tuolla torilla?\"\n\n\"Muistan. Luulen tämän taudin saaneeni sen hurjan ratsastajan hevosen\nkavioista?\"\n\n\"Aivan niin. Entäs mitä sitten seurasi?\"\n\n\"En, sitä en muista vähääkään.\"\n\n\"No, minä kerron sen sinulle. Sinä pyörryit, mutta kaikki luulimme\nsinun kuolleen. Useimmat lähtivät hurjaa ratsastajaa kiinni ottamaan,\nmutta turhaan, sillä hän lensi kuin nuoli. Toinen osa ihmisistä juoksi\nkauhistuneena pois ja pian olin minä yksin sinun tykönäsi. Minä\nkyyristyin sinua katsomaan ja huomasin veren virtanaan vuotavan\notsastasi. Heti sivalsin minä huivin päästäni ja sidoin sillä haavan\nniin lujaan, ettei se enää juossut. Sitten pyysin jonkun paikalle\ntulleen henkilön katsomaan ettei sinulle tulisi mitään vahinkoa, ja\nniin lähdin minä hakemaan huonetta, johon toimittaisin sinut. Semmoisen\nlöysinkin täältä laitakaupungista, sillä komeoita huoneita ei minulla\nollut varaa vuokrata. Tänne kannoimme sinut armeliasten ihmisten\navulla. Täällä olen sinua hoitanut koko sairautesi ajan, yötä ja\npäivää; lääkärin apua olen myös hankkinut. Sinun ja omaan kotiini olen\nantanut tiedot, ett'eivät he pelkäisi; sinun kotiisi vähän keveämmät,\nomaani todelliset. Siinä kaikki mitä tarvitset tietää\", kertoi neito.\n\n\"Sinä olet paljon nähnyt minusta vaivaa\", sanoi poika liikutettuna.\n\n\"Se oli minun velvollisuuteni.\"\n\n\"Ethän edes tuntenutkaan minua!\"\n\n\"Mutta kuitenkin olit sinä suuressa avun tarpeessa.\"\n\n\"Ja olimmehan juuri riidelleet.\"\n\n\"Emmehän toki hengen, jos kohtakin isänmaallisissa asioissa.\"\n\n\"Ken, herran tähden, sinä sitten olet, joka niin paljon olet pakotta\nvaivaa päällesi ottanut?\"\n\n\"Olen sotamiehen tyttö.\"\n\n\"Ja mistä?\"\n\n\"Siikajoelta.\"\n\n\"Nimesi!?\"\n\n\"Isäni nimi on Kuula.\"\n\n\"Entä oma nimesi?\"\n\n\"Liisa on minun nimeni\", sanoi tyttö ja huokasi raskaasti.\n\n\"Joko olet vanha?\"\n\n\"En vanha, enkä nuorikaan.\"\n\n\"Kuinka sitten?\"\n\n\"Kahdeksantoista.\"\n\n\"Vieläkö isäsi elää?\"\n\n\"Vielä, hän on parast'aikaa sotapalveluksessa.\"\n\n\"No, miten voit saada tohtorin liikkeelle ja miten olet voinut hankkia\nrohtoja ja muita tarpeita tällä ajalla?\"\n\n\"Minulla oli siksi varoja.\"\n\n\"Voi, voi Liisa! Paljon olet sinä uhrannut tietämättömän asian eduksi,\ntuntemattoman miehen hyväksi!\" sanoi Heikki ja katsoi kummastuksin\nkaunista, jaloa tyttöä.\n\nLiisa loi katseensa alas.\n\n\"Minä olen aina noudattanut sitä ajatustapaa, jonka isäni on opettanut,\nettä minun töissäni olisi enemmän kuin sanoissani\", sanoi hän sitten\nujosti.\n\n\"Voi! älä puhu enää niin, Liisa. Sinulla on jalo sydän, sen tunnen nyt.\nNyt ymmärrän mitä tuolla pienellä kiistallasi tarkoitit silloin tuolla\ntorilla, ja saatpa nähdä, että minä otan neuvostasi vaarin\", sanoi\nHeikki.\n\n\"Jumala suokoon niin käyvän!\" sanoi Liisa hiljaa.\n\nNiin keskustelivat nuo niin kummallisesti yhteen sattuneet nuoret ja\ntulipa heille tuossa keskustelussa monta ennen tuntematonta asiaa ilmi.\n\nHeikki parani terveeksi; hän maksoi Liisalle kaikki mitä hän oli\nkuluttanut, mutta vaivoistaan ei Liisa ottanut mitään, vaikka kuinkakin\ntoinen olisi tarjonnut.\n\nHeidän olisi pitänyt nyt erota, mutta ero oli kummallekin raskas, ja\npitkä äänettömyys seurasi tuota vaikeata tilaa. Vihdoin otti Heikki\nLiisaa kädestä kiinni ja sanoi: \"paljon olet uhrannut minun tähteni,\nmutta vielä paljon enemmän vaadin sinulta, vaadin itseäsi kokonaan\nomakseni.\"\n\nTyttö ei ottanut kättään pois; hän kallisti päänsä Heikin rinnalle ja\nkuiskasi: \"kuinka se on mahdollista niin äveriään talon pojalle ja\nsotamiehen tyttärelle?\"\n\n\"Kahta yksineuvoista ei erota mikään, ja eihän sotamies ole mikään\nkunniaton ihminen. Mitään esteitä en pelkää, kun vain saan sinun\nsuostumuksesi\" -- -- he kallistuivat toisiansa kohden ja sulkivat\ntoisensa syliinsä.\n\n\"Hyvästi, Liisa! Pian käyn minä sinua tervehtimässä\", sanoi Heikki\nviimein, irtauttaen itsensä yhteisestä syleilystä.\n\n\"Hyvästi, Heikki\", kuiskasi Liisa, ja niin he erkanivat.\n\n\n\n\nIII.\n\n\nIso oli ilo Repolassa, kun Heikki tuli tervennä kotiin. Vielä isommaksi\ntuli se, kun saatiin tietää, että Heikillä oli ollut niin alttiiksi\nantautuvainen ja uhrautuvainen hoitajatar. Heikki oli koko\nkuvausvoimansa kyvyllä sen vanhemmilleen selittänyt, vieläpä hän\nselitti hoitajattarensa kauneuden ja jalon luonnonkin, niin hyvin kuin\ntaisi. Miksikä niin? Syy on aivan selvä: Heikki pelkäsi jotakin, toivoi\njotakin; kummallinen ristiriitaisuus yhdessä ja samassa asiassa.\n\nHeikki tiesi ja tunsi Pohjanmaan äveriään ja rikkaan talonpojan\naatelisen suku-ylpeyden, tiesi ja tunsi, ett'ei tuo ylpeys ollut vielä\nkoskaan antanut heidän lastensa mennä köyhiin naimisiin, ei pojan\nvalita itsellensä köyhää tyttöä elämänsä kumppaniksi. Jos joku oli\nrohjennut sen tehdä, oli hän armotta ajettu tyhjänä pois kotoa, ja isän\nja äidin sydän, rakastavien rakkaus ja sydänten asia ei semmoisessa\ntapauksessa tullut koskaan kysymykseen.\n\nTuommoisen aateli-ylpeyden tunsi Heikki vanhemmissaankin ja sitä\npelkäsi hän. Hän oli sydämestään rakastunut sotamiehen tyttäreen,\nKuulan Liisaan. Hän tahtoi hänet tavalla tahi toisella saada omaksensa,\nmutta vanhempiensa mieltä ei hän olisi tahtonut loukata. Siinä\ntarkoituksessa että se hyvää vaikuttaisi hänen vanhemmissaan oli hän\nylistänyt rakastettunsa avuja ja odotti vanhempiensa myötätuntoisuutta\nsydämensä asialle, sitä toivoi Heikki.\n\n\"Jumala johdatti tuon sotamiehen tyttären siihen, hän on sinun henkesi\npelastaja ja varmastikin jalo ihminen\", sanoi Repolan isäntä, Heikin\nisä, kun kuuli poikansa kertomuksen.\n\nHeikki toivoi.\n\n\"Minä rakastan tuota tyttöä sydämestäni, sallikaa, isä, saaha minun\nhänet omakseni\", sanoi Heikki rohkaistuneena.\n\nIsän kasvot synkistyivät.\n\n\"Sotamiehen tyttö, köyhä tyttö!\" sanoi isä viimein kolkosti.\n\n\"Niinhän hän on, mutta hän on jalo ihminen, isä; niin kuin tiedätte on\nhän pelastanut henkeni\", myönsi ja muistutti Heikki.\n\n\"Repolan talon asukkaaksi ei ole vielä koskaan tuotu kerjäläistä, ja\nsiitä suvun kunnia, eikä sitä tuoda vielä nytkään, sen takaan. Palkitse\nkerjäläisen vaivat niin runsaasti kuin tahdot, mutta meille häntä et\nkoskaan tuo\", sanoi isä kolkosti.\n\nSuku-ylpeys oli laskenut tuomionsa.\n\n\"Mutta kumminkin, isä, täytyy minun saaha Kuulan Liisa, köyhä\nsotamiehen tytär omakseni\", sanoi Heikki päättävästi.\n\nTotinen rakkaus oli tehnyt päätöksensä.\n\n\"Siinä tapauksessa käytän kaikkea sitä valtaa, joka minulla on\nomaisuuteeni ja lapseeni\", sanoi isä synkästi.\n\nSen enempää ei puhuttu, sillä Heikki tunsi isänsä, mutta ei isä\npoikaansa.\n\nHeikki nakkausi vuoteeeseen suullensa maata, ja selvään huomattiin\nhänen itkevän.\n\n\"Mitä tuo poika itkee, mitä on hänelle tapahtunut?\" kysyi Heikin äiti\nsen nähtyänsä.\n\n\"Hän itkee kerjäläistyttöä\", sanoi isä.\n\n\"Vai niin! Varmaan tuota, jota hän niin kauniiksi ja jaloksi kuvaili.\nHeitä, poika-rukka, pois turhat miettimiset, ne eivät kumminkaan\nmenesty\", sanoi äiti.\n\nAamu tuli, mutta Heikkiä ei enää ollutkaan Repolassa; tyhjä oli Heikin\nkamari, tyhjä hänen vuoteensa. Hän oli mennyt, oli jättänyt Repolan ja\nvanhempansa; todellinen rakkaus oli voittanut vanhempain rakkauden ja\nlapsuuden kodin.\n\nOllessaan laillisessa ijässä meni Heikki pappilaan, otti sieltä\npapinkirjansa ja alkoi astella.\n\n\"Nyt on Heikki mennyt, nyt ei ole enää meillä Heikkiä\", hätäili äiti,\nkun hänen lähtönsä tuli tunnetuksi.\n\n\"Kyllä routa porsaan kotiin tuopi\", sanoi isä yhtäkaikkisesti.\n\nToteutuiko tuo sananlasku? Senpä saamme nähdä.\n\nMihin ohjasi Heikki askeleensa? Siikajoelle, pieneen sotamiehen\ntorppaan -- Liisan luo.\n\nSydämellinen oli siellä vastaan-otto ja vielä sydämellisemmäksi se\ntuli, kun Heikki ilmoitti olevansa niin tyhjä mies kuin tässä näkyy ja\nettä hän aikoi nyt ruveta sotamieheksi. Silloin sulki Liisa Heikin\nsyliinsä ja sanoi: \"Sinä, Heikki, olet parempi mies kuin luulinkaan.\"\n\n\"Sinä olet, Liisa, minut tehnyt hyväksi, vieläpä kahdessa kalliissa\nasiassa, joista en ennen tietänyt mitään; olet nimittäin opettanut\nminut rakastamaan jaloa sydäntä ja isänmaata, ja olenpa näyttävä\nsinulle, rakas Liisa, että osaan muutakin tehdä, en vain korskeasti\npuhua, sillä tunnustanpa nyt täydestä sydämestä, että tuo kerskaukseni\ntuolla torilla olikin vain todellakin muiden matkimista, ulkokullattua\ntyhjää kerskausta\", sanoi Heikki.\n\n\"Katsokaa, rakas äiti! Tässä on minun sulhaseni, vaikk'en ole tohtinut\nteille siitä mitään virkkaa, asiaa kun en ole voinut oikein totena\npitää -- tuo haavoitettu poika tuolla markkinoilla. Hän on nyt köyhempi\nkuin minä ja rupeaa sotamieheksi\", esitteli Liisa.\n\n\"Jalo, kaunis nuorukainen on hän. Jumala teitä siunatkoon!\" sanoi\nLiisan äiti ja kyyneleet valuivat alas pitkin hänen puoleksi\nlakastuneita poskiaan.\n\nKauaa ei viivytty ennenkun molemminpuolisella suostumuksella päätökset\nolivat tehdyt. Heikki päätti lähteä Ouluun oppimaan sotamiehen temppuja\nja sitten, kun hänestä tulee kelpo sotamies -- sitten päättävät he\nliittonsa Liisan kanssa, jonka he olivat solmineet.\n\nHuomen-aamulla lähtikin jo Heikki. Hän saapui onnellisesti perille ja\npääsi heti siellä harjoitus-komppaniaan, ja hän äkseerasi niin\nahkerasti, että maa tömisi ja hiki otsasta valui.\n\n\n\n\nIV.\n\n\nVuosiluku on muuttunut. Talvi on vähän yli puolivälin. Venäläiset ovat\njo rynnänneet vihollisina maahan; huhut ovat siis toteutuneet.\nKaksipäinen Venäjän kotka oli iskenyt kyntensä Suomen jalopeuraan.\n\nSuomalaiset ovat aina olleet lailliselle hallitsijallensa uskollista\nkansaa, vereen ja henkeen asti uskollista. Suomi oli Ruotsin kanssa\nollut yhteydessä seitsemän vuosisataa. Sillä ajalla oli Suomi saanut\nkristinuskon ja lakinsa, ja muutoinkin oli se kohonnut inhimillisessä\nsivistyksessä. Uskollisesti ja urhoollisesti seisoivatkin suomalaiset\nruotsalaisten rinnalla kaikissa heidän taisteluissaan ympäri Eurooppaa,\nkastellen tuoreimmalla verellänsä vieraita maita, ansaiten siten\nkalleimmalla maksulla kunniaa emämaalle, usein silloinkin, kun oma maa\nkärsi kovaa vihollisen sortoa ja hävitystä. Kansan suussa kulkevat\ntarut, jotka jokainen lapsikin tunsi, venäläisten tekemistä tuho- ja\nhirmutöistä, semminkin isonvihan aikana, olivat päällepäätteeksi\nsytyttäneet rakkautta Ruotsia, vihaa ja inhoa venäläisiä kohtaan. Kun\nkaiken tämän otamme lukuun, oliko kumma, että koko Suomi katseli\nkauhulla venäläisen maahan ryntäystä ja että kansassakin vallitsi\nkiihkeä taistelun himo?\n\nMe olemme nähneet kansassa olevan tuota sotaista intoa, ennenkuin sota\noli alkanutkaan, ja nyt kun se oli alkanut, eneni into isommaksi.\n\nSen innon elähyttämänä lähti Heikkikin pois Oulusta, aikoen niin mennä\nsäännölliseen taisteluun isänmaan edestä. Ensinnä toki meni hän Kuulan\ntorppaan, ainoain ystäviensä kanssa tuumittelemaan retkestänsä ja\nhyvästit heille sanomaan.\n\nHeikki oli niin innoissaan, että päätti lähteä etelä-Suomeen,\npäästäksensä jo ensimäisissä kahakoissa taistelemaan. Hupaisen yön\noltuansa rakastettunsa ja tulevan anoppinsa seurassa, jolloin ei\njoudettu nukkumaan, lähti Heikki jo seuraavana aamuna aikaisin\ntallustelemaan etelää kohden, monenkertaisten sydämellisten ja\nkyyneleillä kastettujen onnentoivotusten seuraamana.\n\n\"Muista, rakkaani, ettet petä koskaan veljiäsi etkä isänmaatasi!\nPetturi ansaitsee ja kantaa ikuisen häpeän\", sanoi Liisa Heikille\nitkunsa seasta viimeiseksi sanakseen.\n\n\"Jumala olkoon koko Suomen sotajoukon ja sinun turvanasi!\" huusi Liisan\näiti vielä Heikin jälkeenkin, vapisevalla äänellänsä.\n\nHeikki ei jaksanut puhua mitään; hän lähti, käsiä puristettuansa,\näänettömänä astuskelemaan, mutta kuumat kyyneleet valuivat pitkin\nhänenkin miehekkäitä kasvojansa.\n\nSamalla viikolla ehti Heikki Hämeenlinnaan ja pääsi mukanaan olevan\nsuosituskirjeen avulla majuri Hertzen'in johtamaan Uudenmaan\njääkärikomppaniaan.\n\nKun Heikki tuli Hämeenlinnaan, oli Klingspor jo silloin Suomen sotaväen\nylimäisenä päällikkönä. Jokainen suomalainen tietää, kuinka arka,\npelkuri ja kunnoton sotapäällikkö hän oli. Urhea väki paloi tappelun\nhalusta ja hammasta purren tottelivat he ylipäällikön antamia\nperäymis-käskyjä. Niin alotettiin tuo kuuluisa pakoretki, jonka vertoja\ntuskin historia tietää. Siellä täällä tehtiin vain sen verran\nvastarintaa, että Klingsporin lihavat lihavadit ja väestön muonavarat\nsaatiin pelastetuiksi, siinä kaikki. Missä vain Suomen väki sai kääntyä\npäin, siinä osoittivat he, ett'eivät he ole paon häpeätahraan\nvikapäät. -- Niin kiireistä oli tuo pako, että kun meikäläiset lähtivät\nHämeenlinnasta Maaliskuun alkupuolella, olivat he Siikajoella jo\nHuhtikuun kahdeksantenatoista päivänä! -- --\n\nNyt oli Heikkikin taas likellä rakkainta ystäväänsä, morsiantansa,\nmutta minkälaisella sydämellä ja tunteilla? Paon saastainen häpeä\npainoi raskaasti hänen sydäntänsä.\n\nSuomalaiset olivat asettuneet pohjoispuolelle Siikajokea,\nkirkon-kylään; he tarvitsivat levähtää kiireisen marssin ja tiheäin\nvihollisen torjumisien vuoksi, sillä viholliset kihisivät aivan\nsuomalaisien kantapäillä.\n\nKun suomalaiset olivat asettuneet kortteereihinsa, astui Heikki\npäällikkönsä eteen ja pyysi parin tunnin lomaa.\n\n\"Sotamiehelle ei voi antaa lomaa silloin kun vihollinen on aivan\nkintereillä\", sanoi päällikkö jyrkästi.\n\n\"Parin tunnin kuluttua olisin minä paikallani, olisin käynyt vain\nomaisiani tervehtimässä\", lisäsi Heikki ujosti.\n\n\"Meidän muidenkin on täytynyt jättää omaisemme, eikä ole auttanut\npyrkiä heitä lellittelemään\", sanoi urhea päällikkö kolkosti.\n\nVedet kierahtivat silloin urhoollisen soturin silmiin.\n\n\"Minulla on tässä likellä enemmän kuin omaisia. Minulla on morsian,\njonka kanssa teimme ikuiset liitot juuri kun lähdin sotariveihin.\nHänelle olisin vain käynyt sanomassa hyvästit, sillä minä en aio paeta\ntämän etemmäksi. Paon häpeätahra on koko Suomen armeijan niskoilla.\nKoko Suomi katsoo meitä ylön ja naisetkin pilkaten kauhistuvat\nkunnottomuuttamme. Morsiameni on kerran jo varannut minua\npelkurimaisuudesta, mutta minä voin ennen kuolla kuin kantaa tätä\nmuiden pakottamaa pelkurin häpeää. Tottahan vihollinen on niin\narmollinen, että pelastaa minut kuolemalla tästä häpeän tuskasta, ja\nsilloin on morsiameni kunnioittava minua koko ikänsä pelkäämättömänä\nsoturina. Antakaa anteeksi, herra majuri! mutta niin olen päättänyt,\nminä ja moni muu\", puhui Heikki sortuneella äänellä.\n\nNyt oli vuoro majuri Hertzen'in silmiin kyyneleitä nousta.\n\n\"Urhoollinen Repo! (Se oli Heikin huutonimi). Sanotko niin? Se on ääni,\njoka minunkin sydämessäni on kauan hämäränä soinut, mutta nyt se\nselkeni ja kirkastui. Pako on häpeällinen työ, se on tosi. Jo aikoja\nolen havainnut sinut urhoolliseksi mieheksi ja muutoin en olisikaan\nkorottanut sinua aliupseeriksi, mutta en toki olisi sinussa luullut\ntuommoista teräkseltä kalskahtavaa tulta löytyvän. Mene Jumalan nimeen\nmorsiamesi luo, mutta muista parin tunnin päästä olla paikallasi\",\nsanoi majuri liikutettuna.\n\nHeikki kiitti, kumarsi ja lähti.\n\n\n\n\nV.\n\n\nKuulan torppa oli Siikajoen kirkolta puoli penikuormaa etelään päin,\nPattijoen ja Siikajoen välillä, eikä aivan kaukana maantiestä.\n\nLuvan saatuaan hankki Heikki heti itsellensä talonpoikaisen puvun,\njonka hän puki ylleen sotamiehen pukineen sijaan. Sitten hän kiireesti,\nkaukaa haarratellen, samosi metsiä myöten tuohon torppaan, joka oli\nhänelle niin rakas. Sinne pääsikin hän onnellisesti, mutta mikä\nhämmästys käsitti hänet sinne tullessansa. Liisaa ei ollutkaan,\nrakastettu oli poissa, venäläiset olivat hänet juuri vähää ennen Heikin\ntuloa vieneet vangittuna pois. Liisan äiti oli vain puolipyörtyneenä\nautioksi paljastetussa mökissä; hän ei voinut muuta tehdä kuin\nväännellä käsiänsä ja huutaa: \"voi minun lastani, voi minun lastani!\nvoi niitä jumalattomia vihollisia\".\n\nHeikki ei neuvotellut kauaa. Oitis sieppasi hän vanhan Kuulan\nvaatteuksen, housut, takin ja karvalakki-reuhkan; ne solmisi hän\nnyyttiin. Sitten lähti hän iskemään vihollisen jälkiä.\n\nKauan ei tarvinnut hänen sitä tehdä, ennenkuin hän joutui vihollisen\netuvartijain kynsiin. Venäläiset ottivat hänet kiinni, syynäsivät ja\ntutkivat hänet tarkasti, mutta mitään asetta tai muuta vaarallista\neivät he häneltä löytäneet, tuon nyytin vanhoja vaatteita vain. Heikki\nteki itsensä niin yksinkertaisen ja iloisen näköiseksi kuin suinkin\nvain voi ja venäläiset päästivät hänet irti, vieläpä taputtivat häntä\nposkelle ja sanoivat: \"dobra musikka!\" Sen jälkeen sai hän mennä minne\nhalutti.\n\nOli puhtokunta, jossa oli useampia taloja; eräs niistä oli aivan\nlähellä tiheää metsää; osa Venäjän väestä oli majoittunut niihin\ntaloihin. Heikki käänsi askeleensa tuota metsän likellä olevaa taloa\nkohden ja kun etuvartiat olivat hänet kerran läpi päästäneet, eivät\nviholliset hänestä suurta lukua pitäneet; toki he kumminkin vielä\ntarkastelivat Heikin. Nyyttinsä porstuaan heitettyänsä, astui hän\ntuohon suureen vanhaan tupaan.\n\nTupa oli vihollisia täpisten täynnä ja siellä oli Liisakin. eräs pitkä\nja roteva vihollisen upseeri pyrki parhaillaan tyttöä halailemaan ja\ntyttö antoi hänelle ehtimiseen niin voimallisia tyrkkäyksiä, että\nupseeri tollahteli tuotakin tuokemmaksi. Toiset venäläiset nauroivat\ntäyttä kurkkua upseerin huonosti onnistuneille yrityksille. Niin olivat\nasiat Heikin tupaan tullessa.\n\nHeti huomasi kiusattu tyttö Heikin ja hän päästi pienen parahduksen,\nmutta ei Heikki arvellut hetkeäkään, vaan hän astui kiusaavan upseerin\nluo ja antoi samassa hänelle semmoisen korvapuustin, että hän lensi\ntuotakin tuokemmaksi seljällensä. Sen tehtyä töytäsivät sekä Heikki\nettä Liisa ulos ovesta. Porstuassa sieppasi Heikki nyyttinsä, töytäsi\nsen sivumennessään Liisalle ja sanoi: \"juokse metsään päin\"; itse lähti\nhän juoksemaan toista suuntaa kohti, toiseen taloon päin. Liisa teki\nkuten käskettiin ja heti nyytin suusta tapasi hän paperilipun, johon\noli lyijykynällä kirjoitettu sanat: \"Pue ensi tilassa nämä vaatteet\nyllesi ja pelasta itsesi -- huomenna minä tappelen. Hyvästi!\"\n\nViholliset eivät lähteneet Heikkiä takaa ajamaan; kentiesi eivät he\nhyväksyneet tuota tytön kauneuden hurmaaman raa'an upseerin ilkitekoa;\nhe päästivät vain sydämellisen naurun, nähtyään minkä navakan\nkorvapuustin Heikki hänelle antoi. Mutta niin pian kun puustin saanut\nupseeri tointui kuperkeikastaan, sivalsi hän aseensa seinältä ja lähti\nHeikin jälkeen; Liisaa ei hän ennättänyt nähdäkään, sillä hän oli jo\nmetsässä. Niin pian toipui huimauksen saanut upseeri, että hän oli\nmelkein Heikin kannaksilla ja päälliseksi oli takaa ajaja nopea\njuoksemaan. Eksyttääksensä takaa ajajaansa juoksi Heikki toisen talon\nison navetan ja ladon solaa kohden. Mutta nyt sattui toisesta talosta\ntulemaan eräs toinen vihollinen, jonka sylissä oli sotaväen limppuja\nniin paljon kuin pysyi.\n\nHänelle morahti takaa ajava vihollinen jotain ja juuri kun Heikki\nkerkisi solaan, oli limppu-venäläinen solan toisessa päässä häntä\nvastassa ja takaa-ajajan pistin välkkyi hänen takanaan. Jo luuli Heikki\ntuhon itsellensä tulevan, mutta samassa hän huomasi, ett'ei\nleipä-venäläisellä olluttaan aseita ja ilman sitä oli hänen sylinsä\nlimppuja täynnä. Häntä kohden töytäsi Heikki kaikella voimallaan ja\nseuraus oli semmoinen, että limpun kantaja paukahti seljälleen\nja limput romahtivat pitkin kujaa, jossa ne tahraantuivat\nkelpaamattomiksi, sillä solassa oli paljon lokaa. \"Jei ponimaju\",\närjyivät ryssät, mutta sillä välin kannikoitsi Heikki jo kaukana\nvainioin seljällä, häntä oli mahdoton enää saavuttaa.\n\nSamaan aikaan nähtiin hennon, nuoren ja kauniin nuorukaisen kävelevän\npoispäin vihollisen majakoista, metsästä aukialle, sille suunnalle,\njossa ei vihollisen etuvartioita ollut, eikä luultu tarvitsevan;\nhänellä oli vanhat kuluneet vaatteet päällä ja karvalakki-reuhka\npäässä. --\n\nNeljännes tuntia myöhemmin lupaustansa oli Heikki komppaniiassaan; hän\nilmoitti itsensä päällikölle ja päällikkö ei rangassut Heikkiä tuosta\nneljännes-tunnista, jonka arvaamattomat seikkailut olivat häneltä\nvieneet.\n\n\n\n\nVI.\n\n\nYö oli kulunut, uusi päivä tullut, mutta tuo päivä toi uusia vaivoja ja\nponnistuksia, uusia iloja ja murheita, uusia toivoja; mainerikas oli se\npäivä.\n\nTiheitä viholisparvia alkoi jo näkyä joen etelärannalla. Se laajeni ja\ntaajeni ja kiireesti loivat he pattereita ja asettivat tykkejänsä\nniihin. Sillä välin oli Klingspor, tuo ankaran varova marsalkka,\ntäydessä touhussa pelastamaan muonakuormiansa, kuten ennenkin.\nVenäläiset rupesivat nyt kiivaasti päällekäymään ja melkeinpä aivan\nsyyttä, sillä eihän nuo siivot suomalaiset sen enempää vaatineetkaan,\neivätkä sen enempää heidän etenemistään häirinneet, kun vain saivat\nmuonansa korjatuksi, että jaksoivat tuota yhtämittaista pakoaan jatkaa,\nylipäällikkönsä käskystä. Paljon saaneet ja vielä enempää vaativat\nviholliset eivät olisi suoneet suomalaisille sitäkään vähäistä etua,\nvaan tahtoivat anastaa vielä heidän muonansakin.\n\nKlingsporin muonat joutuivat niin ahtaalle, että täytyi ruveta\nvihollisen vauhtia hiljentämään. Osa suomalaisista sai sen tehdäkseen,\nsamalla kuin toinen osa korjasi muonan kuormastoihin ja laittoi ne\ntielle. Vihollista oli hillitty jo neljättä tuntia; kuormastot olivat\njo menossa, samoin Klingspor, sillä hän luuli nyt kaikki tehneensä mitä\ntehtämän piti.\n\nJo annettiin käsky vihollisia pidättäville parville peräymiseen ja\nkaikki tottelivatkin käskyä, mutta kah; eräs parvi tuolla joella, se ei\nperäydy askeltakaan, vaikka vihollinen melkein ympäri jo sitä\npiirittää. Se oli majuri Hertzen'in joukko ja siinä parvessa on\nHeikkikin.\n\nEnnen peräymiskäskyä sanoi majuri Hertzen rinnallaan taistelevalle\nHeikille:\n\n\"Aiotko, Repo, pitää eilisen sanasi?\"\n\n\"Ett'enkö pakene?\"\n\n\"Niin.\"\n\n\"En askeltakaan; en kehtaa. Mieluumpi on tähän kaatuminen kuin\nhäpeällinen pako.\"\n\n\"Oikein Repo! Samoin olen minä päättänyt. Koska olet niin urhoollinen,\nniin lähde nyt tarkastelemaan vihollisen asemaa, erittäinkin patteria,\nja jos nahkasi terveenä säilytät, tuo tiedot minulle; sitten me\nryntäämme.\"\n\n\"Heti paikalla, herra majuri.\"\n\nHeikki lähti.\n\nJokitörmän ja pensasten suojissa hiipi Heikki vaaralliselle\nvakooja-retkellensä. Erään talon huoneitten suojassa nousi hän\ntörmälle. Siitä hän konttasi erään huoneen seinän viereen ja niin hän\nhiipi huoneelta huoneelle. Kun hän erään huoneen nurkasta pilkisti\ntoiselle seinälle, kurkisti samassa eräs roteva vihollinen toiselta\npuolen nurkkaa, niin likellä, että heidän nokkansa olivat yhteen\nkoskea. Molemmat vainolaiset tunsivat heti toisensa, sillä tuo\nvihollinen ei ollut mikään muu kuin Heikin morsiamen vangitsija, jolle\nHeikki oli eilen niin navakan korvapuustin antanut.\n\nKoston himossaan päästi venäläinen riemuhuudon, samassa sujutti hän\npainetinsa seinää vasten Heikkiä kohden niin paljon kuin jaksoi.\nNotkeasti kuin ankeriainen syöksähti Heikki syrjään ja useampia tuumia\nsyvälle purskahti vihollisen painetin kärki kuivaan honkaiseen seinään.\nNiin kävi, mutta samassa tuokiossa putosi vihollisen oikea käsi\nverisenä maahan -- Heikin miekka oli katkaissut sen. Vihollinen kaatui\nja Heikki lähti taas tutkimusretkillensä.\n\nKun Heikki oli saanut tarpeelliset tiedot vihollisen asemasta, palasi\nhän majurin tykö. Hän oli juuri kertomassa majurille havainnoitaan, kun\ntuo suomaton peräymiskäsky annettiin, ja majuri kuunteli Heikin\nkertomusta levollisesti huolimatta vihollisen kiertotuumista yhtä vähän\nkuin peräymiskäskystäkään.\n\nAdlercreutz'in tarkka silmä huomasi kohta, että Hertzen'in joukko oli\nvaarassa, ja hän antoi kohta käskyn ryhtyä sen pelastamiseen. Kun tuo\npelastus-joukko kääntyi viholliseen päin, Hertzen'in joukko jo täyttä\nvauhtia ryntäsi vihollisen keskustaa kohden. Pelastajat seurasivat\njäljessä. Ensi ryntäyksellä puhkasivat he vihollisen keskustan ja nyt\nvasta oikea ottelu alkoi. Kanuunat alkoivat uudestaan jyristä, kiväärit\npaukkua, painetit alkoivat verisen paininsa ja kiväärin perät kovan\nkolhintansa. Tappelun jyrinä lennätti sanoman jo pakotiellä oleville\nDöbeln'ille ja Palmfeldt'ille, jotka kohta kääntyivät päin ja hurraata\nhuutaen töytäsivät tappelun tuoksinaan. Pian olivat viholliset viskatut\netelä-puolelle jokea, mutta siellä tekivät he kanuunainsa ja huoneitten\nsuojassa kovaa vastarintaa.\n\nHertzen lähti nyt joukkoinensa vihollisen patteria valloittamaan.\nKuulia satoi kuin rakeita, mutta huikeasti ryntäsivät suomalaiset vain\neteenpäin, huolimatta jos joku heidän riveistään kaatuikin. Heikki oli\nnoiden ryntääjien etunenässä, ja juuri kun he olivat patterille\npääsemäisillään, siis aivan kanuunain suun edessä, rupesi vihollinen\ntykkiniekka sytyttämään raehauleilla ladattua kanuunaa, mutta samassa\ntuokiossa lensi tulilanka sytyttäjän kädestä ja hän itse patterille\nseljällensä. -- Eräs talonpoikaisissa vaatteissa oleva nuorukainen oli\nseipäällä lyönyt sytyttäjän kädestä sytyttimen pois ja itse sytyttäjän\nkumoon. -- Sillä välin olivat suomalaiset rynnänneet patterille ja nyt\nammuttiin, pistettiin, kolhittiin, lyötiin ja pian oli viholliset\npatterissa sullottu yhdettömäksi. Kanuunat käännettiin nyt entisiä\nomistajiaan kohden. Suomalaiset kävivät kaikkialla urheasti päälle ja\neipä aikaakaan, niin oli vihollinen juoksujalassa kaikkialla pakosalla\netelää kohden.\n\nSuomalaiset olivat voittaneet, tappelu-tanner oli heidän ja vihollinen\noli pakosalla; kaksinkertaisen voiman ja rohkeuden tunsivat he nyt\nrinnoissaan.\n\n\"Me emme paenneet, herra majuri\", sanoi Heikki hymyillen Hertzen'ille\ntappelun loputtua.\n\n\"Niin, me emme paenneet ja vieläpä voitimmekin ja niin loistavasti.\nHäpeä-pilkku on nyt verellämme päältämme pesty, ja totta puhuen,\nurhoollinen Repo, suurin kunnia voitostamme oikeastaan tulisi sinulle,\nsillä sinussa ensi kerran selkeni tuo seisomisen ajatus vastoin\nylipäällikön käskyjä\", sanoi majuri, puristaen Heikin kättä.\n\n\"Ei niin, herra majuri. Minä olen vain täyttänyt pienen osan tässä\nsuuressa yhteisessä työssä\", sanoi Heikki, katsellen veristä säiläänsä.\n\n\n\n\nVII.\n\n\nSeuraavana yönä ei joudettu nukkumaan Siikajoella, sillä siellä\niloittiin onnen ensi-aamun koittehessa. Tuo oli Suomen sotajoukon iloa.\nMutta eräässä pienessä syrjäisessä mökissä näyttää olevan surua.\nPahasti haavoitettu henkilö makaa siellä elämän ja kuoleman rajalla.\nHimmeä talikynttilä palaa pöydällä, lähettäen heikkoa valoa huoneeseen.\nLääkäri koettelee huolellisesti sairaan valtimoa ja muuttaa ehtimiseen\njää-kääreitä hänen päänsä ympärille; haavoitetun olkapään päällä on\nmyötäänsä jään surtolla täytetty rakko. Muori, pulskea soturi istuu\nsynkän ja surullisen näköisenä sairaan pääpuolessa, eikä hänen\nkatseensa käänny hetkeksikään pois sairaasta.\n\n\"Kuinkahan luulette käyvän, herra tohtori?\" kuiskasi soturi viimein.\n\n\"Heikko hän on, mutta Jumalan avulla voisi hän tointuakin, vaikk'ei\nhänessä ole verta jälellä enempää kuin kärpäsessä, mutta hänen\nvaltimonsa tykytys tuntuu nyt jo paljoa paremmin\", sanoi huolellinen\nsota-lääkäri.\n\nSoturi huokasi helpommin.\n\nTovin päästä sanoi lääkäri:\n\n\"Nyt minä voin heittää sairaan teidän haltuunne, minun pitää vielä tänä\nyönä käydä monessa paikassa; hoitakaa vain sairasta niinkuin minä olen\nkäskenyt.\"\n\nVerisellä, karkealla kädellään otti soturi lääkärin kädestä kiinni ja\npuristi sitä äänetönnä, sillä hänen sydämensä oli jotain niin täynnä,\nettei hän voinut puhua.\n\nTuon pienen mökin akka tuli soturille avuksi ja yhdessä he hoitivat\nsairasta.\n\nKun soturi oli aamupuoleen muuttamassa kylmää käärettä sairaan pään\nympärille, raotti sairas silmiään ja hänen katseensa kohtasi soturin.\n\n\"Heikki!\" kuiskasi sairas tuskin kuultavasti.\n\n\"Niin, paras ystäväni\", kuiskasi soturi vuorostaan, kallistuen\nsairaaseen päin.\n\nSairas painoi silmänsä jälleen kiinni ja vieno puna nousi hänen\nkauniille ja kalpeille kasvoillensa; näyttipä siltä kuin hän olisi nyt\ntahtonut väkisinkin elää.\n\n\"Sinä et ole pelkuri, et isänmaan petturi, sen olen omilla silmilläni\nnähnyt; väärin olen sinua tuominnut -- te voititte\", sanoi taas tovin\npäästä sairas katkonaisesti kuiskaten.\n\n\"Me voitimme, armaani, mutta liian kalliin uhrin se minulle maksoi\",\nsanoi soturi värisevällä äänellä.\n\n\"Sinun tähtesi tahdon minä elää -- häpeämme on poistettu, Heikki\", sanoi\nsairas ja ojensi terveen kätensä Heikkiä kohden, jonka tämä otti\nhellästi omaansa.\n\nSanomaton autuus näkyi lepäävän sairaan kauniilla, naisellisilla\nkasvoilla.\n\nNaisellisilla?!!! Aivan niin.\n\nOlemme jo ennen maininneet vihollisen patteria vastaan rynnäkköä\ntehtäessä erään talonpoikais-pukuisen nuorukaisen lyöneen kanuunan\nsytyttäjältä tulilangan pois ja sytyttäjän kumoon. \"Tuo meidät pelasti,\nhurraa! eteenpäin pojat!\" kuultiin silloin Hertzen'in huudahtavan.\nSittemmin nähtiin saman nuorukaisen, vihollisen kanssa käsikähmässä\nollessa, huimivan ja hutkivan vihollisia seipäällänsä minkä ennätti.\nTulisessa tappelun tuoksinassa ei kukaan joutanut nuorukaisesta sen\nenempää lukua pitämään; vasta sitten kun sodan liekki oli sammunut,\nruvettiin tarkastelemaan kaatuneita ja haavoitettuja. Heikki oli\npatterilla tarkastajien joukossa ja ensimäiseksi kohtasi hänen silmänsä\nmaassa makaavan, talonpoikais-puvussa olevan nuorukaisen. Tuntui kuin\nsuuri jäämöhkäle olisi jysähtänyt Heikin sydämeen, sillä hän aavisti ja\npelkäsi jotakin. Heti meni hän tuon oudon, kaatuneen nuorukaisen tykö\nja käänsi häntä katsoaksensa onko hänessä vielä henkeä. Kuka voipi\nkertoa Heikin hämmästyksen, kun hän tuossa kaatuneessa tunsi oman\nmorsiamensa, Liisan. Hän oli muuttanut säveämmän miehenpuolen puvun\npäällensä ja silti ei Heikki häntä tuntenut. Heti sitoi Heikki\nhaavoitetun vuotavan olkapään, laittoi hänet kantopaareille ja kantoi\nhänet muiden avulla tuohon syrjäiseen mökkiin. Sitten juoksi hän\nhakemaan sota-lääkärin, joka heti tuli ja sitoi haavan paremmasti.\nParvi vihollisia pääsi patteria valloitettaessa pakoon ja heitä takaa\najettaessa lennättivät he laukauksen ja se haavoitti Heikin morsiamen.\n\n\"Hyvästi nyt, armaani; minun täytyy sinut jättää Jumalan ja hyväin\nihmisten huostaan, isänmaa kutsuu minua\", sanoi Heikki aamulla\nrakkaalle sairaallensa.\n\n\"Hyvästi, Heikki! Ole vastakin urhoollinen\", sanoi sairas, nähtävästi\nvirkistyneenä.\n\nHeikki lähti ja meni suoraan majurin luo ja kertoi hänelle kaikki\ntapahtumat.\n\n\"Jalo olet itse, mutta jalo on sinulla morsiankin. Hänellä on suuri osa\nihanasta voitostamme\", sanoi urhoollinen päällikkö ja kyyneleet\nnousivat hänen tunnokkaasta sydämestään.\n\nHuomattava on, että Heikki ennen lähtöänsä toimitti haavoitetulle\nmorsiamellensa tarpeellista hoitoa.\n\n\n\n\nVIII.\n\n\nAikaa on kulunut. Taistelut ovat taistellut, voitot ovat voitetut, ilot\niloittu, tappiot ovat tapatut, surut surtu. Sodan verinen liekki on\ntauonnut ja Venäjän kaksipäinen kotka on katkaissut seitsensatasen\nsiteen ja korjannut Suomen mahtavien siipeinsä suojaan. Semmoinen oli\nsodan lopputili. Suomen soturien syy se ei kuitenkaan ollut, että niin\nkävi, sillä he taistelivat monilukuisempaa vihollista vastaan, niinkuin\nkarhut, joilta pojat ovat pois otetut. Syy oli marsalkan, Klingsporin,\njoka ei kyennyt urhean Suomen väen mainehikkaita voittoja hyväksensä\nkäyttämään, eikä sitä johdattamaan. Toinen iso syyllinen oli silloinen\nRuotsin kuningas, Kustaa IV Adolf, joka omia mielettömiä oikkujaan\nseuraten ei kuunnellut viisaampien neuvoja eikä laittanut vähäiselle\nSuomen väelle tehoisaa apua, vaan heitti heidät ja maan oman onnensa\nnojaan. Näyttipä siltä kuin suomalaiset olisivat hukkaan taistelunsa\ntaistelleet, turhaan verensä vuodattaneet, mutta eipä niinkään. Venäjän\nsilloinen lempeä ja jaloluontoinen keisari, Aleksanteri I, rupesi\nenemmän kuin kukaan muu edellinen hallitsija kunnioittamaan Suomen\nkansaa. Minkä vuoksi? Senkötähden että hän oli valloittanut heiltä\nmaan? Ei sentähden, vaan sen vuoksi, kun tuo kourallinen väkeä teki\nhänen mahtaville laumoillensa niin urheaa vastarintaa, että hänellä oli\ntyö, tuska niitä saaha lannistumaan. Senpä vuoksi hän sanoikin: \"Suomen\nkansa on korotettava kansain joukkoon\". Senpä vuoksi hän soikin\nSuomelle erikoisen valtiollisen aseman, vieläpä hän lisäsikin niitä\netuja ja oikeuksia, jotka Suomella Ruotsin yhteydessä ollessaan oli.\n\nHeikkikin on palannut taisteluista takaisin. Kunniamerkkeinään toi hän\nkiväärin kuulan reidessään ja ison arven poskessaan, jotka osoittivat,\nettei hän suinkaan ollut huonoimpia valtiollista asemaamme laatimaan.\n\nHeikki toimii nyt toisilla aloilla, taloudellisilla nimittäin, sillä\nheti sodasta palattuansa osti hän rappiotilassa olevan tilan, jota hän\nrupesi työllä ja toimella voimaan panemaan -- Liisan kanssa tietysti,\nsillä hän oli Heikin sodassa ollessa täydellisesti parantunut, ja kun\nHeikki palasi sodasta, haki hän heti Liisansa ja otti hänet omaksensa.\nYhdessä he sitten hyörivät elämänsä eduksi ja eipä viipynyt\nkymmentäkään vuotta, ennenkuin heidän rappio-tilansa oli hyvässä,\nelättävässä kunnossa ja ennenkuin heillä oli useampia kauniita -- --\nperillisiä. Liisa piti kiväärin kuulaa Heikin reidessä ja arpia\nposkessa suurimpana kunnianaan ja usein hän sanoi: \"minun Heikkini ei\nole ollut, eikä ole kehno mies\".\n\nKuula, Liisan isä, ei enää palannutkaan kotiin vainotantereelta. Hän\nkaatui Koljonvirran tappelussa, sillä hän kuului Sandels'in osakuntaan.\nHän ei siis nähnyt vävypoikaansa, jonka kanssa hänellä oli ollut\nyhteinen kallis työ. Mutta Liisan äiti oli heidän tykönänsä ja hän\nkiitteli, Heikin mielestä liiaksikin, Jumalaa siitä että oli saanut\nniin kelpo vävyn.\n\nRepola? Niin, niin Repola! -- Suku-ylpeys oli siellä pysynyt täydessä\nvoimassa perille asti. Kun Heikin isäkin näki, ettei \"routa porasta\nkotiin tuonutkaan\", otti hän ottopojan, jolle hän antoi kaiken\nomaisuutensa. \"Saapa nyt Heikki nähdä, mitä se hänelle maksaa, kun\nolisi kerjäläisen taloon tuonut\", oli Repolan ukko silloin sanonut. Kun\ntuo ottopoika oli saanut tavarat haltuunsa, rupesi hän juoppoa,\ntuhlaria ja irstaista elämää viettämään ja ennen pitkää olivat Repolan\nsuuret omaisuudet menneet kuin tuhka tuuleen. Heikin äiti kuoli\nharmista ja ukko joutui sokeana -- ruodulle! Tuota lankeemuksensa\nvikaa ei ukko ottanut ollenkaan omaksi syyksensä, syytti vain\nonnettomuudestansa poikaansa Heikkiä, kun hän oli muka tottelematon ja\nsaattoi hänelle tämmöisen onnettomuuden.\n\nHeikki ei voinut hyvällä omallatunnolla tiedossaan pitää isänsä kurjaa\ntilaa; hän lähti noutamaan isäänsä tykönsä asumaan ja saamaan parempaa\nhoitoa. Mutta olipa niin ja näin, jos ukko myöntyi ollenkaan Heikin\ntuumiin, niin syvästi oli hän paatunut omaa, vastaansa rikkomatonta\nlastansa kohtaan. Heikki sai kaikki lapsen rakkautensa liikkeelle\npanna, kaiken hellyytensä ilmi tuoda, kaikki kyyneleensä puristaa,\nennenkun isä vastaanotti poikansa luonnollisesta lapsen rakkaudesta\nlähteneen jalon tarjouksen.\n\nNurpealla mielellä ja vähäpuheisena eleli sitten ukko poikansa kodissa.\nMiniälleen ei ukko leppynyt koskaan, sillä hän piti miniäänsä\nsuurimpana syyllisenä köyhtymiseensä, kun hän muka oli vietellyt hänen\npoikansa. Vaikka miniä koetti kaikella hellyydellä kohdella appiansa,\nei se kuitenkaan mitään auttanut, ja kun Liisa yritti ukolle jotain\npuhua, sanoi tämä äreästi: \"mitä sinä kerjäläinen puhut\".\n\n\"Enpä ole niinkään kerjäläinen, koska voimme appeni kanssa yhdessä\nelää\", sanoi Liisa semmoisissa tapauksissa ja meni nauraen pois.\n\nSuku-ylpeys ei ollut vieläkään lannistunut!\n\nVoi, voi! Monta tuskaa ja surua, monta katkeraa perheellistä riitaa,\nmonta taloudellista mullistusta, monta ennenaikaista kuolemaa on tuo\ninhottava suku-ylpeys maailmassa tuottanut ja harvat tuolle salakarille\njoutuneet siitä eheänä pääsevät. Lankeemuksen tuottaa se, mutta\nkenelle? Useimmin ylpeydelle itselle, harvemmin sille, jota kosto\ntarkoittaa, sillä Jumala aina auttaa oikeaa asiaa.\n\nKauan, kaikkien kunnioittamina ja hyödyllisinä yhteiskunnan jäseninä\nelivät Heikki ja Liisa.\n\n\n\n\n\n\nTAHDON VOIMA.\n\n\n\n\nPieni oli kylän takalistolla oleva Perälän uudistalo. Pienet olivat\nvielä talon tiluksetkin, joita vasta toinen miespolvi koki laajennella,\nraivaamalla vähän kerrallaan korven lonkeroita. Edellinen miespolvi oli\njo väsynyt, taistellessaan kovaa luontoa vastaan ja laskenut päänsä\nlepoon. Paljon ponnisteli Perälän nykyinenkin Juho isäntä, elättääkseen\nvaimoansa ja niitä kymmentä lasta, jotka Jumala oli heille\nlahjoittanut. Kovasti oli työtä tekeminen, jos oli mieli niin\nmonilukuisen perheen kanssa elää ja toimeen tulla tuossa vanhoilta\ntaloilta hylyksi jäänneessä korven kolossa. Kovaa vastarintaa Juholle\ntekivät ne lukemattomat petäjien ja kuusien kannot, joita kyläläiset,\nvuosikymmeniä takaperin, ennen Perälän talon alkamista, olivat hirret\nhakanneet ja vieneet rakennus-aineiksensa. Sitkeästi vastustivat tuhoa\nne hylyksi jääneet aarniopuut, jotka eivät olleet kyläläisille\nkelvanneet, ja uskollisina liittolaisina yhdistyi edellisiin jäljempää\nkasvanut nuori metsä. Voimia ja ponnistuksia kysyivät Juholta ne kivet,\njotka maan muodostuksen aikoina olivat sattuneet matkallansa jäämään\nlevähtämään Perälän tiluksille, vähääkään aavistamatta, että he siihen\njäisivät niin kauvaksi, ja että he vielä kerran olisivat kyntömiehen\ntiellä.\n\nNäyttipä siltä kuin Juhon ponnistukset olisivat olleet kaikki turhat\nnoin mahtavaa ja monilukuista vastustaja-kuntaa vastaan -- -- mutta\nkuitenkin -- askel askeleelta otti hän voiton heistä. Yhden ja toisen\naarnio-puun juuret hakkasi hän poikki juurikirveellänsä; sitten pani\nköyden puun latvaan ja veti sen kumoon, hakkasi rungon haloiksi ja veti\nne kotiinsa, palamisellansa ensimäisiä kustannuksiaan palkitsemaan.\nKantoin juuret kopisteli Juho kaatuneesta maasta puhtaaksi ja vyörytti\nne sitte suurella vaivalla yhteen läjään. Siinä saivat ne sitten\nkuivua, jonka tehtyä hän antoi nuot voitetut, ankarat vastustajansa\nkaikki kuluttavan tulen nieltäväksi. -- Yhden ja toisen kiven alle\nkaivoi Juho kolon, asetti alle paksun hirsi-vivun, jonka avulla väänsi\nkiven ylös ja vieritti sen sitten, kankien avulla, tekeillä olevaan\nkiviaitaan, niin että tämä taas sai vuosituhansia kestävän, vaikka\nvähäisenkin lisäyksen. Jos sattui niin iso kivi olemaan Juhon\nvalloituksen tiellä, ett'ei hän voinut sitä vipujensa avulla nostaa\nylös, eikä kivi-aitaan saada, nouti hän läjästänsä tervasjuurakoita,\nasetti ne tuon vastusta tekevän kiven päälle ja sytytti ne palamaan.\nTuota tuimaa elementtiä säikähti kivi niin, että se, suuresti\npoksahdellen, halkeili ristiin rastiin, ja kun valkea sammui, oli kivi\nniin moniin osiin jakaantunut, että ne jaksettiin saada liikkeelle.\nNoin voitti Juho alan, jonka ne kannot ja kivet olivat ennen allansa ja\nsiis omanansa pitäneet.\n\nVäliin kun hän oli iltamalla kovin väsyksissä ja uuvuksissa päivän\nponnistuksista, huokasi Juho raskaasti ja epätoivo tahtoi valloittaa\nhänen mieltänsä; sillä työn paljous, vastustajainsa lukuisuus, lujuus\nja taipumattomuus, näyttivät voittamattomilta. Niinä hetkinä meni hän\nilotonna ja murheellisena kotiansa, mutta siellä tuli vastaan hänen\nlempeä vaimonsa, niin iloisen ja hilpeän näköisenä. Hänkin kyllä oli\nkoko päivän vakaasti seisonut yhteisen ja ankaran elämän kuorman alla,\nvaan vielä jaksoi hän olla iloinen ja lempeä, vielä jaksoi hän\nkiiruhtaa miehensä tykö, riisumaan hänen päältään nokisia ja rapakoisia\nvaatteita; vielä jaksoi hän sanoa ystävällisiä ja lohduttavaisia sanoja\ntyöstä väsyneelle miehellensä ja laittaa hänelle illallista; vielä\njaksoi hän hypätä kehdon luo, ruokkimaan ja tuudittamaan heidän\nnuorinta ja asemaansa kyllästynyttä lastansa, ja kah! eihän Juho\njaksanut vastustaa tuota elämän autuuden hehkua; jo tuntui kohta hänen\nsydämensä paljoa kepeämmältä. Hän meni syömään illallistansa ja vaimo\nhyöri vaan yhä taloudellisissa toimissa ja askareissa, yhtä suurella\nalttiiksi antavaisuudella, yhtä suurella rakkaudella miestänsä ja\nlapsiansa kohtaan kuin ennenkin. Iloiset ja huolettomat lapset\njuoksentelivat lattialla ja tekivät viattomia lasten leikkejänsä,\npyrkien väliin kilvalla isän syliin. Pienokainen kehdossa oli tyyntynyt\näitinsä välityksestä ja katseli myhäillen isäänsä luottavasti silmiin\nja -- eipä aikaakaan, niin olivat kaikki Juhon elämän murheet poistuneet\nja kaikki epätoivon synkät haamut haihtuneet kuin savu tuuleen. Kun hän\nvielä päälliseksi sai yönsä rauhassa nukkua rakkaiden omaisiensa\nkeskessä ja niin virkistää väsyneitä raajojansa, nousi hän taas aamulla\niloisena ja raittiina, uhkarohkeana astui hän taas kovan korven rintaan\nja kahta ankarammin ryhtyi hän valloitustoimiinsa; sillä hän tahtoi\nvoittaa ja hän oli saanut tahdollensa voimaa kodin lemmestä ja\ntulevaisuuden toivon kirkas säde valaisi nyt hänen sieluansa.\n\nNäin taisteli Perälän Juho kunniakasta taisteloansa, ei miekoin, vaan\nkirvein ja auroin, ja noilla aseilla valloitti hän vähitellen alaa\nihmis-asunnoille. Viimein hän rupesi saamaan lisä-väkeä tuohon\ntaisteloonsa, sillä kymmenkunnan vuoden päästä rupesi hänen takanaan\npyörimään hänen vanhimmat lapsensa. Pientä oli tuo varaväki, mutta\nrohkeasti astuivat he aamuisin isänsä jäljessä jylhän korven rintaan ja\nalkoivat siinä toimia mitä voivat. Ainahan tuolla oli jotain, joka\nheitäkin totteli: milloin siellä oli joku pieni irti revitty pensas,\nrisu tai puun palanen, jonka he jaksoivat kantaa loimoavaan nuotioon;\nmilloin sieltä tuli esille joku pieni kivi tai kanto, jonka he\njaksoivat kantaa entisiin kohoihin ja kasoihin; milloin he taas\nkiepsuivat lisä-painona isänsä laittaman vivun nenässä, kun joku kivi\ntai kanto oli maasta ylös väännettävä, ja noin olivat he kaiket päivät\nisällensä vähäisenä apuna, josta hän tunti suuren lohdutuksen\nsydämessänsä.\n\nPaitsi ahkeruutta oli Perälän Juhossa toinenkin hyvä ominaisuus: hän\nosasi säästää, ja näiden kahden avunsa turvissa tuli hän viimein siihen\ntilaan, että voi hyvinä vuosina perheinensä omistaan toimeen tulla. Ja\njos tuli katovuosi, söivät he pettua, sillä Juho pelkäsi velkaa\npahemmin kuin kuolemaa.\n\nKuitenkaan ei hän ollut semmoinen mies, joka olisi työtä tehdessään\njoutunut pelkäksi aineellisuuden orjaksi, käsittämättä ihmisen\nkorkeampaakin kutsumusta. Ei, vaan hän oli jo pienestä poikasesta\npitäin ahkera lukemaan ja urkkimaan kaikenlaisia hyödyllisiä tietoja;\nkirjoittamaan oppi hän myös jo nuorena, melkein niinkuin itseksensä.\n\nJuho oli syntynyt köyhistä vanhemmista, joilla ei ollut pojallensa\nperinnöksi jättää maallisia rikkauksia, mutta kumminkin oli heillä\njättää hänelle jotain jalompaa ja kalliimpaa, nimittäin Jumalan pelkoa,\njonka he istuttivat poikansa sydämeen. Nuorena oli jo Juho jäänyt\norvoksi ja mailman myrskyjen valtaan, mutta nuot hänen sydämeensä\nkylvetyt totuuden siemenet olivat kaikissa hänen elämänsä kohtaloissa\nsuurena ohjeena ja lohdutuksena. Ne olivat aina valaisevana lamppuna\nhänen elämänsä sumeina hetkinä ja ne estivät hänen horjumasta niissä\nvaaroissa, joita maailmassa on niin runsaasti tarjona. -- Olipa se jalo\nja kallis perintö. Mikä on sen rinnalla suurikaan maallinen perintö,\njonka koi syö ja ruoste raiskaa?\n\nNuorena oli Juho joutunut vieraalta leipäänsä ansaitsemaan, mutta\nhyvällä, sävyisällä käytöksellään ja suoralla, rehellisellä elämällään,\nsaanut pian kaikkien ihmisten suosion ja kunnioituksen. Aikaisin oli\nhän jo oppinut säästämään ja joka vuoden palkastaan saanut säästöön,\nmitä ei välttämättömästi tarvinnut tavalliseen vaatteukseensa. Tuolla\ntavalla aloitti Juho elämänsä aamua ja pitkitti sitä täyteen miehen\nikään asti, jolloin hän rakastui erääsen siveään ja Jumalaa\npelkääväiseen Leena nimiseen piikatyttöön. Heistä tuli pian aviopari ja\nJuholla oli senverran vuosisäästöjänsä tallella, että hän voi lunastaa\nhäviämäisillään olevan Perälän uudistalon; sillä tavalla Juho oli\ntullut Perälän isännäksi.\n\nEdellisestä jo tiedämme, että Perälän Juholla ja Leenalla oli lapsia.\nEnsimäinen heidän lapsensa oli poika, jolle pantiin nimeksi Mikko,\nkaimaksi ja muistoksi Juhon isä vainajalle. Jo aikaisin näytti hän\nerinomaisen tarkkaa ymmärrystä ja käsitystä ja hänen lapselliset ja\nsukkelat lauseensa ja vastauksensa poistivat usein ne sumut isän\nsydämestä, joita elämän huolet väliin sinne synnyttivät. Mikko oppi niin\npian kelpo lukijaksi, että se näytti tapahtuneen melkein niinkuin\nitsestänsä; ei tarvinnut muuta kuin aakkoset hänelle asettaa, niin\nsanat ja lauseet selkenivät itsestään, ja mikä vielä ihmeempi, Mikko\nkäsitti kohta luettunsa sisällyksen!\n\nKun poika kasvoi isommaksi, havaittiin hänessä semmoinen opin halu,\nettä sitä oli mahdoton vastustaa. Hänen isänsä oli välttävä kirjoittaja\nja sen ohessa vielä oivallinen luvunlaskija. Pian omi Mikko nuot\nvähäiset opin säteet isältänsä ja pian oli hän paljon etevämpi isäänsä\nkummassakin aineessa! Kaikkien näiden tähden herätti hän pian huomiota\nkaikissa niissä virkakunnissa ja asianomaisissa, jotka tulivat\nkäsittelemään Perälän Mikon kirjoituksia, sillä hän oli jo aikaisin\nruvennut kyläläisilleen kirjoittelemaan kaikenlaisia asiakirjoja.\n\nJuholla oli muutamia oppikirjoja, joita hän oli nuoruudessaan\nitsellensä hankkinut, esim. luonnon oppikirja, maatiede, fysikka ja\nkemia. Ne luki pian Mikko niin tarkoin päähänsä, ettei sitä kohtaa\nniissä kirjoissa löytynyt, joita ei hän olisi muistanut ja joista ei\nhän olisi tuonut selvää tehdä!\n\nPitäjän kirkkoherra huomasi pian pojan erinomaiset luonnonlahjat.\nTyydyttääksensä tätä erinomaista opinhalua, ohjasi hän Perälän\nesikoista useissa aineissa ja lainaili hänelle useita tieteellisiä\nkirjoja, joita Mikko ahkerasti tutki. Eräänä kertona kummasteli joku\npojalle itselleen kuinka hän oli niin hyvä oppimaan kaikkia aineita.\n\n\"Minusta on hyvin ihme, kuin te kummastelette sitä, jos joku ihminen\noppii jotain! Totuushan on itsestänsä selvä, jonka tähden ei siinä\nluulisi olevan paljon oppimista\", sanoi Mikko kysyjälle vastaukseksi.\n\nLuulisi kai, että Perälän Mikko kadotti kaiken halunsa kovaan\nmaantyöhön, mutta niin ei ollut laita. Hänen lukemisensa, oppimisensa\nja tieteilemisensä eivät tehneet häntä yhtään haluttomammaksi,\nlaiskemmaksi ja saattamattomammaksi ulko-askareihin, vaan hän teki\ntyötä kuin \"ajakka\" ja oli joutuisa ja kunnollinen kaikkiin talonpojan\ntehtäviin, joihin hän oli jo lapsuudesta tottunut. Hän ei ollut koskaan\nraskaalla ja alakuloisella mielellä, vaan iloisena ja raittiina teki\nhän mitä käskettiin, ja tytöstä päästyänsä hyppeli hän iloissaan kuin\npeuran varsa. Pian tottui Perälän Mikko myös kaikkiin taloudessa\ntarvittaviin käsitöihin ja ne tulivat hyvästi ja joutuisasti tehdyiksi.\n\nPuhtaana kaikista paheista niinkuin korven turmelematon kasvi ainakin,\nei Mikko ollut ylpeä eikä itsepintainen kotiväkensä eikä kyläläisiensä\nkesken, vaan hän oli iloinen ja hilpeä. Kaikissa tiloissa ja\nviattomilla, leikillisillä kokkapuheillansa sai hän jos minkä seuransa\npysymään iloisella ja hyvällä tuulella. Noita sanan-solmuja olikin\nhänellä niin runsas varasto, ett'ei sitä asianhaaraa tullut koskaan\nesille, johon ei Perälän Mikko olisi osannut viskata äkkiä mausteita ja\nhöysteitä. Useinpa olivat nuot sukkeluudet runolliseenkin muotoon\npuetut. Näyttipä siltä kuin häneen olisi ollut kätkettynä kaikkien\nihmiselämän tapauksien ydin, josta ne kaikissa tapauksissa katkeamatta\nuhkuivat niinkuin kuivumattomasta lähteestä.\n\nTuommoisilla luonnon lahjoilla ja elämän tavoilla tuotti Mikko\nkotitaloonsa paljon kunniaa ja ennen pitkää oli Perälä tärkein, jos\nkohtakaan ei varakkain paikka yhteiskunnassa.\n\nKenenkään kynä ei voi kertoa sitä iloa, joka asui Perälän Juhon ja\nLeenan sydämessä. Eipä he suotta iloinneetkaan, sillä harvallapa oli\nsemmoista poikaa kuin heillä. Kookas, pulskea, täyteläinen, solakka,\nterve, viisas, jotenkin oppinut, työteliäs, virheetön, viaton, kaikille\nrakas ja kaikkia rakastava, turmelematon nuorukainen, -- olipa siinä\nvanhemmille ilon ainetta.\n\nKun Mikko oli parinkymmenen vuoden ijässä, rupesi kirkkoherra\npuhelemaan pojalle sekä isälle kummia. Hän, näet, esitteli heille, että\nMikon pitäisi muka mennä johonkin oppilaitokseen ja ottaa siellä\ntutkinto, päästäksensä siten johonkin kannattavaan virkaan. Ensimältä\ntuo esitys tuntui heille molemmille peräti mahdottomalta, mutta kun\nkirkkoherra lupasi ohjata Mikon lukemista ennen tutkintoon lähtöä, niin\nrupesi heissä kummassakin kytemään toivon säde ja he suostuivat\nesitykseen. Siitä herran hetkestä otti kirkkoherra Mikon lukua\njohtaakseen. Tuskinpa kukaan opettaja on tavannut innokkaampaa ja\nhalukkaampaa oppilasta, kuin kirkkoherra Mikossa. Lukeminen kävi\nhelposti ja oppiaineet tarttuivat kuin naulatut pojan päähän.\n\nViimein valmistuttuaan, lähetettiin poika erääsen oppilaitokseen\ntutkintoa suorittamaan. Siellä esitti hän asiansa laitoksen esimiehelle.\nTämä ja muu opettajakunta hämmästyivät kovin, kuullessaan anomusta.\nMetsän korvesta suoraan tullut poika tulee ja pyytää tutkintoa,\njotenkin laajoissa oppiaineissa! ajattelivat he keskenänsä ja he\npitivät Mikko-raiskan suorastaan mielenvikaisena. Mutta kun poika veti\nlakkaristaan kirkkoherran antaman suosituskirjeen ja antoi sen koulun\nesimiehelle, loppui heissä pian tuo ilvehymy, jonka tuo outo asia ensin\noli heissä aikaan saanut. Kirkkoherra näet oli kaikkialla tunnettu\noppineeksi ja kunnolliseksi mieheksi.\n\nHe suostuivat nyt yksimielisesti Mikon pyyntöön. Mikko meni niin\nloistavasti tutkinnon läpitse, ett'eivät hänen tutkijansa saaneet häntä\nkiinni missään aineessa. Kaikissa aineissa, joista tuli puhe, antoi hän\nniin tarkkoja vastauksia, että kaikki kuulijat hämmästyivät. Tutkinnon\nloputtua kehoitti esimies Mikon jatkamaan lukemistansa etemmäksi\nyliopistossa, mutta poika sanoi: \"ei minua haluta; kun saan vaan\ntodistuksen läpi käydystä tutkinnosta, niin olen tyytyväinen\".\n\nOpettajakunta antoi Mikolle kiitoksella hyväksytyn todistuksen kaikissa\ntutkinnossa esillä olleissa opin aineissa ja sen kanssa lähti Mikko\niloisena kotiinsa. Siellä meni hän kohta, isänsä kanssa, pappilaan\nnäyttämään mitä hän oli sillä matkallansa saanut. Kirkkoherra otti\nMikon tutkinto-todistuksen. Hän silmäeli ja luki sitä ja rivi riviltä\nhänen katsantonsa kirkastui. Viimein kääntyi hän Juhoon ja Mikkoon päin\nja sanoi: \"Yritys on onnistunut paremmin kuin osasin toivoakaan!\nIhmeellinen poika on Mikko! Hänessä on totuus ja nero itsestänsä!\nTodistus on niin hyvä, että virka tulee itsestänsä ja nyt on Mikolla\nleipää -- ijäksi\", ja hän tuli ja puristi sekä Juhoa että Mikkoa kädestä\nja toivotti heille onnea. Molemmat kiittelivät vuorostansa kirkkoherraa\npaljoista vaivoistansa ja isällisestä huolestansa Mikon opetuksessa ja\nsitten ke lähtivät kotia.\n\nTuliko Mikko nyt haluttomaksi kovaan työhön, kun hän oli noin\nloistavalla tavalla päässyt opin teille? Ei, eipä suinkaan. Mikko oli\nturmeltumaton korven poika. Hän ei käsittänyt sitä, että kova maantyö\nolisi ihmiselle sopimatonta ja halpaa, jota hänen isänsäkin aina teki\nniin suurella mielihalulla. Sentähden ryhtyikin hän heti kotia\ntultuansa innokkaasti entisiin askereihinsa, niinkuin ei mitään olisi\ntapahtunut. Ainoastaan lomahetkinä ja pyhinä istui hän ahkerasti\nkirjoituksensa ja sanomalehtien ääressä, joita nyt Perälään tuli\nuseita.\n\nNyt juuri tuli eräs otollinen virka avonaiseksi. Mikko sitä haki ja sai\nkun saikin. Pian oli Mikko matkalla uuteen ammattiinsa. Hevonen seisoi\nvaljaissa jo Perälän portaan päässä odottamassa, mutta lähdöstä ei\ntahtonut tulla mitään, sillä Perälässä vallitsi nyt erinomainen\nsuru- ja haja-mielisyys. Oikeutta myöden olisi Juhonkin pitänyt olla\nhyvinkin tyytyväisen poikansa uuteen onneen, mutta mitenkähän oli, hän\nei vaan jaksanut tänään olla oikein iloisella tuulella. Kenties hän oli\nraskaalla mielellä siitä kun hänen täytyi erota rakkaasta pojastaan.\nSaattipa olla niinkin mutta saattipa Juholla olla muitakin syitä\nraskasmielisyyteensä. Saattipa hänen mieltänsä painaa tunto, että hänen\nrakas poikansa, joka vanhemmilleen oli tähän astui tuottanut vaan\npelkkää iloa, saattaisi vielä tuottaa suruakin, sillä hän oli nyt\nlähtevä avaraan maailmaan, pois isän ja äidin silmien edestä. Viatonna,\nturmelematonna -- yleiseen kunnioitettuna, lähtee hän nyt pois tästä\nkodista, vastaan ottamaan mainetta, kunniaa, mutta myös vastaan\nottamaan -- pahennuksia. Niinkuin korven puhdas kukka, tuli hänen\npoikansa nyt heitetyksi maailman myrskyjen sekaan, joista ei hän tähän\nasti vielä mitään tiennyt. Jaksoiko hän pysyä seisallaan tuossa\nelämän hyrskyjen meressä? jaksoiko hän seisoa horjumatta niiden yhä\nuudistuvissa iskuissa, jotka tulevat joka aika ja joka haaralta ja aina\nuudistetuissa muodoissa? -- Kenties olivat nuot tuommoiset ajatelmat syynä\nJuhon ahdasmielisyyteen tuona eron hetkenä -- oli miten oli, annamme\nJuhon olla alakuloisena ja miettiväisenä, sillä hänellä on kahdenlainen\noikeus siihen, hänellä on--sydän ja hän on -- -- isä.\n\nNäissä lähdön puuhissa oli aika niin kulunut, että eron hetki lähestyi.\nRaskaalla mielellä oli Mikkokin nyt eikä ollut saada aikaan hyvästi\njättöään. Viimein läheni hän isäänsä, otti häntä kädestä kiinni ja\nsanoi: \"hyvästi, rakas isä! kiitoksia paljon paljoista vaivoistanne ja\npaljosta rakkaudestanne!\" -- \"Pidä aina Jumala silmäisi edessä, muista\nmistä olet lähtenyt, äläkä unhota kansaasi, jonka keskellä olet\nkasvanut!\" sanoi isä, yhä pitäen poikansa kädestä kiinni. Kyynelet\nkimaltelivat molempien silmissä, eikä kumpikaan voinut sen enempää\nsillä kerralla puhua. Samoin jätti Mikko hyvästi äitinsäkin, joka ilon\nja surun sekaisia tunteita itki ääneensä. Sitten vielä tuli veljien ja\nsisariensa vuoro ja viimein hyppäsi Mikko rekeen ja lähti ajamaan.\nKauvan seisoi Perälän perhe vielä huoneitten solalla ja katseli\nlähtijän jälkeen. Kun Mikko oli kadonnut näkyvistä, palasivat kaikki\nmuut huoneesen, Juho yksin jäi vielä sittenkin kauvaksi aikaa kujalle\nja katsoi yhä vaan siihen suuntaan, johon hänen poikansa oli mennyt.\nMitä lienee Juhon sydämessä silloin liikkunut, emme tiedä, mutta sen me\ntiedämme, että kun hän vihdoin kääntyi menemään huoneesen, nousi hänen\nrinnastansa syvä huokaus.\n\nPaljon ei sinä päivänä Perälässä puhuttu, mutta kaikista vähemmän puhui\nJuho. Hänellä ei ollut tänään työn halua; synkkänä istuskeli hän vaan.\nHän olisi mielellään ollut iloinen nyt, mutta hän ei voinut. Sanomaton\ntuska tuntui häntä ahdistavan -- mikä? -- sitä ei hän tiennyt itsekään;\nmutta siltä vaan nyt tuntui, että hän oli kadottanut paljon,\nmahdottoman paljon. Tuntuipa siltä kuin hän olisi kadottanut osan\nomasta ruumiistansa -- oikean kätensä; vieläkin enemmältä tuntui Juholle\nhänen vahinkonsa tuossa kadottamisessa, sillä joku salainen aavistus\ntunkeusi hänen sieluunsa, että hän oli kadottanut -- poikansa. --\n\nValpas vaimonsa, Leena, huomasi pian miehensä raskaan tilan, sillä hän\nei ollut ennen koskaan Juhoansa tuonlaisena nähnyt. Unhottaen oman\nsurunsa, tuli hän miehensä tykö, otti häntä kädestä kiinni, katsoi\nhäntä niin lempeästi silmiin ja sanoi: \"miksi sinä, Juhoni, olet nyt\nnoin murheellinen? Eihän sinulla luulisi olevan syytä panna noin\npahaksesi lapsesi onnea.\"\n\nJuho säpsähti. Hän näytti siltä, kuin olisi nyt juuri unesta herännyt.\nHän loi terävän silmäyksen vaimohonsa ja toisti pitkäveteisesti\n\"onnea!\" Vaimonsa näki ja ymmärsi, ett'ei hänen Juhoonsa mahdu nyt\näkkipikaan mikään lohdutus, sentähden heittikin hän koko\nlohduttamisyrityksensä siihen, ajan parannettavaksi. Vaimonsa\nystävällinen ja lempeä puhe ja käytös oli Juhon kumminkin saanut\nhereille unelmistaan; hän meni työhönsä ja tuolla tavalla tuli elämä\nvähitellen Perälässä entisellensä.\n\nMoni neito oli jo kauvan aikaa halukkaita silmäyksiä Perälän Mikkoon\nluonut, mutta nyt kun hän nousi kunniansa kukkulalle, olisi hänen joka\ntyttö tahtonut omaksensa saada; Mikolle olisi ollut tarjona yksi ja\ntoinen sivistyneestäkin säädystä, mutta hän ei näyttänyt pitävän\nkenestäkään.\n\nPerälän Juho tiesi aivan hyvin, ett'ei Mikonkaan ollut yksinänsä hyvä\nolla, sentähden olisi hän niin mielellänsä suonut pojan hankkivan\nitsellensä puolison. Vieläpä hänen sydämessään oli salainen pelko\nsiitäkin, jos tuo yksinäisyys saattaisi vihdoin Mikon -- väärälle tielle.\nEräänä kertana kun Mikko Perälään tuli käymään, Juho otti tilaisuudesta\nvaarin ja vei poikansa kahdenkesken.\n**\n\"Etkö ole ajatellut jo valita itsellesi elämän kumppania?\" kysyi isä\npojaltansa.\n\n\"Kyllähän sitä pitäisi, vaan eihän tuota tiedä mitä tekee\", sanoi\nMikko.\n\n\"Sinnehän se meneekin, kun kovin kauan valikoi; viimein luu saattaa\nkouraan luiskahtaa\", sanoi Juho.\n\n\"Kumminkin on se jotenkin vaikea tehtävä.\"\n\n\"Ei se ole mikään vaikea, kun ei rupea itsensä kanssa kovin pitkiin\nneuvottelemisiin. Onhan sinulla tarjona ylhäältä ja alhaalta; valitse\nse, johon sydämesi parhaiten on mieltynyt!\"\n\n\"Olisihan minusta mieluinen tuo ... Virtalan Ainakin\", sanoi Mikko\nujosti.\n\n\"Valitse sitten hän!\"\n\nEnsi pyhänä kuulutettiin pitäjään kirkossa avioliittoon: Mikko Perälä\nja Aina Virtala. -- Nuoruuden rakkaus ja ystävyys oli sysännyt syrjään\nkaikki kunnian kukkuloilla loimoavat tähdet.\n\nEi yhdelläkään asian ymmärtävälläkään ollut syytä nurkua Mikon vaalia.\nKookas, täyteläinen, kaunis ja hyvillä luonnon lahjoilla varustettu\nneito oli tuo Virtalan Aina. Hänellä oli arvokkaat ja kunnialliset\nvanhemmat ja he olivat tyttärensä kasvattaneet henkisessäkin\nkehityksessä, kaikissa niissä sivistysaineissa, joita varakas\ntalonpoika mahdollisesti voi käsiinsä saada. Mutta kaikkein suurimmat\nAinan hyveet olivat: puhdas, vilpitön ja tunnokas sydän ja hiljainen,\nhyvämaineinen ja siivo käytös.\n\nVirtalassa vietettiin kuuliaiset, sillä nyt oli se pyhäilta, jona Mikko\nja Aina eusikerran kuulutettiin. Sinnekös nyt kylän nuoriso riensi,\ntoivottamaan onnea nuorelle morsiusparille. Siellä ilo ilolle kävi,\nsillä ei oltu osattu vähääkään aavistaa, minkä kepposen Mikko teki\ntäällä käydessään. Tosin muutamat kylän neidot ensin olivat vähän\nnyreissään Virtalaan tullessaan, sillä tämä kihlaus oli usean heidän\nkaukaisen toimeensa tyhjäksi tehnyt, mutta kun toiset nuorikot ja Mikko\nja Aina heitä hetkisen hilpeästi hyvittelivät, yhtyivät ainakin\nulkonaisesti hekin toisten iloihin.\n\nMitäpä siinä muuta oli. Aviokuulutukset kävivät tavallista, laillista\nrataansa, vihkiminen myös ja niin oli noista molemmista, joita moni\nkadehti ja vielä useampi ylisteli, tullut aviopari.\n\nPeräläisten kaipausta lieventelivät aika ajoin sydämelliset kirjeet\nnuorelta pariskunnalta. Kyläläisetkin kävivät kaupunkimatkoillaan aina\ntervehtimässä nuorta pariskuntaa ja kun he palasivat kotiaan, tulivat\nhe kohta Perälään ja sanoivat: \"Terveisiä Mikolta ja Ainalta!\" ja\nnoiden terveisten tuojain silmät säkenöivät ilosta ja tyytyväisyydestä.\nSilloin oli Perälän Juholla tapana aina kysyä: \"mitä sinne kuuluu?\"\nKun se aika tuli, että Juhon mielestä olisi Mikon ja Ainan kotiin\npitänyt jotain kuulua, ei hän kaupungista palaaville ja terveisiä\ntuoville kyläläisilleen kertaakaan unohtanut tehdä tuota \"sinne\nkuulumis-kysymystään\", mutta he eivät vaan koskaan tienneet \"mitään\nerinomaisia\", ja näyttelipä siltä kuin Juho ei olisi ollut oikein\ntyytyväinen. Hän, näet, oli saanut päähänsä sen, että Mikon ja Ainan\nolisi pitänyt saada, tavallisessa luonnon järjestyksessä, perillinen,\njoka sitten tekisi heidän elämänsä niin kodikkaaksi ja hauskaksi ja\njoka estäisi heitä joutumasta niihin moniin elämän harhoihin, joita\nmaailmalla on niin runsaasti virittää ihmislapsien eteen; hänellä oli\nsyytä sen pahemmin pelätä, kun onni oli äkkiarvaamatta heille syytänyt\nmurheettoman ja hempeän elämän.\n\nErään kerran tuotiin taas terveisiä Perälän vanhuksille ja Juho oli\noitis valmis kysymän tuojalta vanhaan totuttuun tapaansa: \"mitä sinne\nkuuluu?\"\n\n\"Ei tuonne mitään erinomaisia kuulu; Aina vaan on niin laihtunut, etten\nollut häntä enään tunteakaan\", sanoi terveisten tuoja huolimattomasti.\n\nJuho hyppäsi ylös äkkiä kuin kärmeen pistämä ja käveli kiireesti pois,\npois yksinäisyyteen, sillä hän oli saanut kuulla jotain semmoista, jota\nhän ei olisi suonut kuulevansa; -- hän aavisti jotain, aavisti -- --\npahaa.\n\nSen erän perästä muuttuivat Juhon mielipiteet aivan toisenlaisiksi. Hän\nmenetti nyt kaiken toivonsa, eikä kuullut mielellänsä puhuttavan\npojastansa ja hänen vaimostaan. Hän koki kaiken tavoin saada tietoonsa\nsyyn Ainan laihtumiseen, hän sekä kirjoitti Ainalle että kysytti\nluotettavilla ihmisillä häneltä syytä pahoinvointiinsa, mutta kaikkiin\nsalaisiin ja hiljaisiin kysymyksiinsä sai hän Ainalta vastauksen, että\nhän on kaiken puolin terve ja että kaikki asiat ovat hyvin.\n\nYhtähyvin sai Juho tämän jälkeen terveisen-tuojilta kysymykseensä,\n\"mitä sinne kuuluu\", yhä hämärämpiä vastauksia. Eräänkin kerran sanoi\nkysytty: \"no -- (hän piti väliä ja ikäänkuin haki jotain sanoakseen)\n-- eipä tuonne kuulunut mitään erinomaista\", mutta hänen äänensä oli\nepäsointuinen, kuin olisi hän haparoinut kokoon jotain valhetta ja\nmiehen katsantokin oli epärehellinen; väliin loi hän tutkivan, mutta\nsalaavan katseen Juhoon, väliin loi hän taas katseensa pelkääväisesti\nmaahan. Kaikki terveisten tuojat tästä lähtein alkoivat tulla\nsamanlaisiksi; vaan jos Juho kuinkakin koetti saada syytä selville\ntuohon ihmisten umpimielisyyteen ja omaan pelkoonsa, ei hän ollut mies\nsitä saamaan; näyttipä siltä kuin kaikki maailman salakähmäisyys olisi\nkäynyt liittoon häntä vastaan.\n\nJuho parka kävi nyt kovin huolelliseksi. Se salainen pelko ja\nselittämätön aavistus, joka häntä oli vaivannut siitä hetkestä pitäin,\nkun hän pojastansa erosi, muuttui nyt suoraksi selittämättömäksi\nmurheeksi. \"Aina tuo on niin laihtunut, etten ollut häntä enään\ntunteakaan\" ja ne terveisten tuojain epäselvät lauseet ja jotain\nsalaavat silmänluonnit tunkeusivat aina vaan syvemmälle huolehtivaan\nisän sydämeen. Hän koetti rauhoittaa mieltään kaikilla keinoilla, mutta\nmikään ei voinut auttaa, sydän pysyi vaan levotonna ja kysyvänä. Väliin\noli Juho oikein vihainen itsellensä, kuin hän joutavia mietti ja\nmurehti, ja silloin hän aina koki itselleen uskotella ja luulotella,\nettä kaikki asiat saattaisivat olla hyvin. Mutta kauvan ei kestänyt tuo\ntekolevollisuus, sillä nuot murheelliset ajatukset ja aavistukset\ntulivat pian taas takaisin hänen sydämeensä. Hän ei noita mietteitään\nja luulojaan ilmoittanut koskaan vaimollensakaan, sillä ne eivät olleet\ntodistetut itsellensäkään ja hän pelkäsi vaimonsa voimia, ett'eivät ne\nkestäisi elämän entisien huolien päälle laskea niin suurta lisäsurua,\nvaikkapa vaan arveluna.\n\nTuommoisessa asemassa kului taas joku aika. Kirjevaihto Juhon ja Mikon\nvälillä harveni harvenemistaan ja useat Juhon lähettämät kirjeet jäivät\nkokonaankin vastaamatta; terveiset myös alkoivat harveta. Ei Juho\nmaininnut koskaan kirjeissäänkään Mikolle ja Ainalle sydämensä salaisia\nluuloja, sillä hän toivoi niin ajattelevina hetkinä, kuin kirjoittaessa\non, että kaikki hänen luulonsa toki lienevät vaan pelkkiä houreita.\n\nMutta muutamana päivänä palasi yksi Juhon luotettava ystävä\nkaupungista. Hän tuli heti Perälään ja sanoi: \"terveisiä Mikolta ja\nAinalta\", vaan hänen äänensä värähteli noita terveisiä sanoessaan.\n\n\"Mitä sinne kuuluu?\" kysyi Juho heti synkästi, maahan luoduilla\nsilmillä.\n\n\"No -- oh! eihän tuonne mitään erinomaisia kuulunut\", sanoi tämä ja loi\nsamassa peittävän, epäileväisen, pikaisen silmäyksen Juhoon, jonka\nkanssa he olivat kahdenkesken.\n\nJuho nousi ylös. Hän läheni ystäväänsä, laski kätensä hiljaa hänen\nolkapäällensä ja sanoi: \"Minä olen kauvan sydämessäni tietänyt, että\nihmiset salaavat minulta jotain pahaa; se ei ole oikein, sillä pahaa ei\nvoida silloin poistaa. Sano sinä, ystäväni, kaikki mitä tiedät, minä\nvarustan itseni elämäni kovimpaan koetukseen.\"\n\nYstävä huokasi raskaasti eikä vastannut yhtään mitään. Koetettiin\npitkittää vaiti-olemalla, mutta koko vaiti-olemisen ajan katsoi Juho\nystäväänsä rukoilevasti ja kysyvästi silmiin. Sanat eivät kummallakaan\npuolen tahtoneet päästä liikkeelle ja Juhon henkeä ahdisti. Kun he\nhetken aikaa olivat olleet tuossa pinnistyksen tilassa, tunkeusi viimein\nJuhon suusta kysymys: \"noh, ystäväni?\"\n\n\"Mikko on ruvennut...\"\n\n\"Mikko on ruvennut mitä tekemään?\"\n\n\"Juomaan\", sanoi ystävä tuskin kuultavasti.\n\nSyvä hiljaisuus sai taas vallan. Tuossa ystävänsä lauseessa kuuli Juho\nnyt sen salaisuuden, jota hän jo kauvan oli turhaan halunnut kuulla.\nMutta noiden asioiden selveneminen mursi ennestäänkin jo pahaa\naavistavan ja pelkäävän isän sydämen. Ne tunteet, jotka kärsivän isän\nsydämessä nyt aaltoilivat, eivät voineet sanoiksi puhjeta, sillä siihen\nolivat ne liian sekanaiset. Hän istui ääneti ystäväänsä vastapäätä,\nsilmät maahan luotuina mutta hänen rintansa aaltoeli levottomasti ja\nraskaasti. Ystävä lähestyi viimein Juhoa, otti häntä kädestä kiinni ja\nsanoi: \"Kovan sanoman sanoin sinulle, ystäväni, sinä et näy jaksavan\nsitä kantaa -- sinä näännyt: ei olisi minun pitänyt sinulle ilmoittaa\ntuota uutista\".\n\n\"Oikein teit, oikein teit, ystäväni, kuin totuuden ilmoitit! Kovat\nolivat nuot uutiset ja kovaksi tekivät ne minun nykyisen kohtaloni,\nmutta parempi on kovakin totuus, kuin imarteleva valhe; kiitos sinulle\nsiitä\", vastasi siihen Juho. Hän nousi ylös ja puristi vieraan kättä,\nmutta ystävä tunsi, että Juhon miehekäs käsi vapisi kuin haavanlehti.\n\"anna anteeksi ystäväni\", lisäsi Juho sitten, \"minä olen nyt\nyksinäisyyden tarpeessa\".\n\nYstävä ymmärsi asian painon; hän lähti pois ja Juho meni kamariinsa,\njossa hän surussansa vaipui melkein tunnottomuuteen.\n\nJuho joutui kovain sydämen tuskain tähden ruumiillisestikin sairaaksi.\nHän ei kyennyt työhön ollenkaan eikä ruoka hänelle maistunut. Vaimonsa\nnäki oitis, että Juho oli saanut nyt kovaakin kovemman kolahduksen\nsydämeensä, mutta ei Leena osannut aavistaakaan, mitä Juho nyt tiesi.\nHän koki kaiken tavoin lohdutella murheellista miestänsä ja tiedustella\nhänen murheensa syytä. Itkussa suin ja tuskasta punehtuneena ilmoitti\nJuho viimein tuon hirmuisen sanoman. Mutta ihme kumma! -- lujempi oli\nLeena tuota uutista vastaanottamaan kuin Juho oli luullutkaan. Ja\ntosiaankin on useinkin niin käynyt ihmiselämässä, että kun miehen omat\nvoimat ovat uupuneet epätoivoon, siinä on jo heikompi astia tullut\nehyeksi ja astunut miehuullisesti taisteloon, paljon uupumattomampana\nja voimallisempana kuin hänen vahvempi puolensa, vaikka hän kaiket ajat\nmuulloin näytti särkyneeltä ja riutuneelta.\n\nLeena koki kohdella miestään kuin parhain taisi ja toivoi Jumalan\navulla asiain vielä hyviksi tulevan -- mitä ei äiti jaksa toivoa\nlapsestaan, asiain pahimmillakin ollessa! -- Nämät lohdutukset\nvaikuttivatkin Juhoon viimein niin, että hän vähitellen jälleen jaksoi\nruveta työhön, mutta raskaana ja apeana pysyi hänen mielensä.\n\nToinnuttuansa sen verran että kykeni ajatuksiansa koossa pitämään,\nkirjoitti Juho pojallensa varoitus-kirjeen täynnä hellintä isällistä\nhuolta ja rakkautta.\n\n\"Rakas poikani\", niin kirjoitti hän, \"voi mitä minun nyt täytyy sinulle\nkirjoittaa, voi mitä minä tiedän ja voi mitä minä ja äitisi olemme\nsaaneet kärsiä. Me tiedämme nyt, minkätähden siveä vaimosi on laihtunut\nja menettänyt terveytensä. Me tiedämme, minkätähden kirjevaihtomme on\nharvennut ja miksi useat kirjeeni ovat viimeaikoina sinulta jääneet\nvastaamatta. Me tiedämme syyn, minkätähden ihmiset luovat silmänsä alas\nsinua mainitessaan -- Jumalani! Ihmiset kammoksuvat nyt jo sinua ja\nhäpeävät mainita sinun nimeäsikin, jonka he ennen niin ilosta\nloistavilla silmillä ja iloisella sydämellä tekivät. Voi, voi! Sinä\nolet jo menettänyt kaiken arvosi ja kunniasi kaikkien rehellisten\nihmisien silmissä, mutta vanhempiesi huolia, tuskia ja murheita et sinä\nole menettänyt, vaan olet liian runsaalla lisäyksellä lisännyt niitä.\nVoi, voi! Sitä vartenko Jumala sinulle on suonut niin lahjarikkaan\nsielun, että väärin käyttäisit sitä, turmioksi itsellesi ja\nhäväistykseksi Jumalalle, kauhuksi kaikille ihmisille? -- Voi! sinä\narvaat jo mikä se sinun paheesi on, jota näin suurella sydämen kivulla\npuhun; jospa niinkin olisi, täytyy minun kumminkin se suoraan\nilmoittaa: sinä olet ruvennut -- juomaan! Kauvan on minulla ollut\nsalainen pelko siitä, että maailman pahennukset kenties ryöstävät\nminulta ja ihmiskunnalta sen lapsen, jota aina olen sydämestäni niin\nhartaasti rakastanut, jolle olen niin paljon hyvää toivonut ja jolta\nolen toivonut saavani niin paljon iloa vanhuuteni päivinä. Kaikki tuo\non toivomatonta salaista pelkoani, jota en ole ilmoittanut yhdellekään\nkuolevaiselle ihmiselle; mutta sitä raskaampi on kuormani, kun tuon\npelon pehmittämä spdämeni sai totuuden kuulla. Se murti kokonaan\nsydämeni ja ryösti rinnastani rauhan. -- Rakas poikani! Seisahda toki ja\najattele tarkoin, kuinka paljon pahaa turmeluksesi on itsellesi ja\nmeille jo maksanut. Palaja ajoissa pois pahalta ja synnilliseltä\ntieltäsi -- palaja, minä rukoilen sinua, ennenkuin sinulta loppuu peräti\nvoina vastaan seisoa synnillisiä himojasi! Muista siveää vaimoasi, joka\ntietenkin on jo paljon sinun tähtesi kärsinyt ja jotka kärsimykset\ntulevat verrattomiksi, jos et sinä palau pahalta tieltäsi! Muista\nystäviäsi ja kaikkia kunniallisia ihmisiä, jotka sinä olet\nsopimattomalla käytökselläsi häpeämään saattanut. Muista itseäsi ja\najattele sitä suurta ja syvää lankeemusta, jonka äyräälle olet itsesi\nsaattanut ja joka sinun on välttämättömästi kerran nielaiseva kauheaan\nkitaansa, jos et vaan tee pikaista parannusta. Muista vanhempiasi,\njotka sinua ovat niin paljon rakastaneet ja vieläkin rakastavat, ja\njotka jo ovat sinun tähtesi niin paljon kärsineet. Tahdotko sinä vielä\nlisätä sitä tuskaa ja kärsimistä? Tahdotko sinä saattaa meidät kesken\nikäämme murheella hautaan? -- Voi Jumalani! Älä laske enään raskaampaa\nkuormaa päällemme, muutoin me näännymme! -- Lupaa nyt, rakas poikani,\nettä sinä tahdot katua rikostasi, lupaa ett'et enää juo, lupaa että\ntahdot välttää kaikkia semmoisia tiloja ja seuroja, joissa et jaksaisi\npahaa taipumustasi vastaanseisoa; sillä kun sinä kerran jaksat välttää\nsynnin tilan, niin sinä olet välttänyt jo itse synnin. Lupaatkos? --\nVoi! me toivomme vielä paljon, sillä vanhemman sydän voipi paljon\nrakastaa, paljon kärsiä, paljon unhottaa ja paljon toivoa. Jumala olkoon\ntodistajanani, että nämäkin rivit ovat lähteneet rakastavan, mutta\nsiinä samassa huolehtivan vanhemman sydämestä. Jumala myös suokoon,\nettä nämät yksinkertaiset sanani tulisivat, entisten neuvojeni ja\nopetuksieni kanssa, sinulle joksikaan herätykseksi! Olkoot myös\ntodistajana nämät kyyneleet, jotka tätä kirjoittaessani ovat paperille\nputoelleet, että suru ei ole kaukana nytkään isäsi sydämestä. Tätä\nkaikkea kirjoittaa, pyytää ja rukoilee murheen murtama -- isäsi\".\n\nPerälässä toivottiin nyt tästä kirjeestä paljon apua. Varsinkin Leena\nuskoi sydämensä pojasta, että se oli saava Mikossa aikaan terveellisen\nmuutoksen, sillä hän oli ennenkin nähnyt isän sydämellisten neuvoin\nvaikuttavan poikaan paljoa paremmin kuin omansa. Päivä päivältä, viikko\nviikolta odotettiin Mikon vastausta, mutta kaukaan aikaan ei sieltä\nkuulunut mitään. Vihdoin tuli kirje, jonka päällekirjoituksesta ja\nsinetistä kohta huomattiin Mikolta tulleeksi. Vapisevalla kädellä avasi\nJuho sen ja vetäysi vaimonsa kanssa kammariin. Sydän täynnä yhtä paljon\npelkoa kuin toivoakin ryhtyivät he sen lukemiseen.\n\n\"Hyvät vanhempani!\" kirjoitti Mikko: \"kummastuksella luin minä teidän\nviime kirjeenne; sillä en tiedä, mitenkä olisin ansainnut teiltä sen\nnuhteen, jonka se sisälsi. Aivan odottamatoin ei se minulle kumminkaan\nollut, sillä ennakolta osasin minä jo aavistaa, mitä nyt oli tuleva. En\ntiedä, mikä hyöty lienee ihmisille toisen ihmisen parjaamisesta ja\nhänen kunniansa polkemisesta; varmaankin he olivat hyvin iloissaan,\nkertoessaan teille noita perättömiä uutisiaan. Jos he jonkun kerran\novat sattuneet näkemään minun liikutettuna, parempien ihmisten\nseurassa, niin siitä he kohta panevat kokoon hirmuiset juoppo-jutut! Se\ntullee siitä, ett'eivät he tunne sivistyneiden ihmisien tapoja. En ole\nhetikään kyläratin veroinen, enkä aiokaan tulla semmoiseksi. -- Tämän\njohdosta pyydän että säästätte turhan surunne ja huolenne parempia\ntosi-asioita varten! sillä minä olen jo siksi itsenäisellä ja\nmiehisellä kannalla että osaan kyllä elämäni juoksun ohjata.\"\n\nJota etemmäksi Juho luki kirjettä, sitä enemmän vaaleni hän, sitä\nenemmän kimalteli kyyneleitä hänen silmissään ja ennen kirjeen loppua\nrupesi hän niin vapisemaan, ett'ei ollut voida saada sitä päähän\nluetuksi.\n\nSen jälkeen valahti Juho voimatonna tuolille istumaan. \"Jumalani\",\nsanoi hän viimein, \"parannuksesta ei ole toivoakaan! -- Synti on hänellä\nvielä luvallisena, ja muiden ja meidän murheemme kääntää hän vaan\npanettelemiseksi!\n\nKova, kopea on kirje, ja se on lähtenyt vaaransa suuruutta\nnäkemättömästä ja murtumattomasta sydämestä! Hukassa on Mikkomme. Voi\nonneton poika, minkä murheen saatitkaan väsyneille vanhemmillesi! Hän\nitse tunnustaa puoliksi lankeemuksensa, mutta kokee peitellä\nturmelustansa sivistyksen tekokuorella; onneton sivistys, jota juuri\nviepi suoraan siveyttömyyteen. Hän ei näy käsittävän ollenkaan\nsivistyksen tarkoitusta, jonka pitäisi karsia ihmisestä pois kaikki\nsiveettömät raakuudet ja sijalle istuttaa totuuden ja oikeuden tuntoa,\nja hän nyt puolustaa pahuuttansa sivistyksellä! hänen lankeemukseensa\nei ole syynä se vähäinen oppi, jonka hän on saanut, vaan oma varomaton\nsydämensä, joka on ollut liian heikko seisomaan turmelusta vastaan,\nmutta joka jo turmelukseen joutuneen on mielestänsä liiankin vahva; se\ntekee hänen tilansa kahta vaarallisemmaksi. Voi, voi! mennyt on\npoikamme, kadonnut -- auttamattomasti kadonnut\".\n\nJa tosiaankin täytyy kummastella Mikon tylyyttä vastaus-kirjeessään,\nisänsä lähettämään sydämelliseen varoitukseen! Hän oli puhtaana ja\nviattomana temmattu korvesta, uusiin ennen tuntemattomiin keskuuksiin\nja seurueihin, joissa kokonaan uusi elämä ja uudet tavat hänelle\ntarjoontuivat, mutta niiden muassa tarjoontui myös Mikolle -- uudet\nvaarat, uudet viettelykset, joista korven vinkaloissa ei ollut\nkysymystäkään.\n\nKodin yksinkertaiset tavat ja se pieni elämänpiiri, johon hän oli\ntottunut, jäivät nyt tuokiossa kauas. Pian niiden vaikutus loppui ja\nhän rupesi halveksimalla katselemaan sitä muka pimeää ja kovaa elämän\nkoulua, jossa oli elämänsä aamun aloittanut. Nyt oli hän mielestään\noppinut ja sivistynyt mies, jolla oli muka oikeus katsoa ylön\nkansalaisiaan ja entistä säätyään. Sanoissa ja työssä ei tuo ylönkatse\ntosin tullut koskaan näkyviin, vaan sydämen ajatuksena se kumminkin oli\naina. Elämän mukavuus ja hempeys tulivat yht'äkkiä nyt hänelle\nosakseen, ja hän oli kylläkin sukkela vertailemaan keskenänsä mennyttä\nsekä nykyistä elämää ja havaitsemaan niiden suuren vastakohdan.\n\nHän rupesi nyt hyväksensä käyttämään kaikkia niitä elämän mukavuuksia,\njoita nykyinen asema tarjosi. Hän seurusteli usein vertaistensa kanssa\nja enemmänkin sivistyneitten ihmisten parissa. He ottivat hänet aina\nilolla vastaan, sillä kaikki häntä kunnioittivat. Noissa seuroissa\nkannettiin usein toti-aineita iltamalla sisälle ja laseja alettiin\ntehdä \"illan kuluksi\". Ensimmältä katsoi Mikko vain, kuinka muut\ntekivät: he laittovat lasinsa, hän myös, he joivat lasinsa -- rupesipa\nhänkin pian tekemään samoin; he uusivat lasinsa--hänkin myös! --\n\"Tämähän on oikein sivistynyttä\", ajatteli hän ja -- joi. Vaikutukset\nsiitä alkoivat pian näkyä: kaikkien kieli alkoi päästä valloilleen ja\nrajaton vapaus pääsi pian voimaan. Puheet kävivät vilkkaiksi, mutta\nsamassa myös epävarmoiksi, niin ett'ei niissä ollut enään vankkaa\ntosiperustusta. Pää alkoi humista ja asema alkoi käydä epävakaiseksi.\nMikko tunsi että hän oli päissänsä; hän kävi ulkona ja, jos oli talvi,\nkoki lumella hieroa polttavaa ja kihisevää päätänsä, jos muu vuoden\naika, antoi hän raittiin ilman huuhdella tekokuumuutta. Mutta tuota ei\nhän tehnyt selvittääkseen päihtymystään sitävasten, että olisi sitten\njuomatta, vaan että kestäisi ja jaksaisi -- enemmän juoda! -- Ensinnä\nhän häpeili horjuvaa tilaansa; mutta hän katseli, kuinka muiden laita\noli, ja iloksensa havaitsi että monen asiat olivat vielä hullummasti.\nSe havainto lohdutti häntä suuresti ja niin oli häpy poistettu.\nPäinvastoin häpesi hän nyt mielessään, kun ei vielä tuntenut oikeata\nsivistyksen vapautta. -- Kovin monia tuommoisia hupaisia ja vapaita\n\"ilta-seuroja\" ei hän ollut vielä viettänytkään, ennen kuin tuli kerran\nyöllä kotia niin juovuksissa, ettei pääsnyt porrasten rappusia ylös\nmuutoin kuin -- konttaamalla! -- Aina ei säikähtänyt kovinkaan tuota\nensimmäistä onnettomuutta; sillä hän luuli sen päihtymyksen vaan olevan\nsatunnaisen vahingon. Hän koki hoitaa ja vaalia miestänsä, riisui\nvaatteet päältä ja toimitti hänet maata. Aamulla ylös noustua pilkkaili\nja härnäili hän Mikkoa, kun näki hänen olevan hyvin nolona. -- Aina\nraukka! Hän ei osannut aavistaakaan, mikä kavala mato jo oli\nmyrkyttänyt heidän onnensa.\n\nPitkiä aikoja ei kulunut, ennenkuin Mikko taas tuli kotia juovuksissa.\nNyt vaata havaitsi Aina asian todellisen laidan. Hän näki ja ymmärsi,\nettä juopuminen olikin jo kiinnijuurtunut kauhea turmelus, joka\npitkitettynä tuottaisi varman perikadon. Hän ei ollut nyt enään\nyhtäkaikkinen, vaan hän vapisi kuin haavan lehti. Kyllä hän koki nytkin\nhoitaa ja maata toimittaa Mikkoa, mutta hänen sydämensä itki\nkauhistuksen ja pelästyksen kyyneliä.\n\nAamulla ei Aina enään pilkkaillutkaan miehen teko-sairautta; sen sijaan\nhän kyynelsilmissä rupesi puhelemaan siitä vaarasta, joka uhkasi. Hän\nrukoili Jumalan tähden Mikkoa luopumaan pois pahasta taipumuksestaan,\nennenkuin oli myöhäistä. Mikko ei puhunut mitään, eikä lausunut hänelle\ntylyjä sanoja, sillä hän ei ollut koskaan vaimollensa paha. Hän vaan\nvertaili mielessään omaansa ja muiden ihmisten elämää, ja ilokseen\nhuomasi useain hyväinkin miesten olevan siinä suhteessa monta vertaa\n\"vapaampia\". Hän muisti, näet, tärkeissä viroissa olevia henkilöitä,\njotka aina iltamilla joivat kotonaan taikka muualla seura-elämässä\nniin, ett'eivät he pysyneet pystyssä, ja yhtäkaikki olivat he päivällä\nselvät miehet ja yhtäkaikki he toimittivat virkansa toimellisesti, ja\nvieläpä voivat he puhua, huutaa ja kirjoittaakin rahvaan hirveästä ja\nrajattomasta juomisesta! Tuon kaiken piti hän sivistyksen suurena etuna\nja oli niin hurskas mielestänsä, että katsoi sydämessään ylön, jos näki\njonkun kansalaisistaan päivällä juopuneena!\n\nKun tuommoiset mielipiteet saivat hänessä vallan, eipä ole kovin\nkummeksittava, jo hän pitää Ainan surun ja huolen tilastaan aivan\ntarpeettomana -- houreena!\n\nSiihen sijaan että olisi ottanut vaaria vaimonsa hellistä rukouksista\nja poikennut pois vaaralliselta retkeltään ehdotti Mikko, että\nheidänkin pitäisi, sivistyneinä ihmisinä, aina pitää varastossa väkeviä\njuomia, \"suun avaukseksi\" vieraille, sillä eihän muka sopinut olla\nvieraille tarjoamatta suunavausta, kun nämätkin heille niin usein\ntarjosivat.\n\nAina ei yhtään vastustanutkaan tätä esitystä; hän katsoi sen aivan\nluonnolliseksi velvollisuuden asiaksi. Mutta samassa kun hän myöntyi\npyyntöön, tarttui hän miehensä kaulaan, katsoi hänen silmiinsä\nlempeästi ja sanoi: \"lupaatkos vaan Mikko, ett'et rupea itse niitä\njuomaan?\" Hänellä lienee ollut salainen aavistus, että tuo vieraita\nvarten hankittu suun-avaus saattaisi pahentaa asiaa.\n\nMikon täytyi luvata olla erillään niistä; mutta tuo lupaus ei ollut\nsydämestä, vaan suusta, ja sentähden ei se pitänytkään. Ennen pitkää\njoutuivat nuot yksissä neuvoin laitetut vierasten varat Mikon oman\nsuun-avaukseksi.\n\nMikon juovuksissa olo alkoi tulla yhä tiheämmäksi, ja Aina rupesi\nlaihtumaan silmin nähtävästi. Hän ei juuri usein puhunut miehellensä\nasiasta, mutta kaikista näkyi, että hänen sydämensä tuska oli kauhea.\nJoskus hän rukoilikin sydämensä pohjasta Mikkoa ajattelemaan sitä\nvaaraa, johon hän oli itsensä ja vaimonsa saattanut; mutta nuot\nrukoukset ja varoitukset haihtuivat kuin ilmaan; ne eivät pahentaneet,\nmutta eivät parantaneetkaan asiaa.\n\nMikon juominen olikin sillä välin tullut jo siihen määrään, ettei ollut\nhänellä juuri yhtään selvää päivää. Mykkänä kantoi nyt Aina raskasta\ntaakkaansa, sillä hän näki, ett'eivät hänen rukouksensa ja pyyntinsä\nmitään auttaneet. Niin kauvan hän vielä kuitenkin oli toivonut, kun\neivät muut ihmiset olleet nähneet Mikkoa juovuksissa; mutta kun se tuli\njokapäiväiseksi työksi, täytyihän silloin kaikkien ihmisten huomata tuo\nkauhea tila. Ainan oli nyt enään mahdoton sitä salata, jota hän\nensi-alussa oli huolellisesti kokenut tehdä.\n\nMikko nyt itsekin huomasi, että kaikki tutut, semminkin entiset\nkotikyläläiset, rupesivat häntä kammomaan; he katsahtelivat häneen\nvilkaisemalla ja salakähmäisesti; heidän lauseensa ja puheensa olivat\nniin kummallisen umpikuljuisia ja kysyviä. Tätä heidän käytöstänsä hän\nkuitenkin vaan kummasteli, arvellen mielessään: millä oikeudella\nihmiset tuolla tavalla menettelevät näin oikeassa olevan kelpo- ja\noppineen miehen kanssa kuin mitä hän muka oli.\n\nHän oli juomisen alottauut sivistyneellä tavalla, mutta pian oli se\npaisunut kaikkein sivistymättömämmäksi mitä ikinä on maailmassa nähty.\nAlkuun ei hän juonut kuin iltamilla, öillä ja paremmissa seuroissa ja\nparempia juotavia, nyt oli hän kerinnyt jo siihen määrään, että kelpasi\nyöllä ja päivällä minkälaiset juotavat ja minkälaisessa paikassa\nhyvänsä, tiellä tahi myös tien vieressä, ulkona tahi sisällä, pullon\nsuulta taikka mistä astiasta tahansa. Saman se teki kunhan sai vaan\njostain ja jotain kiihtyneen himon tyydykkeeksi!\n\nTällä ajalla tuli isän ensimmäinen kirje asiasta. Mutta Mikko katsoi\nylön nuot sydämmelliset varoitukset ja kirjoitti hänelle tuon meille jo\ntutun kopean vastauksen.\n\nMikkoa hirmuisesti harmitti se seikka, kun ihmiset olivat isälle\nkielineet hänen päällensä; heidän syykseen koetti hän kääntää kaiken\nsen häväistyksen ja nuhteen, jonka oli muka saanut isän viimeisessä\nkirjeessä.\n\nNoista kansalaisten soimauksista suuttuneena rupesi Mikko ajattelemaan,\nmistä löytäisi tosi-ystäviä, ja olikin semmoisia mielestään löytävinään\njuoma- ja synti-kumppaneistansa. He hänet ymmärtävät, he käsittävät\nsivistyneiden ihmisten oloja; ei Mikko tahtonutkaan enää semmoisilta\nihmisiltä kunniaa, jotka eivät mistään tietäneet, ja hän oikein iloitsi\nsydämessänsä oivallisesta keksinnöstä! ja pian oli isän nuhdetten\nkautta vähän levottomaksi tullut omatunto jälleen rauhoittunut.\n\nHarmillisin seikka oli kuitenkin se, kun kirje joutui Ainan\nluettavaksi. Vaimo-parka tuli nähtävästi toiselle luonnolle sen kirjeen\nluettuaan. Välin tuli hän hyvin iloiseksi, jota ei ollut näkynyt moneen\naikaan; mutta tuota iloa ei kestänyt kauvan, ennenkun hän taas jälleen\nvaipui kahta kauheampaan suruun. Usko ja toivo taistelivat hänen\nsydämessään. Mikkoa taas vaan harmitti se asia, kun Aina nyt sai uutta\ntukea tälle hänen mielestään joutavalle mielipiteelleen ja surulleen,\nkoska hän tuosta kirjeestä näki muidenkin Mikosta ajattelevan samaa ja\nmurhehtivan samaa kuin hänkin oli tehnyt.\n\nKaikella uskalluksella kääntyi Mikko nyt juoma-tovereiltansa kunniaa\nhakemaan. Tähän asti ei hän ollenkaan ollut tarkastanut heidän\nystävyytensä todellisuutta, sillä ei kertaakaan ollut hänen mieleensä\ntullut epäilystä heidän vilpittömästä mielenlaadustaan. Nyt oli hän\nmenettänyt enimmän osan ihmisien ystävyyden ja kunnioituksen; jälellä\noli vaan vähäinen joukko, ja niiden tuli olla tosi-ystäviä, jos mieli\noli saada jo osaksi rauhaton omatunto rauhoitetuksi.\n\nHän haki nyt tavallista useammin noiden oiva-ystävien seuraa kotona ja\nkylässä, ja naukkuja otettiin nyt tavallista tiheämmästi. He olivatkin\nhyvin kohteliaat ja tyrkyttivät Mikolle tavallista enemmän väkeviä\njuomia! Vaan hänen omatuntonsa ei tahtonut rauhoittua sittenkään, sillä\nisän nuhteleva, surkutteleva ja säälivä kirje oli aina vaan mielessä,\nvaikka kuinka halvalta se toisaalta tuntuikin. Usein tuli hän niin\nrauhattomaksi, että pyrki lähtemään kotiin kesken illan; mutta tuo\neroamisen aikomuskos juomatovereita oikeen näytti harmittavan! Joukon\nmiehissä he silloin kääreyivät Mikon ympärille ja alkoivat ikäänkuin\nyhdestä suusta estellä.\n\n\"Mihinkä nyt on niin kiire? Ennättäähän tuota nyt vähemmälläkin\nvauhdilla kotia. Istu nyt ja 'praataa' täällä meidän kanssamme, illan\nkuluksi! Lasit täyteen! kohta Perälä käypi niin noloksi, kuin olisi hän\nsyönyt hapan-kaalia etikan kanssa\", ja monta muuta semmoista lausuivat\nhe. Heidän ystävyytensä näytti rajattomalta, ja tavallisesti saivat he\nvoiton, sillä Mikon tahto oli vielä kovin heikko ja voima vielä\nheikompi. -- Hän jäi tavallisesti heidän seuraansa pitkittämään tuota\nsynnillistä elämää ja joukon miehissä käännettiin rauhattoman\nomantunnon ääni uusilla -- ryypyillä!\n\nJoskus kyllä oli Mikko havaitsevinaan juomakumppaleissaan iloa siitä,\nkun hän joutui juovuksiin. Silloin heidän välilleen ilmestyi salaisia\nmerkkejä, silmän iskuja ja kuiskaelemia; sen ajatuksen ei hän\nkuitenkaan antanut päästä valtaan niin oivallisista ystävistä.\n\nMutta eräänä kertana tuli Mikko niin juovuksiin, ett'ei voinut enää\npystyssä pysyä! Hänet toimitettiin siis sänkyyn maata. -- Hän tuli niin\nvoimattomaksi, ettei voinut silmiänsäkään avata, vaikka ymmärrys, taito\nja kuulo olivat kumminkin jäljellä. Ystävät senvuoksi luulivat hänen\nolevan siinä tilassa, ettei tietänyt mitään tästä maailmasta.\n\n\"Jopa Perälä on nyt taas saanut kylläkseen\", sanoi silloin joku heistä\npilkallisesti.\n\n\"Ei hän nyt enään tuumaa itkeä\", säesti toinen.\n\n\"Eikä lähteä pois seurastamme; mielellään ja koreasti tyytyy hän jo\nolemaan kanssamme\", lisäsi kolmas.\n\nMikko kuuli ja ymmärsi joka sanan, ja ne kävivät kipeästi kuin puukon\npistokset hänen sydämeensä.\n\nSamassa tuli joku mies, joka oli Mikkoa hakemassa, sillä hänellä oli\njotain tärkeää asiaa. Tullut kysyi heti, missä kaivattu olisi. Mikko,\nhäveten tilaansa, iloitsi kuitenkin siitä, kun oli hyväin ystäväin\nparissa, jotka varmaan peittävät hänen heikkoutensa. Mutta siihen\nsijaan että he sen olisivat tehneet, astui eräs tovereista sen sängyn\ntykö, jossa Mikko peitettynä makasi, sivalsi peitteen pois päältä ja\nsanoi: \"tules nyt katsomaan: Tuossa se nyt on teidän siisti ja teille\nniin välttämätön Perälänne!\" Yleinen naurun hohotus palkitsi tuon\nsukkeluuden ja osoitti samassa, että sen kaikki hyväksyivät.\n\nMies, joka oli tullut asialle, vaaleni ja lähti kauhistuen pois.\n\nNyt käsitti viimein Mikko täydessä valossa, minkälaisia ystäviä nuot\njuoma-toverit olivat, joihin hän oli niin ison luottamuksen pannut. Nyt\nhuomasi hän, että heillä oli ilo hänen lankeemisestaan ja vielä\nsuurempi ilo siitä, kun saivat muille ihmisille sen ilmoittaa. He eivät\nnäkyneet pitävän mitään lukua omasta kurjuudestaan, olipa se millainen\ntahansa, mutta lähimmäisensä lankeemuksesta he iloitsivat. He olivat\nitse kymmeniä kertoja olleet samassa tilassa, jossa Mikko nyt oli,\neivätkä nytkään kaukana olleet siitä. Mikko oli semmoisissa\ntilaisuuksissa aina kokenut peittää heidän lankeemuksiansa ja kääntää\nkaikki asiat parhain päin; nyt olisi ollut heidän vuoronsa, mutta he\neivät palkinneet sitä ystävyyttä ystävyydellä.\n\nKohmelon ja kauhean omantunnon tuskan tähden selveni Mikko pian ja isän\nnuhde-kirje selkeni nyt aivan toisen kaltaiseksi, kuin hän ennen oli\nsen käsittänyt. Nyt ei se tuntunut ylönkatsottavalta ja tarpeettomalta\nparjaukselta, vaan lapsensa perikatoa huolehtivalta, rakkaalta ja\nvaroittavalta vanhemman neuvolta. Mikko nyt rupesi oivaltamaan, mitä\nvanhempansa olivat saaneet hänen tähtensä kärsiä. Tunto tuota ja tunto\nnoiden ainoain luultujen ystävien epärehellisyydestä laativat nyt hänen\nsieluunsa semmoisen tuskan, jommoista ei hän siihen asti ollut vielä\nennen koskaan tuntenut. Hän nousi ylös ja niin siivotonna kuin olikin\nkohmelonsa tähden, lähti hän kumminkin käydä horjumaan kotiansa.\n\nAina ei ollut nukkunut koko yönä, sillä hän oli levottomana odottanut\nmiehensä kotiintuloa. Hän tuli vastaan surullisen hiljaisena, riisui\nsiivottomat Mikon vaatteet pois kuten ennenkin ja toimitti hänet maata.\nMutta sisällisen tuskan tähden ei Mikolle tullut unta ja kyynel\nsilmissä tunnusti hän nyt vaimollensa, että hän oli väärällä tiellä. Se\noli ensimäinen tunnustus hänen elämässään. -- Aina ei ollut koskaan\nennen semmoista kuullut hänen suustansa; hän hyrähti itkemään, mutta\nnuot kyyneleet eivät olleet sortuneen elämän, vaan lujan toivon\nkyyneleitä. Ne nousivat sydämestä, joka oli niin monen ja pitkän\nsynkeyden perästä saanut kipinän valoa tuntea. Mikko lupasi parantaa\npahat tapansa, ja hänellä olikin todellinen tahto niin tehdä; mutta\nmonta kovaa sai Aina vielä kokea, sillä ennen pitkää ilmestyi noille\nhyville aikomisille arvaamattomia esteitä.\n\nMikko rupesi nyt välttämään juoma-seuroja ja juomista niin paljon kuin\nsuinkin vaan oli mahdollista. Mutta pian havaitsi hän, että turmelus\nolikin jo juurtunut niin syväksi ettei hän voinutkaan sitä vastaan\nseisoa. Hän kyllä vältti useat kiusaukset, mutta uusissa muodoissa ja\nuusilla voimilla ryntäsivät ne niin rajusti ja yhä uudistetuilla\nhyökkäyksillä hänen kimppuunsa, että hän ehtimiseen horjahteli. Hän\nkatui, itki, huokasi ja -- kuitenkin horjui! -- Surulla huomasi hän nyt,\nkuinka suuren vallan turmelus oli jo saanut, ja että hänen tilansa oli\nnyt tullut juuri semmoiseksi kuin isä oli kirjeessään aavistanut --\nMikko oli kadottanut -- tahdon voiman. --\n\nHän huomasi nyt selvästi, ettei voisi voittaa kiusaustaan ollessaan\nnykyisellä asemallaan, jossa kymmeniä kiusauksia oli joka aika tarjona.\nSentähden sattui hänen mieleensä ajatus, että hän luopuisi virastaan ja\npyytäisi isän ottamaan heidät takaisin tuohon kovaan entiseen kotiin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKovin surullinen aika oli sillä välin ollut Perälässä. Katkerasti Juho\nja hänen vaimonsa itkivät nyt langennutta ja kadotettua poikaansa,\nmutta Mikko vielä silloin ajatteli omaa korkeaa sivistystänsä ja\nvanhempainsa sivistymättömyyttä, jotka muka joutavia surivat.\n\nEnsin mietti Juho kirjoittaa uudestansa pojallensa, aikoen kirjeessään\nkumota Mikon väärät mielipiteet, mutta eipä hän siihen kyennytkään.\nToivoton suru ja tuo poikansa lähettämä ylpeä ja kopea kirje, olivat\nsurevan isän aivan lannistaneet; hän tuntui mielestänsä nyt niin\npieneltä, halvalta, mitättömältä ja tuhmalta, ettei hän vanhemman\noikeudellakaan tohtinut siihen ryhtyä.\n\n64 Tahon voima.\n\nMurheellisella ja raskaalla mielellä ryhtyi Juho taas kovaan työhönsä,\nvaimonsa ja kotona olevien vanhempain lastensa kanssa. Mykkänä kantoi\nja kärsi hän elämän tuomaa kuormaa, ja jonkun ajan takaa rupesi\nilmestymään valkeita hivuksia hänen muutoin niin mustaan tukkaansa. Ei\nhän nyt enään jaksanut koskaan puhua, eikä kuulla puhuttavan Mikostansa,\nsillä ne mieleen-johdatukset kävivät pistoina haavoitettuun isän\nsydämeen. Aina kun sattui puhe tulemaan tuosta surullisesta asiasta,\nläksi Juho äänetönnä pois saapuvilta, ja mennessään kuultiin hänen\nsilloin raskaasti huokaavan. Mikko heitti kokonaan pois\nkirjoittelemisen vanhemmilleen, sillä siihen sijaan kuin hänen olisi\npitänyt parantua, paatui ja närkästyi hän isänsä lähettämästä, hänen\nparasta etuaan huolehtivasta kirjeestä! Terveisten tuojat myös\nharvenivat, sillä kyläläiset eivät enään käyneetkään Mikon tykönä\nkaupunki-matkoillansa. Milloin heitä vielä kävi, eipä Perälän Juhon\ntarvinnutkaan enää kysyä, mitä sinne kuului, liiaksikin tarkkaanhan hän\njo itse tiesi, mitä Mikon kotiin kuului.\n\nOnnettomain vanhempien surua lisäsi paljon suru, joka nyt Ainankin\nvanhassa kodissa vallitsi. Vaikk'eivät Virtalan vanhukset koskaan\nmoittineet Perälän Juhoa eikä hänen vaimoansa siitä, että Aina oli\nMikon tähden semmoiseen tilaan tullut, niin teki se heidän sydämellensä\nkovin kipeää, kun he kumminkin tiesivät heidän poikansa olevan syypään\nAinankin onnettomuuteen.\n\nTuossa surussa ja murheessa pysyi Mikon äiti, Leena, nytkin vahvimpana;\nhän ei väsynyt eikä lakannut toivomasta, sillä hän oli -- äiti. \"Se\npoika-raukka on tullut pahoissa seuroissa vietellyksi ja turmelluksi;\nkyllä hän vielä siitä toipuu ja parantaa elämänsä! tai Jumala toki\nhenno antaa niin paljon kyyneliä hukkaan vuotaa, kuin me olemme hänen\ntähtensä vuodattaneet; viimein toki tulee apu!\" Tätä ja muuta semmoista\npuhui Leena, kun hän sai pahoja uutisia.\n\nNoin kolme vuotta oli kulunut siitä, kun Mikko kirjoitti tuon mokoman\nvastauksensa isälleen. Tuotiinpa silloin eräänä päivänä Perälän Juholle\npostista kirje, jonka hän heti tunti poikansa käsi-alaksi. Juho sen\nnähtyään vavahti. Mitä kirjoittaa Mikko nyt? Onko hän kääntynyt jo\nparempaan päin, onko hän jo havainnut vaarallisen ja hirveän tilansa\nvai onko hän yhtä paatuneessa mielessä, yhtä sokeana ja yhtä\nviheliäisessä tilassa kuin ennenkin? olivat kysymyksiä, jotka sähkön\nnopeudella kulkivat Juhon sydämessä. Hän ei voinut yksin kantaa sitä\nkuormaa, että olisi itsekseen lukenut kirjeen, mutta hän nouti\nvaimonsa, jonka kanssa he sulkeusivat kahden kammariin. Vapisevin käsin\navasi Judo sinetin ja alkoi lukea kirjettä, jonka sisältö oli seuraava:\n\n\"Rakkaat vanhempani! Häpeästä ja tuskasta punehtuneena täytyy minun\nruveta Teille kirjoittamaan. Monta kertaa olen jo yrittänyt sitä\ntekemään, mutta kuitenkaan en ole voinut; nyt kuitenkin täytyy minun\nvoida, sillä omaatuntoani pakottaa ja polttaa kovin. Teillä on paha,\nhuono, kehno, langennut, kiittämätön, turmeltunut ja viheliäinen poika,\njos minä pojan nimeä ensinkään Teiltä ansaitsen. Voi! minä olen\nauttamattomasti hukassa! Olen jo jonkun ajan koettanut seisoa\nturmelustani vastaan, mutta se on ollut kaikki turhaa, sillä synnin\nhimo on tullut minussa jo niin väkeväksi, ett'en voi sitä enään\nvoittaa. Tahto minulla olisi siihen väkevä, mutta ei ole voimaa sitä\ntäyttää. Nyt kyllä jo tunnen kauhistuksella, mihin vaaraan olen itseni\nsyöstänyt; mutta voi -- nyt on jo kaikki myöhästä, se tieto lisää vaan\nehtimiseen tulta polttavaan omaantuntoon. -- Minä ylönkatsoin Teidän\nrakkaudesta ja vanhemman huolehtivasta sydämestä lähteneet neuvonne ja\nvaroituksenne, jotka kolme vuotta takaperin kirjeessä minulle\nlähetitte, mutta minä olin mielestäni oikeassa, niin suuri oli silloin\nsokeuteni! Jospa silloin olisin ottanut rakkaista neuvoistanne vaarin,\njospa silloin olisin totellut niitä, jospa olisin aikanaan ottanut\nvaariin vaimoni alinomaiset ja oikeutetut ahkeroimiset parannuksekseni,\nniin olisi nyt asiani paremmasti kuin ovat, mutta ei, siihen olin liian\noppinut ja korskea; nyt kyllä näen ja tunnen että olin väärässä, mutta\nvoi! nyt se on myöhäistä! -- Minä olen jo puristanut Teidän, niinkuin\nvaimonikin sydämen kuivaksi kyyneleistä! Itselläni olisi vielä\nkyyneleitä, mutta ne ovat voimattomat, niiltä puuttuu -- tahdon voima.\nKaikki on mennyt, kaikki on hukassa! Mennyt on miehen arvo ja kunnia,\nmennyt on vaimoni ilo ja terveys, menetetty on vanhempien ilo ja toivo\nja murhe ja kyyneleet ovat saatetut sijaan. Menetetyt ovat ystävät ja\nkaikki kunnialliset ihmiset, mutta polttava omatuntoni ja vallallaan\noleva turmelukseni, ne vaan pysyvät; niitä en ole menettänyt. -- Minä\nrukoilen Teitä, antakaa minulle kaikki anteeksi! se on ainoa toivoni ja\nlohdutukseni tässä viheliäisyydessä. -- Kova ja suuri on lankeemukseni,\nmutta kova on myös katumukseni ja häpeäni. Kirjeenne, johon niin\ntylysti vastasin, ei ole kuitenkaan voinut koskaan mielestäni haihtua.\nKeskelläkin elämän pauhinaa ja tuoksinaa, turmelukseni parhaassa\nmenossakin, soivat aina vaan Teidän varoittavat ja huolehtivat sananne\nsydämessäni. Minä koetin sokeudessani niitä tukeuttaa ja sainkin ne\ntavasta vaikenemaan, mutta uudella voimalla, uutena varoittavana sanana\nheräsivät ne aina uudestansa sielussani, ja tuo uudistus tuli aina\ntiheämmin, ja viimein ne saivat minun seisahtumaan turmeluksen\njuoksussani ja tässä minä nyt seison kiinni saatuna, mutta voimatonna\nkaristamaan päältäni niitä kahleita, joihin turmelus on minun kietonut!\n\nVoi, rakkaat vanhempani! Ei ole minulla enää kuin yksi toivonsäde\njälellä. Kehtaanko, uskallanko, tohdinko sen Teille ilmoittaa? Täällä\non niin paljon viettelijöitä, täällä on niin paljon tilaisuuksia, minä\nen jaksa niitä välttää ja vastaan seisoa, sillä himoni on tahtoani\nväkevämpi, ja minä aina lankeen. Voi rakas isä ja äiti! Antakaa\nanteeksi kiittämättömän, kehnon poikanne rikokset! Unhottakaa kaikki\nhänen pahuutensa ja hävyttömyytensä! Unhottakaa kaikki ne tuskat ja\nkärsimiset, joita olette hänen tähtensä saaneet, ja -- -- ottakaa\nlangennut, rikoksellinen, kurja ja viheliäinen poikanne vielä kotianne\ntakaisi! Älkää Jumalan tähden kieltäkö minulta sitä, sillä se on ainoa\npelastukseni. -- Tätä pyytää, toivoo ja rukoilee nyt jo turmeluksensa\nkauhistuksella tunteva, mutta voimaton ja onneton poikanne. --\n                                                             Mikko\".\n\nJuhon lukiessa tätä kirjettä, juoksivat hänen silmistänsä kyyneleet\nvirtana ja hänen koko ruumiinsa vapisi niin kovin, ett'ei kirje ollut\nkädessä pysyä. Leena myös itki, mutta hänen kyyneleensä olivat sekaisin\nsurun ja ilon kyyneleitä; hän suri poikansa onnetonta ja langennutta\nelämää, mutta samassa tunti hän sydämessään sanomattoman ilon, kun\nMikko nyt katkerasti katui pahuuttansa.\n\n\"Voi, hyvä Jumala! Luepas vielä uudestaan se paikka! Voi kuinka minun\non nyt surullinen ja kuitenkin samassa hyvä olla! -- se, se kohta, lue se\nuudestaan -- niin, niin! Mikko katuu nyt -- kuulitko, isä!? Mikko tulee nyt\nvarmaan paremmaksi ihmiseksi -- Jumala on kuullut rukouksemme -- voi, voi!\n-- Mikko paranee nyt!\" saneli hätäillen tuo poikansa tähden paljon\nkärsinyt äiti.\n\nSaatuansa kirjeen luetuksi, istui Juho äänetönnä, kyynelsilmissä,\nsilloinkin kun hänen vaimonsa ikään kuin houriossa jo niin vilkkaasti\ntunsi sydämessään Mikon paremman elämän tulevaisuutta.\n\n\"Eihän sinun sovi, isä, olla nyt noin mykkänä ja surullisena. Mikkohan\nnyt paranee, Mikko lakkaa juomasta, ja hän taas tulee kelpo-ihmiseksi,\nja meille tulee taas niin hyvä ja helppo elämä, kun tiedämme että\npoikamme on kunnon mies\", koki Leena lohdutella, ja samassa hän piti\nJuhon kädestä kiinni ja katsoi surevaa miestänsä niin lempeästi\nsilmiin.\n\n\"Voi, kuinka mielelläni minä unhottaisin suruni ja olisin iloinen, kun\nvaan voisin. Uudet tiedot ja uudet tuskat lisäävät vaan uutta tulta jo\npaljon kärsineesen sydämeeni. Sen kyllä uskon, että Mikko nyt katuu\nkatkerasti; mutta surukseni huomaan, että ennustukseni on käynyt\ntoteen. Mikko on nyt jo -- himojensa orja! Tahto hänellä nyt kyllä olisi\nseisoa turmelusta vastaan, mutta ei ole voimaa sitä täyttää, ja\nvoimaton tahto ei paranna ihmistä -- Jumalani! Hänellä ei ole enää\ntahdon voimaa!\" sanoi Juho epätoivossaan.\n\n\"Voi älä sano niin, isä! Älä heitä vielä toivoasi, kaikki vielä voipi\nmuuttua hyväksi. -- Me emme saa vaipua epätoivoon, emme saa heittää\nMikkoakaan tuohon kauheaan epäilykseen. Meidän pitää kokea lohduttaa,\nauttaa ja tukea häntä niin paljon kuin vaan voimme, sillä muutoin hän\nsaattaa nääntyä pian. Kenties hän saakin avustamme tahdon voimaa --\nMeidän pitää suostua hänen pyyntöönsä -- meidän pitää ottaa Mikko\nvaimonsa kanssa kotiimme!\" tuumaili ja pyyteli Leena.\n\n\"Kuinka se kävisi laatuun, sillä he ovat tottuneet hempeään\nherras-elämään, ja semmoista ei ole varaa meillä heille antaa. Kovaa\ntyöntekoa vaatii jylhä korpi, jos mieli siitä on saada niukan\nelatuksensa\", sanoi Juho siihen.\n\n\"Osasihan Mikko kyllä tehdä työtä ennen kotoa lähtöänsä, saattaisihan\nhän vieläkin siihen tottua. Voi, voi! -- olispa niin hyvä, kun Mikko\nolisi kotona ja tekisi työtä, eikä ryyppäisi. -- Silloinhan sinunkin,\nisä, olisi niin hyvä kun sinulla olisi niin uljas työ-kumppani!\"\nkehoitti Leena miestänsä.\n\n\"Sinulla on hyvä toivo ja uskallus, mutta minä epäilen yrityksen\nonnistumista; sillä työn tekeminen unhotetaan paljon pikemmin kuin\nopitaan. Ennenkuin siihen yritykseen ryhdymme, aion koettaa jotakin\nmuuta keinoa\".\n\n\"Mitä?\"\n\n\"Minä koetan vielä kirjoittaa Mikolle ja ohjata häntä; kukaties hän\nvoipi pysyä virassaan ja siinäkin ollen luopua pois helma-synnistänsä!\nSe olisi hänelle ja meille paljoa parempi ehto\".\n\n\"Tee niin, isä kulta, tee niin! Kenties, kenties -- eipä tiedä, kuinka\nkäypi; saattaisipa niinkin käydä; hyvä on niinkinpäin. Pää-asia on vaan\nse, että meidän pitää pelastaa poikamme perikadosta mistä hinnasta\nhyvänsä. Mutta sinä et saa, isä, viivytellä yhtään, vaan kirjoita heti,\nett'ei se raukka nääntyisi!\" sanoi toivova ja huolehtiva äiti. \"Ja\nlupaatkos lukea minulle sen kirjeesi, sittenkun sen olet valmiiksi\nsaanut?\" lisäsi hän vielä hetken äänettömyyden perästä. --\n\nJuho lupasi sen ja ryhtyi heti kirjoittamaan vastausta, jossa hän\nkehoitti poikaansa hartaasti Jumalalta apua rukoillen taistelemaan\nturmelusta vastaan, jättämättä sitä paikkaa ja virkaa, jossa hän oli;\nsillä se oli Juhon mielestä kuitenkin parempi kuin palata\ntottumattomaan, ahtaasen elämään köyhässä vanhassa kodissa. Lopuksi\npyysi hän vielä lempeästi, että Mikko taas tiheämmin kirjoittaisi\nvanhemmillensa, tehden tarkkaa tiliä parannus-yrityksensä\nonnistumisesta.\n\nJuhon lukiessa tätä kirjettä, jossa isän ankaruus oli isän lempeyden\nkanssa yhdistetty, kuunteli Leena koko ajan suurella hartaudella. Sitte\nhän nousi äkkiä ylös, tuli Juhon luo ja otti häntä kädestä kiinni,\nkatsoi häntä niin lempeästi ja luottavaisesti silmiin ja sanoi hänelle:\n\"voi, kun sinä, isä, olet viisas; mutta eikö tuo sinun kirjeesi ole\nliian kova? Entäs jos se vaan pahentaisi Mikon? Eikö kävisi laatuun\nsitä vähän lievennellä, minä olen niin suuressa pelossa\".\n\n\"En ole kirjoittanut muuta kuin totuutta, ja avonainen, hereillä oleva\nomatunto ei pahene totuudesta\", vastasi hänelle Juho.\n\n\"Sinä tuon paremmin tietänet kuin minä; minä olen niin typerä\nkäsittämään semmoisia asioita. Mutta sen minä vaan soisin, että Mikko\nvielä tulisi hyväksi. Tee sinä, isä, niinkuin tahdot, lähetä tuo kirje\ntuommoisenaan!\" sanoi taas siihen Leena.\n\nKauvan aikaa ei nyt tarvinnutkaan odottaa vastausta, sillä jo\nensimmäisessä postissa tuli taas Mikolta kirje Perälään. Hän ei\nollutkaan, niinkuin äiti pelkäsi, suuttunut isän ankarista sanoista,\nvaan tunnusti nöyrästi vikansa ja lupasi vanhempainsa neuvon mukaan\nkoettaa taistella turmelusta vastaan, paikaltaan luopumatta, vaikka\nkyllä uudestaan ilmoitti, että se olisi ollut helpompi, jos olisi\nsaanut tulla takaisin vanhaan kotiinsa.\n\n\"Nythän on varma asia, että Mikko paranee ja tulee jälleen kelpo\nihmiseksi. Voi, kuulitko sinä, isä, mitenkä hän kirjoitti? -- Viisaspa se\non, näemmä, Mikkokin, jos sinäkin, isä. Voi, voi kuinka mieleni on nyt\nhyvä, ja meille tulee nyt niin hupainen ja murheeton elämä\", alotti\nLeena puhumaan kirjeen lukemisen loputtua.\n\n\"En minä asiaa vielä niin varmana pidä, sillä synti on ihmiseen\nnäppärämpi tarttumaan kuin luopumaan, ja aivan eri-asia on jotain\nluvata kuin täyttää\", sanoi Juho epäilevästi, mutta kumminkin oli\nhänenkin mielensä rauhallisempi nyt kuin Mikon viime kirjettä\nlukeissaan, jonka osoitti se seikka, ettei hänen ruumiinsa niin\nvapisnut, eikä silmissään näkynyt kyyneleitä. Hänenkin sydämeensä oli\nsingahtanut toivon säde epäilyksen lävitse, ja se säde oli jo\nvaikuttanut tuon levollisuuden, jota hän ei ollut moneen aikaan saanut\nnauttia surunsa tähden.\n\nNäin heränneet uudet toivot vahvisti vielä Ainalta tullut kirje, jossa\nhän suurella ilolla puhui miehensä perinjuurisesta kääntymyksestä.\n\"Mikko on nyt par'aikaa kaupunki-retkellä\", lopetti hän. \"Hän lähti\nsinne tänä aamuna ja vahva uskoni on, että hän tulee sieltä selvänä\nmiehenä. Voi kuinka hyvä! Toivokaamme joukonmiehissä, että Jumala\nantaisi hänelle voimia pysymään hyvässä aikomuksessansa! Olkaa\ntuhatkertaa kiitetyt ja terveytetyt -- Miniältänne\".\n\n\"Enkö minä sitä sanonut, isä\", virkkoi Leena Ainan kirjeen kuultuansa.\n\n\"Jos hänen parannuksensa nojautuu oikeaan perustukseen niin hän\nparanee, mutta muutoin ei. Toivokaamme vaan, että hän on käsittänyt\noikean pohjan parannukseensa, jonka nojalla hän voisi hyljätä\nvahingollisen ja kadottavan paheensa!\" sanoi Juho.\n\nJonkun ajan kuluttua tulivat Mikko ja Aina käymään Perälässä. Ei ikänä\nliene vieraita sen sydämellisemmin vastaan-otettu. Kauvan syleilivät\ntulijat ja talon vanhukset toisiansa, ja Mikon nuorimmat sisarukset\nkieppuivat kilvan Mikon ja Ainan liepeissä, osoittaen iloansa miten\nparhaiten taisivat. Mikolla ja Ainalla oli tuliaisia, jaella lapsille,\nkunkin sisaruksen ijän mukaisia kaluja ja makeisia, joista pienokaiset\nsuuresti iloitsivat. Mikon kasvoista pian huomattiin, että joku häpeä\npimensi ja varjosti hänen ennen niin kirkkaita ja viattomia kasvojansa,\nmutta Aina oli niin hilpeän, iloisen ja toivovan näköinen, vaikka\nentistä laihempi. Viikon päivät viipyivät he Perälässä, mutta muualla\nkylässä kuin Virtalassa eivät he kuitenkaan vielä tahtoneet tällä\nkertaa käydä.\n\nUsein sen viikon ajalla oli väliin Juho, väliin Leena Mikon kanssa\nkahdenkesken. Kyynelsilmissä puhuivat vanhukset aina silloin Mikolle\nihmisen velvollisuuksista ja varoittivat häntä siitä surkeasta\nturmeluksesta, johon hän oli antanut itsensä maailman pahennuksien\nvietellä. He kokivat oikeen liikuttavasti kuvata hänelle sitä suurta\nsydämen kipua, murhetta ja tuskaa, jonka hän oli heidän päällensä\nsaattanut, ja sitä harmia ja sääliä, jonka hänen lankeemuksensa oli\nkaikissa kunnollisissa ihmisissä herättänyt. Erittäinkin Juho oli\nahkera tuossa toimessa, sillä hänen järkevä mielikuvituksensa katsoi\nvieläkin jollakin epäilyksellä tulevaisuuteen, jos kohtakin nykyiset\nsuhteet antoivat parempia toiveita. Mikko ei koettanutkaan ollenkaan\npuolustaa itseänsä, vaan häpeällä ja vesissäsilmin tunnusti hän\nrikoksensa ja lupasi lujasti sotia pahaa vastaan; ja tuo katumus ja\nparannuksen aikomus -- ne antoivat niin paljon toivoa vanhempien\nsydämiin.\n\nAina oli koko viikon iloinen kuin lapsi, ja näyttipä siltä, kuin\nhänelle olisi alkanut aivan toinen ja toivorikkaampi elämä. Hänenkin\nkanssaan puhelivat vanhukset kahdenkesken ja neuvoivat häntä kaikin\ntavoin sovittamaan elämänsä niin, että se tulisi Mikon pelastukseksi.\nJuho pyysi miniänsä eteenkinpäin jatkamaan kirjeenvaihtoansa, niin\nusein kuin vaan taitaisi.\n\nPiampa oli se viikko kulunut loppuun, ja Mikon ja Ainan lähdön aika\nlähestyi. Kaikki hyörivät iloisina matkan puuhassa. Lapset pyörivät ja\nhyppivät iloisina jokaisen ympärillä, halailivat vuoroon Mikkoa,\nvuoroon Ainaa, jotka nyt olivat juuri lähtemäisillään. Nyt matkustajat\nottivat kaikilta jäähyväiset ja pian olivat he nousneet ajoneuvoihinsa,\nja niin he lähtivät toisen kerran Perälästä. Koko talonväki näytti\nolevan hyvällä mielellä; Juho yksin vaan ei näyttänyt nytkään jaksavan\nolla oikein iloinen. Niinkuin nuoren pariskunnan ensimmäiselläkin\nlähdöllä, jäi Juho nytkin seisomaan yksin kujalle, jota hän kauvan\nkatsoi synkästi heidän jälkeensä sittenkin vielä, kun he jo aikoja\nolivat näkymättömiin kadonneet.\n\nKului taas joku aika -- niin tuli taas Perälään tietoja Mikosta.\n\n\"Rakkaat vanhempani!\" kirjoitti Aina, \"tänne ei kuulu juuri mitään\nerinomaisen pahaa, Mikko vaan taas yhden kerran joutui entiseen\nvikaansa! Kumminkin oli se ensimäinen kerta, sittenkuin hän rupesi\nkatumaan kauheaa elämäänsä. Minun toivoni on, että hän siitä jälleen\ntoipuu, sillä hän tuli siihen hirveästi vietellyksi, ja hän katuu sitä\nkatkerasti. Vaikka näin järjellisesti koetan asiasta ajatella ja\ntulevaisuuttamme hyväksi ja onnelliseksi toivoa, on kuitenkin kauhea\npelko väliin minun saavuttanut, niin että joka luunsolmuni vapisee.\nJoskos hän rupeaisi -- voi, herra Jumala! -- kauhea on ajatellakaan --\njos hän rupeaisi taas uudestansa -- juomaan, jos ei hän voisikaan seisoa\nhelmasyntiänsä vastaan -- silloin olisimme hukassa. -- Kuitenkaan en\nluulisi teillä olevan syytä kovin pahaksenne panna, sillä nämät ovat\nvaan minun paljaita mielikuvituksiani, joiden en ensinkään soisi\ntoteuntuvan ja jotka saisivat yhtä nopeasti tyhjäksi rauveta, kuin ne\novat mielessäni syntyneetkin. Kaikki tuo pelkoni saattaisikin olla yhtä\ntyhjän kanssa. Toivokaamme että tuo oli vaan myrskyn jälkipuuska, --\ntoivokaamme niin, niin meidän on kaikkien helpompi olla! Olkaa\nterveytetty puoleksi toivovalta ja puoleksi pelkäävältä\n                                                    Miniältänne\".\n\nKirjeen luettua jäi Juho mykäksi ja surullisen näköiseksi.\n\n\"Mitä sinä nyt, isä, ajattelet?\" kysyi häneltä Leena vihdoin.\n\n\"Merrassa on reikä\", sanoi Juho alakuloisesti ja tirkisteli eteensä\nyhtä suoraan.\n\n\"Saattaisihan tuo olla vaan sattumus, sillä vanha synti lähtee\nihmisestä hitaasti\", lohdutteli häntä Leena.\n\n\"Jospa se niin olisi, jospa se olisi ollut viimeinen kerta!\" sanoi Juho\nsynkästi ja huokasi syvään.\n\nLeena ei hennonut enempää häiritä hänen umpimielisyyttään.\n\nJuho kirjoitti paikalla pojallensa seuraavan kirjeen:\n\n\"Muistossani aina pysyvä poikani! Varmasta lähteestä olen kuullut, että\njo taas olet langennut -- näin pian ja niin hartaan katumuksen,\nomantunnon vaivain ja niin hyväin lupausten jälkeen! Oliko se joku\nheikkous, vai vapatahtoinen synnin palvelus? Oliko kiusaus niin väkevä\nja viettelys niin voimallinen, ett'et voinut niitä vastustaa, vai\nteitkö sen mielitietysti? Voi, poika rukka! Älä tee leikkiä synnin\nkanssa. Valvo tarkoin tapojasi, sillä ne saattavat sinulle antaa elämän\ntaikka -- kuoleman, ja elämäsi ohjaushan on aivan omassa vallassasi eikä\nkenenkään muun. Mikä suuri ja kallis valitsemis-oikeus on kumminkin\nihmiselle annettu tässä maailmassa: valita elämä taikka kuolema, kunnia\ntai häpeä, onni tai onnettomuus; ja kaikki nuot saatetaan saada ajassa\nja -- ijankaikkisuudessa! -- Ajattele tätä, rakas poikani! -- Minä tiedän,\nettä katkerasti kadut taas lankeemustasi, mutta myöhäinen on katumus\nkuoleman hetkellä. Sinä olet jo saanut maistaa elämän helvetin\nesimakua, kärsiessäsi kovia omantunnon vaivoja. Mitä hyvää luulet\nolevan itsellesi ja muille, että niitä alituisesti päällesi vedät?\nEikö ihmisen olisi parempi olla iloisella mielellä ja puhtaalla\nomallatunnolla Jumalan ja ihmisten edessä? Eikö olisi parempi nauttia\nihmisten kunnioitusta ja ystävyyttä, kuin pilkkaa ja ylönkatsetta? --\nElä anna himollesi pienintäkään valtaa, taikka se tekee sinusta kokonaan\n-- orjansa ja ryöstää sinulta kaiken tahdon voiman, ja silloin on\nkaikki myöhäistä. -- Älä, hyvä poikani, revi enään uudestaan auki\nniitä sydäntemme haavoja, jotka jo hyvästä toivosta olivat umpeen\nparanemaisillansa. Jos ne tulevat uudestaan auki lyödyiksi, niin ne\ntulevat -- hirmuisiksi; kuka voisi ne silloin kantaa? -- Toivoni vielä\nkumminkin on, että tuo oli vaan turmeluksesi jälki-puuska, joka sai\nsinun vaan hetkeksi horjahtamaan, ja että sinä tuota opit täst'edes\ntarkemmasti ja ankarammasti valvomaan itseäsi ja voittamaan vaarallisen\nvihollisesi.\n\nNyt lopetan tämän yksinkertaisen kirjeeni toivolla, että Jumala antaisi\nsinulle voimia seisomaan vihollistasi vastaan, ett'ei minun enään\nkoskaan tarvitsisi sinusta senlaista kuulla! -- Isäsi\".\n\nTätä kirjettä lukiessaan Mikko itki, katui ja -- horjui; ruumiinko\npuolesta? -- molempien, sielun ja ruumiin puolesta, sielun puolesta\nsentähden, kun hän ei ollut voinut pitää lupaustansa, eikä voinut\nvieroittaa itseänsä pois siitä synnin turmeluksesta, jonka pauloihin\nhän niin syvälle oli kietountunut. Hän näki nyt itsensä voimattomaksi\ntäyttämään niitä hyviä lupauksiaan, joilla hän oli sytyttänyt niin\npaljon toivoa vaimonsa, vanhempiensa ja muiden kunnon ihmisien\nsydämiin. Hän näki nyt edessään kaksinkerroin menetetyn kunniansa\nmitättömyyden, kaksinkertaisen ihmisten kammon ja kauhun, kaksinkerroin\nuudistetut ja lyödyt haavat vanhempiensa ja vaimonsa sydämissä,\nmoninkertaisesti takaisin palanneen turmeluksensa; nuot tiedot ja\ntunnot saattivat Mikon sielun kovempaan tuskaan, kipeämpiin omantunnon\nvaivoihin, kuin koskaan ennen. -- Ruumiin puolesta hän taas horjui\nsentähden, kun hän oli tälläkin kerralla parast'aikaa -- pöhnässä, jotta\nhänellä oli vielä tuoreena todistuksena sisällisestä voimattomuudestaan\nja joka lisäsi suuresti hänen sisällistä tuskaansa.\n\nMikko olikin jo niin suuresti joutunut toisen kerran himojensa valtaan,\nettä hän oli jo aivan myötäänsä juovuksissa, ennenkun hän ennätti tuon\nviimeisen isänsä kirjeen saada ja niin hänen viimeisensä oli tullut\npahemmaksi kuin ensimäisensä.\n\nAina ei enään kirjoittanutkaan Perälään Mikon kauheasta tilasta, eikä\nhän olisi sitä voinutkaan tehdä tarkalleen, sillä nuot Mikon\nlankeamiset olivat niin tiheät, että joka päivä olisi tarvinnut laittaa\nkirje menemään. Aina kärsei kovaa tuskaansa yksin ja koki kaikki tehdä\nmiehensä pelastukseksi. Hän itki ja rukoili miestänsä Jumalan tähden\nluopumaan pois tuosta tuomion tuottavasta paheestaan, ja väliin he\nitkivät yhdessä, jolloin Mikko aina teki pyhiä lupauksia, mutta ne\nmenivät aina tyhjiksi, sillä hänellä ei ollut voimaa niitä täyttää.\nYhtähyvin nuot lupaukset antoivat aina hiukan toivoa raskaasti\nkärsivälle elämän kumppanille.\n\nNäin kului lähes puoli vuotta, jona aikana Peräläiset eivät saaneet\nminkäänlaista tietoa Mikosta. Viimein loppui Ainalta kaikki toivo, ja\ntuskassaan kirjoitti hän kirjeen; jossa peittämättä ilmoitti Mikon\nvanhemmille totuuden koko sen surkeudessa.\n\nSamaan aikaan, kun Aina tuon kirjeensä kokoon pani, kirjoitti Mikkokin\nkauheoissa omantunnon vaivoissa isällensä; mutta kumpikaan ei tiennyt\ntoisensa teosta mitään, sillä he kokivat huolellisesti salata sitä\ntoisiltansa.\n\n\"Rakkaat vanhempani!\" kirjoitti Mikko. \"Minä olen mennyt mies. Ei ole\nminussa enään mitään hyvää jäljellä. Kuta enemmän minä koetan sotia\nvihollistani vastaan, sitä voimallisemmaksi hän käypi ja sitä suuremman\nvoiton saapi hän minusta. Voi, rakkaat vanhempani! minun lankeemukseni\non kauhea ja suuri -- auttamaton ja varma perikatoni on aivan lähellä.\nMinä kyllä usein lupaan, aion ja -- vannonkin parantaa elämääni, mutta\nvähän ajan takaa nuot kaikki ovat yhtä löyhiä, kuin ne olivat lujia\nniitä tehdessäni, ja niin ovat kaikki lupaukseni olleet -- turhia! Minä\nen voi menettää enään mitään, sillä minulla ei ole mitään menettämistä,\nja minä en toivo enään mitään, sillä minulla ei ole mitään toivomista;\nkaikki on kadotettu, kaikki on menetetty, ja kauhistuen, hirmustuen\nodotan minä vaan sitä hetkeä, jolloin kirottu elämäni sammuu ... ei,\nei, se silloin vasta alkaa paljon hirmuisemmassa muodossa -- kauhea on\nsitä ajatella!\n\nVoi, rakas isä! Jospa Te olisitte meidät ottanut kotiinne, silloin kun\nminä pyysin, kenties minä olisin silloin vielä voinut jotain tehdä\nelämäni parannukseksi, kenties olisi minulla ollut vielä voimaa siihen\nTeidän katsantonne alla, kenties ei meidän yhdenkään tilamme olisi\ntämmöinen, kuin se nyt meillä itse kullakin on. Mutta Te ette tietänyt\nettekä tuntenut minua niin huonoksi, kehnoksi, ja heikoksi, kuin minä\ntodella olin; siis ei ole minulla yhtään syytä Teitä nurkua, vika on\nkaikki yksinään minun. Kenties voisin vieläkin tulla ihmiseksi, jos\nolisin siellä vanhassa kodissa, poissa alituisten viettelysten seasta,\nTeidän katsantonne alla, sillä en vieläkään ole tahtoani kadottanut,\nainoastaan voima sitä täyttää on mennyt minulta. Mutta minulla ei ole\nenään oikeutta pyytää Teiltä sitä; Teillä vaan on oikeus hyljätä,\nkirota ja tyköänne pois sysätä onneton, kiittämätön ja läpiturmeltunut\npoikanne -- Mikko\".\n\nAina lähetti kirjeensä Perälään asiamiehen kautta, ja Mikko postissa.\nSattumus teki sen, että kirjeet tulivat yht'aikaa ukon käteen.\nTavallisuuden mukaan laski Juho vaimonsa kamariin, kuulemaan kirjeitten\nsisältöä; sillä hän heti tunsi käsi-alat. Mutta kohta ensi silmäyksellä\nhän vaaleni. Ensimäisistä rivistä huomasi hän Ainan kirjeestä sen, jota\nhän salaisesti oli kauvan pelännyt. Hänen ruumiinsa rupesi vapisemaan,\nmutta yhtäkaikki luki hän surullisesti sointuvalla ja sortuneella\näänellä, molempien kirjeitten sisällön. Hänen silmiinsä ei nousnut nyt\nyhtään kyyneltä, sillä hän tunti sydämessään niin sanomatonta surua ja\ntuskaa, että siinä helteessä täytyi kaikkien nesteiden kuivua. Hän ei\nkyennyt puhumaan yhtään sanaa, vaan mykkänä katsoa tuijotti yhteen ja\nsamaan paikkaan lakkaamatta, ja hänen silmänsä kiilsivät niin oudosti,\nkuin ne olisivat olleet lasittuneet. Leenakaan ei saanut suuhunsa muita\nsanoja kuin ainoastaan yhtämittaa sanoi: \"voi, voi! voi, hyvä Jumala!\"\nHän ei hennonut häiritä miestänsä, sillä hän selvästi näki, että Juho\nraukka nyt oli sanomattomassa tuskassa. Häpeäkin kaivoi vähän Leenaa,\nkun hän näki, että kaikki hänen äidinrakkaudesta lähteneet hyvät\ntoiveensa olivat tyhjiin rauvenneet.\n\n\"Tuo minulle kylmää vettä!\" sanoi Juho viimein, kolkosti kuin haudasta;\nsydän oli helteestä liiaksi kuivunut, se halusi kostuketta ja\njäähdykettä.\n\nLeena riensi heti noutamaan vettä, jota Juho joi useampia siemauksia,\nja lopulla hän jäähdytteli polttavaa otsaansa.\n\nSitten hän laskeutui vuoteellensa. Ruumis ei jaksanut sortumatta kestää\nsitä kauheaa tuskaa, joka sielua vaivasi. -- Nyt vasta Leenalle huolta\ntuli: murhe pojasta, huoli ja pelko miehestään, josko hänen piti nähdä\nsekin, että hänen rakas elämänkumppaninsa sortuisi ennen aikojansa\nelämän raskaan kuorman alle. Hän koki kaikin tavoin hoitaa ja helliä\nvuoteelle vaipunutta miestänsä: hän koetteli hänen polttavaa otsaansa\nja muutteli paksuja kylmiä kääreitä miehensä hehkuvan pään ympäri.\nVuorokauden päästä olikin Juho vähän parempi, ja Leena sai uutta\nrohkeutta ja toivoa. Hän voi jo ruveta puhelemaan Juhollensa, kuu näki,\nettä hän rupeaa paremmin voimaan, ja nuot puheet tarkoittivat aina yhtä\nja samaa, nimittäin Mikon ja Ainan kotiin-ottamista.\n\n\"Pahahan se on, kovin paha, kun tuo poika-rukka tuli noin onnettomaksi;\nmutta me emme saa häntä heittää vielä nytkään auttamatta, sillä hän on\nmeidän lapsemme vielä sittenkin. Meidän velvollisuutemme on kokea\nauttaa häntä ylös siitä tahrasta, johon hän on itsensä upottanut, ja\ntoivoamme emme saa vielä nytkään heittää. -- Meidän pitää ottaa heidät\nkotiimme; mitä sitten, jos virka jääkin, kunhan vaan Mikko pelastuu. Ja\nAina raukka sitten; eihän hän voi yksinänsä kantaa raskasta kuormaansa;\nhän nääntyy sen alle, mutta täällä me voisimme olla hänelle apuna ja\nlohdutuksena\", ja monta muuta semmoista puhetta puheli Leena sairasta\nmiestään hoitaessaan.\n\nVaikka Juho oli sairautensa ja murheensa tähden jotenkin umpimielinen\nja harva-puheinen, jonkatähden ei hän useinkaan vastannut vaimonsa\npuheisin juuri paljon mitään, ei Leena kuitenkaan heittänyt\npuhelemistansa ja keinottelemistansa Mikon ja Ainan kotia-ottamisesta,\nniin että Juhon viimein ei auttanut muu, kuin siihen suostuminen. Sen\nkuultuansa tuli Leena niin hyville mielin, että hän ilossaan kavahti\nJuhollensa kaulaan ja sanoi: \"voi, isä-kulta, kuinka minun nyt on hyvä\nolla! Kyllä Jumalan avulla voimme tässä elää, jos hekin meille tulevat.\nJa Mikko täällä tulee toiseksi ihmiseksi. -- Onhan hänen omatuntonsa\nvielä hereillä, sen kuulin hänen kirjeestänsä, ja kun me tuemme ja\nvahvistamme häntä hyvässä aikomuksessansa, niin hän voittaa häijyn\nkiusauksensa -- usko vaan minua, isä! niin se käypi; ja Ainankin elämä\ntulee silloin niin helpoksi ja keveäksi\".\n\n\"Jos vaan et olisi liian aikaisin hyvilläsi. Me emme saata heitä ottaa\nkotiimme, kuin yhdellä ehdolla, ja jos eivät he siihen suostu, niin...\"\n\n\"Älä sano enään, isä, enempää!\" sanoi Leena, keskeyttäen miehensä\nlauseen. \"Mikä ehto se sitten olisi? sanopa se kohta!\"\n\n\"Se, jonka olen jo ennenkin sanonut: heidän pitää ruveta tekemään --\ntyötä\".\n\n\"Eikö sen pahempaa! Niinkö sinä, isä, luulettelet, että hätääntynyt\nomatunto valitsee ehtoja? Ei, sitä se ei tee, vaan hän suostuu ilman\nehdotta vaikka mihin, josta se luulee vähänkään olevan tukea ja\nlohdutusta hädällensä. He suostuvat vaikka mihin, kunhan vaan pääsevät\ntänne, usko pois!\"\n\n\"Aina ei ole koskaan virkannut sanaakaan kotiintulosta\".\n\n\"Hän ei ole uskaltanut. Minä tiedän, että Aina tekee vaikka mitä,\nmiehensä pelastukseksi; luulenpa niinkin, ett'ei Mikko ole Ainalle\npuhunut mitään, että hän on niitä keinoja ajatellut ja toiminut, hän ei\nole kehdannut ilmoittaa aikeitansa kärsivälle vaimollensa. Siinä syy,\njonkatähden ei Aina ole mitään virkkanut heidän tänne tulostaan\",\nselitti Leena innokkaasti.\n\n\"Saattaisipa niinkin olla\".\n\n\"Niin se on aivankin varmaan. Mutta me emme saa vitkastella, meidän\npitää heti ryhtyä toimiin, kutsumaan heidät kotiimme; sillä joka hetki\non kallis. Hätääntynyt ja kovin pinnistetty omatunto saattaa pian\nhorjahtaa vaarallisiin tekoihin, ja silloin on kaikki apu myöhäistä. --\nSinun pitää, isä, heti kirjoittaa heille ja kutsua heidät kotiin, sen\nparempi, jota pikemmin! Kyllä sinä tiedät, isä, miten kirjoittaa pitää,\nsillä sinä olet niin viisas; mutta älä heille kovin kovasti kirjoita,\nsillä heillä on jo kylläksi kuormaa\", jatkoi Leena.\n\nJuho lupasi vaimollensa noudattaa hänen lempeitä ohjelmiaan ja pani\nheti kirjeen kokoon.\n\n\"Onneton, mutta minulle aina rakas poikani!\" kirjoitti hän. \"Minä kadun\nnyt jo, kun en myöntynyt ensimmäiseen pyyntöösi, päästäksenne tänne\nmeille takaisin. En tuntenut vielä sinun suurta voimattomuuttasi,\nseisomaan turmelusta vastaan ja sentähden luulin asian käyvän laatuun\nteille soveliaammalla tavalla. Tulkaa siis nyt tänne mitä pikemmin!\nYksi ehto minulla on kuitenkin, ennenkun annan lupaukseni. Kovat ovat\nkorvet ja kankaat Perälässä; ne eivät anna leipää työttömille käsille.\nSaatatteko heittää hempeän herras-elämänne ja muuttaa tähän kovaan\nkotiin? Saatatteko heittää pehmeän, lämpymän ja pitkä-unisen\nhöyhenvuoteenne ja nousta aamulla aikaisin, mennäksenne muiden muassa\nkovan korven rintaan, otellaksenne ja taistellaksenne siellä kaiken\npäivän? Voitko heittää hienot ja pehmeät vaatteesi pois päältäsi ja\npukea yllesi karkeat työ-vaatteet, jotka kestävät rynnistellä\ntyönrinnassa? Jos arvelette voivanne tähän suostua, niin asia ei siis\ntarvitse sen pitempää keskustelua eikä kirjeenvaihtoa, vaan tulla\nsaatte, koska vaan itse haluatte\".\n\n       *       *       *       *       *\n\nEräänä päivänä syyskuun iltana pysähtyivät ajoneuvot Perälän porrasten\neteen. Väki oli juuri illallisella, ja pärevalkea paloi pihdissä,\nvalaisemassa raskaassa työssä väsyneiden ihmisten viimeistä päivän\ntointa, nimittäin vaivautuneen ruumiin jälleen vahvistamista. Kun\nillastelijat kuulivat kartanolta kärryn ratinaa ja hevosen jalkojen\nkopinaa, oudostutti se heitä, sillä Perälä oli siksi syrjässä, ett'ei\nsiellä juuri usein matkustavaisia käynyt, semminkään sulan aikana.\nUteliaisuudella katseli väki ovea kohden, kun kopina alkoi kuulua\nporstuasta, ovi aukesi ja sisään astui Mikko Ainan kanssa! Heti\npaikalla hyppäsivät Juho ja Leena ylös pöydästä ja riensivät tulijoita\nvastaan. Juho tarttui Mikkoon ja Leena Ainaan syliksi, ja he\npuristelivat toisiaan niin hellästi ja rakkaasti -- tuhlaajapoika oli\nnyt palannut isän kotiin. Ei kukaan heistä puhunut paljoa, mutta\nkyyneleet oli jokaisen silmissä.\n\n\"On minulla vielä vähän tahdon voimaa, isä; minä olen hyljännyt kaikki,\nsaavuttaakseni yhtä\", sanoi Mikko viimein hiljaa. Juho ymmärsi, mitä\ntuo Mikon lause sisälsi.\n\n\"Jospa Jumala sen soisi, että pääsisit voittajana taistelosta\", sanoi\nhän ja hillitsemätön kyynel-parvi valui hänen kovettuneita kasvojansa\nalas. Kun ensimmäiset tunteet ja liikutukset olivat sivu menneet,\ntervehti Juho Ainaa ja Leena Mikkoa; molemmat pyysivät tulokkaita\nolemaan tervetulleita. Nuoremmat veljet ja sisaret hyppelivät Mikon ja\nAinan ympärillä ja hokivat: \"Mikko, Mikko, Aina, Aina!\" Lapset eivät\nviattomuudessaan tienneet, mitä haavoja elämän myrskyt olivat heidän\nvanhempiensa ja tulleitten vieraitten sydämmiin iskeneet, eivätkä sitä,\nettä noita haavoja nytkin parast'aikaa kovin poltti ja kihelmöitsi.\n\nToivuttuaan ensi häiriöstään, hääräsi, hyöri Leena taas tavallisella\nhilpeydellään. Hän toimitti vaatteita pois Ainan päältä ja heidän\nkapineitaan sisälle.\n\n\"Voi, voi! Hyväpä oli, kun tulitte toki! Kyllä me täällä toimeen\ntulemme, ja Jumalan avulla luulen kaikki asiat hyväksi kääntyvän. Onhan\nJumala siunannut työmme, että täälläkin elämme. Nythän on niin hauska,\nkun Mikkokin on kotona ja Ainankin saamme aina kotona pitää! Voi kuinka\nsinä, Aina raukka, olet laiha, mutta kyllä sinä täällä hyvillä\nlaitumilla kostut, sen takaan\", puheli Leena pyöriessään, koettaen\nleikkiäkin sekaan panna.\n\nSitten laittoi hän mieluisille vieraillensa illalliseksi parasta mitä\ntalossa löytyi ja vei heidät syömään. Kun vieraat söivät, istui hän\nkoko syönti-ajan heidän vieressänsä ja koki kaikin tavoin virkistää\nheidän murheellisen ja alakuloisen näköisiä mieliänsä.\n\n\"Niin on, äiti-kulta, käynyt; puhtaana lähti poikanne kotoanne --\nturmeltuneena palasi hän takaisin\", sanoi Mikko, ja kyyneleet\nvalahtivat hänen silmistänsä.\n\n\"Niin on käynyt, poika-rukka, mutta älä niitä enään muistele; ne pitää\nmeidän kaikkien unhottaa ja tästä puoleenhan me rupeamme elämään uutta,\nparempaa elämää ja tulemme kaikin paremmiksi ihmisiksi. Et saa luulla,\nettä minä vihaan sinua, Mikko. Kaukana siitä; minä rakastan sinua\nainaisella äidin rakkaudella ja säälin sinun raskaita omantuntosi\nvaivoja\", lohdutteli Leena.\n\nVieraat eivät syöneet paljon, sillä heidän sydämmensä oli jotakin muuta\nniin täynnä, ett'ei ruoka maistanut.\n\nSitten laittoi Leena vieraille vuoteen erityiseen kamariin ja kehoitti\nheitä makaaman, joka olikin heille hyvin tarpeesen, sillä he olivat\nmurheesta ja matkasta kovin väsyksissä.\n\nKun Leena aamulla heräsi, näkyi navetasta valkea. \"Hyvä Jumala! miksikä\nnyt on navetassa valkea? Onkohan siellä jotain vaaraa, vai onko valkea\nirti? -- mitähän nyt on kello?\" hätäili emäntä myös jo valveella olevalle\nmiehellensä.\n\n\"Kello löi neljä, juuri kun heräsin\", sanoi Juho.\n\nLeena puki kiireesti päällensä ja meni tupaan. Siellä oli uusi ihme:\nvalkea palaa lekotti iloisesti takassa ja aivan ihan outo mies veisteli\npaitahihasillaan joitakin tarvepuita takkavalkean valossa! Leena koki\nhieroa silmiänsä ja katsoa tirkistellä; mutta jos kuinkakin hän olisi\npinnistänyt näkö-aistiansa, hän ei vaan tuntenut tuota outoa ja\naikaista työn tekijää. Hän meni katsomaan tytärtensä vuoteelle,\nolisivatko he menneet navettaan; mutta ei -- he makasivat kaikki makeaa\nuntansa. Leena ei tiennyt, mitä hänen oikein piti ajatella, eikä hän\nkehdannut oudolta työntekijältä mitään kysyä.\n\n\"Hyvä Jumala! onkohan navetassa valkea irti, kun sieltä valkea näkyy ja\ntytötkin vielä nukkuvat?\" äännähti hän viimein hätäyksissään.\n\n\"Ei navetassa ole mitään vaaraa\", sanoi outo.\n\n\"Mutta, kah kummaa! No, mitenkä se nyt oikein on? tuo äänihän oli niin\ntuttua; onkohan se -- Mikko?\"\n\n\"Niin olen, äiti\", kuului vastaus.\n\n\"No, mitenkä Jumalan tähden sinä nyt olet niin äkkiä muuttunut?\"\n\nMikko vaan naurahti, sanaakaan virkkamatta.\n\n\"Ja kuka Herran tähden siellä navetassa sitten on?\" kysyi Leena taas.\n\n\"Siellä on Aina\".\n\n\"Aina?\"\n\n\"Niin\".\n\nLeena ei tahtonut sen enempää nähdä eikä kuulla. Hän juoksahti heti\nkamariin ja kertoi Juholle kaikki, mitä oli nähnyt ja kuullut.\n\n\"Enhän minä toki niin ollut vaatinut\", sanoi Juho. Hän puki kiireesti\npäällensä ja riensi Leenan kansa tupaan. Samalla tuli Ainakin navetasta\nsinne ja hän oli niin iloisen näköinen.\n\n\"Enhän minä niin kovaa orjuutta tahtonut; minä poloinen kirjoitin\nteille liika kovasti\", sanoi Juho.\n\n\"Voi, isä! Ette te ole liika kovasti kirjottanut. Liiankin hellästi te\nolette pidellyt kiittämätöntä poikaanne. Minä olen hyvin kiitollinen\nsydämmessäni siitä, kun olette ottanut minun vielä kotiinne ja\nsuojaanne, jota en olisi ensinkään ansainnut. Minä tahdon tehdä työtä\naamusta iltaan ja hyvä on, kun olen siihen lapsuudesta oppinut. Minä\ntahdon voittaa vielä paljon, isä; mutta työttömillä käsillä en minä\ntahdo missään tapauksessa ruveta syömään teidän hikiänne ja\nkyyneleitänne\", sanoi Mikko ja katsoi häntä väliin arasti silmiin.\n\n\"Ette te tiedäkään, miten meidän sisälliset asiamme oikein ovat olleet.\nKauvan jo, ennenkun asioista meille mitään kirjoitittekaan, istuimme\nusein kahden ja puhuimme toisillemme salaisia toiveitamme, että muuta\nneuvoa ei ole pelastukseksemme, kuin että pääsisimme tänne teidän\ntykönne, jossa tahtoisimme tehdä työtä niin paljon kuin voisimme. Kun\nsitten teidän kirjeenne oli tullut, toi Mikko sen minulle. Minä\noudostuin heti hänen katsantoaan, sillä moneen aikaan en ollut nähnyt\nmitään ilon merkkiä hänen kovoissansa, mutta selvästi havaitsin nyt\nniistä kirkkaan paisteen. 'Lue tuo!' sanoi hän ja ojensi kirjeenne.\nMinä huomasin heti, että se oli teiltä. Henkeäni ahdisti. Minä lu'in ja\nja jota enemmän minä lu'in, sitä enemmän helpottui hengitykseni ja\nnäköni kirkastui. Kun olin kirjeen loppuun lukenut, hyrskähdin minä\nitkuun, mutta se oli nyt niin sanomattoman keveää, sillä toivon säde\noli taas lentänyt sydämmeeni. Minä tartuin Mikkoon syliksi, ja Mikko\nhyvin ymmärsi, mitä minun sydämmessäni liikkui. Hän tarttui minuun\nvuoronsa syliksi ja myös itki. Siinä sitten kauvan aikaa itkeä\nnyyhkytimme sanaakaan sanomatta, mutta kummankin sydän puhui niin\npaljon, ja me ymmärsimme hyvin toisemme ja me tunsimme sillä hetkellä\nsanomatonta autuutta, sillä se kieli, jota sydämmemme puhuivat, oli --\ntoivon kieltä. -- Tahdon huomauttaa teitä, että tuon autuaallisen\ntunteen oli meissä herättänyt juuri teidän kirjeenne, ja te luulette,\nettä olette meille liian kovasti kirjoittanut. Siis työntekomme ei\nole meille mitään päällepanemaanne orjuutta, vaan kauan mietitty\nvelvollisuutemme, jota täytämme ilolla ja jota pidämme ainoana\nmahdollisena keinona pelastukseemme\", ehätti Aina siihen selittämään.\n\n\"Totta puhuu Aina; niin asiat ovat totuudessa\", sanoi Mikko siihen.\n\n\"No, mutta mistä Herran tähden te olette nuot työvaatteet saaneet?\"\nkysyi Leena.\n\n\"Kuulkaahan nyt! heti kun saimme teidän viimeisen kirjeenne, rupesimme\ntoimeen. Mikko meni ja haki virka-eron. Minä rupesin heti hankkimaan ja\ntekemään työ-vaatteita; ne olivat meidän muassamme tänne tullessamme,\nja aamulla ylösnoustuamme puimme ne päällemme, että paikalla\nkykeneisimme työhön ryhtymään\", selitti Aina.\n\n\"Voipa kaikkea tässä maailmassa! Nyt minä vasta huomaan, minkätähden en\nminä kohta Mikkoa tuntenut, kun tupaan tulin. Hänelläkin on, näenmä,\ntyö-vaatteet yllänsä ja mihin lienevätkään herras-nutut nyt joutuneet?\nMutta vielä on sittenkin Mikossa niin käsittämättömän outoa, joka tekee\nhänen vielä lähes tuntemattomaksi -- voi, totta maarian! hänellä ei\nolekaan, näenmä, sitä isoa -- partaa, joka peitti puolen kasvoista!\"\npuheli Leena, ja Mikko nosti päätänsä, katsahti äitiänsä silmiin ja\nnaurahti.\n\nKun aamu oli niin kulunut, että emännän piti einettä toimittaa, laittoi\nhän kamariin ruoan Mikolle ja Ainalle erilleen ja käski heitä sinne\nsyömään.\n\n\"Ei kertaakaan muuta, kuin tavallista perheen ruokaa\", sanoi Mikko ja\nastui muun väen kanssa vankasti pöytään.\n\n\"Me olemme sen jo ennen päättäneet, ett'emme kerrassaan syö\neri-ruokia\", sanoi Aina ja seurasi muita.\n\n\"No, mutta tämäkään kerta edes!\" intteli Leena.\n\n\"Ei tätä eikä muuta kertaa\", sanoi Mikko lujasti.\n\n\"Voi, hyväinen aika!\" sanoi Leena ja jäi avossa suin katsomaan noita\nherroista äkkiä urheoiksi talonpojiksi muuttuneita ja tällä kerralla\nuppiniskaisia vieraitansa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nLapsetkin, kun nousivat ylös, havaitsivat kohta Mikon ja Ainan uudet\npukimet ja oudoksuivat niitä. He kieppuivat äitinsä ympärillä ja\nutelivat: \"äiti, äiti ettekö te kuule? Eikö Mikko ja Aina menekään\nmeiltä enään pois, koska ovat arkivaatteissa?\"\n\n\"Olkaa siinä nyt taas joutavoimatta!\" sanoi äiti ja toimitti heitä\neineelle.\n\nPerälän väki hankki itseänsä nyt työhön ja Mikko myös.\n\n\"Ei sinun nyt ensipäivinä ainakaan tarvitse työhön mennä; panehan\nensimmältä verryttelemällä\", sanoi Juho Mikolle.\n\n\"En yhtäkään tuntia ole työstä poissa\", vastasi Mikko jäykästi, ja\nsamassa meni hän ja otti matkalaukustansa työ-kintaat, jotka hän oli\nsitävarten jo ennen varustanut. Ne saatuansa läksi hän muiden kanssa\ntyöhön. Kaiken päivän raatoi Mikko niinkuin mies, mutta illalla oli hän\njotenkin uupuneen ja väsyneen näköinen; uupuminen lienee vaikuttanut\nsen alakuloisuuden ja harvapuheisuuden, joka hänessä sinä iltana sitten\noli havaittava.\n\nAamulla oli Mikon ruumis niin kipeä, ettei hän ollut toiselta kyljeltä\ntoiselle päästä; kova korven työ oli rusikoinut hänen elämän hempeyteen\ntottuneen ruumiinsa, sillä työ ei tunne leikkiä. Nurkumatta,\noihkaamatta puki Mikko yhtäkaikki yllensä ja meni muiden kanssa työhön.\nMuutamia päiviä tuota menoa pitkitettyä, parani Mikon kipeä ruumis ja\nhänen elämänsä kävi vähitellen iloisemmaksi, työnsä keveämmäksi.\n\nAika oli kulunut nuoren pariskunnan tulosta jo noin puoli vuotta, eikä\nollut Mikko vielä kertaakaan ollut humalassa. Hän teki työtä vaan\nkatkeamatta ja näyttipä siltä, kuin ei hänellä olisi koskaan ollut\ntaipumusta väkeviin juomiin. Aina oli niin iloinen ja hääri ahkerasti\ntaloudellisissa toimissa. Hän oli ruumiinsakin puolesta hyötynyt\npaljon, ja entiset nuoruuden ruusut alkoivat taas nousta hänen niin\nkuihtuneille ja kalpeille kasvoillensa. Tuo ulkonainen hyvinvointi oli\nseuraus hänen sisällisestä hyvin voinnistansa, sillä hän toivoi nyt\nniin paljon. Juho ja Leena myös toivoivat ja -- Mikko itsekin toivoi.\n\nEräänä talvi-iltana, kun kaikki väki oli käsitöittensä ääressä -- aukesi\novi äkkiä ja sisään astui jokseenkin humalainen mies. Heti vieraan\ntultua tupaan, huomasi talon väki, ett'ei tulija ollut mikään kylän\nratku, vaan joku paljon mailmaa kokenut käsityöläinen.\n\n\"Hyvää iltaa! Täälläpä vaan Peräläkin (hän tarkoitti Mikkoa) istuu\nmoukkien joukossa! Ahaa! Perälä on ollut oikeen sukkela jälkensä\npeittämään, kun on tullut minulle mitään virkkamatta tänne korven\nlonkeroihin piiloon, pois ihmisien ilmoista! Mutta minä olen vanha\nkettumies, ja Perälä saapi nyt huomata, ett'en ole niinkään huono\njäljillä pysymään. Ahaa! Karkujain kettu on, näen mä, muuttanut\nkarvansakin aivan päinvastaiseen suuntaan, sillä vaikka nyt on talvi,\non hänellä kesä-turkki yllään! -- Mutta sekään ei auta; tässä olen kun\nolenkin. Eipä ole taitanut täällä korvessa isoon aikaan saada\nminkäänlaista kielen kostuketta; mutta nyt sinun pitää sitä saamaan,\nsillä ennestään tiedät sen, ett'en koskaan kulje kuivin suin, enkä\nvähillä eväillä. Minulla on väskyssäni pari pulloa kahdentoista markan\nrommia ja kolmas on vähin vajavin povessani. Siitä otamme ensin hyvät\nalkajaiset ja sitten pidämme koko yön hupaista elämää, sillä tottahan\nannat kamarisi nurkassa minulle yösijan\", lörpötteli tullut Mikolle!\n\nTuon vanhan laulun kuultuansa ja vieraan hyvin tunnettuansa, vaaleni\nAina kuolon kalpeaksi. Eikä se kumma ollutkaan, sillä tuo soitto oli\nusein ennenkin ryöstänyt häneltä viimeisenkin toivon kipinän. -- Juhon\nkasvot synkistyivät ja hänen otsansa rypistyi; Leena vaan pysyi niin\niloisen ja levollisen näköisenä.\n\nVieras sivalsi nyt povestansa rommi-pullon, käveli suoraan Mikon tykö,\nojensi sen hänelle ja sanoi: \"he! saa tästä aluksi!\"\n\n\"Minä en ryyppää\", sanoi Mikko.\n\n\"Hoh! Ethän ole vielä päällepäätteeksi tullut pyhimykseksi?\"\n\n\"Minä en ole aikonut ryypätä enään koskaan\".\n\n\"Mitä hittoja! kelpasipa se ennen\".\n\n\"Jos kohtakin\".\n\n\"No, no! Ei huolita niin tiukalle ottaakaan. Saatathan vanhan\ntuttavuutemme ja ystävyytemme vuoksi maistaa minulle mieliksi; ei\nsuinkaan se sinua mihinkään vie, enkä tarkoita sinulle mitään pahaa\",\nsanoi vieras vähän makeammasti, yhä tarjoten Mikolle pulloansa.\n\nMikko otti pullon vastaan ja -- ryyppäsi, nähtävästi oikein\naika-lotkauksen!\n\nYhä enemmän vaaleni Aina, yhä enemmän synkistyivät Juhon kasvot ja\nhänen otsansa pimeni nyt kokonaan.\n\n\"Kas niin, ystäväni! vähällä aloitamme, mutta paljolla lopetamme, eikö\nniin? -- -- toinen kerta ja paremmasti!\" sanoi vieras, tarjoten\ntoistamiseen Mikolle pulloansa.\n\nMutta ennenkun Mikko ennätti mitään vastata, otti Leena puheen vuoron.\nHän astui vieraan tykö iloisen näköisenä ja sanoi: \"ei Mikko ryyppää\ntoista kertaa, ennenkuin annatte minun ensin pullostanne maistaa.\nMinkälainen vieras te olette, kun ette te ollenkaan tarjoo isännälle ja\nemännälle suun avausta? ja emännäthän aina ensiksi kunnioitetaan\".\n\n\"Kas, te olette oikein kelpo emäntä; semmoisia ei usein tapaa. Minä\nolen hyväntahtoinen mies ja antaisin useinkin emännille sydämmen\nvahvistusta; mutta nuot akkaset ovat enimmiten semmoisia riivatuita.\nVaan tehän näytättekin olevan jotakin parempaa lähtöä. -- Saaman pitää\nemännän ja isännänkin\", sanoi vieras ja ojensi samassa pullon\nemännälle.\n\nSamassa silmänräpäyksessä kun Leena sai tarjotun pullon käteensä, lensi\npullo rommeineen päivineen muurin kylkeen ja meni tuhansiksi\npirstoiksi. -- Aina säpsähti, mutta Juhon suun sopeissa huomattiin hieman\nhymyilyn väreitä.\n\n\"Noin välein minä juon; antakaa lisää!\" sanoi Leena voitto-riemulla ja\nhänen kasvonsa niin loistivat.\n\n\"Tuhatta p----pipä olitkin, ja olitkin kyllä sukkela minua pettämään,\nmutta tästä tuleekin surkea 'prosessi'; -- te sen tuhannen vietävät\nette tiedä ihmisyydestä mitään, mokomat siat\", sanoi mies ja rupesi\nmöykkäämään, nakkelemaan kaluja huoneessa, kämmentelemään, hyppelemään,\nsadattamaan, kirkumaan, joita tehdessään hän puri ankarasti hammasta ja\nnäytti noiden liikkeidensä ohessa vaanivan lyödä Leenaa.\n\n\"Siivolla!\" ärjäsi Juho tuolle raivostuneelle juopuneelle.\n\n\"Mikä sinä luulet olevasi, joka tulet minua aisaamaan?\" sanoi mies\nraivossaan ja pitkitti raivoisaa käytöstänsä.\n\nJuhon kärsimys nyt jo loppui. Hän astui miestä likemmäksi ja sanoi:\n\"jos et sinä kohta ole ihmisittäin, niin minä paiskaan sinut ulos\".\n\n\"Koetapas!\" sanoi möyhääjä ja tarenteli tulemaan Juhon kimppuun.\n\nJuho otti nyt tuon suukon, turmeltuneen ja möykkäävän miehen\nrinnuksista kiinni, nosti hänet kohoksi ja alkoi viedä aikakyytiä ovea\nkohden. Mies koki kaikin tavoin vastustaa Juhoa, kiemuroiden ja\npotkien, mutta mikään ei auttanut, sillä kovat olivat nuot Juhon korven\nkaraisemat kourat, ja Juho kantoi kun kantoikin hänet ulos ja paiskasi\nporrasten päähän. Miehen evästen sattui tuossa kyydissä käymään niin\nonnettomasti, että hänen molemmat rommipullonsa selässä olevassa\nmatkarepussa särkyivät. Kirkuen ja noituen nousi mies ylös ja katsoi\ntuimasti portaille, uhaten tulla tupaan takaisin, mutta Juho seisoi\nniin tyynen ja rauhaisen näköisenä, kuin ei olisi mitään tapahtunut.\nTuo näkö peljätti miestä niin, ett'ei hän uskaltanutkaan enään nousta\nportaille. Hammasta purren ja sadatellen lähti hän pois, ja rommi\njuoksi virtana hänen repustansa. -- Sitten palasi Juho tupaan.\n\nAinan silmissä nähtiin nyt kyyneliä, joita salaten hän kiireesti riensi\nkamariinsa; Leena meni hyvin varovasti hänen jälkeensä.\n\n\"Voi, hyvä lapsi! Oliko se sinusta paha, kun tuota vierasta täytyi noin\nkohdella?\" sanoi Leena säälien ja surkutellen.\n\n\"Ei se ollut mielestäni ensinkään pahaa, päinvastoin teitte te siinä\nasiassa sangen hyvän työn; joku muu se on, joka tekee mieleni\nraskaaksi\", sanoi Anna.\n\n\"Mikä sitten? sano se minulle!\"\n\n\"Minä näin, ettei Mikko olisi jaksanut kestää kiusauksessa\", sanoi Aina\nhiljaa.\n\n\"Senhän minäkin näin ja siltipä minä teinkin tuon kepposen, kun\nhuomasin, ett'ei enään muu keino auttanut\".\n\n\"Jos nytkin olisimme olleet entisellä asemallamme, niin olisi asia\naivan uusi. Ja siellä olisi ollut jo satoja muita kiusauksia, joiden\ntähden ei olisi missään tapauksessa voinut tulla Mikolle näin pitkää\nselvää väliä\".\n\n\"Mutta kumminkin on näin pitkä väli jo ollut ja aina pitemmäksi se\ntulee, sillä tuo yritys ei ensinkään onnistunut, eikä koskaan tule\nmeillä onnistumaan. Sitä vastenhan me olemme asemamme juuri näin\nasettaneetkin, että meitä olisi useampi tuota pahaa vastaan-torjumaan,\nja me voitamme, se on varma toivoni\", sanoi Leena.\n\n\"Te olette aina niin hyvä!\" sanoi Aina ja kavahti anoppinsa kaulaan.\n\nJuho ja Mikko tulivat nyt myös samaan kamariin, ja edellinen virkkoi:\n\n\"Väärinpäin teet, Mikko, parannusta; sinulla on väärät aseet,\nvihollista vastaan ei voi seisoa. Omilla voimillasi koet tehdä itseäsi\nhyväksi, mutta hengen voimat ovat lihaa ja verta väkevämmät, olkoonpa\nse sitten hyvä tai paha henki, ja sentähden horjut sinä taistellessasi.\nOlet unhottanut rukoilla voimaa Jumalalta, joka yksin voipi tehdä\nihmisen vahvaksi seisomaan syntisiä himojansa vastaan. Niin kauvan kun\nolet vieras Hänelle, niin kauvan ovat turhat kaikki ponnistuksesi\".\n\nMikko ei vastannut mitään, mutta syvästi lienee hänen isänsä puhe\nvaikuttanut, sillä hän väliin punastui, väliin vaaleni.\n\nTuon tapauksen jälkeen kävi Perälän perhe-elämä entiselleen, eikä\nmitään erinomaista tapahtunut.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKaksi vuotta oli kulunut siitä, kun Mikko ja Aina tulivat Juhon taloon.\nPerälä oli paljon sillä ajalla muuttunut. Yhdellä puolen pihaa seisoi\nvankka ja uljas pytinki täydessä asussa. Juhon pitkällisten\nponnistusten, hänen lastensa lisääntyneiden voimien ja Mikon uutteran\nja järkähtämättömän työnteon kautta, olivat viljelykset ja samassa\nmuutkin varallisuuden suhteet melkoisesti paranneet, joiden tähden\nPerälän nimeä kylässä alettiin mainita varakasten talojen seassa. Juho\nja Mikko -- isä poikineen -- olivat omilla käsillään salvaneet tuon\nuljaan pytingin, ja Mikko oli yksinään tehnyt kaiken nikkarin työn.\nToista oli nyt Perälän perheen asua noissa siisteissä, puhtaissa,\nkookkaissa ja hyvin järjestetyissä uusissa huoneissa, kuin entisissä\npienissä ja lahonneissa hökkeleissä, joissa he olivat asuneet\ntaloutensa pienempänä ja köyhempänä ollessa. Näyttipä siltä, kuin\nheidän olonsa olisi kokonaan uudistunut ja tullut kaiken haaran kautta\nmukavammaksi. Ja tuo uusi elämän mukavuus ei ollut mikään muu, kuin\nhedelmä asukasten ahkerasta ja järjestetystä--työn teosta.\n\nMutta mitenkäkö nyt oli Perälän asukasten sisällinen tila? Se on kyllä\noikeutettu kysymys, sillä ulkonainen hyvinvointi ei tee ihmisiä\nonnelliseksi, vaan elämän tosi-onnellisuuden pitää alkaa sisältä, sen\npitää alkaa asukasten -- omantunnon rauhalla.\n\nSyvälle painuivat Mikon mieleen hänen isänsä lausumat sanat tuona\nviimeisenä kiusauksen hetkenä, jolloin hän niin ankarasti horjui.\nSyvästi tunsi hän silloin oman voimattomuutensa seisomaan kiusauksiansa\nvastaan, ja häpiällä tunsi hän, että hän olisi varmaan taas langennut,\njos eivät muut olisi tulleet taistelussa hänen voimattomuutensa avuksi.\nHän oli luuletellut voivansa himonsa kuolettaa siten, että hän\nmuuttaisi vanhaan kotiinsa, jossa ei olisi tilaisuutta kiusaukseen, hän\noli luullut ajan pituuden olevan parhaan sota-aseen, jolla hän\nvoittaisi taistelonsa; se muka viimein oli huuhtova himot pois hänen\nverestänsä. Hän oli tuota ajan autuuttavaa voimaa koettanut jo puoli\nvuotta; eikä se ollutkaan suosioton ollut häntä kohtaan: hän ei ollut\nkoko sillä ajalla langennut. Mutta eipä hän ollut voinut seisoa vastaan\nensimmäistäkään kiusausta, ja siis ei ollutkaan aika voinut hänen\nhimojansa puhdistaa. -- Kaiken tuon huomattuansa, rupesi Mikko vakavasti\nmiettimään asiaa ja ensikerran elämässään huomasi hän, ett'eivät hänen\nrikoksensa olleet tehdyt ihmisiä, vaan myös Jumalaa vastaan. Heti kun\nhänessä tuo tunto heräsi, nähtiin hänen yksinäisyydessään lueskelevan --\nJumalan sanaa, jota hän ei ollut kaukaan aikaan käsissään pitänyt, ja\nnyt alkoi Mikossa uusi elämä. Tahto hänellä oli jo kauvan aikaa ollut\nvoittamaan himojansa, mutta voimaa ei hänellä ollut sitä tehdä, mutta\ntuosta hänelle ennen oudosta lähteestä sai hän aina uusia voimia\ntahdollensa, ja niiden avulla oli hän jo voinut seisoa vastaan monta\nankaraa kiusausta noiden puolen toista vuoden kuluessa. Hän oli vuoden\najalla käynyt kaupungissakin; useat kerrat siellä oli hän tavannut\nrunsaasti entisiä synti-kumppaneitaan, jotka kokivat kaiken tavoin\nsaada häntä ryyppäämään, mutta siitä ei tullut mitään. Mikko pysyi\nlujana, hän ei horjunut nyt, sillä hänellä oli nyt -- tahdon voimaa. --\nOlihan siis Perälän perheessä tapahtunut sisällisiäkin uudistuksia, ei\nvaan talossa ulkonaisia parannuksia.\n\nToisellaiseksi oli Mikon muuttumisen johdosta tullut muidenkin Perälän\nperheen jäsenten sisällinen tila. Aina oli saanut takaisin entisen\nverevyytensä ja kauneutensa yhdessä iloisuutensa kanssa. Hän oli niin\nonnellinen Mikon lopullisesta parantumisesta, ja hänen onneansa enensi\nvielä vastasyntynyt pienokainen, joka makasi hänen edessään kehdossa.\n\nToisenlaiseksi oli nyt tullut Juhon ja Leenankin sisällinen tila. Juho\nnäki ja uskoi nyt, että hänen lapsensa oli pelastunut kauheasta\nvaarastaan, ja tuo vakuutus teki hänen murheesta nääntyneelle\nsydämmelleen niin hyvää. Hän näki vielä päälliseksi toteentuneeksi\nhartaimman toivonsa, että Mikolle ja Ainalle tulisi perillinen. Tästä\ntuli hän iloiseksi kuin lapsi, vaikka hänen hapenensa kovan murheen\naikana olivat melkein kaikki käyneet harmaaksi. Hän kävi usein kehdon\nluona ja silloin hän katsoi aina hymyssä suin lapseen niin hartaasti;\nsitä kylläkseen katsottuaan, kääntyi hän ja meni taas työhönsä.\n\nLeena iloissaan ei tiennyt oikein, mitä hänen pitäisi tehdä ja sanoa.\n\"Enkö minä, isä, sitä sinulle sanonut\", intti hän nyt usein, \"että\nMikko vielä kerran paranee, ja nythän hän onkin jo parannut; silloinkin\nminä niin toivoin, kun sinä olit aivan epätoivossa: uskothan nyt, vai\nkuinka, isä? näethän nyt, että minä olin oikeassa ja nyt meidän on niin\nhyvä olla -- eikö niin?\"\n\n\"Mutta lujassapa se oli\", sanoi kerrankin Juho erääsen tuommoiseen\nvaimonsa puheesen ja veti piipustaan pari, kolme savua hyvin nopeasti.\n\n\"Mikko raukka! Hän oli kovin syvälle langennut. -- Lujassa se oli, se\non tosi, isä! mutta missä hän nyt olisi, jos emme olisi häntä ottaneet\ntukeaksemme; hän olisi varmaankin hukassa, hukassa sielun ja ruumiin\npuolesta. Voi, voi! Vanhin ei saa antaa äänensä lakata kuulumasta\nlapsellensa, ei vielä silloinkaan, kun hän luulee lapsensa jo olevan\nperikadossa. Vanhimman sana ja huoli vaikuttaa lapsessa niin paljon\",\nvastasi siihen Leena puolestansa.\n\nMikko oli ensi aikoina Perälään tultuansa hyvin harva-puheinen ja\numpi-mielinen. Hän ei käynyt koskaan kylässä, ja jos kyläläiset joskus\nkävivät Perälässä, kyntti Mikko aina silloin yksinäisyyteen sanaakaan\nvirkkamatta. Pappilassakaan ei Mikko ollut kertaakaan vielä käynyt,\nvaikka niinkin paljon aikaa oli kulunut. Näytti melkein siltä, kuin\ntuosta ennen niin hilpeästä miehestä olisi nyt tullut oikein aika jörö,\njota ei enään mikään voisi elähyttää. Se oli häpeä, joka Mikon noin\numpimieliseksi saattoi. Hän tunsi sydämmessään, ett'ei hän ollut\nmahdollinen olemaan ja seurustelemaan muiden ihmisten parissa. Aikaa\nvoittain tuli hän kyllä kotiväkensä kesken entiselleen; mutta kauvan\nveti aikaa, ennenkun hän tuli kyläläisiensä kanssa vähäänkään\ntuttavuuteen ja ystävyyteen. Ensinnä kun Mikko tuli Perälään takaisin,\nkatsoivat kyläläiset häneen kammolla ja mainitsivat hänen nimeänsä\ninholla. Mikon parannettu elämä saatti heidät kyllä vaikenemaan, mutta\nsynkkä epäluulo asui kumminkin kauvan heidän sydämmissään. Vaan kun\nMikko työssä ja totuudessa näytti olevan itsellänsä sekä tahtoa että\nvoimaa voittamaan kiusauksensa, niin vähitellen muuttui kyläläisten\nkammo Mikkoa kohtaan salaiseksi ja syväksi kunnioittamiseksi.\nVähitellen alkoivat he etsiä Mikkoa hänen omassa kodissaan, ja vaikka\nkuinkakin umpimielinen hän olikin, tekivät he puhetta hänen kanssaan.\nNiin muuttui heidän välinsä viimein taas entisellensä.\n\nPerälään tuli nyt isot ristiäiset, sillä Mikon ja Ainan esikoinen piti\nsaatettaman seurakunnan yhteyteen. Paljon oli kutsuttu kyläläisiä\nvieraiksi Perälään, ja kirkkoherra tuli myös sinne, toimittamaan\nristimistä. Kaikki vieraat olivat hyvin iloisella tuulella ja\nhaastelivat Mikonkin kanssa kunnioituksella. Kirkkoherrakin jutteli\nhänelle paljon sekä yksityisistä että yhteiskunnallisista asioista. Ei\nkukaan näyttänyt muistelevan menneitä aikoja. Juhokin oli tänään oikein\niloisella tuulella, joka muutoin oli hänen luonteelleen niin\nharvinaista. Leena hyöri ja pyöri kaikkialla ja lausui yhdelle ja\ntoiselle vieraista, töittensä välistä, aina jonkun leikkisän ja\nmielistelevän sanan. Ensikerran oli Mikko appensa ja anoppinsa parissa\nnyt tulonsa jälkeen; sillä hän ei ollut ainoatakaan kertaa käynyt\nVirtalassa. Mutta nyt olivat Virtalan vanhukset sekä kutsutut että\ntulleet Perälään; he näyttivät hyvin tyytyväisen ja iloisen näköisiltä.\nMikkokin oli iloinen ja näytti nyt saaneen takaisin, ainakin osan,\nentisestä hilpeydestään. Kaikista iloisin oli kuitenkin Aina, joka\npuna-poskisena istui tuossa puhtaassa lapsivuoteessaan, pidellen\nsylissään ja väliin ruokkien kaunista ja tervettä poikaansa ja puhellen\nentisten tuttuin ja ystäviensä kanssa.\n\nNäin paljon iloa oli nyt ihmisillä ja heidän ilonsa oli puhtainta\nlaatua, sillä he iloitsivat langenneen kansalaisensa nousemisesta; ja\nheidän ilonsa ylöttyi taivaasen saakka, sillä taivaan enkelitkin\niloitsivat siitä.\n\nPidot viimein loppuivat, hupaisien ja iloisien puheiden päätökseksi\ntuli komea iltainen, ja siitä päästyä hankkivat vieraat poislähtöään.\nKättä puristaen jättivät he kaikki Peräläiset hyvästi, mutta kun he\ntulivat Mikon ja Ainan luokse, oli heidän hyvästijättönsä ja\nkäden-puristuksensa erittäin hellä ja sydämmellinen; Paljon ei tosin\nsilloin puhuttu suulla, mutta sydämmet puhuivat paljon.\n\nSiitä herran hetkestä tuli kyläläisten ja Mikon väli yhä tutummaksi ja\nsydämmellisemmäksi. Jälkimmäiset alkoivat nyt usein ja lukuisasti tulla\npyhäilloin Perälään; sillä siellä oli mies, jonka puheita oli hyvä\nkuunnella. Hänellä oli melkoiset tieto-varat ja elämän kokemusta oli\nhänellä myöski paljon. Hänen puheestaan oli nyt poiskarisnut kaikki\nnuoruuden oloihin sopiva leikki, ja sijaan oli astunut syvä yleisten\nasiain käsitys ja ponteva esitys-tapa, jota hän kumminkin väliin\nhöysteli asian mukaisilla ja asiaa valaisevilla esimerkeillä,\nvertauksilla ja kokka-puheilla. Noiden omaisuuksiensa tähden tulivat\nhänen puheensa vakaviksi ja lujiksi, kuin seinään lyöty kirves. Ei\nollut sitä yhteiskunnallista kysymystä, johon ei Mikko voinut antaa\ntarkkoja ja pontevia selityksiä, ja näin tuli Mikko ennen pitkää\ntärkeäksi jäseneksi yhteiskunnassa.\n\nHänkin kävi nyt, tarvittaessa, kylässä, sillä hän näki ett'eivät\nkyläläiset enään häntä kammoneet. Hän kävi nyt usein pappilassakin, ja\nkirkkoherra kunnioitti häntä kovan ryvötyksen ja kovan taistelon\njälkeen, onnellisesti nousneena ja turmeluksensa voittaneena miehenä,\njonka hän saattoi nyt taas ilolla lukea jaloimpien kansalaisiensa\njoukkoon.\n\n       *       *       *       *       *\n\nPerälä on nyt paikkakunnan vahvimpia taloja, sillä Mikko ohjaa vahvalla\nkädellänsä kaikki taloudentyöt ja asiat, ja lujalla, voimaa saaneella\ntahdollansa -- elämänsä. Hänelle on jo parikin kertaa tarjottu entistä\nvirkaansa takaisin, mutta hän ei ole tahtonut sitä ottaa. Hän tyytyy\nasemaansa ja iloitsee voitostansa. -- Juho on jo harmaapäinen, ja ei\nmikään ole hänelle sen mieluisempaa työtä, kuin väliaikoina Mikon ja\nAinan lapsien hoitaminen, joihin hän katsoo niin hartaasti ja\nhymysuin. -- Leena on vielä yhtä hilpeä kuin ennenkin, ja kun hänelle\nvaan tulee Juhon kanssa puhe Mikosta, toistaa Leena taas nuo niin usein\nlausumansa sanat: \"enkö minä sitä sanonut sulle, isä kulta!\"\n\n\n\n"]