Novelleja

NOVELLEJA

Kirj.

Marja Salmela

Porvoossa, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1934.

SISÄLLYS:

Leipää. Appi-isä. "Suuri todistajien joukko." Antonio Salernin leski. Kaksi rinnakkaistarinaa. "Miksi minä lähdin?" Kosto. Kulkija.

LEIPÄÄ.

Hänen nimensä oli Pjort. Nyt häntä sanotaan Petteriksi.

Petter asuu pienessä ullakkohuoneessa vihanneskauppias Schmidtmeyerin luona.

Huone on oikeastaan aiottu ruokasäiliöksi. Se on pituudeltaan vähän päälle kaksi metriä ja leveydeltään metri ja kuusikymmentä. Siinä on lavitsan tapainen vuode, sen päällä olkia ja niitä peittämässä karkea vaate. Vieressä on Petterin kokoonkyhäämä tuoli, jota käytetään sekä tuolina että pöytänä. Seinään on lyöty muutamia nauloja niihin vaatteita ripustaa. Muuta huoneessa ei olekaan.

Mutta Petter on tyytyväinen. Tällaista komeroa ei kukaan tahdo vuokrata, eikä perhekään tarvitse sitä säiliöksi. Sentakia Petter saa huoneensa kuin kaupantekijäisiksi, hätien pienen rahapalkkansa siitä pienenemättä. Ja se on hänelle pääasia.

Huone on lisäksi siitä hyvä, että se pysyy lämpimänä lämmittämättä. Se on navetan yläpuolella ja lattiassa on aukko, joka tavallisesti on tukossa, mutta jonka pakkaspäivinä voi avata.

Petter saa siten lämmönkin ilmaiseksi.

Elatukseenkaan ei kulu paljoa. Varhaisesta aamusta myöhäiseen iltaan asti Petter työntää kauppias Schmidtmeyerin raskaita vihannesrattaita talosta taloon läheisessä esikaupungissa. Hänen päivärahansa on sen mukainen, mitä hän saa myydyksi. Sen takia hän koettaa parastaan.

Petter onkin aina hyvissä väleissä ostajien kanssa ja saa tavallisesti tavarat hyvin kaupaksi. Tästä hyvillään isäntä viskaa hänelle mielellään tähteeksi jäänyttä hylkytavaraa syötäväksi. Näin ei elatuskaan maksa hänelle paljoa. Ja siksi hänen säästönsä kasvavat.

Petterillä on pieni nahkapussi, jota hän aina kantaa rinnallaan karhean paitansa alla. Siinä hän säilyttää rahansa. Kun hän saa kootuksi kymmenen markkaa, hän vaihtaa pikkurahat seteliksi. Ja kun säästöt kasvavat, hän vaihtaa pienemmän setelin suurempaan. Siten ei rahapussi paidan alla koskaan kasva huomattavan suureksi. Vaihdos toimitetaan aina Petterin hoitaessa isäntänsä asioita, joten kukaan ei huomaa hänellä itsellään olevan rahaa.

Petter säästää säästämistään. Säästöjen lisääntymiseen keskittyy hänen elämänsä koko harrastus. Mutta ei hän sittenkään elä säästääkseen. Hän säästää elääkseen. Hän tahtoo kerrankin päästä käsiksi leipään niin lujasti, ettei sitä kukaan enää saa häneltä riistetyksi. Ja hän tuntee keinonkin, jonka avulla hän voi päästä toiveittensa perille. Kaupungin laidassa, etäällä vilkasliikkeisistä, tiheään ahdetuista kaduista kohoaa kaksikerroksinen, puutarhan ympäröimä talo. Sen ikkunat ovat kesäisin auki ja tuuli leyhyttelee usein valkoisia ikkunaverhoja. Puutarhassa on korkeita puita ja kauniita nurmikenttiä. Istuinpaikkoja siellä myöskin on, monenlaisia ja hauskoja. Talon asukkaina on vanhoja ukkoja, josta toiset loikoilevat aurinkoisella nurmikolla, toiset istuskelevat puiden siimeksessä. Muutamia kuljetetaan pyörätuoleissa.

Petter on niin usein katsellut tätä kaikkea, että osaa sen kuin ulkoa. Kun hän vain ummistaa silmänsä, hän näkee sen edessään: iloisen valkoisen talon päivänpaisteisella mäentörmällä, puutarha ympärillä ja puutarhassa ukkoja, myhähteleviä, osaansa tyytyväisiä ukkoja...

Petter on monesti puhutellut noita ukkoja. Hän tietää, että he todella ovat tyytyväisiä ja että heidän on hyvä olla. He asuvat kaksittain iloisissa, hauskoissa huoneissa. He käyvät valmiiksi katetun pöydän ääreen ja syövät ateriansa tuntematta huolta huomisesta, tietoisina siitä, että he saavat olla täällä ja nauttia tätä hyvyyttä niin kauan kuin elävät.

Petter on hankkinut tiedot siitäkin, kuka ja miten voi päästä tuon kodin asukiksi.

Laitos on lahjoitettu koti, johon 70 vuotta täyttäneet, paikkakunnalla syntyneet ja kodittomat vanhukset erinäisin ehdoin pääsevät kokonaan ilmaiseksi. Mutta muutkin kuin paikkakuntalaiset voivat päästä siitä osallisiksi, kunhan ensin maksavat kolmesataa markkaa pääsyrahana, joka oikeuttaa heidät elämän loppuun asti nauttimaan kodin eduista.

Tätä varten Petter säästää.

Kun hän pimeässä komerossaan laskeutuu kovalle vuoteelleen siinä oikoakseen väsymyksen ja vanhuuden kangistamia jäseniään, hän ajattelee sitä aikaa, jolloin hän laskeutuu levolle lämpimässä ja hauskassa huoneessa, pehmoiselle tilalle. Kun hän likaiselta käärepaperilta syö kovaa leipäänsä ja vihannesjätteitä, joita Schmidtmeyer on hänelle pistänyt, hän kuvittelee mielessään, että hän pian istuu pitkässä pöydässä, jolla keittokupit höyryävät ja lämmin, rasvainen ruoka valuu kuin hyvää tekevä voide vanhaan ruumiiseen.

Ja kun hän kerran istuu siinä, silloin hän ei ainoastaan ole saanut sitä, mitä ei koskaan ennen ole suotu: huolettomia päiviä, silloin hän myöskin saa maistaa kauan himoitsemaansa kostoa.

Leipä on pitkin hänen elämäänsä kiusannut ja pettänyt häntä. Sen takia tahtoo hän kerrankin päästä siitä riippumattomaksi. Tämä on kosto, jota hän on himoinnut. Ja tämän vuoksi hän laskee usein säästöjään.

Kun hän istuu komerossaan ja vaivalla kootut rahat yksitellen ja hitaasti putoilevat hänen sormiensa lomitse nahkaiseen rahapussiin, hänen mieleensä palaa se kylmä, ummehtunut kellarikerroksen huone, josta hänen elämänsä ensi muistot ovat kotoisin. Äiti oli pesijätär. Hän oli poissa varhaisesta aamusta myöhäiseen iltaan asti. Välistä poika jäi naapurien huostaan, välistä äiti otti hänet mukaansa suureen pesutupaan. Mutta sattui niinkin, että äiti meni pois ja sitoi pojan kiinni sängynjalkaan. Viereen hän asetti muutamia puupalikoita leluksi, vesikupin ja leipäpalasen.

Leipää oli vähän ja äiti viipyi kauan poissa. Poika itki, repi ja rimpuili päästäkseen irti. Ei päässyt. Kun äiti vihdoinkin tuli, hänellä oli mukanaan leipää, hyvää, pehmeätä leipää, jossa oli voita päällä. Hän kurotti sitä jo ovelta itkevälle lapselle. Se oli sovitusuhri.

Poikaan juurtui se ajatus, että äiti koko päivän oli ollut tuota leipää hakemassa. Leivän takia oli siis pojasta tehty vanki. Leipä oli ollut syynä kaikkiin hänen kärsimyksiinsä. Sen takia hän vihasi sitä yhtä kiihkeästi kuin sitä himoitsi.

Himo ja viha kiihtyivät kumpikin sen tapahtuman jälkeen, joka muodostui ratkaisevaksi hänen elämässään. Hän muisti sen aina yhtä selvästi kuin edellisen päivän. Usein, kun hän istui komerossaan laskemassa rahojaan, hänestä tuntui siltä kuin kaikki vasta olisi ollut tapahtumassa.

On purevan kylmä pakkaspäivä. Hän seisoo kadulla leipomon edustalla. Hän on pieni. Hänen on sekä vilu että nälkä. Äiti tulee pian kotiin, sen hän tietää, ja äiti tuo ruokaa.

Mutta odottaessaan hän ravitsee katseitaan leipomon tarjoilupöydälle pinotuilla herkuilla. Lasilautasella on sokeririnkeleitä, toisella piparikakkuja, kolmannella pyörylöitä, joissa on marjahilloa päällä.

Hän on niin kauan syönyt näitä nälkäisin katsein, että jo luulisi itse asiassa olevansa niitä syömässä, jolleivät nälkä ja vilu muistuttaisi hänelle asian todellista laitaa.

Pieni tyttö ja poika kääntyivät samassa kadulta myymälään. He ostavat kauniita, sokerilla päällystettyjä kakkuja ja syövät niitä. Nälkä kurnii Petterin suolissa, vilu puistattaa.

Petterin käsi sukeltaa nutun taskuun. Siinä on 5-kopeekan raha. Hän hypistelee sitä. Se on äidin. Mutta jos – uskaltaisi...?

Samassa tulee neljä poikaa nauraen ja puhellen leipomon ovelle. Nyt, nyt, heidän sakissaan! Petter pujahti sisään. Pojat ostavat leivoksia. Petterkin työntää rahansa pöydälle ja saa saatavansa. Mutta se sulaa hänen suussaan kuin lumi lämpöiseen veteen. Vasta se on saatu, kun siitä ei enää ole jälkeäkään.

Toiset pojat ostavat enemmän. Enemmän vaatii Petterin vatsakin.

Tarjoilupöydällä, aivan lähellä reunaa on kaunis rusinakakku. Se ei ole aivan pieni. Siitä lähtisi ehkä nälkäkin.

Petter pyyhkäisee sen taskuunsa ja koettaa livahtaa myymälästä. Mutta myyjä on huomannut hänet ja käy kiinni käsivarteen.

"Vai sellainen! Tulet varastamaan!" Kakku kaivetaan esille taskusta, ja itku kurkussa, evästettynä ankarin sanoin, Petter passitetaan ulos, kadulle, missä hän vilusta väristen pysähtyy odottamaan äitiä.

Tämä tapahtuma ei ole painunut Petterin mieleen vain haikeana muistona, vaan siksi, että sen seuraukset tuntuivat kauaksi koko hänen tulevaisuuteensa. Myymälässä olleet pojat näkivät hänet kerran hänen leikkiessään oman kadun varrella asuvien poikien kanssa. "Pullavaras, pullavaras, onko sulla nälkä"? niin hänelle siitä pitäen huudettiin, kohta kun hän vain näyttäytyi kadulla. Sormet nousivat häntä osoittelemaan, ja koko poikaparvi rähähti nauruun.

Sen jälkeen Petter kävi ihmisaraksi ja rupesi vihaamaan leipää entistä enemmän. Sitä oli olemassa muille, ei hänelle. Häntä se vain kiusasi ja kompastutti. Siksi hän sitä vihasi.

Kaikkein tuhoisimmin se kuitenkin vaikutti hänen elämäänsä, kun hän kolmentoista vanhana oli päässyt juoksupojaksi kauppiaalle.

Alussa kaikki kävi hyvin. Mutta sitten katosi kauppiaan laatikosta kaksikymmentä ruplaa. Myymälässä oli nuori apulainen, joka kertoi olleensa myymälässä silloin, kun Petter pikku poikana varasti leipomosta pullan. Tämä asia vedettiin nyt esiin. Petter vakuutti syyttömyyttään, mutta häntä ei uskottu. Varhain varkaaksi oppinut oli tietysti taitava ammatissaan. Ja taitava oli rahavaras ollut. Sen takia Petter ajettiin pois paikastaan.

Vaikea oli tämän jälkeen saada paikkaa, ja vielä vaikeampi siinä pysyä. Maine kiersi aina, joko Petterin edellä tai hänen jäljessään, tehden kerran toisensa perästä hänen aikeensa ja toiveensa tyhjiksi.

Leipä teki hänet pakolaiseksi hänen omassa maassaan. Siksi hänen täytyi lähteä etsimään sitä sieltä, minne hänen maineensa ei kiertänyt hänen jäljessään.

Mutta vieraallakin maalla onni oli hänelle vastainen. Kerran hän kuitenkin sai kootuksi parisataa markkaa. Niillä hän aikoi elää ja etsiä jotakin edullista työtä. Hänen oli näihin asti täytynyt tyytyä siihen, mitä vain sai. Nälkä, vilu ja ahtaat olot olivat uskollisesti seuranneet häntä lapsuudeniästä kellarikerroksesta miehuudeniän puoliväliin. Hänen oli ollut pakko tyytyä raskaaseen ja huonopalkkaiseen työhön. Mutta nyt, kun hän kaikesta huolimatta oli saanut kootuksi säästöjä, hän tahtoi päästä puutteesta. Hän tahtoi syödä kyllikseen, nukkua hyvällä vuoteella ja etsiä niin hyvin palkattua työtä, että saisi vanhuutensa turvatuksi.

Nämä rohkeat aikeet mielessään hän lähti kaupungista, jossa oli saanut tilapäistä työtä, ja päätti lähteä Itä-Saksasta länteen päin parempien päivien hakuun.

Tällä matkalla häneltä varastettiin yöpaikassa kaikki hänen rahansa.

Leipä oli taaskin pitänyt häntä narrinaan, juoksuttanut jäljessään, houkutellut ja lupaillut. Petter oli uskonut, oli tavoitellen juossut sen perässä, mutta huomannut yrityksensä yhtä mahdottomiksi kuin taivaanrantaa tavoittelevan lapsen. Sen vuoksi hän himoitsi kostoa. Ja hän tiesi, että kun hän kerran istuu noiden tyytyväisten vanhusten joukossa, valkoisessa talossa, päivänpaisteisella kummulla, silloin ei leipä häntä enää pakene. Silloin hän on saavuttanut voiton elämänsä suuressa taistelussa ja nauttii voiton suloista rauhaa.

Tätä kaikkea Petter ajattelee työntäessään Schmidtmeyerin raskaita rattaita talosta taloon.

Hän kulkee ohi ukkokodin, pysähtyy portille ja tarjoilee tavaroitaan. Emännöitsijä, yllä valkoinen talouspuku tulee tekemään kauppaa. Ukot istuvat päivänpaisteessa ja myhähtelevät. He nyykäyttävät päätään Petterille, ja hänestä tuntuu aivan siltä kuin he kysyisivät: "Etkö sinä jo pian tule?"

"Pian, pian", vakuuttaa Petter itsekseen ja työntää rattaitaan eteenpäin. Kaksikymmentä markkaa hänellä on saamista isännältä. Kun se on saatu, on määrä täynnä. Muutamia markkoja puuttuu tosin, mutta ne hän saa ansaituksi sillä aikaa kuin hänen pyyntökirjansa on johtokunnalla. Se kestää aina jonkin aikaa. Sen hän tietää. Hän on ottanut selkoa kaikesta. – Paras on laittaa paperit kuntoon niin pian kuin suinkin. Ehkä hän sitten jo viettää jouluaan suuressa, valoisassa huoneessa, jossa kauniisti katetulta pöydältä syö höyryävää joulupuuroa.

Petterin sisintä hivelee. Tuntuu kuin valkea joulupuuro jo kiertäisi sisälmyksissä täyttävänä ja hyvää tekevänä.

Kun nyt vain löytyisi henkilö, joka ottaisi ajaakseen hänen asiaansa! Tietysti riippuu onnistuminen siitäkin, kuinka sitä ajetaan. Eikä ole sanottu, että Schmidtmeyer valvoisi Petterin parasta niin innokkaasti kuin suotavaa olisi.

Mutta jos se ystävällinen vanha neiti, joka asuu lähellä ukkokotia, tahtoisi auttaa Petteriä? Hän on välistä tarjonnut Petterille kahvia. Hän näkyy olevan hyvä ja hyväntahtoinen. Jos hän...?

Petter pysähdyttää rattaansa neidin portille. Jos onni nyt oikein potkaisisi, hän voisi heti kysäistä. Olisipahan sitten sekin asia selvillä.

Petterin kasvot kirkastuivat samassa. Hän näkee neidin puutarhan lehtimajassa parhaillaan juomassa iltapäiväkahviaan. Ja eikös tämä nyt viittaakin luokseen!

Petter on hämillään hyvästä mielestä ja jännityksestä. Käsi tutisee tarttuessaan kahvikuppiin ja polvet tahtovat notkahdella. Neiti huomaa sen ja kysäisee, eikö Petter jo ole liian vanha ja väsynyt työntääkseen raskaita vihannesrattaita.

Siitä on mainio päästä alkuun. Oikeassahan neiti on. Ja hänellä, Petterillä, onkin nyt rohkeat tuumat. Mutta kun ei hänessä ole miestä itse pitämään huolta kaikesta, hän pyytäisi apua.

Neidin silmät paistavat yhtä ystävällisen lämpimästi kuin parhaillaan keskikesän aurinko. Hän kertoo kuuluvansa kodin johtokuntaan. Tietysti hän mielellään toimittaa paikan vanhalle vihannesten-kuljettajalle.

Petterin viimeinenkin huoli on nyt poistunut. Rattaat eivät ole koskaan olleet hänestä niin kepeät kuin tänä iltana, ja yöllä hän jo viettää joulua ukkokodissa. Huone on suuri ja valaistu kuin kirkko jouluaamuna. Valkoinen joulupuuro lähettää lämmintä höyryään kattoa kohden ja pöydälle on pinottu joululeipiä korkeihin kasoihin. Leipä, leipä on vihdoinkin joutunut hänen omakseen. Onni on viime taipalella kääntynyt hänelle myötäiseksi, ja nyt on voitto hänen.

Petter herää juhlatuulella. Hän kolistelee alas navetan ullakolta, hakee käsirattaat talon nurkalta ja työntää ne puutarhanportille, jossa tavarat tavallisesti kuormataan rattaille.

Puutarhassa ei näy ketään. Se on Petteristä outoa. Mutta ehkäpä isäntä on tavattavissa huoneessaan. Siellä sopii nyt pyytää niitä saatavina olevia kahtakymmentä markkaakin.

Petterille tulee kiire. Hänestä tuntuu siltä kuin joka askel veisi häntä yhä lähemmä kaikkea sitä, mitä hän vasta näki unissaan.

Paitahihasillaan tulee Schmidtmeyer itse vastaan talonsa kynnyksellä:

"Petter, tänään sinä et lähdekään tavanmukaiselle kiertomatkallesi. Pitempi tulee nyt tehtäväksi."

Petter tuijottaa sanattomana isäntäänsä. Mitä tämä merkitsee? Sanotaanko hänet irti monivuotisen, vähäpalkkaisen raatamisen jälkeen? Viskataanko hänet nurkkaan kuin vanha kulunut vaateriekale, jota ei enää tarvita?

Ensi hetkenä tuntuu siltä, kuin hän olisi saanut iskun vasten silmiä, iskun sellaisen, että päätä huimaa. Sitten hänessä herää voitonriemuinen ja ylpeä ajatus. Tämä ei enää merkitse mitään. Rahat ovat koossa. Johtokunnan jäsen ajaa hänen asiaansa. Uupuvat markat hän saa vaikka kiven kolosta. Ei mikään saa häntä enää säikkymään. Voitto on hänen.

"Petter", – isäntä puhelee, – "sinulla on vielä vähän saamista. Tuossa on!" Hän viskaa setelit pöytään. "Ota ja ala lähteä. Sota on ovella."

Petter tuijottaa yhä isäntään. Hän ei ymmärrä hitustakaan kaikesta tästä. Jos toiset käyvät sotaa, niin käykööt! Mitä se häneen kuuluu? Hän menee ukkokotiin, ja siellä on rauhallista.

Vai voisikohan sota ulottua sinnekin asti? Ensi kertaa vavahduttaa omituinen pelontunne Petterin mieltä.

Mitä, jos koko se kaunis tulevaisuuskoti, jota hän on pala palalta rakentanut itselleen, luhistuisi vielä viime hetkessä?

"Mitä sinä siinä mulkoilet? Ota rahasi, tai minä otan ne. Ja pois maasta ...!"

"Minne?" saa Petter vihdoin kysäistyksi. "Kotiisi, Venäjälle, etkö ymmärrä! Eikö Saksa tarpeeksi kauan ole sinua elättänyt?"

Pala palalta totuus selvenee Petterille, selvenee kovana, murskaavana todellisuutena. Hän ei enää osaa ajatella eikä tahtoa mitään. Hän ei ole tietoinen muusta kuin siitä, että hän on joutunut tappiolle taistelussaan juuri silloin, kun voitto hymyilevän kauniina kangasti hänen silmiensä edessä. Hänet on lyöty niin kokonaan ja perinpohjin, ettei hän enää koskaan siitä nouse eikä yritäkään nousta.

Puutuneena, tylsänä Petter antaa ihmisvirran kuljettaa itseään eteenpäin. Kokoonlyyhistyneenä istuu hän junassa vaununnurkassa toisten sinne tunkemana. Hän hoippuu kuin humaltunut lautalle, jonne muut menevät. Väentungoksessa häntä ei kukaan huomaa. Hän tuntee omituista pahoinvointia, sellaista, joka muistuttaa hänelle tuttua tunnetta: nälkää. Silloin hän aina ummistaa silmänsä ja koettaa nukkua.

Näin hän on matkustanut läpi koko Ruotsin Malmöstä Luulajaan asti. Ollaan jo Suomen puolella, kun Petterin vierustoverit rupeavat arvelemaan, ettei vanhus varmaankaan ole syönyt mitään pitkiin aikoihin.

"Tulkaa ulos", sanovat he hänelle eräällä asemalla. "Täällä annetaan ruokaa ilmaiseksi."

Petter seuraa heitä ajattelematta, näkemättä ja kuulematta. Mutta tultua ulos vaunusta on kuin hänen silmänsä yht'äkkiä revähtäisivät auki. Hän näkee leipää, leipää, minne katsookin. Voileipä on voileivän vieressä pitkässä, loppumattomassa jonossa.

"Tässä on, syökää! Niitä annetaan ilmaiseksi." Mies ojentaa Petterille voileivän ja Petter tarttuu siihen, haukkaa, nielaisee, ottaa sitten toisen, kolmannen, ja kohta neljännen...

Ihmiset katsovat häneen ihmeissään. Toiset nauravat, toisille tulee vedet silmiin. – "Tuo ei ole nähnyt ruokaa pitkiin aikoihin", sanoo joku ohikulkija.

Petter ei näe eikä kuule mitään. Hän vain syö. Pää tutisee, kädet vapisevat ja pitkä aaltoileva parta nytkähtelee.

Hän syö, syö kuin vihollistansa.

Pari tuntia myöhemmin kannetaan vanhus paareilla pois junasta.

"Taisi nälkiintyneenä syödä liian paljon", sanoo eräs matkustaja. "Nyt vievät sairaalaan."

"Ohhoh, vanhaa miestä", jatkaa siihen toinen. "Jaksaneeko enää toipua?"

Petter makaa liikahtamatta paareilla. Hän ei enää jaksa ajatella mitään. Leipä on vielä kerran ja viimeisen nujertanut hänet voimattomaksi siinä kovassa taistelussa, jota hän pitkin elämäänsä on käynyt.

APPI-ISÄ.

Prefekti Hilmer työnsi kiinni salalaatikon, jossa hän säilytti tärkeimpiä, virka-asioita koskevia papereitaan, lukitsi sen ja pisti avaimen taskuunsa. Sitten hän siirsi paikoilleen laudakon, joka kokonaan kätki virkahuoneen seinään sovitetun laatikon. Näin tehtyään hän haki hattunsa ja keppinsä naulasta huoneen nurkasta ja loi vielä viimeiseksi tutkivan silmäyksen pitkin huonetta ikään kuin muistutellakseen, oliko mahdollisesti unohtanut jotakin.

Päästyään tyydytyksekseen varmuuteen, että kaikki oli kunnossa, hän painoi sähkökellon nappulaa. Miltei samassa hetkessä, jolloin käsi kosketti kelloa, ovi avautui, ja salapoliisi Seller, prefektin lähin käskyläinen ja uskottu mies, astui huoneeseen.

"Seller, tiedätte, että olen ottanut viikon loman. Tahtoisin olla rauhassa perheeni keskuudessa."

Seller kumarsi.

"Toivon, ettei mikään teitä häiritse, herra prefekti. Ja uskallanko lisätä: Toivon voivani kertoa hyviä uutisia teidän palatessanne."

"Luulette, että teillä silloin on huijarimme satimessa. Kunpa vain jäljet eivät pettäisi nyt kuten tähänkin asti! Toden totta, en haluaisi lomaa, ennen kuin tämä asia on selvillä, jolleivät perheolot nyt juuri vaatisi minua olemaan kotona. Tyttäreni täyttää muutaman päivän perästä kahdeksantoista vuotta. Aiomme viettää sitä päivää tavallista suurempana juhlana. Ja muutkin asianhaarat vaativat minua muistamaan, että olen perheenisä enkä vain virkamies."

"Voitte täydellisesti luottaa minuun, herra prefekti."

"Sen tiedän. Muuten en voisikaan nyt juuri riistäytyä irti. Jos sattuu jotakin erikoista, saan tietysti tiedon siitä. Kotini ovet avautuvat teille minä hetkenä ja mihin aikaan hyvänsä. Sen tiedätte."

Kumartaen Seller vastasi esimiehensä hymyilyyn, avasi virastohuoneen oven ja vastasi jäähyväisiin toistamalla tavanmukaisen "näkemiin". Sitten kumpikin kääntyi taholleen. Seller palasi työhönsä, prefekti laskeutui virastonsa portaita kadulle.

Häntä ei tänään, niin kuin tavallisesti, haluttanut ajaa kotiin. Hän tahtoi saada rauhassa selvitellä ajatuksiaan eikä hänestä mikään ollut niin hyvä apukeino siihen kuin kävely yksinäisyydessä, vapaana kaikesta hätyyttävästä kiireestä.

Ensimmäisessä kadunkulmauksessa hän sen vuoksi käänsi selkänsä kaupungin keskustalle ja asteli hetken kuluttua siimeikästä, huvilakaupunkiin johtavaa bulevardia.

Hän asteli hitaasti ja ajatuksiinsa vaipuneena. Hän oli viime aikoina joutunut kokemaan jotakin tähän asti hänelle vallan tuntematonta. Ne kaksi eri maailmaa, joissa hän vuoroin eli ja jotka rikastuttivat hänen elämäänsä erilaisuudellaan pitäen sekä häntä että toisiaan tasapainossa, olivat nyt ensi kertaa joutuneet toinen toisensa tielle. Virasto ja koti eivät ennen olleet tehneet toisilleen haittaa. Päinvastoin. Suuren erilaisuutensa ansiosta ne olivat lisänneet sekä omaa että toinen toistensa arvoa. Tyhjyys olisi ollut tuntuva, jolleivät ne kumpikin olisi olleet olemassa juuri sellaisina kuin olivat.

Prefekti Hilmer pyyhkäisi miettivänä partaansa. Hänen täytyi myöntää, että hän yleensä oli maailman onnellisimpia ihmisiä. Joka aamu, kun hän – tapansa mukaan ensin otettuaan virkistävän kylvyn – astui kotinsa suureen, valoisaan ruokasaliin, valtasi hyvänolon tunne hänet jo ensi näkemällä. Pöytää peitti häikäisevän valkoinen, aina puhdas liina. Hunaja ja marjahillo kristallimaljoissaan, höyryävä kahvi ja tuoksuvat, tavallisesti talon emännän omat leipomat vehnäpyörykät lisäsivät sekä hyväntuntemusta että ruokahalua. – Kun Anselma sitten vielä kiepsahti isän polvelle ja äiti asettui viereen, äiti, joka nauroi ja laverteli kuin iloinen lapsi ja jolla vielä oli jäljellä nuoruutensa ihastuttavat hymykuopat, niin oliko ihme, jos prefekti Hilmer tunsi olevansa onnellinen perheenisä?

Mutta hän nautti yhtä suuresti, kun hän pari tuntia myöhemmin saapui virastoonsa keskikaupungille.

Hän oli toistakymmentä vuotta ollut suurkaupungin poliisiviraston rikosasiain prefektinä, ja koko tänä aikana oli työ ollut hänelle, ei ainoastaan toimeentulon, vaan myöskin nautinnon lähteenä. Hän rakasti niitä kirjavia ihmiskohtaloita ja niitä sotkuksista selvitettäviä vyyhtejä, joita työ hänen eteensä asetti. Kun hän aamuisin avatessaan virastonsa oven näki pöydälle kerääntyneen kasan tärkeitä papereita ja vastaanotti ilmoituksia monista odottavista, joilla ehkä oli jännittäviä ja tärkeitä tiedonantoja, sai hyväntuntemus hänet taaskin valtoihinsa. Katse jännittyi. Käsi tarttui papereihin, ajatus asioihin. Ja työtä höysti nautintoa tuottava työnilo.

Prefekti Hilmer siveli taaskin partaansa. "Mallikelpoinen virkamies", "erinomainen, onnellinen ja herttainen perheenisä", sellaisiin arvosteluihin hän oli tottunut. Eikä ne hänestä väärään osuneetkaan. Hän tiesi itsekin, että hän sekä virassaan että kodissaan oli hyvin paikkansa täyttävä, onnellinen ja tyydytystä tunteva mies.

Mutta yhtä hyvin kuin hän viihtyi niissä kahdessa eri maailmassaan, yhtä tarkasti hän oli näihin asti osannut pitää ne erillään toisistaan. Kun hän avasi virastonsa oven, hän jätti puolison ja isän ulkopuolelle. Kun hän tahtoi nauttia omaistensa piirissä, hän hääti virkamiehen kauaksi.

Ainoastaan joskus, jos virastossa sattui erityisen jännittäviä asioita, tahtoivat ajatukset kodinkin piiristä käydä selvitettävään pulmaan käsiksi, mutta pieninkin tyytymättömyyden ilmaus talon naisten puolelta sai aina perheenisän muistamaan velvollisuutensa.

Näin olivat sekä virka että koti tähän asti saaneet osansa, toisen enemmän kuin toisenkaan siitä kärsimättä. Mutta nyt ne olivat yht'äkkiä kiusallisella tavalla kiertyneet toistensa tielle.

Asia oli saanut alkunsa sinä päivänä, jolloin prefekti Hilmer ensi kertaa sai käsiinsä tuon nuoren, mutta rohkean huijarin valokuvan. Sinä päivänä etsintä varsinaisesti alkoi. Ja asia oli sekä tärkeä että vaikea, semminkin kun asianomainen oli ainoassa saatavana olevassa valokuvassa valepuvussa, jossa hän edellisenä talvena oli esiintynyt Italiassa.

Virkamies seurasi sinä iltana prefekti Hilmeriä kotiin asti. Mutta pitipä Anselman sinä iltana juuri asettua isän polvelle kuiskaamaan hänelle korvaan omia sydämensalaisuuksiaan.

Anselma oli ollut huviretkellä Meissenissä yhdessä hyvän ystävänsä Lilly Reimersin kanssa. Matkalla he olivat tutustuneet kovin kohteliaaseen ja hauskaan nuoreen herraan. Sen jälkeen he olivat "sattumalta" yhdyttäneet hänet monta kertaa, ja herra Hief oli nyt käynyt Lillyn kodissakin. Anselmakin olisi mielellään pyytänyt häntä luokseen, mutta ei ollut uskaltanut ennen – isän takia. Mutta tänään herra Hief oli saattanut häntä pitkän matkaa ja puhunut sellaista, jota ei koskaan ennen, ja sen tähden Anselman suorastaan täytyi pyytää häntä isän ja äidin puheille.

Monien pyytämisten perästä hän oli vihdoinkin luvannut tulla huomenna. Mutta hän oli kovin ujo ja arka, sen takia täytyi isän luvata olla oikein ystävällinen hänelle.

Prefekti Hilmer huokasi. Olisi Anselma vain tiennyt, miten sopimattomaan aikaan hänen rakkausasiansa sattuivat! Mutta tiedusteliko rakkaus sopivinta vastaanottoaikaa? – Ei tarvinnut ajatella muuta kuin omaa nuoruuttaan. Tenttikiireet olivat hänelläkin pahimmillaan, kun Sofie Pormplynin hymykuopat ja helisevä nauru tulivat ajatuksia sotkemaan.

Mutta kuluttavia olivat nämä kaksi viime kuukautta olleet: virastossa paljon mieltäjännittävää tuon huijarin vuoksi, josta ei saatu selvää, kotona Anselman asiat.

Ensin oli täytynyt suostua salakihlaukseen, nyt ei sekään enää tyydyttänyt. Tyttö oli saanut päähänsä, että kihlaus oli julkaistava hänen syntymäpäivänään – ruusujen ollessa kauneimmillaan.

Ensin isä oli pannut jyrkästi vastaan. Mutta jaksoiko sitä ajan pitkään, kun tyttö pyysi ja rukoili?

Anselmalla oli jo kerran ennen ollut pieni seikkailu. Hän oli joutunut kihloihin erään ulkomaalaisen kanssa, joka sitten jätti hänet. Sitä hän sairasti kokonaista puoli vuotta. Nyt vasta hän oli tullut oikein entiselleen. Senkin tähden oli vaikeaa jyrkästi vastustaa hänen pyyntöään. Mutta raskasta oli suostuakin. Molemmat olivat vielä kovin nuoria. Ja sulhanen tuntui aivan yhtä kehittymättömältä kuin Anselmakin.

Siitä asti, jolloin Edgar Hief oli alkanut seurustella perheessä, oli prefekti Hilmer koettanut tutkimalla tutkia tulevan vävypoikansa luonnetta. Mutta tulos oli ollut huononpuoleinen. Hän ei oikeastaan ollut selvillä muusta kuin miehen ulkoasusta. Ja se oli nuhteeton. Puku ja viikset olivat aina huomattavan huolellisesti hoidetut. Kasvonpiirteet olivat säännölliset, hipiä silmäänpistävän hieno, punainen ja valkoinen.

Edgarin siniset silmät olivat Anselman vakuutusten mukaan kauniit kuin taivas, jonka väriä ne kuvastivat, mutta niiden kauneutta näyteltiin säästävästi muille. Katse oli enimmäkseen joko kiintynyt Anselmaan tai luotu alas. "Ujoudesta", sanoi Anselma.

Prefekti Hilmer huokasi.

Vasta muodostumassa olevasta luonteesta ei tietystikään voinut saada sen selvempää kuvaa kuin lapsesta, joka valokuvattaessa liikahti. Ääriviivoja ei voinut oppia tuntemaan, kun ei varmoja ääriviivoja vielä ollut. Tällä hän oli koettanut lohduttaa itseään.

Kodin portti pysähdytti samassa prefektin. Punahiekkainen, huvilaan johtava käytävä oli koristellen haravoitu. Käytävän molemmin puolin tuoksuivat upeat runkoruusut, ja nurmikentälle sijoitettujen agavien ja araukaarioiden lehdillä kimaltelivat niihin vasta ruiskutetun veden pisarat kirkkaina kuin kastehelmet.

Mutta tänään ei prefekti Hilmer voinut nauttia kotinsa kauneudesta. Hän ei edes jouduttanut askeliaan, vaikka näki vaimonsa kuistin ovella innokkaasti viittaavan häntä tulemaan.

Rouva Hilmerillä oli mielessä kihlajaiskakut ja tulevat kapiot, ihmisten hämmästys ja seurapiirin arvostelu. Hänen täytyi saada kevennellä sydäntään.

Samassa kuin isä astui ovesta sisään, kiepsahti Anselmakin hänen käsipuoleensa. Kihlajaispuku oli vast'ikään tullut ompelijattarelta. Isän täytyi välttämättä tulla sitä katsomaan.

"On teilläkin asioita mielessä!"

"Niinkuin sinullakin, isä! Meillä on vain hauskempaa ajateltavaa kuin sinulla."

"Mistäs tiedät, vaikka minä olisin ajatellut jotakin hyvinkin hauskaa – esimerkiksi sinun Edgariasi?"

"Oh, isä!" – Anselma irroitti korvalehtensä isän nipistyksestä. "Minä pahoin pelkään, että sinä ajattelit sitä nuorta huijaria, josta kerran rupesit Edgarillekin puhumaan."

"Vaikk'ei sinun herra sulhasesi suvainnut olla hänestä huvitettu, ei edes vaikka kerroin peukalonjäljestä, joka meidän on onnistunut saada."

"Mitäs Edgar sellaisista!" – Anselma pyörähdytti isää kerran ympäri kuin pyörähdyttääkseen ajatuksetkin hyvälle tolalle.

"Niillä on viehätyksensä, suurikin viehätyksensä, vaikk'et sinä sitä ymmärrä. Mutta Edgar on mies, ja hänen pitäisi ymmärtää. – Minusta on varsin kunnioitettavaa, että hän, vaikk'ei itse ole varakas, koettaa pyrkiä eteenpäin, vaurastua ja oppia. Mutta tarvitaan muutakin kuin hyviä aikeita. Jos näkisin, että hän pystyisi juttelemaan vähän muutakin kuin sinua ja rakkauttaan, voisin ehkä auttaa häntä eteenpäin omalla alallani."

Anselmalle oli tullut kyynelet silmiin. Hän ei ymmärtänyt, miksi isä oli niin kovin vaativa Edgarin suhteen. Se oli varmaan syynä siihenkin, että Edgar viime aikoina oli ollut niin vakava, miltei alakuloinen. Käymäänkään ei hän ollut tullut moneen päivään, eikä ollut luvannutkaan tulla ennen kuin kihlajaispäivänä.

Vai oli ollut vakava, erityisen vakava! Prefekti tuli oikein iloiseksi. Saattoi olla hyväkin merkki.

Isän katse kiintyi perhosenmuotoiseen nauhakoristeeseen Anselman niskassa, solui siitä paljaalle kaulalle, jota korallinauha ympäröi, ja pyyhkäisi sitten kuin hyväillen tytön nuorekasta vartta.

Tuollainen umpustaan vasta puhjennut kukka oli kai sen arvoinen, että sai vähän arvella, ennen kuin sen uskoi vieraan käteen. Se merkitsi jo paljon, ettei isä ollut ajatellut rahallista puolta, vaan oli valmis antamaan nuorelle ja varattomalle, josta appi-isänä ehkä sitten itse saisi huolehtia.

"Isä, sinä et vastaa? Miksi sinä et ole yhtä hyvä Edgarille kuin minulle? Minkä tähden sinä aina vaadit häntä olemaan muuta kuin hän on?" – Anselma puhui itkun alkua äänessä ja puoleksi hyväillen, puoleksi rankaisemalla takoen isän olkapäätä.

"Hyvä lapsi, enhän minä tiedä, minkälainen hän on." Se purkautui kuin hätähuuto. Ja pitkittyvää keskustelua välttääkseen isä vetäytyi omaan huoneeseensa, jossa hän rupesi astelemaan edestakaisin, mittaillen lattiaa hitain ja pitkin askelin.

Tuloksena ajatusten selvittelystä oli, että prefekti Hilmer iltapuolella ajoi tulevan vävypoikansa asuntoon saadakseen rauhassa, vapaana Anselman läsnäolosta, puhella Edgar Hiefin kanssa.

Mutta Edgar ei ollutkaan kotona. Tämä tuntui sitä ikävämmältä, kun asianomainen aina oli sattunut olemaan poissa silloin, kun tuleva appi-isä oli häntä tiedustellut.

Missä mies mahtoi oikeastaan olla? Eihän hänellä ollut mitään määrättyä työtä. Ei hän myöskään vielä ollut päässyt säännöllisen opiskelun alkuun, vaikka oli tullut tänne tietojaan kartuttamaan. Rakkaus ja Anselma olivat panneet kaikki hänen aikeensa nurin.

Sitä ihmeellisempää oli, että hän verraten harvoin kävi kotona tapaamassa Anselmaa, huolimatta siitä, että appivanhemmat kumpikin kohta salakihlauksen jälkeen olivat kehoittaneet häntä pitämään Anselman kotia kuin omanaan. Sitenhän he kaikki paremmin pääsisivät tutustumaan toisiinsa.

Mutta Edgar Hief oli harvanlaisesti käynyt appivanhempiensa kotona. "Siksi, että hän oli niin ujo", selitti Anselma.

Prefekti Hilmeriä rupesi harmittamaan. Miksikähän kaikki tällaiset pikkuasiat nyt tuntuivat niin kiusallisilta? Eihän kihlaus ollut samaa kuin naimisiinmeno. Ja joka tapauksessa: mihin oli suostuttu, siihen oli suostuttu.

Turhan tähden hän kai nyt, niinkuin aikaisemminkin, itseään kiusasi. Häntä oli yhteen aikaan vaivannut sekin ajatus, että suuri vähälahjaisuus mahdollisesti oli syynä Edgar Hiefin ujouteen. Päästäkseen selville tästä hän oli kerran ehdottanut, että he yhdessä pelaisivat shakkia. Ja miten kävikään? Ujona ja arkana, katse enimmäkseen alas luotuna istui Edgar Hief paikallaan ja pelasi, pelasi kerran toisensa jälkeen appi-isänsä häviöön.

Sinä iltana olivat kaikki juhlatuulella, hävinnyt enimmin kaikista.

Yhtä turhia olivat kai muutkin huolet vävypojan suhteen. Ne kirjeetkin, jotka Edgar oli saanut äidiltään ja joita hän oli tullut näyttäneeksi apelleen, olivat itse asiassa olleet mitä parhain suositus hänelle itselleen.

Kaikkea tätä prefekti Hilmer muisteli itsekseen odotellessaan tulossa olevia kihlajaisia. Hän tuli vähitellen tyynelle ja hyvälle mielelle, laski leikkiä Anselman kanssa, oli huvitettu naisten monista ja tuiki tärkeistä hommista sekä valmisteli hiljaisuudessa kaunista kihlajaispuhetta.

Mutta kun hän juhlapäivän edellisenä iltana kolmannen kerran turhaan etsi Edgar Hiefiä tämän asunnosta, hän joutui uudelleen pois tasapainosta.

Yöllä hän näki pahaa unta. Hän oli matkalla virastoonsa. Silloin juoksee yhtäkkiä Seller läähättäen häntä vastaan. – "Herra prefekti, ettekö näe, tuolla hän juoksee! Meidän täytyy saada hänet käsiimme." – Hän ymmärsi kohta, kenestä Seller puhui. Ja hänkin tunsi, että nyt sen täytyy tapahtua, maksoi mitä maksoi. Sen tähden hän, ohjaksista huolehtiva prefekti Hilmer, unohti ylhäisen johtajanasemansa ja lähti juoksemaan kuin toisten käskemä juoksupoika. Hän juoksi kuin henkensä edestä. Ja viimein hän sai kadunkulmauksessa takaa-ajamansa huijarin kiinni. Mutta samassa mies muutti muotoaan. Huijaria ei näkynyt missään. Edgar Hief vain seisoi katse alas luotuna appi-isänsä edessä.

Prefekti Hilmer heräsi tuskanhiki otsallaan. Vastoin tapojaan hän oli pitkin aamua hermostunut ja ärtyisä kaikille, yksin Anselmallekin. Vasta sulhasen tultua hän rauhoittui.

Jos Anselmalla aikaisemmin oli ollut syytä puhua Edgarin vakavuudesta, ei siitä nyt ainakaan näkynyt jälkeäkään. Hän oli kuin onnestaan humaltunut. Hän nauroi, laski leikkiä ja näkyi kokonaan unohtaneen entisen ujoutensa.

Nuorten ilo tempasi isänkin mukaansa. Hän ei voinut kylmänä katsella ainokaisensa onnesta säteileviä kasvoja. Puheen, jota hän oli ajatellut, esitti hän lämpimästi ja lennokkaasti.

Oltiin juuri huutamassa innostunutta "eläköötä" nuorten onnelle, kun prefekti äkkiä tunsi omituista pahoinvointia. Viime päivien jännitys ja sitä seurannut iloinen mielenliikutus oli kai hieman rasittanut.

Kenenkään huomaamatta prefekti vetäytyi huoneeseensa. Täällä hän painui mukavaan englantilaismalliseen lepotuoliinsa jääden siihen pitkäksi aikaa. Hän havahtui vasta kun ovi avautui.

"Seller!" Hän kavahti pystyyn ja tunsi kalpenevansa.

"Luvallanne ja käskystänne, herra prefekti, tulen 'minä hetkenä hyvänsä'. Kerrottavani ovat yhtä hauskoja kuin hämmästyttäviä."

"Mi-tä te oike-astaan?"

"Ette voi hyvin, herra prefekti. Olette aivan kalpea ja kätenne vapisee."

"Ei, ei! Kertokaa vain!"

"Jos käskette, teen sen pian. – Eilen vihdoinkin pääsin selville kaikesta. Seurasin miestä, kunnes hän tuli asuntoonsa, toimitin sitten uskotut vartijat yöksi asunnon ympärille ja käskin aamulla seuraamaan häntä, minne ikinä hän lähtisi. Kuvitelkaa itse mielessänne hämmästystäni, kun minulle tuodaan sana, että otus on varmassa satimessa – täällä teidän talossanne!"

Seller kavahtaa äkkiä pystyyn. Hän kuulee omituista korahtavaa ääntä ja näkee esimiehensä kalveten painuvan tuolin selustaa vasten.

Saatuaan prefektin makaavaan asentoon Seller rupeaa hautomaan hänen ohimoitaan veteen kastetulla nenäliinallaan.

Salista kuuluu naurua ja iloisia huudahduksia, sitten raikkaat "eläköön Anselma Hilmer", "eläköön Edgar Hief".

Kun prefekti Hilmer hitaasti avaa silmänsä, kumartuu Seller hänen puoleensa. – "Herra prefekti, minä lähden nyt. Virkamieskin on ihminen."

"Ei, ei!" Prefekti kohottautuu istualleen. "Oikeus olkoon oikeutta, koski se ketä tahansa! Mutta tapa? Seller, meidän täytyy ajatella tytärtäni. Onko se valokuva matkassanne?"

Seller kaivaa povitaskujaan ja löytää valokuvan. Kuva kädessään menee prefekti Hilmer salin ovelle ja asettuu siihen katsoen vuoroin kuvaan, vuoroin Edgar Hiefiin, joka, käsi Anselman vyötäisillä, laskee leikkiä ympärillä seisovien kanssa.

Vihdoin appi-isä saa Edgar Hiefin katseen kohoamaan. Tämä näkee valokuvan ja huomaa prefektin vertailevan. Hän ymmärtää kaikki.

Prefekti Hilmer vanhenee nopeasti tämän jälkeen. Häntä ei vanhenna ainoastaan suru, vaan sekin, ettei hän enää voi pitää eri toimialojaan erillään toisistaan. Virastossaan hän ei ole yksin virkailija. Hän on puoliso ja isä. Hän on ihminen.

Ne kirjavat, ajatus jännitystä kysyvät asiat, joista hän ennen nautti, kuluttavat häntä nyt. Hän ei voi unohtaa, että asianomainen aina on jonkun äidin poika, jonkun sisar tai veli, ehkäpä ainoalle tyttärelle puolisoksi aiottu vävypoika.

Hän kärsii kaikkien kanssa ja se vanhentaa, se kuluttaa...

"SUURI TODISTAJIEN JOUKKO."

Feodor Feodorovitsh Iwanoffsky oli pitkä ja harteva, leukapieliä peitti tiheä, pikimusta parransänki. Töyhdöksi tuuhistuneiden viiksien alla loistivat helakanpunaiset, paksut ja himokkaat huulet. Otsa oli matala, kulmakarvat paksut ja tuuheat, silmäripsien alla välähtivät mustat, keskitettyä voimaa ilmaisevat silmät.

Feodor Feodorovitsh oli syntynyt käskijäksi. Se ilmeni jo lastenkamarissa, jossa hänen vanha "njanjansa" sai aina suojella sekä silmiään että hiuksiaan, kun uskalsi asettua pojan tahtoa vastustamaan. Sisaretkin, sekä Feodoria vanhempi että nuorempi, oppivat häntä pelkäämään. He kätkivät visusti lukon taakse kaikki, millä oli jotakin arvoa: nuket, kirjat ja koristukset, jotta ne eivät joutuisi vaaraan, jos Feodorin päähän pälkähtäisi käyttää niitä, jollei muuten, niin hävittämishalunsa kohteina.

Enimmin kärsi tästä kuitenkin äiti. Hän koetti kauan, mutta turhaan, pitää puoliaan poikaa vastaan. Niin kauan kuin isä eli, poika taipui pakosta ja pelosta hänen rautaiseen tahtoonsa. Mutta isän kuoltua ei enää mikään pannut sulkuja pojan rajulle itsevaltiudelle.

"Feodor, Feodor, minkä tähden sinä olet tuollainen! Sinä poljet sydämeni jalkojesi alle." Äiti, joka turhaan oli koettanut sekä hyvyyttä että kovuutta, puhkesi kerran valituksiin.

"Minkä tähdenkö? Kysy itseltäsi! Pyysinkö minä tällaista luontoa!"

Vastaus taittoi ikiajoiksi kärjen kaikelta, mitä äiti olisi tahtonut sanoa pojalleen. Se suuntasi syytöksen hänen oman sisimpänsä veristävään haavaan. Hän sulkeutui huoneeseensa. "Miksi? miksi?" kysyi hänkin. "Miksi tuli juuri Feodor Feodorovitsh Iwanoffsky minun lasteni isäksi?"

Hän vastasi epätoivoisella vastakysymyksellä. Miksi oli olemassa kouluja kaikkia mahdollisia ja mahdottomia tarkoitusperiä varten? Miksi ahdettiin tietoja ihmisten aivoihin, kehitettiin heidän ääntään, heidän jäseniään, valmistettiin heitä toimiin mitä erilaisimmilla aloilla, mutta kun oli kysymyksessä elämän ratkaisevin askel, suurin ja vaikein kaikista tehtävistä: äidin, silloin oltiin vaiti.

Hän muisti katkerasti, kuinka vanhat, kypsyneet ihmiset touhusivat nuoria naimisiin. Ottaminen oli pääasia, kenen otti, onnistuiko valinta vai eikö onnistunut, se jäi sattuman varaan.

Sellaisin opastuksin hänkin oli nuorena lähtenyt liehumaan huvista huviin, niistä löytääkseen oman onnenosansa. Ja hän luuli sen löytäneensä silmätessään Wladimir Markowskyn syviin, tulisiin silmiin. Mutta heille tuli pientä riitaa. Hän tahtoi tehdä Wladimirin mustasukkaiseksi ja siten sytyttää hänet uudelleen. Siitä syystä hän antautui Feodorin seuraan. Kun hän huomasi, että Wladimir tämän johdosta vain loittonemistaan loittoni hänestä, oli myöhäistä korjata mitään. Wladimir oli poissa. Revolveri kädessä Feodor vaati häntä aloitetun leikin lopuksi. Hän pelkäsi sulhastaan, pelkäsi miestään, lopuksi hänen täytyi pelätä poikaansa.

Mutta käskijäksi syntyneelle Feodor Feodorovitshille löytyi lopultakin voittaja siinä surman tulessa, jota vihollisen patteri syyti hänen ja hänen joukkojensa silmille.

Ensin repäisi luoti häneltä käsivarren. Sitten hevonen suistui hänen altaan. Sitten jokin kaatoi hänet kumoon. Mitä sen jälkeen tapahtui, siitä ei hänellä ollut tietoa. Hänen oli mahdoton jäljestäkään päin päästä selville siitä. Hän tiesi vain, että hän heräsi jossakin pilkkosen pimeässä.

Kun hän vähän aikaa oli ponnistanut ajatuksiaan, muistui hänen mieleensä hetki, jolloin kranaatti oli räjähtänyt hänen läheisyydessään. Hän muisti, että hevonen suistui hänen altaan ja että hän kaatui.

Missähän hän oikeastaan nyt mahtoi olla? Ehkä jonkin ampumahaudan piilopaikassa niin syvälle haudattuna, ettei päiväkään päässyt sinne pilkistämään.

Olisikohan hänen denstjikkinsä kätkenyt hänet jonnekin siten pelastaakseen hänet? Voihkina, jota hän silloin tällöin kuuli jostakin näkymättömästä etäisyydestä, viittasi sinnepäin.

Hän rupesi tunnustelemaan ympäristöään. Silloin hän huomasi syyn vasemmassa olkapäässä tuntuvaan kipuun. Hän oli kädetön.

Hän nielaisi kirouksen, etsi taas haparoiden muistojensa joukosta ja pääsi viimein siihen hetkeen, jolloin käsivarsi repesi irti.

Mitenhän mahtoi olla hänen oikean säärensä laita? Sitäkin poltti nilkan yläpuolelta, ihan kuin helvetin tuli olisi sitä kärvennellyt. Saksalainen oli kai vienyt senkin.

Kuului siltä kuin ovi olisi avautunut ja sulkeutunut jossakin. Sitten hän erotti ääniä ja askelia – jossakin etäällä.

Kirottu paikka tämä tällainen, jonne ei laskettu ainoaakaan päivänsädettä!

Äänet olivat nyt niin lähellä, että hän kuuli sanoja. Silloin hänelle selveni, että lähestyvät puhuivat saksaa. Hän oli siis vanki, sotavanki. Ja tämä pimeys oli saksalaisten pirullisia vehkeitä!

"Aiotteko tappaa minut tässä pimeydessä?" Hän kohoutui hiukan kyynärpäälleen ja huusi niin kovaa kuin jaksoi.

"Hiljaa", sanoi ääni aivan hänen läheisyydessään. "Älkää häiritkö toisia sairaita."

"Laskekaa valoa tänne, heti paikalla! Kuuletteko!"

"Täällä on valoa. Vika on silmissänne."

Feodor odotti henkeään pidättäen. Hän ei tiennyt, ilkkuiko ääni vai –

"Te olette sokea."

Sokea, sokea! Hän kiljaisi kuin haavoittunut peto ja hervahti sitten takaisin vuoteelleen. Hän oli menettänyt tajuntansa. Suuri verenmenetys taistelutanterella oli häntä heikontanut.

Herätessään tainnoksista Feodor taas heräsi ihmettelemään ympärillään vallitsevaa pimeyttä. Sitten hän muisti ja raivostui.

Laupeudensisar, joka kulki vuoteelta toiselle, ei ymmärtänyt sanoja, joita Feodor syyti suustaan, mutta hänen sisintään karmi. Hän laski kätensä sairaan olkapäälle. – "Muistakaa, ettette ole yksin. Täällä on paljon heikkoja sairaita."

"Tuokaa lääkäri tänne! Ja valoa! Minä tahdon saada näköni takaisin. Vai oletteko sellaisia petoja, ettette anna viholliselle edes lääkärinhoitoa?"

Hän vaipui voihkien takaisin vuoteelle. Tuska, jota hän tunsi, oli liian raju hänen vielä heikoille voimilleen.

Hetken kuluttua hän tunsi "sisaren" asettuvan hänen läheisyyteensä. Hän aavisti sen siitä, että jokin hipaisi hänen vuodettaan ja ääni kuului hyvin läheiseltä. Lääkäri oli muka hoitanut häntä siitä asti kun hänet tänne tuotiin. Sääri ja olkapää olivat parhaassa mahdollisessa kunnossa. Mutta silmille ei lääkärien taito mahtanut mitään.

Tällaisellako hulluuteen asti raivostunutta miestä lohdutettiin?

Hän kiristeli hampaitaan. Hän ei jaksanut enää riehua. Eikä hän tahtonut saada uudistettua muistutusta noilta. Hän sihautti sanan hampaittensa lomitse. Sitten hän puhkesi sisimmässään vaikertamaan: sokea, sokea, tuomittu elinkautiseen pimeyteen! – Ja lisäksi vailla jalkaa, vailla kättä. Hän, joka oli syntynyt käskijäksi, joka oli määrännyt sekä oman kohtalonsa että toisten, hän on nyt tuomittu, ei ainoastaan elinkautiseen pimeyteen, vaan myöskin elinkautiseen riippuvaisuuteen muista ja siitä, mitä he suvaitsevat tai eivät suvaitse tehdä.

Hän voihkaisee taas niin ääneensä, että kyynelet nousevat muutamien sairaiden silmiin. Toiset pudistavat moittivasti päätään. Eräältä vuoteelta viskaa parrakas mies hänelle vihaiset sanat: "Syntyisipä tästä konsertti, jos kaikki pitäisivät tuollaista ääntä!"

Feodorin ainoa käsi puristautuu nyrkkiin, ja hän kirskuttaa hampaitaan vastatusten. Raivo ja tuska kuluttavat häntä kuin tuli. Viimein vaivuttaa väsymys hänet horrostilaan. Se helpottaa hetkeksi. Mutta kun Feodor siitä selviytyy, uudistuu sama julma leikki, joka häntä raatelee kuin peto saalistaan. Hän herää ihmettelemään ympärillä vallitsevaa pimeyttä, – muistaa sitten ja – rääkkäytyy kuin kidutuspihdeissä.

Jokainen tällainen herääminen on kuin uudistettu syvä, kipeä leikkausveitsen piirto.

Kun hän vain pääsisi kotiin! Varmaan lääkärit siellä voisivat auttaa häntä! Täällä häntä kaiken lisäksi – ja vielä enemmän kuin mikään muu – kiusaa se, että hän on kokonaan riippuvainen vihollisistaan. Hän on nutistettu heidän käsiinsä niinkuin avuton, kokoon käpertynyt koira, jonka selkään satelee raipaniskuja.

Monta sellaista hän, Feodor, on nähnyt jalkojensa juuressa, mutta että hän itse –

Koiran ajatus toi hänen mieleensä omituisen, pienen muiston. Sillä oli oikeastaan juurensa etäällä. Se vei hänet takaisin siihen aikaan poikavuosina, jolloin naista ei ollut olemassa hänen maailmassaan ei sisarien eikä muiden muodossa. Sisaret tavaroineen jäivät silloin häneltä rauhaan, ei entistä suuremman sovinnollisuuden tai lauhkeuden perusteella, vaan siitä yksinkertaisesta syystä, että koko naissuku oli liian halpa hänen kiinnittääkseen huomiota siihen.

Mutta sitten sukelsi nainen jälleen yht'äkkiä hänen näköpiiriinsä, ei yksilönä eikä ihmisenä, jolla oli paikkansa toisten rinnalla, vaan naisena. Ja nainen pani hänen kuumat verensä kuohumaan.

Tuuhistuvien viiksien alla hehkuvat huulet veivät suuteloita väkisin. Käsi ja sydän piteli naista lelunaan, omisti hetken ja viskasi luotaan, kun leikki alkoi tympäistä. Mutta leikki oli toista, toista naimisiin meno.

Feodor tiesi äidistään, millaiset naiset ovat aviopuolisoina parhaimmat. Sen tähden hän valitsi taiten, kun näki hyväksi pysyväisesti kiinnittää naisen kotiinsa. Hän valitsi Dunjan. Ja Dunjalla oli se pieni, silkkisenpehmeään turkkiin puettu villakoira, joka nyt toi kaikki nämä ajatukset hänen mieleensä.

Kerran – hän ei enää muistanut ulkonaista syytä siihen – hän silmittömästi suuttui koiraan. Kangistuneena pelosta Dunja odotti, että hän löisi koiran kuoliaaksi. Tämä harmitti häntä. Hän pisti koiran kylmäverisesti kainaloonsa, tarttui lakkiinsa ja poistui. Illalla hän singahdutti Dunjan silmille, että hän oli myynyt sen eräälle toverille "tieteellisiin tarkoituksiin".

Feodor liikahti levottomasti. Hän näki koiran aivan kuin edessään. Sen pieni ruusunpunainen kuono, jota Dunjan oli tapana hyväillä, vääntyi kidutuspihdeissä, ja pehmeän villatakin sisästä loistavat älykkäät silmät kangistuivat kuin kuolintuskassa.

Niin, niin, mitäpä hän siitä silloin, mutta nyt hän tunsi omassa ruumiissaan, mitä merkitsi olla kidutuspenkillä. Maata näin, sokeana, raajarikkona – vihollisista riippuvana!

Hän koetti kääntyä. Vaikka hän ei tuntenut seinää, hänellä oli se mielikuva, että hän makasi seinään päin. Kun hän kääntyisi, hän voisi varmaan nähdä edes pienen valonkajastuksen – esimerkiksi jostakin ovenraosta.

Mutta kääntyminen tuotti hänelle ainoastaan kipua. Valonkajastusta ei näkynyt, eivätkä ajatukset helpottaneet.

Hänen täytyi taas ajatella Dunjaa. Jos Dunja eläisi, tuntuisi moni asia toisenlaiselta. Mutta vaikka Feodor niin hyvin tunsi naiset ja vaikka hän niin tarkalleen oli osannut valita itselleen erinomaisen, hän oli sittenkin tehnyt laskuvirheen. Hän ei tiennyt, että tuollainen hyvä, erinomainen vaimo voi murtua. Ja Dunja murtui.

Hän pani erehdyksen mieleensä vastaisen varaksi.

Dunja oli ollut hento, syväkatseinen olento. Hänessä oli kuutamon surunvoittoista, kelmeää kauneutta. Ottaessaan toisen Feodor otti helakkavärisen, tummaihoisen ja tulisen: "Luuta minun luustani ja lihaa minun lihastani."

Vera Konstantinovna oli ainoa nainen, joka joskus sai asetetuksi sulkuja Feodorin tahdolle. Hän osasi sekä kiihottaa Feodoria että pysyttää häntä loitolla. Käskijäksi syntynyt ei voinut väistyä. Hänen täytyi saada tahtonsa tapahtumaan. Sen tähden hän Veran edessä alentui pyytämään.

Heidän avioliittonsa oli taistelua. Feodor ei ollut koskaan varma vaimostaan. Tämä saattoi milloin tahansa maksaa uskottomuuden uskottomuudella. Sen tähden Feodor milloin vihasi, milloin intohimoisesti pyysi häntä.

Kun sota syttyi, olivat heidän välinsä kireät. Feodor astui vaimonsa huoneeseen ilmoittaakseen hänelle liikekannallepanokäskystä. Vera seisoi silloin suuren seinäpeilin edessä koettelemassa uutta, loppukesää varten ostettavaa hattua. Pitkin huonetta oli muotiliikkeestä koeteltaviksi lähetettyjä hattuja. Vera otti niistä toisen toisensa jälkeen, pani päähänsä ja koetteli.

"Vai sota!" Vera naurahti. "No, siihen sinä olet omiasi!" Hän tutkisteli tarkoin, pukiko päässä oleva hattu häntä paremmin, kun se oli suorassa vai kun se oli hieman vinossa. Hieman vinossa sopi varmaan parhaiten. "Sinä olet kuin luotu sota-aikoja varten", huomautti hän ohimennen.

Feodoria raivostutti. Hän näki kaikesta, että hänen lähtönsä oli Veralle mieleen. Ja hän kosti. Ennen kuin läksi rintamalle hän ajoi autossa kotinsa ikkunoiden alitse nuoren, tumman kaunottaren kanssa. Vera seisoi ikkunassa, ja Feodor hiljensi auton vauhtia.

Tämäkin muisto raivostutti häntä nyt. Vera oli voittanut. Hän oli vapaa, vapaa tekemään, mitä ikinä halutti. Hän tietysti maksoi tuonkin illan. Ja sisimmässään hän ilkkui miestä, joka makasi sokeana, raajarikkona sotavankina.

Feodor puri hammasta.

Pietarissa oli näihin aikoihin paljon kauniita, uljaita upseereja. Heillä oli kaksinkertaiset palkat ja hyvä halu tuhlailla hyvyyttään muillekin. Vera rakasti makeisia, kauniita vaatteita ja huvituksia. Feodor ei tarvinnut paljon mielikuvitusta voidakseen seurata Veraa. Hän näki kaikki – sokeudestaan huolimatta.

Ja täällä hän makasi!

Päivä päivältä kävi Feodorille yhä selvemmäksi, miten kokonaan eristettynä hän oli kaikista muista. Ainoa maailma, joka oli hänelle avoin, oli ajatusten ja muistojen.

Hän rupesi kaipaamaan äitiä ja Dunjaa. Heiltä hän ainakin olisi saanut hellyyttä. Ennen hän monesti oli ajatellut Dunjan rakkaudesta, että se oli kuin koiran, joka nuolee pieksevän isännän kättä. Silloin se oli häntä kiusannut. Joskus kyllä oli ehkä mielessä liikkunut jotakin sentapaista, ettei hän osannut antaa arvoa sille, mitä sai, että hän ei ansainnut sitä. Mutta hän oli karistanut kaikki sellaiset ajatukset luotaan. Ja se kävi helposti, kun oli voimissaan, teki työtä ja antoi elämän kuohuvan virran kiskaista mukanaan, Mutta kun joutui tällaiseksi – – –.

"Dunja", sanoi hän itsekseen, "minä olin kova ja minä petin sinua usein."

Hm, niin! Ajatukset luistivat toiseen uomaan. Uskoton hän myöskin oli ollut. Mutta kukapa siinä suhteessa oli toisenlainen? Se kuului isän ja esi-isien laskuun.

Nyt hän kuitenkin katui sitä. Sokeana ja rampana maatessa ihminen tuli hentomieliseksi.

Oli sillä äidilläkin ollut yhtä ja toista kestettävänä. Hänen ilmeensäkin oli pysyväisesti arka ja säikkyvä. Ainoastaan viime vuosina se oli muuttunut. Feodorkaan ei silloin enää ollut kotona. Äiti oli muuttanut vanhimman, naimisissa olevan tyttärensä luokse, ja hänen oli siellä hyvä olla.

Feodorin valtasi äkkiä hänelle aivan sopimaton tunne. Hän ikävöi äitiä. Hänestä tuntui siltä, kuin kipu hänen ruhjoutuneissa jäsenissään ja noissa näkemättömissä silmissä asettuisi, jos äiti laskisi kätensä hänen päälaelleen, niinkuin silloin, kun hän vielä oli hyvin, hyvin pieni.

Eikä hän olisi tahtonut ainoastaan saada ja vastaanottaa. Nyt hänellä olisi ollut antaakin sitä, mitä äiti ehkä pitkin elämäänsä turhaan oli kaivannut: hyviä, ystävällisiä sanoja.

Mutta äitikin oli poissa. Hän oli sairastellut pitkin kevättalvea, ja pari kuukautta ennen sodan puhkeamista hän oli kuollut.

Se tapahtui juuri näihin aikoihin viime vuonna, kukaties vaikka juuri tänä päivänä. Silloin oli kevät parhaiksi puhjennut täyteen kukkaansa. Nyt mahtoi olla samoin päättäen niistä tuoksuvista tuulahduksista, joita Feodor tässä maatessaan tunsi, arvatenkin jostakin avatusta ikkunasta.

Jos hän olisi ollut kotona, hän olisi tiedustellut. Siellä hän olisi voinut seurata päivien kulkua aivan toisella tavalla kuin täällä. Mutta täällä hän ei tahtonut. Jokainen tiedonanto tuntui armopalalta, joka viskattiin hänelle kuin koiralle. Niillä, jotka hoitivat häntä, oli aina kiire. Koko sairassali tuntui olevan täynnä kiireen touhua. Hän ymmärsi sen oven avauksista, askelista ja ihmisten puhetavasta. Hän ei tahtonut armopaloja näiltä ihmisiltä.

Ikkunasta lehahtavat tuulet panivat Feodorin tästäpuolin aina ajattelemaan äitiä. Tuntui viihdyttävältä selailla kaikkein varhaisimpia lapsuudenmuistoja. Niissä oli kaikesta huolimatta jotakin hyvää ja kaunista, jota jaksoi ajatella näin sairaana maatessaankin.

Sen hyvän, mikä sieltä löytyi, ojensi hänelle aina naisen käsi. Tavallisesti äiti, joskus Tatjanakin, vanha uskollinen "njanja", jota hän oli potkinut ja lyönyt, mutta joka sittenkin rakasti häntä.

Sisarista ei hänellä ollut paljon muistoja. He olivat enimmäkseen karttaneet häntä. Hyvin ymmärrettävistä syistä. Mutta äidin kuoltua he olivat koettaneet lähentyä, etenkin vanhempi, jolta puoli vuotta myöhemmin oli kuollut lapsi, älykäs, kaunis poika, jota todella kannatti surra.

Sisar oli sen jälkeen suuresti muuttunut. Siihen kai vaikutti sisaren anoppimuorikin, joka asui talossa. Hän oli hyvin uskonnollinen eukko, kuului johonkin lahkoon. Hänen omituisuuksiaan oli – etenkin kuolemantapauksissa, mutta usein muutenkin, – puhua "suuresta todistajien joukosta". – "Taas on yksi liittynyt todistajien joukkoon", se oli hänen lempilauseitaan.

Sisarenkin ajatukset olivat nähtävästi kääntyneet samaan suuntaan. Feodor muisti erityisesti erästä hetkeä, jolloin he rinnan seisoivat äidin arkun ääressä. Ketään muita ei ollut läheisyydessä.

"He näkevät meidät sellaisina kuin olemme, – kaikessa alastomuudessamme", sanoi sisar. – "Täällä rakkaus kaunistaa meitä", lisäsi hän kuin itsekseen. "Minä olen kärsinyt siitä, etteivät toiset tiedä, mitä kukin sisimmässään on."

Feodor muisti, että häntä nauratti. Hän kysäsi, mitä sisarella oikeastaan oli tunnollaan. Eikö hän aina ollut viettänyt sangen siveätä ja kunniallista elämää?

"Feodor", sanoi sisar äkkiä aivan kuin heräten muistamaan kysymystä, "he ovat menneet perimään jotakin niin hyvää, niin ihanaa, ettei ajatuksemme pysty sitä aavistamaankaan. Mutta he eivät ole menneet ainoastaan saadakseen jotakin parempaa, vaan myöskin tehdäkseen meidät paremmiksi."

Feodor ei vastannut. Hän oli mies eikä kaivannut tuollaista naismaista lohdutusta. Mutta hän sattui huomaamaan, että sisaren katse kuin siunaten hyväili kuollutta, ja hän kuuli hiljaisen kuiskauksen: "Se suuri todistajien joukko auttaa meitä."

Kumma, kun tuo kaikki sittenkin oli tarttunut mieleen, huolimatta siitä, ettei hän ensinkään siitä välittänyt.

Hänen tuli äkkiä ikävä sisarta. Varmaan sisar olisi hellä ja osaaottava näin kovia kokeneelle veljelle. Hänessä oli aina ollut jotakin, mikä oli muistuttanut äitiä, vaikka se oikeastaan vasta lapsen kuoltua oli päässyt esille.

Ihmeellistä että tuollaiset pienet lapset vaikuttivat niin paljon vanhempiinsa. Eräs hänen upseeritoverinsakin, joka uskollisesti oli ottanut osaa kaikkiin hänen hurjisteluihinsa, oli aivan kuin muuttunut sen jälkeen, kun hänelle syntyi kauan toivottu poika. Ja kuinka isä rakastikaan sitä poikaa, vaikka tämä oli sokea, tuomittu kuten Feodorkin ainaiseen pimeyteen! Isä syytti siitä itseään. Se se ehkä niin vaikutti häneen. Mutta toiseksi muuttui sekä mies että koti, ainoastaan sen pienen, sokean pojan ansiosta.

Olisikohan lapsi voinut vaikuttaa Feodoriinkin? Hän ei oikeastaan koskaan ennen ollut ajatellut sitä. Mutta olihan hän toivonut poikaa nimensä jatkajaksi. Vaikka parempihan sittenkin oli näin. Nyt etenkin, kun hän oli tullut katsoneeksi asioita toiselta kannalta kuin ennen, ei hän olisi suonut, että toinen olisi perinyt – – –

Hän käännähti levottomasti.

Olihan niitä maailmalla jossakin. Aivan jäljettömiin ei hänenkään elämänsä hukkuisi, ei, vaikka hän kuinka soisi. Hän oli varhaisemmassa nuoruudessaan pitkän aikaa asunut maalla isoäitinsä tilalla, ja – – –

Feodorilta pääsi ärähtävä tuskan huudahdus. Huomasiko hän nyt vasta, miten hänen ruhjoutunutta ruumistaan särki, vai olivatko siihen syynä nuo muistot?

Hoitajatar kiiruhti hänen luokseen kysyen, saattoiko hän ehkä auttaa jollakin tavoin? Nyt hänellä oli aikaa.

Feodor pyysi vettä juodakseen. Sitten hän tiedusteli kelloa. Hän ihmetteli tätä tehdessään itse sitä, että hänen äänensä, joka tähän asti oli ilmaissut selvää vastenmielisyyttä jokaista viholliskansaan kuuluvaa kohtaan, nyt oli lauhtunut, melkeinpä kohtelias.

Mutta tästä päivästä asti Feodorin ajatukset keskittyivät yhteen ainoaan asiaan: siihen, miten hän pääsisi elämän taakasta. Hän ei jaksanut kantaa tuskiaan enempää kuin noita muistoja, jotka joka puolelta irvistivät häntä vastaan. Hän tunsi siinä todistajien suuren joukon, ja hän vihasi sitä. Se vain korkeuksistaan ilkkui häntä ja hänen tuskiaan.

Feodor tarkkasi tästä puolin ympäristöään vakoilevasti kuin saalistaan vaaniva peto. Hänen kuulonsa oli äärimmäisyyteen asti jännitetty. Hän voitti vastenmielisyytensä kyselläkseen ja tiedustellakseen. Hän teki välimatkoja ja ympäristöä koskevia johtopäätöksiä.

Kerran hän kuuli hoitajattaren läheisyydessä käsittelevän jotakin kilahtelevaa, arvatenkin saksia. Hoitajatar laski ne kädestään läheiselle pöydälle.

Feodor teki laskelmiaan. Hänen toisella puolellaan makasi toinen sokea, toisella oli vuode aamulla jäänyt tyhjäksi. Jos hän äkkiä nousisi pystyyn terveelle säärelleen, hän voisi ehkä siepata sakset käteensä ja työntää ne suoraan sydämeensä. Hän makasi jännittyneenä odottaen hoitajattaren poistumista. Toinen sisar liikkui tosin etempänä, mutta hän kuuli äänestä, että sinne oli matkaa.

Nyt sisar poistui. Feodor kokosi kaikki voimansa ja ryntäsi pystyyn. Mutta hänen ainoa, käyttöön ja kannattamiseen tottumaton jalkansa petti. Kiljahtaen hän suistui maahan, tunsi kipeiden silmiensä kohdalla tulista kipua ja menetti tajuntansa.

Ainoastaan vähitellen hän palasi muistamaan, että hän oli tahtonut paeta, mutta että hänet sen johdosta vain oli entistä kovemmin kytketty kidutuspihteihin.

Sotilas heräsi hänessä. Hän oli aikonut paeta! Hän, käskijäksi syntynyt Feodor Feodorovitsh!

Hän ei aikonut uudistaa tekoaan.

Kaatuessaan hän oli pahasti loukannut sekä silmiään että otsan alaosaa. Ruumiilliset tuskat olivat entistä suuremmat. Siteitä muutettaessa hän usein puri hammasta. Mutta hän ei äännähtänytkään.

Lääkärin ja hoitajan käsistä päästyään hän makasi hiljaa ja liikahtamatta. Hän tiesi, että hänen täytyi voittaa alistumalla. Ja se, mitä hän kärsi, ei ollut vain häneen kohdistuva kova, katkera kohtalo. Se oli sellaista, joka muodossa tai toisessa tuli jokaisen osaksi. Häntä kidutuspenkissä pitelevä pihti oli hänen oma entisyytensä, ja se kiertyi kerran, varhemmin tai myöhemmin, eteen joka-ainoalle.

Feodor ei enää vihannut suurta todistajien joukkoa. Hän uskoi niinkuin sisarkin, että kaikki siihen kuuluvat tahtoivat auttaa häntä paremmaksi. Hän unohti yhä enemmän kaiken näkyvän. Suuri todistajien joukko oli hänen seuranaan.

Sen tähden hän hätkähti, kun hoitajattaren käsi kerran kosketteli häntä tavallista kepeämmin, ja ääni, jonka pehmeys oli kieltämätön, hänelle ilmoitti: "Te pääsette pian pois täältä – kotiin."

Kotiin! Mitä se merkitsi? Sisar oli puhunut kuoleville kotiin menosta. Oliko Feodorkin kuolemaisillaan.

"Ei, ei! Mitä tarkoitatte? Minä en tahdo kuolla. Minä tahdon kärsiä elämäni kiirastulen."

"Kuollako?" Feodorista tuntui siltä kuin sisar olisi hymyillyt. "Ei kuolla. Saksa ja Venäjä vaihtavat sotavankeja. Teidät viedään kotiin."

Koko matka oli hänelle kuin ihmeellinen uni. Häntä kuljetettiin eteenpäin junassa, milloin maitse, milloin meren poikki. Hän kuuli ympärillään ensin saksaa, sitten kieltä, jota hän ei ymmärtänyt, sitten kotimaansa kieltä. Hän sai tietoja sodasta ja sen vaiheista, ja kaikki olivat hänelle hyviä. Näkevät kertoivat näkemiään, kädelliset olivat hänelle kätenä.

Hän ei voinut käsittää, että elämällä vielä oli niin paljon hyvää hänelle.

"Te olette kadottanut paljon", sanoi hänelle 'sisar', joka hellävaroen muutti hänen siteitään läpi Suomen kulkevassa sairasjunassa. Sisar oli muuttanut säären ja olkapään siteet ja siirtynyt nyt silmiä hoitamaan. Feodor kuuli samassa jotakin nyyhkytyksen tapaista.

"Itkettekö?" kysyi hän osaaottavasti.

Vailla kättä, vailla jalkaa ja ainaiseen pimeyteen tuomittu! Sisar ei saanut puhutuksi.

"Älkää itkekö", Feodorin täytyi lohduttaa. "Minä en saa nähdä kotimaatani enkä omaisiani, mutta minä näen sen suuren todistajien joukon."

Hoitajatar asetti hellävaroen uuden siteen paikoilleen. "Te kestätte sankarillisesti", sanoi hän.

"Se suuri todistajien joukko auttaa minua", vastasi Feodor.

ANTONIO SALERNIN LESKI.

Hän on jo vanha – olennoltaan vielä vanhempi kuin vuosiltaan. Katse on samea, astunta tapailevaa. Samoin on hänen ajatuksensakin samea, tapaileva, hetkittäin selvä, hetkittäin harhaileva. Hän ei tiedä, milloin hän tähän olotilaan joutui, ja yhtä vähän hän tietää, milloin se loppuu. Monesti hänestä tuntuu siltä, kuin hän olisi ikänsä istunut – ja aina tulisi istumaan näillä kirkonportailla leipäänsä kerjäämässä.

Joskus vain – kun jokin ulkonainen seikka antaa aihetta siihen – nousee kuin rannattoman ulapan takaa kangastus entisyydestä. Hän muistaa, että hänkin kerran oli nuori, eli, iloitsi ja – ja – – –

Sillä kohdalla ajatukset tavallisesti sekaantuvat uudelleen. Entisyys ja nykyhetki sotkeutuvat toisiinsa kuin langat sekavassa vyyhdessä ja kangastus häviää. Hän on jälleen vain yksi Italian monista vanhoista puolisokeista kerjäläiseukoista.

Hänen elintapansa ovat hyvin säännölliset ja päivä on toisensa kaltainen. Syötyään aamiaisensa – tavallisesti vain hiukan kuivaa leipää – hän lähtee kulkemaan kapeaa, pahalle löyhkäävää katua kirkonportaille, jossa hänen on tapana istua. Katu on hänestä usein kuin sakean sumun peitossa. Mutta muut aistimukset auttavat hänen heikkoa näköään. Hän kuulee, että katua lakaistaan. Jalka sattuu pehmeään läjään ja hän arvaa, että siinä on yhtä ja toista, mitä edellisen päivän varrella on kadulle kerääntynyt. Hajuaistimus sanoo hänelle, että siinä on appelsiininkuoria, pahalta löyhkäävää lihaa, kalanpäitä ja katulokaa. – Tuulenhenki käy läpi kadun, ja hän tietää, että se löyhyttelee ikkunoista kuivamaan ripustettua pesua. – Äkkiä rusahtaa kastanjan kuori rikki hänen jalkansa alla ja hän siristää silmiään nähdäkseen, asettaako katu ehkä jotakin vaarallisiakin kompastuskiviä hänen tielleen.

Viimein hän on perillä. Varovaisesti tunnustellen hän nousee kirkon portaita. Tekisi mieli kohta lyykähtää tutulle istumasijalle. Hän on väsynyt jo päivän alkaessa. Mutta hän ei saa eikä tahdo laiminlyödä aamuhartauttaan. Hän työntää oven suulla riippuvan raskaan peiton syrjään ja astuu kirkkoon.

Tehtyään ristinmerkin hän lähenee vihkivesiastiaa, kastaa sormenpäät veteen ja pyyhkäisee sitten otsaansa pyhällä vedellä. Rukoiltuaan rukouksen hän jatkaa matkaa kirkon perälle. Pienen syrjäkappelin kohdalla hän viimein polvistuu. Hän ei näe alttaritaulua, missä Pyhä Neitsyt enkelien ympäröimänä leijailee pilvissä. Ei hän näe pyhää Antoniusta, joka autuaallinen hymy huulillaan puristaa Jeesuslasta rintaansa vasten. Alttarilla palavat kynttilät sokaisevat hetkeksi hänen katseensa kokonaan. Mutta hän tietää, että alttarista oikealla on suuri puusta veistetty Ristiinnaulitun kuva. Ja naulassa, joka on lävistänyt pyhät jalat, riippuu silkkipaperista tehty ruusu. Se on tummanpunainen – kuin vereen kastettu – ja sen laitimmaisista terälehdistä on repeytynyt kaistale irti. Se on painunut aivan varpaiden juureen kuin suuri, raskas veripisara.

Hän alkaa hiljaa nyyhkyttää. Ajatus etsii hätäisesti ja haparoiden tukikohtaa, johon tarttua. Hän tuntee hukkuvan hätää. Hän on syvissä vesissä. Muistot vyöryvät hänen ylitseen kuin suuret, hautaansa upottavat aallot.

Ristiinpainuneet kädet puristuvat vastakkain niin lujasti, että vanhat sormet rusahtavat. Mutta ajatus ei löydä mitään, ei mitään, mihin tarttua. Ajatus on yhtä samea kuin katse.

Hän sopertaa hätäisesti rukouksen toisensa jälkeen. Viimein hän nousee polvistuneesta asennostaan ja hoippuu takaisin kirkon ulko-ovelle.

Samassa kun hän siirtyy kirkon raskaan ummehtuneesta ilmasta aurinkoisille portaille, on kuin hänen sisäinen ihmisensäkin olisi muuttanut olotilaa. Ajatus ei enää haparoi eikä hätäile. Se liikkuu nyt aloilla, jotka hän tuntee yhtä hyvin kuin kadun, jota hän kahdesti, jopa neljästäkin päivässä astuu. Nyt on jokapäiväisen leivän saanti kysymyksessä. Ihmisiä alkaa tulla kirkkoon. Täytyy jännittää kuuloaan, jottei kukaan pääse huomaamatta ohi. Eikä sillä hyvä, että käsi ajoissa ojentuu ohikulkevaa kohti. Sokean täytyy kuulla, mitä muut näkevät. Hänen täytyy aavistaa, milloin on saantimahdollisuuksia ja silloin ojentaa kätensä tavallistakin lujatahtoisemmin. Annettavaksi aiottu pieni ropo voi siten kasvaa ja monistua.

Antonio Salernin leski on tottunut kuulemaan paljon. Hän erottaa astunnasta muutakin kuin miehen ja naisen, vanhan ja nuoren. Hän kuulee askelissa milloin iloa, milloin surua.

Hän ei kuitenkaan ajattele sitä, mitä tämä tietää ohikulkevalle itselleen. Hänen ajatuksensa keskittyy siihen, mitä se voi vaikuttaa lahjaan, jota kurotettu käsi pyytää. Hän on usein jo edeltäkäsin selvillä siitä, saako hän soldon vai enemmän vai jääkö kokonaan ilman. Ja samassa kun lahja putoaa ojennettuun käteen, hän arvostelee nopeasti sen vaikutusta vastaiseen ateriaan.

Metallirahojen suuruudesta hän tietää niiden arvon. Paperirahoja hän saa aniharvoin. Soldot tietävät makaroonia, makaroonia eikä mitään muuta päivälliseksi. Jos hän saa neljän soldon rahan, hän voi ruveta miettimään hiukan vaihtelevampaa ja monipuolisempaa ruokalistaa.

Portailla istuessaan hän ajattelee aniharvoin muuta kuin rahaa tai ruokaa. Joskus vain – jos joku asettuu juttelemaan hänen kanssaan tai jos joku kirkossa kävijä kertoo siitä pienestä punaisesta ruususta, joka on kuin vereen kastettu – tuntuu hänestä siltä kuin armoton käsi tarttuisi häneen pakottaakseen häntä menemään jonnekin, jonne hän itse ei tahdo.

Hyvä Jumala, kun olisivatkin nuo silmät näkevät, että voisi paremmin huolehtia elatuksestaan, ja kun olisi ajatus vielä sameampi kuin on, ettei koskaan tarvitsisi ajatella, ei muistaa!

Hän ei tahdo, hän ei tahdo muistaa. Muistot takanapäin, kiirastuli edessäpäin, kuka sellaista kestää!

Hän painaa selkänsä auringon lämmittämää kirkonseinää vasten ja tuntee, kuinka sen lämpö suloisesti virtaa hänen vanhoihin jäseniinsä.

Mutta samassa hänen huomionsa jännittyy. Hän kuulee läheneviä askelia. Ne ovat kepeitä, iloisia, ja niitä säestää ohuen silkkikankaan kahina.

Onnellinen nuori ihminen antaa mielellään ja antaa ehkä paljonkin!

Käsi kurottautuu kiihkeästi tulijaa kohden. Raha painuu käteen, joka samassa sulkeutuu kiireisesti kuin petolinnun kynnet saaliin ympärille. Kahdenkymmenen centesimin raha tuntuu kokoon puristuneessa kourassa.

Sillä saa kukkurapäisen annoksen makaroonia Mario Perosiolta kadun toiselta puolelta. Mario Perosio antaa köyhälle alennusta. Hänellä on säälivä sydän ja ruokala, josta hänellä on hyvät tulot. Sinne saa köyhäkin mennä rohkealla mielellä. Ei sieltä eväittä pois lähetetä.

Vasta annettu raha soluu likaisen puseron aukosta lesken povella riippuvaan rahapussiin.

Paras on pitää varansa, milloin antaja palaa kirkosta. Ehkä hän antaa vielä toistamiseen! Sellaistakin sattuu joskus. Toiset unohtavat, että antoivat, toiset ovat niin onnellisia, että antavat uudelleen.

Antonio Salernin leski pyyhkäisee vapisevalla kädellään auringon paahtamaa porrasta, nauttii lämmöstä ja – odottaa.

Odotettu viipyy kirkossa hämmästyttävän kauan. Lieneekö ulkomaalainen, joka kirja kädessä kulkee alttarilta toiselle ja ottaa selkoa joka taulusta ja joka muistomerkistä? Vai olisiko nuoruudestaan huolimatta ehkä painunut hartaisiin rukouksiin? Siinä tapauksessa häntä varmaan painaa – askelten kepeydestä huolimatta – jokin suuri suru – ehkä suuri syyllisyyden taakka.

Vanhus muuttaa hätääntyneenä paikkaa. Tuntuu siltä, kuin joku äkkiä ja armottomasti kaapaisisi häntä niskasta viedäkseen sinne, jonne hän ei tahdo. Joku tahtoo pakottaa häntä muistamaan, vaikk'ei hän tahdo, ei jaksa muistaa.

Ohikulkeva viskaa hänen käteensä soldon. Hän hypistelee hermostuneesti rahaa ja koettaa uudelleen keskittää ajatuksensa ruokaan.

Hän oli jo aikaisemmin saanut muutamia soldoja, sitten tuli 20 centesimin raha ja nyt taas soldo. Jos hän vielä sattuu saamaan jotakin, hän voi tilata itselleen oikein herkullisen aterian.

Tuulenhenkäys tuo samassa kadun toiselta puolen Mario Perosion ruokalasta vahvaa paistin käryä. Vesi kihoaa vanhukselle suuhun ja nälkä muistuttaa olemassaolostaan.

Mitäpä, jos tänään saisi syödä paistia – kilinlihaa esimerkiksi? Se ei olisi pilan kallista, ja on kuitenkin niin maukasta ja pehmeää, että aivan sulaa suussa. Ei vanha, hampaaton suu osaa parempaa pyytääkään.

Kilinpaistia he ennen aikaan usein söivät sunnuntaisin. He menivät yhdessä jonnekin ruokalaan ja asettuivat valmiiksi katetun pöydän ääreen. Se oli paljon mukavampaa kuin itse nähdä vaivaa kaikesta. Eikä hän olisi osannutkaan laittaa niin, että olisi maistunut hyvältä. Ruoanlaitto oli häntä aina tympäissyt ja harmittanut. Vaikka sanoihan Antonio hänelle monesti, että ajan pitkään ei kannata yhtenään syödä ravintolassa.

Hyvä Jumala, hyvä Jumala!

Vanhuksen kädet painuvat ristiin ja ajatukset alkavat levottomasti lennellä sinne tänne kuin säikähtäen lentoon pyrähtävä lintuparvi.

Kiirastuli tulevaisuudessa, muistot entisyydessä, kuka sellaista jaksaa kestää!

Vanhus ei kuule, että kepeä silkkihame uudelleen kahisee aivan hänen läheisyydessään. Hän tuntee vain käden, joka laskeutuu hänen olalleen, samassa kuin nuorekas ääni iloisesti tiedustelee: "Mitä teille kuuluu? Olitte tyytyväisen näköinen, kun menin tästä kirkkoon. Nyt itkette?"

Vanhus tuntee nenässään hienon hajuveden tuoksua. Tuoksu on sama, jota hän oli tuntenut saadessaan 20 centesiminsä. Hameen kahinakin on samaa. Odotettu on vihdoinkin tullut.

Hän iskee halukkaasti tarjoutuvaan tilaisuuteen. – "Hieno nuori neiti tai rouva, minä olen sokea, vanha ja köyhä... Te ymmärrätte..."

"Oletteko aivan yksin elämässä? Eikö teillä ole miestä, ei lapsia?"

Vanhus väistyy säikähtyneenä vähän syrjemmäksi. "Yksin, yksin", sopertaa hän koettaessaan torjua luotaan uudelleen ahdistavia muistoja. Samassa hän tuntee kourassaan paperirahan. Ja se auttaa.

"Se on 5 liran raha. Sanon vain, jotta tietäisitte, vaikk'ette itse näe."

"Viisi liraa! Cara signora, kaikki pyhimykset teitä siunatkoot! Te olette hurskas ja hyvä ihminen. Te olitte niin kauan kirkossakin."

"Siellä oli paljon katseltavaa", puhelee vieras vanhuksen rinnalle asettuen. "Siellä oli sellainen pieni omituinen paperiruusukin ja niin kaunis veistos, Ristiinnaulittu. Siinä ruusussa oli ihmeellistä, syvää hartautta. Sitä katsellessani ajattelin, että joku vanha, hurskas nainen, jolla ei ollut enempää antaa, on ripustanut sen siihen."

Antonio Salernin leski väistyy hätäisesti lähemmäksi kirkon seinää. Hän tuntee tarvitsevansa suojaa, apua. Rinnasta purkautuu puoleksi tukahtunut valitus. Hän tietää, että hänen pitäisi ilmaista koko totuus, pitäisi sanoa, että vaimo ei ollut vanha eikä hurskas, vaan nuori, iloluontoinen ihminen, kevyt mieleltään ja tavoiltaan. Epätoivoisena hän repi ruusun hiuksistaan ja ripusti sen ristiin. Sydämensä hän olisi tahtonut repiä rinnastaan ja ripustaa sen siihen kärsimään ja – kuolemaan.

Vanhus huojuttelee ruumistaan edestakaisin kuin suurta kipua tunteva. Hän ei tiedä, puhuuko vai ajatteleeko hän. Ajatukset lentelevät hurjassa sekamelskassa sinne tänne kuin syystuulten tanssittamat lehdet.

Hän ei enää ole vanha, leipäänsä kerjäävä eukko. Hän on nuori vaimo, jolla on hyvä mies ja oma koti. Mutta niistä hän ei välitä. Hän iloitsee vain mustasta suuresta tukastaan, valkoisista hampaistaan, aina nauravasta suustaan ja siitä mielen ja olemuksen kepeydestä, joka ihastuttaa kaikkia.

Koti tuntuu hänestä usein häkiltä, hän itse on häkkilintu ja mies on häkin vartija. Sen tähden hän usein vihaa sekä miestä että kotia. Mutta ne ovat hänelle kaikesta huolimatta tarpeen. Sillä hän tahtoo nauttia elämästä. Ja nauttia voi vain se, jolla on jotakin, millä hankkia itselleen iloa ja nautintoa. Antonio on velvollinen hankkimaan hänelle tilaisuutta tällaiseen iloon. Naimisiin mennessään mies sitoutuu elättäjäksi. Ja hän saa palkkansa, kun hänen vaimoaan huomataan ja ihaillaan. Jokainen mies tahtoo ylpeillä vaimostaan ihan niinkuin hevosistaan. Ja jokainen tuntee, että vaimon niinkuin hevosenkin kauneus koituu miehen kunniaksi.

Olihan Antoniokin alussa iloinen. Mutta sitten ...

Vanhus tekee ristinmerkin ja painaa sitten kädet rintaansa vasten. Ahdistaa niin kummasti. Ja itkettää, itkettää ...

Samassa nuori nainen sanoo hänen rinnallaan:

"Teidän mielestänne olen ehkä ollut antelias, kun saitte 20 centesimiä ja sitten vielä viisi liraa?"

Vanhus vavahtaa hermostuneesti.

Eihän vieras mahda katua anteliaisuuttaan? Ja vaikka katuisikin, niin annettu on annettu. Ei sitä takaisin oteta. Eikä annetakaan. Sillä se tietää ruokaa köyhälle, paljon ruokaa ja hyvää ruokaa, makaroonia, riisiä ja mureaa, rasvaista kilinpaistia.

"Minä häpeän teidän kiitollisuuttanne", puhelee portailta istuva nuori nainen. "Mitä minä oikeastaan olen teille antanut? Hieman rahaa. Siinä kaikki. Lähimmäiselle – etenkin vanhalle ja yksinäiselle – pitäisi antaa parempaa, antaa jotakin omasta itsestään. Niin tekisi mieheni. Jos hän olisi ollut täällä ja jos hänellä olisi ollut aikaa, niinkuin minulla, ei hän olisi voinut antaa teille soldoakaan noin vain ohikulkevana niinkuin useimmat antavat. Hän olisi asettunut tähän viereenne, keskustellut kanssanne, kysynyt miehestänne, lapsistanne ja kuultuaan, että olette yksin, hän olisi kysynyt, ettekö te tahtoisi ilahduttaa häntä syömällä päivällistä hänen kanssaan. Sitten hän olisi tarjonnut teille käsivartensa, kunnioittavasti kuin omalle äidilleen, ja yhdessä olisitte lähteneet tuonne toiselle puolelle."

"Missä hän on? Tuleeko hän pian?" kysyy vanhus kiireisesti. Nälkä muistuttaa taas olemassaolostaan, ja paistin käry tuntuu kadun toiselta puolelta.

"Ei, ei hän on kaukana." – Nuori nainen vaikenee samassa. Hän on mielestään melkein valehdellut. Sillä olivatko he ennen koskaan olleet toisiaan niin lähellä kuin äsken tuolla kirkossa?

"Hän on kaukana", jatkaa nuori vaimo hiljaa kuin itsekseen, "mutta tuolla kirkossa, kun minä katselin veistosta, jossa se veripunainen ruusu riippuu..."

Antonio Salernin leski katkaisee hänen puheensa kesken: "Ei, ei, se ei ole totta. Sen näköinen oli minun Antonioni, kun hän makasi lattialla. Ja haava hänellä oli ihan sydämen kohdalla. Te näitte sen itse."

Vieras katsoo vanhukseen pitkään. Hän kysyy itseltään, onko vanhus hänen rinnallaan sekä sokea että vähämielinen. Mutta samalla hänen uteliaisuutensa herää. "Te tiedätte jotakin siitä ruususta", sanoo hän kuin päästäkseen vanhuksen ajatusten perille. Mutta vanhus jatkaa siitä, mihin hänen omat ajatuksensa ovat pysähtyneet. Hän nyökkää kirkkoon päin ja tekee ristinmerkin.

"Minä tiedän, kuka siellä on. Ja sittenkin uskon näkeväni Antonion. Hänen haavansa oli ihan samanlainen, juuri sydämen kohdalla. Ja hän oli yhtä kärsivän näköinen, kun hän makasi lattialla trattoriassa."

Vanhus painaa suunsa melkein kiinni vieraan kasvoihin, ja ääni käy kyynelistä sameaksi. "Katsokaa, hänkin kuoli minun tähteni. Molemmat, kaksi parasta, kuolivat minun takiani. Minä en osaa erottaa heitä toisistaan. Ajatuksenjuoksuni pysähtyi, kun näin hänet trattorian lattialla ja ymmärsin, että hän oli kuollut. En itkenyt, mutta huusin, huusin niin, että kuului pitkien matkojen päähän. Ja minä viskauduin hänen päälleen ja uskoin, että hän kyllä siitä nousee. Hän nousee siitä, sillä hän säälii minua. Hän oli aina niin hyvä. – Ja kun ei muu auttanut, juoksin tänne kirkkoon. Revin sen ruusun hiuksistani ja huusin ja itkin siinä ristin edessä. Ja odotin ihmettä. Mutta sitä ei tullut."

Vanhuksen pää painuu käsien varaan, ja hän puhkeaa hillittömään itkuun. Vieras istuu ison aikaa äänettömänä hänen rinnallaan. Viimein hän tarttuu vanhuksen käteen ja puristaa sitä. Hän tuntee sinä hetkenä ihmeellistä sisäistä yhteenkuuluvaisuutta tämän tuntemattoman, mieleltään sairaan vaimon kanssa. Mutta samalla hän käsittää, millainen ääretön ero heidän kohtalollaan on. Hänellä itsellään on elämä edessään, hän voi sovittaa, voi tehdä onnelliseksi. "Älkää itkekö", sanoo hän hellästi. "Teidän Antonionne oli hyvä. Hyvät ihmiset antavat mielellänsä anteeksi."

Mutta vanhus pudistaa surumielisesti päätään.

Anteeksi! Oliko hän edes koskaan pyytänyt anteeksi? Hän oli mielestään aina ollut oikeassa.

Hän vaikeroi puoliääneen: "Sen koreavärisen venetsialaisen huivin, jossa oli iloisesti hyppelehtiviä reunatupsuja – senkin hän osti minulle. Se oli kallis, hirveän kallis. Mutta minusta hän vain täytti velvollisuutensa. Ja minä tahdoin sen huivin omakseni, sillä se puki minua. Minä tahdoin olla kaunis, kun menin kauppaan, jossa nuori Neri oli myymässä. Neri oli toisenlainen kuin muut miehet. Hän teki aina pilkkaa tytöistä eikä hän välittänyt tanssipaikoista eikä muusta sellaisesta. Mutta minusta hän oli sanonut, että olin sukkela suustani. Tulin niin iloiseksi, että nauroin ja lauloin koko päivän, kun kuulin sen. Ja sitten näin, että hän katsoi jälkeeni kadulla aina kun menin hänen ohitsensa. Ja kun sain sen huivin, panin sen hartioilleni ja kuljin kerran toisensa jälkeen torikatua sen kaupan ohi, jossa Neri oli. Hän tuli ikkunaan, ja minä tulin yhä iloisemmaksi. Illalla oli tanssit. Nerikin tuli sinne. Ja me tanssimme koko illan yhdessä. Antonio pyysi minua pari kertaa, mutta minä kielsin.

"Antonio oli hyvin surullinen sinä iltana. Ja minä tein pilkkaa hänestä. Minä kiusoittelin häntä ja nauroin. Mutta hän ei sittenkään suuttunut. Aamulla näin hänen silmistään, ettei hän ollut nukkunut koko yönä. Silloin minun kävi häntä sääli, sillä itse olin nukkunut mainiosti. Muistin silloin, kuinka hyvä hän aina oli ollut, mutta en tahtonut sanoa sitä. Tein vieläkin kiusaa. En luvannut antaa ruokaakaan. Ja illalla hän oli ruumiina. Hän ei koskaan antanut toisten sanoa pahaa sanaa minusta. Silloin hän oli kuin tuli ja leimaus. Ja trattoriassa olivat toiset puhuneet Neristä ja minusta. Silloin se tapahtui. Se haava oli suuri ja syvä. Te itse näette tuolla kirkossa."

Vanhus ei enää tee ristinmerkkiä. Hän ei tiedä, kenestä hän puhuu. Ajatukset ovat taas sotkuksissa kuin langat sekavassa vyyhdessä ja kyynelet valuvat virtanaan kuihtuneita poskia pitkin.

Nuori nainen hänen rinnallaan ei saa mitään sanotuksi, sivelee hiljaa vanhuksen kättä. Ja hän ymmärtää, että ihmisen ja ihmisen välinen ero on enimmäkseen hyvin pieni. Nuori tai vanha, köyhä tai rikas, mitä se oikeastaan merkitsee? Ei mitään, ei kerrassaan mitään. Ihminen on ihminen. Ja minkä hän povessaan tuntee iloa tai surua, se on sukua sille, mitä hänen lähimmäisensäkin tuntee. Ja itsekäs, ajattelematon nuori vaimo voi tuottaa miehelleen yhtä paljon surua ja sydämentuskaa, olipa mies käsityöläinen tai oppinut tiedemies. Hän muistaa, mitä hän itse äsken oli oppinut tuolla kirkossa. Se pieni punainen ruusu oli vaikuttanut häneen syvästi. Siinä oli liikuttavaa hartautta ja samalla kärsimystä, paljon kärsimystä. Se oli kastettu sydänvereen. Hän tunsi sen. Ja hänen täytyi ajatella miestään – ehkä siitäkin syystä, että hän oli vastoin miehensä tahtoa lähtenyt tälle matkalle. Enricon katse oli ollut surullinen heidän hyvästellessään. Mutta mies ei sanonut mitään. Hän oli jo aikaisemmin sanonut sanottavansa. Hän oli puhunut siitä, ettei hänen kukkaronsa kestä sellaista, kun aika muutenkin on kallis, ja että hänestä yleensäkin on oikeampaa supistaa turhia menoja, jotta on, mistä ottaa, jos sattuu kohdalle tositarpeessa oleva. Mutta kun sana ei pystynyt, hän aina vaikeni. Hän oli hyvä, niin kuin itkevän vanhuksen miesvainaja oli ollut.

Mutta tästä puolin ei Enricon enää tarvitsisi katsoa, niinkuin usein ennen, silmät noin täynnä suurta ymmärtämyksen ikävää. Tästä puolin piti kotielämän muuttua. Pyhiinvaelluksen hän oli tehnyt Roomaan, hän kuten muutkin. Ja Enrico saisi kokea, ettei matka ollut turha!

Samassa muistuu ajan kulku hänen mieleensä. Hän kiskaisee kellon esille ja kavahtaa pystyyn. Vanhus lakkaa itkemästä. Hän kuulee, että vieras tekee lähtöä.

"Istuttehan te täällä?" tiedustelee nuori nainen pyytävästi. "Minun täytyy hetkeksi mennä pois. Olen luvannut tavata erästä tuttavaani täällä läheisyydessä. Mutta tulen kohta takaisin. Ja sitten menemme yhdessä syömään – aivan niinkuin mieheni olisi tehnyt. Me teemme samoin."

Hän lähtee melkein juoksujalkaa menemään, ja leski katsoo haikeamielisenä hänen jälkeensä. Päivälliskutsu ei parane viivytyksestä. Ja etenkin nyt, kun mieli on väsynyt monista ja raskaista muistoista ja kun ajatukset lentää lepattavat kuin säikähdyksissään siipiään räpyttävä lintuparvi, nyt olisi ruoka tarpeen.

Vanhus istuu hetken painuneena haikeamieliseen odotukseen. Hän ei muista tarkata kirkkoon meneviä. Mielen levottomuus ahdistaa yhä. Porraskivet ovat lämminneet ja tuntuvat polttavan. Kiirastuli uhkaa kuoleman toisella puolella, entisyydestä ahdistavat raskaat muistot.

Hän nousee hätäisesti. Hän ei jaksa enää odottaa. Paistinkäry tuntuu kadun toiselta puolelta houkuttelevana ja nälkä hoputtaa lähtemään.

Hän astuu, jalallaan tunnustellen katua, Mario Perosion ruokalaa kohden. Hän tahtoo odottaa sen edustalla. Hänen täytyy olla niin lähellä kuin mahdollista ja ajatella jotakin, joka keventää mieltä, ajatella ruokaa, riisiä hyvän rasvaisen kastikkeen kera ja pehmeätä, mureaa kilinpaistia, joka sulaa vanhassa hampaattomassa suussa.

KAKSI RINNAKKAISTARINAA.

1.

Hän makasi pehmeään peitteeseen käärittynä kukkivan päärynäpuun alla. Aurinko paistoi häneen täydeltä terältä, ja kun hetkittäin tuntuva tuulenhenki pyyhkäisi ohi, se toi hänen kasvoilleen tuoksun täyttämää kevätilmaa.

Muutaman kerran hän hieman kurotti päätään. Silloin hän näki läheisen nurmikon laidassa upeita runkoruusuja. Ne nuokuttivat kukkiaan tuulenhengessä hiljaa ja arvokkaasti kuin tietoisina siitä hurmasta, jota levittivät ympärilleen.

Kevättä ja elämää tuntui kaikki ylistävän. Ja taivas, joka kaareutui tämän kesäisen laakson yläpuolella, oli kuin suuri, lämpöä ja lempeyttä huokuva syli, josta herkeämättä virtaili yhä uutta lämpöä ja elinvoimaa.

Mutta taivaanrannalla, missä keväinen maa ja hehkuva taivas syleilivät toisiaan, siellä hohtivat valkeat, lumilatvaiset huiput. Ja niiden valtakunta oli – kuoleman.

Puun alla lepäävä nainen nosti kiireisesti käden silmilleen. Kaunismuotoisten pitkien sormien lomaan tunkeutui muutamia kyyneliä, jotka hitaasti vierivät kättä pitkin alas peitteelle.

Samassa kuului hiekkakäytävältä läheneviä askelia. Nainen kuivasi kiireisesti kyynelensä, vetäisi päänaluksen alta kirjan ja näytti samassa syventyvän sen sisältöön. Silloin kuului puutarhan toisesta päästä iloisia miehenääniä. "Reichenhart, tulkaa tänne, tulkaa!" Mies pysähtyi, vilkaisi maassa makaavaan, näki hänen lukevan ja kääntyi kutsuviin päin. Mutta tuskin nainen oli puun alle kuullut askelten suuntautuvan poispäin, kun kirja painui hänen kädestään ja hänen katseensa uudelleen suuntautui Alppien hohtaviin huippuihin.

Kuinka kummasti ne vetivätkin puoleensa! Joskus, kun kuume poltti suonissa, tuntui siltä kuin olisi tahtonut upottautua tuohon viileään valkeuteen. Se olisi voinut imeä itseensä sen, mikä nyt jyskytti ja poltti suonissa, ja siitä ihminen olisi noussut raikkaana ja ylpeänä kuin hellepäivänä viileästä kylvystä.

Mutta se ajatus värisytti aina jäljestäpäin. Sillä nuo viileät huiput edustivat sittenkin kuolemaa. Niissä oli kuoleman järkähtämättömyyttä, kuoleman muuttumattomaksi kangistunutta muotoa, sen väritöntä valkeutta ja sen pientä ihmislasta masentavaa mahtavuutta.

Hänen katseensa kääntyi kiireisesti takaisin lämpimään, elämäniloiseen laaksoon. Puutarhan kukkapenkereiltä se kulki läheiselle niitylle, josta kuului karjankellojen kalkatus. Siitä se nousi vihertävän kukkulan kuvetta, taas laskeutuakseen laaksoon, jonka perimmäisessä pohjukassa Etsch vallattomasti vyörytti vihreitä aaltojaan kivistä uomaa pitkin.

Kaksi valkoista kättä kurottautui äkkiä ylöspäin. Niissä oli lapsen haikeata ikävöintiä, lapsen palavaa, nyyhkyttävää rukousta.

Mitä hän mahtoi sille, että tämä suloinen maa ja sen kukkiva kevät häntä kahlehti? Taisiko hän estää, kun se tuhansin käsin tarttui hänen nuoruuteensa ja kilvan hänen oman sydämensä kanssa vakuutti hänelle, että nuoruus ja elämä kuuluivat yhteen ja kuolema oli luonnottomuus?

Kuumat kyynelet kihosivat uudelleen hänen silmiinsä. Mutta hän painoi kiireisesti nenäliinan kasvoilleen ja voitti mielenliikutuksensa.

Hän ei tahtonut katsella keväistä laaksoa. Hän tahtoi mieluummin ajatella omaa elämäänsä. Sillä se oli kaikesta huolimatta täynnä kevättä ja kukkia. Se oli nyt yhtä satumaisen rikasta kuin ennen oli ollut raskasta ja armotonta.

Hiekkakäytävältä kuului taas askelia. Viimeisetkin kyynelten jäljet poistettiin kiireisesti ja käsi tarttui kirjaan.

Lennart Reichenhart taivutti varovaisesti muutamia päärynäpuunoksia syrjään ja kumartui vaimonsa puoleen. Nopea, tutkiva katse tiedusteli, mitä hänelle kuului. Silmäripsissä oli kuin kyynelten jälkiä. Mutta asia sivuutettiin sanoitta.

"Aurinko on muuttanut paikkaa, ehkä muutamme mekin", ehdotti Lennart leikkisästi. Mutta Elsa pudisti päätään. Hän tahtoi mieluummin tietää, mistä herrat olivat jutelleet.

Kysymys tehtiin niin odottamatta, ettei Lennart Reichenhart heti ollut valmis sitä väistämään. Silloin Elsa tarttui kaksin käsin hänen käteensä.

"He pyysivät sinua mukaansa. Minä tiedän sen. Ja sinun täytyy mennä. Kuuletko, sinun täytyy."

"He ovat ammattikiipeilijöitä", esteli mies. "He kapuavat kuin vuorikauriit."

"Mutta he pyysivät sinua mukaansa. Ja minä tulisin niin iloiseksi... Menethän? Sano, menethän?"

"Minä ratkaisen riidan toiminnalla." – Hän kumartui vaimonsa puoleen, nosti tämän peitteineen käsivarsilleen ja kantoi aurinkoiselle nurmelle lähelle komeita runkoruusuja.

Muuan keski-ikäinen, hienopiirteinen nainen kirja kädessä nousi samassa läheiseltä puutarhapenkiltä. Hän oli vasten tahtoaan kuullut äskeisen keskustelun, esitti nyt itsensä ja pyysi saada pitää sairaalle seuraa.

Elsa katsoi voitonvarmana mieheensä. Mutta tämä ei vieläkään antautunut.

"Ehkä suostutte paremmin, jos kuulette että olen hyvinkin tottunut sairaanhoitajatar. Oma, ainoa tyttäreni..."

Rouva Falcke ei lopettanut lausettaan. Lennart Reichenhart ei vastustanut enää.

Puoli tuntia myöhemmin hän yhdessä toisten kanssa nousi huipuille kiertelevää vuoripolkua. Puutarhassa sireenien keskellä istuivat naiset tuttavuutta tehden. Rouva Falcke oli ottanut esille käsityön. Elsa seurasi katsein ylöspäin polveilevaa vuoripolkua, jolla hän silloin tällöin näki vilahduksen matkallelähteneistä.

"Miehenne näyttää olevan mainio sairaanhoitaja", huomautti rouva Falcke kohteliaasti.

"Hän on muutenkin joka suhteessa erinomainen. Niin, minä tarkoitan ..." Elsa meni hämilleen.

Rouva Falcke nauroi. Mutta naurussa oli jotakin väkinäistä, melkein kuin tukahdutettua surua. Se pisti Elsan korvaan.

"Arvostelu hyvin objektiiviselta ja puolueettomalta taholta." Rouva Falcke käänsi leikiksi.

"Vaimo tuntee kuitenkin tavallisesti miehensä hyvin."

Rouva Falcke hymyili uudelleen. Elsa näytti hänestä lapselta, jonka suussa tuollaiset sanat kuuluivat pikkuviisailta. Ja kuitenkin oli sanoissa oka, joka kävi kipeästi hänen omaan sisimpäänsä. "Te olette ollut naimisissa jo kauan", sanoi hän äkkiä terävästi, mikä etukäteen ilmaisi, ettei asianlaita voinut olla toisin.

Elsa Reichenhart hymyili, Rouva Falcke oletti nähtävästi hänellä olevan ikävuosia enemmän kuin olikaan. Ja se oli odottamatonta. Hän oli tottunut päinvastaiseen.

Rouva Falcke huomasi Elsan ajatuksenjuoksun. "Minä tarkoitan ... tiedänhän, että olette kovin nuori... Mutta olette tietysti tullut sairaaksi sen jälkeen kuin menitte naimisiin?"

Elsa ei vieläkään vastannut.

"Nähkääs, minä käsitän. Minun silmäni näkevät enemmän kuin muiden." Rouva Falcke puhui hermostuneen hätäisesti. "Sanoinhan jo, että oma tyttäreni..."

Herkkä puna nousi Elsan kasvoille, "Lääkäri sanoo muuten, ettei minusta huomaa ... ettei ole sitä leimaa."

"Minun silmäni näkevät enemmän kuin muiden. Sillä minä kärsin..." Hän puhkesi kyyneliin, taisteli kauan itkunsa kanssa ja sai viimein mielenliikutuksensa vaimennetuksi. Sitten hän jatkoi: "Tyttäreni on aivan nuori, kuten tekin, ja toivoo, toivoo palavasti paranevansa. Hän on kihloissa. Ja mies ei koskaan, ei kukaan mies koskaan – uskokaa minua – mene naimisiin keuhkotautisen kanssa. Nainen voisi ehkä, mutta mies ei. Se on varma."

Elsa ei vastannut. Mutta hänen ilmeikkäillä kasvoillaan nousi ja laski mielenliikutusta ilmaiseva puna. Hän ei itsekään tiennyt, mitkä tunteet hänessä olivat voitolla. Tuntui toiselta puolen siltä kuin vieras käsi armotta olisi kajonnut aristavaan haavaan. Sillä kenenpä tarvitsi hänelle selittää, miten nuori, onnellinen ihminen tarrautuu kiinni elämään. Mutta toiselta puolen oli suloista kuulla vento vieraan suusta sanoja, jotka vain kirkastivat ja korostivat sitä onnea, minkä hän itsekin tunsi niin sanomattoman suureksi. "Onko tyttärenne minun ikäiseni?" kysyi hän viimein hiljaa ja pehmeästi.

"Arvattavasti. Vaikka minähän en saanutkaan tietää ikäänne."

Elsa naurahti. "Täytän syksyllä 20. Ja olen ollut lähes kaksi vuotta naimisissa. Olin sairas, hyvin sairas, kun vietimme häitä."

Nyt karahti puna rouva Falcken kasvoille, käsityö painui helmaan ja ääni alkoi vapista.

"Se ei ole, se ei voi olla totta."

"Se on totta." Elsan katse etsi uudelleen vuoripolkua. Hänestä tuntui siltä, että nyt juuri hänen olisi pitänyt saada nähdä edes vilahdukselta miestään. Hän olisi tahtonut hellin, kiitollisin katsein tätä hyväillä, pehmoisesti kuin keväinen tuuli pyyhkäistä hänen poskeaan, kaulata rakkaan leppoisasti ja hiljaa hipaista otsaakin, tuota kaunista, korkeaa otsaa, jota hän niin rakasti. Eikä kuitenkaan hellinkään hyväily olisi voinut ilmaista, mitä hän nyt tunsi.

"Teidän miehenne on hämmästyttävä poikkeus", sanoi rouva Falcke viimein arasti. Sitten hän rupesi kertomaan tyttärestään. He olivat jo pari vuotta asuneet yhdessä Meranissa. Mutta kun laakso oli kokonaan sairaiden vallassa, vieroivat terveet sitä, tyttären sulhanenkin. Tytär toivoi siitä syystä hartaasti muuttoa toisaanne. Rouva Falcke oli siksi lähtenyt etsimään jotakin sopivaa paikkaa. Juuri täällä hän vihdoin oli löytänyt, mitä etsi. Lepokotiin ei tosin otettu keuhkotautisia, mutta siinä pienessä huvilassa, jossa Elsa miehineen asui, oli vielä kaksi huonetta ja parveke. Ne hän oli vuokrannut. Ja samalla hän oli tehnyt lepokodin johtajan kanssa sopimuksen, että he – kuten Reichenhartitkin – saavat ruokansa lepokodista. "Me muutamme pian tänne teidän naapureiksenne. Ja olen siitä tyttärenikin puolesta erittäin kiitollinen, joskin – –"

Rouva Falcke ei päättänyt lausetta. Mutta Elsa ymmärsi ja hänen ajatuksensa etsi uudelleen Lennartia. Hän näki tänä hetkenä oman kohtalonsa yhtä kauniina kuin Etschin keväinen laakso. Ja hän käsitti, ettei vuosien luku kelvannut elämänsisällön mittaajaksi.

"Ettekö tahtoisi kertoa minulle jotakin itsestänne ja miehestännekin?" kuuli hän rouva Falcken pyytävän. "Tahtoisin tutustua vastaisiin naapureihin."

Elsan kasvoille nousi omituinen, kirkas säteily.

"Tietysti", hän sanoi, "jos tahdotte. Mutta siinä ei ole muille mitään mielenkiintoista, vaikka se minulle on kauneinta, ihmeellisintä satua – aivan toista kuin elämän harmaa arki."

"Tunnetteko te sitä?" Rouva Falcken katse kääntyi koruompeluksesta Elsaan. Silmissä oli jotakin raskasta.

"En usko, että kukaan kokonaan säästyy siltä. Mutta sen rinnallahan ilo iloksi näkyykin. Niin on ainakin minun käynyt." Hänen äänensä värähti hieman. Sitten hän aloitti: "Lennart oli alunpitäen minulle kuin ilmestys runon ja sadun maailmasta. Hän oli minulle todellinen sadun prinssi. Eivätkä tunteeni yksin tehneet häntä siksi. Siihen oli pohjaa todellisuudessakin. Sillä hän oli hän ja minä minä. Hän asui kaupunkimme kauneimmassa, minun mielestäni aivan ruhtinaallisessa huvilassa suuren puutarhan keskellä, minä laitakaupungin rappeutuneimmassa talossa. Ja kuitenkin hän tuli..."

Elsan mieleen kohosi kuva harmaankylmästä syysaamusta. Maa oli roudassa ja joki vastamuodostuneen jään peitossa. Mutta lunta ei ollut maassa.

"Hökkelissä" tehtiin suursiivousta. Elsa seisoi pihalla piiskaamassa mattoja, pureva tuuli tunki läpi luiden ja ydinten.

Silloin hän kuuli kadulta iloisia ääniä. Joukko kaupungin koulun yläluokkien nuoria tyttöjä ja poikia kulki portin ohi. He laskivat leikkiä ja nauroivat ääneensä. He olivat loistavalla tuulella, sillä he olivat menossa koettelemaan sekä uutta jäätä että uusia luistimia.

Olikohan Elsa koskaan, edes kauniina kevätpäivänä, niin katkerasti kuin silloin tuntenut olevansa nuorista ja nuorten iloista eristetyssä orvon asemassa?

Hän itki sinä iltana itsensä nukuksiin. Ja aamulla taisi silmissä olla kyynelten jälkiä, koska isä vaati tilille asiasta. Ja sitten, sitten tulivat jouluksi ne luistimet.

"Me tutustuimme oikeastaan luistinradalla", sanoi hän ääneen muistaen rouva Falcken. "Ja sitten Lennart rupesi lähettämään minulle kukkia. Muistan kuin eilisen päivän sen helmikuun aamun, jolloin ensi kerran sain häneltä kukkia. Oli nimipäiväni. Isä vietti sitä päivää, sillä olin saanut sen nimen muistoksi äidistäni. Mutta me elimme silloin kovin ahtaissa oloissa – veljeni kodissa. Isä ei yleensä voinut antaa minulle lahjoja. Pienen makeiskäärön hän pisti kuitenkin käteeni, kun toin aamukahvin hänen komeroonsa. Sitten hän otti minut syliinsä, kertoi äidistäni ja itki paljon. – Isän luota kutsui minua kälyni ääni. Olin hänen käskystään juossut kylmään ruokasäiliöön leikkaamaan suolattua lihaa lautaselle, kun ovikello odottamatta soi. Oven edustalla näin pojan, jolla oli kukkaslaite tuotavana. Sanoin, että hän oli osunut väärään paikkaan, mutta poika näytti osoitetta. 'Neiti Elsa Nettmann', oli siinä komein ja juhlallisin kirjaimin. En uskaltanut avata, kiitin vain, vein kukkaseni eteisen nurkkaan ja juoksin kiireesti takaisin leikkaamaan lihaa. Vasta aamiaisen jälkeen sain aikaa sen verran, että otin kukkani esille. Sitten juoksin kellariin saadakseni olla rauhassa kälyltäni, ja siellä tavailin kerran toisensa jälkeen niitä ihmeellisen kauniita sanoja, jotka Lennart oli piirtänyt tervehdykseensä. Itkin ilosta ja suutelin pientä siroa korttia, johon hän oli kirjoittanut sekä minun nimeni että omansa. Ja luulin, että ne kauniit sanat, jotka kortista luin: 'Du bist wie eine Blume, so hold, so schön und rein', olivat Lennartin sepittämät – minua varten."

"Ja siitä alkaen te rakastitte toisianne?"

"Tavallaan, vaikka eihän kaikki heti selvinnyt."

Elsan äänessä oli jotakin, mikä esti rouva Falckea jatkamasta tiedustelujaan. Hän otti siksi esille kirjan ja kysyi, saisiko lukea ääneen. Keskustelu rasitti ehkä.

Mutta rouva Falcken lukiessa Elsan ajatukset palasivat entisyyteen. Hän näki itsensä sairaana, avuttomana orpona vieraalla maalla: Hän istui kuolleen isänsä vieressä hyväillen sitä ainoaa kättä, joka koskaan oli häntä hyväillyt. Ei hänellä ollut kyyneliä, ei valituksen sanaa. Hänen surunsa oli liian suuri löytääkseen ilmaisumuotoa.

Silloin tuli Lennart. Itkevälle hän toi sydämensä suuren pulppuavan ilon, voimattomalle oman nuortean voimansa, kaipaavalle rakkautensa runsauden.

Oliko niin ruhtinaallista lahjaa koskaan ihmiselle annettu?

Elsan katse pysähtyi ylhäiseen vartijajoukkoon taivaan ja maan rajalle. Hänen kätensä painuivat ristiin ja katseeseen nousi suuri hartaus.

Hän otti nuo ylhäiset vartijat sydämensä lupauksen todistajiksi.

Hän ei tahtonut erontuskallaan sumentaa heille annettuja onnen suuria hetkiä. Hän ei tahtonut valittaa, vaan kiittää, aina vain kiittää.

2.

Lepokodin "kantajoukko" oli päivällisten päätyttyä asettunut sisäänkäytävän puoleiseen avonaiseen "halliin". Liikemies Hecht perheineen oli noudattaen luontonsa vaatimusta varannut perheelleen ja itselleen käytettävissä olevista paikoista parhaimmat. Rouva Hecht, pyylevä ja kookas nainen, jonka voimia eivät ruumiilliset ponnistukset enemmän kuin sielullisetkaan olleet kuluttaneet, istui hänelle pienehkössä nojatuolissa, josta oli miellyttävä näköala. Hän näki siitä miehensä ja molemmat tyttärentyttärensä. Ja hänen äidilliset katseensa saattoivat siitä – sen mitenkään rasittamatta – sekä nauttia heidän terveennäköisestä ulkomuodostaan että myöskin yksityiskohtia myöten arvostella heidän ulkoasuaan. Ruoka ja vaatetus olivat näet rouva Hechtin erikoisaloja – etenkin sikäli kuin ne koskivat hänen lähimpien omaistensa piiriä.

Tänään hän onnitteli miestään parsapiirakoiden johdosta, joita oli tarjottu päivälliseksi. Niistä kannatti puhua vielä jäljestäpäinkin. Ja tyttärien uusien musliinipukujen sinipunertava vivahdus oli melkein yhtä herkullinen. Malli muistutti sitä kangasta, josta "mammalle" itselleen laitettiin puku tilaisuuteen, missä hän "varasti papan sydämen".

Ja "mamma" toivotti sydämin ja suin tyttärentyttärilleen samanlaista varastamistaitoa pappaa nuorempiin miehiin nähden.

Pappa Hecht kuunteli puolella korvalla "mamman" juttuja. Hän totesi kiitollisena, että ne olivat "todellisesti naisellisia" eivätkä syvällisyydellään häirinneet ruoansulatusta.

Pappa Hecht oli äsken epämieluisella tavalla saanut kokea, että naisten seurassa saattoi joutua päinvastaiseenkin tilanteeseen. Muuan entinen kansanedustaja, neiti, joka oli tullut tänne Hechtejä myöhemmin, oli vast'ikään aterian päätyttyä rynnännyt ukko Hechtin kimppuun ja tiedustellut, mihin valtiolliseen puolueeseen tämä kuului, vieläpä mistä syystä! Tosin hän oli heti saanut selvän ja valaisevan vastauksen: "Siksi, että se on minun puolueeni" ja lisäksi saanut kuulla, että valtiolliset puheet menkööt kaikki tähän aikaan päivästä hiiteen, mutta vähältä piti, ettei hän sittenkään ymmärtänyt. Siitä syystä pappa Hecht nyt nautti ei ainoastaan sikaristaan ja sanomalehdestään, vaan myöskin naisellisesta naisseurastaan.

Pienen matkan päässä Hechteistä istui herrasmies, jolle toiset olivat antaneet nimen "vaitelias". Hänellä oli suuri kotkannenä, huomattavan suuria kultapaikkoja hampaissa ja äärimmäiseen asti huolellinen ulkoasu. Kaikki – kotkannenää lukuunottamatta – todisti hänen olevan taloudellisesti hyvässä asemassa. Ja naimaton hän myöskin oli, josta syystä mamma Hecht suri sitä johdonmukaista vaiteliaisuutta, jonka avulla hän pysytteli erillään kaikista lähentelemisyrityksistä. Mamma Hechtillä oli näet naimaton tytär, ja tytöllä suloinen, taipuisa luonne. Mutta "Vaitelias" oli katsonut pilviin päin ja viheltänyt, kun mamma alkoi jutella tästä, vieläpä katkaissut keskustelun siihen paikkaan tarttumalla kirjaan, jota oli lueskellut.

Parhaillaan "Vaitelias" luki geologista aikakauslehteä, jossa kerrottiin Garda-järveä ympäröivistä vuorista.

Keskemmällä salissa koetti "Edustaja-neiti" herättää valtiollista harrastusta naishenkilössä, joka oikeastaan ei harrastanut mitään muuta kuin hermojensa hoitamista. "Edustajan" valtiolliset harrastukset jäivätkin "hermostuneen" suhteen yhtä hedelmättömiksi kuin ukko Hechtiin nähden. Hän kääntyi siitä syystä "Vaiteliaan" puoleen hetkenä, jolloin aikakauslehti oli painunut kädestä ja mies osoittamatta minkäänmoista sanottavaa harrastusta tuijotti kattoon.

"Saan ehkä esittää itseni", aloitti "Edustaja". "Toivottavasti en häiritse? Olen näihin asti turhaan etsinyt puhetoveria, joka harrastaisi muuta kuin omaa persoonallista mukavuuttaan. Aikakauslehti, jota luette, on ilahduttavana todisteena siitä, etten tällä taholla pety."

"Vaiteliaan" suuta värähdytti pieni pilkallinen hymy. – "Petytte ehdottomasti tälläkin taholla. Minä en pidä ihmisistä. Matelijat ja kivikunta ovat minun maailmaani."

"Edustaja" pyysi anteeksi ja kääntyi toivottomana ovelle päin. Samassa kadunpuoleisesta sisäänkäytävästä "halliin" johtava ovi avautui ja sisään astui kaksi matkapukuista naista. Toinen oli rouva Falcke, toinen villavan pehmeään matkapukuun puettu kuvankaunis nuori tyttö, hänen tyttärensä.

Hallin perällä istuvasta ryhmästä, jossa ammattikiipeilijät lepuuttaessaan lihaksiaan pelasivat shakkia, kuului puoleksi tukahdutettu kohahdus. Se oli täynnä hämmästystä ja ihailua. Pappa Hecht unohti hetkeksi sekä sikarinsa että sanomalehtensä. Mamma Hecht painui tyttärentyttärien puoleen ja kuiskasi täynnä syvää kunnioitusta: "Katsokaa tuota takkia, se se on jotakin! Pehmeä kuin kissan turkki!"

"Vaiteliaskin" unohti hetkeksi nurjamieliset tunteensa ihmissukua kohtaan. Tietämättään hän jäi tuijottamaan tulijoihin, ja hänen eteensä nousi odottamatta kangastus etäisiltä nuoruusvuosilta.

"Edustaja" oli ensimmäisenä valmis käyttämään tilaisuutta hyväkseen. Hän kiiruhti toivottamaan vieraat tervetulleiksi. Samassa tuli kantajakin monine laukkuineen ilmoittamaan, että pyörätuoli odotti talon toisella puolella puutarhassa, josta oikotie johti huvilaan.

"Pieni pehmeä kissanpoikanen", sanoi hiljaa ja ihailevasti muuan "kiipeilijöistä".

"Suloinen madonna del Granduca", jatkoi piiristä toinen. Hän oli esteetikko ja tutki parhaillaan taidehistoriaa.

"Vaitelias" oli vaiti tapansa mukaan. Hän oli jo kääntänyt huomionsa ihmisistä kivikunnan suureen rauhaan. Sitä hän rakasti. Mutta hermostunut neiti läheni hätäisesti edustajaa ja aloitti ristikuulustelun. Tuo pieni soma kaunotar näytti sangen heikolta. Hän oli kai sairas. Hänen ei olisi pitänyt kulkea tästä hallin läpi. Sairaan näkeminenkin saattoi herkille luonteille välittää tartunnan.

Tietämättä mitään herättämästään huomiosta vastatulleet jatkoivat matkaa huvilaa kohden. Astrid Falcke istui pyörätuolissa, jota tavaroidentuoja työnsi, äiti kulki vieressä.

Tämä muutto merkitsi sekä äidille että tyttärelle paljon. Äidistä se oli – vaikk'ei hän tahtonut myöntää sitä edes itselleenkään – viimeinen ponnistus. Tyttärestä se tiesi astumista vankeudesta vapauteen. Sillä Meranin laakso oli ollut hänelle vankila, vankila, joka esti häntä seurustelemasta sen kanssa, joka paremmin kuin kukaan muu saattoi hänelle välittää parantavaa, voittamatonta elämänvoimaa.

Hänelle nousi ilokyynelet silmiin hänen katsellessaan keväistä laaksoa. Se otti vastaan kuin pehmeä, hellä äidinsyli tai kuin satutarha autuaiden saarella. Täällä Albertkin viihtyisi. Täällä he ajatuksin rakensivat omaa uutta kotiaan, kunnes ajatukset lopulta saisivat aineellisemman muodon. Täällä he molemmat kokoaisivat sekä sisäisesti että ulkonaisesti voimia tulevaisuutta varten, innokkaasti kuin mehiläinen mettä joka korresta, joka kukkasesta. Ja sitten heidän tiensä kävisi tästä kauniista hääpukuisesta laaksosta – omaan kotiin.

"Katso, tuolla näkyy huvila", esitteli äiti. – "Tännepäin näkyvä parveke on Reichenhartien. He ovat juuri kulkemassa kotiin."

"Minä näen vain yhden."

Äiti ei kohta vastannut.

"Jaksaako rouva Reichenhart itse kävellä? Eikö hän käytä pyörätuolia?"

"Herra Reichenhart kantaa tavallisesti vaimoaan. Hän on kai urheilija." Olettamus lausuttiin epävarmalla äänellä. Astrid Falcke käänsi puheen toisaalle.

3.

Astrid Falcke makasi leposohvallaan kuulo jännitettynä ja katse malttamattomasti seuraten pöydällä olevan kellon hitaasti eteneviä osoittimia. Hän odotti sulhastaan.

Elsa Reichenhartkin katseli parvekkeensa leposohvalta uteliaana tielle päin. Rouva Falcke kiiruhti juuri sitä myöten lepokotiin. Hän meni kai ottamaan vastaan.

Tultuaan lepokodin suureen halliin rouva Falcke kääntyi siihen huoneen pieneen, ulkonevaan kulmaukseen, josta näki asemalle johtavaa katua pitkin. Ihmisiä tuli jo junalta joukoittain. Mutta odotettua ei vielä näkynyt.

Rouva Falcke alkoi jo hermostua. Silloin hän huomasi nuoren miehen matkalaukku kädessä. Mutta mies ei ollut yksin. Hän käveli muutamien nuorten naisten seurassa eikä pitänyt kiirettä. Viimeisenedellisestä kadunkulmauksesta kääntyi naisten tie toisaalle. Silloin tulija joudutti askeliaan. Rouva Falcke kiiruhti portaille.

He olivat yhdessä nousemassa huvilaan, kun Reichenhart sivuutti heidät. Rouva Falcke tiesi hänen menevän syömään, sillä Elsan oli tapana nukkua sinä tuntina.

Lennart Reichenhart laski miehen, nähdessään hänet, ehdottomasti heti vaa'alle.

Pulska mies, salonkisankari ja naisten suosikki. Olikohan muuta?

Arvostelussa oli yliolkaisuutta, joka hävetti häntä itseään. Mikä hän oli toisia arvostelemaan, saati tuomitsemaan! Tätiensä hemmottelema pehmeä raukka, vailla oikeaa miehen mieltä hän oli kauan ollut itsekin.

Hän asettui pöytään ja rupesi hajamielisenä syömään.

Hänen eteensä nousi kuva talvisesta päivästä Alppien toisella puolella. Puut hohtivat hienossa huurteessa. Lumi loisti valkeuttaan pikkukaupungin katoilla, ja kaupunkia kiertävä joki välkytti peiliksi jäätynyttä mustaa pintaansa.

Kuusilla aidatun luistinradan pohjukassa liikuskeli luistelija. Se oli nuori, hentorakenteinen tyttö, joka näytti harjoittelevan. Tahallaan lienee valinnut ajan, jolloin rata tavallisesti oli tyhjänä. Hän luisteli aluksi hyvin varovaisesti, tuli sitten rohkeammaksi, teki muutamia kaariakin ja mätkähti useaan kertaan selälleen. Aina hän kuitenkin yritti uudelleen ja entistä rohkeammin. Viimein hän teki lähtöä. Eikä ollut muita pääsymahdollisuuksia kuin yksi ainoa, se paikka, missä portaat olivat. Ja siinä seisoi nuori mies vaanimassa. Tyttö karahti polttavan punaiseksi huomatessaan, ettei hän ollutkaan harjoitellut yksin ja huomaamattomana. Hänen hämille mennessään liukastui jalka. Hän oli kompastua, mutta ponnahti joustavasti pystyyn eikä välittänyt kädestä, jonka nuori mies kiireisesti ojensi hänelle. Hän kuuli varmaan, että herra esitti itsensä. Mutta hän ei vastannut, alkoi vain kiitää katua pitkin kuin tuulispää. Ja nuorukainen seurasi, joskin hitaammin.

Sellaista oli heidän ensi tapaamisensa ollut. Mutta siitäpähän olivat kuitenkin päässeet alkuun. Ja tuota "ensi kertaa" seurasi iltoja, jolloin luistinrata värilyhtyjen kaunistamana loisti kuin lumottu linna, musiikki soitteli ja pari toisensa jälkeen liukui mustankiiltävää pintaa pitkin.

Lennart Reichenhart oli silloin ylpeä tytöstään "Kepeä kuin perhonen", kuiskattiin. "Samettisilmä, sulosuu", jatkoivat toiset. Lennart puristi "tyttönsä" kättä ja sanoi hiljaa: "Muistatteko satua Tähtisilmästä? Minä ajattelen sitä katsellessani teitä." Sitten he eivät puhuneet mitään pitkiin aikoihin. Heille oli todellisuus kauniimpi kuin kaunein satu.

Ja sittenkin, sittenkin hän myöhemmin oli ollut väistymäisillään pois. Nyt se tuntui hänestä melkein käsittämättömältä. Mutta silloin kehittyi kaikki niin hiljaa ja huomaamatta, että hän tuskin itsekään oli selvillä, milloin vieraantuminen alkoi.

Aluksi hän tietysti oli ollut kokonaan rakkautensa lumoissa. Hän alkoi kierrellä laitakaupungilla "Mökkelin" läheisyydessä, sai tietää, keitä asui missäkin ja mihin huoneistoihin eri ikkunat kuuluivat. Viimein hänelle selvisi sekin, missä hänen siroliikkeinen tähtisilmätyttönsä asui.

Näihin aikoihin hän myöskin alkoi kirjoitella runoja. Ja ne liikuttivat syvästi hänen omaa mieltään. Sopivassa tilaisuudessa hän aikoi toimittaa runot niiden aiheuttajalle. Mutta juuri silloin alkoivat syrjästä tulevat vaikutukset tuntua. Tädit olivat saaneet vihiä hänen luisteluilloistaan, ja he puuttuivat asiaan varovasti ja valtioviisaasti kuin vanhat, elämää tuntevat ihmiset. Elsasta he eivät koskaan puhuneet. Ohimennen vain silloin tällöin mainitsivat jotakin hänen kotioloistaan. Veli, jonka luona tyttö asui, oli nahjus, käly ilkeä ja raaka ihminen. Isäraukasta ei kannattanut puhuakaan.

Lennart Reichenhartin sisimmässä kamppailivat näihin aikoihin eriskummalliset voimat.

Hän ajatteli yhtenään tähtisilmätyttöään. Hän nautti nähdessään tämän ilosta punastuvan aina kun he tapasivat. Hän hekumoi sillä kainolla arkuudella ja sulolla, jota oli Elsan koko olemuksessa, ja hän yleni omissa silmissään sen johdosta, että tiesi olevansa onnettoman nuoren tytön ainoa ilo ja unelma.

Se oli romantiikkaa, sinisintä romantiikkaa. Ja se toi herkkää tunnehyminää hänen sieluunsa ja pani hänet runoilemaan sekä päivällä että yöllä.

Mutta aamuisin, herätessään silkillä päällystetyn untuvapeitteensä alla ja katsellessaan vanhoja perintöhuonekalujaan ja syödessään ensi ateriansa hienosti katetulta tarjottimelta, jonka tädit aina lähettivät hänen huoneeseensa, hän ajatteli varsin arkipäiväisiä ja käytännöllisiä ajatuksia.

Ainoastaan kaunismuotoinen valkoinen käsi sopi liikuttelemaan sellaisia arvokkaita vanhoja perintöesineitä, joilla hän kerran kaunistaisi kotiansa. Ja aistia tarvittiin hienon ja arvokkaan pöydänkin kattamiseen. Eikä ollut todennäköistä, että Mökkelissä kasvanut tyttö voisi käsittää hienostuneen elämän eri muotoja.

Voisikohan hän edes tarjota hyvin valmistettua mieliruokaa sellaiseen tottuneelle? Ja silläkin oli merkityksensä avioelämässä!

Lennart Reichenhart nousi kiivaasti ruokapöydästä. Elsa nukkui vielä. Hän kääntyi siitä syystä seurusteluhuoneeseen, joka oli tyhjänä.

Hän haki nojatuolin eteisestä huoneen nurkasta, painui siihen ja jäi pitkäksi aikaa tuijottamaan eteensä. Sitten hän alkoi kopeloida povitaskuaan. Lompakkonsa pohjimmaisesta piilosta hän viimein veti esille pienen tukon kellastuneita lehtiä. Hän osasi ne oikeastaan ulkoa. Mutta vapiseva käsiala ja siellä täällä tahraantunut kirjoitus teki sittenkin aina vaikutuksensa.

Hän aloitti lehdestä, jonka yläreunassa oli merkkinumero 6.

"Elsa täyttää tänään 16 vuotta. Vuosi takaperin sanoin tänä päivänä miniälleni, että tahdon vähän huvittaa tyttölastani, mutta hän loukkautui ja pyysi, etten tekisi 'asiaa turhasta'. Tänä vuonna hän kunnioittaa päivää suursiivouksella. Ja minä olen vaiti kotirauhan vuoksi – kuten moni mies on tehnyt ennen minua ja tehnee minun jälkeeni.

"Mutta tunteneekohan kukaan kohtalonsa niin raskaaksi kuin minä? En omasta puolestani. Mitäpä tällaisesta ukkorähjästä. Mutta kun minulla on tuo tyttölapsi, joka minuun katsoo äitivainajansa silmillä, niin että sisimpäni vavahtaa joka kerran, kun näen sen katseen.

"Minkähän vuoksi elämäni on muodostunut tällaiseksi? Tutkistelen tätä joskus itsekseni.

"Voin sanoa, että kuolema sen teki. Jos vaimoni eläisi, olisi kaikki toisin. Ainakin hänen hyvyytensä tekisi elämäni minulle toisenlaiseksi. Itse kai olisin jatkuvasti sekä hänen että omaa osaani tärvelemässä.

"En aio syyttää muita. Mutta kun ajattelen kohtaloani, se on minusta syyllisyyteeni verraten suhteettoman kova. Tunnen itsessäni hyvää, joka olisi ansainnut paremman osan. Entä syyllisyyteni? Miksi se on suuri? Olen oikeastaan vain elämäni edellytyksien tulos. Äitini kuoli minun ollessani kahdeksan vanha, isä kolme vuotta myöhemmin. Se onkin ainoa, mistä olen hänelle kiitollinen.

"Vietin kodittoman ja villiytyvän ihmisvesan elämää jo koululaisena. Opin poikajoukossa tupakoimaan ja ryypiskelemään. Hyvät olivat taipumukset ja hyvät opettajat. Lähentelin neljääkymmentä, kun tutustuin vaimooni. Hän, se hyvä ihminen, ei pelännyt. Hän näki minussa sen hyvän, jota eivät muut – äitiä lukuunottamatta – nähneet. Hän tuli vaimokseni. Mutta hyvä kohtasi minua liian myöhään.

"En tiedä, suruko lienee vienyt vaimoni varhaiseen hautaan vai taipumus keuhkotautiin, joka ilmeni Elsan synnyttyä. En uskalla tutkistella.

"Kerron Elsalle hänestä aina kun vain voin. Se on ainoa todella hyvä perintö, jonka voin lapselleni antaa.

"Nyt en kuitenkaan aio kertoa hänestä. Kirjoitan – ehkä osaksi oman mieleni kevennykseksi – lähinnä siksi, että soisin sinun, Elsa, kerran tätä lukiessasi saavan käsityksen siitä, mitä isäsi mielessä liikkui ja mitä hän sisimmässään oli, vaikka armoton todellisuus esti häntä sitä näyttämästä.

"Heiveröinen pikku Elsa, surkea on se kuva, jonka saat isästäsi siitä mitä nyt näet. Aamuisin kompuroin halkovajaan hakkaamaan puita. Käteni on voimaton ja vapiseva. Työ edistyy hitaasti. Halkovajasta kutsuu minua miniäni terävä ääni. Minun on mentävä kaupungille asioille. Ja sitten minun pitää paimentaa lapsia – jos esimerkiksi sattuu suursiivous, leipominen tai pesu, jolloin miniälläni ja sinulla on työtä ja tehtävää enemmän kuin sinulla voimia ja elämänvuosia.

"Tehtävieni lomassa makaan huonekomerossani ja ajattelen vanhan, hylyksi joutuneen ihmisen raskaita ajatuksia. Viimein illansuussa nousen ja hiivin salaa kadulle. Kävelen ensin hätäisen kiireisesti kuin kiinniottamista pelkäävä lapsi, sitten raskaasti kuin onneton ihminen, joka tietää tiensä pahaksi, mutta menee kuitenkin.

"Minun täytyy, ymmärrätkö, minun täytyy. En voi saada päivääni loppuun ilman unohdusta."

    "Marraskuun 12 p:nä.

    "Tänä päivänä minun täytyy kirjoittaa muistosta, joka vielä
    vereksenä kirvelee ja polttaa.

    "Toissapäivänä, lähdettyäni iltaretkelleni, kuljin kokoushuoneen
    ohi, josta kuulin puhujan äänen. Poikkesin kuuntelemaan, mitä
    siellä sanottiin.

    "Puhuja oli hyvin nuori. Se sanottakoon hänen puolustuksekseen.
    Hän paukutti tulisen innokkaasti ihanteista ja aatteista,
    raittiudesta ja hyvistä tavoista. En tiedä, puhuiko hän
    ehdottomuuden vai kohtuuden puolesta. Luullakseni hän edusti
    viimeksimainittua. Joka tapauksessa hän oli vakuuttunut vapaan
    tahdon suuresta merkityksestä. Ja hän tiesi, että valistus korvaa
    kaikki puutteet.

    "Purin hammasta. Ja sinä iltana join itseni tavallista pahempaan
    humalaan.

    "Illalla jäin makaamaan rakennuksemme edustalle. Joku auttoi
    minut myöhemmällä sisälle ja vuoteeseen. Sinä, pikku tyttöni,
    sen teit. Muistan sen hämärästi. Mutta kun seuraavana aamuna
    toit minulle teetä, katseesi oli yhtä lempeä kuin aina. Sinä
    otit minua kaulasta ja syleilit. Pääsi painui pitkäksi aikaa
    rinnalleni. Ja myöhemmin huomasin, että paitani oli kostea siltä
    kohdalta, johon olit painanut pääsi.

    "Sinä päivänä itkin paljon. En omaa kohtaloani. Mitäpä
    minusta, ukkorähjästä? Mutta sinun kohtalosi on kova. Sinä
    olet äiditön ja koditon raukka. Olet lisäksi joutunut piiriin,
    jonne et syntyperäsi etkä sielusi puolesta kuulu. Äitisi oli
    sivistykseltään ja sydämeltään hieno nainen. Ja sinulla on
    äitisi sielu. Se veli, jonka kodissa asut, ei ole sinun äitisi
    poika. Minä otin hänet kotiimme, kun hänen oma äitinsä oli
    kuollut. Tahdoin antaa hänelle paitsi nimeäni myöskin kodin. Se
    oli mielestäni ilmeinen velvollisuuteni. Mutta nyt tahdon sanoa
    totuuden sinulle, sillä minä kärsin siitä, että olet joutunut
    ympäristöön, johon et kuulu etkä sovi.

    "Lapsesta asti olet rakastanut kaikkea kaunista. Minä olen
    muutaman kerran löytänyt piirtämiäsi pikku tauluja. Näen niissä
    sisimpäsi kauneudenjanoa ja tunnen, että sinun pitäisi päästä
    siihen piiriin, jonne äitisi kuului. Mutta miten?

    "Jos joku hieno nuori mies näkisi sinut ja oppisi sinua
    rakastamaan, se ehkä olisi mahdollista. Mutta mistä sinä
    siinä asemassa, jossa nyt olet, löytäisit sellaisen? Ja jos
    löytäisitkin, olisiko hänellä rakkautta ja rohkeutta tarpeeksi
    ottaakseen vaimokseen tytön 'Mökkelistä?'"

    "Joulukuun 22 p:nä.

    "Joulu on ovella. Muutenkin raskas elämä tuntuu tavallistakin
    raskaammalta. Mutta siitä en nyt tahdo kertoa. Minulla on tällä
    kertaa iloistakin ajateltavaa. Olen voinut säästää varoja
    joululahjaan, joka minun nykyoloissani on todella suurenmoinen.
    Olen ostanut sinulle luistimet.

    "Ymmärrätköhän, mikä tarkoitus sisältyy tuohon lahjaan?
    Ymmärrätkö, ettei tyttöseni aina saa jäädä elämänilon
    ulkopuolelle, vaan että hänen kerrankin pitää saada tuntea
    olevansa nuori ja voivansa iloita kuin nuori? Ymmärrätkö,
    että vanha isäsi näkee sinut kepeänä kuin perhonen liitämässä
    valaistua rataa pitkin? Sinut nähdään. Sinä herätät huomiota.
    Sinä et enää ole Tuhkimon asemassa. Pääset pois uunin perältä.
    Isäsi antoi sinulle taikaesineen, ja se on sinua auttanut."

       *       *       *       *       *

    Paperi vaipui hetkeksi Lennart Reichenhartin kädestä. Hän muisti
    noita valoisia iltoja juhlapukuisella luistinradalla. Runoa
    ja satua ne olivat olleet heille molemmille. Mutta ne olivat
    olleet enemmänkin. Heidän sisimpänsä herkimpiä kieliä ne olivat
    värähdyttäneet. Kauneinta, mitä nuoren rinta voi tuntea, ne
    olivat heille antaneet. Ja vaikka ne sitten olivatkin peittyneet
    varjoon, oli niiden muisto jälleen kirkastunut kuin kulkijalle
    tuikkiva tuli hyvyyden ja kauneuden maailmasta.

    Ja ketä hänen oli kiittäminen tästä? Ei itseään. Paremminkin
    sitä vanhaa "ukkorähjää", joka ei omassa elämässään nähnyt muuta
    kuin rumuutta ja alennusta, mutta joka kuitenkin oli pystynyt
    auttamaan hyvän voitolle toisenkin elämässä. Reichenhart tarttui
    uudelleen paperiin ja jatkoi lukua.

       *       *       *       *       *


    "Helmikuun 25 p:nä.

    "Isäsi toivomukset eivät sittenkään ole olleet tehottomia.
    Luistimet ovat tehneet tehtävänsä. Sinä olet löytänyt hänet.
    Minä käsitän sen kaikesta. Näen sen kirkkaista tähtisilmistäsi,
    joiden katse nyt on entistä syvempi ja säteilevämpi. Kuulen
    sen äänestäsi, jossa huomaan pienen aran värähdyksen aina kun
    kerrot jotakin luistinradasta tai 'hänestä'. Huomaan koko
    olemuksessasi jotakin uutta, sellaista mitä ei ole koskaan ennen
    ollut havaittavissa. Siitä tiedän, että nyt rakastat. Mutta
    rakastaako hänkin? Ja jos rakastaa – kuten luulen, koskapa hän
    lähettelee sulle kukkiakin, – onko hän kyllin luja ja rohkea
    ottaakseen itselleen vaimon Mökkelistä?

    "Jospa vanha isäsi nyt voisi auttaa sinua!"

    "Maaliskuun 5 p:nä.

    "Mitä minä onneton houkkio kirjoitin tähän viimeksi! Kun edes
    olisin arvannut vaatimattomasti toivoa, etten olisi tekemässä
    onneasi tyhjäksi! Siltä kuitenkin nyt näyttää.

    "Tahdoin olla aktiivinen. Otin selkoa asioistasi, tyttöni. Tiedän
    nyt, että hän, jota rakastat, kuuluu vanhaan hienoon sukuun ja on
    sukunsa viimeinen miehinen jäsen. Tämä ei tiedä hyvää. Kuitenkin
    hän nyt rakastaa sinua. Hän kuljeskelee illoin myöhään Mökkelimme
    ympärillä ja katsoo nuoren haaveilijan katsein ikkunaan, jonka
    ääressä usein istut ja johon varjosi kuvastuu uutimeen.

    "Toissailtana nähdessäni hänet valtasi äkkiä mieleni pelko. Sinä
    olet minun karitsaiseni. Voisihan sinua uhata vaara! Olin istunut
    tavallista kauemmin majatalossa ja mieleni oli rohkea siitä, mitä
    siellä olin nauttinut. Lähdin suoraa päätä kadun poikki miestä
    kohti. Mutta luoviessani kadun poikki sääret pettivät, ja lähin
    lyhtypylväs oli ainoa tuki, johon sain tartutuksi.

    "Nuori mies oli nähnyt minut kadun toiselta puolen. En tiedä,
    oliko hänellä aavistusta siitä, kuka olin. Joka tapauksessa
    hän läheni ja tarjosi apuaan. Me kuljimme yhdessä Mökkeliä
    kohti, sitten kun selviydyin pahimmasta puuskasta. Tuon
    tuostakin hän ojensi minulle kätensä, jotten suistuisi kadulle.
    Minua hävetti, ja samalla oli sydämeni kuin pehmeintä vahaa.
    'Tyttöraasuni, tyttöraasuni', sanoin useaan kertaan ja samalla
    itkin. Hän ei puhunut mitään, auttoi minua vain eteenpäin,
    tyynesti, ystävällisesti. Mutta kun hänen hienon hansikkaan
    peittämä kätensä kosketti omaani, aavistin, mitä hienostuneessa
    ympäristössä kasvanut ihminen tuntee joutuessaan tekemisiin
    katuloan kanssa.

    "Poloinen pieni Elsa! Onneton isäsi antaisi mielellään henkensä
    sinun onnesi lunnaiksi, ja kuitenkin hän juuri on sulkemassa
    tietäsi, joka veisi omaan onnelliseen kotiin.

    "Tällainen tietoisuus on helvetin tulta tulisempi."

       *       *       *       *       *

    "Tammikuun 30 p:nä.

    "Viimetalvinen pelkoni on toteutunut kaikkein pahimmassa
    muodossa. 'Hän' on varovaisesti vetäytynyt pois ja jättänyt sinut
    orpouttasi itkemään. Raadat aamusta iltaan kälysi palkattomana
    palvelijana. Olet varhain ja myöhään menossa. Mutta et tee
    töitäsi yhtä ripeästi kuin ennen. Ilo on silmistäsi sammunut,
    ja olemuksessasi on suurta sisäistä väsymystä. Olet laihtunut
    ja poskesi ovat kalpeat. Silmäsi ovat painuneet syvälle, ja
    huolestuttava tumma varjo reunustaa niitä. Kun ajattelen äitisi
    heikkoja keuhkoja, muistan esitelmää, jossa kerrottiin, miten
    suuressa määrin alkoholismi heikentää ihmisten vastustuskykyä
    taistelussa tarttuvia tauteja vastaan.

    "Siinä esitelmässä, josta kerran kirjoitin, esitettiin
    tilastotietoja tästäkin asiasta. Nuo numerotiedot olivat
    erinomaisia muutenkin murtuneelle mielelleni. Ne polttavat
    vieläkin kuin tulenliekki suuressa, verestävässä haavassa.

    "Mutta enhän aikonut kirjoittaa omasta surkeudestani. Sinua,
    tyttöni, minä ajattelen yöt ja päivät. Sinun surun täyttämät
    silmäsi eivät anna minulle hetkenkään rauhaa. Mitä, mitä minun
    pitää ja mitä voin tehdä?

    "Taikaesine, jonka annoin sinulle, auttoi sinua jonkin aikaa.
    Jouduit nuorten joukkoon. Sinut huomattiin. Sinua rakastettiin.
    Sait unelmoida ja iloita, niinkuin muut nuoret. Mutta hetken
    vain. Kun luistinrata tänä syksynä paistoi mustana, ei sinulla
    siellä ollut seuraa – ei ainakaan sitä, mitä kaipasit. Hän oli
    matkustanut opiskelemaan. Ja hän matkusti sanomatta hyvästiä.

    "Et saanut kirjettäkään. Eikä kukaan, vanhaa isääsi
    lukuunottamatta, tiennyt, että odotit ja toivoit.

    "Kaikesta huolimatta hän muistaa sinua. Nyt tiedän sen. Hän on
    käynyt tervehtimässä sairastavaa tätiään. Pidin häntä silmällä
    sinä päivänä, jolloin hänen piti matkustaa. Hän lähti jalkaisin
    kotoa, teki turhan mutkan meille päin ja pysähtyi hetkeksi
    kadunkulmaukseen, josta Mökkelimme näkyy. Sitten hän rivakasti
    kääntyi asemalle päin.

    "Nyt kysyn itseltäni entistä useammin: mitä on tehtävä? Onnesi
    olisi ehkä vielä pelastettavissa. Mutta miten?"

       *       *       *       *       *

Reichenhart kääri hitaasti kokoon päiväkirjan lehdet ja levitti eteensä kellastuneen, musteen tahraisen kirjeen. Hänen mieleensä palautui elävästi se päivä Roomassa, jolloin hän ensi kerran tämän luki.

Hän seisoi pienen kirkon portailla. Puhkeamassa oleva kevät kehysti vanhan Rooman ikimuistoja korostaen nuoruudellaan niiden arvokasta vanhuutta. Hän tunsi sinä hetkenä hehkuvan kuumasti, että oli ihanaa katsella harmaata entisyyttä itse eläessään keskellä kevättä.

Pienen matkan päässä hänestä leikitteli liuta Italian likaisia lapsia. Läheisessä kadunkulmauksessa kaupitteli punatukkainen tyttö neilikoita ohikulkeville, ja kuljeksiva viulunsoittaja oli viuluineen painunut istumaan läheisen kaivon jalustalle.

Yht'äkkiä hänestä tuntui kuin tyttö olisi kadunkulmauksesta katsonut häneen, ei tuntemattomana punatukkatyttönä, vaan suurin, surullisin tähtisilmin.

Hän ei tiennyt sinä hetkenä, aiheuttivatko nuo silmät pistoksen hänen sisimmässään vai tuliko hän rajattoman iloiseksi siitä, että hän odottamatta näki ne edessään, niin ilmeikkäinä, ja suloisina, kuin usein ennen satuiltoina loistavalla luistinradalla.

Hän muisti oudon kirjeen, jonka hän vasta oli saanut postikonttorista ja joka vielä oli lukematta.

Päivänpaisteessa loikoileva viulunsoittaja sai hänestä vierustoverin. Siinä hän luki ensin kirjeen, sitten selitykseksi mukaan pistetyt päiväkirjan lehdet.

Rinta täynnä myrskyäviä tunteita hän luettuaan kaikki astui läheiseen kirkkoon. Siellä kiinnitti hänen huomiotaan pieni punainen paperiruusu. Se oli hänestä kuin hänen tyttönsä vertavuotava sydän.

Tai riippuiko siinä ehkä toisen sydän – hänen, joka oli kirjoittanut kirjeen ja kastanut sitä, ei vain kyynelillään, vaan pikemminkin omalla sydänverellään?

Hän ryntäsi ulos kirkosta, eteenpäin, eteenpäin, tietämättä minne. Seuraavana aamuna hän jo oli matkalla pohjoiseen. Ja täällä hänellä oli siitä asti ollut kotinsa.

Lennart Reichenhart suori hellävaroin ja kunnioittavasti kellastuneen kirjeen lehtiä ja antoi sitten katseensa liukua sen tuttuja rivejä pitkin.

    "Arvoisa Herra Lennart von Reichenhart.

    "Tämä kirje on varmaan eriskummallisin, mikä koskaan käsiinne
    on joutunut tai joutuu. Se herättää teissä ehkä suurtakin
    vastenmielisyyttä. Koettakaa kuitenkin lukea se loppuun ja
    käsittää, sen verran kuin me ihmiset yleensä voimme käsittää
    sitä, mikä on kokonaan oman kokemuspiirimme ulkopuolella. – Ja
    muistakaa, että jos lukeminen Teistä tuntuu vastenmieliseltä,
    on tämän kirjoittaminen minulle ollut tuhat kertaa raskaampaa.
    Ainoastaan epätoivon partaalle joutunut isä tai äiti voi
    kirjoittaa, niinkuin minä nyt. Siitä olen varma.

    "Liitän kirjeeseeni muutamia lehtisiä päiväkirjastani. Niistä
    näette, mitä yhtenään ja lakkaamatta olen ajatellut. Paperin ja
    musteen muuttuneesta väristä näette myöskin, että nuo otteet
    eivät ole – kenties Teitä varten – väärennettyjä ja jotta siten
    hankkisin tyttärelleni ulkonaisia etuja. Ne ovat kirjoitetut,
    ensimmäiset lähes 2 vuotta sitten ja viimeinen muutamia
    kuukausia takaperin. Tarkoitin ne, kuten huomaatte, oikeastaan
    tyttärelleni. Lähetän ne Teille ainoastaan sitä varten, että ne
    jos mahdollista täydentäisivät kirjettäni.

    "Olen sairauteen asti hautonut kysymystä, mitä voisin
    tehdä tyttäreni onneksi. Pääasiassa on ajatteluni jäänyt
    tuloksettomaksi. Mutta hivenen verran olen sittenkin voittanut
    ajattelullani, ja juuri tuosta itsessään vähäisestä tuloksesta
    tahtoisin puhua kanssanne.

    "Jos uskoisin, että olette unohtanut tyttäreni, en rohkenisi
    kirjoittaa Teille. Mutta sitä en usko. Isänä näyttää minusta
    unohtaminen tässä suhteessa mahdottomuudelta. Olette kuitenkin
    vetäytynyt syrjään, kenties ikipäiviksi. Vai joksikin aikaa vain?

    "Oli miten oli, järkeni ja tunteeni sanovat minulle, ettette
    ole unohtanut, mutta pelkäätte 'sukua', ehkä kaikkein eniten
    'isäukkoa', jota hieno nuori herra ei mielellään sanoisi
    appivaariksi.

    "Vanhempi tätinne on äskettäin kuollut, ja kaupungissamme
    huhuiltiin, että nuorempi aikoo muuttaa pois paikkakunnalta.
    Arvattavasti Tekin muutatte siinä tapauksessa. Opiskelette jonkin
    aikaa, valmistutte vastaiseen elämäntehtäväänne tai asetutte
    ehkä nuorena koroillaaneläjänä asumaan jonnekin, missä olo ja
    elämä Teitä miellyttää. En tunne olojanne tarpeeksi tietääkseni,
    millaiseksi elämänne muodostuu. Se onkin tällä kerralla vallan
    toisarvoinen asia. Pääasia on, että Te joudutte jonnekin, missä
    ei tiedetä Teistä, ei minusta eikä Mökkelistä mitään. Siitä
    syystä on juuri nyt toimittava. Sen tunnen.

    "Olette par'aikaa ulkomailla. Viekkaan pienen juonen avulla
    hankin tietooni osoitteennekin. Lisäksi olen lainannut rahaa.
    Tai oikeammin: olen myynyt muutamia vanhoja huonekaluja,
    shiffonjeen, kaksi nojatuolia, pöydän ja kaapin. Kolmen kuukauden
    kuluttua ostaja perii tavaransa poikani kodista, rahat olen
    saanut etukäteen. Rahoilla matkustan nyt pikku tyttäreni kanssa
    ulkomaille. Asetumme Tyroliin, laaksoon, joka on tunnettu
    terveelliseksi. Tyttäreni on hyvin heikko. Pelkään hänen
    keuhkojensa puolesta, mutta en uskalla kääntyä lääkärin puoleen.
    Jos hän on sairas, syyttää hänen tautinsa ainakin osaksi minua.
    Ja minulla on jo syytä enemmän kuin jaksan kantaa. Siksi hän ei
    mene lääkäriin ennen kuin kesäkuussa. Olemme siitä jo keskenämme
    sopineet.

    "Niihin aikoihin jokseenkin Te kuulemani mukaan palaatte
    Italiasta. Matkustatte kenties tästä ohi. Suuri valtatie kulkee
    aivan laaksomme läpi. Poiketkaa, jos mahdollista, silloin
    tervehtimään pikku tyttöäni. Hänen asuntonsa on: Pension
    Waldhütte. Älkää pelätkö appivaaria! Häntä ei silloin enää
    ole olemassa – ei ainakaan sellaisessa olotilassa, jossa
    teidän täytyy hävetä häntä. Tiedätte, että hän on vanha ja
    hänen sydämensä alkoholin heikentämä. Suonet ovat vahvasti
    kalkkiutuneet. Sellainen pääsee helposti mereltä satamaan.

    "Ajatellen, että satamaan laskeminen kaikesta huolimatta voisi
    viedä pitempään kuin tällä kertaa olisi suotavaa, olen varannut
    itselleni apukeinoja. Kerran, ensimmäisen eläessäni, olen
    varastanut. Olimme juuri tyttäreni kanssa lähdössä matkalle
    kuullessamme vanhasta onnettomuustoverista, joka kaupungissamme
    oli kuollut. Menin häntä katsomaan ja löysin pöydältä pienen
    pullon, joka oli siinä kuin minua varten. Siksi se heti katosi
    taskuuni. Ja siitä illasta olen ollut varma siitä, että olen
    valinnut oikean tien lapseni onnen turvaamiseksi.

    "Kaikki tapahtuu hiljaa ja huomaamatta. Tyttöseni itkee
    isäpolostaan. Hänellä on herkkä ja hellä sydän. Mutta hänen
    surunsa haihtuu kohta, kun Te tulette. Ja minä uskon, että
    tulette, sillä olette kunnon mies. En muuten olisi voinutkaan
    kirjoittaa tällä tavalla.

    "Mutta tahdoin Teille ilmaista koko totuuden: 1) jotta
    tietäisitte, etteivät mitkään ulkonaisesti nöyryyttävät ja
    epämieluisat asianhaarat vaikeuta paluutanne tyttäreni luo; 2)
    jotta näkisitte, että hän todella ansaitsee rakkautta, vieläpä
    kaikkensa uhraavaa rakkautta.

    "Mitä tässä kerroin, sen kerroin yksin Teille. Mutta jos
    luulette, että tyttäreni joskus voisi tuntea iloa vanhan isänsä
    uhrista ja siitä rakkaudesta, joka hänet siihen pakotti, annan
    Teille tässä suhteessa oikeuden menetellä, niinkuin hyväksi
    näette. Luotan arvostelukykyynne yhtä paljon kuin hyvään
    tahtoonne.

    "Ja jos joskus vastaisuudessa teette tyttäreni hyvin
    onnelliseksi, seuraa vanhan, murtuneen isän kiitollisuus Teitä
    hautaanne asti."

Reichenhart kääri hellävaroin kirjeen kokoon, kätki sen lompakkonsa pohjimmaiseen piiloon ja alkoi sitten hitaasti astella huvilaan päin.

4.

Astrid Falcke makasi leposohvalla Reichenhartin parvekkeella. Siellä oli par'aikaa aurinkoa enemmän kuin hänen omalla puolellaan. Ja Elsa oli pyytänyt tulemaan, kun hänen miehensä oli retkellä "kiipeilijöiden" kanssa.

Astrid tulikin mieluummin Elsan ollessa yksin. Hän karttoi Lennart Reiehenhartia syystä, jota hän ei tahtonut selittää itselleen. Elsasta hän piti. He puhelivat paljosta, joskus lukivatkin jotakin yhdessä. Ainoastaan terveydestään he säännöllisesti pysyttelivät vaiti.

Tänään Astrid kuitenkin odottamatta poikkesi tavaksi tulleesta vaiteliaisuudesta. "Te olette jo tullut paljon terveemmäksi täällä", viskasi hän äkkiä tulemaan samalla kun hänen katseensa käsityöstä siirtyi Elsaan jännittyneenä ja palavana.

Elsa ei saanut samassa vastatuksi. "Minä vertailen harvoin", väisteli hän viimein.

Astrid melkein tulistui. Se oli luonnotonta, luonnotonta. Nuorella riippui kaikki paranemisesta. Hänellä itsellään ainakin. Sillä siitä riippui, voisiko hän pian ajatella häitä.

"Jos minä olisin odottanut sitä, ei sitä päivää olisi koskaan tullut. Vain ilo auttoi minua jonkinverran paranemaan."

"Ja te, te uskalsitte, teillä oli sydäntä!" Astrid ponnahti istualleen. Erilaiset, ristiriitaiset tunteet kamppailivat keskenään hänen sisimmässään. Hän tunsi pohjimmaisena omituisen ilon sykähdyksen, että tällaista saattoi tapahtua, ja samalla kirvelevää kipua tietoisuudesta, että tällainen mahdollisuus hänen omalla kohdallaan oli mahdottomuus. Siksi hän työnsi ajatuksiensa etualalle tietoisuuden velvollisuudesta toista kohtaan. "Minä en koskaan tahtoisi vahingoittaa sitä, jota rakastan", sanoi hän kiihkeästi.

Elsa meni kalpeaksi ja silmiin nousi suuria kyyneliä. "Minä olin niin lapsellinen ja niin yksin", sanoi hän hiljaa. "Minä otin vain vastaan."

Astrid Falcke karahti punaiseksi. Hän häpesi itseään. Hän tunsi, että oli antanut puolinaisen totuuden käydä täydestä. Hän oli puhunut itsestään kuin ihmisestä, joka vapaaehtoisesti valitsee kieltäytymisen tien. Ja kuitenkin hän tiesi, ettei Albert koskaan –

Hän nousi kiireesti, pysähtyi Elsan eteen ja ojensi hänelle kätensä. "Annattehan anteeksi! Ja ymmärrättehän, rakas rouva Reichenhart? Te tiedätte, mieli käy sairaaksi, kun suuri ikävä aina polttaa sisintä. Elämä on kuin kaunis keväinen laakso. Mutta kukkia ei saa poimia."

Hän sai vaivoin tukahdutetuksi itkunsa.

"Minä ymmärrän – te ajattelette paljon enemmän kuin minä", sanoi Elsa hiljaa. Mutta hän itki kauan ja lohduttomasti vieraansa mentyä.

Lennart Reichenhart kävi levottomaksi nähdessään vaimonsa. Tähtisilmissä oli suurten, raskaiden kyynelten jälkiä. Hän tahtoi tietää syytä. Eikä hellittänyt vähemmällä.

Viimein Elsan vastustusvoima murtui. Hän painui avuttomasti miehensä olkaa vasten ja itki siinä kauan.

Lennart koetti aluksi kääntää kaiken leikiksi. Eihän asia olisi siitä parantunut, vaikka Elsa olisikin ollut rikkiviisas ja vastusteleva hänen kosiessaan.

"Mutta Lenni, sinä epäröit yhteen aikaan! Sinä olit toista vuotta melkein kateissa minulta."

"Ehkä se aika sitoi minua." Hän sulki suutelemalla Elsan suun. Mutta Elsa ei antautunut. Hän tahtoi kerrankin tietoja. Lennart väisteli aina tässä kohden.

"Pikku Elsa, me miehet olemme kovin toisenlaisia kuin te. Meillä on monta askelta rakastumisen ja avioliiton välillä."

"Mutta Lenni, ethän sinä aikonut pitää minua lelunasi?"

"En aikonut yleensä mitään. Olin vain rakastunut. Ja se oli suloista siksi, että sinä olit suloinen."

Elsa lensi punaiseksi ilosta ja painui hyväilevästi lähemmä miestään. Hänen elämänsä satu ei ollut menettänyt mitään ensimmäisestä hopeanhohteestaan. Se oli jatkuvasti uskomattoman kaunista. Se toi aina vain uutta – niinkuin kevät kukkasia.

Lennart siveli hiljaa vaimonsa pehmeitä hiuksia. Hän oli kiitollinen siitä, että Elsa vihdoinkin oli rauhoittunut. Ja siitäkin, että tämä ei enää tiedustellut. Isän kirje oli kohta, jota hän oli näihin asti huolellisesti väistänyt. Mutta joka kerran, kun Elsan kysymykset lähentelivät sitä aikaa, hän pelkäsi.

"Et sinä sittenkään kerro kaikesta", aloitti Elsa samalla uudelleen. "Tädit olivat kihlausta vastaan, sen tiedän."

"Niin, ja he lähettivät minut Roomaan – unohtamaan. Mutta siellä oli kirkon portailla vanha eukko..."

Elsa katkaisi nauraen: "Hän puhui kiirastulesta ja sovittamisesta. Ja sinä säikähdit ja tulit tänne."

He nauroivat kuin kaksi vallatonta lasta. Mutta Lennart Reichenhart tukahdutti samalla huokauksen. Hän muisti kirjettä, joka sinä päivänä oli ensi kerran rapissut hänen taskussaan.

Tietoisuus siitä rakkaudesta, jota se huokui, olisi ehkä voinut tehdä Elsalle hyvää. Mutta totuus oli siinä suhteessa sittenkin kaksiteräinen miekka.

Ja Elsa oli heikko.

"Mitä sinä mietit, rakas?" kysyi Elsa hiljaa.

Lennart säpsähti. Sitten hän henkisellä pituushypyllä heittäytyi etäälle äskeisistä ajatuksistaan. "Muistatko Vinitiuksen 'Quo vadiksessa'? Muistatko, miten hän ensin rakasti ja miten sitten? Minä en ole roomalainen ylimys – pienen ajan pieni ihminen vain. Mutta minä ymmärrän häntä."

Elsa siveli hiljaa miehensä kiiltävänmustaa tukkaa. "Lenni", sanoi hän lempeästi, "minä olen niin onnellinen siitä, ettei pieni elämäni katoa täältä jättämättä hyvää jälkeensä. Se jättää tänne sinun suuren, kauniin rakkautesi."

5.

Rouva Falcke seisoi lepokodin hallin ulkonevassa nurkkauksessa katse kiinnitettynä polulle, joka kiemurteli läheistä vuorenrinnettä ylöspäin. Joukko nuoria oli nousemassa rinnettä. Hän tunsi joukossa tulevan vävypoikansa ja neidit, joiden seurassa tämä oli tullut paikkakunnalle. Hän ei voinut kuulla ääniä, mutta hän näki ja tunsi, että siellä pidettiin hauskaa. Ja hän ajatteli siipirikkoa lastaan. Astrid oli par'aikaa Reichenhartien puolella. Ja Elsalla oli kaukoputki, jolla heidän oli tapana katsella seutuja, jonne eivät muulla tavoin voineet päästä.

Astridkin näki ehkä nyt! Ja mitäpä siitä, vaikka näkikin, kun vain Albert olisi ollut toisenlainen. Mutta hän pidätti Astridin kaiken sen ulkopuolella, jossa hän itse eli hyvinkin voimakkaasti. Astrid olisi ansainnut parempaa. Hän oli lapsellinen ja sulhanen oli hänelle kaikki kaikessa. Mutta hän ei ollut matala- eikä ahdasmielinen. Hän olisi ymmärtänyt.

Rouva Falcke kääntyi ikkunasta pois ja meni saliin. Siellä katettiin ruokapöytiä. Nuori tarjoilijatar, joka toi hopeita viereisestä säiliöhuoneesta, kääntyi selin rouva Falckeen. Hänen silmänsä punoittivat kuin itkusta.

Rouva Falcken sisin vavahti omituisesti. Tyttö oli usein viime aikoina ollut itkettynyt. Ja kuitenkin hän saattoi toisin ajoin säteillä kuin itse aurinko. Albert oli erityisesti kiinnittänyt huomiota häneen hänen iloisuutensa vuoksi. Olisikohan mahdollisesti jotakin yhteyttä – –?

Rouva Falcke piti tyttöä silmällä. Tämä otti tarjoilupöydältä pöytäliinan ja kävi pihalla ravistamassa siitä murusia pikku linnuille. Rouva Falcke meni uudelleen ikkunaan. Hän näki tytön katsovan ylös vuorenrinteelle ja jäävän siihen asentoon hetkeksi.

Taaskin pisti kipeästi rouva Falcken sisimpään. Hän oli vanha, kovia kokenut ihminen. Hän oli oppinut epäilemään.

Samassa soi gongongi ja ihmisiä alkoi kokoontua ruokasaliin. Lennart Reichenhart tuli viimeisenä. Hän muutti pöydästä, jossa hänen oli tapa syödä yksin, toiseen, missä rouva Falcke istui. Vävypojan paikka oli siinä tyhjänä. Rouva Falcke katsoi häneen kiitollisena. "Meillä on paljon yhteistä", sanoi hän ja ääni värähti.

"Olemme molemmat vaalijoita."

"Se on harvinainen osa miehelle."

Lennart Reichenhart ei kohta vastannut. Hän ajatteli niitä erilaisia mahdollisuuksia, joita hän oli tuntenut omassa povessaan, ja tiesi, missä määrin ulkonaiset olot olivat vaikuttaneet ratkaisuun.

"Te olette toisenlainen kuin muut", jatkoi rouva Falcke.

"En", singahdutti mies kiivaasti vastaan. "Minä olen tavallinen mies, jolle ilo ja elämänmukavuus, vieläpä kauniisti katettu pöytäkin ja herkkuruoat merkitsevät paljon. Mutta elämässä on sittenkin sitä, mitä sanotaan rakkaudeksi."

"Sitäkin, joka kestää muutamia kuukausia pitemmälle?"

Rouva Falcken katseessa oli jotakin niin pohjattoman raskasta, että Lennart Reichenhart mykistyi. Hän tunsi itsensä vasta-alkajaksi elämässä ja palasi omiin oloihinsa.

"Arvaan, että Elsa on kertonut teille jotakin. Mutta hänen lapsensilmänsä ovat puolueelliset. Ne näkevät minussa vain hyvää. Tiedän kuitenkin itse, miten suuressa määrin olosuhteet minua auttoivat! Elsa oli turvaton kuin pieni pesästään pudonnut lintu, kun löysin hänet hänen isänsä kuoleman jälkeen. Häntä ei kukaan olisi voinut jättää."

Rouva Falcke tukahdutti huokauksen, ja Lennart Reichenhartista näytti siltä, kuin hän olisi tahdonvoimallaan silittänyt kasvoistaan muutamia katkeruuden niihin uurtamia ryppyjä. Omituinen katse tähtäytyi Lennart Reichenhartiin.

"Herra Reichenhart, naisen avuttomuuteen suhtautuu mies kahdella tavalla. Se velvoittaa häntä tai antaa hänelle oikeuksia. Tämä eri näkökulma jakaa miehet kahteen ryhmään, jotka ovat toisistaan etäällä kuin itä ja länsi."

"Kukaan ei olisi voinut tehdä hänelle pahaa."

"Miestä myöten, herra Reichenhart. Hän on vieläkin lapsi ja hän oli sellainen vielä enemmän silloin. Hän oli teidän vallassanne."

"Minä rakastin häntä."

"Nainen tahtoo rakastaessaan antaa. Mies ottaa, – rajattomasti ja armotta. Te olette poikkeus."

"Tahdotte kaikella muotoa ihailla minua." Lennart Reichenhart koetti kääntää leikiksi. Mutta käsi nousi samalla tunnustelevasti povitaskulle. Tekisiköhän hän väärin, jos uskoisi nämä paperit vieraan käsiin? Niitähän ei ollut kukaan nähnyt, ei Elsakaan. Mutta tässä oli kärsivä ihminen, jolle ne voisivat tehdä hyvää ja joka siten saisi enemmän totuutta vastaavan käsityksen asioista.

Hän otti lompakostaan paperitukon ja ojensi sen arvelematta rouva Falckelle: "Toivon, etten tee väärin. Te olette ensimmäinen, jonka käsiin nämä uskon. Mutta te ymmärrätte ehkä paremmin kuin toiset."

Lennart kääntyi mennäkseen, mutta rouva Falcke pidätti häntä. Hän tahtoi kysyä jotakin. Katse pyysi jo etukäteen kysymystä anteeksi. Hän ei tehnyt sitä uteliaisuudesta. Mutta hän ajatteli näitä asioita yhtenään. Koskivathan ne häntä itseään niin läheisesti. Siksi hän nyt uskalsi – – –.

"Te ymmärrätte – varovaisuus on tarpeen, kun tauti on tarttuvaa. Minä tahtoisin tietää, missä määrin te – terveydellisistä syistä...?"

Reichenhart jäykistyi. "Jokainen sivistynyt ihminen noudattaa nykyään terveyden vaatimuksia."

"Ei, ei, suokaa anteeksi! Te ette ymmärrä. Ajattelin nuoren naisen hellää mieltä. Pieni, lämmin hyväily voi merkitä paljon. Mutta tällaisissa asioissa voivat rakkaus ja varovaisuus tulla keskenään ristiriitaan."

"Elsan ei ole tarvinnut kaivata mitään, mikä voi tehdä hänet onnelliseksi." Reichenhart oli jo puolitiessä ovelle. Rouva Falcke kääntyi seurusteluhuoneeseen. Hänellä oli käsi silmillään. Katse, jonka hän vasta oli nähnyt, oli niin kaunis, että se teki kipeätä. Sitä ei kovaa kokenut ihminen olisi voinut uskoa, jollei itse olisi nähnyt.

Seurusteluhuoneessa istui nuori lepokotiin vastatullut soittotaiteilija. Hän soitti Beethovenia. Se oli myrskyävää.

Rouva Falcke koetti kiinnittää huomiotaan saamiinsa kellastuneisiin lehtiin. Hän aloitti päiväkirjan lehdistä. Hän tahtoi päästä irti omista ajatuksistaan. Mutta hänen täytyi aluksi lukea joka lause moneen kertaan.

Kun hän oli lopettanut isän kirjeen, painui hänen päänsä käsien varaan. Hän kadehti isää, joka sai antaa henkensä lapsensa onnen lunnaiksi.

Soittaja lakkasi soittamasta ja nousi. Silloin hän näki huoneen perällä kumaraan painuneen naisolennon. Hän sai selvän tuntemuksen siitä, että oli soittanut yhdelle, joka ymmärsi.

Hän jäi liikahtamatta seisomaan paikalleen. Katse oli kuin kiinni kytkeytynyt tuohon kokoon lyyhistyneeseen naiseen. Hän katsoi katsomistaan: silmille nostettua kapeaa kättä, pään asentoa ja kumartuneen selän kaarta.

Hän ajatteli myrskyisen päivän väsynyttä, rantaan raukeavaa maininkia.

Äkkiä hän kääntyi takaisin soittokoneeseen päin ja alkoi uudelleen soittaa. Mutta ei enää myrskyävää. Hän soitti kärsivälle – illan rauhasta.

6.

Astrid Falcke makasi sohvalla helakka puna hienohipiäisillä kasvoillaan ja suuret silmät omituisen loistavina. Hän odotti sulhastaan. Albertin oli tapana tällä tunnilla tulla säännönmukaiselle vierailulle, ja tapaaminen tuntui Astridista tänään tavallista tärkeämmältä. Albert tulisi jäähyväisille. Hän aikoi näet matkustaa joksikin ajaksi kotiinsa. Vierailu olikin jo kestänyt kuusi viikkoa. Ja paljon nämä viikot olivat sisältäneet – eniten siksi, että olivat sisältäneet niin vähän.

Astrid tunsi, että hänen olisi pitänyt puhua. Mutta suuri sisäinen väsymys piti häntä kuin kahleissa. Ja Albertin oli tapana väistellä.

Ovi aukeni samassa, ja Albert pysähtyi kynnykselle. Hänestä Astrid näytti tavallistakin huonommalta. Tauti oli jo painanut häneen selvän leimansa. Eikä sairas nainen voi ajan pitkään olla puoleensavetävä. Albert tunsi sen selvemmin kuin koskaan.

Astrid viittoi häntä lähemmäksi, ja hän asettui tavanmukaiselle paikalleen sohvan viereen.

"Me siis pian joudumme ulkonaisestikin etäälle toisistamme", sanoi Astrid viimein, puhuttuaan ensin muusta. "Olen nytkin usein mielestäni ollut etäällä sinusta. Olen koettanut kysyä, tiedustella. Olen tahtonut rakentaa siltaa sinun, terveenä olevan maailman, ja minun, sairaan, välille. Mutta olet enimmäkseen ollut kovin vaitelias."

"Etkö ymmärrä, että jos olisin kertoillut kaikista omista huveistani, olisin vain huomauttanut sinulle, miten paljosta sinun on kieltäytyminen."

"Siltä kannalta en minä ota asiaa. Sinun terveytesi tuntuu minun terveydeltäni ja sinun ilosi ovat minun ilojani. Mitä onnellisempana näen sinut, sitä onnellisempi olen itsekin."

Albert tarttui hänen käteensä ja suuteli sitä. "Sinä olet hyvä, hyvä", sopersi hän. Astrid näki hänen poskiensa palavan. Mutta hän jatkoi omaa ajatusjuoksuaan.

"Minusta on aina ollut suloista ajatella, että me juuri erilaisuutemme ansiosta täydennämme toisiamme. Kun rakastamme, tahdomme jakaa kaiken. Jokainen tunne, jokainen ajatus on yhteistä. Ajatuksissa on voimaa. Yhdenkin ajatuksissa. Miten paljon voimaa sitten niissä ajatuksissa, jotka rajattomassa rakkaudessa yhtyvät toisiinsa! Siitä saa syrjäinenkin."

"Astrid, sinä ajattelet liian paljon. Silmäsi näyttävät niin väsyneiltä."

"Ne ovat etsineet sinua."

"Ajattelu varmaan väsyttää sinua. Sinä olet aina ajatellut liikaa, sinä pikku filosofi!"

"Ajatuksetkin ovat etsineet sinua, sinun ajatuksiasi, sinun harrastuksiasi."

"Nyt tiedät, minkä takia olen ollut vaiti."

"Ja sinä tiedät, miksi minä olen kaivannut. Sinun ilosi – nekin, joita en koskaan voi jakaa kanssasi muuta kuin ajatuksin, ovat sittenkin ilona minullekin."

Silloin Albert tarttui kiivaasti puheeseen. Kaikestahan hän oli kertonutkin. Hän oli retkeillyt vuorilla, hän oli tanssinut illanvietoissa. Näistäkö hänen olisi pitänyt puhua niin laajasti kuin mahdollista?

"Ja esimerkiksi seurastasi!" Astrid hengähti syvään. Sitten hän jatkoi hätääntyneesti kuin peläten harhaanjohtavaa sanaa Albertilta: "Olen joskus kaukoputkella ihaillut paikkoja, jonne en pääse nousemaan, ja olen nähnyt sinut iloisessa seurassa."

Albert lehahti polttavan punaiseksi. "Sinä olet vakoillut!"

Astrid ei vastannut. Hänen katseensa kipinöi. Siinä oli halveksimista. Albert ei ollut odottanut sellaista. Hän tunsi pienenevänsä sen katseen edessä.

"Anna anteeksi, sinä suloinen, suurisieluinen Astrid, anna anteeksi!"

Astrid ei vieläkään vastannut. Viimein hän sanoi vitkalleen ja painokkaasti: "Kun tapaat ystäviäsi, sano heille terveisiä. Sinun ystäväsi ovat minunkin ystäviäni. Minä olen ehkä lapsi sinun rinnallasi monessa suhteessa, mutta matalamielinen ja halpamainen en ole."

Albertin pää oli painunut syvään. Olisikohan hän itkenyt? Astrid ei sitä tiennyt. Hän käänsi puheen toisaalle.

Mutta kun Albert myöhemmällä hätäisesti kokosi halliin nostetut matkakapineensa, huomasivat kaikki hallissa istujat hänet äärimmäisen hermostuneeksi.

"Komea mies joka tapauksessa", huokaili mamma Hecht, "mutta ei teidän otettavissanne". Hän nyökkäsi tyttärentyttärilleen.

Nämä nauroivat. Nuorempi tiesi nuorella herralla olevan "monta" nyt kyseessä olevalle matkallekin. Ne nuoret neidot, jotka olivat tulleet samassa junassa, aikoivat myöskin lähteä tänä iltana.

"Kuulimme, kun he sopivat asiasta", vahvisti vanhempi.

"Hän potee sydämenlaajennusta", sanoi syrjästä "Vaitelias", käänsi selkänsä Hechteille ja rupesi lukemaan geologista lehteään.

Neiti Hermostunut, joka ilmanalan sopimattomuudesta huolimatta yhä kuului kantajoukkoon, kiiruhti "Edustajan" luo ja viritti tavanmukaisen valitusvirtensä. Hän pelkäsi basillinkantajaksi jokaista, joka oli tekemisessä sairaan kanssa. "Edustaja" otti sen puolen rauhallisesti. Hän ajatteli isänmaata ja laski miehen vaa'alle siinä mielessä.

7.

Pari päivää myöhemmin toi posti kirjeen Astridille. Hän lensi punaiseksi ilosta tuntiessaan käsialan. Sellaista ilonvälkettä ei äiti ollut nähnyt tyttärensä silmissä moneen viikkoon. "Niin pian", sanoi Astrid avatessaan kuoren. Samalla hän sydämessään pyysi sulhaseltaan anteeksi monta syyttävää ajatusta.

Rouva Falcke kiinnitti huomionsa aamupukuun, jota hän parhaillaan valmisti. Kun hän viimein työstään katsoi Astridiin, tämä oli kääntynyt seinään päin ja makasi hiljaa kuin nukkuva. Äiti laski silloin työn kädestään ja hiipi hiljaa huoneesta. Mutta samassa kun ovi oli sulkeutunut ja Astrid askelista kuuli äidin menneeksi alakertaan, hän kohosi istualleen ja veti kirjeen esille. Hän luki sen uudelleen, hitaasti ja pala palalta.

    "Rakas, suloinen Astrid!

    "Sinä olet toisenlainen kuin muut. Sinä olet minulle samaa, mitä
    oikeauskoisille heidän puhdas Pyhä Neitsyensä. Mutta juuri siitä
    syystä, että olet kaikkia muita niin paljon ylempänä, on vaikeaa
    puhua sinulle, niinkuin muille maallisille tämän maallisen elämän
    asioista.

    "Totuus on kuitenkin sanottava.

    "Astrid, minä rakastan sekä totuutta että vapautta. Ja minun
    täytyy noudattaa niiden vaatimuksia silloinkin, kun se johtaa
    sellaiseen, mikä tuottaa kärsimystä sekä itselleni että muille.

    "Aavistat jo, mitä aion sanoa. Minun täytyy päästä vapaaksi.

    "Sinä et ollut tyytyväinen minuun tänä viime yhdessäolomme
    aikana. Sinä kaipasit enemmän tietoja minusta ja
    harrastuksistani. Mutta Astrid, sairashuoneeseensa teljetty
    olento ei voi – ymmärrätkö, ei todellakaan voi – seurata
    terveen ja tavallisessa ihmiselämässä liikkuvan oloja ja
    harrastuksia. Se on yksinkertainen ja kieltämätön, joskin tässä
    suhteessa kova totuus. Ei ole oikein näytellä luonnotonta osaa.
    Sen sinä, yleväsieluinen pikku Astrid, käsität paremmin kuin muut.

    "Lähtiessäni luotasi lupasin palata parin viikon kuluttua.
    Nyt peruutan sanani. Se on oikeinta sekä sinuun että minuun
    nähden. Se tekee tämän muutoksen meille molemmille helpommaksi.
    Kun joskus toiste tapaamme, on jo aivan luonnollista, ettemme
    enää ole sulhasen ja morsiamen suhteessa. Me olemme vain kaksi
    ihmislasta, jotka yhdessä maistettuaan ensi rakkauden hurmaa
    kääntyivät kukin taholleen elämässä.

    "Rakas, pehmeäposkinen pikku madonnani, minä kiitän sinua sinun
    olemuksesi suloudesta. Minä kiitän sinua siitä hurmasta, jonka
    annoit varhaisimmalle nuoruudelleni ja siitä sielun hienoudesta,
    jolla olet käsittävä sen, mitä tässä olen sanonut." –

    Kirje painui hetkeksi Astridin kädestä. Hänen silmiinsä nousi
    kuin kyyneleetöntä itkua. Sitten hän jatkoi.

    "Jollet itse välttämättä tahdo toisin, pyytäisin: älä vastaa
    tähän. Mielenliikutus ei ole sinulle hyväksi. Ja tahtoisin
    säästää sinua, siinä määrin kuin voin. Pyydän siksi vielä kerran:
    älä vastaa. Tiedän sanoittakin, ettet syytä minua, vaan ymmärrät.
    Ja sanon sinulle jäähyväisiksi, että aina kiitollisena ajattelen,
    en vain madonnakasvojasi, vaan yhtä paljon sitä ylevää mieltä,
    joka niistä aina heijastuu.

    "Sinua kiitollisena muistava Albert."

Astrid taittoi kirjeen kokoon, pisti sen kuoreen ja kätki pieluksensa alle. Sitten hän väsyneesti painui takaisin vuoteelle. Hänen silmänsä olivat täynnä murheenraskaita kysymyksiä. Ajatukset olivat väsyneet, siipirikkoiset. Katse kohosi kuin apua etsien ylös vuoriin päin.

Hän näki rinnettä pitkin ylöspäin polveilevan tien. Sitä hän usein ennen oli tarkannut. Nyt se oli tyhjä. Ja hän huomasi, että se kapeni kapenemistaan ja jyrkkeni jyrkkenemistään, mitä ylemmä se ehti.

Hän käsitti, että se puhui.

8.

Astrid Falcke oli kokonaan muuttanut elintapaa. Hän oli ennen pysytellyt leposohvallaan joko huoneessa tai parvekkeella. Nyt hän tahtoi olla liikkeellä, kun se vain oli mahdollista. Kävellä hän ei jaksanut, eikä hänellä ollut "kantajaa", kuten Elsalla, mutta äiti oli hankkinut pyörätuolin, jossa hän pääsi nousemaan kappaleen vuoripolkua ylöspäin. Vakituisena työntäjänä hänellä oli nuori tirolilaispoika, joka oli hyvillään tästä ansiotilaisuudesta.

Aluksi Astrid harvoin jutteli pojan kanssa. Äitikin oli mukana ja he olivat tavallisesti kaikki kolme vaiti. Mutta jäätyään kerran pojan kanssa kahden Astrid tuli tiedustelleeksi tämän kotioloja. Ja poika alkoi kohta iloisesti kertoa.

Hän oli äitinsä ainoa lapsi. He asuivat yhdessä, syrjäisessä seudussa, jossa saivat niukan elatuksensa siitä pienestä palstasta, joka ympäröi kotimökkiä, ja muutamista vuohista ja lehmistä, jotka se elätti. Mutta äiti oli sairastanut luuvaloa, eikä ollut varoja lääkärinmaksuihin ja lääkkeisiin. Poika oli lähtenyt ansaitsemaan näitä äidille näiltä paremmilta liikepaikoilta.

"Sinä olet hyvä poika", sanoi Astrid. "Kaikki nuoret eivät muista vanhaa äitiään. Toiset pitävät itse hauskaa, toiset säästävät tulevaisuutta varten."

Poika nauroi. Hän uskoi voivansa huolehtia sekä asiasta että toisesta. "Ja sillä minkä teemme vanhemmillemme, on erityinen siunauksensa", hän sanoi, pysähtyi tienvarrelle pystytetyn Ristiinnaulitun kuvan eteen ja teki hartaana ristinmerkin. "Hän opetti meitä." Poika nyökkäsi kuvaan. "Pyhä Neitsytkin oli äiti."

Astrid painui ajatuksiinsa. Poika jatkoi kertomustaan. Hänellä oli tiedossa hyvä paikka muutamassa ruokakaupassa vähän etäämpänä laaksossa. Sieltä sai kuitenkin työtä vasta syyskuusta alkaen. Nyt kesän kuluessa täytyi tyytyä tilapäisiin ansioihin. Matkailijatkin tarvitsivat usein opasta. Ja toiset maksoivat runsaasti, herrat etenkin.

Astrid heräsi ajatuksistaan ja naurahti. Hän oli löytävinään sanoista hyötypolitiikkaa. Mutta poika huomasi hänen ajatuksensa ja lensi punaiseksi. Hän pyysi anteeksi. Hän oli vain niin iloissaan suuresta palkkiosta. Sen oli antanut nuori herra, joka muutamia viikkoja takaperin matkusti pois siitä lepokodista, joka oli valkoisen huvilan vieressä. Se herra oli usein tehnyt matkoja vuorille yhdessä neitien kanssa. Toinen oli hänen morsiamensa. Se herra oli maksanut suurenmoisesti. Neiti taisi olla rikas.

Astrid oli kauan vaiti. Hän ei ajatellut paljon, hän koetti kuunnella, mitä luonto puhui. Luonnossa oli rauhaa. Luonnolla oli lääkitystä.

Vähitellen hänessä heräsi tarve lähestyä ihmisiäkin. Paljon hän ei jaksanut keskustella. Se rasitti häntä. Mutta kun hän näki vanhuksen painuneena tien varrelle pystytetyn ristin juurelle tai nuoren karjatytön, joka ylempää palasi laaksoon, hänen täytyi sanoa heille jokin ystävällinen sana.

Hän tunsi unohtaneensa ihmiset yhden vuoksi, joka oli ollut hänelle rakkaampi kuin kaikki muut yhteensä. Nyt hän tahtoi maksaa velkansa. Aika oli lyhyt.

Eräälle kauniille Etschin putoukselle johtavalla tiellä Astrid näki usein "Vaiteliaan". Hän tunsi tämän sekä sulhasensa että äitinsä kuvauksista. He sivuuttivat toisensa aina sanoitta, mutta molemmista tuntui siltä, kuin he jollakin tavoin sisäisesti olisivat olleet sukua.

"Vaiteliaan" teki muutaman kerran mieli lähestyä. Mutta hän häpesi haluaan ja voitti sen. Kerran hän kuitenkin sattui kohdalle, johon Astridin pyörätuoli oli pysähtynyt. Hänellä oli kädessä muutamia alppikukkia. Hän ojensi ne äänettömänä Astridille. Tämä punastui ilosta. Hän ymmärsi, ettei se merkinnyt aivan vähän. "Te olette kovin hyvä."

"En ole", sanoi toinen jyrkästi, "Minä en ole hyvä. Vihaan ihmisiä. Rakastan vain luontoa – eniten kivikunnan suurta rauhaa."

"Sielläkin on purkauksia." – Tuo sanottiin niin veitikkamaisesti, ettei "Vaitelias" ollut sellaista odottanut.

"Te laskette leikkiä. Se on hyvä." Hän käänsi selkänsä ja meni. Mutta toisena päivänä hän uudelleen pysähtyi Astridin tuolin kohdalle. Nyt hänellä ei ollut kukkia. Hänen katseensa oli ankara ja ääni teräksinen. Hän vaati kuin tilille. "Ettekö tekin joskus kadehdi rauhallista kivikuntaa?"

"Vaiteliaan" läpitunkeva katse näki, että Astrid kalpeni. Hän katui kysymystään. Mutta Astrid pääsi pian tasapainoon. "En enää", sanoi hän rauhallisesti. "Se on jähmettyneisyyden rauhaa. Minulla on parempaa."

"Ja mitä?"

"Sitä, mikä on riippumaton ulkonaisista oloista."

"Sellaista ei ole." Mies käänsi taaskin selkänsä ja meni. Mutta muutaman päivän kuluttua hän odotti Astridia samalla paikalla. Hänestä he kaksi kuuluivat yhteen tavalla, josta ei tietänyt kukaan muu kuin hän itse. He olivat molemmat nähneet nuoruudenunelmansa keväthallan jään hileissä. He olivat panneet koko olemuksensa suhteeseen, joka toiselle asianomaiselle oli ollut vain leikkiä.

"Minä tahtoisin tietoa siitä 'riippumattomuudesta', josta te kerran puhuitte. Se on minusta suora mahdottomuus", sanoi hän omalla jyrkänsuoralla tavallaan.

Astrid hymyili, ja se hymy oli ujo ja suloinen. Se pani miehen mielen pehmeäksi. Madonna del Granducaa ei voinut vaaratta lähestyä. Hän tunsi sen – hämmästyen – hämillään ja melkein katuen.

Hän kuuli Astridin puhuvan: "Te olette syvästi oppinut mies ja minä lapsellinen nuori tyttö. Puhun lapsellisesti siitä, mikä vaatisi kaikkein parhaimpia sanoja."

"Sanokaa, niinkuin ajattelette."

"Saanko kertoa pienen kertomuksen?"

Vaitelias asettui kivelle.

"Minä olen muistanut pientä pisaraa", aloitti Astrid. "Se oleili ennen jossakin yläpuolella maisen elämän. Mutta sen täytyi tulla tänne ja se joutui kokemaan monenlaista. Se putosi kivien väliin, siitä se joutui pienen puron uomaan ja siitä jokeen. Se kulki milloin särmäisten kivien yli, milloin kukkarantoja pitkin. Lopulta se väsyi ja olisi tahtonut päästä toiseen olotilaan, mutta suuri, vastustamaton virta kuljetti sitä yhä vain eteenpäin. Silloin se alkoi tarkata ääniä ympärillään. Puut humisivat, linnut visersivät. Pieni pisara kuuli suuresta, pohjattoman syvästä merestä, jonne sen tie kävi. Koko luomakunta oli tietoinen tuosta merestä. Ja kaikki puhuivat siitä hyvin vakavasti. Sitä pientä pisaraa alkoi peloittaa. Se ei tahtonut hukkua pohjattomaan hautaan ja jäädä sinne. Mutta silloin se kuuli toisenlaisia ääniä. Ne kertoivat taivaasta, joka kaareutuu meren yläpuolella ja jossa olo on toisenlaista ja parempaa kuin maan päällä. Ne kertoivat näkymättömästä voimasta ja näkymättömästä tiestä, joka nosti pisarat meren syvyydestä siihen olomuotoon, jossa ne ennen olivat. Ja silloin tuli sille pienelle pisaralle suuri ilo ja suuri rauha sisimpään. Eikä se ilo ja rauha enää muuksi muuttunut, sen mukaan millaista tie oli. Sillä se oli sivuasia ja pientä verrattuna siihen suureen pääasiaan, että se pieni pisara tiesi, mistä hän oli tullut ja minne hän oli menossa."

Astrid vaikeni. Vaitelias oli samoin ääneti. Hän oli painanut molemmat käsivartensa polvien varaan ja tuijotti eteensä maahan. Viimein hän sanoi katkerasti: "Suuri kylmyys jäähdyttää kaiken."

"Suuri lämpö sulattaa kaiken", Astrid vastasi.

Vaitelias lähti tapansa mukaan vaiteliaana ja hyvästelemättä.

9.

Seuraavana päivänä Astrid meni vieraisille Elsan luo. Hän ei ollut käynyt siellä moneen aikaan. Elsa ponnahtikin iloisesti pystyyn tuntiessaan tulijan ja ojensi hänelle molemmat kätensä.

"Minä olen odottanut ja kaivannut", sanoi hän kyynelet silmissä.

"En ole voinut." Vähän myöhemmin Astrid jatkoi: "Meikäläisillä on elämä kuitenkin ihan toisenlaista kuin muilla. Se on eristettyä – melkein kuin spitaalitautisen. Ja hiljaisissa kammioissa saa kokea paljon, joka vie voimaa. Silloin ei jaksa seurustella."

Elsan poskille nousi herkkä puna. Hänelle oli vaitiolon tarve tuntematon. Hän tiesi vain, mitä maksoi olla vaiti silloin, kun olisi tahtonut puhua.

"Eikö puhuminen helpota – puhuminen rakkaillemme?" kysyi hän arasti.

Astrid katsoi häneen pitkään kuin vanhempi kokemattomaan nuorempaansa. Sitten hän vastasi hitaasti: "Olomme ovat erilaiset, siksi kai tarpeemmekin."

Elsa tunsi sanoneensa jotakin sopimatonta, jotakin, mikä oli käynyt arkaan kohtaan ja tehnyt kipeätä. Ajattelematta muuta, kuin että oli puhuttava jostakin muusta, hän viskasi esiin kysymyksen Albertista. Oliko hän ehkä piankin tulossa?

"Ei, hän ei tule. Emmekä enää kirjoitakaan toisillemme. Hän on terve ja nuori. Hänen täytyy olla vapaa."

Elsalle nousi itku kurkkuun. Hän ponnisteli pysyäkseen tyynenä, mutta ponnistuksista huolimatta puhkesivat kyynelet viimein esiin. "Minä olen niin tyhmä, niin lapsellinen. En ajattele. Ja minä en koskaan, en koskaan voisi tehdä tuollaisia ihmeellisiä tekoja!"

Hetken tuntui Astridista siltä kuin hänen olisi pitänyt sanoa, ettei hän sitä tehnytkään itse, että Albert... Mutta sitten se hänestä tuntui epäolennaiselta sivuasialta. Elsa seisoikin jo hänen edessään, puristi hänet kiihkeästi syliinsä ja nyyhkytti hänen olkaansa vasten painuen: "Se on kovaa, kovaa, että meidän kaikkien täytyy kieltäytyä niin paljosta."

"Kaikkien?" Astridin katse kysyi. Hän näytti melkein hymyilevän. Ja se hymy kävi kipeästi Elsaan. Hänestä Astrid tällä kertaa oli lyhytnäköinen ja lapsellinen.

"Kaikkien", sanoi hän painokkaasti samassa kun kääntyi ikkunaan, jossa ikkuna-amppelissa riippuva kaunis asparagus auringonpaisteessa levitteli vihreää huntuaan. Hän hipaisi kädellään hyväilevästi lehtiharsoa. "Tämä on Lennikki – pikku Lenni", puheli hän kuin itsekseen, "ainoa elävä olento, jota me yhdessä olemme saaneet hoivata ja vaalia."

Silloin Astrid käsitti, että luottamus oli saanut luottamusta vastalahjaksi. "Se on ehkä rakas muistokin", sanoi hän arasti kuin epätietoisena, uskaltaisiko sanoin kajota asiaan.

"Rakas!" Elsan koko olemus säteili. "Se on Lennin ensimmäinen lahja minulle ja tuli luokseni koleana talviaamuna, ympärillään sammalta, kieloja ja lemmenkukkia."

Astrid huomasi, että muistot kokonaan veivät Elsan mukanaan. Hänenkin ajatuksensa jatkoivat siksi omia latujaan. Mutta kun hän nousi lähteäkseen, syleili hän Elsaa kauan ja sydämellisesti. "Teidän rakkautenne on kuin aurinko", sanoi hän hiljaa. "Sitä ei voi tuntea saamatta siitä hyvää."

Sitten hän meni. Mutta omaan huoneeseensa tultuaan hän otti esille kirjeen, jota hän kauan ja vähin erin oli kirjoittanut. Hänen täytyi kerrankin päästä päähän. Aika kiirehti.

Kirjoitettuaan viimeiset sanat hän alkoi lukea alusta.

    "Albert!

    "Sinä et tahtonut vastausta. Sinä tahdoit säästää minua. Siksi
    en olekaan kirjoittanut ennen. Mutta minusta tuntuu kuitenkin
    luonnottomalta, että me, jotka, kuten sanot, 'yhdessä olemme
    maistaneet ensi rakkauden hurmaa ja sitten kääntyneet eri
    tahoille', eroamme toisistamme edes ilman kunnon hyvästiä. Siksi
    saat nyt vastauksen – joskin myöhään.

    "Kirjoitan kirjettäni vähin erin, joten se ei minua rasita.
    Sinähän tahdoit säästää minua.

    "Teen ehkä sinulle vääryyttä. Mutta minusta tuntui siltä kuin
    sinä tahtoessasi säästää minua, – ehkä aivan tietämättäsi –
    olisit ajatellut itseäsikin. Tahdon uskoa vakuutuksesi, ettet
    ole rakastanut ainoastaan ulkokuortani, vaan myöskin sisintä
    minääni. Näin ollen tuntuisi sinusta tietysti pahalta, jos saisit
    vastauksen, jossa ehkä rivien välistä, joskaan ei sanoista,
    ilmenisi, miten paljon surua olet tuottanut minulle. Siitäkin
    tulet – kuten toivoit – säästymään. Saat vastaukseni vasta
    silloin, kun olen kaiken säälin ulko- ja yläpuolella.

    "Kenties minun pitäisi nyt – tässä kirjeessä, joka muodostuu
    viimeiseksi ajatustenvaihdoksi välillämme – pyytää sinulta
    anteeksi, etten antanut sinulle vapauttasi. Olisithan siten
    säästynyt vastenmielisestä tehtävästä ottaa sitä itsellesi.
    Ehkä asettuisi moni asian ulkopuolella oleva arvostelija tälle
    kannalle, ja kenties olet itse monestikin ajatellut juuri näin.
    Olen – kuten huomaat – itsekin ajatellut tätä puolta. Mutta
    eräs toinen puoli asiassa näkyy minulle niin selvänä, etten voi
    sanoa sinulle tuota sisällökästä sanaa anteeksi.

    "Jos sinä olisit ollut sairas tai vaikkapa kuoleva, tiedän,
    etten olisi halunnut vapautta. Päinvastoin. Jos minulle olisi
    sanottu, että vuosikausiksi jäät tautivuoteelle virumaan, en
    olisi muuta toivonut kuin oikeutta vaimonasi hoitaa sinua ja
    kantaa nimeäsi todisteena siitä, että olin ollut ja olin omasi.

    "Jos olisin ajatellut purkamista, olisin olettanut, että sinun
    tunteesi olivat minun tunteitani paljon heikommat – tai
    sanoisinko: vallan toista laatua. Sitä en tietystikään olettanut,
    en ainakaan tahtonut olettaa. Se olisi mielestäni ollut solvaus
    sinua kohtaan.

    "Älä kuitenkaan usko, että ajattelin tätä asiaa vain meitä
    kahta koskevana kysymyksenä. Käsitän, että tällainen kysymys on
    laajakantoisempi. Muistatko Brandin huudahdusta: 'När, ack när
    skall ansvar bliva för det arv föräldrar giva?' Pohdin omalla
    lapsellisella tavallani jo kauan noita sanoja. Ymmärsin, etten
    saa mennä naimisiin, ellen parane. Mutta minä toivoin ja uskoin
    hartaasti kuin lapsi paranemismahdollisuuksiin. Saatuani viime
    kirjeesi en ole kuitenkaan hetkeäkään enää luottanut niihin.

    "Jos meidän vielä ollessamme kihloissa olisi tilassani tapahtunut
    äkillinen huonontuminen, se olisi tietysti pakottanut meitä
    vakavasti harkitsemaan, voisimmeko koskaan ajatella avioliittoa.
    Jos vastaus olisi ollut kielteinen, olisi tulos käytännölliseltä
    kannalta muodostunut samaksi kuin viime kirjeesi seuraukset.
    Mutta tie olisi ollut toinen. Oikeudentuntomme olisi velvoittanut
    meitä suureen uhraukseen. Ja sellaisessa mielessä tehdyt
    uhraukset muodostuvat ihmiselle sisäiseksi voimaksi ja voitoksi.

    "Mutta mitä sinä nyt uhrasit? Et kerrassaan mitään. Enkä voi
    minäkään puhua uhrista, sillä uhri annetaan aina vapaaehtoisesti.

    "Uskon kuitenkin, että tämä itsessään katkera kokemus minun
    kohdaltani vielä voi kääntyä sisäiseksi voitoksi. Muistan
    muuatta vanhaa, iloluontoista tätiä, joka lapsuuteni päiväni
    leikkiessäni yhdessä serkkujeni kanssa sanoi meille tottelemiseen
    vastahakoisille lapsille: 'Kun minua pakotetaan johonkin, menen
    aina vapaaehtoisesti.' Me lapset nauroimme välistä noille
    sanoille. Toisinaan meitä harmitti. Mutta vanhempana olen
    ajatellut, että nuo järjettömiltä tuntuvat sanat oikeastaan
    puhuvat suuresta sisäisestä, siveellisestä voitosta. Sitä tietä
    voin minäkin vielä sisäisesti rikastua sen surun ansiosta,
    joka hetkittäin on tuntunut ylivoimaiselta. Mutta sinä? mitä
    mahdollisuuksia avautuu sinulle tämän kokemuksen johdosta? Olet
    mielestäni auttamattomasti tappionpuolella.

    "Vaikka eihän minun pitäisi sanoa mitään. Minähän tunnen elämää
    vain oman mietiskelyni avulla. Sinä kai et voinut sille mitään,
    että tunteesi olivat toista maata kuin omani. Siitä en sinua
    siksi syytäkään. Mutta Albert, miksi puhut totuudenrakkaudestasi,
    kun voit tyytyä hyvinkin puolinaiseen totuuteen?

    "Menettelevätkö ihmiset yleensäkin niin? Tahtoisin tietää.
    Minähän en tunne elämää.

    "Jos olisit tiennyt, että huononisin näin äkkiä, olisit
    arvattavasti odottanut vielä jonkin aikaa. Olisit huomannut, että
    joka tapauksessa pian pääset vapaaksi. Mutta vapautumisesi tätä
    tietä oli epävarma. Et jaksanut etkä uskaltanut odottaa. Olit
    suhteissa toisaalla. Jos olisin parantunut, olisi asemasi voinut
    käydä kiusalliseksi. Siksi sanoit totuudesta sen verran, mikä
    teki sinut vapaaksi. Toisin sanoen: sinä rakastit totuutta siinä
    määrin kuin se sinua hyödytti. Ja tätä sanot totuudenrakkaudeksi.

    "Tekisikö kenties moni muu samoin? Onko oma etu niin
    erinomainen silmiensokaisija, että itsekäs toivomus voi näyttää
    totuudenrakkaudelta? Tai käyvätkö sanat ja puheenparret
    muodinmukaisesta puvusta, jolla ihminen koettaa kaunistaa itseään
    ja tekojaan?

    "Minä kysyn, kun en tiedä ja kun kuitenkin tahtoisin ymmärtää.
    Olen mielestäni lapsesta äkkiä tullut vanhaksi.

    "Aavistan senkin, että tunne-elämämme on hyvin petollinen
    maailma. Muutenhan minä aina olen ollut taipuvainen mietiskelyyn
    ja kaiken erittelyyn. Laskit usein leikkiä kanssani sen johdosta.
    Mutta ennen liikkuivat ajatukseni hyvin rajoitetulla alalla.
    Tutkistelin mielessäni rakkauden olemusta, sisäisen ymmärtämyksen
    lähteitä ja sitä suurta, valtavaa, kaikessa tuntuvaa ja koko
    elämän täyttävää sopusointua, joka syntyy, kun ihmissydän toisen
    olemuksessa löytää oman täydennyksensä.

    "Tällaiset valoisat, lapselliset mietelmät eivät minua enää
    tyydytä. Niiden piiri on käynyt minulle liian ahtaaksi.
    Ajatukseni etsivät avarampia aloja. Niitä en olisi ikävöinyt,
    jos sinä olisit rakkaudellasi tehnyt minut onnelliseksi. Siksi
    aavistan nyt, että tappio, voi kääntyä voitoksi.

    "Eritellessäni omaa sisintäni nykyään ajattelen välistä
    ihmeellistä, valoisaa kesäyötä Pohjan perillä. Kaikki kasvaa,
    kehittyy, kypsyy kuin taikavoimasta. Valon voima ja runsaus
    korvaa kesän lyhyyden. Minä olen sisäisesti kokemassa samaa.
    Viikoissa olen elänyt ja kokenut enemmän kuin monet vuosissa.

    "Siksi en enää tyydy selvittelemään itselleni rakkauden olemusta.
    Tahdon päästä selville elämän tarkoituksesta yleensä. Tahdon
    tietää, onko olemassa tarkoitusta, joka kelpaa sekä minulle että
    muille, sekä sairaille että terveille.

    "Ennen minusta oli rakkaus se keskus, jota kaikki elämässä kiersi
    ja johon kaikki keskittyi.

    "Kun luin suurten mestarien taiteesta ja kun etukäteen iloitsin
    siitä, mitä häämatkallamme yhdessä saisimme ihailla, vahvisti
    sekin käsitystäni, että miehen ja naisen välinen rakkaus oli
    lähde, josta elämä sekä alalla että toisella johtaa alkujuurensa
    ja voimansa.

    "Toinen huomattava keskus – uskonnollinen – oli olemukseltaan
    minusta samaa, nimittäin rakkautta. Näin arvelin. Nyt käsitän,
    missä suhteessa erehdyin. Ja tahtoisin tehdä sen selväksi
    sinullekin.

    "Tiedän, ettet yleensä rakasta tällaista ajatusten ja
    mielipiteiden selvittelyä. Mutta ehkä maltat lukea kirjeeni
    loppuun, onhan tämä viimeiseni.

    "Ennen vakuutit minulle usein, ettet suinkaan rakastanut yksin
    madonnankasvojani, vaan yhtä paljon minun sisintä minääni.

    "Etenkin viime aikoina minun on ollut vaikea uskoa tätä, sillä
    sisimpänihän on entisellään, joskin ruumiini on sairas.

    "Vastaat ehkä, ettei kukaan mene naimisiin toisen sielun kanssa.
    Avioliitossa on kysymys muustakin. Tunnen ja tunnustan tämän
    oikeaksi. Mutta tällä hetkellä en ajattelekaan avioliittoa, vaan
    suhdettamme sellaisena kuin se oli. Rakkautesi minuun kuoli ja
    tunteesi heräsi toisaalla.

    "Etkö siis etupäässä rakastanut ulkonaista minääni, koska
    rakkautesi sen kuihtuessa kuoli?

    "Mutta kun ajatukseni täten sinua tavallaan syyttävät siitä, että
    rakastit kuorta etkä pyytänyt parempaa, huomaan, että itse olen
    tehnyt samantapaisen erehdyksen vielä vaarallisemmassa muodossa.

    "Voinenkohan selittää ajatukseni niin, että edes aavistat, mitä
    tarkoitan?

    "Se tahto, josta juontaa juurensa kaikki se rikas suuri ja
    ihmeellinen yhteys, mitä sanomme elämäksi, on varmaan ollut
    hyvä tahto. Se on ollut tahtoa antamiseen, sillä se ilmeni
    meille luomisessa, synnyttämisessä.

    "Jumalallinen rakkaus on siis ensi sijassa alusta alkaen ollut
    antamista. Maallinen eli eroottinen rakkaus ei voi vapautua
    ottamisen halusta. Me iloitsemme rakastamastamme olennosta,
    siitä, mitä hän on, mitä hän osaa, miltä hän näyttää jne. Ja
    ennen kaikkea siitä, että tuo kaikki on meidän omaamme.

    "Älä nyt usko, että pidän tätä itsessään pahana. Käsitän, että
    tuo osaksi itsekäs, eroottinen rakkaus on elämässä yhtä tarpeen
    kuin ruumis. Mutta siitä huolimatta väitän, että yhtä varmasti
    kuin kauniit kasvot ilman kaunista sielua ovat tyhjät ja
    arvottomat, yhtä varmasti on eroottinen rakkaus sellaista ilman
    tuota syventävää ja rikastuttavaa sisältöä, jonka jumalallinen
    rakkaus sille antaa. Se on varjo ilman todellisuutta, kuori ilman
    ydintä.

    "Juuri tässä suhteessa minäkin tyydyin ennen kuoreen. Ja kun
    kuori särkyi, seisoin siinä tyhjin käsin.

    "Itkin kuin lapsi särkyvää vaahtokuplaa.

    "Mutta vaahdon haihduttua näin sen tilalla – helmen.

    "Rakkautta, jonka haluna on antaa, vain antaa, tarvitaan aina.
    Sairas ruumis ei tee meitä kykenemättömiksi sen rakkauden
    palveluksessa. Voimme näin ollen sanan syvimmässä tarkoituksessa
    täyttää tarkoituksemme ihmisinä, riippumatta siitä, mitä muuten
    voimme olla tai tehdä.

    "Haparoiden olen etsinyt tietä ajatuksesta ajatukseen, totuudesta
    totuuteen. Olen noussut kuin portaita ja nyt olen kukkulalla.
    Olen löytänyt sen, mikä käsittääkseni antaa sekä minun että
    muiden elämälle tyydytystä, sisältöä ja sovittavaa tarkoitusta.

    "Täten tappio kääntyi minulle voitoksi."

    "Ennen en jaksanut kantaa ajatusta, että sinä jossakin suhteessa
    jäisit muista jälkeen. Kun Lennart Reichenhart kantoi Elsaa
    sylissään, katsoin tavallisesti toisaalle. En tahtonut nähdä
    toisten tekevän jotakin kaunista, johon sinä tavalla tai toisella
    et pystynyt. Nyt, kun tulen tällaista ajatelleeksi, en enää
    koeta kieltää tosiasioita. Ajatukseni muodostuvat vain hartaaksi
    toivomukseksi puolestasi.

    "Lennart Reichanhart ei kauan saa iloita Elsastaan. Elsa ei
    huonone yhtä nopeasti kuin minä, mutta huononee joka tapauksessa.
    Mutta kun hän on poissa ajallisuudesta, elää se, mitä Lennart
    nyt on hänelle. Se on muodostuva voimaksi hänen vastaisessa
    elämässään. Sillä sekä tällä että tuolla puolen rajan pitää se
    sana paikkansa: Heidän tekonsa seuraavat heitä.

    "Näitä ajatellessani tahtoisin hartaasti pyytää: Albert, älä
    tärvele omaa elämääsi. Älä säästä, älä köyhdytä itseäsi.

    "Surua sanotaan siunausten tuojaksi. Ajatus ei ole uusi. Mutta
    se voi olla meille teoriaa tai todellisuutta. Sinä teit sen
    todellisuudeksi minulle. Ethän vain jättäne itseäsi osattomaksi
    tällaisesta todellisesta hyvästä!

    "Älä tyydy kuoreen! Etsi parempaa, niin löydät. Pyri elämän
    ehtymättömälle alkulähteelle. Siellä selviää elämän tarkoitus!

    "Silloin käsität myöskin, etten siirry pois täältä onnettomana ja
    murtuneena, vaan sydän täynnä valoisaa tulevaisuudentoivoa."

Hän taittoi kirjeen kokoon, pisti sen kuoreen ja sulki huolellisesti. Sitten hän haki laatikostaan toisenkin kirjeen, ratkoi hiukan päänalusensa ommelta ja työnsi kirjeet aukosta sisään. Hän oli ompelemassa ratkottua kiinni, kun äiti tuli sisään.

"Joskus saat tästä vähän luettavaa", sanoi hän iloisesti. "Ja toisen puolen saat antaa Albertille. Me emme nyt enää kirjoita toisillemme."

"Minä olen huomannut sen."

"Kaikki on, niinkuin olla pitää, mutta minä en jaksa puhua siitä." Hän painui väsyneenä takaisin vuoteelle. Kun äiti tuli häntä peittämään, hän kietoi äkkiä kätensä äidin kaulaan ja sanoi hiljaa: "Äiti, sinulla on sitä jumalallista rakkautta, joka tahtoo antaa, vain antaa."

Vuoteeltaan hän ei sitten noussutkaan, ennen kuin hänet valkoisessa arkussa kannettiin asemalle Meranissa haudattavaksi. Syvään suruun vaipunut äiti kulki yksin arkun jäljessä.

Lepokodin portilla yhtyi "kantajoukko" saattueeseen. Mamma Hecht ei puhunut ruoista, ei vaatteista eikä edes omaisistaan. Hän puristautui vain lujemmin miehensä käsipuoleen ja tunsi itsensä kiitollisen liikuttuneeksi siitä, että hänellä oli turvaa ja tukea elämässä. Tyttärentyttäret painautuivat nyyhkyttäen toisiinsa. Heistä oli käsittämätöntä ja kovaa, että nuoruus ja kuolema joutuivat kosketukseen toistensa kanssa.

Toisten suureksi hämmästykseksi oli "Vaiteliaskin" saapuvilla. Hän ei puhunut mitään. Mutta hän ajatteli sitä suurta rauhaa ja sitä suurta lämpöä, josta hänen nuori kärsimystoverinsa oli puhunut. Kun toisten katse vältti, hän pisti arkulle muutamia valkeita Edelweiss-kukkia.

"Sääli nuorta suloista neitosta", sanoi muuan "kiipeilijöistä".

"Esteetikko" laski kannelle kimpun vaaleita ruusuja. "Pehmyt, pieni madonna del Granduca", sanoi hän puoliääneen.

Lennart Reichenhart tuli asemalle viimeisenä. He olivat olleet erimielisiä Elsan kanssa. Hän ei juuri nyt olisi tahtonut jättää Elsaa pitemmäksi aikaa yksin, mutta Elsa tahtoi välttämättä, että hän lähtisi Meraniin asti. Ja Elsa voitti.

Kun rouva Falcke saattajansa kera istui kahden junassa, sanoi hän odottamatta: "Astrid eläisi ehkä, jos – jos olisi enemmän sellaisia kuin te."

Lennart Reichenhart ei kohta vastannut. Viimein hän sanoi aran tunnustelevasta "Rouva Falcke, muistatteko niitä lehtisiä, jotka kerran annoin teille luettaviksi?"

Kesti hiukan, ennen kuin rouva Falcken väsynyt ajatus löysi ladun, jolle sen oli käännyttävä. "En ymmärrä..."

"Ettekö? Minähän olin osoittanut tunteitani, olin herättänyt toiveita ja sitten – särkenyt ne. Suru oli ehkä jossakin määrin ollut taudin aiheuttajana. Minulla oli sovitettavaa. Mutta velvollisuus oli minulle täynnä suurinta onnea."

Rouva Falcke itki yhä.

10.

Loistavat syksyiset värit, joita Astrid elämänsä viime päivinä oli katsellut, olivat poissa. Kuihtumisen aika oli ohi. Uusi kevät täynnä ihanuutta teki tuloaan.

Elsa Reichenhart seurasi parvekkeeltaan kevään edistymistä. Se oli hänestä kauniimpaa kuin koskaan ennen, sillä se tuli äkkiä – täynnä elämäniloa ja hurmaa.

Se oli hänen viimeinen keväänsä. Hän tiesi sen. Elämää uhkuvasta laaksosta hän usein siirsi katseensa sen valkopukuisiin vartioihin taivaan ja maan rajalle. Ne olivat tulleet hänelle tutuiksi. Mutta ne täyttivät sittenkin hänen sisimpänsä suurella kaipuulla. Ja se kaipuu kävi sitä raskaammaksi, kun se oli ainoa tunne, jota hän ei voinut jakaa Lennartin kanssa. Sen takia hän katseli lumihuippuja ainoastaan yksin ollessaan. Lennartin kanssa hän puhui laaksosta ja keväästä. Ne kuvastivat kumpikin heidän yhdyselämäänsä. Se oli Elsalle ollut pitkä, ihmeellinen kevätpäivä, jolloin uudet kukkaset ja uudet ilonaiheet yhtenään puhkesivat.

Lennart hyväili vaimonsa kättä. "Minulle se on ollut sellaista. Mutta että sinäkin voit sanoa niin, sinä, joka olet kärsinyt ja taistellut niin paljon... Ja kuitenkin katseesi on minulle antanut vain aurinkoa ja kevätiloa."

Silloin valahtivat Elsan kyynelet yli äyräitten. Hän itki ilosta. Sillä hän tiesi nyt, ettei hän ollut turhaan taistellut.

Kyynelet pyyhittiin kuitenkin yhtä äkkiä kuin ne olivat puhjenneet esiin. Elsan kädet painuivat Lennartin olalle ja suuri rakkaus säteili koko hänen olemuksestaan.

"Luuletko Tuhkimon itkevän ja valittavan, kun hän on uuninpankolta päässyt onnen suureen juhlasaliin? Tuhkimoksi sanoi minua isäkin, muistatko", lisäsi hän hiljemmin.

Lennart hyväili hellästi Elsan silkinpehmeätä päätä. "Epäröin kauan, ennen kuin ilmaisin sinulle kaikki. Pelkäsin, ettet kestäisi sitä. Mutta kun lähdin Meraniin, tahdoin antaa ne sinulle."

"Ja siinä annoit minulle paljon. Isän suuri rakkaus auttaa kuin luottamaan siihen, mikä on vielä suurempaa."

Lennart painoi vaimonsa lujasti rintaansa vasten. Silloin hän kuuli, miten epätasaisesti tämän sydän läpätti, jyskytti ja vasaroi hetkittäin, sitten hengitti huohottaen ja heikosti kuin pieni siipirikko linnunpoikanen.

"Elsa, Elsa, voinko tehdä mitään puolestasi?" kysyi hän hellän huolestuneena. "Kaipaatko jotakin?"

"En, en mitään. Sinähän olet täällä." Elsan pää nojasi yhä Lennartin olkaan. Hän tunsi omituista, pohjatonta väsymystä. Se yllätti nykyään useinkin. Tietysti siksi, että kevät teki tuloaan.

"Mutta Elsa, jos kuitenkin... Sinä tiedät että rouva Falcke tulee mielellään."

Elsa tarttui kohta ajatukseen. Hän itse ei olisi uskaltanut ehdottaa sitä. Mutta nyt tuntui hyvältä.

Rouva Falcke oli tosin muuttanut takaisin Meraniin. Hänellä oli siellä sukulainen, joka halusi seuraa. Mutta hän oli luvannut tulla, milloin häntä vain tarvittaisiin. Ja Elsa tiesi, että kun Lennart kerran lähtisi raskaalle matkalle, muistaisi rouva Falcke, kuka häntä seurasi samanlaisella retkellä.

"Ehkä kirjoittaisit tänään. Niin vain, että jos sopii ja hän tahtoo tulla. Vaikka, Lenni, minä en oikeastaan hennoisi luopua ainoastakaan kahdenkeskisestä hetkestä sinun kanssasi. Olisi niin paljon, paljon puheltavaa." Hänen katseensa pysähtyi Lennikkiin, jonka vihreä harso keväisen mehevänä loisti auringon valossa. "Lennikki saa seurata minua, niinhän", sanoi hän hiljaa.

Lennart ei ensi hetkessä käsittänyt. Sitten valahti suuri kalpeus hänen kasvoilleen.

Elsa hyväili yhä hänen kättään. "Pikku Lennikki on aina ollut mukanani siitä aamusta asti, jolloin se toi minulle ensi sanoman sinun rakkaudestasi. Me emme voi erota." Hän nosti kätensä Lennartin kaulalle ja jatkoi hartaasti: "Sinä, Lenni, saat vielä poimia paljon kevään kukkia. Mutta se onni, jonka sinä minulle annoit, on kaunein niistä kaikista. Ja se jää luoksesi. Se seuraa sinua siunaten siihen kotiin, johon sinä kerran saat viedä terveen ja onnellisen nuoren vaimon."

Elsa veti hetken syvään henkeä. Teki kipeää puhua onnesta, jonka toinen saisi osakseen. Mutta samassa hän tunsi, että hänen oma runsas osansa auttoi häntä pois kaikesta pienestä ja matalasta.

Lennartin oli mahdoton puhua. Elsa näki, että tätä ahdistavat tunteet kävivät ylivoimaisiksi. Silloin hän teki ankaran ponnistuksen ja sai ääneensä hivenen leikillisyyttä. "Minä tahdon jakaa – toiselle –, niinkuin kiltit lapset tekevät. Mutta pikku Lennikistä en anna hiventäkään. Hän on olemassa vain minua varten."

Avonaisesta ikkunasta he näkivät parven pikkulintuja sinitaivasta vasten.

Olivatkohan ne matkalla yötöntä päivää kohti?

Läheisestä puistikosta kuului satakielen laulu. Kutsuiko se ystäväänsä vai hyvästelikö se?

Etäisyydestä kuului Etschin kohina. Se oli hurmautunut voimastaan ja keväisestä elämänilosta.

Elsa näki kaiken, kuuli kaiken ja ymmärsi, mitä siihen sisältyi. Mutta kaikki jäi omituisen etäälle hänestä. Hänen katseensa pysähtyi vartiajoukkoon taivaan ja maan rajalle. Ne olivat papittaria pyhäisissä valkovaatteissa ja ne kantoivat suitsutusta ja esirukouksia Ylimmän istuimen eteen kaikkien ahdistettujen puolesta.

Silloin hän kuuli tukahdutettua itkua viereltään. Hän hyväili hetken miehensä kiiltävänmustaa tukkaa, otti sitten pään käsiensä väliin ja suuteli otsaa. "Mene", pyysi hän hiljaa, "kirjoita se kortti – tai sähkötä. Sitten voin olla rauhallinen."

Hän näki Lennartin tottelevan vastahakoisesti. Ja kun ovi oli sulkeutunut, tuli hänelle itselleenkin suuri pelko. Lennart oli poissa, hän yksin. Mitä, jos se pitkä ero äkkiä tulisi eteen?

Hän otti kellon vuoteeseen viereensä ja katsoi sitä yhtenään. Välillä hän katseli hohtavia lumihuippuja. Hän ajatteli lupausta, jonka todistajina ne kerran olivat olleet. Hän tahtoi ajatella sitä viimeiseen saakka ja olla uskollinen lupaukselleen. Hän tahtoi kiittää eikä valittaa.

Odottaessaan hän nukahti. Ja kun hän heräsi uudelleen, istui Lennart hänen vuoteensa vieressä.

Hän makasi pitkän aikaa liikahtamatta ja äänettömänä. Sitten tapaili toinen käsi Lennartin päätä ja jäi siihen kuin siunaten.

Äkkiä saivat hänen kasvonsa omituisen hohteen. Siinä oli kuin heijastusta lumihuippujen valkeudesta. Hän kohoutui istualleen, kurotti molemmat kätensä ylöspäin ja sanoi syvällisen hartaasti. "Nyt!"

Kädet painuivat samassa Lennartin kaulalle ja kuului hiljainen väräjävä: "Kiitos!"

Se oli hänen viimeinen sanansa.

Kun rouva Falcke seuraavana päivänä saapui, makasi Elsa morsiuspuvussaan ruusujen ympäröimänä arkussa, jonka kannen pikku lunnikin keväinen vihreys peitti iäisyyttä symbolisoivana harsona.

"MIKSI MINÄ LÄHDIN?"

"Miksi minä lähdin?" Se kysymys toistuu aika ajoin kuluttavana ja kiihottavana kuin kuumetauti. Keväisin se vaivaa eniten. Silloin valkenevat yöt Suomessa. Silloin palaavat muuttolinnut ja täyttävät Suomen metsät säveleillään. Silloin puhkeava lehti ja kukkiva tuomi täyttävät ilman tuoksullaan. Silloin ruisrääkkäkin ottaa osaa yhteiseen iloon ja alkaa huudella pellolla. Silloin ihminen kuuntelee henkeään pidätellen orastavan elämän riemulaulua.

Mitä antaa niihin aikoihin Amerikka?

Ei lemua lehti, ei kukahtele käki. Metsissä on äänetöntä. Varikset vain vaakkuvat ja sammakot kurnuttavat tiepuolessa. Ne osaavat Amerikassa äännellä kauniimmin kuin Suomessa. Ne pitävät kevätkonserttia myöhään ja varhain. Mutta siinä onkin kaikki. Siinä on luonnon kevätiloa vain sen verran, ettei voi olla ajattelematta Suomea ja Suomen kevättä.

Matti Kivi painuu tiepuoleen istumaan ja peittää hetkeksi kasvot käsiinsä. Tekee mieli itkeä, mutta ei viitsi sitäkään. Täytyy vain miehen voimalla painiskella suuren Suomen-ikävän kanssa.

Ensi aikoina hän uskoi tuon ikävän vähitellen haihtuvan. Nyt hän ei odota sitä enää. Nyt hän tietää, että kenelle se tulee, hänellä se on kuin vilutauti ruumiissa. Se voi unohtua ja piileskellä, mutta se ei jätä. Se toistuu määräajoin, joskus lievempänä, toisinaan kovempana, mutta se toistuu.

Etenkin keväisin se on vaikeata. Silloinhan keuhkotautikin on vaikeimmillaan sillä, joka sitä potee. Koti-ikäväkin on hivuttava tauti, mutta sekin helpottaa, kun keväästä pääsee ohi.

Matti nousee verkalleen ja jatkaa mainia [engl. sanasta mine = kaivos] kohti. Hän laskeutuu kaivoksen pimentoon, ja hetken kuluttua hän kalkuttelee vasarallaan ahtaan työkammionsa kallioseinää.

Keväästä ei ole tietoa siellä alhaalla. Siellä on pimeätä. Siellä juoksee vesi seiniä pitkin niinkuin talvisin huonokuntoisen kivimuurin kellarikerroksessa. Siellä ihminen tekee työtä siksi, että jokaisen täytyy elää ja että jonkun täytyy tehdä sitäkin työtä. Mutta vasta työajan päättyessä, kun ihmisten ilmoille nostavan hissin ratina kuuluu ja kun työmiesten sankat parvet taas pääsevät hengittämään Jumalan raitista ilmaa, vasta silloin Mattikin taas tapaa oman, oikean minänsä. Alhaalla maan uumenissa hän on vain mainari [engl. sanasta miner = kaivosmies]. Nyt hän on jälleen Matti Kivi, se Matti, joka kerran lähti Suomesta Amerikkaan ja täällä uusissa oloissa vielä ikävöiden ajattelee "vanhaa maata". [Amerikan suomalaiset nimittävät Suomea usein täten.]

Hän kääntyy ripeästi kotia kohti. Hän ei tahdo vitkastella, ei ajatella kevättä, siitä tulee vain ikävä. Hän tahtoo kiiruhtaa kotiin. Siellä on ehkä vieraitakin. Naimisissa oleva tytär on lastensa kanssa luvannut tulla lähikaupungista.

Matti poikkeaa pieneen myymälään. Hän ostaa sieltä pulleasilmäisen, silkkihameeseen puetun nuken ja jääkermaa [engl. sanasta icecream = jäätelö]. Lastenlapsia täytyy pitää hyvänä. Amerikassa ei tarvitsekaan joka pikkuasian vuoksi pyöritellä senttiä sormissaan ja miettiä, uskaltaako ostaa vai ei. Halpoja leluja saa kaikkialta ja ruokaa, hyvää herkkuruokaakin suhteellisen halvalla. Mikä muu pidättäisikään Amerikassa?

Tiepuolessa vaakkuva varis rupeaa äkkiä hermostuttamaan Mattia. Hänen tekisi mielensä työntää sormet korviin, jottei kuulisi, kuinka tuo harmaatakki ilkkuen räkättää: – Mitäs lähdit, mitäs lähdit?

Kädet nousevat jo korville, mutta jääkerma ja nukke ovat esteenä. Eihän aikamies oikein muutenkaan ilkeäisi kulkea sormet korvissa kuin kujeileva lapsi. Täytyy vain koettaa olla kuuntelematta tuota varista ja katselematta nuorta nurmea, joka on heleän vihreää ja vehmasta kuin keväinen oras kotona Suomessa.

Amerikassa onkin suhteellisen helppo unohtaa ympäröivä luonto. Siellä ei oikeastaan ole paljon luontoa nähtävissä. Tiheä asutus on pakottanut luonnon väistymään. Siellä on tilaa vain ihmisten kiihkeän kiireisille yrityksille. Muista maista tänne muuttaneet sopeutuvatkin hyvin oloihin. He eivät ole tottuneet tarkkaamaan luontoa niinkuin suomalainen. Heillä on hauska Amerikassa. He eivät kärsi eivätkä ikävöi. Mutta suomalaisen pitää puhua muillekin kuin ihmisille ja kuunnella muutakin kuin sanoja. Se on kai jo isiltä perittyä. Puut ovat pyhiä puita, joiden puhetta kannattaa kuunnella. Välkkyvät vedet ovat pyhiä vesiä. Niillä kalamiehen vene liukuu eteenpäin äänettömässä hartaudessa. Niillä kirkkoveneet sunnuntaiaamuin kiitävät kohti mäkiä, joilta kellojen kutsuva kaiku kumahtelee.

Luonto on suomalaiselle ystävä, jolle täytyy puhua ja jota täytyy kuunnella. Mutta sitä ei saa tehdyksi vieraalla pohjalla, ei ainakaan suuren touhun maassa. Siksi pusertuu siellä suomalaisen rinnasta ahdistavana kysymys: – Miksi minä lähdin?

Matti avaa nopeasti kotiportin ja herkistää kuuloaan. Hän erottaa lasten ääniä pihamaalla.

Hän nousee rivakasti rinnettä ja heiluttelee naurussa suin pulleaposkista nukkea pikkutytölle, joka tulla tepastelee isoisää vastaan.

Keittiössä hän tapaa naiset. Siellä säestetään askareita iloisella puheella. Tytär lapsineen on tullut. Lattialla istuva tyttärenpoika huitoo nauraen helistintä kädessään.

Alakuloiset ajatukset haihtuvat Matin mielestä kuin tuulen hajoittamat pilvet taivaalla. Asetutaan pöytään ja iloista puhelua jatkuu. Juhlatuulella popsitaan lopuksi jääkermaa. Matti on ostanut runsaan annoksen. Aikuiset ja lapset syövät kilpaa. Matille tekee hyvää katsella joukkoaan. Marikin tuntee nähtävästi samaa. Hän paistaa kuin aurinko katsellessaan lapsia ja lastenlapsia. Sitten hän nuolaisee huuliaan kuin kermakuppinsa tyhjentänyt kissa ja sanoo tyytyväisenä: "Näin sitä Amerikassa. Toista oli Suomessa."

Se käy pahasti Mattiin. Tuntuu siltä kuin olisi äitiä parjattu.

"Älä moiti Suomea", hän sanoo. "Et sinä soisi lasten sinua moittivan, kun sinä vanhenet."

"Onko Suomi vanha? Minä luulin nuoreksi", Mari pitää puoliaan. Hän ei ikävöi Suomea.

"Se on pieni maa. Se ei voi antaa kaikkea, mitä saa täällä Amerikassa."

"Lähtisitkö takaisin?"

"Tietenkin, jos saisin teidät mukaani."

"Kaikkihan ne pettyvät, jotka menevät sinne."

"Ei tarvitsekaan sellaisten mennä, jotka tahtovat elää keekillä ja kandilla." [Keeki engl. sanasta cake = kakku, leivos; kandi engl. sanasta candy = karamelli.]

"Siellä saa odottaa puoli tuntia, ennen kuin kahvi kiehuu."

"Miksi et sano samalla, että siellä on sauna lämmitettävä ja puut kannettava saunaan? Ei tule kylpy itsestään, kun vain hanaa vääntää."

"Tietänet tuon sanomattakin." – Maria jo pikkusen harmittaa.

"Tiedän, tiedän. Mutta minä tiedän senkin, että siellä on paljon, mitä ei täältä löydy."

"Mitäs sinä sitten lähdit", tokaisee Mari. Hän viskaa sanan tulemaan voitonvarmana valttinsa vaikutuksesta.

Mutta Matti ei enää vastaakaan. Hän työntää tyhjän kahvikupin syrjään ja nousee pöydästä. Tytär, pikkupojat ja lastenlapset jäävät herkuttelemaan. Matti menee.

Hän asettuu kotinsa kadunpuoleisille portaille ja silmäilee yli naapuritalojen etäämpänä häämöttävää mäkirinnettä kohti.

Hänen täytyy saada edes kaistale luontoa näköpiiriinsä. Hänen täytyy tarttua siihen kuin haavoittunut, joka painaa pehmeää sidekangasta haavansa tukkeeksi.

Miksi sinä lähdit, miksi sinä lähdit?

Sitähän hän yhtenään tiedustelee itseltään.

Tiepuolessa kurnuttavat kevätiloa pitävät sammakot. Heillä on soittokunnassaan monenlaisia ja mukavia säveliä.

Matin huulille nousee pieni, pilkallinen hymy. "Se on Amerikan kaunista", sanoo hän itsekseen. Mutta hän ei saa pilkkahymyllä tukituksi rintansa verta vuotavaa haavaa. Hänen täytyy tehdä, niinkuin lääkäri ainakin, penkoa ja puhdistaa sitä kivusta huolimatta ja sitten sitoa, toivossa, että elämän hyvät voimat sen lääkitsevät.

Hänen täytyy uudelleen pohjia myöten tutkistella tuota kysymystä, jossa hänen Suomen-ikävänsä kerran toisensa jälkeen nousee huippuunsa.

Hän ottaa povitaskustaan pienen piipun ja sytyttää sen. Hän ei oikeastaan ole tupakkamies. Joskus vain täytyy polttaa. Tällaisina hetkinä kuin nytkin. Piippu käy silloin ryyppymiehen kapakkaillasta. Hienosyisempi, ylhäisempi ikävä ihmisrinnassa on tukahdutettava jollakin vähemmän henkevällä nautinnolla.

Matti lähtee hiljakseen astuskelemaan mäen rintaa alas. Hänen täytyy olla yksin ja ajatella. Ei siksi, että tämä olisi jotakin uutta ja ennen kokematonta. Tämähän on sitä kaikkein tutuinta. Mutta yksinäisyydessä ihminen löytää itsensä. Ja rinnan haava tarvitsee rauhaa yhtä varmasti kuin ruumiin haava suojelevaa sidettä.

Hän sysäisee mietteissään pyöreää kiveä mäen rinteessä. Se lähtee herkästi liikkeelle ja vierähtää alamaata kappaleen matkaa. Sitä on varmaan monesti sysätty ja se on monesti muuttanut paikkaa.

Matti ajattelee itseään. Sellainen juuri on hänenkin kohtalonsa. Hän on kivi, jota olot ovat vierittäneet paikasta toiseen, kivi, joka ei ole sammaloitunut kotoisella pihalla valkeavartisen koivun alla.

Hyvähän saattaa olla vieriessäkin. Siinä näkee paljon ja oppii paljon. Mutta kodittomaksi ihminen siitä tulee. Hän rakastaa maata, rakastaa toistakin, ei ole hänellä kotoa missään.

Miksi, miksi minä lähdin? – Matti puraisee kipeän kovasti piippunsa vartta. Se kysymys on oikeastaan vain ilmauksena hänen keväisin uudistuvasta Suomen-ikävästään. Se ei ole kysymys. Hän tietää vastauksen kysymättäkin.

Suomessa oli leipä ahtaalla. Hän oli nuori, perhe oli kasvamassa. Täytyi ajatella sekä syntyneitä että syntymättömiä. Täytyi katsoa eteensä.

Nyt hän katselee taakseen kipeästi kaivaten.

Hän painaa kyynärpäänsä porttia vasten ja jää siihen ajatuksiinsa vaipuneena.

Iloiset äänet palauttavat hänet viimein todellisuuteen. Portailla seisoo tytöntyllykkä, joka heiluttaa säärestä silkkiin puettua, pulleaposkista nukkea. Mari seuraa lapsen kintereillä. Sitten tulee tytär ja viimeksi pikkupojat. He nauravat, huutavat ja kutsuvat isää joukkoon.

Matti rupeaa verkalleen astumaan portaille päin. Kuta lähemmäksi hän tulee, sitä selvemmin hän näkee, miten iloisesti kaikkien silmät säteilevät. Pojilla on suuret kaakkupalaset kädessä ja tytär syöttää marjahilloa nuorimmalleen.

Matti painaa käden rinnalleen. Heitä hän ajatteli, kun lähti. Heidän iloisen ja mukavan elämänsä takia hän uhrasi oman kiintymyksensä kotoiseen kontuun.

Tekikö hän siinä oikein vai väärin? Hän ei sitä tiedä. Mutta tehty on tehty. Sitä ei voi muuttaa. Lapset ja lastenlapset ovat amerikkalaisia. He säästyvät siltä, mikä Matin rintaa on raadellut ja yhä raatelee.

Ja sittenkin – vaihtaisiko hän heidän kanssaan?

Heille on Suomi jotakin etäistä ja vierasta. Hän tietää, millainen on se köyhä, tarunkaunis maa. Sen keväinen hurma elää vielä hänen rinnassaan. Hän kuulee sen käen kukahtelun. Hän näkee sen kesäöiden uneksivan valkeuden. Hän on saanut siunauksen, syvän ja suuren, sen välkkyviltä vesiltä, sen sävelikkäiltä rannoilta ja sen korkeutta kohti kurottautuvilta kunnailta. Se on isien hänelle antama pyhä perintö, jota ei mikään, ei mikään, ei onnellinen ja rikas Amerikkakaan voi häneltä riistää.

KOSTO.

John Lake oli tunnettu ensiluokkaisista viljelyksistään ja jalorotuisesta, holsteinilaisesta karjastaan. Kun juna mylvien puhki hänen maittensa kulmitse, katsoivat matkustajat usein ihaillen laitumella kuljeksivaa karjaa. Toiset ihailivat ylimalkaisesti sen monilukuisuutta ja komeutta, toiset lausuivat asiantuntijoina yksityiskohtaisia, kiittäviä huomautuksia.

Naapuritkaan eivät unohtaneet kiittää Johnin työn tuloksia. Kulkiessaan tiellä hänen ohitseen he usein pysähdyttivät hänet iloisin huomautuksin.

"Onpa sinun uusi navettasi kaunistus koko kylälle."

"Kelpaa siellä valiokarjankin asuskella."

"Oletpa ostanut itsellesi komean trokin [engl. sanasta truck = kuorma-auto]. Varmaan on tuhannen dollarin arvoinen." Moni lisäsi vielä: "Sinä olet farmarina kunniaksi paikkakunnalle."

Etenkin tällainen kiitos oli John Lakelle mieleen. Hän tunsi, että hänen työnsä tulokset eivät olleet yksin hänen omana, vaan toistenkin ilona. Hän tunsi, että naapurit olivat hänen ystäviään ja että heillä oli sitä veljen mieltä, joka hänelle merkitsi vieläkin enemmän kuin edistyminen ulkonaisissa asioissa.

John Lake polveutui Amerikan Yhdysvaltojen vanhimpien siirtolaisten vankasta juuresta. Hänen esivanhempansa olivat uskonsa vuoksi vainottuja kveekareita, jotka lähtivät meren toiselta puolen etsimään maata, missä he omantuntonsa mukaisesti saisivat Jumalaa palvella.

Kveekariuskon kasvattama veljenmieli oli voimakkaana säilynyt koko Laken suvussa. Sen hengessä John oli kasvanut.

Toisena tärkeänä tekijänä hänen kehityksessään oli ollut maalaiselämä. Farmilla kasvaneena hän jo äidinmaidossa imi itseensä aito maahenkeä. Kasvavana poikana hän rakasti, ei ainoastaan maalaiselämää yleensä, vaan erityisesti kotieläimiä. Jo silloin John rupesi mielessään suunnittelemaan, miten hän mieheksi vartuttuaan voisi viedä karjanhoitoa, tuota suurta, koko kansan parasta edistävää elinkeinoa eteenpäin.

Vielä syväjuurisempaa kuin maahenki hänessä oli kuitenkin hänen vakaa aikomuksensa tulevaisuudessa aina toimia muistaen sitä kaikkien ihmisten yhteenkuuluvaisuutta, jota isien usko oli hänelle teroittanut. Hän käsitti sen ainoaksi ja ihmissukua todella kannattavaksi perustukseksi. Siksi hän otti sen myöskin oman elämänsä perustukseksi. Ja juuri siltä pohjalta nousi myöskin hänen pyrkimyksensä ensiluokkaiseksi farmariksi.

Tällä pyrkimyksellä oli kuitenkin aivan yksityisluontoinenkin vaikutin.

Niihin aikoihin, jolloin John Lake rupesi etsimään itselleen omaa farmia, hän joutui isänsä lapsuusystävän kotiin. Siellä hän ensi kerran näki Lilianin.

Lilian teki häneen kohta tavallista syvemmän vaikutuksen. Rakkaudeksi hän ei olisi voinut sitä sanoa. Tunne, joka Johnissa heräsi, ei ensinkään lähennellyt rakastumisen ankaraa tunnehurmaa. Se oli tyyni, tasainen, olemassaolostaan miltei tiedoton tunne. Mutta se oli kaikesta huolimatta niin voimakas, että John olisi, jos hän olisi ollut tunteitaan erittelevä mies, tiennyt valitsevansa uuden kotinsa näiltä seuduin siitä syystä, että hän tahtoi asua lähellä Liliania ja saada tilaisuutta seurusteluun.

Lähempi tutustuminen selvitti Johnille pian, että Lilianin vanhemmat olivat käytännön ihmisiä. He olivat kveekareita ja heilläkin oli omaa etua aisoissa pitävä käsitys ihmisten yleisestä veljeydestä. Mutta he tiesivät samalla, miten tärkeä taloudellinen pohja on elämän joka alalla, ja he tunsivat rahan arvon.

John Lake tiesi, että he hyvänsuovasti, mutta samalla arvostelevasti seurasivat nuoren vasta-alkavan farmarin puuhia. Ulkonaisesta menestymisestä riippui varmastikin, tahtoisivatko vanhukset mielihyvin antaa ainoan lapsensa Johnille.

Ehkäpä olisivat antaneet, vaikka hän olisi epäonnistunutkin. Heillä oli itsellään varoja, ja he osasivat ajatella avioliitossa muutakin kuin taloudellista puolta. Heillä oli kveekarien tapaan ihanteellinen käsitys perhe-elämästä. Siinä ei syrjäytetty todellista kiintymystä. Mutta John ei ollut mies, joka itse epäonnistuttuaan olisi halunnut pyrkiä taloudellisesti vankkavaraiseen kotiin. Hän tahtoi ottajana olla tavoitettavansa tasalla joka suhteessa. Sen takia tiesi ponnistelu oman farmin puolesta hänelle samalla työtä Lilianille kelpaavan kodin hyväksi.

Päivä, jolloin John toi Lilianin vaimonaan uudelle farmilleen, oli hänelle syväsisältöisen voiton päivä. Iloa lisäsi tuntuvasti sekin, että koko kylä tuntui juhlivan hänen kanssaan.

Sillä aikaa kuin avioliiton virallinen puoli kveekarien yksinkertaiseen tapaan selvitettiin heidän yhteisessä kokouksessaan, pukivat ystävälliset naapurit uuden kodin juhla-asuun. Kotitekoiset leivokset tuoksuivat ruokailuhuoneen pöydällä. Hopeinen kahvikannu siihen kuuluvine kerma- ja sokeriastioineen koristi pöydän keskustaa. Olipa pöydälle levitetty kaunis, käsinkirjailtu liinakin. Sekin oli osa siitä "yllätyksestä", jonka naapurit valmistivat nuorelle parille.

John Lake tunsi sinä päivänä olevansa rikas ja onnellinen mies, rikas etenkin sellaisesta, jonka arvo ei ollut laskettavissa aineellisin ja ajallisin mitoin.

John sanoi tämän hiljaisella tavallaan Lilianille, kun he vieraitten poistuttua viimein jäivät kahden. Lilian painautui silloin yhä lähemmä Johnia. Hänestä oli luonnollista, että kaikki pitivät hänen Johnistaan. Yhtä luonnollista oli sekin, että hän itse oli onnellisin ja rikkain ihminen maailmassa. Hänellähän oli John.

Illalla Lilianin riisuutuessa John pistäytyi tapansa mukaan pienelle tarkastukselle navettaan ja talliin. Hän oli jo lähellä uutta navettaansa, kun hän oli näkevinään mustan varjon kuvastuvan tiellä. Samassa varjo katosi. John sai siitä sen tuntemuksen, että joku oli kulkenut tiellä ja sitten äkkiä piiloutunut läheisen pensasaidan taakse. Tuntemus oli tietysti kuitenkin väärä. Kukaan kylän rauhallisista asukkaista ei näin iltamyöhäisellä syyttä suotta olisi ruvennut leikkimään piilosilla.

John astui navettaan ja toimitti asiaankuuluvan tarkastuksen. Sitten hän kääntyi takaisin asuinrakennukseen. Mutta hänen ajatuksensa askartelivat asiassa, joka pitkin päivää oli häntä vaivannut. Fred Hilliä ei ollut näkynyt onnittelevien naapurien joukossa. Hän tietystikään ei jaksanut tulla. Se olisi lisännyt sitä voittamatonta sisäistä kipua, jota hän varmaan tunsi nähdessään Lilianin toisen omana.

Fred oli kai ajatellut, että lapsuuden leikkitoverista tulisi elämänkumppani. Hän tietysti oli pitänyt Lilianista poikavuosistaan asti. Lilian sitävastoin oli aina pelännyt Frediä. Hän oli kertonut Johnille Fredin monista hurjista kepposista ja siitä voittamattomasta vastenmielisyydestä, jota hän kauan oli tuntenut.

John itse oli nähnyt hyvin vähän Lilianin ja Fredin suhteesta. Fred olikin enimmäkseen karttanut Liliania siitä asti, kun John muutti paikkakunnalle. Muutaman kerran he kuitenkin olivat sattuneet tapaamaan kylässä, ja John oli silloin nähnyt Fredin silmissä katseen, joka hänelle paljasti kaiken.

John koetti sen jälkeen osoittaa Fredille tavallistakin enemmän ystävyyttä. Jos lehmä Fredin laidunmaalta joutui harhateille, John oli iloinen saadessaan sen palautetuksi omistajalleen. Jos kohta tai toinen Fredin pelloilla vaati korjausta, oli John aina valmis auttamaan.

Mutta Fred vastasi tylysti, jopa vihamielisesti kaikkiin tällaisiin naapuruussopua tavoitteleviin tekoihin. Katse, jonka hän tummien kulmakarvojensa alta viskasi Johniin, syyti oikeastaan vihaa. Mutta John ei tahtonut uskoa vihaan. Hän ajatteli sitä suurta sisäistä kipua, jonka rakkaimman kadottaminen tuottaa. Hän käsitti Fredin synkkyyden tältä pohjalta.

Kaikesta huolimatta häneen oli koskenut, kun Fred tänä suurena juhlapäivänä ei millään tavoin liittynyt onnittelijoiden joukkoon. Muisto siitä piirsi todella mustan varjon hänen tielleen.

John katsoi asuinrakennuksen valaistuihin ikkunoihin. Lilianin varjokuva erottui selvästi makuuhuoneen ikkunaverhossa.

Johnin rinta läikähti täyteen lämpöä. Suurena, suojelevana hellyytenä ympäröivät tunteet Liliania. Mikään musta varjo ei saisi koskaan häntä lähestyä. John tahtoi suojella häntä.

Miltä?

Olisiko se musta varjo ollut enne?

John torjui levollisesti ajatuksen luotaan. Hän ei ollut enteisiin uskoja. Epämääräisillä tunnelmilla ei ollut koskaan ollut sijaa hänen elämässään. Hän oli tyyni ajattelun ja tahdon mies. Tyyneys tiesi turvallisuutta. John tarvitsi tyyneyttä, sillä hänellä oli suojeltavaa.

Hän alkoi suojelemisensa vaitiololla. Hän jatkoi samoin. Hän ei voinut olla tuntematta Fredin vihamielisyyttä, mutta hän ei koskaan puhunut siitä Lilianille. Itse hän kuitenkin ihmetteli, että he niin usein palatessaan Lilianin kanssa joko kylästä tai yhteisistä kokouksista sattuivat kohtaamaan Fredin. Hän ilmestyi tavallisesti odottamatta heidän eteensä milloin metsänrinteessä, milloin tien mutkassa, ja aina hänen synkkä katseensa viskasi silloin vihan varjon heidän tielleen.

Lilian ei tätä huomannut. Hän oli niin onnellinen. John sitä vastoin kärsi siitä yhä enemmän. Ehkä siitäkin syystä, että hänen halunsa suojella ja helliä yhä kasvoi.

John koetti jatkuvasti ystävällisesti lähestyä Frediä. Yritykset päättyivät kuitenkin täydelliseen tappioon. Hän lakkasi siitä syystä toistaiseksi yrittämästä.

Kaikesta huolimatta hän vielä kerran yritti. Hän oli sinä päivänä niin onnellinen, että hän tuskin olisi voinut olla yrittämättä.

Lilianille oli edellisenä iltana syntynyt tyttö. Lapsi oli pieni sinisilmäinen, kurttukasvoinen käärö – sellainen kuin kaikki muutkin lapset. Mutta ympäröivien omaisten ja ystävien yksimielisen arvostelun mukaan hän oli herttaisin kaikista maailmaan syntyneistä lapsista.

John Lake ajatteli tyttöään, kun hän seuraavana aamuna lypsyn aikana meni laidunmaalle. Palatessaan sieltä hän huomasi Fredin pellon nurkalla rautalanka-aidan särkyneeksi. Hän rupesi sitä korjaamaan.

"Nyt Fred saisi tulla", ajatteli hän itsekseen. Nyt hän varmaan löytäisi niin sopivia ja pehmeitä sanoja, että Fredin viha lauhtuisi. Fredillä ei nyt ollut syytä kadehtiakaan. Hän oli mennyt naimisiin kohta Johnin häiden jälkeen. Hänellä itsellään oli lapsi, poika, joka oli syntynyt pari viikkoa aikaisemmin. He olivat siis perhelukuun nähden tasaväkiset.

"Mitäs sinä siinä nuhertelet?" kuului samassa kiukkuisesti Johnin selän takaa.

John oikaisihe. "Korjasinpahan vain aidan, kun satuin kulkemaan tästä ohi."

"Sinun korjattavaasiko se on?"

"Ajattelin, että samapahan tuo, kuka korjaa." John lakkasi työstä. Hänen katseensa oli tyyni ja ystävällinen.

Silloin Fred raivostui. "Aina sinä löydät korjattavaa! Aina sinä olet auttavinasi. Etevämmyytesi tunnossa ehkä, vai luuletko, etten itse pysty?"

"Enpä tietenkään luule. Koetan muistaa toiste!" John kääntyi lähteäkseen. Mutta hän palasi samassa takaisin. Hänen sinisilmiinsä nousi omituisen kirkas kajo. "Meille on syntynyt tytär", sanoi hän. "Sinulla on poika."

Frediltä pääsi pilkallinen nauru. "Onnea, onnea! Onhan sinulla siinä lisää omaisuutta, josta ylpeillä."

John katsoi hetken pitkään. Sitten hän kääntyi ja meni. Mutta hänen aina niin suora selkänsä oli hieman painuksissa ja astunnassa oli väsymystä. Fredistä näytti siltä.

Hän hykersi käsiään. "Sattuipas – sattuipas kerrankin! Ja vielä minä näytän –"

Fred nauroi kovaa, lyhyttä naurua. Käsi puristui nyrkkiin.

Siitä aamusta alkaen Fred kulki kuin kuumeessa. Hän rupesi tekemään työtä kuin vimmattu. Se pisti naapurien silmään ja he ihmettelivät. Tarmokas työnteko ei ollut Fredin vahvoja puolia. Mutta se näytti tulevan siksi.

Hän oli aina menossa. Hän korjaili ja järjesti, uusi ja teki uutta, milloin vainioilla, milloin asunnollaan. Hän oli kuin työn lumossa.

Kesken työn hän silloin tällöin sävähti punaiseksi ja katsoi arasti ympärilleen. Tuntui siltä, kuin joku läheisyydessä olisi häntä tarkastanut. Se joku saattoi ehkä kuullakin. Ei olisi ollutkaan ihme, jos olisi syrjäinenkin kuullut. Se yksi ainoa sana soi niin kovasti ja herkeämättä, että sitä aivan täytyi pelätä. Se kumisi hänen korvissaan, se kohisi suonissa. Sitä aivot ajattelivat. Sitä sydän takoi, aina vain, sitä yhtä ja samaa, yhtä ja samaa: Kostan – kostan – kostan.

Suunnitelma tuli etsimättä. Fred ihmetteli, ettei hän ennen ollut asiaa ajatellut. Monet olivat sellaisia tekosia tehneet ja saaneet jälkensä hyvin peitetyksi. Miksi ei hänkin saisi? Hänelle tarjoutuvat mahdollisuudet olivat erinomaisen suotuisat. Lähellä sitä komeaa navettaa, jossa Johnin valiokarja oleili, oli pensasaita ja sitä lähinnä rehua täynnä oleva lato. Pensasaitaan oli helppo piilottaa sytykkeitä. Illalla, jolloin tuuli kävi tieltä navettaa kohden, saisi muutamassa hetkessä syttymään sellaisen roihun, ettei mitään voisi pelastaa.

"Kostan, kostan", – jyskytti joka veripisara Fred Hillin suonissa. Hiki nousi otsalle ja kädet vapisivat, kun hän työnsi öljyyn kastettuja riepuja ja kuivanutta heinää pensasaitaan.

Fredillä oli näihin aikoihin etenkin iltamyöhäisellä usein asiata tielle, joka kulki Johnin navetan ohitse. Hän hiipi kuin musta varjo kotinsa, pensasaidan ja navetan välistä tietä. Hän valitsi ajan, jolloin tiesi toisten olevan makuulla, ja sittenkin hänen silmänsä tähystivät yhtenään arkoina ympärilleen. Täytyi olla varma siitä, ettei joutuisi ilmi. Se oli ensimmäinen ja tärkein huolehdittava. Toinen tärkeä oli saada joka suhteessa sopiva hetki valituksi.

Sellainen tarjoutuikin pian. Ankara tuuli kävi suoraan latoa ja navettaa kohti. Ilta oli pimeä ja pimeää oli John Lakenkin asuinrakennuksessa. Yhdestä ainoasta ikkunasta tuikki himmeä tuli. Siellä nuori sukulaistyttö valvoi nukkuvaa lasta. Lilian ja John olivat pistäytyneet mäkirinteen toisella puolella asuvien Lilianin vanhempien luo. Fred oli nähnyt heidän menevän.

Fred hykersi käsiään. Sitten hän hiipi lähemmä. Ja sitten, sitten – – –.

Syttyminen tapahtui niin nopeasti, että hän itsekin sitä kauhistui. Hiki kihosi otsalle. Hän kyykistyi maahan ja rupesi ryömimään tien toiselle puolelle. Sielläkään hän ei vielä uskaltanut nousta pystyyn. Joku olisi ehkä voinut nähdä. Hän konttasi.

Viimein hän onnellisesti pääsi kotipihaan. Hän puikahti varovasti ovesta sisään ja meni suoraa päätä yläkertaan. Siellä hän viskautui vuoteelle.

Hänen joka hermonsa vapisi. Silmät puristuivat kiinni ihan kuin pelosta, että hän näkisi jotakin. Kuulo herkistyi luonnottomasti.

Äkkiä hän karkasi pystyyn. Hän kuuli suuren kellon hätäistä läppäystä, huutoja, kavion kapsetta, rattaiden räminää.

Toivat tietysti vettä. Naapurit olivat kaikki sammuttamassa ja hän, lähin naapuri makasi tässä.

Se voisi ilmaista kaiken!

Hän karkasi pystyyn, ryntäsi ulos ovesta ja juoksi hätäpäissään eteenpäin, katsomatta minne. Hän pysähtyi vasta nähdessään John Laken. John ei huomannut häntä. Hän painoi lasta rintaansa vasten samalla kun toisella käsivarrellaan kannatti Liliania, joka nähtäväsi oli pyörtynyt.

"Sait, sait, sait", kohisi Fredin korvissa. Hän ryntäsi uudelleen eteenpäin mielettömän voimalla, tällä kertaa suoraan navettaa kohden.

Sakea savu tunki jokaisesta lävestä ja ikkunasta. Savun sisältä kuului surkeaa mylvintää. Siellä kamppailtiin kuolemanhädässä.

Fred aikoi rynnätä sisään avonaisesta syrjäovesta. Silloin muuan naapuri tarttui hänen olkapäähänsä ja viskasi hänet syrjään. – "Hulluko sinä olet! Ei sieltä voi pelastaa mitään."

Fred Hill oli näkevinään naapurin katseessa halveksimista. Naapuri tietysti aavisti. Ja muutkin ehkä.

"Minäkin auttaisin", änkytti Fred. Kukaan ei kuullut. Kukaan ei vastannut, kaikki olivat työssä. Fred yksin ei tiennyt, miten yrittää ja mitä tehdä.

Hän luikki viimein tiehensä kuin pahantekonsa paikalla ruoskittu koira.

Fred valvoi koko sen yön. Hän koetti olla liikahtamatta, jottei vaimo kuulisi hänen valvovan. Eihän sitä tiennyt, mitä sekin olisi voinut vaikuttaa, jos vaimo olisi sattunut kertomaan muille. Oikeudessa kiinnitettiin huomiota pikkuasioihinkin.

Halu olla hiljaa hermostutti Frediä niin, että hän vasten tahtoaan kääntelihe muutaman kerran. Hän luuli kääntyneensä yhtenään ja se hermostutti yhä enemmän. Hän raivostui ja raivo lisäsi hermostumista.

Sekin ajatus kidutti häntä, että miten hän ilmaisee osanottonsa Johnille. Hänen täytyi tietysti sanoa jotakin. Ihmistenkin tähden. Mutta miten ja milloin?

Taas nousi kylmä hiki otsalle. Otsalta se tuntui valuvan kaulalle ja siitä alas pitkin selkää. Fredin jalat ja kädet kävivät kylmän kankeiksi. Henkeä tuntui salpaavan. Hän tahtoi huutaa, mutta ei saanut ääntä.

Aamun sarastaessa helpotti hiukan. Hän nukahti hetkeksi ja toivoi siitä virkistyneensä. Mutta hänen tullessaan alakertaan katsoi vaimo häneen pitkään. "Johan sinä olet kuin kuoleman kuva", hän sanoi.

"Kummako se", kivahti Fred. "Semmoisen yön jälkeen!"

"Minä nukuin", jatkoi vaimo levollisesti. "Ei minusta olisi siellä ollut apua. Paras oli pysyä pojan luona."

Sanoissa oli kuin moitetta. Siitäkö, että Fred oli yrittänyt auttamaan?

Häntä harmitti. Hän viskautui lähimmälle tuolille ja rupesi hörppimään aamukahvia.

"Tuossa menee lääkäri John Lakelle", sanoi vaimo ikkunan äärestä.

Fred hypähti ikkunaan ja painoi kasvonsa kiinni ruutuun. Hän ei tahtonut uudelleen kuulla mitään kuolemankuvasta. Mutta samassa hän säikähti, lääkäri saattoi nähdä, rupeaisi siitä ehkä vielä aavistamaan ja kertoisi muillekin.

Fred kääntyi takaisin pöytään päin, viskasi hermostuneesti pöydän vieressä seisovan tuolin kumoon ja alkoi työntää pöydällä olevaa vehnästä suuhunsa kuin tolkuton lapsi. Sitten hän kiiruhti pihalle.

"Lilian kuuluu olevan huonona", ilmoitti vaimo, kun he tapasivat puolisten aikana.

"Taitaa mennä vaimo samalla kuin omaisuus", säesti keinutuolissa kiikutteleva naapurin missis.

"Tokkopa sentään", yritti Fred.

"Kun se lapsi on vasta kolmen viikon vanha ja Lilian taisi säikähtää pahasti."

Naapurin missis säesti taas. "Kertoivat, että hän lähti juoksemaan vanhempiensa luota, kaatui, juoksi uudelleen ja pyörtyi viimein."

Fred nousi kiivaasti pöydästä. Hän väänsi pesupöydän kohdalla olevan vesihanan auki ja pesi siinä käsiään, pesi pesemistään, tietämättä miksi ja kuinka kauan. Vaimot jatkoivat puhetta. He olivat tietysti selvillä kaikista pienistä yksityisseikoistakin. Niinkuin vaimoväki ainakin!

Heidän puheensa repi ja raateli. Vilunväreet puistattivat taas Frediä. Hän tunsi saaneensa taudin ruumiiseensa, eikä se helpottanut, päinvastoin paheni. Yks'kaks' rupesi hiottamaan. Sitten puistatti vilu. Kädet vapisivat, polvet tutisivat. Hänen hermonsa olivat pilalla.

Lilianin kuoleman jälkeen ne entisestäänkin huononivat. Ihmisten monet puheet myöskin rääkkäsivät niitä. Kerrottiin Johnin käyneen synkäksi ja ihmisaraksi. Lapsi ja Lilianin vanhemmat olivat ainoat, joita hän suvaitsi läheisyydessään.

Häntä oli vaadittu tutkimaan palon syytä, mutta hän oli kieltäytynyt siitä. John oli rauhan mies, sanoivat naapurit kertoessaan tästä. Fred oli tuntevinaan terävän kärjen heidän sanoissaan.

Hän, joka aikaisemmin oli pelännyt Johnin tapaamista, rupesi nyt sitä toivomaan. Johnin näkymättömyys oli sietämätöntä. Ehkä helpottaisi, jos hänet näkisi edes kerran.

Tilaisuus ilmaantui odottamatta. Fred tuli lähimmältä rautatieasemalta ja John tuli tienmutkassa vastaan. Fred tahtoi lähestyä, mutta ei voinut. Jalat tekivät tenän. Polvet notkahtelivat tolkuttomasti, vapisivat ja loksahtelivat vastatusten kuin vanhat vapisevat leuat. John oli mennyt ohi ja kadonnut näkyvistä, kun Fred pääsi tointumaan. Hänestä tuntui siltä kuin kuollut olisi kulkenut hänen ohitseen.

Fred jäi älyttömästi tuijottamaan suuntaan, jonne John oli mennyt.

Eikö ollutkin Johnin astunta tyyntä ja arvokasta kuten ainakin? Eikö ollut ryhti yhtä kaunis kuin ennen? Koko olemuksessa oli jotakin juhlallista – ylhäistä; ja sittenkin –. Kuollut oli kulkenut ohi.

Fredin kylmät kädet puristuivat nyrkkiin kuin puristuksesta saadakseen lämpöä. Hän tunsi toivovansa uutta tapaamista. Hän tahtoi kuulla Johnin puhuvan. Hän tahtoi katsella noita levollisia, hänelle aina ennen ystävällisiä kasvoja. Ehkä hän sitten pääsisi rauhaan.

Mutta viikkoja kului, kuukausia kului, eikä Johnia näkynyt.

Sitten he taas kerran odottamatta sivuuttivat toisensa, mutta silloin Fredille kävi kuten edelliselläkin kerralla.

Vasta kun oli kulunut lähes vuosi Lilianin kuolemasta, he joutuivat puheisiin.

Fred oli silloin pellolla työssä lähellä sitä aidan nurkkaa, jonka korjaamisesta hän kerran oli suuttunut Johnille. Hän kuuli Johnin kulkevan tietä pitkin. Hän erotti jo etäältä tuon tutun, tasaisen astunnan. Siinä oli yhä sitä arvokasta varmuutta, joka usein oli häntä harmittanut.

Samassa kuului toisenkin askelia. John kuului pysähtyvän ja käyvän keskustelemaan.

Fred painautui lähemmä maata. Hän tahtoi kuulla, mutta hän ei uskaltanut näyttäytyä.

Hän oli poimivinaan kiviä maasta. Hän tahtoi tehdä jotakin, pysyä paikallaan ja myöhemmin päästä puheisiin Johnin kanssa. Jos hän saisi jotakin sanotuksi Johnille, se päästäisi ehkä hänet sisäisten syytösten siteistä. Sama, mitä sanoi, kunhan saisi puhutuksi.

Tiellä pysähtyneiden keskustelusta kantautui muutama sana Fredin kuuluville.

"Minä kapinoin kauan", sanoi John, "en jaksanut taipua siihen, että meiltä vietiin niin paljon – lapseltakin."

Fred ei kuullut enempää, mutta hän oli kuullut Johnin äänessä ihmeellisen soinnun. Se oli kirkas, tasainen, täynnä ylhäistä iloa ja rauhaa.

Taas kuului keskustelusta katkonaisia sanoja: "Tänään pikku Lilian sanoi ensi kerran: 'isä'. – Se on ihmeellinen kokemus – ehkä erityisesti tällaiselle isälle, jolle lapsi on kaikki kaikessa – – –. Se nosti – – – Se auttoi ymmärtämään isän mieltä."

Kohta sen jälkeen kuului toinen hyvästelevän Johnia. John tuntui kääntyvän kotiin päin.

Fred suoristautui kiireesti. John näki hänet ja tuli kohti. Hän pysähtyi aidan toiselle puolelle ja ojensi sieltä kätensä.

"Rauha olkoon sinulle", sanoi hän. Ääni oli matala, pehmeä. "Tule katsomaan lastani, kun joudat." Hän jatkoi matkaa. Astunta oli kuin sankarin.

Fred Hill sieppasi työaseet käsiinsä ja kääntyi kotiin päin. Hän kulki pitkin harppauksin. Kotipihalla hän kuitenkin äkkiä pysähtyi pelästyneenä kuin pimeässä seinään törmäävä ihminen. Sitten hän teki äkkikäännöksen ja jatkoi juoksujalkaa, tietämättä itsekään, minne. Pienen puistikon toisella puolella hän näki maakaistaleen, josta hän pari päivää sitten oli ruvennut kääntämään turvetta. Kuokka ja lapio olivat jääneet pientarelle.

Fred kiskasi nutun päältään, tarttui lapioon ja rupesi työhön. Hän teki sitä voimalla, joka nosti hikihelmet otsalle. Ja kädet, nuo onnettomat kädet vapisivat entistä pahemmin – tällä kertaa kai ponnistuksesta. Mutta sittenkään ei Fred saanut tarpeeksi voimaa pusketuksi turpeeseen.

Vimmastuneen villihärän voimalla hän olisi tahtonut myllertää maata, nostaa turvetta, lennättää sitä korkealle ja sitten uusin voimin käydä kiskomaan uutta turvetta irti maankamarasta.

Likomärkänä ponnistuksesta hän viimein viskasi lapion kädestään. Käsi kuivasi hikeä otsalta, ruumis vapisi, ja kuitenkin poltti sisintä pahemmin kuin koskaan.

Fred painoi molemmat kädet ohimoilleen. Hän pyörtyy, hän tulee hulluksi, jos pysähtyy työssään ja rupeaa ajattelemaan. Hänen täytyy ponnistella, vaikka siihen menisi viimeinenkin voiman hivene.

Hän viskautui äkkiä pitkin pituuttaan maahan. Maa jymähti ja tärähdys teki kipeää hänen ruumiinsa joka solussa, mutta hän ei ajatellut sitä. Tunteet vain temmelsivät hänen sisimmässään kuin lakkapäälaineet myrskyävällä merellä.

Kostaa hän oli tahtonut. Mutta niitä hän oli tehnyt?

Hän oli auttanut vihollistaan suureen, sisäiseen voittoon. Hän oli tämän vapauttanut, irroittanut maasta, nostanut yläpuolelle maisen voiton ja tappion. Hän oli kohottanut tätä, niinkuin meren myllertävä laine nostaa ihmisenlapsen vapisevaa venettä. Hän oli nostanut, ei kostanut.

Fred Hill työnsi kouransa rautaisella voimalla turpeeseen. Hänen silmänsä pullistuivat kuin kuolemanhädässä kampailevan eläimen ja veri tyrskähti esiin kynsien alta. Mutta hän ei huomannut sitä. Hän työnsi itsensä vain yhä raivoisammin maata kohti.

Mato hän oli, maassa kiemurteleva käärme, oman tuskansa kokoon käpristämä, vapiseva uhri. Itselleen, itselleen hän oli kostanut.

KULKIJA.

Aavikkoa, hehkuvaa hiekka-aavikkoa, minne ikänä katse kääntyy. Ainoastaan etäällä taustassa näkyy vuoria. Siellä on erämaamaiseman rajavartiosto – rohkeapiirteisiä, paljaina paistavia kallioita. Niiden muodot ovat rohkeita, rohkeita ovat väritkin. Tiilenkarvainen ja kermanvärinen kivi paistaa sinipunervan, kellertävän ja vihreään vivahtavan rinnalla. Ne synnyttävät valtavia värisointuja, sointuja, jotka ovat mahdottomia kuvata niiden jättimäisessä rohkeudessa. Värit ovat erämaan rikkautta.

Yksinäinen kulkija katselee ihastellen ympärilleen. Mikään ei ole hänelle uutta eikä ennen näkemätöntä, mutta se valtaa hänet uudelleen ihanuutensa voimalla.

Hän katsoo katsomistaan. Hän on jo kauan kulkenut tässä erämaassa. Hän on katsellut sen kallioita, sen piikkipensaita, sen terävää suolaruohoa ja sen hehkuvaa hietikkoa. Mutta se ei ole käynyt hänelle vanhaksi eikä yksitoikkoiseksi. Se on aina uusi ja antava niin kuin rikassieluisen ihmisen seura tai kuin aava meren ulappa, joka aina samana sittenkin aina uudistuu ja aina antaa.

Kulkija painuu hetkeksi levähtämään matalalle, suolaruohoa kasvavalle mättäälle. Hän muistelee entisiä aikoja. Silloin oli hänelläkin koti ihmisten asuinpaikoilla. Hän muistaa kotoisen lieden loimua ja kädet, jotka kerran hellästi puristivat hänen omiaan.

Hän hymyilee. Muistot ovat kauniita, mutta ne eivät herätä hänessä mitään ikävää. Kaikki, mikä toisille ihmisille on luonnollista, läheistä, jopa välttämätöntäkin, on häneltä painunut etäiseen entisyyteen. Erämaa on hänen kotinsa. Sen rikkaudet ovat hänen rikkauksiaan. Hän ei muuta pyydäkään. Hän tahtoo unohtaa kaiken ja vain kiiruhtaa määräänsä kohti.

Hän tarttuu uudelleen sauvaansa ja jatkaa taivallusta.

Kun aurinko keskitaivaalta vähitellen painuu rannan puoleen, hän saapuu keitaalle. Palmujen juurella rehoittaa mehevä nurmi. Lähellä nurmikon reunaa on kameli painunut lepäämään. Muutamia tuuheavillaisia lampaita on nyhtämässä suuhunsa mehukasta ruohoa vesilammikon reunalta. Matkasta väsynyt kulkija istuu mättäällä lepuutellen jalkojaan.

Uusi tulokas painuu viereiselle mättäälle. Hän tervehtii, mutta ei käy puhelemaan. Hän tahtoo ensin tarkastaa tuntematonta toveriaan. Toveri tarkkaa samoin häntä. Sitten kumpikin ottaa esille evästä, hedelmiä ja leipää, ja käy aterioimaan. Samalla he alkavat keskustella. He tekevät kumpikin johtopäätöksiä toisensa puheesta. He käsittävät pian, että molemmat ovat kulkeneet kauan, nähneet paljon ja myöskin ajatelleet paljon. He panevat iloiten merkille, että he käyttävät samaa kieltä ja että joskus heidän puhellessaan helähtää kuin kirkas kellon kaiku kautta erämaan.

Kun toinen viimein nousee jatkaakseen matkaa, nousee toinenkin. He astuvat rinnatusten eteenpäin, mutta eivät keskustele. Aavikon läpi taivaltajat eivät puhele paljon.

Illan tullen he hakevat levähdyspaikan saman kallion juurelta. Aamulla he jatkavat kulkuaan vaiteliaina ja toinen toisiaan tarkaten.

Päivän ollessa korkeimmillaan he taas lepäävät. Silloin he keskustelevat. Se syväsävelinen kellon sointu helkähtää silloin taas kautta erämaan. Se tulee kaukaa, niiltä seuduin, jossa ihmiset elävät yhdessä lähellä toisiaan, ja samalla se tulee läheltä, kuin heidän omasta povestaan.

"Olette kulkenut kauan ja nähnyt paljon", sanoo toinen.

Toinen nyökkää. "Te samoin", jatkaa hänen katseensa.

"Hämmästyin kuullessani teidän puhuvan omaa kieltäni. Villihevosten kanssa olen haastellut. Haaskakotkan siipien havina on ollut soittoani. Omaa kieltäni puhuvaa ihmistä en ole tavannut."

"En minäkään."

"Oma on aina omaa", jatkaa toveri.

He katsovat toisiinsa, ja kirkas ilo kajastaa molempien katseesta.

Silloin helkähtää taas se rikas, syväsointuinen sävel kautta erämaan. He katsovat uudelleen toisiinsa ja hymyilevät.

"Se on sopusoinnun ja yhteisymmärryksen syväsointuinen sävel", sanoo kulkija. – "Sen ääni helkähtää kautta erämaan ainoastaan silloin, kun elämä avaa meille kauneimpia rikkauksiaan."

He jäävät äänettöminä kuuntelemaan. Kun he viimein jatkavat matkaa, tuntuu hiekka upottavan jalkaa vähemmän kuin ennen, ja auringon näännyttävin helle on ohi.

He kulkevat kulkemistaan, enimmäkseen vaiti. Ainoastaan levähdyspaikoissa he puhelevat, öisin he yhdessä koettavat torjua yön vaaroja. Yhdessä he tervehtivät uuden aamun sarastusta. He eivät laske päiviä. Aika on erämaassa seisahduksissa. Se on rajatonta ja rannatonta kuin aavikon hietikko ja kaipuu kulkijan povessa.

Kerran, kun nousevat virkistävästä levosta, he jäävät kumpikin arvellen katselemaan ympärilleen.

"Nyt käännyn suoraan vasempaan", sanoo toinen.

Toveri pudistaa päätään. "Se ei ole suorin tie. Sille ei kannata lähteä."

"Se on ehdottomasti paras. Etkö näe, että jos jatkamme suoraan eteenpäin, painumme eksyttävien kallioiden keskelle. Siellä kotkat ja vuorileijonat vaanivat meitä."

"Minä en pelkää niitä. Mutta pelkään mutkateitä."

"Sinä olet luvattoman itsepäinen. Usko minua, minä en vie harhaan."

"Eikö meidän nyt, kuten ennenkin, ole pyrittävä eteenpäin ajattelematta muuta kuin päämäärää."

"Minun päämääräni on täälläpäin."

"Voi olla. Käänny sitten sinne. Minun täytyy jatkaa entiseen suuntaani."

He käyvät kuin yhteisestä suostumuksesta uudelleen istumaan. He puhelevat, kuten ovat puhelleet usein ennenkin. Kumpikin jännittää tietämättään kuuloaan. He odottavat kellon helkähdystä, mutta sitä ei kuulu. Sopusoinnun syväsävelinen kello on ääneti.

Onko se säröillä?

Viimein he nousevat, ja kumpikin kääntyy astumaan omaan suuntaansa. Kuljettuaan vähän matkaa pysähtyy kuitenkin se, joka keitaasta oli löytänyt tuntemattoman toverin. Hän jää katsomaan pois kiiruhtavan jälkeen. Aurinko näännyttää häntä. Hiekka polttaa jalkaa. Hänestä tuntuu mahdottomalta jatkaa.

Etenevä toveri erottuu enää vain pienenä pisteenä aavikon hiekkamerestä.

Voisikohan hän kuulla, jos huutaisi? Kantautuisiko ääni vielä noin kauaksi?

Mutta mitäpä apua siitä, vaikka koettaisikin? Hän ei voi muuttaa mitään, ei peräytyä, ei kääntyä toiseen suuntaan. Olisi valheellista yrittää. Totuus on ainoa ihmislasta kannattava perustus. Totuudelle, sellaisena kuin kukin sen tuntonsa tinkimättömän tuomion edessä käsittää, ei voi koskaan kantaa liian suuria uhria.

Kulkija painuu polvilleen aavikon hiekkaan. Hän tietää, että erämaan petolinnut ja vuoriston villieläimet tästä puoleen jäävät hänen tovereikseen. Hän tietää, että matka, joka on suoritettava, ennen kuin hän saavuttaa päämääränsä, vielä on pitkä, mutta hän ei epäröi. Hän ei tahdo peräytyä, ei muuttaa mitään.

Maa polttaa hänen jalkojaan. Taivaan kiekko hehkuu tulista, näännyttävää kuumuutta. Kulkija ei tunne sitä. Hän on polvillaan hartaudessa. Hänen olemuksensa etsii voiman lähteitä, niinkuin erämaan kukka, jonka juuret janoisina etsivät keitaan elämää antavaa vettä.

Ollessaan siinä polvillaan hän kuulee äkkiä sen ikävöidyn, ihmeellisen kellon kaiun. Erämaa soi. Sopusoinnun syvä-ääniset säveleet täyttävät ilman. Ne väräjävät teräväsärmäisten kaktuskasvien pistäviltä piikeiltä. Ne kajahtavat karuilta kallioilta. Ne helisevät hehkuvassa hietikossa.

Kulkijan kädet kohottautuvat suuressa riemussa korkeutta kohti. Hänen katseensa loistaa ja ilokyynelet virtaavat poskipäitä pitkin. Hän on kuin unta näkeväinen. Hän on kulkija, joka pitkän ikävän jälkeen näkee toivojensa pyhän maan. Hän tietää sen vielä olevan kaukana, mutta hän omistaa jo kaiken.

Erämaa on kauan ollut hänen kotinaan, mutta se ei ole vielä koskaan ollut niin kaunis ja niin rikas kuin se on nyt, suuren yksinäisyyden pyhäkkönä.

Ilokyynelet virtaavat yhä kulkijan poskia pitkin. Ilma hänen ympärillään, maa hänen allaan yhä jatkuvasti väräjää – helkähtää – soi.

Uusi voima virtaa hänen olemukseensa. Kirkkaus täyttää hänen sielunsa. Kohonnut pää painuu uudelleen hartaudessa. Hän ymmärtää, että vain kaikkensa uhranneelle elämä avaa ihanimmat aarteensa.