[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fNsjYhXmykPlez3JGh-0QkosccSS3f2alx9o6GJygNQs":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":11,"wordCount":17,"charCount":18,"usRestricted":19,"gutenbergId":11,"gutenbergSubjects":20,"gutenbergCategories":21,"gutenbergSummary":11,"gutenbergTranslators":22,"gutenbergDownloadCount":11,"aiDescription":23,"preamble":24,"content":25},2022,"Novelleja","Salmela, Marja",1875,1924,"2022-salmela-marja-novelleja","2022__Salmela_Marja__Novelleja",null,"novelli",[],[],"fi",1934,29184,184705,true,[],[],[],"Postuumi kokoelma sisältää kertomuksia tavallisten ihmisten kohtaloista, köyhyydestä ja moraalisista valinnoista. Tarinat, kuten kuvaus säästäväisestä vihanneskauppiaan apulaisesta, tarkastelevat ihmisyyttä ja yhteiskunnallisia epäkohtia myötätunnolla.","","NOVELLEJA\n\nKirj.\n\nMarja Salmela\n\n\n\n\n\nPorvoossa,\nWerner Söderström Osakeyhtiö,\n1934.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\nLeipää.\nAppi-isä.\n\"Suuri todistajien joukko.\"\nAntonio Salernin leski.\nKaksi rinnakkaistarinaa.\n\"Miksi minä lähdin?\"\nKosto.\nKulkija.\n\n\n\n\nLEIPÄÄ.\n\n\nHänen nimensä oli Pjort. Nyt häntä sanotaan Petteriksi.\n\nPetter asuu pienessä ullakkohuoneessa vihanneskauppias Schmidtmeyerin\nluona.\n\nHuone on oikeastaan aiottu ruokasäiliöksi. Se on pituudeltaan vähän\npäälle kaksi metriä ja leveydeltään metri ja kuusikymmentä. Siinä\non lavitsan tapainen vuode, sen päällä olkia ja niitä peittämässä\nkarkea vaate. Vieressä on Petterin kokoonkyhäämä tuoli, jota käytetään\nsekä tuolina että pöytänä. Seinään on lyöty muutamia nauloja niihin\nvaatteita ripustaa. Muuta huoneessa ei olekaan.\n\nMutta Petter on tyytyväinen. Tällaista komeroa ei kukaan tahdo\nvuokrata, eikä perhekään tarvitse sitä säiliöksi. Sentakia Petter saa\nhuoneensa kuin kaupantekijäisiksi, hätien pienen rahapalkkansa siitä\npienenemättä. Ja se on hänelle pääasia.\n\nHuone on lisäksi siitä hyvä, että se pysyy lämpimänä lämmittämättä.\nSe on navetan yläpuolella ja lattiassa on aukko, joka tavallisesti on\ntukossa, mutta jonka pakkaspäivinä voi avata.\n\nPetter saa siten lämmönkin ilmaiseksi.\n\nElatukseenkaan ei kulu paljoa. Varhaisesta aamusta myöhäiseen iltaan\nasti Petter työntää kauppias Schmidtmeyerin raskaita vihannesrattaita\ntalosta taloon läheisessä esikaupungissa. Hänen päivärahansa on sen\nmukainen, mitä hän saa myydyksi. Sen takia hän koettaa parastaan.\n\nPetter onkin aina hyvissä väleissä ostajien kanssa ja saa tavallisesti\ntavarat hyvin kaupaksi. Tästä hyvillään isäntä viskaa hänelle\nmielellään tähteeksi jäänyttä hylkytavaraa syötäväksi. Näin ei\nelatuskaan maksa hänelle paljoa. Ja siksi hänen säästönsä kasvavat.\n\nPetterillä on pieni nahkapussi, jota hän aina kantaa rinnallaan karhean\npaitansa alla. Siinä hän säilyttää rahansa. Kun hän saa kootuksi\nkymmenen markkaa, hän vaihtaa pikkurahat seteliksi. Ja kun säästöt\nkasvavat, hän vaihtaa pienemmän setelin suurempaan. Siten ei rahapussi\npaidan alla koskaan kasva huomattavan suureksi. Vaihdos toimitetaan\naina Petterin hoitaessa isäntänsä asioita, joten kukaan ei huomaa\nhänellä itsellään olevan rahaa.\n\nPetter säästää säästämistään. Säästöjen lisääntymiseen keskittyy hänen\nelämänsä koko harrastus. Mutta ei hän sittenkään elä säästääkseen.\nHän säästää elääkseen. Hän tahtoo kerrankin päästä käsiksi leipään\nniin lujasti, ettei sitä kukaan enää saa häneltä riistetyksi. Ja hän\ntuntee keinonkin, jonka avulla hän voi päästä toiveittensa perille.\nKaupungin laidassa, etäällä vilkasliikkeisistä, tiheään ahdetuista\nkaduista kohoaa kaksikerroksinen, puutarhan ympäröimä talo. Sen ikkunat\novat kesäisin auki ja tuuli leyhyttelee usein valkoisia ikkunaverhoja.\nPuutarhassa on korkeita puita ja kauniita nurmikenttiä. Istuinpaikkoja\nsiellä myöskin on, monenlaisia ja hauskoja. Talon asukkaina on vanhoja\nukkoja, josta toiset loikoilevat aurinkoisella nurmikolla, toiset\nistuskelevat puiden siimeksessä. Muutamia kuljetetaan pyörätuoleissa.\n\nPetter on niin usein katsellut tätä kaikkea, että osaa sen kuin ulkoa.\nKun hän vain ummistaa silmänsä, hän näkee sen edessään: iloisen\nvalkoisen talon päivänpaisteisella mäentörmällä, puutarha ympärillä ja\npuutarhassa ukkoja, myhähteleviä, osaansa tyytyväisiä ukkoja...\n\nPetter on monesti puhutellut noita ukkoja. Hän tietää, että he todella\novat tyytyväisiä ja että heidän on hyvä olla. He asuvat kaksittain\niloisissa, hauskoissa huoneissa. He käyvät valmiiksi katetun pöydän\nääreen ja syövät ateriansa tuntematta huolta huomisesta, tietoisina\nsiitä, että he saavat olla täällä ja nauttia tätä hyvyyttä niin kauan\nkuin elävät.\n\nPetter on hankkinut tiedot siitäkin, kuka ja miten voi päästä tuon\nkodin asukiksi.\n\nLaitos on lahjoitettu koti, johon 70 vuotta täyttäneet, paikkakunnalla\nsyntyneet ja kodittomat vanhukset erinäisin ehdoin pääsevät kokonaan\nilmaiseksi. Mutta muutkin kuin paikkakuntalaiset voivat päästä siitä\nosallisiksi, kunhan ensin maksavat kolmesataa markkaa pääsyrahana, joka\noikeuttaa heidät elämän loppuun asti nauttimaan kodin eduista.\n\nTätä varten Petter säästää.\n\nKun hän pimeässä komerossaan laskeutuu kovalle vuoteelleen siinä\noikoakseen väsymyksen ja vanhuuden kangistamia jäseniään, hän ajattelee\nsitä aikaa, jolloin hän laskeutuu levolle lämpimässä ja hauskassa\nhuoneessa, pehmoiselle tilalle. Kun hän likaiselta käärepaperilta syö\nkovaa leipäänsä ja vihannesjätteitä, joita Schmidtmeyer on hänelle\npistänyt, hän kuvittelee mielessään, että hän pian istuu pitkässä\npöydässä, jolla keittokupit höyryävät ja lämmin, rasvainen ruoka valuu\nkuin hyvää tekevä voide vanhaan ruumiiseen.\n\nJa kun hän kerran istuu siinä, silloin hän ei ainoastaan ole saanut\nsitä, mitä ei koskaan ennen ole suotu: huolettomia päiviä, silloin hän\nmyöskin saa maistaa kauan himoitsemaansa kostoa.\n\nLeipä on pitkin hänen elämäänsä kiusannut ja pettänyt häntä. Sen takia\ntahtoo hän kerrankin päästä siitä riippumattomaksi. Tämä on kosto, jota\nhän on himoinnut. Ja tämän vuoksi hän laskee usein säästöjään.\n\nKun hän istuu komerossaan ja vaivalla kootut rahat yksitellen ja\nhitaasti putoilevat hänen sormiensa lomitse nahkaiseen rahapussiin,\nhänen mieleensä palaa se kylmä, ummehtunut kellarikerroksen huone,\njosta hänen elämänsä ensi muistot ovat kotoisin. Äiti oli pesijätär.\nHän oli poissa varhaisesta aamusta myöhäiseen iltaan asti. Välistä\npoika jäi naapurien huostaan, välistä äiti otti hänet mukaansa suureen\npesutupaan. Mutta sattui niinkin, että äiti meni pois ja sitoi pojan\nkiinni sängynjalkaan. Viereen hän asetti muutamia puupalikoita leluksi,\nvesikupin ja leipäpalasen.\n\nLeipää oli vähän ja äiti viipyi kauan poissa. Poika itki, repi ja\nrimpuili päästäkseen irti. Ei päässyt. Kun äiti vihdoinkin tuli,\nhänellä oli mukanaan leipää, hyvää, pehmeätä leipää, jossa oli\nvoita päällä. Hän kurotti sitä jo ovelta itkevälle lapselle. Se oli\nsovitusuhri.\n\nPoikaan juurtui se ajatus, että äiti koko päivän oli ollut tuota leipää\nhakemassa. Leivän takia oli siis pojasta tehty vanki. Leipä oli ollut\nsyynä kaikkiin hänen kärsimyksiinsä. Sen takia hän vihasi sitä yhtä\nkiihkeästi kuin sitä himoitsi.\n\nHimo ja viha kiihtyivät kumpikin sen tapahtuman jälkeen, joka muodostui\nratkaisevaksi hänen elämässään. Hän muisti sen aina yhtä selvästi kuin\nedellisen päivän. Usein, kun hän istui komerossaan laskemassa rahojaan,\nhänestä tuntui siltä kuin kaikki vasta olisi ollut tapahtumassa.\n\nOn purevan kylmä pakkaspäivä. Hän seisoo kadulla leipomon edustalla.\nHän on pieni. Hänen on sekä vilu että nälkä. Äiti tulee pian kotiin,\nsen hän tietää, ja äiti tuo ruokaa.\n\nMutta odottaessaan hän ravitsee katseitaan leipomon tarjoilupöydälle\npinotuilla herkuilla. Lasilautasella on sokeririnkeleitä, toisella\npiparikakkuja, kolmannella pyörylöitä, joissa on marjahilloa päällä.\n\nHän on niin kauan syönyt näitä nälkäisin katsein, että jo luulisi itse\nasiassa olevansa niitä syömässä, jolleivät nälkä ja vilu muistuttaisi\nhänelle asian todellista laitaa.\n\nPieni tyttö ja poika kääntyivät samassa kadulta myymälään. He ostavat\nkauniita, sokerilla päällystettyjä kakkuja ja syövät niitä. Nälkä\nkurnii Petterin suolissa, vilu puistattaa.\n\nPetterin käsi sukeltaa nutun taskuun. Siinä on 5-kopeekan raha. Hän\nhypistelee sitä. Se on äidin. Mutta jos -- uskaltaisi...?\n\nSamassa tulee neljä poikaa nauraen ja puhellen leipomon ovelle. Nyt,\nnyt, heidän sakissaan! Petter pujahti sisään. Pojat ostavat leivoksia.\nPetterkin työntää rahansa pöydälle ja saa saatavansa. Mutta se sulaa\nhänen suussaan kuin lumi lämpöiseen veteen. Vasta se on saatu, kun\nsiitä ei enää ole jälkeäkään.\n\nToiset pojat ostavat enemmän. Enemmän vaatii Petterin vatsakin.\n\nTarjoilupöydällä, aivan lähellä reunaa on kaunis rusinakakku. Se ei ole\naivan pieni. Siitä lähtisi ehkä nälkäkin.\n\nPetter pyyhkäisee sen taskuunsa ja koettaa livahtaa myymälästä. Mutta\nmyyjä on huomannut hänet ja käy kiinni käsivarteen.\n\n\"Vai sellainen! Tulet varastamaan!\" Kakku kaivetaan esille taskusta,\nja itku kurkussa, evästettynä ankarin sanoin, Petter passitetaan ulos,\nkadulle, missä hän vilusta väristen pysähtyy odottamaan äitiä.\n\nTämä tapahtuma ei ole painunut Petterin mieleen vain haikeana\nmuistona, vaan siksi, että sen seuraukset tuntuivat kauaksi koko hänen\ntulevaisuuteensa. Myymälässä olleet pojat näkivät hänet kerran hänen\nleikkiessään oman kadun varrella asuvien poikien kanssa. \"Pullavaras,\npullavaras, onko sulla nälkä\"? niin hänelle siitä pitäen huudettiin,\nkohta kun hän vain näyttäytyi kadulla. Sormet nousivat häntä\nosoittelemaan, ja koko poikaparvi rähähti nauruun.\n\nSen jälkeen Petter kävi ihmisaraksi ja rupesi vihaamaan leipää entistä\nenemmän. Sitä oli olemassa muille, ei hänelle. Häntä se vain kiusasi ja\nkompastutti. Siksi hän sitä vihasi.\n\nKaikkein tuhoisimmin se kuitenkin vaikutti hänen elämäänsä, kun hän\nkolmentoista vanhana oli päässyt juoksupojaksi kauppiaalle.\n\nAlussa kaikki kävi hyvin. Mutta sitten katosi kauppiaan laatikosta\nkaksikymmentä ruplaa. Myymälässä oli nuori apulainen, joka kertoi\nolleensa myymälässä silloin, kun Petter pikku poikana varasti\nleipomosta pullan. Tämä asia vedettiin nyt esiin. Petter vakuutti\nsyyttömyyttään, mutta häntä ei uskottu. Varhain varkaaksi oppinut oli\ntietysti taitava ammatissaan. Ja taitava oli rahavaras ollut. Sen takia\nPetter ajettiin pois paikastaan.\n\nVaikea oli tämän jälkeen saada paikkaa, ja vielä vaikeampi siinä pysyä.\nMaine kiersi aina, joko Petterin edellä tai hänen jäljessään, tehden\nkerran toisensa perästä hänen aikeensa ja toiveensa tyhjiksi.\n\nLeipä teki hänet pakolaiseksi hänen omassa maassaan. Siksi hänen täytyi\nlähteä etsimään sitä sieltä, minne hänen maineensa ei kiertänyt hänen\njäljessään.\n\nMutta vieraallakin maalla onni oli hänelle vastainen. Kerran hän\nkuitenkin sai kootuksi parisataa markkaa. Niillä hän aikoi elää\nja etsiä jotakin edullista työtä. Hänen oli näihin asti täytynyt\ntyytyä siihen, mitä vain sai. Nälkä, vilu ja ahtaat olot olivat\nuskollisesti seuranneet häntä lapsuudeniästä kellarikerroksesta\nmiehuudeniän puoliväliin. Hänen oli ollut pakko tyytyä raskaaseen\nja huonopalkkaiseen työhön. Mutta nyt, kun hän kaikesta huolimatta\noli saanut kootuksi säästöjä, hän tahtoi päästä puutteesta. Hän\ntahtoi syödä kyllikseen, nukkua hyvällä vuoteella ja etsiä niin hyvin\npalkattua työtä, että saisi vanhuutensa turvatuksi.\n\nNämä rohkeat aikeet mielessään hän lähti kaupungista, jossa oli saanut\ntilapäistä työtä, ja päätti lähteä Itä-Saksasta länteen päin parempien\npäivien hakuun.\n\nTällä matkalla häneltä varastettiin yöpaikassa kaikki hänen rahansa.\n\nLeipä oli taaskin pitänyt häntä narrinaan, juoksuttanut jäljessään,\nhoukutellut ja lupaillut. Petter oli uskonut, oli tavoitellen juossut\nsen perässä, mutta huomannut yrityksensä yhtä mahdottomiksi kuin\ntaivaanrantaa tavoittelevan lapsen. Sen vuoksi hän himoitsi kostoa.\nJa hän tiesi, että kun hän kerran istuu noiden tyytyväisten vanhusten\njoukossa, valkoisessa talossa, päivänpaisteisella kummulla, silloin ei\nleipä häntä enää pakene. Silloin hän on saavuttanut voiton elämänsä\nsuuressa taistelussa ja nauttii voiton suloista rauhaa.\n\nTätä kaikkea Petter ajattelee työntäessään Schmidtmeyerin raskaita\nrattaita talosta taloon.\n\nHän kulkee ohi ukkokodin, pysähtyy portille ja tarjoilee tavaroitaan.\nEmännöitsijä, yllä valkoinen talouspuku tulee tekemään kauppaa. Ukot\nistuvat päivänpaisteessa ja myhähtelevät. He nyykäyttävät päätään\nPetterille, ja hänestä tuntuu aivan siltä kuin he kysyisivät: \"Etkö\nsinä jo pian tule?\"\n\n\"Pian, pian\", vakuuttaa Petter itsekseen ja työntää rattaitaan\neteenpäin. Kaksikymmentä markkaa hänellä on saamista isännältä.\nKun se on saatu, on määrä täynnä. Muutamia markkoja puuttuu tosin,\nmutta ne hän saa ansaituksi sillä aikaa kuin hänen pyyntökirjansa on\njohtokunnalla. Se kestää aina jonkin aikaa. Sen hän tietää. Hän on\nottanut selkoa kaikesta. -- Paras on laittaa paperit kuntoon niin pian\nkuin suinkin. Ehkä hän sitten jo viettää jouluaan suuressa, valoisassa\nhuoneessa, jossa kauniisti katetulta pöydältä syö höyryävää joulupuuroa.\n\nPetterin sisintä hivelee. Tuntuu kuin valkea joulupuuro jo kiertäisi\nsisälmyksissä täyttävänä ja hyvää tekevänä.\n\nKun nyt vain löytyisi henkilö, joka ottaisi ajaakseen hänen asiaansa!\nTietysti riippuu onnistuminen siitäkin, kuinka sitä ajetaan. Eikä ole\nsanottu, että Schmidtmeyer valvoisi Petterin parasta niin innokkaasti\nkuin suotavaa olisi.\n\nMutta jos se ystävällinen vanha neiti, joka asuu lähellä ukkokotia,\ntahtoisi auttaa Petteriä? Hän on välistä tarjonnut Petterille kahvia.\nHän näkyy olevan hyvä ja hyväntahtoinen. Jos hän...?\n\nPetter pysähdyttää rattaansa neidin portille. Jos onni nyt oikein\npotkaisisi, hän voisi heti kysäistä. Olisipahan sitten sekin asia\nselvillä.\n\nPetterin kasvot kirkastuivat samassa. Hän näkee neidin puutarhan\nlehtimajassa parhaillaan juomassa iltapäiväkahviaan. Ja eikös tämä nyt\nviittaakin luokseen!\n\nPetter on hämillään hyvästä mielestä ja jännityksestä. Käsi tutisee\ntarttuessaan kahvikuppiin ja polvet tahtovat notkahdella. Neiti huomaa\nsen ja kysäisee, eikö Petter jo ole liian vanha ja väsynyt työntääkseen\nraskaita vihannesrattaita.\n\nSiitä on mainio päästä alkuun. Oikeassahan neiti on. Ja hänellä,\nPetterillä, onkin nyt rohkeat tuumat. Mutta kun ei hänessä ole miestä\nitse pitämään huolta kaikesta, hän pyytäisi apua.\n\nNeidin silmät paistavat yhtä ystävällisen lämpimästi kuin parhaillaan\nkeskikesän aurinko. Hän kertoo kuuluvansa kodin johtokuntaan. Tietysti\nhän mielellään toimittaa paikan vanhalle vihannesten-kuljettajalle.\n\nPetterin viimeinenkin huoli on nyt poistunut. Rattaat eivät ole koskaan\nolleet hänestä niin kepeät kuin tänä iltana, ja yöllä hän jo viettää\njoulua ukkokodissa. Huone on suuri ja valaistu kuin kirkko jouluaamuna.\nValkoinen joulupuuro lähettää lämmintä höyryään kattoa kohden ja\npöydälle on pinottu joululeipiä korkeihin kasoihin. Leipä, leipä on\nvihdoinkin joutunut hänen omakseen. Onni on viime taipalella kääntynyt\nhänelle myötäiseksi, ja nyt on voitto hänen.\n\nPetter herää juhlatuulella. Hän kolistelee alas navetan ullakolta,\nhakee käsirattaat talon nurkalta ja työntää ne puutarhanportille, jossa\ntavarat tavallisesti kuormataan rattaille.\n\nPuutarhassa ei näy ketään. Se on Petteristä outoa. Mutta ehkäpä isäntä\non tavattavissa huoneessaan. Siellä sopii nyt pyytää niitä saatavina\nolevia kahtakymmentä markkaakin.\n\nPetterille tulee kiire. Hänestä tuntuu siltä kuin joka askel veisi\nhäntä yhä lähemmä kaikkea sitä, mitä hän vasta näki unissaan.\n\nPaitahihasillaan tulee Schmidtmeyer itse vastaan talonsa kynnyksellä:\n\n\"Petter, tänään sinä et lähdekään tavanmukaiselle kiertomatkallesi.\nPitempi tulee nyt tehtäväksi.\"\n\nPetter tuijottaa sanattomana isäntäänsä. Mitä tämä merkitsee?\nSanotaanko hänet irti monivuotisen, vähäpalkkaisen raatamisen jälkeen?\nViskataanko hänet nurkkaan kuin vanha kulunut vaateriekale, jota ei\nenää tarvita?\n\nEnsi hetkenä tuntuu siltä, kuin hän olisi saanut iskun vasten\nsilmiä, iskun sellaisen, että päätä huimaa. Sitten hänessä herää\nvoitonriemuinen ja ylpeä ajatus. Tämä ei enää merkitse mitään. Rahat\novat koossa. Johtokunnan jäsen ajaa hänen asiaansa. Uupuvat markat hän\nsaa vaikka kiven kolosta. Ei mikään saa häntä enää säikkymään. Voitto\non hänen.\n\n\"Petter\", -- isäntä puhelee, -- \"sinulla on vielä vähän saamista.\nTuossa on!\" Hän viskaa setelit pöytään. \"Ota ja ala lähteä. Sota on\novella.\"\n\nPetter tuijottaa yhä isäntään. Hän ei ymmärrä hitustakaan kaikesta\ntästä. Jos toiset käyvät sotaa, niin käykööt! Mitä se häneen kuuluu?\nHän menee ukkokotiin, ja siellä on rauhallista.\n\nVai voisikohan sota ulottua sinnekin asti? Ensi kertaa vavahduttaa\nomituinen pelontunne Petterin mieltä.\n\nMitä, jos koko se kaunis tulevaisuuskoti, jota hän on pala palalta\nrakentanut itselleen, luhistuisi vielä viime hetkessä?\n\n\"Mitä sinä siinä mulkoilet? Ota rahasi, tai minä otan ne. Ja pois\nmaasta ...!\"\n\n\"Minne?\" saa Petter vihdoin kysäistyksi. \"Kotiisi, Venäjälle, etkö\nymmärrä! Eikö Saksa tarpeeksi kauan ole sinua elättänyt?\"\n\nPala palalta totuus selvenee Petterille, selvenee kovana, murskaavana\ntodellisuutena. Hän ei enää osaa ajatella eikä tahtoa mitään. Hän\nei ole tietoinen muusta kuin siitä, että hän on joutunut tappiolle\ntaistelussaan juuri silloin, kun voitto hymyilevän kauniina kangasti\nhänen silmiensä edessä. Hänet on lyöty niin kokonaan ja perinpohjin,\nettei hän enää koskaan siitä nouse eikä yritäkään nousta.\n\nPuutuneena, tylsänä Petter antaa ihmisvirran kuljettaa itseään\neteenpäin. Kokoonlyyhistyneenä istuu hän junassa vaununnurkassa toisten\nsinne tunkemana. Hän hoippuu kuin humaltunut lautalle, jonne muut\nmenevät. Väentungoksessa häntä ei kukaan huomaa. Hän tuntee omituista\npahoinvointia, sellaista, joka muistuttaa hänelle tuttua tunnetta:\nnälkää. Silloin hän aina ummistaa silmänsä ja koettaa nukkua.\n\nNäin hän on matkustanut läpi koko Ruotsin Malmöstä Luulajaan asti.\nOllaan jo Suomen puolella, kun Petterin vierustoverit rupeavat\narvelemaan, ettei vanhus varmaankaan ole syönyt mitään pitkiin aikoihin.\n\n\"Tulkaa ulos\", sanovat he hänelle eräällä asemalla. \"Täällä annetaan\nruokaa ilmaiseksi.\"\n\nPetter seuraa heitä ajattelematta, näkemättä ja kuulematta. Mutta\ntultua ulos vaunusta on kuin hänen silmänsä yht'äkkiä revähtäisivät\nauki. Hän näkee leipää, leipää, minne katsookin. Voileipä on voileivän\nvieressä pitkässä, loppumattomassa jonossa.\n\n\"Tässä on, syökää! Niitä annetaan ilmaiseksi.\" Mies ojentaa Petterille\nvoileivän ja Petter tarttuu siihen, haukkaa, nielaisee, ottaa sitten\ntoisen, kolmannen, ja kohta neljännen...\n\nIhmiset katsovat häneen ihmeissään. Toiset nauravat, toisille tulee\nvedet silmiin. -- \"Tuo ei ole nähnyt ruokaa pitkiin aikoihin\", sanoo\njoku ohikulkija.\n\nPetter ei näe eikä kuule mitään. Hän vain syö. Pää tutisee, kädet\nvapisevat ja pitkä aaltoileva parta nytkähtelee.\n\nHän syö, syö kuin vihollistansa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nPari tuntia myöhemmin kannetaan vanhus paareilla pois junasta.\n\n\"Taisi nälkiintyneenä syödä liian paljon\", sanoo eräs matkustaja. \"Nyt\nvievät sairaalaan.\"\n\n\"Ohhoh, vanhaa miestä\", jatkaa siihen toinen. \"Jaksaneeko enää toipua?\"\n\nPetter makaa liikahtamatta paareilla. Hän ei enää jaksa ajatella\nmitään. Leipä on vielä kerran ja viimeisen nujertanut hänet\nvoimattomaksi siinä kovassa taistelussa, jota hän pitkin elämäänsä on\nkäynyt.\n\n\n\n\nAPPI-ISÄ.\n\n\nPrefekti Hilmer työnsi kiinni salalaatikon, jossa hän säilytti\ntärkeimpiä, virka-asioita koskevia papereitaan, lukitsi sen ja\npisti avaimen taskuunsa. Sitten hän siirsi paikoilleen laudakon,\njoka kokonaan kätki virkahuoneen seinään sovitetun laatikon. Näin\ntehtyään hän haki hattunsa ja keppinsä naulasta huoneen nurkasta ja\nloi vielä viimeiseksi tutkivan silmäyksen pitkin huonetta ikään kuin\nmuistutellakseen, oliko mahdollisesti unohtanut jotakin.\n\nPäästyään tyydytyksekseen varmuuteen, että kaikki oli kunnossa, hän\npainoi sähkökellon nappulaa. Miltei samassa hetkessä, jolloin käsi\nkosketti kelloa, ovi avautui, ja salapoliisi Seller, prefektin lähin\nkäskyläinen ja uskottu mies, astui huoneeseen.\n\n\"Seller, tiedätte, että olen ottanut viikon loman. Tahtoisin olla\nrauhassa perheeni keskuudessa.\"\n\nSeller kumarsi.\n\n\"Toivon, ettei mikään teitä häiritse, herra prefekti. Ja uskallanko\nlisätä: Toivon voivani kertoa hyviä uutisia teidän palatessanne.\"\n\n\"Luulette, että teillä silloin on huijarimme satimessa. Kunpa vain\njäljet eivät pettäisi nyt kuten tähänkin asti! Toden totta, en haluaisi\nlomaa, ennen kuin tämä asia on selvillä, jolleivät perheolot nyt\njuuri vaatisi minua olemaan kotona. Tyttäreni täyttää muutaman päivän\nperästä kahdeksantoista vuotta. Aiomme viettää sitä päivää tavallista\nsuurempana juhlana. Ja muutkin asianhaarat vaativat minua muistamaan,\nettä olen perheenisä enkä vain virkamies.\"\n\n\"Voitte täydellisesti luottaa minuun, herra prefekti.\"\n\n\"Sen tiedän. Muuten en voisikaan nyt juuri riistäytyä irti. Jos sattuu\njotakin erikoista, saan tietysti tiedon siitä. Kotini ovet avautuvat\nteille minä hetkenä ja mihin aikaan hyvänsä. Sen tiedätte.\"\n\nKumartaen Seller vastasi esimiehensä hymyilyyn, avasi virastohuoneen\noven ja vastasi jäähyväisiin toistamalla tavanmukaisen \"näkemiin\".\nSitten kumpikin kääntyi taholleen. Seller palasi työhönsä, prefekti\nlaskeutui virastonsa portaita kadulle.\n\nHäntä ei tänään, niin kuin tavallisesti, haluttanut ajaa kotiin. Hän\ntahtoi saada rauhassa selvitellä ajatuksiaan eikä hänestä mikään ollut\nniin hyvä apukeino siihen kuin kävely yksinäisyydessä, vapaana kaikesta\nhätyyttävästä kiireestä.\n\nEnsimmäisessä kadunkulmauksessa hän sen vuoksi käänsi selkänsä\nkaupungin keskustalle ja asteli hetken kuluttua siimeikästä,\nhuvilakaupunkiin johtavaa bulevardia.\n\nHän asteli hitaasti ja ajatuksiinsa vaipuneena. Hän oli viime aikoina\njoutunut kokemaan jotakin tähän asti hänelle vallan tuntematonta. Ne\nkaksi eri maailmaa, joissa hän vuoroin eli ja jotka rikastuttivat\nhänen elämäänsä erilaisuudellaan pitäen sekä häntä että toisiaan\ntasapainossa, olivat nyt ensi kertaa joutuneet toinen toisensa tielle.\nVirasto ja koti eivät ennen olleet tehneet toisilleen haittaa.\nPäinvastoin. Suuren erilaisuutensa ansiosta ne olivat lisänneet\nsekä omaa että toinen toistensa arvoa. Tyhjyys olisi ollut tuntuva,\njolleivät ne kumpikin olisi olleet olemassa juuri sellaisina kuin\nolivat.\n\nPrefekti Hilmer pyyhkäisi miettivänä partaansa. Hänen täytyi myöntää,\nettä hän yleensä oli maailman onnellisimpia ihmisiä. Joka aamu, kun hän\n-- tapansa mukaan ensin otettuaan virkistävän kylvyn -- astui kotinsa\nsuureen, valoisaan ruokasaliin, valtasi hyvänolon tunne hänet jo ensi\nnäkemällä. Pöytää peitti häikäisevän valkoinen, aina puhdas liina.\nHunaja ja marjahillo kristallimaljoissaan, höyryävä kahvi ja tuoksuvat,\ntavallisesti talon emännän omat leipomat vehnäpyörykät lisäsivät sekä\nhyväntuntemusta että ruokahalua. -- Kun Anselma sitten vielä kiepsahti\nisän polvelle ja äiti asettui viereen, äiti, joka nauroi ja laverteli\nkuin iloinen lapsi ja jolla vielä oli jäljellä nuoruutensa ihastuttavat\nhymykuopat, niin oliko ihme, jos prefekti Hilmer tunsi olevansa\nonnellinen perheenisä?\n\nMutta hän nautti yhtä suuresti, kun hän pari tuntia myöhemmin saapui\nvirastoonsa keskikaupungille.\n\nHän oli toistakymmentä vuotta ollut suurkaupungin poliisiviraston\nrikosasiain prefektinä, ja koko tänä aikana oli työ ollut hänelle, ei\nainoastaan toimeentulon, vaan myöskin nautinnon lähteenä. Hän rakasti\nniitä kirjavia ihmiskohtaloita ja niitä sotkuksista selvitettäviä\nvyyhtejä, joita työ hänen eteensä asetti. Kun hän aamuisin avatessaan\nvirastonsa oven näki pöydälle kerääntyneen kasan tärkeitä papereita\nja vastaanotti ilmoituksia monista odottavista, joilla ehkä oli\njännittäviä ja tärkeitä tiedonantoja, sai hyväntuntemus hänet taaskin\nvaltoihinsa. Katse jännittyi. Käsi tarttui papereihin, ajatus asioihin.\nJa työtä höysti nautintoa tuottava työnilo.\n\nPrefekti Hilmer siveli taaskin partaansa. \"Mallikelpoinen virkamies\",\n\"erinomainen, onnellinen ja herttainen perheenisä\", sellaisiin\narvosteluihin hän oli tottunut. Eikä ne hänestä väärään osuneetkaan.\nHän tiesi itsekin, että hän sekä virassaan että kodissaan oli hyvin\npaikkansa täyttävä, onnellinen ja tyydytystä tunteva mies.\n\nMutta yhtä hyvin kuin hän viihtyi niissä kahdessa eri maailmassaan,\nyhtä tarkasti hän oli näihin asti osannut pitää ne erillään toisistaan.\nKun hän avasi virastonsa oven, hän jätti puolison ja isän ulkopuolelle.\nKun hän tahtoi nauttia omaistensa piirissä, hän hääti virkamiehen\nkauaksi.\n\nAinoastaan joskus, jos virastossa sattui erityisen jännittäviä asioita,\ntahtoivat ajatukset kodinkin piiristä käydä selvitettävään pulmaan\nkäsiksi, mutta pieninkin tyytymättömyyden ilmaus talon naisten puolelta\nsai aina perheenisän muistamaan velvollisuutensa.\n\nNäin olivat sekä virka että koti tähän asti saaneet osansa, toisen\nenemmän kuin toisenkaan siitä kärsimättä. Mutta nyt ne olivat yht'äkkiä\nkiusallisella tavalla kiertyneet toistensa tielle.\n\nAsia oli saanut alkunsa sinä päivänä, jolloin prefekti Hilmer ensi\nkertaa sai käsiinsä tuon nuoren, mutta rohkean huijarin valokuvan.\nSinä päivänä etsintä varsinaisesti alkoi. Ja asia oli sekä tärkeä että\nvaikea, semminkin kun asianomainen oli ainoassa saatavana olevassa\nvalokuvassa valepuvussa, jossa hän edellisenä talvena oli esiintynyt\nItaliassa.\n\nVirkamies seurasi sinä iltana prefekti Hilmeriä kotiin asti. Mutta\npitipä Anselman sinä iltana juuri asettua isän polvelle kuiskaamaan\nhänelle korvaan omia sydämensalaisuuksiaan.\n\nAnselma oli ollut huviretkellä Meissenissä yhdessä hyvän ystävänsä\nLilly Reimersin kanssa. Matkalla he olivat tutustuneet kovin\nkohteliaaseen ja hauskaan nuoreen herraan. Sen jälkeen he olivat\n\"sattumalta\" yhdyttäneet hänet monta kertaa, ja herra Hief oli nyt\nkäynyt Lillyn kodissakin. Anselmakin olisi mielellään pyytänyt häntä\nluokseen, mutta ei ollut uskaltanut ennen -- isän takia. Mutta tänään\nherra Hief oli saattanut häntä pitkän matkaa ja puhunut sellaista, jota\nei koskaan ennen, ja sen tähden Anselman suorastaan täytyi pyytää häntä\nisän ja äidin puheille.\n\nMonien pyytämisten perästä hän oli vihdoinkin luvannut tulla huomenna.\nMutta hän oli kovin ujo ja arka, sen takia täytyi isän luvata olla\noikein ystävällinen hänelle.\n\nPrefekti Hilmer huokasi. Olisi Anselma vain tiennyt, miten\nsopimattomaan aikaan hänen rakkausasiansa sattuivat! Mutta tiedusteliko\nrakkaus sopivinta vastaanottoaikaa? -- Ei tarvinnut ajatella muuta\nkuin omaa nuoruuttaan. Tenttikiireet olivat hänelläkin pahimmillaan,\nkun Sofie Pormplynin hymykuopat ja helisevä nauru tulivat ajatuksia\nsotkemaan.\n\nMutta kuluttavia olivat nämä kaksi viime kuukautta olleet: virastossa\npaljon mieltäjännittävää tuon huijarin vuoksi, josta ei saatu selvää,\nkotona Anselman asiat.\n\nEnsin oli täytynyt suostua salakihlaukseen, nyt ei sekään enää\ntyydyttänyt. Tyttö oli saanut päähänsä, että kihlaus oli julkaistava\nhänen syntymäpäivänään -- ruusujen ollessa kauneimmillaan.\n\nEnsin isä oli pannut jyrkästi vastaan. Mutta jaksoiko sitä ajan\npitkään, kun tyttö pyysi ja rukoili?\n\nAnselmalla oli jo kerran ennen ollut pieni seikkailu. Hän oli joutunut\nkihloihin erään ulkomaalaisen kanssa, joka sitten jätti hänet. Sitä\nhän sairasti kokonaista puoli vuotta. Nyt vasta hän oli tullut oikein\nentiselleen. Senkin tähden oli vaikeaa jyrkästi vastustaa hänen\npyyntöään. Mutta raskasta oli suostuakin. Molemmat olivat vielä kovin\nnuoria. Ja sulhanen tuntui aivan yhtä kehittymättömältä kuin Anselmakin.\n\nSiitä asti, jolloin Edgar Hief oli alkanut seurustella perheessä,\noli prefekti Hilmer koettanut tutkimalla tutkia tulevan vävypoikansa\nluonnetta. Mutta tulos oli ollut huononpuoleinen. Hän ei oikeastaan\nollut selvillä muusta kuin miehen ulkoasusta. Ja se oli nuhteeton.\nPuku ja viikset olivat aina huomattavan huolellisesti hoidetut.\nKasvonpiirteet olivat säännölliset, hipiä silmäänpistävän hieno,\npunainen ja valkoinen.\n\nEdgarin siniset silmät olivat Anselman vakuutusten mukaan kauniit kuin\ntaivas, jonka väriä ne kuvastivat, mutta niiden kauneutta näyteltiin\nsäästävästi muille. Katse oli enimmäkseen joko kiintynyt Anselmaan tai\nluotu alas. \"Ujoudesta\", sanoi Anselma.\n\nPrefekti Hilmer huokasi.\n\nVasta muodostumassa olevasta luonteesta ei tietystikään voinut saada\nsen selvempää kuvaa kuin lapsesta, joka valokuvattaessa liikahti.\nÄäriviivoja ei voinut oppia tuntemaan, kun ei varmoja ääriviivoja vielä\nollut. Tällä hän oli koettanut lohduttaa itseään.\n\nKodin portti pysähdytti samassa prefektin. Punahiekkainen, huvilaan\njohtava käytävä oli koristellen haravoitu. Käytävän molemmin puolin\ntuoksuivat upeat runkoruusut, ja nurmikentälle sijoitettujen agavien\nja araukaarioiden lehdillä kimaltelivat niihin vasta ruiskutetun veden\npisarat kirkkaina kuin kastehelmet.\n\nMutta tänään ei prefekti Hilmer voinut nauttia kotinsa kauneudesta.\nHän ei edes jouduttanut askeliaan, vaikka näki vaimonsa kuistin ovella\ninnokkaasti viittaavan häntä tulemaan.\n\nRouva Hilmerillä oli mielessä kihlajaiskakut ja tulevat kapiot,\nihmisten hämmästys ja seurapiirin arvostelu. Hänen täytyi saada\nkevennellä sydäntään.\n\nSamassa kuin isä astui ovesta sisään, kiepsahti Anselmakin hänen\nkäsipuoleensa. Kihlajaispuku oli vast'ikään tullut ompelijattarelta.\nIsän täytyi välttämättä tulla sitä katsomaan.\n\n\"On teilläkin asioita mielessä!\"\n\n\"Niinkuin sinullakin, isä! Meillä on vain hauskempaa ajateltavaa kuin\nsinulla.\"\n\n\"Mistäs tiedät, vaikka minä olisin ajatellut jotakin hyvinkin hauskaa\n-- esimerkiksi sinun Edgariasi?\"\n\n\"Oh, isä!\" -- Anselma irroitti korvalehtensä isän nipistyksestä. \"Minä\npahoin pelkään, että sinä ajattelit sitä nuorta huijaria, josta kerran\nrupesit Edgarillekin puhumaan.\"\n\n\"Vaikk'ei sinun herra sulhasesi suvainnut olla hänestä huvitettu, ei\nedes vaikka kerroin peukalonjäljestä, joka meidän on onnistunut saada.\"\n\n\"Mitäs Edgar sellaisista!\" -- Anselma pyörähdytti isää kerran ympäri\nkuin pyörähdyttääkseen ajatuksetkin hyvälle tolalle.\n\n\"Niillä on viehätyksensä, suurikin viehätyksensä, vaikk'et sinä sitä\nymmärrä. Mutta Edgar on mies, ja hänen pitäisi ymmärtää. -- Minusta on\nvarsin kunnioitettavaa, että hän, vaikk'ei itse ole varakas, koettaa\npyrkiä eteenpäin, vaurastua ja oppia. Mutta tarvitaan muutakin kuin\nhyviä aikeita. Jos näkisin, että hän pystyisi juttelemaan vähän\nmuutakin kuin sinua ja rakkauttaan, voisin ehkä auttaa häntä eteenpäin\nomalla alallani.\"\n\nAnselmalle oli tullut kyynelet silmiin. Hän ei ymmärtänyt, miksi isä\noli niin kovin vaativa Edgarin suhteen. Se oli varmaan syynä siihenkin,\nettä Edgar viime aikoina oli ollut niin vakava, miltei alakuloinen.\nKäymäänkään ei hän ollut tullut moneen päivään, eikä ollut luvannutkaan\ntulla ennen kuin kihlajaispäivänä.\n\nVai oli ollut vakava, erityisen vakava! Prefekti tuli oikein iloiseksi.\nSaattoi olla hyväkin merkki.\n\nIsän katse kiintyi perhosenmuotoiseen nauhakoristeeseen Anselman\nniskassa, solui siitä paljaalle kaulalle, jota korallinauha ympäröi, ja\npyyhkäisi sitten kuin hyväillen tytön nuorekasta vartta.\n\nTuollainen umpustaan vasta puhjennut kukka oli kai sen arvoinen, että\nsai vähän arvella, ennen kuin sen uskoi vieraan käteen. _Se_ merkitsi\njo paljon, ettei isä ollut ajatellut rahallista puolta, vaan oli valmis\nantamaan nuorelle ja varattomalle, josta appi-isänä ehkä sitten itse\nsaisi huolehtia.\n\n\"Isä, sinä et vastaa? Miksi sinä et ole yhtä hyvä Edgarille kuin\nminulle? Minkä tähden sinä aina vaadit häntä olemaan muuta kuin hän\non?\" -- Anselma puhui itkun alkua äänessä ja puoleksi hyväillen,\npuoleksi rankaisemalla takoen isän olkapäätä.\n\n\"Hyvä lapsi, enhän minä tiedä, minkälainen hän on.\" Se purkautui kuin\nhätähuuto. Ja pitkittyvää keskustelua välttääkseen isä vetäytyi omaan\nhuoneeseensa, jossa hän rupesi astelemaan edestakaisin, mittaillen\nlattiaa hitain ja pitkin askelin.\n\nTuloksena ajatusten selvittelystä oli, että prefekti Hilmer\niltapuolella ajoi tulevan vävypoikansa asuntoon saadakseen rauhassa,\nvapaana Anselman läsnäolosta, puhella Edgar Hiefin kanssa.\n\nMutta Edgar ei ollutkaan kotona. Tämä tuntui sitä ikävämmältä, kun\nasianomainen aina oli sattunut olemaan poissa silloin, kun tuleva\nappi-isä oli häntä tiedustellut.\n\nMissä mies mahtoi oikeastaan olla? Eihän hänellä ollut mitään määrättyä\ntyötä. Ei hän myöskään vielä ollut päässyt säännöllisen opiskelun\nalkuun, vaikka oli tullut tänne tietojaan kartuttamaan. Rakkaus ja\nAnselma olivat panneet kaikki hänen aikeensa nurin.\n\nSitä ihmeellisempää oli, että hän verraten harvoin kävi kotona\ntapaamassa Anselmaa, huolimatta siitä, että appivanhemmat kumpikin\nkohta salakihlauksen jälkeen olivat kehoittaneet häntä pitämään\nAnselman kotia kuin omanaan. Sitenhän he kaikki paremmin pääsisivät\ntutustumaan toisiinsa.\n\nMutta Edgar Hief oli harvanlaisesti käynyt appivanhempiensa kotona.\n\"Siksi, että hän oli niin ujo\", selitti Anselma.\n\nPrefekti Hilmeriä rupesi harmittamaan. Miksikähän kaikki tällaiset\npikkuasiat nyt tuntuivat niin kiusallisilta? Eihän kihlaus ollut samaa\nkuin naimisiinmeno. Ja joka tapauksessa: mihin oli suostuttu, siihen\noli suostuttu.\n\nTurhan tähden hän kai nyt, niinkuin aikaisemminkin, itseään\nkiusasi. Häntä oli yhteen aikaan vaivannut sekin ajatus, että suuri\nvähälahjaisuus mahdollisesti oli syynä Edgar Hiefin ujouteen.\nPäästäkseen selville tästä hän oli kerran ehdottanut, että he yhdessä\npelaisivat shakkia. Ja miten kävikään? Ujona ja arkana, katse\nenimmäkseen alas luotuna istui Edgar Hief paikallaan ja pelasi, pelasi\nkerran toisensa jälkeen appi-isänsä häviöön.\n\nSinä iltana olivat kaikki juhlatuulella, hävinnyt enimmin kaikista.\n\nYhtä turhia olivat kai muutkin huolet vävypojan suhteen. Ne kirjeetkin,\njotka Edgar oli saanut äidiltään ja joita hän oli tullut näyttäneeksi\napelleen, olivat itse asiassa olleet mitä parhain suositus hänelle\nitselleen.\n\nKaikkea tätä prefekti Hilmer muisteli itsekseen odotellessaan tulossa\nolevia kihlajaisia. Hän tuli vähitellen tyynelle ja hyvälle mielelle,\nlaski leikkiä Anselman kanssa, oli huvitettu naisten monista ja\ntuiki tärkeistä hommista sekä valmisteli hiljaisuudessa kaunista\nkihlajaispuhetta.\n\nMutta kun hän juhlapäivän edellisenä iltana kolmannen kerran turhaan\netsi Edgar Hiefiä tämän asunnosta, hän joutui uudelleen pois\ntasapainosta.\n\nYöllä hän näki pahaa unta. Hän oli matkalla virastoonsa. Silloin\njuoksee yhtäkkiä Seller läähättäen häntä vastaan. -- \"Herra prefekti,\nettekö näe, tuolla hän juoksee! Meidän täytyy saada hänet käsiimme.\"\n-- Hän ymmärsi kohta, kenestä Seller puhui. Ja hänkin tunsi, että nyt\nsen täytyy tapahtua, maksoi mitä maksoi. Sen tähden hän, ohjaksista\nhuolehtiva prefekti Hilmer, unohti ylhäisen johtajanasemansa ja lähti\njuoksemaan kuin toisten käskemä juoksupoika. Hän juoksi kuin henkensä\nedestä. Ja viimein hän sai kadunkulmauksessa takaa-ajamansa huijarin\nkiinni. Mutta samassa mies muutti muotoaan. Huijaria ei näkynyt\nmissään. Edgar Hief vain seisoi katse alas luotuna appi-isänsä edessä.\n\nPrefekti Hilmer heräsi tuskanhiki otsallaan. Vastoin tapojaan hän oli\npitkin aamua hermostunut ja ärtyisä kaikille, yksin Anselmallekin.\nVasta sulhasen tultua hän rauhoittui.\n\nJos Anselmalla aikaisemmin oli ollut syytä puhua Edgarin vakavuudesta,\nei siitä nyt ainakaan näkynyt jälkeäkään. Hän oli kuin onnestaan\nhumaltunut. Hän nauroi, laski leikkiä ja näkyi kokonaan unohtaneen\nentisen ujoutensa.\n\nNuorten ilo tempasi isänkin mukaansa. Hän ei voinut kylmänä katsella\nainokaisensa onnesta säteileviä kasvoja. Puheen, jota hän oli\najatellut, esitti hän lämpimästi ja lennokkaasti.\n\nOltiin juuri huutamassa innostunutta \"eläköötä\" nuorten onnelle, kun\nprefekti äkkiä tunsi omituista pahoinvointia. Viime päivien jännitys ja\nsitä seurannut iloinen mielenliikutus oli kai hieman rasittanut.\n\nKenenkään huomaamatta prefekti vetäytyi huoneeseensa. Täällä hän painui\nmukavaan englantilaismalliseen lepotuoliinsa jääden siihen pitkäksi\naikaa. Hän havahtui vasta kun ovi avautui.\n\n\"Seller!\" Hän kavahti pystyyn ja tunsi kalpenevansa.\n\n\"Luvallanne ja käskystänne, herra prefekti, tulen 'minä hetkenä\nhyvänsä'. Kerrottavani ovat yhtä hauskoja kuin hämmästyttäviä.\"\n\n\"Mi-tä te oike-astaan?\"\n\n\"Ette voi hyvin, herra prefekti. Olette aivan kalpea ja kätenne\nvapisee.\"\n\n\"Ei, ei! Kertokaa vain!\"\n\n\"Jos käskette, teen sen pian. -- Eilen vihdoinkin pääsin selville\nkaikesta. Seurasin miestä, kunnes hän tuli asuntoonsa, toimitin\nsitten uskotut vartijat yöksi asunnon ympärille ja käskin aamulla\nseuraamaan häntä, minne ikinä hän lähtisi. Kuvitelkaa itse mielessänne\nhämmästystäni, kun minulle tuodaan sana, että otus on varmassa\nsatimessa -- täällä teidän talossanne!\"\n\nSeller kavahtaa äkkiä pystyyn. Hän kuulee omituista korahtavaa ääntä ja\nnäkee esimiehensä kalveten painuvan tuolin selustaa vasten.\n\nSaatuaan prefektin makaavaan asentoon Seller rupeaa hautomaan hänen\nohimoitaan veteen kastetulla nenäliinallaan.\n\nSalista kuuluu naurua ja iloisia huudahduksia, sitten raikkaat \"eläköön\nAnselma Hilmer\", \"eläköön Edgar Hief\".\n\nKun prefekti Hilmer hitaasti avaa silmänsä, kumartuu Seller hänen\npuoleensa. -- \"Herra prefekti, minä lähden nyt. Virkamieskin on\nihminen.\"\n\n\"Ei, ei!\" Prefekti kohottautuu istualleen. \"Oikeus olkoon oikeutta,\nkoski se ketä tahansa! Mutta tapa? Seller, meidän täytyy ajatella\ntytärtäni. Onko se valokuva matkassanne?\"\n\nSeller kaivaa povitaskujaan ja löytää valokuvan. Kuva kädessään menee\nprefekti Hilmer salin ovelle ja asettuu siihen katsoen vuoroin kuvaan,\nvuoroin Edgar Hiefiin, joka, käsi Anselman vyötäisillä, laskee leikkiä\nympärillä seisovien kanssa.\n\nVihdoin appi-isä saa Edgar Hiefin katseen kohoamaan. Tämä näkee\nvalokuvan ja huomaa prefektin vertailevan. Hän ymmärtää kaikki.\n\n       *       *       *       *       *\n\nPrefekti Hilmer vanhenee nopeasti tämän jälkeen. Häntä ei vanhenna\nainoastaan suru, vaan sekin, ettei hän enää voi pitää eri toimialojaan\nerillään toisistaan. Virastossaan hän ei ole yksin virkailija. Hän on\npuoliso ja isä. Hän on ihminen.\n\nNe kirjavat, ajatus jännitystä kysyvät asiat, joista hän ennen nautti,\nkuluttavat häntä nyt. Hän ei voi unohtaa, että asianomainen aina on\njonkun äidin poika, jonkun sisar tai veli, ehkäpä ainoalle tyttärelle\npuolisoksi aiottu vävypoika.\n\nHän kärsii kaikkien kanssa ja se vanhentaa, se kuluttaa...\n\n\n\n\n\"SUURI TODISTAJIEN JOUKKO.\"\n\n\nFeodor Feodorovitsh Iwanoffsky oli pitkä ja harteva, leukapieliä peitti\ntiheä, pikimusta parransänki. Töyhdöksi tuuhistuneiden viiksien alla\nloistivat helakanpunaiset, paksut ja himokkaat huulet. Otsa oli matala,\nkulmakarvat paksut ja tuuheat, silmäripsien alla välähtivät mustat,\nkeskitettyä voimaa ilmaisevat silmät.\n\nFeodor Feodorovitsh oli syntynyt käskijäksi. Se ilmeni jo\nlastenkamarissa, jossa hänen vanha \"njanjansa\" sai aina suojella sekä\nsilmiään että hiuksiaan, kun uskalsi asettua pojan tahtoa vastustamaan.\nSisaretkin, sekä Feodoria vanhempi että nuorempi, oppivat häntä\npelkäämään. He kätkivät visusti lukon taakse kaikki, millä oli jotakin\narvoa: nuket, kirjat ja koristukset, jotta ne eivät joutuisi vaaraan,\njos Feodorin päähän pälkähtäisi käyttää niitä, jollei muuten, niin\nhävittämishalunsa kohteina.\n\nEnimmin kärsi tästä kuitenkin äiti. Hän koetti kauan, mutta turhaan,\npitää puoliaan poikaa vastaan. Niin kauan kuin isä eli, poika taipui\npakosta ja pelosta hänen rautaiseen tahtoonsa. Mutta isän kuoltua ei\nenää mikään pannut sulkuja pojan rajulle itsevaltiudelle.\n\n\"Feodor, Feodor, minkä tähden sinä olet tuollainen! Sinä poljet\nsydämeni jalkojesi alle.\" Äiti, joka turhaan oli koettanut sekä\nhyvyyttä että kovuutta, puhkesi kerran valituksiin.\n\n\"Minkä tähdenkö? Kysy itseltäsi! Pyysinkö minä tällaista luontoa!\"\n\nVastaus taittoi ikiajoiksi kärjen kaikelta, mitä äiti olisi tahtonut\nsanoa pojalleen. Se suuntasi syytöksen hänen oman sisimpänsä\nveristävään haavaan. Hän sulkeutui huoneeseensa. \"Miksi? miksi?\" kysyi\nhänkin. \"Miksi tuli juuri Feodor Feodorovitsh Iwanoffsky minun lasteni\nisäksi?\"\n\nHän vastasi epätoivoisella vastakysymyksellä. Miksi oli olemassa\nkouluja kaikkia mahdollisia ja mahdottomia tarkoitusperiä varten? Miksi\nahdettiin tietoja ihmisten aivoihin, kehitettiin heidän ääntään, heidän\njäseniään, valmistettiin heitä toimiin mitä erilaisimmilla aloilla,\nmutta kun oli kysymyksessä elämän ratkaisevin askel, suurin ja vaikein\nkaikista tehtävistä: äidin, silloin oltiin vaiti.\n\nHän muisti katkerasti, kuinka vanhat, kypsyneet ihmiset touhusivat\nnuoria naimisiin. Ottaminen oli pääasia, kenen otti, onnistuiko valinta\nvai eikö onnistunut, se jäi sattuman varaan.\n\nSellaisin opastuksin hänkin oli nuorena lähtenyt liehumaan huvista\nhuviin, niistä löytääkseen oman onnenosansa. Ja hän luuli sen\nlöytäneensä silmätessään Wladimir Markowskyn syviin, tulisiin\nsilmiin. Mutta heille tuli pientä riitaa. Hän tahtoi tehdä Wladimirin\nmustasukkaiseksi ja siten sytyttää hänet uudelleen. Siitä syystä\nhän antautui Feodorin seuraan. Kun hän huomasi, että Wladimir tämän\njohdosta vain loittonemistaan loittoni hänestä, oli myöhäistä korjata\nmitään. Wladimir oli poissa. Revolveri kädessä Feodor vaati häntä\naloitetun leikin lopuksi. Hän pelkäsi sulhastaan, pelkäsi miestään,\nlopuksi hänen täytyi pelätä poikaansa.\n\nMutta käskijäksi syntyneelle Feodor Feodorovitshille löytyi lopultakin\nvoittaja siinä surman tulessa, jota vihollisen patteri syyti hänen ja\nhänen joukkojensa silmille.\n\nEnsin repäisi luoti häneltä käsivarren. Sitten hevonen suistui hänen\naltaan. Sitten jokin kaatoi hänet kumoon. Mitä sen jälkeen tapahtui,\nsiitä ei hänellä ollut tietoa. Hänen oli mahdoton jäljestäkään päin\npäästä selville siitä. Hän tiesi vain, että hän heräsi jossakin\npilkkosen pimeässä.\n\nKun hän vähän aikaa oli ponnistanut ajatuksiaan, muistui\nhänen mieleensä hetki, jolloin kranaatti oli räjähtänyt hänen\nläheisyydessään. Hän muisti, että hevonen suistui hänen altaan ja että\nhän kaatui.\n\nMissähän hän oikeastaan nyt mahtoi olla? Ehkä jonkin ampumahaudan\npiilopaikassa niin syvälle haudattuna, ettei päiväkään päässyt sinne\npilkistämään.\n\nOlisikohan hänen denstjikkinsä kätkenyt hänet jonnekin siten\npelastaakseen hänet? Voihkina, jota hän silloin tällöin kuuli jostakin\nnäkymättömästä etäisyydestä, viittasi sinnepäin.\n\nHän rupesi tunnustelemaan ympäristöään. Silloin hän huomasi syyn\nvasemmassa olkapäässä tuntuvaan kipuun. Hän oli kädetön.\n\nHän nielaisi kirouksen, etsi taas haparoiden muistojensa joukosta ja\npääsi viimein siihen hetkeen, jolloin käsivarsi repesi irti.\n\nMitenhän mahtoi olla hänen oikean säärensä laita? Sitäkin poltti\nnilkan yläpuolelta, ihan kuin helvetin tuli olisi sitä kärvennellyt.\nSaksalainen oli kai vienyt senkin.\n\nKuului siltä kuin ovi olisi avautunut ja sulkeutunut jossakin. Sitten\nhän erotti ääniä ja askelia -- jossakin etäällä.\n\nKirottu paikka tämä tällainen, jonne ei laskettu ainoaakaan\npäivänsädettä!\n\nÄänet olivat nyt niin lähellä, että hän kuuli sanoja. Silloin hänelle\nselveni, että lähestyvät puhuivat saksaa. Hän oli siis vanki,\nsotavanki. Ja tämä pimeys oli saksalaisten pirullisia vehkeitä!\n\n\"Aiotteko tappaa minut tässä pimeydessä?\" Hän kohoutui hiukan\nkyynärpäälleen ja huusi niin kovaa kuin jaksoi.\n\n\"Hiljaa\", sanoi ääni aivan hänen läheisyydessään. \"Älkää häiritkö\ntoisia sairaita.\"\n\n\"Laskekaa valoa tänne, heti paikalla! Kuuletteko!\"\n\n\"Täällä _on_ valoa. Vika on silmissänne.\"\n\nFeodor odotti henkeään pidättäen. Hän ei tiennyt, ilkkuiko ääni vai --\n\n\"Te olette sokea.\"\n\nSokea, sokea! Hän kiljaisi kuin haavoittunut peto ja hervahti sitten\ntakaisin vuoteelleen. Hän oli menettänyt tajuntansa. Suuri verenmenetys\ntaistelutanterella oli häntä heikontanut.\n\nHerätessään tainnoksista Feodor taas heräsi ihmettelemään ympärillään\nvallitsevaa pimeyttä. Sitten hän muisti ja raivostui.\n\nLaupeudensisar, joka kulki vuoteelta toiselle, ei ymmärtänyt sanoja,\njoita Feodor syyti suustaan, mutta hänen sisintään karmi. Hän laski\nkätensä sairaan olkapäälle. -- \"Muistakaa, ettette ole yksin. Täällä on\npaljon heikkoja sairaita.\"\n\n\"Tuokaa lääkäri tänne! Ja valoa! Minä tahdon saada näköni takaisin.\nVai oletteko sellaisia petoja, ettette anna viholliselle edes\nlääkärinhoitoa?\"\n\nHän vaipui voihkien takaisin vuoteelle. Tuska, jota hän tunsi, oli\nliian raju hänen vielä heikoille voimilleen.\n\nHetken kuluttua hän tunsi \"sisaren\" asettuvan hänen läheisyyteensä.\nHän aavisti sen siitä, että jokin hipaisi hänen vuodettaan ja ääni\nkuului hyvin läheiseltä. Lääkäri oli muka hoitanut häntä siitä asti kun\nhänet tänne tuotiin. Sääri ja olkapää olivat parhaassa mahdollisessa\nkunnossa. Mutta silmille ei lääkärien taito mahtanut mitään.\n\nTällaisellako hulluuteen asti raivostunutta miestä lohdutettiin?\n\nHän kiristeli hampaitaan. Hän ei jaksanut enää riehua. Eikä hän\ntahtonut saada uudistettua muistutusta noilta. Hän sihautti sanan\nhampaittensa lomitse. Sitten hän puhkesi sisimmässään vaikertamaan:\nsokea, sokea, tuomittu elinkautiseen pimeyteen! -- Ja lisäksi vailla\njalkaa, vailla kättä. Hän, joka oli syntynyt käskijäksi, joka oli\nmäärännyt sekä oman kohtalonsa että toisten, hän on nyt tuomittu,\nei ainoastaan elinkautiseen pimeyteen, vaan myöskin elinkautiseen\nriippuvaisuuteen muista ja siitä, mitä he suvaitsevat tai eivät\nsuvaitse tehdä.\n\nHän voihkaisee taas niin ääneensä, että kyynelet nousevat muutamien\nsairaiden silmiin. Toiset pudistavat moittivasti päätään. Eräältä\nvuoteelta viskaa parrakas mies hänelle vihaiset sanat: \"Syntyisipä\ntästä konsertti, jos kaikki pitäisivät tuollaista ääntä!\"\n\nFeodorin ainoa käsi puristautuu nyrkkiin, ja hän kirskuttaa hampaitaan\nvastatusten. Raivo ja tuska kuluttavat häntä kuin tuli. Viimein\nvaivuttaa väsymys hänet horrostilaan. Se helpottaa hetkeksi. Mutta kun\nFeodor siitä selviytyy, uudistuu sama julma leikki, joka häntä raatelee\nkuin peto saalistaan. Hän herää ihmettelemään ympärillä vallitsevaa\npimeyttä, -- muistaa sitten ja -- rääkkäytyy kuin kidutuspihdeissä.\n\nJokainen tällainen herääminen on kuin uudistettu syvä, kipeä\nleikkausveitsen piirto.\n\nKun hän vain pääsisi kotiin! Varmaan lääkärit siellä voisivat auttaa\nhäntä! Täällä häntä kaiken lisäksi -- ja vielä enemmän kuin mikään muu\n-- kiusaa se, että hän on kokonaan riippuvainen vihollisistaan. Hän on\nnutistettu heidän käsiinsä niinkuin avuton, kokoon käpertynyt koira,\njonka selkään satelee raipaniskuja.\n\nMonta sellaista hän, Feodor, on nähnyt jalkojensa juuressa, mutta että\nhän itse --\n\nKoiran ajatus toi hänen mieleensä omituisen, pienen muiston. Sillä\noli oikeastaan juurensa etäällä. Se vei hänet takaisin siihen aikaan\npoikavuosina, jolloin naista ei ollut olemassa hänen maailmassaan ei\nsisarien eikä muiden muodossa. Sisaret tavaroineen jäivät silloin\nhäneltä rauhaan, ei entistä suuremman sovinnollisuuden tai lauhkeuden\nperusteella, vaan siitä yksinkertaisesta syystä, että koko naissuku oli\nliian halpa hänen kiinnittääkseen huomiota siihen.\n\nMutta sitten sukelsi nainen jälleen yht'äkkiä hänen näköpiiriinsä, ei\nyksilönä eikä ihmisenä, jolla oli paikkansa toisten rinnalla, vaan\nnaisena. Ja nainen pani hänen kuumat verensä kuohumaan.\n\nTuuhistuvien viiksien alla hehkuvat huulet veivät suuteloita väkisin.\nKäsi ja sydän piteli naista lelunaan, omisti hetken ja viskasi luotaan,\nkun leikki alkoi tympäistä. Mutta leikki oli toista, toista naimisiin\nmeno.\n\nFeodor tiesi äidistään, millaiset naiset ovat aviopuolisoina\nparhaimmat. Sen tähden hän valitsi taiten, kun näki hyväksi\npysyväisesti kiinnittää naisen kotiinsa. Hän valitsi Dunjan. Ja\nDunjalla oli se pieni, silkkisenpehmeään turkkiin puettu villakoira,\njoka nyt toi kaikki nämä ajatukset hänen mieleensä.\n\nKerran -- hän ei enää muistanut ulkonaista syytä siihen -- hän\nsilmittömästi suuttui koiraan. Kangistuneena pelosta Dunja odotti, että\nhän löisi koiran kuoliaaksi. Tämä harmitti häntä. Hän pisti koiran\nkylmäverisesti kainaloonsa, tarttui lakkiinsa ja poistui. Illalla hän\nsingahdutti Dunjan silmille, että hän oli myynyt sen eräälle toverille\n\"tieteellisiin tarkoituksiin\".\n\nFeodor liikahti levottomasti. Hän näki koiran aivan kuin edessään. Sen\npieni ruusunpunainen kuono, jota Dunjan oli tapana hyväillä, vääntyi\nkidutuspihdeissä, ja pehmeän villatakin sisästä loistavat älykkäät\nsilmät kangistuivat kuin kuolintuskassa.\n\nNiin, niin, mitäpä hän siitä silloin, mutta nyt hän tunsi omassa\nruumiissaan, mitä merkitsi olla kidutuspenkillä. Maata näin, sokeana,\nraajarikkona -- vihollisista riippuvana!\n\nHän koetti kääntyä. Vaikka hän ei tuntenut seinää, hänellä oli se\nmielikuva, että hän makasi seinään päin. Kun hän kääntyisi, hän voisi\nvarmaan nähdä edes pienen valonkajastuksen -- esimerkiksi jostakin\novenraosta.\n\nMutta kääntyminen tuotti hänelle ainoastaan kipua. Valonkajastusta ei\nnäkynyt, eivätkä ajatukset helpottaneet.\n\nHänen täytyi taas ajatella Dunjaa. Jos Dunja eläisi, tuntuisi moni asia\ntoisenlaiselta. Mutta vaikka Feodor niin hyvin tunsi naiset ja vaikka\nhän niin tarkalleen oli osannut valita itselleen erinomaisen, hän oli\nsittenkin tehnyt laskuvirheen. Hän ei tiennyt, että tuollainen hyvä,\nerinomainen vaimo voi murtua. Ja Dunja murtui.\n\nHän pani erehdyksen mieleensä vastaisen varaksi.\n\nDunja oli ollut hento, syväkatseinen olento. Hänessä oli kuutamon\nsurunvoittoista, kelmeää kauneutta. Ottaessaan toisen Feodor otti\nhelakkavärisen, tummaihoisen ja tulisen: \"Luuta minun luustani ja lihaa\nminun lihastani.\"\n\nVera Konstantinovna oli ainoa nainen, joka joskus sai asetetuksi\nsulkuja Feodorin tahdolle. Hän osasi sekä kiihottaa Feodoria että\npysyttää häntä loitolla. Käskijäksi syntynyt ei voinut väistyä. Hänen\ntäytyi saada tahtonsa tapahtumaan. Sen tähden hän Veran edessä alentui\npyytämään.\n\nHeidän avioliittonsa oli taistelua. Feodor ei ollut koskaan varma\nvaimostaan. Tämä saattoi milloin tahansa maksaa uskottomuuden\nuskottomuudella. Sen tähden Feodor milloin vihasi, milloin\nintohimoisesti pyysi häntä.\n\nKun sota syttyi, olivat heidän välinsä kireät. Feodor astui vaimonsa\nhuoneeseen ilmoittaakseen hänelle liikekannallepanokäskystä.\nVera seisoi silloin suuren seinäpeilin edessä koettelemassa\nuutta, loppukesää varten ostettavaa hattua. Pitkin huonetta oli\nmuotiliikkeestä koeteltaviksi lähetettyjä hattuja. Vera otti niistä\ntoisen toisensa jälkeen, pani päähänsä ja koetteli.\n\n\"Vai sota!\" Vera naurahti. \"No, siihen sinä olet omiasi!\" Hän\ntutkisteli tarkoin, pukiko päässä oleva hattu häntä paremmin, kun se\noli suorassa vai kun se oli hieman vinossa. Hieman vinossa sopi varmaan\nparhaiten. \"Sinä olet kuin luotu sota-aikoja varten\", huomautti hän\nohimennen.\n\nFeodoria raivostutti. Hän näki kaikesta, että hänen lähtönsä oli\nVeralle mieleen. Ja hän kosti. Ennen kuin läksi rintamalle hän ajoi\nautossa kotinsa ikkunoiden alitse nuoren, tumman kaunottaren kanssa.\nVera seisoi ikkunassa, ja Feodor hiljensi auton vauhtia.\n\nTämäkin muisto raivostutti häntä nyt. Vera oli voittanut. Hän oli\nvapaa, vapaa tekemään, mitä ikinä halutti. Hän tietysti maksoi tuonkin\nillan. Ja sisimmässään hän ilkkui miestä, joka makasi sokeana,\nraajarikkona sotavankina.\n\nFeodor puri hammasta.\n\nPietarissa oli näihin aikoihin paljon kauniita, uljaita upseereja.\nHeillä oli kaksinkertaiset palkat ja hyvä halu tuhlailla hyvyyttään\nmuillekin. Vera rakasti makeisia, kauniita vaatteita ja huvituksia.\nFeodor ei tarvinnut paljon mielikuvitusta voidakseen seurata Veraa. Hän\nnäki kaikki -- sokeudestaan huolimatta.\n\nJa täällä hän makasi!\n\nPäivä päivältä kävi Feodorille yhä selvemmäksi, miten kokonaan\neristettynä hän oli kaikista muista. Ainoa maailma, joka oli hänelle\navoin, oli ajatusten ja muistojen.\n\nHän rupesi kaipaamaan äitiä ja Dunjaa. Heiltä hän ainakin olisi saanut\nhellyyttä. Ennen hän monesti oli ajatellut Dunjan rakkaudesta, että\nse oli kuin koiran, joka nuolee pieksevän isännän kättä. Silloin se\noli häntä kiusannut. Joskus kyllä oli ehkä mielessä liikkunut jotakin\nsentapaista, ettei hän osannut antaa arvoa sille, mitä sai, että hän\nei ansainnut sitä. Mutta hän oli karistanut kaikki sellaiset ajatukset\nluotaan. Ja se kävi helposti, kun oli voimissaan, teki työtä ja antoi\nelämän kuohuvan virran kiskaista mukanaan, Mutta kun joutui tällaiseksi\n-- -- --.\n\n\"Dunja\", sanoi hän itsekseen, \"minä olin kova ja minä petin sinua\nusein.\"\n\nHm, niin! Ajatukset luistivat toiseen uomaan. Uskoton hän myöskin oli\nollut. Mutta kukapa siinä suhteessa oli toisenlainen? Se kuului isän ja\nesi-isien laskuun.\n\nNyt hän kuitenkin katui sitä. Sokeana ja rampana maatessa ihminen tuli\nhentomieliseksi.\n\nOli sillä äidilläkin ollut yhtä ja toista kestettävänä. Hänen\nilmeensäkin oli pysyväisesti arka ja säikkyvä. Ainoastaan viime vuosina\nse oli muuttunut. Feodorkaan ei silloin enää ollut kotona. Äiti oli\nmuuttanut vanhimman, naimisissa olevan tyttärensä luokse, ja hänen oli\nsiellä hyvä olla.\n\nFeodorin valtasi äkkiä hänelle aivan sopimaton tunne. Hän ikävöi äitiä.\nHänestä tuntui siltä, kuin kipu hänen ruhjoutuneissa jäsenissään ja\nnoissa näkemättömissä silmissä asettuisi, jos äiti laskisi kätensä\nhänen päälaelleen, niinkuin silloin, kun hän vielä oli hyvin, hyvin\npieni.\n\nEikä hän olisi tahtonut ainoastaan saada ja vastaanottaa. Nyt hänellä\nolisi ollut antaakin sitä, mitä äiti ehkä pitkin elämäänsä turhaan oli\nkaivannut: hyviä, ystävällisiä sanoja.\n\nMutta äitikin oli poissa. Hän oli sairastellut pitkin kevättalvea, ja\npari kuukautta ennen sodan puhkeamista hän oli kuollut.\n\nSe tapahtui juuri näihin aikoihin viime vuonna, kukaties vaikka juuri\ntänä päivänä. Silloin oli kevät parhaiksi puhjennut täyteen kukkaansa.\nNyt mahtoi olla samoin päättäen niistä tuoksuvista tuulahduksista,\njoita Feodor tässä maatessaan tunsi, arvatenkin jostakin avatusta\nikkunasta.\n\nJos hän olisi ollut kotona, hän olisi tiedustellut. Siellä hän olisi\nvoinut seurata päivien kulkua aivan toisella tavalla kuin täällä. Mutta\ntäällä hän ei tahtonut. Jokainen tiedonanto tuntui armopalalta, joka\nviskattiin hänelle kuin koiralle. Niillä, jotka hoitivat häntä, oli\naina kiire. Koko sairassali tuntui olevan täynnä kiireen touhua. Hän\nymmärsi sen oven avauksista, askelista ja ihmisten puhetavasta. Hän ei\ntahtonut armopaloja näiltä ihmisiltä.\n\nIkkunasta lehahtavat tuulet panivat Feodorin tästäpuolin aina\najattelemaan äitiä. Tuntui viihdyttävältä selailla kaikkein\nvarhaisimpia lapsuudenmuistoja. Niissä oli kaikesta huolimatta jotakin\nhyvää ja kaunista, jota jaksoi ajatella näin sairaana maatessaankin.\n\nSen hyvän, mikä sieltä löytyi, ojensi hänelle aina naisen käsi.\nTavallisesti äiti, joskus Tatjanakin, vanha uskollinen \"njanja\", jota\nhän oli potkinut ja lyönyt, mutta joka sittenkin rakasti häntä.\n\nSisarista ei hänellä ollut paljon muistoja. He olivat enimmäkseen\nkarttaneet häntä. Hyvin ymmärrettävistä syistä. Mutta äidin kuoltua\nhe olivat koettaneet lähentyä, etenkin vanhempi, jolta puoli vuotta\nmyöhemmin oli kuollut lapsi, älykäs, kaunis poika, jota todella\nkannatti surra.\n\nSisar oli sen jälkeen suuresti muuttunut. Siihen kai vaikutti sisaren\nanoppimuorikin, joka asui talossa. Hän oli hyvin uskonnollinen\neukko, kuului johonkin lahkoon. Hänen omituisuuksiaan oli -- etenkin\nkuolemantapauksissa, mutta usein muutenkin, -- puhua \"suuresta\ntodistajien joukosta\". -- \"Taas on yksi liittynyt todistajien\njoukkoon\", se oli hänen lempilauseitaan.\n\nSisarenkin ajatukset olivat nähtävästi kääntyneet samaan suuntaan.\nFeodor muisti erityisesti erästä hetkeä, jolloin he rinnan seisoivat\näidin arkun ääressä. Ketään muita ei ollut läheisyydessä.\n\n\"He näkevät meidät sellaisina kuin olemme, -- kaikessa\nalastomuudessamme\", sanoi sisar. -- \"Täällä rakkaus kaunistaa meitä\",\nlisäsi hän kuin itsekseen. \"Minä olen kärsinyt siitä, etteivät toiset\ntiedä, mitä kukin sisimmässään on.\"\n\nFeodor muisti, että häntä nauratti. Hän kysäsi, mitä sisarella\noikeastaan oli tunnollaan. Eikö hän aina ollut viettänyt sangen siveätä\nja kunniallista elämää?\n\n\"Feodor\", sanoi sisar äkkiä aivan kuin heräten muistamaan kysymystä,\n\"he ovat menneet perimään jotakin niin hyvää, niin ihanaa, ettei\najatuksemme pysty sitä aavistamaankaan. Mutta he eivät ole menneet\nainoastaan saadakseen jotakin parempaa, vaan myöskin tehdäkseen meidät\nparemmiksi.\"\n\nFeodor ei vastannut. Hän oli mies eikä kaivannut tuollaista naismaista\nlohdutusta. Mutta hän sattui huomaamaan, että sisaren katse kuin\nsiunaten hyväili kuollutta, ja hän kuuli hiljaisen kuiskauksen: \"Se\nsuuri todistajien joukko auttaa meitä.\"\n\nKumma, kun tuo kaikki sittenkin oli tarttunut mieleen, huolimatta\nsiitä, ettei hän ensinkään siitä välittänyt.\n\nHänen tuli äkkiä ikävä sisarta. Varmaan sisar olisi hellä ja osaaottava\nnäin kovia kokeneelle veljelle. Hänessä oli aina ollut jotakin, mikä\noli muistuttanut äitiä, vaikka se oikeastaan vasta lapsen kuoltua oli\npäässyt esille.\n\nIhmeellistä että tuollaiset pienet lapset vaikuttivat niin paljon\nvanhempiinsa. Eräs hänen upseeritoverinsakin, joka uskollisesti oli\nottanut osaa kaikkiin hänen hurjisteluihinsa, oli aivan kuin muuttunut\nsen jälkeen, kun hänelle syntyi kauan toivottu poika. Ja kuinka\nisä rakastikaan sitä poikaa, vaikka tämä oli sokea, tuomittu kuten\nFeodorkin ainaiseen pimeyteen! Isä syytti siitä itseään. Se se ehkä\nniin vaikutti häneen. Mutta toiseksi muuttui sekä mies että koti,\nainoastaan sen pienen, sokean pojan ansiosta.\n\nOlisikohan lapsi voinut vaikuttaa Feodoriinkin? Hän ei oikeastaan\nkoskaan ennen ollut ajatellut sitä. Mutta olihan hän toivonut poikaa\nnimensä jatkajaksi. Vaikka parempihan sittenkin oli näin. Nyt etenkin,\nkun hän oli tullut katsoneeksi asioita toiselta kannalta kuin ennen, ei\nhän olisi suonut, että toinen olisi perinyt -- -- --\n\nHän käännähti levottomasti.\n\nOlihan niitä maailmalla jossakin. Aivan jäljettömiin ei hänenkään\nelämänsä hukkuisi, ei, vaikka hän kuinka soisi. Hän oli varhaisemmassa\nnuoruudessaan pitkän aikaa asunut maalla isoäitinsä tilalla, ja -- -- --\n\nFeodorilta pääsi ärähtävä tuskan huudahdus. Huomasiko hän nyt vasta,\nmiten hänen ruhjoutunutta ruumistaan särki, vai olivatko siihen syynä\nnuo muistot?\n\nHoitajatar kiiruhti hänen luokseen kysyen, saattoiko hän ehkä auttaa\njollakin tavoin? Nyt hänellä oli aikaa.\n\nFeodor pyysi vettä juodakseen. Sitten hän tiedusteli kelloa. Hän\nihmetteli tätä tehdessään itse sitä, että hänen äänensä, joka tähän\nasti oli ilmaissut selvää vastenmielisyyttä jokaista viholliskansaan\nkuuluvaa kohtaan, nyt oli lauhtunut, melkeinpä kohtelias.\n\nMutta tästä päivästä asti Feodorin ajatukset keskittyivät yhteen\nainoaan asiaan: siihen, miten hän pääsisi elämän taakasta. Hän ei\njaksanut kantaa tuskiaan enempää kuin noita muistoja, jotka joka\npuolelta irvistivät häntä vastaan. Hän tunsi siinä todistajien suuren\njoukon, ja hän vihasi sitä. Se vain korkeuksistaan ilkkui häntä ja\nhänen tuskiaan.\n\nFeodor tarkkasi tästä puolin ympäristöään vakoilevasti kuin saalistaan\nvaaniva peto. Hänen kuulonsa oli äärimmäisyyteen asti jännitetty. Hän\nvoitti vastenmielisyytensä kyselläkseen ja tiedustellakseen. Hän teki\nvälimatkoja ja ympäristöä koskevia johtopäätöksiä.\n\nKerran hän kuuli hoitajattaren läheisyydessä käsittelevän jotakin\nkilahtelevaa, arvatenkin saksia. Hoitajatar laski ne kädestään\nläheiselle pöydälle.\n\nFeodor teki laskelmiaan. Hänen toisella puolellaan makasi toinen sokea,\ntoisella oli vuode aamulla jäänyt tyhjäksi. Jos hän äkkiä nousisi\npystyyn terveelle säärelleen, hän voisi ehkä siepata sakset käteensä\nja työntää ne suoraan sydämeensä. Hän makasi jännittyneenä odottaen\nhoitajattaren poistumista. Toinen sisar liikkui tosin etempänä, mutta\nhän kuuli äänestä, että sinne oli matkaa.\n\nNyt sisar poistui. Feodor kokosi kaikki voimansa ja ryntäsi pystyyn.\nMutta hänen ainoa, käyttöön ja kannattamiseen tottumaton jalkansa\npetti. Kiljahtaen hän suistui maahan, tunsi kipeiden silmiensä kohdalla\ntulista kipua ja menetti tajuntansa.\n\nAinoastaan vähitellen hän palasi muistamaan, että hän oli tahtonut\npaeta, mutta että hänet sen johdosta vain oli entistä kovemmin kytketty\nkidutuspihteihin.\n\nSotilas heräsi hänessä. Hän oli aikonut paeta! Hän, käskijäksi syntynyt\nFeodor Feodorovitsh!\n\nHän ei aikonut uudistaa tekoaan.\n\nKaatuessaan hän oli pahasti loukannut sekä silmiään että otsan alaosaa.\nRuumiilliset tuskat olivat entistä suuremmat. Siteitä muutettaessa hän\nusein puri hammasta. Mutta hän ei äännähtänytkään.\n\nLääkärin ja hoitajan käsistä päästyään hän makasi hiljaa ja\nliikahtamatta. Hän tiesi, että hänen täytyi _voittaa alistumalla.\n_ Ja se, mitä hän kärsi, ei ollut vain häneen kohdistuva kova,\nkatkera kohtalo. Se oli sellaista, joka muodossa tai toisessa tuli\njokaisen osaksi. Häntä kidutuspenkissä pitelevä pihti oli hänen oma\nentisyytensä, ja se kiertyi kerran, varhemmin tai myöhemmin, eteen\njoka-ainoalle.\n\nFeodor ei enää vihannut suurta todistajien joukkoa. Hän uskoi\nniinkuin sisarkin, että kaikki siihen kuuluvat tahtoivat auttaa häntä\nparemmaksi. Hän unohti yhä enemmän kaiken näkyvän. Suuri todistajien\njoukko oli hänen seuranaan.\n\nSen tähden hän hätkähti, kun hoitajattaren käsi kerran kosketteli häntä\ntavallista kepeämmin, ja ääni, jonka pehmeys oli kieltämätön, hänelle\nilmoitti: \"Te pääsette pian pois täältä -- kotiin.\"\n\nKotiin! Mitä se merkitsi? Sisar oli puhunut kuoleville kotiin menosta.\nOliko Feodorkin kuolemaisillaan.\n\n\"Ei, ei! Mitä tarkoitatte? Minä en tahdo kuolla. Minä tahdon kärsiä\nelämäni kiirastulen.\"\n\n\"Kuollako?\" Feodorista tuntui siltä kuin sisar olisi hymyillyt. \"Ei\nkuolla. Saksa ja Venäjä vaihtavat sotavankeja. Teidät viedään kotiin.\"\n\nKoko matka oli hänelle kuin ihmeellinen uni. Häntä kuljetettiin\neteenpäin junassa, milloin maitse, milloin meren poikki. Hän kuuli\nympärillään ensin saksaa, sitten kieltä, jota hän ei ymmärtänyt, sitten\nkotimaansa kieltä. Hän sai tietoja sodasta ja sen vaiheista, ja kaikki\nolivat hänelle hyviä. Näkevät kertoivat näkemiään, kädelliset olivat\nhänelle kätenä.\n\nHän ei voinut käsittää, että elämällä vielä oli niin paljon hyvää\nhänelle.\n\n\"Te olette kadottanut paljon\", sanoi hänelle 'sisar', joka hellävaroen\nmuutti hänen siteitään läpi Suomen kulkevassa sairasjunassa. Sisar oli\nmuuttanut säären ja olkapään siteet ja siirtynyt nyt silmiä hoitamaan.\nFeodor kuuli samassa jotakin nyyhkytyksen tapaista.\n\n\"Itkettekö?\" kysyi hän osaaottavasti.\n\nVailla kättä, vailla jalkaa ja ainaiseen pimeyteen tuomittu! Sisar ei\nsaanut puhutuksi.\n\n\"Älkää itkekö\", Feodorin täytyi lohduttaa. \"Minä en saa nähdä\nkotimaatani enkä omaisiani, mutta minä näen sen suuren todistajien\njoukon.\"\n\nHoitajatar asetti hellävaroen uuden siteen paikoilleen. \"Te kestätte\nsankarillisesti\", sanoi hän.\n\n\"Se suuri todistajien joukko auttaa minua\", vastasi Feodor.\n\n\n\n\nANTONIO SALERNIN LESKI.\n\n\nHän on jo vanha -- olennoltaan vielä vanhempi kuin vuosiltaan. Katse\non samea, astunta tapailevaa. Samoin on hänen ajatuksensakin samea,\ntapaileva, hetkittäin selvä, hetkittäin harhaileva. Hän ei tiedä,\nmilloin hän tähän olotilaan joutui, ja yhtä vähän hän tietää, milloin\nse loppuu. Monesti hänestä tuntuu siltä, kuin hän olisi ikänsä istunut\n-- ja aina tulisi istumaan näillä kirkonportailla leipäänsä kerjäämässä.\n\nJoskus vain -- kun jokin ulkonainen seikka antaa aihetta siihen --\nnousee kuin rannattoman ulapan takaa kangastus entisyydestä. Hän\nmuistaa, että hänkin kerran oli nuori, eli, iloitsi ja -- ja -- -- --\n\nSillä kohdalla ajatukset tavallisesti sekaantuvat uudelleen. Entisyys\nja nykyhetki sotkeutuvat toisiinsa kuin langat sekavassa vyyhdessä ja\nkangastus häviää. Hän on jälleen vain yksi Italian monista vanhoista\npuolisokeista kerjäläiseukoista.\n\nHänen elintapansa ovat hyvin säännölliset ja päivä on toisensa\nkaltainen. Syötyään aamiaisensa -- tavallisesti vain hiukan kuivaa\nleipää -- hän lähtee kulkemaan kapeaa, pahalle löyhkäävää katua\nkirkonportaille, jossa hänen on tapana istua. Katu on hänestä usein\nkuin sakean sumun peitossa. Mutta muut aistimukset auttavat hänen\nheikkoa näköään. Hän kuulee, että katua lakaistaan. Jalka sattuu\npehmeään läjään ja hän arvaa, että siinä on yhtä ja toista, mitä\nedellisen päivän varrella on kadulle kerääntynyt. Hajuaistimus sanoo\nhänelle, että siinä on appelsiininkuoria, pahalta löyhkäävää lihaa,\nkalanpäitä ja katulokaa. -- Tuulenhenki käy läpi kadun, ja hän tietää,\nettä se löyhyttelee ikkunoista kuivamaan ripustettua pesua. -- Äkkiä\nrusahtaa kastanjan kuori rikki hänen jalkansa alla ja hän siristää\nsilmiään nähdäkseen, asettaako katu ehkä jotakin vaarallisiakin\nkompastuskiviä hänen tielleen.\n\nViimein hän on perillä. Varovaisesti tunnustellen hän nousee kirkon\nportaita. Tekisi mieli kohta lyykähtää tutulle istumasijalle. Hän on\nväsynyt jo päivän alkaessa. Mutta hän ei saa eikä tahdo laiminlyödä\naamuhartauttaan. Hän työntää oven suulla riippuvan raskaan peiton\nsyrjään ja astuu kirkkoon.\n\nTehtyään ristinmerkin hän lähenee vihkivesiastiaa, kastaa sormenpäät\nveteen ja pyyhkäisee sitten otsaansa pyhällä vedellä. Rukoiltuaan\nrukouksen hän jatkaa matkaa kirkon perälle. Pienen syrjäkappelin\nkohdalla hän viimein polvistuu. Hän ei näe alttaritaulua, missä Pyhä\nNeitsyt enkelien ympäröimänä leijailee pilvissä. Ei hän näe pyhää\nAntoniusta, joka autuaallinen hymy huulillaan puristaa Jeesuslasta\nrintaansa vasten. Alttarilla palavat kynttilät sokaisevat hetkeksi\nhänen katseensa kokonaan. Mutta hän _tietää,_ että alttarista oikealla\non suuri puusta veistetty Ristiinnaulitun kuva. Ja naulassa, joka\non lävistänyt pyhät jalat, riippuu silkkipaperista tehty ruusu. Se\non tummanpunainen -- kuin vereen kastettu -- ja sen laitimmaisista\nterälehdistä on repeytynyt kaistale irti. Se on painunut aivan\nvarpaiden juureen kuin suuri, raskas veripisara.\n\nHän alkaa hiljaa nyyhkyttää. Ajatus etsii hätäisesti ja haparoiden\ntukikohtaa, johon tarttua. Hän tuntee hukkuvan hätää. Hän on syvissä\nvesissä. Muistot vyöryvät hänen ylitseen kuin suuret, hautaansa\nupottavat aallot.\n\nRistiinpainuneet kädet puristuvat vastakkain niin lujasti, että vanhat\nsormet rusahtavat. Mutta ajatus ei löydä mitään, ei mitään, mihin\ntarttua. Ajatus on yhtä samea kuin katse.\n\nHän sopertaa hätäisesti rukouksen toisensa jälkeen. Viimein hän nousee\npolvistuneesta asennostaan ja hoippuu takaisin kirkon ulko-ovelle.\n\nSamassa kun hän siirtyy kirkon raskaan ummehtuneesta ilmasta\naurinkoisille portaille, on kuin hänen sisäinen ihmisensäkin olisi\nmuuttanut olotilaa. Ajatus ei enää haparoi eikä hätäile. Se liikkuu nyt\naloilla, jotka hän tuntee yhtä hyvin kuin kadun, jota hän kahdesti,\njopa neljästäkin päivässä astuu. Nyt on jokapäiväisen leivän saanti\nkysymyksessä. Ihmisiä alkaa tulla kirkkoon. Täytyy jännittää kuuloaan,\njottei kukaan pääse huomaamatta ohi. Eikä sillä hyvä, että käsi ajoissa\nojentuu ohikulkevaa kohti. Sokean täytyy _kuulla_, mitä muut näkevät.\nHänen täytyy aavistaa, milloin on saantimahdollisuuksia ja silloin\nojentaa kätensä tavallistakin lujatahtoisemmin. Annettavaksi aiottu\npieni ropo voi siten kasvaa ja monistua.\n\nAntonio Salernin leski on tottunut kuulemaan paljon. Hän erottaa\nastunnasta muutakin kuin miehen ja naisen, vanhan ja nuoren. Hän kuulee\naskelissa milloin iloa, milloin surua.\n\nHän ei kuitenkaan ajattele sitä, mitä tämä tietää ohikulkevalle\nitselleen. Hänen ajatuksensa keskittyy siihen, mitä se voi vaikuttaa\nlahjaan, jota kurotettu käsi pyytää. Hän on usein jo edeltäkäsin\nselvillä siitä, saako hän soldon vai enemmän vai jääkö kokonaan ilman.\nJa samassa kun lahja putoaa ojennettuun käteen, hän arvostelee nopeasti\nsen vaikutusta vastaiseen ateriaan.\n\nMetallirahojen suuruudesta hän tietää niiden arvon. Paperirahoja hän\nsaa aniharvoin. Soldot tietävät makaroonia, makaroonia eikä mitään\nmuuta päivälliseksi. Jos hän saa neljän soldon rahan, hän voi ruveta\nmiettimään hiukan vaihtelevampaa ja monipuolisempaa ruokalistaa.\n\nPortailla istuessaan hän ajattelee aniharvoin muuta kuin rahaa tai\nruokaa. Joskus vain -- jos joku asettuu juttelemaan hänen kanssaan tai\njos joku kirkossa kävijä kertoo siitä pienestä punaisesta ruususta,\njoka on kuin vereen kastettu -- tuntuu hänestä siltä kuin armoton käsi\ntarttuisi häneen pakottaakseen häntä menemään jonnekin, jonne hän itse\nei tahdo.\n\nHyvä Jumala, kun olisivatkin nuo silmät näkevät, että voisi paremmin\nhuolehtia elatuksestaan, ja kun olisi ajatus vielä sameampi kuin on,\nettei koskaan tarvitsisi ajatella, ei muistaa!\n\nHän ei tahdo, hän ei tahdo muistaa. Muistot takanapäin, kiirastuli\nedessäpäin, kuka sellaista kestää!\n\nHän painaa selkänsä auringon lämmittämää kirkonseinää vasten ja tuntee,\nkuinka sen lämpö suloisesti virtaa hänen vanhoihin jäseniinsä.\n\nMutta samassa hänen huomionsa jännittyy. Hän kuulee läheneviä askelia.\nNe ovat kepeitä, iloisia, ja niitä säestää ohuen silkkikankaan kahina.\n\nOnnellinen nuori ihminen antaa mielellään ja antaa ehkä paljonkin!\n\nKäsi kurottautuu kiihkeästi tulijaa kohden. Raha painuu käteen, joka\nsamassa sulkeutuu kiireisesti kuin petolinnun kynnet saaliin ympärille.\nKahdenkymmenen centesimin raha tuntuu kokoon puristuneessa kourassa.\n\nSillä saa kukkurapäisen annoksen makaroonia Mario Perosiolta kadun\ntoiselta puolelta. Mario Perosio antaa köyhälle alennusta. Hänellä\non säälivä sydän ja ruokala, josta hänellä on hyvät tulot. Sinne saa\nköyhäkin mennä rohkealla mielellä. Ei sieltä eväittä pois lähetetä.\n\nVasta annettu raha soluu likaisen puseron aukosta lesken povella\nriippuvaan rahapussiin.\n\nParas on pitää varansa, milloin antaja palaa kirkosta. Ehkä hän antaa\nvielä toistamiseen! Sellaistakin sattuu joskus. Toiset unohtavat, että\nantoivat, toiset ovat niin onnellisia, että antavat uudelleen.\n\nAntonio Salernin leski pyyhkäisee vapisevalla kädellään auringon\npaahtamaa porrasta, nauttii lämmöstä ja -- odottaa.\n\nOdotettu viipyy kirkossa hämmästyttävän kauan. Lieneekö ulkomaalainen,\njoka kirja kädessä kulkee alttarilta toiselle ja ottaa selkoa joka\ntaulusta ja joka muistomerkistä? Vai olisiko nuoruudestaan huolimatta\nehkä painunut hartaisiin rukouksiin? Siinä tapauksessa häntä varmaan\npainaa -- askelten kepeydestä huolimatta -- jokin suuri suru -- ehkä\nsuuri syyllisyyden taakka.\n\nVanhus muuttaa hätääntyneenä paikkaa. Tuntuu siltä, kuin joku äkkiä ja\narmottomasti kaapaisisi häntä niskasta viedäkseen sinne, jonne hän ei\ntahdo. Joku tahtoo pakottaa häntä muistamaan, vaikk'ei hän tahdo, ei\njaksa muistaa.\n\nOhikulkeva viskaa hänen käteensä soldon. Hän hypistelee hermostuneesti\nrahaa ja koettaa uudelleen keskittää ajatuksensa ruokaan.\n\nHän oli jo aikaisemmin saanut muutamia soldoja, sitten tuli 20\ncentesimin raha ja nyt taas soldo. Jos hän vielä sattuu saamaan\njotakin, hän voi tilata itselleen oikein herkullisen aterian.\n\nTuulenhenkäys tuo samassa kadun toiselta puolen Mario Perosion\nruokalasta vahvaa paistin käryä. Vesi kihoaa vanhukselle suuhun ja\nnälkä muistuttaa olemassaolostaan.\n\nMitäpä, jos tänään saisi syödä paistia -- kilinlihaa esimerkiksi? Se ei\nolisi pilan kallista, ja on kuitenkin niin maukasta ja pehmeää, että\naivan sulaa suussa. Ei vanha, hampaaton suu osaa parempaa pyytääkään.\n\nKilinpaistia he ennen aikaan usein söivät sunnuntaisin. He menivät\nyhdessä jonnekin ruokalaan ja asettuivat valmiiksi katetun pöydän\nääreen. Se oli paljon mukavampaa kuin itse nähdä vaivaa kaikesta. Eikä\nhän olisi osannutkaan laittaa niin, että olisi maistunut hyvältä.\nRuoanlaitto oli häntä aina tympäissyt ja harmittanut. Vaikka sanoihan\nAntonio hänelle monesti, että ajan pitkään ei kannata yhtenään syödä\nravintolassa.\n\nHyvä Jumala, hyvä Jumala!\n\nVanhuksen kädet painuvat ristiin ja ajatukset alkavat levottomasti\nlennellä sinne tänne kuin säikähtäen lentoon pyrähtävä lintuparvi.\n\nKiirastuli tulevaisuudessa, muistot entisyydessä, kuka sellaista jaksaa\nkestää!\n\nVanhus ei kuule, että kepeä silkkihame uudelleen kahisee aivan hänen\nläheisyydessään. Hän tuntee vain käden, joka laskeutuu hänen olalleen,\nsamassa kuin nuorekas ääni iloisesti tiedustelee: \"Mitä teille kuuluu?\nOlitte tyytyväisen näköinen, kun menin tästä kirkkoon. Nyt itkette?\"\n\nVanhus tuntee nenässään hienon hajuveden tuoksua. Tuoksu on sama, jota\nhän oli tuntenut saadessaan 20 centesiminsä. Hameen kahinakin on samaa.\nOdotettu on vihdoinkin tullut.\n\nHän iskee halukkaasti tarjoutuvaan tilaisuuteen. -- \"Hieno nuori neiti\ntai rouva, minä olen sokea, vanha ja köyhä... Te ymmärrätte...\"\n\n\"Oletteko aivan yksin elämässä? Eikö teillä ole miestä, ei lapsia?\"\n\nVanhus väistyy säikähtyneenä vähän syrjemmäksi. \"Yksin, yksin\",\nsopertaa hän koettaessaan torjua luotaan uudelleen ahdistavia muistoja.\nSamassa hän tuntee kourassaan paperirahan. Ja se auttaa.\n\n\"Se on 5 liran raha. Sanon vain, jotta tietäisitte, vaikk'ette itse\nnäe.\"\n\n\"Viisi liraa! _Cara signora,_ kaikki pyhimykset teitä siunatkoot! Te\nolette hurskas ja hyvä ihminen. Te olitte niin kauan kirkossakin.\"\n\n\"Siellä oli paljon katseltavaa\", puhelee vieras vanhuksen rinnalle\nasettuen. \"Siellä oli sellainen pieni omituinen paperiruusukin ja niin\nkaunis veistos, Ristiinnaulittu. Siinä ruusussa oli ihmeellistä, syvää\nhartautta. Sitä katsellessani ajattelin, että joku vanha, hurskas\nnainen, jolla ei ollut enempää antaa, on ripustanut sen siihen.\"\n\nAntonio Salernin leski väistyy hätäisesti lähemmäksi kirkon seinää.\nHän tuntee tarvitsevansa suojaa, apua. Rinnasta purkautuu puoleksi\ntukahtunut valitus. Hän tietää, että hänen pitäisi ilmaista koko\ntotuus, pitäisi sanoa, että vaimo ei ollut vanha eikä hurskas,\nvaan nuori, iloluontoinen ihminen, kevyt mieleltään ja tavoiltaan.\nEpätoivoisena hän repi ruusun hiuksistaan ja ripusti sen ristiin.\nSydämensä hän olisi tahtonut repiä rinnastaan ja ripustaa sen siihen\nkärsimään ja -- kuolemaan.\n\nVanhus huojuttelee ruumistaan edestakaisin kuin suurta kipua tunteva.\nHän ei tiedä, puhuuko vai ajatteleeko hän. Ajatukset lentelevät\nhurjassa sekamelskassa sinne tänne kuin syystuulten tanssittamat lehdet.\n\nHän ei enää ole vanha, leipäänsä kerjäävä eukko. Hän on nuori vaimo,\njolla on hyvä mies ja oma koti. Mutta niistä hän ei välitä. Hän\niloitsee vain mustasta suuresta tukastaan, valkoisista hampaistaan,\naina nauravasta suustaan ja siitä mielen ja olemuksen kepeydestä, joka\nihastuttaa kaikkia.\n\nKoti tuntuu hänestä usein häkiltä, hän itse on häkkilintu ja mies on\nhäkin vartija. Sen tähden hän usein vihaa sekä miestä että kotia. Mutta\nne ovat hänelle kaikesta huolimatta tarpeen. Sillä hän tahtoo nauttia\nelämästä. Ja nauttia voi vain se, jolla on jotakin, millä hankkia\nitselleen iloa ja nautintoa. Antonio on velvollinen hankkimaan hänelle\ntilaisuutta tällaiseen iloon. Naimisiin mennessään mies sitoutuu\nelättäjäksi. Ja hän saa palkkansa, kun hänen vaimoaan huomataan ja\nihaillaan. Jokainen mies tahtoo ylpeillä vaimostaan ihan niinkuin\nhevosistaan. Ja jokainen tuntee, että vaimon niinkuin hevosenkin\nkauneus koituu miehen kunniaksi.\n\nOlihan Antoniokin alussa iloinen. Mutta sitten ...\n\nVanhus tekee ristinmerkin ja painaa sitten kädet rintaansa vasten.\nAhdistaa niin kummasti. Ja itkettää, itkettää ...\n\nSamassa nuori nainen sanoo hänen rinnallaan:\n\n\"Teidän mielestänne olen ehkä ollut antelias, kun saitte 20 centesimiä\nja sitten vielä viisi liraa?\"\n\nVanhus vavahtaa hermostuneesti.\n\nEihän vieras mahda katua anteliaisuuttaan? Ja vaikka katuisikin, niin\nannettu on annettu. Ei sitä takaisin oteta. Eikä annetakaan. Sillä se\ntietää ruokaa köyhälle, paljon ruokaa ja hyvää ruokaa, makaroonia,\nriisiä ja mureaa, rasvaista kilinpaistia.\n\n\"Minä häpeän teidän kiitollisuuttanne\", puhelee portailta istuva nuori\nnainen. \"Mitä minä oikeastaan olen teille antanut? Hieman rahaa.\nSiinä kaikki. Lähimmäiselle -- etenkin vanhalle ja yksinäiselle --\npitäisi antaa parempaa, antaa jotakin omasta itsestään. Niin tekisi\nmieheni. Jos hän olisi ollut täällä ja jos hänellä olisi ollut aikaa,\nniinkuin minulla, ei hän olisi voinut antaa teille soldoakaan noin\nvain ohikulkevana niinkuin useimmat antavat. Hän olisi asettunut tähän\nviereenne, keskustellut kanssanne, kysynyt miehestänne, lapsistanne ja\nkuultuaan, että olette yksin, hän olisi kysynyt, ettekö te tahtoisi\nilahduttaa häntä syömällä päivällistä hänen kanssaan. Sitten hän olisi\ntarjonnut teille käsivartensa, kunnioittavasti kuin omalle äidilleen,\nja yhdessä olisitte lähteneet tuonne toiselle puolelle.\"\n\n\"Missä hän on? Tuleeko hän pian?\" kysyy vanhus kiireisesti. Nälkä\nmuistuttaa taas olemassaolostaan, ja paistin käry tuntuu kadun toiselta\npuolelta.\n\n\"Ei, ei hän on kaukana.\" -- Nuori nainen vaikenee samassa. Hän on\nmielestään melkein valehdellut. Sillä olivatko he ennen koskaan olleet\ntoisiaan niin lähellä kuin äsken tuolla kirkossa?\n\n\"Hän on kaukana\", jatkaa nuori vaimo hiljaa kuin itsekseen, \"mutta\ntuolla kirkossa, kun minä katselin veistosta, jossa se veripunainen\nruusu riippuu...\"\n\nAntonio Salernin leski katkaisee hänen puheensa kesken: \"Ei, ei, se ei\nole totta. Sen näköinen oli minun Antonioni, kun hän makasi lattialla.\nJa haava hänellä oli ihan sydämen kohdalla. Te näitte sen itse.\"\n\nVieras katsoo vanhukseen pitkään. Hän kysyy itseltään, onko vanhus\nhänen rinnallaan sekä sokea että vähämielinen. Mutta samalla hänen\nuteliaisuutensa herää. \"Te tiedätte jotakin siitä ruususta\", sanoo\nhän kuin päästäkseen vanhuksen ajatusten perille. Mutta vanhus jatkaa\nsiitä, mihin hänen omat ajatuksensa ovat pysähtyneet. Hän nyökkää\nkirkkoon päin ja tekee ristinmerkin.\n\n\"Minä tiedän, kuka siellä on. Ja sittenkin uskon näkeväni Antonion.\nHänen haavansa oli ihan samanlainen, juuri sydämen kohdalla. Ja hän oli\nyhtä kärsivän näköinen, kun hän makasi lattialla trattoriassa.\"\n\nVanhus painaa suunsa melkein kiinni vieraan kasvoihin, ja ääni käy\nkyynelistä sameaksi. \"Katsokaa, hänkin kuoli minun tähteni. Molemmat,\nkaksi parasta, kuolivat minun takiani. Minä en osaa erottaa heitä\ntoisistaan. Ajatuksenjuoksuni pysähtyi, kun näin hänet trattorian\nlattialla ja ymmärsin, että hän oli kuollut. En itkenyt, mutta huusin,\nhuusin niin, että kuului pitkien matkojen päähän. Ja minä viskauduin\nhänen päälleen ja uskoin, että hän kyllä siitä nousee. Hän nousee\nsiitä, sillä hän säälii minua. Hän oli aina niin hyvä. -- Ja kun ei\nmuu auttanut, juoksin tänne kirkkoon. Revin sen ruusun hiuksistani ja\nhuusin ja itkin siinä ristin edessä. Ja odotin ihmettä. Mutta sitä ei\ntullut.\"\n\nVanhuksen pää painuu käsien varaan, ja hän puhkeaa hillittömään itkuun.\nVieras istuu ison aikaa äänettömänä hänen rinnallaan. Viimein hän\ntarttuu vanhuksen käteen ja puristaa sitä. Hän tuntee sinä hetkenä\nihmeellistä sisäistä yhteenkuuluvaisuutta tämän tuntemattoman,\nmieleltään sairaan vaimon kanssa. Mutta samalla hän käsittää, millainen\nääretön ero heidän kohtalollaan on. Hänellä itsellään on elämä\nedessään, hän voi sovittaa, voi tehdä onnelliseksi. \"Älkää itkekö\",\nsanoo hän hellästi. \"Teidän Antonionne oli hyvä. Hyvät ihmiset antavat\nmielellänsä anteeksi.\"\n\nMutta vanhus pudistaa surumielisesti päätään.\n\nAnteeksi! Oliko hän edes koskaan pyytänyt anteeksi? Hän oli mielestään\naina ollut oikeassa.\n\nHän vaikeroi puoliääneen: \"Sen koreavärisen venetsialaisen huivin,\njossa oli iloisesti hyppelehtiviä reunatupsuja -- senkin hän osti\nminulle. Se oli kallis, hirveän kallis. Mutta minusta hän vain täytti\nvelvollisuutensa. Ja minä tahdoin sen huivin omakseni, sillä se puki\nminua. Minä tahdoin olla kaunis, kun menin kauppaan, jossa nuori Neri\noli myymässä. Neri oli toisenlainen kuin muut miehet. Hän teki aina\npilkkaa tytöistä eikä hän välittänyt tanssipaikoista eikä muusta\nsellaisesta. Mutta minusta hän oli sanonut, että olin sukkela suustani.\nTulin niin iloiseksi, että nauroin ja lauloin koko päivän, kun kuulin\nsen. Ja sitten näin, että hän katsoi jälkeeni kadulla aina kun menin\nhänen ohitsensa. Ja kun sain sen huivin, panin sen hartioilleni ja\nkuljin kerran toisensa jälkeen torikatua sen kaupan ohi, jossa Neri\noli. Hän tuli ikkunaan, ja minä tulin yhä iloisemmaksi. Illalla oli\ntanssit. Nerikin tuli sinne. Ja me tanssimme koko illan yhdessä.\nAntonio pyysi minua pari kertaa, mutta minä kielsin.\n\n\"Antonio oli hyvin surullinen sinä iltana. Ja minä tein pilkkaa\nhänestä. Minä kiusoittelin häntä ja nauroin. Mutta hän ei sittenkään\nsuuttunut. Aamulla näin hänen silmistään, ettei hän ollut nukkunut\nkoko yönä. Silloin minun kävi häntä sääli, sillä itse olin nukkunut\nmainiosti. Muistin silloin, kuinka hyvä hän aina oli ollut, mutta\nen tahtonut sanoa sitä. Tein vieläkin kiusaa. En luvannut antaa\nruokaakaan. Ja illalla hän oli ruumiina. Hän ei koskaan antanut toisten\nsanoa pahaa sanaa minusta. Silloin hän oli kuin tuli ja leimaus. Ja\ntrattoriassa olivat toiset puhuneet Neristä ja minusta. Silloin se\ntapahtui. Se haava oli suuri ja syvä. Te itse näette tuolla kirkossa.\"\n\nVanhus ei enää tee ristinmerkkiä. Hän ei tiedä, kenestä hän puhuu.\nAjatukset ovat taas sotkuksissa kuin langat sekavassa vyyhdessä ja\nkyynelet valuvat virtanaan kuihtuneita poskia pitkin.\n\nNuori nainen hänen rinnallaan ei saa mitään sanotuksi, sivelee hiljaa\nvanhuksen kättä. Ja hän ymmärtää, että ihmisen ja ihmisen välinen ero\non enimmäkseen hyvin pieni. Nuori tai vanha, köyhä tai rikas, mitä\nse oikeastaan merkitsee? Ei mitään, ei kerrassaan mitään. Ihminen on\nihminen. Ja minkä hän povessaan tuntee iloa tai surua, se on sukua\nsille, mitä hänen lähimmäisensäkin tuntee. Ja itsekäs, ajattelematon\nnuori vaimo voi tuottaa miehelleen yhtä paljon surua ja sydämentuskaa,\nolipa mies käsityöläinen tai oppinut tiedemies. Hän muistaa, mitä hän\nitse äsken oli oppinut tuolla kirkossa. Se pieni punainen ruusu oli\nvaikuttanut häneen syvästi. Siinä oli liikuttavaa hartautta ja samalla\nkärsimystä, paljon kärsimystä. Se oli kastettu sydänvereen. Hän tunsi\nsen. Ja hänen täytyi ajatella miestään -- ehkä siitäkin syystä, että\nhän oli vastoin miehensä tahtoa lähtenyt tälle matkalle. Enricon katse\noli ollut surullinen heidän hyvästellessään. Mutta mies ei sanonut\nmitään. Hän oli jo aikaisemmin sanonut sanottavansa. Hän oli puhunut\nsiitä, ettei hänen kukkaronsa kestä sellaista, kun aika muutenkin on\nkallis, ja että hänestä yleensäkin on oikeampaa supistaa turhia menoja,\njotta on, mistä ottaa, jos sattuu kohdalle tositarpeessa oleva. Mutta\nkun sana ei pystynyt, hän aina vaikeni. Hän oli hyvä, niin kuin itkevän\nvanhuksen miesvainaja oli ollut.\n\nMutta tästä puolin ei Enricon enää tarvitsisi katsoa, niinkuin usein\nennen, silmät noin täynnä suurta ymmärtämyksen ikävää. Tästä puolin\npiti kotielämän muuttua. Pyhiinvaelluksen hän oli tehnyt Roomaan, hän\nkuten muutkin. Ja Enrico saisi kokea, ettei matka ollut turha!\n\nSamassa muistuu ajan kulku hänen mieleensä. Hän kiskaisee kellon esille\nja kavahtaa pystyyn. Vanhus lakkaa itkemästä. Hän kuulee, että vieras\ntekee lähtöä.\n\n\"Istuttehan te täällä?\" tiedustelee nuori nainen pyytävästi. \"Minun\ntäytyy hetkeksi mennä pois. Olen luvannut tavata erästä tuttavaani\ntäällä läheisyydessä. Mutta tulen kohta takaisin. Ja sitten menemme\nyhdessä syömään -- aivan niinkuin mieheni olisi tehnyt. Me teemme\nsamoin.\"\n\nHän lähtee melkein juoksujalkaa menemään, ja leski katsoo\nhaikeamielisenä hänen jälkeensä. Päivälliskutsu ei parane\nviivytyksestä. Ja etenkin nyt, kun mieli on väsynyt monista ja\nraskaista muistoista ja kun ajatukset lentää lepattavat kuin\nsäikähdyksissään siipiään räpyttävä lintuparvi, nyt olisi ruoka tarpeen.\n\nVanhus istuu hetken painuneena haikeamieliseen odotukseen. Hän ei\nmuista tarkata kirkkoon meneviä. Mielen levottomuus ahdistaa yhä.\nPorraskivet ovat lämminneet ja tuntuvat polttavan. Kiirastuli uhkaa\nkuoleman toisella puolella, entisyydestä ahdistavat raskaat muistot.\n\nHän nousee hätäisesti. Hän ei jaksa enää odottaa. Paistinkäry tuntuu\nkadun toiselta puolelta houkuttelevana ja nälkä hoputtaa lähtemään.\n\nHän astuu, jalallaan tunnustellen katua, Mario Perosion ruokalaa\nkohden. Hän tahtoo odottaa sen edustalla. Hänen täytyy olla niin\nlähellä kuin mahdollista ja ajatella jotakin, joka keventää mieltä,\najatella ruokaa, riisiä hyvän rasvaisen kastikkeen kera ja pehmeätä,\nmureaa kilinpaistia, joka sulaa vanhassa hampaattomassa suussa.\n\n\n\n\nKAKSI RINNAKKAISTARINAA.\n\n\n1.\n\nHän makasi pehmeään peitteeseen käärittynä kukkivan päärynäpuun alla.\nAurinko paistoi häneen täydeltä terältä, ja kun hetkittäin tuntuva\ntuulenhenki pyyhkäisi ohi, se toi hänen kasvoilleen tuoksun täyttämää\nkevätilmaa.\n\nMuutaman kerran hän hieman kurotti päätään. Silloin hän näki läheisen\nnurmikon laidassa upeita runkoruusuja. Ne nuokuttivat kukkiaan\ntuulenhengessä hiljaa ja arvokkaasti kuin tietoisina siitä hurmasta,\njota levittivät ympärilleen.\n\nKevättä ja elämää tuntui kaikki ylistävän. Ja taivas, joka kaareutui\ntämän kesäisen laakson yläpuolella, oli kuin suuri, lämpöä ja lempeyttä\nhuokuva syli, josta herkeämättä virtaili yhä uutta lämpöä ja elinvoimaa.\n\nMutta taivaanrannalla, missä keväinen maa ja hehkuva taivas syleilivät\ntoisiaan, siellä hohtivat valkeat, lumilatvaiset huiput. Ja niiden\nvaltakunta oli -- kuoleman.\n\nPuun alla lepäävä nainen nosti kiireisesti käden silmilleen.\nKaunismuotoisten pitkien sormien lomaan tunkeutui muutamia kyyneliä,\njotka hitaasti vierivät kättä pitkin alas peitteelle.\n\nSamassa kuului hiekkakäytävältä läheneviä askelia. Nainen kuivasi\nkiireisesti kyynelensä, vetäisi päänaluksen alta kirjan ja näytti\nsamassa syventyvän sen sisältöön. Silloin kuului puutarhan toisesta\npäästä iloisia miehenääniä. \"Reichenhart, tulkaa tänne, tulkaa!\" Mies\npysähtyi, vilkaisi maassa makaavaan, näki hänen lukevan ja kääntyi\nkutsuviin päin. Mutta tuskin nainen oli puun alle kuullut askelten\nsuuntautuvan poispäin, kun kirja painui hänen kädestään ja hänen\nkatseensa uudelleen suuntautui Alppien hohtaviin huippuihin.\n\nKuinka kummasti ne vetivätkin puoleensa! Joskus, kun kuume poltti\nsuonissa, tuntui siltä kuin olisi tahtonut upottautua tuohon viileään\nvalkeuteen. Se olisi voinut imeä itseensä sen, mikä nyt jyskytti ja\npoltti suonissa, ja siitä ihminen olisi noussut raikkaana ja ylpeänä\nkuin hellepäivänä viileästä kylvystä.\n\nMutta se ajatus värisytti aina jäljestäpäin. Sillä nuo viileät huiput\nedustivat sittenkin kuolemaa. Niissä oli kuoleman järkähtämättömyyttä,\nkuoleman muuttumattomaksi kangistunutta muotoa, sen väritöntä valkeutta\nja sen pientä ihmislasta masentavaa mahtavuutta.\n\nHänen katseensa kääntyi kiireisesti takaisin lämpimään, elämäniloiseen\nlaaksoon. Puutarhan kukkapenkereiltä se kulki läheiselle niitylle,\njosta kuului karjankellojen kalkatus. Siitä se nousi vihertävän\nkukkulan kuvetta, taas laskeutuakseen laaksoon, jonka perimmäisessä\npohjukassa Etsch vallattomasti vyörytti vihreitä aaltojaan kivistä\nuomaa pitkin.\n\nKaksi valkoista kättä kurottautui äkkiä ylöspäin. Niissä oli lapsen\nhaikeata ikävöintiä, lapsen palavaa, nyyhkyttävää rukousta.\n\nMitä hän mahtoi sille, että tämä suloinen maa ja sen kukkiva kevät\nhäntä kahlehti? Taisiko hän estää, kun se tuhansin käsin tarttui hänen\nnuoruuteensa ja kilvan hänen oman sydämensä kanssa vakuutti hänelle,\nettä nuoruus ja elämä kuuluivat yhteen ja kuolema oli luonnottomuus?\n\nKuumat kyynelet kihosivat uudelleen hänen silmiinsä. Mutta hän painoi\nkiireisesti nenäliinan kasvoilleen ja voitti mielenliikutuksensa.\n\nHän ei tahtonut katsella keväistä laaksoa. Hän tahtoi mieluummin\najatella omaa elämäänsä. Sillä se oli kaikesta huolimatta täynnä\nkevättä ja kukkia. Se oli nyt yhtä satumaisen rikasta kuin ennen oli\nollut raskasta ja armotonta.\n\nHiekkakäytävältä kuului taas askelia. Viimeisetkin kyynelten jäljet\npoistettiin kiireisesti ja käsi tarttui kirjaan.\n\nLennart Reichenhart taivutti varovaisesti muutamia päärynäpuunoksia\nsyrjään ja kumartui vaimonsa puoleen. Nopea, tutkiva katse tiedusteli,\nmitä hänelle kuului. Silmäripsissä oli kuin kyynelten jälkiä. Mutta\nasia sivuutettiin sanoitta.\n\n\"Aurinko on muuttanut paikkaa, ehkä muutamme mekin\", ehdotti Lennart\nleikkisästi. Mutta Elsa pudisti päätään. Hän tahtoi mieluummin tietää,\nmistä herrat olivat jutelleet.\n\nKysymys tehtiin niin odottamatta, ettei Lennart Reichenhart heti\nollut valmis sitä väistämään. Silloin Elsa tarttui kaksin käsin hänen\nkäteensä.\n\n\"He pyysivät sinua mukaansa. Minä tiedän sen. Ja sinun täytyy mennä.\nKuuletko, sinun täytyy.\"\n\n\"He ovat ammattikiipeilijöitä\", esteli mies. \"He kapuavat kuin\nvuorikauriit.\"\n\n\"Mutta he pyysivät sinua mukaansa. Ja minä tulisin niin iloiseksi...\nMenethän? Sano, menethän?\"\n\n\"Minä ratkaisen riidan toiminnalla.\" -- Hän kumartui vaimonsa puoleen,\nnosti tämän peitteineen käsivarsilleen ja kantoi aurinkoiselle nurmelle\nlähelle komeita runkoruusuja.\n\nMuuan keski-ikäinen, hienopiirteinen nainen kirja kädessä nousi samassa\nläheiseltä puutarhapenkiltä. Hän oli vasten tahtoaan kuullut äskeisen\nkeskustelun, esitti nyt itsensä ja pyysi saada pitää sairaalle seuraa.\n\nElsa katsoi voitonvarmana mieheensä. Mutta tämä ei vieläkään antautunut.\n\n\"Ehkä suostutte paremmin, jos kuulette että olen hyvinkin tottunut\nsairaanhoitajatar. Oma, ainoa tyttäreni...\"\n\nRouva Falcke ei lopettanut lausettaan. Lennart Reichenhart ei\nvastustanut enää.\n\nPuoli tuntia myöhemmin hän yhdessä toisten kanssa nousi huipuille\nkiertelevää vuoripolkua. Puutarhassa sireenien keskellä istuivat naiset\ntuttavuutta tehden. Rouva Falcke oli ottanut esille käsityön. Elsa\nseurasi katsein ylöspäin polveilevaa vuoripolkua, jolla hän silloin\ntällöin näki vilahduksen matkallelähteneistä.\n\n\"Miehenne näyttää olevan mainio sairaanhoitaja\", huomautti rouva Falcke\nkohteliaasti.\n\n\"Hän on muutenkin joka suhteessa erinomainen. Niin, minä tarkoitan ...\"\nElsa meni hämilleen.\n\nRouva Falcke nauroi. Mutta naurussa oli jotakin väkinäistä, melkein\nkuin tukahdutettua surua. Se pisti Elsan korvaan.\n\n\"Arvostelu hyvin objektiiviselta ja puolueettomalta taholta.\" Rouva\nFalcke käänsi leikiksi.\n\n\"Vaimo tuntee kuitenkin tavallisesti miehensä hyvin.\"\n\nRouva Falcke hymyili uudelleen. Elsa näytti hänestä lapselta, jonka\nsuussa tuollaiset sanat kuuluivat pikkuviisailta. Ja kuitenkin oli\nsanoissa oka, joka kävi kipeästi hänen omaan sisimpäänsä. \"Te olette\nollut naimisissa jo kauan\", sanoi hän äkkiä terävästi, mikä etukäteen\nilmaisi, ettei asianlaita voinut olla toisin.\n\nElsa Reichenhart hymyili, Rouva Falcke oletti nähtävästi hänellä olevan\nikävuosia enemmän kuin olikaan. Ja se oli odottamatonta. Hän oli\ntottunut päinvastaiseen.\n\nRouva Falcke huomasi Elsan ajatuksenjuoksun. \"Minä tarkoitan ...\ntiedänhän, että olette kovin nuori... Mutta olette tietysti tullut\nsairaaksi sen jälkeen kuin menitte naimisiin?\"\n\nElsa ei vieläkään vastannut.\n\n\"Nähkääs, minä käsitän. Minun silmäni näkevät enemmän kuin muiden.\"\nRouva Falcke puhui hermostuneen hätäisesti. \"Sanoinhan jo, että oma\ntyttäreni...\"\n\nHerkkä puna nousi Elsan kasvoille, \"Lääkäri sanoo muuten, ettei minusta\nhuomaa ... ettei ole sitä leimaa.\"\n\n\"Minun silmäni näkevät enemmän kuin muiden. Sillä minä kärsin...\"\nHän puhkesi kyyneliin, taisteli kauan itkunsa kanssa ja sai viimein\nmielenliikutuksensa vaimennetuksi. Sitten hän jatkoi: \"Tyttäreni on\naivan nuori, kuten tekin, ja toivoo, toivoo palavasti paranevansa. Hän\non kihloissa. Ja mies ei koskaan, ei kukaan mies koskaan -- uskokaa\nminua -- mene naimisiin keuhkotautisen kanssa. Nainen voisi ehkä, mutta\nmies ei. Se on varma.\"\n\nElsa ei vastannut. Mutta hänen ilmeikkäillä kasvoillaan nousi ja\nlaski mielenliikutusta ilmaiseva puna. Hän ei itsekään tiennyt, mitkä\ntunteet hänessä olivat voitolla. Tuntui toiselta puolen siltä kuin\nvieras käsi armotta olisi kajonnut aristavaan haavaan. Sillä kenenpä\ntarvitsi hänelle selittää, miten nuori, onnellinen ihminen tarrautuu\nkiinni elämään. Mutta toiselta puolen oli suloista kuulla vento vieraan\nsuusta sanoja, jotka vain kirkastivat ja korostivat sitä onnea, minkä\nhän itsekin tunsi niin sanomattoman suureksi. \"Onko tyttärenne minun\nikäiseni?\" kysyi hän viimein hiljaa ja pehmeästi.\n\n\"Arvattavasti. Vaikka minähän en saanutkaan tietää ikäänne.\"\n\nElsa naurahti. \"Täytän syksyllä 20. Ja olen ollut lähes kaksi vuotta\nnaimisissa. Olin sairas, hyvin sairas, kun vietimme häitä.\"\n\nNyt karahti puna rouva Falcken kasvoille, käsityö painui helmaan ja\nääni alkoi vapista.\n\n\"Se ei ole, se ei voi olla totta.\"\n\n\"Se on totta.\" Elsan katse etsi uudelleen vuoripolkua. Hänestä\ntuntui siltä, että nyt juuri hänen olisi pitänyt saada nähdä edes\nvilahdukselta miestään. Hän olisi tahtonut hellin, kiitollisin katsein\ntätä hyväillä, pehmoisesti kuin keväinen tuuli pyyhkäistä hänen\nposkeaan, kaulata rakkaan leppoisasti ja hiljaa hipaista otsaakin,\ntuota kaunista, korkeaa otsaa, jota hän niin rakasti. Eikä kuitenkaan\nhellinkään hyväily olisi voinut ilmaista, mitä hän nyt tunsi.\n\n\"Teidän miehenne on hämmästyttävä poikkeus\", sanoi rouva Falcke\nviimein arasti. Sitten hän rupesi kertomaan tyttärestään. He olivat jo\npari vuotta asuneet yhdessä Meranissa. Mutta kun laakso oli kokonaan\nsairaiden vallassa, vieroivat terveet sitä, tyttären sulhanenkin.\nTytär toivoi siitä syystä hartaasti muuttoa toisaanne. Rouva Falcke\noli siksi lähtenyt etsimään jotakin sopivaa paikkaa. Juuri täällä\nhän vihdoin oli löytänyt, mitä etsi. Lepokotiin ei tosin otettu\nkeuhkotautisia, mutta siinä pienessä huvilassa, jossa Elsa miehineen\nasui, oli vielä kaksi huonetta ja parveke. Ne hän oli vuokrannut. Ja\nsamalla hän oli tehnyt lepokodin johtajan kanssa sopimuksen, että he\n-- kuten Reichenhartitkin -- saavat ruokansa lepokodista. \"Me muutamme\npian tänne teidän naapureiksenne. Ja olen siitä tyttärenikin puolesta\nerittäin kiitollinen, joskin -- --\"\n\nRouva Falcke ei päättänyt lausetta. Mutta Elsa ymmärsi ja hänen\najatuksensa etsi uudelleen Lennartia. Hän näki tänä hetkenä oman\nkohtalonsa yhtä kauniina kuin Etschin keväinen laakso. Ja hän käsitti,\nettei vuosien luku kelvannut elämänsisällön mittaajaksi.\n\n\"Ettekö tahtoisi kertoa minulle jotakin itsestänne ja miehestännekin?\"\nkuuli hän rouva Falcken pyytävän. \"Tahtoisin tutustua vastaisiin\nnaapureihin.\"\n\nElsan kasvoille nousi omituinen, kirkas säteily.\n\n\"Tietysti\", hän sanoi, \"jos tahdotte. Mutta siinä ei ole muille mitään\nmielenkiintoista, vaikka se minulle on kauneinta, ihmeellisintä satua\n-- aivan toista kuin elämän harmaa arki.\"\n\n\"Tunnetteko _te_ sitä?\" Rouva Falcken katse kääntyi koruompeluksesta\nElsaan. Silmissä oli jotakin raskasta.\n\n\"En usko, että kukaan kokonaan säästyy siltä. Mutta sen rinnallahan\nilo iloksi näkyykin. Niin on ainakin minun käynyt.\" Hänen äänensä\nvärähti hieman. Sitten hän aloitti: \"Lennart oli alunpitäen minulle\nkuin ilmestys runon ja sadun maailmasta. Hän oli minulle todellinen\nsadun prinssi. Eivätkä tunteeni yksin tehneet häntä siksi. Siihen oli\npohjaa todellisuudessakin. Sillä hän oli hän ja minä minä. Hän asui\nkaupunkimme kauneimmassa, minun mielestäni aivan ruhtinaallisessa\nhuvilassa suuren puutarhan keskellä, minä laitakaupungin\nrappeutuneimmassa talossa. Ja kuitenkin hän tuli...\"\n\nElsan mieleen kohosi kuva harmaankylmästä syysaamusta. Maa oli roudassa\nja joki vastamuodostuneen jään peitossa. Mutta lunta ei ollut maassa.\n\n\"Hökkelissä\" tehtiin suursiivousta. Elsa seisoi pihalla piiskaamassa\nmattoja, pureva tuuli tunki läpi luiden ja ydinten.\n\nSilloin hän kuuli kadulta iloisia ääniä. Joukko kaupungin koulun\nyläluokkien nuoria tyttöjä ja poikia kulki portin ohi. He laskivat\nleikkiä ja nauroivat ääneensä. He olivat loistavalla tuulella, sillä he\nolivat menossa koettelemaan sekä uutta jäätä että uusia luistimia.\n\nOlikohan Elsa koskaan, edes kauniina kevätpäivänä, niin katkerasti kuin\nsilloin tuntenut olevansa nuorista ja nuorten iloista eristetyssä orvon\nasemassa?\n\nHän itki sinä iltana itsensä nukuksiin. Ja aamulla taisi silmissä olla\nkyynelten jälkiä, koska isä vaati tilille asiasta. Ja sitten, sitten\ntulivat jouluksi ne luistimet.\n\n\"Me tutustuimme oikeastaan luistinradalla\", sanoi hän ääneen muistaen\nrouva Falcken. \"Ja sitten Lennart rupesi lähettämään minulle kukkia.\nMuistan kuin eilisen päivän sen helmikuun aamun, jolloin ensi kerran\nsain häneltä kukkia. Oli nimipäiväni. Isä vietti sitä päivää, sillä\nolin saanut sen nimen muistoksi äidistäni. Mutta me elimme silloin\nkovin ahtaissa oloissa -- veljeni kodissa. Isä ei yleensä voinut antaa\nminulle lahjoja. Pienen makeiskäärön hän pisti kuitenkin käteeni, kun\ntoin aamukahvin hänen komeroonsa. Sitten hän otti minut syliinsä,\nkertoi äidistäni ja itki paljon. -- Isän luota kutsui minua kälyni\nääni. Olin hänen käskystään juossut kylmään ruokasäiliöön leikkaamaan\nsuolattua lihaa lautaselle, kun ovikello odottamatta soi. Oven\nedustalla näin pojan, jolla oli kukkaslaite tuotavana. Sanoin, että hän\noli osunut väärään paikkaan, mutta poika näytti osoitetta. 'Neiti Elsa\nNettmann', oli siinä komein ja juhlallisin kirjaimin. En uskaltanut\navata, kiitin vain, vein kukkaseni eteisen nurkkaan ja juoksin\nkiireesti takaisin leikkaamaan lihaa. Vasta aamiaisen jälkeen sain\naikaa sen verran, että otin kukkani esille. Sitten juoksin kellariin\nsaadakseni olla rauhassa kälyltäni, ja siellä tavailin kerran toisensa\njälkeen niitä ihmeellisen kauniita sanoja, jotka Lennart oli piirtänyt\ntervehdykseensä. Itkin ilosta ja suutelin pientä siroa korttia, johon\nhän oli kirjoittanut sekä minun nimeni että omansa. Ja luulin, että ne\nkauniit sanat, jotka kortista luin: 'Du bist wie eine Blume, so hold,\nso schön und rein', olivat Lennartin sepittämät -- minua varten.\"\n\n\"Ja siitä alkaen te rakastitte toisianne?\"\n\n\"Tavallaan, vaikka eihän kaikki heti selvinnyt.\"\n\nElsan äänessä oli jotakin, mikä esti rouva Falckea jatkamasta\ntiedustelujaan. Hän otti siksi esille kirjan ja kysyi, saisiko lukea\nääneen. Keskustelu rasitti ehkä.\n\nMutta rouva Falcken lukiessa Elsan ajatukset palasivat entisyyteen. Hän\nnäki itsensä sairaana, avuttomana orpona vieraalla maalla: Hän istui\nkuolleen isänsä vieressä hyväillen sitä ainoaa kättä, joka koskaan oli\nhäntä hyväillyt. Ei hänellä ollut kyyneliä, ei valituksen sanaa. Hänen\nsurunsa oli liian suuri löytääkseen ilmaisumuotoa.\n\nSilloin tuli Lennart. Itkevälle hän toi sydämensä suuren pulppuavan\nilon, voimattomalle oman nuortean voimansa, kaipaavalle rakkautensa\nrunsauden.\n\nOliko niin ruhtinaallista lahjaa koskaan ihmiselle annettu?\n\nElsan katse pysähtyi ylhäiseen vartijajoukkoon taivaan ja maan rajalle.\nHänen kätensä painuivat ristiin ja katseeseen nousi suuri hartaus.\n\nHän otti nuo ylhäiset vartijat sydämensä lupauksen todistajiksi.\n\nHän ei tahtonut erontuskallaan sumentaa heille annettuja onnen suuria\nhetkiä. Hän ei tahtonut valittaa, vaan kiittää, aina vain kiittää.\n\n\n2.\n\nLepokodin \"kantajoukko\" oli päivällisten päätyttyä asettunut\nsisäänkäytävän puoleiseen avonaiseen \"halliin\". Liikemies Hecht\nperheineen oli noudattaen luontonsa vaatimusta varannut perheelleen ja\nitselleen käytettävissä olevista paikoista parhaimmat. Rouva Hecht,\npyylevä ja kookas nainen, jonka voimia eivät ruumiilliset ponnistukset\nenemmän kuin sielullisetkaan olleet kuluttaneet, istui hänelle\npienehkössä nojatuolissa, josta oli miellyttävä näköala. Hän näki siitä\nmiehensä ja molemmat tyttärentyttärensä. Ja hänen äidilliset katseensa\nsaattoivat siitä -- sen mitenkään rasittamatta -- sekä nauttia heidän\nterveennäköisestä ulkomuodostaan että myöskin yksityiskohtia myöten\narvostella heidän ulkoasuaan. Ruoka ja vaatetus olivat näet rouva\nHechtin erikoisaloja -- etenkin sikäli kuin ne koskivat hänen lähimpien\nomaistensa piiriä.\n\nTänään hän onnitteli miestään parsapiirakoiden johdosta, joita oli\ntarjottu päivälliseksi. Niistä kannatti puhua vielä jäljestäpäinkin.\nJa tyttärien uusien musliinipukujen sinipunertava vivahdus oli melkein\nyhtä herkullinen. Malli muistutti sitä kangasta, josta \"mammalle\"\nitselleen laitettiin puku tilaisuuteen, missä hän \"varasti papan\nsydämen\".\n\nJa \"mamma\" toivotti sydämin ja suin tyttärentyttärilleen samanlaista\nvarastamistaitoa pappaa nuorempiin miehiin nähden.\n\nPappa Hecht kuunteli puolella korvalla \"mamman\" juttuja. Hän totesi\nkiitollisena, että ne olivat \"todellisesti naisellisia\" eivätkä\nsyvällisyydellään häirinneet ruoansulatusta.\n\nPappa Hecht oli äsken epämieluisella tavalla saanut kokea, että\nnaisten seurassa _saattoi_ joutua päinvastaiseenkin tilanteeseen.\nMuuan entinen kansanedustaja, neiti, joka oli tullut tänne Hechtejä\nmyöhemmin, oli vast'ikään aterian päätyttyä rynnännyt ukko Hechtin\nkimppuun ja tiedustellut, mihin valtiolliseen puolueeseen tämä kuului,\nvieläpä mistä syystä! Tosin hän oli heti saanut selvän ja valaisevan\nvastauksen: \"Siksi, että se _on minun puolueeni_\" ja lisäksi saanut\nkuulla, että valtiolliset puheet menkööt kaikki tähän aikaan päivästä\nhiiteen, mutta vähältä piti, ettei hän sittenkään ymmärtänyt.\nSiitä syystä pappa Hecht nyt nautti ei ainoastaan sikaristaan ja\nsanomalehdestään, vaan myöskin naisellisesta naisseurastaan.\n\nPienen matkan päässä Hechteistä istui herrasmies, jolle toiset olivat\nantaneet nimen \"vaitelias\". Hänellä oli suuri kotkannenä, huomattavan\nsuuria kultapaikkoja hampaissa ja äärimmäiseen asti huolellinen\nulkoasu. Kaikki -- kotkannenää lukuunottamatta -- todisti hänen olevan\ntaloudellisesti hyvässä asemassa. Ja naimaton hän myöskin oli, josta\nsyystä mamma Hecht suri sitä johdonmukaista vaiteliaisuutta, jonka\navulla hän pysytteli erillään kaikista lähentelemisyrityksistä. Mamma\nHechtillä oli näet naimaton tytär, ja tytöllä suloinen, taipuisa\nluonne. Mutta \"Vaitelias\" oli katsonut pilviin päin ja viheltänyt,\nkun mamma alkoi jutella tästä, vieläpä katkaissut keskustelun siihen\npaikkaan tarttumalla kirjaan, jota oli lueskellut.\n\nParhaillaan \"Vaitelias\" luki geologista aikakauslehteä, jossa\nkerrottiin Garda-järveä ympäröivistä vuorista.\n\nKeskemmällä salissa koetti \"Edustaja-neiti\" herättää valtiollista\nharrastusta naishenkilössä, joka oikeastaan ei harrastanut mitään muuta\nkuin hermojensa hoitamista. \"Edustajan\" valtiolliset harrastukset\njäivätkin \"hermostuneen\" suhteen yhtä hedelmättömiksi kuin ukko\nHechtiin nähden. Hän kääntyi siitä syystä \"Vaiteliaan\" puoleen hetkenä,\njolloin aikakauslehti oli painunut kädestä ja mies osoittamatta\nminkäänmoista sanottavaa harrastusta tuijotti kattoon.\n\n\"Saan ehkä esittää itseni\", aloitti \"Edustaja\". \"Toivottavasti\nen häiritse? Olen näihin asti turhaan etsinyt puhetoveria, joka\nharrastaisi muuta kuin omaa persoonallista mukavuuttaan. Aikakauslehti,\njota luette, on ilahduttavana todisteena siitä, etten tällä taholla\npety.\"\n\n\"Vaiteliaan\" suuta värähdytti pieni pilkallinen hymy. -- \"Petytte\nehdottomasti tälläkin taholla. Minä en pidä ihmisistä. Matelijat ja\nkivikunta ovat minun maailmaani.\"\n\n\"Edustaja\" pyysi anteeksi ja kääntyi toivottomana ovelle päin. Samassa\nkadunpuoleisesta sisäänkäytävästä \"halliin\" johtava ovi avautui ja\nsisään astui kaksi matkapukuista naista. Toinen oli rouva Falcke,\ntoinen villavan pehmeään matkapukuun puettu kuvankaunis nuori tyttö,\nhänen tyttärensä.\n\nHallin perällä istuvasta ryhmästä, jossa ammattikiipeilijät\nlepuuttaessaan lihaksiaan pelasivat shakkia, kuului puoleksi\ntukahdutettu kohahdus. Se oli täynnä hämmästystä ja ihailua. Pappa\nHecht unohti hetkeksi sekä sikarinsa että sanomalehtensä. Mamma Hecht\npainui tyttärentyttärien puoleen ja kuiskasi täynnä syvää kunnioitusta:\n\"Katsokaa tuota takkia, se se on jotakin! Pehmeä kuin kissan turkki!\"\n\n\"Vaiteliaskin\" unohti hetkeksi nurjamieliset tunteensa ihmissukua\nkohtaan. Tietämättään hän jäi tuijottamaan tulijoihin, ja hänen eteensä\nnousi odottamatta kangastus etäisiltä nuoruusvuosilta.\n\n\"Edustaja\" oli ensimmäisenä valmis käyttämään tilaisuutta hyväkseen.\nHän kiiruhti toivottamaan vieraat tervetulleiksi. Samassa tuli\nkantajakin monine laukkuineen ilmoittamaan, että pyörätuoli odotti\ntalon toisella puolella puutarhassa, josta oikotie johti huvilaan.\n\n\"Pieni pehmeä kissanpoikanen\", sanoi hiljaa ja ihailevasti muuan\n\"kiipeilijöistä\".\n\n\"Suloinen madonna del Granduca\", jatkoi piiristä toinen. Hän oli\nesteetikko ja tutki parhaillaan taidehistoriaa.\n\n\"Vaitelias\" oli vaiti tapansa mukaan. Hän oli jo kääntänyt\nhuomionsa ihmisistä kivikunnan suureen rauhaan. Sitä hän rakasti.\nMutta hermostunut neiti läheni hätäisesti edustajaa ja aloitti\nristikuulustelun. Tuo pieni soma kaunotar näytti sangen heikolta.\nHän oli kai sairas. Hänen ei olisi pitänyt kulkea tästä hallin läpi.\nSairaan näkeminenkin saattoi herkille luonteille välittää tartunnan.\n\nTietämättä mitään herättämästään huomiosta vastatulleet jatkoivat\nmatkaa huvilaa kohden. Astrid Falcke istui pyörätuolissa, jota\ntavaroidentuoja työnsi, äiti kulki vieressä.\n\nTämä muutto merkitsi sekä äidille että tyttärelle paljon. Äidistä\nse oli -- vaikk'ei hän tahtonut myöntää sitä edes itselleenkään\n-- viimeinen ponnistus. Tyttärestä se tiesi astumista vankeudesta\nvapauteen. Sillä Meranin laakso oli ollut hänelle vankila, vankila,\njoka esti häntä seurustelemasta sen kanssa, joka paremmin kuin kukaan\nmuu saattoi hänelle välittää parantavaa, voittamatonta elämänvoimaa.\n\nHänelle nousi ilokyynelet silmiin hänen katsellessaan keväistä laaksoa.\nSe otti vastaan kuin pehmeä, hellä äidinsyli tai kuin satutarha\nautuaiden saarella. Täällä Albertkin viihtyisi. Täällä he ajatuksin\nrakensivat omaa uutta kotiaan, kunnes ajatukset lopulta saisivat\naineellisemman muodon. Täällä he molemmat kokoaisivat sekä sisäisesti\nettä ulkonaisesti voimia tulevaisuutta varten, innokkaasti kuin\nmehiläinen mettä joka korresta, joka kukkasesta. Ja sitten heidän\ntiensä kävisi tästä kauniista hääpukuisesta laaksosta -- omaan kotiin.\n\n\"Katso, tuolla näkyy huvila\", esitteli äiti. -- \"Tännepäin näkyvä\nparveke on Reichenhartien. He ovat juuri kulkemassa kotiin.\"\n\n\"Minä näen vain yhden.\"\n\nÄiti ei kohta vastannut.\n\n\"Jaksaako rouva Reichenhart itse kävellä? Eikö hän käytä pyörätuolia?\"\n\n\"Herra Reichenhart kantaa tavallisesti vaimoaan. Hän on kai urheilija.\"\nOlettamus lausuttiin epävarmalla äänellä. Astrid Falcke käänsi puheen\ntoisaalle.\n\n\n3.\n\nAstrid Falcke makasi leposohvallaan kuulo jännitettynä ja katse\nmalttamattomasti seuraten pöydällä olevan kellon hitaasti eteneviä\nosoittimia. Hän odotti sulhastaan.\n\nElsa Reichenhartkin katseli parvekkeensa leposohvalta uteliaana tielle\npäin. Rouva Falcke kiiruhti juuri sitä myöten lepokotiin. Hän meni kai\nottamaan vastaan.\n\nTultuaan lepokodin suureen halliin rouva Falcke kääntyi siihen huoneen\npieneen, ulkonevaan kulmaukseen, josta näki asemalle johtavaa katua\npitkin. Ihmisiä tuli jo junalta joukoittain. Mutta odotettua ei vielä\nnäkynyt.\n\nRouva Falcke alkoi jo hermostua. Silloin hän huomasi nuoren miehen\nmatkalaukku kädessä. Mutta mies ei ollut yksin. Hän käveli muutamien\nnuorten naisten seurassa eikä pitänyt kiirettä. Viimeisenedellisestä\nkadunkulmauksesta kääntyi naisten tie toisaalle. Silloin tulija\njoudutti askeliaan. Rouva Falcke kiiruhti portaille.\n\nHe olivat yhdessä nousemassa huvilaan, kun Reichenhart sivuutti heidät.\nRouva Falcke tiesi hänen menevän syömään, sillä Elsan oli tapana nukkua\nsinä tuntina.\n\nLennart Reichenhart laski miehen, nähdessään hänet, ehdottomasti heti\nvaa'alle.\n\nPulska mies, salonkisankari ja naisten suosikki. Olikohan muuta?\n\nArvostelussa oli yliolkaisuutta, joka hävetti häntä itseään. Mikä hän\noli toisia arvostelemaan, saati tuomitsemaan! Tätiensä hemmottelema\npehmeä raukka, vailla oikeaa miehen mieltä hän oli kauan ollut itsekin.\n\nHän asettui pöytään ja rupesi hajamielisenä syömään.\n\nHänen eteensä nousi kuva talvisesta päivästä Alppien toisella\npuolella. Puut hohtivat hienossa huurteessa. Lumi loisti valkeuttaan\npikkukaupungin katoilla, ja kaupunkia kiertävä joki välkytti peiliksi\njäätynyttä mustaa pintaansa.\n\nKuusilla aidatun luistinradan pohjukassa liikuskeli luistelija. Se oli\nnuori, hentorakenteinen tyttö, joka näytti harjoittelevan. Tahallaan\nlienee valinnut ajan, jolloin rata tavallisesti oli tyhjänä. Hän\nluisteli aluksi hyvin varovaisesti, tuli sitten rohkeammaksi, teki\nmuutamia kaariakin ja mätkähti useaan kertaan selälleen. Aina hän\nkuitenkin yritti uudelleen ja entistä rohkeammin. Viimein hän teki\nlähtöä. Eikä ollut muita pääsymahdollisuuksia kuin yksi ainoa, se\npaikka, missä portaat olivat. Ja siinä seisoi nuori mies vaanimassa.\nTyttö karahti polttavan punaiseksi huomatessaan, ettei hän ollutkaan\nharjoitellut yksin ja huomaamattomana. Hänen hämille mennessään\nliukastui jalka. Hän oli kompastua, mutta ponnahti joustavasti pystyyn\neikä välittänyt kädestä, jonka nuori mies kiireisesti ojensi hänelle.\nHän kuuli varmaan, että herra esitti itsensä. Mutta hän ei vastannut,\nalkoi vain kiitää katua pitkin kuin tuulispää. Ja nuorukainen seurasi,\njoskin hitaammin.\n\nSellaista oli heidän ensi tapaamisensa ollut. Mutta siitäpähän\nolivat kuitenkin päässeet alkuun. Ja tuota \"ensi kertaa\" seurasi\niltoja, jolloin luistinrata värilyhtyjen kaunistamana loisti kuin\nlumottu linna, musiikki soitteli ja pari toisensa jälkeen liukui\nmustankiiltävää pintaa pitkin.\n\nLennart Reichenhart oli silloin ylpeä tytöstään \"Kepeä kuin perhonen\",\nkuiskattiin. \"Samettisilmä, sulosuu\", jatkoivat toiset. Lennart puristi\n\"tyttönsä\" kättä ja sanoi hiljaa: \"Muistatteko satua Tähtisilmästä?\nMinä ajattelen sitä katsellessani teitä.\" Sitten he eivät puhuneet\nmitään pitkiin aikoihin. Heille oli todellisuus kauniimpi kuin kaunein\nsatu.\n\nJa sittenkin, sittenkin hän myöhemmin oli ollut väistymäisillään pois.\nNyt se tuntui hänestä melkein käsittämättömältä. Mutta silloin kehittyi\nkaikki niin hiljaa ja huomaamatta, että hän tuskin itsekään oli\nselvillä, milloin vieraantuminen alkoi.\n\nAluksi hän tietysti oli ollut kokonaan rakkautensa lumoissa. Hän alkoi\nkierrellä laitakaupungilla \"Mökkelin\" läheisyydessä, sai tietää, keitä\nasui missäkin ja mihin huoneistoihin eri ikkunat kuuluivat. Viimein\nhänelle selvisi sekin, missä hänen siroliikkeinen tähtisilmätyttönsä\nasui.\n\nNäihin aikoihin hän myöskin alkoi kirjoitella runoja. Ja ne\nliikuttivat syvästi hänen omaa mieltään. Sopivassa tilaisuudessa\nhän aikoi toimittaa runot niiden aiheuttajalle. Mutta juuri silloin\nalkoivat syrjästä tulevat vaikutukset tuntua. Tädit olivat saaneet\nvihiä hänen luisteluilloistaan, ja he puuttuivat asiaan varovasti ja\nvaltioviisaasti kuin vanhat, elämää tuntevat ihmiset. Elsasta he eivät\nkoskaan puhuneet. Ohimennen vain silloin tällöin mainitsivat jotakin\nhänen kotioloistaan. Veli, jonka luona tyttö asui, oli nahjus, käly\nilkeä ja raaka ihminen. Isäraukasta ei kannattanut puhuakaan.\n\nLennart Reichenhartin sisimmässä kamppailivat näihin aikoihin\neriskummalliset voimat.\n\nHän ajatteli yhtenään tähtisilmätyttöään. Hän nautti nähdessään tämän\nilosta punastuvan aina kun he tapasivat. Hän hekumoi sillä kainolla\narkuudella ja sulolla, jota oli Elsan koko olemuksessa, ja hän yleni\nomissa silmissään sen johdosta, että tiesi olevansa onnettoman nuoren\ntytön ainoa ilo ja unelma.\n\nSe oli romantiikkaa, sinisintä romantiikkaa. Ja se toi herkkää\ntunnehyminää hänen sieluunsa ja pani hänet runoilemaan sekä päivällä\nettä yöllä.\n\nMutta aamuisin, herätessään silkillä päällystetyn untuvapeitteensä\nalla ja katsellessaan vanhoja perintöhuonekalujaan ja syödessään ensi\nateriansa hienosti katetulta tarjottimelta, jonka tädit aina lähettivät\nhänen huoneeseensa, hän ajatteli varsin arkipäiväisiä ja käytännöllisiä\najatuksia.\n\nAinoastaan kaunismuotoinen valkoinen käsi sopi liikuttelemaan sellaisia\narvokkaita vanhoja perintöesineitä, joilla hän kerran kaunistaisi\nkotiansa. Ja aistia tarvittiin hienon ja arvokkaan pöydänkin\nkattamiseen. Eikä ollut todennäköistä, että Mökkelissä kasvanut tyttö\nvoisi käsittää hienostuneen elämän eri muotoja.\n\nVoisikohan hän edes tarjota hyvin valmistettua mieliruokaa sellaiseen\ntottuneelle? Ja silläkin oli merkityksensä avioelämässä!\n\nLennart Reichenhart nousi kiivaasti ruokapöydästä. Elsa nukkui vielä.\nHän kääntyi siitä syystä seurusteluhuoneeseen, joka oli tyhjänä.\n\nHän haki nojatuolin eteisestä huoneen nurkasta, painui siihen ja\njäi pitkäksi aikaa tuijottamaan eteensä. Sitten hän alkoi kopeloida\npovitaskuaan. Lompakkonsa pohjimmaisesta piilosta hän viimein veti\nesille pienen tukon kellastuneita lehtiä. Hän osasi ne oikeastaan\nulkoa. Mutta vapiseva käsiala ja siellä täällä tahraantunut kirjoitus\nteki sittenkin aina vaikutuksensa.\n\nHän aloitti lehdestä, jonka yläreunassa oli merkkinumero 6.\n\n       *       *       *       *       *\n\n\"Elsa täyttää tänään 16 vuotta. Vuosi takaperin sanoin tänä päivänä\nminiälleni, että tahdon vähän huvittaa tyttölastani, mutta hän\nloukkautui ja pyysi, etten tekisi 'asiaa turhasta'. Tänä vuonna hän\nkunnioittaa päivää suursiivouksella. Ja minä olen vaiti kotirauhan\nvuoksi -- kuten moni mies on tehnyt ennen minua ja tehnee minun\njälkeeni.\n\n\"Mutta tunteneekohan kukaan kohtalonsa niin raskaaksi kuin minä? En\nomasta puolestani. Mitäpä tällaisesta ukkorähjästä. Mutta kun minulla\non tuo tyttölapsi, joka minuun katsoo äitivainajansa silmillä, niin\nettä sisimpäni vavahtaa joka kerran, kun näen sen katseen.\n\n\"Minkähän vuoksi elämäni on muodostunut tällaiseksi? Tutkistelen tätä\njoskus itsekseni.\n\n\"Voin sanoa, että kuolema sen teki. Jos vaimoni eläisi, olisi kaikki\ntoisin. Ainakin hänen hyvyytensä tekisi elämäni minulle toisenlaiseksi.\nItse kai olisin jatkuvasti sekä hänen että omaa osaani tärvelemässä.\n\n\"En aio syyttää muita. Mutta kun ajattelen kohtaloani, se on minusta\nsyyllisyyteeni verraten suhteettoman kova. Tunnen itsessäni hyvää, joka\nolisi ansainnut paremman osan. Entä syyllisyyteni? Miksi se on suuri?\nOlen oikeastaan vain elämäni edellytyksien tulos. Äitini kuoli minun\nollessani kahdeksan vanha, isä kolme vuotta myöhemmin. Se onkin ainoa,\nmistä olen hänelle kiitollinen.\n\n\"Vietin kodittoman ja villiytyvän ihmisvesan elämää jo koululaisena.\nOpin poikajoukossa tupakoimaan ja ryypiskelemään. Hyvät olivat\ntaipumukset ja hyvät opettajat. Lähentelin neljääkymmentä, kun\ntutustuin vaimooni. Hän, se hyvä ihminen, ei pelännyt. Hän näki minussa\nsen hyvän, jota eivät muut -- äitiä lukuunottamatta -- nähneet. Hän\ntuli vaimokseni. Mutta hyvä kohtasi minua liian myöhään.\n\n\"En tiedä, suruko lienee vienyt vaimoni varhaiseen hautaan vai taipumus\nkeuhkotautiin, joka ilmeni Elsan synnyttyä. En uskalla tutkistella.\n\n\"Kerron Elsalle hänestä aina kun vain voin. Se on ainoa todella hyvä\nperintö, jonka voin lapselleni antaa.\n\n\"Nyt en kuitenkaan aio kertoa hänestä. Kirjoitan -- ehkä osaksi oman\nmieleni kevennykseksi -- lähinnä siksi, että soisin sinun, Elsa, kerran\ntätä lukiessasi saavan käsityksen siitä, mitä isäsi mielessä liikkui ja\nmitä hän sisimmässään oli, vaikka armoton todellisuus esti häntä sitä\nnäyttämästä.\n\n\"Heiveröinen pikku Elsa, surkea on se kuva, jonka saat isästäsi siitä\nmitä nyt näet. Aamuisin kompuroin halkovajaan hakkaamaan puita. Käteni\non voimaton ja vapiseva. Työ edistyy hitaasti. Halkovajasta kutsuu\nminua miniäni terävä ääni. Minun on mentävä kaupungille asioille.\nJa sitten minun pitää paimentaa lapsia -- jos esimerkiksi sattuu\nsuursiivous, leipominen tai pesu, jolloin miniälläni ja sinulla on\ntyötä ja tehtävää enemmän kuin sinulla voimia ja elämänvuosia.\n\n\"Tehtävieni lomassa makaan huonekomerossani ja ajattelen vanhan,\nhylyksi joutuneen ihmisen raskaita ajatuksia. Viimein illansuussa\nnousen ja hiivin salaa kadulle. Kävelen ensin hätäisen kiireisesti kuin\nkiinniottamista pelkäävä lapsi, sitten raskaasti kuin onneton ihminen,\njoka tietää tiensä pahaksi, mutta menee kuitenkin.\n\n\"Minun täytyy, ymmärrätkö, minun täytyy. En voi saada päivääni loppuun\nilman unohdusta.\"\n\n    \"Marraskuun 12 p:nä.\n\n    \"Tänä päivänä minun täytyy kirjoittaa muistosta, joka vielä\n    vereksenä kirvelee ja polttaa.\n\n    \"Toissapäivänä, lähdettyäni iltaretkelleni, kuljin kokoushuoneen\n    ohi, josta kuulin puhujan äänen. Poikkesin kuuntelemaan, mitä\n    siellä sanottiin.\n\n    \"Puhuja oli hyvin nuori. Se sanottakoon hänen puolustuksekseen.\n    Hän paukutti tulisen innokkaasti ihanteista ja aatteista,\n    raittiudesta ja hyvistä tavoista. En tiedä, puhuiko hän\n    ehdottomuuden vai kohtuuden puolesta. Luullakseni hän edusti\n    viimeksimainittua. Joka tapauksessa hän oli vakuuttunut vapaan\n    tahdon suuresta merkityksestä. Ja hän tiesi, että valistus korvaa\n    kaikki puutteet.\n\n    \"Purin hammasta. Ja sinä iltana join itseni tavallista pahempaan\n    humalaan.\n\n    \"Illalla jäin makaamaan rakennuksemme edustalle. Joku auttoi\n    minut myöhemmällä sisälle ja vuoteeseen. Sinä, pikku tyttöni,\n    sen teit. Muistan sen hämärästi. Mutta kun seuraavana aamuna\n    toit minulle teetä, katseesi oli yhtä lempeä kuin aina. Sinä\n    otit minua kaulasta ja syleilit. Pääsi painui pitkäksi aikaa\n    rinnalleni. Ja myöhemmin huomasin, että paitani oli kostea siltä\n    kohdalta, johon olit painanut pääsi.\n\n    \"Sinä päivänä itkin paljon. En omaa kohtaloani. Mitäpä\n    minusta, ukkorähjästä? Mutta sinun kohtalosi on kova. Sinä\n    olet äiditön ja koditon raukka. Olet lisäksi joutunut piiriin,\n    jonne et syntyperäsi etkä sielusi puolesta kuulu. Äitisi oli\n    sivistykseltään ja sydämeltään hieno nainen. Ja sinulla on\n    äitisi sielu. Se veli, jonka kodissa asut, ei ole sinun äitisi\n    poika. Minä otin hänet kotiimme, kun hänen oma äitinsä oli\n    kuollut. Tahdoin antaa hänelle paitsi nimeäni myöskin kodin. Se\n    oli mielestäni ilmeinen velvollisuuteni. Mutta nyt tahdon sanoa\n    totuuden sinulle, sillä minä kärsin siitä, että olet joutunut\n    ympäristöön, johon et kuulu etkä sovi.\n\n    \"Lapsesta asti olet rakastanut kaikkea kaunista. Minä olen\n    muutaman kerran löytänyt piirtämiäsi pikku tauluja. Näen niissä\n    sisimpäsi kauneudenjanoa ja tunnen, että sinun pitäisi päästä\n    siihen piiriin, jonne äitisi kuului. Mutta miten?\n\n    \"Jos joku hieno nuori mies näkisi sinut ja oppisi sinua\n    rakastamaan, se ehkä olisi mahdollista. Mutta mistä sinä\n    siinä asemassa, jossa nyt olet, löytäisit sellaisen? Ja jos\n    löytäisitkin, olisiko hänellä rakkautta ja rohkeutta tarpeeksi\n    ottaakseen vaimokseen tytön 'Mökkelistä?'\"\n\n    \"Joulukuun 22 p:nä.\n\n    \"Joulu on ovella. Muutenkin raskas elämä tuntuu tavallistakin\n    raskaammalta. Mutta siitä en nyt tahdo kertoa. Minulla on tällä\n    kertaa iloistakin ajateltavaa. Olen voinut säästää varoja\n    joululahjaan, joka minun nykyoloissani on todella suurenmoinen.\n    Olen ostanut sinulle luistimet.\n\n    \"Ymmärrätköhän, mikä tarkoitus sisältyy tuohon lahjaan?\n    Ymmärrätkö, ettei tyttöseni aina saa jäädä elämänilon\n    ulkopuolelle, vaan että hänen kerrankin pitää saada tuntea\n    olevansa nuori ja voivansa iloita kuin nuori? Ymmärrätkö,\n    että vanha isäsi näkee sinut kepeänä kuin perhonen liitämässä\n    valaistua rataa pitkin? Sinut nähdään. Sinä herätät huomiota.\n    Sinä et enää ole Tuhkimon asemassa. Pääset pois uunin perältä.\n    Isäsi antoi sinulle taikaesineen, ja se on sinua auttanut.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\n    Paperi vaipui hetkeksi Lennart Reichenhartin kädestä. Hän muisti\n    noita valoisia iltoja juhlapukuisella luistinradalla. Runoa\n    ja satua ne olivat olleet heille molemmille. Mutta ne olivat\n    olleet enemmänkin. Heidän sisimpänsä herkimpiä kieliä ne olivat\n    värähdyttäneet. Kauneinta, mitä nuoren rinta voi tuntea, ne\n    olivat heille antaneet. Ja vaikka ne sitten olivatkin peittyneet\n    varjoon, oli niiden muisto jälleen kirkastunut kuin kulkijalle\n    tuikkiva tuli hyvyyden ja kauneuden maailmasta.\n\n    Ja ketä hänen oli kiittäminen tästä? Ei itseään. Paremminkin\n    sitä vanhaa \"ukkorähjää\", joka ei omassa elämässään nähnyt muuta\n    kuin rumuutta ja alennusta, mutta joka kuitenkin oli pystynyt\n    auttamaan hyvän voitolle toisenkin elämässä. Reichenhart tarttui\n    uudelleen paperiin ja jatkoi lukua.\n\n       *       *       *       *       *\n\n\n    \"Helmikuun 25 p:nä.\n\n    \"Isäsi toivomukset eivät sittenkään ole olleet tehottomia.\n    Luistimet ovat tehneet tehtävänsä. Sinä olet löytänyt hänet.\n    Minä käsitän sen kaikesta. Näen sen kirkkaista tähtisilmistäsi,\n    joiden katse nyt on entistä syvempi ja säteilevämpi. Kuulen\n    sen äänestäsi, jossa huomaan pienen aran värähdyksen aina kun\n    kerrot jotakin luistinradasta tai 'hänestä'. Huomaan koko\n    olemuksessasi jotakin uutta, sellaista mitä ei ole koskaan ennen\n    ollut havaittavissa. Siitä tiedän, että nyt _rakastat._ Mutta\n    rakastaako hänkin? Ja jos rakastaa -- kuten luulen, koskapa hän\n    lähettelee sulle kukkiakin, -- onko hän kyllin luja ja rohkea\n    ottaakseen itselleen vaimon Mökkelistä?\n\n    \"Jospa vanha isäsi nyt voisi auttaa sinua!\"\n\n    \"Maaliskuun 5 p:nä.\n\n    \"Mitä minä onneton houkkio kirjoitin tähän viimeksi! Kun edes\n    olisin arvannut vaatimattomasti toivoa, etten olisi tekemässä\n    onneasi tyhjäksi! Siltä kuitenkin nyt näyttää.\n\n    \"Tahdoin olla aktiivinen. Otin selkoa asioistasi, tyttöni. Tiedän\n    nyt, että hän, jota rakastat, kuuluu vanhaan hienoon sukuun ja on\n    sukunsa viimeinen miehinen jäsen. Tämä ei tiedä hyvää. Kuitenkin\n    hän nyt rakastaa sinua. Hän kuljeskelee illoin myöhään Mökkelimme\n    ympärillä ja katsoo nuoren haaveilijan katsein ikkunaan, jonka\n    ääressä usein istut ja johon varjosi kuvastuu uutimeen.\n\n    \"Toissailtana nähdessäni hänet valtasi äkkiä mieleni pelko. Sinä\n    olet minun karitsaiseni. Voisihan sinua uhata vaara! Olin istunut\n    tavallista kauemmin majatalossa ja mieleni oli rohkea siitä, mitä\n    siellä olin nauttinut. Lähdin suoraa päätä kadun poikki miestä\n    kohti. Mutta luoviessani kadun poikki sääret pettivät, ja lähin\n    lyhtypylväs oli ainoa tuki, johon sain tartutuksi.\n\n    \"Nuori mies oli nähnyt minut kadun toiselta puolen. En tiedä,\n    oliko hänellä aavistusta siitä, kuka olin. Joka tapauksessa\n    hän läheni ja tarjosi apuaan. Me kuljimme yhdessä Mökkeliä\n    kohti, sitten kun selviydyin pahimmasta puuskasta. Tuon\n    tuostakin hän ojensi minulle kätensä, jotten suistuisi kadulle.\n    Minua hävetti, ja samalla oli sydämeni kuin pehmeintä vahaa.\n    'Tyttöraasuni, tyttöraasuni', sanoin useaan kertaan ja samalla\n    itkin. Hän ei puhunut mitään, auttoi minua vain eteenpäin,\n    tyynesti, ystävällisesti. Mutta kun hänen hienon hansikkaan\n    peittämä kätensä kosketti omaani, aavistin, mitä hienostuneessa\n    ympäristössä kasvanut ihminen tuntee joutuessaan tekemisiin\n    katuloan kanssa.\n\n    \"Poloinen pieni Elsa! Onneton isäsi antaisi mielellään henkensä\n    sinun onnesi lunnaiksi, ja kuitenkin hän juuri on sulkemassa\n    tietäsi, joka veisi omaan onnelliseen kotiin.\n\n    \"Tällainen tietoisuus on helvetin tulta tulisempi.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\n    \"Tammikuun 30 p:nä.\n\n    \"Viimetalvinen pelkoni on toteutunut kaikkein pahimmassa\n    muodossa. 'Hän' on varovaisesti vetäytynyt pois ja jättänyt sinut\n    orpouttasi itkemään. Raadat aamusta iltaan kälysi palkattomana\n    palvelijana. Olet varhain ja myöhään menossa. Mutta et tee\n    töitäsi yhtä ripeästi kuin ennen. Ilo on silmistäsi sammunut,\n    ja olemuksessasi on suurta sisäistä väsymystä. Olet laihtunut\n    ja poskesi ovat kalpeat. Silmäsi ovat painuneet syvälle, ja\n    huolestuttava tumma varjo reunustaa niitä. Kun ajattelen äitisi\n    heikkoja keuhkoja, muistan esitelmää, jossa kerrottiin, miten\n    suuressa määrin alkoholismi heikentää ihmisten vastustuskykyä\n    taistelussa tarttuvia tauteja vastaan.\n\n    \"Siinä esitelmässä, josta kerran kirjoitin, esitettiin\n    tilastotietoja tästäkin asiasta. Nuo numerotiedot olivat\n    erinomaisia muutenkin murtuneelle mielelleni. Ne polttavat\n    vieläkin kuin tulenliekki suuressa, verestävässä haavassa.\n\n    \"Mutta enhän aikonut kirjoittaa omasta surkeudestani. Sinua,\n    tyttöni, minä ajattelen yöt ja päivät. Sinun surun täyttämät\n    silmäsi eivät anna minulle hetkenkään rauhaa. Mitä, mitä minun\n    pitää ja mitä voin tehdä?\n\n    \"Taikaesine, jonka annoin sinulle, auttoi sinua jonkin aikaa.\n    Jouduit nuorten joukkoon. Sinut huomattiin. Sinua rakastettiin.\n    Sait unelmoida ja iloita, niinkuin muut nuoret. Mutta hetken\n    vain. Kun luistinrata tänä syksynä paistoi mustana, ei sinulla\n    siellä ollut seuraa -- ei ainakaan sitä, mitä kaipasit. Hän oli\n    matkustanut opiskelemaan. Ja hän matkusti sanomatta hyvästiä.\n\n    \"Et saanut kirjettäkään. Eikä kukaan, vanhaa isääsi\n    lukuunottamatta, tiennyt, että odotit ja toivoit.\n\n    \"Kaikesta huolimatta hän muistaa sinua. Nyt tiedän sen. Hän on\n    käynyt tervehtimässä sairastavaa tätiään. Pidin häntä silmällä\n    sinä päivänä, jolloin hänen piti matkustaa. Hän lähti jalkaisin\n    kotoa, teki turhan mutkan meille päin ja pysähtyi hetkeksi\n    kadunkulmaukseen, josta Mökkelimme näkyy. Sitten hän rivakasti\n    kääntyi asemalle päin.\n\n    \"Nyt kysyn itseltäni entistä useammin: mitä on tehtävä? Onnesi\n    olisi ehkä vielä pelastettavissa. Mutta miten?\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nReichenhart kääri hitaasti kokoon päiväkirjan lehdet ja levitti eteensä\nkellastuneen, musteen tahraisen kirjeen. Hänen mieleensä palautui\nelävästi se päivä Roomassa, jolloin hän ensi kerran tämän luki.\n\nHän seisoi pienen kirkon portailla. Puhkeamassa oleva kevät kehysti\nvanhan Rooman ikimuistoja korostaen nuoruudellaan niiden arvokasta\nvanhuutta. Hän tunsi sinä hetkenä hehkuvan kuumasti, että oli ihanaa\nkatsella harmaata entisyyttä itse eläessään keskellä kevättä.\n\nPienen matkan päässä hänestä leikitteli liuta Italian likaisia lapsia.\nLäheisessä kadunkulmauksessa kaupitteli punatukkainen tyttö neilikoita\nohikulkeville, ja kuljeksiva viulunsoittaja oli viuluineen painunut\nistumaan läheisen kaivon jalustalle.\n\nYht'äkkiä hänestä tuntui kuin tyttö olisi kadunkulmauksesta katsonut\nhäneen, ei tuntemattomana punatukkatyttönä, vaan suurin, surullisin\ntähtisilmin.\n\nHän ei tiennyt sinä hetkenä, aiheuttivatko nuo silmät pistoksen hänen\nsisimmässään vai tuliko hän rajattoman iloiseksi siitä, että hän\nodottamatta näki ne edessään, niin ilmeikkäinä, ja suloisina, kuin\nusein ennen satuiltoina loistavalla luistinradalla.\n\nHän muisti oudon kirjeen, jonka hän vasta oli saanut postikonttorista\nja joka vielä oli lukematta.\n\nPäivänpaisteessa loikoileva viulunsoittaja sai hänestä vierustoverin.\nSiinä hän luki ensin kirjeen, sitten selitykseksi mukaan pistetyt\npäiväkirjan lehdet.\n\nRinta täynnä myrskyäviä tunteita hän luettuaan kaikki astui läheiseen\nkirkkoon. Siellä kiinnitti hänen huomiotaan pieni punainen paperiruusu.\nSe oli hänestä kuin hänen tyttönsä vertavuotava sydän.\n\nTai riippuiko siinä ehkä toisen sydän -- hänen, joka oli kirjoittanut\nkirjeen ja kastanut sitä, ei vain kyynelillään, vaan pikemminkin omalla\nsydänverellään?\n\nHän ryntäsi ulos kirkosta, eteenpäin, eteenpäin, tietämättä minne.\nSeuraavana aamuna hän jo oli matkalla pohjoiseen. Ja täällä hänellä oli\nsiitä asti ollut kotinsa.\n\nLennart Reichenhart suori hellävaroin ja kunnioittavasti kellastuneen\nkirjeen lehtiä ja antoi sitten katseensa liukua sen tuttuja rivejä\npitkin.\n\n    \"Arvoisa Herra Lennart von Reichenhart.\n\n    \"Tämä kirje on varmaan eriskummallisin, mikä koskaan käsiinne\n    on joutunut tai joutuu. Se herättää teissä ehkä suurtakin\n    vastenmielisyyttä. Koettakaa kuitenkin lukea se loppuun ja\n    käsittää, sen verran kuin me ihmiset yleensä voimme käsittää\n    sitä, mikä on kokonaan oman kokemuspiirimme ulkopuolella. -- Ja\n    muistakaa, että jos lukeminen Teistä tuntuu vastenmieliseltä,\n    on tämän kirjoittaminen minulle ollut tuhat kertaa raskaampaa.\n    Ainoastaan epätoivon partaalle joutunut isä tai äiti voi\n    kirjoittaa, niinkuin minä nyt. Siitä olen varma.\n\n    \"Liitän kirjeeseeni muutamia lehtisiä päiväkirjastani. Niistä\n    näette, mitä yhtenään ja lakkaamatta olen ajatellut. Paperin ja\n    musteen muuttuneesta väristä näette myöskin, että nuo otteet\n    eivät ole -- kenties Teitä varten -- väärennettyjä ja jotta siten\n    hankkisin tyttärelleni ulkonaisia etuja. Ne ovat kirjoitetut,\n    ensimmäiset lähes 2 vuotta sitten ja viimeinen muutamia\n    kuukausia takaperin. Tarkoitin ne, kuten huomaatte, oikeastaan\n    tyttärelleni. Lähetän ne Teille ainoastaan sitä varten, että ne\n    jos mahdollista täydentäisivät kirjettäni.\n\n    \"Olen sairauteen asti hautonut kysymystä, mitä voisin\n    tehdä tyttäreni onneksi. Pääasiassa on ajatteluni jäänyt\n    tuloksettomaksi. Mutta hivenen verran olen sittenkin voittanut\n    ajattelullani, ja juuri tuosta itsessään vähäisestä tuloksesta\n    tahtoisin puhua kanssanne.\n\n    \"Jos uskoisin, että olette unohtanut tyttäreni, en rohkenisi\n    kirjoittaa Teille. Mutta sitä en usko. Isänä näyttää minusta\n    unohtaminen tässä suhteessa mahdottomuudelta. Olette kuitenkin\n    vetäytynyt syrjään, kenties ikipäiviksi. Vai joksikin aikaa vain?\n\n    \"Oli miten oli, järkeni ja tunteeni sanovat minulle, ettette\n    ole unohtanut, mutta pelkäätte 'sukua', ehkä kaikkein eniten\n    'isäukkoa', jota hieno nuori herra ei mielellään sanoisi\n    appivaariksi.\n\n    \"Vanhempi tätinne on äskettäin kuollut, ja kaupungissamme\n    huhuiltiin, että nuorempi aikoo muuttaa pois paikkakunnalta.\n    Arvattavasti Tekin muutatte siinä tapauksessa. Opiskelette jonkin\n    aikaa, valmistutte vastaiseen elämäntehtäväänne tai asetutte\n    ehkä nuorena koroillaaneläjänä asumaan jonnekin, missä olo ja\n    elämä Teitä miellyttää. En tunne olojanne tarpeeksi tietääkseni,\n    millaiseksi elämänne muodostuu. Se onkin tällä kerralla vallan\n    toisarvoinen asia. Pääasia on, että Te joudutte jonnekin, missä\n    ei tiedetä Teistä, ei minusta eikä Mökkelistä mitään. Siitä\n    syystä on juuri nyt toimittava. Sen tunnen.\n\n    \"Olette par'aikaa ulkomailla. Viekkaan pienen juonen avulla\n    hankin tietooni osoitteennekin. Lisäksi olen lainannut rahaa.\n    Tai oikeammin: olen myynyt muutamia vanhoja huonekaluja,\n    shiffonjeen, kaksi nojatuolia, pöydän ja kaapin. Kolmen kuukauden\n    kuluttua ostaja perii tavaransa poikani kodista, rahat olen\n    saanut etukäteen. Rahoilla matkustan nyt pikku tyttäreni kanssa\n    ulkomaille. Asetumme Tyroliin, laaksoon, joka on tunnettu\n    terveelliseksi. Tyttäreni on hyvin heikko. Pelkään hänen\n    keuhkojensa puolesta, mutta en uskalla kääntyä lääkärin puoleen.\n    Jos hän on sairas, syyttää hänen tautinsa ainakin osaksi minua.\n    Ja minulla on jo syytä enemmän kuin jaksan kantaa. Siksi hän ei\n    mene lääkäriin ennen kuin kesäkuussa. Olemme siitä jo keskenämme\n    sopineet.\n\n    \"Niihin aikoihin jokseenkin Te kuulemani mukaan palaatte\n    Italiasta. Matkustatte kenties tästä ohi. Suuri valtatie kulkee\n    aivan laaksomme läpi. Poiketkaa, jos mahdollista, silloin\n    tervehtimään pikku tyttöäni. Hänen asuntonsa on: Pension\n    Waldhütte. Älkää pelätkö appivaaria! Häntä ei silloin enää\n    ole olemassa -- ei ainakaan sellaisessa olotilassa, jossa\n    teidän täytyy hävetä häntä. Tiedätte, että hän on vanha ja\n    hänen sydämensä alkoholin heikentämä. Suonet ovat vahvasti\n    kalkkiutuneet. Sellainen pääsee helposti mereltä satamaan.\n\n    \"Ajatellen, että satamaan laskeminen kaikesta huolimatta voisi\n    viedä pitempään kuin tällä kertaa olisi suotavaa, olen varannut\n    itselleni apukeinoja. Kerran, ensimmäisen eläessäni, olen\n    varastanut. Olimme juuri tyttäreni kanssa lähdössä matkalle\n    kuullessamme vanhasta onnettomuustoverista, joka kaupungissamme\n    oli kuollut. Menin häntä katsomaan ja löysin pöydältä pienen\n    pullon, joka oli siinä kuin minua varten. Siksi se heti katosi\n    taskuuni. Ja siitä illasta olen ollut varma siitä, että olen\n    valinnut oikean tien lapseni onnen turvaamiseksi.\n\n    \"Kaikki tapahtuu hiljaa ja huomaamatta. Tyttöseni itkee\n    isäpolostaan. Hänellä on herkkä ja hellä sydän. Mutta hänen\n    surunsa haihtuu kohta, kun Te tulette. Ja minä uskon, että\n    tulette, sillä olette kunnon mies. En muuten olisi voinutkaan\n    kirjoittaa tällä tavalla.\n\n    \"Mutta tahdoin Teille ilmaista koko totuuden: 1) jotta\n    tietäisitte, etteivät mitkään ulkonaisesti nöyryyttävät ja\n    epämieluisat asianhaarat vaikeuta paluutanne tyttäreni luo; 2)\n    jotta näkisitte, että hän todella ansaitsee rakkautta, vieläpä\n    kaikkensa uhraavaa rakkautta.\n\n    \"Mitä tässä kerroin, sen kerroin yksin Teille. Mutta jos\n    luulette, että tyttäreni joskus voisi tuntea iloa vanhan isänsä\n    uhrista ja siitä rakkaudesta, joka hänet siihen pakotti, annan\n    Teille tässä suhteessa oikeuden menetellä, niinkuin hyväksi\n    näette. Luotan arvostelukykyynne yhtä paljon kuin hyvään\n    tahtoonne.\n\n    \"Ja jos joskus vastaisuudessa teette tyttäreni hyvin\n    onnelliseksi, seuraa vanhan, murtuneen isän kiitollisuus Teitä\n    hautaanne asti.\"\n\nReichenhart kääri hellävaroin kirjeen kokoon, kätki sen lompakkonsa\npohjimmaiseen piiloon ja alkoi sitten hitaasti astella huvilaan päin.\n\n\n4.\n\nAstrid Falcke makasi leposohvalla Reichenhartin parvekkeella. Siellä\noli par'aikaa aurinkoa enemmän kuin hänen omalla puolellaan. Ja Elsa\noli pyytänyt tulemaan, kun hänen miehensä oli retkellä \"kiipeilijöiden\"\nkanssa.\n\nAstrid tulikin mieluummin Elsan ollessa yksin. Hän karttoi Lennart\nReiehenhartia syystä, jota hän ei tahtonut selittää itselleen. Elsasta\nhän piti. He puhelivat paljosta, joskus lukivatkin jotakin yhdessä.\nAinoastaan terveydestään he säännöllisesti pysyttelivät vaiti.\n\nTänään Astrid kuitenkin odottamatta poikkesi tavaksi tulleesta\nvaiteliaisuudesta. \"Te olette jo tullut paljon terveemmäksi täällä\",\nviskasi hän äkkiä tulemaan samalla kun hänen katseensa käsityöstä\nsiirtyi Elsaan jännittyneenä ja palavana.\n\nElsa ei saanut samassa vastatuksi. \"Minä vertailen harvoin\", väisteli\nhän viimein.\n\nAstrid melkein tulistui. Se oli luonnotonta, luonnotonta. Nuorella\nriippui kaikki paranemisesta. Hänellä itsellään ainakin. Sillä siitä\nriippui, voisiko hän pian ajatella häitä.\n\n\"Jos minä olisin odottanut sitä, ei sitä päivää olisi koskaan tullut.\nVain ilo auttoi minua jonkinverran paranemaan.\"\n\n\"Ja te, te uskalsitte, teillä oli sydäntä!\" Astrid ponnahti istualleen.\nErilaiset, ristiriitaiset tunteet kamppailivat keskenään hänen\nsisimmässään. Hän tunsi pohjimmaisena omituisen ilon sykähdyksen, että\ntällaista saattoi tapahtua, ja samalla kirvelevää kipua tietoisuudesta,\nettä tällainen mahdollisuus hänen omalla kohdallaan oli mahdottomuus.\nSiksi hän työnsi ajatuksiensa etualalle tietoisuuden velvollisuudesta\ntoista kohtaan. \"Minä en koskaan tahtoisi vahingoittaa sitä, jota\nrakastan\", sanoi hän kiihkeästi.\n\nElsa meni kalpeaksi ja silmiin nousi suuria kyyneliä. \"Minä olin niin\nlapsellinen ja niin yksin\", sanoi hän hiljaa. \"Minä otin vain vastaan.\"\n\nAstrid Falcke karahti punaiseksi. Hän häpesi itseään. Hän tunsi, että\noli antanut puolinaisen totuuden käydä täydestä. Hän oli puhunut\nitsestään kuin ihmisestä, joka vapaaehtoisesti valitsee kieltäytymisen\ntien. Ja kuitenkin hän tiesi, ettei Albert koskaan --\n\nHän nousi kiireesti, pysähtyi Elsan eteen ja ojensi hänelle kätensä.\n\"Annattehan anteeksi! Ja ymmärrättehän, rakas rouva Reichenhart? Te\ntiedätte, mieli käy sairaaksi, kun suuri ikävä aina polttaa sisintä.\nElämä on kuin kaunis keväinen laakso. Mutta kukkia ei saa poimia.\"\n\nHän sai vaivoin tukahdutetuksi itkunsa.\n\n\"Minä ymmärrän -- te ajattelette paljon enemmän kuin minä\", sanoi Elsa\nhiljaa. Mutta hän itki kauan ja lohduttomasti vieraansa mentyä.\n\nLennart Reichenhart kävi levottomaksi nähdessään vaimonsa.\nTähtisilmissä oli suurten, raskaiden kyynelten jälkiä. Hän tahtoi\ntietää syytä. Eikä hellittänyt vähemmällä.\n\nViimein Elsan vastustusvoima murtui. Hän painui avuttomasti miehensä\nolkaa vasten ja itki siinä kauan.\n\nLennart koetti aluksi kääntää kaiken leikiksi. Eihän asia olisi siitä\nparantunut, vaikka Elsa olisikin ollut rikkiviisas ja vastusteleva\nhänen kosiessaan.\n\n\"Mutta Lenni, sinä epäröit yhteen aikaan! Sinä olit toista vuotta\nmelkein kateissa minulta.\"\n\n\"Ehkä se aika sitoi minua.\" Hän sulki suutelemalla Elsan suun. Mutta\nElsa ei antautunut. Hän tahtoi kerrankin tietoja. Lennart väisteli aina\ntässä kohden.\n\n\"Pikku Elsa, me miehet olemme kovin toisenlaisia kuin te. Meillä on\nmonta askelta rakastumisen ja avioliiton välillä.\"\n\n\"Mutta Lenni, ethän sinä aikonut pitää minua lelunasi?\"\n\n\"En aikonut yleensä mitään. Olin vain rakastunut. Ja se oli suloista\nsiksi, että sinä olit suloinen.\"\n\nElsa lensi punaiseksi ilosta ja painui hyväilevästi lähemmä miestään.\nHänen elämänsä satu ei ollut menettänyt mitään ensimmäisestä\nhopeanhohteestaan. Se oli jatkuvasti uskomattoman kaunista. Se toi aina\nvain uutta -- niinkuin kevät kukkasia.\n\nLennart siveli hiljaa vaimonsa pehmeitä hiuksia. Hän oli kiitollinen\nsiitä, että Elsa vihdoinkin oli rauhoittunut. Ja siitäkin, että tämä\nei enää tiedustellut. Isän kirje oli kohta, jota hän oli näihin asti\nhuolellisesti väistänyt. Mutta joka kerran, kun Elsan kysymykset\nlähentelivät sitä aikaa, hän pelkäsi.\n\n\"Et sinä sittenkään kerro kaikesta\", aloitti Elsa samalla uudelleen.\n\"Tädit olivat kihlausta vastaan, sen tiedän.\"\n\n\"Niin, ja he lähettivät minut Roomaan -- unohtamaan. Mutta siellä oli\nkirkon portailla vanha eukko...\"\n\nElsa katkaisi nauraen: \"Hän puhui kiirastulesta ja sovittamisesta. Ja\nsinä säikähdit ja tulit tänne.\"\n\nHe nauroivat kuin kaksi vallatonta lasta. Mutta Lennart Reichenhart\ntukahdutti samalla huokauksen. Hän muisti kirjettä, joka sinä päivänä\noli ensi kerran rapissut hänen taskussaan.\n\nTietoisuus siitä rakkaudesta, jota se huokui, olisi ehkä voinut tehdä\nElsalle hyvää. Mutta totuus oli siinä suhteessa sittenkin kaksiteräinen\nmiekka.\n\nJa Elsa oli heikko.\n\n\"Mitä sinä mietit, rakas?\" kysyi Elsa hiljaa.\n\nLennart säpsähti. Sitten hän henkisellä pituushypyllä heittäytyi\netäälle äskeisistä ajatuksistaan. \"Muistatko Vinitiuksen 'Quo\nvadiksessa'? Muistatko, miten hän ensin rakasti ja miten sitten? Minä\nen ole roomalainen ylimys -- pienen ajan pieni ihminen vain. Mutta minä\nymmärrän häntä.\"\n\nElsa siveli hiljaa miehensä kiiltävänmustaa tukkaa. \"Lenni\", sanoi\nhän lempeästi, \"minä olen niin onnellinen siitä, ettei pieni elämäni\nkatoa täältä jättämättä hyvää jälkeensä. Se jättää tänne sinun suuren,\nkauniin rakkautesi.\"\n\n\n5.\n\nRouva Falcke seisoi lepokodin hallin ulkonevassa nurkkauksessa katse\nkiinnitettynä polulle, joka kiemurteli läheistä vuorenrinnettä\nylöspäin. Joukko nuoria oli nousemassa rinnettä. Hän tunsi joukossa\ntulevan vävypoikansa ja neidit, joiden seurassa tämä oli tullut\npaikkakunnalle. Hän ei voinut kuulla ääniä, mutta hän näki ja\ntunsi, että siellä pidettiin hauskaa. Ja hän ajatteli siipirikkoa\nlastaan. Astrid oli par'aikaa Reichenhartien puolella. Ja Elsalla oli\nkaukoputki, jolla heidän oli tapana katsella seutuja, jonne eivät\nmuulla tavoin voineet päästä.\n\nAstridkin näki ehkä nyt! Ja mitäpä siitä, vaikka näkikin, kun vain\nAlbert olisi ollut toisenlainen. Mutta hän pidätti Astridin kaiken sen\nulkopuolella, jossa hän itse eli hyvinkin voimakkaasti. Astrid olisi\nansainnut parempaa. Hän oli lapsellinen ja sulhanen oli hänelle kaikki\nkaikessa. Mutta hän ei ollut matala- eikä ahdasmielinen. Hän olisi\nymmärtänyt.\n\nRouva Falcke kääntyi ikkunasta pois ja meni saliin. Siellä katettiin\nruokapöytiä. Nuori tarjoilijatar, joka toi hopeita viereisestä\nsäiliöhuoneesta, kääntyi selin rouva Falckeen. Hänen silmänsä\npunoittivat kuin itkusta.\n\nRouva Falcken sisin vavahti omituisesti. Tyttö oli usein viime aikoina\nollut itkettynyt. Ja kuitenkin hän saattoi toisin ajoin säteillä kuin\nitse aurinko. Albert oli erityisesti kiinnittänyt huomiota häneen hänen\niloisuutensa vuoksi. Olisikohan mahdollisesti jotakin yhteyttä -- --?\n\nRouva Falcke piti tyttöä silmällä. Tämä otti tarjoilupöydältä\npöytäliinan ja kävi pihalla ravistamassa siitä murusia pikku linnuille.\nRouva Falcke meni uudelleen ikkunaan. Hän näki tytön katsovan ylös\nvuorenrinteelle ja jäävän siihen asentoon hetkeksi.\n\nTaaskin pisti kipeästi rouva Falcken sisimpään. Hän oli vanha, kovia\nkokenut ihminen. Hän oli oppinut epäilemään.\n\nSamassa soi gongongi ja ihmisiä alkoi kokoontua ruokasaliin. Lennart\nReichenhart tuli viimeisenä. Hän muutti pöydästä, jossa hänen oli tapa\nsyödä yksin, toiseen, missä rouva Falcke istui. Vävypojan paikka oli\nsiinä tyhjänä. Rouva Falcke katsoi häneen kiitollisena. \"Meillä on\npaljon yhteistä\", sanoi hän ja ääni värähti.\n\n\"Olemme molemmat vaalijoita.\"\n\n\"Se on harvinainen osa miehelle.\"\n\nLennart Reichenhart ei kohta vastannut. Hän ajatteli niitä erilaisia\nmahdollisuuksia, joita hän oli tuntenut omassa povessaan, ja tiesi,\nmissä määrin ulkonaiset olot olivat vaikuttaneet ratkaisuun.\n\n\"Te olette toisenlainen kuin muut\", jatkoi rouva Falcke.\n\n\"En\", singahdutti mies kiivaasti vastaan. \"Minä olen tavallinen mies,\njolle ilo ja elämänmukavuus, vieläpä kauniisti katettu pöytäkin ja\nherkkuruoat merkitsevät paljon. Mutta elämässä on sittenkin sitä, mitä\nsanotaan _rakkaudeksi_.\"\n\n\"Sitäkin, joka kestää muutamia kuukausia pitemmälle?\"\n\nRouva Falcken katseessa oli jotakin niin pohjattoman raskasta, että\nLennart Reichenhart mykistyi. Hän tunsi itsensä vasta-alkajaksi\nelämässä ja palasi omiin oloihinsa.\n\n\"Arvaan, että Elsa on kertonut teille jotakin. Mutta hänen\nlapsensilmänsä ovat puolueelliset. Ne näkevät minussa vain hyvää.\nTiedän kuitenkin itse, miten suuressa määrin olosuhteet minua\nauttoivat! Elsa oli turvaton kuin pieni pesästään pudonnut lintu, kun\nlöysin hänet hänen isänsä kuoleman jälkeen. Häntä ei kukaan olisi\nvoinut jättää.\"\n\nRouva Falcke tukahdutti huokauksen, ja Lennart Reichenhartista näytti\nsiltä, kuin hän olisi tahdonvoimallaan silittänyt kasvoistaan muutamia\nkatkeruuden niihin uurtamia ryppyjä. Omituinen katse tähtäytyi Lennart\nReichenhartiin.\n\n\"Herra Reichenhart, naisen avuttomuuteen suhtautuu mies kahdella\ntavalla. Se velvoittaa häntä tai antaa hänelle oikeuksia. Tämä eri\nnäkökulma jakaa miehet kahteen ryhmään, jotka ovat toisistaan etäällä\nkuin itä ja länsi.\"\n\n\"Kukaan ei olisi voinut tehdä hänelle pahaa.\"\n\n\"Miestä myöten, herra Reichenhart. Hän on vieläkin lapsi ja hän oli\nsellainen vielä enemmän silloin. Hän oli teidän vallassanne.\"\n\n\"Minä rakastin häntä.\"\n\n\"Nainen tahtoo rakastaessaan antaa. Mies ottaa, -- rajattomasti ja\narmotta. Te olette poikkeus.\"\n\n\"Tahdotte kaikella muotoa ihailla minua.\" Lennart Reichenhart\nkoetti kääntää leikiksi. Mutta käsi nousi samalla tunnustelevasti\npovitaskulle. Tekisiköhän hän väärin, jos uskoisi nämä paperit vieraan\nkäsiin? Niitähän ei ollut kukaan nähnyt, ei Elsakaan. Mutta tässä oli\nkärsivä ihminen, jolle ne voisivat tehdä hyvää ja joka siten saisi\nenemmän totuutta vastaavan käsityksen asioista.\n\nHän otti lompakostaan paperitukon ja ojensi sen arvelematta rouva\nFalckelle: \"Toivon, etten tee väärin. Te olette ensimmäinen, jonka\nkäsiin nämä uskon. Mutta te ymmärrätte ehkä paremmin kuin toiset.\"\n\nLennart kääntyi mennäkseen, mutta rouva Falcke pidätti häntä. Hän\ntahtoi kysyä jotakin. Katse pyysi jo etukäteen kysymystä anteeksi.\nHän ei tehnyt sitä uteliaisuudesta. Mutta hän ajatteli näitä asioita\nyhtenään. Koskivathan ne häntä itseään niin läheisesti. Siksi hän nyt\nuskalsi -- -- --.\n\n\"Te ymmärrätte -- varovaisuus on tarpeen, kun tauti on tarttuvaa. Minä\ntahtoisin tietää, missä määrin te -- terveydellisistä syistä...?\"\n\nReichenhart jäykistyi. \"Jokainen sivistynyt ihminen noudattaa nykyään\nterveyden vaatimuksia.\"\n\n\"Ei, ei, suokaa anteeksi! Te ette ymmärrä. Ajattelin nuoren naisen\nhellää mieltä. Pieni, lämmin hyväily voi merkitä paljon. Mutta\ntällaisissa asioissa voivat rakkaus ja varovaisuus tulla keskenään\nristiriitaan.\"\n\n\"Elsan ei ole tarvinnut kaivata mitään, mikä voi tehdä hänet\nonnelliseksi.\" Reichenhart oli jo puolitiessä ovelle. Rouva Falcke\nkääntyi seurusteluhuoneeseen. Hänellä oli käsi silmillään. Katse, jonka\nhän vasta oli nähnyt, oli niin kaunis, että se teki kipeätä. Sitä ei\nkovaa kokenut ihminen olisi voinut uskoa, jollei itse olisi nähnyt.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSeurusteluhuoneessa istui nuori lepokotiin vastatullut\nsoittotaiteilija. Hän soitti Beethovenia. Se oli myrskyävää.\n\nRouva Falcke koetti kiinnittää huomiotaan saamiinsa kellastuneisiin\nlehtiin. Hän aloitti päiväkirjan lehdistä. Hän tahtoi päästä irti\nomista ajatuksistaan. Mutta hänen täytyi aluksi lukea joka lause moneen\nkertaan.\n\nKun hän oli lopettanut isän kirjeen, painui hänen päänsä käsien varaan.\nHän kadehti isää, joka sai antaa henkensä lapsensa onnen lunnaiksi.\n\nSoittaja lakkasi soittamasta ja nousi. Silloin hän näki huoneen perällä\nkumaraan painuneen naisolennon. Hän sai selvän tuntemuksen siitä, että\noli soittanut yhdelle, joka ymmärsi.\n\nHän jäi liikahtamatta seisomaan paikalleen. Katse oli kuin kiinni\nkytkeytynyt tuohon kokoon lyyhistyneeseen naiseen. Hän katsoi\nkatsomistaan: silmille nostettua kapeaa kättä, pään asentoa ja\nkumartuneen selän kaarta.\n\nHän ajatteli myrskyisen päivän väsynyttä, rantaan raukeavaa maininkia.\n\nÄkkiä hän kääntyi takaisin soittokoneeseen päin ja alkoi uudelleen\nsoittaa. Mutta ei enää myrskyävää. Hän soitti kärsivälle -- illan\nrauhasta.\n\n\n6.\n\nAstrid Falcke makasi sohvalla helakka puna hienohipiäisillä kasvoillaan\nja suuret silmät omituisen loistavina. Hän odotti sulhastaan. Albertin\noli tapana tällä tunnilla tulla säännönmukaiselle vierailulle, ja\ntapaaminen tuntui Astridista tänään tavallista tärkeämmältä. Albert\ntulisi jäähyväisille. Hän aikoi näet matkustaa joksikin ajaksi\nkotiinsa. Vierailu olikin jo kestänyt kuusi viikkoa. Ja paljon nämä\nviikot olivat sisältäneet -- eniten siksi, että olivat sisältäneet niin\nvähän.\n\nAstrid tunsi, että hänen olisi pitänyt puhua. Mutta suuri sisäinen\nväsymys piti häntä kuin kahleissa. Ja Albertin oli tapana väistellä.\n\nOvi aukeni samassa, ja Albert pysähtyi kynnykselle. Hänestä Astrid\nnäytti tavallistakin huonommalta. Tauti oli jo painanut häneen selvän\nleimansa. Eikä sairas nainen voi ajan pitkään olla puoleensavetävä.\nAlbert tunsi sen selvemmin kuin koskaan.\n\nAstrid viittoi häntä lähemmäksi, ja hän asettui tavanmukaiselle\npaikalleen sohvan viereen.\n\n\"Me siis pian joudumme ulkonaisestikin etäälle toisistamme\", sanoi\nAstrid viimein, puhuttuaan ensin muusta. \"Olen nytkin usein mielestäni\nollut etäällä sinusta. Olen koettanut kysyä, tiedustella. Olen tahtonut\nrakentaa siltaa sinun, terveenä olevan maailman, ja minun, sairaan,\nvälille. Mutta olet enimmäkseen ollut kovin vaitelias.\"\n\n\"Etkö ymmärrä, että jos olisin kertoillut kaikista omista huveistani,\nolisin vain huomauttanut sinulle, miten paljosta sinun on\nkieltäytyminen.\"\n\n\"Siltä kannalta en minä ota asiaa. Sinun terveytesi tuntuu minun\nterveydeltäni ja sinun ilosi ovat minun ilojani. Mitä onnellisempana\nnäen sinut, sitä onnellisempi olen itsekin.\"\n\nAlbert tarttui hänen käteensä ja suuteli sitä. \"Sinä olet hyvä, hyvä\",\nsopersi hän. Astrid näki hänen poskiensa palavan. Mutta hän jatkoi omaa\najatusjuoksuaan.\n\n\"Minusta on aina ollut suloista ajatella, että me juuri erilaisuutemme\nansiosta täydennämme toisiamme. Kun rakastamme, tahdomme jakaa\nkaiken. Jokainen tunne, jokainen ajatus on yhteistä. Ajatuksissa\non voimaa. Yhdenkin ajatuksissa. Miten paljon voimaa sitten niissä\najatuksissa, jotka rajattomassa rakkaudessa yhtyvät toisiinsa! Siitä\nsaa syrjäinenkin.\"\n\n\"Astrid, sinä ajattelet liian paljon. Silmäsi näyttävät niin\nväsyneiltä.\"\n\n\"Ne ovat etsineet sinua.\"\n\n\"Ajattelu varmaan väsyttää sinua. Sinä olet aina ajatellut liikaa, sinä\npikku filosofi!\"\n\n\"Ajatuksetkin ovat etsineet sinua, sinun ajatuksiasi, sinun\nharrastuksiasi.\"\n\n\"Nyt tiedät, minkä takia olen ollut vaiti.\"\n\n\"Ja sinä tiedät, miksi minä olen kaivannut. Sinun ilosi -- nekin, joita\nen koskaan voi jakaa kanssasi muuta kuin ajatuksin, ovat sittenkin\nilona minullekin.\"\n\nSilloin Albert tarttui kiivaasti puheeseen. Kaikestahan hän oli\nkertonutkin. Hän oli retkeillyt vuorilla, hän oli tanssinut\nillanvietoissa. Näistäkö hänen olisi pitänyt puhua niin laajasti kuin\nmahdollista?\n\n\"Ja esimerkiksi seurastasi!\" Astrid hengähti syvään. Sitten hän jatkoi\nhätääntyneesti kuin peläten harhaanjohtavaa sanaa Albertilta: \"Olen\njoskus kaukoputkella ihaillut paikkoja, jonne en pääse nousemaan, ja\nolen nähnyt sinut iloisessa seurassa.\"\n\nAlbert lehahti polttavan punaiseksi. \"Sinä olet vakoillut!\"\n\nAstrid ei vastannut. Hänen katseensa kipinöi. Siinä oli halveksimista.\nAlbert ei ollut odottanut sellaista. Hän tunsi pienenevänsä sen katseen\nedessä.\n\n\"Anna anteeksi, sinä suloinen, suurisieluinen Astrid, anna anteeksi!\"\n\nAstrid ei vieläkään vastannut. Viimein hän sanoi vitkalleen ja\npainokkaasti: \"Kun tapaat ystäviäsi, sano heille terveisiä. Sinun\nystäväsi ovat minunkin ystäviäni. Minä olen ehkä lapsi sinun rinnallasi\nmonessa suhteessa, mutta matalamielinen ja halpamainen en ole.\"\n\nAlbertin pää oli painunut syvään. Olisikohan hän itkenyt? Astrid ei\nsitä tiennyt. Hän käänsi puheen toisaalle.\n\nMutta kun Albert myöhemmällä hätäisesti kokosi halliin nostetut\nmatkakapineensa, huomasivat kaikki hallissa istujat hänet äärimmäisen\nhermostuneeksi.\n\n\"Komea mies joka tapauksessa\", huokaili mamma Hecht, \"mutta ei teidän\notettavissanne\". Hän nyökkäsi tyttärentyttärilleen.\n\nNämä nauroivat. Nuorempi tiesi nuorella herralla olevan \"monta\" nyt\nkyseessä olevalle matkallekin. Ne nuoret neidot, jotka olivat tulleet\nsamassa junassa, aikoivat myöskin lähteä tänä iltana.\n\n\"Kuulimme, kun he sopivat asiasta\", vahvisti vanhempi.\n\n\"Hän potee sydämenlaajennusta\", sanoi syrjästä \"Vaitelias\", käänsi\nselkänsä Hechteille ja rupesi lukemaan geologista lehteään.\n\nNeiti Hermostunut, joka ilmanalan sopimattomuudesta huolimatta yhä\nkuului kantajoukkoon, kiiruhti \"Edustajan\" luo ja viritti tavanmukaisen\nvalitusvirtensä. Hän pelkäsi basillinkantajaksi jokaista, joka oli\ntekemisessä sairaan kanssa. \"Edustaja\" otti sen puolen rauhallisesti.\nHän ajatteli isänmaata ja laski miehen vaa'alle siinä mielessä.\n\n\n7.\n\nPari päivää myöhemmin toi posti kirjeen Astridille. Hän lensi\npunaiseksi ilosta tuntiessaan käsialan. Sellaista ilonvälkettä ei äiti\nollut nähnyt tyttärensä silmissä moneen viikkoon. \"Niin pian\", sanoi\nAstrid avatessaan kuoren. Samalla hän sydämessään pyysi sulhaseltaan\nanteeksi monta syyttävää ajatusta.\n\nRouva Falcke kiinnitti huomionsa aamupukuun, jota hän parhaillaan\nvalmisti. Kun hän viimein työstään katsoi Astridiin, tämä oli kääntynyt\nseinään päin ja makasi hiljaa kuin nukkuva. Äiti laski silloin työn\nkädestään ja hiipi hiljaa huoneesta. Mutta samassa kun ovi oli\nsulkeutunut ja Astrid askelista kuuli äidin menneeksi alakertaan, hän\nkohosi istualleen ja veti kirjeen esille. Hän luki sen uudelleen,\nhitaasti ja pala palalta.\n\n    \"Rakas, suloinen Astrid!\n\n    \"Sinä olet toisenlainen kuin muut. Sinä olet minulle samaa, mitä\n    oikeauskoisille heidän puhdas Pyhä Neitsyensä. Mutta juuri siitä\n    syystä, että olet kaikkia muita niin paljon ylempänä, on vaikeaa\n    puhua sinulle, niinkuin muille maallisille tämän maallisen elämän\n    asioista.\n\n    \"Totuus on kuitenkin sanottava.\n\n    \"Astrid, minä rakastan sekä totuutta että vapautta. Ja minun\n    täytyy noudattaa niiden vaatimuksia silloinkin, kun se johtaa\n    sellaiseen, mikä tuottaa kärsimystä sekä itselleni että muille.\n\n    \"Aavistat jo, mitä aion sanoa. Minun täytyy päästä vapaaksi.\n\n    \"Sinä et ollut tyytyväinen minuun tänä viime yhdessäolomme\n    aikana. Sinä kaipasit enemmän tietoja minusta ja\n    harrastuksistani. Mutta Astrid, sairashuoneeseensa teljetty\n    olento ei voi -- ymmärrätkö, ei todellakaan voi -- seurata\n    terveen ja tavallisessa ihmiselämässä liikkuvan oloja ja\n    harrastuksia. Se on yksinkertainen ja kieltämätön, joskin tässä\n    suhteessa kova totuus. Ei ole oikein näytellä luonnotonta osaa.\n    Sen sinä, yleväsieluinen pikku Astrid, käsität paremmin kuin muut.\n\n    \"Lähtiessäni luotasi lupasin palata parin viikon kuluttua.\n    Nyt peruutan sanani. Se on oikeinta sekä sinuun että minuun\n    nähden. Se tekee tämän muutoksen meille molemmille helpommaksi.\n    Kun joskus toiste tapaamme, on jo aivan luonnollista, ettemme\n    enää ole sulhasen ja morsiamen suhteessa. Me olemme vain kaksi\n    ihmislasta, jotka yhdessä maistettuaan ensi rakkauden hurmaa\n    kääntyivät kukin taholleen elämässä.\n\n    \"Rakas, pehmeäposkinen pikku madonnani, minä kiitän sinua sinun\n    olemuksesi suloudesta. Minä kiitän sinua siitä hurmasta, jonka\n    annoit varhaisimmalle nuoruudelleni ja siitä sielun hienoudesta,\n    jolla olet käsittävä sen, mitä tässä olen sanonut.\" --\n\n    Kirje painui hetkeksi Astridin kädestä. Hänen silmiinsä nousi\n    kuin kyyneleetöntä itkua. Sitten hän jatkoi.\n\n    \"Jollet itse välttämättä tahdo toisin, pyytäisin: älä vastaa\n    tähän. Mielenliikutus ei ole sinulle hyväksi. Ja tahtoisin\n    säästää sinua, siinä määrin kuin voin. Pyydän siksi vielä kerran:\n    älä vastaa. Tiedän sanoittakin, ettet syytä minua, vaan ymmärrät.\n    Ja sanon sinulle jäähyväisiksi, että aina kiitollisena ajattelen,\n    en vain madonnakasvojasi, vaan yhtä paljon sitä ylevää mieltä,\n    joka niistä aina heijastuu.\n\n    \"Sinua kiitollisena muistava Albert.\"\n\nAstrid taittoi kirjeen kokoon, pisti sen kuoreen ja kätki pieluksensa\nalle. Sitten hän väsyneesti painui takaisin vuoteelle. Hänen silmänsä\nolivat täynnä murheenraskaita kysymyksiä. Ajatukset olivat väsyneet,\nsiipirikkoiset. Katse kohosi kuin apua etsien ylös vuoriin päin.\n\nHän näki rinnettä pitkin ylöspäin polveilevan tien. Sitä hän usein\nennen oli tarkannut. Nyt se oli tyhjä. Ja hän huomasi, että se kapeni\nkapenemistaan ja jyrkkeni jyrkkenemistään, mitä ylemmä se ehti.\n\nHän käsitti, että se puhui.\n\n\n8.\n\nAstrid Falcke oli kokonaan muuttanut elintapaa. Hän oli ennen\npysytellyt leposohvallaan joko huoneessa tai parvekkeella. Nyt hän\ntahtoi olla liikkeellä, kun se vain oli mahdollista. Kävellä hän ei\njaksanut, eikä hänellä ollut \"kantajaa\", kuten Elsalla, mutta äiti oli\nhankkinut pyörätuolin, jossa hän pääsi nousemaan kappaleen vuoripolkua\nylöspäin. Vakituisena työntäjänä hänellä oli nuori tirolilaispoika,\njoka oli hyvillään tästä ansiotilaisuudesta.\n\nAluksi Astrid harvoin jutteli pojan kanssa. Äitikin oli mukana ja he\nolivat tavallisesti kaikki kolme vaiti. Mutta jäätyään kerran pojan\nkanssa kahden Astrid tuli tiedustelleeksi tämän kotioloja. Ja poika\nalkoi kohta iloisesti kertoa.\n\nHän oli äitinsä ainoa lapsi. He asuivat yhdessä, syrjäisessä seudussa,\njossa saivat niukan elatuksensa siitä pienestä palstasta, joka ympäröi\nkotimökkiä, ja muutamista vuohista ja lehmistä, jotka se elätti. Mutta\näiti oli sairastanut luuvaloa, eikä ollut varoja lääkärinmaksuihin\nja lääkkeisiin. Poika oli lähtenyt ansaitsemaan näitä äidille näiltä\nparemmilta liikepaikoilta.\n\n\"Sinä olet hyvä poika\", sanoi Astrid. \"Kaikki nuoret eivät muista\nvanhaa äitiään. Toiset pitävät itse hauskaa, toiset säästävät\ntulevaisuutta varten.\"\n\nPoika nauroi. Hän uskoi voivansa huolehtia sekä asiasta että toisesta.\n\"Ja sillä minkä teemme vanhemmillemme, on erityinen siunauksensa\", hän\nsanoi, pysähtyi tienvarrelle pystytetyn Ristiinnaulitun kuvan eteen\nja teki hartaana ristinmerkin. \"_Hän_ opetti meitä.\" Poika nyökkäsi\nkuvaan. \"Pyhä Neitsytkin oli äiti.\"\n\nAstrid painui ajatuksiinsa. Poika jatkoi kertomustaan. Hänellä\noli tiedossa hyvä paikka muutamassa ruokakaupassa vähän etäämpänä\nlaaksossa. Sieltä sai kuitenkin työtä vasta syyskuusta alkaen. Nyt\nkesän kuluessa täytyi tyytyä tilapäisiin ansioihin. Matkailijatkin\ntarvitsivat usein opasta. Ja toiset maksoivat runsaasti, herrat etenkin.\n\nAstrid heräsi ajatuksistaan ja naurahti. Hän oli löytävinään sanoista\nhyötypolitiikkaa. Mutta poika huomasi hänen ajatuksensa ja lensi\npunaiseksi. Hän pyysi anteeksi. Hän oli vain niin iloissaan suuresta\npalkkiosta. Sen oli antanut nuori herra, joka muutamia viikkoja\ntakaperin matkusti pois siitä lepokodista, joka oli valkoisen\nhuvilan vieressä. Se herra oli usein tehnyt matkoja vuorille yhdessä\nneitien kanssa. Toinen oli hänen morsiamensa. Se herra oli maksanut\nsuurenmoisesti. Neiti taisi olla rikas.\n\nAstrid oli kauan vaiti. Hän ei ajatellut paljon, hän koetti kuunnella,\nmitä luonto puhui. Luonnossa oli rauhaa. Luonnolla oli lääkitystä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nVähitellen hänessä heräsi tarve lähestyä ihmisiäkin. Paljon hän ei\njaksanut keskustella. Se rasitti häntä. Mutta kun hän näki vanhuksen\npainuneena tien varrelle pystytetyn ristin juurelle tai nuoren\nkarjatytön, joka ylempää palasi laaksoon, hänen täytyi sanoa heille\njokin ystävällinen sana.\n\nHän tunsi unohtaneensa ihmiset yhden vuoksi, joka oli ollut hänelle\nrakkaampi kuin kaikki muut yhteensä. Nyt hän tahtoi maksaa velkansa.\nAika oli lyhyt.\n\nEräälle kauniille Etschin putoukselle johtavalla tiellä Astrid näki\nusein \"Vaiteliaan\". Hän tunsi tämän sekä sulhasensa että äitinsä\nkuvauksista. He sivuuttivat toisensa aina sanoitta, mutta molemmista\ntuntui siltä, kuin he jollakin tavoin sisäisesti olisivat olleet sukua.\n\n\"Vaiteliaan\" teki muutaman kerran mieli lähestyä. Mutta hän häpesi\nhaluaan ja voitti sen. Kerran hän kuitenkin sattui kohdalle, johon\nAstridin pyörätuoli oli pysähtynyt. Hänellä oli kädessä muutamia\nalppikukkia. Hän ojensi ne äänettömänä Astridille. Tämä punastui\nilosta. Hän ymmärsi, ettei se merkinnyt aivan vähän. \"Te olette kovin\nhyvä.\"\n\n\"En ole\", sanoi toinen jyrkästi, \"Minä en ole hyvä. Vihaan ihmisiä.\nRakastan vain luontoa -- eniten kivikunnan suurta rauhaa.\"\n\n\"Sielläkin on purkauksia.\" -- Tuo sanottiin niin veitikkamaisesti,\nettei \"Vaitelias\" ollut sellaista odottanut.\n\n\"Te laskette leikkiä. Se on hyvä.\" Hän käänsi selkänsä ja meni. Mutta\ntoisena päivänä hän uudelleen pysähtyi Astridin tuolin kohdalle. Nyt\nhänellä ei ollut kukkia. Hänen katseensa oli ankara ja ääni teräksinen.\nHän vaati kuin tilille. \"Ettekö tekin joskus kadehdi rauhallista\nkivikuntaa?\"\n\n\"Vaiteliaan\" läpitunkeva katse näki, että Astrid kalpeni. Hän katui\nkysymystään. Mutta Astrid pääsi pian tasapainoon. \"En enää\", sanoi hän\nrauhallisesti. \"Se on jähmettyneisyyden rauhaa. Minulla on parempaa.\"\n\n\"Ja mitä?\"\n\n\"Sitä, mikä on riippumaton ulkonaisista oloista.\"\n\n\"Sellaista ei ole.\" Mies käänsi taaskin selkänsä ja meni. Mutta\nmuutaman päivän kuluttua hän odotti Astridia samalla paikalla. Hänestä\nhe kaksi kuuluivat yhteen tavalla, josta ei tietänyt kukaan muu kuin\nhän itse. He olivat molemmat nähneet nuoruudenunelmansa keväthallan\njään hileissä. He olivat panneet koko olemuksensa suhteeseen, joka\ntoiselle asianomaiselle oli ollut vain leikkiä.\n\n\"Minä tahtoisin tietoa siitä 'riippumattomuudesta', josta te kerran\npuhuitte. Se on minusta suora mahdottomuus\", sanoi hän omalla\njyrkänsuoralla tavallaan.\n\nAstrid hymyili, ja se hymy oli ujo ja suloinen. Se pani miehen mielen\npehmeäksi. Madonna del Granducaa ei voinut vaaratta lähestyä. Hän tunsi\nsen -- hämmästyen -- hämillään ja melkein katuen.\n\nHän kuuli Astridin puhuvan: \"Te olette syvästi oppinut mies ja minä\nlapsellinen nuori tyttö. Puhun lapsellisesti siitä, mikä vaatisi\nkaikkein parhaimpia sanoja.\"\n\n\"Sanokaa, niinkuin ajattelette.\"\n\n\"Saanko kertoa pienen kertomuksen?\"\n\nVaitelias asettui kivelle.\n\n\"Minä olen muistanut pientä pisaraa\", aloitti Astrid. \"Se oleili ennen\njossakin yläpuolella maisen elämän. Mutta sen täytyi tulla tänne ja se\njoutui kokemaan monenlaista. Se putosi kivien väliin, siitä se joutui\npienen puron uomaan ja siitä jokeen. Se kulki milloin särmäisten kivien\nyli, milloin kukkarantoja pitkin. Lopulta se väsyi ja olisi tahtonut\npäästä toiseen olotilaan, mutta suuri, vastustamaton virta kuljetti\nsitä yhä vain eteenpäin. Silloin se alkoi tarkata ääniä ympärillään.\nPuut humisivat, linnut visersivät. Pieni pisara kuuli suuresta,\npohjattoman syvästä merestä, jonne sen tie kävi. Koko luomakunta oli\ntietoinen tuosta merestä. Ja kaikki puhuivat siitä hyvin vakavasti.\nSitä pientä pisaraa alkoi peloittaa. Se ei tahtonut hukkua pohjattomaan\nhautaan ja jäädä sinne. Mutta silloin se kuuli toisenlaisia ääniä. Ne\nkertoivat taivaasta, joka kaareutuu meren yläpuolella ja jossa olo on\ntoisenlaista ja parempaa kuin maan päällä. Ne kertoivat näkymättömästä\nvoimasta ja näkymättömästä tiestä, joka nosti pisarat meren syvyydestä\nsiihen olomuotoon, jossa ne ennen olivat. Ja silloin tuli sille\npienelle pisaralle suuri ilo ja suuri rauha sisimpään. Eikä se ilo ja\nrauha enää muuksi muuttunut, sen mukaan millaista tie oli. Sillä se oli\nsivuasia ja pientä verrattuna siihen suureen pääasiaan, että se pieni\npisara tiesi, mistä hän oli tullut ja minne hän oli menossa.\"\n\nAstrid vaikeni. Vaitelias oli samoin ääneti. Hän oli painanut molemmat\nkäsivartensa polvien varaan ja tuijotti eteensä maahan. Viimein hän\nsanoi katkerasti: \"Suuri kylmyys jäähdyttää kaiken.\"\n\n\"Suuri lämpö sulattaa kaiken\", Astrid vastasi.\n\nVaitelias lähti tapansa mukaan vaiteliaana ja hyvästelemättä.\n\n\n9.\n\nSeuraavana päivänä Astrid meni vieraisille Elsan luo. Hän ei ollut\nkäynyt siellä moneen aikaan. Elsa ponnahtikin iloisesti pystyyn\ntuntiessaan tulijan ja ojensi hänelle molemmat kätensä.\n\n\"Minä olen odottanut ja kaivannut\", sanoi hän kyynelet silmissä.\n\n\"En ole voinut.\" Vähän myöhemmin Astrid jatkoi: \"Meikäläisillä on elämä\nkuitenkin ihan toisenlaista kuin muilla. Se on eristettyä -- melkein\nkuin spitaalitautisen. Ja hiljaisissa kammioissa saa kokea paljon, joka\nvie voimaa. Silloin ei jaksa seurustella.\"\n\nElsan poskille nousi herkkä puna. Hänelle oli vaitiolon tarve\ntuntematon. Hän tiesi vain, mitä maksoi olla vaiti silloin, kun olisi\ntahtonut puhua.\n\n\"Eikö puhuminen helpota -- puhuminen rakkaillemme?\" kysyi hän arasti.\n\nAstrid katsoi häneen pitkään kuin vanhempi kokemattomaan nuorempaansa.\nSitten hän vastasi hitaasti: \"Olomme ovat erilaiset, siksi kai\ntarpeemmekin.\"\n\nElsa tunsi sanoneensa jotakin sopimatonta, jotakin, mikä oli käynyt\narkaan kohtaan ja tehnyt kipeätä. Ajattelematta muuta, kuin että oli\npuhuttava jostakin muusta, hän viskasi esiin kysymyksen Albertista.\nOliko hän ehkä piankin tulossa?\n\n\"Ei, hän ei tule. Emmekä enää kirjoitakaan toisillemme. Hän on terve ja\nnuori. Hänen täytyy olla vapaa.\"\n\nElsalle nousi itku kurkkuun. Hän ponnisteli pysyäkseen tyynenä, mutta\nponnistuksista huolimatta puhkesivat kyynelet viimein esiin. \"Minä\nolen niin tyhmä, niin lapsellinen. En ajattele. Ja minä en koskaan, en\nkoskaan voisi tehdä tuollaisia ihmeellisiä tekoja!\"\n\nHetken tuntui Astridista siltä kuin hänen olisi pitänyt sanoa, ettei\nhän sitä tehnytkään itse, että Albert... Mutta sitten se hänestä tuntui\nepäolennaiselta sivuasialta. Elsa seisoikin jo hänen edessään, puristi\nhänet kiihkeästi syliinsä ja nyyhkytti hänen olkaansa vasten painuen:\n\"Se on kovaa, kovaa, että meidän kaikkien täytyy kieltäytyä niin\npaljosta.\"\n\n\"Kaikkien?\" Astridin katse kysyi. Hän näytti melkein hymyilevän.\nJa se hymy kävi kipeästi Elsaan. Hänestä Astrid tällä kertaa oli\nlyhytnäköinen ja lapsellinen.\n\n\"Kaikkien\", sanoi hän painokkaasti samassa kun kääntyi ikkunaan,\njossa ikkuna-amppelissa riippuva kaunis asparagus auringonpaisteessa\nlevitteli vihreää huntuaan. Hän hipaisi kädellään hyväilevästi\nlehtiharsoa. \"Tämä on Lennikki -- pikku Lenni\", puheli hän kuin\nitsekseen, \"ainoa elävä olento, jota me yhdessä olemme saaneet hoivata\nja vaalia.\"\n\nSilloin Astrid käsitti, että luottamus oli saanut luottamusta\nvastalahjaksi. \"Se on ehkä rakas muistokin\", sanoi hän arasti kuin\nepätietoisena, uskaltaisiko sanoin kajota asiaan.\n\n\"Rakas!\" Elsan koko olemus säteili. \"Se on Lennin ensimmäinen lahja\nminulle ja tuli luokseni koleana talviaamuna, ympärillään sammalta,\nkieloja ja lemmenkukkia.\"\n\nAstrid huomasi, että muistot kokonaan veivät Elsan mukanaan. Hänenkin\najatuksensa jatkoivat siksi omia latujaan. Mutta kun hän nousi\nlähteäkseen, syleili hän Elsaa kauan ja sydämellisesti. \"Teidän\nrakkautenne on kuin aurinko\", sanoi hän hiljaa. \"Sitä ei voi tuntea\nsaamatta siitä hyvää.\"\n\nSitten hän meni. Mutta omaan huoneeseensa tultuaan hän otti esille\nkirjeen, jota hän kauan ja vähin erin oli kirjoittanut. Hänen täytyi\nkerrankin päästä päähän. Aika kiirehti.\n\nKirjoitettuaan viimeiset sanat hän alkoi lukea alusta.\n\n    \"Albert!\n\n    \"Sinä et tahtonut vastausta. Sinä tahdoit säästää minua. Siksi\n    en olekaan kirjoittanut ennen. Mutta minusta tuntuu kuitenkin\n    luonnottomalta, että me, jotka, kuten sanot, 'yhdessä olemme\n    maistaneet ensi rakkauden hurmaa ja sitten kääntyneet eri\n    tahoille', eroamme toisistamme edes ilman kunnon hyvästiä. Siksi\n    saat nyt vastauksen -- joskin myöhään.\n\n    \"Kirjoitan kirjettäni vähin erin, joten se ei minua rasita.\n    Sinähän tahdoit säästää minua.\n\n    \"Teen ehkä sinulle vääryyttä. Mutta minusta tuntui siltä kuin\n    sinä tahtoessasi säästää minua, -- ehkä aivan tietämättäsi --\n    olisit ajatellut itseäsikin. Tahdon uskoa vakuutuksesi, ettet\n    ole rakastanut ainoastaan ulkokuortani, vaan myöskin sisintä\n    minääni. Näin ollen tuntuisi sinusta tietysti pahalta, jos saisit\n    vastauksen, jossa ehkä rivien välistä, joskaan ei sanoista,\n    ilmenisi, miten paljon surua olet tuottanut minulle. Siitäkin\n    tulet -- kuten toivoit -- säästymään. Saat vastaukseni vasta\n    silloin, kun olen kaiken säälin ulko- ja yläpuolella.\n\n    \"Kenties minun pitäisi nyt -- tässä kirjeessä, joka muodostuu\n    viimeiseksi ajatustenvaihdoksi välillämme -- pyytää sinulta\n    anteeksi, etten _antanut_ sinulle vapauttasi. Olisithan siten\n    säästynyt vastenmielisestä tehtävästä _ottaa_ sitä itsellesi.\n    Ehkä asettuisi moni asian ulkopuolella oleva arvostelija tälle\n    kannalle, ja kenties olet itse monestikin ajatellut juuri näin.\n    Olen -- kuten huomaat -- itsekin ajatellut tätä puolta. Mutta\n    eräs toinen puoli asiassa näkyy minulle niin selvänä, etten voi\n    sanoa sinulle tuota sisällökästä sanaa _anteeksi_.\n\n    \"Jos _sinä_ olisit ollut sairas tai vaikkapa kuoleva, tiedän,\n    etten olisi halunnut vapautta. Päinvastoin. Jos minulle olisi\n    sanottu, että vuosikausiksi jäät tautivuoteelle virumaan, en\n    olisi muuta toivonut kuin oikeutta vaimonasi hoitaa sinua ja\n    kantaa nimeäsi todisteena siitä, että olin ollut ja olin omasi.\n\n    \"Jos olisin ajatellut purkamista, olisin olettanut, että sinun\n    tunteesi olivat minun tunteitani paljon heikommat -- tai\n    sanoisinko: vallan toista laatua. Sitä en tietystikään olettanut,\n    en ainakaan tahtonut olettaa. Se olisi mielestäni ollut solvaus\n    sinua kohtaan.\n\n    \"Älä kuitenkaan usko, että ajattelin tätä asiaa vain meitä\n    kahta koskevana kysymyksenä. Käsitän, että tällainen kysymys on\n    laajakantoisempi. Muistatko Brandin huudahdusta: 'När, ack när\n    skall ansvar bliva för det arv föräldrar giva?' Pohdin omalla\n    lapsellisella tavallani jo kauan noita sanoja. Ymmärsin, etten\n    saa mennä naimisiin, ellen parane. Mutta minä toivoin ja uskoin\n    hartaasti kuin lapsi paranemismahdollisuuksiin. Saatuani viime\n    kirjeesi en ole kuitenkaan hetkeäkään enää luottanut niihin.\n\n    \"Jos meidän vielä ollessamme kihloissa olisi tilassani tapahtunut\n    äkillinen huonontuminen, se olisi tietysti pakottanut meitä\n    vakavasti harkitsemaan, voisimmeko koskaan ajatella avioliittoa.\n    Jos vastaus olisi ollut kielteinen, olisi tulos käytännölliseltä\n    kannalta muodostunut samaksi kuin viime kirjeesi seuraukset.\n    Mutta tie olisi ollut toinen. Oikeudentuntomme olisi velvoittanut\n    meitä suureen uhraukseen. Ja sellaisessa mielessä tehdyt\n    uhraukset muodostuvat ihmiselle sisäiseksi voimaksi ja voitoksi.\n\n    \"Mutta mitä sinä nyt uhrasit? Et kerrassaan mitään. Enkä voi\n    minäkään puhua uhrista, sillä uhri annetaan aina vapaaehtoisesti.\n\n    \"Uskon kuitenkin, että tämä itsessään katkera kokemus minun\n    kohdaltani vielä voi kääntyä sisäiseksi voitoksi. Muistan\n    muuatta vanhaa, iloluontoista tätiä, joka lapsuuteni päiväni\n    leikkiessäni yhdessä serkkujeni kanssa sanoi meille tottelemiseen\n    vastahakoisille lapsille: 'Kun minua pakotetaan johonkin, menen\n    aina vapaaehtoisesti.' Me lapset nauroimme välistä noille\n    sanoille. Toisinaan meitä harmitti. Mutta vanhempana olen\n    ajatellut, että nuo järjettömiltä tuntuvat sanat oikeastaan\n    puhuvat suuresta sisäisestä, siveellisestä voitosta. Sitä tietä\n    voin minäkin vielä sisäisesti rikastua sen surun ansiosta,\n    joka hetkittäin on tuntunut ylivoimaiselta. Mutta sinä? mitä\n    mahdollisuuksia avautuu sinulle tämän kokemuksen johdosta? Olet\n    mielestäni auttamattomasti tappionpuolella.\n\n    \"Vaikka eihän minun pitäisi sanoa mitään. Minähän tunnen elämää\n    vain oman mietiskelyni avulla. Sinä kai et voinut sille mitään,\n    että tunteesi olivat toista maata kuin omani. Siitä en sinua\n    siksi syytäkään. Mutta Albert, miksi puhut totuudenrakkaudestasi,\n    kun voit tyytyä hyvinkin puolinaiseen totuuteen?\n\n    \"Menettelevätkö ihmiset yleensäkin niin? Tahtoisin tietää.\n    Minähän en tunne elämää.\n\n    \"Jos olisit tiennyt, että huononisin näin äkkiä, olisit\n    arvattavasti odottanut vielä jonkin aikaa. Olisit huomannut, että\n    joka tapauksessa pian pääset vapaaksi. Mutta vapautumisesi tätä\n    tietä oli epävarma. Et jaksanut etkä uskaltanut odottaa. Olit\n    suhteissa toisaalla. Jos olisin parantunut, olisi asemasi voinut\n    käydä kiusalliseksi. Siksi sanoit totuudesta sen verran, mikä\n    teki sinut vapaaksi. Toisin sanoen: sinä rakastit totuutta siinä\n    määrin kuin se sinua hyödytti. Ja tätä sanot totuudenrakkaudeksi.\n\n    \"Tekisikö kenties moni muu samoin? Onko oma etu niin\n    erinomainen silmiensokaisija, että itsekäs toivomus voi näyttää\n    totuudenrakkaudelta? Tai käyvätkö sanat ja puheenparret\n    muodinmukaisesta puvusta, jolla ihminen koettaa kaunistaa itseään\n    ja tekojaan?\n\n    \"Minä kysyn, kun en tiedä ja kun kuitenkin tahtoisin ymmärtää.\n    Olen mielestäni lapsesta äkkiä tullut vanhaksi.\n\n    \"Aavistan senkin, että tunne-elämämme on hyvin petollinen\n    maailma. Muutenhan minä aina olen ollut taipuvainen mietiskelyyn\n    ja kaiken erittelyyn. Laskit usein leikkiä kanssani sen johdosta.\n    Mutta ennen liikkuivat ajatukseni hyvin rajoitetulla alalla.\n    Tutkistelin mielessäni rakkauden olemusta, sisäisen ymmärtämyksen\n    lähteitä ja sitä suurta, valtavaa, kaikessa tuntuvaa ja koko\n    elämän täyttävää sopusointua, joka syntyy, kun ihmissydän toisen\n    olemuksessa löytää oman täydennyksensä.\n\n    \"Tällaiset valoisat, lapselliset mietelmät eivät minua enää\n    tyydytä. Niiden piiri on käynyt minulle liian ahtaaksi.\n    Ajatukseni etsivät avarampia aloja. Niitä en olisi ikävöinyt,\n    jos sinä olisit rakkaudellasi tehnyt minut onnelliseksi. Siksi\n    aavistan nyt, että tappio, voi kääntyä voitoksi.\n\n    \"Eritellessäni omaa sisintäni nykyään ajattelen välistä\n    ihmeellistä, valoisaa kesäyötä Pohjan perillä. Kaikki kasvaa,\n    kehittyy, kypsyy kuin taikavoimasta. Valon voima ja runsaus\n    korvaa kesän lyhyyden. Minä olen sisäisesti kokemassa samaa.\n    Viikoissa olen elänyt ja kokenut enemmän kuin monet vuosissa.\n\n    \"Siksi en enää tyydy selvittelemään itselleni rakkauden olemusta.\n    Tahdon päästä selville elämän tarkoituksesta yleensä. Tahdon\n    tietää, onko olemassa tarkoitusta, joka kelpaa sekä minulle että\n    muille, sekä sairaille että terveille.\n\n    \"Ennen minusta oli rakkaus se keskus, jota kaikki elämässä kiersi\n    ja johon kaikki keskittyi.\n\n    \"Kun luin suurten mestarien taiteesta ja kun etukäteen iloitsin\n    siitä, mitä häämatkallamme yhdessä saisimme ihailla, vahvisti\n    sekin käsitystäni, että miehen ja naisen välinen rakkaus oli\n    lähde, josta elämä sekä alalla että toisella johtaa alkujuurensa\n    ja voimansa.\n\n    \"Toinen huomattava keskus -- uskonnollinen -- oli olemukseltaan\n    minusta samaa, nimittäin _rakkautta._ Näin arvelin. Nyt käsitän,\n    missä suhteessa erehdyin. Ja tahtoisin tehdä sen selväksi\n    sinullekin.\n\n    \"Tiedän, ettet yleensä rakasta tällaista ajatusten ja\n    mielipiteiden selvittelyä. Mutta ehkä maltat lukea kirjeeni\n    loppuun, onhan tämä viimeiseni.\n\n    \"Ennen vakuutit minulle usein, ettet suinkaan rakastanut yksin\n    madonnankasvojani, vaan yhtä paljon minun sisintä minääni.\n\n    \"Etenkin viime aikoina minun on ollut vaikea uskoa tätä, sillä\n    sisimpänihän on entisellään, joskin ruumiini on sairas.\n\n    \"Vastaat ehkä, ettei kukaan mene naimisiin toisen sielun kanssa.\n    Avioliitossa on kysymys muustakin. Tunnen ja tunnustan tämän\n    oikeaksi. Mutta tällä hetkellä en ajattelekaan avioliittoa, vaan\n    suhdettamme sellaisena kuin se oli. Rakkautesi minuun kuoli ja\n    tunteesi heräsi toisaalla.\n\n    \"Etkö siis etupäässä rakastanut ulkonaista minääni, koska\n    rakkautesi sen kuihtuessa kuoli?\n\n    \"Mutta kun ajatukseni täten sinua tavallaan syyttävät siitä, että\n    rakastit kuorta etkä pyytänyt parempaa, huomaan, että itse olen\n    tehnyt samantapaisen erehdyksen vielä vaarallisemmassa muodossa.\n\n    \"Voinenkohan selittää ajatukseni niin, että edes aavistat, mitä\n    tarkoitan?\n\n    \"Se tahto, josta juontaa juurensa kaikki se rikas suuri ja\n    ihmeellinen yhteys, mitä sanomme _elämäksi_, on varmaan ollut\n    hyvä tahto. Se on ollut tahtoa _antamiseen_, sillä se ilmeni\n    meille luomisessa, synnyttämisessä.\n\n    \"Jumalallinen rakkaus on siis ensi sijassa alusta alkaen ollut\n    _antamista_. Maallinen eli eroottinen rakkaus ei voi vapautua\n    _ottamisen_ halusta. Me iloitsemme rakastamastamme olennosta,\n    siitä, mitä hän on, mitä hän osaa, miltä hän näyttää jne. Ja\n    ennen kaikkea siitä, että tuo kaikki on meidän omaamme.\n\n    \"Älä nyt usko, että pidän tätä itsessään pahana. Käsitän, että\n    tuo osaksi itsekäs, eroottinen rakkaus on elämässä yhtä tarpeen\n    kuin ruumis. Mutta siitä huolimatta väitän, että yhtä varmasti\n    kuin kauniit kasvot ilman kaunista sielua ovat tyhjät ja\n    arvottomat, yhtä varmasti on eroottinen rakkaus sellaista ilman\n    tuota syventävää ja rikastuttavaa sisältöä, jonka jumalallinen\n    rakkaus sille antaa. Se on varjo ilman todellisuutta, kuori ilman\n    ydintä.\n\n    \"Juuri tässä suhteessa minäkin tyydyin ennen kuoreen. Ja kun\n    kuori särkyi, seisoin siinä tyhjin käsin.\n\n    \"Itkin kuin lapsi särkyvää vaahtokuplaa.\n\n    \"Mutta vaahdon haihduttua näin sen tilalla -- helmen.\n\n    \"Rakkautta, jonka haluna on antaa, vain antaa, tarvitaan aina.\n    Sairas ruumis ei tee meitä kykenemättömiksi sen rakkauden\n    palveluksessa. Voimme näin ollen sanan syvimmässä tarkoituksessa\n    täyttää tarkoituksemme ihmisinä, riippumatta siitä, mitä muuten\n    voimme olla tai tehdä.\n\n    \"Haparoiden olen etsinyt tietä ajatuksesta ajatukseen, totuudesta\n    totuuteen. Olen noussut kuin portaita ja nyt olen kukkulalla.\n    Olen löytänyt sen, mikä käsittääkseni antaa sekä minun että\n    muiden elämälle tyydytystä, sisältöä ja sovittavaa tarkoitusta.\n\n    \"Täten tappio kääntyi minulle voitoksi.\"\n\n    \"Ennen en jaksanut kantaa ajatusta, että sinä jossakin suhteessa\n    jäisit muista jälkeen. Kun Lennart Reichenhart kantoi Elsaa\n    sylissään, katsoin tavallisesti toisaalle. En tahtonut nähdä\n    toisten tekevän jotakin kaunista, johon sinä tavalla tai toisella\n    et pystynyt. Nyt, kun tulen tällaista ajatelleeksi, en enää\n    koeta kieltää tosiasioita. Ajatukseni muodostuvat vain hartaaksi\n    toivomukseksi puolestasi.\n\n    \"Lennart Reichanhart ei kauan saa iloita Elsastaan. Elsa ei\n    huonone yhtä nopeasti kuin minä, mutta huononee joka tapauksessa.\n    Mutta kun hän on poissa ajallisuudesta, elää se, mitä Lennart\n    nyt on hänelle. Se on muodostuva voimaksi hänen vastaisessa\n    elämässään. Sillä sekä tällä että tuolla puolen rajan pitää se\n    sana paikkansa: Heidän tekonsa seuraavat heitä.\n\n    \"Näitä ajatellessani tahtoisin hartaasti pyytää: Albert, älä\n    tärvele omaa elämääsi. Älä säästä, älä köyhdytä itseäsi.\n\n    \"Surua sanotaan siunausten tuojaksi. Ajatus ei ole uusi. Mutta\n    se voi olla meille _teoriaa_ tai _todellisuutta. Sinä_ teit sen\n    todellisuudeksi minulle. Ethän vain jättäne itseäsi osattomaksi\n    tällaisesta todellisesta hyvästä!\n\n    \"Älä tyydy kuoreen! Etsi parempaa, niin löydät. Pyri elämän\n    ehtymättömälle alkulähteelle. Siellä selviää elämän tarkoitus!\n\n    \"Silloin käsität myöskin, etten siirry pois täältä onnettomana ja\n    murtuneena, vaan sydän täynnä valoisaa tulevaisuudentoivoa.\"\n\nHän taittoi kirjeen kokoon, pisti sen kuoreen ja sulki huolellisesti.\nSitten hän haki laatikostaan toisenkin kirjeen, ratkoi hiukan\npäänalusensa ommelta ja työnsi kirjeet aukosta sisään. Hän oli\nompelemassa ratkottua kiinni, kun äiti tuli sisään.\n\n\"Joskus saat tästä vähän luettavaa\", sanoi hän iloisesti. \"Ja toisen\npuolen saat antaa Albertille. Me emme nyt enää kirjoita toisillemme.\"\n\n\"Minä olen huomannut sen.\"\n\n\"Kaikki on, niinkuin olla pitää, mutta minä en jaksa puhua siitä.\" Hän\npainui väsyneenä takaisin vuoteelle. Kun äiti tuli häntä peittämään,\nhän kietoi äkkiä kätensä äidin kaulaan ja sanoi hiljaa: \"Äiti, sinulla\non sitä jumalallista rakkautta, joka tahtoo antaa, vain antaa.\"\n\nVuoteeltaan hän ei sitten noussutkaan, ennen kuin hänet valkoisessa\narkussa kannettiin asemalle Meranissa haudattavaksi. Syvään suruun\nvaipunut äiti kulki yksin arkun jäljessä.\n\nLepokodin portilla yhtyi \"kantajoukko\" saattueeseen. Mamma Hecht ei\npuhunut ruoista, ei vaatteista eikä edes omaisistaan. Hän puristautui\nvain lujemmin miehensä käsipuoleen ja tunsi itsensä kiitollisen\nliikuttuneeksi siitä, että hänellä oli turvaa ja tukea elämässä.\nTyttärentyttäret painautuivat nyyhkyttäen toisiinsa. Heistä oli\nkäsittämätöntä ja kovaa, että nuoruus ja kuolema joutuivat kosketukseen\ntoistensa kanssa.\n\nToisten suureksi hämmästykseksi oli \"Vaiteliaskin\" saapuvilla. Hän ei\npuhunut mitään. Mutta hän ajatteli sitä suurta rauhaa ja sitä suurta\nlämpöä, josta hänen nuori kärsimystoverinsa oli puhunut. Kun toisten\nkatse vältti, hän pisti arkulle muutamia valkeita Edelweiss-kukkia.\n\n\"Sääli nuorta suloista neitosta\", sanoi muuan \"kiipeilijöistä\".\n\n\"Esteetikko\" laski kannelle kimpun vaaleita ruusuja. \"Pehmyt, pieni\nmadonna del Granduca\", sanoi hän puoliääneen.\n\nLennart Reichenhart tuli asemalle viimeisenä. He olivat olleet\nerimielisiä Elsan kanssa. Hän ei juuri nyt olisi tahtonut jättää Elsaa\npitemmäksi aikaa yksin, mutta Elsa tahtoi välttämättä, että hän lähtisi\nMeraniin asti. Ja Elsa voitti.\n\nKun rouva Falcke saattajansa kera istui kahden junassa, sanoi hän\nodottamatta: \"Astrid eläisi ehkä, jos -- jos olisi enemmän sellaisia\nkuin te.\"\n\nLennart Reichenhart ei kohta vastannut. Viimein hän sanoi aran\ntunnustelevasta \"Rouva Falcke, muistatteko niitä lehtisiä, jotka kerran\nannoin teille luettaviksi?\"\n\nKesti hiukan, ennen kuin rouva Falcken väsynyt ajatus löysi ladun,\njolle sen oli käännyttävä. \"En ymmärrä...\"\n\n\"Ettekö? Minähän olin osoittanut tunteitani, olin herättänyt toiveita\nja sitten -- särkenyt ne. Suru oli ehkä jossakin määrin ollut taudin\naiheuttajana. Minulla oli sovitettavaa. Mutta velvollisuus oli minulle\ntäynnä suurinta onnea.\"\n\nRouva Falcke itki yhä.\n\n\n10.\n\nLoistavat syksyiset värit, joita Astrid elämänsä viime päivinä oli\nkatsellut, olivat poissa. Kuihtumisen aika oli ohi. Uusi kevät täynnä\nihanuutta teki tuloaan.\n\nElsa Reichenhart seurasi parvekkeeltaan kevään edistymistä. Se oli\nhänestä kauniimpaa kuin koskaan ennen, sillä se tuli äkkiä -- täynnä\nelämäniloa ja hurmaa.\n\nSe oli hänen viimeinen keväänsä. Hän tiesi sen. Elämää uhkuvasta\nlaaksosta hän usein siirsi katseensa sen valkopukuisiin vartioihin\ntaivaan ja maan rajalle. Ne olivat tulleet hänelle tutuiksi. Mutta ne\ntäyttivät sittenkin hänen sisimpänsä suurella kaipuulla. Ja se kaipuu\nkävi sitä raskaammaksi, kun se oli ainoa tunne, jota hän ei voinut\njakaa Lennartin kanssa. Sen takia hän katseli lumihuippuja ainoastaan\nyksin ollessaan. Lennartin kanssa hän puhui laaksosta ja keväästä. Ne\nkuvastivat kumpikin heidän yhdyselämäänsä. Se oli Elsalle ollut pitkä,\nihmeellinen kevätpäivä, jolloin uudet kukkaset ja uudet ilonaiheet\nyhtenään puhkesivat.\n\nLennart hyväili vaimonsa kättä. \"Minulle se on ollut sellaista. Mutta\nettä sinäkin voit sanoa niin, sinä, joka olet kärsinyt ja taistellut\nniin paljon... Ja kuitenkin katseesi on minulle antanut vain aurinkoa\nja kevätiloa.\"\n\nSilloin valahtivat Elsan kyynelet yli äyräitten. Hän itki ilosta. Sillä\nhän tiesi nyt, ettei hän ollut turhaan taistellut.\n\nKyynelet pyyhittiin kuitenkin yhtä äkkiä kuin ne olivat puhjenneet\nesiin. Elsan kädet painuivat Lennartin olalle ja suuri rakkaus säteili\nkoko hänen olemuksestaan.\n\n\"Luuletko Tuhkimon itkevän ja valittavan, kun hän on uuninpankolta\npäässyt onnen suureen juhlasaliin? Tuhkimoksi sanoi minua isäkin,\nmuistatko\", lisäsi hän hiljemmin.\n\nLennart hyväili hellästi Elsan silkinpehmeätä päätä. \"Epäröin kauan,\nennen kuin ilmaisin sinulle kaikki. Pelkäsin, ettet kestäisi sitä.\nMutta kun lähdin Meraniin, tahdoin antaa ne sinulle.\"\n\n\"Ja siinä annoit minulle paljon. Isän suuri rakkaus auttaa kuin\nluottamaan siihen, mikä on vielä suurempaa.\"\n\nLennart painoi vaimonsa lujasti rintaansa vasten. Silloin hän\nkuuli, miten epätasaisesti tämän sydän läpätti, jyskytti ja vasaroi\nhetkittäin, sitten hengitti huohottaen ja heikosti kuin pieni\nsiipirikko linnunpoikanen.\n\n\"Elsa, Elsa, voinko tehdä mitään puolestasi?\" kysyi hän hellän\nhuolestuneena. \"Kaipaatko jotakin?\"\n\n\"En, en mitään. Sinähän olet täällä.\" Elsan pää nojasi yhä Lennartin\nolkaan. Hän tunsi omituista, pohjatonta väsymystä. Se yllätti nykyään\nuseinkin. Tietysti siksi, että kevät teki tuloaan.\n\n\"Mutta Elsa, jos kuitenkin... Sinä tiedät että rouva Falcke tulee\nmielellään.\"\n\nElsa tarttui kohta ajatukseen. Hän itse ei olisi uskaltanut ehdottaa\nsitä. Mutta nyt tuntui hyvältä.\n\nRouva Falcke oli tosin muuttanut takaisin Meraniin. Hänellä oli siellä\nsukulainen, joka halusi seuraa. Mutta hän oli luvannut tulla, milloin\nhäntä vain tarvittaisiin. Ja Elsa tiesi, että kun Lennart kerran\nlähtisi raskaalle matkalle, muistaisi rouva Falcke, kuka häntä seurasi\nsamanlaisella retkellä.\n\n\"Ehkä kirjoittaisit tänään. Niin vain, että jos sopii ja hän tahtoo\ntulla. Vaikka, Lenni, minä en oikeastaan hennoisi luopua ainoastakaan\nkahdenkeskisestä hetkestä sinun kanssasi. Olisi niin paljon, paljon\npuheltavaa.\" Hänen katseensa pysähtyi Lennikkiin, jonka vihreä harso\nkeväisen mehevänä loisti auringon valossa. \"Lennikki saa seurata minua,\nniinhän\", sanoi hän hiljaa.\n\nLennart ei ensi hetkessä käsittänyt. Sitten valahti suuri kalpeus hänen\nkasvoilleen.\n\nElsa hyväili yhä hänen kättään. \"Pikku Lennikki on aina ollut mukanani\nsiitä aamusta asti, jolloin se toi minulle ensi sanoman sinun\nrakkaudestasi. Me emme voi erota.\" Hän nosti kätensä Lennartin kaulalle\nja jatkoi hartaasti: \"Sinä, Lenni, saat vielä poimia paljon kevään\nkukkia. Mutta se onni, jonka sinä minulle annoit, on kaunein niistä\nkaikista. Ja se jää luoksesi. Se seuraa sinua siunaten siihen kotiin,\njohon sinä kerran saat viedä terveen ja onnellisen nuoren vaimon.\"\n\nElsa veti hetken syvään henkeä. Teki kipeää puhua onnesta, jonka toinen\nsaisi osakseen. Mutta samassa hän tunsi, että hänen oma runsas osansa\nauttoi häntä pois kaikesta pienestä ja matalasta.\n\nLennartin oli mahdoton puhua. Elsa näki, että tätä ahdistavat tunteet\nkävivät ylivoimaisiksi. Silloin hän teki ankaran ponnistuksen ja\nsai ääneensä hivenen leikillisyyttä. \"Minä tahdon jakaa -- toiselle\n--, niinkuin kiltit lapset tekevät. Mutta pikku Lennikistä en anna\nhiventäkään. Hän on olemassa vain minua varten.\"\n\nAvonaisesta ikkunasta he näkivät parven pikkulintuja sinitaivasta\nvasten.\n\nOlivatkohan ne matkalla yötöntä päivää kohti?\n\nLäheisestä puistikosta kuului satakielen laulu. Kutsuiko se ystäväänsä\nvai hyvästelikö se?\n\nEtäisyydestä kuului Etschin kohina. Se oli hurmautunut voimastaan ja\nkeväisestä elämänilosta.\n\nElsa näki kaiken, kuuli kaiken ja ymmärsi, mitä siihen sisältyi.\nMutta kaikki jäi omituisen etäälle hänestä. Hänen katseensa pysähtyi\nvartiajoukkoon taivaan ja maan rajalle. Ne olivat papittaria pyhäisissä\nvalkovaatteissa ja ne kantoivat suitsutusta ja esirukouksia Ylimmän\nistuimen eteen kaikkien ahdistettujen puolesta.\n\nSilloin hän kuuli tukahdutettua itkua viereltään. Hän hyväili hetken\nmiehensä kiiltävänmustaa tukkaa, otti sitten pään käsiensä väliin ja\nsuuteli otsaa. \"Mene\", pyysi hän hiljaa, \"kirjoita se kortti -- tai\nsähkötä. Sitten voin olla rauhallinen.\"\n\nHän näki Lennartin tottelevan vastahakoisesti. Ja kun ovi oli\nsulkeutunut, tuli hänelle itselleenkin suuri pelko. Lennart oli poissa,\nhän yksin. Mitä, jos se pitkä ero äkkiä tulisi eteen?\n\nHän otti kellon vuoteeseen viereensä ja katsoi sitä yhtenään.\nVälillä hän katseli hohtavia lumihuippuja. Hän ajatteli lupausta,\njonka todistajina ne kerran olivat olleet. Hän tahtoi ajatella sitä\nviimeiseen saakka ja olla uskollinen lupaukselleen. Hän tahtoi kiittää\neikä valittaa.\n\nOdottaessaan hän nukahti. Ja kun hän heräsi uudelleen, istui Lennart\nhänen vuoteensa vieressä.\n\nHän makasi pitkän aikaa liikahtamatta ja äänettömänä. Sitten tapaili\ntoinen käsi Lennartin päätä ja jäi siihen kuin siunaten.\n\nÄkkiä saivat hänen kasvonsa omituisen hohteen. Siinä oli kuin\nheijastusta lumihuippujen valkeudesta. Hän kohoutui istualleen, kurotti\nmolemmat kätensä ylöspäin ja sanoi syvällisen hartaasti. \"Nyt!\"\n\nKädet painuivat samassa Lennartin kaulalle ja kuului hiljainen\nväräjävä: \"Kiitos!\"\n\nSe oli hänen viimeinen sanansa.\n\nKun rouva Falcke seuraavana päivänä saapui, makasi Elsa\nmorsiuspuvussaan ruusujen ympäröimänä arkussa, jonka kannen pikku\nlunnikin keväinen vihreys peitti iäisyyttä symbolisoivana harsona.\n\n\n\n\n\"MIKSI MINÄ LÄHDIN?\"\n\n\n\"Miksi minä lähdin?\" Se kysymys toistuu aika ajoin kuluttavana ja\nkiihottavana kuin kuumetauti. Keväisin se vaivaa eniten. Silloin\nvalkenevat yöt Suomessa. Silloin palaavat muuttolinnut ja täyttävät\nSuomen metsät säveleillään. Silloin puhkeava lehti ja kukkiva tuomi\ntäyttävät ilman tuoksullaan. Silloin ruisrääkkäkin ottaa osaa yhteiseen\niloon ja alkaa huudella pellolla. Silloin ihminen kuuntelee henkeään\npidätellen orastavan elämän riemulaulua.\n\nMitä antaa niihin aikoihin Amerikka?\n\nEi lemua lehti, ei kukahtele käki. Metsissä on äänetöntä. Varikset vain\nvaakkuvat ja sammakot kurnuttavat tiepuolessa. Ne osaavat Amerikassa\näännellä kauniimmin kuin Suomessa. Ne pitävät kevätkonserttia myöhään\nja varhain. Mutta siinä onkin kaikki. Siinä on luonnon kevätiloa vain\nsen verran, ettei voi olla ajattelematta Suomea ja Suomen kevättä.\n\nMatti Kivi painuu tiepuoleen istumaan ja peittää hetkeksi kasvot\nkäsiinsä. Tekee mieli itkeä, mutta ei viitsi sitäkään. Täytyy vain\nmiehen voimalla painiskella suuren Suomen-ikävän kanssa.\n\nEnsi aikoina hän uskoi tuon ikävän vähitellen haihtuvan. Nyt hän ei\nodota sitä enää. Nyt hän tietää, että kenelle se tulee, hänellä se on\nkuin vilutauti ruumiissa. Se voi unohtua ja piileskellä, mutta se ei\njätä. Se toistuu määräajoin, joskus lievempänä, toisinaan kovempana,\nmutta se toistuu.\n\nEtenkin keväisin se on vaikeata. Silloinhan keuhkotautikin on\nvaikeimmillaan sillä, joka sitä potee. Koti-ikäväkin on hivuttava\ntauti, mutta sekin helpottaa, kun keväästä pääsee ohi.\n\nMatti nousee verkalleen ja jatkaa mainia [engl. sanasta mine = kaivos]\nkohti. Hän laskeutuu kaivoksen pimentoon, ja hetken kuluttua hän\nkalkuttelee vasarallaan ahtaan työkammionsa kallioseinää.\n\nKeväästä ei ole tietoa siellä alhaalla. Siellä on pimeätä. Siellä\njuoksee vesi seiniä pitkin niinkuin talvisin huonokuntoisen kivimuurin\nkellarikerroksessa. Siellä ihminen tekee työtä siksi, että jokaisen\ntäytyy elää ja että jonkun täytyy tehdä sitäkin työtä. Mutta vasta\ntyöajan päättyessä, kun ihmisten ilmoille nostavan hissin ratina kuuluu\nja kun työmiesten sankat parvet taas pääsevät hengittämään Jumalan\nraitista ilmaa, vasta silloin Mattikin taas tapaa oman, oikean minänsä.\nAlhaalla maan uumenissa hän on vain mainari [engl. sanasta miner =\nkaivosmies]. Nyt hän on jälleen Matti Kivi, se Matti, joka kerran lähti\nSuomesta Amerikkaan ja täällä uusissa oloissa vielä ikävöiden ajattelee\n\"vanhaa maata\". [Amerikan suomalaiset nimittävät Suomea usein täten.]\n\nHän kääntyy ripeästi kotia kohti. Hän ei tahdo vitkastella, ei ajatella\nkevättä, siitä tulee vain ikävä. Hän tahtoo kiiruhtaa kotiin. Siellä on\nehkä vieraitakin. Naimisissa oleva tytär on lastensa kanssa luvannut\ntulla lähikaupungista.\n\nMatti poikkeaa pieneen myymälään. Hän ostaa sieltä pulleasilmäisen,\nsilkkihameeseen puetun nuken ja jääkermaa [engl. sanasta icecream =\njäätelö]. Lastenlapsia täytyy pitää hyvänä. Amerikassa ei tarvitsekaan\njoka pikkuasian vuoksi pyöritellä senttiä sormissaan ja miettiä,\nuskaltaako ostaa vai ei. Halpoja leluja saa kaikkialta ja ruokaa,\nhyvää herkkuruokaakin suhteellisen halvalla. Mikä muu pidättäisikään\nAmerikassa?\n\nTiepuolessa vaakkuva varis rupeaa äkkiä hermostuttamaan Mattia. Hänen\ntekisi mielensä työntää sormet korviin, jottei kuulisi, kuinka tuo\nharmaatakki ilkkuen räkättää: -- Mitäs lähdit, mitäs lähdit?\n\nKädet nousevat jo korville, mutta jääkerma ja nukke ovat esteenä.\nEihän aikamies oikein muutenkaan ilkeäisi kulkea sormet korvissa kuin\nkujeileva lapsi. Täytyy vain koettaa olla kuuntelematta tuota varista\nja katselematta nuorta nurmea, joka on heleän vihreää ja vehmasta kuin\nkeväinen oras kotona Suomessa.\n\nAmerikassa onkin suhteellisen helppo unohtaa ympäröivä luonto.\nSiellä ei oikeastaan ole paljon luontoa nähtävissä. Tiheä asutus on\npakottanut luonnon väistymään. Siellä on tilaa vain ihmisten kiihkeän\nkiireisille yrityksille. Muista maista tänne muuttaneet sopeutuvatkin\nhyvin oloihin. He eivät ole tottuneet tarkkaamaan luontoa niinkuin\nsuomalainen. Heillä on hauska Amerikassa. He eivät kärsi eivätkä\nikävöi. Mutta suomalaisen pitää puhua muillekin kuin ihmisille ja\nkuunnella muutakin kuin sanoja. Se on kai jo isiltä perittyä. Puut\novat pyhiä puita, joiden puhetta kannattaa kuunnella. Välkkyvät vedet\novat pyhiä vesiä. Niillä kalamiehen vene liukuu eteenpäin äänettömässä\nhartaudessa. Niillä kirkkoveneet sunnuntaiaamuin kiitävät kohti mäkiä,\njoilta kellojen kutsuva kaiku kumahtelee.\n\nLuonto on suomalaiselle ystävä, jolle täytyy puhua ja jota täytyy\nkuunnella. Mutta sitä ei saa tehdyksi vieraalla pohjalla, ei ainakaan\nsuuren touhun maassa. Siksi pusertuu siellä suomalaisen rinnasta\nahdistavana kysymys: -- Miksi minä lähdin?\n\nMatti avaa nopeasti kotiportin ja herkistää kuuloaan. Hän erottaa\nlasten ääniä pihamaalla.\n\nHän nousee rivakasti rinnettä ja heiluttelee naurussa suin\npulleaposkista nukkea pikkutytölle, joka tulla tepastelee isoisää\nvastaan.\n\nKeittiössä hän tapaa naiset. Siellä säestetään askareita iloisella\npuheella. Tytär lapsineen on tullut. Lattialla istuva tyttärenpoika\nhuitoo nauraen helistintä kädessään.\n\nAlakuloiset ajatukset haihtuvat Matin mielestä kuin tuulen hajoittamat\npilvet taivaalla. Asetutaan pöytään ja iloista puhelua jatkuu.\nJuhlatuulella popsitaan lopuksi jääkermaa. Matti on ostanut runsaan\nannoksen. Aikuiset ja lapset syövät kilpaa. Matille tekee hyvää\nkatsella joukkoaan. Marikin tuntee nähtävästi samaa. Hän paistaa kuin\naurinko katsellessaan lapsia ja lastenlapsia. Sitten hän nuolaisee\nhuuliaan kuin kermakuppinsa tyhjentänyt kissa ja sanoo tyytyväisenä:\n\"Näin sitä Amerikassa. Toista oli Suomessa.\"\n\nSe käy pahasti Mattiin. Tuntuu siltä kuin olisi äitiä parjattu.\n\n\"Älä moiti Suomea\", hän sanoo. \"Et sinä soisi lasten sinua moittivan,\nkun sinä vanhenet.\"\n\n\"Onko Suomi vanha? Minä luulin nuoreksi\", Mari pitää puoliaan. Hän ei\nikävöi Suomea.\n\n\"Se on pieni maa. Se ei voi antaa kaikkea, mitä saa täällä Amerikassa.\"\n\n\"Lähtisitkö takaisin?\"\n\n\"Tietenkin, jos saisin teidät mukaani.\"\n\n\"Kaikkihan ne pettyvät, jotka menevät sinne.\"\n\n\"Ei tarvitsekaan sellaisten mennä, jotka tahtovat elää keekillä ja\nkandilla.\" [Keeki engl. sanasta cake = kakku, leivos; kandi engl.\nsanasta candy = karamelli.]\n\n\"Siellä saa odottaa puoli tuntia, ennen kuin kahvi kiehuu.\"\n\n\"Miksi et sano samalla, että siellä on sauna lämmitettävä ja puut\nkannettava saunaan? Ei tule kylpy itsestään, kun vain hanaa vääntää.\"\n\n\"Tietänet tuon sanomattakin.\" -- Maria jo pikkusen harmittaa.\n\n\"Tiedän, tiedän. Mutta minä tiedän senkin, että siellä on paljon, mitä\nei täältä löydy.\"\n\n\"Mitäs sinä sitten lähdit\", tokaisee Mari. Hän viskaa sanan tulemaan\nvoitonvarmana valttinsa vaikutuksesta.\n\nMutta Matti ei enää vastaakaan. Hän työntää tyhjän kahvikupin\nsyrjään ja nousee pöydästä. Tytär, pikkupojat ja lastenlapset jäävät\nherkuttelemaan. Matti menee.\n\nHän asettuu kotinsa kadunpuoleisille portaille ja silmäilee yli\nnaapuritalojen etäämpänä häämöttävää mäkirinnettä kohti.\n\nHänen täytyy saada edes kaistale luontoa näköpiiriinsä. Hänen täytyy\ntarttua siihen kuin haavoittunut, joka painaa pehmeää sidekangasta\nhaavansa tukkeeksi.\n\nMiksi sinä lähdit, miksi sinä lähdit?\n\nSitähän hän yhtenään tiedustelee itseltään.\n\nTiepuolessa kurnuttavat kevätiloa pitävät sammakot. Heillä on\nsoittokunnassaan monenlaisia ja mukavia säveliä.\n\nMatin huulille nousee pieni, pilkallinen hymy. \"Se on Amerikan\nkaunista\", sanoo hän itsekseen. Mutta hän ei saa pilkkahymyllä\ntukituksi rintansa verta vuotavaa haavaa. Hänen täytyy tehdä, niinkuin\nlääkäri ainakin, penkoa ja puhdistaa sitä kivusta huolimatta ja sitten\nsitoa, toivossa, että elämän hyvät voimat sen lääkitsevät.\n\nHänen täytyy uudelleen pohjia myöten tutkistella tuota kysymystä, jossa\nhänen Suomen-ikävänsä kerran toisensa jälkeen nousee huippuunsa.\n\nHän ottaa povitaskustaan pienen piipun ja sytyttää sen. Hän ei\noikeastaan ole tupakkamies. Joskus vain täytyy polttaa. Tällaisina\nhetkinä kuin nytkin. Piippu käy silloin ryyppymiehen kapakkaillasta.\nHienosyisempi, ylhäisempi ikävä ihmisrinnassa on tukahdutettava\njollakin vähemmän henkevällä nautinnolla.\n\nMatti lähtee hiljakseen astuskelemaan mäen rintaa alas. Hänen täytyy\nolla yksin ja ajatella. Ei siksi, että tämä olisi jotakin uutta\nja ennen kokematonta. Tämähän on sitä kaikkein tutuinta. Mutta\nyksinäisyydessä ihminen löytää itsensä. Ja rinnan haava tarvitsee\nrauhaa yhtä varmasti kuin ruumiin haava suojelevaa sidettä.\n\nHän sysäisee mietteissään pyöreää kiveä mäen rinteessä. Se lähtee\nherkästi liikkeelle ja vierähtää alamaata kappaleen matkaa. Sitä on\nvarmaan monesti sysätty ja se on monesti muuttanut paikkaa.\n\nMatti ajattelee itseään. Sellainen juuri on hänenkin kohtalonsa. Hän on\nkivi, jota olot ovat vierittäneet paikasta toiseen, kivi, joka ei ole\nsammaloitunut kotoisella pihalla valkeavartisen koivun alla.\n\nHyvähän saattaa olla vieriessäkin. Siinä näkee paljon ja oppii paljon.\nMutta kodittomaksi ihminen siitä tulee. Hän rakastaa maata, rakastaa\ntoistakin, ei ole hänellä kotoa missään.\n\nMiksi, miksi minä lähdin? -- Matti puraisee kipeän kovasti piippunsa\nvartta. Se kysymys on oikeastaan vain ilmauksena hänen keväisin\nuudistuvasta Suomen-ikävästään. Se ei ole kysymys. Hän tietää\nvastauksen kysymättäkin.\n\nSuomessa oli leipä ahtaalla. Hän oli nuori, perhe oli kasvamassa.\nTäytyi ajatella sekä syntyneitä että syntymättömiä. Täytyi katsoa\neteensä.\n\nNyt hän katselee taakseen kipeästi kaivaten.\n\nHän painaa kyynärpäänsä porttia vasten ja jää siihen ajatuksiinsa\nvaipuneena.\n\nIloiset äänet palauttavat hänet viimein todellisuuteen. Portailla\nseisoo tytöntyllykkä, joka heiluttaa säärestä silkkiin puettua,\npulleaposkista nukkea. Mari seuraa lapsen kintereillä. Sitten tulee\ntytär ja viimeksi pikkupojat. He nauravat, huutavat ja kutsuvat isää\njoukkoon.\n\nMatti rupeaa verkalleen astumaan portaille päin. Kuta lähemmäksi hän\ntulee, sitä selvemmin hän näkee, miten iloisesti kaikkien silmät\nsäteilevät. Pojilla on suuret kaakkupalaset kädessä ja tytär syöttää\nmarjahilloa nuorimmalleen.\n\nMatti painaa käden rinnalleen. _Heitä_ hän ajatteli, kun lähti. Heidän\niloisen ja mukavan elämänsä takia hän uhrasi oman kiintymyksensä\nkotoiseen kontuun.\n\nTekikö hän siinä oikein vai väärin? Hän ei sitä tiedä. Mutta tehty on\ntehty. Sitä ei voi muuttaa. Lapset ja lastenlapset ovat amerikkalaisia.\nHe säästyvät siltä, mikä Matin rintaa on raadellut ja yhä raatelee.\n\nJa sittenkin -- vaihtaisiko hän heidän kanssaan?\n\nHeille on Suomi jotakin etäistä ja vierasta. _Hän_ tietää, millainen\non se köyhä, tarunkaunis maa. Sen keväinen hurma elää vielä hänen\nrinnassaan. Hän kuulee sen käen kukahtelun. Hän näkee sen kesäöiden\nuneksivan valkeuden. Hän on saanut siunauksen, syvän ja suuren, sen\nvälkkyviltä vesiltä, sen sävelikkäiltä rannoilta ja sen korkeutta kohti\nkurottautuvilta kunnailta. Se on isien hänelle antama pyhä perintö,\njota ei mikään, ei mikään, ei onnellinen ja rikas Amerikkakaan voi\nhäneltä riistää.\n\n\n\n\nKOSTO.\n\n\nJohn Lake oli tunnettu ensiluokkaisista viljelyksistään ja\njalorotuisesta, holsteinilaisesta karjastaan. Kun juna mylvien puhki\nhänen maittensa kulmitse, katsoivat matkustajat usein ihaillen\nlaitumella kuljeksivaa karjaa. Toiset ihailivat ylimalkaisesti\nsen monilukuisuutta ja komeutta, toiset lausuivat asiantuntijoina\nyksityiskohtaisia, kiittäviä huomautuksia.\n\nNaapuritkaan eivät unohtaneet kiittää Johnin työn tuloksia. Kulkiessaan\ntiellä hänen ohitseen he usein pysähdyttivät hänet iloisin huomautuksin.\n\n\"Onpa sinun uusi navettasi kaunistus koko kylälle.\"\n\n\"Kelpaa siellä valiokarjankin asuskella.\"\n\n\"Oletpa ostanut itsellesi komean trokin [engl. sanasta truck =\nkuorma-auto]. Varmaan on tuhannen dollarin arvoinen.\" Moni lisäsi\nvielä: \"Sinä olet farmarina kunniaksi paikkakunnalle.\"\n\nEtenkin tällainen kiitos oli John Lakelle mieleen. Hän tunsi, että\nhänen työnsä tulokset eivät olleet yksin hänen omana, vaan toistenkin\nilona. Hän tunsi, että naapurit olivat hänen ystäviään ja että heillä\noli sitä veljen mieltä, joka hänelle merkitsi vieläkin enemmän kuin\nedistyminen ulkonaisissa asioissa.\n\nJohn Lake polveutui Amerikan Yhdysvaltojen vanhimpien siirtolaisten\nvankasta juuresta. Hänen esivanhempansa olivat uskonsa vuoksi\nvainottuja kveekareita, jotka lähtivät meren toiselta puolen etsimään\nmaata, missä he omantuntonsa mukaisesti saisivat Jumalaa palvella.\n\nKveekariuskon kasvattama veljenmieli oli voimakkaana säilynyt koko\nLaken suvussa. Sen hengessä John oli kasvanut.\n\nToisena tärkeänä tekijänä hänen kehityksessään oli ollut maalaiselämä.\nFarmilla kasvaneena hän jo äidinmaidossa imi itseensä aito maahenkeä.\nKasvavana poikana hän rakasti, ei ainoastaan maalaiselämää yleensä,\nvaan erityisesti kotieläimiä. Jo silloin John rupesi mielessään\nsuunnittelemaan, miten hän mieheksi vartuttuaan voisi viedä\nkarjanhoitoa, tuota suurta, koko kansan parasta edistävää elinkeinoa\neteenpäin.\n\nVielä syväjuurisempaa kuin maahenki hänessä oli kuitenkin hänen vakaa\naikomuksensa tulevaisuudessa aina toimia muistaen sitä kaikkien\nihmisten yhteenkuuluvaisuutta, jota isien usko oli hänelle teroittanut.\nHän käsitti sen ainoaksi ja ihmissukua todella kannattavaksi\nperustukseksi. Siksi hän otti sen myöskin oman elämänsä perustukseksi.\nJa juuri siltä pohjalta nousi myöskin hänen pyrkimyksensä\nensiluokkaiseksi farmariksi.\n\nTällä pyrkimyksellä oli kuitenkin aivan yksityisluontoinenkin vaikutin.\n\nNiihin aikoihin, jolloin John Lake rupesi etsimään itselleen omaa\nfarmia, hän joutui isänsä lapsuusystävän kotiin. Siellä hän ensi kerran\nnäki Lilianin.\n\nLilian teki häneen kohta tavallista syvemmän vaikutuksen. Rakkaudeksi\nhän ei olisi voinut sitä sanoa. Tunne, joka Johnissa heräsi, ei\nensinkään lähennellyt rakastumisen ankaraa tunnehurmaa. Se oli tyyni,\ntasainen, olemassaolostaan miltei tiedoton tunne. Mutta se oli kaikesta\nhuolimatta niin voimakas, että John olisi, jos hän olisi ollut\ntunteitaan erittelevä mies, tiennyt valitsevansa uuden kotinsa näiltä\nseuduin siitä syystä, että hän tahtoi asua lähellä Liliania ja saada\ntilaisuutta seurusteluun.\n\nLähempi tutustuminen selvitti Johnille pian, että Lilianin vanhemmat\nolivat käytännön ihmisiä. He olivat kveekareita ja heilläkin oli omaa\netua aisoissa pitävä käsitys ihmisten yleisestä veljeydestä. Mutta\nhe tiesivät samalla, miten tärkeä taloudellinen pohja on elämän joka\nalalla, ja he tunsivat rahan arvon.\n\nJohn Lake tiesi, että he hyvänsuovasti, mutta samalla arvostelevasti\nseurasivat nuoren vasta-alkavan farmarin puuhia. Ulkonaisesta\nmenestymisestä riippui varmastikin, tahtoisivatko vanhukset mielihyvin\nantaa ainoan lapsensa Johnille.\n\nEhkäpä olisivat antaneet, vaikka hän olisi epäonnistunutkin. Heillä\noli itsellään varoja, ja he osasivat ajatella avioliitossa muutakin\nkuin taloudellista puolta. Heillä oli kveekarien tapaan ihanteellinen\nkäsitys perhe-elämästä. Siinä ei syrjäytetty todellista kiintymystä.\nMutta John ei ollut mies, joka itse epäonnistuttuaan olisi halunnut\npyrkiä taloudellisesti vankkavaraiseen kotiin. Hän tahtoi ottajana olla\ntavoitettavansa tasalla joka suhteessa. Sen takia tiesi ponnistelu\noman farmin puolesta hänelle samalla työtä Lilianille kelpaavan kodin\nhyväksi.\n\nPäivä, jolloin John toi Lilianin vaimonaan uudelle farmilleen, oli\nhänelle syväsisältöisen voiton päivä. Iloa lisäsi tuntuvasti sekin,\nettä koko kylä tuntui juhlivan hänen kanssaan.\n\nSillä aikaa kuin avioliiton virallinen puoli kveekarien yksinkertaiseen\ntapaan selvitettiin heidän yhteisessä kokouksessaan, pukivat\nystävälliset naapurit uuden kodin juhla-asuun. Kotitekoiset leivokset\ntuoksuivat ruokailuhuoneen pöydällä. Hopeinen kahvikannu siihen\nkuuluvine kerma- ja sokeriastioineen koristi pöydän keskustaa. Olipa\npöydälle levitetty kaunis, käsinkirjailtu liinakin. Sekin oli osa siitä\n\"yllätyksestä\", jonka naapurit valmistivat nuorelle parille.\n\nJohn Lake tunsi sinä päivänä olevansa rikas ja onnellinen mies, rikas\netenkin sellaisesta, jonka arvo ei ollut laskettavissa aineellisin ja\najallisin mitoin.\n\nJohn sanoi tämän hiljaisella tavallaan Lilianille, kun he vieraitten\npoistuttua viimein jäivät kahden. Lilian painautui silloin yhä lähemmä\nJohnia. Hänestä oli luonnollista, että kaikki pitivät hänen Johnistaan.\nYhtä luonnollista oli sekin, että hän itse oli onnellisin ja rikkain\nihminen maailmassa. Hänellähän oli John.\n\nIllalla Lilianin riisuutuessa John pistäytyi tapansa mukaan pienelle\ntarkastukselle navettaan ja talliin. Hän oli jo lähellä uutta\nnavettaansa, kun hän oli näkevinään mustan varjon kuvastuvan tiellä.\nSamassa varjo katosi. John sai siitä sen tuntemuksen, että joku oli\nkulkenut tiellä ja sitten äkkiä piiloutunut läheisen pensasaidan\ntaakse. Tuntemus oli tietysti kuitenkin väärä. Kukaan kylän\nrauhallisista asukkaista ei näin iltamyöhäisellä syyttä suotta olisi\nruvennut leikkimään piilosilla.\n\nJohn astui navettaan ja toimitti asiaankuuluvan tarkastuksen. Sitten\nhän kääntyi takaisin asuinrakennukseen. Mutta hänen ajatuksensa\naskartelivat asiassa, joka pitkin päivää oli häntä vaivannut. Fred\nHilliä ei ollut näkynyt onnittelevien naapurien joukossa. Hän\ntietystikään ei jaksanut tulla. Se olisi lisännyt sitä voittamatonta\nsisäistä kipua, jota hän varmaan tunsi nähdessään Lilianin toisen omana.\n\nFred oli kai ajatellut, että lapsuuden leikkitoverista tulisi\nelämänkumppani. Hän tietysti oli pitänyt Lilianista poikavuosistaan\nasti. Lilian sitävastoin oli aina pelännyt Frediä. Hän oli kertonut\nJohnille Fredin monista hurjista kepposista ja siitä voittamattomasta\nvastenmielisyydestä, jota hän kauan oli tuntenut.\n\nJohn itse oli nähnyt hyvin vähän Lilianin ja Fredin suhteesta. Fred\nolikin enimmäkseen karttanut Liliania siitä asti, kun John muutti\npaikkakunnalle. Muutaman kerran he kuitenkin olivat sattuneet tapaamaan\nkylässä, ja John oli silloin nähnyt Fredin silmissä katseen, joka\nhänelle paljasti kaiken.\n\nJohn koetti sen jälkeen osoittaa Fredille tavallistakin enemmän\nystävyyttä. Jos lehmä Fredin laidunmaalta joutui harhateille, John oli\niloinen saadessaan sen palautetuksi omistajalleen. Jos kohta tai toinen\nFredin pelloilla vaati korjausta, oli John aina valmis auttamaan.\n\nMutta Fred vastasi tylysti, jopa vihamielisesti kaikkiin tällaisiin\nnaapuruussopua tavoitteleviin tekoihin. Katse, jonka hän tummien\nkulmakarvojensa alta viskasi Johniin, syyti oikeastaan vihaa. Mutta\nJohn ei tahtonut uskoa vihaan. Hän ajatteli sitä suurta sisäistä kipua,\njonka rakkaimman kadottaminen tuottaa. Hän käsitti Fredin synkkyyden\ntältä pohjalta.\n\nKaikesta huolimatta häneen oli koskenut, kun Fred tänä suurena\njuhlapäivänä ei millään tavoin liittynyt onnittelijoiden joukkoon.\nMuisto siitä piirsi todella mustan varjon hänen tielleen.\n\nJohn katsoi asuinrakennuksen valaistuihin ikkunoihin. Lilianin\nvarjokuva erottui selvästi makuuhuoneen ikkunaverhossa.\n\nJohnin rinta läikähti täyteen lämpöä. Suurena, suojelevana hellyytenä\nympäröivät tunteet Liliania. Mikään musta varjo ei saisi koskaan häntä\nlähestyä. John tahtoi suojella häntä.\n\nMiltä?\n\nOlisiko se musta varjo ollut enne?\n\nJohn torjui levollisesti ajatuksen luotaan. Hän ei ollut enteisiin\nuskoja. Epämääräisillä tunnelmilla ei ollut koskaan ollut sijaa hänen\nelämässään. Hän oli tyyni ajattelun ja tahdon mies. Tyyneys tiesi\nturvallisuutta. John tarvitsi tyyneyttä, sillä hänellä oli suojeltavaa.\n\nHän alkoi suojelemisensa vaitiololla. Hän jatkoi samoin. Hän ei voinut\nolla tuntematta Fredin vihamielisyyttä, mutta hän ei koskaan puhunut\nsiitä Lilianille. Itse hän kuitenkin ihmetteli, että he niin usein\npalatessaan Lilianin kanssa joko kylästä tai yhteisistä kokouksista\nsattuivat kohtaamaan Fredin. Hän ilmestyi tavallisesti odottamatta\nheidän eteensä milloin metsänrinteessä, milloin tien mutkassa, ja aina\nhänen synkkä katseensa viskasi silloin vihan varjon heidän tielleen.\n\nLilian ei tätä huomannut. Hän oli niin onnellinen. John sitä vastoin\nkärsi siitä yhä enemmän. Ehkä siitäkin syystä, että hänen halunsa\nsuojella ja helliä yhä kasvoi.\n\nJohn koetti jatkuvasti ystävällisesti lähestyä Frediä. Yritykset\npäättyivät kuitenkin täydelliseen tappioon. Hän lakkasi siitä syystä\ntoistaiseksi yrittämästä.\n\nKaikesta huolimatta hän vielä kerran yritti. Hän oli sinä päivänä niin\nonnellinen, että hän tuskin olisi voinut olla yrittämättä.\n\nLilianille oli edellisenä iltana syntynyt tyttö. Lapsi oli pieni\nsinisilmäinen, kurttukasvoinen käärö -- sellainen kuin kaikki muutkin\nlapset. Mutta ympäröivien omaisten ja ystävien yksimielisen arvostelun\nmukaan hän oli herttaisin kaikista maailmaan syntyneistä lapsista.\n\nJohn Lake ajatteli tyttöään, kun hän seuraavana aamuna lypsyn aikana\nmeni laidunmaalle. Palatessaan sieltä hän huomasi Fredin pellon\nnurkalla rautalanka-aidan särkyneeksi. Hän rupesi sitä korjaamaan.\n\n\"Nyt Fred saisi tulla\", ajatteli hän itsekseen. Nyt hän varmaan\nlöytäisi niin sopivia ja pehmeitä sanoja, että Fredin viha lauhtuisi.\nFredillä ei nyt ollut syytä kadehtiakaan. Hän oli mennyt naimisiin\nkohta Johnin häiden jälkeen. Hänellä itsellään oli lapsi, poika, joka\noli syntynyt pari viikkoa aikaisemmin. He olivat siis perhelukuun\nnähden tasaväkiset.\n\n\"Mitäs sinä siinä nuhertelet?\" kuului samassa kiukkuisesti Johnin selän\ntakaa.\n\nJohn oikaisihe. \"Korjasinpahan vain aidan, kun satuin kulkemaan tästä\nohi.\"\n\n\"Sinun korjattavaasiko se on?\"\n\n\"Ajattelin, että samapahan tuo, kuka korjaa.\" John lakkasi työstä.\nHänen katseensa oli tyyni ja ystävällinen.\n\nSilloin Fred raivostui. \"Aina sinä löydät korjattavaa! Aina sinä olet\nauttavinasi. Etevämmyytesi tunnossa ehkä, vai luuletko, etten itse\npysty?\"\n\n\"Enpä tietenkään luule. Koetan muistaa toiste!\" John kääntyi\nlähteäkseen. Mutta hän palasi samassa takaisin. Hänen sinisilmiinsä\nnousi omituisen kirkas kajo. \"Meille on syntynyt tytär\", sanoi hän.\n\"Sinulla on poika.\"\n\nFrediltä pääsi pilkallinen nauru. \"Onnea, onnea! Onhan sinulla siinä\nlisää omaisuutta, josta ylpeillä.\"\n\nJohn katsoi hetken pitkään. Sitten hän kääntyi ja meni. Mutta hänen\naina niin suora selkänsä oli hieman painuksissa ja astunnassa oli\nväsymystä. Fredistä näytti siltä.\n\nHän hykersi käsiään. \"Sattuipas -- sattuipas kerrankin! Ja vielä minä\nnäytän --\"\n\nFred nauroi kovaa, lyhyttä naurua. Käsi puristui nyrkkiin.\n\nSiitä aamusta alkaen Fred kulki kuin kuumeessa. Hän rupesi tekemään\ntyötä kuin vimmattu. Se pisti naapurien silmään ja he ihmettelivät.\nTarmokas työnteko ei ollut Fredin vahvoja puolia. Mutta se näytti\ntulevan siksi.\n\nHän oli aina menossa. Hän korjaili ja järjesti, uusi ja teki uutta,\nmilloin vainioilla, milloin asunnollaan. Hän oli kuin työn lumossa.\n\nKesken työn hän silloin tällöin sävähti punaiseksi ja katsoi arasti\nympärilleen. Tuntui siltä, kuin joku läheisyydessä olisi häntä\ntarkastanut. Se joku saattoi ehkä kuullakin. Ei olisi ollutkaan ihme,\njos olisi syrjäinenkin kuullut. Se yksi ainoa sana soi niin kovasti ja\nherkeämättä, että sitä aivan täytyi pelätä. Se kumisi hänen korvissaan,\nse kohisi suonissa. Sitä aivot ajattelivat. Sitä sydän takoi, aina\nvain, sitä yhtä ja samaa, yhtä ja samaa: Kostan -- kostan -- kostan.\n\nSuunnitelma tuli etsimättä. Fred ihmetteli, ettei hän ennen ollut\nasiaa ajatellut. Monet olivat sellaisia tekosia tehneet ja saaneet\njälkensä hyvin peitetyksi. Miksi ei hänkin saisi? Hänelle tarjoutuvat\nmahdollisuudet olivat erinomaisen suotuisat. Lähellä sitä komeaa\nnavettaa, jossa Johnin valiokarja oleili, oli pensasaita ja sitä\nlähinnä rehua täynnä oleva lato. Pensasaitaan oli helppo piilottaa\nsytykkeitä. Illalla, jolloin tuuli kävi tieltä navettaa kohden, saisi\nmuutamassa hetkessä syttymään sellaisen roihun, ettei mitään voisi\npelastaa.\n\n\"Kostan, kostan\", -- jyskytti joka veripisara Fred Hillin suonissa.\nHiki nousi otsalle ja kädet vapisivat, kun hän työnsi öljyyn kastettuja\nriepuja ja kuivanutta heinää pensasaitaan.\n\nFredillä oli näihin aikoihin etenkin iltamyöhäisellä usein asiata\ntielle, joka kulki Johnin navetan ohitse. Hän hiipi kuin musta varjo\nkotinsa, pensasaidan ja navetan välistä tietä. Hän valitsi ajan,\njolloin tiesi toisten olevan makuulla, ja sittenkin hänen silmänsä\ntähystivät yhtenään arkoina ympärilleen. Täytyi olla varma siitä, ettei\njoutuisi ilmi. Se oli ensimmäinen ja tärkein huolehdittava. Toinen\ntärkeä oli saada joka suhteessa sopiva hetki valituksi.\n\nSellainen tarjoutuikin pian. Ankara tuuli kävi suoraan latoa\nja navettaa kohti. Ilta oli pimeä ja pimeää oli John Lakenkin\nasuinrakennuksessa. Yhdestä ainoasta ikkunasta tuikki himmeä tuli.\nSiellä nuori sukulaistyttö valvoi nukkuvaa lasta. Lilian ja John olivat\npistäytyneet mäkirinteen toisella puolella asuvien Lilianin vanhempien\nluo. Fred oli nähnyt heidän menevän.\n\nFred hykersi käsiään. Sitten hän hiipi lähemmä. Ja sitten,\nsitten -- -- --.\n\nSyttyminen tapahtui niin nopeasti, että hän itsekin sitä kauhistui.\nHiki kihosi otsalle. Hän kyykistyi maahan ja rupesi ryömimään tien\ntoiselle puolelle. Sielläkään hän ei vielä uskaltanut nousta pystyyn.\nJoku olisi ehkä voinut nähdä. Hän konttasi.\n\nViimein hän onnellisesti pääsi kotipihaan. Hän puikahti varovasti\novesta sisään ja meni suoraa päätä yläkertaan. Siellä hän viskautui\nvuoteelle.\n\nHänen joka hermonsa vapisi. Silmät puristuivat kiinni ihan kuin\npelosta, että hän näkisi jotakin. Kuulo herkistyi luonnottomasti.\n\nÄkkiä hän karkasi pystyyn. Hän kuuli suuren kellon hätäistä läppäystä,\nhuutoja, kavion kapsetta, rattaiden räminää.\n\nToivat tietysti vettä. Naapurit olivat kaikki sammuttamassa ja hän,\nlähin naapuri makasi tässä.\n\nSe voisi ilmaista kaiken!\n\nHän karkasi pystyyn, ryntäsi ulos ovesta ja juoksi hätäpäissään\neteenpäin, katsomatta minne. Hän pysähtyi vasta nähdessään John Laken.\nJohn ei huomannut häntä. Hän painoi lasta rintaansa vasten samalla kun\ntoisella käsivarrellaan kannatti Liliania, joka nähtäväsi oli pyörtynyt.\n\n\"Sait, sait, sait\", kohisi Fredin korvissa. Hän ryntäsi uudelleen\neteenpäin mielettömän voimalla, tällä kertaa suoraan navettaa kohden.\n\nSakea savu tunki jokaisesta lävestä ja ikkunasta. Savun sisältä kuului\nsurkeaa mylvintää. Siellä kamppailtiin kuolemanhädässä.\n\nFred aikoi rynnätä sisään avonaisesta syrjäovesta. Silloin muuan\nnaapuri tarttui hänen olkapäähänsä ja viskasi hänet syrjään. --\n\"Hulluko sinä olet! Ei sieltä voi pelastaa mitään.\"\n\nFred Hill oli näkevinään naapurin katseessa halveksimista. Naapuri\ntietysti aavisti. Ja muutkin ehkä.\n\n\"Minäkin auttaisin\", änkytti Fred. Kukaan ei kuullut. Kukaan ei\nvastannut, kaikki olivat työssä. Fred yksin ei tiennyt, miten yrittää\nja mitä tehdä.\n\nHän luikki viimein tiehensä kuin pahantekonsa paikalla ruoskittu koira.\n\nFred valvoi koko sen yön. Hän koetti olla liikahtamatta, jottei vaimo\nkuulisi hänen valvovan. Eihän sitä tiennyt, mitä sekin olisi voinut\nvaikuttaa, jos vaimo olisi sattunut kertomaan muille. Oikeudessa\nkiinnitettiin huomiota pikkuasioihinkin.\n\nHalu olla hiljaa hermostutti Frediä niin, että hän vasten tahtoaan\nkääntelihe muutaman kerran. Hän luuli kääntyneensä yhtenään ja se\nhermostutti yhä enemmän. Hän raivostui ja raivo lisäsi hermostumista.\n\nSekin ajatus kidutti häntä, että miten hän ilmaisee osanottonsa\nJohnille. Hänen täytyi tietysti sanoa jotakin. Ihmistenkin tähden.\nMutta miten ja milloin?\n\nTaas nousi kylmä hiki otsalle. Otsalta se tuntui valuvan kaulalle\nja siitä alas pitkin selkää. Fredin jalat ja kädet kävivät kylmän\nkankeiksi. Henkeä tuntui salpaavan. Hän tahtoi huutaa, mutta ei saanut\nääntä.\n\nAamun sarastaessa helpotti hiukan. Hän nukahti hetkeksi ja toivoi siitä\nvirkistyneensä. Mutta hänen tullessaan alakertaan katsoi vaimo häneen\npitkään. \"Johan sinä olet kuin kuoleman kuva\", hän sanoi.\n\n\"Kummako se\", kivahti Fred. \"Semmoisen yön jälkeen!\"\n\n\"Minä nukuin\", jatkoi vaimo levollisesti. \"Ei minusta olisi siellä\nollut apua. Paras oli pysyä pojan luona.\"\n\nSanoissa oli kuin moitetta. Siitäkö, että Fred oli yrittänyt auttamaan?\n\nHäntä harmitti. Hän viskautui lähimmälle tuolille ja rupesi hörppimään\naamukahvia.\n\n\"Tuossa menee lääkäri John Lakelle\", sanoi vaimo ikkunan äärestä.\n\nFred hypähti ikkunaan ja painoi kasvonsa kiinni ruutuun. Hän ei\ntahtonut uudelleen kuulla mitään kuolemankuvasta. Mutta samassa hän\nsäikähti, lääkäri saattoi nähdä, rupeaisi siitä ehkä vielä aavistamaan\nja kertoisi muillekin.\n\nFred kääntyi takaisin pöytään päin, viskasi hermostuneesti pöydän\nvieressä seisovan tuolin kumoon ja alkoi työntää pöydällä olevaa\nvehnästä suuhunsa kuin tolkuton lapsi. Sitten hän kiiruhti pihalle.\n\n\"Lilian kuuluu olevan huonona\", ilmoitti vaimo, kun he tapasivat\npuolisten aikana.\n\n\"Taitaa mennä vaimo samalla kuin omaisuus\", säesti keinutuolissa\nkiikutteleva naapurin missis.\n\n\"Tokkopa sentään\", yritti Fred.\n\n\"Kun se lapsi on vasta kolmen viikon vanha ja Lilian taisi säikähtää\npahasti.\"\n\nNaapurin missis säesti taas. \"Kertoivat, että hän lähti juoksemaan\nvanhempiensa luota, kaatui, juoksi uudelleen ja pyörtyi viimein.\"\n\nFred nousi kiivaasti pöydästä. Hän väänsi pesupöydän kohdalla olevan\nvesihanan auki ja pesi siinä käsiään, pesi pesemistään, tietämättä\nmiksi ja kuinka kauan. Vaimot jatkoivat puhetta. He olivat tietysti\nselvillä kaikista pienistä yksityisseikoistakin. Niinkuin vaimoväki\nainakin!\n\nHeidän puheensa repi ja raateli. Vilunväreet puistattivat taas\nFrediä. Hän tunsi saaneensa taudin ruumiiseensa, eikä se helpottanut,\npäinvastoin paheni. Yks'kaks' rupesi hiottamaan. Sitten puistatti vilu.\nKädet vapisivat, polvet tutisivat. Hänen hermonsa olivat pilalla.\n\nLilianin kuoleman jälkeen ne entisestäänkin huononivat. Ihmisten monet\npuheet myöskin rääkkäsivät niitä. Kerrottiin Johnin käyneen synkäksi\nja ihmisaraksi. Lapsi ja Lilianin vanhemmat olivat ainoat, joita hän\nsuvaitsi läheisyydessään.\n\nHäntä oli vaadittu tutkimaan palon syytä, mutta hän oli kieltäytynyt\nsiitä. John oli rauhan mies, sanoivat naapurit kertoessaan tästä. Fred\noli tuntevinaan terävän kärjen heidän sanoissaan.\n\nHän, joka aikaisemmin oli pelännyt Johnin tapaamista, rupesi nyt sitä\ntoivomaan. Johnin näkymättömyys oli sietämätöntä. Ehkä helpottaisi, jos\nhänet näkisi edes kerran.\n\nTilaisuus ilmaantui odottamatta. Fred tuli lähimmältä rautatieasemalta\nja John tuli tienmutkassa vastaan. Fred tahtoi lähestyä, mutta ei\nvoinut. Jalat tekivät tenän. Polvet notkahtelivat tolkuttomasti,\nvapisivat ja loksahtelivat vastatusten kuin vanhat vapisevat leuat.\nJohn oli mennyt ohi ja kadonnut näkyvistä, kun Fred pääsi tointumaan.\nHänestä tuntui siltä kuin kuollut olisi kulkenut hänen ohitseen.\n\nFred jäi älyttömästi tuijottamaan suuntaan, jonne John oli mennyt.\n\nEikö ollutkin Johnin astunta tyyntä ja arvokasta kuten ainakin? Eikö\nollut ryhti yhtä kaunis kuin ennen? Koko olemuksessa oli jotakin\njuhlallista -- ylhäistä; ja sittenkin --. Kuollut oli kulkenut ohi.\n\nFredin kylmät kädet puristuivat nyrkkiin kuin puristuksesta saadakseen\nlämpöä. Hän tunsi toivovansa uutta tapaamista. Hän tahtoi kuulla Johnin\npuhuvan. Hän tahtoi katsella noita levollisia, hänelle aina ennen\nystävällisiä kasvoja. Ehkä hän sitten pääsisi rauhaan.\n\nMutta viikkoja kului, kuukausia kului, eikä Johnia näkynyt.\n\nSitten he taas kerran odottamatta sivuuttivat toisensa, mutta silloin\nFredille kävi kuten edelliselläkin kerralla.\n\nVasta kun oli kulunut lähes vuosi Lilianin kuolemasta, he joutuivat\npuheisiin.\n\nFred oli silloin pellolla työssä lähellä sitä aidan nurkkaa, jonka\nkorjaamisesta hän kerran oli suuttunut Johnille. Hän kuuli Johnin\nkulkevan tietä pitkin. Hän erotti jo etäältä tuon tutun, tasaisen\nastunnan. Siinä oli yhä sitä arvokasta varmuutta, joka usein oli häntä\nharmittanut.\n\nSamassa kuului toisenkin askelia. John kuului pysähtyvän ja käyvän\nkeskustelemaan.\n\nFred painautui lähemmä maata. Hän tahtoi kuulla, mutta hän ei\nuskaltanut näyttäytyä.\n\nHän oli poimivinaan kiviä maasta. Hän tahtoi tehdä jotakin, pysyä\npaikallaan ja myöhemmin päästä puheisiin Johnin kanssa. Jos hän saisi\njotakin sanotuksi Johnille, se päästäisi ehkä hänet sisäisten syytösten\nsiteistä. Sama, mitä sanoi, kunhan saisi puhutuksi.\n\nTiellä pysähtyneiden keskustelusta kantautui muutama sana Fredin\nkuuluville.\n\n\"Minä kapinoin kauan\", sanoi John, \"en jaksanut taipua siihen, että\nmeiltä vietiin niin paljon -- lapseltakin.\"\n\nFred ei kuullut enempää, mutta hän oli kuullut Johnin äänessä\nihmeellisen soinnun. Se oli kirkas, tasainen, täynnä ylhäistä iloa ja\nrauhaa.\n\nTaas kuului keskustelusta katkonaisia sanoja: \"Tänään pikku Lilian\nsanoi ensi kerran: 'isä'. -- Se on ihmeellinen kokemus -- ehkä\nerityisesti tällaiselle isälle, jolle lapsi on kaikki kaikessa -- --\n--. Se nosti -- -- -- Se auttoi ymmärtämään isän mieltä.\"\n\nKohta sen jälkeen kuului toinen hyvästelevän Johnia. John tuntui\nkääntyvän kotiin päin.\n\nFred suoristautui kiireesti. John näki hänet ja tuli kohti. Hän\npysähtyi aidan toiselle puolelle ja ojensi sieltä kätensä.\n\n\"Rauha olkoon sinulle\", sanoi hän. Ääni oli matala, pehmeä. \"Tule\nkatsomaan lastani, kun joudat.\" Hän jatkoi matkaa. Astunta oli kuin\nsankarin.\n\nFred Hill sieppasi työaseet käsiinsä ja kääntyi kotiin päin. Hän\nkulki pitkin harppauksin. Kotipihalla hän kuitenkin äkkiä pysähtyi\npelästyneenä kuin pimeässä seinään törmäävä ihminen. Sitten hän teki\näkkikäännöksen ja jatkoi juoksujalkaa, tietämättä itsekään, minne.\nPienen puistikon toisella puolella hän näki maakaistaleen, josta hän\npari päivää sitten oli ruvennut kääntämään turvetta. Kuokka ja lapio\nolivat jääneet pientarelle.\n\nFred kiskasi nutun päältään, tarttui lapioon ja rupesi työhön. Hän teki\nsitä voimalla, joka nosti hikihelmet otsalle. Ja kädet, nuo onnettomat\nkädet vapisivat entistä pahemmin -- tällä kertaa kai ponnistuksesta.\nMutta sittenkään ei Fred saanut tarpeeksi voimaa pusketuksi turpeeseen.\n\nVimmastuneen villihärän voimalla hän olisi tahtonut myllertää maata,\nnostaa turvetta, lennättää sitä korkealle ja sitten uusin voimin käydä\nkiskomaan uutta turvetta irti maankamarasta.\n\nLikomärkänä ponnistuksesta hän viimein viskasi lapion kädestään. Käsi\nkuivasi hikeä otsalta, ruumis vapisi, ja kuitenkin poltti sisintä\npahemmin kuin koskaan.\n\nFred painoi molemmat kädet ohimoilleen. Hän pyörtyy, hän tulee\nhulluksi, jos pysähtyy työssään ja rupeaa ajattelemaan. Hänen täytyy\nponnistella, vaikka siihen menisi viimeinenkin voiman hivene.\n\nHän viskautui äkkiä pitkin pituuttaan maahan. Maa jymähti ja tärähdys\nteki kipeää hänen ruumiinsa joka solussa, mutta hän ei ajatellut sitä.\nTunteet vain temmelsivät hänen sisimmässään kuin lakkapäälaineet\nmyrskyävällä merellä.\n\nKostaa hän oli tahtonut. Mutta niitä hän oli tehnyt?\n\nHän oli auttanut vihollistaan suureen, sisäiseen voittoon. Hän oli\ntämän vapauttanut, irroittanut maasta, nostanut yläpuolelle maisen\nvoiton ja tappion. Hän oli kohottanut tätä, niinkuin meren myllertävä\nlaine nostaa ihmisenlapsen vapisevaa venettä. Hän oli nostanut, ei\nkostanut.\n\nFred Hill työnsi kouransa rautaisella voimalla turpeeseen. Hänen\nsilmänsä pullistuivat kuin kuolemanhädässä kampailevan eläimen ja veri\ntyrskähti esiin kynsien alta. Mutta hän ei huomannut sitä. Hän työnsi\nitsensä vain yhä raivoisammin maata kohti.\n\nMato hän oli, maassa kiemurteleva käärme, oman tuskansa kokoon\nkäpristämä, vapiseva uhri. Itselleen, itselleen hän oli kostanut.\n\n\n\n\nKULKIJA.\n\n\nAavikkoa, hehkuvaa hiekka-aavikkoa, minne ikänä katse kääntyy.\nAinoastaan etäällä taustassa näkyy vuoria. Siellä on erämaamaiseman\nrajavartiosto -- rohkeapiirteisiä, paljaina paistavia kallioita.\nNiiden muodot ovat rohkeita, rohkeita ovat väritkin. Tiilenkarvainen\nja kermanvärinen kivi paistaa sinipunervan, kellertävän ja vihreään\nvivahtavan rinnalla. Ne synnyttävät valtavia värisointuja, sointuja,\njotka ovat mahdottomia kuvata niiden jättimäisessä rohkeudessa. Värit\novat erämaan rikkautta.\n\nYksinäinen kulkija katselee ihastellen ympärilleen. Mikään ei ole\nhänelle uutta eikä ennen näkemätöntä, mutta se valtaa hänet uudelleen\nihanuutensa voimalla.\n\nHän katsoo katsomistaan. Hän on jo kauan kulkenut tässä erämaassa. Hän\non katsellut sen kallioita, sen piikkipensaita, sen terävää suolaruohoa\nja sen hehkuvaa hietikkoa. Mutta se ei ole käynyt hänelle vanhaksi eikä\nyksitoikkoiseksi. Se on aina uusi ja antava niin kuin rikassieluisen\nihmisen seura tai kuin aava meren ulappa, joka aina samana sittenkin\naina uudistuu ja aina antaa.\n\nKulkija painuu hetkeksi levähtämään matalalle, suolaruohoa kasvavalle\nmättäälle. Hän muistelee entisiä aikoja. Silloin oli hänelläkin koti\nihmisten asuinpaikoilla. Hän muistaa kotoisen lieden loimua ja kädet,\njotka kerran hellästi puristivat hänen omiaan.\n\nHän hymyilee. Muistot ovat kauniita, mutta ne eivät herätä hänessä\nmitään ikävää. Kaikki, mikä toisille ihmisille on luonnollista,\nläheistä, jopa välttämätöntäkin, on häneltä painunut etäiseen\nentisyyteen. Erämaa on hänen kotinsa. Sen rikkaudet ovat hänen\nrikkauksiaan. Hän ei muuta pyydäkään. Hän tahtoo unohtaa kaiken ja vain\nkiiruhtaa määräänsä kohti.\n\nHän tarttuu uudelleen sauvaansa ja jatkaa taivallusta.\n\nKun aurinko keskitaivaalta vähitellen painuu rannan puoleen, hän saapuu\nkeitaalle. Palmujen juurella rehoittaa mehevä nurmi. Lähellä nurmikon\nreunaa on kameli painunut lepäämään. Muutamia tuuheavillaisia lampaita\non nyhtämässä suuhunsa mehukasta ruohoa vesilammikon reunalta. Matkasta\nväsynyt kulkija istuu mättäällä lepuutellen jalkojaan.\n\nUusi tulokas painuu viereiselle mättäälle. Hän tervehtii, mutta ei käy\npuhelemaan. Hän tahtoo ensin tarkastaa tuntematonta toveriaan. Toveri\ntarkkaa samoin häntä. Sitten kumpikin ottaa esille evästä, hedelmiä ja\nleipää, ja käy aterioimaan. Samalla he alkavat keskustella. He tekevät\nkumpikin johtopäätöksiä toisensa puheesta. He käsittävät pian, että\nmolemmat ovat kulkeneet kauan, nähneet paljon ja myöskin ajatelleet\npaljon. He panevat iloiten merkille, että he käyttävät samaa kieltä\nja että joskus heidän puhellessaan helähtää kuin kirkas kellon kaiku\nkautta erämaan.\n\nKun toinen viimein nousee jatkaakseen matkaa, nousee toinenkin. He\nastuvat rinnatusten eteenpäin, mutta eivät keskustele. Aavikon läpi\ntaivaltajat eivät puhele paljon.\n\nIllan tullen he hakevat levähdyspaikan saman kallion juurelta. Aamulla\nhe jatkavat kulkuaan vaiteliaina ja toinen toisiaan tarkaten.\n\nPäivän ollessa korkeimmillaan he taas lepäävät. Silloin he\nkeskustelevat. Se syväsävelinen kellon sointu helkähtää silloin taas\nkautta erämaan. Se tulee kaukaa, niiltä seuduin, jossa ihmiset elävät\nyhdessä lähellä toisiaan, ja samalla se tulee läheltä, kuin heidän\nomasta povestaan.\n\n\"Olette kulkenut kauan ja nähnyt paljon\", sanoo toinen.\n\nToinen nyökkää. \"Te samoin\", jatkaa hänen katseensa.\n\n\"Hämmästyin kuullessani teidän puhuvan omaa kieltäni. Villihevosten\nkanssa olen haastellut. Haaskakotkan siipien havina on ollut soittoani.\nOmaa kieltäni puhuvaa ihmistä en ole tavannut.\"\n\n\"En minäkään.\"\n\n\"Oma on aina omaa\", jatkaa toveri.\n\nHe katsovat toisiinsa, ja kirkas ilo kajastaa molempien katseesta.\n\nSilloin helkähtää taas se rikas, syväsointuinen sävel kautta erämaan.\nHe katsovat uudelleen toisiinsa ja hymyilevät.\n\n\"Se on sopusoinnun ja yhteisymmärryksen syväsointuinen sävel\", sanoo\nkulkija. -- \"Sen ääni helkähtää kautta erämaan ainoastaan silloin, kun\nelämä avaa meille kauneimpia rikkauksiaan.\"\n\nHe jäävät äänettöminä kuuntelemaan. Kun he viimein jatkavat matkaa,\ntuntuu hiekka upottavan jalkaa vähemmän kuin ennen, ja auringon\nnäännyttävin helle on ohi.\n\nHe kulkevat kulkemistaan, enimmäkseen vaiti. Ainoastaan\nlevähdyspaikoissa he puhelevat, öisin he yhdessä koettavat torjua yön\nvaaroja. Yhdessä he tervehtivät uuden aamun sarastusta. He eivät laske\npäiviä. Aika on erämaassa seisahduksissa. Se on rajatonta ja rannatonta\nkuin aavikon hietikko ja kaipuu kulkijan povessa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKerran, kun nousevat virkistävästä levosta, he jäävät kumpikin arvellen\nkatselemaan ympärilleen.\n\n\"Nyt käännyn suoraan vasempaan\", sanoo toinen.\n\nToveri pudistaa päätään. \"Se ei ole suorin tie. Sille ei kannata\nlähteä.\"\n\n\"Se on ehdottomasti paras. Etkö näe, että jos jatkamme suoraan\neteenpäin, painumme eksyttävien kallioiden keskelle. Siellä kotkat ja\nvuorileijonat vaanivat meitä.\"\n\n\"Minä en pelkää niitä. Mutta pelkään mutkateitä.\"\n\n\"Sinä olet luvattoman itsepäinen. Usko minua, minä en vie harhaan.\"\n\n\"Eikö meidän nyt, kuten ennenkin, ole pyrittävä eteenpäin ajattelematta\nmuuta kuin päämäärää.\"\n\n\"Minun päämääräni on täälläpäin.\"\n\n\"Voi olla. Käänny sitten sinne. Minun täytyy jatkaa entiseen suuntaani.\"\n\nHe käyvät kuin yhteisestä suostumuksesta uudelleen istumaan. He\npuhelevat, kuten ovat puhelleet usein ennenkin. Kumpikin jännittää\ntietämättään kuuloaan. He odottavat kellon helkähdystä, mutta sitä ei\nkuulu. Sopusoinnun syväsävelinen kello on ääneti.\n\nOnko se säröillä?\n\nViimein he nousevat, ja kumpikin kääntyy astumaan omaan suuntaansa.\nKuljettuaan vähän matkaa pysähtyy kuitenkin se, joka keitaasta oli\nlöytänyt tuntemattoman toverin. Hän jää katsomaan pois kiiruhtavan\njälkeen. Aurinko näännyttää häntä. Hiekka polttaa jalkaa. Hänestä\ntuntuu mahdottomalta jatkaa.\n\nEtenevä toveri erottuu enää vain pienenä pisteenä aavikon hiekkamerestä.\n\nVoisikohan hän kuulla, jos huutaisi? Kantautuisiko ääni vielä noin\nkauaksi?\n\nMutta mitäpä apua siitä, vaikka koettaisikin? Hän ei voi muuttaa\nmitään, ei peräytyä, ei kääntyä toiseen suuntaan. Olisi valheellista\nyrittää. Totuus on ainoa ihmislasta kannattava perustus. Totuudelle,\nsellaisena kuin kukin sen tuntonsa tinkimättömän tuomion edessä\nkäsittää, ei voi koskaan kantaa liian suuria uhria.\n\nKulkija painuu polvilleen aavikon hiekkaan. Hän tietää, että erämaan\npetolinnut ja vuoriston villieläimet tästä puoleen jäävät hänen\ntovereikseen. Hän tietää, että matka, joka on suoritettava, ennen kuin\nhän saavuttaa päämääränsä, vielä on pitkä, mutta hän ei epäröi. Hän ei\ntahdo peräytyä, ei muuttaa mitään.\n\nMaa polttaa hänen jalkojaan. Taivaan kiekko hehkuu tulista,\nnäännyttävää kuumuutta. Kulkija ei tunne sitä. Hän on polvillaan\nhartaudessa. Hänen olemuksensa etsii voiman lähteitä, niinkuin erämaan\nkukka, jonka juuret janoisina etsivät keitaan elämää antavaa vettä.\n\nOllessaan siinä polvillaan hän kuulee äkkiä sen ikävöidyn, ihmeellisen\nkellon kaiun. Erämaa soi. Sopusoinnun syvä-ääniset säveleet täyttävät\nilman. Ne väräjävät teräväsärmäisten kaktuskasvien pistäviltä\npiikeiltä. Ne kajahtavat karuilta kallioilta. Ne helisevät hehkuvassa\nhietikossa.\n\nKulkijan kädet kohottautuvat suuressa riemussa korkeutta kohti. Hänen\nkatseensa loistaa ja ilokyynelet virtaavat poskipäitä pitkin. Hän on\nkuin unta näkeväinen. Hän on kulkija, joka pitkän ikävän jälkeen näkee\ntoivojensa pyhän maan. Hän tietää sen vielä olevan kaukana, mutta hän\nomistaa jo kaiken.\n\nErämaa on kauan ollut hänen kotinaan, mutta se ei ole vielä koskaan\nollut niin kaunis ja niin rikas kuin se on nyt, suuren yksinäisyyden\npyhäkkönä.\n\nIlokyynelet virtaavat yhä kulkijan poskia pitkin. Ilma hänen\nympärillään, maa hänen allaan yhä jatkuvasti väräjää -- helkähtää --\nsoi.\n\nUusi voima virtaa hänen olemukseensa. Kirkkaus täyttää hänen sielunsa.\nKohonnut pää painuu uudelleen hartaudessa. Hän ymmärtää, että vain\nkaikkensa uhranneelle elämä avaa ihanimmat aarteensa.\n\n\n\n"]