Ukkosvuori
Zane Grey (1872–1939)
Emersonin veljekset suuntaavat Idahon vuoristoon etsimään kultaa kuolevan intiaanin antaman vihjeen perusteella. Kullanhuuhdonnan tuoma rikkaus vaihtuu pian selviytymistaisteluksi, kun ahneus ja petollisuus alkavat varjostaa miesten elämää erämaassa.
Zane Greyn 'Ukkosvuori' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 2024. E-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen k.o. maissa.
Tämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.
UKKOSVUORI
Kirj.
Zane Grey
Suomennos
Porvoo * Helsinki, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1939.
I LUKU.
Lämmin kevätsade sulatti Sahanteräharjanteen syvät lumet, ja kevättulva vyöryi alas Lohijoen pääjuoksua.
Se huuhtoi mukaansa majavayhteiskunnan, jonka jäsenistä yksi, vanha, rampa naaras poikasensa kanssa, jäi toisista jälkeen ja eksyi heistä. Se tuli lopulta kapeaan laaksoon, jossa joki kaarteli leveitten, kallioisten rantatörmien välissä, jossa kasvoi siellä täällä mahtavia, yksinäisiä kuusia ja jota paju- ja haapaviidat reunustivat.
Vanha majavaemä poikasineen jäi oleilemaan jokeen laskevan puron suulle, missä se aloitti uurastuksensa vuorenseinämän uhkaavana kohotessa joenmutkan ylle. Majavanpoikanen leikki ja loiskutti, ja tyyni suvanto muodostui ahkeran emon kivistä, oksista ja savesta rakentaman padon taakse.
Eräänä iltana auringonlaskun jälkihehkun punatessa lammen pintaa ja erämaan hiljaisuuden vallitessa viittana laakson yllä vanha majava huomasi oudon väreen kiitävän rauhallisen lammikkonsa pintaa. Purossa ei tuntunut virran värähdystäkään eikä ilmassa tuulen hengähdystä, ja kuitenkin se huomasi väreen rientävän poikki lammen. Se nuuski männyntuoksuista ilmaa ja kuunteli korvat höröllään.
Korkealta laakson ylle kohoavalta vuorenrinteeltä, tummien purppuravarjojen joukosta kuului jyrähdys, kuin suuren vuoren sisuksista kuuluva ukkosen murahdus.
Vanha majavaemo ei odottanut sen toistumista. Se jätti poikineen väräjävän lammikkonsa ja keskivirtaan ohjaten jätti laakson.
Lammassyöjä-intiaanien viimeiset rippeet, puolisensataa eri heimojen hylkiötä, jotka olivat liittyneet yhteen voidakseen paremmin puolustautua vihollisiaan vastaan, pystyttivät leirinsä kallioiselle jokitörmälle vastapäätä hylättyä majavapatoa.
Miesten pystyttäessä telttoja; naisten ottaessa esille vähäisiä ruokatarpeita ja talouskaluja, ja pitkien marssien rammoiksi uuvuttamien, synkkäkatseisten lasten istuessa liikkumattomina Tomanmo, päällikkö, katseli laaksoa, johon muuan Nez Perzé-niminen joukkion jäsen oli hänet opastanut. Pitkä ja ankara oli ollut taival tänne ja viimeiset peninkulmat yli paljaan kallion. Sotilaat eivät pystyisi seuraamaan heidän jälkiään tänne. Tämä oli turvapaikka. Hirvet ja peurat, kesyjä kuin karja, kävivät laitumella kuusten varjossa, ja vuorilampaat kuvastuivat taivasta vasten jylhänä kohoavan harjanteen huipuilla, jotka tuntuivat tarkkaavan yksinäisyytensä häiritsijöitä.
– Me piileksimme täällä ja lepäämme. Tämä on hyvä, sanoi Tomanmo joukolleen ja lähetti metsästäjät hankkimaan tuoretta lihaa.
Päällikkö istuutui ja huomasi joutuneensa kasvotusten laakson pohjoisrinteen kanssa. Se kiinnosti häntä kummasti, ja hän mittaili sitä korkeuksiin tottuneen haukan katseella. Tämä etelään antava rinne kohosi terävästi paljaana ja jyrkkänä kallioisesta joentörmästä muutamia satoja metrejä tuonnempana. Se, ettei ainoakaan villieläimen polku leikannut rinteen tasaista pintaa, oli ensiksi herättänyt Tomanmon uteliaisuuden. Rinne yleni hyvän matkaa, ennen kuin sen purppurahämyn katkaisi kapea havupuuvyöhyke, joka oli kuin rintama tupsupäisiä peitsiä. Jyrkkinä ja uhkaavina kohoavat vuorenjyrkänteet olivat tavallisia näillä seuduin, ja etelärinteet, joilla lumi ei kauan pysynyt, olivat metsättömiä, mutta tämän vuoren etelärinteeltä näytti puuttuvan luja kallioperusta, punaisen graniitin rautaiset kylkiluut. Tomanmo pudisti laihaa, tummaa päätään.
Samassa Nez Perzé lähestyi päällikköä ja avasi kuivettuneen nyrkkinsä tämän katsoa. Siinä oli kourallinen märkää soraa ja hiekkaa, jonka seassa kimalteli kiiltäviä hiukkasia.
– Ugh! hän huudahti. – Kultaa!
– Paha. Valkoinen mies tulee, murahti päällikkö.
– Kerran, kun Lammassyöjät olivat kauan olleet poissa, myönsi Nez Perzé.
Päivä kului. Peuran talja-asumukset, oksista punotut tuulensuojat, korppitukkaiset vaimot häärimässä värikkäät puvut auringossa välähdellen tulien äärellä, eläinten ruhoja raahaavat metsästäjät ja kuoppaposkiset lapset nukkumassa maassa – kaikki osoitti, että käynnissä oli leirin pystyttäminen.
Auringon laskiessa joukko juhli. Vain Tomanmo ei voinut jakaa toisten hyvinvoinnintuntoa pitkien koettelemusten jälkeen. Syödessään hän katseli jyrkän rinteen vaihtuvia värejä, tummuvaa purppuraa juurella, harmaan levittäytymistä kullanhohtoiselle lumelle korkeilla huipuilla.
Hämärä lankesi ja sitten hiljainen yö samettisen, kylmin tähdin kirjaillun taivaan alla. Tulet loimusivat ja heittivät punaisen hehkun nukkuvien kärsimysten uurtamille kasvoille. Mutta Tomanmo ei nukkunut. Hän asteli edestakaisin kuunnellen kuin päällikkö, joka odottaa jumaliensa puhuvan. Juoksevan veden matala kohina kantautui hiljaisuuden läpi ja suden terävä ulvahdus korosti sitä.
Tomanmon korvat, jotka olivat viritetyt kuin hirven kuuntelemaan erämaan kuiskauksia ja rasahduksia, kuulivat muutakin. Hän etsi nukkuvan Nez Perzén ja herätti tämän mokkasiininsa kärjellä.
– Ugh! murahti soturi kohoten istualleen.
– Tule, sanoi päällikkö ja vei hänet syrjemmälle riutuvien tulien ja nukkuvien villien kehästä. – Kuuntele!
Pitkään aikaan ei kuulunut mitään. Laakso oli äänetön kuin hauta. Vuoretkin tuntuivat nukkuvan tähtien valvoessa kaiken yllä. Sitten kantautui heidän korviinsa rinnettä alas vierivien pikkukivien rapina, luisuvan hiekan heikko silkkinen kohahdus, jonkin epämääräisen omituinen hengähdys, hiljaisuus ja sitten jälleen kaukaa vyöryvien kivien heikko kolina, huokaus kuin maanalaisen hirviön yritys henkäistä syvällä maan uumenissa ja lopuksi syvänä ja kaukaisena etäisen ukkosen jyrinä.
– Kuuletko? kysyi päällikkö hitaasti kädellään viitaten uhkaavana kohoavaan jyrkänteeseen päin.
Nez Perzén tummat silmät, joissa tähtien loiste heijastui, vain laajenivat vastaukseksi. Tomanmo oli varma, että hänen terävät korvansa eivät olleet erehtyneet.
– Se on suuren Hengen ääni, hän sanoi juhlallisesti. Tomanmota on varoitettu. Tuo vuori liikkuu... Me lähdemme auringon noustessa.
Vuosia myöhemmin, paljon sen jälkeen, kun Tomanmo oli mennyt isiensä luokse, kolme seikkailevaa kullanetsijää. Emerson-nimiset veljekset, uurasti alas laaksoon etelästä käsin, ja myöhään iltapäivällä he purkivat uupuneitten muuliensa kuormat ja leiriytyivät.
– Luulenpa tämän olevan oikean paikan, ihan pilkulleen, sanoi Sam, vanhin heistä. – Vanha Nez Perzé antoi selvän vihjeen.
– Niin kai, mutta toivonpa tosiaankin, ettei niin olisi, vastasi Jake, toinen veljeksistä, karusti naurahtaen.
– Miksi?
– Hei mies, katsele ympärillesi!
Sam oli sen tehnyt jo käskemättäkin. Pitkä laakso, jonka etelässä sulki louhikkoinen, punavihreä seinämä ja pohjoisessa valtavien kiviröykkiöiden ylipääsemättömäksi sulkema jyrkänne, oli jo vanginnut hänen silmänsä. Mutta Sam ajatteli paikan suojaisuutta, mahdollisuuksia löytää ja käyttää hyväkseen kultalöytöjä tarvitsematta jakaa niitä toisten kullanetsijöiden kanssa ja rosvoilta rauhassa. Tumma, luolainen ja nyppyläinen itärinne, jota pitkin joki koskina ja putouksina haki tiensä laaksoon, ihastutti Samin silmää. Noissa kallioissa saattoi piillä kultasuonisia kvartsilohkareita.
– Jake, en ollut ystävällinen tuolle vanhalle intiaaniparalle aivan tyhjän vuoksi, Sam vastasi tyytyväisenä. – Tämä on se laakso.
– Niin Sam, me emme koskaan näe asioita samanlaisina, Jake vastasi alistuneesti. – Mielestäni tämä on vallan pirullinen kolo. Poispääsy tulee olemaan vaikeampi kuin tulo joka jo oli ankara urakka.
– Minä tasoitan sinulle polun, veli vastasi hilpeästi, jos sinä sitä itket.
– Ei siinä kaikki, ei vielä alkuunkaan, Jake tiuskaisi, sillä toisen järkkymättömyys kiukutti. – Tämä on synkkä kolo. Aurinko saapuu myöhään ja lähtee aikaisin. Täällä tulee olemaan kuumempi kuin helvetissä kesällä ja talvella kylmempi kuin Grönlannissa. Tänne on liian pitkä matka rahdata varusteita. Täällä on liian yksinäistä. Tiedän hyvin sinun ja revolveria roikuttavan karjapaimenveljesi pitävän yksinäisyydestä, mutta minä haluan nähdä ihmisiä, käydä kapakassa ja panna pennin peliin silloin tällöin.
– Kuulehan Jake, tuo viimeinen luettelo vioista pian korjautuu itsestään. Olet näkevä tämän laakson kuhisevan kullankaivajia ja kultakaupungin kohoavan yhdessä yössä kuin sienen.
– Niin, lyönpä vetoa, että sitä ei tarvitse kauan odottaa. Katsokaapa tuota rinnettä. Tuhatviisisataa metriä maata ja soraa jälleen seisomassa ja kaikki niin tuoretta, että luulisi jonkun kaivelevan tuolla ylhäällä ja syytävän sitä alas. Ei ruohoa, ei pensasta, ei puuta! Kirottu vuori! Se elää, Sam, tuo rinne elää ja eräänä märkänä päivänä se luisuu alas ja pyyhkäisee tämän laakson olemattomiin.
Sam katsahti kunnioittaen synkkää rinnettä ja hänen täytyi taivuttaa päänsä kauas taakse nähdäkseen lumiläiskäisen huipun.
– Kummalta näyttää, hän sanoi, mutta luulenpa sen siinä seisseen juuri yhtä kauan kuin nämä toisetkin vuoret.
Jake kääntyi nuorimman veljensä Leen puoleen, joka seisoi luodikkoonsa nojaten ja ympärilleen katsellen läpitunkevan terävin, pähkinänruskein silmin. Hän oli vankkarakenteinen nuorukainen, mutta jäntevän notkea kuin ainakin ratsastaja.
– No, Kalispel, murisi Jake, sinultahan ei usein puhesuoni tyrehdy. Asetutko sinä Samin ja tämän kaamean kolon puolelle?
– Se on suurenmoinen, Jake.
– Ohhoh... Minkä pahuksen tähden? Luulin sinun olevan samaa mieltä kanssani tietäen heikkoutesi hevosiin, naisväkeen ja muuhun sellaiseen, mitä et täältä löydä.
– Tämä miellyttää minua. Sinähän tiedät, että annan palttua kullan kaivamiselle. Aivan liian kovaa työtä karjapaimenelle. Mutta minä pidän tämän laakson viileydestä ja kauneudesta. Tämä on riistan paratiisi. Näin varmasti ainakin tuhannen hirveä tänään. Ja peuroja, karhuja, vuohia, lampaita – vieläpä puumiakin keskellä kirkasta päivää! Minä aion metsästää riistaa teidän metsästäessänne kultaa.
– Hm!... Sam, mitä arvelet Kalin siirtymisestä sinun puolellesi?
– Kaikesta päättäen menettelin oikein raahatessani Leen pois noilta verisiltä Montanan laitumilta, vanhempi veli vastasi vakaumuksella. – Minusta tuntuu helpotukselta, ettei hän enää etsiskele tuota tiukkahuulista sheriffiä ja, mikäli tiedämme, joitakin muitakin noista ratsastavista junkkareista... Ala laputtaa hakemaan polttopuuta ja vettä sillä aikaa, kun puran kuormat.
Lee Emerson, liikanimeltään Kalispel ensimmäisen paimenjoukon mukaan, jossa hän oli ratsastanut Montanassa, naurahti, vaihtoi luodikon sankoon ja lähti joelle. Joki oli tulvillaan, kylmän vihreä väriltään, ja tummaselkäinen lohi rikkoi juuri sen pinnan ja lisäsi Kalispelin ihastusta laaksoon. Hän astui hiekkasärkälle ja täytti sankonsa jääkylmällä vedellä. Samassa hänen juolahti mieleensä kahmaista kourallinen märkää hiekkaa. Siinä kimalteli kultajyväsiä.
– Tuhannen tulimmaista! hän huudahti. – Noinko vaivatonta se onkin!... Sam tulee olemaan suunniltaan. Annanpa hänen itsensä keksiä se... Kuinka ollakaan? Kullankaivaminen taitaakin lyödä karjan paimentamisen laudalta. Laitumet alkoivatkin jo maistua puulta.
Hän palasi miettiväisenä leirille. Jake tuli horjuen valtavan polttopuutaakan alla, ja Sam oli levittänyt talouskalut tervakankaalle ja odotteli vettä sekoittaakseen taikinan.
– Noin viikon annokset lihaa lukuunottamatta, hän sanoi.
– Jos meitä onnistaa täällä, niin kahden meistä on mentävä Salmoniin hakemaan purtavaa.
– Joo, ja jos ei onnista, niin kuolemme nälkään, kuului Jaken leikkisä vastaus.
Samilla ei ollut vastausta valmiina ja kolmikko vaikeni ja syventyi leiriaskareihinsa. Hämärä verhosi jo kaukaisimmat yksityiskohdat. Kalispel näki mustan karhun tallustelevan alempana joen rannalla ja lauma peuroja oli laskeutunut rannalle etelärinteeltä. Pohjoisrinteen ylin kolmannes leimusi kultana ja luminen huippu hohti ruusunpunaisena. Paikka vaikutti selittämättömän tenhoavasti Kalispeliin. Mitä enemmän hän katseli, sitä enemmän häntä miellyttivät monet seikat, joita hän aluksi tuskin oli huomannutkaan. Laakso oli avara, juuri niin laaja kuin katse kantoi, ja vuorten huiput olivat uskomattoman karut. Kullanhehku pohjoisrinteellä häipyi yhä ylemmäksi, ja koko ilmapiiri muuttui kuin taikasauvan kosketuksesta. Teräksenhohtoiset varjot hiipivät esiin laaksosta kuin olisivat vapautuneet perivihollisestaan. Yö oli lähellä.
Täällä oli yksinäisyyttä hänellekin riittämiin, ajatteli Kalispel. Hän ei usein langennut muistelemaan menneitä, mutta nyt hän sen teki. Hänen veljensä Sam ja Jake olivat nähtävästi tavanneet hänet yhdennellätoista hetkellä. Muussa tapauksessa Montanan villit laitumet, joilla hän oli viettänyt karjapaimenen hurjaa elämää, olisivat pian nähneet hänen päiviensä pään. Hän saattoi kuitenkin selittää kaiken tyydyttävästi itselleen. Erehdyksensä, ampumisjupakkansa, harha-askeleensa, jotka, jos olisivat saaneet jatkua, olisivat tehneet hänestä lainsuojattoman, kaikki hän osasi selittää johtuviksi olosuhteista, jotka eivät olleet hänen vallassaan. Hän oli toivonut joskus voivansa omistaa pienen karjatilan, jolla kasvattaisi omaa karjaansa ja hevosiansa, ja vaimon, joka pitäisi häntä oikealla tiellä. Hän ei ollut kuitenkaan koskaan kyennyt säästämään ensimmäistäkään dollaria, ja hänen yrityksensä hankkia itselleen karjaa olivat johtaneet kysymyksiin, joihin hän saattoi vastata vain revolverillaan. Tytöistä, jotka olivat sattuneet häntä viehättämään, hänellä oli ollut vain ikävyyksiä.
Matala ukkosenjylinä katkaisi hänen mietteensä.
– Mitä? Näin aikaisin keväällä, hän mutisi katsahtaen ylös hämmästyneenä. Taivas oli kirkas ja kylmä kalpeine tähtineen.
– Jossakin vyörymä. Tuo Sahanterä taitaa silloin tällöin menettää jonkin hampaistaan.
Leirillä, jonne hän palasi, Jake sytytteli juuri piippuaan kekäleellä, ja Samin punoittavat, parrakkaat kasvot kumartuivat jonkin puuhan ylle.
– Kuulitteko ukkosen, pojat?
– Kyllä varmasti, Jake vastasi. – Sam väittää, ettei se ollut ukkonen.
– Sitten se oli vyörymä jossakin?
– Poika, se ei ollut ukkonen eikä vyörymä, Sam vastasi katsahtaen veljiinsä päin. – Ystäväni Nez Perzé kertoi minulle, että olisimme löytäneet paikan silloin, kun tulisimme suuren, valkoisen, puhuvan vuoren juurella olevaan laaksoon. Emmeköhän ole sitä nyt löytäneet.
– Miten sinä selität tuon jyrinän, Kalispel kysyi ymmällä.
– Pahuksestako sen tietäisin. Maanjäristys kai.
– Ehei, Jake sanoi. – Jossakin maanvyörymä jyrähteli. Nämä vuoret ovat varmasti täynnä tuollaisia korkeita, paljaita rinteitä kuin tuokin. Oikein selkäpiitäni karmii. Ettekö muista noita jyrkkiä Lemhi-rinteitä?
– No, oli niin tai näin, mitä sillä väliä, jos täällä on kultaa.
– Sitä mieltä minäkin. Mitä enemmän kummittelee, sitä parempi, Kalispel vastasi ja asettui levolle.
Jyrinä ei toistunut enää, ja hän nukahti. Oli täysi päivä, kun hän heräsi. Veljet touhusivat leiriaskareissa. Hirven raikuva mylvähdys kohotti Kalispelin istualleen unisuus poispuhallettuna ja joka hermo väristen.
– Kal, mene ja pamauta tuo härkä, Jake sanoi. – Laakso vilisee riistaa. Se näyttää aivan toisenlaiselta päivänvalossa.
– Poika, kurkistapas tuohon pannuun, Sam kehoitti välinpitämättömällä äänellä.
Kalispel nousi, veti saappaat jalkaansa ja venytteli. Sam, jota tämä välinpitämättömyys harmitti, työnsi vadin hänen nenänsä alle. Kalispel näki ohuen kerroksen hiekkaa ja kultaa, suunnilleen puoliksi kumpaakin.
– Peijakas, tuohan näyttää kullalta, Kalispel vastasi laiskahkosti.
– Ei mitään hurraamisen aihetta vielä, Sam vastasi laskien vadin kädestään, mutta jos onnistumme löytämään emäkallion, josta tuo on kotoisin, niin olemme rikkaita. Sinä saat karjakartanosi, jota sydämesi halajaa, ja tuhannen hevosta ja kymmenen tuhatta nautaa, ennen kuin vuosi on ummessa.
Rikkaitako? Kalispel huudahti epäuskoisena.
– Myymme pois miljoonasta. Usko tai älä, niin minulla on se tunto sormissani, että tällä kertaa meitä onnistaa. Vaikka emme löytäisi emäkalliotakaan, niin täällä on hyviä huuhtelupaikkoja pitkin joenvartta kumpaankin suuntaan.
– Sam, oletko tosissasi?
– Kal, hän on ollut jalkeilla auringonnoususta kulkien ympäri kuin kiljuva jalopeura, Jake pisti väliin.
– Kunhan nyt vain ei sattuisi olemaan minun onneni, että toisia kullanetsijöitä kulkeutuu tänne, mutisi Sam. – Niin on käynyt ennenkin.
– Mitä se vaikuttaisi asiaan, Sam? Mehän löysimme tämän ensimmäiseksi, Kalispel kysyi.
– Paljon. Jos emme onnistu löytämään emäkalliota, niin voimme kuitenkin pestä omaisuuden tästä jokitörmästä jos saamme aikaa.
– Sam, luotatko tuohon Nez Perzéen? Jake lisäsi sänkistä leukaansa sivellen.
– Kyllä varmasti. Hän ei kerro. Ei nyt ruveta pirua seinälle maalaamaan. Meidän pitäisi laulaa riemusta. Tulkaa syömään. Sitten käymme työhön. Muutamme leirimme pois tästä kivikosta. Tuolla on mukavan näköinen, suojainen paikka joen tuolla puolen. Kal, sinä hankit hieman lihaa ja ripustat sen varjoon. Sitten voit käydä vähän tiedustelemassa. Käy katsomassa tämän laakson alapäätä. Jake, sinä pistät pannusi jokaiseen hiekka- ja sorasärkkään joen varrella, ja minä otan hakun ja haen emäkalliota.
Samin järkkymätön luottamus onnistumiseen tarttui Kalispeliinkin, ja vaikka hänellä ei ollut kullanhimoa veressään, hän antautui sen kiihkoisan tunteen valtaan, jonka kultaan todella käsiksi pääseminen synnyttää.
Kun leiri oli muutettu sievään, suojaiseen paikkaan, Kalispel otti luodikkonsa ja suuntasi kulkunsa laakson avarinta osaa kohti. Sillä hetkellä ei riistaa ollut näkyvissä. Kevätaamu oli raikas, kuulas ja kylmä. Hän pani merkille pikkuriistan ja lintujen puuttumisen. Ensimmäiset elävät olennot, jotka hän kohtasi, olivat Samin muulit. Sitten hän keksi lauman hirviä etelärinteellä melko korkealla. Hän jatkoi kuitenkin kulkuaan joen vartta pitkin laakson leveintä kohtaa kohti. Se osoittautui korkeaksi, tasaiseksi, vahvaa metsää kasvavaksi pengermäksi, joka sukelsi jyrkkään vuorenrinteeseen, jota pitkin tumma, tuuhea metsä laskeutui tasangolle. Samassa hän huomasi pienen ryhmän peuroja sukeltautuvan pensaikosta ja jäävän korvat pystyssä tuijottamaan. Hänen lähestyessään ne pomppivat tiehensä kuin vietereillä. Pian hän sitten keksi pukin, jonka hän ampui. Koska se oli liian painava leiriin raahattavaksi, hän nylki ja paloitteli sen heti.
Palatessaan taakkoineen leirille hän löysi paljon hirvien ja peurojen jälkiä ja pari puuman tappopaikkaa, joista toinen oli aivan tuore, mutta missään jäljet eivät menneet joen yli. Lihakysymys, niin tärkeä metsästäjille ja kullanetsijöille, näytti ratkaistulta epämääräisiksi ajoiksi.
Metsästysurakastaan selviydyttyään hän pesi veriset kätensä joen sävähdyttävän kylmässä vedessä ja lähti tarkastelemaan laakson alapäätä. Hän vaelsi kauas joen mutkan tuolle puolen, missä laakso ahtautui punaseinäiseksi kanjoniksi. Hän olisi voinut tunkeutua siihen syvemmällekin ja kulkea sitä pitkin pitkällekin, jos häntä olisi huvittanut kahlata, mutta ajatus astua ehkä kaulaa myöten juuri lumesta vedeksi sulaneeseen veteen ei tuntunut houkuttelevalta. Hän palasi samaa tietä kuin oli mennytkin, pysähtyi erääseen aurinkoiseen tuoksuvia salviapensaita kasvavaan paikkaan ja heittäytyi pitkäkseen, kuten tapansa oli ollut niin usein tehdä karjalaitumilla. Hän piti valtavien seinämien läheisyydestä. Häntä olivat Montanan laitumien yksitoikkoiset, purppuranautereiset aavat alkaneet kyllästyttää.
– Pahus soikoon, puheli Kalispel itsekseen. – Minun tekisi mieleni asettua asumaan näille seuduille. Tuommoinen poppelipengermäkin tuolla Lohijoen yläjuoksulla oli oikein viehättävä.
Hän alkoi loihtia eteensä pilvilinnoja, joita Samin järkkymätön luottamus käden ulottuvilla olevaan menestykseen loihti esiin.
Kalispel painoi paikan mieleensä. Se oli jotenkin hetkeksi viekoitellut hänet viipymään onnellisissa unelmissaan, olotila, joka oli hänelle kauan ollut vieras. Paikka oli alajuoksuun leiriltä, joenmutkan takana, missä korkean seinämän juurella oli salviapensaikko. Virran sointuva sorina kuului tänne saakka, kalliosta heijastuva aurinko paahtoi kuumasti, äänetön, suloinen torkkuva uneliaisuus vallitsi, ja salvian makea tuoksu juovutti. Kanjonin tuolla puolen rynkäsi taivasta kohden valtava, rikkinäinen jyrkänne.
Hän tapasi leirin autiona. Merkeistä päättäen sekä Sam että Jake eivät olleet käyneet siellä koko päivänä. Se tiesi hyvää. Kalispel ryhtyi leiriaskareihin kerran pysähtyen nauraakseen itselleen huomatessaan viheltelevänsä. Hän järjesti kaiken kuin olisi ollut kasarmissa, mutta epäröi ryhtyä taikinan sekoitukseen, sillä siinä puuhassa hänellä oli peukalo keskellä kämmentä. Kirves oli hänen rakkain työkalunsa, jota hän halusta heilutti ja jota hän oli osannut käsitellä poikasesta saakka Missourin jaloja puulaatuja kasvavilla penkereillä.
Laakson värikylläinen valaistus oli sillä välin ennättänyt vaihtua kalpenevaksi iltapäiväksi. Kalispel alkoi jo käydä levottomaksi veljiensä takia, kun samassa Jake ilmaantui joen yläjuoksun puolella. Hän oli väsyneen miehen perikuva. Kalispel heilautti kättään ja huikkasi. Jake vastasi uupuneesti. Lähempää Jake oli rahanarvoinen nähtävyys. Kalispel ei ollut koskaan nähnyt likaisempaa, mutaisempaa, märempää ja kurjempaa miehenkuvatusta. Kainalossa hänellä oli huuhteluvatinsa ja toisessa kädessään hän kantoi jotakin pientä ja raskasta suureen nenäliinaansa käärittynä.
– Voi sen seitsemän sarvipäätä, pääsi Kalispelilta, joka ei tiennyt nauraako vai itkeä. Kun Jake sitten laahusti leirille. Kalispel näki kummallisen ilmeen hänen silmissään.
– Poika, katso tätä, Jake puuskutti työntäessään nenäliinan Kalispelin käsiin.
Sen sisällys oli pehmeää, märkää, raskasta ja kosketusta myötäävää. Kalispel ymmärsi, mitä se sisälsi puhumattakin ja mykistyi. Jake lankesi polvilleen varusteittensa viereen ja haparoi sieltä jotakin.
– Missä minun vaakani on?... Jukoliste!... Minun on saatava se!... Ahah!... Kal, kömmi tänne äkkiä ja kaada tuohon se kulta.
Kalispel teki työtä käskettyä ja hän huomasi käsiensä vapisevan ja sydämensä jyskyttävän kun pienoinen kultainen virta hiukkasia ja jyväsiä pehmeästi tohahtaen valui vaakakuppiin. Kolme kertaa täytyi vaakakuppi tyhjentää, ennen kuin kaikki kulta oli punnittu.
– Kymmenen naulaa – – – ja ylikin, jylisi Jake kiivaasti hengittäen. – Kahdeksantoista dollaria naula... satakahdeksankymmentä dollaria!... Ja Samin määräyksen mukaan huuhdoin vain pannullisen joka särkältä.
– Taivaan talikynttilät! huudahti Kalispel tahtomatta uskoa korviaan. Hän sormeili pikku jyväsiä, joista toiset olivat herneen kokoisia. Kaikki olivat kuluneita ja sileitä, ilmeisesti soran ja veden työtä. Suurin osa kullasta oli hienon hiekan kaltaista ja se luisui Kalispelin kämmeneltä keltaisena virtana. Yht'äkkiä hän istuutui ja tuijotti Jakea.
– Hei, me olemme rikkaita! Rikkaita!... Meidän tulevaisuutemme on taattu. Tällä kertaa Sam osui kohdalle kuin nyrkki silmään... Voi, jos äiti eläisi nyt! Olimme aina niin köyhiä.
– Jake, sitä on... sitä on vaikea uskoa, Kalispel vastasi ja hänen kurkkuaan kuristi. – Mutta tuossa se on. Kultaa! Ja sinä huuhdoit sen yhdessä ainoassa päivässä.
– Poika, minä olisin voinut kaksin- kolminkertaistaa nuo kymmenen naulaa, mutta Sam tahtoi, että koettasin kaikkia hietikoita, ja niin minä tein. Kaikki paistoivat keltaisina. Jotkut enemmän kuin toiset. Jotkut aivan pursuivat kultaa.
– Peijakas! Olenpa iloinen Samin – ja sinun puolestasi. Jake... Ja hiukan itsenikin, luulen.
– Ole sinä Lee vain niin hemmetin iloinen omastakin puolestasi. Jake vastasi ääni tummana ja käheänä. – Karjakartanosi näkyy jo.
Yht'äkkiä Kalispel kimposi pystyyn ja päästi sellaisen karjapaimenen kiljahduksen, jota hurjempaa ei hänen keuhkoistaan ollut koskaan ennen lähtenyt. – Huuuuhip! Tämä sotahuuto raikui pitkin vuoren seinämiä ja palasi onttona kaikuna. Virran yläjuoksusta kuului aito vastauskin.
– Kuulitko? Kalispel kysyi.
– Kyllä. Se on Sam... Ja tuolla hän tuleekin.
– Mitä hittoa? Onko hän päissään, kun hoipertelee tuolla tavalla?
– Katso, Samilla on raskas kantamus.
– Se ei voi olla polttopuuta. Liian pieni taakka.
– Ehei... Se paistaa valkoiselta... Niin totta kuin olet syntynyt – se on kivenlohkare!
– Kivi! Mitä Sam siitä kivestä raahaa?... Eikä hänellä ole hakkua eikä kankeakaan mukanaan... Jake!
– Minun tuntuu vähän paikkojani heikottavan. Jake istahti raskaasti.
Kalispel tuijotti ajatuksien kiitäessä vihurina. Sam teki taivalta vakaasti, mutta ilmeisesti ankarasti ponnistellen. Hän tölmähti leiriin ja tömähdytti raskaan taakkansa maahan veljesten eteen.
– Vilkais-kaapa tuo-ta, hän puuskutti.
Kalispel näki paksun lohkareen valkeata kvartsia, jossa näkyi kirkkaita kultajuovia. Se oli hänen mielestään kaunein näkemänsä kuollut kappale. Mutta hän ei saanut sanaa suustaan ja Jake koetti änkyttää jotakin käsittämätöntä.
Sam pyyhki hien kasvoiltaan, jotka kertoivat mielenliikutuksesta. Hän näytti taas tyyneltä, vain silmät loistivat omituisesti.
– Minä osuin – – – suoraan emäkallioon – – – kuin teräs magneettiin, hän sanoi sanojen pudotessa tunteettomasti, hitaasti. – Tuossa kimpaleessa on viisisataa dollaria. Ja miljoona siellä, mistä tuo on kotoisin!
II LUKU.
Emersonien leirissä oltiin riehakoita. Samkin yhtyi jossakin määrin veljiensä pidättelemättömään riemuun. Jake julisti, että oli suuri onni, että mukana ei ollut yhtään whiskyä. He törmäilivät toinen toisiinsa illallista valmistaessaan ja siitä osaansa ottaessaan. Jake ei osannut päättää, mitä hän osuudellansa tekisi. Leellä oli karjakartanonsa valittuna, karjalaumansa ja hevosensa hankittavina. Hän päätteli, että rikas, nuori karjanomistaja, joka ei ollut hullumman näköinenkään, saattaisi mahdollisesti löytää itselleen vaimonkin.
Pimeydestä kantautui heikko ukkosenjyrinä.
– Huh-huh! Tuolla se vanha vuorenukko murisee, että me emme ole vielä hänen kultaansa saaneet, Sam huudahti.
Uhkaava tunnelma yritti hetkeksi vallata kolmikon. Se häipyi ja sen mukana riehakkuuskin, poikamainen heittäytyminen riemuitsemaan hurjista mahdollisuuksista.
– Kuulkaahan pojat, Sam alkoi vakavana. – Olemme löytäneet kultaa. Ehkä minun täytyy muistuttaa teille, että suurin osa kullanetsijöitä, jotka löytävät sitä paljon, ei koskaan pääse nauttimaan löytönsä hedelmistä.
– Minkä hiivatin tähden, Jake karjaisi kauhtuneena kovia kokeneet kasvonsa tulen loisteessa hehkuen.
– Se on totuus, siinä kaikki. Kullanetsijät eivät ole liikemiehiä. He ovat tavallisesti tietämättömiä, huimapäisiä ja tulevaisuudestaan piittaamattomia. He menettävät kaiken tavalla tai toisella.
– Me emme aio menettää mitään, Jake julisti sotaisana, hän joka. aikaisemmin oli ollut kaikkein epäuskoisin. Kultakiihko oli kuumentanut hänenkin aivonsa. Kalispel kuunteli äänetönnä tuntien alakuloisuuden hiipivän mieleensä.
– Jos voimme myydä löydön sadastatuhannesta dollarista, niin teemme viisaasti myydessämme, Sam tuumaili.
– Eikö hemmetissä! tuiskahti Jake ja taivutteli Kalispelia puolelleen.
– Satatuhatta näyttää paljolta rahalta, mutta – – – mutisi tämä koettaen hillitä tunteitaan.
– Nyt heti tässä paikassa muodostamme yhtiön, Sam jatkoi innostuneena. – Tarkoitan yhtiön tuon kvartsisuonen hyväksikäyttöä varten. Silloin olemme vapaita valtaamaan huuhteluvaltauksia jokitörmällä. Meidän täytyy valita parhaat paikat ennen rynnäkköä.
– Rynnäkköä? Jake ihmetteli kaikuna.
– Varmasti. Ihmiset tulevat raivopäisinä ryntäämään tähän laaksoon siitä päivästä, jolloin tämä kvartsikimpale näytetään Challisissa, Boisessa tai Salmonissa.
– Sam, onko kenenkään tarpeellista saada tietää kvartsipalasta? Lee tiedusteli.
– Tuossa kaivoksessa tarvitaan vähintään kymmenen tonnin kivenrouhija.
– Kymmenen tonnin! Kalispel huudahti. – Millä ihmeen tavalla luulet saavasi sellaisen koneen raahatuksi tänne?
– Muulikuormina. Kyllä se on mahdollista. Sen täytyy käydä päinsä... Ja nyt käsität, minkä takia meidän on pakko myydä se, tai ainakin puoli oikeutta siihen. Meillä ei ole rahaa.
– Emmekö voisi pitää kvartsilöydön salassa sen aikaa, kun huuhtelemme kaiken kullan täältä joen varsilta kaikessa hiljaisuudessa? Kalispel kysyi. – Voimmehan sitten jälkeenpäin myydä koko roskan tai käydä siihen itse käsiksi?
– Se on oiva tuuma, Jake yhtyi.
– Se voi olla hyväkin tuuma, mutta huono liikeyritys. Meidän on toimittava. Me panemme kaikki vaaralle alttiiksi pitämällä tuon kvartsisuonen salassa, sillä ennemmin tai myöhemmin meidän huuhtoessamme hiekkasärkkiä toisia kullanetsijöitä ajautuu tännepäin. Bitter Rootin seudut ja Lemhi kuhisevat niitä.
– Entä sitten, anna niiden kulkeutua, Kalispel julisti. Me voimme siihen mennessä pitää huolen itsestämme ja roikkua kiinni omassamme. Koko sen ajan, kun säilytämme suurta salaisuuttamme, huuhdomme kultaa. Kun sitten olemme pakotetut paljastamaan korttimme, niin tilanne on täsmälleen sama kuin nytkin.
Jake oli samaa mieltä kuin Kalispelkin, ja he väittelivät Samin kanssa. Hän oli kuitenkin itsepintainen ja luottaen hänen suurempaan kokemukseensa ja arvostelukykyynsä he antoivat hänen lopulta saada tahtonsa läpi. Keskustellessaan muista asian vaatimista toimenpiteistä Sam lopulta kehitti seuraavan suunnitelman. Hän jäisi laaksoon vartioimaan kvartsisuonta samalla kun hän huuhtoisi joenvarsilla. Jaken ja Kalispelin tuli etsiä paras pääsy vuorten yli ja lähteä sitten Boiseen, jossa heidän tuli esittää kvartsilöytöä huomattaville kaivosmiehille ja vaatia vähintään satatuhatta puolesta osuudesta molempien puolien yhdessä hankkiessa koneet, rahdatessa ne paikalle ja hoitaessa yritystä. Jos Boisessa ei syntyisi edullista sopimusta, heidän tuli jatkaa matkaansa Challisiin tai Salmoniin. Sam arveli voivansa venyttää ruokavarastonsa riittämään kuukauden, mutta vähintään ennen sitä toisen veljeksistä oli tuotava lisää. He sopivat kaikesta ennen levolle käymistä yön jo pitkälle kuluttua.
Kalispel ei voinut nukkua heti. Hänen mielensä oli niin täynnä. Hänestä näytti kuin olisi hänen onnettomuutta tuottava tähtensä kimallellut tavallista kirkkaammin. Ja hänen siinä maatessaan vuorivanhuksen syvä, hiljainen ukkonen jyrähteli.
Seuraavana aamuna Jake ja Kalispel, ajaen edellään kolmea kevyesti kuormattua muulia, lähtivät nousemaan laakson rinnettä tärkeälle matkalleen. Sam seurasi heitä kvartsisuonelle saakka, joka sijaitsi esiinpistävässä kallionkielekkeessä pengermän syrjässä siinä, missä tämä sukeltautui vuoren kupeeseen. Jake, joka ei pitänyt tästä erosta, harppoi synkkänä taakseen katsomatta. Kalispel kääntyi kuitenkin ympäri joenmutkassa huiskuttaakseen jäähyväisiksi, mutta Sam oli silloin jo unohtanut heidät. Hänen punainen paitansa oli kumartunut tämän kalliin, kultaakätkevän kallionlohkareen puoleen.
Koska Jaken yhtenä tehtävänä oli merkitä polku, jota myöten raskaastikin kuormatut muulit pääsisivät kulkemaan, niin hän pysytteli joen varrella. He huomasivat, että laakso ei tällä suunnalla sulkeutunutkaan, vaan kääntyi etelään kohoten karuksi solaksi metsälaikullisten vuorenhuippujen välissä. He seurasivat jokea ja puoleenpäivään mennessä he olivat uurastaneet vedenjakajalle saakka, josta hirvipolku laskeutui toiselle puolelle jyrkkien kallioseinämäin varjossa. Se johti avaraan laaksoon, jonka läpi keskihaara, eräs Lohijoen lisäjoki, virtasi. Se oli leveä, kiivasjuoksuinen, matala joki, joka oli vaikea ylittää ja jonka jäinen vesi ja liukkaat kalliot tekivät ylikulun epämiellyttäväksi. He leiriytyivät vastarannalle, missä roihuava nuotio, kuivuvat vaatteet ja lämmin ruoka karkottivat tälle epävarmalle matkalle lähdön synnyttämän masennuksen tunteen.
Seuraavana päivänä he pujottelivat valtavaa vuorenrinnettä ylöspäin. Tummat havumetsätäplät rinteellä kasvavaa valkeata ruohoa vasten näyttivät viehättäviltä, ja hirvet ja peurat tuskin vaivautuivat tietä antamaan. Huipulle päästyään Jake ei heti löytänyt toivomaansa lievästi laskeutuvaa polkua lounaaseen. Hän lähti ensin väärään suuntaan ja sai palata takaisin ja huolellisemmin tutkia terävien huippujen ja synkkien kanjonien hämäännyttävää sekamelskaa. Lopulta hän ohjasi muulit erään vuoren huipun ympäri, jonka ylimmältä kynnykseltä juuri ennen auringon laskua hän osoitti veljelleen Lohijoen pääjuoksun laakson, Challisin kaupungin, Lemhi-vuoret ja etelässä aaltoilevan, harmaan maan, joka tuonnempana avautui purppuranhohtoiseksi ruohoaavikoksi.
Kolme päivää kului kulkukelpoisen polun etsimiseen alas Challisin kaupunkiin. Veljekset leiriytyivät pikku kaupungin liepeille. Illallisen jälkeen Jake kävi tiedustelemassa ja ikäväkseen totesi, että Boisen postivaunu ei lähtenyt ennen lauantaita ja että ne varusteet, joita he tarvitsivat, oli haettava Salmonista, kuudenkymmenen mailin päästä joen alajuoksun varrelta.
Jake oli miettiväinen mies sinä iltana nuotion äärellä. Lopulta hän kevensi mieltänsä.
– Lee, ei ollut hauskaa jättää Sam tuohon koloon. Me emme ennätä käydä Boisessa, saada aikaan tuota kaivossopimusta ja palata Samin luo kuukaudessa. Sentähden meidän on tehtävä näin. Minä menen Boiseen yksin... Älä ole siitä huolissasi. Minä en hävitä kvartsilohkaretta ja pidän huolen siitä, ettei kukaan saa siitä vihiä. En luulisi tarvitsevani kuin muutamia dollareita selvitäkseni sopimuksentekoon saakka, joten sinä voit ottaa nämä rahat. Mene Salmoniin ja osta kolme muulia lisää ja niin paljon elintarpeita kuin saat niiden selkään sälytettyä ja kiirehdi Samin luo... Mitä arvelet tuumastani?
– Se on hiton hyvä tuuma, Lee vastasi. Salmoniin päästyäni olen ollut matkassa viikon verran, varusteiden hankkiminen vienee pari päivää. Kuuden kukkuroilleen lastatun muulin kanssa ja ottaen huomioon jyrkät nousut ja vaikean maaston poluilla, jota myöten tulimme – – niin Jake, hyvällä onnellakaan en pääse takaisin Samin luokse kahdessa viikossa.
– Et varmaankaan. Sanotaan että viivyt matkalla kuukauden. Ja sittenkin se tulee lyömään laudalta kaiken sen karjankiertämisen vaivat, missä olet mukana ollut. – – – Selvä on. Tämä keventää mieltäni.
Myöhään toisen päivän illalla joen vartta alaspäin taivaltaen Kalispel tuli paikalle, jossa Lohijoki tekee laajan, loivan kaaren. Tämän joenmutkan puoleltaan rajoittamat muutamat sadat hehtaarit maata muodostivat sen karjatalon laitumet, jotka hän oli vuoren yli tullessaan nähnyt. Sieltä kaukaa hän oli pannut merkille muutamia poppelilehtoja, laajat, tasaiset, ruskeat ja vihreät niityt, puureunukset joen rannalla ja suojaisan hirsimökin kukkulan varjossa. Likeltä nähtynä tämä talo maineen näytti mitä lupaavimmalta. Maaperä oli hedelmällistä, ja hän kohtasi monta puroa matkallaan taloa kohti. Joen molemmilla rannoilla kohosivat loivina loputtomat laidunmaat. Kalispelia huimasi, kun hän mielessään päätti kerran omistaa tämän karjatalon.
Olsen-niminen uudisasukas eleli siellä pienen perheensä kanssa. Lee söi heidän kanssaan illallista ja jutteli kaikenlaista.
– Olen ollut kullanetsinnässä, hän selitti. – Ei oikein huvita, mutta karjanpito on mukavaa hommaa. Olisikohan teillä työtä kunnon karjapaimenelle?
– Kyllä vain! Minulla on enemmän työtä kuin jaksan tehdä, mutta ei tahdo kannattaa maksaa palkkoja. Totta puhuakseni minun tekisi mieleni myydä koko paikka.
– Sepä kiintoisaa. Paljonkohan pyydätte?
– Minusta olisi oikeastaan ikävää, jos joku sattuisi viskaamaan minua selvällä rahalla, sanoi uudisasukas painolla.
– Niinkö? – – – No, jos satun tapaamaan rahanarvoista hiekkaa, niin tulen takaisin ja lapioin sitä hiukan päällenne.
Myöhään seuraavana päivänä Kalispel tarpoi jalat hellinä ja väsyneenä Salmoniin. Hän oli ollut siellä joitakin kertoja ennenkin ja häntä paikka miellytti. Se oli ollut kaivoskaupunki jo vuosikausia ja oli potenut useita kultakuumeita. Väliaikoinakin se oli vilkas kaupunki, joka toimi tavaranvälityskeskuksena Montanan tuonpuoleisten ja Idahon puolella olevien kaupunkien välillä aina Boiseen saakka. Salmon oli muiden lännen kaivoskaupunkien kaltainen siinä, että silläkin oli yksi pitkä ja leveä pääkatu, mutta siitä syrjemmällä se suuresti muistutti Missourin kauppaloita Leen kotipuolessa.
Hän löysi sopivan laitumen muuleilleen ja teki sopimuksen kolmesta muusta kuormasatuloineen. Sitten hän palasi pääkadulle ja erääseen ennestään tuntemaansa majapaikkaan. Siitä päätellen, että vanhat tuttavat eivät häntä tunteneet, hän totesi ilmeisesti olevansa melko likainen, partainen, resuinen ja villinnäköinen miekkonen. Sinä iltana hänellä ei ollut muuta tekemistä kuin ajaa partansa ja pestä kasvonsa, mikä kohensikin hänen ulkoasuansa huomattavasti. Hän päätti koettaa saada aikaan niin edullisen kaupan kuin suinkin varusteita ostaessaan, että rahaa jäisi yli uuden vaatekerran hankkimiseksi. Hän muisti erään tytön, johon hän oli tutustunut aikaisemmilla käynneillään Salmonissa – – – mikä hänen nimensä nyt olikaan – eikä hän mitenkään voinut uudistaa tuttavuutta tällaisena variksenpelättimenä.
Kalispel veti takin ylleen ja sai riisua sen kohta taas, sillä hän oli pistänyt kätensä reiästä eikä hihasta. Täten ikävästi köyhyydestään muistutettuna hän puhalsi lampun sammuksiin ja astui huoneestaan.
Hallin lampun keltaisessa valossa hän näki kahden hahmon seisovan portaitten yläpäässä – nuoren naisen selin häneen kasvotusten miehen kanssa, joka oli laskeutumassa portaita alas ja oli kääntynyt katsomaan taakseen.
– Isä kiltti, älä jätä minua yksin. Minä – – –, hän pyyteli äänellä, joka olisi kiinnostanut Kalispelia, ellei hänen pieni, tumma, viehättävä päänsä olisi sitä jo tehnyt.
– Ole huoletta, Sydney, mies vastasi naurahtaen. – Sinä olet kaukana Lännessä nyt, ja sinun on pidettävä huoli itsestäsi. Minun pitäisi jutella muutamien kaivosmiesten kanssa vähän. Mene sinä vain nukkumaan.
Mies saapasteli narisevia portaita alas. Tyttö käännähti puolittain Kalispelin sivuuttaessa ja tämä näki vilahduksen kalpeasta, puhdaspiirteisestä profiilista, joka oli niin silmiinpistävä tässä huonossa valaistuksessakin, että hänen teki mielensä kääntyä tuijottamaan. Hän voitti kuitenkin kiusauksen ja laskeutui nopeasti portaita nähdäkseen lähempää tuon tytön isän. Rommin haju kantautui hänen sieraimiinsa. Majatalon yhteydessä oli kapakkakin, mutta sinne ei ollut ovea hallin puolelta. Kalispel seurasi miestä ulos, missä tämä kohtasi muutamia karkeavaatteisia miehiä kadunkulmassa lyhdyn alla, missä nämä olivat ilmeisesti häntä odottaneet.
Kalispel lähestyi heitä. – Hyvää päivää miehet, hän sanoi ystävällisesti. – Olen outo täälläpäin. Missä saisin ruokaa?
– Olenpa tainnut nähdä sinut ennenkin, muuan teräväsilmäinen, kovakasvoinen Lännen mies vastasi, eikä häneltä ilmeisesti jäänyt mitään Kalispelin asussa huomaamatta, kaikkein vähiten alhaalla roikkuva revolveri.
– Niinkö? Olen outo ja nälkäinen joka tapauksessa, Lee antoi takaisin vastaten toisen tutkivaan tarkasteluun.
– Nuori mies, tuolla on hyvä ravintola muutama talo tuonnempana, vastasi se mies, jota Lee oli halunnut vilkaista vähän tarkemmin. Hän oli keski-iän sivuuttanut, hauskannäköinen mies, jolla oli juomuiset, heikot kasvot ja suuret, kuluneet, tummat silmät. Häntä ei olisi voinut juuri sanoa rotevakasvuiseksi ja hänen vaatetuksensa kavalsi hänet vasta Länteen tulleeksi.
– Kiitos. Sopisiko teidän haukata pala kanssani? Kalispel tiedusteli.
– Hei, karjankiertäjä, alahan laputtaa, puuttui toinen kolmesta puheeseen. Hänellä oli laihat, kellertävät kasvot, pitkät, riippuvat viikset ja hänen silmänsä paloivat leveälierisen sombreron varjossa.
Tämä riitti sytyttämään sen kipinän, joka aina kyti Leen luonnossa.
– Kyllä minä laputan tieheni – kun olen asiani toimittanut, hän heitti terävästi.
– Etkö sinä ole tuo Kalispel-niminen karjapaimen, viimeksi Montanasta? kyseli ensimmäisenä puhunut mies samalla, kun hän melkein huomaamattomalla liikkeellä vaimensi laihaleukaisen toverinsa.
– Joo, minä satun olemaan tuo karjapaimen – Kalispel Emerson.
– Aivan niin, aivan niin, emme me mitään pahaa tarkoittaneet, toinen vastasi kiireesti. – Me vain halusimme puhella vähän liikeasioista tämän herra Blairin kanssa ja aika on täpärällä.
Kalispel ei vaivautunut vastaamaan. Hän naulitsi läpitunkevat silmänsä tulokkaaseen, joka näytti vainuavan jonkin olevan hullusti, mutta ei voinut oikein päätellä mikä. – Suokaa anteeksi, herra Blair, jos annan teille vihjeen käyttäen samaa neuvoa, jonka juuri kuulin teidän antavan tyttärellenne. Te olette kaukana Lännessä nyt ja teidän on oltava varuillanne.
Nämä merkitykselliset sanat lausuttuaan Kalispel pyörähti kantapäillään ja lähti katua alaspäin. – Kissa vieköön! hän mutisi itsekseen. – Ne nylkevät tuolta arkajalalta sukatkin jalasta.... Entäs tuo susileukainen kaveri – missä ihmeessä minä olen nähnyt hänet? Peluri, lyön vaikka vetoa... No, se ei nyt minua liikuta, minulla on omat huoleni. Mutta tuo tyttö – nyt – – –.
Kalispel meni ravintolaan, missä hän taas pitkästä aikaa kunnon katetun pöydän ääressä nälkäänsä tyydyttäessään ja erään kullankaivajan kanssa jutellessaan pian unohti koko Blair-välikohtauksen.
Sitten Kalispel hyvillä mielin ja kiihdyttävän ympäristön vaikutteille alttiina asteli ulos kaupunkia katselemaan. Kuinka monena iltana hän olikaan ratsastanut kaupunkiin laitumilta hakemaan vastapainoa ratsastajan yksinäiselle elämälle. Mutta ääni hänen sisimmässään varoitti häntä muistamaan tärkeän tehtävänsä. Ei mitään hummaamista ei tippaakaan rommia! Hän voisi kuitenkin vähän katsella ympärilleen. Kaikki muut kapakat, pelihelvetit ja tanssipaikat katsottuaan hän päätyi "Lentävään Kotkaan", tilavaan ja melko loisteliaaseen huvipaikkaan joen rannalla kaupungin laidalla. Siellä oli tanssi ja humu täydessä käynnissä. Kalispel astui räikeästi koristettuun, tupakansavuiseen tanssisaliin, missä remuisa musiikki ja tanssivien sorina tulvahtivat häntä vastaan. Hän tavallaan piti tällaisesta kohusta, ellei siihen olisi kuulunut myöskin juominen ja tappelu, jotka näyttivät erottamattomasti liittyvän karjapaimenen harvoihin kaupungissakäynteihin.
Kalispel huomasi samassa erään tanssin päättyessä erään tytöistä irtaantuvan karkealiikkeisestä tanssittajastaan ja raivaavan tietään häntä kohti. Kalispel oli pannut merkille, että salissa ei ollut muita nuoria miehiä kuin hän, ja tämä tyttö oli tuskin kuuttatoista vanhempi. Hän oli pienikasvuinen, jollakin tavalla lintumaisen sievä, kultakutrinen ja ehdottomasti riittämättömästi vaatetettu niin viileänä iltana. Hän puhutteli Kalispelia kysyen, missä he olivat aikaisemmin tavanneet.
– Luoja tietänee, tyttöseni. Olen vähän kuin vierivä kivi.
– Ethän ole noita kullankaivajaköntyksiä? hän kysyi nopeasti.
– Lyön veikkaa, että olet työtön karjapaimen.
– Keskelle osuttu, pienoiseni. Peijakas! Oletpa tarkka. Taidatpa tuntea laitumetkin.
– Pane hattu päähäsi, ellet halua tanssia kanssani. En ole tottunut paljaspäisiin miehiin, hän vastasi kiusaantuneesi tarkastellen Kalispelia kiintein, sinisin silmin.
– Olisipa hauska tanssia kanssasi, mutta olen niin kauhea räsypekka.
– Ei se mitään tee. Tule nyt.
– Minulla ei ole myöskään rahaa ryyppyihin.
– En halua ryypätä. En kestä paljoa. Vihaan näitä pölkkyjalkoja, rommissa liotettuja kullankaivajia, jotka kuola suussa kähmivät minua... Ja minä taidan vähän tykätä sinusta, paimen.
– Pahus soikoon, niin minäkin sinusta, Kalispel vastasi epävarmasti ja hän tunsi vanhan yksinäisyydentunteen tulvahtavan ylitseen.
Tyttö aikoi juuri laskea kätensä Kalispelin käsivarrelle, kun Kalispelin takaa lähestyvä kalpeakasvoinen, synkkäsilmäinen mies hillityllä, käskevällä viittauksella lähetti tytön pois.
– Nuori mies, suonette anteeksi, hän sanoi kylmästi. Kultapala on kovasti huudossa nykyään.
– Kultapala? Kalispel ihmetteli hitaasti.
– Aivan, Kultapala. Kukaan ei tiedä hänen oikeata nimeään.
– Vai niin. Entä jos minä pidän tätä loukkauksena. Lentävä Kotkanne on avoin kaikille.
– Aivan oikein, mutta täällä ei olla ylen suopeita kulkureille.
– Erehdytte, herra, ja kirotun vaarallisesti, Kalispel leimahti uhoen katkerien laitumien kasvattamaa synkkää uhkaa. – Jos minä olisin pyytänyt Kultapalaanne tanssimaan kanssani – hän kyllä pyysi minua – niin juuri tällä hetkellä tanssisitte koipinenne väistääksenne kuumia kuulia.
Tämän sanottuaan hän asteli ulos kirkuvavaloisesta salista kylmään, pimeään yöhön. Kadut olivat tyhjiä ja keskellä katua kulkien hän lähti majapaikkaansa kohti taistellen vanhastaan tuttua, hiipivää mielenmasennusta vastaan, jonka oli tapana edeltää hänen juomapuuskiaan. Hän taisteli vastaan, sillä hän ymmärsi, että tilanne nyt oli toinen. Omaisuus ja onni olivat käden ulottuvilla.
Hän saapui majataloon, missä miehiä tuli ja meni meluisaan kapakkaan. Kalispel meni ohitse eteiseen ja nousi narisevia portaita. Toisen kerroksen portailla paloi himmeä lamppu. Kun hän astui ovelleen, hän kuuli matalan kiihtyneen äänen: – Menkää tiehenne!
Hän pysähtyi kuin naulittuna. Se oli tuon Blairin tytär, jota tämä oli sanonut Sydneyksi! Miehen ääni vastasi hätäisenä ja kähisten: – Sshhh! Joku voi kuulla. Kuulkaahan nyt – – –.
– En, ulos huoneestani! tyttö huusi ääni täynnä kiukkua ja pelkoa.
Kalispel näki oven olevan raollaan. Kahdella harppauksella hän saavutti sen ja väkevällä kädellä lennätti oven rajusti auki. Tämä paljasti hänen katseelleen kookkaan miehen, joka säpsähtäen perääntyi tämän äkkinäisen väliintulon hätkähdyttämänä, ja kalpeakasvoisen tytön silmät kauhusta laajentuneina vuoteesta nousemaisillaan. Hänellä oli yllään pitkä yöpaita ja toisella kädellään hän puristi huopapeitteen reunaa rintaansa vasten. Lamppu paloi yöpöydällä vuoteen vierellä, ja avoin kirja lojui lattialla.
– Anteeksi, neiti, Kalispel sanoi terävästi. – Kuulinko teidän käskevän jonkun poistua huoneestanne?
– Kyllä, tyttö vastasi tiukasti.
– Se oli vain erehdys. Satuin avaamaan väärän huoneen oven, aloitti mies lyhyesti naurahtaen. Tämä naurahdus paljasti hänen vähät välittävän tästä asioihin sekaantujasta, mutta melkoista närkästystä kyllä sen johdosta. Hänen oli mentävä Kalispelin ohi päästäkseen ovelle.
– Se ei ollut mikään erehdys, puhkesi tyttö kiivaasti puhumaan. – Hän tuli sisään. Kysyin, oliko se isä. Hän näki minut vuoteessa – – – lukevan. Minä käskin hänen mennä ulos. Kahdesti! Mutta hän vain tuli minua kohti.
– Roskaa! mies kähisi. Tytön syytös oli pysähdyttänyt hänet vastapäätä Kalispelia. Hänellä oli kiiluvat, julkeat silmät, esiinpistävä, sileäksiajeltu leuka, voimakkaan näköinen ilmestys. – Tyttö on arkajalka, pelosta pökerryksissä sen takia, että satuin avaamaan hänen ovensa omani asemesta.
– Niinkö! Miksi ette sitten astunut heti ulos huoneesta, kun näitte tytön vuoteessa? Kalispel tiukkasi.
– Minähän olin juuri menossa.
– Kuulkaahan hyvä mies, minä kuulin hänen käskevän teidät ulos. Kaksi kertaa!
– Mitä, rupeatteko te kuulustelemaan minua, te – – –
– En enää, Kalispel keskeytti. – Mutta tästä saatte sen sijaan.
Terävä vasen lennätti miehen hoiperrellen taaksepäin. Hän olisi ehkä taas saavuttanut tasapainonsa, mutta Kalispel loikkasi eteenpäin ja lennätti hirvittävän oikean koukun tuohon huomiotaherättävään leukaan. Äkkinäinen isku lähetti hänet holtittomasti portaitten kaidetta vasten, joka murtui räsähtäen. Hän putosi parvekkeelta ja jymähti alakerran lattialle. Särkyvän kaiteen rytinä sai aikaan raskaitten saappaitten töminän, ja sisään kiiruhtavien miesten kiihtyneitä ääniä kuului heidän rientäessään sisään.
– Neiti, sulkekaa ovenne, Kalispel käski ja sieppasi revolverinsa. Hän ei kylläkään odottanut alaslyömänsä, tunkeilevan Romeon aiheuttavan enempiä ikävyyksiä sillä kertaa, mutta hän oli, selvittyään hengissä niin monesta tämäntapaisesta jupakasta, joihin hän oli melkein tahtomattaan joutunut sekaantumaan, oppinut olemaan varuillaan.
– Se on Borden, kuului käheä ääni. – Kuollut – tai pirun vähältä sitä!
– Koko takaraivo veressä, toinen mies sanoi. – Hänen on täytynyt saada kirveestä. Ryöstö, vai mitä. Tuo Casperin joukkue on kaupungissa. Hänellä oli suuri setelikäärö taskussaan. Näin hänen vilauttavan sitä tänään. Tarkastakaapa hänen taskunsa.
– Pitäkäähän joku lamppua... E-ei – ei ole ryöstetty. Tässä on rahat ja kello.
Kalispel astui portaitten yläpäähän. – Hei, te siellä alhaalla! hän tervehti.
Seurasi jännittynyt hiljaisuus ja sitten: – Hei itsellenne!
– Kuka on tuo mies?
– Mikä mies?
– Mikäkö? Tuo, jota juuri taputin vähän vienosti poskelle.
– Ha-ha. Se mahtoi olla valtavan vieno taputus.
– No, antaa kuulua. Kuka ja mikä hän on miehiään?
– Hänen nimensä on Cliff Borden. Hän on yleisesti tunnettu täälläpäin. Hän omistaa osan Lentävästä Kotkasta. Ostaa valtauksia ja – – –.
– Ja tunkeutuu väkisin nuoren naisen makuuhuoneeseen. Kalispel keskeytti ivallisesti. – Eikä aio lähteä, kun tämä käskee hänet ulos... Kuulkaahan nyt hyvät Salmonin miehet. Laahatkaa herra Borden ulos tästä majatalosta, ja kun hän tulee taas tajuihinsa, sanokaa hänelle, että pysyttelee poissa näkyvistäni.
– Ja kuka mahdatte te sitten olla, nuori mies? tiedusteli joukon käreä-ääninen johtaja alhaalta.
– Nimeni on Emerson ja viimeksi Kalispelista.
Seurasi kuiskailua, jota sitten seurasi Bordenin uloslaahaamisesta aiheutunut liike ja töminä.
Hetken kuluttua Kalispel työnsi revolverin tuppeen ja seisoi neuvottomana. Eikö hänen pitäisi ilmoittaa tytölle kaiken olevan ohi? Hänen ovensa oli raollaan ja se rohkaisi häntä koputtamaan.
– Kuka siellä? kuului heti.
– Se olen vain minä, neiti Blair.
Ovi avautui selkoselälleen. Kalispel oli vain aikonut ilmoittaa tytölle, että kaikki oli taas hyvin, mutta tämän näkeminen pani ajatukset pyörimään karusellina hänen päässään. Tyttö oli heittänyt hartioilleen kampauskaavun, joka teki hänen kauneutensa, jonka hän oli ensi näkemältä vain heikosti tajunnut, suorastaan lumoavaksi.
– Voi... Onko – onko hän kuollut? tyttö änkytti, suuret, tummat silmät Kalispeliin luotuina.
– Eihän nyt sentään, hyvä neiti! Kalispel kiirehti sanomaan. – Minähän vain löin häntä. Hän kyllä putosi pahasti ja taisi lyödä päänsä. Sanoivat sen olevan veressä. Älkää olko hänestä huolissanne. Ei hän pahasti loukkaantunut.
– En minä sitä tarkoita. En minä hänen puolestaan pelkää. En olisi välittänyt, vaikka – vaikka olisitte tappanut hänet.
– Kas vain! Kalispel huudahti tuijottaen. Punan aalto kiisi tytön valkoisille poskille. Kalispel ei ollut koskaan nähnyt suloisempia kasvoja. Hän tunsi jotakin hirveää tapahtuvan sydämessään.
– Kiitos, että pelastitte minut – en – en tiedä itsekään mistä, hän sanoi ääni väristen.
– Ehkä se ei olisi ollutkaan niin vaarallista kuin miltä se näytti, Kalispel vastasi tökerösti. – Hän oli ehkä erehtynyt ovesta – ja sitten kun hän oli tullut sisään, hän – yksinkertaisesti meni päästään pyörälle, käsitättehän – eihän se olisi ihme.
– Olette jalomielinen häntä kohtaan ja – ja –, hän vastasi yht'äkkiä keskeyttäen ja lehahtaen tulipunaiseksi. Mutta minun lienee kerrottava teille, että hän seurasi minua päivällä. Hän puhutteli minua kahdesti. Hän tiesi tämän olevan minun huoneeni.
– Olen ojennettu, neiti Blair. Herra Cliff Bordenin taitaa olla entistä viisaampaa pysytellä poissa näkyvistäni huomenna.
– Kuulin, mitä käskitte noiden miesten tuolla alhaalla sanoa hänelle.
– Niinkö? Olen pahoillani. Se ei ollut hauskaa kuultavaa tytölle, joka on vasta tullut Länteen.
– Niin. Olen tulokas, hän hengitti kiivaasti. – Olen mitä kauhein arkajalka – ja vihaan tätä Länttä.
– On kauhean ikävää kuulla se, neiti Blair, Kalispel vastasi vakavana. – Vastatulleet joutuvat todella koville. Tiedän mitä se on. Minä tulin tänne Missourista jo vuosia sitten... Mutta kyllä te kerran tätä vielä rakastattekin. Kas niin, minä pidätän teitä levolta. Minä vain halusin ilmoittaa teille, että kaikki taas oli hyvin.
– Eipäs ole, hän sanoi. Ovessani ei ole lukkoa. Sen takia minä luin isää odotellessani. Viereinen huone on hänen. Hän vain viipyy niin kauan. Ja hän tulee kotiin – – –
Hän keskeytti hämmentyneenä ilmeisesti ollen ilmaisemaisillaan jotakin epäedullista isästään.
– Ei teidän tarvitse olla levoton. Älkää huolehtiko isänne kotiintulosta. Sulkekaa ovenne tiukkaan ja pönkittäkää se tuolilla kädensijan alta. Huoneeni on tuolla parvekkeen päässä ja, karjapaimen kun olen ollut, nukun toinen silmä auki. Kuulisin hiirenkin hiipivän noita portaita.
– Kiitos, hän kiitti arasti. – Tapaamme huomenna... Hyvää yötä, herra Kalispel.
Kalispel meni huoneeseensa, sytytti lamppunsa ja istui vuoteelleen unohtuen siihen pitkäksi aikaa tajuamatta, missä oli ja mitä teki.
Kuultuaan Blairin saapuvan puolenyön aikaan hän riisuutui ja kävi levolle.
Hän oli aikaisin jalkeilla ja ensimmäinen odottamassa aamiaistaan ravintolassa. Sieltä hän meni kaupungin suurimpaan kauppaan, esitti luettelon tarvitsemistaan tavaroista ja selitti, miten hän halusi ne pakattavan vaikeata vuoristomatkaa varten. Seuraava asia vei hänet ulos laitumelle, mutta se jäi toimittamatta, sillä omistaja oli kaupungissa, minne Kalispelkin palasi.
Hän huomautti itselleen, että hän oli kyllä nähnyt auringon paistavan ennenkin, hän oli nähnyt helmimäisten, touhukkaitten pajunkissojen puhkeavan ennenkin, hän oli ennenkin ollut liikkeellä kylmän kuulakkaana kevätaamuna kullan ja ruusun hohde kukkuloiden huipuilla hehkuen, mutta mikään niistä ei hänen mielestään ollut ollut niin kaunis ja rintaa paisuttava kuin tämä.
– Sen täytyy johtua Samin kultalöydöstä, hän tuumi harppoessaan, vaikka hyvin tiesi, ettei se ollut totta.
Majatalon edustalla hän tapasi Blairin, majatalon isännän ja erään kolmannen miehen juttelemassa.
– Tuolla se Kalispelinne nyt tulee, sanoi viimeksimainittu.
– Kalispel? – Minä tapasin tämän nuoren miehen eilen illalla, Blair vastasi. – Hyvää päivää. Olen kuullut, että olen teille velkaa tyttärelleni tekemänne palveluksen.
– Huomenta... Ei mitään aihetta, Kalispel vastasi. Muuan Borden-niminen tomppeli oli ahdistellut neiti Blairia koko päivän. Eilen illalla hän tölmäsi hänen huoneeseensa. Satuin olemaan matkalla portaita ylös ja kuulin tyttärenne käskevän miehen ulos. Mutta kun hän ei tullut, niin minä vähän otin selvää, missä vika.
– Ha! Ha! nauroi majatalon isäntä. – Entä kuka maksaa rikotut portaat?
– Paha minut perikööt, jos maksan penniäkään. Pankaa Borden maksamaan.
– Vastaan mielelläni laskusta, Blair kiiruhti puuttumaan puheeseen. – Nuori mies, olen teille suuressa kiitollisuudenvelassa. Suonette minun tehdä sen. Sydney, tyttäreni kertoi minulle koko tapauksen. Se erosi huomattavasti kertomastanne. Hän oli kovin huolissaan tänä aamuna, sillä hän pelkää siitä sukeutuvan tappelun.
– Herra Blair, tyttärenne ei tuhlannut huoliansa Bordenin takia eilen illalla. Hän olisi ollut iloinen, jos olisin ampunut hänet.
– Aivan niin... Mutta nyt häntä – ja minuakin – huolestuttaa – jos te ja Borden – – –.
– Ei todennäköisesti. Kalispel keskeytti lyhyesti. – Minä tunnen tuon lajin.
Isäntä sekaantui puheeseen. – Kuulkaahan nyt, hyvä mies. Antaen täyden tunnustuksen rohkeudellenne haluan vain vihjata siitä jotakin koituvan. Mutta minun ei kyllä tarvinne kehoittaa teitä pitämään silmänne auki. Nämä väkevät sanat lausuttuaan hän meni sisälle kumppaneineen.
– Tuollahan onkin tyttäreni, Blair huomautti. Kalispel tunsi omituisesti sekä pelkoa että hurmaa samanaikaisesti kääntyessään katsomaan solakkaa, viehättävää, nuorta naista, joka oli jo ennättänyt melkein hänen viereensä. Hän ei tuntenut tyttöä samaksi, mutta tämän arka tervehdys, poskille tulvahtava puna ja tapa, jolla hän pujotti kätensä Blairin kainaloon näyttivät tukevan käsitystä, että he olivat isä ja tytär.
Kalispel kohotti resuista lierihattuaan hämillään.
– Hyvää huomenta, neiti Blair. Toivon teidän nukkuneen hyvin.
– Ei kehumista, tyttö vastasi.
Kirkkaassa auringonpaisteessa Kalispel totesi hänen tukkansa olevan kastanjanruskean ja silmien, joiden hän oli kuvitellut olleen tumman tukan sävyiset, orvokinsinisten. Hän näytti myöskin kookkaammalta päällysvaatteissaan. Kaikesta huolimatta Kalispel kuitenkin saattoi jo yhdistää hänet eilisillan suloiseen olentoon.
– Mikä on nimenne? Blair kysyi.
– Emerson. Lee Emerson. Sain liikanimeni Kalispel tuolla Montanan laitumilla.
– Pyydän teitä suomaan minulle anteeksi uteliaisuuteni, Emerson. Ihmisillä tässä kaupungissa tuntuu olevan sellainen käsitys, että te olette – – – miksi he sitä nyt sanoivatkaan – – – häijy mies. Eilen illalla muuan noista miehistä, jotka tapasitte seurassani – Pritchard – puhui rumasti – – –
– Pritchard! Kalispel keskeytti terävästi. – Olin varma että olin nähnyt hänet jossakin. Kuulkaa Blair, tuo mies on peluri – hämärähommainen kaveri. Olkaa varuillanne hänen suhteensa ja noiden kaikkien muidenkin. Älkää ryypätkö heidän kanssaan, älkää ruvetko pelaamaan, älkää yleensä ryhtykö mihinkään puuhiin heidän kanssaan.
– Kiitos. Myönnän, että minua oli jo ruvennut hiukan arveluttamaan. Pritchardilla taitaa olla jokin syy sanoa teitä häijyksi.
– Tjaa, minä olen kyllä aika pukari, Kalispel myönsi kylmästi. – Mutta se ei estä minua antamasta pientä kädenojennusta vasta Länteen tulleille.
– Sallinette minun kysyä, mitä häijy mies oikein merkitsee täällä? Sydney Blair tiedusteli, ja hänen orvokkisilmänsä etsivät toisen katsetta.
– Se ei ole mitään, mistä ylpeillä, neiti Blair, ikävä kyllä. Kalispel vastasi kohdaten toisen kiinteän katseen.
– Älähän nyt hämmennytä häntä, Sydney Blair sanoi. Kuulkaahan Emerson. Minulla on melkoisesti käteistä rahaa päälläni. Onko turvallista kuljettaa sitä mukanaan?
– Kaikkea muuta. Jos aiotte viipyä täällä pimeän tuloon, niin kiitäkää heti pankkiin rahoinenne.
– Kiitos. Se oli suoraa puhetta. Kysynpä teiltä vielä toistakin asiaa. Tulin Länteen ryhtyäkseni kaivosyrityksiin erään Boisesta kotoisin olevan kaivosmiehen kanssa, Leavitt nimeltään. Tapasin Pritchardin postivaunussa Bannockista tullessa. Kerroin hänelle aikeistani ja hän varoitteli minua. Hän ja hänen toverinsa koettavat saada minut kiinnostumaan kaivosyrityksistä täällä. Mitä siitä arvelette?
– Maantierosvousta, useimmissa tapauksissa. Kyllähän muutamat valtaukset antavat hyviäkin pannullisia, mutta jos olisin te, en rupeaisi kokeilemaan.
– Emerson, menen tallettamaan rahani pankkiin heti paikalla. Tulen sitten taas juttelemaan kanssanne.
– Sopii, herra Blair. Liikuskelen vähän siellä täällä kaupungilla tänään ja ehkä suurimman osan huomistakin, Kalispel huusi miehen jälkeen tämän kiiruhtaessa tiehensä.
– Minä haluaisin myöskin jutella kanssanne, sanoi tyttö arasti, mutta kuitenkin viehättävän suorasukaisesti. Olemme outoja täällä ja alan huomata meidän olevan aikamoisia alokkaita... Ettekö tulisi jonnekin kanssani, missä voisimme jutella? Ei tänne. Mitä sanoisitte ravintolasta? On lounasaika, enkä ole saanut aamiaista vielä.
– Ottaisitteko te minut mukaanne aamiaiselle – senkin jälkeen, kun olen myöntänyt olevani häijy mies? hän sanoi katsoen tyttöä hymyillen.
– Kyllä, kyllä otan. Te ette näytä niin – niin kovin häijyltä minun silmissäni, tyttö sanoi vastaten toisen hymyyn.
– Mutta näytän tosiaan roistomaiselta, Kalispel vastusteli viitaten resuiseen asuunsa.
– En ole vielä nähnyt hyvin pukeutunutta miestä Lännessä, hän vastasi viehkeästi ja hänen katseensa pyyhkäisi toisen kiireestä patruunoita täyteen ahdettuun vyöhön ja roikkuvaan revolveriin saakka. – Ehkä tarkoitattekin tuota, hän jatkoi. – Se näyttää aika peloittavalta... Tulkaa nyt vain. Minä en välitä siitä, millainen maineenne on. Tiedän, ettei ole mitään syytä miksi – miksi minun pitäisi hävetä – – –.
– Mistä te sen tiedätte, neiti Blair? toinen keskeytti vakavasti.
– Minä – – – Te... Niin, siitä tavasta, millä katsotte minuun.
– Neiti Blair, olen ollut aika hurja karjapaimen, mutta ei ole mitään, minkä takia en voisi katsoa ketä tahansa silmiin.
– No, millä muulla sitten on väliä?
– Mutta minä katson asiaa Lännen näkökulmasta, Kalispel vastasi koruttomasti haluten olla rehellinen tyttöä kohtaan. – Vähän karjannäpistelyä, pelihelvettejä, tanssipaikkojen tyttöjä – punaista rommia ja revolverin pauketta saattaa mahtua tämänpuolen laitumien ratsastajan päivätyöhön.
– On kovin rehellistä, että kerrotte minulle kaiken, tyttö sanoi värin paetessa poskilta. – Olen pahoillani, että johdatin teidät niin tekemään; Mutta jos minun on elettävä tässä – tässä kauniissa, kauheassa Lännessä, niin minun on opittava. Minun on tavattava ihmisiä – nähtävä ja kuultava. Minä tunnen itseni niin yksinäiseksi ja te olette ainoa henkilö, jonka kanssa haluaisin puhella... Ettekö tulisi?
Näin Kalispel tapasi itsensä pikku ravintolan nurkassa olevan pöydän äärestä vastapäätä tätä suloista orvokkisilmäistä tyttöä. Lounaan tilaaminen tarjoilijattarelta vei hetken ja antoi hänelle tilaisuuden rauhoittua. Hän rohkeni jo nostaa silmänsä pöydän toisella puolella istuvaan tyttöön.
– Olen Sydney Blair, tämä aloitti odottamatta. – Ette ehkä usko, että olen vain yhdeksäntoistavuotias. Olemme Ohiosta. Sopimattoman liikekumppanin ja heikon terveyden takia isäni päätti myydä liikkeensä ja lähteä Länteen. Olen ainoa lapsi. Äitini on kuollut. Minulla oli – – – jotakin tapahtui – mikä sai minutkin haluamaan jättää Ohio iäksi.
Tytön melkein änkyttäen epäröidessä, punan häivän kohotessa ja kadotessa poskilta Kalispel vastasi ritarillisesti:
– Neiti Blair, tämä on suuri voitto Lännelle. Tänne tulee ihmisiä kaikkialta – alkaakseen uudestaan, rakentamaan tulevaisuuden Länttä. Arvaan teidän tuntevan itsenne yksinäiseksi, teillä on koti-ikävä ja teitä hirvittää. Tämä on kovaa nuorille tytöille – tämä Länsi varsinkin, kun he ovat niin kauniita kuin te. Mutta opitte kyllä sietämään sitä, mikä nyt näyttää karkealta ja raa'alta – sopeudutte kyllä tähän – ja kerran olette rakastava tätä maata... Luulenpa puhuvani kaikkien Lännen miesten puolesta, kun sanon, etten oikein voi valittaa teidän tänne tuloanne.
– Minä en nykyään niinkään ajattele itseäni. Minua huolestuttaa isäni. Hän on suhtautunut kovin kummallisesti tämän meille vieraan Lännen vaikutelmiin. Hän ryyppää, hän pelaa ja tekee tuttavuutta kaikkien ja kenen kanssa tahansa. Hän jättää minut yksin öisin, kuten tiedätte. Murehdin itseni vähitellen sairaaksi tuumiessani, mitä tehdä.
– Ahaa! Ja tämän vuoksi halusitte jutella kanssani, Kalispel vastasi ystävällisesti. – Teidän asemassanne, neiti Blair, teidän on tehtävä kaksi asiaa pidättääksenne isänne joutumasta suoraa päätä helvettiin.
– Niinkö! – Mitkä ne ovat? tyttö huudahti innokkaana.
– Teidän on hankittava käsiinne hänen rahansa ja riiputtava niissä kiinni.
– Aivan. Olen ajatellut sitä itsekin. Voin sen tehdä... Entä toinen?
– Pankaa hänet kovaan työhön, mitä hyvänsä, mikä häntä huvittaa.
– Tämä kullankaivuu. Isä on aivan hulluna siihen. Kertokaa minulle kaikki siitä.
Kalispelin ei tarvinnut turvautua mielikuvitukseen tai kuulopuheisiin tutustuttaakseen neitosen päätotuuksiin. Hän maalasi väkevästi kullankaivuun vaivat, tuhansien epäonnistumisen yhden onnistuessa, leirielämän ankaruuden ja kullanlöytöpaikkojen villin elämän. Siitä huolimatta häntä vastaan tuijotti säteilevä, loistava silmäpari.
– Voi, sepä olisi hauskaa! tyttö huudahti.
Kalispel levitti kätensä osoittaakseen arkajalan mahdottomuuden ja oman kykenemättömyytensä laimentaa tämän intoa. Samassa muuan ajatus iski hänet äänettömäksi. Miksei hän voisi taivuttaa Blairin lähtemään tyttärineen hänen matkassaan vuorille jakamaan hänen ja veljien kanssa tämän suurenmoisen tilaisuuden? Tyttö oli onneksi niin innostunut kullanetsimisajatuksesta, että hän tuskin huomasi Kalispelin vaipuneen miettivään äänettömyyteen.
He olivat pian kadulla jälleen Kalispelin purressa kieltänsä hillitäkseen kaunopuheisen tulvan ja Sydney lörpötellen kuin heistä olisi tunnin kuluessa tullut hyvätkin ystävät.
Puolimatkassa majataloon he kohtasivat Blairin. – Sydney, missä sinä olet ollut? hän kysyi ja hänen kasvonsa ja käyttäytymisensä ilmaisivat hänen olevan levottoman.
– Otin herra Emersonin mukaani lounaalle, hän vastasi. Meillä oli – – – Isä, mikä nyt?
– Emerson, teitä haetaan ympäri kaupunkia, Blair selitti hätäisesti.
– Ohhoh! Kalispel vastasi. Hänen valpas silmänsä oli havainnut miesryhmän majatalon edustalla. Samassa se hajaantui päästääkseen esiin Bordenin ja suurihattuisen miehen, jonka liivinrintamuksella komeili tähti. Kalispel tunsi miehen ja kirosi partaansa.
– Blair, viekää tyttärenne sisään – äkkiä! hän komensi tiukasti ja asteli katukäytävää pitkin joukkoa kohti.
III LUKU.
Bordenin julkea naama muuttui silminnähtävästi hänen astuessaan syrjemmälle. Väkijoukkokin hajaantui noiden kahden miehen takana suurimman osan astuessa ajokadulle ja pienemmän painautuessa talojen seiniä vasten. Nämä paljon puhuvat liikkeet vaikuttivat sheriffiinkin, eikä hänen suuri ruhonsa enää näyttänyt niin voimalliselta. Hän hidasti kulkuaan ja pysähtyi. – Hyvää päivää, Kalispel, hän tervehti kovalla äänellä.
– Parempikin voisi olla, Lowrie, Kalispel vastasi purevasti ja pysähtyi viidentoista askeleen päähän sheriffistä.
– Olet jo pidätetty.
– Kuulehan nyt hyvä mies! Alatko käydä höperöksi vanhoilla päivilläsi? Kalispel vastasi ivallisesti. – Et pidättänyt minua Montanassa. Kuinka voit tehdä sen Idahossa?
– Vannoin virkavalan tänä aamuna.
– Roskaa! tuolla ei minua jymäytetä. Virkavalaa ei vannota kovinkaan etäällä Boisesta.
– Joka tapauksessa Salmonin asukkaat ovat valtuuttaneet minut ja minä pidätän sinut ja vien takaisin Montanaan.
– Minkä takia? Senkö takia, että heitin tämän likaisen haisunäädän, Bordenin, kunniallisen nuoren naisen huoneesta eilen illalla? Minne hän oli väkisin tunkeutunut!... Jos minä vähääkään tunnen Salmonin asukkaita, niin he eivät varmaankaan ole sinun ja Bordenin takana siinä jutussa.
– Ei, vaan niiden vanhojen juttujen takia.
– Minkä! Kalispel leimahti äkkiä tulistuen. – Laula se julki niin, että nämä ihmiset kuulevat sen. Minulla on ystäviäkin tässä kaupungissa.
– Niin – se oli – karjavarkaus, Lowrie vastasi käheästi. Hän käsitti yht'äkkiä olevansa heikolla jäällä.
Kalispel hypähti kuin pistettynä. Hänen kasvonsa sävähtivät punaisiksi ja kalpenivat sitten.
– Niin se tosiaankin oli. Myönnän. Olen ylpeä siitä varkaudesta. Mutta sano millaista karjavarkautta se oli, Hank Lowrie? Minä autoin joukkoani varastamaan karjaa sakilta, joka ensin oli varastanut meiltä. Entä sitten? Tällainen varastaminen on yhtä vanhaa kuin laitumet! Vain pihvien vaihtoa!
– Vaikka niinkin, mutta sinä jatkoit sitä vaihtokauppaa vuodattamalla verta, vai mitä? Lowrie tiedusteli pilkallisesti poranreikäsilmiensä katseen pälyillessä kuin kompassin neulan.
– Minun oli pakko, kirottu mies! Ja tiedät sen itsekin hyvin. Tuo sinun täinen "K Tanko" etumiehesi vainosi minua koko päivän. Hän oli päissään ja raivohullu. Minä en voinut häntä välttää. Sikäli se oli avoin tappelu. Ja siellä oli muutamia kunniallisia Montanan karjamiehiä, jotka taputtivat minua olkapäälle sen teon vuoksi... Jätin Montanan, ettei toverieni olisi tarvinnut tapella minun takiani.
– Tuo on sinun juttujasi, mutta – – –
– Se on tosi, keskeytti Kalispel ääni kiukkua kajahtaen. Mutta sinä olet valehtelija!
Borden tunkeutui keskusteluun edeten pari hermostunutta askelta ja räjähtäen raivokkaasti: – Lowrie, aiotteko pidättää tämän karjapaimenkerjäläisen?
– Tottakai, sheriffi vastasi töykeästi.
– Se on helvetin vale, Kalispel tiuskaisi halveksuvasta.
– Pankaa se röyhkimys rautoihin! karjui Borden hillittömän raivon inhottavasti vääristäessä hänen värittömät kasvonsa.
– Suu kiinni, kähisi Lowrie hänen äänensä ilmaistessa muutakin kuin tuskastumista. Hän näytti ilmeisen epävarmalta.
– Minut rautoihin? Ha! Ha! Sepä hauskaa... Senkin pöhköpäät! Mihin te oikein luulette pääsevänne yrittämällä hämätä minut röyhkeydellänne?
– Emerson, pidätän sinut. Jos seuraat sovinnolla, en pane sinua rautoihin. Lähdemme puolipäivän postivaunussa ja huomenna tähän aikaan olet Montanan vankilan katon alla.
Kalispel luuli luodanneensa miehensä oikein, mutta hitaasti ajatus, että hän saattoi erehtyä ja että Lowrie Bordenin ja hänen joukkionsa yllättämänä kaiken kansan suu auki katsellessa sittenkin yrittäisi tehdä totta sanoistaan, hyyti hänen verensä. Kalispel kyyristyi askeltensa sijoilla aavistuksen verran ja hänen jäsenensä jäykistyivät, kaikki paitsi oikea käsi, joka riippui rentona väristen alhaalla reiden sivulla.
– Lowrie, kauan ennen huomispäivää makaat turpeen alla – jos yrität jatkaa tätä juttua yhtään pitemmälle.
– Mitä! Uhkaatko sinä minua? lainvalvoja tuhahti.
– En. Minä vain sanoin sinulle pari sanaa. Lowrie kiilautui askeleen verran eteenpäin.
– Seis! Kalispel kiljahti. Toisen muuttuessa kivipatsaaksi hän jatkoi kylmällä äänellä. – Kuulehan, vanha tahko, jos olisit äsken liikauttanut kättäsi jalkasi asemasta, niin se olisi ollut päiviesi loppu.
– Mitä? sheriffi mylvi. – Ampuisit – minua?
– Tappaisin sinut!
Lowrien kasvot muuttuivat kalmankalpeiksi. Hänen ryhdistään saattoi todeta hänen itseluottamuksensa romahtaneen. Oli ilmeistä, ettei hän ollut odottanut vastarintaa, saatikka sitten sitä kuolemanuhkaa, joka piti katselijatkin jalansijoihinsa jähmettyneinä. Kului hetki täynnä kiinteää jännitystä. Sitten Kalispel kohottautui vapautuneesti.
– Arvasin oikein, Lowrie. Olet juuri sitä, miksi sinua Montanassa sanotaan – kovaääninen, mutta sisältä vesiverinen sheriffi. Painu nyt tiehesi Salmonista. Jos et sitä tee ja minä satun taas osumaan kohti, niin tartu revolveriisi tai ammun sinulta muitta mutkitta jalat alta.
– Minä en aio ruveta kilpasille pyssynpaukuttelussa laisesi tappajan kanssa, Lowrie vastasi käheästi.
– Etkö! Mikä hemmetin sheriffi sinä sitten olet olevinasi näillä main? – Ala laputtaa!
Lowrie pyörähti ympäri kuin laakereilla ja asteli nopeasti katua poispäin. Borden perääntyi kuin olisi halunnut häipyä väkijoukkoon.
– Hei siellä! Odottakaahan! Kalispel huudahti.
Borden kääntyi ja näytti voimattoman raivon vääristämät kasvonsa.
– Saitteko terveiseni eilen illalla? Kalispel tiukkasi.
– En, Borden vastasi kähisten.
– Vai niin. Minä kuitenkin lähetin sellaiset, ja ne olivat tällaiset... Pysytelkää niin hemmetin kaukana ja kuulumattomissa minusta kuin osaatte.
– Emerson, te lisäätte loukkauksen väkivaltaan, Borden tulistui värittömät silmänsä säihkyen. Eilen illalla te kävitte kimppuuni seikan tähden, johon olin aivan viaton... Erehdys... Avasin väärän oven... Pikku vahinko, jonka järjiltään pelästynyt arkajalkatyttö käsitti aivan väärin – – –
– Mikä hiton vahinko! Kalispel huusi, ja hänelle oli yhtä tärkeää kuin Bordenillekin, että kaikki kuulivat, mitä hän sanoi. – Te ahdistelitte tuota tyttöä koko eilisen päivän. Hän itse kertoi minulle siitä. Sitten myöhään illalla te törmäätte hänen huoneeseensa, ettekä lähde pois, ennen kuin satun kuulemaan hänen huutavan, tulen ja heitän teidät ulos. Minun olisi oikeastaan pitänyt ampua teidät. Tunkeutuapa keskellä yötä kunnon neitosen makuuhuoneeseen! Hyvä Luoja! Mitähän rehelliset uudisasukkaat Idässä ajattelisivatkaan meistä Lännen asukkaista, jos me rupeamme tuollaisia sietämään?... En ole laitumilla oppinut riittävän rumia haukkumasanoja, jotka teihin sopisivat. En yritäkään. Mutta pysytelkää loitolla minusta. Jos saan pienimmänkin tilaisuuden, niin ammun teidät.
Borden tunkeutui kiireesti joukon läpi ja katosi näkyvistä. Kalispelin katse pyyhki väkijoukkoa hänen kääntyessään. Hän huomasi Blairin ja tämän tyttären vastapäisessä oviaukossa. Tytön kalpeat kasvot ja suuret, tummat silmät kertoivat, että hän oli sekä kuullut että nähnyt hänen yhteenottonsa Lowrien ja Bordenin kanssa. Mikä kirottu onni hänellä pitikään olla! Kuinkahan huonon käsityksen tyttö olikaan mahtanut hänestä saada? Tämän ajatuksen kuumentaessa poskiaan hän näki Blairin tulevan esiin oviaukosta tyttärineen, sivuuttavan hänet ja menevän majataloon. Tyttö tuijotti koko ajan kuin lumottuna Kalispelia ja heidän katseittensa yhtyessä tyttö nyökkäsi aran hymyn vilahtaessa hänen kasvoillaan. Tämä hymy helpotti. Hän seisoi siinä, kunnes väkijoukko hajaantui ja harppoi sitten tiehensä. Hänen mielessään vahvistui ajatus kiirehtiä ostoksia, kuormata ja lähteä kaupungista ennen iltaa.
Hän sai kuulla tilaamansa kolmen lisämuulin saapuneen, mutta kuormasatulat olivat korjattavina eivätkä valmistuisi ennen huomista. Muulien myyjän tarjottua Kalispelille hevosen ja satulan luotolla alkoi paluumatka kultalöydölle näyttää paljon valoisammalta. Vankka ja varmajalkainen hevonen kulkisi kyllä siinä, missä kuormatut muulitkin. Hän otti kiitollisena tarjouksen vastaan. Tuntia myöhemmin hän kiristi mieleisensä, tummanruskean hevosen satulavyötä.
Viha lauhtui vähitellen ja ajatellessaan Sydney Blairia hän vaipui alakuloisuuden puuskiin, jotka hän karkotti järkeilemällä tehneensä ainakin palveluksen suloisimmalle ja viehättävimmälle tytölle, mitä hän koskaan oli tavannut.
– Pahus soikoon! hän huokaili. – Olisinpa joutunut tapaamaan häntä vielä pari kertaa, niin olisin ollut mennyttä miestä... Kuka tietää... Taidanpa olla jostakin Bordenille kiitollisuudenvelassa. Vain sen takia minun ei oikeastaan pitäisikään tappaa häntä.
Hän istui pitkän tovin kaatuneella puulla kaupungin ulkopuolella ajatuksiinsa vaipuneena katsellen illan hämärtymistä ja tuntien, että jotakin oli hullusti. Vihdoin hän palasi kaupunkiin valppaana ja varuillaan kuin aina ennenkin. Tavarat olivat kaikki kunnossa ja odottivat hänen määräystään. Kaupasta Kalispel asteli pitkin pääkatua aina Lentävään Kotkaan saakka ja palasi takaisin kadun toista puolta. Tämä oli ele, jota saatettiin häneltä odottaa ja jonka hän ennenkin samanlaisissa olosuhteissa oli tehnyt, mutta tällä kertaa se ei tuottanut hänelle tavallista tyydytystä. Sydney Blairin mielestä se ehkä näyttäisi kerskurin tempulta. Kalispel oli kahden tulen välissä hartaasti halutessaan tavata tyttöä ja pelätessään, että niin saattaisi käydä.
Siitä päätellen, että paria poikkeusta lukuunottamatta kaikki hänen tuttavansa tervehtivät häntä ystävällisesti, hän arveli tehneensä hyvän työn Salmonille. Lowrie oli ilmeisesti lähtenyt kaupungista ja Borden loisti poissaolollaan.
Kalispel pujahti hiljaa majatalon ovesta sisään ja portaita ylös. Kirkas valo loisti neiti Blairin huoneesta ja hän kuuli tytön juttelevan isänsä kanssa. Pelkän äänen kuulemisella oli selittämätön vaikutus häneen. Hän meni huoneeseensa sulkien oven äänettömästi ja seisoi hetken pimeässä tuntien suorastaan pistävää kipua. Hän sytytti lampun.
Kääntyessään hän huomasi jotakin valkoista lattialla juuri kynnyksen sisäpuolella. Hän tuijotti. Se oli kirjekuori. Ottaessaan sen käteensä hän näki sen olevan avoimen ilman osoitetta. Vieno hajuveden tuoksu kantautui hänen sieraimiinsa ja sen tuntiessaan kylmänväreet kiirivät pitkin hänen selkäpiitään. Arkki oli täyteen kirjoitettu hienolla, tasaisella, sievällä käsialalla.
"Parahin Herra Kalispel!
Isä ja minä kuulimme kaiken. Jos te ette olisi ollut kysymyksessä,
se olisi ollut mitä parhain sirkusnäytös. Olin kauhuissani. Luulin
teidän rupeavan tappelemaan niiden kanssa ja minä aloin äkkiä
vihata tuota pöyhkeää, kiiluvasilmäistä sheriffiä ja pelätä
puolestanne. En tajunnut ennen kuin olin turvallisesti omassa
huoneessani ja saatoin ajatella, että te ette ollut suuressakaan
vaarassa. Huomasin myöskin panneeni merkille sen toisen miehen
värittömät kasvot, mikä jollakin tavalla tuotti minulle outoa
tyydytystä.
Tämän kirjelappusen tarkoituksena on kuitenkin vakuuttaa teille,
etten usko sanaakaan sheriffin puheista ja – olkaa niin hyvä,
älkääkä lähtekö kaupungista meitä tapaamatta. Tunnen olevani
välittömästi vastuussa siitä, että Borden usutti sheriffin
kimppuunne. Samoin minua ilahduttaa, ettei hän onnistu
pidätysyrityksessään. Haluaisin saada tilaisuuden kehoittaa
teitä välttämään noita miehiä – minun takiani – huolimatta
jostakin kesyttömyydestä, joka minussa on herännyt.
Ettekö haluaisi syödä illallista kanssamme tänä iltana?
Voisitte kertoa isälle hiukan kullankaivuusta.
Teidän
Sydney Blair."Kalispel horjui vuoteelleen ja istuutui hervottomasti. Hän luki kirjelappusen vielä kerran. Noita varmasti ja kauniisti kirjoitettuja rivejä, joita hänen hämmästyneet silmänsä koettivat seurailla, ei voinut asettaa kysymyksenalaisiksi.
– Hän ei uskonut tuota valehtelijaa, hän kuiskasi riemuissaan. – Hän luottaa minuun... Hän haluaa tavata jälleen... Hän pitää minusta... Mitä hassuja! Hänhän on vain pieni, hieno nainen, joka on liian hienotunteinen ja ystävällinen päästääkseen minut menemään häpeän ja nöyryytyksen kaivellessa sisuksiani... Jukoliste! Se on jo liian ystävällistä minua kohtaan!
Oli vain hetken työ pestä kasvonsa ja harjata tukkansa ja sitten autuaasti muistamatta kurjaa asuaan mennä koputtamaan neiti Blairin ovelle.
– Siellä hän nyt on, julisti hänen isänsä. – Käykää sisään, Emerson.
Kalispel ilmestyi oviaukkoon ja kumarsi. – Hyvää iltaa. Minusta on oikein hauskaa illastaa kanssanne.
Neiti Blair oli vaihtanut ruskean kävelypukunsa valkoisiin ja oli niin suloinen ilmestys Kalispelin silmissä, että veri pakeni hänen sydämeensä.
– Siinähän te olettekin, tyttö huudahti iloisesti eloisan punan värjätessä hänen poskensa. – Iltaa. Minä – me olemme pelänneet, että te olitte juossut – tuon sheriffin perään.
– Ei. Olen huono juoksemaan. Minä tosiaankin unohdin koko Lowrien, Kalispel vastasi yksikantaan muuttuen jälleen kylmäksi ja itsevarmaksi, nyt kun hän tajusi, miten hänen oli käynyt, ja siitä riemuitessaan. – Olen käynyt katsomassa muulejani ja koettelemassa uutta ratsuani.
– Mene edellä, minä tavoitan teidät hetken kuluttua, Blair ehdotti.
– Te kai tunnette hevoset kuin viisi sormeanne, tyttö aloitti heidän lähtiessään portaita alas.
– Ehkäpä. Niihin en jaksa koskaan kyllästyä. Ratsastatteko te, neiti Blair?
– Kyllä, mutta enpä taitaisi päästä hevosten käsittelyssä palkinnoille, tyttö vastasi naurahtaen. – Minä pitäisin hurjasti hevosista, jos vain saisin tilaisuuden. Ehkäpä täällä Lännessä sellainen ilmenee.
– Mitähän te pitäisitte ratsastamisesta päivästä toiseen noille villeille vuorille? Yksinäisiä nuotiotulia öisin! Koskaan ketään tapaamatta, ei edes intiaania! Niin kesyjä hirviä, peuroja ja karhuja, että ne vain seisoisivat ja katselisivat teidän ratsastavan ohitse! Kaksisataa mailia noille kauniille vuorille – sitten laakso kuin uni – josta voitte huuhtoa kultaa kourakaupalla!
Tyttö käännähti majatalon kelmeässä valossa häntä katsomaan.
– Taivas! Älkää kiduttako minua! hän huudahti henkeä salvaten. – Mutta te ette teekään pilaa. Te olette tosissanne... Voi, tulisin hulluksi riemusta!
Blair saavutti heidät ennen kuin Kalispel löysi vastauksen Sydneyn hämmästyttävään vastaukseen.
– Emerson, käsitän olevan parasta puuttua tämän päivän pikkujupakkaan niin vähän kuin suinkin, Blair huomautti. – Sanonpa vain, että sen todistajana kannatti olla. Eikä teistä liene epämiellyttävää kuulla, että ainakin tusinan verran miehiä on jutellut siitä kanssani – teitä kehuen. Lowrie suosii mormoonikarjamiehiä, olen kuullut. Eikä Bordenista oikein pidetä Salmonissa.
– Hm!... Minua ei taida juuri mikään jaksaa ärsyttää tällä kertaa, Kalispel vastasi naurahtaen.
He saapuivat väkeä täynnä olevaan ravintolaan, missä muuan kullanetsijä luovutti heille pöytänsä. Kalispelin silmät tarkastivat jokaisen miehen salissa ennen kuin hän seurasi Blaireja pöytään. Sydney aikoi ottaa saliin päin antavan tuolin, mutta Kalispel puuttui asiaan hymyillen.
– Suokaa anteeksi, neiti Blair, hän sanoi kylmänharvakseltaan. – Eiköhän olisi parempi antaa minun istua siinä. Se ei ehkä ole oikein ankarasti etiketin mukaista, mutta se on tärkeää. Katsokaa – on olemassa sellaisia piruparkoja, jotka eivät voi istua selin oveen.
– Ai – niinkö! tyttö vastasi jotakin sanoakseen, mutta yht'äkkiä hän käsitti ja kalpeni.
– Blair, minä haluan maksaa tämän illallisen. Nyt on minun vuoroni, Kalispel esitti.
– Kas siinähän tarjoilijatar onkin. Tilataanpa. Minulle tästä tulee ateria, jota en unohda... Mutta ei ruoan takia.
Tilauksen tultua selväksi alkoi juttu taasen luistaa.
– Emerson, mitä te oikein olette panneet tyttäreni päähän? Sydney hourii säkillisistä kultaa ja ties mistä.
– Niinkö? Minun mielestäni hän ei ole vaikuttanut erikoisen innostuneelta.
Kalispel nojasi kyynärpäillään pöydän laitaan ja katsoi Sydneytä yli pöydän. Tämä kohtasi hänen katseensa, ja siitä pikku pilailusta, jolla hän oli aikonut tyttöä kiusoitella, tuli paljonpuhuva katse miehen ja naisen välillä, joissa salaperäiset virrat olivat kätketyistä lähteistään pulpahtaneet vierimään. Tämä vahvisti Kalispelin päätöstä tehdä totta hurjista unelmistaan.
– Blair, hän aloitti kääntyen tämän puoleen, – teille tulee maksamaan noin viisikymmentä dollaria kahden hevosen ja satulain hankkiminen. Ja noin sata varusteet, makuusäkit, teltta neiti Sydneylle ja muut, metsä vaatetusta, pyssyjä ja sellaista lukuunottamatta. Mitä sanotte, korkeintaan noin kahdensadan dollarin meno.
– Entä sitten?... Kylläpä te olette todella äkkinäinen käänteissänne. Mihin te tällä pyritte?
– Panisitteko te niin paljon alttiiksi päästäksenne mahdollisesti käsiksi kultavaltaukseen, josta päivässä huuhdotte tuon kahdensadan dollarin sijoituksenne?
– Emerson, oletteko te vakavissanne?
– Kyllä vain. En ole koskaan eläissäni ollut näin tosissani. Tämä on minun puoleltani totista totta... Sanoin: Yhdessä päivässä!
Blair kääntyi tyttärensä puoleen. – Sydney, kiertääkö tämä uusi ystävämme täällä Lännessä meitä satimeen kuten nuo toisetkin?
– Ei, isä. Hän on rehellinen, tämä vastasi suorapuheisesti kiirehtiessään vastaamaan. Hänen kirkkaista, loistavista silmistään ei olisi tarvinnut hohtaa tuon lämpimän ihastuneen kunnioituksen valloittaakseen lopullisesti Kalispelin sydämen.
– Älkää ottako pahaksenne, Emerson, Blair suhditteli. Minä laskin vain leikkiä. Oli miten oli, luotan teihin ja sanaanne Sydneyn todistuksen perusteella empimättä.
– Kiitoksia, Blair. Mutta – neiti Sydney – annatteko minulle puoltolauseenne? Kalispel vastasi vakavissaan ja kohtasi jälleen nuo ilmeikkäät silmät.
– Annan.
– Te luotatte – minuun?
– Kyllä.
– Mutta minähän olen ventovieras. Olenhan myöntänyt olevani häijy mies. Teillähän on todisteita hurjasta elämästäni laitumilla.
– Koetatteko te kaivaa maata sen – sen – –
– En. Haluan vain olla varma. Tämä on suurenlainen asia minulle. Jos te todella tarkoitatte, mitä sanoitte – jos luotatte minuun tarpeeksi lukeaksenne minut ystävienne joukkoon – niin saattepa kokea jotakin suurenmoista.
– Minä luotan teihin – ja lähden kanssanne, hän vakuutti jälleen kalveten.
– Se tekee tästä elämäni suurimman hetken, Kalispel julisti totisena, vaikkakin silmät riemusta hohtaen. – Kuulkaahan nyt, hän kumartui pöydän yli kuiskaamaan. – Siitä ei ole montakaan päivää, kun kaksi veljeäni ja minä tapasimme kultaa tuolla eräässä Sahanterä-vuorten laaksossa. Siellä on rikkaita valtauksia. Sieltä laaksosta jo huuhdotaan varmasti ainakin miljoona, minkä verran sitten liekään kultasuonessa kvartsissa... Jätimme Samin sinne. Veljeni Jake on mennyt Boiseen myydäkseen puolen osuutta kvartsisuoneen. Pyydämme satatuhatta. Minä olen täällä hakemassa varusteita. Aioimme pitää löydön salassa niin kauan kuin mahdollista, mutta se ei onnistu kauankaan. Tällaisista löydöistä saadaan vihiä tavalla tai toisella. Tästä tulee hurjin kultakuume, mitä Idaho tähän mennessä on potenut. Mutta me ennätämme pestä sieltä omaisuuksia ennen rynnäkköä.
– Kautta kunniani! huudahti Blair epäuskoisena. – Suurenmoista! Sehän kuulostaa kuin kirjasta luetulta! Eipä kumma, että saitte Sydneyn pään pyörälle.
– Blair, haluttaisiko teitä lähteä sinne matkassani? Kalispel kysyi.
– Tahdonko? – Tarkoitatteko: tartunko tällaiseen tilaisuuteen – muutaman sadan dollarin uhrauksella?
– Sitä juuri tarkoitan.
– Ettekä halua myydä minulle valtausta – tai pyytää rahoittamaan?
– En. Enkä aio kopauttaa teitä päähän ja ryöstää rahojanne, minkä Pritchard ja hänen joukkionsa varmasti tekisivät, elleivät he saisi niitä muulla tavalla.
– Miksi sitten tarjoatte uppo-oudolle tällaisen suurenmoisen tilaisuuden?
– Siellä on enemmän kultaa kuin mitä jaksamme kaivaa esiin – ja tämä tuuma muutenkin miellyttää minua.
– Olette rakastunut tyttäreeni?
– Voi – isä! Sydney haukkoi ilmaa. Polttava puna karkoitti rynnäköllä poskien kalpeuden. – Kuinka kauhean hirveä sinä olet! Hän koetti kätkeä kasvot käsiinsä. Kalispel – älkää piitatko – hänen karkeapuheisuudestaan.
Kalispelin sydäntä vihlaisi tytön hämilleen joutuminen, mutta se oli vain leikkiä hänen omien tunteittensa kuohun rinnalla. Hän oli asettanut itselleen ansan. Hän halusi kuitenkin perustaa koko tämän keskustelun rehellisyydelle ja suoruudelle.
– Blair, te vaaditte minua lyömään korttini pöytään aika kovakouraisesti, hän vastasi suuren mielenliikutuksen vallassa. – Minä luulen – luulen olevani... mutta... tarkoitan, etten ollut siitä itsekään selvillä tähän hetkeen mennessä... Ei teidän eikä neiti Sydneyn tarvitse siitä välittää.
– Perhana, kuten teillä täällä Lännessä on tapana sanoa, Blair tuuskahti suorasukaisesti. – Ei teidän tarvitse sitä anteeksi pyydellä. Luoja tietää, että olen jo tottunut siihen, että miehet pihkaantuvat Sydneyhin. Kolme jo kosikin häntä matkalla tänne. Äkkinäistä? Kyllä vain, kerrankin postivaunussa. Se oli vuorenkorkuinen mies, jolla oli ääni kuin härällä. Hän oli karjanomistaja. Mutta hän oli suoraotteinen ja rehellinen... Siitä miehestä täytyi pitää... Olen tullut selville siitä, että Sydney on oleva ainainen häiriön aihe täällä Lännessä.
– Jokainen tyttö on sitä, voin kehua, mutta neiti Sydney tulee olemaan hengenvaarallinen ympäristölleen, minne hän meneekin.
– Onko tuo karjapaimenkohteliaisuus? tyttö tiedusteli kohottaen kasvonsa ja katsoen häneen tutkimattomin silmin.
– Sen tapaiseksi minä sitä tarkoitin.
– Kuulkaahan nyt, nuori väki, Blair sekaantui hyväntuulisesti puheeseen. – Ensin Kalispel hämmästyttää minut hengettömäksi, ja sitten Sydney jälleen asettuu tielleni muistuttaen minua siitä kauheasta vastuusta, mikä minulla hänestä on.
– Isä, tuo ei ollut kauniisti sanottu! tyttö esitti vastalauseensa.
– Kas niin, tässä sitä nyt ollaan? Sydney, meille on juuri tehty upea tarjous tehdä omaisuuksia. Ilman mitään koukkuja ja kieroiluja!... Mutta muuttaako tämä täysin luonnollinen ja ehkä onneton tila, jossa Emerson huomaa olevansa, asian?
– Olen niin hämmästynyt – ja pahoillani, jos se on totta – mitä se tietysti ei loppujen lopuksi saata ollakaan, hän vastasi takerrellen ja katseen jälleen vaipuessa. Mutta oli miten oli, jos sinua todella niin kovasti kiinnostaa lähteä kultaa kaivamaan – niin ei sillä väliä ole.
– Hyvä! Sinä olet oikea puhdasverinen, Sydney... Kiinni on! – Kalispel, tuossa käteni sen kaupan päälle.
– Odottakaahan. Minulla on vielä hiukan kerrottavaa, Kalispel vastasi syvästi liikuttuneena. – Tämä on minun tarinani. Olen syntynyt Missourissa. Äitini kuoli minun ollessani pieni. Neljäntoista ikäisenä karkasin kotoa. Liityin erääseen vankkurikaravaaniin. Wyomingissä jouduin tappeluun ja häivyin. Olin lapsuudestani tottunut käsittelemään hevosia, ja minusta tuli tietysti karjapaimen. Kulkeuduin sitten Montanaan. Olen ratsastanut laitumien hurjimmissa joukkioissa ja nopeuteni revolverin käyttelyssä ja synnynnäinen taipumukseni joutua selkkauksiin, varsinkin tyttöjen takia, tuottivat minulle maineen, josta haluaisin päästä... Olen kohta kahdenkymmenenseitsemän ikäinen. Veljeni Sam ja Jake ovat etsiskelleet kultaa Montanassa. He olivat saaneet vihiä ampumisjupakastani Kalispelissä, hakivat minut käsiinsä ja saivat minut jättämään laitumet. Lähdin siis heidän matkaansa ja monien masentavien kuukausien jälkeen löysimme kultaa tuolla vuorilla... Sen täytyy tietää omaisuuksia meille kaikille, mikäli käsitän. Kun saan osani irti, ostan karjatilan. Minulla on jo paikka katsottuna, koko Lännen suurenmoisin talon paikka joenmutkassa pitkien laidunrinteitten ympäröimänä. Asetun sinne asumaan ja karistan nimestäni tuon Kalispel-lisän... Siinähän lieneekin kaikki, mitä minulla on kerrottavaa. Halusin vain teidän tietävän.
– Emerson, panen arvoa suoruudellenne ja luottamuksellenne, Blair sanoi lämpimästi. – Ette sitä suoraan sanonut, mutta käsitän, että ette ole juuri niin musta kuin miksi teidät maalataan. Tässä käteni.
Sydney ojensi omansa epäröimättä. Kalispel saattoi vain sanattomana puristaa hänen pientä, pehmeää kättään. Sillä hetkellä hän ei luottanut itsehallintaansa tarpeeksi uskaltaakseen sanoa mitään.
– Kiitos, tyttö sanoi pehmeällä äänellä. – Ymmärrän varmasti oikein halunne kertoa meille. Tämä Länsi taitaa todellakin olla villi ja verinen maa. Mutta vaikka olisitte ollut hurjempikin kuin mitä annoitte meidän ymmärtää en siitä välittäisi. Tärkeintä on se, mikä te nyt olette!
Tytön käden kosketus ja hänen sanojensa sisältö saivat Kalispelin sydämen riemusta laajenemaan. Tulevaisuus näytti viittovan täynnä hurmaavia lupauksia. Kaikkien laihojen, ankarien ja hukkaanheitettyjen vuosiensa jälkeen hänellä oli mahdollisuus kaikkeen, minkä vuoksi miehen kannattaa ponnistella ja taistella.
– Me emme tunnu nälkäisiltä, Kalispel totesi. – Lähdetään takaisin hotelliin suunnittelemaan. Meidän täytyy ehdottomasti salata teidän lähtönne minun matkassani. Se herättäisi epäilyksiä. Pritchard ja hänen koplansa seuraisivat meitä. Teidän täytyy antaa minun ostaa kaikki, paitsi ehkä ei neiti Sydneyn vaatteita.
– Niitä ette varmastikaan osta! tämä vastasi nauraen, mutta voitte antaa joitakin ohjeita saappaista, puvuista, käsineistä ja sombrerosta... Voi, kuinka hauskaa!... Isä, muista, että tästä seikkailusta saat kiittää minua.
Kalispel kääntyi usein satulassaan tarkastaakseen joen vartta ja takana kiemurtelevaa tietä. Eräät Salmonissa olon viimeisen päivän tapahtumat olivat viitanneet siihen, että Pritchard ja hänen kumppaninsa olivat jollakin tavalla saaneet vihiä siitä, että hän ottaisi Blairit mukaansa. Mutta oli jo matkan toisen päivän myöhäinen iltapäivä, eikä ollut näkynyt merkkiäkään, että joku olisi heidän jäljillään.
Blair kävelytti hevostaan viimeisenä vaihdellen istuntaansa satulassa puolelta toiselle. Hän oli melko painava ja tottumaton ratsastamaan. Hän laskeutuikin aina silloin tällöin vähän jaloittelemaan. Sydney ratsasti edellä kuormamuuleja ajaen. Hän oli jo osoittautunut suurenmoiseksi. Nuori, voimakas, jäntevä henkeen ja vereen innostunut seikkailustaan kun oli, hän muutti leikiksi ja romantiikaksi senkin, mikä todellisuudessa oli ankaraa työtä. Tytön näkeminen aina siinä silmien edessä oli muuttanut koko Leen maailman. Vaaleassa sombrerossa tumma tukka palmikkona roikkuen, kaulassa punainen kaulanauha, pukinnahkapuserossaan, koristereunaisissa kalvosimissaan, suojahousuissaan ja saappaissaan kuin paraskin Lännen tyttö hän oli Kalispelin rajattoman ihailun kohde.
Jos nyt jotakin vikaa piti olla, niin hän ehkä ajoi raskaasti kuormattuja muuleja hieman liian kovaa, mutta Kalispel, joka kerran oli moittien huomauttanut jostakin pikkuasiasta, ei halunnut yrittää uudelleen. Tyttö sai hänen puolestaan tehdä mitä halusi, kunhan ei ajanut muuleja jokeen tai pannut henkeään tai jäseniään vaaralle alttiiksi.
He saapuivat ennen auringonlaskua siihen laakson laajentumaan ja sille tilalle, jonka isäntä Kalispel oli kerran päättänyt olla. Koska hänelle oli erikoisen tärkeää kuulla Sydneyn mielipide siitä, hän koetti olla siitä puhumatta. Kaikesta huolimatta jokin, mitä tyttö sanoi, tai tapa, millä hän katseli, sai hänet poikkeamaan päätöksestään.
– Niin, katselkaahan tätä tilaa, sillä – kuka tietää te saatatte olla sen emäntä jonakin päivänä, hän sanoi yks'kantaan viileän rohkeasti, vaikka huolellisesti karttoikin tytön katsetta.
Hän kuuli Sydneyn hengähtävän kiivaasti ja sitten, hieman liian myöhään vaikuttaakseen vakuuttavalta, hän helähti hopeankirkkaaseen nauruun. Se kaiveli Kalispelin mieltä, kunnes hän tajusi juuri tällaisen ojennuksen ansainneensa.
Sydney oli edelleenkin leiriaskareissa yhtä avulias kuin aikaisempinakin iltoina, mutta hän ei vastannut Kalispelin satunnaisiin huomautuksiin, ja tämä pani merkille, että tyttö kulki sievä leukansa tavallista pystymmässä. Kalispel koetti itsekseen arvailla, mitä tyttö sitten tulee tekemään, kun jokin sattuu häntä säikähdyttämään. Näin kävisi ennemmin tai myöhemmin, sillä tytöllä tuskin oli aavistusta kaikesta, mikä häntä odotti.
Aurinko laski kultameressä kylpien sinä iltana. Kalispel ei olisi voinut saada tilaamallakaan auringonlaskua, joka olisi paremmin tehostanut tämän vaikuttavan joenpolvekkeen ja kultahehkuista huipuista loivasti laajenevien hopeanhohtoisten rinteiden luonnollista kauneutta. Lauma peuroja asteli metsästä jääden seisomaan hiekkasärkälle, ja sorsaparvi viuhtoi kiivaasti pakoon pitkin kimaltelevaa vedenpintaa. Kalispel ei viivytellyt kiinnittäessään Sydneyn huomion tähän villin luonnon palaseen, joka teki näyn täydelliseksi. Jos tämä olikin katselevinaan, ei hän ainakaan mitään sanonut. Illallisen jälkeen tyttö hiipi tiehensä häviten joentörmän taa. Kalispelia tyydytti tietoisuus, että tytön täytyisi olla sokea, ellei hän osaisi antaa arvoa harvinaisen komealle auringonlaskun jälkihehkulle.
Kalispel pystytti Sydneyn teltan, levitti hänen huopansa sisäpuolelle ja lähti sitten uudistamaan tuttavuuttaan uudisasukkaan kanssa. Hän kuuli, että hän voisi valita lyhyemmän tien Keskihaaralle ja säästää monia maileja seuraamalla polkua, joka kulki Lohijoen länsirantaa, ja kolmekymmentä mailia menemällä vuorten poikki paikassa, missä ne laskeutuivat Notkelma-nimiseksi laaksoksi. Uudisasukas vakuutti, ettei Kalispelille tuottaisi mitään vaikeuksia taivaltaa Keskihaaran vartta ylös niin pitkälle kuin hän halusi. Joki ahtautui silloin tällöin kyllä kanjoneiksi, mutta niistä selviytyi kahlaamalla.
Kun Kalispel palasi leirille, oli nuotio riutumassa, ja kun Blaireja ei näkynyt, hän päätteli heidän käyneen levolle. Hän levitti huopansa taemmaksi ja lähemmäksi tietä, että mahdolliset ratsastajat varmasti herättäisivät hänet.
Hän oli jälleen jalkeilla aamun sarastaessa ja oli tuonut hevoset ja kuormamuulit leirille ja hänellä oli aamiainenkin valmiina, kun aurinko ponnahti punaisena näkyviin laakson seinämän lovesta. Blair vääntäytyi esille ontuen ja jäsenet hellinä, mutta leikkisästi muristen, ja hän haukkoi ilmaa huuhtoessaan kasvonsa jääkylmässä vedessä.
– Hei! Mikä aamu! Blair huudahti samalla, kun hän raivokkaasti hankasi kasvojaan ja käsiään pyyheliinalla. Tuo ei ole vettä! Se on jäätä... Kyllä se panee veret kiertämään... Oletko herättänyt Sydneyn?
– Täytynee uskaltaa yrittää, Kalispel vastasi huolestuneena ja asettuen uhmaavan näköisenä pikku teltan eteen hän hassunkurisesti äänensä korottaen kutsui: Neiti Blair!... Neiti Blair!... Tulkaa ja saakaa osanne aamiaisesta!... Ei vastausta. Hetken kuluttua hän yritti uudelleen. – Neiti Sydney! Kun ei saanut vastausta, hän huikkasi: Hei, Sydney! Ja kun tämäkään ei saanut vastausta, hän karjaisi rohkeasti: Hei, Syd!
Lyhyen, melko painostavan hiljaisuuden katkaisi lopulta kirkas, kylmä ja virkku ääni. – Herra Emerson, minuako tarkoitatte?
– Niin – niin kai tarkoitin, Kalispel vastasi hämillään.
– Mikä hätänä?
– Ei muuta, mutta on jo aikaa ollut aika herätä. Aamiainen odottaa – ihania pannukakkuja ja vaahterasiirappia. Tässä on vähän kuumaa vettä. Asetan sen telttanne viereen. Hevoset odottavat!
– Siinäkö kaikki? tyttö kysyi vähäksyvästi.
– Ei aivan, hän jurotti. Minua kiinnostaa vallan julmasti nähdä teidät jälleen tuossa repäisevässä karjapaimenen puvussa.
Tämä lannisti tytön, kuten hän oli laskenutkin. Kalispel söi aamiaisensa yksin ja satuloi juuri hevosia, kun Sydney ilmestyi näkyviin. Tämä suvaitsi heittää melko virallisen hyvän huomenen Kalispelille, mutta tervehti isäänsä iloisesti ja puheliaasti. Kalispel jatkoi työtään kaikessa rauhassa jollakin tavalla vaistoten, että tänä kauniina aamuna kaikki oli hyvin. Sydney karttoi häntä, mutta kaukaa tämän tummat silmät seurasivat Kalispelin jokaista liikettä.
Blairin oli noustava hevosensa selkään kiveltä, mutta Sydney lennähti satulaan notkeasti ja ketterästi. Kalispel käytti tilaisuutta hyväkseen lähestyäkseen tyttöä.
– Kiristittekö satulavyön? hän kysyi kuin sivumennen.
– Ai, unohdin. Hyppään heti alas ja kiristän sen.
– Enkö ole teille sanonut, että satulavyötä on aina koetettava ennen kuin kiipeää selkään?
– Kyllä, kyllä kai te niin sanoitte, herra Emerson, hän vastasi lyhyesti ja hänen tummat silmänsä laskeutuivat kylminä katsomaan miestä.
– No, miksi ette sitten tehnyt sitä? En tosiaankaan piittaa, jos satulanne luiskahtaa ja te teette kuperkeikan, mutta teitähän niin kovasti harmittaa, jos teitä pidetään arkajalkana. Ja jonakin päivänä me taas joudumme ihmisten ilmoille.
– Pyydän, älkää huolehtiko minusta.
– Viitsisittekö siirtää jalkaanne sen verran, että kiristän tämän mahavyön?... Kylläpä se olikin löysä. Tiedättekö, että hevoset ovat aika ovelia? Ne pullistavat mahaansa, kun satuloitte niitä... Kas niin, taitaapa se nyt pitää.
Kalispel siirsi kätensä satulankaarelle ja ravisti sitä ratsastajien tapaan, antoi sen sitten jäädä siihen ja katsoi ylös tyttöön.
– Onko teillä hauskaa?
– Ihanaa, kiitos kysymästä, toinen vastasi kasvot käännettyinä pois.
– Toivotteko tämän ratsastuksen kestävän päivän toisensa jälkeen?
– En ole väsynyt ratsastamiseen – vielä, tyttö vastasi etäältä.
– Sydney.
– Eikö teillä ollut kiire päästä liikkeelle? tyttö kysyi jäisesti.
– Suututin teidät tuolla tyhmällä puheella. Antakaa anteeksi.
– Herra Emerson, olette kokonaan erehtynyt.
– Sano minulle, Sydney, hän rukoili, etkö pidä tästä paikasta? Eikö siitä voisi tulla suurenmoinen karjatalo ja kaunis koti?
Silloin tyttö kääntyi katsomaan suoraan Kalispelia silmiin. – Ei se ole tehnyt minuun mitään erikoista vaikutusta, hän vastasi. – Tuolla on ollut kauniita paikkoja pitkin matkaa joen varrella.
– Ahaa! Kalispel huudahti katkerasti pettyneenä, pyörähti ja meni hevosensa luokse.
Pian Kalispel taas näki edessään kiemurtelevan tienauhan, kimmeltävän joen ja laakson notkelman, ja valpas tapa vilkaista silloin tällöin taaksepäin palautui. Hänelle kuvailtujen maamerkkien perusteella he lähestyivät juuri sitä paikkaa, missä hänen täytyisi poiketa tieltä Notkelmaan johtavalle polulle, kun hän viimeisen kerran taakseen katsoessaan näki melko lähellä kolme ratsastajaa ja joukon kuormamuuleja.
Kalispel oli ollut tiennäyttäjänä. Hän pidätti hevostaan ja antoi muulirivin mennä ohitseen. Blair saapui hänen kohdalleen ja vihdoin vastahakoinen Sydneykin.
– Kovin hiljainen tänään. Jalka ei näy nousevan niin sirosti ja sivakasti kuin eilen, Kalispel pilaili.
– Kun te kävitte tietä näyttämään, niin jättäydyin jälkeen, tyttö vastasi.
– No voitte käydä johtoon nyt, sillä elleivät silmäni aivan huiputa minua, niin minua odottaa ikävyydet, Kalispel vastasi.
– Ikävyydet? – Mitä tarkoitatte? tyttö vastasi nopeasti.
– Emerson! Tuolla tulee kolme ratsastajaa. Seuraavatko he meitä? huudahti Blair huolissaan.
Nuo kolme ratsastajaa tulivat ravia. Heidän istuntansa satulassa, heidän vaatetuksensa ja ulkomuotonsa yleensä julistivat Kalispelin kokeneelle silmälle heidän olevan Lännestä. Hetkistä myöhemmin hän tunsi johtajan eikä hänellä ollut sen jälkeen pienintäkään epäilystä noiden kahden muun henkilöllisyydestä.
– Juuri niinkuin arvelinkin, mutisi Kalispel kiukkuisena.
– Ketä he ovat, Emerson, Blair kysyi kiireisesti.
– Pritchard ja hänen kaverinsa.
– Voi! pääsi Sydneyltä.
– Blair, jatkakaa matkaa tyttärinenne, kunnes saavutan teidät.
– En oikein mielelläni tekisi niin, vastasi Blair hermostuneesti. – Minun tulisi seistä rinnallanne... Luuletteko, että heillä on paha mielessään?... Sydney, ratsasta edelle.
– En, tämä julisti.
– Blair, kiskokaa hänen hevosensa toiselle puolelle äkkiä!
Hän luiskahti satulasta ja asettui keskelle tietä. Lähestyvä kolmikko hiljensi raviaan, muutti sitten käyntiin ja pysähtyi Kalispelin eteen. Pritchardin laiha, harmaa naama ei tarvinnut puhetta Kalispelin epäluulojen vahvistamiseksi.
IV LUKU.
– Päivää Kalispel, tervehti peluri kylmästi tarkoituksellisesti sytyttäen savukkeen. – Oletko ruvennut maantierosvoksikin kaikkien muiden ansioittenne lisäksi?
– Nyt minä tapasin teidät, Pritchard, Kalispel tiuskaisi. Pelasin kanssanne kerran Buttessa ja toverini piti teitä vietävän tarkkana korttien pitelijänä.
– Erehdytte henkilöstä, toinen vastasi tupruttaen sankan savupilven. Hän nähtävästi luuli hallitsevansa tilannetta. Hänen toverinsa istuivat levottomina satuloissaan. – En kyllä aio kieltääkään pelistäni annettuja edullisia arvosteluja. Noina aikoina mies, joka ei osannut hoidella korttejaan, oli lammas sutten joukossa... Pidätättekö meitä?
– Minusta näyttää siltä kuin te seuraisitte minua.
– Taas erehdys. Haskell ja Selby tässä ovat matkalla Challisiin kanssani.
– Se on vale, Pritchard.
– Vai niin. En aio ruveta siitä kanssanne kiistelemään. Jos sallitte meidän jatkaa matkaamme, niin ratsastamme omia teitämme ja pidämme huolen omista asioistamme.
Kalispel laskelmoi viisaaksi antaa kolmikon päästä edelle. Pritchard ilmeisesti välttäisi yhteenottoa, mutta ei ollut pienintäkään epäilystä, etteikö hän halunnut pysyä Blairien jäljillä.
– Pritchard, alkakaa laputtaa kavereinenne. Älkääkä enää tehkö sitä erehdystä, että tulla luikerratte takaa jäljiltäni, heitti Kalispel ja harppasi sivuun antaen tietä kuormajuhdille ja ratsuille.
– Blair, huusi Pritchard ratsastaessaan ohi, tulette katumaan, että vaihdoitte meidän sopimuksen siihen, mihin tämä karjapaimen teidät lie narrannutkin.
– Selvä on Pritchard, Blair vastasi. – Se ei kuitenkaan voi olla paljoa huonompi kuin teidän, ja sekin on minun huoleni.
– Niin, mutta me emme tavoitelleet missään tapauksessa tyttöänne. Heräätte jonakin aamuna huomataksenne hänen kadonneen.
Kalispel ei ollut niitä miehiä, jotka saattoivat sallia tällaisen leikinlaskun jatkua asiaan puuttumatta. Hän arveli, että luodin vinkaisu pelurin korvan juuressa olisi vaikuttavampi kuin mikään puhuttu uhkaus. Hän veti esiin revolverinsa ja pamautti kohti Pritchardin korkeakupuisen sombreron huippua. Laukaus lennättikin hatun miehen päästä. Hevoset hyppivät pystyyn. Ulommanpuolinen miehistä karjaisi: Ala painua, kirottu hölmö! Tuo kaveri on myrkkykäärme.
Pritchard ei edes katsonut taakseen, saatikka laskeutunut nostamaan sombreronsa maasta. Hän kannusti poislaukkaavien tovereittensa jälkeen, jotka jo olivat hoputtaneet kuormahevosetkin juoksuun. Kalispel pyöräytti revolverinsa ilmassa ympäri, sieppasi sen ja pani koteloon. Hän asteli pelurin hatun luo ja nosti sen maasta. Luoti oli kyntänyt vaon hatun nipukkaan.. Hän ripusti palatessaan hatun Blairin satulankaareen.
– Vain osoittaakseni, etten tarkoittanut satuttaa häntä, Kalispel sanoi. – Mutta minun olisi oikeastaan pitänyt ampua häneltä jalat alta. Taisinpa olla aika hullu, kun... Blair, he seurasivat meitä yhtä varmaan, kuin te olette syntynyt. Mutta he eivät ole vielä älynneet, että käännymme tuossa tuokiossa tieltä vuorille. Kyllä he sen kuitenkin huomaavat, ja jos he vielä seuraavat jälkiämme, niin siitä koituu tosi ikävyyksiä. Olen turkasen pahoillani. Halusta purkaisin koko kaupan kanssanne. Jos minulla olisi rahaa, maksaisin teille, mitä...
– Kuulkaahan Kalispel, Blair keskeytti vakavasti, – tuo välikohtaus ei kylläkään minua erikoisesti miellyttänyt, mutta minulla on aavistukseni, kuten teillä on tapana sanoa. Jos Sydneyn ja minun täytyy tottua näihin teidän Lännen miesten siivoihin ja sieviin tapoihin – niin, saamme kiittää onneamme, että olemme teidän mukananne. Se siitä.
– Tuo on suoranlaista puhetta. Mutta katsokaahan Sydneyn kasvoja.
Nuo suloiset kasvot eivät todellakaan olleet vielä tointuneet kohtauksen ja Kalispelin sille järjestämän yllättävän lopun aiheuttamasta pelästyksestä.
– Vain nenänpää vähän valkoisena, Blair nauroi. – Kolme päivää sitten hän olisi pyörtynyt! Sydney pärjää loistavasti.
– Se on totta. Mutta minun kannaltani on tärkeintä, mitä hän ajattelee. Kalispel astui tytön hevosen viereen ja katsoi häntä silmiin. – Tyttö, teillä on luja luonto ollaksenne arkajalka. Ihailen teitä julmasti... Mutta jos te vähänkään epäilette minua, niin en halua jatkaa tätä yritystämme. Pyydän teitä olemaan raa'an rehellinen.
– Epäillä – teitä? tämä kysyi ääni väristen.
– Niin. Te kuulitte, mitä tuo sälli sanoi. Myönnän, että sopimuksemme teidän ja isänne kanssa näyttää tosiaankin hieman hämärältä. Ei ole vielä liian myöhä kääntyä takaisin. Jos jatkatte matkaa kanssani erämaahan, ette löydä sieltä pois.
– En halua kääntyä takaisin. Minähän sanoin teille, että luotan teihin.
– Mutta en ole oikein varma, että teette niin. Tehän tuskin puhuttelitte minua tänä aamuna.
Hänen yksinkertaisuutensa saattoi olla syynä siihen, että tyttö ei enää jaksanut pysyä vakavana. Hän punastui ja hymyili joka tapauksessa.
– Oli miten oli, minun on toteltava isää, hän sanoi, – ja hän näyttää jättävän autuutensa teidän varaanne.
– Se on kylläkin kovin imartelevaa, mutta isäukkonne ei tule näkemään haamun vilahdustakaan noista kultakaivoksista, ellette tekin tee niin.
– Tuo on paljon pyydetty, herra Kalispel.
– Mitä te minusta ajattelette? Kalispel tiukkasi itsepintaisesti.
– No, koska pakotatte minut sanomaan sen – te olette oikein piru mieheksi ja paholainen hakkailijaksi.
– Oi – voi – neiti Sydney, pääsi Kalispelilta epätoivoisesti.
– Ja hyvin nenäkäs – taipuvainen itserakkauteen – kaamean kurja kokki – hallitsemishaluinen junkkari – verenhimoinen hurjimus – ja –
– Riittää, kauppa on purettu, Kalispel keskeytti nostaen kätensä ylös.
– Mutta tieten ja tahtoen minä jätän kunniani ja henkeni teidän käsiinne, tyttö jatkoi vaihtaen leikin todeksi.
Kalispel tunsi kuuman veren polttavan ahavan puremaa niskaansa ja kasvojaan. Tietämättään hän oli vaatinut juuri sitä vastausta, minkä sai, mutta nyt sen saatuaan hän näytti jälleen menneen pitemmälle kuin oli aikonutkaan.
– Sydney, minun täytyi saada varmuus, hän vastasi tukahtuneella äänellä. – Minä olen niin epäileväinen. Enkä minä tosiaankaan ansaitse ystävällisyyttänne, vaikka kyllä luottamuksenne... No niin, jos te haluatte, että ratsastamme edelleen – niin me ratsastamme.
– Ratsastakaamme edelleen ja olkaamme ystäviä, hän sanoi koruttomasti.
Kalispel löysi kuormamuulit levähtämässä poppelien alla. Kaukana edessä ohuet pölypilvet olivat ainoana merkkinä Pritchardista ja hänen tovereistaan. Tämä ei kuitenkaan merkinnyt mitään Kalispelille, joka oli varma, etteivät he jättäisi Blairien jälkiä seuraamatta. Hän kohtaisi heidät ennemmin tai myöhemmin, ja silloin kaikesta päättäen lopputulos olisi tavalla tai toisella kohtalokas.
Hän tuli samassa notkelman suulle, josta virtasi pieni puro. Vanha, harvoin kuljettu polku johti veden vartta ylöspäin. Se kohosi vähitellen poppelilehdoissa ja pajuviidoissa kierrellen sukeltautuakseen vihdoin laajaan laaksoon. Blairit pysyttäytyivät Kalispelin näkyvissä, mutta kun he vihdoin saavuttivat hänet vedenjakajan huipulla, jossa hän päätti yöpyä, he olivat hyvin väsyneitä ja hiljaisia.
Täällä ylhäällä oli kylmä. Lumipäiviä näkyi siellä täällä kuusien alla. Kalispelin ensi töitä oli roihuavan nuotion sytyttäminen, ja sitten hän kävi innolla käsiksi muihin tehtäviin. Blair, vaikka rampa, koetti autella, mutta Sydney istui tulen ääressä ja näytti kovin uupuneelta ja hylätyltä. Kaikki muut puuhat menivät käden käänteessä, mutta kun Kalispel ryhtyi valmistamaan illallista, hän toimi hitaasti ja harkiten. Kalispelia kaiveli Sydneyn huomautus hänen keittotaidostaan. Oli mahdotonta, että tyttö ei olisi huomannut hänen huolellisuuttaan, varsinkin kun tämä oli ilmeisesti hyvin nälkäinen. Blair julisti suorasukaisesti, että hän kuolee nälkään siinä paikassa. Kun Kalispel sitten tarjosi illallisen, ei hänellä ollut mitään epäilyksiä sen suhteen. Ruokailun päätyttyä Sydney kohotti tummat silmänsä ja mutisi: – Olen pahoillani, että tulin sanoneeksi teidän olevan huonon kokin. Luulen – kun saatte karjatilanne tuolla joen rannalla – että te ette tarvitse ollenkaan naista ruokanne keittäjäksi.
Blair naurahti sydämellisesti tälle kätketylle kiitokselle, mutta Kalispel oli ymmällä ja hämillään. Hän ei ollut koskaan oikein menestynyt naisten ymmärtämisessä, mutta tämä oli kerrassaan hänen käsityskykynsä ulkopuolella. Mitä hän tarkoitti? Ei mitään naista? Tahtoiko hän sanoa, ettei tulisi koskaan saamaan häntä, vai että haluaisi olla tuo nainen? – Kalispel mietti hetken.
– Kun nyt otitte sen puheeksi, niin tulkoon sanotuksi, etten koskaan halua Lemhi-intiaanityttöä tai villihevosia kesyttävää karjatyttöä ruokani keittäjäksi.
Yö oli kylmä. Koko sen päivän he ratsastivat kuusikkorinteitä alaspäin kohti notkelmaa. Se oli suuri, pyöreä, tuhansia hehtaareja laaja laakso, jota julkeasti kohoavat, kallionkielekkeet ja korkeat vuoret ympäröivät. He leiriytyivät Camusjoelle ja jatkoivat seuraavana aamuna kohisten ryntäävää jokea seuraten matkaansa jylhään kanjoniin, joka vähitellen muuttui valtavaksi rotkoksi.
Jostakin Kalispelille käsittämättömästä syystä Sydney ratsasti suurimman osan päivää aivan hänen takanaan kanjonia laskeuduttaessa ja pommitti häntä lukemattomilla kysymyksillä. Ja usein, kun joki raivoten syöksyi putouksen reunan yli, tai kuuset, kukkaset ja varjo kutsuivat levähtämään, tai jokin kaunis laakso avautui ihailtavaksi, hänellä oli tapana sanoa: – Leiriydytään tähän. Tämä on liian kaunista sivuutettavaksi pysähtymättä.
Ja Kalispel tapasi sanoa: – Antakaahan hevosenne astella, hyvä neiti. Tämä on kaikkea muuta kuin huvimatka.
– Mutta ettekö sentään pysähtyisi, jos erikoisesti hullaantuisin johonkin paikkaan?
– Niin, ehkäpä, jos te voisitte saada minut vakuuttuneeksi, että te yleensä voitte hullaantua kehenkään – tarkoitan mihinkään.
– Niinkö! tyttö vastasi arvoituksellisesti.
Ennen auringon laskua kanjonin pronssinhohtoiset, kuusikkojen reunustamat seinämät avautuivat vielä suuremmaksi ja mahtavammaksi kanjoniksi, josta kuului matala, murjottava kohina.
– Kuuletteko? Kalispel kääntyi Sydneyn puoleen.
– Luuletteko minun olevan kuuron? Hyi, se saa ihoni kananlihalle.
– Se on Keskihaaran kohina, Kalispel julisti. – Ja paha periköön! Pelkäänpä, että sulava lumi on paisuttanut sen.
– Onko meidän uitettava hevosemme yli?
– Peijakas! Kunhan se vain kävisi päinsä. Vaara piilee siinä, että joudumme toista metriä syvään veteen, joka kiitää yli liukkaitten kallioitten. Jos hevonen allanne pyörähtää jaloiltaan, niin – terve menoa!
– Taivas sentään! Luulisi teidän haluavan pitää minut matkassanne ainakin jonkin aikaa vielä.
– Sydney, en oikein käsitä sinua, hän vastasi, mutta sanon vain, että hurjan mielelläni pitäisin sinut aina mukanani.
– Niinkö?... Voi, katsokaa jokea! Kaunis! – Miten leveä, vihreä ja vuolas!... Mahdammekohan uskaltaa yrittää kahlata sen yli?
– Meidän on pahasti pakko. Mutta ei tältä kohdalta. Kalispel vastasi tarkastellen kanjonia terävin silmin.
Camusjoki levittäytyi leveäksi ja matalaksi virratakseen kellertävien kallioitten yli laskujokeensa. Keskihaara oli tällä kohdalla kaksi kertaa Lohijokea leveämpi, ja se oli väkevän värisyttävä näky rynnätessään karjuen tummaäyräisen polvekkeen ympäri ja kiitäessään edelleen vihreänä suunnattoman pronssikasvoisen vuorenseinämän juurta tuonnempana olevaa punertavaa porttia kohti. Camusjoen puolella salviaa kasvavat rinteet laskeutuivat rantapengermäksi, jolla kasvavat pitkänsalskeat kuuset reunustivat jokea. Suuruudessaan ja jylhyydessään tämä oli sopiva portti karulle Sahanterä-kairalle.
He kahlasivat Camuksen yli ja kiipesivät salviapengermälle, josta vasemmalle avautuva näky laajoille, pehmeäpiirteisille, ruohoisille rinteille, jotka paisuivat ja kohosivat kultaviittaisiksi huipuiksi, huipensi tämän suurenmoisen erämaatunnelman.
– Minä aion leiriytyä juuri tähän paikkaan, Sydney julisti nousten hevosensa selästä.
– Yksinkö? ihmetteli hänen oppaansa hymyillen.
– Mutta aurinkohan laskee jo. Mehän olemme jo taivaltaneet niin pitkään. Isä on putoamaisillaan satulasta. Ja minä – niin – olen teeskennellyt, olen kuolemaisillani.
– Pari mailia ylemmäs joen vartta ei sentään tappane teitä.
– Kalispel, teillä ei ole sydäntä.
– Taisi minulla sellainen vielä olla hetki sitten. Hei, kiivetkääpä satulaan taas, arvon neiti.
– Ettekö te ihailekaan kauniita paikkoja? Äsh, olen pettynyt teidän suhteenne. Ettekö sentään leiriytyisi tähän minun mielikseni?
– No, jos te otatte sen noin vakavasti, niin miksipä ei, toinen myöntyi. – Totta puhuakseni olisin leiriytynyt juuri tähän joka tapauksessa. Halusin vain saada teidät suostuttelemaan minut siihen.
– Niinkö! – Luulenpa, että olen luottanut väärään mieheen.
– Quién sabe! [= kuka tietää!] Kalispel päätti keskustelun
syvämietteisesti.– Menkää matkoihinne, tyttö viittasi kädellään. – Pidän kyllä huolen hevosestani.
Kalispelin hämmästykseksi ja salaiseksi riemuksi hän ei vain riisunut ratsunsa satulaa, vaan sitoi myös hevosen etujalat. Hän oli varmasti tarkkaillut Kalispelia näissä puuhissa, sillä hän teki sen kätevästi. Hän torui sitten isäänsä, ajoi hänet hakemaan polttopuuta ja ryhtyi sitten auttamaan Kalispelia tämän moninaisissa leiritöissä.
– Koira vieköön! Pois jaloista, tämä huudahti lempeästi. – Luuletteko minun tällä tavoin saavan äkkiä illallisen kuntoon?
– Mutta minä vain haluaisin auttaa, tyttö vastusteli.
– Niin, mutta te häiritsette niin kauheasti.
– Mitä? Enhän minä ole ollenkaan erikoisen tökerö.
– Varjelkoon! Tehän olette suloisuus itse. Katsokaas, te olette aivan liian sievä.
– Roskaa! Teidän olisi pitänyt tähän mennessä jo tottua ulkonäkööni... Kiltti Kalispel, antakaa minun oppia. Tapa, millä sekoitatte pannukakkutaikinan, on suorastaan hurmaava.
Näin sanoen hän laskeutui polvilleen Kalispelin viereen, kääri hihansa ylös paljastaen vankat, pyöreät käsivartensa ja työnsi kätensä pannuun, jossa Kalispelin kädet jo olivat.
– Ottakaa pois kätenne, hän komensi.
– En taida voida. Ne ovat tarttuneet kiinni.
Tyttö nauraa hykersi. – On siinäkin mies? – Tehän pidätte kiinni minun käsistäni.
– Aivan niin. Turkanen sentään!... Sydney, jos te ette tahdo, että rakastun teihin, niin minkä hemmetin takia te näin käyttäydytte?
– Meidän täytyy saada ruokaa, poikaseni. Ja minusta täytyy tulla leirikokki... Ja mitä siihen tulee, niin myöskin karjatalon ruoanlaittaja.
– Niinkö? Jos minulla vain olisi sisua – – –.
– Kalispel, älkää olko huolissanne. Te olette sisukkain mies, mitä olen koskaan eläissäni tavannut.
– Kun miehet ja pyssyt on kysymyksessä, tarkoitatte?
– Tarkoitan avuttomain, viattomain, luottavaisten arkajalkatyttöjen kysymyksessä ollen, tyttö heitti takaisin. Todistus siitä on vanukkaassa. Ei, kun taikinassa! Te pidätte yhä kiinni käsistäni.
Kalispel antautui ja otti jauhoiset kätensä pannusta.
– Te siis eh-dot-to-mas-ti ette halua, että rakastun teihin? hän kysyi totisena.
– Eh-dot-to-mas-ti en tahdo, toinen matki.
– Hyvä, paistakaa kakut – ja tehkää murhia silläkin tavalla.
Illallinen valmistui myöhään sinä iltana. Ei Kalispel eikä Blairkaan näyttäneet huomaavan, että kakut olivat palaneita ja taikinaisia. Kalispel nieli sankarillisesti useita.
– Alatte päästä tuntumaan todellisen kesyttömän Lännen kanssa täällä, Kalispel huomautti heidän istuessaan iltanuotion äärellä. – Mutta tuo yksinäisyys ja tuo outo tunne, jolla ei ole nimeä, ei kourista sydäntänne täällä niin kuin se tekee tuolla minun laaksossani. Virran äänikin on erilainen. Sudet ulvovat rinteillä. Ja vanha vuori jyrisee kuin ukkonen.
– Jyrisee! Voiko vuori jyristä? Onko se tulivuori? kyseli Sydney kiinnostuneena.
– En tiedä minkä takia se jyrisee, mutta se jyrisee joka tapauksessa. Selkäpiitänne karmii, kun heräätte siihen keskellä yötä. Se on laakson pohjoispuolella oleva vuori. Kaksi kertaa niin korkea kuin tuo ja valtava näky. Koko sen rintamus on mailien korkuinen, kirjava rinne, niin paljas kuin säiden pieksämä maa vain voi olla. Se on hirvittävä jyrkänne irtainta maata, soraa ja savea. Tuntuu kuin se olisi elävä ja murisisi syvällä rinnassaan.
– Huh! Kuin kummitusjuttu, huudahti Sydney.
– Naulankantaan, kuin kummitusjuttu.
Seuraavana aamuna lähdettiin liikkeelle aamuhämärissä ja matka edistyi nopeasti helpohkossa maastossa siitä huolimatta, että polku oli paikoitellen melkein olematon. Kalispel valitsi joenylittämispaikaksi koskenniskan, jonka vastarannalla alempana kohosi valtava vierinkivijyrkänne. Sen juurelta syöksyi vaahtoava koski kohisten alapuolella olevaan kurimukseen. Jos virta painaisi hevosen rinteen kohdalle saakka, se ei enää pystyisi kapuamaan kivijyrkänteelle, vaan ajautuisi koskeen.
He ajoivat hevosensa veteen. Jääkylmä vesi pirskoi Kalispelin kasvoille. Sydney ei ollut vielä tajunnut vaaraa. Samassa hänen hevosensa lipesi ja painui satulaa myöten veteen. Tyttö kirkaisi ja näytti aikovan heittäytyä satulasta.
– Pysykää satulassa! Kalispel karjui. Eläin pääsi taas jaloilleen. – Ohjatkaa se hiukkasen myötävirtaan.
– Luulin – olleeni mennyttä, Sydney huusi kääntäen säikähtyneet kasvonsa Kalispeliin päin.
– Selviätte loistavasti... Ei tästä enää paljon sen pahempaa tule. Kyllä tästä selvitään.
Hän potki ja kannusti omaa ratsuaan, joka tuskin selviytyi sen paremmin kuin Sydneynkään. He saapuivat pahimmalle paikalle vähän myötävirtaan ohjaten. Kalispel kiiruhti hevostaan eteenpäin lähemmäksi Sydneytä.
– Ojentakaa kätenne, hän huusi kurottaen vaarallisesti tyttöä kohden. Hän tavoitti tämän juuri kreivin aikaan, sillä tämän hevonen astui kuoppaan ja kierähti ympäri. Kalispel kiskoi tytön irti satulasta. Hänen oma ratsunsa uurasti, lipesi, painui vedenkin alle ja korskui raivokkaasti. Sydneyn paino kiivaassa virrassa oli liikaa. Virta painoi kaiken lisäksi tytön pään veden alle. Kalispel raastoi hänet ylös, sai kiinni hänen puserostaan ja olisi onnistunut vetämään hänet eteensä satulankaarelle, mutta hevonen kaatui. Kalispel heilautti jalkansa irti jalustimesta ja luiskahti satulasta. Hän painui melkein sukelluksiin, mutta tuntiessaan pohjan saappaittensa alla hän vastavirtaan nojaten ja Sydneyn päätä veden päällä pitäen antoi virran painaa itseänsä eteenpäin samalla, kun hän koko ajan kiilasi viistosti rantaa kohden. Kerran kun virta melkein sieppasi hänet jaloiltaan, hän onneksi tapasi kivenlohkareen jalkansa tueksi. Tarkasti voimansa laskien ja äärimmilleen ponnistaen hän pääsi matalaan veteen juuri koskenniskalla.
Hän nosti tytön käsivarsilleen ja liukkailla kivillä kompuroiden pääsi lopulta rantatörmälle ja laski hänet havunneulasille. Hän oli tajuissaan ja vahingoittumaton. Kalispel nousi pystyyn tähystääkseen vastavirtaan, kuinka Blairin oli käynyt. Helpotuksekseen hän huomasi suuren hevosen kahlaavan jo matalassa vedessä samoin kuin molempien muidenkin, joita ratsastajat eivät enää rasittaneet. Kuormamuulit olivat jo rantatörmällä.
– Olipa meillä viuhkaa! Kalispel huudahti polvistuen tytön viereen. – Sydney, vähältä piti... Miltä tuntuu?
– Paleltunut – jääpuikoksi, tämä kuiskasi.
– Eipä kumma. Turkanen kun tuo vesi oli kylmää. Laitan hetkessä valkean... Ethän vain ole loukkaantunut?
Tytön märät kasvot olivat värittömät ja hänen suurista orvokkisilmistään alkoi tumma kauhunvarjo häipyä.
– Pelastit – minun henkeni, hän sanoi ihailevan kiitollisesti.
– Sydney, pirun vähältä piti todella, ettemme joutuneet koskeen... Ja se olisi ollut sen lorun loppu.
Tyttö hymyili heikosti ja tarrautui Kalispeliin. – Kadun, että sanoin niin – eilen illalla... Muistathan – siitä, mitä en halunnut – sinun tekevän... Ei se ole totta.
Kalispel löysi seuraavana aamuna Jaken kanssa tekemänsä polun. Hän riemuitsi. Jokin hämärä pelko oli ahdistanut häntä, mutta nyt kaikki oli hyvin. Hänen tuli vain taivaltaa hitaasti ja huolehtia siitä, että Blairit jaksoivat seurata, ja viimeistään neljän päivän kuluttua hän olisi Samin luona kultalaaksossa. Hän ei hetkeäkään pelännyt, että hänen hyväsydäminen veljensä panisi pahakseen Blairin ja Sydneyn saapumisen. Sam kyllä oli oikeassa halutessaan saada käyttää kuukauden tai enemmänkin valtausten paaluttamiseen ja kullan kaivamiseen ennen rynnäkköä. Jonakin päivänä rynnäkkö kuitenkin oli tuleva.
Kalispel varjeli huolellisesti onneansa varoen ahdistelemasta Sydneytä kysymyksillä tämän aran tunnustuksen johdosta. Se oli sellaisenaan nostanut hänet seitsemänteen taivaaseen. Sydney näytti olevan tyttö, jonka mielialat vaihtelivat loputtomiin. Viimeisin niistä oli arka ja pidättyväinen. Hän ei enää kiusoitellut Kalispelia tai tehnyt verhottuja huomautuksiaan, ja hänen katseensa vältti Kalispelin ihailevia silmäyksiä. Väsyttävän ratsastusmatkan rasituksen jäljetkin alkoivat sitä paitsi näkyä. Sinä iltana tuulisen, ruohoisen mäen huipulla päivän kiipeämisen päätyttyä Sydney sanoi: – Kalispel, nosta minut satulasta. Matka joutuikin nopeammin, kuin Kalispel oli arvioinut, ja puolenpäivän maissa kolmantena päivänä hän totesi heidän olevan melkein sillä vedenjakajalla, jonka harjalta he voisivat katsella suoraan alas Samin laaksoon.
Hän oli paljon uneksinut noina päivinä, ja tunnit olivat lentäneet minuutteina. Tuhannet kerrat hän oli kääntynyt taakseen katsomaan varmistuakseen, että Sydneyn solakka, siro hahmo oli todellisuus, että nuo surumielisen mietteliäät kasvot tummine, uhmaavine silmineen olivat siellä hänen silmiensä ilona. Ja monta kertaa hänet oli palkittu hymyllä, silmänvälähdyksellä, hansikoidun käden viittauksella, jollakin, mikä sulostutti hänen unelmiaan. Rakkaus, omaisuus, onni näyttivät olevan käden ulottuvilla. Hän katseli ympäröivää villin karua luontoa kiitollisena tajuten, että kiintymys erämaan suureen hiljaisuuteen, joka kysyi uskoa ja kestävyyttä kulkijaltaan, oli pelastanut hänet joutumasta rappiolle ja tehnyt tämän onnen mahdolliseksi.
Lähestyessään viimeisiä kymmeniä metrejä harjanteen huipulle hän hidasti vauhtiaan päästääkseen Sydneyn rinnalleen. Kuormamuulit sivuuttivat heidät ja painuivat näkymättömiin. Vasemmalla kohosi kuparinhohtoisen huipun jykevä hahmo ja oikealla tuon omituisen, luonnottoman vuorensivun valtava puolisko.
– Voi kuinka villiä ja kammottavaa... mutta kaunista! huohotti Sydney saavuttaessaan hänet. – Kal, halaan sinua – ehkä – että toit minut tänne – valmistit minulle tämän – tämän valtavan eläymyksen.
– Kal? hän vastasi kaikuna tuskin tajuamatta kuulemaansa.
– Aivan, Kal, tyttö vastasi kujeellisesti.
– Saanko sanoa sinulle jotakin? Kalispel pyysi.
– Kyllä, sinä olet ollut aika kiltti viime aikoina – ollaksesi sinä, Sydney yritti jatkaa, mutta hänen silmänsä olivat niin paljon puhuvat ja niissä oli lämmin loiste.
– Tuossa tuokiossa katselemme alas laaksooni. Se tulee olemaan elämäni onnellisin hetki.
– Poika paha, miksi niin kalpea ja juhlallinen? Se ei varmaankaan tule olemaan minun elämäni onnettomin hetki.
Tyttö ojensi hansikoidun kätensä Kalispelille. He jatkoivat matkaa.
Kalispel näki laakson etelärinteen metsäverhoisen harjan kohoavan näkyviin.
– Haistan savua, Sydney sanoi.
– Niin minäkin, Kalispel vastasi ymmällä. – Sepä omituista.
Hevoset punnersivat selänteen harjalle. Kalispelin innokas katse pyyhki harmahtavaa, kiviröykkelöistä laaksoa, hopeanauhana kiemurtelevaa jokea ja jylhää, paljasta rinnettä, joka kuumotti kauempana. Mutta mitä tuolla välähteli ja liikkui? Valkeita telttoja! Sinisiä savupatsaita! Joessa kahlaavia miehiä!
– Jumalan tähden! voihkaisi Kalispel sydämensä kouristuessa.
– Voi! Laaksosi on täynnä väkeä! huudahti Sydney pettyneenä.
V LUKU.
Kalispel tuijotti laaksoon ja hänen mieltään käänsi se kauhea toteamus, että se, mitä hän näki, oli kullankaivajarynnäkköä. Aikaa ennen kuin Jake oli voinut ennättää Boiseen ja takaisin, kultalöytö oli keksitty.
– Savua! telttoja! Miehiä purossa tarpomassa! Mitä tuo kaikki oikein tarkoittaa? Blair puuskahti hämmästyksissään ja ymmällä.
– Katsokaa! Tuolla tulee kuormahevosia laaksoa pitkin, Sydney huudahti.
– Voi pahan ilman kurki! manasi Kalispel katkerasti. Hänen katseensa keksi vereksen ja selväksi kuljetun polun, joka tuli etelästä ja jolla raskaasti kuormatut muulit huojuttivat purjekankaisia taakkojaan, joista hakut ja lapiot törröttivät esiin. Kullanetsijät harppoivat niiden perässä kuin miehet, jotka lopultakin olivat löytäneet kultapadan sateenkaaren juurelta. Kalispel kääntyi lopulta tovereittensa puoleen.
– Hyvät ihmiset, olen niin pahoillani, että olen valmis kuolemaan tähän paikkaan, hän sanoi tukahtuneesti. – Löytömme on keksitty ja rynnäkkö käynnissä.
– Voi, Kalispel – älä näytä niin – niin – kauhealta! rukoili Sydney. – Mehän tiedämme, ettei se voi olla sinun syysi.
– Hiiteen huolet, poika! Jos asia on niin kuin sanot – tuhannen tulimmaista! siltä se näyttää – niin entä sitten, siellä lienee kylliksi kultaa kaikille, Blair lisäsi, miehekkäästi niellen pettymyksensä.
– Kiirehditäänpä alas, Kalispel vastasi. Hän oli lohduton. Hän aavisti iskun odottavan, jonka tyrmäävää kantavuutta hän ei voinut tajuta. Sam kertoisi hänelle, mitä oli tapahtunut.
Hän kannusti hevosensa muulien jälkeen. Blairit seurasivat. Laskeutuessaan hän koetti tehdä havaintoja kaikesta, mitä laaksossa oli tekeillä. Teltat loistivat valkoisina ja harmaina iltapäiväauringon valossa. Ne näyttivät juoksevan kahdessa pitkässä rivissä keskellä rantatörmää jättäen kujan välillensä. Tämä kuja oli jonkinlainen katu. Kaupungintapainen oli jo ennätetty hahmotella. Huolellisempi tarkastelu tuotti vielä masentavampia tuloksia. Joen rannalle oli pystytetty leirejä vieri viereen niin kauaksi kuin saattoi nähdä. Se merkitsi valtauksia. Kaikkea saatavissa olevaa, kultaa sisältävää maata ei ollut voitu vielä vallata, mutta rikkaimmat kultalöydöt olivat jo paalutetut.
Sola tuntui Kalispelista loputtomalta eikä hän kertaakaan katsahtanut taakseen Sydneyhin. Hän pakotti kuormamuulit sellaiseen vauhtiin, että niiden kuormat olivat vaarassa luisua selästä. Lopulta hän ajoi ne tasaiselle pengermälle lähellä jokea, missä ne alkoivat haukata vihreää ruohoa. Kalispel laskeutui satulasta. Mitä hänen olikin lähihetkinä kohdattava, sen hän halusi kohdata jalan. Samin rikkaan kvartsissa olevan kultasuonen ajatteleminenkaan ei oikein hälventänyt hänen omituisia pahanaavistuksiaan. Satulaa riisuessaan tuttu, matala, syvä jyrinä hypäytti hänet hätkähdyttäen pystyyn. Paljaskasvoinen vuorivanhus oli murissut pahaenteisesti.
– Kuulitteko tuota, Blair? hän kysyi seuralaistensa saavuttua paikalle.
– Kuulinko, mitä?
– Minä kuulin. Ukkonen! Sydney huudahti. Hänen silmänsä olivat kiihtymyksestä laajentuneet ja hänen kasvonsa väsymyksestä harmaat. Hän ojensi kätensä Kalispelille, jotta tämä nostaisi hänet satulasta, ja tämän hypähtäessä tytön hevosen vierelle, Sydney melkein putosi hänen syliinsä.
– Tyttö raukka! hän sanoi ääni paksuna. – Asetu tähän lepäämään... Blair, pitäkää muuleja silmällä sillä aikaa, kun käyn katsomassa mikä on mitäkin.
Kalispel harppoi poikki kallioisen rantatörmän joenrannalla olevaa leiriä kohti. Kahdesta lähimmästä kullankaivajasta toinen puuhasi kumarassa joessa olevan kiven ääressä ja toinen, kookas, parroittunut, märkä ja likainen nuorukainen, joka ilmeisesti oli huomannut Kalispelin, tuli häntä vastaan muutaman askeleen.
– Päivää, vieras. Huomaan teidän löytäneen uuden tien tänne, hän aloitti leppoisasti.
– Se on sama tie, jota menin täältä noin pari viikkoa sitten, oli Kalispelin lyhyt vastaus.
– Olitteko täällä – kaksi viikkoa sitten? ihmetteli toinen epäuskoisena.
– Olin. Minä ja kaksi veljeäni.
– Mikä vahinko, ettette pysyneet täällä. Ehkäpä joku teistä oli se, josta tieto kultalöydöstä lähti liikkeelle Challisissa noin viikko sitten.
– Minä en ainakaan ollut. Lähdin veljeni kanssa hakemaan muonaa ja varusteita. Hän on mahdollisesti juonut itsensä humalaan ja vuotanut tiedon.
– Rand Leavitt sai siitä ensiksi vihiä ja kaikki ryntäsivät hänen jälkeensä. Leavitt veti siinä pisimmän korren. Kautta sarvipään! Hän osui kultasuoneen kvartsikalliossa, joka aivan tippuu kultaa. Me muut huuhdomme. Ja uskokaa minua, vieras, ei ole kehumista.
– Tunnette kai veljeni, Sam Emersonin?
– En. En ainakaan nimeltä.
– Sam löysi tuon kvartsisuonen, ja Jake ja minä raahasimme täältä kappaleen, jonka arvo oli ainakin viisisataa dollaria.
– Mitä? – Vieras, oletteko humalassa vai hullu?
– En kumpaakaan, vaan olenpa pirun utelias, tokaisi Kalispel.
– Bill, tulehan vähän tänne, nuori kullanhuuhtoja huusi. Hänen kutsuaan noudatti tuo suurikokoinen, parrakas, punapaitainen mies puolijuoksua. – Kuulehan mokomaa, Bill. Tässä on mies, joka väittää, että hänen veljensä löysi täältä kultaa joitakin viikkoja sitten ja että hän ja hänen veljensä kuljettivat täältä viidensadan dollarin arvoisen kvartsikappaleen.
– Ja se on myös totta. Tunnetteko te veljeäni, Sam Emersonia? tuiskahti Kalispel. – Jätimme hänet tänne kvartsisuonelle.
– Sam Emerson? En minä sellaista tunne. Eikä hän varmaankaan ole nyt kvartsisuonella, sillä Leavitt paalutti sen. Hän saapui tänne ensimmäisenä Selbackin ja kuormaraidon kanssa. Kosit ikävyyksiä, nuori mies, jos väität tuollaista heille.
Kalispel pyörähti äkkiä ympäri ja melkein juoksi rantatörmän poikki Samin löytöpaikkaa kohti. Sitä lähestyessään hän hiljensi vauhtiaan tasaannuttaakseen hengityksensä ja katsellakseen ympärilleen. Hänen oli ensin vaikeata löytää tuo esiinpistävä kieleke synkkänä kohoavan rinteen juurelta. Se näytti olevan telttojen ja mökin tekeleeltä näyttävän kuorituista tukeista tehdyn kehyksen kätkemä. Kalispel kuuli kirveen iskuja. Hän käveli telttojen välisen kujan toiseen päähän ja saapui samassa paikalle, missä Sam oli löytönsä tehnyt. Hänen ei tarvinnut kahdesti vilkaista esiinpistävää kallionlohkaretta siitä varmistuakseen. Kookas mies luodikko polvillaan istui paljon puhuvasti etualalla.
– Oletteko te Rand Leavitt? tiukkasi Kalispel äänessään tiukka kajahdus astuessaan avoimen teltan ohitse vartijaa kohti.
Mies nousi nopeasti. Hän seisoi takitta ja hatutta, nuori mies, silmät kuin pyssynluodit, päivänpaahtama ja hänen silmänsä syvällä kuopissaan näyttivät hätkähtävän.
– En, vieras. Nimeni on Selback. Isäntä on tuolla kaupungilla, mies vastasi. – Kuka te sitten lienette, joka ryntäätte tänne kuin tarhasta karannut sonni?
Kalispel ei kiirehtinyt vastaamaan, mutta sitä nopeammin ja varmemmin hän otti mittaa tästä vartijasta, Selbackista. Miehen silmissä oli jotakin odottavaa, pälyilevää, kylmää ja laskevaa, mutta ei sitä välittömän vaiston välähdystä, mikä Kalispelilla.
– Olen Kalispel Emerson – Samin veli... Missä Sam on?
– Minultako te sitä kysytte? En minä tunne veljeänne, enkä teitäkään.
– Ettekö te tosiaankaan ole nähneet Sam Emersonia? karjaisi Kalispel terävästi. Mökin rakentajat olivat jättäneet työnsä ja tulleet lähemmäksi.
– Täällä on vaikka kuinka paljon kullanetsijöitä, joiden nimiä en ole koskaan kuullut.
– Nimistä viis, te näitte varmasti Samin, kun osuitte tähän laaksoon... sillä hän oli täällä juuri tällä valtauksella. Hän löysi tämän kvartsin. Minä olin hänen mukanaan, kun hän osui siihen. Kuin myöskin toinen veljeni, Jake.
– Herranen aika! Teille on noussut kultakuume päähän, torjui vartija karkeasti naurahtaen. Mutta hänen sanansa, yhtä vähän kuin hilpeytensäkään eivät kuulostaneet aidoilta. Hänen äänensä ei kajahtanut todelta.
– Jumal'auta! kirosi Kalispel, – tämä alkaa näyttää vallan kummalta!
– Niin tekin, vieras! Selback tokaisi takaisin. – Alkakaa nyt laputtaa tai Leavitt ajaa teidät koko Ukkosjoelta.
– Emersonit eivät juokse.
– No, kävelkää sitten, ja äkkiä kanssa, vartija komensi ja yritti kohottaa pyssynsä.
– Seis! kiljaisi Kalispel.
Mutta Selback ei piitannut varoituksesta. Pyssyn piippu vain kohosi miehen kasvojen kalvetessa. Yhdessä välähdyksessä Kalispel oli tempaissut revolverinsa ja ampunut. Vartijan pää vaipui ja hän kaatui kompuroiden eteenpäin maahan kolahtavan pyssynsä päälle.
Kivikosta kuului nopeita askeleita. Kalispel pyörähti ympäri päin miestä, joka karjaisi teltasta ulos rynnätessään. Tämä juoksi melkein suoraan Kalispelin savuavaan revolveriin.
– Tuonne omienne joukkoon! Äkkiä! Kalispel komensi viitaten aseellaan. Hän tunsi miehen. Tämä oli varmasti Leavitt, joka ei siekaillut hetkeäkään asettuessaan kolmen työmiehensä rinnalle, mutta hän ei nostanut käsiään ylös.
– Näettehän, että olen aseeton, hän sanoi tyynesti. Mitä on tekeillä? ja hänen harmaankiiltävä katseensa siirtyi Kalispelista maassa makaavaan mieheen ja takaisin.
– Te olette Rand Leavitt, Kalispel totesi, vaistomaisesti tuntiessaan tämän olevan kylmähermoisen, päättäväisen johtajan. Leavitt oli alle neljänkymmenen, kookas mies, jonka kalpeat, kovat, julkeapiirteiset kasvot kuvastivat älyä ja voimaa.
– Kyllä, minä olen Leavitt. Mitä tämä hyökkäys tarkoittaa?
– Tuo teidän miehenne Selback ei oikein tajunnut sitä. Kalispel vastasi ivallisesti.
– Jos te olette rosvo, niin ryöstäkää kullanhuuhtojia. Meillä on täällä kalliosuoni, eikä meillä vielä ole kultaa. Olemme lähettäneet hakemaan rouhijaa.
– En ole mikään rosvo, ja sen te tiedätte niin perhanan hyvin.
– Millä hitonlailla minä tietäisin kuka ja mikä te olette? tiuskaisi toinen kalpeana kiukusta. – Miksi te tapoitte Selbackin – jos ette ryöstääksenne?
– Se pahuksen hölmö yritti tavoittaa minua luodikollaan, vaikka varoitin häntä.
– Kuka te olette?
Kalispel ei vastannut. Hän perääntyi selkä teltan seinämää vasten. Kullanhuuhtojia alkoi kiirehtiä paikalle laukauksen hälyttäminä, ne kaksi ensimmäisinä, joita Kalispel oli puhutellut. Kalispel taisteli raivoansa ja epätoivoansa vastaan. Kuinka oikeutettu hänen vaatimuksensa valtaukseen olikin, sitä ei koskaan tunnustettaisi. Hän oli myöhästynyt. Hänen oli vain päätettävä, tappaako vai ei tämä Leavitt.
– Herra, hän sanoi nimekseen Kalispel Emerson, puuttui kiireesti toinen miehistä puheeseen. – Hän sanoi olevansa Sam Emersonin veli, jonka hän väitti keksineen tämän kultasuonen kvartsissa.
– Sam Emerson! Leavitt huudahti äänekkäästi ja torjuen. – Missä hemmetissä hän sitten oli? Minä löysin tämän valtauksen, soran poistettuna, tosi kyllä, kullan loistaessa auringossa ja hakun, lapion, vaatekappaleiden ja leirivälineitten lojuessa ylt'ympäri. Mutta ketään kullankaivajaa en tavannut!
– Vale! Kalispel kähisi.
– Ei ole! Hyökkäsi Leavitt. – Täällä ei ollut ketään. Vannon sen. Selback olisi voinut sen todistaa.
– Te toimititte veljeni pois tieltä ja anastitte hänen valtauksensa.
– Valtauksen otimme tietysti haltuumme. Siihen olin täysin oikeutettu. Mutta siihen ei oltu koskettu moniin päiviin... Kun syytätte minua veljenne murhasta, valehtelette – tai olette järjiltänne.
Hänen kätensä eivät vapisseet, kasvot olivat kalpeat, mutta silmät säkenöivät, ja hänen äänensä ja käytöksensä vaikutti vakuuttavalta ympärille kerääntyvään yhä suurempaan joukkoon, vaikkei kylläkään Kalispeliin.
– Leavitt, taidan ampua teidät.
– Silloin murhaatte viattoman miehen, Leavitt vastasi. Minä en edes uhkaa teitä, kuten Selback. Teillä ei ole mitään perusteita, jotka oikeuttaisivat teidät tappamaan minut, muuta kuin epäluulonne, joka on karkeaa vääryyttä minua kohtaan... Ja nämä kullankaivajat lynkkaisivat teidät.
Kalispel oli pannut miehen hirvittävälle koetukselle. Mutta Leavitt ei ollut järkkynyt. Jos hän oli syyllinen, kuten Kalispel uskoi, hän oli liian ovela, liian nopeaälyinen, liian teräshermoinen ilmiantaakseen itsensä Kalispelille tai menettääkseen arvovaltansa joukon silmissä. Olihan sitä paitsi olemassa se kaukainen mahdollisuus, että Sam olisi lähtenyt laaksosta tai että jokin selittämätön onneton kohtalo olisi hänet tavoittanut. Kalispel tunsi, ettei hän ollut kaikkivoipa. Kiduttavassa pettymyksessään ja kiihkossaan hän oli saattanut erehtyäkin Selbackin tuomitessaan. Hän ei uskaltanut kiristää jousta pitemmälle nyt ja menettää ainiaaksi mahdollisuutta saada valtauksen jälleen haltuunsa. Jake saapuisi ennen pitkää todisteineen, että hän oli täältä kuljettanut tuon kultasuonisen kvartsipalan.
– Leavitt, jätän teidät rauhaan tällä kertaa, sillä teidänlaisenne miehet hakeutuvat itse hirteen, Kalispel ilmoitti katkerasti. – Mutta minä syytän teitä tämän joukon edessä. Te olette roisto, joka otitte veljeni hengiltä ja anastitte hänen valtauksensa. Kutsun kaikki läsnäolevat syytökseni todistajiksi ja valani, että olen näyttävä sen toteen.
Kalispel peräytyi teltan ja tuijottavien miesten luota. Hän oli kyllin tarkkasilmäinen huomatakseen tällaisellakin hetkellä, että näiden miesten käsitykset Leavittista olivat kahdenlaiset. Kääntyessään hän sujautti revolverinsa takaisin koteloon ja lähti astelemaan sitä paikkaa kohti, minne hän oli jättänyt muulinsa, kun hän samassa muisti Sydneyn. Tänä ylitsevuotavan katkerana epätoivon hetkenä hän ei tuntenut voivansa kohdata häntä kädet veressä, peläten, että kullankaivajat, ja Leavitt varmasti, saisivat tytön uskomaan, että hän oli murhaaja. Hänen harkitsematon tekonsa oli varmasti tehnyt hänestä lainsuojattoman! Hän muutti rajusti suuntaa, hyppäsi puron poikki ja kätkeytyi kauaksi laakson toiselle puolelle pieneen männikköön, missä hän makasi kuin haavoitettu hirvi yksin kuollakseen.
Illan jo kauan pimettyä hän palasi paikalle, minne hän oli jättänyt Blairit ja muulit. Hän tapasi siellä vain omat tavaransa. Blairit olivat menneet menojaan tavaroineen, mistä Kalispel oli kiitollinen. Hän etsi käsiinsä pullon whiskyä ja sen löydettyään hän yritti sillä hukuttaa ytimiään jäytävän, jäätävän ja kuvottavan kurjuutensa ja unohtaa, että oli menettänyt veljen, omaisuuden ja rakkauden.
Kun Kalispel taas tuli niin tajuihinsa, että hän muisti jotakin, oli jo uusi päivä, jonka hän arveli olevan toisen tai kolmannen sitten laaksoon saapumisen. Aurinko oli polttanut hänen kasvonsa rakoille hänen maatessaan suojattomana aukealla. Sairaana, järkyttyneenä ja kaameassa mielentilassa hän ryyppäsi viimeisen kulauksen whiskyä.
Sitten hän alkoi katsella ympärilleen. Tavarat olivat kaikki tallella. Hänen satulansa lojui maassa ja hänen vuodevaatteensa käärössä avaamatta. Hevonen ja muulit olivat hävinneet ruohoiselta rantatörmältä. Tämä paikka on yhtä hyvä kuin toinenkin, hän ajatteli, ja tarkemmin rantatörmää tutkittuaan hän päätteli, ettei hän mistään sen parempaa paikkaa löytäisi. Hän oli kaukana laakson perällä, lähellä vedenjakajan juurta ja yli puolen mailin päässä Leavittin leiristä, joka sijaitsi jokseenkin siinä, missä valtava, alaston rinne alkoi päätähuimaavan nousunsa laaksoa hallitsemaan. Uusi polku, joka tuli myötävirtaan, yhtyi hänen vedenjakajan yli tekemäänsä juuri sen paikan alapuolella, minkä hän oli valinnut leiripaikakseen. Niinpä hän levitti telttavaatteensa kahden korkean kallion järkäleen väliseen kapeaan rakoon ja siirsi sinne varusteensa. Hänen takanaan loivasti nousevalla rinteellä lojui läjittäin kuivuneita ja kaatuneita honkia. Hän ei voinut syödä, ja vaikka hänellä olikin polttava jano, haluten raataa itsensä näännyksiin hän raastoi puun toisensa perästä alas leirilleen, kunnes hänellä oli niitä valtava läjä. Sitten uupuneena, hikisenä ja kuumissaan hän heittäytyi pitkäkseen ahdistaakseen sydäntään ja päätään toivottomilla kysymyksillä mitä oli tapahtunut ja mitä hän voisi tehdä? Askelten ääni kohotti hänet istualleen selkä kallionlohkaretta vasten. Blair ilmestyi hänen eteensä.
– No, Kalispel, kuinka hurisee? hän kysyi, eikä hänen äänensä kuulunut ollenkaan epäystävälliseltä.
– Huomenta, Blair – vai liekö tuo iltapäivä? Parempi, jos olisin kuollut, Kalispel vastasi.
– Puhu roskaa, poika. Tuohan ei kuulosta ollenkaan sinunlaiseltasi. Ryhdistäydyhän nyt ja selviä tuosta kauheasta mielen järkytyksestä, joka sinut tapasi – ja tuosta juopottelusta sen jälkeen.
– Blair, olenko minä vieläkin päissäni vai puhutteletteko te minua ystävällisesti? Kalispel ihmetteli.
– Kyllä, ja se on tarkoituksenikin, vanhempi mies jatkoi istuutuen Kalispelin viereen.
– Jaa, jos osaan mistään olla kiitollinen, niin tästä.
– Kuuntelehan nyt, karjapaimen. Olen jo ennättänyt nähdä hyvän pätkän elämää, ja elämä kaikkialla, niin idässä kuin lännessäkin, on samanlaista, kun kysymykseen tulee onnettomuus, menetykset ja suru. Jos kenelläkään nuorella miehellä on ollut katkera pala nieltävänä, niin sinulla varmasti on ollut. Mutta sinä nielaisit sen villin Lännen tapaan, ja se on pilannut asemasi. Nämä kullanetsijät kunnioittavat suuresti tuota Leavittia. He valitsivat hänet leirin tuomariksi – toimihenkilöksi, jonka tehtävänä on, mikäli ymmärrän, ratkaista valtauskysymykset ja soveltaa muita tällaisten kullankaivajaleirien sovittuja säädöksiä. Se että herjasit häntä, pilasi luultavasti enemmän mainettasi kuin Selbackin tappaminen. Kuulemani mukaan Selback oli tuollainen kovakourainen, omavaltainen mies, josta ei ollenkaan pidetty. Jotta sitten asemasi vieläkin pahenisi, niin ystävämme Pritchard kumppaneineen ratsasti tänne toissapäivänä aamulla. He ystävystyivät heti Leavittin kanssa. Kuulin heidän, erikoisesti Pritchardin, parjaavan sinua Kalispel Emersonina, surullisen kuuluisana pyssynpaukuttelijana Montanasta, kaikin puolin pahatapaisena miehenä.
– Kiintoisaa – ja taitaapa tulla käymään toteen, Kalispel vastasi, mieltä jäätävän kylmyyden särkiessä hänen äänensä. – Oletan teidän tulleen vihjaisemaan, että minun on parasta häipyä?
– En, Blair ilmoitti painolla. – Taisinpa ajatella siihen tapaan pari päivää sitten, mutta en enää. Jokin on muuttanut mieleni. Minä jäisin tänne... Katsos, minä luotan rehellisyyteesi, Kalispel. Minä uskon, että tuo valtaus on ryöstetty sinulta ja veljiltäsi. Olen ehkä ainoa mies koko leirissä, joka niin uskoo. Olen aina tupannut olemaan vähän niin kuin vastarannan kiiski, joka on ollut taipuvainen asettumaan sorretun puolelle. Jukoliste! Minä jäisin ja ottaisin selvän.
– Selvä on, minä jään, Kalispel vastasi julmasti. – Blair, asetathan minut jälleen oikeisiin kierteisiin. Kuinka kauan olen ollut täällä?
– Tämä on kolmas päivä.
– Minne sinä ja Sydney menitte? Mitä te olette tehneet?
– Sinun lähdettyäsi kuulimme jonkin ajan kuluttua laukauksen ja lähdimme perääsi leirille. Siellä tapasimme Leavittin. Hän oli ystävällinen ja avulias ja pyysi meitä illalliselle. Ihastui tietysti aikalailla Sydneyhin. Hän antoi meille teltan, lähetti hakemaan tavaroitamme ja järjesti olomme oikein mukavaksi. Ostin eilen itselleni valtauksen häneltä. Yhden parhaista, sanovat. Kaksikymmentä dollaria neliöjalka. Sata neliötä. Kaikki valtaukset on jaettu sen suuruisiin kappaleisiin... Olen huuhtonut kultaa. Kaivoin kaksi unssia kultahiekkaa tänään, ennen kuin lähdin tänne. Se on kovinta työtä, mihin olen koskaan ryhtynyt. Mutta hurjan hauskaa. Sydney on aivan hullaantunut siihen. Leavitt opetti hänelle, kuinka se käy.
– Se ei lisää hänen mahdollisuuksiaan pitkään ikään, Kalispel muorisi synkkänä. – On jo kyllin helvetillistä menettää hänet – ilman – että...
– Kalispel, Blair kiiruhti keskeyttämään, olimme täällä eilen. Sydney halusi tavata sinua. Hän näytti olevan vallan suunniltaan. Tapasin hänet usein katselemassa tännepäin. Se oli hänelle kova isku... No, tulimme tänne ja tapasimme sinut umpikännissä makaamassa – se ei ollut varsin miellyttävä näky. Sydney oli kauhuissaan. Ja sitten häntä inhotti. Tahdoin, että hän olisi jäänyt tänne ja auttanut minua hoitamaan sinua. Hän ei halunnut... Aion kertoa sinulle, mitä hän sanoi, sillä uskon sen tekevän sinulle hyvää. – Isä, minä – minä pidin tuosta karjapaimenesta – – – Mutta tuo ei ole Kalispel. Tai jos se on hän, niin olenpa saanut silmäni auki... Selittääpä rakastavansa minua – sitten tuskin päästyään näkyvistäni – heittäytyy tuon kauhean tappamis- ja ryyppäämisvimmansa valtaan... Ja makaa sitten tuossa kuin pöhöttynyt sika... Hän ei rakastanut minua.
– Hyvä Jumala! Kalispel voihki, kätkien päänsä käsiinsä. Tämä oli viimeinen, ylitsevuotavin katkera pisara hänen vastoinkäymistensä maljassa.
– Kalispel, tuo on pahempaa kuin yhden kaivoksen menettäminen. Minä en ole Sydneyn kannalla. Hän on nuori, ja tämä on hänen toinen kolahduksensa. Paljon aikaisempaa kovempi, luulen. Mikäli tunnen Blairit, niin hän ei siitä ensi hetkessä toivu... Kuulehan nyt, poika, vielä sana ja sitten tämä kiusallinen keskustelu on saatettu loppuun. Vastoinkäymiset joko lyövät meidät maahan tai pakottavat esille meissä piilevän voiman, lannistumattoman miehuuden. Tässä ei ole kysymys tavallisesta rohkeudestasi. Siitä tunnut olevan kuuluisa. Kysymys on siitä, sorrutko sinä vai et juomiseen – ja tuollaiseen alennukseen, jossa tapasimme sinut.
– Blair, ei sanaakaan enää, pyydän, Kalispel vastasi käheästi. – Sano minulle vain, miksi puhut näin?
– Pidän sinusta ja mielestäni sinulle on tehty sikamaista vääryyttä. Pullon kauhut eivät sitä paitsi ole minulle itsellenikään outoja.
– Oletko joskus ollut juoppo?
– Olen, enkä vieläkään tunne itseäni varmaksi. Kalispel muisti, mitä Sydney oli antanut hänen ymmärtää isänsä juhlimisista.
– Ahaa. Vai senkö takia... Mitä siihen tulee, niin whisky ei ole minua koskaan ennen kaatanut... Blair, sinulla on varmasti muitakin syitä tähän suoraan, ystävälliseen puheeseen.
– Niin on. Leavitt on käynyt minulle äkkiä vastenmieliseksi.
– Mistä syystä?
– En oikein itsekään tiedä, paitsi sitä, mikä sen minulle selvitti. Ja se oli tapa, millä hän katsoi Sydneytä, kun tämä ei huomannut sitä. Jos minulla olisi sinun kykysi, Kalispel, hakisin riitaa hänen kanssaan ja ampuisin hänet. Tämä kai selvittää omituisen päähänpistoni. Muistellessani kulunutta elämääni huomaan, että harvoin, tuskin milloinkaan ovat johonkin mieheen kohdistuvat epäluuloni olleet väärät. Taikka luottamukseni pettynyt. Se on armolahja.
– Hm. Minä haistoin samaa Leavittista. Kuitenkaan en kyennyt esittämään ainoatakaan todistetta siitä, että olisin oikeassa.
– Leavitt on voimakas persoonallisuus, Blair selitti. Hän saattaa olla noita kaksipuolisia luonteita, joita usein tapaa. Jos hän on epärehellinen, ei hän koskaan minua petä, mutta hän voi vetää Sydneytä nenästä. Hänestä mies on hauskannäköinen, hyvän kasvatuksen saanut ja viehättävin, suurenmoisin Lännen mies, mitä hän tähän mennessä on tavannut.
– Minun taitaa olla helppoa käsittää, että niin on, mutta niin perhanan vaikeaa sulattaa se.
– Leavitt on ihastunut häneen. Hän voi saada tytön käsiinsä tämän vastavaikutuksen ajamana. Omituista, kuinka kummallisia ja heikkoja naiset ovat siinä suhteessa. Ehkäpä se on itsesäilytysvaistoa. Olen siitä huolissani. Yritin antaa Sydneyn ymmärtää epäilyksiäni, mutta hän tukki äkkiä suuni.
– Lienee parasta, ettei puhu pahaa siitä miehestä. Se vain nostaa Sydneyn vastarintaan. Naiset ovat todellakin kummallisia ja heikkoja, mutta joskus myöskin kummallisia ja ihmeellisiä. Laskisin Sydneyn jälkimmäisiin. Ja jos hän todella välitti minusta, niin en käsitä, miksi hänen pitäisi heti hypätä Leavittin syliin, olinpa minä sitten verikätinen revolverisankari ja elukka. Vastavaikutus tai mikä sitten olkoon!
– Hän varmasti piti sinusta. Hän sanoi niin, aivan avoimesti. Ja se sisältää enemmän kuin mitä hän tunnusti.
– Hyvä Jumala! Lakkaa kiduttamasta minua.
– Suo anteeksi, Blair sanoi kiireesti ja nousi. – Mutta hän on tyttäreni ja hän oli sinun lemmittysi... Perhana! Älä tuijota minuun tuolla tavalla. Tunnen hänet paremmin kuin sinä... Se on totuus, josta et pääse. Meidän asiamme oli yhteinen. Tämä Länsi on helvetti. Me emme voi palata. Minun on pidettävä hyvänäni, mitä tuleekin tapahtumaan. Ja minua peloittaa... Sinä miellytit minua ensi näkemältä, ja minä tunsin, että minä saatoin luottaa sinuun.
– Niin voitkin – Jumala minua siinä auttakoon! Kalispel huudahti tulisesti. Rakastamansa tytön isä oli vedonnut hänen parhaaseensa – mikä jo oli näyttänyt ainiaaksi menneeltä. Mutta – Sydneyn tähden hän tekisi ihmeitä.
– Sillä lailla, poika! Niin sitä pitää puhua, Blair riemuitsi lämpimästi.
– Mutta miten, Blair? Miten? huohotti Kalispel epätoivoisena. – Minusta tulee nyt lainsuojaton. Jokaisen kullankaivajan mieli, ellei suorastaan käsikin, tulee olemaan minua vastaan. Siitä Leavitt kyllä pitää huolen. Hänhän varasti kaivoksemmekin. Hän tulee olemaan kiero kuin paholainen.
– Niin kyllä, mutta tämä leiri tulee kasvamaan kuin sieni, yhdessä yössä, Blair selitti vakavana. – Kuukauden kuluttua täällä on tuhansia ihmisiä. Heitä virtaa tänne koko ajan. Kaksitoista kuormaraitoa eilenkin. Vanhat tekijät täällä sanovat Ukkosvuoren tulevan aiheuttamaan suurimman kultakuumeen, mitä Idaho koskaan on kokenut... Telttakaupunki, saha, lautakojukaupunki, joka kiehuu kullanetsijöitä, pelureita, seikkailijoita, naisia, kauppiaita, muulinajajia, rahtaajia. Kaikki kultaa tavoittelemassa. Kauhea hulina, sanovat. Sitä on oikeastaan kiintoisaa kuvitella. Minulla ei olisi mitään sitä vastaan, ellei minulla olisi tytärtäni... No niin, asetuhan nyt olemaan. Kaiva kultaa sinäkin. Heitä juominen äläkä tartu revolveriisi muuta kuin itsepuolustuksessa. Odota, kunnes veljesi Jake tulee takaisin. Hän voinee valaista tämän kultakuumeen alkua. Ja kaiken aikaa ponnistelet Leavittin syyllisyyden selville saamiseksi. Mutta se ei saa olla päätavoitteesi.
– Mikä sitten? Kalispel ihmetteli tuntien riemunväreitä ahdistuksestaan huolimatta.
– Sydney! Hänen luottamuksensa ja kunnioituksensa takaisin voittaminen. Näyttääksesi, että olet mies. Että sinua voi kohdata tällainenkin isku, mutta kuitenkin pääset jaloillesi. Etteivät mitkään tappiot voi estää sinua saamasta häntä ja karjataloa, joihin sydämesi on kiintynyt.
– Sinähän kiskot hyveen pinnalle vaikka paholaisesta, Kalispel sanoi. – Eipä ole vaikeata nähdä, minkä takia Sydney on niin suurenmoinen nainen. Olethan hänen isänsä... Pelaan niillä korteilla, jotka minulle jaoit. Voitinpa tai hävisin, niin olen velkaa sinulle ja Sydneylle elämäni suuren opetuksen... Mene nyt. Minulla on työtä ja hurjasti tuumittavaa.
Kalispelin edesottamukset vastakohtana kolmen edellisen päivän toimettomuudelle olivat todistuksena siitä uudesta mielentilasta, joka oli hänet vallannut. Se kiinnostus, jota sen puolen kullanhuuhtojat häntä kohtaan osoittivat, ilmaisi, että hän oli yksi Ukkosleirin huomatuimpia henkilöitä. Hän ui ja harjasi itsensä puhtaaksi jääkylmässä joessa, kantoi vettä leirilleen, ajoi törröttävän parransänkensä, poltti resuiset vaatteensa ja puki ylleen ostamansa uuden vaatekerran, järjesti leirinsä tarkastuskuntoon ja valmisti sitten illallista tehden kaikki tulisella kiireellä ja naapuriensa silmäin alla.
Hän tuumi, että he olisivat varmasti suunnattomasti enemmän ihmeissään, jos kykenisivät lukemaan hänen ajatuksensa. Hänestä itsestään ne olivat sekasortoinen tajunnan kaaos, loputon virta ajatuksia, suunnitelmia, toivoa, pelkoa, päättelyä ja laskelmia, alitajuisia johtopäätelmiä ja hylättyjä kuvitelmia, sekä taistelua sitä tappamisen halua vastaan, jota hän tunsi Leavittia kohtaan. Hän tajusi sitten, että kaikki siihen suuntaan tuhlatut tahdonponnistukset olivat turhia. Leavitt oli vastuussa Samin katoamisesta, ehkäpä kuolemastakin. Hän ottaisi takaisin Samin kvartsisuonen tältä liukasliikkeiseltä ja päättäväiseltä rosvolta ja tappaisi hänet sitten, tai tappaisi hänet joka tapauksessa. Todisteet oli koetettava hankkia oli miten oli.
Lopulta hän jaksoi tajuta Blairin ajatuksenjuoksun viisauden. Hänen oli puhdistauduttava siitä ansaitsemattomasta ammuskelijan ja pahatapaisen maineesta ja kaikesta, mitä kovakourainen Länsi hänen viakseen oli sälyttänyt. Kysymys, miten ryhtyä tähän näköjään mahdottomaan tehtävään, nousi ratkaisua vaativana hänen eteensä. Kalispel kiusasi aivojansa. Pitkään pimeän tultuakin hän asteli edestakaisin synkän vuoren juurella ja tähtitaivaan alla ja kauan levolle käytyäänkin hän pohti tilannetta. Mies, joka tekisi kahdesti saman erehdyksen, ei selviäisi siitä hirveästä umpikujasta, jossa hän oli. Puolenyön aikaan hän kuuli vuoren vaimean jyrinän, ja se tuntui hänestä laskevan ajan kulua, julistavan elämän lyhyyttä ja luonnon tarkastavan salaisia tilejään – oli tullut aika tarttua toimeen.
Aamu valkeni. Kalispel heräsi siihen tietoisena, että hän kykenisi pitämään päätöksensä, jonka oli tehnyt purkautumattoman tunnepatouman valkohehkuisessa lieskassa, läpi vaihtelevien tunnelmien aren ja ikävyyden. Hän tunsi olevansa tehtävänsä mittainen. Hän rakensi mökkinsä kivijalan, hän pilkkoi puita, pesi ja kuivasi makuuhuopansa ja rakensi tulisijan. Hän näytti selvästi häntä tarkkaaville naapureilleen, että hän oli valinnut leiripaikkansa pysyväksi olosijakseen.
Hänellä oli muonaa kuukaudeksi, mutta ei dollariakaan taskussaan. Hän tunsi väkevää vastenmielisyyttä tonkia huonosti antavaa valtausta, kun hänelle oikeastaan olisi kuulunut paras niistä. Hän taipui kuitenkin siihenkin uskollisena suunnitelmalleen. Kerran niin päätettyään hänen mieleensä juolahti, että hyviä valtauksia täytyi vielä olla jäljellä sadoittain. Mutta missä? Missä tahansa tässä aarrelaaksossa, hän päätteli. Harvoin sattui, ettei tuolla laaksoon johtavalla, mailinmittaisella polunpätkällä näkynyt kuormaraitoja. Kullanetsijöitä ja -kaivajia ja kaikenlaisia seikkailijoita saapui yhtä mittaa. Hänellä oli yhtä suuret mahdollisuudet onnistua kuin heilläkin.
Muutamaa hetkeä myöhemmin, hänen syventäessään tulisijansa soraista pohjaa, hänen silmiinsä sattui keltainen hohde. – Mitä piruja! hän mutisi laskeutuen polvilleen. Keltaisen kiillon aiheutti hänen lapionsa iskun halkaisema tomuinen kultajyvä. Hän tuijotti voimatta uskoa silmiään. Veri pakeni hänen sydämeensä ja tuntui pakkautuvan sinne. Hänen korviaan rummutti tukahtunut jyskytys. Innokkain, haparoivin sormin hän kaivoi esiin kultajyväpesäkkeen, muutamia suuria ja paljon pieniä, karkearakeisia ja himmeitä mutta kuitenkin kultaa, kultaa, kultaa.
VI LUKU.
Ukkosvuoren kaupunki kohosi kuin taikasauvan kosketuksesta.
Vanha majava luonnon vaistoa totellen oli ottanut poikasensa ja lähtenyt laaksosta. Intiaanit, luonnon voimien kanssa läheisessä kosketuksessa elävät luonnonlapset, olivat kuulleet Suuren Hengen salaperäisen äänen ja paenneet hekin laaksosta. Mutta sitten tuli valkoinen mies. Kulta oli se magneetti, joka hänet tänne veti, eikä mitkään äänet, ei varoitukset, ei henget eikä jumalat saaneet häntä lähtemään sieltä. Kaikkialta, minne kullan vastustamaton, lumoava seireenikutsu kantautui, virtasi väkeä tallaten polut yhä vahvemmiksi. Kullanetsijät, teknikot, rahoittajat, kullankaivajat ja heidän jäljissään saapuneet seikkailijat, pelurit, haukankatseiset naiset, peliluolien pitäjät ja viinakauppiaat kohisivat Ukkosvuoren kaupungissa raakana, julkeana, onnellisena, kiihkoisan ahneena joukkona.
Teltat levittäytyivät kuin kulo. Poppelit, männyt ja kuuset kaatuivat kuin pajukko viikatteen tieltä ja kohosivat taas melkein yhtä nopeasti lautakojuina ja mökkeinä. Lakkaamattomat kirveeniskut karkottivat hiljaisuuden, joka oli houkutellut intiaanit laaksoon, ja riista pakeni vedenjakajan toiselle puolen.
Tuskin kuuden viikon kuluttua valtauksesta Leavitt Kaivos oli käynnissä. Kymmenen tonnin rouhija, joka oli kappaleina raahattu satojen mailien takaa, jauhoi esille kallista, keltaista metallia.
Jokainen mahdollinen valtaus kahden mailin matkalla joen varrella oli paalutettu, ja Ukkoskaupungin pitkä ja leveä pääkatu pauhasi yötä päivää. Sen molemmin puolin oli vieri vieressä kauppoja, kapakoita, ruokaloita, peliluolia, asuinrakennuksia ja tanssipaikkoja houkutellen asukkaita suojiinsa. Siellä vallitsi siekailematon, reipas, häikäilemätön antaa mennä henki, jonka kaiken alla poltti kultakuume. Siinä mehiläiskeossa ei ollut kuhnureita. Levoton jännitys vallitsi ikäänkuin kaikki olisivat vaistonneet, että Ukkoskaupungin satu olisi lyhyt ja että heinää on tehtävä niin kauan kuin poutaa on.
Ukkoskaupunki pääsi sitten niin pitkälle, että pidettiin juhlallisesti kullankaivajien kokous, jossa on tapana valita tällaisille kukoistaville kaivoskaupungeille tuomari, sheriffi ja toimitsija. Tuomari toimi kullankaivajien kokouksen puheenjohtajana, sheriffin tehtävänä oli ylläpitää lakia ja järjestystä, ja toimitsija piti luetteloa valtauksista, jotka kaikki oli numeroitu ja luetteloitu.
Rand Leavitt valittiin tuomariksi, Hank Lowrie sheriffiksi ja Cliff Borden toimitsijaksi.
Kalispel Emerson istui auringonlaskun aikoihin pikku mökkinsä ovella, jonka hän oli rakentanut niiden kahden kallion järkäleen väliin, jotka hänelle ensimmäisen suojan olivat antaneet.
Hänellä oli kaksikin syytä asettua tälle lempipaikalleen vapaahetkinään. Hän saattoi ensinnäkin pitää silmällä teitä toivoen näkevänsä veljensä Jaken palaavan jonakin päivänä. Toiseksi hän voi tältä vartiopaikaltaan nähdä loivasti laskeutuvaa pengermää pitkin Blairien mökille, joka oli rakennettu joen rannalle Blairin valtauksen kohdalle. Kaikkialla virran rannalla oli telttoja ja kojuja, mutta Blairien mökki erottui niistä selvästi keltaisten, kuorittujen hirsiensä ja komeutensa takia. Itäsivulla oli tilava kuisti, jolla Sydney paljon oleskeli töissään ja levähtäessään.
Kalispel katseli häntä näin matkan päästä, joka oli ehkä pari sataa metriä, ja tiesi tytön tietävän, että hän katseli. Nuoret kullankaivajat tervehtivät Sydneytä ohikulkiessaan ja pysähtyivät hetkeksi juttelemaan, ja Leavitt kävi siellä usein, varsinkin sunnuntaisin, mutta Kalispel ei milloinkaan kulkenut niin läheltä, että olisi edes tytön silmien ilmeen nähnyt. Ne näyttivät mustilta kuiluilta kalpeissa kasvoissa, joita aurinko ei näyttänyt kykenevän ruskettamaan.
Kaksi kuukautta oli kiitänyt Kalispelin kaivaessa ankarasti kultaa ja hänen omistautuessaan kiihkeästi urakakseen ottamalleen jättiläistyölle. Edellinen oli onnistunut yli kaikkien hänen jo ennen suurta menestystään näkemiensä unelmien. Kaikkialla, mihin hän hakkunsa iski, hän tapasi enemmän tai vähemmän kultaa, ja hänellä oli niin monta pientä nahkapussillista kultahiekkaa ja jyväsiä kätkettynä, että hän tuskin uskalsi laskea niitä. Vakaasti asiaa harkitessaan hän käsitti, että hänen unelmansa karjatilasta oli milloin tahansa toteutettavissa ja että jos hänen tähtensä loistaisi yhtä kirkkaana syksyyn saakka, hän olisi rikas. Tämä ei kuitenkaan paljoa hänen ajatuksiaan askarruttanut, paitsi milloin hän antautui surullisiin haaveiluihin siitä, miten kaikki olisi voinut olla.
Hänen antaumisensa kaikesta sydämestään suorittamaan sitä tehtävää, minkä Blair oli hänelle asettanut, ei ollut ollut kokonaan tuloksetonta, mutta hän oli tullut huomaamaan, että huonon maineen parantaminen, jota johtavissa asemissa olevat viholliset koettivat ylläpitää, oli melkeinpä mahdotonta. Ainoa toivo, joka nykyään kannusti Kalispelia yrittämään, oli tietoisuus, että Sydney Blair tarkkaili häntä matkan päästä.
Hänen mielessään kyti kuitenkin aina tietoisuus, että hän kaikesta huolimatta oli Kalispel Emerson ja että hän jonakin päivänä astuisi ulos kohtaamaan Rand Leavittin. Se näytti väistämättömältä. Mustasukkaisuus oli tullut sen lisäksi, minkä hän uskoi olevan vakaata oikeudenjanoa. Leavittin tytölle osoittama huomio oli silmiinpistävää, ja jollei hän nyt ehkä siihen vastannut, niin hän ainakin salli sen tapahtua. Kultakaupungin juoru kertoi, että Leavitt menisi naimisiin tytön kanssa.
Kun Kalispel ei pelannut eikä juonut ja levittänyt rahaa ympärilleen yhtä avokätisesti kuin muut menestyvät kullankaivajat, niin häntä pidettiin köyhänä, yhtenä monista epäonnistuneista kullanetsijöistä. Niistä, jotka tiesivät hänen tarinansa ja järjettömän vaatimuksensa, ne, jotka eivät tunteneet häntä, naureskelivat hänelle.
Eräänä myöhäisenä iltapäivänä Kalispelin aivot keksivät tuuman, joka
edistäisi hänen suunnitelmiaan. Hän ryhtyisi metsästämään hankkiakseen
tuoretta lihaa kullankaivajille, joista harva siihen pystyi ja useimmat
eivät halunneet hukata aikaansa sellaiseen, sillä suuri riista oli
kaikonnut laaksosta. He tarvitsivat kuitenkin kipeästi tuoretta lihaa,
ja ruokatarpeitten hinnat kaupoissa olivat järjettömän korkeat.
Kalispel arveli suunnitelmansa palvelevan useitakin tarkoitusperiä. Se
antaisi sen käsityksen, että hän tarvitsi rahaa, se antaisi hänelle
tilaisuuden tutustua moneen kullankaivajaan ja voittaa heidän
luottamuksensa ja se kätkisi hänen salaisen tavoitteensa todistaa
Leavittin syyllisyys. Ajan kuluessa Kalispel oli tässä uskossaan yhä
varmistunut. Leavitt saattaisi olla toinen Henry Plummer. [Alden Gulch
kultaleirin johtajaksi aikoinaan päässyt suurrikollinen. – Suom.
huom.] Ketään ei ollut vielä toistaiseksi murhattu, mutta
kultavarastojen varasteleminen ja naamioitujen miesten öiseen aikaan
suorittamat ryöstöt olivat lisääntyneet huolestuttavasti.Hänen näitä ajatuksia hautoessaan laakson silasi loistava kullanhohde, auringonlaskun viimeinen heijastus vuorten huipuille. Tällä hetkellä Sydney Blair ilmestyi kuistin reunukselle siihen nojaten ja katsellen. Tämä oli tullut Sydneylle niin tavaksi, että Kalispel oli tottunut sitä odottamaan. Tytöllä oli yllään jotakin vienosti sinertävää. Hänen täytyi nähdä Kalispel, joka oli aina yksin. Tytön täytyi tietää, että hänen sydämensä ikävöi häntä – että lankeemukset olivat hänelle nyt mahdottomuus. Mutta tiesikö hän? Ja jos tiesi, niin mitä hän mahtoi ajatella?
Kalispel oli usein jutellut Blairin kanssa, ja osat olivat jollakin tavalla vaihtuneet. Neuvot ja kehoitukset tulivat nyt Kalispelilta. Blair ei ollut lopultakaan tehnyt niin hyvää valtauskauppaa kuin hän oli halunnut uskoa. Kulta hiekkasärkässä oli yht'äkkiä ehtynyt ja kivikkojen penkominen kultapesäkkeitten ja -suonien toivossa oli ollut tuloksetonta. Hän oli alkanut juoda ja pelata, tosin kohtuullisesti, kuten kullankaivajien paremman osan tapa oli, mutta sekin oli aiheuttanut hänessä jo melkein huomaamattoman muutoksen.
Kaiken tämän takia Kalispel katsoi ajan tulleen astua esiin hiljaisesta, tarkkailevasta eristyneisyydestään.
Hän asteli joen rannalle suurelle leirille, missä Hadley ja Jones, kaksi menestyvää kullankaivajaa pitivät ruokapaikkaa kahdeksalle toverilleen. Kalispel osui sinne juuri illallisaikaan. Hänellä ei ollut mitkään erikoisen hyvät suhteet näihin miehiin, mutta hän tiesi, että he olivat kuluneitten viikkojen aikana lakanneet uskomasta osaan siitä, mitä juoru ja pahansuopuus heille oli uskotellut.
– Jones, minulle on juohtunut muuan tuuma mieleeni, Kalispel sanoi. – Kuinka teidän tuoreen lihan saantinne laita on?
– Lihan? Jesofat! Maksaa enemmän kuin savustettu kinkku.
– Kuinka sitten tulee käymään, kun lumi sataa?
– Jos sen saanti tulee yhtään nykyistä vaikeammaksi, niin tämä ruokakoju räjäytetään ilmaan, ja se on totinen tosi se.
– Olen aikonut ruveta metsästämään myydäkseni lihaa. Mitä maksatte naulasta hirven tai peuranlihaa?
– Tuo on hyvä tuuma, Emerson. Oletteko tosissanne?
– Totta kai. Minunkin on elettävä. Olen huono kullankaivaja, mutta hyvä metsästäjä. Maksatteko kymmenen senttiä naula syksyyn saakka ja enemmän lumen tultua?
– Kyllä totisesti maksan. Ja antakaa tulla sata naulaa viikossa ja kaksi sen vertaa talven tultua.
– Selvä. Ei se minulle mitään vaikeuksia tuota. Minulla on hevonen ja kuormamuuleja.
– Teette meille suuren palveluksen, puuttui puheeseen Hadley, Jonesin nuori toveri. – Lihan puute on huutava tässä ruokakunnassa ja sama juttu kaikkialla koko kaupungissa.
– Hyvä. Katsotaanpa, saanko hankittua joitakuita asiakkaita lisää. Jos onnistun, en vaihtaisi tätä yritystä yhteenkään valtauksistanne.
– Eipä taitaisi tulla kauppoja. Katsokaahan tätä, Jones näytti kirkasta, sileätä kultapalaa, joka painoi yli kolme unssia. – Tämä ei riitä alkuunkaan sille, jonka muuan mies myi Leavittille kolmestasadasta dollarista.
– Kuulitteko muuten, että meidän kovanyrkkinen tuomarimme sieppasi Woodburyn valtauksen tänään, ilmoitti eräs miehistä.
– En ole sattunut kuulemaan, Kalispel vastasi rauhallisesti. – Mutta tehän tiedätte minun olevan erikoisen kiinnostunut siitä tavasta, millä tuomari Leavitt hankkii maata, kultaa, valtauksia ja kultasuonia kvartsissa.
– Ha, ha! Tämä kävi eri nätisti. Leavitthan ratkaisee kaikki valtausasiat ja hän otti suurimman osan Woodburyn valtauksista, kun tämä oli valtauksensa kanssa hieman huolimaton. Kokouksessa äänestivät Leavittin kanssa yhtä pataa olevat Woodburyn nurin. Täällä juorutaan muuten yhtä ja toista, että Leavitt, Borden ja Lowrie ja jotkut muut pelaavat korkeanlaista peliä nykyään.
Kalispel jatkoi matkaansa tuumien kuulemaansa. Hän poikkesi muutamien tuttujen kullankaivajien luona ja sai lisää tilauksia ja suuret kiitokset tarjouksestaan. Kaupunkiin johti täältä useitakin polkuja, ja Kalispel huomasi kulkevansa sitä, joka sivuutti Blairin mökin. Tällä kertaa Kalispel ei sitä kiertänyt.
Oli kuumaa päivää seuraava ruusunhohtoisen auringonlaskun aika ja hämärä laskeutumassa. Blair istui portailla tupakoiden. Kalispel kuuli ääniä ja kuullessaan Sydneyn äänen hänen henkeään ahdisti.
– Iltaa, Blair, Kalispel tervehti laiskasti pysähtyen. Onko näkynyt kultatomua näinä päivinä?
– Iltaa itsellesi, Blair vastasi. – Missä sinä olet piiloitellut?
– Minä? Olen mietiskellyt hukkaan heitettyä elämääni, Kalispel sanoi viileästi.
Sydney astui esiin tuonnempana kuistin kaiteelle. Hän oli valkoisissa. Kalispel kumarsi ja tervehti.
– Iltaa, Sydney vastasi täysin itsensä hilliten. Kalispelin nopea katse pani merkille suloiset, huolestuneet kasvot ja häntä tarkkaavat tummat silmät. Hän kääntyi Blairin puoleen koettaen salata sitä tunteitten kuohua, minkä tytön näkeminen oli nostattanut.
– Kalispel, ainoa tomu, mitä tällä valtauksella tapaa, on tieltä tulevaa, Blair sanoi kyllästyneesti.
– Puhtaaksihuuhdottuko?
– Kyllä vain! – Naapurini Dick Swan, vanha kullankaivaja, väittää, että hiekkasärkkä valtaukseni edustalla oli istutettu.
– Isä, sinun ei pidä sanoa sellaista, mitä et voi todistaa, Sydney keskeytti nopeasti. – Erikoisesti puhuessasi Rand Leavittin vihamiehelle.
– Niinhän se lienee. Mitä se kannattaa? Blair vastasi väsyneesti. – Minun täytynee ostaa uusi valtaus... Miten sinun asiasi hurisevat, Kalispel? Enpä olekaan nähnyt sinua noin hyvinvoivan näköisenä. Yhäkö kaivelet siellä kivien välissä.
– Enpä paljoa. Se on minusta yhtä tylsää työtä kuin ennen Wyomingissa aidanseipäitten pystyttäminen. Sen takiahan tänne oikeastaan poikkesinkin, että aion ruveta metsästämään lihaa kullankaivajille. Haluaisitteko tekin vähän tuoretta?
– Tuoretta lihaa! Taivas, kyllä vain! Olemme eläneetkin purkkiruoalla. Mutta kysyhän Sydneyltä, hän tekee kaikki ostokset.
– Mitä tuumitte? Kalispel tiedusteli keveästi. – Olisiko teistä mukava saada sievä, lihava peuranpaisti silloin tällöin?
– Aiotte siis käyttää rehellisesti yhtä lahjoistanne, tyttö vastasi tasaisella äänellä, joka ärsytti ja kummastutti Kalispelia.
– Tarkoitatte kai teurastamista, Kalispel vastasi yhtä hallitulla äänellä kuin toinen konsanaan. – Kyllä olenkin taas käynyt vähän kömpelöksi pyssyn käyttelyssä. Ja ennemmin tai myöhemmin olen törmäävä Bordeniin, Lowrieen – tai Leavittiin.
Tyttö värähti tuskin havaittavasti, mutta hänen vastauksensa oli tutkimaton katse noista nyt syvistä, varjojen verhoamista silmistä. Hän kääntyi ja hävisi kaiteelta. Blair naurahti ja äänessä kuuli katkeruuden vivahduksen.
– Sydney on ärtyisä nykyään. Eipä kumma. Tuo sinä vain riistaa.
– Kiitos. Kalispel kumartui lähemmäksi kuiskaamaan. Jos joudut jollakin tavalla vaikeuksiin, niin pistäydy minun luonani.
Blair tuijotti Kalispelia silmät harillaan. – Minua hävettää niin tehdä sen läksytyksen jälkeen, jonka annoin sinulle joitakin viikkoja sitten.
– Hitto hänestä! Se tarvittiin... Alkavatko asiat mennä hullusti?
Vilkaistuaan taakseen kuistille Blair kuiskasi. – Olen hävinnyt aika paljon rahaa pelissä.
– Ohoo! Kalispel teki kuvaavan eleen. – Pritchard?
– Enimmäkseen hänelle, mutta myös muille. Olin paljon voitolla aluksi. Jos olisin vain ollut niin viisas, että olisin lopettanut silloin! Nyt minun on pelattava saadakseni omani takaisin.
– Se ei onnistu. Usko minua. Se ei onnistu, kun tämä sakki on vastassa. Ne kynivät vaatteet päältäsi.
– Kynivät! Haluatko sillä vihjata, että he pelaavat väärin?
– En, en tosiaankaan, mutta ensi kerrallapa pidän heitä silmällä. Blair oli itsepintainen, synkkämielinen, raskasajatuksinen ja vaikeasti käsiteltävissä. Kalispel oli nähnyt saman muutoksen sadoissa hyväluontoisissa ja tervemielisissä miehissä. Se johtui ryyppäämisestä. Kalispelia alkoi äkkiä epäilyttää. Niin monet Idästä tulleet olivat olleet liian pehmeitä kestääkseen Lännen kolhut. Blair oli kuitenkin mies, jota ei käynyt arvosteleminen. Kalispel ajatteli nopeasti.
– Selvä. Tulen kanssasi pitämään heitä silmällä, hän sanoi lyhyesti ja kääntyi mennäkseen.
– Seis, poika, Blair kutsui, nousten seisomaan ja tarttuen Kalispelia käsipuolesta. – Ethän lähde noihin peliluoliin minun takiani, ethän?
– Kyllä varmaan. Jos Sydney kääntääkin minulle selkänsä, niin eihän se ole mikään aihe minun kääntää selkääni sinulle.
– Mutta kuulehan nyt, hätäili Blair. – Niin pian kuin sinä joudut noihin paikkoihin, niin sinä joudut tarttumaan taas revolveriisi.
– Tuskinpa sentään. Ja häiritsisikö se rauhaasi?
– Ei sitten tippaakaan! Blair tokaisi. – Ajattelin vain. No, mitäpä siitä nyt. Annan joka tapauksessa arvoa ystävyydellesi. Tuhannen tulimmaista! Kyllä sinua on syyttä parjattu. Kaikilla on sinusta väärä käsitys, niiden joukossa oma tyttäreni.
Hän rutisti Kalispelin käsivartta ja kääntyi äkkiä takaisin portaille, kääntyen huutamaan jälkeensä: – Ilmoitan sinulle, kun taasen lähden tiikerin luolaan.
– Hyvä. Saatanpa istahtaa peliin itsekin, Kalispel vastasi. Tämän huomautuksen innoitti Sydneyn valkoisen hahmon ilmestyminen kaidepuulle.
– Isä, yllyttääkö hän sinua pelaamaan? kuului Sydneyn kireä ääni.
– Ei helvetissä! Blair kähisi. – Hän on koettanut kiellellä minua. Tuo poika on ainoa tosi ystävämme. Sinä et käsitä tätä Länttä. Sinä et osaa antaa arvoa tuolle paimenelle. Sinä olet antanut nirppanenäisyytesi ja tuon mätäpaiseen, Leavittin – –
Kalispel joutui kuulomatkan ulkopuolelle. Häntä olisi haluttanut kuulla Sydneyn vastaus isänsä viimeksi lausumaan moitteeseen. Kalispel tunsi verensä jyskyttävän tavallista kuumempana ja kurkkua tuntui kuristavan. Blairien joutuminen tähän onnettomaan asemaan oli hänen vastuullaan. Mitä siitä vielä koituisi?
Hän suuntasi kulkunsa kaupungin keskustaa kohden. Ukkoskaupungilla oli illallisaika, mutta se ei suurestikaan vähentänyt vallitsevaa toimeliaisuuden leimaa. Pääkadun keltaiset valot paloivat kirkkaina, ja sillä tungeksi liikkuvia hahmoja. Kaikkialta kuului soittoa, naurua ja puhetta. Kapakat olivat täynnä ryyppääjiä, vetelehtijöitä, kullankaivajia, jotka ostivat ja myivät valtauksia, ja pelureita saalista vaanimassa. Kalispel aloitti kierroksensa kaikissa kadun varrella olevissa kaupoissa, tanssisaleissa, ravintoloissa ja muissa sellaisissa. Kolmannessa paikassa, uudessa, äskettäin perustetussa, upeassa ravintolassa hän tilasi illallisen. Sitä syödessään hän tarkkaili siellä olevaa yleisöä, jonka joukossa oli ilmeisesti joitakin vain uteliaisuuttaan Ukkoskaupunkiin saapuneita matkailijoita. Saapuvilla olevia naisia näytti Kalispel kiinnostavan, ja hän vastaili ohimennen muutamien keimailuyrityksiin.
Syötyään hän jatkoi kierrostaan kadulla tuntien, ettei paljoa tarvittaisi, ennen kuin hänen vanha luontonsa leimahtaisi. Melkeinpä ainoa, mikä voisi pelastaa Leavittin, Bordenin ja Lowrien joutumasta tuota pikaa tekemisiin hänen kanssaan, olisi koko kaupungin allensa hautaava vuorenvieremä. "Kuolleensilmä"-nimisessä kapakassa hän ajoi pahki Lowrieen, mutta huomasi tämän ensin.
– Iltaa, sheriffi, hän sanoi huolettoman välinpitämättömästi, mutta ei kuitenkaan ilman kätkettyä terää äänessään. – Hätyyttelettekö te yhä Montanan karjapaimenia?
– Iltaa, Kalispel, tokaisi toinen töykeästi. – En, enpä taida, mikäli he pysyvät nahoissaan.
– Jahaa, minä en nykyään ryyppää enkä pelaa.
– Mitäs te sitten teette? Näytätte hyvinvoivalta ja pirteältä. Ja varoissaan olevalta myös.
– Aivan. Kaikkea sitä kolmea olenkin. Vetelehdin täällä odotellen veljeni paluuta. Sitten koetamme etsiä Samia, vanhinta veljeäni, joka teki tämän kultalöydön.
– Niinhän olen kuullut kerrottavan, sheriffi vastasi tuumivaisesti. – Sinä et näytä sekapäiseltä, mutta tuo juttu ei kuulosta oikein järjelliseltä.
– Lowrie, te tiedätte niin pirun hyvin, että minä en väittäisi tuollaista, ellei se olisi totta, Kalispel vastasi viileästi ja peräytyi väkijoukkoon kadulla.
Hän katseli pelaajien puuhia useissa paikoissa ja meni sitten "Härkä"-Mecklinin peliluolaan, jonka mainittiin olevan kaupungin hurjimpia. Pelurit kehoittivat häntä liittymään peliin, mutta Kalispel vastasi hymyillen, että hänelle oli tavattoman vastenmielistä voittaa toisten rahoja. Kun hän ei pelannut eikä lähestynyt baaripöytää, hän herätti nimensä arvoisen, paksuniskaisen omistajan huomiota. Tämä tuli kysymään, mitä hänellä oikein oli asiaa.
– Haen erästä miestä, Kalispel vastasi merkitsevästi ja sen jälkeen hän sai olla rauhassa. Joku oli kuitenkin tuntenut hänet ja kuului kuiskaavaan, Kalispel, revolverisankari Montanasta!
Kalispel päätyi lopulta kadun komeimpaan huvipaikkaan, joka oli vasta äskettäin valmistunut eikä ollut saanut nimeäkään vielä. Se oli kultakaupungin suurin rakennus, joka näytti ladolta ulkoapäin, mutta oli sisältä mitä räikeimmin koristettu. Soitto, ilakoivat äänet, riehakka riemu, kullan helinä, lasien kilinä ja raskaitten saappaitten laahaava töminä tulvivat yhtenä kohuna tulijaa vastaan. Kalispel osui hämmästyksekseen siihen sievään tyttöseen, jonka hän oli tavannut "Lentävässä Kotkassa" Salmonissa.
– Mitä kuuluu, Kultapala, hän tervehti ystävällisesti. Mikset ole Salmonissa? Näytät pudistaneen "Lentävän Kotkan" tomut jaloistasi?
– Hei, olinko minä humalassa, kun tapasin sinut – jossakin, tyttö kysyi suulaasti.
– Et kyllä ollutkaan. Kuule, tämä ei ole oikein imartelevaa.
– Koska minun ei pitäisi unohtaa laistasi komeaa kaveria. Mikä sinun nimesi on?
– Kalispel Emerson, toinen vastasi ja teki selvää aikaisemmasta tapaamisesta.
– Ai, nyt minä muistankin. Mutta sinä et ole ollenkaan samannäköinen. Paitsi silmäsi... Lyön sentin vetoa, että olet kompastunut kultakasaan. Kuin joulukuusi, silmät kirkkaina ja punaposkisena. Kuulehan poika, eiköhän ole parasta jättää minut rauhaan.
– Etkö sinä sitten pidäkään minusta, Kultapala?
– Jos en pitäisi, antaisinko hyvän neuvon?
– Tanssitaan. Taitaa olla taitoni ruostunut, mutta ennen olin sentään mato tanssimaan.
He liittyivät avaralla tanssilattialla tungeksivaan joukkoon eivätkä he olleet ennättäneet pitkällekään, kun tyttö sanoi: Taitosi saattaa olla vähän ruosteessa, Kalispel, mutta tanssit aika hyvin. Voi taivas, mikä helpotus, että saa olla erillään noista päissään toheloivista, partaisista ja likaisista rapakourista!
– Kultapala, minä tulin jo silloin Salmonissa ajatelleeksi, että sinä olet aivan liian kiltti tyttö tähän tanssipaikkaelämään.
Tyttö vilkaisi Kalispeliin, mutta ei vastannut mitään.
– Kuka sinut tänne toi? Kalispel jatkoi.
– Tulin Bordenin väen mukana.
– Borden? Aivan niin, hänhän piti "Lentävää Kotkaa" siellä. Onko hänellä ketään osakasta tässä yrityksessä?
– Ethän sinä vain yritä pumpata minua?
– Siltä kuuluu, vai mitä. Mutta kuuntelehan ja kerro sitten tai ole kertomatta. Heidän tanssiessaan ympäri lattiaa hän kertoi lyhyesti, mitä osaa hän ja hänen veljensä olivat näytelleet tämän kultalaakson löytämisessä, lähdöstään Jaken kanssa, paluustaan yksin huomatakseen Samin kadonneen, kaivoksen joutuneen vääriin käsiin, Selbackin ampumisesta ja Leavittia vastaan tekemästään syytöksestä.
– Sinä olet siis tuo mies! tyttö kuiskasi innostuneena. Sinä siis olet tuo paha mies? Siltä sinä näytätkin, Kalispel... No niin, paina päälle vain ja ala liehakoida minua. Siitäkös Rand Leavitt vimmastuu.
– Ohhoh! Onko hän ihastunut sinuun?
– Enpä sitä juuri ihastumiseksi sanoisi. Hänellä on omat syynsä, miksi hän ei osoita kiinnostustaan julkisesti. En piittaa siitäkään, vaikka kerron sinulle Leavittin olevan Bordenin yhtiökumppanin tässä yrityksessä, kaikessa hiljaisuudessa, tietysti.
– Vai niin. Kiitoksia tiedoista. Vielä kysymys, enkä loukkaannu, vaikk'et siihen vastaisikaan... Onko Bordenin syytä, että sinä olet täällä?
– Ei. En voi syyttää yksinomaan häntä siitä. Minun on ansaittava elatukseni. Mutta hän on oikea orjavouti. Kysypäs noilta toisilta tytöiltä.
– Kultapala, kuinka olisi, jos saisin olla ystäväsi.
– Aiotko ruveta hakkailemaan minua? Tytön äänen katkeruus kosketti Kalispelin ystävällisen luonteen syvimpiä kieliä.
– En minä halua olla sellainen ystävä, Kultapala. Voisin olla paljon parempi. Myönnän kuitenkin, että varmasti lempisin sinua, ellei sydämeni olisi jo särjetty. Sinä olet niin pahuksen sievä ja herttainen. Minä oikein pidän sinusta.
– Kas, sinäpä olet kumma otus. Mutta sinä olet oikein mukava. Kiinni on. En kuitenkaan lupaa, etten rakastu sinuun.
– Otan sen riskin.
– Ja vielä suuremman. Sen on näytettävä siltä kuin ryyppäisit ja hakkailisit minua. Ja jos – tuota, innostut liikaa minuun, niin Borden tulee olemaan raivoissaan – samoin kuin Leavittkin.
– Niin kai. Oli miten oli, olen tehnyt tarjouksen.
– Sinä olet arvaamaton. Mitä oikein ajat takaa?
– Enkö kertonut sinulle salaisuuttani – luottanut sinuun?
– Niin tosiaankin teit, tyttö vastasi ihaillen. – Minulla on aavistukseni... Kalispel, olen puolellasi leikissä ja todessa... Kuulehan, kanssasi on hauska tanssia. Olet niin puhdas ja siisti. – Olen kanssasi koko illan. Kaadetaan ryypyt lattialle...
– Sinun kanssasi on tosiaankin hauska tanssia, Kultapala.
VII LUKU.
Jake Emersonin juttu Leavitt Kaivosyhtiötä vastaan otettiin esille heti sen päivän iltana, jona Jake oli saapunut takaisin laaksoon. Hän oli kuihtunut, kärsineen näköinen haamu siitä miehestä, joka kaksi kuukautta aikaisemmin oli sieltä lähtenyt parhaassa miehuutensa voimassa ja toivorikkaana. Kalispelista oli ilmeistä, että tuomari Leavitt raivoissaan jutusta kiirehti sen ottamista esille.
Kaivosleirien oikeudenjako tapahtui siten, että riidan syntyessä jonkin valtauksen omistusoikeudesta molempia puolia oli kuultava tuomarin edessä ja toisten kullankaivajien kuullen, jotka kuultuaan esitetyt todistukset äänestivät. Se riitapuolista, joka oli saanut enimmät äänet, sai valtauksen haltuunsa.
Bordenin tanssisali, joka oli kaupungin tilavin paikka oikeudenistuntoa varten, valittiin kokouspaikaksi.
Vaikka ei ollut aikaa levittää tietoa asiasta laajemmalti, jutun käsittely oli koonnut paikalle suuren väkijoukon. Kalispel itse oli kehoittanut lähes sataa olemaan läsnä. Hän käsitti, että hänellä ja Jakella ei ollut mitään mahdollisuuksia voittaa juttua, mutta Kalispelin tarkoitus oli panna Leavittin omistusoikeus avoimesti riidanalaiseksi.
Toista tuhatta miestä oli kerääntynyt kadulle Bordenin tanssipaikan edustalle, mutta kuitenkin vain vajaa sata päästettiin sisälle, mikä vain lisäsi juttua kohtaan tunnettua uteliaisuutta.
– Hei miehet, huusi joku, siellä on tilaa kolmelle, neljälle sadalle, jos pakataan tiukkaan kuin sardiinit.
– Niin, jokaisella asiaan kuuluvalla meistä pitäisi olla oikeus äänestää, joku toinen sanoi.
– Avaa silmäsi, tulokas, kylmän kaikuva ääni kuului varjosta. – Tämä juttu on jo ennakolta päätetty.
Ääni kuului Kalispelille, joka oli jäänyt ulkopuolelle katsomaan, kuinka paljon väkeä kerääntyisi ja mitä väkijoukossa asiasta arveltiin. Hän kolkutti sitten ovelle ja hänet päästettiin sisään. Vain silmäys läsnäoleviin riitti toteamukseen, että vain muutamia häntä kohtaan myötämielisiä oli läsnä. Blair oli luvannut tulla, mutta Kalispelin silmä ei osunut häneen. Lowrie, sheriffi, ja hänen kaksi apulaistaan, kaikki aseistettuina, seisoivat merkityksellisesti soittolavan edessä, jolla tuomari ja sihteeri istuivat.
Leavitt nousi kalpeana ja tuimana ja koputti pöytään.
– Hyvät miehet, hän alkoi kuuluvalla äänellä, joka kuului avoimien ikkunoiden läpi väkeä täynnä tungeksivalle kadulle, esille otetaan Jake Emersonin juttu Leavitt Kaivosyhtiötä vastaan. Riidanalainen omaisuus on kultasuoni kvartsissa, valtaus N:o 1... Kuulemme, mitä Emersonilla on esitettävää.
Tuomarin istuuduttua Jake astui esiin. Hänen esiintymisestään näkyi kaksi seikkaa – ensinnäkin, että hän oli juuri toipunut vaikeasta sairaudesta ja kestänyt erämaataivalluksen puutteet ja vaivat, ja toiseksi, että hänen kalpeat kasvonsa ja palavat silmänsä sekä hänen raskaat, peräänantamattomat askeleensa korokkeen eteen kertoivat hänen olevan voimakkaan persoonallisuuden, joka oli ehdottoman varma asiansa oikeudesta. Hän pysähtyi korokkeen eteen, ja kauan kiinteästi Leavittia katseltuaan hän kääntyi saliin päin.
– Miehet, te olette kaikki kullankaivajia kuten minäkin, hän aloitti sointuvalla äänellä. – Ja jos te olette rehellisiä ja elätte sen säännön mukaan, joka sanoo: "Tehkää toisille niin kuin soisitte itsellenne tehtävän", en voi pyytää parempaa kuin jättää asiani teidän tuomittavaksenne.
– Tulimme Idahoon melkein vuosi sitten Montanasta, minä, vanhempi veljeni Sam ja nuorempi veljeni Lee, joka seisoo tässä. Sam ja minä olimme etsineet kultaa vuosikausia ja tunsimme ammatin A:sta O:hon. Nuorin veljemme sitä vastoin oli karjapaimen. Hän heittäytyi laitumien hurjaan elämään, ja kun hän hengissä selviytyi yhdestä hurjasta joukkueesta toisen jälkeen, niin hän sai nimen Kalispel Emerson, revolverisankari, häijy, karjavaras. Hän ansainnee ensimmäisen nimen, koska se, että hän yhä on hengissä, on siitä todistuksena, mutta noita toisia nimiä hän ei ole ansainnut. Siitä, että Sam ja minä uskomme pojan olevan rehellisen, johtuu, että me toimme hänet mukanamme Idahoon.
– Etsimme kultaa Lemhi-kairalta ennen kuin tulimme tänne Sahanterälle. Huhtikuun toisena päivänä, kuten olen jäljestäpäin laskenut sen olleen, pudottausimme tuon etelärinteen yli tähän laaksoon... Niin, hyvät miehet, voin todistaa, että tulimme, vaikka en päivää. Koska olen juuri tänne saapunut ja niin mehuttomana, että kaaduin askelteni sijoille, niin on järkeenkäypää, että en ole voinut nähdä mitään siitä, minkä nyt luettelen... Jotkut teistä voivat ehkä muistaa vanhan majavapadon jätteitä joen tuolla puolen, siinä, missä pikku puro kaartuu jokeen yhtyäkseen... Siellä oli silloin ympyröitä maassa, renkaiksi kasattua maata. Ne ovat Lampaansyöjä-intiaanien jäljiltä, jotka leiriytyivät täällä monia vuosia sitten... Siellä oli ennen myös suuri kuusi tuolla harjanteella ja siinä haarautuma niin alhaalla, että siihen saattoi astua...
– Kaadoin sen kuusen omakätisesti majani hirsiksi, muuan mies keskeytti.
– Hiljaa! tuomari Leavitt käski pöytään koputtaen. – Emerson, keskittykää asiaan, meillä ei ole aikaa kuunnella kaikkia lörpötyksiä.
– Ensimmäisenä iltana tänne leiriydyttyämme kuulimme vuorivanhuksen jyrisevän, Jake jatkoi. – Seuraavana päivänä löysimme kultaa. Huuhdoin toista sataa pannullista kultahiekkaa ja palasia joesta, ja ennen auringonlaskua Sam tuli leirille raahaten mukanaan kvartsin lohkaretta, joka oli täynnä kultasuonia. Hän oli paljastanut kallionkielekkeen, jossa kulki kultasuonia.
– Teimme suunnitelman. Samin tuli jäädä tänne vartioimaan valtaustamme. Leen ja minun tuli lähteä. Minun piti ottaa kvartsipala todistaaksemme, että olimme löytäneet kultasuonen ja myydäkseni puoli osuutta sadastatuhannesta dollarista. Leen piti tuoda lisää varusteita ja muonaa laaksoon... Lähdimme taivaltaen yli tuon laakson itäpäässä olevaan solaan, kahlasimme Keskihaaran yli ja tulimme Challisiin. Koska tulo oli kestänyt niin monta päivää, ja Sam pian joutuisi ruoanpuutteeseen, niin Lee lähti Salmoniin hakemaan tavaroita ja viemään ne samaa tietä takaisin kuin olimme tulleetkin. Minun piti jatkaa matkaa Boiseen ja tehdä sopimus. – Mutta minä en koskaan päässyt Boiseen saakka, en päässyt Challista pitemmälle... Meitä oli varmasti pidetty silmällä ja epäilty. Ehkäpä joku teräväsilmäinen valtausrosvo näki minun purkavan muulieni kuormia, mikä minun oli tehtävä nostaakseni tuon kvartsipalan sisään. Kätkin sen sänkyni alle... Sitten otin pari ryyppyä sinä iltana, mutta en ollut ollenkaan juovuksissa, en sinnepäinkään. Olin täysin tilanteen tasalla. Kun minua sitten lyötiin takaapäin, ennätin kaatuessani nähdä miehen, joka löi minua, ennen kuin hän iski minut tainnoksiin. Hän oli nuorehko mies, jolla oli suuri, pyöreä, lyhyttukkainen pää ja silmät kuin poranreiät – – –
– Hyvät miehet, Kalispelin ääni kaikui yli salin, tuo kuvaus sopii täydellisesti tuohon Selback-nimiseen mieheen, jonka ammuin sinä päivänä, jona saavuin tänne. Hän vartioi kvartsilouhosta ja yritti tavoittaa minua kiväärillään.
Leavitt jyskytti raivoisasti pöytää. – Seuraava keskeytys lopettaa koko jutun käsittelyn, hän karjui.
– No niin, Jake jatkoi, kun tulin tajuihini makasin eräässä hökkelissä ja olin vähää vaille kuollut. Muuan vanha mies, Wilson nimeltään, oli säälinyt minua ja ottanut minut hoiviinsa. Olin ollut sekapäinen viikkokausia. Ei tarvitse tulla läheltä katsomaan, mihin minua lyötiin. Tässä, Jake käänsi päätään näyttääkseen paljaita, paljon puhuvia arpia ohimollaan. – Kesti viikkoja ennen kuin jaksoin lähteä matkaan. Wilsonin kertoman mukaan seuraavana päivänä, kun kimppuuni oli käyty, Leavitt ja Selback kokosivat kiireesti kamppeensa ja lähtivät jonnekin. Muutamat muut, joiden tiedettiin olevan läheisissä suhteissa Leavittiin, lähtivät seuraavana päivänä ja silloin muulit kuormattuina muonalla ja kaivostyökaluilla. Tämä pani rynnäkön käyntiin... Ja loput te sitten tiedätte kertomattakin. Jumala olkoon todistajani, että olen puhunut totta.
Emerson lopetti hengähtämättömän hiljaisuuden vallitessa ja Leavitt nousi. Hänen voimakkaat kasvonsa olivat valkeat tukahdutetusta mielenkuohusta, mikä saattoi olla kiukkuakin, mutta Kalispel luki siinä sen ja muutakin. Leavitt ei ollut vaarassa menettää kaivostaan, mutta hänellä oli syytä pelätä henkeänsä. Sen uhan, joka uhosi Jake Emersonista, tunsivat kaikki. Leavitt oli sitä paitsi kaksi kertaa kohdannut Kalispelin teräksenkovan katseen.
– Hyvät herrat, edustan Leavitt Kaivosyhtiötä, hän alkoi kurkkuaan karistellen. – Olen ainoa elossa oleva, joka löysi tuon avoimen kvartsivaltauksen... Mikäli Emersonin todistus viittaa minuun, niin yksinkertaisesti kiellän kaiken. Hän saapui Challisiin, hän joi itsensä juovuksiin, hän oli löysäsuinen ja joutui tappeluun kapakassa. Mutta kuulin kaikesta tästä vasta, kun ryntäys tänne jo oli täydessä käynnissä. Selback osasi tulla tänne. En koskaan kuullut, mistä hän oli sen vihjeen saanut. Se ei kuitenkaan ole tärkeää, sillä tänne tullessamme tapasimme kvartsikaivoksen hylättynä. Maa oli poistettu, kallio paljastettu ja kultasuoni loisti auringossa. Mutta kaivoksen omistajaa ei näkynyt missään. Hän oli kaikesta päättäen ollut siellä monta päivää aikaisemmin, mutta oli hävinnyt. Hävinnyt, hyvät miehet. Me etsimme etsimistämme, mutta emme löytäneet muuta kuin muutamia työkaluja ja leiritarpeita, jotka häneltä oli jäänyt siihen. Olin täysin oikeutettu ottamaan valtauksen haltuuni, minkä teinkin. Tämä on minun kertomukseni ja siinä on kaikki. Voitte äänestää niin kuin parhaaksi katsotte.
Kullanetsijät pudottivat äänettöminä äänestyslippunsa hattuun, jota Lowrie kuljetti ympäri. Kun sen sisältö oli tyhjennetty pöydälle, Leavitt sanoi: – En voi ottaa osaa äänten laskemiseen. Emerson, istukaa sihteerin viereen ja seuratkaa äänten laskua.
Hetken kuluttua Borden kuulutti mahtipontisesti: Leavitt Kaivosyhtiö kuusikymmentäkuusi, Emerson kaksikymmentäkaksi.
Kalispelin katse naulautui Leavittiin. Miehessä, huolimatta teräshermoistaan, näkyi tilanteen huippukohdan jännitys ja näkyi myös, että häntä kaiken lisäksi raivostutti.
– Anna tänne nuo kaksikymmentäkaksi nimeä, hän kähisi ja siepaten paperin Bordenilta tarkasti sitä kasvoillaan ilme, joka ei luvannut hyvää äänestäjille. Muuan miehistä kuulutti ikkunasta: Leavitt kuusikymmentäkuusi, Emerson kaksikymmentäkaksi.
Äänekkäät hyväksymishuudot eivät jaksaneet peittää selvästi kuuluvia ivahuutoja. Tuomio ei ollut yksimielinen, mikä Leavittinkin täytyi kuulla.
Jake Emerson kääntyi sitten puhuttelemaan korokkeella olevaa kolmea toimihenkilöä.
– Te voititte, kuten odotimmekin, hän sanoi kantavalla äänellä. – Mutta tämä juttu ei lopu tähän.
Kalispel hyppäsi veljensä vierelle.
– Leavitt, jatkoa seuraa, kun Sam palaa – – – tai me löydämme hänen ruumiinsa!
Jake Emerson otti haltuunsa syrjäisen valtauksen ja ryhtyi työhön synkkänä, äänettömänä, tappiolle joutuneena ja kostoa hautovana. Kalispel rupesi metsästämään ja kuormasi peuran ja hirven lihaa kaupunkiin, mikä vei puolet hänen ajastaan. Lopun hän käytti kullanetsintään, mikä yhä tuotti tuloksia. Hän oli saanut päähänsä, että jossakin täytyi olla enemmänkin kultapalasia, koska hänen jo löytämänsä näyttivät joskus olleen sulassa tilassa. Tämä osoittautui todeksi elokuun ensimmäisenä päivänä hänen korjatessaan talteen kokonaisen tinapurkillisen kultajyväsiä kuopasta, joka ulottui häntä vain vyötäisiin. Hän ei kertonut löydöstään edes Jakelle, vaikka hänen mielensä tekikin lohduttaa synkkämielistä veljeään, sillä hän ei millään muotoa halunnut toisten kullanetsijöiden ja rosvojen tietävän, että hän oli löytänyt kultaa. Jake oli muuten viime aikoina alkanut etsiskellä Samin ruumista, jonka hän väitti unessa nähneensä.
Parina kolmena iltana viikossa Kalispelilla oli tapana käydä kaupungissa kehittämässä kiintoisaa ja vaarallista ystävyyttään Kultapalan kanssa ja seuratakseen Blairin edesottamuksia pelipöydän ääressä.
Kalispel sai viimein odottamansa tilaisuuden tavatessaan Blairin pokeria pelaamassa Pritchardin, Selbyn ja parin hänelle oudon kullankaivajan kanssa. Blair oli voitolla, minkä näki jo hänen muhoilevasta olemuksestaan ja tuon tuostakin toistuvista ryyppytilauksistaan. Pritchard oli häviöllä, ja panoksien ollessa korkeita hänen olisi pian turvauduttava temppuihinsa saadakseen omansa takaisin.
Kalispel piti pelaajia silmällä Pritchardin selän takana ja tämän sitä huomaamatta. Pritchardin kumppani oli ilmeisesti tietoinen Kalispelin läsnäolosta, mutta ei näyttänyt kiinnittävän siihen huomiota. Blair alkoi vähitellen hävitä ja Selby voittaa. Toinen kullankaivajista alkoi olla humalassa ja tuskin erotti korttia toisesta, mutta toinen, teräväkatseinen, nuori jättiläinen, alkoi aavistella pelissä olevan jotakin kieroa. Alkoi sitten sotamiespariavaus ja pöytä nousi korkeaksi jo ennen kuin peli avattiin. Pritchard teki työn, ja tämä oli hänen tilaisuutensa. Kun kortit oli jaettu, Kalispel astahti muina miehinä lähemmäksi. Vain yhtä terävä silmä kuin Kalispelin olisi voinut huomata pelurin väärinpeluun. Oikealla hetkellä Kalispel tyrkkäsi revolverinpiippunsa tylysti pelurin kylkiluita vasten.
– Pritchard, jos liikautatte sormeakaan, niin pamahtaa, hän komensi äänellä, joka samassa hetkessä hiljensi koko huoneen.
– Mitä per... Kuka – – –? Pritchard haukkoi ilmaa kasvojensa muuttuessa tuhkanharmaiksi.
– Tiedätte kyllä, kuka... Blair, kääntäkää hänen kätensä nurin, vasen.
Blair teki kauhistuneena tuijottaen työtä käskettyä paljastaen pitkään, valkoiseen käteen taitavasti kätketyt pata- ja ruutuässät. Selby kirosi partaansa ja nuorimies hyppäsi pystyyn kiroten.
– Alallanne, kaikki, Kalispel varoitti, muutoin pilaatte koko lystin tai tallaatte tohjoksi tämän väärinpelurin sisukset... Kääntäkäähän nyt toisinpäin hänen omat lehtensä. Näiden viiden kortin joukossa olivat kaksi muuta ässää.
– Vain neljä ässää! murahti Kalispel. – Pritch, vedittepä jonkin niistä väärään aikaan.
Nuorukainen kirosi raivoissaan ja heitti korttinsa päin pelurin naamaa. – Tästä hyvästä sinut kyllä potkitaan ulos tästä kylästä.
Toisella puolen pöytää hiljaa istunut Selby liikahti äkkiä. Hän yritti tarttua revolveriinsa, mutta ennen kuin hän oli saanut asettaan pöydän reunan yli Kalispel ampui häntä käteen revolverin pudotessa tömähtäen lattialle. Huuto ja saappaitten töminä täytti peliluolan. Selby näytti pyörtyvän ja kaatui lattialle. – Vetäkää hänet syrjemmälle, Kalispel käski, sillä hän ei luottanut Selbyn pyörtymisen aitouteen.
Tuo väkevä kullankaivaja lennätti hänet keskilattialle, jolloin kävi ilmi, että Selby ei suinkaan näytellyt. Nuoren, jättiläisen seuraava edesottamus oli heittäytyä pöydän yli ja lennättää nyrkillään Pritchard pari kolme metriä tuolistaan. Sitten hän loikkasi maassa makaavan pelurin kimppuun, raahasi hänet ovelle kyntäen syvän vaon sahajauholattiaan ja kirjaimellisesti heitti Pritchardin salista.
– Ala laputtaa tai sinut ammutaan, hän karjaisi. Meistä jotkut alkavat niin pirusti kyllästyä pelureihin, rosvoihin, valtausten anastajiin ja sen sukuisiin näillä halmeilla.
Hän harppoi takaisin saliin ja ojensi kätensä Kalispelille, joka ei voinut siihen tarttua, kun hänellä oli vielä ase koholla.
– Emerson, nimeni on Jeffries, hän sanoi painolla. Kiitoksia asiaan tarttumisesta. Olen vahvasti puolellanne, ja täällä on aika monta samoilla kärryillä.
– Paljon kiitoksia, Kal, Blair lisäsi kalpeana ja järkyttyneenä. – Minun olisi pitänyt seurata neuvoasi.
Kalispel viittasi Blairin mukaansa ja loittoni edellä väkijoukosta. Haskellia ei sopinut unohtaa. Ulos päästyään Kalispel liittyi Blairiin ja he kiiruhtivat pois. Kalispel haukkui miehen matalaksi.
– Hullu mies, joudut puille paljaille, ellei sinua satuta ampumaan, hän lopetti kiivaasti. – Silloin Sydney joutuu Leavittin armoille. Minun on silloin ammuttava hänet ja juostava karkuun tästä pesästä.
He tapasivat Sydneyn kuistilla juuri mainitsemansa miehen seurassa. Sokeakin olisi voinut huomata tämän olevan hakkailupuuhissa. Kalispel tunsi tosiaankin murhanhalua.
– Leavitt, lienee parasta, että kiirehditte kaupungille. Blair sanoi. – Kalispel ampui jälleen muuatta miestä. Se sattui tuolla teidän kirotussa väärinpelaajien pesässänne.
– Mutta isä! Sydney huudahti. Leavitt kiirehti kuistin toiseen päähän ja hävisi nurkan taa.
Blair istuutui ja pyyhki otsaansa. Kalispel seisoi kuunvalossa tyttöä kiinteästi katsellen.
– Sinä – sinä paholainen! tyttö huudahti matalalla, tukahtuneella äänellä.
– Kuulehan, tarkoitatko minua vai isääsi?
– Sinua. Ja isä on yhtä paha – hän vain on pelkuri.
– No jos minusta on kysymys, niin totisesti saakin olla piru miehekseen pelastaakseen isäsi kaltaisia härkäpäitä.
– Isä, mitä sinä olet – tehnyt?
– En mitään. Pelasin korttia. Pääsin pitkästi voiton puolelle ja menetin sitten. Tuo Pritchard-niminen peluri pelasi väärin. Kalispel paljasti hänet. Pritchardin kaveri, Selby tarttui revolveriinsa, ja Kalispel ampui hänet matalaksi. Siinä kaikki.
– Tappoi – hänet? kuiskasi Sydney kauhuissaan.
– Ei hemmetissä! Ampui vain aseen hänen kädestään. Olisi kyllä ollut oikein tehty, jos hän olisi tosiaankin tappanut tuon lurjuksen... Kal, johtui mieleeni, kenellehän olisi kuulunut puhdistaa pöytä tuossa viimeisessä jaossa?
Kalispel kohotti kätensä kuin osoittaakseen Sydneylle, että hänen isänsä oli toivoton.
– Tyttö, näytti kovasti siltä, kuin Leavitt olisi hakkaillut sinua, Blair jatkoi.
– Niinkö? No, jos hän niin teki, niin ole varma, että hän ei tehnyt sitä vastoin tahtoani.
– Minä en salli sitä, riehui Blair. – Leavitt ei ole sitä, miltä hän näyttää.
– Ikävä kyllä tuo pitää paikkansa enimpiin miehiin nähden, Sydney vastasi katkerasti. – Ainakin kahdessa tapauksessa olen huomannut niin olevan.
– Sydney Blair, minä en ole koskaan ollut kaksinaamainen, Kalispel huudahti kiivaasti. – Jos olisin halpamielinen, voisin kertoa sinulle Leavittista jotakin, mikä saisi sinut häntä halveksimaan.
– Rand Leavitt on hauskannäköinen, jalomielinen, suurenmoinen mies, tiuskaisi tyttö, ja minä vakavasti harkitsen hänen avioliittotarjoustaan.
– Vai niin, armaani, jurotti Kalispel kylmällä ja armottomalla äänellä. – Harkitse mitä harkitset, mutta sinä et koskaan mene hänen kanssaan naimisiin.
– Älä sano minua – siksi. En ole armaasi. Ja kuinka voit olla niin julkea, että sanot, etten koskaan mene hänen kanssaan naimisiin?
– Näetkö tämän pienen, sievän leikkikalun, joka loistaa kuunvalossa! sanoi Kalispel ivallisesti pyöräyttäen revolveriaan ilmassa ja siepatessaan sen käteensä.
– Oi-h! Olet peto – tai hullu!
– Epäilemättä. Hyvää yötä, armaani.
Seuraava päivä oli lauantai, siniautereinen, uninen kesäpäivä, mutta ilmassa syksyn tuoksua. Kalispel sattui tapaamaan kadulla Kultapalan, joka tavallisissa pukimissa ilman tanssisalin vähiä ja epämääräisiä verhoja oli suorastaan viehättävä. Kalispelia ei tarvinnut kahdesti käskeä lähtemään ostoksille. Sattuma järjesti niin, että Sydney ja Leavitt tulivat heitä vastaan.
– Katso! Tuolla tulee salainen ihailijani Blairin tytön kanssa, Kultapala naurahti. – Kummaa tämä elämä... Tunnetko tytön?
– Olen tavannut hänet.
– Hän on suloinen. Mikä vahinko, että hänen pitää roikkua tuossa teeskentelijässä!
– Etpäs uskalla puhutella Leavittia ohitse mennessämme.
– En ole mikään yllytyshupsu... Jaa, tyttö ehkä ottaisi vihjeen varteen.
Ehkä parinkymmenen askeleen päässä Sydney katsahti ylös huomaten Kalispelin ja tämän seuralaisen. Samassa hänen poskensa lehahtivat punaisiksi punan saman tien kadotessa ja tummat silmät kalpeissa kasvoissa tuijottivat suoraan eteensä. Kohtaamisen odottamaton vaikutus tyttöön tyrmistytti Kalispelin niin, että hän hetkeksi unohti Leavittinkin.
– Terve, Rand, Kultapala tervehti hymyillen viattoman yksinkertaisesti. – Taivas! Hän murhaa minut! Näitkö, miten tyttö punastui? Mikä nyt, sinähän olet valkoinen kuin palttina!
– Niinkö? Häpeän silmät päästäni.
– Häpeät, että sinut nähtiin minun seurassani?
– En tippaakaan! Siitä olen vain iloinen. Tuo on se tyttö, joka särki sydämeni.
– Ihanko totta! Blairin tyttö! Kultapala kuiskasi innoissaan. – Jaa, hän on suloinen. Miesparka. Ymmärrän nyt sinua entistä paremmin ja pidän sinusta entistä enemmän. Sinä olet uskollinen tuolle ylpeälle tytölle, vaikka hän sivuuttaakin sinut kadulla olematta näkevinään. Ja Leavitt, tuo haisunäätä, komeilee hänen rinnallaan näytellen herrasmiestä – ja pimeän tullen, myöhään yöllä hiipii takaoven kautta yrittäen lähennellä minua... Johan on hitto, ellen puhu pari sanaa tuon tytön kanssa.
– Se tekisi hänelle varmasti hyvää, Kalispel vastasi toivorikkaasti.
– Kuulehan mies, jos ollenkaan tunnen tyttöjä, niin hän ei tyhjän tähden punoittanut kuin tulipalo huomatessaan sinut. Lyön vetoa, että hän on pihkassa sinuun.
– Kuulepas Kultapala, älä viskele sanoja noin hirvittävän ajattelemattomasti.
– Lyön vaikka vetoa, toinen jatkoi kiivaasti. – Rakastiko hän sinua milloinkaan?
– Niin luulen. Hiukan.
– Se hiukka on paljon nyt. Mustasukkaisuus se vasta naisen sydämen paljastaa. Hän näki meidät – luuli sinun olevan ihastunut pieneen tanssipaikan tyttöön. Hän kavalsi itsensä.
– Ei, ei! Se oli vain pahaksi. Hän tulee pitämään tuosta miehestä sitä enemmän.
– Kuulehan nyt, tyttö kuiskasi pahankurisesti. – Jos niin käy, voin kertoa hänelle jotakin, mikä sen heti tappaa. Ja ellei niin kävisi, voin kertoa sinulle jotakin, mikä saa sinut tappamaan tuon miehen siihen paikkaan.
– Kultapala! Kalispel huudahti.
– Se siitä. Tässä on kauppa. Älä anna perään, paimen... Sano Dickille, että tulen häntä tapaamaan heti illallisen jälkeen.
VIII LUKU.
Kalispel raapi peurannahkaa ja jännitti sitä kuivamaan, kun hänen nuori ystävänsä Dick Sloan ilmestyi siihen.
– Hei Dick. Miksi et ole kultaa kaivamassa, vaikka aurinko vielä on korkealla?
– Ei huvita, toinen sanoi ja heittäytyi pitkäkseen. Dick oli vaaleatukkainen, avokatseinen nuorukainen, joka oli äskettäin tullut Ukkoskaupunkiin ja heti ystävystynyt Kalispelin kanssa. Kullankaivajaleiri ei ollut sopivin paikka maailmassa Dickille, ja se näkyi päältäkin päin.
– Riidellyt Kultapalan kanssa, vai? aavisti Kalispel.
– Ei suorastaan. Mutta hän jätti minut kuin nallin kalliolle, Dick vastasi onnettomana.
– Antoi rukkaset? Katsos tuota pikku oikkupäätä! Hänhän tässä juuri vannoi pitävänsä sinusta.
– Niin minäkin luulin.
Dick kertoi sitten, miten he olivat jälleen tavanneet sillalla, ja tyttö oli ollut aivan muuttunut. Synkkä ja kärsimätön. Ei ollut antanut sormellakaan kajota itseensä ja ilmoittanut, että hänen isäntänsä väittää Dickin häiritsevän hänen liiketoimintaansa, koska ei juo eikä ryyppää. Eihän sellaisesta talo mitään hyödy. Tämän takia hänen oli lakattava seurustelemasta Dickin kanssa.
– Hitto soikoon! Kylläpä tuo kuulostaa niin Kultapalan tapaiselta. No, mitäs sinä tuumit?
– Sanoin rupeavani pelaamaan ja juomaan. Valtaukseni antaa vielä joskus hyvin, sanovat. Voinhan uhrata vähän aikaa tähänkin Kultapalaan.
– Yhym! Mitäs tyttö siihen?
– Hän ei halunnut kuulla mistään sellaisesta puhuttavankaan. Puhui ensin järkeä ja nähdessään sen toivottomaksi, haukkui minut pataluhaksi. Sanoin sen olevan turhaa – rakastavani häntä ja haluavani hänet vaimokseni ja aikovani viedä hänet pois tuosta pahuksen tanssipesästä.
– No johan nyt perhana! Olet mennyttä miestä. Ja kaikki on minun syytäni. Minkä tähden minun pitikään tuo matkaan saattaa? – No, kuinka tyttö siihen suhtautui?
– Se näytti tyrmistyttävän hänet. Tulimme juuri sillalle takaisin ja hän pysähtyi kaidepuuta vasten itkemään. Itketti minuakin, sillä hän näytti niin hylätyltä ja kauniilta siinä kuunvalossa. Hän toipui kuitenkin pian ja jatkoimme matkaa. "Kiitoksia ehdotuksestasi, Dick", hän sanoi, "mutta se on mahdotonta". Kysyin miksi, ja hän selitti, ettei hän välittänyt minusta kylliksi. Väitin hänen ensin välittäneen. Hän myönsi ja antoipa suudellakin itseään, mutta nauroi lopuksi ikäänkuin pilkaten: – Poikapaha! Ehkäpä olenkin rakastunut Cliff Bordeniin! Ja lähti.
– Johan nyt kummia, Kalispel ihmetteli.
– Luuletko hänen puhuneen totta? En oikein jaksa uskoa sitä.
– Eikö mitä, Kalispel vakuutti kiivaasti paiskaten veitsensä maahan. – Kultapala on yhtä hyvä ja hieno kuin kulta, josta on nimensä saanut. Mitä sillä väliä, että hän on tanssipaikan tyttö. Se on hänen työnsä, hänen onnettomuutensa, Hän antoi sinulle rukkaset, kun huomasi sinun olevan tosissaan, tahtoen säästää sinut ikävyyksiltä Bordenin kanssa. Koeta unohtaa koko juttu.
– Mutta se on mahdotonta, Dick vastusteli kurjana. Minä rakastan häntä! Eikö sinun laitasi ole koskaan ollut niin, etkä ole voinut unohtaa?
– Kyllä, niin minunkin on käynyt.
– Sitten ymmärrät minua. Minun on keksittävä jokin keino. Jospa tarttuisin pullonkaulaan ja rupeaisin kortteja kääntelemään, niin hän huomaisi, että voin ryhtyä mihin vain hänen takiaan – ja hän taipuisi.
– Oletko tolkultasi, Kalispel tiuskaisi kiukkuisesti. Hänestä tuntui, kuin hän itse olisi samassa pälkähässä.
– Niin teen, ellet keksi jotakin parempaa, Sloan vastasi yksinkertaisesti. Kultapala pitää sinua suuressa arvossa, ja ehkäpä onnistuisit taivuttamaan hänet. En pyydä paljoa. Minun täytyy edes saada puhua hänen kanssaan.
– Hyvä on. Minä taivutan hänet tapaamaan sinut, Kalispel päätti. – Mene nyt töihin. Tuon illalla Kultapalan sillalle vaikka kantamalla. Heti illallisen jälkeen.
Sloan nosti päätään kasvot ilosta loistaen yrittäen aloittaa purkaa kiitollisuuttaan.
– Suu poikki! Kalispel karjaisi. – Häviä äkkiä siitä tai muutan mieleni.
Sloan pakeni ja Kalispel palasi työhönsä. Mutta usein hänen kätensä vaipui toimettomana hänen mielensä kiihkeästi ajatellen rakkauden kummallista ihmettä, sen riemuja ja tuskia. Kalispel tiesi, mitä tytön suudelmien janoaminen merkitsi. Hän tiesi ja raivosi itselleen sen tunnustaessaan, että hän myisi sielunsa autuuden Sydney Blairin suudelmista, vaikka saisikin jakaa ne toisten miesten kanssa. Mutta hänen osansa näytti tätäkin katkerammalta, sillä Sydney varmasti halveksi häntä nyt. Hänestä olisi päivän selvää, että Kalispel seurusteli tanssipaikan tytön kanssa.
Raivoissaan hän vähä vähältä nostatti luontoansa ja lähtiessään auringon laskiessa majaltaan hänet oli vallannut yksi noita hänen kylmiä, hurjia, vaarallisia mielentilojaan.
Hänen sivuuttaessaan Blairien mökin Sydney tuli kuistille paistinpannu kädessä. Sinisessä esiliinassaan ja ylöskäärittyine hihoineen hän näytti hurmaavalta. Kalispel oli valmis mihin hyvänsä. Hän kävisi puheisiin tytön kanssa, raivostuttaisi hänet, tekisi hänet pahoinvointiseksi kiukusta tai mitä muuta tahansa, maksoi mitä maksoi.
Kalispel astui kuistille Sydneyn suureksi hämmästykseksi. Hän ei ollut sitä koskaan ennen tehnyt. Hänen orvokkisilmänsä laajenivat äkkiä ja tarkkasivat Kalispelissa juopumuksen merkkejä.
– Missä isäsi on? Kalispel kysyi.
– En tiedä. Hän lähti suurella tohinalla äsken.
– Miten asiat luistaa?
– Eivät voisi huonommin olla... Mutta koska isä on poissa... ole hyvä – – –
– Ole hyvä ja painu hiiteen, vai? E-ei. Toivon sinun pyytävän minua illalliselle.
Tyttö naurahti pilkallisesti. – Imartelette itseänne, herra Emerson.
– Oletko yksin kotona illan?
– Olen. Isä ei kyllä ennen aikojaan palaa. Enkä siitä välitäkään... Voi, kaikki alkaa mennä hullusti.
– Kerro, Sydney.
– En. Voitte olla isän ystävä. Hän ainakin luulee niin. Mutta minun ette kylläkään ole.
– Tuleeko Leavitt tänne tänäiltana?
– Tekisi mieleni valehdella, mutta hän ei tule.
– Olet siis yksin myöhään yöhön?
– Niin.
– Se ei minua oikein miellytä, Kalispel sanoi ponnekkaasti.
– Eikö? Niin kuin se teitä liikuttaisi, tyttö heitti takasin, ja jälleen hänen pilkallinen naurahduksensa viilsi Kalispelia.
– Tee tahtosi, Kalispel sanoi jäätä äänessään. – Sinä joko sallit minun tulla tänne takaisin seuraksesi tai kiskon isäsi tuosta peliluolasta ja pieksän hänet niin, että hän makaa kiltisti lakanoiden välissä tovin.
– Ette voi tarkoittaa totta tuolla – tuolla viimeisellä, tyttö vastusti.
– Kyllä varmasti.
– Voisitte satuttaa isää?
– Satuttaa häntä? Eikö hän tee sinulle yhä enemmän ja enemmän pahaa? Eikö hän luisu yhä syvemmälle päivästä päivään Eikö hän jätä sinua yksin tuon lipeäkielisen Leavittin kanssa, hänen – – –
– Kyllä, kyllä, mutta ei sen takia saa ryhtyä väkivaltaan, Sydney keskeytti kiireesti. – Ystävällisyytenne on vääräänosunutta. Te ette ole minun ritarini, herra Emerson.
– Näen selvästi, etten sitä ole sinun luvallasi, mutta olen sitä sittenkin.
– Oletteko, huo-huolimatta siitä, että osoitan halveksivani teitä
– Siitä huolimatta... Minua on kohdeltu sikamaisesti, Sydney, elämä, onni, tuo valehtelija Leavitt – sinä. Ja vaikka olenkin sen kaiken syvälle niellyt, olen sentään vielä mies. Panen hyrskyn myrskyn näillä halmeilla näinä päivinä.
– Minunko puolestani, ritari Galahad?
– Äh, tuo ei pue sinua, Sydney, hän huudahti moittivasti. – Halveksi ja tallaa minua, minkä jaksat, mutta älä rupea halpamaiseksi.
– Minun täytyy myöntää – teidän olevan mitä yllättävimmän miehen. Minä en kerta kaikkiaan jaksa ymmärtää.
– Joo, se johtuu siitä, että minä olen yksinkertainen ja rehellinen. Sinä olet juonikas ja petollinen. Sinä olet nainen etkä osaa pelata reilusti... Mutta, rupeamme tappelemaan, kuten aina. Lähden nyt. Päätäpä nyt. Tulenko takaisin vai – – –?
– Hyvä. Tulkaa sitten. Olen mieluummin teidänkin seurassanne kuin näen, että harhaanjohdettu isäraukkani piestään.
– Ei, ei. Et sinä osaa leikata. Et alkuunkaan! Selvä on. Tulen, ellen saa suostuteltua isääsi tulemaan, Kalispel vastasi, hyppäsi kuistilta ja lähti harppomaan kaupungille päin tytön ivan kirvellessä ja oman voimattomuutensa mieltä kääntäessä. Mutta hänen muistellessaan tytön viimeistä, mittaamatonta katsetta hänen hermonsa tuntuivat värisevän. Kun tämä vihasi häntä niin silminnähtävästi, niin miksi hän katsoi häneen tuolla tavalla. Tuntui kuin osa tytön olemusta olisi kapinassa toista vastaan. Hän tunsi vanhan kaiken hukuttavan hyökyaallon vyöryvän päälleen – tarpeen hukuttaa kurjuutensa humalaan. Kun hän ei nyt voinut siihen keinoon turvautua, niin hän lakkasi raivoamasta osalleen. Hän oli vain kohtalon kolhima Kalispel Emerson, joka ei voinut estää sitä, minkä oli tapahduttava.
Kalispel suuntasi synkät askeleensa Bordenin tanssipaikkaa kohden. Vaikka oli päivän hiljaisin hetki Ukkoskaupungissa, täyttivät äänten humu ja rommin haju ilman, ja sinne tänne kiirehtivät ihmiset kadun.
– No niin, käyköön niin kuin käydä pitää, Kalispel mutisi itsekseen voimatta väistää ajan väkivaltaista henkeä ja kykenemättä tukahduttamaan mielensä paloa. – Tällä hetkellä en astuisi askeltakaan välttääkseni Leavittia tai Bordenia.
Kalispel ilmestyi viimeksimainitun tanssipaikan ruokasalin ovelle. Puolisen tusinaa nuoria naisia oli illastamassa, mutta Kultapala ei ollut läsnä.
– Iltaa, tytöt. Missä se kultatukkainen Kultapala on?
– Hän lähti juuri pöydästä, muuan tytöistä vastasi. Alhaalta hallista viimeinen huone oikealla. Mutta se tyttö ei ota poikia huoneeseensa. Viimeisessä huomautuksessa oli hiven ivaa.
Kalispel kiitti ja lähti. Hän löysi oven ja koputti
– Kuka siellä? kuului sisältä.
– Minä, Kultapala.
– Sen kyllä arvaan, mutta kuka se minä on?
– Kalispel.
Ovi avautui, ja hän astui pieneen, hyvin kalustettuun ja valaistuun huoneeseen. Kultapala toivotti hänet silmät ilosta loistaen tervetulleeksi.
– Hei karjapaimen, hän sanoi reippaasti sulkien oven. Sitten tätä tarkemmin silmäten. – Mikä hätänä? Sinähän näytät – – –
Kalispel sieppasi tytön väkeviin kouriinsa, veti hänet eteensä ja katsoi alas hämmästyneihin silmiin.
– Puolesta pennistä väännän nurin valkoisen niskasi.
– Mikä nyt, Kalispel? Sinä – olet päissäsi! tyttö läähätti.
– Kuule, sinä olet nähnyt tarpeeksi humalaisia, että erehtyisit noin. Ei, olen selvä, ja yhtä kiukkuinen kuin selvä.
– Kiukkuinen! Minulle? Kultapala tapaili sanoja tarrautuen Kalispelin käsivarsiin.
– Niin, sinullepa niinkin. Tekisi mieleni piestä sinut pehmeäksi, raahata ulos tästä pirunpesästä ja räjäyttää se ilmaan.
– Mutta, hyvä ystävä, ethän tekisi pahaa – minulle? Mitä minä olen tehnyt?
– Sinä olet pitänyt pilkkanasi ystävääni Dickiä.
– Dickiä? E-en! Olin suora häntä kohtaan. Poika paha! Hän halusi mennä naimisiin kanssani.
– Hän on aivan hullaantunut sinuun.
– Kyllä hän siitä toipuu.
– Enpä luule. Jos niin luulisin, en olisi tullut sinua hakemaan. Minäkään en toivu omasta jutustani. Kuule, sinä murrat Dickin sydämen, Kalispel sanoi tyttöä käsissään lempeästi ravistaen.
– Älä, Kal – se koskee, tämä pyysi kuin pieni lapsi. – En kestä pieksämistä. Siksi karkasin kotoakin. Kurista, ammu minut, jos sen ansaitsen, mutta älä –
– Välitätkö tuosta pojasta?
– En! En! – yhtään enempää kuin sinustakaan, tyttö kielsi.
– En minä sitä tarkoita. Minä olen sinulle isoveli.
– Niin, niinhän se on!
– Hän kuitenkin rakastaa sinua. Aivan liikaakin... Älä valehtele minulle. Sinähän rakastat tuota poikaa?
– Pi-pidän hänestä hirveästi, tyttö nyyhkytti. – Mutta en tahdo hänen jou-joutuvan ikävyyksiin näitten miesten kanssa.
– Hän on nyt perikadon partaalla. Meidän on pelastettava hänet. Pane vähän vaatteita yllesi. Vien sinut häntä tapaamaan.
– Missä hän on?
– Hän odottaa sillalla.
– Tuo hänet tänne – minun huoneeseeni. Vajoan maan alle, jos minun pitää esiintyä sinun seurassasi.
Kalispel kiirehti juoksujalkaa ulos, ennen kuin muisti sellaisen käytöksen olevan epäterveellistä hänen asemassaan olevalle. Varuillaan kuten tavallista hän meni yli kadun ja sillalle, missä Dickin tumma hahmo häämötti pimeydessä.
– Arvasinhan, ettei hän tule, Dick sanoi onnettomana.
– Ala kömpiä perässäni, senkin tomppeli. Kaikki on hyvin. Jos rupeat ruikuttamaan, vedän sinua kuonoon, Kalispel murisi.
Tyttö ei ollut liikahtanut paikaltaan sillä aikaa, mutta hänessä oli tapahtunut tuskin huomattava muutos.
– Kultapala, Sloan aloitti tukahtuneesti.
– Älä sano minua siksi. Nimeni on Ruth, tämä vastasi luiskahtaen vuoteeltaan Dickiä vastaan.
– Hyvä – Ruth, sanoi nuorukainen toiveikkaasti.
He unohtivat Kalispelin. He seisoivat katse katseeseen uponneina toinen toistensa sisintä etsien. Tyttö horjahti ja Sloan tavoitti hänet rintaansa vasten.
– Voi, Dick! Rakastan sinua niin – kun tahdoit – minua vaimoksesi, hän kuiskasi katkonaisesti.
– Rakas, minulla on vain yksi pelastumisen mahdollisuus.
– Älä – älä pakota minua!
– Suutele minua. Dick käski rohkaistuen toisen estelyistä. Tyttö kiersi käsivartensa hänen kaulaansa ja painoi huulensa hänen huulilleen. Kalispel näki kyynelien vierähtävän tytön silmäluomien alta. Sitten tämä katsoi Dickiä kauniina kuin vain nainen voi olla, kuin uudestisyntyneenä.
– Mieletön mies! Voi, miksi sinä minua rakastat?
– Rakastan vain yksinkertaisesti.
– Etkö sitä sentään voittaisi?
– En milloinkaan.
– Borden raivostuu, tyttö kuiskasi epäröiden.
– Omistaako hän sinut?
– Hän luulee niin. Kalispel joutuu tappamaan hänet. Ja se – – –
– Riittää. Sano, että haluat lähteä tästä pesästä.
– Jos vain uskaltaisin!
– Sano, että tahdot! Tai kannan sinut täältä tällä sekunnilla.
– Tahdon. Kyllä tahdon.
– Sano, että tahdot tulla vaimokseni!
– Jos – ei ole – mitään muuta mahdollisuutta.
– Kul– Ruth rakkaani, lähdetään täältä heti paikalla. Kokoa tavarasi. Autan sinua. Saat asua teltassani. Se on oikein mukava – puulattia ja kaikki. Sinä hoidat talouttani minun kaivaessani kultaa sinulle. Nukun naapureitteni luona, ja ensimmäinen pappi, joka sattuu tänne eksymään, vihkii meidät...
Kalispel astui ulos ja sulki hiljaa oven.
– Juupeli! Siinä on ainakin yksi hyvä työ Kalispelin tilille! hän kuiskasi itsekseen.
Hän lähti etsimään Blairia, jonka hän löysi yhdestä kaikkein huonomaineisimpia pelihelvettejä koko valtauksilla. Blair oli monella tavoin huono peluri, hänen päävikansa ollessa malttinsa menettäminen onnen alkaessa hymyillä. Nytkin hän oli nousuhumalassa ja voiton kiihdyttämä. Kalispel silmäili ensin kaikki huoneessa olijat ja meni sitten ja kumartui kuiskaamaan Blairin korvaan.
– Tule kotiin heti, kun alat hävitä. Piru heitä elättämään!
– Häh?... Niin. Aivan niin, Blair vastasi hitaasti tajuten.
Kalispel meni ulos – Minun ei taida olla terveellistä viipyä kauempaa kaupungilla, hän mutisi itsekseen. Kaiken ympärillänsä kohisevan melun ja ilonpidon keskellä hän tajusi niin elävästi, kuinka vain askeleen syrjemmällä vaani tappio, perikato, kuolema. Tämän tuntiessaan hän myöskin syvästi tunsi riippuvaisuussuhteensa kaikkeen tähän. Hän oli vetänyt Blairit mukanaan tähän kurimukseen eikä hän ollut varma, kykenisikö hän estämään kaiken päättymistä kohtalokkaasti. Sydneyn suhteen hän oli epätoivoissaan. Hän oli ensin näyttänyt niin itsetuntoiselta, niin voimakkaalta, hienolta ja järkkymättömältä. Mutta kuka ymmärtää naisen sydämen? Sydneyltä voi odottaa mitä hyvänsä.
Kalispelin loitotessa kaupungista kuu tuli esiin Ukkosvuoren jylhän, mustan kupolin takaa. Se loisti punakeltaisena ja näytti kaamean uhkaavalta. Koko tumma rinnehirviö oli varjossa, kohoten synkkänä, uhkaavana, kuin odottaen, kuten aina. Samassa kantautui maansyvyyksistä matala, ontto jylinä.
– Jylise ja murise, ukkoseni. Minua et yllätä. Sinä et koskaan hautaa minua ja kultaani, Kalispel mutisi julmasti irvistäen.
Sydney ei ollut näkyvissä hänen noustessaan Blairin kuistille. Hän sytytti savukkeen ja asteli raskaasti tömistellen edestakaisin, että tyttö kuulisi hänen olevan siellä. Häntä ei kuulunut ja Kalispel oli jo lähtemäisillään pois, kun hän kuuli nopeita askeleita pihalta. Hän kääntyi ja näki kuunvalossa Sydneyn saapuvan kaupungilta johtavaa polkua pitkin. Hänen suonensa sävähtivät. Tyttö nousi hitaasti portaat ja jäi kaiteeseen nojaamaan läähättäen. Kalispel astui lähemmäksi.
– Joku ahdisti sinua? hän tiukkasi terävästi. – Eikö sinulla ole tarpeeksi älyä pysyä poissa tuosta kultaleiristä pimeän tultua?
Tyttö ei vastannut. Kalispel astui vielä lähemmäksi. Kuun loistaessa takaapäin hän näki vain kaksi tummaa silmää, joiden katse sai hänen hermonpäänsä värisemään.
– Missä olet ollut? Kalispel kysyi kiivaasti.
– Seurasin sinua, tuli vastaus yhtä nopeasti, ja matala, rikassointuinen ääni värisi.
– Minne?
– Kaupungille. En päästänyt sinua kertaakaan näkyvistäni.
– Vai niin, jo nyt kummia!... Imartelevaa – mutta en oikein tajua.
– Voit pitää sitä imartelevana, jos sinua huvittaa.
– Minne saakka seurasit minua?
– Bordenin tanssipaikkaan.
– Mitä sitten?
– Menin perässäsi sisään.
– Voi hyvä Luoja! Mikä sinuun meni, Sydney? – Tuohon pesään! Mennäpä sinne!
– Minuun meni yhtä ja toista, mutta ainoa, mikä sinua liikuttaa, on se, että minun oli saatava varmuus.
– Ohhoh! Tämä menee yli ymmärrykseni... Entä sitten?
– Menin läpi talon ruokasaliin, Sydney jatkoi kiireesti. Mitä tyttöjä? Kysyin, minne Kalispel Emerson oli mennyt. He näyttivät omituisilta. Mutta muuan heistä naurahti ja sanoi: – Hän on Kultapalan huoneessa. Hallia pitkin – viimeinen oikealla!
– Mitä – sitten? Kalispel haukkoi ilmaa.
– Juoksin ulos. Katua pitkin tullessani päätin ottaa käyntini perusteellisesti ja tutkin kaikki – pelipaikat ja tiedustelin isää. Mutta häntä ei ollut nähty ainoassakaan niistä koko iltana. Oi voi – minua – hirvittää kaikki.
– Hänen takiaan sinun ei ainakaan tarvitse olla huolissasi. Tapasin hänet Flanniganilla. Hän oli voittanut aika paljon ja kehoitin häntä lähtemään kotiin heti, kun alkaa hävitä. Hän on kyllä pian täällä.
Kumpikin vaikeni. Kalispel heitti savukkeensa hitaalla, epävarmalla liikkeellä, joka paljasti hänen ajatustensa ristiaallokon. Keltaisen kuun, mustan rinteen, synkät telttojen hahmot ja kaupungin etäisen huminan tajusi epätodellisina kuin unessa.
Hän kääntyi taas tytön puoleen, joka näytti sitä todellisemmalta.
– Hyvä neiti Blair, näyttää erittäin kummastuttavalta toimenpiteeltä, että seuraat minua niin kuin teit, hän veteli hilliten kiihtymystään ja koettaen voittaa aikaa. Tyttö kyllä paljastaisi itsensä.
– Niin näyttää – minustakin – enemmän kuin luuletkaan. Mutta tämä Länsi on niin kummallinen – tuo raaka leiri – nämä kultahullut miehet – kaikki on niin kummallista. Ne ovat saaneet minut suunniltani.
– No, miksi sitten teit noin?
– En koskaan kertoisi sinulle, ellen tuntisi, että minun on vapautettava itseni jostakin ahdistavasta... Kun tapasin sinut kadulla tuon – – – Kultapala-nimisen tytön seurassa, olin niin masentunut ja häpeissäni, että huomasin, etten vielä ollut kokonaan menettänyt uskoani sinuun, että sydämeni pohjalla sittenkin vielä välitin sinusta... Vaikka yllytit hänet puhuttelemaan tuttavallisesti Rand Leavittia – senkin jälkeen, kun hän oli maininnut tytön olevan rakastettusi – sittenkin koetin mielessäni taistella puolestasi. Oli niin vaikeaa tappaa kaikki. Minun oli saatava varmuus ja niin seurasin sinua tänä iltana.
Kalispelin hitaasti kohoavaan tunnelmaan leikkautui hänen Leavittin nimen kuullessaan vihan aalto, joka pani sulun kaikille lämpimämmille tunnelmille.
– Leavitt siis kertoi sinulle Kultapalan olevan rakastettuni?
– Niin.
– Ja se vahvisti epäluulojasi?
– Se paljasti minulle, mikä hölmö olin ollut. Mutta minun oli se kuitenkin itse varmennettava.
– Ja sinä luulit, että minä yllytin Kultapalan puhuttelemaan tuttavallisesti Leavittia?
– Niin hän sen selitti, ja minä uskoin.
– Kerran olit oikeassakin, sillä minä tosiaankin yllytin hänet niin tekemään, Kalispel vastasi kylmästi.
– Miten halpamaista! tyttö huudahti. – Hän on herrasmies. Hän tuntee olevansa loukattu.
– Ohhoh! Ja olet täysin varma, että Leavitt on liiaksi herrasmies – aivan liian paljon meidän kullankaivajaparkain yläpuolella – jotta hän voisi mitenkään olla kiinnostunut Kultapalan kaltaisista tytöistä?
– Kyllä. Enemmästäkin olen varma – hän olisi liian hieno ja puhdas tullakseen minun luokseni, jos hän olisi ensin ollut hänen luonaan – kuten sinä.
– Ja kaikki hyvät tunteet minua kohtaan, mitä sinulla ehkä joskus on ollut, ovat ollutta ja mennyttä?
– Kyllä, Jumalan kiitos. Sinä olet kummallinen ritarillisuuden ja häpeämättömyyden sekoitus. Sinä et tiedä, mitä kunnia on. Sinulla ei ole minkäänlaista moraalia. Sinä pelastit minut tuon roiston kynsistä. Sinä hakkailet minua ja pelastat minut hukkumasta jokeen. Sitten ammut viattoman miehen ja juot itsesi siaksi. Vihdoin sinussa tapahtuu muutos, ainakin näennäisesti. Ainakin ulkomuodossasi tapahtuu suuri muutos. Resuiset vaatteet ja sukimaton tukka hävisivät! Sinä voitat isäni puolellesi. Samoin yhä useamman kullankaivajan. Sinä ryhdyt kaikkein raskaimpaan urakkaan koko leirissä ryhtyessäsi haalimaan lihaa näille päästään viallisille, jotka näkevät nälkää mieluummin kuin jättävät kullan rauhaan. Ja kaiken aikaa, kaikesta päättäen, sinä kävit – kävit tuon Kultapalan luona. Ja mikä pahinta, sinä tulet minun luokseni hänen suudelmansa vielä huulillasi...
Kalispel tajusi tämän parjaustulvan pohjavirran – sen paljastaman mustasukkaisuuden.
– Mistä sinä, Sydney, tiedät, ettei Kultapala ole yhtä puhdas kuin kulta, josta hän on nimensä saanut?
Sydney tuijotti Kalispeliin. – Luuletko sinä, että minäkin olen ihan järjiltäni? hän huudahti epäuskoisesti.
– Eikö mies – enkö minä voi mennä Kultapalan huoneeseen ilman, että sinun heti täytyy ajatella siinä olevan jotakin pahaa?
– En! hän vastasi kiivaasti.
– Entä jos kertoisin sinulle hänen olleen veljen tarpeessa ja koettaneeni olla hänelle sellainen? Että hän on joutunut pikkulapsena pois kotoa ja joutunut tuohon tanssipaikkaelämään saadakseen jollakin tavalla toimeentulonsa? Että jonkun oli pelastettava hänet joutumasta perikatoon – sortumasta viinaan ja raakuuteen – tuollaisten raakimusten kynsistä kuin enimmät kullankaivajat – ja Borden – ja Leavitt?
Tyttö nauroi ivallisen hämmästynyttä näytellen.
– Pitäisin sinua julkeana valehtelijana.
– Vai niin, hauskinta jutussa on se, että voisin todistaa niin olevan.
– Kalispel, sinulta puuttuu yksi asia – aivot. Etkö käsitä, kuinka halpamaista on vihjata, että Leavitt – en välitä toistaa sitä!
– Kyllä minä tiedän, mitä minulta puuttuu, hän vastasi väkevän vihan nostaessa päätään. – Ensinnäkin tervettä järkeä. Ja toinen tyhmyys oli horjumatta rakastaa tyttöä, joka ei kestänyt koetusta elämän suurimmissa arvoissa luottamuksessa ja rakkaudessa. Mutta mitä joskus tunsin sinua kohtaan, Sydney Blair, on nyt yhtä kuollutta kuin kaikki mitä ehkä minua kohtaan olet tuntenut. Kylmää kuin tuhka!
– Oli miten oli, Kalispel jatkoi, voin todistaa syyttömyyteni kahdella tavalla.
– Kuinka voisit? tyttö kuiskasi kuin voimatta estää sanoja nousemasta huulilleen.
– Tämä tapa – miellyttää – minua – eniten, mies vastasi käheästi ja sieppasi tytön väkevään, armottomaan syleilyyn.
Sydney riuhtoi rajusti, mutta pian hän oli kuin ruuvipuristimessa voimatta liikahtaakaan. Kalispel kumartui suutelemaan häntä, mutta hän tempoili päätään puoleen ja toiseen Kalispelin huulten sivutessa poskia, suljettuja silmiä ja tukkaa.
– Kuinka uskallat? tyttö huusi kiukkuisena ja jo vähän pelätenkin. – Päästä minut! Sinä vielä – kadut tätä...
Kalispel tavoitti tytön huulet tehden lopun hänen huudahduksistaan ja riuhtomisestaan. Äkkiä hän vaipui hervottomana Kalispelin rintaa vasten, ja tämä suuteli häntä koko viattomuutensa epätoivoisella kiihkolla, tuntien luopumisen tuskaa ja sen hillitöntä nälkää, minkä tiesi menettäneensä. Kun hän hellitti otteensa, tyttö vaipui penkille uupuneena ja kokoonlyyhistyneenä.
– Kas niin! Kalispel sanoi tukahtuneesti. – Eiköhän siinä ole todistusta kylliksi. En voisi olla – sellainen roisto – että olisin tehnyt noin – jos olisin sitä, miksi minua sanot... Tätä en anna sinulle koskaan anteeksi, Sydney Blair.
Kalispel ryhdistäytyi väkinäisesti, ja tässä vaiheessa Blair saapui horjuen ja huohottaen portaita ylös.
– No, vanha tekijä, taas humalassa, Kalispel huomautti astuen epäluuloisena lähemmäksi.
– Sinäkö, Emerson? En, en ole päissäni... Missä Syd?
– Täällä, isä, Sydney vastasi kohoten seisomaan kaiteeseen nojaten. – Voi kauheata, sinähän olet aivan kalpea!
– Mistä tuo veri tulee, Kalispel kysyi terävästi koettaen sormellaan Blairin poskelle muodostuvaa tummaa viivaa.
– Voitin kaiken heidän kultansa, Blair läähätti raskaasti. – Läjittäin! Kiiruhdin kotiin sen kanssa – pääsin kaupungin reunaan – kuulin askeleita takanani – kolme miestä – löivät minua – ja veivät kullan.
– Tuo täräys ei ole kuolemaksi, mutta onpahan opiksi. Sydney, parasta pestä ja sitoa se heti. Vähän revolverinpauketta taitaa olla juuri sitä, mikä minulle nyt parhaiten sopii, lopetti Kalispel ja harppoi kuistilta.
– Älä mene! tyttö kutsui sydäntä viiltävästi.
Kalispel ei kääntänyt päätäänkään, vaikka tuo ääni veti häntä kuin raskas paino. Hän loittoni aavemaiseen kuunvaloon mieli jälleen lujana.
IX LUKU.
Syyskuun pakkasaamut ja purppurautuiset iltapäivät saapuivat. Kalispel oli jättänyt metsästämisen vähemmälle, vaikka se tuotti melkein yhtä hyvin kuin kullankaivaminenkin. Jaken ei ollut onnistunut löytää Samin ruumista eikä mitään jälkeä, että tämä olisi lähtenyt laaksosta. Kohentaakseen tämän jo uhkaavan raskasta mieltä Kalispel oli uskonut hänelle löytäneensä kultaa. Masentuneessa kullanetsijässä tapahtui suuri muutos ja hän autteli auliisti leiritöissä. Tapahtumien vauhti oli kiihtynyt. Blair oli joutunut toviksi vuoteeseen. Sydneytä näkyi vain harvoin kuistilla, ja aina silloin kipeä tuska vihlaisi Kalispelin rintaa. Hän lähetti Jaken viemään polttopuuta ja lihaa Blairin mökille ja tekemään yhtä ja toista, mitä Sydney salli hänen tehdä.
Keskinkertaisten valtausten omistajat ahersivat kuin majavat päästäkseen lähtemään ennen lumen tuloa. Tämä oli taas kiihdyttänyt sen pikku rosvojoukon toimintaa, joka oli liikkeellä laaksossa. Kalispelin ei ollut onnistunut päästä heidän perilleen, mutta oli tullut siihen käsitykseen, että he toimivat suunnitelmallisesti tarmokkaan johdon alaisina. Kun hän ei ollut metsästämässä riistaa, hän harhaili niin usein kaupungilla öin ja päivin synkkänä ja varuillaan, että hän oli alkanut herättää kaupungin asukkaitten huomiota.
Eräänä aamuna muuan naapureista tuli ilmoittamaan, että Masters, uusi sheriffi, pyysi saada tavata Kalispelia. Kalispelista tämä näytti lupaavan tapahtumia ja hän sanoi mielellään tapaavansa sheriffin.
Masters saapui hetken kuluttua huolettomasti astellen. Kalispel ei ollut koskaan nähnyt miestä läheltä. Hän oli kookas ja laiha, paitahihasillaan ilman tähteä liivinsä rintapielessä ja käveli onnahtaen. Hänellä oli musta sombrero päässään, joka näin matkan päästä kätki hänen kelmeitten kasvojensa yläosan, ja hänen revolverinsa roikkui silmiinpistävänä juuri oikealla paikalla. Kalispelin tarkka silmä keksi toisen liivin povessa.
– Päivää, nuori mies, hän tervehti ykskantaan ja murre kertoi hänen olevan Texasista. – Olen kiitollinen, että sain tilaisuuden tavata sinua.
– Päivää itsellesi, Kalispel vastasi kohdaten toisen syvät, harmaat silmät. Yksi katse riitti vakuuttamaan Kalispelille, ettei hän ollut toisen Lowrien kanssa tekemisissä. – Tämä vähän hämmästyttää minua. Sheriffi ei tapaa pyytää puheillepääsyä. Tuntuu melkein siltä, kuin ette tulisi paha mielessä.
– Olisin mielelläni kaikkien kanssa hyvissä väleissä tällä nurkalla. En oikeastaan välittäisi tästä hommasta, mutta kun kallionlohkare murskasi jalkani, en enää pysty kovaan työhön. Hankin miehen huuhtomaan valtaukselleni osapalkalla ja annoin kullankaivajien valita itseni tähän toimeen. Noitten suurten kihojen taholta sitä yriteltiin estellä, mutta siitä huolimatta minut valittiin.
– Onneksi Ukkoskaupungille, uskallan väittää, Kalispel vastasi ajatuksissaan. Hän piti miehestä. Keitä ovat nuo isot kihot?
– No, ketä luulet niiden olevan? Olet ollut täällä kauemmin kuin minä.
– Masters, olen sellainen suorapuheinen kaveri. Borden ja Leavitt sakeineen hallitsevat tätä leiriä, ja jos he olivat sinua vastaan, niin millä hemmetin konstilla jouduit tuohon virkaan?
– Lowrie oli heidän miehensä, kuten hyvin tiedät, ja kun olit karkottanut hänet kaupungista, he yrittivät saada Haskellin hänen seuraajakseen. Tunnetko miehen?
Kalispel murahti myöntävästi.
– Silloin ystäväni ryhtyivät puhumaan puolestani miehestä mieheen ja yllyttivät tuon toisen puolen nimeämällä ja valitsemalla minut.
Texasilainen vaikeni hetkeksi ja kysyi sitten merkityksellisesti: – Miksi ajoit Lowrien kaupungista?
– Missä tarkoituksessa sheriffi sen haluaisi tietää?
– Ei ainakaan käyttääkseen sitä tietoa sinua vastaan. Näin kehoitettuna Kalispel kertoi yksityiskohtaisesti, miten ja missä hän oli joutunut Lowrien kanssa tekemisiin.
– Olisitko sinä todellakin tappanut hänet, jos hän olisi edelleenkin jäänyt roikkumaan näille nurkille?
– Varmasti. Tuo hänen yrityksensä vangita ystäväni Sloan vain sen takia, että hän kiskoi tuon Kultapalan Bordenin luolasta – se sydämistytti minut iäksi päiviksi Lowrieen.
– Mitä osuutta sinulla oli tuon tytön lähtemisessä Sloanin matkaan?
– Paljonkin. He ovat rakastuneet toisiinsa. Kultapala on hyvä tyttö, ja he aikovat mennä naimisiin.
– Vai niin, sehän muuttaa koko asian... Olipa hyvä, että kerroit siitä. Kuulehan, nuori mies, rohkenen tunnustaa, että sinä miellytät minua. Olen Texasista ja se selittänee. Sinä olet huonossa huudossa enimpien kullankaivajien keskuudessa ja oikein hyvässä kurssissa muiden silmissä, ja minä olen noita muita. Meidän tulisi oikeastaan vetää yhtä köyttä.
– Taivas! Yhtä köyttä sheriffien kanssa? Se kuulostaa yhtä leikkisältä kuin kuolema!
– Sheriffejä on monenlaisia. Sinulle ei tarvinne monta kertaa sanoa, että Lowrie oli röyhkeä öykkäri. Hän ei olisi hengittänyt päivääkään Texasissa. Sivumennen sanoen on pari syytä, miksi en millään haluaisi ruveta pyssysille kanssasi.
– Anna kuulua, tämä alkaa minua miellyttää, Kalispel sanoi suorasukaisesti.
– Olen nähnyt kaksi kertaa enemmän tätä rajaseutujen elämää kuin sinä. Suurimman osan tästä ajasta olen ollut pahemmissa revolverisakeissa kuin olet koskaan nähnytkään. Sinun ikäisenäsi ratsastin MacNellyn johdolla hänen Texasin rajapartioissaan. Myöhemmin harjoittelin King Fisherin, Wess Hardingin ja muiden heidän laistensa texasilaisten kanssa. Se, mihin tähtään tällä epätavallisella itsestäni höpisemisellä, on, että jos me sattuisimme iskemään yhteen, niin melko varmasti vetäisin pitemmän korren.
– Mistä sen koettamatta tiedät? tiukkasi Kalispel äänessään tuo hänen laistensa vanha, synkkä vaisto olla koetuksetta uskomatta.
– Terve järki sen sanoo. Ja sitä paitsi näin sinun ampuvan Selbyä.
– Masters, saatte uskoa, että en aio vaatia tuota väitettä koetukselle. Tuohon käteen.
– Tässä on minun tassuni, sanoi texasilainen tyytyväisenä.
– No, entä se toinen syy, miksi et halua minun oikaisevan koipiani.
– Leavitt ei miellytä minua.
Kalispel teki kädellään yhden noista innostuneista käden heilauksistaan. Ohoo! Anna kuulua. Enpä ole näin kiintoisaa sheriffiä eläissäni tavannut.
– Kolmas syy on, että en pidä Bordenista.
– Yhym! Tuskin enää kolmatta kestänkään kuulla.
– En pidä niistä huhuista, mitä täällä levitellään.
– Mistä huhuista, Kalispel tuiskahti.
– Että sinä olet yksi noista rosvoista, jotka täällä puhdistelevat kullankaivajia.
Kalispel hypähti pystyyn kiroten. – Masters! Tämä on jo liikaa. Minkä takia sinä tämän minulle kerroit – jos haluat säilyttää minut lainkuuliaisena kansalaisena?
– Istu, poika. Oletpa tosiaankin tuittupäinen, texasilainen sanoi hitaalla, rauhallisella tavallaan. – Nyt sinut tavattuani olen tässä tullut siihen käsitykseen, että sinua on paneteltu. Aavistelin sitä jo tänne tullessani, mutta en ollut varma. Sanopa nyt minulle suoraan, mitä perää on noissa puheissa Emersonien vaatimuksista Leavittin kaivokseen? Kautta kunniasi, nuori mies. Tämä on merkityksellinen hetki elämässäsi, usko minua. Sinä olet nuori etkä mikään pölkkypää. Et juo etkä pelaa – mikä tosiaankin hämmästytti minua. Anna nyt kuulua – suoraan ja selkeästi.
Kalispel kertoi sydänjuuriinsa liikuttuneena omantunnontarkasti tapausten koko kulun.
Texasilainen kuunteli miettiväisenä, pitkiä viiksiään kiskoen.
– Uskon sinua, hän sanoi vihdoin. – Leavitt on anastanut valtauksenne, mutta voihan olla mahdollista, että Sam oli tosiaankin lähtenyt laaksosta. Se sinun täytyy myöntää. Mutta kuka tietää!
– Täyden varmuuden puute vain on estänyt minua ampumasta Leavittia.
– No niin, asiat alkavat selvetä minulle. Kuinka muuten tulit tuoneeksi Blairin ja hänen tyttärensä tänne. Olen siitäkin kuullut puhuttavan – eikä se ole aina ollut juuri imartelevaa sinulle.
– Satuin tapaamaan heidät Salmonissa, Kalispel aloitti alusta ja kertoi kaiken, kuinka Borden oli tunkeutunut Sydneyn huoneeseen ja hän sattunut kohdalle ja heittänyt hänet ulos, miten Blairit olivat lähteneet hänen mukaansa ja kuinka hän oli perinpohjin rakastunut Sydneyhin.
– Kun tänne tultuani huomasin rynnäkön olevan täydessä käynnissä ja Leavittin rehentelevän meidän valtauksellamme, raivostuin silmittömästi. Ammuin Selbackin ja join itseni humalaan. Kun tulin taas järkiini, oli Leavitt jo ennättänyt kiemurrella Blairien suosioon ja turmellut mahdollisuuteni voittaa takaisin Sydneyn luottamus.
– Sellainenko se juttu olikin. Välittikö tyttö sinusta yhtään?
– Kyllä. Luulen, että hän olisi voinut rakastaakin minua aikanaan, Kalispel sanoi surullisesti. – Mutta asiat ovat menneet ojasta allikkoon. Leavitt kiertää hänet nykyään sormensa ympärille. Tyttö voi hyvinkin olla niin kirotun hölmö, että menee hänen kanssaan naimisiin – ellen –
– Kylläpä sinulla onkin paljon hampaankolossa Leavittia vastaan, keskeytti Masters. – Sinulle ansioksi, ettet jo ole häntä porannut lyijyllä.
– Kyllä minun vain on sormeni syyhynneet.
– Maltahan mielesi, poika. Sainpa aatteen. Miten olisi, jos yhdessä vetäisimme tätä kylää vähän huulesta. Rupeamme hetkeksi ilmivihollisiksi, näköjään, aina toisiamme kytäten antaaksemme paukkua. Sillä erolla vain, ettemme annakaan. Hankin sinulle muutaman pussillisen kultahiekkaa. Sinä rupeat reuhaamaan pitkin kaupunkia muka humalassa ja uskotellen tehneesi lihavan valtauksen. Teet mitä päähäsi pälkähtää voidaksesi näytellä kultaasi ja kerskua. Nuo rosvot kyllä käyvät jäljillesi ja yrittävät puhdistaa sinut, kun luulevat sinun olevan tarpeeksi humalassa. Mutta sinäpä lennätätkin heidän tallukkansa pystyyn. Ehkä me tällä tavoin kierrämme nuo roistot satimeen.
– Haa! Siihen loukkuun saattaa tarttua enemmän kuin arvaatkaan. Kiinni on.
– Hyvä. Pujahdan tänne pimeän tultua. Sanopa mikä noista on Blairien mökki. Poikkeaisin heitä tapaamassa.
Kalispel osoitti mökin ja tunsi jälleen veistä rinnassaan käännettävän, sillä Sydney oli kuistilla.
– Tuolla Sydney nyt on. Hän on varmasti nähnyt sinun olleen täällä.
– Ei sillä väliä. Kerron yrittäneeni käydä puhumassa sinulle järkeä, mutta turhaan. Että sinä kirosit minut alimpaan helvettiin, uhkasit ampua minut, jos vielä osun sinun tiellesi, ja että sinä olet kadotukseen joutumassa oleva, rakastettunsa hylkäämä nuorukainen.
– Voi, Kalispel voihki melkein ruumiillista kipua tuntien.
– Tapa, millä tulen tuon hänelle sanomaan, pusertaa varmasti kyyneleet tytön silmistä.
– Selvä. Jos onnistut myös kääntämään hänen sydämensä, niin olen valmis kuolemaan puolestasi. Muuten, kun käyt ihmisiä tapaamassa, niin älä kulje Dick Sloanin ja Kultapalan ohitse. Varmasti tulet pitämään heistä. Kysele tuolla sillan korvassa, toisella puolen.
Seuraavan päivän iltapuolella Kalispel asteli Sloanin teltalle. Hänen noustessaan tilavaan, kangaskattoiseen majaan johtavia portaita hän kuuli Dickin puhuvan syvällä, miellyttävällä äänellään ja Kultapalan helähtelevän naurun. Se lämmitti Kalispelin sydäntä.
– Hei! hän huusi. – Kutsun itseni päivälliselle.
– Astu sisään, sinä ihmishenkien pelastaja, kutsui Dick iloisesti.
– Voi, se on Kal, huudahti innostuksesta väräjävä ääni ja samassa joku, joka näytti suloiselta, vähäiseltä, rusoposkiselta ja kultakutriselta pojalta sinisissä suojahousuissa, hyppäsi hänen kimppuunsa ja suuteli häntä. – Missä sinä olet niin kauan ollut näkymättömissä?
– Hyvät ihmiset, minä olen suunnitellut murhaa, vastasi Kalispel.
– Olemme kuulleet yhtä ja toista. Olin aikonut etsiä sinut käsiini vielä tänä iltana. Tuo pahuksen sheriffi kävi täällä eilen iltapäivällä. Hän oli niin vietävän ystävällinen minulle ja Ruthille, mutta sinun puheeksi tullessa hän pudisteli epäillen takkuista tukkaansa.
– Kal, me aloimme vihata häntä sen takia, lisäsi Kultapala, joka yhä roikkui Kalispelin liivin rintamuksissa ja katsoi Kalispelia huolestuneesti ja vetoavasti. – Ovatko he panneet hänet sinua vainoamaan?
– Mutta – tuli ja leimaus! Sinähän olet kuin persikka kermassa, Kalispel vastasi äkkiä tajuten tytössä tapahtuneen ihmeellisen muutoksen. Hänen kasvonsa eivät olleet enää kalpeat, poskien kuopat olivat täyttyneet, punaiset huulet, jotka olivat ennen olleet katkerat, olivat nyt suloisen herkät, eivätkä siniset silmät enää juorunneet yöelämästä. Tyttö oli onnellinen. Se näytti melkein uskomattomalta.
– Kultapala, sinä olet aina ollut sievä, mutta kautta kunniani – nyt sinä olet suloinen!
– Ei enää Kultapala, ei sinullekaan. Ruth.
– Hyvä, olkoon sitten Ruth. Peijakas sentään! Olisinpa aavistanut, että sinusta kehkeytyisi noin onnellinen ja viehättävä, niin olisinpa varmasti siepannut sinut itse.
– Kal! tyttö huudahti kuin pelästyen.
– Minä tosiaankin pidän sinusta julmasti, Ruth.
– Hei, annapa olla liehittelemättä tyttöäni, Sloan kielsi nauraen. – Hän on jo ilmankin niin hiton ihastunut sinuun. Emmekä me ole edes naimisissa vielä.
– Tulen aina – rakastamaan häntä, Dick, Ruth sanoi vakavasti.
– Ei hätää. Sinun ei tarvitse pelätä, että sydämeni enää särkyy, Kalispel vastasi painokkaasti.
– Kalispel, miten sinun ja Sydneyn laita on? tyttö kysyi samassa tarkaten häntä naisen silmin.
– Ei mitenkään.
– Minäpä käyn tapaamassa tuota tyttöä jonakin päivänä, sanoi Ruth kiihkeästi, mikä tiesi tukalia hetkiä neiti Blairille.
– Olen nähnyt hänet Leavittin seurassa, puuttui Dick puheeseen. – Se ei näytä oikealta peliltä.
– Se on mätää, tuiskahti Ruth. – Eikö kukaan voi kertoa hänelle totuutta Rand Leavittista?
– Se on jonkun meistä tehtävä. Muut kuin sinä, Kal ja minä eivät tiedä. Jos kertoisin hänelle, mikä Leavitt todella on – ja hän uskoisi sen – tuottaisi se meille varmasti ikävyyksiä. Hän ja Borden ovat samassa juonessa.
– Älkää te lapset siitä huolehtiko. Sydney Blair kyllä pääsee siitä perille eräänä kauniina päivänä, vain ehkä liian myöhään, Kalispel lopetti tämän keskustelun aiheen synkkänä.
– Kal, Cliff Borden on käynyt täällä minua tapaamassa kaksi kertaa Dickin ollessa työssä valtauksellaan, Ruth kertoi.
– Ohhoh! Miten se kävi?
– Ensi kerralla hän koetti suostutella minua. Hän halusi minun tulevan takaisin. Hän teki järjettömän edullisia tarjouksia. Hän näytti hämmästyvän minussa tapahtunutta muutosta. Koetti vakuutella minulle rakastavansa minua. Nauroi, kun sanoin, ettemme me eläneet yhdessä Dickin kanssa. Häntä kiukustutti, kun kerroin aikomuksestamme mennä naimisiin. Hän tömisteli ulos luvaten pian taas käydä minua tapaamassa. Toissa päivänä hän tuli jälleen. Nyt hän oli toisenlainen. Hän uhkaili minua. Haukuin hänet kaikilla rumilla sanoilla, mitä koskaan olen sattunut kuulemaan, ennen kuin ajoin hänet ulos. Mutta minua peloittaa vähän, Kalispel.
– Niin, mitä tehdä? Sloan kysyi huolestuneena. – Ellei minun valtaukseni tuottaisi niin hyvin, niin ottaisin Ruthin mukaani ja puhdistaisin tämän laakson tomut jaloistani. Mutta niin tehdessäni heittäisin niin paljon rahaa menemään, että sillä olisimme turvattuja lopun ikäämme.
– Eiköhän nuo huolet ole parasta jättää minulle, Kalispel vastasi.
– Ei sitten hätää, Ruth julisti. – Tämä ei ole suinkaan verisin leiri, mitä olen joutunut näkemään, mutta täällä ollaan alhaisia ja kavalia. En minä eikä Dick osaa pitää puoliaan näitä miehiä vastaan, mutta sinä pystyt siihen. Minä, joka en ole rukoillut sitten kun pikkulapsena, kiitän Jumalaa sinusta. Menkää nyt ulos juttelemaan siksi aikaa, kun saan illallisen valmiiksi.
Kalispel ja Dick menivät ulos, missä he kävelivät edestakaisin jutellen.
– Ruth näki Mastersin lävitse, Sloan sanoi. – Hän on enemmän ystäväsi, kuin mitä hän haluaa antaa näkyä.
– Tuo texasilainen on mies, jonka ystävä kannattaa olla. Hän on kaikkea muuta kuin vihamieheni. Mutta se tulee Kul– Ruthin ja sinun pitää omana tietonanne.
Kalispel kertoi sheriffin ehdottaman juonen rosvojen paljastamiseksi
– Älä ihmeessä! Sloan huudahti. – Ja sinä uskallat ryhtyä siihen?
– Se tuntuu hyvältä tuumalta.
– Lyönpä vetoa, että nuo rosvot eivät ensi hätään yritä pyytää sinua nostamaan käsiäsi ylös. Keitä he ovatkin, niin he ovat tämän leirin asukkaita, ja he tuntevat sinut.
– Eihän haittaa yrittää.
– Se tulee haittaamaan sinun ja Sydney Blairin välejä.
– Ne eivät voi hullummaksi muuttua.
– Ruth on sitä mieltä, että sinulla on vielä mahdollisuuksia. Älä pilaa niitä rupeamalla reuhaamaan.
– Oikein sormenpäitäni syyhyää ruveta tähän juoneen. Se tyttö tulee kerran huomaamaan joutuneensa perin pohjin petetyksi.
– Kal, sinä et voi antaa hänen mennä naimisiin tuon Leavitt-petturin kanssa, Sloan puuskahti kiivaasti. – Vaikka et hänestä välittäisikään. Ruth on kertonut minulle. Ja usko minua, että hakisin Leavittin heti käsiini, jos vain osaisin ampua.
– Varo ampumasta hampaita suustasi, Kalispel neuvoi. Ruth tietää liikaa ja puhuu liikaa. Hänellä on kyllä sisua, mutta Borden ja Leavitt kuristavat tätä leiriä kurkusta ja he voivat saattaa teidät pahoihin ikävyyksiin. Jos menen ja tapan heidät, ennen kuin voin paljastaa heidät, niin kaksi kolmannesta tästä kaupungista nousee ja hirttää minut. Minä menetän samalla mahdollisuuden saada selville, tappoiko Leavitt todellakin Samin.
– Tappoi varmasti, pääsi Dickiltä. – Ruth kertoi siitä minulle. Hän vannoo niin käyneen.
– Mitä hittoa sinä puhut!
– Hän tietää sen, mutta hän ei voi sitä todistaa.
– Kuinka hän voi tietää, ellei hän voi todistaa?
– Hän sanoo sen perustuvan siihen vähään, mitä hän on kuullut, ja siihen paljoon, mitä hän aavistaa.
– Jaa, sillä ei päästä pitkälle oikeudessa, ellei tuo hänen kuulemansa ole erittäin merkityksellistä.
– Me uskomme häntä, ja epäilemättä Masterskin uskoisi, mutta kukaan muu tuskin kallistaisi korvaansakaan sille, mitä muuan tanssityttö vannoo. Siinä tämän jutun heikko kohta.
Kalispel myönsi niin olevan. Leavitt ja Borden olivat saaneet Boisen kaivosmiehet kiinnostumaan kultasuonesta, ja valtauksen väkivalloin haltuunsa saaminen näytti mahdottomalta. Kaikki muutkin tiet näyttivät olevan tukossa. Kalispel aavisti, ettei se päivä, jolloin hänen on heitettävä kaikki toivo, ole enää kaukana. Kaikki, mitä hän silloin enää toivoi, oli lyhyt, ytimekäs kohtaus Rand Leavittin kanssa.
Kalispel ryhtyi sovittuun juoneen jo samana iltana humalaista näytellen. Hän hoiperteli jokaiseen kapakkaan pääkadun varrella rommilta tuoksuen ja pyytäen kaikki vetelehtijät ryypylle samalla koettaen päästä niin vähällä ryyppäämisellä kuin suinkin. Joka paikassa hän veti esille suuren pussin kultajyväsiä. Häntä pyydettiin liittymään jokaiseen pelipöytään.
– E-ei. Ei ole aikaa – pelaamiseen, hän tapasi vastata. Minä tahdon r-ryypätä ja am-ampua t-t-tämän kaupungin nuuskaksi. Minä olen häijy kaveri – mi-minä panen hulinaksi. Minä am-m-m-mun shielunpeilit shshisään tanshhslpaikansälliltä – ja tuolta sa–n kultavarkaalta.
Hän herätti huomiota kaikkialla. Sanat lensivät miehestä mieheen. – Kalispel Emerson sotapolulla. Melu hiljeni hänen ilmaantuessaan, päät kääntyivät, ja väkijoukko halkesi kahtia taas sulkeutuakseen hänen jälkeensä. Hän keskeytti tanssin Bordenin paikassa ja ampui valot sammuksiin. Hän horjui lopuksi puolelta toiselle keskellä katua laulaen karjapaimenten juomalauluja ja hoiperteli kaupungin ulkopuolelle. Sinä yönä ei juoni kuitenkaan tepsinyt, vaan hän palasi kotiin väsyneenä ja kyllästyneenä.
Seuraavana aamuna hän katseli auringonnousua etelärinteen harjalta.
Kalispelin synkät tuulet saattoivat lähteä hänen mukanaan metsälle tai harppoa hänen perässään polulla kuin suuret peikot, mutta ne eivät koskaan pysyneet kauan hänen matkassaan. Kun hän nyt tänäkin aamuna pääsi todella yksinäisyyteen, niin hänen myrkylliset ajatuksensa alkoivat vähän kerrassaan tippua kuin suomut. Kiipeämisen uurastus, kuusen ja männyn tuoksu, vanhojen, harmaiden kallionhuippujen läheisyys, etelään muuttomatkalla olevien lintujen surumielinen viserrys ja kesän kuolemaa surevien hyönteisten matala soitto, kallionlohkareitten väri ja viileys, vuortenhuippujen vapaus ja se villi elämä, joka avautui hänen katseelleen, kaikki tämä ja kaikki luonnon monet vivahteet, päivä päivältä aina yltäkylläisemmät, vähitellen lievittivät tappion katkeruutta ja sydämen tuskaa.
Laakso oli nykyään kuin kauhea paise erämaan rinnassa, raatavien mehiläisten kirjava keko, todistus siitä, kuinka valkoiset miehet raiskaavat luonnon mielettömässä kullanhimossaan.
Katsellessaan alastonta, laaksoon verrattuna kooltaan jättiläismäistä vuorenluisua, joka peloittavana roikkui laakson yllä, Kalispelia värisytti. Muualle oli näköala valtavan suurenmoinen. Kalispel talutti muulinsa sen laakson partaalle, missä hänellä oli tapana metsästää, sitoi ne vesoihin ja alkoi hiipiä.
X LUKU.
Myöhään samana iltana ilmestyi Blair Kalispelin lepattavan iltanuotion valopiiriin ja hän näytti mieheltä, joka säikkyi omaa varjoaankin.
– Kuulehan Blair, on hiton vaarallista tulla tuolla tavalla hiipien tänne, Kalispel varoitti. – En voi varmasti erottaa ystäviäni vihollisistani pimeässä. Luoja tietää, että viholliseni moninkertaistuvat yhtä mittaa.
– Enpä tullut ajatelleeksi – tuota. Suo anteeksi, Blair läähätti etsien itselleen istuimen. Hän oli selvä, mutta ilmeisesti hän ponnisteli raskaan taakan alla. – Leavitt ja Sydney – ovat olleet kimpussani. He ovat tehneet elämäni helvetiksi – viime aikoina. En halunnut heidän tietävän tulostani tänne, siksi – odotin pimeäntuloon.
– Pimeän tulosta on jo aikaa, Kalispel vastasi tarkastellen toisen luhistunutta ilmettä. – Tulin myöhään kotiin, sillä minulla oli aika kuorma lihaa. No, mitä sinulla on hampaankolossa?
– Olen mennyttä miestä.
– Mitä tuo nyt sitten on. Itse olen ollut mielestäni mennyttä poikaa aina tuon tuostakin.
– Sinä olet nuori etkä piittaa pirujakaan mistään etkä kenestäkään.
– Aivan, mutta voithan sinäkin tehdä niin. Pystyyn vain ja taas taipaleelle.
– En kykene. Tämä kullankaivaminen meni mukiin niin kauan kuin sain jotakin enkä tehnyt liian paljon työtä. Mutta se loppui. Pelaamisen laita on hullummin. Olen ollut aika hölmö. Minulla oli kaksikymmentätuhatta dollaria, kun tulin tänne. Kaikki mennyt!
– Fiuuh! – Kaksikymmentätuhatta? Voi taivas! oletko tosiaankin juonut ja pelannut kaiken?
– En. En suinkaan. Ostin kaksi valtausta, kuten tiedät. Minulla on sitä paitsi ollut kymmenentuhatta kätkettynä mökissäni. Loput ovat menneet elämiseen ja – – –.
– Sehän muuttaa asian, Kalispel keskeytti. Ethän ole mennyttä, jos sinulla on kymmenentuhatta.
– Ei ole enää. Ne varastettiin mökistäni! Ne olivat suuressa nahkamassissa kolossa hirsien raossa ylhäällä katonrajassa, mistä en kenenkään luullut niitä löytävän. Mutta joku löysi kuitenkin. Sydney oli jättänyt mökin lukitsematta lähtiessään kaupungille Leavittin kanssa. Se oli tuona iltana, jolloin olit päissäsi ja reuhasit kaupungilla.
– Niin, taisin vähän horjahtaa, Kalispel sanoi välinpitämättömästi. – Jos Sydney oli silloin kaupungilla, niin hän varmaankin näki minut?
– Että näkikö? – Eiköhän vain nähnyt. Hän riiteli sen johdosta Leavittin kanssa. Ja myöhemmin ollessamme kahden kesken hän oli aivan kuohuksissaan. Minusta näytti, että sinun lankeemuksesi kiukutti häntä enemmän kuin rahojemme menetys.
– Niinkö oikein! Kalispel riemastui. – Kun et vain haukkuisi väärää puuta, Blair.
– Niinhän minä aina olen joutunut tekemään, vanhempi mies vastasi valittaen. – Mutta minulla on sentään vielä korvat päässäni. Kuulin Sydneyn antavan Leavittille kuka käskiä sinun puolestasi. Mies oli nähtävästi yrittänyt parjata sinua. Sitten hän kävi minun kimppuuni. Kun sitten lopulta sanoin: "Jos noin kovasti välität Kalista, niin minkä hemmetin tähden päästit hänet joutumaan hunningolle?" luulin, että hän repisi tukan päästäni.
– No jo nyt on perhana! Kalispel huudahti lopullisesti tyrmättynä.
– Sydney vannoi lopuksi halveksivansa sinua – ja että jos koskaan enää puhuin sinun kanssasi, hän lähtisi matkoihinsa – ja että sinä olisit kuin kuollut hänelle.
Kalispel istui mykkänä. Hänen ajatuksensa eivät päässeet irti kysymyksestä: Niinkö paljon hän minusta välitti?
– Mutta palataksemme rahoihin, Blair jatkoi. – En välittänyt sanoa Sydneylle, etten pitänyt mahdottomana, että Leavitt olisi varas. Minulla ei ole enää äyriäkään. Minun pitäisi hävetä, mutta siitä huolimatta piru minut periköön, ellen luulisi hänen niitä vieneen. Kukaan muu ei ole ollut meillä, ei ainakaan sisällä.
– Niin, meitä on pari miestä, jotka olemme samaa mieltä, Jake ja minä, mutta tuo tuntuu sittenkin kaukaa haetulta.
– Voi olla... Olen kuullut viime aikoina yhtä ja toista. Leavitt omistaa vain neljänneksen kvartsilouhoksesta. Hänen täytyi luovuttaa loput Boisen kaivosmiehille saadakseen yrityksen rahoitetuksi. Hän on uskonut Sydneylle, että he ovat saaneet kaivoksesta kultaa noin kolmensadantuhannen arvosta. Ja edelleen, että suoni loppui paljaaseen graniittiin äskettäin. Insinööri väittää suonen olevan tavattavissa syvemmällä, mutta sitä varten täytyisi kuljettaa tänne paljon vahvemmat koneet. Se maksaisi julmasti. Leavitt ei usko kaivoksen olevan sen arvoisen. Hän uskoi vielä Sydneylle, että hän aikoo lähteä Ukkoskaupungista keväällä. Hän suostuttelee tyttöä lähtemään mukaansa ja menemään kanssaan naimisiin. Hän oli käskenyt Sydneytä pitämään kaiken tämän tarkasti omana tietonaan.
– Kumma juttu alun perin, Kalispel mutisi, kuin olisi ollut yksin. – Mutta Leavitt on umpikiero kaveri.
– Minkä takia hän oikein haluaa pitää salassa tuon kaivoksen ehtymisen?
– Ehkäpä hänellä on täällä toisiakin rautoja tulessa. Hänhän on esimerkiksi Bordenin tanssipaikan osakas.
– Se oli uutta, todellako? Mitähän Sydney siitä sanoo?
– Hän ei usko sitä, jos hän on pihkassa mieheen.
– Hän on kummallinen nykyään. Pelkään, että tänne tulo on turmellut hänet niin kuin minutkin.
– Ellei se jo ole tapahtunut, niin se pian tapahtuu, ellen löydä riittävää syytä ampua Leavitt.
– Minusta sinulla on syytä kylliksi.
– E-ei. Jos voisin pakottaa hänet tasapäiseen tappeluun todistajien nähden, ei olisi hätää. Yritän ensi kerralla, kun tapaan hänet. Mutta ellei hän voikaan välttää kohtaamasta minua, niin hän voi ainakin välttää tappelun. Ja ymmärräthän, että jos tapan hänet siitä huolimatta, niin hänen joukkionsa hirttää minut.
– Tämä on pirullinen soppa. Minä olen epäonnistunut, tyttäreni on joutumassa tuuliajolle, ja sinä olet langennut vanhoihin tapoihisi. Sinä riehaannut jonakin päivänä, ja sinut ammutaan tai hirtetään. Sitten meillä ei ole ainoatakaan ystävää.
– Älä unohda Leavittia, Kalispel sanoi äänessä ivaa, jota hän ei suinkaan tuntenut.
– Olen jo vajonnut kyllin syvälle ottaakseni häneltä vielä armopaloja.
– Mitä siinä kakistelet, mies! Hän myi sinulle arvottomia – "istutettuja" valtauksia – hirmuhintaan. Lainaat häneltä.
– Sinä olet väittänyt tuota ennenkin, ja monen muun valtaus on ehtynyt aivan yhtä äkkiä. Eikö siihen olisi mitään neuvoa?
– Ei muuta kuin punainen veri.
Blair nousi pujahtaakseen tiehensä tarpoen kumarassa kuin suurta taakkaa kantava mies.
– Ilmoita Sydneylle, että aion poiketa kohtapuoleen teillä. Äläkä hämmästy mistään.
– Eiköhän olisi parempi jättää tulematta. Sydney – mitä sinä oikein aiot?
– Odotahan, kunnes näet. Ja koeta tuumia asiat selviksi, jos sinulla vielä järki yhtään leikkaa.
Blair meni itsekseen mutisten. Sitten Kalispel ryhtyi tekemään itsestään niin rähjäisen ja humalaisen näköistä kuin mahdollista näyttelemänsä osan mukaisesti.
– Kissa vieköön! hän jutteli itsekseen lähtiessään liikkeelle. – Olen ollut tällainen niin monta kertaa, että sellaisen näytteleminen tuntuu kovin luonnolliselta. Sydneyn pitää saada vain tavallista parempaa!
Blairin mökin kuisti oli pimeänä ja ovi kiinni. Kalispelin silmä erotti kapean valojuovan, ja puhkuen kuin piikkisika hän horjui ovelle.
– T-täällä oli joshkus o-ovikin, hän murisi. Kopeloituaan hetken hän koputti julkeasti. Ovi avautui niin äkkiä, että hän oli varma, että Sydney oli kuullut hänen tulonsa. Hän näytti loukatulta kuningattarelta, mutta kuitenkin uteliaalta. Kalispel töytäisi sisään tönäisten Sydneyn syrjään. Huonetta valaisi kirkas lamppu ja sisustus oli värikäs ja hauska. Blair istui tuijottaen hämmästyneenä tunkeilijaa.
– Hellurei, Blair, Kalispel sanoi pyyhkien lammasmaisesti nenäänsä. – Missäs se sun nätti tyttös on?
– Hänhän avasi oven sinulle, Blair vastasi ja käänsi äkkiä päänsä syrjään salatakseen hymynsä.
– Sh-shinäkö se oletkin, Syd, Kalispel kääntyi tyttöön päin.
– Ulos täältä, tämä käski kiukun, inhon ja surun kasvoillaan kuvastuen.
– M-m-minä vain halushin t-t-tulla kertomaan, etten enää koskaan r-r-ryyppää... aloitan u-u-den lehden e-e-lämäni kirjassa... Ja tulen ta-ta-kaisin sun tykösi.
– Etkä tule.
– Oijoi, Syd, ole nyt j-järrkevä, hän pyyteli tavoitellen tätä epävarmoin käsin. Tyttö vältteli häntä kuin hän olisi ollut ruttotautinen.
– Shinähän pi-pidit minushhta niin pirusti ennen.
– Surukseni ja häpeäkseni, Sydney vastasi kiivaasti. Ja kuitenkin Kalispel jollakin tavalla tenhosi häneen.
Kalispel rohkeni muuttaa sävyä dramaattisesti.
– Kuule tyttö... nuo puheet, joita sipistään pitkin... Ethän sinä vain anna tuon Leavitt-junkkarin kosiskella itseäsi?
– Se ei kuulu teille, herra Emerson, mutta niin asia on.
– Sinun pitäisi hävetä.
– Miksi? Rand Leavitt on – on kaikkea sitä, mitä te ette ole.
– Jumalauta neitiseni, sinähän sen sanoit. Ha! Ha! Niin huono mies kuin olenkin, en sentään ole niin katala, että rakasteltuani sinua – menisin suoraan noitten tanssipaikan tyttöjen luo, Kalispel puuskahti kiivaasti unohtaen näyttelemänsä osan. Tyttö tajusi kuitenkin vain hänen sanojensa sisällön, mutta ei tapaa, millä ne sanottiin.
– Valehtelija!... Ulos! En halua kuunnella teidän loukkaavan häntä omassa kodissani.
– Minä tapan hänet! Kalispel kähisi.
– Ehkäpä, Sydney sanoi urhoollisesti, vaikka hän silminnähtävästi värähti uhkauksen kuullessaan. – Se ajatus ei enää hirvitä minua niin kauheasti kuin ennen. Teissä on sentään suuri annos kerskuriakin. Ja jos se on totta, mitä olen kuullut, niin teidät pannaan kiinni ennen kuin ennätätte päästä pahantekoon.
– Neiti Blair, Kalispel sanoi äänellä, joka kaikui kuin vaskikello kumartaen ivallisen juhlallisesti. – Olen kovin kiitollinen tälle pikku tempulle saadakseni selville, mitä oikeastaan ajattelette minusta. Ja voin vakuuttaa, että olen yhtä pettynyt teidän suhteenne kuin te minun. Luulin teidän olevan suurenmoisen naisen, joka olisi liian viisas antaakseen vetää itseään nenästä, ja liian uskollinen kääntääkseen selkänsä ystävilleen. Mutta te olettekin loppujen lopuksi varsin tavallinen. Olette ollut kovin suosiollinen tuolle valehtelijalurjukselle, Leavittille. Tekisin oikein, jos antaisin hänen jatkaa ja turmella teidänkin elämänne, niin kuin hän on turmellut isänne. Ehkäpä annankin hänen niin tehdä... Ja mitä tulee loukkauksiin, niin voitte pitää tämän hyvänänne minun nieltäväkseni panemista.
Hän sivalsi tyttöä poskelle, ei erittäin raa'asti, mutta ei varsin hellästikään. Tyttö tuijotti tyrmistyneenä ja horjui taaksepäin vieden käden poikki poskensa ja suunsa nousevalle punaiselle läiskälle silmät suurina kauhusta, raivosta ja suunnattomasta, ihmettelevästä hämmästyksestä.
Kalispel astui ulos ja paiskasi oven perässään kiinni. Eläissään ei hänessä ollut riehunut sellainen tunteitten myrsky kuin nyt.
– Isä! – Hän – hän ei ollutkaan humalassa! Sydney kirkaisi hillittömästi oven takana. – Hän ei ollutkaan humalassa! Kuitenkin hän löi minua... En käsitä. Jotakin – on hullusti – kauhean hullusti!... Voi hänen silmiään! – Hän tappaa Rand Leavittin! Sen hän tekee. Minä näin sen... Mitä minun pitää tehdä?
– Kuulepas, tytär. Minusta tuntuu kuin et voisi tehdä yhtään mitään, Kalispel kuuli Blairin vastaavan. – Kaikkein vähiten voit pelastaa Leavittin hengen. Et ainakaan tämän Kalispel-pojan kynsistä! Enkä liikauttaisi sormeanikaan sen estämiseksi.
– Oi, olisi kauheaa – jos he hirttäisivät hänet!
Kalispel laskeutui portaat kuulomatkan ulkopuolelle. Se, mitä hän oli kuullut, sammutti hänen suuttumuksensa kuin myrsky kynttilän ja hän astui ulos aukealle.
Hän istui kauan pimeässä. Hänen ajatuksensa pyörivät tuon merkillisen toteamuksen ympärillä, että Sydney toisaalta pelkäsi, että hän tappaisi Leavittin, ja toisaalta, että hänet hirtettäisiin sen takia. Kalispel katui mielijohdettaan. Hänen mustasukkaisuutensa ja yrityksensä saada tytön luonto tavalla tai toisella nousemaan aina veivät hänet ojasta allikkoon. Niin nytkin. Tyttö välitti hiukkasen hänestä, tai ainakin tunsi jollakin tavalla olevansa vastuussa hänestä.
Kalispel muisti vihdoin Mastersin juonen ja lähti kaupungille. Tällä kertaa hän oli tavallista varovaisempi ja koetti tehdä sen vaikutelman, että hän haki jotakuta tappaakseen. Mikä ei ollutkaan kaukana totuudesta. Häntä erikoisesti himotti tavata Borden, ja hän tunsi tulevansa tekemään parhaansa pakottaakseen tämän tappeluun. Mutta mitä Leavittiin tulee, niin Sydney oli kummallisesti tiellä. Järjetön halunsa olla lisäämättä tytön itseään kohtaan tuntemaa vastenmielisyyttä saisi hänet varmaankin jättämään Leavittin kokonaan rauhaan, tai joutumaan itse ammutuksi.
Kalispel luopui yrityksestä, ainakin siksi illaksi, ja palasi majalleen, missä häntä yhä enemmän alkoi miellyttää hänessä jo kauan kytenyt ajatus saavuttaa sama päämäärä vähemmän väkivaltaisesti. Hän muutti hiljattain valmistamansa pehmeät mokkasiinit jalkaansa ja lähti ulos päättäen yrittää toteuttaa sen, mitä jo kauan oli suunnitellut – varjostaa Leavittia yhtä armottomasti kuin kostonhimoinen intiaani. Hän tiesi, että kaivosta vartioitiin yötä päivää ja että sen suulta oli vain muutama askel Leavittin mökille. Tilanteen sitä vaatiessa hän aina voisi tehdä vartijan vaarattomaksi, mutta hän halusi toimia varovaisesti, kunnes saisi vaivojensa palkaksi jotakin, mikä vahvistaisi hänen epäilyksensä, että Leavitt oli seuraamassa Henry Plummerin jälkiä, tuon miehen, joka oli ollut erään kaivoskaupungin eturivin miehiä ja samalla koko ajan johtanut hurjinta ja verisintä rosvojoukkoa, mitä näillä rajamailla koskaan oli hirtetty.
Hän suuntasi kulkunsa poikki kivijärkäleisen rantatörmän alastoman vuorenrinteen juurelle. Jälleen hänen selkäpiitään karmi, kun hän totesi sen, mille kaikki Ukkoskaupungin kultahullut asukkaat näyttivät olevan sokeita – että vuori oli suorastaan uhkaava. Koko kaupunki oli suoraan sen alla. Kalispelin mökki sen sijaan ja asutus joen vartta itään oli pahankin maanvyörymän saavuttamattomissa. Kalispel tuli nyt ensi kertaa ajatelleeksi, että jos ja kun Ukkosvuori kerran vyöryy laaksoon, niin Ukkoskaupunki on oleva tuhon oma, ja laaksosta tulisi suuri järvi. Valuvan hiekan hiljainen sihinä ja vierivien kivien vaimea kolina, jota aina kuului yön hiljaisina hetkinä, kertoivat vuoren liiketilasta ja todellakin kuiskaten varoittivat lähestyvästä onnettomuudesta.
Pimeydessä tuikkivat valot osoittivat kaivoksen paikan, mutta hän ei voinut erottaa rouhimoa, sen lähistöllä olevia rakennuksia eikä Leavittin mökkiä ennen kuin oli aivan niiden luona. Tämä ei ollut mitään uutta leikkiä Kalispelille. Monet karjapaimenen töistä sattuvat öiseen aikaan, joten hän oli oppinut näkemään pimeässä kuin kissa. Kalispel oli sitä paitsi itse ollut takaa-ajettuna monet kerrat ja lukemattomat kerrat hän oli yksin tai sheriffin johdolla ollut karjavarkaita kiinniottamassa. Kaikki tämä, hidas varuillaanolo, katseen läpi pimeyden jännittäminen ja peurana kuunteleminen, oli tuttua työtä. Nyt sen takana vielä paloi syvä, polttava kiihko, jota epäilys yllytti ja mustasukkaisuus ruokki.
Hän lähestyi askel askeleelta, kunnes korkea piikkilanka-aita, joka ympäröi Leavittin valtausta, pysähdytti hänet. Kalispel seurasi aitaa, joka pian kääntyi jyrkässä kulmassa. Valtavat, kaivoksen suulta poissiirretyt kivenlohkareet antoivat hänelle yllin kyllin suojaa lähestyäkseen turvallisesti mökkiä. Lopulta hän pääsi aidasta läpi ja hänen edessään oli pieni aukea. Leavittin suuri mökki oli muista hieman erillään, ja kirkkaat valot loistivat ovesta ja ikkunasta. Kuistilta kuului hitaita askeleita, sisältä kuului ääniä, ja tumma miehen varjo osui valon eteen.
Kalispel vaipui kivenjärkäleen taakse kuuntelemaan, tarkkailemaan tilanteen kehitystä ja tuumimaan, mitä tehdä. Hän ei voinut kuulla, mitä sisällä tapahtui, joten hänen oli välttämättä päästävä ikkunan alle. Se näytti kutakuinkin mahdottomalta, sillä vartija käveli edestakaisin kuistin ja kaivoksen väliä. Kalispel odotti kauan ja sillä aikaa vartija lähti kaksi kertaa kuistilta Kalispelin ja aidan välistä kulkien. Hän olisi helposti voinut yllättää vartijan, mutta Leavitt olisi siitä huomannut, että häntä pidettiin silmällä.
Kalispel odotti, kunnes vartija sivuutti hänet kolmannen kerran, ja ryömi sitten käärmeenä aukean yli. Hän olisi ollut melko avuton, jos hänet olisi yllätetty maassa pitkällään, mutta hän tiesi myöskin, ettei häntä keksittäisi ennen kuin häneen kompastuttaisiin. Juuri kun hän oli päässyt aukean yli sattui vartija tuollaisesta käsittämättömästä kohtalon oikusta kääntymään puolitiessä ja palaamaan takaisin. Kalispel painautui litteäksi maata vasten henkeään pidättäen ja käsi revolverinperässä. Mies poltti savuketta ja mutisi itsekseen sivuuttaessaan Kalispelin kolmen metrin päästä ja astellessaan kuistilta poispäin. Kalispel luikerteli mökin valoahohtavan ikkunan alle ja päästyään valokeilan saavuttamattomiin hän nousi pystyyn helpotuksesta huokaisten. Hän oli jälleen tilanteen herra.
– Mac, käske Leslien pysytellä poissa kuistilta, kuului Leavittin ääni.
Käskyä seurasi raskaitten askelten töminä.
– Cliff, tuo Masters ei minua ollenkaan miellytä. Texasilaiset joutuvat aina helvettiin, olivat mitä olivat, Leavitt jatkoi lyöden nyrkillä pöytään.
Kalispelia värisytti. Borden ja Leavitt yhdessä tuolla tuvassa!
– Mutta hänhän vainoaa tuota kirottua, kaikkeen sekaantuvaa pyssynpaukuttelijaa.
– Pyh! Minkä verran vainoaa? Leavitt tuuskahti. Hän – kuten kaikki muutkin – pelkää.
– Kullankaivajat väittävät Mastersin olevan oikean, aidon, vanhan koulun texasilaisen.
– Liiaksikin meidän kannaltamme. Jos häntä ei peloita, niin miksi hän ei pidätä Emersonia?
– Kysyin häneltä sitä, Borden vastasi ärtyisästi. – Hän sanoi: Minulla ei taida olla riittävästi aihetta vielä. Sanoin siihen, että eikö tuon iltainen reuhaaminen minun tanssihallissani sitten riitä? Borden, hän vastasi, jos vangitsen Emersonin tuolla perusteella, en voisi pitää häntä iankaikkisesti vangittuna, ja kun hän pääsisi irti, hän varmasti ampuisi teidät ensi töikseen.
– Kyllä varmasti. Tuo pirullinen paimen pitää meitä kaikkia narrinaan. Hänhän se vei Kultapalankin. Lyönpä vetoa, että hän teki sen yhtä paljon omaksi huvikseen kuin Sloaninkin. Oletko tavannut Kultapalaa uudestaan?
– Olen. Ei apua. Se tyttö on harmaata kiveä ja terästä. Päästyään kerran eroon viinasta, ei hänelle mahda mitään.
– Anna hänen olla, Leavitt tokaisi karkeasti. – Minä luovun koko leikistä. Sydney on puhunut hieman merkillisiä viime aikoina. Hän on kuullut juoruja. Tai ehkä Emerson on syöttänyt jotakin Blairille. Blair on kyllästynyt minuun..
– Sitä parempi. Ethän sinä voi raahata häntä perässäsi, oli tyttö mukana tai ei. Lyön vetoa, ettei hänestä enää saa mitään irti.
– Meidän on parempi jättää Kultapala rauhaan, Leavitt vastasi vältellen. – Minä jätän koko roskan. Ja kun itse tiedät, milloin asiasi ovat hyvin, niin tee samoin.
– Ja helvetti! Rand, totuus on, etten tiennyt olevani pihkassa tuohon tyttöön. Ehkä en ollutkaan ennen kuin hän lähti tiehensä. Mutta näkisitpä hänet nyt. Sinun koppava, tummasilmäinen kaunottaresi ei riitä hänelle alkuunkaan. Minä hankin hänet vielä takaisin.
– Kuulehan nyt. Se ei kannata. Koeta muistaa, että omistan puolet yrityksestä. Sen tuottoisuutta ei saa häiritä millään harkitsemattomuuksilla. Sehän on oikea kultakaivos. Mutta älä kiristä tätä juttuasi Kultapalan kanssa liian pitkälle.
– Minä hankin hänet takaisin, Borden tiuskaisi.
– Miten?
– Olen kyllä jo keksinyt keinonkin.
– Vaarallista. Voisit toimittaa Emersonin päiviltä vaaratta, mutta jos teet niin Sloanille, niin kullankaivajat raivostuvat. He ovat kyllä sietäneet noita ryöstöjä kokolailla, sillä heillä on paljon kultahiekkaa, mutta jos menet jonkun heistä tappamaan, niin katso eteesi.
– En aio kuunnella neuvojasi, Borden sanoi äreästi.
– Mikset? Minä tosiaankin ymmärrän tämmöiset paremmin kuin sinä. Ja usko minua – hiiteen typeryytesi – että Emerson tappaisi sinut. Lowrie kertoi teidän jo aikaisemminkin iskeneen yhteen ja sinun päässeen ehjin nahoin vain Sydneyn takia. Paimenhan oli vallan hullaantunut tyttöön. Ja usko minua, että tytönkin sydämessä oli pehmeä paikka. Miksi et nyt voi uskoa minua?
– Hoida sinä omat asiasi, minä hoidan omani.
– Ahaa. Me emme taidakaan olla niin hyvä parivaljakko kuin luulin.
– Leavitt, suo anteeksi suorasukaisuuteni, toinen vastasi kiivaasti, – mutta sinä näytät olevan täysi piru tai et sitten mitään. Haistoin sinun olevan tuon rosvojoukon pään ja –
– Älä huuda, senkin hölmö! Leavitt tokaisi kylmän metallin helähdys äänessään. – Olet sellaista vihjannut ennenkin. Älä enää tee sitä.
– No, tässä kortit, Borden vastasi röyhkeästi. – Olet kyllä aika ovela, mutta et sittenkään sentään kaikkea tiedä. Oikea kätesi Charlie March hellittää aina hieman kielenkantojansa lasin ääressä. Hän kertoi yhdelle tytöistäni, Sadielle, ja tämä kertoi minulle.
Seurasi painostava hiljaisuus. Kuului vain kynän tai muun sellaisen naputus pöytää vasten.
– Mitä? Leavitt kysäisi kylmästi.
– Että kultasuonesi on kuivunut. Että sinua kismittää, kun yhtiökumppanisi veivät suurimman osan kullasta. Että puheet tuosta sadan tonnin rouhijasta on pelkkää silmänlumetta. Että sinulla on aikomus tehdä puhdasta täällä kevääseen mennessä ja lähteä tiehesi.
– Mikä kaikki on totta. Tämä paikka on pian pelattu loppuun. Alkuun pääseminenkin jo – oli hieman niin ja näin. Ikävää, sillä täällä on vielä runsaasti irtonaista kultahiekkaa ja uusia kultasuonia voidaan keksiä.
– Kiitos vahvistuksesta, vastasi Borden karkeasti.
– Borden, sinä kuljet täällä heikommalla jäällä kuin kukaan muu koko leirissä. Sanon sinulle vielä kerran. Älä luota tuohon Mastersiin. Pysy erilläsi Kultapalasta. Kierrä Emerson kaukaa.
Nyt oli Bordenin vuoro olla hiljaa. Tämän hiljaisuuden aikana Kalispel sai taistella melkein vastustamatonta mielijohdetta vastaan, ja se oli polttavan pakottava päähänpisto käydä heti Bordenin ja Leavittin kimppuun. Hän karkotti tämän ajatuksen vanhalla väitteellä, ettei hänellä ollut riittävästi todistettavaa syytä välttääkseen sen suuren kullankaivajajoukon suuttumuksen, joka kulki Leavittin talutusnuorassa.
– Entä jos en noudata neuvoasi? Borden kysyi samassa.
– Sitten eroamme. Kaikessa ystävyydessä tietenkin. Voit maksaa minulle, mitä arvelet kohtuulliseksi osuudestani tanssipaikkaasi.
– Hyvä on. Tuumin asiaa, Borden lopetti ja tömisteli tiehensä.
Sora ratisi, Leavittin tuoli liikahti ja sitten kuului ajatuksissaan astelevan miehen säännölliset askeleet, jotka keskeytti sisääntulollaan äsken vartijaa tapaamaan lähtenyt mies.
– Mac, pane ovi kiinni, Leavitt käski yht'äkkiä.
– Mikä hätänä? Borden meni tiehensä kiroillen vallan hurjana. Ja sinunkin kitusesi näyttävät kalvenneen.
– March on lörpötellyt.
– Mitä sinä sanot! kuiskasi Mac tukahtuneesti.
– En ole koskaan luottanut Charlieen silloin, kun nainen ja viina pääsevät yhdessä häneen käsiksi.
– Niin, hän on pitänyt tuota Sadie tyttöä aika lämpimänä viime aikoina.
– Hän on jutellut tytölle ja tyttö Bordenille. Ei ole turvallista antaa sen jatkua.
– Ei, piru vieköön!
– Missähän hän mahtaa nyt olla?
– Varmasti tuon tytön luona.
– Hyvä. Sinä ja Struthers pujahdatte Bordenille takatietä. Piiloutukaa sivuoven luo. Siellä on pimeää, kuten tiedätte. Kun hän tulee ulos, täräyttäkää. Ja ryöstäkää hänet! Onko selvä? – Kaikki tietävät hänen olevan oikean käteni.
– Selvä on. Eipä hullumpi ajatus, toinen vastasi käheästi ja lähti varmoin askelin.
Kalispel nojasi hikoillen ja vapisten mökin seinään. Hänellä oli koko juttu yhdessä kädessä. Kuinka raakaa ja yksinkertaista loppujen lopuksi! Mutta mitä tehdä? Hän taisteli jälleen kiusausta vastaan komentaa Leavittin kädet ylös ja viedä hänet Mastersin luo. Se ei sentään käynyt päinsä. Äkkiä hänelle juolahti päähän pysäyttää Leavittin miehet ennen kuin he ennättivät toteuttaa aikeensa, ja mikä vielä parempi, päästä ensiksi yhteyteen Charlie Marchin kanssa. Jos hän saisi Marchin vakuuttuneeksi tästä salahankkeesta häntä vastaan, niin hän saattaisi saada liittolaisen tästä arvon kansalaisesta. Kalispel päätti yrittää.
Hänen oli vaikea päästä tiehensä kenenkään näkemättä. Vartija roikkui mökin liepeillä samoin kuin sekin, joka vaihtui hänen tilalleen, kunnes Leavitt kutsui miehen puheilleen. Kalispel joutui silloin uuteen pulmaan, jäädäkö kuuntelemaan lisää vai seuratako uutta suunnitelmaansa. Hän päätti äkkiä seurata sitä ja pujahti pimeyteen.
Bordenin paikan edustalla seisoskeli tavallista suurempi väkijoukko. Kalispel ei ollut koskaan aikaisemmin nähnyt niin monta miestä tuossa ainutlaatuisen puhuvassa tilanteessa, mutta hän oli usein nähnyt useittenkin synkkien miesryhmien päät yhdessä matalalla äänellä keskustelevan pahaenteisesti.
– Mitä on tapahtunut? Kalispel tiedusteli lähimmiltä miehiltä.
– Muuan mies ammuttu tullessaan tuolta lintuhäkistä, kuului vastaus.
– Tapettuko?
– Niin, ja vielä ryöstettykin.
– Kuka hän oli?
– Kukaan ei näytä tietävän.
Kalispel sekaantui joukkoon ja pääsi pian selville siinä vallitsevista mielialoista.
– Miehet, tuo rosvous alkaa mennä liian pitkälle, sanoi muuan.
– Ensimmäinen ampumistapaus, joka saisi jäädä viimeiseksi, sanoi toinen.
– Hemmetti! Jos tätä jatkuu, niin emme uskalla kohta lähteä ulos pimeän tultua.
– Ukkoskaupunki ei vielä ole mitään. Olin sekä Bannockissa että Alder Creekissä kultakuumeen aikana. Plummerin sakki murhasi sata kullankaivajaa, ennen kuin hänet keksittiin.
– Täällä on suojelukaarti kohta tarpeen.
Masters tuli ulos muutamien miesten seinässä.
– Sheriffi, saitteko selville, kuka hän oli? muuan lähellä seisova kysyi.
– Kyllä. Charles March, Leavittin kaivoksen työnjohtaja.
– March! – Se panee varmasti Leavittin hyppimään tasajalkaa raivosta.
– Hän ei tainnut tietää, että March oli pirusti viinaan- ja naisiinmenevä.
Masters siirtyi rauhallisemmalle sivukadulle ja tuli Kalispelia kohti.
– Hei paimen siellä, hän huusi tavallista jurotustansa merkitsevästi kovemmalla äänellä. – Olitko sinä näillä nurkilla, kun tuo ampuminen sattui?
– Tulin juuri, sheriffi, Kalispel vastasi kaikkea muuta kuin ystävällisesti. Häntä ei ollenkaan huvittanut kaikkien huomion itseensä kiinnittäminen tällä hetkellä.
– Olen kuullut, että sinä liikuskelet aina sielläpäin, missä tanssitaan, tapellaan ja – ryövätään.
Tämä pureva, merkitsevä puhe tyrmistytti Kalispelia, eikä hän voinut ymmärtää sitä tai pitää sitä millään tavoin ystävänpuheena.
– Niin, sheriffi, hän tokaisi purevasti, kun olen lähettyvillä, niin tavallisesti oikea mies ammutaan.
XI LUKU.
Kirpeä, viileä sää vaihtui joksikin aikaa uhkaavan lämpimäksi, jota Jaken sanojen mukaan seuraisivat ankarat syysmyrskyt.
Laaksosta johtavalla polulla näkyi alinomaa lähtijöitä jotka kevyin mielin jättivät tämän Kultalan, jonka kulta ei ollut loistollaan heidän silmiänsä ilahduttanut.
Kalispel pani merkille, että kaupungin loiseläjiä ei ollut lähtijöiden joukossa. He jäisivät viimeiseen saakka ja kerääntyisivät iiliäisinä jäljelle jääneiden kullankaivajien ympärille.
Blair antoi Kalispelin ymmärtää, että hän oli turhaan yrittänyt myydä valtauksensa takaisin Leavittille saadakseen edes sen verran rahaa, että voisi palkata jonkun rahtaajan viemään itsensä ja Sydneyn pois laaksosta.
Kalispel ei huomauttanut mitään sen johdosta.
– Minkä verran sinulla on muonavaroja? Blair kysyi väkinäisesti.
– Voit saada jauhoja, pekonia, kahvia, suolaa, hiukan säilykehedelmiä, mutta ei sokeria, Kalispel vastasi.
– Auta minua kantamaan ne mökille. Siellä kyllä nousee pirunmoinen ukkonen, Blair jatkoi toivottomana. – Minä vannoin, että kuolen mieluummin nälkään kuin syön muruakaan, mikä tulee Leavittilta. Sydney vannoo lähtevänsä, jos otan vastaan palaakaan sinulta.
– Tyhjää puhetta. Lähdetäänpä tapaamaan häntä.
Sydney seisoi äänettömänä kuistilla, kun he kantoivat tavarat sisään. Hän oli laihtunut, hänen kukkeutensa oli lakastunut ja hänen suurten, tummien silmiensä traagillinen ylpeys ja kopeus oli entistäkin ihmeellisempi. Kalispel tunsi sydämensä pehmenevän. Jos tyttö olisi todella rakastanut häntä, edes hiukankin, hän olisi voinut antaa anteeksi hänen käsittämättömän pelinsä Leavittin kanssa.
– Sydney, haluatko lähteä täältä? hän kysyi odottamatta.
– Haluan.
– Hankin vähän rahaa jostakin.
– Jostakin? tyttö vastasi kaikuna pilkallisesti.
– Niin, pelaamalla, tai lainaamalla Kultapalalta, tai vaikkapa ryöstämällä jonkun kullankaivajan, Kalispel vastasi tulistuen.
Tyttö katseli Kalispelia kauhuissaan ja ihmetellen. Hänen naisellinen vaistonsa tajusi, ettei kaikki ollut oikein, että miehessä oli jotakin tyrmistyttävää, joka nostatti hänet kapinaan samalla kun se viehätti häntä.
– Kerran vielä Sydney, ja olkoon se viimeisen kerran, niin totta kuin Jumala minua auttakoon! Isäsi tähden, itsesi tähden – kunniasi ja enemmän kuin elämäsi tähden jätä tuo Leavitt.
– Miksi? tyttö kysyi kuin haluten kuulla enemmän.
– Hän ei ole sitä, miltä hän näyttää.
– Oletko sinä sitten?
– En. Mutta se ei nyt kuulu tähän. Minä en näy saavan sinua uskomaan enää mitään.
– Kaikki miehet valehtelevat.
– En minä, Sydney Blair. Voisin valehdella sinulle kiusoitellakseni tai suojellakseni sinua, mutta en voisi suoraan valehdella sinulle, vaikka henki menköön.
– Sinä valehtelit tuossa Kultapala-jutussa, toinen vastasi kiivaasti. Se olisi voinut näyttää mustasukkaisuudelta, ellei se olisi kuulunut niin toivottomalta. – Pelastit hänet ystävällesi – tuosta inhottavasta tanssipaikasta. Kuinka jaloa! Kuinka ritarillista! Eikö ollutkin. Jakaaksesi hänet...
– Suu kiinni! Jos et pidä tuota käärmeen suutasi kiinni, minä voin – tai voit sanoa sellaista, mitä mies ei koskaan voi antaa anteeksi.
– Senkin itserakas, typerä paimen! tyttö jatkoi raivoissaan. – Miksi hoet tuota "antaa anteeksi".
– No, se siitä. Yksi sana vain vielä Leavittista: kyllä vai ei.
– Ei, tyttö huudahti rajusti. – Ja jos tulet tänne tänä iltana vähän vaille kahdeksan – ja piiloudut tuonne – niin näet hänen suutelevan minua.
– Sydney! ethän – ethän vaan ole koskaan antanut hänen...
– En vielä. Mutta tänä iltana. Se päättää tämän pilanäytelmän. Vaikka raaka oletkin, niin tuskin sentään tapat häntä minun syliini.
– Tulen – olen täällä illalla, Kalispel kuiskasi loppuunajettuna. – Ja jos sinä annat itsesi tuolle roistolle, niin Jumala häntä – ja minua – varjelkoon.
Kauan ennen määrättyä aikaa Kalispel kätkeytyi Blairin kuistin nurkkaa kannattavan suuren kiven varjoon. Hän nojautui kiveä vasten hänen luottamuksensa viimeisten rippeitten taistellessa täydellistä toivottomuutta vastaan. Nyt vasta hän tajusi, ettei hän vielä koskaan ollut todella uskonut Sydneyn voivan ottaa mitään kohtalokasta askelta, mutta hän ymmärsi myöskin, että vaikka Leavitt olikin roisto ja rikollinen, hän saattoi olla noita kaksipuolisia luonteita, jotka usein viehättävät naisia.
Kalispel oli ollut rakastunut usein, pari kertaa niin vakavasti, että hän ei uskonut enää toipuvansa. Mutta hän ei ollut vain toipunut, vaan elänyt rakastuakseen vielä pahemmin – tällä kertaa Sydney Blairiin. Se oli päättynyt onnettomasti, mutta Kalispeliin ei niinkään koskenut tytön tunteitten kestämättömyys – sillä hän oli sentään pitänyt Kalispelista – vaan hänen pintapuolisuutensa, hänen valmiutensa uskoa vähintäkin pahaa, mitä Kalispelista sanottiin, ja pienintäkin sattumaa, mikä näytti todistavan häntä vastaan. Vaikka hän olisikin maailman suloisin tyttö, hän ei haluaisi liittää kohtaloaan häneen, ellei tällä ollut koettelemukset kestävää luottamusta.
Blair lähti mökiltä melko aikaisin itsekseen tapansa mukaan mutisten ja hävisi pimeyteen. Pilvet peittivät tähdet, ja yöhaukat sujahtelivat lämpimässä yössä. Susi ulvoi kaukana, ja virta mumisi kuin loputtomaan tehtäväänsä kyllästyneenä.
Kalispelin tarkka korva erotti nopeita askeleita, jotka lähestyivät. Ne kuuluivat väkevän miehen askeleilta, joka olisi vaikea syöstä polultaan. Ne tulivat suoraan Blairin mökkiä kohden.
Kalispel kurottautui nähdäkseen kookkaan hahmon hypähtävän kuistille. Leavitt! Kalispel vaipui takaisin varjoon. Nyt se oli tuleva. Kuuma raivon aalto, joka vyöryi läpi hänen suoniensa ei voinut tukahduttaa hänen tuntemaansa kuvottavaa inhoa.
– Hei, Sydney, kutsui Leavitt matalalla, kiihkeällä äänellä koputtaessaan avoimelle ovelle.
– Rand! Siinähän sinä oletkin. Taas myöhässä! Sydney vastasi. – Kello on jo yli kahdeksan.
Kalispel haukkoi ilmaa hämmästyksissään. Sydneyn ääni ei kuulunut luonnolliselta. Mutta mitäpä hän ymmärsi naisen monisäikeisestä luonnosta?
– Olen pahoillani, Leavitt vastasi hengittäen kiivaasti. Käytin tilaisuutta hyväkseni ja piilotin vähän kultaa miesteni ollessa illallisella. Alan näes käydä saidaksi. Minulla pitää olla paljon kultaa, jonka kuluttamisessa toivon sinun minua auttavan.
Sydney naurahti – omituisen iloton naurahdus. – Ei mennä sisään. Ulkona on viileämpää... Kuule Rand!... Alan väsyä pitämään sinua alituiseen loitolla.
– Lakkaa sitten! Et tule saamaan hetken rauhaa, ennen kuin lakkaat, Leavitt vastasi rakastajan kiihkolla.
Kalispel näki heidän vartaloittensa yläosan kuvastuvan oven keltaista valoaukkoa vasten. Leavittin käsi oli tytön vyötäröllä. He katosivat valopiiristä ja ilmestyivät samassa kuistin kaiteelle rinnakkain. Heidän kasvojaan ei voinut erottaa pimeydessä.
– Sinä puhut aina kullasta, Sydney aloitti. – Jos joskus alkaisin pitää sinusta, niin olisin kullallesi mustasukkainen.
– Joskus! – etkö sitten nyt jo pidä?
– En luule – niin kuin sinä haluat. Kullasta puheen ollen, isä kertoi sinun tarjonneen hänelle lainaa tänään.
– Niin tein. Hän ei ottanut sitä vastaan. Isäsi suhtautuminen minuun on kummasti muuttunut. Minun täytynee ostaa takaisin hänen valtauksensa auttaakseni häntä. Oli ikävää, että nuo valtaukset ehtyivät niin pian. Ne näyttivät yhtä hyviltä kuin mitkä muut tahansa.
– Kiitos, Rand, Sydney mutisi kiitollisena. – Missä sinä oikein pidät kultaasi? Eikö sinua pelota, että joku sen varastaa?
– Olen kätkenyt sen mökkini lattian alle. Osa hirsistä voidaan nostaa pois – se on niin taitavasti tehty, ettei sitä kukaan voi keksiä. Alla vasassa on kolo. Mitäs sanot? Olen uskonut sen sinulle, kenellekään muulle en sitä kertoisi.
– Pidä varasi, etten varasta aarrettasi, herraseni, tyttö vastasi. Sitten vakavammalla äänellä: – Isä luuli kätköpaikkansa olevan varman. Mutta hän olisi kyllä pelannut nekin rahat ennen pitkää.
– Emerson varasti ne rahat, selitti Leavitt.
– Niin olet ennenkin väittänyt. Mutta kuvittelen, että olisi hieman kiusallista sanoa se hänen kuultensa. Miksi luulet hänen ne ottaneen?
– Hänen on nähty liikuttelevan melkoisia kultamääriä viime aikoina. Tiedetään myös, että hän harvoin huuhtoo. Vihjaillaanpa vielä, että hän olisi yksi noita rosvoja, jotka yhä useammin ja useammin verottavat meitä kullankaivajia.
– Varo vain, etteivät he vie sinun kultaasi.
– Lähden harvoin mökiltäni, paitsi milloin tulen tänne. Minulla on sitä paitsi vartijat kaivoksella. Pelkään maanvyörymää enemmän kuin rosvoja.
– Rand, etkö pelkää Kalispel Emersoriia?
– En. Mutta miksi rupeaisin pyssysille tunnetun tappelupukarin kanssa? hän vastasi hiukan viileästi. – Kysymyksesi kummastuttaa minua. Mitä minä voittaisin tappelemalla Emersonin kanssa. Menettäisin vain. Sinut.
– Mutta kuinka on tuon Lännen kunniakäsitteen laita? Sinua pidetään pelkurina. Eikö sinun ole kohdattava hänet mies miestä vastaan, kuten sanotaan?
– Kyllähän se niin yleensä on, mutta tuskin minun tapauksessani. Minä olen liikemies, jolla on tulevaisuus edessään. Emerson on hurja karjankiertäjä, ryyppäävä peluri, öykkäri, joka ylpeilee ampumisillaan – jos häntä ei ammuta, niin hänet hirtetään. Ethän vain halua nähdä minua katutappelussa tuon revolverisankarin kanssa? Leavitt kysyi yhtä aidosti kuin teeskennellystikin huolestuneena.
– Vihaan tappelua. Verenvuodatus kuvottaa minua. Kuitenkin, olen nainen – ja utelias.
– Nainen tosiaan olet – ja loistelias, mies vastasi kiihkeästi kietoen käsivartensa tytön ympärille. – Sydney, minun tekisi mieli syödä sinut.
– Taidat olla ihmissyöjäkin, tyttö vastasi nauraen.
– Ensi kerran saan syleillä sinua! Leavitt huudahti hurmioituneena.
– Ai! Tosiaankin. Sinun ei olisi pitänyt huomauttaa siitä. Sydney vetäytyi loitommalle. Mies rohkaisi äkkiä mielensä ja sieppasi tytön rintaansa vasten.
– Sydney, rakastathan minua? hän kerjäsi.
– En luule – että rakastan, tämä vastasi heikosti. – Taidat vain viehättää minua. Sinun tulisi odottaa. Voi!
Leavitt oli suudellut häntä. Kalispelin takovat korvat erottivat miehen huulten pehmeän kosketuksen. Sitten Sydneyn kalpeat kasvot loistivat hetken miehen tummaa olkaa vasten, ja tyttö vetäytyi pois.
Kalispel hoiperteli kuin juovuksissa piilopaikastaan rantatörmälle. – Nielaise lääkkeesi, Kal, hän voihkaisi itsekseen. – Nyt se on ohi – eikä se ollutkaan niin kovin hirveää! Voi Luoja noita naisia! Kuin käärmeitä... Sydämessään hän kuitenkin halveksii tuota miestä.
Kesken vihan ja tuskan hänen mieleensä välähti seikka, joka melkein samassa hetkessä muutti hänen mielentilansa. Hän muisti, miten Sydney oli omituisesti houkutellut Leavittin kultakätkön salaisuuden. Oliko se vain naisen pirullisuutta? Oli miten oli, Kalispel ei epäröinyt hetkeäkään.
Hän juoksi pengertä pitkin rinteen juurelle ja hiipi piikkilanka-aidalle. Hän jäi hetkeksi makaamaan ja rauhoittamaan hengitystään ja tarkkailemaan vartijaa. Ei ääntäkään. Hän hiipi aitaa pitkin, kunnes oli päässyt melkein mökkiä vastapäätä. Leavittin ikkunasta loisti valo, mutta ovi oli kiinni. Hän kuuli askeleita. Ne lähestyivät. Tumma varjo ilmestyi, muuttui miehen hahmoksi ja kulki ohitse pitkin aidanvierustaa. Kalispel ylitti aukean ja kätkeytyi aidan nurkkauksen taakse vetäen revolverinsa kotelosta. Hän tiesi, miten hän tulisi menettelemään. Jos hän töheröisi, hänen olisi tapettava vartija, mutta sen hän tekisi vasta viime tingassa.
Vartija palasi samassa. Hän sivuutti nurkkauksen tuskin metrin päästä. Kalispel harppasi yhdellä askeleella miehen taakse ja iski tätä voimainsa takaa revolverinperällä. Mies kaatui kuin pölkky ja luodikko kolahti kiviä vasten. Hän käänsi miehen selälleen sitoakseen kädet ja suun, mutta kun tällä ei ollut kaulahuivia, eikä hän halunnut jättää omaansakaan paikalle, hän jätti miehen ja juoksi ovelle. Salvattu! Kuunneltuaan hetken hän työnsi revolverin tuppeen ja juoksi ikkunalle. Se oli hetkessä auki ja hän kiipesi sisään.
Kalispel kiersi lampun liekin korkealle ja alkoi etsiä tarkastellen terävin silmin alimmaisia seinähirsiä. Hän kiskoi paikaltaan sängyn, penkin, kaapin ja tuolit, kunnes vihdoin Leavittin pöydän ja vaatenaulakon takaa hän löysi etsimänsä. Kaikki hirret näyttivät ehjiltä, mutta vetäessään kynsillään hirttä pitkin ne tarttuivat tuskin silmin havaittavaan rakoon. Noin metrin päässä oli toinen rako. Väkevin sormin hän kiskoi hirttä, joka liikkui ja putosi lattialle paljastaen vasanpäähän tehdyn kolon.
Ensimmäinen esine, jonka hän sai käteensä kumartuessaan tarkastamaan kolon sisältöä oli suuri nahkapussi, joka oli täynnä rahoja. Kalispel olisi voinut kiljahtaa riemusta. Blairin rahamassi!
Pussi ei sopinut taskuun. Hän sieppasi peitehuovan vuoteesta, levitti sen kolon viereen ja mätti sen sisällön sille. Kultapussin toisensa perästä! Jotkut kankaisia, mutta enimmät nahasta. Mistähän ihmeestä Leavitt oli kaiken tämän kullan saanut? hän ihmetteli julman ivallisesti. Hän teki nyytin huovasta samaa vauhtia, kantoi sen ikkunalle ja kurkisti ulos. Ei ääntäkään! Hän sai oikein ponnistaa nostaakseen nyytin ikkunalle ja maahan. Sitten hän hyppäsi itse ulos.
Hän heitti nyytin olalleen ja arvioi siinä olevan liki puolisensataa kiloa kultaa! Häntä halutti päästää oikein sotahuuto, mutta tosiasiassa hän ei ollut eläessään liikkunut varovaisemmin. Hän astui vain ruoholle ja kiville, kunnes pääsi kovalle polulle. Vartija makasi yhä samassa paikassa. Kalispel sivuutti hänet ja pääsi kivikkoon. Vasemmalle kaartaen hän pian pääsi rinteen juurelle.
Vasta siellä hän herpaantui ja riemuitsi. Nyt se oli tehty. Hän oli saanut Blairin rahat takaisin ja osan siitä, mikä oikeastaan kuului Sam Emersonille.
Kaikista urotöistään tämä tuotti hänelle suurimman tyydytyksen. Häntä ei voitaisi keksiä. Tämän kullan, joka sen lisäksi, mitä hänellä jo oli, merkitsi rikkautta, hän kyllä osaisi kätkeä ja säilyttää. Nuoruuden unelmat romantiikasta, seikkailuista ja uhkarohkeista teoista palasivat. Hän oli kuin poika, joka oli karannut kotoaan etsimään kultapataa sateenkaaren juurelta. Hän oli löytänyt kultapadan, mutta sateenkaaren loisto oli kadonnut.
Hän ponnisteli lyhyin taipalein koko ajan varuillaan ja saapui mökilleen sydän jyskyttäen ja hikisenä läähättäen, mutta tuntien tyydytystä, joka tuntui korvaavan Sydney Blairin lopullisen menetyksen.
Sitten kun hän olisi valmis lähtemään täältä, hän palauttaisi Blairin rahat ja antaisi Sydneyn muutamin purevin sanoin ymmärtää, mistä ne olivat löytyneet. Ehkäpä osa lopustakin kullasta voitaisiin palauttaa oikeille omistajilleen. Sitten oli huolehdittava Jakesta ja Kultapalasta ja Sloanista, ja lopuksi itsestäänkin. Ajatus karjatalosta, jonka hän saattoi pitää varmana, jos eläisi, ei kuitenkaan jaksanut nostattaa entistä riemua.
Tällä aikaa Kalispel oli kätkenyt aarteensa huolellisesti. Huovan hän poltti.
– Yleväajatuksinen Sydneyni pitäisi minua varmaankin varkaana, hän jutteli itsekseen. – Taivas! Minkähän täräyksen hän saa, jos hän sattuu olemaan pihkassa tuohon miekkoseen? Mutta miksi hän sitten olisi houkutellut hänet ilmaisemaan kätköpaikkansa tietäen minun olevan siinä, hän jatkoi arvoitustensa asettelua.
Hän kävi levolle herättämättä hirsiä vetelevää Jakea ja makasi unettomin silmin aamuun saakka.
Kalispel pysytteli sen päivän kotosalla valppaana ja varuillaan. Hän odotti joka hetki Leavittin ilmestyvän miesjoukon etunenässä. Hänen ladattu luodikkonsa oli seinää vasten nojallaan, ja hänellä oli kaksi revolveria vyöllään. Hän tunsi pystyvänsä pitämään loitolla sisukkaankin miesjoukon.
Kun hän lopulta iltapäivällä huomasi Leavittin menevän Sydneytä tapaamaan yhtä rauhallisena kuin ennenkin, hän päätteli, ettei tämä vielä ollut huomannut kultansa hävinneen. Ehkä vartija, joka varmaankin tiesi, kuinka Charlie March oli kohdannut ennenaikaisen loppunsa, oli tullut tajuihinsa kenenkään tapausta huomaamatta ja itsesäilytysvaistosta pitänyt suunsa kiinni. Kalispel luuli myöskin jättäneensä huoneen entiseen asuunsa paitsi varastettua huopaa, jonka katoaminen tuskin oli herättänyt huomiota.
– Kissa vieköön! Kalispel riemuitsi käsiään hykerrellen. – Onnen pyörä näyttää kääntyneen. Nyt minä pelaan kattoa myöten.
Leavitt viipyi kauan tytön luona ja vasta iltapäivällä Kalispel näki hänen vitkastellen lähtevän kaupungille päin. Jake taisi olla teräväsilmäisempi kuin Kalispel luulikaan.
– Tunnut olevan varpaillasi tänään. Kuin kireä lanka kylmässä tuulessa, Jake huomautti. – Milloin tapat hänet?
– Hänet! – Kuulehan, oletko tolkullasi? Mikä sinua vaivaa?
– Ei mikään. Olen tarkannut sinua katsellessasi Leavittin kuhertelua tyttösi kanssa. En antaisi kahta penniä hänen hengestään.
– Niinkö hemmetin helposti luettava minä olenkin. Niin, Jake, mustasukkaisuus on melko karvasta, mutta mitä sen lisäksi on tullut, se on uutta minulle.
– Mitä? Onko hän mennyt varkauttakin pitemmälle?
– Hän kyllä sekoitti minun ja Sydneyn välit, mutta suurin syy oli sentään minussa. Minä olen vastuussa Blairin tänne tulosta, ja se on saattanut heidät perikatoon. Blair on joutunut hunningolle, ja Sydney inhoaa ryyppäämistä. Tyttö on kertakaikkiaan saanut liikaa tätä villiä Länttä Kalispel Emersonilla maustettuna.
– Ei varsin makea juoma, myönnän, Jake murisi. – Mutta saamari soikoon, eikö hänellä ole yhtään sisua? Jos hän on niin pehmeäjalkainen kuin miltä näyttää, niin hän ei sovi sinulle. Eiköhän näin lie paras. Kun sinä rupeat tilaasi hoitamaan, niin tarvitset tanakan vaimon, joka pystyy keittämään, lakaisemaan, ompelemaan, lypsämään, paimentamaan lapsilaumaa ja...
– Kuule! Kalispel keskeytti posket hehkuvina. – Pidätkö minua vallan mormoonina?
– Mutta tuota tilaa ei saa luotolla.
– Niin, olen unohtanut kertoa, että minulla on sen hinta säästössä.
– Se muuttaa piirustukset. Jake kirkastui. – Tarjoudun paimeneksi, karjanhoitajaksi, tilanhoitajaksi ja minä vain voit minua käyttää. Vain saadakseni kodin. Tämä kultakuume ällöttää minua. Sam on kuollut. Tunnen sen. En halua enää kulkea kultaa hakemassa ilman häntä.
– Sama juttu, Kalispel vastasi lämmöllä. – Kiinni on. Mutta en aio maksaa sinulle palkkaa, vaan sinusta tulee liikekumppanini... Peeveli, siitä tulee hauskaa! Kyllä me varmaankin – – –
– Kuka nousee Blairin kuistille? Jake keskeytti. Kalispel pyörähti kuin laakereilla. Hentokasvuinen poikanen oli juuri noussut kuistille. Mutta auringon viime säteitten osuessa kullankeltaiseen hiuskiehkuraan Kalispel älysi, että poika ei ollutkaan poika.
– Kultapala! – Tuhannen tulimmaista! Hän vannoi tekevänsä niin, Kalispel huudahti.
– Tehdä? Mitä? Kuka on Kultapala?
– Hän on Dick Sloanin tyttö ja hän on tullut Sydney Blairia tapaamaan. Kummastutti minua. Siinä kaikki.
– Paljon kummaa tapahtuu... Kal, tiedätkö, että vihjailevat, että sinä voisit kertoa yhtä ja toista noista ryöväyksistä?
– Vai voisin? Voi taivas! Usko minua, että voisin ja kerronkin eräänä kauniina päivänä, kun olen valmis, Kalispel räjähti niin tulisesti, että Jake tuijotti silmät selällään ja ryhtyi jälleen askareihinsa.
Kalispelin katseet naulautuivat Blairin mökkiin. Kultapala sai odottaa pari minuuttia, ennen kuin hänet päästettiin sisään. Kalispel totesi julmasti itsekseen, että Sydney Blairia odottivat kuumat hetket. Kultapala kyllä saisi puukuvankin vakuuttuneeksi Leavittin syyllisyydestä. Ja vaikka hän ehkä eniten koettaisi todistaa Kalispelin syyttömyyttä, ei siinä Leavittiakaan säästettäisi.
Kultapala viipyi. Minuutit matelivat. Jostakin syystä Kalispel ajatteli koko sen loputtoman tunnin ajan, minkä tyttö viipyi sisällä, vain Kultapalaa eikä paljoakaan Sydneytä.
Tyttö tuli vihdoin ulos, hyppeli portaita alas ja juoksi sirosti virran rannalla olevien telttojen joukkoon tukka auringossa säihkyen.
Hän oli tuskin kadonnut näkyvistä, kun Sydney ilmestyi kuistille, astui epäröiden kaiteen ääreen ja tarrautui siihen kuin tukea etsien. Hän seisoi hetken kumarassa ja murtuneen näköisenä. Sitten hän kohotti katseensa Kalispelin mökkiä kohden.
Hän näki tämän istuvan penkillään oven vierellä. Sydney huiskautti kaulahuivillaan, antoi sen hetkeksi vaipua ja huiskutti jälleen. Sitten hän viittasi Kalispelia tulemaan, vaativasti ja vetoavasti. Näytti melkein kuin hän olisi rukoilevasti ojentanut kätensä.
– Ehei, arvon neiti! En tule, Kalispel mutisi itsekseen sydämensä kuin kylmässä ruuvipuristimessa. – En viime yön jälkeen! – voit polkea minua – sylkeä päälleni – loukata minua verisesti – mutta, kautta taivaan, kun annoit tuolle roistolle, mitä olin janonnut turhaan – se oli liikaa minulle!
Sydney sivusi kaidetta pitkin. Hän ilmeisesti keräsi rohkeutta tullakseen Kalispelin luokse. Kun hän pääsi kuistin pylvään luo saakka, hän tarrautui siihen ja katseli Kalispelia asentonsa ja käyttäytymisensä kuvastaessa mitä ilmeikkäämmin hätää ja heikkoutta. Hän luopui vihdoin yrityksestään ja meni sisälle. Kalispel tunsi vapautuvansa kuin pihtien puristuksesta. Hän katseli ympärilleen kuvaamatonta helpotusta tuntien. Laskeneen auringon hehku värjäsi rikkinäiset pilvet tulireunaisiksi. Hetkistä myöhemmin röyhelöiset huiput kylpivät ihmeellisessä värimeressä. Sitten se häipyi ja sammui, ja tuo iki-ihanan valaistuksen sammuminen näytti kuvastavan sitä, mitä Kalispelin sydämessä tapahtui.
Oli uskomatonta, että Sydney oli viitannut häntä tulemaan, melkein ojentanut kätensä häntä kohti! Yhtä käsittämätöntä kuin hänen oma välinpitämättömyytensä. Liian myöhään. Hän ymmärsi sen. Ei siksi, että tyttö oli tuottanut hänelle niin usein pettymyksiä, mutta antamalla kevyesti sen, mikä hänelle oli pyhää!
Kalispelin haluttomana illastaessa Jaken kanssa kuului ovelta arka koputus.
Kalispel tuijotti ovea. Toinen, äskeistä heikompi koputus lennätti hänet jaloilleen suoniensa jyskyttäessä kuumina ja kylmänväristysten kiiriessä pitkin pintaa. Hän avasi oven hitaasti. Lampun valovirta valaisi Sydney Blairin. Kalispel pani merkille tytön kiihkeän tuskaisan ilmeen ennen kuin tajunta tytön tavattomasta kauneudesta hulmahti hänen ylitseen.
– Käy sisään, hän sanoi ja sitten viitaten veljeensä, joka seisoi kuin aaveita näkevä: Veljeni Jake – neiti Blair.
– Hauskaa tutustua, neiti Blair, Jake vastasi.
Sydney nyökkäsi ja sitten hänen tummat, suuret silmänsä siirtyivät takaisin Kalispeliin. – Minun täytyy tavata sinua kahden kesken.
– Jake, jätäpä meidät hetkeksi, hän sanoi kiinteästi. Tuntui kuin hän olisi vyöttänyt itseään taisteluun. Jake meni ja Kalispel käänsi lampun kirkkaammin palamaan. Sydney, sinä näytät järkkyneeltä. Ole hyvä ja istu.
Tyttö ei liikahtanutkaan istuutuakseen tarjotulle tuolille.
– Miksi et tullut?
– Tarvitseeko sinun sitä kysyä? Kalispel teki vastakysymyksen.
– Sinä näit minun kutsuvan – ojentavan käsiäni kuin hukkuvan?
– Näin kyllä. Arvelin säästäväni sinua – ja itseänikin, pahus soikoon – turhasta kidutuksesta olemalla tulematta.
– Sinä siis olit siellä eilen illalla! hän totesi onnettomana ja peitti kasvonsa käsiinsä vuoteenreunalle vaipuessaan. – Voi, olin hullu.
– Sitä juuri olit, Kalispel myönsi. – Niin, olin siellä... ja kun hän suuteli sinua, minussa repesi jotakin. Hiivin sitten tieheni.
– Se ei ollut mitään, tyttö kuiskasi paljastaen häpeiset kasvonsa. – Hän raahasi minut riippumattoon ja – ja oli väkivaltainen. Minä unohdin sinut. Luulin – luulin rakastavani häntä... ja lupasin – mennä hänen kanssaan naimisiin.
Kalispelin naurahdus ei ollut karkea, mutta tyttö värähti sen kuullessaan. – Jaha, ja kun Kultapala sai puhuttua suunsa puhtaaksi, niin herra Leavitt ei enää näyttänytkään niin lupaavalta naimiskaupalta, vai kuinka?
Tyttö pudisti päätään nöyrästi.
– Etkä sinä ajattele hänestä enää samoin kuin eilen illalla?
– Inhoan häntä!
– Hyvä, Sydney, tämä palauttaa vähän sinua kohtaan tuntemaani arvonantoa. Minusta sinä pääsit vähällä. Muutamia helliä sanoja, pari kolme syleilyä ja muutamia suudelmia – ne varmaankin nyt kaivelevat julmasti niin ylpeän tytön mieltä kuin sinä, mutta mitään vahinkoa ei ole tapahtunut. Ja jos halveksit häntä – niin sehän päättää sen jutun.
– Päättää kyllä, mutta ei häpeääni.
– Kyllä se kuluu ajan mukana. Taisit tuntea samaa kun minä nuolin ja suutelin sinua niin häpeämättömästi?
– En. Minua raivostutti, mutta ei hävettänyt.
– Hm. Asiaa ei voi paljoakaan auttaa. Muistan kuinka äidilläni oli tapana pestä suuni saippualla, kun olin oppinut kirosanoja. Voisit koettaa sitä keinoa. Täällä onkin saippuapalanen.
– Älä pilkkaa! Sydney tuimistui.
– Hyvä, Kalispel sanoi karkeasti. – Nytkö sinä haluat minun tappavan hänet.
– Voi ei, ei, Kalispel! hän huudahti. – En välitä, mitä hän on tehnyt tai mikä hän on. Tappaminen on kauheaa. Etkä sinä voi aina päästä ehjin nahoin itsekään!
– Sinusta se olisi niin hemmetin kauheaa, vai kuinka?
– Niin olisi, tyttö vastasi katsellen Kalispelia tutkimattomin silmin.
– Yhdentekevää. Aina siitä hetkestä, kun luin Leavittin silmistä, että hän oli toimittanut veljeni päiviltä, olen aikonut tappaa hänet ja sen vielä teenkin!
– Kosto on minun, sanoo Herra, muistutti Sydney.
– Kauniita sanoja, mutta niiden mukaan ei täällä eletä. Mitä Kultapala kertoi sinulle?
Huudahtaen tuskasta Sydney peitti jälleen kasvonsa.
– Anna olla, jos se on vaikeaa, Kalispel sanoi leppyen. Luulenpa arvaavani.
– Minä kerron, hän huudahti viiltävästi. – Vaikka henki menisi.
Kun Kalispel ei vastannut, tyttö jatkoi:
– Hän tuli. Seisoi ovella. Haluan kertoa teille jotakin, hän sanoi. Kysyin, kuinka hän julkesi puhutella minua. Onpa ikävää, että olette tuollainen, hän sanoi. Olin hämmästynyt. Hän seisoi siinä kalpeana ja järkkymättömänä, suloisimmat kasvot, sinisimmät silmät – kaunein tyttö, mitä koskaan olen nähnyt. Sitten hän astui sisään ja veti oven kiinni.
– Olette kohdellut Kal Emersonia sikamaisesti, hän jatkoi. Siksi olen täällä... Hän oli hurja karjapaimen, häijy, kuten etelässä sanotaan. Milloin mitenkin hän on joutunut puolustamaan mainettaan, henkeänsä tai jotakuta ystävän tarpeessa olevaa, kunnes hän tuli kuuluisaksi. Hän on, mitä Lännessä tarkoitetaan revolverisankarilla, tappajalla. Mutta kaikesta huolimatta juuri sen takia hän on parempi, hienompi ja luotettavampi mies kuin muut. Länsi tarvitsee sellaisia miehiä. Enkö minä sitä tietäisi? Hyvä Jumala! Kuinka montaa juoppoa, huijaria, varasta, seikkailijaa, peluria – kuinka montaa roistoa olenkaan nähnyt ammuttavan kadulla tai raahattavan ulos tanssipaikoista? Niin, ja olen nähnyt Kalispelin tapaisten hyvienkin poikien kaatuvan, sitä pahempi... Teidän on saatava päähänne, neiti Blair, että tämä Kalispel on parempi mies kuin isänne ja veljenne, jos teillä sellainen sattuu olemaan. Hän oli niin puhdas ja rehellinen – niin uskollinen teille – että hän saattoi tanssia kanssani, olla ystäväni koskaan sanomatta sanaakaan, jota ette mielellänne kuulisi. Minä rakastin häntä! Hän toi erään pojan mukanaan, Dick Sloanin, ja tämäkin poika oli puhdas ja hieno. Hän rakastui minuun. Kohtelin häntä huonosti. Tein mitä vain voin saadakseni hänet halveksimaan itseäni, mutta ei apua. Sitten Kal tuli minua hakemaan – kiskoi minut Bordenin tanssipaikasta – peloitti minut puolikuoliaaksi, kun luulin hänen pieksävän minut, sitä minä en kestä. Dick halusi mennä naimisiin kanssani, ja Kal pani minut lupaamaan. Asun Dickin teltassa nyt ja voisin olla hänen sisarensa! Menemme naimisiin niin pian kuin mahdollista. Olen vapaa. Olisin – onnellinen – jos voisin unohtaa.
Sydneyn tukahtunut, pettävä ääni vaikeni.
– Hän oli hurmaava, Sydney jatkoi. – Sitten hän muuttui jotenkin. Iva – totisuus – viehkeys, kaikki hävisi. Ja sitten teidän uusi rakastettunne Leavitt, hän aloitti luoden minuun hirvittävän katseen. Teen pian selvää hänestä ja koko tästä jutusta... Rand Leavitt on kaksinaamainen ja toinen hänen naamoistaan – se jonka minä tunnen on koiran naama. Tiedän hänen tappaneen Kalispelin veljen ja anastaneen kaivoksen, mutta en voi sitä todistaa. Hän myi isällenne kaksi tyhjää valtausta, minkä voin todistaa. Jos isänne rahat on varastettu, kuten olen kuullut, niin joku Leavittin miehistä on sen tehnyt. Mutta nämä Leavittin ominaisuudet eivät ole pahimpia. Kaiken aikaa, kun hän on tehnyt teille rakkaudenvalojaan, hän on koettanut saada minut. Ei teidän tarvitse tuijottaa noin minua! Voin sen todistaa, jos niin haluatte. Kuka tahansa Bordenin tytöistä vahvistaa kertomukseni. Leavitt näytteli ritarillista rakastajaa teille, mutta minua kohtaan hän oli peto. Monellakin tavalla, joita ette ehkä ymmärtäisikään, jos kertoisin. Mutta tämän ehkä ymmärrätte. Hän pieksi minua, kun ei saanut minusta irti sitä, mitä halusi. Hän on lyönyt toisiakin tytöistä.
Sydney läähätti kiihtyneenä eikä hetkeen voinut jatkaa.
– Hän näki minua heikottavan, Sydney jatkoi jälleen. Ellette te ole aivan mieletön, niin olen kertonut kylliksi. Semmoinen mies on Rand Leavitt. Hän kääntyi ja lähti sen sanottuaan.
Kalispel mitteli mökin lattiaa edestakaisin ja koetti kääntää kasvonsa pois vieraastaan. Hän aavisti, että keskustelun koettelevin osa saattoi vielä olla jäljellä.
– Olen kertonut sinulle – melkein kaiken, tyttö sanoi, sanoja tapaillen.
– Niin. Varmaankin se on ollut vaikeaa sinulle.
– Voitko – antaa minulle anteeksi?
Kalispel seisoi äänetönnä tuijottaen värähtämättä riipuvaa hiillosta. Ulkona tuuli valitteli räystäissä ja huhusi kumeasti savutorvessa.
– Olin ylpeä, itsekäs ja itserakas olento, tyttö jatkoi nöyrästi. – Täällä olen vain arkajalka. Rakastan tämän erämaan kauneutta, mutta vihaan sen raakuutta, karkeutta, raadantaa, verta. Luulin voivani sietää sitä. Pelkään nyt, etten voikaan. Anna minulle anteeksi!
– Ehkä... Kaiken, paitsi viime yötä. Sitä en voi unohtaa. Ehkä aikaa myöten.
– Kalispel, en ymmärrä itseäni. Olen heikko tai mieletön, tai molempia. Olin mustasukkainen tuolle Kultapalalle. Halveksin itseäni, mutta sittenkin olin. Raivostuin sinulle eilen. Halusin loukata sinua, saada sinut mielettömäksi mustasukkaisuudesta. Olin sittenkin rakastanut sinua. Luulin sinun sen tappaneen... Ja loppujen lopuksi menin ja lupasin – mennä naimisiin – Rand Leavittin kanssa.
– Muuatta seikkaa en käsittänyt, Kalispel ihmetteli. Miksi panit Leavittin kertomaan, missä hän säilytti kultaansa tietäessäsi, että minä saatoin olla läsnä? Sinä et tiennyt, että Leavitt oli varas vielä silloin.
Sydneyn kasvot lehahtivat punaisiksi. – En tiedä. Se lienee tuota samaa hulluutta. Ehkä luulin sillä voivani todistaa, että olit roisto. Tahdoin uskoa sinusta pahinta. Voitko ymmärtää? Tai ehkä vain halusin näyttää, miten paljon Leavitt minusta välittää – että hän jopa uskoo minulle aarteensa kätköpaikan. Voi, en tiedä, mitä se oli – olin yksinkertaisesti suunniltani.
Kalispel nyökkäsi. – Luulen – ymmärtäväni, Sydney, hän sanoi hitaasti. Sitten: – Mitä aiot tehdä?
– Eikö ole mitenkään mahdollista – sinun ja minun? hän sopersi.
– Toivotonta, Kalispel puuskahti puhumaan kuivin huulin. – Minä olen revolverisankari, tappaja. Aion tehdä selvää Leavittista ja Bordenista, ennen kuin lähden täältä. Sinä olet hieno nainen, paljon minun yläpuolellani, liian hieno tänne veriseen Länteen. Minne menenkin, maineeni seuraa minua. Jos sinä – menisit kanssani naimisiin, sinusta tulisi uudisasukkaan vaimo. Sinun olisi hangottava heinää, leivottava, katkottava kalkkunoiden kauloja, lypsettävä lehmiä – ja kuten Jake sanoi, pidettävä huoli lapsilaumasta. Huomannet, ettei se ole mikään viehättävä tulevaisuudenkuva.
– Se olisi sitä, jos minussa olisi naista kylliksi, tyttö vastasi nousten säihkyvin silmin, jotka saivat Kalispelin heikoksi. Sitten hän liikahti ovea kohti.
– Kuule! – Saatan sinut kotiin, hän vastasi kiireesti ja seurasi tyttöä ulos.
Yö oli synkkä ja tuulinen. Kalispel meni edellä näyttäen tietä kallionlohkareitten joukossa ja kerran hänen oli otettava Sydneytä kädestä. Tyttö tarrautui siihen hetkeksi ja päästi sen sitten. He tulivat kuistille sanaakaan vaihtamatta. Tyttö nousi portaalle ja kääntyi kasvojensa loistaessa kalpeina ja varjoisin silmin.
– Ei kukaan minun kaltaiseni nainen voisi sinua niin rakastaa, kuin tuo tyttö rakastaa. Kellään muulla naisella ei voisi olla suurempaa syytä. Se oli ilmestys minulle.
– Älä nyt liioittele, Sydney. Kultapala on kiitollinen tietysti, mutta –
– Hän leimusi sitä, Sydney keskeytti. – Ja koko tästä kaameasta läksystä opin siitä enimmän.
– On hirveän hauskaa, että näet tytön oikeassa valossa nyt. Hän ei koskaan ole ollutkaan huono tyttö.
– Jumalalle kiitos, että pelastit hänet! Sydney vastasi lämmöllä. – Hyvää yötä, Kalispel.
Kalispel kääntyi ajatuksiinsa vaipuneena ja surullisena miehenä astelemaan kallionlohkareitten joukkoon vuorivanhuksen jyrisyttäessä matalaa ukkostaan.
XII LUKU.
Sydney oli antautunut osoittaen nöyryyttä, katumusta ja itseivaa. Kuin heiluri hän oli heilahtanut toiseen äärimmäisyyteen. Hän oli vähää vaille tappanut Kalispelissa kauniin, ihmeellisen tunteen, joka nyt jälleen kohotti päätään elääkseen. Siinä synkän, uhkaavan taivaan alla edestakaisin astellessaan hän huomasi, ettei rakkaus kuole niinkään helposti. Hänen rakkautensa kyti yhä ja hän oli siitä iloinen, sillä hän vihasi vihaa. Sydney välitti hänestä edelleenkin, jonkin verran, ainakin tarpeeksi rukoillakseen hänen anteeksiantoaan ja liittolaisuuttaan.
Mutta muistaen tytön häilähtelevän mielen hänelle valkeni, että hän ei olisi oikea mies tekemään Sydneyn onnelliseksi. Hurja toive värisytti häntä sydänjuuriaan myöten, hän ottaisi Sydneyn ja kullan mukaansa ja lähtisi sinne, minne tyttö kuului, missä hänen ei tarvitsisi enää tarttua kohtalokkaaseen revolveriinsa. Tämä ajatus oli kuitenkin kestämätön. Hän kuului Länteen. He olivat erottamattomat. Paras, mitä hän voisi tehdä Sydneyn hyväksi, olisi tukahduttaa kaipuunsa, luopua hänen kauneudestaan ja antaa hänen löytää parempi ja sopivampi elämäntoveri. Kalispel voitti tämän taistelun, mutta se oli hänen elämänsä kallein voitto.
Se ei tuonut hänen mieleensä rauhaa. Pitkällinen kamppailu repi hänen hermonsa riekaleiksi. Jäljelle näytti jääneen vain ankara velvollisuus karkottaa kaikki lempeät tunteet, jotka olivat tehneet hänestä heikon, ja muuttua taas yhtä säälimättömäksi ja kovaksi kuin hän oli ollut ennen tätä järkytystä.
Jake viipyi kauan poissa ja palasi vasta puolenyön ajoissa.
– Hei, sait varmasti riittävästi aikaa selvitellä välisi sydänkäpysi kanssa. Aika persikkaposki tuo tyttö ja pihkassa sinuun, ellen ole vallan pöhkönä syntynyt.
– Sinä olet pöhkö.
– Taitaa olla parasta vaihtaa puheenaihetta tai sinä pamautat. Kaupungilla puhutaan.
– Mistä?
– Masters ja Leavitt näyttävät tarttuneen sarvistaan kiinni. Leavittia on Mastersin valinta sheriffiksi kaivellut, kuten tiedät. Nyt he kiistelevät suojelukaartista. Masters haluaa antaa kullankaivajien valita sen ja itse olla sen itseoikeutettu johtaja, mutta Leavitt haluaa nimetä sen itse.
– Ffiuuh! – Siitäpä tulee hemmetinmoinen hulina. Jake pidä tämä hampaittesi takana. Leavitt on noiden rosvojen johtaja.
– Jyrinä ja jylähdys! Onko se mahdollista? Siitä miehestä voi kyllä uskoa mitä hyvänsä. Voitko todistaa sen?
– Kyllä, rehellisille ja oikeamielisille miehille. En Leavittin sakille.
– Siinäpä se. Jos Leavitt nimittää suojelukaartin, niin täällä käy olo pian kuumaksi.
– Ne hirttävät minut.
– Toivonpa, että olisit napauttanut tuon miehen – jo aikoja sitten, Jake tuumi miettiväisenä. – Mikä nyt neuvoksi?
– Roikutaan tässä ja katsotaan, miksi asiat kääntyvät. Miltä ulkona näyttää?
– Vähän usvaa, mutta pilvet särkyilevät. Kohtapuoleen alkaa sataa ja sitten kääntyy kylmäksi, ja pian saamme pakkasen, joka puree kuin sininen liekki.
Kalispel valvoi vuoteellaan myöhään ja nousi myöhään Jaken hätistellessä aamiaiselle. Myrsky ei ollut vielä puhjennut. Kalispel otti esille Blairin rahapussin, kääri sen säkkiin ja lähti ulos.
– Pidä huoli leiristä, Kalispel varoitti lähtiessään. Tästä lähtien täytyy aina toisen olla täällä.
Isä ja tytär olivat lounaspöydän ääressä. – Päivää. Suokaa anteeksi, mutta tämä on vähän kiusallinen juttu, Kalispel aloitti ja meni sisään sulkien oven perässään.
Blair tervehti ystävällisesti ja uteliaana. Sydney oli itkeneen näköinen.
– Voiko sinuun luottaa – nyt, Kalispel kysyi Sydneyltä erikoisesti viimeistä sanaa painostaen.
Sydney hillitsi työläästi entisen loukatun arvokkuuden ilmeensä. Kalispel avasi säkin ja nosti rahapussin pöydälle.
Blair hypähti pystyyn kiihtyneenä. – Kautta taivaan! Minun rahapussini! Annahan kun katson, koetan sitä!
– Ei, minä otan sen huostaani, Sydney ilmoitti hetken suu auki tuijotettuaan ja sieppasi pussin Blairin käsistä. Hän avasi sen. – Aivan oikein. Rahat näkyvät olevan kaikki tallella. Voi kuinka olenkaan iloinen. Miten sait tämän käsiisi?
– Mitenkähän luulet minun saaneen sen? toinen heitti takaisin terävästi. Tyttö punastui. – En – en tarkoittanut mitään... Mutta mistä?
– Varastin sen Leavittilta.
Blairin hämmästys puhkesi valtaviksi kirouksiksi.
– Sydney, ei ole luultavaa, että Leavitt epäilee sinua tai toimittaa tarkastuksen täällä. Kätke joka tapauksessa pussi vaatteisiisi tai vuoteeseesi. Äläkä jätä sitä koskaan mielestäsi. Kootkaa tavaranne ja järjestäkää niin, että pääsette lähtemään heti myrskyn tauottua. Ei olisi viisasta lähteä sitä ennen. Myrsky voisi tavoittaa teidät ylhäällä ja siitä ei tulisi juuri huvimatka.
– Koota tavarat! Lähdetkö sinäkin? tyttö uteli ääni väristen.
– En. Ellei minua ajeta täältä.
– Ai! hän huudahti ja antoi paljon puhuvan katseensa vaipua. – Älä mene, ennen kuin saan vielä kiittää sinua.
– Kal, huomasin vasta, että sinulla on rautaa kahden puolen, Blair huomautti silmät pyöreinä päässä. – Mahdat olla menossa pyhäkouluun.
– Vain koristeena, ei muuta. Näkemiin, Kalispel selitti ja avasi oven varovaisesti nähdäkseen oliko tie selvä, ja lähti.
Kerran kaupungille tultuaan hänestä tuntui kuin hän olisi jälleen tullut Laramihin, Medicine Bowhin, Butteen tai Kalispeliin. Se ei ollut mikään onnellinen tai keveä tunnelma. Vaikka ainakin puolet kullankaivajista olivat pitäneet viisaampana jättää saippuakuplana särkyneen toiveensa kuin jäädä lumen sulkemiksi, ei Ukkoskaupungin pääkadun humu tuntunut lainkaan vaimenneen.
Kalispelilla ei ollut mitään erikoista päämäärää, paitsi selvyyden saaminen Mastersin ja Leavittin ristiriitaan. Jos se kehittyisi riidaksi, se olisi vain eduksi Kalispelille. Hän harhaili paikasta toiseen ja näki muiden muassa Haskellin ja Selbyn, jälkimmäisen vielä käsi siteessä, ja nämä poikkesivat heti kadun toiselle puolelle ilmeisesti antaakseen tietä Kalispelille.
Vihdoin hän ajoi pahki Mastersiin, joka tuli toimistostaan mukanaan Borden.
– Hei! Juuri etsimäni mies, ilahtui sheriffi.
– Jos sinulla on jotakin muuta asiaa minulle kuin pidätys, niin sinun olisi paremmin valittava seurasi, Kalispel vastasi terävästi.
Bordenin jäykkyys herpaantui, hänen tummanpuhuvat kasvonsa kalpenivat, leuka venähti alas ja silmät laajenivat. Kiroten hän lähti nopeasti astumaan katua poispäin.
– Helminauhassa ja rautaa molemmilla kupeilla, mitä? Masters huomautti harvakseltaan. – Joutaisitko poikkeamaan sisään juttelemaan hiukkasen?
Kalispel seurasi pieneen lautahökkeliin vaivautumatta vastaamaan.
– Ei tarvinne varoittaa sinua, että seinilläkin on korvat, Masters sanoi kuivasti terävät, tutkivat silmänsä vieraassaan. – Pikku juonemme roistojen paljastamiseksi ei oikein onnistunut, vai?
– Ei vielä. Ja taidanpa luopua siitä.
– Samantekevää. Tilanne olisi voinut kiertyä aika kiusalliseksi minulle.
– Masters, minun ei tarvitse turvautua huijauksiin päästäkseni selville noista rosvoista, Kalispel ilmoitti mitaten miestä katseellaan. – Haluttaako sinua tietää, kuka heidän johtajansa on?
– En ole niin pirun hanakka kuulemaan sitä kuin olin.
– Kylmääkö jalkoja? Kalispel kysyi vain hivenen ivallisesti.
– Ei. Niitä ei koskaan viluta ja ne seisovat lujasti maassa. Minua alkaa vain huolestuttaa. Haluan tietää hiukan enemmän ennen kuin toimin.
– Enemmän? Mistä? Kenestä?
– Etköhän sinä voisi kertoa minulle jotakin?
– Ehkä voisinkin, mutta minusta näyttää siltä, kuin pelaisin tätä peliä yksinäni.
– Tarkoitat, että minun olisi tunnustettava väriä. Kalispel Emersonin puolesta tai häntä vastaan?
– Alkaa leikata.
– Tehdään niin. Uhmaan Bordenin ja Leavittin vihaa ystävyytesi tähden milloin vain. Ne ovat ne miehet, jotka minua täällä tönivät.
– Suoraa texasilaisen puhetta. Olet varmaankin kuullut noita ilkeämielisiä vihjauksia, että minä olisin tuo rosvo.
– Kyllä. Minua on pyydetty pidättämään sinut.
– Kuulehan, eiköhän se veisi jalat alta noilta puheilta, jos liikuskelisit kaikessa ystävyydessä kanssani ympäri kaupunkia?
– Kyllä varmaan, ja antaisi aihetta hemmetinmoisiin juoruihin. Mutta teen niin.
– Mainiota. Entä sitten tuo suojelukaartijuttu?
– Jaa, se on kummin juttu, mikä koskaan on tielleni osunut, texasilainen julisti viiksiään repien. – Esitin valitsevani suojelukaartin, mutta tuomari Leavitt meni väliin ja valitsi miehet itse.
– Onko hän sen jo tehnyt?
– Tänä aamuna.
– Kuinka monta?
– En tiedä. Ei hän sanonut. Bordenkaan, jota yritin täällä pumpata, ei tiennyt. Hän välitti viis koko kaartista. Hän on rikkonut välinsä Leavittin kanssa.
– Ota vaarin vihjeestä, Kalispel vastasi käskevästi. – Valitse toinen suojelukaarti tuntemistasi kullankaivajista ja tee se heti.
– Kuulehan mies, tuota en ollut tullut ajatelleeksi. Tuo oli vähän niin kuin yllättävää... Mihin sinä oikein pyrit?
– Masters, en ole vielä oikein valmis puhumaan suutani puhtaaksi.
– No, yhden seikan olet kuitenkin niin hemmetin selvästi sanonut, sheriffi sanoi vakavasti. – Jos minä en voi luottaa Leavittin suojelukaartiin, niin minä en voi luottaa tuomari Rand Leavittiin.
– Ota se niin kuin haluat, Kalispel vastasi kylmästi. Lähdepä nyt ja tee totta ystävällisyydestäsi minua kohtaan.
– Kuulehan poika, teen sen aivan erikoisella mielihyvällä.
He lähtivät liikkeelle ja olivat juuri menossa katua ylöspäin, kun nuori, raskassaappainen kullankaivaja pysähtyi ja puhutteli Kalispelia. Hän oli muuan Sloanin ystäviä ja Kalispel aavisti pahaa.
– Hei, Emerson, siinähän – te – olettekin, hän huohotti.
– Mitä on tapahtunut?
– Sloania on – lyöty – ja puukotettu. Huonossa kunnossa – Kultapala lähetti hakemaan teitä. Juoksin koko – matkan mökille. Tulkaa.
– Voi –! Kalispel hypähti kuin piiskan satuttama. Masters, tule perässä!
He saivat melkein juosta pysyäkseen nuoren miehen mukana, jonka suu kävi melkein yhtä nopeasti kuin jalatkin.
– Vedä henkeä ja puhu sitten vasta, texasilainen ehdotti töykeästi.
Sillalle tullessa mies oli tasaantunut sen verran, että saattoi puhua ymmärrettävästi.
– Käsitin sen tapahtuneen näin. Sloanilla oli uusi valtaus – ylhäällä pensaikossa. Hän ei ollut käynyt siellä vähään aikaan. Tänä aamuna, kun hän meni sinne – kolme miestä oli ottanut sen haltuunsa. Väittely kääntyi tappeluksi. Sloania haavoitettiin pahoin. Hän ryömi, kunnes sai apua. He veivät hänet kotiin – tekivät mitä voivat, mutta hän taitaa oikaista koipensa vain keuhkoihinsa saamastaan puukonxeiästä.
Kalispelin täytyi henkäistä kuin raskas paino olisi laskettu hänen rinnalleen.
– Tunsiko hän päällekarkaajansa? kysyi käytännöllinen Masters.
– En kuullut siitä.
Ryhmä kullankaivajia seisoskeli pikku majan ympärillä.
– Mene sisään. Minä juttelen näiden miesten kanssa, sheriffi sanoi.
Kalispel astui sisään. Paitsi Sloania vuoteellaan ja Kultapalaa siellä oli vain muuan naapuri vaimoineen.
– Kal! – Viivyit niin kauan, Kultapala sanoi. – Hän kaipasi niin sinua ja nyt hän huononee nopeasti.
– Se oli ikävää, Kalispel vastasi voimatta katsoa tyttöön. – Olin kaupungilla.
Hän lähestyi vuodetta, jolla Sloan makasi vain saappaat riisuttuina kasvot kaamean kelmeinä. Kalispel oli nähnyt lähestyvän kuoleman varjon niin monen yllä, ettei se nytkään jäänyt häneltä huomaamatta. Mutta vaikka hän olikin jo valmistunut kaikkein pahimpaan, niin tuon väistämättömän kohtalokas läheisyys, sääli, tuo tunnoton raakuus sai vilunväreet kiirimään pitkin hänen selkäpiitään.
– Ruth kertoo, kuiskasi Sloan heikosti.
Kalispel tarttui pojan hervottomaan, kosteaan käteen.
– Onpa ikävää nähdä sinut tuossa kunnossa, mutta älä hellitä. Ehkä siitä selviät.
Sloanin erikoisen kiinteäkatseiset, siniset silmät syttyivät hätkähdyttävään paloon.
– Kal, pyytäisinkö – liian paljon – jos pyytäisin – pitämään huolta Ruthista?
– Varmasti et.
– Hänellä ei ole – ketään – muuta ystävää... Sinä pelastit hänet...
– Kyllä minä pidän huolen hänestä, Kalispel lupasi puristaen kylmää kättä.
– Kiitos, ystävä hyvä, Sloan sanoi selvemmin suuresti kiitollisena. – Tämä auttaa minua – kestämään...
– Älä puhu liikaa. Vain vihje. Kerroitko Ruthille kaikki, mitä tiedät?
– Kerroin, Sloan vastasi näyttäen koettavan koota voimansa ojentaessaan kätensä tyttöä kohti. Tämä tarttui nopeasti käteen ja polvistui vuoteen viereen painaen käden rintaansa vasten. – Ruth – tuo kauhea pelko – on poissa... Kal pitää sinusta huolen... Joskus...
– Dick, en minä missään tapauksessa olisi mennyt takaisin, tyttö keskeytti hänet lempeästi. – Älä puhu niin paljon. Saat taas verensyöksyn. Lepää ja koeta kestää. Niin kauan kuin on elämää, on toivoakin.
Sloan hymyili heikosti kuin suuresta huolesta päässyt ja sulki silmänsä väsyneesti. Veripisara ilmaantui hänen suupieleensä. Ruth pyyhki sen pois. Dick makasi hiljaa hitaasti hengittäen.
Hetken kuluttua Ruth hellitti otteensa ja nousi. Kalispel huomasi Dickin menettäneen tajuntansa. Hän vei tytön sivummalle. Masters astui sisään juuri tällä hetkellä, meni Sloanin vuoteen ääreen ja pudisti laihaa päätään. Hän kääntyi kuiskaamaan:
– Ei voi tehdä mitään. Sait varmaankin hänen kertomuksensa?
– Ruth sai. Masters, vie ulos nämä ihmiset ja jätä meidät yksin.
Texasilainen teki niin. Kalispel kääntyi Ruthin puoleen. Tyttö oli kalpea, mutta rauhallinen. Sinisissä silmissä oli vain jonkinlainen ajetun ilme. Kalispelin häntä katsellessa hän kuitenkin itsetiedottomasti tarrautui tämän revolverinkoteloon ja riippui siinä kiinni.
– Kul– Ruth, jaksatko puhua?
– Kyllä.
– Kenen luulet olevan tuon takana?
– Bordenin.
– Kahtena päivänä peräkkäin hän on ollut täällä. Viime kerralla minun oli tapeltava estääkseni hänet viemästä minut mukanaan. Potkin, purin ja kiruin. Hän syöksyi ulos päin naapureitamme, jotka olivat kuulleet minun huutavan. Kun kuulin hänen valehtelevan heille, menin ulos ja kerroin totuuden. Hän lähti tiehensä raivosta suunniltaan. Tiedän hänen järjestäneen tämän päällekarkauksen.
– Hän voi kuitenkin olla syytönkin.
– Minä tunnen sen. Nainen ei koskaan erehdy tuntiessaan tällä tavoin. Tiedän jotakin Dickin kimppuun käyneistä, mutta en osaa yhdistää heitä Bordenin kanssa.
– Ahaa! Voisit nyt vaikka kertoa, mitä tiedät.
– Dick lähti tänä aamuna, tyttö aloitti nopeasti ja älykkäästi, – työhön uudelle valtaukselleen. Se on tuolla ylhäällä laakson rinteellä pensaikossa ja kivikossa. Olen ollut siellä. Sinne on hankala kiivetä. Sitten, ehkä pari tuntia sitten, miehet kantoivat Dickin tänne verissään ja likaisena, kamalan näköisenä. Häntä oli pistetty veitsellä selkään ja lyöty jollakin päähän. Kun hoitelimme häntä parhaan kykymme mukaan, hän kertoi. Hän oli huomannut kolmen miehen anastaneen valtauksensa. Dick oli ennen nähnyt yhden heistä, sen, joka oli kuopassa kaivamassa, mutta ei muistanut nimeä. He olivat näyttäneet ystävällisiltä aluksi, kuin olisi ollut selviö, että heillä oli oikeus anastaa Dickin valtaus. Mutta kun Dick oli käynyt valtauksella joka päivä, hän oli eri mieltä. He väittelivät ja lopulta Dick suuttui. Hän hyppäsi kuoppaan heittääkseen tuon miehen ulos. Siitä syntyi tappelu, johon toiset miehetkin yhtyivät, ja sen tohinassa yksi miehistä oli huutanut: Älä ammu, voit satuttaa Maciin! Tuo kuopassa ollut mies oli siis nimeltään Mac. Dick kertoi hänellä olleen punaisen pujoparran ja korvansa yläpuolella verinen lappu hiljattain saadulla haavalla. Toinen ylempänä olleista löi häntä puukolla niin, että terä tuli edestä läpi. Sitten häntä lyötiin päähän. Kun Dick oli herännyt, hän oli ollut yksin. He olivat nähtävästi jättäneet hänet siihen kuolemaan. Hän oli hoiperrellut ja ryöminyt kunnes toiset kullankaivajat tapasivat hänet.
– Ryöstivätkö he hänet?
– Ai, unohdin kertoa, että hänen kellonsa, revolverinsa, rahansa ja kaikki oli viety. Taskut oli käännetty nurin.
– Oikein ovelaa. Ryöstö ollut tarkoituksena! Kuule, tiedämme aivan kylliksi. Ruth, tuo Mac on yksi Leavittin uskottuja vartijoita. Tuo haava hänen korvansa juuressa on minun kädestäni kotoisin. Miksi hitossa en tappanut häntä silloin, kun minulla oli siihen tilaisuus?
– Jätä hänet rauhaan, Kal. Jätä heidät kaikki rauhaan! Ruth rukoili. Hän ei enää ollut tuo tyyni, kylmä tyttö, joka oli kertonut Sloanin viimeiset vaiheet. Hänen silmiinsä syttyi tummempi, outo sini. Hermostuneet kädet nykivät Kalispelin liivinliepeitä.
– Sinäkö sitä pyydät, Ruth? Kalispel ihmetteli.
– Rukoilen sinua.
– Luulin sinun tuntevan minut.
– Kyllä tunnen. Mutta nyt on liian myöhäistä pelastaa Dick. Ja vaikka oletkin Kalispel Emerson, sinut voidaan tappaa.
– Kyllä, mutta tästä tilanteesta ei sillä tavalla selvitä. Jos osoittaisin arkuuden merkkejä, olisin vielä suuremmassa vaarassa päästä hengestäni. Sitä paitsi saisi Borden sinut varmasti käsiinsä siinä tapauksessa.
– Ei elävänä! tyttö leimahti.
– Kas niin, sinähän myönnät ehdotuksesi heikkouden uhkailemalla tuollaista. Koeta nyt käsittää, tyttö.
– Voisimme lähteä Ukkoskaupungista niin pian – kuin –, hän änkytti. – Kal, etkö näe mitään keinoa?
– Näenpä yhtä ja toista ja lähin on lähteä sotapolulle. Borden ja Leavitt ovat raukkoja eivätkä heidän miehensäkään ole oikeasta aineesta tehtyjä. He ampuvat pimeässä ja puukottavat takaapäin. Menen ja passitan heistä jonkun helvettiin ja pelästytän loput sekapäisiksi. Se ja hallussamme olevat todisteet kyllä herättävät nämä kullankaivajat. Masters on meidän puolellamme. Hän on tarkka texasilainen ja haistaa koiran olevan haudattuna.
– Voi, Kal – entä –, tytön kurkkua kuristi ja luotuaan Kalispeliin järkyttävän katseen hän vaipui vavisten tämän käsivarsille.
Kalispel kannatti häntä yht'äkkiä muistaen, mitä Sydney oli sanonut tästä naisesta. Se oli tuskin luultavaa. Samassa Ruth vetäytyi eroon Kalispelista. Tämän hämmästykseksi ja ihastukseksi kaikki heikkouden merkit olivat kadonneet. Hän oli lujempaa tekoa kuin Sydney Blair, toisesta puusta veistetty.
– Tiedät itse parhaiten, mitä tehdä, hän sanoi tyynesti. – Olkoon minusta kaukana yrittää pidättää sinun kättäsi. Mene... äläkä huolehdi minusta.
– Niin sitä pitää puhua, Ruth, Kalispel vastasi tunteensa kätkien. – Dick näyttää yhä olevan tiedoton. Tuskin hän enää tulee tajuihinsa. Ja samapa se, kun hänen tilansa kuitenkin on toivoton. Ruth, älä nyt vain ole huolissasi minun tähteni.
– Enpä välittäisi olla Bordenin housuissa, tämä vastasi keveästi ja meni Sloanin vuoteen ääreen.
Kalispel astui pihalle luoden katseen taakseen Ruthiin. Siinä oli tyttö, joka ymmärsi miehen tien.
– Menkää te Ruthin avuksi, hän sanoi pariskunnalle. Masters, tule mukaan.
Vasta sillan toisella puolella Masters rikkoi kireän hiljaisuuden. – Poika, sinä näyt aikovan hoitaa tämän jutun yksinäsi?
– Oikein arvattu.
– Hyvä, minusta näyttää siltä, että asetun rinnallesi, toinen vastasi harkiten.
– Masters, minusta olisi niin hemmetin hauskaa, jos sinä tulisit mukaan tätä juttua selvittämään, Kalispel sanoi ponnella kiitollisena sheriffin käsivartta puristaen. – Mutta jos minä joudun syvälle vedelle ja vedän sinut mukanani, niin ei jää ketään pitämään huolta ystävistämme. Usko minua, että he ovat suojeluksen tarpeessa, jos meidät kaadetaan.
– Sinä vihjaat johonkin Henry Plummerin joukkioon päin. Se on mielestäni vähän kaukaa haettua. Ei Borden eikä Leavitt ole sen mitan miehiä. Ja loput heidän sakistaan on tyhjän röyhistelijöitä.
– Se on minunkin käsitykseni, mutta heitä saattaa olla enemmän kuin luulenkaan.
– Ei sillä väliä. Ilman johtajia he hajaantuvat kuin akanat tuuleen. Olen mittaillut joka miehen tässä leirissä ja sinä olet ainoa kaveri koko kaupungissa, jonka takia kannattaa olla levoton. Mutta en minä sen takia tarjoutunut asettumaan puolellesi, että olisin pelännyt sinua.
– Ainoa, mikä minua huolestuttaa, on mahdollisuus joutua poimituksi jostakin ikkunasta tai ovesta.
– Niin tuskin käy, jos minä roikun kantapäilläsi. Samalla se näyttää tuolle joukkiolle, että jotakin pirua on tekeillä.
– Pidä silmällä tanakkatekoista miestä, jolla on punainen pujoparta ja verinen lappu korvan yläpuolella. Tuota noin, sen pitäisi olla oikean korvan yläpuolella.
– Olet tainnut panna tuon lapun siihen itse, ovela sheriffi huomautti.
– Hän tuntee nimen Mac, Kalispel jatkoi. – Paremmin en osaa häntä kuvata, mutta varmasti tunnen hänen hahmonsa, jos vain saan hänet silmiini.
Sloanin murha ei nähtävästi ollut vielä ennättänyt tulla kaupungin tuoreimmaksi uutiseksi, mutta kullankaivajien silmiä kiinnosti heti Mastersin ja Kalispelin esiintyminen kadulla.
– Hei! huudahti muuan. – Näyttää kuin sheriffi olisi pidättänyt pyssyniekan.
– Ei se vain minusta siltä näytä, toinen huomautti.
He menivät "Kuolleen Silmän" kapakkaan.
– Hei, miehet! Kalispel huusi terävästi, ja kun humu oli hiljennyt ja kasvot kääntyneet ovelle päin, hän jatkoi: Minun pitäisi löytää mies, jolla on punainen pujoparta ja lappu oikean korvan yläpuolella, mihin häntä hiljan on täräytetty. Hän tuntee nimen Mac.
Kaikki läsnäolijat, peluritkin, katsahtivat toisiinsa. Baarinpitäjä laski sitten lasin kädestään hermostuneesti sitä kolauttaen.
– Kukaan täällä olevista ei tottele tuota nimeä.
Kalispel meni edellä ulos ja kuuli, millainen kohina hänen lähdettyään syntyi.
– Tuopa on texasilaisen mieleen, sanoi Masters nauraa hykertäen.
– Mikä?
– Sinä.
Kalispel vilkaisi liikkeisiinkin ja kapakoissa hänen saapumisensa keskeytti ilonpidon ja aiheutti hämminkiä. Mutta hän ei löytänyt miestään. Tähän mennessä oli väkijoukko alkanut matkan päästä seurata hänen edesottamisiaan, ja koko pääkadun olemus oli muuttunut kuin taikoen.
– No, Kalispel, jurotti Masters, mahtaakohan vielä joku luulla, että sinut on pidätetty?
– Olemme tainneet antaa heille ihmettelemistä.
– Kukaan noista miehistä ei antaudu avoimeen tappeluun.
– Enpä luule.
– Näyttää kuin sinun olisi ajettava ne ulos luolastaan. Ja kun yrität käydä taloon lyhyin ja pitkin asein sulkeutuneitten miesten kimppuun, niin siinä onkin urakka kerrakseen. Rajapartiossa ollessani sitä sattui usein.
"Punaisen Rommin" kapakassa Kalispelin kajahtava haaste sai jonkun väkijoukossa kysymään: – Minkä takia sinä Macia haet?
– Hän ja hänen kaverinsa anastivat Sloanin valtauksen.
– Tuo ei ole vastaus kysymykseen, sanoi joku töykeä ääni
– Sloan on kuolemaisillaan!
Kalispel lähestyi baarin edessä olevaa miesryhmää ja käski sen hajaantua. Hänen nopea silmäyksensä ei keksinyt miestä, jolla oli punainen pujoparta. Hän perääntyi ulos kapakasta tuntien vihamielisten katseitten seuraavan itseään. Hän jatkoi etsintäänsä kadun toisella puolella olevissa paikoissa. "Kuolleen Silmän" kapakan kohdalla muuan mies harppoi kadun yli tavalla, joka vaati toisenkin vilkaisun. Hän oli Kalispelin ystäviä ja Blairin naapureita. Mies lähestyi vauhtiaan hiljentämättä tai millään tavoin ilmaisematta, että oli tuntenut Kalispelin, mutta ohi mennessään hän sanoi: – Miestä on varoitettu... "Kuolleen Silmä"!
Kalispel pysähtyi.
– Kuulitko, mitä mies sanoi? Masters kysyi terävästi. Taidanpa astua vähän sivummalle.
"Kuolleen Silmän" kapakkaan oli matkaa satakunta pitkää askelta. Kun texasilainen astui jonkin matkaa eteenpäin ja sivummalle, ympärilleen katsahtaen, se näytti olevan pysähtymismerkki kaikille, jotka olivat nähneet Kalispelin pysähtyvän. Kalispelin tarkat korvat tavoittivat erilaisia huomautuksia.
– Kas niin. Masters on antanut tietä, sanoi joku ääni käheänä jännityksestä.
– Hän ei ole päissään tällä kertaa, siitä panen pääni pantiksi.
– Ketä hän hakee?
– Hei miehet, tanssiaiset alkavat.
– Saamme väistellä lyijyä tuossa tuokiossa.
Kalispel nosti kätensä torveksi suunsa eteen ja huusi: Sanokaa Sneedille, että hän ajaa Macin kavereineen ulos, tai minä savustan heidät ulos.
Muuan miehistä huikkasi ovelta sisälle. Jos Sneed ei noudattaisi kehoitusta, pitäisi Kalispel sitä vihamielisyyden osoituksena itseään kohtaan. Hän luotti kuitenkin Lännen lakiin, että miesten oli selvitettävä välinsä ulkona saattamatta muita vaaraan.
Bill Sneed ilmestyi ovelle lennättäen sen selkosen selälleen.
– Ulos sieltä! hän karjui. – Jumalavita, minä en halua teitä hyysätä.
Kaksi kalpeakasvoista miestä pujahti ulos ja heitä seurasi kolmas, jonka alasvedetty sombrero ei kyennyt peittämään punaista partaa. Ensimmäinen luiskahti kuin ankerias syrjään vetäytyvään väkijoukkoon. Toiset syöksyivät kadulle hurjaa vauhtia pyrkien viistosti vasemmalle.
– Seis! kiljaisi Kalispel ja ampui edelläjuoksevaa. Luoti potkaisi pölypilven maasta tuonnempana ja jatkoi vinkuen matkaansa. Laukaus oli kuitenkin sattunut, sillä miehen kiivas meno katkesi rajusti nytkähtäen. Kalispelin toinen, matalalle tähdätty laukaus kaatoi jälkimmäisen miehen keskelle katua. Tämä ulvoi tuskasta ja kauhusta. Hän tempoili kuin rammaksi ammuttu lintu koettaen nousta, mutta kaatui taas koko ajan ulvoen. Kun Kalispel sitten hypähti lähemmäksi, kohottautui mies vyötäistensä varaan veti revolverinsa ja ampui nopeasti. Luodit särkivät ikkunoita ja tömähtelivät puuhun katsojien syöksyessä tieltä pois. Kalispel pysähtyi syöksyssään ja ampui tappaakseen. Hänen vastustajansa kieri ympäri ja vaipui maahan revolverin luiskahtaessa hiekkaan. Kalispel hyökkäsi jälleen maassa makaavaa vihollistaan kohden tavaten tämän ilokseen vielä elossa. Toinen luoti oli osunut ylös rintaan, missä veri pulppusi haavasta.
– No, Mac, Kallspel tervehti julmasti katsellen miestä savuava revolveri kädessä. Musta sombrero oli pudonnut kadun pölyyn ja Kalispel tunsi heti miehensä.
– Masters, tule tänne ja tuo joku mukanasi, Kalispel huusi sheriffille. Sitten hän kiinnitti katseensa valtausten anastajaan. – Sloan tunsi sinut, Mac.
– Onko hän – kuollut? Mac kysyi käheällä äänellä silmien pelokkaasti pyöriessä kuopissaan.
– Luultavasti, tähän mennessä.
– Älä tapa minua. – Emerson – – – kerron.
Masters kiirehti paikalle parin kullankaivajan kera.
– Siivet leikattu, vai? – Pane hänet vinkumaan, Kal, tämä sanoi armottomasti.
– Mac, et ehkä tuosta vielä koipiasi oikaise, ellen laske lisää reikiä, Kalispel jatkoi tarkoituksellisesti suunnaten aseensa maassa makaavan sydäntä kohti. – Puhu – tai muuten paukahtaa!
– Luojan tähden, Emerson!... Minä en puukottanut Sloania tai lyönyt häntä,.. Minun piti vain ryöstää ja viedä hänet pois – että Borden saisi – Kultapalan!
XIII LUKU.
Tieto Macaben tunnustuksesta levisi kuin kulovalkea ja teon vaikutin – väijyä ja tappaa rehti, nuori kullankaivaja tarkoituksella raastaa hänen morsiamensa takaisin tanssiluolaan – kiihdytti mieliä kiihdyttämistään vaarallisesti.
Kalispel asteli edestakaisin keskellä avaraa valtakatua kaikkien silmien maalitauluna. Yleisen mielipiteen aalto oli hänen puolellaan. Rajamaiden laki vaatisi Bordenia astumaan ulos ja kohtaamaan hänet.
Auringonlaskuun oli vielä aikaa ja Kalispel vartioi kadun alapäätä juuri luodikon kantamattomissa Bordenin paikasta. Bordenin olinpaikasta oli heti saatu selvä ja hänelle oli ilmoitettu Macaben tunnustaneen ja erään miehen odottavan häntä kadulla.
Puoleenväliin iltapäivää kaikki muu liike paitsi ryyppääminen oli pysähtynyt siksi päiväksi. Kaikki tahtoivat nähdä Kalispelin kohtaavan Bordenin. Jos joku puuttui, niin ne olivat Leavitt ja hänen kaivoksella asuvat miehensä. Heille oli käyty kertomassa ja myöhemmin samainen sananviejä lähetti tiedon lentämään, että Leavitt oli kieltäytynyt suojelemasta Bordenia. – Sanokaa sille tyttövarkaalle, että menee ja nielaisee lääkkeensä! oli Leavittin karkea vastaus avunpyyntöön kuulunut. Juoru lisäsi siihen pian, että Leavitt omisti puolet Bordenin yrityksestä, eikä hänellä suinkaan ollut mitään toistakaan puolta vastaan. Kadun alapäässä ei ollut ketään muita kuin Kalispelin yksinäinen hahmo, joka asteli edestakaisin tai seisoi liikahtamatta ja uhkaavana. Yhä useammin ryypyllä käyvään joukkoon tarttui joukkohenki, joka niin helposti valtaa alkuperäiset ihmiset tällaisella hetkellä. Kalispelista tuli jalo sankari ja ihailun kohde, ja Borden leimattiin naiskauppiaaksi.
Dick Sloanin naapuri erottautui joukosta ja tuli kiireesti Kalispelin luo.
– Eiköhän olisi parempi jättää minulle vähän kyynärpäätilaa, Kalispel varoitti synkkänä.
Mies lähestyi kuitenkin.
– Emerson, se on ohi, hän sanoi kalpeana ja painuneella äänellä. – Hän kuoli tuntoihinsa tulematta.
– Sitä odotinkin. Kuinka Ruth kesti sen?
– Uljas kuin vain hänenlaisensa voi olla. Hän on täällä. Hän on hakenut sinua.
– Pysy hänen lähettyvillään ja vie hänet pois täältä.
– Pysyttelen kyllä, mutta ei häntä tältä kadulta minnekään saa. Hän haluaa nähdä sen!
– Kerro ihmisille, että Sloan on kuollut.
– Olen jo syöttänyt sen heille. He ovat puolellasi.
Tämä oli räjähdystä jouduttava kipinä. Mutinan ja kirouksien lisäksi alkoi kuulua suoranaisia kehoituksia Kalispelille.
– Mene hakemaan ulos se kapinen koira!
– Ammu hänet seulaksi!
– Jos tahdot, että savustamme hänet ulos, niin sano vain sana!
Tällaiset suorapuheiset huudahdukset päästivät väkijoukon kiihkon valloilleen. Miehet huutelivat Kalispelille ja menivät välillä ottamaan ryypyn. Bordenin piileskeleminen alkoi käydä hillittömien miesten hermoille. Joukon raa'assa hyväntuulisuudessa tapahtui ilkeä muutos. He kiilautuivat yhä lähemmäksi Kalispelia muodostaen lopulta taajan puoliympyrän hänen taakseen kadulle ja tunkivat hänet metri metriltä lähemmäksi Bordenin taloa. Talo oli viimeinen kadun päässä ja vaikutti asumattomalta. Ovet ja ikkunat olivat kuin tyhjiä silmiä. Talo näytti hylätyltä ja päältä katsoen autiolta.
Kärsimätön, verenhimoinen joukko siirtyi äänekkäästi uhkailemaan Bordenia.
– Tule ulos, Borden!
– Hei, haisunäätä! Mac on vikissyt tietonsa ja Sloan on kuollut! Ala kömpiä!
– Borden, meillä on ikävä sinua!
– Tämä on sinun ainoa mahdollisuutesi!
– Päiväsi Ukkoskaupungissa ovat luetut!
– Tule ulos kuin mies, senkin – – –!
– Anna meidän katsella päivänvaloa naamasi läpi! Ha! Ha!
– Savustakaa hänet ulos! hoilasi muuan kullankaivaja kuin nahkapalkeilla.
– Tuli nurkkaan! Kylläpähän sitten juoksee! karjui väkijoukko.
Kun väkijoukko vaikeni henkeään vetääkseen, ukkosääninen mies halkaisi ilman karjuen:
– Borden, ulos ja tappele – tai sinut lynkataan!
Huuto "lynkataan" tarttui väkijoukkoon ja kantautui edelleen kuin aalto, kunnes Masters juoksi joukon eteen. Hän kohotti molemmat kätensä pyytäen hiljaisuutta.
– Alallanne, miehet! hän huusi käskevästi. – Antakaa Emersonille aikaa! – Ei tässä ruveta ketään lynkkaamaan. Ja tuli tuhoaisi koko kaupungin. Lupaan hakea Bordenin ulos!
Joukon mutinan yli kantautui terävä ääni:
– Hyvä on, sheriffi. Mutta tällä kertaa ei mitkään pidätykset tule kysymykseen. Haluamme nähdä Bordenin kaatuvan tai riippuvan.
Masters kääntyi nopeasti Kalispelin puoleen.
– Tuo sakki on pahalla tuulella, hän sanoi kiilto harmaissa silmissään. – He saattavat sytyttää talon ja siitä tulisi helvetti. Kaupunki palaisi kuin tikkukasa. Emerson, saanhan mennä hakemaan Bordenin ulos.
– Hän on siellä piilossa. Hän saattaa ampua sinut.
– Silläkin uhalla. Jos pääsen hänen kanssaan puheisiin, niin panen hänet uskomaan, että niin totta kuin tässä seison tuo väkijoukko kärventää hänet ulos ja hirttää. Ja suostun suojelemaan häntä siinä tapauksessa, että hän tappaa sinut. Se panee hänet liikkeelle. Se on hänen ainoa mahdollisuutensa.
– Entä jos hän marssii esiin luodikko kädessä? kysyi Kalispel synkkänä.
– No, jos hän on niin kelju, niin napautan hänet itse.
– Tämä ei minua oikein miellytä. Se on kyllä julman ystävällisesti ajateltu. Mutta se saattaa sinut riitaan Leavittin kanssa. Ja Leavitt on vahva – emme tiedäkään kuinka vahva.
– Helvettiin Leavitt! Yksi kerrallaan! Menenkö?
– Totta kai. Kiitoksia, vanha tekijä?'.
Masters kääntyi, otti esiin valkoisen nenäliinan, jota hän alkoi huiskuttaa taloa lähestyessään. Väkijoukko huuteli rohkaisten ja ivaten. Se ei täysin luottanut sheriffin aikomuksiin.
Välimatka Kalispelista tanssipaikkaan oli liki sata metriä. Masters hidasti askeleitaan. Kun hän oli päässyt puolitiehen, hän huikkasi ja jatkoi matkaansa. Häneltä ei puuttunut sisua, mutta hän epäilemättä laski, että Borden näkee hänet ja saattaa ryhtyä mihin tahansa välttääkseen yhteenoton Kalispelin kanssa. Sitten Masters kiiruhti kulkuaan kuin pitäen jännityksen pitkittymistä suurimpana vaarana. Hän yhä heilutti valkoista nenäliinaa. Kun hän oli tullut noin kolmenkymmenen metrin päähän ovesta, Borden ilmestyi sille luodikko koholla.
– Seis! hän karjaisi.
Masters laski rauhanlipun mielenosoituksellisen kiivaasti. Hänen selvä äänensä kantautui Kalispelille saakka.
– Oletko päissäsi vai hullu? Pane pois tuo ase. Tuo väkijoukko tuolla polttaa sinut elävältä tai hirttää sinut, usko se.
– Mitä tahdot? Borden karjui, laskien aseensa. Masters meni lähemmäksi ja puhui nopeasti Kalispelin voimatta erottaa sanoja. Masters lähestyi noin kolmenkymmenen askeleen päähän Bordenista, joka yhä piti asettaan uhkaavasti valmiina. Mastersin ryhti ei menettänyt arvokkuuttaan, ja hänen harvat eleensä tulkitsivat selvää selvemmin lopullista uhkavaatimusta. Hän pyörähti kantapäillään ja tuli vasempaan väistyen nopein askelin katua pitkin väkijoukkoa kohti.
Kalispel ei siirtänyt silmiään luodikosta, ja jos se alkaisi kohota, hän hyppäisi suojaan, sillä hän ei aikonut jättää mitään sattuman varaan Bordenin tapaisen lurjuksen kanssa tekemisissä ollessaan. Väkijoukko seisoi jännittyneenä. Tämän painostavan hiljaisuuden puhkaisi tuo paljekeuhkoinen mies raa'asti karjaisten:
– Joko tai, Borden!
Väkijoukosta puhkeava huuto antoi jokaisen aavistaa, mistä "joko tai" oli kysymys – heittää pois luodikko ja tulla esille miehen tavoin tai käyttää sitä ja roikkua hirressä. Borden varmasti ymmärsi sen, sillä tuskin oli väkijoukon huuto vaimennut, kun hän kohotti luodikon korkealle ja paiskasi sen maahan. Metallin kalahdus kiveystä vasten kuului selvästi.
– Hei, Emerson, hän tulee, ja olemme lyöneet vetoa, että lävistät hänet alhaalta keskiruumiista, joku suupaltti huusi väkijoukosta.
Borden sieppasi esille kaksi revolveria ja pää hartioiden väliin painuneena kuin päällekäyvällä härällä hän hyppäsi esiin oviaukosta.
– Sivulle, kaikki, kuulutti sotaääninen mies. – Tanssi on alkanut!
Kalispel lähti astumaan Bordenia kohti tarttuen aseeseensa. Borden tuli keskikadulle ja kuin näkymättömän voiman ajama työntyi eteenpäin. Revolveri hänen vasemmassa kädessään kohosi ja laukesi. Luoti vihelsi Kalispelin ohitse, kimposi sorasta tuonnempana ja sai jonkun väkijoukossa kimakasti kirkaisemaan. Huudot ja töminä kertoivat ihmisten hajaantuvan molemmin puolin.
Kalispel eteni nopeasti. Borden pysähtyi. Hänen aseensa leimahti ja pamahti. Toinen luoti vinkaisi epämiellyttävän läheltä. Kaukana kadulla se nostatti pölyä kadun pintaa hyppien nuollen. Borden astui eteenpäin ja taas hänen raskas revolverinsa jymähti. Sitten kuului: Pang! pang! pang! hän tyhjensi vasemmassa kädessä olevan revolverinsa kuin haluten päästä siitä eroon ja heitti sen menemään kohottaen oikean kätensä.
Kalispel pysähtyi ja käänsi oikean kylkensä vastustajaansa päin ottaen tämän tähtäimeensä. Matka oli paljon yli kolmekymmentä metriä. Kalispelin käsi vakaantui ja hän painoi liipasinta.
Jokainen kuuli luodin terävän pehmeän tömähdyksen sen osuessa lihaan. Oli kuin muurinsärkijä olisi pysähdyttänyt Bordenin askeleet. Häneltä pääsi tukahtunut huudahdus, mutta hän jännittäytyi kuin piiskansiima ja alkoi ampua. Harkiten ja kylmästi Kalispel tähtäsi hätäilemättä kuin maaliin hyvin tietäen, että nyt ei ollut heittolaukausten aika, samalla kun Bordenin kaksi laukausta vihelsivät molemmin puolin. Kalispel laukaisi, ja Borden iskeytyi maahan kuin kovan nyrkin lyömänä. Hän ponnahti raivokkaasti pystyyn kuin suoraksi kimmahtava taivutettu paju ja ampui hurjasti. Jokin Kalispelin asenteessa, hänen kuvapatsasmainen liikkumattomuutensa, tuo synkkä, kauhea tyyneys läpäisi Bordenin sekaiset aivot. Hän koetti ottaa esimerkkiä vastustajastaan. Laskeutuen polvelle ja nojaten kyynärpäätään siihen ja asettaan tukien hän tähtäsi hitaasti ja huolellisesti.
Katselijat näyttivät odottavan henkeään pidättäen. Joku nainen kirkaisi kuin ei olisi jaksanut kestää tätä kylmäverisyyttä, josta Kalispel oli kuuluisa.
Kajahtava laukaus hänen revolveristaan rikkoi hiljaisuuden. Borden nytkähti ja hänen aseensa putosi laueten. Samassa hetkessä hän viskaantui sivuttain taakse kuin näkymättömän käden pyyhkäisemänä. Nelin kontin selkä väkijoukkoon päin hän tempautui melkein pystyyn ja syöksyi sitten päistikkaa maahan kasvoilleen potkien hetken hiekkaa ja lopulta liikkumatta maaten.
Henkeään pidellyt väkijoukko alkoi liikehtiä, kun Kalispel Lännen taistelijoiden etuoikeutta hyväkseen käyttäen seisoi kaatuneen vihollisensa ääressä tämän kuoleman todistajana.
Borden ei enää tempoillut, mutta hän oli tajuissaan.
– Kultapala? hän koetti sopertaa. Tyttö oli hänen viimeinen ajatuksensa, eikä hän ilmeisesti silloin ajatellut sitä lähintä syytä, joka hänet tähän tilaan oli saattanut.
– Pidän kyllä huolen hänestä, Kalispel sanoi ja Borden kuoli kasvoillaan kuin helpotuksen ilme.
Kalispel kiirehti pois antaen tietä tungeksivalle väkijoukolle. Hän meni kaupungin ulkopuolelle, joenvartta alaspäin sen mutkaan ja ylös tuolle salviarinteelle, jolle hän niin usein oli paennut. Bordenin tajunnan sammuttaminen tuntui kuin ruumiilliselta ponnistukselta. Hän keskittyi rauhoittamaan sydämensä ja järkensä kapinaa, palaavan normaalitilansa ja alkuvaiston kamppailua, vaiston, joka käski tappaa ellei halunnut tulla tapetuksi. Hänen oli päästävä tasapainoon suuremmitta häiriöittä, sillä Ruthista piti nyt pitää huoli. Hänen ensimmäinen ajatuksensa hänestä oli, että Kultapala-nimi kuoli Bordenin mukana.
Luonto oli aina ollut ihmelääke Kalispelin sairaalle mielelle. Oli auringonlaskun jälkeinen tunti, ilta oli tumman sinipunertava ja kullanhohtoinen, rauhallinen ja surullinen. Ihmisten säälimättömyys, hänen rakkautensa, vihansa ja ahneutensa eivät yltäneet tänne. Virta kohisi itsekseen ihmisten mitättömistä kohtaloista piittaamatta, ja vuoret rypistivät miettiväisinä kulmiaan.
Pimeni. Hän ei voinut viipyä kauemmin. Jättäen tuoksuvan salviarinteen hän palasi sillalle ja meni Sloanin teltalle. Muutamat kullankaivajat ja Sloanin toveri Barnes, jotka Kalispel tapasi siellä, ilmoittivat juuri haudanneensa Sloanin hänen valtaukseensa, kuoppaan, josta hän oli kaivanut kultaa ja jossa hän nyt sai hautansa.
– Barnes, otan tytön mukaani mökille, Kalispel sanoi. Sloanin valtaukset ja työkalut ovat teidän. En unohda Sloanille osoittamaanne ystävyyttä – enkä tytölle osoittamaanne hyvyyttä.
Kalispel meni sisälle telttaan. Siellä oli niin pimeä, että tuskin erotti esineet toisistaan.
– Ruth, hän kutsui. – Missä olet?
– Kal! tyttö huudahti ilostuen, ja askeleet kopisivat lattialla. Kalispel erotti hänen kalpean hahmonsa pimeydestä. Sitten tyttö puristautui Kalispelia vasten painaen päänsä hänen rinnalleen.
– Mitä nyt? Älä nyt noin vapise, lapsi kulta, hän sanoi lempeästi pidellen tyttöä pystyssä. – Rohkaise luontosi. Sinähän olet nähnyt paljon väkivaltaa, vaikka et näin lähellä itseäsi. Barnes kertoi heidän haudanneen Dickin tänne lähelle. Eiköhän se ollut oikein – että sekin asia on hoidettu.
– Pyysin heitä tekemään niin.
– Etkö sinä pysy jaloillasi, Kalispel kysyi huomatessaan, että hänen täytyi kannatella tyttöä.
– Polviani – heikottaa.
– Mutta Ruth – sinähän olet sisukas tyttö. Katsohan, tämä on kultakaivoselämää, Dickin menetys on tietysti sinulle kova pala, mutta – niin on käynyt kuin on käynyt, se on ohi – ja sinun on karaistava luontosi.
– Kal; olen kauhean pahoillani Dickin takia, tyttö kuiskasi, ja tarrautui sitten äkkiä Kalispeliin, – mutta – mutta yhteenottosi Bordenin kanssa vei jalat altani.
– Ahaa! Eikö Barnes raahannutkaan sinua pois kadulta?
– En lähtenyt. Tuhannet paholaiset tuntuivat riivaavan minua, kun odottelit Bordenia. Toivoin niin sinun tappavan hänet! Tiesin, että tekisit sen. Minä herkuttelin sillä ajatukselle. Väkijoukko oli sinun puolellasi, ja se sai selkäpiini värisemään. Mutta kun Borden syöksyi ulos kuin raivoisa härkä – en pysynyt koossa. Tajusin äkkiä – hänenkin voivan tappaa sinut. Olin kuolla kauhusta. Näin kaiken... Sitten pyörryin.
– Ohohh! Niinkö! Kalispel huudahti tytön kiihkeitten sanojen ja tarrautuvien käsien oudosti liikuttamana. Tämä tanssityttöhän oli vain lapsi, ja hän oli tytön ainoa turva. Ruth, hän sai sanottua lopulta. – Vien sinut mukanani mökilleni.
– Kal! Kuinka hauskaa, mutta jaksankohan kävellä.
– Kannan sinut. Hän nosti tytön kevyesti olkapäilleen ja meni sivuttain ovesta.
– Barnes, hän sanoi tälle, – olisitteko ystävällinen ja pyytäisitte vaimoanne keräämään Ruthin tavarat ja tuomaan ne mökilleni.
– Totta kai. Mielelläni.
Kalispel lähti kulkemaan joen vartta ylävirtaan johtavaa polkua. Oli pimeä, mutta kalpea polku joen ja asumuksien välissä erottautui selvästi. Siellä täällä kajasti valoa telttavaatteiden ja ikkunoiden läpi.
– Kal, koetan kävellä, Ruth sanoi heidän kuljettuaan hyvän matkaa.
– Kompastut pimeässä.
– Miten vahva oletkaan! – – – Mutta minä olen painava, ja sinua varmasti väsyttää.
– Niin, olit kuin untuva ensin, mutta minun täytyy myöntää, ettet ole enää aivan niin kevyt. Mutta jaksan kyllä kantaa sinut.
Kun Kalispel sivuutti Blairien majan melkein kuistin vieritse, hän näki valoa ja kuuli Sydneyn kontra-alttoäänen. Miten omituista olikaan kulkea Sydneyn ohi tällä tavoin pimeässä sylissään tyttö – jonka elämästä ja onnesta hänen tästä lähtien oli huolehdittava! Sillä hetkellä hänen oli mahdotonta selvittää sotkuisia ajatuksiaan tai käsittää ristiriitaisia tunteitaan.
Kauempana törmällä vilkkui tuli, Jaken leirivalkea. Kalispel huomasi Ruthin pään siirtyneen olkapäältä lähemmäksi ja lähemmäksi, kunnes hänen poskensa lepäsi Kalispelin kaulaa vasten. Se tuntui lämpimältä ja kostealta. Tyttö itki.
Nuotion ääressä istuva Jake kuuli askeleet ja kohottausi katsomaan, kuka tuli.
– Minä vain, Jake.
– Kas vain! – Olenpa iloinen. Näin sinun yhteenottosi Bordenin kanssa. Aina vain sama Kalispel Montanasta! Se ei ollut hullumpaa... Hei! Mitä sinä raahaat?
– Arvaa. Jauhosäkkiä varmaankin?
– Taivas! – tyttö! No jo sinä olet pahempi kuin hollantilainen!
– Turpa kiinni! Sytytä mökin lamppu.
Jake törmäili nurin yhtä ja toista kiirehtiessään täyttämään käskyn. Hän katseli pyörivin häränsilmin, kuinka Kalispel laski kultakutrisen tytön vuoteeseen. Ruth nousi istumaan.
– En ole mikään invaliidi, hän sanoi hymyillen. – Päivää, Jake. Veljesi raahasi minut tänne.
– Ahaa, Jake vastasi leveästi irvistäen. Ruthin näkö löysi pian tiensä miesten sydämiin. – Taidat olla se Kulta –
– Ruth, Kalispel keskeytti lyhyesti. – Jake, ripusta telttavaate mökin vierelle ja ota vuoteesi ulos. Nukumme siellä.
– Perheemme on siis lisääntynyt pysyväisesti, Jake huomautti loistaen.
– Perheemme on todella lisääntynyt pysyväisesti, matki Kalispel. – Ala laputtaa ja hanki illallista.
Jaken mennessä vihellellen ulos Kalispel kääntyi tytön puoleen. Hän tajusi elävästi, että häntä odotti jokin, mistä hän ei itsekään tiennyt mitä se olisi. Hän ennätti nähdä tytön poskilta katoavan punan häivän, mikä jätti tämän kasvot kalpeiksi ja korosti silmien ruiskukansineä. Hän ei ollut koskaan nähnyt sellaista vakavaa, suloista loistetta ihmisen katseessa.
– Kal, selvitetään se nyt heti, tyttö sanoi.
– Selvitetään? Mikä? hän ihmetteli kiertelemättä.
– Tämä juttu.
– Mitä ihmettä, lapsi – – –
– Älä sano minua lapseksi. Olen nainen.
– Kuinka vanha? Kalispel kysyi koettaen voittaa aikaa.
– Vuosia on kahdeksantoista, mutta ne eivät merkitse mitään.
– Niinkö vanha? Metusalemin ennätys on kohta vaarassa. Ja mistä jutusta sinä hourit? Että toin sinut tänne mökkiini? Mitä muutakaan voin tehdä? Vain sen takia, että Borden on liittynyt enkelien kuoroon, ei ole mitään syytä luulla sinun olevan yksin turvassa.
– Ei. Mutta kuulin, mitä lupasit Dickille.
– No?
– Sanoit "Pidän hänestä huolen, Dick"! Mitä sillä tarkoitat?
– Tarkoitin, mitä sanoin, Kalispel selitti tökerösti, kuin olisi sanansa joutuneet epäilyksenalaisiksi.
– Että olisit ystäväni – veljeni – kuten Dick oli?
– Ei. En tainnut tarkoittaa sitä.
– Mitä sitten?
– Eikö Dickin aikomus ollut mennä kanssasi naimisiin?
– Oli.
– No niin, sitä minäkin tarkoitan
– Sinä – naimisiin minun kanssani – Kal? tyttö huudahti.
– Miksi en? Kyllä varmasti! Minä miehenä sinä oikein pidät minua?
– Sinä olet kerrassaan suurenmoinen... Mutta Kal, sinähän rakastat Sydney Blairia?
– Taisin olla pihkassa, aika lailla, mutta kun hän haastoi minut näkemään, kuinka hän lepäsi Leavittin sylissä – ja otin haasteen vastaan – niin se kaikki kuoli, yhdellä iskulla. Näin Leavittin suutelevan häntä.
– Voi, Kal, eihän hän – hän ei voinut mennä niin pitkälle. Hän mahtoi olla suunniltaan jostakin.
– Oli tai ei, se koski ja se opetti minulle paljon. Olet kiltti, jos et enää koskaan muistuta tuosta.
– Anna anteeksi. En koskaan puhu siitä enää. Mutta, kuule, luuletko, että Dick tarkoitti, että sinä menisit kanssani naimisiin?
– Varmasti. Kuinka joku mies muuten voisi pitää huolta sinusta?
– Hyvä, tyttö vastasi äänessä vaarallinen pehmeys. Minä en rupea vaimoksesi.
– Miksi et?
– En, sillä hyvä, hän vastasi kääntäen pois kiihtyneet kasvonsa.
– Ahaa! Niin, minä en kyllä olekaan ollenkaan sopiva mies Sydney Blairille tai sinullekaan – en Dickin kaltainen kunnollinen, hieno poika!
– Kal Emerson! tyttö tuiskahti ja kääntyi silmissään kiukkuinen välähdys.
– Niin oikein. Kal Emerson! Häijy! Hurja karjapaimen! Karjavaras! Pyssynpaukuttelija! Kaikinpuolinen hurjimus, jolle kukaan nainen ei tulisi vaimoksi! Kalispel huudahti itseään tosissaan ivaten. Tämä tunne oli epäilemättä mieltäkääntävän, kohtalokkaan yhteenoton jälkimaininkeja.
– Älä parjaa noin itseäsi, Ruth tokaisi. – Sinä olet Länttä ja sinä olet miesten mies, Kal Emerson. Sinun ei tarvitse yrittääkään halventaa itseäsi minulle.
– Älä välitä lupauksestani Dickille. Olisin pyytänyt sinua vaimokseni joka tapauksessa.
– Voi, Kal! – älä! – Jumala tietää, miten vaikeaa on kieltäytyä –
– No, miksi sitten?
– Koska rakastan sinua, tyttö huudahti kiihkeästi.
– Ruth! – Tarkoitatko, että samalla tavoin kuin Dickiä?
– En. En rakastanut häntä.
– Mutta lapsi hyvä, kuinka sinä nyt olisit ruvennut minua rakastamaan? Kuule, se on vain kiitollisuutta. Sitä paitsi sinä olet niin järkyttynyt. Mutta jos niin on, niin – sitä paremmalla syyllähän tulet vaimokseni.
– En tule.
– Kuulehan nyt, joudumme tässä vähän väärille raiteille, Kalispel sanoi hillitysti. – Kun ajattelin naimisiin menoa kanssasi en ajatellut ollenkaan saavani vaimon – naisen. Minä vain ajattelin niin kumman lämpimästi sinusta – lapsukainen, jonka osa oli ollut niin kova. Aioin pitää sinusta huolta kuin sisarestani niin kauan kuin eläisin. Mutta kun sanot rakastavasi minua, niin panee se minut ajattelemaan ja muistelemaan. Olen aina kaivannut todellista kotia, vaimoa, joka pitäisi minut aisoissa, ja lapsia –
– Sshh! tyttö nyyhkytti ja tukki Kalispelin suun painamalla kätensä hänen huulilleen. – Rakastan sinua, Kal... Rakastan sinua enemmän kuin koskaan ketään muuta, enemmän kuin äitiänikin. Tahdon elää lähelläsi, olla uskollinen viimeiseen hengenvetooni saakka, raataa sormeni verille sinun puolestasi, mutta minä en mene kanssasi naimisiin!
Kalispel otti Ruthin käden omaansa ja suuteli sitä. Kumpikaan ei puhunut hetkeen.
– Vaivaan sinua, Kalispel sanoi vihdoin, – mutta vain sana vielä. Jos et mene naimisiin kanssani, sinusta ei voi tulla todellista vaimoani. Onko selvä, rakas?
– Kyllä, selvä on, toinen kuiskasi ja tuki horjuen itseään Kalispelia vasten.
– Minä kyllä pidän lupaukseni Dickille siitä riippumatta, Kalispel jatkoi innokkaasti. – Se taitaa olla pelastukseni joka tapauksessa... Unohda se nyt. On niin paljon muuta ajateltavaa. Ja suunniteltavaa! Minulla on vielä paljon toimitettavaa, ennen kuin lähdemme täältä.
– Leavitt! Ruth huudahti kohottaen katseen, johon Kalispel ei voinut vastata.
– Niin. Aion tappaa hänet. Minun on se tehtävä.
– Minulle ei kuulu pidättää sinua. Ja – ja hän on viimeinen mies maailmassa, jolle olen palveluksen velkaa! Mutta – tänäänkin!... kestänköhän sitä uudelleen?
– No, älähän hätäile, voi olla, että Masters pitää huolen hänestä.
Jake raotti ovea puolen tuumaa. – Hei, Romeo ja Julia! Haluatteko illastaa ruokasalissa vai ulkona parvekkeella?
XIV LUKU.
Sinä yönä kauan uhannut myrsky puhkesi.
Jake heräsi vahvistamaan heidän tilapäistä suojaansa. – Hei, onko siellä kuivaa? Täällä on niin hemmetin märkää. Parasta herätä ja valmistautua huuhtoutumaan myrskyn mukana.
– Yhym! Kalispel vastasi unisena. – Mitä kello on?
– Aamupuoli, mitä lieneekään. Viuuuhh! Tulta ja tulikiveä! Selvisimmepä vain ehjin nahoin tästä kolosta.
– Sanopa muuta, Kalispel sanoi nousten istumaan. Sinivalkea leimahdus täytti laakson aavemaisella valolla ja rävähtävä salama repäisi taivaan kahtia. Sade virtasi koskena.
Jake ja Kalispel kyyköttivät mökin seinustalla ja huopiinsa kääriytyneinä koettivat pysytellä kuivina suojavaatteen alla. Aamunkoitossa myrsky vaimeni ja sade hiljeni. Aamu valkeni synkkänä ja harmaana.
Joki pauhasi raivoisana. Kalispel meni törmälle katselemaan sitä. Niin pitkälle kuin hän näki kullankaivajat uurastivat pelastaen vajojaan ja työkalujaan uhkaavasti nousevalta virralta. Vesirajan yläpuolellakaan olevilla valtauksilla ei voinut työskennellä, sillä vesi oli täyttänyt kaikki kuopat. Ukkoskaupunkl jatkaisi kohinaansa, mutta tällä kertaa työn asemesta kapakat ja huvipaikat korjaisivat runsaan sadon.
Kalispel silmäili tapansa mukaan alastonta rinnettä. Sinä aamuna se katseli laaksoa juomuisin kasvoin. Ohuita, keltaisia juomuja kierteli rinnettä alas laajetakseen tasaiselle tultuaan kolmikulmaisiksi muta- ja sorakentiksi. Se oli ruma näky. Huiput korkealla ylhäällä olivat pilvessä. Siellä satoi lunta, Kalispel päätteli. Hänen päätöksensä koettaa päästä lähtemään heti myrskyn tauottua vahvistui. Hän palasi mökille. Jake puhalteli eloa vastahankaiseen leirinuotioon, jonka hän oli katoksen alle sytyttänyt.
– Eiköhän olisi hyvä käydä hakemassa hevoset ja muulit, Kalispel huomautti Jakelle miettiväisenä.
– Kyllä varmasti ja syöttää niitä vankasti jyvillä ennen tuota voimainkoetusta.
– Hyvä on, hankitaanpa äkkiä vähän aamiaista, Kalispel kirkastui lopullisen päätöksen tultua tehtyä. Synkkä veto tuntui kuitenkin pidättelevän häntä täällä, vaikeasti sammutettava, kylmä, julma viha. – Sitten lähdet kaupungille ja ostat säkin jyviä ja parin nahkapussia – niiden pitää olla uusia ja vahvoja – ja sitten minä lähden karjavarkaisiin.
– Kuule, eikö olisi parempi, että pysyttelisit leirillä ja antaisit minun käydä varkaissa? Jake tokaisi. – Tuo tyttö on täällä ja mökki on lujatekoinen. Noilla kahdella luodikolla pitäisit –
– Ja hemmetti! Kalispel tuuskahti. – Voisi olla, mutta etkö luule, että eilisen jälkeen Leavitt pysyy hiljaa ja antaa minun karistaa Ukkoskaupungin pölyn saappaistani?
– Tarkoitat mudan, Jake vastasi. – Minulla on sellainen käsitys, että kun sinä yleensä ajattelet asiaa, niin saat siitä selvän, mutta eilispäivä oli niin helvetillinen, etkä sinä nyt osaa ajatella. Minusta tuntuu, että Leavittilla on jotakin takataskussaan nimittäessään tuon suojelukaartin.
– Annahan kun ajattelen, Kalispel sanoi, ja kun ajattelen niin minusta tuntuu kuin minun olisi heti tavattava Masters.
– Haen hänet tänne, Jake vastasi kiireesti. – Lähden heti syötyä. Rupea sinä säälimään tavaroita läjään. Tämä myrsky hellittää jo tänään ja parin päivän kuluttua voimme lähteä liikkeelle.
Vähän myöhemmin Kalispel koputti mökin ovelle.
– Sisään, Ruth vastasi.
Kalispel astui sisään ja tapasi tytön vuoteessa punainen huopa leukaan saakka vedettynä.
– Etkös häpeä, senkin unikeko? Kalispel tervehti astuessaan lähemmäksi kokien omituisen omistamisen tunnelman.
– Onko jo myöhäkin? tyttö kysyi hymyillen.
– Ei. Laskin vain leikkiä. Tuonko vadillisen kuumaa vettä? Ja sen jälkeen hiukan riisiä, pekonia, kahvia ja keksiä? Ei sinulla ole kiirettä nousta. Kurja päivä. Kuulitko myrskyn?
– Myrskyn? En.
– Kuollut koko maailmalle! Peijakas! Jos et kuullut myrskyn mylvivän, niin sinun olisi pitänyt ainakin kuulla Jaken kiroilevan. Hän heräsi vesilammikossa. Hyvä, haenpa, mitä lupasin. Minun lienee parasta totutella palvelustytöksesi.
– Tulee kyllä käymään päinvastoin.
– Kuule, mitä nuo ovat?
– Tavarani. Barnes toi ne illalla.
– Teidän Armonne tarvitsisi kokonaisen muulikaravaanin. Ja meillä on vain kuusi muulia.
– Poltetaan tanssipaikkahepenet.
– Kaikki muut, paitsi tuota lyhyttä sinistä, joka sinulla oli ylläsi, kun näin sinut ensi kerran Salmonissa. Sinä tosiaankin viehätit silmääni siinä.
– Sekin poltetaan, rakkaani.
Kalispel peräytyi epäjärjestyksessä ilmestyäkseen kohta kantaen vesipannua ja laatikon pohjalle katettua aamiaista. Tyttö nousi istumaan kuin ihastunut lapsi.
– Kalispel Montanalainen, palvelijattareni ja kokkini! hän huudahti. – Kuka uskoisi? Pane tuohon se laatikko ja anna pannu tänne syliini. Ojenna sitten vielä minulle tuo pikku pussi. Voi, älä mene – ellei sinulla ole kovin kiire.
– Minulla on tosiaankin kiire, Kalispel vastasi tökerösti mennen ulos. Jokin uusi ja suloinen tunne oli vallannut hänet tänä läheisenä hetkenä ja tytön kauneus ja siniset silmät, jotka näyttivät iloitsevan hänen läsnäolostaan, silmiensä edessä. Hän tajusi tässä piilevän pulman, joka hänen oli tulevaisuudessa selvitettävä, mutta nyt hän karkotti kaikki häiritsevät mietteet ja ryhtyi moniin puuhiinsa.
Jake palasi ilmoittaen Mastersin monien muiden mukana joutuneen tulvan jalkoihin ja hänen luvanneen tulla tapaamaan iltapäivällä. Tunnit kuluivat kuitenkin ahkeroidessa, eikä häntä kuulunut. Jake sai eläimet koolle, ja Kalispel alkoi jo nähdä pitkän, kiemurtelevan, Salmoniin vievän polun silmiensä edessä. Samalla hän muisti karjatalon, jota oli omaksensa uneksinut, ja totesi riemua tuntien, että hänellä oli kultaa kylliksi tusinan sellaisen talon ostamiseksi ja karjoittamiseksi. Ruthista täytyi tulla hänen vaimonsa. Hän päätti jättää hänet nyt rauhaan, mutta Challisiin tultua hän vaatisi hänet vihille, vaikk'ei muuta kuin näön vuoksi. Se oli ainoa tapa todella pitää huolta tytöstä ja vaimentaa juorut yhdellä iskulla.
Puolivälissä iltapäivää alkoi aurinko pilkistellä pilvien raosta, ja Ruth näyttäytyi "vähän koipiaan ojentaakseen", kuten hän sanoi. Samassa aurinko paistoi täydeltä terältä ja liekehti kirkkaana leimuna Ruthin kullanhohtoisessa tukassa kuin onnellisena tulevaisuudenenteenä.
– Voi, tuolla on neiti Blair – katsellen meitä, tyttö huudahti yht'äkkiä ja katosi punaiseksi lehahtaen sisälle.
Kalispel ei kääntänyt päätään. Hänen myötätuntonsa oli kokonaan Ruthin puolella, mutta ajatellen, että tämä koskisi Sydneyhin, hän tunsi haikeaa surua.
Kalispel ei halunnut toistaiseksi Jaken eikä Ruthin tietävän kullastaan. Niinpä hän odotti yöhön ja kaivoi kultahiekkansa ja -jyväsensä esille kätköpaikastaan avoimen lieden edessä olevan laakean kiven alta, ahtoi kaiken kahteen nahkapussiin ja kätki ne mökin nurkalla olevan puupinon alle.
Kun hän vihdoin paneutui levolle, oli taivas kirkastumassa ja nipistävä kylmänpoikanen tuntui. Hän oli mielessään tullut siihen päätökseen, että olisi järkevää välttää yhteenottoa Leavittin kanssa. Jos hänelle sattuisi jotakin, Ruth saattaisi jäädä turvattomaksi. Kun hän tätä ajatuksen juoksuaan eritteli, hän havaitsi elämän muuttuneen ainutlaatuisen ja käsittämättömän rakkaaksi. Tämä oli omiaan siivittämään sydänkipuisen karjapaimenen ajatukset.
Aamu valkeni huuruisena ja kirkkaana. Kaksi raitoa lähti jo Jaken valmistellessa aamiaista.
Ruth tuli ulos veljesten keskustellessa päivän töistä. Hänellä oli yllään harmaa villapuku ja värin palattua hänen poskilleen hän oli näky, josta Kalispelin oli vaikea pitää silmiänsä erossa. Tyttö ojensi hennot kätensä tulta kohti. Voi juupeli, kun on kylmä! hän huudahti iloisesti. – Mutta ettehän te ole päässeet alkuunkaan aamiaisen kanssa.
– Kuules tyttö, vastahan me päästiin ylös, Jake tokaisi.
– Ruth, pidätkö pakkasesta? Kalispel kysyi ajatuksissaan.
– Se on ihanaa. Olen näes kotoisin Wisconsinista.
– Enpä tiennytkään. Osaatko ehkä ratsastaakin? Kalispel tiedusteli silmäillen tytön solakkaa vartaloa.
– Osaanko ratsastaa! Kuule nyt tuota, Jake... Osaako sorsa uida? Minähän olin oikea karjatyttö aikoinani.
– Sepä jotakin!
– Oikein intiaani.
– Johan nyt on peijakas! Kalispel riemuitsi. – Missä ja milloin?
– Isäni muutti Wyomingiin ollessani kahdentoista, Ruth vastasi samalla kun hänen äänensävynsä muuttui. – Hän osti erään karjanomistajan tilan ja karjan lähellä Chadronia –
– Chadron! Kuule, sehän on lähellä Cheynneä. Siellähän minäkin ratsastelin.
– Sen on täytynyt olla aikaisemmin. Minä lähdin sieltä vasta kolme vuotta sitten. Isä menestyi jonkin aikaa – kunnes karjavarkaat puhdistivat hänet. Sen jälkeen hän ei enää päässyt jaloilleen. Se tappoi hänet. Minut jätettiin äitipuolen hellään hoitoon, ja – olin kuudentoistavuotias, kun tulin Cliff Bordenin tanssipaikkaan...
Kalispelin hyvänmielen tunteen myrkytti vihlaiseva katkeruus ja jätti hänet sanattomaksi.
– Älä ole – niin kauhean näköinen, tyttö hätääntyi. Minun oli tehtävä jotakin tai kuoltava nälkään – ja Borden valehteli minulle. Nythän se on kaikki ohi. Voi Kal, kyllä minä tiedän, millaiseksi taakaksi olen ollut sinulle koko ajan. Huolia ja tappelua minun takiani. Mutta koeta, jos osaat, kuvitella, kuinka siunatun hyvä olet ollut minua kohtaan. Ja kun olemme päässeet tästä hullunmyllystä, me unohdamme. Sitten kyllä hyvitän sen sinulle.
– Lähdetään heti, Kalispel vastasi hänelle tavallisen innostuksen puuskassa. – Tänään iltapäivällä tai huomenaamulla viimeistään. Jake, jouduta aamiaista ja ala sitten mättää tavaroita kokoon. Pane Ruthin tavarat noihin purjekangaspusseihin. Ja sinä, neitiseni, vedät jalkaasi siniset suojushoususi. Pidä myös käsillä lämmin takki, käsineet ja saappaat, sillä pari päivää tulee olemaan kovaa taivalta. Syötyäni palasen lähden tapaamaan Mastersia. Hän on ollut aika säädyllinen minua kohtaan, muuten en lähtisi ollenkaan. Haluan antaa hänelle pari vihjettä. Ja luulenpa että minä joudankin sitten tänne.
– Luuletko? Oletko varma? Ruth kysyi epäilyksen leikkautuessa hänen ääneensä.
– Varma ei voi olla muusta kuin kuolemastaan.
– Lupaa minulle, ettet lähde hakemaan Leavittia käsiisi, tyttö suostutteli.
– Sehän on helposti tehty. Lupaan. Mutta jos satun hänet muuten tapaamaan...
– Laske lävitse ja laputa tänne äkkiä kertomaan siitä. Jake keskeytti kylmästi. – Ja sitten saat nähdä hieman todellista tavarain kuormaamista.
Kalispel lähti pian viimeiselle käynnilleen Ukkoskaupungille. Blairin mökin luona pari kuormaajaa ahersi lajitellen ja punniten tavaroita. Satuloimattomia muuleja seisoi kuistin kaiteeseen sidottuina. Blair viittasi iloisesti Kalispelille. – Lähdemme tänään. – Niin mekin, Kalispel vastasi aivan yhtä hilpeästi. Toivottavasti tavataan tiellä. Sydney ilmaantui kuistille tuossa ratsastuspuvussa, jossa Kalispel oli häntä niin tavattomasti ihaillut. Kalispel tunsi kipeää murhetta ja valtavaa helpotusta. Noita tummia, ylpeitä silmiä ei kohtalo ollut määrännyt loistamaan hänen taivaallaan. Ne katselivat hänen kulkiessaan ohi kiinteinä ja tutkimattomina kuten aina. Mutta Sydney ei liikahtanutkaan.
Vain ylävämpien valtausten omistajat olivat voineet palata arkiseen aherrukseensa. Toiset tungeksivat Ukkoskaupungin pääkadulla kuin minäkin markkinapäivänä.
Kalispel toivoi välttävänsä väkijoukon huomion ja onnistuikin siinä jossakin määrin. Hän tapasi Mastersin tämän puoleksi luhistuneessa majassa. Masters oli miettiväinen ja synkkä mies.
– Hei, Kal, hän sanoi venytellen ja kiinnittäen harmaat, läpitunkevat silmänsä vieraaseensa. – Sinä näyt olevan loistotuulella ollaksesi mies, joka juuri on saanut uurteen lisää revolverinsa kahvaan.
– Elämä on kuin silkkiä. Lähden tänään, Masters.
– Hyvä. Toiko veljesi sinulle terveiseni?
– Ei hän muuta sanonut kuin että tulisit minua tapaamaan.
– Ei sinne päinkään. Sanoin hänelle ei – ja terveiset sinulle hävitä täältä äkkiä.
– Sitäpä se junkkari ei tehnytkään. Mistä nyt puristaa?
– En taida tajuta kaikkea, mitä tässä kirotussa kultakylässä tapahtuu, mutta se vähä, mitä tiedän, on kylliksi.
– Ohhoh! – No, jos se on kylliksi sinunlaisellesi vanhalle texasilaiselle härälle, niin se on enemmän kuin kylliksi Kal Emersonille. Annahan kuulua kuitenkin.
– Leavitt on ottanut Bordenin omaisuuden haltuunsa puolesta osuudesta ja veloista, hän väittää. Ystävyydenosoitukseni sinua kohtaan näyttävät kaivelevan herra tuomaria. Hän lähetti kohteliaasti sanan minulle, että olisin hyvä ja jättäisin virkani ja palauttaisin virkamerkkini.
– Eikö hemmetissä! Kautta tulen ja tulikiven! – Vähät kai sinä tuosta välität?
– Tavallisissa oloissa en paljon piittaisikaan, mutta en ole tähän virkaan pyrkinyt. Ystäväni työnsivät sen niskaani. Useimmat heistä ovat koonneet tavaransa ja lähteneet. Tämän kultakuumeen pohja alkaa pettää. En usko löytäväni tusinaa miehiä, jotka asettuisivat puolelleni Leavittia vastaan. Mitä sinun silloin kannattaa tässä rähjätä?
– Eipä juuri toimita, jos sitä kysyt. Mutta aiotko antaa Leavittin hämätä itsesi suurilla puheilla?
– Kukaan ei ole vielä texasilaista rajamiestä puheilla peloittanut, Masters murisi. – Minua vain kyllästyttää kylliksi ollakseni kypsä kokoomaan tavarani ja lähtemään matkoihini ystävieni mukana – ja käydä Leavittia tervehtimässä korttini jättääkseni.
– Korttisi? – Aivan niin, Kalispel vastasi kylmä kajahdus äänessään. – Tuhannen tulimmaista! Tekisipä mieleni tehdä samoin, mutta lupasin Ruthille, etten hakisi Leavittia käsiini.
– Reilusti tehty. Sen tuo tyttö ansaitsee, Kal. Ja vielä melkeinpä nätein, mitä olen nähnyt sitten Santonen päivien.
– Kuulehan, vanha tahko, minusta olisi melkeinpä turvallisempaa, jos sinä veisit terveiseni Leavittille... Kuulehan, tulin kertomaan sinulle, että Leavitt on noiden rosvojen päällikkö ja hän johtaa sitä pirun ovelasti.
– Emerson, oletko varma? texasilainen tiukkasi nojautuen eteenpäin kuin iskevä haukka.
– Totta hitossa! Kalispel kähisi. – Seisoin Leavittin ikkunan alla ja kuulin hänen antavan itsensä ilmi. Sillä matkalla löin tuon haavan Macaben korvan päälle. Leslie, Macabe, Struthers, kaikki Leavittin uskottuja miehiä. On muuten pantava merkille, että Macabe mainitsi vain Bordenin Sloanin jutun yhteydessä. Leavitt osaa johtaa sen kaliiperin miehiä. Mutta samalla hän on tavallinen, matalamielinen pikkuvaras, välikäsien kautta murhaaja ja liukaskielinen naisten viettelijä.
– Älä unohda, että hän on Ukkosvuoren suojelukaartin johtaja!
– Masters, onko hän tosiaankin mennyt niin pitkälle?
– Huhut lentävät kuin syksyn lehdet. Mikä lie sitten totta, mikä valhetta? Mutta nyt lyön vetoa pyssyni, että Leavitt on pannut sen toimeksi.
– Ahaa! Jokos tajuat vihjeeni tuolloin. Jos Leavitt on järjestänyt suojelutoimikunnan, niin voit huoleti panna viimeisen dollarisi vetoon, että sen muodostavat hänen maantierosvonsa.
– Aivan. Se on ovelasti juonittu. Annan sinulle neuvon laputtaa täältä kuin palava taula hännän alla.
Kalispel nousi seisomaan julmasti naurahtaen ja terävästi nykäisten vyönsä kohdalleen.
– Lyö kättä sen päälle. Annan sinulle saman neuvon.
– Saatan sinua hivenen matkaa.
Kalispel ei pitänyt texasilaisen äänen ja kasvojen ilmeen kireydestä Jotakin oli tekeillä. Samassa hetkessä kun hän astui kadulle, hän hämmästyi nähdessään kadun, joka äsken oli ollut täynnä liikettä ja ääntä, nyt olevan koko pituudeltaan tyhjän ja kuolleen, paitsi aivan alapäätään. Siellä seisoi rivissä Bordenin tanssipaikan ja "Viimeisen Toivon" kapakan välillä viisi kiväärein aseistettua, naamioitua miestä.
Kalispel kirosi tuimasti kuuman aallon kiiriessä pitkin suoniaan. Suojelukaarti! Hänenkö takiaan ne tuohon olivat ilmestyneet? Hän päätti hypätä ensimmäiseen talojen väliseen kujaan päästäkseen joenvarsipolulle. Mökilleen päästyään hän kyllä Jaken kanssa pitäisi puoliaan melkoista miesjoukkoa vastaan.
Lähellä ei ollut ainoatakaan kujaa. Hänen on rynnättävä jonkin kaupan tai kapakan läpi. Kadun toisella puolella oleviin oviin ilmestyi kasvoja. Kaikki kaupungilla tiesivät – – –
– Kädet ylös! Emerson!
Karkea, kolkko ääni, jännityksestä hieman vapiseva uhoi äkkikuolemaa. Kalispel oli kuullut tuon sävyn ennenkin. Jäykistyen jalansijoilleen hän kohotti kätensä korkealle päänsä yläpuolelle.
– Ylhäällä ovat! hän huudahti kiroten varomattomuuttaan.
– Pidä ne siellä kanssa! Varovaisia, raskaita askeleita kuului äänen suunnalta. – Suomusta hänet, Dan.
Karkeat kädet sieppasivat hänen revolverinsa koteloistaan. Hän kuuli hanan virittyvän napsahtaen ja tunsi sitten pyssyn piipun töykeän tönäisyn selässään.
– Ala kävellä!
Kalispel harppoi keskellä katua raskassaappaiset vangitsijansa heti kintereillään. Hän kuuli ovien paukkuvan, puheen sorinaa, huudahduksia ja jalkojen töminää. Kadunkaarteeseen tultuaan hän näki tämän ansan toisessakin päässä viisi naamioitua miestä vartiossa. Kylmä raivo valtasi Kalispelin mielen ja hän näki hetken vain punaista silmissään. Suojelukaartin käsissä! Tahtoi sanoa Leavittin! Hän tajusi heti asemansa koko vakavuuden. Hän oli ollut monta kertaa ahtaalla, mutta ei koskaan näin vaarallisessa tilanteessa. Hänet tapasi toivottomuuden ja epätoivon puuska. Leavitt oli hautonut jonkin juonen hänen kiinniottamisekseen ja teloittamisekseen. Ehkä hän oli huomannut Blairin, rahojen ja kullan kadonneen ja arvasi Kalispelilla olevan osuutta siihen. Sydney oli mahdollisesti voinut kavaltaa hänet. Kalispel muisti äkkiä Ruthin ja silloin elämä vasta kävi hänelle kalliiksi. Päättäväisyyden aalto karkotti pelon. Kyllä hän tästä jotenkin selviäisi. Jokin keino täytyi löytyä.
– Kuinkas kortit nyt on jaettu, miehet, hän kysyi.
– Täyskäsi meillä, Emerson, ja sinulle ei ole jaettu kortteja ollenkaan, kuului vastaus.
Kadun yläpäässä nuo viisi naamioitua miestä lähtivät näyttämään tietä kohti Leavittin mökkiä ja kaivosta. Takana lisääntyvästä kohinasta ja töminästä päätellen koko Ukkoskaupunki oli näytelmän todistajana. Matka tuntui Kalispelista pitkältä ja hänen täytyi kerätä koko tahdonvoimansa taistelemaan tunteita vastaan, jotka pyrkivät masentamaan hänen valmiuttaan tarttua pienimpäänkin tarjoutuvaan tilaisuuteen.
– Seis! komensi Kalispelin pidättäjä, kun kulkue oli saapunut noin kahdenkymmenen askeleen päähän Leavittin mökistä.
– Minua vähän laiskottaa pitää käsiäni ylhäällä, Kalispel valitti pysähtyessään ja laski hitaasti kätensä.
Nuo viisi edelläkulkevaa suojelukaartilaista asettui riviin toiselle puolelle ja Kalispel kuuli toisten pysähtyvän taakseen. Kauempaa takaa kuului yhä kasvava väkijoukon kohina.
– Päällikkö Leavitt, huusi äskeinen ääni, – täällä on miehenne.
Mökin ovi oli auki. Kuistilla oleva pöytä ja tuolit näyttivät kovin virallisilta. Samassa pari miestä ja heidän jäljessään Leavitt astui mökistä. Leavittin kasvot olivat kalpeat ja kovat. Hänen leimuava katseensa hypähti aukealla liikkumattomana seisovaan Kalispeliin, liukui sitten vartijoiden ohitse lähestyvään väkijoukkoon ja takaisin vankiin.
– Leavitt, mitä tämä röyhkeys tarkoittaa? Kalispel tiukkasi kantavalla äänellä, mutta Leavittin hänelle suomasta huomiosta päätellen hän olisi voinut olla yhtä hyvin hiljaakin.
– Päästäkää väkijoukko niin lähelle, että se kuulee toimituksen, Leavitt määräsi.
Jalat tömisivät ja väkijoukko levittäytyi puoliympyrään, kunnes Kalispel näki ihmisiä molemmin puolin. Näitä vilkaistessaan hänen katseensa osui hiljan pystytettyyn hirsipuuhun. Kalispel kesti tämän viimeisen järkytyksen, sillä värähtäen tajuten tämän rajamaiden oikeudenjakovälineen olevan itseään varten pystytetyn, hän muuttui raudan rauhalliseksi. Leavitt ei kyllä häntä hirttäisi.
– Riittää, lähemmäksi, Leavitt käski ja sitten hänen palavat silmänsä kiintyivät johonkin mieheen, jonka hitaat askeleet kuuluivat. – Masters, se oli tarkoitettu sinullekin.
– Tuota, enköhän minä liene Ukkoskaupungin sheriffi, jurotteli texasilaisen kylmä, huoleton ääni. Se lämmitti Kalispelin sydäntä. Se merkitsi jotakin, mihin ehkä tarttua.
– Niin, ja mikä kirotun kurja sheriffi oletkaan, Leavitt tokaisi. – Mennäpä toitottamaan ystävyyttään tämän rosvon kanssa koko kaupungin silmien edessä!
– Leavitt, minä vastaan teoistani. Sen takia olen nyt tässä. Saatamme olla eri mieltä Emersonin suhteen. Ja jos tämä, mikä nyt on tekeillä, on olevinaan oikeudenkäynti, kuten arvelen sen olevan, niin halunnette sen kestävän yleisen mielipiteen arvostelun.
– Se on selvä. Tässä oikeudenkäynnissä ei ole mitään salattavaa. Emerson on Ukkoskaupungin suojelukaartin edessä.
– No, siinä tapauksessa jonkun on esiinnyttävä hänen puolustajanaan. Haluan tehdä sen viimeisenä virkatehtävänäni, minkä jälkeen eroan.
– Hyvä. Teidät hyväksytään Emersonin puolustajaksi, samoin eronne.
Masters tuli hitaasti Kalispelin näkyviin. Kalispelin säälimätön sydän läikähti kiitollisuudesta nähdessään rauhallisen texasilaisen. Mastersin tarkoitus näytti käsittämättömältä kaikista muista läsnäolijoista paitsi Kalispelista, joka tajusi miehen kylmäverisyyden ja tarkoituksen auttaa. Miten hän aikoi sen tehdä, kävi yli ymmärryksen.
Masters kääntyi Kalispelin puoleen muutamin hitain, huomaamattomin askelin.
– Hyväksytkö minut? hän kysyi. – Tämä näyttää vähän suurieleiseltä toimitukselta minusta. Mutta jos nämä suojelijat aikovat panna sinut tuomiolle, niin olen valvova, että se on oikea.
– Kiitos, Masters, Kalispel vastasi. Texasilaisen sanat olivat merkitykselliset, mutta kalpenivat hänen harmaitten silmiensä ihmeellisen voiman ja merkityksen rinnalla. Kalispel älysi heti tuon katseen sanoman. Ei olisi kysymystäkään rehellisestä tuomiosta, Mastersin esiintyminen oli vain tekosyy, jonka varjolla hän saattoi tulla esiin ja vähitellen hivuttautua lähemmäksi Kalispelia, kunnes, tilanteen huipentuessa, hän olisi niin lähellä, että Kalispel ulottuisi hyppäyksellä käsiksi Mastersin kahteen suureen revolveriin ja ampuisi tiensä auki joko kuolemaan tai vapauteen. Voimakkaan kiihkonsa hillitsevä Leavitt ei ollut paljon kuollutta parempi tällä hetkellä.
– Tuomari, ennen kuin teette syytöksenne pidätettyä vastaan, saanen tiedustella, mihin perustuu oikeutenne tähän toimenpiteeseen? kysyi Masters tarkoituksellisesti.
– Olen suojelukaartin päällikkö, Leavitt vastasi lyhyesti.
– Jaa, mutta se ei kestä lain edessä. Te nimititte itse itsenne, teitä ei valittu.
– Mutta minut valittiin tämän kultaleirin tuomariksi. Leavitt väisti järkkymättömänä. – Jos tunnette kultakylien lainkäyttöä, niin teidän on myönnettävä, että minulla on ehdoton päätösvalta.
– Aivan, totta kyllä, mitä tulee valtauksiin, riitoihin, ostoihin, myynteihin ja sen sellaiseen, mutta se tuskin antanee teille oikeutta pidättää ihmisiä ja rakentaa hirsipuita. Sen tulisi kuulua minulle.
– Masters, emme nyt rupea halkomaan hiuksia siinä suhteessa, Leavitt julisti kylmän päättäväisesti. – Emerson on oikeuden edessä ja minä olen hänen tuomarinsa.
– Asetatteko hänet oikeuden eteen miestaposta?
– Rajamaat eivät tunne lakia, joka rankaisisi avoimesta tappelusta.
– No, mistä sitten Emersonia syytetään? texasilainen tiukkasi terävästi.
Tuomari Leavitt asettui istumaan pöydän ääreen ja järjesteli hetken papereitaan ennen kuin vastasi.
– Emerson on ryöstömurhaaja.
Masters pyörähti ja harppasi pitkän askeleen Kalispelia kohti.
– Kuulitko tuon? hän huudahti.
– En ole kuuro.
– No, mitä sinulla on siihen sanottavaa?
– Leavitt on hirttämätön valehtelija.
Masters kääntyi jälleen kuistiin päin. Kalispel tunsi olevansa kuin hyppyyn valmistuva tiikeri. Texasilainen seisoi hiukan vasemmalla hyvänlaisen loikkauksen päässä ja hänen mustat revolverinperänsä roikkuivat selvästi näkyvissä ja yhtä helposti esiin vedettävissä kuin jos ne olisivat olleet Kalispelin vyössä.
– Tuomari, olen kuullut syytöksenne ja Emersonin kieltävän sen. En tarkoita loukata sanoessani, että oikeuden edessä hänen sanansa käy siitä kuin teidänkin. Teidän on esitettävä todisteita.
– Se on tarkoituksemme, Leavitt vastasi kuuluvalla äänellä. – Käskekää ihmisten olla hiljempää. Tämä on oikeudenkäynti. Jones, astu esiin.
Pienempi niistä kahdesta miehestä, jotka olivat tulleet Leavittin seurassa mökistä, astui esiin. Hän näytti tavalliselta keski-ikäiseltä kullankaivajalta.
– Mitä teillä on vankia vastaan todistettavaa? tiukkasi Leavitt.
– Hän ryösti minut, Jones aloitti sointuvalla, julkealla äänellä. – Illalla, kaksi viikkoa sitten keskiviikkona, vähän jälkeen kello kuuden. Olin pimeän tultua matkalla valtaukseltani kotiin, kun juuri noiden autioitten majojen luona joen alajuoksussa joku mies ilmestyi taakseni ja työnsi pyssynpiipun selkääni. Hän vaati kultahiekkaani. Minulla oli kaksi pussillista, toinen hietaa ja toinen jyväsiä. Annoin ne hänelle.
– Tunsitteko Emersonin? tuomari kysyi.
– En, tahtoo sanoa en nähnyt häntä, mutta kuulin hänen äänensä. Olin kuullut sen usein.
Masters kääntyi jälleen ottaen askeleen Kalispelia kohti.
– Mitäs siihen sanot?
– Toinen paksu valhe, sheriffi, tiuskaisi Kalispel terävästi. – Ja Jones ei tulisi kertomaan minulle sellaisia vasten naamaa, ellei hän tietäisi, etten tästä koskaan hengissä selviä.
– Matthews, astu esiin, kehoitti tuomari toista miestä, joka oli kookas, kalpeakasvoinen ja esiintyi vähemmän vakuuttavasti. – Onko teillä jotakin vankia vastaan esitettävää?
– Emerson pysäytti minut aseella uhaten, tuomari, Matthews vastasi. – Lauantai-iltana noin puoli yhdeksän maissa. Keskellä kaupunkia. Hän ilmestyi Spencerin kaupan varjosta. Hänellä oli kyllä liina kasvojen edessä, mutta hänen puhdistaessaan minua se sattui luiskahtamaan syrjään ja tunsin hänet selvästi. Hän vei kultani, kelloni ja revolverini.
– Sanotteko, Matthews, että se tapahtui puoli yhdeksän lauantaina ja että tunsitte hänet varmasti? tiedusteli tuomari.
– Kyllä, herra tuomari.
Leavitt viittasi todistajan syrjemmälle ja kääntyi jälleen sheriffin puoleen. – Masters, tämä näyttää selvältä. Minusta on päivänselvää, että Emerson on syyllinen kaikkiin näihin ryöstöihin, ja murhiin myös. Jätän asian äänestettäväksi.
– Älkäähän vielä kiirehtikö päästämään suojelukaartianne äänestämään, Masters vastasi ivallisesti. – Jutun käsittely ei ole päättynyt.
Hän kääntyi Kalispelin puoleen jälleen ottaen huomaamattoman askeleen.
– Kuulit kai tuon?
– Kyllä.
– Arvaan sen olevan toisen valheen?
– Oikein arvattu.
– Niin, minustakin tuo kuulosti vähän ontolta, texasilainen vastasi. – Ja jos vain voit tarkalleen muistaa, missä olit lauantaina puoli yhdeksän aikaan, niin uskon sanaasi.
– Olin – Kalispel alkoi auliisti, kun hän samassa muisti, että kysymyksessä olevana ajankohtana Sydney Blair oli ollut hänen luonaan hänen mökissään yksinään.
– No, anna kuulua ja ilmoita se selvästi tälle kuuntelevalle väkijoukolle, Masters kehoitti kärsimättömänä.
Kalispel naurahti raa'asti. Leavittin ja hänen kaartinsa kannalta oli yhdentekevää, miten hän tämän selvittäisi. Ja minä hetkenä tahansa hän hyppäisi käsiksi Mastersin aseisiin.
– Ikävä kyllä, vanha tekijä, en jaksa muistaa.
– Kas niin, Leavitt innostui käsi vavisten ojennettuna. Omien huuliensa tuomitsema!
Väkijoukko alkoi liikehtiä jalkojaan vedellen ja hiljaa kuiskaillen. Sitten Kalispel tunsi sydämensä jähmettyvän nähdessään Sydney Blairin juoksevan esiin Leavittin eteen.
– Rand Leavitt, hän huusi korkealla äänellä, joka leikkautui joka ainoaan kuuntelevaan korvaan. – Kätyrinne, Matthews ei ole langettanut Emersonia, vaan itsensä valehtelijana ja – teidät itsenne vielä pahempana.
– Mitä? kähisi Leavitt hypähtäen pystyyn ja nojautuen eteenpäin kasvot tummanpunaisina. Yllätys oli lävistänyt hänen panssarinsa.
– Kalispel Emerson ei mitenkään ole voinut ryöstää Matthewsia viime lauantai-iltana puoli yhdeksän, kaikui Sydneyn ääni vavisten oikeamielisestä suuttumuksesta.
– Ja miksi ei? karjaisi Leavitt raivoissaan.
– Koska hän oli omassa majassaan kanssani.
Nyt mustasukkainen rakastaja sai ylivallan oikeutta istuvasta tuomarista.
– Hänen majassaan... yksin?
– Niin, yksin.
– Sydney Blair! – Sinäkö? Tuleva vaimoni! Mitä – miksi olit siellä?
– Menin kertomaan, mikä roisto olet. Kertomaan, että olin purkanut kihlaukseni sinun kanssasi... ja pyytämään... hänen anteeksiantoaan ja että hän ottaisi minut jälleen luokseen.
Nämä nopeat, leikkaavat sanat aiheuttivat Leavittissa selkäpiitä karmivan muutoksen. Sulavakäytöksinen herrasmies, itsevarma kaivospohatta, kylmä, julma tuomari luhistui, ja häijy, hammastapureva, raivoava paholainen hyppäsi kuistilta.
– Katso tuota, nainen! hän karjui kiukusta pakahtumaisillaan vapisevin sormin osoittaessaan hirsipuuta. – Saat katsella rakastettuasi hirressä roikkumassa!
Tämä oli Kalispelista oikea hetki loikata ja temmata esiin Mastersin revolverit, tappaa raivostunut Leavitt ja sitten kääntää tuli vartijoitaan vastaan, mutta Sydney oli tiellä. Muutkin kuin hän ampuisivat, syntyisi kauhea mellakka, helvetti. Hän ei uskaltanut saattaa tyttöä vaaraan. Masters peräytyi jälleen häntä kohti. Vielä oli aikaa. Hän saattoi odottaa.
– Miehet! Viekää hänet, karjui Leavitt. – Jumal'auta! Hänet kyllä hirtetään!
Kuului viiltävä naisen kiljahdus. Oliko se Sydney vai joku muu, sitä Kalispel ei koskaan tullut tietämään. Samalla hetkellä vakava maa hänen allaan alkoi täristä.
– Voi helvetti! kirkaisi yht'äkkiä yksi vartijoista kuin olisi järkensä menettänyt. – Vuori! Vuori! Juoskaa henkenne edestä!
XV LUKU.
Jokainen katsahti ylös. Koko suunnaton rinne aaltoili kuin meri. Samassa kuului koriseva, repisevä jyrinä vuoren syvyyksistä. Kokonainen harjanne alkoi liukua laaksoa kohden.
– Vyörymä!
– Vuori sortuu!
– Ukkosvuori!
Yksityiset kauhunhuudot hukutti väkijoukon huuto ja karjunta. Sen peitti vuorostaan hirvittävän, liikkeeseen joutuneen vuorimassan jylinä.
Kalispel seisoi kauhun kahlitsemana, mutta kun hän näki Sydneyn horjuvan ja kaatuvan, hän heräsi hypähtäen toimimaan, sieppasi tytön käsivarsilleen ja kiiruhti tuota kauheaa näytelmää pakoon.
Suojelukaartilaiset pakenivat täyttä päätä muun joukon mukana. Masters juoksi Kalispelin ohi huutaen jotakin, mitä ei erottanut. Leavitt oli juossut majan suojasta loitommalle katsomaan, kuinka laajat rinteen kappaleet, kokonaiset harjanteet ja kukkulat aaltoillen laskeutuivat laaksoa kohden. Maa tuntui tärisevän ydintään myöten. Ukkonen, joka ei kuitenkaan ollut ukkonen, täytti ilman.
Leavitt näytti yht'äkkiä menettävän järkensä. Hän hyökkäsi muutaman askeleen joukon perään pyörähtääkseen kuitenkin samassa ympäri ja rynnätäkseen takaisin. Hän ei näyttänyt ajattelevan pakoa. Hän loikkasi kuistille ja syöksyi mökkiin.
Jyrinän ja ukkosen hukutti räsähdys kuin olisi maa repäisty kahtia. Valtava vyörymä suistui Leavittin rouhimiskoneen päälle murskaten ja hajoittaen sen, vesikourut allensa haudaten ja lopulta kuin taikasauvan kosketuksesta pyyhkäisten koko kaivoksen olemattomiin. Kuiva maa pöhähteli pölähtävinä kuplina paksusta, vyöryvästä mutamassasta.
Kalispel nojautui kallionlohkaretta vasten yhä kannatellen tyttöä, joka tuntui virkoavan. Masters oli pysähtynyt hänen viereensä ojennellen käsiään ja huutaen jotakin käsittämätöntä. Näky oli henkeäsalpaava. Leavittin ilmestyminen ovelle käyttäytyen kuin mielipuoli jäädytti heidät askeltensa sijoille.
Miehen hätä, käsien väänteet, hänen äänetön karjuntansa ilmaisivat jotakin kadonneen! Hävinneen! Olevan poissa! Kalispel älysi silloin, että Leavitt ei ollut huomannut kultansa hävinneen ennen tätä onnettomuuden hetkeä.
Hänen kalpeat kasvonsa hävisivät pimeästä oviaukosta ja sillä hetkellä rinteen suunnattomat massat lähtivät liikkeelle päin mökkiä jyristen ja maata tärisyttäen. Katto luhistui ja maa virtasi sisään kuin vuotavaan alukseen.
Leavitt näkyi jälleen ovella, ja samassa putoava orsi kaatoi hänet. Hän jäi makaamaan pää oven ulkopuolella. Siinä kiemurrellen ja heittelehtien kuin takaruumiistaan ansaan tarttunut eläin hän kohottausi ja huitoi käsillään. Kummassakin hän piteli kultapussia. Hänen kasvonsa pullistuivat kuin harmaa paise ja hänen kouristuksentapaiset liikkeensä olivat kauheat katsella.
Liukuva sora täytti mökin ja alkoi pursua ovesta Leavittin päälle. Hän riuhtoi yhä. Maa virtasi jo katoltakin molemmin puolin jättäen väliinsä viuhkamaisen, hitaasti sulkeutuvan aukeneman, jossa tuomittu mies yhä näkyi. Sitten kuului vierivä jyrinä, näkyi pölypilvi – ja mökki hävisi näkyvistä.
Kuin ihmisen pienuutta pilkaten luonto oli langettanut tuomion, jonka vanha, viisas majava ja intiaanipäällikkö olivat aavistaneet. Kautta aikojen oli vuoren sisusta murissut varoituksiaan. Luhistumisen hetki oli nyt saapunut.
Rinne oli yhtenä aaltoilevana, kallellaan olevana merenä Korkealla ylhäällä puut kallistelivat, kaatuivat, huojuivat, kasaantuivat röykkiöiksi ja luisuivat alaspäin. Valtavana ja hirvittävänä kilometrien korkuinen vuorenrinne liikkui laaksoa kohden. Liike hidastui vähitellen ja jyrinä vaimeni. Ihmisten huudot kuuluivat taas ja virta jaksoi jälleen kohinallaan muistuttaa olemassaolostaan. Blair tuli Kalispelia ja Sydneytä kohti. Tyttö oli toipunut pyörtymyksestään.
– Voi taivas! Eikö tuo ole hirveätä? Blair haukkoi ilmaa tukien Sydneytä.
– Se tuli kyllä kreivin aikaan minun kohdaltani, sanoi Kalispel käheästi. – Kuormaa ja mars matkaan, Blair.
Masters ilmaantui näkyviin, lähestyi vyörymän reunaa ja tarkkaili sitä hetken. Se oli jo ennättänyt jonkin matkaa rantatörmälle. Hetken kuluttua Masters kohotti kätensä ja huusi loitompana katselevalle väkijoukolle.
– Se liikkuu noin kolme jalkaa minuutissa... Ukkoskaupunki on tuomittu. Juoskaa ja ilmoittakaa kaikille. Siepatkaa kultanne, muonaa ja peitteitä, ja joutukaa tiehenne täältä.
Kalispel juoksi mökilleen pysähtyen tuon tuostakin katsomaan tuota näkyä, joka oli yhtä ihmeellinen kuin hänen pelastuksensa. Mitä kauemmaksi hän tuli sitä enemmän hän näki. Kolme jalkaa minuutissa! Ei kestäisi kauaa ennen kuin kaiken murskaava vyörymä saavuttaisi pitkän, yksikatuisen kaupungin laidan. Kullankaivajia juoksi joka suuntaan kuin punatakkisia muurahaisia. Jaken synkkä katsanto kirkastui Kalispelin nähdessään.
– Tulitpa takaisin vallan yhdennellätoista hetkellä. Enkö sanonut, että minulla oli ounastus?
– Älä sitä nyt märehdi. Missä – Ruth?
– Lapsipaha, hän on hiton vähältä kuollut säikähdyksestä, Jake vastasi viittauksella osoittaen tytön olevan mökissä.
Ruth makasi vuoteella kasvot peitossa, mutta Kalispel näki rinnan kiivaasti huokuvan.
– Ruth, hän läähätti istuutuen tytön viereen ja työnsi kädet ja liinan tämän silmiltä. – Olen tässä.
Tyttö hypähti syliksi häneen, kauhu häipyi katseesta ja hän suuteli Kalispelia hurjasti tajuamatta mitään muuta kuin tämän paluun.
– No, lapsi raukka – älähän – nyt – niin – käy päälle! hän sanoi kurkkua ahdistaen, vaikka tytön tarrautuvat kädet ja huulet olivatkin hänestä suloiset.
Aikaa ei ollut hukattavaksi, mutta mökistä ulos astuttuaan he jäivät huumautuneina tuijottamaan edessään avautuvaa, vertaansa vailla olevaa näkyä. Liikkuvan jyrkänteen alapäässä purjehtivat majat ja teltat nurin niskoin, särkyvän puun räsähdykset kantautuivat selvinä tänne saakka. Uhkaava, armoton rinne vyöryi vyörymistään kaupunkia kohti.
Joskin näky alhaalla laaksossa oli henkeäsalpaava, niin ylhäällä vuorenrinteellä se oli sanoin kuvaamaton. Siellä liike näkyi selvemmin ja se oli kammottavaa. Keskikaupungin takana kohoavan harjanteen takaa huojui näkyviin liikkuva metsä, joka tavallisesti peittyi harjanteen taakse. Mukanaan puut, juuret pystyssä, suuret männyt ja kuuset nurin niskoin ja sikin sokin kokonainen rinteen kappale liukui laaksoon hitaasti ja kammottavan täsmällisesti. Laakson kapeammassa päässä vyörymä oli jo ennättänyt pitemmälle ja Bordenin taloa uhkasi tuho tuossa tuokiossa.
– Kunhan tytöt olisivat ennättäneet turvaan, Ruth hätäili.
– Ole huoletta, heillä on ollut yllin kyllin aikaa. Kunhan vain olisivat ymmärtäneet ottaa tarpeeksi vaatteita ja ruokaa mukaansa.
– Kal, Jake sanoi, tämä vyörymä pyyhkäisee Ukkoskaupungin olemattomiin, patoaa laakson ja tekee tästä paikasta suuren järven.
– Jake, älä lörpöttele, vaan ala koota tavaroita, Kalispel komensi – Meidän on ennätettävä joukon edelle.
– Vaellus tuskin alkanee ennen huomista, Jake arveli. Useimmat näistä kullanmetsästäjistä roikkuvat täällä viime hetkeen.
– Ruth, mene pukemaan lämmintä yllesi ja vedä sininen suojuspukusi kaiken päälle. Meitä odottaa ankara lumitaival solassa, mutta koetamme ennättää yli ennen iltaa ja leiriytyä lumirajan alapuolelle.
He kokosivat ja kuormasivat tavaroitaan jonkin aikaa kuumeisella kiireellä ja pysähtyivät välillä hengähtämään ja katselemaan valtavaa luonnonilmiötä. Blairit ratsastivat ohi rahdinkuljettajien ja kuormamuuliraidon jäljessä. Tuonnempana vyörymän mukaansatempaama talo syttyi palamaan, kaatuvat puut ryskyivät, kalliot jyskähtelivät vastakkain, seinät rusentuivat ja tavaroitaan turvaan korjaavat, hätääntyneet ihmiset huusivat ja karjuivat.
Kalispel valitsi vahvimman muuleistaan ja sälytti sen selkään kultapussinsa, joiden päälle hän köytti vuoteensa. Hän sitoi muulin aivan lähettyvilleen. Hetken kaameudesta huolimatta riemu lauloi hänen sydämessään. Ruth tuli ulos ratsastusasussa, ja kun Kalispel näki hänet, hän ei pelännyt Sydney Blairin ratsastuspuvussaan koskaan enää kummittelevan silmissään. Näihin aikoihin Jake oli saanut jäljelläolevat kaksi muulia kuormatuksi.
– Nouse sinä minun hevoseni selkään, minä kävelen, Kalispel sanoi. – Sitten sitä kai ollaankin matkavalmiina.
– Voi, katsokaa! Ruth huudahti.
Puolentoista kilometrin levyisenä oli vyörymä saavuttanut pitkän talorivin pääkadun pohjoispuolella. Kolme jalkaa minuutissa! Se olisi kuitenkin yhtä hyvin voinut olla hyökyaalto, sillä ryske ja rysähdykset, murskaantuvat ja ylösalaisin kieriskelevät talot, mukaan tempautuvat teltat, vajat, hirsimökit, kaupat ja kapakat näyttivät olevan kuin minkäkin nopeasti pyyhkäisevän hävityksen ja tuhon jälkiä. Maanvyörymä tuntui leppymättömältä. Se oli odottanut kauan. Se oli uskollisesti varoittanut tätä sienen lailla kohonnutta kaupunkia. Nyt se täytti uhkauksensa.
Ukkonen jyrähti jälleen. Maa vavahteli Kalispelin jalkojen alla, ja Ruth ojentautui häntä kohden säikähtyen. Valtava rinteenluiska vain liukui korkealta alemman, hitaamman virran päälle kuin laava tulivuorenpurkauksessa. Valtavat kallion järkäleet irtautuivat, pyörivät sorassa, hautautuivat, ilmestyivät jälleen näkyviin liukuen ja kierien ja syöksyen, vauhtia kooten kauhealla voimalla tömähtäen talot allensa hautaavaan maahan. Kaupungin toinen puolisko kiemurteli ja kouristeli vyöryn hampaissa toisen miettiväisenä odotellessa tuhoaan.
– Ruth, kiipeä satulaan, Kalispel käski, irtautuen tuosta näystä. – Jake, ala ajaa, olemme jo myöhässä.
Kalispel tarkkaili tyttöä, sillä tällaisellakin hetkellä hän oli utelias näkemään, pystyikö tyttö tekemään totta kehumastaan hevosmiestaidosta. Ruth ei tullut sitä ajatelleeksikaan. Hän nosti jalkansa jalustimeen ja heilautti itsensä satulaan keveän jäntevästi ja viehkeästi kuin vain se, joka paljon on satulassa istunut. Tämä näky kummasti kohotti tytön arvoa hänen silmissään, ja hän huomasi hänessä viehkeyden lisän, jota ei ollut aikaisemmin tullut panneeksi merkille.
– Alkakaa painua, Kalispel huusi toisille, irroitti muulinsa ja lähti liikkeelle sitä taluttaen luodikko toisessa kädessä.
Joen mutkassa Kalispel näki Ukkoskaupungin ja sitä rusentelevan luonnonvoiman viimeisen kerran läheltä.
Hän pani kummastellen merkille, että Ruth ei kertaakaan katsonut taaksensa hänen itsensä aina silloin tällöin kääntyessä katsomaan, vaikk'ei enää mitään näkynytkään. Kalispel ihmetteli pelastumistaan. Oli ollut hetki, jolloin hän oli menettänyt kaiken toivon ja vain rukoillut, että saisi käsiinsä pari revolveria. Tämä kosto ei ollut hänen. Korkeampi voima oli tehnyt tiliä Leavittin kanssa.
Polku jyrkkeni ja alkoi kiemurrella, ja Jake aina huolellisena johtajana antoi eläinten silloin tällöin hengähtää. Kalispel alkoi odotella hetkeä, jolloin hän harjanteen huipulta pääsisi katselemaan odotettavissa olevaa ainutlaatuista näkyä. Kalispel ei hetkeksikään päästänyt muulinsa hihnaa, ja sitä viisas eläin katseli karsain silmin. Jenny ei käsittänyt taakkansa arvoa. Kalispelinkin oli vaikea tajuta sitä.
Vihdoin Jake pysähtyi levähtämään solan ensimmäiselle pengermälle, missä harmaalla kalliolla välkehti lumiläikkiä. Hän käänsi punoittavat kasvonsa laaksoon päin. Hänen suunsa jäi ammolleen, alaleuka loksahti alas, silmät pyöristyivät päässä, ja hän kohotti pitkän käsivartensa kuin jotakin kauheaa tervehtiäkseen.
Ruth oli varmasti nähnyt tuon ja käsittänyt, mistä se johtui, mutta hän kumartui syvempään hevosensa kaulan yli kääntymättä. Kalispel avasi suunsa kutsuakseen hänet jakamaan kanssaan tämän viimeisen ja varmasti unohtumattoman näyn Ukkoskaupungista, mutta yhtäkkiä hänelle valkeni. Ruth oli kyllin voimakas ollakseen katsomatta taakseen. Hän oli jättänyt ikuiset jäähyväiset tuolle likaiselle kultaleirille ja siellä viettämälleen elämälle. Hän ei halunnut uuttaa näihin muistoihinsa mitään ylimaallisen kauniita näkyjä tai valtavia luonnonmullistuksia.
Mutta Kalispel katsoi ja haukkoi ilmaa.
Pitkä laakso lepäsi tuolla hänen jalkojensa juuressa kullanhohteisten säteitten ja valonhuntujen loisteessa. Keskellä laaksoa kiemurteli loistava tulijuova, joka päättyi laajaan, kilvenmuotoiseen, häikäisevään järveen.
Maanvyörymän tuonnimmainen pää oli padonnut joen. Talot kulkeutuivat veden mukana puoliupoksissa kuin hukkuvat laivat. Ihmiset uurastivat kuin muurahaiset tuonpuoleisella rannalla. Kalispelin katse etsi turhaan pitkää, kapeaa, harmaitten seinien ja valkoisten telttojen kaupunkia, sen pitkää, avaraa, elämää pursuavaa pääkatua. Kalispelin täytyi katsoa yhä uudestaan ja turvautua maamerkkeihin päästäkseen selville siitä, mitä hän oikeastaan näki. Jaken ja Ruthin jatkaessa taivaltaan polkua ylöspäin ja auringon vaivuttua läntisen vuoriseinämän taa, Kalispel oli iäksi maalannut muistiinsa Ukkosvuoren jylhän kauneuden sen vyöryessä allaan olevaan laaksoon.
Oikealle hänestä korkealla yläpuolella loisteli kova, sileä, kiiltävä kallio, josta vuorenkorkuinen, irtain maamassa oli juuri irroittautunut. Vyörymä oli edennyt puoliväliin rinnettä, ja pitemmällekin, ja nyt jo kauhunlyömä katselija saattoi ylhäältäkin huomata sen hiljalleen hidastuvan. Laaja vyö paljasta, tummaa maata loiveni alastomattomasta kalliosta. Mutta alempana tämä tasainen rinne vähitellen rikkoutui kallionlohkareiseksi, puupiikkiseksi ja röykkelöiseksi vyörymän keskiosaksi. Täällä alkoivat näkyä sekasortoiset merkit pidikkeistään irtautuneen alkuaineen, maan, tuhoisasta luonteesta. Hidas, kulkuemainen vaipuminen oli kammottavan juhlallista. Halkeillen, pengertyen ja kohoillen, koko ajan ponnistellen, pullistellen ja kuopille painuen tuo suunnaton, liiketilaan joutunut massa vastustamattomasti vaipui alaspäin ja taas alaspäin käyden aina kesyttämättömämmän ja rikkinäisemmän näköiseksi lopulta laskeutuakseen pengerminä, jotka liikkuivat hitaitten maininkien tavoin pyyhkäistäkseen kaupungin olemattomiin.
Mitä Ukkoskaupungista oli jäljellä, se kulkeutui vyörymän harjalla tai sen sysäsi liukuva seinämä auringonlaskussa häikäisevään järveen.
Täältä hän näki kaiken kuin tuuleen nojautuva kotka. Eniten häntä järkytti tuo leppymätön, hidas vaipuminen. Tämän ankaran liikkeen jokainen vaihe kuvasti sitä rajatonta voimaa, joka oli langettanut Leavittin tuomion. Kun Kalispel katseli siinä, hänen mielessään välähti outo ajatus, että maanvyörymä oli tuolla aina odotellut Leavittia.
Kalispel riistäytyi näyn lumoista ja talutti muuliansa ylös solan lumeen syvästi kiitollisena, nöyränä ja järkyttyneenä. Hämärän laskeutuessa hän laahusti rinnettä alas suojaiseen haapalehtoon, missä kirkas nuotio loisti ja Jake vihelteli puuhaillessaan. Ruth istui tulen ääressä kasvot ruusunhohteisina ja suloisina ilman surun jälkeäkään ja ojenteli pieniä, paljaita käsiänsä tulta kohti.
– Olemme päässeet myötämaahan! Kalispel sanoi katsellessaan suojattiaan ja hän tarkoitti paljon muuta kuin lumisen solan ylittämistä.
Keskihaara ylitettiin kunnialla, vaikka vesi olikin korkealla. Kalispel rakensi lautan itselleen ja nahkapusseilleen toisten selviytyessä hevostensa turvin. Katsellessaan, kuinka Ruth käsitteli hevostaan kuin karjapaimen, Kalispel ei voinut olla ylitsevuotavia tunteitaan keventämättä kajauttamalla näitten sotahuudon – Jip-jiip!!!
XVI LUKU.
Kalispel pysähtyi levähtämään puolenpäivän aikaan poppelilehtoon Lohijoen törmällä Challisin kaupungin alapuolella.
Hän halusi kiertää kaukaa tuon väkeä tulvillaan olevan kaupungin, mutta lähetti Jaken noutamaan heidän kipeästi kaipaamaansa tuoretta muonaa ja asialle, jota hän ei uskonut Ruthille ennen kuin velimies oli hävinnyt näkyvistä.
– Kuulehan lapsikulta, hän aloitti epäröiden ja tuntien poskiensa lehahtavan kuumiksi. – Jake tuo mukanaan papin.
– Tuo – minkä? leimahti Ruth hypähtäen pystyyn.
He istuivat poppelien varjossa jonkin matkaa tiestä pajupensaikon verhotessa heidät ohikulkijain katseilta. Se oli kaunis paikka. Heidän päälleen putoilevat kullan ja vihreän kirjavat lehdet, jotka laskeutuivat matoksi maalle, sininen taivas ja valkoiset pilvet, lämmin auringonpaiste ja merenpihkankeltainen joki, joka vyöryi syvästi ja soinnukkaasti soristen – tämä kaikki tuntui rohkaisevan Kalispelia arkaluontoisessa tehtävässään.
– Niin, minä lähetin hakemaan pappia, hän vastasi oltuaan hetken vaiti. – En tosiaankaan haluaisi pahoittaa mieltäsi, mutta se on kauhean tärkeää.
– Kal Emerson, sinä siis aiot pitää kiinni lupauksestasi Dickille?
– Sen olin jo unohtanut, mutta en aikomustani mennä kanssasi naimisiin. Sen minä tosiaankin aion tehdä.
– Minä en, tyttö julisti.
– Kyllä, toinen vastasi.
– Naisen on vannottava – rakastavansa, kunnioittavansa ja olevansa kuuliainen miehelle, eikö niin, ennen kuin se pitää?
– Niin se taitaa olla, mutta voithan jättää tuon tottelemisen pois, jos haluat.
– Sinähän tiedät jokaisen pienimmänkin toivomuksesi olevan lakini, Ruth sanoi kiihkeästi.
– Ruth, sitäpä en tiennytkään, mutta ei hullumpaa, ei hullumpaa! Toivon – sinun tulevan vaimokseni.
– Miksi, Ruth kysyi kasvot kalveten.
– No, monestakin syystä, mutta erikoisesti siitä, että haluan pitää huolta sinusta ja tehdä elämäsi onnelliseksi.
– Mutta sinunhan ei tarvitse mennä kanssani naimisiin tuota varten. Olisin onnellisempi kuin milloinkaan ennen elämässäni – vain saadessani olla kanssasi ja tehdessäni työtä puolestasi.
– Ehkäpä. Ja saisihan se niinkin olla minun puolestani, Kalispel sanoi vakavasti. – Mutta tieto aikaisimmista vaiheistamme leviää... Ja oli miten oli, haluan tämän juuri näin järjestettäväksi.
– Voinhan hypätä jokeen, Ruth sanoi onnettomana. Olen aina halunnut. Nuo syvän vihreät pyörteet ovat aina minua viehättäneet.
Tyttö nousi kasvot kalpeina, silmät tuskasta tummina, mutta kuitenkin ilmaisten jotakin kapinallista, mikä vakuutti Kalispelille, ettei hän sentään niin pitkälle menisi.
– Voi, Ruth, eihän nyt sentään, hän vastasi, mutta tarttui kuitenkin vankalla kädellä lähimpään, sinisen suojapuvun verhoamaan nilkkaan.
– Kyllä, ennen kuin häpäisen sinut, tyttö vakuutti.
– Mutta, senkin tomppeli, sinähän häpäiset minut, ellet mene kanssani naimisiin.
– Minä – minä luulin asian olevan toisin, tyttö änkytti onnettomana.
– Jos rupeat vetistelemään, niin – panen sinut polvelle poikittain, Kalispel julisti uhkaavasti.
– Olin unohtanut kaiken – ja olin onnellinen.
– Vai niin, ja nyt olet onneton vain sen takia, että olen päättänyt tehdä sinusta rouva Ruth Emersonin? Saamari! Se ei oikein imartele turhamaisuuttani.
– Mutta Kal, minähän en ole toisten tyttöjen kaltainen kuten esimerkiksi Sydney Blairin.
– Kyllä vain, ja ihmeen paljon sievempi vielä.
– Voi! – Voi! Jos vain olisimme tavanneet minun ollessani kuudentoista vuotias! Ruth nyyhkytti ja lyyhistyi kokoon.
Kalispel otti hänet melkein syliinsä. Häntä halutti tehdä se oikein kunnolla, ja patoutunut tunne tuntui kurkkua kuristavan, mutta hän pelkäsi pahoittavansa tytön mieltä lisää. Hetken kuluttua, Ruthin taas rauhoituttua, hän sanoi: Ruth, tehdään se vain näön vuoksi. Siitähän oli jo kerran puhekin... Ei sinusta tarvitse tulla vaimoni – todella. Niin ollen ei sinulla pitäisi olla siinä mitään häpeämistä. Silloin minun on pidettävä huoli sinusta ja minä olisin aina luonasi.
– Hyvä on. Tehdään niin, Ruth sanoi heikolla ja tyynellä äänellä.
Kalispel jätti hänet yksikseen ja käveli poppelien alla ihmetellen itseään. Hän tunsi joka tapauksessa suurta helpotusta ja iloitsi tytön päätöksestä. Tieltä alkoi kuulua kavioitten kapsetta ja pyörien ratinaa. Pian Kalispel saattoi puvun perusteella päätellä ajajan olevan papin ja toisen vaunuissa istujan Jaken.
– Kal, tässä on pastori Weeks, Jake ilmoitti heidän pysähtyessään. – Vuokrasin hänet tuomaan tavaroitamme. Hän tarjoutui myymään hevosen ja vaunut halvalla. Kun hän sitten vielä sitaisee sinut ja Ruthin umpisolmuun, niin onpa tämä tainnut olla hänelle aika sievä päivä.
– Päivää, pastori. Olen Lee Emerson, jota jotkut sanovat Kalispeliksikin. Olen todella iloinen, että tulitte, Kalispel tervehti ojentaen kätensä vaunuista nousevalle, harmaatukkaiselle, sinisilmäiselle, ruskeapintaiselle miehelle.
– Ilo on minun puolellani, Emerson. Olen kuullut teistä ja olen ylpeä saadessani puristaa reilua oikeaa kättänne.
– Täällä on morsiameni.
Ruth nousi tukkikasalta heidän lähestyessään ja Kalispel huomasi pelkonsa aiheettomaksi. Tytössä ei näkynyt jälkeäkään hätääntymisestä ja hän kohtasi heidät urhoollisesti ja suloisesti hymyillen.
– Ruth, tässä on pastori Weeks, Kalispel esitteli. Häntä alkoi koko tilanne kovasti miellyttää.
– Pastori, olen luvannut mennä naimisiin hänen kanssaan, Ruth sanoi katsellen ylös suloisin, hätääntynein silmin. – Haluaisin – mutta minun ei pitäisi.
– Herranen aika, minkä takia ei, jos kerran pidätte hänestä? Weeks huudahti lempeästi.
– Voi, rakastan häntä niin kauheasti, mutta olen ollut tanssityttö enkä koskaan pääse sen minulle antamasta maineesta.
– Vaikkapa olisitte ollutkin, pastori vastasi hitaasti, se ei merkitse mitään, jos hän kerran haluaa saada teidät vaimoksenne. Hän kääntyi Kalispelin puoleen.
– Kyllä, kyllä tahdon! Kalispel keskeytti kiihkeästi. Löysin hänet tanssipaikasta, mutta sen ei tarvitse merkitä, että hän oli huono tyttö. Aion mennä naimisiin ja tehdä hänet onnelliseksi. Hän pelkää häpäisevänsä minut, mutta hän on paljon parempi ihminen kuin minä. Hän on myös saanut paremman kasvatuksen kuin minä. Jos kykenette puhumaan vähän järkeä hänen sievään päähänsä, saatatte minut ikuiseen kiitollisuudenvelkaan.
– Ahaa! Aivan niin! pastori vastasi syvästi liikuttuneena tarttuen Ruthin käteen. – Lapsoseni, nyt on kysymys rakkaudesta ja vain siitä. Emerson on julkituonut omansa ja sinä olet kertonut omastasi. Neuvon sinua kuin isäsi ja pappina kehoitan sinua menemään naimisiin tämän nuoren miehen kanssa. Olen Lännestä, Ruth. Tiedän, mille se on rakennettu. Rajamailla naiset ovat harvinaisia, muutamia uudisasukasvaimoja tyttärineen ja loput joukko intiaanivaimoja, seikkailijattaria, yleisiä naisia – ja tanssipaikkojen tyttöjä. Näiden joukosta Lännen miesten on valittava vaimonsa. Niin he ovat tehneet vuosia, tekevät tänä päivänä ja tulevat niin edelleen tekemään. Mies tarvitsee vaimon. Tämä meidän suurenmoinen Läntemme on ankara maa. Vain uljaat naiset kestävät täällä. Ja huonoista naisista, jos sellaisia ollenkaan onkaan, on tullut suurenmoisia ja kunnollisia. He rakentavat tätä Länttä. Kuka muistaa kuudenkymmenen vuoden perästä, kun tämä laaja maa kukoistaa kaupunkeineen ja maatiloineen, että sen polven isoäidit olivat, sanokaamme, tanssityttöjä? Ja vaikka se muistettaisiinkin, niin kuka voisi parjata Lännen uljassydämisiä äitejä?
Pastori Weeks vihki Ruthin ja Kalispelin kultalehtisten poppelien alla Jaken tyytyväisenä irvistellessä. Nähdessään vihkimistodistuksen Kalispel hämmästyi huomatessaan, ettei hän ollut koskaan tiennyt Ruthin sukunimeä.
Kalispel osti tilan Olsonilta molempien tyytyväisyydeksi ja alkoi hankkia karjaa ja hevosia, laajentaa päärakennusta, tuottaa huonekaluja, mattoja, tauluja ja yleensä kaikkea, mitä hän emännän sydämen luuli halajavan tai oli kavalasti urkkinut Ruthin haluavan. Niitä tuli kuorma kuorman jäljestä Ruthin ihastukseksi ja hämmästykseksi.
– Voi, voi, Kal! Jos velkaannut ennen kuin pääsemme edes alkuunkaan, niin joudumme perikatoon, hän valitti.
– Velasta ei puhettakaan, Kalispel vastasi tekeytyen salaperäiseksi.
– Kuule, ethän sinä ole voinut valehdella minulle! Ruth rukoili. – Sinä et ole voinut!
– En tosiaankaan muista mitään valehdelleeni, hän jaaritteli. – Mitä sitten?
– Vannoit, ettet ole koskaan ollut – suo nyt anteeksi – rosvo?
– Aivan, niin vannoin. En ole koskaan ottanut mitään, mikä ei minulle oikeastaan kuuluisi.
– Sinä senkin –, silloin löysit kultaa sieltä, ja paljon, etkä puhunut mitään!
– Tuossa puheessa on jo jotakin perää, hän vastasi laiskasti ja lähti pakoon, ettei kertoisi salaisuudestaan, kymmenistä kultahiekkapusseista, jotka hän oli kätkenyt asumansa talon puoliskon alle.
Kalispel hämmästytti Ruthia kerran toisensa perään yllätyksillä, joista suurin oli Harmo, kaunis ratsu hopeahelaisine satuloineen ja suitsineen. Hänen tahtonsa korvata tytölle menneet kärsimykset ja hälventää menneisyyden muistot nykyhetken onnella oli järkkymätön.
Lopulta, kun nuori intiaaninainen ilmestyi auttamaan Ruthia talousaskareissa, tämä nousi kuin raivostunut leijona. Kalispel tuskin kallisti korvaansa Ruthin purkauksille.
– En minä tahdo antaa vaimoni raataa kuin orjan. En ainakaan niin kauan, kuin olen rikas.
– Rikas! Painu hiiteen! Voi, anna anteeksi. Olin päättänyt lopettaa kiroilemisen. Olit rikas tai et, senkin salaperäinen karjankiertäjä, niin tahdon sentään suolani ansaita.
– Mutta kuule, minähän pidän sinua kullan, rubiinien ja helmien arvoisena.
– Niin teet! Sinä puhut niin ajattelemattomasti. Muista minun olevan vain harhateille joutuneen naispahan – en koskaan tullut ajatelleeksi, että sinä – Oi, voi! sinun täytyy antaa minun ainakin keittää ja paistaa sinulle, ja ommella!
– Se kuulostaa paremmalta, Kalispel puheli. – Mutta ei puhettakaan heinän hankoamisesta, puunhakkuusta tai lattioiden hankaamisesta, ja kaikesta tuosta, mitä Olsenin vaimo sai tehdä. Onko selvä, rouva Emerson?
– Selvä on, Ruth vastasi silmät kyynelten läpi loistaen.
Lokakuun puolivälissä olivat lehdet pudonneet poppeleista ja pajuista. Ruoho oli kuihtunut ruskeaksi. Taivas oli enimmäkseen harmaa ja tuulen valittava vinkuna ja korppien synkkä raakunta vuorenrinteellä kertoivat talven pikaisesta saapumisesta.
Näiden tapahtumarikkaitten ja täyden tyydytyksen viikkojen aikana Kalispel ei ollut käynyt Salmonissa eikä Challisissa. Tila ja hänen elämäänsä tullut jokin uusi täyttivät hänen mielensä kokonaan. Hän kuuli kuitenkin alinomaan juoruja aina viimeiset tiedot mukanaan palaavalta Jakelta.
Viisisataa lannistumatonta kullankaivajaa oli jäänyt kultaleiriin talvehtimaan. Ukkosvuori oli vyörynyt kolmekymmentä metriä korkeaksi padoksi laakson alapäähän ja kolmekymmentä metriä vettä peitti nyt tuon pitkän, avaran kadun, joka yötä päivää oli ollut humun ja kohinan tyyssija. Mutta kultaa oli siellä edelleenkin, ja keväällä oli tarkoitus rahdata sinne sadan tonnin rouhija.
Kalispel kuuli jännittyneenä ja kiinnostuneena kerrottavan, kuinka Masters oli jäänyt Ukkoskaupunkiin pitkäksi aikaa ystäviensä jo lähdettyä. Eräänä päivänä jossakin telttaseinäisessä peliluolassa hän oli iskenyt yhteen kahden Jones ja Matthews nimisen miehen kanssa ja tappanut molemmat. Toinen miehistä oli kuollessaan tunnustanut murhanneensa Sam Emersonin Leavittin toimeksiannosta.
Kalispel tiedusteli usein Blaireja, mutta he näyttivät hävinneen jäljettömiin. Kalispel saattoi nykyään ajatella tuota tummasilmäistä tyttöä katkeruudetta ja katumuksetta.
Lyijynharmaa pilvi peitti eräänä päivänä vuorten huiput, ja lunta alkoi pyryttää. Talven ensimmäinen pyry peitti maan liki metrin paksuisella lumivaipalla, ja sen tauottua laski elohopea parikymmentä astetta nollan alapuolelle.
Kalispel katseli sinä aamuna ikkunasta kaunista, valkeaa maailmaa.
– Nyt me olemme lumen peitossa kuin kaksi missourilaista metsäsikaa! Lumen vankeja koko talveksi, sinä ja minä, Ruth! Mikä kova onni Kalispel Emersonille! Sievä, mukava, valoisa olohuone, suuri, avoin takka ja pinoittain polttopuita! – Mikä kova kohtalo onkaan tullut poljetun, väärinymmärretyn karjapaimenen osaksi!
– Niin, sitä minäkin olen tässä ajatellut, Ruth vastasi viehkeästi heittäen puhuvan katseen sinisistä silmistään.
– Hauskaa, että olet huomannut sen, jatkoi Kalispel yks'kantaan rohkaistuen. – Ja ruokaa purtavaksi! Varjelkoon! Kaksi peuraa roikkuu vajassa ja puoli tonnia hirvenlihaa! Ruokakaappi muonaa tulvillaan. Maitoa, kermaa ja voita niin paljon kuin varastoon mahtuu! Eikä tarvitse sormeakaan liikuttaa saadakseen sen eteensä! Ja täällä olohuoneessa kirjoja ja aikakauslehtiä joka paikassa levällään! Kirkkaita lamppuja ja laiskanlinnoja! Ajatella, pitkät talvi-illat, jolloin tuuli ulvoo ja lumi tuiskuaa, kaiken tämän parissa – ja tytön, jota mies ei koskaan väsy katselemaan.
– Ahaa! Oletko sinä tuon viimeisenkin huomannut, Ruth huudahti keveästi, mutta katsettaan nostamatta.
– Marraskuu, joulukuu, tammikuu, helmikuu, maaliskuu, huhtikuu, toukokuu! Kalispel luetteli.
– Ai, mitkä pitkät kuukaudet? tyttö yhtyi nuottiin.
– Ja nuo pitkät kuukaudet sinun kanssasi kahden.
– Kal, onko tuo tulevaisuus hyvin – hyvin –? Ruth kysyi huolestunein silmin ja löytämättä haluamaansa sanaa.
– Kyllä se on, Kalispel vahvisti sanomatta mitä.
Ruth oli yhä näiden syksyviikkojen aikana kaunistunut ja somistanut eikä hän enää näyttänyt niin hauraalta kuin ennen. Varjot silmien alta olivat hävinneet, ja silmien tuskaisa katse oli poissa. Tytön läsnäolo oli käynyt vähitellen arvaamattoman tärkeäksi Kalispelille. Tytön ahkerien, onnellisten päivien jokainen ajatus oli Kalispelille omistettu. Hän eli vain häntä varten. Tytön sulous, hänen välkehtivät hiuksensa, uljas hymynsä, yhä lisääntyvä kauneus ja kukoistus ja tämän joka päivä ilmenevä mielen uljaus ja uskollisuus olivat ruokkineet Kalispelin Sloanin majan hämärässä huomaamattaan syttynyttä rakkautta.
Hän piti salaisuutensa omana tietonaan sen ihanuudesta yksin nauttien, mutta tuli aika, jolloin hän tunsi, ettei hän enää kauemmin voinut salata rakkauttaan. Niinpä hänen vanha karjapaimenhenkensä palasi, ja hän suunnitteli antautumisensa.
Hän oli ollut sinä iltana tavallista hiljaisempi, eikä Ruthin hyvät seuranpitoyritykset olleet saaneet häntä mukaansa. Maatamenoajan tullen hän näytti saavan takaisin tavanmukaisen hilpeytensä.
– Peijakas! – Etkö sinä Ruth tunne, kuinka kylmä hiipii sisään? hän sanoi noustessaan peittämään punaista hiillosta yöksi. – Ellen yhtä mittaa mättäisi puita – – –
– Tänä aamuna oli kaksikymmentäviisi astetta pakkasta, Ruth totesi.
– No niin, onko kumma. Paleleeko sinua öisin? Kalispel kysyi tarkoituksellisesti kääntyen selin hiillosta penkoen.
– Olen paleltua kuoliaaksi, toinen vastasi rehellisesti, naurahtaen.
– Niin minäkin, aamupuolella, Kalispel jutteli vakavana.
– Hitto vieköön, Ruth, mitenkäs olisi, jos nukkuisimme yhdessä pysyäksemme lämpiminä?
Tyttö henkäisi lyhyesti vastaamatta. Kalispel jatkoi tuhkan kasaamista palavien hiilien päälle ja teki tarkkaa työtä. Hän koetti olla katsomatta tyttöön juuri sillä hetkellä, sillä hän tiesi, että sinä hetkenä, kun hän sen tekisi, hänen salaisuutensa paljastuisi. Kun toinen ei kuitenkaan sanonut sanaakaan, niin hänestä alkoi tuntua kuin olisi mennyt luvattoman pitkälle.
– En tietystikään nuku kannuksissa ja nahkaisissa polvisuojuksissani, kuten ennen, hän uskalsi jatkaa.
– Kal! tyttö kuiskasi heikosti. – Ethän – ethän ole tosissasi?
– Kyllä. Johtui vain mieleeni, että pariskunnat tapaavat nukkua yhdessä, varsinkin talvisaikaan. Niin olen kuullut sanottavan. Eikä se olekaan mikään hullumpi ajatus, vai mitä?
Seurasi toinen pitkä hiljaisuus, jonka Ruth lopulta katkaisi tukahtuneella äänellä.
– Niinpä niin. Tehdään sitten niin. Kalispel puhkesi voitonriemuiseen nauruun.
– Mikä nyt? Mitä nauramista siinä on?
Kalispel saavutti tytön yhdellä pitkällä harppauksella, nosti tämän tuolistaan ja suuteli kiinni tuskaisat silmät, sitten poskia ja vihdoin huulia. Sen jälkeen hän istuutui alas tuoliinsa pidellen tyttöä lujasti rintaansa vasten. Hän unohti salaisuutensa, näyttelemisen, itsensäkieltämisen, oudon halunsa katsella ja odottaa ja ajatella rakkautensa valtavaa tosiasiaa.
– Kuulehan Ruth. En ole ollut koskaan rakastunut, en laidunaikoinanikaan. Se oli vain tavallista tyttöjen seuran tarvetta. Luulen Sydneyn olleen jonkinlaisen tapauksen. Se ei vain ollut todellista rakkautta sekään. Hän jätti minut lehdellä soittamaan. Mutta tuona yönä, jolloin Sloan makasi kuolemaisillaan ja sinä vannoit, ettet menisi kanssani naimisiin, silloin menetin sydämeni laitimmaisen kerran. En tajunnut sitä ennen kuin jälkeenpäin. Ja kun sen tiesin, se kasvoi kasvamistaan. Sitä kasvatti koko suloinen olemuksesi ja rakkautesi minuun ja tieto, että olit minun tyttöni, vain uskollisempi ja hienompi kaiken kokemasi helvetin takia. Kuule, en vaihtaisi sinua Sydney Blairiin enkä tusinaan noita muita, vaikka olisin mormooni ja voisin pitää heidät kaikki. Ja nyt kun olet terve ja onnellinen, en tosiaankaan toivoisi minkään olevan toisin. En osaa oikein selittää, mutta tiedän mitä tunnen. Rakastan sinua vallan kauheasti, rakentavalla rakkaudella, joka pitää minut oikealla tiellä ja – – –
Hänen huulilleen painuvat pehmeät huulet lopettivat Kalispelin vuodatuksen. Ruth kietoi käsivartensa Kalispelin kaulaan ja silmät kiinni, kasvot autuaina puristautui lujasti häntä vasten.
– Voi Kal! Kal! Voi miten olen ikävöinyt ja odottanut! Mutta tiesin sen koko ajan. Tämä pelasti minut – muutti minut – kohotti minut – teki minut onnelliseksi. Tiesin koko ajan!
– Suurenmoinen tyttö! Kalispel huudahti onneaan epäillen ja tytön syliinsä puristaen, kuin ei aikoisi koskaan siitä päästää. Hän katseli sammuvien kekäleiden valkohehkuista sydäntä, ja hänen ajatuksensa olivat liian syvät ja hurmioituneet sanoiksi puettaviksi.
Ulkona talvi-illan tuuli valitteli räystäissä, poppelin oksat rapisivat kattoa vasten, joki lauloi surumielistä lauluaan, ja susi valitteli yksinäistä ja nälkäistä oloansa – kaikki Kalispelin menneisyyden ääniä täynnä menneiden, kovien päivien mukana häipynyttä yksinäisyyttä ja kesyttömyyttä.