[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fWSxRrBByKm-lIJBzYn9pSyl91OfRYmf_v2FScIHKa5g":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":16,"language":18,"yearPublished":19,"yearPublishedTranslation":20,"wordCount":21,"charCount":22,"usRestricted":23,"gutenbergId":24,"gutenbergSubjects":25,"gutenbergCategories":33,"gutenbergSummary":37,"gutenbergTranslators":38,"gutenbergDownloadCount":40,"aiDescription":41,"preamble":42,"content":43},2025,"Vuonna 2000: katsaus vuoteen 1887","Bellamy, Edward",1850,1898,"2025-bellamy-edward-vuonna-2000-katsaus-vuoteen-1887","2025__Bellamy_Edward__Vuonna_2000_katsaus_vuoteen_1887",null,"romaani",[14,15],"tieteisfiktio","fantasia",[17],"amerikkalainen","fi",1888,1902,58461,411198,false,16694,[26,27,28,29,30,31,32],"Boston (Mass.) -- Fiction","Science fiction","Social problems -- Fiction","Time travel -- Fiction","Two thousand, A.D. -- Fiction","Utopian fiction","Utopias -- Fiction",[34,35,36],"American Literature","Novels","Science-Fiction & Fantasy","\"Vuonna 2000: Katsaus vuoteen 1887\" by Edward Bellamy is a utopian science fiction novel first published in 1888. When Julian West falls into a hypnosis-induced sleep in 1887 Boston, he awakens 113 years later to discover America transformed into a socialist utopia. Through dialogues with his guide Doctor Leete, West explores this radically reimagined society where industry is nationalized, goods are equally distributed, and citizens work reduced hours before retiring at 45. The novel sparked a political mass movement and inspired over 162 discussion clubs across America. (This is an automatically generated summary.)",[39],"Kari, J. K.",432,"Utopiaromaani kertoo bostonilaisesta Julian Westistä, joka herää syvästä unesta vuonna 2000 ja löytää Yhdysvallat muuttuneena sosialistiseksi yhteiskunnaksi. Teos vertailee 1800-luvun lopun taloudellista kurjuutta ja luokkaeroja tulevaisuuden järjestelmään, jossa valtio vastaa kaikesta tuotannosta ja jaosta.","Edward Bellamyn 'Vuonna 2000' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 2023.\nE-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten\nemme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Matti Järvinen, Tuija Lindholm ja Projekti Lönnrot.","VUONNA 2000\n\nKatsaus vuoteen 1887\n\n\nKirj.\n\nEdvard Bellamy\n\n\nSaksasta suomentanut\n\nJ. K. Kari.\n\n\n\n\n\nHelsingissä,\nTyöväen sanomalehti,\n1902.\n\n\n\n\n\n\nSuomentajan alkulause.\n\n\nEdvard Bellamy, amerikalainen sanomalehtimies ja kirjailija, syntyi\nMassachusettin valtiossa Yhdysvalloissa 1850. Hänen teostaan \"Vuonna\n2000\" pidetään parhaana tulevaisuuden yhteiskuntaa kuvailevana\nromaanina, kuten näkyy sen suunnattomasta menekistäkin. Sitä myytiin\nYhdysvalloissa parin ensimäisen vuoden kuluessa jo yli 300,000 kpl.\nSamaan aikaan meni Englannissa sen lisäksi kaupaksi kolmattakymmentä\npainosta. Ja yhtä suosittuja ovat olleet siitä ilmestyneet lukuisat\nkäännöksetkin, joita on muutamilla kielillä julkaistu kaksittain.\n\nTekijä kuvailee kirjassaan yhteiskuntaa vuonna 2000, johon hän kertoo\nomituisten tapahtumain kautta siirtyneensä ihka elävänä, keskelle uutta\nsukupolvea uusine katsantokantoineen ja tapoineen. Verratessaan\nsilloista edistystä nykyisiin oloihin, jotka luovat toisille\nkansankerroksille loisteliasta ylellisyyttä, toisille pohjatonta\nkurjuutta, joutuu hän ankarasti arvostelemaan nykyistä yhteiskuntaa ja\npaljastamaan sen puutteita sekä epäkohtia. Tätä tehdessään täytyy hänen\nkosketella nykyjään vallitsevan yhteiskuntamuodon sekä tuotanto- ja\ntavaranjakojärjestelmän arkoja elinkysymyksiä. Senpätähden onkin kirja\nsaanut osakseen sekä innokasta ihailua että kiivaita moitteita sekä\nsosialistiselta että vastustajain taholta, aina sen mukaan, missä\nmäärässä se kulloinkin on vastannut arvostelijan käsitystä tulevan\nkehityksen kulusta.\n\nMutta vaikka mielipiteet täten ovatkin joutuneet jyrkästi vastakkain,\nkun kirjaa on arvosteltu, eri puolueissa tai puolueryhmissä vallitsevain\nkäsityskantain tulkkina, ollaan kuitenkin yksimielisiä siitä, että se\nsisältää helppotajuisessa ja huvittavassa kertomuksen muodossa syviä\nsiveellisiä opetuksia sekä avaa ikäänkuin itsestään lukijain silmät\nnäkemään useita nykyisiä luonnollisiksi ja oikeudenmukaisiksi\nluuloteltuja oloja toisessakin valossa. Kirjan luonnetta kuvaavana\nesimerkkinä mainittakoon, että se synnytti kaikkialla Yhdysvalloissa\nporvarikunnan vapaamielisissä piireissä joukon seuroja sekä sittemmin\nlaajan liiton toteuttamaan tekijän esittämiä aatteita. Sikäläiseen\nsosialistiseen työväestöön on sen vaikutus tietysti ollut vielä\nsuurempi, kehittävämpi ja opettavampi. Olkoon siitä sama hyöty meidänkin\ntyöväestöllemme.\n\nTurku 4/III 1902.\n\n_J. K. Kari_.\n\n\n\n\nALKULAUSE.\n\n\nShawmut-yliopiston historiallinen tiedekunta Bostonissa. 26 p.\njoulukuuta 2000.\n\nMeidän, jotka nyt elämme kahdennenkymmenennen vuosisadan viimeistä\nvuotta niin yksinkertaisen, johdonmukaisen ja siunauksista rikkaan\nyhteiskuntajärjestelmän alaisina, että se näyttää muodostavan terveen\nihmisälyn riemusaaton, on varmaankin vaikea, ellemme nimittäin ole\nharjoittaneet laajempia historiallisia opinnoita, käsittää, että\nnykyinen täydellinen yhteiskuntajärjestelmä ei ole vielä vuosisadankaan\nvanha. On kuitenkin peräti helppo todistaa, että aina yhdeksännentoista\nvuosisadan loppuun saakka uskottiin yleensä, että vanha\nteollisuusjärjestelmä kaikkine kauheine yhteiskunnallisine seurauksineen\noli kestävä kautta aikojen, kunhan sitä vähän paikkailee. On ihmeellistä\nja melkein mahdotonta uskoa, että se summaton siveellinen ja aineellinen\nkehitys, joka sen jälkeen on tapahtunut, on voinut tapahtua niin\nlyhyessä ajassa! Tuskinpa löytyisi toista selvempää todistusta siitä,\nkuinka helposti ihmiset tottuvat parempiin oloihin ja alkavat pitää\nniitä aivan luonnollisina, vaikka entisetkin olot näyttivät heistä\nsellaisilta, etteivät monet osanneet toivoa parempia. Tämä havaanto on\nomiaan jäähdyttämään niiden maailmanparantajain intoa, jotka toivovat\npuuhainsa palkaksi tulevien sukupolvien syvää kiitollisuutta.\n\nTämä kirja koettaa auttaa niitä, jotka tahtovat saada selvän käsityksen\nyhdeksännentoista ja kahdennenkymmenennen vuosisadan välisistä\nyhteiskunnallisista eroavaisuuksista, mutta pelkäävät näitä asioita\nvalaisevia kuivia historiallisen tutkimuksen tuloksia. Kun tekijä\nopettajana saavuttamansa kokemuksen nojalla tuntee, että oppimista\npidetään sangen väsyttävänä, on hän koettanut lieventää kirjan opettavaa\nluonnetta käyttämällä siinä kertomuksen muotoa, joka jo itsessäänkin\ntoivottavasti kiinnittää jonkun verran mieltä.\n\nLukijasta, jolle nykyiset yhteiskunnalliset laitoksemme ja niiden\npohjana olevat periaatteet ovat tuttuja, tuntunevat tohtori Leeten\nselitykset jotenkin jokapäiväisiltä. Mutta meidän on muistettava,\netteivät ne olleet tuttuja tohtori Leeten vieraalle, ja että tämä kirja\non kirjoitettu nimenomaan siinä tarkoituksessa, että lukijat lukiessaan\nunhottavat tuntevansa näitä asioita.\n\nVielä yksi asia. Puhujat ja kirjailijat, jotka ovat käsitelleet tätä\nkahden vuosituhannen välistä käännekohtaa, ovat melkein poikkeuksetta\npitäneet silmällä tulevaisuutta. He eivät ole kiinnittäneet samaa\nhuomiota menneisyyteen ja jo saavutettuihin edistysaskeleihin, kuin\ntulevaisuuteen, vielä saavutettavaan kehitykseen, joka on yhä jatkuva\neteen- ja ylöspäin, kunnes ihmiskunta on saavuttanut tuntemattoman\npäämääränsä. Tämä on tosin hyvä, varsin hyvä; mutta toiselta puolelta\nemme luullakseni voi mistään löytää suotuisampaa maaperää suloisille\ntoiveille ihmiskunnan jatkuvasta kehityksestä tulevan vuosituhannen\nkuluessa kuin luomalla \"katsauksen\" viime vuosisataan.\n\nToivoen, että tämä kirja on kyllin onnellinen löytämään lukijoita, jotka\nharrastuksesta sisältöön jättävät esityksen puutteellisuudet\nhuomioonottamatta, astuu tekijä nyt syrjään ja jättää puhevuoron herra\nJulian Westille.\n\n\n\n\nENSIMÄINEN LUKU.\n\n\nMinä näin päivänvalon Bostonissa v. 1857. \"Mitä!\" sanonee lukija,\n\"_kahdeksantoista_sataa viisikymmentä seitsemän! Se on erehdys! Hän\ntarkoittaa tietysti _yhdeksäntoista_sataa viisikymmentä seitsemän.\"\nPyydän anteeksi, se ei ole erehdys. Hengitin ensikerran Bostonin\nitätuulta toisena joulupäivänä, joulukuun 26 päivänä vuonna 1857, ei\n1957, noin kello neljän tienoissa iltapäivällä. Ja voin vakuuttaa, että\ntuuli oli jo silloin yhtä purevan kylmä kuin nykyisenä armon vuonna\n2000.\n\nNämä syntymistäni koskevat ilmoitukset näyttävät tietysti jokaisesta\nperäti mielettömiltä, varsinkin jos mainitaan, että olen näköjäni\nkolmenkymmenen ikäinen. Siksipä ei olisikaan kummaa eikä moitittavaa,\nvaikka lukija heittäisi syrjään kirjan, joka uhkaa panna hänen\nherkkäuskoisuutensa niin kovalle koetukselle. Mutta siitä huolimatta\nvakuutan lukijalle täydellä todella, että en aio kertoa hänelle satuja,\nja koetan saada hänet täydellisesti vakuutetuksi tästä, jos hän malttaa\nvielä hetken tarkata sanojani. Sallittakoon minun siis -- sillä\nnimenomaisella ehdolla, että tulen todistamaan äskeisen väitteeni --\nlausua, että tiedän paremmin kuin lukija, milloin olen syntynyt. Ja nyt\njatkan kertomustani.\n\nJokainen koulupoika tietää, ettei yhdeksännentoista vuosisadan lopulla\ntunnettu meidän aikamme sivistystä, eipä edes sen tapaistakaan, vaikka\nne ainekset, joista nykyinen sivistys on syntynyt, olivat jo silloin\nkiehumistilassa. Ei ollut tapahtunut mitään, joka olisi voinut muuttaa\ntuon ylimuistoisista ajoista vallinneen yhteiskuntien jaon neljään\nluokkaan tai kansakuntaan, kuten niitä voisi kutsua, koska niiden\nvälinen ero, ero köyhien ja rikasten, sivistyneiden ja tietämättömäin\nvälillä todella oli paljoa suurempi kuin nykyjään ero eri kansojen\nvälillä. Minä puolestani olin rikas ja sivistynytkin; omistin siis\nkaikki onnen-ehdot, mitä parempiosaiset siihen aikaan nauttivat. Vietin\nloisteliasta elämää. Työnäni oli huvitukset ja elämän nauttiminen.\nYlläpitooni tarvittavat varat sain toisten työstä, tarvitsematta osottaa\nheille minkäänlaista vastapalvelusta. Vanhempani ja heidän vanhempansa\nolivat eläneet samalla tavalla, ja toivoinpa, että perilliseni, jos\nsellaisia ilmestyisi, saisivat elää yhtä mukavaa elämää.\n\nLukija kysynee, miten voin elää ihan hyötyä tuottamattomana jäsenenä\nmaailmassa. Miksi maailman täytyi elättää tyhjäntoimittajaa, joka olisi\nkyennyt itsekin tekemään työtä? Vastaus on, että isäni iso-isä oli\nkoonnut rahasumman, jonka nojalla hänen jälkeläisensä siitä saakka\nolivat eläneet. Päätätte luonnollisesti, että summa lienee ollut peräti\nsuuri, kun ei kolme joutilaisuudessa elävää miespolvea ollut voinut\nkuluttaa sitä loppuun. Niin ei kuitenkaan ollut asian laita. Summa ei\nsuinkaan ollut alkujaan erittäin iso. Se oli päinvastoin paljon kasvanut\nalkuperäisestä sillä ajalla, kun kolme sukupolvea oli joutilaana elänyt\nsen varassa. Tällainen mahdollisuus näyttää loitsimiselta. Miten voi\nkäyttää rahoja ilman että ne vähenevät, miten synnyttää lämpöä ilman\npalamista? Salaisuus oli siinä, että silloiset ihmiset osasivat\ntaitavasti käyttää erästä keinoa, joka nyt jo on onneksi unohtunut,\nmutta joka esi-isäimme käsissä oli kehittynyt erittäin laajaperäiseksi\nja täydelliseksi: he osasivat vierittää oman ylläpitonsa taakan toisten\nhartioille. Sen, joka tähän päämäärään oli päässyt -- ja siihen kaikki\npyrkivät -- sanottiin elävän pääomansa koroilla. Kävisi liian pitkäksi\nruveta tässä selittelemään, miten entinen yhteiskuntajärjestelmä teki\ntämän mahdolliseksi. Huomautan vain, että pääoman korot muodostivat\njonkunlaisen vakituisen veron, jota pääoman-omistajat nostivat\nammattialoilla palvelevilta työntekijöiltä. Olisi väärin luulla, ettei\ntämä meidän mielestämme peräti väärä ja mahdoton järjestelmä koskaan\njoutunut esi-isäimme arvostelujen alaiseksi. Päinvastoin oli\nlainsäätäjäin ja profeetain pyrintöperänä kautta aikojen ollut koron\npoistaminen tai ainakin korkokannan alentaminen. Mutta nämä pyrinnöt\neivät koskaan onnistuneet, kuten oli luonnollistakin vanhan\nyhteiskuntajärjestelmän vallitessa. Siihen aikaan, josta nyt on kysymys,\ns. t. s. yhdeksännentoista vuosisadan lopulla, eivät hallitukset yleensä\nenää koettaneetkaan järjestää näitä seikkoja.\n\nKuvatakseni lukijalle yleisin piirtein puheenaolevan ajan ihmisten\nyhteiselämää ja köyhien sekä rikasten suhdetta toisiinsa on mielestäni\nparasta verrata silloista yhteiskuntaa jättiläisvaunuihin, joiden eteen\noli valjastettu summattomia ihmisjoukkoja vetämään niitä pitkin mäkistä\nja hiekkaista tietä. Ajurin nimi oli nälkä, eikä hän sallinut kenenkään\nlevätä, mutta siitä huolimatta oli kulku hidasta. Vaikka vaunujen\nvetäminen niin huonoa tietä myöten oli peräti raskasta, olivat vaunujen\nkaikki paikat täynnä matkustajia, jotka eivät astuneet koskaan alas, ei\nedes jyrkimmissä ahteissa. Katolla olevat paikat olivat erittäin\nviileitä ja mukavia. Sinne ei ylettynyt pöly, ja niiden omistajat voivat\nmukavasti ihailla näköaloja tai arvostella vetäjinä ponnistelevain\nansioita. Nämä paikat olivat tietysti hyvin haluttuja, ja niistä\nkilpailtiin kovasti, sillä jokainen piti tärkeimpänä elämänsä tehtävänä\nhankkia itsellensä sijaa vaunuissa ja jättää sen perintönä lapsilleen.\nVaunulain mukaan voi kukin luovuttaa sijansa, kenelle tahtoi, mutta\ntoisaalta oli myöskin monta onnettomuustapausta, joiden kautta sija\nmenetettiin ikuisiksi ajoiksi. Sillä vaikka istuimet olivat sangen\nmukavat, olivat ne kuitenkin hyvin horjuvat, ja joka kerta kun vaunut\näkkiä jysähtivät, vierähti joku istuimeltaan ja putosi maahan, jossa hän\nheti pakoitettiin tarttumaan köysiin ja kiskomaan eteenpäin vaunuja,\nmissä hän itse äsken vielä matkusti sangen mukavasti. Paikkansa\nmenettämistä pidettiin luonnollisesti suurena onnettomuutena, ja pelko,\nettä tämä voisi tapahtua joko jollekin itselleen tai hänen omaisilleen,\noli alituisesti uhkaavana pilvenä ajajain onnentaivaalla.\n\nLukija kysynee: eivätkö nuo ihmiset ajatelleetkaan muita, kuin\nyksinomaan itseään? Eikö heidän asemansa käynyt heille sietämättömäksi,\nkun he vertasivat sitä vaunujen eteen valjastettujen veljiensä tai\nsisartensa asemaan, tai näkivät, että heidän painonsa lisää näiden\nkuormaa? Eivätkö he tunteneet sääliä kanssaihmisiänsä kohtaan, joista\nheitä erotti vain onnen sattuma?\n\nKyllä vaunuissa olevat lausuivat usein säälivänsä niiden eteen\nvaljastettuja, varsinkin kun vaunut joutuivat huonoon kohtaan tiellä,\nkuten alituiseen tapahtui, tai peräti jyrkän mäen alle. Silloin oli\nsangen tuskallista nähdä vetäjien epätoivoisia ponnistuksia, heidän\ntuskallisia vavahduksiaan nälkäruoskan armottomista iskuista, ja noita\nmonia, jotka vaipuivat voimattomina vetohihnojen viereen ja poljettiin\nlokaan. Tämä näky sai katollaolevat usein puhkeamaan sangen kiitettäviin\ntunteenpurkauksiin. Sellaisina aikoina oli matkustajilla tapana huudella\nkehoituksia köysissä ponnisteleville, kehoittaa heitä kärsivällisyyteen\nja kuvitella heille korvausta kärsimyksistään ja kovasta kohtalostaan\ntulevassa maailmassa. Toiset taasen kokosivat rahoja ostaakseen voiteita\nja laastaria haavoitetuille ja raajarikkoisiksi joutuneille. Oltiin\nyksimielisiä siitä, että vaunujen raskaus oli peräti surkuteltava\nasianhaara, ja yleinen helpotuksen tunne täytti mielet, kun päästiin\njonkun sangen huonon tieosan ohitse matkan varrella. Tämä helpottava\ntunne ei kuitenkaan johtunut yksinomaan säälistä vetäjiä kohtaan, vaan\nsiitä, että sellaisissa paikoissa olivat koko vaunut ilmeisen\nkaatumisvaaran alaisina, jolloin kaikki olisivat pudonneet maahan ja\nmenettäneet paikkansa.\n\nTotuuden mukaisesti täytyy tunnustaa, että pääasiallisena seurauksena\nvaunujen eteen valjastettujen kurjuuden näkemisestä oli se, että\nmatkustajat tunsivat vielä selvemmin paikkojensa arvon vaunuissa ja\nkoettivat kynsin hampain säilyttää niitä. Jos he olisivat tunteneet\nolevansa itse turvassa, ja tietäneet varmasti, etteivät he eivätkä\nheidän omaisensa koskaan putoa alas katolta, olisivat he vähän\nvälittäneet vetäjistä, vaikka ehkä olisivatkin toisinaan heittäneet\nroponsa siteiden ja voiteiden ostamiseksi.\n\nTiedän kyllä, että moinen menettely tuntuu kahdennenkymmenennen\nvuosisadan miehistä ja naisista uskomattomalta, eläimelliseltä\njulmuudelta, mutta kaksi sangen merkillistä seikkaa selittävät tämän\ntylyyden, ainakin osaksi. Ensiksikin uskottiin järkähtämättömästi, ettei\nihmiskunta voinut pysyä pystyssä eikä päästä eteenpäin muutoin kuin\nsiten, että joukko veti vaunuja, joissa muutamat harvat ajoivat.\nUskottiinpa vielä lisäksi, ettei valjaita, vaunuja, teitä eikä työjakoa\nvoi tuntuvammin korjatakkaan. Aina ne olivat olleet samanlaisia kuin\nnyt, ja sellaisina ne tulevat aina pysymäänkin. Oli surkeaa, että niin\noli, mutta sitä ei voinut auttaa, ja filosoofinen maailmankatsomus\nkielsi tuhlaamasta sääliväisyyttä asioihin, joita ei voitu muuttaa.\n\nToinen seikka oli vielä omituisempi. Vaunujen katolla istuvat\nluulottelivat nimittäin, etteivät he olleet aivan samanlaisia, kuin\nvetohihnoissa ponnistelevat sisarensa ja veljensä, vaan että he olivat\nhienommasta aineesta ja kuuluivat korkeampiin olentoihin, jotka\noikeudenmukaisesti voivat vaatia, että heitä vedetään. Tämä näyttää\nkäsittämättömältä, mutta kun minä itsekin olen aikoinani ajanut juuri\nsamoissa vaunuissa ja ollut saman harhaluulon vallassa, niin on sanojani\nuskottava. Omituisinta tässä kuvittelussa oli, että nekin, jotka\nvast'ikään olivat maasta päässeet kiipeämään jollekin istuimelle,\njoutuivat sen alaisiksi jo ennenkuin hihnojen synnyttämät rakot ja\nkänsät olivat ehtineet kadota heidän käsistään. Ne taasen, joiden\nvanhemmat ja esivanhemmat olivat olleet kyllin onnellisia säilyttämään\npaikkansa vaunuissa, uskoivat järkähtämättä, että heidän kaltaistensa ja\ntavallisten ihmisten välillä oli suuri ero. On selvää, että tällainen\nkuvittelu muutti ihmiskunnan kärsimyksien luoman säälintunteen\npintapuoliseksi filosoofiseksi surkuttelemiseksi. Tämä on ainoa syy,\njonka voin lausua pyytääkseni sen nojalla anteeksi sitä\nvälinpitämättömyyttä, joka oli omiaan kuvaamaan minunkin suhdettani\nveljieni kurjuuteen sinä aikana, mistä kirjoitan.\n\nVuonna 1887 aloin kolmannenkymmenennen ikävuoteni. En ollut vielä\nnaimisissa, mutta olin kihloissa Edit Bartlettin kanssa. Hän matkusti\nkuten minäkin vaunuissa, tai toisin sanoen oli rikas -- päästäksemme jo\nkäyttämästä äskeistä vertausta, jonka toivon tehneen tehtävänsä ja\nantaneen lukijalle yleisen kuvan senaikaisesta elämästämme. Kun rahalla\nsilloin voitiin hankkia kaikki elämän sulot, jopa sivistyksenkin\nsiunaukset, saivat tytöt kyllä kosijoita, kunhan olivat rikkaita, mutta\nEdit Bartlett oli sen lisäksi myöskin kaunis ja miellyttävä.\n\nTiedän, että lukijattareni vastustavat tässä suhteessa väitettäni.\n\"Kaunis hän ehkä lienee ollut\", kuulen heidän sanovan, \"mutta\nmiellyttävä hän ei voinut olla missään suhteessa käyttäessään pukuja,\njotka olivat siihen aikaan muodissa. Päähineenähän oli jalan korkuinen\nkummallinen rakenne, ja hameen takapuolelle oli keinotekoisesti\nmuodostettu tavaton lisäke, joka rumensi ihmisruumista enemmän kuin\nmikään aikaisempi neulojattarien keksintö. Miten voi kuvitellakaan, että\nkukaan olisi miellyttävä sellaisessa puvussa!\" Väitös pitää kyllä\npaikkansa, enkä voi vastata siihen muuta, kuin huomauttaa, että\nkahdennenkymmenennen vuosisadan naiset kyllä ovat todistuksena siitä,\nkuinka sopiva puku korottaa naisen miellyttäväisyyttä, mutta sen\nnojalla, mitä muistan heidän äitiensä äiteistä, voin minä puolestani\nväittää, ettei minkäänlainen puku, kuinka muodoton ja rumentava se\nlieneekin, voi tykkänään riistää heidän viehättäväisyyttään.\n\nMeidän vihkiäisemme oli määrätty tapahtuvaksi heti, kun uusi taloni,\njota parhaallaan rakennutin erääseen hienoimpaan kaupunginosaan, oli\nvalmistunut. Hienolla kaupunginosalla tarkoitan rikasten asumia\nkortteleita, sillä meidän on muistettava, ettei Bostonin kaupunginosien\nmiellyttävyys riippunut siihen aikaan luonnonsuhteista, vaan siitä,\nminkälaista väkeä niissä asui. Jokainen luokka asui erikseen omissa\nkortteleissaan. Rikas, joka asui köyhien keskellä, tai sivistynyt, jonka\nympäristössä oli ainoastaan sivistymättömiä henkilöitä, tunsi itsensä\nerakoksi oudon ja kateellisen kansan joukossa. Kun aloin rakennuttaa\ntaloani, toivoin sen valmistuvan talvella 1886; mutta se oli vielä\nseuraavan vuoden keväälläkin keskeneräisenä, ja vihkiäisteni viettäminen\noli siis yhä tulevaisuuden kysymys. Tämän viivytyksen syynä, joka\ntietysti oli omiaan suututtamaan hurmautunutta rakastajaa, oli joukko\ntyölakkoja, s. t. s. muurarit, kirvesmiehet, maalarit, levysepät ja muut\nrakennustyössä tarvittavat ammattilaiset kieltäytyivät tekemästä työtä.\nEn voi enää muistaa, mikä näiden lakkojen erityisenä syynä oli. Ne\nolivat siihen aikaan niin yleisiä, etteivät ihmiset enää välittäneet\nkysellä, mistä ne kulloinkin johtuivat. Lakkoja oli jatkunut melkein\nkatkeamatta milloin yhdellä, milloin toisella teollisuusalalla aina\nsitte suuren taloudellisen ahdinkoajan vuonna 1873. Oltiinpa jouduttu jo\nniin kauas, että pidettiin poikkeuksena, jos joku työväenryhmä harjoitti\nammattiaan muutamia kuukausia yhtämittaa.\n\nLukija, joka kiinnittää huomionsa mainittuihin vuosilukuihin, käsittää\ntietysti, että nämä teollisuusaloilla sattuneet häiriöt olivat\nensimäisiä itsetiedottomia ja yhtenäisyyttä puuttuvia yrityksiä siinä\nvaltavassa liikkeessä, joka loi nykyisen teollisuusjärjestelmän kaikkine\njohdonmukaisine yhteiskunnallisine seurauksineen. Luodessamme katsauksen\ntaaksepäin, tuntuu tämä kaikki niin selvältä, että lapsikin voi sen\nkäsittää. Mutta me emme olleet profeetoita emmekä siis voineet silloin\nselvästi tajuta, mitä ympärillämme tapahtui. Huomasimme kuitenkin, että\nmaan teollisuus oli sangen kierossa asemassa. Työnantajain ja\ntyöntekijän, pääoman ja työn välinen suhde oli jollakin\nkäsittämättömällä tavalla joutunut vinoon. Työntekijöihin oli äkkiä ja\nmelkein kaikkialla tarttunut taudin tavoin syvä tyytymättömyys\nasemaansa, ja heidät valtasi luulo, että oloja voitaisiin tuntuvasti\nparantaa, kunhan tiedettäisiin, mistä alkaa. Yksimielisesti vaadittiin\njoka taholla korkeampia palkkoja, lyhempää työaikaa, parempia asunnoita,\nsyvällisempää opetusta sekä osallisuutta elämän mukavuuksiin ja\nnautinnoihin: kaikki vaatimuksia, jota ei luultu voitavan täyttää, jos\nei maailma tulisi tuntuvasti rikkaammaksi. Vaikka työväestö osaksi\ntunsikin, mitä se tahtoi, ei se kuitenkaan tiennyt, miten tämä\nvoitaisiin saavuttaa, ja se innostus, joka kokosi työväestöä jokaisen\nympärille, ken edes näytti voivan antaa jonkunlaista selitystä asiaan,\nteki äkkiä kuuluisaksi monen, joka halusi puolueenjohtajan mainetta,\nvaikka usea heistä kykeni hyvin vähän asiaa valaisemaan. Kuinka\nepävarmalta työväestön pyrinnöt näyttivätkin, ei ole epäilemistäkään,\netteivät he tarkoittaneet täyttä totta. Sitä todistaa se altis innostus,\nmillä he tukivat toisiaan lakoissa, jotka olivat heidän tärkeimmät\naseensa, ja se uhrautuvaisuus, jota he osottivat päästäkseen näissä\nvoitolle.\n\nOltiin peräti erimielisiä ylemmissä kerroksissa siitä, mihin nämä\ntyöväenlevottomuudet -- sillä nimellä kutsuttiin yleisimmin tätä\nkuvaamaani liikettä -- lopullisesti johtavat. Kiivasluonteisimmat,\npintapuolisimmat vakuuttivat kiven kovaan, että työväen vaatimusten\ntäyttäminen on mahdotonta ja asiain luonnolle vastaista, siitä\nyksinkertaisesta syystä, ettei maailmassa ole kylliksi siihen\nvaadittavia varoja. Ihmiskunta pelastuu yleisestä nälkäkuolemasta\nainoastaan siten, että rahvas tekee kovaa työtä ja elää puutteessa, eikä\nheidän asemaansa voida parantaa niin kauan kuin maailma on yhtä köyhä\nkuin silloin. Työntekijät eivät taistele kapitalisteja vastaan, sanoivat\nhe, vaan he ponnistelevat välttämättömyyden rautaista tutkainta vastaan,\njonka alaisena koko ihmiskunta on. Heidän rauhoittumisensa riippuu\nsiitä, kuinka kauan heidän kovapäisyytensä estää heitä huomaamasta\nasiain todellista tilaa, ja vakuuttamasta itsiään siitä, että\nvälttämättömyyttä ei voida muuttaa, vaan sitä on kärsittävä.\n\nVähemmän kiivaat ja syvällisemmät myönsivät tämän kaiken todeksi.\nTyöntekijäin vaatimuksia ei luonnollisesti voida koskaan toteuttaa, se\non itsestään selvää. Mutta on pelättävää, etteivät he huomaa tätä\nseikkaa, ennenkuin ovat saaneet yhteiskunnan täydellisen sekasorron\nvaltaan. Heillähän on äänioikeus ja siis valta tehdä, mitä tahtovat, ja\nheidän johtajansa juuri pyrkivät synnyttämään häiriötä ja sekasortoa.\nMuutamat näistä synkkämielisistä ennustajista väittivät, että koko\nyhteiskunnan täydellinen perikato on odotettavissa jo aivan läheisessä\ntulevaisuudessa. He väittivät, että ihmiskunta on jo ehtinyt sivistyksen\ntikapuiden ylimmälle askeleelle ja on nyt syöksemäisillään päistikkaa\nalas, jonka jälkeen se taas uudelleen virkoo ja alkaa uudelleen kiivetä\nylöspäin. Tällaiset uudistuvat tapahtumat sekä historiallisina että\nesihistoriallisina aikoina ovatkin ehkä olleet syynä niihin omituisiin,\ntähän saakka selittämättä jääneisiin kuhmuihin, joita huomataan ihmisten\npääkalloissa. Ihmiskunnan historia liikkuu, kuten kaikki suuret\nliikkeet, kehässä ja tulee yhä uudelleen lähtökohtaansa takaisin. Käsite\nloppumattomasta kehityksestä suoraviivaiseen suuntaan on mielikuvituksen\ntuote, jolla ei ole mitään vastinetta todellisessa luonnossa.\nPyrstötähden soikea rata ehkä parhaite sopisi kuvaamaan ihmiskunnan\nhistoriaa. Ylös, lähemmäs aurinkoa pyrkien nousee ihmiskunta raakuuden\nyöstä sivistyksen päiväpaisteeseen, laskeutuaksensa taas kaukaista\nalkukohtaansa kohden avaruuden etäisimpiin seutuihin.\n\nTämä oli tietysti äärimmäisyyksiä tavotteleva katsantokanta, mutta\nmuistan vakavia miehiä tuttavieni joukosta, jotka lausuivat jotenkin\nsamanlaisia mietteitä puhuessaan ajan merkeistä. Kaikkien ajattelevien\nihmisten yleisenä mielipiteenä oli epäilemättä, että yhteiskunta\nlähestyy ratkaisevaa käännekohtaa, joka voi johtaa syvällisiin\nmuutoksiin. Työväenlevottomuudet, niiden syyt, suunta ja parannuskeinot\nolivat alituisena puheenaineena sekä sanomalehdissä että vakavissa\nkeskusteluissa, tunkien kaikki muut syrjään.\n\nYleisön hermostunut mielipiteiden jännitys pukeutui selvimpään muotoonsa\nsiinä levottomuudessa mikä syntyi, kun eräs pieni, anarkisteiksi\nkutsuttu joukko alkoi kiihoituksensa. Heidän mielestään oli Amerikan\nkansa saatava hirmutöillä säikytetyksi omistamaan anarkistiset opit --\njuuri kuin mahtavaa kansaa, joka äsken oli masentanut toisen puolen\nasukaslukunsa nostaman kapinan, säilyttääksensä\nyhteiskuntajärjestyksensä, voitaisiin yksistään pelottamalla saada\nmuuttamaan tätä järjestystä.\n\nKun kuuluin rikkaisiin, joille oli suurta etua vallitsevasta\njärjestelmästä, oli minussa tietysti samat tunteet vallalla kuin\nmuissakin luokkani jäsenissä. Työväestöä kohtaan tuntemaani\nvastenmielisyyttä olivat sitäpaitse omiaan lisäämään ne persoonalliset\nsyyt, joiden johdosta olin suuttunut heihin, heidän työlakkonsa kun\nmyöhästyttivät avio-onneani.\n\n\n\n\nTOINEN LUKU.\n\n\nToukokuun 30 päivä sattui vuonna 1887 maanantaipäiväksi. Tätä päivää oli\nYhdysvaltojen kansa viettänyt juhlana yhdeksännentoista vuosisadan\nviimeiset kolmisenkymmentä vuotta. Se oli niin sanottu\n\"seppelöimispäivä\", niiden pohjoisvaltioitten sotilasten muistoksi,\njotka olivat ottaneet osaa sotaan estääksensä etelävaltioita luopumasta\nunionista. Ne, jotka olivat sodasta hengissä päässeet, kulkivat tällöin\nsotilas- ja siviilihenkilöiden saattamina, soittokunta etunenässä,\nhautuumaille laskeaksensa kukkaseppeleitä kaatuneitten toveriensa\nhaudoille, -- toimenpide, joka muodostui sangen juhlalliseksi ja\nliikuttavaksi. Edit Bartlettin vanhin veli oli myöskin kaatunut sodassa,\nja perheellä oli tapana käydä seppelöitsemispäivänä hänen haudallaan\nMount Auburnin hautuumaalla.\n\nMinä olin pyytänyt saada seurata heitä ja palattuamme illalla kaupunkiin\nmenin morsiameni kotiin. Kun istuimme illallisen jälkeen\nseurusteluhuoneessa, otin erään iltalehden käteeni ja näin siitä, että\näsken oli taas puhennut uusi lakko rakennusalalla, jonka tähden\nkovaonnisen taloni valmistuminen siirtyi yhä tuonnemmaksi. Muistan\ntarkkaan, kuinka syvästi tämä suututti minua. Sadattelin niin vahvoilla\nsanoilla kuin naisten läsnäollessa suinkin voin sekä työmiehiä yleensä\nettä erittäinkin näitä lakkolaisia.\n\nLäsnäolevat olivat aivan samaa mieltä kuin minä, ja ne huomautukset,\njoita asiasta syntyneessä keskustelussa lausuttiin kansanvillitsijäin\nkurjasta ja tunnottomasta menettelystä, olivat sellaisia, että\nasianomaiset herrat olisivat varmaan höristäneet korviaan niitä\nkuullessaan. Oltiin yksimielisiä siitä, että olot muuttuvat päivä\npäivältä yhä kurjemmiksi, eikä kukaan enää voi sanoa, mitä lopuksi\ntulee. \"Pahinta kaikista on\", sanoi rouva Bartlett, \"että koko maailman\ntyöväki näyttää yht'aikaa tulleen mielettömäksi. Europassa ovat olot\nvielä kurjemmat kuin meillä. Siellä en tosiaankaan uskaltaisi asua.\nKysyin äsken mieheltäni, mihinkä muuttaisimme, jos kaikki kauheat asiat\ntoteutuisivat, joilla sosialistit meitä uhkaavat. Hän vastasi, ettei hän\nenää tiedä ainoatakaan muuta paikkaa, missä yhteiskunta vielä on\nvarmoilla perusteilla, kuin Grönlannin, Patagonian ja Kiinan\".\n\n\"Kiinalaiset käsittivät vallan hyvin, mitä tekivät, estäessään\nlänsimaista sivistystä pääsemästä maahansa\", huomautti joku. \"He\nymmärsivät paremmin kuin me, mihin se viepi. He näkivät, että se on vain\nvalepukuun verhottua dynamiittia\".\n\nMuistan, että kutsuin Editin syrjään ja koetin saada hänet vakuutetuksi\nsiitä, että meidän olisi viisainta mennä naimisiin heti, odottamatta\ntalon valmistumista. Voisimmehan matkustella jonkun aikaa, kunnes\nkotimme olisi kunnossa. Hän oli sinä iltana sanomattoman kaunis. Musta\nsurupuku, joka hänellä oli yllään päivän merkityksen johdosta, oli\nomiansa erinomaisen vaikuttavasti kohottamaan hänen ihonsa puhtautta.\nNytkin vielä voin sieluni silmillä nähdä hänet edessäni sellaisena, kuin\nhän oli sinä iltana. Hyvästit sanottuani seurasi hän minua eteiseen, ja\nminä suutelin häntä kuten tavallisesti lähtiessäni. Tämä hyvästijättö ei\neronnut rahtuakaan muista, jolloin olimme sanoneet toisillemme\njäähyväiset lyhyeksi ajaksi. En voinut yhtä vähän kuin hänkään edes\nhämärästi aavistaa, että tämä oli erinomaisempi kuin ennen.\n\nMutta niin kuitenkin oli!\n\nOli vielä jotenkin aikaista nuoren sulhasmiehen lähteä pois morsiamensa\nluota. Mutta se ei suinkaan riippunut rakkaudestani. Minä olin nimittäin\njo kauan kärsinyt unettomuutta, ja vaikka muuten olinkin aivan terve,\nolin sinä päivänä ihan uupumukseen saakka väsynyt, koska olin melkein\nkokonaan valvonut kaksi edellistä yötä. Edit tiesi tämän ja hän oli\nsentähden vaatinut, että minun oli mentävä kotiin kello yhdeksän ja\npantava heti maata.\n\nAsuntonani oleva talo oli kolme sukupolvea ollut sen perheen omaisuutta,\njonka nuorin ja ainoa edustaja suoraan alenevassa polvessa minä olin.\nRakennus oli suuri, vanha ja hirsistä tehty sekä sisustettu\nvanhanaikaisella ylellisyydellä, mutta se sijaitsi korttelissa, joka jo\naikoja sitte oli menettänyt viehätysvoimansa, sinne kun oli alettu\nrakentaa vuokrakasarmeja ja tehtaita. Ei johtunut mieleenikään tuoda\nsellaiseen taloon morsiantani, kaikkein vähimmän niin viehättävää\nolentoa, kuin Edit Bartlett oli. Olin ilmoittanut sen myytäväksi ja\nkäytin sitä ainoastaan nukkuakseni siellä yöt, sillä söin klupissani.\nPalvelijani, uskollinen neekeri nimeltä Sawyer asui kanssani talossa ja\npiti huolen vähäisistä tarpeistani.\n\nTalossa oli eräs laitos, jonka kadottaminen minua huolestutti ja jota\npelkäsin joutuvani suuresti kaipaamaan vastaisuudessa. Se oli\nmakuukammioni, jonka olin teettänyt perustuksen alle. Jos minun olisi\ntäytynyt käyttää maan pinnalla olevaa makuuhuonetta, en olisi laisinkaan\nvoinut nukkua kaupungissa, jonka yöllinen melu ei koskaan lakkaa. Mutta\ntähän maanalaiseen kammioon ei tunkeutunut heikointakaan ääntä\nulkomaailmasta. Kun olin astunut sinne sisään ja sulkenut oven,\nympäröitsi minut haudan hiljaisuus. Jotta ei maaperän kosteus pääsisi\ntunkeutumaan sinne sisälle, olivat paksut seinät ja lattia hydraulisesti\npuserretusta sementistä. Kun käytin huonetta myöskin arvoesineitten\nsäilytyspaikkana, olin antanut rakentaa katon ilmanpitävästi toisiinsa\nliittyvistä kivilevyistä ja ulompi rautainen ovi oli peitetty vahvalla\nasbestikerroksella. Täten varustettuna kesti huoneeni sekä varkaiden\nmahdolliset yritykset että sattuvan tulipalon vaaran. Ohkanen putki,\njoka oli yhteydessä katolle asetetun imurin kanssa, välitti\nilmanvaihtoa.\n\nLuulisi, että sellaisen makuusuojan omistaja voi nauttia rauhallista,\nvirkistävää lepoa, mutta aniharvoin voin sielläkään nukkua kunnollisesti\nkahta yötä peräkkäin. Olin niin tottunut valvomaan, etten välittänyt\nisosti, vaikka yhden yön uni menikin hukkaan. Mutta jos sain istua kaksi\nyötä pöytäni ääressä lukemassa voimatta nukkua vuoteessani, uuvuin niin,\nettä pelkäsin sairastuvani johonkin hermotautiin. Viimeisenä keinona\nturvauduin silloin keinotekoiseen uneen. Huomatessani kahden valvotun\nyön perästä, että kolmas samanlainen oli tulossa, lähetin kutsumaan\ntohtori Pillsburya.\n\nHäntä kutsuttiin tohtoriksi ainoastaan kohteliaisuudesta, sillä hän oli,\nkuten siihen aikaan sanottiin, \"luonnonlääkäri\" tai puoskaroitsija. Hän\nitse kutsui itseänsä \"animaalisen magnetismin professoriksi\". Olin\ntutustunut häneen sattumalta tutkiessani kerran huvin vuoksi\neläimellisen magnetismin ilmiöitä. Hän ei luullakseni ymmärtänyt\nlääkintätaidosta hölyn pölyä, mutta varmaa oli, että hän oli erinomaisen\ntaitava magnetiseeraaja. Kolmatta unetonta yötä odottaessani lähetinkin\nsentähden tavallisesti hakemaan häntä, jotta hän rauhoittavilla\nsivellyksillään uuvuttaisi minut uneen. Olipa hermostoni kuinka\nkiihtyneessä tilassa tahansa, voi tohtori Pillsbury tavallisesti lyhyen\najan kuluttua lähteä luotani, jättäen minut mitä sikeimmän unen\nhelmoihin, jota kesti siksi, kunnes minut herätettiin vastaisen\nhypnoottisen käsittelyn avulla. Herättäminen oli paljoa yksinkertaisempi\nkuin nukuttaminen, ja mukavuuden vuoksi olin antanut tohtori Pillsburyn\nopettaa Savyerille tämän menettelyn.\n\nEi kukaan muu paitse uskollinen palvelijani tiennyt tohtori Pillsburyn\nkäyntien tarkoitusta, eipä edes sitä, että hän kävi luonani.\nLuonnollisesti aioin ilmoittaa salaisuuteni Editille heti vihkimisemme\njälkeen. Tähän saakka en ollut kertonut hänelle siitä vielä sanaakaan,\nsillä epäilemättä yhdistyi magneettiseen uneen jonkunlainen vaara, ja\nminä tiesin, että hän vastustaisi menettelyäni mitä jyrkimmin. Vaara oli\nluonnollisesti siinä, että uni voisi tulla liian sikeäksi, joten ei\nnukuttajan voima enää voisi sitä katkaista, ja silloin seuraisi\npuutumustilaa kuolema. Useista kokeista olin tullut huomaamaan, että\ntämä vaara oli peräti pieni, jos vain otettiin huomioon muutamia\ntarpeellisia varovaisuuskeinoja, ja toivoin voivani saada Editinkin\nvakuutetuksi siitä, vaikka en sitä itse asiassa voinut oikein uskoa.\nLähdettyäni kysymyksenalaisena iltana Editin luota menin suoraan kotiini\nja lähetin Savyerin heti hakemaan tohtori Pillsburya. Sillävälin menin\nmaanalaiseen kammiooni, vaihdoin pukuni mukavaan aamunuttuun ja aloin\nlukea iltapostissa tulleita kirjeitä, jotka Savyer oli asettanut\nkirjoituspöydälleni.\n\nEräs niistä oli uuden taloni rakennusmestarilta. Se vakuutti aivan\noikeiksi ne johtopäätökset, joita olin tehnyt sanomalehtikertomuksen\nnojalla. Uusi lakko, kirjoitti hän, lykkää hänen sitoumuksensa\ntäyttämisen epämääräiseksi ajaksi, kun eivät työnantajat eivätkä\ntyöntekijät aio myöntyä ilman sitkeää taistelua. Keisari Caligulan\nkerrotaan toivoneen, että koko Rooman kansalla olisi vain yksi ainoa\npää, jotta hän olisi voinut lyödä sen kerralla poikki, ja pelkäänpä,\nettä minä tämän kirjeen luettuani hetken olin valmis toivomaan samaa\nAmerikan työväenluokan suhteen. Synkät mietteeni keskeytyivät, kun\nSavyer palasi tohtorin kanssa.\n\nHänen oli ollut vaikea saada tohtoria mukaansa, kun tämä aikoi vielä\nsamana iltana matkustaa pois kaupungista. Pillsbury kertoi minulle, että\nhän oli sitte viime näkemisemme saanut tietoonsa edullisen paikan\neräässä etäisessä kaupungissa ja päättänyt käyttää tilaisuutta hyväkseen\nheti.\n\nKun säikähtyneenä kysyin häneltä, miten minun käy hänen poissaollessaan,\nantoi hän minulle muutamain Bostonissa asuvain magnetiseeraajain\nosotteita, vakuuttaen, että kysymyksenalaiset henkilöt omistivat saman\nvoiman kuin hänkin.\n\nJonkun verran tyyntyneenä tämän kysymyksen suhteen käskin Savyerin\nherättämään minut seuraavana aamuna kello yhdeksän. Sitte laskeuduin\nmukavaan asentoon vuoteelleni aamunuttu ylläni ja antausin tohtori\nPillsburyn käsittelyn alaiseksi. Tavattoman hermostunut tilani lienee\nehkä vaikuttanut sen, että tajuntani katosi hitaammin kuin ennen, mutta\nvihdoin vaivuin suloiseen uneen.\n\n\n\n\nKOLMAS LUKU.\n\n\n\"Hän avaa kohta silmänsä. Lienee parasta, että hän aluksi näkee\nainoastaan yhden meistä\".\n\n\"Lupaa siis, ettet kerro siitä mitään\".\n\nEdellinen oli miehen, jälkimäinen naisen ääni. Kumpikin puhui kuiskaten.\n\n\"Minun täytyy katsoa, miten hänen laitansa on\".\n\n\"Ei, lupaa minulle ensin täyttää pyyntöni\".\n\n\"Myönny siihen\", kuiskasi kolmas myöskin naisen ääni.\n\n\"Hyvä, minä lupaan\", vastasi mies. \"Menkää nopeasti pois, nyt hän\nherää\".\n\nKuulin vaatetten kahinaa ja avasin silmäni. Komea, noin kuudenkymmenen\nvuotias mies oli kumartuneena ylitseni. Hänen kasvoillaan kuvastui\nsydämellinen hyväntahtoisuus ja samalla uteliaisuus. Hän oli minulle\naivan outo henkilö. Nousin kyynärpääni nojaan ja katselin ympärilleni.\nHuoneessa ei ollut muita henkilöitä, kuin me kahden. En ollut koskaan\nennen käynyt siinä, enpä edes missään muussakaan samantapaisesti\nkalustetussa huoneessa. Katsoin uudelleen seuralaisenani olevaa\nhenkilöä. Hän hymyili.\n\n\"Kuinka voitte?\" kysyi hän.\n\n\"Missä minä olen?\" kysyin minä.\n\n\"Olette minun talossani\", kuului vastaus.\n\n\"Miten minä olen tänne tullut?\"\n\n\"Puhumme siitä myöhemmin, kun olette hiukan vahvistunut. Älkää olko\nmissään suhteessa levoton. Olette ystävien keskuudessa ja hyvissä\nkäsissä. Kuinka voitte nyt?\"\n\n\"Tuntuu hieman omituiselta\", vastasin, \"mutta luulen olevani aivan\nterve. Olkaa hyvä ja kertokaa, miten olen joutunut nauttimaan\nvierasvaraisuuttanne? Mitä minulle on tapahtunut? Kuinka olen tullut\ntänne? Olinhan maatapannessani omassa talossani\".\n\n\"Selityksiin meillä on kyllin aikaa myöhemmin\", vastasi tuntematon\nisäntäni rauhoittavasti hymyillen. \"On parasta välttää jännittävää\nkeskustelua, kunnes olette hiukan virkistynyt. Olkaa hyvä ja maistakaa\nmuutamia kulauksia tätä lääkettä, se on teille hyvää. Minä olen\nlääkäri\".\n\nMinä työnsin lasin pois ja nousin istumaan vuoteelleni, vaikka vaivoin,\nsillä päätäni tuntui pyörryttävän.\n\n\"Pyydän saada heti tietää, missä olen, ja mitä olette tehnyt minulle\",\nsanoin.\n\n\"Hyvä herra\", vastasi seuralaiseni, \"sallikaa minun pyytää teitä\npysymään levollisena. Mielestäni olisi parempi, että te ette pyytäisi\nselityksiä näin äkkiä, vaan jos välttämättömästi tahdotte, niin koetan\ntäyttää pyyntönne. Mutta ensin teidän täytyy maistaa tätä juomaa, se\nvahvistaa teitä hiukan\".\n\nJoin, mitä hän tarjosi minulle. Sitte hän sanoi:\n\n\"Ei ole niinkään helppoa, kuin näytte luulevan, sanoa teille, miten\nolette joutunut tänne. Te voitte kertoa siitä minulle yhtä paljon kuin\nminä teille. Te olette äsken herännyt syvästä unesta, tai oikeammin\ntiedottomuuden tilasta. Sen voin sanoa teille. Sanotte vaipuneenne tähän\nuneen kotonanne. Saanko kysyä, milloin se tapahtui?\"\n\n\"Milloin?!\" vastasin, \"milloinka se tapahtui! Eilen illalla\nluonnollisesti, kello kymmenen. Käskin palvelijani Savyerin herättää\nminut kello yhdeksän. Mihin Savyer on joutunut?\"\n\n\"Sitä en voi teille varmasti sanoa\", vastasi seuralaiseni katsoen minua\nsangen omituisesti, \"mutta olen vakuutettu siitä, että hänellä on\npätevät syyt poissaoloonsa. Voitteko nyt sanoa minulle hiukan tarkemmin,\nmilloin vaivuitte uneen, tarkoitan minä päivänä?\"\n\n\"Luonnollisesti eilen illalla, kuten jo sanoin -- ellen nimittäin ole\nnukkunut kokonaista vuorokautta. Mutta hyvä jumala, eihän se voi olla\nmahdollista; ja kuitenkin minusta tuntuu, kuin olisin nukkunut hyvin\nkauan! Panin maata seppelöitsemispäivänä\".\n\n\"Seppelöitsemispäivänäkö!\"\n\n\"Niin, maanantaina, kolmaskymmenes päivä\".\n\n\"Suokaa anteeksi, missä kuussa?\"\n\n\"Tässä kuussa luonnollisesti, ellen ole nukkunut kesäkuuhun saakka,\nmutta sehän ei voi olla mahdollista!\"\n\n\"Nyt on syyskuu\".\n\n\"Syyskuu! Ette kai aikone väittää, että olen nukkunut toukokuusta asti.\nSehän on uskomatonta\".\n\n\"Saadaan nähdä\", vastasi hän. \"Sanotte panneenne nukkumaan toukokuun\nkolmantenakymmenentenä päivänä?\"\n\n\"Niin kyllä\".\n\n\"Saanko kysyä, minä vuonna?\"\n\nKatsoin häntä sanattomana silmiin hetken.\n\n\"Minä vuonnako?\" kerroin vihdoin hiljaa.\n\n\"Niin, minä vuonna, sallikaa kysyäkseni. Kun sanotte sen, voin sanoa\nteille, kuinka kauan olette nukkunut\".\n\n\"Vuonna 1887\", vastasin. Isäntäni pakotti minut juomaan lasista ja\nkoetteli valtimoani.\n\n\"Hyvä herra\", sanoi hän, \"käytöksenne osottaa, että olette sivistynyt\nmies, joka ei suinkaan ollut, kuten tiedän, teidän aikananne yhtä\nluonnollista ja yleistä, kuin nyt. Olette siis jo epäilemättä tullut\nhuomaamaan, ettei tässä maailmassa oikeastaan voida sanoa mitään seikkaa\nihmeellisemmäksi, kuin jotakin toistakaan. Kaikilla ilmiöillä on yhtä\ntärkeät syynsä ja yhtä luonnolliset seurauksensa. On luonnollista, että\nse, mitä nyt aion sanoa teille, hämmästyttää teitä, mutta luotan siihen,\nettä ette anna sen liian suuressa määrässä häiritä mielenne tasapainoa.\nUlkomuodostanne päättäen olette tuskin kolmikymmenvuotias, ja\nruumiillinen tilanne on jotenkin samanlainen, kuin liian pitkästä ja\nsyvästä unesta heränneen henkilön. Mutta siitä huolimatta on tänään\nsyyskuun kymmenes päivä vuonna 2000, joten olette nukkunut\nsatakolmetoista vuotta, kolme kuukautta ja yksitoista päivää\".\n\nTunsin joutuvani tajuttomaksi, jonka tähden join lääkärin kehotuksesta\nkupillisen jotakin lientä. Sen jälkeen minua alkoi kovasti nukuttaa ja\nminä vaivuin uudestaan sikeään uneen.\n\nKun heräsin, virtasi täysi päivänvalo huoneeseen, joka ensi kerralla oli\nollut keinotekoisesti valaistu. Salaperäinen isäntäni istui lähellä\nvuodettani. Hänen katseensa oli poispäin kääntyneenä, kun avasin\nsilmäni. Minulla oli siis hyvä tilaisuus tarkastella häntä ja miettiä\nomituista asemaani, ennenkuin hän huomasi, että olin hereillä. Pyörrytys\noli kokonaan kadonnut, ja ajatukseni olivat aivan selvät. Juttu, että\nolisin nukkunut satakolmetoista vuotta, jonka olin äsken heikkona ja\nhäiriötilassa ollessani uskonut vastaväitteittä, palasi uudelleen\nmieleeni, mutta en uskonut sitä ensinkään, vaan hylkäsin sen heti\nnaurettavana pettämisyrityksenä, vaikka en voinut edes hämärästi\naavistaa, mitä syitä siihen olisi voinut olla.\n\nJotakin kummallista oli kuitenkin tapahtunut, sillä olinhan herännyt\noudossa talossa outojen ihmisten keskuudessa. Mutta mielikuvitukseni ei\nkyennyt muihin selityksiin, kuin mitä hurjimpiin arveluihin tästä\nihmeellisestä tapahtumasta. Olinkohan joutunut jonkinlaisen salaliiton\nuhriksi? Näytti tosiaan vähän siltä, mutta toiselta puolelta oli\nhuomattavissa, että jos ihmisen kasvojenilmeeseen laisinkaan voi\nluottaa, voi pitää varmana, ettei tuo läheisyydessäni istuva\njalopiirteinen mies sielukkaine kasvoineen voinut olla osallisena\nrikollisessa tai pahansuovassa hankkeessa. Sitte aloin miettiä, enköhän\nliene joutunut ystäväini typerän pilan esineeksi. Ehkäpä he ovat\njollakin tavalla urkkineet selville maanalaisen makuusuojani salaisuuden\nja ryhtyneet tähän puuhaan saadakseen minut huomaamaan magneettisten\nkokeiden vaarallisuuden. Mutta tämäkään otaksuminen ei näyttänyt\ntodenmukaiselta. Savyer ei olisi millään hinnalla ilmaissut\nsalaisuuttani, eikä minulla myöskään ollut sellaisia ystäviä, jotka\nolisivat voineet ryhtyä tähän juoneen. Mutta kaikesta huolimatta tuntui\nminusta todenmukaisimmalta, että olen pilan esineenä. Katselin huonetta\npuoleksi odottaen näkeväni jotkut tutut kasvot pilkistävän esiin jonkun\nverhon poimuista tai tuolin takaa. Kun loin silmäni seuralaiseeni,\nkatseli hän jo minua.\n\n\"Olette nukkunut erittäin sikeästi kokonaista kaksitoista tuntia\",\nvirkkoi hän iloisesti, \"ja huomaan, että se on tehnyt hyvää. Näytätte\npaljoa terveemmältä. Kasvoillanne on terve väri, ja silmänne ovat\nkirkkaat. Kuinka voitte nyt?\"\n\n\"En ole milloinkaan ollut paremmissa voimissa\", vastasin, nousten\nistumaan.\n\n\"Muistanette kai ensimäisen heräämisenne\", jatkoi hän, \"ja\nhämmästyksenne, kun sanoin teille, kuinka kauan olette nukkunut?\"\n\n\"Luulen teidän sanoneen, että olen nukkunut satakolmetoista vuotta\".\n\n\"Aivan niin\".\n\n\"Myöntänette kai, että väitteenne tuntuu jotenkin mahdottomalta\", sanoin\nivallisesti hymyillen.\n\n\"Myönnän kyllä, että tapahtuma on hyvin merkillinen\", vastasi hän.\n\"Mutta jos siihen on tarpeelliset edellytykset, ei se ole\nepätodenmukainen eikä mahdoton, sen verran tunnemme jo magneettista\nunitilaa. Jos tämä on täydellinen, kuten tässä tapauksessa oli laita, on\nkoko elontoiminta ehdottomasti lakannut, eikä minkäänlaista kudosten\nkulumista tapahdu. Ei ole myöskään minkäänlaista rajaa tällaisen\nunitilan pituudelle, jos ulkonaiset ehdot suojelevat ruumista\nfyysillisiltä vahingoilta. Tämä valekuolemantapaus on tosin pisin, mitä\ntunnetaan, mutta ei myöskään tiedetä mitään syytä, minkätähden ette\nolisi voinut pysyä samassa tilassa läpi monien vuosisatojen, kunnes maan\nyleinen jäähtyminen olisi hävittänyt ruumiinne ja laskenut sielun\nvapauteen, ellei teitä olisi ennen löydetty, ja jos huone, josta teidät\nlöysimme, olisi säilynyt loukkaamatta\".\n\nMinun täytyi tunnustaa, että jos todellakin olin joutunut pilan\nesineeksi, oli sen keksijä löytänyt erinomaisen miehen toteuttamaan\ntuumaa. Hänen vaikuttava ja vakuuttava esiintymisensä olisi voinut saada\ntodennäköiseksi vaikkapa väitteen, että kuu on tehty viheriästä\njuustosta. Kasvoilleni ilmestyi epäilevä hymy, katsoessani häntä, kun\nhän selitteli teoriiaansa magneettisesta unesta, mutta se ei näyttänyt\nlaisinkaan häiritsevän häntä.\n\n\"Ehkä olette hyvä ja kerrotte minulle lähemmin, miten löysitte kammion,\njosta mainitsitte, ja sen sisällön\", pyysin häntä. \"Kuuntelen mielelläni\nhyviä satuja\".\n\n\"Tässä tapauksessa ei paraskaan satu voi vetää vertoja todellisuudelle\",\nvastasi hän vakavasti, alkaen sitte kertomuksensa. \"Minä olin jo monta\nvuotta aikonut rakentaa taloni vieressä olevaan suureen puutarhaan\nlaboratorion kemiallisia kokeita varten, joita harjoitan hyvin\nmielelläni. Viime torstaina aloimme vihdoinkin kaivaa rakennuksen\nkellarin paikkaa. Illalla oli työ valmis, ja perjantaina piti muurarien\nryhtyä toimeensa. Mutta yöllä oli tavattoman kova sade, ja aamulla oli\nkellarini kuralätäkkönä, seinät sisään vierineinä. Tyttäreni, joka oli\nlähtenyt mukaani katselemaan hävitystä, huomasi erään muurin kulman,\nminkä sade oli paljastanut vierittäessään yhden kellarinsivun pois. Hän\nhuomautti minulle siitä. Vieritin maata pois laajemmalta, ja kun muuri\nnäytti jatkuvan etemmäksi, päätin tutkia sitä lähemmin. Työmiehet, joita\nlähetin hakemaan, kaivoivat esiin suorakulmaisen holvin, joka oli noin\nkahdeksan jalkaa alempana maanpintaa, ja näytti aikoinaan olleen\nrakennettu vanhan rakennuksen perustuksen kulmaukseen. Holvin katolla\noleva tuhka- ja hiilikerros osotti, että tuli oli hävittänyt\nrakennuksen. Itse holvi oli säilynyt vahingoittumatta, ja seinien\nsementti oli aivan kuin uutta. Holvissa oli ovi, jota me emme kuitenkaan\nvoineet murtaa. Sentähden menimme sisään katon kautta, irroitettuamme\nmuutamia kivilohkareita. Ulos tulvaava ilma oli tosin ummehtunutta,\nmutta puhdasta, kuivaa eikä erittäin kylmääkään. Astuttuani lyhty\nkädessä alas huomasin olevani yhdeksännentoista vuosisadan tavan mukaan\nsisustetussa makuukammiossa. Vuoteella makasi nuori mies. Luonnollisesti\notaksuimme, että hän oli kuollut, kuollut jo sata vuotta sitte, mutta\nhänen erinomaisen hyvin säilynyt ruumiinsa herätti sekä minun että\npaikalle kutsumaini ammattitoverien ihmettelyä. Emme olleet uskoneet,\nettä palsameeraustaito oli ollut noin korkealle kehittynyt, mutta\ntässähän oli edessämme selvä todistus siitä, että esi-isämme olivat sen\ntarkoin tunteneet. Toverini, joiden tiedonhalu oli herännyt, aikoivat\nheti ryhtyä kokeisiin, saadakseen selville palsamoitsemisessa käytetyn\nmenettelyn, mutta minä estin heitä. Ainoana syynä tähän, ainakin ainoana\nsyynä, joka nyt täytyy mainitakseni, oli se, että muistin joskus\nlukeneeni, kuinka korkealle teidän aikalaisenne olivat kehittäneet\neläimellisen magnetismin käyttämisen. Mieleeni johtui, että ehkäpä ei\npalsamoimistaito olekkaan ollut sinä salaisena voimana, joka on voinut\nsäilyttää ruumistanne noin kauan, ehkäpä säilyttäjänä on\nyksinkertaisesti elämä, ja te olette magneettisessa unessa. Tämä aate\nnäytti minusta itsestänikin niin naurettavalta, että en lausunut sitä\njulki, välttääkseni toverieni ivaa, vaan esitin muita syitä, saadakseni\nheidät siirtämään kokeensa tuonnemmaksi. Tuskin olivat he poistuneet,\nkun minä jo alotin tarkoituksenmukaiset herätyskokeet, joiden tuloksen\nte tunnette.\"\n\nVaikka kertomus olisi ollut vieläkin mahdottomampi, olisi esityksen\nperusteellisuus sekä kertojan vakuuttava esiintymistapa saanut kuulijan\nhämmästymään. Mielialani alkoi jo muuttua sangen kummalliseksi, kun\nsamalla huomasin kuvani eräässä seinällä riippuvassa kuvastimessa, hänen\nlopettaessaan kertomuksensa. Nousin kävelemään ja menin kuvastimen\nluokse. Kasvot, jotka siinä näin, olivat täsmälleen samat eivätkä\npäivääkään vanhemmat, kuin ne, jotka olivat katselleet minua\nseppelöitsemispäivänä, kun olin sitonut kaulaliinani, mennäkseni Editin\nluokse -- ja siitä oli muka kulunut satakolmetoista vuotta, kuten tuo\nherra luuli voivansa uskotella minulle! Tunsin selvästi ja valtavasti,\nettä olin petoksen uhri. Suuttumus täytti mieleni ajatellessani, kuinka\nröyhkeän vapaasti minua oli veijattu.\n\n\"Hämmästytte varmaan\", alkoi isäntäni puhella, \"kun näette, että vaikka\nolette toistasataa vuotta vanhempi, kuin sinä iltana, jolloin menitte\nmaanalaiseen makuukammioonne levolle, ei ulkomuotonne kumminkaan ole\nmuuttunut. Mutta ei siinä ole mitään kummastelemista. Juuri sen kautta,\nettä elontoiminta on ollut kokonaan poissa, olette voinut elää näin\nkauan aikaa. Jos vähäinenkin aineenvaihto olisi tämän tilan kestäessä\ntapahtunut ruumiissanne, olisi se jo aikoja sitte kokonaan hajonnut\".\n\n\"Hyvä herra\", vastasin minä kääntyen häneen, \"en tosin voi ensinkään\nkäsittää, minkätähden koetatte vakavan näköisenä uskotella minulle tätä\nomituista satua todeksi, mutta olette tietysti itsekin kyllin viisas\nhuomaamaan, etteivät muut kuin tylsämieliset usko sitä. Sallikaa siis\nminun jo päästä kuulemasta järjestelmällisiä mielettömyyksiä ja\nvastatkaa minulle suoraan, tahdotteko järkevästi selittää, missä olen ja\nmiten olen tänne tullut. Jos ette sitä tee, otan itse selon asiasta enkä\nanna kenenkään estää itseäni.\"\n\n\"Ettekö siis usko, että nyt on vuosiluku 2000?\"\n\n\"Pidättekö vieläkin tarpeellisena kysyä sitä\", vastasin.\n\n\"No hyvä\", vastasi kummallinen isäntäni. \"Vaikka ette uskokkaan minua,\nniin kai uskotte omia silmiänne. Oletteko kyllin vahva tulemaan kanssani\nmuutamaa kerrosta korkeammalle?\"\n\n\"Olen yhtä vahva kuin milloin muulloin tahansa\", vastasin vihaisesti,\n\"sen saatte ehkä pian huomata, jos jatkatte tätä pilaa vielä vähän\naikaa\".\n\n\"Pyydän teitä, hyvä herra\", kuului seuralaiseni vastaus, \"että ette\nliian jyrkästi usko olevanne pilan esineenä, jotta ei vastavaikutus tule\nliian suureksi ja vahingolliseksi, kun huomaatte, että olen puhunut\ntotta\".\n\nHänen osanottava, jopa säälinsekainen äänensä sekä järkähtämätön ja\nhyväntahtoinen, vihaisista sanoistani loukkautumaton levollisuutensa\nvaikutti minuun sangen omituisesti, ja minä seurasin häntä ulos\nhuoneesta peräti sekavassa mielentilassa. Hän vei minut rakennuksen\nylimpään kerrokseen, ja kun olimme vielä nousseet lyhyet portaat,\ntulimme tasaiselle, aitauksen ympäröitsemälle katolle.\n\n\"Olkaa hyvä ja katsokaa ympärillenne\", sanoi hän päästyämme ylös, \"ja\nsanokaa, onko tämä yhdeksännentoista vuosisadan Boston\".\n\nJalkojeni juuressa oli suuri kaupunki. Kaikkialla näkyi kilometrien\npituisia, leveitä, puiden varjostamia ja upeiden rakennuksien\nreunustamia katuja. Rakennukset eivät olleet katkeamattomissa riveissä\nkylki kyljessä kiinni, vaan yksistään, suurempain tai pienempäin\nistutusalojen ympäröitseminä. Jokaisessa korttelissa oli suuria,\navonaisia aloja puistoina. Lehvien välitse näkyi kuvapatsaita ja\nsuihkukaivoja ilta-auringon valossa. Joka taholta kohosi summattomia,\ntavattoman kauniisti ja juhlallisesti vaikuttavia yleisiä rakennuksia\nuljaine pylväsriveineen.\n\nEn tosiaankaan ollut koskaan nähnyt tätä kaupunkia, enpä edes sen\nvertaistakaan. Vihdoin käänsin katseeni läntiselle taivaanrannalle.\nOlihan tuo sininen, auringon laskua kohden polveileva nauha vesirikas\nCharlesjoki. Katsoin itään päin. Bostonin satama levisi edessäni\nympäröitsevine niemineen, eikä ainoakaan sen viheriöistä saarista ollut\nkadonnut.\n\nNyt tiesin, että isäntäni oli puhunut totta. Olin joutunut ihmeellisen\nkohtalon alaiseksi.\n\n\n\n\nNELJÄS LUKU.\n\n\nEn tosin vaipunut tainnoksiin, mutta koettaessani kuvitella mieleeni\nasemaani, rupesi päätäni pyörryttämään, ja muistan, että seuralaiseni\ntäytyi voimakkaasti tukea minua, saattaessaan minut katolta erääseen\nylimmän kerroksen tilavaan saliin. Siellä hän pakotti minut juomaan pari\nlasia hyvää viiniä ja hiukan aterioitsemaan.\n\n\"Toivon, että tulette pian taas voimiinne\", sanoi hän kehottavasti. \"En\nolisi käyttänyt niin jyrkkää keinoa, saadakseni teidät vakuutetuksi\nasian todellisuudesta, ellei teidän käytöksenne, joka tällaisissa\noloissa oli täysin anteeksiannettava, olisi pakottanut minut siihen.\nPelkäsin hetken, sen tunnustan\", lisäsi hän nauraen, \"että lyötte minut\nmaahan -- kuten yhdeksännellätoista vuosisadalla lienee ollut tapana\nsanoa -- jos en heti saa teitä vakuutetuksi siitä, että puhun totta.\nTiedän, että Bostonin asukkaat olivat teidän päivinänne kuuluisia\nnyrkkitaistelijoita ja pidin viisaimpana toimia niin joutuin kuin\nsuinkin. Luulenpa teidän jo peruuttavan syytöksenne, että olisin\ntahtonut pettää teitä\".\n\n\"Jos olisitte sanonut minulle\", vastasin liikutettuna, \"että on kulunut\ntuhat vuotta sadan asemesta siitä, kun viimeksi näin tämän kaupungin,\nuskoisin teitä\".\n\n\"Yksi vuosisata siitä tosin vain on kulunut\", vastasi hän, \"mutta monen\nedellisen vuosituhannen kuluessa on maailmanhistoria saanut tyytyä\npienempiin muutoksiin\".\n\n\"Ja nyt\", jatkoi hän tarttuen käteeni vastustamattoman sydämmellisesti,\n\"lausun teidät sydämellisesti tervetulleeksi kahdennenkymmenennen\nvuosisadan Bostoniin ja tähän taloon. Nimeni on Leete; tohtori Leeteksi\nminua kutsutaan\".\n\n\"Minun nimeni on Julian West\", vastasin, puristaen hänen kättänsä.\n\n\"On hauska tutustua teihin, herra West\", vastasi hän. \"Kuten näette, on\ntämä rakennus entisen talonne paikalla, ja minä toivon, että kotiudutte\ntäällä ennen pitkää\".\n\nKun olin syönyt, suostuin kiitollisuudella tohtori Leeten ehdottamaan\nkylpyyn ja puvun muuttamiseen.\n\nNäytti siltä, etteivät nuo perusteelliset muutokset, joista isäntäni oli\npuhunut, olleet suurestikaan kajonneet miesten pukuihin, sillä muutamia\npieniä poikkeuksia lukuunottamatta ei pukeutuminen tuottanut erikoisia\nvaikeuksia.\n\nRuumiillisessa suhteessa tunsin nyt olevani entiselläni. Mutta\nepäilemättä lukijani haluavat kuulla, miltä minusta tuntui henkisessä\nsuhteessa. Mitä tunsin mielessäni, kun huomasin äkkiä olevani aivan\nuudessa maailmassa? Vastauksen asemasta kysyn, miltä teistä tuntuisi,\njos teidät äkkiä, silmänräpäyksessä muutettaisiin maan pinnalta\nesimerkiksi paratiisiin tai tuonelaan. Liitäisivätköhän ajatuksenne heti\ntakaisin maan pinnalle, josta äsken lähditte, vai saisiko ensi\nhämmästyksen ohimentyä syntyvä uuden ympäristön herättämä mielenkiinto\nteidät hetkeksi unohtamaan entisen elämän, vaikka se myöhemmin\npalaisikin mieleenne? Voin sanoa vain sen, että jos muutoksen luoma\nmielentilanne olisi sama kuin se, mitä minä tunsin kuvaamassani\nsiirtymisessä, on viimeksimainitsemani otaksuminen oikea. Uuden\nympäristön herättämä hämmästyksen ja uteliaisuuden tunne täyttivät\ntykkänään mieleni heti, kun ensimäinen mielenliikutus oli ohitse, ja\nkarkoittivat kaikki muut ajatukset. Entisen elämäni muisto katosi\ntykkänään joksikin aikaa.\n\nTuskin olin ruumiillisessa suhteessa tullut entiselleni isäntäni\nystävällisen huolenpidon kautta, kun jo tunsin palavaa halua päästä\nuudelleen katolle. Pian istuimmekin siellä sangen mukavilla tuoleilla.\nKaupunki levisi ympärillämme ja allamme. Kun tohtori Leete oli vastannut\nmoniin, vanhoja, kadonneita ja niiden sijalle ilmestyneitä uusia\nrakennuksia ja paikkoja koskeviin kysymyksiini, kysyi hän, mikä erotus\nvanhan ja uuden Bostonin välillä enin herätti huomiotani.\n\n\"Puhuakseni ensin pienistä asioista\", vastasin hänelle, \"luulen, että\nsavupiippujen ja savun katoaminen ensimäisenä pisti silmiini\".\n\n\"Vai niin\", huudahti seuralaiseni vilkkaasti, \"olin unohtanut\nsavupiiput, on jo niin kauan siitä, kun ne joutuivat pois käytännöstä.\nJo lähes sata vuotta sitte tuli tuo alkuperäinen polttotapa, jota te\nkäytitte synnyttääksenne lämpöä, vanhentuneeksi\".\n\n\"Kaupunkia katsellessani ihmetyttää minua myöskin asukasten varallisuus,\njota tuollainen upeus välttämättömästi edellyttää\".\n\n\"Maksaisin mitä tahansa, jos saisin luoda katsauksen teidän aikakautenne\nBostoniin\", vastasi tohtori Leete. \"Epäilemättä olivat senaikuiset\nkaupungit jotenkin kurjia, kuten huomautuksestannekin jo voi päättää.\nVaikka teillä olisikin ollut kylliksi kauneuden aistia, laittaaksenne ne\nsiisteiksi, jota en tahdo epäillä, niin olisi silloisen kummallisen\ntalousjärjestelmän luoma yleinen köyhyys estänyt teidät siitä.\nSitäpaitsi ei silloin vallitseva ylenmäärin kehittynyt individualismi\nollut omiansa edistämään yleistä hyvää tarkoittavaa yhteistyötä. Kaikki\nrikkaudet, mitä teillä oli, lienee käytetty melkein yksinomaan\nyksityisten mukavuudeksi. Nykyjään sitävastoin käytetään ylijäämät\nkaikkein mieluummin yleisten paikkojen koristelemiseen, josta jokainen\nvoi nauttia\".\n\nAurinko oli jo laskullaan, kun tulimme toisen kerran katolle, ja\njutellessamme kietoi yö kaupungin vähitellen vaippaansa.\n\n\"Tulee pimeä\", sanoi tohtori. \"Menkäämme alas, niin esittelen teidät\nvaimolleni ja tyttärelleni\".\n\nHänen sanojensa johdosta muistui mieleeni naisten äänet, joiden olin\nkuullut kuiskuttelevan, kun heräsin tajuntaani. Suostuin ilolla hänen\nehdotukseensa, sillä olin sangen utelias näkemään, miltä naiset\nnäyttävät vuonna 2000. Huone, jossa tapasimme isäntäni puolison ja\ntyttären, oli kuten koko rakennuksen sisusta miellyttävästi valaistu.\nTiesin, että valon täytyy olla keinotekoista, mutta en voinut huomata\nlähdettä, mistä se levisi. Rouva Leete oli sangen hienon näköinen ja\nhyvin säilynyt nainen, arviolta yhtä vanha kuin miehensäkin. Heidän\ntyttärensä taas oli keväänsä ensi kukoistuksessa oleva kaunein nainen,\nmitä koskaan olin nähnyt. Hänen kasvonsa olivat niin lumoavat, kuin\ntummansinisistä silmistä, helakasta ihosta ja täysin säännöllisistä\npiirteistä suinkin voi muodostua, mutta vaikkapa hänen kasvonsa eivät\nolisikaan olleet niin hurmaavat, kuin ne todella olivat, olisi jo yksin\nhänen vartalonsa virheetön sulous riittänyt takaamaan hänelle paikan\nyhdeksännentoista vuosisadan kaunotarten joukossa. Tuossa\nrakastettavassa olennossa yhtyi toisaalta naisen hentous ja hienous,\ntoisaalta terveys ja kuohuva elinvoima, jota niin usein olin kaivannut\noman aikakauteni naisissa, sopusointuisaksi, lumoavaksi kokonaisuudeksi.\nEräs sattuma, niin vähäpätöinen kuin se olikin verrattuna kaikkeen\nsiihen, mitä minulle jo oli tapahtunut, herätti myöskin huomiotani kun\nmeidät esiteltiin toisillemme: hänenkin nimensä oli Edit.\n\nTämän iltainen seurustelu oli varmaankin ensimäinen laatuaan seurustelun\nhistoriassa, mutta peräti erehdyttävää olisi luulla, että keskustelumme\nolisi ollut luonnotonta tai jäykkää. Luulenpa tosiaan, että ihmiset\nkäyttäytyvät sitä luonnollisemmin, kuta luonnottomammat tai\ntavattomammat ovat ne olot, joissa he esiintyvät, epäilemättä siitä\nsyystä, että tällaiset olot tekevät kaiken teeskentelemisen\nmahdottomaksi. Ainakin oli minun seurustellessani näiden toisen\naikakauden ja toisen maailman edustajain kanssa keskustelumme niin\nluottavaa ja avomielistä, että sellaista tapaa ainoastaan harvoin\nvanhainkaan tuttavain piirissä. Epäilemättä riippui tämä pääasiallisesti\nisäntäväkeni erinomaisen hienotunteisesta käytöstavasta. Emme\nluonnollisesti voineet puhella mistään muusta, kun niistä omituisista\ntapahtumista, joiden johdosta olin heidän keskuudessansa, mutta he\njuttelivat niistä niin luonnollisen ja avomielisen osanottavasti, että\ntapahtumat suurimmaksi osaksi kadottivat kammottavan salaperäisyytensä,\njoka niin helposti olisi voinut päästä vallalle keskustelussa. Olisi\nvoinut luulla, että he olivat tottuneet seurustelemaan edellisiltä\nvuosisadoilta heidän keskuuteensa eksyneitten henkilöitten kanssa, niin\nhienotunteisesti he käyttäytyivät.\n\nMitä itseeni tulee, eivät henkiset voimani ole koskaan olleet\nvilkkaammat ja terävämmät eikä käsityskykyni valppaampi kuin sinä\niltana. En luonnollisesti tarkoita, että olisin hetkeksikään unohtanut\nkummallisen asemani, mutta juuri se synnytti minussa kuumeentapaisen\nvilkkauden, jonkunlaisen henkisen huumauksen.[1]\n\n[1] Tätä mielentilaa selitettäessä on muistettava, että ympäristössäni\noli keskusteluainetta lukuunottamatta tuskin mitään, joka olisi\nmuistuttanut minua siitä, mitä oli tapahtunut. Aivan taloni läheltä\nolisin vanhasta Bostonista löytänyt seurustelupiirejä, jotka olisivat\nolleet minulle paljoa vieraampia. Kahdennenkymmenennen vuosisadan\nBostonilaisten kieli erosi edellisen vuosisadan sivistyneitten kielestä\npaljon vähemmän, kuin tämä viimeksimainittu esim. Washingtonin tai\nFranklinin kielestä. Samoin ei molempain vuosisatojen välinen ero\npuvuissa ja huoneitten kalustuksessa ollut suurempi, kuin muodin\nvaihtelut yhdeksännellätoista vuosisadalla yhden ainoan sukupolven\neläessä.\n\nEdit Leete ei ottanut sanottavasti osaa keskusteluun, mutta kun hänen\nkauneutensa vetovoima tuon tuostakin sai minut luomaan katseeni häneen,\nhuomasin, että hän tarkasteli minua hartain, melkein viehättynein\nkatsein. Oli selvää, että minä olin herättänyt hänen huomiotansa\ntavattoman suuressa määrässä, jota ei suinkaan tarvinnut ihmetellä, jos\nhänellä vain oli jossakin määrin vilkas mielikuvitus. Vaikka\notaksuinkin, että uteliaisuus oli pääasiallisena vaikuttimena hänen\nmielenkiintoonsa, vaikutti hänen katseensa minuun tavalla, jota se ei\nolisi tehnyt, ellei hän olisi ollut niin kaunis.\n\nTohtori Leete näkyi samoin kuin naisetkin sangen halukkaasti kuuntelevan\nkertomustani niistä suhteista, joiden alaisena olin paneutunut levolle\nmaanalaiseen kammiooni. Jokainen koetti arvailla, miten oli mahdollista,\nettä minä olin unohdettu herättämättä. Lopuksi päättelimme seuraavan\notaksuman todenmukaisimmaksi, vaikka ei kukaan tietysti voi olla varma\nsen yksityiskohdista: Holvin katolla tavattu tuhkakerros osotti, että\ntalo oli palanut. Otaksuttavaa on, että tulipalo oli sattunut samana\nyönä, jolloin minä nukuin. On siis myöskin otaksuttavaa, että Sawyer oli\nmenettänyt henkensä joko tulipalon tai jonkun sen kanssa yhteydessä\nolevan tapahtuman kautta. Silloin on loppu aivan luonnollista. Ei kukaan\nmuu kuin hän ja tohtori Pillsbury tienneet kammion olemassa olostakaan,\nvielä vähemmän, että minä olin siellä, eikä tohtori Pillsbury, joka\nsamana iltana oli matkustanut New-Orleansiin, luultavasti ollut kuullut\nmitään koko tulipalosta. Ystäväni ja yleisö luulivat tietysti, että minä\nolin joutunut liekkien saaliiksi. Vaikka raunioita olisi kaivettukin, ei\nolisi voitu löytää perustuksessa olevaa kammiotani, ellei kaivamista\nolisi toimitettu hyvin perusteellisesti. Jos paikalle olisi heti\nrakennettu, olisi tällainen kaivaminen ollut välttämätöntä, mutta\nepävakaiset ajat ja paikan epäedullinen asema olivat estäneet uudestaan\nrakentamista. Niiden puiden suuruus, jotka olivat kasvaneet taloni\npaikalle, osotti tohtori Leeten sanojen mukaan, että tontti oli ollut\nrakentamatta ainakin puoli vuosisataa.\n\n\n\n\nVIIDES LUKU.\n\n\nKun naiset myöhemmin illalla olivat menneet pois, ja me olimme jääneet\ntohtori Leeten kanssa kahden, kysyi hän, nukuttiko minua. Siinä\ntapauksessa voisin mennä levolle vuoteeseeni. Mutta jos haluaisin valvoa\nmyöhäisempään, olisi hän suurimmalla mielihyvällä valmis valvomaan\nkanssani.\n\n\"Minä menen tavallisesti myöhään levolle\", sanoi hän, \"ja imartelematta\nteitä voin sanoa, että tuskin voi ajatella hauskempaa seuraa, kuin\nteidän. Emme totta tosiaan saa usein tilaisuutta puhutella\nyhdeksännentoista vuosisadan miestä\".\n\nOlin koko illan jonkinlaisen pelon painostamana ajatellut hetkeä,\njolloin minun pitäisi jäädä yksin mennäkseni nukkumaan. Näiden sangen\nystävällisten vierasten ympäröimänä, heidän myötätuntoisen\nosanottavaisuutensa tukemana ja vahvistamana olin voinut säilyttää\nmieleni tasapainon. Mutta silloinkin oli keskustelun väliaikoina salaman\nnopeudella välähtänyt mielessäni se tuskan esimaku, joka minut oli\nvaltaava, kun ei mikään enää kiinnittänyt puoleensa ajatuksiani. Tiesin,\netten voisi nukkua sinä yönä, ja olen varma, ettei kukaan käsitä sitä\npelkuruudeksi, vaikka tunnustankin, että kauhistuin valveilla makaamista\nja miettimistä. Kun sanoin tämän suoraan isännälleni vastaukseksi hänen\nkysymykseensä, arveli hän, että olisi kummallista, ellei mielialani\nolisi juuri sellainen. Mutta unen suhteen voisin olla huoleti. Heti kun\nhaluan mennä nukkumaan, antaa hän minulle lääkettä, joka varmaan hankkii\nminulle levollisen unen. Seuraavana aamuna tunnen hänen vakuutuksensa\nmukaan itseni yhtä levolliseksi, kuin olisin ollut jo kauan aikaa tämän\nuuden maailman kansalaisena.\n\n\"Ennenkuin näin voi käydä\", vastasin, \"täytyy minun tutustua hieman\ntarkemmin tähän Bostoniin, johon olen uudelleen ilmestynyt. Sanoitte\näsken katolla istuessamme, että kulunut vuosisata on saanut aikaan\nsuurempia muutoksia ihmiskunnan oloissa, kuin ennen vuosituhannet.\nNähdessäni kaupungin, voin sen kyllä uskoa, mutta olen sangen utelias\nlähemmin tietämään, minkälaisia nämä muutokset ovat. Alkaakseni jostakin\n-- sillä alahan on epäilemättä sangen laaja -- kysyn, miten olette\nvoineet ratkaista työväenkysymyksen tai oletteko voineet laisinkaan\nratkaista sitä? Se oli yhdeksännentoista vuosisadan ratkaisematon\narvoitus, ja kun panin levolle Bostonissa, uhkasi tämä arvoitus hävittää\nkoko yhteiskunnan, kun ei se voinut keksiä sille vastausta. Maksanee kai\nvaivan nukkua sata vuotta, saadaksensa tietää, miten vastaus kuuluu, --\njos todella olette sen keksineet\".\n\n\"Luulen olevani oikeutettu väittämään, että olemme ratkaisseet\narvoituksen, koska nykyjään ei tunneta työväenkysymystä, eikä sellaista\nvoi enää syntyäkkään\", vastasi tohtori Leete. \"Yhteiskunta, joka ei\nvoinut ratkaista niin yksinkertaista tehtävää, ei ansainnutkaan\nparempaa, kuin perikadon. Itse asiassa ei yhteiskunnan, tarkkaan\nkatsoen, tarvinnut ratkaista kysymystä laisinkaan, sillä se selveni\nitsestään. Ratkaisuna oli taloudellisen kehityksen välttämätön tulos,\njoka ei olisi voinut muodostua toisenlaiseksi. Yhteiskunnan tehtävänä\noli vain tunnustaa tämä kehitys ja tukea sitä, kun sen suunta tuli\ntarkoin selville\".\n\n\"Ainoa, mitä minä voin tämän johdosta sanoa\", vastasin, \"on, ettei\nkukaan tuntenut tällaista kehitystä vielä siihen aikaan, jolloin minä\nnukuin.\"\n\n\"Sanoitte muistaakseni nukkuneenne vuonna 1887\".\n\n\"Aivan niin, toukokuun 30 p. 1887\".\n\nToverini katsoi minua hetken miettivän näköisenä. Sitte hän huomautti:\n\n\"Tahdotte siis väittää, ettei yhteiskunta vielä silloinkaan yleensä\ntuntenut sitä käännekohtaa, joka silloin oli tulossa. Luonnollisesti\nuskon selitystänne täydellisesti. Monet meidän historioitsijamme ovatkin\njo huomanneet tuon teidän aikalaistenne omituisen sokeuden ajan\nmerkkeihin nähden; mutta meidän on vaikeampi käsittää muutamia muita\nhistoriallisia tosiasioita -- niin selviltä ja yksinkertaisilta kuin ne\nnäyttävätkin näin taaksepäin katsoen. Tarkoitan niitä lähestyvää\nmuutosta ennustavia ilmiöitä, joita jo teidänkin aikananne oli\nhuomattavissa. Olisi sangen hauskaa, herra West, saada hiukan tarkempi\nselvitys siitä katsantokannasta, miltä te ja vertaisenne arvostelitte\nyhteiskunnallista tilaa ja sen tulevaisuutta vuonna 1887. Huomasitte kai\nainakin sen, että jonkun suuren muutoksen täytyy olla seurauksena\nlaajalle levinneistä taloudellisista ja yhteiskunnallisista\nlevottomuuksista, niiden perustana olevasta kaikkien kansankerrosten\ntuntemasta luokkaerosta ja ihmiskunnan yleisestä kurjuudesta\".\n\n\"Sen kyllä huomasimmekin\", vastasin minä. \"Tunsimme, että yhteiskunta\noli menettänyt ankkurinsa ja joutunut tuuliajolle. Ei kukaan voinut\nsanoa, mihin se kulkeutuu, mutta kaikki pelkäsivät kallioita\".\n\n\"Mutta olihan virran suunta aivan selvä\", sanoi tohtori Leete. \"Jos vain\nolisitte viitsineet ottaa siitä selon, olisitte huomanneet, että se ei\nvie matalikolle, vaan syvälle kulkuvedelle\".\n\n\"Meillä oli siihen aikaan sananlaskuna: Herrat ovat aina viisaammat\nraatihuoneelta tullessaan, kuin sinne mennessään\", vastasin minä.\n\"Ainoa, mitä voin sanoa, on että nukkumaan mennessäni olivat olot\nsellaiset, että en olisi hämmästynyt, jos olisin äsken katolta nähnyt\njoukon hiiltyneitä, sammaltuneita raunioita tämän ihanan kaupungin\npaikalla\".\n\nTohtori Leete kuunteli tarkasti ja nyökäytti miettien päätänsä, kun\nlopetin.\n\n\"Sananne todistavat\", huomautti hän, \"että Storios on ollut aivan\noikeassa kuvatessaan teidän aikakauttanne, vaikka tähän saakka on\nyleensä luultu, että hän on liioitellut kuvaillessaan olojen synkkyyttä\nja ihmisten sekasortoisia ajatuksia. On luonnollista, että sellaisena\nmurrosaikana kuin silloin syntyy aina levottomuutta ja kiihtymystä.\nMutta kun näkee, kuinka selvästi kehittymään pyrkiväin voimain suunta\noli viitotettu, olisi valmis otaksumaan, että kansojen mielet täytti\ntoivo eikä pelko\".\n\n\"Ette ole sanonut vielä, minkä vastauksen olette löytäneet\narvoitukseen\", sanoin hänelle. \"Olen utelias tietämään, minkälaisen\nkehityskulun käänteen kautta voi sellainen aikakausi, kuin minun oli,\nluoda nykyisen rauhan ja hyvinvoinnin, jota näytte saavan nauttia\".\n\n\"Suokaa anteeksi\", lausui isäntäni, \"tupakoitsetteko?\"\n\nSytytettyämme sikarrit jatkoi hän: \"Koska näytte samoin kuin minäkin\nmieluummin juttelevan kuin nukkuvan, niin on ehkä parasta, että koetan\nteille selittää nykyistä taloudellista järjestelmäämme ainakin\nsenverran, että tulette huomaamaan, ettei sen kehityksessä ole ollut\nmitään salaperäistä tai käsittämätöntä. Teidän aikuistenne\nBostonilaisten sanotaan olleen halukkaita kyselemään, ja minä todistan\nsukulaisuuteni heidän kanssansa siten, että kysyn teiltä aluksi, mikä\noli teidän mielestänne aikoinaan tärkein piirre\ntyöväenlevottomuuksissa?\"\n\n\"Luonnollisesti työlakot\", vastasin.\n\n\"Aivan oikein, mutta mikä teki työlakot niin pelottaviksi?\"\n\n\"Lujat työväenjärjestöt\".\n\n\"Mikä oli näiden lujien järjestöjen tarkoituksena?\"\n\n\"Työntekijät väittivät, että heidän täytyy järjestyä, voidakseen\ntoteuttaa vaatimuksiansa ja puolustaa oikeuksiansa\".\n\n\"Niin onkin\", sanoi tohtori Leete. \"Työväenjärjestöt ja lakot johtuivat\nkapitaalin, pääoman kasaantumisesta suurempiin ryhmiin, kuin koskaan\nennen. Ennenkuin tämä kokoontuminen alkoi, kun kaupan ja teollisuuden\njohtajana vielä oli lukemattomat pienet, vähäisellä pääomalla varustetut\nliikkeet vähälukuisten mutta summattomalla pääomalla varustettujen\nsuurliiketten asemasta, oli työntekijän asema työnantajaan nähden\njotenkin vapaa ja riippumaton. Ja kun silloin pienikin pääoma tai uusi\naate riitti luomaan jokaiselle oman liikkeen, tuli työntekijöistä\nyhtämittaa työnantajia, eikä näiden luokkain välillä oikeastaan ollut\nmäärättyä tai ylipääsemätöntä rajaa. Silloin ei tarvittu\ntyöväenjärjestöjä eikä myöskään voinut syntyä yleisiä lakkoja. Mutta kun\npienen pääoman omistajat olivat suorittaneet tehtävänsä, ja suurten\npääomain kasaantuminen alkoi, muuttuivat olot toisiksi. Yksityinen\ntyöntekijä oli ollut vähäväkisille työnantajille suhteellisesti tärkeä,\nvaan nyt hän kadotti kaiken merkityksensä ja voimansa suurkapitalistia\nvastaan, samalla kuin häneltä riistettiin mahdollisuus kohota\ntyönantajaksi. Itsensäpuolustamisvaisto pakotti hänet liittymään yhteen\ntoveriensa kanssa.\n\nSen ajan historia osottaa, että tyytymättömyys pääomain kasaantumista\nvastaan oli pelottava. Luultiin, että yhteiskunta joutuisi siten\nkauheamman hirmuvallan alaiseksi, kuin koskaan ennen. Uskottiin, että\nkasaantunut pääoma laskee työntekijäin hartioille niin häpeällisen\norjuuden ikeen, ettei sellaista oltu vielä koskaan ennen kannettu:\norjuuden, jonka herroina eivät olleet enää ihmiset, vaan sieluttomat\nkoneet, ja tyydyttämätön voitonhimo ainoana tarkoitusperänä. Luodessamme\nkatsauksen taaksepäin emme voi kummastella työntekijäin epätoivoa, sillä\ntuskinpa on ihmiskunta koskaan sitä ennen katsonut silmästä silmään\nkurjempaa ja kauheampaa kohtaloa, kuin se, minkä alaiseksi se olisi\njoutunut, jos odotettu hirmuvallan muoto olisi toteutunut.\n\nSillävälin kehittyi teollisuuselämä kaikista valituksista huolimatta yhä\nsuuremmiksi etuoikeutetuiksi yhtiöiksi. Yhdysvalloissa, jossa tämä\nkehitys oli ehtinyt etemmäksi kuin Europassa, ei yhdeksännentoista\nvuosisadan viime neljänneksellä enää onnistunut ainoakaan yksilöllinen\nyritys tärkeimmillä teollisuusaloilla, ellei sillä ollut käytettävänään\nsuuria pääomia. Ne pienet liikkeet, joita vielä yhdeksännentoista\nvuosisadan viimeisellä vuosikymmenellä oli, kävivät nopeasti\nperikatoansa kohti jäännöksinä menneistä ajoista tai elivät ne suurten\nliikeyritysten loiskasveina, ellei niiden liikealana ollut pienet\npiirit, jotka olivat vielä liian vähäpätöisiä vetämään puoleensa\nsuurkapitalistien huomiota. Silloisia pikkuliikkeitä voi verrata rottiin\nja hiiriin, jotka elivät koloissa ja pimeissä nurkissa, turvataksensa\nolemassaolonsa siten, että koettivat olla herättämättä huomiota.\nRautatiet olivat laajenneet yhä laajemmiksi verkoiksi, kunnes jokainen\nrata maassa oli parin ison yhtiön hallussa. Kaikki tärkeimmät tehdasalat\nolivat liittojen käsissä. Nämä liitot, renkaat, trustit, tai mitä nimeä\nne lienevät kantaneetkin, määräsivät hinnat ja lakkauttivat kaiken\nkilpailun, mikäli ei vastustajana ollut yhtä mahtava rengas. Siinä\ntapauksessa seurasi taistelu, jonka lopputuloksena tavallisesti oli\nvielä laajempi rengas. Suuret, kaupunkeihin perustetut kauppaliikkeet\nkukistivat haaraosastojensa kautta kaikki kilpailijansa maaseuduilla ja\nsulattivat itseensä kaupunkienkin pienemmät kauppiaat, kunnes kokonaisen\nkaupunginosan liike oli _saman_ katon alla, missä satoja entisiä\nkauppiaita palveli kauppa-apulaisina. Kun pienten pääomain omistajat\neivät voineet sijoittaa rahojansa omiin liikkeisiin, ei heillä ollut\nmuuta keinoa, kuin ostaa niillä sen suurliikkeen osakkeita, jonka\npalveluksessa he olivat, ja näin he tulivat kaksinkertaisesti riippumaan\nsuurliikkeistä.\n\nSe tosiasia, etteivät kansan epätoivoiset ponnistukset voineet estää\nliike-elämää luisumasta yksien käsien ohjattavaksi, osottaa selvästi,\nettä tähän yhdistymiseen oli päteviä syitä. Pienten kapitalistien\nlukemattomine liikkeineen oli täytynyt jättää taistelutanner\nsuurkapitalistien haltuun yksinkertaisesti sentähden, että he olivat\ntoisen aikakauden lapsia, ja siis kykenemättömiä täyttämään niitä\nvaatimuksia, joita höyryn ja sähkön sekä summattomain jättiläisliiketten\nkehitys asetti heidän suoritettavikseen. Entisaikojen järjestelmän\npalauttaminen, vaikka se olisi ollut mahdollistakin, olisi ollut\nhollikyytien aikakauteen palaamista, kun kerran on totuttu rautateihin.\nNiin rasittava ja sietämätön kuin suurpääoman valta olikin, täytyi sen\nuhrienkin kirouksistaan huolimatta myöntää, että kansan eri\nteollisuushaarojen tuotantokyky oli kasvanut suuressa määrässä, ja että\nliiketten yhdistymisen kautta syntyneen yhteisen hallinnon menot olivat\nsupistuneet paljoa pienemmiksi kuin ennen, jonka ohessa yleinen\nvarallisuus oli kasvanut ennen aavistamattomassa määrässä sen jälkeen\nkuin uusi järjestelmä oli voittanut vanhan. Tämä edistys oli tosin\ntehnyt rikkaat yhä rikkaammiksi ja siten suurentanut heidän ja\nköyhälistön välillä olevaa juopaa, mutta siitä huolimatta oli\nkieltämätöntä, että pääoma katsottuna ainoastaan varallisuuden\nsynnyttäjänä oli tullut yhä hedelmällisemmäksi samassa määrässä kuin se\noli kasaantunut yhteen. Jos vanha järjestelmä pienine pääomineen\nolisikin voitu saattaa käytäntöön, olisi se tosin synnyttänyt suuremman\nyhdenkaltaisuuden elämäntavoissa sekä enemmän persoonallista arvoa ja\nvapautta, mutta tämän seurauksena olisi ollut yleinen köyhyys ja\naineellisen edistyksen keskeytyminen.\n\nEikö siis voitu millään tavalla säilyttää tuota valtavaa, pääomain\nkeskittymisestä syntyvää ja suurempaa varallisuutta synnyttävää voimaa,\njoutumatta Kartagon tapaisen rahavallan kahleisiin? Vastaus oli valmiina\njo heti, kun tämä kysymys lausuttiin. Huomattiin, että yhä suuremmissa\npiirteissä esiintyvä pääoman keskittyminen ja kasaantuminen\nyksinoikeutetuksi liike-elämän johtajaksi, jota niin toivottomasti ja\nturhaan oli koetettu vastustaa, olikin itse asiassa kehityksen tulos,\njota vain tarvitsi johdonmukaisesti kehittää ja luoda siten kultainen\ntulevaisuus ihmiskunnalle.\n\nViime vuosisadan alussa oli kehitys jo ehtinyt huippuunsa lopulliseen\nyksityisten kansojen piirissä tapahtuvaan pääomain kasaantumiseen\nnähden. Maan teollisuutta ja kauppaa eivät enää johtaneet\nvastuunalaisuudesta vapaat yksityiset henkilöt, jotka voivat menetellä\npäähänpistojensa mukaan, omat edut ainoana tarkoitusperänään, vaan\njohtamisvalta oli siirtynyt yhdelle ainoalle koko kansaa edustavalle\nliitolle, joka toimi kaikkien puolesta yhteiseksi hyödyksi. Kokonainen\nkansa järjestyi yhdeksi ainoaksi suureksi liikepiiriksi, joka sulatti\nitseensä kaikki pienemmät ryhmät. Siitä tuli yksi ainoa kapitalisti\nentisten monien sijaan, yksi ainoa etuoikeutettu työnantaja, joka\nhävitti kaikki entiset pienemmät etuoikeudet, ja jonka voitot tulivat\nkaikkien hyväksi. Renkaitten aikakauden lopputuloksena oli yksi ainoa\nsuuri rengas. Sanalla sanoen: Yhdysvaltojen kansa päätti ottaa koko\nliike-elämänsä johdon omiin käsiinsä aivan samoin kuin se oli sata\nvuotta sitte ottanut käsiinsä maansa hallinnon. Se järjesti nyt\nliike-elämänsä samojen perusteiden mukaan, kuin se oli ennen järjestänyt\nvaltiollisen elämänsä. Ja vihdoinkin, vaikka omituisen myöhään,\nhuomattiin tuo ilmeinen tosiasia, ettei mikään ala ole niin omiaan\nvaltion hoidettavaksi, kuin kauppa ja teollisuus, joista koko kansan\nolemassaolo riippuu. Huomattiin, että näiden jättäminen yksityisten,\nainoastaan omia etujansa valvovien kansalaisten käsiin on yhtä\nmieletöntä, kuin valtiollisten asiain johdon jättäminen yksityisten\nhenkilöitten tai luokkien käsiin, jotka käyttävät sitä omaksi edukseen\".\n\n\"Tuollainen sanomaton mullistus, josta kerrotte, ei tietysti voinut\ntapahtua ilman suuria väkivaltaisuuksia ja verenvuodatusta?\" huomautin.\n\n\"Päinvastoin\", vastasi tohtori Leete, \"se tapahtui tykkänään ilman\nväkivaltaa. Muutoksen tarpeellisuus oli huomattu jo aikoja ennen.\nYleinen mielipide oli kypsynyt ottamaan sitä vastaan, ja sen\npuolustajana oli kansan suuri enemmistö. Oli yhtä mahdotonta vastustaa\nsitä asevoimalla kuin todisteluillakin. Toiselta puolelta ei kansa enää\ntuntenut katkeruutta suuria renkaita eikä niiden johtajia kohtaan,\nhuomattuaan ne välttämättömiksi väliasteiksi taloudellisessa\nkehityksessä. Suurten, etuoikeuksilla varustettujen yhtiöitten\nkiivaimpain vastustajain täytyi myöntää, että niillä oli ollut\nvälttämätön ja peräti tärkeä tehtävä suoritettavanaan, kasvattaessansa\nkansaa kykeneväksi ottamaan liike-elämän johdon omiin käsiinsä.\nViisikymmentä vuotta ennen olisi maan teollisuuden siirtäminen valtion\nkäsiin ollut rohkeimmankin mielestä uhkarohkea yritys. Mutta suuret\nyhtiöt ja renkaat olivat käytännöllisesti opettaneet kansalle uusia\nkatsantotapoja tässä suhteessa. Vuosien kuluessa oli rengasten nähty\nkäsittelevän tuloja, jotka olivat paljoa suuremmat, kuin valtion tulot,\nsekä johtavan satoja tuhansia työntekijöitä sellaisella menestyksellä ja\ntaloudellisella säästäväisyydellä, joka olisi ollut mahdotonta pienissä\noloissa. Huomattiin, että kuta suurempi liike on, sitä\nyksinkertaisempain periaatetten mukaan sitä on johdettava. Samoin kuin\nkone työskentelee varmemmin kuin käsi, samoin tuottaa suuren yhtiön\njohdossa käytettävä järjestelmä paremmat tulokset, kuin isännän silmä\npienissä liikkeissä. Täten vaikutti kehitys sen, että kun ehdotettiin\nliike-elämää otettavaksi valtion huostaan, ei kukaan enää pitänyt\nehdotuksen toteuttamista mahdottomana. Se oli tietysti pitempi\nedistysaskel kuin mikään entisistä, mutta tiedettiin, että kun koko\nkansa on ainoa liikkeen omistaja, poistuu monta vaikeutta, joita vastaan\nyksityisten liiketten on täytynyt taistella\".\n\n\n\n\nKUUDES LUKU.\n\n\nTohtori Leete herkesi puhumasta ja minäkin olin vaiti koettaessani luoda\nyleistä käsitystä niistä suunnattomista yhteiskunnallista järjestelmää\nkohdanneista muutoksista, joita noin valtavan mullistuksen täytyi tuoda\nmukanaan.\n\nVihdoin lausuin: \"Hallinnon toiminta-alan laajentaminen noin suuressa\nmäärässä on lievimmin sanoen valtava yritys\".\n\n\"Laajentaminenko? Mikä laajentaminen?\"\n\n\"Minun aikakaudellani pidettiin turvallisuuden säilyttämistä ja kansan\npuolustamista ulkonaisia vihollisia vastaan, siis sotilas- ja\npoliisivallan käyttämistä hallitusten varsinaisena tehtävänä\".\n\n\"Mitkä herran nimessä ovat sitte kansan viholliset?\" huudahti tohtori\nLeete. \"Ranska, Englanti ja Saksako, vaiko nälkä, vilu ja alastomuus?\nTeidän aikakaudellanne oli hallitusten tapana pientenkin kansainvälisten\nselkkausten sattuessa ottaa haltuunsa kansalaiset ja laittaa\nsatojatuhansia heistä surmatuiksi tai raajarikoiksi sekä tuhlata kansan\nvarallisuutta kuin vettä, ilman että uhreille oli tästä vähintäkään\najateltavaa hyötyä. Nykyjään ei ole sotia eikä hallituksellamme\nsotaväkeä, mutta sen sijaan se ottaa muutamiksi vuosiksi johtaakseen\njokaisen kansalaisen työtä, suojellaksensa heidät kylmää, nälkää sekä\nalastomuutta vastaan ja voidaksensa pitää huolta kaikista heidän\nhenkisistä sekä ruumiillisista tarpeistaan. Olen vakuutettu, herra West,\nettä jos tarkemmin ajattelette asiaa, myönnätte varmaan, että teidän\naikuistenne hallitusten toimialaa oli luonnottomasti laajennettu, vaan\nei meidän. Vaikka olisi kysymyksessä mitä parhaimmat tarkoitusperät,\neivät nykyiset ihmiset antaisi hallituksillensa sitä valtaa, joka niille\nennen myönnettiin mitä huonoimpiin tarkoituksiin\".\n\nMinä vastasin: \"Tahtomatta ryhtyä vertailuihin, huomautan vain, että\nmeidän aikakauden valtiomiesten vallanhimo ja lahjojen otto olisi tehnyt\nteollisuuden hoitamisen valtion kautta aivan mahdottomaksi. Meidän\nmielestämme olisi tuskin voinut tehdä huonompaa tekoa, kuin luovuttaa\nrikkauden luojana olevain tuotannon välikappalten johto politiikkojen\nkäsiin. Aineelliset edut olivat silloisissa oloissa jo muutenkin liian\nusein puolueitten leikkikaluna\".\n\n\"Epäilemättä olette oikeassa\", vastasi tohtori Leete, \"mutta nykyjään\nelämme aivan toisissa oloissa. Meillä ei ole puolueita eikä\npolitikoitsijoita, ja vallanhimo sekä lahjojen otto ovat sanoja, joilla\non nykyjään vain historiallinen merkitys\".\n\n\"Siinä tapauksessa on ihmisluonteen täytynyt suuresti muuttua\", sanoin.\n\n\"Ei laisinkaan\", väitti tohtori Leete, \"vaan ihmisten elantosuhteet ovat\nmuuttuneet, ja niiden mukana heidän toimintansa vaikuttimet. Teidän\naikananne oli yhteiskunta järjestetty siten, että viranomaiset joutuivat\nalituisesti kiusaukseen käyttää valtaansa väärin joko omaksi tai jonkun\ntoisen eduksi. Kun olot olivat sellaiset, näyttää ihmeelliseltä, että\nvoitte ensinkään uskoa asioittenne johtoa heidän käsiinsä. Nyt\nsitävastoin on valtio järjestetty siten, ettei virkamies voi, vaikka\nhaluaisikin, hankkia itselleen eikä muille etua käyttämällä\nvirkavaltaansa väärin. Olkoonpa hän vaikka kuinka huono, ei häntä voi\nlahjoa, sillä hänelle ei ole siitä mitään hyötyä. Meidän yhteiskuntamme\nei tunne palkintoja epärehellisyydestä. Nämä seikat voitte käsittää,\ntäydellisesti vasta sitte, kun opitte vähitellen lähemmin tuntemaan\nolojamme\".\n\n\"Mutta ettehän ole vielä vastannut minulle, miten olette ratkaisseet\ntyöväenkysymyksen\", huomautin minä. \"Tähän saakka on ollut puhetta vain\npääomasta. Kun kansa oli ottanut käsiinsä tehdasten, konevoiman,\nrautateiden, maanviljelyksen ja vuorityön johdon, siis yleensä koko maan\nkapitaalin, jäi työväenkysymys vielä ratkaisematta. Ottaessaan\nkapitaalin tehtävät huoleksensa, sai se samalla tietysti myöskin\nkapitalistien vaikeudet kannettavikseen\".\n\n\"Nämä vaikeudet katosivat samalla, kuin kansa otti pääomat haltuunsa\",\nvastasi tohtori Leete. \"Kun työ järjestettiin yhden ainoan johdon alle,\nratkesi työväenkysymys itsestään, vaikka se teidän aikakaudellanne ja\nsilloisen järjestelmän vallitessa todellakin näytti mahdottomalta\nratkaista. Kun kansa oli ainoa työnantaja, muuttuivat kaikki kansalaiset\nkansalaisoikeuksiensa perusteella työntekijöiksi, jotka jaettiin eri\ntoimiin teollisuuden tarpeen mukaan\".\n\n\"Olette siis yksinkertaisesti käyttäneet yleisen asevelvollisuuden\nperiaatetta sellaisena kuin se meidän aikakaudellamme oli,\nratkaistaksenne työväenkysymyksen\".\n\n\"Niinpä kyllä\", vastasi tohtori Leete, \"se seurasi itsestään, kun kansa\ntuli ainoaksi kapitalistiksi. Kansaan oli jo juurtunut se käsitys, että\nmaan puolustamista tarkoittavaan asevelvollisuuteen on jokaisen terveen\nkansalaisen otettava ehdottomasti ja samalla tavalla osaa. Helppoa oli\nsilloin huomata, että samoin oli jokaisen kansalaisen velvollisuus\nsuorittaa osansa kansan ylläpidoksi tarvittavaa ruumiillista tai\nhenkistä työtä, vaikka kansalaiset voivat suorittaa tämän tehtävän\njossakin määrin tasan jaettuna kunkin osalle vasta sitte, kun valtio oli\ntullut ainoaksi työnantajaksi. Työn järjestäminen oli peräti mahdotonta\nniin kauan kuin työnantajina oli satoja tai tuhansia yksilöitä sekä\nyhtiöitä, joiden välillä ei minkäänlaista yhteisvaikutusta koetettu eikä\nolisi voitukaan saada aikaan. Sentähden sattuikin usein, että suuret\njoukot henkilöitä, jotka olisivat mielellään halunneet tehdä työtä,\neivät sitä löytäneet, kun taas toisaalta ne, jotka tahtoivat joko\nkokonaan tai osaksi laiminlyödä tämän velvollisuutensa, voivat sen\nhelposti tehdä\".\n\n\"Tuleeko nyt siis jokaisen pakollisesti ottaa osaa valtion järjestämään\ntyöhön?\" kysyin.\n\n\"Osanotto työhön on niin selvä ja luonnollinen asia, ettei siihen\ntarvitse ketään pakottaa\", vastasi tohtori Leete. \"Sitä pidetään niin\nluonnollisena, etteivät ihmiset enää osaa ajatellakkaan sitä pakoksi.\nHenkilö, jota tässä tapauksessa pitäisi pakottaa, joutuisi tavattoman\nhalveksimisen alaiseksi. Mutta toisaalta on tämä työ niin ehdottomasti\nvälttämätöntä, että siinä suhteessa on liian lievää sanoa sitä\npakolliseksi. Koko yhteiskuntamme nojautuu niin täydellisesti sille\nperustukselle, että jos voisi otaksua jonkun henkilön vetäytyvän pois\ntämän velvollisuutensa täyttämisestä, niin hänellä ei olisi vähintäkään\nmahdollisuutta pitää huolta toimeentulostaan. Hän sulkisi itsensä siten\nulos maailmasta, pois kansalaistensa joukosta, sanalla sanoen: surmaisi\nitsensä\".\n\n\"Onko palvelusaika tässä teollisuusarmeijassa elinkautinen?\"\n\n\"Ei suinkaan! Se alkaa myöhemmin ja loppuu varemmin kuin keskimäärin\nteidän aikakaudellanne. Teidän tehtaanne olivat täynnä lapsia ja\nvanhuksia, mutta meillä on nuoruuden aika omistettu kasvatukselle, ja\ntäyden kypsyyden aika, josta lähtien ruumiinvoimat alkavat vähetä,\nkäytetään lepoon ja virkistäviin huvitteluihin. Työaika alkaa\nkasvatuksen päätyttyä yhdennestäkolmatta ikävuodesta ja kestää\nkaksikymmentäneljä vuotta, loppuen siis 45 ikävuoteen. Vaikka yleinen\ntyövelvollisuus loppuu 45 vanhana, voidaan sitä vanhemmatkin kansalaiset\nhätätilassa, kuin on puute työntekijöistä, kutsua palvelukseen, kunnes\nhe ovat täyttäneet 55 vuotta. Tämä tapahtuu peräti harvoin, oikeastaan\ntuskin koskaan. Joka vuosi lokakuun 15 päivänä on tarkastuspäivä,\njolloin yhdenkolmatta vuoden vanhat kutsutaan työhön ja kaikki\nneljäkolmatta vuotta palvelleet 45 vuotiaat lasketaan juhlallisesti\nvapaiksi. Tämä on meillä juhlapäivä, josta laskemme kaikki tapahtumat.\nSe on meidän olympiaadi, vaikka se uudistuu joka vuosi.\n\n\n\n\nSEITSEMÄS LUKU.\n\n\n\"Minun luullakseni\", huomautin, \"alkavat menettelytapanne pahimmat\nvaikeudet vasta sitte, kun olette kutsuneet kansalaiset suorittamaan\ntyövelvollisuuttansa, sillä siihen loppuu yhdenkaltaisuus sotajoukon\nkanssa. Sotilailla on kaikilla sama, vieläpä sangen yksinkertainen\ntehtävä suoritettavana. Heidän tulee vain oppia käyttämään aseita,\nmarssimaan ja tekemään vahtipalvelusta. Mutta työn armeijan täytyy oppia\npari kolmesataa eri ammattia ja kyetä ne suorittamaan. Mikä johtajanero\nhallinnossa kykenisikään viisaasti ratkaisemaan, mille alalle suuren\nkansan kunkin yksityisen jäsenen tulee antautua, mitä ammattia ruveta\nharjoittamaan?\"\n\n\"Hallinnolla ei ole sen ratkaisun kanssa mitään tekemistä\".\n\n\"Kuka sen sitte ratkaisee?\"\n\n\"Jokainen omasta puolestaan, seuraten luonteensa taipumuksia. Ei kammota\nmitään vaivoja, kun koetetaan saada kukin yksilö kykeneväksi huomaamaan\nluonnollisia taipumuksiansa. Meidän teollisuusarmeijamme on järjestetty\nsen periaatteen nojalle, että ihmisen luonnolliset taipumukset, sekä\nhenkiset että ruumiilliset, määräävät varmimmin, millä alalla hänen\ntyönsä tuottaa suurimman hyödyn yhteiskunnalle ja enimmän tyydytystä\nhänelle itsellensä. Vaikka kukaan ei voi vetäytyä suorittamasta yleistä\ntyövelvollisuuttaan muodossa tai toisessa, saa jokainen yksityinen\nvapaaehtoisesti valita -- muutamia tarpeellisia määräyksiä noudattaen --\nmillä alalla hän tahtoo suorittaa työvelvollisuutensa. Kun yksilön\ntyytyväisyys ja onnellisuudentunne palvelusajan kuluessa riippuu siitä,\nettä hän saa tehdä työtä, johon hänellä on taipumusta, tarkastelevat\nvanhemmat ja opettajat jo aikaisimmista ikävuosista alkaen ilmestyviä\nmerkkejä lasten taipumuksista. Kasvatuksessamme on annettu tärkeä sija\nkansallisen teollisuusjärjestelmän ja sen kehityshistorian tutkimiselle\nsamoin kuin kaikkien tärkeimpien ammattien alkuperusteille. Vaikka ei\ntämä käytännöllinen opetus saakkaan supistaa koulujemme päämääränä\nolevan yleisen hengenviljelyksen opetusaikaa, ehditään siellä kuitenkin\nopettaa nuorisoamme sekä tarkkaan tuntemaan kansallisen teollisuutemme\njärjestelmä että myöskin harjoittamaan heitä jossakin määrässä\ntutustumaan työkaluihin ja niiden käyttämiseen. Koulumme oppilaat käyvät\nopettajiensa johdolla usein työpajoissa, ja usein tehdään pitempiäkin\nretkeilyjä, jotta he oppisivat tuntemaan eri teollisuusaloja. Teidän\naikakaudellanne ei kenenkään tarvinnut hävetä sitä, ettei hän laisinkaan\ntuntenut oman alansa ulkopuolella olevia ammatteja, mutta nykyjään olisi\ntällainen tietämättömyys voittamattomana esteenä sen meillä vallitsevan\naatteen toteuttamisessa, että jokaisen tulee kyetä avoimin silmin\nvalitsemaan itsellensä toimialan, joka parhaiten vastaa hänen kykyänsä\nja taipumuksiansa. Tavallisesti on nuorukainen jo paljoa ennen työhön\nastumistaan tullut selville, mille alalle hän antautuu, jopa hankkinut\njonkun verran ammattitaitoakin, ja odottaa vain kärsimättömästi aikaa,\njolloin hän saa astua riveihin\".\n\nMinä huomautin: \"Tuskinpa voinee sattua niin, että niiden lukumäärä,\njotka haluavat ryhtyä harjoittamaan jotakin ammattia, vastaisi sillä\nalalla tarvittavain työntekijäin lukua. Tavallisesti lienee\nilmoittautujia joko enemmän tai vähemmän\".\n\n\"Vapaaehtoisten lukumäärä vastaa jokseenkin tarvetta\", vastasi tohtori\nLeete. \"Hallinnon tulee valvoa, että näin käy. Pidetään tarkkaa lukua\nsiitä, kuinka monta vapaaehtoista kullekin alalle tarjoutuu. Jos heidän\nlukumääränsä jollakin alalla on tuntuvasti suurempi tarvetta, päätetään\nsen johdosta, että kysymyksenalainen ammatti on muita miellyttävämpi.\nJos taas toiselta puolelta tarjoutuvain vapaaehtoisten joukko alkaa\nvähetä tarvittavaa määrää alemmaksi, todistaa se, että ammattia pidetään\nliian rasittavana. Hallituksen huolena on valvoa, että kaikkien\nammattien viehätysvoima, mikäli se riippuu työehdoista, pysyy\nyhtäsuurena, toimet yhtä rasittavina henkilöille, joiden taipumuksia ne\nvastaavat. Tämä tapahtuu siten, että työaika järjestetään eri aloilla\neri pitkäksi työn vaikeuden mukaan. Huokeammissa, miellyttävissä\nolosuhteissa suoritettavassa työssä on pitempi työaika, mutta vaikeissa\nammateissa, kuten kaivostöissä, on työaika lyhin. Ei ole minkäänlaista\nedeltäpäin määrättyä teoreettista sääntöä, jonka mukaan työn\nrasittavaisuus päätettäisiin. Kun hallinto vähentää työtaakkaa joiltakin\ntyöväenryhmiltä ja lisää sitä toisille, noudattaa se työväestön omaa\nmielipidettä, joka ilmestyy vapaaehtoisten lukumäärässä. Periaatteena\non, ettei kenenkään työ saa yleensä olla suorittajalleen vaikeampaa kuin\njonkun toisen työ. Tässä tulee työntekijäin itsensä olla ratkaisijana.\nEi mikään rajoita tämän periaatteen sovittamista käytäntöön. Jos joku\nerityinen toimi on niin vaikeaa tai vastenmielistä, ettei siihen\nilmoittaudu kylliksi vapaaehtoisia, ellei työaikaa lyhennetä kymmeneen\nminuuttiin, niin tämä tehdään. Jos ei silloinkaan ketään ilmoittaudu,\njätetään koko ammatti. Mutta todellisuudessa riittää jo pienempikin\ntyöajan lyhennys tai jotkut muut siihen yhdistetyt edut takaamaan\ntarpeellisen määrän halukkaita työntekijöitä jokaiselle yhteiskuntaa\nhyödyttävälle työalalle. Mutta jos todellakin tällaiseen yhteiskunnalle\nhyödylliseen työhön välttämättömästi liittyvät vaikeudet ja vaarat\nolisivat niin suuria, etteivät myönnetyt edut riittäisi voittamaan\nihmisten vastenmielisyyttä kysymyksenalaista työtä kohtaan, tarvitsisi\nhallinnon vain siirtää se tavallisten toimialojen ulkopuolelle,\nselittämällä, että sen suorittamiseen tarvitaan \"erityistä rohkeutta\",\nja että ne, jotka työhön ryhtyvät, ansaitsevat kansan erityistä\nkiitollisuutta. Silloin tarjoutuu vapaaehtoisia kylliksi. Meidän nuoret\nmiehemme ovat sangen kunnianhimoisia eivätkä he jätä sellaista\ntilaisuutta käyttämättä. Käsitätte tietysti, että kun teollisuuden\nsuorittaminen riippuu vapaaehtoisista, on kaikilta aloilta koetettu\ntäydellisesti poistaa epäterveelliset tai hengenvaaralliset työehdot.\nTerveys ja turvallisuus on joka ammatissa taattu. Kansa ei raatele eikä\nteurasta satojatuhansia työntekijöitään, kuten yksityiset kapitalistit\nja yhtiöt tekivät teidän aikakaudellanne\".\n\n\"Mutta miten menettelette\", kysyin minä, \"jos näin ollen johonkin\nammattiin ilmoittautuu useampia vapaaehtoisia kuin tarvitaan?\"\n\n\"Silloin on niillä etuoikeus, jotka ovat hankkineet laajimmat tiedot\nhaluamastaan ammatista. Mutta ei kenenkään, joka pitemmän aikaa haluaa\npäästä jollekin ammattialalle, tarvitse jäädä siitä pois. Jos joku ei\nvoi päästä haluamaansa toimeen, on hänellä tavallisesti pari muuta,\nedellisen kaltaista ammattia, jotka jossakin määrässä viehättävät häntä.\nJokaisen tulee kehittää taipumuksiansa niin, että hänellä on halua\ntoiseen tai kolmanteen työhön, ellei hän ensiksi haluamaansa saa,\ntapahtukoonpa tämä sitte joko työhön ryhdyttäessä tai myöhemmin, kun\njoku uusi keksintö tai muuttuneet vaatimukset tekevät hänet ensimäiseen\ntoimeensa kykenemättömäksi. Silloin hän voi aina löytää uuden,\nsuhteellisesti miellyttävän toiminta-alan. Tämä paikan vaihtoa koskeva\nperiaate on sangen tärkeä järjestelmässämme. On vielä lisäksi\nhuomattava, että jos jossakin ammatissa yhtäkkiä syntyisi työntekijöiden\npuutetta täi tuotantoa pitäisi äkkiä korottaa, koetetaan asia tosin\nennen muuta järjestää vapaaehtoisuuden tietä. Mutta hallitus voi\nhätätilassa myöskin ilmoittaa tarvittavan ylimääräisiä tai ottaa\ntarvittavat työvoimat joltakin toiselta alalta. Nämä voidaan kuitenkin\nottaa ainoastaan ammattitaidottomain tai tavallisten työntekijäin\nluokasta\".\n\n\"Miten siihen luokkaan saadaan työntekijöitä?\" tiedustelin häneltä.\n\"Siihen kai ei kukaan ruvenne vapaaehtoisesti?\"\n\n\"Ammattitaidottomain luokkaan luetaan kaikki kolmen ensimäisen vuoden\ntyöntekijät. Vasta tämän ajan kuluttua saa nuorukainen, jota siihen\nsaakka voidaan käyttää mihin työhön tahansa johtajain määräyksen mukaan,\nvalita erityisen toimialan. Ei kukaan pääse vapaaksi näistä kolmesta\nensimäisestä työvuodesta, joiden kuluessa kaikkien täytyy tottua\ntarkkaan järjestykseen. Nuoret miehemme ovatkin hyvin iloissaan,\nsaadessaan vaihtaa tämän ankaran koulun ammattialoilla vallitsevaan\nsuhteellisesti suurempaan vapauteen. Jos joku on niin kykenemätön, ettei\nhän ole voinut huomata itsessään taipumusta mihinkään erityiseen\nammattiin eikä siis kykene valitsemaan omaa toimialaa, saa hän jäädä\ntavalliseksi työntekijäksi. Mutta sellaiset tapaukset ovat\nluonnollisesti, kuten ymmärtänette, hyvin harvinaisia\".\n\n\"Kun joku on valinnut ammatin itsellensä\", huomautin, \"niin täytyy hänen\nluonnollisesti pysyä siinä koko työaikansa\".\n\n\"Ei se ole välttämätöntä\", vastasi tohtori Leete. \"Vaikka tiheitä ja\noikusta johtuvia muutoksia koetetaan estää, jopa kielletäänkin, voi\nkuitenkin jokainen työntekijä määrätyillä ehdoilla ja ottaen huomioon\nammattien tarpeet, hakea vapaaehtoisena siirtoa toiselle alalle, jos hän\nluulee, että se sopii hänelle paremmin kuin ensiksi valitsemansa. Tässä\ntapauksessa hän on samojen ehtojen ja määräysten alainen, kuin ensi\nkertaa työhön astuva, vapaaehtoinen. Samoin voi työntekijä, myöskin\nerityisiä ehtoja noudattaen, muuttaa toiselle paikkakunnalle, kun se ei\ntapahdu liian usein. Teidän järjestelmänne vallitessa voi oloihin\ntyytymätön työntekijä tosin jättää työnsä milloin tahansa, mutta samalla\nhän myös pani vaaranalaiseksi koko toimeentulonsa, vieläpä\ntulevaisuutensakin. Me olemme huomanneet, että ainoastaan hyvin harvat\ntahtovat luopua vanhasta opitusta toimestaan ryhtyäksensä uuteen sekä\nvaihtaa vanhat ystävänsä ja työtoverinsa uusiin. Ainoastaan huonoimmat\ntyöntekijät muuttelevat tällä tavalla, niin usein kuin määräyksemme\nsallivat. Terveydellisistä syistä johtuvat muutokset hyväksytään\ntietysti aina\".\n\n\"Teollisuusaloilla voi järjestelmänne kyllä olla erittäin hyvä ja johtaa\nerinomaisiin tuloksiin\", myönsin minä, \"mutta en usko, että sitä voidaan\nsovittaa korkeammilla henkisillä aloilla niihin ihmisiin, jotka eivät\npalvele kansaansa kättensä, vaan henkensä työllä. Luonnollisesti\ntarvitsette tekin tämänlaatuisen työntekijöitä. Miten voitte valita ne\nmaanviljelys- tai teollisuustyöväestön joukosta? Tämä kai vaatii\nluullakseni sangen tarkkaa seulomista\".\n\n\"Vaatii kyllä\", vastasi tohtori Leete. \"Siinä tarvitaan mitä\nhuolellisinta tutkimista, ja sentähden annammekin jokaisen yksilön\nitsensä päättää, tahtooko hän ryhtyä henkiseen vai ruumiilliseen työhön.\nKolmivuotisen palveluskauden kuluttua, joka on jokaisen suoritettava\ntavallisena työntekijänä, päättää kukin luonnollisia taipumuksiansa\nseuraten, tahtooko hän kehittyä taiteen tai tieteen palvelukseen tai\ntulla maanviljelijäksi tai teollisuustyömieheksi. Jos joku luulee\nparemmin pystyvänsä henkiseen kuin ruumiilliseen työhön, on hänellä\nkaikki keinot käytettävinään ja tiet avoinna tutkiaksensa luuloteltujen\ntaipumustensa pätevyyttä ja harjoittaaksensa sekä kehittääksensä niitä,\nvoidaksensa sitte antautua seuraamaan kutsumustansa, jos hän siihen\nkykenee. Teknilliset, lääkintätaidon, kuvanveiston, maalaus-, musiikki-\nja näytelmätaiteen sekä korkeimmat tieteelliset oppilaitokset ovat\nhalullisille ehdottomasti avoinna\".\n\n\"Eivätkö ne ole täynnä nuorisoa, jonka ainoana tarkoitusperänä on päästä\ntekemästä työtä?\"\n\nTohtori Leete nauroi hieman ivallisesti, virkkoen:\n\n\"Voin teille aivan varmasti vakuuttaa, ettei ainoakaan pyri näihin\noppilaitoksiin siinä tarkoituksessa, että hän siten välttäisi työtä. Ne\novat sellaisia varten, joilla on erinomaiset taipumukset valitsemallaan\noppialalla, ja jokainen, jolla ei näitä taipumuksia ole, tekee\nmieluummin vaikka kaksinkertaisia työpäiviä ammatissaan, kuin koettaa\nseurata sellaista luokkaa. Luonnollisesti on monta sellaista, jotka ovat\nerehtyneet kutsumuksessansa ja palaavat teollisuuden palvelukseen,\nhuomattuansa, etteivät he voi täyttää oppilaitoksien vaatimuksia. Tätä\nei pidetä häpeänä, sillä yhteinen hyvä kehottaa jokaista kehittämään\nniitä kykyjä ja luonnonlahjoja, joita hän luulee huomanneensa\nitsessänsä, mutta joiden olemassaolo voidaan todistaa vasta kokeiden\nkautta. Korkeimmat koulut olivat teidän aikakaudellanne melkein\ntykkänään riippuvia oppilasten ylläpidosta, ja näyttää siltä, että ne\nantoivat todistuksia kykenemättömillekin henkilöille, jotka siten saivat\npaikkoja henkisen työn aloilla. Meidän koulumme ovat kansallisia\nlaitoksia, ja se, joka on suorittanut niiden kurssit, ei tarvitse muita\ntodistuksia kyvystänsä\".\n\n\"Jokaisella on tilaisuus astua opin teille, kunnes hän on täyttänyt 30\nvuotta\", jatkoi tohtori. \"Sen jälkeen ei ketään enää oteta oppilaaksi,\nkoska siinä tapauksessa aika, jolloin hän voi alallaan palvella\nkansaansa ennen eroamisikään joutumistansa, tulisi liian lyhyeksi.\nTeidän aikakautenne nuorukaisten täytyi jo aivan nuorina valita alansa,\nja sentähden he sangen usein tykkänään erehtyivät kutsumuksestaan,\njoutuivat väärälle uralle. Nykyään tiedetään, että muutamain henkilöiden\nluonnonlahjat kehittyvät paljoa myöhemmin kuin toisten, ja sentähden on\nopin tie meillä auki kuusi vuotta, neljänkolmatta vanhasta 30 ikävuoteen\nsaakka\".\n\nHuulillani oli jo kymmenkunnan kertaa ollut eräs kysymys, joka minun\naikanani oli pahimpana esteenä teollisuuskysymyksen lopullista ratkaisua\npohdittaissa. Nyt sen lausuin:\n\n\"On omituista\", sanoin, \"että ette ole vielä maininnut sanaakaan\npalkanmaksujärjestelmästänne. Kun kansa on ainoa työnantaja, täytyy\nhallituksen tietysti järjestää palkat ja määrätä, kuinka paljon kukin\nsaa, lääkäristä alkaen päivätyöläiseen saakka. Voin sanoa, ettei\ntällaista järjestelmää olisi meidän aikanamme missään tapauksessa\nhyväksytty, enkä ymmärrä, miten se nytkään voi käydä laatuun, ellei\nihmisluonne ole tykkänään muuttunut. Meidän aikakaudellamme ei kukaan\nollut tyytyväinen palkkaansa. Sekin, joka itse sai kylliksi, oli varma\nsiitä, että hänen naapurinsa sai liiaksi, ja paheksui sitä. Jos tästä\njohtuva yleinen tyytymättömyys, joka puhkesi esiin kirouksina ja\nlakkoina lukemattomia työnantajoita vastaan, olisi voitu kohdistaa yhtä\nainoaa, esim. hallitusta vastaan, ei se olisi pysynyt pystyssä kahta\npalkanmaksupäivää, vaikka olisi ollut kuinka luja\".\n\nTohtori Leete nauroi sydämellisesti.\n\n\"Aivan niin, aivan niin\", sanoi hän. \"Yleinen työlakko olisi syntynyt jo\nensimäisenä palkanmaksupäivänä, ja hallitusta vastaan suunnattu lakkohan\non vallankumous\".\n\n\"Kuinka te siis voitte estää vallankumousta syntymästä joka\npalkanmaksupäivänä?\" kysyin. \"Onko joku suuri filosoofi keksinyt uuden\nlaskutavan, jonka nojalla voidaan tarkkaan ja kaikkien mieliksi määrätä\nkaiken työn suhteellinen ja todellinen arvo, olkoonpa se sitte\nruumiillista tai henkistä, käden tai äänen, korvan tai silmän työtä? Tai\nonko ihmisluonne muuttunut niin täydellisesti, ettei kukaan enää katso\nomaa etuansa, vaan jokainen harrastaa toisten parasta? Muuten en voi\nasiaa selittää\".\n\n\"Ei ole tapahtunut kumpaakaan\", vastasi isäntäni nauraen. \"Mutta nyt\nteidän täytyy muistaa, herra West, että te olette sekä potilaani että\nvieraani, ja sallia minun saattaa teidät levolle. Huomenna puhelemme\nenemmän. Kello on jo yli kolmen\".\n\n\"Se on epäilemättä viisas määräys\", vastasin, \"jos vain voitte sen\ntoteuttaa\".\n\n\"Siitä kyllä pidän huolen\", vastasi tohtori, ja sen hän tekikin. Hän\nantoi minulle pikarillisen jotakin juomaa, joka uuvutti minut uneen\nheti, kun kallistin pääni tyynylle.\n\n\n\n\nKAHDEKSAS LUKU.\n\n\nKun heräsin, tunsin olevani sangen virkeä. Makasin vielä pitkän ajan\nnauttien ruumiillista hyvän tunnetta; Edellisen päivän kokemukset,\nheräämiseni vuonna 2000, uuden Bostonin näkeminen, isäntäni ja hänen\nperheensä sekä kaikki kuulemani kummalliset seikat olivat tykkänään\nkadonneet muistostani. Luulin olevani kotonani makuukammiossani, ja\nmielessäni liitelevät puolihämärät kuvat olivat entisessä elämässäni\nsattuneita tapahtumia tai saavuttamiani kokemuksia. Puolinukuksissa\nmuistelin seppelöitsemispäivän vaiheita, matkaa Editin ja hänen\nvanhempainsa seurassa Mount Auburnin hautuumaalle sekä yhteistä\nillallistamme kaupunkiin palattuamme. Muistelin, kuinka kauniilta Edit\noli näyttänyt, ja johduin sitte ajattelemaan avioliittoamme, mutta\ntuskin oli mielikuvitukseni alkanut kehitellä tätä suloista ainetta, kun\nhaaveiluni katkasi mieleeni johtunut kirje, jonka olin edellisenä iltana\nsaanut rakennusmestarilta sen johdosta, että syntynyt työlakko oli\nsiirtänyt taloni valmistumisen epämääräiseen tulevaisuuteen. Tämän\nmuiston synnyttämä mieliharmi sai minut kokonaan hereille. Johtui\nmieleeni, että olin päättänyt kello yksitoista tavata\nrakennusmestariani, keskustellakseni hänen kanssansa työlakosta, ja\navattuani silmäni loin katseeni vuoteeni jalkapäässä olevaan kellooni,\nnähdäkseni kuinka myöhäinen nyt oli. Mutta katseeni ei löytänytkään\nkelloa, päinvastoin huomasin heti, etten ollutkaan omassa\nmakuusuojassani. Ponnahtaen istualleni sängyssä katselin ällistyneenä\noutoa huonetta, jossa olin.\n\nLuulenpa istuneeni täten hetken aikaa vuoteessa tuijottaen ympärilleni,\nkykenemättä käsittämään mitään. En voinut tämän ajan kuluessa erottaa\nitseäni ympärilläni olevista persoonattomista esineistä, yhtä vähän kuin\nkehittymätön sielu, joka ei ole vielä ottanut vastaan niitä vaikutuksia,\nmitkä tekevät sen persoonaksi. On kummallista, kuinka tuskallinen tämä\nkykenemättömyydentunne on. Mutta sellaisia me olemme. Sanat eivät riitä\nkuvaamaan sitä henkistä tuskaa, jota kärsin sen aikaa, kun sokeana,\navuttomana etsin itseäni rajattomasta tyhjyydestä. Ei mikään muu sielun\ntila voi synnyttää samanlaista tuskallista, ehdotonta henkisen elämän\npysähtymisen tunnetta, joka on seurauksena erään sielun tukipisteen,\najatuksen lähtökohdan katoamisesta, kuten silloin käy, kun henkilö\nhetkeksi menettää tietoisuuden omasta itsestänsä. Toivon, ettei minun\nkoskaan enää tarvitsisi kokea samaa.\n\nEn tiedä, kuinka kauan tätä tilaa oli kestänyt -- ijankaikkisuudelta se\naika minusta tuntui -- kun muisto kaikista entisistä tapahtumista\nyht'äkkiä välähti salaman tavoin esille. Muistin, kuka ja missä olin,\nmiten olin tänne tullut, ja käsitin, että ne kuvat, jotka äsken olivat\nliikkuneet sielussani eilen tapahtuneina, olivatkin kotoisin\naikakaudelta, jonka sukupolvi jo kauan, kauan sitte oli muuttunut\ntomuksi. Hypähtäen vuoteestani seisoin keskellä lattiaa, puristaen\nmolemmin käsin ohimoitani, jotka tuntuivat halkeavan. Sitte kaaduin\ntakaisin vuoteelle ja makasin siinä liikahtamatta, painaen kasvojani\ntyynyyn. Vastavaikutus, joka oli välttämättömänä seurauksena siitä\nsielun kiihtymisestä ja henkisestä kuumeesta, minkä kauhistuttava\nhavaantoni oli ensimäisenä synnyttänyt, oli nyt tullut. Tunteiden\nmyrsky, joka oli varttonut vain sitä, että tulisin täysin selville\nnykyisestä asemastani ja siitä johtuneista seikoista, valtasi minut nyt.\nMakasin vuoteella, pitäen siitä suonenvedontapaisesti kiinni, ja\ntaistelin kiristynein hampain ja vaikeasti huohottaen ankaraa taistelua,\nsäilyttääkseni järkeni. Sielussani oli kaikki mennyt pirstaleiksi,\nkadottanut pohjan. Entiset tuntemistapani, aateyhtymät, käsitykseni\nihmisistä ja asioista, kaikki oli hajonnut, kadottanut yhteytensä ja\nkiehui nyt, kuten näytti, hurjassa sekasorrossa. Ei ollut jälellä enää\nminkäänlaista tukikohtaa, ei mitään ehyttä. Ainoastaan tahto oli vielä\njälellä, mutta mikäpä ihmistahto olisi ollut kyllin luja huutamaan\nsellaiselle kuohuvalle merelle: \"asetu, tyynny!\" En uskaltanut ajatella.\nKun koetinkin kuvitella mieleeni tapahtuneista seikoista johtuvia\nseurauksia, tunsin aivoissani sietämätöntä pyörrytystä. Minut alkoi\nvallata luulo, että olin kaksi henkilöä, kaksoisolento, ja tämä näytti\nyksinkertaisimmin selittävän kummalliset kokemukseni.\n\nTiesin, että olin tulemaisillani hulluksi. Jos makaan tällä tavalla\nmiettimässä, olen mennyttä kalua. Minun täytyy keksiä jotakin, mikä\nkarkottaa mietteeni, vaikkapa vain ruumiin liikuntoa. Hyppäsin\nvuoteeltani, pukeuduin nopeasti, avasin oven ja kiiruhdin alas portaita.\nOli vielä varhainen aamu, tuskin valoisaa, jonka tähden en tavannutkaan\nketään rakennuksen alemmissa kerroksissa. Eteisessä riippui hattu, jonka\npistin päähäni. Avatessani ovea huomasin sen niin huolimattomasti\nsuletuksi, etteivät murtovarkaudet siitä päättäen näyttäneet kuuluvan\nnykyisen Bostonin vaaroihin. Astuin ulos. Kaksi tuntia kävelin tai\njuoksin pitkin kaupungin katuja, kiertäen useimmat niemekkeen korttelit.\nAinoastaan muinaistutkija, joka tuntee erotuksen nykyisen Bostonin ja\nyhdeksännentoista vuosisadan Bostonin välillä, voi jossakin määrin\nkäsittää, kuinka usein minut valtasi syvä hämmästys tämän ajan kuluessa.\nKatsellessani eilen rakennuksen katolta kaupunkia, oli se kylläkin\nnäyttänyt minusta oudolta, mutta silloin näin sen vain pääpiirteissään.\nVasta nyt katuja kierrellessäni huomasin, kuinka suuri ja täydellinen\nmuutos oli. Muutamat minun aikakaudeltani säilyneet jätteet olivat\nomiaan tuomaan tämän muutoksen yhä selvemmin näkyviin, sillä jos niitä\nei olisi ollut, olisin luullut vaeltavani ihan oudossa kaupungissa.\nHenkilö, joka on jättänyt syntymäkaupunkinsa lapsena ja palaa sinne\nviidenkymmenen vuoden kuluttua, huomaa sen tosin muuttuneen suuresti.\nHän hämmästyy, vaan ei joudu päästänsä pyörälle. Hän tietää, että pitkä\naika on kulunut, ja että se on vaikuttanut muutoksia myöskin hänessä\nitsessään. Hän muistaa ainoastaan hämärästi tuon lapsuutensa ajan\nkaupungin. Mutta minulla ei ollut minkäänlaista käsitystä välillä\nolleesta ajasta. Tietoisuuteni sanoi, että olin eilen, muutamia tunteja\nsitten vaeltanut näitä katuja, joissa tuskin pieninkään kohta oli\nsäilynyt entisellään. Vanhan kaupungin kuva oli muistossani niin\ntuoreena ja selväpiirteisenä, ettei todellinen kaupunki voinut sitä\nsyrjäyttää, vaan taisteli sen kanssa, joten milloin toinen milloin\ntoinen niistä tuntui unelmalta. Kaikki, mitä näin, sekottui\nmielikuvituksessani yhdeksi kuten kaksi samalle levylle päällekkäin\notettua valokuvaa.\n\nVihdoin jouduin takaisin samalle ovelle, josta olin tullut ulos.\nAskeleeni lienevät vaistomaisesti tuoneet minut entisen kotini paikalle,\nsillä itse en ollut kulkiessani käsittänyt, että palaan sinne takaisin.\nTämä talo tuntui minusta kodilta yhtä vähän, kuin mikä muu paikka tahaan\ntässä oudon sukupolven asumassa kaupungissa, jonka asukkaat tuntuivat\nminusta yhtä täydellisesti vierailta, kuin kaikki muutkin nykyjään maan\npäällä elävät miehet ja naiset. Jos käytävän ovi olisi ollut lukossa,\nolisi se luultavasti muistuttanut minulle, ettei minulla ole talossa\nmitään tekemistä, ja minä olisin jatkanut matkaani. Mutta se avautui,\nkun työnsin sitä. Epävarmoin askelin kulin eteisen läpi ja astuin\nerääseen sen vieressä olevaan huoneeseen.\n\nHeittäydyin tuolille ja painoin käsilläni polttavia silmiäni, jotta\npääsisin näkemästä ympäristöäni ja tuntemasta sen synnyttämää kamalaa\nyksinäisyyden tunnetta. Mieleni vallannut sekasorto oli niin suuri, että\nse synnytti ruumiillistakin kivun tunnetta. Mitenkäpä voisinkaan kuvata\nsilloin kärsimääni tuskaa, kun aivoni tuntuivat sulavan, tai sanomatonta\navuttomuuden tunnetta, joka minut oli vallannut. Tuskissani vaikeroitsin\nääneeni. Aloin tuntea, että kadotan järkeni, jollen nyt saa tukea. Mutta\nsilloin apu saapuikin. Kuulin äkkiä vaatetten kahinaa ja katsahdin ylös.\nEdit Leete seisoi edessäni. Hänen kauniit kasvonsa kuvastivat syvintä\nosanottoa.\n\n\"Mitä on tapahtunut, herra West?\" kysyi hän. \"Olin täällä, kun tulitte\nsisään. Huomasin, että olitte peräti onnettoman näköinen, enkä voinut\nolla tulematta esiin, kuullessani teidän valittavan. Miten teidän on\nkäynyt? Missä olette ollut? Enkö voisi tehdä jotakin hyväksenne?\"\n\nEhkäpä hän lienee puhuessaan sattumalta tai säälistä ojentanut molemmat\nkätensä minua kohti. Tartuin niihin ja pusersin niitä yhtä\nvaistomaisesti, kuin hukkunut tarttuu kiinni ja puristaa köyttä, joka\nhänelle heitetään viime hetkessä. Nähdessäni hänen surulliset kasvonsa\nja säälin kostuttamat silmänsä, poistui pyörryttävä tunne aivoistani.\nToisen henkilön hellä myötätuntoisuus, joka väreili hänen sormiensa\nhiljaisesta puserruksesta, antoi minulle tarvitsemani tuen. Hänen\ntyynnyttävä ja lohduttava läsnäolonsa vaikutti kuten ihmeitä tekevä\ntaikajuoma.\n\n\"Jumala siunatkoon teitä\", sanoin hetken kuluttua. \"Hän teidät lienee\nlähettänytkin luokseni juuri nyt. Luulenpa, että olisin tullut\nmielipuoleksi, jos ette te olisi saapunut tänne\".\n\nKyyneleet täyttivät hänen silmänsä.\n\n\"Herra West\", sanoi hän, \"me näyttänemme teidän mielestänne peräti\nsydämettömiltä. Kuinka voimmekin jättää teidät yksin niin pitkäksi\najaksi. Mutta kai kohtaus jo on ohi? Voittehan jo paremmin?\"\n\n\"Kyllä\", vastasin, \"kiitän siitä teitä. Jos vielä viivytte hetkisen\nluonani, tulen pian entiselleni\".\n\n\"Minä en aiokkaan mennä pois\", sanoi hän, ja hänen kasvoillaan väreili\nmielenilme, joka osotti hänen myötätuntoisuutensa selvemmin, kuin\ntuhannet sanat, \"Ette saa pitää meitä niin sydämettöminä, kuin olemme\nehkä näyttäneet jättäessämme teidät yksin. Olen tuskin voinut nukkua\nrahtuakaan viime yönä, sillä mieleeni johtui alinomaa, kuinka\nomituiselta teistä mahtanee tuntua, kun heräätte aamulla. Mutta isäni\nsanoi, että te nukutte myöhäiseen. Hän sanoi myöskin, että ei ole hyvä\nosottaa teille aluksi kovin paljon sääliä. Olisi vain koetettava johtaa\najatuksianne pois siitä, mitä oli tapahtunut, ja saada teidät tuntemaan,\nettä olette \"ystävien joukossa\".\n\n\"Te olette jo sen selvästi osottanut\", vastasin. \"Mutta käsitätte\ntietysti, että siirtyminen vuosisadan sivuitse on tavaton harppaus, joka\nei voi olla järkyttävästi vaikuttamatta, ja vaikka en ehkä eilen sitä\nnäyttänyt aivan selvästi käsittävänikään, olen tänä aamuna kuitenkin\nollut hyvin tuskallisten tunteiden vallassa\". Pitäessäni hänen käsiänsä\nkäsissäni ja katsellessani hänen kasvojansa voin jo hiukan laskea\nleikkiäkin tilastani.\n\n\"Ei johtunut kenenkään mieleenkään, että menisitte ulos kaupungille\nyksin niin varhain aamulla\", puheli hän. \"Missä olitte, herra West?\n\nKerroin hänelle kokemukseni heräämisestäni alkaen siihen hetkeen saakka,\njolloin katsahdin ylös ja näin hänet edessäni, -- kuten olen kertonut ne\njo lukijalle. Puhuessani valtasi hänet syvä sääli, ja vaikka päästin\nhänen toisen kätensä irti, ei hän koettanut vetää pois toista,\nepäilemättä sentähden, että hän huomasi, kuinka rauhoittavalta minusta\ntuntui pidellä sitä kädessäni.\n\n\"Voin jossakin määrin käsittää tunteenne\", sanoi hän. \"Tilanne lienee\nollut kauhea. Ja lisäksi jätimme teidät yksin kamppailemaan kauheaa\ntaisteluanne. Voitteko antaa sen anteeksi?\"\n\n\"Onhan kaikki jo ohitse. Olette tällä kertaa kokonaan haihduttanut\nepätoivoni\", vastasin hänelle.\n\n\"Ettehän anna sen enää palatakkaan\", lausui hän levottomana.\n\n\"Sitä en voi luvata\", sanoin. \"Liian varhaista on vielä arvella sinne\ntai tänne, mutta siltä minusta tuntuu, ajatellessani, kuinka outoa ja\nkummallista kaikki on ympärilläni\".\n\n\"Mutta ette ainakaan saa enää koettaa yksin taistella sitä vastaan\",\npyysi hän. \"Luvatkaa tulla meidän luoksemme, sallikaa meidän ottaa osaa\ntaisteluunne ja koettaa auttaa teitä. Vaikka emme paljoa voisikaan, on\nkuitenkin parempi olla yhdessä, kuin koettaa yksin kärsiä sellaisia\ntunteita\".\n\n\"Tulen kyllä luoksenne, jos sallitte sen\", lupasin hänelle.\n\n\"Tietysti, tietysti, minähän sitä pyysinkin\", huudahti hän innokkaasti.\n\"Minä teen kaikki voitavani auttaakseni teitä\".\n\n\"Teidän ei tarvitse tehdä mitään muuta, kuin tuntea osanottavaisuutta\nminua kohtaan, kuten nyt näytätte tekevän\", sanoin.\n\n\"On siis päätetty\", virkkoi hän hymyillen kyyneleet silmissä, \"että ensi\nkerralla tulette minun luokseni ja avaatte sydämenne minulle, ettekä\nlähde enää juoksemaan ympäri Bostonia outojen ihmisten joukkoon\".\n\nEdellytys, että me muka emme olisi outoja toisillemme, ei tuntunut\nminusta enää sanottavasti omituiselta. Minun kärsimykseni ja hänen\nosanottavat kyyneleensä olivat saaneet meidät niin lähelle toisiamme\nmuutaman minuutin kuluessa.\n\n\"Lupaan teille\", lisäsi hän kasvoillaan ihastuttavan veitikkamainen\nilme, joka myöhemmin muuttui innostukseksi, \"että kun tulette luokseni,\nkoetan osottaa surkuttelevani teitä mitä syvimmin, mutta älkää\nhetkeäkään luulko, että todella surkuttelisin teitä, tai edes uskoisin,\nettä te itse kauan surkuttelette asemaanne. Yhtä varmasti, kun tiedän,\nettä nykyinen maailma on taivas teidän aikuiseenne verraten, yhtä\nvarmasti tiedän myöskin, että ennen pitkää tunnette ainoastaan\nkiitollisuutta Jumalaa kohtaan siitä, että hän on sallinut teidän jatkaa\ntäällä elämäänne, joka katkesi niin omituisella tavalla teidän\naikakaudellanne\".\n\n\n\n\nYHDEKSÄS LUKU.\n\n\nTohtori ja rouva Leete astuivat sisään. Heidän kasvoillaan kuvastui syvä\nhämmästys, kun he kuulivat, että olin aamulla yksin kierrellyt\nkaupungilla, sekä ilmeinen tyytyväisyys, nähdessään minut niin\nlevollisena tapahtuman jälkeen.\n\n\"Kävelymatkanne lienee huvittanut teitä\", sanoi rouva Leete hetkistä\nmyöhemmin syödessämme aamiaista. \"Näitte varmaan sangen paljon uutta\".\n\n\"Näin sangen vähän sellaista, mikä ei ollut uutta\", vastasin hänelle.\n\"Enin kummastelin, kun ei Washingtonkadun varrella ollut kauppapuoteja\neikä Statekadulla pankkeja. Mihin ovat kauppamiehenne ja pankkiirinne\njoutuneet? Ehkäpä olette toimittaneet heidät kaikki hirteen, kuten\nanarkistit minun aikakaudellani lupasivat tehdä\".\n\n\"Niin huonosti ei ole käynyt\", vastasi tohtori Leete. \"Me olemme aivan\nyksinkertaisesti lakkauttaneet heidän toimensa. Nykyinen yhteiskunta ei\ntarvitse heidän apuansa\".\n\n\"Kuka sitte myy teille tavaroita, joita haluatte ostaa?\" kysyin\nihmetellen.\n\n\"Nykyjään ei enää osteta eikä myydä. Tavaroiden jako on järjestetty\naivan toisella tavalla. Emme myöskään tarvitse pankkiireja siitä\nyksinkertaisesta syystä, että meillä ei ole rahoja\".\n\n\"Neiti Leete\", sanoin minä kääntyen Editiin, \"pelkään, että isänne nyt\nsyöttää minulle pajuköyttä. En moiti häntä, sillä minun\ntietämättömyyteni houkuttelee häntä hyvinkin viettelevästi siihen. Mutta\nminunkin herkkäuskoisuudellani on rajansa enkä usko mahdottomia\nmuutoksia yhteiskunnallisessa elämässä\".\n\n\"Isäni ei laske leikkiä, sen voin todistaa teille\", vastasi hän\nvakuuttavasti hymyillen.\n\nKeskustelu kääntyi toisaalle -- muistaakseni sen johdosta, että rouva\nLeete alkoi kysellä yhdeksännentoista vuosisadan naisten pukuja koskevia\nseikkoja. Vasta aamiaisen jälkeen, kun tohtori oli pyytänyt minut\nkerallansa rakennuksen katolle, joka näkyi olevan hänen mieluisin\noleskelupaikkansa, jatkoi hän äsken keskeytynyttä puheluamme.\n\n\"Hämmästyitte, kun äsken sanoin, että tulemme toimeen tarvitsematta\nrahoja tai kauppaa\", huomautti hän. \"Mutta vähällä vaivalla voitte\nkäsittää, että teidän aikalaisenne tarvitsivat rahaa ja kauppiaita\nainoastaan sentähden, että tuotanto oli yksityisten käsissä; joten\nmolemmat nyt luonnollisesti ovat tarpeettomia\".\n\n\"Sitäpä en voikkaan käsittää, ainakaan näin päätäpahkaa\", vastasin.\n\n\"Asia on aivan selvä\", vastasi tohtori Leete. \"Kun sekä välttämättömiä\nelintarpeita että elämän mukavuutta tarkoittava tuotanto oli\nlukemattomien eri henkilöiden käsissä, joiden välillä ei ollut\nminkäänlaista yhdyssidettä eikä riippuvaisuutta, täytyi yksityisten\nhenkilöiden välille syntyä loppumaton tavarain vaihtamisen, jos mieli\nheidän saada kaikki tarpeensa tyydytetyiksi. Tämä vaihto oli kauppaa, ja\nrahoja tarvittiin välittäjäksi. Mutta heti kun kansa tuli kaikkien\ntavaroiden ainoaksi tuottajaksi, ei yksilöiden enää tarvinnut ryhtyä\nvaihtamaan saadaksensa tavarat, joita kukin tarvitsi. Kaikki saatiin\n_yhdestä_ paikasta eikä mistään muualta. Kaupan sijalle syntyi uusi\njärjestelmä. Tavarat jaetaan nyt suoraan kansan varastopaikoista,\njolloin raha on aivan tarpeetonta\".\n\n\"Miten jakaminen toimitetaan?\" kysyin.\n\n\"Mahdollisimman yksinkertaisesti\", vastasi tohtori Leete. \"Joka vuoden\nalussa merkitään jokaisen henkilön hyväksi valtion kirjoihin yhtä suuri\nsaamisvaatimus, kuin hänelle lankeava osa maan vuotuisesta tuotannosta\non. Hän saa samalla myöskin luottokortin, jolla hän voi milloin tahansa\nnostaa joka kylässä olevista yleisistä varastoista mitä haluaa. Tämä\njärjestelmä poistaa, kuten huomaatte, kaiken kaupan yksityisten väliltä.\nHaluatteko nähdä, minkälaisia luottokortit ovat?\"\n\n\"Huomaatte\", jatkoi hän, kun minä uteliaana tutkiskelin hänen antamaansa\nkorttia, \"että se on asetettu määrätylle dollarisummalle. Olemme\nsäilyttäneet tuon vanhan sanan, mutta emme itse asiaa. Se ei meillä enää\nmerkitse todellista esinettä, vaan on ainoastaan laskuopillinen termi,\njota tarvitsemme, voidaksemme verrata eri tuotteiden arvoa toisiinsa.\nTätä varten määrätään kaikkien tavarain hinta dollareissa ja senteissä\naivan kuin teidän aikakaudellannekin. Kun otan tavaroita varastosta\ntämän kortin nojalla, merkitsee virkamies sen korttiini siten, että hän\nleikkaa siitä pieniä neliöitä vastaavasta arvosta\".\n\n\"Jos haluaisitte ostaa jotakin naapuriltanne, niin voitteko siirtää osan\nluottoanne hänelle korvaukseksi kysymyksenalaisesta tavarasta?\" kysyin\nhäneltä.\n\nTohtori Leete vastasi: \"Ensiksikään ei naapureillamme ole mitään\nmyytävää, eikä luottoamme voisikaan missään tapauksessa siirtää\ntoiselle, se on täydellisesti persoonallinen. Ennenkuin kansa voisi edes\najatellakkaan hyväksyä esittämäänne menettelyä, täytyisi sen tarkkaan\ntutkia kaikki sen yhteydessä olevat seikat, tullaksensa vakuutetuksi\nniiden täydellisestä oikeudesta. Rahan omistaminen ei suinkaan todista,\nettä niiden omistaja todellakin on oikeutettu omistamaan ne. Vaikka ei\nmuita syitä olisi ollutkaan, olisi tämä jo ollut riittävä rahan\npoistamiseen. Rahathan olivat ennen yhtä arvokkaita sen käsissä, joka\noli ne hankkinut murhan tai varkauden kautta, kuin senkin, joka oli\nahkeruudellaan kerännyt ne. Nykyjään ihmiset kylläkin vaihtavat\nystävyyden lahjoja keskenään, mutta ostamisen ja myymisen katsotaan\nolevan ristiriidassa sen keskinäisen hyväntahtoisuuden ja\nepäitsekkäisyyden kanssa, jonka tulee vallita kansalaisten kesken.\nSitäpaitse se loukkaa etujen yhtäläisyyttä, joka on\nyhteiskuntajärjestyksemme kulmakivenä. Käsityksemme mukaan on kauppa\nkaikkine seurauksineen vahingollinen yhteiskunnalle. Se kasvattaa\nyksilön etsimään omaa etuansa toisten kustannuksella, ja yhteiskunta,\njonka jäsenet ovat kasvatetut tällaisessa koulussa, jää aina jokseenkin\nalhaiselle sivistysasteelle\".\n\n\"Mutta miten käy, jos menonne nousisivat jonakin vuonna suuremmiksi,\nkuin korttinne myöntää?\" kysyin.\n\n\"Luottosumma on niin suuri, että usein käy päinvastoin, se ei kulu\nläheskään loppuun\", vastasi tohtori Leete. \"Mutta jos sattuisi joitakin\nsuuria menoja, jotka sen lopettaisivat, voimme saada etukäteen jonkun\nosan seuraavan vuoden summasta, vaikka tätä menettelyä ei yleensä\nkannateta, vaan koetetaan päinvastoin estää siten, että etukäteen\notetuista tarpeista lyhennetään tuntuva prosentti. Jos joku osottaa\nolevansa auttamaton tuhlari, voidaan hänen osansa suorittaa\nkuukausittain tai viikottain, eikä vuosittain, kuten muille, tai jos on\nvälttämätöntä, voidaan hän asettaa holhouksen alaiseksi\".\n\n\"Jos ette voi koko osaanne kuluttaa, niin voitteko säästää jäännöksen ja\nsiten koota omaisuutta?\" kysyin häneltä.\n\n\"Voimme jossakin määrässä, jos odotamme menojemme lisääntyvän. Mutta jos\ntätä ei erikseen ilmoiteta, otaksutaan, että kansalainen, joka ei ole\nkäyttänyt koko osaansa, ei ole voinut sitä tehdä, ja jäännös jää silloin\nyhteiseen varastoon\".\n\n\"Sellainen menettely ei ole suinkaan omiaan kehottamaan kansalaisia\nsäästäväisyyteen\", huomautin minä.\n\n\"Sitä ei ole tarkoitettukaan\", kuului vastaus. \"Kansa on rikas eikä se\nvaadi ketään kieltäytymään tarpeistaan. Teidän aikakaudellanne täytyi\nihmisten kerätä rahoja ja tavaroita tulevien päivien varalle sekä\nitselleen että lapsilleen. Välttämättömyys teki säästäväisyyden\nhyveeksi. Mutta nyt sillä ei ole enää sellaista jaloa tarkoitusperää, ja\nkun säästäväisyydestä ei enää ole hyötyä, ei sitä myöskään enää pidetä\nhyveenä. Ei kenenkään tarvitse nyt surra huomista päivää itsensä eikä\nlastensa tähden, sillä kansa takaa jokaiselle jäsenelleen ravinnon,\nkasvatuksen ja elämän mukavuudet kehdosta hautaan saakka\".\n\n\"Onpa se laaja takaus!\" sanoin minä. \"Mitä takeita on siitä, että\njokaisen henkilön työ riittää korvaamaan kansalle hänen ylläpitonsa\nsynnyttämät menot? Yhteiskunta kokonaisuudessaan voinee kyllä kyetä\nhankkimaan toimeentulon kaikille jäsenillensä, mutta toiset ansaitsevat\ntyöllään luonnollisesti enemmän, kuin he ylläpidoksensa tarvitsevat,\ntoiset taas vähemmän, ja näin on taas edessämme ratkaisematta\npalkkakysymys, josta ette ole vielä tähän saakka sanoneet mitään. Kuten\nmuistatte, keskeytyi keskustelumme eilen illalla juuri tähän\nkysymykseen. Sanoin silloin ja sanon nytkin mielipiteenäni, että tämän\nkysymyksen tyydyttävä ratkaiseminen on kansallistuotantojärjestelmän\nvaikein tehtävä. Kysyn vieläkin, miten voitte määrätä yhteiskunnassa\ntarvittavain lukemattomain eri tointen arvon ja korvauksen edes\nlähimainkaan oikein, varsinkin kun työt ovat sellaisia, ettei niiden\nvälillä ole ainoatakaan vertailukohtaa. Meidän aikanamme määräsi\nkauppamarkkinoilla vallitseva kilpailu sekä työn että tavarain hinnat.\nTyönantajat maksoivat mahdollisimman vähän ja työntekijät koettivat\nsaada niin paljon kuin suinkin. Siveellisessä suhteessa ei tämä\njärjestelmä tosin ollut kaunis, sen myönnän, mutta sen avulla voimme\nnopeasti ja edes suunnilleen ratkaista kysymyksen, joka vaatii vastausta\nkymmeniä tuhansia kertoja päivässä, jos mieli maailman edistyä\nlaisinkaan. Meillä ei ollut mitään muuta ratkaisutapaa käytettävänämme\".\n\nTohtori Leete vastasi: \"Se olikin ainoa käytännöllinen keino teidän\njärjestelmänne vallitessa, joka sai jokaisen yksilön edut ristiriitaan\ntoisten etujen kanssa. Mutta surkuteltavaa olisi ollut, jos ei\nihmiskunta olisi koskaan voinut keksiä parempaa menettelytapaa, sillä\nteidän järjestelmänne sovitti ihmisten keskuudessa käytäntöön paholaisen\nperiaatteen: \"sinun hätäsi minun hyötyni\". Työstä tuleva palkka ei\nriippunut työn vaikeudesta, vastenmielisyydestä tai sen tuottamista\nvaaroista, sillä kovimman ja epämiellyttävimmän työn tekijöille\nmaksettiin kaikkein huonoimmin, vaan se riippui yksinomaan siitä kuinka\npaljon niiden, jotka työntekijöitä tarvitsivat, täytyi maksaa\".\n\n\"Myönnän kyllä todeksi kaiken, mitä sanotte\", vastasin minä, \"mutta\npalkkojen määrääminen kysynnän ja tarjonnan perusteella oli kuitenkin\nkaikista puutteistaan huolimatta peräti käytännöllinen menettelytapa,\nenkä voi käsittää, minkä tyydyttävän ratkaisun te olette voineet keksiä\nsen sijaan. Kun valtio on ainoa työnantaja, ei enää luonnollisesti voi\nolla minkäänlaista kilpailua eikä kauppamarkkinoitakaan. Hallituksen\ntäytyy siis määrätä mielivaltaisesti kaikki palkat. Mutta minä\npuolestani en voi kuvitellakkaan toista mutkallisempaa ja\narkaluontoisempaa tehtävää, joka olisi omiaan yhtä suuressa määrässä\nsynnyttämään tyytymättömyyttä, ratkaistakoonpa se miten tahansa\".\n\n\"Suokaa anteeksi\", vastasi tohtori Leete, \"luulenpa, että pidätte\nvaikeudet liian suurina. Otaksukaamme, että ajattelevista miehistä\nmuodostetun komitean tehtävänä olisi kaikkien palkkojen määrääminen, ja\nettä vallitseva järjestelmä sallisi jokaisen vapaasti valita\ntoimialansa, kuten nyt on laita. Huomannette kai, että vaikka ensimäinen\narvioiminen olisikin virheellinen, niin virheet korjautuisivat ennen\npitkää itsestänsä. Suotuisille aloille tunkeutuisi liian paljo\nvapaaehtoisia ja epäsuotuisille liian vähän, kunnes virhe oikaistaisiin.\nTämän sanon kuitenkin ainoastaan ohimennen, sillä vaikka menettely onkin\nmielestäni käytännöllinen, ei sitä ole toteutettu meidän\njärjestelmässämme\".\n\n\"Mitenkä siis järjestätte palkat?\" kysyin häneltä vielä kerran.\n\nTohtori Leete vaipui hetkeksi mietteisiinsä ja vastasi sitte:\n\n\"Minä tunnen tarpeeksi teidän aikakautenne oloja, voidakseni käsittää,\nmitä kysymyksenne tarkoittaa, mutta nykyiset olot eroavat tässä\nsuhteessa siinä määrässä entisistä, että en tiedä, miten voisin\nparhaiten vastata kysymykseenne. Kysytte, miten järjestämme palkat. Voin\nvastata teille ainoastaan, ettei meidän yhteiskuntaoppimme tunne mitään\nkäsitettä, joka edes jossakin määrässä vastaisi teidän aikanne sanaa\n_palkka_\".\n\n\"Tarkoitatte tietysti, että ette tunne rahaa, jolla palkka maksetaan\",\nsanoin minä. \"Mutta se luotto, joka jokaiselle myönnetään yhteisiin\ntavaroihin nähden, vastaa meidän aikamme palkkaa. Miten määrätään summan\nsuuruus, jonka arvosta kukin eri aloilla työskentelevä työntekijä voi\nottaa tavaroita varastoista? Mitä perustuksia kullakin on vaatia\nerityistä osaansa? Mikä on tavarainjaon perustuksena?\"\n\n\"Perustuksena on ihmisyys\", vastasi tohtori Leete. \"Kukin saa osansa sen\ntähden, että hän on ihminen\".\n\n\"Senkö tähden, että hän on ihminen?\" utelin epäluuloisena. \"Ette kai\ntarkoittane, että jokaisen käyttöosa on yhtä suuri?\"\n\n\"Juuri sitä tarkoitan\".\n\nLukijan, joka ei ole käytännöllisesti tutustunut muuhun\nyhteiskuntajärjestelmään kuin nykyiseen, vaan tietää ainoastaan\nhistoriasta, että edellisillä aikakausilla vallitsi aivan toinen\njärjestelmä, on mahdoton käsittää, kuinka rajattomasti ällistyin tohtori\nLeeten yksinkertaisen selityksen johdosta.\n\n\"Näette siis\", sanoi hän nauraen, \"ettemme ole maksamatta palkkoja\nyksistään sentähden, ettemme käytä rahoja, vaan sentähden, ettemme tunne\nemmekä tarvitse mitään teidän _palkkojanne_ vastaavaa\".\n\nOlin toipunut hämmästyksestäni jo sen verran, että voin ryhtyä\nesittämään niitä epäilyksiä ja vastaväitteitä, joita tämä peräti\nhämmästyttävä järjestelmä heti herätti minussa, yhdeksännentoista\nvuosisadan miehessä.\n\n\"On varma, että muutamat tekevät työtä kaksi sen vertaa, kun toiset\",\nhuudahdin minä. \"Tyytyvätkö siis hyvät työntekijät järjestelmään, joka\nalentaa heidät keskinkertaisten arvoisiksi?\"\n\n\"Kenelläkään ei ole pienintäkään syytä valittaa kärsivänsä vääryyttä\",\nvastasi tohtori Leete, \"sillä jokaiselta vaaditaan sama määrä työtä\".\n\n\"Haluaisinpa tietää, miten voitte sen tehdä, sillä eihän ole kahta\nihmistä, joiden voimat ja kyky olisivat ihan yhtäsuuret\".\n\n\"Ei mikään ole yksinkertaisempaa\", kuului tohtori Leeten vastaus.\n\"Jokaiselta vaaditaan yhtä suuria ponnistuksia, toisin sanoen jokaisen\ntäytyy tehdä parhaansa\".\n\n\"Olkoonpa niin\", vastasin minä, \"mutta vaikka kaikki tekevätkin\nvoitavansa, on toisen työn tulos siitä huolimatta kahta kertaa suurempi\nkuin toisen\".\n\n\"Totta kyllä\", vastasi tohtori Leete, \"mutta työn tuloksen suuruus ei\nole missään yhteydessä ansion kanssa, josta nyt on kysymys. Ansio on\nmoraalinen käsite, työn tulos taas aineellinen tuotemäärä. Olisi\nkummallista logiikkaa, jos siveellistä kysymystä koetettaisiin ratkaista\naineellisen mittakaavan mukaan. Ansiosta puhuttaessa voidaan ottaa\nkysymykseen ainoastaan työhön pantu vaiva. Kaikki, jotka tekevät\nvoitavansa, tekevät yhtä paljon. Ihmisen kyky, olkoonpa kuinka valtava\ntahansa, voi määrätä ainoastaan hänen velvollisuuksiensa suuruuden.\nLahjakas henkilö, joka ei tee kaikkea, mitä voisi, on huonompi\ntyöntekijä, kuin vähemmän lahjakas, joka tekee parhaansa, vaikkapa\nedellinen valmistaisikin enemmän kuin jälkimäinen. Hän on kuollessaan\nvelkaa kanssaihmisillensä. Luoja määrää ihmisen tehtävät sen kyvyn\nkautta, jonka hän on hänelle antanut, ja me vaadimme vain, että tämä\nmääräys täytetään\".\n\n\"Tuo on kieltämättä sangen ylevää filosofiaa\", sanoin minä\", mutta siitä\nhuolimatta on mielestäni väärin, että henkilö, joka valmistaa jotakin\ntuotetta kaksi sen vertaa kuin toinen, saa saman palkan kuin hänkin,\neikä tämä vääryys vähene siitä, että kumpikin on koettanut parhaansa\".\n\n\"Luuletteko todellakin niin?\" kysyi tohtori Leete. \"Minusta taas tuntuu\nteidän ajatustapanne peräti kummalliselta. Nykyajan katsantokannan\nmukaan ei ketään palkita sentähden, että hän voi tehdä kaksi kertaa niin\npaljon kuin joku toinen, vaan häntä päinvastoin rangaistaan, ellei hän\nsitä tee. Palkitsivatko yhdeksännentoista vuosisadan ihmiset hevosta\nsiitä, että se voi vetää raskaamman kuorman kuin vuohi? Me löisimme\nhevosta, jos ei se näin tekisi, sillä se on vuohta vahvempi, joten sen\nsiis pitää jaksaakkin enemmän. Ihmeellisesti ne siveelliset käsitteet\nnäkyvätkin muuttuvan\". Tätä sanoessaan oli tohtorin kasvoilla sellainen\nilme, että minun täytyi väkisinkin nauraa.\n\n\"Meidän aikalaisemme tosin palkitsivat ihmisiä heidän lahjojensa mukaan,\nvaikka he antoivatkin vuohiin ja hevosiin nähden voiman määrätä\nsuoritettavan palveluksen suuruuden. Mutta luulen tämän menettelytavan\nvarsinaisena syynä olleen sen havaannon, että eläimet, jotka eivät\nkykene ajattelemaan, tekevät jo luonteensa vaatimuksesta parhaansa, kun\ntaas ihmisiä voidaan houkutella siihen ainoastaan siten, että heidät\npalkitaan suoritetun työn paljouden mukaan. Tämän johdosta kysyn\nvieläkin, mitenkä te olette voineet karttaa tämän välttämättömyyden,\nelleivät nimittäin ihmisluonteet ole tuntuvasti muuttuneet viimeisten\nsadan vuoden kuluessa?\"\n\n\"Saman välttämättömyyden alaisia me olemme vieläkin\", vastasi tohtori\nLeete. \"En usko ihmisluonnon tässä suhteessa rahtuakaan muuttuneen sitte\nteidän aikakautenne. Se on vieläkin sellainen, että keskinkertaiset\nihmiset tarvitsevat erityisiä palkinnoita tai etuja, jos mieli heitä\nsaada käyttämään kaiken kykynsä jossakin suhteessa\".\n\n\"Mutta miten voidaan kiihottaa ihmisiä suurempiin ponnistuksiin, kun\nkaikkien tulot ovat yhtäsuuret, tehköötpä he sitte vähän tai paljon?\"\nkysyin minä. \"Yhteishyvän harrastus voi tällaisenkin\nyhteiskuntajärjestelmän vallitessa kiihottaa yleviä luonteita\ntarmokkaaseen toimintaan, mutta eivätkö tavalliset ihmiset lyö\ntehtäviänsä laimin ja, huomatessaan etteivät suurimmatkaan ponnistukset\nvoi lisätä eikä laiskutteleminen vähentää heidän tulojansa, ajattele:\n\"hullu paljon työtä tekee, viisas elää vähemmälläkin\"?\n\n\"Luuletteko todellakin\", vastasi isäntäni, \"että ihmisiin ei pysty\nmitkään muut vaikuttimet, kuin uhkaava puute tai ylellisyyden toivo,\nkoska näytte otaksuvan että turvattu ja kaikille samanlainen toimeentulo\npoistaisi kaiken toimintahalun? Eivät teidän aikalaisennekaan toden\nperästä uskoneet sitä, vaikka he ehkä luulivat uskovansa. Sillä kun\nkaikkein suurinta ponnistusta vaativa oman itsensä uhraaminen oli\nkysymyksessä, niin he vetosivat aivan toisenlaisiin kiihottumin.\nSotilaille, joiden esim. tuli kuolla kansansa puolesta, eivät he\nesittäneet motiivina korkeata palkkaa, vaan saavutetun kunnian, ihmisten\nkiitollisuuden, isänmaanrakkauden ja velvollisuuden tunnon, eikä löydy\nihmiskunnan historiassa aikakautta, jolloin nämä vaikuttimet eivät olisi\nloitsineet esiin parasta ja jalointa, mitä ihmisissä on. Eikä siinä\nkyllin. Sillä jos lähemmin tarkastelette rahan himoa, joka teidän\naikananne oli tavallisin kiihotin ponnistuksiin, huomaatte, ettei rahan\nhankkimisen vaikuttimena ollut yksistään kurjuuden pelko tai\nylellisyyden halu. Useilla henkilöillä oli päinvastoin aivan toiset syyt\nrahojen kokoilemiseen. He himoitsivat valtaa, halusivat saavuttaa\njonkinlaisen yhteiskunnallisen aseman tai olivat kunnianhimoisia ja\ntahtoivat hankkia kyvykkään ja yrityksissään menestyvän miehen maineen.\nHuomaatte siis, että vaikka olemmekin poistaneet kurjuuden ja sen\nsynnyttämän pelon sekä liiallisen ylellisyyden ja halun siihen, on\nmeillä vielä jälelläkin sangen useita vaikuttimia, jotka ennen olivat\nrahan keräilemisen perusteena, ja samoin on jälellä kaikki ne\nvaikuttimet, jotka ovat omiaan kiihottamaan suurimpiin ponnistuksiin.\nAlhaisempain kiihottimien sijaan, jotka eivät enää voi vaikuttaa meihin,\non tullut ylevämpiä, teidän aikakaudellanne aivan tuntemattomia. Kun ei\nmitään työtä enää tehdä yksityisten, vaan koko kansan hyödyksi,\nkiihottaa patriotismi ja ihmisrakkaus työntekijöitä ponnistelemaan aivan\nsamoin kuin teidän aikananne sotamiehiä. Teollisuusarmeija on sotajoukko\nyhtähyvin täydellisen järjestyksensä kuin sen uhrautuvaisuudenkin\nkautta, joka innostuttaa sen jäseniä.\n\nSamoin kuin te koetitte isänmaanrakkauden ohella herättää myöskin\nkunnianhimoa kiihottaaksenne sotilastenne urhoollisuutta, samoin teemme\nmekin. Kun teollisuusjärjestelmämme perustuu siihen, että jokaisen tulee\ntehdä yhtä paljon, toisin sanoen kaikki, mitä hän voi, niin ovat\ntyöntekijäin kehottamista tarkoittavat keinot luonnollisesti sangen\ntärkeänä osana järjestelmässämme. Täällä on kansan palveluksessa\nosotettu ahkeruus ja into ainoana varmana tienä maineeseen, arvoon ja\nvaikutusvaltaan. Se palvelus, jonka yksityinen on tehnyt yhteiskunnalle,\nmäärää hänen arvonsa siinä. Verrattuna niihin keinoihin, joita nykyjään\nkäytämme saadaksemme ihmiset uutteraan toimintaan, on pureva puute ja\nturha loisto, joihin te luotitte, yhtä huonoja ja epävarmoja kuin\nraakojakin. Teidänkin alhaisella aikakaudellanne jo ajoi kunnianhimo\nihmisiä paljoa hurjempiin ponnistuksiin, kuin rahanhimo milloinkaan\nolisi voinut\".\n\n\"Olisi hyvin hauskaa saada lähemmin tutustua teidän\nyhteiskuntajärjestelmäänne\", sanoin minä.\n\n\"Järjestelmämme on tietysti yksityiskohtiinsa nähden sangen\nlaajaperäinen\", vastasi tohtori Leete, \"sillä se on koko työ-armeijamme\njärjestön perustuksena. Mutta lyhyestäkin selityksestä voitte saada\nainakin jonkunlaisen yleiskäsityksen\".\n\nKeskustelumme keskeytyi, sillä miellyttävä Edit astui ylös luoksemme.\nHän oli kävelypuvussa ja tuli keskustelemaan isänsä kanssa jostakin\nasiasta, jonka tämä oli jättänyt hänen toimitettavakseen.\n\n\"Kuule, Edit\", huusi tohtori poistuvan tytön jälkeen, \"herra West\nvarmaankin seuraa sangen mielellään sinua varastoihin. Olen kertonut\nhänelle hiukan tavarainjako-järjestelmästämme, ja ehkäpä hän nyt haluaa\ntutustua siihen käytännössäkin\".\n\n\"Tyttäreni kulkee sangen mielellään tavaravarastoissa\", virkkoi hän\nminuun kääntyen. \"Hän voi kertoa niistä teille enemmän kuin minä\".\n\nEhdotus oli tietysti hyvin mieleeni, ja kun Edit oli kyllin ystävällinen\nsanomaan, että minun seurani miellytti häntä, lähdimme yhdessä ulos.\n\n\n\n\nKYMMENES LUKU.\n\n\n\"Jos tahdotte, että selitän teille, miten menettelemme tavaroita\nottaessamme\", sanoi Edit kävellessämme katua, \"niin tulee teidän ensin\nkertoa minulle, miten te menettelitte tässä suhteessa. En ole koskaan\nkäsittänyt sitä, vaikka olen siitä paljon lukenut. Teillähän oli esim.\npaljon puoteja, jokaisessa oma varastonsa. Kuinka siis voivat teidän\naikakautenne naiset päättää, mitä he ottavat, ennenkuin olivat käyneet\njokaisessa puodissa? Sillä eiväthän he muuten tietäneet, mitä oli\nvalittavissa\".\n\n\"Aivan niin oli asian laita\", vastasin minä. \"Se olikin ainoa keino\ntutustua saatavissa oleviin tavaroihin\".\n\n\"Isäni kutsuu minua väsymättömäksi varastoissa kulkijaksi, mutta\nkyllästyisinpä tosiaan ennen pitkää, jos minun täytyisi tehdä kuten he\",\nhuomautti Edit leikillisesti.\n\n\"Toimeliaat rouvat valittivatkin katkerasti puodeissa käynnistä johtuvaa\najan hukkaa\", sanoin, \"mutta toimettomiin naisiin vaikutti tämä\njärjestelmä heidän valituksistaan huolimatta sangen terveellisesti,\nsillä se antoi heille tilaisuuden tappaa aikaa\".\n\n\"Mutta otaksukaammepa, että kaupungissa oli tuhatkunta puotia, mistä\nsata samaa laatua. Miten ehtivät joutilaimmatkaan käydä niissä\nkaikissa?\"\n\n\"Luonnollisesti he eivät ehtineetkään tehdä sitä\", vastasin minä. \"Ne,\njotka ostivat paljon, oppivat ajan oloon tietämään, mistä he voivat\ntoivoa löytävänsä, mitä etsivät. Tämä luokka kehitti puotien\ntavaralaatujen tuntemisen melkein erityiseksi tieteeksi ja teki sangen\nedullisia kauppoja, ostaen parasta tavaraa halvimmalla. Pitkällistä\nkokemusta tarvittiin, ennenkuin tämä taito opittiin. Ne, joilla ei ollut\naikaa taikka kyllin paljon ostettavaa, voidakseen saavuttaa tämän\nkokemuksen, ostivat mistä sattui, ja saivat tavallisesti vähän ja\nhuonointa tavaraa korkeimmalla hinnalla. Riippui tykkänään sattumasta,\ntekikö kokematon henkilö edullisia kauppoja\".\n\n\"Miksi kärsitte noin kiusallista ja epämukavaa järjestelmää, kun kerran\nhuomasitte niin selvästi sen varjopuolet?\"\n\n\"Sen laita oli samoin kuin koko yhteiskunnallisen järjestelmämmekin\",\nvastasin. \"Me näimme sen puutteet ainakin yhtä selvästi kuin te, mutta\nme emme voineet niitä poistaa.\"\n\n\"Tässä on meidän piirimme tavaravarasto\", sanoi Edit, tultuamme erään\nsuuren komean rakennuksen eteen, joita jo aamulla olin katsellut.\nRakennuksen ulkopuolella ei mikään muistuttanut yhdeksännentoista\nvuosisadan ihmiselle kauppapuotia. Suurissa ikkunoissa ei ollut\ntavaranäytteitä eikä kilpiä tavaraluetteloineen houkuttelemassa ostajia.\nRakennuksen seinällä ei myöskään ollut mitään merkkiä tai kirjoitusta\nosottamassa sisällä harjoitettavan liikkeen laatua. Sen sijaan oli\nsisäänkäytävän päällä majesteetillinen veistokuvaryhmä, jonka\npäähenkilönä oli kaunis, rikkauden jumalatarta kuvaava nainen\nrunsaudensarvi käsissään. Ulos ja sisään virtailevasta ihmistulvasta\npäättäen näyttivät molemmat sukupuolet kulkevan kaupoissa jotenkin\nsamassa suhteessa, kuin yhdeksännellätoista vuosisadallakin.\n\nAstuessamme sisään kertoi Edit, että jokaisessa kaupunginosassa on\ntällainen suuri jakopaikka, joten ei kenenkään tarvitse sinne\npäästäkseen kulkea pitempää kuin viiden tai korkeintaan kymmenen\nminuutin matka. Ensi kerran sain nyt tilaisuuden nähdä\nkahdennenkymmenennen vuosisadan yleisen rakennuksen sisustaa. Näkö\nvaikutti minuun valtaavasti. Olin suuressa hallissa, johon tuli\nrunsaasti valoa sekä kaikilla puolilla olevista suurista ikkunoista että\nkaton suuresta kupoolista, joka kaareutui sata jalkaa korkealla päämme\npäällä. Sen alla hallin keskellä oli upea suihkulähde, joka teki ilman\nmiellyttävän vilpoisaksi ja raittiiksi.\n\nSeiniä ja kattoa peittivät pehmytväriset freskomaalaukset, jotka\nlievensivät sisään virtaavaa valoa, imemättä sitä itseensä.\nSuihkulähteen ympärillä olevilla tuoleilla ja sohvilla istui useita\nhenkilöitä keskustelemassa. Salin seinillä olevat kirjoitukset\nosottivat, mitä tavaroita kunkin pöydän luona oli saatavissa. Edit\nsuuntasi kulkunsa erään pöydän luokse, jossa oli hämmästyttävä joukko\nmusliininäytteitä, ja alkoi valikoida niitä.\n\n\"Missä on kauppapalvelija?\" kysyin, sillä pöydän takana ei ollut ketään\neikä sinne näyttänyt ketään tulevankaan palvelemaan yleisöä.\n\n\"En tarvitse vielä häntä\", vastasi Edit. \"En ole vielä päättänyt, mitä\notan\".\n\n\"Meidän aikanamme oli kauppa-apulaisen pääasiallisena tehtävänä auttaa\nyleisöä tavarain valinnassa\", vastasin minä.\n\n\"Mitä! Määräsivätkö he, mitä ostaja tarvitsee?\" ihmetteli Edit.\n\n\"Kyllä usein, ja vielä useammin he houkuttelivat ihmisiä ostamaan\nsellaistakin, mitä he eivät olisi tarvinneetkaan\", sanoin.\n\n\"Eikö heidän menettelynsä ollut naisten mielestä epäkohteliasta?\" kysyi\nEdit kummastellen. \"Mitä kauppa-apulaisen tarvitsi välittää siitä,\nhuoliko yleisö tavaroista vai ei?\"\n\n\"Juuri siitä heidän piti etupäässä välittääkkin\", vastasin minä. \"He\nolivat palkatut myömään tavaroita mahdollisimman paljon ja pian. Ja\nheidän tuli tehdä kaikki voitavansa, -- paitse ei käyttää väkivaltaa --\nsaavuttaaksensa tämän päämäärän\".\n\n\"Aivan niin\", vastasi Edit. \"Kuinka tuhma olinkaan unhottaessani, että\nkauppiaan ja hänen apulaistensa toimeentulo riippui siihen aikaan\ntavarain myynnistä. Nyt on luonnollisesti aivan toisin. Tavarat ovat\nkansan. Ne ovat täällä tarvitsevain saatavissa, ja apulaisten tehtävänä\non palvella yleisöä sekä ottaa vastaan heidän tilauksensa. Mutta ei\nkansalle eikä apulaisille koituisi pienintäkään hyötyä siitä, että joku\nsaataisiin ottamaan tavaraa jonkun kilon tai metrin enemmän, kuin hän\ntarvitsee\". Hän lisäsi nauraen: \"Lienee tuntunut hullunkuriselta, kun\npuotipalvelijat koettivat houkutella ottamaan jotakin, jota ostaja ei\ntarvinnut, tai jonka ottamisesta hän ei ollut varma\".\n\n\"Mutta olisihan hyödyksi, että nykyisetkin puotipalvelijat antaisivat\nteille tietoja tavaroista, houkuttelematta teitä silti ottamaan niitä\",\narvelin.\n\n\"Se ei ole palvelijan tehtäviä\", vastasi Edit. \"Nämä painetut kortit,\njoiden oikeuden hallitus takaa, antavat meille kaikki haluamamme\ntiedot\".\n\nNyt vasta huomasin, että jokaiseen näytteeseen oli kiinnitetty kortti,\nsisältävä ilmoituksen tavaran valmistuksesta, aineesta ja laadusta sekä\nsen arvon, joten kyseleminen oli tarpeetonta.\n\n\"Palvelijan ei siis tarvitse sanoa sitä eikä tätä tavaroista, joita hän\nmyö, vai kuinka?\" kysyin.\n\n\"Ei, hänen ei tarvitse tietää tai olla tietävinään niistä mitään.\nHäneltä vaaditaan ainoastaan kohteliaisuutta ja tarkkuutta ottaessaan\ntilauksia vastaan, siinä kaikki\".\n\n\"Tämä yksinkertainen keino estää summattoman joukon valheita\",\nhuudahdin.\n\n\"Tarkoitatteko, että teidän aikakautenne kauppa-apulaiset antoivat\nvääriä tietoja tavaroista?\" kysyi Edit.\n\n\"Jumala varjelkoon minua sitä sanomasta\", vastasin. \"Olihan useita,\njotka eivät niin tehneet, ja he ansaitsevat erityisen tunnustuksen.\nSillä kun otamme lukuun, että sekä kauppapalvelijan oma että hänen\nvaimonsa ja lastensa toimeentulo riippui siitä, kuinka paljon hän voi\nmyödä, käsitämme, että hän oli alituisessa kiusauksessa pettää\nliiketuttavaansa tai joutua itse petetyksi. -- Mutta häiritseehän\nlörpöttelyni valintaanne, neiti Leete!\"\n\n\"Ei ensinkään, olen jo valinnut\". Näin sanoen hän painoi erästä nappia,\nja tuokion kuluttua saapui palvelija. Hän kirjoitti tilauksen pienelle\ntaululle kynällä, joka teki kaksi jäljennöstä. Toisen taulun hän antoi\nEditille ja pani toisen pieneen säiliöön, jonka hän sitte pisti\nkuletusputkeen.\n\n\"Tämä on tilauksen jäljennös\", sanoi Edit poistuessamme pöydän luota\nsitte kun palvelija oli merkinnyt hänen ottamansa tavaran arvon\nluottokorttiin. \"Jokainen tavaranottaja saa jäljennöksen, jotta\nlähetettäessä mahdollisesti tapahtuneet erehdykset helpommin\nhuomattaisiin ja voitaisiin korjata\".\n\n\"Valintanne kävi hyvin nopeasti\", sanoin. \"Mistä tiedätte, ettei\njossakin toisessa varastossa olisi ollut soveliaampaa tavaraa\nkäytettäväksenne? Vai täytyykö jokaisen ottaa tarpeensa omasta\npiiristään?\"\n\n\"Ei suinkaan\" vastasi hän. \"Me saamme ottaa, mistä tahdomme, vaikka\nkukin luonnollisesti useimmiten käyttää lähinnä kotoansa olevaa\nvarastoa. Eikä toisiin varastoihin menosta sitäpaitse ole mitään hyötyä.\nTavarat ovat kaikissa aivan samat, ja jokaisessa on esillä näytteitä\nkaikista tuotteista, mitä Yhdysvalloissa valmistetaan tai tuodaan maahan\nmuualta. Sentähden on valitseminen helppoa, eikä koskaan tarvitse käydä\nkahdessa varastossa\".\n\n\"Tässä lieneekin vain näytevarasto? Eihän täällä ole ketään jakamassa\ntavaroita ja käärimässä niitä kääröihin\".\n\n\"Kaikissa jakopaikoissamme on esillä ainoastaan näytteitä. Ainoastaan\naniharvoja lajeja voi niistä saada suoraan. Kaikki muut tavarat ovat\nkaupungin suuressa keskusvarastossa, johon ne viedään suoraan tehtaista.\nMe tilaamme tarpeemme näytteiden ja niihin liitettyjen ilmoitusten\nmukaan. Tilaus lähetetään keskusvarastoon, josta tavara toimitetaan\ntilaajalle\".\n\n\"Sillä tavoin kai säästynee paljon työtä\", arvelin minä. \"Meidän\njärjestelmämme vallitessa möi tehtailija tavaransa tukkukauppiaalle ja\ntukkukauppias vähittäinmyyjälle, joka vasta möi kuluttajalle. Joka\nkerralla täytyi tavaroita siirtää toiseen paikkaan. Teidän\njärjestelmänne tekee tarpeettomaksi tämän tavarain kuljetuksen samoin\nkuin vähittäiskauppiaatkin summattomine apulaisjoukkoineen. Tämä\nmyymälähän on itse asiassa tukkukauppaliikkeen tilaus-ja malliosasto,\neikä tarvitse suurempaa henkilökuntaa kuin sekään. Meidän aikanamme\nolisi tuskin kymmenkunta ostajia houkuttelevaa, tavaroita näyttelevää,\nniitä palottelevaa ja kääröihin asettavaa kauppa-apulaista ehtinyt tehdä\nsaman työn, kuin täällä yksi ainoa. Voimain säästi on summaton\".\n\n\"Sen kyllä uskon\", sanoi Edit, \"vaikka meillä ei ole luonnollisesti\nollutkaan käytännössä muuta kuin nykyinen järjestelmä. Teidän pitäisi\npyytää isääni joskus viemään teidät keskusvarastoon, jossa otetaan\nvastaan tilaukset kaikista koko kaupungin mallivarastoista, pannaan\ntavarat kääröihin ja lähetetään ne määräpaikkaansa. Olin kerran hänen\nkanssansa siellä ja kyllä se katsomista ansaitsikin. Järjestelmä on\ntosiaankin täydellinen. Katsokaas tuolla esimerkiksi istuu pöytänsä\nääressä virkamies, joka kerää ja lähettää tämän mallivaraston tilaukset\nperille. Mallivaraston eri osastoista saapuvat tilausliput johtoputkeja\nmyöten hänelle. Hänen apulaisensa lajittelevat ne ja asettavat joka\nryhmän eri koteloonsa. Virkamiehen edessä on toistakymmentä putken\npäätä, joista kukin johtaa keskusvaraston eri osastoihin. Hän asettaa\nkotelon tilauksineen asianomaiseen putkeen, jossa rutisteltu ilma\nkuljettaa sitä eteenpäin. Muutaman silmänräpäyksen kuluttua putoaa\nkotelo keskusvarastossa erityiselle pöydälle, johonka kokoontuvat kaikki\nmuutkin saman ryhmän tilaukset eri näytevarastoista. Tilaukset luetaan,\nmerkitään ja suoritetaan uskomattoman nopeasti. Varsinkin on niiden\nsuorittaminen hauskaa nähdä. Kangaspakat esimerkiksi ovat asetetut\nkoneellisesti liikkuville pyörille, ja leikkaaja, joka myöskin suorittaa\ntehtävänsä koneella, katkoo yhtä mittaa pakan toisensa perästä\nkappaleiksi kunnes hänen työaikansa on lopussa ja toinen astuu tilalle.\nYhtä nopeasti käy kaikki muukin tilausten suoritus. Valmiit kääröt\nlähetetään sitte avarampia putkia myöten eri kaupunginosiin ja kannetaan\nsiellä koteihin. Voitte käsittää, kuinka nopeasti kaikki käy, kun sanon,\nettä tilaamani tavarat tavallisesti joutuvat pikemmin kotiin kuin ne\njoutuisivat siinä tapauksessa, että ottaisin itse ne mukaani\".\n\n\"Mutta miten menetellään harvemmin asutuissa maaseutupiireissä?\" kysyin\nminä.\n\n\"Järjestelmä on sielläkin aivan sama\", vastasi Edit. \"Putkijohdot\nyhdistävät kylien näytevarastot piirikunnan keskusvarastoon, joka voi\nolla useiden penikulmain päässä. Mutta kuletus käy niin nopeasti että\ntästä johtuva ajan hukka on peräti vähäinen. Muutamin paikoin on\nsäästäväisyyden vuoksi asetettu ainoastaan yksi yhteinen putkijohto\nyhdistämään useita kyliä tavaravarastoon, ja silloin syntyy viivytystä,\nkun toisten kylien täytyy varttoa toisia. Väliin kestää kaksi tai\nkolmekin tuntia, ennenkuin saa tilaamansa tavarat. Näin kävi ainakin\nsillä paikkakunnalla missä olin viime kesän, ja se oli minusta sangen\nepämukavaa\".[1]\n\n[1] Sen jälkeen kuin olin kirjoittanut ylläolevan, on minulle\nilmoitettu, että mainittu tavarain lähetystä haittaava epäkohta on jo\npoistettu muutamissa piirikunnissa, ja jokainen kyläkunta saa ennen\npitkää oman putkijohtonsa.\n\n\"Maalla olevat mallivarastot eivät varmaankaan liene muissakaan\nsuhteissa kaupunkien mallivarastojen veroiset\", arvelin minä.\n\n\"Päinvastoin\", vastasi Edit, \"ne ovat ihan yhtä hyvät. Pienimmänkin\nkylän mallivarastossa on valittavana kaikki maan tavarat aivan samoin\nkuin täälläkin, sillä ne saavat tavaransa samoista lähteistä, kuin\nkaupunkienkin varastot\".\n\nPalatessamme kotiin herätti rakennusten erilainen koko ja muhkeus\nhuomiotani.\n\n\"Miten voivat asunnot olla noin erilaisia, vaikka kaikkien kansalaisten\ntulot ovat yhtä suuret?\" kysyin kummastellen.\n\nEdit vastasi: \"Sentähden, että vaikka tulot ovatkin yhtäsuuret, on\nasukasten maku erilainen, joten kaikki eivät käytä tulojansa samoin.\nMuutamat rakastavat kauniita hevosia, toiset kuten minä, hienoja pukuja,\ntoiset taasen haluavat syödä hienosti. Vuokra, jonka kansa saa näistä\nasunnoista, vaihtelee niiden suuruuden, aseman ja upeuden mukaan, joten\njokainen voi löytää mieleisensä. Suurimmissa asunnoissa asuu\ntavallisesti suurimmat perheet, joiden eri jäsenet voivat yhteisesti\nmaksaa vuokran, kun taasen pienet perheet, kuten meidän, pitävät\npienempiä ja halvempia asuntoja mukavampina. Sehän on tykkänään\nmakuasia. Olen lukenut, että ihmiset entisaikaan usein pitivät suuria\nasuntoja ja elivät muutenkin ylellisesti -- vaikkei heillä olisi ollut\nsiihen varojakaan -- ainoastaan uskotellakseen toisille, että he ovat\nrikkaampia, kuin todella olivatkaan. Oliko asia todella niin, herra\nWest?\"\n\n\"Täytyy myöntää, että niin on laita\", vastasin minä.\n\n\"Mutta käsitätte tietysti, ettei nykyjään enää voi sellaista tapahtua,\nsillä jokaisen tulot tunnetaan, ja samalla tiedetään, että mitä\ntoisaalla tuhlataan, se toisaalla säästetään\".\n\n\n\n\nYHDESTOISTA LUKU.\n\n\nKun tulimme kotiin, ei tohtori Leete ollut vielä palannut ulkoa eikä\nrouva Leeteäkään näkynyt.\n\n\"Pidättekö musiikista, herra West?\" kysyi Edit.\n\nVakuutin, että elämä ilman sitä oli mielestäni arvoton.\n\n\"Minun tulisi oikeastaan pyytää anteeksi kysymystäni\", lausui Edit. \"Ei\nole tapana enää meidän päivinämme tiedustella sellaista asiaa\ntoisiltansa. Mutta olen lukenut, että teidän aikanne sivistyneissäkin\nluokissa oli henkilöitä, jotka eivät soitosta välittäneet\".\n\n\"Mutta teidän on otettava huomioon lieventävänä asianhaarana, että\nmeidän musiikkimme oli toisinaan jotenkin vastenmielistä laatua\", sanoin\nminä.\n\n\"Niinpä kyllä\", arveli hän. \"Minä tiedän sen, ja pelkäänpä, ettei se\nolisi minuakaan miellyttänyt. Haluatteko siis nyt tutustua hiukan meidän\nsäveltaiteeseemme, herra West?\"\n\n\"Ei mikään olisi minusta mieluisempaa, kuin saada kuunnella teidän\nsoittoanne tai lauluanne\", sanoin minä.\n\n\"Minunko!\" huudahti hän nauraen. \"Luuletteko, että minä rupeaisin\nsoittamaan tai laulamaan teille\".\n\n\"Niin todellakin toivoin\", vastasin minä.\n\nKun hän huomasi neuvottomuuteni, hillitsi hän naurunsa ja virkkoi:\n\n\"Luonnollisesti laulamme nykyjään kaikki harjoittaaksemme ääntämme, ja\nmuutamat opettelevat omaksi huvikseen soittamaankin jotakin\nsoittokonetta, mutta se, mitä varsinaiset harjaantuneet säveltaiteilijat\nmeille tarjoavat, on niin täydellistä ja ihanaa sekä niin vähällä\nvaivalla jokaisen nautittavissa, ettei meidän johdu mieleenkään kutsua\nomaa lauluamme tai soittoamme musiikiksi. Kaikki todella etevät laulajat\nja soittajat palvelevat kansaa musiikkialalla, ja me muut olemme\nenimmäkseen vaiti. Mutta haluatteko todella kuunnella musiikkia?\"\n\nVakuutin vielä kerran haluavani.\n\n\"Tulkaa sitte musiikkihuoneeseen\", sanoi hän.\n\nMinä seurasin häntä erääseen huoneeseen, jossa oli paneeliseinät ilman\nseinäpapereita. Lattiakin oli kiillotettua puuta. Valmistauduin näkemään\nuusia keksintöjä soittokoneiden alalla, mutta en huomannut huoneessa\nmitään, jota edes vilkkain mielikuvitus olisi voinut otaksua\nsoittokoneeksi. Ällistynyt ulkomuotoni näytti suuresti huvittavan\nEditiä.\n\n\"Olkaa hyvä ja katsokaa päivän ohjelmaa\", sanoi hän ojentaen minulle\nkortin. \"Sanokaa, mitä haluatte kuulla, ja ottakaa huomioon, että kello\non nyt viisi.\"\n\nKorttiin oli painettu päivämäärä syyskuun 12 p. 2000 sekä pisin\nmusiikkiohjelma, mitä koskaan olin nähnyt. Se oli yhtä vaihteleva kuin\npitkäkin, sisältäen erinomaisen valikoiman sooloja, duetteja ja\nkvartetteja sekä vokaali että instrumenttaalimusiikin alalta ynnä useita\norkesterikappaleita. Jouduin ihan pyörälle katsellessani tuota\nkummallista ohjelmaa, mutta Editin rusottava sormenpää saattoi minut\njäljille, viitaten erityistä osastoa, jonka edellä oli \"kello 5\niltapäivällä\". Nyt huomasin, että koko tuo summaton ohjelma riitti koko\npäiväksi ja oli jaettu kahteenkymmeneen neljään kutakin vuorokauden\ntuntia vastaavaan osastoon. Ryhmässä \"kello 5 iltapäivällä\" oli vain\nmuutamia kappaleita, ja minä viittasin haluavani kuulla erästä\nurkusävellystä.\n\n\"Hauskaa, että tekin pidätte uruista\", sanoi Edit. \"Luulenpa, ettei\nmikään muu musiikkilaji sovellu mielialaani yhtä usein kuin se\".\n\nHän osotti minulle mukavan paikan sekä astui sitte toiselle puolelle\nhuonetta. Siellä hän kosketti, mikäli näin, ainoastaan paria nappia.\nSamassa täyttivät mahtavat urkujen sävelet huoneen. Soiton voima oli\njollakin tavalla sovitettu tarkasti huoneen koon mukaan, joten se ei\nkuulunut liian kovalta. Kuuntelin kappaleen loppuun, tuskin uskaltamatta\nhengittää. Sellaista musiikkia yhtä mestarillisesti esitettynä en\nkoskaan ollut kuvitellutkaan kuulevani.\n\n\"Ihanaa!\" huudahdin, kun viimeinen suuri sävellaine vähitellen häipyi.\n\"Itse Bach lienee varmaan istunut urkujen ääressä. Mutta missä urut\novat?\"\n\n\"Varttokaahan vielä hetkinen\", sanoi Edit. \"Soisin teidän kernaasti\nkuulevan erään valssin, ennenkuin jatkatte kyselyänne. Minusta se on\naivan hurmaava\".\n\nSamalla täyttivät viulun säveleet huoneen viehättävinä ja lumoavina kuin\nkesäyö. Kun soitto oli lopussa, jatkoi hän:\n\n\"Soitossa ei ole mitään salaperäistä, kuten näytte luulevan. Sen\nsynnyttäjinä eivät ole tarujen tenhottaret, vaan hyvät ja rehelliset\nsekä sangen taitavat ihmiskädet. Olemme vain sovittaneet musiikinkin\nalalle saman työtä säästävän yhteistoimintaperiaatteen kuin muillekin\naloille. Kaupungissa on joukko musiikkisaleja, joiden kuulosuhteet ovat\ntarkasti sovitetut eri musiikkilajeille. Nämä salit ovat telefoonin\nkautta yhteydessä kaupungin kaikkien huoneistojen kanssa, joiden\nasukkaat suorittavat vähäisen maksun -- ja varma on, ettei kukaan jätä\nsitä suorittamatta. Jokaiseen saliin kuuluva soitto- ja laulukunta on\nniin suuri, että ohjelma riittää neljäkolmatta tuntia, vaikka kullakin\nyksityisellä tai ryhmällä on vain pieni osa päivittäin suoritettavana.\nTämänpäiväisestä kortista näette tarkemmin katsoen, että joka ohjelmassa\non rinnakkain neljä ryhmää, edustaen erilaatuista musiikkia. Nämä\nohjelmat suoritetaan yht'aikaa eri saleissa. Kun vain käytätte tätä\nnappia, johon liittyvä lanka yhdistää soitantosalit tähän rakennukseen,\nvoitte kuulla kaikki nyt esitettävänä olevat neljä ohjelmaa. Ohjelmat\novat sitäpaitse järjestetyt siten, että eri saleissa samaan aikaan\nsuoritettavat kappaleet edustavat ei ainoastaan instrumenttaalimusiikkia\neri soittokoneille sekä laulua, vaan myöskin sekä iloisia että\nsurullisia aiheita, joten jokaisen maku ja mieliala aina voi tulla\ntyydytetyksi\".\n\n\"Luulenpa, neiti Leete\", sanoin minä, että jos olisimme keksineet\nkeinon, jonka avulla kukin olisi voinut kotonansa kuunnella täydellistä,\nmestarillista ja jokaisen mielialaan soveltuvaa musiikkia kuinka kauan\nja mihin aikaan tahansa, olisimme jo uskoneet saavuttaneemme\nihmisellisen onnen huipun emmekä enää olisi koettaneetkaan pyrkiä sen\netemmäksi.\"\n\n\"Totta tosiaan en minäkään voi käsittää\", vastasi Edit, \"miten ne\nteikäläiset, jotka todella kaipasivat musiikkia, voivat sietää silloin\nvallinneita tapoja. Todella kuulemista ansaitsevaa soittoa eivät kansan\nsuuret joukot luullakseni saaneet koskaan kuulla, ja parempiosaisetkin\nainoastaan sattumalta hämmästyttävän korkeasta maksusta ja epämukavissa\noloissa, silloinkin ainoastaan lyhyen hetken, jonka joku toinen\nmielivaltaisesti määräsi, puhumattakaan kaikenlaisista muista haitoista.\nAjatelkaamme esim. teidän konserttejanne ja oopperoitanne! Mahtoi tuntua\nkauhealta istua yhden tai parin musiikkikappaleen tähden, jotka\nmiellyttivät, tuntikausia kuulemassa sellaista, mistä ei välittänyt!\nPäivällisillä ollessa voi jättää syömättä sen ruokalajin, josta ei pidä.\nKukapa ryhtyisikään ateriaan, jos hänen täytyisi syödä kaikkea, mitä\ntuodaan esiin? Ja kuitenkin on ihmisen kuulo yhtä herkkä kuin makukin,\nsiitä olen varma. Luulen, että te suvaitsitte kehittymättömäin\nhenkilöiden laulua ja soittoa kotonanne niin paljon ainoastaan siitä\nsyystä, että hyvää musiikkia oli peräti vaikea saada kuulla\".\n\n\"Aivan niin\", vastasin minä. \"Meidän oli joko kuultava sellaista\nmusiikkia tai oltava ilman, muuta valitsemismahdollisuutta ei ollut\".\n\n\"Niinpä niin!\" huokasi Edit. \"Lähemmin ajatellen ei ole ensinkään\nkummallista, että teidän aikakaudellanne niin useat ihmiset eivät\nvälittäneet rahtuakaan musiikista. Luulenpa, että minäkin olisin sitä\nkarttanut\".\n\n\"Tarkoititteko äsken\", kysyin minä, \"että musiikkiaika kestää yli\nvuorokauden? Ohjelmasta päättäen tosin näyttää siltä, mutta kukapa\nkuuntelisi soittoa esimerkiksi sydänyön ja aamun välillä?\"\n\n\"Niitä on paljon\", vastasi Edit. \"Ihmisiä on valveilla ja toimessa joka\nhetki. Ja vaikka eivät muut välittäisikään musiikista aamupuolella yötä,\nvirkistää ja viihdyttää se unettomia, sairaita ja kuolevia. Kaikissa\nmakuuhuoneissamme on vuoteen pääpuolessa telefoonilaitos, jonka avulla\njokainen, ken ei voi nukkua, voi kuunnella jokaiseen mielentilaan\nsoveltuvaa musiikkia mielensä mukaan\".\n\n\"Onko minullekin luovutetussa huoneessa sellainen laitos?\"\n\n\"Tietysti! Kuinka peräti ajattelematon olin, kun en huomannut sanoa sitä\nteille eilen! Isäni kyllä osottaa teille tänä iltana ennen maata\nmenoanne, miten laitosta hoidetaan. Ja olenpa varma, että musiikki\nkarkottaa kaikki epämiellyttävät tunteet, jos ne vielä alkaisivat teitä\nahdistaa\".\n\nKun myöhemmin illalla olimme koolla, kyseli tohtori Leete varastossa\nkäyntiämme. Keskustelussa jouduimme vertailemaan yhdeksännentoista\nvuosisadan oloja kahdennenkymmenennen vuosisadan oloihin. Silloin johtui\npuhe perintökysymykseen.\n\n\"Luultavasti ei omaisuuden periminen enää ole sallittu\", arvelin minä.\n\n\"Päinvastoin\", vastasi tohtori Leete, \"sitä ei vastusta kukaan. Kun\ntutustutte meihin lähemmin, hra West, tulette todella huomaamaan, että\nnykyaikana rajoitetaan ihmisten persoonallista vapautta paljoa vähemmän\nkuin teidän aikakaudellanne. Me tosin vaadimme lain mukaan, että\njokaisen tulee palvella määrätty aika kansaa, sen sijaan kuin te\nsallitte heidän valita joko työnteon, varkauden tai nälkäkuoleman. Mutta\ntämä perustuslakimme on itse asiassa vain luonnon säätämän määräyksen --\nEedenissä annetun käskyn -- toisinto, mikä jakaa kuorman tasan kaikille.\nTätä ainoaa poikkeusta lukuunottamatta ei meidän yhteiskuntamme\nperustuksena ole minkäänlaista lain säätämää pakkoa. Me olemme\nsäilyttäneet tahdon vapauden täydellisesti, sillä\nyhteiskuntajärjestelmämmehän on terveissä elinehdoissa elävän\nihmisluonteen johdonmukainen kehittymistulos. Perintökysymys on omiaan\nselvittämään tätä seikkaa. Kun kansa on ainoa kapitalisti ja\nmaanomistaja, rajoittuu yksilön omistusoikeus luonnollisesti hänen\nvuotuiseen eläkkeeseensä ja sen avulla hankittuihin talous- ynnä\nkäyttökaluihin. Kun hän kuolee, lakkaa hänen eläkkeensä samoin kuin\neläkkeet teidänkin aikakaudellanne. Hautajaisia varten myönnetään\nerityinen summa. Jälkeenjääneen omaisuutensa saa hän määrätä, kenelle\ntahtoo\".\n\n\"Mutta miten voidaan estää arvokkaita esineitä aikojen kuluessa\nkasautumasta yksityisten käsiin siinä määrässä, että kansalaisten aseman\nyhdenarvoisuus todella joutuu vaaranalaiseksi?\" kysyin minä.\n\n\"Se seikka tulee järjestetyksi ihan itsestänsä ja aivan helposti\",\nkuului vastaus. \"Nykyisen yhteiskuntajärjestelmän vallitessa on\nyksityisomaisuudesta vain vastusta, kun se nousee yli sen määrän, mitä\ntodellinen mukavuus vaatii. Henkilöä, jolla teidän aikakaudellanne oli\ntalo täynnä kulta- ja hopeatavaroita, hienoja porsliineja, kalliita\nhuonekaluja ja muuta sentapaista, pidettiin rikkaana, sillä näillä\nesineillä oli rahallinen arvonsa ja ne voitiin milloin tahansa muuttaa\nrahaksi. Mutta jos joku henkilö nyt joutuisi sadan sukulaisensa yhtä\naikaa sattuvan kuoleman kautta perimään kaiken heidän omaisuutensa,\npidettäisiin häntä peräti onnettomana. Kun tavaroita ei voida myödä, on\nniillä arvoa ainoastaan sikäli, mikäli omistaja niitä todella tarvitsee\ntai mikäli hän voi nauttia niiden kauneudesta. Kun hänen tulonsa\nedelleenkin ovat yhtäsuuret, täytyisi hänen tuhlata niitä sekä\nvuokratessaan huoneet, joissa hän tavaransa säilyttää, että\npalkitaksensa hoitokustannukset. On aivan varmaa, että asianomainen\nhenkilö koettaa mahdollisimman pian jaella ystävilleen tavarat, joiden\nsäilyttäminen häntä vain köyhdyttää, ja yhtä varmaa on, ettei paraskaan\nystävä huoli enemmästä, kuin hän mukavasti voi säilyttää ja hoitaa\nasunnossansa. Käsitätte siis, että on aivan tarpeetonta varovaisuutta\nkansan ryhtyä torjumaan persoonallista perintöoikeutta estääksensä siten\nyksityisomaisuuden kerääntymistä. Huoleti voidaan jättää kunkin yksilön\nasiaksi valvoa, ettei hän saa liian suurta tavarataakkaa kantaakseen.\nTässä suhteessa ollaan niin varovaisia, että sukulaiset tavallisesti\nkieltäytyvät vastaanottamasta perintöä, pidättäen siitä ainoastaan\njonkun pienen esineen muistoksi. Kansa ottaa haltuunsa luovutetun\nperinnön ja siirtää sen, millä on arvoa, yhteisomaisuudeksi\ntavaravarastoihin\".\n\n\"Puhuitte hoitokustannusten palkitsemisesta\", sanoin minä. \"Siitäpä\njohtuu mieleeni kysymys, jonka jo usein olen aikonut tehdä. Miten olette\nratkaisseet palvelijakysymyksen? Kuka rupeaa enää palvelijaksi\nyhteiskunnassa, jossa kaikki ovat saman arvoisia? Meidänkin naistemme\noli jo vaikea saada palvelijattaria, vaikka silloin ei vielä voinut\npuhuakaan yhteiskunnallisesta tasa-arvoisuudesta\".\n\n\"Meidän olisi peräti helppoa hankkia sellainen palvelijakunta, jommoista\nte ette osanneet uneksiakaan, juuri sen kautta, että kaikki olemme\nyhteiskunnallisessa suhteessa tasa-arvoisia, eikä mikään voi tätä\ntasa-arvoisuutta järkyttää. Sillä onhan palveleminen kunniakasta\nyhteiskunnassa, jonka periaatteena on, että kaikkien täytyy vuorostaan\npalvella toisiaan. Näin voisimme menetellä, jos palvelijoita\ntarvitsisimme\", vastasi tohtori Leete. \"Mutta me emme niitä tarvitse\".\n\n\"Kuka sitte tekee kotona tarvittavat työt?\" kysyin.\n\n\"Niitä ei enää olekkaan\", vastasi rouva Leete, jonka puoleen olin\nkääntynyt. \"Vaatteemme pestään sangen halvalla yleisissä laitoksissa ja\nruokamme keitetään yhteisissä keittiöissä. Kaikki tarpeemme valmistetaan\nja korjataan yleisissä työpajoissa. Sähkö valaisee ja lämmittää kotimme.\nAsunnoksemme emme valitse suurempaa huoneistoa kuin tarvitsemme, ja me\nkalustamme sen siten, että siivoamisesta ja järjestämisestä on\nmahdollisimman vähän työtä. Emme siis todellakaan tarvitse enää\npalvelijoita\".\n\n\"Teidän aikalaisenne eivät välittäneet keksinnöistä, joiden avulla\npalvelijain työ olisi saatu tehdyksi\", jatkoi tohtori Leete. \"Heillähän\noli köyhemmissä kansankerroksissa loppumaton varasto orjia, joiden\ntehtäväksi voi jättää kaikki raskaat ja vastenmieliset työt. Mutta nyt,\nkun meidän jokaisen täytyy vuorostamme tehdä kaikkea yhteiskunnassa\ntarvittavaa työtä, on työn helppoudesta jokaiselle yksityiselle\nkansalaiselle persoonallista etua ja jokainen koettaa parhaansa\nsaadakseen yhteisen taakan keveämmäksi. Tämä onkin aiheuttanut suuren\njoukon työtä säästäviä keksintöjä kaikilla aloilla. Ensimäisenä\ntuloksena oli taloudenpidon järjestäminen mahdollisimman mukavaksi\nvähimmällä työllä\".\n\n\"Jos taloudessa sattuu erityisiä suurempaa työtä vaativia tapahtumia\",\njatkoi tohtori Leete, \"kuten esimerkiksi yleinen siivous tai\nsairaudentapauksia, voimme aina saada tarpeellista apua ulkopuolelta\".\n\n\"Mutta miten maksatte tämän avun, kun teillä ei ole rahoja?\"\n\n\"Emme luonnollisesti maksakkaan apulaisille, vaan kansalle. Auttajia\nsaadaan, kun käännytään asianomaisen konttoorin puoleen, ja heidän\npalkkansa merkitään pyytäjän luottokorttiin\".\n\n\"Maailma mahtaa nykyjään olla naisten paratiisi\", huudahdin. \"Minun\naikakaudellani ei edes rikkaus eivätkä lukuisat palvelijajoukot voineet\nkokonaan rapauttaa perheen emäntiä taloushuolista. Köyhien ja\nkohtuullisesti toimeentulevain luokkien naiset taasen elivät ja kuolivat\nnäiden huolien marttyyreinä\".\n\n\"Aivan niin\", virkkoi rouva Leete. \"Olen lukenut silloisista oloista\nkylliksi tietääkseni, että kuinka huono miesten asema lienee silloin\nollutkin, olivat he kuitenkin onnellisempia, kuin heidän äitinsä ja\nvaimonsa\".\n\nTohtori Leete sanoi: \"Kuorma, joka mursi teidän aikanne naiset, on\nköykäinen kuin höyhen kansan leveillä hartioilla. Naisten kurjuus johtui\nsamoin kuin kaikki muukin sen aikuinen kurjuus siitä, että te ette\nkyenneet yhteistoimintaan. Tämä taas oli seurauksena aikanne\nindividualismista, jolle yhteiskuntanne oli rakennettu,\nkykenemättömyydestänne huomaamaan, että kanssaihmisistänne olisi ollut\nkymmenkertainen hyöty, jos olisitte toimineet heidän kanssansa yhdessä,\nettekä taistelleet heitä vastaan. Minua ei kummastuta se, että ette\nosanneet elää mukavammin, vaan se, että voitte laisinkaan elää yhdessä,\nsillä koetittehan vointinne mukaan saada toisianne orjiksenne ja anastaa\nheidän omaisuutensa\".\n\n\"Lakkaahan toki, isä!\" keskeytti Edit nauraen. \"Jos noin kiivaasti\njatkat, luulee herra West, että syytät yksityisesti häntä\".\n\n\"Kun tarvitsette lääkäriä, niin ilmoitatteko ensin asianomaiseen\nkonttoriin ja otatte vastaan sen, ken lähetetään?\" kysyin minä.\n\n\"Yleistä sääntöä ei voida sovittaa lääkäreihin\", vastasi tohtori Leete.\n\"Jos mieli lääkärin menestyä työssään täytyy hänen tuntea sairaan\nruumiinrakenne. Sairaan tulee siis voida kutsua erityinen lääkäri, ja\nhän menettelee aivan kuin teidän aikalaisennekin. Ainoana erotuksena on,\nettä lääkäri ei ota maksua omaksi hyödykseen, vaan kansan hyödyksi,\nsiten että hän poistaa erityisen taksan vahvistaman summan sairaan\nluottokortista\".\n\n\"Mutta jos maksu aina on sama eikä lääkäri voi, kuten luulen, kieltäytyä\nnoudattamasta käskyä, niin eivätkö hyvät lääkärit joudu aina olemaan\ntyössä ja huonot jää joutilaiksi?\" kysyin epäillen.\n\n\"Älkää luulko, että minä, vanha lääkäri, olen itserakas ja turhamainen,\nvaikka sanonkin, että meillä ei olekkaan huonoja lääkäreitä\", vastasi\ntohtori Leete. \"Teidän aikananne voi kuka tahansa sangen pintapuoliset\ntutkinnot suoritettuaan ryhtyä kokeiluihin, joiden esineenä oli\nkanssaihmisten ruumiin terveys, jopa elämäkin. Nyt ei ole niin.\nLääkäriksi ei hyväksytä ketään, ellei hän ole suorittanut sangen\nperusteellisia tutkinnoita ja kokeita sekä osottanut ilmeisiä\ntaipumuksia lääkärin ammattiin. Sitäpaitse on teidän muistettava, ettei\nkukaan lääkäri nykyjään koetakkaan laajentaa toimialaansa toisten\nlääkärien kustannuksella, sillä siihen ei ole mitään syytä. Ja vihdoin\ntäytyy jokaisen määräaikoina jättää lääkintähallitukselle kertomus\ntoiminnastaan. Jos huomataan, ettei jollakin ole kylliksi työtä,\nhankitaan sitä hänelle\".\n\n\n\n\nKAHDESTOISTA LUKU.\n\n\nKun minun täytyi kysellä loppumattomiin, oppiakseni edes pintapuolisesti\ntuntemaan kahdennenkymmenennen vuosisadan oloja, ja kun tohtori Leeten\nkärsivällisyys näytti olevan yhtä loppumaton, istuimme valveilla vielä\nuseita tunteja sen jälkeen, kun naiset olivat poistuneet. Muistutin\nisännälleni, mihin aamullinen keskustelumme oli katkennut, ja sanoin\nhaluavani sangen mielelläni kuulla, minkä järjestelmän avulla\nteollisuusalojen työntekijöitä voitiin kiihottaa ahkeruuteen, kun heidän\nei tarvinnut pelätä toimeentulonsa menettämistä.\n\n\"Ennen kaikkea tulee teidän muistaa\", vastasi tohtori Leete. \"että\ntyöhalun kehittäminen korkeimmilleen ei ole ainoa päämäärä, johon\njärjestelmämme tähtää. Toinen ja yhtä tärkeä on hankkia sekä alempiin\nettä ylempiin päällikköjen ja johtajain paikkoihin samoin kuin\nkorkeimpiin kansan virkoihinkin varmasti kyvykkäitä henkilöitä, joiden\noma rata takaa, että heidän alaisensa tekevät parhaansa, joten ei\nminkäänlainen laiminlyönti saa tulla kysymykseenkään. Työn armeijamme on\njärjestetty pitäen silmällä kumpaakin mainittua päämäärää. Ensimäisen\nryhmän muodostavat luokkiin kuulumattomat työntekijät, jotka tekevät\nmitä tahansa. Siihen ryhmään tulee jokaisen rekryytin kuulua ensimäiset\nkolme vuotta. Tämä ensimäinen aste on jonkinlainen koulu, vieläpä\nankarakin, jossa nuoriso totutetaan tottelemaan ja tuntemaan sekä\ntäyttämään velvollisuutensa. Vaikka ne monenlaatuiset työt, joita tämän\nluokan tulee tehdä, estävät työntekijöitä siirtymästä askel askeleelta\nylemmäksi, kuten myöhemmillä asteilla tapahtuu, merkitään kuitenkin\njokaisen henkilön työt kirjaan, ja ne, jotka ovat osottaneet erityistä\nkuntoa, saavat palkinnoita, kun taas laiminlyöntejä rangaistaan.\nKuitenkin on mielestämme tarpeetonta asettaa nuorten koko tulevaa elämää\nriippumaan nuoruuden tavallisesta kevytmielisyydestä, ellei suurempia\nvikoja ilmesty sen ohessa. Senpätähden voivatkin kaikki, jotka ovat\nilman erityisiä vikoja suorittaneet ensimäisen asteen, valita itsellensä\nalan, joka parhaite vastaa kunkin taipumuksia. Kun tämä on tehty,\nsiirtyy kukin oppilaaksi valitsemallensa alalle. Oppiaika on tietysti\neri pitkä eri aloilla. Sen kuluttua tulee oppilas täysin oikeutetuksi\ntyömieheksi ja ammattinsa itsenäiseksi jäseneksi. Oppiaikana pidetään\njokaisen kykyä ja ahkeruutta erittäin tarkasti silmällä, ja tulokset\nmerkitään erityisiin arvostelukirjoihin. Näiden mukaan osotettu\nerityinen kunto palkitaan sopivalla tavalla, ja kirjojen näyttämä\nkeskiarvo määrää, minkä arvoasteen kukin saa täysinoikeutettujen\ntyöntekijäin keskuudessa.\n\nVaikka teollisuuden ja maanviljelyksen eri haarat vaativatkin tässä\nsuhteessa erilaista sisällistä järjestystä aina luonteensa mukaan, on\nkuitenkin kaikkialla tapana jakaa työntekijät kykynsä perusteella\nkolmeen luokkaan, ja useilla aloilla on nämä vielä jaettu kahteen\nosastoon. Oppiaikanaan osottamansa kyvyn mukaan saa nuorukainen\nensimäisen, toisen tai kolmannen luokan työntekijän arvon.\nLuonnollisesti voivat ainoastaan tavattoman etevät ja kyvykkäät\nnuorukaiset päästä suoraan oppilaasta ensimäisen luokan työntekijöiksi.\nUseimmat siirtyvät kolmannen luokan jäseniksi kohoten ylempiin luokkiin\nvasta sitä mukaa, kuin saavuttavat kokemusta ammatissaan. Sentähden\ntoimitetaan uusi luokkiin jako aina määräaikojen kuluttua, jotka ovat\nkussakin ammatissa yhtä pitkät, kuin saman ammatin oppiaika. Siten ei\ntodellisen ansion tarvitse jäädä pitkäksi aikaa odottamaan\ntunnustustansa, eikä veltto voi luottaa entisiin ansioihinsa, ellei hän\ntahdo laskeutua alempiin luokkiin. Eräs tärkeimpiä ylimmän luokan\njäsenyydestä johtuvia etuja on työntekijän oikeus saada valita joku\nammattinsa haara erikoisalakseen. Luonnollisesti ei ole tarkoituksena,\nettä nämä erikoisalat olisivat sanottavasti helpommat tai vaikeammat\nkuin toiset, mutta siitä huolimatta on niiden välillä usein muita\ntuntuvia erotuksia, jonka tähden valintavapautta pidetäänkin\nsuuriarvoisena. On kyllä totta, että huonoimmankin työntekijän\ntoivomukset otetaan hänen työalaansa määrättäessä mahdollisuuden mukaan\nhuomioon, sillä siitä ei riipu ainoastaan hänen tuleva onnensa, vaan\nmyöskin se hyöty, jonka hän täten tuottaa yhteiskunnalle. Mutta nämä\nalempain työluokkain toivomukset, mikäli ne ovat sopusoinnussa toimialan\nyhteisten etujen kanssa, toteutetaan vasta sitte, kun ylempiin luokkiin\nkuuluvain vaatimukset on täytetty, joten he usein saavat tyytyä\nvalintaan, mikä vastaa heidän vaatimuksiansa vasta toisessa tai\nkolmannessa sijassa, voidaanpa heidät, jos niin tarvitaan, muuttaa\ntoiseen työhönkin. Tämä vapaa valitsemisoikeus astuu voimaan jokaisessa\nkorotuksessa, ja jos joku menettää entisen arvoasteensa, on hän samalla\nmyöskin vaarassa joutua vaihtamaan toimensa, josta hän pitää, toiseen\nvähemmän mieluisaan. Uuden luokkiin jakamisen tulokset julkaistaan, ja\nniille, jotka sitte viime jaon ovat saavuttaneet korkeamman asteen,\nlausutaan kansan kiitos, jota paitse heille jaetaan julkisesti uuden\nluokkansa merkit\".\n\n\"Minkälaisia ne ovat?\" kysyin.\n\n\"Jokaisella alalla on oma merkkinsä\", vastasi tohtori Leete. \"Se on\nrahan muotoinen, mutta niin pieni, että se helposti voi jäädä\nhuomaamatta, ellei tiedä, mistä sitä etsii. Se on ainoa työarmeijan\nmerkki, paitse missä yhteinen etu vaatii erityisen virkapuvun\nkäyttämistä. Luokkamerkki on kaikilla eri aloilla saman muotoinen, mutta\nkolmannessa luokassa se on rautaa, toisessa hopeaa ja ensimäisessä\nkultaa.\n\nTehokkaimpana keinona saada kukin koettamaan parhaansa on määräys, että\nyhteiskunnan tärkeimpiin toimiin pääsevät ainoastaan ensimäisen luokan\njäsenet. Sitäpaitse ovat nämä luokat ainoana arvonmittaajana lukuisille\njoukoille, jotka eivät ole antautuneet taiteen, kirjallisuuden tai\ntieteen palvelukseen. Mutta sen lisäksi on vielä muita vähäisempiä,\nvaikka ehkä yhtä tehokkaita keinoja, jotka saavat jokaisen koettamaan\nparhaansa. Sellaisia ovat muutamat ylempiin luokkiin kuuluville\nmyönnetyt erityiset pienemmät edut ja oikeudet. Vaikka nämä edut ovatkin\nsellaisia, että ne eivät voi herättää vihaa alemmissa luokissa, ovat ne\nkuitenkin omiaan alituisesti pitämään jokaisessa vireillä halua kohota\nlähinnä seuraavaan luokkaan.\n\nOn sanomattoman tärkeää, etteivät ainoastaan hyvät, vaan myöskin\nkeskinkertaiset ja huonotkin työntekijät voivat tuntea ylenemishalua. Ja\nkun viimeksimainitut ovat enemmistönä, on sitä tärkeämpää, ettei\narvoasteikkomme riistä heiltä toivoa eikä saa heitä alakuloisiksi,\nsamalla kun se kiihottaa toisia yhä eteenpäin. Sentähden ovatkin luokat\njaetut eri osastoihin. Osastojakin on kussakin luokassa kolme, ja\nsiirtäminen niihin tapahtuu samaan aikaan kuin luokkiin jakaminenkin.\nJos siis ei oteta lukuun johtajia, luokittamattomia työntekijöitä eikä\nupseereja, ei alimpaan luokkaan koskaan voi kuulua enempää kuin yhdeksäs\nosa työarmeijan jäsenistä, näistäkin useimmat henkilöitä, jotka ovat\näsken päättäneet oppiaikansa ja toivovat kohoavansa ylemmäksi.\nAinoastaan peräti pieni osa työarmeijasta pysyy koko palvelusaikansa\nalimmassa luokassa. He ovat henkilöitä, jotka välittävät asemastaan yhtä\nvähän, kuin kykenevät sitä korjaamaan.\n\nTyöntekijän ei edes tarvitse tulla siirretyksi ylempään luokkaan,\npäästäksensä aavistamaan, mitä kunnia ja maine ovat. Siirtämiseen\nvaaditaan hyvä todistus työntekijän kyvystä yleensä. Mutta sen ohessa\nvoivat henkilöt, joiden todistukset, vaikka hyviäkin, eivät ole olleet\nriittävän hyviä siirtämiseen, samoin kuin nekin, jotka ovat innolla\ntoimineet jossakin ammatissa tai suorittaneet jonkun erikoisen tehtävän,\ntulla julkisesti mainituiksi kunnialuetteloissa sekä saada erilaisia\npalkintoja. Ansiot, ilmestyköötpä ne missä muodossa tahaan, eivät\nkoskaan jää tunnustusta vaille.\n\nJos henkilöt, jotka eivät tunne jalompia vaikuttimia, alkaisivat todella\nlyödä laimin tehtävänsä, tekisivät huonoa työtä tai osottaisivat\nilmeistä laiskuutta, on työarmeijan järjestys siksi hyvä, että heitä ei\nluonnollisesti kärsittäisi. Ihminen, joka kykenee suorittamaan\npalveluksensa, mutta itsepintaisesti kieltäytyy sitä tekemästä, voidaan\nasettaa toisista erilleen ja ruokkia ainoastaan vedellä ja leivällä,\nkunnes hän taipuu.\n\nTeollisuusarmeijamme alimmat virkamiehet ovat henkilöitä, jotka ovat\nkaksi vuotta pysyneet ensimäisen luokan ensimäisellä osastolla. Jos\nheitä on liian paljon, otetaan ainoastaan ensi osaston ensi ryhmä. Siten\nei kukaan joudu ohjaamaan toista ennen kolmenkymmenen vuoden ikää.\nJohtajaksi joutuneen korotus ei luonnollisesti riipu enää hänen omasta\ntyöstänsä, vaan hänen johdettavinaan olevista työntekijöistä. Korkeammat\nesimiehet valitaan johtajien joukosta, jotka viisaan valikoimisen kautta\nryhmitetään eri luokkiin. Vielä ylempiä viranomaisia valittaessa\nnoudatetaan toisia periaatteita, joiden selitteleminen veisi liian kauan\naikaa.\n\nTeidän aikakautenne pienissä liikkeissä ei kuvailemaani\nluokittelujärjestelmää olisi luonnollisesti voitu toteuttaa, sillä eihän\nuseissa niistä ollut edes niin monta työntekijää, että olisi riittänyt\nyksi joka luokkaan. Teidän on otettava huomioon, että kun kansa\nkokonaisuudessaan järjestää työn, toimii joka alalla suuret järjestöt.\nTätä teollisuusaloilla toteutettua laajaa mittakaavaa sekä hajallaan yli\nkoko maan olevia eri teollisuuslaitoksia saammekin kiittää siitä, että\nvoimme paikkoja vaihtamalla hankkia jokaiselle työtä, johon hän parhaite\nkykenee.\n\nKun olen esittänyt järjestelmämme pääpiirteet, saatte te, herra West,\nvastata kysymykseen, ovatko henkilöt, jotka tarvitsevat erityisiä\nkiihottimia tehdäkseen parhaansa, kehotuksen puutteessa? Eivätkö\nihmiset, joiden ennen täytyi tehdä työtä tahtoivatpa tai ei, tällaisen\njärjestelmän vallitessa koeta kaikissa tapauksissa parastansa?\"\n\nVastasin myöntävästi, huomauttaen että päinvastoin voisi moittia\nkiihoituskeinoja liian tehokkaiksi; varsinkin nuoret voivat joutua\nponnistelemaan liiaksi. Ja luulenpa totta puhuen samaa vieläkin, vaikka\nolen näin kauan ollut uudessa maailmassa ja tutustunut lähemmin sen\noloihin.\n\nTohtori Leete kehotti minua ottamaan huomioon, että työntekijäin\ntoimeentulo ei suinkaan riipu hänen arvostaan, joten eivät elantohuolet\nole lisäämässä pettymisen katkeruutta. Sitäpaitse on työpäivä lyhyt,\nvapaa-ajat uudistuvat säännöllisesti, ja pakollinen työ loppuu parhaassa\nijässä, neljänkymmenenviiden vuoden vanhana. Olen taipuvainen\nmyöntämään, että nämä syyt ehkä riittävätkin torjumaan pelkoni.\n\n\"Minun täytyy vielä huomauttaa teille paria seikkaa, jotta ette\nkäsittäisi minua väärin\", jatkoi tohtori Leete. \"Meidän\nyhteiskuntajärjestömme periaatteena on, että kaikki, jotka tekevät\ntyönsä niin hyvin kuin voivat, ovat yhtä ansiokkaita, olkoonpa työn\ntulos suuri tai pieni. Kun myönnämme etevimmille työntekijöille\nsuurempia etuja kuin vähemmän kykeneville, ei menettelymme suinkaan ole\nristiriidassa edellämainitun periaatteen kanssa. Olen jo osottanut, että\njärjestelmämme mukainen ylenemisen toivo on omiaan kehottamaan heikompia\nyhtä hyvin kuin voimakkaitakin pyrkimään eteenpäin. Heikommat eivät\nsuinkaan paheksu sitä, että todella kykenevä asetetaan johtajaksi. Sehän\nedistää yhteistä hyvää.\n\nVaikka me käytämmekin kilpailun kiihottavaisuutta järjestelmässämme\nhyväksemme, ei teidän silti tarvitse luulla, että jalotkin luonteet\ntarvitsevat sitä. Päinvastoin he eivät pidä sellaista toimintaperustetta\nedes kyllin arvokkaana seurataksensa sitä. Heillä on toimintaohje omassa\nsielussaan eikä heidän tarvitse etsiä sitä itsensä ulkopuolelta. He\neivät mittaa velvollisuuksiansa toisten henkilöiden tekojen, vaan oman\nkykynsä mukaan. Niin kauan kuin heidän työnsä on heidän voimainsa\nmukainen, on heidän mielestään luonnotonta odottaa kiitosta tai\nmoitetta, jos työn tulos sattuu olemaan suuri tai pieni. Kilpailu on\nsellaisten henkilöitten mielestä filosoofisesti järjetön ja\nsiveellisesti hyljättävä, koska se synnyttää meissä ihailun sijasta\nkateutta, ja osanottavan surkuttelun sijasta itsekkäisyyttä, kun näemme\ntoisen menestyvän tai epäonnistuvan.\n\nMutta kaikki ihmiset eivät ole vielä kahdennenkymmenennen vuosisadan\nviimeisenä vuotenakaan ehtineet tälle kehityskannalle. Sentähden meidän\ntäytyy käyttää kiihotuskeinoja, jotka sopivat kehittymättömille\nluonteille. Näitä varten on kiivas kilpailu erinomainen kannus. Ne,\njotka sitä tarvitsevat, tuntevat sen. Ne taas, jotka ovat kohonneet sen\nvaikutusalaa ylemmäksi, eivät sitä tarvitsekkaan\".\n\n\"Huomautan vielä\", jatkoi tohtori Leete, \"että ne, jotka ovat joko\nhenkisessä tai ruumiillisessa suhteessa niin heikkoja, että olisi\nkohtuutonta vaatia heitä pysymään työnarmeijan muassa, muodostavat\nerityisen, toisista tykkänään riippumattoman luokan, jonkunlaisen\ninvaliidiryhmän, jonka jäsenet tekevät helpompia, heidän voimainsa\nmukaan sovitettuja töitä. Kaikki henkisesti tai ruumiillisesti\nkykenemättömät, kuuromykät, rammat, sokeat, jopa mielisairaatkin\nkuuluvat tähän luokkaan ja käyttävät sen merkkiä. Vahvemmat tekevät\nusein miehen työn, heikommat luonnollisesti eivät tee mitään, mutta ei\nkukaan, joka voi jotakin tehdä, tahdo tykkänään luopua työstä.\nMielisairaatkin koettavat valoisina hetkinään tehdä, mitä voivat\".\n\n\"Invaliidiryhmän muodostaminen on todella hyvä aate\", sanoin minä. \"Sen\nhuomaa yhdeksännentoista vuosisadan raakalainenkin. Se on erinomainen\narmeliaisuuden harjoittamiskeino eikä loukkaa vastaanottajan tunteita\".\n\n\"Armeliaisuudenko?\" kummasteli tohtori Leete. \"Luuletteko, että pidämme\nmainitsemiani kykenemättömiä armeliaisuuden nauttijoina?\"\n\n\"Tietysti\", vastasin minä, \"sillä eiväthän he itse kykene hankkimaan\ntoimeentuloansa\".\n\nTohtori keskeytti minut vilkkaasti:\n\n\"Kukapa sen voinee tehdä!\" sanoi hän. \"Sivistyneessä yhteiskunnassa ei\nvoida puhuakkaan oman toimeentulonsa hankkimisesta. Yhteiskunnassa, joka\non niin alhaisella kehitysasteella, että perheenkin yhteistoiminta on\ntuntematon, voi kukin yksityinen mahdollisesti itse pitää huolen\nitsestään, vaikka silloinkin ainoastaan jonkun osan elinajastaan. Mutta\nsiitä hetkestä kuin ihmiset alkavat elää yhdessä, perustaen vaikkapa\nalhaisimman yhteiskuntamuodon, on itsensä ylläpitäminen yksinomaan omin\nvoimin mahdotonta. Kohoava sivistys ja yhä laajemmalle ulotettu työnjako\ntekevät tämän toisistaan riippuvaisuuden aivan yleiseksi. Kuinka\neristetty yksityisen henkilön toimiala näköjään lieneekin, on hän\nkaikissa tapauksissa jäsenenä äärettömän laajassa ammatti-osuuskunnassa,\njoka käsittää koko kansan, jopa koko ihmiskunnan. Molemminpuolisen\nriippuvaisuuden välttämättömyys on takeena keskinäisen\navustamisvelvollisuuden täyttämisestä. Teidän järjestelmänne suurin\njulmuus ja järjettömyys oli tämän tukemisvelvollisuuden puute\".\n\n\"Olkoonpa niinkin\", vastasin minä. \"Mutta tätä ei voida sovittaa\nhenkilöihin, jotka yleensä eivät kykene ottamaan osaa tuotantoon\".\n\n\"Sanoinhan jo aamulla luullakseni\", lausui tohtori Leete, -- \"tai\nainakin aijoin sanoa -- että ihmiset ovat oikeutetut saamaan ravintonsa\nkansan pöydältä sentähden, että he ovat ihmisiä, -- eikä sentähden, että\nhe ovat terveitä ja voimakkaita -- kunhan he vain ottavat osaa työhön\nvoimainsa ja kykynsä mukaan\".\n\n\"Sanoitte kyllä\", vastasin minä, \"mutta otaksuin, että tämä koskee\nainoastaan sellaisia työntekijöitä, joiden taito ja kyky ovat erilaiset.\nKäsittääkö tuo määräys myöskin ne henkilöt, jotka eivät tee mitään?\n\n\"Eivätkö hekin ole ihmisiä?\"\n\n\"Onko minun siis käsitettävä sananne siten, että rammat, sokeat, sairaat\nja kykenemättömät ovat samassa asemassa, kuin paras työntekijä, saaden\nsamat tulot?\"\n\n\"Tietysti\", kuului vastaus.\n\n\"Niin laajalle ulottuva hyväntekeväisyys olisi saanut meidän aikamme\ninnostuneimmankin ihmisystävän ällistymään\", lausuin hänelle.\n\n\"Jos teillä olisi kotonanne sairas, työhön kykenemätön veli\", jatkoi\ntohtori Leete, \"niin antaisitteko hänelle huonompaa ruokaa, huonommat\nvaatteet ja asunnon, kuin itsellänne on? Pikemmin tekisitte päinvastoin,\neikä johtuisi mieleennekään kutsua sellaista hyväntekeväisyydeksi tai\narmeliaisuudeksi. Tuon sanan käyttäminen siinä yhteydessä tuntuisi\nteistä hyvin vastenmieliseltä\".\n\n\"Luonnollisesti\", vastasin, \"mutta suhde ei olekkaan sama. Kaikki\nihmiset ovat epäilemättä tavallaan veljiä, mutta tätä yleistä veljeyttä\nei voi missään suhteessa verrata veren veljeyteen, sillä edellisen\nperustuksena eivät ole samat tunteet eivätkä samat suhteet kuin\njälkimäisen\".\n\n\"Siten puhuu yhdeksästoista vuosisata!\" huudahti tohtori Leete. \"Ei\ntarvitse laisinkaan epäillä, että ette ole nukkunut sangen kauan. Jos\nlyhyesti koettaisin selittää teille sen salaisuuden, mikä näyttää\nkohoavan eteenne tarkastellessanne nykyistä sivistystämme, olisi minun\nsanottava: Salaisuus on siinä, että suvun kaikkiyhteys ja ihmiskunnan\nveljeys olivat teidän aikakaudellanne vain kauniita puheenparsia, mutta\nmeidän keskuudessamme, meidän ajatus- ja tunne-elämässämme ne ovat yhtä\ntodellisia ja vahvoja siteitä, kuin veriheimolaisuuskin.\n\nMutta vaikka emme ottaisikaan lukuun tätä, en sittenkään voi käsittää,\nmiksi ihmettelette sitä, että niilläkin, jotka eivät voi tehdä työtä, on\nyhtä täysi oikeus kuin kaikilla muillakin saada osansa työntekijäin työn\ntuloksista. Eihän teidän aikakaudellannekaan liene riistetty\nkansalaisoikeuksia niiltä henkilöiltä, jotka eivät kyenneet suorittamaan\nasevelvollisuuttansa, vaikka sen suorittaminen oli pakollinen kaikille,\njotka kykenivät siihen. Kykenemättömät jäivät kotiin niiden\nsuojeltaviksi, jotka pystyivät taisteluun, eikä johtunut kenenkään\nmieleenkään kieltää heiltä tätä oikeutta tai halveksia heitä sentähden.\nMeidän palvelusvelvollisuutemme töissä vastaa teidän\nasevelvollisuuttanne. Työkykyisen miehistön tulee suorittaa tämä\nvelvollisuus, mutta siitä ei suinkaan seuraa, että niiltä, jotka eivät\nkykene velvollisuuttaan täyttämään, olisi riistettävä kansalaisoikeudet,\njoihin me luemme myöskin kansalaisten ylläpidon. Työntekijä ei ole\nkansalainen sentähden, että hän tekee työtä; vaan hän tekee työtä\nsentähden, että hän on kansalainen. Samoin kuin te piditte heikomman\nsuojelemisen vahvemman velvollisuutena, samoin me, jotka emme enää käy\nsotia, pidämme heikomman puolesta työskentelemistä vahvemman\nvelvollisuutena.\n\nRatkaisua, joka jättää suuren osan esillä olevasta tehtävästä\nsuorittamatta, ei voida hyväksyä oikeaksi. Ja huonosti olisi onnistunut\nmeidänkin yrityksemme ratkaista yhteiskunnallista kysymystä, jos ei\nolisi otettu huomioon rampoja, sairaita ja sokeita, vaan jätetty heidät\nelukkain tavoin ulkopuolelle pitämään itse huolta itsestään niin hyvin\nkuin voivat. Paljoa parempihan olisi ollut jättää vahvat ja terveet oman\nonnensa nojaan kuin heikot ja onnettomat, joita kohtaan jokaisen pitäisi\ntuntea myötätuntoisuutta ja koettaa pitää huolta sekä heidän henkisestä\nettä ruumiillisesta hyvinvoinnistaan. Kuten aamulla jo sanoin, on\njokaisella miehellä, jokaisella vaimolla ja lapsella oikeus saada\ntoimeentulonsa välikappaleet. Tämän oikeuden perustuksena on se selvä,\nvarma ja yksinkertainen tosiasia, että kaikki ovat saman ja ainoan\nihmisperheen jäseniä Jumalan kuva on tässä suhteessa ainoa käypä raha:\nken sen omistaa, hänen kanssansa ja'amme kaikki, mitä meillä on.\n\nTeidän aikakautenne sivistyksessä lienee tuskin ollut toista ilmiötä,\njoka loukkaisi nykyisiä tunteita yhtä suuressa määrässä, kuin se kohtelu\nja laiminlyönti, jota osotitte riippuvassa asemassa oleville luokille.\nVaikka ette olisikaan tunteneet sääliä, vaikka veljeyden tunne olisikin\nollut teille vieras, niin miten voitte jättää huomaamatta, että\nryöstitte heikkojen luokalta heidän ilmeiset oikeutensa, kun ette\npitäneet heistä huolta?\"\n\n\"En voi oikein käsittää, mitä tarkoitatte\", vastasin minä. \"Myönnän\nkyllä, että näillä kansankerroksilla oli oikeus vaatia sääliämme, mutta\nmillä perusteella olisivat sellaiset henkilöt, jotka eivät ottaneet osaa\ntavarain tuotantoon, voineet oikeudenmukaisesti vaatia osaansa toisten\ntyön tuloksista?\"\n\n\"Minkätähden kykenivät teidän työntekijänne tuottamaan enemmän, kuin\nyhtä suuri joukko villejä?\" vastasi tohtori Leete. \"Eikö tämä johtunut\nyksinomaan siitä, että te olitte saaneet perinnöksi edellisten\nsukupolvien taidot ja keksinnöt? Eikö se johtunut siitä, että te olitte\nottaneet valmiina vastaan koko yhteiskuntajärjestelmän koneiston, jonka\nrakentaminen oli vaatinut vuosituhansia? Miten saitte huostaanne nämä\ntaidot ja järjestelmät, jotka loivat yhdeksän kymmenesosaa tuotteittenne\narvosta? Perittehän ne, eikö niin? Mutta eivätkö nuo onnettomat, rammat\nja kykenemättömät veljenne, jotka te työnsitte ulkopuolelle, olleet yhtä\noikeutettuja perillisiä kuin tekin? Mitä teitte heille? Ettekö\nryöstäneet heiltä heidän osaansa, antaessanne heille tähteitä pöydältä,\njonka ääreen he perillisinä olivat oikeutetut asettumaan, ja ettekö\nvielä lisäksi solvaisseet ryöstettyjä, kutsuessanne näitä jätteitä\nalmuiksi ja niiden jakamista hyväntekeväisyydeksi?\"\n\n\"Niin, herra West\", jatkoi tohtori Leete, kun en vastannut mitään, \"yhtä\nvähän kuin voin ymmärtää heikkoja ja kykenemättömiä kohtaan osottamaanne\noikeudentunnon ja veljellisen rakkauden puutetta, yhtä mahdotonta on\nminun käsittää, kuinka teidän aikakautenne ihmiset voivat ilomielin\nsuorittaa tehtävänsä, vaikka he tiesivät, että heidän lapsiltaan tai\nlastensa lapsilta voidaan kovan onnen kohdatessa riistää kaikki elämän\nmukavuudet, jopa sen välttämättömät tarpeetkin. En myöskään käsitä,\nkuinka henkilöt, joilla oli lapsia, voivat kannattaa\nyhteiskuntajärjestelmää, joka suosi ruumiillisesti ja henkisesti\nvoimakkaita enemmän kuin heikkoja. Sillä juuri saman järjestelmän\nkautta, josta isälle oli ollut hyötyä, voi hänen poikansa, jonka edestä\nisä oli valmis uhraamaan elämänsä, joutua kerjäläiseksi ainoastaan siitä\nsyystä, että hän ehkä on heikompi kuin muut. En ole koskaan voinut\nkäsittää, kuinka teidän aikakautenne miehet uskalsivat jättää jälkeensä\nlapsia\".\n\n       *       *       *       *       *\n\n_Huomautus_. Tohtori Leete oli kyllä edellisenä iltana keskustellessamme\nnimenomaan kertonut, kuinka huolekkaasti jokaista koetettiin johdattaa\nhuomaamaan taipumuksiansa ja seuraamaan niitä, kun työala oli\nvalittavana. Mutta vasta kun sain kuulla, että työntekijäin tulot ovat\nkaikilla aloilla yhtä suuret, huomasin selvästi, kuinka varmoja tämän\njärjestelmän vallitessa voitiin olla siitä, että jokainen valitsee\nitsellensä valjaat, mitkä hänelle mukavimmin sopivat ja sallivat hänen\nkoettaa parhaansa yhteisen kuorman vetämisessä. Minun aikakauteni ei\nkyennyt järjestelmänmukaisesti ja tehokkaasti kehittämään ja käyttämään\nhyväksensä ihmisten taipumuksia teollisuuden eikä ajatustoiminnan\naloilla. Siitäpä johtuikin sen ajan yleinen voimien tuhlaus- ja\nonnettomuudentunne. Aikalaiseni voivat tosin vapaasti valita\ntoimialansa, mutta tämä vapaus oli vain näennäistä. Itse asiassa voi\ntuskin kukaan itse määrätä alaansa. Olosuhteet pakottivat päinvastoin\nheitä toimiin, missä heistä oli suhteellisesti vähän hyötyä, koska\nheillä ei ollut taipumusta työhönsä. Rikkaat eivät olleet tässä\nsuhteessa sanottavasti parempiosaisia kuin köyhätkään. Jälkimäiset,\njoilta sivistyksen tie oli yleensä suljettu, eivät tavallisesti olleet\ntilaisuudessa edes huomaamaankaan varsinaisia luonnonlahjojaan, ja\nvaikka he olisivat tunteneetkin itsensä siinä suhteessa, eivät he\nvarojen puutteessa voineet taipumuksiaan kehittää. Lukuunottamatta\nerityisiä onnellisen sattuman aiheuttamia poikkeustapauksia, oli\nköyhälistöön kuuluvan mahdotonta päästä korkeampaa sivistystä vaativille\naloille -- suureksi vahingoksi ei ainoastaan hänelle itselleen, vaan\nmyöskin koko kansalle. Toisaalta esti varakkaita, jotka voivat hankkia\nsivistystä ja kehittää taipumuksiaan, yhteiskunnalliset ennakkoluulot\nmelkein yhtä suuressa määrässä noudattamasta kutsumustaan. Eiväthän he\nvoineet missään tapauksessa ryhtyä ruumiilliseen työhön, vaan heidän\ntäytyi antautua opin teille, olipa siihen taipumusta tai ei. Täten meni\nyhteiskunnalta hukkaan paljon hyviä ammattilaisia. Moni koetti\nrahallisten etujen vuoksi tunkeutua taipumuksistaan huolimatta aloille,\nmissä oli hyvät tulot, karttaen huonosti palkittuja tehtäviä, joihin\nolisi ollut kykyä. Täten tuhlattiin tavaton määrä voimia. Mutta nyt on\nkaikki toisin. Samanlainen kasvatus ja yhtäläinen kehittymistilaisuus\nsaattavat jokaisen huomaamaan taipumuksensa, eivätkä yhteiskunnalliset\nennakkoluulot tai varallisuuskysymys voi enää estää ketään valitsemasta\ntoimialaansa.\n\n\n\n\nKOLMASTOISTA LUKU.\n\n\nKun aioin mennä nukkumaan, seurasi tohtori Leete Editin lupauksen mukaan\nminua makuuhuoneeseeni osottaaksensa, miten musiikkitelefoonia\nhoidetaan. Hän näytti, kuinka erästä ruuvia kiertämällä voi saada\nsäveleet joko tulvaamaan koko voimallaan huoneeseen tai kaikumaan niin\nheikkoina ja kaukaisina, että tuskin tiesi, kuuliko niitä todella, vaiko\nvain kuvitteli kuulevansa. Jos samassa huoneessa makasi kaksi henkilöä,\njoista toinen tahtoi kuulla musiikkia, toinen nukkua, voi laitoksen\njärjestää siten, että säveleet kuuluivat toisen vuoteelle, mutta eivät\ntoisen.\n\n\"Sen neuvon annan teille, herra West\", lausui tohtori Leete, \"että jos\nsuinkin voitte, on teidän ensi yönä viisaampaa nukkua, kuin kuunnella\nmaailman kauneintakaan musiikkia. Niiden jännittävien tapahtumain\njälkeen, joita olette saanut kokea, on uni kerrassaan korvaamaton\nvahvistuskeino\".\n\nMieleeni johtui aamulliset kokemukseni, ja minä lupasin seurata hänen\nneuvoansa.\n\n\"Hyvä\", sanoi hän. \"Asetan siis telefoonin soittamaan kello kahdeksan\".\n\n\"Mitä tarkoitatte?\" kysyin.\n\nHän kertoi, että eräänlaisen kellolaitoksen välityksellä voitiin\nmusiikkia käyttää herättämään huoneessa nukkujan millä kellon lyönnillä\ntahansa.\n\nNyt jo aloin huomata ja olen myöhemmin tullut täysin vakuutetuksi siitä,\nettä unettomuuteni samoin kuin muutkin elämän vastenmieliset seikat\nolivat jääneet minulta yhdeksännelletoista vuosisadalle. Vaivuin nyt\nsamoin kuin edellisenäkin iltana, ilman minkäänlaisia nukuttamiskeinoja\nsyvään uneen heti, kun laskin pääni tyynylle.\n\nUneksuin istuvani Abencerragien valtaistuimella Alhambran salissa, missä\nolin pannut toimeen juhlan kenraaleilleni ja ritareilleni, joiden tuli\nseuraavana päivänä seurata puolikuuta Espanjan kristittyjä koiria\nvastaan. Suihkulähteiden vilvoittama ilma oli täynnä kukkien tuoksua.\nJoukko pyöreäjäsenisiä ja purppurahuulisia neitosia tanssi viehättävää,\nsulavaa tanssia torvien ja kielisoittimien sävelten mukaan. Kun katselin\nylös siroille parvekkeille, huomasin silloin tällöin jonkun\nkuninkaallisen haaremin kaunottaren säihkyväin silmien ihaillen\nkatselevan salissa olevia maurilaisen ritariston parhaita helmiä. Yhä\nkovemmin kaikui soitto, yhä kiihkeämmäksi kävi tanssi, kunnes ei erämaan\npoikain kuohahteleva veri enää voinut hillitä sotaista innostustansa.\nTummat ritarit hypähtivät istuimiltaan, tuhannet miekat välkähtivät\nesille huotristaan, ja innokas huuto \"Allah il Allah!\" kajahti kautta\nsalin ja pylväistöjen, herättäen minut. Oli kirkas päivä ja\n\"Turkkilaisen reveljen\" kiihkeät säveleet täyttivät huoneeni.\n\nAamiaista syödessämme kerroin isännälleni aamullisen unelmani. Sain\nsilloin kuulla, että yksinomaan sattuma ei ollut asettanut\nkysymyksenalaista kiihkeää sävellystä herättäjäkseni. Kappaleet, joita\naamuisin soitettiin eräässä musiikkisalissa, olivat kaikki innostuttavia\nja elähdyttäviä.\n\n\"Espaniasta puhuessamme johtuu mieleeni\", huomautin minä ohimennen,\n\"etten ole vielä ensinkään kysellyt, minkälaisiksi olot ovat\nmuodostuneet Europassa. Ovatko vanhan maailmankin yhteiskunnat\nmuuttuneet yhtä perinpohjaisesti, kuin täällä?\"\n\n\"Tietysti\", vastasi tohtori Leete. \"Europan samoin kuin Australian,\nMeksikon ja osaksi Etelä-Amerikan suuret kansat ovat nyt\nteollisuustasavaltoina, kuten Yhdysvallatkin, jotka ovat olleet\nkehityksen tienraivaajana. Kansojen keskinäisen rauhan turvaamiseksi on\nmuodostettu vapaa, yhteinen liittohallinto, joka käsittää koko\nmaapallon. Kansainvälinen neuvosto järjestää liittovaltioiden väliset\nkauppa- ja liikesuhteet sekä päättää, mihin yhteisiin toimiin kulloinkin\non ryhdyttävä, jotta alemmalla asteella olevat kansakunnat saataisiin\nkohotetuiksi yhä korkeamman sivistyksen osallisuuteen. Omien rajojensa\nsisäpuolella on kullakin kansalla täydellinen itsehallinto\".\n\n\"Miten voitte harjoittaa kauppaa, kun teillä ei ole rahaa?\" kysyin minä.\n\"Omassa maassanne ja oman kansanne kesken toimitettavissa asioissa\nvoitte jollakin tavalla selvitä rahoittakin, mutta kun harjoitatte\nkauppaa ulkomaiden kanssa, täytynee teidän käyttää jonkunlaista rahaa\".\n\n\"Ei suinkaan\", vastasi tohtori. \"Raha on silloinkin aivan tarpeetonta.\nNiin kauan kuin ulkomainen kauppa oli yksityisten liiketten käsissä, oli\nraha välttämätöntä, koska ilman sitä olisi ollut mahdoton selvittää\nmonimutkaisia suhteita. Mutta nykyjään on kauppa kansainvälinen asia.\nKansat ovat kauppiaina, joten niitä on vain tusinan verran maailmassa.\nJa kun liike on kansainvälisen neuvoston valvonnan alaisena, voidaan\nkansojen keskiset kauppasuhteet pitää selvillä yksinkertaisen tilitys-\nja kirjanpitojärjestelmän avulla. Tullimaksuja luonnollisesti ei ole.\nKansa tuottaa muista maista ainoastaan sellaisia tavaroita, jotka\nyleisesti tunnustetaan tarpeellisiksi. Jokaisella kansalla on erityinen\ntoimistonsa, joka välittää tavaranvaihdon vierasten kansojen kanssa.\nAmerikalainen toimisto esim. on laskenut, kuinka paljon maassa tarvitaan\njonakin vuonna Ranskan tuotteita. Se lähettää tilauksen Ranskan\ntoimistolle, joka samoin tilaa tarvitsemansa Amerikalaiset tuotteet\nmeidän toimistoltamme. Samoin käy tavarain vaihto kaikkien muiden\nkansojen välillä\".\n\n\"Miten määrätään ulkomaisten tavarain hinnat, kun ei ole enää\nminkäänlaista kilpailua?\" kysyin minä.\n\n\"Hinta, jonka kansa pyytää toiselta tavaroistaan, on luonnollisesti\nsama, kuin omien kansalaistenkin maksama hinta\", vastasi tohtori Leete.\n\"Siten vältetään kaikki väärinkäsitykset ja selkkaukset. Itse asiassa ei\ntietysti kansoja voida velvoittaa valmistamaan tuotteitansa muille\nkansoille. Mutta tavarain vaihdosta on käytännöllistä hyötyä kaikille.\nJos joku kansa säännöllisesti toimittaa toiselle joitakin tavaroita,\ntäytyy kummaltakin puolelta ajoissa ilmoittaa, jos halutaan saada aikaan\nmuutoksia tavaramäärään tai muihin tuotantoon vaikuttaviin seikkoihin\nnähden\".\n\n\"Mutta entäs jos joku kansa, joka yksin voi hankkia joitakin\nluonnontuotteita, kieltäytyisi luovuttamasta niitä joko kaikille muille\ntai jollekin erityiselle kansalle?\"\n\n\"Sellaista ei ole koskaan tapahtunut\", vastasi tohtori Leete.\n\"Sitäpaitse olisi siitä suurempi vahinko kieltäytyjälle, kuin muille.\nLaki kieltää suosimasta toista kansaa enemmän kuin toistakaan. Se\nmäärää, että kaikkia on kohdeltava aivan samalla tavalla. Mainitsemanne\nmenettelytavan tähden suljettaisiin sitä harjoittanut kansa tykkänään\npois kaikkien muiden maailman kansojen yhteydestä. Meidän ei siis\ntarvitse olla huolissamme viittaamanne mahdollisuuden vuoksi\".\n\n\"Mutta miten menettelette\", kysyin minä, \"jos joku kansa, jolla on\nluonnon määräämä yksinoikeus joihinkin tavaroihin ja luovuttaa näitä\nmuihin maihin enemmän, kuin se itse käyttää, korottaisi hinnat\nhyötyäksensä naapurinsa kustannuksella? Omat kansalaiset joutuisivat\nluonnollisesti myöskin maksamaan samoista tuotteista korotetun hinnan,\nmutta siitä huolimatta tuottaisi menettely kansalle siksi suurta hyötyä,\nettä se palkitsisi moninkertaisesti tämän tappion\".\n\n\"Kunhan lähemmin opitte tuntemaan, miten kaikkien tavarain hinnat\nmäärätään, niin huomaatte helposti, kuinka mahdotonta niitä on muuttaa\nmuulloin kuin niiden valmistamiseen tarvittavan ajan tai työn vaikeuden\nmuuttuessa\", vastasi tohtori Leete. \"Jo tämä periaate, joka on\nkäytännössä sekä kansainvälisessä että kansallisessa liike-elämässä,\nestää mainitsemanne menettelyn. Ja sitäpaitse käsitämme aivan selvästi,\nettä niinhyvin kansalliset kuin kansainvälisetkin edut ovat yhteiset,\nsekä olemme syvästi vakuutettuja siitä, että itsekkäisyys on suurinta\nhulluutta. Tämä tieto ja vakuutus on nykyjään jo juurtunut siksi syvälle\najatus- ja toimintatapaan, ettei pelkäämäänne epärehellisyyttä voi\nsattua. Me odotamme kaikki aikaa, jolloin kaikki maailman valtiot\nvoidaan lopullisesti yhdistää yhdeksi ainoaksi kokonaisuudeksi. Se on\nepäilemättä yhteiskunnan lopullinen muoto. Siitä johtuu uusia etuja,\njoita ei nykyinen yhdenarvoisten valtioitten liitto voi vielä luoda.\nNykyinenkin järjestelmä jo on kuitenkin siksi hyvä, että jätämme\nmielellämme sen aatteen toteuttamisen tulevien sukupolvien tehtäväksi.\nOnpa muutamia sellaisiakin henkilöitä, jotka väittävät, ettei tuo\nyhdistymisaate koskaan toteudu, koska nykyinen liittojärjestelmä ei ole\nainoastaan yhteiskuntakysymyksen väliaikainen, vaan sen lopullinen ja\nparas ratkaisu\".\n\n\"Miten menettelette\", kysyin, \"jos ei kahden kansakunnan välinen tili\npäättyisikään tasan? Otaksukaammepa esimerkiksi, että olemme lähettäneet\nRanskaan enemmän tavaroita, kuin Ranska meille\".\n\nTohtori sanoi: \"Joka vuoden lopussa tarkastetaan jokaisen kansan kirjat.\nJos Ranska on meille velkaa, voimme me vuorostamme olla velkaa ehkä\njollekin toiselle kansalle, joka taas on velkaa Ranskalle, j. n. e.\nErotukset, jotka jäävät tasaamatta, kun kansainvälinen neuvosto on\npäättänyt tilit ja hyvittänyt saatavat kansojen kesken, eivät missään\ntapauksessa ole suuria. Mutta olkootpa ne minkälaisia tahansa, vaatii\nliittoneuvosto, että ne tasoitetaan vuoden tai parin kuluessa. Se voi\nmyöskin vaatia tasoitusta milloin tahansa, jos se huomaa, että erotus\ntulee kovin suureksi, sillä kansojen ei anneta joutua kovin suureen\nvelkaan toisillensa, koska niiden välinen ystävyydentunne voisi siitä\nkärsiä. Samasta syystä valvoo liittoneuvosto huolellisesti myöskin sitä,\nettä kansojen väliset vaihtotavarat ovat parasta laatua\".\n\n\"Mutta miten tasoitatte lopulliset erotukset, kun teillä ei ole rahoja?\"\nkysyin.\n\n\"Kunkin maan tärkeimmillä tuotteilla. Aikoinaan on sovittu siitä, mitä\ntuotteita ja kuinka paljon jokaisen maan on tällaisissa tapauksissa\nsuoritettava\".\n\n\"Haluaisinpa vielä saada tietää, miten on siirtolaisuuden laita\", kysyin\nminä. \"Kun jokainen kansa muodostaa suljetun tuotanto-osuuskunnan, ja\nkaikki tuotannon välikappaleet ovat kansan omaisuutta, täytyy\nsiirtolaisten, jos heidän ensinkään sallitaan astua maihin, kuolla\nnälkään. Luullakseni ei siis nykyjään enää voi olla puhettakaan\nsiirtolaisuudesta\".\n\n\"Päinvastoin on siirtolaisuus vieläkin yleistä, jos nimittäin\ntarkoitatte siirtolaisilla henkilöitä, jotka muuttavat maasta toiseen,\nasettuaksensa sinne asumaan\", vastasi tohtori Leete. \"Asia on\njärjestetty yksinkertaisen kansainvälisen sopimuksen kautta siten, ettei\nkukaan joudu kärsimään siitä vahinkoa. Jos esim. joku yhdenkolmatta\nikäinen mies muuttaa Englannista Amerikaan, menee Englannin kansalta\nhukkaan hänen ylläpitoonsa ja kasvatukseensa käytetyt varat, mutta\nAmerika saa työntekijän ilmaiseksi. Amerikan siis tulee luonnollisesti\nkorvata tämä Englannille. Sama periaate on kaikkialla käytännössä. Jos\nhenkilö muuttaa pois maasta palveluskautensa lopulla, maksetaan korvaus\nsille maalle, johon hän muuttaa. Työhön kykenemättömistä henkilöistä\npitää oma kansa huolen. He saavat muuttaa ainoastaan silloin, kun kansa\ntakaa heidän toimeentulonsa. Näiden ehtojen mukaan on jokaisella oikeus\nmuuttaa, milloin haluaa\".\n\n\"Mutta miten menetellään, jos joku tahtoo matkustella huvikseen tai\nlähteä tutkimusretkille? Miten voi muukalainen matkustaa maissa, joiden\nasukkaat eivät ota maksuksi rahaa, vaan saavat toimeentulonsa tavalla,\njosta matkustaja ei voi päästä osalliseksi. Hänen luottokorttinsa ei\ntietysti voi säilyttää voimaansa vieraassa maassa. Miten hän voi maksaa\nmatkansa?\"\n\n\"Amerikalainen luottokortti on Europassa nykyjään yhtä hyvä, kuin ennen\namerikalainen kulta\", vastasi tohtori Leete. \"Ja ehdotkin ovat samat: se\ntulee vain vaihtaa sen maan maksuvälikappaleihin, missä kulloinkin\nmatkustetaan. Amerikalainen, joka saapuu Berliniin, vie luottokorttinsa\nliittoneuvoston paikallistoimistoon ja saa saksalaisen luottokortin,\njoka vastaa joko täyttä amerikalaisen kortin arvoa tai ainoastaan osaa\nsiitä, kuinka omistaja kulloinkin haluaa. Liittoneuvoston kirjoihin\nmerkitään kysymyksenalainen summa Amerikan maksettavaksi Saksalle\".\n\n       *       *       *       *       *\n\n\"Ehkä herra West haluaa tänään syödä päivällisen \"Elefantissa?\" sanoi\nEdit lopettaessamme aamiaisen.\n\n\"Se on meidän piirimme ravintola\", selitti isä. \"Kaikki ruokamme\nkeitetään yleisissä keittiöissä, kuten jo eilen kerroin teille.\nRavintolassa syödessä on ruoka vaihtelevampaa ja palveleminen\nhuolellisempaa kuin kotona. Aamiainen ja illallinen syödään tavallisesti\nkotona, koska ei katsota maksavan vaivaa lähteä niitä varten ulos. Mutta\npäivällinen syödään säännöllisesti muualla. Sillä aikaa kuin olette\nollut meillä, emme ole menetelleet näin, koska arvelimme, että on\nparasta odottaa, kunnes ehditte hiukan tutustua vallitseviin oloihin ja\ntapoihin. Mitä arvelette nyt? Syömmekö tänään päivällisen ravintolassa?\"\n\nVastasin suostuvani ehdotukseen mielelläni.\n\nHetken kuluttua tuli Edit nauraen luokseni ja sanoi:\n\n\"Keksin eilen erinomaisen tuuman miettiessäni, miten voisin saada teidät\nkoteutumaan tänne, kunnes olette ehtinyt tutustua tapoihimme. Mitä\nsanotte, jos saatan teidät omien aikalaistenne seuraan, vieläpä\nsellaisten, jotka varmaankin ovat aikoinaan olleet teille hyvinkin\ntuttuja?\"\n\nVastasin jotenkin epämääräisesti, että se luonnollisesti olisi minusta\nhauskaa, mutta mahdotonta oli minun käsittää, miten tuuman voisi\ntoteuttaa.\n\n\"Tulkaa kanssani!\" vastasi hän nauraen. \"Saatte nähdä, että minä voin\npitää sanani\".\n\nMonet kummalliset tapaukset, joita olin kokenut, olivat luonnollisesti\nvaikuttaneet, etten ollut aivan herkkä hämmästymään, mutta siitä\nhuolimatta tunsin jonkinlaista jännitettyä uteliaisuutta seuratessani\nEditiä erääseen huoneeseen, jossa en ollut vielä käynyt. Se oli\npienoinen, kodikas kammio, seinät kirjakaappien peitossa.\n\n\"Täällä ovat ystävänne\", sanoi Edit osottaen erästä kaappia. Ymmärsin\nhänen tarkoituksensa luotuani pikaisen silmäyksen kirjojen selkämyksiin.\nSiinähän oli Shakespeare, Milton, Wordsworth, Shelley, Tennyson, Defoe,\nDickens, Thackeray, Hugo, Hawthorne, Irwing ja joukko muita sekä minun\naikuisiani että vanhempia kirjailijoita. Edit oli tosiaankin täyttänyt\nlupauksensa, vieläpä paljoa täydellisemmin, kuin toteuttaessaan sen\npuustavillisesti. Hän oli saattanut minut ystävien joukkoon, jotka\nolivat pysyneet yhtä nuorina kuin minäkin, huolimatta vuosisadasta, mikä\noli kulunut siitä, kun olin viimeksi ollut tekemisissä heidän kanssansa.\nHeidän henkevä innostuksensa oli vieläkin yhtä ylevä, heidän\npilapuheensa yhtä sattuvat, heidän naurunsa ja kyyneleensä yhtä\ntarttuvat kuin silloinkin, kun heidän teoksensa lyhensivät kuluneen\nvuosisadan ihmisten aikaa. En ollut enää yksin enkä voinutkaan tuntea\nitseäni yksinäiseksi sellaisessa seurassa, huolimatta siitä suuresta\nkatkelmasta, mikä erotti entisen elämäni nykyisestä.\n\n\"Olette hyvillänne, kun toin teidät tänne\", huudahti Edit riemastuneena\nhuomatessaan kasvoistani, miten hänen yrityksensä oli onnistunut. \"Tuuma\noli mainio, eikö niin, herra West? Oli tuhmaa, etten tullut sitä ennen\najatelleeksi. Jätän teidät nyt näiden vanhojen ystäväinne seuraan, sillä\ntiedän, että ne ovat nyt mielestänne mieluisimmat, mutta muistakaa, että\nette unhota uusia ystäviänne vanhojen tähden\".\n\nSiten hän hymyillen varoitteli minua ja poistui.\n\nVanhoista ystävistä oli Dickens mielestäni läheisin ja viehättävin. Otin\nerään hänen teoksensa ja aloin lukea. Hän oli ollut lempikirjailijani\nedellisellä, yhdeksännellätoista vuosisadalla. Harvoin ehti kulua\nviikkoa, jolloin en olisi etsinyt jotakin hänen teostansa käsiini\nkuluttaakseni joutoaikaani. Mikä ennen lukemani kirja tahansa olisi\nnykyisissä oloissa vaikuttanut syvästi mieleeni. Sitä enemmän Dickens,\njonka tunsin niin tarkkaan, että hänen kertomuksensa palauttivat\ntavattoman voimakkaasti ja elävästi mieleeni muistoja entisestä\nelämästäni. Niinpä vaikuttivatkin hänen kirjoituksensa minuun enemmän\nkuin kenenkään muun runoilijan olisivat voineet. Nykyisyyden ja\nentisyyden vastakkaisuus sai minut selvästi käsittämään omituisen\nasemani. Kuinka uusi ja outo jonkun henkilön ympäristö lieneekin, taipuu\nhän sangen pian pitämään itseänsä osana siitä, joten hän melkein heti\nkadottaa kykynsä katsella sitä objektiivisesti ja täysin käsittää sen\nuutuutta. Tämä kyky oli minussakin jo jonkun verran heikontunut. Mutta\nse heräsi jälleen, kun lueskelin Dickensiä, sillä hänen kuvaelmainsa\nherättämät ajatukset saivat minut omistamaan entisessä elämässäni\nvallinneet katsantokantani. Selvemmin kuin koskaan ennen näin nyt\nentisyyden ja nykyisyyden toistensa jyrkkinä vastakohtina.\n\nYhdeksännentoista vuosisadan suurimman kaunokirjailijan nero voi\ntodellakin samoin kuin Homeronkin uhoitella aikaa, vaikka hänen\njännittäväin kertomustensa aiheet, köyhien kurjuus, vallanpitäjien\nvääryydet ja yhteiskuntajärjestelmän tyly julmuus olivat kadonneet\nmaailmasta yhtä jäljettömiin, kuin Circe-noita, laulavat sireenit, julma\nCharybdis ja yksisilmäiset kykloopit.\n\nNiiden parin tunnin kuluessa, jotka istuin kirjastossa avoin kirja\nedessäni, ehdin lukea ainoastaan pari kolme sivua. Jokainen lause,\njokainen rivi toi esiin uuden puolen tapahtuneesta muutoksesta ja johti\najatukseni kauas laajoille ja mutkikkaille syrjäpoluille. Istuessani\nsiten syviin mietteisiin vaipuneena tohtori Leeten kirjastossa, aloin\nyleensä yhä selvemmin ja yhtäjaksoisemmin käsittää omituista näytelmää,\njota katselemaan olin niin kummallisella tavalla joutunut. Syvästi\njouduin kummastelemaan kohtalon oikkua, joka oli sallinut aikalaisistani\nyhden ainoan, vieläpä sellaisen, joka sitä vähimmän ansaitsi tai oli\nsiihen huonoimmin valmistunut, jäädä elämään maanpäälle tämän uuden\naikakauden elämää. En ollut edes aavistanut, että tällainen uusi maailma\non muodostumassa, vielä vähemmän olin työskennellyt sen eduksi, kuten\nniin moni muu aikalaiseni oli tehnyt, välittämättä narrien pilkasta tai\nihmisten väärinkäsityksistä. Olisihan ollut paljoa sopivampaa, että joku\nnoista kauas näkevistä, rohkeista henkilöistä olisi saanut nähdä\naatteensa toteutuneena ja nauttia vaivojensa hedelmiä.\n\nKun tohtori Leete etsi minua muutamia tunteja myöhemmin, olin vielä\nkirjastossa.\n\n\"Edit kertoi keksintönsä minulle\", sanoi hän, \"ja se oli mielestäni\nerinomainen. Olin utelias näkemään, kenen teoksiin ensimäiseksi\nryhdytte. Ahaa, Dickensin! Tekin siis ihailette häntä. Siinä suhteessa\nolemme me nykyajan ihmiset samaa mieltä kuin tekin. Meidän mittakaavamme\nmukaan on hän etevämpi kaikkia teidän aikakautenne kirjailijoita, ei\nsentähden, että hän olisi ollut loistava nero, vaan sentähden, että\nhänen jalo sydämensä sykki köyhien puolesta, että hän otti\nyhteiskuntajärjestelmän uhrien asian omaksensa ja käytti kynäänsä\npaljastaaksensa sen julmuuksia ja teeskentelyä. Ei kukaan hänen\naikalaisensa ole kyennyt samassa määrässä kuin hän kääntämään ihmisten\nhuomiota vanhan järjestelmän synnyttämään vääryyteen ja kurjuuteen, eikä\nsamassa määrässä voinut avata heidän silmiänsä huomaamaan lähestyvien\nsuurten mullistusten välttämättömyyttä, vaikka hän ei itsekään selvästi\ntajunnut, minkälaisia odotettavissa olevat muutokset ovat\".\n\n\n\n\nNELJÄSTOISTA LUKU.\n\n\nAamupäivällä alkoi ankarasti sataa. Arvelin katujen olevan siinä\nkunnossa, että isäntäväkeni täytyisi luopua tuumastaan syödä päivällinen\nulkona, vaikka olinkin kuullut, että ravintola oli jotenkin lähellä.\nSenpätähden hämmästyinkin suuresti, huomatessani naisten päivällisaikaan\nolevan valmiina lähtemään, vieläpä ilman kalosseja ja sateenvarjoja.\n\nKun tulimme kadulle, selveni tämä salaisuus. Pitkin koko katukäytävää\noli laskettu alas yhtäjaksoinen, vedenpitävästä kankaasta tehty katos,\njoka muutti katuvieruksen valoisaksi ja aivan kuivaksi käytäväksi.\nSiellä kulki joukottain seurustelupuvussa olevia naisia ja miehiä.\nKatujen risteyksissä olevat avoimet paikat olivat myöskin ylt'yleensä\nkatetut. Edit Leete käveli rinnallani. Häntä huvitti ja kummastutti\nsuuresti, kun kerroin, että minun aikakaudellani oli mahdoton kulkea\nsateella, Bostonin katuja, ellei ollut sateenvarjoa ja kummikenkiä tai\nvedenpitävää sadetakkia.\n\n\"Eikö silloin siis laisinkaan käytetty kattoja katuvieruksilla?\" kysyi\nhän.\n\n\"Sellaisia tosin oli, mutta kun ne olivat yksityisten laittamia, oli\nniitä hyvin harvassa ja nekin puutteellisia\", vastasin.\n\nHän kertoi, että nyt ovat kaikki Bostonin kadut sateisella säällä\nsuojatut samoin kuin sekin katu, jota pitkin kuljimme. Katot kääritään\nylös, kun niitä ei enää tarvita. \"Olisihan typerää\", arveli hän, \"antaa\nilman vaikuttaa ihmisten tapoihin ja jättää heidän toimensa siitä\nriippuviksi\".\n\nTohtori Leete, joka käveli edellämme ja oli osaksi kuullut\nkeskustelumme, kääntyi meihin ja sanoi:\n\n\"Individualismin ja yhteistoiminnan aikakausien välistä eroa kuvaa\nsangen sattuvasti se tosiasia, että kun yhdeksännellätoista vuosisadalla\nsatoi, pingoittivat Bostonin asukkaat kolmesataatuhatta sateenvarjoa\nyhtä monen pään suojaksi, mutta kahdennellakymmenennellä vuosisadalla\npingoitetaan vain yksi ainoa sateenvarjo suojaamaan kaikkia\".\n\nKävellessämme eteenpäin sanoi Edit:\n\n\"Isäni käyttää sangen mielellään yksityis-sateenvarjoa esimerkkinä,\nkuvatessaan vanhoja aikoja, jolloin jokainen eli ainoastaan itseään ja\nperhettään varten. Meidän taidekokoelmassamme on eräs kuva\nyhdeksänneltätoista vuosisadalta. Se esittää sateessa olevaa\nihmisjoukkoa. Kukin suojelee sateenvarjollaan itseään ja vaimoaan,\ntiputtaen vettä naapuriensa päälle. Isä sanoo, että taiteilija on\nmaalannut taulun ivakuvaksi aikakaudestaan\".\n\nAstuimme samalla suureen rakennukseen, johon virtana riensi ihmisiä.\nSuojeluskatos esti näkemästä rakennuksen etusivua, mutta jos ulkopuoli\noli sopusoinnussa sisustan kanssa, joka oli paljoa upeampi, kuin\nedellisenä päivänä näkemässäni tavaravarastossa, niin oli rakennus\nvarmaankin erinomaisen muhkea. Edit mainitsi, että sisäänkäytävän\nyläpuolella olevaa veistosryhmää ihailtiin erityisesti.\n\nNousimme suurenmoisia portaita ylös ja astelimme pitkin leveätä\nkäytävää, jossa oli paljon ovia molemmin puolin. Eräässä oli isäntäni\nnimi. Astuimme sisään ja olimme muhkeasti sisustetussa ruokasalissa,\njossa oli neljää henkilöä varten katettu pöytä. Ikkunoista näkyi piha\nkomeine suihkukaivoineen. Soiton säveleet täyttivät ilman.\n\n\"Näytte olevan täällä kuin kotonanne\", sanoin kun olimme istuneet pöydän\nääreen ja tohtori Leete oli soittanut erästä kelloa.\n\n\"Itse asiassa olemmekin täällä kotonamme\", vastasi hän, \"vaikka tämä\nkotimme osa on vähän erillään muista. Jokainen tähän piiriin kuuluva\nperhekunta saa vähäisestä vuotuisesta maksusta käytettäväkseen erityisen\nhuoneen tässä suuressa rakennuksessa. Toiseen kerrokseen on järjestetty\ntilaa matkustaville ja yksityisille henkilöille. Jos haluamme syödä\ntäällä, tilaamme ruuan edellisenä iltana, valiten silloin haluamamme\nlajit joka päivä sanomalehdissä julkaistavain luettelojen nojalla,\njoista näkyy, mitä on saatavissa. Aterian saa kukin niin ylellisen tai\nyksinkertaisen kuin haluaa, mutta kaikki on luonnollisesti paljoa\nhalvempaa ja parempaa, kuin kotona valmistaen voidaan saada. Tuskinpa on\ntoista alaa, joka saa osakseen kansalaisten harrastuksen samassa\nmäärässä, kuin ruuanlaittotaidon kehittäminen, ja sanonpa suoraan, että\nvoimme olla ylpeät tällä palvelusalalla saavuttamistamme tuloksista.\nVaikka teidän sivistyksessänne ilmestyikin monta surettavaa puolta,\nluulen kuitenkin, herra West, ettei mikään ollut masentavampaa, kuin ne\nkurjat ateriat, joihin täytyi tyytyä jokaisen, ken ei ollut hyvin\nrikas\".\n\n\"Tuskinpa olisitte meidänkään aikalaistemme joukosta löytänyt\nainoatakaan, joka ei olisi tässä asiassa ollut samaa mieltä kuin tekin\",\nvastasin minä.\n\nSamassa astui palvelija sisään. Hän oli komea nuori mies, yllään\nvirkapuku, joka erosi ainoastaan hiukan muiden käyttämistä puvuista.\nKatselin häntä tarkasti, sillä näinhän vasta ensi kerran\nteollisuusarmeijan palveluksessa olevan jäsenen esiintymistä. Päättäen\nsiitä, mitä olin kuullut, oli edessäni oleva nuori mies täysin\nsivistynyt henkilö, kaikissa suhteissa niiden arvoinen, joita hän\nparhaallaan palveli. Mutta heti voi aivan selvästi havaita, ettei tämä\nsuhde synnyttänyt pienintäkään arkailua kummallakaan puolella. Tohtori\nLeete puhutteli nuorta miestä sivistyneiden ihmisten tavoin ilman\nalentuvaisuutta, mutta myöskin ilman kopeutta. Nuori mies taas\nkäyttäytyi henkilön tavoin, joka koettaa täsmälleen suorittaa toimekseen\nsaamansa työn ilman tunkeilevaisuutta tai alamaisuutta. Hänen\nkäytöksensä oli kuin palveluksessa olevan sotilaan, kuitenkin ilman\nsotilasmaista jäykkyyttä ja kaavamaisuutta.\n\nKun nuorukainen poistui, sanoin:\n\n\"En voi lakata ihmettelemästä, että hänen kaltaisensa nuorukainen noin\ntyytyväisenä toimittaa palkollisen tehtäviä\".\n\n\"Palkollisen!\" kummasteli Edit. \"Mitä sellainen sana merkitsee? En ole\nkuullut sitä koskaan ennen\".\n\n\"Se on nyt jo vanhentunut ja käytännöstä syrjäytynyt sana\", selitti\nhänen isänsä. \"Mikäli minä käsitän, merkitsi se aikoinaan henkilöä, joka\nteki toisten edestä erittäin ikävät ja vastenmieliset työt, ja oli\nsentähden halveksitussa asemassa. Eikö niin, herra West?\"\n\n\"Jotenkin\", vastasin minä. \"Henkilökohtaiset palvelukset, kuten esim.\naterioitsevien palveleminen, olivat palkollisten tehtäviä ja niitä\npidettiin minun aikakaudellani niin alentavina, että sivistyneet\nhenkilöt mieluummin olivat ilman palvelusta, jopa kärsivät puutettakin,\nkuin alentuivat sellaiseen\".\n\n\"Sepä oli tosiaan omituinen ja luonnoton katsantokanta!\" huudahti rouva\nLeete kummastellen.\n\n\"Mutta tottapa jonkun täytyi tehdä sellaisetkin työt\", sanoi Edit.\n\n\"Luonnollisesti\", vastasin minä. \"Mutta me jätimme ne sellaisten\nhenkilöitten tehtäviksi, joilla ei ollut muuta keinoa kuin joko tehdä ne\ntai nähdä nälkää\".\n\n\"Ja heidän hartioillensa työntämänne taakan teitte yhä raskaammaksi\nsiten, että osotitte halveksivanne heitä\", huomautti tohtori Leete.\n\n\"En ymmärrä, mitä oikeastaan tarkoitatte\", sanoi Edit. \"Ette suinkaan\ntarkoittane, että panitte toiset ihmiset tekemään puolestanne töitä,\njoiden tähden heitä halveksitte, tai otitte heiltä vastaan palveluksia,\njoita ette olisi itse suostuneet korvaamaan samanlaisilla teoilla? Sitä\nette luonnollisesti voi tarkoittaa, herra West?\"\n\nMinun täytyi tunnustaa hänelle, että asianlaita oli todellakin ollut\nsiten. Tohtori Leete tuli avukseni.\n\n\"Käsittääksenne Editin kummastusta\", sanoi hän, \"tulee teidän ottaa\nhuomioon nykyinen katsantokanta. Meidän siveelliset periaatteemme\nkieltävät meitä ottamasta toiselta henkilöltä vastaan palvelusta, jota\nemme olisi valmiit samalla tavalla korvaamaan, jos niin tarvittaisiin.\nTämän periaatteen rikkominen on mielestämme samaa kuin lainaaminen, kun\nei aio velkaansa milloinkaan maksaa, Ja jos jotakin koetettaisiin\npakottaa tällaiseen palvelukseen käyttämällä hänen köyhyyttään tai\npuutteenalaista asemaansa välikappaleena, pitäisimme sitä samanlaisena\nrikoksena kuin ryöväystä. Pahinna vikana sellaisissa\nyhteiskuntajärjestelmissä, jotka jakavat ihmiset eri luokkiin tai\nsallivat sellaisen jaon, on juuri se seikka, että ihmisten\nkaikkiykseydentunne heikkonee. Omaisuuden epätasainen jako sekä\nerilainen oppimis- ja sivistymistilaisuus jakoivat teidän aikanne\nyhteiskunnan luokkiin, jotka pitivät toisiansa monessa suhteessa eri\nrotuina. Mitä tulee nykyiseen molemminpuoliseen toistensa palvelemiseen,\nei teidän aikakautenne olojen ja nykyisyyden välillä itse asiassa ole\nläheskään niin suurta eroa, kuin ensi katsahduksella näyttää.\nYhdeksännentoista vuosisadan sivistyneet miehet tai naiset olisivat yhtä\nvähän kuin mekään sallineet vertaistensa tehdä heidän puolestaan töitä,\njoiden toimittajia he halveksivat. Köyhiä ja sivistymättömiä he taas\npitivät paljoa halpa-arvoisempina, ikäänkuin alhaisempaan rotuun\nkuuluvina olentoina. Tasaisesti jakautuva varallisuus ja yhtäläinen\nsivistyskanta, joiden hedelmiä nyt kaikki nauttivat, on tehnyt meidät\nkaikki samaan luokkaan kuuluviksi, ja tämä luokka vastaa yleensä teidän\naikakautenne parempiosaisten luokkia. Tämä elämänehtojen yhtäläisyys oli\nvälttämätöntä, jos mieli ihmisten kaikkiykseyskäsitteen ja\nveljeydentunteen tulla todelliseksi vakaumukseksi ja käytännöllisen\ntoiminnan pohjaksi, kuten nyt on laita. Näitä sanoja käytettiin kyllä jo\nteidänkin aikakaudellanne, mutta ne olivat vain sisällyksettömiä\npuheenparsia\".\n\n\"Valitsevatko ravintolapalvelijatkin itse ammattinsa?\" kysyin.\n\n\"Eivät\", vastasi tohtori Leete. \"He ovat nuorta väkeä ja kuuluvat siihen\ntyöarmeijan osastoon, jota ei vielä ole jaettu eri aloille. Tähän\nosastoon kuuluvat suorittavat kaikki sellaiset työt, jotka eivät vaadi\nerityistä ammattitaitoa. Ravintoloissa palveleminen on tällainen toimi,\nja jokainen rekryytti palvelee jonkun aikaa tarjoilijana. Siinäkin olen\nnoin nelisenkymmentä vuotta sitte palvellut muutamia kuukausia tässä\nsamassa ravintolassa. Teidän on pidettävä mielessä, että niissä töissä,\njoita suoritetaan kansan palveluksessa, ei ole minkäänlaista\narvoasteikkoa. Henkilö, joka palvelee toista, ei pidä itseään hänen\nyksityisenä palvelijanaan, eivätkä muutkaan pidä häntä sellaisena. Hän\nei myöskään riipu vähintäkään palveltavastaan. Hän palvelee aina vain\nkansaa. Ei ole minkäänlaista erotusta tarjoilijan työn ja minkä muun\ntoimen välillä tahaan. Tarjoilijan toimi tosin on henkilökohtaista,\nmutta se ei merkitse mitään meidän katsantokantamme mukaan. Lääkärin\nammatti on yhtäläistä. Yhtä vähän kuin pelkään, että tarjoilija\nhalveksuu minua sentähden, että olen lääkärinä palvellut häntä, yhtä\nvähän johtuisi mieleeni halveksia häntä sentähden, että hän palvelee\nminua tarjoilijana\".\n\nPäivällisen jälkeen kuljetti isäntäväkeni minua kaikkialla\nrakennuksessa, jonka laajuus ja muhkea rakenne herättivät ihmettelyäni.\nRakennus ei ollut ainoastaan ravintola, vaan samalla myös suuri\nhuvittelulaitos ja piirikuntansa seuraelämän keskus. Siellä oli\nkäytettävissä kaikki virkistys- ja huvittelukeinot.\n\nKun ihmettelin näkemiäni, virkkoi tohtori Leete:\n\n\"Täällä näette toteutuneena sen, mitä sanoin teille, kun ensi kertaa\nkeskustelimme katsellessamme kaupunkia. Huomautin silloin, että\nmenettelemme päinvastoin kuin yhdeksännentoista vuosisadan ihmiset:\nkoristamme kaikin keinoin julkiset, koko yleisön käytettävissä olevat\npaikat, vaikka yksityisessä perhe-elämässämme rakastammekin\nyksinkertaisuutta. Välttääksemme tarpeetonta vaivaa pidämme kotonamme\nkoru- ja taideteoksia ainoastaan sen verran, minkä kodikkaisuus vaatii.\nMutta yhteiselämämme on kehittynyt niin loistavaksi ja upeaksi, ettei\nmaailma ole koskaan vielä sen veroista nähnyt. Jokaisella ammatti-ja\nteollisuusryhmällä on omat klupihuoneustonsa, yhtä suuremmoiset kuin\ntämä. Samoin on sellaisia rakennuksia maaseuduilla, vuorilla ja\nrannikoilla urheilun harjoittamista ja vapaa-aikojen viettoa varten\".\n\n       *       *       *       *       *\n\nHuom.!\n\nYhdeksännentoista vuosisadan lopulla oli usein tapana, että muutamain\nYhdysvaltojen yliopistojen köyhät oppilaat koettivat pitkien kesälupien\naikana ansaita lukukauden tarpeita varten varoja siten, että asettuivat\nravintoloihin palvelemaan tarjoilijoina. Muutamat koettivat ajan\nennakkoluulojen mukaisesti väittää, että henkilöt, jotka vapaaehtoisesti\nantautuvat sellaiseen toimeen, eivät voineet olla todellisesti\nsivistyneitä maailmanmiehiä. Mutta tällainen arvostelu kumottiin ja\nosotettiin, että he ansaitsivat päinvastoin tunnustusta, koska he\nesimerkillään puolustivat kaiken kunniallisen ja tarpeellisen työn\narvoa. Tällaisen todistuskappaleen käyttäminen on omiaan kuvaamaan minun\naikakaudellani vallinnutta yleistä käsitteiden sekaannusta. Tarjoilijan\nammatti ei olisi tarvinnut erityistä puolustusta paremmin kuin moni\nmuukaan senaikuinen elinkeino, mutta siihen aikaan oli mahdotonta puhua\ntyön arvosta. Työnsä myöminen mahdollisimman korkeaan hintaan ei ollut\nyhtään parempaa, kuin mahdollisimman korkean hinnan kiskominen\ntavaroista. Kumpikin oli kauppaa, jota voitiin arvostella ainoastaan\nafäärin kannalta. Vaatiessaan maksun työstänsä rahassa hyväksyi\ntyöntekijä rahan mittapuuksi ja luopui siten vaatimuksesta tulla\narvostelluksi jonkun toisen perusteen mukaan. Se tahrapilkku, jolla tämä\nvälttämätön menettely saastutti jaloimmankin palvelusmuodon, pahoitti\njalojen ja tunteellisten henkilöiden mieliä syvästi, mutta sitä ei voitu\npoistaa. Eikä siitä ollut ainoatakaan poikkeusta. Kuinka ylevää palvelus\nlienee ollutkin, määräsi markkinoilla vallitseva kilpailu sen hinnan\nrahassa. Lääkärin täytyi myydä taitonsa, apostolin saarnansa aivan\nsamoin kuin kaikkien muidenkin. Profeetan, joka oli aavistanut Jumalan\ntahdon, täytyi tinkiä ilmestyksensä hintaa ja runoilijan kaupata\naatteitaan kirjamarkkinoilla. Jos minulta kysyttäisiin, mikä on tämän\naikakauden suurin onni verrattuna siihen aikaan, jolloin minä ensi\nkerran näin päivänvalon, niin vastaisin: se on työn arvossapitäminen,\njoka on saavutettu siten, että sille ei määrätä hintaa rahassa, ja että\nolemassaolon kilpailu on poistettu. Kun jokaista vaaditaan tekemään\nparhaansa, asetetaan Jumala hänen mestarikseen, ja kun kunnia on ainoa\nkelpo työn palkinto, on meidän aikamme sotalaitoksen paras ominaisuus\nsiirtynyt kaikille palvelusaloille.\n\n\n\n\nVIIDESTOISTA LUKU.\n\n\nKatsellessamme rakennusta jouduimme kirjastohuoneeseenkin emmekä voineet\nvastustaa kiusausta heittäytyä lepäämään siellä oleville muhkeille\nnahkapäällyksisille nojatuoleille. Istuimme hetkeksi juttelemaan\nerääseen sivukammioon, jonka seinät olivat katosta lattiaan saakka\nkirjojen peitossa.[1]\n\n[1] En voi kyllin ylistää sitä suloista vapautta, mikä vallitsee\nkahdennenkymmenennen vuosisadan yleisissä kirjastoissa vastakohtana\nyhdeksännellätoista vuosisadalla vallinneille ohjeille, jotka saiturin\ntavoin kätkivät kirjat yleisöltä, joten niitä voi saada käytettäväkseen\nainoastaan suurella ajan hukalla sekä monen puuhan kautta, jotka olivat\nomiaan karkottamaan tavalliset kirjallisuuden ystävät loitolle\nkirjastoista.\n\n\"Edit sanoi minulle\", virkkoi rouva Leete, \"että olette ollut koko aamun\nkirjastossa. Tiedättekö, että olette mielestäni kadehdittavin\nkuolevaisista?\"\n\n\"Olisipa hauskaa kuulla minkätähden\", vastasin.\n\n\"Koska viime vuosisadan kirjat ovat teille kaikki uusia\", vastasi hän.\n\"Saatte lukeaksenne niin paljon hauskoja kirjoja, että tuskin ehditte\nensimäisten viiden vuoden kuluessa syömäänkään. Olisinpa tosiaan valmis\nmihin uhrauksiin tahansa, kun saisin vielä kerran lukea uusina Berrianin\nnovellit\".\n\n\"Tai Nesmythin\", lisäsi Edit.\n\n\"Niin, tai Oaten runot tai \"Menneisyys ja nykyisyys\" tai \"Alussa\" tai --\nvoisinpa luetella tusinan kirjoja, joista jokainen on yhtä arvokas kuin\nvuosi elämästä\", huudahti rouva Leete innostuneena.\n\n\"Kulunut vuosisata lienee siis ollut erittäin runsastuotteinen\nkirjallisuuteen nähden\".\n\n\"Niin on\", vastasi tohtori Leete. \"Se oli tavattoman voimakkaan henkisen\nkehityksen aikakausi. Tuskinpa lienee ihmiskunta koskaan ennen kokenut\nniin nopeasti toteutuvaa, mutta samalla niin laajaperäisesti vaikuttavaa\naineellista ja henkistä kehitystä, kuin vanhan järjestelmän muuttuessa\nuudeksi. Ihmiset alkoivat käsittää, kuinka suuri onni heille oli\ntapahtunut, ja huomasivat, että tapahtuneet muutokset eivät olleet\nainoastaan yksityiskohtaisia parannuksia, vaan olivat omiaan kohottamaan\nkoko ihmissuvun korkeammalle kehityskannalle rajattomine\nkehitysmahdollisuuksineen. Silloin täytti uusi voima ja uusi elämä koko\nihmishengen siinä määrässä, että ainoastaan keskiajan renässansi-aika\nvoi antaa siitä edes heikon käsityksen. Seurasi kehityskausi, jolla ei\nole koskaan ollut vertaistansa. Koneelliset ja tieteelliset keksinnöt,\ntaidetten luomiskyky, musiikki ja kirjallisuus kohosivat huippuunsa\".\n\n\"Koska sattui puheeksi kirjallisuus\", lausuin, \"niin sallinette minun\nkysyä, miten kirjoja nykyjään julkaistaan? Tekeekö senkin kansa?\"\n\n\"Tietysti\".\n\n\"Mitenkäs se on mahdollista? Julkaiseeko hallitus kaikki, mitä\nkirjoitetaan, yhteisellä kustannuksella, vai pidättääkö se itsellensä\nsensuroimisoikeuden ja laskee painosta ainoastaan sen, minkä hyväksi\nnäkee?\n\n\"Se ei tee kumpaakaan\", vastasi tohtori Leete. \"Painoasiain\nviranomaisilla ei ole minkäänlaista sensuroimisvaltaa. Heidän\nvelvollisuutensa on painattaa kaikki, mitä heille esitetään, mutta he\ntekevät sen ainoastaan sillä ehdolla, että kirjoittaja ottaa\nsuorittaakseen ensimäiset kustannukset. Hän saa maksaa siitä\netuoikeudesta, että häntä julkisesti kuunnellaan, ja jos hänen\nsanottavansa on yleisen kuulemisen arvoista, tekeekin hän sen\nmielellään. Jos tulot olisivat eri suuret, kuten entisaikoina oli laita,\nvoisivat asiain näin ollen ainoastaan rikkaat esiintyä kirjailijoina,\nmutta nyt, kun kaikkien tulot ovat yhtäsuuret, on tämä määräys\nainoastaan kirjoittajan vaikuttimien vakavuuden mittana. Tavallisen\nkokoisen kirjan julkaisukustannukset voidaan suorittaa yhden vuoden\nluotosta, jos hiukan säästetään ja kieltäydytään. Kun kirja on\njulkaistu, asetetaan se kansan myytäväksi\".\n\n\"Tekijä saa luonnollisesti silloin jonkinlaisen prosentin\nmyyntisummasta, kuten meidänkin aikakaudellamme oli tapana\", arvelin.\n\n\"Ei juuri niin\", vastasi tohtori Leete, \"mutta jotenkin sinnepäin.\nKirjan hinta määrätään julkaisukustannusten ja kirjoittajalle\nsuoritettavan prosentin mukaan. Tekijä määrää prosentin suuruuden. Jos\nse on liian korkea, koituu vahinko hänelle itselleen, sillä kirjasta ei\nkukaan huoli. Summa, jonka tekijäpalkkio tuottaa, merkitään hänen\nhyväksensä, ja hän vapautetaan suorittamasta kansalle jotakin toista\nhänen velvollisuutenaan olevaa palvelusta niin kauaksi aikaa, kuin summa\nriittää hänen ylläpitoonsa.\n\nJos kirjalla on edes jonkunlainen menekki, saa tekijä täten vapautta\nuseimmiksi kuukausiksi, jopa pariksi kolmeksi vuodeksikin, ja jos hän\ntällä ajalla luo uusia teoksia, joilla on menestystä, jatkuu hänen\nvirkavapautensa edelleenkin niin kauan kuin hänen kirjojensa menekki\noikeuttaa hänet siihen. Kirjailija, jonka teoksia luetaan, voi siten\nhankkia kautta koko palvelusaikansa toimeentulonsa kynällään. Jokaisen\nkirjailijan kyky, jonka yleinen mielipide arvostelee, määrää siis sen\ntilaisuuden, minkä hän voi kirjalliselle toiminnalle omistaa. Tässä\nsuhteessa ei siis meidän järjestelmämme lopputulos eroa sanottavasti\nteidän käyttämästänne, mutta siinä on kaksi muuta sangen tärkeää\neroavaisuutta. Ensiksikin on nykyinen sivistys siksi korkea, että kansan\narvostelu kykenee nykyjään tarkasti ratkaisemaan kirjan todellisen\narvon, jota ei teidän aikakaudellanne voinut toivoakkaan. Toiseksi ei\nnykyjään ole minkäänlaista etuoikeus- tai suosikkijärjestelmää, joka\nvoisi olla todellisen ansion tunnustamisen esteenä. Jokaisen kirjailijan\non yhtä helppo saada teoksensa julkisuuteen. Mikäli voi päättää teidän\naikakautenne kirjailijain valituksista, olisivat he varmaan pitäneet\ntällaista ehdotonta yhdenmukaisuutta hyvinkin suuressa arvossa\".\n\n\"Samoja periaatteita noudattaen tunnustatte varmaan ansiot muillakin\naloilla, missä syntyperäisellä kyvyllä on ratkaiseva merkitys, kuten\nsoitannossa, maalauksessa, kuvanveistossa ja teknillisissä\nkeksinnöissä\", tiedustelin häneltä.\n\n\"Kyllä pääasiassa\", vastasi tohtori Leete, \"vaikka menettely onkin\nyksityiskohdissaan erilainen eri aloilla. Taiteen alalla on kansa\nainoana tuomarina, kuten kirjallisuudessakin. Se määrää, mitkä\nveistokuvat tai maalaukset asetetaan yleisiin rakennuksiin, ja täten\nsaavutettu menestys vapauttaa taiteilijan muista töistä, joten hän voi\ntykkänään antautua harjoittamaan taidettaan. Teostensa jäljennösten\nkautta, joita myydään, saavuttaa hän samat edut, kuin kirjailija\nkirjojensa menekin kautta. Kaikilla aloilla, missä syntyperäinen kyky\ntulee kysymykseen, seurataan samanlaista menettelyä: kaikille koetetaan\navata vapaa toiminta-ala ja heti kun erityinen kyky ilmestyy, poistetaan\nkaikki sitä estävät kahleet ja annetaan sen vapaasti kehittyä.\nVapautusta muista toimista ei tässä tapauksessa pidetä lahjana tai\npalkintona. Se on ainoastaan keino, jonka avulla suuremmat ja\narvokkaammat palvelukset käyvät mahdollisiksi. Meillä on luonnollisesti\neri laitoksia tiedettä, kirjallisuutta ja taidetta varten. Ainoastaan\netevimmät henkilöt pääsevät niiden jäseniksi, ja sitä pidetään suurena\nkunniana. Kansan korkein kunnianosotus, korkeampi kuin edes presidentin\narvo, jonka saavuttamiseen vaaditaankin vain tervettä järkeä ja\nuskollista velvollisuuksien täyttämistä, on punainen nauha, jonka kansa\näänestyksen kautta antaa aikakauden eteville kirjailijoille,\ntaiteilijoille, insinööreille ja keksijöille. Sen omistajana voi olla\nainoastaan sata henkilöä yht'aikaa, vaikka jokainen kyvykäs mies maassa\nviettää lukemattomia unettomia öitä haaveksien tätä kunniaa. Samoinpa\nkävi minullekin\".\n\n\"Juuri kuin äiti ja minä olisimme sinusta enemmän pitäneet jos olisit\nsen saanut!\" huudahti Edit, lisäten: \"vaikka en suinkaan tahdo kieltää,\nettei sen kantaminen olisi hyvinkin hauskaa\".\n\n\"Sinulla, lapseni, ei ollut valitsemisen tilaisuuttakaan, vastasi\ntohtori Leete. \"Sinun täytyi ottaa isäsi sellaisena kuin se oli, ja\nkoettaa kuvitella häntä niin hyväksi kuin voit. Mutta äitisi sitävastoin\nei suinkaan olisi huolinut minusta, ellen olisi hänelle vakuuttanut,\nettä varmaan voitan punaisen tai ainakin sinisen nauhan\".\n\nRouva Leete vain hymyili miehensä leikkipuheelle.\n\n\"Mitenkäs on sanomalehtien ja aikakauskirjojen laita?\" kysyin. \"En voi\nväittää, ettei kirjankustantamisjärjestelmänne ole monessakin suhteessa\nparempi kuin meidän. Ensiksikin se tarmokkaasti auttaa todellisia\nkykyjä, mutta yhtä tärkeää on mielestäni, että se riistää rohkeuden\nsellaisilta henkilöiltä, joista voi kehittyä ainoastaan huonoja\nkynäniekkoja. Tätä järjestelmää ei kuitenkaan liene helppo sovittaa\nsanomalehtijulkaisuihin. Yksityinen henkilö voidaan kyllä pakottaa\nmaksamaan kirjan julkaisusta, sillä se menoerä esiintyy ainoastaan yhden\nkerran, mutta kukapa jaksaisi maksaa joka päivä ilmestyvän sanomalehden\nkustannukset. Siihenhän tarvittaisiin meidän aikamme\nyksityiskapitalistien syvät taskut, ja nekin tyhjentyivät väliin,\nennenkuin yritys alkoi kannattaa. Jos teillä siis laisinkaan lienee\nsanomalehtiä, täytynee luullakseni hallituksen julkaista ne yhteisillä\nvaroilla ja asettaa niihin toimittajat, jotka esittävät hallituksen\nmielipiteitä. Tämä menettelytapa lienee kylläkin paikallaan, jos\njärjestelmänne on kaikilla aloilla niin täydellinen, ettei yleisten\nasiain johdossa ole vähääkään moitteen sijaa, mutta ellei näin ole laita\nniin on virallisesta määräyksestä vapaan, riippumattoman sanomalehdistön\npuutteesta luullakseni sangen huonoja seurauksia. Tunnustanette kai,\ntohtori, että vapaasta sanomalehdistöstä on kaikista puutteellisuuksista\nhuolimatta ollut paljon hyötyäkin vanhan järjestelmän aikana, jolloin\npääoma oli yksityisten käsissä. Tämä hyöty teiltä on mennyt hukkaan,\nvaikka olettekin voittaneet toisella taholla\".\n\n\"Surukseni täytyy minun riistää tämäkin lohdutus teiltä, herra West\",\nvastasi tohtori Leete nauraen. \"Ensiksikään ei sanomalehdistö ole\nmielestämme ainoa eikä paraskaan keino yleisten asiain vakavassa\narvostelussa. Meistä näyttävät teidän näitä asioita koskevat\nsanomalehtikirjoituksenne yleensä kypsymättömiltä ja pintapuolisilta\nsekä useimmiten ennakkoluulojen ja katkeruuden värittämiltä. Jos ne\notaksutaan olleen yleisen mielipiteen tulkkeja, saadaan hyvin huono\nkäsitys kansan silloisesta sivistyskannasta. Jos ne taasen itse loivat\nyleisen mielipiteen, ei kansa silloin ollut kadehdittavassa asemassa.\nJos nykyään joku kansalainen haluaa todenperään vaikuttaa yleiseen\nmielipiteeseen jossakin yhteisessä asiassa, julkaisee hän kirjan tai\nlentokirjasen aivan samoin kuin muutkin kirjat toimitetaan. Näin hänen\nei kuitenkaan tarvitse menetellä siitä syystä, ettei meillä olisi\nsanomalehtiä ja aikakauskirjoja, eikä senkään tähden, että niiltä\npuuttuisi ehdotonta vapautta. Sanomalehdistömme on nimittäin järjestetty\nsiten, että se kuvastaa yleisen mielipiteen paljoa tarkemmin, kuin\nteidän aikakaudellanne, jolloin pääoma oli niiden valvojana vaatien,\nettä ne ovat ensi sijassa rahalähteitä ja vasta toisessa sijassa kansan\näänenkannattajia\".\n\n\"Mutta jos hallitus painattaa lehdet yleisillä varoilla\", huomautin\nminä, \"niin kai sen myöskin täytyy valvoa niiden suuntaa. Eikö hallitus\naseta lehtien toimittajia?\"\n\n\"Hallitus ei maksa lehden kustannuksia, ei valitse toimittajia eikä\nvaikuta vähintäkään niiden suuntaan\", vastasi tohtori Leete. \"Ne\nhenkilöt, jotka lukevat lehteä, suorittavat myöskin sen kustannukset,\nvalitsevat toimittajat ja erottavat heidät, elleivät he ole heihin\ntyytyväisiä. Tuskinpa voitte väittää, ettei sellainen sanomalehdistö ole\nyleisen mielipiteen avomielinen tulkki\".\n\n\"En suinkaan\", vastasin, \"mutta miten on mainitsemanne menettely\nmahdollista\".\n\n\"Ei mikään ole sen yksinkertaisempaa. Otaksukaamme, että muutamat\nnaapurini ja minä haluamme saada aikaan lehden, joka julkaisee ja valvoo\npaikkakuntamme, ammattimme tai toimialamme etuja ja harrastuksia.\nSilloin keräämme allekirjoituksia kunnes saamme niin monta, että\nvuosimaksut riittävät kustannuksiin. Maksut tulevat luonnollisesti\nsuuremmiksi tai pienemmiksi osanottajain lukumäärän mukaan. Jokaisen\nvuosimaksu leimataan luottokortista, joten ei kansa voi koskaan joutua\nkärsimään tappiota sanomalehdestä. Kansa on vain kustantaja, joka ei voi\nkieltäytyä suorittamasta pyydettyä työtä. Lehden tilaajat valitsevat\nsitte jonkun toimittajaksi. Jos valittu suostuu toimeen, pääsee hän\nvapaaksi muista töistänsä niin kauaksi aikaa, kun hän on toimittajana.\nHänelle ei makseta palkkaa, kuten teidän aikananne, mutta sen sijaan\nmaksavat tilaajat kansalle hänen ylläpitonsa suuruisen summan\nkorvaukseksi siitä, että hän on riistetty muista yleisistä toimista. Hän\njohtaa lehden aivan samoin kuin teidän aikakautenne toimittajat, mutta\nhänen ei tarvitse ottaa huomioon rahallisia näkökohtia eikä puolustaa\nyksityispääoman etuja vastoin yleistä hyvää. Ensi vuoden kuluttua\nvalitsevat tilaajat uudelleen joko entisen toimittajan seuraavaksikin\nvuodeksi, tai kutsuvat toimittajaksi toisen henkilön. Kunnollinen\ntoimittaja pysyy luonnollisesti edelleenkin toimessaan. Jos lukijamäärä\nlisäytyy ja sanomalehden tulot siis kohoavat, parannetaan lehteäkin\nsiten, että hankitaan lisää toimitusvoimia, siis aivan samoin kuin\nteidän aikanannekin\".\n\n\"Kuinka suoritatte korvauksen avustajille, kun ei teillä ole rahoja?\"\nkysyin.\n\n\"Toimittaja sopii heidän kanssansa kirjoitusten hinnasta\", vastasi\ntohtori Leete. \"Tämä summa siirretään sanomalehden tuloista heidän\nyksityiselle luottokortilleen, ja avustajille myönnetään tätä summaa\nvastaava vapaa-aika aivan samoin kuin muillekin kirjailijoille.\nAikakauskirjoja toimitettaessa noudatetaan samaa menettelyä. Ne\nhenkilöt, jotka haluavat suunniteltua julkaisua, merkitsevät yhteensä\nniin suuren summan, että sanomalehteä voidaan julkaista yksi vuosi,\nvalitsevat toimittajan, joka määrää korvauksen avustajille aivan samoin\nkuin sanomalehdissäkin, ja valtion kirjapainojen tulee luonnollisesti\npitää huoli julkaisusta siihen tarvittavine töineen ja aineineen. Jos ei\ntoimittajaa enää tahdota pitää palveluksessa eikä hän ole voinut muilla\nkirjallisilla töillä hankkia itsellensä oikeutta käyttää aikaansa\nvapaasti, palaa hän yksinkertaisesti takaisin teollisuusarmeijaan.\nTahdon vielä lisätä, että vaikka toimittaja tavallisesti valitaan\nvuodeksi ja pysyy virassaan useita vuosia peräkkäin, on kuitenkin\npidetty huoli siitäkin, että lukijat voivat äänestyksen kautta erottaa\nhänet toimestaan milloin tahansa, jos hän muuttaa sanomalehden suuntaa\ntai ei johdata toimitusta tilaajain mielen mukaan\".\n\n\"Jos olen käsittänyt asian oikein\", huomautin minä, \"ei innokkainkaan\nlukemis- tai tutkimisvapauden halu voi vapauttaa ketään täyttämästä\nvelvollisuuksiansa teollisuusarmeijassa, ellei hän noudata äsken\nkuvailemaanne menettelyä. Jokaisen täytyy kirjallisuuden, taiteen tai\nkeksintöjen alalla suorittamansa hedelmällisen työn kautta korvata\nkansalle palveluksensa teollisuusarmeijassa tai hankkia kyllin suuri\nluku henkilöitä, jotka sitoutuvat suorittamaan hänen ylläpitonsa\".\n\n\"On varma\", vastasi tohtori Leete, \"ettei kukaan työkykyinen mies voi\nnykyaikana enää vetäytyä suorittamasta työosaansa eikä elää toisten\nkustannuksella, kutsukoonpa hän sitte itseään oppineeksi tai\ntunnustakoon suoraan, että hän on laiska. Mutta sen ohella on\nyhteiskuntajärjestelmämme kyllin joustava antaaksensa jokaisen\ninhimillisen kyvyn vapaasti kehittyä, kunhan ei vain pyritä riistämään\ntoisia tai elämään toisten työn kustannuksella. Paitse äsken mainitulla\ntavalla päästään teollisuusarmeijasta vapaaksi myöskin siten, että\nnoudatetaan hiukan itsekieltäymystä. Kuka tahansa voi kolmenkymmenen\nkahden vuoden vanhana, kun puolet palvelusajasta on kulunut, saada eron\nteollisuusarmeijasta sillä ehdolla, että hän tyytyy loppuikänsä puoleen\nsiitä ylläpidosta, minkä muut kansalaiset saavat. Tämä riittää aivan\nhyvin elämiseen, vaikka silloin täytyykin luopua loistosta ja\nylellisyydestä, ehkäpä hiukan mukavuuksistakin\".\n\nKun naiset illalla poistuivat mennäksensä levolle, toi Edit minulle\nerään kirjan lausuen:\n\n\"Jos ette maata mentyänne voi heti nukkua, herra West, huvittanee teitä\nehkä silmäillä tätä Berrianin kertomusta. Sitä pidetään hänen parhaana\nteoksenaan ja siitä saanette jonkunlaisen käsityksen siitä, minkälaisia\nnykyaikaiset kertomukset ovat\".\n\nIstuin valveilla huoneessani, kunnes aamu alkoi sarastaa ja luin\n\"Penthesileaa\", voimatta laskea kirjaa kädestäni ennenkuin se oli\nlopussa. Älköön kukaan kahdennenkymmenennen vuosisadan suurten\nkaunokirjailijain ihailija panko pahaksensa, kun sanon, että kirjaa ensi\nkertaa lukiessani vaikutti minuun syvemmin kaikki se, mikä oli jätetty\npois, kuin se, mitä kirjassa oli mainittu. Minun aikuiseni kirjailijat\nolisivat mieluummin ryhtyneet polttamaan tiiliä ilman polttoaineita kuin\nsuostuneet kirjoittamaan romaania, josta on karsittu pois kaikki ne\nkiihotuskeinot, jotka johtuvat rikkauden ja köyhyyden, sivistyksen ja\ntietämättömyyden, raakuuden ja hienouden, ylhäisen ja alhaisen sukuperän\nvälisistä vastakohdista, sekä kaikki yhteiskunnallisesta ylpeydestä tai\nkunnianhimosta, rikastumisen halusta tai köyhtymisen pelosta ja omaa\nsekä muiden elämää koskevasta huolenpidosta johtuvat vaikuttimet --\nkirjoittamaan romaania, jossa tosin olisi rakkautta yllin kyllin, mutta\nei luonnottomain esteitten tai sääty- ja omaisuussuhteitten kahlehtimaa,\nvaan ainoastaan sydämen ääntä noudattavaa. Lukiessani \"Penthesileaa\" sai\nparemman yleiskäsityksen kahdennenkymmenennen vuosisadan\nyhteiskunnallisista oloista, kuin olisin voinut saada pisimmistäkään\nselityksistä. Tohtori Leeten kertomukset tosin olivat, mitä itse\ntosiasioihin tulee, sangen syvällisiä ja valaisevia, mutta ne olivat\ntäyttäneet mieleni vain hajallisilla vaikutelmilla, joiden\nkokoonliittäminen oli minulle onnistunut sangen huonosti. Berrian liitti\nkuvat havaannolliseksi kokonaisuudeksi.\n\n\n\n\nKUUDESTOISTA LUKU.\n\n\nSeuraavana aamuna nousin ylös vähää ennen aamiaista. Astuessani alas\nportaita tuli Editkin eteiseen samasta huoneesta, missä olimme\nkohdanneet toisemme eräänä edellisenä aamuna, kuten olen kertonut.\n\n\"Kas vain!\" huudahti hän, silmissään lumoavan veitikkamainen ilme.\n\"Aiottehan taas hiipiä salaa samanlaiselle yksinäiselle aamukävelylle,\njoka vaikuttaa teihin niin erinomaisesti. Mutta tänäänpä minä olinkin\nteitä valppaampi! Nyt olette joutunut kiinni!\"\n\n\"Osotatte epäilevänne oman lääkitystapanne tehokkaisuutta, jos luulette,\nettä kävelyretkestä nyt olisi samat ikävät seuraukset kuin silloin\",\nsanoin minä.\n\n\"Sitäpä puhetta on hauska kuulla\", sanoi hän. \"Olin tuolla sisällä\nsitomassa kukkakimppua aamiaispöydälle, kun kuulin askeleenne ja luulin\nhuomaavani, että hiivitte salaa alas\".\n\n\"Olette aivan erehtynyt\", vastasin. \"En edes aikonutkaan mennä ulos\".\n\nVaikka hän koettikin uskotella minulle, että kohtauksemme oli\nsatunnainen, aloin kuitenkin epäillä -- ja huomasin myöhemmin olleeni\naivan oikeassa -- että tuo lempeä olento oli noussut parina kolmena\nviime päivänä tavattoman varhain täyttääksensä itse omistamansa\nhoitajavelvollisuuden ja estääksensä minut pääsemästä yksin ulos, jos\nnimittäin sattuisin joutumaan samaan mielentilaan, kuin kerta ennen. Kun\nhän hyväksyi minut apulaisekseen kukkakimpun teossa, menimme huoneeseen,\nmistä hän oli tullut.\n\n\"Tiedättekö aivan varmaan\", kysyi hän, \"että olette nyt päässyt\ntykkänään vapaaksi niistä kauheista tunteista, joiden alaisena olitte\neräänä aamuna?\"\n\n\"En voi kieltää, että minusta vieläkin väliin tuntuu hyvin\nkummalliselta\", vastasin. \"Joskus täytyy minun vieläkin kummastellen\nkysyä itseltäni, kuka oikeastaan olen. Olisi kai liikaa odottaakin,\nettei kaiken sen jälkeen, mitä on tapahtunut asianlaita olisi näin.\nMutta luullakseni on varmaa, etteivät tuollaiset tunteet enää saa minua\npois suunniltani, kuten silloin melkein oli käydä\".\n\n\"En koskaan unhoita, kuin onnettomalta silloin näytitte\", sanoi hän.\n\n\"Jos olisitte pelastanut ainoastaan elämäni\", jatkoin minä, \"voisin ehkä\nlöytää sanoja, joihin pukisin kiitollisuuteni, mutta kun pelastitte\njärkeni, eivät sanat enää riitä kyllin selvästi ilmaisemaan, missä\nkiitollisuudenvelassa olen\".\n\nPuhuin liikutuksen valtaamana, ja hänenkin silmiinsä kohosi kyyneleitä.\n\n\"Olisi liikaa uskoa kaikkea tuota\", virkkoi hän. \"Mutta sangen hauskaa\non kuulla teidän puhuvan noin. Minähän tein itse asiassa sangen vähän.\nOlin sangen huolissani teidän tähtenne, sen tiedän. Isäni kyllä sanoo,\nettei meidän pidä hämmästyä mitään, minkä voi tieteellisesti selittää,\nja luullakseni on teidänkin pitkän unenne laita siten. Mutta kun vain\najattelenkin, miltä tuntuisi olla teidän asemassanne, alkaa minua\npyörryttää. Tiedän varmaan, että en voisi kestää sitä\".\n\n\"Kyllä sitte\", vastasin, \"jos enkeli tulisi ratkaisevalla hetkellä\ntukemaan ja lohduttamaan teitä myötätuntoisuudellaan, kuten minun\nluokseni saapui\".\n\nJos kasvoni koskaan lienevät kuvastaneet, mitä luonnollisesti tunsin\ntätä lempeätä, nuorta, rakastettavaa tyttöä kohtaan, joka oli\nsuorittanut sellaisen enkelin tehtävän elämässäni, kuvastivat ne sillä\nhetkellä varmaan ylevää ihailuani ja kunnioitustani. Tämä kasvojenilme\ntai sanat tai molemmat yhdessä vaikuttivat, että hän loi silmänsä alas\nlumoavasti punehtuen.\n\n\"Pysyäksemme asiassa\", jatkoin, \"täytyy minun sanoa, että vaikka eivät\nteidän tunteenne olisikaan olleet yhtä tärisyttäviä kuin minun, mahtoi\nkuitenkin tuntua hyvin kummalliselta, että mies, joka kuuluu toiseen\nvuosisataan ja on jo satasen vuotta ollut näköjään kuollut, virvotetaan\njälleen elämään\".\n\n\"Se tuntui tosiaankin käsittämättömän kummalliselta alussa\", sanoi hän.\n\"Mutta kun aloimme kuvitella itseämme teidän asemassanne oleviksi ja\najattelimme, kuinka paljoa kummallisemmalta teistä mahtoi kaikki tuntua,\nunhotimme luullakseni jokainen omat tunteemme. Niin ainakin minulle\nkävi. Asia näyttikin sitten pikemmin käsittämättömän jännittävältä ja\nliikuttavalta, kuin kummalliselta, näytti sellaiselta, minkä vertaista\nei koskaan ennen oltu kuultu eikä nähty\".\n\n\"Mutta eikö teistä tunnu kummalliselta istua minun kanssani saman pöydän\nääressä, kun tiedätte, kuka olen?\"\n\n\"Teidän on muistettava\", vastasi hän, \"että te ette näytä meistä yhtä\nvieraalta, kuin me teistä. Me kuulumme tulevaisuuteen, josta teillä ei\nole voinut olla aavistustakaan, sukupolveen, josta ette tiennyt mitään,\nennenkuin näitte meidät. Te taas olette saman sukupolven jäsen, kuin\nesivanhempammekin. Me tunnemme heidät, mainitsemme alituisesti useiden\nteidän aikalaistenne nimiä. Olemme tutkineet teidän ajatus- ja\nelantotapojanne. Se, mitä te sanotte ja teette, ei oikeastaan kummastuta\nmeitä, kun taas me emme voi sanoa emmekä tehdä mitään, mikä ei teistä\nole vierasta. Näette siis, herra West, että jos te luulette voivanne\najanoloon tottua meihin, ei teidän tarvitse ihmetellä, että te ette\ntuntunut meille aivan oudolta ensi hetkenäkään\".\n\n\"Siltä kannalta en ole vielä katsellutkaan asiaa\", vastasin.\n\"Puheessanne on tosiaankin paljon huomioonotettavaa. Onhan paljoa\nhelpompi nähdä tuhat vuotta taaksepäin, kuin viisikymmentä vuotta\neteenpäin. Taaksepäin katsoen ei vuosisata olekkaan pitkä aika. Olisin\nvoinut aivan hyvin tuntea teidän esivanhempanne. Ehkäpä todellakin\ntunsin heidät. Asuivatko he Bostonissa?\"\n\n\"Luulen, että he asuivat\".\n\n\"Ettekö siis tiedä sitä varmaan?\"\n\n\"Kyllä\", vastasi hän. \"He lienevät asuneet täällä\".\n\n\"Minulla oli suuri tuttavapiiri kaupungissa\", sanoin. \"On hyvin\nluultavaa, että tunsin heidät tai että olen ainakin kuullut jotakin\nheistä. Ehkäpä olen ollut hyväkin tuttava heidän kanssansa. Eikö teistä\nolisi hauskaa, jos sattumalta voisin ilmoittaa teille kaikkein tarkimmat\ntiedot esivanhemmistanne?\"\n\n\"Olisihan se hyvin hauskaa\".\n\n\"Ettekö tunne perheenne historiaa niin paljon, että voisitte sanoa\nminulle, kutka esi-isistänne elivät Bostonissa minun aikakaudellani?\"\n\n\"Kyllä tunnen!\"\n\n\"No mainitkaapa jonkun nimi?\"\n\nHän oli parhaallaan pistämässä itsepäistä oksaa kukkakimppuun eikä\nvastannut heti. Portailta kuuluvat askeleet ilmaisivat, että muut\nperheen jäsenet saapuivat luoksemme.\n\n\"Ehkä joskus toiste\", sanoi hän.\n\nAamiaisen jälkeen ehdotteli tohtori Leete, että tulisin hänen kanssansa\nkatsomaan tavara-keskusvarastoa ja jakamislaitoksia, joista Edit oli\nminulle kertonut. Matkalla sanoin:\n\n\"Olen jo monta vuorokautta ollut teidän perheessänne sangen omituisessa\nasemassa, tai oikeastaan minulla ei ole siellä mitään asemaa. En ole\nennen kajonnut tähän seikkaan tältä kannalta, koska olen ollut niin\nuseiden erilaisten vaikutusten alaisena. Mutta nyt alan jo tuntea hiukan\nkiinteämpää pohjaa jalkojeni alla ja minulle alkaa selvetä, että mitenkä\nkeskuuteenne lienen joutunutkin, olen nyt kaikissa tapauksissa täällä,\nja minun on siis koeteltava mukautua oloihin niin hyvin kuin voin.\nSentähden haluaisin nyt puhua kanssanne hiukan asemastani\".\n\n\"Älkää suinkaan olko huolissanne siitä, että olette vieraanani\nperheessäni\", vastasi tohtori Leete. \"Minä aion pitää teidät luonani\nvielä kauan. Teidän kaltaistanne vierasta ei tavatakkaan joka päivä, ja\nkainoudestanne huolimatta ymmärrätte, ettei sellaista harvinaista\nolentoa hevillä lasketa pois\".\n\n\"Kiitos, tohtori\", sanoin. \"Olisi naurettavaa, jos koettaisin osotella\näärimmäistä kainoutta ja kieltäytyisin vierasvaraisuudestanne, kun minun\nkuitenkin on yksistään teitä kiittäminen siitä, että en enää makaa\nelävänä haudattuna odottamassa maailmanloppua. Mutta en voi missään\ntapauksessa kauan käyttää hyväkseni ystävällistä tarjoustanne, sillä jos\naion tulla tämän vuosisadan kansalaiseksi, täytyy minulla olla määrätty\ntehtävä täytettävänäni. Minun aikanani ei olisi tosin suuressa,\nsekasortoisessa ihmismeressä laisinkaan huomannut yhtä henkilöä,\nolkoonpa hän tullut maailmaan millä tavalla tahansa. Hän olisi voinut\nraivata itsellensä alan, missä olisi halunnut edellyttäen, että hän\nolisi ollut kyllin voimakas. Mutta nykyjään on toisin. Jokainen on\njärjestetyn kokonaisuuden osa, jolla on määrätty paikka täytettävänä,\nmäärätty tehtävä suoritettavana. Minä yksin olen järjestelmän\nulkopuolella enkä käsitä, miten voin päästäkkään siitä osalliseksi.\nNykyisessä yhteiskunnassa ei näytä olevan paikkaa muille kuin niille\nhenkilöille, jotka ovat siinä syntyneet tai siihen muuttaneet toisesta\nsamanlaisesta yhteiskunnasta\".\n\nTohtori Leete nauroi sydämellisesti.\n\n\"Myönnän\", sanoi hän, \"että yhteiskuntajärjestelmämme on siinä suhteessa\npuutteellinen, ettei meillä ole mitään säädöstä sellaisten tapausten\nvaralle, kuin teidän kohtalonne on. Mutta käsitättehän, ettei kukaan ole\ntullut ajatelleeksi, että väestö voisi lisäytyä muullakin kuin\nluonnollisella tavalla. Teidän ei kuitenkaan tarvitse luulla että emme\nvoi hankkia teillekin paikkaa ja sopivaa tointa. Olette tähän saakka\njoutunut yhteyteen ainoastaan minun perheeni kanssa, mutta älkää silti\nluulko, että olen pitänyt salassa teidän olemassa-oloanne. Päinvastoin\nherätti kohtalonne jo ennen heräämistänne yleistä mielenkiintoa, joka\nsittemmin on yhä kasvanut. Sen johdosta, että tarvitsette lepoa, pidimme\nparhaana että minä otan teidät aluksi yksinomaisesti huostaani ja että\nminä ja perheeni koetamme tutustuttaa teitä sen maailman pääpiirteisiin,\nmihin nyt olette joutunut, ennenkuin ryhdytte tekemään tuttavuutta\nmuiden kansalaisten kanssa. Toimialanne nykyisessä yhteiskunnassa on\nollut meille selvillä ensi hetkestä saakka. Ainoastaan harvat meistä\nkykenevätkään tekemään kansalle niin suuria palveluksia kuin te, jahka\nkerran jätätte taloni, jota ette kuitenkaan saa vielä pitkiin aikoihin\najatella\".\n\n\"Mitäpä minä voisin tehdä!\" huudahdin. \"Luuletteko ehkä, että osaisin\njotakin ammattia tai taidetta, tai olisin yleensä kykenevä johonkin!\nVakuutan, että niin ei ole laita. En ole eläissäni ansainnut\ndollariakaan, en ole tehnyt tuntiakaan työtä. Olen vahva, ja minusta\nvoisi ehkä tulla tavallinen työmies, mutta muuta ei!\"\n\n\"Vaikka se olisikin suurin palvelus, mitä voisitte kansalle tehdä,\nhuomaisitte ennen pitkää, että sitä toimialaa pidetään yhtä\nkunniakkaana, kuin mitä muuta tahansa\", vastasi tohtori Leete. \"Mutta te\nkykenette vielä paremmin erääseen toiseen toimeen. Tunnette paljoa\nparemmin kuin paraskaan historiantutkijamme kaikki yhteiskunnalliset\nolot yhdeksännentoista vuosisadan lopulla, siis aikakaudelta, joka on\nmielestämme historiallisesti huvittavin. Kun olette kyllin tutustunut\noloihimme ja haluatte ryhtyä selittämään meille aikakautenne elämää, on\nteille professorin toimi avoinna jossakin yliopistossamme\".\n\n\"Mainiota, todella erinomaista!\" sanoin ja helpotuksen huokaus kohosi\nrinnastani, sillä tämä näin käytännöllisesti järjestynyt seikka oli jo\nalkanut huolettaa minua.\n\n\"Jos todellakin erityisesti haluatte tutustua yhdeksännentoista\nvuosisadan oloihin\", jatkoin, \"sopii toimi ihan erinomaisesti minulle,\non aivan kuin minua varten luotu. En usko, että voisitte keksiäkkään\ntoista alaa, missä voisin ansaita leipäni, mutta tästä voin itseäni\nkehumatta sanoa, että olen toimeen erityisesti kykenevä\".\n\n\n\n\nSEITSEMÄSTOISTA LUKU.\n\n\nTyö keskusvarastossa oli niin huvittavaa kuin Editin kertomuksen nojalla\nolin odottanutkin. Jouduin ihan innostuksen valtaan nähdessäni niin\nmonta ja erinomaista esimerkkiä siitä, kuinka monikertaiset tulokset\njärjestetty työ tuottaa. -- Tavaravarasto oli mielestäni kuin\njättiläismylly, jonka tuuttiin heitettiin alituisesti kokonaisia juna-ja\nlaivalasteja tavaroita. Ne purkautuivat toisesta päästä ulos muutamia\nkiloja tai grammoja, muutamia metrejä, senttimetrejä tai litroja\nsisältävinä kääröinä, vastaten puolen miljoonan ihmisen tarpeita.\nKerroin tohtori Leetelle, miten kauppa kävi minun aikakaudellani, ja hän\nlaski ilmoitusteni perusteella, kuinka summattomasti uusi järjestelmä\nsäästi työvoimia.\n\nKotimatkalla sanoin hänelle:\n\n\"Kun yhdistän teidän aikaisempiin kertomuksiinne ja neiti Leeten\nmallivarastossa antamiin selityksiin kaiken sen, mitä tällä matkalla\nnäin, luulen olevani jotenkin selvillä siitä, miten tavarain jakaminen\ntäällä tapahtuu, ja käsitän hyvin, että kaikki välittäjät samoin kuin\nrahatkin käyvät järjestelmänne kautta tarpeettomiksi. Mutta haluaisin\nmielelläni saada myöskin lähemmin selkoa siitä, miten tavarain tuotanto\non järjestetty. Olette jo pääpiirteissään kertonut minulle, miten\ntyöarmeija on koottu ja järjestetty, mutta kuka varsinaisesti järjestää\ntuotannon? Kuka määrää lopullisesti, mitä missäkin osastossa on tehtävä,\njotta kaikkialla valmistuu tarpeeksi paljon tuotteita, eikä työtä\ntuhlata. Tämä näyttää minusta peräti monimutkaiselta ja vaikealta\ntehtävältä, jota ratkaisemaan tarvitaan aivan erityistä kykyä\".\n\n\"Luuletteko todellakin niin?\" kummasteli tohtori Leete. \"Vakuutan, että\nniin ei ole laita. Järjestelmä on päinvastoin niin yksinkertainen ja\nnojautuu niin selviin sekä johdonmukaisiin periaatteisiin, että sen\nhoitajiksi Washingtonissa tarvitaan keskinkertaisia kykyjä, ja he voivat\nsuorittaa työn yleiseksi tyytyväisyydeksi. Koneisto, jota he hoitavat,\non tosin summattoman suuri, mutta se on niin johdonmukainen, selvä ja\nyksinkertaisesti työskentelevä, että se käy melkein itsestänsä.\nAinoastaan mielipuolen menettely voisi synnyttää sen toiminnassa\nhäiriöitä. Te myönnätte asian todeksi, jahka selitän hiukan. Alkakaamme\ntavarain jaosta, koska tunnette sen jo jotenkin hyvin. Jo teidän\naikakaudellanne voitiin tilaston avulla laskea, kuinka monta metriä\nsamettia, puuvilla- tai villakangasta, kuinka monta hehtoa jauhoja tai\nperunoita, kuinka monta kiloa voita, kuinka monta kenkäparia, hattua tai\npäivänvarjoa kansa kulutti vuodessa. Kun tuotanto oli yksityisten\nkäsissä eikä mitenkään voitu saada tilastoa todellisesta kulutuksesta,\neivät luvut tosin olleet aivan tarkkoja, mutta kaikissa tapauksissa\njotenkin oikeita. Mutta nyt, jolloin jokainen kansan varastoista ulos\nannettava nuppineula merkitään kirjoihin, ovat ne luvut, jotka\nosottavat, kuinka paljon kutakin tavaraa käytetään viikossa, kuukaudessa\ntai vuodessa, aivan tarkat. Näiden nojalla lasketaan seuraavan vuoden\ntarpeet, tietysti ottaen lukuun kaikki kysyntään mahdollisesti\nvaikuttavat seikat, jotka lisäävät tai vähentävät kulutusta. Kun\nhallitus on hyväksynyt tämän ehdotuksen, joka varmuuden vuoksi asetetaan\nhiukan korkeammaksi, kuin numerot osottavat, lakkaa jakamisviraston\nvastuunalaisuus siksi kunnes tavarat taas tuodaan sen jaettaviksi.\nMainitsin äsken, että kulutusarvio tehdään aina seuraavaksi vuodeksi.\nTodellisuudessa menetellään täten kuitenkin ainoastaan niiden\nvälttämättömien tavarain suhteen, joiden kysyntä on tasainen ja varma.\nUseiden pienempäin tuotteiden kysyntä on hyvin vaihteleva, milloin\nhalutaan yhtä laatua, milloin taas toista. Näitä tavaroita valmistetaan\nainoastaan kulloinkin vallitsevan tarpeen ja muodin mukaan.\nJakamisvirasto valmistaa sellaisessa tapauksessa aina uudet tilaukset\nedellisen viikon numeroiden perusteella.\n\nKoko teollisuusala jakautuu kymmeneen hallintopiiriin, joista jokainen\nkäsittää läheisiä ammatteja. Kutakin yksityistä ammattia edustaa\nerityinen toimisto, joka pitää tarkan huolen alastaan, sillä\ntyöskentelevistä henkilöistä, tuotannosta ja keinoista, joiden avulla\nsitä voidaan kohottaa. Jakamisvirasto lähettää hallinnon hyväksymät\nluettelot valmistettavista tavaroista noille kymmenelle teollisuusalojen\nhallintopiirille, jotka jakavat ne vuorostaan eri ammattien\ntoimistoille. Nämä antavat tilaukset väestönsä suoritettaviksi. Jokainen\ntoimisto on vastuunalainen sen osaksi tulleesta työstä, jota\nasianomainen piirihallinto ja hallitus valvovat. Sitä paitse eivät\njakotoimistot ota vastaan tavaraa, ennenkuin ovat sen koetelleet. Ja\nvaikkapa tuotteen virheellisyys tai huonous huomattaisiinkin vasta\nkuluttajan käsissä, voidaan syyllistä nykyisen tuotantojärjestelmän\nvallitessa etsiä aina siihen työntekijään saakka, joka on valmistanut\ntuotteen erikoisosia. Kansan käyttämien teollisuustuotteiden valmistus\nei kuitenkaan vaadi läheskään koko työvoimaa. Kun eri teollisuusalat\novat saaneet tarpeellisen väestönsä, käytetään jälelle jääneet työvoimat\nuuden pääoman luomiseen, kuten rakennusten, uusien teollisuuslaitosten\nja koneiden valmistukseen\".\n\n\"Yksi seikka tässä järjestelmässänne voi luullakseni olla\ntyytymättömyyden aiheena\", huomautin. \"Kun ei yksityisiä liikeyrityksiä\nenää ole, niin kuinka voidaan olla varmat siitä, että tuotannon alalla\ntulee otetuksi huomioon pienet vähemmistötkin, jotka ovat tottuneet\nyhteen tai toiseen tuotteeseen, mitä eivät muut enää kysy? Virallinen\nmääräys voi milloin tahansa riistää heiltä mahdollisuuden tyydyttää\ntällaista yksilöllistä tarvettansa, ja he joutuvat kärsimään yksistään\nsentähden, että enemmistön maku on toisenlainen kuin heidän\".\n\n\"Se olisi todellakin sangen julmaa\", vastasi tohtori Leete, \"mutta voin\nvarmasti vakuuttaa teille, ettei sellaista satu meidän keskuudessamme,\nsillä pidämme vapautta yhtä suuressa arvossa, kuin veljeyttä ja\nvertaisuutta. Kunhan opitte paremmin tuntemaan meidän\nyhteiskuntajärjestelmämme, tulette huomaamaan, että viranomaiset ovat\ntäällä kansan palvelijoita todella, eikä vain nimeksi. Hallinnolla ei\nole oikeutta estää minkään tuotteen valmistamista, jos sitä vielä\nkysytään. Jos kysyntä vähenee niin paljon, että tavaran valmistaminen\ntulee kalliiksi, täytyy sen hintaa tietysti korottaa vastaavassa\nmäärässä, mutta niin kauan kuin kuluttaja on valmis maksamaan tuotteesta\nvastaavan hinnan, ei sen valmistamista lakkauteta. Jos taasen kysytään\ntavaraa, jota ei vielä ole valmistettu, ja jos viranomaiset ovat\nepätietoisia kysynnän todellisesta suuruudesta, ryhdytään tavaraa\nvalmistamaan, jos käyttäjät pyytävät sitä ja samalla takaavat määrätyn\nmenekin. Jos hallitus tai enemmistö tahtoisi määrätä kansalle tai\nvähemmistölle, mitä se saa syödä, mitä juoda, miten itsensä vaatettaa,\nkuten teidän aikananne luullakseni oli laita Amerikassa, pidettäisiin\nsitä kummallisena taantumuksena. Teillä oli ehkä syytä kärsiä näitä\npersoonallisen vapauden rajoituksia, mutta meistä olisi sellainen\nmenettely sietämätöntä. On hauskaa että otitte tämän kysymyksen\npuheeksi, joten sain tilaisuuden osottaa teille, kuinka paljoa\nsuoranaisemmin ja tehokkaammin yksityinen kansalainen nykyjään voi\nvaikuttaa tuotantoon, kuin teidän aikakaudellanne, jolloin niinkutsuttu\nyksityisyrittelijäisyys oli vallalla. Sitä olisikin oikeammin kutsuttava\nkapitalisti-yrittelijäisyydeksi, sillä yksityisellä kansalaisella oli\nsiinä yleensä sangen vähän sananvaltaa\".\n\n\"Mainitsitte äsken, että kalliiksi tulevien tavarain hintaa voidaan\nkorottaa\", huomautin hänelle. \"Mutta miten voitte yleensä määrätä\nhintoja maassa, missä ei ole laisinkaan kilpailua ostajain ja myyjäin\nkesken?\"\n\n\"Se tapahtuu aivan samoin kuin teidän aikanannekin\", vastasi tohtori\nLeete. \"Haluatte luonnollisesti tarkempaa selvitystä\", jatkoi hän, kun\nkatsoin häntä hiukan epäillen. \"Mutta selitys on aivan helppo. Teidän\naikanannekin jo pidettiin jonkun esineen hinnan perusteena niitä\ntyökustannuksia, mitä sen valmistamiseen tarvittiin. Nyt menettelemme\naivan samalla tavalla. Silloin vaikuttivat erilaiset palkat myöskin eroa\nhinnoissa. Nyt, jolloin kaikkien palkka on sama, vaikuttaa hintaan\nainoastaan se tuntimäärä, mikä kullakin alalla työskennellään päivässä.\nAmmateissa, jotka ovat niin vaikeita, että päivässä ollaan työssä\nainoastaan neljä tuntia, jotta saataisiin kylliksi vapaaehtoisia, on\nluonnollisesti päivätyön kustannukset kaksi kertaa suuremmat kuin\nammateissa, missä työskennellään kahdeksan tuntia. Tulos on, kuten\nhuomaatte, työkustannuksiin nähden sama, kuin jos neljä tuntia\ntyöskentelevä olisi teidän aikakaudellanne saanut kaksi kertaa suuremman\npalkan kuin muut. Kun tämä lasku sovitetaan kaikkeen työhön, minkä\njonkun tuotteen valmistaminen vaatii, saadaan tuotteen suhteellinen\nhinta, s. t. s. sen hinta muihin tuotteisiin verrattuna. Valmistus- ja\nkuljetuskustannusten lisäksi täytyy muutamien tavaralajien hintoja\nmäärättäessä ottaa myöskin lukuun valmistukseen käytetyn raaka-aineen\nharvinaisuus. Tämä ei kuitenkaan tule kysymykseen välttämättömissä\nelintarpeissa eikä tuotteissa, mitä valmistetaan joukkokulutusta varten,\nkoska niihin tarvittavia raaka-aineita on yllin kyllin saatavissa.\nTällaisia tavaroita pidetään sitäpaitse aina runsaasti varastossa, jotta\nollaan aina valmiit ottamaan vastaan vaihteluja, mitkä syntyvät\nlisäytyneestä kysynnästä tai pienemmästä valmistuksesta, jopa väliin\nkadostakin. Näiden tuotteiden hinnat alenevat vuosi vuodelta, mutta\nkohoavat ainoastaan aniharvoin, tuskinpa koskaan. Sen sijaan on\nsellaisiakin tuotteita joita ei koskaan voida saada tarpeeksi, ja toisia\ntaas, joita on määrättyinä aikoina vähemmän kuin kysytään. Sellaisia\novat esim. tuoreet kalat ja maitotalouden tuotteet, kun taas edellisen\nryhmän muodostavat sellaiset tavarat, joiden valmistamiseen tarvitaan\nharvinaista taitoa tai harvoin tavattavaa raaka-ainetta. Ainoa, minkä\ntässä tapauksessa voimme tehdä, on koettaa tasoittaa tavarain\nsatunnaisesta vähyydestä johtuvia epäkohtia. Tämä käy siten, että\nkorotetaan hintaa toistaiseksi, jos puute on ohimenevää laatua, tai\npysyväisesti, jos se tulee kestämään pitemmän aikaa. Korkea hinta\nmerkitsi teidän aikananne, että ainoastaan rikkaat voivat saada\nkysymyksenalaista tavaraa, mutta nyt, kun kaikilla on samat tulot,\nvaikuttaa kallis hinta ainoastaan sen, että tuotetta ostavat vain ne,\njoita se aivan erityisesti miellyttää.\n\nKuten kaikille liikemiehille jää luonnollisesti kansallekin toisinaan\nvarastoon sellaisia tavaroita, joista ei enää huolita, koska ne ovat\njoko muodin vaihtelun, ilman muutosten tai muiden syiden tähden\nmenettäneet arvonsa. Sellaisia tuotteita luovutetaan kuluttajille\ntoisinaan alle valmistuskustannustenkin, kuten liikemiehet teidänkin\naikananne tekivät. Tappio lasketaan liikekustannuksiin. Kun\nkuluttajajoukko, jolle näitä jätteitä voidaan tarjota, on peräti suuri,\nei yleensä olekkaan vaikeata saada niitä menemään ainoastaan vähäisellä\ntappiolla. -- Tällainen on pääpiirteissään meidän tuotanto- ja\njakamisjärjestelmämme. Onko se itse asiassa niin monimutkainen, kuin\näsken arvelitte?\"\n\nSanoin, että järjestelmä oli mielestäni mitä yksinkertaisin.\n\nTohtori Leete virkkoi:\n\n\"Enpä luule liioittelevani väittäessäni, että jonkun lukemattomain\nyksityisliiketten päällikön työ oli teidän aikananne paljoa vaikeampaa,\nkuin nykyjään niiden Washingtonissa toimivain miesten, jotka johtavat\nkoko kansan tuotantoa, sillä täytyihän edellisten sanomattoman tarkasti\nvalvoa markkinain vaihtelua, kilpailijain juonia ja velallistensa\nmaksukykyä. Tämä kaikki osottaa, paras ystäväni, kuinka paljoa helpompaa\non hoitaa oikeasta kohdasta alettua kuin väärin alulle pantua asiaa.\nKenraalin, joka voi ylhäältä ilmapallosta nähdä koko taistelutantereen\nyli, on helpompi ohjata miljoona sotamiestä voittoon, kuin alaupseerin\nmenestyksellä johdattaa plutoonaansa tiheikössä\".\n\n\"Mahtava lienee mies, joka johdattaa tätä koko kansan parhaiden voimain\nmuodostamaa työarmeijaa\", huomautin. \"Hän lienee maansa ensimäinen,\narvokkaampi kuin Yhdysvaltojen presidentti?\"\n\n\"Hän on Yhdysvaltojen presidentti\", vastasi tohtori Leete, \"tai\noikeammin sanoen teollisuusarmeijan johto on presidentin tärkeimpiä\ntehtäviä\".\n\n\"Miten presidentin vaali toimitetaan?\" kysyin.\n\n\"Kertoessani teille, kuinka tärkeä vaikutin kilpailuhalu on kaikilla\nteollisuusarmeijan asteilla\", sanoi tohtori Leete, \"mainitsin jo, että\nerityisen ansiokkaat henkilöt kohoavat kolmen alemman asteen kautta\nupseerin arvoon ja tässä piirissä taas luutnantista päälliköksi tai\n\"esimieheksi\" sekä vihdoin everstiksi. Sitte seuraa -- suuremmilla\nteollisuusaloilla vasta yhden väliasteen kautta -- jonkun yksityisalan\nkenraalin arvo. Hänen välittömän johtonsa alaisena on koko\nteollisuushaaran työ. Hän on sen toimiston päällikkö, jonka alaisena\nhänen ammattitoverinsa työskentelevät, ja hän on myöskin vastuunalainen\nsen toiminnasta. Ammattialan päällikkönä olevan kenraalin asemaa\npidetään loistavana, ja se tyydyttääkin jo useimpain kunnianhimon. Mutta\nhäntä, osaston kenraalia -- jatkaakseni vertausta sotilasjärjestelmän\nkanssa -- ylempänä on noiden kymmenen teollisuusryhmän päälliköt, kukin\nhoitaen useampia toisilleen sukua olevia tuotannon haaroja. Nämä\ntyöläisarmeijan kymmenen pääryhmän päälliköt vastaavat jotenkin teidän\naikanne armeijaa komentavia kenraaleja, sillä jokaisen heidän alaisinaan\non kymmenkunta jopa parikymmentäkin yksityisten teollisuusalojen\npäällikkönä olevaa kenraalia. Nämä kymmenen upseeria muodostavat\nministeristön, jonka esimiehenä on armeijan korkein päällikkö,\nYhdysvaltojen presidentti.\n\nTeollisuusarmeijan ylipäällikön tulee käydä kaikkien arvoastetten\nlävitse työmiehestä alkaen. Katsokaamme, kuinka se tapahtuu. Kuten olen\njo sanonut, voi työntekijä ainoastaan osottamansa kyvyn kautta kohota\nupseerinkokelaaksi. Luutnantista hän kohoaa everstiksi tai päälliköksi\näsken mainitsemassani järjestyksessä. Kokelaiksi pääsevät ainoastaan ne,\njoilla on parhaat todistukset. Ammattialan päällikkö nimittää kaikki\nalaisensa toimimiehet, häntä itseään ei nimitetä, vaan hän valitaan\näänestyksellä\".\n\n\"Äänestykselläkö!\" huudahdin kummastellen. \"Eikö se ole omiaan\nheikontamaan järjestyksenpitoa ammattialalla, sillä kokelaat tietysti\nkoettavat hankkia niiden työntekijäin kannatusta, jotka ovat heidän\njohdettavinaan?\"\n\n\"Niin epäilemättä kävisi\", vastasi tohtori Leete, \"jos työntekijöillä\nolisi ääni-oikeutta tai vaikutusvaltaa näissä vaaleissa. Mutta niin ei\nole laita. Juuri siinä on eräs järjestelmämme omituisuus. Ammattialan\npäälliköksi valitaan joku eversti, ja vaalin toimittavat kunkin alan\nkunniajäsenet, siis ne, jotka ovat aikansa sillä alalla palvelleet ja\nsaaneet eron. Kuten tiedätte, pääsemme me vapaiksi teollisuusarmeijasta\nneljänkymmenenviiden vuoden vanhoina ja voimme käyttää lopun elämäämme\njoko kehittääksemme itseämme tai kaikenlaisiin virkistyksiin. Siitä\nhuolimatta on jokainen yhä edelleen lujilla siteillä yhdistetty\nammattialaan, johon hän aikoinaan kuului, ja seuraa sitä harrastuksella.\nYstävyyssuhteet, joita siellä olemme solmineet, kestävät kuolemaan\nsaakka. Jäämme edelleen ammattialallamme kunniajäseniksi ja valvomme\ntarkasti sekä innokkaasti, että se menestyisi ja pysyisi maineessa\nnuoremman sukupolvenkin käsissä. Klupeissa, joihin samaan ammattiin\nkuuluvat \"vanhat herrat\" kokoontuvat seurustelemaan keskenään, on\nyleisimpänä keskusteluaineena ammattialaa koskevat asiat, ja nuorten\npäällikönkokelaitten täytyy olla sangen kyvykkäitä, jos mieli kestää\ntämän \"vanhan kaartin\" arvostelua. Tähän seikkaan on kansa luottanut\njättäissään kunkin ammattialan päällikön valitsemisen sen kunniajäsenten\nhuoleksi. Ja luulenpa olevani oikeassa väittäessäni, ettei mikään\naikaisempi yhteiskunnallinen järjestö ole voinut muodostaa\nihanteellisempaa valitsijajoukkoa, kuin tämä on. Se on tykkänään\npuolueeton, tuntee aivan tarkkaan ehdokasten kyvyn ja kunnon, harrastaa\nasiaa ja koettaa parhaansa mukaan ottaa sen edut huomioon vaalia\ntoimittaessansa. Kun se ei sen lisäksi ole minkäänlaisten itsekästen\nvaikuttimien alainen, on se kaikin puolin täysin sopiva toimeensa.\n\nKaikki kymmenen komentavaa kenraalia, toisin sanoen kymmenen\nammattiryhmän päällikköä valitaan niiden eri alojen kenraalien\nkeskuudesta, jotka muodostavat ryhmän. Vaalin toimittavat kaikkien\nryhmään kuuluvain ammattialojen kunniajäsenet. Kukin erikoisala koettaa\nsaada oman päällikkönsä valituksi, mutta ei yhdelläkään ole niin paljon\nääniä käytettävinään, että se voisi saada kokelaan yksinään lävitse,\nellei hän saavuta muiden erikoisalojen enemmistön kannatusta. Voin\nvakuuttaa, että nämä vaalit ovat peräti vilkkaita\".\n\n\"Presidentiksi valitaan luonnollisesti joku noista kymmenestä eri\nammattiryhmien päälliköstä\", huomautin.\n\n\"Niin tehdään\", vastasi tohtori Leete, \"mutta he voivat päästä\nehdokkaiksi vasta sitte, kun ovat olleet jonkun ajan poissa tästä\ntoimesta. Harvoin ehtii kukaan suorittaa kaikki asteet aina\nammattiryhmän päällikön toimeen saakka ennenkuin hän on täyttänyt\nneljäkymmentä vuotta. Ja suoritettuaan tässä toimessa vaadittavan\nviisivuotisen palveluskauden, on hän jo neljänkymmenenviiden vuotias.\nJos hän on vanhempi, pysyy hän kuitenkin toimessaan, kunnes\npalveluskausi on lopussa. Jos hän taasen on nuorempi, pääsee hän siitä\nhuolimatta vapaaksi tämän viisivuotisen palvelusajan suoritettuaan. Ei\nolisi asialle hyödyksi, että hänet lähetettäisiin uudelleen entiseen\npaikkaansa riveissä. Tarkoituksena on saada hänet tottumaan siihen\najatukseen, että hän taas kuuluu kansan suureen joukkoon ja on sen jäsen\nsamalla kuin teollisuusarmeijankin. Sitäpaitse tulee hänen koettaa tällä\nväliajalla perehtyä muidenkin ammattiryhmien yleisiin\ntuotantosuhteisiin, eikä ainoastaan sen, jonka johtajana hän on ollut.\nPresidentti valitaan ammattiryhmien entisten vaalikelpoisten johtajain\njoukosta. Vaaliin ottavat osaa kaikki ne kansalaiset, jotka eivät kuulu\ntyö-armeijaan\".\n\n\"Eivätkö työarmeijan jäsenet saa äänestää presidentin vaalissa?\" kysyin.\n\n\"Eivät\", vastasi tohtori Leete. \"Se vaikeuttaisi järjestyksenpitoa\narmeijassa, joka on presidentin toimia koko kansan edustajana. Tässä\nhäntä auttaa tehokkaasti tarkastusvaliokunta, jolla on sangen tärkeä\ntehtävä järjestelmässämme. Sen ratkaistaviksi jätetään kaikki valitukset\ntai muistutukset, jotka koskevat tavarain laatua, päällysmiesten\nsopimatonta käytöstä tai kunnottomuutta sekä kaikenlaisia toimessa\nsattuneita epäkohtia. Tarkastusvaliokunta ei kuitenkaan ryhdy toimiin\nyksinomaan vasta sitte, kun sille on jätetty valitus. Se panee toimeen\ntutkimuksia myöskin kuulemiensa virkavirheitä koskevain huhujen\njohdosta, sekä ennen kaikkea koettaa järjestelyn ja alituisen, kaikkia\naloja käsittävän valvonnan kautta huomata ja poistaa epäkohtia, joita ei\nvielä ole keksitty.\n\nPresidentti on toimeensa astuessaan tavallisesti lähes viidenkymmenen\nvuoden ikäinen, ja hänen toimikautensa kestää viisi vuotta, joten hän on\nkunniakas poikkeus säännöstä, että neljänkymmenenviiden vuoden ikä\noikeuttaa asettumaan lepoon. Kun hänen toimiaikansa on lopussa,\nkutsutaan kokoon kansankongressi, joka ottaa vastaan presidentin\ntoimintakertomuksen ja joko hyväksyy tai hylkää sen. Edellisessä\ntapauksessa valitaan presidentti tavallisesti edustamaan maatansa\nviideksi vuodeksi kansainvälisessä liittoneuvostossa. Kongressi\ntarkastaa myöskin toimestaan eroavain ammattiryhmäin johtajain\ntoimintakertomukset, ja sen lausuma moite tai paheksuminen riistää\nasianomaiselta oikeuden päästä ehdokkaaksi presidentin vaalissa. Mutta\naniharvoin on kongressilla syytä muuhun kuin kiitollisuuteen näitä\nkorkeimpia toimimiehiään kohtaan. Jo se seikka, että he ovat kohonneet\nsyvistä riveistä ja käyneet niin monien ja vaikeiden kokeitten lävitse,\ntodistaa kyllin selvästi heidän erinomaista kykyään ja kuntoaan. Mitä\ntaas heidän rehellisyyteensä tulee, on yhteiskuntajärjestelmämme jo\ntakeena siitä, että heidän ainoana toimintaohjeenaan on ainoastaan\nkansalaistensa kunnioituksen saavuttaminen. Lahjominen on mahdotonta\nyhteiskunnassa, jossa ei ole köyhiä lahjottaviksi eikä rikkaita\nlahjojiksi, jota paitse korkeampain virkojen täyttämistapa jo tekee\nvaalikiihotuksen ja kannatuksen hankkimista tarkoittavan keinottelun\nmahdottomaksi\".\n\n\"Yhtä seikkaa minun täytyy vielä kysyä\", sanoin. \"Ovatko taiteen tai\ntieteen palvelukseen antautuneet oikeutetut ehdokkaiksi presidentin\nvaalissa? Ja jos näin on laita, niin mihin ryhmään he kuuluvat siinä\narvoasteikossa, joka on vallalla teollisuusarmeijassa?\"\n\n\"He eivät kuulu siihen ensinkään\", vastasi tohtori Leete. \"Insinöörit,\narkkitehdit ja muut käytännöllisten alojen oppineet kuuluvat\nteollisuusarmeijaan, mutta muut taiteen ja tieteen edustajat, kuten\nopettajat ja lääkärit sekä palveluksestaan teollisuusalalla vapautetut\ntaiteilijat ja kirjailijat eivät kuulu teollisuusarmeijaan. Sentähden he\novatkin oikeutetut ottamaan osaa presidentinvaaliin, mutta eivät voi\nitse tulla valituiksi toimeen. Kun presidentin tärkeimpänä tehtävänä on\nvalvoa teollisuusarmeijan työtä ja ylläpitää järjestystä, on\nvälttämätöntä, että presidentti itse on suorittanut kaikki asteet siinä,\nkyetäksensä täydellisesti toimeensa\".\n\n\"Se on aivan paikallaan\", vastasin. \"Mutta jos eivät lääkärit eivätkä\nopettajat ole kyllin perehtyneet teollisuuteen päästäksensä\npresidentiksi, ei presidenttikään luullakseni ole kyllin selvillä\nlääketieteestä tai kasvatuksesta, voidakseen asettua johtamaan näitä\naloja\".\n\n\"Sitä hän ei teekkään\", sanoi tohtori Leete. \"Hän on vain vastuunalainen\nyleensä siitä, että lakeja noudatetaan kaikilla aloilla. Muuta tehtävää\nhänellä ei ole lääketieteen eikä kasvatuksen alalla. Niitä johtavat\nerityiset, alan omien jäsenten keskuudesta valitut vanhimpain neuvostot,\njoissa presidentti on puheenjohtajana ja käyttää ratkaisevaa äänivaltaa.\nJäsenten valitsemisen näihin neuvostoihin, jotka myöskin tekevät tilin\ntoimestaan kongressille, toimittavat opettaja- tai lääkärikuntien\nkunniajäsenet, siis kaikki maassa olevat palveluskautensa suorittaneet\nlääkärit tai opettajat\".\n\n\"Kun jätätte kunkin alan johtokuntain jäsenten vaalin sen entisten\njäsenten toimitettavaksi\", huomautin, \"olette itse asiassa vain\nsovittaneet koko kansaan saman menettelyn, jota meidän aikakaudellamme\nväliin käytettiin pienemmässä mittakaavassa eräissä yliopistoissa.\nNiidenkin hallinnon vaalin toimittivat laitoksen entiset oppilaat\".\n\n\"Vai niin, oliko teillä todellakin sellainen tapa jo käytännössä?\"\nkummasteli tohtori Leete. \"Sitä en ole tiennyt, eivätkä luullakseni\nmuutkaan meikäläiset. Tuo tieto huvittaa meitä, sillä kysymyksenalaisen\nmenettelytavan synnystä on paljon keskusteltu. Olemmepa jo luulleet,\nettä siinä kerrankin on ilmiö, joka on \"uutta auringon alla\". Vai\nyliopistoissanne? Sepä on hauskaa! Kerrotte kai siitä joskus toiste\nlähemmin?\"\n\n\"Siitä on sangen vähän kerrottavaa\", vastasin. \"Olen jo sanonut kaikki,\nmitä siitä voi sanoa. Aate on tosin sieltä kotoisin mutta silloin se oli\nvielä kehdossaan, täällä se on vasta kehittynyt täyteen\nkukoistukseensa\".\n\n\n\n\nKAHDEKSASTOISTA LUKU.\n\n\nSamana iltana istuimme tohtori Leeten kanssa vielä hetken yhdessä, sitte\nkun naiset olivat menneet levolle. Keskustelimme, mitä seurauksia on\nsiitä, että kansalaiset vapautetaan työstä neljänkymmenenviiden vuoden\niässä. Keskustelun aiheutti tohtori Leeten äskeinen kertomus siitä,\nmissä määrässä nämä lepoon asettuneet kansalaiset ottavat osaa maan\nasiain hoitoon.\n\n\"Neljänkymmenenviiden vuoden ikäinen\", sanoin minä, \"on vielä kymmenen\nvuotta täysissä ruumiillisissa voimissa ja parikymmentä vuotta täysin\nvoimakas henkiseen työhön. Eivätkö voimakkaat luonteet pidä pikemmin\nrangaistuksena kuin palkintona sitä, että heille jo tässä iässä annetaan\nero, heidät työnnetään syrjään\".\n\n\"Hyvä herra West!\" huudahti tohtori Leete nauraen, \"ette aavista, kuinka\nomituisilta esittämänne yhdeksännentoista vuosisadan aatteet väliin\ntuntuvat meistä, kuinka ne meitä huvittavat! Tietäkää siis, te toisen ja\nkuitenkin saman suvun lapsi, että työ, jota jokaisen on osaltaan\nsuorittaminen, jotta kansa voisi viettää aineellisessa suhteessa\nturvattua ja mukavaa elämää, ei ole suinkaan tärkeintä, huvittavinta\neikä arvokkainta, mihin voimme käyttää voimiamme. Me pidämme sitä\nvelvollisuutena, jota ei voida välttää. Vasta kun se on suoritettu,\nvoimme tykkänään käyttää voimamme korkeampia tarkoitusperiä varten,\njalostaviin toimiin ja henkisiin nautinnoihin, jotka vasta muodostavat\nelämän. Me tosin teemme kaikki, saadaksemme taakan tasaisesti jaetuksi\nsekä työn yksityiskohdissaan mahdollisimman viehättäväksi ja vähän\nrasittavaksi. Ja olemmehan onnistuneetkin siinä määrässä, että työ ei\nole raskasta muuten kuin suhteellisesti, onpa se usein suorastaan\nhuvittavaakin. Mutta me emme pidä elämän päätarkoituksena työtä, vaan\nkorkeampaa ja jalompaa toimintaa, johon voimme antautua työkauden\nsuoritettuamme.\n\nLuonnollisesti eivät kaikki, eivätpä edes useimmatkaan harrasta\ntieteellisiä tai kirjallisia kysymyksiä ja opintoja, jotka tekevät\nvapaa-ajan suurimmaksi elämän nautinnoksi sen mielestä, ken niihin on\nihastunut. Useat pitävät elämän loppupuolta huvien aikana, jolloin\nmatkustetaan, seurustellaan vanhojen ystävien ja työtoverien kanssa tai\npuuhataan toimissa, mihin on persoonallista halua. Toiset taasen\nrientävät huvista huviin -- sanalla sanoen elämän loppupuolella\nnautitaan kaikessa rauhassa kaikkea sitä hyvää, mitä nauttija on itse\nollut luomassa. Mutta huolimatta erilaisista persoonallisista\ntaipumuksista, jotka määräävät, miten kukin yksilö käyttää elämänsä\nvapaa-ajan, olemme kaikki yksimielisiä siitä, että palveluksesta\nvapautuminen vasta alkaa sen ikäkauden, jolloin pääsemme täydellisesti\nnauttimaan perinnöllisiä oikeuksiamme, -- jolloin vasta tulemme todella\ntäysi-ikäisiksi ja pääsemme vapaiksi kaikesta pakonalaisuudesta sekä\nvalvonnasta. Silloin vasta nautimme palkkaa työstämme. Samoin kuin\nteidän aikakautenne kärsimättömät nuorukaiset tuskin malttoivat odottaa,\nkunnes täyttivät yksikolmatta vuotta, samoin odotamme me päivää, jolloin\ntulemme neljänkymmenenviiden vanhoiksi. Yhdenkolmatta iässä tulemme\nmiehiksi, neljänkymmenenviiden vanhoina uudelleen nuoriksi. Se ikäkausi,\nmitä te kutsuitte kypsyneeksi miehuudeksi ja vanhuudeksi, on nykyjään\nkadehdittavampi osa elämää, kuin nuoruus. Nykyajan varallisuus ja\ntäydellisesti huoleton elämä, joka tulee jokaisen osaksi, siirtävät\nvarsinaisen vanhuudenijän paljoa kauemmaksi ja tekevät sen paljoa\nhauskemmaksi, kuin teidän aikakaudellanne. Tavallisen lujarakenteiset\nhenkilöt elävät keskimäärin kahdeksankymmenenviiden tai yhdeksänkymmenen\nvuoden vanhoiksi ja me olemme luullakseni neljänkymmenenviiden vuoden\nvanhoina nuorempia, kuin te kolmenkymmenenviiden vuoden iässä. Meistä\ntuntuu omituiselta, että te jo neljänkymmenenviiden vuotiaina, jolloin\nmeillä alkaa elämän nautintorikkain osa, aloitte tuntea olevanne vanhoja\nja katsella taaksepäin elettyyn ikään. Teillä oli aamupäivä, meillä taas\non iltapäivä elämän valoisin osa\".\n\nKeskustelumme johtui sitte muistaakseni kahdennenkymmenennen vuosisadan\nleikkeihin ja kansanhuveihin, joita vertailimme yhdeksännentoista\nvuosisadan vastaaviin ilmiöihin.\n\n\"Yhdessä suhteessa niissä on huomattavan suuri ero\", sanoi tohtori\nLeete. \"Meillä ei ole enää ammattiurheilijoita, noita teidän\naikakautenne omituisia olentoja, eivätkä meidän aikamme atleetit\ntaistele enää hankkiakseen rahaa, kuten teidän. Nykyjään kilpaillaan\nyksinomaan maineen tähden. Jalo kilpailu eri ammattialojen välillä sekä\ntyöntekijän kaikkiykseydentunto ammattitovereitansa kohtaan aiheuttavat\nalituisesti kaikenlaisia kilpaleikkejä sekä maalla että vesillä.\nPalveluskautensa suorittaneet kunniajäsenet ovat yhtä innostuneita, kuin\nnuori polvikin. Ensi viikolla on Marbleheadin luona kilpapurjehdus\nammattikuntien kesken. Silloin voitte vertailla tällaisen kilpailun\nsynnyttämää yleistä innostusta siihen, mitä samanlainen tapaus synnytti\nteidän aikakaudellanne. Nykyjään tunnustetaan Rooman kansan huuto:\n\"leipää ja huvituksia!\" täysin järkeväksi sekä oikeutetuksi. Leipä on\nelämän ensi ehto, huvitukset toinen aivan yhtä tärkeä, ja kansa pitää\nhuolen siitä, että molempia on saatavissa. Yhdeksännentoista vuosisadan\namerikalaisten oli yhtä vaikea tyydyttää toista kuin toistakin näitä\ntarpeita. Vaikka kansa olisi silloin saanutkin enemmän joutoaikaa, olisi\nse luullakseni joutunut ymmälle siinä, miten sitä käyttää. Me emme joudu\nkoskaan sellaiseen pulaan\".\n\n\n\n\nYHDEKSÄSTOISTA LUKU.\n\n\nTavallisilla kävelymatkoillani pistäysin eräänä aamuna Charlestownissa.\nMuutokset, joita vuosisata oli saanut aikaan tässä kaupunginosassa,\nolivat liian monilukuiset ja suuret kerrottaviksi. Erityisesti herätti\nhuomiotani, että vanha valtion vankila oli kadonnut.\n\n\"Se on hävitetty jo ennen minua, mutta olen kuullut siitä kerrottavan\",\nsanoi tohtori Leete, kun mainitsin asiasta aamiaista syödessämme.\n\"Meillä ei ole enää vankiloita. Kaikki atavismin tapaukset hoidetaan\nsairaalassa\".\n\n\"Atavisminko tapaukset!\" huudahdin ihmeissäni.\n\n\"Niin\", vastasi tohtori Leete. \"Ainakin puoli vuosisataa sitte ja\nluullakseni jo aikaisemminkin lakattiin näitä onnettomia rankaisemasta\".\n\n\"En ymmärrä, mitä tarkoitatte\", sanoin. \"Atavismiksi kutsuttiin meidän\naikakaudellamme sitä, kun jossakin elävässä henkilössä esiintyi erittäin\nselvästi joku hänen esivanhemmissansa tavattu erityinen piirre.\nTarkoitatteko, että rikoksia pidetään nykyjään tällaisina esi-isien\naikaisemmasta menettelystä johtuvina ilmiöinä?\"\n\n\"Pyydän anteeksi\", vastasi tohtori Leete hymyillen puoleksi\nleikillisesti puoleksi hyvittelevästi, \"mutta kun kysytte noin suoraan,\ntäytyy minun tunnustaa, että niin teemme\".\n\nOlin kuullut jo niin paljon seikkoja, jotka osottivat jyrkkää eroa\nyhdeksännentoista- ja kahdennenkymmenennen vuosisadan siveyskäsitteiden\nvälillä, että olisi ollut mieletöntä loukkautua tohtori Leeten sanoista.\nJa jos ei tohtori olisi puhunut niin anteeksipyytävällä äänellä eikä\nrouva Leete ja Edit näyttäneet niin kiusallisesti hämmästyneiltä, en\nvarmaankaan olisi punastunutkaan, kuten nyt kävi, kun vastasin:\n\n\"Minulla ei tosiaankaan ole ollut syytä ylpeillä aikalaisistani, mutta\ntotta puhuen -- --\"\n\n\"Mehän teidän aikalaisianne olemme, herra West\", kiirehti Edit\nkeskeyttämään. \"Aikalaisia ovat ne, joiden joukossa eletään, ja koska\nelätte meidän keskuudessamme, olette te aikalaisemme\".\n\n\"Kiitos, neiti! Koetan ajatella samalla tavalla kuin te\", vastasin, ja\nmieliharmini katosi heti, kun näin hänen katseensa. \"Olenhan sitäpaitse\nkasvatettu Kalvinin uskoon\", jatkoin nauraen, \"joten minun ei tarvitsisi\nlaisinkaan ihmetellä väitöstä, että rikokset ovat isien perintöä\".\n\nTohtori Leete jatkoi:\n\n\"Itse asiassa emme suinkaan käytä sanaa atavismi viitataksemme sillä\nteidän aikalaisiinne -- Edit suokoon anteeksi, että käytän sitä sanaa --\nemmekä suinkaan tahdo väittää, että pidämme, aineellista edistystä\nlukuunottamatta, itsiämme parempina, kuin silloiset ihmiset olivat.\nTeidän aikakaudellanne johtui ainakin yhdeksäntoista kahdeskymmenesosaa\nrikoksista -- jos käsitämme sanan laajimmassa merkityksessään ja otamme\nlukuun kaikki hyljättävät teot -- yksityisten erilaisista\nvarallisuussuhteista. Köyhiä ajoi puute rikoksiin, rikkaita taas\nsuuremman voiton toivo sekä halu pitää ennen voittamansa omaisuuden.\nKaiken rikoksellisuuden aiheuttajana oli joko suoraan tai välillisesti\nrahan himo. Rahan omistaminen merkitsi silloin kaiken hyvän omistamista.\nSe oli sen myrkyllisen rikkaruohon juuri, jota lainsäädäntö-,\ntuomioistuin-ja poliisikoneistonne tuskin voi estää tukahduttamasta\nsivistystänne tykkänään. Kun asetimme kansan kaiken omaisuuden\nyksinoikeutetuksi isännäksi ja takasimme jokaiselle yksilölle riittävän\ntoimeentulon, poistimme samalla toisaalta kaiken kurjuuden ja estimme\ntoisaalta varallisuuden kasaantumisen. Siten revimme juuret siltä\nmyrkylliseltä kasvilta, joka loi varjoaan koko teidän yhteiskuntanne\nylitse, ja se kuivui kuten Joonaan kurpitsa yhdessä ainoassa päivässä.\nSe suhteellisesti pieni määrä rikoksia, mikä ilmestyi henkilökohtaisina\nväkivaltaisuuksina ilman että voitonhimo oli vaikuttimena, rajoittui jo\nteidän aikakaudellanne ainoastaan valistumattomiin ja eläimellisissä\noloissa eläviin ihmisluokkiin. Nykyjään, jolloin kasvatus ja hyvät tavat\neivät enää ole muutamien harvojen etuoikeuksia, vaan kaikkien\nyhteisomaisuutta, kuullaan tuskin puhuttavankaan moisista hirmutöistä.\nKäsittänette siis, minkätähden käytämme sanaa atavismi, kun puhumme\nrikoksista. Teemme niin, koska melkein kaikilta niiltä eri rikoksilta,\nmitä te tunsitte, nyt puuttuu varsinaisia syitä. Jos niitä siitä\nhuolimatta sattuu, voidaan ne selittää ainoastaan esi-isiltä perittyjen\nluonteenominaisuuksien sairaloisina ilmauksina. Te kutsuitte henkilöitä,\njotka varastivat ilman varsinaista syytä, kleptomaaneiksi ja piditte\nvääränä rangaista heitä samoin kuin muita varkaita. Menettelitte\ntodellisten kleptomaanien suhteen aivan samoin, kuin me menettelemme\natavismin uhrien kanssa. Me surkuttelemme ja säälimme heitä sekä\nasetamme heidät tarkan, mutta lempeän valvonnan alaisiksi\".\n\n\"Teidän oikeuslaitoksillanne lienee helppo työ\", huomautin. \"Kun ei\nteillä ole varsinaista yksityisomaisuutta, ei liikeriitoja kansalaisten\nkesken, ei kiinteimistöjä jaettavina eikä velkoja perittävinä, ei teillä\nmyöskään voi olla näistä johtuvia käräjäjuttuja, ja kun ei täällä\nmyöskään ole toisen omaisuuden anastamisesta johtuvia rettelöitä sekä\nainoastaan aniharvoja rikoksia, ette luullakseni ensinkään tarvitse\ntuomareita ettekä asianajajia\".\n\n\"Asianajajia meillä ei ole ainoatakaan\", vastasi tohtori Leete. \"Kun\nkansan ainoana tarkoitusperänä riita-asioissa on saada totuus selville,\nolisi peräti typerää laskea asiaan osallisiksi henkilöitä, joiden\nainoana tehtävänä on saada se sotketuksi ja peitetyksi\".\n\n\"Kuka sitte puolustaa syytettyjä?\"\n\n\"Jos hän on syyllinen, ei hän tarvitse puolustajaa, sillä hän tunnustaa\nuseimmiten syyllisyytensä itse\", vastasi tohtori Leete. \"Syytetyn\nvastaus syytökseen ei ole meillä enää pelkkä muotoseikka, kuten teillä,\nvaan se vaikuttaa ratkaisevasti asian päätökseen\".\n\n\"Ette kai tarkoittane, että syytetty julistetaan vapaaksi, jos hän\nväittää olevansa syytön?\"\n\n\"Sitä en tarkoita. Ketään ei syytetä yksinomaan epäluulojen perusteella,\nja vaikka hän kieltääkin, jatketaan tutkintoa siitä huolimatta. Mutta\nnäin käy ainoastaan aniharvoin. Useimmiten syytetty tunnustaa. Jos hän\nvalhettelee ja todistetaan sittemmin selvästi syylliseksi, tuomitaan\nhänelle kaksinkertainen rangaistus. Valhetta kuitenkin kammotaan niin\nsyvästi, että ani harvat rikolliset koettavat sen avulla pelastua\".\n\n\"Sepä on kummallisinta, mitä olen tähän asti kuullut!\" huudahdin. \"Jos\nvalhe on joutunut pois käytännöstä, on täällä tosiaankin \"uusi taivas ja\nuusi maa, jossa vanhurskaus asuu\", kuten profeetta on ennustanut\".\n\n\"Samoin uskovat monet muutkin nykyjään\", vastasi tohtori. \"He väittävät,\nettä elämme tuhatvuotisessa valtakunnassa, ja paljon onkin seikkoja,\njotka näyttävät puolustavan tätä väitöstä. Mutta suotta te sitä\nihmettelette, että valhetteleminen on kadonnut maailmasta. Ei siinä ole\nmitään ihmeteltävää. Olihan valhe jo teidänkin aikakaudellanne\nharvinaista samaan yhteiskuntaluokkaan kuuluvain henkilöiden kesken.\nPelosta johtuva valhetteleminen oli arkuuden merkki ja petosta\ntarkoittava valhe keinottelun välikappale. Ihmisten erilainen\ntaloudellinen asema ja voiton himo jakoivat lakkaamatta palkintoja\nvalhettelijalle. Mutta siitä huolimatta kammoivat jo silloin valhetta\nkaikki ne, joiden ei tarvinnut pelätä eikä koettaa pettää toisiaan. Kun\nnykyjään olemme kaikki samanlaisessa taloudellisessa asemassa, kun ei\nkenenkään tarvitse enää pelätä toistansa eikä kukaan voi vähintäkään\nhyötyä toisen pettämisestä, on valheen kammominen käynyt niin yleiseksi,\nettä nekin, jotka jossakin suhteessa ovat rikoksentekijöitä, alentuvat,\nkuten sanottu, ainoastaan aniharvoin valhettelemaan. Jos syytetty\nkuitenkin turvautuu valheeseen, määrää tuomari kaksi toveriaan\nselittämään asiaa. Toinen näistä puolustaa syytettyä, toinen koettaa\nsaada selville todisteita hänen syyllisyydestään. Kuinka vähän näillä\nmiehillä on yhtäläisyyttä teidän aikanne palkattujen syyttäjäin ja\npuolustajain kanssa, jotka jo ennakolta ottivat tehtäväkseen joko\nsyytetyn vapauttamisen tai langettamisen, huomaatte siitä, että tutkinto\non alettava alusta, elleivät molemmat tule aivan yksimieliseen\npäätökseen syytöksen suhteen. Jos jomman kumman menettely edes hiukan\nvivahtaisi puolueelliselta, pidettäisiin sitä tavattomana häpeänä\".\n\n\"Ovatko siis sekä syyttäjä että puolustaja myöskin tuomareita?\" kysyin.\n\n\"Ovat. He vuorottelevat näissä toimissa. Toisinaan he ovat tuomareina,\ntoisinaan syyttäjänä tai puolustajana. Mutta olkootpa he missä näissä\ntoimissa tahansa, tulee teidän aina pysyä puolueettomina. Menettelemme\nitse asiassa samoin, kuin oikeusistuin, jossa on kolme tuomaria, kukin\nkoettaen valaista asiaa omalta näkökannaltaan. Jos he kaikki ovat\nasiasta yhtä mieltä, voimme täydellä syyllä otaksua, että päätös on niin\nlähellä totuutta, kuin ihmiset yleensä voivat päästä\".\n\n\"Oletteko siis poistaneet valamiehet?\"\n\n\"Ne olivat tosin paikoillaan teidän aikakaudellanne, jolloin oli\npalkattuja asianajajia, lahjoja ottavia tuomioistuimenjäseniä sekä\ntuomareita, jotka usein olivat riippuvassa asemassa. Mutta nyt ovat\nvalamiehet tarpeettomia. Ei ole enää mitään syytä, joka saisi tuomarin\ntoimimaan muussa tarkoituksessa, kuin saadakseen selville totuuden\".\n\n\"Miten tuomarit valitaan nykyjään?\" kysyin.\n\n\"Hekin ovat kunniakkaana poikkeuksena säännöstä, että kaikki henkilöt\nsaavat vapauden toimestaan neljänkymmenenviiden vuoden vanhoina.\nPresidentti nimittää joka vuosi tuomareiksi tarpeellisen määrän tämän\nikärajan saavuttaneita henkilöitä. Nimitettyjen lukumäärä on tietysti\naivan vähäinen ja toimesta johtuva kunnia siksi suuri, että sen\nkatsotaan täysin korvaavan täten syntyvän palvelusajan pitennyksen.\nTuomarintoimesta voidaan tosin kieltäytyä, mutta niin käy ainoastaan\naniharvoin. Valitun toimintakausi on viisi vuotta, eikä häntä voida\nvalita sen jälkeen uudelleen. Korkeimman tuomioistuimen jäsenet, joiden\non valvottava lakien noudattamista, valitaan tuomarien keskuudesta. Jos\ntässä virastossa tulee joku paikka avonaiseksi, valitsevat sinä vuonna\neroamisvuorossa olevat tuomarit siihen jonkun toverinsa, jonka\npalveluskausi ei vielä ole lopussa. Se on heidän viimeinen tehtävänsä,\nja he äänestävät toimeen henkilöä, jonka luulevat siihen parhaiten\nkykenevän\".\n\n\"Kun ei kertomuksestanne päättäen ole enää mitään sellaisia toimia,\njoissa tuomari voisi käytännöllisesti valmistua virkaansa, niin\nryhtynevät he harjoittamaan ammattiansa suoraan lainopillisesta\ntiedekunnasta päästyään\", sanoin.\n\n\"Ei ole enää lainopillisia tiedekuntia\", vastasi tohtori hymyillen.\n\"Erityistä lakitiedettä ei myöskään ole. Vanha yhteiskuntajärjestelmä\nmonimutkaisine sotkuisine suhteineen tarvitsi mutkallisia ja venyviä\nlakeja, jotka vuorostaan vaativat selityksiä. Mutta nykyisen\njohdonmukaisen järjestelmän vallitessa tarvitsemme ainoastaan muutamia\ntäysin selviä ja yksinkertaisia lakimääräyksiä. Kaikki ihmisten väliset\nkeskinäiset suhteet ovat paljoa yksinkertaisempia, kuin teidän\naikakaudellanne. Senpätähden emme tarvitsekkaan enää hiuksia halkovia\nlakimiehiä, jotka pitivät hallussaan teidän käräjäsalejanne, vääntäen\nasioita puoleen ja toiseen. Mutta älkää luulko, että halveksisimme noita\nvanhoja kunnianarvoisia herroja, vaikka emme voi heitä enää käyttää.\nPäinvastoin me kunnioitamme heitä syvästi, melkeinpä pelkäämme heitä,\nsillä he yksin kykenivät selittämään sitä sekavuutta, mihin\nomistusoikeus, kauppasuhteet ja persoonallinen riippuvaisuus olivat\nsaattaneet yhteiskuntanne. Mikäpä voisikaan painavammasti ja\nräikeämmästi todistaa järjestelmänne monimutkaisuutta ja sotkuisuutta,\nkuin juuri se seikka, että oli välttämätöntä polvi polvelta riistää\nkyvykkäimmät henkilöt muilta aloilta ja muodostaa heistä erityinen\nopetettu ammattikunta, joka hädin tuskin kykeni edes hiukan\nymmärrettävästi selittämään voimassa olevaa lakia niille, joiden kohtalo\nsiitä riippui. Teidän suurten juristienne julkaisut, Blackstonen,\nChittyn, Storyn ja Parsonin teokset ovat kirjastoissamme, vierekkäin\nDuns Scotus'en ja muiden skolastikoitten kirjojen kanssa todistamassa\ninhimillistä kykyä, mitä on tuhlattu asioihin, joilla ei ole vähintäkään\nyhteyttä nykyisten harrastustemme kanssa. Meidän tuomarimme ovat aivan\nyksinkertaisesti paljon kokeneita, terävänäköisiä ja varovaisia\nparhaassa iässä olevia henkilöitä.\n\nMainitsen vielä teille hiukan alempaan tuomariemme tärkeimmistä\ntehtävistä\", jatkoi tohtori Leete. \"He ratkaisevat kaikki sellaiset\nriitakysymykset, missä työntekijä syyttää päällysmiestä väärästä tai\nsopimattomasta kohtelusta. Näitä kysymyksiä tutkii ja ratkaisee\nainoastaan yksi tuomari, eikä tuomiosta voida valittaa. Kolme tuomaria\nkäsittelee ainoastaan raskaampia syytöksiä. Teollisuusarmeijassa tulee\npitää tarkkaa järjestystä, jos mieli sen menestyä, mutta työntekijä on\noikeutettu vaatimaan oikeudenmukaista ja säädyllistä kohtelua, ja tätä\nvaatimusta kannattaa koko kansan yleinen mielipide. Päällysmies käskee\nja työntekijä tottelee, mutta ei ainoakaan päällikkö ole niin korkealla,\nettä hän uskaltaisi osottaa röyhkeyttä alhaisintakaan työntekijää\nkohtaan. Eräs nopeimmin ja varmimmin rangaistavia rikoksia onkin\nviranomaisen osottama törkeä tai raaka käytös alaisiaan tai yleisöä\nkohtaan. Tuomarimme eivät vaadi viranomaisiltamme ainoastaan\noikeudenmukaista, vaan myöskin kohteliasta käytöstä kaikkia kohtaan.\nEivät suurimmatkaan kansalle osotetut palvelukset voi puolustaa\nsyytettyä, jos hän on käyttäytynyt raa'asti tai loukkaavasti\".\n\nTohtori Leeten puhuessa kiintyi huomioni siihen, että hän aina vain\nkäytti sanaa \"kansa\" eikä koskaan puhunut Yhdysvaltojen yksityisten\nvaltioitten hallituksista. Sen johdosta kysyin, ovatko yksityiset\nvaltiot hävinneet, kun maasta on muodostettu yksi tuotantopiiri.\n\n\"Se oli välttämätöntä\", vastasi hän. \"Yksityisten valtioitten\nhallitukset vaikuttivat häiritsevästi teollisuusarmeijan valvontaan ja\njärjestyksenpitoon, jonka tulee olla yhtenäisen ja yhdenmukaisen. Ja\nvaikka eivät yksityisten valtioitten hallitukset olisikaan käyneet\nsopimattomiksi muista syistä, ovat ne aivan tarpeettomia nykyjään,\njolloin valtion hallinto on niin peräti yksinkertaista teidän\naikakauteenne verraten. Nykyjään on hallituksen melkeinpä ainoana\ntehtävänä tuotannon johtaminen. Melkein kaikki ne toimet, jotka olivat\nteidän aikakautenne hallitusten huolena, ovat nyt lakanneet. Meillä ei\nole armeijaa, ei laivastoa eikä minkäänlaista sotilaslaitosta. Meillä ei\nole ulkoasiain ministerejä, ei valtion rahastoa, ei tullia, veroja eikä\nveron kantajia. Ainoat hallituksen toimenpiteet, mitä teidän\naikakaudeltanne on säilynyt, on oikeuslaitos ja järjestyksen ylläpito.\nOlen jo kertonut teille, kuinka yksinkertainen meidän oikeuslaitoksemme\non verrattuna teidän monimutkaiseen koneistoonne. Tuomariemme tehtävä\non, kuten sanottu, niin yksinkertainen sentähden, ettei meillä ole\nrikoksentekijöitä, ja niitä taas ei ole, kun ei ole rikokseen\nhoukuttelevia syitä. Samasta syystä emme tarvitse järjestyksen\nvalvojiakaan, siis teidän poliisilaitostanne, kuin nimeksi\".\n\n\"Kun teillä ei ole mitään lakiasäätävää virastoa eikä\nyksityisvaltioitten kongresseja ja kun yleinen kongressi kokoontuu\nainoastaan joka viides vuosi, niin mitenkä yleensä voitte säätää\nlakeja?\"\n\n\"Meillä ei ole lainsäädäntöä laisinkaan, tai oikeammin on ainoastaan\nnimeksi\", vastasi tohtori Leete. \"Vaikka kongressi on koollakin, sattuu\nharvoin, että siellä esitetään mitään tärkeämpää lakiehdotusta. Jos niin\nkäy, jätetään ehdotus seuraavan kongressin hyväksyttäväksi, jotta\nvältettäisiin kypsymättömät päätökset. Ne periaatteet, joiden nojalle\nyhteiskuntajärjestyksemme on rakennettu, estävät kaikki riidat ja\nväärinkäsitykset, mitkä tekivät lainsäädännön teidän aikakaudellanne\nvälttämättömän tarpeelliseksi.\n\nAinakin yhdeksänkymmentäyhdeksän prosenttia teidän laeistanne oli\nsäädetty suojelemaan yksityisomaisuutta sekä järjestämään ostajain ja\nmyyjäin välisiä suhteita. Ellemme ota lukuun persoonallista omaisuutta,\nkuten vaatteita ja muita käyttötarpeita, ei meillä ole\nyksityisomaisuutta, ei liioin ostajia eikä myyjiä. Sentähden onkin\nmelkein kaikki entinen lainsäädäntö käynyt tarpeettomaksi. Teidän\naikakautenne yhteiskuntaa voidaan verrata kärjellään seisovaan\npyramiidiin: ihmisluonteen painolaki uhkasi alituisesti kaataa sen, ja\nse pysyi oikein- tai paremmin nurinpäin ainoastaan lukemattomien tukien,\nkannattimien ja köysien, s. t. s. teidän monien lakienne avulla.\nYhdysvaltojen yksi yhteinen kongressi ja neljäkymmentä\nyksityisvaltioitten lainsäätäjäkuntaa, jotka voivat leipoa vuodessa\nyhteensä parikymmentätuhatta lakia, eivät siitä huolimatta jaksaneet\nasetella riittävää määrää uusia tukia niiden sijaan, joita alituisesti\nkaatui ja kävi tehottomaksi, jos niihin nojautuva kuorma hiukankin\nmuutti asemaa. Nyt sitävastoin on yhteiskunta oikealla pohjallaan eikä\ntarvitse keinotekoisia kannattimia enemmän kuin ikivuoretkaan\".\n\n\"Kai teillä ainakin on kunnallishallinnot toimessa yhteisen hallinnon\nohella?\" kysyin.\n\n\"Kyllä ja niillä onkin sekä tärkeä että laaja ala hoidettavanaan.\nKunnallishallinnot pitävät huolta yleisön mukavuudesta ja sen\nhuvittelutilaisuuksista sekä kaupunkien laajentamisesta ja\nkaunistamisesta\".\n\n\"Miten ne voivat toimia näillä aloilla, kun ne eivät voi vaatia\nasukkaitansa työhön eikä ole rahoja, millä palkata työntekijöitä\nmuualta?\"\n\n\"Jokaisella kaupungilla tai kunnalla on oikeus käyttää omiin yleisiin\ntarpeisiinsa määrätty osa siitä työstä, minkä sen asukkaat suorittavat\nkansan hyväksi. Tätä työtä, josta kunta saa vastaavan luoton, voi\nkunnallishallinto käyttää mielensä mukaan\".\n\n\n\n\nKAHDESKYMMENES LUKU.\n\n\nSaman päivän iltapuolella kysyi Edit ohimennen, olinko käynyt katsomassa\npuutarhassa olevaa maanalaista makuukammiotani, josta minut oli\nlöydetty.\n\n\"En ole vielä käynyt\", vastasin. \"Suoraan sanoen en ole vielä uskaltanut\ntehdä sitä siitä syystä, että vanhan makuukammioni näkeminen voisi\nherättää liian vilkkaita vanhoja muistoja ja järkyttää mieleni\ntasapainoa\".\n\n\"Aivan niin\", sanoi hän. \"Luullakseni onkin ollut parasta, että olette\npysynyt sieltä poissa. Minun olisi pitänyt ajatella sitä, eikä puhua\nasiasta mitään\".\n\n\"Päinvastoin oli hyvä, että otitte sen puheeksi\", vastasin. \"Vaara, jos\nsitä laisinkaan olikaan, kesti ainoastaan pari kolme ensi päivää. Teitä\non minun etupäässä kiittäminen siitä, että tunnen olevani niin varma ja\nkotiutunut tässä uudessa maailmassa. Menisin aivan mielelläni nyt\niltapäivällä kammiooni, jos tulette mukaani ja karkoitatte loitolle\nkaikki kummitukset\".\n\nEdit vastusteli ensin hiukan, mutta huomattuaan, että aioin todella\nmennä, suostui hän seuraamaan minua. Multavalli, joka oli luotu ylös\nperustusta kaivettaessa, näkyi puiden välistä taloon, ja muutamia\naskeleita käveltyämme olimme paikalla. Kaikki oli vielä samassa kunnossa\nkuin silloin, kun työ keskeytyi sentähden, että kammion asukas\nlöydettiin. Ovi vain oli avattu ja kivilaatta asetettu paikoilleen\nkatolle. Me laskeusimme alas kaivokseen, kävimme ovelle ja astuimme\nheikosti valaistuun huoneeseen.\n\nKaikki oli vielä aivan samoin kuin sinä iltana satakolmetoista vuotta\nsitte, jolloin olin vaipunut pitkälliseen uneeni. Seisoin hetken\npuhumatta paikoillani ja katselin huonetta. Seuralaiseni katseli salaa\nminua pelon ja säälin sekaisella uteliaisuudella. Ojensin käteni ja hän\ntarttui siihen -- hänen hennot sormensa vastasivat hiljaa puserrukseeni.\nVihdoin hän kuiskasi:\n\n\"Eikö olisi parasta, että lähtisimme pois täältä? Älkää luottako liiaksi\nitseenne! Teistä mahtaa tuntua kummalliselta\".\n\n\"Päinvastoin\", vastasin, \"omituisinta on, ettei minusta ensinkään tunnu\nkummalliselta\".\n\n\"Eikö todellakaan!\" ihmetteli Edit.\n\n\"Ei vähintäkään\", sanoin. \"Mielenliikutusta, jota te nähtävästi odotatte\nja jota minäkin luulin tuntevani täällä käydessäni, ei näy\nilmestyvänkään. Minä tunnen kylläkin, minkä vaikutuksen kaikki nämä\nympärilläni olevat esineet tekevät mieleeni, mutta ne eivät vaikuta\ntärisyttävästi. Tämä ihmetyttää minua enemmän kuin teitä. Aina tuosta\nkauheasta aamusta saakka, jolloin te tulitte avukseni, olen koettanut\nkarkoittaa mielestäni jokaisen entistä elämääni koskevan ajatuksen\nsamoin kuin olen välttänyt tätä huonetta yksinomaan sentähden, että olen\npelännyt mielenliikutusta. Olen tässä suhteessa henkilön kaltainen, joka\non pitänyt jotakin jäsentä aivan liikuttamatta yhdessä kohden, koska hän\non pelännyt siitä koituvaa kovaa kipua, mutta koettaessaan vihdoin sitä\nliikuttaa, huomaakin että se on lamautunut, aivan tunnoton\".\n\n\"Tarkoitatteko, että olette kadottaneet muistinne?\"\n\n\"En suinkaan. Muistan kaikki entisen elämäni yhteydessä olevat seikat,\nmutta ne eivät vaikuta minuun sanottavasti. Entinen elämäni on yhtä\nselvänä edessäni kuin eilinen päivä, mutta näiden muistojen herättämät\ntunteet ovat yhtä heikkoja ja himmeitä, kuin tietäisin, kuten itse\nasiassa onkin laita, että ne ovat jo vuosisadan vanhoja. Tämän seikan\nvoi luullakseni helposti selittääkkin. Ympäristön muutos vaikuttaa aivan\nsamoin kuin pitempi ajanjakso: kummassakin tapauksessa näyttävät äsken\neletyt tapaukset siirtyvän kauas entisyyteen. Kun heräsin syvästä\nunestani, tuntui entinen elämäni olevan yhtä lähellä kuin eilinen päivä,\nmutta nyt kun olen tutustunut uuteen ympäristööni ja nähnyt ne\nmerkilliset muutokset, joiden alaisena maailma on ollut, ei minun ole\nenää vaikea vaan päinvastoin pikemmin helppo uskoa, että olen nukkunut\nkokonaisen vuosisadan. Käsitättekö, miltä tuntuu, kun on elänyt\nvuosisadan neljässä päivässä? Tunnen, että minulle on käynyt juuri niin,\nja tämä tunne vaikuttaa, että entinen elämäni näyttää niin etäiseltä ja\nhimmeältä. Käsitättekö, miten sellainen on mahdollista?\"\n\n\"Voin käsittää sen aivan hyvin\", vastasi Edit mietteissään, \"ja meidän\nkaikkien tulisi olla kiitollisia tällaisesta asiain tilasta, sillä siten\non teiltä luullakseni säästynyt paljon kärsimyksiä\".\n\nKoettaen selittää omituista mielentilaani sekä hänelle että myöskin\nitselleni, sanoin:\n\n\"Kuvitelkaapa mieleenne, että joku henkilö on kärsinyt jonkun vahingon\ntai esim. kadottanut jonkun rakkaan ystävän, ja saa tietää surullisen\ntapahtuman vasta monta, monta vuotta, ehkäpä puoli miespolvea myöhemmin.\nHän tuntee silloin jokseenkin samaa kuin minä nyt. Ajatellessani\nlähimpiä ystäviäni, joita minulla oli kauan, kauan sitte, ja sitä\ntuskaa, mitä he ovat tähteni kärsineet, tunnen pikemmin vienoa sääliä\nkuin polttavaa surua. Ajattelen heitä samoin kuin aikoja sitte\nsattunutta surullista tapahtumaa\".\n\n\"Ette ole maininnut mitään omaisistanne\", sanoi Edit. \"Joutuiko teitä\nmoni suremaan\".\n\n\"Minulla oli, Jumalan kiitos, sangen vähän sukulaisia eikä ketään\nläheisempiä, kuin pari serkkua\", vastasin. \"Mutta oli eräs henkilö, joka\nei tosin ollut sukulaiseni, vaan kuitenkin minulle kalliimpi kuin\nainoakaan sukulainen. Hänenkin nimensä oli Edit kuten teidänkin. Hän\nolisi läheisessä tulevaisuudessa tullut vaimokseni\".\n\n\"Voi. kuinka hän mahtoi surra katoamistanne!\" huokasi Edit.\n\nLempeän tytön osottama syvä tunteellisuus kosketti herkkää kieltä tähän\nasti ikäänkuin puutumuksen tilassa olleessa sydämessäni. Silmäni, jotka\nolivat niin kauan pysyneet kuivina, täyttyivät kyynelillä. Kun olin\nvoittanut mielenliikutukseni, huomasin Editinkin olevan kyynelten\nvallassa.\n\n\"Jumala siunatkoon teidän sääliväistä sydäntänne\", sanoin. \"Haluatteko\nnähdä hänen kuvansa?\"\n\nKaulassani oli kultaketjuun kiinnitettynä pieni kotelo, sisältäen Edit\nBartlettin kuvan. Se oli ollut rinnallani koko pitkän uneni ajan.\nIrroitin ketjun, avasin kotelon ja annoin sen seuralaiselleni. Hän otti\nsen käteensä syvästi liikutettuna, katseli kauan noita suloisia kasvoja\nja painoi ne vihdoin huulilleen.\n\n\"Tiedän, että hän oli kyllin lempeä ja hyvä ansaitakseen kyyneleenne\",\nsanoi hän, \"mutta muistakaa, että hän on jo kauan sitte lakannut\nsuremasta. Hän on jo puolen vuosisataa ollut autuaitten majoissa\".\n\nNiinhän todella olikin. Kuinka polttavaa surua hän lienee tuntenutkin,\noli hän jo aikoja sitte lakannut itkemästä, ja minunkin liikutukseni\nkatosi, kyyneleeni kuivuivat. Olin rakastanut häntä rajattomasti\nentisessä elämässäni, mutta siitähän oli jo kulunut toistasataa vuotta!\nEhkäpä joku syyttää minua näiden sanojen johdosta tunteettomuudesta,\nmutta eihän ole kellään sellaisia kokemuksia kuin minulla, ja ainoastaan\nniiden nojalla voidaan minua tuomita.\n\nKun aioimme lähteä huoneesta, sattui katseeni eräässä nurkassa olevaan\nsuureen rautaiseen kassakaappiin. Osotin sitä seuralaiselleni ja sanoin:\n\n\"Tämä huone oli sekä makuukammioni että kassaholvini. Tuossa kaapissa on\nuseampia tuhansia dollareita kullassa ja suuri määrä arvopapereita. Jos\nolisin nukkumaan mennessäni aavistanut, kuinka kauan uneni kestää,\nolisin lohduttanut itseäni sillä, että tuolla oleva kulta riittää\ntyydyttämään tarpeeni, heräsinpä sitte kuinka kaukaisessa maassa tai\nmillä aikakaudella tahaan. Jos joku olisi sanonut minulle, että tulee\naika, jolloin se menettää ostokykynsä, olisin pitänyt tällaista väitöstä\nmahdottomimpana unihaaveena. Nyt olen kuitenkin herännyt kansan\nkeskuudessa, jolta en voi ostaa edes leivän palasta, vaikka antaisin\nsiitä maksuksi vaununlastin kultaa\".\n\nLuonnollisesti en saanut Editiä käsittämään, mitä kummallista siinä oli.\n\n\"Minkä ihmeen tähden teidän sitte pitäisi voida ostaa kullalla leipää?\"\nkysyi hän vain.\n\n\n\n\nYHDESKOLMATTA LUKU.\n\n\nTohtori Leete oli ehdotellut, että menisimme seuraavana aamuna\nkatselemaan kaupungin kouluja ja korkeampia oppilaitoksia. Hän lupasi\nsilloin parhaansa mukaan selittää minulle kahdennenkymmenennen\nvuosisadan opetusjärjestelmää.\n\n\"Saatte nähdä\", sanoi hän, kun lähdimme matkaan aamiaisen syötyämme,\n\"että opetusjärjestelmämme on monessa tärkeässä suhteessa erilainen kuin\nteidän. Pääasiallinen ero on kuitenkin siinä, että nykyjään kaikki\npoikkeuksetta voivat saada samanlaisen perusteellisen opetuksen, kuin\nteidän aikakaudellanne tuli ainoastaan pienen vähemmistön osaksi.\nKaikki, mitä olemme tehneet ihmiskunnan aineellisen hyvinvoinnin\nedistämiseksi, ei olisi mielestämme edes mainitsemisen arvoista, jos\nemme sen lisäksi olisi voineet hankkia kaikille samanlaista\nsivistymismahdollisuutta\".\n\n\"Mutta se kai maksaa tavattomasti\", huomautin.\n\n\"Vaikka siihen kuluisi puolet maan tuloista, ei kukaan nurisisi\",\nvastasi tohtori Leete, \"eipä vielä sittenkään, vaikka se veisi kaikki ja\njättäisi meille vain niukan ruuan. Mutta itse asiassa ei\nkymmenentuhannen nuorukaisen kasvattaminen maksakkaan kymmentä, eipä\nedes viittä kertaa niin paljon kuin tuhannen. Kasvatuksenkin alalla\ntoteutuu sääntö, että kaikki suuressa kaavassa harjoitetut työt tulevat\nsuhteellisesti paljoa halvemmiksi, kuin pienet yritykset\".\n\n\"Korkeampi opetus oli minun aikakaudellani peräti kallista\", sanoin.\n\n\"Jos saa luottaa historioitsijoihimme\", vastasi tohtori Leete, \"ei\nopetus yliopistoissa ollut erittäin kallista, vaan varoja nieli\npääasiallisesti siellä vietetty elämä ja nautinnot! Varsinaisesta\nopetuksesta suoritettavat maksut olivat yliopistoissanne sangen huokeat,\nja olisivat olleet vieläkin huokeammat, jos tieteitä olisi yleisemmin\nharjoitettu. Nykyjään ei korkeampi opetus ole kallimpaa kuin\nalhaisempikaan, sillä opettajat saavat samoin kuin muutkin työntekijät\nsaman ylläpidon kaikilla asteilla. Olemme aivan yksinkertaisesti\nliittäneet sata vuotta sitte Massachusettissa käytäntöön otettuun\npakolliseen kansakouluun kuusi ylempää luokkaa, joissa nuorukaisiamme\nopetetaan, kunnes ovat täyttäneet yksikolmatta vuotta. Täällä he\nsaavuttavat niinkutsutun \"korkeamman sivistyksen\" kuten teillä oli\ntapana sanoa. Me emme sysää enää lapsia ulos maailmaan omiin hoteisiinsa\nneljän- tai viidentoistavuotiaina, jolloin he vasta ovat oppineet\nainoastaan jonkun verran lukemaan, kirjoittamaan ja laskemaan\".\n\n\"Vaikka ei otettaisikaan lukuun näistä ylimääräisistä kouluvuosista\nsyntyviä kustannuksia\", huomautin, \"emme me olleet kyllin varakkaita\npitämään lapsia näin kauan erillään varsinaisesta työstä. Vähävaraisten\nluokkain lapset menivät työhön jo kuudentoista vuotiaina, jopa\naikaisemminkin, ja olivat kahdenkymmenen iässä jo oppineet ammattinsa\".\n\n\"Meidän katsantokantamme mukaan ei tämä menettelynne ensinkään lisännyt\ntuotantoa\", vastasi tohtori Leete. \"Huolellisen kasvatuksen synnyttämä\nsuurempi kykeneväisyys korvaa ennen pitkää kasvatukseen uhratun ajan\nkaikilla muilla aloilla, paitse ehkä kaikkein yksinkertaisimmissa\ntöissä\".\n\n\"Sitäpaitse me pelkäsimme, että korkeampi opetus tekee ihmiset\nhaluttomiksi varsinaiseen ruumiilliseen työhön, vaikka siitä onkin\nhyötyä henkisille harrastuksille\".\n\n\"Teidän aikakaudellanne lieneekin asianlaita ollut siten, niinhän olen\nlukenut\", vastasi tohtori Leete. \"Eikä se olekkaan ihmeellistä, sillä\nteidän aikakaudellannehan kuului jokainen ruumiillisen työn tekijä\nraakaan ja sivistymättömään kansanluokkaan. Mutta nyt ei enää ole\ntällaista luokkaa. Mainitsemanne pelko oli siihen aikaan aivan\noikeutettua, sillä pidettiinhän silloin aivan luonnollisena ja asiaan\nkuuluvana, että korkeamman sivistyksen saaneet voivat antautua\nainoastaan virkamiesalalle tai elää joutilaina. Jos henkilö, joka ei\nollut rikas eikä kuulunut etuoikeutettuihin luokkiin, oli saanut\nsellaisen kasvatuksen, mutta ei voinut hankkia vastaavaa toimialaa,\npidettiin hänen elämäänsä hukkaan menneenä, häntä itseään\nhaaksirikkoisena, ja hänen sivistystään pikemmin kykenemättömyyden ja\ntunnottomuuden, kuin kyvyn merkkinä. Nykyjään taasen, jolloin korkeaa\nsivistystä pidetään välttämättömänä jokaiselle ammattialasta huolimatta,\nyksinkertaisesti sentähden, että hän kykenisi käsittämään ja nauttimaan\nelämää, ei sivistys tuo mukanaan mainitsemianne seurauksia\".\n\n\"Mutta paraskaan kasvatus ei voi poistaa syntyperäistä tylsyyttä eikä\nhenkisten lahjojen puutetta\", huomautin. \"Jos ei ihmisten henkinen\nkykeneväisyys ole yleensä paljoa suurempi, kuin minun aikanani, on\nkorkeampia tarkoitusperiä tavotteleva kasvatus useimpiin ihmisiin nähden\nturhaan mennyttä vaivaa. Meidän mielestämme täytyi ihmisessä olla jonkun\nverran vastaanottavaisuutta, ennenkuin maksoi vaivaa ruveta häntä\nopettamaan, aivan samoin kuin maassa täytyy olla jonkun verran\nluontoperäistä hedelmällisyyttä, ennenkuin sitä kannattaa ryhtyä\nviljelemään\".\n\n\"Onpa hauskaa\", sanoi tohtori Leete, \"että käytitte juuri tuota\nvertausta. Sillä juuri sen minäkin olisin valinnut, voidakseni teille\nselvästi esittää, miltä kannalta nykyinen sukupolvi katselee kasvatusta.\nSanoitte, ettei ryhdytä viljelemään maata, joka on niin hedelmätöntä,\nettei se maksa viljelyskustannuksia. Mutta niinhän kuitenkin tehdään.\nSekä teidän aikananne että nykyjään muokataan paljon sellaisia palstoja,\njoiden tuotteet eivät maksa kustannuksia. Tarkoitan puistoja ja muita\nsellaisia yleisiä paikkoja, jotka loukkaisivat kauneudenaistia, jos ne\nsaisivat hoitamatta kasvaa rikkaruohoja ja ohdakkeita. Sentähden niitä\nhoidetaan, ja vaikka niiden tuotteet eivät riitäkkään korvaamaan\nhoitokustannuksia, on tuskin maata, jonka viljeleminen syvemmässä\nmerkityksessä puhuen kannattaisi paremmin, kuin niiden. Samoin on\nmiesten ja naisten laita, joiden kanssa joudumme tekemisiin, joiden\nääntä me alituisesti kuulemme ja joiden käytös vaikuttaa lukemattomilla\ntavoilla elämäämme, -- ovathan he itse asiassa yhtä läheisessä\nyhteydessä sen kanssa, kuin ilma, jota hengitämme, tai ne ainekset,\njoista valmistamme ruumiillisten tarpeittemme tyydyttäjiä. Jos emme\nkykenisi hankkimaan kaikille täydellistä kasvatusta, valitsisimme\nkasvateiksemme raaimmat ja tylsimmät mieluummin kuin kyvykkäät, ja\nkoettaisimme opettaa heitä mahdollisimman hyvin. Se, jolla on hyvät\nluonnonlahjat ja syntyperäistä hienotunteisuutta, voi paljoa paremmin\ntulla toimeen ilman kasvatusta, kuin tässä suhteessa vähemmän lahjakas.\n\nKäyttääkseni erästä teidän aikalaistenne puheenpartta, emme pitäisi\nelämää elämisen arvoisena, jos meidän täytyisi elää tietämättömän, raan\nja sivistymättömän kansan keskuudessa, kuten teidän aikakautenne\nharvojen sivistyneiden täytyi tehdä. Kukapa tahtoisikaan antautua\npahalta haisevaan joukkoon kunhan hän itse on valeltu hajuvedellä? Voiko\nviihtyä palatsissakaan, jos sen joka puolella on haisevat takapihat?\nTällainenhan oli teidän aikakaudellanne niiden asema, joita pidettiin\nsivistyneimpinä ja hienoimpina. Tiedän, että köyhät ja tietämättömät\nkansankerrokset kadehtivat siihen aikaan rikkaita ja sivistyneitä, mutta\nminusta näyttää, että jälkimäisten asema ei ollut paljoa parempi kuin\nedellistenkään, heidän kun täytyi asua kaikenlaisen saastan ja\neläimellisen kurjuuden keskellä. Teidän aikanne sivistyneet olivat\nsamassa asemassa kuin henkilö, joka on kaulaa myöten haisevassa suossa,\nmutta koettaa lohduttaa itseään hajuvesipullolla. -- Nyt käsittänette,\nmiltä kannalta me arvostelemme korkeampaa sivistystä. Ei mikään ole\nihmiselle niin tärkeää, kuin elää sivistyneitten, kunnon ihmisten\nkeskuudessa. Ei mikään työ, mitä kansa tekee meidän hyväksemme, voi\nedistää onnellisuuttamme samassa määrässä kuin se, että se kasvattaa\nympäristömme sivistyneiksi kansalaisiksi. Jos tämä lyödään laimin,\nkadottaa oma sivistyksemmekin puolet arvostaan, ja moni erityinen\ntunneala, jota olemme koettaneet kehittää, muuttuu alituiseksi kiusan\nlähteeksi.\n\nJos ainoastaan muutamat pääsevät korkeimman sivistyksen osallisuuteen,\nja kansan syvät rivit jäävät siitä kokonaan osattomiksi, kuten teidän\naikananne oli laita, laajenee näiden kerrosten välinen kuilu niin\nsuureksi, että he ovat kuin eri eläinluokkiin kuuluvia olentoja, jotka\neivät millään tavalla voi käsittää toisiaan. Mikäpä on julmempaa ja\nepäihmisellisempää, kuin sivistyksen kohtuuton ja väärä jako ainoastaan\nmuutamille? Yleinen ja kaikille samanlainen sivistys ei tosin poista\nluonnonkirjojen synnyttämää eroa, mutta se kohottaa suuresti\nalhaisimmalla kannalla olevia. Raakuus on nykyjään kadonnut. Kaikki\nkäsittävät jonkun verran tieteitä, ymmärtävät henkisiä kysymyksiä ja\nkunnioittavat vielä korkeampaa sivistystä, jota he eivät ole voineet\nsaavuttaa. He kykenevät itse nauttimaan sekä myöskin jokainen, vaikka\nkukin eri tavalla, avustamaan hienostuneen seuraelämän huveja ja\nnautinnoita. Puhutaan yhdeksännentoista vuosisadan sivistyneestä\nseuraelämästä, mutta senhän muodostivat vain muutamat peräti pienet,\nhajallaan olevat kosteikot äärettömässä erämaassa. Yksilöitä jotka\ntodella kykenivät henkiseen toimintaan ja hienostuneeseen seuraelämään,\noli niin vähän aikalaistensa kokonaissummaan verraten, että heitä tuskin\nkannattaa mainita, kun on yleensä puhetta silloisen ihmiskunnan\nsivistyksestä. Yksi ainoa nykyisen maailman sukupolvi edustaa enemmän\nhenkistä elämää, kuin ennen viisi vuosisataa\".\n\n\"Vielä on minun mainittava eräs seikka\", jatkoi tohtori Leete, \"joka\nmyöskin suuresti vaikuttaa siihen, että nykyjään vaaditaan täydellistä\nyleissivistystä kaikille. Se on tulevan sukupolven oikeus vaatia\nsivistyneitä vanhempia. Lyhyesti sanoen: on kolme seikkaa, joihin\nkasvatuksemme perustuu. Ensiksikin on jokaisella yksilöllä oikeus vaatia\nparas kasvatus, mitä kansa voi jäsenillensä antaa, ja tämä oikeus on\njokaisella yksinomaan hänen itsensä tähden, koska sivistys on hänen\nonnellisuutensa ja elämännautintonsa ehto. Toiseksi on ympäristöllä\noikeus vaatia, että jokainen on täysin sivistynyt, koska se on\nvälttämätön yhteisen seuraelämän ehto. Kolmanneksi on syntymättömillä\noikeus vaatia, että kansa takaa jokaiselle sivistyneet vanhemmat\".\n\nEn tahdo kuvata yksityiskohdissaan, mitä kaikkea havaitsin sinä päivänä\nkouluissa. Kun en ollut aikaisemmassa elämässäni sanottavasti\nharrastanut kasvatusopillisia asioita, voin vertailla nykyisiä\nkouluoloja entisiin ainoastaan muutamissa suhteissa. Lukuunottamatta\ntohtorilta kuulemaani tosiasiaa, että ylempi opetus oli samoin kuin\nalempikin yhteinen kaikille, herätti etupäässä huomiotani, että\noppilasten ruumiinkin kehityksestä pidettiin erinomaista huolta, ja että\noppilasta arvosteltaessa otettiin lukuun myöskin voimistelu ja leikit\nsamoin kuin tietopuolinen edistyskin.\n\n\"Kasvatushallinnon on vastattava sen haltuun uskottujen oppilaiden\nruumiin kehityksestä yhtä hyvin kuin heidän henkisestäkin\njalostumisesta\", selitti tohtori Leete. \"Meidän kasvatuksemme, joka\nalkaa kuuden ja päättyy yhdenkolmatta vuoden iässä, saavuttaa kaksi\npäämäärää: sen tulee kehittää kasvatti mahdollisimman täydelliseksi sekä\nruumiillisessa että henkisessä suhteessa\".\n\nKoulunuorison erinomainen terveys minua todellakin kummastutti.\nKatsellessani jo ennen ei ainoastaan isäntäväkeni erinomaisen\nsuhteellista ja kaunista ulkomuotoa ja ruumiinrakennetta, vaan myöskin\nkävelymatkoillani tapaamiani ihmisiä olin tullut siihen johtopäätökseen,\nettä koko ihmiskunta on sitte minun aikakauteni suuresti edistynyt\nruumiillisessa suhteessa. Ja kun nyt katselin noita voimakkaita\nnuorukaisia ja reippaita, terveitä tyttöjä sekä vertasin heitä\nyhdeksännentoista vuosisadan kouluissa näkemiini oppilaihin, en voinut\nolla mainitsematta asiasta tohtori Leetelle. Hän kuunteli minua sangen\ntarkkaavaisena.\n\n\"Todistuksenne tässä suhteessa on erinomaisen arvokas\", sanoi hän. \"Me\nolemme kyllä uskoneet, että mainitsemaanne kehitystä on tapahtunut,\nmutta uskomme on tietysti perustunut ainoastaan teoreettisiin\notaksumisiin. Omituinen kohtalonne on aiheuttanut sen, että ainoastaan\nte yksin voitte puhua tässä asiassa kokemuksesta. Arvostelunne, sen voin\nvakuuttaa, herättää sangen suurta huomiota, jos esitätte sen julkisesti.\nMutta itse asiassa olisi peräti kummallista, jos ei ihmiskunta olisi\nruumiillisessakin suhteessa kehittynyt. Teidän aikananne turmelivat\nrikkaudesta johtuvat hurjastelut sekä henkinen ja ruumiillinen laiskuus\nosan ihmisiä, kun taas suurten kansakerrosten elinvoimaa kalvoi köyhyys\nja siitä johtuva kohtuuton työ, huono ravinto ja epäterveelliset\nasunnot. Työ, jota vaadittiin lapsilta, ja taakat, joita sälytettiin\nnaisten hartioille, jäytivät itse elämän juuria. Näiden kurjien olojen\nasemasta vallitsee nyt kaikkialla mitä suotuisimmat elämän ehdot. Lapset\nhoidetaan ja kasvatetaan mahdollisimman huolellisesti, ja työ, jota\nkaikilta vaaditaan, kestää ainoastaan parhaan ikäkauden eikä ole koskaan\nkohtuutonta. Elantohuolia ja alituisesti jännittävän olemassaolon\ntaistelua ei enää tunneta yhtä vähän kuin monia muitakaan vaikuttimia,\njotka olivat omiaan tukahduttamaan ja hävittämään ihmisten sekä ruumiin\nettä hengen kehityksen. Rodun täytyy tietysti parantua, siksi\nperusteellisesti ovat olosuhteet muuttuneet. Itse asiassa tiedämmekin\nvarmasti, että parannusta on tapahtunut muutamissa suhteissa. Niinpä on\nesim. mielisairaus, joka oli yhdeksännellätoista vuosisadalla pelottavan\nyleinen mielettömästä elantotavasta johtuva ilmiö, kadonnut melkein\nkokonaan ja samoin sen toinen vaihtopuoli, itsemurhat\".\n\n\n\n\nKAHDESKOLMATTA LUKU.\n\n\nOlimme luvanneet kohdata naiset ravintolassa päivällisillä. Päivällisten\njälkeen he poistuivat, koska heillä oli jotakin toimitettavaa. Me jäimme\nistumaan viinilasien ja sikarien ääreen jutellen kaikenlaisista\nasioista.\n\n\"Herra tohtori\", sanoin keskustelun kestäessä, \"siveelliseltä kannalta\nkatsoen on teidän yhteiskuntajärjestelmänne sellainen, että olisin\nmieletön, jos en ihailisi sitä ja pitäisi sitä parempana, kuin kaikki\nmuut tähän asti maailmassa tavatut yhteiskuntamuodot ja ennen kaikkea\nminun oman onnettoman vuosisatani järjestelmä. Jos tänään jälleen\nvaipuisin hypnoottiseen uneen, joka kestäisi yhtä kauan kuin\nedellinenkin, ja jos aika kuluisi taaksepäin eikä eteenpäin, joten\nheräisin unestani yhdeksännellätoista vuosisadalla, myöntäisi varmaan\njokainen ystäväni, jolle kertoisin näkemiäni, että teidän maailmanne on\njärjestyksen, oikeuden ja onnen paratiisi. Mutta minun aikalaiseni\nolivat sangen käytännöllistä väkeä, ja ihailtuansa aikansa\njärjestelmänne siveellistä kauneutta ja aineellista loistoa, alkaisivat\nhe laskea ja kysellä, mistä olette saaneet rahoja tehdäksenne jokaisen\nnoin onnelliseksi. Sillä todellakin tarvitaan paljoa suurempaa\nvarallisuutta, kuin kansa minun aikanani voi luoda, jos mieli hankkia\njokaiselle kansalaiselle niin mukava, jopa ylellinenkin toimeentulo,\nmitä kaikkialla näkee. Voisin tosin nyt jo kertoa ystävilleni jotenkin\ntarkkaan kaikki muut järjestelmänne puolet, mutta en kykenisi vastaamaan\ntätä kysymystä. Silloin he sanoisivat, että olen nähnyt unta, eivätkä\nenää uskoisi minua, sillä he olivat erinomaisia laskijoita. Tiedän, että\njos Yhdysvaltojen koko vuositulot olisi minun aikanani jaettu tasan\nkaikkien sen asukasten kesken, olisi kukin saanut ainoastaan kolmen tai\nneljänsadan dollarin vaiheille, siis juuri sen verran, että se olisi\nriittänyt välttämättömiin elämäntarpeisiin, mutta ainoastaan\naniharvoihin tai tuskin mihinkään mukavuuksiin. Miten on mahdollista,\nettä teillä on niin paljoa suurempi varallisuus käytettävänä?\"\n\n\"Kysymys on sangen tärkeä ja oikeutettu, herra West\", vastasi tohtori\nLeete, \"enkä moittisi ystäviänne, vaikka he pitäisivätkin kertomustanne\nhaaveiluna, ellette voisi kysymyksenalaisessa tapauksessa tyydyttävästi\nvastata heidän tiedusteluihinsa. Kysymys on kuitenkin niin laaja ja\nmonipuolinen, etten minäkään voi siihen täydellisesti vastata ilman\npitkiä selityksiä, jotka veisivät paljon aikaa. Muutamista kirjastossani\nolevista tilastollisista julkaisuista, jotka teille näytän, saatte\ntarkat tiedot tämän yhteydessä olevista seikoista. Mutta olisihan\ntodella vahinko, jos teidän täytyisi mainitsemassanne tapauksessa jäädä\nsanattomaksi vanhojen ystävienne edessä, kun minä voin lyhyidenkin\nyleisten selitysten avulla johtaa teidät oikeille jäljille tässä\nasiassa.\n\nAluksi mainitsen muutamia pienempiä teidän aikakautenne menoeriä, jotka\nme voimme säästää. Meillä ei ole valtion, kunnan eikä kaupunkien\nvelkoja, joiden korkoja täytyisi maksaa. Meillä ei ole, kuten jo olen\nsanonut, armeijaa eikä laivastoa, siis ei niistä johtuvia menojakaan.\nMeillä ei ole veroja eikä siis myöskään koko sitä suurta\nvirkamiesjoukkoa, joka tarvittiin niitä määräämään ja kokoamaan.\nTuomareita, poliiseja ja vanginvartioita oli teidän aikakaudellanne\nyksin Massachusettin valtiossa paljoa enemmän, kuin nyt koko\nYhdysvalloissa. Meillä ei ole enää kuten teillä kokonaista\nrikoksentekijäin luokkaa kuluttamassa yhteiskunnan varallisuutta. Niiden\nhenkilöiden luku, jotka ovat ruumiillisten vammojen tähden enemmän tai\nvähemmän kykenemättömät toimimaan tuotannon palveluksessa, kuten\nsairaat, heikot ja vaivaiset, oli teidän aikakaudellanne niin suuri,\nettä he olivat raskaana taakkana työkykyisten hartioilla, mutta nyt, kun\nkaikki elävät terveellisissä ja mukavissa oloissa, on heitä ainoastaan\nperäti pieni prosentti, joka supistuu supistumistaan polvi polvelta.\n\nPaljon olemme säästäneet myöskin sen kautta, että olemme poistaneet\nrahat ja siis myöskin tuhannet raha-asiain yhteydessä olevat toimet,\njotka riistivät summattoman joukon ihmisiä hyödyllisestä työstä. On\nmyöskin otettava huomioon, että teidän aikakautenne rikasten\npersoonallinen ylellisyys ja loisto on kadonnut -- seikka, jonka\nmerkitystä tosin voidaan liiotellakkin. Edelleen on muistettava, ettei\nenää ole rikkaita eikä köyhiä laiskureita -- ei ainoatakaan kuhnuria.\n\nEntisaikojen köyhyyteen vaikutti sen lisäksi sangen tuntuvasti summaton\ntyön ja aineiden tuhlaus, joka johtui siitä, että kukin laittoi ruuan ja\ntoimitti pesemisen sekä lukemattomat muut pienet tehtävät kotonansa. Nyt\nne ovat yhteistöitä.\n\nMutta enemmän kuin missään näistä, vieläpä enemmän kuin kaikissa\nyhteensä, säästämme tavarain jaossa. Kaikenlaiset kauppiaat, tukku- ja\nvähittäinmyyjät, välittäjät, asioitsijat, kauppamatkustajat ja\nlukemattomat muut sellaiset henkilöt tuhlasivat teidän aikakaudellanne\ntavattomasti työvoimaa tavarain tarpeettomaan käyttelemiseen ja\nkäsittelemiseen. Jakamiseen tarvitaan nyt tuskin kymmenes osa entisestä\nväestöstä. Työvoimaa ei mene hukkaan vähintäkään, ei ainoakaan pyörä\nliiku turhaan. Tunnette jo pääpiirteissään, miten tavarain jako\ntoimitetaan. Tilastotieteilijämme ovat osottaneet, että jakamistoimeen\ntarvitaan nyt kahdeksaskymmenes osa työvoimasta. Teidän aikakaudellanne\nse vaati palvelukseensa kansan kahdeksannen osan, joka siis riistettiin\npois varsinaisen tuotannon aloilta\".\n\n\"Alanpa jo käsittää, mistä varallisuutenne johtuu\", sanoin minä.\n\n\"Suokaa anteeksi\", vastasi tohtori Leete, \"ette te vielä tiedä sitä.\nSäästöt, joista olen maininnut, voisivat ehkä tehdä äsken mainitsemanne\nkolmen tai neljänsadan dollarin suuruisen jokaiselle lankeavan\nvuosivoiton osan puolta suuremmaksi, jos otetaan lukuun kaikki niiden\nkautta saavutettu työn ja aineiden säästö. Mutta nämä menoerät\nansaitsevat tuskin mainitsemista sen rajattoman tuhlauksen rinnalla,\nmikä välttämättömästi johtui siitä, että koko kansan tuotanto oli teidän\naikananne yksityisten käsissä. Niin kauan kuin tämä järjestelmä oli\nvallalla, eivät aikalaisenne voineet vapautua köyhyydestä ja\nkurjuudesta, vaikka olisivat kuinka koettaneet säästää kulutuksen\nalalla, ja vaikka olisi keksitty kuinka tehokkaita tuotantoa lisääviä\nkoneita.\n\nTuskinpa voitaisiin laatia toista järjestelmää, joka tuhlaisi työvoimia\nyhtä suuressa määrässä, kuin teidän aikananne tuhlattiin. Ihmishengen\nkunniaksi on kuitenkin mainittava, että teidän järjestelmäänne ei ole\nkoskaan keksitty, se on vain perintö raakalaisuuden ajoilta, jolloin\nyhteiskuntajärjestelmän puute teki kaiken yhteistoiminnan\nmahdottomaksi\".\n\n\"Myönnän kyllä, että tuotantojärjestelmämme oli siveellisessä suhteessa\nsangen huono\", sanoin minä, \"mutta ellemme ota lukuun sen siveellistä\npuolta, oli se mielestämme erinomainen kone synnyttämään varallisuutta\".\n\n\"Kuten jo sanoin\", vastasi tohtori Leete, \"on kysymys niin laaja, että\nemme voi sitä nyt perusteellisesti käsitellä, mutta jos haluatte kuulla\nmuutamia tärkeimpiä väitöksiä, mitä meillä nykyajan miehillä on teidän\nteollisuusjärjestelmäänne vastaan, kun vertaamme sitä meidän\njärjestelmäämme, niin mainitsen lyhyesti eräitä niistä.\n\nTappiot, mitkä johtuvat siitä, että teollisuuden johto on jätetty\nyksilöitten käsiin, jotka eivät ole missään suhteessa vastuunalaisia ja\ntoimivat ilman vähintäkään yhtenäisyyttä, ovat pääasiassa neljää laatua.\nEnsiksikin onnistumattomain liikeyritysten synnyttämä tuhlaus, toiseksi\nkilpailusta ja samalla alalla toimivain keskinäisestä vihamielisyydestä\njoutuvat vahingot, kolmanneksi aina uudistuvan liikatuotannon,\ntaloudellisten ahdinkoaikojen ja niistä aiheutuvain tuotannonhäiriöiden\nsynnyttämät tappiot, ja neljänneksi käyttämättä jääneen pääoman ja\ntyövoimain kautta syntyvä tuhlaus. Jokainen näistä neljästä epäkohdasta\nvoisi yksinäänkin tehdä kansan köyhäksi, vaikka kolme niistä olisikin\npoistettu.\n\nTarkastakaamme ensiksikin onnistumattomain liikeyritysten synnyttämiä\ntappioita. Kun tuotanto ja kulutus oli teidän aikananne aivan\njärjestämätön ja summittainen, ei voitu mitenkään pitää silmällä, kuinka\npaljon jotakin tuotetta tarvittiin ja kuinka paljon sitä valmistettiin.\nSentähden oli jokaisen yksityiskapitalistin liikeyritys aina jossakin\nmäärässä epävarmaa, uskallettua kokeilua. Kun ei hän mitenkään voinut\nsaada tarkkoja tietoja alaansa kuuluvain tavarain tuotannosta ja\nkulutuksesta, kuten meidän hallituksellamme on käytettävinä, ei hän\nkoskaan tarkkaan tuntenut yleisön tarpeita eikä myöskään niitä\ntoimenpiteitä, mihin muut kapitalistit jo olivat ryhtyneet\ntyydyttääksensä niitä. Kun otamme tämän huomioon, ei meitä kummastuta\nkuullessamme, että jokaisessa liikeyrityksessä oli paljoa suurempi\nmahdollisuus joutua häviöön kuin voittaa. Tavallistahan olikin, että\nhenkilöt, jotka vihdoin onnistuivat, olivat monta kertaa yrittäneet\nturhaan. Suutari, joka turmelee neljän tai viiden jalkineparin tarpeet\nennenkuin saa yhdet valmiiksi, on jokseenkin samassa asemassa kuin\nteidän aikalaisenne olivat yksityisliiketten vallitessa ellemme ota\nlukuun hukkaan mennyttä työaikaa. Yhtä ainoaa onnistunutta liikeyritystä\nvastasi tavallisesti neljä tai viisi epäonnistunutta.\n\nKilpailu oli toinen suuri tuhlauksen ja tappion lähde. Teollisuusala oli\nkuin taistelutanner, mikä käsitti koko maailman. Toistensa kanssa\nkamppaillessa tuhlattiin työvoimia niin paljon, että ne olisivat\nriittäneet luomaan rikkautta kaikille, jos ne olisi käytetty yhteiseksi\nhyödyksi, kuten nykyjään. Tässä sodassa ei tullut kysymykseenkään\narmahtaminen eikä säästäminen. Kun joku tunkeutui jollekin\ntuotantoalalle ja ryhtyi täydellä tarkoituksella hävittämään niiden\nliikkeitä, jotka olivat sillä alalla ennen toimineet, perustaaksensa\nsitte oman yrityksensä niiden raunioille, oli tämä teko vain urostyö,\njota kaikki ihailivat. Yksin siihen sieluntuskaan ja ruumiillisiin\nkärsimyksiin sekä kurjuuteen nähden, mitä teollisuustaistelu tuotti\nvoitetuille ja heistä riippuville henkilöille, oli se yhtä kauheaa, kuin\nvarsinainen sota. Kun nykyajan ihminen luo katseen teidän aikakauteenne,\nkummastuttaa häntä ensi näkemällä kaikkein enin se tosiasia, että\nsamalla alalla työskentelevät kansalaiset pitivät toisiansa vihollisina,\njoita piti polkea ja hävittää, sen sijaan kuin heidän olisi tullut\nsamaan päämäärään pyrkivinä työtovereina olla veljellisessä ystävyydessä\nkeskenään. Tämä näyttää todellakin hulluudelta, ihan mielipuolten\nmenettelyltä. Mutta kun lähemmin tarkastaa asiaa, käy tuo menettely\naivan selväksi. Hengen kaupalla toistensa kanssa kilpailevat\naikalaisenne tiesivät aivan hyvin, mitä tekivät. Yhdeksännentoista\nvuosisadan tavaranvalmistajat eivät työskennelleet ylläpitääksensä\nyhteisvoimin yhteiskuntaa, kuten nyt on laita, vaan jokainen koetti\npitää huolta ainoastaan omasta toimeentulostaan yleishyvän\nkustannuksella. Jos tehtailijanne tätä tehdessään samalla kartuttivat\nkansallisvarallisuutta, tapahtui se aivan tarkoituksetta, sattumalta.\nYhtä usein ja helposti sattui, että he kartuttivat ainoastaan\nyksityisomaisuuttaan yhteisten etujen kustannuksella. Samalla alalla\ntoimivat kilpailijat olivat toistensa pahimpia vihollisia, sillä teidän\njärjestelmänne vallitessa, joka asetti yksityisedut tuotannon ainoaksi\nvaikuttimeksi, toivoi tietysti jokainen tehtailija, että hänen\nvalmistamat tuotteensa olisivat hyvin harvinaisia. Hänen etujensa\nmukaista oli, ettei niitä valmistanut kukaan muu kuin hän. Ja hän pyrki\ntähän ylevään päämäärään, mikäli olosuhteet sallivat, siten että hän\nkoetti mahdollisimman tarkkaan hävittää kaikki samalla alalla\ntyöskentelevät. Kun hän oli saattanut perikatoon niin monta\nkilpailijaansa kuin mahdollista, koetti hän liittyä yhteen niiden\nkanssa, jotka olivat taistelun kestäneet, alkaaksensa heidän kanssansa\nyhteisen sodan yleisöä vastaan. Tällaiset liitot, joita te luullakseni\nkutsuitte renkaiksi, trusteiksi ja syndikaateiksi, koettivat kohottaa\nhinnat niin korkeiksi kuin yleisö suinkin suostui maksamaan, ennenkuin\nse lakkasi tuotetta käyttämästä. Yhdeksännentoista vuosisadan\ntehtailijan hartaimpana haluna oli saada jonkun välttämättömän tuotteen\nvalmistaminen yksinomaan huostaansa, voidaksensa sitte kiskoa\nsummattomia hintoja kansalta, joka ei voinut tulla toimeen ilman\nkysymyksenalaista tavaraa. Tätä menettelyä kutsuttiin\nyhdeksännellätoista vuosisadalla tuotantojärjestelmäksi! Jätän teidän\npäätettäväksenne, herra West, eikö sitä voitaisi muutamissa suhteissa\npaljoa paremmalla syyllä kutsua tuotannon-estämisjärjestelmäksi. Joskus,\nkun meillä on tarpeeksi aikaa, pyydän teitä tarkasti selittämään minulle\nerään kysymyksen, jota en koskaan ole saanut selville, vaikka olen\njotenkin paljon tutkinut sitä. Se kuuluu: kuinka voivat niin\nterävänäköiset henkilöt, kuin teidän aikalaisenne monessa suhteessa\ntodella olivat, antaa koko yhteiskunnan elantotarpeitten ja muiden\ntuotteiden valmistuksen sellaisen kansaluokan käsiin, jonka ainoana\nharrastuksena oli saada koko yhteiskunta kärsimään puutetta? Vakuutan\nteille, että emme ihmettele sitä, ettei maailma moisten olojen\nvallitessa voinut rikastua, vaan paljoa enemmän sitä, ettei se tykkänään\nkuollut puutteeseen ja kurjuuteen. Sitä paremmalla syyllä voimme tätä\nihmetellä, jos katselemme vielä lisäksi muutamia muita järjestelmänne\nsynnyttämiä tuhlausmuotoja.\n\nLukuunottamatta onnistumattomien liikeyritysten aiheuttamaa työn ja\npääoman tuhlausta sekä alituista uuvuttavaa kilpailutaistelua, oli\nteidän tuotantojärjestelmänne alituisesti alttiina keikahduksille, jotka\ntuottivat yhtä suurta tuhoa viisaalle kuin typerällekin, yhtä suurta\nvahinkoa onnelliselle kilpailijalle kuin hänen uhreilleenkin. Tarkoitan\nnoita viiden tai kymmenen vuoden kuluttua uudistuvia liikepulia,\nkriisejä, jotka hävittivät kansan teollisuuden, löivät kumoon kaikki\nheikot liikkeet ja saattoivat vahvatkin lamaustilaan. Kriisejä seurasi\npitkällinen, usein vuosikausia kestävä \"huono aika\", jolloin\nkapitalistit vähitellen toipuivat iskusta ja keräsivät voimia,\ntyöntekijät taasen näkivät nälkää ja kapinoitsivat. Sitte taas seurasi\nlyhyt kukoistuskausi, kunnes puhkesi uusi kriisi pitkällisine\nahdinkoaikoineen. Samassa määrässä kuin kauppa kehittyi ja saattoi\nkansat yhä enemmän toisistaan riippuviksi, kävivät kriisitkin yhä\nlaajemmiksi, kunnes ne käsittivät koko maapallon. Ja kun kriisien ala\nlaajeni, jatkui niitä seuraava lamausaika yhä pitemmäksi, kun ei ollut\nenää koskematonta alaa, mistä imeä uusia voimia. Kuta enemmän teollisuus\nkehittyi ja tuotteiden määrä kasvoi sekä teollisuuteen käytetty pääoma\nlisääntyi, sitä tiheämmin sattui ahdinkoaikoja, kunnes vihdoin kaksi\nhuonoa vuotta vastasi yhtä hyvää, ja koko tuo suuri ja valtava\nteollisuusjärjestelmä oli sortumaisillaan oman painonsa alle. Teidän\naikakautenne taloustieteilijät puhuivat asiasta pitkältä ja puoleen jos\ntoiseenkin, mutta tulivat vihdoin siihen toivottomaan päätökseen, että\nkriisejä on yhtä mahdoton estää tai edes rajoittaa, kuin kuivuutta tai\nmyrskyjä. Ei ollut muuta keinoa, kuin kärsiä tämä välttämätön paha, ja\nmyrskyn ohimentyä luoda uudelleen hävitetty teollisuus, samoin kuin\nasukkaat seuduilla, missä maanjäristykset ovat yleisiä, yhä uudelleen\nrakentavat hävitetyt kaupunkinsa entisten raunioille.\n\nAikalaisenne, jotka väittivät, että häiriöitten syyt ovat etsittävät\nitse teollisuusjärjestelmästä, olivat aivan oikeassa. Häiriöt olivat\nmitä läheisimmässä yhteydessä itse järjestelmän kanssa ja tulivat sitä\ntuhoavammiksi, kuta enemmän liike-elämä laajeni ja kehittyi. Tärkeimpänä\nsyynä oli eri aloja yhdistävän yhteisen johdon puute, joten tuotanto ei\nvoinut kehittyä säännöllisesti eikä yhtenäisesti. Tuotanto ei kasvanut\nrinnakkain kaikilla aloilla eikä yhtärintaa kysynnän kanssa.\n\nKysynnän laajuutta ei voitu tuntea, kuten me tunnemme sen jakopaikkojen\nvälityksellä. Ensimäinen huomattava merkki siitä, että jollakin\nteollisuusalalla oli valmistettu tuotteita enemmän kuin tarvitaan, oli\nhintojen laskeutuminen, tehtaitten vararikot, tuotannon lakkauttaminen\nja työntekijäin erottaminen. Näin kävi monella tuotantoalalla hyvinäkin\naikoina, vaikka pula syntyi vasta, jos ala oli tavattoman laaja tai\nkäsitti monta tuotannonhaaraa. Tuotteita oli silloin markkinoilla niin\npaljon, etteivät kuluttajat voineet ostaa niitä alennetuillakaan\nhinnoilla. Kun näiden tavarain valmistajain palkka tai voitto pieneni,\njopa lakkasi kokonaankin, eivät he enää voineet ostaa eikä kuluttaa\nniitäkään tuotteita, mitä ei vielä ollut markkinoilla liiaksi. Näidenkin\nmenekki siis väheni tai lakkasi kokonaan. Siten syntyi menekin seisahdus\nsellaisillakin aloilla, missä ei ollut ylituotantoa. Niidenkin\ntuotteitten hinnat laskeutuivat ja valmistajat joutuivat työttömiksi\nsekä leivättömiksi. Silloin oli kriisi täydellisesti kehittynyt eikä\nmikään voinut sitä estää, ennenkuin koko kansan varallisuus oli\nrappiolla.\n\nEräs oloihinne perustuva yhä uudistuvain ja laajenevain ahdinkoaikojen\nsyy oli myöskin raha- ja luottojärjestelmänne. Niin kauan kuin tuotanto\noli yksityisten käsissä ja myyminen sekä ostaminen välttämätöntä, jos\nmieli saada tarpeensa tyydytetyiksi, olivat rahat tarpeen vaatimia.\nMutta ne olivat luonnollisesti vain ravinnon, vaatetten ja muiden\ntarpeellisten tuotteitten sovittuja edustajia. Kun tämä unhotettiin,\nsekautuivat käsitteet tavaroista ja niitä edustavista rahoista, ja tämä\nsynnytti luottojärjestelmän hämmästyttävine petoksineen. Kun ihmiset\nolivat tottuneet hyväksymään rahan tavaran asemasta, astuivat he vielä\naskeleen kauemmaksi ja hyväksyivät lupauksen rahan asemasta, kunnes\ntykkänään unohtivat katsoa, onko edustajan takana laisinkaan\nedustettavaa esinettä. Raha oli todellisten tavarain merkki, mutta\nluotto oli vain merkin merkki. Kullalla ja hopealla, siis todellisella\nrahalla, oli määrätyt rajansa, mutta luotolla ei. Seurauksena oli, että\nluotto, s. t. s. maksun lupaus ei ollut enää missään suhteessa rahoihin,\npuhumattakaan tavaroihin, joita olisi pitänyt olla luottoa vastaamassa.\nTällaisen järjestelmän vallitessa olivat alituiset ja säännöllisesti\nuudistuvat kriisit yhtä välttämättömiä, kuin rakennuksen sortuminen,\njonka painopiste on aseman ulkopuolella. Te luulottelitte sekä\nitsellenne että muille, että rahoja saa laskea liikkeelle ainoastaan\nhallitus tai sen valtuuttamat pankkilaitokset. Mutta itse asiassa laski\njokainen, ken antoi markan luoton, liikkeeseen saman verran rahoja,\njotka paisuttivat vastaavassa määrässä liikettä, kunnes seuraava kriisi\npuhkesi. Yhdeksännentoista vuosisadan viimeisten vuosikymmenien\nomituisena tunnusmerkkinä onkin luottojärjestelmän tavaton laajeneminen,\njoka vuorostaan selittää suurimmaksi osaksi sen aikuiset alituiset\nliikepulat. Mutta vaikka luotto oli näin vaarallinen, ette te kuitenkaan\nvoineet tulla toimeen ilman sitä, sillä kun maan pääoma ei ollut valtion\ntai muun yleisen järjestön hallussa, oli luotto ainoa keino, jonka\navulla voitte koota rahoja ja suunnata niitä teollisuusyritysten\npalvelukseen. Täten tuli teollisuusalalla vallitseva\nyksityisyrittelijäisyysjärjestelmä vielä vaarallisemmaksi, koska\nerityiset liikealat voivat siten anastaa haltuunsa suhteettomasti suuren\nosan maan käytettävissä olevaa pääomaa ja siten valmistaa kriisiä.\nLiikeyritykset toimivat luottonsa nojalla aina suureksi osaksi vierailla\nrahoilla, joita he saivat osaksi toisiltaan, osaksi pankeilta ja\nkapitalisteilta. Ja kun luotto heti kriisin ensi oireiden ilmestyessä\nlakkasi, oli se omiansa jouduttamaan kriisin puhkeamista.\n\nAikalaistenne onnettomuus oli, että heidän täytyi rakentaa\nteollisuusyrityksensä aineista, jotka paljas sattuma voi millä hetkellä\ntahansa muuttaa räjähdysaineiksi. He olivat samassa asemassa kun mies,\njoka taloa rakentaessaan käyttää muuraussaven asemasta dynamiittia.\nLuottoa ei voi verrata muuhun.\n\nJos tahdotte selvästi havaita, kuinka tarpeettomia liikehäiriöt, joista\nolen puhunut, itse asiassa ovat, ja kuinka ne johtuivat yksinomaan\nsiitä, että tuotanto oli jätetty järjestämättömäin yksityisyritysten\nvaraan, niin katselkaa meidän järjestelmämme toimintaa. Ylituotanto\nyksityisillä teollisuusaloilla, joka oli teidän aikakautenne pelottavin\nkummitus, on nykyjään aivan mahdotonta, sillä kun tuotanto ja tavarain\njakaminen ovat niin läheisessä yhteydessä keskenään, määrää kysyntä\ntarjonnan aivan yhtä tarkasti, kuin höyryn päästäminen koneeseen määrää\nsilinterin työn. Mutta otaksukaammepa siitä huolimatta, että jonkun\ntuotteen valmistuksessa on virheellisten ilmoitusten tähden syntynyt\nylituotantoa. Silloin valmistaminen luonnollisesti vähenee tai lakkaa\nkysymyksenalaisella alalla. Vaan se ei tee ketään työttömäksi. Jouten\njääneet työntekijät saavat heti tointa summattoman suurien työhuoneiden\njossakin toisessa osastossa, ja ainoastaan muuttoon tarvittava aika\nkuluu hukkaan. Kansan varallisuus taas voi kestää kuinka suuren\nylituotannon tahansa ja säilyttää liialliset tuotteet varastoissa,\nkunnes ne on kulutettu. Ylituotannon sattuessa ei nykyjään enää käy\nkuten teidän aikakaudellanne, jolloin tavattoman monimutkainen\ntuotantokoneisto joutui kokonaisuudessaan epäkuntoon ja suurenti\nalkuperäisen erehdyksen tuhatkertaiseksi. Kun meillä ei ole rahoja, ei\nmeillä myöskään ole minkäänlaista luottojärjestelmää. Kaikki laskumme\nkoskevat todellista tavaraa -- jauhoja, rautaa, puita, villoja ja työtä\n-- joiden petollisena edustajana teillä oli raha ja luotto. Meidän\narviolaskuissamme ei voi sattua erehdystä. Vuoden tuotteista käytetään\nse, minkä kansa tarvitsee, ja samalla järjestetään tarpeelliset työt,\njotta saadaan seuraavana vuonna tarvittavat tuotteet. Työn ja aineiden\nylijäämä voidaan ilman vaaraa käyttää kaikenlaisiin parannuksiin. Jos\npellot antavat tavallista huonomman sadon, on seuraavalle vuodelle\nsiirtyvä ylijäämä tavallista pienempi -- siinä kaikki. Lukuunottamatta\ntällaisia vähäpätöisiä, luonnollisista syistä johtuvia vaihteluja\ntuotannossa ei meidän liike-elämässämme voi sattua minkäänlaisia\nhäiriöitä. Kansan varallisuus kasvaa lakkaamatta polvi polvelta, kuten\nvirtaava joki, joka alituisesti levenee sekä syvenee\".\n\n\"Teidän liikepulanne, herra West\", jatkoi tohtori Leete edelleen,\n\"olisivat jo mainitsemaini parin muun suurenmoisen tuhlausmenettelyn\nkanssa voineet yksinäänkin pitää teidät alituisessa köyhyydessä kautta\naikojen. Mutta on vielä eräs köyhyytenne syy, josta tahdon mainita,\nnimittäin se, että jätitte suuren osan työvoimaa ja pääomaa käyttämättä.\nMeillä tulee hallinnon pitää huolta siitä, että jokainen hiukkanen maan\npääomaa ja työvoimaa on alituisesti toimessa. Teidän aikananne ei pääoma\neikä työ ollut yhtenäisen johdon ja valvonnan alaisena, joten suuri osa\nniitä aina oli joutilaana. \"Pääoma\", oli teillä tapana sanoa, \"on\nluonnostaan arka, se vetäytyy piiloon\", ja olisipa todella ollutkin\nkevytmielistä, jos se ei olisi \"vetäynyt piiloon\" aikakaudella, jolloin\noli melkein varmaa, että ei mikään liikeyritys vastaa laskuja. Ei ole\nollut aikakautta, jolloin ei teollisuuteen käytetty pääoma olisi voinut\ntuntuvasti lisäytyä, jos yritysten varmuus olisi voitu määrätä.\nTeollisuusyrityksiin käytetty pääoma vaihteli alituisesti tavattoman\nsuuressa määrässä aina sen mukaan, kuinka varmalla pohjalla liike-elämä\nkulloinkin oli. Täten vaihteli maan tuotanto tavattomasti eri vuosina.\nEpävarmoina aikoina kiinnitettiin teollisuuteen paljoa vähemmän pääomaa\nkuin varmoina aikoina, ja samasta syystä jäi suuri osa pääomaa\nparhainakin aikoina käyttämättä, \"vetäytyi piiloon\", koska häviämisen\nvaara oli silloinkin kyllin suuri.\n\nVielä on meidän otettava huomioon, että se suuri määrä pääomaa, joka\naina pyrki käytäntöön, kunhan liikeyritys oli edes jotenkin varma,\nkiihoitti tavattomasti kilpailua kapitalistein välillä heti kun ilmestyi\nedullinen pääoman käyttämistilaisuus.\n\nKun pääoma oli joutilaana, joutui tietysti työvoimiakin joutilaaksi\nvastaavassa määrässä. Jokainen häiriö liike-elämässä, pieninkin vaihtelu\nkaupan tai tuotannon alalla, puhumattakaan lukemattomista konkursseista,\njoita hyvinäkin aikoina sattui joka vuosi, tekivät alituisesti ihmisiä\ntyöttömiksi ja leivättömiksi milloin viikoiksi, milloin taas\nkuukausiksi, jopa vuosikausiksikin. Suuret joukot työttömiä kierteli\nalituisesti ympäri maata työn haussa, joutuen ensin kuljeskeleviksi\njutkuttajiksi, sitte rikoksentekijöiksi. \"Antakaa meille työtä!\" kuului\nmelkein lakkaamaton huuto tuosta työttömäin armeijasta, joka paisui\nhuonoina aikoina niin valtavaksi ja toivottomaksi joukoksi, että\nhallitustenkin asema näytti väliin käyvän vaaran alaiseksi. Voiko olla\nselvempää ja painavampaa todistusta siitä, kuinka kykenemätön teidän\nyksityisyrityksiin perustuva tuotantojärjestelmänne oli rikastuttamaan\nkansaa, kuin tosiasia, että kapitalistien täytyi tällaisinakin köyhyyden\nja kurjuuden aikoina taistella keskenään varmoista pääoman\nsijoittamistilaisuuksista, ja työntekijäin kapinoida ja polttaa, kun\neivät saaneet työtä?\"\n\n\"Ja nyt, herra West\", jatkoi tohtori Leete yhä, \"pyydän teitä pitämään\nmielessänne, että olen tähän saakka vain epäsuorasti esittänyt muutamia\nkansallisen tuotantojärjestelmän etuja siten että olen paljastanut\nyksityistuotannon vallitessa ilmestyviä vaarallisia puutteellisuuksia ja\nheikkouksia, joita ei enää ole. Teidän täytynee myöntää, että\nmainitsemani seikat riittäisivät yksinään jo selittämään, minkätähden\nkansa on nyt niin paljon rikkaampi kuin teidän aikakaudellanne.\nKuitenkaan en ole vielä maininnut laisinkaan monia muita etuja, mitä\njärjestelmällämme on teidän järjestelmänne rinnalla.\n\nOtaksukaammepa, ettei yksityistuotantojärjestelmässänne olisi laisinkaan\nollut mainitsemiani puutteita, ei onnistumattomain liikeyritysten\nsynnyttämiä tappioita, jotka johtuivat kysynnän ja tarjonnan väärästä\narvostelemisesta ja kykenemättömyydestä luoda yleiskatsaus koko\ntuotantoon. Otaksukaamme edelleen, ettei olisi ollut lamauttavaa ja\nvoimia tuhlaavaa kilpailua eikä kriisien, vararikkojen tai pitkällisten\nhuonojen aikojen kautta syntyviä vahingoita, samoin ei myöskään\njoutilasta pääomaa eikä työvoimaa. Otaksukaamme vielä, että kaikki nämä\nyksityiskapitalistista tuotantojärjestelmää välttämättömästi seuraavat\nepäkohdat olisivat poistuneet jonkun ihmeen kautta, ilman että\njärjestelmää olisi siltä ollut tarvis hyljätä. Vaikka näinkin olisi\nollut, olisi nykyisen, koko kansan valvoman tuotantojärjestelmän luomat\ntulokset paljon suuremmat, kuin teidän järjestelmänne olisi voinut\nsaavuttaa otaksumassamme parannetussakaan muodossa.\n\nTeidän aikakaudellannekin oli jo jotenkin suuria kutomoja ja\nkehruulaitoksia, vaikka ei niitä voidakkaan verrata meidän laitoksiimme.\nEpäilemättä olette käynyt joskus jossakin näissä yhdeksännentoista\nvuosisadan suurissa tehtaissa, jotka peittivät laajoja maa-aloja,\nkäyttivät palveluksessaan tuhansia työntekijöitä ja yhdistivät yhden\nkaton alle, yhden johdon ohjattaviksi sadottain eri toimia, mitkä\nmuuttivat esimerkiksi pumpulipaalun karttuunipakoiksi. Olette ihmetellyt\nsitä sekä ihmis- että konevoiman säästämistä, joka saavutetaan sen\nkautta, että jokainen pyörä, jokainen käsi toimii sopusuhteisesti saman\npäämäärän saavuttamiseksi. Olette ehkä myöskin ajatellut, kuinka vähän\nsama työvoima voisi saada aikaan, jos se työskentelisi hajallaan, kukin\nhenkilö yksikseen, välittämättä toisista. Pitäisittekö liioitteluna, jos\nteille sanottaisiin, että suurinkin tulos, minkä yksityiset erikseen\ntyöskentelevät työntekijät voivat saada aikaan, vaikkapa he\ntoimisivatkin täydellisessä ystävyydessä toistensa kanssa, ei ainoastaan\nlisäänny prosenteissa, vaan tulee moninkertaiseksi, jos heidän työnsä\njärjestetään saman yhtenäisen johdon alaiseksi? No niin, herra West:\nsiitä saakka kuin koko kansan tuotanto järjestettiin saman johdon alle,\nyhdeksi kokonaisuudeksi, missä jokainen pyörä tarttuu toiseen, siitä\nsaakka on tuotanto kohonnut yhtä paljon teidän aikakautenne tuotantoa\nkorkeammalle -- vaikka emme ottaisikaan lukuun silloista, äsken\nmainitsemaani suunnatonta tuhlausta -- kuin teidän aikanne tehdastyö\nkohotti sen yksikseen työskenteleväin työntekijäin tuotantoa\nkorkeammalle. Niin kauan kuin kansan tuotannon johto on tuhatpäisen\nkapitalistiluokan käsissä, on sen valmistuskyky, vaikkapa yksityiset\nliikkeet eivät olisikaan toistensa vihollisia, yhdeksi tuotantoalaksi\njärjestetyn kansan tuotantokykyyn verraten yhtä suuri kuin tuhansien\nitsenäisten päällikköjen komennettavana olevan kansajoukon tai\nvillilauman sotakyky on hyvin harjoitetun ja yhden kenraalin komennossa\nolevan armeijan sotakykyyn verraten -- esim. sellaisen sotakoneen, kuin\nSaksan sotajoukko oli Moltken aikana --\".\n\n\"Kuultuani selityksenne\", sanoin minä, \"en enää ihmettele, että kansa on\nnykyjään rikkaampi kuin minun aikakaudellani. Pikemmin minua alkaa\nkummastuttaa, etteivät kaikki teidän kansalaisenne ole rikkaita kuin\nKroisus\".\n\n\"No onhan meillä jotenkin hyvät olot\", vastasi tohtori Leete. \"Elämämme\non niin mukavaa ja hyvää, kuin voimme toivoa. Täällä, jossa jokaisen\nkansalaisen tulot ovat yhtäsuuret, ei luonnollisesti voi tulla\nkysymykseenkään ulkonaisesti pöyhkeilevä, mielettömyyteen saakka\nkilpaileva loisto, joka itse asiassa edistää todellista hyvinvoinnin\ntunnetta joko sangen vähän tai ei ollenkaan. Me haluamme ainoastaan\nsellaista, mikä todella edistää elämän mukavuutta. Meidän kaikkien\nvuosiosinkomme voisi olla paljoa suurempi, jos jakaisimme tuotannon\nsynnyttämän ylijäämänkin. Mutta meidän mielestämme on parempi käyttää se\nyleisiin laitoksiin ja huvituksiin, joihin kaikki ovat osalliset, kuten\nesim. yleisiin huoneistoihin ja rakennuksiin, taidekokoelmiin,\nsiltoihin, kuvapatsaisiin, kulkuneuvoihin, kaupunkien kaunistukseen sekä\nsuuriin soitannollisiin- ja näytelmäesityksiin samoin kuin kaikenlaisiin\nhuvittelu- ja virkistyslaitoksiin. Te, herra West, ette ole vielä\nensinkään nähnyt, miten me oikeastaan elämme. Kodeissammekin tosin on\nmukavuutensa, mutta elämämme esiintyy koko loistossaan vasta sen\nulkopuolella seuraelämässä. Kun tutustutte siihen lähemmin, käsitätte\nkyllä, \"mihin rahat menevät\", kuten teidän aikakaudellanne sanottiin, ja\nluulenpa teidän myöntävän, että menettelemme oikein, käyttäessämme niitä\nsiten\".\n\nKun hetkistä myöhemmin kävelimme hiljalleen kotiin ravintolasta, sanoi\ntohtori Leete:\n\n\"Luullakseni ei rikkautta palvelevia aikalaisianne olisi voinut mikään\nloukata syvemmin, kuin syytös, että he eivät osanneet hankkia rahaa.\nSiitä huolimatta lausuu historia heistä tämän tuomion. Teidän\njärjestämätön, sisällisten riitojen raatelema teollisuutenne oli\ntaloudelliselta kannalta katsoen yhtä mieletön, kuin se oli\nsiveellisesti hyljättävä. Itsekkäisyys oli sen ainoa laki, ja\nitsekkäisyys tuotannon alalla on itsemurha. Kilpailu, joka on\nitsekkäisyyden ulkonainen muoto, on toisin sanoen voiman hävittämistä,\nkun taas yhteistoiminta on hedelmällisen tuotannon ainoa salaisuus.\nMutta vasta sitte kun yksityisvarallisuuden kokoomishalu on väistynyt\nyhteisen varallisuuden keräämishalun tieltä, voi todellinen\nyhteistoiminta tuotannon alalla syntyä ja varsinainen rikkauden luominen\nalkaa. Vaikkapa ei periaate, että kaikkein täytyy samalla tavalla ottaa\nosaa sekä työhön että nautinnoihin, olisikaan ainoa inhimillinen ja\njärkevä yhteiskunnan perustus, toteuttaisimme sen kuitenkin ainoana\nkansallistaloudelliselta kannalta katsoen oikeana periaatteena, sillä\ntodellista yhteistoimintaa ei voi tuotannon alalle syntyä, ennenkuin\nitsekkäisyyden ja omanvoitonpyynnin hajottava vaikutus on lakannut\".\n\n\n\n\nKOLMASKOLMATTA LUKU.\n\n\nIllalla istuin Editin kanssa musiikkihuoneessa kuunnellen muutamia\nkappaleita, jotka olivat herättäneet huomiotani päivän ohjelmassa. Erään\nväliajan kestäessä sanoin:\n\n\"Kysyisin mielelläni erästä asiaa teiltä, neiti Leete, mutta pelkään,\nettä pidätte minua tungettelevana, jos sen teen\".\n\n\"En suinkaan\", vastasi hän. \"Kysykää vain\".\n\n\"Minä olen samassa asemassa kuin syrjäinen urkkija\", jatkoin minä, \"joka\non sattunut kuulemaan pari kolme nähtävästi häntä itseään koskevaa\nsanaa, vaikka ne eivät olleet aiotut hänen kuultavikseen, ja joka on\nkylliksi röyhkeä kysymään loppua siltä, ketä hän on kuunnellut\".\n\n\"Oletteko kuunnellut salaa?\" kysyi Edit ihmeissään.\n\n\"Olen kyllä\", sanoin, \"mutta sellaisessa tilaisuudessa, että tekoni on\nanteeksi annettava, kuten tekin luullakseni myönnätte\".\n\n\"Sehän kuuluu hyvin salaperäiseltä\", sanoi Edit.\n\n\"Asia onkin niin salaperäinen\", vastasin, \"että itsekkin olen toisinaan\nepäillyt, olenko todellakin kuullut sen, mitä aion kysyä teiltä, vai\nonko kaikki ainoastaan unta. Pyydän teitä selittämään minulle, miten sen\nlaita oikeastaan on. Asia on seuraava:\n\nKun heräsin satavuotisesta unestani, tunkeutui ensimäisenä tajuntaani\nmuutamia ympärilläni keskustelevia ääniä. Sittemmin olen huomannut, että\näänet olivat teidän ja teidän vanhempainne. Ensin kuulin, ellen erehdy,\nisänne sanovan: \"hän avaa kohta silmänsä. Lienee parasta, että hän\naluksi näkee ainoastaan yhden meistä\". Ellei kaikki ole paljasta unta,\nvastasitte te: \"Lupaa siis, että et kerro siitä mitään\". Isänne tuntui\nviivyttelevän lupauksen antamista, mutta kun uudistitte vaatimuksenne ja\näitinne ryhtyi puolustamaan teitä, lupasi hän vihdoin. Ja kun avasin\nsilmäni, näin ainoastaan isänne\".\n\nOlin puhunut totta sanoessani, että en ollut varma, oliko keskustelu,\njonka luulin kuulleeni, ollutkin ainoastaan unta, niin uskomattomalta\nminusta tuntui, että nämä ihmiset voisivat tietää minusta -- heidän\nesi-isäinsä aikalaisesta -- mitään sellaista, jota en itse tietäisi.\nMutta kun näin, mitä sanani vaikuttivat Editiin, käsitin heti, että\ntapahtuma ei ollut unta, vaan uusi salaisuus -- vielä hämärämpi, kuin\nkaikki entiset. Sillä heti kun Edit huomasi, mitä kysymykseni tarkoitti,\njoutui hän peräti hämilleen. Hän, joka aina ennen oli niin vapaasti ja\navonaisesti katsellut minua suoraan silmiin, loi katseensa alas ja\npunastui otsaa myöten.\n\n\"Suokaa anteeksi\", sanoin heti, kun selvisin hämmästyksestä, mihin\nsanojeni omituinen vaikutus oli minut saattanut. \"Kuulemani keskustelu\nei siis ollutkaan unta. Te tiedätte jonkun minua koskevan asian, jota\nsalaatte minulta. Eikö ole mielestänne hiukan kovaa, kun ei minun\nasemassani oleva henkilö saa tietää kaikkea, mikä koskee häntä itseään\".\n\n\"Se ei koske teitä -- tarkoitan ei suorastaan teitä. Ei todellakaan\",\nvastasi hän niin hiljaa, että sitä tuskin voi kuulla.\n\n\"Mutta koskeehan se minua ainakin jollakin tavalla\", väitin. \"Asia\nvarmaankin huvittaisi minua\".\n\n\"Enpä usko edes sitä\", vastasi hän punastuen ja luoden hätäisen katseen\nminuun. Lumoava hymy leikki hänen huulillaan, osottaen että hän\nkiusallisesta hämmästyksestään huolimatta huomasi asemassamme jonkun\nnaurettavan puolen. \"En tiedä varmaan, voiko asia edes huvittaakkaan\nteitä\".\n\n\"Isännehän olisi sanonut sen minulle\", sanoin houkutellen. \"Te hänet\nsiitä estitte. Isänne mielestä minun siis olisi tullut saada tietää se\".\n\nHän ei vastannut. Hän oli niin hurmaava hämmästyksessään, että halusin\nyhtä paljon jatkaa tätä tilaa, kuin saada selville asiaa. Sentähden\nkysyin vielä:\n\n\"Enkö saa sitä koskaan tietää? Ettekö aio koskaan sanoa sitä minulle?\"\n\n\"Se riippuu eräästä asiasta\", vastasi hän pitkän vaitiolon perästä.\n\n\"Mistä sitte?\" utelin.\n\n\"Kysytte liian paljon\", vastasi hän.\n\nSitte hän kääntyi minuun ja hänen selittämätön katseensa, punastuvat\nposkensa ja hymyilevät huulensa vaikuttivat aivan hurmaavasti, kun hän\njatkoi:\n\n\"Mitä arvelette, jos sanon, että asia riippuu -- teistä itsestänne?\"\n\n\"Minustako?\" kysyin ihmeissäni. \"Kuinka se on mahdollista?\"\n\n\"Herra West, nyt menee kaunis kappale hukkaan\". Se oli hänen ainoa\nvastauksensa. Hän astui telefoonin ääreen koskettaen sitä, ja kauniin\nadagion säveleet täyttivät huoneen. Sitte hän varoi, ettei väliaikaa\npäässyt syntymään. Hän ei katsonut minuun, vaan näytti tarkasti\nkuuntelevan soittoa. Hänen poskillansa vaihteleva syvä puna osotti\nkuitenkin, että hänen ajatuksensa liitelivät muualla.\n\nVihdoin hän virkkoi, että olin luultavasti kuullut kylliksi musiikkia\nsiksi kerraksi. Kun nousimme ylös lähteäksemme pois, astui hän luokseni\nja sanoi yhä katsoen laattiaan:\n\n\"Herra West, te sanotte, että olen osottanut teille hyvyyttä. Sitä en\ntiedä erityisesti tehneeni, mutta jos te todella luulette niin, niin\npyydän, luvatkaa minulle, että ette enää koskaan kysy minulta asiaa,\njosta tänään puhuitte, ettekä koeta kysellä sitä keneltäkään muiltakaan\n-- esimerkiksi isältäni tai äidiltäni\".\n\nTällaiseen pyyntöön voi tietysti vastata ainoastaan yhdellä tavalla.\n\n\"Suokaa anteeksi, että olen pahoittanut mielenne\", sanoin.\n\"Luonnollisesti lupaan täyttää pyyntönne. Jos olisin tiennyt, että\nkysymykseni on teille kiusallinen, en olisi puhunut koko asiasta mitään.\nPahastuitteko todellakin, kun olin utelias?\"\n\n\"En ensinkään\".\n\n\"Ja kun en kysele teiltä tätä asiaa\", jatkoin, \"niin sanotte sen minulle\njoskus vapaaehtoisesti. Rohkenenko toivoa sitä?\"\n\n\"Ehkä\", kuiskasi hän.\n\n\"Eikö sen varmempaa?\"\n\nHän loi syvän, tutkivan katseen minuun.\n\n\"Luultavasti sanon sen teille -- joskus\".\n\nSiihen loppui keskustelumme, sillä hän ei antanut minun jatkaa enää.\n\nSinä iltana ei luullakseni itse tohtori Pillsburykään olisi saanut minua\nnukkumaan, ei ainakaan ennen kuin aamupuolella. Arvoituksia oli tosin\nsattunut ratkaistavakseni joka päivä, mutta ei mikään ollut niin\nsalaperäinen ja samalla viehättävä, kuin tämä, jonka selitystä Edit\nLeete oli kieltänyt minut kyselemästä. Se oli kaksinkertainen arvoitus.\nMitenkä hän ensiksikin voi tietää jotakin minusta, tykkänään toisen\naikakauden muukalaisesta? Ja jos hän tiesikin jotakin, niin miten tämä\ntieto voi niin syvästi liikuttaa häntä? On arvoituksia, jotka ovat niin\nvaikeita, että ei selitystä voi aavistaakkaan, ja tämä näytti olevan\nsellainen. Olen liian käytännöllinen luonteeltani tuhlatakseni\narvoitusten tapaisiin hullutuksiin aikaani, mutta kun arvoitus pukeutuu\nelävän ja kauniin tytön muotoon, on sen selville saaminen sitä\njännittävämpää, kuta vaikeammalta se näyttää. Yleensä voidaan tosin\njotenkin varmasti väittää, että nuoren tytön punastuminen kertoo\nkaikkina aikoina ja joka kansan keskuudessa nuorelle miehelle saman\ntarun, mutta peräti mahdottomalta tuntui selittää Editin punastuvat\nposket täten. Olinhan minä sellaisessa asemassa ja tuttavuutemme vasta\nniin lyhyt, että tuollainen otaksuminen olisi ollut sulaa\nmielettömyyttä. Salaisuus oli sitäpaitse vanhempi, kuin tuttavuutemme.\nMutta Edit oli kaikissa tapauksissa enkeli, ja minä liian nuori, joten\nei ymmärrys eivätkä järkisyyt voineet sinä yönä tykkänään karkoittaa\nruusunhohtavia unelmia vuoteeltani.\n\n\n\n\nNELJÄSKOLMATTA LUKU.\n\n\nAamulla menin varhain alas toivoen tapaavani Editin yksinään. Näin ei\nkuitenkaan käynyt. Kun en löytänyt häntä sisältä, menin puutarhaan,\nmutta ei hän ollut sielläkään. Tällä matkalla pistäysin maanalaisessa\nkammiossani ja istahdin sinne hetkeksi lepäämään. Kirjoituspöydälläni\noli useita sanomalehtiä ja aikakauskirjoja. Arvelin, että tohtori Leeteä\nehkä huvittaisi nähdä Bostonin lehti vuodelta 1887, ja otin sentähden\nsen mukaani, kun menin sisälle.\n\nAamiaisella kohtasin Editin. Hän punastui tervehtiessään minua, mutta\noli muuten aivan levollinen. Aamiaista syödessämme silmäili tohtori\nLeete sanomalehteä, jonka olin hänelle antanut. Samoin kuin kaikissa\nmuissakin sen aikuisissa lehdissä oli siinäkin joukko uutisia\ntyöväenliikkeestä, työlakoista ja -suluista, työväenpuolueiden\nohjelmista ja anarkistien hurjista uhkauksista.\n\nKun tohtori Leete luki meille muutamia näitä uutisia, kysyin:\n\n\"Minkä verran ovat anarkistit ottaneet osaa uusien olojen luomiseen? He\npitivät aikoinaan tavatonta melua, ainoastaan sen tiedän heistä\".\n\n\"He eivät ole luonnollisesti ottaneet siihen laisinkaan osaa, vaan\npäinvastoin estäneet sitä\", vastasi tohtori Leete. \"Sen he tekivätkin\nsangen tarmokkaasti, niin kauan kuin heitä oli, sillä heidän jyrkät\nvaatimuksensa vaikuttivat, ettei tahdottu kuulla maltillisiakaan\nyhteiskunnallisia parannusehdotuksia. Näiden hurjapäiden kannattaminen\nolikin parannusten vastustajain viekkaimpia keinoja\".\n\n\"Kannattivatko he anarkisteja?\" kysyin kummastuneena.\n\n\"Kyllä\", vastasi tohtori Leete. \"Ei ainoakaan historiantutkija epäile\nenää, että kapitalistit maksoivat anarkisteille, jotta he liehuttaisivat\nkapinan veristä lippua ja saarnaisivat murhaa, ryöstöä ja murhapolttoa\nsekä pelottaisivat siten heikkoja, jotta kaikki todelliset\nparannusyritykset tukahdutettaisiin. Onpa ihmeellistä, että te annoitte\nniin täydellisesti pettää itsenne!\"\n\n\"Mitä syytä teillä on luulla, että anarkistit saivat kapitalisteilta\nkannatusta?\" kysyin.\n\n\"Syyt ovat aivan selvät\", vastasi tohtori Leete. \"Täytyyhän kaikkien\nhuomata, että anarkistien menettely oli omiaan hankkimaan heidän\najamalleen asialle tuhat vihollista samalla kuin yhden ystävän. Jos ei\notaksuta, että he olivat palkatuita, täytyisi heitä pitää\nrutihulluina.[1] Ei kai ainakaan Yhdysvalloissa voinut mikään puolue\njärkisyiden nojalla otaksua pääsevänsä päämääräänsä, ellei se saanut\nkansan enemmistöä aatteittensa puolustajaksi, kuten sittemmin\nkansanpuolue\".\n\n[1] Myönnän, että anarkistien menettelyä on vaikea selittää muuten, kuin\notaksumalla heidän olleen kapitalistien palkkaamia, mutta siitä\nhuolimatta on tämä otaksuminen aivan väärä. Eikä sitä minun\naikakaudellani uskottukaan, vaikka se nyt loitolta katsoen näyttää niin\nluonnolliselta.\n\n\"Kansanpuolue, mikä se on?\" kysyin. \"Se lienee syntynyt vasta myöhemmin.\nOliko se joku työväenpuolue?\"\n\n\"Ei\", vastasi tohtori. \"Työväenpuolueet eivät olisi yksinään voineet\nsaada laajempia ja pysyväisiä muutoksia aikaan. Ne olivat\nluokkajärjestöjä, ja siis liian ahtaalle pohjalle rakennettuja\nvoidaksensa saavuttaa koko kansaa tarkoittavan päämäärän. Vasta sitte\nkun tunnustettiin, että talous- ja yhteiskuntajärjestelmän uudestaan\nrakentaminen jalommille siveellisille periaatteille ja yhteishyvä,\nyleinen varallisuus päämääränä; ei ollut ainoastaan yhden, vaan kaikkien\nluokkien, sekä rikasten että köyhien, sivistyneitten ja\nsivistymättömäin, vanhojen ja nuorien, heikkojen ja vahvojen, miesten\nsekä naisten parasta tarkoittava yritys, vasta sitte voitiin\nmenestyksellä ryhtyä aatetta toteuttamaan. Syntyi kansanpuolue, joka\ntoteutti sen valtiollista tietä. Puolue omisti tämän nimen luultavasti\nsiitä syystä, että sen tarkoituksena oli saada sekä tuotannon eri haarat\nettä tavarain jakaminen kansan käsiin. Itse asiassa se ei olisi voinut\nlöytääkkään kuvaavampaa nimeä, sillä koettihan se saada kansan aatteen\ntoteutumaan laajemmassa ja täydellisemmässä merkityksessä, kuin sitä\nkoskaan ennen oli käsitetty. Kansaa ei enää katsottu vain ihmisjoukoksi,\njoka on liittynyt yhteen ainoastaan määrättyjä valtiollisia tarkoituksia\nvarten, mitkä vaikuttavat yksilön onneen ainoastaan sangen kaukaa ja\npintapuolisesti. Kansan tuli olla yksi perhe, yksi sisällinen\nkokonaisuus, sen tuli olla kuten korkealle taivasta kohti kohoava\nmahtava puu, jonka lehdet ovat kansalaisia ja saavat ravintonsa puun\nnesteistä, mutta samalla ravitsevat vuorostaan puuta. Kansanpuolue oli\nisänmaallisin kaikista puolueista, sillä se koetti jalostaa\nisänmaanrakkautta, kohottaa sen vaiston kannalta todelliseksi,\nitsetietoiseksi tunteeksi, siten että se teki isänmaan todelliseksi\nisänmaaksi, isäksi, joka antaa lapsilleen kaikki, mitä he tarvitsevat\nelämän ylläpitoon ja mukavuuteen, eikä ole ainoastaan epäjumala, joka\nvaatii, että hänen puolestaan on vastustelematta käytävä kuolemaan\".\n\n\n\n\nVIIDESKOLMATTA LUKU.\n\n\nEdit Leete oli luonnollisesti tehnyt minuun syvän vaikutuksen aina siitä\nhetkestä saakka, jolloin olin niin omituisella tavalla joutunut\nvieraaksi hänen vanhempiensa kotiin. Oli selvää, että eilis-illan\ntapahtumat kiinnittivät ajatuksiani yhä enemmän häneen. Alusta alkaen\noli minua miellyttänyt hänen iloinen avomielisyytensä ja\nteeskentelemätön suoruutensa, joka enemmän muistutti jaloa viatonta\npoikaa kuin ainoatakaan tuntemaani tyttöä. Halusin saada selville, oliko\ntämä miellyttävä piirre hänelle omituinen, vai johtuiko se mahdollisesti\nniistä naisten asemaa koskevista yhteiskunnallisista muutoksista, mitä\nepäilemättä oli tapahtunut sitte minun aikakauteni. Kun satuin samana\npäivänä olemaan kahden tohtori Leeten kanssa, käytin tilaisuutta\nhyväkseni ja johdin keskustelun tähän asiaan.\n\n\"Kun naisilla ei enää ole taloudenhoidosta johtuvaa taakkaa\nkannettavanaan\", sanoin, \"ei heillä liene nykyjään muuta tointa, kuin\nhoidella kauneuttaan ja kehittää luonnonlahjojaan\".\n\n\"Meidän miesten mielestä\", vastasi tohtori Leete, \"ansaitsivat he\ntäydellisesti toimeentulonsa, käyttääkseni teidän aikakautenne\npuheenpartta, vaikka eivät tekisikään mitään muuta. Mutta olkaa\nvakuutettu, että he ovat liian ylpeitä suostuaksensa ottamaan almuja\nyhteiskunnalta, vaikkapa ne annettaisiinkin maksuksi siitä, että he ovat\nyhteiskunnan koristuksena. Taloustoimista vapautuminen oli heille tosin\nmieluista, koska ne eivät ainoastaan olleet tavattoman raskaita, vaan\nmyöskin summatonta voimien tuhlausta yhteistoimintaan verraten. Mutta he\nhalusivatkin vapautua taloudenpidosta ainoastaan voidakseen sitä\ntehokkaammin edistää yhteistä hyvää toisella, mukavammalla ja\ntarkoituksenmukaisemmalla tavalla. Naiset ovat samoin kuin miehetkin\ntyöarmeijan jäseniä ja luopuvat siitä ainoastaan silloin, kuin äidin\nvelvollisuudet vaativat. Useimmat naiset ovatkin joko nuorempina tai\nvanhempina olleet tuotannon palveluksessa mikä viisi, mikä kymmenen tai\nviisitoista vuotta, ja lapsettomat naiset koko palveluskauden\".\n\n\"Naisen, joka joutuu naimisiin, ei siis tarvitse luopua tuotannon,\npalveluksesta\"? kysyin minä.\n\n\"Ei paremmin kuin miehenkään\", vastasi tohtori. \"Minkätähden he siitä\nluopuisivat? Naimisissa olevalla naisella ei ole enää nykyaikana\ntaloustoimia, kuten jo kuulitte, eikä suinkaan aviomies liene pieni\nlapsi, joka tarvitsee hoitoa\".\n\n\"Meidän aikanamme pidettiin surkuteltavana epäkohtana sitä, että naisten\ntäytyi tehdä niin paljon työtä, mutta minusta näyttää, että he tekevät\ntäällä enemmän työtä kuin meillä\", huomautin minä.\n\nTohtori Leete nauroi.\n\n\"Aivan niin onkin asia\", sanoi hän. \"Naiset työskentelevät nykyjään\nsamoin kuin miehetkin. Mutta siitä huolimatta ovat he paljoa\nonnellisempia, kuin yhdeksännentoista vuosisadan naiset, jotka olivat,\njos voi luottaa aikalaistenne kirjoituksiin, sangen onnettomia. Naisemme\nvoivat nykyjään paljoa tehokkaammin kuin teidän aikananne auttaa miehiä\nja ovat siitä huolimatta paljoa onnellisempia siitä syystä, että me\nseuraamme heidän samoin kuin miestenkin työn suhteen periaatetta, että\njokaisen tulee päästä alalle, mihin hänellä on paras taipumus. Koska\nnaiset ovat heikkovoimaisempia kuin miehet ja muistakin syistä\nsopimattomia eräille tuotannonaloille, ovat heidän työalansa ja ne\nehdot, joita on noudatettava työtä tehdessä, järjestetyt näitä\ntosiasioita silmällä pitäen. Kaikkialla ovat raskaimmat työt miesten ja\nainoastaan kevyemmät naisten suoritettavina. Naisten ei sallita missään\ntapauksessa antautua toimeen, joka ei niinhyvin työn kovuuteen kuin sen\nlaatuunkin nähden ole täysin sopivaa hänen sukupuolelleen. Sitäpaitse on\nnaisten työpäivä tuntuvasti lyhempi kuin miesten, he saavat useammin\nlomaa ja sen lisäksi on pidetty huolta siitä, että he voivat levätä, jos\nhe lepoa tarvitsevat. Nykyajan miehet käsittävät aivan hyvin, että\nnaisten kauneus ja sulous on elämän suurin nautinto ja tehokkain\nkiihotin voimain ponnistukseen. Käsittäen tämän ja tietäessämme, että\nkohtuullinen ja säännöllinen, kyvyn mukaan sovitettu työ on\nruumiinvoimain parhaallaan ollessa erittäin terveellistä sekä ruumiille\nettä sielulle, sallimme naisten ottaa osaa tuotantoon. Olemme\nvakuutettuja, että naistemme kukoistava terveys, joka on täydellisenä\nvastakohtana teidän aikanne yleiselle kivuloisuudelle naisten\nkeskuudessa, johtuu suurimmaksi osaksi siitä, että kaikilla on\nsamanlaista terveellistä ja virkistävää työtä\".\n\n\"Sanoitte naistenkin kuuluvan \"työarmeijaan\", sanoin. \"Kuinka he voivat\nolla saman johdon ja järjestelmän alaisia kuin miehet, kun heidän\ntyöehtonsa ovat aivan erilaiset?\"\n\n\"Heillä onkin oma johtonsa\", vastasi tohtori Leete. \"He ovat pikemmin\ntyöarmeijan apujoukkona kuin sen varsinaisena osana. Heidän\nylipäällikkönään on nainen ja muutenkin on johto heidän keskuudessaan\nyksinomaan naisten käsissä. Päällikön samoin kuin ylemmät\nviranomaisetkin valitsevat ne naiset, jotka ovat suorittaneet\npalveluskautensa. Tässä menetellään siis aivan samoin, kuin miesten\npäällikköä tai johtajia valittaessa. Naisten järjestön johtaja on\njäsenenä presidentin neuvostossa ja hänellä on kielto-oikeus naisten\ntyötä koskevien määräyksien suhteen, kunnes kongressi ratkaisee\nkysymyksen. Oikeuslaitoksistamme puhuessani en muistanut sanoa että\nmeillä on sekä miehiä että myöskin naisia tuomareina. Naisten johtaja\nnimittää naispuoliset tuomarit toimeensa. Jutuissa, joissa molemmat\nriitapuolet ovat naisia, on nainen tuomarina. Jos riitapuolina on mies\nja nainen, tuomitsee silloin sekä mies- että naistuomari, joiden\npäätöksen tulee olla yksimielinen\".\n\n\"Naiset näkyvät siis täällä muodostavan niin sanoakseni valtion\nvaltiossa\", huomautin.\n\n\"Niinpä kyllä, ainakin jossakin määrässä\", vastasi tohtori Leete. \"Mutta\ntämä \"valtio\" ei käy vaaralliseksi kansan kokonaisuudelle, kuten tulette\nhuomaamaan. Eräs teidän yhteiskuntajärjestelmänne lukemattomia virheitä\noli juuri se, että te ette tunnustaneet eri sukupuolten erilaista\nyksilöllistä luonnetta. Miesten ja naisten välinen kiihkoisa taipumus\ntoisiinsa on liian usein estänyt ihmisiä käsittämästä ja huomaamasta\nsitä syvää eroavaisuutta, joka monessa suhteessa tekee eri sukupuolet\nvieraiksi toisilleen ja kykenemättömiksi käsittämään toisiansa yhtä\nhyvin, kuin samaan sukupuoleen kuuluvat henkilöt. Sen sijaan kuin eräät\nteidän aikakautenne parannustenharrastajat nähtävästi koettivat\ntukahduttaa eri sukupuolien väliset eroavaisuudet, olemme me antaneet\nniiden vapaasti kehittyä, ja siten on sekä kummankin sukupuolen\nerityistunteet että myöskin eri sukupuolten välinen tunne-elämä vain\nsyventynyt ja vahvistunut. Teidän aikananne ei naisilla ollut\nainoatakaan sellaista toimialaa, missä he eivät olisi joutuneet\nluonnottomaan kilpailuun miesten kanssa. Me olemme avanneet heille oman\nmaailmansa omine elämäntehtävineen, pyrintöineen ja kunnianhimoineen,\nja, vakuutan teille, että naisemme ovat näihin oloihin sangen\ntyytyväiset ja tuntevat olevansa onnelliset. Meistä tuntuu, että naiset\njoutuivat teidän aikakaudellanne sivistyksenne uhreiksi suuremmassa\nmäärässä, kuin mikään muu kansanluokka. Huolimatta pitkästä ajasta, joka\nsiitä saakka on jo kulunut, tuntuu vielä nytkin mieltäliikuttavalta\najatella heidän yksitoikkoista, kehittymätöntä elämäänsä, joka supistui\navioliitossa yhä ahtaammalle, heidän ahdasta näköpiiriänsä, joka\nuseimmiten ei ulottunut kodin neljää seinää sekä pienten persoonallisten\nharrastusten piiriä ulommaksi. Minä en puhu nyt ainoastaan varattomain\nkansankerrosten naisista, joiden tavallisesti täytyi työssä raataa\nitsensä kuoliaiksi, vaan varakkaista ja rikkaista. Naiset eivät voineet\nastua elämän suurten surujen tai pienten vastuksien piiristä ulos\nihmiskunnan yleisten asiain raittiiseen ilmakehään, he eivät voineet\nharrastaa muita asioita, kuin perheellisiä. Sellainen elämä olisi tehnyt\nmiehen tylsäjärkiseksi tai mielipuoleksi. Nyt on kaikki toisin tässäkin\nsuhteessa. Ei kuule enää kenenkään naisen toivovan, että hän olisi mies,\neikä myöskään kenenkään vanhemman haluavan lapsistaan mieluummin poikia\nkuin tyttöjä. Tyttäremme ovat elämänuransa suhteen yhtä kunnianhimoisia\nkuin pojatkin. Avioliitto ei ole enää heille kahle eikä se vieroita\nheitä vähimmässäkään määrässä suurista yhteiskunnallisista\nharrastuksista tai kuohuvasta ulkomaailman elämästä. Ainoastaan silloin,\nkuin äitiys täyttää naisen sielun uusilla tunteilla ja harrastuksilla,\nvetäytyy hän joksikin aikaa pois ulkomaailmasta. Myöhemmin hän voi\nmilloin tahansa astua entiselle paikalleen toveriensa keskuuteen eikä\nhänen tarvitse koskaan katkaista yhteyttä heidän kanssansa. Naiset ovat\nnykyjään sangen onnellisia olentoja, jos vertaamme heidän asemaansa\nminkä tahansa entisen aikakauden naisten asemaan. Ja samassa määrässä\novat he kehittyneet yhä kykenevämmiksi luomaan myöskin miehen onnen.\n\n\"Mutta eivätkö tyttöjen monet harrastukset\", kysyin, \"ole omiaan\nvierottamaan heitä avioliitosta? Nythän he työskentelevät innolla\ntyöarmeijassa ja pyrkivät ehdokkaina siellä saavutettaviin\nluottamustoimiin, joka kiinnittänee kokonaan heidän mielensä\".\n\nTohtori Leete nauroi.\n\n\"Sitä teidän ei tarvitse pelätä, herra West\", vastasi hän. \"Luoja on\npitänyt tästä asiasta niin hyvää huolta, että mitä muutoksia naisten ja\nmiesten välisissä suhteissa tapahtuneekin, pysyy se vetovoima, mikä\nheillä on toisiinsa, aina muuttumatta. Sitä todistaa jo sekin, että\navioliittoja solmittiin yksin teidän aikakaudellannekin, jolloin\nolemassaolon taistelu ihmisten kesken syrjäytti melkein kaikki muut\najatukset, paitse elantohuolia, ja jolloin tulevaisuus oli niin\nepävarmaa, että näytti melkein rikokselliselta uhkarohkeudelta ottaa\nkantaakseen vanhempain edesvastuuta. Mitä nykyiseen rakkauteen tulee,\nsanoo siitä eräs kirjailijamme, että tämä tunne nyt täyttää miesten sekä\nnaisten sieluissa koko sen tyhjän tilan, mikä syntyi, kun elantohuolet\nloppuivat. Tämä on kuitenkin liiottelua, kuten käsitätte. Mutta yleensä\nei avioliitto laisinkaan häiritse naisen elämän tehtävää. Päinvastoin\nasetetaan naispuolisen työarmeijan tärkeimpiin toimiin ainoastaan\nsellaisia naisia, jotka ovat olleet sekä aviopuolisoina että äiteinä,\nkoska he vasta silloin kykenevät täydellisesti edustamaan\nsukupuoltansa\".\n\n\"Annetaanko naisille samanlaiset luottokortit kuin miehillekin?\" kysyin.\n\n\"Tietysti\".\n\n\"Mutta naisille kai myönnetään käytettäväksi pienempi summa kuin\nmiehille, koska perheenäidin velvollisuudet usein keskeyttävät heidän\ntyönsä\".\n\n\"Pienempi summako!\" huudahti tohtori Leete. \"Ei suinkaan! Kaikki\nkansalaisemme saavat samanlaisen ylläpidon. Tästä säännöstä ei ole\nainoatakaan poikkeusta, ja jos niin olisikin, vaikuttaisivat\nmainitsemanne keskeytykset luonnollisesti, että naisille myönnetty summa\nkasvaisi eikä pienenisi, kuten näytte otaksuvan. Voiko olla mitään\npalvelusta, josta kansa olisi suuremmassa kiitollisuudenvelassa sen\nsuorittajalle, kuin lasten synnyttäminen ja kasvattaminen kansalle?\nMeidän mielestämme ei kukaan maailmassa ole ansiokkaampi kuin hyvät\nvanhemmat. Ei löydy toista yhtä itsekkäisyydestä vapaata, yhtä vähän\nkorvausta itsellensä vaativaa tointa -- vaikka sydän sitä tehdessä\nsaakin täyden palkinnon -- kuin lasten kasvatus ja hoito, sillä\nlapsethan muodostavat maailman, kun meitä ei enää ole\".\n\n\"Puheestanne päättäen eivät naiset siis toimeentuloonsa nähden riipu\nvähintäkään miehistään\".\n\n\"Eivät tietysti!\" vastasi tohtori Leete. \"Ja yhtä vähän riippuvat lapset\nvanhemmistaan, kun heidän ylläpidostansa on kysymys, vaan kyllä lempeään\nhoitoon nähden. Kun lapsi on kasvanut, lisää hänen työnsä\nyhteisomaisuutta eikä hänen vanhempainsa varallisuutta, jotka ehkä\nsilloin jo ovat kuolleet. Sentähden on luonnollista, että myöskin lapset\nylläpidetään kansan varoilla. Jokainen kansalainen, olkoonpa hän mies,\nvaimo tai lapsi, saa aina ylläpidon suoraan kansalta, ilman välikäsiä,\nvaikka vanhemmat luonnollisesti toimivat jossakin määrässä lastensa\nholhojina. Yksilön suhde kansaan, hänen jäsenyytensä siinä oikeuttaa\nhänet myöskin saamaan ylläpitonsa kansalta, eikä tämä oikeus riipu\nmillään tavalla hänen suhteestansa muihin yksilöihin, jotka ovat samoin\nkuin hänkin kansan jäseniä. Jos jonkun henkilön aineellinen toimeentulo\nriippuisi jostakin toisesta henkilöstä, loukkaisi se meidän siveellisiä\ntunteitamme, eikä sellaista menettelyä sitäpaitse voisi puolustaa\nminkään järkevän yhteiskuntateoriian kannalta. Mitenkä kävisi\npersoonallisen vapauden ja arvon sellaisten olojen vallitessa? Tiedän\nkyllä, että te kutsuitte itseänne vapaiksi jo yhdeksännellätoista\nvuosisadalla. Mutta tämä sana ei voinut silloin merkitä samaa kuin se\nnyt merkitsee. Sillä silloin ette varmaankaan olisi käyttäneet sitä\nyhteiskunnasta, jonka melkeinpä jokaisen jäsenen aineellinen toimeentulo\ntykkänään riippui toisista henkilöistä: köyhät rikkaista, työntekijät\ntyönantajista, vaimot miehistä ja lapset vanhemmista. Sen sijaan että\nkansa olisi jakanut tuotantonsa tulokset suoraan jäsenillensä, joka\nolisi ollut suorin ja yksinkertaisin menettelytapa, näyttää siltä, että\nte pinnistitte ajatuskykyänne keksiäksenne mahdollisimman monimutkaisen\nkädestä käteen jakamisjärjestelmän, joka toi mukanaan mahdollisimman\nsyvää persoonallista nöyryytystä kaikille vastaanottaville luokille.\n\nMitä taas siihen tulee, että naisten aineellinen toimeentulo riippui\nmiehistä, kuten teidän aikananne oli tavallista, lienee rakkaus tehnyt\ntämän riippuvaisuuden edes jotenkin siedettäväksi niissä avioliitoissa,\nmitkä olivat tälle pohjalle rakennetut, vaikka tuo tunne lienee aina\ntuntunut nöyryyttävältä ajattelevista naisista. Mutta entäs niissä\nlukemattomissa tapauksissa, jolloin naisten täytyi joko avioliiton\nmuotoa noudattaen tai ilman sitä myydä itsensä miehelle, voidaksensa\nelää? Yksin teidän aikalaisennekin, niin tunteettomia kuin he olivatkin\nliikuttavimmillekin yhteiskunnallisille epäkohdille, näkyvät\naavistaneen, ettei tässä suhteessa ole kaikki siten, kuin olla pitäisi.\nHe surkuttelivat naisten asemaa ainoastaan sääliväisyydestä eikä heidän\nmieleensäkään johtunut ajatella, kuinka suurta julmuutta ja ryöstöä\nmiehet harjoittivat riistäessään itselleen kaikki maailman omaisuuden ja\npakottaessaan siten naiset pyytelemään ja kerjäämään osaansa heiltä. --\nMutta suokaa anteeksi, herra West, puhunhan asiasta niin kiihkeästi,\nkuin kaikki se riistäminen, kaikki kärsimykset ja nöyryytykset, mitä\nnaisparkojen osaksi tuli, olisi aivan äskeinen tapahtuma eikä vuosisadan\nvanha ilmiö. Näyttäähän jo melkein kuin tahtoisin syyttää teitä,\nepäkohdista, joita te epäilemättä paheksuitte jo silloin yhtä paljon\nkuin minä nyt\".\n\n\"Luonnollisesti lankeaa minullekin osa edesvastausta silloisen maailman\nkurjuudesta\", vastasin minä. \"Ainoastaan yhden seikan voin tuoda esiin\nitseni ja kaikkien aikalaisteni puolustukseksi, sen nimittäin, että\nnaisten asemaa oli mahdoton perusteellisesti ja pysyväisesti parantaa,\nennenkuin yhteiskunta oli kehittynyt nykyisen tuotanto-ja\njakojärjestelmän kannalle. Heidän asemansa huonous johtui, kuten\nmainitsittekin, pääasiassa siitä, että koko heiden aineellinen\ntoimeentulonsa riippui miehistä, enkä voi kuvitella mitään muuta\nyhteiskuntajärjestelmän muotoa kuin teidän toteuttamanne, mikä olisi\nvoinut vapauttaa naiset miesten holhuunalaisuudesta samoin kuin\nmiehetkin toisten miesten ylivallan alta. Luulen, että naisen asemaa\nkoskevat syvälle ulottuvat muutokset eivät ole voineet olla jättämättä\nhuomattavia jälkiä eri sukupuolten välisiin suhteisiin ja seurusteluun.\nSen asian tutkiminen tulee huvittamaan minua\".\n\n\"Luulenpa, että tärkein muutos, minkä huomaatte, on täydellinen vapaus\nja suoruus, joka nyt on tässä suhteessa omituisena tunnusmerkkinä\npäinvastoin kuin teidän aikakaudellanne, jolloin eri sukupuolten välinen\nseuraelämä oli mitä mutkallisinta teeskentelemistä. Eri sukupuolet\nseurustelevat nyt täysin tasa-arvoisina tovereina toistensa kanssa eikä\nheidän suhteita toisiinsa määrää mikään muu kuin rakkaus. Kun naisen\naineellinen toimeentulo riippui teidän aikakaudellanne miehestä, oli\nnainen tavallisesti voitolle joutuvana puolena avioliittoa solmittaessa.\nMikäli voi päättää teidän aikalaistenne kertomuksista, näkyvät alemmat\nluokat myöntäneenkin tämän seikan jotenkin avomielisesti ja suoraan.\nMutta hienommat seurapiirit sitävastoin koettivat salata sitä\nkaikenmoisten mutkallisten sopivaisuussääntöjen avulla, joiden\ntarkoituksena oli esittää asia aivan päinvastaisessa valossa, siis\nsiten, että avioliiton solmimisesta hyötyy pääasiallisesti mies. Jotta\ntätä sovinnaista itsepetoksen varjoa olisi voitu säilyttää, oli\nvälttämätöntä, että mies aina näytteli kosijan osaa. Senpätähden\npidettiinkin mitä törkeimpänä soveliaisuussääntöjen loukkaamisena, jos\nnainen osotti rakastavansa jotakin miestä, ennenkuin tämä oli\nilmoittanut haluavansa saada hänet puolisokseen. Meillä on tosiaankin\nkirjastoissamme teidän aikakautenne kirjailijain teoksia, joiden ainoana\ntarkoituksena on pohtia kysymystä, tokko ja missä mahdollisissa\ntapauksissa nainen voi avomielisesti tunnustaa rakkautensa ennen\nkosimista, tuottamatta menettelyllään häpeätä sukupuolelleen. Tämä\nnäyttää meistä peräti hassunkuriselta, vaikka tiedämmekin, että\nkysymyksellä oli teidän oloissanne vakavatkin puolensa. Sillä jos nainen\ntunnustaessaan rakastavansa jotakin miestä, itse asiassa vaati tätä\nkantamaan hänen ylläpitonsa taakkaa, on selvää että ylpeys ja\nhienotunteisuus pakottivat sydämen äänen vaikenemaan. Kun astutte meidän\nseuraelämään, herra West, saatte olla valmis vastaamaan joukottain tätä\nasiaa koskevia kysymyksiä, sillä nuorisoamme tietysti suuresti huvittaa\ntutustua entisaikojen tapoihin tässä suhteessa\"[1].\n\n[1] Minun on myönnettävä, että kokemukseni on osottanut todeksi tämän\ntohtori Leeten ennustuksen. Nuorisoa ja varsinkin nuoria tyttöjä\nhuvittaa ja naurattaa nykyjään tavattomasti yhdeksännentoista vuosisadan\n\"kosimisen kummalliset vaivat\", kuten he niitä kutsuvat.\n\n\"Tunnustavatko tytötkin siis rakkautensa kahdennellakymmenennellä\nvuosisadalla?\" kysyin.\n\n\"Tietysti, jos se huvittaa heitä\", vastasi tohtori Leete. \"Heillä ei ole\nsuurempaa syytä kuin rakastuneilla miehilläkään salata tunteitansa.\nTeeskenteleminen on tytöissä yhtä halveksittavaa kuin miehissäkin. Jos\njoku haluaisi näytellä kylmyyttä ja välinpitämättömyyttä, joka teidän\naikakaudellanne harvoin petti rakastunutta, pettyisi kosija nyt\ntäydellisesti, sillä ei kukaan enää menettele siten\".\n\n\"Naisten riippumattomasta asemasta seuraa luonnollisesti, kuten oloihin\nperehtymätönkin voi huomata\", sanoin minä, \"että nykyjään ei enää\nsolmita avioliittoja muista syistä, kuin rakkaudesta\".\n\n\"Sehän on itsestänsä selvää\", vastasi tohtori Leete.\n\n\"Kuinka omituiselta tuntuu ajatella maailmaa, jossa kaikki avioliitot\novat solmitut rakkaudesta! Aivan mahdotonta on teidän, tohtori Leete,\nkäsittää, kuinka oudolta ilmiöltä sellainen maailma tuntuu\nyhdeksännentoista vuosisadan miehestä!\"\n\n\"Kyllä minä jossakin määrässä käsitänkin sen\", vastasi tohtori. \"Mutta\nsiitä ylistämästänne tosiasiasta, että kaikki avioliitot nykyjään ovat\nrakkausavioliittoja, on tärkeämpiäkin seurauksia, kuin ehkä ensi\nsilmäyksellä voitte huomata. Se merkitsee, että sukupuolivalinta, joka\npyrkii säilyttämään ja lisäämään parhaita yksilöitä ja jättää huonot\nkuolemaan sukupuuttoon, voi vasta ensimäisen kerran ihmiskunnan\nhistoriassa astua voimaan ilman rajoituksia ja esteitä. Köyhyys ja kodin\ntarve eivät enää houkuttele naista hyväksymään lastensa isäksi sellaista\nmiestä, jota hän ei voi rakastaa eikä kunnioittaa. Rikkaus ja\nyhteiskunnallinen asema eivät enää voi estää naista huomaamasta miehen\nyksilöllisiä ominaisuuksia. Raha ei enää \"kultaa narrin ahdasta otsaa\".\n\nSekä ruumiillinen että hengen ja luonteen etevämmyys, kuten kauneus,\nsukkeluus, miellyttäväisyys, ystävällisyys, jalomielisyys, nero ja\nmiehuullisuus ovat ominaisuuksia, jotka varmasti tulevat säilymään\njälkimaailmalle. Jokainen sukupolvi seulotaan hiukan tiheämmällä\nseulalla kuin edellinen. Ominaisuudet, joita ihmisluonne ihailee,\nsäilyvät, kun taas sille vastenmieliset taipumukset katoavat vähitellen.\nOn tietysti koko joukko naisia, joiden täytyy saada rakastetuksensa\nhenkilö, mitä he ihailevat, ja he koettavatkin sentähden päästä\n\"ylhäisiin naimisiin\", kuten teidän aikananne sanottiin. Mutta tässäkin\ntapauksessa toteutuu äsken mainitsemani luonnonlaki, sillä tällainen\nnaiminen ei nykyjään merkitse avioliittoa rahasäkin tai arvonimien, vaan\nsellaisten miesten kanssa, jotka ovat kuntonsa tai ihmiskunnalle\nsuorittamainsa suurten palvelusten kautta kohonneet kansalaisiansa\nylemmäksi. Tällaiset henkilöt muodostavat nykyjään ainoan ylimyskunnan,\nainoan ylhäisön, ja heidän kanssansa solmittu avioliitto tuottaa\nkunniaa.\n\nMainitsitte tuonnottain, että kansamme on ruumiillisessa suhteessa\nsuuresti kehittynyt sitte teidän aikakautenne. Silloin mainitsin\nmuutamia seikkoja, jotka ovat vaikuttaneet ihmissuvun parantumiseen.\nMutta tärkeämpi kuin yksikään niistä on pari kolme sukupolvea jatkunut\nvapaa sukupuolivalinta. Luulen teidän huomaavan, jahka olette ehtinyt\nlähemmin tutustua kansaamme, että tämä etevämmyys ei rajoitu ainoastaan\nruumiillisiin ominaisuuksiin, vaan ilmestyy myöskin henkisellä ja\nsiveellisellä alalla. Olisi hyvin kummallista, jos ei niin olisi laita,\nsillä nykyjään ei sukupolven jalostumista edistä yksistään tuo\nmainitsemani, aivan vapaasti vaikuttava valtava luonnonlaki, vaan\nmyöskin syvä siveellinen vastuunalaisuudentunne. Teidän aikanne\nyhteiskunnassa vallinnut individualismi, oman edun etsiminen, ei\nainoastaan tukahduttanut tykkänään todellista veljeyden tunnetta ja\nyhteishyvän harrastusta silloisten ihmisten keskuudesta, vaan myöskin\nkäsityksen nykyisen sukupolven edesvastauksenalaisuudesta tulevaa\nkohtaan. Nykyjään on tämä vastuunalaisuudentunne, jota ei ole koskaan\nennen otettu laisinkaan huomioon, kehittynyt aikakauden suureksi\nsiveelliseksi aatteeksi. Se tukee velvollisuudentunteen koko\nvakaumuksella ja voimalla ihmisten luonnollista taipumusta valita\naviopuolisoksensa paras ja jaloin toisen sukupuolen jäsen. Tästä seuraa,\nettä kaikki ne kiihoituskeinot, joiden avulla me koetamme edistää\nahkeruutta, kykyä, neroa ja kaikkia muita hyviä ominaisuuksia, eivät\nvaikuta nuoriin miehiimme läheskään yhtä tehokkaasti, kuin se tosiasia,\nettä naiset ovat heidän kykynsä ja kuntonsa tuomareina ja lupaavat oman\nitsensä palkinnoksi voittajalle. Ei mikään kiihoitus, houkuttelu tai\npalkinto vaikuta yhtä tehokkaasti, kuin tieto, etteivät ainoatkaan\nsäteilevät tytön kasvot hymyile veltolle ja kunnottomalle\nvelvollisuuksiensa laiminlyöjälle.\n\nNykyajan naimattomat \"vanhat pojat\" ovatkin melkein kaikki poikkeuksetta\nhenkilöitä, jotka eivät ole kunniakkaasti voineet suorittaa\nelämäntehtäväänsä. Rohkeutta, vieläpä erityisesti huonoa rohkeutta\nvaaditaan naiselta, joka antaisi näitä onnettomia kohtaan tuntemallensa\nsääliväisyydelle niin suuren vallan, että se saisi hänet uhoittelemaan\nyleistä mielipidettä -- sillä mitään muuta estettä ei ole -- ja ottamaan\njonkun heistä miehekseen. On huomattava, että hänen oman sukupolvensa\narvostelu on tässä tapauksessa ankarampi ja vaativampi sekä vaikeampi\nvoittaa, kuin miesten. Naisemme käsittävät täydellisesti, että he ovat\ntulevan sukupolven vastuunalaiset valvojat, joiden huostaan\ntulevaisuuden avaimet on uskottu. Heidän velvollisuudentunteensa tässä\nsuhteessa muistuttaa melkein uskonnollista innostusta, ja he\njuurruttavat tyttäriinsä jo lapsuudesta alkaen saman\nvastuunalaisuudentunteen\".\n\nKun illalla menin huoneeseeni, valvoin vielä kauan ja luin erästä\nBerrianin romaania, jonka tohtori Leete oli minulle antanut. Se\nkäsitteli samaa asiaa, mihin hän oli selityksensä lopulla viitannut,\nnimittäin vallitsevaa käsitystä vanhempain vastuunalaisuudesta.\nYhdeksännentoista vuosisadan romaaninkirjoittajat olisivat poikkeuksetta\nkäsitelleet aihetta siten, että lukija olisi tuntenut sairaloista\nmyötätuntoisuutta rakastavia kohtaan ja vihannut niitä kirjoittamattomia\nlakeja, joita he rikkoivat. Minun ei tarvitse lähemmin kertoa -- sillä\nkukapa ei liene lukenut \"Ruut Eltonia\" -- kuinka tykkänään toiselta\nkannalta Berrian käsittelee kysymystä ja kuinka valtavan voimakkaasti\nhän terottaa lukijan mieleen periaatteen: \"meidän valtamme\nsyntymättömäin ylitse on kuin Jumalan valta, sekä meidän\nvastuunalaisuutemme heitä kohtaan yhtä suuri. Samoin kuin me täytämme\nvelvollisuutemme syntymättömiä kohtaan, samoin menetelköön hänkin meitä\nkohtaan\".\n\n\n\n\nKUUDESKOLMATTA LUKU.\n\n\nLuulenpa, että jos koskaan on syytä antaa anteeksi ihmiselle, joka on\njoutunut \"viikkopöllöksi\" eikä tiedä, mikä päivä on käsillä, niin oli\nminulla niiden omituisten olojen alaisena, joihin olin joutunut, täysi\noikeus vaatia anteeksi-antavaisuutta tässä suhteessa.\n\nKaiken sen jälkeen, mitä olin sekä kuullut että nähnyt\nkahdennenkymmenennen vuosisadan elämästä, ei minua olisi todellakaan\nensinkään kummastuttanut, jos minulle olisi sanottu, että ajanlaskukin\non tykkänään muuttunut ja että nykyjään lasketaan aikaa viisi-, kymmen-\ntai viisitoistapäiväisissä eikä enää seitsenpäiväisissä ryhmissä, kuten\nennen. Edellisessä luvussa kertomani keskustelun jälkeisenä aamuna\njohtui vasta ensi kerran mieleeni ottaa selkoa mikä viikonpäivä oli\nkäsissä. Tohtori Leete kysyi nimittäin aamiaista syödessämme, halusinko\nkuulla saarnaa.\n\n\"Onko nyt siis sunnuntai?\" huudahdin.\n\n\"On\", vastasi hän. \"Viime viikon perjantaina löysimme teidän maanalaisen\nkammionne, jota löytöä saamme kiittää nykyisestä seurastanne. Lauantaina\nheti puoliyön jälkeen heräsitte ensi kerran ja sunnuntaina iltapäivällä\ntoisen kerran, silloin aivan täysissä voimissa\".\n\n\"Onko teillä siis vielä jälellä sunnuntait ja saarnat?\" kysyin. \"Meidän\naikanamme jo oli profeetoita, jotka ennustivat, että maailma on\nvapautunut molemmista jo paljoa ennen tätä aikaa. Olen sangen utelias\nkuulemaan, kuinka kirkkolaitos soveltuu nykyiseen\nyhteiskuntajärjestelmäänne. Kai teillä on jonkunlainen kansankirkko\nkansan asettamine pappeineen?\"\n\nTohtori Leete nauroi ja kysymys näytti suuresti huvittavan myöskin rouva\nLeeteä sekä Editiä.\n\n\"Te mahdatte todellakin pitää meitä sangen omituisina ihmisinä, herra\nWest\", sanoi Edit. \"Valtiokirkko oli jo yhdeksännellätoista vuosisadalla\ntässä maassa voitettu kanta, ja te luulette, että olemme taantuneet\nuudelleen omistamaan sen\".\n\n\"Mutta mitenkä voivat vapaat kirkkokunnat ja yksityiset pappismiehet\nolla mahdollisia maassa, missä kaikki rakennukset ovat kansan omaisuutta\nja missä jokaisen velvollisuus on palvella teollisuusarmeijassa?\" kysyin\nminä.\n\n\"Kansan uskonnonharjoittamis-muodot ovat luonnollisesti muuttuneet\njotenkin paljon vuosisadan kuluessa\", vastasi tohtori Leete, \"mutta\nvaikkapa otaksuisimmekin, että ne ovat pysyneet aivan entisellään,\nsoveltuisivat ne kuitenkin aivan hyvin nykyiseen\nyhteiskuntajärjestelmäämme. Kansa antaa jokaisen yksityisen tai\nhenkilöryhmän käytettäväksi rakennuksen, kunhan siitä taataan vuokra, ja\nhe saavat käyttää sitä niin kauan kuin vuokra maksetaan. Mitä taas\npappeihin tulee, on menettely yksinkertaisesti seuraava: Jos joukko\nhenkilöitä haluaa jonkun yksilön palvelusta erityisiin persoonallisiin\ntarkoituksiin, joilla ei ole yhteyttä yleisen kansanpalveluksen kanssa,\nvoivat he, tietysti edellyttäen, että kysymyksenalainen henkilö suostuu\ntoimeen, päästä aina tarkoituksensa perille aivan samoin kuin\nsanomalehdentoimittajan tarvitsijatkin, nimittäin siten, että he\nmaksavat luottokortistaan kansalle korvauksen kysymyksenalaisen henkilön\ntyövoiman menettämisestä. Tämä kansalle jostakin yksilöstä suoritettava\nkorvaus vastaa palkkaa, joka teidän aikakaudellanne suoritettiin\nyksilölle itselleen. Mainittua periaatetta voidaan sovittaa kaikkiin\nyksityiskohtiin ja tapauksiin, missä ei valtion johto voi tulla\nkysymykseen, ja siten on yksityisyrityksillä näillä aloilla ihan täysi\ntoimintavapaus. -- Jos haluatte tänään kuulla saarnaa, voitte joko mennä\nkirkkoon sitä varten tai kuunnella sitä täällä kotona\".\n\n\"Kuinka minä voin täällä kuunnella saarnaa?\"\n\n\"Teidän tulee vain yksinkertaisesti siirtyä määrättynä aikana meidän\nkanssamme musiikkihuoneeseen ja etsiä mukava tuoli. On kyllä vielä\nnytkin henkilöitä, jotka haluavat kuunnella saarnaa kirkossa, mutta\nuseimmiten suoritetaan saarnat samoin kuin musiikkiesityksetkin\nerityisissä huoneissa, joita rakennettaessa on otettu huomioon kaikki\näänen kuulumiseen vaikuttavat seikat. Nämä huoneet ovat\ntelefooniyhteydessä tilaajain kotien kanssa. Jos haluatte mieluummin\nmennä kirkkoon, tulen kernaasti mukaanne, mutta en tosiaankaan usko,\nettä voitte missään kuulla parempaa puhetta, kuin täällä kotona.\nSanomalehdestä näkyy, että tänään aamupäivällä saarnaa herra Barton. Hän\npuhuu ainoastaan telefoonin välityksellä, väliin\nsadanviidenkymmenentuhannen suuruiselle kuulijakunnalle\".\n\n\"Vaikka ei muita syitä olisikaan, saisi jo kokeen uutuus ja saarnan\nkuunteleminen noin oudoissa oloissa minut kuuntelemaan herra Bartonia\",\nsanoin minä.\n\nKun pari tuntia myöhemmin istuin kirjastossa lukemassa, tuli Edit\nhakemaan minua musiikkihuoneeseen, jossa tohtori ja rouva Leete jo\nodottivat meitä. Tuskin olimme asettuneet mukavaan asemaan kun kello soi\nja hetken perästä alkoi kuulua miehen ääni, joka puhui meille tavallisen\nkeskustelun tapaan, kuten olisi itse puhuja ollut samassa huoneessa\npiilossa jossakin.\n\n\n\nHerra Bartonin saarna.\n\n\nÄäni puhui:\n\n\"Viime viikosta saakka on meidän keskuudessamme ollut eräs arvostelija\nyhdeksänneltätoista vuosisadalta, elävä edustaja esivanhempaimme\naikakaudelta. Kummaa olisi, jos tuollainen harvinainen tapaus ei saisi\nmielikuvitustamme täyteen lentoon. Ehkäpä olemmekin useimmat jo\nkoettaneet kuvitella mieliimme yhteiskuntaa sellaisena, kuin se oli sata\nvuotta sitte, ja asettua mielikuvituksessamme elämään sen aikakauden\nelämää. Kehoittaessani teitä luomaan kanssani katsauksen muutamiin tämän\naikakauden oloihin, joita tämä sattunut tapahtuma on saanut minut\nmiettimään, luulen pikemmin seuraavani teidän omia ajatuksianne, kuin\njohdattavani niitä uusiin asioihin\".\n\n       *       *       *       *       *\n\nSilloin kuiskasi Edit jotakin isälleen, joka nyökäytti päätään ja\nkääntyi minuun.\n\n\"Herra West\", sanoi hän, \"Edit arvelee, että teistä ehkä on tuskallista\nkuulla sen suuntaista esitelmää, kuin herra Bartonin puheen alku näyttää\nviittaavan. Vaikka niinkin olisi laita, niin ei teidän silti tarvitse\njättää saarnaa kuulematta. Jos haluatte, niin Edit yhdistää langan herra\nSweetserin puhehuoneen kanssa. Siinäkin tapauksessa voin vakuuttaa, että\nsaatte kuulla hyvän puheen\".\n\n\"Älkää millään muotoa!\" vastasin. \"Paljoa mieluummin haluan kuunnella,\nmitä herra Bartonilla on sanottavaa\".\n\n\"Kuten tahdotte\", vastasi isäntäni.\n\nKun tohtori kääntyi minuun, kosketti Edit erästä seinässä olevaa nappia,\njolloin herra Bartonin ääni äkkiä vaikeni. Nyt painoi Edit taas nappia\nja samassa alkoi uudelleen kuulua vakava, myötätuntoinen ääni, joka oli\nvaikuttanut minuun suosiollisesti ensi hetkestä saakka.\n\n       *       *       *       *       *\n\nÄäni jatkoi:\n\n\"Rohkenen otaksua, että tämä katsaus on vaikuttanut meihin kaikkiin\nsamalla tavalla, olemme nimittäin kaikki hämmästyneet joutuessamme\najattelemaan niitä valtavia muutoksia, mitä yksi ainoa lyhyt vuosisata\non saanut aikaan ihmiskunnan sekä henkisessä että aineellisessa\nelämässä.\n\nKuitenkaan ei ole yhdeksännentoista vuosisadan kansan ja maailman\nköyhyyden sekä sen nykyisen rikkauden välinen ero suurempi, kuin mitä\nennenkin on huomattu maailman historiassa -- tuskinpa se on suurempi,\nkuin esimerkiksi ero Amerikassa seitsemännellätoista vuosisadalla tai\ntoisin sanoen siirtolaisuuden ensi aikoina vallinneen varattomuuden ja\nsen hyvinvoinnin välillä, mihin maa oli kohonnut yhdeksännentoista\nvuosisadan lopulla; tuskin suurempi, kuin ero Wilhelm Valloittajan ja\nkuningatar Viktorian aikuisen Englannin välillä. Vaikka ei valtion\nvarallisuus kelvannutkaan silloin kuten nykyjään mittakaavaksi, kun\nkansan asema on kysymyksessä, voi se kuitenkin tarjota joitakin\nvertauskohtia, kun haluamme arvostella yhdeksännentoista ja\nkahdennenkymmenennen vuosisadan välistä eroa yksinomaan aineelliselta\nkannalta, katsoen. Mutta kun ryhdymme vertaamaan toisiinsa näiden\nkummankin vuosisadan siveellisiä oloja, on edessämme ilmiö, jota\nvastaavaa ei ole toista historiassa, etsittäköönpä sitä kuinka etäisiltä\naikakausilta tahansa. Olisi anteeksi annettavaa sanoa: \"tässä on\nvarmaankin tapahtunut ihmetyö\". Mutta kun hämmästyksestämme selvittyämme\nalamme arvostellen tutkia luuloteltua ihmettä, huomaamme, ettei siinä\nolekkaan mitään erinomaista, vielä vähemmän varsinaista ihmettä.\nVoidaksemme käsittää tämän ihmeelliseltä näyttävän tosiasian ei meidän\nole laisinkaan tarvis otaksua, että ihmiskunta on siveellisesti\nuudestasyntynyt, tai että kaikki pahat on hävitetty ja jätetty\nainoastaan hyvät jälelle. Asia saa aivan luonnollisen ja yksinkertaisen\nselityksen, kun otamme huomioon, mitä ympäristön muuttuneet olot\nvaikuttavat ihmisten luonteeseen. Ihme johtuu yksinkertaisesti siitä,\nettä entisen yhteiskuntajärjestelmän sijaan, joka oli rakennettu\nitsekkäisyyden ja väärinkäsitetyn oman edun pohjalle, ja joka vetosi\nvalitettavasti ainoastaan yhteishyötyä vihaaviin ja eläimellisiin\nihmisluonteen puoliin, on tullut uusi järjestelmä, jonka perustuksena on\njärkevän epäitsekkäisyyden synnyttämä todellinen oma etu, ja joka vetoaa\nainoastaan jaloihin ja yhteispyrintöjä edistäviin taipumuksiin\nihmisluonteessa.\n\nYstäväni, jos tahdotte taas nähdä ihmiset villien eläinten kaltaisina,\njommoisia he näyttävät olleen yhdeksännellätoista vuosisadalla, ei\nteidän tarvitse tehdä muuta, kuin asettaa jälleen voimaan vanha\nyhteiskunta- ja teollisuusjärjestelmä, joka opetti heidät pitämään\nkanssaihmisiään luonnollisina saaliinaan ja etsimään voittoansa toisten\nhäviöstä. Epäilemättä arvelette, että ei kovinkaan hätä tai puute voisi\npakottaa teitä elämään sillä, minkä voisitte suuremmalla taidollanne tai\nvoimallanne riistää toisilta, jotka tarvitsevat osansa yhtä hyvin kuin\ntekin. Mutta otaksutaanpa, ettei teidän ole pidettävä huolta ainoastaan\nomasta elämästänne. Tiedän aivan hyvin, että esi-isäimme joukossa on\ntäytynyt olla paljon sellaisiakin henkilöitä, jotka olisivat mieluummin\nuhranneet oman elämänsä, jos siitä yksistään olisi ollut kysymys, kuin\npitäneet sitä yllä toisten käsistä riistetyllä leivällä. Mutta tätä he\neivät voineet tehdä. Oli rakkaita olentoja, joiden elämä riippui heistä.\nMies rakasti vaimoansa silloin kuten nytkin. Jumala yksin tietänee,\nkuinka he uskalsivat tulla isiksi, mutta heillä oli kaikissa tapauksissa\nlapsia, joita he epäilemättä rakastivat samoin kuin mekin omiamme --\njoita heidän täytyi elättää, vaatettaa, kasvattaa. Lempeimmätkin olennot\ntulevat häikäilemättömiksi, kun heidän on huolehdittava sikiöistään, ja\nsiinä petoeläinten yhteiskunnassa, josta puhun, tekivät juuri hellimmät\ntunteet leipätaistelun niin hurjaksi ja julmaksi, kuin se oli. Niiden\ntähden, jotka hänestä riippuivat, ei miehellä ollut mitään\nvalitsemismahdollisuutta, hänen täytyi syöksyä tuohon alentavaan\nkamppailuun -- täytyi pettää, kehua, tunkea toisia syrjään, väärentää,\nostaa liian halvalla ja myydä liian kalliilla hinnalla, hävittää\nkilpaileva liike, jonka avulla hänen naapurinsa elätti pienokaisiansa,\nhoukutella ihmisiä ostamaan, mitä heidän ei olisi pitänyt ostaa, ja\nmyymään, mitä heidän ei olisi pitänyt myydä, riistää työntekijöitään,\nkiristää velallisiaan ja pettää velkojiaan. Vaikka olisi kauhusta itkien\nkoettanut etsiä, olisi tuskin voinut löytää alaa, jolla olisi voinut\nansaita elantotarpeensa ja pitää huolta perheestänsä tarvitsematta\npolkea heikompaa kilpailijaansa ja riistää leipää hänen suustansa. Yksin\nuskonnon palvelijatkin olivat saman julman välttämättömyyden alaiset. He\nvarottivat seurakuntaansa rahanhimosta, mutta huolenpito perheestä\npakotti heitä aina pitämään silmällä ammatista johtuvia rahatuloja.\nNoilla ihmisparoilla ei todellakaan ollut helppo asema: heidän tuli\nsaarnata ihmisille jalomielisyyttä ja epäitsekkyyttä, vaikka he itse\nsamoin kuin kaikki muutkin tiesivät aivan hyvin, että nämä hyveet\nsaattoivat silloisissa oloissa kerjäläissauvan käteen jokaiselle, ken\nniitä todella koetti harjoittaa. He saarnasivat siveyslakeja, joita\nihmisten täytyi alituisesti rikkoa itsensäsuojelemisvaiston pakosta.\nKatsellessaan kurjaa, epäinhimillistä yhteiskunnallista näytelmää\nympärillään valittivat nämä arvoisat miehet ihmisluonnon turmelusta --\njuuri kuin ei itse enkelikin turmeltuisi mokomassa paholaisen koulussa.\nUskokaa minua, hyvät ystäväni, kun vakuutan teille, että ihmisluonteen\njumalallinen alkuperä ei tule näkyviin nykyisenä onnen aikakautena\nläheskään yhtä selvästi, kuin noina pahoina päivinä, jolloin ei edes\nkovinkaan olemassaolon taistelu, missä armeliaisuus oli sulaa hulluutta,\nvoinut tykkänään hävittää maailmasta jalomielisyyttä ja hyvyyttä.\n\nEi ole vaikea käsittää, kuinka epätoivoisesti miehet ja naiset, jotka\ntoisissa oloissa olisivat olleet lempeyden ja rakkauden perikuvia,\niskivät ja raatelivat toisiansa haaliessaan rahoja. Meidän on vain\nmuistettava, mitä merkitsi siihen aikaan olla ilman rahaa, mitä merkitsi\nköyhyys. Se merkitsi ruumiillisessa suhteessa nälkää ja janoa, vilun ja\nkuumuuden tuskia, sairauden sattuessa hoidon puutetta, terveyden päivinä\nlakkaamatonta kovaa työtä. Se merkitsi siveellisessä suhteessa sortoa ja\nhalveksimista sekä alentavan kohtelun kärsimistä, raakaa käytöstä\nnuoruudesta alkaen, lapsellisen viattomuuden, naisellisen sulouden ja\nmiehen arvon menettämistä. Henkisessä suhteessa se merkitsi\ntietämättömyyden kuolettavaa vaikutusta, kaikkien niiden ominaisuuksien\nkuihtumista, jotka erottavat ihmisen eläimestä, merkitsi elämän\nalentumista ainoastaan ruumiillisten toimintain kiertokuluksi.\n\nYstäväni, jos teidän täytyisi valita joko tällainen kohtalo itsellenne\nja lapsillenne tai alkaa tavoitella kultaa äsken kuvailemallani tavalla,\nniin kuinkahan kauan luulette kestävän, ennenkuin olisitte vaipuneet\nsamalle siveellisyyden asteelle, kuin esi-isänne olivat?\n\nPari kolme vuosisataa sitte tehtiin Intiassa eräs hirmutyö niin\ninhoittavassa ja kauheassa muodossa, että se näyttää aina pysyvän\nihmiskunnan muistissa, vaikka ei siinä surmansa saaneiden lukumäärä\nollutkaan suuri. Joukko englantilaisia vankeja suljettiin vankikoppiin,\njossa ei riittänyt ilmaa kymmenennellekään osalle heistä. Nuo onnettomat\nolivat urhoollisia miehiä ja hyviä tovereita, mutta kun kuoleman tuskat\nalkoivat kouristella heitä ja he olivat tukehtumaisillaan, unhottivat he\nkaiken muun ja joutuivat kauheaan taisteluun kukin yksikseen kaikkia\nmuita vastaan, raivataksensa itsellensä tien eräässä seinässä olevan\npienen reiän luo, josta voi saada henkäyksen ilmaa. Se oli taistelua,\njoka muutti ihmiset metsän pedoiksi. Kun elämään jääneet kertoivat sen\nkauhuja, tärisytti se esivanhempiamme niin syvästi, että vielä sata\nvuotta myöhemmin näemme tapahtumaa alituisesti mainittavan\nkirjallisuudessa kuvaavana esimerkkinä äärimmäisestä inhimillisestä\nkurjuudesta, joka on yhtä inhoittavaa ruumiillisessa kuin henkisessäkin\nsuhteessa. Esi-isämme lienevät tuskin voineet aavistaa, että Kalkuttan\n\"musta luola\" sisään suljettuine, hulluuden rajoille joutuneine\nmiehineen, jotka raatelivat ja polkivat toisiansa maahan anastaaksensa\nitsellensä paikan ilma-aukon vieressä, on meidän mielestämme erinomaisen\nsattuva kuva heidän aikakautensa yhteiskunnasta. Kuitenkaan ei kuva\nvielä sellaisenaan ole täysin vastaava, siitä puuttuu eräs puoli.\nKalkuttan mustassa luolassa ei ollut hentoja naisia, ei pieniä lapsia,\nvoimattomia vanhuksia eikä vaivaisia taistelussa osallisina. Siellä\njoutuivat kärsimään ainoastaan vahvat miehet.\n\nKun ajattelemme, että vanha yhteiskuntajärjestelmä, josta olen puhunut,\nvallitsi koko yhdeksännentoista vuosisadan, kun taas uusi sen sijalle\nastunut järjestelmä jo näyttää meistä vanhalta, koska eivät isämmekään\nole nähneet muuta kuin sen, täytyy meidän ihmetellä sitä nopeutta, millä\ntämä perusteellinen muutos on tapahtunut, joka ulottui laveammalle kuin\nihmiskunnan kokemukset millään edellisellä aikakaudella. Mutta jos\nkatselemme ihmishengen kehityskantaa yhdeksännentoista vuosisadan viime\nneljänneksellä, katoaa kummastuksemme. Vaikka emme voikaan sanoa, että\nyksikään senaikuinen yhteiskunta olisi ollut yleisesti sivistynyt siinä\nmerkityksessä, missä tätä sanaa nyt käytämme, voitiin kuitenkin\nsilloinkin elävää sukupolvea jo kutsua sivistyneeksi edellisiin\nverraten. Tämän suhteellisesti alhaisenkin sivistyskannan\nvälttämättömänä seurauksena oli, että yhteiskuntajärjestelmän puutteita\nja heikkouksia alettiin huomata yleisemmin kuin koskaan ennen. On kyllä\ntotta, että nämä puutteellisuudet olivat aikaisemmin olleet suuremmat,\npaljoakin suuremmat. Mutta kohoava kansanvalistus vasta toi ne selvästi\nnäkyviin, aivan samoin kuin aamun sarastus valaisee kaikki ympäristössä\nvallitsevan saastan, joka pimeässä ehkä vielä näytti siedettävältä. Sen\najan kirjallisuudessa ilmenee pysyvänä sivusäveleenä sääliväisyys köyhiä\nja onnettomia kohtaan ja suuttumuksen purkaukset, kun\nyhteiskuntakoneisto oli niin peräti kykenemätön poistamaan ihmiskunnassa\nvallitsevaa kurjuutta. Nämä myötätuntoisuuden ilmaukset osottavat\nselvästi, että aikakauden jaloimmat henkilöt jo ainakin silloin tällöin\ntäysin käsittivät heitä ympäröitseväin olojen inhottavan mädännäisyyden,\nja että elämä kävi tunteellisimmille ja jaloimmille ihmisille tämän\nmyötätuntoisuuden tähden melkeinpä sietämättömäksi.\n\nVaikka aate ihmiskuntaperheen elävästä yhteydestä ja veljeysaatteen\ntoteuttamisesta ei ollutkaan vielä kehittynyt läheskään siinä määrässä,\nettä yhdeksännentoista vuosisadan ihmiset olisivat tunnustaneet sen\njärkähtämättömäksi siveelliseksi periaatteeksi, kuten nyt on laita,\nerehtyisimme kuitenkin, jos otaksuisimme, ettei heillä ollut laisinkaan\ntätä vastaavia tunteita. Voisin luetella muutamain sen aikuisten\nkirjailijain teoksista useita sangen kauniita kohtia, jotka osottavat,\nettä jotkut harvat jo käsittivät tämän aatteen aivan selvästi ja\nepäilemättä sangen monet sitä hämärästi aavistivat. Sen lisäksi on\nmeidän muistettava, että yhdeksästoista vuosisata oli ainakin\nnimellisesti kristillinen, ja se tosiasia, että yhteiskunnan koko\nteollisuus- ja kauppajärjestelmä oli täysin anttikristillisellä\npohjalla, lienee myöskin osaltaan vaikuttanut asiaan, vaikka myönnän,\nettä tämä vaikutus olikin sangen pieni ainakin niihin, jotka\nnimellisesti tunnustivat olevansa Jesuksen Kristuksen seuraajia.\n\nSangen omituisen ilmiön huomaamme, jos ryhdymme tutkimaan, minkätähden\nmainitsemani uskonnollinen puoli vaikutti niin vähän, minkätähden\nyhteiskunnallisia epäkohtia yleensä kärsittiin vielä sittenkin, kun\nkansan suuri enemmistö oli tullut huomaamaan niiden kohtuuttoman\nvääryyden, ja miksi tyydyttiin miettimään ainoastaan pieniä parannuksia\nkurjiin oloihin. Sentähden, että parhaimmatkin sen aikakauden henkilöt\nuskoivat vahvasti, että pysyvän yhteiskuntajärjestelmän perusteiksi\nvoidaan asettaa ainoastaan huonoimmat ihmisluonteen taipumukset. Heille\noli opetettu ja he uskoivat, että ihmiskuntaa piti koossa ainoastaan\nvoitonhimo ja itsekkäisyys, ja että kaikki ihmisten keskinäiset siteet\nhöltyisivät, jos näiden vaikuttimien kärkeä koetettaisiin katkaista tai\nniiden alaa rajoittaa. Sanalla sanoen: ihmiset uskoivat aivan\npäinvastoin kuin me -- yksinpä nekin, jotka olisivat halunneet uskoa\ntoisin -- he luulivat, että yhteiskunnan koossapitävänä voimana olivat\nyhteiskuntaelämää hajoittavat eikä sitä edistävät ihmisten taipumukset.\nHeidän mielestään oli aivan selvää ja luonnollista, että ihmiset elivät\nyhteiskunnissa ainoastaan voidakseen pettää ja sortaa toisiaan sekä\ntullakseen vuorostaan itse petetyiksi ja sorretuiksi, ja että\nyhteiskunta, jossa nämä pyrinnöt pääsivät esteettömästi vaikuttamaan,\nvoi menestyä, kun taas kaikkien etua tarkoittavalle\nyhteistoiminta-aatteelle perustetulla yhteiskuntajärjestelmällä oli\nheidän mielestään sangen pieni menestymismahdollisuus. Näyttää tykkänään\nmielettömältä vaatia ihmisiä nykyjään uskomaan, että ihmiskunta on\ntodellakin joskus pitänyt tuollaisia järjettömiä otaksumisia tosina.\nMutta varma historiallinen tosiasia on, että esivanhempamme uskoivat\nniitä, ja yhtä selvästi on todistettu, että juuri tämä nurinkurinen\nluulo viivytti niin kauan vanhan yhteiskuntajärjestelmän poistamista\nvielä sittenkin, vaikka jo yleensä huomattiin ja tunnustettiin sen\nsietämättömät epäkohdat. Tästä myöskin johtuu yhdeksännentoista\nvuosisadan viime neljänneksellä kirjallisuudessa ilmestyvä syvä\ntoivottomuus, runoissa kuvastuva synkkämielisyyden väre ja humorin\nkyynillisyys.\n\nTunnettiin, että ihmiskunnan asema oli sietämätön, mutta ei laisinkaan\nkäsitetty, miten sitä voisi parantaa. Luultiin, että kehitys oli vienyt\nihmiskunnan umpisokkeloon, josta se ei enää päässyt ulos. Tämän\naikakauden ihmisten mielialaa valaisevat räikeästi muutamat meille\nsäilyneet kirjoitukset, joita tiedonhaluiset voivat vieläkin tutkia\nkirjastoissamme. Niissä koetetaan pitkien ja vaikeiden todistelujen\nkautta osottaa, että huolimatta ihmisten kurjasta asemasta, on eräiden\nvähäpätöisten syitten tähden kuitenkin parempi elää huonoakin elämää,\nkuin lopettaa se! Kun ihmiset halveksivat itsiänsä, halveksivat he\nmyöskin luojaansa. Uskonto rappeutui rappeutumistaan. Epätoivon ja pelon\npilviseltä taivaalta tunki ainoastaan heikkoja ja kalpeita säteitä\nvalaisemaan maassa vallitsevaa toivotonta sekasortoa. Surkuteltavalta\nmielettömyydeltä näyttää meistä todellakin, että ihmiset epäilivät\nhäntäkin, jonka henki eli heidän rinnassaan, tai pelkäsivät senkin\nkättä, joka heitä talutti. Mutta meidän on muistettava, että lapset,\njotka ovat päivällä rohkeita, ovat väliin yöllä käsittämättömän\npelkureita. Sen jälkeen on jo tullut aamu. Kahdennellakymmenennellä\nvuosisadalla on sangen helppo uskoa, että Jumala on ihmisten isä.\n\nEsitelmän ahtaissa kehyksissä olen luonnollisesti voinut ainoastaan\nlyhyesti viitata muutamiin seikkoihin, jotka valmistivat ihmisten mieliä\nottamaan vastaan vanhan järjestelmän muutosta uudeksi. Samoin olen\nvoinut ainoastaan pääpiirteissään esittää muutamia vanhoillisuuden ja\ntoivottomuuden ilmiöitä, jotka hetkisen estivät edistyksen kulkua,\nvaikka sen aika jo oli tullut. Ne, jotka ihmettelevät muutoksen\näkillistä nopeutta sitte kun sen toimeenpano oli huomattu mahdolliseksi,\nunhottavat sen hurmaavan vaikutuksen, minkä toivo tekee ihmismieleen,\njoka jo kauan sitten on lakannut toivomasta, vaipunut synkän epätoivon\nhelmaan. Kun aurinko nousee niin pitkän ja synkän yön perästä, täytyy\nsen vaikuttaa huikaisevasti. Siitä hetkestä alkaen, kun ihmiset\nuskalsivat uskoa, että ihmiskunta ei ollutkaan määrätty jäämään\nkääpiöksi, joka jo oli kehittynyt täyteen kokoonsa, vaan että sillä oli\nedessään ääretön kehittymismahdollisuus, lienee vastavaikutuksen\npuhkeaminen ollut valtava. Ei mikään voinut vastustaa tätä uuden uskon\nsynnyttämää innostusta.\n\nSilloin ihmiskunta varmaankin tunsi taistelevansa asian puolesta, johon\nverrattuna historian suurimmatkin liikkeet olivat mitättömiä.\nIhmiskunnalla olisi ollut käytettävänä miljoonia marttyyrejä, mutta\njuuri sentähden niitä ei tarvittu tällä kertaa ensinkään. Vanhan\nmaailman pienten valtioitten palatsivallankumoukset olivat useinkin\nmaksaneet enemmän verta, kuin koko se suunnaton olojen muutos, mikä\nvihdoinkin saattoi ihmiskunnan oikealle tielle.\n\nSen henkilön, kenen on sallittu elää nykyisellä loistavalla\naikakaudella, ei sovi toivoa toisenlaista kohtaloa osakseen. Mutta siitä\nhuolimatta olen minä ajatellut, että mielelläni luopuisin tästä\nvaloisasta, kultaisesta nykyisyydestäkin, jos voisin sen vaihtaa tuohon\nmyrskyiseen, levottomaan murrosaikaan, jolloin sankarit mursivat\ntulevaisuuden teljetyt portit ja toivottoman joukon silmien eteen\navautui synkän muurin asemasta, mikä ennen oli sulkenut heiltä tien,\nääretön, lumoava kehittymismahdollisuus, jonka päämäärää emme vieläkään\nvoi nähdä huikaisevan valonpaljouden tähden. Kukapa voinee väittää,\nystäväni, ettei nykyistä onnen ja nautinnon aikakauttakin kannattaisi\nvaihtaa elämään, jossa pienikin vaikutin on vipu, minkä painosta\nvuosisadat vapisevat ja nousevat perustuksiltaan?\n\nTunnemme kaikki tuon viimeisen suurimman ja vähimmän verta vaatineen\nvallankumouksen historian. Yhden ainoan miespolven ajalla luopuivat\nihmiset kaikista raakalaisaikakauden tottumuksista ja tavoista sekä\nomistivat yhteiskuntamuodon, joka oli kyllin arvokas järkeville,\nvapaille ihmisille. He luopuivat ryöstöjärjestelmästään, alkoivat\ntyöskennellä yksimielisesti. He oppivat äkkiä sen viisauden, että\nyhteistoiminta ja veljeys on sekä rikkauden että onnen lähde. Niin kauan\nkuin kysymykset: \"mitä minä syön, mitä minä juon, mitä minä puen\nylleni\", koskivat ainoastaan yksilön omaa persoonaa, synnyttivät ne\nalituista pelkoa ja huolta. Mutta kun asiaa ei enää katsottu\nyksilölliseltä vaan veljelliseltä, yhteiskunnalliselta kannalta -- kun\nkysyttiin: \"mitä _me_ syömme, mitä _me_ juomme, mitä _me_ puemme\nyllemme\", raukesivat kaikki vaikeudet itsestään.\n\nKun ihmiskunta oli koettanut ratkaista elantokysymystä individualismin\nkannalta, oli yrityksen seurauksena orjuutta ja kurjuutta ihmisten\nsuurelle enemmistölle. Mutta tuskin oli kansa tullut ainoaksi pääoman\nomistajaksi ja työnantajaksi, kun puutteen sijaan tuli ylellisyys ja\nviimeisetkin toistensa nöyryytyksen jäljet katosivat maan päältä.\nOrjuus, jota vastaan oli suunnattu niin monta turhaa iskua, käyty niin\nmonta turhaa taistelua, oli vihdoinkin kuollut.\n\nNaisten ei tarvinnut enää ottaa vastaan elantotarpeitaan armopaloina\nmiehiltä, ei työntekijäin työnantajilta eikä köyhien rikkailta, vaan\nkaikki saivat osansa yhteisestä varastosta kuten lapset isänsä pöydältä.\nEi kukaan enää voinut käyttää kanssaihmistään välikappaleena\nhankkiakseen voittoa itselleen. Ainoa persoonallinen voitto, jonka\nmuilta ihmisiltä voi hankkia, oli heidän kunnioituksensa. Kansalaisten\nkeskinäisissä suhteissa ei ollut enää tilaa röyhkeydelle eikä\nmatelevaisuudelle. Ensi kerran sitte luomisen seisoi jokainen ihminen\nsuorana, pystypäisenä Jumalansa edessä. Puutteen pelko ja voitonhimo\nlakkasivat vaikuttamasta ja katosivat, kun jokaiselle taattiin runsas\ntoimeentulo eikä kukaan voinut haalia itselleen kohtuuttomia\nomaisuuksia. Ei ollut enää kerjäläisiä eikä armopalojen jakajia. Oikeus\nriisti armeliaisuudelta kaiken toiminta-alan. Kymmenen käskyä kävivät\nmelkein tarpeettomiksi ja vanheutuneiksi maailmassa, jossa ei ollut\nmitään syytä varastaa, ei mitään aihetta valehdella joko sitte pelosta\ntai oman edun tähden, ei mitään kadehtimisen syytä, kun kaikki olivat\nsamanlaisessa asemassa, ja aniharvoja väkivaltaisuuden töitä, kun\nihmiset eivät enää voineet vahingoittaa toisiansa. Vanha, niin monen\naikakauden pilkkaama unelma ihmisten vapaudesta, veljeydestä ja\nvertaisuudesta oli vihdoinkin toteutunut.\n\nSamoin kuin jalomielisyys, oikeudentunto ja sääliväisyys olivat entisen\nyhteiskuntajärjestelmän vallitessa vain haitaksi sille henkilölle, jolla\nnäitä ominaisuuksia oli, samoin joutui kovasydämisyys, voitonhimo ja\nitsekkäisyys uudessa yhteiskunnassa ristiriitaan ympäristönsä kanssa.\nKun ei elämänehtojen hankkiminen enää -- ensi kerran koko ihmiskunnan\nelämässä -- kehittänyt ihmisluonteen eläimellisiä ominaisuuksia, ja kun\nkaikki se hyöty, mikä ennen oli ollut itsekkäisyydestä, oli niin\ntäydellisesti kadonnut, että nyt päinvastoin oli etua epäitsekkyydestä,\nvoitiin vasta ensi kerran selvästi huomata, minkälainen turmeltumaton\nihmisluonne oikeastaan oli. Kaikki alhaiset, huonot taipumukset, jotka\ntähän saakka olivat rehevästi rehottaneet ja työntäneet hyvät puolet\nkokonaan varjoon, kuivuivat nyt kuten kellarissa kasvaneet sienet\npäivänvalossa, ja ihmisluonteen jalot ominaisuudet puhkesivat sellaiseen\nkukoistukseen, että entiset pilkkaajat alkoivat pitää ylistyspuheita, ja\nihmiskunta joutui ensi kerran eläissään kiusaukseen rakastaa itseään.\nEnnen pitkää huomattiin todeksi -- mitä eivät entisaikain papit ja\nfilosoofit ikinä olisi uskoneet -- että ihmisluonne itse asiassa on\npohjaltaan hyvä eikä paha, että ihmiset ovat luonteeltaan ja\nmielenlaadultaan jaloja eivätkä itsekkäitä, sääliväisiä eivätkä julmia,\nlempeitä eivätkä röyhkeitä, jumalallisia pyrinnöissään ja pyhän\nuhrautuvaisuuden sekä hellyydentunteitten innostuttamina todellisia\njumaluuden kuvia eivätkä sen irvikuvia, kuten he ennen näyttivät olevan.\nAlituiset, kautta lukemattomain sukupolvien jatkuneet kurjat olot ja\nelantosuhteet, jotka olisivat voineet turmella kuten sanoin itse\nenkelinkin, eivät olleet voineet sanottavasti muuttaa ihmisen\nluonnollista aateliutta, ja heti kun nämä turmiolliset kahleet\nkatkaistiin, ponnahti ihmiskunta kuten väkivaltaisesti taivutettu puu\nalkuperäiseen ylevään asemaansa.\n\nPukeakseni koko asian vertauksen ahtaasen muotoon, voin verrata entistä\nihmiskuntaa suohon istutettuun ruusupensaaseen, jonka täytyi juoda sen\nmustaa rämevettä, hengittää päivällä sen myrkyllistä, sumuista ilmaa ja\nkärsiä yöllä sen kylmiä, kosteita henkäyksiä. Lukuisat puutarhurit\nolivat polvi polvelta koettaneet parhaansa, saadaksensa sen kukkimaan,\nmutta jos siihen joskus ilmestyikin puoleksi avautunut nuppu, kalvoi\nmato jo senkin sisustaa, ja kaikki puuhat raukesivat tyhjään. Useat\nväittivätkin aivan todella, että pensas ei ollutkaan ruusu, vaan\nvahingollinen kasvi, joka oikeastaan pitäisi repiä irti ja polttaa.\nPuutarhurit arvelivat kuitenkin yleisesti, että kasvi kyllä kuuluu\nruusujen sukuun, mutta sitä vaivaa joku salainen, parantumaton tauti,\njoka estää kukkaset puhkeamasta ja muutenkin tekee koko kasvin niin\nkurjan ja huonon näköiseksi. Oli kyllä muutamia sellaisiakin henkilöitä,\njotka väittivät, että pensas on hyvä, mutta vika on sopimattomassa\nmaassa, ja jos kasvi istutetaan uuteen sopivaan paikkaan, menestyy se\nparemmin. Mutta nämä henkilöt eivät olleet ammattipuutarhureita, ja kun\nviimeksimainitut alkoivat soimata heitä haaveksijoiksi ja\ntuulenpieksäjiksi, alkoi kansakin enimmäkseen pitää heitä sellaisina.\nAlkoivatpa muutamat kuuluisat siveyssaarnaajat vielä väittää, että\nvaikkapa täytyykin selvien todisteiden pakosta myöntää, että pensas\nmahdollisesti menestyisi paremmin toisessa paikassa, on paljoa\narvokkaampaa ja kasvattavampaa sille itselleen, että se koettaa kukkia\nsuossa, kuin suotuisemmissa olosuhteissa saavutettu menestys. Nuput,\njotka pääsevät aukeamaan, voivat kyllä olla hyvin harvinaisia ja niistä\npuhenneet kukat värittömiä sekä tuoksuttomia, mutta nepä edustavatkin\nsiveelliseltä kannalta katsoen paljoa suurempaa voimaa, kuin puutarhassa\nvaivatta kehittyneet kukkaset.\n\nAmmattipuutarhurien ja siveyssaarnaajain tahto pääsi voitolle.\nRuusupensas sai olla suossa, ja vanhaa menettelyä jatkettiin. Yhtä\nmittaa kaadettiin sen juurille uusia lantaseoksia. Matoja koetettiin\ntappaa ja kaikkialle ilmestyvää hometta sekä loiskasvia poistaa\nlukemattomilla keinoilla, joita jokaista kehuttiin parhaaksi ja\nainoaksi. Siten jatkui sangen kauan. Väliin luuli joku huomaavansa\npensaassa heikkoja ulkonaisia parantumisen oireita, mutta toiset\nväittivät päinvastoin, että pensas näytti entistä kurjemmalta. Yleensä\noli mahdotonta sanoa, oliko mitään huomattavaa muutosta tapahtunut.\nVihdoin sitte, kun yleensä epäiltiin, tuleeko pensaasta entisellä\npaikalla mitään, otettiin kysymys pensaan muuttamisesta toiseen paikkaan\nuudelleen harkittavaksi, ja tällä kertaa siihen suostuttiin.\n\"Koettakaamme\", sanottiin yleensä, \"ehkäpä se menestyy muualla paremmin.\nTuossa sitä ei kannata enää hoitaa\". Ja niin muutettiin ihmiskunnan\nruusupensas ja istutettiin hyvään, lämpöiseen, kuivaan maahan, jossa\nsitä aurinko kylvetti päivällä, tähdet vartioitsivat yöllä, ja lauhkea\netelätuuli hyväili sen lehtiä. Silloin huomattiin, että se todellakin\noli ruusupensas. Madot ja loiskasvit katosivat siitä itsestään, ja sen\noksia peittivät mitä ihanimmat punaiset kukat, joiden tuoksu täytti koko\nmaailman.\n\nTakuuna meille määrätystä korkeasta tarkoitusperästä on se, että Luoja\non asettanut sydämiimme rajattoman täydellisyyden mittakaavan, jota\nkäyttäen saavuttamamme voitot aina näyttävät vähäpätöisiltä, eikä\npäämäärämme näytä koskaan tulevan sen lähemmäksi. Jos esi-isämme\nolisivat voineet aavistaa, että syntyy yhteiskunta, jossa ihmiset elävät\nveljesten tavoin sovussa keskenään ilman riitoja, kateutta,\nväkivaltaisuuksia ja sortoa, jossa he saavat itse valitsemallaan\nammattialalla suorittamansa kohtuullisen, ei koskaan terveyttä\nrasittavan työn palkkioksi ylläpidon, mikä vapauttaa heidät kokonaan\nhuomispäivän huolista, joten heidän on yhtä vähän tarvis murehtia\ntoimeentulostaan, kuin puun, minkä juuria vesirikas, kuivumaton puro\nkastelee -- jos he olisivat voineet kuvitella tällaisen tilan\nmahdolliseksi, olisi se näyttänyt heidän mielestään paratiisilta. He\nolisivat sekoittaneet sen yhteen taivaskäsitteensä kanssa eivätkä olisi\nvoineet uneksiakkaan, että tuon tilan saavuttaneilla olisi enää mitään,\nmitä toivoa tai mihin pyrkiä.\n\nMutta kuinkas on meidän laitamme jotka seisomme sillä huipulla, mikä\nheille kaukaa häämötti? Olemmehan jo melkein unhottaneet, ettei\nihmiskunnan asema aina ole ollut samanlainen kuin nyt. Muistamme sen\nvasta sitte kun joku erityinen tapahtuma sitä meille erityisesti\nmuistuttaa, kuten äsken on käynyt. Ja mielikuvituksemme on vaikea enää\nluoda silmiemme eteen läheistenkään esivanhempaimme\nyhteiskuntajärjestelmää. Se tuntuu meistä omituiselta ja naurettavalta.\nEikä aineellista toimeentuloa koskevan kysymyksen ratkaisu, joka on\npoistanut surut ja rikokset maailmasta, kelpaa mielestämme enää\nlopulliseksi pyrintöjen päämääräksi. Me pidämme sitä päinvastoin\nainoastaan ihmiskunnan yhä jatkuvan, todellisen kehityksen ensi\naskeleena. Olemme vain heittäneet pois hartioiltamme tarpeettoman ja\nkiusallisen taakan, joka esti esi-isiämme todenperään pyrkimästä\nolemisen lopullista päämäärää kohti. Me olemme yksinkertaisesti\nriisuneet vain yltämme liiat vaatteet alkaaksemme kilpajuoksun -- siinä\nkaikki. Me olemme kuten lapsi, joka juuri on oppinut seisomaan ja\nopettelee kävelemään. Lapsen kannalta katsoen on ensimäinen askel suuri\ntapahtuma. Voimme ajatella hänen kuvittelevan mielessään, ettei tämän\nvoiton jälkeen ole enää paljoa saavutettavissakaan, mutta vuoden\nkuluttua hän ei enää muistakkaan, ettei hän ole osannut aina käydä.\nHänen näköpiirinsä vain laajeni, kun hän nousi seisomaan, ja kävi yhä\navarammaksi, kun hän alkoi liikkua. Hänen ensi askeleensa olikin todella\neräässä suhteessa sangen tärkeä: se oli radan alkukohta, ei päämäärä.\nSilloin vasta todellinen kehitys alkoi. Kun ihmiskunta vapautui viime\nvuosisadalla aineellisen toimeentulon tuottamista huolista, jotka\nvaativat palvelukseensa sen kaikki sekä henkiset että ruumiilliset\nvoimat, voidaan tätä tapausta pitää ikäänkuin jonkunlaisena\nuudestasyntymisenä. Jos ei sitä olisi tapahtunut, olisi sen ensimäinen\nsyntyminen elämään, joka oli yhtämittainen, raskas taakka, ollut suuri\nvääryys. Mutta tämä uudestasyntyminen korjasi ensimäisen vääryyden. Sen\njälkeen on ihmiskunta astunut uuteen henkisen edistyksen aikakauteen.\nKehitys on tuonut esiin uusia, korkeampia luonteen ominaisuuksia, joiden\nolemassaoloa esi-isämme voivat tuskin aavistaa. Yhdeksännentoista\nvuosisadan syvän synkkämielisyyden ja ihmiskunnan tulevaisuutta koskevan\npimeän toivottomuuden sijaan on nyt astunut meidän aikakautemme\nelähdyttävänä aatteena valtava, mahtava käsitys siitä, että meidän\nmaallinen elämämme tarjoaa ihmisluonteelle tilaisuuden rajattomaan\nkehitykseen. Me tunnustamme ihmiskunnan ruumiillisen, henkisen ja\nsiveellisen, polvi polvelta yhä korkeammalle ja syvemmälle ulottuvan\nkehittymisen ja jalostamisen ainoaksi suureksi päämääräksi, joka on mitä\nsuurimpain ponnistusten ja uhrausten arvoinen. Uskomme, että ihmiskunta\non vasta nyt astunut sille tielle, missä ne aikeet, joita Jumalalla sen\nsuhteen on, voivat toteutua, ja missä jokainen sukupolvi merkitsee\nylöspäin astuttua askelta.\n\nJos kysytte, mitä on odotettavissa sitte, kun lukemattomat sukupolvet\novat syntyneet ja kuolleet, vastaan minä, että pitkä ja avara kehityksen\ntie on edessämme avoinna, mutta sen pää katoaa huikaisevaan valoon.\nSillä ihminen voi palata Jumalansa luo, \"missä oikea kotimme on\", kahta\ntietä myöten. Yksilö palaa sinne kuoleman tietä, ihmiskunta\nkokonaisuudessaan kehityksensä täydellisentymisen kautta, jolloin\nsiemeneen kätketty jumalallinen salaisuus paljastuu täydessä\nkirkkaudessaan. Kyynelsilmin käännymme synkästä menneisyydestä loistavaa\ntulevaisuutta kohti ja silmiämme varjoten kiirehdimme eteenpäin.\nIhmiskunnan pitkä, kolkko talvi on ohi. Sen kesä on tullut. Se on\nmurtanut kotelonsa. Taivas on sen tarkoitusperänä\".\n\n\n\n\nSEITSEMÄSKOLMATTA LUKU.\n\n\nSunnuntain iltapuoli oli minusta aina entisessä elämässäni sangen ikävä,\nen tiedä sanoa minkätähden. Silloin olin aina erinomaisen herkkä\nvaipumaan synkkämielisyyteen, ja koko elämä tuntui käsittämättömän\nvärittömältä, kolkolta sekä yhdentekevältä. Hetket, jotka tavallisesti\nkantoivat minua keveästi siivillään, kadottivat lentokykynsä ja\nvaipuivat sitä lähemmäksi maata, kuta enemmän ilta kului, kunnes ne\nvihdoin liikkuivat eteenpäin ainoastaan suurella vaivalla matelemalla.\nVanhan tottumuksen synnyttämä aateyhtymä lienee ehkä osaksi ollut syynä\nsiihen, että ympäristölläni tapahtuneista tavattoman suurista\nmuutoksista huolimatta vaivuin tänäkin kahdennenkymmenennen vuosisadan\nensimäisenä sunnuntai-iltanani syvän alakuloisuuden valtaan.\n\nTällä kertaa oli alakuloisuuteeni jotakin syytäkin. Se ei ollut\nepämääräistä surumielisyyttä, kuten aina ennen, vaan omituisen asemani\nsynnyttämää ja siis sangen oikeutettua mielen synkkyyttä. Herra Barton\noli saarnassaan alituisesti huomauttanut, mikä tavattoman syvä\nsiveellinen juopa on sen vuosisadan välillä johon oikeastaan kuulun, ja\nsen vuosisadan välillä, missä nyt elän. Nämä huomautukset vaikuttivat\nluonnollisesti sen, että tunsin itseni yhä yksinäisemmäksi minua\nympäröitsevän maailman keskuudessa. Hänen maltillisesta ja\nfilosoofisesta esityksestään huolimatta eivät sanansa voineet olla\nherättämättä mielessäni sitä vakaumusta, että minä, inhotun aikakauden\nedustaja, synnytin ympäristössäni ainoastaan säälin, uteliaisuuden ja\nvastenmielisyyden sekavia tunteita.\n\nSe erinomainen ystävällisyys, jota tohtori Leete ja hänen perheensä\nolivat minulle osottaneet, ja ennen kaikkea Editin hyvyys oli tähän\nsaakka estänyt minua selvästi käsittämästä, että heidän todelliset\ntunteensa minua kohtaan olivat luonnollisesti samat, kuin koko sen\nsukupolven, jonka jäseniä he olivat. Niin tuskalliselta kuin tämä\nhavaanto tuntuikin, olisin sen vielä voinut kestää tohtoriin ja hänen\nrakastettavaan rouvaansa nähden. Mutta sitä ajatusta en voinut sietää,\nettä Editkin tunsi samaa kuin hänen aikalaisensa.\n\nSe musertava vaikutus, minkä tämä aivan yksinkertaisen ja luonnollisen\ntosiasiain myöhäinen huomaaminen teki minuun, paljasti silmieni eteen\nerään seikan, jonka lukija ehkä on jo arvannut -- minä rakastin Editiä.\n\nOlikos tässä sitte mitään kummaa? Tuo tärisyttävä tapaus, jolloin\nvarsinainen läheisempi tuttavuutemme alkoi, kun hänen kätensä veti minut\ntakaisin mielipuolisuuden kuilusta, johon olin vaipumaisillani, se\ntosiasia, että hänen sääliväisyytensä oli se elinvoima, joka piti minua\nyllä tässä uudessa ympäristössä ja teki sen siedettäväksi, tottumukseni,\nkun olin aina pitänyt häntä välittäjänäni itseni ja ulkomaailman välillä\naivan toisessa merkityksessä, kuin hänen isäänsä -- kaikki nämä seikat\nolivat tietysti omiaan johtamaan samaan tulokseen, johon Editin lempeä\nrakastettavaisuus ja ulkonainen kauneus olisivat yksinäänkin riittäneet.\nOli aivan luonnollista, että Edit oli minusta ainoa nainen maailmassa,\nvieläpä ihan toisessa merkityksessä, kuin muille rakastuneille\nrakastettunsa. Kun nyt äkkiä tulin huomaamaan, kuinka turhia äsken\nheränneet toiveeni olivat, kärsin kaikki halveksitun rakastajan tuskat\nsekä tunsin sen lisäksi olevani niin toivottoman yksinäinen, niin\ntäydellisesti hyljätty, ettei kukaan rakastaja, kuinka onneton lienee\nollutkin, ole koskaan voinut sellaista tuntea. Isäntäväkeni huomasivat\nnähtävästi alakuloisuuteni ja koettivat parhaansa mukaan huvittaa minua.\nVarsinkin oli Edit minun tähteni suruissaan, sen havaitsin selvästi.\nMutta minä olin yhtä mieletön, kuin kaikki muutkin rakastuneet. Kun olin\nkerran, typerästi kyllä uneksinut voittavani hänen rakkautensa, ei hänen\nystävyytensä, joka sitäpaitse oli, kuten varmaan tiesin, ainoastaan\nsääliä, ollut mielestäni minkään arvoinen.\n\nVetäysin yksin huoneeseeni ja olin siellä melkein koko iltapäivän. Illan\nhämärässä menin puutarhaan kävelemään. Päivä oli ollut pilvinen. Lämmin,\ntyven ilma haiskahti syksylle. Jouduttuani lähelle maanalaista\nkammiotani poikkesin sinne sisälle ja istuin.\n\n\"Tässä on\", sanoin minä itsekseni, \"ainoa kotini, mitä minulla on. Tänne\ntahdon jäädä, enkä poistu täältä enää koskaan\".\n\nTuon tutun ympäristöni avulla etsin jonkunlaista surumielistä lohdutusta\nsiitä, että koetin palauttaa mieleeni entisaikojen elämää ja manata\nesiin tuttuja olentoja sekä kasvoja, joita olin aikaisemmassa elämässäni\nnähnyt ympärilläni. Mutta yritykseni olivat turhia. Nuo olennot eivät\neläneet enään. Taivaan tähdet olivat jo lähes vuosisadan tuikkineet Edit\nBartlettin, jopa koko minun aikuiseni sukupolven haudoille.\n\nEntisyys oli kuollut, kokonaisen vuosisadan paino oli murskannut sen\npirstaleiksi, ja nykyisyys oli minulta sulettu. Minulle ei ollut tilaa\nmissään. En ollut kuollut enkä oikeastaan eläväkään.\n\n\"Suokaa anteeksi, että seurasin teitä!\"\n\nKatsahdin ylös. Edit seisoi maanalaisen suojani ovella ja katseli minua\nhymyillen, mutta hänen silmissään kuvastui osanottava suru.\n\n\"Käskekää minut pois jos häiritsen teitä\", sanoi hän. \"Näimme, että\nolette alakuloinen, ja kuten muistatte, olette luvannut sanoa aina\nminulle, jos sellaista sattuu. Ette ole pitänytkään sanaanne\".\n\nNousin ja lähestyin ovea. Koetin hymyillä, mutta se onnistui sangen\nhuonosti, sillä nähdessäni tuon suloisen olennon edessäni, tunsin\nasemani kurjuuden vielä selvemmin kuin ennen.\n\n\"Tuntui mielestäni vain hiukan yksinäiseltä, siinä kaikki\", sanoin.\n\"Ettekö ole tullut koskaan ajatelleeksi, että olen yksinäisempi olento,\nkuin ainoakaan ihminen koskaan on ollut. Tarvittaisiinpa tosiaan aivan\nuusi sana jos mieli kuvata minun asemaani\".\n\n\"Noin te ette saa puhua! -- Ette saa antautua sellaisten tunteitten\nvaltaan! -- Sitä ette saa tehdä!\" huudahti hän kostein silmin. \"Emmekö\nme ole ystäviänne? Oma on syynne, jos ette pidä meitä sellaisina. Teidän\nei tarvitse tuntea itseänne yksinäiseksi\".\n\n\"Te olette olleet niin ystävällisiä minulle, etten oikeastaan käsitä,\nkuinka se on mahdollista\", sanoin. \"Mutta luuletteko siis, että\nystävyytenne on vain sääliä, suloista sääliä tosin, mutta kaikissa\ntapauksissa kuitenkin ainoastaan sääliä? Olisinhan narri, jos en\ntietäisi, että en ole teidän silmissänne samanlainen, kuin oman\nsukupolvenne miehet, vaan omituinen, salaperäinen olento, tuntemattoman\nmeren rannalle viskaama, otus, jonka avuttomuus herättää teissä sääliä\neriskummallisesta ulkomuodosta huolimatta. Olin niin mieletön ja te niin\nhyväntahtoisia, että olin melkein unhottaa tämän välttämättömyyden ja\naloin jo uskotella itselleni, että voisin joskus koteutua, kuten meillä\noli tapana sanoa, tähän aikakauteen, tuntea olevani teikäläinen ja\nnäyttää teidän silmissänne samanlaiselta, kuin muutkin seurapiirinne\nmiehet. Mutta herra Bartonin saarna on osottanut minulle, kuinka turha\ntuollainen toivo on ja kuinka suurelta minun ja teikäläisten välinen\njuopa näyttää teidän silmissänne\".\n\n\"Voi, tuo onneton saarna!\" huudahti hän myötätuntoisuuden kyyneleet\nsilmissä. \"Minähän koetin estää teitä kuuntelemasta sitä! Mitä hän\ntietää teistä? Hän on lukenut vanhoja, pölyisiä kirjoja teidän\naikakaudestanne, siinä kaikki. Minkätähden välitätte hänestä ja tulette\nlevottomaksi siitä, mitä hän sanoo? Eikö teidän mielestänne merkitse\nmitään, että me, jotka tunnemme teidät, käsitämme asian toisin? Eikö\nteistä ole tärkeämpää se, mitä me teistä ajattelemme, kuin mitä hän\najattelee, joka ei ole koskaan edes nähnyt teitä? Voi, herra West, te\nette tiedä, ette voi aavistaa, kuinka apeaksi mieleni käy, kun näen\nteidät noin surullisena! En voi sietää sitä. Mitä minun tulee sanoa\nteille, miten voin saada teidät vakuutetuksi siitä, että tunteemme teitä\nkohtaan ovat aivan toisenlaiset, kuin te luulottelette?\"\n\nSamoin kuin ensimäiselläkin kerralla jolloin hän tuli luokseni kohtaloni\nratkaisukohdassa, ojensi hän apua tarjoavalla liikkeellä kätensä minua\nkohti. Minä tartuin niihin samoin kuin silloinkin ja pidin niitä\nkäsissäni. Hänen kohoileva rintansa ja vapisevat sormensa ilmaisivat,\nkuinka syvästi liikutettu hän oli. Hänen kasvoillaan taisteli sääli ja\njonkunlainen jumalallinen uhka niitä esteitä vastaan, jotka uhkasivat\ntehdä sen vaikutuksen tyhjäksi. Naisen lempeys ei voi koskaan ilmestyä\nkauniimmassa muodossa.\n\nSellaista suloutta ja hyvyyttä en voinut vastustaa, ja ainoa vastaus,\njonka hänelle voin antaa, oli mielestäni totuuden suora tunnustaminen.\nLuonnollisesti ei minulla ollut toivon kipinääkään, mutta toisaalta en\nmyöskään pelännyt, että hän suuttuu, sillä siihen hän oli liian hyvä.\nSanoin siis hänelle:\n\n\"Olen sangen kiittämätön, kun en tyydy siihen hyvyyteen, mitä olette\nosottanut, ja nytkin osotatte minulle. Mutta oletteko niin sokea, että\nette näe, miksi se ei riitä saamaan minua onnelliseksi? Ettekö huomaa,\nettä en tyydy siihen sentähden, koska olen niin mieletön, että rakastan\nteitä?\"\n\nViime sanani kuullessaan punastui hän ja loi katseensa maahan, kun\nkatsoin häntä silmiin. Mutta hän ei koettanut vetää käsiänsä pois minun\nkäsistäni. Siten hän seisoi hetken hengittäen syvään. Sitte hän punastui\nvielä enemmän kuin ennen ja katsoi minuun lumoavasti hymyillen.\n\n\"Oletteko varma, että ette ole itse ollut sokea?\" kysyi hän.\n\nMuuta hän ei sanonutkaan, mutta siinäkin oli kylliksi. Sillä minä\nkäsitin, vaikka se tuntuikin aivan mahdottomalta ja uskomattomalta, että\ntuo kultaisen aikakauden loistava tytär ei lahjoittanut minulle\nainoastaan sääliänsä, vaan rakkautensakin. Luulin kuitenkin vieläkin\npuolittain, että näin hurmaavaa unta, vieläpä sittenkin, kun olin\nsulkenut hänet syliini.\n\n\"Jos en ole tajullani\", huudahdin, \"niin en tahdo koskaan tullakaan\".\n\n\"Minä kai lienen teidän mielestänne mieletön\", sanoi hän vavisten ja\nluisti pois sylistäni, kun olin tuskin koskettanut hänen suloisia\nhuuliaan. \"Mitähän ajattelette minusta, kun melkein heittäyn miehen\nsyliin, jota olen tuskin viikkoa tuntenut! En tahtonut, että näin äkkiä\nsaisitte huomata sen, mutta olin niin suruissani teidän vuoksenne, että\nen ajatellut, mitä sanoin. Ei, ei, ette saa koskea minuun, ennenkuin\ntiedätte kuka olen. Ja silloin, herraseni, pyydätte kauniisti anteeksi\nsitä, että luulette minun päätäpahkaa rakastuneen, sillä niin te\nkaikissa tapauksissa uskotte nyt. Kunhan saatte tietää, kuka olen,\ntäytyy teidän myöntää, että minun suora velvollisuuteni oli rakastua\nteihin heti ensi hetkestä, kun teidät näin, eikä kukaan muukaan tyttö,\njolla on sydän oikealla paikalla, olisi menetellyt minun asemassani\ntoisin, kuin minä nyt\".\n\nKuten jokainen voi helposti käsittää, olisin mieluummin lykännyt\nselitysten kuulemisen tuonnemmaksi, mutta kun Edit jyrkästi selitti,\nettei hän anna minulle ainoatakaan suukkoa, ennenkuin hän on torjunut\nsen epäluulon, että hän on liian nopeasti lahjoittanut lempensä minulle,\nei minulla ollut muuta neuvoa, kuin seurata tuota rakastettavaa,\narvoituksen kaltaista olentoa sisälle. Kun tapasimme hänen äitinsä,\nkuiskasi Edit hänen korvaansa jotakin ja kiirehti punastuen pois,\njättäen meidät kahden.\n\nOli selvää, että vaikka kohtaloni oli jo tähänkin saakka ollut peräti\nkummallinen, saisin nyt tietää ehkä kaikkein ihmeellisimmän puolen\nsiitä. Rouva Leete kertoi, että Edit oli -- kadotetun morsiameni Edit\nBartlettin pojantyttären tytär. Kun Edit Bartlett oli surrut minua\nneljätoista vuotta, oli hän mennyt naimisiin erään miehen kanssa, jota\nhän kunnioitti, ja jättänyt jälkeensä pojan, joka oli ollut rouva Leeten\nisä. Rouva Leete ei ollut koskaan nähnyt isoäitiään, mutta sen sijaan\nkuullut hänestä paljon, ja kun hänelle syntyi tytär, antoi hän sille\nnimeksi Edit. Tämä seikka lienee myöskin osaltaan herättänyt kasvavassa\ntytössä syvää harrastusta kaikkeen, mikä koski hänen äitinsä isoäitiä.\nVarsinkin kiinnitti tytön mieltä surullinen kertomus isoäitinsä\nrakastetusta, jonka vaimoksi tämä oli ollut tulemaisillaan, kun sulhanen\npaloi talonsa kanssa. Kertomushan oli omiaan herättämään haaveilevassa\ntytössä syvää sääliä sitä enemmän, kuin hänen omissakin suonissaan\nvirtasi tuon onnettoman sankarittaren verta. Perheperujen joukossa oli\neräs Edit Bartlettin kuva ja hänen papereitaan, muiden muassa minun\nkirjeeni. Kuva esitti sangen kaunista nuorta naista, jota katsellessa\nvoi helposti kuvitella mieleensä kaikenlaisia hämäröitä rakkaushaaveita.\nKirjeistäni sai Edit paljon aineksia, joiden nojalla hän muodosteli\nmielessään sangen selvän kuvan luonteestani. Seurauksena oli, että tuo\nsurullinen vanha kertomus juurtui aivan elävänä tytön mieleen. Hänellä\nolikin ollut tapana sanoa puoliksi piloillaan vanhemmilleen, ettei hän\nmene naimisiin, ennenkuin saa Julian Westin kaltaisen rakastetun, eikä\nsellaisia ole enää nykymaailmassa.\n\nKaikki nämä olivat tietysti nuoren tytön haaveita, jonka sydän ei ollut\nvielä koskaan tuntenut omaa lemmentaruaan. Ja ne olivat tietysti\nhäipyneet itsestään. Mutta sitte löytyi isän puutarhasta eräänä aamuna\nmaanalainen kammio ja saatiin selville kuka sen asukas oli. Sillä kun\ntuo näköjään hengetön olento oli kannettu sisään, löydettiin rinnaltani\nkotelo, jossa oleva kuva huomattiin Edit Bartlettin kuvaksi. Tämä sekä\nmuut sen yhteydessä olevat seikat osottivat selvästi, että minä en\nvoinut olla kukaan muu, kuin Julian West. Ja vaikkapa ei minun henkiin\nherättämisestäni olisikaan tullut totta, kuten alussa oli arveltu, olisi\ntapaus rouva Leeten mielestä kaikissa tapauksissa vaikuttanut\nratkaisevasti tytön koko tulevaan elämään. Tunto, että joku salaperäinen\nsallimuksen oikku oli sitonut hänen kohtalonsa minun kohtalooni, olisi\nkysymyksenalaisissa olosuhteissa vaikuttanut vastustamattoman lumoavasti\nmelkeinpä keneen naiseen tahansa.\n\nKun minä sitte myöhemmin olin vironnut, kertoi rouva Leete edelleen,\nolin ensi hetkestä saakka ollut Editiin hyvin kiintynyt ja näytin\nlöytäväni jonkinlaista lohdutusta hänen seurastaan. Nyt voin itse\npäättää äidin arvelun mukaan, onko Edit liian hätäisesti lahjoittanut\nrakkautensa minulle, huomattuaan merkinkään sinnepäin, että minä\nrakastin häntä. Jos asianlaita oli vieläkin mielestäni siten, tulisi\nminun ottaa huomioon, että emme elä enää yhdeksännellätoista vaan\nkahdennellakymmenennellä vuosisadalla, jolloin rakkaus epäilemättä sekä\nsyttyy nopeammin että ilmoittaa itsensä vapaammin, kuin ennen.\n\nRouva Leeten luota lähdettyäni menin etsimään Editiä. Kun tapasin hänet,\notin kiinni hänen molemmista käsistään ja seisoin kauan aikaa katsellen\nhurmautuneena hänen kasvojansa. Vaipuessani katselemaan häntä vilkastui\nmielessäni toisenkin Editin kuva ja muisto, joka oli kärsinyt ikäänkuin\nhuumaavan iskun tuon kauhean tapahtuman johdosta, mikä meidät oli\nerottanut. Sydäntäni värisytti vieno surumielisyyden ja samalla myöskin\nonnen tunne. Sillä hän, joka oli saanut minut niin syvästi käsittämään,\nmitä olin menettänyt, oli minulle myöskin korvaava tämän tappion. Tuntui\nkuin Edit Bartlett olisi katsellut minua hänen silmillään ja hymyillyt\nminulle lohduttavasti. Kohtaloni ei ollut ainoastaan omituisin vaan\nmyöskin onnellisin, mitä kenenkään miehen osaksi on tullut. Minun\ntähteni oli tapahtunut kaksinkertainen ihme. Minua ei oltu viskattu\ntälle oudolle rannalle yksin, ilman seuralaista. Rakastettuni, jonka\nolin luullut kadottaneeni, oli ilmestynyt uudessa ruumiissa lohduttamaan\nminua. Kun vihdoin hellyyden ja kiitollisuuden valtaamana suljin syliini\ntuon rakastettavan tytön, sulivat molemmat Editit mielikuvituksessani\nyhdeksi, enkä ole koskaan sen jälkeen voinut heitä enää selvästi erottaa\ntoisistaan. Ennen pitkää huomasin, että Editkin puolestaan oli joutunut\nsamanlaisen henkilövaihdon alaiseksi. Varmaankaan ei ole koskaan ollut\nrakastavain kesken, jotka aivan äsken ovat löytäneet toisensa,\nkummallisempaa keskustelua, kuin meidän välillämme sinä iltana. Hän\nnäkyi mieluummin haluavan, että puhuin Edit Bartlettista, kuin hänestä\nitsestään, ja hän tahtoi, että kerroin hänelle, kuinka olin rakastanut\nensimäistä Editiä, mutta ei sitä, kuinka rakastin häntä. Ja hän palkitsi\nhellät sanani, jotka koskivat toista naista, kyynelillä, suloisella\nhymyllä ja kädenpuristuksilla.\n\n\"Sinä et saa rakastaa minua liian paljon minun itseni tähden\", sanoi\nhän. \"Minä tulen hyvin mustasukkaiseksi hänen puolestaan, enkä salli\nsinun unhoittaa häntä. Kerron sinulle jotakin, joka tuntuu ehkä sinusta\nkummalliselta. Etkö usko, että henget väliin voivat ilmestyä uudelleen\nmaailmaan täyttämään jotakin työtä, joka on ollut heidän sydämellään?\nMinä en sitä varmaan tiedä, sillä emmehän me tietysti voi kukaan varmaan\ntietää, _ketä_ oikeastaan olemme, mutta minä tunnen sen. Voitko enää\nkummastella, että minusta tuntuu sellaiselta, kun tiedät kuinka syvästi\nhän ja sinä olette vaikuttaneet elämääni jo ennen kuin sinä tulit? Näet\nsiis, ettei sinun oikeastaan tarvitse rakastaa minua laisinkaan, se on\nturhaa, kunhan vain olet uskollinen hänelle. Minä en suinkaan tule\nmustasukkaiseksi\".\n\nTohtori Leete oli sinä iltana ulkona, joten voin vasta myöhemmällä\npuhutella häntä. Ilmoittamani asia ei näyttänyt olevan hänelle aivan\nodottamaton, ja hän puristi sydämellisesti kättäni.\n\n\"Tavallisissa oloissa sanoisin, herra West, että tämä askel on otettu\nliian lyhytaikaisen tuttavuuden perusteella, mutta tässä onkin aivan\nerityisiä seikkoja vaikuttamassa. Puhuakseni suoraan\", lisäsi hän\nnauraen, \"voin sanoa, että vaikka suostunkin ilomielin tuumaanne, ei\nteidän oikeastaan tarvitsisi ensinkään välittää minun suostumuksestani,\nsillä se on vain muotoseikka. Siitä hetkestä saakka, jolloin kaulassanne\noleva kotelo avattiin, oli selvää, että asiat kehittyvät tähän suuntaan.\nJa pelkäänpä todellakin, että jos ei Edit olisi kyennyt täyttämään\näitinsä isoäidin lupausta, olisi vaimoni uskollisuus joutunut kovan\nkoetuksen alaiseksi\".\n\nMyöhemmin illalla valaisi mitä kirkkain kuutamo puutarhan. Kävelimme\nsiellä Editin kanssa puoliyöhön saakka edestakaisin ja koetimme tottua\nonneemme.\n\n\"Mitähän minä olisin tehnyt, jos et sinä olisi välittänyt minusta!\"\nhuudahti hän. \"Pelkäsin, että niin käy. Mitä olisin silloin tehnyt, kun\ntunsin, että kuulun sinulle? Heti kun virkosit elämään, tunsin aivan\nyhtä varmaan kuin jos Edit Bartlett olisi sanonut sen minulle, että\nminun täytyy korvata sinulle se, mitä hän ei voinut tehdä; mutta sehän\nvoi tapahtua ainoastaan sinun suostumuksellasi. Voi, kuinka mielelläni\nolisin sanonut sinulle sinä aamuna, jolloin tunsit olevasi niin onneton\nja yksinäinen meidän keskellämme, kuka oikeastaan olen. Mutta en\nuskaltanut tehdä sitä, enkä myöskään uskaltanut antaa isäni tai äitini\nilmoittaa sinulle salaisuutta -- --\".\n\n\"Sekö se siis olikin, mitä kielsit isäsi ilmoittamasta minulle!\"\nhuudahdin, kun muistin keskustelun, jonka olin kuullut herätessäni\npitkästä unestani.\n\n\"Luonnollisesti\", sanoi Edit nauraen. \"Vastako sinä nyt arvaat sen?\nIsäni, joka katselee asioita ainoastaan miesten kannalta, arveli, että\nsinusta tuntuisi paljoa kodikkaammalta, jos tietäisit, ketä me olemme.\nMinua hän ei ajatellut ensinkään. Mutta äitini käsitti, mitä minä\ntarkoitin, ja sai isäni luopumaan aikeestaan. En olisi ikinä kehdannut\nkatsoa sinua silmiin, jos olisit tiennyt, kuka minä olen. Silloinhan\nminut olisi ikäänkuin suoraan tungettu sinulle. Pelkäänpä, että luulet\nsitä nytkin vielä. Mutta vakuutan sinulle, että se ei ollut\ntarkoitukseni tänään. Minä tiedän, että tyttöjen täytyi sinun\naikakaudellasi salata tunteensa, ja pelkäsin tavattomasti, että sinä\npaheksut käytöstäni tai pidät sen loukkaavana ja sopimattomana. Mahtoi\nolla vaikea teidän aikanne tytöille aina salata rakkauttaan kuten\nrikosta! Miksi he pitivät niin suurena häpeänä rakastaa jotakin,\nennenkuin olivat saaneet luvan tehdä niin? On kummallista ajatella, että\nei saanut rakastuakkaan ilman lupaa! Pitivätkö miehet siis siihen aikaan\npahana sitä, että tytöt rakastivat heitä? Niin eivät naiset tekisi,\neivätkä miehetkään enää nykyaikana luullakseni. En laisinkaan ymmärrä,\nminkätähden meneteltiin siten. Siinäkin on eräs sen ajan naisia koskeva\nkummallinen seikka, jonka saat joskus selittää minulle. Mutta enpä usko,\nettä Edit Bartlett oli yhtä narrimainen kuin muut\".\n\nJo monta kertaa olimme aikoneet lähteä, mutta siitä ei tullut mitään.\nVihdoin Edit vakavasti vaati, että meidän on jo sanottava hyvää yötä\ntoisillemme. Olin juuri painamaisillani todella viimeisen suudelman\nhänen huulilleen, kun hän sanoi tavattoman veitikkamaisesti:\n\n\"Yksi seikka minua vielä huolettaa. Oletko täydellisesti antanut\nanteeksi Edit Bartlettille, että hän meni naimisiin toisen kanssa?\nNiistä teidän aikanne kirjoista päättäen, mitkä ovat säilyneet tänne\nsaakka, huomataan teidän aikakautenne rakastuneissa mustasukkaisuutta\nsuuremmassa määrässä kuin hellyyttä, ja sentähden kysyn tätä. Minusta\ntuntuisi olo paljoa helpommalta, jos tietäisin varmaan, että et ole\nvähintäkään mustasukkainen äitini äidinisälle, vaikka hän naikin\nlemmittysi. Saanko sanoa kammioni seinällä riippuvalle Edit Bartlettin\nkuvalle, että sinä olet täydellisesti antanut hänelle anteeksi\nuskottomuutensa?\"\n\nUskotko, lukija, että tuo viaton, veitikkamainen huomautus, lieneekö\npuhuja sitte lausunut sen tarkoituksella vai sattumalta, todellakin\nkosketti jonkinlaista narrimaista mustasukkaisuuden vivahdusta, jota\nolin tuntenut aina siitä saakka, kuin rouva Leete kertoi minulle, että\nEdit Bartlett oli mennyt naimisiin. Vaikka olin pitänyt Edit Bartlettin\njälkeläistä sylissäni, en ollut tähän hetkeen saakka -- niin\nepäjohdonmukaisia ovat tunteemme -- voinut selvästi käsittää, että ilman\ntuota aikaisempaa avioliittoa en olisi voinut sitä tehdä. Tämä järjetön\ntunne katosi samassa silmänräpäyksessä, kun Editin veitikkamainen\nkysymys hajoitti sitä ympäröitsevän hämäryyden ja johti minut\najattelemaan asiaa. Minä nauroin ja suutelin häntä.\n\n\"Voit vakuuttaa hänelle\", sanoin, \"että antaisin hänelle täydellisesti\nanteeksi, vaikka asia olisi käynyt toisinkin, kuin nyt, ja hän joutunut\njonkun muun kuin sinun äitisi äidinisän vaimoksi\".\n\nKun tulin huoneeseeni en avannut musiikkitelefoonia tuudittelemaan\nitseäni unen helmoihin, kuten olin tavallisesti tehnyt. Nyt olivat\najatukseni kauniimpaa musiikkia, kuin paraskaan kahdennenkymmenennen\nvuosisadan orkesteri olisi voinut tarjota, ja ne kiinnittivät mieltäni\naamupuolelle yötä, jolloin vihdoin nukuin.\n\n\n\n\nKAHDEKSASKOLMATTA LUKU.\n\n\n\"Herra West, nyt on jo myöhäisempi, kuin määräämänne herrättämisaika.\nEtte herännytkään yhtä helposti kuin ennen\".\n\nSehän oli palvelijani Sawyerin ääni! Hypähdin istumaan vuoteellani ja\nkatselin ympärilleni. Olin maanalaisessa kammiossani. Himmeä lamppu,\njoka paloi aina minun täällä ollessani, valaisi tuttuja seiniä sekä\nhuonekaluja. Sawyer seisoi vuoteeni vieressä kädessään lasi sherryä,\njoka minun tuli tohtori Pillsburyn määräyksen mukaan juoda heti\nhypnoottisesta unesta herättyäni saadakseni jäykistyneen elontoiminnan\nuudelleen vireille.\n\n\"Ottakaa nyt nopeasti tämä, herra West\", sanoi hän, kun tylsästi\ntuijotin häneen. \"Se tekee teille hyvää, herra West, sillä te olette\nhyvin uupuneen ja huonon näköinen\".\n\nTyhjensin nopeasti lasin ja aloin miettiä, mitä oli tapahtunut. Asiahan\noli luonnollisesti aivan yksinkertainen! Koko kahdeskymmenes vuosisata\noli ollut vain unelma. Unissanihan minä vain olin nähnytkin tuon\nsuruttoman ihmiskunnan ja sen nerokkaasti yksinkertaisen\nyhteiskuntajärjestelmän, ihanan uuden Bostonin torneineen ja\nhuippuineen, puistoineen ja suihkukaivoineen sekä kaikkialla esiintyvine\nvarallisuuksineen. Koko tuo rakastettava perhe, jonka tunsin niin hyvin\nja jota pidin niin suuressa arvossa, ystävällinen isäntäni ja opettajani\ntohtori Leete, hänen puolisonsa ja tyttärensä, toinen ja kauniimpi Edit,\nminun morsiameni -- kaikki olivat olleetkin vain unikuvia,\nmielikuvituksen tuotteita!\n\nIstuin kauan aikaa samassa asemassa, missä olin ollut, huomatessani\ntämän tosiasian: istuin vuoteellani selkä suorana ja tuijotin eteeni\nkoettaen muistella ihmeellisen uneni eri tapahtumia ja kohtauksia.\nSawyer kävi tämän nähdessään levottomaksi ja kysyi huolissaan, mikä\nminua vaivaa. Hänen surullinen kysymyksensä sai minut vihdoin täyteen\ntajuntaani. Pakotin, vaikkakin vaivaloisesti, ajatukseni tottelemaan\ntahtoani, koetin mukautua todellisiin oloihin ja vakuutin tuolle\nuskolliselle nuorukaiselle, että minua ei vaivaa mikään.\n\n\"Olen vain nähnyt kummallista unta, Sawyer, siinä kaikki\", sanoin,\n\"peräti kum-mal-lista unta\".\n\nPuin koneellisesti vaatteet ylleni. Pääni tuntui olevan sekaisin, kaikki\noli niin epävarmaa, että en tahtonut tuntea itseäni. Istuin kahvi- ja\nvoileipätarjoimen ääreen, jonka Sawyer toi minulle joka aamu, ennenkuin\nmenin ulos. Aamulehti oli vieressäni, otin sen ja katseeni sattui\npäivämäärään: toukokuun 31 päivänä 1887.\n\nSiitä hetkestä saakka, kun olin avannut silmäni, olin tietysti\nkäsittänyt, että pitkä ja monipuolinen elämäni kahdennellakymmenennellä\nvuosisadalla olikin ollut vain unta. Mutta siitä huolimatta säpsähdin\nhuomatessani niin ratkaisevan todistuksen siitä, että maailma oli\nainoastaan muutamia tunteja vanhempi kuin maata mennessäni.\n\nLoin katseeni lehden etusivulla olevaan sisältöluetteloon, jossa\nmainittiin tärkeimmät päivän uutiset. Se kuului:\n\n_Ulkomailta_. -- Uhkaava sota Saksan ja Ranskan välillä. Ranskan\nhallitus vaatii uusia varoja sotajoukkoja varten voidakseen ryhtyä\nSaksan armeijan lisäämistä vastaaviin toimenpiteisiin. On todennäköistä,\nettä koko Europa kietoutuu sotaan, jos se puhkeaa. -- Suurta kurjuutta\ntyöttömien keskuudessa Lontoossa. He vaativat työtä. Joukkomielenosoitus\naijotaan panna toimeen. Virkamiehet levottomia. -- Suuria työlakkoja\nBelgiassa. Hallitus varustautuu tukahduttamaan väkivaltaisuuksia. --\nKauheita paljastuksia tyttöjen käyttämisestä Belgian hiilikaivoksissa.\n-- Maanvuokraajain joukkohäätöjä Englannissa.\n\n_Kotimaasta_. -- Häikäilemättömiä petoksia jatkuu. Kaksi ja puoli\nmiljoonaa kavallettu New-Yorkissa. -- Testamenttimääräysten\ntoimeenpanijat pettäneet. Orvoilta riistetty joka penni. --\nPankinkasööri taitava varas. 250,000 poissa. -- Hiiliparoonit korottavat\nkivihiilten hintaa ja vähentävät tuotantoa. -- Keinottelijat kohottavat\nvehnän hintaa Chicagossa. -- Kahvin hinta nousee. -- Eräs lännen rengas\nvaltaa tavattomia maa-aloja. -- Chicagon virkamiehiä häpeällisesti\nlahjottu. Varsinainen lahjomisjärjestelmä käytännössä. -- Käräjäjuttu\nNewyorkin valtuusmiehiä vastaan jatkuu. -- Monta suurta vararikkoa.\nPeljätään pulaa. -- Suuri joukko varkauksia ja sisäänmurtoja. -- Nainen\nmurhattu rahojen tähden New-Hawenissa. -- Murtovarkaat ampuneet viime\nyönä erään täkäläisen talonomistajan. -- Worcesterissä mies ampunut\nitsensä, kun ei saanut työtä. Suuri perhe joutuu kurjuuteen. -- Vanha\naviopari New-Yorkissa murhannut itsensä, kun ei tahtonut joutua\nvaivaishuoneeseen. -- Suurkaupunkien työläisnaisten surkea asema. --\nTietämättömyys lisäytyy pelottavasti Massachusettsissa. -- Lisää\nhulluinhuoneita tarvitaan. -- Puhe seppelöitsemispäivänä. Professori\nBrownin esitelmä yhdeksännentoista vuosisadan sivistyksen siveellisestä\nsuuruudesta\".\n\n       *       *       *       *       *\n\nTodellakin olin siis herännyt yhdeksännellätoista vuosisadalla, siitä ei\nepäilystäkään enää. Tuo päivän uutisten luettelohan oli selvä kuva\nvuosisadastaan, jopa niin selvä, että siitä ei edes puuttunut\nhuomattavaa luulotellun itsetyytyväisyyden piirrettä. Tuossa yhtä\nainoata päivää koskevassa lehdessä se ilmestyi sellaisen koko maailmassa\nvallitsevaa yhteiskunnallista mädännäisyyttä todistavan syntiluettelon\nyhteydessä, että tuo itsetyytyväisyyden ilmaus tuntui ivalta, joka olisi\nsopinut itse Mefistofelelle. Mutta siitä huolimatta olin minä sinä\naamuna ehkä ainoa sanomalehdenlukija, joka huomasin tuon ivan, enkä\nolisi minäkään huomannut sitä vielä eilen enemmän kuin muutkaan.\nAinoastaan merkillistä untani saan kiittää siitä, että näen asian nyt\ntoisessa valossa.\n\nTaaskin unhotin ympäristöni pitkäksi aikaa ja kuljeskelin unieni\nmaailmassa, tuossa ihanassa kaupungissa yksinkertaisine ja kuitenkin\nniin mukavine asuinrakennuksineen ja uljaine yleisine laitoksineen.\nYmpärilläni näin taas kasvoja, joita ei rumentanut röyhkeys eikä\nmatelevaisuus, ei kateus eikä voitonhalu, ei tuskallinen suru, eikä\nkiihkeä kunnianhimo. Näin komeita miehiä ja naisia, jotka eivät olleet\nkoskaan tunteneet pelkoa toista ihmistä kohtaan eivätkä koskaan\nriippuvaisuutta jonkun toisen suosiosta, vaan olivat aina \"seisoneet\nsuorina, pää pystyssä, Jumalansa edessä\", käyttääkseni kuulemani\nsaarnaajan sanoja, jotka vieläkin kaikuivat korvissani.\n\nSyvästi huoaten ja tuntien kärsineeni suunnattoman vahingon, joka ei\nvähentynyt siitä, että kadottamaani onnea ei ollut koskaan\ntodellisuudessa ollutkaan, riistäydyin vihdoin irti unelmieni maailmasta\nja lähdin kohta senjälkeen ulos.\n\nMatkalla kotoani Washingtonkadulle täytyi minun ainakin kymmenkunnan\nkertaa seisahtua kokoamaan ajatuksiani. Uneksumani tulevaisuuden Bostoni\noli niin elävänä mielikuvituksessani, että nykyinen Bostoni tuntui\nminusta aivan oudolta. Heti kun astuin kadulle, herätti kaupungin\nlikaisuus ja sen ilkeä haju huomiotani aivan kuin en olisi koskaan ennen\nsitä nähnyt enkä tuntenut. Eilen vielä oli mielestäni aivan\nluonnollista, että muutamat kansalaiseni kävivät silkissä, toiset\nryysyissä, että muutamat olivat hyvinvoivan, toiset taas nälkäisen\nnäköisiä. Nyt minua sitävastoin kiusasi joka askeleella havaitsemani\njyrkkä erilaisuus katukäytävällä toistensa ohitse rientäväin miesten ja\nvaimojen sekä puvuissa että ulkomuodossa, ja ennen kaikkea se\ntäydellinen välinpitämättömyys, jota parempiosaiset osottivat onnettomia\nkohtaan. Olivatko nuo olennot, jotka voivat katsella kanssaihmistensä\nkurjuutta kasvojen värettäkään muuttamatta, olivatko he ihmisiä? Koko\najan käsitin kuitenkin aivan hyvin, että minä se olin muuttunut, eivätkä\naikalaiseni. Minä olin nähnyt unta kaupungista, jonka kaikki asukkaat\nolivat aivan samanlaisessa asemassa, ja pitivät kaikissa suhteissa\nhuolta toisistaan, kuten saman perheen lapset.\n\nToinen todellisen Bostonin omituisuus, joka näytti minusta peräti\noudolta ja kummalliselta, kun katselin sitä nyt uudessa valossa, oli\nkaikenlaisten ilmoitusten ja reklaamien tavaton paljous.\nKahdennenkymmenennen vuosisadan Bostonissa ei ollut minkäänlaisia\npersoonallisia liikeilmoituksia, sillä niitä ei tarvittu. Mutta täällä\nolivat kaikki rakennusten seinät, ikkunat, jokaisen käsissä näkyvä\nsanomalehti, yksinpä katukin niitä täynnä. Kaikkialla muualla, mihin\nsilmäni sattuivat, paitse taivaan laelle, oli lukemattomia ilmoituksia,\njoiden avulla yksityiset henkilöt koettivat kaikenlaisia keinoja\nkäyttäen saada toisilta riistetyksi ylläpitonsa. Sanat kyllä\nvaihtelivat, mutta sisältö oli aina sama, melkein tähän tapaan:\n\n\"Auttakaa John Jonesta! Älkää huoliko muista! He ovat pettureita. Minä,\nJohn Jones, olen ainoa oikea. Ostakaa minulta! Antakaa minulle työtä!\nTulkaa minun luokseni! Kuulkaa minua, John Jonesta! Katsokaa minua!\nÄlkää vain erehtykö! John Jones yksinään on mies, eikä kukaan muu.\nAntakaa muiden kuolla nälkään, mutta muistakaa Jumalan tähden John\nJonesta!\"\n\nEn tiedä, kumpiko surunäytelmän puoli, liikuttavako vai inhottava lie\nsyvimmin vaikuttanut minuun, joka niin äkkiä olin joutunut oudoksi\nmuukalaiseksi kotikaupungissani. Voi teitä, onnettomat ihmiset, niin\nolin huutamaisillani, te ette tahdo oppia auttamaan toisianne ja\nsentähden te, alimmasta ylimpään saakka, olette tuomitut kerjäämään\narmopaloja toisiltanne! Tämä julkean itsekiitoksen ja toisten\nparjaamisen kauhea Babeli, tämä toisiansa vastaan taistelevain\nkehumishuutojen, rukousten ja vannomisen sekä kirousten huumaava melu,\nkoko tämä hämmästyttävän julkea kerjäämisjärjestelmä -- mitäpä se on\nmuuta, kuin luonnollinen ja välttämätön seuraus yhteiskuntaoloista,\njotka pakottavat kansalaisia tappelulla hankkimaan itsellensä\ntilaisuuden palvella yhteiskuntaa, jonka tulisi hankkia tämä etu\njokaiselle jäsenelleen ensimäisenä kansalaisoikeutena!\n\nTultuani Washingtonkadun vilkkaimpaan liikeristeykseen seisahduin ja\nminun täytyi ääneeni nauraa, ohikulkijain suureksi kiusaksi. Vaikka\nhenkeni olisi ollut kysymyksessä, en olisi voinut tehdä muuta, niin\nhullunkuriselta minusta tuntui nähdessäni loppumattoman puotirivin\nmolemmin puolin katua niin kauas kuin silmä kantoi. Ja jotta\njärjettömyys esiintyisi vielä selvemmin, oli kivenheiton pituisella\nmatkalla kymmenkunta myymälää, joissa jokaisessa kaupattiin samoja\ntavaroita. Puoteja, puoteja, puoteja! Puoteja kymmenin tuhansin\njakamassa tavaroita, mitä yksi ainoa kaupunki tarvitsi! Ja unikuvassani\noli tämän tehtävän täydellisesti suorittanut yksi ainoa tavaravarasto,\njoka sai määräykset kussakin kaupunginosassa olevista suurista\nmallivarastoista. Aikaa tai vaivaa tuhlaamatta voi ostaja yhdessä\nainoassa rakennuksessa nähdä malleja kaiken maailman tuotteista, mitä\nhän suinkin halusi. Tavarain jaosta johtuva työ oli niin vähäinen, että\nse tuskin laisinkaan kohotti niiden hintaa kuluttajalle. Hänen tarvitsi\noikeastaan vain maksaa valmistuskustannukset. Mutta täällä kohotti yksin\ntavarain jako ja kuljettaminen edes takaisin niiden hintaa jo\nneljännenosan, kolmannenosan, puolet, jopa enemmänkin kuin puolet.\nKaikki nuo kymmenettuhannet myymälät maksoivat, niiden vuokrat,\nhoitajat, summattomat myyjäjoukot, kymmenet tuhannet kirjanpitäjät,\npalvelijat ja muut toimimiehet sekä ilmoituksista ja\nkilpailutaisteluista johtuvat summattomat menot nielivät tavattomia\nsummia -- ja kuluttajat saivat maksaa kaikki! Mikä erinomaisen nerokas\nmenettely saada kansa köyhäksi!\n\nOlivatko nuo ympärilläni hyörivät ihmiset järkeviä miehiä vai lapsia,\njotka hoitavat liikettään moisen järjestelmän mukaan? Voivatko he olla\najattelevia olentoja, kun he eivät huomaa, kuinka mieletöntä on tuhlata\nniin paljon aikaa ja varoja saattaakseen valmiin tuotteen kuluttajan\nkäytettäväksi? Eikö heidän mieleensä johdu, että jos syödään lusikalla,\njoka vuotaa puolet sisällöstään lautasen ja suun välisellä matkalla, on\nhyvin todennäköistä, että saadaan nousta nälkäisinä pöydästä?\n\nOlinhan ennenkin kulkenut tuhansia kertoja Washingtonkatua ja huomannut\nkauppiasten menettelyn, mutta siitä huolimatta katselin sitä nyt yhtä\nuteliaana, kuin en olisi sitä koskaan ennen nähnyt. Ihmeissäni katselin\nmyymälöiden näyttelyikkunoita monine tavaroineen, joiden\njärjestelemiseen oli uhrattu paljon vaivaa ja taiteellista\nkekseliäisyyttä yksistään sitä varten, että ne vetäisivät puoleensa\nohikulkijain huomion. Näin naisten tunkeilevan niiden ympärillä ja\nmyymälän omistajain jännitettynä seuraavan syötin vaikutusta. Astuin\nsisään ja näin liikkeen johtajan terävine haukansilmineen seuraavan\nliikettä, vaanivan myyjiä ja kiihoittavan heitä tekemään\nvelvollisuutensa: myymään, myymään, myymään, rahalla niille, joilla\nrahaa oli, velaksi niille, joilla sitä ei ollut, myymään sellaista, mitä\nostaja ei tarvinnut, myymään enemmän, kuin hän tarvitsi, myymään\nenemmän, kuin hänen varansa olisivat riittäneet ostaa. Väliin häipyi\njohtolanka silmänräpäykseksi pois mielestäni, ja silloin näytti koko\nnäytelmä aivan käsittämättömältä.\n\nMitä varten kaikki tuo puuha? Miksi koetetaan saada ihmisiä ostamaan?\nEihän sillä luonnollisesti voinut olla mitään tekemistä sen luvallisen\ntoimenpiteen kanssa, että tavaroita jaetaan niille, jotka niitä\ntarvitsevat. Olihan ilmeistä tuhlausta, kun ihmisille tungettiin\ntavaroita, joita he eivät tarvinneet, mutta jotka olisivat olleet\njollekin toiselle välttämättömiä. Kansahan tuli tietysti sitä\nköyhemmäksi, mitä useammin tuollainen yritys onnistui. Mitähän nuo\npuotipalvelijat oikeastaan ajattelivat?\n\nMutta sitte johtui mieleeni, että eiväthän kauppiaat olekkaan ainoastaan\ntavarain jakajia, kuten unikuvani Bostonin mallivarastojen väestö. He\neivät olleetkaan yhteishyvän palveluksessa, vaan valvoivat omia\nyksityisiä etujaan. Heille oli aivan yhdentekevää, mitä heidän\nmenettelynsä lopullisesti vaikuttaa yleiseen hyvinvointiin, kunhan vain\nheidän oma varallisuutensa lisäytyy. Sillä tavarat ovat heidän\nomaisuuttansa, ja kuta enemmän he niitä myyvät tai kuta suuremman hinnan\nhe niistä saavat, sitä suurempi on heidän voittonsa. Kuta tuhlaavampia\nihmiset ovat, kuta enemmän heille voi tunkea tuotteita, joita he eivät\ntarvitse, sitä parempi kauppiaalle. Bostonin kymmenientuhansien\nmyymälöiden varsinaisena tarkoituksena olikin vain tuhlauksen\nedistäminen.\n\nEivätkä kauppiaat tai heidän apulaisensa olleet rahtuistakaan huonommat,\nkuin kuka muu Bostonin asukas tahaan. Heidän täytyi hankkia ylläpitonsa\nsekä pitää huolta perheistään -- ja mistäpä he olisivat voineet löytää\nsellaisen tuottavan ammatin, joka ei olisi pakottanut heitä asettamaan\noman etunsa ensi sijaan, sekä yhteistä että kaikkien muiden yksityisiä\netuja ylemmäksi? Eihän heitä voinut vaatia kuolemaan nälkään\nodottaessaan sellaisia oloja, kuin minä olin unissani nähnyt, jolloin\nyhteinen etu oli sopusoinnussa yksilön etujen kanssa. Eikä ollut liioin\nlaisinkaan ihmeellistä tuollaisen järjestelmän vallitessa, että kaupunki\nnäytti niin huonolta ja likaiselta, että sen asukkaat olivat useimmiten\nhuonoissa vaatteissa, monet heistä ryysyissä ja nälissään.\n\nHetkeä myöhemmin olin joutunut eteläiseen kaupunginosaan\ntehdasrakennusten keskelle. Olin ollut täällä samoin kuin\nWashingtonkadullakin jo satoja kertoja ennen, mutta täälläkin näin vasta\nnyt oikeassa valossaan ympärilläni esiintyvät ilmiöt. Ennen olin\nylpeillyt siitä, että Bostonissa oli virallisen tilaston mukaan\nnelisentuhatta toisistaan riippumatonta tehdasta. Mutta nyt käsitin,\nettä kokonaistuotanto oli verrattain vähäpätöinen juuri sen tähden, että\ntehtaita oli paljon ja ne olivat toisistaan riippumattomia.\n\nWashingtonkatu oli jo näyttänyt minusta hulluinhuoneelta, mutta vielä\nsurkeammalta tuntui minusta menettely täällä, sillä olihan tuotteiden\nvalmistaminen paljoa tärkeämpi yhteiskunnallisen elimistön toiminta,\nkuin niiden jakaminen. Sillä nuo neljätuhatta tehdasta eivät ainoastaan\ntyöskennelleet kukin erikseen ilman yhtenäistä johtoa, kuten sanottu,\nvaan käyttivät sen lisäksi kaiken kykynsä tehdäksensä tyhjäksi toistensa\npyrinnöt, juuri kuin ei jo yhtenäisyyden puutteestakin johtuva summaton\nvoimain tuhlaus olisi ollut kylliksi. Tehdasten omistajat miettivät\npäivällä ja rukoilivat yöllä keinoja, joiden avulla he voisivat hävittää\ntoistensa liikkeet.\n\nKaikilta tahoilta kuuluva vasarain jyske ja pyöräin jytinä ei ollut\nrauhallisen teollisuuden humua, vaan vihaisesti toisiansa vastaan\niskettyjen miekkojen kalsketta. Tehtaat ja työpajat olivat samalla\nlinnoituksia, jokainen oman lippunsa alla, jotka suuntasivat tykkinsä\nympäristön tehtaita sekä työpajoja vastaan ja joiden kunkin sappöörit\nolivat lakkaamatta maanalaisessa työssä räjäyttääkseen toistensa\nlaitokset ilmaan.\n\nJokaisen näiden linnoituksen sisäpuolella vallitsi mitä tarkin\ntyöjärjestys. Eri liikkeenhaarat toimivat saman yhtenäisen johdon\nalaisina, joten ei syntynyt minkäänlaista häiriötä eikä kahteen kertaan\ntehtyä työtä. Jokaisella oli oma toimensa eikä kukaan ollut joutilaana.\nMikä aukko, mikä katkennut lenkki ajatusjohdossa vaikutti sitte sen,\nettä ei huomattu, kuinka tärkeää oli toteuttaa sama periaate koko kansan\ntuotannossa. Minkätähden ei käsitetty, että samoin kuin yhtenäisen\njohdon puute vahingoittaa yksinäistä tehdasta, samoin se vahingoittaa\nkoko kansan tuotantoa, vieläpä paljoa suuremmassakin määrässä, koska sen\nala on niin paljoa laajempi ja sen eri osien väliset suhteet paljoa\nmonimutkaisemmat?\n\nIhmiset olisivat sangen kärkkäät ivaamaan sotajoukkoa, jossa ei olisi\nkomppanioja, pataljoonia, rykmenttejä, prikaateja, divisiooneja eikä\narmeijaosastoja -- sanalla sanoen ei suurempia ryhmiä, kuin korpraalien\nkomennettavia joukkoja, ei myöskään ainoatakaan muuta upseeria, kuin\nkorpraaleja, eikä liioin korpraalia, jolla olisi enemmän sanavaltaa kuin\nkenellä muulla toverillaan tahansa. Juuri tällainen sotajoukkohan oli\nyhdeksännentoista vuosisadan Bostonin tehdasliike: se oli neljän\ntuhannen itsenäisen korpraalikunnan suuruinen armeija, jonka eri ryhmiä\njohti neljätuhatta korpraalia, kullakin oma erityinen\nsotasuunnitelmansa.\n\nKaikkialla näkyi joukottain työttömiä ihmisiä. Toiset olivat jouten\nsentähden, että he eivät saaneet mistään työtä, toiset taasen sentähden,\netteivät saaneet kohtuullista palkkaa.\n\nPuhuttelin muutamia viimeksimainittuja, ja he kertoivat minulle\nvastauksensa. Mutta sangen vähä minä voin heitä lohduttaa.\n\n\"Asemanne on surkuteltava\", sanoin heille. \"Palkkanne on tosiaankin\naivan liian pieni, se on selvää. Mutta minua ei ihmetytä se, etteivät\nliikkeet, joita tuolla tavalla johdetaan, voi maksaa teille suurempia\npalkkoja, vaan pikemmin se, että ne voivat maksaa teille palkkaa\nlaisinkaan\".\n\nPalasin takaisin niemellä olevaan kaupungin sydämeen ja jouduin kello\nkolmen tienoissa Statekadulle. Katselin kadun varrella olevia pankkeja\nja välityskonttoreita sekä muita rahalaitoksia aivan kuin en olisi\nniitäkään koskaan ennen nähnyt. Unessa näkemässäni Bostonissa ei niistä\nhuomannut jälkeäkään. Nyt kulki niiden ovissa liikemiehiä, prokuristeja\nja juoksupoikia edes takaisin, sillä vielä oli muutamia minuutteja\nsulkemisaikaan. Minua vastapäätä oli pankki, jossa minä olin toimittanut\nasiani. Menin kadun poikki, astuin ihmisvirtaan ja annoin sen kulettaa\nitseni sisään. Asetuin erääseen muurin syvennykseen katsomaan, kuinka\npankin virkamiesjoukko käsitteli rahoja ja kuinka yleisö odotti pitkissä\nriveissä rahastonhoitajain paikkojen luona. Muudan vanha herra, jonka\ntunsin, eräs pankintirehtööri, kulki ohitseni ja huomattuaan miettivän\nkatseeni, seisahtui silmänräpäykseksi juttelemaan.\n\n\"Huvittava näky, herra West, vai kuinka?\" sanoi hän. \"Ihmeellinen\nkoneisto, minäkään en voi olla ihmettelemättä sitä. Seison väliin\nkatselemaan sitä aivan kuin te nyt. Se on kuin runoa, herra West, runoa\njuuri, niin minun täytyy sanoa. Oletteko koskaan ajatellut, herra West,\nettä pankki on liike-elämän sydän. Täältä ulos ja tänne sisään virtaa\nelämää ylläpitävä veri. Nyt se virtaa sisään, aamulla se taasen virtaa\nulos\".\n\nHymyillen ihastuksissaan sukkelalle vertaukselleen asteli vanhus\nedelleen.\n\nEilen vielä olisi tuo vertaus ollut minunkin mielestäni sattuva. Mutta\nsen jälkeen olin nähnyt maailman, joka oli paljoa rikkaampi kuin\nnykyinen, vaikka siellä ei ollut eikä tarvittu rahaa. Olin oppinut, että\nsitä tarvittiin minua ympäröitsevässä maailmassa ainoastaan sentähden,\nettä kansan elintarpeitten tuotanto oli jätetty yksityisten epävarman\nsummittaisen yritteliäisyyden varaan, vaikka sen jos minkään olisi\ntullut olla kansan huostassa, sillä se on luonteeltaan mitä yleisin ja\nyhteisin asia. Tämä erehdys teki loppumattoman välikaupan\nvälttämättömäksi, jos mieli saada jonkunkaanlaista yleistä tuotteiden\njakoa toimeen. Välikaupan toimitti raha -- kuinka oikeudenmukaisesti\nhuomasi parhaite, kun käveli köyhien kaupunginosista sen keskustaan. --\nRahaliike taasen vaati palvelukseensa kokonaisen armeijan ihmisiä, jotka\nriistettiin pois tuotannon aloilta. Mutta siitä huolimatta joutui\nkoneisto usein epäkuntoon, syntyi alituisia häiriöitä ja liikkeitä\nkaatui joukottain. Raha vaikutti höllentävästi koko ihmiskunnan\nsiveellisiin käsitteisiin, jonka tähden sitä jo ikivanhoista ajoista\nsaakka onkin kutsuttu \"kaiken pahan juureksi\".\n\nVoi vanhaa pankinjohtaja parkaa runoineen! Hän otaksui mätäpaiseen\ntykytyksen sydämen sykinnäksi. Se, mitä hän kutsui \"ihmeelliseksi\nkoneistoksi\", olikin vain onnistumaton yritys korjata tarpeettomia\nvirheitä, kömpelö sauva ramman kädessä, joka oli itse laittanut itsensä\nrammaksi.\n\nKun pankit olivat suljetut, kuljeskelin tunnin tai pari kaupungin\nliikekeskustassa ilman varsinaista päämäärää, istahdin sitte hetkeksi\neräälle puiston penkille. Minusta oli hauska katsella lukuisia ohitseni\nrientäviä ihmisiä. Tarkastelin heitä aivan samoin, kuin vieraan maan\nasukkaita tarkastellaan, niin oudoiksi olivat kansalaiseni ja heidän\ntapansa muuttuneet mielestäni sitte eilispäivän. Kolmekymmentä vuotta\nolin tosin elänyt heidän keskuudessaan, mutta en ollut siitä huolimatta\nkoskaan ennen huomannut, kuinka surujen uurtamat ja huolestuneet heidän\nkasvonsa olivat. Sama ilme näkyi mielestäni yhtä hyvin rikkaissa kuin\nköyhissäkin, yhtä hyvin sivistyneitten hienoissa, mielenilmeisissä\npiirteissä, kuin oppimattomain veltoilla, tunteettomilla kasvoilla. Ja\nniin lienee todella ollutkin, sillä nyt huomasin paljoa tarkemmin kuin\nkoskaan ennen, kuinka jokaisen täytyi kuunnella takanansa kulkevan\nkummituksen, epävarmuuden peikon ääntä. \"Tee sinä työtä kuinka paljon\ntahaan\", kuiskaili kummitus, \"nouse anivarhain ylös ja raada myöhäiseen\niltaan saakka, ole viekas ryöväri tai rehellinen palvelija -- et\nsittenkään voi koskaan olla varma asemastasi. Nyt voit olla rikas, mutta\nkuitenkin voit vielä tulla köyhäksi. Jätä lapsillesi perinnöksi kuinka\nsuuria rikkauksia tahansa -- et kuitenkaan voi koskaan ostaa varmuutta\nsiitä, ettei poikasi joudu joskus palvelemaan nykyistä palvelijaasi, tai\nettei tyttäresi täydy joskus myödä itseänsä leivän tähden\".\n\nEräs ohitseni kulkeva mies pisti käteeni ilmoituskortin. Siinä\nylistettiin uusille perusteille järjestetyn henkivakuutusyrityksen\netuja. Tapahtuma johdatti mieleeni ainoan keinon, jonka avulla nuo\nväsyneet, uupumukseen saakka kiihtyneet, onnettomat miehet ja naiset\nvoivat ainakin osaksi turvata itsiään epävarmuutta vastaan. Keino oli\ntosiaankin ainoa -- siinäkin siis liikuttava todistus yleisestä hädästä,\njota voitiin huojentaa ainoastaan peräti vailinaisesti. Muistin, että\nainakin varakkaat voivat tätä keinoa käyttäen ostaa edes jonkunlaisen\nvarmuuden siitä, etteivät toiset ihmiset voi ainakaan heti perheen isän\nkuoleman jälkeen polkea hänen rakkaimpiansa jalkoihinsa. Mutta siinä\nolikin kaikki ja siitäkin edusta pääsivät osallisiksi ainoastaan ne,\njotka voivat maksaa runsaasti. Kuinka olisivat asukkaat tässä\nonnettomassa Ismaelin maassa, missä jokaisen käsi nousee kaikkia muita\nvastaan, voineet ajatellakkaan sellaista todellista henkivakuutusta,\njommoisen olin nähnyt unelmieni maan asukasten keskuudessa. Siellä\nannettiin jokaiselle kansalaiselle sadan miljoonan kansalaisensa takaama\nvapaa henkivakuutus, joka suojeli hänet kaikesta hädästä ja puutteista\nyksinomaan sentähden, että hän oli kansan perheen jäsen.\n\nHetkistä myöhemmin seisoin muistaakseni erään rakennuksen portailla\nTremontkadulla ja katselin sotilasparaatia. Eräs rykmentti kulki\nohitseni. Se oli koko tuona synkkänä, surullisena päivänä vasta\nensimäinen näky, jota katsellessani tunsin muutakin, kuin ihmettelevää\nsääliä ja hämmästystä. Siinä ainakin oli järjestystä ja selvyyttä\ntodistuksena siitä, mitä voimakas, jatkuva yhteistoiminta voi saada\naikaan. Oliko mahdollista, etteivät nuo ihmiset, jotka loistavin katsein\nseurasivat miesten liikkeitä, huomanneet asiasta mitään muuta puolta,\nkuin ainoastaan kauniin sotilasnäytelmän? Eikö heidän mieleensä\nensinkään johtunut, että ainoastaan täydellisesti yhdenmukainen toiminta\nja luja, saman johdon alle alistettu järjestys teki nuo ihmiset\npelottavaksi koneistoksi, joka kykeni voittamaan ja pitämään kurissa\nkymmentä kertaa suuremman järjestymättömän miesjoukon? Ja jos he\nhuomasivat tämän, niin kuinka he voivat olla vertailematta toisiinsa\nsitä tieteellistä tapaa, millä kansa kävi sotaa, ja sitä epätieteellistä\njärjestelmää, jonka avulla se teki töitään? Eikö heidän mieleensä\njohtunut kysyä, mistä ajasta saakka on ihmisten teurastaminen käynyt\nniin paljoa tärkeämmäksi tehtäväksi kuin niiden ruokkiminen ja\nvaatettaminen, että ensiksimainittuun toimeen katsottiin tarvittavan\ntäydellisesti järjestetty ja opetettu armeija, kun taasen aivan\njärjestymätön kansajoukko kelpasi suorittamaan viimeksimainittuja\ntehtäviä?\n\nAlkoi hämärtää ja kaduilla vilisi myymälöistä, työpajoista ja tehtaista\npalaavia työntekijöitä. Kuljin vahvimman ihmisvirran mukana. Pimeän\ntullessa huomasin, että olin joutunut keskelle sitä siivottomuutta ja\ninhimillistä alennusta, jota voi tavata ainoastaan eteläisessä\nkaupunginosassa, South Covessa olevissa työväen kortteleissa. Olin jo\nnähnyt tavatonta inhimillisen työvoiman tuhlausta, nyt näin kauneimmassa\nmuodossaan sen kurjuuden, mitä tämä tuhlaus synnytti.\n\nKurjien, ylen täyteen ahdettujen asuntojen mustista ovista ja ikkunoista\nkummaltakin puolelta katua virtasi ilkeä haju. Kadut ja kujat olivat\ntäynnä samanlaista haisevaa saastaa, kuin orjalaivojen välikannet.\nOhitse kulkiessani näin ikkunoista vilahdukselta kalpeita pienokaisia,\njotka kituivat turmeltuneessa ilmassa ja haisevissa ryysyissä, sekä\nnaisia, joiden kasvoilta viimeinenkin toivon säde oli kadonnut.\nAlituinen raataminen oli rumentanut heidän ruumiinsa siinä määrässä,\nettei heissä ollut naisesta jälellä muuta kuin heikkous. Muutamista\nikkunoista kurkisteli röyhkeäkatseisia tyttöjä, joiden kasvoille\nsiveettömyys oli lyönyt leimansa. Pihoja peittävän lian ja töryn\nkeskellä rypöi ja temmelsi eläimellisiksi muuttuneita lapsilaumoja,\njotka kirkuivat, kiroilivat ja pitivät sellaista elämää, että muistui\nmieleen turkkilaisten kaupunkien kodittomat koirajoukot, jotka\nahdistavat kaduilla kulkevaa vaeltajaa.\n\nKaiken tämän tunsin jo vanhastaan, olin tuntenut aikoja sitte. Usein\nolin kulkenut tämän kaupunginosan lävitse ja katsellut siellä esiintyviä\nilmiöitä vastenmielisyydentunteella, johon sekottui jonkunlaista\nfilosoofista ihmettelyä siitä äärimmäisestä kurjuudesta, mitä\nkuolevaiset voivat kärsiä, etsimättä vapaaehtoisesti kuolemaa. Mutta\nnähtyäni tuon tulevaa vuosisataa koskevan unikuvan olivat suomukset\npudonneet silmistäni, joten näin nyt sekä tämän aikakauden taloudellisen\nmielettömyyden että myöskin sen siveellisen kurjuuden. Nyt en enää\nkatsellut tunteettoman uteliaasti näitä maan päällä olevan helvetin\nasukkaita, joita ennen olin tuskin pitänyt ihmisinä. Näin heissä omia\nveljiäni ja sisariani, omia vanhempiani ja lapsiani, lihaa lihastani,\nverta verestäni. Täällä havaitsemani inhimillisen kurjuuden mätä ei\nloukannut enää ainoastaan tunteitani, vaan synnytti minussa sellaisen\nsieluntuskan, että minun täytyi huokailla ja valittaa. En ainoastaan\nkatsellut, vaan tunsin ruumiillistakin tuskaa kaikesta, mitä näin.\n\nKun lähemmin tarkastelin noita ympärilläni liikkuvia onnettomia\nolentoja, huomasin äkkiä, että he olivatkin kaikki kuolleita. Heidän\nruumiinsa olivat eläviä hautoja. Joka ainoan eläimelliselle otsalle oli\nselvästi kirjoitettu: tässä lepää kuollut sielu.\n\nKun katselin kauhun valtaamana noiden elävien vainajien kasvoja, jouduin\nomituisen harhanäyn valtaan. Näin heidän eläimellisten kasvojensa edessä\nhäälyvät, läpinäkyvät henkiset kasvot, ihanteen, mahdollisen ulkomuodon,\njonka näköisiksi he olisivat voineet tulla, jos henki olisi elänyt, jos\nsielu ei olisi sortunut taakan painosta. Vasta sitte, kun huomasin nämä\nkummituksen kaltaiset henkiset kasvot ja näin niiden silmissä nuhtelevan\nilmeen, johon en voinut mitään vastata, vasta sitte huomasin, kuinka\nsydäntä vihlovaa tapahtunut hävitys oli. Jouduin syvimmän tuskan ja\nmasennuksen valtaan, sillä olinhan minäkin ollut yksi niitä, jotka\nolivat vaieten katselleet hävitystä. Olin ollut yksi niitä, jotka kyllä\nhyvin tiesivät, että hävitys tapahtui, mutta eivät viitsineet ajatella\nsitä eivätkä tahtoneet kuulla siitä puhuttavankaan, vaan riensivät\nohitse kuten ei olisi mitään tapahtunutkaan, ja etsivät vain omia\netujaan, omia nautintojaan ja onneaan. Sentähden tuntui minusta nyt,\nettä minunkin vaatteissani oli näiden suurissa joukoissa murhattujen\nsielujen veritäpliä. Heidän verensä ääni huusi maasta syytöksiä minua\nvastaan. Jokainen likaisen katukäytävän kivi, jokainen noiden\nruttopesien seinässä oleva tiili huusi minulle, kun kiirehdin niitä\npakoon: \"Mitä olet tehnyt veljellesi Abelille?\"\n\nEn muista enää, mitä sitte tapahtui, ennenkuin huomasin joutuneeni\nmorsiameni upean kodin komeille, leikkauksilla kaunistetuille\nkivirappusille Commonwealth-Avenuen varrella. Tuskin oli muistanutkaan\nhäntä koko tänä päivänä, jolloin mieleni oli alituisessa kiihoituksessa.\nMutta nyt olivat jalkani sisällistä vaistoa seuraten kuljettaneet minut\nhänen asuntonsa ovelle. Minulle ilmoitettiin, että perhe oli aterialla,\nmutta minuakin oli pyydetty syömään sen seurassa. Astuttuani sisään\nhuomasin, että siellä oli paljon vieraita, jotka kaikki tunsin. Pöydällä\nvälkkyi hopea-astioita ja kallisarvoista porsliinia. Naiset olivat\nkomeissa puvuissa, yllään jalokiviä kuten kuningattarilla. Edessäni\noleva kuva osotti kaikkein hienointa loistoa ja tuhlaavinta\nylellisyyttä. Seurue oli mitä parhaimmalla tuulella. Sukkeloita,\nsattuvia kokkapuheita seurasi sydämelliset naurunpuuskaukset.\n\nMinusta tuntui kuin olisin tullut teloituspaikalta, jonka kauhut olivat\nmuuttaneet kyyneleeni vereksi, täyttäneet mieleni synkällä surulla,\nsäälillä ja epätoivolla, ja olisin äkkiä eräässä läheisessä metsän\naukeamassa tavannut joukon iloisia räyhääjöitä. Istuin äänetönnä\npaikoillani, kunnes Edit alkoi laskea leikkiä synkästä ulkomuodostani.\nMikä minua oikeastaan vaivasi? -- Toiset yhtyivät heti näihin\nvallattomiin hyökkäyksiin, ja minä jouduin heidän leikkinsä sekä\npistopuheittensa esineeksi. Missä olin ollut ja mitä olin nähnyt, kun\nminusta oli tullut niin ikävä seuratoveri?\n\n\"Olen ollut Golgatalla\", vastasin vihdoin, \"ja nähnyt ihmiskunnan\nristiinnaulittuna. Eikö ainoakaan teistä tiedä, minkälaista näytelmää\naurinko ja tähdet valaisevat tässä kaupungissa, koska voitte vielä puhua\nmuusta, ajatella muita asioita? Ettekö tiedä, että summattomat joukot\nmiehiä sekä naisia, samaa lihaa ja verta kuin tekin, viettävät ihan\novienne edessä elämää, joka on kehdosta hautaan saakka yhtä ainoata\nlakkaamatonta _kuolintaistelua_? Kuunnelkaa! Heidän asuntonsa ovat niin\nlähellä, että jos maltatte olla nauramatta, kuulette heidän äänensä, --\nkuulette pienokaisten sydäntäsärkevää valitusta, joiden täytyy imeä\nkurjuuden kuihtunutta rintaa, kuulette puutteen käsissä eläimiksi\nmuuttuneiden miesten käheitä kirouksia, kuulette naisjoukon rähinää,\njonka täytyy myydä itsensä leivän tähden. Mitä olette tukkineet\nkorviinne, kun ette kuule näitä valitushuutoja? Minä en enää kuulekkaan\nmitään muuta\".\n\nSanojani seurasi syvä äänettömyys. Puhuessani oli lämmin myötätuntoisuus\nvallannut minut. Mutta kun katselin ympärilläni olevaa seuraa, huomasin,\nettä heidän kasvojensa ilmeet eivät suinkaan osottaneet liikutusta, joka\nminut oli vallannut, vaan kylmää, ylpeätä kummastelemista. Edit näytti\nsen lisäksi loukkaantuneelta, hänen isänsä suuttuneelta. Naiset\nvaihtoivat loukattua viattomuutta osottavia silmäyksiä, ja eräs\nherroista asetti silmälasit paremmin nenälleen, katsellen minua\njonkinlaisella tieteellisellä uteliaisuudella. Kun huomasin, että olot,\njotka minusta tuntuivat aivan sietämättömiltä, eivät näyttäneet\nlaisinkaan vaikuttavan heihin, ja että sanani, jotka liikuttivat\nsydäntäni siinä määrässä, että en tahtonut voida niitä lausua,\nkiihottivat heitä vain nousemaan minua vastaan, jouduin ensin hämilleni\nja sitten minut valtasi syvä epätoivon ja voimattomuuden tunne. Mitäpä\nvoivat nuo onnettomat, kurjuuteen vaipuneet ihmiset toivoa, kun heidän\nonnettomuutensa ei rahtuistakaan liikuttanut näitä ajattelevia miehiä ja\nhelläsydämisiä naisia! Silloin johtui mieleeni, että vika on varmaankin\nminussa. En ole osannut puhua oikealla tavalla. Epäilemättä olen\nesittänyt asian huonosti. He suuttuivat ehkä sentähden, että he luulivat\nminun tahtovan syyttää heitä, vaikka olin vain, sen Jumala tietää,\najatellut yksinomaan tosiolojen kauheutta, koettamatta millään tavalla\netsiä ketään syyllistä.\n\nHillitsin kiihkeän liikutukseni ja koetin puhua maltillisesti sekä\njohdonmukaisesti, poistaakseni äskeisten sanojeni vaikutusta. Sanoin\nheille, että en suinkaan ollut aikonut syyttää heitä enkä vetää heitä\nyhtä vähän kuin rikkaita yleensä edesvastaukseen maailman kurjuudesta,\nvaikka kyllä olikin totta, että se, mitä he tuhlasivat ylellisyyteen,\nolisi toisin käytettynä voinut poistaa paljon katkeroita kärsimyksiä.\nNuo harvinaiset herkut, nuo kalliit viinit, hienot kankaat ja säihkyvät\njalokivet riittäisivät jo monen ihmiselämän lunastushinnaksi. Hekin ovat\nsiis tosin tavallaan syypäitä, samoin kuin henkilöt, jotka elävät\ntuhlaavaa, ylellistä elämää maassa, minkä asukkaat kärsivät nälkää.\nMutta vaikka säästettäisiinkin kaikki se omaisuus, mitä rikkaat\ntuhlaavat, ei se suinkaan voisi läheskään poistaa köyhyyttä maailmasta.\nVarallisuutemme on niin vähäinen, että vaikka rikkaat suostuisivatkin\njakamaan kaiken omaisuutensa köyhien kanssa, saisi jokainen ainoastaan\nniukan toimeentulon, jota kuitenkin maustaisi veljellinen rakkaus.\n\nMaailman köyhyyden varsinaisena syynä ei ole ihmisten sydämmettömyys,\nvaan heidän mielettömyytensä. Ihmiskunnan kurjuus ei johdu yksityisen\nhenkilön eikä kokonaisen luokankaan rikoksellisista töistä, vaan\nkauheasta, julmasta erehdyksestä, summattomasta, koko maailmaa\npimentävästä sokeudesta.\n\nSitte osotin heille, kuinka nykyjään tuhlataan neljä viidesosaa ihmisten\ntyövoimasta keskinäiseen kilpailuun, kun ei tuottajain välillä ole samaa\npäämäärää tavottelevaa keskinäistä yhteistoimintaa. Valaistakseni asiaa\nparemmin, mainitsin esimerkkinä kuivuutta kärsivän maan, joka voi\ntuottaa asukasten elintarpeet ainoastaan siinä tapauksessa, että\nsaatavissa oleva vesi käytetään mahdollisimman tarkkaan. Huomautin,\nkuinka sellaisen maan hallituksen tärkeimpänä tehtävänä on pitää huolta\nsiitä, että eivät yksityiset saa joko itsekkäisyydessään tai\ntaitamattomuudessaan tuhlata vettä turhaan, koska siitä olisi\nseurauksena nälänhätä. Siitä syystä täytyy veden käyttäminen järjestää\naivan tarkasti, joten ei yksityisten sallita mielensä mukaan ohjata sitä\npois tai sulkea sen juoksua, tai muulla tavalla käyttää sitä väärin.\n\nIhmistyö on, selitin minä, hedelmällisyyttä synnyttävä virta. Se yksin\ntekee maapallon asuttavaksi. Mutta parhaassakin tapauksessa on tuossa\nvirrassa vähän vettä, jonka tähden täytyy sen käyttämistä varten luoda\nerityinen järjestelmä, minkä avulla joka ainoa pisara voidaan tarkkaan\nkäyttää. Siinä tapauksessa saavat koko maailman asukkaat runsaan\ntoimeentulon.\n\nMutta kuinka tykkänään toisella tavalla menetellään käytännössä!\nJokainen käyttää tuota kallisarvoista tavaraa aivan mielensä mukaan.\nHänen toimiansa ohjaa ainoastaan kaksi yhtä voimakasta vaikutinta. Hän\nkoettaa pelastaa oman satonsa ja turmella naapurinsa kylvön, saadakseen\nomasta viljastaan korkeamman hinnan. Tämän itsekkäisyyden ja\nvihamielisyyden seurauksena on, että toiset vainiot ovat tykkänään veden\nvallassa, kun taas toiset kärsivät kuivuutta, ja puolet vedestä menee\ntykkänään hukkaan. Sellaisessa maassa voivat kyllä jotkut yksityiset\nhankkia väkivallalla tai viekkaudella itselleen varoja ylelliseenkin\nelämään, mutta kansan suuren enemmistön täytyy pakostakin jäädä\nkurjuuteen. Heikoimpia ja vähätietoisempia yhteiskunnan jäseniä kalvaa\nkatkera puute, alituinen nälänhätä.\n\nMutta jos tuo nälänhädän ahdistama kansa ottaisi täyttääkseen sen, mitä\nennen on lyöty laimin, ja ryhtyisi järjestämään elämää synnyttävän\nvirran juoksun, päämääränään ainoastaan yhteinen hyöty, niin maa\nkukoistaisi kuin puutarha eikä ainoankaan sen lapsen tarvitsisi kärsiä\nminkäänlaista puutetta.\n\nKuvailin sitte heille lähemmin tästä johtuvaa yleistä aineellista\nhyvinvointia, henkistä valistusta ja siveellisyyden kohoamista, joka\nilmestyisi kaikkien ihmisten elämässä. Puhuin innostuneena uudesta\nmaailmasta, jossa oli jokaiselle kyllin kaikkia tarpeita, sen\nsiunauksesta, puhtaudesta ja oikeudenmukaisuudesta, sen onnea\nsynnyttävästä veljellisestä rakkaudesta -- sanalla sanoen maailmasta,\njonka tosin olin nähnyt ainoastaan unessa, mutta jonka olisi voinut niin\nhelposti toteuttaa.\n\nOlin varmasti odottanut, että nyt luonnollisesti kaikkien ympärilläni\nolevain kasvot kirkastuvat ja kuvastavat samoja tunteita, kuin minunkin\nsielussani liikkui. Mutta ne kävivät päin vastoin yhä synkemmiksi,\nsuuttuneemmiksi ja ivallisemmiksi. Innostuksen asemasta osottivat naiset\ninhoa sekä pelkoa, ja miehet puhkesivat vastenmielisyyttä sekä\nhalveksimista osottaviin huutoihin. \"Mieletön!\" \"Narri!\" \"Haaveilija!\"\n\"Yhteiskunnan vihollinen!\" kirkuivat he. Ja se, joka oli tarkasti\nkatsellut minua silmälasiensa lävitse, huusi:\n\n\"Hän sanoo, ettei meillä enää saisi olla ketään köyhiä -- -- ha ha ha!\"\n\n\"Heittäkää ulos se mies!\" ärjäsi morsiameni isä, ja silloin hyökkäsivät\nherrat tuoleiltaan ja karkasivat minua kohti.\n\nLuulin sydämeni pakahtuvan tuskasta, kun huomasin kuinka mielettömältä\nja vähäpätöiseltä heistä tuntui kaikki, mikä minusta oli niin selvää ja\ntärkeää. Käsitin, että en voi muuttaa heidän mieltänsä. Sydämeni oli\ntuntunut äsken niin lämpimältä, että olin luullut voivani sulattaa sen\nhehkulla vaikka jäävuoria, mutta nyt tunsin, että ympäristöstäni huokuva\njäätävä kylmyys alkoi levetä minuunkin. En tuntenut pienintäkään vihaa\nnoita miehiä kohtaan, jotka olivat valmiit hyökkäämään kimppuuni. Säälin\nvain heitä ja koko maailmaa.\n\nVaikka olinkin epätoivon partaalla, en tahtonut vielä luopua asiastani.\nKoetin heitä yhä saada vakuutetuiksi. Liikutukselta en voinut enää puhua\nselvästi. Rintani huokui, nyyhkytykset ja huokaukset katkasivat ääneni.\n-- Silmänräpäystä myöhemmin huomasin istuvani vuoteellani tohtori Leeten\nasunnossa olevassa huoneessani. Kirkas aamuaurinko paistoi ikkunasta\nsisälle. Vedin syvään henkeäni. Kyyneleet virtasivat pitkin poskiani ja\njokainen hermoni vapisi.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKuten on pakenevan rangaistusvangin mieli, joka on nähnyt unta, että hän\non uudelleen saatu kiinni ja suljettu pimeään, kosteaan koppiinsa, mutta\nherääkin ja näkee silmänsä avattuaan yllänsä avaran, kirkkaan taivaan,\nsiten oli minunkin mieleni huomatessani, että palaamiseni\nyhdeksännelletoista vuosisadalle olikin vain unta ja elämäni\nkahdennellakymmenennellä vuosisadalla todellisuutta.\n\nNuo kauheat, tärisyttävät kohtaukset, joita olin nähnyt unissani ja\njotka niin hyvin sopivat yhteen aikaisemman kokemukseni kanssa,\nolivatkin Jumalan kiitos, nyt jo ohitse, vaikka ne kerran olivat olleet\ntodellisia, ja voivat kautta aikojen, kun vain katselemme oloja\ntaaksepäin, nostaa silmiimme säälin kyyneleitä. Jo aikoja sitte olivat\nsortajat ja sorretut, profeetat ja pilkkaajat olleet tomuna. \"Rikas\" ja\n\"köyhä\" ovat jo monta miespolvea olleet unhotuksiin joutuneita,\nmerkityksensä menettäneitä sanoja.\n\nMutta kun vielä sanomattoman kiitollisuuden valtaamana ihailin\nsuuremmoista maailman vapauttamista ja ylistelin onnea, joka oli\nsallinut minun nähdä se, valtasi minut äkkiä, kuten puukonpisto häpeän,\nomantunnon vaivojen ja tuskallisten itsesyytösten tunne, joka painoi\npääni alas ja sai minut toivomaan, että hauta olisi kätkenyt helmaansa\nminut samoin kuin muutkin aikalaiseni. Sillä olinhan minäkin ollut tuon\nkurjan aikakauden jäsen. Mitä olin tehnyt, jouduttaakseni sitä\nvapautusta, josta nyt rohkenin iloita? Mitä olin minä, joka olin elänyt\nnoina julmuuden ja mielettömyyden aikoina, tehnyt saadakseni kurjat olot\nhävitetyksi? Olin katsellut yhtä välinpitämättömästi veljieni kurjuutta,\nepäillyt yhtä kyynillisesti parempain olojen mahdollisuutta, ihaillut\nvallitsevaa sekasortoa ja pimeyttä yhtä innokkaasti, kuin kuka muu\naikalaiseni tahansa. Persoonallista vaikutusvaltaani käyttäen olin\npikemmin koettanut estää kuin edistää sitä ihmiskunnan vapauttamista,\njota silloin jo valmisteltiin. Mitä oikeutta oli minulla riemuita\npelastuksesta, joka oli minun syyttäjänäni, mitä oikeutta oli minulla\nnauttia päivän onnea, jonka sarastusta olin pilkannut?\n\n\"Parempi olisi ollut sinulle, paljoa parempi olisi ollut\", kaikui ääni\nsielussani, \"jos tuo ilkeä uni olisi todellisuutta ja tämä kaunis\ntodellisuus unta! Kauniimpaa olisi ollut puolustaa ristiinnaulitun\nihmiskunnan asiaa pilkallista sukupolvea vastaan, kuin juoda täällä\nlähteistä, joita et ole ollut avaamassa, ja syödä hedelmiä puista,\njoiden hoitajia olet muinoin ollut kivittämässä!\"\n\nJa sieluni vastasi: \"Parempi tosiaankin!\"\n\nKun vihdoin kohotin pääni ja loin katseeni ulos ikkunasta, astui Edit\nraittiina kuin aamu puutarhaan ja alkoi poimia kukkia. Nopeasti riensin\nhänen luoksensa. Polvistuin hänen eteensä ja tunnustin kyynelten\nvuotaessa, kuinka arvoton olin hengittämään tämän kultaisen aikakauden\nilmaa ja vielä arvottomampi sulkemaan syliini sen ihaninta kukkaa.\n\nOnnellinen se, joka tällaisen epätoivon hetkellä löytää yhtä lempeän\ntuomarin, kuin minä!\n\n\n\n"]