[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fsHHG46VmoihuC827VQ6wBrz60mPSJTierqE3VWlOEEg":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":24,"gutenbergSummary":26,"gutenbergTranslators":27,"gutenbergDownloadCount":28,"aiDescription":29,"preamble":30,"content":31},2026,"Novelleja","Wilkuna, Kyösti",1879,1922,"2026-pressense-elise-de-genevieve","2026__Pressensé_Elise_de__Geneviève",null,"novelli",[],[],"fi",1885,1888,60177,368154,false,20799,[23],"Short stories",[25],"Short Stories","\"Novelleja II\" by Samuli Suomalainen is a collection of fictional narratives written in the late 19th century. The book captures various stories, centering around themes of faith, community celebrations, and personal journeys, particularly focusing on life during the Christmas season in a Finnish village as well as other aspects of rural life.   The opening of the collection sets a warm and reflective tone, beginning with a description of Christmas Eve, where the local community prepares for the celebrations with songs and illuminated homes despite some not remembering God. It follows the story of a young man named Lauri, who is appreciated for his upcoming sermon in the village church, signifying a communal pride and connection to faith. The narrative paints a picturesque scene of a winter night with deep quietness and depicts the emotional responses of villagers during Lauri's heartfelt sermon, revealing an intimate relationship between personal milestones, community, and spirituality. This section introduces themes of love, pride, sacrifice, and faith, providing a warm and nostalgic glimpse into the characters' lives and values. (This is an automatically generated summary.)",[],336,"Kertomus sijoittuu Pariisin köyhään esikaupunkiin, missä asukkaat kamppailevat ahtaissa ja tukalissa oloissa. Tarina seuraa vähäosaisten arkea, puutetta ja inhimillisiä kohtaloita suurkaupungin varjoisilla kaduilla helteisen kesän aikana.","Elise de Pressensén 'Geneviève' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 2026.\nE-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten\nemme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.","GENEVIÈVE\n\nKirj.\n\nElise de Pressensé\n\n\nSuomentanut\n\nPaul Keckman\n\n\n\n\n\nTampereella,\nHagelberg,\n1888.\n\n\n\n\n\n\nI.\n\n\nEdessämme on pieni katu eräässä Parisin mitä köyhimmistä\nesikaupungeista. Asujamet näissä kurjissa majoissa, joihin niin\nniukalta on ilmaa ja tilaa suotu, ovat lähteneet ulos vähän raitista\nilmaa hengittämään. Sillä puolen katua, johon seinät luovat kapeata\nvarjoa, istuivat naiset käsitöilleen parittain, mitkä huonoilla\ntuolirohjilla, mitkä ovien kynnyksillä. Joukko lapsia, jotka ovat liian\npieniä koulua käymään, leikkii kadunojissa, joista lemuava löyhkä\nnousee; muutamat niistä ovat paljain päin polttavassa auringonhelteessä\nja itkevät, tietämättä, mikä heitä oikeastaan vaivaa. Seinien\nvieruksilla maata loikoo muutamia miehiä; viinikauppiaan tykönä, kadun\nkulmassa, melutaan ja hälistään, ja sieltä kuuluu alinomainen äänien\npauhina, jota naurun taikka kiukun remahdukset väliin keskeyttävät.\nNaiset ovat valkoisiin yö-nuttuihin verhottuina, jotkut sangen\nvarattoman näköisiä, harjaamattomine hapsineen, eivätkä ylipäänsä näytä\nulkomuodostaan pitävän lukua. Ylenpalttinen kuumuus ja unen puute tekee\nheidät huolimattomiksi ja laiskoiksi. Kuinka olisikaan mahdollista\nsaada nukuttua noissa pienissä, umpinaisissa kammioissa, joissa makaa\nviisi, kuusi, ehkäpä usein, ken tietää, kahdeksankin henkeä yhdessä.\n\nJa kuitenkin suvi on köyhäin paras aika.\n\n\"Kesän tullen köyhä riemuitsee,\" sanoo runoilija. Muistakoot ne, jotka\nrientävät raittiimpaa ilmaa hakemaan, niin pian kun Parisi, heidän\nsuuri, vilvakka, huolellisesti ruokottu Parisinsa muuttuu, kuten heidän\non tapansa sanoa, sietämättömän tukalaksi, muistakoot ne noita tuhansia\nköyhiä, jotka eivät koskaan saa vetää keuhkoihinsa mereltä tai vuorilta\ntulevaa tuulahdusta... Taikka olkoot heitä ennen muistamatta, jos itse\ntahtovat nauttia.\n\nEn tiedä sanoa, ajattelivatko auringon paahtaman kadun köyhät asujamet\nnoita onnellisia, jotka olivat muuttaneet komeista taloistaan\nja varjokkaista, viileistä puutarhoistansa. Ehkä he olivat ylen\nväsyneitä ja alakuloisia, voidaksensa ajatellakaan. Naiset ompelivat\nkoneentapaisesti, huutaen silloin tällöin lapsiansa. Miehet, ainakin\nne, joilla ei ollut työtä, eikä rahaa virkistykseen, nukkuivat kovalla\nvuoteellansa. Lämmin kävi yhä tukahuttavammaksi, sillä rajuilma oli\ntulossa.\n\n-- Tuskinpa enää jaksan pistää neulaa kankaan läpi, valitti eräs nuori\nnainen, nojautuen tuolin selkäpuuhun.\n\n-- Ei saa noin hienoa rouvaa olla, sanoi muuan pieni, laiha ja kalpea\nvaimo, joka kuumeentapaisella vireydellä neuloi karkeita sarkahousuja.\nJos vaan on työtä, niin on minulle yhtä kaikki, onko lämmin vai kylmä.\n\n-- Rouva kait tahtoisi, että joku neuloessa häntä viuhkalla\nleyhyttelisi, kuului pilkallinen ääni.\n\nMutta samassa kääntyivät kaikkien silmät samaan suuntaan, ja kaikki\nneulat seisahtivat. Kalliiseen pukuun vaatetettu rouvasihminen lähestyi\nvitkalleen kadun päässä; hän katsoi vasemmalle ja oikealle ikäänkuin\njotain etsien ja astui varovasti hienoilla kengillään epätasaista\nkivikatua.\n\nHän oli mustissa vaatteissa ja kantoi pientä myttyä. Tullessaan katua\npitkin hän katseli huoneitten numeroita, joista joitakuita oli milt'ei\nmahdoton lukea, ja seisahtui noiden haastelevien naisten kohdalle.\nHiukan arveltuaan hän nousi kaksi epätasaista porrasta ylöspäin, astui\npitkään käytävään ja, käytyään pikipäinsä portinvartijan luona, hän\nmeni pienen sisäpihan poikki sekä katosi näkyvistä.\n\n-- Siinäpä yksi, jonka ei tarvitse neulaa kiskoa, eräs neulojista\nsanoi; hänen yllänsä on enemmän silkkiä, pitsejä ja kalliita kiviä,\nkuin mitä meikäläinen kymmeneen vuoteen saisi ansaituksi, vaikkapa yöt\npäivät työtä tekisi. Ihme että tässä maassa on semmoisiakin kuin tuo,\njolla ei ole muuta tehtävää, kuin hemmoitella itseänsä ja koreilla kuin\npyhä neitsy, kun me sitä vastoin...\n\n-- No, no, hyvä lapsi, älä Jumalan tahtoa vastaan nurise, keskeytti\nhäntä puolisokea ja halvattu ämmä, jonka lempeät, suvulliset kasvot\nerosivat toisten naisten raa'asta ulkomuodosta.\n\n-- Ah, Gervais-muori, te ette suinkaan ole omianne saattamaan\nminua siihen uskoon, että Jumala on hyvä, vastasi nainen, joka\näsken oli puhunut. Kun tekee raskasta työtä koko elinaikansa, kun\nei milloinkaan ole tehnyt kenellenkään vääryyttä, kun on pannut\nitsensä alttiiksi jokaisen edestä ja sitte, kun vanhaksi tulee ja\ntyöhön kykenemättömäksi, ei ole leipäpalaistakaan eikä edes pääse\nvaivaishuoneesen... tuota kaikkea teidän hyvä Jumalanne meille suo.\nHän on kentiesi hyvä niille, joilla on vuotuisia korkoja, mutta meille\ntoisille...\n\n-- Tyttäreni, vanha ämmä sanoi, eihän teidän sovi noin puhua, sillä\ntodestaankin se on Jumala, joka on taivuttanut teidän sydäntänne\nhyvyyteen minua kohtaan.\n\nToinen lensi punaiseksi ja mutisi jotain, jota ei kukaan voinut kuulla.\nHän jakoi usein keitostansa vanhalle naapurilleen, vaan ei olisi\nsallinut siitä puhuttavan.\n\n-- Minulla on yhtä hyvä sydän kuin kenelläkään muulla, ja mielelläni\nminä jakaisin kaikki, mitä minulla on, virkkoi muuan paksu vaimo, jonka\nolkapäät molemmin puolin olivat paljoa ulompana pientä koppatuolia,\njolla hän istui. Mutta mikäpä tulee neuvoksi, kun mies en semmoinen\nhirviö, ettei edes tuo kuivaa leipää taloon?\n\nPari kolme naisista katsoi hymyillen toisiinsa. Tiesiväthän naapurit,\nettä tuo lihava vaimo, joka sanoi paljasta kuivaa leipää syövänsä,\njoka ehtoo pienessä kyökissään paistoi hyviä liha-ruokia. Sitä ennen\nhän aina huolellisesti sulki ovensa, mutta ruokahalun herättävät\nhöyryt, joita hän ei millään muotoa saanut kokonaan sisäänsuljetuksi,\nilmaisivat asian. Hänen paasto-jutuillensa hiukan naurettiin, mutta\nvaan salassa, sillä hänellä oli kamala kieli, senhän kaikki tässä\nkaupungin-osassa tiesivät.\n\nSillävälin tuo pitseillä koristettu rouva oli astunut ylös pimeitä,\nmutkaisia portaita ja seisoi nyt neljännessä huonekerrassa. Ei hän\nkoskaan ennen eläissänsä ollut semmoisia nähnyt.\n\nJota korkeammalle hän pääsi, sitä paremmin valaisi ylhäältäpäin tuleva\npäivänvalo hänen tietänsä, niin että saattoi lukea nimet, jotka joka\novelle ovat kirjoitetut. Olikohan mahdollista, että niin suuri paljous\ninhimillisiä olentoja mahtui näin ahtaasen tilaan asumaan? Mutta hän ei\nseisahtanut näihin yleisiin mietteisin; hänen tulollaan oli tarkoitus,\nja hänellä oli kiire päästä sen perille.\n\n-- Neljäs huonekerta, kolmas ovi oikealla kädellä vasemmassa\nkäytävässä, hän itsekseen kertoi, -- Marceau... niin, sehän se on!\n\nHän kolkutti ovea.\n\nEi kukaan vastannut; huoneessa olevain lasten melu esti mitään\nkuulemasta, mutta avain oli suulla, ja hän astui sisään.\n\nHuone oli joksikin iso työmies-perheen asunnoksi, mutta vieraan\nsilmiin, joka oli avarampiin oloihin tottunut, se näytti aivan\npieneltä. Siinä oli esiriipulla varustettu vuode, pöytä, kaappi ja\nneljä koppatuolia. Yksi ovi vei pieneen, pimeään komeroon, jossa\nsaattoi lattialla eroittaa olkipatjan sekä muutamia seinällä riippuvia\nvaatekappaleita. Toisella puolen huonetta oli toinen, vielä vähäisempi\nkomero, johonka ei mahtunut muuta, kuin kaksi rautaista sänkyä.\nAkkunasta, jossa ei varjostimia ollut, tulvasi silmiä huikaiseva valo\nhuoneesen, ja sen pielessä istui vainio ommellen. Hän nousi äkkiä\nja käski lasten, jotka hänen vieressään leikkivät, olemaan hiljaa,\nhiidellä silmäyksellä vieras oli nähnyt tämän kaikki.\n\n-- Epäilemättä te olette minua odottaneet, hän alkoi. Minä olen se,\njosta tohtori Maury on teille puhunut. Näyttäkää minulle lapsi... Se ei\nliene näitä?\n\nHän katseli kahta pientä poikaa, jotka liikahtamatta häneen\ntuijottivat. Kumpikaan ei ollut kaunis.\n\n-- Pienokainen nukkuu, sanoi äiti jotensakin karhealla äänellä,\nikäänkuin hänen kurkkunsa olisi ollut kuiva. Menkää ulos kadulle\nleikkimään, lapset!...Menkää heti... No, ettekö kuule?...\n\nLapset tottelivat vastahakoisesti; heidän olisi tehnyt mieli tietää,\nmitä asiaa tuolla komealla rouvalla oli.\n\n-- Näyttäkää minulle lapsi, tämä kertoi, kun ovi oli lapsi-parkain\njäljestä sulkeutunut.\n\nRouva Marceau saattoi häntä huoneen peräpuolessa olevaan pieneen\nkomeroon.\n\nLapsi oli neljävuotias tyttö, joka puoleksi riisuttuna makasi toisella\nnoista kahdesta vuoteesta. Hän oli ihmeen kaunis, kun hän tuossa\nmakasi, pienet käsivarret pään ylitse asetettuina ja keltaiset kiharat\nhajallaan karkealla päänaluksella. Hänen ihonsa oli hieno kuni ruusun\nlehti; pitkät silmäripset varjostivat poskia, ja suu hieman hymyili.\n\nVieras katseli hetken aikaa tuota ihanaa pikku olentoa, tarttui sen\npieneen käteen ja myönsi, että se oli moitteeton muodoltaan: sitte hän\nkysyi:\n\n-- Minkä karvaiset hänen silmänsä ovat?\n\nIkäänkuin itse vastataksensa, lapsi aukaisi suuret tummat silmänsä\nja loi ne noihin tuntemattomiin kasvoihin, jotka olivat kumartuneina\nylitsensä, mutta sulki ne kohta, varmaankin luullen unta näkevänsä.\nLapsen kirkkaita, kummastelevia, suuria silmiä olisi sopinut verrata\nkukkasiin, jotka olivat tuodut jostakusta tuntemattomasta maailmasta;\nne olivat sekä väriltänsä että muodoltansa erinomaisia, semmoisia,\njoita harvoin näkee, eikä milloinkaan unhoita.\n\n-- Tohtori Maury ei todellakaan minua pettänyt, puhui vieras ikäänkuin\nitsekseen. Sitten kääntyi hän rouva Marceaun puoleen:\n\n-- Olemmehan kaikesta sopineet, hyvä rouva, eikö niin? Te olette\ntohtorille antanut lapsen papintodistukset: tässä on rahat käteenne,\nviisi sataa franc'ia, ja tuossa kuitti, johon teidän tulee kirjoittaa\nnimenne. Sen sijaan teidän pitää antaa minulle lapsi. Tässä on\nuudet vaatteet, jotka saatte pukea sen ylle. Herätelkää sitä hiljaa\nja varovasti, ett'ei se rupea itkemään. Minä menen vaunuihin ja\nodotan teitä kadun kulmassa. Puolen tunnin aikaa minä teille suon.\nYmmärrättehän?\n\nRouva Marceau oli käynyt kalpeaksi.\n\n-- Voi kuitenkin! hän puhkesi puhumaan, enhän minä luullut, että näin\näkkiä piti hänestä erota. Minä pidän tästä tyttösestä, vaikka se ei\nolokaan omaa lihaani ja vertani niinkuin nuo toiset lapset. Ja mitähän\nJacques sanonee?... Oi, hyvä Jumala, jospa vielä voisin saada asian\nmuutetuksi!\n\n-- Ei sitä enää käy muuttaminen, vastasi vieras päättäväisesti\nja toisen myöhäistä katumusta korviinsa ottamatta. Te olette jo\npanneet nimenne lupauskirjan alle. Ajatelkaa sitä, että lapsi\ntulee onnellisemmaksi minun luonani kuin teillä, ja että sen osuus\nelatuksesta jää teidän lapsillenne.\n\n-- Kuitenkin sydäntäni särkee, kun täytyy hänestä erota, vaimo parka\nvalitti.\n\n-- Älkäämme tuhlatko aikaamme turhiin puheisin, vaimo tylymmästi\nvastasi. Puolen tunnin päästä minä teitä odotan.\n\nHän luuli vaimon noilla valituksillaan sitä ehkä vaan tarkoittavan,\nettä saisi enemmän rahaa häneltä houkutelluksi.\n\nSitten hän vitkalleen rupesi astumaan epätasaisia portaita alas, meni\nvähäisen, pimeän pihan poikki ulos ahtaasta portin solasta ja seisoi\ntaas kadulla auringonpaisteessa, jossa uteliaat naiset kateellisesti ja\nvihaisesti häntä katselivat, kunnes hän kadun kulmassa katosi näkyvistä.\n\n-- Juoksepas, Julien, ja tule minulle sanomaan, mihinkä hän menee,\nsanoi yksi vaimoista isolle pojalle, joka kadulla pikkulasten kanssa\nvetelehti. No, lähdepäs sukkelaan!\n\nJulien totteli; olihan tämä hänelle mieluista tehtävää.\n\n-- Hän oli \"armeliaisuuden sisaria\", lausui joku joukosta. Ettekö\nhuomanneet, ett'ei hänellä enää ollut tuota pakettia, jota hän\ntullessaan kantoi?\n\n-- Hän oli liian komeasti vaatetettu, ollaksensa niitä, sillä\nsemmoisilla on eri puku, johon he pukeutuvat, kun menevät köyhiä\nkatsomaan, ennemmin hän on noita kauniita vallasnaisia, jotka joskus\nluovat silmäyksen köyhäin asuntoihin; sen he vaan huvikseen tekevät,\nkoska heidän väliin kuuluu olevan ikäväkin.\n\n-- Ei minun totta tosiaan olisi ikävä, jos noin komeasti voisin\nkoristella ja saisin vatsani täyteen syödä, sekä nukkua niin paljon\nkuin haluttaisi.\n\nJulien palasi aivan hengästyneenä.\n\n-- Rouva käveli koko etukaupungin kautta ison kadun kulmaan saakka, ja\nsiellä hän nousi vaunuihin.\n\n-- Tuossapa näette!... Sanoinhan niinä, ett'ei se mikään armeliaisuuden\nsisar ollut...\n\n-- Mutta vaunut olivatkin vaan vuokravaunut, Julien lisäsi.\n\nHän ei tuntenut ainoatakaan kirjainta aapistossa, mutta taisi hyvin\neroittaa vuokra-vaunut muista vaunuista.\n\n-- Miks'ei hän vuokra-vaunuissaan ajanut tänne asti?... Tuossa kaikessa\non jotain salaperäistä, joka aivoille työtä antaa. Paras lienee, että\nmenen vanhan isä Loriotin kanssa hiukan haastelemaan. Hän tietää\nainakin sanoa, kenen luona hänen hyyryläisistään tuo ylhäinen vieras on\nkäynyt.\n\nTuo paksu vaimo meni kadun poikki ja katosi pitkään portti-solaan.\nMutta hetken kuluttua hän alakuloisen näköisenä palasi.\n\n-- Hän on uppiniskainen kuin aasi, tuo vanha Loriot. Tahtoi minua\nuskottaa olevansa kuuro, vaikka minä aivan hyvin tiedän, että hänellä\non tarkempi kuulo kuin minulla! Oli mahdotonta saada sanaakaan häneltä\nongituksi. Vaan sen hän vielä saapi minulle maksaa!\n\nTuskin hän vielä oli ennättänyt käydä pienelle, liian kapealle\ntuolilleen istumaan, ennenkuin uusi tapaus jo veti tuon uteliaan\npikkuihmiskunnan huomion puoleensa.\n\nRouva Marceau, joka oli aivan vähän tuttu tässä kaupunginosassa, jossa\nhän vaan muutamia kuukausia oli asunut, näkyi portin-solassa, kantaen\nkäsivarrellaan pientä, keltakiharaista tyttöä, jonka kauneutta kaikki\nihmettelivät. Kuumasta ilmasta huolimatta lapsi oli kääritty vanhaan\nhuiviin, mutta naapurivaimojen terävät silmät huomasivat pian, että\nse vaan oli pantu peitteeksi lapsen oudolle puvulle. Geneviève näytti\nkummastuneelta ja levottomalta, mutta rouva Marceau piti hänestä\nkiinni, halasi häntä ja kuiskasi hyväilysanoja hänen korvaansa. --\nMihin pientä enkeliänne viette, huusi uteliain joukossa, kaikuvalla\näänellä.\n\n-- Minä vien hänet kumminsa luokse, vastasi rouva Marceau pysähtymättä,\nja minä kannan häntä sylissäni, koska hänen jalkansa on kipeä.\n\nKadun kulmassa vaunut odottivat. Vapisten rouva Marceau lähestyi\nja syleili lasta innokkaasti, ennenkuin laski sen vieraan rouvan\nojennetuille käsivarsille; annettuaan hänelle papintodistuksen, hän\notti vastaan rahat. Kaikki oli siis päättynyt.\n\n-- Mikä hänen nimensä on? kysyi tuo elävän kauppatavaran uusi omistaja.\nOlen unohtanut kysyä hänen ristimänimeänsä.\n\n-- Geneviève, vastasi rouva Marceau, syleillen vielä pienokaista, joka\nei asiasta mitään ymmärtänyt.\n\n-- Se on erittäin hieno nimi, sanoi vieras itsekseen. Toimittihan tuo\ntohtori minulle oikein kalliin pikkuaarteen.\n\nVaan Geneviève, jota äkkinäinen ero kasvatusäidistään sekä vaunujen\npikainen liikunto alussa oli hämmästyttänyt, rupesi vähitellen tilaansa\nymmärtämään ja puhkesi epätoivon huutoihin.\n\nRouva Marceau seisoi hetkisen liikahtamatta, sitte hän äkisti astui\naskeleen eteenpäin, ikäänkuin tyttöä seurataksensa. Hän koetti saada\nvaunua pysähtymään ja saada lapsen takaisin, vaan se oli liian\nmyöhäistä... Vaunut olivat jo kadonneet muiden vaunujen joukkoon, joita\nliikkui bulevardilla sadottain.\n\nOhitse kulkeva toimitusmies lykkäsi häntä kylkeen, tiuskasi hänelle\ntylysti ja puhutteli häntä ankarasti: siitä hän jälleen alkoi tulla\ntunnoillensa. Hän kävi lähellä olevalle penkille istumaan ja itki\nkatkerasti. Vaimo parka ei saattanut ymmärtää, kuinka oli voinut antaa\npois Genevièven, jota toista vuotta oli pitänyt kuin omaa lastansa, ja\nhän oli hänet antanut rahasta!... Tässä hänen mieleensä muistui rahat,\njoita hän piti kädessään, ja ne alkoivat häntä hirvittää. Ja kuitenkin\nne vapauttaisivat hänet jokapäiväisten tarpeitten huolesta. Mutta mitä\nJacques sanoisi?... Tämä ajatus, tämä pelko valtasi hänet kokonaan.\n\nVaan kun hän huomasi, miten mies, joka istui samalla penkillä kuin hän,\nsalaa häntä tirkisteli, niin hän kätki rahat taskuunsa ja lähti äkkiä\npois. Ensi kerran eläissänsä hänellä oli syytä varkaita peljätä.\n\nHän alkoi astua kotiin päin. Katu oli tyhjänä; rajuilma, joka koko\niltapuolen päivää oli uhannut, oli vast'ikään puhjennut, ja jokainen\noli mennyt koppiinsa. Molemmat lapset odottivat äitiänsä ovella,\nlikistäen itseänsä toinen toiseensa, kun ukkonen läheni.\n\n-- Missä Geneviève on? kysyi toinen heistä.\n\n-- Kumminsa luona, äiti arvelematta vastasi, sillä olihan tämä valhe jo\nkerran ennenkin hänet pulasta pelastanut.\n\n-- Palajaako hän pian?\n\n-- Sitä en tiedä. Antakaa äidin olla.\n\nLapset nousivat äitinsä kanssa ylös portaita ja kävivät surumielisinä\nylimmäiselle astuimelle istumaan. Molempien mielestä koti oli ikävä,\nkun Geneviève oli poissa. Vanhemmat lapset, jotka rankkasateesta\nlikomärkinä palasivat kouluista, saivat saman vastauksen; mutta eivät\nhe yhtä helposti siihen tyytyneet. Heillä oli lukemattomia kysymyksiä\ntuosta kummista, josta eivät tähän päivään saakka ollut kuulleet\nsanaakaan, ja vihdoin äiti lyhyesti käski heidän olla vaiti.\n\nOltiin ääneti. Mutta omituinen alakuloisuus vallitsi kaikkien mielessä.\nRouva Marceau oli levoton ja katsoi usein kelloa.\n\nVihdoin kuului portailta nopea ja miehekäs astunta; sen lähestyessä\nrouva pian huomasi, ett'eivät ne olleet hänen vanhimman poikansa\naskeleita, ja hänen levottomuutensa muuttui uteliaisuudeksi.\n\nKäsi koputti malttamattomasti ovea ja avasi sen samassa.\n\n-- Tekö, herra tohtori, siellä olitte!\n\n-- Minä juuri. No, onko hän täällä käynyt?\n\n-- On, mutta astukaa sisään vähäiseen huoneeseni, rouva Marceau\nvastasi, luoden silmänsä uteliaisiin lapsiin.\n\n-- Minulla on helkkarinmoinen kiire, sanoi tohtori, Seuraten häntä\nlastenkamariin. Kertokaapas, hyvä rouva, kahdella sanalla kaikki. Oliko\nlapsi hänelle mieliksi? Ja veikö hän sen kohta muassaan?\n\n-- Voi, hyvä tohtori! vaimoparka itkuun purskahtaen huusi, antaisin\nvaikka mitä maailmassa, jos tuo työ olisi jäänyt tekemättä ja\npikku kevätruusumme olisi täällä!... Voi kuitenkin!... Mitähän\nJacques-raukka sanookaan? Minä tein väärin, kun tämän häneltä salasin.\nJospa te edes sanoisitte, missä tyttö asuu... mikä tuon ylhäisen rouvan\nnimi on...\n\n-- Minä olen luvannut, etten sitä ilmoittaisi, tohtori päättäväisesti\nvastasi. Katumus on nyt myöhäinen. Ymmärrän kyllä, että tämä asia\ntuntuu teille karvaalta, mutta pelastaahan raha teidät suuresta\npulasta... ja sitä paitsi, eihän lapsi teille kuulu, eikä teidän\nvelvollisuutenne ole ottaa leipä omien lastenne suusta, sitä hänelle\nantaaksenne. Ja sen lisäksi minä takaan, että lapsi tulee onnelliseksi\nja tulee saamaan hyvän hoidon ja hyvän kasvatuksen. Ei teillä olisi\nollut oikeutta kieltää häneltä semmoista tulevaisuutta.\n\n-- Oi, jospa saisin hänet nähdä, jospa vielä kerran saisin häntä\nsyleillä!... Ja näettekös, herra tohtori, minä olen vielä päälliseksi\ntuottanut pojalleni suuren murheen. En tiedä, antaako hän milloinkaan\nminulle anteeksi.\n\n-- No, mutta kuinka vanha tuo teidän poikanne on? Yhdeksäntoista\nvuotias, eikö niin? -- Viikon päästä hän ei asiaa enää muistakaan.\nOstakaa hänelle uudet vaatteet, ne tuottavat hänelle suurempaa iloa\nkuin mikään kevätruusu, tohtori nauraen lisäsi.\n\nRouva Marceauta ei ensinkään naurattanut.\n\n-- Te ette häntä tunne, hän totisesti sanoi.\n\n-- Mitä?... Tahdotteko minua uskottaa, että hän niin paljo\nneljävuotiaasta pikkutytöstä välittäisi!\n\n-- Hän rakastaa häntä enemmän kuin äitiä, veljiä ja sisarta, ja se on\nuseinkin minua harmittanut. Mutta tottahan te, herra tohtori, kuitenkin\nannatte minulle tietoja, kuinka hän jaksaa.\n\n-- En minä itsekään saa sitä tietää... Hän viedään kohta pois\nParisista. Paitsi sitä, on jokainen, sekä suora että välillinen yhteys,\nteidän ja lapsen välillä kielletty. Se ehto tehtiin.\n\n-- Se on kovin kovaa...\n\n-- On kaiketi, mutta parasta se lienee, ett'ei suru uudistu. Hyvästi\nnyt, hyvä rouva. Sanokaa, mitä sanotte, niin tiedän tehneeni hyvän työn\nsekä teille että lapselle... Miltä teistä muuten vieras rouva tuntui?\n\nRouva Marceau oli kahden vaiheilla.\n\n-- Hän on ylhäinen nainen, hän vastasi. Hän ei näyttänyt uskovan,\nettä köyhät ihmiset ovat lihaa ja verta niinkuin hän itse. Minä toin\nhänelle tuolin, mutta olisipa luullut hänen pelkäävän, että vaatteensa\nlikaantuisivat, jos olisi meillä istunut. Ja te, herra tohtori, kyllä\ntiedätte, että kaikki täällä on puhdasta.\n\n-- Sen kyllä tiedän. Jos kaikki kodit näin puhtaita olisivat, niin\nminulla ei olisi niin monta sairasta tässä kaupungin-osassa, eikä\nminulla nyt olisi niin kiire. No niin, rouvaseni, nyt olemme kylliksi\njaaritelleet. Rohkaiskaa mielenne ja sanokaa pojallenne terveisiä\nminulta, että hänen sopii iloita, kun hänen taakkaansa on vähennetty.\n\nRouva Marceau sulki oven hänen jälkeensä ja huokasi:\n\n-- Soisin mielelläni, että tuo tohtori olisi ollut minun asioihini\nsekaantumatta!\n\nSitte hän rupesi illallista laittamaan.\n\nKello löi kahdeksan. Miehen askeleita kuului taas portailta. Tällä\nkertaa oli se Jacques. Hän astui tavallista hitaammin, päivä oli ollut\nlämmin sekä työ väsyttävää, ja hänellä oli tunnin matka työpaikasta\nkotia. Hän astui sisään jotensakin huolistuneen näköisenä, tervehti\näitiänsä, joka aamulla hänen mennessään vielä oli nukkunut, taputteli\nmolempain pikku lasten päätä ja nähdessään, että ovi makuukammioon oli\nsuljettu, hän kysyi:\n\n-- Joko pienokainen makaa? Äiti ei vastannut.\n\n-- Hän on mennyt kumminsa tykö, joku lapsista sanoi,\n\n-- Kumminsa tykö? Minkä kummin?... En minä koskaan ole kuullat mistään\nkummista puhuttavan.\n\n-- Olen minä vienyt hänet kumminsa luokse, virkkoi äiti vakavasti.\n\n-- Niin pian kuin lapset ovat panneet maata, minä kaikki sinulle\nselitän.\n\nJacques, joka nähtävästi oli levoton, koki syödä, mutta pani pian\nlusikan täysinäisen lautasensa viereen, lykkäsi tuolin pöydästä ja\nsanoi.\n\n-- Lämmin karkoittaa ruokahalun.\n\n-- Niiden, jotk' eivät tee työtä, käypi olla syömättä, mutta sinä,\npoikaseni, et saa istua jouten kädet ristissä, vaikka lämmin onkin;\nsinä et saa hyvin nukutuksi, jos vatsasi on tyhjä.\n\nNuorukainen loi katseen helteiseen komeroon, josta hänen sänkynsä\nnäkyi. Siellä mahtoi olla vaikea nukkua, vaikka ovi jätettäisiinkin\nauki. Kuitenkaan hän ei mitään virkkanut, hänen ei ollut tapanaan\nvalittaa.\n\nAugustine, perheen ainoa tytär, riisui eteisen takana vaatteet yltään\nja laski hiljaa maata isoon sänkyyn, jossa hän äitinsä kanssa nukkui ja\njossa Genevièvelläkin tähän saakka oli ollut makuutilansa. Muut lapset,\nsekä suuret että pienet pojat, nukkuivat jo kaikki perimmäisessä\nkammiossa. Äiti siirteli pois astiat paikoilleen.\n\n-- Sanokaapa nyt, äiti, mitä tämä kaikki merkitsee, ja mistä tuo kummi\non ilmaantunut, josta en koskaan ennen ole kuullut puhuttavan.\n\nRouva Marceau istui poikansa viereen, joka oli selkä sänkyyn päin\nkäännettynä. Hän puhui niin hiljaa, että Augustine, joka koki pysyä\nvalveillaan, saadaksensa jotakin kuulla, ei voinut muuta käsittää kuin\njoitakuita yksityisiä sanoja, joissa ei ollut keskinäistä yhteyttä.\nMutta yht'äkkiä hän kavahti ja kyykistyi seinää kohti, että luultaisiin\nhänen nukkuvan, jos tultaisiin häntä katsomaan. Jacques oli äkkiä\nnoussut istualtaan ja sanoi äänellä, joka oli kaukaisen ukkosenjyrinän\nkaltainen:\n\n-- Olenko teitä ymmärtänyt?... -- Onko mahdollista?... Kuollessaan\nhänen äitinsä uskoi hänet meidän haltuumme... ja te olette hänet\nmyynyt...\n\nRouva Marceau ei vastannut. Nuo viimeiset sanat musersivat häntä. Ei\ntuo ajatus ennen ollut hänen mieleensä johtunut.\n\n-- Enpä minä olisi voinut tuommoista teistä uskoa... Kun ette sanaakaan\nsiitä minulle virkkaneet, ettekä minulta neuvoa kysyneet!... Te olette\nkohdellut minua ikäänkuin lasta, ja kuitenkin minä nyt olen perheen\npäämies.\n\n-- Voi, poikani, sinun tähtesi minä sen tein. Sinä tapat itsesi tuolla\nylöllisellä työnteolla, etkä sinä ajan pitkään jaksa niin monta henkeä\nelättää. Eikö ole sinulle helpoitusta, kun yksi syöjistä on pois?\nKaksi neljännestä hyyrystä on maksamatta, jopa pian kolmaskin; me emme\nkoskaan ennen ole olleet näin ahtaalla. Silläpä minä noin mieletön\nolinkin... Ja sinun tähtesihän minä sen tein... vaimoparka vielä kerran\nmatki, ikäänkuin rauhoittaaksensa itseään.\n\n-- Olisitte kuitenkin ensin minulta kysyneet, Jacques kolkosti sanoi.\n\nJa vaikka sade viitana tulvasi, meni hän ulos ja asteli katua pitkin\nmyöhäiseen, keskiyön tuolle puolen. Kun äiti, joka silmät kyynelistä\nhimmeinä oli istunut ommellen, kuuli hänen taas palaavan portaita ylös,\nsammutti hän kiiruusti lampun ja pani maata.\n\nJacques pani oven salpaan ja heittäytyi vuoteellensa. Kun äiti aamulla\navasi silmänsä, oli hän jo poissa.\n\nKoko päivän rouva Marceau sitten oli vuoroin hyvillä mielin, vuoroin\nkatui. Vihdoin hän päättyi siihen vakuutukseen, että Genevièven\nero oli onneksi heille kaikille ja ennen muita lapsille itselle.\nEpäilemättä hän olisi mieluummin kysynyt Jacquesilta, joka isän\nkuoltua uutteruudellansa ja älyllänsä oli tullut perheen todelliseksi\npäämieheksi, mutta tiesihän äiti, ett'ei hän koskaan olisi tähän\nsuostunut... Ja mikäpä hänellä siinä tapauksessa olisi ollut\nneuvona?... Ei, parasta oli, että kävi niinkuin oli käynyt. Nyt kun\nnuorukainen oli poissa, eikä hän enää nähnyt tämän ankaria kasvojaan,\ntuntui hänen sydämensäkin keveämmältä. Hän ei voinut ymmärtää, kuinka\nedellisenä iltana oli pitänyt tekonsa niin kehnona, ja hän päätti\nkäyttää itseään sillä tavoin, jotta Jacques tulisi huomaamaan, että\nhänellä oli puhdas omatunto.\n\nJacques ei virkkanut sanaakaan eilisestä tapauksesta. Äiti, jonka mieli\nsiitä rauhoittui, näytti hänelle kuitin, joka osoitti, että molempien\nedellisten neljännesten hyyry oli maksettu. Hän lykkäsi pois paperin,\nsanaakaan sanomatta... Mitäpä hänellä olisikaan ollut sanottavaa?...\nNuo rahat, joilla vuokra oli maksettu, häntä kammottivat.\n\nJa kuitenkin hän tiesi, ett'ei jaksaisi työllänsä milloinkaan maksaa\npäivä päivältä kasvavaa velkaa.\n\nÄiti, joka väärin ymmärsi syyn hänen äänettömyyteensä ja luuli hänen\njo rauhoittuneen, pisti hetken päästä kolme kultarahaa hänen käteensä,\nsanoen:\n\n-- Tuossa on uusiin vaatteisin, lapseni.\n\nJacques pudotti rahat, ikäänkuin ne olisivat polttaneet hänen\nsormiansa, pöydälle, ja sanoi jäykästi, ett'ei tahtonut niitä käyttää.\nRouva Marceau katsoi häneen ja ymmärsi, että kaikki kehoitukset\nolisivat turhat.\n\nLapset joskus kysyivät, eikö Geneviève jo tule takaisin, vaan aikaa\nvoittain he vähitellen hänet unohtivat, niinkuin lasten tapa on.\nAugustine yksin himmeästi aavisti, miten asian oikein oli laita, mutta\nhän oli älykäs tyttö eikä ilmoittanut arveluitaan. Naapuritkin jättivät\nviimein asian siksensä, eivätkä enään huolineet aprikoida, oliko tuon\npitseillä koristetun rouvan tulolla ja kevätkukan katoamisella mitään\nyhteyttä.\n\nRouva Marceaukin lakkasi ajattelemasta tätä tärkeää asiata, jonka hän\njo piti ratkaistuna ja vaipui jälleen jokapäiväisin huoliinsa. Hän\noli alussa kaivannut Genevièveä, jota hän todellakin oli rakastanut,\nmutta jokapäiväiset askareet, raskas työ ja kova täytymys veivät\nhäneltä niin tyyni joka hetken ja kaikki hänen voimansa, ett'ei hänellä\nsuuresti ollut aikaa eikä tilaa millekään erinäiselle tunteelle.\nTuolla äitiraukalla oli ylen monta nälkäistä suuta täytettävänä, ylen\nmonta ruumista vaatetettavana ja ylen monta uppiniskaista tahtoa\ntaivutettavana, voidakseen yhtä hoidokastaan lohduttamattomasti kaivata.\n\nJa kuitenkin oli Genevièven kanssa onnellisuus, valo ja suloisuus\nkadonnut tuosta köyhästä, pimeästä majasta, jossa hän oli ollut\nkevät-ruusuna, noiden kurjien ja kalpeiden pikkuolentojen joukossa.\n\nJacques sen kyllä tiesi, hän, joka oli lapsesta luonut elämänsä\nrunoelman.\n\n\n\n\nII.\n\n\nIsänsä kuollessa Jacques Marceau oli vaan kuudentoista vuotias. Hänellä\noli syvämielinen, vakava luonne, ja hän oli heti ymmärtänyt, ett'ei\nhänellä, asiain näin ollen, enää olisi nuoruuden iloa odotettavana,\nvaan että hänen tuli ilman epäilystä ja heikkoutta ryhtyä aikamiehen\ntehtäviin. Ensi hetkenä kovan, sisällisen kolauksen jäljestä koko\nelämän alttiiksi paneminen ei tuntunutkaan vaikealta jalolle\nsydämelle. Silloin itsensä hylkääminen tuntuu luonnollisimmalta, jopa\ntoivottavaltakin; mutta nuoruus ja sen tiedoton itsekkäisyys rupeaa\npian kaipaamaan oikeuksiansa, ja vasta silloin todellinen taistelu\nalkaa.\n\nJacques ei löytänyt mitään tukea äidissään, jolla oli hellä, mutta\nahdasmielinen sydän ja kehno ymmärrys; hän ei ollut edes huomannut,\nmitä pojassa liikkui. Kuori kun oli, tämä ehkä olisi raskaan taakkansa\nalle uupunut, ellei hän olisi toista tukea löytänyt.\n\nMuutama kuukausi isän kuoltua oli uusia naapureita muuttanut samaan\nhuoneukseen, jossa Marceaun perhe asui. Se oli pronssiseppä, jolla\noli nuori vaimo ja vuoden vanha tyttö. Muutamat ystävälliset sanat ja\njotkut vastavuoroiset, pienet palvelukset rakensivat pian hartaan\nystävyyden näiden kahden perheen välille. Olivier, (se oli pronssisepän\nnimi) oli älykäs mies, joka oli paljon lukenut eikä koskaan niitäkään\ntilaisuutta jättänyt käyttämättä, milloin saattoi oppiansa kartuttaa.\nRouva Olivier puolestaan oli saanut nauttia parempaa kasvatusta\nkuin hänen miehensä. Heillä oli pieni kirjasto ja heidän kodissaan\nmuutenkin selvään huomasi tuota suurempaa sivistystä; kaikki eri kohdat\neivät ainoastaan osoittaneet emännän toimeliaisuutta ja järjestyksen\nrakkautta, vaan myöskin jonkunmoista taiteellista kauneuden aistia.\nEihän siihen paljoa tarvitakaan: kukkasia, vähän muslimia akkunain\nedessä, muutamia valokuvia seinällä ja joitakuita somasti järjestettyjä\npikkukaluja...\n\nYksin nuoressa emännässäkin olisi ollut kodilleen kylliksi kaunistusta.\nHieno, soreavartaloinen ja pyhimyskuvan muotoinen kuin oli, hän\nitsekin oli kuin runoelma, ja hänen pikku tyttönsä oli aivan hänen\nnäköisensä, vaikka tässä oli suurempaa vilkkautta ja lapsuuden ihanata\nvallattomuutta havaittavana.\n\nAstuessaan ensi kertaa tuohon pieneen, vastapäätä hänen omaansa olevaan\nkotiin, Jacques luuli tulevansa paratiisin. Kaiketi hänkin joskus oli\nuneksinut jotain parempaa, kuin tuota ahdasta suojaansa, jossa tuskin\npöydän kulmalla löysi sen verran tilaa, että sai kirjansa mahtumaan,\nkun illalla olisi tehnyt mieli hiukan lukea. Väliin hän vilahdukselta\noli nähnyt hovien ja hotellien loistoa, mutta ei hän koskaan ollut\nnähnyt mitään, joka olisi ollut niin yksinkertaista ja kuitenkin niin\nviehättävää, kuin tämä pieni, koti; siinähän itse köyhyyskin, joka teki\njokaisen kapineen kalliiksi, tuntui ihanalta. Se oli kodin perikuva,\njonka lujalla tahdolla kentiesi voisi saavuttaa. Maan päällä oli siis\nolemassa paratiiseja joka miehen käsitettävissä. Tätä ajatellessaan\nJacquesin sydän sykki kovemmin, mutta sitten muistui hänen mieleensä\nhänen omituinen kohtalonsa... Vaikka tuo koti oli yksinkertainen, niin\nhän ei koskaan voisi toivoa saavansa semmoista omaksensa.\n\nKuitenkin hän saattoi siitä täällä nauttia. Kuinka monta tuntia hän\noleskeli siellä, kun lapset olivat panneet maata, ja levon hetki oli\ntullut! Tavallisesti tuo lepo ei ollut muuta kuin työntekoa sokin,\nmutta mikä ilo, kun järjen työ voitti väsymyksen!\n\nOlivier ohjasi hänen lukemistansa, ja nuori vaimo otti osaa kaikkeen.\nVäliin häneltä neuvoakin kysyttiin, sillä vaikka hän oli vähemmän\nlukenut kuin hänen miehensä, niin hän kuitenkin oli saanut enemmän\nsäännöllistä opetusta. Ei hän siitä ylpeillyt, siksi hän oli ylen\nymmärtäväinen; mutta jos hän jostakin ylpeili, niin se oli miehestään,\njoka, lukuunottamatta mitä kansakoulussa oli oppia saanut, itse oli\nhankkinut kaikki tietonsa.\n\n-- Ei moni olisi siihen pystynyt, hän ylpeästi sanoi, ja ainoatakaan\ntyöpäivää kadottamatta. Jos minun mieheni olisi saanut niin hyvän\nkasvatuksen kuin moni muu, niin hän olisi joka alalla ollut\nensimäisenä, sen varmaan tiedän.\n\n-- Onhan se vahinko! rouva Marceau eräänä päivänä sanoi, luullen näin\nosaa ottavansa nuorenvaimon tunteisin.\n\n-- Niinkö arvelette?... Minä taasen pidän hänestä enemmän semmoisena,\nkuin hän on. Tuhat kertaa enemmän nyt hänestä ylpeilen, kuin jos hän\nolisi Akatemian jäseniä.\n\nRouva Marceau ei vastannut; hänellä oli jotenkin hämärä käsitys\nAkatemiasta, mikä se oikeastaan lie ollut.\n\n-- Näettekö, rouva Olivier jatkoi, työntekijän täytyy, tietoa\nsaadakseen, voittaa kaikki esteet; hänen täytyy joka ilta sotia tuota\nväsymystä vastaan, joka pitkää työpäivää seuraa, eikä sallia itselleen\nenempää lepoa, kuin sen verran, ett'ei suorastaan näänny. Tuota minä\nsankarityöksi sanon. Ja eikö semmoinen uljuus ole jalompaa laatua, joka\nkestää vuosikausia ja vieläpä koko elämän!\n\nRouva Marceau ei oikein voinut tätä innostusta ymmärtää, mutta\nkuitenkin hän myönsi niin olevan. Hän oli alussa tahtonut estää\nJacquesia lukemasta, pitäen sitä ajan hukkana ja arvellen, että pojan\ntarvitsisi nukkua, jaksaaksensa päivän aikaan työtä tehdä. Sen lisäksi\nhän vielä oli peljännyt hänen tuhlaavan liian paljon rahoja uusien\nkirjojen ostoon. Mutta nyt hän jo piti arvossa hänen tiedonhaluaan ja\nantoi pojan tehdä oman mielensä mukaan.\n\nTänlaiset Madeleinen puheet -- tämä oli rouva Olivierin nimi --\ninnostuttivat monta työmiestä, ja hän alkoi yhä enemmän ihaella\ntuota naista, joka osoitti hänelle elämän niin korkealta kannalta\nja opetti häntä käsittämään runollisuutta, kuitenkaan millään muotoa\nheikontamatta vakaista velvollisuuden tuntoa.\n\nNäin kului kaksi vuotta, joina työnteko, lukeminen ja ystävien seura\nkokonaan täytti Jacquesin mielen. Pontevuutensa ja tahdonvoimansa\nkautta hän äkkiä miehistyi, mutta pysyi kuitenkin sydämessänsä lapsena.\nItse puolestaan hän ei pyytänyt mitään muuta, kuin niitä hänellä oli.\nTyö kävi hyvin, ja päiväpalkka, johon vielä tuli äidin ompelemalla\nansaitut, vähät tulot, riitti torjumaan nälkää perheestä.\n\nOlivier, jolla oli edullinen ammatti, kutsui väliin lesken koko\nperheineen seurassansa huviretkelle johonkin läheiseen metsään. Silloin\npysähdyttiin ensimäisellä tahi toisella rautatienasemalla. Ruokakori ja\njoitakuita mielikirjoja oli muassa. Lapset leikkivät mielensä mukaan\nnurmikolla ja kokoilivat kukkia, lehtiä ja hienoja heinänkorsia, jotka\nsitten kaiken viikkoa kotoa kaunistivat.\n\nTuommoiset päivät olivat juhlapäiviä, päiviä joina koottiin ruumiin\nja sielun voimia. Sitten oli taasen palajaminen elämän kovaan,\ntodellisuuteen ja semmoisten ihmisten seuraan, joilla useinkaan ei\nollut samoja harrastuksia eikä samoja aatteita. Näinmuodoin Jacques\neli luonnottansa ylentävässä ja puhdistavassa runollisuuden ja onnen\ntilassa. Hän oli silloin onnellinen. Sen hän vasta jäljestäpäin oikein\nymmärsi.\n\nVielä päivää jälkeen näiden ihanien huvimatkojen metsän raittius ja\nsopusointu vaikuttivat häneen niin mahtavasti, että kovat käskyt\nja törkeät lauseet, joita ympärillään kuuli, ainoastaan puoleksi,\nikäänkuin unessa, soivat hänen korvissaan. Madeleine Olivierin kasvot\nolivat keskuksena siinä maailmassa, jonka hänen kuvitusvoimansa\nloi, jossa hän sitten oli näkevinänsä hänet istuen puitten alla\nsammalistossa, taikka pienessä, valoisassa huoneessaan, ompelupöytänsä\nääressä. Hänen nuoruutensa unelma oli pukeutunut ruumiilliseen\nhaamuun tässä nuoressa naisessa. Tämä alituinen näky, tämä puhtaan,\nrakastavaisen naisen henkinen läsnäolo sulki sekä hänen sydämensä että\nsilmänsä ja ajatuksensa kaikelta, mikä siveellisessä suhteessa olisi\nvoinut häntä saastuttaa. Hän eli ikäänkuin valoisaan pilveen suljettuna.\n\nKaksi vuotta... sehän on lyhyt aika ihmiselämässä, vaan se voi olla\nkyllin pitkä määräämään elämän suunnan ja tekemään siihen pysyväisen\nvaikutuksen Nämä kaksi ajastaikaa olivat tärkeät Jacques Marceaun koko\ntulevaisuudelle.\n\nTämän ajan loppupuoleen rupesi koleratauti Parisissa liikkumaan. Se ei\nkauan kestänyt, eikä monia joutunut sen uhriksi, mutta Olivier ja hänen\nvaimonsa olivat ensimäistä. Mieheen, joka oli niin roteva ruumiiltaan,\ntauti kävi kiinni sellaisella voimalla, että hän muutaman tunnin\nperästä heitti henkensä. Vaimo, joka oli niin heikko ja hentoinen,\nkesti kauemmin, vaan ei kuitenkaan elänyt kuin kaksi päivää miehensä\nkuoltua. Jacques ja hänen äitinsä eivät häntä jättäneet. Viimeinen\nsana, jonka Madeleine lausui, oli lapsensa nimi ja hänen lakastuneet\nsilmänsä kääntyivät äänettömällä rukouksella Jacquesiin.\n\n-- Minä lupaan, sanoi Jacques, laskien polvillensa vuoteen viereen.\n\nMuutamaa hetkeä myöhemmin Madeleinen kauniit, rukoilevaiset silmät\nolivat sammuneet.\n\nJacqueskin olisi mielellään kuollut, vaan hänellä ei ollut siihen\noikeutta. Päinvastoin hän tarvitsi kahta vertaa enemmän pontevuutta,\nvoidakseen kaikkeen ulottua; hänen täytyi tehdä entistä enemmän työtä,\nsaadakseen korvatuksi tuota viikkoa, jonka oli viettänyt kuolemaa\nvastaan taistellen ja sen tuottamia, surullisia velvollisuuksia\ntäyttäen. Sillä köyhyyden raskaimpia puolia on, ettei se pidä lukua\nmistään; hetkeäkään kadottamatta täytyy köyhän murheessansakin tehdä\ntyötä jokapäiväistä elatustansa varten.\n\nJa kuitenkin on kirjoitettuna, ett'ei ihminen elä ainoastaan leivästä.\n\nJacques palasi siis jälleen työtehtaasen ja sai sieltä lisätunteja.\nSuuren, yhä kestävän surunsa hän kätki omaan poveensa.\n\nHänen äitinsä suru sitävastaan puhkesi kyyneleihin ja sanoihin. Ja\nensimäisten päivien kuluttua hän rupesi murehtimaan tuota pikkuista\nolentoa, joka oli heidän haltuunsa jäänyt ja hämmästyi suuresti,\nkun Jacques sanoi luvanneensa lapsen äidille pitää siitä huolta ja\naikovansa pitää lupauksensa.\n\n-- On kai sukulaisia, joilla on valta vaatia lapsi meiltä, arveli hän.\n\n-- Odottakaamme, kunnes vaativat, Jacques vastasi. Minä tiedän, ett'ei\nheillä kumpaisellakaan ollut likeisiä sukulaisia, ja minullehan\nMadeleine uskoi lapsensa.\n\nJa koska ei kukaan tullut lasta vaatimaan, niin se jäi kun jäikin\nrouva Marceau'n haltuun. Vaikka hän, niin usein kun tilaisuutta\noli, valitti tätä taakkaansa, niin hän kuitenkin mieltyi lapseen ja\nvieläpä rupesi sen kauneudesta ja hentoisuudesta ylpeilemään. Ehkä\nhän olisi vielä enemmänkin siitä pitänyt, jos Jacques hiukan olisi\nihailemistansa salannut Madeleinen lasta hänen silmänsä hakivat, niin\npian kun astui sisään, sitä hän sunnuntaisin ulkona kävellessä kantoi\nolallaan; sille hän antoi kauniimman lelun, kun joskus pani jonkun\npienen rovon alttiiksi lapsia ilahuttaaksensa, ja Geneviève tiesi sen\nniin hyvin, että aina oli ensimäisenä häntä vastaan ottamassa, eikä\nantanut kenenkään toisen istua \"Sakk'in\" sylissä, niinkuin hän häntä\nnimitteli. Hänen kotona ollessaan lapsi tunsi olevansa niin rakastetun\nja ihaellun, että se silloin oli monta vertaa kauniimpi, vilkkaampi ja\nhaaveksivampi kuin tavallisesti. Koska Jacques ei ollenkaan peitellyt\nsuosivansa Genevièveä enemmän kuin toisia lapsia, niin tyttö sai siitä\nusein kärsiä kovia sanoja, jotka kipeästi häneen koskivat. Ei hän\nsiltä ketään vihannut eikä koskaan valittanut, mutta hän säästi koko\nlempeytensä ja kaikki hyväilynsä \"Sakk'illeen,\" ja se oli oikein, sillä\näitiparalla, joka oli talouden huolista väsynyt ja aina toimessa,\nsaadakseen kahdeksalle hengelle riittämään, mitä oli neljältä kulunut,\nei ollut aikaa niitä ihaella tahi niistä iloita.\n\nKokonainen vuosi oli jo kulunut, eikä Jacques enää pelännyt kenenkään\ntulevan tyttöä häneltä riistämään. Joka kerta hän toi äidilleen koko\ntyöpalkkansa ja ehtoolla työstä päästyänsä hän aina heti riensi kotiin.\nTyönantaja kiitti hänen uutteruuttansa ja pontevuuttansa, työkumppanit\npitivät häntä arvossa, ja naapurit sanoivat, ett'ei kellään äidillä\nollut niin hyvää poikaa. Sen he kuitenkin viaksi katsoivat, että hän\nijäkseen oli niin totinen ja aina pysyi muista erillään. Kun häntä\nsiitä pilan päähän kiusoitettiin, oli hänellä tapana vastata:\n\n-- En ole liian totinen kuuden lapsen isäksi.\n\nMutta kun pikku Geneviève hänen sylissään istui, silloin hänen kasvonsa\nmuuttuivat iloisiksi, silloin hän nauroi lystikkäästi ja näytti jälleen\nnuorelta. Niiden, jotka vaan työpaikassa olivat hänet nähneet, olisi\nsilloin ollut vaikeata häntä tuntea.\n\nNiillä rahoilla, jotka oli ansainnut lomahetkinään -- ei hän\nGenevièvenkään tähden milloinkaan olisi koskenut niihin rahoihin,\njotka oli määrännyt äidilleen aina kahden viikon perästä annettaviksi\n-- hän oli ostanut pikkukuningattarelleen kauniimmat vaatteet, kuin\nkaksoisilla oli. Tytöllä oli tulipunainen päähine kylmää vastaan,\nhienot nappikengät ja kaunis, sininen pyhähame. Kaksoisilla oli vaan\nharmaat, paikatut mekot, ja rouva Marceau oli poikaansa siitä hiukan\nnuhdellut, mutta tämä vastasi jyrkästi, että hänellä oli vapaus käyttää\nlomahetkillä ansaittuja rahojaan oman mielensä mukaan. Ja peljäten\näitiään loukanneensa, hän lempeämmin jatkoi:\n\n-- Jos hänen vanhempansa olisivat elossa, niin hänestä vielä paljoa\nparempaa huolta pidettäisiin.\n\n-- Eihän toki sovi vaatia, että häntä pidettäisiin kuin kuninkaan\ntytärtä, samalla kun toisten lasten täytyy olla kaikkea vailla, sanoi\nrouva Marceau katkerasti.\n\n-- Käyttäkää te ansioni lapsilaumanne vaatettamiseen, Jacques kerran\näkäisesti vastasi. Eihän myöskään sovi vaatia, että enempää, kuin koko\ntyöpalkkani, heille annan.\n\nTämä tapahtui eräänä sunnuntaiaamuna, kun Jacques oli ostanut sinisen\nsilkkinauhan Genevièven hiuksiin. Äiti ja poika eivät koko päivän\npitkään sanaakaan vaihettaneet, mutta kaksoiset saivat osakseen\nylenpalttisen määrän äidillisiä hyväilyksiä, jotka suuresti heitä\nkummastuttivat, kun Geneviève sitä vastaan huomasi epäsuosioon\njoutuneensa, muutoksen syytä ymmärtämättä. Hän pantiin maata ilman\nainoatakaan suuteloa.\n\n-- Seuraavana päivänä lapsi oli kipeänä; se ei saanut päätänsä\nnostetuksi, ja sen kädet olivat polttavan kuumat. Jacques oli lähtenyt\ntyöhönsä mistään tietämättä. Mikä nyt neuvoksi?... Rouva Marceau, joka\ntodella oli hyvänsydäminen eikä mielellään olisi nähnyt kärpäsenkään\nkärsivän, soimasi itseään katkerasti eilisestä kovuudestaan.\nHuomatessaan taudin kiihtyvän, hän riensi lääkäriä noutamaan, mutta\ntämä vakuutti, ett'ei lapsen tila ole ensinkään vaarallinen. Sitte\nhän ihmetellen katsoi tuota viehättävää päätä, joka köyhän vaimon\nolkapäähän nojautui; ja, luoden silmäyksen kaksoisiin, jotka toinen\ntoistansa tuuppien uteliaasti häntä katselivat, hän sanoi:\n\n-- Tämä pikku sairas ei ollenkaan ole veljiensä näköinen, ja vielä\nkummallisempaa minusta on, että kaikki kolme yhdenikäisiltä näyttävät.\n\n-- Tyttö on kuitenkin kaksoisia nuorempi, rouva Marceau vastasi, mutta\nvoisi hän sitäpaitsi kyllä ollakin saman ikäinen, koska hän ei ole\nheidän sisarensa.\n\nSitten hän laveasti ja juurtajaksain kertoi tytön vanhempain\nelämäkerran, ja lapsi näkyi tarkasti kuuntelevan, luoden suuret\nsilmänsä kasvatus-äitiinsä.\n\n-- Oletteko leski, kysyi tohtori, joka kärsivällisesti oli kuunnellut\ntuota pitkää kertomusta, ja onko teillä vielä muitakin lapsia?\n\n-- Minulla on kuusi, hyvä herra: iso poika, joka on yhdeksäntoista\nvuotias, toinen poika joka on opissa, kaksi koulua käypää ja tämä\nkaksoispari.\n\n-- Ja te olette ottanut itsellenne vielä seitsemännenkin... Tiedättekö,\nettä siinä teitte hyvin kauniisti? Kait poikanne paljoksuu, kun hänellä\non noin monta elätettävänä?\n\n-- Paljoksuu kai, rouva Marceau miettien vastasi, vaan mitäpä sille saa?\n\n-- Yhdellä lapsista ei ainakaan ole mitään muuta oikeutta siihen, kuin\nmitä teidän ajattelematon jalomielisyytenne hänelle suo. Eikö hänellä\nsukulaisia ole?\n\n-- Eipä kukaan ole tullut häntä omimaan. Äiti oli orpo, isä ei ollut\nParisista kotoisin, eikä kunnalta tullut mitään vastausta siihen\nkirjeesen, jonka me hänen kuoltuansa sinne lähetimme.\n\n-- Toivottavaa kuitenkin olisi, että joku hänet teiltä ottaisi.\n\n-- Me pidämme hänestä, ikäänkuin hän olisi omaa perhettämme, sanoi\nrouva Marceau, joka vielä oli pahoillaan eilisestä vääryydestänsä, ja\nolletikin Jacquesin olisi vaikea hänestä erota.\n\nTohtori veti kellonsa taskustaan.\n\n-- Huomenna tahi ylihuomenna minä tulen takaisin katsomaan, onko lapsi\naivan parantunut. Juottakaa hänelle hiukan lihalientä, jos teillä\nsemmoista on, ja antakaa hänen nukkua niin kauan, kuin mieli tekee.\n\nParin päivän päästä tohtori palasikin. Hän teki ehdotuksen, joka tuotti\nrouva Marceaulle, paljon huolta ja levottomuutta.\n\nEräs rikas, lapseton leskirouva oli pientä kasvattia vailla ja koska\ntiesi tohtorin monta köyhää perhettä tuntevan, niin hän oli kääntynyt\nhänen puoleensa.\n\nLapsen piti olla tyttö. Ijälleen se ei saisi olla yhtä vuotta nuorempi\neikä neljää vanhempi; sen pitäisi olla orpo ja syntyisin kunniallisista\nvanhemmista, joidenka kuolintauti ei ollut sitä laatua, että lapsi\nolisi voinut sen periä; sillä ei saisi olla sukulaisia, jotka tulisivat\nsitä takaisin vaatimaan. Ja päälliseksi lapsen tulisi olla kauniin,\nterveen ja kaikin puolin runsaslahjaisen.\n\n-- Puolen vuotta tämä asia jo on ollut minun huolenani, tohtori\nkertoi; minulla ei enää ollut juuri toivoakaan, että nuo monet ehdot\ntäydellisesti saattaisivat tulla täytetyiksi, ja nyt tapaan teillä\nlapsen, joka jokaisessa suhteessa täyttää nämät vaatimukset. Sitä\npaitsi lapsi on teille raskaana taakkana. Kuinka kauvan se on teillä\nollut?\n\n-- Tulevassa kuussa vuosi tulee täyteen.\n\n-- No niin. Antakaa suostumuksenne, ja asia on päätetty. Ei tässä ole\nepäilemisen syytä. Jos ette oman itsenne tähden sitä tekisikään, niin\nteidän tulee tehdä sen lastenne ja varsinkin vanhimman poikanne tähden,\njoka pikemmin tahi myöhemmin tulee vaipumaan niin suuren taakan alle.\nJa lapsenkin tähden teidän on suostuminen, sillä ei teillä ole oikeutta\nkieltää siltä niin loistavaa tulevaisuutta, kuin sillä nyt on tarjona.\n\n-- Minä tahtoisin Jacquesin kanssa asiasta keskustella, vaimo parka\npuoleksi suostuen vastasi.\n\n-- En kehoittaisi teitä sitä tekemään. Hänen hyväksensäpä te\nmenettelette; muistakaa se. Jos hän nuoruuden kokemattomuudessa teitä\nsiitä nuhteleekin, niin voitte kuitenkin olla vakuutettuna, että hän\nvast'edes kiittää teitä. Suostukaa pois, niin huomenna tullaan lasta\nnoutamaan. Minä pyydän teille viisi sataa franc'ia siltä vuodelta, kun\nhän on teillä ollut.\n\nViisi sataa franc'ia, olisihan se jo suuri omaisuus. Rouva Marceau\nei ollut uskaltanut pojalleen kertoa, että hänen oli täytynyt ottaa\nhyyryrahoista, saadakseen leipurille maksetuksi, ja kuitenkin heillä\nmuutaman päivän perästä oli kahden neljänneksen hyyry suoritettavana.\nViisi sataa franc'ia!... Hän koki hätä hätää laskea kokoon, kuinka\nmonen kuukauden hyyryn sillä saisi maksoon, vaan se ei häneltä\nonnistunut.\n\n-- No, sanoi tohtori, asia on siis päätetty! Kun tullaan lasta\nnoutamaan ja minulta terveisiä tuodaan, niin tiedätte, mitä se\nmerkitsee. Tietysti teillä on sen todistukset; antakaa ne minulle.\n\n-- Mutta tunnetteko edes tuota rouvaa? rouva Marceau kysyi.\n\n-- Hän on hyvin rikas ja hyväntahtoinen sekä suuresti arvossa pidetty.\nMinä vakuutan, ettei lapsi voisi parempiin käsiin joutua.\n\n-- Tottakai joskus saan lasta tavata? kysyi rouva Marceau äänellä,\njossa ei ollut vähintäkään epäilystä niin luonnollisen asian suhteen.\n\n-- Kas, unohdinpa teille sanoa, että se juuri oli yksi pääehto, ett'ei\nenää saisi olla minkäänlaista yhteyttä lapsen ja niiden ihmisten\nvälillä, jotka tähän saakka ovat siitä huolta pitäneet.\n\nMinua on kielletty ilmoittamasta teille tuon rouvan nimeä, joka ottaa\nlapsen kasvatti-tyttärekseen.\n\nJos rouva Marceau ennen olisi saanut tietoa tuosta ehdosta, niin hän ei\nvarmaankaan olisi suostunut. Vaan nyt hän ei tietänyt, kuinka hän enää\nvoisi purkaa jo antamaansa lupausta.\n\nHän huokasi ja myöntyi; mutta herranen aika, mitähän Jacques sanoisi!...\n\nMielissään lääkäri meni matkoihinsa, hyväiltyänsä Genevièveä ja\nsanottuaan:\n\n-- No, pikku veitikka, ainakin sinusta tulee hieno neiti.\n\nSilloin rouva Marceau itkien syleili pienokaista; mutta rupesi sitten\nkohta itsekseen laskemaan niitä etuja, joita nuo viisisataa franc'ia\ntuottaisivat.\n\nSiinä siis syy siihen, että komea, pitseillä koristettu rouva tuona\npaahtavan kuumana heinäkuun päivänä tuli käyneeksi tuossa syrjäisessä\nkaupungin-osassa, josta hän lähti viisi sataa franc'ia köyhempänä,\nmutta voitettuaan aarteen, jota ei koko maailman tavarat olisi voineet\nhänelle tuottaa, ell'ei sallimus olisi häntä suosinut.\n\nTämän kolahduksen jäljestä Jacques Marceau ei enään tointunut; eikä\nhänen rakkautensa äitiinsä koskaan enää ollut sama, kuin se oli ollut\nennen \"Genevièven myyntiä\", joksi hän sitä katkerasti nimitti. Hän oli\näidillensä hyvä ja nöyrä, mutta hän ei koskaan lausunut hänelle iloista\ntahi lempeää sanaa. Äiti saattoi luottaa hänen tunnollisuuteensa\nja lujaan tahtoonsa, mutta hänen sydämensä oli häneltä suljettu.\nHerkkäluontoisempaan ja syvämielisempään ihmiseen se ehkä olisi\nkipeämmästikin koskenut, mutta rouva Marceau ei tullut mitanneeksi\ntuon jäämuurin paksuutta, joka hänet pojastaan eroitti. Hän katsoi\nsen luonnolliseksi asiaksi, että poika, samaten kuin hän itsekin,\noli jokapäiväisestä työstä väsynyt ja elämän taakkaan kyllästynyt.\nHän ymmärsi, että se tuntui pojalle raskaalta, kun hänellä ei ollut\nmuuta tulevaisuutta odotettavana, kuin alinomainen työnteko omaisiensa\nedestä; eikä se äitiä suuresti suututtanutkaan, vaikka Jacques ei\nmilloinkaan kaksoisia hyväillyt, eikä edes niille hymyillyt. Hän\nlohdutti itseään vaan sillä, ettei hänellä ollut syytä valittaa,\nniin kauan kuin poika piti heidät leivässä. Ei hän, vaimopahanen,\nsitä ymmärtänyt, että niin kauan kun Jacquesilla oli ollut auringon\nsäteensä, se oli valostuttanut kaikki tuossa köyhässä majassa,\nkaunistaen kaksoistenkin kalpeita, jokapäiväisiä kasvoja; vaan kun tuo\nauringonsäde katosi, niin kaikki hänen silmissään muuttui pimeäksi\nja synkäksi. Itse hän sen selvästi ymmärsi. Olihan äiti häneltä\nkaikki myynyt -- hänen auringonsäteensä, hänen kevätkukkansa, hänen\nrunoelmansa, tuon entisyyden elävän muiston. Hän ei tuntenut voivansa\nsitä milloinkaan anteeksi antaa.\n\n\n\n\nIII.\n\n\nRouva de Préal oli vienyt lapsen vähän matkaa Parisista olevaan\nlinnaansa. Geneviève oli nukkunut melkein koko matkan, ja silmänsä\navatessaan hän näki isoja puita, nurmikkoja sekä kukkapenkereitä\nja unhotti hetkeksi murheensa. Kaikki tuo oli hänen ihmetteleville\nsilmilleen ihan uutta, sillä pitkiin aikoihin ei enää oltu käyty\nmetsässä lystäilemässä. Vaan kun hän oli jäänyt yksin ventovieraan\nihmisen kanssa siihen huoneesen, missä hänen tuli öitänsä maata, niin\nhän uppiniskaisesti kieltäysi juoda maitoa, jota hänelle tarjottiin ja\ntoisti ainakin sata kertaa samalla kiivaalla äänellä:\n\n-- Minä tahdon Sakkeani nähdä!\n\n-- Mikähän tuo \"Sakk\" lienee? rouva de Préal melkein tuskistumaisillaan\nkysyi, kun lohduttomalle pienokaiselle oli tarjottu ainakin\nkaksikymmentä eri kapinetta, ja hän kuitenkin yhtä kiihkeästi\npyyntöänsä matki.\n\nTäytyi panna hänet maata, voimatta sitä arvata; itkein hän vaipui\nuneen. Seuraavana aamuna oli sama leikki.\n\nVihdoin hänen hoitajansa mieleen juolahti valoisa aatos.\n\n-- Mimmoinen tuo Sakk'isi on? hän kysyi. Isoko vai pieni?\n\n-- Kovasti iso, lapsi kattoon katsahtaen vastasi.\n\n-- Ja mitä hän tekee?\n\n-- Ottaa syliinsä ja hyväilee.\n\n-- Kas, nytpä vasta ymmärrän... Minä luulin sen olevan jonkun lelun tai\npienen elävän, josta hän piti. Onko hänen nimensä Jacques?\n\n-- On, \"Sakk\" se on, Geneviève vastasi ja kuullessaan tuon tutun nimen\nhänen silmänsä loistivat.\n\n-- Pikku raukka, sanoi Felicie, jolla oli hellä sydän, ja joka rupesi\nrakastamaan tuota viehättävää olentoa. Emme voi sinulle Jacquesiasi\nantaa, mutta kuitenkin sinä täällä tulet olemaan onnellinen. Tulepas,\nniin menemme puutarhaan kakkia poimimaan.\n\n-- Kun rouva de Préal käski Genevièven kutsua häntä äidiksi, niin lapsi\nsuurilla silmillään totisesti häntä katseli ja sanoi:\n\n-- Ei äidit semmoisia ole.\n\n-- Minkälaisia ne sitte ovat? kysyi rouva de Préal, jota tämä puhe ei\nyhtä paljon naurattanut kuin Feliceä, joka sattui läsnä olemaan.\n\n-- Minulla on niitä kaksi, lapsi vastasi; toinen, joka on taivaassa,\non niin kaunis, niin kaunis, sen Sakk on minulle kertonut, ja sitte\nminulla vielä on toinenkin, joka ei ollenkaan ole teidän näköisenne. En\nminä kolmatta tahdo. Tahdon mennä äitini ja Sakk'ini luo!...\n\nJoka kerta sittemmin, kun häntä koetettiin saada rouva de Préalia\näidiksi sanomaan, hän rupesi itkemään, ja kestipä monta viikkoa,\nennenkuin tuo vastahakoisuus haihtui.\n\nHeti näiden tapausten jäljestä linnaan tuli eväs rouva de Préalin\ntäti, jonka oli tapana viettää osa kesästä hänen luonaan. Rouva de\nChabrand ei ollut hyvä eikä rakastettava, mutta koska hän oli paronitar\nja vielä lisäksi riitaista ja vaativaista luonnetta, niin häntä aina\nkohdeltiin kunnioituksella, joka teki hänen yksinäiset ja ilottomat\nvanhuuden päivänsä vähän hauskemmiksi. Hän oli suuresti moittinut\nrouva de Préalia, kun tämä oli ottanut Genevièven kasvatikseen ja\nennustanut monta siitä syntyvää vastusta; vaan koska tämä kaikki\noli kirjallisesti tapahtunut, niin rouva de Préal oli tavattomalla\npontevuudella ja lujuudella rohjennut vastustaa tätiänsä. Tuo oli\nsuuresti kummastuttanut vanhaa rouvaa, joka oli siihen tottunut, että\nhänen ajatustansa oli kaikissa noudatettu. Tullessaan ei hänellä, siis\nollut ylen ystävällisiä tunteita lasta kohtaan, mutta sen ulkomuodossa\noli vaikea löytää minkäänmoista moitteen syytä, rouva de Préal jo\nriemuitsi, mutta pian hän sai kokea, että se oli ollut liian aikaista\niloa.\n\n-- Tuonsäätyiset lapset ovat useinkin nuorella ijällä sangen\nviehättäviä, paronitar sanoi, mutta vasta myöhemmin heidän syntyperänsä\ntulee ilmi. Rahvasmaisuus, joka vielä on näkymätönnä, pistää pian\nesiin joko kömpelössä ujoudessa taikka tyhmässä hävyttömyydessä.\nHalvasta suvusta syntynyt lapsi pysyy aina halpana. Eikä kasvatus\ntässä suhteessa voi mitään. Se maku, jonka astia kerran on saanut, se\nsiinä pysyy. Älä vast'edes tulekaan tytöstä lähteneitä vastuksiasi ja\nsurujasi minulle valittelemaan. Onhan se tapahtunut omasta tahdostasi.\nKoska Jumala ei ole suonut sinulle lapsia, niin hän ei tahdo, että\nsemmoisia sinulla on, se on minun uskoni.\n\nTuon vanhan rouvan äreät kasvot, jotka eivät ollenkaan hänelle\nhymyilleet, peljästyttivät tyttöä niin, että Felicie riensi viemään\nhänet pois.\n\n-- Minkävuoksi hän katsoi minuun niin vihaisesti? lapsi kysyi. Minä\nluulen, ettei hän ensinkään minusta pidä. Siksikö, että hän on paha?\n\n-- Ei suinkaan, Felicie vastasi, mutta hän on vanha, ja lapset\nväsyttävät vanhoja ihmisiä.\n\n-- Onpa Jerômekin vanha, ja kuitenkin hän pitää minusta, eivätkä kaikki\nvanhatkaan ole pahoja...\n\nJerôme oli puutarhuri, jonka seurassa Geneviève joka päivä vietti\niloisia hetkiä.\n\n-- Ei tätisi paha ole, vaan hän on luultavasti kipeä. Sinun tulee olla\nhyvin kiltti hänelle, eikä häntä väsyttää.\n\nGeneviève mietti kauvan Felicien sanoja. Kyllä hän ne hyvin ymmärsi:\nikäväähän tuo lienee, kun kasvot likaiset ja ryppyiset ovat, silmät\nhimmeät, kädet laihat, ja kun aina on suuttuneen näköinen... Vanhuus\ntietysti sen tekee; siitäpä tätiparkaakin olisi sääliminen. Kuitenkaan\nei Jerôme koskaan vihaiselta näyttänyt, ei edes silloinkaan, kun\nhänen pikku-ystävänsä epähuomiosta tai vallattomuudesta polki hänen\nkukkapenkereitänsä. Ehkä hän ei ollutkaan niin vanha kuin täti.\nGenevièven pikku sydän tuli sääliväisyyttä täyteen; hänestä tuntui\nikäänkuin tädin vanhuus olisi suuri onnettomuus, josta pitäisi hänelle\nhellää myötätuntoisuutta osoittaa.\n\nKäyttäen semmoista hetkeä, jona Feliciellä oli jotain toimitettavaa,\nhän palasi saliin.\n\nOvi oli suljettuna ja hänen pienille, kömpelöille käsilleen oli\nvaikeata saada avainta väännettyä.\n\n-- Kuka se siellä noin haparoitsee? huusi kärtyinen ääni, kun samassa\novi aukeni, ja pikkutyttö seisoi vanhan rouvan edessä, joka katseli\nhäntä enemmän kummastuksella kuin ystävyydellä.\n\n-- Astu sisään, taikka mene matkoihisi, sanoi rouva äänellä, joka ei\nsuinkaan kuulunut lempeämmältä.\n\nGeneviève rohkaisi mielensä, lähestyi rouvan nojatuolia ja katseli\nhäntä tarkasti.\n\n-- Olette kai kovin vanha? hän lempeällä äänellä kysyi.\n\n-- Eihän mokomaa vielä ennen ole kuultu! Kuka sinulle semmoisia on\nsanonut, hävytön lapsi?\n\n-- Kun ette hyvä ole... Felicie sanoi, ettei se teidän syynne ole,\nvaan että te sentähden niin paha olette, koska olette niin vanha...\nSenvuoksi minä tulin teitä syleilemään.\n\n-- Kaikkea tässä kuulee!... Vai neitsy tässä rupeaa minua\npuolustelemaan... Mene heti paikalla täältä pois. Minä en suuteloja\nkärsi, tiedä se! Ja sano hoitajallesi, että hän on tyhmä.\n\nSääliväisyydessään Geneviève ei antanut itseänsä peloittaa.\n\n-- Miksi ette anna minun itseänne syleillä? kyllä minä teistä pidän,\nvaikka aina minua torutte; tiedänhän, ettei se teidän syynne ole. Ja\nehkä te tulette paremmaksi, semmoiseksi kuin Jerôme. Ei hän koskaan\nminua toru, vaikka hänkin on vanha.\n\n-- Tuopa nyt vielä tässä puuttui! sanoi rouva de Chabrand, purskahtaen\nnauruun, joka peljätti pois tuon uljaan pikku samarialaisen... Saanpa\nsinua onnitella, ystäväni, onhan sinulla tuossa lapsessa koko aarre!\n\nRouva de Préal, joka juuri astui saliin, kiiruhti viemään tyttöä ulos,\nmutta ei hän milloinkaan onnistunut kumpaiseltakaan saamaan oikein\nselvää tästä tapauksesta.\n\n-- Minä tahdoin häntä syleillä! lapsi itkien vakuutti.\n\nVanhaa rouvaa ei saatu Genevièven sanoja kertomaan, vaan hän asetti\nhänet auttamattomasti hävyttömäin luokkaan, ja sen ajan, jonka hän\nlinnassa oleskeli, täytyi pitää lapsi niin kaukana hänestä kuin\nmahdollista, uusien mielipahojen välttämiseksi.\n\nNeljänkymmenen vuoden ijässä rouva de Préal oli jäänyt leskeksi,\neikä hän koskaan ollut saanut äidin iloa tuta. Hän oli päättänyt\nottaa itselleen kasvattilapsen, koska hänen, niinkuin hän itse sanoi,\nhalutti tehdä ihminen onnelliseksi ja kasvattaa se oman muodostamansa\ntäydelliskaavan mukaan. Oikeastaan hän oli olentoa vailla, joka\ntykkänään oli hänen omansa ja vielä enemmän hyvän teon kuin luonnon\nkautta. Hän toivoi kasvattityttärensä olevan semmoista luonnetta, joka\nhäntä miellyttäisi, koska hänen kauneutensa oli sitä lajia, jonka hän\nolisi lapsellensa valinnut, jos hänellä olisi ollut valta sitä mielensä\nmukaan määrätä. Mutta Genevièven itsenäisyys huoletti häntä suuresti,\nja hän piti sen taipumattoman mielenlaadun todistuksena.\n\nVaivoin hän sai mielipahansa salatuksi, kun Geneviève eräänä päivänä\nvieraitten läsnäollessa juoksi pitkin linnan tietä astuvan köyhän\nvaimon perässä, huutaen: \"Äiti, äiti!\" Ennen pitkää hän palasi,\nitkien erehdystänsä, johon oli syynä joku puvun tahi ruumiinmuodon\nyhdennäköisyys. Kasvatti-äiti ei häntä syleillyt lohduttaakseen, vaan\nkäski ankarasti hänen menemään hoitajansa luokse.\n\nKun sali toisen kerran oli täynnä vieraita, avattiin ovi äkkiä, ja\nsisään astui kummallisin kolmikunta, mitä ajatella saattoi. Geneviève\nvalkoisessa musliinihameessa, sininen silkkinauha vyötäisillään ja\nhiukset säteikön tapaan hajallansa, syöksi riemuiten sisään, vetäen\nkumpaisellakin kädellään ryysyihin vaatetettua lasta, jotka molemmatkin\nolivat häntä päätä pitemmät. Tuota nähdessään rouva de Préal oli\ntukahtumaisillaan ja jäi liikahtamatta istumaan, tuijottaen noihin\nkolmeen lapseen, jotka häntä lähestyivät.\n\n-- Näettekös, äiti, huusi tyttö, huomaamatta tuota äänettömyyttä,\njoka hänen tuloansa seurasi, näiden lasten on nälkä, eikä tuo paha\nkyökkipiika tahdo muuta heille antaa kuin kuivan leipäkannikan. Te,\njoka paljoa parempi olette, annatte kai heille kakkuja.\n\nJa hän syleili lapsi-parkoja, siitä ollenkaan huolimatta, etteivät\nheidän kasvonsa nähtävästi olleet moneen päivään vettä nähneet, eivätkä\nheidän takkuiset hiuksensa pitkään aikaan harjasta mitään tietäneet.\n\nEroitus oli niin suuri noiden kurjien olentojen ja tuon kukoistavan\npikku tytön välillä, joka heitä syleili, että salissa kuului ihastuksen\njupina.\n\n-- Mikä herttainen lapsi!\n\n-- Sehän on oikea ilmestys!\n\n-- Aivan enkelin muotoinen!\n\n-- Ja enkelin sydänkin sillä on, eräs Genevièven lähellä oleva nainen\nsanoi, vetäen häntä puoleensa syleilläksensä.\n\nMutta tyttö ei joutunut muuta ajattelemaan kuin noita köyhiä lapsia,\njoiden oli nälkä. Tavalla, joka ei ollenkaan ollut enkelin kaltaista,\nhän malttamattomasti veti pois kätösensä ja, kääntyen rouva de\nPréaliin, hän käskevästi sanoi:\n\n-- Heidän on nälkä!\n\n-- Mistä ne löysit? rouva de Préal kysyi.\n\n-- Tuolta pihalta. Sanoinhan minä, että heidän on nälkä...\n\nRouva de Préal soitti.\n\n-- Saata nämä lapset keittiöön ja toimita heille ruokaa, hän sanoi\npalvelijalle, joka ällistellen jäi kynnykselle seisomaan. Jää minun\nluokseni, Geneviève!\n\nMutta pienokainen ei joutanut häntä kuulemaan, ja peljäten riitaa\nuteliaitten katsojain läsnäollessa, hän jätti asian sikseen, vaikka\ntunsi olevansa ikäänkuin tulisilla hiilillä.\n\nOnhan teillä oikein herttainen pikkutyttö, yksi vieraista sanoi,\nseuraten silmillään poismeneviä lapsia, vaan hän näkyy olevan niin\narmeliasta luontoa, että se kenties tulee käymään teidän vaivaksenne.\n\n-- Hänen ikäisensä lapsi ei kykene eroituksia ja rajoja ymmärtämään,\nvastasi rouva de Préal kuivasti; kyllä hän vielä oppii sitä tekemään.\n\nOlipa onneksi, että lapsen niin pienenä otitte, että sitä käy\nkasvattaminen niitä aatteita ja tunteita varten, jotka sopivat siihen\nasemaan, minkä hänelle annatte, sanoi eräs lapseton rouva, joka\noli suuresti moittinut, että rouva de Préal oli ottanut itselleen\nkasvattitytön, kentiesi sentähden, ettei hänellä itsellä ollut\nrohkeutta samanlaista onnea itselleen luomaan.\n\n-- Geneviève on kyllä ylhäistä sukua, sanoi rouva de Préal, joka\noli keksinyt tämän pikku valheen yleisöä tyydyttääksensä. Ja niin\nusein hän oli sen kertonut, että jo itsekin alkoi sitä uskoa. Tytön\nvanhempain äkkinäinen kuoleman jälkeen hän muutamia kuukausia oleskeli\nalhaisemmassa piirissä, vaan siitä ei hänessä enään mitään merkkiä\nhuomaa. Sekä siveellisessä että ruumiillisessa suhteessa on hän\nerinomaisen hieno luonnostaan.\n\nNiin pian kuin vieraat olivat lähteneet, rouva de Préal riensi\nkeittiöön, jossa nuo molemmat pienet ryysymekot juurikaan olivat\npäässeet ruoalta, ja mielissään siitä, että kerran olivat saaneet syödä\nvatsansa täyteen, olivat kieltänsä kirvoittaneet ja nyt mielensä mukaan\nlörpöttelivät.\n\n-- Huomenna te jälleen saatte tänne tulla, sanoi Geneviève\nystävällisesti ja samalla käskevästi. Annetaan teille toistekin ruokaa.\nHeidän äitinsä sairastaa, hän jatkoi, katsoen totisesti ja pelvotta\nrouva de Préaliin, heillä ei kotonansa ole mitään syötävää. Annattehan\nheidän tulla, äiti?\n\n-- Me menemme heitä katsomaan, rouva de Préal vastasi, mutta he eivät\nenää saa tänne tulla. Kuulitteko, lapset?... Me tulemme äitiänne\nkatsomaan, vaan te ette enään saa tänne palata. Jos tulette, niin\nteidät ajetaan pois.\n\n-- Mutta minä tahdon, että he tulevat, tyttö sanoi, koettaen päästä\nirti äidistään, seurataksensa lapsia.\n\nRouva de Préal piti hänestä kiinni, ja murheellisina sekä masentuneina\nlapset läksivät pois, miettien, mitä pahaa he olivat tehneet.\n\nRouva de Préal vei Genevièven huoneesensa.\n\n-- Kuule minua tarkasti, hän sanoi: minä kiellän sinua enää milloinkaan\ntuomasta taloon likaisia ja huonosti vaatetettuja lapsia.\n\n-- He ovat kilttiä!... Minä rakastan heitä... Minä tahdon heitä vielä\nnähdä!\n\n-- Sen saatkin, kuin me menemme sinne. Me viemme heidän äidilleen\nleipää ja lihalientä; mutta et sinä saa heitä halata, enkä minä salli\nheidän tulla tänne.\n\n-- Mutta jos me menemme sinne, miks'eivät he saa tänne tulla?\n\n-- Sen sinä vast'edes paremmin ymmärrät. Nykyjään sinä vaan olet pieni\ntyttö, joka ei ole viittä vuotta täyttänyt, ja jonka tulee tehdä\nkaikki, mitä äiti käskee.\n\nUppiniskainen pieni tyttö ei vieläkään näyttänyt vakuutetulta;\nmielessään hän koetti jotakuta vaikeata kysymystä selvittää.\n\n-- Miksi ette suo heidän olla minun ystäviäni?\n\n-- Siitä syystä, että ovat likaisia, huonosti vaatetettuja ja kehnosti\nkasvatettuja.\n\n-- Mutta sopiihan niitä saippualla pestä; yksi minun hameistani\nannetaan pienelle tytölle ja Felicie saisi tehdä vaatteet pojalle.\nSilloinhan he olisivat hyvin vaatetettuja.\n\n-- Ei se käy laatuun, lapseni; sinä saat viedä heille almuja, mutta\nsinulla ei saa olla muuta tekemistä heidän kanssansa, etkä myöskään saa\nheitä halata. Muista se.\n\n-- Silloin ennen olen sinne menemättä; heille tulisi paha mieli, kun\nminä en heitä syleilisi.\n\nRouva de Préal otti lasta sanasta. Hän lähetti apua äidille, eikä\nlapsia sittemmin näkynyt eikä kuulunut; mutta Geneviève muisteli heitä,\nalinomaa mielessään miettien tuota kysymystä, joka myöhemmin kaikissa\neri muodoissaan tulisi olemaan hänen elämänsä vaivana.\n\nKysymys kuului tällä hetkellä näin:\n\n-- Miksi en saa heitä syleillä, kun kuitenkin heitä rakastan?\n\nTämä pieni tapaus oli herättänyt rouva de Préalin huolen. Kuitenkaan\nhän ei hetkeäkään epäillyt voivansa Genevièven lapsellisesta sydämestä\nperin juurin hävittää semmoiset mielipiteet ja tunteet, jotka\neivät soveltuisi siihen asemaan, jonka hänen kasvatti-tyttärensä\nseuraelämässä tulisi omistamaan. Joka päivä hän siitä iloitsi, että oli\nsattunut saamaan niin sievän ja luonteensa suhteen niin lempeän, niin\nhienon, sekä kaikin puolin niin lahjakkaan lapsen.\n\n-- Ei hän olisi saattanut paremmin onnistua, vaikka hän olisi varsin\nminua varten tehty, hän sanoi.\n\nYksi seikka lapsessa ei kuitenkaan ollut hänelle mieleen: sillä, näet,\noli järkähtämätön ja armahtamaton johdonmukaisuus päätelmissään.\nGenevièvellä oli omituinen tapa ymmärtää kaikki neuvot ja opetukset\njuuri sanain mukaan, johtaen niistä kaikenmoisia päätöksiä. Tuo oli\nvaivalloinen tapa, joka osoitti, kasvatti-äiti ei voinut olla sitä\nmyöntämättä, tytöltä puuttuvan älyä vivahduksia eroittamaan. Hän\nmilt'ei pelännyt opettaa, tälle lapselle evankeliumin käskyjä, koska\nniiden käytännöllinen noudattaminen olisi siitä välttämätön seuraus.\n\n-- Sinun pitää rakastaman lähimmäistäsi niinkuin itseäsi, hän eräänä\npäivänä oli opettanut.\n\n-- Onko tuo köyhä mies meidän lähimmäisemme? Geneviève samana päivänä,\nkysyi, nähdessään sokean miehen, joka tien ohessa heille hattuansa\nkurotti.\n\n-- On kaiketi, vastasi rouva de Préal, mitään aavistamatta.\n\n-- No, kuinka te vaan yhden sou'n hänelle annatte, vaikka teillä on\nniin paljon kauniita rahoja kukkarossanne? Teidän tulee panna ne\ntasan...\n\n-- Se on mahdotonta, lapsikuita. Silloin meillä pian ei olisi mitään\njäljellä, ei itseämme eikä muita varten.\n\n-- Mitä sitte! Olisi kai silloin muita, jotka teitä auttaisivat, koska\nte heidän lähimmäisensä olette.\n\nTuolla tavalla Genevièven oli tapana ratkaista kaikkia vaikeita\nkysymyksiä.\n\nRouva de Préal hymyili, mutta oli kuitenkin hiukan suutuksissaan tuosta\nitsepintaisuudesta.\n\n-- Lapsi ei ole muiden ikäistensä lasten parissa, hän itsekseen sanoi:\nhän on liiaksi jätetty omien ajatustensa valtaan.\n\nMutta linnan läheisyydessä ei ollut ainoatakaan perhettä, jolla olisi\nyhtä pieniä lapsia ollut, niitä oli vaan naapurikylässä, vaan ne olivat\ntalonpoikais-lapsia, eivätkä siitä syystä sopineet Genevièven kanssa\nseurustelemaan. Kaukaa hän joskus kadehtien heitä katseli; mutta eihän\ntuommoisia lähimmäisiä saisi rakastaa muuta kuin etäältä, sen hän jo\noli oppinut. Ei hän saanut heitä lähestyä eikä puhutella, vaan hänen\ntäytyi tyytyä siihen, että sivumennen sai heille hymyillä. Nämä, jotka\neivät osanneet aavistaa, kuinka mielellänsä hän olisi ottanut osaa\nheidän leikkeihinsä, katselivat jonkunmoisella vihalla tuota \"pikku\nryökinää,\" kun hän hoitajansa kanssa oli kävelemässä, taikka linnan\nkomeissa vaunuissa ajoi heidän, ohitsena.\n\nKun Geneviève oli täyttänyt seitsemännen vuotensa, muutti rouva de\nPréal Parisiin. Silloin lapselle alkoi uusi elämä, joka nähtävästi\nmilt'ei kokonaan eroittanut häntä entisyydestä. Hän sai Lalande-nimisen\nopettajattaren, jonka ainoana peri-aatteena ja vaikuttimena oli\nrakkaus sääntöihin ja laadulliseen käytökseen, sekä viha kaikkea\nrahvasmaisuutta vastaan. Hänen oppilaansa halpa syntyperä oli alati\nhänen muistossaan ja teki hänet kahta vertaa ankarammaksi kaiken\nsuhteen, joka soti hänen soveliaisuuslakejansa vastaan.\n\nNeiti Lalanden seuraamana Geneviève sai ottaa osaa noihin muodikkaihin\noppi-jaksoihin, joissa lapsen kunnianhimoa niin ylenmääräisesti\nyllytettiin, ettei sillä enää ollut muuta kuin yksi ainoa ajatus:\nolla ensimäisenä. Myönnettävä on, että tämä oli Genevièvelle helppo\nasia, taikka ainakin mahdollista. Hän oli opettajien lemmikki ja\neli jonkunmoisessa kuumeentapaisessa innostuksen vimmassa, jonka\ntuo alinomainen ylistys oli vaikuttanut. Ja rouva de Préal oli yhä\nkiitollisempi Jumalalle, joka näin ihmeellisen lapsen oli hänelle\nantanut.\n\nKuitenkin hänen ensimäisen lapsuutensa muistot joskus vieläkin\njoutuivat Genevièven mieleen, mutta yhä hämärämpinä ja sekavampina.\nNuo kysymykset, joita hän ennen niin yksinkertaisesti oli ratkaissut,\ntulivat vielä hänen ajatuksiinsa, kun hänellä väliin oli miettimisen\naikaa. Varsinkin sunnuntaisin nuo selittämättömät surumielisyyden\nja milt'ei epätoivon tunteet häntä vaivasivat. Hän tunsi itsensä\nyksinäiseksi maailmassa, vielä yksinäisemmäksi kuin nuo lapset, jotka\nhän näki kulkevan katua pitkin leipäänsä kerjäämässä; ja silloin hän,\nikäänkuin vaivataksensa itseään, senkin seitsemän kertaa mielessään\nmatki, ettei rouva de Préal ollutkaan, hänen oma äitinsä ja että hän\n_tahtoi_ tavata oman äitinsä.\n\nHän karttoi tarkoin ilmoittaa näitä ajatuksia neiti Lalandelle, joka ei\nrouva de Préalin luona asunut, vaan ainoastaan arkipäivinä tuli sinne,\nantaen sunnuntaina oppilaallensa vapauden olemaan mielensä mukaan joko\niloissaan tahi murheissaan.\n\nFelicietä kohtaan Geneviève ei ollut yhtä umpimielinen.\n\nKun hän eräänä päivänä oli tämän kanssa kävelemässä, tuli heitä vastaan\nkaksi huonosti vaatetettua lasta, jotka toinen toistansa kädeltä\ntaluttivat.\n\n-- Minä tahdon heitä syleillä, hän huusi.\n\nJa ennenkuin Felicie ehti häntä estää, olivat lapset kummastukseksensa\nsaaneet koko joukon suuteloja tuolta samettiin verhotulta\npikkuryökynältä.\n\nFelicie katsoi hämmästyen ympärillensä, sitten hän vei itkevän lapsen\nmuassaan läheiseen tarhanteesen, jossa hän asetti hänet erinäiselle\npenkille istumaan.\n\n-- Mitä ajattelittekaan, neiti Geneviève? Miksi noin teitte?\nTiedättehän, että äitinne olisi teitä torunut, jos hän olisi sen nähnyt.\n\n-- Ei hän olekaan minun oikea äitini... Voi, Felicie, minä tahdon mennä\noman äitini luokse.\n\nFelicie istui hänen viereensä, ihmetellen suuresti tätä surun\npurkausta, sillä hän, samaten kuin rouva de Préalkin, oli luullut,\nettä Geneviève oli kaikki unhottanut. Mutta häntä oli neuvottu, miten\ntämmöisissä tilaisuuksissa tulisi puhua.\n\n-- Tiedättehän, armaani, että oma äitinne on taivaassa. Ettehän toki\nvielä tahtoisi kuolla, hänen luoksensa päästäksenne?...\n\n-- Se on minun kaunis äitini, joka on taivaassa, vaan minä tahdon\ntoista äitiäni tavata.\n\n-- Kuulkaa minua tarkkaan, sanoi Felicie, joka päätti yhdellä iskulla\nlopettaa tuon kummallisen surumielisyyden: Jumala on ottanut luokseen\noman äitinne, kun te vielä olitte aivan vähäisenä; se, joka sittemmin\nteitä hoiti, ei ollutkaan teidän äitinne eikä voinut tehdä teitä niin\nonnelliseksi kuin nykyinen äitinne. Hän asui viheliäisessä huoneessa,\neikä voinut hankkia niin kauniita vaatteita ja muita kalliita kaluja,\nkuin teillä nyt on. Jos olisitte luinen luoksensa jäänyt, niin teillä\nolisi yhtä huonot vaatteet kuin noilla lapsiraukoilla, jotka vast'ikään\nmeidän vastaamme tulivat, te olisitte usein saanut nälkää nähdä, ettekä\nolisi saanut mitään oppia. Ettekö ele mielissänne, kun rouva de Préal\notti teidät, tehdäkseen teistä hyvästi kasvatetun ja sievän neidon, sen\nsijaan että olisitte ollut kerjäläistyttö?\n\nGeneviève ei vastannut, vaan tuijotti maahan. Felicien sanat tekivät\nkaikki nuo ajatukset, jotka tähän saakka olivat epäselvinä ja sekavina\nhänen päässänsä pyörineet, tuskaa tuottavaksi todellisuudeksi. Hän\ntunsi vaivan, jota ei itsekään olisi voinut selittää. Oli ikäänkuin hän\nolisi ikävöinyt sitä kohtaloa, jota näin surkeaksi kuvattiin, mutta\njoka oli hänelle aijottu.\n\nPalattuansa kotiin, hän sulki huoneensa oven ja itki kauvan. Sitten\nhän koki ponnistaa ajatuksiansa, voidakseen noita muistelmia käsittää\nja saadakseen niitä selkenemään. Selvimmästi hän muisti Jacquesia;\nhän muisti hänen nimensä ja ymmärsi, että hänellä oli ollut työmiehen\nvaatteet. Ei mikään siinä piirissä, missä hän nyt eli, ollut sen\nmuiston kaltaista. Hän ajatteli niin kauan noita muistelmia, joille\nFelicien selitykset olivat antaneet todellisuuden, että hän vielä oli\nkuulevinaan Jacquesin äänen lausuvan: Pikku kuningattareni!\n\nAinakin hän sinä sunnuntaina tiesi, mistä syystä hän itki. Hän oli\nsilloin kymmenvuotias.\n\nTapahtuipa kerran, että hän salissa, jossa häntä ei läsnä olevaksi\naavistettukaan, sattui kuulemaan keskustelun, jota ei suinkaan oltu\nhänen korviansa varten aijottu.\n\nKaksi vieraisilla, olevaa rouvaa odotti siellä rouva de Préalia.\nToinen näistä oli rouva de Chabrand, joka ei vuosien vieriessäkään\nollut leppynyt siitä, että hänen sukulaisensa oli ottanut Grenevièven\nkasvatiksensa.\n\n-- Lapsi on erinomaisen kaunis, sanoi toinen vieras, joille vanhan\nrouvan mielipiteet tässä asiassa olivat tuntemattomat ja joka luuli\npuhuvansa mieliksi, kun tyttöä kehui. Olisipa ollut vahinko, jos hän\nolisi alhaiseen säätyyn jäänyt. Olipa tuolla tytöllä onni!\n\n-- Sisareni tytär teki tyhmästi, kun hänet otti, vastasi rouva de\nChabrand. Ei saa muuttaa Jumalan säätämää järjestystä; ja saattepa\nnähdä, että hän vielä sitä katuu.\n\n-- Tuota en olisi tullut ajatelleeksi. Minusta se oli suureksi onneksi\nsekä lapselle että rouva de Préalille, mutta epäilemättä te olette\noikeassa, vieras ujosti lisäsi, ollen muka erhetyksestä hämillänsä.\nMutta näettekö, kuinka tämä tyttö on ikäänkuin luotu nykyistä tilaansa\nvarten?\n\n-- Ei hän juuri hullumpikaan ole, mutta hänen kauneuttansa liiaksi\nylistetään. Saatte olla varma siitä, että hänessä on paljon\nrahvasmaisuutta, joka aikanansa pistää esiin huolellisenkin kasvatuksen\nkuoren alta. Minä puolestani uskon syntyperän vaikutusta. Jos niinä\nolisin rouva de Préalin asemassa, niin tämä seikka suuresti minua\nhuolettaisi.\n\nMutta sanotaanhan vanhempien olleen korkeata sukua.\n\n-- Niin rouva de Préal sanoo. Paitsi sitä, tiedättehän, että hän\nitsekin on jotensakin halpaa sukua. Sisarenipoika nai hänet,\npoloinen, vaan rahan tähden: sillä hän oli kotoisin peräti toisesta\nsäätypiiristä. Se seikka selittää monta asiaa.\n\n-- Tuota en ole ennen kuullut... Minä olenkin vaan vähän aikaa ollut\ntuttavuudessa rouva de Préalin kanssa. Minusta hänellä näkyy olevan\naivan säädykäs käytös.\n\n-- Ainakin hän sitä harjoittelee, ja jo siitäkin huomaa hänen olevan\ntoista säätyluokkaa, että hän on niin arka ja aina pelkää astuvansa\nsoveliaisuuden rajain ylitse. Tuo pelko juuri häntä niissä rajoissa\npitää, ja siinä eroitus hänen ja meidän välillämme.\n\nTässä tuo soveliaisuuden puolustaja äkkiä keskeytti puheensa... Rouva\nde Préal astui huoneesen.\n\n-- Me puhumme juur'ikään sinusta, rakas ystävä. Toivonpa, ettette\npahoin minua panetelleet.\n\nNäin sanoessaan hän hymyili, mutta näytti samalla levottomalta. Ja\nsillävälin kun rouva de Chabrand, joka aikoi jäädä päivälliselle, läksi\nhuoneesta pois, ottaaksensa hatun päästään, kiiruhti toinen vieras,\njolla ei ollut puhdas omatunto, sanomaan:\n\n-- Me puhuimme tuosta herttaisesta lapsestanne. Kuinka ihana ja hieno\nhän on! Ja päivä päivältä hän kasvaa kauniimmaksi.\n\nRouva de Préal tiesi aivan hyvin, ett'eivät nuo ylistyspuheet voineet\nolla aivan ehdottomia, ei ainakaan rouva de Chabrandin puolelta, mutta\nkuitenkaan hän ei sitä virkkanut. Sillä aikaa pieni tyttö, joka äidin\nsisään tullessa oli päässyt huoneesta puikahtamaan, mielessään mietti\ntuota outoa rahvasmaisuuden sanaa, jonka merkitystä hän ei selvään\nymmärtänyt.\n\n-- Rahvasmaisuus! Vai olenko minä todellakin rahvasmainen? Sitäpä\ntäytyy äidiltä kysyä.\n\nRouva de Préal, joka ei tietänyt tytön olleen salissa samaan aikaan\nkuin vieraat, tuli pahoille mielin tätä kysymystä kuullessaan.\n\n-- Kukahan on tuommoista ajatuksia päälläsi pannut, lapseni?\n\n-- Täti sen sanoi, äiti. Ei hän minua nähnyt, sillä minä en mennyt\nhänelle hyvää päivää sanomaan, koska hän ei huoli minusta, niinkuin\nitse tiedätte... Minä seisoin akkunan pielessä, ja silloin hän sanoi\nminussa paljon rahvasmaisuutta olevan, jota ei kasvatuskaan voisi\nkarkoittaa, sanokaapas, äiti, mikä tuo rahvasmaisuus on!\n\n-- Näin ahtaalla ollen, rouva de Préal varomattomasti vastasi:\n\n-- Se on käytöksen ja puheen karkeus sekä hienouden ja älyn puute.\n\n-- Onko minulla siis karkea käytös?\n\n-- Ei ole, lapsikulta. Epäilemättä vieraat eivät sinusta puhuneet.\n\n-- Kyllä ne minusta puhuivat. Geneviève mietti mielessään tuota\nsalaperäistä rahvasmaisuutta, josta häntä syytettiin.\n\n-- Tuonaan minä seisahduin kadulle hyväilemään ontuvata koiraa, ja\nneiti Lalande sanoi, että se oli rahvasmaisuutta, hän jatkoi.\n\nRouva de Préal ei hetken aikaan tietänyt, mitä vastata.\n\n-- Neiti Lalande on kaikin puolin säätykäs ihminen. Sinä saat luottaa\nhäneen kaikissa asioissasi.\n\n-- Hän sanoo pikemmin sietävänsä jotakuta virhettä kuin\nrahvasmaisuutta, Geneviève miettiväisesti lisäsi. Hän siis ennen soisi\nminun olevan tottelemattoman tahi valheellisen, kuin antaisi minun\nontuvaa koiraa syleillä...\n\n-- Eihän tuosta puheessasi mitään perää ole, lapsikulta. Kaduilla hyvin\nkasvatetun pikku tytön kaiketi tulee käyttää itseään soveliaasti, eikä\nhypätä ohitsejuoksevien eläinten perässä; mutta valhetella, senhän\ntiedät, se on suuri synti.\n\n-- Niin onkin, mutta se ei kuitenkaan ole rahvasmaista. Kerran minä\nvalhettelin, eikä neiti Lalande minua siitä yhtä paljon torunut.\n\nHiukan hämillään kun oli, ei rouva de Préal pannut pahakseen, että\nkeskustelu tuli katkaistuksi. Lapset saattavat usein olla varsin\nkiusallisia.\n\n\n\n\nIV.\n\n\nEnsimäisinä kuukausina Genevièven katoamisen jälkeen, Jacques, häntä\ntavatakseen, vietti kaikki sunnuntaipäivät kuljeskelemalla Parisin\nkomeimpain kaupunginosien katuja pitkin. Hän katsoa tirkisteli noita\nkomeasti puettuja lapsia, jotka kaupungin puistoissa leikitsivät,\ntaikka Champs-Elysèes-kentällä kiiltävissä vaunuissa ajelivat. Moni\nvaaleatukkainen pikku tyttö saattoi hänen sydämensä sykkimään, mutta\njoka kerta, hänen toivonsa raukeni tyhjään, kun noiden suloisien\nsinisilmien asemasta, joita oli toivonut näkevänsä, kohtasi\nventovieraat kasvot. Pian hän lakkasi toivomastakin, ja hänen mielensä\nkävi alakuloiseksi ja murheelliseksi. Väsymättömästi hän teki työtä,\nmutta hänen työntekonsa oli ilotonta; hän oli ikäänkuin kone, joka\ntotuttua työtään tekee.\n\nKodissaan hän ei mitään pyytänyt eikä tuonut sinne muassaan muuta\nkuin jokapäiväisen leivän. Ei äiti hänen tulostaan enään iloinnut,\nja lapsetkin hänen läsnäollessaan hiljemmin haastelivat. Jos heillä\noli jotain kysyttävää taikka joskus nauruun purskahtivat, niin aina\npeljäten häneen katsoivat.\n\nJacques luuli sillä täyttäneensä kaikki velvollisuutensa omaisiansa\nkohtaan, että antoi heille koko työpalkkansa, pidättämättä siitä\nvähääkään omaksi huvituksekseen ja ainoatakaan lepohetkeä itselleen\nsuomatta. Hän unhotti, että alttiiksiantavaisuus ilman rakkautta ei\nole mistäkään arvosta, ja että hänen ansaitsemansa leipä, makeata\nollakseen, olisi tarvinnut hiukan lempeyttä ja iloisuutta höysteeksi.\nTyöpaikassa hän oli erillään muista, ja kotiinsa hän toi mukanaan\näänettömyyttä ja ilottomuutta. Jacques ei ollut onnellinen.\n\nKun hän eräänä iltana palasi kotiin, olivat kaksoiset sairastuneet.\nÄiti näytti levottomalta, mutta Jacques ei siitä paljon lukua pitänyt.\nYöllä täytyi mennä lääkäriä noutamaan, ja kun Jacques seuraavana\npäivänä tuli työstään, oli tuo hirmuinen tauti jo tehnyt tehtävänsä:\ntoinen lapsista oli kuollut, ja toinen teki loppua.\n\nHe pantiin vieretysten samalle vuoteelle makaamaan. Kuolema oli heitä\nkaunistanut, ja he olivat niin toistensa näköiset, ett'ei niitä\ntaitanut toinen toisestaan eroittaa: he olivat kaksi valkoista, hentoa\nkukkaista, samalla murtuneella varrella.\n\nKun kaikki oli hiljaista, astui Jacques tuohon pieneen kammioon, sulki\noven jälkeensä ja viipyi siellä kauan. Äitinsä, kun ei nähnyt hänen\npalaavan, tuli hiljaa hänen viereensä, mutta poika ei näkynyt sitä\nhuomaavan. Hän seisoi murtunein mielin ja kalpeana vuoteen ääressä,\nmutta äiti sen vaan huomasi, että hänen silmänsä olivat kuivat.\n\n-- Pikku karitsa-parkani! Paitsi minua, ei heillä ollut ketään, joka\nheitä rakasti, äiti katkerasti sanoi.\n\nJacques kääntyi ja meni ulos. Nuo sanat sulkivat hänen sydämensä.\nHetkeä ennen hän oli itsekseen sanonut:\n\n-- Oi, miksi en enempi heitä rakastanut? Miksi en heitä hyväillyt?\nMiksi en joka ilta ottanut heitä syliini?\n\nJa hänen sydämensä oli pakahtua... mutta kun hänen äitinsä noin puhui,\nniin hän mitään vastaamatta lähti ulos.\n\nNäinmuodoin äidin ja pojan välillä oleva jäämuuri jäätyi jäätymistänsä,\nja tuo yhteinen murhe eroitti heidät vielä enemmän toisistansa.\n\nMuutamana iltana, kun Jacques totuttuun tapaansa kenellekään mitään\npuhumatta läksi pois työpaikasta, lähestyi häntä eräs työtovereista.\nJacques tunsi hänet vaan ulkonäöltä, mutta tiesi, että hän oli kelpo\ntyömies, taikka, niinkuin hänen äidillään oli tapana sanoa, \"sävykäs\nmies\". Hänellä ei siis ollut syytä karttaa häntä.\n\nAluksi yhtä ja toista haasteltuaan, tuo kelpo mies virkkoi:\n\n-- Kuulkaapas, veikkoseni, minulla olisi jo kauvan ollut teille jotain\npuhuttavaa. Se on käynyt minun sydämelleni, kuin aina olen nähnyt\nteidät noin murheellisena ja äreänä. Olettehan te nuori... nuoren\ntäytyy olla iloinen. Katsokaa minua, joka jo harmaapääksi tulee, enkä\nkuitenkaan nurise! Miksi ette hiukan huvituksia hae?\n\n-- Se tulee luonnonlaadusta, ehkäpä myös ihmisen ulkonaisesta tilasta,\nvastasi Jacques, paheksumatta noita nuhteita, joita hän ei olisi\nkeneltäkään toiselta suvainnut.\n\n-- Vai ulkonaisestako tilasta? Luuletteko siis minun tilaani niin\nerittäin loistavaksi ja kehuttavaksi? Ei kenenkään meidän elämiimme\nniin erinomaisen hupaista ole... ei minun, enemmän kuin teidänkään,\nhyvä toverini. Siitä asti kuin minä muistan, ei minulla ole ollut muuta\nedessä kuin alituinen työnteko, hiki ja vaiva, että useinkin olen ollut\nnääntymäisilläni. Se minun kohtaloni! Joka aamu minä itsekseni näin\npuhun:\n\n-- Rohkaisepas mielesi, nyt on taas raskas päivä edessäsi, mutta pian\nilta tulee! Joka ehtoo, kun olkivuoteelle raajani oikaisen, olen\niloissani, että olen velvollisuuteni täyttänyt. Korkein olento näkee\nsinut, minä itselleni sanon, ja siinä kyllä.\n\n-- Korkein olento!... toisti Jacques vähän ivallisesti.\n\n-- Oi, veikkoseni, tuon asian suhteen meidän pitää tulla selville. Jos\nte niitä olette, jotka Jumalan olemuksen kieltävät, niin me emme tule\ntoinen toistamme ymmärtämään, sillä nähkääs, se on minun järjellinen\nvakuutukseni. Minä uskon korkeinta olentoa samaten, kuin minä uskon\naurinkoa. Mitä te uskotte?\n\n-- Minä näen silmilläni auringon valon ja tunnen sen lämpimän, mutta\ntuon korkeamman olennon olemusta minä en mistään huomaa. Kuinka häntä\nsiis voisin uskoa?\n\n-- Teidän kaltaisianne on paljon olemassa, jotka selvän tiedon\nkieltävät. Minä puolestani, sen vieläkin sanon, olen aina korkeinta\nolentoa uskonut ja tulen alati uskomaan, ell'ei hän itse näytä todeksi,\nett'ei häntä ole olemassa.\n\nJa nähdessään että Jacques hymyili, hän löi rintaansa ja jatkoi\ninnostuneena:\n\n-- Minä vakuutan teille, että täällä povessani on jotain, joka\nsanoo, että meitä ylevämpi ja korkeampi olento on olemassa, ja että\nhän näkee ja palkitsee niitä, jotka vaivattuina ja raskautettuna\ntäyttävät velvollisuutensa, niinkuin minäkin. Se on minun järjellinen\nvakuutukseni.\n\nJacques ei vastannut mitään.\n\n-- Minä olen hiukan sieltä ja hiukan täältä lukenut, kun joskus olen\nsattunut saamaan käsiini jonkun kirjan tahi sanomalehden, Lebeau\njatkoi, ja niistä minä olen jos jotakin oppinut. Minä tiedän, että\nsemmoisia ihmisiä on olemassa, jotka vaan luonnon lakeja, aineitten\nuudestansa muodostumista ja tämän näkyväisen maailman ilmiöitä\nuskovat; mutta minä vastaan heille -- tietysti vaan ajatuksissani,\nsillä enhän minä kykenisi mennä noiden oppineitten kanssa riitelemään\n-- minä vastaan heille: te ette voi ottaa minulta sitä järjellistä\nvakuutustani, ett'ei mitään lakia voi olla olemassa, ell'ei joku\nole sitä tehnyt ja että kaikki nuo ilmiöt ja aineitten uudestaan\nmuodostumiset ovat tapahtuneet korkeamman voiman tahdosta. Järkenikin,\nnäetten, sen minulle sanoo.\n\n-- Tuosta kaikesta minä en niin vähääkään ymmärrä, sanoi Jacques\nalakuloisesti; sen minä vaan tiedän, että hyvinkin vähästä henkeni\nantaisin.\n\nNuo sanat olivat tahtomattansa hänen suustansa päässeet, ja hän olisi\nmielellänsä ne peräyttänyt.\n\nLebeau loi häneen hetkeksi ystävällisen silmäyksen; sitte hän kysyi:\n\n-- Voisinko minä tehdä jotain teidän edestänne?\n\n-- Ette mitään, kiitoksia vaan.\n\nJa he erkanivat toinen toisestansa.\n\nSeuraavana päivänä tapasi Lebeau jälleen Jacquesin. Tämä osoitti\nmalttamattomuutta, mutta hillitsi itseään, koska ei mielellään olisi\nketään loukannut.\n\n-- Eilisestä saakka minä olen teitä ajatellut, hänen vanha toverinsa\nvirkkoi, ja nyt luulen tietäväni, mikä teiltä puuttuu: se on ihmisten\nseura. Käykää minua katsomassa, te olette sangen tervetullut.\n\nJacques kiitti, vaikka hän ei tuosta kutsumuksesta juuri paljon lukua\npitänyt.\n\nKun hän tänä ehtoona tuli kotia, niin hänen äitinsä, joka jonkun\naikaa oli ollut pahoinvoipana, ei ollut jaksanut siivota hänen pientä\nhuonettaan: häneltä oli puuttunut voimia sijaa oikein kohentamaan, ja\naamiaisen tähteet olivat vielä pöydällä. Vaimo parka riensi illallista\nlaittamaan, ja rasvan haju ynnä ummehtunut ilma tuossa umpinaisessa\nkammiossa käänsi Jacquesin sydäntä, saattaen hänet peräytymään.\n\n-- Kuka tämmöistä saastaista ilmaa voi hengittää? hän sanoi, paiskaten\nauki ahtaasen pihaan päin olevan akkunan.\n\n-- Minua viluttaa aina, lapseni, vastasi rouva Marceau, käärien\nympärilleen vanhaa, kulunutta huivia.\n\n-- Kuinka näin kuumalla ilmalla vilu on?\n\n-- Minä luulen, että se on iltakosteus, joka minua väristyttää.\n\nJacques sulki akkunan ja kävi istumaan, nojaten päätänsä käteen.\n\nLapset palasivat kotiin, toinen toisensa perästä, Augustine tehtaasta,\nja toiset kaksi työpajasta. He olivat likaisia, isoäänisiä ja\nvallattomia. Jacques ei jaksanut heitä sietää, vaan torui heitä.\n\n-- Luuletko, että me pitkin elämäämme viitsimme noita ison herran\ntemppujasi kärsiä, vanhin heistä sanoi. Aina sinä olet täällä\nmekottamassa; se käy meille vihdoin tuskaksi.\n\nKaikki Jacquesin ympärillä oli niin rumaa, niin ilkeää ja inhottavaa,\nettä hänen rupesi pahaa tekemään, ja hän meni ulos, ennenkuin keitos\nehti pöytäänkään, antamatta mitään selitystä levottomalle äidilleen.\n\n-- Mitäpä siitä! virkkoi toinen pojista, jos ei ruoka hänelle kelpaa,\nniin me saamme sitä enemmän.\n\nJacques rupesi astumaan erääsen tarhanteesen vievää katua pitkin.\n\nSe, mitä hän täällä näki, ei ollut juuri ilahuttavampaa kuin köyhässä\nkodissaankaan. Useammat puodit olivat siivottomat ja ilkeän näköiset,\nvarsinkin ne, joissa oli myytävänä vanhoja vaatteita ja huone-kaluja.\nOli hiljan satanut; kadut olivat likaisia ja katuvierut liukkaita;\nvaimoja huusi ovien kynnyksillä, käärien ylös hameensa helmoja;\nviini-anniskeluista kuului raakaa puhetta ja hurjaa elämää. Irstaisia,\nryysyihin vaatetettuja tyttöjä nauraa virnoitti ohitse kulkeville; yksi\nheistä ojensi kättään, tarttuakseen Jacquesin käsivarteen, ja kun tämä\ninhoen kääntyi hänestä pois, niin hän huusi hävyttömiä sanoja hänen\njälkeensä.\n\n-- Oi, kuinka kaikki on rumaa, ilettävää ja vastenmielistä, sanoi\nJacques itsekseen.\n\nSamassa Lebeau muistui hänen mieleensä.\n\n-- Olisipa hauska tietää, mitä tuo hänen \"korkein olentonsa\" tästä\nlokalätäköstä arvelee.\n\nSamassa hän saapui kasvikkoon, ja kuu, joka pistihe esiin\npilvien välistä, loi hopeaisen valonsa puihin, nurmikkoihin ja\nkukkapenkereihin. Tämä vähäinen, ahdas puisto piste-aitoineen,\njoka päivänvalolla näytti niin epärunolliselta, oli nyt kuutamolla\nihmeen ihana. Se oli aivan tyhjä ihmisistä ja kasteesta virkistyneet\nkukat levittivät väkevää hajuansa ilmaan. Jacques vaipui eräälle\npenkille istumaan ja hengitti syvään tuota hyvänhajuista ilmaa. Oliko\nmahdollista, että tämä kuun valaisema, pieni soppi oli noin lähellä\ntuota katua, jota hän äsken oli astunut! Ja ikäänkuin eroituksen vielä\nsuuremmaksi tehdäkseen, rupesi läheisestä talosta kuulumaan heleää ja\nkaunista laulua, joka voitti kaikki nuo kaukaiset, hälisevät äänet.\n\nJacques oikaisi itsensä penkille ja makasi, silmät luotuina taivaasen,\njolla pilvet ajelivat toisiaan, tuhansiin eri muotoihin muuttuen.\nOi, jospa hän ijäksi päiväksi saisi tänne jäädä!... jospa ei enään\nmilloinkaan tarvitsisi palata tuohon kamalaan esikaupunkiin, tuohon\nkurjaan kammioon! Tässä ihanuudessa ja sopusoinnussa hän voisi\nunhottaa, että maailmassa on muuta olemassakaan.\n\nAika, jona puisto oli suljettava, oli tullut, ja vartija kulki ympäri,\nkatsoen, olivatko kaikki menneet pois. Jacques pysyi liikkumattomana,\ntoivoen siten välttävänsä vartijan teräviä silmiä; mutta sillä hän ei\nmitään voittanut, vaan vartija puhutteli häntä ankarasti.\n\n-- Menkää muualle päätänne selväksi makaamaan, hyvä toveri.\n\n-- Te erehdytte, sanoi nuorukainen ja nousi seisovallensa; minä en ole\npäissäni, mutta olisin halusta jäänyt tänne yöksi, koska hengittäminen\ntäällä käy niin keveästi.\n\n-- Kas tuota! on niitä monta muutakin, joidenka haluttaisi öitään\nnäillä penkeillä maata. Esikaupungista tänne haastamattakin miehissä\ntultaisiin; mutta tänä yönä te ainakin saisitte kelpo jäsenten\nkolotuksen. No, joko menette!... On jo aika lukita portti.\n\nÄäni, joka lauloi, oli vaiennut; ei nyt enää muuta kuulunut kuin\nvaunujen jyrinää ja muutamien lystikkäiden työmiesten epäsointuista\nrallatusta, kun he kadun poikki tallustivat.\n\nTultuaan kadulle, kääntyi Jacques taaksensa katsomaan. Pilvi pimitti\nkuun; varjoon kätkettynä puutarha näytti vaan keskellä toria olevalta\nmustalta pilkulta.\n\nKun hän tuli kotia, oli äiti odotukseen väsyneenä laskeutunut levolle,\nja lapset jo nukkuivat. Hänen johtui mieleensä tuo yö, jona hän\nGenevièven katoamisen perästä oli katuja kulkenut; hän rupesi kuluneita\naikoja muistelemaan ja makasi valveillansa aamupuoleen saakka.\n\nKoko pitkän yön hän kuuli äitinsä kuivaa rykimistä ja raskasta\nhengittämistä. Pari kertaa se ikäänkuin kuumeen hourauksissa rupesi\npuhumaan, sitten alkoi valittaa.\n\nJacques nousi vuoteeltansa ja hiljaa lähestyen kysyi, oliko äiti kipeä;\nvaan tämä vastasi, ett'ei mikään häntä vaivannut, paitsi unettomuus, ja\nkäski pojan vaan olla huoletta.\n\nSitten hän ei muuta kuullut kuin pidätettyä yskimistä joskus vaan.\nViimein hän meni nukuksiin ja näki unta, että Geneviève oli puutarhaan\nkätkettynä ja hän pensaitten välistä oli häntä etsivinään, kuitenkaan\nmuuta näkemättä kuin hänen hameensa liepeen, joka kuun säteeltä\nhaamoitti. Yht'äkkiä puutarhan vartija oli astuvinansa hänen eteensä,\nsanoen äreällä äänellään: Menkää muualle päätänne selväksi makaamaan;\ntämä puutarha ei ole teitä eikä teidän vertaisianne varten!\n\nJa kun hän piti vastaan, koska ei mielellänsä olisi lähtenyt tästä\npaikasta, jossa toivoi tapaavansa pikku kuningattarensa, niin röyhkeä\nvartija, löydä muksahutti häntä päähän, josta hän paikalla heräsi.\n\nAurinko oli jo aikoja sitten noussut, ja myöhästymisen pelkoon hän\nunhotti unelmansa.\n\n\n\n\nV.\n\n\nLauvantai-iltana Lebeau ystävällisesti löi Jacquesia olalle.\n\n-- Huomenna siis, hän sanoi.\n\nKoska hänellä ei ollut parempaakaan tarjona, niin hän suostui toverinsa\npyyntöön, vaikka hänen ei niin erittäin tehnyt mieli mennä tätä\nkatsomaan.\n\nHän kummastui, nähdessään toverinsa kodissa vanhanpuoleisen naisen\nja nuoren tytön, sillä vaikka hän ei ollut tuota asiaa niin suuresti\najatellut, niin hän kuitenkin aina oli luullut, että Lebeau oli vanha\npoika.\n\n-- Tässä saan teille esittää tehtaan parhaimman työmiehen, sanoi\nLebeau naisille. Tämän nuorukaisen vertaista ei löydy, ei työnteon\neikä käytöksen suhteen. Ja tämä on rouva Gregoire, vanha ystävä ja\nnaapurimme, ja tässä on tyttäreni Céline, hän Jacquesiin kääntyen\njatkoi. Olkaa tällä niinkuin kotonanne, me olemme hyviä ihmisiä ja\nsoisimme mielellämme, että meillä viihdyttäisiin. Rouva Gregoire,\njoka on mainio emäntä, tuo meille hyvää kahviansa maistettavaksi.\nCéline-parka ei kykene emännyyttä pitämään, mutta sen sijaan hän on\nmuussa taitava.\n\nNyt vasta Jacques huomasi, että lähellä nuoren tytön tuolia oli pari\nkainalosauvoja ja hänen edessänsä olevalla pöydällä oli silkkipaperilla\noksa ruusuja ja ylt'ympäri kukkasten tekemistä varten tarvittavia\naseita.\n\nCéline Lebeau näytti heikolta, hänen kasvonsa olivat vienot ja\nvaaleat, silmät älykkäät ja lempeät. Hän ei paljoa puhunut, ja hänen\nviallisuutensa, joka esti häntä muita jäseniä, paitsi näppäriä\nsormiansa käyttämästä, oli tehnyt hänet surullisen näköiseksi, mutta\nhänen surumielisyytensä ei ollut mitään katkeraa laatua.\n\nRouva Gregoire oli tukeva ja punaposkinen, noin viiden- tahi\nkuudenkymmenen vuoden vaiheilla oleva vaimo, jolla aina joka\ntilaisuudessa oli jotain sanottavaa, vaikka hänen puheestansa ei aina\nolisi juuri väliä pidetty.\n\nNämä kolme henkeä olivat koossa pienessä huoneessa, jota käytettiin\nsekä ruokasalina että työhuoneena ja jonka yhdessä loukossa Lebeaun\nsänky seisoi. Läheinen, pieni kammio oli Célinen makuusuoja.\n\nSiisteys ja hyvä järjestys vallitsi tässä köyhässä majassa: akkunalla\noli kukkasia, ja vastapäätä sitä olevalla laudakolla muutamia kirjoja.\nAkkuna oli avonaista pihaa päin, siten että valoa ja raitista ilmaa\nrunsaasti pääsi huoneesen. Tämä hauska asunto muistutti vähän Olivierin\nkotia, ja Jacques ei voinut olla niitä toisiinsa vertaamatta. Hän\noli käynyt istumaan ja vastasi lyhyesti kotiväen tervehdyksiin. Tuo\nharvapuheisuus olisi ehkä käynyt vaikeaksi, ellei Lebeau sydämellisellä\nhyväntahtoisuudellansa olisi tullut heille apuun.\n\n-- No, rouva Gregoire, tuokaa meille jo kahvia, jotta haastelu rupeaisi\nliukkaammin sujumaan.\n\nRouva Gregoire nousi ja asetti pöydälle tarjottimen, jolla oli neljä\nparia kuppeja ja sokeriastia; sitten hän avasi oven keittiöön, joka\ntuskin oli kaappia isompi, ja toi sieltä höyryävän kahvipannun. Jacques\nnäki, että kaikki astiat tuossa pikku keittiössä välkkyivät puhtaudesta\nja olivat mitä huolellisimmalla tavalla järjestetyt. Oikein se näytti\nviehättävältä, tuo pikku keittiö! Jacquesista täällä olo rupesi jo\nhyvinkin hyvältä tuntumaan, niinkuin semmoisessa kodissa ainakin, jossa\njärjestys ja sydämellisyys vallitsee; ja nieltyään muutaman suuntäyden\nkahvia, hän tuli iloisemmaksi kuin pitkään aikaan oli ollut ja alkoi\nlaveammalta vastatakin, kun häneltä jotain kysyttiin.\n\n-- Vai äitinne kanssa te asuttekin! Minkä ikäinen hän on? kysyi rouva\nGregoire.\n\n-- Luulenpa hänen kahdeksaa-viidettä käyvän, sanoi Jacques.\n\n-- Siis kymmentä vuotta minua nuorempi! eihän tuo mikään ikä ole.\n\n-- Ja kuitenkin hän näyttää yhtä vanhalta kuin te, jos ei vaan\nvanhemmaltakin.\n\nEi Jacques sievistelläksensä tuota sanonut, mutta rouva Gregoire otti\nsen siksi.\n\n-- Minusta on kuitenkin aina sanottu, että näytän vanhemmalta kuin\nolenkaan. Se tulee siitä, ett'ei minulla niin aivan hyviä päiviä ole\nollut. Raskasta työtä minun aina on täytynyt tehdä, ja murhetta minulla\non ollut niinkuin kaikilla muillakin. Kahdeksan täysikasvuista lasta on\nJumala minulta ottanut sekä mieheni, joka minun hoidettavanani kymmenen\najastaikaa sairasti. Hän ei ollut juuri hyvänsävyinen, miesparkani;\nsiitäpä naapurit sanoivatkin, kun hänet ruumis-arkkuun olin laskenut:\n\"Jos kukaan ihminen on palkintoa ansainnut, niin ainakin te, rouva\nGregoire, sitä ansaitsette\". -- Niinpä niin! olen minä eläissäni\nkovaakin kokenut.\n\nJa koska häntä aikoi ruveta itkettämään, niin Lebeau, joka\nkärsivällisyydellä oli kuunnellut tätä kertomusta, jota hän sitäpaitsi\njoka päivä sai kuulla, puhui lepytellen, ikäänkuin olisi levotonta\nlasta viihdyttänyt:\n\n-- Tiedämmehän kaikin täällä, että te kelpo vaimo olette, rouva\nGregoire, ja sen me myös teille tunnustamme.\n\nTuo puhe liikutti häntä niin väkevästi, että hän täyttä totta rupesi\nitkemään.\n\n-- Ette te kuitenkaan, herra Lebeau, voi tietää, mitä kaikkea minä olen\nkärsinyt. Ja vaikka näin muitten tähden olen itseäni vaivannut, niin\nei kuitenkaan ole ainoatakaan ihmistä, joka minua vanhoilla päivilläni\nhoitaisi!...\n\n-- Entä me sitte! Ettekö meitä ollenkaan lukuun ota? Vai pidättekö te\nmeitä niin kiittämättöminä? Kuulkaapas, rouva Gregoire, rauhoittukaa\nnyt jo. Tiedättehän, että Céline pitää teistä, ikäänkuin olisitte hänen\niso-äitinsä.\n\nTuo sana ei soinut hyvältä rouva Gregoiren korviin; hänen olisi tehnyt\nmieli selittää, ett'ei hänellä vielä siksi tarpeeksi ikää ollut, mutta\nhän tyytyi kuitenkin siihen, että sanoi:\n\n-- Oi, tuo armas enkelini! kuinka hän minutta voisi tulla toimeen.\n\nKun hänen ansiolliset työnsä uudestaan johtuivat hänelle mieleen,\nalkoivat hänen kyyneleensäkin vuotaa, ja Lebeaun täytyi taasen ruveta\nhäntä lohduttamaan, mutta tällä kertaa hän teki sen yleisemmästi ja\nviisausopillisemmalla tavalla.\n\n-- Hyvät avut palkitsevat itseänsä, hän sanoi. Siinä jo on kyllä,\nettä on täyttänyt velvollisuutensa ja ansainnut hyväin ihmisten\nkunnioitusta. On oikeus olemassa, ja jokaiselle palkitaan hänen\nansionsa mukaan, se on minun järjellinen vakuutukseni. Eikä teillä ole\nsyytä itseänne soimata, saatte olla ilman murhetta.\n\n-- Te olette kelpo mies, herra Lebeau. Toivonpa, että Jumala osoittaa\nminulle niin paljon oikeutta kuin tekin. Mutta te olette optikus.\n\n-- Optimisti, rouva Gregoire.\n\n-- Optimissi, aivan niin, jos se sana enempi teitä miellyttää.\n\n-- Optimisti minä olen, ja minä pidän sen kunnianani. Joka uskoo\ntaivaassa hallitsevaa, korkeinta olentoa, sen täytyy olla optimisti.\nJokaisen kunniallisen miehen tulee olla optimisti. Rohkaiskaa siis\nmielenne, rouva Gregoire. Niin kauan kuin meillä on leipäpalanen, niin\nsiitä jää teillekin osanne. Juokaapas vielä kahvitilkkanen, poikaseni,\nhän sanoi, Jacquesiin kääntyen. Se elvyttää mielen, ja ajatuksetkin\nsiitä rupeavat nopeammasti juoksemaan. En minä milloinkaan maista\nväkeviä, sillä yhtäpaljon kuin väkijuomat ovat työmiehen vihollisia,\nonpi kahvi hänen hyvä ystävänsä, joka tekee että maailma näyttää\nhänelle ruusunkarvaiselta. Ei ole mitään sen parempaa kuin kupillinen\ntämmöistä mustaa, höyryävää nestettä, kun siihen on parahultaisesti\nsokeria pantu. Juokaa tekin, rouva Gregoire, niin mielenne tulee\niloisemmaksi.\n\nEi, ei, tämä huusi ja koki suurella innokkaisuudella kuppiansa\nvarjella. Tiedättehän, ett'en minä milloinkaan juo enemmän kuin yhden\nkupillisen, ell'ei minua pakoiteta.\n\n-- Te olette ylen kohtuullinen, mutta siitäpä minä nyt teitä pakoitan.\nJuokaa vielä tämä minun mielikseni.\n\nKun rouva kerta oli saatu myöntymään, niin hän salli kaataa kupin ihan\ntäyteen ja paljon sokeria siihen sekoitettiinkin.\n\nVierasvarainen kuin oli, Lebeau ei huomannut, että viikon sokeri-määrä\nhirvittävällä tavalla suli kuiviin.\n\n-- Tulkaa nyt kirjojani katsomaan, hän sanoi Jacquesille, joka, samoin\nkuin Célinekin, mitään lausumatta oli toisten puhetta kuunnellut.\n\nKirjasto -- siksi Lebeau ylpeydellä pientä kirja-kokoelmaansa nimitti\n-- sisälsi kaikenmoista kirjallisuutta. Siinä oli muutamia kirjoja\nRousseau'ilta ja joitakuita unhotukseen jääneitä luonnontieteellisiä\nteoksia.\n\n-- Tästä näette, ett'ei minulta oppimisen halua puutu. Enpä minä\nvaivatta ole niitä saanut, sen teille vakuutan. Sattuu väliin siellä,\nväliin täällä näkemään jonkun mieleisen kirjan; ohitse mennen siihen\nluo silmänsä, hetken päästä se jo otetaan käteenkin katseltavaksi, ja\njos niin tapahtuu, että taskussa on joitakuita rahapenniä, niin ei\naikaakaan, ennenkuin kirja jo on ostettu. Célinelle se on varsinkin\nmieleen, kun minä kirjoja tuon. Ja koska niitä näin paljon oli\nkokoontunut, niin minä tein hyllynkin niitä varten. Näettekös, miten ne\nhuoneenkin hauskaksi tekevät.\n\n-- Eihän oppi ojaan kaada, sanoi rouva Gregoire, mutta jos nainen\ntahtoo velvollisuuksiansa täyttää, niin hänellä ei ole aikaa huolia,\nmitä kuussa tapahtuu.\n\nIsäntänsä puhetta kuunnellen Jacques käänteli erään kirjan lehtiä.\nSilloin ovi aukeni ja sini-liivinen mies seisoi kynnyksellä.\n\n-- Savigny! huusi Lebeau tavallisella ystävällisyydellään. Onhan siitä\naikoja, kun me viimeksi teitä näimme. Astukaahan sisään.\n\nJa nähdessään, että äsken tullut loi Jaqcues'iin kysyväisen silmäyksen,\nhän lisäsi:\n\n-- Tämä on vaan eräs työtoverini, kelpo poika, joka tänään ensikerran\non tehnyt kunnian tulla meitä tervehtimään. Eihän tuo mahtane teitä\npeloittaa?\n\nSini-liivinen mies ei vastannut mitään, vaan sulki oven jälkeensä ja\nkävi nuoren kukkaisten tekijän viereen istumaan. Tätä katsellen hän\nhajamielisesti rupesi kukkasia hypistelemään.\n\n-- Varokaa, ett'ette ruusuani turmele, tyttö sanoi.\n\nHän pani sen pois heti paikalla.\n\n-- Oletteko kipeä? hän kysyi.\n\n-- Minäkö? En... Kuinka niin?\n\n-- Te näytätte entistä kalpeammalta, mutta se on ehkä vaan luulotusta.\nMinä olen jotain teille tuonut.\n\nHän veti taskustaan laatikon ja otti sieltä pienen, erinomaisen sievän\nvihkon, jossa oli metsäkukkia, somia, hammaslaitaisia lehtiä ja\nsametinhienoja sammalia.\n\n-- Céline huusi ihastuksesta. Hänen kasvonsa lensivät ruusunpunaisiksi,\nja silmänsä loistivat.\n\n-- Onko maailmassa tuon kauniimpaa! hän huusi... Tekö itse olette nämä\npoiminut?\n\n-- Minä, vieras vastasi; kun menin oikotietä metsän kautta, näin nämä\nkukat ja heinänkorret, ja heti muistui mieleeni, että te niistä pidätte.\n\n-- Oi, kuinka te olette onnellinen, joka saatte metsässä liikkua.\nKiitoksia, kun olitte hyvä ja minuakin muistitte.\n\n-- Koska minä en teitä muistaisi? hän tyttöön katsoen hiljaa kysyi,\nmutta tämä katseli vaan kukkasiansa, eikä Savigny tietänyt, oliko tämä\nhäntä kuullut vai ei.\n\nSilloin hän kääntyi Lebeaun puoleen, ja Jacquesin sopi nähdä hänen\nkasvonsa. Hän oli keskikokoinen mies, hiukset ja parta olivat\nruskeat, kasvot kalpeat, otsa jotenkin kapea ja sangen kaareva. Hänen\nulkomuodossaan ei ollut mitään erinomaista, mutta kuitenkin taisi\nhelposti huomata, ett'ei hän ollut tavallista laatua.\n\nKaksi asiaa hänessä veti kuitenkin huomion puoleensa: hänen syvällä\npäässä olevat silmänsä, joiden katsanto oli läpitunkeva ja polttava,\nsekä hänen kätensä, jotka olivat niin pienet ja somat, että olisi\nluullut niitä naisen käsiksi, vaikka niissä näkyi selviä työn jälkiä.\n\n-- Onhan siitä aikoja, kun teitä on nähty, sanoi Lebeau uudestaan.\nMistä te nyt tulette.\n\n-- Helvetistä, vastasi Savigny tyynellä äänellä, joka ei ensinkään\nsopinut yhteen tuon sanan kanssa.\n\n-- Eihän teidän, lempo vieköön, liene paha mieli, että sieltä pääsitte!\n\n-- Olisin kuitenkin sinne jäänyt, jos olisin saanut, mutta eipä siellä\nollut tilaa minulle.\n\n-- Mitä? Eikö siellä työtä ollut?...\n\n-- Ei ainakaan minulle. Siitäpä palasinkin, vaikk'en pitkäksi aikaa.\n\n-- Mihin sitte menette?\n\n-- Sinne mihin lähetetään.\n\n-- Voi, poika poloinen, sanoi Lebeau, ettekö te milloinkaan tule\nymmärtäväisemmäksi? Ettekö koskaan rupea tulevaisuuttanne ajattelemaan?\nMimmoista tuo teidän elämänne on? Teitä lähetetään yhdestä paikasta\ntoiseen, teillä on senkin seitsemän ammattia, teitä katselkaa\nepäluulolla, teitä vainotaan ja hyleksitään, ikäänkuin mikä heittiö\nolisitte, ja kuitenkin te olette kelpo mies ja työssänne taitava.\nTeillä ei ole kotia... ei lepoa... ja mikä lopuksi tulee? Sydäntäni\noikein kirvelee kun rupean sitä ajattelemaan.\n\n-- Oma valitsemani kohtalo tämä on, Savigny vastasi, eikä minulla siis\nliene syytä siitä valittaa. Minä en kaipaa lepoa, kotia enkä onnea,\nniin kauan kuin veljeni kärsivät vaivaa, kidutusta ja sortoa, eivätkä\nedes tiedä, onko heillä oikeutta nousta kapinaan. Se on täysi tosi,\nettä ylenpalttinen kurjuus on huumaavaa laatua, koska se kuolettaa\noikeuden tunnonkin. Minä kuljen paikasta paikkaan, missä vaan ihmiset\nenin kärsivät ja eduttominta työtä tekevät. Yhdessä heidän kanssansa\nteen työtä, heidän kanssansa kärsin ja usein yksi ainoa sana riittää\nheitä heidän välinpitämättömyydestänsä herättämään.\n\n-- Ja silloin he tulevat entistänsä vielä onnettomammiksi.\n\n-- Mitäpä siitä! Tuleehan heistä miehiä, sen sijaan, että ennen olivat\nlapsia Sitä paitsi minä puhun heille lohdutustakin. Minä sanon heille:\nJos te tahdotte, niin voipi tulevaisuus tulla entisyyttä paremmaksi.\nMe teemme työtä teidän hyväksenne, mutta tarvitsemme myös teidän\napuanne; tärkeätä on, että kaikki tähän pyhään toimeen ryhtyvät. Eihän\nvankeja voi pelastaa vastoin heidän tahtoansa, ja ennenkuin heidät\nvanki-kopista laskee, täytyy heidän päivänvaloa katsoa, muutoin eivät\nheidän silmänsä voisi sitä kärsiä.\n\nHän lausui nämä sanat vitkalleen, matalalla yksitoikkoisella, milt'ei\njäykällä äänellä. Puheesen sekautumatta, Jacques häntä kuunteli. Hän\noli tarttunut lakkiinsa, lähteäksensä pois, ja odotti hiukan hämillään\nsopivaa tilaisuutta.\n\n-- Älkää vielä menkö, sanoi Lebeau hänelle.\n\n-- Minä pelkään olevani teille vaivaksi.\n\n-- Ette millään muotoa. Tämä Savigny-ystävämme on aineellinen mies,\nmutta täytyy tottua hänen puhetapaansa. Katsokaa, tuolla ylhäällä\nminulla on vielä useampia kirjoja, joita ette ole nähnyt. Ne ovat\nmatkakertomuksia. Minä en eläissäni ole käynyt Saint-Denis'iä, Pantiniä\ntai Versaillesia edempänä; mutta noiden avulla minä nojatuolissani\nistuen olen aivan ilman maksutta, vaaratta ja väsymyksettä, mitä\nmukavimmalla tavalla monta kertaa matkustanut ylt'ympäri koko\nmaanpiirin. Voiko sen parempaa itsellensä toivoa? Tai mitä te,\nSavigny-veikko, tuumaatte?\n\n-- Teillä on onnellinen luonne.\n\n-- Toivoisin samaa kaikille ihmisille.\n\n-- Se kävisi kentiesi hieman yksitoikkoiseksi. Sen lisäksi, vaikka\nteidän kannallenne asettuisinkin, saan teille muistuttaa, ett'ei joka\nmiehellä olekaan jouhilla sisustettua nojatuolia taikka kirjastoa.\n\n-- Se on totta, mutta jokainen voisi sen itselleen hankkia, jos toden\nteolla yrittäisi.\n\n-- Niin rikkaat puhuvat. Te olette semmoinen sokea, joka ei tahdo\nnähdä. Senkaltaisia ei käy parantaminen.\n\nHetken päästä Jacques läksi, vieden muassaan kirjan, jonka hän pian\nlupasi tuoda takaisin. Rouva Gregoire pyysi häntä ystävällisesti\ntulemaan, jos kahvi muka oli ollut hänelle mieleen. Céline ojensi\nhänelle kättään, sanoen:\n\n-- Tervetullut toistekin.\n\nTyttö oli todellakin kaunis, kun pian haihtuva puna noin hänen vaaleita\nkasvojaan kirkasti, mutta Jacques ei sitä huomannut. Hänellä oli\nmuistossaan sekä sydämessään kauneuden ihanne, jonka rinnalla tämän\nlempeän vuokon ihanuus vaaleni.\n\n-- Kuka tuo nuorukainen oli? kysyi Savigny, kun ovi hänen jälkeensä\nsulkeutui.\n\n-- Hän on hyvä työmies ja siivo poika, jolla on leskeksi jäänyt äiti\nja koko parvi sisaruksia! elätettävänä. Vahinko vaan, että hän on niin\nharvapuheinen.\n\n-- Joka vähän puhuu, se paljon ajattelee.\n\n-- Voipi olla, ja ehkä me vielä saamme hänet iloisemmaksikin. Sain\njuur'ikään kuulla, ett'ei hän ole muuta lukenut kuin turhia lorukirjoja\nja runoja vaan. Mitäpä oppia niistä voi saada?\n\n-- Minä rakastan suuresti runoelmia, sanoi Céline kainosti. Kerran minä\nsain runovihkon lainaksi, jossa oli niin kaunis laulu Ludvig XVII:ta,\ntuosta pienestä marttiira-kuninkaasta. Minä muistan vieläkin hiukan\nsiitä:\n\n/p\n    Lapsen korjasi kuolema\n    Elon tuimista tuskista,\n    Lapsen vienon ja ihanan.\n    Kulta-kutrisen, vaalean.\n\n    Kovan kohtalon varjoomat\n    Sinisilmänsä sammuivat,\n    Kruunun peri hän viattomain,\n    Palmut vihannat marttiirain.\np/\n\nCéline vaikeni, sillä Savigny katsoi häntä puoleksi hellällä, puoleksi\nivallisella tavalla.\n\n-- Eikö se teidänkin mielestänne ole kaunista? kysyi tyttö. Minä\ntahtoisin vieläkin lukea sen kokonansa.\n\n-- Te, Céline, puhui nuorukainen nopeasti ja matalalla äänellä, te\nolisitte mahdollinen rakastamaan toistakin runollisuutta kuin tuota,\nja itkemään toisten marttiirain kohtaloa kuin tuon viattoman lapsen,\njoka sai kärsiä muiden rikoksista. On niitä semmoisiakin marttiiroja\nolemassa, joita ei taivaan enkelit lohduta, eivätkä vast'edeskään tule\nlohduttamaan. Heitä ihmisenkelien ei pitäisi unhottaa.\n\n-- Minä tiedän sen, tyttö vastasi, mutta sitä on niin surkeata ajatella.\n\n-- Niin, te itkette ennen entisiä suruja tahi olemattomia kärsimyksiä.\n\n-- Mitä minä voin tehdä? Enhän mitään voi.\n\n-- Voisitte te ainakin rohkaista niiden mieliä, jotka työtä tekevät, te\nvoisitte heitä tukea.\n\n-- Minä joka päivä rukoilen teidän edestänne.\n\n-- Se on mukava keino, kun ei tahdo muuta tehdä.\n\nRouva Gregoire oli mennyt pois, Lebeau istui nojatuolissaan lukien.\nSavigny tuli tyttöä lähemmäksi ja katsoi häntä syvään silmiin. -- --\nJospa rakastaisitte minua!... hän sanoi.\n\nTyttö kävi kalpeaksi ja käänsi pois kasvonsa.\n\n-- Tiedättehän te, että me teistä varsin paljon pidämme.\n\nSavigny nousi pikaisesti seisaalleen.\n\n-- Kiitoksia!... sanoi hän katkerasti.\n\nSitten hän ääneensä jatkoi:\n\n-- Jääkää hyvästi! Minä lähden pois moneksi viikoksi, ehkäpä\nkuukausiksikin.\n\n-- Mihinkä te menette? kysyi Lebeau, joka ei ollut kuullut, mitä he\nolivat toisilleen kuiskanneet.\n\n-- Sinne, mihin lähetetään, niinkuin jo sanoin, hän vastasi.\n\nSitte hän pusersi Lebeaun kättä ja meni tiehensä, sen enempää sanomatta.\n\nSilmät alas luotuina ja ahdistetuin sydämin Céline liikkumatta\njäi paikallensa istumaan, ja kun hän jälleen rupesi työhön, niin\nhänen kätensä vapisivat. Lebeau, jonka havaintokyky oli aivan vähän\nkehittynyt, ei ollut mitään huomannut. Hänen silmissään Céline ei muuta\nollut kuin kipeä lapsi vaan, eikä hän voinut aavistaakaan, että Savigny\ntoisilla silmillä häntä katsoi.\n\n-- Poika-parka! hän sanoi. Onpa syytä pelätä, että hän lopuksi joutuu\nvankeuteen, ellei häntä sitä ennen jossakin kahakassa kuoliaaksi ammuta.\n\n-- Oi, isä-kulta, huusi Céline, kuinka tuommoisia saatatte puhua?\n\nJa hän rupesi katumaan, että kättä antamatta oli laskenut hänet\nmenemään.\n\n\"Jospa minua rakastaisitte!\" hän oli sanonut, ja kuinka hartaasti\nhän oli nuo sanat lausunut!... Tyttö oli vieläkin tuntevinansa tuon\nkatseen, joka oli pakoittanut häntä kääntämään pois kasvonsa, koska hän\nei voinut siihen vastata. Hänen mielensä kävi raskaaksi, mutta oliko\nhänellä siihen syytä? Rakastiko hän tuota miestä?...\n\nEi, ei suinkaan; päinvastoin hänen synkeä pontevuutensa ja tuo ehdoton\nalttiiksi-antaminen semmoisen asian edestä, jota Céline vaan puoleksi\nvoi ymmärtää, herätti hänessä pelkoa. Ei suinkaan, ei hän tätä\nrakastanut, ja siitäpä tuo rakkauden ilmoitus häntä kauhistuttikin,\nihan tuntematoin kuin tuo tunne vielä oli hänelle itselleen. Hän\nsoimasi itseänsä siitä inhosta, minkä tuo mies, jonka koko elämä\noli pelkkää alttiiksiantamusta ja itsensä-kieltämistä, oli hänessä\nherättänyt, mutta hän ei voinut sille mitään... Nyt hän lähti pois\nviikoiksi, kentiesi kuukausiksikin; sillä aikaa Céline joka päivä\nrukoili hänen edestänsä. Tämä ajatus rauhoitti häntä.\n\n\n\n\nVI.\n\n\nSavigny oli löytölapsi. Hän oli syönyt yleisen armeliaisuuden kuivaa\nleipää. Pienenä ollessaan hänellä oli ollut huono hoito, ja sitä\nmyöten kun rupesi työhön kykenemään, hänestä koetettiin kiskoa niin\nsuurta hyötyä kuin mahdollista. Ei hän eläissänsä ollut kuullut\nyhtä ainoatakaan rakkauden sanaa, ei yksikään ihminen ollut häntä\nlempeydellä kohdellut tai häntä hyväillyt siihen päivään saakka, jona\nhän tapasi toisen yhtä onnettoman, yhtä pahoin pidetyn ja yhtä kurjan\nolennon, kuin hän itsekin oli, Nämä molemmat lapset yhdistyivät toinen\ntoiseensa tuommoisella ehdottomalla, mieltä liikuttavalla rakkaudella,\njonka yksinänsä ne voivat tuta, joita ei kukaan ikänänsä ole rakastanut.\n\nJos Lucettellä -- tämä oli Savignyn pikkuystävän nimi -- oli\nleipäpalanen, niin hän pani sen kahtia ja antoi hänelle; jos toisella\noli kourallinen pähkinöitä, niin hän särki ne tytölle, ja katseli\nihastuksella, kun tämä niitä söi.\n\nVaikka heille annettiin selkään, jos heitä yhdessä tavattiin, ei\ntämä kuitenkaan estänyt heitä joka paikassa toisiansa tapaamasta.\nMutta eräänä päivänä Lucette ei tullutkaan määrätylle paikalle;\nhänessä oli kuume. Häntä nähdäkseen Savigny meni siihen taloon, johon\nvaivaishoito oli antanut tytön elätettäväksi, mutta hän ajettiin pois.\nUskaltamatta astua sisään, hän viikon päivät kaikkina lomahetkinään\nkäveli tuon huoneen ympärillä, missä ainoa olento, jota hän eläissään\noli rakastanut, sairasti. Joka kerta kun ovea avattiin, hän koki saada\njotain nähdä tai kuulla.\n\nKerta hänelle sanottiin, että Lucette oli kuollut, mutta hän ei sitä\nuskonut. Lucetteko kuollut, joka vielä niin pieni oli, jonka hellät\nsinisilmät niin lempeästi loistivat!... Sehän oli ihan mahdotonta!\n\nKylässä oli vanha ukko kuollut; sehän oli luonnollista, mutta Lucette,\neihän se häntä hyvästijättämättä voinut kuolla.\n\nKuitenkin hän kerta muisti nähneensä kirkkomaahan vietävän pientä,\nvalkoista ruumisarkkua, ja tämä koski häneen kipeästi. Samana päivänä\nhän palasi Lucetten asuntoon ja astui rohkeasti sisään. Eräs vanha\nvaimo oli siellä yksinänsä, ja joko hän oli toisia sääliväisempi,\ntaikka liekö lapsen kuolema liikuttanut hänen sydäntänsä, ainakin\nhän salli Savignyn astua lähemmäksi. Lucette makasi pitkänään,\nliikkumattomana ja valkoiseen pukuun verhottuna, pienellä vuoteella.\n\nSavigny mainitsi hänen nimeänsä... tyttö ei liikahtanut. Hän koski\nhäneen... oi! kuinka kylmä hän oli!...\n\nHän veti kätensä pois ja hänelle sanottiin uudestaan: Tyttö on kuollut.\n\nSilloin vasta hän ymmärsi sen todeksi ja purskahti itkuun.\n\n-- Älä itke, akka sanoi, olipa se hänelle onneksi, että sai kuolla.\nSinullekin, pikkuraukka, se paras onni olisi. Teidän kaltaisillenne\nlapsille ei ole tilaa maan päällä.\n\nSavigny ei koskaan näitä sanoja unhoittanut.\n\nErityisestä suosioista hän seuraavana päivänä sai tulla Lucettea\nhautaan saattamaan. Kun multaa arkun päälle heitettiin, hän ymmärsi,\nettei Lucette enään milloinkaan palaisi. Hän oli taas yksinään\nmaailmassa.\n\nSilloin hän oli vaan lapsi, mutta tämä kaikki teki hänestä joutuun\nmiehen. Seitsemäntoista vuotiaana hän oppi lukemaan, ja siitä alkaen\noli hän ollut oman onnensa nojalla.\n\nTällä löytölapsi-raukalla oli jalo sydän: rakkaus, jonka hän olisi\nantanut äidillensä tai muille omaisillensa, jos hänellä olisi niitä\nollut, sen hän nyt antoi kaikille. Aluksi hän rakasti kaikkia heikkoja,\nnoita pieniä hyljätyitä, joita tiellänsä tapasi. Sittemmin hänen\nsydämensä sekä näköalansa laajenivat; nyt hän rakasti osattomien suurta\nperhekuntaa; heille hän pyhitti koko elämänsä.\n\nHän rakasti heitä niin yksiomaisesti ja sydämensä pohjasta, että olisi\nnauranut, jos joku olisi luullut hänessä olevan sijaa jollekulle\nerinäiselle rakkauden tunteelle, varsinkin niin itsekkäälle, kuin\nmiehen rakkaus vaimoon on.\n\nJa kuitenkin hän, nähtyään Céline Lebeaun, rakastui häneen.\n\nCéline oli Lucetten näköinen; ainakin hän niin luuli.\n\nPaitsi sitä, tytön heikkous vetikin enemmän kuin hänen kauneutensa,\nhänet puoleensa. Eikä hän ollenkaan ajatellut saada häntä vaimoksensa;\nei hänellä sopinut olla vaimoa, koska hän ei enää ollut omassa\nvallassaankaan; ei hän muuta pyytänyt kuin yhtä ainoata asiaa, sitä,\nettä tyttö häntä rakastaisi.\n\nMutta nyt ei hän enää toivonut. Aivan selvästi hän oli ymmärtänyt\nnoiden silmien puhetta, jotka olivat kääntyneet hänestä pois. Raskain\naskelin hän vitkalleen rupesi astumaan kotiapäin; hänen sydämensä\ntuskin enään tykytti, ja elonvirrat olivat milt'ei seisahtuneet.\n\nPalattuansa köyhään kammioonsa, hän heittäytyi tuolille istumaan ja\nkätki kasvonsa käsiinsä.\n\nHän tunsi olevansa yksin, niin hirmuisen yksin!... Sama tunne, joka oli\njäähdyttänyt hänen sydämensä, kun hän seisoi Lucetten avatun haudan\npartaalla, valtasi hänet nytkin.\n\nOliko hän nyt yksinäisempi kuin ennenkään? Mitä oli hän nyt kadottanut,\nhän, jolla ei koskaan ollut mitään omaa ollut?\n\nHän teki muutamia äkkinäisiä liikuntoja ikäänkuin ihminen, joka pyrkii\npäästä jostakusta halvauksen tunteesta; sitte hän avasi laatikkonsa,\notti sieltä hiukan vaatteita, joita sitoi nenäliinaan, ja viimeksi hän\nloi katseen ympäri huonetta, ollakseen varmana, ett'ei ollut mitään\nunhoittanut.\n\n-- Minä en jätä mitään jälkeeni, hän itsekseen sanoi, poismuuttoni on\npian tehty, eikä se mitään maksa.\n\nHän lukitsi oven ja toi avaimen emännälle.\n\n-- Joko meidät taas jätätte, herra Savigny? tämä sanoi. Oletteko\nkauankin poissa?\n\n-- Sitä en ensinkään tiedä.\n\nEmäntä loi häneen paljon tarkoittavan katseen.\n\n-- Jos minä saisin luvan teitä neuvoa, niin varoittaisin teitä\nluottamasta ystäviinne.\n\n-- Sitä neuvoa en, varmaankaan tule seuraamaan, vaikka kyllä hyvässä\ntarkoituksessa sen annattekin.\n\n-- Kuulkaapas, herra Savigny -- emäntä oli lähestynyt ja puhuessansa\nkatsoi häntä silmiin -- muut ovat teitä ennen tämmöisessä leikissä\npolttanut hyppysensä.\n\n-- Minä en suinkaan leiki; siihen minulla ei ensinkään ole halua, sen\nvakuutan.\n\n-- Kyllähän ymmärrätte, mitä minä tarkoitan. Minä sanon vaan: Älkäätte\nheihin luottako!\n\nHitain askelin Savigny lähti kävelemään. Hän tiesi kyllä, että toimet,\njoihin oli ryhtynyt, voivat saattaa hänet vankeuteen, mutta tämä ei\nmuuttanut hänen päätöstään. Sen lisäksi tuo katkera suru, joka hänen\nsydäntään kalvoi, teki hänen intonsakin palavammaksi. Hänellä oli\nkiire lähteä, jotain toimittaaksensa ja vaipuaksensa uudestaan tuohon\nviheliäisyyden syvyyteen, johon hänen oma surunsa hukkuisi, kuin\npisara valtamereen. Hän nuhteli itseään, että oli suonut toisille\najatuksille, toiselle rakkaudelle sijaa sydämessänsä, jonka hänen\nkokonaan olisi pitänyt tuolle pyhälle asialle pyhittää; hän ei luullut\nitseltänsä olevan oikeutta murehtia omia, yksityisiä surujansa, ja hän\nsoimasi tätä itsekkäisyyttänsä, niinkuin toiset joskus siitä itseänsä\nsoimaavat, että voivat olla onnelliset.\n\nTänkaltaisessa mielentilassa hän saapui kokoukseen, jossa hänen\nmatkansa määrä tulisi päätettäväksi. Hetken aikaa neuvoteltua,\nmäärättiin hänelle muudan kaupunki valtakunnan pohjoiskulmalla.\n\n-- Koska te lähdette? puheenjohtaja kysyi.\n\n-- Tänä iltana jo, vastasi Savigny.\n\n-- Tuossa yksi, joka pitää vaaria tehtävästänsä, joka aina on altis,\naina vaarassa ensimäinen.\n\n-- Ei minulla ole mitään, joka minua pidättäisi.\n\n-- Menkää, kuului kiihkeä ääni, ja iloinen toivo ylläpitäköön teitä.\n\n-- Minä en aiokaan kehoittaa heitä toivomaan, mutta aluksi he saavat\nkärsiä.\n\n-- Jospa heissä olisi uljuutta kärsimään... Me emme puolestamme heitä\nylönanna.\n\n-- Jospa eivät olisi lapsia... sanoi kalpea, kurjannäköinen mies, jonka\nlempeät, kuihtuneet kasvot erosivat toisten läsnäolijani voimakkaasta\nulkomuodosta.\n\n-- Niitä etupäässä tuleekin ajatella, vastasi Savigny; nepä juuri\nsaavat toukomme korjatuksi.\n\n-- Jumala sen suokoon! miesparka vastasi.\n\n-- Ei tässä nyt isämeitiä tarvita. Hamasta maailman luomisesta saakka\nhyvä Jumala ei ole mitään hyvää meille tehnyt; ja tulemme me hänettäkin\naikoihin.\n\n-- Nyt on jo aika lähteä, sanoi Savigny; tästä on pitkä matka\npohjoiselle rautatien asemalle. Hyvästi nyt, toverit; minä viivyn niin\nkauvan, kuin minulla tuolla työtä kestää.\n\n-- Varovaisuutta ja rohkeutta! yksi päälliköistä sanoi. Jos teillä on\njotain kerrottavaa, niin kirjoittakaa siihen tapaan, kuin sovittu on.\n\n-- Miehet erosivat ja yksi ainoa seuran jäsenistä saattoi Savignya\nkappaleen matkaa.\n\nHän istui jo eräässä kolmannen luokan vaunuissa, kun huomasi\nunhottaneensa ottaa leivänpalastakaan mukaansa; vahinko ei kuitenkaan\nollut suuri, koska hänen kukkaronsa ei peräti tyhjä ollut. Lähellä\nhäntä koki moni köyhännäköinen vaimo viihdyttää pientä, itkevää\nlastansa; toinen vähän isompi, joka vieressä istui, pyysi päästä hänen\nsyliinsä.\n\nSavigny rakasti lapsia, ja pian hän oli saanut isomman lapsen luoksensa\nhoukutelluksi ja viihdytetyksi. Toinen yhä pitkitti vaikeroitsemistaan,\nvaikkei enään niin kipeästi.\n\n-- Te olette hyvin hyvä, nuori vaimo sanoi.\n\n-- Ei liene mukavaa, matkustaa tuommoisten pienten, elävien kapineiden\nseurassa, Savigny vastasi. Onko teillä vielä pitkä matka edessänne?\n\n-- Minä matkustan Lilleen.\n\n-- Sinne minäkin menen. Siis minun perille asti sopii olla teidän\napunanne.\n\n-- Jos minulla edes olisi hiukan maitoa tuolle pikku-raukalle. Se on\nkipeä, ja sydäntäni särkee, kun ei ole sille mitään antamista.\n\n-- Teidän olisi pitänyt ottaa maitoa mukaanne, Savigny sanoi.\n\n-- Kyllä olisin ottanut, jos olisi ollut, vaimo vastasi.\n\nSavigny katsoi häntä... Mahtoiko hän olla leski? Ei mikään hänen\npuvussaan sitä osoittanut. Hänellä oli tumma hame, punaiset, tähän\nvuodenaikaan sopimattomat villa-ranteet, ja pieni, vihreäisen- sekä\nsinisenkirjava huivi. Eihän tuo mikään lesken puku ollut, mutta köyhyys\nei kysy kuosin tapaa.\n\n-- Te menette ehkä maalle miestänne tapaamaan, Savigny kysyi.\n\nViikko takaperin mieheni kuoli sairashuoneesen, vaimo vastasi. Hän\noli ajuri. Nyt kunta lähettää minut mieheni kotiseudulle. Matkani se\nmaksaa, mutta ei mitään muuta. Minä olen myynyt kaiken omaisuuteni,\nsaadakseni velat maksoon, eikä minulle jäänyt ainoatakaan sou'ta, millä\nolisin hiukan maitoa ostanut.\n\n-- Eikä kukaan sitä teille antanut?\n\n-- En tuntenut ketään koko talossa, jossa meillä seitsemännessä\nkerroksessa oli pieni suoja.\n\nVaimo oli hetken aikaa ääneti, sitten hän matalammalla äänellä jatkoi:\n\n-- Hän oli hyvin hyvä minulle, ja lapsensa hän piti niin rakkaana... Me\nolimme onnellisia. -- Hän kuoli rintatautiin... Minä en saattanut häntä\nhyvästikään jättää.\n\nVaimo ei itkenyt, hän puhui aivan kaunistelematta, mutta Savigny tunsi,\nettä katkera suru piili tuon tyynen käytöksen alla.\n\nIlma kävi yöllä kylmäksi, ja lapsi alkoi valittaa. Savigny sulki\nakkunan, ja tunnin aikaa ei muuta kuulunut kuin pienen lapsen\nvaikeroimista ja suuremman tasaista hengittämistä, kun se uuden\nystävänsä sylissä levollisesti nukkui.\n\nVihdoin tultiin ilmoittamaan, että juna viideksi minutiksi seisahtuu.\nSavigny laski lapsesi hiljaa kovalle puusohvalle ja pani vaatemyttynsä\nsille päänalaiseksi. Sitte hän meni ulos. Kun juna jälleen oli\nlähtemäisillään, hän palasi, tuoden muassaan pullon, joka oli\ntäynnä maitoa, sekä suuren leipäkappaleen. Virkistyneenä ruoasta ja\ntyytyväisenä pikku sairas pian vaipui rauhalliseen uneen.\n\nSiitäpä äidinkin uskallus kasvoi, ja hän kertoi elämänsä pienimmätkin\nvaiheet.\n\nSe oli aivan yksinkertainen kertomus, mutta Savigny kuunteli sitä\nsyvällä myötätuntoisuudella.\n\n-- Nyt olen matkalla mieheni sukulaisten luokse, vaimo kertoi. Hänen\nisänsä on uudelleen nainut ja saanut nuorempia lapsia, ettei minulla\nsieltä ole mitään odotettavana; mutta iso-äiti, joka on mieheni\nkasvattanut, kentiesi rakkaudesta häneen, ottaa meidät vastaan.\nKun minä käyn työssä, niin hän hoitaa lapsia, jotka jo vähitellen\nkasvavatkin isoiksi.\n\nSen pitempää puhetta vaimo ei pitänyt, ei hän valittanut eikä\nvoivotellut. Hän oli noita ihmisiä, jotka tietävät syntyneensä\nmaailmaan vaivaa kärsimään ja jotka sen aivan luonnollisena asiana\npitävät.\n\nKertomuksensa päätettyä hän aamupuoleen hiukan nukahti.\n\nPäivän tullessa he saapuivat Lilleen.\n\n-- Minä tulen teitä saattamaan, sanoi Savigny, ottaen käsivarrelleen\nsuuremman nukuksissa olevista lapsista, ja auttaen vaimoa, joka\npienempää kantoi, alas vaunuista.\n\nTämä ei tietä osannut, mutta Savignylle kaupunki oli tuttu, ja hän\nrupesi vaimoa mutkaisia, yksinäisiä katuja pitkin viemään.\n\n-- Nyt olemme perillä, hän sanoi, pysähtyen likaisuutensa tähden inhoa\nherättävän talon eteen. Oletteko aivan varma talon numerosta?\n\n-- Olen niin, vastasi vaimo, luoden ympärilleen peljästyneen katseen.\n\nKaikki ovet olivat vielä suljetut, mutta erään pitkän käytävän toisessa\npäässä näkyi joku varhainen hyyryläinen.\n\nSavignyn kysymykseen hän vaan vastasi viittaamalla lasioveen, joka\noli toisella puolella pientä, suppilon muotoista pihaa, johonka ei\nainoakaan auringonsäde milloinkaan päässyt paistamaan.\n\nHeidän oli astuminen kolme astuinta alaspäin, tullakseen tuohon\nasuntoon, mutta kun sinne olivat saapuneet, esti pimeys heitä mitään\neroittamasta.\n\n-- Kuka siellä on? kysyi heikko, kähisevä ääni. Eipä olisi kukaan\nvoinut sanoa, oliko se miehen vai naisen ääni.\n\nSilloin he muutamien ryysyjen peittämällä olkipatjalla näkivät aaveen\nmuotoisen olennon, joka kääntyi heihin. Kun peite putosi, esiintyivät\nsen kuihtuneet käsivarret, kauhean terävät olkaluut ja kaula, joka\nnäytti kuorestaan pistävältä kilpikonnan kaulalta, sekä pää, jossa\ntörötti pystyssä joitakuita harmaita hiuskarvoja. Tuossa kurjassa\nolennossa olivat vanhuus, nälkä ja viheliäisyys ottaneet inhimillisen\nmuodon, ja itse Savignykin vetäytyi taaksepäin, mutta vaimo sitä\nvastaan astui lähemmäksi.\n\n-- Tässä Georgesin lapset ovat, sanoi hän. Hän oli yhtä pieni kuin\nnämä, kun te otitte hänet luoksenne. Te rakastitte häntä hellästi, eikö\nniin, iso-äiti?\n\nEukko käänsi päätään sen puoleen, joka oli puhunut, ikäänkuin nämä\nsanat olisivat koskeneet jotakuta hänessä olevaa jänttä.\n\n-- Mitä te sanotte? Kuka tässä Georgesista puhuu?... Iso-äiti... eihän\nkukaan minua iso-äidiksi mainitse...\n\n-- Siksihän Georges teitä mainitsi. Joko nyt olette unhottanut\nGeorgesinne, jota niin hartaasti rakastitte?... Piti hänkin teistä.\nEi hän kiittämätön ollut, hän kirjoitti aina teille... mutta kahteen\nvuoteen ette enää hänelle vastausta lähettänyt. Tässä nyt hänen\nlapsensa ovat, iso-äiti...\n\nEukko nousi jaloilleen ja muistamatta peittää, kuihtuneita olkapäitään,\nhän meni avaamaan ovea, laskeaksensa valoa huoneesen; sitten hän palasi\nja alkoi tarkasti Savignytä katsella.\n\n-- En minä häntä tunne, hän virkkoi.\n\n-- Ei tämä Georges ole. Kuulkaapas, isoäiti, Georges on kuollut.\n\nEpätoivon huutona nämä sanat tunkivat nuoren vaimoraukan rinnasta.\n\n-- Vai niin, vastasi eukko aivan välinpitämättömästi. Ja pelästyneenä\nsekä levottoman näköisenä hän rupesi kävelemään edestakaisin lattialla,\nkajoten kaikkeen, mikä sattui hänen käsiinsä, ikäänkuin hänen olisi\nollut tarpeen koskea tuttuihin esineihin, voidakseen olla varmana,\nettei unta nähnyt.\n\nSill'aikaa Georges, vanhempi lapsista, oli herännyt unestaan ja\nliukunut alas lattialle. Eukko seisahtui hänen ääreensä ja katseli\nhäntä vähän aikaa; sitten hän karhealla, mutta eriskummaista hellyyttä\nosoittavalla äänellä sanoi:\n\n-- Siinähän sinä oletkin Georges'ini... Halaapas iso-äitiäsi,\npienokainen!\n\nEikö poika peljästyisi, kääntyisi pois ja äitinsä helmoihin pakenisi?\nEi, hän katsoi vaan eukkoa visusti silmiin, ja tyynesti lähestyen\nhän tarjosi pientä suutaan suudeltavaksi. Hänen äidiltänsä pääsi\nhelpoituksen huokaus.\n\n-- Sallitteko meidän jäädä luoksenne, isoäiti?\n\n-- Minä en tiedä, kuka te olette, mutta saatte kuitenkin jäädä, koska\ntoitte Georges'in takaisin, eukko vastasi.\n\nMennessään Savigny painoi viimeisen rahansa lesken käteen.\n\n-- Minä menen työnhakuun, hän virkkoi. Kun minun on onnistunut sitä\nsaada, niin tulen takaisin.\n\nHän sulki oven kellariin, johonka jätti jälkeensä tuon eriskummallisen\nperheen, ja sanoi itsekseen:\n\n-- Nyt heillä on turvapaikka... hiukan kosteata maata... hiukan\npilaantunutta ilmaa... vähän mädänneitä olkia.\n\nJa hänen mieleensä johtui muutamat sanat, jotka joskus oli lukenut, ei\nenään muistanut missä:\n\n-- Hän antaa kaarneen pojille heidän ruokansa.\n\nNyrkkiänsä puristaen ja hammasta purren hän mumisi kirouksen sanoja.\n\n\n\n\nVII.\n\n\nJacques oli tehnyt tavaksensa käydä joka sunnuntai Lebeauta katsomassa.\nHänen ei haluttanut jäädä kotiinsa, jossa kaikki häntä inhoitti:\nvallattomien lasten riidat, äidin valitukset sekä epäjärjestys, joka\noli taloudessa siitä aikain vallinnut, kun äiti ei enää jaksanut\nsitä oikein hoitaa. Vaikka hänen holhottavansa olivat vähenneet, ja\nvaikka Augustine aina kahden viikon perästä vilpittömästi toi kotiin\ntyöpalkkansa, ja yksi lapsistakin sai vähän ansaituksi, niin tultiin,\nkuitenkin nyt huonommasti toimeen, kuin siihen aikaan, jolloin\nJacques yksistään oli ollut kahdeksan hengen elättäjänä. Ilo oli\nkadonnut tästä köyhästä kodista, ja ilo on voima. Sitä paitsi rouva\nMarceau ei enää jaksanut tehdä työtä, tuskinpa sai tarpeellisimmat\naskareet toimitetuksi ja tietysti hänen kykenemättömyytensä sekä\nalakuloisuutensa toimeentuloonkin vaikuttivat. Täytyipä nyt useammin\nostaa uusia vaatteita ja jalkineita syystä, ettei niitä enää niin\nhuolellisesti korjattu. Vaimoparka, näetsen, ryhtyi vaan semmoisiin\ntoimiin, joihin ei voimia tarvittu.\n\nNäinmuodoin rupesi kaikki käymään alaspäin; jokainen tunsi sen\nepäselvästi, asiaa kuitenkaan sen enemmän ajattelematta. Yleinen\ntyytymättömyys, alakuloisuus ja jonkunmoinen salainen viha vaivasi\nkaikkia perheen jäseniä. Semmoinen asiain tila käy jo mukavimmissakin\nja varakkaimmissa elämän oloissa vaivaksi, mutta näin ahtaassa majassa,\njossa jokainen alati toisestaan riippuu, se tuottaa alinomaista\nhuolettavaa vaivaa.\n\nSitä ei suinkaan voi lukea Jacquesille ansioksi, ettei hän hakenut\nvirvoitusta semmoisissa huvituksissa, jotka useampia hänen tovereistaan\ntyydyttivät, sillä kaikki, mikä tuntui raa'alta taikka oli pauhaavaista\nlaatua, herätti hänessä voittamatonta inhoa. Työpaikassa hänelle\noli pantu nimeksi \"nurku-pussi\", ja vaikka ei kukaan vielä ollut\nkuullut hänen sopimatonta sanaa kenellekään lausuvan, niin ei hänestä\nkuitenkaan pidetty. Mutta koska hänellä oli luja katsanto, ja hän\nmuutamissa tilaisuuksissa oli osoittanut nyrkkiensä lujuutta, ei häntä\nuskallettu ahdistaa, vaikka ylpeänä pidettiinkin.\n\nLuonnollista on, että hän sunnuntaisin otti turvansa Lebeaun pieneen\nasuntoon. Siellä hän sai kaikki mielihalunsa täytetyksi, siellä hän\nlöysi lepoa, siisteyttä, ystävällistä kohtelua, kukkasia, kirjoja ja\npäätteeksi Célinen lempeitä kasvoja, jotka olivat keskikohtana tässä\nhienossa katselmassa. Ei hänestä missään näin rauhalliselta ja hyvältä\ntuntunut.\n\nSillä aikaa muut lapset katuja pitkin kuljeskelivat, ja äiti parka sai\nyksin kotiin jäädä.\n\n-- Miksi ette tuo sisartanne tänne? Céline kerta lempeällä äänellä\nkysyi.\n\nEipä tuo koskaan ollut hänen mieleensä johtunut, ja Célinen sanat\ntekivät hänelle kohta selväksi, kuinka suuri eroitus noiden molempien\nnuorten tyttöjen välillä oli: toinen kaino ja ylevä; toinen meluava,\nrohkea ja huolimaton, jolle tuo pilkka nimi, \"katu-tyttö\", jonka hän jo\naikoja sitten oli saanut, oli aivan sopiva.\n\n-- En tiedä, tahtoisiko tuo tulla, hän hämmästyen vastasi.\n\n-- Onko hän niin ujo? Koettakaa edes...\n\n-- Ei hän ensinkään ole kuin te... ei hän missään suhteessa ole teidän\nnäköisenne. Äitiparan oli täytymys laskea hänet ylen varhain tehtaasen.\n\n-- Minä olisin syönyt vaikka paljasta kuivaa leipää, ennenkuin olisin\ntyttöäni tehtaasen pannut.\n\nJacques punastui, ja Céline loi rouvaan nuhtelevaisen katseen; mutta\nsilloin Lebeau puuttui puheesen:\n\n-- Vaimo, joka suuri lapsijoukko perässään on jäänyt leskeksi, ei saa\ntehdä, mitä tahtoo.\n\n-- Me olemme useinkin syöneet leipämme kuivalta, vastasi Jacques, joka\nensi kerran koitti suurempaa puheliaisuutta. Äiti parkani on työnteosta\naivan riutunut.\n\nHän katsoi rouva Gregoirea, verraten mielessään äitinsä kalpeita\nkasvoja tuon häntä tuomitsevan, lihavan rouvan tyytyväiseen\nulkomuotoon, ja äkkipäätä hänen omatuntonsa rupesi häntä nuhtelemaan,\nettei hän itse, paremmin kun muutkaan, ollut ymmärtänyt sitä, minkä nyt\nolisi vaatinut heitä ymmärtämään.\n\n-- Luuletteko hänen olevan todellakin kipeän? Céline kysyi.\n\n-- Hän on heikko ja kovin muuttunut. Ennen hän oli työssään väsymätön,\nmutta nyt hän ei kykene juuri mihinkään. Tästälähin sisareni täytyy\nruveta taloutta hoitamaan.\n\nSe tekee hänelle hyvää, sanoi rouva Gregoire.\n\nCéline pysyi miettiväisenä, ja Jacquesin mennessä hän uudestaan pyysi:\n\n-- Koettakaa nyt tuoda sisarenne tänne. Jacques oli kahden vaiheella.\n\n-- Ehk'ei hän olisikaan teille mieliksi... Ette kuitenkaan saattaisi\nhänestä pitää.\n\n-- Kyllä minä hänestä pidän, vastasi tyttö uskaliaasti.\n\nSeuraavana sunnuntaina Jacques tuli, tuoden muassaan Augustinen, joka\nhiukan hangotteli, hiukan ujosteli, mutta oli kuitenkin mielissään ja\nylpeänä kutsumuksesta sekä kauniimpiin vaatteisinsa puettuna. Céline\notti häntä tyynellä kohteliaisuudellaan vastaan, ja rouva Gregoire sai\nhänet pian liiaksikin tutustumaan.\n\nAugustine ihaili kukkasia ja julisti, että hän ennen tekisi niitä kuin\nsikarreja.\n\n-- Se onkin paljon hauskempaa työtä, ja silloin saisitte olla äitinne\nluona.\n\n-- Siitä en minä niin erittäin suurta väliä pitäisi, vastasi Augustine\näänellä, joka äkkiä oli muuttunut niin tuimaksi, että Célineä alkoi\nvärisyttää. Se ei ensinkään olisi hauskaa. Äiti aina voihkailee.\n\n-- Ehk'ei hän silloin olisi niin surumielinen.\n\n-- Mutta minulle se olisi ikävää. Minä saan jo kylläni, kun illatkin\nolen kotona.\n\nJa nähdessään, ettei hän ollut osannut mieliksi puhua, hän jatkoi.\n\n-- En minä siltä paha ole, en millään muotoa. Kyllä minä äitiparkaa\nrakastan, ja kaikki rahani minä hänelle annan, ettei hänellä sen\npuolesta ole syytä valittaa; mutta nuorena ollen pitää vähän\nhuvitellakin... Sehän on luonnollista, eikö niin.\n\n-- Mutta eihän teillä tehtaassa niin suurta huvitusta lienee, arvelen.\n\n-- Onhan kumminkin.\n\nHänen mieleensä muistui toverien pakinat ja kuiskaukset, naurun\nleikitykset, jotka olivat päällysmiehen tarkalta korvalta salattavat,\nynnä päivällistuntien pauhaava ilo; hän ajatteli, miten pojat, kun\nehtoisin työstä päästiin, huusivat heille sievistelyjä, jotka eivät\nniin erittäin hienoja olleet, mutta jotka kuitenkin halusta kuultiin,\nja kuinka muutamat niistä, kun jo rupesi yötä olemaan, seurasivat\nheitä ja puhelivat likempää. Tätä kaikkea hän hätä hätää muisteli,\nmutta ensikerran häntä rupesi epäilyttämään, olivatko nuo huvitukset\ntodellakin kiitettävää laatua.\n\n-- Lebeau ja Jacques olivat yhdessä lähteneet ulos. Kun veljen läsnä\nolo häntä ei enää sitonut, kävi Augustine yhtä puheliaammaksi.\n\n-- Muistanpa niitäkin aikoja, jolloin meillä oltiin onnellisia, mutta\nsiitä on jo kauan. Siitä aikain, kun pienokainen meiltä lähti, on\nkaikki mennyt alaspäin vaan.\n\n-- Mikä pienokainen? Céline kysyi.\n\n-- Kuinka, vai ettekö te sitä tiedä? Eikö Jacques ole siitä teille\nmitään virkannut?\n\n-- Älkäät tekään virkkako, jos se häntä suututtaa.\n\n-- No, eihän se mikään salaisuus ole, vaikkei hän itse koskaan siitä\npuhu... Siitä on jo pitkä aika, kun tuo tapahtui, mutta minä olin\nkuitenkin niin iso, että taisin kaikki ymmärtää, minä muistan sen aivan\nselvästi. Sehän nyt antoi jaarittelemisiin aihetta, kun äiti sanoi\ntytön lähteneen kumminsa luo... Aivan merkillistä se olikin, kosk'ei\noltu tuosta kummista koskaan ennen kuiskausta kuultu. Kun Jacques sai\nsen tietää, niin hänpä vasta vihaseksi tuli... Äiti itki, minä olin\nnukkuvinani, mutta kuulin kaikki, ja minua peloitti niin kauheasti,\nkun kuulin Jacquesin julmalla äänellä kirkaisevan: \"Te olette hänet\nmyynyt\"! ja äiti yltyi siitä vielä kovemmin itkemään. Siitä ehtoosta\nsaakka ei tästä enää ole sanaakaan virkattu; joskus vaan, kun Jacques\non poissa, on äiti uudelleen meille kertonut, että tyttö on kumminsa\ntykönä, mutta minä tiesin, ettei siinä perää ollut... Ja Jacques on\nihan muuttunut. Sitä ennen hän oli oikein hyvä poika -- tosi kuitenkin\non, ettei hän muista kuin tytöstä huolinut -- mutta ei hän ainakaan\nmeitä torunut. Siitä asti hän on ikäänkuin karhu, oikein todellinen\nkarhu Tuskinpa hän puhuu meille, eikä edes katso meihin, siihen kait\nolemme ylen kelvottomia.\n\n-- Mutta kenestä te oikeastaan puhutte? kysyi rouva Gregoire, jonka\nuteliaisuus kiihtyi kiihtymistään.\n\n-- Eräästä pienestä tytöstä, jonka vanhemmat kuolivat samassa talossa,\nmissä me asuimme, ja jonka Jacques otti kasvattaakseen.\n\n-- Vai kasvattaakseen!... Mutta kuinka vanha hän silloin itse oli?\n\nHän oli aivan nuori, siitähän jo on ainakin seitsemän vuotta. Eikö hän\nmilloinkaan ole siitä teille kertonut?\n\n-- Ei, vastasi rouva Gregoire loukattuna; soisinpa, ettei niin\nsalamielisiä ystäviä kohtaan oltaisi.\n\n-- Parasta lienee, ettemme hänelle asiasta mitään virka, koska se\ntietysti on hänelle paremmin mieleen, Céline sanoi.\n\n-- Mitäpä se häntä vahingoittaisi. Minä vihaan salassa pitämistä,\nAugustine vastasi. No, minä sanon teille, kuinka asia oikein on, ja\nhuolin viisi, mitä hän sanoo, kun saa kuulla minua sitä kertoneen. Hän\non, näetten, rakastunut tuohon pieneen tyttöön, jota ei seitsemään\najastaikaan ole nähnyt. Niin minä ainakin luulen.\n\n-- Minkä ikäinen hän oli? kysyi rouva Gregoire.\n\n-- Hän oli saman ikäinen kuin meidän kaksoispari, noin neljän vuotias.\nKauan aikaa on Jacques häntä hakenut kuin silmäneulaa, mutta ei\nhän koskaan häntä löydä... ymmärrättehän! Eikö ole hassua, että\ntäysi-ikäinen mies on rakastuneena pieneen tyttöön, joka oli tämän\npöydän korkuinen. Kerran minä sen hänelle selitin, mutta silloin hän\nvasta vimmastui, enkä minä enää toiste menisi siitä hänelle puhumaan.\nKuitenkin se on varma asia. Naapuri-naiset vakuuttavat, ettei hänen\nkaltaistansa nuorukaista vielä ole nähty, joka ei vähääkään tytöistä\nvälitä. Ei luulisi hänellä silmiä päässä olevan, koska ei edes tiedä,\novatko ne rumia vai kauniita. Äiti sanoo, että hän aina on ollut\ntuommoinen, ja kehuu häntä vakaiseksi pojaksi. Ikäänkuin se mitään\nhauskaa olisi, jos kaikki pojat noin yksitoikkoisia olisivat.\n\n-- Se olisi kai tytöille terveellisempää, sanoi rouva Gregoire.\n\n-- Tekee se kuitenkin hyvää, kun väliin kuulee itseänsä kauniiksi\nkiitettävän. Mitäpä pahaa siitä seuraisi?\n\n-- Se voi saattaa teidät edemmäksi kuin luulettekaan, tyttöparka.\n\nAugustine kohotti olkapäitään.\n\n-- Eihän sitä enään mitään lapsia olla, hän sanoi ja koetti ruveta\nvakaisen näköiseksi.\n\nKun Jacques palasi, oli hänen sisarensa jo mennyt pois. Hän ei tahtonut\nodottaa, sanoen, että ennen menisi yksinään, kuin semmoisen seurassa,\njoka matkan pitkään ei sanaakaan hänelle lausuisi.\n\nRouva Gregoire ei ollut se ihminen, joka olisi voinut mitään salassa\npitää, ja Célinen rukoilevista katseista huolimatta, hän heti otti\nAugustinen ilmoittaman asian puheeksi ja jatkoi sen päähän asti, vaikka\nJacques jo ensi sanoilta kulmiansa rypisti. Hän hillitsi kuitenkin\nsuuttumuksensa ja rupesi lyhyesti kertomaan lapsen ja sen vanhempain\nkohtaloa, ilmoittamatta kuitenkaan, millä ehdoilla tuo vieras rouva oli\nsen omaksensa saanut.\n\n-- Ettekö te sittemmin enään ole häntä nähnyt?\n\n-- En. En edes tiedä, missä hän oleskelee.\n\n-- Oi, onpa se kauheata, te, joka häntä niin paljon rakastitte, Céline\npuhkesi puhumaan, mutta minä uskon varmaan, että vielä hänet tapaatte.\n\n-- Minusta se on teille suureksi onneksi, että pääsitte tuosta\nlapsesta, rouva Gregoire päätti. Onhan teillä sitä paitsi kyllä monta\nelätettävänä.\n\n-- Niin onkin, Lebeau jatkoi, mutta kaunis työ se kuitenkin oli,\njonka te ja äitinne teitte. Ja siitä minä teitä vielä entistä enemmän\nkunnioitan.\n\nCéline pyyhki salaa pois kyyneleen.\n\nJacques ei vastannut mitään. Hänen ei sopinut näille uusille\nystävilleen selittää, mitä kaikkea oli kärsinyt, ja kuinka suuri sija\nhänen sydämessään tuolla lapsella vielä oli, josta he eivät luulleet\nhänellä muuta olevan kuin rasitusta vaan, kiittäen hänen onneansa,\nkun muka oli niitä päässyt, ja aavistamatta, että tuo tyttö yksin oli\nhänelle kalliimpi, kuin kaikki muut yhteensä...Minä uskon varmaan, että\nte vielä hänet tapaatte, oli Céline sanonut. Jos he olisivat olleet\nkahden kesken, niin Jacques olisi kiittänyt tyttöä noista sanoista,\njotka osoittivat hänen lempeyttään ja myötätuntoisuuttansa.\n\nKun Jacques nousi lähteäksensä, pyysi Céline ujosti hänen viedä\näidilleen vihkon kevätesikköjä, joiden suuret, ruusunkarvaiset terät\nolivat selällään kuin kummastelevaiset, iloiset lapsen silmät.\n\n-- Miksi ei hän tule meitä katsomaan? kysyi rouva Gregoire. Se olisi\nhänelle terveellistä, jos joskus tulisi muuallakin käymään.\n\n-- Sitä hän ei jaksaisi.\n\n-- Ihminen menettää voimansa, ellei sodi vastaan. Katsokaa minua; minä\nolen jo vuosia ollut kivulloinen, mutta minä olen tautia vastustanut.\nJos olisin itseäni hemmoittelemaan ruvennut, niin en suinkaan enään\nolisi näillä mailla. Pääasia on, että ihmisellä on hyvä uskallus.\nVoidakseen elää ja täyttää velvollisuuksiaan, tarvitaan uskallusta.\nNaapurit useinkin sanovat: \"Teidän, rouva Gregoire, jolla tuommoinen\njäsenten kolotus on, pitäisi sängyn pohjassa makaaman.\" Vaan minä olen\naina jalkeilla, aina minä olen valmis muita palvelemaan, ja se juuri\npitää minut voimissa. En itsekään ymmärrä, kuinka voin niin uskalias\nolla.\n\nRouva Gregoire jätti mainitsematta, etteivät alttiiksiantamus ja\nuskallus olleet hänen ainoat tukeensa; hänen kaappiinsa kätketyllä\nviinapullolla olisi ollut paljon kerskaamista tuon ihmeen johdosta.\nEhkä olivat myöskin nuo kyyneleet, joita niin runsain määrin rouvan\nposkilla valui, osaksi sen vaikuttamia. Lebeau astui sisään.\n\n-- Minkätähden itkette, rouva Gregoire? kysyi hän ystävällisellä\näänellään.\n\n-- Voi, herra Lebeau, tehän aina oikeuden puolta pidätte. Sanokaapas,\nolisiko syytä minun itseäni hemmoittelemisesta nuhdella? Oletteko\nmilloinkaan nähnyt minun hoitelevan itseäni ja hempuilevan, niinkuin\nmoni muu tekee?\n\n-- Kuka semmoista on puhunut? kysyi Lebeau, luoden ympärillensä\nmoittivaisen katseen.\n\n-- Ei kukaan, isä-kulta, Céline lempeästi vastasi.\n\n-- Minä kyllä tiedän, että monet ovat kovia vanhoja kohtaan, rouva\nGregoire jatkoi. Vaikkapa itseänsä kuolettaisi heitä auttaaksensa,\nniin tuskin siitä edes kiittävät; mutta kun on hyvä omatunto, niin voi\nheidän kiitoksettansakin elää.\n\nVahvistettuaan näin itseänsä uskalluksellaan, alttiiksiantamisellaan\nja hyvällä omallatunnollaan, rouva Gregoire nousi ja läksi arvokkaasti\nulos huoneesta.\n\n-- Mitä te olette hänelle tehneet? kysyi Lebeau, joka suuresti tätä\ntapausta ihmetteli.\n\n-- Emme mitään, isä; me puhuimme rouva Marceausta, joka on niin kipeä,\nemmekä hänestä sanaakaan sanoneet.\n\n-- No niin, vaan ei saa unhottaa, mitä kaikkea hän on kärsinyt ja\nmitä hyvää hän on meille tehnyt. Ei kenenkään mieleen ole, jos häntä\nhalveksitaan.\n\n-- Mutta ei häntä halveksita.\n\n-- Hän tarvitsee tuon tuostakin hiukan ylistystä; se vaikuttaa\nhäneen ikäänkuin kaurakappa väsyneesen hevoseen. Sinä olet liian\nharvapuheinen, Céline.\n\nNuori tyttö ei vastannut mitään. Hän piti arvossa vanhan ystävänsä\nhyviä ominaisuuksia ja piti todellakin hänestä, mutta oli liian\nvienotunteinen ja arvokas, ettei tämän halpamaisuus olisi häntä\nrasittanut. Kuitenkaan hän ei sitä olisi kenellekään tunnustanut, eikä\nse ollut hänelle itsellenkään selvänä.\n\nJacques oli mennyt. Pikku kukkais-vihko oli unohtunut pöydälle.\n\nCéline otti sen, hengitti hetken sen tuoksua ja pani sen sitte veteen,\ntoisten kukkaistensa joukkoon... Tuo unohdus painoi hiukan hänen\nsydäntänsä.\n\nHuoneessa oli jo pimeä, kun Jacques saapui kotiin. Hänen silmänsä\nhakivat äitiä tavalliselta paikalta, mutta hän ei nähnyt häntä.\nMennessään vuoteen ohitse tulitikkuja ottamaan, hän oli kompastua\nlattialla makaavaan ihmiseen.\n\n-- Sinäkö se olet, Jacques, puhui heikko itäni. Minä aijoin panna\nmaata, mutta en jaksanutkaan, vaan kaaduin.\n\nJacques otti hänet käsivarsillensa ja laski vuoteelle. Sitte hän\nsytytti kynttilän.\n\n-- Loukkasitteko itseänne, äiti?\n\n-- Hiukan... minä tuskin voin hengittää, mutta ei se mitään tee. Minun\non hyvä mieli, että tulit, poikani...\n\n-- Olen pahoillani, että olin poissa... minun olisi pitänyt jäädä\nkotiin... Mitä minä teille tekisin, äiti?\n\n-- Anna minulle vähän konjakkia, se ehkä minua virvoittaa.\n\n-- Konjakkiako?... Onko sitä täällä?\n\n-- Tuolla kaapin päällä on pieni pullo... Se on ainoa, joka pitää minua\nvoimissa, -- yksi eli kaksi lusikallista veden sekaan... En ole pitkään\naikaan syönyt mitään.\n\nJacques teki niin; vähän virkistettynä äiti veti hänet puoleensa ja\nkatsoi häntä silmiin.\n\nJacques, hän sanoi, nyt on aika, ettäs annat anteeksi. Hetki on tullut.\n\n-- Minäkö anteeksi... äiti?...\n\n-- Niin, ethän vielä ole antanut minulle Genevièven pois lähettämistä\nanteeksi... Väärin tein, mutta kiusaus oli suuri. Ja rangaistusta\nolen kyllä saanut, sillä siitä saakka lapseni sydän on ollut minusta\nvieroittaneena.\n\n-- Minunko sydämeni, äiti?...\n\n-- Sinun. Se on ollut minulta suljettuna. Tiedän kyllä, että minun\nolisi pitänyt sinua lohduttaa; mutta köyhyys, näetkös, kiusaa ihmistä\nväärin tekemään... Minä olin väärässä, sen tiedän; mutta nyt kun lähtöä\nteen, pitää sinun antaa minulle anteeksi.\n\n-- Tekö lähtisitte... ja minne? huusi Jacques, jota se ajatus vaivasi,\nettä äiti sairashuoneesen tahtoisi, ja joka päätti vastustaa semmoista\naikomusta.\n\n-- Minä tunnen kuolevani, lapseni. Minussa ei enää ole paljon\nelinvoimaa, loppu tulee.\n\n-- Äiti!... äiti... Ei se voi olla mahdollista... ei vielä... Ette te\nniin huono ole... Miksi ette ole sitä minulle sanonut?...\n\n-- Mitäpä sille olisi voinut?... Elinvoima on loppunut, ei siinä mikään\nauta. Sinun täytyy antaa minulle anteeksi, poikani.\n\nJacques oli laskeunut polvilleen. Hän piti äidin molemmat kädet omiin\nkäsiinsä suljettuina ja itkeä nyyhkytti.\n\n-- Minä se olen, jonka tulee pyytää anteeksi... äiti kulta. Minä olen\nollut kova, julma... En ole mitään huomannut, en mitään ymmärtänyt...\nMinä olen kelvoton poika.\n\n-- Et olekaan, hyvä poika sinä olet ollut, Jacquesini. Ei niitä ole\nkuinkaan monta, jotka näin monena vuonna olisivat antaneet koko\ntyöansionsa äidilleen, pitämättä penniäkään itseänsä varten. Sinä\nannoit minulle kaikki, paitsi sydäntä, mutta se oli oma syyni, kun\npahoin tein. Sano, että annat minulle anteeksi.\n\n-- Sitä minä en voi sanoa, äiti... Minäkö antaisin teille anteeksi,\nminä... Mutta minä kadun ja minä rakastan teitä... Oi, sanokaa te, että\nannatte minulle anteeksi, että olen niin kova ollut.\n\nÄiti nousi istuallensa ja suuteli hänen otsaansa.\n\n-- Nyt minä tyytyväisenä kuolen, hän sanoi.\n\nJa hän jäi liikkumattomana makaamaan, toinen käsi yhä polvillaan olevan\npoikansa käteen suljettuna.\n\nSiitä hetkestä hän ei juuri mitään puhunut. Seuraavana päivänä mentiin\nlääkäriä noutamaan. Hän katsoi sairasta hetken aikaa ja sanoi:\n\n-- Ei tässä mitään voi, hän kuolee uupumukseen. Hyvä ruoka ja ilman\nmuutos aikanansa olisivat voineet hänet parantaa, mutta tämä tauti\nnäkyy jo vuosikausia sitte saaneen alkunsa. Tämä vaimo on tehnyt paljon\ntyötä, paljon kärsinyt, vähän syönyt ja huonoa ilmaa hengittänyt Siinä\nsyy hänen kuolemaansa.\n\nJacques ei mitään virkannut. Mitäpä enempää hän olisi voinut äidilleen\ntehdä, kuin sen, jonka oli tehnyt? Eikö hän itsekin ollut paljon työtä\ntehnyt ja vähän syönyt?... Ja kuitenkin, minkätähden nuo lääkärin\nsanat koskivat häneen niin kipeästi, että sydämensä oli pakahtua?...\nOi! hän tiesi aivan hyvin, ettei ruoan puute ollut ainoa syy äidin\nkivulloisuuteen, tarvitseehan ihminen iloakin ja myötätuntoisuutta,\nvoidakseen elää.\n\nHänen mieleensä muistui pienet kaksoisveljensä, ja mitä hän oli\najatellut, seisoessaan vuoteen ääressä, jolla he vieretysten\nmakasivat... ne pienet lakastuneet kukkaset. Sama ääni, joka silloin\noli häneltä kysynyt: \"Miksi et heitä rakastanut?\" puhui hänelle nyt\nuudelleen, mutta oi, kuinka paljoa paremmin hän nyt tuota ääntä\nymmärsi! -- Nyt ei enää ollut sovittamiseen aikaa -- sehän juuri on\nkuoleman katkeruus...\n\nToisen päivän loppupuolella viittasi äiti hänelle kädellään:\n\n-- Lapset... hän sanoi.\n\n-- Kyllä minä heistä huolta pidän, äiti. Ja vapisevalla äänellä hän\nlisäsi: Minä lupaan rakastaa, heitä.\n\nÄiti hymyili ja puristi hänen kättänsä. Sitte hän painoi silmänsä\nkiinni eikä niitä enää avannut. Muutaman tunnin kuluttua hän oli\nlakannut hengittämästä.\n\nAugustinen suru oli meluavaa laatua, toiset lapset näyttivät pikemmin\nhämmästyneiltä. He olivat niin kauan tottuneet näkemään äitiänsä\nkipeänä, että olivat luulleet sitä ijäti kestävän. Itsekkäitä ja\nvähän kehjenneitä kuin olivat, pojat eivät juuri muuta ajatelleet\nkuin itseänsä. Augustine oli kevytmielinen ja huoleton; hän ei ollut\nmilloinkaan pitänyt lukua äidin kivulloisuudesta, jota hän mielellään\nnimitti turhaksi voihkailemiseksi. Jacques ei saattanut häntä siitä\nsoimata, joka itse, niin voipi sanoa, tahallansa oli käynyt silmät\nummessa mitään huomaamatta. Hän tunsi itsensä perinpohjin syylliseksi\nja onnettomaksi. Kuinka katkerasti hän katui lemmettömyyttänsä! Niiden\nsuru, jotka voivat sanoa: \"Minä niin suuresti häntä rakastin!\" ei ole\nmitään tuon mykän tuskan rinnalla, joka yht'aikaa on omantunnon vaiva.\nMitä hän ei olisikaan antanut, saadakseen takaisin edes yhden viikon\nsitä aikaa, jona olisi voinut osoittaa äidilleen lempeyttänsä! Hänen\nsydämensä oli liian myöhään herännyt tuon liikkumattoman, kalpean\nnaisen ääressä, jota kuolo oli nuorentanut, mutta jonka kaavoista\nvieläkin taisi lukea pitkää surkeuden kertomusta.\n\nAamupuoleen eräs naapurivaimo tuli auttamaan Augustinea ruumista\npuettamaan. Vainaja oli itse tätä tarvetta varten erääsen laatikkoon\nvarannut kaikki, mitä tarvittiin: valkoisen nutun, pitkän paidan,\nainoa mikä hänellä oli jäljellä, myssyn ja suuren liinaisen lakanan.\nAugustine muisti kerta nähneensä tämän vaatekääryn, johonka oli\nkirjoitettu: \"Minun ruumisvaatteeni\" ja että hän silloin oli nauranut\näidin varovaisuutta. Vielä terveenä ja täydessä voimassa ollessansa,\nrouva Marceau epäilemättä oli pannut nuo vaatekappaleet erillensä.\nÄitiparka, hän ei olisi tahtonut jälkeenjääneitä tuolla huolella\nrasittaa.\n\nHuone järjestettiin, kynttilä viritettiin kuolleen päänalasen viereen\npalamaan, ja sen toimitettuaan naapurivaimo meni tiehensä.\n\nAugustine aikoi jättää akkunat auki, mutta tuulenpuuskaus sammutti\nkynttilän, ja hänen täytyi ne taas sulkea.\n\nSilloin pojat, jotka olivat kammiossa maanneet, tulivat aamiaista\npyytämään. Täytyi sytyttää tulta uuniin ja ruveta aamiaista keittämään,\nvalkoisella lakanalla peitetyn ruumiin vieressä. Elossa olevat ovat\naina ravinnon tarpeessa. Jacques oli käynyt kaupunginhallituksessa,\nkuolemaa ilmoittamassa, ja palatessaan hän näki ruoan pöydällä. Hänen\nrupesi sydäntä kääntämään, ja hän läksi jälleen ulos.\n\n-- Sen mokoma herkkusuu, sanoi yksi pojista raa'asti,\n\n-- Ole vaiti, Augustine sanoi, aivanhan sinä olet ilman sydäntä.\n\n-- On sitä minulla yhtäpaljon kuin sinullakin, mutta minä en kärsi\ntuommoista virnastelemista.\n\nVäittelyä ei kauan kestänyt; kuolleiden tohtori astui Jacquesin\nseuraamana sisään. Hän pyysi kotona lääkärin antamaan taudin\ntodistusta, ja sanottuaan samoin kuin hän: \"kuollut uupumukseen,\" hän\nmeni matkoihinsa, lausumatta yhtään sanaa lapsille. Hän oli toimittanut\ntehtävänsä.\n\nPuolentoista vuorokautta ruumis makasi vuoteella tuossa pienessä\nhuoneessa, jossa elettiin ja oltiin niinkuin ennenkin: siinä mentiin ja\ntultiin, tehtiin askareita, syötiin ja haasteltiin niitä näitä. Kauan\nei ollut kestänyt tuo juhlallinen hiljaisuus, joka aina seuraa kuolleen\nviimeistä hengähdystä.\n\nLiikkumattomana ruumis makasi vuoteellansa. Ei mikään sitä enää\nhuolettanut, ei mikään voinut sitä häiritä tuossa kuolemaa tuottavassa\nhiljaisuudessa ja yksinäisyydessä. Hän oli yhtä hyvässä turvassa ja\nrauhassa kuin koskaan rikas komealla vuoteellansa suuressa salissaan.\nMistäpä arvosta sille enää oli kaikki tämän elämän tavalliset häärinät?\nei mikään enää voinut sille kärsimystä tuottaa. Tämän mustuneen katon\nalla, näiden ahtaitten ja likaisten seinien Talissa, tällä köyhällä\nvuoteella ja tämän karkean peitteen alla makaavaa, rauennutta ruumista\noli säde ijankaikkisuuden loistosta koskettanut.\n\nOi kuolema!... Sinä suuri tasoittaja...\n\n\n\n\nVIII.\n\n\nVuosia oli kulunut siitä, kun rouva de Préal oli ilmaantunut pienelle\netukaupungin kadulle: sittemmin hän ei ollut käynyt tuossa inhottavassa\nkaupunginosassa, ja hänen oli onnistunut se kokonansa unohtaakin.\nEi Genevièvekään sitä paljon muistanut. Hän oli juur'ikään tuossa\nepämääräisessä ijässä lapsuuden ja nuoruuden, vaiheella, jolloin kaikki\nhellät tunteet näyttävät ajaksi olevan kuin seisauksissa. Lukunsa\nhäntä tykkänään valtasivat; hänen mielestänsä ei elämällä ollut muuta\ntarkoitusta kuin oppiminen, ja kaikki väkensä ja voimansa hän käytti\nsen saavuttamiseen. Entiset ajatukset ja tunteet olivat tulleet hänelle\noudoiksi; nykyisessä tilassaan hänellä oi ollut aikaa unelmiin, enempi\nkuin muistelmiinkaan.\n\nRouva de Préal oli ylpeä kasvatti-tyttärestään. Hän luuli hänestä\ntäydellisesti karkoittaneensa tuon innoitsevaisuuden, jota hän ennen\noli surrut, ja oli mielissään, kun muka oli osannut johtaa lapsen\nerinomaiset lahjat niin hyvään suuntaan. Neiti Lalandella oli nyt\nenää harvoin syytä nuhdella oppilastaan sopimattomasta käytöksestä;\nGenevièvellä ei ollut muuta pyrintöä, kuin päästä kaikissa oppiaineissa\nensimäiseksi, ja sitä ei ainakaan sopinut rahvasmaisuudeksi mainita.\n\nGeneviève kävi kuudettatoista ikävuottaan; hän oli pitkä, solakka ja\nijäksensä hyvin kehjennyt: lukemista hän innokkaasti rakasti, mutta\nyhdestä ainoasta aineesta hän ei ensinkään välittänyt, nimittäin\nuskonnosta.\n\nRouva de Préal oli aina pitänyt uskontoa suuressa kunniassa, pitänyt\nsitä ei ainoastansa korkeammalta kannalta katsoen tarpeellisena,\nvaan erittäinkin käytännöllisessä suhteessa soveliaana ja mukavana.\nJo kauan oli Geneviève kasvatti-äitinsä seurassa käynyt semmoisissa\njumalanpalveluksissa ja uskonnollisissa esitelmissä, joita piti joku\nyleisesti suosittu puhuja. Seurauksena siitä oli, että tyttö oli\noppinut ajattelemattomasti kuuntelemaan ja pitämään semmoisia asioita\nikävinä, jotka eivät häntä miellyttäneet. Hän rupesi kuitenkin viimein\npitämään noista hetkistä, joina hän oli pakoitettu joutilaisuuteen, ja\njolloin hän, vaikka hartaan näköisenä, antoi ajatuksensa lentää sinne\ntänne. Häntä huvitti tämä toimettomuus ja epäselvät, unelmien kaltaiset\nmielikuvituksensa.\n\nMuutamana sunnuntaina hän jo oli asettunut mukavasti istumaan,\nkuunnellaksensa saarnaa omalla tavallaan, kun outo ääni herätti hänen\nhuomiotansa. Hänen ei sopinut puhujaa nähdä, mutta tietysti hän oli\nvieras; tuota vakavaa, sydämeen tunkekaa ääntä hän ei ollut koskaan\nennen kuullut. Ensi kerran hän nyt kuunteli niin tarkasti, ettei\nsanaakaan jäänyt häneltä kuulematta.\n\nTultuaan ulos kirkosta, rouva de Préal seisahtui tuttaviensa kanssa\nsaarnaa arvostelemaan.\n\n-- Epäilemättä tämä oli uusi apulainen. Häneltä ei näy kykyä puuttuvan.\n\n-- Niinkö te arvelette? Tämän laatuiset saarnat eivät ensinkään ole\nminun mieleeni, ne ovat minusta ylen tavallisia, eikä puhetapakaan ole\nminusta kylliksi huolellista.\n\n-- Häneltä puuttuu hartautta, virkkoi eräs näöltään teeskennelty\nrouvasihminen.\n\n-- Me olemme tottuneet sievempään puhelaatuun, lisäsi toinen.\n\n-- Tosi on, että tuonkaltainen saarnatapa olisi soveliaampi\nsivistymättömimmille sanankuulijoille; meille puhuttaessa tarvitsee\npitää muodosta parempaa huolta.\n\n-- Hänellä ei ole ensinkään kuvitusvoimaa eikä runollisuutta.\nHuomasitteko, kuinka suoraan hän puhui, aivan ilman kuvauksia:\n\n-- Häneltä puuttuu tuota intoa, joka voi liikuttaa sydämiä ja saattaa\nihmiset kyyneleitä vuodattamaan, sanoi rouva de Préal: hänen saarnansa\non kuiva ja ankara. Mutta ajatelkaapas noita hyviä saarnoja, joita\nkuultuaan ihminen tuntee itsensä paremmaksi ja tuntee olevansa\nsovinnossa sekä Jumalan että oman itsensä kanssa ja ikäänkuin\nkehoitettuna sanomaan saarnaajalle: \"Oi, kuinka suurta iloa teidän\npuheenne on minulle tuottanut!... Mutta nyt minun tunteeni ovat peräti\ntoista laatua, ja totta puhuakseni on peljättävä, että pikemmin tulen\npahoille mielin.\"\n\nVapaaherratar de Chabrand, jolle ei moiset tunteitten tutkimiset\nensinkään olleet mieleen, lausui kimakalla äänellään ratkaisevan\npäätöksen.\n\n-- Kun puhuja on raaka, niin puheensakin on raakaa, hän sanoi, ja erosi\njoukosta, lähteäksensä ihan sisarensa tyttären vaunujen ohitse jalkasin\nkotiin kävelemään.\n\nRouva de Préal riensi häntä saavuttamaan.\n\n-- Suokaa minun saattaa teidät kotiinne vaunuissani, täti.\n\n-- Kiitoksia tarjouksestasi, olen tottunut kävelemään; sitä paitsi\nsinun vaunuissasi ei olekaan sijaa muuta kuin kahdelle hengelle.\n\n-- Geneviève saa istua pikku-istuimella.\n\n-- Kiitoksia, ystäväni; minä en tahdo viedä tyttäresi tilaa.\n\nRouva de Préal palasi naisjoukkoon, jossa rouva de Chabrandin mentyä\nvapaammasti haasteltiin. Hän tuli kylliksi aikaisin, saadaksensa osan\nuuden apulaisen tervehdyksestä, kun tämä toiselta puolen katua kävi\nheidän ohitsensa.\n\n-- Tuossa hän menee. Kuinka ankarat hänen kasvonsa ovat! Luulisipa\nhänen kantahan koko maailman syntejä hartioillansa.\n\n-- Hän on vielä nuori ja kuitenkin jo harmaapäinen. Ettekö huomaa\nvalkoisia hiuskarvoja hänen mustassa tukassaan?\n\n-- Ei hän kaunis ole?\n\n-- Ei olekaan, mutta vähätpä siitä, jos sanansaattajalla vaan on hyvä\nääni ja kauniit liikunnot.\n\n-- Mutta käsi, sepä tärkeä asia puhujalle! Minä puolestani ihaelen\nkaunista kättä. Kun esimerkiksi näen abbé Thomas'in käden ojennettuna,\nikäänkuin meitä siunataksensa, niin minun aina tekee mieleni langeta\npolvilleni.\n\n-- No, tämän uuden apulaisen käsi ei ainakaan tule teissä sitä\nvaikuttamaan, eräs rouvista sanoi nauraen. Eikä hän sitä paitsi paljon\nelehtelekään... hänen puhelaatunsa on tuota varovaa lajia.\n\n-- Taikka pikemmin himmeätä, vastasi tuo kauniitten käsien ihailija.\nMinä puolestani rakastan semmoista puhetta, joka voi minua liikuttaa.\nMitä hyötyä minulla siitä on, jos tulen semmoista saarnaajaa kuulemaan,\njoka ei voi minua itkettää. Sehän ihan sama asia on, kuin jos kävisin\nikävää murhenäytelmää katsomassa.\n\nGeneviève tuskin kuunteli tätä keskustelua; hän seurasi silmillään\ntuota nopein askelin kulkevaa miestä, jonka sanat olivat tunkeutuneet\nhänen sydämensä syvimpään pohjukkaan. Tähän päivään saakka hän ei\nkoskaan ollut niiden vertaista kuullut, ja kuitenkin hän niissä tapasi\nomat ajatuksensa; kuunnellessaan tätä saarnaa, hän oli jälleen löytynyt\noman itsensä.\n\nTämä saarna oli puhdasta evankeliumia, äärettömän rakkauden\nevankeliumia, josta hänellä lapsuudessa oli joitakuita aavistuksia\nollut. Jäätyään kahden kesken äitinsä kanssa vaunuihin, hän sanoi:\n\n-- En minä milloinkaan ole kuullut kenenkään puhuvan niinkuin hän\npuhuu. Joka sana on painava ja elää, se tunkee sydämeen ja koskee\nomaatuntoa. Tämä saarnaaja on ihminen, joka toista ihmistä puhuttelee,\neikä mikään puheentaituri.\n\nRouva de Préal ihmetteli. Kuinka oli mahdollista, että Geneviève, jota\neivät kauniimmat esitelmät olleet innostuttaneet, nyt ihaili tätä\noutoa miestä, joka oli sekä mainetta että taidonlahjoja vailla!...\nMikä hänessä oli, joka tyttöä noin miellytti ja tuommoisen liikutuksen\noli hänessä herättänyt? Rouva de Préal ei voinut sitä ymmärtää. Hänen\nkasvattinsa oli hänelle elävä arvoitus.\n\nTästä päivästä alkaen Geneviève ei enää ollut sama tyttö kuin ennen.\nLäksyt, kilpailut ja ymmärryksen tahi muistin harjoitukset eivät enää\nhäntä tyydyttäneet. Hän oli kuullut oudon ja kuitenkin tutun äänen\nsanovan: \"Ihmiselämässä on muutakin, kuin minkä sinä tähän saakka olet\nnähnyt; se voipi olla avarampi ja jalompi kuin olet aavistanutkaan;\nsillä on toisia näköaloja kuin ne, joihin sinun ajatuksesi ovat\nolleet rajoitettuina, ja moni-sointuisempia säveleitä, kuin mitä\nsinä milloinkaan olet kuullut. On olemassa maailma, johonka sinä et\nole tunkeutunut, josta et vielä ole vilahdustakaan nähnyt...\" Tämä\ntuntematon ja kuitenkin tuttu ääni, jonka hän lapsena himmeästi\noli kuullut, puhui hänelle kieltä, joka teki hänet samalla kertaa\nmurheelliseksi ja ihanan onnelliseksi.\n\nSe oli hänen sielunsa ensimäinen yhtyminen ihanteen kanssa.\n\nSamaan aikaa runous täydessä ihanuudessaan avasi hänelle aarteensa.\nEräänä päivänä kun hänen opettajansa oli antanut hänelle selitettäväksi\nyhden suuren runoilijamme jaloimmista runoelmista: \"Jumala on aina\nläsnä...\" astui hän tuntikaudet edestakaisin huoneessansa, kertoen\nrunon joka värsyä ja vuodattaen kyyneleitä. Tämä oli alku uuteen\nelämään, tuohon nuoruuden voimakkaasen, uhkuvaan ja samalla kertaa\nsyvään elämään, joka ihmisen elämässä vastaa sitä aikaa luonnossa,\njolloin mahlaja puuhun nousee ja saattaa nuoren lehden auringon\nsäteissä puhkeamaan.\n\nMuutamia päiviä myöhemmin rouva de Préal vei Genevièven erääsen\nkirkkoon hengellistä soitantoa kuulemaan. Siellä oli paljon väkeä,\nmutta kun urkujen väkevä ääni rupesi kuulumaan, niin Genevièvestä\ntuntui, niinkuin olisi hän ollut yksin, vaipuneena kun oli sävelten\nsointuun. Hänen äitinsä puhui hänelle pari kertaa, mutta hän ei sitä\nhuomannut.\n\nKun kööri rupesi laulamaan, alkoivat kyyneleet hiljakseen vieriä pitkin\nhänen vaaleita poskiaan. Rouva de Préal kysyi, oliko hän kipeä, mutta\nhän vastasi vaan päätänsä pudistaen.\n\nJa kuitenkin hän tunsi kipua. Hänestä tuntui ikäänkuin rintansa olisi\nhalkeamaisillaan, ja kuitenkin hän olisi toivonut tätä ijäti kestävän.\n\nKun tulivat ulos kirkosta, ojensi lempeän ja sairaan näköinen, köyhä\nvaimo heille kättään, almua pyytääkseen; kaksi pientä lasta piti häntä\nhameesta kiinni ja katsoi ohitse astuvia kauniita naisia silmillä,\njoissa kuvautui surullinen tieto tämän elämän murheista, joka tekee\nniin kipeätä katsellessakin.\n\nRouva de Préal loi heihin ankaran silmäyksen: hän ei koskaan antanut\nalmuja kerjäläisille... Geneviève heittäysi vaunuihin istumaan ja\npuhkesi itkuun. Nämä kyyneleet eivät vuotaneet ihastuksesta eikä sielun\nsuloisesta surusta, kun se ensimäisen kerran aukenee sävelten voimalle.\nTuo vastakohta oli tunkeutunut hänen sydämeensä ja häntä surettanut.\nHämillään tuosta jäykästä käskystä vaimo jäi vaunuja katsellen\nseisomaan, eikä enää uskaltanut kääntyä muitten ohitse kulkevien\npuoleen.\n\n-- Nuo kerjäläiset ovat niin kiusallisia, sanoi rouva de Préal, nojaten\nvaunujen silkkityynyjä vastaan. Kuinka ihana tuo soitanto oli, jota\nkuulimme!\n\nMutta Geneviève ei enää soitantoa muistanut; hän ei voinut unhottaa\nnoita rukoilevia, kalpeita kasvoja. Yölläkin hän unessaan näki\nkerjäläisvaimon nuhtelevat silmät.\n\nYksi lieve tuota esirippua, joka kätki häneltä elämän todellisuuden,\noli kohonnut, ja samassa kun hän kasvoi immeksi, hän jälleen\nmuuttui tuoksi lapseksi, jonka rouva de Préal luuli oivallisella\nkasvatuksellaan tykkänään muodostaneensa oman mallinsa mukaiseksi.\n\nHymyilevä, kaunis huhtikuu oli tullut. Parisissa, kuten muuallakin,\nhuhtikuu on lumoava. Puut, joidenka juuria katukivet painavat,\npukeutuvat, samoin kuin metsänkin puut, hienoon, viheliäiseen lehteen.\nSyreenit koristavat harmaita muureja kukkasillaan, ristikkoaitain\npiirittämät nurmikot vihannoivat, ja kukat akkunoissa puhkeavat.\nKevät hymyilee varovaisemmasti, mutta kuitenkin yhtä iloisesti kuin\nmaallakin. Voisipa sitä verrata vankilasta kuuluvaan riemulauluun.\nGenevièvestä tuntui, ikäänkuin hän nyt vasta ensi kerran olisi sen\nnähnyt.\n\nMuutamana päivänä rouva de Préal pyysi häntä kanssansa valitsemaan\nhatun koristeita, erään nuoren kukkaisten tekijän luokse, jota oli\nhänelle taitavaksi ja suosiota ansaitsevaiseksi kehuttu.\n\n-- Minä vien sinua väliin rehellisten ja ahkerain köyhäin tykö, hän\nlisäsi, että tottuisit heidän kanssansa puhumaan, heitä ymmärtämään\nja auttamaan. Se on velvollisuus, ja sinunkin, tyttäreni, on jo\naika ruveta sitä harjoittamaan. Paitsi sitä, ei mikään tee meitä\nkiitollisimmiksi siitä hyvästä, jonka Jumala on meille suonut, kuin\nniiden näkeminen, joilla ei ole samoja etuja kuin meillä, ja se tuottaa\nmyöskin paljon mielihyvää, jos jossakussa määrässä voimme lievittää\nkurjuutta, joka meitä kaikkialla kohtaa.\n\nGeneviève kuunteli häntä vaan puolittain, hän kun oli täydessä toimessa\nluoda eteensä runoelmaa kukkasten tekijän pienestä huoneesta. Ei heidän\ntarvinnut nousta kahta huonekerrosta ylemmä, ennenkuin jo saapuivat\ntuohon valoisaan ja raittiisen huoneesen, jonka ovelle oli korttiin\nkirjoitettu: \"Céline Lebeau, kukkasten tekijä.\"\n\nAstuessaan sisään, rouva de Préal loi ympärilleen tarkastelevaisen\nkatseen; hänen teki mieli moittia tätä valoa ja raitista ilmaa, ne kun\nmuka olivat sopimattomat niille, joidenka tulisi vähempään tyytyä.\n\nKatseltuaan nähtäväksensä tuotuja kukkasia, joista hän toisia kiitti ja\ntoisia moitti, hän alotti puheen lyhykäisillä kysymyksillä:\n\n-- Te olette viallinen. Onko se tapaturmassa tullut?\n\n-- Se on erään taudin seuraus.\n\n-- Onko teillä vanhempia, ja missä he ovat?\n\n-- Minulla ei enää ole muuta kuin isä, ja hän on työssä.\n\n-- Kuka teidän talouttanne hoitaa?\n\n-- Eräs naapurirouva, joka myöskin vie kukkasiani tilaajille, koska en\nitse pääse liikkumaan.\n\n-- Voitteko työllänne itseänne elättää?\n\n-- Jos minulla on paljon työtä, niinkuin nytkin.\n\n-- Paljonko te ansaitsette?\n\n-- Se riippuu siitä, minkälaisia kukkia minulla teetetään.\n\n-- Mutta kuinka paljon korkeintaan saatte kokoon?\n\n-- Noin kahdeksantoista ja kaksikymmentä franc'ia viikossa.\n\n-- Onhan se kelpo raha, ettekä te, joka aina kotona istutte, siitä\npaljon kuluttane jotta voitte saada jotakin säästöön huonompia päiviä\nvarten. Toivoakseni te olette säästäväistä luontoa.\n\n-- Minä annan kaikki rahani isälle, Cèline vastasi.\n\n-- Siinä teette väärin, hyvä lapsi; miehet eivät saata itseltään mitään\nkieltää. Kuta enemmän rahaa heillä on, sitä enemmän he sitä kuluttavat.\nSäästölaitos olisi viini-myymälää parempi.\n\n-- Oi, rouva, näkyypä, ett'ette isääni tunne?\n\n-- En tunnekaan, mutta tunnen, minkälaiset työmiehet ovat. Heiltä\npuuttuu sekä tointa että kohtuullisuutta. Kuulkaapas, tyttöseni, mutta\nmitä te tästä ruusu-seppeleestä tahdotte? Tinkiminen ei ole minulle\nmieleen; määrätkää siis kohtu hinta.\n\n-- Geneviève oli pahassa pulassa, mutta hän ei saattanut mitään sanoa.\nSamassa ovi aukeni, ja valkoiseen myssyyn sekä ruskeaan villahameesen\nvaatetettu, paksu nainen astui sisään.\n\nRouva de Préal tervehti häntä ystävällisesti ja ainaisesti, ollen\nikäänkuin katsomassa.\n\n-- Tarkasteltuaan vieraan komeata pukua rouva Gregoire kumarsi syvään.\n\n-- Tämä on meidän naapurimme, Céline sanoi.\n\n-- Vai niin! Tietysti hän, joka teidän talouttanne hoitaa? No,\nnäytättehän te pitävän huonetta oikein siistinä ja puhtaana.\n\n-- Eihän se mikään ihme ole, että sen huomaatte, vastasi rouva Gregoire\niloisesti myhäellen ja uudelleen kumartaen, kyllä minä sen asian\nymmärrän. Kuinka tämä lapsiparka tulisikaan minutta toimeen?\n\nNäin puhuessaan hänen äänensä muuttui helläksi.\n\n-- Onhan teillä syytä iloita, kun saatte olla hänelle avuksi, sanoi\nrouva de Préal, joka katsoi velvollisuudekseen aukaista uusia näköaloja\ntuolle valistumattomalle ihmis-sielulle. Eikö ole onnellista, kun\nsaatte tilaisuutta tehdä muille, mitä te tahtoisitte, että he teille\ntekisivät?\n\n-- On kaiketi! Tuntuuhan se hyvältä, kun saattaa olla tyytyväinen\nitseensä, eikä mikään niin hyvää ruokahalua ja unta anna. Mutta\nvoittehan ymmärtää, hyvä rouva, että minun ikäiseni ihminen jo\nmielellänsä olisi helpommallakin, sillä eivät jalatkaan enää ole niin\nketteriä, kuin kahdenkymmenen ajastajan ikäisellä. Mitä minä Célinelle\nja hänen isällensä teen, se tietysti tapahtuu hyvästä sydämestä; mutta\nväsyttää sitä joskus kumminkin.\n\nCéline oli käynyt punaiseksi, mutta luonut silmänsä maahan; hän ei\nuskaltanut katsoa rouva Gregoireen, pelosta muka, että tämä luulisi\nhänen muistuttavan häntä siitä, ettei tuo alttiiksiantamus ollutkaan\naivan niin ehdotonta laatua, kuin hän näkyi luulottelevan, koska hän\nsöi kolme ateriaa päivässä heidän ruoastansa, ja ehkäpä useammin, kuin\nmitä hänen omat varansa olisivat kannattaneet.\n\nSitte Rouva Gregoire alkoi kertoa elämäkertaansa, eikä jättänyt yhtä\nainoataakan onnettomuutta, ei ainoatakaan hyvää avua mainitsematta.\nRouva de Préal kuunteli häntä kärsivällisyydellä, katkaisten vähän\nväliä hänen puhettansa, sanoen:\n\n-- Kaikilla meillä on vaivamme, rouvaparka. Jumala lähettää meille\nsuruja, koska hän rakastaa meitä.\n\n-- Aivan niin, rouva-hyvä; parhaimpia ihmisiä enimmästi vaivataankin,\nja onhan se suureksi lohdutukseksi, kun tietää aina tehneensä\nvelvollisuutensa. Minulla ei ole syytä itseäni soimata, enkä minä\nsoimaa Jumalaa, mutta en minä kuitenkaan olisi paheksunut, vaikka hän\nolisi suonut minulle vähän vanhain päiväin varaa, ettei minun olisi\ntarvinnut silmäpahaisiani parsimisella ja paikkaamisella vaivata.\n\n-- Kai se niin on, mutta Jumala tietää, mikä meille hyödyllinen on. Hän\nantaa jokaiselle tarpeensa.\n\nRouva Gregoire, joka akkunasta oli nähnyt vieraan vaunut, avasi jo\nsuutaan, lausuaksensa epäilyksiänsä tämän Jumalan järjestyksen suhteen,\nmutta kallisarvoinen kukkaro, jonka rouva de Préal veti taskustaan,\nsaatti hänet äänettömäksi.\n\nEdellinen maksoi kukkaset ja pisti sitten hopearahan paksun vaimon\nkäteen.\n\n-- Tässä on teille palkintoa hyvyydestänne tätä tyttöparkaa kohtaan,\nsanoi hän juhlallisesti.\n\nVielä niiaus, ja vieraat lähtivät. Rouva Gregoire avasi kätensä ja\nhuudahti:\n\n-- Kahden franc'in raha!... Tuntuihan se kultarahaksi liian isolta,\nmutta en minä kuitenkaan voinut sitä kahden franc'in rahaksi uskoa. Tuo\nilkeä saituri silkkineen ja pitseineen: Oikein on halventavaista ottaa\nvastaan kaksi franc'ia noin kädestä käteen.\n\n-- Niin minustakin tuntuisi, sanoi Céline, mutta vielä enemmän, jos\nlian olisi kaksikymmentä antanut.\n\n-- Mitä turhia!... jos hän olisi kaksikymmentä franc'ia antanut,\nniin minä olisin saatellut häntä vaunuille, mutta nämä viheliäiset\nneljäkymmentä sou'ta minun tekisi mieli viskata hänelle vasten silmiä.\n\nKun hän kiukkuisella äänellä näin puhui, kolkutettiin hiljaa ovelle,\njoka samassa aukeni: ja nuorempi vieraista astui sisään hymyillen,\npunastuen ja ujon näköisenä, lähestyi Célineä ja antoi hänelle\nvalkoisen syreeni-oksan; vielä enemmän punastuen hän lisäsi:\n\n-- Soisitteko, että yksinäni tulen teitä katsomaan?\n\n-- Oi, soisin niin mielelläni, huusi Céline, ja tunsi samassa, että\nGenevièven huulet vienosti koskettivat hänen poskeansa.\n\n-- Kuinka kaunis hän on! Céline huusi, kun ovi Genevièven jälkeen\nsulkeutui.\n\nRouva Gregoire ei ollut muuta huomannut kuin Célinen käteen jääneet\nkukkaset.\n\n-- Olipa tuokin lahja! hän sanoi halveksien, äiti ja tytär ovat ihan\nyhtäläisiä.\n\nCéline ei vastannut vaan suuteli kukkasiansa ja pisti ne pieneen\nvesilasiin, jossa hän säilytti mallikukkiansa.\n\n-- Löysitkö nenäliinasi? kysyi rouva de Préal, kun tytär kävi vaunuihin\nhänen viereensä istumaan.\n\n-- Äiti, se olikin taskussani.\n\n-- Aivan suotta siis astuit kolmanteen kertaan ja annoit minun odottaa.\nKuinka ajattelematon olet!...\n\n-- Äiti, minä tiesin, että se oli taskussani.\n\n-- Geneviève!\n\n-- Minä tahdoin häntä vielä tavata.\n\n-- Tuota pientä kukkasten tekijää!... Minä en voi sinua ymmärtää,\nlapseni...\n\n-- Tein väärin, kun en puhunut totta, antakaa anteeksi, äiti!...\n\nRouva de Préal kääntyi pois, mitään vastaamatta.\n\nMonta viikkoa oli kulunut, eikä Geneviève ollut saanut tilaisuutta\ntäyttämään lupaustansa; kuitenkaan hän ei sitä unhoittanut.\n\nVihdoinkin, eräänä sunnuntaina, kun rouva de Préal oli poissa, sai hän\nFelicien itseänsä seuraamaan.\n\n-- Mihin menemme? kysyi tämä, kun kummastukseksensa näki olevansa\nkaupungin-osassa, jossa ei asunut kukaan Genevièven tuttavista.\n\n-- Käydään vieraisilla, mutta minä tahdon mennä sinne yksinäni, ja\nsiksi ajaksi sinä saat jäädä tänne puistikkoon odottamaan. Tässä on\nsanomalehti sinulle ajanvietteeksi.\n\n-- Oi, hyvä neiti, ei se käy laatuun!... Mitä rouva sanoisi?...\nFelicie-parka huusi.\n\n-- Ei hän mitään sanoisi, koska hän itsekin on minut sinne saattanut.\n\n-- Hän siis tietää?...\n\n-- Ei vielä, mutta vast'edes hän saa sen tietää. En minä semmoista tee,\njota täytyisi häneltä salata.\n\n-- Miksi ette hänelle siitä puhunut? Ehkä hän itsekin olisi teitä\nseurannut.\n\n-- Sitä juuri minä en olisi tahtonut, Geneiève vastasi.\n\n-- En minä kuitenkaan uskalla laskea teitä yksin menemään, hyvä neiti,\nsanoi Felicie, oltuaan hetken aikaa ääneti.\n\n-- No hyvä, Felicie, sinä saat seurata minua, jos se sinua rauhoittaa;\nmutta nähtyäsi, ketä minä menen katsomaan, saat mennä; eikö se hyvin\nsovi? Ja sinä odotat minua täällä.\n\nHe saapuivat eräälle kadulle, joka päättyi pieneen puistoon ja astuivat\nsitte ahtaita portaita ylös. Toisessa kerroksessa Geneviève seisahtui\nJa kolkutti ovelle, jolle Céline Lebeaun nimi oli kirjoitettu.\n\nKukkastentekijä istui yksinänsä avatun akkunan ääressä; hän käänsi\nvitkalleen päätään, ja kalpeat kasvonsa lensivät punaisiksi, kun hän\ntunsi vieraan.\n\n-- Yksinännekö olette? Geneviève kysyi.\n\n-- Aivan yksinäni; isä on ulkona, ja rouva Gregoire meni sisarensa\ntyttären luo.\n\n-- No, nythän oikein saamme haastella. Felicie, puolen tunnin perästä\ntulen puistoon.\n\nRauhoitettuna Felicie tottelevaisesti lähti menemään, mutta ei häneltä\ntullut paljon luettua sinä aikana, jonka hän odottaen vietti eräällä\npuiston penkillä. Hänelle johtui mieleen kaikki seikat Genevièven\nlapsuudesta, siitä saakka kun tämä niin salaperäisesti ilmestyi\nrouva de Préalin kotiin; hän muisteli lapsen kummallista taipumusta\nrakastamaan kaikkia köyhiä, ja heitä vertaisinansa pitämään, ja hän\nvaipui ajatuksiin.\n\nLiikutettuna ja onnellisena Céline ensi ihastuksen perästä joutui\nhiukan hämilleen Genevièven seurassa, josta hän viikkokausia oli\nuneksinut. Hänen yksitoikkoisessa elämässään semmoinen tapaus, kuin\nGenevièven käynti, ei voinut jäädä unhotukseen, eikä uusia tapauksia\ntullut haihduttamaan sitä tunnetta, jonka Genevièven suudelma oli\nhänessä herättänyt. Valkoinen syreeni-oksa oli lakastunut, mutta hän\noli huolellisesti pannut sen talteen samaan rasiaan, johon hänen\nkalleimmat kapineensa, äitinsä vihkimäsormus ja ruusu, jonka Jacques\nkerran oli antanut hänelle malliksi, olivat kätkettyinä. Mutta\nmetsäkukat, joita Savigny oli hänelle poiminut, eivät siellä olleet.\n\nCéline katsoi kaunista, nuorta tyttöä, joka oli istunut hänen viereensä\nja piti hänen kättänsä omiinsa suljettuna.\n\n-- Minä en enää luullut sauvani teitä nähdä, hän sanoi.\n\n-- Lupasinhan niinä tulla, vastasi Geneviève nuhtelevaisesti.\n\n-- Se tuntui minusta unennäöltä. Ellei minulla olisi syreenin oksaa\nollut, niin olisinkin pitänyt sitä unelmana.\n\n-- Vai on se vielä tallella? Se mahtaa toki olla aivan lakastunut.\n\n-- Niin onkin, mutta koska se oli teidän antamanne, niin minä en\nmillään muotoa olisi malttanut heittää sitä pois.\n\n-- Sittehän te vähän rakastatte minua? sanoi Geneviève suloisella\näänellä.\n\n-- Koko sydämestäni minä teitä rakastan, vaikka en tiedä teidän\nnimestännekään.\n\n-- Kas, tuota minä en tullut ajatelleeksi! Mutta minä puolestani tiedän\nteidän nimenne, koska se on ovellenne kirjoitettuna. Minun nimeni on\nGeneviève de Préal.\n\n-- Sehän kaunis nimi. Nyt muistelenkin, että tuo rouva kutsui teitä\nGenevièveksi. Hän on kai teidän äitinne?\n\n-- On, vastasi tyttö, hetkisen arveltuaan. Muistaissansa tuon\nsuojelevaisen tavan, jolla rouva de Préal oli Célineä puhutellut, hänen\nolisi tehnyt mieli vastata: \"Ei hän minun oikea äitini ole!\" -- Mutta\nrouva de Préal oli niin monta kertaa kieltänyt häntä sitä kenellekään\nilmoittamasta, ettei hän nytkään tahtonut sitä tehdä.\n\n-- Mutta kertokaa te itsestänne, hän kehoitti. Minä tahtoisin\nmielelläni tietää kaikki.\n\nJa Céline, joka niin harvoin puhui itsestänsä, rupesi kertomaan\nyksinäisestä, työläästä elämästänsä kaikkine unelmineen. Hän puhui\nisästänsä, joka oli niin hyvä ja joka piti tyttärensä viallisuuden niin\nsuurena onnettomuutena. Sitte hän rupesi rouva Gregoiresta puhumaan.\n\n-- Tuo ilkeä, paksu akka, joka niin itseänsä ihailee? katkasi Geneviève\nhänen puhettansa.\n\nCéline ei voinut olla nauramatta.\n\n-- Kuitenkin hän on hyvä luonnostaan, hän vastasi; kuinka minä tulisin\nhänettä toimeen?\n\nMinä vihaan häntä, sanoi Geneviève päättäväisesti. Toivoakseni hän ei\ntänne pian tule! -- Ei hän ennen yötä takaisin ennätä.\n\n-- Sepä hyvä, mutta jatkakaa taas kertomustanne. Puhukaa minulle kaikki.\n\n-- Entäs te, sanoi Céline ujosti, ettekö te minulle mitään itsestänne\nkerro?\n\n-- Kertoisin kyllä, jos minulla vaan olisi jotain kerrottavaa; mutta\nminun elämäni on vielä paljoa yksitoikkoisempaa kuin teidän elämänne.\nLäksyjä, opetustunteja ja taas läksyjä... Ne ovat kyllä mieleeni, sillä\nminä rakastan kiihkeästi lukemista, mutta ei siinä mitään kerrottavaa\nole, senhän ymmärrätte.\n\n-- Se lienee hauskaa, kun saa jotakin oppia, sanoi Céline miettien.\nMinäkin kävin koulua, ennenkuin sairastuin, mutta minä tiedän niin\nvähäsen, tuskinpa mitään.\n\n-- Mitä tahtoisitte tietää?\n\n-- Ensiksi kaikki, mikä kukkia koskee. Jospa itse saisin niitä poimia!\nYhden kerran minä kävin metsässä... Oi, kuinka siellä oli kaunista.\n\n-- Yhden kerran! toisti Geneviève.\n\n-- Niin, ennenkuin sairastuin... koulukumppanieni seurassa. Poimin\nyhden vihkon satakaunoja, sinikelloja ja hienoja heinänkorsia... Oi,\nkuinka onnellinen olin!\n\n-- Yhden kerran metsässä... yhden ainoan kerran... Geneviève ajatteli\nnoita pitkiä kesäpäiviä, joita hän oli maalla viettänyt ja niitä\nlukemattomia kukkavihkoja, joita hän joka aika vuodessa oli poiminut.\nSe ahdisti hänen sydäntänsä, mutta hän ei virkannut mitään.\n\nHetken ääneti oltuaan, hän sanoi:\n\n-- Minä puolestani mieluummin oppisin kanssa-ihmisiäni tuntemaan.\n\n-- Kanssa-ihmisiännekö?\n\n-- Niin, kaikkia ihmisiä, sekä miehiä että naisia, eikä ainoastaan\nniitä, jotka ennen ovat eläneet, vaan myöskin niitä, jotka vielä meidän\nympärillämme elävät. Siitä syystä minä vähemmän semmoisia kirjoja\nrakastan, joissa vaan entisistä ajoista puhutaan. Pienenä ollessani\n-- taisin olla noin kymmenen vuotias -- minulta annettiin luettavaksi\nkertomus Leonidaasta. Tiedättekö kuka Leonidas oli?\n\n-- Sitä nimeä en koskaan ole kuullut. Geneviève kertoi hänelle\nlyhykäisesti Thermopylen sankarin historian.\n\n-- Se on kaunista, sanoi Céline.\n\n-- Niin, kaunista se on, ja sitä luettuani minä itkin koko yön, niin\nainakin luulin, sillä minä ehkä itkeissäni kävin uneen. Mutta tänä\nvuonna olen kuullut toisen kertomuksen, joka on tapahtunut aivan\nlähellä meitä. Kaksi katonlaskijaa oli solahtanut alas katolta, mutta\nkumpaisenkin onnistui saada kiinni räystään kourusta, johon he jäivät\nriippumaan. Heitä huomattiin, ja apua oli jo tulossa, mutta paino oli\nliian raskas; räystäs ei voinut kannattaa heitä molempia. Silloin\nnuorempi miehistä sanoi toiselle: \"Sinulla on vaimo ja lapsia, minulla\nei ole kumpaakaan... Pidä lujasti kiinni.\" Hän irroitti kätensä\nräystäästä, pudotti itsensä ja musertui kivikatuun.\n\n-- Oi, kuinka onnellisia ne ovat, sanoi Céline itkien, jotka saattavat\nsemmoisia tehdä!\n\n-- Niin, eivätkö ole?... No niin, tuota minä kuulin kerrottavan, ja\nsitä sanottiin jaloksi työksi, mutta sitten ruvettiin muista asioista\nhaastelemaan, ja nyt ei yksikään ihminen enää sitä muista, siitä olen\nvarma, ellei hän, joka pelastui. Ihmeellistä, että ihmiset vähemmän\nihailevat uljuutta, kun se heidän läheisyydessänsä esiintyy. Mutta nyt\nlienee puolituntia jo kulunut?\n\nNäin puhuen Geneviève katsoi pientä kelloansa, joka riippui hienoissa\nkultavitjoissa.\n\n-- Se näkyy seisovan, hän sanoi; eilen illalla varmaan vasten\ntavallisuuttani unohdin sitä vetää. Tiedättekö sanoa, mitä kello on.\n\n-- Luulen, että se hiljan löi puoli.\n\n-- Eikö teillä ole kelloa?\n\n-- Ei, mutta minä kuulen torninkellon lyövän, jos pidän vaaria.\n\n-- Kello olisi teille seuraksi. Ottakaa tämä, minä en sitä tarvitse,\nmeillä on joka huoneessa pöytäkello.\n\nJa irroitettuaan kellon ketjuista, hän laski sen Célinen syliin.\n\n-- Ei, minä en saata sitä ottaa, sanoi Céline hänelle oudolla\nlujuudella. Ottakaa se pois.\n\n-- Minkätähden? Se on minun, mutta minä soisin ennemmin, että se olisi\nteidän omanne.\n\n-- Mutta minä en huoli siitä.\n\nSitten hän lempeämmällä äänellä lisäsi:\n\n-- Tuhat kiitosta: mutta minä en saata ottaa sitä vastaan.\n\nGeneviève pisti kellon jälleen vyöhönsä, sen enempää sanomatta.\n\n-- Oletteko kaikki minulle kertonut? hän kysyi ja nousi lähteäksensä.\nEikö teillä ole muita sukulaisia tahi ystäviä, eikö ketään, joka teitä\nrakastaa?\n\n-- Ei minulla yhtään ystävää ole. Yksi minulla oli, muuan\nkoulu-toverini, mutta hän on kuollut.\n\n-- Onpa surkeaa elää noin yksinään. Minäkin tunnen itseni\nyksinäiseksi... Ennen minulla oli veljeksiä, yksi iso velikin, jota\nminä niin paljon rakastin!...\n\n-- Onko hän kuollut?... Céline kysyi.\n\nSiihen ei Geneviève antanut mitään vastausta, eikä Céline sitä toista\nkertaa kysynyt. Hän ajatteli itsekseen, että hänellä oli ilo, alituinen\najatus, unelma, joka teki hänen elämänsä valoisammaksi kuin Geneviève\nvoisi aavistaakaan, mutta kuinka sitä kävi hänelle ilmoittaa. Ihan\nmahdotontahan se oli.\n\n-- Veljeni nimi oli Jacques, kertoi Geneviève, jolle entiset miltei\nunohduksiin joutuneet ajat yht'äkkiä rupesivat selkenemään.\n\n-- Vai Jacques... Céline vitkalleen toisti.\n\n-- Nyt minun täytyy mennä; Felicie-parka lienee jo väsynyt minua\nodotellessaan. Yhtä asiaa kuitenkin vielä teiltä kysyn. Kuinka vanha te\nolette?\n\n-- Kaksikolmatta ja puoli vuotta.\n\n-- Melkein seitsemän vuotta vanhempi minua... Sitä minä en olisi\nuskonut. Annatteko minulle jotain muistoksi?\n\n-- Antaisin, mutta minulla ei ole mitään annettavaa.\n\n-- Antakaa oksa tästä reseedasta. Se ei ainakaan lakastu niinkuin\nsyreenikukat.\n\nCéline valitsi kaikkein kauniimman, sitte he syleilivät toisiansa,\nja Geneviève läksi menemään. Alikerran pimeissä portaissa hän tapasi\nnuoren miehen, joka vetäytyi syrjään, päästääksensä häntä ohitsensa.\nHe katsoivat toisiansa silmiin, mutta pimeässä oli mahdotonta toistensa\nkasvoja eroittaa.\n\n-- Kuka teillä kävi? kysyi Jacques Célineltä.\n\n-- Se oli neiti de Préal. Vai tuliko hän teitä vastaan? Eikö hän ollut\nkaunis? Minä en koskaan ole nähnyt semmoisia silmiä, kuin hänellä on,\nne ovat tumman siniset, mutta niin lempeät... Geneviève de Préal...\nminä rakastan niin tuota nimeä...\n\n-- Geneviève!... kertoi Jacques. Mitä hän täällä kävi?\n\n-- Hän on jo kerran ennenkin äitinsä kanssa täällä käynyt, vastasi\nCéline, joka oli hiukan hämillään.\n\n-- Hänen äitinsä... Jacques uudestaan kertoi. Oliko hän äitinsä\nnäköinen?\n\n-- Ei hiukkaakaan, he eivät ensinkään olleet toistensa näköisiä.\n\nJacques jäi hetkeksi miettimään.\n\n-- Ei se voi olla hän, hän itsekseen sanoi, hän on vielä lapsi. Ja\nvaikka olisikin, niin hän ei kuitenkaan enää minua tuntisi. Hänen\nsilmissään minä vaan olisin työmies, jota tulisi karttaa, jott'ei hame\nlikaantuisi. Parempi vaan, etten häntä tapaa.\n\nCéline ei ollut unhottanut Augustinen puheita ja kertomusta pienestä\nkevätkukkasesta; hän arvasi, että turha toivo oli ruvennut Jacquesin\nmieltä vaivaamaan, mutta hän ei rohjennut sitä häneltä kysyä.\n\nMatkallansa puistoon, jossa hänen oli määrä Feliceä tavata, Geneviève\nikäänkuin unessa näki jo kauan unohdettuja kasvoja ja tapauksia.\nParaiten hän muisti Jacquesin -- hän oli kuulevinansa hänen sanovan:\n\"Minun pikku kuningattareni!\"\n\nTultuansa Felicien luokse, hän äkisti katkaisi tämän valitukset siitä,\nettä tuo määrätty puolituntia oli venynyt kokonaiseksi tunniksi, ja\nistuen hänen viereensä hän hyväillen sanoi:\n\n-- No, hoitaja-kulta, älä nyt minua toru, vaan kerro tyyni kaikki, mitä\nsilloin tapahtui, kun minua rouva de Préalin luokse tuotiin.\n\n-- Neiti!... jos rouva teitä kuulisi.\n\n-- Ei hän minua kuule. Enhän minä tahtoisi häntä surettaa. No, Felicie,\nkerropas nyt vaan kaikki mitä tiedät!\n\n-- Enhän minä mitään tiedä, neiti, en mitään.\n\n-- Se ei ole totta, Felicie, tiedäthän sinä aivan hyvin, etten minä\nole neljänvuotisena syntynyt, vaan että minua on jostakin tuotu, mutta\nmistä? Antaisin puolen elämästäni, jos saisin sen tietää.\n\n-- Ettekö voi siihen tyytyä, että olette hyvän ja rikkaan rouvan\nainoana tyttärenä, rouvan, joka rakastaa teitä niinkuin silmäteräänsä?\n\nMuistaessansa tuota pientä, lohdutonta tyttöä, joka oli ottanut\nturvansa häneen, ennenkuin uuteen äitiinsä mielistyi, Felicie heltyi,\neikä enää voinut vastustaa Genevièven rukouksia, vaan kertoi hänelle\nkaikki, mitä hänen lapsuudestansa tiesi. Se ei paljon ollut, mutta\nGenevièven mielikuvitukselle siinä oli runsaasti ravintoa.\n\nRouva de Préal ei kysynyt häneltä mitään, mutta hän oli liian\nsuoraluontoinen, jättääksensä hänelle ilmoittamatta, kuinka oli\niltapäivänsä viettänyt.\n\nKummallisia oikkuja nuo tuommoiset!... Miksi et minulle edeltäpäin\nsiitä virkannut?\n\n-- Sentähden, etten tulisi kiusaukseen olla tottelematon, äiti.\n\n-- Olipa tämäkin tottelemattomuutta.\n\n-- Ei ollutkaan. Minä tiesin, ettei se olisi väärin, koska te itsekin\nveitte minut sinne.\n\n-- Mutta mitä huvia sinulla siellä saattoi olla? Menitkö kukkasia\nostamaan?\n\n-- En minä mitään ostanut, mutta minulle annettiin lahjaksi yksi kukka,\ntämä resedan oksa.\n\n-- Annettiin lahjaksi! kertoi rouva de Préal kauhistuen. Sinä annoit\ntuon köyhän tytön antaa itsellesi kukkasia? Niinmuodoin otit leivän\nhänen suustansa!...\n\n-- Oi, äiti, hän oli niin onnellinen, kun sai sen minulle antaa.\nTiedättehän itsestänne, että antaminen tuottaa enemmän iloa kuin\nottaminen.\n\n-- Epäilemättä, mutta sitäpä sinä juuri et ole tullut ajatelleeksi.\n\n-- Päinvastoin, siitäpä minä olenkin niin onnellinen, että hän antoi\nminulle yhden noista kukkasistaan, joita hän taitaa niin sievästi tehdä.\n\nMutta rouva de Préal ei muuttanut mieltänsä.\n\nLuulinpa, että Geneviève oli unhottanut nuo kummalliset tuumansa, hän\najatteli; hän näytti jo muuttuneen muiden ihmisten kaltaisiksi... Olipa\nonnetonta, että satuin häntä tuon kukkasten tekijän luokse viemään.\nMutta kai tuo oikku pian häneltä unhottuu, kun muutamme maalle.\n\nVaikka rouva-parka koki mieltänsä näin rauhoittaa, niin hän kuitenkin\nkävi sangen levottomaksi, ja oli hyvien neuvojen sekä viisaiden\nopetuksien tarpeessa.\n\nVapaaherratar de Chabrand'ilta hänen ei sopinut niitä pyytää, sillä\ntälle vanhalle rouvalle olisivat kaikki Genevièveä koskevat valitukset\nolleet voittoriemuksi. Erinomaisen sallimuksen johdosta sattui juuri\nsopivalla ajalla tulemaan se mies, jota hän tarvitsi.\n\nKun rouva de Préal, pahoillansa keskustelustaan Genevièven kanssa,\nmasentuneena jäi nojatuoliin istumaan, ilmoitettiin hänelle herra\nBousquet'in tuloa.\n\nHerra Bousquet oli kaukainen sukulainen, entinen kauppias, joka\nrauhallisuutensa, itsenäisyytensä sekä jonkunmoisen hallinnollisen\nky'yn kautta oli saavuttanut etevän aseman maailmassa ja erinomattain\nuskonnollisissa piireissä? Ei mitään voinut hänettä tapahtua: häneltä\nneuvoa kysyttiin, häntä toteltiin, ja hän vielä enemmän kuin kukaan muu\noli vakuutettuna tehtävänsä tärkeydestä. Jotkut häijyt ja pahanilkiset\nihmiset tosin häntä \"hevois-paarmaksi\" nimittelivät -- pikemmin häntä\nolisi sopinut paksuun hörriäiseen verrata -- mutta se ei ollut hänen\ntiedokseen tullut, ja vaikka hän olisi siitä tietänytkin, niin se ei\nmissään suhteessa olisi voinut saattaa häntä epävakaiseksi tehtävänsä\ntarpeellisuuden suhteen, varma kun oli, että tiiman kiertotähtemme\nhänettä olisi vaikea pysyä radallaan.\n\nHerra Bousquet kirjoitti uskonnollisia ja valtiollisia kirjasia,\npiti keskusteluja kaikista aineista, mitä ajatella voi, ja perusti\njokaisessa tilaisuudessa yhdistyksiä. Hän kerkesi joka paikkaan, ja\noli aina valmiina torveen toitottamaan, eli, niinkuin hänen itsensä\noli tapana sanoa, kantamaan lippuansa korkealla. Kaikki hänessä oli\nhelisevää ja isoista: hänen äänensä, puhetapansa ja liikuntonsa. Rouva\nde Préal oli aina pitänyt häntä sangen ansiollisena ja erinomaisen\nälykkäänä miehenä.\n\nTuskin hän oli ennättänyt asettua mukavaan nojatuoliin, vastapäätä\nrouva, de Préalia, ennenkuin tämä jo rupesi hänelle huoliansa\nvalittelemaan. Puhuen vaan sivumennen Genevièven syntyperästä, joka\nsitäpaitsi oli herra Bousquetille yhtä tuttu kuin hänelle itselleenkin,\nhän muistutteli hänelle noita huolettavia taipumuksia, joita lapsi\nensimäisinä ikävuosinaan oli osoittanut ja joita taidollisella\nkasvatuksella luultiin voitavan tukahuttaa.\n\nKuullessaan, että nuo pahat oireet jälleen olivat uudistuneet, herra\nBousquet rypisti kulmiansa.\n\n-- Se on mieletöntä, aivan mieletöntä! Täytyypä tehdä loppu noista\nhulluuksista, joista jo luulin hänen parantuneen. Hänellä ei ensinkään\nole kohtuutta, ei yhtään käsitystä elämän erilaisuuksista. Tuo onneton\ntapa tahtoa kaikkea sanasta sanaan selittää, tulisi tekemään hänen\nelämänsä tukalaksi, jos se olisi pysyväistä laatua.\n\nJa useampia kertoja hän matki:\n\n-- Se on harmillista... todellakin harmillista... kaikessa kohtuutta\ntarvitaan... kaikessa kohtuutta tarvitaan.\n\n-- Ja päälliseksi hän vielä on innostunut tuohon abbé Hardouiniin,\njoka tuonoin Saint-Rochissa saarnasi, ettei hän enää kuulisikaan\nketään muuta! Te kyllä ymmärrätte, että hänen kaltaiselle luonteelle\nitse uskontokin tuottaa vaaraa, jos hän joutuisi taitamattomain ja\nmielettömäin ihmisten vaikutuksen alle.\n\n-- Kaiketikin... kaiketikin... Puustavi kuolettaa, mutta henki\ntekee eläväksi, vastasi herra Bousquet juhlallisesti. Mihin me\njoutuisimmekaan, jos elämässämme rupeaisimme kaikkia evankeliumin\nsääntöjä noudattamaan? Silloin seuraelämä tulisi mahdottomaksi. Kyllä\nkokemus vielä tekee tuon typerän pikkupään järkeväksi, mutta sillä\nvälin täytyy siihen hiukan ymmärrystä istuttaa.\n\n-- Siihen minä tarvitsisin apua, sanoi rouva de Préal huoaten.\n\n-- Voimieni takaa minä tahdon auttaa teitä, niin usein kuin siihen\ntilaisuutta saan. Hänen täytyy lukea hyviä kirjoja ja kuulla\njärjellisiä keskusteluja, että hän oppisi luottamaan viisaampien ja\nkokeneempien ihmisten ajatukseen. Muistakaa, että minä aina olen altis\nhyvällä neuvoilla teitä auttamaan. Kyllä meidän vielä onnistuu tuota\npikku tuittupäätä taivuttaa, jotta hänestä mielevän sekä maltillisen\nihmisen saamme.\n\n-- Sen Jumala suokoon! sanoi rouva de Préal hartaasti.\n\n\n\n\nIV.\n\n\nSuviaika oli kulunut toisilta iloisesti ja levollisesti maalla,\ntoisilta yksitoikkoisesti ja tuskallisesti kaupungin tukehduttavassa\nilmassa, Geneviève oli elänyt tuota uneksivaa, umpinaista ja\ninnostunutta elämää, joka on omituista uuteen eloon heränneelle,\nrunsas-lahjaiselle luonteelle. Hän ei enään ollut lapsi, eikä vielä\nnainen, taikka hän oli yht'aikaa sekä lapsi että nainen; ja hänen\nsilmissään, jotka kävivät päivä päivältä syvämielisemmiksi, ilmestyi\nihastus ja selittämätön levottomuus, omituiset tuolle pikaisesti\nkuluvalle muutos-ajalle, jonka juoksua tekisi mieli pidättää, ikäänkuin\nsitä hetkeä, jona kukka puhkee.\n\nRouva de Préal ei osannut aavistaa, mikä tuossa nuoressa sielussa\nuhkui, joka oli niin peräti toista laatua kuin hänen oma sielunsa.\nHän, joka ei itse koskaan ollut kokenut tuota äkkinäistä elpymiseen\npuhkeamista, ei voinut häntä ymmärtää, eikä Genevièvekään pitänyt\nvelvollisuutenansa ilmoittaa hänelle sydämensä ajatuksia.\n\nSuveksikin Céline oli jäänyt pieneen kamariinsa työpöytänsä ääreen, ja\nhänen ahkerat hyppysensä olivat tehneet melkein yhtäpaljon kukkasia,\nkuin Geneviève oli poiminut. Illalla hän veti tuolinsa akkunan ääreen\nja, taivasta katsoen sekä vienoa ilmaa hengittäen, hän ajatteli\nkukkasten koristamia niittyjä ja suuria metsiä, joihin aurinko vaan\npääsee vipajavien lehtien välitse paistamaan. Eikä mikään hänen\nunelmiansa häirinnyt.\n\nNoina pitkinä kuukausina oli rouva Gregoirella monta kertaa ollut\ntilaisuutta kertoa hyviä töitään ja vuodattaa suloisia kyyneleitään.\nIhaileminen tuntuu niin hyvältä, ja tämmöinen itseänsä ihaileminen\nviehätti häntä aivan erinomaisesti. Se olikin hänen osansa tämän\nmaailman onnesta.\n\nJacquesilla, kuten niin monella muullakin, ei ollut muuta eroitusta\nkesän ja talven välillä kuin ilman muutokset. Ilottomana hän väänteli\ntyönsä raskasta pyörää, astuen aina määrätuntina kotoansa työpaikkaan\nja työpaikasta jälleen kotiin; eikä hän tiellänsäkään katsonut\nympärilleen, sillä yksi ainoa unelma valloitti kokonaan hänen mielensä,\nja tämä alituinen unelma teki hänet sokeaksi ja välinpitämättömäksi\nkaiken muun suhteen.\n\nTuntonsa mukaan hän oli kokenut täyttää kuolemaisillaan olevalle\näidilleen tehtyä lupaustansa, mutta vastoin tahtoansa hänen\nkäytöksensä veljiään ja sisartansa kohtaan oli muuttunut samanlaiseksi\nalttiiksi-annoksi, joka oli tuottanut hänen äidilleen niin paljon\nkärsimystä: hän antoi heille kaikki, minkä sai ansaituksi, ja piti vaan\nitseänsä varten sen verran, mitä hän välttämättömästi tarvitsi. Mutta\ntuo alttiiksiantamus oli kuivaa ja jäykkää kuin laki. Ei se kenellekään\nonnea tuottanut eikä kukaan häntä siitä kiittänyt.\n\nHeti kaupunkiin palattuansa piti rouva de Préal suuret päivälliset.\nNe olivat sitä lajia, joita hän kutsui uskonnollisiksi päivällisiksi.\nUseammat kutsutuista kuuluivat kirkollis-piireihin, ja toiset olivat\naina lujemmilla tai löyhemmillä siteillä siihen yhdistetyt. Rouva\nde Préalilla oli se luulo, että tämänkaltaiset juhlamenot olisivat\nJumalalle varsin otolliset.\n\nVierasten joukossa ei ollut ollenkaan iloisesti hymyilevää nuorisoa;\nGenevièven verevät kasvot yksinänsä olivat tätä vakaista seuraa\nelähyttämässä.\n\nIstuen hiukan erillänsä, hänen sopi kuulla, mitä muutamat lähellä\nolevat herrat haastelivat. Oli puhe teollisuus-pulasta, joka oli\nerinomaisen peloittavaksi kasvanut, sekä työtätekevän säädyn hädästä ja\nyhä uhkaavammasta tulevaisuudesta. Yksi heistä kertoi muutamia surkeita\nkohtia eräästä isosta kaupungista, jossa pula kauhistavalla tavalla\noli paisunut. Geneviève kuunteli ahdistetuin sydämin. Ei hän koskaan\nollut semmoista kuullut. Kuinka? tuhansittain ihmisiä, miehiä naisia ja\nlapsia, näkivät hänen isänmaassansa nälkää, ihan lähellä häntä, ja se\ntapahtui työn puutteesta!... Oliko tuo mahdollista? Oliko siinä perää?\nKyllä hän oli tietänyt, että köyhyyttä on olemassa, ja joskus hän\nitsekin oli sattunut sitä näkemään; mutta tuo keskustelu ja kaikki sen\nhimmeät yksityiskohdat sekä kauheat tilastolliset ilmoitukset olivat\nkuitenkin hänelle jotain uutta ja hämmästyttävää.\n\nRuokasalin ovet olivat avatut selälleen, ja hiukan kursailtua ja\narveltua lähdettiin parittain liikkeelle ja jokainen kävi istumaan\nympäri kirkkaasti valaistua pöytää, jolla välkkyi kristalli- ja\nhopea-astioita. Mutta Geneviève näki yhä vaan edessään tuon kauhean\nnäyn.\n\nOltiin hetken aikaa ääneti.\n\nApotti Thomas, joka istui emännän oikealla puolella, ja joka oli\nseurakunnan pappi, luki siunauksen.\n\nSilloin kuului ääni, joka puhui:\n\n-- Kuinka kiitollisia meidän tulee olla Jumalalle, kun saamme olla\nkoossa näin runsaan pöydän ympärillä, sillä välin kun niin suuri joukko\nveljiämme kuolee nälkään!\n\nRouva de Préal kääntyi hymyillen vasempaan ruoka-kumppaniinsa, joka\noli lausunut nuo evankeliset sanat. Tämä oli keski-ikäinen mies,\njonka puhetapa oli vilkasta ja jonka kasvot eriskummaisella tavalla\nosoittivat yht'aikaa sekä älyä että tyhmyyttä.\n\n-- Niin oikein, vastasi rouva, meidän tulee olla kiitolliset. Tuntuu\nniin suloiselta olla ystäviensä parissa!\n\n-- Ainahan me olemme kiitolliset armaalle emännällemme, joka on\nkoonnut meidät ympärillensä, näin suurta vieraanvaraisuutta meille\nosoittaakseen.\n\nKuullessaan noita puheita, jotka katkaisivat äänettömyyden, Geneviève\nkatsoi hämmästyneenä ympärillensä. Useimmissa noita kasvoja kuvautui\ntuommoinen tyven tyytyväisyys, jonka toivehikas odotus ja hyvistä\nhajuista tuoksuva ilma vaikuttaa. Geneviève oli saanut sijansa paksun,\nuneliaan rouvan, jonka koko huomio oli kääntyneenä syötäviin, ja uuden\napulaisen, apotti Hardouin'in, välille, saman miehen, jonka saarna\noli tehnyt häneen niin voimallisen vaikutuksen. Viimeksimainittu\nvieruskumppani ei suinkaan ollut rouva de Préalin mieleen, mutta koska\nyksi kutsutuista viimeisellä hetkellä oli jäänyt pois, niin hän ei\nsaanut asiaa estetyksi: kuitenkin hänen mielensä vähitellen rauhoittui,\nkuu näki, että nuori pappi yhä oli ääneti. Päivällistä oli jo hyvän\naikaa kestänyt, eikä Geneviève vielä ollut hänen ääntänsä kuullut.\n\nOli puhuttu hiukan valtiollisista asioista ja hiukan uskonnollisista\nseikoista, mutta sitte ruvettiin juttusia laskemaan.\n\nRouva de Préalin vasemmanpuoleinen pöytäkumppani suoritti sen toimen\nmilt'ei yksinänsä. Hän kertoi matkustaneensa joutoaikanansa syrjäisessä\nosassa valtakuntaa, jossa vielä kyytivaunuilla ajettiin. Niissä hän\ntuntikausia oli matkustanut erään puheliaan työmiehen seurassa, joka\noli Parisissa oleskellut ja luuli siellä saavuttaneensa kaiken maailman\nviisauden. He olivat joutuneet toistensa kanssa puheisin ja tulleet\nkeskustelemaan yhteiskunnallisista epäkohdista.\n\nEttepä uskoisi minkälaisia mahdottomia väitteitä hän toi esiin. Oikein\nhämmästyy, nähdessään, kuinka mielettömiä mielipiteitä on juurtunut\nsemmoisten taitamattomain miesparkojen mieleen, jotka kuitenkin\nluulevat kaikki tietävänsä. En minä huolikaan noita loruja teille\nluetella; ne ovat sitäpaitsi kyllin tunnettuja. Epäilemättä tuo mies\noli älykäs, mutta hänen älynsä oli kääntynyt väärään suuntaan. Minä\nkoetin hänen käsitystänsä hiukan oikaista.\n\n-- Epäilemättä te olette vapautta harrastava? hän kohteliaasti, minua\nkuunneltuansa, kysyi.\n\n-- Vapautta minä harrastan, ja olen myös ylpeä siitä.\n\n-- Niinmuodoin olette työväenluokan pahimpia vihollisia.\n\n-- Kuinka?... Mitä mielettömyyttä nyt puhutte? sanoin. Minä rakastan\ntyömiehiä ja tunnen heidät myös. Paitsi joitakuita poikkeuksia, heillä\nylipäätään on kylliksi ymmärrystä, ollakseen teidän mielettömiin\ntuumiinne suostumatta.\n\n-- Te luulette heitä tuntevanne, mutta saatte olla varmana siitä,\nettä heitä on mahdoton tuntea, ellei ole heidän elämäänsä elänyt. He\ntietävät, ett'ette te voi heitä ymmärtää; eivätkä he teidän kuullen\nsydäntänsä ilmaise, ja silloin te pidätte heidän äänettömyyttänsä\nsuostumuksena.\n\n-- Minä soisin vapautta kaikille, ystäväni; mitä enempää minulta\nvaaditte?\n\n-- Vapaus on kaunis sana, hän vastasi, mutta se ei olekaan muuta kuin\nsana vaan. Te voitte sanoa vangille: \"Sinä olet vapaa, vankihuoneen\novi on avattu\", mutta kuitenkaan hän ei voi päästä ulos, koska kahleet\nhäntä pidättävät. Meikäläisille on työnteko kahleena, joka pienestä\npitäen kokonansa pitää meidät vangittuina; alituinen työ ilman lepoa,\nilman sääliä, ilman kiitosta, työ joka väsyttää, heikontaa ja vieläpä\nmurtaa meidät; meidän kahleemme ovat nälkä, tauti ja ennen kaikkia\ntietämättömyys... Kaiken maailman tuulahdukset voisivat ympärillämme\npuhaltaa... vaan meillä ei ole keuhkoja niitä hengittää. Jos teidän\nlaki-sääntönne olisivat täydellisiä, niin meiltä puuttuisi kuitenkin\nvoimaa käyttää niitä hyväksemme. Te saatatte jokaisessa lakikirjassanne\njulistaa tasa-arvoisuutta, mutta kuitenkin on teidän ympärillänne\nkokonainen paarias-luokka.\n\n-- Hän oli kauno-puheinen, tuo mies, sen vakuutan.\n\n-- Mutta mitä te oikeastaan tahdotte? minä kysyin.\n\nHän vastasi: oikeutta.\n\n-- Vaan kuulkaapas, ystäväni, minä sanoin. Se joka teidän silmissänne\nnäyttää oikeudelta, ei minun silmissäni siltä näytä.\n\n-- Kyllä minä sen uskon, sanoi hän, katsoessaan minua pilkallisesti.\n\nEn kuitenkaan suuttunut, vaan pidin hänelle pienen valtio-tieteellisen\nesitelmän, jota hän keskeyttämättä kuunteli.\n\n-- Samalla tavalla kuin Jumala on luonut ihmiset erinkaltaisiksi\nvoiman, kauneuden ja älyn puolesta, on hän myöskin säätänyt\nyhteiskunnallisia erilaisuuksia, minä hänelle selitin. Kuitenkin\non suutari, joka tekee työnsä kelvollisesti, Jumalan silmissä yhtä\nsuuriarvoinen kuin provessori tai valtiomies. Jumala määrää jokaiselle\nhänen asemansa tässä avarassa maailmassa; toisia hän on luonut\nkäsityötä, toisia sieluntyötä varten. Minä pidän esitelmiä, taikka\nteen kirjoja... te teette kenkiä tai nauloja... se on yhtäkaikki, jos\nme vaan kumpikin koemme parastamme tehdä. Meidän ei tule kysyä työn\nparemmuutta, vaan sen kelvollisuutta ja sitä henkeä, joka on siihen\nkehoittanut.\n\nMinä sanoin hänelle, että varallisuuden eroituksella, joka tulee\nkaikenmoisten työ-tuotteiden erinkaltaisuudesta, on oikeutensa.\nMuurareilla tahi suutareilla ei ole yhtä suurta edesvastausta kuin\nrahakauppiaalla tahi teollisuuden harjoittajalla. Ja jos rupeamme\nlukumiehistä puhumaan, niin eikö sielun väsymystä ja aivojen\nkuluttamista miksikään lueta, vaikka ne kalvavat elämänlankaa paljoa\nenemmän kuin ruumiillista työtä seuraava väsymys, joka päinvastoin on\nterveellinen? -- Uskokaa pois, hyvä ystävä, eroitus ihmisten välillä ei\nole niin suuri, kuin te luulette, ja jos perin pohjin tuntisitte noiden\nihmisten elämää, jotka teidän silmiinne näkyvät niin kadehdittavilta,\nniin ehkä ihmeeksenne huomaisitte, että parempi onni on tullut teidän\nosaksenne.\n\n-- Kuinka ihmeen kaunista!... keskeytti häntä rouva de Préal\ninnokkaasti. Minä soisin, että tämä puhe painettaisiin ja että sitä\njaettaisiin luettavaksi satoja tuhansia kappaleita. Epäilemättä\nmiesparalla ei ollut teille mitään vastattavaa.\n\n-- Hänen kaltaisilta ihmisiltä harvoin vastausta puuttuu. Hän katsoi\nminua pilkallisesti ja sanoi:\n\n-- En rupea mieskohtaisuuksiin, koska en teitä tunnekaan, hyvä herra;\nmutta entä jos sattumuksesta olisi niin tapahtunut, että minä, ehkä\nmäärätty suutariksi, kuitenkin olisin teitä kelvollisempi esittelijä\neli kirjailija, taikka vieläpä olisin mahdollinen valtakuntaa\nhallitsemaan, niin mikä siitä seuraisi?\n\n-- Meidän aikanamme, vastasin minä, voivat kaikki kykenevät miehet\npäästä virkoihin.\n\nMinä luettelin hänelle muutamia esimerkkejä halvoissa kodeissa\nsyntyneistä miehistä, jotka älynsä, lujan tahtonsa taikka ymmärryksensä\nkautta ovat nousseet korkeaan arvoon.\n\n-- Niin, kyllä kai ne ovat tunnetuita, nuo kymmenet, ehkäpä sadatkin\nonnelliset; mutta kuka on lukenut niitä monia tuhansia, jotka\ntaisteluissa ovat saaneet surmansa, joita kivi, jota he yrittivät\nnostaa, on murskaksi musertanut; kuka heidän nimensä tietää?\n\nJa täyttä päätä hän rupesi järjettömyyksiä puhumaan.\n\n-- En huoli kertoa kaikkia tyhmyyksiä, joita hän puhui; loppulause\ntuosta sekasotkusta oli se, ettei muka vapaus itsestään mikään ole,\nettä osittaiset parannukset ovat vahingolliset, koska ne myöhästyttävät\nyhteiskunnallista uudistusta, joka yksin voi toimeenpanna oikeuden\naikakauden. Tuostapa näette, mitä se hyödyttää, kun kokee\nharhaantuneita ihmis-raukkoja järjilleen saattaa. Varmaa on, etten minä\npaheksunut, kun matkatoverini vaunuista lähti.\n\n-- Se on hirvittävää... sanoi rouva de Préal. Jumala auttakoon, mihin\njoudummekaan?\n\n-- Kuitenkin luulen kelpo ihmisiäkin vielä kansassa löytyvän, jotka\neivät salli tuommoisen vaarallisen opin itseänsä viehättää, sanoi\nlepyttäen abbé Thomas.\n\n-- Kansa on perinpohjin turmeltunut.\n\nSe oli herra Bousquetin syvä ääni, joka näin puhui. Nyt oltiin hetken\naikaa ääneti.\n\n-- Ja kuitenkaan ei koskaan ole tehty niin paljon heidän hyväksensä\nkuin nykyaikana, kertoja jälleen alkoi.\n\n-- Siinäpä juuri onnettomuus. Kouluillanne, esitelmillänne,\nkansakirjastoillanne ja kaikella tuolla puolinaisella tietojen\nsekasorrolla te kokonaan tyrmistytätte alhaisten säätyluokkien aivot...\nEnnen muinoin, kun rahvas ei osannut lukea eikä kirjoittaa, se oli\ntyytyväinen osaansa.\n\n-- Minä en mene niin pitkälle, sanoi abbé Thomas. Kansallissivistys on\noivallinen asia, mutta epäilemättä on rajojen yli astuttu. Sivistystä\ntulisi taidolla alhaisten kansaluokkien tarpeisin sovittaa. Tiedon\nalalla ahmustelevaa sielua voisi verrata vaistoa puuttuvaan eläimeen,\njoka olisi yrttitarhaan laskettu, missä sekaisin kasvaisi ravinnollisia\nja myrkyllisiä kasveja. Rahvas on ikäänkuin lapsi, ja sitä pitää\nsemmoisena kohdella.\n\n-- Kenen tulisi heitä johtaa? kysyi lempeä, täyteläinen ja heleä\nääni. Meidänkö, jotka olemme heille itsekkäisen ja halpamaisen\nkunnianpyynnön, lemmettömien tunteitten ja paatuneitten omientuntojen\nesimerkkinä? Mimmoisia ne ovat, nuo niin kutsutut ylhäiset säätyluokat,\nettä heillä olisi oikeus sanoa alhaiselle kansalle: \"Tässä on teidän\nosanne totuudesta ja valosta, tuossa se, joka teille sopii?... Keitä\nme olemme, että menisimme tuomitsemaan tuota kansaa, jota emme tunne\nemmekä pyydä tuntea?\"\n\nAbbé Hardouin vaikeni yht'äkkiä, ikäänkuin hän olisi tullut puhuneeksi\nvastoin tahtoansa ja äkkipäätä olisi saanut itsensä hillityksi.\n\n-- Minä luulen, sanoi herra Bousquet, luoden häneen tyytymättömän\nkatseen -- hän piti, näetsen, velvollisuutenansa vastata siitä, mitä\npuhuttiin tässä pöydässä, jossa hän puoleksi isännän virkaa toimitti,\n-- minä luulen parhaaksi jättää tuo vaarallinen puheenaine siksensä,\nkoska emme kuitenkaan voi toistamme ymmärtää. Kaikki me tässä kansan\nystäviä olemme ja koemme, jokainen ymmärryksensä mukaan, työskennellä\nsen hyväksi. Minä puolestani luulen olevani oikeassa, eivätkä nuo\nyhteiskunnalliset parjaukset millään muotoa voi hämmentää minun\nmielipiteitäni.\n\nAbbé Thomas oli kumartunut rouva de Préal'in puoleen ja kuiskasi\nhänelle:\n\n-- Meidän tulee karttaa semmoista keskustelua, joka voisi häiritä\nseurusteluamme; täällä on ylen erilaatuisia ihmisiä koossa. Tämä\npappiparka on puoleksi sosialisti. Hän on innokas ja hyväntapainen,\nmutta häneltä puuttuu tykkänään kohtuutta ja taitavuutta. Haaveksija\nkun on, hän pian voisi tulla vaaralliseksi.\n\n-- Oikein todellako? sanoi rouva de Préal hiljaa ja niin suurella\nkauhistuksella, kuin häntä olisi syytetty siitä, että oli pahantekijän\npöytäänsä pyytänyt. Olenpa harmissani, että satuin häntä kutsumaan.\n\n-- Ei, ei, älkäät sitä katuko. Noita eksyväisiä henkiä ei saa heidän\nomiin valtoihinsa heittää, ja kukapa voisi voimallisemmasti heihin\nvaikuttaa kuin etevä, hurskas ja hyvillä mielipiteillä varustettu\nnainen?\n\nHän oli todellakin rakastettava mies, tuo abbé Thomas. Hän jatkoi:\n\n-- Oli suuri erhetys, että hän kutsuttiin Parisin, jossa paremmin kuin\nmissään muualla tarvitsisimme sekä intoa että ymmärrystä. Meillä on\ntukala aika edessämme. Meidän rakas kirkkomme, tuo aaltoisalla merellä\nkiikkuva, jalo haaksi, tarvitsee koko viisauttamme ja uskollisuuttamme.\n\nHyvin ylpeänä, kun häntä muka kirkon valkeutena pidettiin, rouva de\nPréal liikutettuna vastasi:\n\n-- Minä en pelkää, niin kauan kuin semmoiset miehet, joita minulla nyt\non onni nähdä ympärilläni, pitävät perää.\n\n-- Me olemme vaan heikkoja, harhailevaisia ihmisiä, mutta ainakin me\nolemme lujasti päättäneet pitää kirkon lippua korkealla, maksoi se\nmeille mitä tahansa.\n\nSillä välin kuin he matalalla äänellä näitä sievistelyitään\nja jaloja tunteitaan vaihtelivat, oli abbé Hardouin jälleen\nvaipunut äänettömyyteensä. Kentiesi painoi häntä herra Bousquetin\ntyytymättömyys, kun hän hampaittensa välistä mutisi:\n\n-- Minun tekisi mieli panna kapula kaikkein suuhun, jotka\njärjettömyyksiä puhuvat.\n\nAbbé Thomas, joka oli erinomaisien naishyveiden ihailija, semminkin\nsellaisten, jotka olivat samettiin ja silkkiin vaatetetut, johti\npuheenjuoksun vähemmän vaaralliseen suuntaan, ja rupesi liikutusta\nherättävällä tavalla kertomaan ylhäisten naisten armeliaisuudesta,\njoidenka oli tapana käydä vankiloissa ja sairashuoneissa.\n\n-- Eilenkin, vaikka ilma oli niin hirveän rankka, kuin itsekin\ntiedätte, näin kreivinna B----n vaunut Charite-sairashuoneen oven\nedessä ja tapasin hänet yhdessä saleista. Hän kävi yhdeltä vuoteelta\ntoiselle, kumartuen sairaitten puoleen ja puhuen heille lempeästi\nikäänkuin vanha tuttava ja kajoten heihin hienolla, hansikoidulla\nkädellään... Minä en saattanut olla hänelle sanomatta: \"Armollinen\nrouva, kansan tarussa puhutaan, että enkelit joskus ihmisen hahmossa\novat tulleet onnettomia lohduttamaan. Nyt vasta tiedän, etteivät nuo\ntarut ole valhetta puhuneet.\"\n\n-- Se oli kaunista, mutta tämä herttainen kreivitär ansaitsi\naivan hyvin tuon ylistyksen. Minä tiedän, että hän samana iltana\nviehättävällä puvullaan ja verrattoman kauniilla laulullansa ihastutti\nerästä taiteellista seuraa. Hän on sangen etevä nainen.\n\n-- Tunnen minäkin semmoisia, jotka hänelle vertoja vetävät, ja vieläpä\narmeliaisuudessa ovat häntä etevämmät, kuiskasi tuo sievä abbé Thomas,\nkuitenkin niin ääneensä, että kaikki sen kuulivat.\n\nRouva de Préal punastui.\n\n-- Onhan suloista, kuin hiukan voi huojentaa jonkun ihmisen surkeutta\nja lohduttaa niitä, jotka kärsivät. Kuinka saattaisi itseltään\nsemmoista iloa kieltää?\n\n-- Ja sitte voi myös paremmin tyytyä kohtaloonsa, kun on\nviheliäisyyttäkin nähnyt, sanoi hiukan tuima ääni.\n\nNämä sanat kuuluivat toisesta päästä pöytää, Genevièven\nvieruskumppanista, tuosta paksusta, rouvasta, joka tähän saakka vaan\noli huomionsa kääntänyt lautaseensa ja jonka nyt teki mieli ottaa osaa\nkeskusteluun.\n\nRouva de Préal keskeytti äänettömyyden, joka oli tätä muistutusta\nseurannut, sanoen:\n\n-- Se on totta, vastakohta opettaa meitä etuuksiamme huomaamaan.\n\nNuori pappi teki liikunnon, ikäänkuin puhuaksensa, mutta ei avannutkaan\nsuutansa. Geneviève katsoi häntä, ja heidän silmänsä kohtasivat\ntoisiansa. Tuokiossa hän ymmärsi, että tämä nuori tyttö, jota hän\ntuskin oli tullut huomanneeksikaan, oli noita hullutuksia kuullessaan\nkiivastunut, samoin kuin hänkin, ja hänellä näkyi myös olevan peräti\ntoisenlainen käsitys armeliaisuudesta kuin noilla toisilla.\n\nHänen olisi tehnyt mieli ruveta tämän kanssa haastelemaan, mutta\nei tietänyt, kuinka alottaa, koska hänen ei olisi haluttanut puhua\njokapäiväisistä asioista.\n\nSamassa Geneviève alkoi:\n\n-- Minä tiedän, ett'ette te noin ajattele, sanoi hän, luoden nuoreen\npappiin suuret, myötätunteisuudesta loistavat silmänsä.\n\n-- Kuinka te sen tiedätte?... kysyi kummaksuen abbé Hardouin, jota tuo\nluottamusta osoittava katse sydämen pohjaa myöten lämmitti.\n\n-- Minä tiedän sen, koska olen kuullut teidän armeliaisuudesta\nsaarnaavan. En koskaan sitä unhohda.\n\n-- Tuo sydämellinen puhe tuntui suloiselta tälle miehelle, joka hetkeä\nennen tunsi itsensä yksinäiseksi nurjamielisten ihmisten kesken,\naavistamatta, että nuori sydän lähellä häntä sykki samaan tapaan kuin\nhänen oma sydämensä... Nuori sydän ja nuoret kasvot. Hän katsoi tyttöä,\nja hänen silmiinsä tämä vielä näytti lapselta. Oliko mahdollista, että\ntämä lapsi todellakin oli voinut häntä ymmärtää? Mitähän tuo tuommoinen\nelämästä tiesi?\n\n-- Kentiesi en kaikkea ymmärtänyt, sanoi Geneviève, ikäänkuin hän olisi\narvannut, mitä toinen ajatteli. Minä en koskaan ennen ollut semmoista\nkuullut, ja kuitenkaan ei mikään teidän puheessanne ollut minulle\nuutta. Siitä päivästä saakka olen ollut onneton, joka kerta kun noita\nasioita olen ajatellut.\n\n-- Onnetoin... ja minkätähden?\n\n-- Minusta näkyy, että meidän pitäisi oleman peräti toisenlaisia, jos\nolisimme totisia kristityitä.\n\n-- Te olette oikein minua ymmärtänyt, sanoi abbé Hardouin.\n\nRouva de Préal, joka huomasi, että Geneviève ja hänen vaarallinen\npöytäkumppaninsa olivat ruvenneet haastelemaan, antoi merkin nousta\npöydästä.\n\nMoni vieraista siemasi hätä hätää lasinsa tyhjäksi, ja useamman\nmielestä emännällä oli ylen kiire.\n\nHerra Bosquet rypisti kulmiansa, mutta leppyi pian, kun kuuli syyn\ntähän äkkinäiseen menettelyyn.\n\n-- Se taisi kai olla parasta, hän sanoi, vaikka tuo mies-parka kalpeine\nkasvoineen ei näytä ylen vaaralliselta nuorelle tytölle. Pikemminpä\nluulisi hänen pelkoa herättävän.\n\n-- Geneviève ei olekaan niinkuin muut tytöt. Hänellä on eriskummainen\nluonto.\n\n-- Niinpä näkyy. Täytyy viipymättä istuttaa hiukan järkevyyttä tämän\npikku hupsun aivoihin.\n\nHerra Bousquet näkyi katsovan tuota pientä toimitusta aivan helpoksi\nasiaksi.\n\n-- Täytyy saada häntä ymmärtämään, että hänen asemassaan olevan nuoren\ntytön ensimäinen velvollisuus on sovittaa omaa tahtoansa ja omat\nmielipiteensä hyväntekijänsä tahdon mukaan. Tietääkö hän edes, kuinka\nsuuressa kiitollisuuden velassa hän teille on?\n\n-- Hän tietää, ett'ei hän ole minun tyttäreni. Minä luulen hänellä\nolevan sekavan muiston ensimäisestä lapsuudestaan.\n\n-- Tarvitsee antaa hänelle tarkkoja tietoja kaikesta. Jos hän ei ole\nkiitollinen, vaikka hän teidän hyvyydestänne on korotettu semmoiseen\nasemaan, joka hänelle ei oikeastaan kuulu, niin hänellä on kiittämätön\nluonto.\n\n-- Saamme vielä siitä puhua: jätän asian teidän arvosteltavaksenne.\n\nToimitettuaan kahvin, Geneviève oli jälleen lähestynyt uutta\nystäväänsä, joka yksin istui kirjoilla ja sanomalehdillä täytetyn\npöydän ääressä. Nähdessään tytön lähestyvän, hän sulki kirjansa, jota\noli lukenut, ja odotti hänen puhuvan. Tyttö oli kahden vaiheella.\n\n-- Minulla olisi niin paljon teiltä kysyttävää, hän vihdoin lausui:\nMinusta tuntui, ikäänkuin te yksin voisitte tehdä kristinopin minulle\nrakkaaksi.\n\n-- Ette sitä siis rakasta?\n\n-- En, se ei voi minua miellyttää. Minä rakastan kielioppiakin enemmän\nkuin katkismusta.\n\n-- Eikö evankeliumikaan teille mitään puhu?\n\n-- Pienenä ollessani rakastin Uuden testamentin kertomuksia. Jesus\noli minulle tuttu; olin häntä näkevinäni pienten lasten, köyhäin ja\nsairaitten keskellä... Mutta nyt jättää tuo kaikki minut kylmäksi. Se\non kaikki ollutta ja mennyttä, emmekä me voi kulunutta aikaa takasin\nsaada.\n\nTuossa sen sanoitte: meidän tulee saada se takaisin... meidän tulee\nuudestaan herättää Kristus kuolleista, meidän pitää saattaa takaisia\ntuota aikaa, jolloin jumalallinen armahtavaisuus muuttui ihmiseksi,\nasuaksensa meidän keskellämme. Jokainen meistä voisi sen tehdä, jos\nvaan uskoisimme Jumalaan.\n\nKummastuen Geneviève toisti:\n\n-- Jos vaan uskoisimme Jumalaan?... Mutta rouva de Préal, huolestuneena\ntästä keskustelusta, oli lähestynyt niin pian, kun sopivaa tilaisuutta\nlöysi.\n\n-- Lapseni, rouva de Frémont on yksinään; päivällistä syödessämme sinä\net sanaakaan hänelle virkkanut. Mene hänen viereensä istumaan.\n\nJa kääntyen erinomaisella kohteliaisuudella abbé Hardouin'iin, hän\nsanoi:\n\n-- Tämä pieni tyttö käyttää teidän hyvyyttänne väärin. Hänen ijällänsä\nihminen ei vielä taida kohtuutta pitää.\n\n-- Kuinka vanha hän on? kysyi abbé Hardouin, seuraten Genevièveä\nsilmillään.\n\nJa rouva de Préalin vastattua, hän toisti: \"Kuusitoista vuotta\",\nikäänkuin se seikka, että joku ihminen voisi olla kuusitoista vuotta,\nolisi suuresti häntä rasittanut.\n\nGeneviève huomasi aivan pian, että rouva de Frémont, joka oli\npuoleksi nukuksissa, paljoa mieluummin olisi rauhassa sulattanut\nruokaansa mukavassa nojatuolissa. Rouva-parka koki kuitenkin vaivata\nitseänsä, kysymällä tytöltä yhtä ja toista, niinkuin vanhain ihmisten\ntapa useinkin on, vaikkeivät he ensinkään pidä lukua vastauksista.\nOleskeliko hän mielellään maalla? Harjoittiko hän paljon soitantoa?\nRakastiko hän lukemista? Geneviève vastasi hajamielisesti, ja hänen\nsilmänsä lensivät sillen puolen salia, josta hän juur'ikään oli\ntullut: vaan kuinka mielellään hän olisi kuullut enemmän ja oppinut\nymmärtämään, mitä tuo pappi oli tarkoittanut.\n\nVaan tämä toivo raukesi tyhjään, sillä hetken kuluttua abbé Hardouin\nläksi.\n\nTyytymättömänä ja surumielisenä hän saapui kotiinsa. Eikö hän aina\nollut tuumannut, että papin tulisi olla köyhäin ja vaivaa kärsiväisten\nparissa tahi yksinäisessä kammiossa, eikä pitosaleissa, joissa\njoutavia jaariteltiin, eikä ylellisten ruokapöytien ääressä, jotka\noli tuntunut pilkkaavan tuota viheliäisyyttä, jota hän ei voinut\nlievittää. Nyt hän oli päätöksestään luopunut, mutta vast'edes ei enää\nsaisi niin tapahtua. Mitä hän oli tuonut muassaan noista pidoista,\njoissa oli aikansa hukkaan tuhlannut? Salaisen närkästyksen muutamia\nniitä henkilöitä kohtaan, joita hän siellä oli tavannut ja suuren\ntyytymättömyyden omaan itseensä, syystä, ettei ollut käyttänyt\ntilaisuutta puhuakseen, niinkuin olisi tullut puhua. Sanalla sanoen:\nHän oli suuresti pahoillaan.\n\nHän sytytti lamppunsa ja avasi kirjansa mutta ei lukeminenkaan häntä\nmiellyttänyt, eikä hän voinut ajatuksiansa siihen kiinnittää, vaan\nne palasivat itsepintaisesti sinne, mistä hän juurikaan oli tullut.\nSulkien kirjansa, hän nojasi päätään seinään ja rupesi uneksimaan.\n\nHänellä ei ollut muita huoneita kuin lukukammionsa, johon tultiin\npienen eteisen kautta, ja sen vieressä makuu-huoneensa. Huonekalut\nolivat mitä yksinkertaisinta laatua. Siellä ei muuta näkynyt kuin\nmuutamia maalaamattomia puuhyllyjä, kirjoituspöytä, joitakuita tuoleja,\njoiden oli päällys mustaa jouhi-kangasta ja yksi ainoa nojatuoli, jonka\nistuin oli niin kapea ja selkälauta pystysuora, että se mukavuutta\nrakastavaiselle ihmiselle olisi tuntunut pikemmin kidutuskoneelta,\nkuin ylöllisyyskalulta. Vaikka ilma oli sangen kylmää, niin pesässä ei\nkuitenkaan ollut valkeata; lattia oli paljas, eikä pöydänkään edessä\nollut ainoatakaan maton-tilkkaa. Olipa mahdotonta tässä kolkossa\nkammiossa keksiä vähintäkään mukavuutta tahi laiskuutta tyydyttävää\nesinettä.\n\nAbbé Hardouin oli nojannut päätänsä nojatuolin kovaa selkäpuuta vastaan.\n\n-- Yksin!... hän mumisi, aivan yksin... muualla samoin kuin\ntäälläkin!...\n\nHetki sen jälkeen koputettiin ovelle. Hän nousi ja avasi.\n\n-- Mitä kuuluu?\n\n-- Herra abbé, tuo paikkasuutari poloinen on tullut ilmoittamaan, että\nlapsi tekee loppua.\n\n-- Minä tulen, sanoi pappi, sammuttaen lamppunsa.\n\n-- Ottakaa edes liina kaulaanne, herra apotti, kehoitti hyväntahtoinen\nvaimo, nyt on oikein kylmä ilta. Huomenna tuotan teille puita, eikö\nniin?\n\n-- Odottakaa, kunnes minä teitä käsken, hän miltei jäykästi vastasi.\n\nPorttikammiossa odotti mies. Nähdessään hänen riutuneita kasvojansa,\nabbé Hardouin ei mitään kysynyt.\n\n-- Mennään joutuin, hän sanoi.\n\nHe katosivat yön pimeyteen.\n\nSuljettuaan porttikammion oven, johon jääkylmä tuulenpuuska oli\npuhaltanut, sanoi portinvartijan vaimo miehelleen:\n\n-- Ei hän palaa, ennenkuin kaikki on päättynyt, sen verran minä häntä\ntunnen... Hän on itse hyvyys. Kukapa olisi voinut uskoa, että yksi\nnoita ihmisiä, joista niin paljon pahaa puhutaan, tuommoinen olisi?...\n\n-- Mitäpä hän voi tuolle lapselle? mies ilkkuen vastasi. Ei hän\nrukouksillansa eikä hurskailla vehkeillään kuitenkaan voi estää sitä\nkuolemasta... Olisi parempi antaa lapsen olla rauhassa.\n\n-- Ei suinkaan hän lapsen tähden siellä ole, kyllä tuo pieni, viaton\nraukka yksinkin paratiisiin osaa.\n\n-- No, siinäpä tapauksessa hän olisi tehnyt viisaammin, jos olisi\npannut maata, niinkuin minäkin.\n\n-- Ettekö ymmärrä, että noille ihmisraukoille on hänestä lohdutusta,\neiväthän he muutoin olisi tulleet häntä hakemaan. Minulle se jo tekee\nhyvää, kun häntä vaan katselen.\n\n-- Niin, onhan hän koko kaunis, tuo ulkokullattu pappisi. Älä enään\ntule heistä minulle puhumaan... Abbé'at, kirkkoherrat, jesuitat, ei\nheissä mitään eroitusta ole. Puolen tunnin päästä hän kai porttikelloa\nsoittaa, päästäksensä sisään, mutta en minä ainakaan rupea itseäni\nhänen tähtensä vaivaamaan.\n\nMutta ei kukaan soittanut, ja aviokumppanit saivat maata häiritsemättä\naamuun saakka.\n\nRouva de Préal, joka oli hyvin tyytyväinen uskonnollisiin\npäivällisiinsä, istui suuren kamiinin edessä jalkojansa lämmitellen,\nja herra Bousquet, joka oli jäänyt viimeksi, arvosteli kilvan hänen\nkanssansa vieraita, jotka äsken olivat sanoneet jäähyväiset.\n\n-- Kuinka hän on ruma, tuo abbé Hardouin-raukka, sanoi rouva, ja\nsen lisäksi hän ei ensinkään osaa sievästi käyttäidä. Eipä hän\nhaastelekaan; luulisi hänen todellakin olevan kuusta kotoisin. Mitä\nhänellä olikaan sinulle sanottavaa, Geneviève, koska sinä kuuntelit,\nikäänkuin päärlyjä olisi hänen suustansa pyörinyt?\n\n-- Pienet tytöt ovat aina mielissään, kun mies, jolla on parta, taikka\njoka ainakin voi sitä kasvattaa, puhuu heille, ikäänkuin olisivat\naikaihmisiä, sanoi herra Bosquet, nauraa hohottaen; sitten hän jätti\nhyvästi.\n\n-- On semmoisiakin partasuita, joilta en muuta pyydä, kuin että antavat\nminun olla rauhassa.\n\n-- Ketä tarkoitat, lapseni?\n\nGeneviève oli hetken aikaa kahden vaiheella: olihan herra Bousquet\nhänen äitinsä ystävä. Sitte hänen soimauksensa kääntyi toisaalle.\n\n-- Äiti, en voi kärsiä tuota herraa, joka kertoi\nmatka-keskusteluistansa; minä inhoan häntä.\n\n-- Sinä puhut niinkuin pieni tyttö tahi lapsi, joka ei tunne sanojen\nmerkitystä, ja on liian taitava ymmärtämään, mitä oppineet ja\nvalistuneet ihmiset puhuvat...\n\n-- Oi, äiti, vastasi Geneviève tuijottaen hiiliin, jotka jo rupesivat\nmustumaan, jos minä uskoisin todeksi kaikkea, mitä täällä tänä iltana\non puhuttu, jos uskoisin sen Jumalan tahdoksi, että toiset elävät\npuutteessa, toiset taas ylellisyydessä, että meillä on yltäkylläisestä\ntarpeetontakin omaisuutta, sillä välin kun muut nälkään nääntyvät;\njos uskoisin, että tuo kaikki tapahtuu Jumalan tahdosta, niin en\ntodellakaan voisi häntä rakastaa.\n\n-- Nyt sinä tuomitset Jumalaa...\n\n-- En tuomitse, sillä ei Jumala sitä tahdo.\n\n-- Kuka sitä siis tahtoo?... Kuka olisi säätänyt kaikki nuo eroitukset,\nellei hän?... Eikö hän ole kaikkivaltias? Ja jos hän ei ole sitä\ntahtonut, kuinka ne siis ovat olemassa? Sinä puhut mahdottomuuksia,\nlapseni... Jumala tietää, mikä on hyvä jokaiselle hänen luoduista\nolennoistansa, meidän täytyy kaikessa tyytyä hänen tahtoonsa, tietäen,\nettä kaikki tapahtuu meidän hyväksemme.\n\n-- Minä en milloinkaan voisi sitä Jumalan tahdoksi uskoa, että ihmisten\ntäytyy nähdä lapsensa kuolevan nälkään, vaikk'eivät muuta pyydä kuin\ntyötä, niitä elättääksensä...\n\n-- Mitä me olemme, lapseni, että rupeaisimme Jumalan töitä\ntuomitsemaan? Turhia kapinoitsemisessa on paljon ylpeyttä... Ei\nkenelläkään ihmisellä ole sen enempää syytä kiitollisuuteen ja\nluottamukseen kuin sinulla, joka olet suuresta viheliäisyydestä\npelastettu ja asetettu semmoiseen tilaan, jossa saat nauttia hyviä\npäiviä sekä äidin hellyyttä ja voit saada, mitä suinkin mielesi tekee.\n\nKuullessaan näitä sanoja, Geneviève nosti vilkkaasti päätään ja, luoden\npalavat silmänsä rouva de Préaliin, hän sanoi:\n\n-- Oi, äiti, sanokaa minulle kaikki! Minä pyydän teitä, sanokaa minulle\nkaikki! Minä tahtoisin tietää kaikki!\n\n-- Eihän tässä erittäin mitään ole sanottavaa, vastasi rouva de Préal\nhätäisesti, Genevièven mielenliikutusta säikähtäen. Kuolema oli\ntemmannut sinun vanhempasi, ja eräs sangen köyhä perhe oli ottanut\nsinut hoidettavaksensa... Jos en minä olisi sinua lapsekseni ottanut,\nniin kuuluisit niiden joukkoon, jotka elävät kurjaa ja työlästä elämää,\nja nyt sinulla päin vastoin on huokeat ja iloiset päivät. Tietysti\nJumala on niin tahtonut, koska hän sinut tielleni asetti.\n\nGeneviève ei sen enempää kysynyt, vaan meni omaan huoneesensa.\n\nSinä ehtoona hän kauan makasi valveillansa ja hänen päänalaisensa\nkastui kyyneleistä, Se eivät olleet kiitollisuuden kyyneleitä; ei hän\nensinkään ollut kiitollinen niille, jotka olivat tehneet hänen elämänsä\nhupaiseksi ja huokeaksi, sillä yhä uudelleen hän kuiskasi:\n\n-- Miksi en minä ole heidän kanssansa, joiden elämä on työlästä ja\njotka kärsivät puutetta, koska minä kuitenkin heihin kuulun. Olisi\npitänyt jättää minut heidän luoksensa.\n\nJos hän likeltä olisi saanut katsoa, minkälaista Augustinen,\nhänen entisen sisarensa, elämä oli, niin häntä epäilemättä olisi\nkauhistuttanut. Köyhyys, nähtynä etäältä ja jonkunmoisen sädekehän\nkoristamana, ja viheliäisyys, nähtynä likeltä kaikkine hirvittävine,\nmiltei välttämättömille seurauksineen, ovat kaksi eri asiaa.\n\nGeneviève-paralla oli vielä paljon opittavaa.\n\n\n\n\nX.\n\n\nCélinen mielikuvitus oli ollut täydessä toimessa koko tämä pitkän\nsuven, joka oli kulunut ilman mitään huvitusta, ilman mitään muuta\niloa, kuin minkä rakastava sydän voi nauttia, joka paljon antaa eikä\nmitään takasin vaadi. Ei häntä, tyttöparkaa, milloinkaan oltu liiaksi\nhemmoiteltu; siitäpä hän olikin tyytyväinen vähään.\n\nEpäilemättä hänen isänsä hellästi häntä rakasti, mutta hän ei sitä\nsuuresti osoittanut, ei töissä eikä paljon sanoissakaan. Hän oli\ntottunut näkemään tyttärensä viallisena ja apua tarvitsevana, ettei hän\nniin erittäin siitä lukua pitänyt. Koska Célinen äiti oli kuollut aivan\nnuorena, niin hän ei koskaan saanut tuta tuota huolellista hellyyttä,\njolla kipeää lasta kohdellaan, ja joka sydämellisemmillä ja syvemmillä\niloilla korvaa lapsuuden ajan vilkkaat huvitukset. Häntä hoitaessansa\nrouva Gregoire oli aina enemmän ajatellut omia vaivojansa ja omaa\nansiotansa kuin hoidettavansa kipuja ja kärsimyksiä. Ei kukaan ollut\nhäntä surkutellut ja hän oli niin lempeää ja vaatimatonta luontoa, että\nhän katkeruudetta ja valittamatta tyytyi elämäänsä semmoisena, kuin se\nhänen viallisuutensa tähden oli.\n\nVaikka hän oli älykäs, niin hänen näköpiirinsä kuitenkin oli ahdas.\nHänen mielikuvituksensa sen sijaan oli vireä, ja hänellä oli tapa\nvaipua loppumattomiin unelmiin, jotka olivat hänelle muiden huvitusten\nkorvauksena. Pitkinä aikoina olivat metsät ja suuret kukkaisten\nkoristamat niityt, sanalla sanoen koko luonto, jota hän tuskin oli\nnähnyt ja joka kuitenkin alati pysyi hänen ajatuksissaan, olleet noiden\nunelmien ainoana esineenä; mutta siitä saakka, kun hän oli oppinut\nJacques'ia tuntemaan, oli tuo uneksiminen muuttunut toisen muotoiseksi.\nEi sitä kuitenkaan olisi sopinut kutsua rakkauden unelmaksi. Hän\noli tottunut pitämään itseänsä vähäarvoisena, ja siitäpä hän ei\nkatsonut itseänsä mahdolliseksi semmoista tunnetta herättämään; mutta\nlakkaamatta hän ajatteli Jacquesia, vaivaten itseänsä tutkimalla, mitä\ntämä ei sanoilla selittänyt.\n\nAivan selvästi hän huomasi, ettei Jacques ollut onnellinen, ja kun\nhän etsi syytä tähän onnettomuuteen, oli hän tullut ymmärtämään monta\nseikkaa, jotka olivat hänelle liian oudot, ja joita hän ainoastaan tuon\nerinomaisesti itsensäkieltäväisen luonteensa ja myötätuntoisuutensa\nvoimalla oli voinut käsittää. Muutamat semmoiset ihmiset, jotka eivät\nensinkään ole itsekkäitä, voivat joskus ihmeeksemme elää toisen ihmisen\nelämää, tuntea hänen sielullansa. Vaikka Jacques oli harvapuheinen ja\nsalamielinen, niin Céline kuitenkin oli keksinyt taudin, joka häntä\nvaivasi, sen synkän ikävän, joka oli tehnyt hänet miltei tunnottomaksi\nsiitä saakka, kun hän oli kadottanut toivonsa saada jälleen tavata\nkotinsa kukkaista. Céline oli tullut ymmärtämään, että alituinen ja\nyksijonoinen työnteko, jonka ikeen tottumus oli tehnyt helpoksi hänelle\nitselle sekä isällensä, tuntui Jacquesille raskaalta taakalta, jonka\npainoa ei mikään lieventänyt. Hän arvasi myös, ettei mikään kohta\nJacquesin perheoloissa ollut sitä laatua, että se olisi tehnyt hänen\nkuormansa keveämmäksi; hän tiesi, että hänen veljensä ja sisarensa\npikemmin olivat hänelle rasitukseksi, kuin rakkaina vieraina hänen\nkodissansa. Hän oli perheen isä, mutta häneltä puuttui perheen isän\nvalta, ylpeys ja rakkaus. Velvollisuus ilmaantui hänelle ainoastaan\nankarassa muodossansa.\n\nEhkä Célinekin joskus semmoisina hetkinä, jolloin vähemmässä\nmäärässäkin turhiin toiveisin tarttuva sielu rupeaa mahdottomia\ntoivomaan, ehkä hän silloin kerran tahi kaksi oli sattunut uneksimaan,\nettä hänestä voisi tulla Jacquesille muu kuin paljas ystävä vaan ja\nettä hän voisi luoda hänelle onnen, josta hän saisi iloa ja rohkeutta\nammentaa; mutta jos tuommoiset ajatukset olivatkin hänen mieleensä\njohtuneet, niin hän heti oli ne karkoittanut. Viallinen, vaivainen ja\nmuiden nojalla elävä, mitäpä hänellä olisi antamista?...\n\nNäinä pitkinä kesäiltoina, joina hänen isänsä, raitista ilmaa\nhengittääksensä, käveli lehto-katuja pitkin, ja rouva Gregoire oven\nkynnyksellä pakinoitsi, Céline kylliksi ennätti asioita ajatella; hän\nkatseli omaa kuvaansa, joka epäselvänä avatussa akkunassa ilmaantui, ja\nsilloin hän surullisesti hymyili.\n\nTuon kurjan, kalpean olennon rinnalla esiintyi hänelle Geneviève de\nPréal; hän oli näkevinänsä hänen huikaisevan valkoisen ihonsa, hänen\nhymyhuulensa, hänen suuret, mustat loistavat silmänsä. Vähitellen hän\nrupesi mielessään vertaamaan häntä toiseen Genevièveen, tuohon pieneen\nkevätkukkaseen, joka pienissä käsissään oli vienyt Jacquesin sydämen.\nEivätkö molemmat olleet saman nimisiä ja yhden ikäisiä? Minkä vuoksi\nse ei voisi olla hän?... Oi, jospa hän voisi olla varma siitä... jos\nhän taitaisi sanoa Jacquesille: \"tässä hän nyt on, tuo kadotettu.\"\nHän kuvaili mielessään sitä iloista loistoa, joka äkkiä valaisisi\nhänen synkkiä silmiänsä. Ja eikö hän olisi kiitollinen sille, joka\ntoisi hänelle tytön takaisin? Eikö hän silloin lausuisi hänelle sanaa,\njota Céline elinaikansa tulisi kätkemään, ikäänkuin jotakin kallista\naarretta?... Mutta silloin häntä alkoi väristyttää... hän tunsi\nvilua läpi luiden ja lihain. Tuo ilo, jota hän mielessään kuvaili,\nteki hänelle kipeää, hän pelkäsi sitä. Mitä hänellä sitä paitsi\nolikaan Jacquesille sanottavaa?... Että hän, hänen surumielisyyttänsä\najatellen, oli nähnyt unta, mahdotonta unta, kentiesi Jacques ehkä\nsuuttuisikin häneen, kun hän oli uskaltanut ottaa tuota salaista\nsurua puheeksi, jota hän ei itse ollut ilmaissut ja joka ainoastaan\nAugustinen ajattelemattoman puheliaisuuden kautta oli tullut hänen\ntiedokseen. Ja mitä hän muutenkaan varmaan tiesi!... Tokkohan neiti\nPréal milloinkaan palaisi? Sanotaanpa rikkaiden olevan vaihemielisiä...\nhe eivät taida ymmärtää, miltä pettynyt toivo tuntuu, varsinkin näin\nyksinäisessä elämässä, jossa vähinkin ilo on suuri tapaus... Puoleen\nvuoteen hän ei ollut täällä käynyt, ja sen ajan kuluessa hän tietysti\nei ollut muistanut viallista, pikku kukkastentekijä-parkaa, jota hän\noli syleillyt ikäänkuin sisartaan.\n\nSilloin Céline koki olla ajattelematta, mutta sama mielikuvitus\ntuli aina takaisin, sekoittaen ne kaksi Genevièveä yhdeksi, ja tämä\nkuva ihastutti häntä niin suuresti, että hän piti sitä kauniimpien\nunelmiensa toteutumisena. Mutta samalla se häntä vaivasi, melkein\nhänen tietämättänsä, sillä tuo armas tyttö ei ymmärtänyt, mikä\nhänen sydäntänsä kalvoi, koska hän ei hetkeäkään ollut ajatellut\nmahdolliseksi, että Jacques milloinkaan voisi häntä rakastaa.\n\nHän tiesi hyvin, että toinen häntä rakasti, mutta sitä hän vaan\njonkinlaisella kauhulla ajatteli; tämä hänen herättämänsä rakkaus\noli yksi hänen elämänsä murheita. Hän pelkäsi Savignyta, tuota\nlempeäluontoista, voimakasta ja kärsivällistä miestä, joka ei koskaan\nomaa itseänsä ajatellut ja joka mielellään olisi vuodattanut verensä,\nvapahtaaksensa häntä mitään suruja kokemasta. Céline tunsi hyvinkin\nhänen arvonsa, mutta siltä hän ei enempää hänestä pitänyt. Savignyn\nseurassa tuntui tuo rakkaus hänelle rasittavalta, vaikka hän ei\nsanaakaan siitä virkkanut, ja kuta palavampi hän oli, sitä kylmemmäksi\nCélinen sydän häntä kohtaan jäähtyi.\n\nKesä oli kokonaan kulunut, eikä mitään ollut Savignysta kuulunut.\nLebeau sitä jo ihmetteli, ja eräänä sunnuntaina hän päivällistä\nsyötyänsä alkoi huoliansa haastella.\n\n-- Olen aina peloissani, että joku onnettomuus häntä kohtaa, sanoi hän;\ntuo poika on sitä laatua, että hän käskemättä saattaisi pistää päänsä\nvaikka tiikerin kitaan.\n\n-- Jumala varjelkoon, huusi rouva Gregoire, sitä minä en tahtoisi\nkatsoa... Se saattaisi minut vallan kipeäksi Mitähän tuolla miehellä on\ntiikerien kanssa tekemistä?\n\n-- En minä nyt puhu Jardin de Plantesin tiikereistä, vaan semmoisista,\njotka väijyvät ihmisparkoja, elleivät ne pysy alallansa. Mitä on\nmontakin, jotka ovat saaneet paljon kärsiä, kuri eivät ole osanneet\nhillitä kieltänsä. Jos Savigny vaan jonkun aikaa pysyy poissa, niin\nminun aina johtuu mieleeni, että hänellä kai on maksuton asunto\njossakussa valtion vankilassa... Mutta siitä hän ehkä kuitenkin antaisi\nmeille tiedon...\n\n-- Kyllä kai hänellä itselläänkin olisi varoja maksaa huonestansa,\nsanoi rouva Gregoire. Minä puolestani en suuresti pidä tuosta\nSavignystanne, sillä kun hän täällä on, niin hän ei minusta sen enempää\nvälitä kuin tuolistakaan, ja kahvikuppinsa hän nielee, ikäänkuin se\nolisi jotakin lääkettä, eikä edes kiitäkään; mutta siltä minä kyllä\nvoin uskoa, että hän kykenee itseänsä elättämään.\n\n-- Kykenee!... huusi Lebeau, hän joka voisi tulla rikkaaksi mieheksi,\njos hän vaan huolisi vähäisen omia asioitansakin hoitaa! Mutta Jumala\ntiesi, muistaako hän edes joka päivä syödäkään. Kaiken työansionsa hän\nantaa muille. Minä olen nähnyt hänen makaavan lattialla oven edessä,\nkoska hän oli antanut huoneensa eräälle perheelle, jolla ei ollut muuta\nkotia kuin katu.\n\n-- Onhan se kaunista, sanoi Jacques.\n\n-- Kaiketi se kaunista on, ja se on minun uskoni, että hän saa\npalkkansa toisessa elämässä, koska korkein olento on ihmisiä\nvanhurskaampi; mutta tässä maailmassa eivät hyvät työt aina tuota\nihmiselle suosiota ja kiitosta. Jos Savigny noin pitkittää, niin hän\nvielä joutuu pahaan pulaan... Ei hallitus näetten semmoista kärsi.\n\n-- Hallitus!... toisti Jacques hämmästyen, ei hän toki siihen\nsekaantune?...\n\n-- Se on aivan selvää, näetten; ell'ette ole niinkuin kaikki muutkin,\nniin te olette epäluulon alainen... teitä pidetään silmällä... Jos\nasian oikein sanoo, niin Savigny on vallankumooja... Hän tahtoisi\nmuodostaa maailman oman mielensä mukaiseksi... Ja hänellä on senkin\nseitsemän ehdotusta päässään!... Kyllä hänen aivoissaan painoa on, sen\ntakaan. Onpa kummallista ajatella, ettei hän seitsemäntoista vuotiaana\nvielä osannut lukeakaan, ja että hän itse opettamatta on kaikki\noppinut. Minusta tuo mies on oikea ilmiö.\n\n-- Olen minäkin kerran nähnyt ilmiön, keskeytti rouva Gregoire, ja\nvieläpä semmoisen, jota en ikipäivinäni unohda. Se oli markkinakojussa\nja, kuulettekos, herra Lebeau, sillä oli kaksi päätä!... Se katsoi\nminua neljällä silmällä, ja voi kuinka minun rupesi pahaa tekemään!...\nÄlkää tulkokaan minulle ilmiöistä puhumaan! Eihän Savignykään mikään\nkaunis ole, mutta ainakin hänellä on vaan yksi pää. Jos minun pitäisi\nnähdä hänet kaksipäisenä ja neljäsilmäisenä, niin minun rupeisi\nsydäntäni kääntämään. Tiedättehän, herra Lebeau, kuinka arka minun\nvatsani on. Vähäpätöisinkin asia saattaa sen epäjärjestykseen.\n\n-- Ottakaa tippa konjakkia, rouva Gregoire, siitä te toinnutte.\n\nJa rouvan kielloista huolimatta, Lebeau otti kaapista pullon ja kaatoi\nsiitä lasiin, jonka rouva suuttuneen näköisenä arvokkaasti lykkäsi\npois, mutta jonka hän kuitenkin hetken kuluttua oli pohjaan ryypännyt.\n\n-- Enhän minä sitä lajia ilmiötä tarkoittanut, alkoi Lebeau jälleen,\nkun rouva Gregoiren vatsa oli saanut vahvistuksensa.\n\nKuullessaan uudestaan tuon sanan, peitti rouva silmiään kädellänsä,\nikäänkuin jotakuta hirvittävää kuvaa karkoittaaksensa.\n\n-- Savigny on ilmiö sielun eikä ruumiin puolesta. Jos teidän\nnäkemällänne ilmiöllä oli kaksi päätä, niin hänellä sen sijaan\nvarmaankin on kahdet aivut.\n\n-- No, herranen aika! Sehän on vielä hullumpaa, huusi tämä\nhentohermoinen nainen, luoden silmäyksen kaappia kohti.\n\nIhailunsa vallassa kun oli, Lebeau ei tuota katsetta huomannut, hän\njatkoi puhettaan ja kävi yhä kiihkeämmäksi, kuta kauemmin hän puhui.\n\n-- Hän on eriskummainen ihminen. Päästäksensä tarkoituksensa\nperille, hän antaisi vaikka hakata meidät kaikki palasiksi; mutta\nhän seisahtuisi matkallansa, ottamaan ylös pesästään pudonnutta\nlinnunpoikaista.\n\n-- Mitä hän siis tahtoo? kysyi Jacques.\n\n-- Tähän aikaan ei siitä uskalla kovin ääneensä puhua; mutta olemmehan\ntässä ihan ystäviä vaan. Hän tahtoo yhteiskunnallista vallankumousta.\n\n-- Vai niin, vastasi Jacques välinpitämättömästi.\n\n-- Minä puolestani en ainakaan siihen sekaannu. Olen liiaksikin nähnyt\nnoita vallankumouksia, jotka eivät milloinkaan ole meikäläisille\ntuottaneet muuta kuin viheliäisyyttä. Mitä te, nuori ystäväni, siitä\ntuumaatte?\n\n-- Minä en rakasta valtiollisia asioita, vastasi Jacques.\n\n-- Siinä teette oikein. Minäkin olen ihan samanlainen. Olen tyytyväinen\nkun minulla on vaan kirjani, nojatuolini ja piippuni... pikku\nCélinestäni puhumattani, joka aina pysyy paikallansa eikä pane mitään\nmullistuksia toimeen.\n\nEi Jacquesin alakuloinen ja surumielinen katsanto koskaan ennen ollut\nCélineä niin suuresti hämmästyttänyt kuin nyt. Jos hän olisi saanut\ntilaisuutta, niin hän olisi epäluulonsa hänelle ilmoittanut; mutta\nhe eivät milloinkaan olleet kahden kesken. Tänä päivänä Jacques meni\naikaisin pois, eikä hän ollut monta sanaa virkkanut.\n\nEräänä sunnuntaina, kun Céline jälkeen puolenpäivän oli yksinänsä,\nastui Geneviève sisään. Céline luuli näkevänsä näyn, niin paljon\nkauniimpi hän oli tuota hänen muistoonsa kätkettyä kuvaa.\n\n-- Kuinka laiha ja kalpea te olette!... sanoi Geneviève, käyden hänen\nviereensä istumaan. Oletteko sairastunut?\n\n-- Ja kun Céline kielsi, hän jatkoi:\n\n-- Mutta te olette viettänyt kesäänne tässä vähäisessä, raitista ilmaa\npuuttuvassa huoneessanne...\n\n-- Onhan täällä raitista ilmaa kyllä... Näettekös, vastapäätä tätä\nhuonetta ei ole yhtään rakennuksia.\n\n-- Minä vihaan itseäni, kun ajattelen, että olen viettänyt koko tämän\najan maalla, hengittäen keuhkoihini metsien raitista ilmaa. Ettekö\ntekin minua vihaa?\n\nCéline, joka luuli hänen pilaa puhuvan, ei vastannut. Hän nauroi... hän\ntunsi itsensä muka niin onnelliseksi!\n\nGeneviève jatkoi:\n\n-- Oletteko minua ajatellut?\n\n-- Joka päivä ja melkein kaiket päivät... ainakin kun olen yksinäni\nollut.\n\n-- Tuo on liikaa, sanoi Geneviève, nauraen vuoroansa. Mutta olen\nminäkin teitä muistanut. Olisin kirjoittanut ja teille kukkasia\nlähettänyt; mutta, minä olin unhottanut tämän talon numeron. Minä\ntunnen niin hyvin tämän paikan, että osaisin tänne vaikka silmät\nummessa, mutta kirjeen on peräti toista.\n\n-- Metsässä oli kai hyvin kaunista? kysyi Céline hiljaa ja sulki\npuoleksi silmiään, ikäänkuin pidättääksensä sitä kuvaa, jonka tuo ainoa\nsana oli loihtinut hänen sieluunsa.\n\n-- Olihan siellä kaunista, vielä kauniimpaa kuin edellisinä vuosina;\nmutta en minä ollut yhtä onnellinen siellä.\n\n-- Miksi ette?\n\n-- Pienenä tyttönä ei ajattele mitään. Nyt en enää ole pieni tyttö, ja\nminun mieleeni johtui kaikenlaisia ajatuksia, jotka minua vaivasivat.\n\nHänen puhuessaan aukeni ovi, ja Savigny, pettyneenä toivossaan, kun ei\ntavannut Célineä yksinänsä, seisahtui kynnykselle. Hän oli kohdannut\nLebeaun, joka oli sanonut, ettei kukaan, paitsi Célineä, ollut kotona.\n\nSe teki asian vielä pahemmaksi, että hän tapasi Célinen tuommoisessa\nseurassa.\n\nHänet tunteissansa Céline kävi kalpeaksi ja tervehti häntä kainosti.\n\nMitään sanomatta Savigny kävi istumaan niin kauas tytöstä, kuin huoneen\nahtaus salli. Geneviève huomasi aivan hyvin, ettei hänen täällä olonsa\nollut äskentulleelle mieleen ja alkoi nousta, mutta rukoilevaisella\nkatseella pyysi Céline häntä jäämään. Sitä paitsi hän ei tietänyt missä\ntapaisi Felicien, jonka vasta määrä-tunnilla piti tulla ovelle häntä\nodottamaan. Rouva de Préal oli hyväksynyt tuon aatteen, että Geneviève\nsilloin tällöin kävisi nuorta kukkaisten-tekijää tervehtimässä,\narmeliaisuutta muka harjoittaakseen.\n\nHän piti semmoista tapaa tyttärellensä soveliaana, se, näet, oli\nyksi kohta siinä kasvatusjärjestelmässä, jota hän oli ottanut\nnoudattaaksensa, vaikka Geneviève tässä suhteessa oli hiukan\nperinpohjaisempi, kuin hänen ijällensä olisi sopinut.\n\nMaalla ollessaan Geneviève kävi joskus talonpoikaisasunnoissa, jossa\nhäntä kohdeltiin kuin linnan vallasneitiä ainakin. Täällä oli peräti\ntoista: tämä siniseen liiviin puettu mies, suurine saappaineen oli\nmitään käskyä odottamatta käynyt häntä vastapäätä istumaan, ja katseli\nhäntä kuin vihollistaan.\n\nHänestä tuntui, kuin olisi jokin pahansuopa tunne häntä painanut;\nse hänen mieltänsä hämmensi. Mutta tarkoin harkiten olikin miehellä\nepäilemättä suurempi oikeus täällä olemaan, kuin Genevièvellä itsellään.\n\n-- Oletteko isää nähnyt? kysyi Céline.\n\n-- Olen, hän tuli vastaani ja sanoi, että te olisitte yksinänne kotona.\n\nEhdottomasti Geneviève taas liikahti, mutta\n\nCéline kuiskasi:\n\n-- Jääkää vaan!\n\n-- Olette ollut kauan poissa tällä kertaa, hän jälleen alkoi.\n\n-- Minulla on tuolla pohjoisessa päin ollut paljon työtä.\n\n-- Sanottiin, ettei siellä olekaan työtä, huusi Geneviève, jolle tämä\nsanoma oli suuresti mieleen.\n\n-- Työtä voipi olla monenlaista, Savigny jäykästi vastasi. Rahan\nansiota ei siellä ole enempää kuin muuallakaan.\n\n-- Sittehän he ovat kovin onnettomia?... sanoi Geneviève, joka oli\nliian liikutettu, muistaakseen hämmästyä.\n\n-- He kuolevat nälkään, vastasi Savigny yhtä jäykästi kuin ennenkin. En\ntiedä, sanotaanko sitä onnettomuudeksi.\n\nIhan kalpeana Céline löi käsiänsä yhteen. Geneviève mumisi: Voi, hyvä\nJumala!... Tämä oli huuto hänen sydämensä pohjasta, se oli syvä ja\nhaikea sääliväisyyden huuto; mutta Savigny näki hänessä vaan hienon\nneidin, jonka komeus oli pilkkaa tuolle viheliäisyydelle, hänestä tyttö\nei ollut muuta kuin kiusallinen vieras, joka esti häntä kahden kesken\nCélinen kanssa olemasta.\n\nHän vaipui taas äänettömyyteensä, joka jo rupesi käymään tytöille\nvaivaksi, kun samassa portailta rupesi kuulumaan Lebeaun raskaita\naskeleita.\n\nHän astui sisään ja oli mielissään, kun vielä tapasi Savignyn siellä,\nmutta nähdessään Genevièven, jäivät hänen tulotervehdyksensä sikseensä.\n\n-- Isä, se on neiti Préal, sopersi Céline. Tämä nimi ei tehnyt häntä\nsen viisaammaksi. Hän oli unohtanut, että Geneviève jo ennenkin oli\ntäällä käynyt, vaikka Céline silloin oli sitä hänelle kertonut,\nilmoittamatta kuitenkaan niitä erityiskohtia, joista tämä käynti oli\nsaanut arvonsa.\n\nTervehtien Genevièveä jotensakin kömpelösti, hän itsekseen mietti,\noliko tämä vieras kentiesi joku kauppatuttu, mutta eihän sunnuntaisin\nmitään osteta... ja sitäpaitsi ei suinkaan tavallinen ostaja olisi\nistunut hänen tyttärensä kanssa noin vierekkäin kuin hyvä ystävä.\n\nOnneksi Lebeau ei ollut sitä lajia miehiä, jotka helposti tyhmistyvät,\nhän rupesi kysymyksillään antamaan Savignylle yltäkyllin vastaamista.\nMistä hän tuli? Minkä vuoksi hän niin kauan oli ollut poissa Parisista?\nMitä hän oli tehnyt? Mitä hän oli nähnyt?\n\nSavigny vastasi lyhyesti ja hajamielisesti, katsoen vaan Célineä, joka\nherkeämättä loi silmänsä poispäin.\n\n-- No hyvä ystävä, sanokaa nyt mitä on tapahtunut tänä puolena vuotena,\njona teitä ei ole näkynyt.\n\n-- Ei minulla ole muuta kerrottavaa, kuin mitä jo tiedätte.\n\n-- Tuolla maaseudulla ei liene kovin hauskaa, alkoi Lebeau jälleen,\nantamatta itseänsä hämmentää. Teillä ei näy olevan juuri ylen paljon\nlihaa luillanne, poikaparka. Näyttääpä siltä, että puoleen vuoteen\nolette syönyt enemmän kuivaa leipää kuin voita. Huononko ruoan tähden\nte noin olette laihtunut?\n\nSavigny vaan hymyili. Hänen päähän painuneissa silmissänsä hehkui\nsynkkä leimu, joka tarpeeksi selitti syyn hänen laihuuteensa.\n\n-- Älkää minua murehtiko, hän vastasi; e ole syytä sitä surkutella,\njonka ei tarvitse, niinkuin kaleeriorjan, vetää perässänsä jalkaan\ntaottua kanunankuulaa. Sitä paitsi pohjoisessakin voipi elää kyllä\nhyvin; sen saatatte huomata seuraavasta pienestä jutusta, joka ehkä\nhuvittaa näitä nuoria neitosia.\n\nNäin puhuen hän katsoi Genevièveä; hänen äänessään kuului pidätettyä\nivaa, ja suunsa hymyili katkerasti.\n\n-- Suuren joutoajan edellä, minä jonkun aikaa tein työtä eräässä\ntehtaassa, jonka omistajan sanottiin kymmenessä vuodessa voittaneen\nuseampia miljoonia. Ainoastaan harvoin saatiin häntä nähdä, ja\nsilloinkin vaan, kun joku etevä vieras tuli tehdasta katsomaan. Asetus\nkielsi jokaista työntekijää, oli hän sitten mies, vaimo tahi lapsi,\nmenemästä ulos tehtaasta päivällistä syömään. Sentähden jokainen\ntaskussaan taikka pussissa toi evästä muassaan, jota sitten syötiin\njoukottain pihalla, muurin varjossa taikka jossakussa vajassa Syömistä\nvarten meillä oli puolen tunnin lepoaika, jona saatiin vapaasti\nhaastella. Tapahtui useinkin, että vieraat sattuivat juuri silloin\ntulemaan, ja jos ne olivat ylhäisiä, niin patruna itse tuli heille\ntehdasta näyttämään.\n\n-- Eräänä päivänä hän tuli muutamain herrain sekä silkkiin ja\nsamettiin vaatetetun naisen seurassa, jota hän käsivarresta talutti.\nHe seisahtuivat hetkeksi meidän eteemme ja katselivat kuinka me\nsöimme, ikäänkuin häkissä olevia petoja katsellaan. Patruna kuiskasi\njotain, jota emme voineet kuulla; toiset nauroivat. He olivat itse\nsaaneet hyvän kasvatuksen ja epäilemättä he pilkkasivat meidän raakoja\ntapojamme. Nuori neiti nauroi toisia vielä enemmän, ja hänen heleä\näänensä kuului vielä etäämmälle.\n\n-- Onko mahdollista, hän äkkiä huusi, syövätkö nuokin ihmiset lihaa?\n\n-- Me emme kuulleet patrunan vastausta, mutta me näimme, kuinka hän\nkohotti olkapäitään ja katsoi meihin karsaasti; sitte he menivät.\n\nViimeinen joukossa, joka kai oli ystävällinen mies, huusi meille:\n\n-- Toivotan teille hyvää ruokakalua, hyvät ystävät!...\n\nNämä komeat herrat, jotka kellonvitjojaan hypistellen, nenälasien läpi\nmeitä syödessämme katselivat, vaihtelivat mennessään, siitä panen\npääni pantiksi, viisaita mietteitä säästäväisyyden tarpeellisuudesta\nsekä työmiesten puuttuvasta toimellisuudesta ja siisteydestä. Olenpa\nvieläkin heitä kuulevinani. Hetken päästä palasivat samaa tietä, mutta\ntällä kertaa meihin katsomatta. Lähellä porttia istui eräs leskivaimo,\njoka teki työtä tehtaassa, ja hänelle tuotiin aina päivällistuntina\nkapalolapsensa imetettäväksi. Hänen ääreensä he seisahtuivat ja\nantoivat hänelle kaikkein nähden almuja. Hän kävi tulipunaiseksi,\nsillä hän ei ollut koskaan kerjännyt, mutta ei tohtinut olla niitä\nvastaanottamatta. Armeliaisuuttaan näin osoitettuansa, he menivät\nlihavia lohiansa ja rasvaisia maksa-piirakoitansa ahmustelemaan.\n\nCéline loi häneen katseen, joka hämmästytti häntä, ja jonka hän näkyi\noikein ymmärtävän, sillä hän ikäänkuin häpesi, että oli tullut n oin\nrivosti puhuneeksi, ja jatkoi taas:\n\n-- Se onkin yhtä kaikki... ei se asiaan kuulu; mutta tiedättekö,\nmitä leski teki?... Hän pani rahat, jotka oli saanut, yhteiseen\napurahastoon, ja kun hänelle sanottiin: \"Teidän täytyy yksinänne kolmea\nlasta elättää... eihän tuo pieni raha olisi teille liikaa,\" niin hän\nvastasi: \"Niin kauan kuin minulla on kädet, joilla voin tehdä työtä, en\nota vastaan muuta, kuin mitä itse ansaitsen. Jos tulen sairaaksi, niin\nonhan minulla, samoinkuin muillakin, hyötyä tuosta rahasta.\"\n\n-- Se oli kelpo nainen! huusi Geneviève.\n\n-- Ei muilla ole oikeutta tahrata niiden käsiä, jotka itse tahtovat\npitää ne puhtaana, Savigny jatkoi.\n\nJa nähdessänsä, että Geneviève levottomasti häntä katsoi, hän tuimasti\nlisäsi:\n\n-- Jos te tasaatte minulle viimeisen leipäpalanne, niin te teette minut\nparemmaksi... Mutta jos heitätte minulle hiukan ylellisyydestänne, niin\nteette minusta kurjan olennon, ja semmoisen on oikeus vihata.\n\n-- Ei koskaan saa vihata, sanoi Céline.\n\nGeneviève oli niin mieltynyt kertomukseen, että kertojan iva jäi\nhäneltä huomaamatta; eikä hän aavistanut, että tämä, kuvaellessaan tuon\nkomean naisen silkki- ja samettipukua, oli hänen pukuansa tarkoittanut.\nJa kun hän innostuksessaan kiitti tuota köyhää leskeä kelpo naiseksi,\nniin Savignyn korviin ei päässyt hänen äänensä myötätuntoinen väräys.\n\nCélinen sydämessä ei herännyt samaa kaikua. Hän oli vaan hämmentyneenä,\nja tunsi itsensä onnettomaksi. Tämän miehen läsnäollen hän aina oli\npahoillansa. Savignyn rohkeat tuumat peljästyttivät hänen arkaa\nluontoansa; hän tiesi hänet hyväksi, uskolliseksi ja jalomieliseksi\nmieheksi, mutta kuitenkin tuo mies herätti hänessä jonkummoista kauhua.\nHänen äkillinen ja odottamaton tulonsa saattoi tytön aina alakuloiseksi\nja masentuneeksi. Tänä päivänä hän vielä päälliseksi oli pilannut\nhäneltä Genevièven vaikuttaman ilon. Jos Céline ei olisi ollut niin\nlempeäluonteinen, niin hän olisi häntä sentähden vihannut.\n\nSavigny taas, joka huomasi, ettei Céline pitänyt hänestä vähääkään\nväliä, eikä kertaakaan häneen katsonut, ei itsekään huolinut toisen\nnuoren tytön kiihkeästä myötätuntoisuudesta.\n\n-- \"Ei koskaan saa vihata\", oli Céline sanonut. Eikö hän tietänyt, että\nväkevä rakkaus voi muuttua vihaksi?... Mutta ei tyttö hänestä mitään\ntietänyt, ei hän mitään aavistanut, hän ei tahtonut mitään ymmärtää.\n\nSavigny nousi verkalleen, lähteäksensä pois.\n\n-- Tulkaa pian takaisin, Savigny-ystävä. Minä en voi olla teitä\nmurehtimatta muulloin, kuin nähdessäni teidät vapaana ja tervennä\nsilmäini edessä. Täällä te aina olette tervetullut. Totta puhuakseni,\nrouva Gregoire hiukan pelkää teitä, mutta Céline ja minä, me teitä\nrakastamme.\n\nSavigny ei vastannut, vaan meni tiehensä.\n\nKun hänen askeleitansa ei enää portailta kuulunut, nousi Genevièvekin,\nkoska tiesi Felicien jo olevan portilla odottamassa.\n\n-- Ei suinkaan! ei nyt vielä!... huusi Céline, joka jälleen tointui.\n\nJa aivan hiljaa hän lisäsi:\n\n-- Minkätähden hän tuli?...\n\n-- En minä sitä paheksu, vastasi Geneviève, minulla on siitä pitkiksi\najoiksi ajattelemista. Minä tahtoisin vieläkin häntä tavata, kun toiste\ntulen käymään.\n\nKadulla hän vielä näki hänen. Hän astui vitkalleen, pää kumarruksissa,\neikä huomannut että Geneviève kulki hänen ohitsensa.\n\n\n\n\nXI.\n\n\nRouva de Préal ei ollut kotona, kun abbé Hardouin tuli häntä\nviimeisestä kiittämään.\n\n-- Rouva on poissa, mutta neiti on kotona, vastasi ihan uusi\nkamaripalvelija, joka ei vielä ensinkään ymmärtänyt seuraelämän\nvaatimuksia.\n\nNuori pappi oli hetken aikaa kahden vaiheella, ja palvelija aikoi jo\nsulkea oven, kun hän antoi hänelle nimikorttinsa, sanoen:\n\n-- Kysykää neiti Préalilta, ottaako hän minua vastaan.\n\nHän vietiin samaan saliin, jossa hän vähää ennen oli viettänyt\niltaansa. Päivän näöllä tämä huone oli synkkä, laajoine\nakkunaverhoineen, tummine seinineen, raskaine huonekaluineen ja\npronssikuvineen. Eikä pesässäkään ollut tulta, joka olisi tehnyt\nhuonetta hiukan hauskemmaksi.\n\nHerra Hardouin katseli juuri herra de Préalin muotokuvaa, joka\nkuvastui suureen peiliin, kun ovi aukeni ja Geneviève astui sisään,\ntuoden muassaan nuoruuden, ilon... kaikki oli yht'äkkiä muuttunut.\nHän lähestyi hiukan ujokkaasti: molemmat kävivät istumaan, eikä abbé\nHardouinilla ollut parempata puheen aluksi kuin tämä jokapäiväinen\nlause:\n\n-- Ette mennyt ulos äitinne kanssa, vaikka ilma on niin kaunis.\n\n-- En, vastasi Geneviève.\n\nJa abbé Hardouin'in kummastukseksi, hän lisäsi:\n\n-- Onnekseni en tullut menneeksi, sillä ennen kaikkea muuta maailmassa,\nminä toivoin teitä kohdata.\n\nAbbé Hardouninkin puolestansa oli toivonut häntä nähdäkseen, sillä\nhän ei voinut unhottaa hänen suuria, miettiväisiä silmiänsä, noita\nsalamielisiä ja kuitenkin viattomia lapsen silmiä, jotka niin suurella\nluottamuksella kysyväisesti häneen katsoivat.\n\n-- Minulla on niin paljon teiltä kysyttävää, sanoi Geneviève, kun\nabbé Hardouin ei mitään virkkanut; luulisinpa, että te jo olette sen\narvannutkin.\n\n-- Minä olen valmis teitä kuulemaan, vastasi hän hymyellen, vaikka\näänensä kuului totiselta.\n\n-- Tuonaan sanoitte sanan, joka on pysynyt minun muistossani, ja jota\nminä, sitä kuitenkaan ymmärtämättä, olen mielessäni miettinyt. Te\nsanoitte: \"Me voisimme sen, jos me uskoisimme Jumalaa.\" Minä kyllä\ntiedän, että semmoisia ihmisiä on olemassa, jotka eivät usko Jumalata\nolevankaan, niin kutsuttuja ateisteja: mutta me, ja ennen kaikkia te...\n\n-- Mitä _te_ uskoksi sanotte?\n\n-- Kun tietää jonkun asian varmaksi... eikö niin?\n\n-- Ei. Uskoa asioita, joita ei voi nähdä, ja joihin ei voi kajota,\nsitä ei sovi tiedoksi mainita, siitä ei voi olla vakuutettu; se ei\nmitään varmuutta ole. Minä saattaisin vaikka joka silmänräpäys epäillä\nJumalan olemassaoloa ja kuitenkin todellisemmin uskoa häneen kuin nuo\nihmiset, jotka näyttävät hänen olemustansa todeksi, samalla tavalla,\nkuin he vakuuttavat, että kaksi kertaa kaksi on neljä. Kun elävä olento\non kysymyksessä, niin mitä hyödyttää tuollainen usko, joka ei vaikuta\nminussa rakkautta eikä elämää ja joka vaan on ymmärryksen kuollutta\ntietoa. Tällä tapaa useimmat meistä, uskovat Jumalaan, ja juuri\nsentähden emme häntä rakasta, emmekä myöskään voi saattaa muita häntä\nrakastamaan. -- Tuntuu vaikealta rakastaa Jumalaa, mutta sitä vastaan\non aivan helppo rakastaa lähimmäistänsä.\n\n-- Tuntuuko teistä todellakin siltä?\n\n-- Tuntuu. Sydämeni syttyy rakkauteen, kun ajattelen noita onnettomia,\njotka kärsivät, noita nälkään nääntyväisiä, joista joku päivä sitten\ntäällä puhuttiin.\n\n-- Niin, kyllä tuntuu helpolta rakastaa ihmiskuntaa; mutta peräti\ntoista on rakastaa yksityisiä ihmisiä.\n\n-- Se on totta, sanoi Geneviève, joka ajatteli rouva de Chabrandia,\nlöytyy niitä semmoisiakin, joita ei saata rakastaa. Te sanoitte, että\nme voisimme matkaansaattaa suuria asioita, jos me todellakin uskoisimme\nJumalaan?...\n\n-- Niin, jos me uskoisimme niinkuin Jesus uskoi...\n\n-- Jesus?... Eihän hänen tarvinnut uskoa, koska hän itse oli Jumala.\n\n-- Ja kuitenkin hän kärsi... hän kiusattiin... hänellä oli\ntaistelunsa... hän rukoili... yksinäisyydessä hän rukoili yhteyttä\nIsänsä kanssa... Hän sanoi viimeisellä hetkellänsä: \"Tapahtukoon sinun\ntahtosi, eikä minun.\" -- Hän uskoi kuin ihminen, kuin yksi meistä,\nmutta hän rakasti kuin Jumala, koska itsekkäisyydellä ei ollut mitään\nosaa hänessä. Jos meillä olisi sama usko, niin meillä myös voisi olla\nsama rakkaus.\n\n-- Tuota en milloinkaan ole ajatellut. Se tuntuu niin oudolta... mutta\nminä tunnen, että voisin enemmän häntä rakastaa.\n\nTe olette oikeassa. Voidaksemme häntä rakastaa, hänen pitäisi olla\nmeidän kaltaisemme.\n\n-- Etuhuoneesta rupesi liikettä kuulumaan, ovia avattiin ja suljettiin,\ntietysti oli rouva de Préal palannut ja astuisi pian sisään.\n\nGeneviève ymmärsi, että hänellä oli vaan hetki jäljellä.\n\n-- Oi, jospa usein saisin teitä kuulla, niin luulisin voivani monta\nasiaa ymmärtää, jotka nyt ovat minulle epäselviä, ja silloin ehkä\ntulisin paremmaksi. Te tulette toistekin käymään, eikö niin?\n\nAbbé Hardouin ei ennättänyt vastata\n\n-- Olenpa pahoillani, etten ollut kotona, teitä vastaanottamassa,\nsanoi rouva de Préal jäykällä kohteliaisuudella. Keskiviikkoisin minä\naina olen kotona; toisina päivinä otan vastaan ainoastaan likeisempiä\nystäviäni. Geneviève, täti Chabrand kysyi sinua; hän on minun\nkamarissani.\n\nOlihan mahdotonta ajaa pois vierasta selvemmällä tavalla.\n\nHetken päästä ovi sulkeutui abbé Hardouinin jälkeen, ja Geneviève, joka\nmielellään vältti rouva de Chabrandin inhottavaa seuraa, sulkeutui\nomaan huoneesensa, jossa hän itki kiukusta, katumuksesta ja monista\nmuista eri tunteista, jotka häntä vaivasivat.\n\nKauan hän ei kuitenkaan saanut itkeä, ennenkuin jo tultiin häntä\nhakemaan.\n\nRouva Chabrand katsoi häntä ankarasti ja sanoi:\n\n-- Vai äitisi poissa ollessa sinä vieraita vastaanotat!\n\n-- Minä otin abbé Hardouinin vastaan, täti.\n\n-- Kyllä minä sen tiedän. Mitä sinulla on abbé Hardouinin kanssa\ntekemistä, saanko kivaa kysyä?\n\nGeneviève ei vastannut... Mitäpä hänellä olikaan vastattavaa? Kuitenkin\nhänen sydäntänsä poltti. Mitäkö hänellä oli abbé Hardouinia kanssa\ntekemistä?... Eikö hän juuri ollut ainoa ihminen, jolle hän olisi\nvoinut ilmoittaa mitä hänessä liikkui, puhua noista epäselvistä\najatuksista, palavista toiveista ynnä tuosta vastenmielisyydestä\nkaikkia niitä mielipiteitä vastaan, joita hän kuuli ympärillänsä\nlausuttavan, ja vieläpä tuosta halustansa, oppia käsittämään elämää\ntoiselta kannalta kuin ennen. Nuo muutamat sanat, jotka hän oli papin\nkanssa vaihettanut, olivat kääntäneet hänen ajatuksensa uusille urille,\nvaikka tuo valo vielä tuntui hänelle hämärältä. Joku aika sitten oli\nvanhemmiltansa peritty luonto, kaikesta kasvatuksesta huolimatta,\nruvennut hänessä heräämään. Hän tunsi itsensä muukalaiseksi tässä\ntutussa piirissä, ja jotain hänessä soti lakkaamatta täällä saamiansa\nkäsitteitä vastaan, vaikka hänen omat käsityksensä vielä olivat\nselvyyttä ja vakavuutta vailla; niitä olisi sopinut verrata lähteensä\nlähellä kuohuvaan, uraa etsivään veteen, joka tiellänsä kaikki hävittää.\n\n-- Tämä pappi on saanut täydessä mitassa kehnon kasvatuksen, alkoi\nrouva de Chabrand jälleen tuimalla äänellä; hän ei ensinkään tunne\nseuraelämän tapoja. Eikä se mikään kumma olekaan, sillä ovathan meidän\npappimme kaikki joko porvaris- tahi talonpoikais-säätyä. Muutama vuosi\nseminarissa ei voi heitä niin tykkänään muuttaa.\n\n-- Ei niitä monta olekaan, jotka oivallisessa käytöksessä vetäisivät\nvertoja meidän rakkaalle abbé Thomasille, sanoi rouva de Préal.\n\n-- Oivallisessa... tuo nyt on liian paljon sanottu; mutta abbé Thomas\non elänyt ylhäisessä piireissä, joihin hän äitinsä kautta kuuluukin,\nja sitä paitsi hän pitää itseänsä arvossa, kun sitä vastoin tuosta\ntoisesta puhutaan harmittavia asioita. Hänen sanotaan kummallista\nelämää viettävän, hän ei lämmitä huonettansa ja tuskinpa suuresti\nsyökään... Se tietysti tekee hänet noin kamalan näköiseksi...\nHän oleskelee aina seurakuntansa köyhien parissa, valvoen yötkin\nsairaitten tykönä. Minä vaan kysyn: onko tuommoinen, soveliasta?...\nIkäänkuin noita ihmisiä varten ei olisi sairashuoneita... Ja jos\nalkaa ajatella heidän mökeissänsä vallitsevaa siivottomuutta, niin\ntuskinpa enään tekee mieli ottaa häntä vastaankaan huoneesensa.\nMikä meitä iljettää ja käy meidän luontoamme vastaan, sitä hän ei\nhuomaakaan; onpa vielä tapahtunut, että hän on noiden etukaupungissa\nelostavien ystäviensä tykönä syönytkin. Ymmärtääkö kukaan, mitä hän\nheidän kanssansa seurustelee! Minusta siinä jo on kyllä, kun kadulla\ntäytyy heitä tavata. Enhän koskaan ole jalkasin liikkeellä, ettei joku\nroisto tuuppaa minua kyynäspäällänsä, taikka sylje hameelleni, taikka\npuhaltele pahalta haisevaa tupakansavua vasten silmiäni. Tarvitsisipa\ntodellakin olla eri kadut rahvasta ja ylhäisiä ihmisiä varten.\n\n-- Rouva de Préalin mielestä tuo nyt taas oli liikaa, mutta\nvapaaherratar de Chabrand ei ollut se ihminen, jota olisi uskaltanut\nvastustaa. Sentähden hänen veljensä tytär oli suostuvinansa hänen\ntuumiinsa ja sanoi vaan:\n\n-- En minä usein huoli häntä kutsua... Sitä paitsi hän ei ensinkään\nole minun mieleeni, ja abbé Thomas on minulle kertonut, että hänen\ntaipumuksensa ovat vaarallista laatua.\n\n-- Se on luonnollista; hänen käytöksestänsäkin sen jo huomaa. Ja se\non pahinta, että hän vaikuttaa muihinkin. Neiti de Sanvall kertoi\nvalittaneensa hänelle kerta hermokipujansa ja raskasmielisyyttänsä,\nmutta siihen hän vaan röyhkeästi oli vastannut: \"Pitäkää muista\nihmisistä huolta. Te löydätte ympärillänne kylliksi onnettomuutta,\njohon voitte kaikki murheenne upottaa.\" Oliko tuo sopiva vastaus\nsemmoiselle henkilölle kuin neiti Sanvall?\n\n-- Se oli raakaa ja erinomaisen sopimatonta puhetta. Kai neiti sitä\nkovasti paheksui?\n\n-- Ei hän muuta ansainnutkaan Mitä hän meni niin huonosti kasvatetulle\nmiehelle vaivojansa valittelemaan.\n\nRouva de Préal, jota tämä pikainen käänne hiukan kummastutti, suostui\nkuitenkin nytkin.\n\n-- Luulen, ettei kenenkään sovi syyttää minua tylyydestä köyhiä\nkohtaan, jatkoi rouva de Chabrand. En minä koskaan mene kerjäläisen\nsivutse, hänelle jotain antamatta, en ainakaan niiden, jotka kirkon\novella kättänsä nöyrästi kurottavat; minulla on vakinaisia köyhiä,\njotka kerran viikossa saavat tulla minun etehiseeni, jossa palvelijani\njakaa heille almuja. Mutta mitä noihin uhkamielisiin tulee, jotka\nkyynärpäällään meitä tuuppaavat, katsoen meitä silmiin, ikäänkuin\nolisivat meidän vertaisiamme, semmoisista minä pidän itseni erilläni.\nJokaisen tulee pysyä säädyssään.\n\n-- Se on kentiesi papille vaikeata, muistutti rouva de Préal.\n\n-- Ei papin enemmän kuin muidenkaan tarvitse itseänsä alentaa, koska\nhänen papillinen arvonsa on tehnyt hänet meidän vertaiseksemme. Sitä\npaitsi minä luulisin taitavani tuommoisia asioita paremmin arvostella\nkuin sinä, ystäväni.\n\nTuolla lauseella oli se ominaisuus, että se aina tukki rouva de Préalin\nsuun. Tätinsä läsnäollessa hän ei milloinkaan voinut unhottaa, että hän\noli syntyisin tuon lumoavan säätypiirin ulkopuolelta, ja pelko, että\nhäntä muka pidettäisiin rahvasmaisena, valtasi hänet kokonaan.\n\nTämän puheen kestäessä oli Geneviève ollut ääneti ja liikahtamatta.\nMutta yht'äkkiä hän tuolla kiivaudella, jolla hän väliin vastusti\nniitä, jotka luulivat mielensä mukaan muodostaneensa hänen sydämensä ja\nymmärryksensä, puhkesi puhumaan.\n\n-- Saanpa kiittää, että olette opettaneet minulle kaikki nämä asiat.\nNyt minä vasta tiedän, minkätähden abbé Hardouin on minussa niin suurta\nmyötätuntoisuutta herättänyt.\n\n-- Geneviève... sanoi rouva de Préal ankarasti. Mutta tyttö oli jo\njättänyt huoneen.\n\nSilloin sanoi rouva de Chabrand sääliväisestä mutta samalla ilkamoiden:\n\n-- Enkö jo kohta tuota sinulle ennustanut? Parempaa sinulla ei ole\ntoivomista lapsesta, jonka kadulta löysit... Hänellä on rotunsa,\ntaipumukset.\n\n\n\n\nXII.\n\n\nJoulukuussa rouva de Chabrand sairastui sangen tuskalliseen\njäsentenkolotukseen, ettei hän moneen viikkoon saanut mennä huoneestaan\nulos. Taikka hän ei erittäin pitänyt lukua sukulaisestaan, rouva de\nPréalista, niin hänelle kuitenkin tuntui mukavalta, kun tämä oli\nsaapuvilla, ja hän tahtoi häntä viettämään suurimman osan ajastaan\nhänen luonansa.\n\nSilloin Geneviève pakosta useinkin jäi omiin valtoihinsa, koska\nrouva de Chabrand, joka ei ensinkään hänestä pitänyt, ei milloinkaan\nollut häntä kysynyt, ja tätä vapautta hän käytti siten, että väliin\nkävi Célineä tervehtimässä. Siellä hän yhden eli pari kertaa tapasi\nSavignyn, ja tämän seura vaikutti häneen yhä voimallisemmin.\nTuon työmiehen puhetapa, joka oli yksitoikkoista, vitkallista ja\ninnostunutta, vaikka puhuja itse näytti tyyneltä ja kylmältä,\nkoski häneen enemmän, kuin mitä tulisimmatkaan sanatulvat olisivat\nvoineet vaikuttaa. Hän oli tuntikaudet liikahtamatta jaksanut häntä\nkuunnella, kun hän kertoi siitä orjuudesta ja sorrosta, niistä\nvaivoista ja kärsimyksistä, joita hän tehtaissa työtä tehdessään oli\ntullut näkemään. Muutamat elinkeinot ovatkin ikäänkuin kidutusta\ntyöntekijälle, joka niillä ansaitsee niukan leipänsä. Itse hän oli\nkokenut kaikkia noita vaivoja, mutta sitä hän ei koskaan maininnut.\nHän, näet, ei katsonut sitä miksikään, mitä itse oli kärsinyt; mutta\nkaikki nuo lukemattomat olennot, joita työn kamala, hirmuinen ja\nkuolettava ratas oli musertanut, painoivat raskaasti hänen sydäntänsä.\n\nKuullessansa noita kertomuksia, jotka eivät olleet hänen korviansa\nvarten puhutut, teki Genevièven sääliväinen sydän kaiken tuon kurjuuden\nomaksensa, hän, joka itse oli kokenut työtä ainoastaan helppona voimien\nja kykyjen harjoituksena, ja joka ei milloinkaan ollut kärsinyt nälkää,\nvilua eikä myös ylenpalttista kuumuutta.\n\nHän pysyi liikkumattomana, silmät puhujaan luotuina, joka esitteli\nnoita kuvaelmia köyhäin kurjasta elämästä. Näinä hetkinä rupesi hänessä\nliikkumaan outoja tunteita, ikäänkuin koko hänen olentonsa olisi\nsamalla sortunut ja laajentunut; tuntuipa niinkuin hänen sydämensä\nolisi säälistä pakahtumaisillaan.\n\nSavigny ei osannut aavistaakaan, mitä palavaa myötätuntoisuutta\nhänen sanansa olivat tuossa naisessa herättäneet; hänen silmissään\nei Geneviève muuta ollut kuin rikas, komeasti puettu tyttö, vaan\njoka arvattavasti oli sekä itsekäs että pilalle hemmoiteltu... Ei\nhän puhunutkaan hänelle, vaan Célinelle, joka väristen ja kalpeana\nhäntä kuunteli. Sillä hänellä oli hellä sydän, mutta hän oli niitä\nihmisiä, joiden koko rakkaus kiintyy yhteen ainoaan tunteesen, jotka\nvoivat antaa henkensä yhden ainoan edestä, vaan ei kaikkien. Savignyn\nläsnäolo, se tuli joka hehkui hänen yksitoikkoisessa ja hiljaisessa\npuheessansa, herätti Célinessä omituista inhoa. Hän hengitti vapaasti\nvasta silloin, kun oli jäänyt Genevièven kanssa kahden kesken, ja vaan\npuolittain hän taisi ymmärtää tämän liikutusta ja innostusta.\n\nCélinellä oli oma surunsa, jota hän ei kenellekään ilmoittanut ja joka\nkokonaan täytti hänen mielensä: Jacques ei enään tullut. Sunnuntaipäivä\nkului toisensa perästä, eikä hänen askeleitansa ruvennut portailta\nkuulumaan, ja pitkällisestä valvomisesta oli tyttöparka käynyt ihan\nkalpeaksi ja kuumeiseksi. Näinä synkkinä talvipäivinä hänelle ei olisi\nainoatakaan ilonsädettä loistanut, ellei Geneviève tuon tuostakin olisi\nkäynyt häntä katsomassa. Ollaksensa onnellinen, Céline-parka ei koskaan\nollut paljoa vaatinut; mutta mistä hän nyt eläisi, kun hänen osansa\nilosta häneltä riistettiin?\n\nHänen isänsä ei huomannut mitään... Hänen silmissään Céline vaan oli\nsairas lapsi, joka, samoin kuin kukkaisetkin, ei elääksensä muuta\ntarvinnut kuin pisaran vettä ja hiukan auringonvaloa. Hänen mieleensä\nei olisi koskaan johtunut, että tytöllä voisi olla toisenlaista\njanoakin. Rouva Gregoire toki huomasi hänessä jonkun muutoksen, hän\nnäki, että hän oli alakuloinen, että hänen poskensa olivat vaalenneet\nja silmät unettomuudesta päähän painuneet. Tavallaan hän kuitenkin\nkäsitti asian väärin, koki häntä lempeästi torua, ja esitteli hänelle\nitsensä esimerkiksi...\n\n-- No, koetapas hiukan mieltäsi rohkaista! Rohkeutta täällä kurjassa\nelämässä tarvitaan. Katso minua, mimmoinen minä olen... Tulenko minä\nkeltaiseksi kuin sitrana, taikka laihaksi kuin viisikymmentä sou'ta\nmaksava kananpoika! Enkä siltä ole onnellisempi; mutta minä täytän\nvelvollisuuteni, ja siitä se juuri riippuukin... Ainakin minulla on\nse ilo, ettei yhdelläkään ihmisellä eikä edes Jumalallakaan ole syytä\nminua nuhdella.\n\nCéline, antoi hänen puhua. Hän vaan mietiskeli, mietiskeli kaiket\npäivät työtä tehdessään ja kaiket yöt pienellä vuoteellaan, jossa\nhän ei mitään lepoa löytänyt. Hän näki alinomaa edessänsä Jacquesin\nsynkät kasvot, hänen toivottoman katseensa. Hän sanoi itsellensä, että\nhän yhdellä ainoalla sanalla olisi saattanut hänen silmiänsä ilosta\nsäteilemään, mutta tuo sana oli jäänyt häneltä sanomatta, ja nyt ei\nJacques enää tullutkaan.\n\n-- Miksi ei Marceau-ystävänne enää tule? kysyi rouva Gregoire eräänä\npäivänä Lebeaulta, Savignyn kuullen, joka oli ihan ääneti, niinkuin\nhänen tapansa oli, kun tämä kaikkien hyvien avujen esikuva oli\nsaapuvilla. Lieneekö hän ruvennut hurjasti elämään?\n\n-- Jacques on vakaamielinen poika; ei hän ole kuin muut nuoret. Hänellä\non nyt oma huoneensa, ja hän rientää aina kotiin lukemaan. Veljensä\novat hänestä eronneet. Toinen on sotaväessä, ja toinen on muuttanut\nmuualle asumaan... Hänellä on nyt siis suurempi vapaus kuin ennen...\nHän ostelee itsellensä kirjoja... Semmoinen häntä miellyttää.\n\n-- Entä hänen sisarensa? kysyi Céline.\n\n-- Se on myös hänet jättänyt.\n\n-- Hänen sisarensako?\n\n-- Mikä hänestä on tullut?\n\n-- Se mikä nuoresta tytöstä tulee, jolla ei ole äitiä, ja joka ei muuta\najattele kuin vaatteitansa ja huvituksiansa. Jacques on siitä niin\nmasennuksissa, ettei hän koskaan siitä mainitsekaan. Kuitenkin se poika\non tehnyt velvollisuutensa; mutta huonon palkinnon hän siitä on saanut.\nSiitä asti kun hän lakkasi käymästä työssä samassa paikassa kuin minä,\nme vaan harvoin tapaamme toisiamme. Mutta yhä edelleen me ollaan hyviä\nystäviä, vaikka hän kyllä tietää, että minä moitin häntä, koska hän\nmuka ei ole kylliksi seuramielinen, vaan elää yksinänsä sopessaan.\nKyllä minäkin kirjoja rakastan; mutta ei ole järkevää niihin noin\nkiintyä.\n\n-- Onpa vahinko, ettei hänestä voi tulla kirjaston hoitajaa, sanoi\nSavigny tuolla pilkallisella tavalla, jota hän Jacquesista puhuessaan\naina käytti. Sehän sopiva ammatti laiskureille ja itsekkäille.\n\n-- Jacques ei ole laiska eikä myöskään itsekäs, vastasi Lebeau. Se\non muistettava, että hän jo sillä ijällä elätti omaisiansa, jolloin\nmuut vaan huvituksia ajattelevat. Onpa oikein, että hän nyt tavallaan\nhiukan virvoitteleekin... Mutta siitäpä hänen ei tarvitsisi ystäviänsä\nunhottaa... Minä en ymmärrä, mikä tuota poikaa vaivaa, kun hän on niin\nmurheellinen. Jos hän ei aina olisi semmoinen ollut, niin sanoisin,\nettä sisaren kiittämättömyys painaa häntä, hän kun uhrasi nuoruutensa\najan heille; mutta siinä ei syy ole.\n\n-- Hän on totta tosiaankin umpimielinen kuin vankihuoneen ovi, sanoi\nrouva Gregoire; puolessa päivässä ei voisi saada kolmeakaan sanaa\nhäneltä ongituksi.\n\nCéline hymyili. Hän tiesi, että rouva Gregoiren läsnäolo, hänen\npuheliaisuutensa ja ylöllinen arkuutensa saattoivat muitakin, paitsi\nJacquesia, harvasanaiseksi. Céline oli itsekin ollut pahoillansa\nJacquesin alinomaisesta vaitiolosta, mutta hän ymmärsi sen aivan hyvin,\nhän joka tuskin itsekään sen enempää puhui.\n\nOltuansa kauan aikaa kahden vaiheella, satoja kertoja itsekseen\nsanottuansa, ettei hän sitä tee, hän kuitenkin vihdoin päätti ilmoittaa\nJacquesille epäilyksensä Genevièven suhteen. Jos hän olisi erehtynyt,\nniin Jacques kentiesi suuttuisi häneen tästä julmasta erehdyksestä,\nmutta jos hän olisi oikein arvannut... Ja oliko hänellä edes oikeus\nsalata sitä häneltä? Hän ymmärsi vallan hyvin, että jos tämä Geneviève\noli Jacquesin pikku kasvatti-tyttö, niin se ehkä tuottaisi hänelle\nhaikeampaa surua kuin tuo epäselvä ja synkkä ikävä, jolla nyt häntä\nkaipasi. Mutta kaikkikin olisi parempaa kuin tuo toivottomuuden tila,\njossa hän vietti elämäänsä, ja jota tuskin taisi elämäksi kutsuakaan.\nJa levollisempana Céline odotti hänen tuloansa. Eihän Jacques toki\naivan tykkänään voisi heitä hyljätä, hän joka vuosikausia ikäänkuin\nystävä oli käynyt heitä tervehtimässä ja jolla oli määrätty sija heidän\nlietensä ääressä.\n\nEräänä sunnuntaina kun Céline taas oli yksin kotona, astui Jacques\nsisään, ja käytyänsä vastapäätä häntä istumaan ja lausuttuansa muutamia\nsanoja, hän alkoi hänen kukkasiansa solmia. Célinen rohkeus lannistui,\nkun hetki nyt oli käsissä, jona hän oli päättänyt puhua, ja hänen\näänensä vapisi.\n\nJacques katsoi häntä, ja näki, kuinka hän oli muuttunut, siitä kun\nhän viimeksi täällä kävi; se liikutti häntä, ja ensimäisen kerran hän\nhuomasi noiden lempeäin kasvojen ihanuuden.\n\n-- Oletteko kipeä? hän kysyi äänellä, joka kokonaan hämmensi tyttöparan\nsydämen ja hetkeksi uudelleen palautti jo voitetun epäilyksen. Mutta\nhänen täytyi puhua, hänen tuli puhua...\n\nJa vastaamatta kysymykseen, joka eli ensimäinen laatuansa Jacquesin\nsuusta, hän koki saada ääntänsä selkeäksi ja alkoi:\n\n-- Minun tekisi mieleni ilmoittaa teille yhtä asiaa... Erästä ajatusta,\njoka lakkaamatta tulee takaisin... Mutta ehkä se onkin hulluutta.\n\n-- Jacques loi yhä silmänsä häneen, mutta myötätuntoisuuden säde oli\nniistä kadonnut, ja hänen katseensa oli jälleen yhtä välinpitämätöntä\nkuin ennenkin.\n\n-- Minä luulen... minä olen väliin ajatellut, että neiti de Préal on\nsama...\n\nHän vaikeni, odottaen, että Jacques jo ymmärtäisi, vaan tämä ei mitään\nvirkkanut. Céline alkoi jälleen:\n\n-- Kentiesi, koska hänen nimensä on Geneviève, että hän on sama... että\nhän on teidän pikku Genevièvenne...\n\nJacques säpsähti, ja hänen silmiinsä syttyi tuli, jonka valo hetkeksi\nkirkastutti hänen kasvojansa: mutta se katosi pian, jättäen ne\nentistään vielä synkemmiksi.\n\n-- Minkävuoksi se olisi hän? mistä tulitte sitä ajatelleeksi?\n\n-- En tiedä... Minä olen koettanut olla sitä ajattelematta, mutta tuo\najatus seuraa minua, enkä minä saa sitä karkoitetuksi.\n\nJacques mietti hetken aikaa.\n\n-- Jos ei teillä ole sen varmempaa syytä luuloonne, niin mitä hyvää\nsiitä on, että sen minulle ilmoititte? Ja jos se totta olisikin, niin\nminä siitä tulisin entistäni vielä onnettomammaksi, sillä hänen ja\nminun välilläni on suuri juopa.\n\nJa hän nousi ikäänkuin jotakuta tuskallista ajatusta karkoittaakseen.\n\nCéline luuli hänen olevan suutuksissaan hänelle ja pelkäsi, että hän\naikoi mennä; hän katsoi häneen rukoilevaisesti.\n\n-- En luullut, että se tekisi teille niin pahaa. Arvelin\nvelvollisuudekseni sen teille ilmoittaa. Ja ehkä se kuitenkin on\ntotta!...\n\n-- Jos se olisi totta, niin tuhat kertaa parempi olisi, ettei hän\nmilloinkaan saisi sitä tietää... Arvattava kuitenkin on, että hän on\nkaikki unhottanut... hän oli silloin vielä niin vähäinen!... Ehkä häntä\nhävettäisikin, että on rakastanut minua, että hänen pienet rusohuulensa\novat suudelleet näin halpasäätyistä miestä... ja se musertaisi minun\nsydämeni, se riistäisi minulta ainoan onneni, muiston siitä ajasta,\njolloin tein työtä hänen hyväksensä. Vieläpä se pilaisi minulta hänen\näitinsäkin muiston. Nuo muistot ovat ainoat, mitä minulla elämässäni on\nihanaa ja suloista... Ainakin ne minun tarvitsisi saada pitää.\n\n-- Oi, kuinka hän rakasti tuota tyttöä! Céline kallisti päätään ja\nhänen sydämensä tuntui niin raskaalta.\n\nJacques jatkoi jälleen:\n\nYhteen aikaan minulla oli yksi ainoa ajatus vaan: löytää Geneviève,\nnähdä häntä... ei suinkaan siirtääkseni häntä hänen onnellisesta\nelämästänsä takaisin meidän kurjiin oloihimme, vaan saadakseni häntä\nvielä nähdä, ilahuttaakseni silmiäni hänen kauneudellansa, hänen\ntietämättänsä että olin saapuvilla, lähellä, varjossa, seuraten kaukaa\nhänen valoisaa uraansa. Vaan nyt jo paremmin ymmärrän. Se olisi meille\nmolemmillekin onnettomuudeksi. Parempi, ettei hän koskaan saa tietää,\nmitä hän jo on ennättänyt unohtaa. Minä puolestani koen myös unohtaa ja\nai'on tyytyä elämääni semmoisena, kuin se on.\n\nHän vaipui jälleen istumaan niin väsyneen ja toivottoman näköisenä,\nettä se musersi Célinen sydämen. Tämä tuskin uskalsi enää puhuakaan,\npelosta, että sattuisi lausumaan sanasen liikaa. Kuitenkin hän mumisi:\n\n-- Te olette niin yksinänne!... Teillä ei ole ketään, joka teitä\nrakastaisi!...\n\n-- Sille en mitään voi... Lapset ovat jättäneet minut. Eivätkä nuo\nminua rakastaneetkaan. Oikeastaan olenkin aina vaan ollut yksinäni.\nElämälle tulee kuitenkin vihdoin loppu. Olkoon siitä Jumalalle kiitos!\n\n-- Elämä voi kuitenkin olla onnellista meikäläisillekin.\n\nCéline rohkeni lausua noita sanoja, ajatellen että hänen viallisuutensa\nmuka oikeuttaisi hänen sisaren tavalla puhumaan. Tällä hetkellä hän ei\nenää itseänsä ajatellut, hän ei katsonut itseänsä miksikään; hän näki\nvaan tuon surumielisyyden, jota hänen tulisi lieventää. Hänelle oli\nyhtä kaikki, millä keinoin se tapahtuisi, jos se vaan lieventyisi.\n\nTäydellisesti itsensä näin unhottaen, hän kumartui Jacquesiin ja laski\nkätensä hänen käsivarrellensa.\n\nJacques katseli tuota hienoa kättä sinisine suonineen, joka tuskin oli\nmuuhun koskenut kuin kukkasiin, ja jota hän välinpitämättömyydessään\ntähän saakka ei ollut huomannutkaan. Tuo heikko käsi liikutti hänen\nsydäntänsä; hän ei voinut kääntää silmiänsä siitä.\n\nCéline tuli hämillensä ja veti sen pois.\n\n-- Ei, Jacques vihdoin virkkoi, työmiehen elämä ei voi olla\nonnellista, ei suinkaan, jos hän ei muutu raa'aksi kuin eläin. Minä\nolen useinkin sitä miettinyt: meiltä puuttuu ylen monta tarpeellista\nasiaa, voidaksemme olla onnellisia. Te puhutte minulle rakkaudesta,\nystävyydestä. No niin! jos otaksummekin, että meiltä ei puutu rakkautta\neikä leipää, niin siinä ei ole kyllä: ollaksensa onnellinen, tarvitsee\nihminen muutakin... Näettekös, meikäläisten elämässä on kaikki niin\nrumaa, niin niukkaa, niin ilkeää!... Meidän asuntomme, meidän mustat\nja pahalta lemahtavat portaamme, kadut, joiden varrella asumme,\nvaatteemme, kaikki minua inhottaa!... Entä nuo likaiset kauppapuodit,\njoista ostamme tavaramme ja pöydät viina-anniskeluissa, joihin nojaamme\nkyynäspäitämme... Tuhat kertaa ennemmin söisin kuivaa leipää jonkun\npuutarhan penkillä, jossa saisin raitista ilmaa hengittää, kuin\nhakkeluspaistia jossakussa hökkelissä, missä kaikki minua iljettää.\nEn minä vielä ole saanut itseäni semmoisiin tottumaan. Minua iljettää\nitseäni, kun kuulun noiden hyljättyjen joukkoon. Näin puhuessansa hän\noli niin kaunis, hänen tummankiharaiset hiuksensa, hänen henkevät\nsekä hienot kasvonsa, hänen suuret, synkeät silmänsä, jotka nyt\nkuumeentapaisesti hehkuivat, tuo kaikki oli niin viehättävää, että\njokainen muu kuulija olisi hymyillyt, verratessaan häntä itseään hänen\nsanoihinsa. Mutta Célineä ei naurattanut; hän oli nyt vihdoin keksinyt\nsyyn tuohon haikeaan suruun, jota hän tähän saakka oli aprikoinut,\nvoimatta sitä ymmärtää. Koska Genevièven katoaminen oli tehnyt niin\nsyvän jäljen hänen elämäänsä, niin se tuli siitä, ettei hän hänessä\nrakastanut ainoastaan lasta, johon sydämensä oli kiintynyt, vaan\nkauneuden sädettä, jota ei mikään sittemmin ollut hänelle palauttanut.\n\nParemmin kuin moni muu, Céline taisi ymmärtää tuota kärsimystä,\nsillä häntäkin vaivasi sama sopusoinnun jano, joka löytää niin vähän\ntyydytystä ison kaupungin köyhäin kurjissa oloissa; mutta hän oli sen\nsammuttanut, taikka ainakin koki sitä sammuttaa, katselemalla kauniita\nkukkiansa, jotka alati hänen edessänsä hymyilivät, taikka taivasta,\njolla pilvet toisiaan ajelivat ja luonnon ihanuutta nauttimalla. Sen\nlisäksi hänen ei tarvinnut ympärillänsä nähdä mitään rumaa, joka\nolisi hänen kauneuden-tuntoansa loukannut, eikä auringonsäteet,\njotka kirkkaina akkunasta heloittivat, tavanneet mitään, jonka olisi\ntarvinnut karttaa heidän valoansa, sillä rouva Gregoire piti tarkkaa\njärjestystä, vaivoistansa huolimatta.\n\nCéline katseli Jacquesia, yhä enemmän unhottaen itseänsä ja hänen\nonnettomuuttansa säälien. Mitä hän ei olisikaan antanut, jos\nJacquesilla olisi ollut toivoa saada vast'edes itselleen pieni\nparatiisi, missä hänellä olisi tilaisuutta tyydyttää mielihalujansa,\nja jossa hänen silmänsä saisivat kauniita esineitä, etenkin kukkasia,\nkatsella. Sillä kukkaset olivat Célinen mielestä elämän suloutena. Eikä\nCéline sitä kysynyt, kuka hänelle tuon paratiisin loisi, kun se vaan\nhänellä olisi... ettei hänen enää tarvitsisi kärsiä tuota epäsointua,\njoka vallitsi vastenmielisten olojen ja hänen luontonsa välillä.\n\nMutta äkkiä johtui jalompi ajatus Célinen mieleen, ajatus, joka murheen\nhetkinä, kun hän oli ottanut pakonsa siihen, oli lohduttanut hänen\nsieluansa.\n\n-- Väliin olen ajatellut, hän alkoi äänellä, joka kuului suloiselta\nja lempeältä kuin vieno tuulahdus, minä olen ajatellut, että jos ei\nympärillämme kaikki olekaan niin kaunista, kuin soisimme, niin se on\nsiitä syystä, että sen kautta enemmän tulisimme taivasta muistamaan,\njossa kaikki on niin ihanata.\n\n-- Mitäpä me taivaasta tiedämme? Jacques vastasi,\n\n-- Isällä on aina tapana sanoa, jatkoi Céline tuosta keskeytyksestä\nhuolimatta, että korkein olento on vanhurskas, ja että ne, jotka tässä\nmaailmassa ovat tehneet velvollisuutensa, saavat palkintonsa toisessa\nelämässä. Ja minä uskon, ettei Jumala olekaan niin kaukana meistä,\nkuin tavallisesti luullaan, ja että hän jo tässäkin elämässä antaa\nmeidän tuta rakkauttansa. Onpa hetkiä, joina minä tunnen hänen olevan\naivan lähellä, jolloin hänen läsnäolonsa täyttää pienen huoneeni,\nvalaisten ja elvyttäen kaikki ympärilläni. Silloin en ole yksinäni enkä\nmurheellisena. Ja katsellessani taivasta tähtineen, minusta useinkin\ntuntuu, ikäänkuin hän olisi ihan lähellä tätä synkkää maailmaa, jossa\nelämme.\n\nHämmentyneenä Céline vaikeni. Ei hän koskaan ollut kenellekään\nnoin puhunut. Eikä hän ollut oikein varma, oliko Jacques häntä\nkuunnellutkaan. Hän ei katsonut Célineä, vaan nojasi otsansa käsiinsä\nja oltuaan hetken ääneti, hän liikutetulla äänellä sanoi:\n\n-- Oi, jospa minä edes yhden ainoan kerran saisin hänet nähdä!\n\nLähtiessään hän otti Célineä käteen, jota hän ei koskaan ennen ollut\ntehnyt, sanoen:\n\n-- Kiitoksia.\n\nCéline jäi ajatustensa valtaan, ja hänellä oli suuri halu ruveta\nitkemään. Entistään paremmin hän nyt ymmärsi, ettei hänellä ollut\nsuurta sijaa Jacquesin elämässä. Kuitenkin tämä yksinäinen hetki\nJacquesin seurassa oli hänelle suloinen, ja sitä ajatellessaan hän\nunhotti surunsa, tuon suuren, katkeran surun, ettei Jacques häntä\nrakastanut.\n\n\n\n\nXIII.\n\n\nTämän jälkeen kului pitkä aika, ennenkuin Jacques jälleen tuli Lebeaun\nperhettä katsomaan. Hän oli ikäänkuin kuumeessa; Célinen luulo oli\nmuuttanut häneen, eikä hän enää epäillytkään, että Geneviève Olivier\nja Geneviève de Préal oli sama ihminen. Mutta kumma asia, että kuta\nenemmän hän uskoi, sitä enemmän hän pelkäsi häntä tavata, ja tuo pelko\npiti hänen erillänsä ystävistään.\n\nVäliin hänelle kuitenkin tuli semmoinen rakkauden jano, että päätti\nmennä heitä tervehtimään, mutta kun pukeuduttuaan pyhävaatteisinsa jo\noli puolimatkalla, niin hän joutui niin suureen tuskaan, ajatellessaan\nmitä voisi tapahtua, että hän kääntyi takaisin ja sulkeutui yksinäiseen\nhuoneesensa.\n\nNäin kului monta viikkoa, joina hän ei tavannut Célineä.\n\nMuutamana ehtoona, kun hän, pää kumarruksissa, astui erästä yksinäistä\nkatua, jossa hän ei luullut tarvitsevansa Lebeauta kohdata, saavutti\ntämä hänet äkkiarvaamatta. Ei Lebeau nyt tavallisella ystävyydellään\nlyönyt häntä olkapäälle, vaan asettuen hänen eteensä seisomaan ja\nkatsoen häntä nuhdellen silmiin, hän sanoi:\n\n-- Jos teillä on jotakin meitä vastaan, niin sanokaa se suoraan;\nse olisi parempi, kuin että noin jurottelette, antamatta siihen\nminkäänlaista selitystä.\n\n-- Mitäpä minulla voisi olla teitä vastaan, vastasi Jacques. Eihän\nminulla siihen syytä ole. Te, joka olette osoittanut minulle pelkkää\nhyvyyttä vaan.\n\nLebeaun kasvot kirkastuivat.\n\n-- No, minkätähden ette siis enää tule meillä käymään?\n\nJacques toi sopertaen esiin joitakuita esteitä, jotka eivät mitään\nselittäneet.\n\n-- Siinä olette väärässä, että hylkäätte vanhat ystävänne. Tulkaa nyt\npian meitä katsomaan, se olisi Célinellekin mieleen, jonka luona niin\nharva käypi, kehoitti Lebeau, joka ei kauan voinut olla suutuksissa.\n\n-- Sunnuntaina minä tulen.\n\n-- Sehän hyvä sanoma. Älkää sitä vaan unohtako... se koskisi meihin\nkipeästi.\n\nKun Lebeau kertoi tyttärelleen, että hän oli tavannut Jacquesin, niin\ntämä ei vastannut mitään, koska hän pelkäsi, että ääni ilmaisi hänen\ntunteensa. Hän oli käynyt varjoon istumaan, eikä isä nähnyt, kuinka\nhäntä vapisutti.\n\n-- Mikä sinun on?... Eikö ole sinulle mieleen, että tuo kelpo poika\ntulee meillä käymään?\n\n-- Onhan se minulle mieleen, isäkulta.\n\n-- Sinä kai olet hänelle suutuksissasi, kun hän ei niin pitkään aikaan\nole käynyt meillä, mutta hänelle täytyy antaa anteeksi. Ihminen tulee\nnoin vauhkoksi, kun elää yksinään. Hänen pitäisi naida, tuon kelpo\npojan, koska hänellä ei enään ole sisaruksia tykönänsä, joista huolta\npitäisi. Onpa vahinko, ettei sinusta ole avio-kumppaniksi: minulle\nolisi hänestä tullut niin sopiva vävy.\n\nAavistamatta että hän kipeästi oli loukannut tytärtänsä, Lebeau pisti\nvalkeaa piippuunsa ja rupesi tyvenellä mielellä lukemaan yhden sou'n\nmaksavaa sanomalehteä, jonka hän oli tuonut muassaan.\n\nCéline pidätti kyyneleitänsä.\n\nNiin, eihän hänestä ollut avio-kumppaniksi; ei hän ollut niitä, joita\nsaattaisi lempiä. Monta kertaa hän oli itselleen tuota vakuuttanut,\njonka isä nyt niin suorastaan oli hänelle sanonut. -- Se ei ollut\nmikään uusi totuus, mutta kuitenkin se tuotti hänelle julmaa kipua.\n\nSavigny tuli samana ehtoona sanomaan jäähyväisiänsä... Tällä kertaa\nhänen oli matkustaminen keski-Ranskaan, samassa tarkoituksessa kuin\nennenkin, ja aina yhtä valmiina uhraamaan itseänsä, sekä ruumistansa\nettä henkeänsä. Hän huomasi heti, mitä toiset eivät olleet nähneetkään,\nnimittäin että Céline oli hyvin kipeä. Vieläkö hän palatessaan maalta,\njossa hän ehkä kauankin tulisi viipymään, tapaisi hänet elossa?\nTavallisuuttansa hän oli käynyt vastapäätä Célineä oven suuhun\nistumaan, jossa hän oli enemmän varjossa, ja josta hän taukoamatta\ntyttöä katseli. Itse hän ei paljon puhunut, vaan jätti sen toimen\nkokonansa Lebeaun suoritettavaksi.\n\nKun hänen oli aika lähteä, lähestyi Savigny Célineä, tarttui hänen\nkuumaan, laihtuneesen käteensä ja pidettyänsä sitä hetken aikaa omassa\nkädessään, hän erinomaisella hellyydellä laski sen takasin tuolin\nkäsinojalle.\n\n-- Jääkää hyvästi, sanoi hän.\n\n-- Tervetultuanne takasin, vastasi Céline.\n\n-- Lebeau saatteli vierasta valkealla ensimäisen kerroksen\nporras-askelmaan saakka. Siellä Savigny seisahtui.\n\n-- Hän on sangen kipeä, hän sanoi.\n\n-- Kuka? kysyi Lebeau.\n\n-- Teidän tyttärenne.\n\n-- Ei suinkaan, ei suinkaan... ei se ole muuta kuin hiukan\nverettömyyttä vaan. Ei se mitään vaarallista ole... Onhan meillä jo\nmaaliskuu käsissä... kai kevät taas häntä virkistää.\n\n-- Tässä on henki kysymyksessä. Oletteko kysynyt neuvoa lääkäriltä.\n\n-- Eihän se ole ollut tarpeellista... Meidän ei nyt kannata panna rahaa\ntarpeettomiin maksoihin, kun minä yksin teen työtä. Tilkkanen hyvää\nviiniä tekee hänelle enemmän hyvää kuin lääkärin käynti.\n\n-- Tuossa, ottakaa nämä häntä varten, sanoi Savigny, pistäen hänen\nkouraansa kaksi kultarahaa. Kysykää neuvoa lääkäriltä, mutta hänen\npitää oleman parhaimpia, mitä löytyy, esimerkiksi joku kuuluisa\nsairashuonen lääkäri. Mutta ennen kaikkea, tyttärenne älköön saako\ntietää, että nämä rahat tulevat minulta. Kuuletteko? Minä kiellän teitä\nsitä hänelle sanomasta.\n\n-- Hänen äänensä kuului miltei jäykältä, kun hän näin puhui.\n\nHämmästyksissään oli Lebeau jäänyt liikkumatta seisomaan. Sitte hän\nriensi Savignyn jälkeen, ahtaaksensa hänelle rahat takaisin, mutta tämä\nsulki oven jälkeensä ja huusi:\n\n-- Minä rukoilen teitä vanhan ystävyytemme nimessä, että teette, mitä\nolen sanonut.\n\nSangen huolestuneena nousi Lebeau jälleen portaita ylös, pitäen\nkultarahoja niin varovasti kädessään, ikäänkuin ne olisivat häntä\npolttaneet, ja miettien, oliko Savigny tullut hulluksi.\n\nCéline oli jo vetäytynyt pieneen kammioonsa, pannaksensa maata, ja\nniinmuodoin sai hänen isänsä hiukan tointumisen aikaa, jolloin hän\npäätti salata koko asian tyttäreltään.\n\nKun Céline jo makasi, tuli hänen isänsä häntä syleilemään, jota hänen\nei muulloin ollut tapana tehdä.\n\n-- Kuinka jaksat, pikku Célineni? hän kysyi.\n\n-- Hyvin vaan, isäkulta, kiitoksia kysymästänne.\n\n-- Oikeinko totta?... Anna minun katsella sinua. Näytäthän sinä koko\nterveeltä... Enpä pitkiin aikoihin ole nähnyt sinua noin punaposkisena\nja silmiäsi noin loistavina kuin tänä ehtoona. Luuletko saavasi unta?\n\n-- Kyllä minä unta saan, isäkulta. Niin ainakin luulen. Minä olen\nhiukan väsynyt.\n\n-- Kutsu minua, jos tulet kipeäksi.\n\nCéline ei ymmärtänyt syytä tuohon erinomaiseen hellyyteen, ja unohtaen\nkokonaan oman itsensä, hän vaan koki rauhoittaa isäänsä.\n\n-- Maatkaa huoletta, isä. Minäkin ai'on nukkua.\n\nIhan rauhoittuneena Lebeau jätti tyttärensä ja, ennenkuin laski\nlevolle, kätki hän huolellisesti Savignyn antamat rahat laatikon\npohjalle siksi, kunnes tämä palaisi, ja hän saisi antaa ne hänelle\ntakaisin.\n\n-- Luulen maar, että hän tänä iltana oli päästä vähän ravistunut. Mistä\nlie sitä ollut huomaavinansa, että tyttö muka oli kovin kipeä?... Olisi\njättänyt minun asiakseni, joka olen tytön isä, pitää huolta hänestä.\n\nEnnenkuin seuraavana päivänä meni työhön, hänen kuitenkin teki mieli\nkuulla, mitä rouva Gregoire asiasta arvelisi. Hän toivoi muka häneltä\nsaavansa vahvistusta vakuutukselleen.\n\n-- Mitä te Célinestä arvelette? hän kysyi. Luuletteko hänen olevan\nkipeän.\n\n-- Ei häntä niin erittäin kipeäksi sovi sanoa, vastasi rouva; mutta\nhän on näinä aikoina ollut hiukan alakuloinen. Meidän aikaan nuoret\nihmiset ovatkin niin ylen heikkoja. Turhaan minä olen koettanut häntä\nrohkaista: Katsokaapas minua, tyttöseni, olen minä sanonut, heitänkö\nminä itseni noin alakuloiseksi kuin sinä? Hän ei vastaa mitään, mutta\nei myöskään ota vaaria puheestani... Minun nuoruudessani oli ihmisillä\nenemmän rohkeamielisyyttä.\n\n-- Syökö hän päivällistä enemmän kuin iltaistakaan, jollen minä ole\nsaapuvilla.\n\n-- Olkaa aivan huoletta, herra Lebeau, kyllä minä laitan hänen pienet\nsyötävänsä niin maukkaiksi, että hän olisi vallan kiittämätön, ellei\nniitä söisi.\n\nLebeau ei parempaa pyytänyt, kun näin tulla rauhoitetuksi, ja tämän\nkeskustelun perästä hän meni tiehensä paljoa keveämmällä mielellä.\n\nSunnuntaina Jacques tuli. Hänen sisään astuessansa Célinen posket\nlensivät tulipunaisiksi, mutta hetken kuluttua ne jälleen olivat aivan\nvalkoiset kuin vaha; ainoastaan kummallakin poskipäällä oli punainen\npilkku.\n\nJacques näki kohta, että hän oli sangen kipeä, ja vaikka hän ei\nsäikähtänytkään yhtä paljon kuin Savigny, niin se kuitenkin häneen\nkipeästi koski. Mutta Céline oli liian halukas häntä puhutellakseen,\nniin kauan kun kahden kesken olivat, ettei huolinut itsestänsä puhua.\nHän alkoi heti:\n\n-- Minä olen tavannut neiti de Préalin; hän puhui minulle siihen\ntapaan, että melkein sain täyden vakuutuksen... Ei hän minulle mitään\nsuoraan ilmoittanut, mutta hänen puheistansa tajusin, että hänelläkin\non ollut aika, jona hän on saanut köyhyyttä kokea ja että hänen nyt\nväliin on ikäänkuin koti-ikävä; häntä vaivaa, näetten, tuo ylellisyys,\njossa hän elää. Se on hän. Jacques... annatteko minun ilmoittaa se\nhänelle?...\n\nMutta luodessaan silmänsä Jacquesiin, hän heti vaikeni. Tämä näytti\nniin ankaralta ja kovalta, että Céline luuli häntä loukanneensa, ja\npeljästyneenä hän pysähtyi.\n\n-- Älkää hänelle mitään virkkako, Jacques sanoi, puhuen vaivalla.\nKuulkaapas Céline. Jos se todellakin on hän, niin minä en tahdo,\nettä hänestä minulle puhutaan. Nyt selvään ymmärrän, mitä en alussa\nkäsittänyt: neiti de Préalilla ja minulla ei voi olla mitään yhteyttä.\nHänen ja minun välilläni on juopa, senhän olen teille sanonut.\n\n-- Te ette tunne häntä, muistutti Céline.\n\n-- Enkä tahdo häntä tuntea. Kun rouva de Préal otti hänet kasvatikseen,\ntehtiin sitä paitsi se ehto, ettei lapsen ja niiden välillä, jotka\nsen vanhempien kuoltua olivat pitäneet siitä huolta, saisi olla\nminkäänlaista keskuutta.\n\n-- Tuota minä en tietänyt, sanoi Céline surullisesti.\n\n-- Minä rukoilen teitä, älkää minulle enää hänestä puhuko. Se vaan on\nturhaa vaivaamista.\n\nJa Jacques vaipui syviin mietelmiin, joita Céline ei uskaltanut\nkeskeyttää, kunnes hänen isänsä vihdoin tuli kotiin.\n\n\n\n\nXIV.\n\n\nToukokuu oli tullut kauniine kukkineen. Geneviève oli muuttanut\nmaalle, josta hän joka viikko lähetti Célinelle koppasen lemmikkejä\ntahi kieloja sekä lempeän ja iloisen kirjeen, joka vielä enemmän kuin\naurinko, loi ilonsäteitä tämän pieneen, yksinäiseen huoneesen. Céline\nluki yhä uudelleen noita kirjeitä, joista jokainen sana juurtui hänen\nsydämeensä. Näitä lukeissansa hän ei muistanut ainoastaan Genevièveä\nitseä, joka aina toi iloa ja lämpöä muassansa, oli hän sitten lähellä\ntai kaukana, vaan hän muisti maaseutuakin, sen viheriäisiä pensaita ja\nlehdikkoja, sen tuoksuvia kukkasia, joita saapi mielensä mukaan poimia.\nKaikkea tuota hän oli näkevinään noiden muutamien elävien sanain\nvälistä; ja hengittäessään tuossa paratiisissa kasvaneiden, vaikka jo\nhiukan lakastuneiden, kukkasten tuoksua, hänen ajatuksensa vaipuivat\nnoihin rakkaihin esineihin, joita hän ei milloinkaan silmin saisi\nkatsella. Eikä ainoakaan kateellinen tai kapinallinen tunne häirinnyt\ntätä hänen suloista uneksimistansa: semmoinen vaiva oli Célinelle\ntuntematon. Rakastaa, uneksia, se hänen elämänsä.\n\nJoka aamu hän vielä nousi ja asettui tavalliselle paikalleen pienen\ntyöpöytänsä ääreen, mutta pian voimat häneltä puuttuivat, ja hänen\ntäytyi käydä istumaan isän nojatuoliin, joka jonkummoisen salaisen\nsopimuksen kautta oli tullut hänen omaksensa. Siinä hän istui\npäiväkaudet, katsellen taivasta, joko se oli selkeä tai pilvinen, ja\nkuunnellen lintusia, jotka lauloivat tuossa ainoassa puussa, jota hänen\nsopi nähdä. Se kasvoi vastapäätä hänen akkunaansa olevassa pienessä\npuutarhassa: se oli aprikka-puu, ja hän oli nähnyt sen peittyneenä\nensiksi kukkasilla ja sitten viheliäisillä lehdillä. Se oli hänelle\nainoana keväimen osoitteena.\n\nRouva Gregoire ei nyt enää torunut, eikä edes nyt enää esitellyt\nitseänsä esikuvaksi. Hän oli vihdoin viimeinkin tullut huomaamaan, että\nCélinen tauti olikin jotain muuta, kuin paljasta rohkeuden puutetta.\n\nHeidän viimeisen puhelunsa jälkeen oli Jacques monta kertaa käynyt\nheillä, mutta hän oli aina karttanut kahden kesken jäämistä tytön\nkanssa. Hän toi hänelle kukkia, hän puhutteli häntä lempeästi, ja\nhänen käyntinsä olivat Célinelle viikon valoisimmat hetket: mutta hän\nhuomasi, että Jacques oli entistänsä vielä murheellisempi ja arvasi,\nettä hänessä oli alituinen ja kova taistelu, kun hänellä oli palava\nhalu nähdä Genevièveä, eikä hänen kaiheksuva ylpeytensä olisi sitä\nsallinut. Céline ei voinut häntä oikein ymmärtää. Tämän miehen sydän,\njoka oli hänen omaa sydäntänsä sekä ahtaampi että vaativaisempi, oli\nhänelle salaisuus. Célinen silmissä oli Geneviève kaiken kauneuden ja\nhyvyyden perikuva, ja hänestä oli jo onni saada häntä, vaikka kaukaakin\nkatsella toivottava. Sitä paitsi hän tiesi, ettei Genevièven jalossa\nsydämessä olisi tilaa millekään ylenkatseen eli tyhmän turhamaisuuden\ntunteelle, mutta hän ei uskaltanut puhua hänestä Jacquesille, koska\ntämä oli kieltänyt häntä puhumasta.\n\nCélinen hellälle sydämelle se tuotti alituista suloa, kun vaan sai\nnähdä rakastettunsa, eikä hän sen enempää pyytänytkään. Kuitenkin\nhän aina joka kerta, kun Jacques oli heillä käynyt, makasi koko yön\nkuumeessa, saamatta unta, ja seuraavana päivänä hänen poskensa olivat\nvielä painuneempia ja silmänsä ympärystät vielä mustempia kuin ennen.\nJacquesin surumielisyys häntä ahdisti.\n\nYhtenä ehtoona tämä tuli Lebeaulle ilmoittamaan, että hänen teettäjänsä\naikoi viedä hänet maalle muutamaksi viikoksi. Eräässä hovissa oli\nnimittäin muutamia vaikeita korjauksia tehtävänä, joita varten\ntarvittiin taiteellisesti oppinutta työntekijää, ja Jacques, jota\npidettiin pätevimpänä, joukossa, oli siihen toimeen määrätty. Jo ensi\nsunnuntaina hänen tulisi lähteä.\n\n-- Toivotan teille onnea, sanoi hänen vanha toverinsa: te, joka kaikkea\nkaunista rakastatte, saatte nyt nauttia luonnon ihanuutta. Kuinka kauas\nteitä lähetetäänkään?\n\n-- Sitä en tiedä. Teettäjä tosin sanoi sen minulle, vaan nimi on mennyt\nmielestäni. Minä vaan tiedän, että se on jossakin Oise'n piirikunnassa.\n\nNo, toivotan paljon hauskuutta. Kotiin palattuanne, te tietysti tulette\nitseänne näyttämään?\n\n-- Minä tuon teille sieltä kukkia, sanoi Jacques Célinelle, joka\nhymyili surullisesti, kun ajatteli, ettei hän kai silloin enää olisi\nhengissäkään. Hän ojensi Jacquesille pientä, polttavaa kättänsä, ja\nhänen mentyään tuntui tytöstä, ikäänkuin kaikki elämän sulo ja ihanuus\nolisi hänen kanssansa kadonnut. Tästäpuoleen tulisivat viikot kulumaan,\ntuomatta mitään iloa muassaan, eikä toinen hitaasti kuluva päivä olisi\ntoistansa valoisampi. Ei mitään suloista ja levotonta odottamista nyt\nenään, vaan ei myöskään katkeraa pettymystä, ei mitään muuta, kuin\nrasittavaa yksitoikkoisuutta ikävästä aamusta unettomaan yöhön saakka.\n\nHän kauhistui tuota harmaansekaista, synkkää tulevaisuutta, mutta\nkun hän kerran oli ruvennut sitä silmiin katselemaan, niin se tuotti\nhänelle suurta lepoa. Tässä maailmassa hänellä ei enää ollut mitään\nonnea odotettavana, hän loi silmänsä taivaasen päin. Ainoastansa sieltä\nvoisi hänelle vuotaa iloa ja valoa.\n\nCélinellä oli vanha kirja, joka yksinäisinä hetkinä uskollisesti\noli pitänyt hänelle seuraa, ja jonka lämmin hartaus oli syvästi\nvaikuttanut hänen sieluunsa, riistämättä häneltä kumminkaan hänen\ninhimillistä rakkauttansa. Hän avasi kirjan, joka oli \"Jesuksen\nKristuksen seuraamus\", ja luki siitä näinä sanat: \"Onnellinen se\nsielu, joka sydämessänsä kuulee Herransa puhetta, ja joka hänen\nsuustansa saa lohdutuksen sanoja kuulla. Onnelliset ne korvat, jotka\naina ovat alttiit vastaanottamaan tätä jumalallista puhallusta ja\npysyvät kuuroina tämän maailman töminälle. Onnelliset, ja vielä sanon,\nonnelliset ne korvat, jotka kuulevat totuuden opetuksia sydämessänsä,\neivätkä kuuntele ulkoapäin kaikuvia ääniä.\"\n\nSunnuntai-aamuna lähti Jacques matkalle teettäjänsä sekä\nrakennusmestarin, jonka tuli työtä johtaa, ja muutamien muiden\ntyömiesten seurassa. Ensimäisen kerran hän nyt matkusti näin kauas\nParisin tienoilta. Vaunujen liikunto, toukokuun raitis vihanta, joka\nloi hiukan runollisuudestaan yksitoikkoisille rautatien vierille\nsaakka, hänen silmäinsä ohitse vilahtelevat, ihanat seudut, jotka\njohtivat hänen mieleensä muinoin, tuttuja metsiä, -- kaikki nuo\nsuloiset ja ilahuttavat esineet laajensivat hänen sydäntänsä, pakottaen\nhäntä unhottamaan omaa itseänsä ja ottamaan osaa yleiseen iloon. Hän\nihmetteli, kun tunsi sydämensä näin keveäksi, että tuskinpa enää olisi\nvoinut sitä omaksensa tunteakaan.\n\nEräällä asemalla, jolla juna muutamaksi minutiksi seisahtui, kuuli hän\nrakentajan puhelevan teettäjän kanssa.\n\n-- Suuri osa Roncevalin linnasta on korjattava, sanoi rakentaja;\nmutta tärkein tehtävä kuitenkin on vanhojen puukoristeiden ja\nvanhanaikaisten, eriskummaisten kuvaveistoksien parantaminen, joita\nomistaja kuuluu erittäin suuressa arvossa pitävän. Luultavasti tulee\ntuo työ kestämään kauemmin, kuin voisi luullakaan, sillä rouva de Préal\nkaiketikin tahtoo täydellistä korjaamista, kun kerran asiaan ryhdytään.\n\nTätä nimeä kuullessansa, kavahti Jacques niin rajusti, että rakentaja\nkummastellen häntä katseli; mutta samassa hän jo sai itsensä\nhillityksi. Eikö toistakin sen nimistä ihmistä voisi maailmassa\nlöytyä?... Ja vaikka se olisikin hän?... No niin, sanoi hän\nitsekseen, nojaten soppeensa kolmannen luokan vaunuissa, joihin hän\nmatkatoveriensa seurassa äsken oli astunut, -- vaikkapa se olisikin\nhän, niin mitäpä siitä? Ei hänen tyttärensä saa tietää, että minua\nsiellä onkaan, ja jos hän vaikka jonakin päivänä minut kohtaisi, ei hän\nvannaankaan edes kysyisi minun nimeäni. Mikäpä minä hänen silmissään\nolisin? Valkeamekkoinen työmies vaan, joka en nuhtelematta saisi häntä\ntervehtiäkään. Minä en pyytänyt häntä nähdä; nyt näkyy olevan niin\nsallittuna... sen vuoksi kai, että tuo muisto joka myrkyttää minun\nelämäni, tulisi perin juurin hävitetyksi. Kun olen nähnyt kevätruusuni\nhänen uudessa haahmossaan, rikkaana, ja korskeana vallasnaisena, niin\nehkä voin unhottaa, että häntä toisessa muodossa on ollut olemassakaan.\nGeneviève de Préal on silloin kuolettanut Geneviève Olivierin.\n\nRikas ja korskea vallasnainen... Ei Céline toki ollut häntä siksi\nhuomannut; mutta Céline olikin niin hyvä, niin lempeä... hänen, ei\nollut rahtuakaan ylpeyttä, tuossa kivulloisessa tyttö-raukassa...\nhänelle vaan oli mieliksi, kun joku häntä suojeli, ja kentiesi hän myös\noli sallinut rikkauden ja komeuden lumota itsensä.\n\nOi, kuinka väärin Jacques arvosteli tätä hellää, syvää sydäntä. Senpä\nvuoksi juuri, että Geneviève oli pysynyt muuttumattomana, ja ettei\nmikään ollut voinut pilata hänen jaloa luontoansa, oli Céline suonut\nhänellekin sijaa sydämessänsä Jacquesin rinnalla.\n\nIltapäivällä matkustavaiset saapuivat pieneen kyläravintolaan, jossa\nrouva de Préal heitä varten oli tilannut makuusijoja, ja joissa heidän\noli määrä käydä syömässä. Itsekseen Jacques ehtimiseen vakuutti\nolevansa levollinen; hän ei toivonut mitään, eikä mitään pelännyt. Hän\npäätti myöskin olla itseänsä ilmoittamatta, vaikka hän jonkun ihmeen\nkautta saisikin siihen tilaisuutta.\n\nKuitenkaan hän ei koko yönä saanut unta silmiinsä. Mutta sillä välin,\nkuin hän näin luuli olevansa ihan tyven, niin odotuksen kuume häntä\nvärisytti.\n\nVihdoin tuli aamu, ja sen ensimäinen hämärä valo teki hänet\nrauhallisemmaksi; kun hän oli pukeutunut työmekkoonsa, palasi hänen\nylpeytensäkin sekä ennakkoluulonsa, ja yhtä tyynen näköisenä kuin hänen\ntoverinsakin, hän vakavin askelin läksi linnaa kohti astumaan.\n\nAamupäivällä tuli rouva de Préal tarkastelemaan työtä, jota tuskin oli\naljettu; Jacques seisoi koko ajan selin häneen, hän oli muka olevinaan\ntyönsä toimessa vaan. Kaikki nuo vuodet, jotka olivat kuluneet siitä,\nkun Geneviève myytiin, eivät olleet millään lailla helpottaneet hänen\ntunteitansa tämän \"kaupanteon\" suhteen. Koska hän ei enää saattanut\näiti-vainajatansa siitä vihata, niin sen sijaan oli hän kääntänyt\nsydämensä luukun tuota rikasta naista kohtaan, joka oli luullut\nvoivansa rahalla maksaa semmoista aarretta, ja vielä päälliseksi pannut\nsen ehdoksi, että lapsen pitäisi unhottaa ne, jotka olivat sitä pienenä\nholhoneet ja ikäänkuin silmäteräänsä rakastaneet, silloin, kun ei\nkukaan muu vielä ollut siitä huolinut.\n\nKuullessaan sen naisen ääntä, joka kutsui itseänsä Genevièven äidiksi,\ntuota kuivaa ja hiukan kimakkaa ääntä, jota heti huomasi rikkaan naisen\nääneksi, joka siihen oli tottunut, että kaikki häntä kuuntelivat ja\ntottelivat, Jacques tunsi salaisen vihan kouristavan sydäntänsä.\nHänen mieleensä muistui Madeleine Olivierin heleä ja suloinen, ääni.\nKumpaisen kaltainen oli Geneviève de Préalin ääni?\n\nKun rouva de Préal meni, seurasi Jacques häntä silmillään. Hänen\nyllänsä oli punainen silkkihame, joka mahtavasti laahasi maata\nniinen perässään. Jacques muisti riikin-kukkoa, joka aamulla, hänen\ntullessaan, linnan penkereellä, auringonpaisteessa, oli pyrstöänsä\nlevitellyt ja äreästi kirkaisten ottanut häntä vastaan. Hänen sydämensä\noli niin täynnä katkeruutta, että kaikki näytti rumalta ja inhottavalta\nhänen silmiinsä. Aikaa voittaen herätti kuitenkin työ, tuo paras\nrauhanrakentaja, hänen paremman luontonsa, jälleen henkiin. Hän alkoi\nihaella noita kuluneen aikakauden veistoksia, joita hänen tuli saattaa\nentiseen kauneuteensa.\n\nTyönteko ja ihaileminen, nehän kaksi ihmistä jalostuttavat.\n\n\n\n\nXV.\n\n\nJacques oli linnassa ollut monta päivää työssä, eikä vielä ollut nähnyt\nneiti de Préalia.\n\nPitkitettyänsä eräänä iltana työtänsä hämärään saakka, hän yksinään\nkäveli kylään vievää tietä pitkin, kun ihmisääniä äkkiä rupesi\nhänen korviinsa kuulumaan, ja hän erotti puistossa vaalean hameen,\njoka lehtokujan puitten välistä vilahteli. Epäilemättä se oli hän.\nYrittäisikö saada häntä tavata?... Ei, hänen ei tehnyt sitä mielikään.\nKulkuansa hiljentämättä hän yhä astui eteenpäin, ja koska ei mitään\nenää näkynyt eikä kuulunut, rupesivat hänen ajatuksensa uudestaan\nsamaan suuntaan juoksemaan. Eräs unelma, jonka hän jo vuosia sitten oli\nunhottanut, johtui jälleen hänen mieleensä. Tuossa unelmassa hän oli\nollut tavoittavinaan valkoista hametta, joka oli kuunsäteen näköinen;\nnyt hän ei ajanut sitä takaa, päinvastoin hän sitä pakeni. Hän tunsi\nitsensä ylpeäksi, mutta samalla koski hänen yksinäisyyteensä kipeästi\nhäneen.\n\nOlikohan maailmassa häntä yksinäisempää ihmistä?... Mihinkä hän ottaisi\nturvansa... ja mihin maahan hänen elämänsä juurtuisi?... Pitkiä aikoja\noli velvollisuus pitänyt häntä kahleissa ja murtanut häntä; nyt hän oli\nvapaa, mutta mitä hän vapaudellaan tekisi? Tulevaisuus tuntui hänestä\nvaan pitkältä, pimeitten päivien ja yksijonoisten vuosien jaksolta.\nHänessä ei ollut ei tahtoa, ei toivoa... niin hän ainakin uskoi.\n\nKuitenkin hän halukkaasti hengitti tämän kevät-illan raitista,\ntuoksuavaa ilmaa, joka voimallisella tavalla häneen vaikutti. Mikä\nsuloisuus näissä metsien ja niittyjen ikuisissa juhlamenoissa!...\nKuinka ihanaa tämä ilma hänen keuhkoillensa, jotka aina vaan olivat\nhengittäneet ison kaupungin vahingollisia ja raskaita höyryjä!... Mikä\nsulous tässä hiljaisuudessa, joka äkkiä seuraa yö-levolleen lähteneiden\nlintujen viimeisiä heleitä lauluja, jolloin iltatuuli ja puitten lehdet\nkuiskailevat toisillensa salaisuuksiaan... Siinäkin jo pitäisi oleman\ntarpeeksi onnea, kun saa nauttia luonnon ihanuutta ja aina kuulla sen\nääniä.\n\nJacquesin ei ollut kiire ravintolaan, jossa joka ehtoo pidettiin\njuominkeja, joko isossa salissa, taikka pienen puutarhan lehtimajassa.\nHän piti tapanaan palata vasta silloin, kun toiset jo olivat eronneet,\nja hän kenenkään huomaamatta tai juomaan vaatimatta pääsi pieneen\nkammioonsa pujahtamaan. Hän poikkesi siis syrjään, ja päästyään\nkujanteen päähän, hän alkoi astua pientä polkua, joka alussa vei\ntaajaan puistoon ja sieltä vähäiselle nurmikolle, jossa isojen puitten\nvälissä kasvoi pitkää ruohoa. Hän oikaisi itsensä pitkäkseen tälle\nviheriäiselle matolle ja rupesi lehvien välitse, joita vieno tuulahdus\nliikutteli, katselemaan taivasta; mutta väsyneenä ahkerasta työstään ja\ntaukoamattomien ajatuksiensa tuudittelemana, hän ennen pitkää vaipui\nsyvään uneen.\n\nMutta tuskinpa oli muutama minutti ehtinyt kulumaan, ennenkuin hän\nvavahti unestaan. Joku oli hänen lähellänsä kirkaissut... nyt hän jo\nkuuli puhuttavankin... Missä hän mahtoi ollakaan? Pimeässä hän ei\nensimmältä voinut muita eroittaa, kuin puitten lehviä, jotka hänen\npäällänsä taivasta vasten kuvautuivat; sitte hän huomasi valkoisen\nhaamun, jota tähden väräjävä säde valaisi, ja joka kumartui hänen\npuoleensa, mutta yht'äkkiä vetäytyi pois, niin pian kuin hän hiukan\nliikutti itseänsä.\n\n-- Vakuutan teille, että hän, on juovuksissa, hän kuuli äänen puhuvan.\nJättäkää hänet tänne... se on hänelle vaan terveellistä, kun saa maata\nulkoilmassa, tuikkivien tähtien valossa... Näettenkös, tuossa yksi\njuur'ikään helottaen häntä tirkistelee.\n\n-- Mutta entä jos hän olisi kipeä? puhui nuori ja raikas ääni.\n\n-- Minä tunnen hänet aivan hyvin, puhui toinen miehen ääni. Hän on\nminun työmiehiäni, ja paras joukossa onkin, kaikin puolin kelpo ja\ntaitava. Olisipa kumma, jos hän juovuksissa olisi.\n\n-- Mutta minä sanon, että hän on: sitä en epäilekään, jatkoi ensimäinen\npuhuja halveksivalla tavalla.\n\nJacques hyppäsi pystyyn, kuullessaan nämä sanat, ja katsoi suoraan\nsilmiin vastustajaansa, jota hän oli päätänsä pitempi. Ei kukaan enää\nvoinut häntä juopuneeksi uskoa.\n\nNyt lähestyi toinen parvi, nimittäin rouva de Préal, saaleihin ja\npitseihin käärittynä, sekä hänen ystävänsä ja neuvonantajansa herra\nBousquet.\n\n-- Mikä täällä on hätänä?\n\n-- Mikä ihminen tuo on? he yhtä haavaa kysyivät.\n\nRakennusmestari lähestyi.\n\n-- Hän on eräs minun työmiehiäni, joka näkyy tänne nukkuneen, ja jota\nneiti de Préal säikähti. Hänen puolestansa minä pyydän teiltä anteeksi,\nrouva de Préal.\n\n-- Ystäväni, sanoi rouva de Préal, kääntyen Jacquesiin, josta hän ei\nvoinut muuta erottaa kuin hänen pitkän vartalonsa, tämä puisto ei ole\nyleisöä varten. Toivon, että pidätte sen muistossanne.\n\n-- Ha, ha, haa, nauraa hohotti herra Bousquet, tuo pöhkö luulee teidän\npuistonne yömajaksi.\n\n-- Arvattavasti hän on tullut kullastansa uneksimaan, sanoi taasen se,\njoka ensiksi oli puhunut. Hän ansaitsisi ruoskaa, kun peljätti neiti de\nPréalin.\n\n-- En minä niin paljon peljästynyt, sanoi Geneviève, harmissaan, ett'ei\nensi hämmästyksissään saattanut olla huudahtamatta, kun tapasi tuon\npitkän, valkoisen haahmun jaloissansa ruohostossa. Ei niin pienestä\nasiasta olisi tarvinnut noin suurta hälinää nostaa.\n\nJacques oli jäänyt liikkumattomana seisomaan, luoden silmänsä\nGenevièveen, jonka valkoinen hame ja kullankarvaiset kiharat\nyhtä selvästi, kuin tuo valkokuorinen haapa, esiintyivät tummien\npuittenrunkojen, pensasten ja inhimillisten olentojen keskeltä. Kuinka\nihana tuo ilmestys oli... Hän oli niin kaunis, ja hänen äänensä niin\nsuloinen!... Jacques luuli tuossa edessään näkevänsä elämänsä unelman,\nja vielä tuhansia kertoja kauniimpana.\n\n-- No menkää jo kotiinne maata, hyvä toveri, sanoi herra Bousquet,\nja älkäät enää toiste maatko näiden naisten jaloissa, jos he tulevat\npuistoonsa kävelemään. Ymmärrättekö?\n\nHe menivät matkoihinsa. Jacques ei ollut sanaakaan sanonut.\n\n-- Tuo käy jo melkein liian pitkälle, sanoi rouva de Préal, varsinkin\nkun ajattelee, että tyttäreni olisi voinut aivan yksinään kohdata tuota\nmiestä.\n\n-- Tuonkaltaiset ihmiset eivät huoli mistään, jatkoi herra Bousquet.\nMeidän aikaan saapi vaikka mitä odottaa; he milt'ei voivat tunkeutua\nmeidän sijallemme, jos se vaan heidän päähänsä pälkähtää.\n\nGeneviève käveli yksinänsä vähän etäämpänä toisista. Toinen seurassa\nolevista nuorista herroista oli hartahasti pyytänyt, saadakseen\nhäntä taluttaa, mutta hän oli kieltänyt. Äskeinen tapaus vaivasi\nhäntä hirveästi, ja hän oli vihainen itseänsä kohtaan, hän kuin\nhämmästyksellään oli ollut siihen syynä, ja tuon miehen kärsivä\nnyöryytys, joka ei ollut tehnyt muuta pahaa, kuin luullut metsän olevan\nkaikille avoinna kävi hänen suuresti sääliksi.\n\nSiinä ihastuksen tilassa, joka seurasi hänen äkkinäistä heräämistänsä,\noli joka sana soinut Jaques'in korviin, eikä hänen järkensä kuitenkaan\npystynyt sitä käsittämään. Mutta kun mielessään rupesi sitä miettimään,\nniin hän kaikki ymmärsi. Häntä oli Genevièven kuullen pilkattu,\nnöyryytetty, ja sitä ajatellen hän tunsi, miten veri nousi hänen\nkasvoihinsa; hän puristi nyrkkiänsä ja teki liikkeen ikäänkuin häntä\nseurataksensa. Mutta yht'äkkiä hän syöksi metsään, ja koska ei enää\nhetkeäkään tahtonut viipyä tällä kielletyllä alalla, niin hän hyppäsi,\nkiviaidan ylitse sekä saapui pian avonaiselle kentälle.\n\nPäivän koitteesen saakka hän sitte kulki maita, metsiä, ollen väliin\nvihan vimmassa, väliin taas muistaen yhtä ainoata asiaa vaan: että oli\nnähnyt Genevièven.\n\n\n\n\nXVI.\n\n\nSeuraavana päivänä tämän tapauksen jälkeen oli Jacques aikonut\nlähteä pois, mutta kuitenkin jäänyt Hänelle täällä uskottu työ\noli mieluisempaa kuin mikään, jota hän tätä ennen oli tehnyt, ja\nmyönnettävä on, että hänestä olisi tuntunut sangen karvaalta lähteä\ntäältä pois. Sittemmin ei ollut mitään erinomaista tapahtunut, ja\nJaeques'in mielestä rupesi tuo tapaus jo tuntumaan melkein unelmalta.\nYksi pitkä työpäivä kului toisensa perästä, tuomatta muassansa mitään\nuutta; mutta hänessä oli ikäänkuin salainen toivo, joka ennusti\nennemmin tai myöhemmin koittavan päivän valoa.\n\nSe puoli linnaa, jolla hänellä oli työtä, pidettiin kylmillänsä,\nja sieltä oli näköala eräälle penkereelle, jolla ei juuri usein\nkukaan käynyt. Erään oven läpi, jota joskus avattiin, hän väliin\nkuuli joitakuita sointuvia säveleitä taikka, jonkun heleän, kerkeän\nliverryksen pianolla... Siinä kaikki mitä hän sai tietää Genevièven\nelämästä, joka eli niin lähellä häntä... ja kuitenkin niin kaukana.\n\nKuinka suloiseksi ja hauskaksi hän mielessään kuvaili tuommoista\nhienon naisen elämää... Askaroida aamusta iltaan saakka ainoastaan\nhauskoissa ja vaihtelevaisissa toimissa, tarvitsematta nähdä eli\nkoskea muuta kuin semmoisia esineitä, jotka tuntuivat miellyttäviltä\nja olivat kauniita, niinkuin esim. hienoja ja pehmeitä vaatteita,\nkristalli-eepenholtsi-pianon norsunluisia koskettimia sekä sitte\nhuolettomasti vaipua johonkuhun mukavaan nojatuoliin istumaan... ja\nlukea... ennen kaikkea lukea... ei vaan yhden sou'n sanomalehteä\ntaikka joitakuita kellastuneita ja tahrattuja kirjoja, ostettuja\nviidelläkymmenellä centime'llä jostakin kirjanäyttelöstä, vaan noita\nkauniisti sidottuja nidoksia, joita hän oli sattunut linnan kirjastossa\nnäkemään, kun siellä oli ollut erästä liistettä korjaamassa, noita\nkirjoja, jotka varmaan sisälsivät ihmishengen rikkaimpia tuotteita;\niltapäivällä lähteä kävelemään penkereelle taikka puistoon, korkeain\npuitten varjoon... tuommoiseksi hän itsekseen kuvaili Genevièven oloa\nja elämää. Eikä mikään halpamielinen tunne pimittänyt noita kuvaelmia,\njotka hänen silmissänsä olivat aivan todenperäisiä. Jacques ajatteli\nnoita onnellisia, joita sallimus oli asettanut siilien tilaan, että\nsaivat antautua tiedollisiin harrastuksiin; hän ajatteli niitä\nkadehtien, niinkuin me taivaan asukkaita ajattelemme, mutta ilman vihaa\nja katkeruutta.\n\nKylässä häntä nimitettiin \"Pariisilaiseksi\", koska hänen kasvonsa muka\nolivat toveriensa kasvoja hienommat ja hänen käytöksensä sievempi.\nEivät ihmiset ylimalkaan suuresti hänestä pitäneet. Heidän mielestään\nhän oli ylpeä sekä ijäkseen liiaksi totinen... mutta naisia hän\nmiellytti: \"Hänellä on suru sydämessä\", he sanoivat, ja moni tyttö\nolisi mielellänsä häntä lohdutellut; mutta Jacquesin käytös ei millään\nmuotoa heitä siihen kehoittanut. Ne, jotka onneansa koettaakseen\nolivat ruvenneet hänen edessänsä keikailemaan, eivät saaneet mitään\nvaivoistansa, ja alkoivat sitte hänen suhteensa olla yhtä mieltä\nmiesten kanssa.\n\nHänellä oli työnsä linnassa ja yksinäiset kävelynsä, eikä hän muuta\npyytänytkään. Aamuisin päivän koitosta saakka ja illoin auringon\nlaskettua hän kuljeskeli pitkin kukkivia pensasaitoja tai viljamaita,\njoita unikukat ja sinikaunot jo alkoivat kirjota, mutta aina hän\npysyi niin kaukana rouva de Préalin puistosta, kuin mahdollista.\nSeutu oli vaihtelevaista ja ihanaa. Vähän väliä oli aina pieni\nmetsikkö, joka tuntui raittiilta ja viehättävältä, vaikk'ei se\nollutkaan syvä eikä salaperäinen; ja korkeitten mäkien välitse, joilla\nruohon seassa rehoitti kurjennokkia ja muita kukkasia, mutkaili\npieniä polkuja. Siellä täällä kasvoi orjantappura-pensaita, joiden\npitkät, notkeat oksat senkin seitsemällä eri tavalla kietoutuivat\nmuiden lähellä kasvavien pensaitten lehväksiin, peittäen anteliaasti\nniitäkin kauniilla ja suloisilla kukillaan. Ihastuneena Jacques jäi\nnäiden tuhlaajien ääreen seisomaan. Tämä ylenpalttisuus oli tarjona\nkaikille... kaikille, paitsi niille, jotka eivät milloinkaan pääse\nisojen kaupunkien polttavia ja jäykkiä muureja ulommaksi. Ja silloin,\nkun enää tuskin taisi eroittaa kukkasia muusta kuin hajusta, Jacques\nvaelsi niityillä, yhä ajatellen tuota ilmestystä, jonka hän tähtien\nhimmeässä valossa oli nähnyt!\n\nIhmeellistä!... Ei Geneviève koskaan ennen, niinkuin nyt, ollut\najatellut tuota kulunutta aikaa, jonka muistot välimiten hänessä\nheräsivät, tuoden muassaan tuon oudon tunteen, joka väliin meissä\nnousee, kun olemme muinoin eläneet elämää, joka on ilman yhteyttä\nnykyisen elämämme kanssa.\n\nOli jotakin ilmassa, joka yhä toi noita muistoja hänen mieleensä.\nAjatusten johto voipi olla uteliaan tutkinnon esineenä; mutta\nmielikuvitusten johtoa, joiden syy on meille tietämätöin ja sen\nvuoksi olematonkin, on vaikeampi selittää. Varmaa on, että, Jacquesin\nläsnäolo, josta hänellä ei ollut tietoakaan, vaikutti Genevièven\nmielikuvitukseen, taikka oikeammin hänen tunteisiinsa.\n\nRouva de Chabrandin sisarenpoika, herra de Rochebelle, sama mies,\njoka oli syyttänyt Jacquesia päihtyneeksi, ei enää lähtenyt linnasta,\neikä Geneviève voinut olla huomaamatta, että sillä oli aikeita hänen\nsuhteensa, ja että, rouva de Préal sekä hänen tätinsä kaikin tavoin\nantoivat hänelle kannatusta. Herra de Rochebelle inhoitti häntä\nmahdottomasti. Hän oli vähäpätöinen mies, jotenkin naurettava ja sangen\ntyytyväinen itseensä. Seura-ihmisen hienon kuoren alta Geneviève\nhuomasi hänessä tuota raakuutta, josta rouva de Chabrand oli syyttänyt\nhäntä itseään, hänen vielä lapsena ollessansa.\n\nTiina suvena rouva de Chabrand ynnä sisarensapojan kanssa oli tullut\nRoncevaliin tavallistaan aikaisemmin; hänellä oli jälkimäisen suhteen\nomat tuumansa, joiden onnelliseen päätökseen tarvittiin paljon aikaa.\n\nRouva de Préal ei näkynyt kummeksuvan eikä paheksuvan tuota herra\nde Rochebellin viipymistä, joka, näytti kestävän loppumattomiin.\nVaikk'eivät he ensinkään olleet sukua, niin rouva de Préal kuitenkin\nkohteli häntä, ikäänkuin hän olisi ollut perheen jäsen, ja vähitellen\nhän itsekin anasti semmoisen oikeuksia, istui pianon viereen, kun\nGeneviève aamusilla salissa soitantoa harjoitteli ja seurasi häntä, kun\nhän meni puutarhaan kävelemään, sekä pysyi alati hänen läheisyydessään\nja teki läsnäolonsa Genevièvelle sietämättömäksi taakaksi.\n\nGeneviève oli ylen kaunis, voidakseen olla huomaamatta ihmisten\nihailevia katseita ja sitä ihastusta, jota hän herätti; mutta ne\nhaihtuvaiset tunteet, jotka hän oli herättänyt, eivät olleet paljoa\nhäneen koskeneet, koska hänellä oli sydämessään ylevä rakkauden\nihanne. Tosiaan, se oli synnynnäinen ihanne, joka oli alinomaisessa\nristiriidassa kaikkien niiden periaatteiden kanssa, jotka hänen\nympärillänsä vallitsivat, ja kaikkien niiden esimerkkien kanssa, joita\nhän näki silmäinsä edessä. Sen siveysopin mukaan, jota oli hänelle\nopetettu, nuoren tytön piti rakastaa ainoastansa sitä, jonka hänen\nperheensä hänelle valitsi, ja ottaa hänet vastaan, täydellisellä\nluottamuksella omaistensa viisauteen.\n\nMuutamat hänen entisistä opinto-kumppaneistansa olivat jo naimisissa,\nja heidän naimisensa oli yllämainitulla tavalla tapahtunut. Useimmille\nheistä mies oli jo ensikerralla esitetty suosittuna sulhasena; tytön\ntuli vaan äänettömyydellään vahvistaa tätä valintaa, ja tästä hetkestä\nalkaen, siihen saakka kuin he yhteistä elämää alottivat, ei kihlatuille\nannettu vähintäkään tilaisuutta oppia toinen toistansa tuntemaan.\nPäinvastoin heitä varjeltiin ja vartioittiin joka tavalla. Eräs nainen,\nrouva de Préalin tuttavista, oli vähän aikaa ennen tyttärensä naimista\nGenevièven läsnäollen sanonut:\n\n-- Voittehan arvata, hyvä rouva, että minulla on hätä jouduttaa\nhääpäivää. Tuntui todellakin ikävältä, kun täytyy noita nuoria\nvartioida.\n\nIhmetellen Geneviève oli kysynyt, minkätähden niitä täytyi vartioida,\nja oli sitä äidiltänsäkin kysynyt, joka hiukan äkäisesti oli vastannut,\nettä tapa oli semmoinen.\n\nHeidän täytyy siis siihen päivään saakka, jolloin kaikki tulisi olemaan\nheillä yhteistä, heidän ajatuksensa, tahtonsa elonsa ja olonsa...\nsiihen hetkeen saakka, jona kaksi tulevat yhdeksi, täytyy heidän tavan\nvuoksi pysyä aivan vieraina toisillensa, taikka ainakaan eivät muuta\nkuin seuraihmisinä pintapuolisesti saa oppia toinen toistansa tuntemaan.\n\nTuo tuntui Genevièvelle käsittämättömältä, ja hän päätti lujasti, ettei\nhän ainakaan menisi rakkaudetta naimisiin. Mutta mitä tuo rakkaus\noikeastaan oli? Sitä pulmaa hän ei saanut selvitetyksi, ja kerran hän\noli sitä kysynyt eräältä tytöltä, joka oli naimisiin menemäisillään.\nTämä oli vastannut:\n\n-- Kun löytää miellyttävän kumppanin. Minun sulhaseni on minun\nmieleiseni, muutoin minä en olisikaan suostunut, mutta siinä\ntapauksessa minut olisi lähetetty takaisin luostariin. Koska tämäkään\nvastaus ei Genevièveä täydellisesti tyydyttänyt, hän taas kääntyi rouva\nde Préalin puoleen.\n\n-- Äiti, rakastitteko miestänne, kun naimisiin menitte?\n\nJa tämä vastasi yksitotisesti: -- Minä rakastin häntä, niinkuin hyvin\nkasvatetun tytön tulee rakastaa. Se on, minä pidin häntä arvossa ja\nluotin siihen, että tulisin onnelliseksi hänen kanssansa.\n\nVieläkin pettymys... Genevièven täytyi siis itse hakea vastaus\nkysymykseensä.\n\nRouva de Préal ei aavistanut mitään toisen romantillisista\nennakko-luuloista. Kuinka hän olisi osannut arvata, että semmoista\nlöytyi hänen silmäinsä alla huolellisesti kasvatetussa nuoressa tytössä?\n\nKentiesi oli Genevièven ajatus rakkaudesta näin jaloa laatua\nsentähden, ettei hän ensinkään ollut lempikertomuksia lukenut.\nHänen mielikuvituksensa, jolla itsessään oli kylliksi ravintoa, oli\nsäilyttänyt tuon ihanan ja uskaliaan tuoreuden, jolle ei mikään tunnu\nmahdottomalta, ja jota ei mikään voi masentaa eikä hämmästyttää.\nHänen nuoren elämänsä kokemukset eivät vielä olleet riistäneet tuon\nsalapyhäisen kukkasen lehtiä, jota hän kätki sydämessänsä, tuon\nkukkasen, tuntemattomasta maailmasta, joka monessa sielussa lakastuu\njo ennen puhkeamistansakin ja toisissa auringonvalon puutteesta ei\nmilloinkaan pääse alkuunkaan.\n\nTähän aikaan, jolloin herra de Rochebelle alinomaa oleskeli salissa ja\nGeneviève siitä syystä karttoi sitä, tuli hän usein Felicien luokse,\njota hän pienestä pitäin oli uskollisesti rakastanut. Felicie tiesikin\npaljoa enemmän hänen tunteistansa ja ajatuksistaan kuin rouva de\nPréal. Useinkin nämä Genevièven ilmoittamat salaisuudet sekä hänen\neriskummaiset sielunliikkeensä surettivat Felicieä, joka oli rehellistä\nluonnetta, vaikka hänen ymmärryksensä oli jotensakin heikko. Kuitenkin\nhän rauhoittui, ajatellessaan, että Geneviève oli niin suoraa ja\nrakastavaista luontoa, ettei hänessä saattanut olla mitään moittimisen\nsyytä. Ja vaikka Felicie'inkin oli tarttunut vähän, ylhäisen maailman\nennakkoluuloista, niin hän kuitenkin syntyänsä oli alhaista säätyä,\njossa tavallisesti peräti vastakkaista mieltä ollaan. Hän oli rahvaan\ntytär ja Genevièven mielihalut löysivät aina hänessä vastinetta,\nsilloinkin, kun hän koki niitä vastustaa.\n\nErään kuuman heinäkuun päivän iltapuoleen, kun Jacques, jolla isossa\nsalissa oli sangen tarkka työ toimitettavana, oli lähestynyt akkunaa,\nvoidakseen paremmin nähdä, kuuli hän puhetta eräältä penkiltä, joka\noli kiinnitetty seinää vastaan, siinä osassa puutarhaa, joka erittäin\noli määrätty palvelijoita varten. Toinen näistä äänistä oli nuori\nsekä heleä, ja sen Jacques jo ennenkin kerran oli kuullut; toinen oli\nmatalampi eikä niin raitis, ja kuului ikäänkuin pelon tukahuttamalta.\n\nJott'ei mitään kuulisi, olisi Jacques ollut velvollinen menemään\nedemmäksi akkunasta, mutta sitä hän ei tehnyt. Ja sitä paitsi ei\nnuorempi noista puhujista millään muotoa koettanut ääntänsä hillitä,\nepäilemättä hänellä ei ollut mitään salattavaa, koska noin vapaasti ja\nhuolettomasti puhui.\n\n-- Felicie, sanoi hän, minun on niin ikävä salissa, sen vuoksi tulen\nsinun kanssasi hauskoista asioista haastelemaan.\n\n-- Mutta neiti, minusta näkyy...\n\n-- En minä viitsi tuota neitiä kuulla. Edes hetken aikaa tahtoisin olla\nsinun pikku Genevièvesi, niinkuin sinäkin olet minua vanha Felicieni,\njoka muinoin minua lohdutit, kun minut oli tänne tuotu, ja minä niin\nkatkerasti itkin. Sinä kyllä vielä sen muistat, vaikka et koskaan siitä\npuhu. Onpa ihmeellistä, mutta väliin tuo kaikki muistuu mieleeni,\nikäänkuin olisi se eilen tapahtunut, ja minun tekee mieleni sanoa,\nniinkuin silloinkin: \"Minä tahdon nähdä Sakkiani!\"\n\n-- Oi, neiti kulta, sanoi Felicie kauhistuen, minä olisin tehnyt\nviisaammin, jos olisin ollut tuota kertomatta... Jos rouva kuulisi...\n\n-- Vaikka et olisikaan sitä kertonut, niin se kuitenkin olisi muistunut\nmieleeni. Kumma kyllä, mutta joku aika sitte, olen taas ruvennut sitä\nmuistelemaan, ja alinomaa minä sitä ajattelen. Näetkös, Felicie, minä\nluulen, että sydämeni on jäänyt heille.\n\nKenelle, neiti?\n\n-- Heille, jotka ensiksi minua rakastivat, kun viheliäisyydessänsä\nottivat minut turviinsa, jakaen minulle köyhyydestänsä... Minä rakastan\nheitä... En tiedä, mitä antaisinkaan, saadakseni heitä vielä nähdä.\n\n-- Oi, neiti, mitähän rouva sanoisikaan, jos teitä kuulisi?...\n\n-- Enhän minä tahtoisi hänelle murhetta saattaa, hänelle, joka on ollut\nniin hyvä minulle... Mutta, näetkös, Felicie, minä en ole onnellinen...\n\n-- Miksi ette ole?\n\n-- Kun tahtovat minua naittaa...\n\n-- No, sen äkkäämiseen ei paljon älyä tarvita... mutta luulisihan\ntuon hauskaa olevan. Pitäisipä olla nuoren neidin mieleen, kun\nseitsemäntoista vuotiaana jo kositaan.\n\n-- Olisiko sinullekin mieleen, Felicie, jos minä ottaisin hänet?\n\n-- Jos rouva on hänet valinnut, niin hän kaiketikin on kelpo mies.\n\n-- Nytpä et sano, mitä ajattelet, Felicie. Sinä tiedät yhtähyvin kuin\nminäkin, että herra de Rochebelle on turhamielinen ja rakastaa vaan\nomaa itseänsä.\n\n-- Minä en häntä niin likeltä näe, että voisin häntä arvostella,\nvastasi Felicie varovasti.\n\n-- Rohkaisepa mieltäsi ja sano suoraan, että päinvastoin ajattelet...\n\nGeneviève tarttui molemmin käsin vanhan hoitajansa päähän, ja katsoi\nhäntä nauraen silmiin.\n\n-- Sinä et rohkene sitä tehdä. Tätini Chabrand on pannut sen päähänsä;\nmutta jos tuo hänen kelpo sisarensa poika tulee sitä minulta kysymään,\nniin vastaan hänelle; ei, ei, ja sata kertaa ei. En minä milloinkaan\nota miestä, jota en voi rakastaa, sen kyllä tiedät, ja oikeastaan\nsinä oletkin minun kanssani samaa mieltä, vaikka olet ajattelevinasi\nniinkuin nuo toiset. Vaan koska sinulla ei ole sen parempaa minulle\nsanomista, niin minä menen huoneeseni.\n\nJa antaen Felicielle suuta, hän nauraen juoksi tiehensä.\n\n\n\n\nXVII.\n\n\nTavallistansa myöhemmin Jacques kuljeskeli sinä ehtoona maita,\nmantereita, katselematta jaloissansa kasvavaa, kukkivaa heinää\ntahi tien ohessa rehoittavia orjantappura-pensaita. Hänen tarvitsi\njaloitella, hän oli raitista ilmaa sekä miettimisaikaa vailla. Hän\npoikkesi viheriäiseltä polulta, jota tavallisesti oli kulkenut, ja\nrupesi astumaan avonaista, avaraa ketoa pitkin, hengittäen keuhkojensa\nkoko täydeltä raitista ehtoo-ilmaa. Jos taivaanrannalla olisi huipun\nnähnyt, niin hän epäilemättä olisi ruvennut sitä kohti astumaan,\nmutta tällä vaatimattomalla ja yksinkertaisella seudulla ei ollut\nmitään ylängöitä näkyvissä, paitsi joku ruohoa kasvava vieremä, jonka\nkukkulalla muutamia puita kuvautui kirkasta taivasta vastaan. Hän kävi\ntuon pienen metsikön rinteesen istumaan. Alempana varvikossa satakieli\nlauloi niin hartaasti, että olisi ollut syytä pelätä kurkun siltä\nhalkeavan, mutta Jacques ei sitä kuullut. Hänessä sykki sydän niin\nkovaa, että oli hänen rintansa särkemäisillään, eikä hän muuta kuullut\nkuin sen tykkimistä.\n\nYht'äkkiä hän nousi pystyyn ja levitti käsivarsiansa ikäänkuin\nvoidakseen paremmin hengittää; hän kertoi nämä Genevièven sanat:\n\"Sydämeni on jäänyt heille.\"\n\nSelvästi hän oli ne kuullut... se ei ollut mikään unelma. Tuo\nGeneviève, jota hän oli väärin tuominnut, koska oli luullut hänen\nvoivansa unhottaa, oli hellällä äänellä lausunut nuo sanat. Hän ei\nollut hänen unelmaansa ainoastansa kauniimpi, vaan myöskin jalompi,\nparempi ja lempeämpi, kuin hän olisi luullut mahdolliseksikaan.\nTuo tyttö, joka silloin vielä oli ollut niin vähäinen, ei ollut\nmitään unhottanut... Sillä välin kuin hän itse lakkaamatta oli\ntyttöä ajatellut, oli tämä puolestansa säilyttänyt hänen muistoansa\nuskollisessa sydämessään ja vieläpä muisti hänen nimensäkin...\nEikö siinä jo ollut yltäkyllin onnea palkinnoksi hänen entisistä\nmurheistansa?\n\nHän oli ihan semmoinen, miksi Céline oli häntä kuvannut, mutta vielä\ntuhat kertaa parempi ja ihastuttavampi. Äidin sielu oli kai tyttäressä\nruvennut uudestansa elämään, Madeleine Olivierin hellä ja uljas sielu.\nJacques hengitti halukkaasti ehtoo-ilmaa, joka täällä mäellä tuntui\nvielä keveämmältä. Hänestä oli ikäänkuin hän tähän hetkeen saakka ei\nmilloinkaan ennen olisi vapaasti hengittänyt... ensimäistä kertaa hän\nkäsitti silmillään sekä taivaan että maan, huomaten tuota sopusoinnun\nkauneutta, joka molempia yhdistää. Satakieli, joka oli lakannut\nlaulamasta, keskeytti äänettömyyden jollakulla ihanteellisen kirkkaalla\nsäveleellä ja vaikeni taas uudestaan. Tämä viimeinen sulosointuinen\nrakkauden sävel tunki läpi Jacquesin sydämen. Kaikki hänen ympärillään\noli niin kaunista, että hänestä tuntui, ikäänkuin hän olisi rauennut\ntyhjiin; ja mikä uusi, outo ja voimallinen elämä oli hänen sydämessään\nhenkiin herännyt... mikä ilon ja toivon virta kumpusi hänen olentonsa\nsyvyydestä ja koski kipeästi hänen sydämmeensä, jonka kärsiminen oli\ntehnyt ahtaaksi!\n\nSe tuli siitä, että hän, joka näin monta vuotta oli rakastanut paljasta\nunelmaa, varjoa, haavetta, hän rakasti nyt elävää olentoa, jonka oli\nnähnyt silmillänsä, jonka äänen hän oli kuullut, ja niitä ei ole\nmonta olemassa, joilla, niinkuin hänelle, todellisuus tuntuu unelmata\nkauniimmalta.\n\nKun Jacques vihdoin viimein alkoi astua rinnettä alaspäin, hän\nseisahtui pimeään soppeen, jossa kaksi tietä sattuivat yhteen; siellä\nkiven alta, jolle yli mentäessä astuttiin, kuului kohina pienestä\nvirrasta, joka edemmäksi metsikköön juoksi. Korkeitten puitten\nalla, joiden lehvien välitse suven pitkällinen hämärä ei päässyt\ntunkeutumaan, oli jo täysi yö; täällä ei voinut mitään eroittaa, mutta\npuron liriseminen kuului selvästi, kun se salaperäisenä maan alle\nmutkaeli. Yht'äkkiä Jacques kävi kovin surumieliseksi... Hänestä tuntui\nikäänkuin hän yht'äkkiä olisi päivän valosta siirretty yön pimeyteen,\nja ikäänkuin koko hänen ilonsa olisi hänen tietämättänsä juossut pois\ntuon näkymättömän puron kanssa. Hän rupesi ajattelemaan sitä elämää,\njoka tuossa isossa kaupungissa häntä odotti, se näkyi hänelle kaikkine\ninhoittavine yksityiskohtineen kuin salaman valaisemana... Ja jos\nalkoi asiaa tarkemmin tutkistella, niin ei mitään muutosta ollutkaan\ntapahtunut... Tosin oli Geneviève ihanteellinen, nuori tyttö, mutta\neikö hän sen ohessa ollut neiti de Préal?... ja eikö hän itsekin\nvielä ollut työmies Jacques Marceau?... Mutta voi! Jos ei muuta olisi\nollut... ei hän hävennyt työtänsä eikä kovettuneita käsiänsä, eikä\nmyöskään valkoista mekkoansa, mutta hän oli Augustinen, tuon turmion\ntielle joutuneen tytön, veli.\n\nSiitä saakka, kun hän oli Genevièven taas nähnyt, vaivasi häntä alati\nhänen sisarensa muisto, ja hän näki hänet edessänsä semmoisena,\nkuin hän kerran oli tullut häntä vastaan, koristeltuna, julkeana,\ninhottavana.\n\nVihdoin hän jätti sopen, jossa pieni lähde yhä hyräeli yksitoikkoista\nnuottiansa, ja seisoi pian himmeän taivaan alla, jolla tähdet, himmeinä\nnekin, säteilivät. Hän rupesi jälleen kävelemään avaran kentän poikki;\nhänen askeleensa herättivät peltopyyn, joka oli tehnyt pesänsä\nlaihopeltoon, ja nyt rupesi vienoja, väräjäviä säveleitänsä soittamaan.\nTämä lauhea kirkkaus sekä tuon linnun laulu, joka oli pellon vakoon\npesinyt, rauhoittivat hänen mieltänsä, ja hän alkoi taas kylää kohti\nastua.\n\nIso sali oli tyhjä väestä, ja kaikkialla ravintolassa vallitsi\nhiljaisuus. Hän oli niin musertunut ja väsyksissä, että heti meni\nnukuksiin ja hänen unelmissansa sekaantui kulunut aika alinomaa\nnykyisiin tapauksiin. Pikku Geneviève, jolla oli sininen nauha\nhiuksissa, oli nojaavinaan päätänsä hänen olkaansa vasten... ja samassa\nsanoi neiti de Préal lempeällä äänellänsä. \"Sydämeni on jäänyt heille.\"\n\nJa noiden ihanien uni-haaveitten keskeltä ilmaantui Augustinen\nhävettävä haahmu... ja Jacquesin teki mieli varoittaa Genevièveä:\nÄlkää häntä lähestykö!... Mutta samassa hän hetkeksi heräsi aivan\nhiessä ja nukkui sitten jälleen levottomasti, nähdäkseen taas jotain\nuutta, sekavata unta. Kun hän päivän tullen vihdoin heräsi, oli hänen\nsisarensa kuva ainoa selvä hänen muistossaan. Jacques ajatteli häntä\nvihatta, mutta haikealla surulla ja myöskin omantunnon vaivalla.\n\n-- Siihen on köyhyys syynä, hän sanoi itsekseen... ja sitä paitsi\nhänellä ei ole äitiä, ja minäkin olin itsekäs ja sulkeuduin vaan\nomaan suruuni, muistamatta, että hänenkin elämänsä oli kyllä kurjaa.\nTyttöparka!\n\nEnsimäisen kerran Jacques näin soimauksetta häntä ajatteli.\n\nKun hän jälleen teki työtänsä linnan vanhassa salissa, palasi sanomaton\nilo hänen sydämeensä, pannen sitä kovemmasti tykyttämään, niinkuin\nmiehen sydäntä ainakin, joka lempii ja, toivoo.\n\n\n\n\nXVIII.\n\n\nEi linnassakaan kaikki ollut ruusunkarvaista. Rouva de Chabrand\npahaksui suuresti -- muuta mainitsemattakaan -- Genevièven penseyttä\nhänen sisarensa poikaa kohtaan. Mitä hän odottikaan, tuo tekosiisti\nhempukka, kun ei jalosukuinen Rochebellekaan hänelle kelvannut?\nMahtoiko hän toivoa, että kaikki valtakunnan ylhäisimmät tulisivat\nhäntä kosimaan, ja hän vaan saisi joukosta valita?... Olihan se\ntodellakin häpeämätöntä semmoiselta tytöltä, joka oli kadulta\nlöydetty...\n\n-- Oma syysi, kun olet hänet pilalle hellitellyt, tuon pikku hupsun:\nhän on aina saanut elää siinä luulossa, että kaikki muka on hänelle\nsoveliasta. Sinun olisi tullut pitää häntä nöyryydessä, se olisi\nhänelle sopivinta, ja joka päivä sinun olisi pitänyt häntä muistuttaa,\nettä häntä vaan armontullen täällä pidetään.\n\nRouva de Chabrandin mieli oli käynyt niin tukalaksi ja hänen luontonsa\nniin äreäksi, että olisi tarvinnut enemmän uskallusta kuin rouva\nde Préalilla oli, se, joka olisi tohtinut häntä vastustaa ja hänen\nkanssansa keskustella. Kuitenkin rouva de Préal yritti itseänsä\nheikosti puollustaa sillä, että kaikki muut ihmiset olivat häntä\nihmetelleet, koska hän oli niin erinomaisilla luonnon-lahjoilla\nvarustettu, ja tämä oli ehkä antanut hänelle ylen paljon uskallusta\nomaan itseensä.\n\n-- Tuossa sinä taasen panet liikoja, vastasi rouva de Chabrand\nkärttyisesti. Onpa mahdollista, että tuota tyttöä olisi pidetty oikein\nerinomaisena niissä piireissä, joissa sinä olet tottunut elämään,\nmutta minun nuoruudessani häntä hienoimmissa seuroissa tuskin olisi\nhuomattukaan. Siihen aikaan kaikki olimme kauniita sekä älykkäitä,\nkun nykyajan naiset sitävastaan ovat ymmärtämättömiä ja unisia.\nArvattavasti aatelisveren sekoitus porvari-vereen on tuottanut noin\nkauniita hedelmiä. Tahtomattani sinua loukata, minun kuitenkin\ntäytyy tunnustaa, että tässä teidän sekalaisessa seurapiirissänne on\nkuolettavan ikävä. Ei täällä koskaan kuule ainoatakaan tuommoista\nhienosti terävää sanaa, joka aina osaa oikeaan kohtaan, vaikka ei näy\nsiihen koskevankaan. Ei milloinkaan edes sen verran älynosoitusta,\nettä hetkeksi voisi unhottaa jäsenten särkyänsä. Luultavasti tuo\nsäännöllinen herra Bousquet auttaa sinua valitun seurapiirin\nhuvittamisessa?\n\nVähän ällistyneenä tästä äkillisestä hyökkäyksestä, koki rouva de Préal\npuollustaa herra Bousquetia, mutta rouva de Chabrand käänsi puheen\ntoisaalle.\n\n-- Ei tässä nyt tuosta puhetta ole, vaan tyttöhupsusta, joka on\nhylkäävinänsä minun sisareni pojan, herra de Rochebellen. Vaikka hän\nolisikin sinun oma tyttäresi, niin herra de Rochebelle kosimisellansa\nkuitenkin tekisi hänelle suurta kunniaa.\n\n-- Eihän herra de Rochebellellä ole ainoatakaan souta taskussaan, täti,\nuskalsi rouva de Préal muistuttaa, joka oli syvästi loukkaantunut; ja\nsenvuoksi unhotti tavallisen varovaisuutensa.\n\nVaan saipa hän syyn katua tätä rohkeaa lausettansa.\n\nHerjattuansa pistävällä tavalla onnen kohottamien ihmisten rahan\nahneutta, rouva de Chabrand jatkoi:\n\n-- Olisipa minun pitänyt tuota arvata. Tuommoisilla ihmisillä on\nkaikilla halpa ja itsekäs sielu.\n\n-- Älkää toki, täti, sitä luulko; ei Geneviève ainakaan semmoisia\nasioita ajattele. Eikä hän edes tiedäkään, onko herra de Rochebelle\nköyhä vai rikas: mutta hän ei ole hänen mieluisensa, siinä kaikki.\n\n-- Mitä se minuun kuuluu, onko hän hänen mieluisensa, vai ei?...\nOnhan herra de Rochebellellä kaunis ulkomuoto, taipuvainen luonne ja\njalo nimi; luulisipa tuon riittävän. Koska nyt herra de Préal-vainaja\nantoi sinulle täyden käyttövallan omaisuuteensa, ja tämä nuori tyttö\nepäilemättä on sinun perillisesi...\n\n-- Tuo omaisuus oli minun, keskeytti häntä rouva de Préal jotensakin\nrohkeasti.\n\n-- Kuka tässä on muuta sanonutkaan, senpä takia hän naikin sinut?\nVarmaa kuitenkin on, että vähemmän sokaistu mies, kuin sisarenipoika,\nherra de Préal, olisi keksinyt senkin seitsemän keinoa, tehdäksensä\nvaimonsa tuumat tehottomiksi. No, koska nyt on päähäsi juolahtanut,\nettä tyttö saa koko omaisuuden, niin olisihan soveliasta, että minun\nsisarenipoika, herra de Rochebelle, saisi sekä tytön että omaisuuden.\n\n-- Kyllä minä voimieni mukaan koen teitä siinä auttaa, tätikulta,\nvakuutti rouva de Préal, joka mielellänsä olisi tehnyt rauhan ja\nsaattanut noita muutamia varomattomia sanojansa unhotaksiin.\n\n-- Ei siinä kyllä, että koetat minua auttaa!... Sinun pitää antaa tuon\nhölmön valita joko omaisuuden ja herra Rochebellen, taikka hän ei saa\nkumpaakaan... se on aivan selvä ehto, ja tyttö pian sen ymmärtää.\n\n-- Minä en usko tuonlaatuisten syitten Genevièveen vaikuttavan.\n\n-- No, kaikkea tässä kuullaan!... Pysykäämme totuudessa, äläkä\nsinä tule minua luulottelemaan, että tuommoisilla ihmisillä niin\njaloja tunteita olisi. Sanoopa vanha sananlasku: \"nelikko haisee\naina silakalta\", mutta minä sanon päinvastoin: \"silakka tulee aina\nnelikolta\". Älkäämme unhottako, että äitinsä myi hänet viidestä sadasta\nfranc'ista.\n\n-- Ei se ollut hänen oma äitinsä...\n\n-- Mitä sinä minua vastustat?... Hän oli samaa säätyä.\n\n-- Samaan aikaan kun näin keskusteltiin, oli herra de Rochebelle\nhakenut Genevièveä syrjäisestä osasta puistoa, johonka tämän, kirja\nmuassansa, oli tapana vetäytyä, sillä välin kun molemmat vanhat rouvat\nolivat päivällislepoaan pitävinänsä. Tähän saakka ei kukaan vielä ollut\nrohjennut hänen yksinäisyyttänsä häiritä, ja sen vuoksi hän hämmästyi,\nkun askeleita kuullessansa nosti silmänsä kirjasta, ja näki ihailijansa\nihan lähellänsä.\n\nTämä ei näkynyt aavistavankaan, minkä vaikutuksen hänen tulonsa oli\ntehnyt, ja kävi istumaan, niinkuin semmoinen mies ainakin, joka varmaan\ntuntee olevansa tervetullut.\n\n-- Te rakastatte yksinäisyyttä, neiti Geneviève?\n\n-- Minun on mieleeni, kun häiritsemättä saan lukea.\n\n-- Se lienee toki hiukan siitä riippuvaa, mitä laatua tuo häiritseminen\non?\n\n-- Epäilemättä.\n\n-- Uskallanko toivoa, että nykyinen häiritseminen ei ole teille ylen\nvastenmielistä?\n\nHetken aikaa Geneviève oli kahden vaiheella, sitte hän vastasi:\n\n-- Kirjani miellyttää minua suuresti.\n\n-- Tuo on kiertelevä ja kuitenkin aivan selvä vastaus; mutta kuitenkaan\nen pidä itseäni voitettuna. Nuorella neidillä on valta olla hiukan\nepäkohtelias miehelle, joka pyrkii hänen suosioonsa, ja tiedättehän,\nneiti de Préal, että se nykyään teidän suhteenne on minun laitani.\nSitäpaitsi ovat vapaaherratar de Chabrand ja rouva de Préal keskenänsä\npäättäneet tämän naimiskaupan, eikä meillä siis ole muuta tehtävää,\nkuin taivuttaa niskamme ja nöyristyä ikeen alle. Minä toivon, ettei\nteillä puolestanne ole enempää asiata vastaan kuin minullakaan?\n\nTämä kevytmielinen ja kopea puhe herätti Genevièven koko neuvollisuuden.\n\n-- Tuohon kysymykseen vastaan silloin, kun sitä toisella lailla\nesitellään.\n\n-- Kas sitä! Vai joko te niin osaatte sopivaisuuden selässä ratsastaa,\nkaunis tyttöseni?... No, saadaanhan noudattaa noita lapsellisia ja\nsiveitä kohteliaisuus-sääntöjä! Jonakin päivänä vapaaherratar de\nChabrand siis tulee juhlallisesti pyytämään rouva de Préalilta hänen\ntytärtänsä, neiti Genevièveä, aviopuolisoksi teidän nöyrimmälle\npalvelijallenne; mutta se on vaan pelkkää tavanmukaisuutta, sillä\nliitto on jo suurvaltain kesken päätetty. Meidän tulee vaan heidän\npäätöstänsä vahvistaa. No, annatteko minulle kättänne, suostumuksenne\nmerkiksi?\n\n-- En, vastasi Geneviève ja nousi.\n\n-- Mikä jäykkyys!... Eikä vähintäkään sanaa kehoitukseksi?\n\nGeneviève ei vastannut enää, vaan käänsi hänelle selkänsä ja läksi.\n\n-- Hän ei ensinkään ole armias, tuo pikku tyttö, sanoi rouva\nde Chabrandin kaunis sisarenpoika itsekseen; mutta se on vaan\nteeskentelyä. En minä siltä päätöstä epäile. Ei siis huolita noita\npieniä juonia surra.\n\nJa tavallisella välinpitämättömyydellään hän meni penkereelle\nsikariansa polttamaan.\n\nEdellistä tyynemmässä neuvottelussa olivat molemmat rouvat päättäneet\nolla asiaa jouduttamatta, pelosta muka, että heidän tuumansa\nsillä tavoin vallan tyhjiin raukenisivat. Täytyypä antaa kosijan\nyksityisten ominaisuukseensa vastustamattomalla voimalla pyrkiä\nGenevièven suosioon. Kai tämäkin, joka alussa oli hämmentynyt ja nyt\noli varoillaan, vihdoin rauhoittuisi, ja rupeaisi jälleen kävelemään\npuiston syrjäisessä osassa, johonka ei kukaan enään tulisi häntä\nvaivaamaan.\n\nTuontuostakin rouva de Chabrand kuitenkin sanoi:\n\n-- Asia olisi kumminkin päätettävä. Eihän herra de Rochebellen sovi\nkoko ikäänsä noin toivon ja epäilyksen vaiheella viettää. Se käy\npoikaparalle pian tuskaksikin, sillä eihän maalla mitään hauskaa ole.\nEivätkä kaikki ihmiset huoli viettää aikaansa niinkuin sinä, kutomalla\nalushameita kylän eukoille. Täällä käy aika minullekin kovin pitkäksi,\nja oikein rupean Parisin katuja kaipaamaan. Kolme kuukautta maalla,\nsiinä minulle jo yltäkyllin; eikä jäsenten särkykään milloinkaan ennen\nole minua, näin vaivannut; tarvitsisipa minun jo päästä lääkärin\nluokse. Mutta kukapa olisi voinut arvata, että tuon pienen hupsun\nvalloittaminen kestäisi kolme kuukautta!\n\n-- Kolmeko kuukautta, täti? Tulittehan te tänne kevätkuun\nkeskipalkoilla, ja nythän tuskin olemme ennättäneet heinäkuuhun.\nMiksi ei herra de Rochebelle enemmän koeta saada Genevièven sydäntä\npuolellensa? Hän näkyy luulevan, ettei hänen muuta tarvitse, kuin vaan\nnäyttäytyä.\n\n-- Miehen, jolla on ollut niin suuri menestys ylhäisempienkin naisten\nsuosiossa, ei tarvinne niin suuresti tuommoisen pienen tytön tähden\nitseänsä vaivata. Hän tietää hänet kuitenkin vihdoin saavansa, ja\nsiinä on hänellä kyllä. Kuitenkin tahdon kehottaa häntä kosimistansa\njouduttamaan... Minä annan hänelle vielä kaksi viikkoa odotusaikaa,\nennenkuin lähden, sillä sinua loukkaamatta, minun on tunnustaminen,\nettä olen täällä ikävään kuolemaisillani.\n\nKun tämä viimeinen ehdotus ilmoitettiin herra de Rochebellelle, tämä\nhymyili tyynesti ja vastasi:\n\n-- Kun leivo on pyydetty, niin ei muuta tarvita kuin ojentaa kättä sitä\ntavoittamaan.\n\n-- No, ojennapas siis kätesi, hyvä sisareni poika. Tämä erakko-elämä ei\nensinkään minua huvita, ja minä lähden heti, niin pian kuin tämä pieni\nasia on tullut päätetyksi.\n\nMutta herra de Rochebelle yhä vaan odotteli, kentiesi sen tähden,\nettä tämä huoleton elämä häntä miellytti, vai lieneekö hän ruvennut\nepäilemään asiansa menestymistä.\n\nPäivät ja viikot kuluivat. Nytpä oltiin jo heinäkuun keskipaikoilla,\neikä asia sen pitemmälle joutunut. Liekö siihen ollut syynä, ettei\nherra de Rochebelle ollut kylliksi taitava, vai puuttuiko häneltä\nuskallusta?... Oli mikä oli, mutta Genevièveä ei saatu suostumaan, ei\nviekkaudella eikä pakolla. Ei odottamisesta eikä viipymisestä ollut\nmitään apua, ja tuo mainio ehtokin, jonka rouva de Préal viimeisenä\nkeinonansa tytön eteen laski, teki tämän vaan yhä kovakorvaisemmaksi.\n\n-- Nyt ette ainakaan sano minulle, että Geneviève on häneen mieltynyt,\nsanoi rouva de Préal tädillensä.\n\n-- Tyttö on oikein hullun hurja. Siinä nyt sait, mitä olet ansainnut.\n\nMolemmat vieraat läksivät pois linnasta, rouva de Chabrand vihan\nvimmassa, vannoen, ettei enää koskaan tulisi täällä käymään, herra de\nRochebelle jäykkänä ja välinpitämättömänä kuin mies, joka on tapannut\npelin, jonka voittaminen ei millään muotoa häntä innostuttanut.\n\nTuo huolettomuus suututti hänen tätiänsä, joka kysyi, luuliko hän joka\ntienhaarasta löytävänsä viiden sadantuhannen franc'in perillisen.\n\n-- En minä siitä mitään tiedä, hän vastasi. Ehkä Luoja toimittaa\nminulle nuo viisi sataatuhatta franc'ia ilman perillistäkin, joka\npaljoa parempi olisi...\n\nRouva de Chabrand kohotti olkapäitään ja käänsi selkänsä\nsisarensapojalle, joka viisaustieteellisellä tyvenyydellä kesti tätä\nuutta vastusta.\n\n\n\n\nXIX.\n\n\nMuutama viikko sitte, jäätyänsä yksin päättämään sitä tarkkaa työtä,\njoka oli hänelle uskottu, Jacques oli suorittanut tehtävänsä niin\nhuolellisesti ja taitavasti, jotta itsekin tuota hyvää menestystä\nihmetteli. Rouva Préalkin kummaksui sitä, ja hän vaati Genevièveä\ntulemaan isoon saliin, uudistettuja seinäveistoksia hänen kanssansa\nkatselemaan.\n\nHeidän tullessansa Jacques seisoi selin oveen päin; mutta kun hän\nhuomasi, ettei rouva de Préal yksinään ollut, hän kalpeni, ja oli\nmiltei pudottaa työaseensa, mutta hänen onnistui kuitenkin asettua\nujostelemattomaan asemaan, eikä kukaan häntä nähdessään olisi voinut\naavistaa, että hän milloinkaan ennen oli tätä nuorta tyttöä tavannut.\n\nGeneviève ei ollut saanut tuota tapausta puistossa mielestänsä,\neikä sitä nöyryytystä, joka, silloin oli tullut nuorukaisen osaksi.\nSittemmin hän vaan kaukaa oli häntä nähnyt, ja mies näytti hänestä\naina niin tyyneltä ja ylpeältä työmekossansa. Hän olisi mielellänsä\nhakenut tilaisuutta, lieventääksensä sitä haavaa, jonka tuo kiusallinen\nkohtaus epäilemättä oli hänen sydämeensä jättänyt, ja rouva de Préalin\nteeskennelty ystävyys vaivasi häntä enemmän, kuin voi ajatellakaan;\nkuitenkaan hänen ei vielä ollut onnistunut tälle nuorukaiselle osottaa,\nettei hän puolestansa ainakaan tuota suojelevaista kohtelua hyväksynyt.\n\nHän koki kääntyä Jacquesiin jollakulla kysymyksellä, mutta tämä vastasi\nniin jäykällä kohteliaisuudella, että Geneviève alakuloisena vetäytyi\nhiukan syrjään.\n\nMutta yhtäkkiä hän ihastuksissaan unhotti kaikki, kun pöydän kulmalla,\njonka ääressä Jacques työskenteli, näki pienen, eriskummaisella tavalla\nkauniisti veistellyn lippaan.\n\nHän huusi heti:\n\n-- Oi, kuinka tämä on kaunis!... ja kuinka sievästi se on tehty!... Ja\nentä kuinka hienosti nämä lehdet ovat veistettyjä!...\n\nJacques punastui tukanrajaa myöten, mutta ei mitään virkkanut.\n\n-- Mitä se on? kysyi rouva de Préal. Mistä tämä lipas on kotoisin?\n\nJacques sopertaen vastasi, että hän lomahetkinään oli sen veistänyt; ja\näkkiä mieltänsä rohkaisten, hän tarjosi sen Genevièvelle, sanoen:\n\n-- Tahdotteko ottaa sen vastaan, neiti?\n\n-- Kiitoksia, aivan mielelläni! vastasi Geneviève arvelematta.\n\nHänen silmänsä kohtasivat Jacquesin silmiä, ja häntä valtasi outo\ntunne, semmoinen, jota me jokainen joskus olemme kokeneet, kun\näkillinen tapaus on johdattanut mieleemme pitkiä aikoja sitte\nunohtuneen ajatuksen, jonka epäselvästi tunnemme olevan jollakulla\nsalaperäisellä tavalla yhteydessä nykyisen ajan kanssa.\n\nEi Geneviève ensi kertaa noita silmiä nähnyt, ne tuntuivat hänelle\ntutuilta. Ja kuitenkaan hän ei ollut nähnyt tätä nuorukaista kuin\nyhden ainoan kerran, tuona yönä puistossa, eikä hän silloinkaan ollut\nvoinut hänen kasvojansa niin selvään eroittaa, että ne olisivat hänen\nmuistossansa pysyneet.\n\nSillävälin kun Geneviève mielessään näitä mietti, oli Jacques käynyt\nkalpeaksi ja ruvennut vapisemaan. Rouva de Préal ei mitään huomannut;\nhän oli vaan toimessa kaivaa kukkarostaan muutamia kultarahoja.\n\n-- Tässä on teille viisikymmentä franc'ia palkintoa siitä tyydyttävästä\ntavasta, millä olette työtänne suorittanut. Siihen minä lippaasta vielä\npanen viisikolmatta franc'ia lisää... Luulisinpa sen olevan kelpo\nhinnan.\n\nRouva de Préal oli laskenut kultarahat pöydälle ja aikoi jo mennä,\nmutta Jacques pidätti häntä.\n\n-- Paljon kiitoksia, rouva, mutta minä olen teettäjältä saanut täyden\nmaksun täällä tehdystä työstäni; ei teidän ole minulle velkaa siitä,\nettä olen koettanut parastani tehdä. Mitä taas lippaasen tulee, niin se\nei ollut myytävänä. Minä olen joutohetkinäni sen tehnyt.\n\n-- Minä pidän sen, ja olen teille siitä kiitollinen, sanoi Geneviève\nniin päättäväisesti, ettei rouva de Préalin enää käynyt tulla väliin.\n\n-- Tuossa rahanne, äiti, jatkoi Geneviève, joka oli koonnut kultarahat\nja nyt pisti ne äitinsä käteen.\n\nRouva de Préal meni pois kiukuissaan, kun muka oli toimittanut asiansa\nniin huonosti. Kuinka noin onneton ajatus olikaan juolahtanut hänen\npäähänsä, että rupesi viemään Genevièveä sinne!... Hyväksi onneksi\ntuo huonosti kasvatettu työmies, joka oli rohjennut tarjota lahjoja\nneiti de Préalille, jo huomenna olisi poissa, eikä hänestä sittemmin\nkuultaisi hiiskuttavankaan; mutta kuitenkin Geneviève ansaitsi nuhteita.\n\nHeidän tultuansa saliin, jossa ei kukaan ollut heitä kuulemassa, alkoi\nrouva de Préal ankaralla äänellä:\n\n-- Onpa kummaa, ettet sinä vielä tuolla ijällä ymmärrä, mikä soveliasta\non! Puhuthan sinä tuolle miehelle ikäänkuin...\n\nSillä välin kuin rouva de Préal haki sopivaa sanaa vertailuunsa,\nilmaantui hieno hymy Genevièven huulille. Tunnustaa tulee, että\näskeinen voitto oli antanut hänelle ikäänkuin enemmän rohkeutta, ja\nrouva de Préalin täytyi itsekin myöntää, että Geneviève oli tuossa\ntaistelussa voittanut.\n\n-- Ikäänkuin miehelle, sanoi Geneviève, ja varsinkin hyvästi\nkasvatetulle miehelle. Olisiko minun pitänyt käyttäidä häntä kohtaan\nkehnommasti, täti?\n\n-- Sinä et ensinkään voi soveliaisuuden suhteita käsittää. Ei pidetä\ntapana puhua työmiehelle samalla lailla kuin ylhäiselle, meidän\nseura-piiriimme kuuluvalle miehelle. Ainakin sinun täytyy myöntää,\nettä oli jotenkin eriskummaista ottaa häneltä lahjoja... Ennen hänen\nlähtöänsä annan Felicien viedä lippaan hänelle takaisin. Felicie saapi\nsanoa, ettemme saata sitä pitää, ellei hän siitä maksoa ota.\n\n-- Sitä älkää tehkö, äiti, muutoin minun täytyy mennä pyytämään\nsitä häneltä takaisin, ja se vasta kovin oudolta näyttäisi. Hän on\nloma-aikoinaan sen tehnyt... Miksi emme soisi hänelle sitä iloa, jos\nhänen tekee mieli jättää tuo lipas meille muistoksi täällä olostansa?\n\n-- Työmieskö, jolla on sattunut olemaan työtä linnassani, rupeaisi\nmeille muistoja jakelemaan!... Nyt sinä järjettömiä puhut, Geneviève...\nMinä soitan Felicietä.\n\nMutta Geneviève tarttui äitinsä käsivarteen, sanoen hänelle äänellä,\njoka muistutti tuota uhkeaa tapaa, millä hän pienenä ollessaan oli\nvähäisiä ryysyläis-ystäviänsä puollustanut:\n\n-- Ei häntä enää toista kertaa meidän talossamme loukata, jos minä voin\nsitä estää.\n\n-- Koska häntä on loukattu? rouva de Préal puoleksi voitettuna kysyi.\n\n-- Oletteko jo unhottanut tapauksen puistossa ja herra de Rochebellen\nraakuuden? Siitä päivästä alkaen hän on minua inhottanut.\n\n-- Oikeinko todella? Ja siitä syystäkö hänelle rukkaset annoit?\n\n-- Äiti, sanoi Geneviève totisesti, ette suinkaan olisi tahtonut minua\nvaimoksi tuolle itsekkäälle, rivolle miehelle, joka ei miksikään\nkelpaa. Te suostuitte täti de Chabrandin tuumiin, mutta kuitenkin\nteidän oli mieleenne, kun minä pysyin lujana. Eikö totta, äiti,\nsanokaa se vaan suoraan? Tällä hetkellä minusta tuntuu, ikäänkuin\nolisin välttänyt tuhat kertaa suuremman vaaran kuin olisin voinut\najatellakaan. Ettekö tekin, äiti, ole siitä mielissänne?\n\n-- Minä olen onnellinen, kun vielä saan sinut tykönäni pitää, vastasi\nrouva de Préal, jonka sydän heltyi vasten hänen tahtoansakin, ja\nsilitteli Genevièven hiuksia, joka makasi polvillansa hänen ääressään.\n\nEikä lippaasta nyt enää ollut kysymystäkään.\n\nMutta minkätähden kätki Geneviève, niin pian kun saapui omaan\nhuoneesensa, tuon pienen lippaan lukon taakse muiden kalleuksiensa\njoukkoon?... Ei hän itsekään sitä tietänyt.\n\nSamana päivänä rouva de Préal lähti ulos, ja Felicien seuraamana\nGeneviève meni kylään, tervehtimään muutamia tuttaviansa, joiden\njoukossa oli hänen entinen ystävänsäkin, tuo pieni, ryysyinen tyttö,\njonka hän ynnä tämän veljen silloin oli linnan saliin tuonut.\nVaikka hän oli Genevièveä hiukan vanhempi vaan, niin hän kuitenkin\njo oli naimisissa erään työmiehen kanssa -- nälkä ja jano yhdessä,\nsanoivat ihmiset -- ja hänellä oli parvi lapsiakin, jotka olivat yhtä\nryysyisiä kuin äitinsäkin, vaikka rouva de Préal kahdesti vuodessa\ntoimitti heille uudet vaatteet. Ei kukaan kieltänyt Genevièveä näitä\nsyleilemästä.\n\nAuringon laskettua Geneviève ja Felicie palasivat oikoteitä ketojen\npoikki. He astuivat ensin pientä polkua, jota tuskin taisi eroittaa\nniitystä, jolla pienet heinäru'ot lemuansa ilmaan levittivät; siitä\npoikkesivat ruohottuneelle solatielle; jonka molemmin puolin kasvoi\nniin taaja ja korkea pensas-aita, että kulkijat olivat aivan kätkössä,\neivätkä saattaneet muuta nähdä, kuin viheriän ruohon jaloissansa ja\nhiukan taivasta puitten oksien välistä, jotka heidän päänsä päällä\nkupua kutoivat.\n\nVaikka linna ja varsinkin kylä olivat ihan lähellä, olisi kuitenkin\nluullut olevansa erämaassa, niin hiljaista oli kaikkialla. Jonkun\npienen purosen liriseminen, lehtien hiljainen kahina, heinäsirkkain\nkimakka vingutus vuoli ostossa ja kaukaa kaikuvien kirkonkellojen ääni,\nmuuta mitään ei tässä hiljaisuudessa kuulunut.\n\nFelicie, joka oli ollut ajatuksiin vaipuneena, rupesi ensin puhumaan.\n\n-- Hän lähtee huomenna, hän sanoi. Geneviève ei kysynyt ketä hän\ntarkoitti.\n\nHän tiesi, että vanha hoitajansa oli miltei romanin tapaisesti\ntuohon nuoreen veistokuvaajaan mieltynyt, vaikkei usein ollut häntä\npuhutellut, tuskinpa yhden tahi kaksi kertaa; rouva de Préal oli, näet,\nkieltänyt palkollisia menemästä isoon saliin, niin kauan kuin työ\nsiellä kesti.\n\n-- Täst'edes emme enää saa mitään hänestä kuulla, Felicie jatkoi.\nHänellä ei ole perhettä, hän on aivan yksinään... Se on surkeata.\n\nKoska Geneviève ei vastannut, vaikeni Feliciekin.\n\nTien mutkassa he huomasivat miehen, joka korkeitten puitten varjossa\nlähestyi. Kun hän jo oli aivan likellä, tunsi Felicie Jacquesin, mutta\nGeneviève oli sen jo edeltäpäinkin arvannut.\n\nHämmästyneinä kaikki kolme epäillen pysähtyivät. Jacques oli ottanut\nhatun päästänsä ja seisoi vastapäätä Genevièveä. Liikutettuna tyttö\nhäntä katsoi, odottaen, että hän puhuisi, eikä tietänyt minkätähden\nsydämensä niin kovaa tykytti.\n\nVihdoin Jacques sanoi:\n\n-- Minä olen Jacques Marceau. Felicie päästi huudon.\n\n-- Se on hän! Felicie huudahti... Tuo Jacques, josta hän niin paljon\npiti.\n\nGeneviève ei sanonut mitään. Sydän täynnä selittämättömiä tunteita\nja epäselviä muistoja, hän koki johtaa mieleensä kuluneita aikoja,\njotka jo olivat hänen muistostansa haihtuneet. Tuo ääni ja tuo katse\nolivat hänelle tuttuja, ne herättivät hänessä samoja tunteita, jotka\nolivat tehneet niin syvän vaikutuksen hänen lapsensydämeensä. Melkein\ntainnuksissa tästä tapauksesta, joka saattoi koko hänen olentonsa\nvärisemään, hän nojautui Feliciehen, muutoin hän olisi kaatunut.\n\n-- Minä olen Jacques Marceau, kertoi Jacques uudelleen, hiukan\nvapisevalla äänellä, ja te, tehän olette Geneviève Olivier...\nMinun Genevièveni, jota minä hänen pienenä ollessaan niin suuresti\nrakastin... Céline Lebeau tosin kertoi minulle, että olitte sama\nGeneviève, vaan se oli minusta mahdotonta... Kuitenkin se oli tosi...\nAnnatteko minulle kättänne, ennenkuin lähden?\n\nGeneviève oli jälleen tointunut ja katsoi häntä; hänen silmänsä olivat\ntäynnä kyyneleitä, mutta niistä loisti leimu.\n\n-- Te olette Jacques Marceau, hän sanoi... sama mies, jota minä niin\nhellästi rakastin, joka oli niin hyvä minua kohtaan, ja aina illoin\naamuin otti minun syliinsä... Nyt minä jo muistan... minä muistan\nkaikki.\n\nJa noudattaen väkevää sisällistä kehoitusta, heittäytyi hän Jacquesin\nsyliin.\n\nJacques piti häntä silmänräpäyksen rintaansa vasten puristettuna, sitte\nhän hiljaa lykkäsi hänet pois ja kääntyen sanoi:\n\n-- Jääkää hyvästi.\n\nJa hän katosi yön pimeyteen.\n\n\n\n\nXX.\n\n\nTämä tapahtui heinäkuussa vuonna 1870. Tiettyä on, kuinka paljon\nsurkeutta ja rauhattomuutta tämä vuosi toi muassaan. Kuitenkin sekin\nkaikkine vaiheineen, äkkinäisine mullistuksineen, mielettömine\nhoureineen ja synkkine enteineen hitaasti kului. Elokuun\nkeskivaiheella, jolloin Ranskanmaan tähti oli vaalennut ja Parisikin\noli vaarassa, oli rouva de Préal vielä kahden vaiheella, mitä päättäisi\ntehdä. Lähtisikö hän etelään taikka ulkomaille, vai jäisikö maalle\nhoviinsa vai muuttaisiko Parisiin. Siellä hän mahdollisesti joutuisi\nkärsimään piirityksen vaivoja, mutta luultavasti se tulisi olemaan\npiiritystä nimeksi vaan.\n\nKirje rouva de Chabrandilta saattoi hänet vihdoin viimemainittuun\npäätökseen. Rouva de Chabrand julisti, ettei hän puolestansa aikonut\njättää mukavaa kotoansa eikä lääkäriänsä, tapahtukoon mitä tahansa,\nja puhui aivan kevytmielisesti sodasta sekä Parisin saartamisen\nmahdollisuudesta.\n\nMuun muassa hän kirjoitti:\n\n-- \"Paremmaksi vakuudeksi minä varustan itselleni ruokavaroja ja neuvon\nsinuakin samoin tekemään. Varovaisuuttansa ei tarvitse milloinkaan\nkatua, vaikka se liiallinenkin olisi. Jos minua uskot ja esimerkkiäni\nseuraat, niin voivat preussilaiset puolen vuotta meitä piirittää, eikä\nmeiltä siltä mitään tarpeellista puutu, ei edes ylellisyyttäkään, jonka\nkadottaminen tuntuisikin vielä tukalammalta. Nauttien tavallista,\ntotuttua mukavuuttamme, me siis saatamme heitä ja heidän kanuunoitansa\npilkata. Parisi on kylläksi iso, voidaksemme siellä vapaasti elää ja\nolla.\"\n\nRouva de Préal noudatti tätinsä neuvoa ja saapui syyskuun alussa\nParisiin. Genevièven sydän sykki voimallisesti, kun hän jälleen näki\ntuon ison kaupungin, joka jo oli varustetun leirin näköinen. Hänellä\nei ollut mitään selvää käsitystä siitä, mikä siellä häntä kohtaisi,\nmutta hän oli jo onnellinen, kun sai olla vaarassa olevan isänmaansa\nkeskikohdassa, eikä hän muuta tuntenut kuin palavaa halua kärsiä sen\nkanssa ja sen edestä.\n\nSeuraavana päivänä heidän Parisiin muutettuansa, kun rouva de Préal jo\npuuhaili ruokavarain hankinnassa, meni Geneviève Célinen luokse.\n\nMielenliikutus sekä ilo saattoivat sairaan tytön silmät loistamaan\nsemmoisella kirkkaudella ja kuvastivat hänen poskensa niin heleän\npunaisiksi, ettei Geneviève ensi katsannolla huomannutkaan, kuinka\nsuuresti hän oli muuttunut; mutta ei monta silmänräpäystä ollut\nkulunut, ennenkuin hän sen jo näki. Tauti oli silminnähtävästi\nedistynyt: hengitys oli lyhyttä, ja heikkous niin suuri, että Céline\nensi tervehdyksen perästä oli menehtymäisillään.\n\nPullo etikkata seisoi pöydällä, jolla ei enää näkynyt kukkasia eikä\ntyöaseita, ja Geneviève alkoi sillä hautoa ystävänsä ohimoita ja\nkäsiä, jonka tehtyä hän kävi hänen viereensä istumaan, kieltäen häntä\npuhumasta.\n\nMutta Céline ei saattanut totella.\n\n-- Te palaatte Parisiin, kun kaikki muut täältä pakenevat?\n\n-- Me saamme, Jumalan kiitos, jäädä tänne teidän kanssanne, vastasi\nGeneviève. Minä en tiedäkään, mitä olisin tehnyt, jos äiti olisi toisin\npäättänyt. Olen niin onnellinen, kun olen teidän läheisyydessänne,\nCéline.\n\nCéline vastasi vaan hymyllä. Hänkin oli onnellinen, sangen onnellinen.\nHänen täytyi vaan ihailla tuota nuoruuden ja kauneuden ilmestystä,\njoka tuossa hänen edessänsä heloitti, kun Geneviève sitä vastaan häntä\nliikutuksella katseli, seuraten silmillään taudin jälkiä jokaisessa\nkipujen tuottamassa uurteessa ja jokaisessa sinertävässä suonessa,\njotka selvänä esiintyivät noissa laihtuneissa käsissä, joita hän\nomissaan piteli.\n\nTauti oli tehnyt tehtävänsä.\n\nKuuma kyynel vierähti Célinen pienelle, polttavalle kädelle, ja hän\nkysyi lempeästi:\n\n-- Miksi te itkette?\n\n-- Minä itken, kun huomaan, kuinka paljon te olette kärsinyt.\n\n-- En minä ole paljon kärsinyt, Céline vastasi. Hiukan\nhengenahdistusta, unettomuutta ja kuumetta, joka öisin minua vaivaa\nsekä jano, jota ei mikään voi sammuttaa, siinä kaikki: muita kipuja\nminulla ei ole ollut.\n\n-- Onhan se kärsimystä... kauheaa kärsimystä.\n\n-- Ei se niin suuri asia ole, varsinkin nyt, kun ei enää ole niin\nkuuma, jotta helposti voi hengittää.\n\n-- Oi, Céline, kun minä ajattelen, että te olette viettänyt koko kesän\ntässä ahtaassa huoneessa, ja minä sitä vastaan...\n\nGeneviève vaikeni, sillä tämä suuri vastakohta liikutti hänen\nmieltänsä, mutta Céline ei sitä sen enempää ajatellut, vaan sanoi:\n\nMaalla nyt lienee kaunista... Jacques en minulle siitä kertonut.\nNiityt, metsät, pienet, ruohoa ja sammalta kasvavat polut ja avara\ntaivas, jonka voi kokonansa nähdä...\n\nKun Jacquesin nimeä mainittiin, loistivat Genevièven silmät ja hänen\nposkensa punastuivat.\n\n-- Minä näin hänet, eikö hän ole sitä teille kertonut?\n\n-- On hän sanonut, ett'en ollut pettynyt ja että Geneviève de Préalilla\non Geneviève Olivierin sydän. Muuta mitään hän ei sanonut. Minä en edes\ntiedä, puhuiko hän teille?\n\nGeneviève ei kohta vastannut. Hän oli Jacquesin vielä näkevinänsä\nsemmoisena, kuin hän oli seisonut tuolla solatiellä, ja oli\nkuulevinänsä nuo sanat: \"Minä olen Jacques Marceau\", jotka olivat\ntunkeutuneet hänen sydämensä sisimpään pohjukkaan.\n\n-- Yhden kerran hän puhui minulle, vastasi hän vihdoin, yhden ainoan\nkerran.\n\n-- Ja te tunsitte hänet?\n\n-- En minä häntä edeltäpäin tuntenut, mutta hänen sanoessaan: \"Minä\nolen Jacques Marceau!\" muistui kaikki heti minun mieleeni.\n\n-- Oi, kuinka onnellinen hän mahtaa olla! huusi Céline sanomattomalla\nilolla.\n\n-- Mutta miksi ette sitä minulle sanonut? kysyi Geneviève nuhdellen.\n\n-- En ollut oikein varma asiasta, ja sitäpaitsi Jacques ei sitä\ntahtonut.\n\nMolemmat vaikenivat; heidän ajatuksensa juoksivat samaan suuntaan,\nmutta Célinen leijailivat iloisina valkeudessa, vapautettuina kaikesta\nitsekkäisyyden sumusta Genevièven ajatukset taasen harhailivat vielä\npimeydessä: hän ei vielä ymmärtänyt omaa itseänsä eikä elämää, ja olisi\nsuuresti ihmetellyt, jos Céline olisi ilmoittanut hänelle luulojansa\nhänen tulevaisuutensa suhteen.\n\nKun he näin käsi kädessä istuivat, katsoen toisiinsa, toinen lempeällä\nihastuksella, toinen hellällä myötätuntoisuudella, astui rouva Gregoire\nsisään.\n\nNähdessään Genevièven, astui hän pari askelta taaksepäin ja nosti\nkäsiänsä taivasta kohden.\n\n-- Onko mahdollista? hän huusi. Vielä tänä aamuna minä sanoin\nCélinelle: rikkaat ovat onnellisia, jotka saavat lähteä täältä kauas ja\njättää köyhät kärsimään!\n\n-- Hän on tullut meidän kanssamme kärsimään, sanoi Céline.\n\n-- Emmehän me tiedä, tulemmeko edes niin suuresti kärsimään, sanoi\nGeneviève nauraen.\n\n-- Voi, herranen aika, onhan kauheata, kun viholliset rupeavat\nkaupunkia piirittämään ja meidän pitää ruveta koiria ja hiiriä syömään\nsekä kengänpohjia järsimään... Kuinka minun vatsapahaseni saattaisi\nsemmoista ravintoa kestää, joka ei hevin kaniininpaistiakaan siedä!\nVaan sen sanon, etten minä ainakaan ai'o luopua maidosta kahvin seassa;\nen minä heittäisi sitä pois, vaikka koko maailman preussilaiset\ntänne kokoontuisivat. Olen eläissäni saanut kyllä orjanakin olla,\njotta minulla nyt on oikeus nauttia vähän herkkujakin. Céline ei\nenää maidosta huoli, vaan sanoo, että se on pikkulapsia varten\nsäästettävä... Vaan tuo nyt on hulluutta ikäänkuin tuo pieni tippa\nmaitoa, jonka minä kulutan, noita pieniä enkeleitä niin suuresti\nhyödyttäisi!\n\n-- Mutta kuinka sitte käypi, kun sitä ei enää voi saada? kysyi\nGeneviève, jota tämä kaunistelematon itsekkäisyys sekä huvitti että\nsuututti.\n\n-- Sitä täytyy saada. Ei kukaan saa minua uskomaan, että ei koko\nParisista maitotippaa löytyisi. Maitopuodissa he jo tekevät esteitä,\neivätkä tahdo antaa minulle pientä maitomäärääni, ja tänä aamuna eräs\npoliisimies puhui pikkulapsista ihan samaan tapaan kuin Célinekin...\neikö se ole naurettavaa? Eiväthän lapset siltä tyytyväisiä ole, vaikka\nheillä maitoa onkin!... Mutta maidon myyjä, joka on kelpo nainen, vei\nminut syrjään ja kuiskasi: \"Olkaa huoletta, rouva Gregoire, niin kauan\nkuin sitä on, niin tekin saatte osanne.\"\n\n-- Pienet lapsi-poloiset... sanoi Geneviève. Jospa voisimme lähettää ne\nRoncevaliin, jossa on niin hyviä lypsylehmiä! Onpa surkeata ajatella,\nmitä kaikkea heidän täytyy kärsiä, jos piiritys kauan kestää.\n\n-- Ei se niin vaarallista ole, sanoi rouva huolettomasti, eivät lapset\nsiitä niin paljon kärsi kuin me muut... heillä on hyvä vatsa. Vaan\ntuo taivaan enkeli tuossa, jatkoi hän, Célineä osoittaen, luuletteko\nhänen siitä vahvistuvan, ettei hän saa muuta syödä kuin pelkkiä\nkasviksia vaan? Minä, joka vaivaan itseäni, laittaakseni hänelle niin\nhyvänmakuisia, pieniä paisteja, niillä minä sitten hänen ruokahaluansa\nherätän, kun ei enää ole mitään, millä häntä houkuttelisin? Onpa\ntarpeellista, että tämä sota jo päätetään, sen minä sanon, sillä kelpo\nihmiset saavat siitä käsi kädessä kärsiä.\n\n-- Mutta he saavat myös siitä siunausta niittää, koska meillä nyt on\ntasavalta, puhui ääni rouva Gregoiren takana, ja ovessa, jonka tämä oli\njättänyt auki, seisoi mies.\n\n-- Savigny! huusi Céline, joko olette päässyt vankeudesta?\n\n-- Minä pääsin vapaaksi kolmannen tasavallan avulla, hän vastasi.\nEläköön se kauemmin kuin edellisensä!\n\nMutta yht'äkkiä hän vaikeni. Hän sattui täydessä päivänvalossa näkemään\nCélinen kasvot, Niinä viitenä kuukautena, jotka hän oli vankeudessa\nviettänyt, oli Célinen tauti edistynyt enemmän, kuin hän olisi voinut\naavistaakaan, ja kuolema oli jo painanut merkkinsä noihin armaisin\nkasvoihin.\n\nHaikea suru valtasi hänen sydämensä, jota ilo saamastansa vapaudesta ja\nparemman tulevaisuuden toivo oli hetkeksi laajentanut; tuntuipa hänestä\nnyt, ettei enää maksaisi vaivaa elää. Mutta vähän ajan kuluttua hän jo\noli saanut voiton tuosta heikkoudestaan, joka muka oli sopimaton jalon\nasian puolustajalle, ja hän nousi lähteäksensä.\n\n-- Tulen toiste takasin, hän sanoi, katsoen Genevièveä.\n\n-- Jääkää vielä, huusi tämä, ja neuvokaa minua, kuinka voin tulla\nhyödylliseksi.\n\n-- Vai niin, sanoi hän, tytön innostusta ihmetellen, mutta yhä vieläkin\nhäntä epäillen, vai tahtoisitte olla hyödyksi? No, eihän teidän muuta\ntarvitse, kuin katsoa ympärillenne... tilaisuutta ei suinkaan tule\nteiltä puuttumaan.\n\n\n\n\nXXI.\n\n\nSilloin saarretussa kaupungissa alkoi outo, yksitoikkoinen elämä, joka\noli jalo yksimielisyydessään, puhdistunut kaikesta, mikä on kehnoa,\nteeskenneltyä ja pintapuolista.\n\nVarakkaamman säätyluokan naiset, ainakin ne, joiden sydämessä ei ollut\nsääliväisyyden ehtymätöntä ja runsaasti uhkuvaa lähdettä, olivat\nikäänkuin eksyksissä jossakussa tuntemattomassa maailmassa, jossa\neivät mitään viitoitettua tietä löytäneet. Ei enää käyty vieraisilla\neikä jokapäiväisistä asioista jaariteltu, ei enää ollut huvituksia\ntarjona, ei enää puvusta tarvinnut pitää lukua, sanalla sanoen:\nei mitään semmoista ollut olemassa, jolla suuren maailman naiset\ntavallisesti aikaansa kuluttavat. Kulku-lasareetit saivat olla ainoana\nhuvituskeinona, sillä eihän nyt piiritysaikana ollut muuta tehtävää,\nkuin alttiiksiantaminen.\n\nRouva de Préal otti niinkuin muutkin osaa siihen, mutta haavoitettujen\nluku oli vielä vähäinen, ja tarttuvaiset taudit lisääntyivät\nlisääntymistään. Rouva de Chabrand, jota jäsenten kolotus taasen\nvaivasi, vaati, että rouva de Préal ehtimiseen kävisi häntä katsomassa.\nHän kuului niitten vanhain naisten joukkoon, joille vielä jäljellä\nolevat päivät ovat ylen kalliita, ja joiden mielestä kaikki, mikä ei\nkoske heitä ja heidän mukavuuttansa, on vähänarvoista. Hän siis kielsi\nrouva de Préalia menemästä lasareettiin, ja totuttuun tapaansa tämä\nhänen tahtoansa noudatti, niinkuin heikkoluontoinen ihminen aina on\nitsekkään käskettävänä.\n\nHän taipui myös Genevièven lujan tahdon alle, eikä enää yrittänytkään\nhäntä vastaan taistella. Kuohuva koski raivaa itselleen tietä,\neikä mikään voi sitä estää. Felicien seuraamana, jonka hellä sydän\nsääliväisyydestä uhkueli, meni Geneviève joka aamu sairas-huoneesen,\njossa hän auttoi hoitaja-sisaria salien lakaisemisessa, vuoteiden\nkorjaamisessa ja siteiden laittamisessa. Hän auttoi myös sairaita,\nkirjoittaen heidän kirjeitään, taikka luki heille tahi puhui heille\nheidän omaisistansa ja kotiseudustaan, ja 1870 vuoden viimeisinä,\nsurkeina kuukausina hän kulki kuin auringonsäde edestakaisin noissa\nisoissa, synkeissä saleissa.\n\nSairashuoneessa hän oli tavannut ystävänsä; abbé Hardouinin, jolta\nhän oppi tekemään Kristuksen eläväksi näille kipua kärsiväisille\nja murheellisille. Abbé Hardouin uskonsa, luonteensa sekä\nsiveellisen elämänsä voimasta, ja Geneviève nuoruutensa loiston\nja myötätuntoisuutensa kautta olivat saaneet useampia epätoivoon\nlangenneita sieluja kääntymään Jumalan puoleen, joka yksin heitä\nrakastaa ja voi heitä auttaa. He eivät paljon toisillensa puhuneet,\nsiihen heillä ei ollut aikaa; joskus vaan kohtasivat toisensa jonkun\nvuoteen ääressä; mutta he elivät samaa elämää ja useinkin tapasivat\ntoinen toisensa jälkiä jossakussa lauseessa, jota kuulivat kerrottavan,\ntaikkapa jonkun ahdistetun sielun tyyntymisessä.\n\nLopun ajastansa Geneviève käytti kulkemalla Felicien kanssa köyhäin\nja sairaitten luona, joita abbé Hardouin hänelle neuvoi. Iltasilla\nhän piti seuraa äidilleen, jos tämän nimittäin ei täytynyt jäädä\nrouva de Chabrandin kipuja lievittämään, ja silloin hän ompeli\nlapsen vaatteita taikka luki ääneensä. Se oli työllästä elämää,\nmutta sisällisessä suhteessa rikasta ja täydellistä, jolloin\nei ollut aikaa joutilaisuuteen eikä ikävöimiseen eikä myöskään\nminkäänlaisiin turhuuksiin. Tämmöinen itsensäkieltäminen, niinkuin\nesimerkiksi kylmässä huoneessa makaaminen ynnä luopuminen semmoisista\nmukavuuksista, joita tähän saakka oli pitänyt välttämättömän\ntarpeellisena, tuotti hänelle suurta iloa. Jo kauan aikaa oli Felicie\nkantanut Célinelle ne puut, jotka olivat määrätyt Genevièven huoneen\nlämmittämiseksi, ja hovimestarin kiellosta huolimatta, oli moni\nvakkanen ruoka-tavaroita mennyt saamaa tietä.\n\nRouva de Préal antoi Genevièven elää ja olla, miten hän tahtoi,\ntehden kuitenkin joskus pieniä esteitäkin. Hänen nykyinen elämänsä\noli sitä laatua, että se vei häneltä kaiken pontevuuden. Rouva\nde Chabrand, jonka kivut enenivät enenemistään ja joka kaipasi\ntavallisia huvituksia, vietti aikansa valituksissa, soimaten sekä\nihmisiä että kaikkea muutakin ja kiusaten sukulaistansa kaikilla\nmahdollisilla keinoilla, mitä ajatella voi. Siinä ei puuttunut\nnuhteita, pistopuheita, loukkauksia eikä pilkallisia lauseita, ja\nvielä päälliseksi rouva de Préalin täytyi kuunnella tuota alinomaista,\nsurkeaa vaikeroimista, kun muka vanhuus, jonka rouva de Chabrand ei\nmillään muotoa olisi suonut tulevan, ja jonka vallan alle hänen vaan\nsuurella kärsimättömyydellä täytyi antautua, oli saapuvissa. Siihen\ntuli vielä lisäksi kuoleman kammo sekä tietämättömän ijankaikkisuuden\npelko.\n\nRouva Chabrandia kuunnellessa olisi pian voinut ruveta uskomaan,\nettei koko sodalla ja piirityksellä kaikkine kauhuineen ollut muuta\ntarkoitusta kuin niukentaa hänen jäljellä olevia elon-päiviänsä. Eipä\nolisi voinut uskoa, ellei olisi sitä omilla silmillään nähnyt, että\nitsekkäisyys voipi paisua noin mahdottomiin semmoisenakin aikana,\njolloin yleinen hätä innostuttaa jokaista ihmistä alistumiseen ja\nanteliaisuuteen.\n\nVäliin koetti rouva de Préal lausua jonkun lepyttäväisen sanan,\nkehottaen tätiänsä kärsivällisyyteen ja nöyryyteen; mutta silloinpa\ntämä vasta vimmastui.\n\n-- Säästä sanojasi itseäsi varten, silloin ei minulla ole niistä\nmitään sanomista; mutta päästä minua niitä kuulemasta... Kun kaikki\nsinun jäsenesi ovat kolotuksesta koukistuneet, niin nähdään silloin,\nlohduttaako se ajatus sinua, että se tapahtuu Jumalan tahdosta.\n\n-- Mitä tytär-hupsusi tekee? hän muutamana päivänä kysyi.\n\nTämä oli ensimäinen kerta, kun hän puhui Genevièvestä, siitä saakka kun\nhänen naimispuuhansa olivat tyhjään rauvenneet.\n\n-- Hän hoitaa sairaita lasareetissa.\n\n-- Siihen hän onkin omansa! Hyvä vaan, ettei minun tarvitse olla hänen\nhoidettavanaan. Hänen pitäisi ruveta armeliaisuuden sisareksi.\n\nSiihen päättyi puhe, eikä Genevièven nimeä enää mainittu\n\nIkäänkuin jonkun ihmeen kautta Célinen tauti tuona pitkänä, kovana\ntalvena näytti pysyvän yhdellään. Tosi on, että hänen huoneensa aina\noli hyvin lämmitetty, ja sitä paitsi Genevièven läsnäolon tuottama ilo\nrohkaisi tyttöparan mieltä, sillä hänelle oli rakkauden osoitus paras\nparantaja.\n\nTyötehtaat olivat suljettuina. Lebeau ja Jacques kävivät vahdissa\nkaupungin varustuksilla. Savignyllä oli työtä eräässä Parisin\nvirastossa, ja hän tuli vaan harvoin Lebeaulla käymään. Mutta Geneviève\nkävi monta kertaa viikossa Célinen luona: he lukivat yhdessä taikka\nhaastelivat. Sairaan mieli oli hartaasti kiintynyt kaikkiin, jotka\nkärsivät kipuja; hän tunsi nimeltään kaikki sotilaat sairashuoneissa\nja itki niitä, jotka kuolivat kaukana kodistaan ja äidistään. Kaikkeen\nhän joutui osaa ottamaan, ja näyttipä siltä, kuin noiden ihmisraukkain\nkärsimykset, vaikka hän ei ollut heidän kasvojansakaan nähnyt, olisivat\nkoskeneet häneen kipeemmin kuin omat tuskansa. Muutamana päivänä he\npuhuivat Jacques'ista. Ikäänkuin keskinäisestä suostumuksesta tähän\nsaakka tuskin olivat häntä maininneetkaan.\n\n-- Minä tapaan hänet vaan harvoin, ja kun hän tulee, niin hän viipyy\nainoastaan silmänräpäyksen, sanoi Céline. Isä sanoo, ettei häntä\nenää tuntisikaan; hän, joka aina oli niin välinpitämätön, on nyt\ninnostuneimpia ja nerokkaimpia kaupungin puollustajia.\n\n-- Niin, koska hän rakastaa isänmaatansa, sanoi Geneviève. Tätä ennen\nemme tietäneet, mitä se merkitsee.\n\n-- Voipi niinkin olla... Céline myönsi; ainakin on varma, että hän\npaljon on muuttunut. Eikä hän enää näytä niin synkkämieliseltäkään kuin\nennen, jolloin teki kipeää häntä katsellessakin. Nyt hän pitää päänsä\npystyssä, ja luulisipa hänen miltei kasvaneenkin.\n\nGeneviève oli ääneti, ja Céline alkoi uudestaan:\n\n-- Hän tulee niin harvakseen, koska hän ei enää meitä kaipaa... Isä\nkuitenkin tapaa hänet varustuksilla.\n\n-- Céline, kehoitti Geneviève, kertokaa minulle kaikki; mitä\nJacquesista tiedätte.\n\nJa tukahuttaen, mitä hänessä vielä oli jäljellä itsekkäisyyttä --\neikä sitä ollut kuin hiukka vaan -- rupesi sairas tyttö puhumaan\nJacquesista tavalla, jolla hän tätä ennen ei ollut hänestä kenellekään\npuhunut. Hän kertoi kaikki, mitä hänen entisyydestään tiesi, puhuen\nhänen uskollisuudestaan omaisiansa kohtaan, ynnä tuosta surusta, joka\nGenevièven kadottamisen jälkeen oli häntä vaivannut ja joka oli luonut\nvarjon koko hänen elämäänsä. Céline mainitsi myös tuon keskustelun,\njolloin Jacques kerran oli suonut hänen katsoa sydämeensä ja ilmaissut\nhänelle tuon ihanteen, rakkauden ja sopusoinnun janon, jotka tekivät\nhänen kurjan elämänsä niin katkeraksi.\n\nKerrottuansa näin kaikki, minkä oli saanut tietää ja kaikki, minkä itse\noli arvannut, Céline jatkoi:\n\n-- Nyt kun hän on nähnyt teidät ja huomannut, ett'ette olekaan niin\nylpeä ja turhamielinen, kun hän on pelännyt, niin hän on tullut\niloiseksi ja saanut uusia voimia. Hän rakastaa teitä niin hellästi...\n\nKuullessaan noita viimeisiä sanoja, Geneviève kätki kasvonsa käsiinsä\nja hyrähti katkeraan itkuun.\n\n-- Voi, Céline, Céline, miksi ei minua jätetty heidän luoksensa?...\nSilloin Jaquesin ei olisi tarvinnut niin paljon murehtia, ja minäkin\nolisin ollut onnellisempi.\n\n\n\n\nXXII.\n\n\nSiitä saakka kun Jacques oli tavannut Genevièven, hän ajatteli\nlakkaamatta Augustinea. Vuoroin hän tunsi vihaa ja inhoa häntä vastaan\nsekä kiukkua, siitä, että hänen sisarensa häpeä koski häneenkin;\nvuoroin hän sääli häntä jonkunmoisella armahtavaisella hellyydellä,\njohon sekaantui omantunnon vaivojakin. Hän tunsi, ettei hän ollut\nkohdellut tuota turmeltunutta tyttö-parkaa, niinkuin hänen, vanhempana\nveljenä, olisi ollut velvollisuutensa, eikä hän ollut hänelle ystävänä,\njolle tämä olisi voinut valittaa vaivojansa ja väsymystänsä, häneltä\nturvaa anoen. Hän oli laskenut sisarensa pois tyköänsä, koska tämän\nluonto, joka kaikessa oli hänen omasta luonnostaan eroavainen,\noli hänelle niin vastenmielinen; hän ei ensinkään ollut huolinut\ntiedustella hänen sisällistä elämäänsä, ja äitinsä kuoltua, siihen\npäivään saakka, jona Augustine hänestä erosi, hän vaan oli sulkeutunut\nomaan suruunsa, eikä edes yrittänytkään hankkia itselleen tietoa niistä\nmurheista, jotka painoivat hänen sisartansa, jonka suurisanaisuus\nja raakuus häntä vaan loukkasivat. Hänellä ei milloinkaan ollut\nvähintäkään todellista yhteyttä tuon tyttöpoloisen kanssa ollut,\njoka kenenkään ohjaamatta oli hänen läheisyydessään elänyt. Ehkä hän\nei olisikaan joutunut hukkaan, jos veljensä olisi hänelle suurempaa\nrakkautta osoittanut?... Eikö veljen olisi pitänyt sisartansa\nsuojella?... ja voidakseen sitä tehdä, eikö hänen olisi pitänyt häntä\nrakastaa?\n\nVäliin taas muistui hänelle mieleen Augustinen kimakka nauru,\nhänen rohkea käytöksensä ja kaikki muu joka hänestä tuntui\ninhottavalta, mutta nämä ajatukset haihtuivat taas pian; murhe hänen\nvastuunalaisuudestaan rupesi häntä jälleen vaivaamaan, ja noina pitkinä\ntunteina, joina hän kävi vahtia valleilla, hän taukoamatta ajatteli\nhukkaan joutunutta tyttöparkaa, joka eli häpeässä, ellei hän jo ollut\nkuollut epätoivoon.\n\nEikä Genevièvenkään puhdas ja loistava ilmestys enää luopunut hänen\nmielestään... Mikä vastakohta! Olikohan kotien erinkaltaisuus syynä\ntuohon suureen erotukseen?... Vaan kun tämä ajatus johtui hänen\nmieleensä, niin hän heti herjauksena sen karkoitti. Sillä jos Geneviève\nolisikin aina heidän kanssansa kurjuudessa elänyt, niin hän kuitenkin\nolisi pysynyt semmoisena, kuin hän nyt oli ja semmoisena, kuin hänen\näitinsä oli ollut... On luonteita olemassa, joita ei mikään pahenna...\npuhtautta, jota ei mikään voi saastuttaa. Ja sitä paitsi, eikö\nhän, Jacques, olisi ollut hänelle tukena kaikkea pahuutta, kaikkea\nkärsimystä vastaan?... Genevièven läheisyyden tuottama ilo olisi\ntehnyt hänet kahta vertaa voimakkaammaksi... olisipa hän saattanut\nmahdottomiakin tehdä.\n\nMutta yhtäkkiä hänelle selkeni, ettei se ollutkaan muuta kuin turhaa\nluuloa vaan. Hän, joka ei voinut suojella äitiänsä uupumukseen\nkuolemasta, kuinka hän olisi pystynyt Genevièveä viheliäisen elämän\nkovista kokemuksista varjelemaan?... Geneviève olisi päinvastoin\nkärsinyt, ja hän olisi masentunut... hän ei olisi saanut elää\ntietämättömyydessä elämän pahuuden ja törkeyden suhteen... hän ei olisi\nsaanut kukoistaa, niinkuin nuo kukat kukoistavat, joilla on runsaassa\nmäärässä auringonvaloa sekä raitista ilmaa. Parempi vaan molemmille,\nettä oli käynyt, niinkuin kävi, koska ei hän kuitenkaan olisi kyennyt\ntekemään Genevièven elämää ihanaksi.\n\nNämä ajatukset kuin johtuivat hänen mieleensä, hän olisi suonut, että\npreussilainen luoti hänen vartijana seisoessaan olisi häneen sattunut\nja tehnyt lopun hänen sydämensä epätasaisesta tykyttämisestä, tuon\nsydämen, jonka tänä hetkenä kokonaan olisi pitänyt kuulua isänmaalle,\njota hän vasta silloin, kun se oli vaarassa, oli ruvennut rakastamaan.\nJa muistaen verta vuotavaa, hävitettyä Ranskanmaata, hän sanoi:\n\n-- Tahdon kuolla sen edestä, sillä mitä hyödyttää elämä?...\n\nSeisottuansa muutamana pimeänä ja kolkkona yönä vartijana, Jacques\naamupuoleen palasi. Hän käveli ikäänkuin unessa, nähden yhä samaa\nkaksinkertaista ilmestystä: Genevièven loistavassa kauneudessaan ja\nkuolemantuskissa kamppailevan Ranskanmaan.\n\n-- Tällä hetkellä hän ei muistanut Augustinea ja säpsähti, kun nainen\nseisahtui tiellä hänen eteensä.\n\n-- Mitä te tahdotte? kysyi hän.\n\n-- Jacques, puhui sortunut ääni, etkö tunne minua? Minä olen\nAugustine... Oletko minun unhottanut?\n\n-- Unohtanutko?... Oi, jospa hän olisi saattanut häntä unhottaa!...\nTuossahan seisoi hänen edessänsä... häpeä, viheliäisyys, taitamattomuus\nja raakuus, sanalla sanoen, kaikki mitä hänen elämässänsä oli\nkauhistuttavaa, vieläpä lisäksi hänen itsekkäisyytensäkin... ne\nseisoivatkin tuossa ilmi elävänä naisen haahmossa tuossa hänen\nedessänsä...\n\nSilmänräpäyksen hänen teki mieli heittää hänet syrjään ja mennä\ntiehensä. Vielä edellisenä ehtoona hän kipeällä murheella oli\nsäälien häntä ajatellut, ja nyt hän oli hänelle häväistyksen sanoja\nlausumaisillaan. Mutta hänen ylpeytensä ja kovuutensa haihtuivat taas\nheti, antaen sijaa armahtavaisuudelle... Hän seisahtui ja koki katsoa\nnaista kasvoihin, jonka ääni oli hänelle tuntematon. Lyhdyt eivät enää\npalaneet, eikä lumestakaan ollut suurta valaistusta, mutta kuitenkin\nhän oli varma, että se oli hänen sisarensa.\n\n-- Tule minun kotiini, hän tuimasti sanoi.\n\n-- Sinun kotiisi?... Augustine kummastuen kertoi. Enhän toki minä\nsinun kotiisi tule... mutta anna minulle muutama sou, minä kuolen\nnälkään. Sinulla on palkkasi, mikäpä sinun on hätänä! Mutta minä en ole\nviikkokausiin mitään ansainnut.\n\nJacquesia hirvitti.\n\n-- Tule minun kotiini, hän pontevasti sanoi, minä tahdon sinua\npuhutella.\n\n-- Enkä tule, vastasi Augustine tavalla, joka muistutti hänen\nentistä nenäkkyyttänsä, kun hän vielä oli pieni, kehnosti kasvatettu\ntyttöpahanen, -- siitä ei mitään apua lähde. Minä en rakasta\nkotiripityksiä...\n\nJa oltuaan hetken ääneti, hän lisäsi:\n\n-- Sinun olisi ennen tarvinnut minua varoittaa; nyt se on liian\nmyöhäistä.\n\nPuristaen kädellään pyssynsäperää, oli Jacques ruvennut nopein askelin\nkävelemään. Hänen tahtonsa hallitsemana Augustine seurasi häntä, hiukan\ntaampana, sanakaan hiiskumatta, niinkuin koira seuraa isäntäänsä,\nvaikka tietää häneltä ruoskaa saavansa. Mutta Jacquesilla oli peräti\ntoista mielessä. Kun tiesi sisarensa astuvan tuossa hänen jäljessänsä\nepätasaisin askelin, niinkuin ihminen, jonka päätä huimaa, kun vatsa on\ntyhjänä, niin painoi hänen oma velkansa häntä enemmän kuin sisarensa\nsyntisyys. Hänen olisi tehnyt mieli huutaa hänelle: \"Anna minulle\nanteeksi, että sinusta on tullut semmoinen, kuin sinä olet.\"\n\nHe saapuivat Jacques'in kotiin, astuivat pimeässä portaita ylös ja\ntulivat pieneen huoneesen, jonka oven Jacques lukitsi. Hän sytytti\nkynttilän ja kääntyi sitten Augustinen puoleen. Mutta tuskinpa hän enää\nolisi voinut häntä tuntea... Tavallansa hän oli hienontunut, koska\noli saanut joutilasta elämää viettää, mutta hän oli laihtunut, hänen\nsilmänsä olivat lakastuneet, kasvot veltostuneet, ja vaikka hän oli\npeljästyneen näköinen, oli hänen käytöksensä kuitenkin rohkea, milt'ei\nhävytön.\n\nTämä nainen, joka seisoi tässä hänen edessään, oli siis hänen oma\nsisarensa. Hän joutui hetkeksi kiusaukseen laskea hänet ulos yön\npimeyteen ja pistää hänelle käteen kaikki rahansa, mutta hänen äitinsä\nmuisto pidätti hänen sitä tekemästä, ja sen sijaan hän käski hänen\nkäydä istumaan.\n\n-- Minun on nälkä, sanoi Augustine käheällä äänellänsä, anna minulle\njotain, niin menen.\n\n-- Et mene; sinä jäät tänne minun luokseni.\n\n-- Sinun luoksesi!... Mitäpä sinä minulla tekisit?... Et sinä ennenkään\nminua rakastanut ja nyt lisäksi häpeät minua, siitä olen varma. Enkä\nminä sitäpaitsi enää voisikaan elää siivosti niinkuin ennen. Minä olen\ntyöttömäksi tottunut. Mitäpä minulla olisi enää tehtävää? Anna minulle\njotain, että ennen päivää pääsen menemään.\n\nJacques toi hänelle kaikki, mitä oli kaapissa, hiukan viiniä ja vähän\nkuivia papuja. Augustine söi ja joi halukkaasti. Jacques rupesi\ntaskustansa kaivamaan, hänellä oli vielä kolmekymmentä sou'ta jäljellä;\nvaan kun hän jo oli niitä Augustinelle antamaisillaan, malttoi hän\nmielensä:\n\n-- Augustine, sanoi hän, älä palaja kadulle, jää minun luokseni... Minä\nlupaan olla sinua nuhtelematta.\n\nAugustine katsoi häntä ihmetellen, sitte hän hotkaisi viimeisen\nviinipisaran kurkkuunsa.\n\n-- Ei, ei, minun olisi täällä liian ikävä... parempi vaan meille\nkumpaisellekin, että minä menen.\n\n-- Mutta olethan sinä kauheassa hädässä, ja sinun on nälkä. Minä tasaan\nsinulle kaikki, mitä minulla on.\n\nAugustine remahti kolkkoon nauruun.\n\n-- Onhan sinusta tullut koko pyhimys, siitä, kun viimeksi toisemme\nnäimme. Enpä tiennyt tämmöistä ilveilyä odottaa; mutta mitäpä siitä:\nsinun kuivat papusi ovat kyllä hyviä paastoaikoina, mutta eivät ne\naina minulle kelpaisi. Kun preussilaiset ovat päässeet Parisiin\ntunkeutumaan...\n\nJacquesia rupesi iljettämään.\n\n-- Tuossa, ota ne ja mene matkoihisi, sanoi hän, heittäen hänelle\nkolmekymmentä sou'tansa.\n\nNauraa hekottaen otti Augustine ne vastaan; kääntäen hänelle selkänsä\nJacques lähestyi akkunaa, jossa hämärä päivänkoite jo rupesi yötä\nhiukan valaisemaan. Hän ei tahtonut Augustinea enää nähdä eikä kuulla.\nTämä oli avannutkin oven... Jacques luuli hänen jo menneen ja kääntyi,\nmutta hän seisoi vielä kynnyksellä suitsuavan kynttilän himmeässä\nvalossa, ja kasvot häneenpäin käännettyinä.\n\nYht'äkkiä hän sulki oven, ja lähestyen veljeänsä muutamia askeleita,\nhän kirkasi:\n\n-- Oi, pelasta minut, pelasta minut! Älä anna minun palata tuohon\nhirmuiseen elämään! Pidä minua väkisinkin... sido minua köysillä! Älä\nlaske minua menemään! Minä vihaan tuota elämää, mutta minä en enää\nsaata, minä en saata muulla tavalla elää!\n\n-- Tyttöparka! sanoi Jacques, häntä lähestyen.\n\nSilloin vaipui Augustine tuolille istumaan ja, kätkien kasvot käsiinsä,\nhän purskahti väkinäiseen itkuun, jotta hänen koko ruumiinsa vavahteli.\n\nSeisoen hänen vieressään, Jacques kertoi kertomistaan:\n\n-- Jää minun luokseni, en minä sinua nuhtele.\n\nVihdoin Augustine rauhoittui, mutta koska hän vieläkin vallan vapisi,\npakoitti Jacques häntä oikaisemaan hänen vuoteellensa ja alkoi häntä\npeitellä vanhalla, palmunkuvaisella saalilla, joka oli ollut hänen\näitinsä oma, mutta kun Augustine sen näki, sysäsi hän sen pois, sanoen:\n\n-- Ei, ei; älä sitä!\n\nEi hän sen enempää selittänyt, mutta Jacques ymmärsi hänen mielensä ja,\nvetäen pois saalin, jota äitinsä sairastuessansa oli pitänyt, hän laski\nsen tuolin selkänojalle ja peitti Augustinen vanhalla päällystakillaan.\n\nTämä antoi hänen tehdä ja toimittaa, miten tahtoi, ja rupesi milt'ei\npaikalla uneen.\n\nJacques läksi ulos, saadakseen kolmellakymmenellä sou'llansa jotain\nostaa. Hänestä tuntui, ikäänkuin maa olisi vajonnut hänen altansa;\nhänen sydämensä oli uuvuksissa ja ohimonsa tykyttivät... Näkikö hän\nunta, vai ajoiko häntä painajainen?\n\nHämärä päivä rupesi jo katua valaisemaan. Leipurien ovilta oli jo\nväkeä tuntikausia jonottain seisonut, jotka jalkojansa koputtelivat,\npysyäkseen lämpösenä. Siinä pistettiin kokkapuheita ja koetettiin\nnauraa, jott'ei olisi ruvettu itkemään.\n\n-- Kuulehan, veikkoseni, huusi käheä ääni Jacquesille, ei tässä enää\ntaida kannattaa ylvästellä?\n\nJacques ymmärsi, mitä hän tarkoitti ja puristi nyrkkiänsä, mutta mitäpä\nhänellä olisi ollut vastattavaa?\n\nHän meni ohitse kehenkään katsomatta... Minkätähden johtui tänä hetkenä\ntuo pieni, syvä, ruohoittunut polku niin elävänä hänen muistoonsa,\nettä hän silmänräpäyksen luuli seisovansa selkeän kesätaivaan alla,\nkorkeitten puitten varjossa. Tuo tapaus kaikkine yksityisyyksineen\nesiintyi hirmuisen selvänä hänen sisällisten silmäinsä eteen.\nHän peitti silmänsä molemmilla käsillään, ikäänkuin tuota näkyä\nkarkoittaaksensa.\n\nMikä juopa Genevièven ja hänen, Augustinen veljen, välillä! Mikä\npohjaton syvyys!\n\n\n\n\nXXIII.\n\n\nJacques astui kauan katuja pitkin ilman mitään päämäärää, tietämättä\nedes, mitä tekikään. Hänestä tuntui hirveän vastahakoiselta palata\nkotiin, ja puolusteleidakseen hän koki itsellensä vakuuttaa, että\nAugustine epäilemättä vielä oli nukuksissa. Jonkinmoisen sisällisen\nvaikutuksen johdattamana hän saapui Lebeaun ovelle. Eivätkö he olleet\nhänen ainoat ystävänsä?\n\nCéline istui nojatuolissaan pesän ääressä; Jacquesin nähdessään\nlensivät hänen poskensa punaisiksi mutta muuttuivat taas heti hänen\npäänalustaansa valkoisemmaksi; ne olivatkin, samaten kuin hänen\nkuultavat kätensä, vahan karvaiset. Hän katsoi Jacquesiin levottomasti,\nkun huomasi hänen kasvoissaan oudon rauhattomuuden; kuitenkaan hän ei\nmitään kysynyt, koska tiesi Jacquesin olevan noita ihmisiä, jotka eivät\nensinkään rupea sydäntänsä purkamaan.\n\nMutta tällä hetkellä oli Jacquesilla niin kipeä myötätuntoisuuden\nja avun tarve, että hänen täytyi puhua; kuitenkin hän hetken aikaa\nmielessään mietti, mitä sanoja hänen tulisi käyttää, saadakseen Célinen\nymmärtämään, mitä hän tarkoitti. Kivulloisuus, näet, oli varjellut tätä\nherttaista tyttöä joutumasta mihinkään yhteyteen pahuuden ja raakuuden\nkanssa.\n\n-- Céline, Augustine on tullut takaisin.\n\nCéline huusi ilosta:\n\n-- Teidän sisarenneko?... Ah, mikä onni!... Missä hän on?\n\n-- Hän on minun kodissani... Mutta hän on kovin muuttunut... hän on\nkipeä.\n\nAugustine-parka! sanoi Céline surkutellen.\n\n-- Hän on kipeä ruumiin, mutta etenkin sielun ja sydämen puolesta. Hän\nei ole enää muu kuin raunio.\n\n-- Mitäpä siitä, kun hän vaan on palannut. Kyllä te hänen parannatte.\n\n-- En tiedä, vastasi Jacques; minusta tuntuu, ikäänkuin hänessä ei\nolisi mitään tervettä. Hän on sairas... siinä kaikki, mitä hänestä on\njäljellä.\n\nCéline oli ääneti; hän tiesi kylläksi, voidakseen lopun ymmärtää, ja\nJacqueskin oli vaiti, koska hänen ei sopinut ilmoittaa kaikkea, mikä\nhänen sydäntänsä painoi.\n\n-- Mitä te aiotte tehdä? Céline vihdoin kysyi.\n\n-- En tiedä... Hänen ei sovi jäädä yksin minun huoneeseni, kun minä\nkäyn vartioimassa; hän tulisi aivan hulluksi, luulen ma, taikka menisi\nmatkoihinsa, ja mistä hänet sitte enää löytäisin? Minulla olisi syytä\nkaikkea peljätä.\n\nCéline sanoi ujosti:\n\n-- Entä jos rouva Gregoire ottaisi hänet luoksensa asumaan?\n\n-- Se on oivallinen tuuma, mutta suostuneeko tuo siihen?\n\n-- Oikeastaan hän on hyvänlaatuinen ihminen ja auttaa mielellään.\n\nRouva Gregoire kutsuttiin sisään ja sai kuulla, mitä häneltä\nodotettiin. Hän ei säästellyt kysymyksiä selityksiä eikä\npäivittelemisiä... ladellen laveasti kaikki tytön sairauden syyt ja\nniinmuodoin, tehden tyhjäksi Jacquesin hienotuntoisuuden Célineä\nkohtaan. Vihdoin tuli päätetyksi, että tyttöparka vielä samana päivänä\ntuotaisiin hänen luoksensa.\n\n-- Tämä on suuri uhraus, sanoi rouva Gregoire, minulta, joka aina olen\nollut kunniallinen vaimo sekä täyttänyt velvollisuuteni, ja joka en\nkoskaan ole ollut tekemisessä tuommoisten onnettomien kanssa... Onhan\nkummaa ajatella, että semmoinen tulee asumaan minun omaan huoneeseni\nja hengittämään samaa ilmaa kuin minä itsekin. Se tapahtuukin vaan\nsentähden, että Céline, tämä viaton raukka, on pyytänyt minua sitä\ntekemään. Muistan vielä selvään teidän sisarenne, semmoisena, kuin\nhän täällä ollessaan oli, kaunis tyttö, mutta huolimattomasti\nkasvatettu. Sen todistuksen minun täytyy itselleni antaa, että koetin\nhäntä varoittaa: \"Kavahtakaa, tyttöseni\", sanoin hänelle, \"ihminen\nvoipi joutua kauas, jos rupeaa pahoja neuvoja kuuntelemaan.\" Mutta\nhän vaan nauroi. Nuoret, näetten, aina, luulevat itseänsä kokeneita\nihmisiä viisaammiksi. Nyt minä aion hänelle sanoa: Jospa, tyttöparka\nolisit minua totellut! Tekeehän pahaa ajatella, että hän tulee minun\nhuoneessani makaamaan, minun, joka menen toiselle puolen katua, kun\nnäen semmoisen tulevan. Jokaisella ihmisellä on arvonsa... eikä\nkukaan mielellään anna itseänsä saastuttaa. Kuitenkin teen tämän\nteidän tähdenne, herra Marceau, koska te olette kelpo poika; mutta\nolisitte kumminkin saattanut häntä estää joutumasta semmoiseksi, kuin\nhän on. Minusta on mieleisempää, että tyttäreni ovat kuolleet, kuin\nettä näkisin heidät kuljeksimassa. Vaikka olenkin köyhä, on minulla\nkuitenkin arvoni.\n\nTämän pitkän puheen kestäessä kourasi Jacques levottomasti lakkiansa,\nja Céline vuoroin vaaleni, vuoroin punastui. Vihdoin viimein meni rouva\nGregoire valmistamaan saastuttamatonta huonettansa turvapaikaksi tuolle\nonnettomalle tyttöparalle.\n\nJacques ja Céline olivat hetken aikaa ääneti. Vaiva oli niin suuri\nkummallakin, etteivät rohjenneet toinen toiseensa katsoa.\n\nCéline keskeytti tämän tuskallisen äänettömyyden,\n\n-- Hänen pitää väliin tuleman meillä käymään, hän hiljaa sanoi.\n\n-- Ei, vastasi Jacques kiivaasti, hän ei saa tulla tänne. Teillä ei saa\nolla mitään hänen kanssaan tekemistä.\n\n-- Kuulkaa minua, sanoi Céline vakavasti ja hymyili hänelle äärettömän\nlempeästi, mitä pelkäätte minulle tapahtuvan? Minä, joka tuskin enään\nkuulunkaan tähän maailmaan... mikäpä nyt enää voisi minua vahingoittaa?\nMinä pian kuolen, ja sentähden minulla siinä vähässä ajassa, kuin vielä\non jäljellä, on oikeus tehdä niin paljon muiden hyväksi, kuin suinkin\nvoin. Laskekaa hänet vaan luokseni tulemaan. Rakkaudellani ehkä voin\ntehdä hänelle hyvää.\n\n-- Saattepa nähdä, kuinka vaikeata on häntä rakastaa, sanoi Jacques.\n\n-- Ja kuitenkin Jumala rakastaa häntä... Jesus on rakastanut häntä,\nkoska hän kantoi hänen syntinsä ja vaivansa. Hän on tullut etsimään\nsitä, kuin kadonnut oli.\n\nSyvästi liikutettuna meni Jacques tiehensä, ajatellen mielessään, että\nCéline oli enkeli, ja ettei ollut mikään kumma, jos taivas hänet pian\nperisi.\n\n-- Hänen kotia palatessaan, Augustine vielä nukkui, mutta heräsi heti\nja, nojaten kyynäspäähänsä, hän ihmetellen katsoi ympärillensä, vaan\nkun kaikki muistui mieleensä, nousi hän äkisti vuoteelta ja aikoi\nsyöstä ulos; mutta Jacques pidätti häntä väkisin ja lukitsi oven,\npistäen avaimen taskuunsa. Augustine heittäyi jälleen vuoteelle ja\noli nukkuvinaan... mutta ruumiin levottomat nytkäykset ynnä tuskaiset\nhuokaukset ilmoittivat, että hän oli hereillä. Jacques oli ottanut\nkirjan käteensä, mutta ei kuitenkaan lukenut.\n\n-- Mitä nyt aiot minulle tehdä? kysyi Augustine äkkiä. Eihän sinun\nainakaan sovi vanginvartijana olla.\n\n-- Kun tulee pimeä, niin lähdemme erään rouvan luokse, joka on luvannut\nystävällisesti ottaa sinut vastaan.\n\n-- Mutta minä en tule... Kukapa tahtoisi minua vastaanottaa? Sinä viet\nminun vankilaan, ehkäpä Saint-Lasareen...\n\n-- En, en, Augustine-raukkani, en minä sinua vankilaan vie. Sinä pääset\nrouva Gregoiren tykö, erään vanhan rouvan, joka on minun tuttavani.\n\n-- Tunnen minäkin tuon vanhan kapaturskan... Ja ehkä sinne tulee tuo\nturhan kaino Céline Lebeaukin. Minä en tule.\n\n-- Augustine, sanoi Jacques vakavasti, sinä olet pyytänyt minua itseäs\npelastamaan. Jos minä jätän sinut yksin tänne, niin sinä jo huomenna\npalaat katuojille. Kunniallinen vaimo tarjoo sinulle turvapaikan; etkö\ntahdo käyttää tätä tilaisuutta hyväksesi ja ruveta elämään semmoista\nelämää, kuin äiti ja sinä itsekin ennen elitte, vaikka se nyt tuntuu\nsinulle sietämättömältä... Tahdotko yrittää nousta ja tulla jälleen\noikeaksi naiseksi?\n\n-- No, mikäpä minä nyt sitten olen? nauraa hohotti Augustine\nhävyttömästi.\n\nVaan sitte hän tuommoisella äkkipikaisella muutoksella, joka on\nrappeutuneen hermoston, ynnä perinpohjaisen ruumiillisen sekä\nsiveellisen turmeluksen tunnusmerkki, rupesi huutamaan:\n\n-- Se on tosi. En minä enää nainen ole, minä olen järjetön\nluontokappale, kurja olento, ja vaan olen sinulle häpeäksi... Ei minua\nsaa viedä tuon Célinen luokse, joka minua vaan kammoisi... Anna minun\nmennä... minä palaan katuojaan, niin kuin äsken sanoit, eikä sinun enää\ntarvitse kuulla minusta puhuttavan.\n\nHän rupesi rajusti itkua purkamaan ja vaipui sitte levottomaan uneen.\n\nTunnit kuluivat hitaasti... Ehtoopuolella päivää, kun jo oli aivan\npimeä, herätti Jacques hänet, ja he läksivät menemään. Augustine ei\nuskaltanut vastustaa, mutta samassa kun olivat astumaisillaan tuon\ntalon kynnykselle, jossa rouva Gregoire asui, ja joka oli sama, mihin\nAugustine moniaita vuosia sitten eräänä sunnuntaina oli tullut käymään,\nkääntyi hän äkkiä, ja olisi lähtenyt karkuun, ellei Jacques olisi häntä\nestänyt. Rouva Gregoire odotti heitä juhlallisen näköisenä, mutta kun\nnäki tyttöparan noin kalpeana, laihtuneena ja kurjana, niin pääsi\nsääliväisyys voitolle, ja hän sanoi:\n\n-- Käyhän istumaan, lapsiparka, niin minä tuon sinulle kahvia.\n\nHiukan keveämmällä sydämellä jätti Jacques heidät, pantuansa uunin\notsalle ne kaksikymmentä souta, jonka hänen tuli Augustinen elatuksesta\npäivässä maksaa.\n\nSeuraavana päivänä pyysi Céline rouva Gregoirea tuomaan Augustinen\nhänen luoksensa.\n\n-- Tässä hän nyt on, sanoi rouva, sysäten Augustinen huoneesen, käytä\nitseäsi vaan siististi, äläkä puhu sanaakaan liikaa, muutoin saat minun\nkanssani tekemistä.\n\nAugustine istuutui oven pieleen, eikä vastannut mitään.\n\nCéline loi silmänsä häneen, ja hänen sydämensä supistui, nähdessään,\nkuinka silminnähtävästi nuo kuihtuvat kasvot muistuttivat Jacquesin\nkasvoja. Silmät olivat saman muotoiset, kulmakarvain kaaret samanlaiset\nja nenä hienosti koukussa; mutta siihen yhdennäköisyys loppuikin;\nalapuoli Augustinen kasvoja oli veltto ja himollinen, suu pyöreä,\nsilmät himmeät ja katse arka, milloin se ei julkea ollut. Näyttipä\nsiltä, kuin ei hän olisi saattanut katsoa ihmistä silmiin muuten, kuin\nuhitellen. Nyt hän taukoamatta katsoi lattiaan. Mitäpä pitäisi hänelle\npuhuman, jotta tuo jäykkyys sulautuisi?\n\n-- Tahtoisitteko tehdä minulle pienen palveluksen? kysyi Céline\nlempeästi.\n\n-- Minkä palveluksen?\n\n-- Että suljette tuon oven. Minun on hiukan vilu.\n\nAugustine sulki oven. Noustessansa hän loi silmänsä Célineen, ja hänen\nkasvonsa kävivät hiukan leppeämmiksi.\n\n-- Oletteko kipeä? hän kysyi.\n\nTuota sortunutta ääntä oli surkeata kuunnella.\n\n-- Olen, minä olen sangen kipeä.\n\nAugustine tähysti häntä terävästi.\n\n-- Te olette kovin muuttunut siitä, kuin viimeksi teidät näin, mutta\nonhan siitä jo aikoja kulunutkin. Kuitenkin olen varma, ett'ette ole\nminua enemmän muuttunut. Kai suvi tekeekin, että pian tulette terveeksi.\n\n-- En minä enää tule terveeksi. Minulla on vaan vähän elonaikaa\njäljellä.\n\n-- Soisin olevani teidän sijassanne. Kentiesi te mieluisammin\ntahtoisitte elää, mutta minulle olisi onnellista, jos minut\nheitettäisiin kuolleen koiran tavoin tunkiolle.\n\n-- Minä pyydän teitä, älkää toki noin puhuko. Ajatelkaa sitä, mikä\nkuolemaa seuraa.\n\n-- Niin, kyllä tiedän... mutta se ei kuitenkaan voi olla pahempaa, kuin\nminun nykyinen oloni.\n\n-- Jos elämä onkin huonoa, niin voipi sielu siltä tulla pelastetuksi.\n\n-- Sielu... Katkismuksesta opimme, että ihmisellä on sielu. Siitä\nminä en kuitenkaan tiedä paljo mitään... ellei se ole se, joka tekee,\nettä minä väliin vihaan omaa itseäni ja tulen ikäänkuin hulluksi. Te\nette voi sitä ymmärtää... te joka olette viaton kuin kukkanen, hän\nlisäsi tuolla riettaalla ivalla, joka pahan pään hetkinä oli hänelle\nomituinen. Ja korottain ääntänsä, hän tuimasti jatkoi:\n\n-- Te ette tiedä, miltä tuntuu, kun ihminen on nuori ja himoitsee\nhuvituksia, sekä sammuttaa nälkäänsä ja voisi olla niinkuin muutkin\neikä kodissa näe muuta kuin viheliäisyyttä ja huolestuneita kasvoja:\nte ette voi käsittää, miltä tuntuu, kun kadulla tapaa ihmisiä,\njotka hyvillä sanoilla houkuttelevat ja puhuvat niin, jotta mieli\naivan joutuu pois tolalta. Ensimmältä en kuunnellutkaan noita\nviettelijöitä... ja sitte... Voi. Jumalani, mikä helvetti tämä elämä\non!...\n\nMielenliikutus, jonka tämä tapaus Célinessä herätti, synnytti kovan\nyskän ja tukehduksen puuskan. Augustine säikähti ja luuli hänen jo\nkuolevan; kaikki mikä hänessä vielä oli jäljellä naisellisuutta,\nheräsi uudelleen eloon, ja hän alkoi Célineä rauhoittaa suuremmalla\nhellyydellä, kuin olisi voinut luullakaan.\n\nKun Céline oli saanut hengittää hiukan eetteriä ja sen kautta\nvirkistynyt, muuttuivat hänen kalpeat kasvonsa jälleen levollisiksi.\nAugustine huokasi keveämmin ja kävi häntä lähemmäksi istumaan,\nvoidaksensa paremmin häntä auttaa.\n\nKuluipa hetkinen, ennenkuin Céline jälleen saattoi puhua.\n\n-- Kiitoksia, hän vihdoin sanoi, te hoidatte minua niin hyvin!...\n\n-- Ja te sitä ihmettelette, eikö niin? sanoi Augustine katkerasti, ette\nluullut minun siihen kykenevän. Teidän silmissänne minä olen hyljättävä\nolento.\n\n-- Päinvastoin, minä pyydän saadakseni teitä rakastaa, vastasi Céline,\nja toivon, että tekin puolestanne rupeatte minusta hiukan pitämään.\n\nAugustinea näkyi kummastuttavan, mutta hän vastasi:\n\n-- Nuo tuommoiset ovat vaan korupuheita. Te ette saata minua rakastaa,\nja minä puolestani en tahdo rakastaa teitä... Siksi me olemme peräti\neri lajia. Mistä syystä te minua rakastaisitte? Tuohon kysymykseen\noli vaikea vastata. Céline ei tahtonut hänelle sanoa: rakkaudesta\nveljeenne; eikä hänen myöskään sopinut selittää, että hellälle ja\nsyvämieliselle luonteelle sääliväisyyskin tuntuu rakkaudelta.\n\nAugustine nousi lähteäksensä.\n\n-- Älkää vielä menkö, sanoi sairas. Minä tunnen, että yskä on tulossa.\n\nJa se tulikin, Augustine hoiti häntä samalla tavalla kuin\nensikerrallakin, vaikkei niin hellästi. Hän luuli, näetten, että Céline\ntahtoi käyttää kipujansa hänen suosiotansa saavuttaaksensa, ja sitä hän\nei tahtonut. Silläpä, kun Céline kehotti häntä: \"Tulkaa pian takaisin\",\nhän vastasi vaan:\n\n-- En minä huoli tulla. En mielelläni näe kenenkään kipuja kärsivän.\n\nMutta, seisoessaan jo käsi lukolla, hän kääntyi.\n\n-- Te olette hyvä, sanoi hän, kun olette puhunut minulle ikäänkuin\nvertaisellenne. Jumala kuitenkin tietää, että meissä on suuri eroitus.\nJos joku ihminen olisi mahdollinen minua auttamaan, niin te olisitte se\nihminen. Jääkää hyvästi!\n\n-- Tulkaa pian takaisin, sanoi Céline, mielissään näistä\nodottamattomista sanoista.\n\nKun rouva Gregoire, oltuansa muutamia tunteja poissa, palasi kotiin,\noli huone tyhjänä, ja pöydällä hän näki kirjeen.\n\nHämmästyneen näköisenä hän riensi Célinen luo, sanoen:\n\n-- Luulenpa, että hän on karannut, tuo onneton.\n\n-- Onko mahdollista?... Voi, mikä suru Jacquesille!... Mutta oletteko\nvarma, ettei hän vielä tule takaisin?\n\n-- Tässä on kirje, joka sen voi selittää. Minulla ei ole silmälaseja\nmuassani, lukekaa te.\n\n-- Kirje on Jacquesille, sanoi Céline.\n\nRouva Gregoiren täytyi odottaa.\n\nKun Jacques illalla tuli, avasi hän kirjeen vapisevin käsin.\n\n-- \"Minä menen pois\", oli tyttöparka kirjoittanut, \"minä palaan niiden\nluokse, jotka ovat minun vertaisiani. En enää tahdo nähdä tuota\nCélineä, joka ei ole tehnyt mitään pahaa ja joka pian kuolee. Hän on\nollut hyvä minulle, ja sitä minä en koskaan unohda.\"\n\nJää hyvästi, Jacques. Unohda, että sinulla on sisar. Hän ei enää tule\nsinua vaivaamaan.\n\n                                                Augustine.\"\n\n-- Eikä minulle sanaakaan!... ihmetteli rouva Gregoire, kun molemmat\ntoiset kirjettä luettuansa olivat aivan ääneti; minulle, joka otin\nhänet omaan huoneeseni ja tasasin hänelle leipäni!... Tuommoinen on\npalkinto, kun rupee muille hyvää tekemään!\n\nEi kukaan hänelle vastannut.\n\n\n\n\nXXIV.\n\n\nKaikki, jotka silloin elivät, muistanevat vielä tuon kauhean 1871\nvuoden ihanata kevättä, sinisine taivaineen ja loistavine aurinkoineen,\nnoita pienimmässäkin puutarhassa rehottavia, muuria pitkin lankeilevia,\nkauniita kukkasia ja laululintusia, jotka ilonsa innossa virsiään\nvisertivät. Mikä surkea iva!\n\nViimeisessä uloskarkauksessa oli Jacques, tullut haavoitetuksi, eikä\npäässyt ulos sairashuoneesta ennenkuin keskellä huhtikuuta Hän oli\nvielä heikko ja kalpea pitkästä sairastamisestaan, kun ensi käynnistään\nmeni Célineä tervehtimään. Hän oli kuullut Lebaulta, ettei Céline vielä\nparempi ollut: Lebaun oli aina tapana niin vastata; hän ei, näetten,\ntaitanut ajatella, että hänen tyttärensä oli kuolemaisillansa, ja ettei\nhänellä enää ollut monta päivää elettävänä. Sillä vaikka Lebau oli\nnäin soaistu, niin ei kukaan kuitenkaan malttanut hänelle asian oikeaa\nlaitaa ilmoittaa, ei Célinekään, vaikka tämä väliin koki lausua jonkun\nsanan, josta hänen olisi pitänyt sitä arvata.\n\nKun Jacques astui sisään, hän ensimäiseksi näökseen huomasi Genevièven,\njoka istui Célinen vieressä, pitäen hänen kättänsä omiinsa suljettuna.\nGeneviève oli hiukan kalpea; hänen muotonsa oli muuttunut vakaiseksi ja\nlujemmaksi, jotta se hänen nuoruuteensa katsoen näytti miltei kummalta.\nNäkyipä selvästi, että nämä viimeiset kuukaudet olivat hänessä vuosien\njälkiä jättäneet.\n\nJacquesin nähtyään hän ehdottomasti nousi ja jäi liikutettuna sekä\nvapisten seisomaan. Jacqueskin kävi entistään vielä kalpeammaksi... Nyt\nhe näkivät toisensa ensimäisen kerran tuon hetken perästä, jonka muisto\nvieläkin saattoi Jacquesin sydämen sykkimään.\n\nGeneviève tointui ensimäiseksi ja ojensi hänelle kätensä, sanoen:\n\n-- Te olette vihdoinkin parantunut Jacques ei vastannut, vaan kääntyi\nCélinen puoleen. Häntä nähdessään hänen ajatuksensa saivat toisen\nsuunnan, ja liikutettuna hän sopersi muutamia sanoja, joita tuskin\nsaattoi ymmärtää; kuitenkin Céline lempeästi hänelle hymyili.\n\n-- Te tulette paraasen aikaan, hän sanoi. Jacques istui hänen\nnojatuolinsa viereen ja kääntyi puoleksi pois, jottei nähtäisi, että\nhänen silmänsä olivat kyyneleitä täynnä; hän muka häpesi heikkouttaan.\n\n-- Jacques, rupesi Céline hellällä äänellä puhumaan, älkää minua\nmurehtiko, ei teillä siihen syytä ole. Minä en enää muuta halunnut kuin\nsaada teitä tavata, ja tässä te nyt olette...\n\n-- En tietänyt, sanoi Jacques vihdoin... En luullut teitä niin kipeäksi.\n\n-- Ei isäni ole sopinut sitä teille sanoa, koska hän ei itsekään sitä\nhuomaa... Isäparka! Muutaman päivän perästä hänen jo täytyy se ymmärtää.\n\nJacquesia värisytti, mutta Céline laski kätensä hänen käsivarrelleen.\n\n-- Te olette nähnyt kuoleman läheltäkin, sanoi hän; pelkäsittekö sitä\nitse puolestanne?,\n\n-- En, mutta sodassa on toista. Ja sitäpaitsi ei kukaan minua kaipaisi;\nmutta kuinka teidän isänne käy, jos te, Céline, kuolette?\n\n-- Isäparka!... Mutta kait te usein tulette häntä katsomaan, eikö niin?\n\nKuten aina ennenkin, oli pöydällä nytkin kukkasia, joukko valkoisia\nsyreenejä, joita Céline oli rakastanut siitä saakka, kun Geneviève\nensi kerran kävi hänen luonansa; huhtikuun aurinko loi kirkkaan valon\nhuoneesen, joka oli juhlallisen näköinen.\n\nGeneviève nousi lähteäksensä, mutta kumartui ensin Célineen ja kuiskasi\nhänelle muutamia sanoja.\n\n-- Tuokaa hänet vaan, vastasi Céline, minä tahdon mielelläni häntä\nnähdä, koska hän on teidän ystävänne. Isä ei rakasta pappeja, mutta hän\ntyytyy kaikkeen, mikä teistä lähtee.\n\n-- En minä häntä tänne pappina tuo, mutta minä niin mielelläni soisin,\nettä hän oppisi teitä tuntemaan! Minä olisin jo ennenkin pyytänyt\nhäntä tulemaan, mutta hän on puutteista ja työstä ollut sangen huonona\nsairaana. Eilen hän kuitenkin laskettiin ulos sairashuoneesta. Hyvästi\nhuomiseen!\n\nHän ojensi kätensä Jacquesille; he katsoivat toistansa silmiin, sitte\nGeneviève kääntyi ja meni. Jacques jäi liikkumattomana seisomaan,\nsilmät yhä oveen luotuina.\n\nCéline ensiksi puhkesi puhumaan. Hänen äänensä oli niin suloinen ja\nkuului niin juhlalliselta, että Jacquesia sitä kuullessa värisytti.\nHänestä tuntui, ikäänkuin tuo ääni olisi tullut hyvin kaukaa, ikäänkuin\nCéline jo olisi seisonut toisen maailman kynnyksellä.\n\n-- Minua haluttaisi puhua teille yhtä asiaa, Jacques. Huomenna ehkä en\nenää voi sitä tehdä. Tahdotteko tänään minua kuunnella.\n\nJacques ei vastannut, vaan loi häneen silmänsä, jotka olivat täynnä\nahdistusta... Hän luuli aavistavansa, mitä Célinellä oli sanottavaa;\nepäilemättä hän aikoi varoittaa häntä mahdottomia toivomasta, jos hän\nolisikin ollut kylläksi rohkea siihen... Céline, joka oli niin viisas\nja taitava päätöksissänsä. Paras siis, että hän kohta sai sanoa, mitä\nhänellä olisi sanottavaa. Tämän armaan ja lempeän käden tekemä haava\ntulisi tosin kirvelemään, mutta Céline yksin saisi nähdä, miten siitä\nverta vuoti. Jacques oli valmis...\n\n-- Minä tiedän mitä, ai'otte sanoa, Céline... itsekin lakkaamatta sitä\nvakuutan, mutta jos tietäisitte, kuinka kovalta tuntuu, kun kaikki\ntoivo riistetään pois, vaikka sen mielettömäksi tietääkin! Siitä saakka\nkun olen mieheksi tullut, olen häntä rakastanut. Jospa te tietäisitte,\nmiltä tuommoinen rakkaus tuntuu!\n\nHän katsoi Célineä, ikäänkuin olisi häneltä myötätuntoisuutta anonut;\nmutta Céline loi silmänsä alas, ettei Jacques niistä saattaisi lukea,\nkuinka hän liiaksi selvään häntä ymmärsi. Hän, Céline, ei muka\ntietänyt, miltä toivoton rakkaus tuntuu?... Entä nuo pitkät unettomat\nyöt... ja nuo hetket, jolloin hänestä oli tuntunut, ikäänkuin sydämensä\nolisi ollut surusta pakahtua?... Ja tuo pitkällinen kivulloisuus, joka\nperäti oli kuivattanut hänen elämänsä lähteet...\n\nMutta tämä silmänluonti omaan itseensä kesti vaan silmänräpäyksen; ei\nhän siihen pysähtynyt. Nuo asiat tuntuivat jo vanhoilta, ne olivat\nolleet ja menneet, ja nyt alkoi hänelle uusi elämä. Nuo murheet ja\ntuo suru eivät olleet hänessä muita jälkiä jättäneet, kuin kaikesta\nitsekkäisyydestä puhdistetun sydämen.\n\nHän nosti silmänsä Jacquesiin ja näki hänen kasvoissansa ilmauksen,\njota hän ei voinut ymmärtää.\n\n-- Enhän minä sitä aikonut teille sanoa, Jacques.\n\n-- No, mitä muutoin?\n\n-- Minä aioin kehoittaa teitä toivomaan.\n\nJacques teki äkkinäisen liikkeen ja katsoi häntä nuhdellen.\n\n-- Toivomaan ja lujasti luottamaan, jatkoi Céline tyynesti. Älkää\nuskoko, että minä rupeaisin näitä puhumaan, ellen olisi niitä tarkasti\nmiettinyt sekä tutkinut ja rukoillut Jumalalta apua, etten tulisi pahaa\ntekemään, kun hyvää tarkoitan... Minä tunnen perinpohjin Genevièven.\nHänen sydämensä on teidän kanssanne.\n\nKuultuaan nuo sanat, jotka hän oli kuullut Genevièven omasta suustakin,\nJacques rupesi vapisemaan, ja huudahti:\n\n-- Onko hän sitä teillekin puhunut?\n\n-- Ei hän niin suoraan ole sitä sanoin puhunut, mutta hän on sitä\nmonella tavalla osoittanut. Hänellä on niin jalo sydän, että kaikki\netuoikeudet ovat hänelle vaivaksi, ja paljoa ennemmin hän kärsii\npuutetta köyhän kansaa parissa, kun noitten vähälukuisten valittujen\nkanssa ylellisyydessä eläisi. Eikä siinä vielä kaikki ole. Jacques,\nminä uskon... minä olen varma, että hän rakastaa teitä.\n\nJacques peitti kasvonsa käsillään.\n\n-- Se on mahdotonta, sanoi hän, mahdotonta... mahdotonta...\n\nJa jonkunmoisella kiivaudella hän jatkoi:\n\n-- Minä olen vaan työmies... enkä ole mitään opetusta saanut, eikä\nminulla ole semmoista käytöstä, enkä osaa siihen tapaan puhua, johonka\nhän on tottunut... Ja sitäpaitsi oletteko tullut kaikkia ajatelleeksi,\nCéline?\n\n-- Niin luulisin, vastasi Céline.\n\n-- Oletteko ajatellut, minkälainen hänen elämänsä tulisi olemaan?...\ntuo elämä, jonka eri kohdat aina ovat tuntuneet minulle niin\ninhottavilta, joka en ole muuta nähnytkään... Ei, ei, en milloinkaan\nmene hänelle semmoista elämää tarjoamaan.\n\n-- Minä en luule hänen olevan näissä asioissa samaa mieltä teidän\nkanssanne. Hänelle on kauneus paljoa vähemmän arvoista kuin hyvyys...\n\n-- Niin se tulee siitä, ett'ei hän ole kokenut... Hän ei voi\naavistaakaan, mitä kaikkea ihminen saa tuommoisessa viheliäisyydessä\nkärsiä. Ei ylenmääräinen työ, eipä vielä nälkäkään mitään ole, vaan\nkaikki muu...\n\nLausuessaan nuo sanat \"kaikki muu\", johtui hänelle uudestaan mieleen\nkaikki, mitä hän oli kärsinyt, ennenkuin heräsi tuohon jalostuttavaan\nelämään, joka vähän aikaa sitte oli kohottanut hänet hänen\nviheliäisyydestänsä ja tehnyt hänestä ehkä jalomman miehen, kuin mikä\nhänestä milloinkaan olisi tullut, elleivät isänmaansa onnettomuudet\nolisi uudelle uralle ohjanneet hänen tunnettansa, kärsimään muiden\nkanssa ja muiden edestä. Vaan tänä hetkenä hän ei muuta ajatellut, kuin\ntuon elämän ilkeyttä, jota hän jälleen tulisi viettämään, elettyänsä\nhetken aikaa toista; ihmeellisen ihanaa elämää.\n\n-- Kentiesi Geneviève tuleekin kärsimään. Vaan muistatteko, että hänen\näiti-vainajansa osasi muuttaa kaikki ympärillänsä.\n\n-- Hänen äiti-vainajansako?... Oi, niinpä... vaan eihän se milloinkaan\nollut muissa oloissa elänytkään.\n\n-- Se on totta... mutta jos tuntisitte Genevièven, niinkuin minä hänet\ntunnen...\n\n-- Minä sen sijaan tunnen köyhän elämän paremmin kuin te, Céline, sanoi\nJacques ja nousi... Pienessä kammiossanne, jossa olette elänyt isänne\nja kukkaistenne seurassa, teidän ei ole tarvinnut kokea mitään maailman\nraakuudesta, ilkeydestä ja saastaisuudesta. Ja kuitenkaan ette ole\nvoinut unhottaa Augustinea...\n\nCéline painoi päänsä alas; hetkeksi hän oli hänet todellakin unohtanut.\nHänen uskalluksensa katosi.\n\nMutta kun Jacquesin vielä taudin jälkeen epävakaiset askeleet olivat\nlakanneet portailta kuulumasta, palasi Célinen uskallus, ja hän kertoi:\n\n-- Jacques ei tunne häntä, niinkuin minä hänet tunnen.\n\n\n\n\nXXV.\n\n\nAbbé Hardouin oli monta kertaa käynyt Célineä tervehtimässä. Hän\nihmetteli hänen lempeyttänsä ja hänen sydämensä puhtautta. Tämä\ntaitamaton, nuori tyttö tiesi enemmän kuin hän, oli papin tapana sanoa;\nhänen hellä sydämensä avautui vaivatta jumalalliselle rakkaudelle; hän\nnäkyi selvästi uskonnon totuuksia käsittävän. Epäilemättä oli Jumala\nhänen pitkällisen sairautensa ja yksinäisyytensä aikana itse häntä\nopettanut. Hän oli noita sieluja, joille korkeat totuudet välittömästi\nilmaantuivat; semmoisia sieluja, joita itsekkäisyys ja turhamaisuus\neivät ole soaisseet.\n\nEräänä päivänä sattui Savigny abbé Hardouinin tullessa olemaan\nsaapuvilla. Nähdessään papin, hän ensin aikoi mennä, mutta uteliaisuus\npidätti häntä. Mitähän tuolla kauhtanamiehellä olisi tälle\nkuolemaisillaan olevalle tytölle sanottavaa? Puhuneeko tuo synnistä,\nJumalan vihasta ja helvetistä hänelle, jolla ei milloinkaan ole pahaa\najatusta ollut ja joka pian yhtä valkoisena ja saastuttamattomana\nkuin lumihöytyvä, ennenkuin se on ehtinyt maahan pudota, on tämän\nmaailman jättävä?... Savigny itse ei uskonut taivasta eikä helvettiä,\nmutta hän uskoi hyvyyttä... tässä nuoressa tytössä hän oli ihaillut\nhyvyyttä, lempeyttä, hellyyttä ja samassa Lucettensa muistoa. Hän oli\nihaellut vieläpä hänen heikkouttansakin, sillä hän oli noita väkeviä\nluontoja, joille heikkous tuntuu viehättävältä Ja nyt hän ei tietänyt,\nyhdistyisikö tuo sielu, vapautettuna aineen kahleista, yleiselämän\nsuureen virtaan, vai oliko kaikki päättyneenä, kun viimeinen henkäys\noli käynyt noiden kalpeitten huulien välitse, jotka vielä lempeästi\nhänelle hymyilivät... Hän ei muuta käsittänyt kuin sen yhden asian,\nettä Céline oli kuolemaisillaan, ja että maailma hänelle toisen kerran\ntulisi tuntumaan tyhjältä.\n\nJa mitähän tuo pappi oli tietävinään enemmän kuin hänkään? Mitä\nvalhetta hän aikonee ladella, lohduttaakseen Célineä kuolemassa? Millä\ntavalla hän pettänee ja houkutellee häntä turhia toivomaan?... Mitä\nmyönnytyksiä hän tuolta heikolta olennolta vaatinee?... Savigny jäi\nhäntä puollustamaan, jos tarve tulisi, tuon miehen kiusaamiselta.\n\nAbbé Hardouin oli vast'ikään tointunut taudistaan, hänen kasvonsa\nolivat vielä sangen vaaleat sekä äänensä heikko. Hän tiesi siis puhua\ntaudista ja heikkoudesta niinkuin se, joka itse on sitä kokenut.\nSavigny ihmetteli hänen yksinkertaista, ystävällistä käytöstänsä sekä\nsuloista ääntään; etenkin häntä liikutti hänen omituisesti läpitunkeva\nja kuitenkin lempeä katseensa, joka oli hänen sanojansakin ihanampi.\n\n-- Tämä mies ei ole mikään tekopyhä, sanoi hän itsekseen: eikä hän ole\ntyhmäkään... Mikä hän siis on?\n\nJa lähestyen häntä, hän jollakulla soimaavalla, mutta kuitenkin\nkohteliaalla tavalla kysyi:\n\n-- Kunnioitettava kirkkoherra, uskotteko, te Jumalaan?\n\nAbbé Hardouin tiesi, mikä mies Savigny oli; Geneviève oli puhunut\nhänestä, ja hän tunsi hänen jaloutensa, hänen hartaan työnsä kansan\nhyväksi. Oi, jospa hänen olisi suotu voittaa tuo jalo, mutta eksynyt\nsielu ja viedä se Kristuksen luokse, jota hän väärin tuomitsi, vaikka\nvaelluksessaan hänen esimerkkiänsä seurasi.\n\nNoita miettiessään abbé Hardouin oli noussut istualtaan, ja molemmat\nmiehet seisoivat nyt Célinen vuoteen ääressä, katsoen toistansa\nsilmiin, toinen vihamielisenä ja epäluuloisena, toinen täynnänsä\npalavaa rakkautta. Liikutuksissaan oli abbé Hardouin unohtanut vastata.\n\nSavigny luuli, että kunniallisen miehen läpitunkeva katse oli saattanut\npapin hämille ja veti suutansa hieman ylenkatseelliseen hymyyn.\n\n-- Mikä teillä sitten on virkana, ell'ette Jumalaan usko?\n\nAbbé Hardouin oli jälleen tointunut ja vastasi vakavalla äänellä:\n\n-- Niin, oikein, mikäpä minulla olisi virkana, jos en Jumalaan\nuskoisi... Hän on minun ainoa toivoni, ajatuksieni ainoa pakopaikka;\njos emme uskoisi tuota ääretöntä rakkautta, joka lopuksi on saapa\nvoiton, kuinka me voisimme kestää kolkossa taistelussa kaikkea pahaa\nvastaan, joka hallitsee sielussamme että ympärillämme maailmassa?\n\"Ilman Jumalatta ei ole toivoa,\" sanoi apostoli. Ilman toivoa oleminen,\non samaa, kuin jos olisi voimaa ja tahtoa vailla. Minä uskon Jumalaan\nkaikesta sydämestäni, kaikesta voimastani ja kaikesta mielestäni.\n\n-- Vaan kuinka olette oppinut häntä tuntemaan, tuota Jumalaa, johonka\ntoivonne panette?... Noista vääryyksistäkö ja hirmuista, joita näemme\nympärillämme kaikkialla maailmassa? Taikka tuosta näystäkö, joka on\ntässä silmäimme edessä?\n\nSavigny osotti katseellaan Célineä, josta he olivat hiukan edemmäksi\npoistuneet ja joka sillä hetkellä vaivoin sai hengitetyksi.\n\n-- Vääryydenkö menestys ja itsekkäisyyden sekä raa'an väkivallan\nriemuvoitto, viheliäisyys, kärsimykset ja viimeksi kuolema... nuoko\nkaikki saattavat teitä Jumalaan uskomaan?... Minä puolestani olen ennen\nhäntä uskomatta, muutoin minun täytyisi häntä vihata.\n\n-- Ja minä puolestani uskon Jumalaan vastoin kaikkia noita seikkoja,\njoita hän vihaa enemmän, kuin me saatammekaan vihata. Minä uskon\nJumalaan sentähden, että kaikki, mikä tässä saastaisessa maailmassa on\njaloa, kaunista ja puhdasta, on hänestä lähtenyt. Minä uskon Jumalaan,\nkoska minun sieluni janoo häntä, ja minun ajatukseni ei löydä lepoa\nmuualla kuin hänessä. Ja minä uskon Jumalaan sentähden, että hänen\njumalallinen poikansa, eläen meidän elämäämme ja kuollen meidän\nkuolemalla, on osoittanut meille äärettömän rakkautensa.\n\n-- Minäkin kunnioitan ja ihmettelen teidän Kristustanne, vastasi\nSavigny, mutta hän on elänyt toisella ajalla ja toisissa oloissa kuin\nme... hän ei ole ryhtynyt ihmiskunnan suureen tehtävään, hän ei sitä\ntuntenut.\n\nMinä luulen päinvastoin, että hän on päässyt sen perille: \"Sinun pitää\nrakastaman lähimmäistäsi niinkuin itseäsi\", eikö se juuri ole tämä\njumalallinen käsky, joka tasoittaa kaikki ja joka käytäntöön pantuna\nuudestaan synnyttäisi maailman?\n\n-- Käytäntöön pantuna... eihän sitä ole harjoittanut eikä tule kukaan\nharjoittamaankaan muut kuin jotkut yksityiset henkilöt vaan, jotka\neivät voi mitään suurta yleistä suuntaa vastaan. Siitä syystä me\ntoiset pidämme oikeutta suuremmassa arvossa kuin laupiutta. Oikeus,\nnäetten, ei riipu tunteista, vaan on järkähtämätön laki, jota ei\nkukaan voi välttää. Näinä viimeisinä aikoina minä olen oppinut ihmisiä\ntuntemaan... minä olen ollut tilaisuudessa näkemään heitä likeltäkin.\nPuolue-ihmiset ovat kaikki yhtäläisiä, itsekkäitä, turhamielisiä ja\nkunnianhimoisia. Joku harva panee itsensä alttiiksi kansan hyväksi,\nmutta useimmat ajattelevat vaan oman itseänsä, pyytäen nautintohaluansa\ntyydyttää!... Minä en heiltä enää mitään odota.\n\n-- Minulla taaskin on ollut peräti vastakkainen kokemus, vastasi\nabbé Hardouin. Minäkin olen näinä viimeisinä kuukausina nähnyt\nihmisiä läheltä ja semmoisissakin, joilta en ole mitään odottanut,\nolen huomannut alttiiksiantamusta, uljuutta ja kärsivällisyyttä.\nLieneekö maailmassa mitään kauniimpaa katseltavaa kuin tämä kansa,\njoka kerskailematta uhraa itsensä ja kärsii valittamatta?... Ja\nrikkaittenkin parissa, joille kärsimys on tuntematon asia, olen samoja\nkauniita avuja löytänyt!... Enkö ole nähnyt hienojen, helppoihin\npäiviin tottuneiden naisten, vieläpä nuorien tyttöjenkin viettävän\nöitä, päiviä turmeltuneessa ilmassa sairaitten ja haavoitettuin luona,\nhoidellen heitä ei ainoastaan huolellisesti vaan myös hellyydellä? Enkö\nole nähnyt heidän antavan henkensäkin heidän edestänsä? Inhimillinen\nluonto on ilmaantunut minulle jalona ja ylevänä, todellakin Jumalan\nkuvana.\n\n-- Teidän puheessanne on totuuttakin, myönsi Savigny hiljaa; me olemme\npaljon hyvää ja paljon pahaa nähneet. Yhteiskunnan alimmaisissa\nkerroksissa, joita voisi kutsua sen maakerraksi, sinne kuin ei\npääse koskaan ilmaa eikä valoa tunkeumaan, tapaamme uljuutta,\nkärsivällisyyttä, itsensä kieltämystä ja miehuutta niin suuressa\nmäärässä, ettei kukaan voi sitä ajatellakkaan, ellei olisi sitä likeltä\nnähnyt.\n\n-- Minä uskon sen, minä tiedän sen, sanoi abbé Hardouin vakavasti.\n\n-- Koko meidän yhteiskunta painaa heitä; he ovat eläviä perustuskiviä\nuudenaikaisen yhteiskunnan suunnattomassa ehkä horjuvassa\nrakennuksessa. Kun kerta raitis ja vapaa tuulenpuuska pääsee heihin\nasti puhaltamaan, heitä ylentäen, silloin hirmuinen kangistus\non tapahtuva... Koko elinaikani aion tehdä työtä, sitä hetkeä\njouduttaakseni.\n\n-- Ja minä puolestani ahkeroitsen Jumalan avulla koko elinkauteni,\nsaadakseni heitä tuntemaan hänen suurta rakkauttansa.\n\nHe puristivat toinen toisensa kättä ja erkanivat. Kumpainenkin heistä\ntunsi toisensa vilpittömäksi mieheksi, ja heitä yhdisti luja side,\nrakkaus ihmiskuntaan.\n\n\n\n\nXXVI.\n\n\nMuutamia päiviä oli kulunut siitä, kun abbé Hardouin ja Savigny olivat\nkohdanneet toisensa; huhtikuu lähestyi loppuansa, ja Célinen kuoleman\nhetki oli tullut. Ystävät olivat kokoontuneet hänen ympärillensä. Hän\nkatsoi heitä kaikkia ja sanoi:\n\n-- Te olette olleet niin hyviä minua kohtaan... siitä minä kiitän teitä\nkaikkia. Isä, syleilkää minua.\n\nLebeau yritti nousta nojatuolista, jossa hän istui suruunsa vaipuneena,\nmutta hän ei voinutkaan, vaan purskahti katkeraan itkuun.\n\n-- Céline, pikku Célineni... enpä olisi uskonut, että sinä jättäisit\nminut yksin.\n\n-- Tehkää hänelle mieliksi, sanoi rouva Gregoire, auttaen häntä\nseisomaan, te ette saa kieltää häneltä suuteloa.\n\nLebeau lähestyi vuodetta ja painoi suutelon kuolevaisen otsalle. Tämä\nkietoi käsivartensa isänsä kaulaan ja piti häntä hetken aikaa rintaansa\nvasten likistettynä, mutta tukahduksen puuska pakoitti häntä asettumaan\njälleen vähemmän väsyttävään asemaan.\n\n-- Hoitakaa häntä hellästi, sanoi hän rouva Gregoirelle, kun hän\njälleen saattoi puhua... Ja ettekö tekin lupaa häntä rakastaa?\n\nHän etsi katsellaksensa Jacquesia, joka seisoi vuoteen jalkopäässä,\nsekä Genevièveä, joka istui hänen päänalasensa vieressä, pitäen hänen\nkylmää ja kangistunutta kättänsä.\n\nHymyillen Céline vieläkin kertoi.\n\n-- Rakastakaa häntä hellästi molemmatkin... Silloin nousi hieno puna\nhänen poskellensa, ja hänen huulensa liikkuivat, vaikka niistä ei\nmitään puhetta kuulunut.\n\nGeneviève, joka ymmärsi, että kuolevainen tahtoi häntä puhutella,\nkumartui vuoteesen.\n\n-- Teidän pitää Jacquesiakin hellästi rakastaman ja opettaman hänelle,\nettei maailmassa ole mitään todellista rumaa, kuin itsekkäisyys,\nkuiskasi Céline. Tuleehan hänkin vihdoin onnelliseksi, eikö niin?\n\nGeneviève ensin punastui, sitte hän vaaleni ja jäi liikkumattomana\nseisomaan. Céline oli siis arvannut, minkä hän tuskin oli uskaltanut\nitselleen tunnustaa.\n\nMutta nähdessään, miten kuolevaisen jo lakastuneet silmät yhä häneen\nkatsoivat, ikäänkuin vastausta odottaen, puristi hän lujempaa hänen\nkättänsä, kuitenkaan mitään vastaamatta. Silloin Céline painoi päänsä\njälleen päänaluselle ja sulki silmänsä.\n\nHetken kuluttua hän taas ne avasi ja näki Savignyn seisovan vähän\nsyrjässä, katsoen häntä tuolla innokkaalla, palavalla rakkaudella, joka\naina ennen oli saattanut Célineä kääntämään pois kasvojansa, mutta nyt\nse ei enää häntä peloittanut.\n\n-- Savigny, sanoi hän ja hymyili enkelin muotoisena, löytyy maa, jossa\nvanhurskaus asuu.\n\nSavigny laski polvillensa ja kätkien kasvonsa käsiinsä, hän ensimäisen\nkerran Lucetten kuoltua purskahti itkuun.\n\nTämän perästä Céline ei enää puhunut; hän makasi, silmät ummessa ja\nsuu puoleksi auki, ikäänkuin vielä olisi hymyillyt. Toisinaan kävivät\nhänen suloiset kasvonsa tuskallisen näköisiksi, mutta sitte ne taasen\nrauhoittuivat. Ehtimiseen pyyhkäsi Geneviève hänen hikistä otsaansa ja\nkastoi hänen ohauksiansa. Muutoin ei kukaan huoneessa liikahtanut.\n\nTunnit kuluivat. Vihdoin alkoi hengittäminen käydä epätasaisemmaksi;\nväliin se lakkasi sitte se taasen hiukan kulki...ja vihdoin se aivan\ntaukosi.\n\nGeneviève ei vielä koskaan ollut nähnyt kenenkään kuolevan... Oliko\nsiis kuolema tämmöistä?...\n\nItsessään se ei miltään vaikealta eikä kauhistuttavalta näyttänyt,\nmutta sitä seuraava hiljaisuus ja liikahtamattomuus, sekä tunto siitä,\nettei mikään enää voi saavuttaa tuota olentoa, joka hetkeä ennen\npuristi meidän kättämme ja katsoi meitä silmiin... tuo tuntematon\nmaailma, johonka hän on muuttanut ja johon emme voi häntä seurata,\nkaikki tuo salaperäisyys... Geneviève kalpeni, vapisi ja tunsi olevansa\npyörtymäisillään. Jacques yksin huomasi sen.\n\n-- Minä tulen saattamaan teitä kotiin, sanoi hän kuiskaten, ja itsekkin\nihmetellen omaa rohkeuttansa.\n\n-- Mutta Geneviève viittasi, että hän tahtoisi jäädä loppuun saakka.\n\nSitte, menivät Lebeau ja Savigny toiseen huoneesen, jossa Céline\noli asunut, kunnes heikkous oli pakottanut häntä makuulle. Jacques\nläksi ulos ja palasi vasta tunnin päästä, tuoden muassaan tavattoman\nison vihkon valkoisia sireenejä, Geneviève pisti pari oksaa kuolleen\nristissä oleviin käsiin, ja loput hän varisteli ylt'ympäri vuodetta.\nNäyttipä siltä, ikäänkuin Céline olisi hymyillyt noille kukkasille,\njoita hän eläissänsä oli niin suuresti rakastanut.\n\n-- Voisipa luulla, että hän vaan nukkuu! sanoi rouva Gregoire, joka\ntähän saakka oli ollut ääneti. Pieni karitsa-parka, hän on tosin saanut\npaljon kärsiä, mutta ei kaikkia ole niin hyvin hoidettu kuin häntä. Yöt\npäivät minä oli hänen vuoteensa ääressä, aina valmiina noudattamaan\nhänen tahtoansa. Ei hän kuollessansa minua kiittänyt, mutta se on\nyksi ja sama... ei hän siltä kiittämätön ollut, hän tiesi aivan hyvin\nolevansa minulle kiitollisuuden velassa. Nyt hän kai rukoilee Jumalaa\nminun puolestani ja valmistaa minulle sijaa lähellensä. Sehän vähintä\non, mitä hän voi tehdä palkkioksi kaikesta hyvästä, mitä hänelle olen\ntehnyt... Kyllä Jumalakin sen minulle vielä palkitsee... No, herra\nLebeau, rohkaiskaa mielenne. Ettehän te vielä ole kaikkea kadottanut,\nolenhan minä täällä teitä hoitamassa, niinkuin tuo armas enkeli\nsanoikin. Älkää toki noin murheelliseksi käykö... Enhän minäkään salli\nsurun itseäni masentaa.\n\n-- Niin, niin olettehan te kelpo nainen, rouva Gregoire, myönsi\nLebeau-parka koneentapaisesti. En minä koskaan tule unhottamaan, mitä\nhyvää te olette Célinelle tehnyt.\n\nAkkunaverhot oli laskettu alas, että huone tulisi pimeämmäksi; vuoteen\nääressä palava kynttilä loi leimuavan valon kuolleen tytön lempeisin\nkasvoihin. Olisi milt'ei väliin luullut häntä eläväksi; näyttipä siltä,\nkuin suu olisi ruvennut puhumaan... Mutta se ei ollut muuta kuin\nväräjävän valon leimuamista.\n\nKaikki vetäytyivät hiljaa ulos, ja isä jäi yksin lapsinensa.\n\n\n\n\nXXVII.\n\n\nSavigny astui ensiksi portaita alas, sanaakaan sanomatta; hänen\njälkeensä tulivat Geneviève ja Jaques. Felicie oli ovenvartijana\nhuoneessa odottamassa.\n\nHän hämmästyi, nähdessään heidän noin yhdessä tulevan, mutta kuitenkaan\nhän ei sitä näyttänyt, olipa vielä niin älykäs, ettei Jacquesia\npuhutellut, vaikka aivan hyvin oli hänet tuntenut.\n\nGeneviève kertoi hänelle muutamalla sanalla, mitä oli tapahtunut ja\nkääntyi sitte Jacquesin puoleen.\n\n-- Ettekö tule minun kanssani? hän kysyi.\n\nRouva de Préalin ovella Jacquesia näkyi epäilyttävän, mutta Geneviève\nlausui vielä:\n\n-- Tulkaa.\n\nJa he rupesivat yhdessä portaita astumaan. Felicie, joka oli aivan\nällistyksissään, kiipesi ylös palvelijain puoleisia portaita, miettien\nmielessään, että mikä tässä nyt tulee.\n\nGeneviève vei kumppaninsa pieneen saliin, jossa ei ketään ollut ja,\nsulkien oven, loi häneen suuret, kirkkaat silmänsä, jotka olivat täynnä\nkyyneleitä.\n\n-- Onko siinä perää, mitä Céline minulle kertoi?... Onko tosi, että te\nrakastatte minua?\n\nJacques ei hetkeen vastannut, niin voimallisesti vaikuttivat häneen nuo\nsiniset silmät, jotka vielä lapsen silminä ollessaan, olivat lujalla\nluottamuksella häneen katsoneet. Siitä ajasta ne olivatkin muuttunut\nvielä kauniimmiksi ja syvemmiksi, eivätkä olleet vähemmän rehellisiä ja\nluottavaisia kuin silloinkaan.\n\n-- Te tiedätte sen... vastasi Jacques vihdoin suoraan.\n\n-- Niin minä tiedänkin, muutoin en olisi ruvennut sitä kysymään,\nvastasi Geneviève, oltuaan hetken ääneti. Nyt minun täytyy esitellä\nteidät äidilleni, rouva de Préalille. Me tarvitsemme hänen\nsuostumustansa.\n\n-- Mutta sitä emme milloinkaan saa, sanoi Jacques alakuloisena.\n\n-- Ehkä emme nyt heti paikalla; mutta äiti on hyvä, hän rakastaa minua,\neikä soisi minun tulevan onnettomaksi. Voimmehan odottaa.\n\nHän aikoi mennä, mutta Jacques pidätti häntä.\n\n-- Geneviève, sanoi hän vakavalla äänellä, kuulkaa minua. Minä olisin\nhylkiö, jos teidän jalomielisyytänne ja kokemattomuuttanne hyväkseni\nkäyttäisin, vetääkseni teidät alas kurjaan elämääni. Te ette tiedä,\ntyttöparka, minkälaista tuo elämä on!...\n\nHän lausui nämä sanat niin hellällä tavalla, että Genevièven sydän\nvavahti.\n\n-- Sen vuoksi tahdotte panna itseänne alttiiksi, että Céline ilmoitti,\nkuinka minä rakastan ja olen aina teitä rakastanut; mutta minä\npuolestani en saata semmoista uhria vastaan ottaa.\n\n-- Mitäpä minä siis uhraisin? kysyi Geneviève.\n\n-- Kaikki... Onnellisen ja huolettoman elämänne, ystävänne,\nmielihalunne, tottumuksenne ja vieläpä hienotuntoisuutennekin... sekä\nsen lisäksi vielä kiitollisuutenne rouva de Préalia kohtaan, joka ei\nikipäivinänsä anna teille suostumustansa, siitä voitte olla varma.\n\n-- Kiitollisuudestani en luopuisikaan, vastasi Geneviève, mutta mikäpä\nestäisi minua noista muista luopumasta... Sitäpaitsi oli teidän\nsanoissanne yksi, joka minua suututti. Minkä vuoksi minun muka pitäisi\nhienotuntoisuuteni uhrata? Vai oletteko unhoittanut äitini, minun\noikean äitini?... Ettekö itse ole sanonut Célinelle, että hän teidän\nsilmissänne oli täydellisen naisen perikuva?\n\n-- Sen vieläkin sanon... Te olette hänen näköisensä, Geneviève, mutta\nteissä on paljon isäännekin, te olette äitiänne lujamielisempi.\nKuitenkin ompi varma asia, jos olisitte -- Jacques pysähtyi eikä saanut\ntuota sanaa \"minun vaimoni\" lausutuksi -- jos te eläisitte meidän\nkeskellämme, niin teidän täytyisi kokea paljon raakuutta, jota ette\nnyt nimeksikään tunne, teidän täytyisi nähdä ja kuulla asioita, jotka\nteille kärsimystä tuottaisivat. Olenhan minäkin kipeästi kärsinyt\nnoista elämän tukaluuksista, enkä siis saata myöntyä siihen, että tekin\ntulisitte niistä kärsimään.\n\n-- Mutta jos minä itse siihen myönnyn? -- Te ette tunne noita\nasioita... Jacques nousi ja astui muutamia askeleita edestakaisin\nhuoneessa; sitte hän kalman kalpeana seisahtui Genevièven eteen ja\nsanoi:\n\n-- Te pakotatte minun ottamaan puheeksi erään asian, josta en koskaan\nkenellekään puhu. Minulla oli sisar, Augustine nimeltä... Ette voi\nhäntä muistaa...\n\n-- Minä luulen kuitenkin häntä muistavani.\n\n-- No, ei se tähän kuulukkaan... Parempi vaan hänelle, jos kaikki\nihmiset hänet unohtaisivat... ja kaikkein paras, jos hän olisi kuollut,\nennenkuin hänestä tuli, mikä hän nyt on.\n\n-- Niin, kyllä tiedän... Céline kertoi, että teillä on ollut paljon\nmurhetta hänestä, että hän on teistä luopunut ja että hän, kun\nkerran hänet löysitte, oli uudestaan karannut, koska hän ei tahtonut\nkunniallisesti elää ja työllään itseänsä elättää.\n\n-- Saattaisitteko te siis olla sisarena tuommoiselle kadotetulle\ntytölle, Geneviève?\n\n-- Enkö jo olekkin hänen sisarensa? Oi, Jacques! me tahdomme häntä\netsiä, kunnes hänet löydämme... Me tahdomme pelastaa ja niin suuresti\nrakastaa häntä.\n\nGeneviève oli pannut kätensä ristiin, ikäänkuin hän jo olisi rukoillut\nAugustinea antamaan itseänsä pelastaa, ja hänen kauniissa silmissänsä,\njotka täynnä kyyneleitä Jacquesia katsoivat, loisti jumalallisen\narmahtavaisuuden säde.\n\nMitään vastaamatta Jacques surullisesti häntä katsoi.\n\nLapsiraukka... tokko hän ymmärsi, mitä tuossa lupasi? Eihän se mikään\nhelppo asia ollut, rakastaa Augustinea!\n\n-- Jacques, alkoi Geneviève jälleen, tiedättekö, mitä Céline\nviimeisiksi sanoiksensa lausui? Sanokaa Jacquesille, että itsekkäisyys\non elämän ainoa todellinen rumuus? Tuohon rumuuteen emmehän ainakaan me\ntahdo suostua.\n\n-- No, siltäpä olisinki itsekäs hylkiö, jos ottaisin teidän uhrinne\nvastaan.\n\nSilloin Geneviève vuoroansa nousi ja, seisoen Jacquesin edessä, hän\nsanoi:\n\n-- Te tahdotte siis pakottaa minun sanomaan, että minä rakastan\nteitä?... No, Jacques, ymmärrättekö nyt vihdoinkin?\n\nKun Geneviève oli lausunut nuo sanat, rupesi Jacquesia niin väkevästi\nvärisyttämään, että hänen täytyi käydä käsin tuolin nojaan kiinni,\npysyäksensä pystyssä; hänestä tuntui, ikäänkuin väkevä aalto olisi\nvienyt hänet muassansa ja heittänyt aavalle merelle. Mutta kuitenkaan\nhän ei vielä ollut voitettu, vaan katsoa tuijotti Genevièveä miltei\nhämmästyksellä.\n\nTämä vaati häntä istumaan ja istui itse vastapäätä häntä.\n\n-- Kuunnelkaa te nyt vuoroanne minua, sanoi hän. En enää huoli\nkertoa, mitä jo äsken teille lausuin. Minä uskon, että olisin teihin\nrakastunut, jos missä tahansa olisin teidät nähnyt, vaikkapa vielä\nolisitte ollut noita joutilaita miehiä, joita joskus olen sattunut\nmaailmassa näkemään, ja jotka ovat minulle niin vastenmielisiltä\ntuntuneet. Heti kun teidät näin, minusta tuntui, ikäänkuin pienestä\npitäin olisin teitä rakastanut, ja teidän kuvanne sydämmessäni\nsäilyttänyt, tuntuipa minusta, ikäänkuin teillä olisi ollut oikeus\nminuun. Te olette mies, samoin kuin isännekin oli. Te olette yksi\nniistä, joidenka elämä on työllästä, joilla on paljon huolta ja\nvähän iloa. Minun sydämeni on aina ollut heidän kanssansa; olen aina\ntuntenut, että sittenkin kuulun heihin, mutta ymmärtäkää asia oikein:\njos en ruvennutkaan noista syistä teitä rakastamaan, niin te kuitenkin\nniiden kautta olette minulle vielä rakkaampi, eikä se siis voi minulle\nuhraukselta tuntua.\n\n-- Te olette niin nuori, ette tiedä, mitä teette.\n\n-- Kun on elänyt tämmöisen vuoden, kuin tämä viimeinen on ollut, niin\nihminen ei enää ole nuori. Käyköön kuinka tahansa, ja jos te ette\nhuolikkaan minusta, niin minä kuitenkin aion elää niiden parissa, jotka\nkärsivät puutetta... Rakkaudesta Jumalaan menee moni nainen luostariin,\nenkö minäkin siis voisi uhrata hänelle elämääni!... Kuitenkin minä\nmielelläni olisin onnellinen, koska en usko, että Jumala suotta määrää\nmeitä kärsimään.\n\nJa hän hymyili Jacquesille niin suloisesti, ettei tämä enää voinut\nvastustaa.\n\n-- Geneviève, Geneviève... minun kevätruusuni... minun armaani...\nhellästi rakastettuni...\n\nRouva de Préal ei ollut oikein terve ja pysyi sen vuoksi huoneessansa.\nHän ihmetteli hiukan, ettei jo saanut tytärtänsä nähdä, koska Felicie\noli sanonut hänen jo tulleen sekä kertonut Célinen kuolemasta,\nkuitenkaan mitään muuta mainitsematta.\n\n-- Vai on hän nyt vihdoin kuollut, tuo tyttöraukka, sanoi rouva de\nPréal, kun Geneviève astui sisään. Olihan kuolema onneksi hänelle\nitselleen sekä hänen omaisillensa. Enkä minäkään sitä pahaksu, koska\nsinulla ei nyt enää ole syytä mennä tuohon paikkaan, missä sinun piti\nolla semmoisessa seurassa, joka ei ensinkään ollut sinulle soveliasta.\nSaatat olla tyytyväinen itseesi, ettäs olet ollut hyvä hänelle ja\nsulostuttanut hänen viimeisiä elonpäiviänsä; onhan se todistuksena,\nettä sinulla on halu tehdä hyvää. Céline oli kyllä viehättävä ja\nansaitsi kaikkea hyvää, mitä hänelle osoitettiin; mutta hänen omaisensa\neivät ole hänen vertaisiansa, ja sentähden toivon, että sinä keskeytät\nkaiken yhteyden tuommoisten ihmisten kanssa.\n\n-- Céline oli minun ystäväni, ja minä lupasin hänelle osoittaa\nystävällisyyttä hänen isäänsä kohtaan.\n\n-- Sopiihan meidän lähettää Felicie katsomaan, tarvitseeko hän jotain,\nmutta sinä et enää saa sinne palata. Sinulla on niin omituinen tapa\npuhua, lapseni. Olet ollut tuon tyttöparan ystävänä, vaan eihän hän\nsaattanut sinulle ystävänä olla.\n\nGeneviève ei huolinut pitkittää tuota hienoa aate-selitystä, vaan tuli\näitinsä viereen istumaan ja sanoi:\n\n-- Äiti, joko te olette kylliksi terve, voidaksenne tulla hetkeksi\npieneen saliin? Herra Jacques Marceau on siellä.\n\n-- Herra Jacques Marceau, kuka hän on?... kysyi rouva de Préal, jolle\ntämä nimi kyllä paljon puhui, mutta joka ehdottomasti koetti olla sitä\nmuistamatta.\n\n-- Hän on se, joka teitä ennen otti minut kasvattaaksensa, äiti, minun\nisoveljeni, jota niin paljon rakastin... Minä näin hänet Roncevalissa,\nsenhän te tiedätte, koska minä sen teille sanoin... Mutta vasta illalla\nennen sieltä lähtöänsä, hän vasta ilmoitti, kuka hän oli.\n\n-- Sekin oli kyllä hävyttömästi tehty... Missä sinä sittemmin olet\nhäntä nähnyt?\n\n-- Célinen luona, äiti.\n\n-- No, Jumala varjelkoon!... Ja minä joka itse laskin sinut sinne\nmenemään!... Kuinkahan olinkaan noin sokea?... Enkö sinulle sanonut,\nettä siellä tulisit tapaamaan ihmisiä, joiden kanssa sinulla ei sovi\nolla mitään tekemistä. Ja mitä tuo Jacques Marceau minulta tahtonee?\nRahaa epäilemättä.\n\nTämä solvaus jäi kuulematta, tai ainakaan Geneviève ei ottanut sitä\nkorviinsa, vaan alkoi jälleen vakavammalla äänellä:\n\n-- Äiti, minä esittäisin häntä sulhasenani... ainakin silloin, kun\nolemme saaneet teidän suostumuksenne.\n\n-- Tyttö on menettänyt järkensä, hän on tottamar hullu... huusi rouva\nde Préal, niin pian kuin sai puhutuksi.\n\nJa hän soitti rajusti.\n\n-- Mene sanomaan tuolle miehelle, joka on pienessä salissa, että minä\nen tahdo ottaa häntä vastaan, ja laske hänet heti paikalla menemään...\nTaikka jää tänne, minä menen itse.\n\nMutta hämmästyksestä ja kiukusta, ehkä myöskin heikkoudesta taudin\njälkeen häntä alkoi niin kovasti värisyttää, että hänen jälleen täytyi\nkäydä istumaan ja sallia Felicien mennä.\n\nTämäpä tiesi, miten oli menetteleminen, ja laskiessaan Jacquesia ulos,\nhän sanoi sukkelaan:\n\n-- Antakaa minulle asunto-osoitteenne ja sanokaa, missä saan teitä\nkohdata, jos minulla olisi jotain teille ilmoitettavaa.\n\nRouva de Préal pysyi liikkumattomana eikä lausunut sanaakaan, kunnes\nkuuli oven Jacquesin perästä suljettavan. Sitte hän kääntyi Genevièveen:\n\n-- Luulen maar, että tämän kauhean talven tapaukset ovat tehnet sinut\nkipeäksi, sanoi hän jääkylmästi. Niin pian kuin tämän puuskauksen\nperästä rupean tästä jaksamaan, niin me ehkä jo yli-huomenna lähdemme\nmaalle. Sitä ennen sinä et saa mennä ulos.\n\n-- Äiti, sanoi Geneviève lempeästi, minä olen pahoillani, että olen\nsaattanut teille murhetta, mutta kuitenkin tahdon antaa teille\ntiedoksi, että pidän itseäni Jacques Marceau'n kihlattuna morsiamena ja\netten koskaan mene kenellekään muulle vaimoksi.\n\n-- Saadaanhan nähdä, sanoi rouva de Préal kiivaasti.\n\nMuutaman päivän perästä he lähtivät Parisista, vähää ennen kun tuo\nkauhea taistelu toukokuussa alkoi.\n\nMahdotonta on sanoa, mitä Geneviève kärsi tuolla hirmuisella viikolla,\nvaikka hän ei tarvinnutkaan nähdä noita turmiollisia tulipaloja eikä\nkauheaa verenvuodatusta. Päivällä hän koki itseänsä hillitä ja oli\ntyynen näköinen, mutta koko yöt hän itki, niin että sydämmensä oli\ntuskasta pakahtumaisillaan.\n\nVoi tuota kansaa, jota hän niin suuresti rakasti... voi noita\nrikoksellisia ja harhaan joutuneita, noita sodan uhreja... Kuinka\nhe tuossa hirmuisessa veren kuohussa taisivat toinen toistansa\ntunteakaan... Rakastaa heitä kaikkia... rukoilla heidän kaikkien\npuolesta... antaa sydämensä sääliväisyydestä sulata... muuta hän ei\nvoinut tehdä näin kaukana maalla, jossa hän itse eli tuskaa tuottavassa\nhiljaisuudessa ja turvallisuudessa. Ja mitähän Jacques mahtoi tehdä?\nMihinkä hän on joutununna?\n\nTämä tietämättömyyden tuska eneni enenemistänsä ja kävi päivä päivältä\nsietämättömämmäksi.\n\nEnsimäisenä päivänä kesäkuuta Felicie sai luvan lähteä Parisiin,\nsaadakseen tietoja äidistään, joka oli sinne jäänyt.\n\nKun hän seuraavana päivänä palasi, loistivat hänen kasvonsa ilosta, ja\nhän haki heti tilaisuutta puhutellaksensa Genevièveä kahden kesken.\n\n-- Hän elää... minä näin hänen... hän on terve, mutta ei sano voivansa\nmilloinkaan unhottaa noita kauheita tapauksia, joidenka muisto tulee\nhäntä ikäpäivänsä vaivaamaan.\n\nGeneviève syleili Felicietä innnostuksella.\n\n-- Kuinka sinä olet hyvä, ja kuinka minä pidän sinusta! Mutta miksi et\nedeltäpäin minulle ilmoittanut, mitä aioit tehdä? Minulla, olisi ollut\nasiaa hänelle.\n\n-- Entä jos en olisikaan häntä löytänyt?\n\n-- Oi, Felicie, kuinka minä olen onnellinen! Minä aloin jo ymmärtää,\nettä voisi murheestakin kuolla.\n\n-- Sitä paitsi minä ajoinkin teidän asianne, jatkoi Felicie hymyillen.\n\n-- Mitä hänelle sanoit?\n\n-- Minä kehotin häntä odottamaan ja toivomaan.\n\n-- Odottaa, toivoa, tahtoa, uskoa... sanoi Geneviève. Jumala on meidän\npuolellamme.\n\n\n\n\nXXVIII.\n\n\nSuvi kului ikävästi. Rouva de Préal, joka yhä oli kipeänä, liikkui\ntuskin huoneestansa eikä ollut muistavinansakaan, mitä ennen heidän\nmaalle muuttoansa oli tapahtunut. Jacquesin nimeä ei milloinkaan\nmainittu, eikä hän ollenkaan puhunut menneen talven tapauksista.\n\nGeneviève hoiti äitiänsä mitä hellimmällä huolella, mutta heidän\nkeskinäinen välinsä oli tuskallista ja hankalata. Geneviève huomasi\ntuon tuostakin, kuinka hänen äitinsä tiedustellen häntä silmäili,\nikäänkuin tutkiaksensa hänen sielunsa peräisimpää pohjukkaa.\n\nEräänä päivänä hän ei voinut olla kysymättä:\n\n-- Äiti, minkä vuoksi minua noin katsotte? Olen valmis vastaamaan, jos\nte mitä tahdotte tietää.\n\n-- Ei, vastasi rouva de Préal, älä mitään virka, en minä tahdo mitään\ntietää.\n\nRouva de Chabrand tuli Roncevaliin tavallisella ajalla. Häntä vaivasi\njäsenten särky enemmän kuin milloinkaan ennen, ja hänen mielensä oli\nentistä vielä kärttyisempi, kiivastunut kun oli yleisten tapausten\nhuonosta menestymisestä ja vielä enemmän omain hankkeittensa\ntyhjäänraukeamisesta. Hän oli myös vihoissaan siitä, että rouva de\nPréal oli kipeä, ja salli vaan vastahakoisesti Genevièven hoitaa\nitseänsä, kiusaten tyttöparkaa moitteilla ja nuhtelemisella, jotka\nolivat neulan kärkeä terävämmät. Tarvittiin todellakin paljon\nkärsivällisyyttä sitä kaikkea kärsimään: mutta Genevièvellä oli\nsydämessä aarre kätkettynä, joka ehtymättä lempeyttä uhkui; hän\nrakasti ja tiesi olevansa rakastettu. Jos nykyinen aika olikin ikävää,\nniin hän toivoi tulevaisuutta, semmoisena kuin hän sen mielessään\nkuvaili, tulevaisuutta, joka ei suinkaan tarvitsisi olla kärsimystä ja\nitsensäkieltämistä vailla, sillä juuri ne olivat Genevièven mielestä\ntarpeellisia hänen onneensa. Hän kuvasi sitä niin onnelliseksi, tuota\nheidän elämistänsä kahdenkesken Jacquesin kanssa, vaikka se olisikin\nkurjaa, niinkuin Jacquesin oli tapana sanoa; mutta mitä siitä;\nriippuihan koko heidän onnensa toinen toisestansa! Geneviève kuvaili\nmielessään, kuinka he tulisivat jakamaan onnestaan noille ilottomille\nolennoille, jotka elivät heidän ympärillänsä, kuinka he aina olisivat\nalttiit auttamaan, lohduttamaan ja omastansa antamaan... Epäilemättä\nheillä ei olisi paljon kultaa eikä hopeata antaa, mutta hänelle muistui\nmieleen Savignyn lause: \"Jos te tasaatte minulle leipäpalasenne, niin\nteette minut paremmaksi ihmiseksi.\"\n\nGenevièven ijällä ihminen ei epäile tulevaisuutta eikä malttamattomasti\npyydä unelmiensa toteuttamista jouduttaa. Kaukainenkin onni on jo\nriittävä, koska se kirkastuttaa synkimmänkin nykyisyyden. Vanhempana\nihminen käy vaativaksi ja malttamattomaksi: hän rupeaa epäilemään ja\nlevottomuus sekä jonkunmoinen käsittämätön ahdistus alkavat hänen\nsydäntänsä kalvaa. Tämä ahdistus oli Jacquesillekin tuttu. Siitä\nihanasta hetkestä saakka, jona hän vähäsen oli ottanut onneansa\nvastaan, hän ei enää uskaltanut siihen luottaa.\n\nHänen elämänsä oli jälleen ruvennut kulkemaan entistä, yksijonoista\njuoksuansa; se, mikä oli tapahtunut tuon kauhean viikon edellä,\ntuntui hänelle oudolta ja taivaalliselta unelmalta, jota hän jonakuna\nmyrskyisenä yönä luuli nähneensä, ja Célinenkin muisto kävi hänelle\nväliin epäselväksi. Lebau oli muuttanut pienestä asunnostaan, jossa hän\nniin kauan oli elänyt sekä ollut, ja hänellä oli nyt yksi huone samassa\ntalosta, jossa rouva Gregoirekin asui. Hän oli suuresti vanhentunut\nja tykkänään antautunut tuon lihavan vaimon haltuun, joka entistänsä\nenemmän itki ja kelvollisuuttansa kerskaeli.\n\nJacques aina väliin kävi Lebauta tervehtimässä, mutta rouva Gregoire\nkohteli häntä jäykästi; hän ei milloinkaan ollut rouvan mielisuosiota\nvoittanut.\n\nHän tunsi itsensä kauhean yksinäiseksi. Tokko hän olisi itseänsä siksi\ntuntenut, jos olisi tietänyt, että Geneviève piti itseänsä hänen\nomanansa ja alinomaa häntä ajatteli.\n\nAika ei käynyt Genevièvelle pitkäksi. Aamusilla, ennenkuin rouva\nde Préal oli soittanut, opetteli hän Felicien avulla vaatteitten\nleikkaamista, ompelemista, pesemistä y.m.; ja koska kyökkipiika, joka\ntuota uutteruutta ihmetteli, näytti ymmärtäväiseltä, rupesi Geneviève\nhänen johdollansa opettelemaan ruoan-laitostakin.\n\n-- Mitäpä teidän, neiti Geneviève, joka olette hieno nainen, tarvitsee\ntuommoista tehdä? Sillä te vaan pilaatte käsiänne, muistutti häntä\nkyökkipiika.\n\n-- Anna minun tehdä, koska se minua huvittaa, vastasi Geneviève ja iski\nsilmää Felicielle, joka salamyhkää hymyili, ja sitäpaitsi ei tiedäkään,\nmitä maailmassa vielä voi tapahtua.\n\n-- Siinä olette oikeassa; mutta eihän näytä aivan mahdolliselta, että\nteistä kyökkipiikaa tulisi. Antakaa minun nostaa pata... se on ylen\nraskas teille.\n\nMutta Geneviève nosti nauraen pataa, ikäänkuin hänellä ikäpäivinänsä ei\nolisi ollut muuta toimitettavana, ja Felicie sanoi ilkamoiden:\n\n-- Totta tosiaankin, neiti, voisittehan te milloin tahansa ruveta\ntalouttanne itse hoitamaan, jos se vaan päähänne pistäisi.\n\n-- Minkä vuoksi Geneviève kyökissä oleskelee, ja mitä hänellä on\nruokalaitosten kanssa tekemistä? kysyi rouva de Chabrand. Hän tulee\nsukuunsa, siitä saatte olla varma. Et sinä suinkaan liene tarkoittanut\nsaada kasvattityttärestäsi kyökkipiikaa, mutta näyttääpä siltä, että\nluonto vetää.\n\n-- Antakaa hänen vaan koettaa, äiti, vastasi rouva de Préal. Eihän se\nnaista vahingoita, vaikka kaikkea osaakin.\n\n-- Porvari-aatteita nuo tuommoiset, sanoi rouva de Chabrand\nylenkatseella.\n\n-- Kuitenkaan eivät meidän isoäitimme, kun he hirmuhallituksen\naikana myivät kasviksia, taikka maalasivat viuhkoja Lontoossa eli\nAmsterdamissa, luultavasti olisi paheksuneet, vaikka olisivat olleet\ntaitavia ruoan-laitoksessakin.\n\n-- _Sinun_ isoäitisi istuivat epäilemättä hirmuhallituksen aikana\nlevossa ja rauhassa jonkun Saint-Denis-kadun varrella olevan\nkauppapuodin oven kynnyksellä sukkaa kutoen, eikä mikään heitä estänyt\npatojansa mielensä mukaan hoitamasta. Mitä _minun_ isoäitiini tulee,\nniin hänellä oli uskollinen palvelija, joka olisi antanut hakata\nitsensä vaikka kappaleiksi hänen edestänsä, eikä suinkaan olisi\nsallinut hänen li'ata kauniita käsiänsä. Sitä kerrottiin meidän\nseurapiirissämme muinaistarinana.\n\nMeidän aikaan semmoista ei voisi tapahtua, vastasi rouva de Préal,\najatellen tuota epälukuista joukkoa kamari-neitsyjä, jotka rouva de\nChabrandin palveluksessa olivat seuranneet toisiansa, ja joista ei\nyksikään olisi antanut hänen edestänsä hakata itseänsä kappaleiksi.\nKuitenkin on myönnettävä, että he kaikki, rouva de Chabrandin\nkertomuksen mukaan, olivat oikeita ilkiöitä.\n\nTänä vuonna palattiin varhain Parisiin, sillä rouva de Préal, jonka\nterveys huononi huononemistaan, tahtoi tavata lääkäriänsä ja myöskin\nGenevièven suhteen kysyä neuvoa herra Bousquet'ilta. Hän ei vielä\nollut puhunut yhdellekään ihmiselle koko asiasta, eikä ollut tahtonut\nkirjoittaa siitä neuvonantajallensa, koska muka sillä pelkäsi tekevänsä\ntämän kamalan jutun, joka väliin tuntui hänelle iljettävältä unelmalta,\ntärkeämmäksi, kuin se olikaan. Joskus häntä halutti sanoa tyttärelleen:\n\"Lapseni, sanoppas, että minä olen nähnyt pahaa unta.\" Mutta silloin\nhäntä pidätti Genevièven katse, joka noista hänen kauniista, totisista\nja julkisuorista silmistänsä jo edeltäpäin selvästi hänelle vastasi:\n\n-- Ei mikään sen todellisempaa ole. Minä rakastan häntä ja olen hänen\nomansa.\n\nKun viisas herra Bousquet sai kuulla tuon uutisen, jonka hänen\nsukulaisensa jotensakin epäselvällä tavalla hänelle kertoi, hän vaan\nnosti olkapäitänsä.\n\n-- Onko mahdollista, että tuommoinen hullutus on voinut saattaa teitä\nkipeäksi!... Eihän se muuta ole kuin pienen tytön runollisia juonia...\n\n-- Minä puolestani luulen sen olevan todenperäsempää laatua, vastasi\nrouva de Préal, puoleksi rauhoitettuna, puoleksi hänen ivastaan\nsuuttuneena.\n\n-- No, koetelkaapas häntä... Sanokaa, että hän saa tehdä, kuinka\ntahtoo, mutta että myötäjäisistä ja perinnöstä ei voi olla puhettakaan\nmoiselle kiittämättömälle. Saadaanpa sitte nähdä, huoliiko tuo komea\nsulhanen sitten enää hänestä.\n\nEn tiedä, mitä tuo häneen vaikuttaisi, mutta Genevièven suhteen ainakin\nvoin ta'ata, että se on hänelle aivan yhdentekevää. Hänen luontonsa on\naina ollut haaveksiva.\n\n-- Niin, saadaan nähdä. Onhan sangen mukavaa olla haaveksivaisena, niin\nkauan kuin se ei mitään maksa; mutta kun oma voitto tulee kysymykseen,\nniin nuo suuritunteiset ihmiset osaavat laskea lukua yhtä hyvin kuin me\nmuutkin. Mutta saadaanhan nähdä.\n\nKuitenkin kun rouva de Préal, päättäen noudattaa tätä viisasta neuvoa,\nilmoitti Genevièvelle, ettei hän tulisi saamaan ainoatakaan sou'ta\nperinnöksi, jos menisi naimisiin Jacques Marceaulle, niin hänen tyyni\nkäytöksensä selvään osoitti, että tämä keino ei mitään vaikuttaisi.\n\n-- Äiti, hän sanoi, en minä teidän suostumuksettanne mene naimisiin:\nmutta siitä voitte olla vakuutettuna, että emme hetkeksikään\nviivyttäisi naimistanne, ellei kiitollisuus ja rakkaus teihin olisi\nkysymyksessä.\n\nSitte päätti herra Bousquet itse puhutella Genevièveä, vakuutettu kuin\noli, että asia paremmin häneltä kuin rouva de Préalilta onnistuisi:\nsillä, arveli hän, eivät naiset taida järkevästi puhua eivätkä\nperusteita ja syitä taitavasti esitellä. Tässä keskustelussa, joka\nkesti kokonaisen tunnin, ja jossa herra Bousquet laski laajalleen\nkaiken kaunopuheliaisuutensa, jotta häntä itseäkin kummastutti,\nGenevièvellä ei ollut muuta neuvoa kuin kuunnella, ja hän olikin niin\ntotisen näköinen, että puhuja jo rupesi parastakin toivomaan. Ilomielin\nhän siis päätti puheensa, sanoen:\n\n-- No, joko nyt vihdoin myönnyt, lapseni? Sinä siis ymmärrät, että\nse olisi hulluutta ja ihan vastoin sinun etujasi sekä häpeä kaikkein\nihmisten silmissä, jos itseäsi sillä tavoin käyttäisit.\n\n-- Entä Jumalan silmissä? kysyi Geneviève tyynesti.\n\n-- Jumalan silmissä? toisti herra Bousquet hiukan ällistyneenä.\nEn minä tässä ole Jumalan-sijaisena puhumassa; mutta kuitenkin\ntohdin vakuuttaa, ettei Jumala sitä hyväksyisi, jos sinä saattaisit\nhyväntekijäsi sydämen murheesta pakahtumaan.\n\n-- En ymmärrä, minkä vuoksi hänen sydämensä siitä pakahtuisi. Eihän\nhänen sydämensä tässä niin suuresti ole kysymyksessä, vaan pikemmin\nhänen ennakkoluulonsa sekä vanhat tavat. Mutta minä en aiokkaan mitään\ntehdä, ellen saa häneltä lupaa.\n\n-- Ja sitä et milloinkaan tule saamaan, et milloinkaan, niin kauan kuin\nhänessä vähänkin henkeä on... sen takaan. Eikä minulla enää ole muuta\nlisättävää kuin yksi ainoa asia, joka sinun on tärkeä tietää: rouva de\nPréalin testamentti on hänen asian-ajajansa hallussa; minä olen häntä\nsiihen neuvonut, siinä kaikki.\n\nKun Geneviève tuli ulos pienestä salista, jossa tätä keskustelua oli\npidetty, hän kohtasi Felicien, joka kuiskasi hänen korvaansa:\n\n-- Minä olen hänet nähnyt, työstä palatessansa hän tuli minua vastaan.\n\n-- Ja mitä hän sanoi sinulle? kysyi tyttö ihastuneena.\n\n-- Minä puhuin ensiksi hänelle. Minä sanoin: Älkää käykö alakuloiseksi.\nOttakaa mielilauseeksenne nämä kolme sanaa, jotka minä hänen\npuolestansa teille luettelen: \"Toivoa, uskoa, luottaa.\" Silloin hän\nvastasi: \"Sanokaa hänelle, että minä toivon ja pyrin tullakseni hänelle\notolliseksi.\"\n\n-- Minäkin puolestani pyrin tulla hänelle otolliseksi, sanoi Geneviève\nilosta säteillen.\n\n\n\n\nXXIX.\n\n\nSyksypuoleen rouva de Préal kovin rupesi huononemaan. Hän sairasti\nmaksa-tautia, joka tuon tuostakin tuotti hänellä kovia kipuja.\nGeneviève hoiti häntä yöt päivät ja soi itselleen tuskin hetkeksikään\nlepoa. Felicien avulla hän koki vastustaa tautia kaikilla lääkärin\nmääräämillä keinoilla ja huojentaa kipuja kaikilla, mitä hänen\nrakastava sydämensä ja naisellinen luontonsa suinkin osasi keksiä.\nHän äkkäsi vähimmänkin viittauksen ja oli heti pystyssä, jos häntä\nkuinka hiljaa kutsuttiin, -- ei yksikään taudinoire jäänyt häneltä\nhuomaamatta, ja pienintäkin tuskaa hän hellällä huolella koetti\nlieventää.\n\nRouva de Préal ei olisi ottanut mitään vastaan muiden kuin Genevièven\nkädestä ja näkyi hänestä riippuvan ikäänkuin kipeä lapsi äidistään.\nKun hän oli hiukan parempi, huoletti häntä Genevièven kalpeus,\nhänen unettomat yönsä sekä ylellinen rasituksensa; mutta kun kipu\njälleen pääsi valloilleen, ei hän enää joutanut muuta muistamaan, kun\npitää tyttärensä kädestä kiinni ja kuulla hänen äänensä kuiskaavan\nlohdutuksen sanoja. Kaikki, jotka näkivät Genevièven noin äitiänsä\nhoitelevan, ihmettelivät hänen ääretöntä rakkauttansa. Rouva de\nChabrand yksin ajatteli hänestä pahaa. Ainoastaan semmoisen ihmisen\nmieleen olisi niin ilkeä ajatus voinut johtua, jonka sydän oli\nelinkautisesta itsekkäisyydestä kovettunut.\n\nKun herra Bousquetkin muutamana päivänä ihmetteli Genevièven\nväsymätöntä uskollisuutta, sanoi rouva de Chabrand, ilkeästi nauraen:\n\n-- Niin, onhan hän uuttera perinnön hankkimisessa.\n\nRouva de Préalin suuret kivut sekä hänen vaarallinen tilansa olivat\npelastaneet hänen tätinsä orjuudesta, ja hän oli kieltänyt rouva de\nChabrandia tulemasta hänen kamariinsa. Tämä ei sinne pyrkinytkään,\nsillä hän ei mielellänsä nähnyt kenenkään kärsivän kipuja, koska hän\nvihasi kaikkea, mikä hänelle kuolemaa muistutti: kuitenkin loukkasi\ntämä kielto häntä suuresti ja joka kerta, kun hän näki Genevièven,\nviskeli hän hänelle joitakuita pisteleväisiä sanoja.\n\nKerta hän Genevièven kuullen sanoi herra Bousquetille:\n\n-- Joko rouva de Préal on haettanut asianajajansa... Sehän nyt olisi\nvähintä, mitä hän voisi tehdä, osoittaakseen kiitollisuuttaan noin\nhellästä rakkaudesta.\n\nGeneviève ei heti ymmärtänyt noiden sanojen tarkoitusta, mutta niin\npian kuin asia tuli hänelle selväksi, loi hän vanhaan rouvaan niin\nhalveksivan katseen, että tämä tunsi itsensä varsin pieneksi tuon\nnuoren tytön rinnalla. Tämä nöyristyminen ei suinkaan lisännyt hänen\nrakkauttansa Genevièveen.\n\nEräänä päivänä, kun rouva de Préal tunsi itsensä hiukan paremmaksi,\nkatsoi hän Genevièveen ja kysyi.\n\n-- Rakastatko häntä vieläkin?\n\nGenevièven suuret, kyyneleiset silmät vastasivat hänelle selvemmin kuin\nmitkään sanat.\n\nRouva de Préal käänsi kasvonsa:\n\nKun hän sai kivultansa hiukan loma-aikaa, ajatteli hän lakkaamatta\nkasvattityttärensä tulevaisuutta. Mihinkähän lapsiparka joutuisikaan,\njos häneltä äiti kuolisi?... Rouva de Préalilla ei ollut sen\nlikeisempää sukulaista kuin rouva Chabrand, mutta ajatellessaan, että\nhänen täytyisi jättää Geneviève tämän haltuun, häntä alkoi värisyttää.\nOi, jospa Jumala Genevièven tähden vieläkin soisi hänelle hiukan\nelonaikaa! Nähtyänsä kuoleman niin läheltä, hän oli saanut peräti\ntoisen käsityksen elämästäkin.\n\nGeneviève ei vähintäkään arvannut äitinsä ajatuksia; hänellä ei ollut\nmuuta mielessä kuin sairaan kärsimykset, ja hän rukoili, että Jumala\nvielä antaisi hänen elää, jotta tyttärensä saisi tuottaa hänelle niin\nsuurta iloa, kuin suinkin voisi, sillä kuten kaikki helläsydämiset\nihmiset, hänkin nuhteli itseänsä, että ei ollut häntä kylliksi\nrakastanut, sekä tunsi, ettei hän siinä vähässä ajassa, kuin hänen\näidillänsä vielä oli elettävänä, voisi kyllin rakkauttansa osoittaa.\nHän ei enää laskenut tuntia eikä päiviä, ei hän tuntenut väsymystä\neikä vaivoja; hän ajatteli yhä vaan äitiänsä, ja tuskinpa hän muisti\nJacquesiakaan, joka kuitenkin hänen sydämensä perimmässä pohjukassa\naina oli läsnä.\n\nJoulukuun keskipuoleen kävi tauti yhä ankarammaksi. Kaksi päivää ja\nkaksi yötä seisoi Geneviève äitinsä vuoteen ääressä, väliin hänen\ntuskiansa lievittääksensä, nostaen häntä istumaan, toisinaan pyyhkien\nhänen otsastaan kalman hikeä tahi kuiskaten hänen korvaansa jonkun\nhellän sanan. Jos sairas sai hiukan lepoa tahi kävi uneen, pysyi\nGeneviève vaikka kuinka väsyttävässä asemassa, ennenkuin liikunnollansa\nolisi häntä häirinnyt. Hiljaisella äänellä Felicie rukoili häntä\nmenemään hetkeksi levolle; toinen ei ottanut tätä pyyntöä korviinsakaan.\n\nKolmannen päivän aamupuoleen hän säikähti, kun näki, minkä hävityksen\nyhden yön kuolemantuska oli sairaan kasvoissa matkaan saattanut.\nHämmästyneenä Felicie oli jäänyt sängyn jalkopäähän seisomaan.\n\nAvaamatta silmiään, rupesi rouva de Préal yht'äkkiä puhumaan:\n\n-- Täytyy tuottaa hänet tänne heti paikalla, sanoi hän heikommalla\näänellä.\n\nHän oli tuskin ennättänyt lausua nämä sanat, ennenkuin Felicie jo\nriensi ulos huoneesta.\n\n-- Kuka täytyi tuottaa, rakas äiti? kysyi Geneviève.\n\n-- Asian-ajaja, lapseni... Nyt on vielä aikaa.\n\n-- Ei, ei rakas äiti! Älkää tuommoista murehtiko... Sanokaa vaan, että\nte annatte minulle anteeksi, kun olen tehnyt teidän tahtoanne vastaan\nja siunatkaa meitä.\n\nMutta sairas oli jälleen mennyt horroksiin. Geneviève pysyi\nliikkumattomana hänen vuoteensa ääressä, vaikka suonenveto teki hänen\nasemansa sietämättömän hankalaksi. Hänen sydämensä oli täynnä tuskaa.\nHerättäisikö hän kuolevaista, saadakseen kuulla tuon sanan, joka oli\npyhittävä hänen rakkauttansa ja tulisi olemaan siunauksena hänen\ntulevaisuudellensakin?... Ei, se olisi itsekkäisyyttä... täytyi jättää\nhänet rauhaan, koska hän ei näyttänyt kärsivän, ja vähinkin liikutus\nvoisi matkaan saattaa muutoksen.\n\nTällä tavalla kului kokonainen tunti. Tuon tuostakin rouva de Préal\nhiukan liikahti ja avasi puoleksi silmiään, mutta sitte hän jälleen\nvaipui tunnottomuuteensa.\n\nGeneviève ei kääntänyt silmiänsä noista kalvan kalpeista kasvoista,\njotka muuttuivat yhä jäykemmiksi. Hänen kyyneleensä valuivat tuolle\nvahankarvaiselle otsalle, eivätkä nuo kangistuneet kasvot siitä enää\nvavahdelleet.\n\nOvi aukeni; kaksi henkilöä astui sisään Ajatuksiinsa vaipuneena\nGeneviève ei kääntänyt päätänsäkään; mutta kun hän nosti silmänsä,\nnäki hän Jacquesin seisovan vuoteen jalkopäässä. Sitä hän tuskin\nihmettelikään... Olihan luonnollista, että Jacques tämmöisenä hetkenä\noli häntä läsnä! Ei kumpikaan heistä sanaakaan virkkanut, heidän\nsilmänsä olivat luotuina kuolevaan.\n\nVihdoin hän hiukan liikahti.\n\n-- Joko hän on täällä? kysyi hän.\n\n-- Ei, äitikulta, vastasi Geneviève hiljaisella, mutta kuitenkin\naivan selvällä äänellä, ei asian-ajaja ole täällä. Mutta se onkin\ntarpeetonta, älkää nyt, rakas äiti, huoliko sitä ajatella. Jacques\nMarceau on täällä. Äiti, sanokaa, että siunaatte meitä.\n\nRouva de Préal avasi silmänsä ja katsoi ympärillensä. Epäilemättä\nolivat hänen silmänsä jo käyneet himmeiksi, sillä hän ei näyttänyt\nmitään tietävän. Geneviève viittasi Jacquesille lähestymään, ja tämä\nlaski polvillensa hänen viereensä.\n\n-- Äiti, kysyi Geneviève, näettekö hänen?\n\n-- Näen, vastasi kuolevainen, minä näen teidät molemmat, lapseni.\n\n-- Siunatkaa meitä, äiti.\n\nRouva de Préal ojensi kätensä ja laski sen Jacquesin kädelle; sitte hän\nsanoi:\n\n-- Minä annan hänet teille.\n\nTämä voimain ponnistus uuvutti häntä vallan; mutta hetken kuluttua hän\nnäkyi jotakuta etsivän ja mumisi:\n\n-- Asian-ajaja... mutta se on jo myöhäistä!\n\nGeneviève kumartui häneen:\n\n-- Äiti, rakas äiti!...\n\nRouva de Préal katsoi häntä, hymyili ja hyväili hänen kättänsä; sitte\nhän painoi silmänsä umpeen, eikä enää niitä avannut.\n\nKun Geneviève ymmärsi, että kaikki oli loppunut, lankesi hän\npolvillensa vuoteen viereen ja itki katkerasti. Jacques antoi hänen\nkauan itkeä; sitte hän sanaakaan lausumatta hellästi veti hänet\nrintaansa vasten.\n\n\n\n"]