Uni
H. G. Wells (1866–1946)
Tulevaisuuden utopiassa elävä Sarnac näkee unen, jossa hän elää 1900-luvun alun Englannissa Harry Mortimer Smithinä. Romaani rinnastaa kaukaisen tulevaisuuden harmonian ja menneen maailman levottomuuden, arjen haasteet ja sodan kokemukset.
H. G. Wellsin 'Uni' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 2027. E-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen k.o. maissa.
Tämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.
UNI
Kirj.
H. G. Wells
Englanninkielestä ["The Dream"] suomentanut
Väinö Nyman
Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Kirja, 1926.
SISÄLLYS:
I Osa:
I. Huviretki
II. Unen alku
III. Onnettomuus kohtaa Smithien perhettä
IV. Smithin leski muuttaa Lontooseen
II Osa: Harry Mortimer Smithin rakkaussuhteet ja kuolema.
V. Fanny ilmaisee itsensä
VI. Sota-ajan avioliitto
VII. Rakkaus ja kuolema
VIII. Loppulause
I
HUVIRETKI
1
Sarnac oli työskennellyt melkein yhtämittaa koko paremman osan vuodesta tutkiessaan sisushermoston herkkien solujen hienoja kemiallisia reaktioneja. Hänen ensi huomionsa olivat avanneet hänelle muutamia uusia ja hämmästyttäviä mahdollisuuksia ja nämä taasen olivat viekoitelleet hänet yhä laajempiin ja lumoavampiin tutkimuksiin. Hän työskenteli ehkä liian ahkerasti; hän tiesi kyllä toivonsa ja uteliaisuutensa heikentymättömiksi, mutta hänen käsittelynsä ei ollut enää niin arkaluontoista eikä hän enää kyennyt ajattelemaankaan niin nopeasti eikä täsmällisesti kuin ennen. Hän oli loman tarpeessa. Hän oli nyt päässyt työssään erään luvun loppuun ja tahtoi terästää tahtoaan ennen uuden aloittamista. Sunray oli jo kauan toivonut pääsevänsä matkalle hänen kanssaan; hänkin oli päässyt työssään sellaiseen vaiheeseen, että sen keskeyttäminen oli mahdollista, ja niin he molemmat matkustivat pois yhdessä retkeilläkseen jalkaisin järvialueella ja vuoristossa.
Heidän toveruutensa oli hyvin ihanassa vaiheessa. Heidän läheinen tuttavuutensa ja ystävyytensä oli jo kestänyt niin kauan, että he voivat olla aivan luonnollisia toistensa seurassa, olematta kuitenkaan vielä niin tuttuja keskenään, että he olisivat menettäneet terävän kiinnostuksensa toistensa voittoihin. Sunray rakasti hyvin paljon Sarnacia ja oli iloinen, ja Sarnac oli aina onnellinen ja miellyttävästi riemuissaan Sunrayn oleskellessa hänen läheisyydessään. Sunray oli lämminsydämisempi ja ystävällisempi rakastaja. He keskustelivat kaikesta muusta maailmassa, paitsi Sarnacin töistä, koska niiden piti levätä ja käydä uudestaan kiintoisiksi. Omasta työstään Sunray sitävastoin jutteli melkoisesti. Hän oli kirjoittanut kertomuksia ja piirustellut kuvia maailman menneiden sukupolvien onnellisista ja surullisista vaiheista, ja hänen mielensä oli nyt täynnä mitä kummallisimpia teorioja siitä, kuinka nämä hänen muinaiset esi-isänsä olivat ajatelleet ja tunteneet.
He huvittelivat muutamia päiviä soutelemalla veneillä suurella järvellä, he purjehtivat, meloivat ja vetivät kanoottinsa saarien sulotuoksuisille rannoille, kylpivät ja uivat. He kulkivat vesitse toisesta vieraskodista toiseen tutustuen moneen kiintoisaan ja virkistävään henkilöön. Eräässä talossa asui muuan kahdeksankymmenettävuotias mies; hän oli huvittava vastustaessaan vanhuuttaan muodostelemalla hyvin kauniita ja leikillisiä kuvapatsaita; oli oikein ihmeellistä katsella, kuinka savi mukautui halutun esineen näköiseksi hänen käsissään. Ja hän osasi sitäpaitsi keittää järvestä saamiaan kaloja hyvin ruokahalua ärsyttävällä tavalla, valmistaen niitä aina niin paljon, että jokainen sinne aterioimaan saapunut matkustaja voi saada muutamia. Siellä oli muuan soittoniekkakin, joka innoitti Sunrayta puhumaan menneistä ajoista soittaen sitten jälkeenpäin kappaleita pianolla kuvaillen ihmisten muinaisia tunteita. Hän soitti erään parintuhannen vuoden vanhan kappaleenkin, kuten hän sanoi. Sen oli säveltänyt muuan Chopin-niminen mies ja kappaletta nimitettiin Vallankumoukselliseksi etyydiksi. Sunray ei olisi voinut uskoakaan, että pianolla voidaan ilmaista niin katkeraa kostonhimoa. Sen jälkeen mies soitti eriskummallisia ja vihaisia taistelukappaleita ja raakoja marsseja, jotka oli sävelletty noina jo puoleksi unhoon joutuneina aikoina, siirtyen sitten omiin raivoisiin ja kiihkeisiin sävellyksiinsä.
Sunray istui kultaisen lyhdyn valopiirissä ja kuunteli soittoniekkaa katsellen hänen ketteriä käsiään, mutta Sarnac oli syvemmin liikutettu. Hän oli kuullut melko vähän soittoa elämässään ja tämä taiteilija tuntui poistavan kaihtimia sellaisten synkkien, pimeiden ja väkivaltaisten asioiden tieltä, joista ihmiset eivät pitkiin aikoihin olleet mitään tienneet. Sarnac istui nojaten poskeaan käteensä ja tukien kyynärpäätään puutarhan vallin rintasuojaan, katsellen samalla järven terässinisen pinnan takaa siintävää tummenevaa iltataivasta. Se oli ollut tähdessä, mutta nyt alkoivat suunnattomat pilviröykkiöt, jotka muistuttivat nyrkkiin puristautuvaa kättä, koota niitä pimeään kouraansa. Huomenna voi jo ehkä sataakin. Lyhdyt olisivat riippuneet muuten liikkumattomina, ellei vieno tuulenhenki olisi pannut niitä silloin tällöin heilumaan. Joskus leijaili pimeästä esiin suuri valkoinen koiperhonen ja kierteli hetkisen lyhtyjen välissä ennen poistumistaan. Jonkun ajan kuluttua se palasi jälleen tahi ainakin toinen samanlainen ilmestyi näkyviin. Joskus kierteli lyhtyjen ympärillä kolme tahi neljä tällaista muuttuvaista harhakuvaa, eikä muita hyönteisiä näyttänyt olevan liikkeelläkään sinä yönä.
Heikko alhaalta kuuluva loiske käänsi hänen huomionsa erään veneen lyhtyyn, pyöreään hehkuvaan appelsiinin kaltaiseen valoon, joka tuli liukuen yön sinestä penkereen seinämän juurelle. Hän kuuli, kuinka mela nostettiin veneeseen ja kuinka loiske lakkasi kuulumasta, mutta veneeseen sijoittautuneet ihmiset istuivat hiljaa paikoillaan kuunnellen, kunnes taiteilija lopetti soittonsa kokonaan. Sitten he kiipesivät portaita penkereelle ja pyysivät vieraskodin isännältä huoneita yöksi. He olivat syöneet päivällisen eräässä paikassa kauempana järven rannalla.
Heitä oli kaikkiaan neljä tuossa veneessä. Veli ja sisar, kauniita tummia etelämaalaisia, ja pari kaunista naista, joista toisella oli siniset ja toisella pähkinänkarvaiset silmät, ja jotka selvästi olivat hyvin kiintyneet sisaruksiin. He puhuivat ensin soitosta ja sitten kiipeämisretkestä, jonka he olivat aikoneet tehdä järviä ympäröiville vuorille. Veljeä ja sisarta nimitettiin Radiantiksi ja Starlightiksi, ja he sanoivat elämäntehtäväkseen eläinten kasvattamisen, mihin heillä tuntui olevan aivan luontaiset taipumukset. Nuo molemmat kauniit tytöt, Willow ja Firefly, olivat sähkön tutkijoita. Näinä muutamina viime päivinä oli Sunray alituisesti katsellut noita kimaltelevia lumikenttiä haluten sinne, koska lumiset vuoret viekoittelivat häntä melkein aina salaperäisesti luokseen. Hän yhtyi hyvin kiihkeästi keskusteluun niistä, ja hetkisen kuluttua päätettiinkin, että hän ja Sarnac seuraisivat näitä uusia tuttaviaan noille vuorenhuipuille. Mutta ennen heidän lähtöään vuoristoon haluaisivat hän ja Sarnac käydä, katsomassa muutamia ikivanhoja muinaisjäännöksiä, jotka oli kaivettu esille eräästä järveen idästä päin pistävästä laaksosta. Uusikot kiinnostuivat siihen, mitä Sunray kertoi noista raunioista, ja muuttivat omat suunnitelmansa voidakseen lähteä hänen ja Sarnacin kanssa katsomaan niitä. Sitten jälkeenpäin suuntaisivat he kaikki kuusi matkansa vuoristoon.
Nämä rauniot olivat melkein enemmänkin kuin parituhatta vuotta vanhat.
Siellä oli jäännöksiä muutamasta pienestä vanhasta kaupungista ja eräästä melko tärkeästä rautatieasemasta ja muutamasta rautatietunnelista, joka oli kaivettu suoraan vuorten läpi. Tunneli oli luhistunut, mutta kaivajat olivat tunkeutuneet sinne löytäen sieltä monta kiskoiltaan siirtynyttä junaa, jotka olivat nähtävästi olleet täynnä sotamiehiä ja pakolaisia. Näiden ihmisten jäännökset, joita rotat ja muut vahinkoeläimet olivat pahoin raadelleet, olivat junissa ja kiskoilla. Räjähdykset olivat nähtävästi sulkeneet tunnelin suut, jolloin nämä ihmisiä täynnä olevat junat olivat hautautuneet sinne. Jälkeenpäin oli myrkkykaasu hävittänyt kaupungin asukkaineen, mutta tutkijain ei ollut vielä onnistunut määritellä, millaista tämä myrkkykaasu oli ollut. Sen vaikutus oli ollut niin tavattoman säilyttävä, että useimmat ruumiit olivat pikemminkin muumioita kuin luurankoja, ja useissa taloissa oli sitäpaitsi vielä jäljellä hyvin säilyneitä kirjoja, papereita ja pahviesineitä. Arvottomia pumpulitavaroitakin oli säilynyt, vaikka ne olivatkin menettäneet kaiken värinsä. Tuon suuren onnettomuuden jälkeen oli tämä maailmanosa selvästi jäänyt aivan asumattomaksi hyvin pitkäksi ajaksi. Maanvieremä oli piakkoin sulkenut alemman laakson ja padonnut laakson veden niin, että se oli tulvinut koko kaupungin yli peittäen sen hienolla mudalla ja sulkien tunnelin täydellisesti. Nyt oli pato puhkaistu ja laakso kuivattu jälleen, jolloin kaikki nämä ihmiskunnan historian viimeisen sota-ajan luonteenomaisten onnettomuuksien todistukset oli saatu jälleen päivänvaloon.
Nuo kuusi lomastaan nauttivaa tunsivat vierailunsa tälle paikalle tehneen heihin hyvin elävän vaikutuksen, melkein liiankin elävän heidän mielestään. Sarnacin väsynyttä mieltä se järkytti erittäin syvästi. Kaupungista kootut tavarat oli järjestetty erääseen teräksestä ja raudasta rakennettuun pitkään museon tapaiseen galleriaan. Siellä oli monta melkein täydellistä ruumista; eräs raajarikkoinen vanha nainen, jonka kaasu oli palsamoinut, oli asetettu takaisin siihen samaan vuoteeseen, josta vesi oli siepannut hänet mukaansa; siellä oli myös muuan pieni ryppyinen lapsi, joka oli sijoitettu takaisin kätkyeensä. Lakanat ja huopapeitteet olivat vaalentuneet ja ruskettuneet, mutta niistä voitiin vielä hyvin helposti nähdä, millaisia ne kerran olivat olleet. Näytti aivan siltä kuin ihmiset olisivat tulleet yllätetyiksi juuri päivällispuuhissaan; pöydät olivat varmasti olleet katettuina monissa taloissa, ja nyt parinkymmenen vuosisadan kuluttua olivat muinaistutkijat kaivaneet esille mudan, rikkaruohojen ja kalojen alta nuo vanhat koneellakudotut liinat ja metallikalut asettaen ne jälleen pöydille. Siellä oli suuria varastoja sellaisia vaalistuneita tavaroita noilta menneiltä unhoon joutuneilta ajoilta.
Lomastaan nauttijat eivät menneet hyvinkään kauaksi tunneliin, koska siellä olevat esineet synnyttivät liian hirveitä mielikuvia. Sarnac kompastui muutamaan kiskoon ja haavoitti kätensä särkyneen vaununikkunan särmäiseen laitaan. Haava aiheutti hänelle tuskia myöhemmin eikä parantunut niin pian kuin sen olisi pitänyt. Näytti aivan siltä kuin siihen olisi imeytynyt jotakin myrkkyä. Eikä se antanut hänen nukkuakaan yöllä.
Lopun päivästä he keskustelivat maailman viime sotien kauheista ajoista ja noiden aikojen peloittavasta elämästä. Fireflystä ja Starlightista tuntui aivan siltä kuin olemassaolo siihen aikaan olisi ollut vallan sietämätöntä, vain vihan, pelon, puutteiden ja epämukavuuksien kudosta kehdosta hautaan saakka. Mutta Radiant väitti ihmisten silloinkin ehkä olleen yhtä onnellisia, mutta ei onnellisempia kuin hän nyt. Hän luuli, että jokaiselle ihmiselle joka aikana oli olemassa jonkinlainen normaalinen olotila, että jokainen siitä poikkeava toivon tahi vaikutelman aiheuttama riemuntunne oli onnea ja jokainen alakuloisuuden puuska surua. Sen ei ollut väliä, mistä tämä normaalitila alkoi. "Heidän tunteensa olivat hyvin voimakkaita noissa molemmissa tiloissa". Sunray oli taipuvainen yhtymään hänen mielipiteeseensä.
Mutta Willow vastusti Radiantin sielutiedettä. Hän sanoi sairaassa ruumiissa tahi pakollisessa elämässä voivan aina olla yhtämittaisia alakuloisuuden aiheita. Maailmassa voi olla aivan yhtä paljon surkuteltavia kuin onnellisiakin olentoja.
"Luonnollisesti", pisti Sarnac väliin, "oli heillä jokin ulkopuolella itseään, mihin he voivat verrata olotilaansa."
"Mutta miksi he kävivät sellaisia sotia?" huudahti Firefly. "Miksi he käyttäytyivät niin hirveästi toisiaan kohtaan, vaikka he olivatkin samanlaisia ihmisiä kuin mekin."
"Eivät parempia eivätkä huonompia", sanoi Radiant, "jos kiinnitetään huomio vain heidän luontaisiin ominaisuuksiinsa. Meidänhän ei tarvitse siirtyä taaksepäin sukupolveakaan."
"Heidän kallonsa olivat yhtä suuret ja hyvin muodostuneet kuin meidänkin."
"Nuo ihmis-raukat tuolla tunnelissa", sanoi Sarnac, "nuo säälittävät olennot joutuivat vangeiksi sinne. Mutta jokaisesta noihin aikoihin eläneestä on täytynyt tuntua siltä kuin hän olisi joutunut vangiksi sellaiseen."
Myrsky yllätti heidät jonkun ajan kuluttua keskeyttäen heidän keskustelunsa. He kiipesivät juuri erästä matalaa solaa ylöspäin päästäkseen järven päässä sijaitsevaan vieraskotiin, ja myrsky saavutti heidät melkein solan korkeimmalla kohdalla. Salamoi kauheasti ja muuan mänty, johon ei ollut sataakaan metriä, meni aivan pirstaleiksi. Heidän mielestään oli näky suurenmoinen, ja luonnonvoimien purkautuminen ja raivoaminen virkisti heitä kaikkia; sade pieksi heidän paljaita voimakkaita ruumiitaan kuin ruoska ja tuuli puhalsi vihurittain, jotka panivat heidät horjumaan ja nauramaan, heidän voimatta hengästyneinä liikkua eteenpäin. Heidän oli hyvin vaikea pysytellä polulla ja hakiessaan sitä he eivät huomanneetkaan, kuinka puuskat kaatelivat puita ja vyöryttivät kallioita. Vihureita seurasi tasainen rankka sade, jonka kestäessä he kahlaten ja kompastellen vaahtoavalla kallioisella polulla saapuivat lepopaikkaansa. He tulivat sinne märkinä kuin uinnista ja lämpimissään, mutta Sarnac, joka tuli sinne myöhempään Sunrayn kanssa, oli väsynyt ja viluissaan. Vieraskodin omistaja veti kaihtimet ikkunoiden eteen ja sytytti heille suuren valkean männynoksista ja -kävyistä valmistaen heille kuuman aterian.
Jonkun ajan kuluttua he alkoivat jälleen keskustella hautautuneesta kaupungista ja noista kurttuisista ruumiista, jotka lepäsivät lasiseinäisen museon suojissa sähkölamppujen valossa välinpitämättöminä ikuisiksi ajoiksi ulkopuoleisen elämän auringonpaisteelle ja ukkosilmoille.
"Mahtoivatkohan he milloinkaan nauraa, kuten me", kysyi Willow, "paljaasta elämän onnesta?"
Sarnac ei puhunut mitään. Hän istui melkein tulen vieressä heitellen siihen männynkäpyjä ja katsellen niiden palamista ja rätisemistä. Hetkisen kuluttua hän nousi, tunnusti olevansa väsynyt ja meni nukkumaan.
2
Satoi kovasti koko yön ja sitten melkein päivälliseen asti, jolloin ilma kirkastui. Iltapäivällä jatkoi tämä pieni seurue matkaansa laaksoa pitkin niitä vuoria kohti, joille he halusivat kiivetä, mutta he kävelivät hyvin hitaasti tuhlaten puolitoista päivää sellaisen matkan kulkemiseen, jonka he ehkä muuten olisivat katkaisseet päivässäkin. Sade oli virkistänyt kaiken kasvullisuuden laakson ylimmässä päässä ja loihtinut esille runsaasti erilaisia kukkia.
Seuraava päivä oli aurinkoinen ja tyyni.
He saapuivat iltapäivällä eräälle ylätasangolle ja liljoja kasvaville niityille istuutuen sinne syömään mukanaan tuomiaan eväitä. He olivat enää vain parin tunnin kiipeämismatkan päässä siitä vuoristomajasta, jossa he aikoivat viettää yönsä, eikä heidän senvuoksi tarvinnut kiiruhtaa. Sarnac oli laiskalla tuulella ja tunnusti haluavansa nukkua; hänellä oli yöllä ollut kuumetta, ja sitten olivat unet tunneliin vangituista ja myrkkykaasun tappamista ihmisistä häirinneet häntä. Toiset olivat huvitettuja siitä, että hän halusi nukkua päivällä, mutta Sunray sanoi haluavansa pitää häntä silmällä. Hän haki Sarnacille sopivan paikan nurmikolta ja Sarnac paneutui pitkäkseen hänen viereensä ja nukkui, nojaten poskeaan hänen kylkeensä, yhtä nopsasti ja luottavaisesti kuin lapsi. Sunray istui hereillään kuin lapsen hoitaja koettaen viittauksilla taivuttaa toisia vaikenemaan.
"Tämän jälkeen hän kyllä parantuu", nauroi Radiant, ja hänen ja Fireflyn hiipiessä toiselle suunnalle menivät Willow ja Starlight toiselle kiivetäkseen eräälle läheisyydessä sijaitsevalle kallioiselle ylätasangolle, josta he luulivat avautuvan hyvin laajan ja ehkäpä melko kauniinkin näköalan järville.
Sarnac nukkui jonkun aikaa hyvin rauhallisesti, mutta sitten hän alkoi vääntelehtiä ja kiemurrella. Sunray kumartui lähemmäksi vieden polttavat kasvonsa aivan hänen kasvojensa viereen. Sarnac pysyi jälleen rauhallisena hetkisen, mutta sitten hän liikahteli ja mumisi jotakin Sunrayn kuitenkaan ymmärtämättä siitä ainoatakaan sanaa. Sitten hän kieri kauemmaksi tytöstä ja ojensi käsivartensa sanoen: "En voi kärsiä sitä. En voi sietää sitä. Mikään ei voi muuttaa sitä enää. Sinä olet siveetön ja mennyttä kalua." Sunray tarttui häneen hiljaa siirtäen hänet mukavaan asentoon jälleen, kuten jokin hoitajatarkin olisi tehnyt. "Rakas", kuiskasi Sarnac, hapuillen nukkuessaan hänen kättään.
Kun toiset palasivat takaisin, oli hän juuri herännyt.
Hän istui paikoillaan unisen näköisenä ja Sunray oli polvillaan hänen vieressään pitäen kättään hänen olallaan. "Herää nyt!" sanoi hän.
Sarnac katsoi häneen kuin hän ei olisi tuntenutkaan tyttöä ja vilkaisi sitten hämmästyneenä Radiantiin. "Toinen elämä on siis todellakin olemassa", sanoi hän vihdoin.
"Sarnac!" huudahti Sunray pudistellen häntä. "Etkö sinä tunne minua?"
Sarnac siveli kädellään kasvojaan. "Kyllä", sanoi hän hitaasti. "Sinun nimesi on Sunray. Näytän muistavan sen. Sunray... eikä Hetty. Ei ollenkaan, vaikka sinä oletkin Hetyn näköinen. Kummallista! Ja minun – minun nimeni on Sarnac.
"Ja luonnollisesti minä olenkin Sarnac." Hän hymyili Willowille. "Mutta minä luulin olevani Henry Mortimer Smith", lisäsi hän. "Niin minä todellakin luulin, ja hetkinen sitten minä olinkin Henry Mortimer Smith... Henry Mortimer Smith."
Hän katseli ympärilleen. "Vuoria", sanoi hän, "auringonpaistetta ja valkoisia narsisseja. Niin, mehän kävelimme tänne tänä aamuna. Sunray pirskoitteli vettä selkääni eräästä vesiputouksesta. Muistan sen täydellisesti... Ja kuitenkin olin makaavinani vuoteessani ammuttuna. Niin, niin, minä lepäsin vuoteessani... Uniko? Siinä tapauksessa olen unissani elänyt erään parituhatta vuotta sitten eläneen ihmisen koko elämän."
"Mitä sinä tarkoitatkaan?" kysyi Sunray.
"Koko elämää; lapsuutta, nuoruutta ja miehuutta – ja kuolemaa. Hän tappoi minut. Tuo luopio raukka, hän tappoi minut!"
"Unissasiko?"
"Niin, mutta uneni oli hyvin elävä. Oikein unien uni, jos se nyt olikaan mikään uni... En voi vastata kaikkiin kysymyksiisi nyt, Sunray. Olen elänyt kokonaisen elämän tuossa vanhassa maailmassa ja tiedän...
"Minusta tuntuu vieläkin kuin tuo elämä olisi ollut todellista ja tämä vain unta... Olin vuoteessa. Viisi minuuttia sitten olin vuoteessa. Olin kuolemaisillani... Lääkäri sanoi: 'Hän on mennyttä miestä'. Ja minä kuulin vaimoni vaatteiden kahinan hänen tullessaan huoneen poikki..."
"Vaimosiko!" huusi Sunray.
"Niin, vaimoni – Millyn."
Sunray katsoi Willowiin kohottaen kulmiaan ja näyttäen avuttomalta.
Sarnac katsoi häneen haaveillen ja hämmästyneenä. "Milly", toisti hän melko hiljaa. "Hän oli ikkunan luona."
Kukaan ei sanonut mitään vähään aikaan. Radiant seisoi nojaten kättään Fireflyn olkapäähän.
"Kerro meille siitä, Sarnac. Tuntuiko sinusta kuoleminen vaikealta?"
"Vaivuin vaipumistani jonkinlaiseen rauhalliseen olotilaan – ja heräsin sitten täällä."
"Kerro meille nyt, kun se vielä on niin tuoreena muistissasi."
"Emmekö me suunnitelleet, että kulkisimme vuoristomajaan ennen auringonlaskua?" kysyi Willow katsoen aurinkoon.
"Tuolla, noin viiden minuutin kävelymatkan päässä täältä, on muuan pieni vieraskoti", sanoi Firefly.
Radiant istuutui Sarnacin viereen. "Kerro meille unesi nyt. Se haihtuu mielestäsi pian ja ellei se kiinnostuta meitä, voimme jatkaa matkaamme, mutta jos se huvittaa meitä, saatamme kuunnella sen kokonaisuudessaan ja nukkua yömme täällä. Tämähän on melko miellyttävä paikka ja tuon kuilun toisella puolen sijaitsevissa malvanvärisissä kallioissa on jotakin hyvin viehättävää, niiden syvennyksissä on sellaista hienoa usvaa, että voisin katsella niitä viikon menettämättä kärsivällisyyttäni. Kerro meille unesi, Sarnac."
Hän pudisteli ystäväänsä. "Herää, Sarnac!"
Sarnac hieroi silmiään. "Tarina on hyvin kummallinen ja siinä on niin paljon selitettävää."
Hän ajatteli hetkisen.
"Se on pitkä juttu."
"Tietysti, jos siihen sisältyy koko elämä."
"Antakaa minun ensin hakea vieraskodista meille kaikille hedelmiä ja kermaa", sanoi Firefly, "ja sitten saa Sarnac kertoa unensa. Vain viisi minuuttia, Sarnac, ja sitten olen jälleen täällä."
"Minä tulen mukaasi", sanoi Radiant kiiruhtaen hänen jälkeensä.
Ja seuraavissa luvuissa me toistamme Sarnacin jutteleman tarinan.
II
UNEN ALKU
1
"Tämä minunkin uneni alkoi", sanoi hän, "kuten meidän kaikkien elämämme alkaa, katkelmina, erilaisina toisistaan eroavina vaikutelmina. Muistan maanneeni eräällä sohvalla, joka oli peitetty jollakin kummallisella ja kovalla, mustanpunaisilla kirjailuilla koristetulla aineella, ja minä huusin, vaikka en tiennytkään, miksi. Huomasin isäni seisovan huoneen ovella ja katselevan minua. Hän oli melko peloittavan näköinen: hän ei ollut ehtinyt vielä pukeutua, koska hänellä oli vain yllään housut ja flanellipaita, ja hänen vaalea tukkansa oli pörröllään; hän ajeli juuri partaansa ja hänen poskensa olivat vaahdossa. Hän oli vihastunut kuullessaan huutoni. Lopetin luullakseni kirkumiseni, mutta en ole lainkaan varma siitä. Ja minä muistan olleeni polvillani tuolla samalla mustanpunaisella sohvalla äitini vieressä ja katselleeni ikkunasta – sohva sijaitsi tavallisesti ikkunan vieressä selusta siihen päin – kuinka sade valui virtanaan tielle. Ikkunanlauta tuoksui heikosti maalilta, pehmeältä huonolta maalilta, joka oli kuivanut kurttuun auringonpaisteessa. Satoi rankasti ja tie oli huonosti tehty kellahtavasta hiekansekaisesta savesta. Se oli nyt täynnä mutaisia vesilammikoita ja myrskyinen sade muodosti niihin tuhansia vesikuplia, jotka kiisivät eteenpäin tuulen ajamina ja särkyivät antaakseen sijaa toisille.
"'Katsele noita, kultaseni', sanoi äitini. 'Nehän ovat kuin sotamiehiä'.
"Olin silloin luullakseni vielä melko nuori, kun tämä tapahtui, mutta en kuitenkaan enää niin nuori, etten olisi nähnyt sotilaiden kypäreineen ja pistimineen marssivan ohi."
"Tuo tapahtui varmaankin hieman ennen suurta maailmansotaa ja yhteiskunnallista luhistumista?" kysyi Radiant.
"Niin, hieman ennen", sanoi Sarnac. Hän mietti hetkisen. "Yksikolmatta vuotta ennen. Syntymätaloni ei ollut kolmenkaan kilometrin päässä Lowcliffin suuresta englantilaisesta sotilasasemasta ja Lowcliffen rautatieasema oli vain muutamien satojen metrien päässä. Sotamiehet olivatkin kaikkein kiintoisimpia esineitä maailmassani kotini ulkopuolella. He olivat paljon värikkäämpiä kuin muut ihmiset. Äitini työnteli minua tavallisesti joka päivä raittiissa ilmassa niin sanotussa rullatuolissa, ja joka kerta kun sotamiehiä sattui läheisyyteemme sanoi hän: 'Ah, noita koreita sotilaita!'
"'Sotamies' oli siis varmasti ensimmäisiä lausumiani sanoja. Viittasin tavallisesti pienellä villalapaseen pistetyllä kädelläni – noina aikoina puettiin lasten ylle suunnattomasti vaatteita, heidän kätensäkin verhottiin lapasilla – ja sanoin: 'Totilaita!'
"Sallikaa minun koettaa kuvailla teille, millainen tämä minun kotini oli ja millaisia ihmisiä vanhempani olivat. Sellaiset kodit, talot ja paikat ovat jo aikoja sitten hävinneet olemattomiin maan pinnalta niin tarkkaan, ettei niistä ole jäänyt juuri minkäänlaisia jäännöksiäkään jäljelle, ja vaikka ehkä tiedättekin useimmat niitä koskevat tosiseikat, epäilen, voitteko täydellisesti todeta niiden esineiden laadun ja todellisuuden, joita minä näin ympärilläni. Paikkaa nimitettiin Cherry Gardensiksi. Se sijaitsi noin kolmen kilometrin päässä merestä Sandbournen luona; sen toisella puolen oli Cliffstone, josta höyrylaivat kulkivat meren poikki Ranskaan, ja toisella taasen Lowcliff lukemattomine punaisine tiilikasarmeineen ja suurine harjoituskenttineen. Takanamme leviävä sisämaa oli jonkinlainen monien uusien irtonaisista piikivistä tehtyjen teiden halkoma ylätasanko – te ette voi kuvitellakaan, millaisia sellaiset tiet olivat – monine kasvitarhoineen ja uusine rakennettuine tahi rakenteilla olevine rakennuksineen, kukkuloineen ja hiekkakumpuineen, jotka olivat jyrkkiä, viheriöitä ja paljaita, vaikka ne olivatkin matalia. Nämä kummut muodostivat miellyttävän taustan, joka rajoitti maailmaani pohjoisessa, samoin kuin meren safiirinvärinen ulappa rajoitti sitä etelässä, ja ne olivatkin melkein ainoat puhtaasti kauniit esineet tuossa maailmassani. Inhimillinen sekasorto oli koskenut kaikkeen muuhun muuttaen sen ikävän näköiseksi. Pienenä poikana arvailin usein, mitä noiden kumpujen takana mahtoi ollakaan, mutta en milloinkaan mennyt katsomaan niitä, ennenkuin olin täyttänyt seitsemän tahi kahdeksan vuotta."
"Se kai tapahtui ennen lentokoneiden keksimistä?" kysyi Radiant.
"Ne ilmestyivät maailmaan minun ollessani yksi- tahi
kaksitoistavuotias. Minä näin sen, joka ensimmäiseksi lensi Kanaalin
yli mantereen puolelta Englantiin, ja ihmisten mielestä se oli hyvin
ihmeellinen esine. ('Se olikin ihmeellinen', sanoi Sunray.) Menin
sinne muiden poikien mukana ja me tunkeuduimme joukon läpi, joka
katsoa tuijotti tuohon kummalliseen vanhanaikaiseen koneeseen. Se
näytti, levätessään siinä kedolla jossakin Cliffstonen takalistolla
levitettyine siipineen, suurelta kankaasta valmistetulta heinäsirkalta.
Sitä vahdittiin ja se ympäröitiin pylväisiin kiinnitetyllä köydellä,
etteivät ihmiset pääsisi lähestymään sitä."Minun on hyvin vaikea kuvata teille, millaisia paikkoja Cherry Gardens ja Cliffstone oikeastaan olivat, vaikka me äsken juuri kävimmekin Domodossolan raunioilla. Domodossola on ollut pieni, säännöttömästi rakennettu ja tarkoitukseton kaupunkipahanen, mutta nämä olivat vielä säännöttömämpiä ja katselivat paljon suuremmalla tarkoituksettomuudella Jumalaa kasvoihin. Noin kolme- tahi neljäkymmentä vuotta ennen minun syntymääni olivat ihmiset olleet verraten varakkaita ja tuotteliaita. Mutta noina aikoina se ei ollut mikään valtiomiestaidon eikä edellytysten tulos, sattui vain käymään niin, – kuten silloin tällöin rankkasateillakin, että kuurojen lomissa on tyynempiäkin väliaikoja. Mutta rahoitus- ja luottojärjestelmä toimivat melko hyvin: kauppa ja liikeyhteydet olivat hyvät, siellä ei ollut laajoja ruttoalueita, muutamat vuodentulot olivat odottamattoman runsaat eikä siellä ollut laajalle ulottuvia sotiakaan. Näiden myönteisten olosuhteiden yhteistuloksena oli, että tavallisten ihmisten elämänvaatimukset kasvoivat alituisesti, vaikka niitä aina vastustikin väestön tavaton lisääntyminen. Meidän koulukirjoissammehan sanotaankin, että ihminen noina aikoina oli oma heinäsirkkansa. Kuulin myöhemmin elämässäni salaisia kuiskauksia eräästä kielletystä puheenaiheesta, jota nimitettiin syntymistarkastukseksi, mutta lapsuudessani eli koko maailman asujamisto, muutamia poikkeuksia lukuunottamatta, täydellisessä ja hyvin suojellussa tietämättömyydessä inhimillisen elämän ja onnen oleellisimmista tosiseikoista. Edellyttämätön ja vapaa hedelmällisyys hallitsi lapsuuteni ympäristöä. Sellainen arvoton hedelmällisyys oli minun näköalanani, draamanani ja ilmastonani."
"Mutta heillähän oli opettajia, pappeja, lääkäreitä ja hallitsijoita, jotka olisivat voineet ohjata heitä paremmin", sanoi Willow.
"He eivät voineet ohjata heitä paremmin", sanoi Sarnac. "Nämä elämän luotsit ja oppaat olivat ihmeellisiä ihmisiä. Heitä oli kyllä paljon, mutta he eivät ohjanneet ketään. Mitä miesten ja naisten opetukseen ja siihen tulee, että he olisivat valvoneet syntymisiä ja karttaneet tauteja tahi työskennelleet jalosti yhdessä, he melkein estivät sellaisen opetuksen. Tämäkin Cherry Gardens-niminen paikka oli kasvanut nykyisensä kokoiseksi viitenäkymmenenä vuonna ennen minun syntymääni. Se oli kasvanut pienestä kylästä taajaväkiseksi yhdyskunnaksi, jollaisiksi me siihen aikaan niitä nimitimme. Noina vanhoina aikoina, jolloin maailmassa ei vielä ollut vapautta eikä ohjausta, oli maa jaettu kaikenlaisiin ja kaikenkokoisiin palstoihin, ja annettu sellaisille ihmisille, jotka menettelivät sen kanssa mielensä mukaan, alistuen erinäisiin ikävyyksiin ja kumoamattomiin rajoituksiin. Ja Cherry Gardensissa ostelivat jonkinlaiset miehet, joita sanottiin keinotteleviksi urakoitsijoiksi, maapalstoja, useinkin aivan sopimattomia, ja rakensivat taloja liikkuville lisääntyville ihmisjoukoille, joilla ei muussa tapauksessa olisi ollut minkäänlaista järjestelmää. Toinen keinottelija rakensi sinne ja toinen tänne, ja jokainen rakensi niin halvalla kuin suinkin, myyden sitten tahi vuokraten rakentamansa talot niin suuresta rahasummasta kuin suinkin. Toiset talot rakennettiin riveihin ja toiset erilleen jonkinlaisen pienen yksityispuutarhan keskelle. He sanoivat niitä puutarhoiksi, vaikka ne olivatkin järjestämättömiä autioita paikkoja – aidattuja, etteivät ihmiset pääsisi tunkeutumaan niihin."
"Miksi he eivät päästäneet ihmisiä niihin?"
"Sellainen oli heistä niin mieluista. Se tyydytti heitä. Ne eivät olleet minkäänlaisia salaisia puutarhoja. Ihmiset voivat vallan hyvin katsella aidan yli, jos he vain halusivat. Ja jokaisella talolla oli oma keittiönsä, jossa ruoka valmistettiin. Cherry Gardensissa ei ollut yleistä ruokapaikkaa ja jokaisella talolla oli omat talousvälineensä. Useimmissa taloissa oli jokin mies, joka meni muualle työskentelemään ansaitakseen elatuksen perheelleen – noina aikoina oli elatuksen ansaitseminen tärkeämpää kuin eläminen – ja palasi sitten kotiinsa syömään ja nukkumaan; ja siellä oli jokin nainen, hänen vaimonsa, joka teki kaikki talousaskareet, valmisti ruoan, puhdisti ja teki kaiken muunkin, synnyttipä vielä lapsiakin, joukon tarkoituksettomia lapsia, koska hän ei tiennyt mistään sen paremmasta. Hänellä oli liian paljon työtä voidakseen pitää niitä hyvin silmällä, ja monta niistä tavallisesti kuolikin. Useimpina päivinä hän keitti päivällisen. Hän keitti sen... Se kiehui."
Sarnac keskeytti rypistäen otsaansa. "Keitti! No niin, siitä on jo toki päästy", sanoi hän.
Radiant nauroi iloisesti.
"Melkein kaikki sairastivat ruoansulatushäiriöitä. Sanomalehdet olivat täynnä parannusohjeita", sanoi Sarnac vieläkin synkkänä muistellessaan noita aikoja.
"En ole milloinkaan tullut ajatelleeksi sitä muinaisten aikojen elämänpuolta", sanoi Sunray.
"Se oli oleellisinta siinä", sanoi Sarnac. "Silloinen maailma oli sairas joka suhteessa.
"Joka aamu, paitsi sunnuntaisin, kun mies oli lähtenyt työhönsä, kun lapset olivat nousseet ja puetut ja kun ne heistä, jotka olivat jo kyllin vanhoja, oli lähetetty kouluun, siisti perheen emäntä kotia hieman, ennenkuin ryhtyi valmistamaan ruokaa, koska tämä yksityinen keittäminen kuului hänen tehtäviinsä. Joka päivä, paitsi sunnuntaisin, vei joukko miehiä pienillä ponien vetämillä rattailla tahi lykättävillä työntökärryillä tarvitsijoille lihaa, kalaa, vihanneksia ja hedelmiä, siis elintarpeita, jotka olivat kaikki alttiita ilman vaikutukselle ja kaikenlaiselle tuulen sattumalta mukanaan kuljettamalle saastalle. He kulkivat huutaen pitkin Cherry Gardensin katuja ilmoittaen, millaisia elintarpeita heillä oli myytävänä. Muistini palaa takaisin tuohon julkipuolen ikkunan vieressä sijaitsevaan mustanpunaiseen sohvaan ja olen lapsi jälleen. Siellä oli muuan erittäin etevä kalakauppias. Millainen ääni hänellä olikaan! Koetin tavallisesti matkia hänen hirveää meluaan piipittävillä lapsellisilla huudoillani: 'Makrilleja! Täällä on makrilleja! Hienoja Makrilleja! Tulkaa katsomaan! Makrilleja!'
"Emännät tulivat esille salaperäisistä kotoisista komeroistaan ostamaan tahi tinkimään tahi kuluttamaan juttelemalla aikaansa naapuriston eukkojen kanssa. He eivät kuitenkaan saaneet kaikkia tarvitsemiaan tavaroita kaupustelijoilta ja silloin oli heidän pakko kääntyä isänilaisten miesten puoleen. Hänellä oli pieni kauppa. Hän oli niin sanottu vihanneskauppias myyden hedelmiä ja vihanneksia, tuollaisia mitättömiä hedelmiä ja vihanneksia, joita ihmiset siihen aikaan osasivat kasvattaa, ja hiiliä ja paraffiinia, jota ihmiset polttivat lampuissaan, ja suklaata ja inkiväärijuomaa ja muita sellaisia tavaroita, joita tarvittiin senaikaisessa raakalaistaloudessa. Hän myi irtonaisia kukkiakin ja ruukkukasveja ja siemeniä ja tikkuja ja nuoraa ja rikkaruohojen hävittäjiä pieniä puutarhoja varten. Hänen kauppansa oli useiden muiden samanlaisten kauppojen vieressä. Ne olivat muuten tavallisten talojen näköisiä, paitsi että alimmaiset huoneet oli muodostettu kaupoiksi poistamalla väliseinät. Hän ansaitsi omansa ja meidänkin elatuksemme ostamalla tavaransa niin halvalla kuin mahdollista ja myymällä ne sitten niin suurella voitolla kuin suinkin. Toimeentulomme oli sentään melko huonoa, koska Cherry Gardenissa oli paljon muitakin kykeneviä miehiä, jotka myös olivat vihanneskauppiaita, ja jos hän otti liian paljon voittoa, menivät hänen ostajansa silloin tiehensä ostaakseen hänen kilpailijoiltaan, jolloin hän ei ansainnut mitään.
"Äitini ja me sisarukset – äitini ei ollut voinut sille mitään, että hän oli synnyttänyt kuusi lasta, joista kaksi oli kuollut – asuimme tuon kaupan vieressä, siinä ja sen ympärillä. Kesäisin oleskelimme pääasiallisesti ulkosalla tahi kaupan yläpuolella sijaitsevassa huoneessa, mutta kylmillä ilmoilla oli hyvin vaikeata ja kallista pitää tulta palamassa tuossa huoneessa – kaikissa Cherry Gardensin taloissa oli avonaiset hiilitakat – minkävuoksi meidän oli pakko vetäytyä pimeään maanalaiseen keittiöömme, missä äiti raukkani keitti ruokamme sellaisessa valaistuksessa kuin hänellä siellä oli."
"Te olitte luola-asukkaita", sanoi Willow.
"Melkeinpä. Me söimme aina ateriamme tuossa maanalaisessa huoneessa. Kesäisin olimme päivettyneitä ja ruskeita, mutta talvisin muutuimme tämän hautautumisen vuoksi kalpeiksi ja melko laihoiksi. Minulla oli vanhempi veli, joka tuntui lapsellisesta mielikuvituksestani vallan luonnottomalta. Hän oli minua kahtatoista vuotta vanhempi ja minulla oli pari sisartakin, Fanny ja Prudence. Vanhempi veljeni, Ernst, meni ensin muualle työhön ja matkusti sitten Lontooseen enkä minä tavannut häntä juuri milloinkaan, ennenkuin itsekin matkustin sinne. Olin nuorin koko joukosta ja kun täytin yhdeksän vuotta, rohkaisi isäni sen verran mieltään, että hän vaihtoi äitini rullatuolin pieniin työntökärryihin, joilla minä vein ostajille hiilipusseja ja muuta sellaista tavaraa.
"Vanhin siskoni, Fanny, oli hyvin kaunis tyttö kalpeine kasvoineen, ruskeine kauniine luonnonkiharine hiuksineen ja tummansinisine silmineen. Prudencenkin iho oli kyllä vaalea, mutta ei niin kirkkaan vaalea kuin Fannyn, ja hänen silmänsä olivat harmaat. Hän kiusotteli ja härnäsi minua, mutta Fanny ei ollut välinpitämätön vaan miellyttävän ystävällinen minua kohtaan, minkävuoksi minä jumaloinkin häntä. En muista, kummallista kyllä, äitini piirteitä ollenkaan selvästi, vaikka hän tietysti olikin lapsuuteni päätekijä. Hän oli kai liian tuttu sellaisten huomioiden tekemiselle, jotka jättävät pysyväisen kuvan mieleen.
"Omaiseni tahi pääasiallisesti äitini opetti minua puhumaan. Ei kukaan meistä puhunut hyvin; meidän tavallinen murteemme oli köyhää ja huonoa, me lausuimme väärin monta sanaa ja kartoimme pitkiä sanoja kuin jotakin vaarallista ja vaativaa. Minulla oli vain muutamia leikkikaluja: muistan vain pienen veturin, muutamia tinasotamiehiä ja vaillinaisen määrän puisia rakennuskuutioita. Minulla ei ollut mitään erityistä leikkipaikkaa ja jos minä asetin leikkikaluna arkihuoneen pöydälle, katettiin sille ateria heti, jolloin ne saivat väistyä. Muistan suuren haluni saada leikkiä kaupassa olevilla tavaroilla, erittäinkin polttopuukimpuilla ja jonkinlaisilla tulensytyttäjillä, jotka oli hyvin houkuttelevasti tehty rattaan näköisiksi, mutta isäni tukahdutti kaikki sellaiset kunnianhimoiset pyyteet. Hän ei halunnut nähdäkään minua kaupassa, ennenkuin olin tarpeeksi vanha auttamaan häntä, ja senvuoksi minä vietinkin päivittäiset sisälläoloni joko huoneessa kaupan yläpuolella tahi maanalaisessa keittiössä sen alla. Kun kauppa pantiin kiinni, muuttui se hyvin kylmäksi, onkaloiseksi ja pimeäksi paikaksi, niin pienen pojan mielikuvitukselle; siellä oli peloittavia varjoja, joissa kauheita hirviöitä ehkä väijyi, ja vaikka minä pidinkin äitiäni kädestä kiinni mennessäni vuoteeseen, pelkäsin kuitenkin suuresti mennessäni sen läpi. Siellä oli aina heikko vastenmielinen lemu, sellaisten mätänevien kasvisten ja hedelmien haju, jotka silloin sattuivat olemaan siinä tilassa, ja alituinen paloöljyn katku. Mutta sunnuntaisin sen ollessa kiinni oli se kokonaan erilainen, ei enää tuollainen synkän uhkaava, vaan hyvin rauhallinen. Minut vietiin sen läpi matkallani kirkkoon tahi sunnuntaikouluun. (Kerron teille hetkisen kuluttua kirkosta ja sunnuntaikouluista.) Kun näin äitini kuolleena – hän kuoli minun ollessani melkein kuusitoistavuotias – muistin heti sunnuntaituntuisen kauppamme.
"Sellainen, rakas Sunray, oli kotini, jossa oleskelin. Tuntui aivan siltä kuin olisin oleskellut siellä syntymästäni saakka. Uneni oli syvin, mitä minulla milloinkaan on ollut. Olin unhottanut sinutkin."
2
"Ja kuinka tätä tavallisesti siitettyä lasta ryhdyttiin kasvattamaan?" kysyi Radiant. "Lähetettiinkö hänet lastentarhaan?"
"Tuossa maailmassa ei ollut sellaisia lastentarhoja kuin meillä", sanoi Sarnac. "Siellä oli vain jonkinlaisia kokoontumispaikkoja, joita sanottiin alkeiskouluiksi. Sisareni Prudence vei minut sinne pari kertaa päivässä, sitten kuin olin täyttänyt kuusi vuotta.
"Ja nyt on minun jälleen hyvin vaikea kuvailla teille, millainen todellisuus oikeastaan oli. Historiamme kertovat teille kyllä yleisen sivistyksen alusta noina kaukaisina aikoina ja siitä katkerasta kateellisuudesta, jota vanha papisto ja muut etuoikeutetut luokat tunsivat uusia opettajia kohtaan, mutta ne eivät anna teillä mitään oikeata kuvaa niistä sopimattomista ja riittämättömillä opettajavoimilla varustetuista kouluista eivätkä niiden huonosti palkattujen ja huonosti harjoitettujen naisten ja miesten hermostuttavasta työstä joiden tehtäviin kuului tämä ensimmäinen raaka yleisopetus. Muistan erittäinkin erään laihan tumman ryiskelevän miehen, joka opetti vanhempia poikia, ja muutaman pisamaisen noin kolmikymmenvuotiaan pienen naisen, joka sai taistella nuorempien lasten kanssa, ja minä ymmärrän nyt heidän olleen todellisia pyhimyksiä. Miehen nimen olen unhottanut, mutta pientä naista sanottiin neiti Merrickiksi. Heillä oli kummallakin suunnattoman suuret luokat ja he suorittivat suurimman osan opetuksestaan huutamalla, viittoilemalla ja kirjoittelemalla liidulla mustalle taululle. Heidän opetusvälineensä olivat surkuteltavia. Riittävästi oli siellä vain likaisia lukukirjoja, raamatuita ja virsikirjoja ja liuskakivitauluja, joille me kirjoitimme liuskakivikynillä säästääksemme paperia. Piirustusvälineitä meillä oli tuskin lainkaan ja useimmat meistä eivät ikinä oppineetkaan piirtämään. Niin juuri! Vanhassa maailmassa oli paljon sellaisia järkeviä täysikasvuisia henkilöitä, jotka eivät milloinkaan olleet oppineet piirtämään laatikkoakaan. Tuossa koulussa ei ollut minkäänlaisia laskukoneita eikä minkäänlaisia mittausopillisia malleja. Siellä oli tuskin muita kuviakaan kuin kimalteleva värikuva kuningatar Victoriasta ja muutamia eläintauluja; siellä oli hyvin kellastuneita seinäkarttoja Euroopasta ja Aasiasta, vanhentuneita jo parikymmentä vuotta sitten. Me opimme laskuopin alkeet lausumalla. Seisoimme tavallisesti rivissä laulaen erästä ihmeellistä laulua, jota sanottiin meidän taulukoksemme:
"Kaksi yhtä kakkosessa,
kaksi kahta nelosessa,
kolme kahta kuutosessa,
mutta kahdeksassa neljä.""Meidän oli tapana laulaa yhteen ääneen – ja virsiä enimmäkseen. Koulussa oli vanha piano, jolla meidän ulvomistamme säestettiin. Cliffstone'issa ja Cherry Gardensissa oli ollut melkoinen meteli, kun tämä piano oli ostettu. Ihmiset olivat sanoneet sitä ylellisyydeksi ja työtätekevän luokan hemmoittelemiseksi."
"Työtätekevän luokan hemmoittelemiseksi", toisti Firefly. "Luulen tuota sanontaa oikeaksi, mutta olen sittenkin kuin seitsemän syllän vedellä."
"En voi selittää kaikkea", sanoi Sarnac. "Sitä tosiseikkaa ei kuitenkaan voida kumota, että Englanti kadehti omilta lapsiltaan tätä kurjaa sivistystä, kuten kaikki muutkin maat. Siihen aikaan suhtauduttiin asioihin eri tavalla kuin nyt. Ihmiset kilpailivat vielä keskenään kuin luola-asukkaat. Amerikka, joka oli Englantia paljon rikkaampi maa yleiseen varallisuuteen nähden, kustansi tavallisille ihmisille vieläkin kurjempia ja huonompia kouluja. Rakkaani, niin se vain oli. Minä kerron nyt teille tarinaa enkä selitä maailmankaikkeutta... Ja luonnollisesti, huolimatta sellaisten urhoollisten henkilöitten kuin neiti Merrickinkin uupumattomista ponnistuksista, me lapset opimme hyvin vähän ja senkin hyvin huonosti. Useimmat koulumuistoni ovat hyvin ikäviä. Istuimme puulavitsoilla pitkien kuluneiden puupöytien ääressä rivittäin – olen vieläkin näkevinäni kaikki nuo pienet päät edessäni – ja jossakin kaukana seisoi neiti Merrick karttakeppi kädessään, koettaen kiinnittää huomiotamme Englannin jokiin.
"Tunnit, nuo loppumattomat lapsuuteni koulutunnit! Kuinka hitaasti ne kuluivatkaan! Sanoinko minä eläneeni kokonaisen elämän unissani? Koulussa elin iankaikkisuuksia. Me koetimme tietysti huvitella niin paljon kuin mahdollista. Toinen lapsi tyrkkäsi esimerkiksi toista kylkeen sanoen: 'Anna mennä!' Ja me leikimme salaa pienillä kivipalloilla. Minusta on hyvin hupaista muistella sitä, että minä opin kaikki yksinkertaiset laskutavat leikkimällä noilla palloilla kurista huolimatta."
"Mutta eivätkö he, tuo teidän neiti Merrickinne ja tuo ryiskelevä pyhimyksenne, kyenneet saamaan aikaan mitään sen parempaa?" kysyi Radiant.
"Ah, he eivät voineet sille mitään. He työskentelivät vallan koneellisesti, ja kouluumme tuli silloin tällöin tarkastajia ja tutkijoita, jotka pitivät kyllä huolta siitä, että he seurasivat ohjeita."
"Mutta", sanoi Sunray, "tuo nimien pänttääminen ja kaikki muukin tarkoitti kai jotakin? Sen pohjalla, salattuna ehkä huomiolta, piili kai jotakin järkevää tahi puoleksi järkevää?"
"Ehkä", myönsi Sarnac. "Mutta minä en ainakaan kyennyt saamaan sitä milloinkaan selville."
"Nehän sanoivat sitä historiaksi", sanoi Firefly auttavasti.
"Aivan niin", myönsi Sarnac. "Niin, he koettivat luullakseni kiinnittää lasten huomiota Englannin kuninkaihin ja kuningattariin, jotka olivat ehkä kurjimpia hallitsijoita, mitä maailma milloinkaan on nähnyt. Nuo hallitsijat voivat vain herättää huomiota joillakin ennenkuulumattomilla teoilla. Siellä oli esimerkiksi muuan ihana Henrik VIII, joka janosi äärettömästi rakkautta ja jonka omatunto oli niin arka avioliiton pyhyyteen nähden, että hän aina murhasi edellisen vaimonsa, ennenkuin hän otti uuden. Ja siellä eli muudan Alfredkin, joka poltti muutamia leipiä, mutta minä en saanut milloinkaan selville syytä siihen. Se hämmenti jollakin tavoin tanskalaisia, hänen vihollisiaan."
"Mutta eivätkö he sitten opettaneet teille mitään muuta historiasta?" huudahti Sunray.
"Kyllä. Esimerkiksi sen, että Englannin kuningatar Elisabeth käytti poimukaulusta ja Englannin ja Skotlannin kuningas Jaakko I suuteli mieslemmikkejään?"
"Mutta historiaa?"
Sarnac nauroi. "Niin, se on omituista, huomaan sen nyt, kun olen jälleen hereilläni. Mutta heidän opetuksensa supistui todellakin siihen."
"Eivätkö he kertoneet teille mitään elämän alusta ja lopusta, sen loppumattomista ihanuuksista ja mahdollisuuksista?"
Sarnac pudisti päätään.
"Eivät kouluissa", sanoi Starlight, joka oli nähtävästi lukenut hyvin kirjansa, "vaan kirkoissa. Sarnac unhottaa kirkot. Teidän pitää muistaa, että noina aikoina uskonto kiinnosti äärettömästi ihmisiä. Palvonta-paikkoja oli joka paikassa. Joka viikosta uhrattiin kokonainen päivä ihmisen kohtalon tutkimiselle ja Jumalan tarkoitusten määrittelemiselle. Työmiehet lopettivat silloin työnsä. Hamaan maan ääriin kantautuivat silloin kirkonkellojen äänet ja seurakuntalaisten veisaaminen. Eikö siinä ollut jotakin kaunistakin, Sarnac?"
Sarnac mietti ja hymyili. "Ei se ollut aivan sellaistakaan", sanoi hän. "Meidän historiamme kaipaavat pienen korjauksen siinä asiassa."
"Mutta ihmisethän voivat vielä katsella noita kirkkoja ja kappeleita vanhoissa valokuvissa ja elävissäkuvissa. Ja meillähän on vielä jäljellä monta heidän tuomiokirkkoaan. Ja muutamat niistä ovat hyvin kauniita."
"Ja meidän on pitänyt tukea, pönkittää ja lujittaa niitä teräksellä", sanoi Sunray, "koska ne oli rakennettu niin huolettomasti ja leväperäisesti. Eikä niitä kuitenkaan oltu rakennettu Sarnacin eläessä."
"Mortimer Smithin eläessä", korjasi Sarnac.
"Ne rakennettiin satoja vuosia ennen hänen tuloaan maailmaan."
3
"Teidän ei pidä arvostella jonkin aikakauden uskontoa sen temppelien ja kirkkojen mukaan", sanoi Sarnac. "Sairaassa ruumiissa voi olla paljon sellaista, jota se ei voi poistaa, ja kuta heikompi se on, sitä vähemmän se voi suojella itseään säännöttömiltä ja tarpeettomilta kasvannaisilta, jotka joskus voivat olla hyvin kauniita ja tuoreitakin.
"Mutta sallikaa minun kuvailla teille kotini ja kasvatukseni aikaista uskonnollista elämää. Englannissa oli jonkinlainen valtionkirkko, mutta se oli menettänyt suurimman osan virallisuudestaan koko yhteiskuntaan nähden. Sillä oli Cherry Gardensissa kaksi rakennusta, joista vanhempi, kirkoksi hyvin pieni, neliskulmaisine torneineen oli rakennettu kyläkirkoksi, ja toinen uudempi tilavine suojineen ja korkeine torneineen oli tarkoitettu kaupungille. Niiden lisäksi oli siellä vielä muiden lahkojen, kuten riippumattomien ja metodistien, kappeleita ja vanhalle roomalaiskatoliselle seurakunnalle kuuluva kirkko. Jokainen vakuutti edustavansa oikeata kristinuskon haaraa ja jokaisella oli pappinsa, paitsi Englannin suurimmalla kirkolla, jolla oli kaksi, kirkkoherra ja kappalainen. Te luulette ehkä noiden paikkojen, kuten historiallisten museojemme ja nuorisolle perustamamme näkyjentemppelin, selittäneen ihmisille niin liikuttavalla ja kauniilla tavalla kuin rotumme historialle suinkin vain on mahdollista elämän suurta seikkailua, johon me kaikki otamme osaa, muistuttaneen meitä veljeydestä ja tukahduttaneen meidän itsekkäät ajatuksemme... Mutta sallikaa minun kertoa teille, miltä se minusta näytti:
"En muista lainkaan ensimmäistä uskonnollista opetustani, mutta minä opin kai melko varhain lausumaan erään runomittaisen rukouksen:
"'Puoleeni sa, Jeesus hyvä, lempeydessäs' katsahda,
mua pientä lasta aina laupeudessas' armahda.'"Ja sitten toisen Herranrukous-nimisen rukouksen, jonka vaikeatajuista sisällystä saatoin ainoastaan osittain ymmärtää ja joka alkoi seuraavilla aivan käsittämättömillä sanoilla: 'Isä meidän, joka olet taivaassa, pyhitetty olkoon sinun nimesi.' siinä rukoiltiin myös jokapäiväistä leipää ja valtakunnan tulemista. Minä opin nämä molemmat rukoukset äidiltäni jo uskomattoman nuorena ja toistin ne joka ilta ja usein aamuisinkin. Äitini kunnioitti näitä sanoja niin äärettömästi, ettei hän ruvennut selittämään niitä, ja kun minä tahdoin rukoilla jokapäiväisen leivän lisäksi vielä voitakin, torui hän minua kovasti. Halusin tietää senkin, mitä kuningatar Victorialle tapahtuisi Jumalan valtakunnan tultua, mutta en milloinkaan voinut rohkaista mieltäni niin paljon että olisin kysynyt sitä äidiltäni. Sain sellaisen kummallisen luulon päähäni, että asia voitaisiin ehkä ratkaista avioliitolla, vaikka kukaan ei ollut tullut sitä vielä ajatelleeksi. Tämä kaikki tapahtui varmaankin aivan elämäni ensi vuosina, koska Victoria Hyvä kuoli ollessani vasta viisivuotias, erään pitkällisen, kaukaisen ja nykyään jo melkein unhotuksiin joutuneen buurisodan aikana.
"Nämä lapsuuteni hämmentävät seikat vain enenivät, väistyen vihdoin jonkinlaisen itsesuojelevan välinpitämättömyyden tieltä tultuani niin vanhaksi, että voin mennä kirkkoon ja sunnuntaikouluun.
"Sunnuntaiaamu oli viikon päivien kaikkein vaikein ajankohta äidilleni. Me kaikki lapset kylvimme jotenkin tuolla maanalaisessa keittiössä edellisenä iltana, paitsi vanhempiani, jotka luullakseni eivät milloinkaan kokonaan peseytyneet, vaikka en tiedäkään sitä varmasti – ja sunnuntai-aamuisin me nousimme paljon myöhempään kuin tavallisesti ja pukeuduimme puhtaisiin alusvaatteihin ja parhaaseen pukuumme. (Kaikilla ihmisillä oli siihen aikaan yllään hirveän paljon vaatteita, koska he olivat niin sairaalloisia, etteivät he sietäneet lainkaan kosteutta eivätkä kylmää). Aamiainen oli kiireellinen ja huomaamaton ateria, meidän valmistautuessamme vastaanottamaan korkeampia vaikutteita. Sitten meidän oli istuttava paikoillamme kiltisti, kartettava vaatteiden rypistymistä ja likaa, ja koetettava kiinnostua kirkkoonlähtöön saakka johonkin niistä kymmenestä tahi kahdestatoista kirjasta, jotka oli hankittu kotiimme. Äiti valmisti sunnuntai-päivällisen melkein aina tuoreesta lehmänlihasta, jonka vanhin siskoni vei paistumaan naapurimme, leipurin, uuniin niin kauaksi aikaa kuin olimme kirkossa. Isä nousi myöhemmin kuin kaikki muut ja esiintyi kummallisesti muuttuneena kauluksessa, leukatilkussa, kalvosimissa ja mustassa takissa hiukset jakaukselle kammattuina ja silitettyinä. Tavallisesti ilmestyi lähdön hetkellä jotain odottamatonta, mikä viivytti meitä. Jommankumman sisareni sukassa sattui olemaan reikä tahi minun kenkiäni ei saatu nappiin, koska ei kukaan voinut löytää nappikoukkua, tahi sitten oli rukouskirja kateissa. Tällainen aiheutti kaikenlaista hälinää. Ne hetket olivat hyvin levottomia, jolloin kirkonkellot lakkasivat soimasta ja aloittivat yksitoikkoisen yhteensoittonsa.
"'Ah, me myöhästymme jälleen!' sanoi äitini. 'Niin, me myöhästymme varmasti!'
"'Minähän voin mennä sinne edeltäpäin Pruen kanssa', saattoi isäni sanoa.
"'Minäkin lähden', sanoi Fanny.
"Et ollenkaan, ennenkuin olet hakenut esille nappikoukun, neiti Letukka', saattoi äitini huutaa. 'Sillä minä tiedän sinun käsitelleen sitä.'
"'Miksi emme osta hänelle nauhakenkiä, kuten muillekin lapsillemme, sitä en minä ymmärrä', saattoi isäni huomauttaa töykeästi.
"Äitini, joka oli tuhkanharmaa kiihkosta, voi hätkähtää ja sanoa: 'Vielä tässä nauhakengät hänen ikäiselleen! Hänhän katkoisi nauhat heti.'
"'Mikä tuolla lipaston kannella on?' voi Fanny kysyi äkkiä.
"'Ah! Mutta tietysti sinä sen tiesitkin!'
"'Minä käytän tietysti silmiäni!'
"'Sinullapa oli vastaus valmiina. Ah, sinä ilkeä tyttö!'
"Fanny saattoi kohauttaa hartioitaan jälleen ja tuijottaa ikkunasta kadulle. Hänen ja äitini välillä oli muitakin riidan aiheita kuin hukkaan joutunut nappikoukku. Neiti Letukka oli edellisenä iltana ollut ulkona kauan aikaa illan pimittyäkin, mikä oli jotakin hirmuista äitini mielestä, kuten vielä tulette näkemään.
"Äitini napitti sitten kenkäni rankaisevalla tavalla hengittäen raskaasti, ja sen jälkeen me lähdimme. Prue käveli isän kanssa edellä, Fanny seurasi heitä vähän matkan päässä ivallisena ja minä koetin vääntää pientä pumpulilapaseen pistettyä kättäni irti äitini kovasta otteesta.
"Meillä oli niin sanottu oma penkkimme kirkossa, jonkinlainen pitkä lavitsa polvipieluksineen ja pienine rukoilemiskaiteineen, joka oli kiinni seuraavan penkin selustassa. Me menimme siihen jonossa, polvistuimme, nousimme ja olimme valmiit tuohon toimitukseen, jota sanottiin aamujumalanpalvelukseksi."
4
"Ja tämä jumalanpalvelus jälleen oli hyvin kummallinen toimitus. Me luemme noista kirkoista ja heidän jumalanpalveluksistaan historioistamme yksinkertaistaen ja ihannoiden saamaamme kuvaa; me otamme kaiken lukuun, kuten meidän tapanamme oli sanoa tuossa vanhassa maailmassa, näennäisestä arvostaan. Me luulemme ihmisten ymmärtäneen ja uskoneen täydellisesti noiden vanhan maailman uskontojen kummalliset tunnustukset; uskomme heidän palvelleen jumalaansa yksinkertaisella kiihkolla ja oletamme heidän säilyttäneen sydämissään salaisen järjestelmän lohduttavia seikkoja ja ihanteita, joita muutamat meistä vieläkin koettavat uudistaa. Mutta elämä on aina pulmallisempaa kuin mikään sen laskelma tahi kuvaus voi olla. Noina aikoina koetti ihmismieli aina mutkistuttaa ja himmentää mielipiteitään unhottaen pääasialliset seikat toisarvosten mietelmien vuoksi, asettaen toistamisen ja tottumuksen tarkoituksellisten tehtävien sijalle ja unhottaen kokonaan niiden alkutarkoitukset. Elämä on käynyt yksinkertaisemmaksi ihmisille vuosisatojen kuluessa, koska se on tullut selvemmäksi. Meidän elämämme oli niinä aikoina paljon mutkallisempaa, koska me emme olleet vielä niin selvillä asioista kuin nyt. Ja niin me istuimme penkeissämme sunnuntaisin yhdenmukaisessa välinpitämättömyyden tilassa, ajattelematta oikeastaan lainkaan tehtäväämme ja tuntien pikemmin kuin tietäen merkitykset, ajatusten liidellessä sinne tänne kuin vesi vuotavasta astiasta. Me katselimme salavihkaa ja yksityiskohtaisesti muita ympärillämme istuvia ihmisiä tuntien selvästi, että hekin katselivat meitä. Me nousimme seisomaan, me polvistuimme ja istuimme jumalanpalveluksen rituaalin kukaan. Minä voin vieläkin palauttaa mieleeni hyvin elävästi ihmisten aiheuttaman yhtämittaisen kahinan, kun he istuutuivat tahi nousivat epäsäännöllisten väliaikojen jälkeen.
"Tällainen aamujumalanpalvelus oli sekoitus pappien, kirkkoherran ja kappalaisen lausumista rukouksista ja tunnustuksista, seurakuntalaisten vastauksista ja messuista, virsistä ja ääneen luetuista raamatun kohdista ja saarnasta. Paitsi tätä saarnaa seurasi koko palvelus määrättyjä rukouskirjaan merkittyjä ohjeita. Me selailimme rukouskirjamme sivuja löytääksemme oikean paikan, ja sen hakeminen oli hirmuista sielullista harjoitusta sellaiselle pienelle pojalle, jonka toisella puolen istui väsymätön äiti ja toisella Prue.
"Palvelus alkoi hyvin surullisella tavalla ja se olikin enimmäkseen surullinen. Me olimme kaikki kurjia syntisiä, meissä ei ollut mitään hyvää ja me ilmaisimme heikon kummastuksemme siitä, ettei meidän Jumalamme ryhtynyt väkivaltaisiin toimenpiteihin meitä kohtaan. Siellä luettiin ääneen pitkä valitusvirsi, jossa pappi toisti melkoisella halulla kaikki mahdolliset inhimilliset onnettomuudet – sodan, ruton, nälänhädän ja niin edespäin – seurakuntalaisten huudahtaessa silloin tällöin väliin: 'Hyvä Jumala, armahda meitä!', vaikka heidän olisi pitänyt tietää noiden seikkojen pikemminkin kuuluvan heidän kansainvälisille terveyshuoltajilleen, kuin Jumalalle. Ja lopuksi alkoi pappi rukoilla kuningattaren, valtakunnan lakien, kerettiläisten, onnettomien ihmisten, matkustajien ja sadon puolesta, jotka seikat Kaikkivaltias näytti anteeksiantamattomasti laiminlyöneen. Seurakuntalaiset tukivat papin ponnistuksia huudahtamalla tuon tuostakin: 'Me rukoilemme sinua, hyvä Jumala, kuulemaan meitä!' Virret olivat hyvin erilaisia, mutta useimmat olivat ylenpalttisia ylistyksiä Luojallemme usein toistuvine väärine loppusointuineen ja muine hirmuisuuksineen. Me kiitimme taivasta siunauksestamme, olematta lainkaan ivallisia. Ja kuitenkin te voitte ehkä kuvitella, että Äärettömien Voimien Jumala olisi helposti voinut vapauttaa meidät kiitollisuudesta tuon Cherry Gardensissa sijaitsevan epävarman pienen halija vihanneskaupan, kaikkien äitini vaivojen, hankaluuksien ja isäni huolten vuoksi.
"Tämän palveluksen yleisenä tarkoituksena oli, sen pintapuolisesta Jumalan ylistämisestä huolimatta, moittia häntä kovasti ja täydellisesti kaikista inhimillisistä onnettomuuksista ja kieltää ihmissuvun vastuunalaisuus sen yleiseen sekasortoon ja kehnouteen. Koko maassamme ja melkeinpä koko maailmassa koetettiin joka sunnuntai painaa nuorten mieliin messuamalla, veisaamalla, rukoilemalla tahi viittailemalla sitä, silloin kun jumalanpalvelus hetkiseksi mursi heidän suojelevan vaistomaisen tarkkaamattomuutensa, että ihmissuku on aivan arvoton ja epätoivoinen ja avuton leikkikalu äreän, hetken mielijohteille alttiin, turhamaisen ja vastustamattoman olennon käsissä. Nämä vihjaukset astuivat heidän ajatuksiensa ja elämän auringon väliin, ne piilottivat kaiken ihmeellisen heiltä ja estivät heiltä pääsyn rohkeuden hengen luo. Mutta tämä nöyryyttävä oppi oli niin vieras heidän sydämilleen, että suurin osa kuulijoista istui, seisoi tahi polvistui rivittäin penkeissään toistellen vastauksia ja veisaten koneellisesti, samalla kun heidän ajatuksensa kohdistuivat tuhansiin paljon puoleensavetävämpiin asioihin suunnitellen liikeyrityksiä tahi huvituksia tahi liidellen haaveiluihin, heidän katseensa syventyessä tarkastelemaan naapureiden käyttäytymistä.
"Tähän palvelukseen liittyi joskus, mutta ei aina, osia toisesta jumalanpalveluksesta, niin sanotusta ehtoollisesta. Se oli jonkinlainen lyhennetty jäännös tuosta katolisesta messusta, josta me kaikki olemme lukeneet historioistamme. Kuten tiedätte, taisteli koko kristikunta vielä – kahdeskymmenesvuosisata Kristuksen syntymästä oli jo alkanut – päästäkseen vapaaksi salaperäisen veriuhrin aiheuttamasta luomuksesta ja voidakseen unhottaa erään Jumalan miehen perinnäisen murhan, joka oli yhtä vanha kuin maanviljelys ja ihmisten tekemät ensimmäiset uudistukset. Englantilainen valtiokirkko oli niin riippuvainen sopimuksista ja perinnäistavoista, että niissä molemmissa kirkoissa, jotka sillä oli Cherry Gardensissa, selitettiin tätä asiaa toisistaan kokonaan eroavalla tavalla. Toinen uudempi ja komeampi, St. Judesin kirkko, oli pyhitetty ehtoollisen merkityksen liioittelemiselle, se nimitti sitä messuksi, sanoi pöytää, jonka ääressä sitä nautittiin, alttariksi ja nimitti kirkkoherra Snapea papiksi, korostaen yleensä ikivanhaa pakanallista tulkintaa, kun sitä vastoin toinen, tuo pieni St. Osuthille pyhitetty vanha kirkko nimitti pappiaan palvelijaksi, alttariaan Herran pöydäksi, ehtoollista Herran ehtoolliseksi, kieltäen siltä kaiken salaperäisen merkityksen ja muuttaen sen pikemminkin Herran elämän ja kuoleman muistoateriaksi. Nämä vuosisatoja kestäneet vastakkaisuudet rotumme ikivanhan kirkkopalveluksen ja sen järkevän ja henkisen vapauden uuden elämän välillä, jotka olivat alkaneet sarastaa maailmassa kolmen tahi neljän vuosisadan aikana, olivat kokonaan käsittämättömiä minun heikolle ymmärrykselleni, istuessani vihaisena penkissäni ja käyttäytyessäni huonosti. Nuorekkaalle mielelleni ei ehtoollinen merkinnyt muuta kuin pitkää lisäystä jumalanpalveluksen normaalisiin ikäviin menoihin. Noina aikoina uskoin liikuttavasti rukouksen voimaan ja muistamatta pyyntöni vähemmän imartelevaa laatua voin kuiskailla aamujumalanpalveluksen ensi rukousten aikana: 'Laupias Jumala, älä salli pappien jakaa tänään ehtoollista!'
"Sitten seurasi saarna, herra Snapen itsensä kokoonpanema ja ainoa sellainen kohta koko jumalanpalveluksessa, jota ei oltu edeltäpäin määritelty eikä toistettu tuhansia kertoja ennen.
"Herra Snape oli nuori punakka mies punertavine tukkineen ja sileiksi ajeltuine poskineen; hänen pienet kasvonsa olivat pulleat kuin herkkusienikimppu, niiden ilme oli autuaan itsetyytyväinen ja hänen äänensä täyteläinen. Kun hän selaili käsikirjoitustaan, oli hänen tapanaan nykäistä ylöspäin messukasukkansa valkoista laajaa hihaa kohottaessaan valkoista kättään sellaiseen asentoon, että se synnytti minussa tuollaisen selittämättömän lapsuusaikaisen halveksumisen tunteen. Vihasin tuota liikettä, pidin silmällä sen tuloa ja kiemurtelin nähdessäni sen.
"Nämä saarnat menivät niin paljon yli minun ymmärrykseni, etten voi kertoa teille, mistä niissä puhuttiin. Hän voi puhua pyhän ehtoollisen suomasta lohdutuksesta ja kirkkoisien perimätiedoista. Hän saattoi esitelmöidä kirkkojuhlista, vaikka me emme nähneetkään muuta siihen viittaavaa kuin kolehtilautasen. Hän puhui paljon adventista, loppiaisesta ja helluntaista, ja hänellä oli hyvin tavallinen tapa siirtyä nykyaikaisiin juhlapäiviin sanomalla: 'Ja mekin, rakkaat veljet, olemme viime aikoina viettäneet adventtiamme ja helluntaitamme.' Sitten hän voi siirtyä kuningas Edwardin Lowcliffeen tekemään vierailuun ja kertoa Natalin ja Zanzibarin piispojen viimeisestä väittelystä. Te ette voi kuvitellakaan, kuinka vierasta tämä kaikki oli meidän jokapäiväiselle elämällemme.
"Ja sitten äkkiä, kun pieni poika oli menettänyt kaiken toivonsa tämän tasaisen äänen lakkaamisesta, seurasi lyhyt väliaika ennen seuraavia siunattuja vapautuksen sanoja: 'Ja nyt Isän, Pojan ja Pyhänhengen nimeen...'
"Se oli ohi. Kaikki seurakuntalaiset liikahtelivat ja mekin nousimme seisoallemme. Sitten me polvistuimme lyhyeksi hetkeksi näennäiseen rukoukseen, haparoimme hattumme, päällystakkimme ja sateenvarjomme käsiimme ja poistuimme raittiiseen ilmaan. Käytäviltä kuului yhtämittaista jalkojen kopinaa kunkin mennessä omalle suunnalleen, tuttavia tervehdittiin jäykästi, Prue kiiruhti leipuriin hakemaan sunnuntaipäivällistä ja me muut kävelimme suoraan kotiin.
"Tavallisesti saimme sunnuntaipaistin painimeksi ihania ruskeiksi paistettuja perunoita ja ehkäpä vielä hedelmätorttuakin. Mutta keväällä tuli rabarberin vuoro ja sitä minä vihasin. Sitä luultiin minulle kummallisen terveelliseksi ja minun oli aina pakko syödä tavattoman suuria viipaleita rabarberitorttua.
"Iltapäivällä mentiin sitten sunnuntaikouluun tahi lasten jumalanpalvelukseen, ja vapautettuina vanhempiemme seurasta menimme me kolme lasta koulutaloon tahi kirkkoon jälleen saamaan jatkuvaa opetusta uskomme kummallisuuksissa. Sunnuntaikoulussa kokosivat harjaantumattomat ja kykenemättömät henkilöt, jotka arkipäivisin toimivat kauppa-apulaisina ja kirjanpitäjinä, ja muuan vanha ja kuuro Spendilow-niminen herra meidät luokkiin esitelmöiden meille juutalaisten kuninkaan Davidin ja Abrahamin, Iisakin ja Jaakopin kaksimielisestä elämästä, kuningatar Isabelin huonosta käytöksestä ja muista sellaisista aiheista. Ja me veisasimme helppoja virsiä yhteen ääneen. Silloin tällöin puhuivat opettajamme Luomakunnan Herrasta, mutta he puhuivat ymmärtämättä aiheestaan mitään jutellen hänestä kuin jostakin temppujentekijästä, joka teki ihmeitä ja herätti kuolleita henkiin. Ja hän oli pelastanut meidät huolimatta siitä ilmeisestä tosiseikasta, että me olimme kaikkea muuta kuin pelastettuja. Tämän mestarin opetukset oli haudattu noiden ylösnousemistarinain ja ihmejuttujen alle kahdeksituhanneksi vuodeksi. Hän oli pimeydessä loistava valo, mutta pimeys ei tiennyt siitä mitään. Ja elämän suurenmoisesta menneisyydestä, ihmisroduista ja niiden hitaasti karttuvista tiedoista, epäilyksistä ja synkästä taikauskoisuudesta ja totuuden sarastavista voitoista, inhimillisten intohimojen voitoista ja jalostumisesta aikojen kuluessa, tutkintojen ja keksintöjen jumaluudesta, ruumiittemme ja aistiemme salaisesta loistavuudesta, ja nykyisistä joukoissamme piilevistä vaaroista ja mahdollisuuksista, joista rotumme lakkaamatta lisääntyvät joukot erehtyivät niin surullisesti, mutta kuitenkin niin valoisin toivein ja lupauksin, emme me kuulleet sanaakaan. Meille ei ilmoitettu lainkaan sitä, että on olemassa inhimillinen, yhteisellä sielulla varustettu ja lopulliseen yhteiseen kohtaloon alistuva yhteiskunta. Noista sunnuntaikouluopettajista olisi tuntunut pahennusta herättävältä ja hirmuiselta, jos he vain olisivat kuulleet puhuttavan sellaisista seikoista sunnuntaikouluissa.
"Ja muistakaa", sanoi Sarnac, "ettei maailmassa valmistettu ketään elämään sen paremmin kuin minuakaan. St. Osuthille pyhitetty vanha kirkko oli kirkkoherra Thomas Bendertonin hallussa ja hän peloitteli kutistuvaa seurakuntaansa kaikuvilla saarnoilla helvetin kauhuista. Hän oli karkoittanut äitini St. Juden kirkkoon alituisilla huomautuksillaan perkeleestä, ja hänen esitelmiensä pääaiheena oli synnillinen epäjumalanpalvelus; hän puhui siitä aina viitaten erityisesti herra Snapen messukasukkaan, jota tämä käytti jakaessaan pyhää ehtoollista, ja joihinkin hämäriin menoihin, joihin tämä turvautui käsitellessään ehtoollispöydälle asettamiaan pieniä leipä- ja viinimääriä.
"Sitä, mitä lahkolaiset ja metodistit tekivät ja opettivat oleskelupaikoissaan, kappeleissaan ja sunnuntaikouluissaan, en tiedä lainkaan varmasti, koska äitini olisi tuntenut hirmuista uskonnollista kauhua, jos vain jolloinkin olisin lähestynytkään noita kokouspaikkoja. Mutta minä tiedän heidän menettelynsä olleen vain koruttomampaa kirkollisten toimitustemme matkimista. He messusivat vähemmän, mutta puhuivat sitä enemmän perkeleestä. Tiedän alkuperäisten metodistien kiinnostuneen enimmän siihen luuloon, että suurinta osaa ihmiskunnasta tullaan iankaikkisesti julmasti kiduttamaan helvetissä, sen saatua kärsiä tarpeeksi elämän puutteista ja vaikeuksista. Sain sen tarkasti selville eräältä pieneltä metodistipojalta, joka ilmaisi pelkonsa minulle eräänä päivänä, meidän lähdettyämme kävelyretkelle Cliffstoneen päin.
"Hän oli kumaraharteinen ja nuhaa sairastava poikanen, jolla oli kaulassaan pitkä valkoinen villainen kudottu kaulahuivi; maailmassa ei ole ollut sellaisia olentoja enää satoihin vuosiin. Me kuljimme kävelytietä kallioiden laitaa soittolavan ja kansituoleissa loikoilevien ihmisten ohi. Siellä oli joukottain ihmisiä kummallisissa pyhävaatteissaan, ja taaempana sijaitsivat nuo likaisenharmaat talorivit, joissa he asuivat. Ja toverini todisti: 'Herra Molesly sanoo viimeisen tuomion voivan tulla milloin tahansa – tulla salamoiden ja jyristen, ennenkuin me ehdimme tämän ajanjakson loppuunkaan. Ja kaikkia ihmisiä vaaditaan silloin tekemään tili teoistansa...'
"'Juuri sellaisina kuin he ovat.'
"'Niin, juuri sellaisina. Tuo tuolla istuva nainen koirineen, tuo tuolissaan nukkuva lihava mies ja tuo poliisikin.'
"Hän keskeytti hämmästyen hieman ajatustensa hebrealaisesta rohkeudesta. 'Ja tuo poliisikin', toisti hän. 'Kaikki punnitaan ja huomataan köykäisiksi, ja perkeleet tulevat kiduttamaan heitä. Kiduttamaan tuota poliisia. Korventamaan ja leikkelemään häntä. Ja kaikkia muitakin. Hirveästi kiduttamaan...'
"En ollut milloinkaan ennen kuullut kristinopin opinkappaleita selitettävän näin yksityiskohtaisesti. Kauhistuin suuresti.
"'Minä ainakin menisin piiloon', sanoin minä.
"'Hän löytäisi kyllä sinut. Hän näkisi sinut varmasti ja kertoisi perkeleille', sanoi pieni ystäväni. 'Hän näkee nytkin meidän ilkeät ajatuksemme.'"
"Mutta uskoivatko ihmiset todellakin tuollaista lorua?" kysyi Sunray.
"Yhtä paljon kuin kaikkea muutakin", sanoi Sarnac. "Myönnän sen olleen hirveätä, mutta sellaista se kuitenkin oli. Voitteko te lainkaan todeta, millaisia kokoonpuristuneita ja vääristyneitä ajatuksia sellainen opetus synnytti huonosti ravituissa sairaalloisissa ruumiissamme?"
"Useat ihmiset epäilivät kai sentään tuota eriskummaista satua helvetistä?" kysyi Radiant.
"Siihen uskoivat kuitenkin useammat kuin ehkä luulettekaan", sanoi Sarnac. "Muutamat ihmiset luopuivat tietysti ajan oloon tuosta luulosta säilyttääkseen järkensä, mutta se syöpyi kuitenkin lähtemättömästi useimpien mieleen. Entä muut sitten? Tämän väärän maailmasta keksityn jutun vaikutus enemmistöön oli jonkinlainen passiivinen hylkääminen. Jonkinlainen autio paikka, paljas kallio, ilmestyi siihen paikkaan, missä olisi pitänyt olla inhimillisen onnen tunteen, näyn elämästä tämän suoranaisen yksilöllisen elämän jälkeen...
"Minun on hyvin vaikeata kuvailla sitä mielentilaa, johon ihminen joutui. Nämä opetukset olivat loukanneet nuoria: he eivät olleet enää kykeneviä täydelliseen henkiseen kehitykseen, koska heidän kaikki mahdollisuutensa oli hävitetty. Ehkäpä me emme milloinkaan todella käsittäneet emmekä uskoneet tuota eriskummaista satua helvetistä, kuten te sitä nimitätte, mutta se vaikutti sentään sen verran meihin, että me kasvoimme ilman elävää uskoa tarkoituksettomasti. Meidän uskonnollisen olemuksemme ydin oli niin muodoin tämä hillitty helvetin pelko. Vain harvat meistä uskalsivat puhua siitä vilpittömästi. Sellaisista asioista keskustelemista katsottiin sopimattomaksi, kuten puhumista muistakin elämän perusmerkityksistä joko kielteisesti tahi myönteisesti. Te voitte ehkä viittailla, että niistä olisi voitu puhua kautta rantain tahi leikkiä laskien. Ja useimmista elämän vakavimmista saavutuksista puhuttiinkin leikillisesti.
"Mortimer Smithin aikoma oli maailma henkisesti kokonaan eksyksissä. Se oli kulkenut harhaan kuin eksynyt koira eikä sillä ollut minkäänlaista aavistustakaan oikeasta suunnasta. On kyllä totta, että sen ajan ihmiset olivat hyvin tämän ajan ihmisten näköisiä, mutta he olivat yhtä sairaalloisia mieleltään kuin ruumiiltaankin, he olivat tuuliajolla ja epäjohdonmukaisia. Meistä, jotka elämme valossa ja vertailemme asioita suoraan ja yksinkertaisesti toisiinsa, tuntuu melkein käsittämättömältä heidän sekasortoinen elämänsä, heidän ajatustensa ja käyttäytymisensä sinne-tänne poikkeileva hämmennys. Meidän maailmassamme ei tavata enää mitään sellaista henkistä tilaa, johon sitä voitaisiin verrata."
5
"Minä mainitsin muistaakseni tuosta kukkulajonosta, noista kummuista, jotka rajoittivat lapsuuteni maailmaa pohjoisessa. Ihmettelin ja mietin, mitä niiden takana mahtoi ollakaan, jo paljon ennenkuin kykenin kiipeämään niiden laelle. Kesäisin laski aurinko niiden taakse luoteeseen useinkin kullanvärisenä ja loistavana, ja muistan kuvitteluihini sisältyneen senkin luulon, että siellä jossakin olivat viimeisen tuomion paikka ja tuo taivaallinen kaupunki, mihin herra Snape tulisi jonakin päivänä opastamaan meidät – tietysti kulkueessa ja lippua kantaen.
"Ensi kiipeämiseni noille lapsuuteni rajamaille tapahtui varmaankin minun ollessani kahdeksan- tahi yhdeksänvuotias. En muista sitä, kenen kanssa sinne menin enkä muitakaan retkemme yksityiskohtia, muistan vain suuren pettymykseni nähdessäni edessäni vain pitkän loivan rinteen kenttineen, pensasaitoineen ja suurine lammaslaumoineen. En muista nyt lainkaan sitä, mitä luulin sieltä löytäväni. Näytän silloin kiinnittäneeni huomioni vain läheisimpään alueeseen ja aloin luultavasti vasta monien samanlaisten retkien jälkeen todeta pohjoiseen päin leviävän seudun vaihtelevan laajuuden. Ja näköala oli todellakin hyvin valtaava; kolmenkymmenen kilometrin päässä sijaitsevat siniset kukkulat näkyivät selvästi kirkkailla ilmoilla, siellä oli metsiä ja lehtomaita, ruskahtavia peltoharjanteita, jotka kesäisin muuttuivat kullanvärisiksi viljavainioiksi, viheriöiden metsikköjen keskellä sijaitsevia kyläkirkkoja ja kimaltelevia lampia ja järviä. Eteläinen taivaanranta kohosi sitä mukaa, kuta korkeammalle kiivettiin, ja mereltä puhaltava tuulenhenki kävi voimakkaammaksi. Isäni kiinnitti huomioni siihen meidän ensi kertaa kulkiessamme kumpujen yli yhdessä.
"'Mene niin ylös kuin vain haluat, Arry', sanoi hän, 'ja meri kohoaa yhtä ylös. Tuolla se on aivan yhtä korkealla kuin mekin, ja me olemme näin paljon ylempänä Cherry Gardensia. Eikä se silti hukuta Cherry Gardensia. Ja miksi se ei hukuta Cherry Gardensia, vaikka se nähtävästi voisikin? Sanopa minulle se, Arry.'
"'En voi.'
"'Sallimus!' sanoi isäni riemuitsevasti. 'Sallimus sen vaikuttaa. Se pitää meren noin kaukana päästämättä sitä lähemmäksi. Ja tuolla kaukana on Ranska. Katso, kuinka selvästi se näkyy.'
"Näin Ranskan, joka näkyi todellakin hyvin selvästi.
"'Joskus me näemme ja joskus me emme näe Ranskaa', sanoi isäni. 'Siinäkin on viittaus, poikani, kaikille sellaisille ihmisille, jotka vain välittävät kiinnittää huomionsa siihen.'
"Isäni tapana oli aina ollut sekä kesäisin että talvisin lähteä ulos sunnuntaisin teenjuonnin jälkeen ja kävellä suoraan kumpujen yli Chessing Hangeriin, yhdeksän tahi kymmenen kilometrin päähän meiltä. Tiesin hänen menevän tapaamaan enoani Johnia, enoani John Julipia, äitini veljeä, joka oli lordi Bramblen puutarhurina Chessing Hanger Parkissa. Mutta vasta sitten kuin hän oli alkanut ottaa minutkin mukaansa, totesin minä näillä retkillä olevan muunkin tarkoituksen kuin veljellisen kiintymyksen ja kauppaansa sulkeutuneen kauppiaan luonnollisen toivon saada ruumiinliikuntoa. Huomasin jo ensi matkani jälkeen näiden retkien tarkoittavan noiden taakkojen saamista, jotka me toimme mukanamme palatessamme Cherry Gardensiin. Me söimme aina illallisen tuossa mukavassa pienessä puutarhurin asunnossa ja poistuessamme me aina poimimme suuren määrän vaatimattomia kukkia, hedelmiä tahi kasviksia, kuten selleriä, herneitä, sieniä tahi muita samanlaisia vihanneksia ja palasimme hämärissä, kuutamossa, tahi tihkusateessa, miten milloinkin sattui riippuen vuodenajasta, pieneen kauppaamme. Joskus vaikeni isäni koko matkan, joskus hän vihelteli hiljaa ja joskus taasen hän koetti lyhentää matkaamme juttelemalla luonnonihmeistä, Jumalan hyvyydestä ja ihmisten suopeasta kohtalosta.
"Eräänä kuutamoisena iltana hän puhui kuusta. 'Katselehan hieman, Arry, tuota kuollutta maailmaa', sanoi hän. 'Se muistuttaa kalloa purjehtiessaan tuolla ylhäällä, ollen vailla sieluaan, joka oli sen lihana, niin sanoaksemme, ja kaikkia puitaan, jotka, jos vain ymmärrät oikein tarkoitukseni, olivat sen hiuksia ja partaa. Ne on riistetty siltä ja se on kuollut ikuisiksi ajoiksi. Se on nyt kuiva kuin luu. Ja jokainen siellä asunut elävä olento on myös kuollut. Ne ovat nyt tomua ja tuhkaa ja mennyttä kalua.'
"'Mihin he ovat menneet, isä?' voin minä kysyä.
"'Tuomiolleen', saattoi hän selittää mielihyvällä. 'Kuninkaat ja vihanneskauppiaat ja kaikki muutkin on tutkittu ja erotettu joko lammasten tahi vuohien joukkoon ja lähetetty joko taivaaseen tahi helvettiin, Arry. Jokainen tekojensa mukaan. Heidät on punnittu ja huomattu köykäisiksi.'
"Me vaikenimme molemmat pitkäksi aikaa.
"'Kuinka säälittävää!' sanoi hän sitten.
"'Mikä on säälittävää, isä?' kysyin minä.
"'Kaikki tuollainen. Olisi hauska katsella heidän juoksentelemistaan tuolla ylhäällä. Suhtautuisimme heihin kuin ystävät ainakin. Mutta tällainen on sallimuksen keinojen tutkistelua. Me tulemme luullakseni aina tuijottamaan tuonne ylös ja takertumaan arvoituksiin... Sinä et milloinkaan huomaa tässä maailmassa mitään sellaista asiaa, Arry, jota sinä et luule oikeaksi, mutta kun rupeat sitä oikein ajattelemaan, et tule hullua hurskaammaksi. Sallimus on jotakin niin syvällistä, ettemme me kykene käsittämään sitä. Äläkä sinä hakkaa niitä pääryniä kylkeesi, poikaseni, ne ovat sellaisia, etteivät ne pidä siitä.'
"Isäni puhui myös hyvin vapaasti eläinten kummallisista tavoista ja muuttolinnuista.
"'Minä ja sinä, Arry, tottelemme järkemme ääntä. Meillä on järkevät aivot, joiden käskyjen mukaan me toimimme. Mutta eläimet, linnut, madot ja muut sellaiset noudattavat vain vaistoaan; ne tuntevat vain, kuinka niiden on tehtävä sekin ja sekin seikka ja ne tekevät sen. Vaisto pitää valaskalan meressä ja linnun ilmassa, mutta me menemme sinne, mihin jalkamme meidät kuljettavat ja järkemme määrää. Sinä et voi kysyä eläimeltä, miksi se on tehnyt jotakin, mutta ihmiseltä sinä voit kysyä ja hänen täytyy vastata, koska hän on järkevä olento. Senvuoksi meillä on vankiloita ja rangaistuksia, ja me saamme vastata synneistämme, Arry. Meidän täytyy vastata jokaisesta synnistämme, niin pienistä kuin suuristakin. Mutta eläinten ei tarvitse. Ne ovat viattomia. Ne tekevät vain vaistosta jotakin tahi jättävät sen tekemättä...!
"Isäni ajatteli hetkisen. 'Lukuunottamatta koiria ja muutamia vanhoja kissoja', sanoi hän, vaipuen muistoihinsa hetkiseksi. 'Olen tuntenut muutamia hyvin paatuneita kissoja, Arry', sanoi hän sitten.
"Hän voi senjälkeen ryhtyä selittämään laajalti tuota ihmeellistä vaistoa.
"Hän selitti, kuinka pääskyset, kottaraiset, haikarat ja muut sellaiset linnut lentävät vaiston ajamina tuhansia peninkulmia, hukkuen matkallaan tahi paiskautuen palasiksi majakoita vasten. 'Muuten ne paleltuisivat tahi kuolisivat nälkään, Arry', sanoi isäni. 'Jokainen lintu tietää vaistosta, millainen pesä sen pitää rakentaa, kenenkään neuvoitta ja ohjauksitta. Kengurut kantavat poikasiaan vaistonsa pakottamina, mutta ihminen valmistaa pyörätuolin, koska hän on järkevä olento. Kananpojat juoksevat vaistosta heti synnyttyään eroten suuresti ihmislapsista, joita on kannettava ja hoidettava, kunnes heidän järkensä vahvistuu! Ja onneksi se onkin kananpojille', sanoi isäni. 'Sillä sitä minä en voi lainkaan käsittää, kuinka emä voisi niitä kantaakaan.'
"Muistan saattaneeni isäni vaikeuksiin kysymällä, miksi ei sallimus suonut linnuille vaistoa majakkoihin törmäämistä ja koiperhosille kaasuvaloa ja kynttilänliekkiä vastaan. Sillä kaupan yläpuolella sijaitsevassa huoneessa oli kesäiltaisin hyvin ikävä lueskella niiden korventuneiden kärpästen ja perhosten vuoksi, jotka putoilivat kirjan lehdille. Vain siksi, että nekin oppisivat huomaamaan jotakin', sanoi isäni vihdoin. 'Mutta sitä, mitä sen pitäisi opettaa niille, en minä oikein ymmärrä, Arry.'
"Ja joskus hän voi puhua kuvaannollisesti vääryydellä anastetusta kullasta, kuinka sen anastaja ei milloinkaan saa nauttia siitä, ja joskus taasen murhista – sillä maailmassa tapahtui vielä siihen aikaan paljon murhia – kuinka ne aina tulevat ilmi, vaikka niitä kuinka koetettaisiin salata. Ja hän oli aina valmis viittaamaan sallimuksen hyvyyteen ja viisauteen, sen terävyyteen ja varovaisuuteen, vilpittömyyteen ja suopeuteen mitä vakavimmalla ja imartelevimmalla tavalla.
"Sellaisilla ylevillä keskusteluilla me lyhensimme Cherry Gardensin ja Chessing Hangerin välisiä pitkiä matkojamme, ja isäni ääni oli aina niin riemuitseva, että minä säpsähtäen piakkoin totesin meidän joka sunnuntai varastavan ja saavan varastettua tavaraa lordi Bramblen puutarhasta. Enkä minä todella ymmärräkään, kuinka me olisimme tulleet toimeen ilman tätä viikottaista ryöstöretkeämme. Isäni osuus niiden tuottamasta voitosta oli suureksi avuksi pienelle Cherry Gardensissa sijaitsevalle kodillemme. Jos tavarat olivat liian hyviä ja kalliita Cherry Gardensin asukkaille, vei hän ne Cliffstone'iin myyden ne siellä eräälle ystävälleen, jolla oli suurenmoinen liike siellä."
Sarnac keskeytti.
"Jatka", sanoi Radiant. "Sinä saat meidät pian uskomaan juttuasi. Se kuulostaa yhä enemmän sellaiselta kuin sinä olisit ollut siellä. Se on niin yksityiskohtainen. Kuka tuo lordi Bramble oli? Minä olen aina ollut hyvin utelias kuulemaan heistä."
6
"Sallikaa minun kertoa tarinani omalla tavallani", sanoi Sarnac. "Jos minä rupean vastaamaan kysymyksiinne, eksyn oikealta tolalta. Te haluatte jo jokainen tehdä satoja kysymyksiä minulle mainitsemistani asioista, jotka ovat tuttuja minulle, mutta tuntemattomia teille; koska maailma on jo unhottanut ne, ja jos minä suostun vastaamaan niihin, viette te minut yhä kauemmaksi isästäni ja Julip-enostani. Aion juuri ruveta kertomaan teille tavoista ja tottumuksista, filosofiasta ja historiasta. Tahdon kertoa tarinani."
"Kerro sinä vain", sanoi Sunray.
"Tämä Julip-enoni oli hyvin kyynillinen ja ennakkoluuloinen mies, vaikka hän olikin äitini veli. Hän oli hyvin lyhyt ja lihavampi kuin puutarhurit tavallisesti. Hänellä oli sileät vaaleat kasvot ja hänen hymynsä oli viisaan itsetyytyväistä. Ensiksikin minä näin hänet vain sunnuntaisin, jolloin hän kulki hihasillaan valkoisessa paidassaan ja suuressa olkihatussaan. Hän huomautti moittivasti terveydestäni ja Cherry Gardensin ilmastosta joka kerta nähdessään minut. Hänen vaimonsa oli ennen ollut jonkinlainen lahkolainen, mutta oli nyt ruvennut kirkkouskovaiseksi määrätyillä ehdoilla. Hänenkin kasvonsa olivat hyvin vaaleat ja hänen terveytensä oli huono. Hän valitteli vaivojaan. Mutta enoni, John Julip, halveksi hänen tuskiaan, koska ne eivät hänen mielestään olleet oikeassa paikassa. Vaimolla oli vatsan ja selän kipuja, närästystä ja hengenahdistusta, mutta hänen tuskansa eivät olleet siellä eivätkä täällä, olivat vain luulosairauden aiheuttamia eivätkä siis saaneet osakseen myötämielisyyttämme.
"Kun minä olin melkein kolmitoistavuotias, alkoivat isäni ja enoni suunnitella, että minun pitäisi lähteä Chessing Hangerin puutarhan alipuutarhuriksi. Inhosin tätä suunnitelmaa melko kovasti; minusta ei ainoastaan enoni ollut vastenmielinen, vaan luulin sitäpaitsi rikkaruohojen kitkemistä, kaivamista ja muitakin puutarhatöitä hyvin vaikeiksi ja ikäviksi. Olin ruvennut lueskelemaan hyvin ahkerasti; pidin kielistä, olin perinyt hieman isäni puheliaisuutta ja sain kerran koulussani ensi palkinnon jostakin kirjoituksesta. Se oli sytyttänyt minussa mitä järjettömimmän kunnianhimon – minä halusin vain kirjoittaa, kirjoittaa sanomalehtiin ja ehkäpä vielä kirjojakin. Cliffstone'issa oli niin sanottu yleinen kirjasto, mihin Cliffstone'in asukkaat pääsivät ja mistä heidän perheensä jäsenet saivat lainata kirjoja. Loma-aikanani minä vaihdoin kirjani, melkein joka päivä, mutta Chessing Hangerissa ei ollut kirjoja lainkaan. Sisareni Fanny yllytti minua vain lukemaan; hänkin luki kertomuksia oikein ahmimalla ja vihasi jo sitä ajatustakin, että minusta kasvatettaisiin puutarhuri.
"Teidän pitää huomata, ettei noina aikoma koetettukaan saada selville lapsen luontaisia taipumuksia. Ihmisolentojen toivottiin olevan kiitollisia minkälaisista mahdollisuuksista tahansa, kunhan he vain voivat ansaita toimeentulonsa. Vanhemmat sijoittivat lapsensa ensimmäiseen käsillä olevaan työhön ja siten joutuivat useimmat ihmiset heille kokonaan sopimattomille aloille, jotka eivät lainkaan kehittäneet heidän luontaisia taipumuksiaan, vaan tavallisesti supistivat ja vähensivät niitä. Tämäkin kylvi jo itsestään jonkinlaista epämääräistä tyytymättömyyttä yhteiskuntaan ja määräsi suurimman osan ihmiskuntaa sellaisen jännityksen, pidättyväisyyden ja sorron alaiseksi, että se haihdutti pois kaikki mahdollisen onnellisuuden mahdollisuudet. Useimmat nuoret, sekä pojat että tytöt, kokivat kasvaessaan, että heidän vapauttaan oli äkkiä surullisesti supistettu, ja huomasivat tulleensa pakotetuiksi johonkin pakolliseen erityiseen raadantaan, mistä heidän oli hyvin vaikea vapautua. Seurasi sitten muuan kesäloma, jolloin minut entisten ihanien pitkien leikki ja lukemispäivien asemesta lähetettiin kumpujen yli John Julip-enon luo kokeeksi, kuinka voisin edistyä hänen luonaan. Muistan vieläkin sen polttavan inhon tunteen ja uhrautumisen, jota tunsin kantaessani pientä matkalaukkuani kumpujen yli puutarhaan.
"Tämä lordi Bramble oli muuan noista tilanomistajista, joilla oli niin suuri vaikutusvalta hannoverilaisten kuninkaiden aikana aina Victoria Hyvän hallituskauteen saakka. He omistivat yksityisesti suuria maa-alueita Englannissa ja menettelivät niiden kanssa mielensä mukaan. Victoria Hyvän ja hänen edeltäjänsä aikoina hävisivät nämä tilanomistajat, jotka olivat hallinneet valtakuntaa ylähuoneestaan, taistelussaan vallasta uusien teollisuusmiesten kanssa, jotka palkkasivat suuria ihmisjoukkoja yksityiseen palvelukseensa rauta- ja teräs-, villa-, pumpuli- ja oluttehtaisiinsa ja laivoihinsa, ja nämä väistyivät taasen sellaisten aivan uusien tyyppien tieltä, jotka kehittivät sanomalehtien ilmoitusmahdollisuuksia lisäten niiden valtiollista ja raha-asioihin kohdistuvaa vaikutusvaltaa ja keksien uusia finanssimenetelmiä. Vanhojen maataomistavien luokkien oli joko mukauduttava näihin uusiin voimiin tahi väistyttävä syrjään. Lordi Bramble oli tuollainen syrjäytetty henkilö, vihainen, vanhanaikainen ja lopen köyhtynyt tilanomistaja. Hän oli hirveästi velkaantunut. Hänen tiluksensa olivat monen neliökilometrin suuruiset, hän omisti maataloja ja metsiä, suuren valkoiseksi maalatun epämukavan kartanon, joka oli liian tilava hänen supistuneille varoilleen, ja kolmen neliökilometrin suuruisen puiston. Tämä puisto näytti hirveästi laiminlyödyltä: siellä oli joukottain vanhoja lahonneita ja sammaltuneita puita, kaniineja ja myyriä, ohdakkeita ja nokkosia, mutta ei lainkaan nuoria puita. Aidat ja portit olivat hyvin huonossa kunnossa ja siellä täällä halkoivat sitä rappiolle menneet tiet. Mutta siellä oli paljon uhkaavia ilmoituksia tunkeilijoille ja tauluja, joihin oli maalattu: 'Läpikulku kielletty!' Sillä englantilaisten tilanomistajien kalleimpiin yksityisoikeuksiin kuului sekin, että he saivat rajoittaa tavallisten ihmisten vapautta: ja lordi Bramble vartioi erämaataan visusti. Englannissa oli siihen aikaan suuria alueita hyvää maata samanlaisessa maalauksellisessa rappeutuneisuuden tilassa."
"Nuo kai olivat juuri sellaisia maita, missä he metsästelivät?" kysyi Radiant.
"Kuinka sinä sen tiedät?"
"Minä olen nähnyt erään kuvan. He seisovat rivissä muutaman metsikön laidassa, jonka puiden lehdet ovat jo ruskettuneet, joka tuoksahtaa mädältä ja jonka ilmassa on jo syksyn kosteutta, ja ampuvat lintuja lyijyluodeilla."
"Niin he tekivät. Ja ajajat – minutkin pakotettiin siihen pari kolme kertaa – ajoivat lintuja, fasaaneja, heitä kohti. Metsästysseurueiden oli tapana kokoontua Chessing Hangeriinkin ja ampumista jatkui päiväkausia. Sitä jatkettiin hirmuisella vakavuudella."
"Mutta miksi?" kysyi Willow.
"Niin", sanoi Radiant, "miksi ihmiset tekivät niin?"
"En tiedä", sanoi Sarnac. "Tiedän vain sen, että muutamina vuodenaikoina Englannin herrasmiesten enemmistö, jonka otaksuttiin johtavan maata ja muodostavan sen sivistyneistön, johtavan sen kohtaloita ja pitävän silmällä sen tulevaisuutta, matkusti metsiin tahi nummille tuhoamaan erilaisia lintuja pyssyillään, lintuja, joita kasvatettiin suuria määriä juuri tällaista lahtaamista varten. Näitä urheilijoita johtivat metsänvartiat; he seisoivat rivissä ja maisemat kajahtelivat heidän pyssyjensä pamahduksista. Maan korkeimmat ottivat vakavasti osaa tähän tehtävään ja pamahduttelivat varmasti. Tähän luokkaan kuuluvat miehet olivat todella juuri sillä velttoutta korkeammalla tasolla, missä pyssyjen pamahdukset ja linnun pyörähtäminen ilmassa ja maahan putoaminen tuntuivat sanomattoman huvittavalta. He eivät väsyneet siihen milloinkaan. Pyssyjen pamahdukset olivat olennaisinta näiden urheilijoiden tunteiden jaloudessa. Se ei ollut paljasta tappamista, koska siinä tapauksessa nämä samat ihmiset olisivat auttaneet niiden lampaiden, nautaeläinten ja sikojen tappamisessa, joita lahtarit tilasivat heiltä, mutta tämän urheilun he luovuttivat alempiin yhteiskuntaluokkiin kuuluville miehille. Lintujen lennosta ampuminen oli tämän urheilun varsinainen tarkoitus. Kun lordi Bramble ei tappanut fasaaneja eikä metsälintuja, ammuskeli hän Ranskassa sellaisia avuttomia kyyhkysiä, jotka juuri päästettiin lentoon pyydyksistä leikatuin siivin, tahi metsästeli – ei kuitenkaan oikeita petoja eikä rehellisesti taistelemalla viidakoissa norsuja, karhuja tahi tiikereitä vastaan – ajaen takaa kettuja, jonkinlaisia löyhkääviä punaisia vesiviiriäiskoiran kokoisia eläimiä, joita väsymättömästi estettiin kuolemasta sukupuuttoon tällaista metsästystä varten. Niitä metsästettiin viljeltyjen maiden halki ja metsästäjät ratsastivat koirien jäljessä ajaessaan niitä takaa.
"Lordi Bramble pukeutui hyvin huolellisesti punaiseen nuttuun ja siannahkahousuihin lähtiessään tällaiselle retkelle. Lopun ajastaan tuhlasi tämä hyvä mies korttipeliin, tuohon niin sanottuun bridgeen, joka oli niin yksinkertaista ja koneellista, että jokainen nykyään voisi heti saada selville jokaisen jaon tuloksen ja oikeat mahdollisuudet nähdessään korttinsa. Niitä oli neljä sarjaa, kolmetoista korttia jokaisessa sarjassa. Mutta lordi Bramble, joka ei ollut milloinkaan oppinut laskemaan oikein kolmeentoista, huomasi sen olevan täynnä draamallisia yllätyksiä ja ihmeellistä kiihoitusta. Paljon ajastaan kulutti hän myös matkustelemiseen kilpa-ajoista kilpa-ajoihin; he ajoivat siihen aikaan erittäin pintapuolisesti kasvatetuilla hevosilla. Hän pukeutui hyvin huolellisesti niihinkin tilaisuuksiin. Yleisten kirjastojen kuvalehdissä nähdään vieläkin valokuvia tuollaisista lordeista, joilla on päässään korkea, hyvin toiselle korvalliselle kallelleen sysätty silkkihattu. Heidät on valokuvattu radalla tahi sitten keskustelemassa jonkun naisystävän kanssa. Noissa kilpa-ajoissa lyötiin viekkaasti suuria vetoja. Hänen armonsa söi päivällisensä vertaistensa seurassa, ollen vain hieman kohtuuton portviiniä nauttiessaan. Ihmiset tupakoivat vielä noina aikoina ja lordi Bramblekin poltti päivässä kolme tahi neljä sikaria. Piippu kuului hänen mielestään rahvaalle ja savukkeet naisille. Hän voi lukea sanomalehtiä, mutta ei mitään kirjaa, koska hän ei voinut jännittää tarkkaavaisuuttaan tarpeeksi. Oleskellessaan Lontoossa meni hän tavallisesti päivällisen jälkeen johonkin teatteriin tahi orkesteriin, saadakseen katsella enemmän tahi vähemmän alastomia naisia. Pukeutuminen täytti noina aikoina sellaisten henkilöiden kuin lordi Bramblen mielen ujolla ahneudella saada katsella alastomuutta. Ihmisruumiin normaalinen kauneus oli jotakin salaista ja mystillistä, ja puolet Chessing Hanger Housen taiteellisista koristuksista väikkyivät virkistävästi tuon kielletyn näyn väreissä.
"Tuossa menneessä elämässäni tuntui minusta lordi Bramblen elämä itsestään selvältä asialta, mutta nyt muistellessani sitä alan minä huomata noiden pelästyneiden lintujen salamurhaamisen äärettömän luonnottomuuden, noiden hevosten ja tallirenkien elättäjien ja naisten lanteiden ja olkapäiden tuijottajien hölmömäisyyden. Heidän naisensa pitivät tuosta heidän ampumistaidostaan, nimittivät heidän hevosiaan lemmikeikseen, elättivät kääpiömäisiä raajarikkoisia lemmikkikoiria, ja mukautuivat alastomuuteen tehdäkseen miehille mieliksi.
"Sellaista oli ylhäisön elämä niihin aikoihin. He määräsivät tason, millaista kovan, iloisen ja terveellisen elämän piti oleman. Yhteiskunnan muut luokat ihailivat heitä suuresti koettaen matkia heitä niin hyvin kuin suinkin. Maatilan vuokraaja ampui kaniineja, ellei hän voinut ampua fasaaneja, ja ellei hän voinut lyödä vetoa kahdenkymmenen punnan seteleistä Goodwoodin kuuluisissa kilpa-ajoissa, uskalsi hän pari shillinkiä lemmikkihevosensa puolesta Cliffstonen kilpa-ajoissa, työntäen hattunsa toiselle korvalliselleen niin paljon kuin suinkin lordi Bramblen ja kuningas Edwardin tapaan.
"Maailmassa oli silloin paljon sellaisia ihmisiä, jotka saivat elämässään noudattaa täydellisesti noiden johtajien tottumuksia ja perinnäistapoja. Enoni John Julip oli esimerkiksi sellainen. Hänen isänsä ja isoisänsä olivat olleet puutarhureita ennen häntä ja melkein kaikki hänen naisesivanhempansa, tätinsä ja serkkunsa olivat olleet ja olivat vieläkin palveluksessa, kuten siihen aikaan sanottiin. Ei Chessing Hangerin alakerrassa eikä sen lähettyvillä asunut ainoatakaan sellaista ihmistä, joka olisi käyttäytynyt luonnollisesti, vaan kaikki koettivat jäljitellä enemmän tahi vähemmän miellyttävästi jotakin todellista herrasnaista tahi -miestä. Enoni John Julip koetti matkia jotakin kuuluisaa John Cuthbertsonia. Hän käytti samanlaisia hattuja ja hänen ryhtinsäkin oli samanlainen.
"Hän löi vetoakin suurista summista matkiessaan tätä esikuvaansa onnistumatta siinä lainkaan. Tädistäni se ei ollut ollenkaan mieleen, vaikka hänestä olikin hyvin miellyttävää katsella, kuinka eno puvussaan ja käyttäytymisessään jäljitteli sir Johnia.
"'Jos hän vain olisi syntynyt herrasmieheksi', sanoi tätini, 'ei tässä olisi mitään valittamista. Hän on luonnostaan urheilija, mutta nyt hän raataa itsensä kuoliaaksi puutarhassa.'
"Mutta sitä hän ei varmastikaan tehnyt. En muistaakseni nähnyt hänen milloinkaan kaivavan, kantavan enkä työntävän kärryjä. Muistan hänen vain seisoskelleen puutarhassa toinen käsi kuokan varressa kuin se olisi ollut jonkinlainen ratsupiiska hänen takkinsa helman suojassa, huitoen ja viittaillen samalla toisella, mitä muiden oli tehtävä.
"Isääni ja minua kohtaan hän oli aina tietoisen ylimyksellinen käyttäytyen hyvin mahtavasti. Hän teki niin, vaikka isäni olikin paljon pitempi ja ymmärtäväisempi kuin hän. Hän nimitti isääni aina Smithiksi. 'Mitä sinä aiot tehdä tuolle pojalle, Smith?' saattoi hän kysyä. 'Minusta näyttää aivan siltä kuin hän tarvitsisi enemmän ruokaa ja raitista ilmaa.'
"Isäni, joka salaisesti kannatti tuota yleistä mielipidettä, että John-enosta olisi onnellisemmissa olosuhteissa saattanut kehittyä tavattoman hieno herrasmies, koetti aina pitää puoliaan nimittämällä enoani Johniksi. Hän voi vastata: 'En voi sanoa päättäneeni sitä vielä lopullisesti, John. Hän on täydellinen kirjatoukka nykyään ja sinä saat sanoa hänelle mitä ikinä vain haluat.'
"'Kirjat!' sanoi John-eno niin äärettömän ivallisesti, että se kuulosti oikein englantilaiselta. 'Niistä ei voi kukaan löytää mitään sellaista, jota niihin ei ole kirjoitettu. Senhän sanoo jo järkikin. Kirjoissa ei ole mitään sellaista, joka ei ensin ole mennyt sihdin läpi. Kirjat ovat kuin litistettyjä kukkia, lievimmin sanoen, kuten hänen armonsa sanoi tässä muuanna iltana syödessään päivällistä.'
"Tämä huomautus miellytti isääni suuresti. 'Sitähän minä olen hänelle juuri sanonut', sanoi hän epätarkasti.
"'Kukapa nyt kirjoittaisikaan kirjoihin mitään sellaista, mitä kannattaa tietää', sanoi enoni. 'Sehän olisi samaa kuin vaatia noita sanomalehdentoimittajia ilmoittamaan meille jotakin sellaista, mitä he tahtovat pitää omana tietonaan. Ei ollenkaan!'
"'Puolet ajastaan', myönsi isäni, 'he luullakseni valehtelevat meille noissa kirjoissaan nauraen meille samalla. Mutta kuitenkin', lisäsi hän siirtyen äkkiä arveluistaan kunnioitukseen, 'on olemassa muuan oikeakin kirja, John.'
"Hän oli viitannut raamattuun.
"'Minä en puhunut nyt siitä', sanoi enoni tiukasti. 'Muuta me emme olisi kaivanneetkaan tähän päivään saakka... tarkoitan sunnuntaiksemme.'
"Vihasin ikäviä puutarhatöitäni. Kerran tahi pari tuona ikävänä kuukautena lähetettiin minut viemään sanaa keittiöön ja kerran suuren rakennuksen ruokasäiliöön. Siellä sanoin minä jotakin sellaista, mikä tuotti onnettomuutta enolleni ja lopetti kaikki puutarhuriksi tulemisen mahdollisuudet minulta.
"Hovimestari, herra Petterton, oli myös toisluokkainen ylimys, vaikkakin paljon suuremmassa määrin ja aivan eri tavalla kuin enoni. Hän kohosi korkealle katsellen sieltä omia rinteitään, hänen monet leukansa olivat punaiset ja kauluksen naarmuttamat, ja hänen tukkansa oli keltainen ja hyvin kiiltävä. Minun piti viedä hänelle korillinen kurkkuja ja kimpullinen sellaisia sinisiä koristekukkia, joita käytettiin kesäjuomissa. Hän seisoi erään pöydän vieressä ja jutteli muutamalle pienelle urheilupukuun pukeutuneelle punakalle miehelle, joka söi juustovoileipiä ja joi olutta. Kuulin myöhemmin, että hän oli lordi Bramblen asiamies. Eräs nuori lakeijakin oli tuossa huoneessa, tuossa synkässä jykevillä ikkunaluukuilla varustetussa maanalaisessa kamarissa. Hän kiillotti hopeatarjotinta esimerkiksi kelpaavalla ahkeruudella.
"'Vai toit sinä nämä puutarhasta', sanoi herra Petterton lievän ivallisesti. 'Saanko minä kysyä, miksi ei sir John alentunut tuomaan niitä itse?'
"'Hän käski minun tuoda ne', sanoin minä.
"'Kuka sinä sitten olet?'
"'Minä olen Arry Smith', sanoin minä. 'Herra Julip on enoni.'
"'Ah!' sanoi herra Petterton kuin hänen mieleensä olisi juolahtanut jotakin. 'Hän on tuon Smithin poika, jolla on jonkinlainen vihanneskauppa Cliffstonessa.'
"'Me asumme Cherry Gardensissa, sir.'
"'En ole nähnyt sinua täällä ennen, poikaseni. Oletko sinä käynyt täällä ennen?'
"'En, sir.'
"'Et siis täällä. Mutta ehkä sinä olet käynyt puutarhassa ennenkin?'
"'Melkein joka sunnuntai, sir.'
"'Aivan niin. Ja minä oletan, herra Smith, että teillä on tavallisesti aina jotakin kotiin vietävääkin?'
"'Melkein aina, sir.'
"'Jotakin kai melko raskastakin?'
"'Ei mitään liian raskasta', sanoin rohkeasti.
"'Siinä sen nyt kuulitte, sir', sanoi herra Petterton tuolle punakalle miehelle.
"Huomasin jotakin ikävää olevan tulossa, kun tämä viimeksi mainitsemani mies alkoi kuulustella minua nopeaan tiuskailevaan tapaan. Mitä minä olin kantanut? Punastuin korviani myöten ja sanoin, etten tiennyt. Olinko milloinkaan kantanut viinirypäleitä. En tiennyt sitäkään. Pääryniä. En. Selleriä. En sitäkään.
"'Kyllä minä nyt jo tiedän', sanoi asiamies. 'Miksi siis rupeaisin kyselemään sinulta enempää. Mene matkoihisi täältä.'
"Menin takaisin enoni luo puhumatta hänelle mitään tästä vastenmielisestä keskustelusta. Tiesin kuitenkin jo silloin, etten ollut kuullut vielä kaikkea tästä seikasta."
III
ONNETTOMUUS KOHTAA SMITHIN PERHETTÄ
1
"Ja nyt", sanoi Sarnac, "pitää minun kertoa teille siitä onnettomuuksien myrskystä, joka hajoitti pienen horjuvan Cherry Gardensissa sijaitsevan kotimme kokonaan. Tuossa tavallisessa liian tiheään asutussa umpimähkäisessä maailmassa ei ollut sellaista varmuutta eikä yhteiskunnallista oikeutta kuin mitä nuo sanat nykyään tarkoittavat. Meidän on hyvin vaikeata kuvitellakaan sen yleistä horjuvaa turvattomuutta. Ajatelkaa nyt, että koko maailma varautui taloudellisesti sellaiseen raha- ja luottojärjestelmään, joka oli oleellisesti epätodellinen ja sovinnainen; siellä ei ollut riittävää turvaa monien rahayhtymien ahnehtivaa väärinkäyttöä vastaan, siellä ei pidetty lainkaan silmällä ylituotantoa eikä yleistä kulutusta, ei tiedetty mitään ilmaston muutoksista vuosien kuluessa, ja omaisuudet, eivät vain yksityisten vaan valtakuntien ja kansojenkin, vaihtelivat järjettömästi ja hillittömästi. Maailma oli silloin sellainen, että eläminen siinä oli melkein yhtä turvatonta miehille ja naisille kuin hiirille ja hyttysille nykyään, jotka eivät ole milloinkaan turvassa hetkeäkään tässä kissojen, huuhkajien, pääskysten ja muiden sellaisten eläinten maailmassa. Ihmiset syntyivät sattumalta, he olivat iloisia tahi toivottomia sattumalta ja heitä ylistettiin tahi tapettiin umpimähkään eikä kukaan ollut valmistautunut syntymänsä eikä kuolemansa varalta. Maailmassa tapahtuu kyllä vieläkin äkillisiä kuolemantapauksia, reipasta seikkailua, kuten eilenkin, jolloin salama olisi voinut tappaa meistä kenen hyvänsä, mutta sellainen kuolema on harvinainen ja puhdas. Nyt ei enää kenenkään tarvitse alistua surulliseen kuolemaan puutteesta, levottomuudesta eikä huonosti hoidetusta väärinmääritellystä sairaudesta, kuten yleisesti menneinä aikoina. Eikä kenenkään kuolema tuhoa tusinan tahi useamman ihmisen elämää, kuten kuolema usein teki ennen vanhaan. Leski ei noina vanhoina aikoina menettänyt ainoastaan rakastajaansa, vaan myös toimeentulonsa. Ja kuitenkin on elämä niin täynnä korvauksia. Me emme tunteneet noina aikoina loputtomia vaarojamme. Meillä oli ihmeellinen voima vähäksyä asioita, kunnes jouduimme pulaan.
"Kaikki lapset", sanoi Sarnac, "alkoivat hyvin luottavaisesti toimitella niitä askareita, joita he löysivät ympäriltään. Pettymykset turvallisuusvaatielmista edellyttävät selväjärkisyyttä. Ihminen ei voi todeta vaaraansa, ellei hän ole selväjärkinen, ja jos ihminen on selväjärkinen, on hän niin rohkea, että hän uhmaa vaaroja. Tuo vanha maailma oli varsinainen sekapäisten turmeltuneiden lapsien maailma ja sokea sen raskaspäisen kaatuvan sivistyneisyyden yleiselle onnettomuudelle, jossa he näyttelivät osiaan. He luulivat elämän olevan yleensä turvallista yleisen turvattomuuden maailmassa. Onnettomuudet hämmästyttivät jokaista noina aikoina, vaikka minä en saata ymmärtääkään, miksi niiden olisi pitänyt hämmästyttää heitä.
"Ensi isku sattui meidän siitä mitään tietämättä noin kuusi viikkoa sen jälkeen kuin minä olin palannut takaisin Chessing Hangerista kouluun viimeiseksi puoleksi vuodeksi ennen puutarhuriksi valmistumistani. Oli myöhäinen iltapäivä ja minä olin jo palannut koulusta kotiin. Luin juuri alakerrassa jotakin kirjaa ja äitini siirteli syrjään teevehkeitä muristen samalla Fannylle, joka halusi mennä ulos. Lampussa oli tuli ja minä ja isäni, joka oli syventynyt lukemaan lehteä, olimme tunkeutuneet niin lähelle sen riittämätöntä valoa kuin suinkin. Kuulimme äkkiä kaupan oven kellon kilahduksen ylhäältä.
"'Koira vieköön!' sanoi isäni. 'Mitähän he tahtovat tähän aikaan päivästä?'
"Hän otti silmälasit nenältään. Hän oli ostanut sellaiset umpimähkään panttilainaajalta ja käytti nyt niitä aina lukiessaan. Ne suurensivat hänen suuria lempeitä silmiään kovasti. Nyt hän katsoi meihin moittivasti. Mitähän maailmassa he tahtovat? Mutta silloin kuulimme John-enon äänen huutavan ylhäältä:
"'Mortimer', sanoi hän hyvin kummallisella äänellä. En ollut milloinkaan ennen kuullut hänen nimittävän isääni muuksi kuin Smithiksi.
"'Sinäkö siellä oletkin, John?' sanoi isäni nousten.
"'Minä juuri. Haluan puhutella sinua.'
"'Tule tänne, John, juomaan hieman teetä!' huusi isäni portaitten juurelta.
"'Minulla on sinulle jotakin sanomista. Parasta on, että tulet sieltä tänne. Tämä on jotakin vakavaa.'
"Mietin, oliko hän mahdollisesti saanut selville jonkun ilkityöni. Mutta omatuntoni oli aivan puhdas.
"'Mitähän se onkaan?' kysyi isäni.
"'Sinun on parasta mennä kysymään häneltä', ehdotti äitini.
"Ja isäni meni.
"Kuulin enoni sanovan jotakin petoksesta. 'Me olemme joutuneet kiikkiin ja meidät on petetty', sanoi hän ja sitten paukahti kaupan ovi kiinni. Me kuuntelimme kaikki ylhäältä kuuluvaa kopinaa. Se kuulosti aivan siltä kuin John-eno olisi kävellyt edestakaisin puhuessaan. Kun sisareni Fanny oli saanut hatun ja jakun ylleen, livahti hän salavihkaa portaita ylös kadulle. Pruekin tuli kotiin hetkisen kuluttua. Hän sanoi auttaneensa opettajaa siistimisessä, mutta minä tiesin sen seikan paremmin. Sitten isäni tuli jälleen alakertaan pitkän väliajan jälkeen.
"Hän meni seisomaan uuninmatolle kuin huumautuneena ja katsoi merkitsevästi äitiini pakottaakseen hänet kysymään. 'Miksi ei John tullut tänne saamaan hieman teetä tahi jotakin muuta suuhunsa? Minne hän meni, Morty?'
"'Hän meni hakemaan vaunuja', sanoi isäni. 'Niin, hän meni vain hakemaan vaunuja.'
"'Miksi?' kysyi äitini.
"'Muuttaakseen tänne', sanoi isäni. 'Vain senvuoksi.' 'Muuttaakseenko tänne?'
"'Niin, meidän on otettava heidät tänne yöksi tahi pariksi.'
"'Otettavako heidät tänne? Kutka sitten?'
"'Hänet ja Adelaiden. He muuttavat tänne Cherry Gardensiin.'
"'Et suinkaan tarkoita sitä, Morty, että hän on menettänyt virkansa?'
"'Sitä minä juuri tarkoitankin. Hänen armonsa on erottanut hänet. Siellä on tapahtunut vahinkoja. Häntä on vakoiltu. Heidän onnistui saada hänet kiinni ja hänet eroitettiin. Hänen käskettiin poistua sieltä.'
"'Mutta hänet sanotaan kai ensin irti?'
"'Ei ollenkaan. Hänen armonsa oli tullut puutarhaan äkäisenä ja vihoissaan. 'Menkää heti tiehenne!' oli hän sanonut. Niin juuri. 'Saatte kiittää onneanne', oli hän lisännyt, 'etten usuta etsiviä teidän ja varastelevan lankonne kimppuun!' Hänen armonsa oli sanonut niin.'
"'Mutta mitä hän sillä tarkoitti, Morty?'
"'Tarkoittiko? Hän tarkoitti jonkun varman tuntemattoman henkilön kohdistaneen epäluulot Johniin, valehdelleen lordille Johnin niskaan ja vakoilleen häntä. He ovat vakoilleet häntä ja minua, sekoittaen minutkin siihen, Martha. Ja nuoren Arrynkin. He ovat keksineet jutun meistä... Minä sanoinkin aina, että me teemme sitä liian säännöllisesti... Siinä se nyt on: hän ei ole mikään pääpuutarhuri enää. Hän ei saa nyt minkäänlaisia suosituksia eikä siis ikinä enää minkäänlaista vakinaista paikkaa. Hänet on petetty ja tuhottu, ja siinä sitä nyt ollaan.'
"'Mutta hehän sanovat hänen ottaneen jotakin – sanovat veljeni Johnin ottaneen jotakin?'
"'Vain ylijääneitä vihanneksia. Kaikki puutarhurit ovat olleet oikeutettuja siihen maailman alusta saakka.' Istuin paikoillani polttavin korvin ja poskin koettaen olla kuulematta tätä kauheata keskustelua. Ei kukaan tiennyt minun kohtalokasta osaani enoni tuhoon. Mutta silloinkin jo alkoi sydämessäni soida kuin leivon laulu ukkosen jälkeen, ettei minusta ehkä enää milloinkaan tulekaan puutarhuria. Äitini ilmaisi murtuneena hämmästyksensä. Hän teki epäileviä kysymyksiä, joihin isäni vastaili oraakkelimaisesti. Sitten äitini alkoi hurjasti moittia sisartani Pruea siitä, että Prue astioiden huuhtelemisen sijaan kuunteleekin asioita, jotka eivät liikuta häntä ollenkaan."
"Tuon sinä kerroit hyvin yksityiskohtaisesti", sanoi Radiant.
"Se olikin unielämäni ensimäinen suurin pulma", sanoi Sarnac. "Ja se onkin säilynyt hyvin elävänä muistissani. Voin jälleen nähdä tuon vanhan keittiön, jossa me tavallisesti oleskelimme, vaalentuneine pöytäliinoineen ja lasisäiliöisine lamppuineen. Jos te vain soisitte minulle aikaa, voisin luullakseni kuvailla kaikki tuossa huoneessa olleet esineet."
"Mitä sanottiin takkamatoksi?" kysyi Firefly äkkiä. "Millainen oli tuo teidän takkamattonne?"
"Sellainen, ettei maailmassa nykyään ole mitään siihen verrattavaa. Takkamatto oli jonkinlainen matto, joka levitettiin uunin eteen melkein ristikon viereen, joka esti tuhkan leviämisen huoneeseen. Tämän oli isäni valmistanut vanhoista vaatteista, housuista ja muista sellaisista, flanelli- ja säkkikappaleista, jotka hän oli leikannut siekaleiksi ja ommellut yhteen. Hän oli tehnyt sen talvi iltoina istuskellessaan takan ääressä ja neuloessaan kätevästi."
"Oliko siinä minkäänlaisia kirjailuja?"
"Ei. Mutta minä en kerro teille milloinkaan tarinaani, jos te vain kyselette minulta. Muistan enoni, sitten kuin hän oli sopinut vaunujen omistajan kanssa, tulleen takaisin illalliselle ennen palaamistaan Chessing Hangeriin. Hän oli hyvin kalpea ja toivottoman näköinen. Hänessä ei näkynyt enää jälkeäkään sir Johnista, hän oli nyt sellaisen miehen näköinen, joka on vedetty esille piilostaan, hyvin toivoton ja säälittävä jouduttuaan päivänvaloon. Muistan äitini kysyneen häneltä: 'Kuinka Adelaide suhtautuu asiaan?'
"Enoni näytti hyvin alistuvaiselta. 'Uusia tuskia vain', sanoi hän katkerasti. 'Ja tällaisena aikana.'
"Äitini ja isäni katsoivat myötätuntoisesti toisiinsa.
"'Minä sanon teille...', sanoi enoni, sanomatta kuitenkaan mitään.
"Sitten hän joutui heikon vihanpuuskan valtaan. 'Jos minä vain tietäisin, kuka tämän on tehnyt!' sanoi hän. 'Tuo kissamainen taloudenhoitajatar – kissaksi minä häntä sanon – on saanut kiikariinsa jonkun, joka haluaa paikkaani. Jos vain hän ja Petterton ovat suunnitelleet tämän...'
"Hän iski nyrkkinsä pöytään, mutta melko hiljaa.
"Isäni kaatoi hänelle hieman olutta.
"'Huh! sanoi enoni tyhjentäen lasinsa. 'Mutta mikäpä tässä auttaa', lisäsi hän jo hieman rohkeammin. 'Minun täytyy alistua siihen. Saan kai minä jonkinlaista työtä noista mitättömistä huvilapuutarhoista täälläkin. Kyllä minä aina jotakin saan... Ajatella nyt sitä, että minustakin piti tulla työskentelevä puutarhuri! Minusta työmies! Ja päiväpalkkalainen! Kuinka ylpeiksi nuo kesäisin täällä asuvat konttoristit tulevatkaan saadessaan leikkauttaa nurmikoltaan lordi Bramblen entisellä puutarhurilla! Minä voin nähdä heidän näyttelevän minua ystävilleen ikkunoista. 'Tuo mies on lordin entinen puutarhuri', tulevat he sanomaan. No niin, no niin...'
"'Tuo on alaspäinmenoa', sanoi isäni enoni poistuttua. 'Sano mitä tahansa, mutta alaspäinmenoa se vain on.'
"Äitini mietti juuri, kuinka hän saisi heidät sijoitetuiksi. 'Hänen täytyy tietysti päästä nukkumaan arkihuoneen sohvalle ja John saa maata lattialla. Mutta älä luulekaan hänen tyytyvän siihen. He tuovat tietysti mukanaan omat vuodevaatteensa. Mutta Adelaide ei ole sellainen, että hän voisi nukkua mukavasti sohvalla'.
"Eikä tuo naisraukka ollutkaan. Vaikka enoni, äitini ja isäni sanoivatkin hänen käytöstään sopimattomaksi ja ajattelemattomaksi, sanoi hän kärsivänsä niin kovasti, että lääkäri oli kutsuttava katsomaan häntä. Tämä määräsi, että hänet oli heti vietävä sairaalaan leikattavaksi.
"Noina aikoina", sanoi Sarnac, "ei tiedetty vielä paljon mitään ihmisruumiista. Muinaiset kreikkalaiset ja arabialaiset olivat tutkineet hieman anatomiaa lyhyenä kukoistuskautenaan, mutta muu maailma oli vain tutkinut fysiologiaa tieteellisellä tavallaan melkein kolmisensataa vuotta. Tavalliset ihmiset eivät yleensä tienneet mitään elinehdoille välttämättömistä menettelyistä. Minähän olen jo kertonut teille, että lapsetkin syntyivät vain sattumalta. Ja eläessään tuota kummallista elämäänsä ja syöden abnormia ja huonosti valmistettua ruokaa tuossa maailmassa, missä tartuntamahdollisuudet olivat äärettömät, sairastuivat heidän ruumiinsa kaikki kudokset, niin että niihin syntyi mitä kummallisimpia kasvannaisia. Muutamat noiden ruumiitten osista kieltäytyivät toiminnasta muuttuen jonkinlaisiksi sienimäisiksi kasvannaisiksi."
"Heidän ruumiitaan voitiin siis verrata heidän yhteiskuntiinsa", sanoi Radiant.
"Aivan niin. Heidän ruumiissaan oli paiseita, syöpiä ja muita sellaisia sairauksia, kuten Cherry Gardensilla esikaupunkeja mantereen puolella. Mutta nuo kasvannaiset olivat niin hirveitä, etten minä voi niitä muistellakaan."
"Mutta varmasti", sanoi Willow, "sellaisten hirveiden mahdollisuuksien uhatessa kaikkia täytyi koko maailman haluta fysiologisten tutkimusten jatkamista?"
"Eivätkö he huomanneet sitä", sanoi Sunray, "että kaikkea tuollaista voidaan pitää silmällä ja parantaa?"
"Eivät ollenkaan", sanoi Sarnac. "He eivät kyllä pitäneet noista paiseista eivätkä syövistä, mutta heidän elinvoimansa olivat niin vähäiset, etteivät he oikein kyenneet taistelemaan noita sairauksia vastaan. Ja jokainen luuli säilyvänsä niiltä, kunnes hänen vuoronsa tulikin. Ja papit, sanomalehtimiehet ja niin edespäin, nuo yleisen arvostelun laatijat, olivat kateellisia viisaita miehiä. He tekivät parhaansa koettaessaan taivuttaa ihmisiä uskomaan, ettei tieteellisissä tutkimuksissa ole mitään toivottavaa, he koettivat kaikin tavoin halventaa noita huomioita, saattaa kärsivälliset tutkijat naurunalaisiksi ja usuttaa ihmiset heidän kimppuunsa."
"Tuo juuri hämmästyttää minua enimmän", sanoi Sunray.
"Heidän henkiset tottumuksensa olivat erilaiset. Heidän aivojaan ei oltu harjoitettu järjestelmälliseen ajatustyöhön. He osasivat vain ajatella osan kerrallaan, jaksottain. Heidän ruumiinsa sairaalloiset kasvannaiset eivät olleet mitään heidän mielensä kasvannaisiin verrattuina."
2
"Sairaalaan viety tätini ei välittänyt enoni toivomuksista sen enemmän kuin ennenkään, mikä oli aina ollut tunnusmerkillisintä hänelle, eikä tahtonut parantua eikä kuollakaan. Hän aiheutti enolleni melkoisia kustannuksia auttamatta häntä lainkaan ja lisäsi suuresti hänen huoliaan. Muutamien päivien kuluttua muutti hän äitini kiinteistä kehoituksista arkihuoneestamme erään seuraavan kadun varrella sijaitsevasta muurarin talosta vuokraamiinsa pariin huoneeseen. Sinne hän kokosi kaiken Chessing Hangerista tuomansa kaluston, oleskellen kuitenkin hyvin paljon isäni kaupassa ja näyttäen kiintyvän yhä enemmän isäni seuraan.
"Eikä hän ollutkaan niin onnistunut järjestelevä puutarhuri kuin hän oli otaksunut. Hänen töykeä, halveksiva käytöksensä Cliffstonen huviloissa asuvia uusia asiakkaitaan kohtaan ei hankkinutkaan hänelle sellaista kunnioitusta kuin hän oli toivonut; hän saattoi puhua heidän kukkasaroistaan hyvin ivallisesti ja verrata heidän puistojaan pöytäliinaan tahi ikkunalaatikkoon, ja sen sijaan että omistajat olisivat pitäneet näistä kotitotuuksista, suuttuivatkin he niistä. Mutta heillä ei ollut sen vertaa miehuutta, että he olisivat selvittäneet tämän asian suoralla rehellisellä väittelyllä, missä he olisivat saaneet yhteiskunnallisen asemansa hyvin tarkasti määritellyksi, vaan säilyttivät mieluummin harhaluulonsa eivätkä ottaneet häntä enää työhönsä. Ja sitäpaitsi teki tädin aiheuttama pettymys hänestä jonkinlaisen naisvihaajan, niin ettei hän suostunut ottamaan vastaan määräyksiä työnantajiensa rouvilta, silloin kun talot oli jätetty heidän silmälläpitonsa alaisiksi. Ja koska useimmilla rouvilla oli hyvin suuri vaikutusvalta mieheensä, niin sekin jo vähensi suuresti enoni edellytyksiä. Niinpä seurasikin alituisesti päiviä, jolloin hänellä ei ollut muuta tehtävää kuin oleskella kaupassamme ja selitellä isälleni Cliffstone'in huvila-asukkaiden puutteita, herra Pettertonin ja tuon kissan (hän nimitti taloudenhoitajatarta kissaksi) häijyyttä ja jokaisen sellaisen tavallisen ostajan luultavaa kelvottomuutta, johon hänen huomautuksensa sattuivat kohdistumaan.
"Enoni oli kuitenkin päättänyt, ettei häntä voiteta taistelutta. Hän aikoi pitää nenänsä pystyssä, kuten hän sanoi, ja tämä menettelytapa ei vaatinut minun tietääkseni muuta kuin määräaikaisia vierailuja aseman nurkkauksessa sijaitsevaan Wellingtonin kapakkaan. Noilta vierailuilta hän palasi huomattavasti enemmän äreänä ja sir John Cuthbertsonin kaltaisena, tuoksahtaen hyvin selvästi miehuulliselta rykiessään tahi hengittäessään raskaasti. Jonkun ajan kuluttua, kun hänen vaikeutensa kävivät suuremmiksi, otti isänikin osaa noihin rohkaiseviin retkiin. Ne laajensivat hänen filosofista näkökantaansa, tehden sen kuitenkin vain hämärämmäksi minun mielestäni.
"Enollani oli epämääräinen summa rahaa postisäästöpankissa ja päättäessään, ettei häntä lannisteta taistelutta, hän löi vetoa rohkeasti nimikoista Byford Downsin kilpa-ajoissa."
"Tämä nimikko-sana hämmentää minut kokonaan", sanoi Radiant.
"Nimikoksi sanottiin hevosta, jonka luultiin varmasti voittavan, mutta joka ei voittanutkaan ikinä. Kuuluisia nimikkoja sanottiin mestarinimikoiksi. Te ette voi kuvitellakaan, kuinka kuuluisien juoksijoiden mahdollisuuksista ja ominaisuuksista väiteltiin koko maassa. Englantilaiset eivät olleet paimentolaisia; vain vähemmistö osasi ratsastaa, mutta kaikki saivat lyödä heistä vetoa. Kuningas oli, niin sanoaksemme, yhtä paljon kilpa-ajojen kuin armeijankin päällikkö. Hän matkusti henkilökohtaisesti suuriin ravikilpailuihin kuin siunatakseen ja rohkaistakseen alamaistensa vedonlyöntiä. Siis oli John-enokin hyvin uskollinen ja isänmaallinen kuluttaessaan päivänsä ja säästönsä Byford Downsissa. Isänikin matkusti sinne usein hänen kanssaan koettamaan onneaan. He menettivät tavallisesti ja lopuksi he menettivät melkein kaikki säästönsä, onnistuen kuitenkin pari kolme kertaa saamaan takaisin panoksensa korkojen kanssa, kuten enoni sanoi. Eräänä päivänä he olivat lyöneet veikkaa eräästä Rococo-nimisestä hevosesta, vaikka sitä yleensä luultiin melko keskinkertaiseksi ja vaikka olosuhteet eivät olleetkaan sille lainkaan suotuisat, mutta jokin sisäinen valo näytti sillä kertaa johtaneen enoani, koska se saapui ensimmäisenä perille ja he voittivat viisineljättä puntaa, siis hyvin suuren summan mielestään. He palasivat kotiin jonkinlaisen juhlallisen riemun tilassa, jota häiritsi vain koneellinen vaikeus voittaneen hevosen nimen lausumisessa. He aloittivat hyvin, mutta ensi tavun jälkeen he jatkoivat pikemminkin kuin kanat, jotka kaakottavat munimisensa jälkeen, kuin järkevät ihmiset, jotka olivat tunteneet voittajan muiden hevosten joukosta. He sanoivat joko Rocococo tahi Rococococo tahi yritys päättyi hikotteluun. Ja vaikka toinen koettikin auttaa toista, eivät he todellisuudessa auttaneet toisiaan ollenkaan. He tuoksahtivat tavattoman voimakkaasti sikareilta ja miehuudelta. He eivät olleet milloinkaan ennen haiskahtaneet niin väkevältä. Äitini valmisti heille teetä.
"'Teetä!' sanoi enoni tarkoittavasti. Hän ei oikeastaan kieltäytynyt ottamasta vastaan saamaansa kupillista, siirsi vain sen hieman syrjään.
"Näytti hetkisen epävarmalta, tulisiko hän sanomaan jotakin hyvin syvämietteistä vai sairastuisiko hän vakavasti. Mutta järki voitti aineen. 'Tiesin sen tulevan', sanoi hän. 'Tiesin koko ajan sen käyvän niin. Heti, kun kuulin sen nimen Roc... Hän keskeytti. 'Cococo', kaakatti isäni.
"'Cocococo... hik', sanoi enoni. 'Minä tiesin vuoromme tulleen. Muutamilla ihmisillä, Smith, on sellainen vaisto. Olisin uskaltanut paitanikin vetoon tuosta hevosesta, Martha, ellei... He eivät olisi ottaneet vastaan sitä.'
"Sitten hän katsahti äkkiä minuun hyvin tiukasti. 'He eivät olisi ottaneet vastaan sitä, Arry', sanoi hän. 'He ovat lopettaneet sellaisen. Niin juuri!' lisäsi hän käyden hyvin miettiväiseksi.
"Sitten hän katsoi meihin. 'Kuusineljättä yhtä vastaan', sanoi hän. 'Me olisimme saaneet paitoja koko iäksemme.'
"Isäni suhtautui asiaan laajemmalta filosofisemmalta näkökannalta. 'Tuskinpa me olisimme voineet säilyttää niitä niin kauan, että me olisimme ehtineet kuluttaa ne rikki. Parempi oli, että asia meni näin, John', sanoi hän.
"'Ja muista sinä vain se', sanoi enoni, 'että tämä on vain alkua. Kun vain kerran olen alkanut erottaa ne, erotan minä ne aina, muistakin se. Tämäkin Roc...'
"'Cococo.'
"'Cocococo tahi mikä se nyt lienee ollutkaan, oli vain alkua. Kuin ensimäinen auringonsäde kirkkaana päivänä.'
"'Siinä tapauksessa', sanoi äitini, 'tuntuu minusta siltä kuin jonkun meistäkin tarvitsisi saada osansa.'
"'Varmasti', sanoi enoni, 'varmasti, Martha.' Ja muiden hämmästykseksi hän ojensi minulle kymmenshillinkisen – siihen aikaan käytettiin maassamme kultarahaa ja se oli pieni kultakolikko. Sitten hän antoi Pruelle samanlaisen. Hän antoi kokonaisen kultaisen punnanrahan Fannylle ja viiden punnan setelin äidilleni.
"'No, älähän nyt!' sanoi isäni varoittavasti.
"'Tämä on oikein, Smith', sanoi enoni viitaten ruhtinaallisen jalosti. 'Sinun osasi on seitsemäntoista puntaa kymmenen shillinkiä. Kun siitä vähennetään kuusi puntaa kymmenen shillinkiä, jää jäljelle tasan yksitoista puntaa. Katsotaanpa nyt. Yksi ja viisi on kuusi – seitsemän – kahdeksan – yhdeksän – kymmenen ja yksitoista. Kas tässä.'
"Isäni otti vastaan osansa rahoista hämmästyneen näköisenä. Hän näytti jostakin syystä pettyneeltä. 'Niin, mutta...' sanoi hän.
"Hänen lempeä katseensa kohdistui siihen kymmenshillinkiseen, jota minä vielä pitelin kädessäni. Pistin sen heti piiloon, mutta hänen katseensa seurasi käteni liikettä taskuani kohti, kunnes pöydän laita tuli eteen.
"'Tällaisitta ravikilpailuitta ei maailmassa olisikaan Englannin veroista maata', sanoi enoni lopettaen huomautuksensa lisäämällä: 'Paina vain sanani mieleesi.'
"Ja isäni koetti parhaansa tehdäkseen niin."
3
"Mutta tämä onnistumisen hetki oli melkein ainoa valoisa välinäytös keskeytymättömässä ajautumisessamme onnettomuutta kohti. Jonkun ajan kuluttua sain selville isäni ja äiti keskustelusta, että me olimme joutuneet vuokravelkaan. Maksoimme sen neljänneksittäin sille keinottelijalle, joka omisti talomme. Tiedän tämän kaiken kuulostavan teistä oudolta, mutta siihen aikaan olivat asiat siten. Jos me vain jäimme vuokravelkaa, voi omistaja häätää meidät pois."
"Mutta minne?" kysyi Firefly.
"Pois koko talosta. Emmekä me saaneet jäädä oleskelemaan kadullekaan. Mutta minun on mahdotonta selittää kaikkea tällaista yksityiskohtaisesti. Me olimme jääneet vuokravelkaa ja onnettomuus uhkasi meitä. Ja sitten pakeni sisareni Fanny luotamme.
"Minun on muuten hyvin vaikeata", sanoi Sarnac, "siirtää teidät todellisuuteen ja saada teidät ymmärtämään, kuinka minä ajattelin ja tunsin tuossa toisessa elämässä, ellen minä kiinnitä huomiotanne sukupuoliin. Nykyään on kaikki tuollainen niin yksinkertaista. Täällä me olemme vapaita ja vilpittömiä miehiä ja naisia; me olemme niin täydellisesti harjoitettuja, että me sitä tuskin tiedämmekään, ei kuitenkaan tyhmään kilpailuun, vaan hillitsemään mustasukkaisia vaistojamme, elämään jalosti, ja kunnioittamaan nuoria. Rakkaus on parhaimman ystävyytemme side ja kukka. Me suhtaudumme siihen samalla tavalla kuin ruokaamme ja lomaamme, ja elämämme päätehtävä on luova työmme. Mutta tuossa synkässä kidutetussa maailmassa, jossa minä elin unielämäni, salattiin kaikki rakkauden eri vaiheet, se kiedottiin pidättyväisyyden verkkoon ja pantiin kahleihin, jotka jäytivät ja kiduttivat meitä. Kerron teille lopuksi, kuinka minut tapettiin. Mutta nyt minä haluan ilmoittaa teille jotakin tästä Fannyn menettelystä.
"Tässäkin maailmassa", sanoi Sarnac, "olisi sisareni Fanny ollut silmiinpistävän viehättävä tyttö. Hänen silmänsä saattoivat olla taivaansiniset, tahi tummua niin vihasta tahi kiihkosta, että ne näyttivät vallan mustilta. Hänen tukkansa oli aina ihanasti aaltoileva. Hänen hymynsä taivutti sinut valmiiksi tekemään kaikkea hänen puolestaan ja hänen naurunsa muutti maailman hänen ympärillään puhtaaksi ja kauniin kirkkaaksi, silloinkin kun se oli täynnä pahuutta. Ja hän oli viaton – minä voin tuskin kuvaillakaan hänen tietämättömyyttään.
"Fanny pakottikin minut ensin huomaamaan, että tietämättömyys on häpeällistä. Minä olen jo kertonut teille kouluistamme ja uskonnon opettajistamme. Kun minä olin yhdeksän- tahi kymmen- ja Fanny viisitoistavuotias, moitti hän jo minua huonosta lausumistavastani ja erittäinkin loppuhenkosen poisjättämisestä.
"'Harry', sanoi hän, 'jos nimität minua Fennyksi vielä, on se väärin ja loukkaavaa. Minun nimeni on Fanny ja sinun Harry äläkä sinä unohda sitä. Me emme puhu täällä englannin kieltä, vaan kurjaa murretta.'
"Joku oli loukannut häntä. Hän oli puhellut jonkun kanssa, joka äänsi sanat paremmin, ja hän oli tuntenut itsensä nöyryytetyksi. Luulen tuon jonkun ivanneenkin häntä. Se oli tietysti ollut vain jokin satunnainen tuttavuus, jokin huonosti kasvatettu ylimielinen poika Cliffstone'in puistokadulta. Mutta Fanny oli nyt raivoissaan päättänyt puhua hyvää englannin kieltä ja pakottaa minutkin tekemään samoin.
"'Kunpa minä vain osaisin puhua ranskan kieltä!' sanoi hän. 'Tuolta Kanaalin toiselta puolen näkyy Ranska, kaikki sen majakat vilkuttavat meille emmekä me osaa sano muuta kuin 'Parley-vous Francy!' ja nauraa sille kuin jollekin pilalle.' Hän toi kotiin erään kuusikymmentä penniä maksaneen kirjasen, joka lupasi, mutta ei voinutkaan opettaa hänelle ranskan kieltä. Hän lueskeli äärettömästi ja ahmien loppumattomia kertomuksia ja kaikenlaisia muitakin kirjoja, joissa puhuttiin tähdistä, fysiologiasta (huolimatta äitini hurjasta ivailusta, kuinka sopimatonta sellaisten kirjojen lukeminen on, joissa on kuvia ihmisruumiista) ja vieraista maista. Hänen kiihkonsa, että minäkin oppisin jotakin, oli paljon voimakkaampi hänen omaa tiedonhaluaan.
"Hän lopetti koulunsa neljäntoista vanhana ja alkoi itse ansaita toimeentulonsa. Äitini oli tahtonut, että hän olisi mennyt palvelukseen, mutta hän vastusti ja vihasi tätä tuumaa kiihkeästi. Tämän mahdollisuuden vielä uhatessa häntä hän matkusti omasta aloitteestaan Cliffstone'iin ja pääsi kirjanpitoapulaiseksi erään teurastajan kauppaan. Ja ennen vuoden loppua oli hänet jo nimitetty pääkirjanpitäjäksi, sillä hänen järkensä oli yhtä terävä kuin vilkaskin. Hän ansaitsi tarpeeksi rahaa ostaakseen kirjoja ja piirustustarpeita minulle, ja itselleen sellaisia vaatteita, jotka loukkasivat äitini kaikkia mielipiteitä siitä, mikä on kaunista. Älkää kuvitelkokaan sitä, että hän pukeutui hyvin, kuten meidän tapamme oli sanoa, hän vain kokeili rohkeasti, ja muutamat hänen kokeistaan olivat halpoja ja kirjavia.
"Minä voisin luennoida teille tuntikausia siitä, mitä puvut ja niihin tarvittavat rahat merkitsivät naiselle tuossa vanhassa maailmassa.
"Suurin osa sisareni elämästä oli piilossa minulta enkä minä olisi tiennyt siitä juuri mitään, ellei äitini, joka näytti haluavan sättiä Fannyä muiden kuullen, olisi moittinut häntä niin häpeämättömästi. Ymmärrän nyt, että äitini oli katkeran mustasukkainen Fannylle hänen säilyneen nuoruutensa vuoksi, mutta siihen aikaan olin toivoton ja hämmästynyt kuunnellessani noita raakoja viittauksia ja vihjauksia, jotka humisivat korvissani. Fannyllä oli raivostuttava tapa olla vastaamatta lainkaan tahi vastata vain korjatakseen jotakin. 'Se oli hirveätä, äiti', saattoi hän sanoa, 'eikä irveätä.'
"Kaikesta oppimattomuudestaan huolimatta taisteli Fanny raukka ohjauksetta ja opastuksetta tuota elämän koko arvoitusta vastaan, joka oli annettu hänen ratkaistavakseen sellaisella pakolla, ettei sitä kukaan ihminen voi täydellisesti ymmärtää. Mikään hänen kasvatuksessaan ei ollut milloinkaan herättänyt hänessä minkäänlaista intoa todelliseen työhön maailmassa; uskonto oli vain uhannut häntä, ja ainoa suurenmoinen todellisuus, joka oli päässyt tunkeutumaan hänen ajatuksiinsa, oli rakkaus. Kaikissa hänen lukemissaan kirjoissa oli puhuttu rakkaudesta petollisesti ja puolueellisesti, ja hänen kuvittelujensa ja ruumiinsa kärsimättömyys sykähteli noiden vihjausten mukaan. Rakkaus kuiskaili hänelle hänen ympärillään olevien esineiden kauneudessa ja valossa, kuutamossa ja kevättuulissa. Fanny ei voinut muuta kuin tietää olevansa kaunis. Mutta silloisen maailmamme siveellisyys oli vain kurjan tukahduttamisen siveellisyyttä. Rakkaus oli häpeällistä, teeskenneltyä petollisuutta ja ruokotonta pilaa. Hän ei saanut puhella siitä eikä odottaa sitä, ennenkuin jokin hyvä mies – teurastaja oli leskimies ja näytti tässä hänen tapauksessaan tulevan tuoksi hyväksi mieheksi – tulisi puhumaan hänelle avioliitosta eikä rakkaudesta. Mies olisi mennyt naimisiin hänen kanssaan, vienyt sitten saaliinsa kotiinsa ja repinyt verhot hänen yltään kömpelösti ja tyhmästi sairaalloisen intohimonsa kannustamana."
"Sarnac", sanoi Firefly, "sinä olet hirveä."
"En ollenkaan", sanoi Sarnac. "Mutta tuo entinen maailma oli hirveä. Useimmat naiset, teidän esivanhempanne, saivat kärsiä siitä. Ja se oli vain kauhun alkua. Sitten seurasi lasten syntyminen ja saastuttaminen. Ajatelkaa, kuinka hieno, kallis ja pyhä olento lapsi onkaan. Niitä siitettiin määrättömästi ja abnormisesti, synnytettiin vastahakoisesti ja heitettiin liiaksi kansoittuneen järjestymättömän maailman siivottomuuteen ja turmelukseen. Raskaus ei ollut sellainen iloa aiheuttava terveellinen olotila kuin nykyään, vaan tuossa tautisessa maailmassa se oli sairautta, ja melkeinpä jokaisesta naisesta se sellaiselta tuntuikin. Ja siihen suhtautui mieskin, hänen aviomiehensä, hyvin vihaisesti ja typerästi. Kun kaunis tyttö oli synnyttänyt viisi tahi kuusi lasta viidessä tahi kuudessa vuodessa, muuttui hän äreäksi ja kiusaantuneeksi naiseksi, jonka henkinen joustavuus ja kauneus olivat mennyttä kalua. Ivattu kiusaantunut äitini ei ollut kuollessaan vielä viidenkymmenenkään ikäinen. Ja vanhemmat näkivät hentojen pienokaistensa kasvavan huonosti puetuiksi, nälkäisiksi ja huonosti kasvatetuiksi lapsiksi. Ajatelkaa vain sitä häpeällisen rakkauden aiheuttamaa tuskaa, joka piili äiti raukkani saamien läjähdysten ja moitteiden alla. Maailma on jo unhottanut pettyneiden vanhempain vihan ja katkeruuden. Tällaisia olivat sen siveellisen elämän mahdollisuudet, joka oli tarjona sisarelleni Fannylle; ne olivat hänen kuvittelemansa sireenilaulun vastustavia säkeitä.
"Hän ei voinut uskoa tällaiseen elämään eikä rakkauteen, vaan kokeili itsellään ja rakkaudella. Hän oli äitini sanojen mukaan rohkea ilkeä tyttö. Tiedän hänen ajoittaneen salaisilla suuteloilla ja syleilyillä hämärissä poikatoveriensa, konttoristien ja asiapoikien, kanssa. Mutta näihin hämäräseikkailuihin liittyi jotakin niin ruokotonta, että hän lopetti ne säpsähtäen. Kaikissa tapauksissa hän alkoi kuitenkin karttaa ja pysytellä poissa Cherry Gardensista, mutta vain senvuoksi, että hän tunsi suurempaa vetovoimaa Cliffstone'in soittokuntia, valaistusta ja varallisuutta kohtaan. Tämä tapahtui silloin, kun hän alkoi lueskella ja korjata lausumistapaansa. Te olette kuulleet puhuttavan meidän yhteiskuntakerroksistamme. Hän tahtoi kasvattaa itsestään herrasnaisen ja tutustua johonkin herrasmieheen. Hän kuvitteli maailmassa todellakin olevan ystävällisiä, jaloja, viisaita ja viehättäviä herrasmiehiä, luullen muutamia Cliiffstone'in kävelytiellä kohtaamiaan miehiä sellaisiksi. Hän alkoi pukeutua paremmin, kuten jo teille kerroinkin.
"Sellaisia tyttöjä oli joukottain jokaisessa Euroopan kaupungissa", lisäsi Sarnac, "jotka toivottomuudesta käänsivät selkänsä innoittaville kodeilleen.
"Kun te kuulette puhuttavan vanhan maailman siveellisestä tasosta, olette te varmaankin taipuvaisia luulemaan, että jokainen kunnioitti sitä aivan samalla tavalla kuin te luulette jokaisen uskoneen noihin julkisesti tunnustettuihin uskontoihin. Meillä ei nykyään ole niin paljon siveellistä tasoa kuin siveellistä harjoitusta eikä meidän uskontoomme sisälly mitään järjen eikä vaistojen jännitystä, ja senvuoksi meidän onkin niin vaikeata ymmärtää sellaisen maailman kierteleviä tapoja, verukkeita, uhmaa ja yleistä salaperäisyyttä, jossa ei kukaan todella ymmärtänyt eikä luottanut yleisiin uskontoihin, eivät papitkaan, ja jossa ei kukaan oikeastaan ollut vakuutettu juurta jaksain tämän siveellisen tason sulosta ja oikeudesta. Tuona kaukaisena aikana oli melkein jokainen sukupuolisesti vihainen tahi levoton tahi epärehellinen; meidän pidättyväisyyssääntömme eivät kyenneet niin paljon pidättämään kuin yllyttämään kansaa. Sellaista on vaikeata kuvitellakaan nyt."
"Ei, jos vain olette lukeneet vanhaa kirjallisuutta", sanoi Sunray. "Sen ajan kertomukset ja näytelmät ovat patologisia."
"Sellainen oli kaunis sisareni Fanny; häntä kiihoittivat mielijohteet, joita hän ei ymmärtänyt, ja hän liehui kuin perhonen pois likaisesta Cherry Gardensissa sijaitsevasta kodistamme valoon, joka näytti hänestä kirkkaalta toivon kajastukselta, Cliffstone'in soittokunnan läheisyyteen ja sen kävelytielle. Ja sen vuokrahuoneissa ja täysihoitoloissa ja hotelleissa asui ahdasmielisiä ja vastustavia henkilöitä, jotka loma-aikanaan vaativat voimakkaita kiihoituksia hakiessaan tavallisia huvituksia. Siellä oli vaimoja, jotka olivat väsyneet miehiinsä; siellä oli eronneita henkilöitä, jotka eivät voineet saada avioeroa, ja nuoria miehiä, jotka eivät voineet mennä naimisiin, koska he eivät voineet elättää perhettä. Heidän sydämensä olivat täynnä ilkeyttä, kapinallista tukahduttamista, mustasukkaisuutta ja vihaa. Ja tämän kiihkeän, yllyttävän ja turvattoman joukon läpi liehui kaunis sisareni Fanny."
4
"Illalla ennen Fannyn pakoa istuivat isäni ja enoni keittiössä takan ääressä väitellen politiikasta ja elämän vaikeuksista. He olivat molemmat pitäneet neniään pystyssä hyvin päättäväisesti koko päivän ja se soi heidän arvosteluilleen jonkinlaista mahtipontisuutta. Heidän äänensä kuulostivat käheiltä ja he puhuivat venytellen, kovasti, korostavasti ja vaikuttavasti. Tuntui aivan siltä kuin he olisivat puhelleet joillekin näkymättömille kuulijoille. Usein he juttelivat yhteen ääneen. Äitini oli astiainpesuhuoneessa pesemässä teekuppeja ja minä istuin pöydän ääressä lampun valossa koettaen tehdä jotakin kotityötä, jonka opettajani oli antanut minulle, sikäli kuin se minulle oli mahdollista tuon läheisyydessäni tapahtuvan häiritsevän keskustelun ja tilapäisten minuun vetoamisien vuoksi. Prue lueskeli jotakin Palvelevia lapsia-nimistä kirjaa, johon hän näytti syvästi kiintyneen. Fanny oli auttanut äitiäni, kunnes hänelle oli sanottu, että hän oli enemmän vaivaksi kuin hyödyksi. Sitten hän tuli viereeni katsoen olkani yli tehtävääni.
"'Mikä hävittää kaupan ja saattaa maan vararikkoon', sanoi enoni. 'Nuo lakot juuri. Tällaiset lakot ovat maalle suureksi vahingoksi.'
"'Niin, ne lopettavat kaiken', sanoi isäni. 'Senhän ymmärtää jokainen.'
"'Hallituksen ei pitäisi päästää niitä puhkeamaan. Noilla kaivostyömiehillä on melko hyvät palkat. Kieltämättä oikein hyvät. Niin juuri! Minä olisin hyvin iloinen, jos vain saisin sellaisen palkan kuin he, oikein iloinen. Heillä on koiria ja pianoja. Sampanjaakin. Minulla ja sinulla, Smith, minulla ja sinulla ja keskiluokalla yleensä ei ole pianoja. Eikä meillä ole sampanjaakaan. Ei lainkaan!'
"'Meidän pitäisi perustaa keskiluokkain liitto', sanoi isäni, 'pakottaaksemme heidät pysymään työssään. He köyhdyttävät maata ja lopettavat kaiken kaupan. Vaihto on huonoa nykyään. Ihmiset tulevat nyt vain katselemaan tavaroita ja kyselemään sen ja sen hintaa. He ajattelevat kahdesti, ennenkuin he raskivat menettää kuusi pennyä. Entä sitten hiilet, joita meidän luullaan myyvän nykyään. Minä olen sanonut heille, että jos vain tämä lakko puhkeaa, ovat nämä viimeiset hiilet, joita he näkevät... Sanoin sen heille suoraan!'
"'Sinä et työskentelekään, Harry', sanoi Fanny koettamatta alentaa ollenkaan ääntään. 'En ymmärrä, kuinka sinä voisitkaan työskennellä kuunnellessasi tuota jahinaa. Tule pois kävelemään.'
"Katsoin häneen ja nousin heti. Fanny ei usein pyytänyt minua kävelemään kanssaan. Panin kirjani syrjään.
"'Minä menen hieman ulos hengittämään raitista ilmaa, äiti', sanoi Fanny ottaen hattunsa naulasta.
"'Etkä mene, et ainakaan nyt!' huusi äitini astiainpesuhuoneesta. 'Enkö minä ole sinulle sanonut kerta kaikkiaan...'
"'Kaikki on hyvin, äiti, koska Harry tulee mukaani, Hän pitää kyllä silmällä, ettei kukaan ryöstä eikä raiskaa minua... Sinä olet sanonut sen kerta kaikkiaan senkin seitsemän kertaa.'
"Äitini ei vastustanut sen enempää, katsahti vain äärettömän vihaisesti sisareeni.
"Me menimme yläkertaan ja sitten kadulle.
"Vaikenimme jonkun aikaa, vaikka minulla olikin sellainen tunne, että saisin kuulla asioita.
"'Minä olen saanut tarpeekseni tuosta kaikesta', sanoi Fanny hetkisen kuluttua. 'Mihin me lopulta joudummekaan. Isä ja eno ovat juopotelleet koko päivän ja sinäkin kait näit, että molemmat olivat melko humalassa. Molemmat, totisesti, ja tämä uudistuu nyt joka päivä. Kaikki käy vain pahemmaksi. Enolla ei ole ollut mitään työtä kymmeneen päivään. Ja isä on aina hänen kanssaan. Kauppa alkaa tulla jo hyvin likaiseksi. Hän ei ole laassutkaan sitä moneen päivään.'
"'Eno näyttää menettäneen rohkeutensa', sanoin minä, 'kuultuaan, että Adelaide-tädin pitää vielä alistua toiseenkin leikkaukseen –.'
"'Menettänytkö rohkeutensa? Hänellä ei ole milloinkaan ollut mitään sellaista menetettävänäänkään.' Fanny ei puhunut mitään sen jälkeen enostani ponnistautuen vaikenemaan. 'Millainen koti!' huudahti hän sitten.
"Hän vaikeni hetkiseksi. 'Harry', sanoi hän, minä aion vapautua siitä hyvin pian.'
"Kysyin hänen tarkoitustaan.
"'Viis siitä, mitä minä tarkoitan! Minulla on jo paikka. Aivan erilainen paikka kuin ennen... Harry, sinähän pidät minusta, etkö pidäkin, Harry?'
"Kolmitoistavuotiasten poikien on hyvin vaikeata ilmaista tunteitaan. 'Teen vaikka mitä puolestasi, Fanny', sanoin hetkisen kuluttua. 'Ja sinä kai tiedät sen.'
"'Et siis tahtoisi kannella minusta?'
"'Miksi sinä minua luuletkaan?'
"'Etkö milloinkaan?'
"'En!'
"'Tiesin sen', sanoi Fanny. 'Sinä oletkin ainoa koko joukosta, josta eroaminen pahoittaa mieltäni. Minä pidän sinusta äärettömästi, Harry. Oikein totta. Pidin äidistäkin kerran, mutta aivan eri tavalla. Mutta nyt hän on moittinut ja sättinyt minua niin, että se on haihtunut. Kaikki. En voi sille mitään, mutta mennyttä se vain on. Aion muistella sinua usein, Harry.'
"Näin Fannyn itkevän. Kun katsahdin häneen jälleen hetkisen kuluttua, huomasin kyynelten kuivuneen.
"'Kuulehan nyt, Harry,' sanoi hän, 'tahtoisitko sinä tehdä jotakin puolestani? Jotakin vain, ei paljon, mutta sinä et saa kertoa siitä kenellekään. Tarkoitan jälkeenpäin.'
"'Minä teen vaikka mitä, Fanny.'
"'Paljon se ei todellakaan ole. Yläkerrassa on tuo vanha pieni matkalaukku. Olen sullonut siihen muutamia tavaroita. Ja sitäpaitsi on siellä vielä pieni käärykin. Olen piilottanut ne molemmat vuoteen alle seinän viereen, mistä vakoileva Pruekaan ei voi niitä löytää. Ja huomenna, kun isä on poissa enon kanssa, kuten nykyään joka päivä, ja äiti valmistaa päivällistä alakerrassa ja Prue on auttavinaan häntä saadakseen siepatuksi jonkun leipäpalasen, tahdotko tuoda nuo tavarat Cliffstone'iin Crocby'n sivuovelle. Ne eivät ole kovinkaan raskaita.'
"'En pelkää lainkaan matkalaukkuasi, Fanny. Kantaisin sitä sinulle useampiakin kilometrejä. Mutta missä tuo uusi paikkasi on, Fanny, ja miksi et ole puhunut siitä sanaakaan kotona?'
"'Mitä silloin tekisit, Harry, jos pyytäisin sinulta jotakin vaikeampaa kuin tätä?'
"'Suostuisin siihenkin, Fanny, jos vain voisin. Tiedäthän sen.'
"'Mutta jos minä pyytäisinkin sitä, ettet kyselisi minulta, minne minä menen ja mitä aion tehdä. Paikkani on mainio, Harry. Työni tulee olemaan hyvin helppoa.'
"Hän keskeytti äkkiä. Minä näin hänen kasvonsa katulyhdyn keltaisessa valossa ja hämmästyin nähdessäni niiden säteilevän onnesta. Ja kuitenkin kimalteli hänen silmissään kyyneliä. Millainen Fanny hän olikaan voidessaan tusinan askeleen aikana muuttua itkevästä tytöstä riemuitsevaksi olennoksi!
"'Ah, toivoisin voivani kertoa sinulle kaiken, Harry!' sanoi hän. 'Niin, toivoisin voivani tehdä sen. Mutta älä ole ollenkaan huolissasi minun vuokseni, Harry, äläkä välitä siitä, mitä minulle tulee tapahtumaan. Sinä autat minua nyt ja jonkun ajan kuluttua minä kirjoitan sinulle. Teen sen todellakin, Harry.'
"'Et suinkaan sinä aio paeta mennäksesi naimisiin?' kysyin minä äkkiä. 'Sellainen olisi niin sinun tapaistasi, Fanny.'
"'En halua vastata myöntävästi enkä kieltävästi, Harry! minä en tahdo sanoa mitään. Mutta minä olen niin onnellinen kuin auringonnousu, Harry. Voisin tanssia ja laulaa. Kunpa nyt vain voisin toteuttaa tuumani, Harry!'
"'Siinä on muuan seikka, Fanny.'
"Hän pysähtyi äkkiä. 'Et suinkaan aio peruuttaa lupaustasi, Harry?'
"'En. Pidän kyllä lupaukseni, Fanny. Mutta...' Olin hyvin siveellinen ja epäröivä. 'Et suinkaan sinä aio tehdä mitään väärää, Fanny?'
"Hän pudisti päätään vastaamatta minulle mitään vähään aikaan. Mutta hänen riemuitseva ilmeensä palasi.
"'Olen tekemäisilläni oikeammin kuin milloinkaan ennen, Harry, paljon oikeammin. Kunpa nyt vain voisin toteuttaa sen! Ja sinä olet kiltti auttaessasi minua, hyvin kiltti.'
"Ja äkkiä hän kiersi käsivartensa ympärilleni, veti kasvoni luokseen ja suuteli minua, ja sitten hän työnsi minut etemmäksi ja otti muutamia tanssiaskelia. 'Minä rakastan koko maailmaa tänäiltana', sanoi hän. 'Aivan koko maailmaa! Mitätön vanha Cherry Gardens. Sinä luulit saaneesi minut niin valtoihisi, etten milloinkaan pääse täältä pois!'
"Hän aloitti jonkinlaisen riemulaulun paostaan. 'Huomenna olen viime päivää Crosbyn luona, ehdottomasti viime päivää. Ikuisesti. Amen. Hän ei enää milloinkaan tule lähelleni hengittämään niskaani. Hän ei tule enää milloinkaan laskemaan kättään paljaalle käsivarrelleni eikä työntämään kasvojaan lähelleni katsoessaan tiliäni. Kun pääsen... vaikka menisinkin minne tahansa, Harry, lähetän hänelle postikortin sieltä. Hyvästi, herra Crosby, hyvästi, rakas herra Crosby. Ikuisiksi ajoiksi. Amen!' Sitten hän jatkoi matkien Crosby'n ääntä: 'Te olette sellainen tyttö, että teidän pitää mennä naimisiin nuorena, ja teidän pitää valita itsellenne mies, joka on teitä vanhempi, rakkaani.' Pitäisikö minun! Ja kuka on luvannut teidän nimittää minua rakkaaksenne, herra Crosby? Viisikolmatta shillinkiä viikolta, paitsi hyväilyjä ja lempinimiä. Olen hurjalla päällä tänä iltana, Harry. Minä voisin nauraa ja huutaa, ja kuitenkin minä tahtoisin itkeäkin, koska minun täytyy erota sinusta. Ja heistä kaikista. En ymmärrä sentään lainkaan, miksi siitä välittäisin. Vanha juopotteleva isä kultani! Ja yksinkertainen moitiskeleva äiti raukkani! Voin ehkä jonakin päivänä auttaa heitä, kunhan vain pääsen pois. Ja sinun – sinun pitää oppia paljon ja sivistyä, Harry. Oikein paljon. Lueskele ja matkusta sitten pois koko Cherry Gardensista. Älä juopottele milloinkaan. Älä kohota ikinä lasia huulillesi. Äläkä tupakoi. Miksi pitääkin ihmisten tupakoida? Koeta päästä elämän valoisalle puolelle, sillä siellä on helpompaa. Oikein totta. Tee työtä ja lueskele samalla, Harry. Opettele ranskan kieli, että palattuani voisimme keskustella keskenämme.'
"'Sinä aiot siis opetella ranskan kieltä. Aiot siis matkustaa Ranskaan?'
"'Voi, paljon kauemmaksi kuin sinne. Mutta ei sanaakaan siitä, Harry. Ei sanaakaan! Toivoisin voivani kertoa sinulle kaiken, mutta minä en voi enkä saa, koska olen luvannut sen. Minun pitää olla uskollinen. Ihmisen ei tarvitsekaan maailmassa tehdä muuta kuin rakastaa ja olla uskollinen. Olisin kuitenkin toivonut, että äiti olisi antanut minun pestä astiat tänä iltana, viime iltana. Hän vihaa minua. Ja hän tulee nyt vihaamaan minua vielä enemmän. Arvailenpa, tulenko valvomaan koko yön vai itkenkö itseni nukuksiin. Kävellään tavaramakasiinille asti, Harry, ja palataan vasta sitten kotiin.'"
5
"Fanny ei palannut lainkaan kotiin seuraavana iltana. Mikäli tunnit kuluivat ja omaisteni tuntema järkytys lisääntyi, sikäli minäkin aloin käsittää sen onnettomuuden täydellisen suuruuden, joka oli kohdannut kotiamme."
Sarnac keskeytti hymyillen. "Lieneeköhän kukaan milloinkaan nähnyt näin mieleenpainunutta unta. Minä olen vieläkin puoleksi Harry Mortimer Smith ja puoleksi oma itseni. Olen vieläkin, en ainoastaan muistelmissani, vaan tunteissanikin tuo nuori englantilainen raakalainen hämmennyksen aikakaudelta. Ja kuitenkin suhtaudun koko ajan tarinaani meidän näkökannaltamme ja kerron elämyksiäni Sarnacin äänellä, tässä auringonpaisteessa. Olikohan se todellakaan mikään uni?... En usko kertovani teille mitään sellaista."
"Se ei muistutakaan lainkaan unta", sanoi Willow. "Se on kertomus, todellinen kertomus. Luuletko sinä sitä uneksi?"
Sunray pudisti päätään. "Jatka", sanoi hän Sarnacille. "Kerro se loppuun, olipa se sitten mitä tahansa. Kerro, kuinka omaisesi käyttäytyivät Fannyn paettua."
"Teidän pitää muistaa, että kaikki nämä ihmisraukat elivät sellaisten kahleiden maailmassa, että se on meille käsittämätöntä. Te luulette heidän mielipiteittensä rakkaudesta, sukupuolesta ja velvollisuudesta eronneen suuresti meidän mielipiteistämme. Meille on opetettu niin. Mutta se ei ole totta. Heidän mielipiteensä sellaisista asioista olivat vain hämärämmät ja rajoitetummat. Meidän mielipiteittemme asemesta heillä oli vain odottamattomia kieltoja ja tietämättömyyttä. Rakkautta ja sukupuolta voitiin niihin aikoihin verrata sadun lumottuun metsään. Pääsy sinne oli kovasti kielletty. Eikä kukaan meistä tiennyt, kuinka syvälle Fanny oli sinne tunkeutunut.
"Tuo ilta oli senvuoksi hyvin levoton ja kaikkien tuntema järkytys muuttui jonkinlaiseksi siveelliseksi paniikiksi. Omaisiltani näyttiin vaativan, että he kaikki käyttäytyisivät järjettömästi ja kiihkeästi. Äitini alkoi suuttua noin puoli kymmenen aikaan. 'Minä olen sanonut sen hänelle kerta kaikkiaan', sanoi hän osaksi itselleen ja osaksi minulle. 'Siitä on tehtävä loppu.' Hän ristikuulusteli minua, missä Fanny mahtoi olla. Oliko hän puhunut mitään menostaan aallonmurtajalle? En tiennyt sitä. Äitini sähisi ja tiuski. Vaikka Fanny olisikin mennyt aallonmurtajalle, olisi hänen pitänyt ehtiä kotiin kello kymmeneksi. Minua ei lähetetty nukkumaan tavalliseen aikaan ja minä näin isäni ja enoni tulevan kotiin sen jälkeen kuin kapakka oli pantu kiinni. Olen unhottanut nyt, miksi enoni tuli meille sen sijaan, että hän olisi mennyt suoraan kotiinsa, mutta sellainen ei ollut mitään tavatonta häneen nähden. He olivat jo hyvin taipuvaisia toivottomuuteen, ja äitini kalpeat kasvot ja häivyttävät uutiset lisäsivät vain heidän pahantuulisuuttaan.
"'Mortimer', sanoi äitini, 'tuo sinun tyttäresi on mennyt hieman liian pitkälle. Kello on jo puoli yksitoista eikä hän vieläkään ole kotona.'
"'Enkö minä ole sanonut hänelle senkin seitsemän kertaa', sanoi isäni, 'että hänen pitää tulla kotiin kello yhdeksäksi?'
"'Et tarpeeksi usein', sanoi äitini, 'ja tällaiset ovat nyt seuraukset.'
"'Minä olen toistanut sitä hänelle alituisesti', sanoi isäni. 'Alituisesti.' Ja hän jatkoi tämän toistamista yhtämittaa seuraavan väittelyn aikana, kunnes joku toinen hokema syrjäytti sen.
"Enoni ei puhunut aluksi juuri mitään. Hän pysähtyi mahtavaan asentoon isäni valmistamalle takkamatolle ja seisoi siinä horjahdellen hieman, nikotellen silloin tällöin kätensä suojassa ja tuijottaen synkästi puhujien kasvoihin. Vihdoin sanoi hänkin otaksumansa. 'Tytölle on varmaankin tapahtunut jotakin', sanoi hän. 'Uskokaa vain minua.'
"Prue oli hyvin altis pelolle. 'Hän on ehkä joutunut tapaturman uhriksi', sanoi hän. 'Joku on ehkä ajanut hänen ylitseen.'
"'Minä olen toistanut sitä hänelle alituisesti', sanoi isäni.
"'Jos hän vain on joutunut tapaturman uhriksi', sanoi enoni viisaasti, 'voimme odottaa vaikka mitä.' Ja hän toisti tämän otaksuman kovemmin ja tiukemmin: 'Niin, me voimme odottaa vaikka mitä.'
"'Sinun pitää mennä jo nukkumaan, Prue', sanoi äitini. 'Heti paikalla. Ja sinunkin, Arry.'
"Sisareni nousi seisoalleen tavattoman mielellään poistuen huoneesta. Luullakseni hän oli saanut päähänsä tutkia Fannyn tavaroita. Minä viivyttelin.
"'Hän on ehkä joutunut tapaturman uhriksi tahi ei', sanoi äitini synkästi. 'Tähän voi liittyä jotakin pahempaakin.'
"'Mitä sinä sillä tarkoitat, Martha?' kysyi enoni.
"'Viis siitä, mitä minä tarkoitan. Tyttö on kiusannut minua suunnattomasti kauan aikaa. Siihen voi liittyä jotakin pahempaakin.'
"Kuuntelin lumottuna. 'Sinun pitää mennä nukkumaan, Arry', sanoi äitini.
"'Sinun tehtäväsi on hyvin yksinkertainen', sanoi enoni nojautuen eteenpäin varpaillaan. 'Soita sairaalaan. Soita poliisille. Wellingtonin vanha varis ei ole vielä mennyt nukkumaan. Hänellä on puhelin. Hän on hyvä mies ja suostuu kyllä soittamaan. Muista vain sanoa, että tässä on kysymyksessä tapaturma.'
"Mutta silloin ilmestyi Prue porraslevolle.
"'Äiti!' huudahti hän melko kovasti.
"'Sinun pitää mennä vuoteeseesi, neiti', sanoi äitini. 'Eikö minulla ole muutenkin tarpeeksi huolia?'
"'Äiti', sanoi Prue, 'sinähän tiedät tuon Fannyn pienen matkalaukun?'
"Jokainen odotti uutta paljastusta.
"'Se on kadonnut', sanoi Prue. 'Ja hänen pari parasta hattuaan, hänen kaikki alusvaatteensa ja hänen toinenkin pukunsa ovat hävinneet täältä.'
"'Silloin on Fanny ottanut ne mukaansa', sanoi isäni.
"'Ja hävinnyt itsekin', sanoi äitini.
"'Olen toistanut sitä hänelle alituisesti', sanoi isäni.
"'Hän on paennut!' sanoi äitini huutaen. 'Hän on häpäissyt meidät ja paennut!'
"'Joku on ottanut hänet mukaansa', sanoi isäni.
"Äitini istuutui äkkiä. 'Ja tämä kaiken sen jälkeen, mitä minä olen tehnyt hänelle!' huudahti hän purskahtaen itkuun. 'Kun muuan rehellinen mies olisi ollut valmis menemään naimisiin hänen kanssaan! Työtä ja uhrautumista, huolta ja varoituksia, ja hän tuottaa meille häpeää ja pettymyksiä. Hän on paennut. Minun onnettoman piti vielä nähdä tämäkin päivä. Fanny!'
"Hän ponnahti äkkiä seisoalleen mennäkseen katsomaan omin silmin, oliko Pruen ilmoitus oikea. Vetäydyin syrjään niin paljon kuin suinkin, koska pelkäsin jonkun sattumalta tehdyn kysymyksen voivan paljastaa osani perheonnettomuuteemme. Mutta minä en halunnut mennä vuoteeseen, vaan tahdoin kuulla koko jutun.
"'Minähän voin poiketa poliisiasemalle mennessäni kotiini', sanoi enoni.
"'Poliisiasemalleko?' sanoi isäni. 'Mitä se hyödyttäisi? Jos minä vain saisin tuota kurjimusta kurkusta kiinni, näyttäisin hänelle! Pieni tyttäreni Fanny on houkuteltu pois, hänet on johdettu harhaan ja viety jonnekin... Minä hätiköin tässä tyhjää... Niin, John, sinun pitää mennä ilmoittamaan tästä poliisille. Asemahan on matkasi varrella. Toimi sinä puolestani. Minä en jätä ainoatakaan kiveä kääntämättä saadakseni hänet takaisin.'
"Äitini palasi takaisin kalpeampana kuin ennen. 'Kyllä se niin vain on', sanoi hän. 'Hän on mennyt. Meidän seisoessamme täällä pettyneinä ja häpeissämme, on hän matkalla.'
"'Mutta kenen kanssa?' sanoi isäni. 'Sitäpä tässä juuri kysytäänkin, että kenen kanssa. Arry, oletko sinä milloinkaan nähnyt ketään miestä sisareni seurassa? Oletko sinä nähnyt jonkun odottelevan häntä? Jonkun epäilyttävän näköisen hyvästi pukeutuneen keikarin? Oletko joskus?
"Vastasin kieltävästi.
"Mutta Pruella oli todistuksia. Hän tuli oikein puheliaaksi. Noin viikko sitten oli hän nähnyt Fannyn ja erään miehen tulevan Cliffstone'ista päin puhellen. He eivät olleet huomanneet häntä, koska he olivat olleet niin syventyneet toistensa katselemiseen. Hänen kuvauksensa miehestä oli hyvin epämääräinen ja kohdistuikin enimmäkseen hänen vaatteihinsa. Hänellä oli ollut yllään sininen sarssipuku ja harmaa huopahattu, ja oli muutenkin näyttänyt herrasmieheltä. Hän oli ollut Fannyä paljon vanhempi eikä Prue ollut lainkaan varma siitä, oliko hänellä ollut viiksiä.
"Isäni keskeytti Pruen selityksen hirmuisilla sanoilla, joita minä sitten kuulin hänen toistelevan silloin tällöin seuraavana viikkona: 'Olisin mieluummin tahtonut nähdä hänet kuolleena jaloissani kuin sallinut tämän tapahtua!'
"'Tyttö raukka!' sanoi enoni. 'Niin katkera läksy kuin hänellä nyt on edessään. Katkera läksy. Lapsi raukka! Pieni Fanny raukka!'
"'Fanny raukka, todellakin!' huudahti äitini kostonhimoisesti, nähden luullakseni kaiken kokonaan toisenlaiselta näkökannalta. 'Siellä hän nyt juhlii mielitiettynsä kanssa kaikessa komeudessaan syöden päivällistä viinin kera ja saaden kukkia, pukuja ja kaikkea muutakin. Hän saa matkustella ja katsella uusia seutuja. Hän saa käydä teatterissa. Millainen häpeä! Ja meidät hän on häpäissyt niin, ettei meillä ole mitään sanottavaa naapureillemme heidän kyselyihinsä. Kuinka minä voin katsoa heitä silmiin? Kuinka minä voin katsoa herra Crosby'ta silmiin? Tuo mies oli valmis polvistumaan hänen eteensä ja kunnioittamaan häntä, vaikka hän onkin niin jäykkä. Hän olisi täyttänyt tytön kaikki järkevät toivomukset. Mutta minä en voinut milloinkaan oikein ymmärtää, mitä hän tytössä näki. Hän näki vain. Ja nyt on minun mentävä sanomaan hänelle, että minä olen valehdellut. Olen alituisesti toistellut hänelle: Teidän pitää odottaa herra Crosby. Ja nyt on tuo letukka, tuo häpeämätön ja koreileva letukka, poistunut!'
"Isäni kaikuva ääni tukahdutti äitini kimeät huudahdukset.
"'Olisin mieluummin tahtonut nähdä hänet kuolleena jaloissani kuin sallinut tämän tapahtua!'
"En voinut olla vastustamatta heitä ja itkin katkerasti kolmestatoista ikävuodestani huolimatta. 'Kuinka te voitte tietää', nyyhkytin minä, 'ettei Fanny ole matkustanut pois mennäkseen naimisiin? Kuinka te sen tiedätte?'
"'Naimisiinko?' huudahti äitini. 'Miksi hän olisi paennut mennäkseen naimisiin? Jos siinä oli kysymyksessä avioliitto, miksi hän ei tuonut ystäväänsä kotiinsa ja esitellyt häntä meille asiaan kuuluvalla tavalla? Eivätkö hänen omat vanhempansa ja kotinsa kelvanneet hänelle, että hänen piti paeta mennäkseen naimisiin? Sehän olisi voinut tapahtua niin ihanasti täällä St. Judesin kirkossa isäsi, enosi ja kaikkein meidän muidenkin nähtemme. Hän olisi saanut pukuunsa valkoisia nauharuusukkeita, olisi saanut ajaa vaunuissa ja kaikkea muutakin. Toivoisin voivani toivoa hänen menneen naimisiin. Toivoisin sellaista mahdollisuutta.' Enoni pudisti vakuuttavasti päätään. 'Olisin mieluummin tahtonut nähdä hänet kuolleena jaloissani kuin sallinut tämän tapahtua!' jyrisi isäni.
"'Eilen illalla hän rukoili', sanoi Prue.
"'Eikö hän sitten aina rukoillut?' kysyi enoni loukkaantuneena.
"'Ei polvistuen', sanoi Prue. 'Mutta eilen illalla hän oli polvillaan melko kauan aikaa. Hän luuli minun nukkuvan, mutta minä vahdinkin häntä.'
"'Tuo näyttää pahalta', sanoi enoni. 'Kuulehan, Smith, tuo näyttää pahalta. En pidä tuollaisesta rukoilemisesta. Se näyttää niin pahaenteiseltä, etten pidä siitä.'
"Ja sitten karkoitettiin minut ja Prue äkkiä ja väkivaltaisesti yläkertaan vuoteisiimme.
"Heidän äänensä kuuluivat vielä kauan aikaa. He tulivat kaikki kolme kauppaan ja seisoivat ulko-ovella enoni sanoessa vähitellen jäähyväisiä, mutta sitä minä en kuullut, mitä he muuta puhuivat. Muistan kuitenkin saaneeni äkkiä päähäni suurenmoisen tuuman luultavasti Pruen todistuksen innoittamana. Nousin vuoteestani, polvistuin ja sanoin: 'Hyvä Jumala, ole ystävällinen Fannylle. Hyvä Jumala, älä ole ankara hänelle! Hän aikoo varmasti mennä naimisiin. Ikuisiksi ajoiksi, Amen.' Ja antaen hänen kunniansa sallimuksen haltuun tällä tavalla, niin sanoakseni, tunsin mieleni hieman huojentuneeksi ja palattuani vuoteeseeni nukuin melkein heti."
Sarnac keskeytti.
"Tämä kaikki on melko hämmentävää", sanoi Willow.
"Se tuntui hyvin luonnolliselta siihen aikaan", sanoi Sarnac.
"Tuo teurastaja oli varmaankin hyvin inhoittava mies?" sanoi Firefly. "Miksi he eivät vastustaneet häntä?"
"Koska avioliittojuhlallisuuksien merkitys oli niin suuri noina aikoina, että se hallitsi koko tilannetta. Minä tunsin Crosbyn melko hyvin. Hän oli viekkaan näköinen mielistelevä heittiö kaljuine päineen, lihavine punaisine korvineen, punakkoine kasvoineen ja ihravatsoineen. Maailmassa ei ole enää sellaisia ihmisiä ja teidän pitää muistella joitakin uskomattomia vanhanaikaisia hullunkurisia pilakuvia voidaksenne kuvitella hänet. Nykyään te voisitte yhtä mielellänne ajatella jonkun tytön elämän liittämistä johonkin kömpelöön isoon eläimeen kuin sellaiseen mieheen. Mutta se ei merkinnyt mitään isälleni eikä äidilleni. Epäilen äitini pikemminkin nauttineen tuosta ajatuksesta, että Fannyä tultaisiin fyysillisesti niin nöyryyttämään. Hänelläkin oli epäilemättä ollut omat nöyryytyksensä, sillä vanhan maailman sukupuolielämään sisältyi vain kömpelöä tietämättömyyttä ja salaista häpeää.
"Paitsi äitini todellista vihamielisyyttä Fannyä kohtaan muistan tuskin ainoatakaan yksinkertaisen, luonnollisen tunteen hiventäkään, saati sitten järkevää ajattelemista kaikessa tuossa heidän hirmuisessa tyhjänpäiväisyydessään. Miehet ja naiset olivat noina aikoina paljon mutkikkaampia ja keinotekoisempia kuin nyt, ollen vielä tavattoman vehkeileviäkin sekasortoisella tavallaan. Tehän tiedätte, että apinoilla, nuorillakin, on vanhan näköiset ryppyiset kasvot, ja yhtä totta on, että hämmennyksen aikakaudella elämä oli niin hämmentävää ja typerää, että me mieleltämme olimme jo vanhoja ja ryppyisiä, vaikka me olimmekin vielä lapsia. Kehittymättömälle huomiokyvyllenikin se oli ilmeistä, että isäni näytteli koko ajan, käyttäytyen niinkuin hän kuvitteli muiden toivovan hänen käyttäytyvän. Hän ei milloinkaan juovuksissakaan ollessaan koettanut saada selville ja vielä vähemmin ilmaista sitä, millaiset hänen luonnolliset tunteensa Fannyä kohtaan olivat. Hän ei uskaltanut tehdä sitä. Ja tuona yönä me kaikki näyttelimme. Me emme uskaltaneet tehdä muuta kuin näytellä sitä, mitä me kuvittelimme hyveelliseksi osaksi."
"Mutta mitä te sitten pelkäsitte?" kysyi Radiant. "Miksi te näyttelitte?"
"En tiedä. Me pelkäsimme kai moitteita ja pappia. Olimme tottuneet siihen. Se oli perinnäistä."
"Mitä teillä oli tuota todellista rakastajaa vastaan?" kysyi Firefly. "En voi ymmärtää kaikkea tätä vihamielisyyttä."
"He arvasivat aivan oikein, ettei miehen tarkoitus ollut mennä naimisiin Fannyn kanssa."
"Millainen mies hän oli?"
"Minä tutustuin häneen vasta monta vuotta jälkeenpäin. Mutta minä kerron teille hänestä sitten kuin pääsen sinne asti."
"Oliko hän sellainen mies, että häntä voitiin rakastaa?"
"Fanny rakasti häntä. Hän ei voinutkaan muuta. Mies piti huolta hänestä ja hän sai sellaisen sivistyksen kuin hän oli halunnutkin. Mies teki hänen elämänsä kiintoisaksi. Hän oli luullakseni rehellinen ja miellyttävä henkilö."
"He sopivat siis toisilleen?"
"Kyllä."
"No miksi hän ei sitten mennyt naimisiin sisaresi kanssa, jos tapa kerran oli sellainen?"
"Mies oli jo naimisissa, mutta avioliitto oli katkeroittanut hänet. Se katkeroitti paljon ihmisiä. Hänet oli petetty. Hän oli mennyt naimisiin erään naisen kanssa, joka oli teeskennellyt rakkautta päästäkseen hänen vaimokseen ja saadakseen osan hänen omaisuudestaan, ja mies oli saanut sen selville."
"Se kai ei ollutkaan kovin vaikeata", sanoi Firefly.
"Ei."
"Mutta miksi he eivät eronneet?"
"Siihen aikaan tarvittiin siihen kummankin suostumus ja tässä tapauksessa pani nainen vastaan. Hän piti vain kiinni oikeuksistaan nauttien miehensä yksinäisyydestä. Jos mies olisi ollut köyhä, olisi hän ehkä koettanut tappaa vaimonsa, mutta hänen yrityksensä olivatkin sattumalta onnistuneet ja hän oli rikas. Ja rikkaat henkilöt voivat avioliitossaan suoda itselleen sellaisia vapauksia, jotka olivat aivan mahdottomia köyhemmille ihmisille. Ja hän oli luullakseni hyvin tunteellinen, hellä ja tarmokas. Taivas yksin tietää, millaisin tarkoituksin hän ensin lähestyi Fannyä. Hän poimi tytön muiden joukosta, kuten ihmiset tavallisesti sanoivat. Vanha maailma oli täynnä sellaisia satunnaisen kohtauksen aiheuttamia seikkailuja. Ne loppuivat tavallisesti aina onnettomasti, mutta tämä sattui olemaan poikkeus. Ehkä Fannyyn tutustuminen oli yhtä suureksi onneksi hänelle kuin Fannyllekin. Fanny oli sellainen ihminen, että häntä oli kohdeltava rehellisesti, hän oli terävä ja vaatimaton, ja leikkaava kuin terävä veitsi. He olivat molemmat vaarassa ja puutteessa. Fannylle olisi voinut tapahtua mitä ilkeintä ja hän oli jo mennyt pitkälle täydellisessä sukupuolisessa alentumisessaan... Mutta minä en voi jatkaa enää Fannyn tarinaa. Ehkä mies lopulta menikin naimisiin hänen kanssaan. He ainakin suunnittelivat sitä. Tuo toinen teki sen lopulta jollakin tavoin mahdolliseksi."
"Miksi et tiedä sitä varmasti?"
"Koska minut ammuttiin ennen sen tapahtumista. Jos siitä nyt lainkaan tulikaan mitään."
6
"Ei!" huudahti Sarnac vaientaen Willowin kysymyksen viittauksella.
"Minä en kerro teille lainkaan tarinaani", sanoi Sarnac, "jos te aina keskeytätte minut kysymyksillänne. Selostin teille äsken sitä onnettomuuksien myrskyä, joka tuhosi taloutemme Cherry Gardensissa...
"Isäni tapettiin kolmen viikon kuluttua Fannyn paosta. Hänet tapettiin Cherry Gardensin ja Cliffstone'in välisellä tiellä. Muuan nuori Wickersham-niminen herrasmies oli hankkinut itselleen tuollaisen paloöljyllä käyvän moottorivaunun, jollaiset juuri silloin alkoivat tulla käytäntöön; hän sanoi tutkintotuomarille kiiruhtaneensa kotiinsa niin nopeasti kuin suinkin, koska vaunun jarrut olivat epäkunnossa ja hän pelkäsi onnettomuutta. Isäni oli kävellyt enoni kanssa käytävällä jutellen. Mutta sitten oli käytävä käynyt liian ahtaaksi hänen puheilleen ja viittauksilleen, ja hän oli äkkiä siirtynyt ajotielle, jolloin vaunut olivat ajaneet hänen ylitseen takaapäin, paiskanneet hänet maahan ja tappaneet hänet silmänräpäyksessä.
"Sen vaikutus enooni oli perinpohjainen. Hän oli selvä ja miettiväinen muutamia päiviä ja laiminlöi erään ravikilpailunkin, ollen hyvin avulias hautajaisten yksityiskohtia järjestettäessä.
"'Sinä et voi sanoa sitä, Martha, ettei hän olisi ollut valmistautunut', sanoi hän äidilleni. 'Sinä et voi väittää sitä. Kuolinhetkelläänkin hänellä oli Jumalan nimi huulillaan. Hän oli juuri kertonut minulle, kuinka kovasti häntä oli koeteltu monella eri tavalla.'
"'Eikä häntä ainoastaan', sanoi äitini.
"'Hän sanoi tietävänsä Sen annetun hänelle vain opetukseksi, vaikka hän ei oikein osannutkaan sanoa, millaiseksi opetukseksi. Hän oli aivan varma siitä, että mitä ikinä meille sitten tapahtuneekin, on se meidän parhaaksemme, vaikka se ei meistä siltä näyttäisikään.'
"Enoni keskeytti dramaattisesti.
"'Ja silloin sattuivat vaunut häneen', sanoi äitini koettaen kuvailla tapahtumaa.
"'Niin, silloin sattuivat vaunut häneen', sanoi enoni."
IV
SMITHIN LESKI MUUTTAA LONTOOSEEN
1
"Noina aikoina", sanoi Sarnac, "pantiin ruumiit enimmäkseen arkkuihin ja haudattiin maahan. Vain muutamia ruumiita poltettiin, mutta sellainen olikin uutta ja vastakohtaista sen ajan hyvin aineellisille uskonnollisille mielipiteille. Teidän pitää muistaa, että siinä maailmassa ihmiset vielä täydellisesti luottivat uskontoon, jossa puhuttiin ruumiin ylösnousemisesta ja iankaikkisesta elämästä. Vanha Egypti ja sen uneksivat muumiot hallitsivat vielä henkisesti Euroopassa asuvia tavallisia ihmisiä. Kristityt lahkot olivat itsekin Ala-Egyptistä tuotuja muumioita. Isäni sanoikin kerran eräässä tilaisuudessa väitellessään tästä ruumiinpolttamisesta: 'Siitä voi koitua hankaluuksia ylösnousemisessa. Silloinhan ei kellään olisi oikeita häävaatteita, niin sanoakseni...
"Ja onhan niitä sellaisiakin, jotka ovat joutuneet haikalojen syötäviksi', sanoi isäni, joka voi siirtyä hyvin äkkiä toisesta asiasta toiseen. 'Ja sellaisia, joita leijonat ovat syöneet. Useimmat kristityistä marttyyreistä joutuivat leijonien syötäviksi. Heille annetaan varmasti uudet ruumiit...
"Ja jos kerran toiselle annetaan uusi ruumis', lisäsi hän, kohottaen lempeätä katsettaan, 'niin miksi ei silloin toisellekin? Sitä on hyvin vaikea tietää.'
"Tässä tapauksessa ei meidän kuitenkaan tarvinnut väitellä ruumiinpoltosta. Me hankimme jonkinlaiset ruumisvaunut, joiden etuosassa oli tilaa arkulle, viedäksemme hänet kirkkomaahan. Ja noissa ajopeleissä ajoivat äitini ja Pruekin, vanhemman veljeni Ernstin, joka oli saapunut hautajaisiin Lontoosta, enoni ja minun kävellessä edellä ja odottaessa kirkkomaan portilla. Sitten me seurasimme arkkua haudan reunalle. Meillä oli kaikilla yllämme mustat vaatteet ja vieläpä mustat sormikkaatkin, vaikka me olimmekin tavattoman köyhiä.
"Tämä ei ole viime käyntini tässä paikassa tänä vuonna –', sanoi enoni, 'jos vain Adelaiden sairaus jatkuu entiseen tapaan.'
"Ernst vaikeni. Hän inhosi enoa ja katsoi nyt häneen miettiväisesti. Aina tulostaan saakka hän oli osoittanut yhä suurempaa vastenmielisyyttä enoani kohtaan.
"'Hautajaiset tuottavat onnea, sanotaan', sanoi enoni hetkisen kuluttua reippaammasti. 'Jos vain pidän silmäni auki, voin saada jonkinlaisen vihjauksen tahi jotakin muuta.'
"Ernst oli vain äreän näköinen.
"Me seurasimme miehiä, jotka kantoivat arkun kirkkomaan kappeliin pienen saattueen edellä, jota johti messukasukkaansa pukeutunut herra Snape. Hän alkoi lukea sanoja, jotka muistaakseni olivat hyvin kauniit ja liikuttavat ja jotka koskivat kummallisen kaukaisia asioita. 'Minä olen ylösnousemus ja elämä, ja joka uskoo minuun, elää, vaikka hän olisikin kuollut...'
"'Minä tiedän vapahtajani elävän ja hän on tuleva viimeisenä päivänä maan päälle...'
"'Me emme tuoneet mitään tähän maailmaan ja on varmaa, ettemme voi viedä sieltä mitään poiskaan. Herra antoi, Herra otti, kiitetty olkoon Herran nimi.'
"Minä unhotin äkkiä veljeni ja enoni kinastelun, ja mieleni täyttyi hellyydellä ja surulla isääni kohtaan. Muistin äkkiä monta hänen kömpelöä ystävyydenosoitustaan ja totesin tulevani suuresti kaipaamaan hänen toveruuttaan. Muistelin noita hauskoja sunnuntairetkiäni hänen kanssaan keväisin, ajattelin kauniita kesäiltoja ja talvea, jolloin pakkanen oli pudotellut kaikki lehdet kumpujen puista. Muistelin hänen loppumattomia ylentäviä keskustelujaan kukista, kaniineista, kukkuloiden rinteistä ja kaukaisista tähdistä. Ja nyt hän oli kuollut. En kuulisi enää milloinkaan hänen ääntään. En näkisi enää ikinä hänen rakkaita vanhoja silmiään, jotka olivat suurentuneet äärettömän ihmetteleviksi hänen silmälasiensa takana. En saisi enää milloinkaan tilaisuutta sanoa hänelle, kuinka paljon minä häntä rakastin. Enkä minä ollut sitä hänelle milloinkaan sanonutkaan. En ollut milloinkaan ennen todella todennutkaan sitä, että minä pidin hänestä, ennenkuin nyt. Hän lepäsi nyt kankeana ja hiljaa, alistuvaisena ja hylättynä tuossa arkussa. Elämä oli kohdellut häntä huonosti. Hänellä ei ollut milloinkaan ollut koirankaan mahdollisuuksia. Ajatukseni kiisivät eteenpäin tuleviin ikävuosiini ja minä ymmärsin, millainen sarja mitättömiä nöyryytyksiä, pettymyksiä ja alentumisia hänen elämänsä oli ollutkaan. Näin silloin yhtä selvästi kuin nytkin sellaisen elämän äärettömän surkeuden. Suru sai minut valtoihinsa. Itkin katkerasti horjuessani hänen jäljessään. Minun oli hyvin vaikeata hillitä itseäni niin paljon, etten itkenyt ääneen."
2
"Hautajaisten jälkeen alkoivat veljeni Ernst ja enoni riidellä kovasti äitini tulevaisuudesta. Huomattuaan tätini Adelaiden olevan mennyttä kalua kaikkiin käytännöllisiin asioihin nähden enoni ehdotti, että hän myytyään enimmän osan kalustostaan sijoittaisi pääomansa vihanneskauppaan ja tulisi asumaan sisarensa luo. Mutta veljeni väitti vihanneskauppojen kannattavan huonosti nykyään ja tahtoi, että äitini muuttaisi Cliffstone'iin ja perustaisi sinne täysihoitolan. Prue olisi siellä hänelle suureksi avuksi. Enoni vastusti tätä ensin, päästen kuitenkin lopulta siihen tulokseen, että hänkin puolestaan tahtoi auttaa suunnitelman toteuttamisessa. Ernst vastusti taas tätä kysyen melko raa'asti, millaiseksi avuksi eno luuli voivansa olla täysihoitolassa. 'Puhumattakaan siitä, ettet sinä milloinkaan nouse vuoteestasi ennen kymmentä', sanoi hän, ilmaisematta kuitenkaan, kuinka hän oli saanut sen selville.
"Ernst asui Lontoossa työskennellen eräässä autotallissa. Hän ohjasi vuokra-autoja kuukausipalkasta tahi saaden määrätyn osan tuloista, ja hänen kunnioituksensa ylempää luokkaa kohtaan oli jostakin syystä hävinnyt. Tuon toisluokkaisen sir John Guthbertsonin arvokkaisuus jäähdytti hänet tehden hänet ivalliseksi. 'Sinä et tule lainkaan hyötymään äitini työstä etkä hänen palveluksistaan', sanoi hän.
"Tämän väittelyn kuluessa kantoi äitini Pruen avulla pöydälle sellaisia kylmiä ruokia, jotka siihen aikaan muodostivat kaikkien hautajaisten sovittavan piirteen. Siellä oli kylmää liikkiötä ja kananpoikia. Enoni siirtyi etuoikeutetusta paikastaan isäni rääsyiseltä takkamatolta pöydän ääreen ja me kaikki muutkin istuuduimme poikkeuksellisen ateriamme ääreen.
"Kylmä liikkiö ja kananpojat saivat aikaan jonkinlaisen aselevon enoni ja veljeni välille joksikin ajaksi, mutta hetkisen kuluttua enoni huokaisi, joi oluensa loppuun ja aloitti jälleen väittelyn. 'Sinullakin, Martha', sanoi hän keihästäen sievästi perunan kulhosta haarukallaan, 'on luullakseni hieman sanomista siihen, mitä sinä aiot ruveta hommaamaan. Minä ja tämä nuori mies Lontoosta olemme olleet hieman eri mieltä siitä, mitä sinun pitää tehdä.'
"Huomasin äkkiä äitini kalpeiden kasvojen ilmeestä, jonkinlaisesta kalpeasta tarkoituksellisuudesta, mitä hänen valkoinen leskenmyssynsä näytti vielä lisäävän, ettei hän ainoastaan aikonut lausua mielipidettään, vaan vieläpä korostaakin sitä, mutta ennenkuin hän ehti sanoa mitään, sekaantui veljeni Ernst asiaan.
"'Asia on nyt niin, äiti', sanoi hän, 'että sinun on tehtävä jotakin, vai mitä?'
"Äitini aikoi juuri vastata, kun Ernst oli huomaavinaan jonkinlaista myöntyväisyyttä hänessä ja jatkoi: 'Kysyn luonnollisesti sinulta, mihin sinä aiot ryhtyä ja minä vastaan siihen yhtä luonnollisesti, että sinä aiot avata täysihoitolan. Sinä et voi ajatellakaan vihanneskaupan jatkamista, koska se olisi aivan luonnotonta naiselle raskaiden taakkojen ja hiilten kantamisen vuoksi.'
"'Niitä voitaisiin liikutella kevyesti, jos vain jokin mies auttaisi häntä', sanoi enoni.
"'Niin mies!' sanoi veljeni Ernst katkeran ivallisesti. 'Mitä sinä sillä tarkoitat?' kysyi enoni jäätävän ylhäisesti.
"'Sitä mitä sanoinkin', sanoi Ernst. 'En sen enempää enkä vähempää. Jos siis tahdot noudattaa neuvoani, äiti, pitää sinun tehdä näin: Sinä menet huomenaamulla varhain Cliffstone'iin hakemaan sieltä sopivaa pientä taloa, joka on tarpeeksi suuri täysihoitolaksi, mutta ei niin suuri, että se kykenee katkaisemaan selkääsi, ja minä tahdon mennä herra Bulstroden puheille ja sanoa irti nämä huoneesi. Silloin me jo voimme käsittää tilanteen.'
"Äitini koetti jälleen sanoa jotakin, mutta hänet vaiennettiin.
"'Jos sinä luulet voivasi kohdella minua kuin ilmaa', sanoi enoni, 'et ole milloinkaan elämässäsi erehtynyt niin suuresti. Nyt sinun on kuunneltava minua Martha.'
"'Tuki sinä suusi!' sanoi veljeni. 'Minulla on suurin oikeus järjestää äitini asiat.'
"'Tuki suusi!' toisti enoni. 'Kuinka sinä käyttäydytkään ja vieläpä hautajaisissa. Pitäisikö minun kärsiä sellaista sinun puoleltasi, sinun, jonka ikä ei vielä ole kolmatta osaakaan minun iästäni. Sinä olet vain uhmaileva poikanen. Tuki suusi! Tuki itse suusi, poikaseni, ja kuuntele niitä, jotka tietävät hieman enemmän elämästä kuin sinä. Olen antanut sinulle selkään ennenkin monta kertaa. Ja minä lämmitin nahkaasi, kun varastelit persikoita, ja hyvää se sinulle tekikin. Minun olisi pitänyt nylkeä sinut kokonaan. Me emme ole milloinkaan tulleet toimeen keskenämme, ja ellet sinä osaa esiintyä säädyllisesti, emme tule vieläkään.'
"'Siitä seuraakin', sanoi veljeni Ernst vaarallisen tyynesti, 'että kuta pikemmin sinä laittaudut täältä tiehesi, sitä parempi se on meille kaikille.'
"'Minä en aio luovuttaa sisareni asioita sellaisen penikan kuin sinun haltuusi.'
"Äitini koetti jälleen puhua, mutta vihaiset äänet hukuttivat hänen sanansa.
"'Sinun on mentävä tiehesi, ja ellet sinä voi poistua omasta halustasi, aion minä auttaa sinua.'
"'Et ainakaan nyt hautajaisissa', sanoi äitini. 'Sinullahan on vielä surupukukin ylläsi ja sitäpaitsi...'
"Mutta he olivat nyt molemmat liian kiihkoissaan kuunnellakseen häntä.
"'Sinä olet melko suurisuinen puheissasi', sanoi enoni. 'Mutta älä kiusaa liian paljon kärsivällisyyttäni. Minä olen saanut jo tarpeekseni tästä.'
"'Niin olen minäkin', sanoi Ernst nousten seisoalleen. Enoni nousi myös seisoalleen ja he mittailivat toisiaan katseillaan.
"'Tuolla on ovi', sanoi veljeni synkästi.
"Enoni käveli takaisin mielipaikalleen uuninmatolle.
"'Älkäämme riidelkö tällaisena päivänä', sanoi hän, 'Ellet sinä kiinnitä mitään huomiota äitisi tunteihin, voit kuitenkin ajatella häntä, joka on mennyt rajan toiselle puolen. Minä koetan vain järjestää asiat kullekin parhaimmalla tavalla. Ja minä sanon sen vielä kerran, että suunnitelma äitisi perustamasta täysihoitolasta miehen avutta on naurettava, hyvin naurettava, ja ainoastaan ensiluokkainen ajattelematon nuori hölmö...'
"Veljeni Ernst meni aivan enoni viereen. 'Nyt sinä olet puhunut jo tarpeeksi', huomautti hän. 'Tämän minun äitini ja sinun välisen asian lopputulos sisältyy sanoihin: Mene ulos! Ymmärrätkö?'
"Äitini koetti jälleen sanoa jotakin ja jälleen hänet vaiennettiin. 'Tämä on miehen työtä, äiti', sanoi Ernst. 'Aiotko sinä siirtyä, eno?'
"Enoni suhtautui tyynesti tähän veljeni lausumaan uhkaukseen. 'Minulla on velvollisuuksia sisartani...' Ja nyt minun täytyy ikäväkseni kertoa, että veljeni kävi silloin enoni kimppuun. Hän tarttui enoa kaulukseen ja ranteeseen ja hetkisen nuo mustapukuiset olennot huojuivat.
"'Päästä takkini irti!' sanoi enoni. 'Päästä takkini kaulus irti!'
"Mutta veljeni Ernest oli joutunut hirmuisen kiihkon valtaan. Äitini, Prue ja minä seisoimme kauhistuneina paikoillamme.
"'Ernie', huusi äitini, 'sinä unhotat itsesi!'
"'Kaikki on hyvin, äiti', sanoi Ernst heittäen enoni kovasti takkamatolta portaitten juurelle. Sitten hän vaihtoi otteensa enoni ranteesta hänen tiukkojen mustien housujensa takapuoleen ja osittain nosteli ja osittain työnteli hänet portaita ylös. Enoni käsivarret huitoivat hurjasti, kuin hän olisi tahtonut pitää kiinni menetetystä arvostaan.
"'John', huusi äitini, 'täällä on hattusi!'
"Näin vilahdukselta enoni silmät hänen kadotessaan porraskäytävään. Hän näytti hakevankin hattuaan, koettamattakaan vakavammin vastustaa Ernstin hyökkäystä.
"'Vie sinä se hänelle, Arry', sanoi äitini. 'Ja tuossa ovat hänen sormikkaansakin.'
"Otin mustan hatun ja mustat sormikkaat, ja seurasin taistelevia yläkertaan. Hämmästyneenä ja kykenemättä vastarintaan sysättiin enoni julkipuolen ovesta kadulle, missä hän seisoi huohottaen ja katsoen veljeäni. Hänen kauluksensa oli päässyt irti napeistaan ja hänen musta huivinsa oli rypistynyt. Ernstkin huohotti raskaasti. 'Mene nyt matkoihisi ja pidä vain huolta omista asioistasi', sanoi hän.
"Ernst kääntyi säpsähtäen minun hyökätessäni hänen ohitseen. 'Tässä on hattusi ja sormikkaasi, eno', sanoin minä ojentaen ne hänelle. Hän otti ne vaistomaisesti kääntämättä katsettaan Ernstistä.
"'Ja sinä siis olet se poika, jota minä opetin rehelliseksi', sanoi enoni veljelleni Ernstille melko katkerasti. 'Minä koetin ainakin. Sinä olet se nuori mato, jota minä lihotin puutarhassani ja jolle minä osoitin sellaista ystävällisyyttä. Ja näin sinä osoitat minulle kiitollisuutta.'
"Hän katseli hattuaan hetkisen kuin se olisi ollut jokin vieras esine ja pani sen sitten päähänsä onnellisen ajatuksen innoittamana.
"'Jumala auttakoon äiti parkaasi', sanoi Julip-eno. 'Jumala häntä auttakoon!'
"Hänellä ei ollut sen jälkeen mitään sanottavaa. Hän katseli kadulle molemmille suunnille ja kääntyi sitten kuin jonkin tarpeen pakottamana Wellingtonin kapakkaa kohti. Ja siten heitettiin John Julip-eno isäni hautaamispäivänä Cherry Gardensin kadulle, vaikka hän olikin tuleva leski ja hyvin liikuttava onneton pieni mies. Tuo tahrainen musta pieni pakeneva olento vaivaa muistiani vieläkin. Hän näytti hämmästyneeltä takaakinpäin katsottuna. Milloinkaan ei mies, jota ei ole potkaistu, ole ollut niin suuresti sellaisen miehen näköinen, jota on potkaistu. En nähnyt häntä milloinkaan enää sen jälkeen. Hän vei epäilemättä kaikki surunsa Wellingtonin kapakkaan ja joi siellä itsensä sikahumalaan, ja epäilemättä hän kaipasi isääni hirveästi koko ajan.
"Veljeni Ernst palasi miettiväisenä keittiöön. Hän häpesi jo hieman väkivaltaisuuttaan. Seurasin häntä kunnioittavasti.
"'Sinun ei olisi pitänyt tehdä sitä', sanoi äitini.
"'Mitä oikeutta hänellä on lyöttäytyä sinun niskoillesi elätettäväksi ja palveltavaksi?'
"'Hän ei olisi lainkaan lyöttäytynyt minun niskoilleni', sanoi äitini. 'Sinä kiihdyit tyhjästä, Ernst, kuten usein ennenkin, haluamatta kuunnella mitään.'
"'Minä en ole milloinkaan sietänyt häntä', sanoi Ernst.
"'Kun sinä suutut, Ernst, unhoitat sinä kaiken', sanoi äitini. 'Sinun olisi pitänyt muistaa, että hän on minun veljeni.'
"'Hieno veli!' sanoi Ernst. 'Kuka esimerkiksi aloitti tuon varastelemisen? Kuka opetti isä raukan juomaan ja lyömään vetoja?'
"'Sinulla ei ollut siitäkään huolimatta mitään oikeutta käsitellä häntä niin', sanoi äitini. 'Isä raukkasi on tuskin vielä kylmennyt haudassaan.' Hän purskahti itkuun, otti sitten mustalaitaisen nenäliinan taskustaan ja kuivasi silmänsä. 'Minä toivoin voivani pitää hänelle juhlalliset hautajaiset huolista ja kustannuksista huolimatta ja nyt sinä olet turmellut kaiken. Minä en voi milloinkaan muistella tätä päivää mielihyvällä, vaikka eläisin satavuotiaaksi. Mieleeni tulee juolahtamaan aina, kuinka sinä turmelit isäsi hautajaiset karkoittamalla enosi pois noin.'
"Ernst ei voinut vastata mitään hänen moitteisiinsa. 'Hänen ei olisi pitänyt ruveta väittelemään eikä puhumaan niin', vastusti hän.
"'Ja kaikki niin tarpeettomasti. Olen koko ajan koettanut sanoa sinulle, ettei sinun tarvitse olla huolissasi minun vuokseni. Minä en halua mitään täysihoitolaa Cliffstone'ista, en enosi kanssa enkä ilman häntä. Minä kirjoitin Matilda Goodille viikko sitten ja olen nyt sopinut hänen kanssaan kaikesta. Niin juuri!'
"'Mitä sinä tarkoitat?' kysyi Ernst.
"'Tarkoitan tuota hänen Pimlicossa sijaitsevaa taloaan. Hän on ollut luotettavan avun tarpeessa jo kauan aikaa, koska hän ei itse jaksa juosta portaita ylös eikä alas eikä suoriutua muustakaan, ja heti kun hän sai kirjeeni rakkaan isäsi kuolemasta, kirjoitti hän minulle näin: 'Sinun ei tarvitse milloinkaan olla kodin puutteessa niin kauan kuin minulla vain on huoneita. Sinä ja Prue olette tervetulleita tänne, tervetulleita auttamaan minua, ja poikakin voi helposti saada työtä täältä, paljon helpommin kuin Cliffstone'ista.' Ja koko ajan kun sinä suunnittelit täysihoitoloita ja muuta minulle, koetin minä sanoa sinulle...'
"'Tarkoitatko, että te olette jo sopineet tuosta kaikesta?'
"'Kyllä.'
"'Ja mihin sinä aiot panna tämän vähäisen kalustosi?'
"'Myyn niistä muutamia ja otan muutamia mukaani.'
"'Se käy päinsä', sanoi Ernst mietittyään hetkisen.
"'Meidän ei olisi todellakaan tarvinnut riidellä noin', sanoi Ernst hetkisen kuluttua, – 'ei ainakaan minun ja enon.'
"'Eikä minun vuokseni ainakaan', sanoi äitini.
"'Mutta me riitelimme sittenkin', sanoi Ernst toisen pienen väliajan jälkeen osoittamatta juuri minkäänlaista katumusta."
3
"Jos minun uneni", sanoi Sarnac, "vain oli uni, oli se mitä yksityiskohtaisin. Voisin kertoa teille satoja eri seikkoja matkaltamme Lontooseen ja siitä, kuinka me myimme sen vähäisen mitättömän kaluston, joka oli koristanut Cherry Gardensissa sijaitsevaa kotiamme. Jokainen yksityiskohta näyttäisi teille jonkin oudon ja valaisevan erotuksen noiden entisten aikojen ja meidän mielipiteittemme välillä. Veljeni Ernst oli auttavainen, komenteleva ja pikavihainen. Hän sai viikon loman isännältään auttaakseen äitiäni asioiden järjestämisessä, ja muiden järjestettyjen asioiden joukossa oli luullakseni sekin, että äitini taivutti hänet ja enoni sopimaan riitansa, vaikka minä en tiedäkään tuon suuren tapahtuman yksityiskohtia, koska en nähnyt sitä. Siitä vain mainittiin minun kuulteni matkallamme Lontooseen. Tahtoisin kertoa teille siitäkin miehestä, joka osti meiltä useimmat huonekalumme, tuon punaisenkirjavan sohvankin, jonka olen kuvaillut teille, ja siitä, kuinka hän ja veljeni väittelivät kiihkeästi eräästä sen vioittuneesta jalasta, ja kuinka herra Crosby toi meille erään kuitatun laskun, jonka äitini uskoi hänen antaneen meille anteeksi jo kauan aikaa sitten Fannyn vuoksi. Siellä puhuttiin myös joistakin vuokraajan suorittamista korjauksista, jotka saattoivat veljeni ja isäntämme, herra Bulstroden, melkein väkivaltaisuuksien rajoille. Ja herra Bulstrode syytti meitä väärin siitä, että me muka olisimme vahingoittaneet hänen taloaan, vaatien hyvitykseksi niin paljon, että hänen vaatimuksensa oli todistettava tyhjäksi. Tavaroittemme vieminen rautatieasemalle aiheutti myös vaikeuksia ja kun me saavuimme Lontoon Victoria-asemalle, huomasin minä, että Ernstin oli melkein pakko tapella erään kantajan kanssa – tehän olette lukeneet niistä – ennenkuin meihin suvaittiin kiinnittää tarpeellista huomiota.
"Mutta minä en voi kertoa teille kaikkia noita kummallisia ja tyypillisiä tapahtumia, koska minä en siten mitenkään voisi lopettaa tarinaani ennen lomamme loppua. Minun pitää jatkaa nyt ja kertoa teille Lontoosta, tuosta sen aikaisesta maailman suurimmasta kaupungista, jonne me olimme siirtäneet kohtalomme. Lopun ajastani, jota tämä tarinani koskee, asuin Lontoossa, paitsi tuota melkein kahden ja puolen vuoden pituista ajanjaksoa, jonka vietin harjoitusleirissä ja Ranskassa ja Saksassa ensimmäisen maailmansodan aikana. Te tiedätte jo, kuinka äärettömän suuren ihmistungoksen Lontoo muodostikaan; te tiedätte seitsemän ja puolen miljoonan ihmisen kokoontuneen tuolle kolmenkymmenen neliökilometrin suuruiselle alueelle, ihmisten, jotka olivat syntyneet määrättynä aikana heidän varaltaan valmistautumattomaan maailmaan ja syntyneet enimmäkseen heidän siittäjiensä paljaasta tietämättömyydestä. He olivat kokoontuneet yhteen melko inhoittavalle saviperäiselle alueelle pakollisesta välttämättömyydestä ansaita elatuksensa ja te tiedätte sen hirmuisen kohtalon, joka vihdoin musersi tämän syntisesti yhteenkasautuneen joukon. Te olette lukeneet West-endistä ja köyhäinkortteleista, ja te olette nähneet sen aikaisia eläviäkuvia tungokseen asti täynnä olevista kaduista ja joukoista, jotka katselevat jotakin kummallista juhlamenoa tahi muuta sellaista, suuresta liikenteestä, johon kömpelöt autot ja pelästyneet hevoset ottavat osaa kapeilla sopimattomilla kaduilla, ja luullakseni teidän saamanne yleinen vaikutelma on kuin roskaväen, vastenmielisen epämukavuuden ja likaisuuden tukahduttavan toteamisen ja sietämättömän silmien, korvien ja tarkkaavaisuuden jännityksen aiheuttama painajainen. Lapsuudessamme lukemamme historia tukee tätä vaikutelmaa.
"Mutta vaikka tosiseikat olivatkin juuri sellaisia kuin meille on opetettukin, en minä kuitenkaan muista Lontoossa olleen mitään sellaista kurjuutta kuin te ehkä luulette minun tunteneen. Muistan vain elävästi sen seikkailun tunnun ja sen henkisen kiihoituksen ja kauneuden aiheuttaman vaikutuksen, joita tunsin saapuessani sinne. Teidän pitää muistaa, että minä tuossa kummallisessa unessani olin unhottanut kaikki meidän nykyiset näkökohtamme, ja hyväksyin likaisuuden ja hämmingin kuin jonkin luonnostaan selvän asian, ja tämän suuren kaupungin näköalat, tämän rajattoman paikan ihmeellisyydet ja jonkinlaisen muuttuvan ja haihtuvan kauneuden, joka kohosi tuosta taistelun ja rajoituksen merestä yhtä unhottumattomasti kuin hopeakoivu kohoaa suosta, johon se on juurtunut.
"Sitä Lontoon osaa, johon me muutimme asumaan, nimitettiin Pimlicoksi. Se sijaitsi joen rannalla ja sillä paikalla oli kerran ollut telakka, jonne laivat tulivat Atlantin poikki Amerikasta. Tämä Pimlico-sana oli tullut muiden tavaroiden mukana niissä samoissa laivoissa; minun aikoinani oli se viimeinen vielä käytännössä oleva sana niiden Algonquinin punaisten intiaanien kielestä, jotka olivat hävinneet kokonaan olemattomiin maan pinnalta. Pimlicon telakka oli hävinnyt, Amerikan kauppa oli unhotettu ja Pimlico oli nyt suuri erämaa likaisenharmaine taloineen, joissa ihmiset asuivat vuokraten huoneita tarvitseville. Näitä taloja ei oltu milloinkaan tarkoitettu vuokrataloiksi; ne oli rapattu jollakin stukko-nimisellä kalkkilaastilla, joka oli melkein kiven näköistä; jokaisessa talossa oli vajonnut maanalainen kerros, joka oli alkuaan tarkoitettu palvelijoille, julkipuolen ovi kuisteineen ja useita muita kerroksia, joihin portaat johtivat. Jokaisen kuistin vieressä oli aidattu kuoppa, josta pääsi valoa julkipuolen maanalaiseen huoneeseen. Kävellessään noilla Pimlicon kaduilla näki jokainen näiden kuistien muodostavan pitkän yhtämittaisen jonon ja jokainen kuisti tuossa loppumattomassa jonossa edusti kymmentä tahi kahtatoista harhaan joutunutta, vaillinaista ja melko likaista asukasta, jotka olivat sekä henkisesti että ruumiillisesti sairaita. Näiden harmaan likaisten rakennusten yllä leijaili melkein aina kosteata sumua ja vain harvoin pääsivät kirkkaat auringonsäteet tunkeutumaan sinne; siellä täällä kujanteitten varsilla ojenteli jokin sekatavara- tahi vihanneskauppiaan apulainen tahi jokin kalakauppias elintarpeita aitojen yli jonkin perheen maanalaisille jäsenille, tahi jokin kissa (siellä oli laumoittain kissoja) tirkisteli aidan raosta valppaasti, varoen jotakin ohijuoksevaa koiraa. Siellä oli vain muutamia jalankulkijoita, jotkut poiskiitävät ajurinrattaat ja ehkä aamuisin jotkut roskakärryt kokoamassa jätteitä, jotka oli asetettu laatikkoihin ja peltiastioihin pitkin käytävän laitaa tuulien vapaasti heiteltäviksi, tahi jokin vormupukuinen mies puhdistamassa katuja luudalla. Teistä tuntuu varmaankin tämä kaikki mitä masentavimmalta näköalalta. Mutta asian laita ei ollut lainkaan niin, vaikka epäilenkin voinko selittää teille, miksi se ei ollut niin. Tiedän kulkeneeni Pimlicossa ja pitäneeni sitä melko hienona, hyvin kiintoisana paikkana. Minä vakuutan teille, että siellä varhain aamuisin oli minun rajoitettujen mielipiteitteni mukaan jonkinlaista harmaata tilavuutta ja arvokkuutta. Mutta jälkeenpäin minä näin tässä suhteessa paljon parempaakin, tarkoitan Lontoon rakennustaiteellisia koristuksia, Belgraviassa ja Regent's Parkin ympäristössä. Minun täytyy tunnustaa, että minä mielelläni poistuin noilta kujanteilta ja vuokrakasarmikortteleista sellaisille kaduille, joiden varsilla oli kauppoja ja joilla vilisi katuvaunuja, tahi etelään päin Thamesin rannoille. Kaupat ja valot viekoittelivat minut sinne ensin iltojen alkaessa hämärtyä, ja niin kummalliselta kuin se teistä ehkä mahtanee tuntuakin, ovat muistoni noilta retkiltä hyvin kauniita. Me tuon parveilevan ajan heikot lapset olimme luullakseni melkein sairaalloisen seuranhaluisia; me olimme kummallisesti huvitettuja ja turvallisia saadessamme olla muiden joukossa ja inhosimme yksinäisyyttä. Ja minun vaikutelmani Lontoon kummallisesta kiinnostuksesta ja viehätyksestä ovat, tunnustan sen mielelläni, useinkin sellaisia joukkojen aiheuttamia tunnelmia, joita tämä maailma ei enää aiheuta, tahi vaikutelmia, joissa oleellisinta on joukkojen täyttämä etuala tahi takalisto. Mutta ne olivat kauniita.
"Siellä oli esimerkiksi muuan suuri rautatieasema noin kilometrin päässä meiltä. Aseman edessä oli laaja järjestämätön aukio, mihin vuokra-autot ja omnibussit kokoontuivat, tulivat ja menivät. Syksyisten päivien myöhäisessä hämärässä tämä aukio oli täynnä vilahtelevia mustia varjoja, valoja ja lamppuja, sen poikki virtasi loppumaton jono keikkuvia mustia päitä, ihmisiä, jotka jalkaisin kiiruhtivat lähteviin juniin ja joiden kasvot vilahtivat näkyviin ja katosivat jälleen heidän kulkiessaan valojen ohi. Tämän etuaukion yläpuolelle kohosivat asemarakennusten mahtavat ruskeanharmaat muodot ja erään suuren hotellin julkipuoli, joihin aukion valot kajastuivat ja joiden yksitoikkoisuuden rikkoi siellä ja täällä jokin valaistu ikkuna. Sitten seurasi hyvin äkkiä taivaanranta ja taivas, joka vieläkin näytti siniseltä ja valoisalta, tyyneltä ja kaukaiselta. Ja ihmisten ja ajopelien lakkaamaton hälinä muuttui syväksi, ihmeelliseksi ja jatkuvaksi vaihtelevaksi surinaksi. Tässä näytelmässä oli nuoresta mielestänikin jotakin yksimielisyyden ja tarkoituksen typerää vakaumusta.
"Kadutkin olivat siellä, missä nuo kaupatkin olivat, minusta hyvin ihmeellisiä ja viehättäviä juuri silloin, kun liian kirkas ja kuulas päivänvalo alkoi himmetä. Kauppojen ikkunoiden eriväriset lamput, jotka näyttivät kulkijoille mitä erilaisimpia myytäviä tavaroita, heittivät mitä kummallisimpia varjoja käytäville ja ajotielle, ja ne olivat aivan jalokivien kaltaisia, kun sade tahi kosteus oli kastellut nuo heijastavat pinnat. Muuan noista kaduista – sitä sanottiin Lupus-kaduksi, vaikka minä en voi kuvitellakaan, miksi sille oli annettu sellaisen hirveän ihotaudin nimi, joka jo aikoja sitten on hävinnyt olemattomiin maanpinnalta – oli aivan lähellä meidän uutta kotiamme, ja minä muistan vieläkin sen olleen täynnä romantillista vaikutusta. Päivällä se näytti tavattoman likaiselta ja myöhään illalla autiolta ja kaikuvalta, mutta Lontoon taikavoimaisten tuntien aikana se oli kuin mustia ja loistavia kukkia kasvava sarka; lukemattomat ihmiset muuttuivat mustiksi pikkupaholaisiksi ja heidän välitseen kiisivät suuret loistavat omnibussit, nuo kadun laivat, jotka olivat täynnä kirkkautta ja heijastavia valoja.
"Joen rantamillakin oli loppumaton määrä kauneuksia. Joki oli altis vuoroveden vaikutuksille ja sen vesimäärää hallittiin kivilaitureilla, joiden viereisen ajotien laitaan aivan käytävän reunaan oli istutettu vaahteria ja jotka oli valaistu pitkistä tolpista riippuvilla suurilla sähkölampuilla. Nämä vaahterat kuuluivat niihin muutamiin puulajeihin, jotka voivat kasvaa kosteassa Lontoon ilmassa, ollen silti sopimattomia puita tuollaiseen suureen väen täyttämään kaupunkiin, koska niiden siitepöly ärsytti ihmisten kurkkua. Sitä minä en kuitenkaan tiennyt, tiesin vain sen, että niiden lehtien varjot, joita sähkölamput heittelivät käytäville, muodostivat niin kauniita koristeita, etten ollut sellaisia ikinä ennen nähnyt. Voin kävellä siellä lämpöisinä iltoina iloiten niistä erittäinkin silloin, kun heikko tuuli pani ne väräjämään ja liehumaan.
"Jokainen voi kävellä lähdettyään Pimlicosta näitä Thamesin rantalaitureita pitkin monta kilometriä itää kohti. Matkallaan sai hän katsella pieniä mustia laivasiltoja ja niiden heiluvia öljylamppuja; virralla oli sellainen lotjien ja höyrypursien liikenne, että se tuntui minusta hyvin salaperäiseltä ja romanttiselta; talojen julkipuolet vaihtelivat alinomaa ja niiden muodostamaa jonoa halkoivat tämän tästä tungokseen asti täynnä olevat valtatiet tuoden loistavaa ja vilkkuvaa liikennettä silloillekin. Joen poikki tuli ja meni junia yhtämittaa muuatta maasiltaa pitkin; se vahvisti levottomalla kolinallaan ja tärinällään Lontoon yleistä surinaa, veturien lähetellessä tulen valaisemaa höyryä ja kiitäviä hehkuvia säkeniä öiseen ilmaan. Tätä laituria kävellessään pääsi jokainen suuren Westminsterin läheisyyteen, tuon päivänvalossa jäljennetyltä goottilaiselta tornirykelmältä näyttävän rakennuksen, jota korkea torni vala istune kellotauluineen hallitsi ja joka hämärissä muuttui sinertävän arvokkaaksi, mutta öisin jaloksi tornihuippujen muodostamaksi metsäksi, johon tarkkaavaisuus väkisinkin kiintyi. Tämä oli parlamenttirakennus, ja sen huoneissa muodollinen kuningas, aateliton aatelisto ja petollisesti valittu joukko asianajajia, rahamiehiä ja seikkailijoita koettivat sen ajan yleisestä henkisestä pimeydestä huolimatta toimia viisaasti ja hallitsevasti. Kun laituria pitkin kuljettiin Westminsterin ohi, nähtiin suuria harmaanruskeita palatseja ja viheriöiden puistojen ympäröimiä taloja, rautatiesiltoja ja sitten pari suurta hotellia, jotka sijaitsivat korkealla ja kaukana laiturista pullistuen ulospäin valaistuine ikkunoineen; niiden edustalla oli jonkinlainen kuoppa tahi autio paikka, en oikein muista enää, mikä, mutta se oli niin musta, että nuo rakennukset äkkiä häämöttivät sieltä näyttäen kummallisen kaukaisilta. Siellä oli egyptiläinen obeliskikin, sillä kaikki sen aikaiset eurooppalaiset pääkaupungit, jotka olivat yhtä rehellisiä kuin harakat ja yhtä alkuperäisiä kuin apinat, olivat hankkineet kaunistuksekseen Egyptistä varastettuja obeliskeja. Ja vielä kauempana oli Lontoon paras ja jaloin rakennus, St. Paulin tuomiokirkko; sitä ei voitu nähdä iltaisin, mutta se oli erinomaisen tyyni ja kaunis kirkkaina, sinisinä ja tuulisina päivinä. Ja muutamat sillatkin olivat hyvin viehättäviä miellyttävine sileine harmaine kiviarkkuineen, kun taasen muutamat olivat niin kömpelöitä, että vain yö voi pehmittää niiden ääriviivoja.
"Puhuessani juolahtaa yhä uusia asioita mieleeni", sanoi Sarnac. "Ennenkuin toimeni vei minulta päiväni, ulotin minä poikamaiset tutkimusretkeni laajalle ja kauaksi, kävellen koko päivän ja poistuen usein kotoani syömättäkin tahi jos minulla sattui olemaan rahaa, ostin jonkun sämpylän ja lasillisen maitoa jostakin pienestä kaupasta parillakymmenellä pennyllä. Lontoon kauppojen ikkunat muodostivat loppumattoman ihmettelyn aiheen minulle ja teillekin, jos te vain voisitte muistaa ne niin hyvin kuin minä. Niitä oli siellä satojen, ehkä tuhansienkin kilometrien pituudelta. Köyhimmissä kaupunginosissa ne olivat enimmäkseen ruokatavara- ja halpojen vaatteiden kauppoja ja muita sellaisia, joiden katselemiseen voi kyllästyä, mutta siellä oli sellaisia valtakatuja kuin Regent-katu, Piccadilly ja kapea Bond-katu ja Oxford-katu, joiden vierustat oli ahdettu täyteen kaikkea sellaista, mitä onnellinen vähemmistö, joka saattoi tuhlata vapaasti, tarvitsi elämässään. Teidän on hyvin vaikeata kuvitellakaan, kuinka tärkeän osan elämästä noiden tavaroiden ostaminen muodosti noille ihmisille. Heidän asunnoissaan oli hirveä määrä kaikenlaisia tavaroita, jotka eivät olleet kaunistavia eivätkä käytännöllisiä, ostoksia vain; ja naiset tuhlasivat jokaisesta viikonpäivästä suuren osan tavaroiden, kuten vaatteiden, pöytäkalustojen, mattojen ja seinäverhojen valitsemiseen. Heillä ei ollut mitään työtä ja he olivat liian tietämättömiä voidakseen kiinnostua johonkin asiaan eikä heillä ollut muuta tekemistä. Maailman suoma palkinto oli sellainen, nuo ostokset muodostivat onnistumisen ytimen. Jokaisen hyvinvointi voitiin todeta niiden avulla. Minä risainen puolikasvuinen poikanen tunkeilin noiden tuhlaajien joukossa, noiden hyvältä tuoksuvien ja maalattujen naisten, jotka olivat pukeutuneet tahi pikemminkin verhoutuneet ostamiinsa moninkertaisiin vaatteihin. Useimmat heistä olivat maalattuja näyttääkseen terveenpunakoilta valkoisiksi puuteroituine nenineen.
"Tuosta vanhanaikaisesta liiallisesta vaatetuksesta ei ollut muuta hyötyä kuin se, että se esti ihmisiä koskettamasta toisiinsa tuossa tyrkkivässä tungokseen asti täynnä olevassa maailmassa.
"Minä voin kulkea noita katuja pitkin itään päin vähemmän rikkaille kaduille Oxford-kadun kautta päästäkseni Holbornin erilaisten ihmisten joukkoon. Naiset vähenivät sitä mukaa, kuta kauemmaksi itään päin mentiin, ja katukäytäville alkoi ilmestyä enemmän nuoria miehiä. Cheapside antoi kaikki ne tarvittavat varusteet, joita alastoman nuorenmiehen pukeutumiseen tarvittiin kahdennellakymmenennellä vuosisadalla. Ne oli asetettu näytteille kauppojen ikkunoihin hintoineen. Kaupoista sai ostaa hatun viidellä shillingillä kuudellapennyllä, housut kahdeksallatoista shillingillä, huivin yhdellä shillingillä kuudella pennyllä, savukkeita naulan kymmenellä pennyllä, sanomalehden puolella pennyllä ja halvan kertomuksen seitsemällä pennyllä. Käytävillä esiintyi mies täydellisenä palavine savukkeilleen ja vakaumuksineen, että hän oli ainutlaatuinen kuolematon olento ja että mielipiteet hänen päässään olivat kokonaan hänen omiaan. Ja Cheapsiden takana oli Clerkenwell kummallisine pienine kauppoineen, jotka tuskin myivät mitään muita samanlaisia irrallisia tavaroita. Sitten siellä oli suuret Leadenhall-kadun ja Smithfieldin ja Covent Gardenin elintarvevarastot, joissa oli uskomaton määrä raaka-aineita. Covent Gardenissa myytiin sellaisia hedelmiä ja kukkia, jotka meistä näyttäisivät mitättömiltä ja kehittymättömiltä, mutta joita jokainen siihen aikaan piti kauniina ja herkullisina. Ja eräällä Caledonian torilla oli lukematon määrä työntökärryjä, mistä ihmiset todellakin ostivat ja veivät mukanaan kaikenlaisia murtuneita ja käytettyjä esineitä, kuten särkyneitä koristuksia, likaisia risaisia kirjoja ja käytettyjä vaatteita. Se muodosti kummallisten tavaroiden ihmemaan jokaiselle pojalle, jolla vain oli uteliaisuutta veressään.
"Mutta minä voisin puhua loppumattomasti tästä vanhasta Lontoostani ja te kai haluatte minun jatkavan tarinaani. Olen vain koettanut kuvata teille hieman sitä loppumatonta, alituista ja lukuisaa kimaltelevaa laatua ja tapaa, millä se mukaantui tuhansilla omituisilla ja miellyttävillä vaikutuksilla muuttuviin valoihinsa ja ilmastoonsa. Minusta olivat sen sumutkin, nuo hirmuiset sumut, joista kirjat kertovat, romantillisia. Mutta silloin minä olinkin seikkailunhaluinen poikanen. Sumu oli usein hyvin sakeaa Pimlicossa. Se oli tavallisesti jonkinlaista pehmeätä kermanväristä pimeyttä, joka muutti läheisetkin valot himmeiksi tahroiksi. Ihmiset katosivat olemattomiin kuuden metrin päässä, ne olivat arvoituksia ja varjokuvia ennen muuttumistaan todellisiksi. Ihminen voi mennä ulos ja eksyä kymmenen minuutin matkan päässä kotoaan tahi pelastaa jonkun epätoivoon joutuneen autonohjaajan kävelemällä hänen autonsa edessä ja ilmoittamalla hänelle, missä käytävä loppui. Se oli jonkinlaista kuivaa sumua. Mutta sitä oli monta lajia. Siellä oli eräänlaista keltaista pimeyttäkin, joka oli kuin mustunutta pronssia. Se liehui ympärilläsi sulkematta sinua sisäänsä ja muutti sinua ympäröivän läheisen maailman tummanruskeaksi ja synkäksi. Ja siellä oli likaista kosteata sumua, joka pian rupesi tippumaan ja teki jokaisesta pinnasta kuvastimen."
"Ja siellä oli päivänvaloakin", sanoi Willow, "siellä oli varmasti joskus päivänvaloakin."
"Niin", sanoi Sarnac miettiväisesti, "siellä oli päivänvaloakin. Joskus. Ja joskus paistoi aurinkokin hyvin ihanasti ja korvaavasti Lontoossa. Keväällä, varhain kesällä ja lokakuussa. Se ei polttanut, täytti vain ilman lempeällä lämmöllään muuttaen valaisemansa pinnat ambran- ja topaasin- eikä kullan-värisiksi. Ja Lontoossa oli kuumiakin päiviä sinisine taivaineen, mutta ne olivat harvinaisia. Ja joskus siellä oli päivänvaloa auringottakin.
"Niin", sanoi Sarnac keskeyttäen. "Joskus siellä oli päivänvaloakin, joka riisui Lontoon alasti, paljastaen sen rikokset ja todellisen voimattomuuden ja sen rakennusten säälittävän mielikuvituksen puutteen, näyttäen nuo monet värillisten ilmoitusten liimaajat sellaisiksi raaoiksi ja spitaalisiksi olennoiksi kuin he todellisuudessa olivatkin, ja toi esille sairaalloisten ruumiitten ja sopimattomien pukujen huonouden...
"Ne olivat peloittavia, todellisia ja onnettomia päiviä, jolloin Lontoo ei enää kyennyt lumoamaan, vaan väsyttämään ja loukkaamaan, jolloin oppimaton poikakin sai jonkinlaisen aavistuksen siitä pitkästä toivottomasta matkasta, joka rodullamme vielä oli kuljettavana, ennenkuin se voi saavuttaa sellaisenkaan rauhan, terveyden ja viisauden kuin nykyään."
4
Sarnac keskeytti äkkiä puheensa ja nousi naurahtaen ja melkeinpä huoahtaen samalla kertaa. Hän katsoi länteen päin ja Sunray seisoi hänen vieressään.
"Tämä tarina ei lopu milloinkaan, jos vain poikkean siitä tällä tapaa. Katsokaa, aurinko laskee tuon harjanteen taakse jo kymmenen minuutin kuluttua. En voi lopettaa tänä iltana, koska suurin osa kertomustani on vielä jäljellä."
"Siellä on paistettuja lintuja keitetyn maissin ja kastanjien kera", sanoi Firefly. "Taimenia ja erilaisia hedelmiä."
"Ja hieman tuota kullanväristä viiniäkin", sanoi Radiant.
"Niin, hieman sitäkin."
Sunray, joka oli ollut melko vaitelias ja tarkkaavainen, heräsi unelmistaan. "Rakas Sarnac", sanoi hän tarttuen hänen käsivarteensa, "minne John Julip-eno joutui?"
Sarnac mietti. "Olen jo unhottanut sen", sanoi hän.
"Kuoliko Adelaide Julip-täti?" kysyi Willow.
"Hän kuoli melkein heti meidän lähtömme jälkeen Cherry Gardensista. Muistan enoni kirjoittaneen siitä ja muistan äitini lukeneen kirjeen aamiaista syödessämme kuin jonkin ilmoituksen: 'Näyttää aivan siltä kuin hän sittenkin olisi ollut hyvin sairas. Ellei hän olisi ollut kipeä, olisi hän varmasti koettanut olla niin ilkeä kuin suinkin viimeiseen asti.' Mutta minä olen unhottanut kaikki yksityiskohdat enoni poistumisesta tästä maailmasta. Hän eli ehkä kauemmin kuin äitini ja äitini kuoleman jälkeen saattoivat uutiset hänen kuolemastaan helposti sivuuttaa meidät."
"Sinulla on ollut mitä ihmeellisin uni maailmassa, Sarnac", sanoi Starlight, "ja minä haluan kuulla koko tarinan keskeyttämättä sitä. Olen kuitenkin hyvin pahoillani, koska en saa kuulla enää mitään John Julip-enosta."
"Hän oli sellainen täydellinen pieni ilkimys", sanoi Firefly.
Lomastaan nauttijat viivyttelivät katsellen varjoja viimeisellä syöksyllään kukkuloiden huipulle, kunnes harjanteiden veitsenterävä laita leikkasi auringon sulaa palloa, ja keskustellen sitten joistakin Sarnacin tarinan yksityiskohdista he kiiruhtivat vieraskotiin illalliselle. "Sarnac ammuttiin", sanoi Radiant. "Mutta hän ei ole vielä päässyt niille maillekaan. Tarinasta on vielä paljonkin jälellä."
"Sarnac", kysyi Firefly, "ei suinkaan sinua ammuttu tuossa suuressa sodassa? Äkkiä? Jollakin epäjohdonmukaisella tavalla?"
"Ei sinne päinkään", sanoi Sarnac. "Mutta minä alan todellakin lähestyä tarinassani sitä kohtaa, vaikka Radiant ei ole sitä huomannutkaan. Minun on kuitenkin kerrottava uneni omalla tavallani."
Illallista syötäessä kerrottiin vieraskodin omistajalle, mitä oli tekeillä. Hänkin oli, kuten useimmat muutkin vieraskodin omistajat, iloinen, juhlallinen ja vaatimaton sielu, ja hyvin huvitettu ja utelias Sarnacin kokemuksista. Hän nauroi muiden kärsimättömyydelle, sanoen heitä samanlaisiksi kuin lastentarhan lapsia, jotka odottavat kiihkeästi tuututarinaansa. Kun he olivat juoneet kahvinsa, menivät he joksikin aikaa pihalle katsomaan, kuinka kuutamo sekoittui punertavaan iltaruskoon huippujen takana. Sitten vei vieraskodin omistaja heidät sisään, sytytti räiskyvän honkavalkean, heitti pieluksia sen eteen, toi pöydälle viiniä, sammutti tulet ja valmisti kaiken mukavaksi yön kestävälle tarinoimiselle.
Sarnac katseli miettiväisenä liekkeihin, kunnes Sunray kehoitti häntä jatkamaan sanomalla: "Pimlico."
"Koetan kertoa teille niin lyhyesti kuin suinkin Pimlicossa sijaitsevasta taloudestamme, ja siitä, kuinka me ryhdyimme yhteistoimintaan äitini vanhan ystävän, Matilda Goodin, kanssa", sanoi Sarnac, "vaikka minä tunnustankin järkevän supistamisen olevan vaikeata koska mieleni on täydempänä kummallisia yksityiskohtia kuin tuo tuli säkeniä."
"Tuo on mainiota", sanoi vieraskodin isäntä. "Noin juuri on tarina aloitettavakin", lisäsi hän katsoen hymyillen Sarnaciin kuullakseen enemmän.
"Mutta me alamme kaikki jo uskoa hänen todella Olleenkin siellä", kuiskasi Radiant laskien varoittavasti kätensä isännän polvelle. "Ja hän", lisäsi Radiant kätensä takaa, "uskoo sen kokonaan."
"Ei suinkaan", kuiskasi isäntä. Hän näytti haluavan tehdä kysymyksiä, mutta alistuikin sitten tarkkaavaisuuteen, joka oli aluksi hieman jännitettyä, mutta sitten ehdottomasti vapaatahtoista.
"Nämä Pimlicon talot kuuluivat siihen äärettömän runsaaseen rakennustuotantoon, joka oli käynnissä Lontoossa noin sata tahi seitsemänkymmentä vuotta ennen suurta sotaa. Noina vuosikymmeninä harjoitettiin siellä paljon tyhmää rakennuskeinottelua, ja kaikki nuo talot rakennettiin, kuten olen jo kertonut teille ajatelleeni, siinä luulossa, että siellä oli loppumaton joukko rikkaita perheitä, jotka voivat vuokrata itselleen suuren talon ja palkata kolme tahi neljä palvelijaa itselleen. Niissä oli maanalaisia keittiöitä ja palvelijainhuoneita, alakerrassa oli tavallisesti ruokasali ja isännän työhuone, ja niiden yläpuolella taasen vierashuoneet, joita oli tavallisesti kaksi. Ne voitiin muuttaa yhdeksi siirtämällä liikkuvaa väliseinää. Niiden yläpuolella oli vähemmän tärkeitä makuuhuoneita, kunnes päästiin vintille, missä ei ollut tulisijoja ja missä palvelijat nukkuivat. Laajoilla alueilla ja erittäinkin Pimlicossa eivät nämä urakoitsijoiden kuvittelemat rikkaat perheet täydellisine palvelijakuntineen milloinkaan ilmestyneet ostamaan näitä heille rakennettuja taloja, ja jo alusta saakka köyhemmät ihmiset, joista ei tietysti kukaan ollut suunnitellutkaan talonostoa, valtasivat nämä kuisteilla varustetut rapatut rakennukset omiin vaatimattomampiin tarkoituksiinsa. Äitini ystävä Matilda Good oli tällainen tyypillinen pimlicolainen vuokralainen. Hän oli ollut erään Cliffstone'issa asuneen rikkaan rouvan, joka oli kuollut, uskottu palvelijatar ja saanut lahjaksi kolme- tahi neljäsataa puntaa."
Vieraskodin isäntä oli kovin hämmästynyt ja puhisi kysyvästi.
"Yksityistä omaisuutta", sanoi Radiant hyvin äkkiä. "Testamentin voimaa. Parituhatta vuotta sitten. Hän oli tehnyt testamentin. Jatka, Sarnac."
"Sillä ja säästöillään", sanoi Sarnac, "kykeni hän vuokraamaan erään tuollaisen pimlicolaisen talon ja sisustamaan sen jonkinlaisella kurjalla loistolla. Hän asui itse kellarikerroksessa ja vintillä, ja koko muun talon hän oli toivonut voivansa vuokrata joko kerroksittain tahi huoneittain rikkaille tahi ainakin varakkaille vanhoille naisille. Hänellä oli paljon työtä palvellessaan heitä ja täyttäessään heidän vaatimuksiaan; hän ansaitsi heillä ja eli heidän kustannuksellaan, juosten edestakaisin portaita kuin muurahainen ruusunvartta pitkin palvellessaan lehtiluteita. Mutta Pimlicoon ei tullut minkäänlaisia vanhoja varakkaita naisia, koska se oli matalaa sumuista seutua. Sen köyhien katujen lapset olivat raakoja ja nenäkkäitä, ja se oli lähellä joen laituria, jonka yli rikkaat, hyödyttömät vanhat naiset toivoivat luonnollisesti pääsevänsä. Senvuoksi täytyikin Matilda Goodin tyytyä vähemmän meheviin ja mukautuvaisempiin vuokralaisiin.
"Muistan hänen selostaneen meille nykyisiä vuokralaisiaan meidän istuessamme kellarikerroksen julkipuolen huoneessa ja syödessämme jonkinlaista teeillallista tuloiltanamme. Ernst oli kieltäytynyt virvokkeista ja poistunut, koska hänen ei enää tarvinnut toimia oppaanamme, mutta siellä olivat äitini, Prue ja minä itse, kaikki tahriintuneissa mustissa vaatteissa ja hieman jäykkinä ja ujostelevina, syöden hitaasti illallistamme, johon kuului teetä, paahdettua leipää voin kera ja paistettu muna kullekin. Suumme olivat hyvin täynnä ja silmämme ja korvamme seurasivat hyvin tarkkaavaisesti Matilda Goodin puhetta.
"Hän näytti minusta tuona iltana hyvin komealta rouvalta, ollen paljon suurempi kuin kukaan muu tähän saakka tuntemani nainen. Hän oli niin leveä ja hänen ääriviivansa olivat niin suurenmoiset, että hän muistutti enemmän maisemaa kuin inhimillistä olentoa, ja ajatus, että hänen suonensa olivat paisuneet, tuntui oikeimmalta ja selvemmältä, koska hänen muukin ruumiinsa näytti paisuneelta ja haaveelliselta. Hänen pukunsa oli musta likaisine pitsipäärmeineen. Sen rintamukseen oli kiinnitetty suuri kultainen rintaneula, kultaiset kaulaketjut somistivat hänen kaulaansa ja hänen päässään oli tuollainen hilkka, joka muistuttaa nurinkäännettyä osterinkuorta. Se oli tehty likaisista pitseistä ja koristettu mustalla samettipäärmeellä ja kultasoljella. Hänen kasvonsa näyttivät yhtä paljon maisemaa muistuttavilta kuin hänen ruumiinsakin, hänellä oli melko pitkät viikset, hieman lerpallaan olevat veitikkamaiset huulet ja suuret tummanharmaat silmät, jotka katsoivat kieroon, ja melko luonteenomaiset luomet. Hän istui sivuttain meihin, ja toisen silmän katsellessa sinua melkein sivulta katsoi toinen jotakin sinun pääsi yläpuolella. Hän puhui kuiskaillen, mikä helposti muuttui sihiseväksi melko ystävälliseksi nauruksi.
"'Sinä saat voimistella aivan tarpeeksesi noissa portaissa, rakkaani', sanoi hän Pruelle, 'aivan tarpeeksesi. Joskus mennessäni vuoteeseen lasken heidät ollakseni varma siitä, etteivät he ole ottaneet itselleen vuokralaisia, kuten me muut. Tämä talo tulee epäilemättä voimistuttamaan jalkojasi, rakkaani. Mutta varo, etteivät ne tule liian suuriksi eivätkä voimakkaiksi muuhun ruumiiseen verrattuina. Sinä voit kuitenkin helposti auttaa sitä kantamalla jotakin, kantamalla jotakin joka kerta kulkiessasi edestakaisin. Huh, se tulee tekemään sinut yhdenmukaiseksi. Täällä on aina jotakin kannettavaa, kenkiä, kuumaa vettä, hiiliä tahi jotakin muuta.'
"'Niin, täällä on luullakseni paljon tehtävää', sanoi äitini syöden paahdettua leipää kuin rouva ainakin.
"'Tämä on hyvin vaivalloinen talo', sanoi Matilda Good. 'En tahdo pettää sinua ollenkaan, Martha, sillä; tämä on todellakin hyvin vaivalloinen talo.
"Mutta sellainen talo kuitenkin, joka on aina täynnä', jatkoi hän, vilkaisten minuun toisella silmällään näkemättä minua toisella. 'Se on täysi nyt ja täysi se on ollutkin viime Mikkelinpäivästä asti, aivan täysi. Samat kerrokset ovat olleet vuokrattuina samoille ihmisille jo kolme vuotta. Kun oikein ajatellaan, on minulla sentään jotakin, mistä voin olla kiitollinen, ja nyt minä saan sellaisia apulaisia, jotka eivät luista alakertaan: teetarjottimineen eivätkä nuoleskele kellarikerroksen sokeripalasia vuorotellen tietäessään ne lasketuiksi, mutta ajattelematta sitä, että märkyys antaa heidät ilmi. Ne letukat, mutta nyt tulemmekin toimeen mainiosti. Millaisia letukoita minulla on ollutkin, Martha. Nuo asuinkoulut lähettävät niitä maailmaan kauhuksi Jumalalle ja vaaraksi ihmisille. Minä en voi kertoakaan teille kaikkea. On oikein huojentavaa katsella sellaista tyttöä, josta voidaan nähdä heti, että hänet on kasvatettu ylpeilemään itsestään. Syö hieman tuota vesikrassia paahdetun leipäsi kera. Se kaunistaa ihoasi.'
"Sisareni Prue punastui ja otti hieman vesikrassia.
"'Vierashuonekerroksessa', sanoi Matilda Good, 'asuu muuan neiti. Sellaisia ihmisiä on hyvin vaikeata pitää luonaan kolmea vuotta, he kun tietävät tahi ovat tietävinään niin paljon, mutta minä olen onnistunut siinä. Hän on syntyperäinen lady. Hänen nimensä on Bumpus – neiti Beatrice Bumpus. En tiedä lainkaan, tuletko pitämään hänestä, Martha, saatuasi nähdä hänet, mutta häntä kannattaa pitää silmällä. Hän kuuluu noihin tunnettuihin warwickshireläisiin Bumpuksiin, jotka metsästelevät. Ja heti kun hän näkee sinut ensi kerran, Martha, kysyy hän sinulta, tahdotko sinä äänestää. Hän ei kysy sinulta, tahdotko ääntä tahi jotakin muuta, vaan sitä, tahdotko sinä äänestää.' Hänen kuiskaava äänensä muuttui paksummaksi ja kaikuvammaksi, ja hänen kasvonsa vääntyivät kokonaan taivuttavaan hymyyn. 'Jos se on sinulle yhdentekevää, Martha, on parasta, että vastaat myöntävästi.'
"Äitini tyhjenteli juuri neljättä teekuppiaan. 'En tiedä', sanoi hän, 'kannatanko minä oikeastaan tuota äänestämistä.'
"Matilda Goodin suuret kädet, jotka olivat levänneet, aivan toimettomina hänen sylissään, kohosivat sieltä esille lyhyine käsivarsineen ja pitsikalvosimineen, ja huitoivat ilmassa tukahduttaen kaikki äitini vastaväitteet. 'Kannata sinä vain sitä vierashuonekerroksessa', sähähti hän. 'Kannata vain sitä vierashuonekerroksessa.'
"'Mutta jos hän ryhtyy kyselemään.'
"'Hän ei ehdi odottaa niihin vastauksia. Se ei tule olemaan lainkaan vaikeata, Martha. Minä en aio aiheuttaa sinulle vaikeuksia, jos vain voin sen estää. Yhdy sinä vain tyynesti hänen mielipiteihinsä, niin hän pitää kyllä huolta lopusta.'
"'Äiti', sanoi Prue, joka vieläkin pelkäsi Matilda Goodia niin paljon, ettei hän vieläkään uskaltanut puhua hänelle suoraan, 'mitä tuollaisella äänestämisellä tarkoitetaan?'
"'Edustajan äänestämistä parlamenttiin, rakkaani' sanoi Matilda Good.
"'Milloin me saamme sen oikeuden?' kysyi äitini.
"'Emme milloinkaan', vastasi Matilda Good.
"'Mutta jos me sen saisimme, mitä me sillä tekisimme?'
"'Emme mitään', sanoi Matilda Good pohjattoman halveksivasti. 'Mutta se on siitä huolimatta niin suurenmoinen liike, ettet sinä saa unhottaa sitä Martha. Ja neiti Bumpus työskentelee sen hyväksi yötä päivää Martha; riitelee poliisien kanssa ja olipa kerran yhden yön vankilassakin hankkiakseen sinulle ja minulle äänioikeuden.'
"'Hänellä näyttää olevan ystävällinen luonne', sanoi äitini.
"'Alakerrassa asuu muuan herrasmies. Hän aiheuttaa suurta vaivaa kirjoillaan, joita on tomutettava ja noita kirjoja on äärettömän paljon. Mutta ei juuri senvuoksi, että hän lukisi niitä. Te kuulette piakkoin kuinka hän alkaa soittaa pianolallaan. Te voitte kuulla sen äänen tänne melkein yhtä hyvin kuin olisitte sen sisässä. Herra Plaice on oxfordilainen herrasmies ja työskentelee eräälle Burrows & Graves-nimiselle kustannusyhtiölle, kuten sitä nimitetään. Se on kuulemma hyvin kunnioitettava liike eikä mikään tuollainen ilmoitustoimisto. Hänellä on valokuvia kreikkalaisista ja roomalaisista kuvapatsaista kirjahyllyjensä yläpuolella ja kilpiä yliopistollisine vaakunoineen. Muutamat noista patsaista ovat aivan alastomia, mutta siitäkin huolimatta ne kaikki ovat järjestään hyvin kauniita ja hienoja, hyvin hienoja. Kaikesta voidaan nähdä heti, että hän on yliopistollisesti sivistynyt herrasmies. Ja hänellä on valokuvia Sveitsistäkin. Hän on kiipeillyt sen vuorille ja puhuu sen kieltä. Hän tupakoi ja kirjoittelee tahi lueskelee piippu hampaissaan illat pitkät alleviivaten tärkeimpiä seikkoja kynällään. Hän lukee käsikirjoituksia ja korjausvedoksia. Hänellä on piippuja jokaiselle viikon päivälle erikseen ja muitakin tupakoitsijain tarpeita, jotka kaikki on valmistettu kauniista kivestä, tuosta niin sanotusta serpentiinistä, Joka on aivan veristyneen viheriän näköistä. Siellä on tupakkalaatikko ja rasia höyhenille, joilla hän puhdistaa piippunsa, ja pieniä syvennyksiä kaikille piipuille. Koko laitos on valmistettu kivestä ja se on kuin todellinen muistomerkki. Ja kun te tomutatte sitä, pitää teidän muistaa, ettette pudota noita kapineita, koska ne särkyvät yhtä helposti kuin saviruukut. Useimmat palvelijattareni ovat kolautelleet palasia pois tuosta hänen muistomerkistään. Ja muistakaa sekin', Matilda Good kumartui lähemmäksi ja ojensi kätensä estääkseen äitini ajatuksia kääntymästä muualle, 'ettei hän välitä tämän taivaallista naisten äänioikeudesta! Ymmärrättekö?'
"'Täällä pitääkin kuulemma olla varovainen', sanoi äitini.
"'Niin pitääkin. Hänellä on kyllä pari kolme pientä oikkua, mutta ellette kiinnitä huomiotanne niihin, ei hän aiheuta teille paljonkaan vaivaa. Muuan niistä on, että hän teeskentelee kylpevänsä joka aamu. Teidän pitää joka aamu viedä hänen huoneeseensa matala tinavati, kannullinen kylmää vettä ja sieni, ja joka aamu hän on loiskuttelevinaan siinä hirveästi ja pitää mm kauheaa elämää kuin miekkavalas, veisaten jotakin virttä – hän sanoo vatia ammeekseen, vaikka se muistuttaakin enemmän teevatia. Hän tahtoo veden niin kylmänä kuin suinkin, siinä saa olla vaikka jäitäkin. No niin...'
"Matilda Good vyöryi jollakin tavalla tuolinsa käsipuun yli, hän nyökäytteli päätään ja hänen kuiskauksensa muuttui luottavaisemmaksi. 'Mutta hän ei teekään sitä', sihisi hän.
"'Sinä tarkoitat, ettei hän kylvekään.'
"'Niin juuri. Lattialle ilmestyneistä märistä jalanjäljistä voidaan aina huomata, milloin hän todella on kylpenyt. Hän ei koskekaan veteen moneen päivään. Ehkä hän ollessaan nuori kylpikin yliopistossa joka aamu. Kuinka lienee. Mutta vehkeet on vietävä sinne aina ja kannu on aina kiskottava sinne ylös ja sen sisältö kaadettava vatiin ja kaadettava pois jälleen ettekä te saa milloinkaan, kysyä häneltä, haluaako hän lämpimämpää vettä. Sellaisia asioita ei saa mennä tiedustelemaan tuollaisilta herrasmiehiltä. Ei ollenkaan. Mutta siitäkin huolimatta olen minä nähnyt hänen kaatavan talvella käsi- ja parranajovetensä tuohon vatiin kuljettuaan likaisena kokonaisen viikon. Mutta se ei tule kysymykseenkään, että hän haluaisi sinne kannullista lämmintä vettä tahi lämmikettä tuohon veteen. Ei ollenkaan. Omituista vai mitä? Mutta sekin on muuan hänen oikkujaan.
"Ajattelen joskus', lisäsi Matilda Good vieläkin liioittelevamman luottavaisesti', että hän ehkä kiipeilee noilla Sveitsin vuorilla samalla tavalla kuin hän kylpeekin.'
"Hän vyörytti takaisin suuria osia olemuksestaan vähemmän sopusuhtaiseen asentoon. 'Teidän pitää tietää, että tämän herra Plaicen ääni', sanoi hän, 'muistuttaa sekä pappia että opettajaa kovuudellaan ja ylemmyydellään, ja kun te sanotte jotakin hänelle, tulee hän murahtelemaan melkein aina arrr, arrr, arrr; se on jonkinlaista hidasta hirnahtelemista kuin hän ei välittäisi teistä paljonkaan, vaan ei kuitenkaan halua moittia teitä siitä eikä kiinnittää teihin kokonaan huomiotaan. Teidän ei pidä pahastua siitä. Hän on tottunut sellaiseen. Ja hänellä on sellainen tapa, että hän käyttää pitkiä alentuvia lauseita puhutellessaan teitä. Hän antaa teille loukkaavia nimityksiäkin. Hän ei tarkoita sillä mitään nimittäessään teitä 'Kunnon Abigailiksi' tahi sanoessaan 'Tulkaa vain sisään, rusosorminen Aurorani', kun te koputatte hänen oveensa aamuisin. Juuri kuin nyt joku tyttö voisi säilyttää kätensä ruusuisina ja puhtaina sytytettyään niin monta valkeaa. Hän saattaa kysyä minultakin: 'Kuinka Matilda hyvä nyt voi?' tahi 'Kuinka rehellinen Matilda Good nyt tänään jaksaa?' laskien sillä tavoin leikkiä toisen nimestä. Hän ei luonnollisesti tarkoita sillä mitään raakaa, koettaa vain olla siten huvittava ja leikillinen, ja saada teidät tuntemaan, että teistä on laskettu leikkiä ystävällisellä tavalla. Hän voisi sen sijaan käyttäytyä hirveästikin ja koska hän maksaa melko hyvin ja aiheuttaa vähän vaivaa, ei teidän pidä suuttua hänelle. Mutta siitäkin huolimatta en voi joskus olla ajattelematta, kuinka hän mahtaisi käyttäytyä, jos minä vastaisin takaisin, ja kumpi meistä mahtaisi jäädäkään elämään, jos rehellisesti rupeaisimme laskemaan leikkiä toisistamme. Niin ne asiat vain ovat. Mutta se', sanoi Matilda Good hymyillen tavattoman suopeasti ja vilkaisten minuun toisella silmällään, 'on vain unelma, ja sellainen unelma, jonka valtoihin ei saa antautua tässä talossa. Myönnän vaipuneeni siihen joskus ja hän sanoo... mutta viis siitä, mitä hän sanoo tahi mitä minä sanon takaisin hänelle... Huh, huh!... Hän maksaa hyvin säännöllisesti, rakkaani; hän ei luullakseni menetä milloinkaan tointaan eikä saa ikinä uutta ja täällä murheen laaksossa meidän on siedettävä hänen oikkujaan joka tapauksessa. Ja...'
"Matilda Good puhui kuin hän olisi tunnustanut jonkun heikkoutensa. 'Ja hänen pianolansa ilahduttaa mieltäni joskus. Sanon sen hänen puolustuksekseen. Hänen puoleltaan ei kuulukaan juuri muuta melua, paitsi silloin kun hän riisuu kenkiään.
"No niin, toisen kerroksen julkipuolen huoneissa vierashuonekerrokseni yläpuolella asuu hänen kunnia-arvoisuutensa Moggeridge vaimoineen. He ovat asuneet siellä jo viisi kuukautta ja näyttävät juurtuvan taloon.'
"'Onko hän joku pappi?' kysyi äitini kunnioittavasti,
"'On. Hän on muuan hyvin köyhä pappi', sanoi Matilda Good, 'mutta pappi kuitenkin. Niin paljon meidän kunniaksemme, Martha. Mutta he ovat hyvin köyhiä vanhoja ihmisiä, hyvin köyhiä. Hän on ollut kappalaisena tahi jonakin sellaisena jossakin syrjäisessä kolkassa koko ikänsä, ja menettänyt paikkansa. Joku karkoitti heidät raa'asti pois tahi jotakin tapahtui. Ihmettelen sitä joskus. Hän on hullunkurinen vanha mies...
"Hän horjuu pois melkein joka lauantai, tilauksesta, kuten sanotaan, pitämään jumalanpalveluksia jossakin sunnuntaisin, ja noiden matkojensa jälkeen hän palaa kotiin kylmettyneempänä kuin milloinkaan ennen ja aivastellen alituisesti. On oikein julmaa, kuinka ihmiset kohtelevat noita vanhoja virkaatekeviä kappalaisia; heidät haetaan asemalta avonaisilla rattailla millaisella ilmalla tahansa ja useinkin harrastetaan pappiloissa raittiutta niin ehdottomasti, ettei siellä ole tippaakaan kylmän varalta. Kristillisyyttä! Niin, sellaista kai se on... Nuo molemmat kärsivät vain kurjuutta tuolla yläkerrassa ja koettavat parhaansa mukaan keittää ruokansa makuuhuoneensa takassa. Rouva pesee kaikki likaiset vaatteensakin. He koettavat laahautua eteenpäin, nuo vanhat raukat. Heidät on unhotettu ja jätetty oman onnensa nojaan. Mutta heistä on hyvin vähän vaivaa ja siellä he saavat olla. Hän on nyt kaikissa tapauksissa pappi, kuten jo sanoinkin. Ja tuolla toisessa takahuoneessa asuu muuan saksalainen opettajatar, joka opettaa jokaiselle mitä vain. Hän ei ole ollut täällä kuukautta kauempaa enkä minä tiedä vielä, pidänkö minä hänestä vai en, mutta hän näyttää hyvin reilulta ja oleskelee enimmäkseen yksikseen; eikä sellainen, jolla on huoneita vuokrattavana, voi aina valita vuokralaisiaan.
"Ja siinäpä he sitten ovatkin kaikki, rakkaani. Huomenna me aloitamme. Teidän on mentävä piakkoin ylös ja sijoututtava huoneihinne yläkerrassa. Pienempi on Mortimerille ja isompi sinulle ja Pruelle. Siellä on nauloja ja verhoja tavaroillenne. Minä asun aivan teidän vieressänne. Annan teille vanhan herätyskelloni ja näytän teille, kuinka se vedetään, ja huomenna täsmälleen kello seitsemän aikaan tulemme alas sieltä, sinä, Prue ja minä. Tämä suuri herrasmies nauttii luullakseni sukupuolensa etuoikeuksista ja tulee alakertaan vasta puoli kahdeksan aikaan. Ah, minä olen äänioikeusnainen, Martha, 'kuten neiti Bumpuskin. Meidän on ensi työksemme katsottava tulta, ja ellemme vedä tuhkaa hyvin eteen, ei kattila tahdo kuumua. Sitten meidän on pidettävä huolta muistakin valkeista, puhdistettava kenkiä, tomutettava julkipuolen huoneet ja valmistettava aamiaiset. Herra Plaice syö täsmälleen kello kahdeksan aikaan, muistakaa se, ja neiti Bumpus puoli yhdeksän. Jos te suinkin vain voitte koettakaa suoriutua herra Plaicesta ensin, koska meillä ei ole lusikoita tarpeeksi. Minulla on kaikkiaan vain viisi täysihoitolaista, mutta ennenkuin minä menetin viimeiset asukkaani kolmannesta kerroksesta, oli minulla seitsemän. Siis melko komea joukko. Vanhukset valmistavat itse aamiaisensa silloin kun he haluavat, ja rouva Buchholzilla on tarjotin, jolle me katamme voileipiä ja teetä, sen jälkeen kuin olemme suoriutuneet vierashuonekerroksen asukkaista. Sellainen on ohjelmamme, Martha.'
"'Lupaan koettaa parhaani, Tilda', sanoi äitini. 'Mutta sinähän tiedät sen jo sanomattanikin.'
"'Halloo!' sanoi Matilda tarkoittaen kattoa, 'nyt alkaa konsertti. Tuo kolahdus johtui siitä, että hän laski alas pianolan polkimet.'
"Ja sitten äkkiä tunkeutui katon läpi maanalaiseen huoneeseemme pianon ääniä. En voi kuvailla niitä.
"Soitto kuului tuon ajan todellisiin hyviin puoliin. Ihmiset saavuttivat täydellisyyden muutamissa seikoissa jo melko varhain. Minä luulen, etteivät jalokivi- ja kultatyöt ole milloinkaan päässeet juuri sitä tasoa korkeammalle, mille ne pääsivät Egyptissä seitsemännentoista hallitsijasuvun aikana vuosituhansia sitten ja marmoripatsaat saavuttivat täydellisyytensä Ateenassa ennen Aleksanterin voittoja. Ja epäilenpä, onko maailmaan milloinkaan sittemmin sävelletty suloisempaa soittoa kuin noita sointuisia kappaleita Hämmennyksen aikakaudella. Herra Plaice ilahdutti korviamme joillakin Schumannin säveltämillä kappaleilla, joita me vieläkin kuulemme soitettavan pianolla, ja ennenpä minä en ollut tainnut kuullakaan hyvää soittoa. Cliffstonin kävelytiellä oli tietysti ollut torvisoittokuntia, mutta ne olivat soittaneet vain iloisia meluisia kappaleita. En tiedä, ymmärrättekö, millainen kapine pianola olikaan. Se oli laite, joka lävistettyjen paperirullien johtamien vasaroiden avulla soitti pianoa kaikkien niiden huviksi, jotka eivät osanneet lukea nuotteja eivätkä kyenneet soittamaan pianoa käsillään. Kaikki olivat hirveän kömpelöitä siihen aikaan. Se jyskytti kyllä hieman ja löi vääriä ääniäkin, mutta herra Plaice hoiteli sitä melko hyvin ja tulokset kantautuivat korviimme katon läpi. Ja se olisi voinut olla pahempaakin, kuten meidän oli tapana sanoa siihen aikaan.
"Ajatellessani tuota soittoa muistan ja tulen muistamaankin aina, milloin vain kuulen Schumannia soitettavan, tuon maanalaisen huoneen, sen pienen takan kattiloilleen, kattilanpitimineen ja paahdinrautoineen, teräsristikkoineen, tuhkineen, pienine uuninreunustalle asetettuine tahraisine kuvastimineen, pienine kuvastimen edustalla olevine posliinikoirineen, himmeine riippuvine kaasulamppuineen ja valaistuine pöydällä olevine teevehkeineen. (Niin, talo valaistiin hiilikaasulla ja sähkövaloa vasta suunniteltiin... Rakas Firefly, minä en voi mitenkään keskeyttää kertomustani selittääkseni sinulle, millaista hiilikaasu oli. Hyvän tytön olisi pitänyt ottaa se selville jo aikoja sitten.)
"Siellä istui Matilda Good jonkinlaisen tylsän riemun vallassa kuunnellessaan noita säveliä. Hän nyökäytteli päätään ja hymyili, löi hyväksyvästi tahtia käsillään ja toinen silmä voi katsoa sinuun etsien iloisesti myötämielisyyttä, toisen tarkastellessa likaista seinäpaperia. Minäkin olin syvästi liikutettu. Mutta äitini ja sisareni Prue istuivat mustissa puvuissaan pakotetun kunnioittavina näyttäen hyvin hienoilta ja säädyllisiltä, ja istuen ja kuunnellen aivan kuin isäni hautajaisissa viisi päivää sitten.
"'Kaunista!' kuiskasi äitini ensimmäisen kappaleen loputtua kuin kirkossa.
"Kun menin nukkumaan sinä iltana pieneen vinttikomerooni, kaikuivat Schumannin, Bachin ja Beethovenin kappaleet elävästi korvissani. Huomasin uuden elämänjakson alkaneen minulle.
"Jalokivet, kuvanveistokset, soitto – näistä muutamista miellyttävistä aluista voitiin jo silloin huomata, mitä elämältä mahdollisesti voidaan vaatia. Sellaiset esineet, joita minä nyt näin, olivat sen uuden lupauksen, maailman siemeniä, joka jo esiintyi entisaikojen mustassa muotissa."
6
"Seuraava aamu paljasti aivan uuden Matilda Goodin, toimeliaan ja vaativan, väljään ja melko likaiseen pumpulipukuun pukeutuneen olennon, joka oli käärinyt päänsä jonkinlaiseen tekosilkistä valmistettuun turbaaniin. Tällaista pukua hän käytti melkein koko päivän, paitsi iltaisin, jolloin hän suki tukkansa ja kiinnitti hiuksiinsa pitsimyssyn. (Mustaa pukua, oikeata pitsimyssyä ja rintaneulaa käytettiin vain sunnuntaisin ja joinakin muina tärkeinä iltoina. Tämän sain tietää vasta myöhemmin.) Äitini ja Prue pukeutuivat karkeihin esiliinoihin, jotka Matilda oli ostanut heille kaiken varalta. Talon kellarikerroksessa vallitsi aikamoinen hälinä, ja Prue meni hieman ennen kahdeksaa Matildan mukana katsomaan, kuinka herra Plaicen aamiainen on valmistettava. Minä tutustuin häneen myöhemmin päivällä viedessäni hänelle Evening Standardin viimeisen numeron. Huomasin hänet kumaraiseksi pitkäksi herrasmieheksi kalmankalpeine kasvoineen, jotka olivat melkein paljasta sivukuvaa, ja hän laski rajattomasti leikkiä ristimänimestäni.
"'Mortimer', sanoi hän hirnuen hirnumisensa. 'Sehän voisi olla yhtä hyvin Norfolk-Howard.'
"Tähän sisältyi salainen viittaus, sillä kerran, kertoo tarina, muutti eräs herra Bugg hakiessaan jotakin vähemmän muinaisaikaista nimeä nimensä Norfolk-Howardiksi, joka oli siihen aikaan hyvin ylimyksellinen nimi. Raa'at ihmiset olivat sen jälkeen tehneet asiat samanlaisiksi nimittämällä luteet, joita Lontoossa oli äärettömiä määriä, Norfolk-Howardeiksi.
"Muutamien viikkojen kuluttua oli jo ilmeistä, että Matilda Good oli tehnyt oivallisen kaupan ottaessaan perheemme avukseen. Hän oli saanut äitini suostumaan apulaisekseen palkatta, ja pian saatiin selville, että äitini oli kuin luotu tällaisen täysihoitolan hoitajaksi. Hän käyttäytyi kuin liikkeen osakas ainakin, eikä Matilda antanut hänelle milloinkaan muuta rahaa kuin maksaakseen jonkun erityisen matkan kustannukset tahi ostaakseen jonkin erityisen kapineen. Prue vaati kuitenkin tavattoman lujasti määrätyn palkan itselleen painostaen vaatimustaan sillä, että hän meni kaupungille ja olikin vähältä saada paikan erään ompelijan luona. Jonkun ajan kuluttua Matilda muuttui vuokralaisilleen näkymättömäksi kellarikerroksessa asuvaksi oikeamieliseksi voimaksi, ja kaikki porrastyöt jäivät äitini ja Pruen toimitettaviksi. Usein ei Matilda siirtynyt kellarikerroksesta mihinkään koko päivänä, ennenkuin vasta maatapanoaikana, jolloin hän horjui vuoteeseensa, kuten hän sanoi.
"Hän teki muutamia viattomia kokeita nähdäkseen voisiko hän käyttää minuakin hyödykseen taloudessa Minun piti kantaa hiiliä toisiin kerroksiin, puhdistaa kenkiä ja veitsiä ja koettaa muutenkin olla hyödyksi kaikin tavoin. Hän kysyi minulta eräänä päivänä sitäkin, tahtoisinko minä sievän puvun nappeineen – noina aikoma oli heidän vielä tapana pukea pienet tarjoilijapojat vihreästä tahi ruskeasta kankaasta valmistettuihin ahtaihin pukuihin, joissa oli pari riviä kullatulta nappeja niin lähellä toisiaan kuin suinkin pienen rinnan ja vatsan kohdalla. Mutta jo paljas ajatuskin siirsi minut Chessing Hangeriin, missä minä olin ruvennut äärettömästi vihaamaan ja pelkäämään palvelijan ammattia. Ja senvuoksi minä päätinkin hakea itselleni jotakin muuta työtä, ennenkuin Matilda Goodin voimakas ja salakavala järki voittaisi minut. Ja kummallista kyllä auttoi muuan keskusteluni neiti Beatrice Bumpuksen kanssa minua suuresti tässä päätöksessäni.
"Neiti Bumpus oli solakka nuori noin viisikolmatta vuotias nainen. Hänellä oli lyhyt ruskea tukka, jonka hän oli harjannut taaksepäin melko kauniisti korkealta otsaltaan, hänen nenänsä oli täynnä pisamia ja silmät olivat vilkkaat ja punaisenruskeat. Hänellä oli tavallisesti yllään sileä vaatimaton tweed-puku, jonka hame oli melko lyhyt ja takki kuin miehen; hänellä oli jaloissaan viheriät sukat ja ruskeat kengät – en ollut milloinkaan ennen nähnyt viheriöitä sukkia – ja hän voi seisoa takkamatollaan aivan samassa asennossa kuin herra Plaicekin omallaan toisessa kerroksessa. Tahi hän voi istua kirjoituspöytänsä ääressä ikkunan luona ja poltella savukkeita. Hän kysyi minulta, miksi minä aioin ja minä vastasin niin vaatimattomasti kuin asemani edellytti, etten ollut sitä vielä ajatellut, mihin neiti Bumpus vastasi:
"'Valehtelija!'
"Tällainen huomautus joko tappaa tahi parantaa ja senvuoksi minä sanoinkin: 'No niin, neiti, minä tahtoisin sivistyä, vaikka en vielä tiedäkään, kuinka. Enkä minä tiedä sitäkään, mitä minun pitää tehdä.'
"Neiti Bumpus pysähdytti minut huoneeseen viittauksella näyttäen samalla kuinka sievästi hän osasi puhaltaa savua sieraimistaan. Sitten hän sanoi: 'Karttakaa umpikujan toimia.'
"'Kyllä, neiti.'
"'Mutta tuskinpa te tiedättekään, millaisia nämä umpikujan toimet ovatkaan?'
"'En minä tiedäkään, neiti.'
"'Ne ovat sellaisia toimia, joista kyllä maksetaan palkkaa, mutta jotka eivät vie sen pitemmälle. Ne kuuluvat tämän naurettavan ihmisten laatiman puolisivistyneen maailman lukemattomiin salakuoppiin. Älkää milloinkaan ryhtykö mihinkään sellaiseen, mikä ei johda mihinkään. Tähdätkää korkealle. Minun pitää ajatella tätä teidän asiaanne, herra Mortimer Smith. Ehkäpä voin vielä auttaakin teitä.'
"Tällainen oli ensimmäinen meidän välisistä monista keskusteluistamme. Hänellä oli hyvin virkistävä vaikutus minuun nuoruudessani. Hän kertoi minulle, että vaikka nyt jo onkin myöhäinen syksy, on olemassa paljon sellaisia erilaisia iltakouluja, joissa voisin hyödykseni käydä. Hän kertoi minulle kaikenlaisista etevistä ja onnistuneista ihmisistä, jotka olivat aloittaneet uransa yhtä nöyryyttävästä ja toivottomasta asemasta kuin minäkin nyt. Hän sanoi, ettei sukupuolenikaan minua kahlehdi, kysyen minulta, kiinnostaako naisten äänioikeus minua, ja antaen minulle pääsyliput kahteen kokoukseen, joissa minä kuulin hänen puhuvan ja puhuvankin mielestäni hyvin. Hän vastaili muutamille keskeyttäjille hyvin tehokkaasti ja minä huusin ääneni käheäksi hänen kunniakseen. Hänen luonteva ja ritarillinen olentonsa muistutti jollakin tavoin Fannyä. Sanoin sen hänelle eräänä päivänä ja huomasin, ennenkuin sitä oikein tiesinkään, kertovani hänelle vastahakoisesti ja häveten perhettämme kohdanneesta häpeästä. Hän oli hyvin kiinnostunut asiaan.
"'Hän ei siis muistuttanut sisartanne, Pruea?'
"'Ei, neiti.'
"'Oliko hän kauniimpi?'
"'Ah, paljonkin! Pruea tuskin voidaankaan sanoa kauniiksi.'
"'Hän on toivoakseni suoriutunut seikkailustaan hyvin', sanoi neiti Bumpus. 'En moiti häntä ollenkaan. Luultavasti se oli parasta hänelle.'
"'Antaisin paljonkin, jos vain tietäisin sen varmasti, neiti. Pidin hänestä, neiti... Antaisin melkein vaikka mitä, jos vain saisin tavata häntä jälleen... Ette suinkaan kerro äidille, neiti, sitä, että olen jutellut teille Fannysta? Se ikäänkuin lipsahti huuliltani.'
"'Mortimer', sanoi neiti Bumpus, 'te olette kiintoisa poika. Toivoisin, että minullakin olisi teidän kaltaisenne pieni veli. Kas niin! Minä en hiisku sanaakaan.'
"Minä tunsin meidän solmineen ihanan ystävyyden. Hyväksyin naisten äänioikeuden valtiollisen korokkeeni ensimmäiseksi astinlaudaksi. (Ei, Firefly, en tahdo selittää. En tahdo selittää mitään. Sinun pitää arvata, mitä valtiollisella korokkeella ja sen astinlaudoilla tarkoitetaan.) Kun seurasin hänen viittauksiaan, löysin korttelistamme sellaisia iltakouluja, joissa voin oppia geologiaa ja kemiaa, ranskan ja saksan kieltä. Juttelin hyvin arasti tästä lisäkoulutuksestani kellarikerroksen arkihuoneessa.'"
7
Sarnac katseli kuuntelijoittensa tulen valaisemia kasvoja.
"Minä tiedän, kuinka nurinkuriselta tämän tarinan täytyy teistä tuntua, mutta se on totta, että minun ennen neljättätoista ikävuottani oli pakko taistella sivistysharrastusteni puolesta omaisteni toivomuksia ja mielipiteitä vastaan. Ja Matilda tahi äitini sekoittivat koko talon väen tähän juttuun. Paitsi neiti Bumpusta ja rouva Buchholzia. Kaikki muut olivat sitä vastaan.
"'Sivistys', sanoi Matilda pudistaen hitaasti päätään puolelta toiselle ja hymyillen halveksivasti. 'Sivistys! Se sopii kyllä kaikille niille, joilla ei ole sen parempaa tehtävää, mutta sinunhan pitää mennä eteenpäin maailmassa. Sinun pitää ruveta ansaitsemaan, nuorimies.'
"'Mutta jos minä saan sivistystä, ansaitsen vielä enemmän.'
"Matilda väänsi suunsa merkityksellisen näköiseksi ja viittasi kattoon tarkoittaen herra Plaicea. 'Tuollaiset ovat sivistyksen seuraukset, nuorimies. Huoneet täynnä kirjoja ja juuri sen verran palkkaa, ettei siitä voi tuhlata äyriäkään turhaan. Ja se opettaa ihmisen ylvästelemään. Työtä sinä tarvitset etkä sivistystä.'
"'Ja kuka kaiken tuon opin sitten maksaa?' kysyi äitini. 'Haluaisin sen mielelläni tietää.'
"'Kuten me muutkin', lisäsi Matilda Good.
"'Ellen minä saa käydä koulua...' sanoin minä lopettamatta tätä toivotonta lausetta. Pelkäsin luullakseni purskahtavani itkuun. Jääminen sellaiseen tietämättömyyden tilaan koko iäkseni tuntui minusta silloin kuin elinkautiselta vankeudelta. Mutta minulla oli paljon muitakin kärsimystovereita. Siihen aikaan oli tuhansia neljän- tahi viidentoistavuotisia nuoria, jotka tiesivät tarpeeksi nähdäkseen selvästi, että käytännöllisen oppineisuuden ovet olivat sulkeutumaisillaan heidän edessään, mutta eivät kuitenkaan saaneet niin paljon aikaan, että he olisivat voineet löytää itselleen pakotien tästä henkisestä kuolemasta.
"'Kuulkaahan nyt', sanoin minä, 'jos minä vain saan jonkinlaista työtä päiviksi, saanko minä sitten maksaa iltaopinnoistani?'
"'Kyllä, jos vain voit ansaita tarpeeksi', sanoi Matilda, 'Se ei ole luullakseni sen pahempaa kuin tuo uudenaikainen elävissäkuvissakäyntikään ja makeisten ostaminen tytöille.'
"'Sinun pitää ensin maksaa huoneestasi, ja ruoastasi tänne, Morty', sanoi äitini. 'Ellet sinä sitä tee, et ole rehellinen neiti Goodia kohtaan.'
"'Kyllä tiedän', sanoin minä menettäen rohkeuteni. 'Minä maksan kyllä ruoastani ja asunnostani jotenkin. En tahdo olla riippuvainen kenestäkään.'
"'En ymmärrä lainkaan', sanoi Matilda Good, 'mitä sen luulet itseäsi hyödyttävän. Sinä hankit ehkä itsellesi jonkun määrän oppia, saat todistuksen tahi jotakin muuta ja asemaasi suuremmat mielipiteet. Sinä tuhlaat kaiken sen tarmon, jonka voisit käyttää hyödyksesi jossakin hyödyllisessä työssä. Sinusta tulee kumaraharteinen ja likinäköinen, ja tyytymätön kaikkeen. Noudata sentään omaa haluasi, jos sinun täytyy. Ansaitsemasi rahat saat itse tuhlatakin.'
"Herra Plaice ei rohkaissut minua sen enempää. 'No niin, jalo Mortimer', sanoi hän, 'minulle on kerrottu teidän haluavan yliopistollisia kunnianosoituksia.'
"'Haluan vain oppia vähän lisää, sir.'
"'Ja liittyä puolisivistyneen rahvaan riveihin.'
"Tämä kuulosti pahalta. 'Toivoakseni en, sir.'
"'Millaisille iltakursseille te aiotte mennä, Mortimer?' 'Millaisille vain.'
"'Teillä ei siis ole vielä minkäänlaista suunnitelmaa eikä päämäärää?'
"'Minä luulin heidän tietävän sen.'
"'Tyytyisittekö te siihen, mitä he antavat teille? Teidänpä ruokahalunne on kummallinen. Ja sillä aikaa kuin te otatte osaa tähän oppineisuuden sekavaan juhlaan, tähän hyödyttömään kilpailuun etuoikeutettujen luokkien lasten kanssa, on kai jonkun luullakseni pidettävä teistä huolta. Eikö se mielestänne ole hieman kovaa ystävälliselle äidillenne, joka työskentelee vuorokaudet läpeensä teidän edestänne, ettette te tee työtä puolestanne? Muuan niistä seikoista, Mortimer, joita me saimme oppia noissa suuresti moitituissa yleisissä kouluissamme, oli kriketin pelaaminen. Nyt kysyn minä teiltä, onko tämä haluttomuus tehdä jotakin toimeentulonne eteen jonkinlaista kriketin pelaamista? Minä voisin odottaa sellaista käyttäytymistä joltakin Arrylta, mutta en keltään Mortimerilta. Aateluus velvoittaa. Ajatelkaa sitä hieman, poikaseni. Maailmassa on kyllä oppia, mutta siellä on velvollisuudentuntoakin. Useiden on pakko tyytyä vaatimattomaan työhön. Hyvin monien. Sellaistenkin miesten, jotka ehkä onnellisemmissa olosuhteissa olisivat saaneet suuria aikaan ja...'
"Moggeridget olivat ystävällisen taivuttavia samaan suuntaan. Äitini oli kertonut sen heillekin. Minä en tavallisesti mielelläni viipynyt tuossa moggeridgeläisessä ilmastossa; heillä oli niin vanhanaikaiset mielipiteet vedosta ja he tuoksahtivat kummallisen vanhanaikaisilta; he olivat rehellisesti puhuen hyvin siivottomia vanhuksia, vajottuaan siihen tilaan vähitellen nuoruutensa melko matalalta tasolta. Mentyäni heidän; huoneeseensa koetin tavallisesti päästä sieltä pois niini pian kuin suinkin.
"Mutta puolen vuosisadan papillinen ura mukautuvaisen maalaisväestön keskuudessa oli suonut näille; kumaraisille, kuihtuneille ja säälittäville olennoille ihmeellisen tavan kohdella alemmalla yhteiskunnallisella tasolla olevia henkilöitä. 'Hyvää huomenta, rouva ja herra', sanoin minä laskien tuomani hiilet lattialle ja ottaen käteeni tyhjän hiilisangon täysinäisen asemesta.
"Rouva Moggeridge lähestyi vapisten kuin estääkseen minua poistumasta. Hänellä oli hopeanvalkoinen tukka, ryppyiset kasvot ja siristävät punaluomiset silmät; hän oli likinäköinen ja tuli hyvin lähelle minua puhuessaan hengittäen minua kasvoihin. Hän ojensi vapisevan kätensä pidättääkseen minua ja puhui väräjävällä äänellä. 'Kuinka herra Morty jaksaa tänään?' sanoi hän ystävällisen armollisesti.
"'Oikein hyvin, kiitoksia vain, rouva', vastasin minä.
"'Minä olen kuullut teistä oikein surullisia asioita, Morty, oikein surullisia.'
"'Olen pahoillani, rouva', sanoin minä toivoen voivani ilmoittaa hänelle rohkeasti, ettei hänellä ole mitään tekemistä minun elämässäni.
"'He sanovat teitä tyytymättömäksi, Morty. He sanovat teidän syyttävän Jumalaa kohtalostanne.'
"Herra Moggeridge oli istunut nojatuolissa uunin läheisyydessä. Hän oli paitahihasillaan ja tohveleissaan, ja lueskeli jotakin lehteä. Nyt hän katsoi minuun hopeasankaisten silmälasiensa ylisanoen mehevällä äänellä: 'Olen pahoillani, että tuotatte huolta rakkaalle äidillenne. Hyvin pahoillani. Hän on uskovainen jumalinen nainen.'
"'Kyllä, herra', sanoin minä.
"'Harvat pojat saavat nykyään sellaisen kasvatuksen kuin te. Jonakin päivänä te ehkä ymmärrätte, kuinka suuressa kiitollisuuden velassa te olette hänelle.'
"'Te haluatte kuulemma toteuttaa jonkun liioitellun sivistyssuunnitelman sen sijaan, että pysyisitte lestissänne. Olenko kuullut oikein?'
"'En tunne tietäväni vielä tarpeeksi, sir', sanoin minä, 'ja senvuoksi haluaisin oppia enemmän.'
"'Tieto ei ole aina onnea, Morty', sanoi rouva Moggeridge vieressäni – niin, liiankin lähellä minua.
"'Ja millaisia nuo suunnitelmanne ovat, jotka viekoittelevat teidät unhottamaan kunnianne ja sen, mitä olette velkaa hyvälle äidillenne?' kysyi herra Moggeridge.
"'En tiedä sitä vielä, sir. Mutta aikomukseni on lukea geologiaa, ranskan kieltä ja muita samanlaisia aineita.'
"Vanha herra Moggeridge heilutti kättään kasvojensa edessä sellaisin ilmein kuin minä olisin haissut pahalta. 'Geologiaa!' sanoi hän. 'Ranskan kieltä, tuota Voltairen puhumaa. Sallikaa minun sanoa teille eräs asia selvästi, poikaseni. Teidän äitinne on aivan oikeassa vastustaessaan suunnitelmianne. Geologiaa – geologia on kokonaan väärässä. Se on tehnyt enemmän vahinkoa viimeisinä viitenäkymmenenä vuotena kuin mikään toinen tiede. Se miinoittaa uskon. Se kylvää epäluuloa. Minä en puhu lainkaan tyhmästi, Mortimer. Minä olen nähnyt tämän saman geologian tuhoavan ja hävittävän elämää ja vievän sieluja kadotukseen. Olen vanha oppinut mies ja minä olen tutkinut monien noiden niin sanottujen geologien teoksia, kuten Huxleyn ja Darwinin ja muiden samanlaisten herrain; minä olen tutkinut niitä hyvin huolellisesti ja hyvin kärsivällisesti, ja minä vakuutan teille varmasti, että he ovat kaikki toivottomasti erehtyneitä miehiä. Ja mitä hyvää teille olisi sellaisesta opista? Tekisikö se teidät onnellisemmaksi? Tekisikö se teidät paremmaksi? Ei, poikaseni. Mutta minä tiedän jonkin muun, joka tekee. Se on geologiaakin vanhempi. Vanhempi ja parempi. Sarah rakkaani, anna minulle tuo kirja tuolta, ole niin hyvä. Niin' – kunnioittavasti – 'juuri se.'
"Hänen vaimonsa ojensi hänelle mustiin kansiin sidotun raamatun, jonka selkä oli suojeltu metallilaidoilla kovaa käyttöä vastaan. 'Niin, poikaseni', sanoi hän, 'sallikaa, että minä annan tämän teille, tämän vanhan tutun, jossa ovat kaikki tarvitsemamme ja haluamamme tiedot. Te tulette aina löytämään siitä jotakin uutta ja kaunista.' Hän ojensi sen minulle.
"Koska sen vastaanottaminen näytti lyhyimmältä tieltä pois huoneesta, otin sen. 'Kiitoksia, sir', sanoin minä.
"'Luvatkaa minulle, että luette sitä.'
"'Kyllä, sir.'
"Minä käännyin mennäkseni, mutta lahjoittamisesta ei näyttänyt tulevan loppuakaan.
"'Kuulkaahan nyt, Mortimer', sanoi rouva Moggeridge, 'luvatkaa minulle hakea voimaa sieltä, missä sitä on, ja koettakaa tulla paremmaksi pojaksi tuolle taistelevalle naiselle.' Ja puhuessaan hän ojensi minulle tavattoman kovan, pienen ja keltaisen appelsiinin.
"'Kiitoksia, rouva', sanoin minä koettaen suoriutua heistä parhaani mukaan ja tukkien appelsiinin taskuuni. Ja sitten minä pakenin raamattu toisessa ja tyhjä hiilisanko toisessa kädessäni.
"Palasin vihoissani kellarikerrokseen ja sijoitin lahjani ikkunalaudalle. Avasin raamatun jostakin hetkellisestä mielijohteesta ja näin kannen sisäpuolella puutteellisesti poistettuina seuraavat punertavalla musteella kirjoitetut sanat: 'Tätä kirjaa ei saa viedä pois odotussalista!' Mietin noiden sanojen merkitystä jonkin aikaa."
"Ja mitä ne merkitsivät?" kysyi Firefly.
"En ole tiennyt sitä ennenkuin tänään", sanoi Sarnac. "Mutta nähtävästi oli tuo pappi siepannut kirjan jostakin odotussalista sunnuntaimatkoillaan."
"Tarkoitatko sinä – –?" kysyi Firefly.
"En tarkoita enempää kuin sanoinkaan. Hän oli monella tavalla hyvin kummallinen vanha herra ja hänen hurskautensa oli, pelkään minä, äärettömän pintapuolista laatua. Hän oli – en tahdo sanoa epärehellinen, vaan erheellisesti voitonhimoinen. Ja hänkin tahtoi, kuten niin monet muutkin vanhat ihmiset niihin aikoihin, virvokkeensa mieluummin virkistäviksi kuin ravitseviksi ja sen vuoksi hän ehkä hieman löyhensi siveellisyyskäsitteitään. Hänessä oli jotakin muutakin hyvin kummallista, mihin Matilda Good oli heti valmis viittaamaan. Hän ei ottanut juuri milloinkaan sateenvarjoa mukaansa mennessään toimiinsa, mutta palatessaan hänellä oli melkein aina sellainen mukanaan ja kerran hän oli tuonut pari suojaa kotiinsa samalla kertaa. Mutta hän ei milloinkaan säilyttänyt niitä; hän voi ottaa sellaisen mukaansa pitkille kävelyretkilleen ja palata tyhjin käsin takaisin näyttäen vain iloisemmalta. Muistan erään päivän, jolloin satuin olemaan huoneessa hänen palatessaan sellaiselta retkeltä. Oli satanut ja hänen takkinsa oli märkä. Rouva Moggeridge pakotti hänet vaihtamaan sen ja valitteli sitä, että mies oli kadottanut sateenvarjonsa.
"'En minä kadottanut sitä', kuulin tuon vanhan mieheni sanovan hyvin ystävällisellä äänellä. 'En minä kadottanut sitä, rakkaani, mutta minä hukkasin sen ennen... sadetta... Herra antoi ja Herra otti sen nyt pois.'
"Hän vaikeni hetkiseksi laskematta takkia kädestään, Nojaten kätensä uuninreunustaan hän laski jalkansa tuliristikolle ja käänsi karvaiset kunnioitettavat kasvonsa tulta kohti. Hän näytti ajattelevan kovasti joitakin surullisia asioita. Sitten hän huomautti miettiväiseen vähemmän nekrologiseen tapaan: 'Kymmenen shillinkiä kuusi pennyä. Tavattoman hyvä sateenvarjo!'"
8
"Rouva Buchholz oli köyhä, laiha ja onneton noin viidenviidettä ikäinen nainen jonka, pöytä oli täynnä; jonkun hämärän käräjäjutun asiakirjoja. Hän ei kokonaan kumonnut kunnianhimoisia suunnitelmiani, otaksui vain olevan melkein toivotonta saavuttaa tietoja ilman saksan kielen taitoa. Minä olen taipuvainen ajattelemaan, että hänen arvostelunsa johtui suurimmaksi osaksi jostakin epämääräisestä ja toivottomasta halusta, että minä rupeaisin lukemaan saksan kieltä hänen johdollaan.
"Veljeni Ernst vastusti kovasti näitä suunnitelmia. Hän oli epäluuloinen ja vaiteliaspa vei minut mukanaan konserttiin viettäen koko pitkän illan kanssani karttaen sitä puheenaihetta. Vasta ollessamme noin viiden minuutin matkan päässä kotoamme hän alkoi keskustella siitä.
"'Mitä nuo kaikki puheet ovat sinusta, ettet sinä muka olisi tyytyväinen kasvatukseesi, Arry?' kysyi hän. 'Minä luulin sinun saaneen käydä koulua aivan tarpeeksesi.'
"'Minusta tuntuu aivan siltä kuin en tietäisi mitään', sanoin minä. 'En tiedä historiasta, maantieteestä enkä muustakaan tämän taivaallista. En tunne oman kielemme kielioppiakaan.'
"'Sinä tiedät aivan tarpeeksesi saadaksesi työtä. Jos sinä tietäisit enemmän, rupeaisit ylvästelemään, emmekä me halua sellaisia enää perheeseemme. Jumala sen kyllä tietää.'
"Tiedän hänen viitanneen Fannyyn, mutta meistä ei luonnollisesti kumpikaan maininnut hänen nimeään. 'Minun on kai luovuttava siitä sitten'; sanoin katkerasti.
"'Niin sinun pitääkin, Arry. Sinä olet pohjiltasi järkevä poika eikä sinun pidä lentää korkeammalle kuin siivet kannattavat.'
"Vain neiti Beatrice Bumpus rohkaisi minua estääkseen henkisen lamaantumiseni, mutta jonkun ajan kuluttua huomasin, että minulta riistetään sekin lohdutus, sillä äitini alkoi epäillä neiti Bumpusta mitä ilkeimmällä ja arvottomimmalla tavalla. Katsokaa, minä viivyin joskus kymmenen tahi kaksitoista minuuttiakin salongissa, ja niin hyvän naisen kuin äitini, joka oli harjaantunut mitä huolellisimpiin varokeinoihin miesten ja naisten välisiin suhteihin nähden, oli hyvin vaikeata ymmärtää, että eri sukupuoliin kuuluvat nuoret henkilöt voivat pitää toisistaan muutenkin kuin sukupuolisesti.
"Noiden aikojen hyvillä ihmisillä, he kun elivät sairaalloisessa pidättyväisyyden tilassa, oli hyvin liioitellut mielipiteet normaali-ihmisten haluista, taipumuksista ja hillittömästä kaksinaisuudesta. Ja niin alkoi äitini vehkeillä mitä huolellisimmalla tavalla voidakseen lähettää Pruen minun sijastani neiti Bumpuksen luo. Ja kun minulle salongissa todellakin puhuttiin ja kun minäkin puhuin, tunsin kasvavalla levottomuudella, kuinka tuo harhaanjohdettu nainen väijyi porraslevolla oven edustalla ja kuunteli puhettamme levottoman uteliaana, rohkaisten mieltään äkilliseen sisäänsyöksyyn voidakseen paljastaa häpeän ja tuomita hurjasti neiti Bumpuksen ja pelastaa minun huonontuneen siveellisyyteni jäännökset. Olisin tuskin milloinkaan päässyt selville tästä kaikesta, ellei äitini olisi kysellyt ja varoitellut suoraan. Hänen käsityksensä mukaan kuului nuorten hyvään kasvatukseen näissä asioissa huolellisesti vartioitu tietämättömyys, mitä koetettiin vielä painostaa häpeällisillä ja ilkeillä viittauksilla. Hän oli senvuoksi heti tavattoman itsepintainen ja kummallisen epämääräinen minuun nähden. Mitä minä siellä ylhäällä tein viipyessäni niin kauan tuon naisen luona? Sinä et saa kuunnella ollenkaan hänen puheitaan. Sinun pitää olla hyvin varovainen ollessasi siellä, tahi muuten sinä voit joutua suurempiin vaikeuksiin kuin ehkä luuletkaan. Tässä maailmassa on niin hävyttömiä naisia, että on oikein häpeä ajatellakin heitä. Hän ainakin on aina tehnyt parhaansa pitääkseen minut loitolla kaikesta pahasta ja häpeällisestä."
"Mutta hänhän oli hullu", sanoi Willow.
"Niiden aikojen kaikkiin mielisairaaloihin ei olisi mahtunut kymmenettäosaakaan niistä englantilaisista, jotka olivat yhtä mielettömiä siinä suhteessa kuin hänkin."
"Mutta siihen aikaanhan olivat kaikki hulluja", sanoi Sunray. "Kaikki nuo ihmiset, paitsi ehkä neiti Bumpusta, puhuivat kouluutuksestasi kuin mielettömät henkilöt. Ymmärsiköhän heistä kukaan sitä ääretöntä vääryyttä, minkä he tekivät estäessään ihmismielen kehityksen?"
"Silloin elettiin verukkeiden ja sorron maailmassa. Te ette voi ymmärtää mitään siitä, ellette ymmärrä sitä."
"Mutta oliko nyt koko maailma sellainen?" kysyi Radiant.
"Ainakin suurin osa siitä. Maailma oli silloin vielä pelon ahdistama. 'Alistu!' sanoi ikivanha pelko. 'Älä tee mitään, ettet loukkaisi. Ja kätke lapsiltasi kaikki.' Se, mitä minä olen teille kertonut Harry Mortimer Smithin kasvatuksesta, sopii yleensä maailman asukkaiden enemmistön kasvatukseen. Silloin ei ainoastaan myrkytetty eikä kidutettu heidän mieltään, vaan vieläpä se leimattiin ja silvottiinkin. Tuo maailma oli senvuoksi niin säälimätön ja hämmentynyt, niin likainen ja tautinen, että se piileskeli uskaltamatta opetella käyttämään lääkkeitä. Noihin aikoihin kerrottiin meille eurooppalaisille kummallisia juttuja kiinalaisten ilkeyksistä ja julmuuksista. Muuan mielijuttu oli sellainen, että pieniä lapsia kasvatetaan siellä porsliiniruukuissa senvuoksi, että heidän ruumiinsa kutistuisivat ja tulisivat niin eriskummaisen näköisiksi, että heitä voitaisiin näytellä markkinoilla ja myydä rikkaille miehille. Kiinalaiset vääntelivät todellakin nuorten naisten jalkoja jostakin epämääräisestä syystä, ja siitä tavasta on kai tämä hirveä legendakin saanut alkunsa. Mutta meidän englantilaiset lapsemme kutistettiin samalla tavalla henkisesti, vaikka me käytimmekin porsliiniruukkujen asemasta henkisiä tinakannuja ja törkylaatikkoja... Rakkaani, kun minä puhun tästä, en minä ole enää mikään Sarnac, vaan avuton ja tiellä oleva Harry Mortimer Smith, jonka tuntemat raivonpuuskat ja vaikeudet muistuvat mieleeni."
"Pääsitkö sinä noihin iltakouluihin?" kysyi Sunray. "Toivon sinun päässeen."
"En vuoteen tahi pariin, vaikka neiti Bumpus tekikin puolestani kaiken voitavansa. Hän lainasi minulle paljon kirjoja huolimatta äitini tarkasta, mutta tyhmästä arvostelusta, ja minä luin ahmimalla. Mutta – minä en tiedä, ymmärrättekö te sitä – äitini väärä tulkinta myrkytti hitaasti minun ja neiti Bumpuksen välit. Te käsitätte luullakseni, kuinka helposti minun asemassani oleva poika voi rakastua ja ruveta syvästi kunnioittamaan niin reipasta ja ystävällistä nuorta naista. Useimmat meistä nuorista miehistä alkavat aluksi ihailla jotakin vanhempaa naista. Niin, ihailla pikemminkin kuin rakastaa. Me emme ole alussa toverin tarpeessa, vaan tuollaisen ystävällisen haltiattaren, joka kumartuu meidän puoleemme. Ja tietysti minä rakastin häntä. Mutta minä ajattelin paljon enemmän sitä, kuinka voisin olla hänelle hyödyksi ja pitäisikö minun kuolla hänen puolestaan, kuin hänen syleilemistään. Ollessani poissa hänen luotaan voin kuvitella niin paljon, että olin suutelevinani hänen käsiään.
"Ja sitten tuli äitini noine hirveine luuloineen, ollen mustasukkainen jostakin, mitä hän sanoi minun puhtaudekseni, ja kohdellen tätä puhdasta kiitollisuuden ja nöyryyden tunnettani kuin voimaa, joka viekoittelee kärpäsen johonkin likakasaan. Suhteeni neiti Bumpukseen rupesi minua yhä enemmän hävettämään ja minä olin hänen läheisyydessään punastunut ja vaitelias. Sellaiset mahdollisuudet, joihin en milloinkaan olisi kiinnittänyt huomiotani äitini huomautuksitta, kävivät hyvin eläviksi mielessäni. Näin hänestä eriskummaisia unia. Mutta kun minä jonkun ajan kuluttua sain päiviksi työtä, tapasin häntä yhä harvemmin. Hän vetäytyi takaisin kuin persoonallisuus ja ystävä, ja muuttui minulle vasten tahtoani vain naisellisuuden esikuvaksi.
"Niiden henkilöiden joukossa, jotka kävivät tapaamassa häntä, oli muuan neljän- tahi viidenneljättävuotias mies. Minä tulin äärettömän ja kärsimättömän mustasukkaiseksi tälle miehelle, joka voi juoda teetä hänen luonaan ja viipyä siellä pari kolme tuntia tahi enemmänkin. Äitini oli varuillaan voidakseen huomauttaa sopivassa tilaisuudessa näistä hänen vierailuistaan minun kuulteni. Hän nimitti miestä neiti Bumpuksen heilaksi tahi viittasi häneen viekkaasti: Muuan tuntemamme henkilö kävi täällä jälleen tänään, Prue. Kun niin hyvännäköiset nuoretmiehet menevät sisään ovesta, lentävät kärpäset ulos ikkunoista.' Koetin näyttää niin välinpitämättömältä kuin suinkin, mutta korvani ja poskeni punastuivat kuitenkin. Mustasukkaisuuteeni liittyi vielä vihaakin. Kartoin neiti Bumpusta tahallani viikkokausia. Hain raivokkaasti jotakin tyttöä, millaista tyttöä tahansa, joka vain voisi karkoittaa hänen kuvansa mielestäni."
Sarnac keskeytti äkkiä ja tuijotti jonkun aikaa tuleen. Hänen kasvojensa ilme oli huvitetun pahoitteleva. "Kuinka mitättömältä ja lapselliselta se nyt tuntuukaan", sanoi hän, "mutta kuinka katkeraa, kuinka äärettömän katkeraa se silloin oli."
"Pieni erehtyväinen poika-parka!" sanoi Sunray silitellen hänen tukkaansa. "Pieni rakastunut erehtyväinen poika-parka!"
"Millainen ikävä ja sietämätön maailma se mahtoi ollakaan kaikille nuorille!" sanoi Willow.
"Ikävä ja säälimätön", myönsi Sarnac.
9
"Lontooseen tultuani pääsin minä ensiksi asiapojaksi – nuoremmaksi lähetiksi, kuten siellä sanottiin – erään verhoilijan luo Victoria-aseman läheisyyteen. Minä sulloin tavarat kokoon vieden ne määräpaikkoihinsa. Sitten minä pääsin yleisapulaiseksi eräälle Humberg-nimiselle apteekkarille Lupus-kadun taakse. Sen aikainen apteekkari erosi suuresti nykyisistä nais- ja miesapteekkareista; hän oli paljon enemmän niiden apteekkarien kaltainen, joista luemme Shakespearen ja muiden samanlaisten vanhojen kirjailijain teoksista. Hän myi rohdoksia, myrkkyjä, lääkkeitä, värejä ja muita samanlaisia kummallisia tavaroita. Minä pesin pulloja melkein yhtämittaa, myin rohdoksia ja lääkkeitä, siistin aina silloin tällöin jonkinlaisen takapihan ja toimitin kaikkea sellaista, mikä kuului tehtäviini ja mitä osasin tehdä.
"Vanhanaikaisen Lontoon kaikkien kummallisten kauppojen joukossa olivat luullakseni apteekit kaikkein kummallisimpia. Ne olivat siirtyneet meille melkein muuttumattomina keskiajalta, kuten me sanoimme, kun Länsi-Eurooppa, tuo taikauskoinen ja likainen ja tautinen ja rappeutunut maa, jota arabialaiset ja mongolit ja turkkilaiset nöyryyttivät, pelätessään purjehtia valtamerillä tahi taistella panssaritta piiloutui kaupunkiensa ja linnoitustensa vallien suojaan salavihkaa myrkytettynä, salamurhattuna ja kidutettuna, teeskennellen matkivansa vielä roomalaista keisarikuntaa. Länsi-Eurooppa häpesi noina aikoina luonnollisia murteitaan ja puhui huonoa latinan kieltä; se ei uskaltanut katsoa tosiseikkoja silmiin, vaan nuuski itselleen tietoja arvoituksista ja hämäristä pergamenttikääryistä; se poltti miehiä ja naisia, senvuoksi, että he olivat uskaltaneet nauraa heidän uskonnolleen, ja sen mielestä olivat taivaan tähdet vain sellaisten likaisten korttien veroisia, joilla ennustetaan. Apteekkarit olivat sellaisia noina aikoina; tehän olette lukeneet heistä Romeosta ja Juliasta, ja minä elin maailmassa vain neljä ja puoli vuosisataa jälkeen Shakespearen syntymän. Apteekkarit olivat yksituumaisia sen aikaisten melkein yhtä tietämättömien lääkärien kanssa. Lääkärit kirjoittivat ja apteekkarit valmistivat lääkkeitä heidän hämärien määräystensä mukaan. Meidänkin ikkunoissamme oli suuria lasipulloja, joissa oli keltaista, sinistä ja punaista vettä. Niiden läpi heittivät kaasulamppumme salaperäistä valoa katukäytävälle."
"Oliko siellä täytettyä alligaattoria?" kysyi Firefly.
"Ei. Me olimme juuri äskettäin päässeet tuosta täytettyjen alligaattorien ajanjaksosta, mutta ikkunoiden värillisten pullojen takana meillä oli suunnaton määrä porsliiniruukkuja, joiden kullatuissa kilvissä oli salaperäisiä nimiä. Antakaa minun ajatella. Toisessa oli Sem. Coriandri ja toisessa taasen Red. Sarsaparillae. Entä sitten nurkassa? Marant. ar. Ja sitä vastapäätä: C. Cincordif. Ja myyntipöydän takana ostajia vastapäätä oli pieniä sieviä lipastoja kullatuilla nimikilvillä varustettuine laatikkoineen ja lukemattomine salaperäisine pulloineen. Mutta herra Humberg ei muistaakseni milloinkaan ottanut eikä myynyt mitään tuosta ihmeellisestä pullo- ja laatikkokokoelmasta, vaan hänen normaalikauppansa supistui noiden kaikenlaisten sievien pienten kääryjen myymiseen, joita oli ladottu kaikkialle myyntipöydälle. Niiden joukossa oli kirkkaan värisiä pieniä värillisiä kääryjä, jotka selittivät olevansa joko Gummigaden tuoksuvaa ja sulattavaa hammastahnaa, Hooperin maissilääkettä, Luxatonin naisten tippoja, Tinkerin pillereitä tahi muita samanlaisia valmisteita. Ostajat pyysivät sellaisia tavaroita avoimesti ja kovasti, ja niitä me enimmäkseen myimmekin. Mutta siellä sovittiin sentään paljosta kuiskailemallakin enkä minä päässyt noiden kuiskausten perille oikeastaan milloinkaan. Minut voitiin lähettää pihalle jonkin erityisen verukkeen nojalla, silloin kun ostajan huomattiin kuuluvan tuohon kuiskailevaan luokkaan, ja voin vain epäillä, että herra Humberg oli tottunut poikkeamaan joskus ammatistaan antamalla neuvoja ja sellaisia viittauksia, jotka laillisesti kuuluivat lääkärien oikeuksiin. Teidän pitää muistaa, että noina aikoina salattiin ihmisiltä paljon sellaista, mikä meistä on yksinkertaista ja selvää; se tehtiin hämäräksi ja salaperäiseksi, ja hyvin häpeälliseksi ja saastaiseksi.
"Päästyäni tämän apteekkarin palvelukseen aloin ensi työkseni opiskella ahnaasti latinan kieltä. Minä alistuin siihen viittaukseen, että latinan kieli on kaiken tiedon avain, ja uskoin, etteivät huomiot muutu tiedoksi, ennenkuin ne määritellään latinan kielellä. Ostin muutamilla kolikoilla vanhojen kirjojen kaupasta vanhan ja kuluneen, jonkun kaimamiehen, Smithin, kirjoittaman latinan kielen kieliopin; syvennyin siihen hyvin päättäväisesti ja huomasin tämän peloittavan kielen paljon helpommin ymmärrettäväksi, järkevämmäksi ja mutkattomammaksi kuin tuon petollisen ja ärsyttävän ranskan ja sorretun saksan kielen, joita olin tähän saakka harrastanut. Tämä latinan kieli oli kuollutta kieltä, hyvin selvästi äännettävää luurankokieltä, jonka kehittyminen oli jo lakannut ja joka ei milloinkaan käynyt vaikeatajuiseksi, kuten elävät kielet. Jonkun ajan kuluttua voin minä jo ymmärtää sanoja, joita näin pulloissamme, laatikoissamme ja Westminster Abbeyn hautapatsaiden muistokirjoituksissa, ja piakkoin voin minä jo muodostaa sanoista kokonaisia lauseita. Pengoin esille latinan kielisiä teoksia vanhojen kirjojen myyjien laatikoista ja muutamia niistä minä voin lukea ja muutamia en. Niiden joukossa oli ensimmäisen keisarin, Julius Caesarin, kirjoittama sotahistoria, tuon seikkailijan, joka sammutti Rooman tasavallan viimeisen savuavan liekin; ja siellä oli latinan kielinen uusi testamenttikin ja minä ymmärsin melko hyvin molempia. Mutta erään latinalaisen runoilijan, Lucretiuksen, teoksista en saanut lainkaan selvää, vaikka toisella sivulla olikin aina englanninkielinen käännös. Se kiinnosti kuitenkin äärettömästi mieltäni. On hyvin kummallista todeta se, mutta tämä sama Lucretius, tämä vanha roomalainen runoilija, joka eli ja kuoli parituhatta vuotta ennen minun syntymääni, siis noin neljätuhatta vuotta sitten, selitti maailmankaikkeuden ja ihmisen kehityksen paljon totuudenmukaisemmin ja järkevämmin kuin juutalaiset legendat, joita minulle oli opetettu kouluissamme.
"Noiden aikojen omituisimpiin ilmiöihin kuului sellaisten mielipiteitten alituinen sekoittaminen, jotka kuuluivat inhimillisen kehityksen eri ajanjaksoille ja vaiheille, kiitos sellaisten kasvatusjärjestelmien säännöttömyyden ja tavallisuuden, joita meillä siihen aikaan oli. Itsepäinen turhantarkkuus pimensi ihmisten mieltä yhtä paljon kouluissa kuin kirkoissakin. Kahdennenkymmenennen kristillisen vuosisadan eurooppalaiset sekoittivat faaraoiden uskonnon ja Samarian pappikuninkaiden maailmaopin seitsemännentoista vuosisadan politiikkaan ja krikettikenttien ja kilpailujen siveysoppiin, vaikka maailmassa silloin jo olikin ilmalaivoja ja puhelimia.
"Minun oma asemani oli kuvaavaa noiden aikojen rajoituksille. Tuona lakkaamattomien uudistusten aikakautena koetin minä päästä selville vanhoista asioista latinan kielen avulla. Jonkun ajan kuluttua ryhdyin lukemaan kreikankin kieltä, pääsemättä siinä milloinkaan juuri alkua pitemmälle. Sain tilaisuuden mennä kerran viikossa, tehtyäni päivän työt, iltakouluun, jossa opetettiin kemiaa. Eikä sillä kemialla ollut tietääkseni juuri mitään yhteistä apteekkarien kemian kanssa. Siellä puhuttiin aineesta ja voimasta siten, että se kuului jo toiselle uudemmalle ajalle. Nämä laajemmat paljastukset maailmankaikkeudesta lumosivat minut, minä lakkasin lukemasta kreikan kieltä enkä hakenut enää noista likaisista kirjalaatikoista latinalaisia klassikkoja, vaan nykyaikaisia tieteellisiä teoksia. Lucretius oli tuskin sen vanhanaikaisempi kuin ensimmäinen Mooseksen kirjakaan. Niiden kirjojen joukossa, jotka opettivat minulle paljon, oli erään Gregoryn kirjoittama fysiologia, Cloddin kehitysoppi ja Lankesterin filosofia. En tiedä lainkaan, olivatko ne mitään niin erittäin hyviä kirjoja, ne sattuivat vain joutumaan käsiini ja kiinnostamaan minua. Mutta ymmärrättekö te lainkaan niitä hämmästyttäviä olosuhteita, joissa ihmisten oli elettävä niihin aikoihin, kun nuorten piti ponnistella eteenpäin niin kiihkeästi ja salavihkaa kuin hiiren ruokaa etsiessään, saadakseen itselleen sellaisiakaan tietoja maailmankaikkeudesta ja itsestään kuin silloin oli olemassa? Muistan vieläkin, kuinka minä luin aluksi apinain ja ihmisten välisistä eroavaisuuksista ja yhdenmukaisuuksista, ja kuinka nämä tiedot panivat minut ajattelemaan niiden alkuihmisten luonnetta, jotka olivat eläneet maailmassa ennen oikeita ihmisiä. Istuin pihalla sijaitsevassa vajassa lukemassa. Herra Humberg lepäili päivällisen jälkeen sohvalla kaupan takana salongissa kuunnellen toisella korvallaan ovikelloa ja toisella kaikkia salongista kuuluvia ääniä. Minä taasen luin ensi kerran elämässäni niistä voimista, joita minun oli kiittäminen olemassaolostani, sen sijaan, että olisin pessyt pulloja.
"Kaupan myyntipöydän takana juuri hyllyjen keskikohdalla oli rivi erittäin komeita ja tärkeän näköisiä lasipulloja, joiden nimikilvissä saattoi kultaisin kirjaimin olla: Aqua Fortis Atnm. Hyd. ja muita samanlaisia nimiä, ja eräänä päivänä lakaistessani lattiaa huomasin herra Humbergin katselevan niitä. Hän kohotti erään valoa kohti pudistellen päätään sen sakkaiselle sisällölle. 'Harry' sanoi hän, 'näetkö tätä pulloriviä?'
"'Kyllä.'
"'Kaada niiden sisältö maahan ja pane sijalle raitista vettä'.
"Tuijotin luuta kädessä hämmästyneenä häneen ajatellessani sellaista tuhlausta. 'Eivät suinkaan ne räjähdä ilmaan, vaikka ne sekaantuisivatkin?' kysyin minä.
"'Räjähdäkö?' sanoi herra Humberg. 'Niissä on vain vettä. Noissa pulloissa ei ole ollut muuta pariinkymmeneen vuoteen. Lääkkeihin tarvitaan nykyään aivan erilaisia' aineita. Pese ne ja täytä ne sitten raittiilla vedellä pumpusta. Meidän on säilytettävä niitä täällä, että ihmiset voisivat katsella niitä. Vanhat ihmiset eivät olisi muuten onnellisia.'"
II OSA
HARRY MORTIMER SMITHIN RAKKAUSSUHTEET JA KUOLEMA
V
FANNY ILMAISEE ITSENSÄ
1
"Ja nyt", sanoi Sarnac, "voin minä siirtyä lähemmäksi elämän todellisuutta ja kertoa teille, millaista rakkaus oli tuossa Lontoon sumujen ja ambranvärisen auringonpaisteen täyttämässä likaisessa ja pelon hallitsemassa maailmassa. Se oli hento hurjakatseinen, säikähtynyt ja uhmaileva tunne tuossa julmuuksien ja sorron synkässä metsässä. Se muuttui pian vanhaksi ja raihnaiseksi, katkeraksi ja synkäksi, mutta minulle sattuikin niin, että kuolema saapui luokseni varhain vieden minut pois elävän rakkauden paisuttaessa vielä sydäntäni."
"Saadaksesi elää jälleen", sanoi Sunray hyvin hellästi.
"Ja saadakseni rakastaa jälleen", sanoi Sarnac taputtaen hänen polveaan. "Antakaa minun nyt hieman ajatella..."
Hän otti käteensä muutaman kekäleen, joka oli vierähtänyt tulesta, ja heitti sen hiilloksen tuliseen keskustaan katsellen, kuinka se leimahti kirkkaaseen liekkiin.
"Ensimmäinen henkilö, jota muistaakseni rakastin, oli sisareni Fanny. Ollessani noin yksi- tahi kaksitoistavuotias poikanen rakastin minä häntä todellakin. Mutta jollakin tavoin olin samaan aikaan kiintynyt erääseen alastomaan keijukaiseen, joka istui hyvin urhoollisena ruiskuttavan delfiinin selässä jossakin yleisessä puistossa Cliffstone'in keskustassa. Hän kohotti leukaansa, hymyili mitä suloisimmasti heilutellen toista kättään ja hänen pieni ruumiinsa oli niin herttainen, ettei sievempää voi kuvitellakaan. Rakastin erittäinkin hänen selkäänsä, ja puistossa oli muuan paikka, mistä häntä voitiin katsella takaapäin, niin että siihen juuri näkyivät hänen hymyilevän poskensa pehmeä pyöreys, hauska pieni nenä ja leuka ja kohotetun käsivarren alta näkyvän rinnan pehmeä pyöreys. Voin hiipiä salavihkaa hänen ohitseen tälle erityiselle katsomapaikalle, koska sellaiset viehättävät seikat oli selitetty minulle niin häpeällisiksi, etten uskaltanut katsella niitä avoimesti. Mutta en milloinkaan luullut saavani katsella niitä tarpeekseni.
"Palvoessani häntä eräänä päivänä tällä tapaa puoleksi kääntyneenä häneen ja puoleksi erääseen kukkasarkaan päin ja katsoen häneen karsaasti huomasin minä erään vanhahkon miehen, jolla oli suuret vaaleat kasvot, istuvan eräällä puutarhapenkillä ja katselevan minua niin ovelan näköisenä kuin hän olisi päässyt selville ajatuksistani ja tiennyt salaisuuteni. Hän oli aivan ruumistuneen irstauden perikuva. Jouduin äkkiä suunnattoman pakokauhun valtaan ja riensin pois lähestymättä milloinkaan enää tuota samaa puistoa. Välähtelevillä miekoilla varustautuneet enkelit estivät minua tahi pelkäsin minä tapaavani jälleen tuon hirveän vanhan miehen...
"Sitten saavuttuani Lontooseen valtasi neiti Beatrice Bumpus kalkki kuvitteluni näytellen Venusta ja kaikkia muitakin jumalattaria, ja nämä tunteet kiihtyivät pikemminkin kuin vähenivät hänen poistuttua luotamme. Sillä hän matkusti pois, muistan sen, ja meni naimisiin tuon nuorenmiehen kanssa, jota minä vihasin; hän poistui luopuen työstään naisten äänioikeuden hyväksi, ja nuo warvickshireläiset Bumpukset, jotka metsästelivät, toivottivat epäilemättä hänet tervetulleeksi jälleen teurastaen hänen kunniakseen juotetun vasikan ja iloiten muutenkin joka tavalla. Mutta hänen iloiset, vilpittömät ja poikamaiset kasvonsa muuttuivat tuhansien unien sankarittarien kasvoiksi. Minä pelastin hänen henkensä seikkaillessamme maailman kaikissa osissa, ja joskus hän pelasti minutkin, me kiipesimme yhdessä hirmuisten jyrkänteiden yli ennen nukkumaanmenoamme, ja kun minä olin voittamaisillani Muhametin eräässä taistelussa, seisoi hän vangittujen naisten joukossa ja vastasi minulle sanottuani hänelle, etten milloinkaan rakasta häntä, parin savukkeen sauhun välillä vain yhdellä sanalla: 'Valehtelija!'
"En tutustunut ainoaankaan ikäiseeni tyttöön ollessani herra Humbergin asiapoikana, koska kouluni ja lukemiseni pitivät minut erillään helpoista katututtavuuksista. Joskus kuitenkin, kun en voinut kiinnittää tarkkaavaisuuttani kirjoihin, livahdin joko Wilton- tahi Victoria-kadulle, missä ihmiset kulkivat edestakaisin öisinkin lamppujen valossa. Siellä hiiviskelivät ja tervehtivät toisiaan koulutytöt, pienet katuluuskat, juoksupojat ja sotilaat. Mutta vaikka minä tunsinkin kiinnostusta jotakin tuollaista tyttöä kohtaan, joka livahti ohitseni, olin kuitenkin ujo ja varovainen. Minua veti jokin musertava toivo saavuttaa jotakin kiihoittavaa ja kaunista, mikä katosi aina, kun tulin liian lähelle todellisuutta."
2
"Ennenkuin vuosi oli mennyt umpeen, tapahtui melkoisia muutoksia tuossa Pimlicon täysihoitolassa. Vanhat Moggeridge-raukat sairastuivat lentsuun, muutamaan sen aikaiseen yleiseen tautiin, ja kuolivat tautia seuranneeseen keuhkokuumeeseen. He kuolivat kumpainenkin kolmen päivän sisällä, ja äitini ja Prue olivat ainoat murehtijat heidän pienissä mitättömissä hautajaisissaan. Rouva Buchholz haihtuu pois kertomuksestani. En muista tarkasti, milloin hän poistui talosta ja kuka tuli sinne hänen jälkeensä. Neiti Beatrice Bumpus luopui ajamasta naisten äänioikeutta mennen naimisiin, jolloin toiseen kerrokseen muutti asumaan muuan melko usein erillään elävä pariskunta, joka pani äitini pahasti epäilemään ja aiheutti paljon erimielisyyksiä hänen ja Mathilda Goodin välillä.
"Katsokaa, nämä uusikot eivät hankkineet itselleen milloinkaan oikeita matkatavaroita, he tulivat pysyäkseen päivän kotona tahi niille main ja menivät sitten tiehensä viipyäkseen poissa viikon tahi enemmänkin, tullen ja poistuen harvoin yhdessä. Tämä herätti äitini moraalisen huomiokyvyn ja hän alkoi vihjailla, etteivät he ehkä olekaan oikeassa avioliitossa. Hän kielsi Pruea menemästä siihen kerrokseen, ja se ennusti riitaa Matildan kanssa. 'Mitä tämä hälinä Pruesta ja salongista oikeastaan on?' kysyi hän. 'Sinä istutat vain mielettömyyksiä tytön päähän.'
"'Minähän päinvastoin koetan varjella häntä niiltä', sanoi äitini. 'Hänelläkin on silmät päässään.'
"'Ja sormet', sanoi Matilda synkän salatarkoituksellisesti. 'Mitä Prue on sitten nähnyt?'
"'Merkkejä', sanoi äitini.
"'Millaisia merkkejä?' kysyi Matilda.
"'Kaikenlaisia', sanoi äitini. 'Miehen vaatteet on merkitty toisella ja naisen toisella nimellä eikä kummankaan Miltonilla, jonka nimen he ovat ilmoittaneet meille. Ja puhuessaan on nainen niin ystävällinen ja arka kuin hän pelkäisi kuulijan huomaavan jotakin. Eikä siinäkään ole vielä kaikki, ei millään muotoa. Minä en ole sen sokeampi kuin Pruekaan. Siellä suudellaan ja kuherrellaan päivät pitkät, heti kun he ovat saapuneet tänne jostakin. He malttavat tuskin odottaa, kunnes vieras ehtii pois huoneesta. En ole mikään täydellinen hölmö, Matilda. Minäkin olen ollut naimisissa.'
"'Mitä sellainen meihin kuuluu? Me omistamme täysihoitolan emmekä ole mitään Nosey Parkerin lahkolaisia. Jos herra ja rouva Milton haluavat liinavaatteensa merkityiksi vaikka sadallakin eri nimellä, niin kuuluuko se meihin? Heidän kirjaansa on aina merkitty: Maksettu etukäteen. Kuitataan kiitollisuudella. Matilda Good, ja siinä on tarpeeksi avioliittoa minulle. Ymmärrätkö sinä sen? Sinä olet levoton sielu tällaiseen täysihoitolaan, Martha, hyvin levoton sielu. Sinussa ei ole päätä eikä häntää. Mutta ruoastasi sinä kyllä osaat pitää huolta. Sinä nostit sellaisen hälinän neiti Bumpuksesta ja pojastasi – kuinka naurettavaa se olikaan – ja nähtävästi aiot sinä pitää pahempaa elämää Pruesta ja rouva Miltonista, joka on herrasnainen, muista se, ja vieläpä ystävällinen nainen, mikä on paljon enemmän. Toivoisin sinun pitävän hieman enemmän huolta omista asioistasi, Martha, ja antavan rouva ja herra Miltonin olla rauhassa. Elleivät he ole oikein naimisissa, pitää heidän itsensä vastata siitä ajan oloon, eikä sinun. Sinä tulet olemaan aivan kuitti heidän kanssaan viimeisenä päivänä. Loukkaavatko he sillä aikaa oikeastaan ketään? Minulla ei ole ollut koko aikana hoitaessani tätä täysihoitolaa niin rauhallista pariskuntaa luonani. Heistä on todella hyvin vähän vaivaa.'
"Äitini ei vastannut mitään.
"'No!' huudahti Matilda.
"'Sellaista häpeämätöntä naista on hyvin vaikea palvella', sanoi äitini itsepäisesti ja vaalein huulin.
"'Sellainen on vieläkin kovempaa, että ihmistä sanotaan häpeämättömäksi naiseksi senvuoksi, että joissakin hänen vaatteissaan on vielä hänen tyttönimensä', sanoi Matilda Good. 'Älä puhu sellaista roskaa, Martha.'
"'En ymmärrä, miksi miehelläkin on tyttönimensä yöpuvussaan', sanoi äitini rohkeammasti hetkisen kuluttua.
"'Sinä et tiedä mitään, Martha', sanoi Matilda katsoen häneen hyvin katkerasti toisella silmällään ja tarkastellen kysymystä syvämietteisesti toisella. 'Minä olen usein ajatellut sitä ja nyt minä sanon sen sinulle suoraan. Sinä et tiedä mitään varmaa. Minä pidän heidät luonani niin kauan kuin vain voin, ja jos sinä olet mielestäsi liian hyvä palvelemaan heitä, on niitä olemassa sellaisiakin, jotka eivät ole. Minun asukkaitani ei saa kukaan loukata. Kukaan ei saa tuomita heitä heidän alusvaatteittensa mukaan. Ei ollenkaan! Miksi en sitä ennen huomannut? Hän on luonnollisesti lainannut tuon yöpukunsa tahi hän on saanut sen joltakin ystävältään, jolle se ei ole sopinut. Tahi hän on perinyt rahoja ja on äkkiä muuttanut pakosta nimensä. Sellaista sattuu usein. Usein. Voit lukea lehdistä. Ja voivathan vaatteet sitäpaitsi sekaantua pesussakin. Muutamat pesulaitokset ovat todellisia vaihtolaitoksia. Herra Plaicellakin oli kerran kaulus, joka oli merkitty jonkun Fortescuen omaisuudeksi. Hän toi sen tänne tullessaan kesälomaltaan. Siinä on sinulle todistus. Et suinkaan aio syyttää herra Plaicea jostakin sen perusteella, Martha? Et suinkaan aio väittää sitä, että hän elää kaksinaista elämää eikä olekaan mikään vanhapoika? Sinun pitää ajatella hieman järkevämmin, Martha. Äläkä ajattele niin paljon pahaa muista ihmisistä. Sinä voisit kyllä ajatella sadoilla muillakin tavoilla, mutta sinusta on niin mieluista ajatella pahaa, Martha. Minä olen huomannut sen usein. Sinä oikein piehtaroitset siinä eikä sinulla ole hajuakaan kristillisestä armeliaisuudesta.'
"'Ihminen ei voi olla näkemättä asioita', sanoi äitini melko järkytettynä.
"'Et sinä ainakaan', sanoi Matilda Good. 'Niitä on sellaisia ihmisiä, jotka eivät näe nenäänsä pitemmälle ja näkevät kuitenkin liian paljon. Ja kuta enemmän minä pidän sinua silmällä, sitä enemmän minä luulen sinun kuuluvan juuri heihin. Herra ja rouva Milton jäävät kaikissa tapauksissa tänne, poistukoonpa sitten kuka muu tahansa. Niin, kuka muu tahansa. Toivoakseni tämä on selvää, Martha.'
"Äitini oli järkyttynyt sanattomaksi. Hän hillitsi mielensä ja alistui, ollen sitten, paitsi välttämättömiin asioihin nähden, loukkautunut ja vaitelias monta päivää, puhuen ainoastaan silloin, kun hänelle puhuttiin. Matilda ei näyttänyt olevan millänsäkään. Huomasin kuitenkin, että kun Matilda hetkisen kuluttua lähetti Pruen yläkertaan viemään Miltonille teetä, äitini jäykkyys kävi yhä ilmeisemmäksi, vaikka hän ei avoimesti vastustanutkaan."
3
"Ja sitten äkkiä ilmestyi Fanny takaisin maailmaani.
"Sain kiittää melkein sattumaa hänen löytymisestään. Kaikki jälkemme olivat hävinneet meidän muuttaessamme Cliffstone'ista Lontooseen. Veljeni Ernst oli hänen sanansaattajansa.
"Me söimme juuri illallistamme kellarikerroksen huoneessa ja illallinen oli tavallisesti hyvin hauska ateria. Matilda Good teki sen miellyttäväksi paistetuilla kuoripäällisillä perunoilla tahi perunoista ja muista vihanneksista valmistetulla paistoksella, kuten hän sanoi, lisäten siihen sellaisia ruokahalua kiihoittavia aineita, kuin kylmää kakkua, leipää, juustoa ja olutta. Ja hän saattoi lukea uutisia sanomalehdistä meille ja keskustella niistä, koska hänen järkensä oli todellakin melko terävä. Tahi sitten hän voi ruveta juttelemaan minun kanssani kirjoista, joita olin lukenut. Hän oli hyvin kiinnostunut murhiin ja muihin sellaisiin tapahtumiin, ja meistä kaikista kehittyi hänen kiihoituksestaan kaikkien vaikutteiden ja todistusten arvostelijoita. 'Sinä voit sanoa sitä sairaalloisuudeksi, Martha, jos vain haluat', sanoi hän, 'mutta maailmassa ei ole vielä tehty ainoatakaan sellaista murhaa, joka ei olisi ollut aivan kukkuroillaan inhimillisyyttä. Niin, kukkuroillaan juuri! Minä epäilen joskus, tiedämmekö me oikeastaan sitä, mihin kukin kykenee, ennenkuin hän on tehnyt murhan tahi parikin.'
"Äitini tarttui melkein aina hänen heittämäänsä syöttiin. 'En voi ymmärtää, kuinka sinä voit sanoa tuollaisia asioita, Matilda', saattoi hän sanoa.
"Mutta silloin me kuulimmekin äkkiä auton moottorin säksytystä kadulta yläpuoleltamme. Veljeni Ernst laskeutui luoksemme julkipuolen portaita ja sisareni Prue päästi hänet sisään. Hän esiintyi ohjaajanvormussaan, lakki kädessään, nahkanutussaan ja säärystimissään.
"'Onko sinulla vapaa ilta?' kysyi Matilda.
"'Minun on ajettava hoviteatteriin yhdentoista aikaan', sanoi Ernst. 'Tulin senvuoksi saamaan hieman lämmintä suuhuni ja juttelemaan.'
"'Tahdotko syödäkin?' kysyi Matilda. 'Prue, hae hänelle lautanen, lasi, veitsi ja haarukka. Lasillinen tätä olutta ei vaikuta ohjaustaitoosi. Emme ole tavanneetkaan sinua pitkiin aikoihin.'
"'Kiitoksia, neiti Good', sanoi Ernst, joka oli aina hyvin kohtelias hänelle, 'voinhan minä syödäkin hieman. Olen ollut siellä täällä ja joka paikassa, mutta en senvuoksi, etten olisi halunnut vierailla luonanne.'
"Pöydälle kannettiin virvokkeita ja keskustelu pysähtyi hetkiseksi. Sitä koetettiin kyllä jatkaa pari kolme kertaa, mutta tuloksetta. Ernst oli hajamielinen ja Matilda katseli häntä tarkasti. 'Mitä sinulla on, meille kerrottavaa, Ernst?' kysyi hän sitten äkkiä.
"'Kuinka omituista', sanoi Ernst, 'että te, neiti Good, huomautitte siitä, sillä minulla on todellakin jotakin kerrottavaa. Jotakin kummallista – en oikein tiedä, kuinka minä sanoisinkaan.'
"Matilda täytti hänen lasinsa uudestaan.
"'Minä olen nähnyt Fannyn', sanoi Ernst sitten hyvin äkkiä.
"'Et suinkaan!' huohotti äitini kenenkään muun puhumatta mitään vähään aikaan.
"'Vai niin', sanoi Matilda nostaen käsivartensa pöydälle ja nojautuen eteenpäin, 'sinä siis olet nähnyt Fannyn. Hän oli kaunis pieni tyttö siihen aikaan, kun tunsin hänet. Ja niissä sinä näit hänet, Ernst?'
"Ernstin oli melko vaikea muodostella tarinaansa. 'Näin hänet noin viikko sitten', sanoi hän hetkisen kuluttua.
"'Ei suinkaan hän ollut noiden Victoria-aseman luo kokoontuneitten letukkain joukossa?' kysyi äitini huohottaen.
"'Näitkö sinä hänet ensin vai hänkö sinut?' kysyi Matilda.
"'Niin, näin hänet noin viikko sitten', toisti veljeni.
"'Puhuttelitko häntä?'
"'En silloin. En lainkaan.'
"'Puhutteliko hän sinua?'
"'Ei.'
"'Mistä sinä sitten tiedät, että nainen oli meidän Fannymme?' kysyi Prue kuunneltuaan tarkkaavaisesti.
"'Luulin hänen menneen kohtaloaan vastaan jonnekin ulkomaille, koska asuimme niin lähellä Boulognea', sanoi äitini. 'Otaksuin valkoisten orjien kauppiaita niin säädyllisiksi, että he vievät tytön suoraan pois kotoaan... Fanny! Oleskeleeko hän nykyään Lontoon kaduilla? Aivan täällä läheisyydessämme. Minä sanoin hänelle jo silloin, minne sellainen elämä vie. Sanoin sen hänelle monta kertaa. Mene naimisiin rehellisen miehen kanssa, sanoin minä, mutta hän oli ahne ja itsepäinen, vieläpä turhamainenkin... Hän ei kai koettanut seurata sinua, Ernst, saadakseen selville asuntomme tahi jotakin sellaista?'
"Veljeni Ernstin kasvot näyttivät äärettömän hämmästyneiltä. 'Se ei ollut lainkaan sellaista, äiti', sanoi hän. 'Ei lainkaan sellaista. Kuulehan nyt...'
"Hän alkoi kaivella melko ahtaan nahkatakkinsa povitaskua saadakseen sieltä vihdoinkin esille melko likaisen kirjeen. Hän piti sitä kädessään, koettamattakaan lukea sitä ja ojentamatta sitä mäillekään. Mutta se näytti kuitenkin terästävän hänen melko alkeellisia kertojalahjojaan. 'Minun on kai parasta kertoa teille koko juttu alusta alkaen. Te olette erehtyneet täydellisesti. Se tapahtui noin viikko sitten viime tiistaista lukien: niin, viime tiistaista juuri!'
"Matilda Good laski varoittavasti kätensä äitini käsivarrelle. 'Illalla luultavasti', auttoi hän.
"'Niin, minä vein ja noudin heidät päivälliseltä', sanoi veljeni. 'Luonnollisesti te ymmärrätte, etten minä ollut nähnyt Fannyä melkein kuuteen vuoteen. Hän tunsikin minut ensin.'
"'Sinun piti siis viedä nuo henkilöt päivälliselle ja noutaa heidät sieltä?' kysyi Matilda.
"'Määräyksen mukaan', sanoi Ernst, 'piti minun ensin ajaa Brantismore Gardenin Earl's Courtiin hakemaan erästä herraa ja rouvaa ja viedä heidät sitten erääseen määrättyyn Church Row Hampsteadin numeroon ja ajaa sinne jälleen puoliyhdentoista aikaan hakemaan heitä kotiin. Ajoin siis Brantismore Gardensiin ja sanoin lämpiössä ovenvahdille – se oli tuollainen paikka, joiden ovenvartijat ovat vormupukuisia – että minut oli käsketty sinne odottamaan. Hän soitti sitä tavalliseen tapaan. Jonkun ajan kuluttua tuli talosta muuan herra rouvineen ja minä menin auton ovelle tavalliseen tapaani avatakseni sen heille. Siihen asti ei ollut tapahtunut vielä mitään tavallisuudesta poikkeavaa. Hän oli seurustelupukuun pukeutunut herrasmies, sen näköinen kuin useimmat muutkin; nainen taasen oli kietoutunut turkiksiin ja hänen tukkansa oli kammattu kauniisti vierailua varten ja koristettu jollakin säteilevällä esineellä. Häntä ei voitu erottaa herrasnaisesta.'
"'Ja nainenko oli Fanny?' kysyi Prue.
"Ernst taisteli aiheensa kanssa hetkisen vaieten. 'Ei juuri vielä', sanoi hän.
"'Sinä tarkoitat varmaankin, ettet tuntenut häntä vielä?' sanoi Matilda.
"'Niin. Mutta noustessaan autoon hän katsahti minuun ja näytti säpsähtävän. Näin hänen nojautuvan eteenpäin ja tuijottavan minuun, kun herra nousi autoon. En kiinnittänyt silloin siihen erikoisemmin huomiotani. Minä olisin varmaankin unhottanut sen kokonaan, ellen olisi kuullut siitä jälkeenpäin. Mutta viedessäni heitä kotiin tapahtui jotakin. Huomasin naisen katselevan minua... Me ajoimme ensin Brantismore Gardensin numero kakkoseen, jolloin herra laskeutui pois autosta sanoen minulle: 'Odottakaa hieman!' ja vasta sen jälkeen hän auttoi naisen pois autosta. Näytti melkein siltä kuin nainen olisi ollut puoleksi taipuvainen puhuttelemaan minua, mutta ei puhutellutkaan. Mutta silloin ajattelin minäkin: 'Minä olen nähnyt teidät jossakin ennenkin, hyvä rouva.' En tullut silloin ajatelleeksi Fannyä lainkaan, kummallista kyllä. Menin kuitenkin niin pitkälle, että ajattelin hänen muistuttavan Harrya hieman. Mutta mieleeni ei juolahtanutkaan, että hän voisi olla Fanny. Kummallista! He kiipesivät portaita ovelle, tuollaiselle, josta päästään useampiin huoneistoihin, ja näyttivät väittelevän hetkisen lampun valossa ennen menoaan asuntoonsa.'
"'Sinä et siis tuntenut häntä vielä silloinkaan?' sanoi Prue.
"'Mies poistui jälleen talosta noin neljännestunnin kuluttua näyttäen miettiväiseltä. Hänellä oli valkoiset liivit ja päällystakki käsivarrellaan. Hänen ilmoittamansa osoite oli jossakin lähellä Sloene-katua. Poistuessaan autosta hän antoi minulle melko paljon juomarahaa näyttäen vieläkin miettiväiseltä ja keskustelunhaluiselta, vaikka hän ei näyttänyt tietävänkään, mitä hän sanoisi. 'Minulla on tili siinä autotallissa', sanoi hän sitten, 'ja teidän on senvuoksi kirjoitettava ajo muistiin.' Ja sitten: 'Te ette olekaan minun tavallinen ohjaajani', sanoi hän. 'Mikä teidän nimenne on?' 'Smith', sanoin minä. 'Ernst Smithkö?' kysyi hän. 'Niin herra', vastasin minä ja ajaessani pois huomasin vasta kysyä itseltäni: 'Miten maailmassa –' 'Pyydän teiltä todellakin anteeksi, neiti Good.'
"'Älä välitä minusta', sanoi Matilda. 'Jatka vain kertomustasi.'
"'Niin, miten maailmassa hän tiesi, että minun nimeni on Ernst? Ajoin melkein pahki erääseen toiseen autoon Sloaneaukion kulmassa, koska olin niin ajatuksissani. Ja vasta noin kolmen aikaan aamulla, kun makasin valveillani miettien sitä, juolahti mieleeni –'
"Ernst käyttäytyi nyt kuin kertoja, joka on ilmoittamaisillaan suurimman yllättävän uutisensa. 'Niin, silloin vasta juolahti mieleeni, että tuo nuori nainen,! joka oli ajanut autollani sinä iltana, olikin. – –'
"Hän keskeytti ennen huippukohtaa.
"'Fanny', kuiskasi Prue.
"'Sisaresi Fanny', sanoi Matilda Good.
"'Meidän Fannymme', sanoi äitini.
"'Niin, meidän Fannymme, ei sen enempää eikä vähempää', sanoi veljeni Ernst riemuitsevasti katsellen? ympärilleen nähdäkseen, kuinka uutinen oli hämmästyttänyt muita.
'Minä ajattelinkin sitä koko ajan', sanoi Prue.
"'Oliko hän lainkaan maalattu?' kysyi Matilda.
"'Ei läheskään niin paljon kuin useimmat heistä', sanoi veljeni Ernst. 'Melkein kaikki naiset maalaavat kasvojaan nykyään: virastoissa kulkevat, piispattaret, lesket ja melkein kaikki muutkin. Hän ei näyttänyt minusta erityisesti kuuluvan tuohon maalattuun luokkaan, ei ollenkaan. Hän näytti reippaalta, vaikkakin hieman kalpealta, kuten tavallisesti ennenkin.'
"'Oliko hän pukeutunut herrasnaisten tapaan, vaatimattomasti?'
"'Varakkaasti', sanoi Ernst. 'Hyvin varakkaasti, mutta ei lainkaan liioitellusti.'
"'Kuuluiko tuosta rakennuksesta, jonne sinä heidät veit, kovaakin melua? Kuuluiko sieltä laulua ja tanssia, ja olivatko sen ikkunat auki?'
"'Se oli hyvin kunnioitettavan näköinen rauhallinen talo. Kaihtimet olivat alhaalla eikä sieltä kuulunut minkäänlaista melua. Yksityinen talo. Henkilöt, jotka tulivat ovelle sanomaan heille hyvää yötä, olivat hyvin sivistyneen näköisiä. Minä näin hovimestarinkin. Hän tuli autoni viereen olematta lainkaan väsyksissä. Hän oli oikea hovimestari. Muilla vierailla oli yksityisauto, jonka ohjaaja oli hyvin vanha ja varovainen. Kaikki olisivat sanoneet heitä kunnonihmisiksi.'
"'Täällä Lontoossa ei ihminen voi aavistaakaan, mihin hän milloinkin joutuu', sanoi Matilda kääntyen äitini puoleen. 'Miltä herra näytti?'
"'Minä en halua kuulla hänestä mitään', sanoi äitini.
"'Varmaankin sellaiselta, joka on tullut kaupunkiin huvittelemaan ja joka on hieman juovuksissa?' kysyi Matilda.
"'Hän oli paljon selvempi kuin useimmat päivällisvieraat', sanoi Ernst. 'Näin sen silloin, kun hän käsitteli rahojaan. Useimmat heistä, ah, ylhäisöönkin kuuluvat – kuinka minä sen nyt sanoisinkaan – käyttäytyvät hieman naurettavasti. Ovat leikillisiä eivätkä tahdo löytää avaimenreikää. Mutta hän ei ollut. Huomasin kuitenkin sen verran... Ja sitten, täällähän on tämä kirjekin.'
"'Niin, siinä on todella kirjekin', sanoi Matilda. 'Sinun on parasta lukea se, Martha.'
"'Kuinka sinä sait tuon kirjeen?' kysyi äitini tahtomatta koskea siihen. 'Et suinkaan aio väittää sitä, että hän antoi sen sinulle?"
"'Sain sen viime torstaina postissa. Se oli osoitettu minulle autotalliin. Se on hyvin kummallinen kirje ja siinä tiedustellaan meistä. En ymmärrä hölynpölyä koko jutusta. Olen ajatellut sitä pääni ympäri, mutta tietäessäni, kuinka äiti on vihainen Fannylle, epäröin."
"Hänen äänensä lakkasi kuulumasta.
"'Jonkun', sanoi Matilda väliajan kestäessä, 'on parasta lukea tuo kirje.'
"Hän katsoi äitiini, hymyili kummallisesti suupielillään ja ojensi sitten kätensä Ernstiä kohti."
4
"Matilda luki tuon kirjeen, koska äitini tuntema kauhu sitä kohtaan oli liian ilmeinen. Minä voin vieläkin muistaa Matildan suuret kasvot, kuinka ne olivat työntyneet eteenpäin pöydän yli ja vähän sivulle päin viedäkseen sen silmän, jota hän käytti polttopisteenä, niin lähelle heikkoa kaasuvaloa kuin suinkin. Hänen vieressään istui Prue velttoine uteliaine kasvoineen ja vastahakoisine silmineen, jotka alituisesti pitivät silmällä äitini kasvoja kuin soittaja johtajan tahtipuikkoa. Äitini nojautui taaksepäin tuolissaan näyttäen hyvin uhmaavalta kalpeine kasvoineen, ja Ernst näytti sellaiselta kuin hän e: olisi tahtonut myöntää mitään ja osoittikin selvästi, ettei hän ollut tullut asiasta hullua hurskaammaksi.
"'Katsotaanpa nyt', sanoi Matilda vilkaisten hätäisesti luettavaan kirjeeseen...
"'Rakas Ernie', sanoo hän...
"'Rakas Ernie!
"Oli ihmeellistä tavata sinut jälleen. Voin tuskin uskoa senkään
jälkeen kuin herra - herra – Hän on kirjoittanut sen ensin,
mutta ajateltuaan asiaa tarkemmin hän on raapinut sen pois. Jokin
– herra Ei mikään – oli kysynyt nimeäsi. Minä jo pelkäsin
kadottaneeni teidät kaikki näkyvistäni. Missä te asutte ja
kuinka te tulette toimeen? Minä matkustin Ranskaan ja Italiaan
huvittelemaan – näin siellä sanomattoman ihania paikkoja – ja
tultuani takaisin poikkesin Cliffstone'iin, koska tahdoin nähdä
teidät kaikki jälleen ja koska en voinut erotakaan teistä sanaa
puhumatta, kuten olin tehnyt.'
"'Hänen olisi pitänyt ajatella sitä ensin', sanoi äitini.
"'Rouva Bradley kertoi minulle isääni kohdanneesta tapaturmasta
ja kuolemasta – en ollut kuullut niistä ennen puhuttavankaan.
Menin hänen haudalleen kirkkomaalle ja itkin siellä tarpeekseni.
En voinut sille mitään. Vanha isä raukka! Kuinka äärettömän huono
onni hänellä olikaan joutuessaan vielä sellaisen onnettomuuden
uhriksi. Vein paljon kukkia hänen haudalleen ja sovin vartian
kanssa siitä, että ruoho leikataan säännöllisesti haudalta.'
"'Niin, siellä hän nyt lepää, mieheni', sanoi äitini. 'Minä olisin
mieluummin nähnyt hänet kuolleena jaloissani kuin langenneena
naisena', sanoi hän. 'Ja Fanny on nyt vienyt kukkia hänen
haudalleen. Jos hän vain tietäisi sen, kääntyisi hän arkussaan.'
"'Hän ajattelee luultavasti eri tavalla nyt, Martha', sanoi
Matilda sovittavasti. 'Me emme tiedä niistä asioista mitään,
Martha. Ehkäpä ne eivät taivaaseen päästyään haluakaan nähdä
kuolleita jaloissaan. Ehkä ne muuttuvat siellä ystävällisemmiksi.
Antakaahan minun katsoa. Missä minä nyt taasen olinkaan –? Ah –
ruoho leikataan säännöllisesti.
"Kukaan ei siellä tiennyt, mihin äiti ja toiset olivat muuttaneet.
Ei kellään ollut heidän osoitettaan. Minä matkustin Lontooseen
melko onnettomana, koska minusta tuntui ikävältä kadottaa
teidät näkyvistäni. Rouva Bradley sanoi äidin, Pruen ja Mortyn
matkustaneen Lontooseen jonkun ystävän luo, tietämättä kuitenkaan
tarkasti, mihin sinne. Ja sitten melkein parin vuoden kuluttua
ilmestyt sinä jälleen näköpiiriini. Se on liian hyvää ollakseen
totta. Missä muut ovat? Saako Morty käydä koulua? Prue on kai jo
melkein aikaihminen? Minusta olisi niin mieluista tavata heitä
jälleen ja auttaa heitä, jos vain voisin. Rakas Ernie, kerro
äidille ja kaikille muillekin, että minä olen hyvässä turvassa
ja hyvin onnellinen. Muuan ystävä on auttanut minua. Sama mies,
jonka sinäkin näit. Minun ei tarvitse kärsiä minkäänlaista
puutetta. Elän hyvin rauhallista elämää. Minulla on pieni
huoneistoni täällä ja minä lueskelen melko paljon sivistyäkseni.
Työskentelen aika kovasti. Olen suorittanut tutkinnonkin, Ernie,
yliopistollisen tutkinnon. Olen oppinut puhumaan ranskan, italian
ja saksan kieliä ja osaan soittaakin. Minulla on pianola ja
minä soittaisin sitä niin mielelläni sinulle ja Mortylle. Hän
piti niin paljon soitosta. Ajattelen teitä kaikkia hyvin usein.
Kerro tämä äidille, näytä hänelle kirjeeni ja anna minulle
piakkoin tietoja teistä kaikista äläkä ajattele mitään ilkeätä
minusta. Muistele niitä hauskoja aikoja, kuinka me pukeuduimme
joulutontuiksi, niin ettei isäkään tuntenut meitä ja kuinka
sinä valmistit minulle nukkekaapin syntymäpäiväkseni. Ah, ja
juustopiirakoita, Ernie! Juustopiirakoita!'"'Mitä nuo juustopiirakat olivat?' kysyi Matilda.
"'Jonkinlaista leikkiä vain matkiessamme ihmisiä. Olen sen kokonaan unhottanut. Mutta se pani meidät nauramaan, oikein kiemurtelemaan naurusta.'
"'Sitten hän' palaa jälleen sinuun, Morty', sanoi Matilda.
"'Haluan auttaa Mortya, jos hän vain vielä haluaa käydä koulua.
Minä voin auttaa häntä nyt, vieläpä tehokkaastikin. Hän ei
ole luullakseni mikään poika enää. Ehkä hän onkin lueskellut
itsekseen. Sano hänelle terveiseni. Sano äidillekin terveisiä ja
pyydä, ettei hän ajattelisi mitään pahaa minusta. Fanny.'"'Fanny. Paperissa on oikein painettu osoitekin. Siinä kaikki.'
"Matilda heitti kirjeen pöydälle. 'No?' sanoi hän äänellä, joka vetosi äitiini. 'Minusta näyttää aivan siltä kuin tämä nuori nainen olisi kohdannut erään oikeata lajia – erään oikean miehen kymmenestätuhannesta. Hän näyttää pitävän tytöstä melkein parempaa huolta kuin oikea aviomies... Kuinka sinä aiot menetellä tässä asiassa, Martha?'
"Matilda suoristautui hitaasti pöydän ääressä ja nojautui sitten taaksepäin tuolissaan katsellen äitiäni pahansuovan ivallisesti."
5
"Käänsin tarkkaavaisuuteni Matildan arvoituksellisista kasvoista äitini jännittyneeseen vakavuuteen. 'Tuo tyttö elää synnissä, Matilda; sano vain mitä haluat.'
"'Sitäkään ei ole vielä varmasti todistettu', sanoi Matilda.
"'Mutta miksi rupeaisi mies – –?' aloitti äitini keskeyttäen äkkiä.
"'Maailmassa on vielä olemassa urhoollisuutta ja jalomielisyyttä', sanoi Matilda. 'Kuitenkin – –'
"'Ei', sanoi äitini. 'Me emme ole hänen apunsa tarpeessa. Häpeisin silmät päästäni, jos suostuisin ottamaan sen vastaan. Niin kauan kuin hän elää tuon miehen kanssa –'
"'Hän ei sitä nähtävästi teekään. Mutta jatka sinä vain.'
"'Saastaista rahaa', sanoi äitini. 'Hän saa rahansa tuolta mieheltä. Ne ovat rakastajattaren rahoja.'
"Hänen vihansa kiihtyi. 'Minä kuolen mieluummin kuin kosken hänen rahoihinsa.'
"Hän oli käsittävinään tilanteen yhä paremmin ja ilmaisikin sen. 'Hän karkaa kotoaan ja särkee isänsä sydämen. Tappaa hänet suoraan sanoen. Hän ei ollut milloinkaan enää sama mies tytön lähdettyä, ei milloinkaan. Tyttö joutuu sitten häpeään ja ylellisyyteen, pakottaapa vielä oman veljensä kyyditsemään itseään noille ilkeille retkilleen.'
"'Tuskinpa hän on pakottanut', vastusti Matilda.
"'Kuinka Ernst olisi voinut karttaa sitä? Ja sitten? hän kirjoittaa tuon kirjeen. Sanon sitä häpeämättömyydeksi. Niin, häpeämättömyydeksi juuri. Siinä ei ole katumuksen sanaakaan, ei niin ainoatakaan. Onko hän niinkään säädyllinen, että hän sanoisi häpeävänsä tekoaan? Ei niin sanallakaan hän puhu siitä. Hän tunnustaa elävänsä vieläkin heilansa kanssa ja aikoo jatkaakin sitä, riemuiten siitä. Ja hän uskaltaa tarjota meille jonkinlaista avustusta ansaittuaan ensin häpeällään. Kuka pakoitti meidät poistumaan Cherry Gardensista ja piilottamaan kasvomme naapureiltamme tänne Lontooseen? Juuri hän! Ja nyt hän tulisi tänne autolla, tanssisi noita portaita alas koreaksi puettuna ja maalattuna sanoakseen ystävällisen sanan äiti raukalleen. Emmekö me ole kärsineet jo tarpeeksi hänen vuokseen hänen tarvitsematta tulla tänne näyttelemään itseään? Sehän on vallan nurinkurista. Jos hän vain tulee tänne lainkaan, mitä minä suuresti epäilen – jos hän aikoo tulla tänne lainkaan, pitäisi hänen ryömiä tänne polvillaan säkkiin pukeutuneena ja ripistellä tuhkaa tukkaansa.'
"'Hän ei varmastikaan tee sitä, Martha', sanoi Matilda Good.
"'No, pysyköön hän silloin poissa. Me emme halua katsella hänen häpeäänsä. Hän on valinnut tiensä ja pysyköön hän vain sillä. Mutta tänne! Tulla tänne! Kuinka te aiotte selittää sen?"
"'Minä voisin selittää sen aivan oikein', sanoi Matilda harkitsemattomasti.
"'Mutta kuinka minä sen selittäisin? Ja täällä on Pruekin. Ja täällä on tuo herra Pittigrewikin, johon hän on tutustunut viikkoillatsuissa ja jonka hän haluaa kutsua tänne teelle. Kuinka hän selittäisi hänelle hienon sisarensa olosuhteet? Rakastajattareksiko? Niin, Matilda, minä sanoin niin. Sille ei ole muuta nimitystä. Sellainen hän juuri on. Rakastajatar! Kauniita asioita herra Pittigrewille kerrottavaksi. Tässä on minun sisareni, rakastajatar. Mies kiiruhtaisi silloin tiehensä kuin ammuttu. Hän joutuisi vallan suunniltaan häpeästä. Kuinka voisi Prue mennä enää milloinkaan viikkoillatsuun tuollaisen kohtauksen jälkeen? Entä Ernie sitten? Mitähän hän sanoo toisille tovereilleen autotallissa, kun he ärsyttävät häntä sanomalla hänen sisartaan rakastajattareksi?'
"'Älä ole lainkaan huolissasi siitä, äiti', sanoi Ernst hiljaa, mutta tiukasti. 'Minua ei härnätä milloinkaan, ei ainakaan tuolla autotallissa, eikä tulla härnäämäänkään. Ei, jollei joku halua nieleskellä hampaitaan.'
"'Entä Harry sitten? Hän käy kouluaan, mutta kuinka silloin käy, jos joku saa sen selville siellä? Hänen sisarensa on tuollainen huono nainen. Tuskinpa hän enää saisi jatkaa lukujaan sellaisen häpeän jälkeen.'
"'Ah, kyllä minä heille – –', aloitin minä seuraten veljeni esimerkkiä, mutta Matilda vaiensi minut viittauksella. Hänen viittauksensa kohdistui äitiinkin, joka todella oli jo melkein sanonutkin sanottavansa.
"'Minä ymmärrän sen nyt, Martha', sanoi Matilda, 'millaiset sinun tunteesi ovat Fannyä kohtaan. Sellainen on luullakseni luonnollista. Tämä kirje tietysti – –'
"Hän tarttui jälleen kirjeeseen, nyrpisti suurta suutaan ja heilutteli kömpelöä päätään hitaasti puolelta toiselle. 'En voi kuolemakseni uskoa sellaista tyttöä ilkeäksi, joka on kirjoittanut tämän kirjeen', sanoi hän. 'Sinä olet vain katkeroitunut häneen, Martha. Suuttunut, suoraan sanoen.'
"'Kaikissa tapauksissa', aloitin minä, mutta Matildan käsi vaiensi minut jälleen.
"'Katkeroitunutko?' huudahti äitini. 'Minä tunnen hänet. Hän voi näyttää niin viattomalta kuin ei mitään olisi tapahtunut ja koettaa pakottaa sinua tuntemaan olevasi väärässä – –'
"Matilda lopetti heiluttamisensa ja alkoi nyökäytellä. 'Minä ymmärrän', sanoi hän. 'Kyllä minä ymmärrän. Mutta miksi olisi Fanny vaivautunut kirjoittamaan tämän kirjeen, ellei hän pitäisi teistä kaikista vilpittömästi? Niinkuin hänen nyt tarvitsisi lainkaan vaivata päätään ajattelemalla teitä. Te ette voi olla hänelle minkäänlaiseksi avuksi. Tuossa kirjeessä on ystävällisyyttä, Martha, ja vieläpä jotakin muutakin. Aiotko sinä heittää sen takaisin hänelle? Aiotko sinä kieltäytyä vastaanottamasta hänen apuaan, vaikka hän ei nyt ryömikään eikä kadukaan, kuten hänen pitäisi tehdä? Etkö sinä aio vastata hänen kirjeeseensäkään?'
"'En halua ruveta minkäänlaiseen kirjeenvaihtoon hänen kanssaan', sanoi äitini. 'En ollenkaan! En tunnusta häntä tyttärekseni, ennenkuin hän lopettaa huonon elämänsä. Minä pesen käteni häneen nähden. Ja pyytäisinkö minä häneltä apua? Apua todellakin. Sehän on paljasta petosta. Jos hän olisi halunnut auttaa meitä, olisi hän voinut mennä naimisiin herra Crosbyn kanssa, joka oli niin kunniallinen ja rehellinen mies, ettei kukaan nainen olisi voinut toivoa itselleen parempaa.'
"'Niinkö asia onkin!' sanoi Matilda Good päättäväisesti.
"Ja sitten hän käänsi äkkiä suuren päänsä Ernstiä kohti. 'Ja mitä sinä aiot tehdä, Ernst? Aiotko sinäkin hylätä Fannyn? Aiotko sinä antaa hänen juustopiirakkaidensa pudota unohduksen suuhun, kuten sanotaan, ja unohtaa hänet ikuisiksi ajoiksi?'
"Ernst nojautui taaksepäin, työnsi kätensä housujensa taskuihin ja mietti hetkisen. 'Se on niin kummallista', sanoi hän.
"Matilda ei auttanut häntä ollenkaan.
"'Minunkin pitää ajatella nuorta ystävätärtäni', sanoi Ernst punastuen hirveästi.
"Äitini käänsi äkkiä päätään katsoen häneen, mutta Ernst istui jäykkänä eikä katsonut äitiini.
"'Ah!' sanoi Matilda. 'Tässä on jotakin uutta. Ja kuka sinua nuori ystävättäresi on, Ernst?'
"'En aio ruveta keskustelemaan hänestä teidän kanssanne vielä, joten viis hänen nimestään. Hänellä on pieni muotiliike. Sanon vain sen hänen puolustuksekseen. Eikä maailmassa ole olemassakaan sen viisaampaa eikä kauniimpaa tyttöä. Tutustuimme eräissä tanssiaisissa. Me olemme toistaiseksi vain jonkinlaisissa salakihloissa emmekä ole suunnitelleet vielä mitään sen enempää. Olen antanut hänelle muutamia lahjoja, sormuksia ja sen sellaista. Mutta luonnollisesti olen vaiennut hänelle Fannysta. En ole keskustellut hänen kanssaan vielä paljonkaan perhesuhteistamme. Hän tietää vain meidän kaupitelleen jotakin, tietää onnettomuutemme ja isäni tapaturmaisen kuoleman eikä muuta. Mutta Fannyn tointa on todellakin hyvin vaikeata selittää hänelle. Eipä siksi, että minä tahtoisin sortaa Fannyä, mutta –.'
"'Minä ymmärrän', sanoi Matilda katsoen kysyvästi Prueen ja lukien vastauksen Pruen kasvoista. Sitten hän otti kirjeen jälleen käteensä lukien siitä selvästi: 'Satakaksi, Brantismore Gardens, Earl's Court.' Hän luki tämän osoitteen niin hitaasti kuin hän olisi halunnut painaa sen mieleensä. 'Sinähän sanoit hänen asuvan ylimmäisessä kerroksessa, Ernie?'
"Nyt hän kääntyi minun puoleeni. 'Entä sinä, Harry? Kuinka sinä aiot suhtautua kaikkeen tähän?'
"'Minä tahdon puhutella Fannyä itse', sanoin minä. 'En usko – –'
"'Harry', sanoi äitini, 'minä kiellän kerta kaikkiaan sinua menemästä hänen läheisyyteensä. Hän ei saa turmella sinua.'
"'Älä sinä kiellä häntä, Martha', sanoi Matilda. 'Sellainen ei hyödytä mitään, koska hän tahtoo. Jokainen rohkea ja reipas poika menisi kyllä tapaamaan häntä tuon kirjeen jälkeen. Satakaksi, Brantismore Gardens, Earl's Court – hän näytti muistavan osoitteen mainiosti – ei sijaitse hyvinkään kaukana täältä.'
"'Minä kiellän sinua menemästä hänen läheisyyteensä', toisti äitini. Ja todeten vasta sitten Fannyn kirjeen täyden merkityksen hän otti sen käteensä. 'Tähän ei pidä kenenkään vastata. Minä poltan sen, kuten se ansaitseekin. Ja unhottakaa koko juttu. Minä ainakin karkoitan sen mielestäni. Kas noin!'
"Ja silloin äitini nousi päästellen kummallisia kurkkuääniä kuin nyyhkytyksiä ja heitti Fannyn kirjeen tuleen tarttuen kohennusrautaan, jolla hän työnsi sen hiillokseen saadakseen sen palamaan. Me katsoimme kaikki vaieten, kuinka kirje kiertyi kokoon ja mustui leimahtaen äkkiä liekkiin ja muuttuen silmänräpäyksessä käpristyneeksi, rätiseväksi, mustaksi hiileksi. Sitten hän istuutui jälleen, oli puhumatta jonkun aikaa ja veti sitten pengottuaan hurjasti hameentaskuaan esille vanhan likaisen nenäliinan ja alkoi itkeä –: aluksi tyynesti ja sitten yhä kiihkeämmin. Me muut istuimme hämmästyneinä katsellessamme tätä räjähdystä.
"'Sinä et saa mennä Fannyn luo, Arry, koska äiti sen kieltää', sanoi Ernst vihdoin hiljaa, mutta tiukasti.
"Matilda katsoi minuun vakavasti ja kysyvästi.
"'Mutta minä menen' sanoin minä peläten epämielekkäiden kyynelien purskahtavan esille.
"'Arry!' huudahti äitini kyyneltensä lomasta, 'sinä särjet – sinä särjet sillä minun sydämeni. Ensin Fanny ja sitten sinä.'
"'Katso nyt?' sanoi Ernst.
"Äitini lopetti katkeran itkunsa kuin odottaakseen minun vastaustani. Yksinkertaiset pienet kasvoni olivat varmaankin hyvin punaiset silloin ja äänessänikin oli kai jotakin väärää ja pingoitettua, kun sanoin sanottavani. 'Minä menen Fannyn luo', sanoin minä, 'ja kysyn häneltä suoraan, elääkö hän huonosti.'
"'Ja jos hän elää', sanoi Matilda.
"'Puhun järkeä hänelle', sanoin minä. 'Minä teen kaikkeni pelastaakseni hänet. Niin, vaikka minun pitäisi hakea hänelle sellainen työkin, että hän viihtyisi siinä... Hän on minun sisareni.'
"Itkeä tihautin hieman. 'En voi sille mitään, äiti' nyyhkytin minä. 'Minun on mentävä tapaamaan Fannyä.'
"Sitten ponnistin voimiani ja pääsinkin tasapainoon.
"'Vai niin', sanoi Matilda katsellen minua, kuten minusta näytti, paljon ivallisemmin ja halveksivammin kuin minä ansaitsinkaan. Sitten hän kääntyi äitini puoleen. 'En ymmärrä, olisiko Harry voinutkaan ilmaista mielipidettään selvemmin. Luullakseni minun on annettava hänen mennä Fannyn luo tämän jälkeen. Hänhän sanoo tekevänsä vaikka mitä pelastaakseen sisarensa, ja kukapa sen tietää, vaikka hän pakottaisikin tytön katumukseen.'
"'Pikemmin toiselle suunnalle', sanoi äitini, kuivaten silmänsä, koska hänen lyhyt itkunpuuskansa oli nyt ohi.
"'En voi sille mitään', sanoi Ernst, 'että Arryn meneminen sinne tuntuu minusta erehdykseltä.'
"'Älä kuitenkaan luovu aikeestasi, Harry, senvuoksi, että olet unhottanut osoitteen', sanoi Matilda, 'tahi muuten sinä olet mennyttä kalua. Jos hylkäät hänet, tee se vapaasta tahdostasi äläkä mistään unhotuksesta. Satakaksi, Brantismore, Gardens, Earl's Court. Sinun on parasta kirjoittaa se muistiin.'
"'Satakaksi, Brantismore Gardens.'
"Menin sivupöydälle asettamieni kirjojen luo ja kirjoitin päättäväisesti selvällä käsialalla osoitteen latinan kieliopin nimilehdelle hänen neuvonsa mukaan."
6
"Ensi käyntini Fannyn huoneistossa ei ollut lainkaan sellaisen liikuttavan kohtauksen kaltainen kuin olin edeltäpäin mielessäni kuvitellut. Lähdin sinne noin puoliyhdeksän aikaan, suljettuani kaupan, seuraavana iltana Ernstin käynnin jälkeen. Talo näytti minusta hyvin arvokkaalta ja minä nousin hänen huoneistoonsa matoilla verhottuja portaita pitkin. Kun soitin kelloa, aukaisi hän itse oven.
"Ymmärsin heti, että ovella seisova hymyilevä nuori nainen oli odottanut jotakin toista henkilöä kuin edessään seisovaa kömpelöä nuorukaista, eikä hänellä ollut aavistustakaan vähään aikaan, kuka minä olinkaan. Hänen riemuitseva myötämielinen ilmeensä muuttui puolustavan kylmäksi. 'Mitä te tahdotte?' sanoi hän vastaukseksi vaiteliaaseen tuijottamiseeni.
"Hän oli muuttunut melko paljon. Hän oli kasvanut, vaikka minä jo silloin olinkin häntä pitempi, ja hänen aaltoileva ruskea tukkansa oli kiinnitetty mustalla samettinauhalla, jonka toisessa ruusukkeessa oli välähtelevillä kivillä koristettu loistava ja kimalteleva solki. Hänen kasvojensa ja huuliensa väri oli lämpimämpi kuin muistinkaan. Ja hänen yllään oli sinisenvihreä kevyt vaippa avaroine hihoineen. Sen aukoista näkyivät vilahdukselta hänen kaunis niskansa ja kaulansa ja valkoiset käsivartensa. Hän näytti taikavoimaisen viehättävältä olennolta, hennolta ja loistavalta, suloisesti tuoksuvalta ja kokonaisuudessaan hyvin ihmeelliseltä nuoresta Lontoon kaduilta kotoisin olevasta raakalaisesta. Hänen hienoutensa pelotti minua. Karistin kurkkuani. 'Fanny!' kuiskasin minä käheästi. 'Etkö sinä tunnekaan minua?'
"Hän siristi kauniita silmiään ja sitten hänen suunsa vetäytyi entiseen viehättävään hymyyn. 'Harryhan siinä onkin!' huudahti hän vetäen minut lämpiöön ja syleillen ja suudellen minua. 'Pieni veljeni Harry jo, minun kokoisenani. Kuinka ihmeellistä!'
"Sitten hän meni ohitseni, sulki oven ja katsoi minuun epäröiden. 'Mutta miksi sinä et kirjoittanut minulle ensin siitä, että sinä aiot tänään tulla luokseni?' Olen ollut melkein kuolemaisillani ikävään saadakseni puhua kanssasi, ja nyt tulee minulle toinen vieras. Hän voi tulla millä hetkellä hyvänsä. Mitä minä nyt teenkään? Annahan minun ajatella.'
"Pieni lämpiö, jossa olimme, oli valkoiseksi maalattu ja koristettu kauniilla japanilaisilla kuvilla. Siellä oli kaappeja, joihin hatut ja päällystakit voitiin piilottaa, ja vanha tammiarkku. Siihen aukeni monta ovea, joista pari oli raollaan. Toisesta näin vilahdukselta sohvan ja kahvivehkeet ja toisesta taasen pitkän kuvastimen ja pitsikankaalla verhotun nojatuolin. Hän näytti epäröivän näiden molempien huoneiden välillä, mutta työnsi minut sitten ensimmäiseen sulkien oven jäljessämme.
"'Sinun olisi pitänyt kirjoittaa minulle tulostasi', sanoi hän. 'Olen ollut kuolemaisillani ikävästä saadakseni, puhua kanssasi ja nyt tulee tänne eräs, joka on ollut kuolemaisillaan ikävästä saadakseen puhua minun kanssani... Mutta viis siitä, puhutaan niin paljon kuin keritään. Kuinka sinä voit? Hyvin nähtävästi. Mutta oletko sinä saanut käydä koulua? Entä äiti, kuinka hän voi? Mitä on Pruelle tapahtunut? Ja onko Ernst yhtä kiivasluontoinen kuin ennenkin?'
"Koetin kertoa hänelle. Yritin antaa hänelle jonkinlaisen kuvan Matilda Goodista tahtomatta viitata liian suoraan äitini ehdottomaan leppymättömyyteen. Aloin jutella hänelle apteekista ja siitä, kuinka paljon latinan kieltä ja kemiaa minä osaan, mutta hän kiiruhti pois kesken puhettani kuuntelemaan.
"Ja me kuulimmekin, kuinka avain pistettiin lukkoon.
"'Toinen vieraani', sanoi hän, epäröi hetkisen ja poistui sitten huoneesta jättäen minut katselemaan kalustoa ja kahvikeittiötä, joka kiehua porisi pöydällä. Hän oli jättänyt oven hieman raolleen ja minä kuulin liiankin selvästi suudeltavan ja sitten jonkun miehen äänen, joka minusta kuulosti melko hilpeältä.
"'Minä olen väsynyt, Fanny pienoiseni; ah, väsynyt aivan kuolemaan saakka! Tämä uusi lehti aiheuttaa minulle paljon vaivaa. Me olemme aloittaneet sen aivan väärästä päästä. Mutta minä saan sen kyllä menemään. Jumalat, ellei minulla olisi tätä viehättävää lepopaikkaa, tulisin hulluksi. Minulle oli jätetty vain otsikot. Ota päällystakkini; kas tuossa, se on, kultaseni. Täällä tuoksuu kahvilta.'
"Erotin sellaista liikehtimistä kuin Fanny olisi pidättänyt vieraansa melkein sen huoneen ovella, missä minä olin. Kuulin hänen puhuvan hyvin kiireesti jotakin veljestään.
"'Hitto vieköön!' sanoi mies melko sydämellisesti. 'Toinenko? Kuinka monta veljeä sinulla oikeastaan onkaan, Fanny? Lähetä hänet pois. Minulla on kaikkiaan vain tunnin verran aikaa, kultaseni – –.'
"Silloin paukahti ovi äkkiä kiinni – Fanny oli nähtävästi huomannut sen olevan raollaan – ja keskustelun loppu jäi minulta kuulematta.
"Fanny palasi takaisin punaisena ja loistavin silmin ja hyvin viehkeänä. Häntä oli nähtävästi suudeltu jälleen.
"'Harry', sanoi hän, 'minusta tuntuu niin ikävältä pyytää sinua poistumaan nyt ja tulemaan jolloinkin muulloin takaisin, mutta minä olin luvannut ottaa vastaan tuon toisen vieraani ensin. Ethän suutu, Harry? Tahdon viettää kanssasi pitkän illan ja puhua kaikesta tarpeekseni. Sinulla on kai sunnuntait vapaat, Harry? Miksi et voisi tulla tänne sunnuntaina kello kolmen aikaan, jolloin olen aivan yksinäni ja me voisimme juoda teetä täällä entiseen tapaamme. Ethän ole milläsikään, Harry?'
"Koetin rauhoittaa häntä. Siveellisyyskäsitteet olivat tuossa huoneistossa aivan erilaisia kuin sen ulkopuolella.
"'Sinun olisi kaikissa tapauksissa pitänyt kirjoittaa ensin', sanoi Fanny, 'sensijaan, että syöksyit luokseni pimeästä varoittamatta.'
"Lämpiössä ei ollut ketään hänen saattaessaan minua ulos; siellä ei ollut näkyvissä hattua eikä päällystakkiakaan. 'Anna minulle suukkonen, Harry', sanoi hän ja minä suutelin häntä hyvin halukkaasti. 'Saanko minä nyt olla aivan varma siitä, ettet ole milläsikään?' sanoi hän ovella.
"'Ihan varma', sanoin minä. 'Minun olisi pitänyt kirjoittaa.'
"'Siis sunnuntaina kello kolmen aikaan', sanoi hän minun laskeutuessani maton peittämiä portaita.
"'Niin, sunnuntaina kolmen aikaan', vastasin minä päästessäni portaitten mutkaan.
"Alakerrassa oli jonkinlainen kaikkien huoneistojen etulämpiö, jonka takassa paloi tuli. Siellä oli muuan mieskin, joka jonkun käskystä oli heti valmis tilaamaan ajurin tahi auton. Sen sisustus ja mukavuudet vaikuttivat minuun suuresti, ja minä olinkin melko ylpeä kävellessäni pois niin hienosta paikasta. Ja ollessani jo pitkän matkan päässä kadulla aloin minä vasta todeta, kuinka kokonaan illan varalta tekemäni suunnitelmat olivat epäonnistuneet.
"En ollut kysynyt häneltä, elääkö hän huonoa elämää, ja vielä vähemmän olin väitellyt hänen kanssaan. Nuo kohtaukset, jotka olin harjoitellut mielessäni edeltäkäsin, kuinka voimakas, vaatimaton ja päättäväinen nuorempi veli pelastaa hennon mutta viehättävän sisarensa hirveästä alennuksentilasta, olivat todellakin haihtuneet kokonaan mielestäni oven avautuessa ja hänen tullessaan näkyviin. Ja tässä minulla nyt oli koko ilta melkein lyhentymättömänä edessäni ja vain romantiikan ja todellisuuden välinen ero ilmoitettavana omaisilleni. Päätin kuitenkin olla kertomatta vielä omaisilleni mitään ja lähteä vain pitkälle kävelylle saadakseni punnita tätä Fannyn kohtaa perinpohjin ja palata vasta kotiin niin myöhäiseen, ettei äitini ehtisi enää ristikuulustella minua eikä taivuttaa minua ilmaisemaan mitään.
"Menin Thamesin laitureille, koska siellä ei ollut tungosta ja koska ne tarjosivat juhlallisen ja satumaisen kauniin ympäristön mietteihinsä vaipuneelle kulkijalle.
"Tuntuu omituiselta muistella tuoniltaisia ajatuksiani. Aluksi vaikutti minuun näkemäni valoisa todellisuus: Fannyn kauneus ja varallisuus, ystävällisyys ja itsetietoisuus, hänen hyvin valaistu komeasti kalustettu huoneistonsa ja ystävällinen ja luottavainen äänensä hänen puhuessaan lämpiössä, olivat sellaisia seikkoja, joita en voinut olla kunnioittamatta enkä hyväksymättä. Oli ihanaa kolmatta vuotta kestäneiden ilkeiden kuvittelujen jälkeen nähdä rakas sisarensa niin turmeltumattomana, rakastettuna ja hyvissä oloissa, ja odottaa sunnuntaita, jolloin pääsisin hänen luokseen pitkäksi ajaksi ja saisin kertoa hänelle, mitä kaikkea olin tehnyt tuona aikana ja mitä kaikkea vielä aioin tehdä. Hyvin mahdollista, että nämä molemmat henkilöt olivat sittenkin naimisissa, mutta eivät voineet jostakin hämärästä syystä paljastaa sitä tosiseikkaa maailmalle. Ehkä Fanny kertoisi minulle sen verran sunnuntaina, ja minä voisin mennä kotiin ja hämmästyttää ja kukistaa äitini tällä kuiskatulla salaisuudella. Mutta miettiessäni ja hauteessani tätä asiaa en voinut sittenkään kumota sitä selvää, kylmää ja tärkeää tosiseikkaa, että he olivat naimattomia, jolloin pitkäaikaisen paheksunnan varjot himmensivät Fannyn pienen kodin ensimmäisen valoisan vaikutelman. Rupesin inhoamaan yhä enemmän sitä osaa, jota olin näytellyt kohtauksessamme. Olin sallinut hänen kohdella minua ja työntää minut ulos kuin minä olisin ollut vain poikanen auttavaisen ja moraalisesti ylivoimaisen veljen asemesta. Minun olisi varmasti pitänyt sanoa jotakin, vaikkapa vain lyhyestikin, viitatakseni meidän kummankin erilaiseen moraaliseen tasoomme. Minun olisi pitänyt puhutella miestäkin, tuota pahaa miestä, joka varmaankin oli mennyt piiloon tuohon kuvastimella ja nojatuoleilla kalustettuun huoneeseen. Hän oli karttanut minua, koska hän ei ollut uskaltanut puhutella minua. Ja näiden uusien näkökohtien perusteella aloin minä haaveilla kokonaan uutta moite- ja pelastussuunnitelmaa. Mitä minun olisi pitänyt sanoakaan tuolle pahalle miehelle? 'Niin, sir, kun me viimeksi tapasimme –
"Jotakin sellaista.
"Kuvitteluni alkoi kiitää, hyökkäillä ja leijailla korkealle minun kanssani. Olin näkevinäni tuon pahan sellaiseen puhtaaseen iltapukuun pukeutuneen miehen, jonka lukemissani kertomuksissa sanottiin merkitsevän inhimillisen turmeluksen suurimpia ja kylmimpiä syvyyksiä, vääntelehtivän vaatimattoman kaunopuheisuuteni virran vaikutuksesta. 'Te ryöstitte hänet', aioin minä sanoa, 'yksinkertaisesta, mutta puhtaasta ja vaatimattomasta kodistamme. Te särjitte hänen isänsä sydämen' – niin, minä kuvittelin todellakin sanovani niin. – 'Ja mitä te olette hänestä tehnyt?' kysyin minä. 'Vain sellaisen nuken ja leikkikalun, jota te hemmoittelette niin kauan kuin oikkuanne riittää, heittääksenne hänet sitten pois!' Tahi – 'viskataksenne pois!'
"'Viskataksenne pois! kuulosti mielestäni sittenkin paremmalta.
"Huomasin käveleväni laitureilla huitoen käsilläni ja huudahdellen tällä tapaa."
"Mutta sinä kai olit jo silloinkin paremmin selvillä asioista?" kysyi Firefly.
"Kyllä, mutta niin me voimme ajatella siihen aikaan."
7
"Mutta", sanoi Sarnac, "minun toinen vierailuni Fannyn luo oli yhtä täynnä odottamattomia kokemuksia ja toistumattomia vaikutelmia kuin ensimmäinenkin. Hauskannäköisen porraskäytävän matto tuntui hiljentävän kokonaan moraaliset moitteeni, ja kun ovi aukeni ja minä näin rakkaan Fannyni jälleen tulevan vastaani iloisena ja ystävällisenä, unhotin kokonaan ne ankarat tiedustelut, joilla minä olin päättänyt aloittaa tämän toisen haastattelun. Hän siveli tukkaani ja suuteli minua, otti hattuni ja päällystakkini, sanoi minun kasvaneen hirveästi, mittaili itseään minua vastaan, työnsi minut pieneen valoisaan arkihuoneeseensa, mihin hän oli valmistanut sellaiset teekestit, etten ollut nähnyt moisia milloinkaan ennen siihen kuului muun muassa pieniä liikkiövoileipiä, mansikkahilloa, kahdenlaista kakkua ja pieniä keksiä, kaikkien tyhjien paikkojen täytteeksi. 'Sinä olit todellakin kultainen poika, Harry, kun tulit katsomaan minua. Mutta minä tunsin jollakin tapaa, että sinä tulet joka tapauksessa.'
"'Me molemmat olemme aina olleet yhtä pataa', sanoin minä.
"'Aina', myönsi Fanny. 'Äitini ja Ernie olisivat mielestäni voineet kirjoittaa minulle muutaman sanan. Ehkä he kirjoittavatkin vielä. Oletko sinä milloinkaan nähnyt sähköpannua, Harry? Tämä on sellainen. Pistä nämä nappulat noihin reikiin.'
"'Kyllä minä tiedän', sanoin minä täyttäen hänen käskynsä. 'Kuoren sisälle on ladottu vastuksia. Olen lukenut hieman sähköoppia ja kemiaa iltakoulussa. Kaikkiaan noin kuutta tahi seitsemää ainetta. Ja Tothill-kadun varrella on muuan kauppa, jonka ikkunat ovat täynnä tällaisia kapineita.'
"'Sinä luullakseni tiedätkin kaiken niistä', sanoi Fanny. 'Sinä olet toivoakseni oppinut kaikenlaista', ja niin me vihdoin pääsimme keskustelemaan siitä, mitä olin oppinut ja mitä aioin vielä tehdä.
"Oli oikein ihanaa jutella sellaisen henkilön kanssa, joka todella ymmärsi sen tiedonjanon, joka minua vaivasi. Puhuin itsestäni, haaveistani ja kunnianhimostani, sillä aikaa kuin käteni, koska minä vielä olin kasvava nuorukainen, teki sellaista tuhoa Fannyn herkkujen joukossa kuin heinäsirkkaparvi. Hän katsoi minuun hymyillen ja ohjasi minua kysymyksillään niihin asioihin, joita hän mieluimmin halusi tietää. Ja sitten kun me olimme jutelleet tarpeeksi toistaiseksi, näytti hän minulle, kuinka pianolalla soitetaan, ja minä sain käsiini sen Schumannin säveltämän kappaleen, johon herra Plaice oli tutustuttanut minut jo aikoja sitten, ja osasin suunnattomaksi ilokseni soittaa sen itse. Tuollaisia pianoloita oli hyvin helppo käsitellä ja hetkisen kuluttua minä jo soitinkin melko tuntehikkaasti.
"Fanny ylisti nopeuttani, järjesti teevehkeet pois minun soittaessani ja tuli sitten istumaan viereeni kuunnellakseen ja jutellakseen, ja me huomasimme oppineemme paljon soittoa eromme jälkeen. Me molemmat ajattelimme suuria Bachista, jota minä aivan epäjohdonmukaisesti olin nimittänyt Batchiksi, ja Mozartista, jonka nimi myös oli lausuttava hieman eri tavalla. Ja sitten alkoi Fanny kysellä minulta sitä, mitä minä mieluummin tahtoisin tehdä maailmassa. 'Sinä et saa jäädä tuon vanhan apteekkarin luo enää pitkäksi aikaa', sanoi hän. Pitäisinkö minä sellaisesta työstä, joka kohdistuu kirjoihin, kuten kirjojen myynnistä, avustamisesta jossakin kirjastossa, kirjojen ja loistolukemistojen painamisesta ja julkaisemisesta. 'Oletko sinä milloinkaan ajatellut sitä, että sinä itsekin voisit kirjoittaa jotakin?' kysyi Fanny. 'Kuten monet muut.'
"'Olen kirjoittanut muutamia pieniä runoja', tunnustin minä, 'ja kerran kirjoitin artikkelin Daily Newsiin raittiudesta. Mutta sitä ei tietysti milloinkaan painettu.'
"'Oletko sinä milloinkaan halunnut kirjoittaa muuta?'
"'Mitä, kirjojako? Kuten Arnold Bennett.'
"'Mutta sinä kai et ole tiennyt, kuinka aloittaisit?'
"'Niin juuri', sanoin minä kuin se olisi ollut ainoa este.
"'Sinun pitää erota tuon apteekkarin palveluksesta' toisti hän. 'Jos minä nyt tiedustelisin tuntemiltani henkilöiltä ja hankkisin sinulle jonkin paremman paikan, Harry, niin ottaisitko sen vastaan?'
"'Ehkä', sanoin minä."
"Miksi ei ehdoitta?" keskeytti Firefly.
"Ah, meidän tapanamme oli sanoa: Ehkä", sanoi Sarnac. "Se oli jonkinlaista taiteellista väheksyntää Mutta tehän toteatte, kuinka hirveästi minä etäännyin kaikista ennakolta muodostamistani mielipiteistä itseeni ja Fannyyn nähden. Me juttelimme koko illan. Me söimme herkullisen pienen kylmän illallisen hänen kauniissa pienessä ruokasalissaan ja Fanny näytti minulle, kuinka hyvin hienoiksi hakatuista sipuleista ja valkoviinistä ja sokerista valmistetaan ihmeellistä salaattia. Ja jälkeenpäin seurasi vielä tuota ihmeellistä pianolan soittoa ja vasta sen jälkeen sanoin minä jäähyväiset hyvin vastahakoisesti. Ja kun jälleen huomasin olevani kadulla, tunsin kerran vielä samaa kuin ennenkin, että olin äkkiä joutunut toisesta maailmasta toiseen kylmempään ja ikävämpään ja kovempaan ja sellaiseen, jonka siveyskäsitteet ovat aivan erilaiset. Tunsin jälleen samaa vastenmielisyyttä mennä suoraan kotiin ja saada iltani turmelluksi kaikenlaisilla säälimättömillä kysymyksillä. Ja kun minä vihdoin palasin sinne, valehtelin. 'Fannyllä on hyvä paikka ja hän on niin onnellinen kuin ihminen vain voi olla', sanoin minä. 'En ole oikein varma, mutta minä pääsin sellaiseen käsitykseen hänen puheistaan, että tuo mies aikoo mennä naimisiin hänen kanssaan ennen pitkää.'
"Kasvoni ja korvani punastuivat kuumiksi äitini vihamielisen katseen vaikutuksesta.
"'Kertoiko hän sinulle sen?'
"'Melkeinpä', valehtelin minä. 'Sain sen kuin urkituksi häneltä.'
"'Mutta mieshän on jo naimisissa ennestään', sanoi äitini.
"'Uskon siinä olevan jotakin', sanoin minä.
"'Jotakin', sanoi äitini ivallisesti. 'Hän on anastanut toisen naisen miehen, miehen entisen vaimon ikuisen omaisuuden. Eikä se riipu lainkaan siitä, mitä miehellä voi olla vaimoaan vastaan. Ihmisten ei pidä erottaa niitä, jotka Jumala on yhdistänyt. Niin on minulle opetettu ja niin minä uskonkin. Mies voi olla vanhempi ja hän on ehkä johtanut tytön harhaan, mutta niin kauan kuin he vain vetävät yhtä köyttä, on tyttö yhtä syntinen kuin hänkin. Näitkö sinä miehen?'
"'Hän ei ollut siellä.'
"'Ei uskaltanut tulla. Myönnän niin paljon heidän puolustuksekseen. Aiotko sinä mennä sinne jälleen?'
"'Minä melkein lupasin – –'
"'Sellainen on vastoin toivomuksiani, Arry. Sinä olet minulle tottelematon joka kerta, kun lähestyt Fannyä. Muista se! Paina se vain mieleesi kerta kaikkiaan.'
"Tunsin vastahakoisuutta. 'Hän on sisareni', sanoin minä.
"'Ja minä olen sinun äitisi, vaikka äidit eivät nykyään olekaan muuta kuin likaa lastensa jalkain alla. Mennä nyt hänen kanssaan avioliittoon. Miksi hän sen tekisi? Hänhän voi yhtä hyvin naida seuraavan. Prue, vetäise tuo suuri hiilipalanen pois tulesta, jotta voimme mennä nukkumaan.'"
8
"Ja nyt", sanoi Sarnac, "pitää minun kertoa teille Thunderstone Housen kummallisista liiketavoista ja tuosta suuresta Grane & Newberryn liikkeestä, jonka hyväksi minä Fannyn vaatimuksesta luovuin herra Humbergista ja hänen kullatuilla nimikilvillä varustetuista tyhjistä pulloistaan. Grane & Newberry olivat sanomalehtien kustantajia ja loistolukemistojen ja kirjojen julkaisijoita, ja Thunderstone House oli jonkinlainen painettujen julkaisujen lähde, josta pulppusi esille loppumattomasti lukemista englantilaisille.
"Puhun nyt siitä, millainen maailma oli parituhatta vuotta sitten", sanoi Sarnac. "Te olette epäilemättä kaikki olleet kilttejä lapsia ja lukeneet historianne tarkasti, mutta näin pitkän ajan kuluttua lyhennetään asioita melkoisesti, ja sellaiset muutokset, joihin tarvittiin kokonainen ihmisikä ja jotka tapahtuivat epäilyn, väärinkäsitysten ja vastusten synkkien pilvien pimittämässä maailmassa, näyttävät nyt meistä mitä helpoimmilta ja luonnollisimmilta. Meille on kaikille opetettu, että tieteelliset menettelytavat otettiin kaikkein ensimmäiseksi käytäntöön inhimillisissä asioissa täällä aineellisessa maailmassa ja vasta myöhemmin seikoissa, jotka koskivat sielutiedettä ja inhimillistä sukulaisuutta, minkävuoksi nuo suuressa mittakaavassa tapahtuvat teräksen, rautateitten, autojen, sähkölaitosten, lentokoneitten ja kaikkien uuden ajan suurenmoisten aineellisten seikkojen perustukset olivat olemassa pari kolme miespolvea, ennenkuin yhteiskunnalliset, poliittiset ja kasvattavat mielipiteet muodostuivat niiden uusien välttämättömyyksien mukaisiksi, joita nämä seikat olivat luoneet. Maailman kauppa ja kansoittuminen rupesivat lisääntymään ennen kuulumattomalla tavalla; siellä oli paljon hämminkiä ja riitoja, kiihkeitä yhteiskunnallisia taisteluita, vallankumouksia ja suuria sotia, ennenkuin inhimillisten suhteiden tieteellisen sovittelemisen tarpeellisuus tunnustettiin. Ylimalkainen puhuminen sellaisista asioista on kyllä helppoa, mutta sitä on hyvin vaikeata selittää, mitä nämä sokean uudestaansovittamisen menetelmät tarkoittivat aiheuttamallaan levottomuudella, kärsimyksillä ja toivottomuudella niille miljoonille olennoille, jotka huomasivat syntyneensä tämän muutoskauden pyörteisiin. Kun minä muistelen tuota aikaa, jolloin minä elin toista elämääni, muistan minä vain ihmisjoukon, joka eli kuin sumussa. Kukaan ei ymmärtänyt asioita kokonaisuudessaan, vaan jokainen koetti haparoida tietään hitaasti ja kömpelösti toisesta näkyvästä esineestä toiseen. Ja melkein jokainen oli hermostunut ja altis vihastumaan.
"Sekin on meille jo ehdottomasti selvää, että oppimattomien työorjien päivät olivat jo olleet ja menneet tuona kaukaisena yhdeksäntenätoista vuosisatana, koska konevoima oli syrjäyttänyt heidät. Uusi maailma, tuo entistä paljon mutkallisempi ja vaarallisempi, mutta paljon rikkaampi ja väljempikin, vaati sivistynyttä asujamistoa, henkisesti ja siveellisesti sivistynyttä. Mutta noina aikoina eivät asiat olleet lainkaan selvillä ja oppineet ja varakkaat luokat soivat vain kadehtien ja riittämättömästi lupia oppimiseen ja sivistykseen kansan nopeasti lisääntyville muille kerroksille. He vaativat, että se oli suunnattava määrätyille urille uudenlaisissa ja erilaisissa kouluissa. Minähän olen kertonut teille jo, kuinka minua kasvatettiin. Sain lukea ja kirjoittaa, opetella yksinkertaisimmat laskutavat, lukea maantiedettä ja niin edespäin. Tällainen opiskelu, joka keskeytyi oppilaan mennessä johonkin toimeen kolmen- tahi neljäntoista vuotiaana, jolloin uteliaisuus ja kiinnostus alkavat juuri herätä, oli sitä pohjasivistystä, johon tavalliset naiset ja miehet pääsivät osallisiksi kahdenkymmenennen vuosisadan alussa. Se oli kasvattanut äärettömän suuren joukon ihmisiä, jotka juuri osasivat lukea ja olivat herkkäuskoisen ja epäkriitillisen ja säälittävän uteliaita oppimaan jotakin elämästä ja asioista, ja näkemään ja kuulemaan jotakin. Koska yhteiskunta ei kokonaisuudessaan tehnyt mitään tyydyttääkseen noiden puoleksi heränneiden joukkojen epämääräisiä pyyteitä, piti yksityisen yritteliäisyyden ottaa selko siitä, paljonko se voisi hyötyä heidän kustannuksellaan. Perustettiin lukemattomia suuria kustannusyhtiöitä ja ne rupesivat myymään tälle uudelle lukevalle yleisölle sellaista kirjallisuutta, joka sopi sen alkeelliselle sivistystasolle.
"Ihmiset ovat kaikkina aikoina halunneet kuulla kertomuksia elämästä. Nuoret ovat aina tahtoneet kuulla selostuksia siitä näytännöstä, missä he juuri alkavat näytellä osiaan, ja nähdä sen olemassaolon etuja ja mahdollisuuksia elävästi ja dramaattisesti, että he voisivat kuvitella ja odottaa omia jälkivaikutelmiaan. Ja vieläpä nekin, jotka eivät enää olekaan nuoria, ovat aina tahtoneet kiihkeästi täydentää kokemuksiaan ja laajentaa katsantokantaansa kertomusten, historioitten ja keskustelujen avulla. Kirjallisuus on yhtä vanha kuin kirjoitustaitokin; kun kieli kehittyi niin, että sillä voitiin jutella kertomuksia ja lausua, syntyi se. Ja kirjallisuus on aina kertonut ihmisille sen, mitä heidän mielensä ovat valmistautuneet vastaanottamaan, etsien sitä, mitä sen pitäisi kertoa, pikemminkin kuulijan tahi lukijan mielestä ja toivomuksista kuin todellisuuden varustamattomasta erämaasta. Siis jokaisen ajanjakson kirjallisuuden suurin osa on ollut vain raakaa ja lyhytaikaista sepustelua, joka on kiinnostanut myöhempien aikojen historiankirjoittajia ja sielutieteilijöitä vain siksi, että se on kyennyt valaisemaan sen aikaisen sukupolven pyyteitä ja mielikuvituksen rajoja. Mutta sen ajanjakson, jolloin Harry Mortimer Smith eli, kansan suosima kirjallisuus oli runsaampaa, kyynillisesti petollisempaa, laiskempaa, halvempaa ja tyhjempää kuin mikään, johon maailma ennen sitä oli saanut tutustua.
"Te voisitte syyttää minua koomillisuudesta, jos minä vain kertoisin teille juttuja niistä erilaisista ihmisistä, jotka kokosivat itselleen äärettömän suuria omaisuuksia tyydyttämällä noiden uusien lukevien luokkien tarpeita ja täyttivät koko atlanttisen maailman luonnottomasti suurenneet kaupungit. Legenda kertoo eräästä Newness-nimisestä miehestä, joka luettuaan eräänä päivänä ääneen jonkin uutisen perheelleen huomautti: 'Tuopa oli oikea herkkupalanen.' Keksittyään tämän mainion nimityksen hänen päähänsä juolahti sellainen suunnitelma, että hän rupeaa painattamaan säännöllisesti ilmestyvää viikkojulkaisua, jossa on kiintoisia pätkiä, leikkeleitä kirjoista, sanomalehdistä ja niin edespäin. Nälkäinen, kiihkeä ja utelias yleisö oli valmis oikein ahmimaan sellaisia syrjäseikkoja. Niin saivat ne alkunsa, ja ahkerat ja melko halpapalkkaiset apulaiset keräsivät niihin aineistoa tuhansista eri lähteistä, ja Newnessistä tuli varakas mies ja parooni. Hänen ensimmäinen kokeensa siihen suuntaan rohkaisi häntä tekemään lukemattomia muita. Hän julkaisi muiden mukana erästä kuukausittain ilmestyvää loistolukemistoa, joka oli täynnä ulkomaisista lähteistä saatuja juttuja. Sen menestys oli aluksi hyvin epävarma, mutta sitten niitti muuan tohtori Conan Doyle kunniaa siinä ja sai sen leviämään jutuillaan rikoksista ja rikosten paljastamisesta. Siihen aikaan oli jokainen ymmärtäväinen henkilö, jokainen sellaiseksi itseään luuleva, kiinnostunut murhiin ja muihin sellaisiin rikoksiin, joita vielä silloin tapahtui hyvin usein. Niissä ei todellakaan olisi voinut ollakaan meille mitään sen lumoavampaa eikä toivottavampaa, koska oikein selostetut sellaiset tapaukset valaisivat lain mutkikkaita pykäliä harjoittaen ja valvoen meitä meidän sosialisessa mutalätäkössämme paremmin kuin mikään muu olisi voinut tehdä. Köyhimmätkin ihmiset ostivat ainakin yhden viikkojulkaisun saadakseen lukea salaperäisistä murhista ja avioeroista ja voidakseen sitten melkein vaistomaisesta pakosta arvostella vaikutteita ja tuomita pidätettyjä. Mutta Conan Doylen kirjoittamissa jutuissa oli vähän sielutiedettäkin; hän sekoitti kaikki johtolangat selvitellen ne jälleen ja hänen lukijansa unhottivat tehtävän mielenkiinnon, arvoituksen aiheuttamassa kiinnostuksessaan.
"Newnessin kintereillä seurasi muiden kustantajien lauma, ja toisten joukossa olivat Arthur Pearson ja Harmsworthin veljekset, joiden vaikutusvalta tuli äärettömän suureksi ja jotka ansaitsivat suuren omaisuuden rupeamalla aluksi julkaisemaan erästä pientä Vastauksia-nimistä lehteä, jonka julkaisemisen oli aluksi aiheuttanut se tieto, että ihmiset lukevat mielellään toistensa kirjeitä. Te voitte lukea historiasta, kuinka pari näistä Harmswortheista, jotka olivat hyvin tarmokkaita ja luotettavia miehiä, pääsi englantilaisiksi lordeiksi ja vaikutusvaltaisiksi valtiomiehiksi, mutta minun pitää kertoa nyt teille vain niistä lukemattomista lehdistä ja loistolukemistoista, joita he kustansivat saadakseen juoksupojat nauramaan, voittaakseen tehtaantyttöjen sydämet, ylhäisön kunnioituksen ja nousukkaiden luottamuksen. Se oli hirmuista tehdasmaista tuotantoa. Meidän liikkeemme Thunderstone Housessa oli kaikkia näitä Newnessejä, Pearsoneja ja Harmswortheja vanhempi. Ihmiset olivat jo kahdeksannellatoista vuosisadalla osoittaneet ilmeistä tiedonjanoa, ja muuan lakeija, jota nimitettiin Dodsleyksi, rupesi kustantajaksi ja julkaisi erään Nuoren Miehen Toveri-nimisen tietokirjan. Meidänkin perustajamme Crane oli tehnyt samoin Victoriakauden alussa. Hän oli saavuttanut melkoisen menestyksen kuukausittain julkaisemallaan Kotiopettajalla, Cranen tiedonalkeilla, eräällä viikkojulkaisulla ja niin edespäin. Hänen pääkilpailuansa olivat olleet Cassellin ja Routledgen liikkeet, mutta hän oli pysynyt vuosikausia samalla tasolla heidän kanssaan, vaikka hän olikin työskennellyt pienemmällä pääomalla. Uusien kansan suosion saavuttaneiden kustantajien julkaisut olivat työntäneet Cranen ja hänen aikalaisensa takalistoon, mutta sitten muuan sir Peter Newberry oli uudistanut ja antanut vauhtia vanhalle liikkeelle, niin että se oli jälleen vaurastunut, julkaisemalla joukottain kaunokirjallisia loistolukemistoja ja halpoja kotoisia sanomalehtiä naisille, nuorille tytöille ja lapsille, ja uudistamalla jälleen Kotiopettajan nykyaikaisten vaatimusten mukaiseksi liittämällä siihen muistia harjoittavan menetelmän, julkaisemalla sir Peter Newberryn kirjoittaman Onnenoppaan ja painattamalla helppotajuisia tieteellisiä käsikirjoja.
"Teidän on hyvin vaikeata todeta, kuinka paljon painettua kirjallisuutta oli tuossa vanhassa maailmassani Se oli tukahdutettu yhtä paljon painetulla kuin inhimillisellä roskallakin, huonoilla kalustoilla, vaatteilla ja kaikenlaisella muullakin moskalla; siellä oli liian paljon kaikenlaista huonoa tavaraa. Hyvät tavarat olivat uskomattoman harvinaisia. Te ette voi kuvitellakaan, kuinka suloiselta minusta tuntuu istua täällä jälleen alastonna ja vaatimatonna ja puhua selvästi ja peittelemättä kirkkaasti valaistussa kauniissa huoneessa. Onnistuneen paon suoma tunne ja tieto siitä, että on tullut puhtaaksi kaikenlaisista tarpeettomista lisäkkeistä, on viehättävä. Me luemme jonkin kirjan silloin tällöin, puhelemme ja rakastamme luonnollisesti ja rehellisesti, ja työskentelemme, ajattelemme ja tutkimme hyvin tuuletetuilla ja hyvin ruokituilla aivoilla, me elämme kaikilla aisteillamme ja tartumme lujasti ja helposti elämään kaikilla taipumuksillamme. Mutta kahdennenkymmenennen vuosisadan ilmassa oli pakkoa. Tarpeeksi rohkeat ihmiset taistelivat kovasti olemassaolonsa ja tietojensa puolesta ja juuri heikäläisille myimme me melko hämärää ja vaikeatajuista Kotiopettajaamme ja aivan kelvotonta Onnenopastamme. Suuret joukot menettivät kuitenkin otteensa elämään sellaisella tavalla, etteivät sitä tiedä nykyään muut kuin meidän sairaalloiset sielutieteilijämme. He käänsivät tarkkaavaisuutensa pois todellisuudesta ja vaipuivat haaveihinsa. He elivät maailmassa rakentaen sellaisia pilvilinnoja, etteivät he todellisuudessa olleet omia miniään, vaan joitakin paljon jalompia ja romantillisempia olentoja, tahi luulivat, että asiat piakkoin muuttuvat heidän ympärillään draamallisiksi kohtauksiksi, joiden keskipisteiksi he pääsevät. Nämä kaunokirjalliset loistolukemistot ja kansan suosimat kertomukset, jotka hankkivat Crane & Newberrylle suurimman osan sen tuloista, kannustivat todella sellaista kuvittelua paremmin kuin henkiset lääkkeet. Sunray, oletko sinä milloinkaan lukenut senaikuisia kertomuksia?"
"Olen pari kolme", sanoi Sunray. "Sinä olet aivan oikeassa. Minulla on luullakseni niitä noin tusinan verran. Saat jonakin päivänä katsella pientä kokoelmaani".
"Niistä ovat varmaankin puolet meidän, tarkoitan Crane & Newberryn kustantamia. Tulee olemaan sanomattoman huvittavaa katsella niitä jälleen. Suurimman osan tästä haaveellisesta aineistosta kirjoittivat Crane & Newberrylle tytöt ja naiset ja tyypilliset hitaalla mielikuvituksella varustetut miehet. Nämä kirjailijat, kuten me heitä nimitämme, asuivat hajallaan Lontoossa tahi jossakin maaseudulla ja lähettivät kirjoituksensa postitse Thunderstone Houseen, missä me julkaisimme ne eri tavalla, painattamalla kirjoitukset loistolukemistoiksi ja kirjoiksi. Thunderstone House oli kuin jokin suuri säännötön Tottenham, Court Roadin varrella sijaitseva tarha, jonne suuret vankkurit toivat paperikääryjä ja josta suuret tavaravaunut poistuivat vieden mennessään valmiita julkaisujamme. Sitä tärisyttivät ja vapisuttivat aina alituinen melu ja painokoneiden räminä. Minä muistan vieläkin hyvin selvästi, kuinka minä menin sinne ensi kerran muuatta kapeaa pääkadulta eroavaa kujannetta pitkin erään likaisen kapakan ja jonkin teatterin takaoven ohi."
"Mitä sinun piti siellä tehdä? Lajitellako kirjoja vaiko juosta asioita?" kysyi Radiant.
"Minun oli määrä tehdä siellä kaikkea, mitä vain osaisin. Mutta pääsin kuitenkin piakkoin toimituskuntaan."
"Toimittamaanko kirjoja yleiselle kansalle?"
"Niin."
"Mutta miksi he halusivat kiinnittää sinunlaisesi oppimattoman nuorukaisen Thunderstone Houseen?" kysyi Radiant. "Voin kyllä ymmärtää sen, että tämä työ uusien lukevien luokkien valistamiseksi ja heidän ensimmäisten raakojen kysymystensä vastaamiseksi oli jonkinlaista tilapäistä tukkukauppaa, mutta noissa vanhoissa yliopistoissa oli varmaankin tarpeeksi oppineita miehiä tekemään kaiken tarvittavan toimittamisen ja opettamisen."
Sarnac pudisti päätään. "Niissä ei ollut ja sepä tässä juuri onkin hämmästyttävintä", sanoi hän. "Niissä valmistettiin kyllä tarpeeksi eräänlaisia tiedemiehiä, mutta ei oikeata lajia."
Hänen kuulijansa näyttivät hämmästyneiltä.
"Nuo tavalliset tiedemiehet, joita Oxford ja Cambridge lähettivät maailmalle tohtoreina ja muina sellaisina, olivat aivan samanlaisia kuin herra Humbergin apteekin kullatuilla nimikilvillä varustetut pullot, joissa säilytettiin vain ummehtunutta vettä. Vanhemman järjestelmän salaisesti sivistyneet miehet eivät osanneet opettaa, kirjoittaa eivätkä selittää. He olivat kyllä kerskailevia, suojelevia ja pitkäpiimäisiä, arkoja ja epäselviä lausunnoissaan ja aivan tietämättömiä yleisistä tarpeista ja ominaisuuksista. Mutta tuollainen koroitettu konttoripoika, jonka kyvyn nämä uudet loistolukemisto- ja sanomalehtimiehet olivat huomanneet, työskenteli reippaammin ja paremmin, oli verraten vaatimaton ja ahkera ja halusi ottaa selvän asioista ja ilmoittaa huomionsa muillekin. Meidän aikakauskirjojemme ja muiden julkaisujemme toimittajat kuuluivat melkein kaikki konttoripoikaluokkaan ja heidän joukossaan oli tuskin ainoatakaan yliopistollisesti sivistynyttä miestä. Mutta useimmilla heistä oli jonkinlaista sivistynyttä intoa ja kaikilla sellaista rohkeutta, jota vanhan ajan oppineilta puuttui..."
Sarnac mietti. "Britanniassa ja Amerikassakin oli tuohon aikaan, josta minä nyt kerron, käytännöllisesti katsoen kaksi sivistynyttä maailmaa ja kaksi henkisen sivistyksen perinnäistapaa rinnan. Siellä oli noiden uusien julkaisujen, tuon uuden sanomalehdistön, elävienkuvien teatterien ja niin edespäin äärettömän kiihoittava sekamelska, tuo yhdeksännentoista vuosisadan uusien alkeiskoulujen aiheuttama raaka henkinen kapina, ja siellä oli seitsemännen- ja kahdeksannentoistavuosisadan vanha ylimyksellinen sivistys, joka oli saanut perinnäistietonsa roomalaisen keisarikunnan augustilaiselta ajalta. Ne eivät sekaantuneet toisiinsa. Toisella puolen olivat nuo konttoripoikamaiset miehet henkisine rohkeuksineen ja reippauksineen, noine Aristootteleelta ja Platolta perittyine tietoineen, huolimatta heidän henkisistä varusteistaan; ja toisella taasen nuo yliopistollisesti sivistyneet miehet, nuo teennäiset kreikkalaiset, jotka olivat aivan samanlaisia kuin roomalaisen orjuuden aikana ostetut ja myydyt oppineet miehet. He olivat yhtä hienoja syntyperältään kuin talousorjat, he kunnioittivat samanlaisella hyljeksityllä tavalla suojelusherroja, prinssejä ja ylimyksiä, he olivat yhtä tunnontarkkoja pienissä asioissa ja pelkäsivät yhtä paljon kartoittamatonta todellisuutta. He arvostelivat kuin orjat ivaillen ja vihjaillen, he riitelivät kuin orjat ja halveksivat kuin orjat kaikkia niitä, joita he vain uskalsivat halveksia. Uuden lukevan luokan, noiden työtätekevien joukkojen, demokraattien, kuten meidän tapamme oli nimittää heitä, oli hankittava tietonsa ja viisautensa heidän avuttaan.
"Liikkeemme perustaja, Crane, oli saanut aikoinaan sellaisen perustavan koulutuksen kuin hän oli tarvinnutkin palvellakseen yleisöä, mutta sir Peter Newberry oli ollut vain häikäilemätön kauppias, jonka ainoana tarkoituksena oli ollut se varallisuuden takaisinsaaminen, jota uudemmat kansan suosimat kustantajat olivat näpistelleet pois liikkeeltämme. Hän oli tiukka mies, joka vaati paljon, maksoi huonoja palkkoja ja onnistui. Hän oli ollut kuolleena jo muutamia vuosia ja liikkeen pääosakkaana ja johtajana oli nyt hänen poikansa Richard. Häntä sanottiin Auringoksi luullakseni senvuoksi, että jokin oli lausunut Shakespearea ja sanonut tämän Yorkin Auringon muuttaneen talvemme kesäksi. Hän oli taasen melko hyväntahtoinen ja tulinen henkilö. Hän tunsi tarkasti sen moraalisen vastuunalaisuuden, joka piili tavallisen kustantajan näennäisen edesvastuuttomuuden takana. Ja hän oli vielä vaativaisempi kuin isänsä, jos se suinkin vain oli mahdollista, mutta hän maksoi hyvin; hän koetti pikemminkin pysytellä hieman uuden yleisön edellä kuin jäljessä ja koska ajat sattuivat kääntymään suotuisiksi hänelle, onnistui hän vielä paremmin kuin isänsä. Olin ollut Crane & Newberryn palveluksessa jo monta viikkoa, ennenkuin näin hänet, mutta ensimmäisessä konttorissa, jonne menin Thunderstone Housessa, näin todistuksia hänen persoonallisuudestaan seinille ripustetuissa julistuksissa. Ne oli painettu suurilla mustilla kirjaimilla pahvipalasille ja ripustettu seinille. Niissä oli hänen mielilauseitaan, joilla hän tahtoi antaa koko talolle oman leimansa.
"Muistan niistä vielä muutamia. 'Me johdamme ja muut matkivat meitä.' 'Jos hiemankin epäilette sitä liian hyväksi, pistäkää se lehteen.' Muuan kolmas kuului: 'Ellei joku ihminen tiedä sitä, mitä te, ei teidän senvuoksi tarvitse kirjoittaa niinkuin hän olisi ensi luokan hölmö. Sillä voihan sattua niin, että hän tietää jonkin asian paremmin kuin te.'"
9
"Minulta meni hetkinen kulkemiseen Thunderstone Housen pihalta siihen konttoriin, jossa nämä kirjoitukset olivat esillä. Fanny oli käskenyt minun kysyä herra Cheesemannia ja kun minä olin huomannut ja mennyt ovelle portaita pitkin, jotka olivat olleet suurien vankkurien takana, kysyin häntä eräältä tavattoman pieneltä nuorelta neidiltä, joka oli suljettu jonkinlaiseen lasikaappiin. Hänellä oli pyöreät kasvot ja nenä kuin kirkkaanpunainen nappi. Hän koetti juuri, sain sen hitaasti selville, irroittaa muuatta ulkomaalaista postimerkkiä kirjekuoren palasesta kostuttamalla paperia kielellään. Hän ei lopettanut tätä työtään, kysyi vain minulta silmillään mykästi asiaani.
"'Letteko te nut kan?' kysyi hän jatkaen nuolemistaan.
"'Anteeksi!'
"'Letteko te nut kan?'
"'Olen pahoillani, mutta en ymmärrä teitä oikein.'
"'Hän on kai kuuro', sanoi hän laskien merkin syrjään ja vetäen henkeä keuhkoihinsa voidakseen puhua oikein kovasti. 'Oletteko te saanut paikan?'
"'Kyllä', sanoin minä. 'Kyllä. Minun käskettiin tulla tänne puhuttelemaan herra Cheesemannia kymmenen ja kahdentoista välillä.'
"Tyttö jatkoi hetkisen taisteluaan postimerkin kanssa. 'Te ette luultavasti kokoa postimerkkejä?' kysyi hän. 'Kiintoisaa hommaa. Herra Cheeseman on kirjoittanut pienen käsikirjan siitä. Te etsitte varmaankin työtä? Te saatte luultavasti odottaa hetkisen. Tahdotteko täyttää sen lomakkeen siinä edessänne? Vain muodollisuus, jota me emme saa lyödä laimin. Kynän...'
"Lomakkeessa kysyttiin minun nimeäni ja tointani, ja minä sysäsin viime kohtaan: 'Kirjallisia hommia.'
"'Siunatkoon', sanoi nuori neiti luettuaan sen. 'Minä luulin teidän pyrkivän varastoon. Kuulehan, Florence', sanoi hän toiselle paljon suuremmalle tytölle, joka oli ilmestynyt portaille, 'katsohan häntä. Hän hakee täältä jotakin kirjallista hommaa.'
"'Kuinka julkeata!' sanoi tuo toinen nuori neiti katsahtaen minuun ja istuutuen sitten lasikaappiinsa palanen purukummia suussaan ja liikkeen juuri julkaisema kertomus kädessään. Nappinenäinen nuori neiti alkoi jälleen kostuttaa merkkiä. He viivyttivät minua kymmenen minuuttia, ennenkuin pienempi tyttö huomautti: 'Parasta kai on, Flo, että vien tämän herra Cheesemanille', ja poistui sen jälkeen lomakkeen kanssa.
"Hän palasi noin viiden minuutin kuluttua. 'Herra Cheeseman sanoo voivansa suoda teille nyt hetkisen', sanoi hän opastaen minut portaita ylös ja sitten muuatta käytävää pitkin, jonka lasiseinien läpi voitiin katsella kirjapainoon, eräille toisille portaille ja sitten pimeää käytävää erääseen pieneen huoneeseen, jossa oli konttoripöytä, pari kolme tuolia ja kirjahyllyjä, jotka olivat täynnä paperikantisia julkaisuja. Siitä päästiin erääseen toiseen huoneeseen, jonka ovi oli auki. 'Teidän on parasta odottaa täällä', sanoi nappinenäinen nuori neiti.
"'Onko siellä Smith?' kysyi muuan ääni. 'Tulkaa vain suoraan sisään.'
"Tottelin kutsua, jolloin tuo nappinenäinen nuori neiti katosi maailmastani.
"Huomasin kirjoituspöydän ääressä istuvan herran, joka oli vaipunut syvälle nojatuoliin, syventyneen katselemaan muutamia elävän näköisiä piirustuksia, jotka oli asetettu pystyyn hyllylle huoneen seinän viereen. Hänen kasvonsa olivat äärettömän vakavat, synkät ja punakat, suuri suu oli miettiväisesti rypyssä ja musta jäykkä tukka törrötti pystyssä melkein joka suunnalle. Hänen päänsä oli kallellaan hieman toiselle korvallisille ja hän pureskeli lyijykynän päätä. 'Minä en näe sitä', sanoi hän. 'Minä en näe sitä.' Odotin, kunnes hänen huomionsa kääntyisi minuun. 'Smith', mumisi hän katsomatta vieläkään minuun. 'Harry Mortimer Smith. Smith, oletteko te käynyt asuinkoulua?'
"'Kyllä, sir', vastasin minä.
"'Minä olen kuullut teillä olevan kirjallisia taipumuksia?'
"'Kyllä, sir.'
"'Tulkaa sitten tänne viereeni ja katsokaa noita kirottuja piirustuksia tuolla. Oletteko te milloinkaan nähnyt tuollaista tavaraa?'
"Seisoin hänen vieressään, mutta vaikenin harkitusti. Piirustukset olivat loistolukemistojen kansikuvia, huomasin sen nyt. Jokaiseen niistä oli piirustettu sanat 'Uusi Maailma' hyvin suurilla kirjaimilla. Muuan kuva oli täynnä lentokoneita, höyrylaivoja ja autoja, ja parissa muussa oli vain lentokoneita. Eräässä oli polvistunut vyötäreitään myöten alaston mies, joka tervehti nousevaa aurinkoa – takaansa nousevaa aurinkoa. Muutamassa oli puoleksi valaistu taivaankappale ja viimeinen esitti vain aamun sarastaessa työhönsä menevää työmiestä.
"'Smith', sanoi herra Cheeseman; 'jos teidän nyt olisi ostettava tällainen loistolukemisto, niin millaisen kansikuvan te valitsisitte? Päättäkää nyt. Fiat experimentum in corpore vile.'
"'Tarkoitatteko minua, sir?' sanoin minä reippaasti. Hänen harjasmaiset kulmakarvansa ilmaisivat hetkellistä hämmästystä. 'Me olemme kai kaikki nykyään varustetut samanlaisilla osoitelapuilla', huomautti hän. 'Mikä noista kuvista on viehättävin teidän mielestänne?'
"'Nuo lentokoneet, sir, ovat mielestäni liian räikeitä', sanoin minä.
"'Hm!' sanoi herra Cheeseman. 'Aurinkokin sanoo niin. Te ette siis ostaisi tuota?'
"'En luullakseni, sir. Siinä on liiaksi jotakin.'
"'Entä tuo pallo sitten?'
"'Se on liian kartan näköinen, sir.'
"'Eivätkö sitten maantiede ja matkustaminen ole kiinnostavia?'
"'Ovat kyllä, sir, mutta jostakin syystä ne eivät ole viehättäviä.'
"'Kiintoisia, mutta ei viehättäviä. Hm. Lasten ja imeväisten suusta... Meidän pitää siis valita tuo aamun virkku työmies. Te siis ostaisitte sen?'
"'Tuleeko tästä loistolukemistosta sellainen, jossa puhutaan keksinnöistä, löydöistä ja edistyksestä, sir?'
"'Kyllä.'
"'Siinä tapauksessa on aamunkoitto hyvä, sir, mutta tuollainen luonnosteltu työmies ei ole luullakseni hyvinkään viehättävä. Hän näyttää niin leinin vaivaamalta ja raskaalta, sir. Jättäkää hänet kokonaan pois ja säilyttäkää aamunkoitto.'
"'Muistuttaa liian paljon liikkiöviipaleesta, Smith – kymmenen punaista viivaa.'
"Päähäni juolahti jotakin. 'Otaksutaan nyt, sir, että te säilytätte tuon päivänkoiton, mutta muutatte sen hieman varhaisemmaksi. Silmuja puihin, sir, ja ehkäpä lumihuippuisia vuoriakin, kylmiä ja kaukaisia. Ja sitten piirrätte sen poikitse käden – vain suuren käden – viittaamaan, sir.'
"'Ylöskö?' kysyi herra Cheeseman.
"'Ei, sir, eteenpäin vain ja hieman ylös. Se voisi tehdä katsojan jollakin tavoin uteliaaksi.'
"'Aivan oikein. Naisen kädenkö?'
"'Vain käden, sir.'
"'Tekö ostaisitte sen?'
"'Minä sieppaisin sen itselleni, sir, jos vain minulla olisi rahaa.'
"Herra Cheeseman mietti muutamia hetkiä purren kynäänsä tyynesti. Sitten hän sylkäisi pieniä kynänpalasia pöydälleen ja sanoi: 'Minäkin olen ajatellut juuri samaa kuin tekin, Smith. Aivan samaa. Hyvin omituista.' Hän painoi pöydässä olevaa soittokellon nappulaa ja muuan asiatyttö ilmestyi huoneeseen. 'Pyytäkää herra Preludea tulemaan tänne... Vai haluaisitte te tulla mielellänne tänne Thunderstone Houseen, Smith. Minulle on kerrottu teidän jo olevankin hieman perillä asioista. Opetelkaa enemmän. Yleisömme pyrkii tietoa kohti. Minulla on tuolla muutamia kirjoja, jotka teidän on luettava ja joista teidän on valittava pois kaikki kiinnostava.'
"'Te siis luulette voivanne käyttää minua johonkin toimeen, sir?' sanoin minä.
"'Minun pitää käyttää teitä johonkin. Määräykset ovat määräyksiä. Teidän pitää istua tuossa huoneessa tuolla...'
"Herra Preluden tulo keskeytti keskustelumme. Hän oli pitkä, laiha ja kalpea hyvin surullisen näköinen mies.
"'Herra Prelude', sanoi herra Cheeseman viitaten kansikuviin, 'nuo eivät kelpaa, koska ne ovat liian räikeitä. Me tahdomme jotakin raikkaampaa, missä on hieman mielikuvitustakin. Haluan nähdä julkaisun kannella sanokaamme esimerkiksi aamunkoiton – tuollaisen tyynen ja vaatimattoman maiseman, enimmäkseen vain väriä, kaukaa siintävän vuorijonon, jonka harjaa nousevan auringon säteet kultaavat, sinisen viheriän rauhallisen laakson ja korkealla leijailevia utupilviä, hieman vain punertavia. Ymmärrättekö? Etualalla saa ehkä olla puitakin – juuri silmujaan puhkovia – vain kevät ja aamutunnelmaa. Ymmärrättekö? Kaikki hieman himmeästi näkyvine taustoineen. Sitten lopuksi sivun poikki ulottuva suuri käsi ranteineen viittaamaan johonkin korkealle ja kauas. Ymmärrättekö?'
"Hän katsoi herra Preludeen luovan ihmisen innostunut ilme kasvoillaan, mutta herra Prelude näytti paheksuvalta. 'Aurinko tulee pitämään siitä –', sanoi hän.
"'Siitä tulee menevää tavaraa', sanoi herra Cheeseman.
"'Miksi ei yhtä hyvin noita lentokoneita?'
"'Miksi ei hyttysiä?' kysyi herra Cheeseman.
"Herra Prelude kohautti hartioitaan. 'Minä en voi levittää sellaista loistolukemistoa, jossa ei ole lentokoneita eikä zeppeliinejä', sanoi hän. 'Mutta sehän on teidän asianne.'
"Herra Cheeseman näytti hieman hämmästyvän kuullessaan virkatoverinsa väitteen, mutta pysyi kuitenkin päätöksessään. 'Siitä on tehtävä luonnos', sanoi hän. 'Mitä sanotte Wilkinsonista?'
"He keskustelivat jostakin tuntemattomasta Wilkinsonista, voisiko hänestä mahdollisesti tulla kansilehtien piirustajaa. Sitten herra Cheeseman kääntyi minun puoleeni. 'Näin sivumennen sanoen, herra Prelude, on meillä tässä muuan nuorukainen, jonka taitoa meidän on jotenkin käytettävä hyväksemme. Me emme tiedä vielä, mitä hän osaa, mutta hän näyttää ymmärtäväiseltä. Mielestäni hän voisi seuloa muutamia noita tieteellisiä kirjoja. Mistä hän pitää, pitää yleisökin. Minä en voi lukea tuota roskaa. Minulla on muutenkin liian paljon tehtävää.'
"Herra Prelude tarkasteli minua. 'Ihminen ei milloinkaan tiedä, mitä hän osaa, ennenkuin hän koettaa', sanoi hän. 'Tunnetteko te lainkaan luonnontieteitä?'
"'En paljonkaan', vastasin minä. 'Olen kuitenkin lukenut hieman fysiikkaa, kemiaa ja geologiaa, ja muuta melkoisesti.'
"'Teidän ei tarvitse tietää paljonkaan', sanoi herra Prelude. 'Tulette paremmin toimeen täällä liioitta tiedoitta. Ne tekevät teidät vain High-Browien kaltaiseksi. Kun jotakin heidän painattamaansa julkaisua myydään kymmenentuhatta, myydään jotakin meidän toimittamaamme lukemistoa satatuhatta kappaletta. Me alammekin jo hieman ylpistyä tässä laitoksessamme ja aiomme olla kasvattavia ja kehittäviä niin kauan kuin se ei vaikuta ansioomme. Katsokaa tuota ilmoitusta. Me johdamme! Mutta kaikesta huolimatta, Cheeseman, menee sellainen julkaisu, jonka kansilehteä koristaa kaunis ja melkein alaston tyttö, parhaiten kaupaksi, kuten ennenkin. Se on yhtä johdonmukaista kuin säädyllistäkin. Tuossa ovat nyt esimerkiksi – mikä teidän nimenne on?'
"'Smith, sir.'
"'Smith. Tuolla kirjahyllyllä ovat kaikki kansilehdet. Niistä minä valitsen tämän. Miksi tämä menee kaupaksi?'
"Se oli Newberryn Maailman kesänumeron kansilehti, jossa nähtiin parin nuoren ruumiinmukaiseen kylpypukuun pukeutuneen naisen keikistelevän muiden nähden hiekkarannalla.
"'Smith pitää tästä', sanoi herra Prelude riemuitsevasti.
"Minä pudistin päätäni.
"'Te aiotte sanoa, ettei se ole viehättävä', sanoi herra Cheeseman kääntyen tuolissaan ja viitaten hyvin purrulla kynällään.
"Minä mietin hetkisen.
"'Niissä ei ole milloinkaan minkäänlaista sisältöä', sanoin vihdoin.
"'Siinä sen nyt kuulitte, Prelude', sanoi herra Cheeseman.
"'Lorua! Hän on ostanut viisi kuusi, ennenkuin hän on päässyt siitä selville. Ja useimmat unhottavat kansilehden heti, ruvetessaan lukemaan sisältöä.'"
10
"Tuloni Thunderstone Houseen ei siis ollutkaan niin hirvittävä kuin minä olin kuvitellut. Minusta tuntui oikein miellyttävältä, että olin lukemiston kansikuvaan nähden osunut melkein samaan kuin herra Cheesemankin, ja piakkoin sain tutustua muihin samanlaisiin yhtä vakuuttaviin kokemuksiin. Kiinnostuin heti suuresti kaikkeen siihen toimitus- ja julkaisemistyöhön, jota tehtiin ympärilläni, ja mieleni otti muutaman noista askelista eteenpäin, jotka ovat luonteenomaisia nuoruudelle. Olin vielä poikanen poistuessani herra Humbergin luota, mutta en ehtinyt olla Crane & Newberryn liikkeessä vielä monta viikkoakaan, ennenkuin huomasin olevani kyvykäs ja vastuunalainen nuorimies. Aloin muodostaa mielipiteitä nopeasti, kirjoittaa luottamuksella ja käsialanikin muuttui huolettomasta tahi liian huolellisesta poikamaisesta riipustelusta yhdenmukaiseksi luonteenomaiseksi kirjoitukseksi. Aloin ajatella käyttämieni vaatteiden laatua ja sitä vaikutelmaa, jonka tein muihin ihmisiin.
"Ja jo lyhyen ajan kuluttua kirjoittelin minä lyhyitä avustuksia johonkin pienempään viikko- tahi kuukausijulkaisuumme ja ehdottelin kirjoituksia ja katsauksia, kuten me niitä nimitimme, herra Cheesemanille. Viikolta saamani kahdeksantoista shillinkiä, jolla olin aloittanut, kohosi sarjoittain kolmeksi punnaksi, joka oli siihen aikaan melko suuri palkka ei vielä kahdeksantoistavuotiaalle nuorukaiselle. Fanny oli hyvin kiinnostunut työhöni, ymmärtäen tavattoman hyvin sen eri vaiheet. Hän näytti tietävän kaiken herra Cheesemanista, herra Preludesta ja kaikista muistakin tovereistani, heti kun vain mainitsin heidän nimensä.
"Eräänä päivänä työskentelin herra Cheesemanin huoneen viereisessä huoneessa muutaman toisen Wilkins-nimisen nuorukaisen kanssa korjaillen erästä korjausvedosta. Muuan liikkeemme palkkaama kirjailija oli kirjoittanut melko pitkän kertomuksen johonkin loistolukemistoon ja kertomus ehdittiin latoa ja painaa, ennenkuin huomattiin kirjailijan jonakin huolettomana hetkenä antaneen pääroistolleen erään kuuluisan asianajajan nimen, jolla onnettomuudeksi oli maalaistalo melkein samannimisessä kylässä kuin kertomuksessakin puhuttiin. Tuo kuuluisa asianajaja olisi voinut luulla tätä hänen nimensä käyttöä häväistykseksi ja nostaa kanteen meitä vastaan. Me lueskelimme nyt korjausvedoksia läpi ja vaihdoimme tuon kuuluisan asianajajan nimen kokonaan toiseksi joka kerta kuin se esiintyi. Saadaksemme työmme hauskemmaksi olimme tehneet siitä jonkinlaisen pelin. Lukiessaan korjausvedostaan oli kumpaisenkin huudettava ääneen Reginald Flaken nimi löytäessään sen ja se meistä voitti aina pisteen, joka löysi sen ennen toista. Olin jo muutamia pisteitä voitolla, kun kuulin käytävästä äänen, joka kuulosti minusta kummallisen tutulta. 'Ne ovat kaikki levällään pöydälläni, sir, jos vain tahdotte tulla huoneeseeni', kuulin herra Cheesemanin sanova.
"'Koira vieköön', sanoi Wilkins, 'siellä on Aurinko.'
"Pyörähdin katsomaan oven avautuessa ja näin herra Cheesemanin pitävän ovea auki eräälle hyvännäköiselle nuorenpuoleiselle miehelle, jonka kasvojenpiirteet olivat melko kauniit otsalle valuneine ruskeine tukkineen. Hänellä oli nenällään melko suuret pyöreät silmälasit, joiden lasit olivat kellertävät. Kun hänen katseensa sattui minuun, näytti melkein siltä kuin hän olisi tuntenut minut, mutta sitten tämä ilme haihtui hänen katseestaan. Joko hän oli tuntenut minut tahi ajatteli minun muistuttavan jotakin henkilöä. Hän seurasi herra Cheesemania huoneen poikki ja kääntyi sitten äkkiä.
"'Te olette luonnollisesti', sanoi hän hymyillen ja tullen pari askelta lähemmäksi, 'nuori Smith. Kuinka te viihdytte täällä?'
"Työskentelen enimmäkseen herra Cheesemanille', sanoin minä nousten tuoliltani.
"Hän kääntyi nyt herra Cheesemanin puoleen.
"'Hyvin tyydyttävästi, sir. Nopea, kiinnostunut; hän tulee menestymään täällä.'
"'Olen hyvin iloinen kuullessani sen, hyvin iloinen. Jokaisella on mahdollisuutensa täällä eikä täällä ole suosikkeja. Ei lainkaan. Paras mies tekee työn. Olen iloinen saadessani lausua teidät tervetulleeksi johtajien joukkoon, kun vain haluatte liittyä meihin, Smith.'
"'Lupaan koettaa parhaani, sir.'
"Hän epäröi, hymyili jälleen hyvin ystävällisesti ja meni sitten herra Cheesemanin huoneeseen.
"'Missä me nyt taasen olimmekaan?' sanoin minä. Kolmessakymmenessätoisessako korjausvedoksessa?'
"'Kuinka sinä tunnet hänet' kysyi Wilkins melko kiihkeästi.
"'En minä tunne häntä', sanoin minä kiivaasti, punastuen kovasti. 'En ole nähnyt häntä milloinkaan ennen.'
"'Hän tunsi kuitenkin sinut.'
"'Hän on kai kuullut puhuttavan minusta.'
"'Keneltä?'
"'Kuinka hiivatissa minä sen tietäisin?' kysyin minä tarpeettoman kiivaasti.
"'Ah!' sanoi Wilkins miettiväisesti. 'Mutta – –' Hän katsahti huolestuneihin kasvoihini sanomatta enempää.
"Mutta hän voitti minut Reginald Flake-pelissä kirjan lopussa kuudellakymmenelläseitsemällä pisteellä neljääkymmentäkahta vastaan."
11
"Minä salasin kokonaan äidiltäni sen osan, mikä Fannyllä oli uuden paikkani hankinnassa ja kaikissa niissä tilaisuuksissa, joita se toi mukanaan Thunderstone Housessa, minkävuoksi äitini voikin ylpeillä ja tuntea tyytyväisyyttä kasvavasta varallisuudestani. Voin piakkoin kaksinkertaistuttaa ja sitten vieläkin lisätä maksujani yhteiseen talouteen, ja vihdoin vaihdoin vinttihuoneeni, jonka Prue sai kokonaan omakseen, siihen huoneeseen, jossa vanhat Moggeridget olivat kerran asuneet. Se järjestettiin minulle jonkinlaiseksi yhdistetyksi työ- ja makuuhuoneeksi, ja piakkoin minulla oli siellä yksi hyllyllinen ja sitten useita muita laudakollisia täynnä kirjoja ja oma kirjoituspöytäkin.
"Ja koska minä en halunnut pahoittaa äitini mieltä, salasin minä häneltä usein toistuvat vierailunikin Fannyn luo. Me aloimme tehdä pieniä retkiä yhdessä, sillä Fanny sai usein olla pitkiäkin aikoja yksinään. Newberry oli hyvin ahkera mies eikä hän joskus voinut tulla Fannyn luo kymmeneenkään päivään, ja vaikka Fannyllä olikin muutamia naisystäviä ja kursseja ja oppitunteja, voi siinä välissä olla monen päivän pituisia aukkoja, jolloin hän ei olisi voinut keskustella muiden kuin palvelijansa kanssa, ellen minä olisi tullut hänen luokseen. Koetin salata koko tämän toveruutemme äidiltäni, vaikka hänen epäluulonsa lävistivätkin joskus minun petollisuuteni. Ernst ja Prue saivat kuitenkin seurata rakkautensa kutsua esteettömästi perheen häpeältä, ja jonkun ajan kuluttua he olivatkin molemmat kihloissa, ja Ernstin nuori morsian ja Pruen nuori sulhanen saivat tulla salonkiin sunnuntaisin teetä juomaan, koska herra ja rouva Milton olivat tavalliseen tapaansa poissa ja olivat ystävällisesti luovuttaneet huoneensa meille. Ernstin nuori morsian – minä olen unhottanut täydellisesti hänen nimensä – osoittautui hyvin puetuksi tyyneksi nuoreksi naiseksi, jolla oli äärettömän tarkasti selvillä ylhäisöön kuuluvien henkilöiden asiat; hän puhui vapaasti ja hienosti pitäen melkein yksinään huolta koko keskustelusta jutellen melkein yksinomaan Ascotista, Monte Carlosta ja hovista. Pruen herra Pettigrew oli taasen vakavampaa lajia ja hänen sanomistaan asioista muistan vain hänen ehdottoman varmuutensa siitä, että me rupeamme saamaan viestejä kuolleilta jo muutamien vuosien kuluttua. Hän oli liikavarpaidenleikkaaja ja melko tunnettu niissä piireissä."
"Odota hieman!" huudahti Radiant. "Mitä tämä onkaan? Sinä puhut nyt joutavia, Sarnac. Mitä tuollainen chiropodologillinen käsi- ja jalkatiede oikeastaan oli?"
"Luulin teidän kysyvänkin sitä minulta", sanoi Sarnac hymyillen. "Chiropodia oli leikkaamista."
"Siis sadonkorjuuta" [englanninkielinen sana "Corn" merkitsee sekä
viljaa että liikavarpaita, mistä Starlightin erehdys johtui. Suom.
muist.], sanoi Starlight. "Mutta miksi siihen sekoitettiin kädet ja
jalatkin? Eikö niillä siihen aikaan ollut koneita?""Ei, tämä vilja oli kokonaan toisenlaista. Herra Humbergin apteekki oli täynnä liikavarpaan salvoja ja lääkkeitä. Liikavarpaat olivat tuskallisia ja ikäviä kasvannaisia ihmisten jaloissa, huonosti sopivien kenkien painamia ja kasvattamia pahkuroita. Me emme nykyään tiedä sellaisista lisäkkeistä mitään, mutta siihen aikaan ne synkensivät monen ihmisen elämän Pimlicossa."
"Mutta miksi he käyttivät huonosti sopivia jalkineita?" kysyi Radiant. "Ah, viis siitä! Viis siitä, kyllä minä nyt jo tiedän! Mielettömän maailman, joka valmisti kenkiä noin vain katsomatta jalan muotoon, piti niitä myös käyttääkin. Ja käyttää noita puristavia kenkiä, vaikka ei kukaan järkevä ihminen uneksinutkaan niiden käyttämistä. Jatka sinä vain kertomustasi."
"Missä minä taasen olinkaan?" sanoi Sarnac. "Niin, minähän kerroin teekutsuista, tuttavallisista salongissa viettämistämme teekutsuista, jossa me puhuimme kaikista muista seikoista maailmassa, paitsi Fannysta. Ja hyvin lyhyen ajan kuluttua noista kutsuista äitini sairastui ja kuoli.
"Hänen ei tarvinnut olla kipeänä pitkää aikaa. Hän vilustui ensin, tahtomatta mennä vuoteeseen. Kun hän sitten lopulta suostui siihen, nousi hän jälleen päivän kuluttua, koska hän ei voinut sietää sitä ajatusta, että Pruen oli pakko yksinään tehdä kaikki työt alakerrassa. Ja hänen vilustumisensa muuttui keuhkokuumeeksi, tuoksi samaksi taudiksi, joka oli tappanut Moggeridgetkin, ja hänkin kuoli kolmen päivän kuluttua.
"Kun hänen kuumeensa alkoi kohota, muuttui hän jonkinlaisesta leppymättömästä, kovasta ja luokseenpäästämättömästä henkilöstä häpeäväksi ja säälittäväksi ihmiseksi. Hänen kasvonsa kävivät pienemmiksi ja nuoremman näköisiksi, silmänsä kirkkaammiksi ja niihin ilmestyi jotakin, mikä muistutti Fannysta, kun Fanny oli suruissaan. Ja kaikki äreät tunteeni äitiäni kohtaan sulivat nähdessäni hänen haukkovan ilmaa kasaan painuneella pieluksellaan ja minä totesin äkkiä, että hän oli ehkä hyvinkin lähellä vaivojensa ja vaikeuksiensa loppua. Matilda Goodista tuli jälleen tuo vanha ystävä, jonka hän oli tuntenut nuoruudestaan asti, ja he nimittivät toisiaan Tildaksi ja Marthyksi, Matildan ja Marthan asemesta. Huolimatta leinin runtelemista jaloistaan kulki Matilda portaat edestakaisin ainakin viisikymmentä kertaa päivässä ja hankki sairaalle paljon kalliita tavaroita, kuta kalliimpia sen parempia, joista hän luuli äitini pitävän. Ne oli vetoavasti koottu yhteen kasaan vuoteen viereiselle pöydälle. Tuntiessaan loppunsa lähestyvän äitini kysyi pari kolme kertaa minua ja kun minä palasin kotiin illalla kumartuen hänen puoleensa, kuiskasi hän minulle käheästi: 'Arry, lupaa minulle... lupaa minulle...'
"Istuin hänen vuoteensa viereen tarttuen käteen, jonka hän ojensi minulle, ja niin varaten minuun hän nukkui ikuiseen uneen.
"Mitä hän olisi vaatinut minua lupaamaan, ei hän milloinkaan sanonut. Halusiko hän jotakin viime valaa, joka olisi erottanut minut Fannysta ikuisiksi ajoiksi, vai olivatko hänen ajatuksensa Fannyyn nähden muuttuneet kuoleman varjon uhatessa ja olisiko hän lähettänyt tyttärelleen jonkin uuden viestin, sitä en voi kuvitella vielä tänäänkään. Ehkä hän ei itsekään tiennyt, mitä minun olisi pitänyt luvata, hänen mieltään liikutti vain haihtuva toivo ylivallasta. Tahto ailahteli hänessä haihtuakseen jälleen tyhjyyteen. 'Lupaa minulle!' Hän ei muistellut Fannyä milloinkaan nimeltä emmekä me uskaltaneet tuoda sisartani milloinkaan hänen luokseen. Ernst suuteli häntä, polvistui vuoteen viereen ja purskahti sitten äkkiä hillittömään itkuun kuin lapsi, jollainen hän olikin, kiihoittaen meidät muutkin itkemään. Hän oli äitini esikoinen ja rakkain, hän oli tuntenut äitini ennen äidin viimeisiä onnettomia elinvuosia ja oli aina ollut nöyrä poika hänelle.
"Pian hän lepäsi siinä hyvin suorana ja hiljaa, kaiken käydessä hänen ympärillään yhtä rauhalliseksi kuin isäni kaupassa sunnuntaisin. Hän oli päässyt ainiaaksi vapaaksi elämän taisteluista ja vastuksista. Hänen kasvonsa eivät nyt olleet nuoret eivätkä vanhat, marmoriset rauhan kasvot vain. Niiden ärtyisä ilme oli silennyt ja haihtunut kokonaan olemattomiin. Mieleeni ei ollut milloinkaan ennen juolahtanut, että hän on hyvännäköinen, mutta nyt huomasinkin, että Fanny oli perinyt hienot piirteensä häneltä. Hän muistutti Fannyä, järkkymätöntä vakavaa Fannyä.
"Seisoin hänen liikkumattoman ruumiinsa vieressä niin suuren ja syvän surun valtaamana, etten voinut itkeäkään, surun, jota en tuntenut niin paljon hänen vuokseen kuin sen elämän toivottomuuden tähden, joka oli ruumistunut hänessä. Sillä nyt minä näin, ettei hänessä ollut eikä milloinkaan ollutkaan ollut mitään vihattavaa, ymmärsin ensi kerran hänen uhrautuvaisuutensa, hänen harhaanjohdetun kiihkonsa kaiken oikean puolesta ja hänen sydämensä mykän, erehtyvän, kidutetun ja kiduttavan rakkauden. Hänen rakkautensa Fannyynkin oli kaatunutta ja käännytettyä rakkautta; hänen langennut tyttärensä oli muuttunut hänelle halveksittavaksi vaihdokkaaksi sen kauniin terävän pienen tytön asemesta, josta hänen mielestään olisi pitänyt kasvaa naisellisten hyveiden esikuva. Kuinka katkerasti ja usein me lapset, paitsi Ernstiä, olimmekaan loukanneet hänen jäykkiä ja ehdottomia mielipiteitään, minä ja Fanny avoimesti ja kapinallisesti, ja Prue paljastuksillaan. Sillä Prue – minä en tahdo kertoa teille Matildan selostusten yksityiskohtia – näpisteli.
"Mutta jo paljon ennenkuin me lapset aloimme vastustaa äitiämme, oli hänen täytynyt kokea jokin paljon suurempi pettymys. Millaisia haaveita miehekkäästä hurskaudesta ja säädyllisyydestä hän oli mahtanut liittääkään raukkamaiseen, lörpöttelevään, vaappuvaan ja honteloon isääni, kun hän ja äitini olivat kävelleet yhdessä sunnuntaipukimissaan koettaen esiintyä niin hyvin edukseen kuin suinkin? Isäni oli varmaankin silloin pitkä hyvännäköinen nuorukainen ja vakuuttavasti taipuvainen hurskaihin mietteihin. Millaisia pettymyksiä hän olikaan aiheuttanut äitini kiinteille ja rajoitetuille toiveille raakuudellaan, kömpelyydellään, kummallisuudellaan, tietämättömyydellään ja epäpätevyydellään?'
"Ja muistelkaa nyt jälleen John Julip-enoani, tuota ihmeellistä ihailtua vanhempaa veljeä, joka osasi käyttäytyä kuin urheileva aatelismies, mutta joka olikin hitaasti vaipunut juopottelevan varkaan tasolle. Hän oli pettynyt kaikkeen nähden, tuo naisraukka. Noina aikoina saivat miehet kaduillamme myydä lapsille kirkkaanvärisiä paisutettuja rakkoja, jotka aiheuttivat ostajille niin suuria pettymyksiä, ettette te voi sitä kuvitellakaan; ja se elämä, jonka Jumala oli lahjoittanut äidilleni, oli ollut hyvin tuollaisen rakon kaltainen. Se oli haljennut ja rypistynyt veltoksi ja tyhjäksi jäännökseksi, jota ei mikään voinut enää uudistaa. Äitinikin oli kestänyt riutumisaikansa, rypistynyt liian varhain ja työskennellyt itsensä väsyksiin saamatta rakkautta osakseen muiden kuin ainoan tottelevaisen poikansa puolelta.
"Niin, ajatellessani Ernstiä tunnen minä huojennusta. Hänen uskollisuutensa oli varmaankin tehnyt äitini onnelliseksi."
Sarnac keskeytti. "Minun oli melkein mahdotonta", sanoi hän sitten, "seisoessani äitini kuolinvuoteen vieressä irroittaa ajatuksiani niistä tuhansista seikoista, jotka olivat muistuneet mieleeni hänestä hänen kuolemansa jälkeen. Minun on pitänyt kertoa teille hänestä kuin jostakin vastustajasta, kuin jostakin kovasta vihamielisestä luonteesta. Hänen osansa tarinassani on ollut sellainen. Mutta hän oli vain tue sekamelskaisen aikakauden luoma olento ja uhri, joka oli muuttanut hänen luonnollisen sitkeytensä sokeaksi suvaitsemattomuudeksi ja tuhlannut hänen moraalisen intohimonsa rumiin ja hedelmättömiin tarkoituksiin. Jos Fanny, Ernst ja minä olimmekin näyttäneet jonkinlaista lujuutta elämämme alun epäedullisuuksia vastaan, jos me olimmekin voittaneet itsellemme joitakin tietoja ja kunnioitusta, olimme me perineet sen lujuuden äidiltämme, ja meidän rehellisyytemme oli hänen rehellisyyttään. Jos hänen siveellinen töykeytensä olikin synkistänyt ja katkeroittanut nuoruutemme, oli hänen intohimoinen ahdasmielisyytensä suojellut lapsuuttamme. Isämme olisi kyllä rakastanut meitä, ihmetellyt käytöstämme ja antanut meidän olla rauhassa. Mutta jo varhain hänen elämässään oli tuo pelko, tuo sukupuolikysymyksen aiheuttaman kauhun valtaama viha, joka synkensi kristillisiä vuosisatoja, tuo hurja pako pysyväisen ja mitä ankarimman avioliiton tukahduttavaan ja kukistavaan kuriin, avioliiton, johon oli kyllä hyvin helppo päästä, mutta josta oli yhtä vaikea paeta kuin terässangoista, joiden hampaat on piilotettu mitä viekkaimmilla salaperäisillä laitteilla ja väärennyksillä, tarttunut säälimättömästi äitini kuvittelukykyyn ja synkistänyt kaikki hänen elämänsä onnellisemmat mielijohteet. Hän olisi ollut valmis, jos vain tarve olisi niin vaatinut, heittämään lapsensa Molochin tuleen, jos hän vain siten olisi voinut pelastaa heidän sielunsa. Hän alistui sitäkin katkerammalla mielellä, koska se oli vastoin hänen oman luonteensa syvempiä kehittymättömämpiä vaistoja.
"Sellaisia asioita, ehkä kuitenkin hämärämmästi esiintyviä, juolahti Harry Mortimer Smithin, entisen minäni, mieleen, hänen seisoessaan kuolleen äitinsä vieressä. Järjettömän eroamisen aiheuttama tunne ja menetettyjen tilaisuuksien ahdistava vakaumus repivät hänen, minun mieltäni. Tunsin silloin, että olisin voinut sanoa hänelle paljonkin asioita, ja tiesin olleen suopeita hetkiä, joita olisin voinut käyttää hyödykseni parantaakseni väliämme. Olin tarpeettomasti niin töykeästi vastustanut häntä, sillä minähän olisin voinut olla paljon ystävällisempi hänelle ja pitää kuitenkin oman pääni. Nyt hän lepäsi tuossa, tuo heikko, pieni, vanha nainen, laihtuneena, riutuneena ja ennen aikojaan vanhentuneena. Kuinka usein minä olin sivaltanutkaan häntä koko kapinallisella voimallani ajattelematta lainkaan sitä, että minä siten voin ehkä haavoittaa häntä, kuten vain lapsi voi haavoittaa kantajaansa. Häntä oli pimitetty yhtä paljon kuin minuakin, ja nyt – nyt oli jo kaikki liian myöhäistä. Ovi oli sulkeutunut välillämme, sulkeutunut ikuisiksi ajoiksi. Ainiaaksi..."
12
"Se puolentoista vuoden pituinen aika, joka oli äitini kuoleman ja ensimmäisen maailman sodan välillä – sodan, joka oli ennen myrkkykaasusotaa ja suurta hävitystä – oli nopean kehittymisen aikaa minulle sekä henkisesti että ruumiillisesti. Jäin asumaan Matilda Goodin luo, koska olin ruvennut pitämään tuosta kömpelöstä, viisaasta ja ystävällisestä naisesta melkein niin paljon kuin toisesta äidistäni. Nyt minä olin kuitenkin jo niin hyvissä varoissa, että voin vuokrata koko toisen kerroksen itselleni ja erottaa arkihuoneeni makuuhuoneestani. Tulin vieläkin maanalaiseen keittiöön aamiaiselle tahi illalliselle tahi teelle, koska minusta oli hauskaa jutella Matildan kanssa. Prue oli jo mennyt naimisiin herra Pettigrewin kanssa niihin aikoihin ja hänen sijaansa oli ilmestynyt pari ahkeraa ikävää naista – he olivat sisaruksia, toinen vanhapiika ja toinen erään murtuneen ammattinyrkkeilijän vaimo – suorittamaan niitä askareita, joita Prue ja äitini olivat tehneet.
"Parhain toverini noina aikoina oli sisareni Fanny. Lapsuutemme aikainen liittomme oli uudistettu ja vahvistettu. Me tarvitsimme toisiamme ja voimme auttaakin toisiamme paremmin kuin kukaan muu meitä. Sain hyvin pian selville, että Fannyn elämä oli jakautunut pariin aivan erilaiseen osaan; hän voi viettää tunteja ja joskus kokonaisia päiviäkin onnellisena ja huvitellen Newberryn kanssa, joka rakasti häntä suuresti uhraten hänelle kaiken sen ajan, jonka hän vain voi riistää työltään, ja esittäen hänet sellaisille ystävilleen, joiden hän tiesi kunnioittavan Fannyä ja vaikenevan heidän salaisuudestaan. Mutta hän sai viettää pitkiä yksitoikkoisiakin viikkoja yksinään peloittavasti jätettynä omiin hoteisiinsa. Sisareni Fanny oli rohkea, uskollinen ja uhrautuvainen, mutta ennenkuin me molemmat yhdyimme jälleen, tuntuivat hänestä luullakseni nuo ikävät huvituksista köyhät väliajat väsyttäviltä, vaarallisilta ja joskus melkein sietämättömiltäkin. Joskus hänellä ei ollut mitään iloitsemisen aihetta, ei mitään hauskaa eikä tärkeää, tuo päivittäinen kirjelippunen vain, muutamia kiireellisiä sanoja, joita Newberry oli raapustellut hänelle. Ja kuta sydämellisempi Newberry oli, sitä ikävämpää se oli Fannylle. Tuo tosiseikka, että Newberry oli hauskasti, viehättävästi ja syvästi rakastunut häneen, ja paljas hilpeä seurusteleminen hänen kanssaan muuttivat nuo pitkät väliajat vielä synkemmiksi ja ikävämmiksi."
"Eikö hänellä ollut työtä?" kysyi Sunray.
"Ja työtovereita ja toisia naisia?" kysyi Firefly.
"Ei hänen asemassaan. Ei naimattomana naisena – alhaissyntyisenä – rakastajan kanssa."
"Mutta oli kai siellä toisiakin samanlaisessa asemassa olevia? Siellä oli varmasti paljonkin sellaisia."
"Sellaiset ihmiset muodostivat hajaantuneen luokan, joka sai hävetä itseään. Newberry ja Fanny olivat rakastavaisia, sellaisia kuin mekin nykyään; he jatkoivat sitä itsepäisesti ja menivät luullakseni vihdoin naimisiinkin sen ajan tavan mukaan. Mutta he olivatkin poikkeuksellisia henkilöitä, he tiesivät, mitä he tahtoivat eivätkä lannistuneet vähästä. Useimmat näistä säännöttömistä liitoista sortuivat keskinäisen ikävän ja eroamisen aiheuttamaan kiusaukseen. Huonomuistisuus ja mustasukkaisuus hävittävät paljon näitä epävarmoja pariskuntia. Yksinäisyydessä elävät tytöt rupesivat seurustelemaan toisten miesten kanssa, jolloin ensimmäinen rakastaja epäili heidän uskollisuuttaan ja meni tiehensä. Minulla on teille paljonkin kerrottavaa tuosta maailman mustasukkaisuudesta, jota ei ajateltu miksikään ilkeäksi viaksi, vaan päinvastoin melko jaloksi tunteeksi. Ihmiset sallivat sen jatkua ylpeillen siitä. Ja suurin osa näistä säännöttömistä liitoista ei ollut ensiksikään mitään rakkauden liittoja, vaan viisaita sopimuksia, epärehellisiä kummaltakin puolelta. Lääkkeet ja juomat saivat hyvin helposti valtoihinsa sellaisen elämän, joka jakautui liiallisen kiihoituksen ja ikävyyden välillä ja jota yleinen paheksuminen synkistytti. Uhmaaminen oli siinä helpointa. Naimattomasta rakastajattaresta tehtiin yhteiskunnan hylkiö, joka ajautui toisia vielä ilkeämpiä ja onnettomampia yhteiskunnan hylkiöitä kohti... Te ymmärrätte ehkä nyt, miksi sisareni Fanny eli mieluummin yksinään ja erillään vain senvuoksi, että hän kuului tuohon lukuisaan joukkoon.
"Luultavasti tuon vanhan maailman kovan, laillisen avioliiton tarkoituksena olikin pitää rakastavaisia yhdessä. Mutta lukemattomissa tapauksissa se pitikin vääriä henkilöitä yhdessä ja rakastavaisia erillään. Teidän pitää kuitenkin muistaa, että lapsia siihen aikaan luultiin kohtalon sallimiksi onnettomuuksiksi ja ne olivatkin todella yhdessäasumisen aiheuttamia onnettomuuksia ja se muutti kokonaan kysymyksen laadun. Siellä ei ollut lapsille minkäänlaisia oikeita kouluja eikä mitään pakopaikkoja, jos vain vanhemmat erosivat ja rikkoivat kodin. Nykyään me olemme niin turvattuja, että meidän on hyvin vaikeata kuvitellakaan tuota vanhojen aikojen satunnaista turvattomuutta. Ja tuskinpa me voimme kuvitella niitä vaarojakaan, jotka uhkasivat turvatonta lasta. Nykyisessä maailmassa näyttää meistä kaikista tulevan pareja, jokainen löytää itselleen ennemmin tahi myöhemmin toverin ja avioliitto on luonnollinen ja tarpeellinen yhteys heidän välillään pakollisen suhteen asemesta. Maailman kaikkien entisten ja nykyisten uskontojen kaikki papit eivät voisi sitoa minua Sunrayhin sen lujemmin kuin minä tänään olen häneen sidottu. Kun kirves pannaan varteen, ei siinä tarvita alttaria eikä raamattua.
"Mutta näistä eri asioista ei mikään vaikuttanut vähintäkään siihen tosiseikkaan, että sisareni, Fanny, kärsi tavattomasti ikävästä, ennenkuin hän löysi minut jälleen.
"Hän oli hyvin utelias ja yrittelevä, ja käytti nyt minun vapaa-aikojani hyväkseen näyttelemällä minulle kaikki vanhan Lontoon nähtävyydet ja piilopaikat, kuten museot, taidekokoelmat, puistot, puutarhat ja kanervikot, joita minä en muussa tapauksessa olisi milloinkaan nähnyt. Ja tuskinpa hänkään olisi tullut menneeksi niihin, ellen minä olisi voinut seurata häntä, koska tuossa mielettömien rajoituksien maailmassa useimmat tällaiset paikat olivat sellaisten salaisten rakastelijoitten ja muiden mielettömien henkilöiden tyyssijoja, jotka olisivat voineet ärsyttää ja väsyttää Fannynlaista kaunista tyttöä. He olisivat voineet seurata ja puhutella häntä jossakin yksinäisessä paikassa ja tunkea inhoittavat vaatimuksensa hänen ja kauniin luonnon ja auringonpaisteen väliin.
"Mutta yhdessä me samoilimme mielellämme kaikenlaisissa kiintoisissa paikoissa. Tuossa vanhassa Lontoossa, jota minä nyt kuvailen teille, oli suuria yleisiä puutarhoja ja puistoja, jotka kaikki olivat huvittavan kummallisia ja tarkoituksettoman viehättäviä. Siellä oli muuan Richmond-puisto, mihin me usein piilouduimme, monine hienoine vanhoine puineen, ruohokenttineen ja louhikkoineen ja suurine antilooppilaumoineen. Se muuttui syksyisin hyvin keltaiseksi ja hauskaksi. Teidät voitaisiin siirtää täältä nyt tuonne puistoon ja te luulisitte olevanne jossakin nykyaikaisessa pohjoismaisessa puistossa, vaikka olettekin siirtyneet ajassa parituhatta vuotta taaksepäin. Sen suuret puut olivat, kuten melkein kaikki puut siihen aikaan, sammaleen peittämät ja osittain lahot, mutta Fanny ja minä emme sitä milloinkaan huomanneet. Ne näyttivät meistä päinvastoin hyvinkin terveiltä. Sen muutamalta kukkulalta aukeni laaja näköala kiemurtelevalle Thamesille, hyvin viehättävä näköala. Ja Kewissä oli mitä kummallisimpia vanhoja puutarhoja ja kukkasarkoja. Muistan erään kalliopuutarhan ja ansareita, joissa hoidettiin niin kauniita kukkia kuin sen aikainen maailma vain osasi kasvattaa. Ja siellä oli rhododendron-ryhmien välitse kiemurtelevia polkuja, hyvin pienien rhododendrojen tosin, mutta niin kirkasväristen, että ne olivat suureksi iloksi minulle ja Fannylle. Siellä oli eräs paikka, missä me joimme teetä pienten pöytien ääressä vapaassa luonnossa. Tuossa tunteettomassa, vanhassa maailmassa, missä pelättiin vetoa, kylmettymistä ja yskää, tuntui tuollainen vapaan luonnon helmassa aterioiminen hurjalta seikkailulta.
"Me kuljimme museoissa ja taidekokoelmissa keskustellen kuvien aiheista ja tuhansista muistakin seikoista. Muistan vieläkin erään keskustelumme muutamassa Hampton Court-nimisessä kummallisessa, vanhassa, punaisista tiilistä rakennetussa paikassa, palatsissa, jonka ansareissa kasvoi suuria viinirypäleitä ja jonka ikivanha puisto ulottui Thamesiin asti. Siellä oli kukkasarkoja, jotka olivat täynnä puoleksi villiintyneitä yrttikasveja, ja me kävelimme niiden vieritse, kunnes me saavuimme eräälle matalalle vallille joen rannalle, ja siellä me istuuduimme muutamalle penkille, jolloin Fanny alkoi äkkiä lyhyen vaikenemisen jälkeen puhua rakkaudesta kuin sellainen, jonka mieltä on sietämättömästi painettu.
"Hän aloitti puheensa kyselemällä minulta tytöistä, joita olin tavannut ennen ja joihin minä nyt olin tutustunut Thunderstone Housessa ollessani. Kuvailin pari sellaista hänelle. Parhain ystäväni heidän joukossaan oli muuan Milly Kimpton jakeluosastolta; me olimme ruvenneet juomaan teemme yhdessä ja seurustelemaan muutenkin toverillisesti keskenämme. 'Sellainen ei ole mitään rakkautta', sanoi minua viisaampi Fanny, 'että lainataan toisilleen kirjoja. Sinä et tiedä vielä mitään todellisesta rakkaudesta, Harry.
"Mutta sinä tulet kyllä tietämään, Harry aivan varmasti.
"Koeta päästä osalliseksi siitä niin pian kuin suinkin, Harry, koska elämässä ei ole mitään sen vertaista. Ihmiset eivät puhu sinulle siitä ja maailmassa on paljon sellaisia ihmisiä, jotka eivät tiedä, mitä he kaipaavat. Kun ihminen rakastaa, on hän jotakin, mutta hän ei ole mitään, jollei hän rakasta. Hän elää silloin oikeata elämää. Kun ihminen rakastaa vilpittömästi jotakin toista henkilöä, on hän niin onnellinen, ettei mikään voi suututtaa häntä. Mutta ellei hän rakasta, ei mikään ole oikein ja kaikki on väärin. Mutta rakkaus on kummallinen tunne, Harry, ja melkein yhtä peloittava kuin viehättäväkin. Se voi muuttua vääräksi. Joskus se muuttuu kokonaan vääräksi ja silloin se on hirveää, koska se silloin liukuu pois luotasi jollakin tapaa; se haihtuu ja sinä tunnet itsesi ilkeäksi ja pikkumaiseksi – niin äärettömän ilkeäksi – etkä sinä voi palata takaisin ja sinusta tuntuu melkein siltä kuin sinä et haluaisikaan palata. Sinä olet kuollut, tuomittu ja mennyttä kalua, ja sitten se palaa jälleen takaisin kuin auringonpaiste – kuin jokin uudestaan syntynyt tunne.'
"Ja sitten hän alkoi toivottoman avomielisesti jutella Newberrystä ja siitä, kuinka syvästi hän häntä rakasti. Hän kertoi muutamia asiaankuulumattomia piirteitä hänestä. 'Hän tulee luokseni milloin ikinä hän vain voi', sanoi hän toistaen sen hetkisen kuluttua. 'Hän on koko elämäni etkä sinä voi kuvitellakaan, kuinka kallis hän on minulle.'
"Sitten hänen alituinen pelkonsa erosta kohosi hänen ajatustensa pinnalle.
"'Ehkä se tulee jatkumaan näin alituisesti', sanoi hän. 'Minä en välitä lainkaan siitä, vaikka se sen tekeekin, ja viis siitä, vaikka minä en milloinkaan menisikään naimisiin hänen kanssaan. En välitä lainkaan siitä, vaikka minut lopulta heitettäisiinkin syrjään. Minä toistaisin sen kaiken jälleen mielessäni ja pitäisin itseäni onnellisena, vaikka tietäisinkin varmasti, että minut hylätään ja heitetään pois.'
"Kummallinen Fanny. Hänen kasvonsa olivat punaiset ja silmissä oli kyyneliä. Kysyin itseltäni, mitä olikaan tapahtunut.
"'Mutta hän ei tule hylkäämään minua milloinkaan, Harry. Ei milloinkaan! Hän ei voi, ei mitenkään! Hän on melkein puolta kertaa minua vanhempi ja kuitenkin hän tulee luokseni huolissaan. Kerran – – Kerran hän itkikin nähteni. Vaikka kaikki miehet ovatkin niin voimakkaita, ovat he kuitenkin niin avuttomia...
"Sinunkin pitää tutustua johonkin naiseen, jolle sinä...
"Vain muutamia viikkoja sitten – – No niin – – Hän oli sairas, hyvin sairas. Hän on tuntenut tuskia silmissään ja joskus hän on ollut hyvin peloissaan niiden vuoksi. Tällä kertaa ilmestyi niihin hirveitä tuskia ja hän luuli menettävänsä näkönsä. Hän tuli silloin suoraan luokseni, Harry. Hän tilasi ajurin ja tuli suoraan luokseni tunnustellen käsillään tietä yläkertaan ja hapuillen ovella, ja minä hoidin häntä pimennetyssä huoneessani, kunnes tuskat lakkasivat. Hän ei mennyt kotiinsa, missä olisi ollut palvelijoita, hoitajattaria, lääkäreitä ja kaikkea muutakin, vaan tuli minun luokseni. Suoraan minun luokseni. Minun! Hän on minun mieheni ja hän tietääkin, että minä mielelläni uhraisin elämäni hänen puolestaan. Minä tekisin sen empimättä, Harry. Paloittelisin ruumiini mielelläni pieniksi palasiksi, jos vain tietäisin tekeväni hänet siten onnelliseksi.
"Se ei tapahtunut niin paljon hänen tuntemiensa tuskien kuin pelon vuoksi. Hän ei välitä tavallisesti lainkaan tuskista eikä juuri pelkääkään mitään. Mutta silloin hän oli peloissaan ja säikähtynyt. Hän ei ollut pelännyt milloinkaan ennen, mutta silloin hän pelkäsi tulevansa sokeaksi ja oli liian säikähtynyt mennäkseen jonkun erikoistuntijan luokse. Hän oli kuin pieni lapsi, joka pelkää pimeää, hän, joka on niin suuri ja voimakas. Hän luuli heidän saavan hänet valtoihinsa niin, ettei hän pääsekään tulemaan luokseni, ja ajatteli, ettei hän enää saakaan katsella rakastamiaan loistolukemistoja ja lehtiä. Mutta tuskat käänsivät vain hänen ajatuksensa minuun ja hän turvautuikin minuun hädissään.
"Minä pakotin hänet vihdoin poistumaan ja vein hänet lääkäriin. Hän ei olisi mennyt, ellei hän olisi tehnyt sitä minun vuokseni. Hän olisi vain antanut asioiden mennä menojaan eikä kukaan ihminen maailmassa olisi välittänyt hänestä kaikista hänen rahoistaan ja vaikutusvallastaan huolimatta. Ja silloin hän olisi todella voinut tulla sokeaksi, ellei asiaan olisi kiinnitetty lainkaan huomiota. Minä teeskentelin olevani hänen sihteerinsä, vein hänet sinne ja odotin häntä odotushuoneessa. Pelkäsin heidän tekevän hänelle jotakin pahaa. Kuuntelin koko ajan luullen jotakin tapahtuvan. Katselin muka heidän vanhoja kuvalehtiään kuin en olisi välittänyt tämän taivaallista siitä, mitä he hänelle tekevät. Ja sitten hän tuli sieltä hymyillen viheriä varjostin silmillään ja minun oli seisottava jäykkänä ja kylmänä ja odotettava hänen selostustaan. Tuo varjostin peloitti minua, Harry. Olin niin peloissani, että pidätin henkeäni. Luulin sen tapahtuneen. 'Se ei olekaan niin pahaa kuin me luulimme, neiti Smith', sanoi hän kuin sivumennen. 'Kai te käskitte ajurin odottaa? Pelkään, että teidän täytyy tukea minua käsivarresta.' 'Kyllä, sir', sanoin minä tottelevaisesti tarttuen kömpelösti hänen käsivarteensa. Odotushuoneessa oli paljon ihmisiä emmekä me voi olla milloinkaan tarpeeksi varovaisia. Me käyttäydyimme säädyllisesti. Hyvänen aika, ja minä kun olen pitänyt häntä sylissäni tuhansia kertoja.
"Mutta sitten kuin me olimme päässeet turvaan rattaille, veti hän varjostimen eteen, puristi minut syliinsä, suuteli minua ja itki kuumia kyyneliä, koska hän sai pitää vielä minut, näkönsä ja rakastamansa työn. Hänen silmilleen oli tehtävä jotakin, että hän saisi pitää näkönsä – ja hän onkin saanut. Se ei ole tuottanut hänelle mitään huolta moniin kuukausiin.'
"Fanny katseli poispäin minusta kimaltelevan joen yli.
"'Kuinka hän voisi milloinkaan hylätä minua?' sanoi hän. 'Sellaisen ajan jälkeen.'
"Hän puhui jäykästi, mutta minunkin nuorekkaista silmistäni hän näytti hieman yksinäiseltä istuessaan siinä vanhalla punaisella vallilla.
"Muistelin tuota ahkeraa toimeliasta miestä ja hänen suuria kilpikonnanluisia silmälasejaan, ja niitä paria kolmea seikkaa, joita olin kuullut kuiskailtavan hänestä. Minusta tuntui silloin aivan siltä, ettei naisten arvoisia miehiä olekaan maailmassa.
"'Kun hän on väsynyt ja huolissaan', sanoi Fanny varmasti ja hiljaa, 'tulee hän aina takaisin luokseni."
VI
SOTA-AJAN AVIOLIITTO
1
"Ja nyt", sanoi Sarnack, "tulee puvun vaihto. Te olette luullakseni ajatelleet minua kömpelöksi seitsemän- tahi kahdeksantoistavuotiaaksi nuorukaiseksi, tuollaiseen tukkukaupasta ostettuun, huonosti sopivaan pukuun pukeutuneeksi poikaseksi, joita meidän tapamme oli nimittää valmiiksi. Tämä nuorukainen käytti valkoista kaulusta, mustaa takkia ja tummanharmaita housuja, joiden kudos oli kuvaamattoman mutkikasta, ja hänen hattunaan oli musta pallonpuolikas kapeine liereineen ja sitä sanottiin Bowleriksi. Nyt hän vaihtaa toisenlaisen valmiin puvun ylleen, vieläkin huonommasti sopivan – sellaisen nuoren englantilaisen sotilaan khakivormun, jollaisia he käyttivät suuressa maailmansodassa Saksaa vastaan. Vuonna 1914 heilui muuan taikasauva, valtiollisen onnettomuuden taikasauva, edestakaisin Euroopan yli, jolloin tuon maailmanosan ulkomuoto muuttui, kokoaminen väistyi hävityksen tieltä ja kaikki sellaiset nuoret miehet, joita minä olen teille kuvaillut, koottiin yhteen tuollaisista kaupoista kuin Cheapsidessäkin oli, puettiin vormuihin ja vietiin rintamalle juoksuhautoihin, jotka jo ulottuivat poikki Europan. Tämä sota oli kuoppien, piikkilankojen, pommien ja suurien tykkien sotaa enemmän kuin mikään entinen. Se oli erään kauden muutos sotkuisessa maailmassa. Sitä voitiin verrata johonkin nesteeseen, joka kuumeten kuumenemistaan alkaakin äkkiä kiehua ja kuohua yli. Tahi se oli kuin kelkan jälki vuoristossa, kun ihminen pitkien loivasti viettävien rinteiden jälkeen äkkiä saapuukin jyrkänteen nopeasti toisiaan seuraaviin kiemurteleviin mutkiin. Se oli samanlaista mäenlaskua draamallista loppua kohti.
"Puvun vaihtoa seurasi ilmaston vaihdoskin. Minä muistan vieläkin niiden elokuun päivien säikähtyneen kiihkon, jolloin sota alkoi, ja sen, kuinka epäluuloisia me englantilaiset olimme kuullessamme saksalaisten vihollistemme ajavan takaa omaa pientä armeijaamme kuin luuta sähähtelevää kissanpoikasta, ja saadessamme selville, että ranskalainen rintama oli murtumaisillaan. Sitten seurasi syyskuinen pila. Alussa me englantilaiset nuorukaiset olimme vain olleet kiihkeitä katsojia, mutta sitten kuin tiedot armeijamme ponnistuksista ja menestyksistä saapuivat meille, kiiruhdimme me värväystoimistoihin tuhatpäisinä joukkoina, kunnes vihdoin vapaaehtoistemme lukumäärä kohosi miljoonaan mieheen. Minä menin muiden mukana.
"Teistä tuntuu ehkä kummalliselta se, että minä pysyin hengissä koko tuon suuren sodan ajan, olin mukana siinä sotilaana ja taistelin ja haavoituin ja palasin sinne takaisin ja otin osaa viime hyökkäykseen, ja se, että veljeni Ernst kohosi kersantiksi, sai mitalin urhoollisuudesta ja kaatui vain muutamia viikkoja ennen lopullista aselepoa, ja vieläpä sekin, että sota mullisti kokonaan kaikki elämäni mahdollisuudet, vaikka se ei liitykään kertomukseeni elämästäni minään sille niin erityisen tärkeänä seikkana. Muistellessani sitä nyt, ajattelen minä tuota suurta maailmansotaa kuin jotakin maantieteellistä tahi ilmastollista tosiseikkaa, kuin asumista viidentoista kilometrin päässä työpaikalta tahi naimisiinmenoa huhtikuisella roskailmalla. Työmiehen pitää kulkea nuo viisitoista kilometriä joka päivä ja vihittyjen nostaa sateenvarjonsa poistuessaan kirkosta, mutta se ei koske lainkaan läheisesti ihmiseen eikä muuta olennaisesti ihmisen elävää olemusta.
"Maailmansota luonnollisesti tappoi ja kidutti miljoonia meitä, köyhdytti meidät kaikki ja pani koko maailman mullin mallin. Mutta se tarkoitti ainoastaan sitä, että niin ja niin monet miljoonat poistuivat elämästä ja sitä, että jokaisen tuntema levottomuus ja hämminki vain vähitellen lisääntyivät; se ei muuttanut jälelle jääneiden miljoonien luontoa eikä intohimoja, tietämättömyyttä eikä pahoja ajatuksia. Maailmansota syttyikin tuollaisesta tietämättömyydestä ja väärinkäsityksestä, tekemättä mitään niiden muuttamiseksi. Kun se oli kokonaan loppunut, oli maailma aivan sekaisin ja paljon ilkeämpi kuin ennen sitä, mutta kuitenkin tuo sama vanha, paha ja oikullinen maailma, voitonhaluinen, jakaantunut, teeskentelevän isänmaallinen, hölmömäisen hedelmällinen, likainen, tautinen, petollinen ja omahyväinen. Siihen on tarvittu parinkymmenen vuosisadan pituisia tutkimuksia, opetuksia, harjoituksia, ajattelemisia ja töitä, ennenkuin siinä on voitu toimeenpanna joitakin suurempia muutoksia.
"Myönnän sen, että maailmansodan puhkeaminen tuntui peloittavasti lopettavan kaiken vanhan ja aloittavan uuden. Sen vaiheissa oli alussa suuremmoisia päiviä yhtä paljon maille englantilaisille kuin muillekin ihmisille. Me väittelimme siitä jaloilla lauseilla. Me ajattelimme aivan rehellisesti – minä puhun nyt tavallisista ihmisistä – että Keski-Europan hallitukset olivat kokonaan väärässä ja me taasen täydellisesti oikeassa; sadat tuhannet meistä uhraantuivat iloisesti siinä uskossa, että voittamalla vihollisemme luomme uuden maailman. Ja tämä luulo oli yhtä vähän ominaista englantilaisille kuin muille sotaakäyville kansoille. Olen ihan varma siitä, että vuosina 1914-15 ja -16 nähtiin enemmän hienompia urhoollisia ja jalomielisiä töitä ja jaloa uhraantumista, sankarillista työskentelyä ja sankarillista kärsivällisyyttä kuin minään ihmiskunnan historian edellisenä vuonna tahi muutamina satoina vuosina sodan jälkeen. Nuoret ihmiset olivat ihmeellisiä; kuolema ja kunnia niittivät suurenmoista satoa heidän joukostaan. Ja sitten tuloksena peritty harhaoppi alkoi tunkeutua lävitse ja väärä aamunkoitto haihtui olemattomiin ihmissydämistä. Sodan lopussa vuonna 1917 oli koko maailma pettynyt maailma, jolla oli enää vain yksi toivo jäljellä: Amerikan Yhdysvaltain ihanteellinen maailmankatsomus ja presidentti Wilsonin koettelematon suuruus. Mutta siitä ja kaikesta muustakin te voitte lukea historiasta, enkä minä halua puhua siitä nyt. Tuon miehen aseman vallannut Jumala olisi ehkä voinut yhdistää maailman yhdeksi kokonaisuudeksi kahdennellakymmenennellä vuosisadalla ja säästää sen siten vuosisatoja kestävältä surulliselta taistelulta. Mutta presidentti Wilson ei ollut mikään Jumala... Eikä minun luullakseni ole pakko kertoa teille paljon sodastakaan sellaisena kuin minä sen näin. Se oli kummallinen vaihe inhimillisessä kokemuksessa ja se kuvailtiin, maalattiin, valokuvattiin ja merkittiin aikakirjoihin täydellisesti. Useimmat meistä ovat lukeneet siitä paljonkin, Fireflyta luonnollisesti lukuunottamatta. Te tiedätte, kuinka inhimillinen kiinnostus kohdistui neljäksi kokonaiseksi vuodeksi niihin juoksuhautoihin, jotka ulottuivat poikki Europan Saksan kummallakin rintamalla. Te tiedätte, kuinka tuhansien neliömetrien laajuiset maa-alueet muuttuivat mutakuoppien ja piikkilankaesteiden täyttömiksi erämaiksi. Nykyään ei tietysti kukaan lue kirjoja senaikaisista kenraaleista, amiraaleista eikä valtiomiehistä, ja kaikki viralliset sotahistoriat nukkuvat ikuista unta suurten kirjastojen holveissa, mutta ehkä te kaikki olette lukeneet pari kolme sellaista inhimillistä kirjaa kuin Enid Bagnoldin kirjoittaman Päivämäärättömän päiväkirjan tahi Cogswellin Kappalaisen tahi Barbussen Liekin tahi Arthur Greenin Sotavangin tarinan tahi tuon kummallisen Thomas Atkinsin kirjoittaman sotajuttukokoelman, ja ehkäpä te olette nähneet valokuvia ja filmejä ja sellaisten taiteilijain kuin Nevinsonin, Orpenin, Muirhead Bonen ja Will Rothensteinin maalaamia tauluja. Kaikki nuo kirjat ja kuvat ovat hyvin totuudenmukaisia, voin taata sen nyt. Ne kertovat hävityksestä, joka liukui kuin ympyrän varjo inhimillisen näyttämön yli.
"Mutta ihmismieli voi supistaa ja haihduttaa olemattomiin kaikki sellaiset vaikutelmat, jotka tuottavat sille tuskaa. Minä vietin suurimman osan kahdesta vuodesta tuossa epäterveellisessä, äärettömän kiireen, piiloutumisen ja tykkien repimässä maassa, ja minusta tuntuu nyt tuo aika rauhanaikaisen elämäni yhtä monen päivän pituiselta. Tapoin muutamassa juoksuhaudassa pari miestä pistimelläni, mutta minusta se tuntui aivan siltä kuin sen olisi tehnyt joku toinen eikä se merkinnyt minulle juuri mitään. Muistan paljon selvemmin olleeni kipeämpi jälkeenpäin huomatessani hyytynyttä verta hihallani ja kädelläni ja koettaessani hieroa sitä pois hiekalla, koska siellä ei ollut lainkaan vettä saatavissa. Noissa juoksuhaudoissa eläminen oli äärettömän epämukavaa ja ikävää, ja niin kauan kuin sitä kesti, tiesin olleeni äärettömästi kyllästynyt ajan hitaaseen kulkuun, mutta kaikki nuo tunnit ovat nyt keskittyneet tosiseikkojen luetteloon. Muistan sen ensimmäisen pommin aiheuttaman säikähdyksen, joka räjähti läheisyydessäni, ja sen, kuinka hitaasti savu ja tomu haihtuivat, kuinka savu näytti punertavalta ja kuinka se joksikin ajaksi pimitti kokonaan valon. Tuo kranaatti räjähti muutamalla keltakukkia kasvavalla sänkipellolla aurinkoa vasten, mutta minä en voi muistaa, mitä sen edellä tahi jälkeenpäin tapahtui. Niitä räjähteli sitä enemmän ympärilläni, kuta kauemmin sotaa jatkui, mutta niiden aiheuttamat vaikutelmat heikkenivät heikkenemistään.
"Eloisimpiin muistoihini noilta ajoilta kuuluvat ensimmäisen rintamalta paluuni aiheuttama kiihtymys, osastoni saapuminen Victoria-asemalle ja se, kuinka vanhemmat vapaaehtoiset opastivat meidät maanalaisen rautatien asemalle. Olin vielä likainen juoksuhautojen mullasta; siellä ei ollut ollut aikaa peseytymiseen eikä harjaamiseen ja minä kannoin, vielä kivääriäni ja muita varusteitani; me sijoituimme erääseen kirkkaasti valaistuun ensiluokan vaunuun, jossa oli paljon seurustelupukuisia jollekin päivälliselle tahi teatteriin matkustavia henkilöitä... Siellä ei olisi voinut olla elävämpää vastakohtaa, vaikka olisinkin nähnyt Fireflyn siellä kaikessa viehkeydessään. Siellä istui muuan melkein minun ikäiseni nuorimies parin loistavasti pukeutuneen naisen välissä. Hänellä oli pieni valkoinen nauharuusuke punakan leukansa alla ja silkkinen kaulahuivi, musta hartiakappa ja oopperahattu. Hän oli luullakseni jokin raajarikko, vaikka hän olikin yhtä terveen näköinen kuin minäkin. Tunsin hetkellistä halua sanoa jotakin nöyryyttävää hänelle, mutta muistaakseni luovuin aikeestani. En ainakaan muista tehneeni sitä. Mutta minä katsoin ensin häneen ja sitten hihani ruskeaan pilkkuun, jolloin en voinut olla ihmettelemättä elämää.
"Niin, en sanonut mitään, tunsin vain olevani äärettömän iloinen. Muutkin toverini olivat iloisia ja hieman meluisiakin, muutamat olivat hieman juovuksissakin, mutta minä olin vain tyynesti riemuissani. Minusta tuntui siltä kuin minä kuulisin, näkisin ja huomaisin kaiken terävämmästi kuin milloinkaan ennen elämässäni. Fannyn tapaisin minä huomenna, mutta sinä iltana aioin minä mennä Hetty Marcuksen, rakastettuni luo. Minä rakastin häntä niin kiihkeästi, että vain sotilaat, jotka olivat saaneet oleskella Flanderin mutaisilla kedoilla puoli vuotta, voivat sen ymmärtää."
2
"Kuinka?" kysyi Sarnac, "minä voisin kuvailla teille Hetty Marcuksen, tuon tummasilmäisen, lämminihoisen, oikullisen ja hennon tytön, joka opetti minut rakastamaan ja vei minulta hengen parituhatta vuotta sitten?
"Hän muistutti jollakin tapaa Sunrayta, ollen aivan samaa lajia. Hänellä oli samanlaiset tummat silmät ja samanlainen rauhallinen olemus. Hän oli kuin Sunrayn nälkäinen sisar samanlaista tulta veressään.
"Niin, ja hänellä oli samanlaiset pienet tylpät sormetkin. Katsokaa niitä!
"Minä kohtasin hänet noilla samoilla kummuilla, joiden yli minun oli tapanani kulkea isäni kanssa varastamaan lordi Bramblen puutarhan tuotteita. Olin saanut lyhyen loman ennen lähtöäni Ranskaan, enkä minä viettänyt sitä Lontoossa Matilda Goodin enkä Fannyn luona, kuten te ehkä ajattelette, vaan matkustin parin kolmen toverini kanssa, joilla oli tarpeeksi rahaa, Cliffstone'iin. En tiedä, voinko minä selittää sen teille tarpeeksi selvästi, miksi matkustin Cliffstone'iin. Minua kiihoitti tuo ajatus, että minun pitää lähteä todelliseen sotaan, toimittaa siellä urhoollisia ja ihmeellisiä tekoja, vaikka minua kammottikin hirveästi se ajatus, että minut siellä ehkä tapetaan. Minä en kyllä ajatellut haavoja enkä kärsimyksiä, en luullakseni pelännyt sellaisia seikkoja lainkaan, vaan kammoin ja vihasin syvästi kuolemaa, ennenkuin saisin elää täydellistä elämää ja nauttia sen monista lumoavista puolista. Olin aina haaveillut rakkaudesta ja viehättävistä seikkailuista naisten kanssa, ja se mahdollisuus pahoitti mieltäni äärettömästi, että minä nyt ehkä voin jäädä osattomaksi kaikesta tuollaisesta jännittävästä. Ja kaikkien muidenkin nuorten kokemattomien nuorukaisten laita oli samoin. Olin juuri tullut ajatelleeksi Cliffstone'a, joka sijaitsi harjoitusleirimme läheisyydessä ja jonka soittokunnat, kävelytiet ja viehättävät suloiset tytöt olivat vielä elävästi mielessäni. Minusta tuntui, että meidän siellä jos nyt missään täytyy voida siepata elämältä jotakin, ennenkuin suuret kranaatit repivät meidät kappaleiksi ja ennenkuin Flanderin savinen maa nielee meidät. Me livahdimme pois omaistemme luota tällaisen vakuuttavan romantiikan liekkien polttaessa aivojamme ja suoniamme.
"Te ette voi kuvitellakaan, kuinka monta miljoonaa sellaista nuorukaista silloin oli Europassa, jotka olivat säälittävästi kiihkoissaan senvuoksi, etteivät he ennen kuolemaansa jäisi kokonaan osattomiksi rakkauden salaisuuksista ja taikavoimaisista kokemuksista. Minä en voi kertoa teille niistä kapakoista enkä portoista, jotka odottivat meitä, enkä myöskään rannan valjusta kuutamosta. En voi kertoa teille kiusauksistakaan, tietämättömyydestä enkä taudeista, koska sellainen olisi liian ilkeätä teille juteltavaksi; sellaiset seikat ovat nyt jo olleet ja menneet eivätkä ihmiset kärsi niistä enää. Me hapuilimme silloin pimeässä siellä, missä ihmiset nyt kulkevat valossa. Eräälle toverilleni kävi hyvin onnettomasti; kaikilla oli rumia kokemuksia ja minä pelastuin pikemminkin sattumalta kuin ansiostani tuollaisista ilkeistä ansoista. Enkä minä ollut sitäpaitsi juopotellutkaan, kuten toiset, koska minussa piilevä jonkinlainen ylpeydentunne pakotti minut tavallisesti varomaan väkijuomia.
"Olin kuitenkin joutunut kaikenlaisten kiihoitusten ja pettymysten myrskyyn. Olin liukumaisillani kuoppaan, vaikka minä vihasinkin sitä, ja päästäkseni pakoon päätin minä uudistaa lapsuudenaikaisia muistojani. Menin Cherry Gardensiin katsomaan vanhaa kotiani, poiketen sitten isäni haudalle, jonka Fannyn lähettämät rahat olivat muuttaneet sieväksi ja kauniiksi. Lopuksi päätin kävellä kumpujen yli palauttaakseni mieleeni, jos suinkin vain voisin, jotakin siitä ihmettelevästä tunteesta, mikä oli ilahduttanut mieltäni minun ensi kerran kulkiessani niiden yli Chessing Hangeriin. Ja sitten, jos te nyt ymmärrätte minua, tunsin minä rakkauden ja romantiikan odottavan minua siellä. En ollut vielä luopunut siitä etsinnästä, joka oli tuonut minut Cliffstone'iin, olin vain matkallani sinne hypännyt väärään ojaan. Ollessani lapsi olin minä otaksunut taivaan sijaitsevan noiden kumpujen takana, kuten varmasti kesäisten kullanväristen auringonlaskujenkin. Minusta tuntui luonnolliselta, että kääntäisin selkäni Cliffstone'ille ja menisin tuolle ainoalle tuntemalleni todella viehättävälle seudulle, jos vain tahtoisin tutustua romantiikkaan.
"Ja minä tutustuinkin siihen.
"Minä vavahdin silti lainkaan hämmästymättä nähdessäni Hettyn ilmestyvän näkyviin kukkulan laen takaa, kävelevän suoraan sen yli ja seisahtuvan kädet selän takana ja auringon kultaamin hiuksin katselemaan metsien ja viljapeltojen yli Blytheen, kaukaisille soille ja merelle. Hän oli irroittanut hatun päästään, pitäen sitä selkänsä takana. Hänellä oli yllään norsunluunvärinen silkkipusero, jonka kaula-aukko oli melko suuri, ja katselijasta tuntui melkein siltä kuin hän olisi voinut nähdä hänen ruumiinsa tuon harsokankaan lävitse.
"Hän vaipui istuvaan asentoon katsellen silloin tällöin ympärillään olevaa maailmaa ja nykäisten joskus jonkun pienen kääpiömäisen kukan maasta.
"Tuijotin häneen hetkisen hämmästyneenä. Sitten täytti koko olentoni sellainen värisyttävä päätös, että minun pitää puhua hänelle. Polkuni kiemurteli rinnettä ylös ja vei minut kukkulan laen yli melkein hänen vieritseen. Seurasin sitä pysähtyen silloin tällöin kuin katselemaan seutua ja alempana välkkyvää merta, kunnes se vei minut niin lähelle häntä kuin se vain voi, jolloin minä poikkesin siltä syrjään ja kiipesin kukkulan laelle koettaen kömpelösti näyttää niin huolettomalta kuin suinkin, kunnes seisoin hänen vieressään noin kuuden metrin päässä. Teeskentelin kuin en olisi muka nähnytkään häntä. Panin käteni ristiin säilyttääkseni tyyneyteni. Hän oli huomannut minut istuen nyt aivan liikkumatonna. Sitten hän suoristautui katsoen minuun näyttämättä kuitenkaan lainkaan pelkäävän. Hänellä oli sinun hienot kasvosi, Sunray, sinun tummat silmäsi, enkä ole milloinkaan tuntenut ketään, jonka kasvot olisivat voineet näyttää tyynemmiltä kuin hänen, vaikka ottaisin sinutkin lukuun. Ne eivät olleet ankarat, kovat, eivätkä tuijottavat, vaan niin tyynesti ja syvästi värähtämättömät kuin jonkin kauniin kuvan kasvot.
"Minua vapisutti kovasti ja sydämeni sykki nopeasti, mutta voin silti säilyttää malttini.
"'Onko milloinkaan nähty kauniimpaa näköalaa?' sanoin minä. 'Luullakseni tuo sininen kohta tuolla, missä vesi välkkyy, tuo lauttaa muistuttava, on Denge Ness?'
"Hän ei vastannut mitään pitkään aikaan, kuten minusta tuntui, katseli vain minua kuvaamattomalla ilmeellä. Sitten hän puhui hymyillen puhuessaan. 'Te tiedätte yhtä hyvin kuin minäkin sen Denge Nessiksi.'
"Minäkin hymyilin vastaan. Hän ei näyttänyt pitävän ujoista verukkeista. Lähestyin häntä askeleen tahi pari aloittaakseni keskustelun. 'Olen tuntenut tämän näköalan kymmenvuotiaasta poikasesta asti. Mutta en ole tiennyt kenenkään muun antavan sille minkäänlaista arvoa.'
"'En minäkään', vastasi hän. 'Tulin nyt katselemaan sitä ehkä viime kerran', myönsi hän. 'Minä matkustan nimittäin pois.'
"'Niin minäkin teen.'
"'Tuonneko?' kysyi hän nyökäyttäen sinne päin, mistä Ranska häämötti kuin pilvi taivaalta.
"'Niin, viikon tahi parin kuluttua.'
"'Minäkin matkustan Ranskaan, mutta en vielä viikon enkä parinkaan kuluttua. Voin kuitenkin liittyä Naisten Auttavaan Armeijajoukkoon ja tiedän siis pääseväni sinne vihdoin. Matkustan jo huomenna. Kuinka voisikaan kukaan jäädä kotiin teidän kaikkien poikien lähtiessä sinne ja joutuessa –'
"Hän aikoi sanoa 'tapetuksi', mutta vaihtoikin sanan lopettaen lauseen lisäämällä: 'joutuessa kaikenlaisiin vaaroihin ja vaikeuksiin'.
"'Siinä ei ole muuta vaihtoehtoa', sanoin minä.
"Hän katsoi minuun pää hieman kallellaan. 'Sanokaa minulle', sanoi hän, 'haluatteko te lähteä sinne?'
"'En ollenkaan. Minä vihaan koko tuota hirvittävää hommaa. Mutta muuta neuvoa ei ole. Saksalaiset ovat vetäneet meidätkin siihen ja meidän on käytävä se loppuun.'
"Siten me kaikki englantilaiset suhtauduimme siihen sota-aikana. En aio kuitenkaan nyt ruveta väittelemään siitä, mikä sytytti tuon sodan, joka loppui parituhatta vuotta sitten. 'Niin, saksalaiset ovat vetäneet meidätkin siihen. Minä lähden sinne hyvin vastenmielisesti, koska haluaisin mieluummin jatkaa työtäni. Nyt on kaikki mullin mallin.'
"'Niin, kaikki', myönsi hänkin ajatellen hetkisen. 'Minustakin tuntuu lähtö sinne hyvin vastenmieliseltä.'
"'Sitä jatkuu vain viikottain ja kuukausittain', valitin minä. 'Kuinka äärettömän ikävää se onkaan! Harjoitukset, tervehdykset ja nuo yksinkertaiset pienet upseerit! Jos he vain veisivät meidät sinne, pelaisivat meillä, tappaisivat meidät ja lopettaisivat sen siten, että me joko voisimme kuolla tahi palata kotiin tekemään jotakin järkevää. Elämäni menee vallan hukkaan. Olen ollut jo mukana vuoden, pääsemättä sen lähemmäksi Ranskaa. Kun vihdoinkin saan nähdä jonkun saksalaisen sotilaan, haluan varmasti suudella häntä, sillä luullakseni tulen silloin niin iloiseksi. Mutta tosiasiassa minä joko tapan hänet tahi hän tappaa minut, jolloin juttu loppuu siihen.'
"'Eikä kuitenkaan kukaan voi olla sieltä poissa' sanoi hän.
"'Ja siinä on sitäpaitsi vielä jotakin peloittavaakin', jatkoi hän. 'Olen pari kolme kertaa ollut täällä ilmahyökkäyksien aikana, koska asun aivan täällä läheisyydessä. Tuollaiset ilmahyökkäykset uudistuvat yhä useammin nykyään enkä ymmärrä, mihin ne vihdoin loppuvatkaan. Valonheittäjiä voidaan katsella nyt joka yö, kun niiden sädekimput heiluvat edestakaisin kuin juopuneen käsivarret kaikkialla taivaalla. Mutta ennen sitä kuullaan fasaanien kaakattavan ja kirkuvan metsissä. Muutkin linnut yhtyvät niihin viheltäen ja visertäen. Ja sitten alkavat tykit jymähdellä jos sakin kaukana. Ensin kuuluu vain heikkoa kuminaa, joka hetkisen kuluttua muuttuu kuin käheän koiran ulvonnaksi. Ja sitten yhtyy tykki tykin jälkeen siihen sitä mukaa, kuta lähemmäksi hyökkääjät saapuvat. Joskus voidaan kuulla ilmalaivojen koneiden säksytyskin. Tuon maalaistalon takana tuolla on muuan suuri tykki ja sinä odotat sen laukeamista ja kun se pamahtaa, sattuu se sinua kuin rintaan. Paitsi valonheittäjiä, on tuskin muuta näkyvissäkään. Taivaalla vilahtelee vain hieman ja tähdet tuikkivat. Mutta tykit, millaista pauketta ne pitävätkään. Se on samalla sekä mieletöntä että suurenmoista. Ihminen joko pelkää hurjasti tahi on kiihkosta suunniltaan. Minä en voi nukkua, kävelen vain edestakaisin huoneessani ikävöiden ulos. Pari kertaa olen mennytkin ulos kuutamoon öisin kaikki hermot väristen. Lähtenyt pitkille kävelyretkille. Kerran putosi pommi hedelmätarhaamme sihisten kuin sade. Se irroitti kuoren omenapuista, katkoi haaroja ja oksia ja tappoi muutaman siilin. Minä löysin tuon pienen raukan aamulla melkein kahdeksi palaseksi raadeltuna. Satunnainen kuolema. Minä en kyllä pelkää kuolemaa enkä vaaroja suurestikaan, maailman värisemistä en vain voi kestää. Niitä ei joskus päivisinkään voida oikein kuulla, mutta tykkien olemassaolon tuntee sittenkin tuolta saakkakin...
"Vanha palvelijamme luuleekin tätä maailmanlopuksi', lisäsi hän.
"'Meille se voi sitä ennustaakin', sanoin minä.
"Hän ei vastannut.
"Katsoin häneen ja mielikuvitukseni alkoi lentää.
"Aloin puhella niin vilpittömästi, että me harvoin turvauduimme sellaiseen puhetapaan noina sekavina ja epäluuloisina aikoina. Mutta sydämeni sykki nopeasti. 'Olen vuosikausia', sanoin minä, 'haaveillut jonkun tytön rakkaudesta, jonka pitäisi kruunata elämäni. Olen säästänyt itseäni sitä varten. Minulla on kyllä ollut joku ystävätär tahi parikin, mutta tunteeni heitä kohtaan ei ole ollut rakkautta. Ja nyt minä olen lähellä lähtöäni tuonne noin. Siihen on enää vain muutamia päiviä ja sitten saan minä matkustaa sinne katsomaan, mikä siellä minua odottaa. Ja kun toivoni näytti jo aivan turhalta, tapaankin minä erään... Älkää luulko minua hulluksi, älkääkä otaksuko minun valehtelevan. Rakastan teitä vilpittömästi. Te olette mielestäni äärettömän viehättävä. Äänenne, silmänne ja kaikki muukin. Voisin palvoa teitä.'
"En voinut puhua enää sanaakaan hetkiseen tahi pariin. Heittäysin pitkäkseni mättäikköön ja katselin häntä. 'Olen pahoillani', sanoin minä. 'Olen vain nuori soturi – ah, ja niin toivottomasti rakastunut!'
"Hänen vakava katseensa kohdistui minuun eikä hän näyttänyt lainkaan pelästyneeltä eikä tyytymättömältä. Ehkä hänenkin sydämensä sykki kiivaammin kuin luulinkaan. Mutta hänen äänensä oli jännittynyt hänen sanoessaan:
"'Miksi te puhutte noin? Tehän olette vasta äsken tavannut minut. Kuinka te voisitte rakastaa minua? On kerrassaan mahdotonta, että ihminen voi rakastua niin äkkiä.'
"'Olen katsellut teitä tarpeeksi kauan ja...'
"En voinut jatkaa, katsoin vain hänen silmiinsä ja hän laski katseensa maahan, lämpimän punan kuumentaessa hänen poskiaan. Hän puri huultaan.
"'Te', sanoi hän hiljaa, 'olette rakastunut vain rakkauteen itseensä.'
"'Olen kuitenkin rakastunut', väitin minä.
"Hän noukki kourallisen pieniä kukkia, unhottaen sitten kimpun käteensä.
"'Tämäkö on siis teidän viime päivänne?' kysyi hän pannen sydämeni kiivaammin sykkimään.
"'Niin, tämä voi olla aivan viimeiseni tällaisiin seikkoihin nähden. Kukapa sen voi sanoa?... Pitkiksi ajoiksi ainakin. Miksi se olisi teistä vastenmielistä, vaikka minä rakastaisinkin teitä tänään? Miksi te ette voisi olla ystävällinen minulle? Kohtelias ainakin. Enhän minä pyydäkään mitään niin suurta. Otaksukaamme nyt esimerkiksi, että me lähdemme kävelemään yhdessä tehdäksemme oikein pitkän retken. Olettakaamme nyt, että me vietämme koko päivän kahden kesken ja syömme päivällisen jossakin, mistä saamme ruokaa, ja...'
"Hän katsoi minuun vakavasti, punniten ehdotustani.
"'Mutta jos minä suostuisinkin', sanoi hän kuin itsekseen. 'Jos nyt otaksumme, että suostuisinkin, mitä sitten.'
"'Mitäpä pahaa siinä olisi?'
"'Niin, mitäpä pahaa siinä olisi', toisti hän katsoen minuun.
"Jos minä vain olisin ollut vanhempi ja kokeneempi, olisin huomannut hänen punastuneista kasvoistaan ja tummista silmistään, että hänkin oli sinä päivänä rakkauden lumoissa ja että tapaamisemme oli kiihoittanut häntä yhtä paljon kuin minuakin. Äkkiä hän hymyili näyttäen hetkisen yhtä valmiilta kuin minäkin. Hänen pidättyväisyytensä oli haihtunut.
"'Minä tulen', päätti hän nousten hyvin helposti seisoalleen. Kun innostuneena hypähdin pystyyn hänen edessään, sanoi hän: 'Mutta teidän pitää ollakin kiltti. Lähdemme vain kävelemään ja juttelemaan... Miksi emme voisi sitä tehdä, jos vain pysyttelemme poissa kylän läheisyydestä."
3
"Tämä näyttäisi maailman kummallisimmalta tarinalta, jos minä nyt kertoisin teille, kuinka me molemmat nuoret vietimme tuon päivän, me, jotka olimme vielä niin vieraita toisillemme, ettemme edes tienneet toistemme nimiäkään, mutta kuitenkin niin läheisiä, että tunsimme mitä syvintä myötätuntoa toisiamme kohtaan. Päivä sattui olemaan lämmin ja kaunis, ja me harhailimme länteen päin, kunnes saavuimme eräälle harjanteelle, jonka rinteet laskeutuivat jyrkästi erästä puiden reunustamaa hopealta hohtavaa kanavaa kohti. Me seurasimme sitten harjannetta niin kauan, kunnes saavuimme erääseen kylään ja sen vierasvaraiseen ravintolaan, missä söimme keksiä, juustoa ja muutamia omenia väliateriaksemme. Aluksi ujostelimme tehdessämme avomielisiä tunnustuksiamme, ja lopulta alkoi Hetty puhua kodistaan ja toimistaan. Mutta vasta sitten kun olimme syöneet yhdessä, voimme seurustella vaivattomasti ja tuttavallisesti keskenämme. Kun aurinko vihdoin alkoi painua mailleen länteen kullanvärisenä, syleilimme toisiamme äkkiä istuessamme eräällä kaatuneella puulla metsässä ja silloin minä opin häneltä, kuinka ihmeellisen ja suloisen onnentunteen rakastetun antama suukkonen voikaan suoda."
4
Sarnac keskeytti.
"Tämä tapahtui parituhatta vuotta sitten, vaikka minusta nyt tuntuukin, että se tapahtui täsmälleen kuusi vuotta takaperin. Olen jälleen olevinani tuossa metsässä illan pitkien lämpimien varjojen joukossa ja kaikki unelmani ja kuvitteluni ovat muuttumaisillaan todellisuudeksi pitäessäni Hettyn lämmintä ruumista sylissäni ja suudellessani hänen huuliaan. Minun on ollut mahdollista kertoa teille tarinani tähän saakka jollakin tavoin kummastellen ja eritellen kuin olisin antanut teidän katsella sitä kiikarilla. Mutta minä olen ehkä kertonut teille liian paljon Fannysta ja Matilda Goodista, koska minusta on tuntunut hieman vastenmieliseltä puhua teille Hettystä. Hän on vieläkin niin tuoreena muistissani, että hän näyttää minun mainitessani hänen nimeään tulevan tännekin ja vieläkin elävän, mikä hämmennys johtuu Sunraysta, joka on hyvin hänen kaltaisensa, ja kuitenkin aivan erilainen kuin hän ja minä. Minä rakastan ja vihaan häntä jälleen kuin olisin vieläkin tuo aputoimittaja, tuo roskan kirjoittaja hävinneessä ja unhotetussa Thunderstone Housessa tuhotussa vanhassa Lontoossa...
"Enkä minä voi kuvailla asioita enää samoin kuin tähän saakka, koska minä en enää ole muistelevinanikaan menneitä seikkoja. Muistelukseni ovat eläviä ja kiduttavia; ne lainoittavat ja tekevät kipeää. Rakastin Hettyä, koska olin näkevinäni hänessä ihanan ruumistuneen lemmen kokonaisuudessaan. Menin hänen kanssaan naimisiin ja erosin hänestä, kaduin sitten eroamistani ja minut tapettiin hänen vuokseen.
"Ja minusta tuntuu aivan siltä kuin minua ei olisi tapettu eilen...
"Menin naimisiin hänen kanssaan ollessani Englannissa ennen palaamistani rintamalle haavoittumiseni jälkeen. Haavoituin käsivarteen..."
"Sarnac keskeytti tunnustellen käsivarttaan. Sunraykin katseli sitä tarkasti sivellen sitä kädellään olkapäästä kyynärpäähän saakka ollakseen varma asiastaan. Toiset purskahtivat nauruun nähdessään hänen suuren levottomuutensa ja huojennuksen tunteensa. Vieraskodin isäntää huvitti tämä enemmän kuin muita.
"Haavoituin kaikissa tapauksissa. Olin tuollainen sairas kenttäsairaalassa, joka saa istuskella. Voisin kertoa teille juttuja hoitajattarista ja sairaalasta, ja siitä, kuinka muuan vedenalainen sai meidät kaikki kauhun valtaan meidän matkustaessamme Englantiin... Menin naimisiin Hettyn kanssa ennen palaamistani takaisin, koska me nyt rakastimme syvästi toisiamme ja koska oli mahdollista, että hän ehkä piakkoin tulisi äidiksi. Ja sitäpaitsi oli siinä kysymys eläkkeestäkin, jos minä sattuisin kaatumaan, ja se oli vielä lisävaikuttimena avioliittoomme. Noina aikoina, jolloin nuoret voivat milloin tahansa kaatua, oli tuollainen kuumeinen rakastuminen niin yleistä maailmassa, että tällaiset pika-avioliitot olivat ihan tavallisia.
"Hän ei ollut milloinkaan matkustanutkaan Ranskaan, kuten hän oli sanonut toivovansa, vaan oli ohjannut suurimman osan ajastaan elintarvelautakunnan vaunuja Lontoossa. Seurustelimme hurjan hellästi toistemme kanssa pari päivää – kuherruskuukautemme supistuikin siihen – hänen äitinsä maatilalla Payton Linksissä, muutamassa Chessing Hangerin läheisyydessä sijaitsevassa pienessä kylässä. En ole luullakseni kertonutkaan teille, että hän oli leski. Hetty oli ollut etevä tyttö, alkeiskoulun opettajatar, kamarioppinut ja hyvin yritteliäs. Hän ei ollut milloinkaan puhunut äidilleen minusta, ennenkuin hän oli kirjoittanut lähestyvästä avioliitostaan.
"Kun hänen äitinsä oli kuljettanut meidät kärryissään asemalta maatilalle ja minä olin auttanut häntä ponin ruokinnassa, muuttui tuon vanhan naisen töykeä käytös ja hän sanoi: 'No niin, tässä olisi voinut käydä pahemminkin. Sinä olet hyvännäköinen ja hartiasi ovat leveät, vaikka oletkin kaupungissa syntynyt ja kasvanut. Voit nyt suudella minua, poikaseni, vaikka Smith onkin mitätön korvaus Marcukselle. Enkä minä voi ymmärtää sitäkään, kuinka kukaan voi luulla voivansa elättää perheensä sellaisella mielikuvituksellisella hommalla kuin kirjojen julkaisemisella. Toivoin alussa hänen tarkoittavan jotakin kapakoitsijaa, mutta nyt hän sanookin sinua julkaisijaksi. Aika saa näyttää senkin, oletko sinä tarpeeksi vanhakaan Hettylle!'
"Ja aika näyttikin melko pian, etten minä ollutkaan tarpeeksi vanha Hettylle, vaikka minä vastustinkin sen ilmitulemista tavattoman kiihkeästi.
"Tässä meidän maailmassamme me olemme verraten vilpittömiä ja suorasukaisia, mutta tuossa vanhassa maailmassa me olisimme näyttäneet loukkaavan vilpittömiltä ja suorasukaisilta. Se ei johdu ainoastaan siitä, että he kietoivat ja piilottivat ruumiinsa kaikenlaisiin kummallisiin verhoihin ja vaatteihin, vaan siitäkin, että he kietoivat, vääntelivät ja piilottivat ajatuksensakin. Ja kun meillä nykyään on koko maailmassa samanlaiset vilpittömät ja puhtaat mielipiteet sukupuolisesta pidättyväisyydestä ja vapaudesta, oli ihmisillä noina aikoina mitä erilaisimpia ja mutkallisimpia lakeja, puoleksi salaisia ja tunnustettuja. Eikä vain puoleksi salattuja, vaan vieläpä puutteellisesti toteutettujakin, pikemminkin alatajunnassa pysyviä kuin ajateltuja ja päätettyjä. Vain harvat näistä laeista kunnioittivat toisten ihmisten vapautta tahi millään tavalla estivät mustasukkaisuuden mitä liioitelluimpia purkauksia. Kun Hetty ajatuksissaan rakkaudesta ja avioliitosta seurasi maalaisten mielipiteitä ja sitten kertomuksista ja kiihkeän intohimoisista runoista saamiaan haaveita joutuen näkemään peloittavia paljastuksia sota-ajan Lontoon höltyneessä ilmassa, olin minä puolestani, huolimatta rakkaudestani ja uskollisuudestani Fannyä kohtaan, omaksunut melkein tietämättäni äitini ankarat mielipiteet niistä seikoista. Hettyn luonne oli paljon taiteellisempi kuin minun, kuten me siihen aikaan sanoimme. Minä puolestani en niin paljon ajatellut kuin luullut, että miehen kunnioitus naista kohtaan muuttuu silloin heti herruudeksi, kun hän voittaa naisen rakkauden, ja minä uskoin, että molempien rakastavien ehdottoman uskollisuuden arvoitusta helpottaa miehen puolelta naisen ehdoton alistuvaisuus. Ja hänen ympärillään taasen piti mielestäni olla jonkinlaista näkymätöntä, mutta todellista luostarimaista tuntua, menipä hän sitten minne tahansa. Ja meidän pitää sitäpaitsi muistaa vielä lisäksi sekin, ettei hän milloinkaan ollut ajatellut rakkautta, ennenkuin hän tapasi edeltäpäin määrätyn riemuitsevan rakastajansa. Teistä tämä tällainen kuulostaa varmaankin naurettavalta ja mahdottomaltakin. Mutta Sunray on lukenut vanhoja kertomuksia ja voi todistaa lain sellaiseksi."
Sunray nyökytti päätään. "Niiden henki on sellainen", sanoi hän.
"No niin, Hetty oli todellisuudessa minua vain noin puolta vuotta vanhempi ikävuosiltaan, mutta vuosisatoja kokeneempi rakkausasioissa. Hän oli minun opettajani. Kun minä olin lukenut atoomeista ja Darwinista, tutkimisista ja sosialismista, oli hän imenyt itseensä aistillisten intohimojen hunajaa Shakespearen vanhojen romaanien vihjauksista ja puolivihjauksista ja vanhoista näytelmistä. Eikä ainoastaan kirjoista, totean sen nyt. Hän otti minut kuin pyydystäjä, joka kesyttää jonkin eläimen muuttaen aistini ja kuvitteluni omiensa kaltaiseksi. Kuherruskuukautemme oli taikavoimainen ja ihmeellinen. Olin ihastunut häneen ja hän juovutti minut ilolla. Ja sitten me erosimme ihmeellisesti hänen suolaisten kyyneltensä maku huulillani ja minä matkustin pois sodan viime kuukausiksi.
"Voin nähdä hänet vieläkin hänen seisoessaan siinä solakkana kuin pitkä poika khaki housuissaan ja ohjaajan vormussaan, kun hän huiskutti junalleni sen kiitäessä pois Chessing Hangerin asemalta.
"Hän kirjoitti ihastuttavia ja oikullisia rakkauskirjeitä, jotka kiduttivat minua, pannen minut toivomaan, että saisin olla hänen luonaan jälleen, ja juuri kun me hyökkäsimme Hindenburgin rintaman suuria saksalaisjoukkoja vastaan, saapui muuan kertoen minulle, että saisimme lapsen. Vaimoni ei ollut kertonut minulle siitä ennen senvuoksi, että hän nyt vasta oli saanut varmuuden asiasta. Nyt hän oli siis varma. Voisinko minä rakastaa häntä vieläkin, vaikka hän ei enää olekaan hento eikä solakka? Rakastaako häntä vielä? Olin päinvastoin luonnottoman ylpeä hänestä. Kirjoitin hänelle kertoen hänelle, kuinka työpaikkaani Thunderstone Housessa pidettiin avoinna minun varaltani, kuinka me varmasti saamme vielä pienen talon itsellemme, pienen sievän rakennuksen jostakin Lontoon etukaupungista ja kuinka minä siellä aion häntä palvoa ja rakastaa. Hänen vastauksensa oli samalla kertaa sekä hellä että harvinainen. Hän sanoi minua itselleen liian hyväksi, aivan liian hyväksi, toistellen tavattoman kiihkeästi, kuinka hän rakastaa minua, kuinka hän ei milloinkaan ennen ole rakastanut eikä tule rakastamaankaan ketään toista, minua vain, sanoen olevansa enemmän pahoillaan poissaolostani kuin hän voi kertoakaan ja vaatien minua tekemään kaikki voitavani maailmassa, että saisin eron ja voisin palata kotiin hänen luokseen jäädäkseni sinne ainiaaksi eroamatta hänestä milloinkaan enää. Hän ei ollut milloinkaan ikävöinyt käsivarsiani ympärilleen, kuten nyt. En lukenut mitään tämän purkauksen rivien välistä, otaksuin sitä vain yhdeksi hänen monista oikullisuuksistaan.
"Thunderstone House halusi minut takaisin niin pian kuin suinkin, semminkin, kun sota oli lisännyt paljon kaikkien loistolukemistojenkin ja sanomalehtien julkaisijani vaikutusvaltaa. Sain eroni armeijasta noin kolme kuukautta ennen aselepoa ja pääsin takaisin hyvin mukautuvaisen, hellän ja alistuvaisen Hettyn luo, uuden ja paljon ihmeellisemmän Hettyn luo kuin ennen. Hän oli nähtävästi rakastunut minuun vielä intohimoisemmin kuin ennen. Vuokrasimme muutamia kalustettuja huoneita Richmondin kaupunginosasta Thamesin ja erään suuren puiston läheisyydestä, hakien turhaan tuota aurinkoista pientä taloa, missä lapsemme piti syntyä. Mutta sellaisia taloja ei ollut silloin saatavissa.
"Mutta muuan varjo alkoi hitaasti pimittää liittomme ensi kirkkautta. Raskauden aikaan kuuluvat päivät kuluivat, mutta Hettyn lapsi ei syntynytkään. Eikä se todella syntynytkään, ennenkuin pari kuukautta liian myöhäiseen ollakseen minun lapseni."
5
"Meitä on opetettu jo varhaisimmasta lapsuudestamme olemaan suvaitsevaisia ja ymmärtäväisiä toisiamme kohtaan ja varovaisia ja pitämään kurissa omia oikullisia mielijohteitamme; meille on annettu jo alussa tarkat tiedot monimutkaisesta luonteestamme. Teidän on senvuoksi hyvin vaikeata ymmärtää, kuinka töykeä ja petollinen tuo vanha maailma oli. Te elätte nyt maailmassa, joka on parempaa lajia, kuten me siihen aikaan sanoimme. Teidän on hyvin vaikeata kuvitellakaan sitä kiusausta, kiihkon ja unhotuksen äkillistä myrskyä Hettyn äskettäin herätetyssä olennossa, joka oli viekoitellut hänet uskottomuuteen, ja teidän on vieläkin vaikeampaa ymmärtää sitä pelon ja toivottoman epärehellisyyden sekamelskaa, joka esti hänet kaikesta vilpittömästä keskustelusta kanssani palaamiseni jälkeen. Mutta vaikka hän olisi puhunutkin sen sijaan, että hän antoi minun epäillä, ottaa sen selville ja syyttää, epäilen, olisinko minä voinut olla armeliaampi häntä kohtaan hänen säälittävän ja inhoittavan rikoksensa vuoksi.
"Ymmärrän nyt, että Hetty heti palaamispäivästäni asti koetti ilmaista minulle onnettomuuttansa, keksimättä kuitenkaan mahdollista keinoa siihen. Mutta hänen puheensa ja käytöksensä epämääräiset tarkoitukset putoilivat kuin jyvät mieleeni itäen siellä. Hän oli kiihkeästi liikutettu ja onnellinen minun palatessani ja ensi viikko olikin elämäni hauskin tuossa vanhassa maailmassa. Fannykin tuli luoksemme kerran ja mekin menimme kerran päivälliselle hänen huoneistoonsa. Hänellekin oli tapahtunut jotakin, en tiedä mitä, mikä teki hänet hyvin onnelliseksi. Fanny piti Hettystä. Kun hän suuteli minua toivottaessaan minulle hyvää yötä päivällisen jälkeen, kuiskasi hän korvaani: 'Hän on kultainen. Luulin tulevani mustasukkaiseksi vaimollesi, Harry, mutta minä rakastankin häntä.'
"Niin, me olimme sen viikon hyvin onnellisia. Me kävelimme takaisin huoneistoomme sen sijaan, että olisimme tilanneet ajurin, koska käveleminen oli Hettylle terveellisempää. Hauska viikko se vain oli ja siitä oli vähältä kehittyä hauska kaksiviikkoinen kuherruskausi, elleivät epäluulojen varjot olisi ruvenneet kokoontumaan ja synkkenemään.
"Maatessani vuoteessani yön pimeydessä päätin vihdoinkin puhua suoraan Hettylle. Heräsin ja makasin hereilläni kauan aikaa hyvin hiljaa ja ajatellen synkkää toteamistani ja sitä, mitä meille oli tapahtunut. Sitten käännyin, nousin istualleni ja sanoin: 'Hetty, tämä lapsi ei ole minun.'
"Hän vastasi heti. Oli ilmeistä, että hänkin oli ollut hereillään. Hän puhui vaimennetulla äänellä kuin hänen kasvonsa olisivat levänneet pielusta vasten: 'Ei olekaan!'
"'Vastasitko sinä kieltävästi?'
"Hän liikahti ja hänen äänensä kuului selvemmin.
"'Kyllä. Ah, mieheni, toivoisin olevani kuollut! Toivoisin Jumalan nimessä, että olisin kuollut!'
"Istuin hiljaa eikä hän sanonut enempää. Me jäimme siihen asentoon kuin pari pelon jäykistämää eläintä viidakkoon, liikkumattomiksi äärettömään hiljaisuuteen ja pimeyteen.
"Vihdoin hän liikahti ja hänen kätensä ojentautui minua kohti hapuillen, jolloin minä kimmahdin takaisin. Olin luullakseni hetkisen kahdenvaiheilla, mitä minun pitää tehdä, mutta sitten antauduin raivoni valtaan. 'Uskallatko sinä vielä koskettaa minuun?' huusin minä nousten vuoteestani ja ruveten kävelemään lattialla.
"'Minä tiesin sen!' huusin minä. 'Minä tiesin ja tunsinkin sen. Olen rakastanut sinua! Sinä petturi ja saastainen olento! Sinä valehteleva petturi!'"
6
"Muistaakseni kerroin teille jo aikaisemmin, kuinka perheemme käyttäytyi Fannyn poistuessa luotamme, kuinka me kaikki näytimme toimivan ja meluavan suuttumuksesta kuin me olisimme pelänneet jonkun erilaisen ja hämmentävän asian paljastuvan meille, jos vain teeskennellyn moraalimme sulut olisivat särkyneet. Ja juuri samoin kuin isäni ja äitini olivat käyttäytyneet silloin tuossa maanalaisessa keittiössä Cherry Gardensissa, käyttäydyin minäkin nyt tässä Hettyn ja minun välisessä toivottomassa tilanteessa. Hyökkäilin huoneen poikki ja sätin häntä enkä sallinut niiden tosiseikkojen, että hän oli muserrettu ja itkevä olento, että hän varmasti rakasti minua ja että hänen tuskansa kidutti minua, vaikuttaa raivostuneen ylpeyteni herättämään kovaan velvollisuuteen.
"Sytytin kaasun, en muista milloin, ja näytelmä jatkui sitten tuossa vaaleassa Victoria-kauden valaistuksessa. Aloin pukeutua, koska en milloinkaan enää aikonut nukkua yötäni Hettyn vieressä. Aioin pukeutua ja sanottuani sanottavani poistua koko talosta. Minun piti siis käyttäytyä ivallisesti ja puhua kovasti vihaisella äänellä, mutta minun oli myös etsittävä käsiini eri vaatekappaleeni, vedettävä paita ylleni ja kiinnitettävä kenkieni nauhat. Senvuoksi oli myrskyssä sellaisiakin väliaikoja, jolloin Hettykin voi sanoa jotakin puolustuksekseen.
"'Kaikki tapahtui eräänä iltana', sanoi hän. Minusta tuntuu aivan siltä kuin en olisi lainkaan suunnitellut sinun pettämistäsi. Päivä oli viimeinen ennen hänen lähtöään rintamalle ja hän oli niin onneton. Sinuun kohdistuneet ajatukseni pakoittivat minut lähtemään hänen mukaansa. Se oli vain ystävällisyyttä. Pari tytöistämme oli lähdössä päivälliselle sulhasiensa kanssa ja he pyysivät minuakin mukaansa ja silloin minä tutustuin häneen. He olivat kaikki upseereita ja koulutovereita. Lontoolaisia. Kolmen pojan piti nyt lähteä matkalle kanaalin yli, kuten sinunkin silloin. Olisin mielestäni käyttäytynyt huonosti, ellen olisi mennyt heidän mukaansa.'
"Ponnistin juuri saadakseni kauluksen nappiin, mutta koetin silti olla ivallinen. 'Ymmärrän', sanoin minä, 'että sellaisissa olosuhteissa teit tekosi vain paljaasta kohteliaisuudesta... Ah, hyvä Jumala!'
"'Kuuntelehan nyt, kuinka se tapahtui, Harry. Koeta olla sättimättä minua minuutin ajan. Jälkeenpäin hän pyysi minua mukaansa huoneistoonsa sanoen muidenkin seuraavan meitä. Hän näytti niin vaarattomalta.'
"'Todellako?'
"'Hän näytti kuuluvan noiden joukkoon, jotka varmasti kaatuvat, ja minä olin niin pahoillani hänen vuokseen. Hän oli yhtä hyvännäköinen kuin sinäkin, ellei vielä kauniimpikin. Ja kaikki tuntui niin erilaiselta sinä yönä. Ja sitten hän puristi minut syliinsä ja suuteli minua ja minä panin vastaan, vaikka minulla ei tuntunutkaan olevan voimia vastustaa. En käsittänyt sitä silloin jostakin syystä.'
"'Se on nyt kyllä selvää. Sen minäkin voin uskoa.'
"'Sinä et ole lainkaan sääliväinen, Harry, ja ehkäpä se on oikeudenmukaista. Otaksun, että minun olisi pitänyt huomata vaara, mutta me emme ole kaikki niin voimakkaita kuin sinä. Toisia meistä viedään sinne ja toisia tänne. Muutamat meistä tekevät sellaistakin, mitä me todellisuudessa vihaamme. Tein voitavani korjatakseni asian. Tuntui kuin olisin herännyt toteamaan, mitä oli tapahtunut. Hän halusi pitää minut luonaan, mutta minä pakenin niin nopeasti kuin suinkin pois hänen huoneistostaan. En ole tavannut häntä sen jälkeen kertaakaan. Hän on kyllä kirjoittanut, mutta minä en ole vastannut.'
"'Hän tiesi sinut jonkun sotamiehen vaimoksi.'
"'Hän on inhoittava. Hän tiesi sen ja suunnitteli kaiken syödessämme päivällistä. Hän rukoili, lupasi ja valehteli. Hän sanoi haluavansa vain yhden suukkosen, vain yhden ainoan suukkosen ystävyydestä ja aloittikin sitten sillä. Olin juonut viiniä, johon en ole lainkaan tottunut. Ah, Harry! Mieheni, kunpa minä vain olisin saanut kuolla! Mutta minä olin suudellut ja leikkinyt poikien kanssa ennen tutustumistani sinuun. Se tuntui niin vähäpätöiseltä, kunnes se oli liian myöhäistä.'
"'Ja tässä me nyt olemme', sanoin minä.
"Istuuduin vuoteen reunalle ja tuijotin toivottomaan Hettyyn, jonka puku oli joutunut kokonaan epäjärjestykseen. Hän näytti minusta äkkiä säälittävältä ja kauniilta. 'Minun on luullakseni lähdettävä tappamaan tuo sika', sanoin minä. 'Mieluummin kuitenkin tappaisin sinut.'
"'Tapa vain. Toivoisin sinun tekevän sen', sanoi hän.
"'Mikä hänen nimensä on? Missä hän nyt oleskelee?'
"'Hän ei ole lyönninkään arvoinen', sanoi Hetty. 'Sinä voit hirttää minut, jos vain tahdot, mutta sinua ei ainakaan hirtetä sellaisen seikan vuoksi. Hänen ei ole väliä, sanon sen sinulle. Hän on vain saastainen sattuma, jota minä en voinut välttää.'
"'Sinä suojelet häntä.'
"'Häntäkö?' sanoi Hetty. 'En, vaan sinua.'
"Tuijotin häneen. Jälleen seurasi hetki, jolloin en näyttänyt oikein tietävän, mitä suuntaa minun piti seurata, mutta sitten päätin minä jälleen antaa raivolleni vallan. 'Hyvä Jumala!' huudahdin minä ja sen jälkeen vielä kovemmin noustessani seisoalleni: 'Hyvä Jumala! –' Sitten ryhdyin solvaamaan häntä. 'Otaksun että minun on syytettävä tästä kaikesta vein itseäni. Tiesinkö minä, millainen sinä olit ennen tapaamistamme? En ollut luullakseni ensimmäinen eikä hänkään arvattavasti ole viimeinen. Vaikuttavatko tässä nimet mitään? Kiitit luullakseni Jumalaa viheriästä nupusta tavatessasi minut.' Ja niin edespäin. Kävelin huoneessa edestakaisin raivotessani.
"Hän istui vuoteessa tukka epäjärjestyksessä ja kyyneleisin silmin, katsoen minuun tyynesti ja surullisesti. 'Ah, Harry!' voi hän toistaa toistamistaan. 'Ah, hyvä poika!' sillä aikaa kuin minä annoin kömpelön mielikuvitukseni purkautua esille raakoina solvauksina. Palasin tämän tästä hänen luokseen uhaten häntä. 'Ilmaise minulle hänen nimensä!' saatoin minä huutaa, mutta hän pudisti vain päätään.
"Olin vihdoinkin puettu ja katsoin kelloani. 'Viisi.'
"'Mitä sinä aiot tehdä?' lausui Hetty.
"'En tiedä. Poistua, luullakseni... En voi jäädä tänne. Kokoan enimmät tavarani ja poistun. Kai minä saan asunnon jostakin. Aamu alkaa jo piakkoin sarastaa. Lähden ennenkuin sinun on pakko nousta. Istun sillä aikaa tuolla toisessa huoneessa. Voinhan levätä sohvalla hetkisen.'
"'Mutta huonehan on kylmä, koska siellä ei ole tulta', sanoi hän. 'Siellä ei ole ruokaakaan ja sinä olet kahvin tarpeessa.'
"Hän katsoi minuun hyvin levottomasti.
"Sitten hän nousi heti vuoteesta pistäen jalkansa tohveleihin ja pukien ylleen kirkkaanvärisen aamunutun, joka oli ollut suureksi iloksi meille molemmille kymmenen päivää sitten. Hän kulki nöyrästi ohitseni liikkuen raskaine ruumiineen melko väsyneesti. Haettuaan astiakaapista joitakin sytykkeitä hän polvistui takan ääreen alkaen kaapia sieltä pois yöllistä tuhkaa. En liikahtanutkaan estääkseni häntä, vaan aloin koota yhteen kasaan erilaisia kirjoja ja muita pieniä kappaleita, jotka aioin ottaa mukaani.
"Hän näytti käsittävän tilanteen hyvin hitaasti, kääntyen puoleeni kesken sytyttämistään. 'Luullakseni sinä annat minulle hieman rahaa välttämättömiin tarpeihini?' sanoi hän.
"Tämä soi minulle halpamaisen tilaisuuden. 'Annan sinulle tietysti rahaa', ivasin minä. 'Luullakseni pitää minun pitää sinusta huolta, kunnes saamme eron. Sitten siirtyy vastuu hänen niskoilleen. Tahi seuraavan miehen.'
"Hän jatkoi sytyttämistään täyttäen kattilan vedellä ja laittaen sen valmiiksi. Sitten hän istuutui nojatuoliin uunin luo. Hänen kasvonsa olivat kalpeat ja kuihtuneet, mutta hän ei itkenyt. Minä menin ikkunaan, vedin kaihtimen ylös ja tuijotin kadulle, jonka lamput vielä paloivat. Kaikki oli synkkää ja ikävän näköistä varhaisimman aamunkoiton aiheuttamassa värittömässä kylmässä kauhussa.
"'Minä matkustan äitini luo', sanoi hän väristen ja kiertäen aamunutun tiukemmin ympärilleen. 'Kuinka hän mahtaa kauhistuakaan kuultuaan tapahtuman. Mutta hän on ystävällinen, ystävällisempi kuin kukaan muu... Matkustan hänen luokseen.'
"'Sinä voit tehdä, mitä vain haluat', sanoin minä.
"'Harry', sanoi hän. 'En ole milloinkaan rakastanut ketään toista miestä, sinua vain. Kunpa minä vain voisin tappaa tämän lapsen! Jos minä tappaisin tämän lapsen, olisitko sinä silloin tyytyväinen?'
"Hän puhui kalpein huulin. 'Niin, minä tein kaiken voitavani. Mutta muutamiin seikkoihin en voinut itseäni pakottaa. Ja nyt on muuan olento elossa...' Me tuijotimme toisiimme vaieten muutamia hetkiä. 'En', sanoin minä vihdoin. 'En voi sietää enkä kärsiä sitä. Mikään ei voi muuttaa sitä enää. Sinähän voit kertoa satua. Kuinka minä sen tietäisin? Sinä olet pettänyt minua kerran ja voit pettää vieläkin. Sinä antauduit tuolle sialle. Vaikka minä eläisin satavuotiaaksi, en voi antaa sitä milloinkaan anteeksi. Sinä antauduit. Kuinka minä voin tietää, vaikka sinä olisit viekoitellutkin hänet. Sinä antauduit ja voit nyt poistua. Saat poistua sinne, missä antauduitkin. Sellaisia asioita ei kukaan säädyllinen mies voi antaa anteeksi. Ne ovat liian saastaisia anteeksiannettaviksi. Hän varasti sinut ja sinä mukauduit siihen ja hän saakoon sinut kokonaan. Toivoisin... Jos sinulla vain olisi ollut alkeellisimmatkaan käsitykset kunniasta, et sinä olisi sallinut minun ikinä palata takaisin luoksesi. Ajatella nyt näitä täällä viettämiämme viime päiviä ja sinua, sellainen salaisuus sydämelläsi. Kuinka saastaista tämä onkaan. Ja minä olen rakastanut sinua.'
"Itkin."
Sarnac keskeytti tuijottaen tuleen. "Niin, sanoi hän, minä itkin. Ja vuodattamani kyyneleet – kuinka ihmeellistä se onkaan – ja vuodattamani kyyneleet olivat puhtaimman itsesäälin kyyneliä.
"Ja koko ajan ajattelin minä vain asiaa omalta näkökannaltani, välittämättä Hettyn sydämen vastaavasta surusta. Ja kaikkein eriskummaisinta siinä oli se, että hän koko ajan valmisti minulle kahvia ja kun se valmistui, join minä hänen kahviaan. Lopuksi hän tahtoi suudella minua, suudella minua jäähyväisiksi, kuten hän sanoi, mutta silloin minä tiuskaisin hänelle lyöden häntä hänen lähestyessään. Aioin vain sysätä hänet pois, mutta tilaisuus kouristi käteni nyrkkiin. 'Harry', kuiskasi hän. Hän seisoi kuin mykistetty olento katsoen poistumistani, mutta sitten hän kääntyi äkkiä ja pakeni nopeasti juosten takaisin makuuhuoneeseen.
"Paiskasin ulko-oven kiinni ja laskeuduin autiolle aamuiselle Richmond-kadulle, missä ei vielä ollut minkäänlaista liikettä näin varhain.
"Kannoin matkalaukkuani rautatieasemaa kohti, aikoen matkustaa sieltä Lontooseen. Laukkuni oli raskas niistä esineistä, joita olin ottanut mukaani; se veti kovasti käsivarttani, ja minä tunsin olevani traagillisen huonosti kohdeltu, mutta kunnioitettavasti puolustautunut nuorimies."
7
"Ah, teitä kurjia raukkoja!" huudahti Starlight. "Ah, teitä viheliäisiä, säälittäviä ja säälimättömiä olentoja! Tämä kertomus kiduttaa minua. Minä en voisi sietää sitä, jollei se vain olisi unta. Miksi he kaikki olivat niin ankaria toisiaan kohtaan ja niin tunteettomia toistensa suruille?"
"Me emme tienneet mistään sen paremmasta. Nykyinen maailma on paremmin karaistu. Tässä maailmassa me hengitämme armeliaisuutta jo ensi heikoilla henkäyksillämme. Meitä on niin opetettu ja harjoitettu ajattelemaan toisiamme, että heidän tuskansa muuttuvat omiksemme. Mutta parituhatta vuotta sitten olivat miehet ja naiset vielä puoleksi alkeellisella luonnollisella tasollaan. Vaikuttimemme kohtasivat meidät varustautumattomina. Me hengitimme turmelusta. Ruokamme oli myrkytettyä ja intohimojamme voitiin verrata kuumeeseen. Me aloimme vasta silloin oppia taitoa olemaan inhimillisiä."
"Mutta eikö Fanny...?" aloitti Firefly.
"Niin", sanoi Willow, "eikö Fanny, joka oli luonnostaan niin viisas, rakkaudessakin, ottanut sinua huomaansa ja lähettänyt sinua takaisin onnettoman Hettysi luo antamaan hänelle anteeksi ja auttamaan häntä?"
"Fanny kuuli minun selitykseni ensin", sanoi Sarnac. "Hän ei milloinkaan saanut todeta tapahtuman oikeata laitaa, ennenkuin avioeron estäminen oli jo liian myöhäistä. Kun kerroin hänelle, että Hetty oli elänyt saastaista elämää Lontoossa minun oleskellessani juoksuhaudoissa, kuunteli hän minua hämmästyneenä, epäilemättä milloinkaan sanojani.
"'Ja hän näytti niin rakastettavalta', sanoi Fanny. 'Hän näytti rakastavan sinua äärettömästi. On oikein ihmeellistä, kuinka erilaisia naiset voivatkaan olla. On naisia, jotka näyttävät muuttuvan jonkinlaisiksi toisenlaisiksi olennoiksi heti, kun he pääsevät näkyvistämme jonkun nurkan taakse. Minä pidin Hettystäsi, Harry. Hänessä oli jotakin hyvin suloista, mitä sitten lienee ollutkaan. En olisi voinut milloinkaan uneksiakaan, että hän voisi pettää ja häväistä sinut. Ajatella nyt, että hän on voinut kuljeskella Lontoon kaduilla haeskelemassa miehiä. Minusta tuntuu aivan siltä kuin hän olisi tehnyt tämän minulle.'
"Mathilda Goodkin oli ihmeellisesti myötämielinen. 'Nainen ei erehdy vain yhtä kertaa', sanoi hän. 'Sinä olet oikeassa lopettaessasi välinne.' Miltonit aikoivat kuulemma luopua vierashuonekerroksesta ja minä voisin saada sen, jos vain haluaisin. Olin liiankin iloinen saadessani sen ja voidessani palata takaisin vanhaan kotiini.
"Hetty kokosi luullakseni omat tavaransa niin hyvin kuin suinkin, matkustaen Richmondista äitinsä maatilalle Payton Linksiin, missä hänen lapsensa sitten syntyi.
"Haluan nyt kertoa teille", sanoi Sarnac, "mikä minusta tämän teille kertomani tarinan huomattavin piirre on. En muista lainkaan, olisinko koko tuona aikana, erommekin siihen mukaan luettuna, tuntenut jotakin mielijohdetta sääliin ja ystävällisyyteen, vielä vähemmän rakkauteen, Hettyä kohtaan. Ja kuitenkin olin minä unimaailmassani melkein samanlainen mies kuin nykyäänkin. Kuuluin todellakin samanlaiseen miestyyppiin. Mutta hämmästytetyn ja raivostetun ylpeyden ja mitä hurjimman sukupuolisen mustasukkaisuuden myrsky pakotti minut sellaisiin ilkeihin tekoihin, jotka ovat nykyään melkein käsittämättömiä. Tein kaiken voitavani erotakseni Hettystä siten, että voisin pakottaa hänet naimisiin Sumnerin kanssa – miehen nimi oli se – koska olin kuullut, että hän on tavattoman huono ihminen ja koska uskoin hänen muuttavan Hettyn elämän hyvin kurjaksi ja saattavan hänet kokonaan häpeään. Tahdoin tehdä tämän rangaistakseni häntä ja täyttääkseni hänen mielensä katkeralla katumuksella senvuoksi, että hän oli kohdellut minua niin huonosti. Mutta samalla kiihdytti tämä kaikki minut melkein mielipuolisuuden rajoille saakka, kun ajattelin, että mies saa hänet siten taas omakseen. Jos minun toivoillani vain olisi ollut luovaa voimaa, olisi Hetty saanut mennä Sumnerin luo raajarikkoisena ja sairaana. He olisivat saaneet yhtyä jälleen peloittavan julmuuden muodostamissa olosuhteissa."
"Sarnac!" huudahti Sunray, "on hirveätä, että sinä voit uneksiakaan sellaisesta!"
"Uneksiako? Ihmiset olivat silloin sellaisia ja olisivat vieläkin, jolleivät he olisi saaneet sivistyä ja nauttia vapaasta onnesta, joka vapauttaa meidät. Sillä hämmennyksen aikakausi ei ole meistä vielä kahdeksankymmenenkään sukupolven päässä ja sekin oli vain muutamien tuhansien sukupolvien päässä niistä karvaisista apinaihmisistä, jotka palvelivat kuuta Euroopan aarniometsissä. Sitten hallitsi Vanha Aatami myötä- ja vastoinkäymisissä naisista ja miehistä koottua joukkoaan siittäen meidät kaikki. Ja hämmennyksen aikakaudella suuren sodan jälkeen ihminen oli ja on vieläkin tuon karvaisen vanhan apinaihmisen jälkeläinen. Enkö minä aja partaani joka päivä? Ja emmekö me kasvata itseämme ja säädä lakeja itsellemme niin taitavasti ja viisaasti kuin suinkin pitääksemme tuon vanhan ihmisen kurissa? Mutta meidän koulumme Harry Mortimer Smithin eläessä olivat vielä melkein alkuasteellaan ja tieteemme vasta alussa. Me emme saaneet minkäänlaista sukupuolista kasvatusta, meillä oli vain salaisuuksia ja pakkoja. Lakimme olivat vielä mustasukkaisuuden laatimat ja vain ohuesti naamioidut. Miehen ylpeys ja itsekunnioitus liittyi vielä naisen eläimelliseen omistamiseen, ja useimpien naisten ylpeys ja itsekunnioitus liittyi jonkin harkinnan perusteella miehen eläimelliseen omistamiseen. Me tunsimme tämän omistamisen elämän holvin päätekiveksi. Jokainen epäonnistuminen tässä pääasiassa aiheutti suunnattomia nöyryytyksiä, ja niitä vastaan hakivat sielu-raukkamme sokeasti mitä liioitelluimpia lohdutuksia. Me piiloitimme, väärensimme ja esitimme asiat väärin ja kartoimme tulosta. Ihminen on sellainen olento, että se melkein kaikenlaisista pakollisista syistä vihastuu ja toimii ilkeästi, ja meidän oli siihen aikaan vielä pakko alistua mitä kovimman painostuksen alaisiksi.
"Mutta minä en tahdo lainkaan puolustaa Harry Mortimer Smithiä. Hän oli sellainen, jollaiseksi maailma oli hänet luonut, ja sellaisia mekin olemme. Ja unessani minä jatkoin elämääni tuossa vanhassa maailmassa tehden työtäni, valvoen ulkonaista esiintymistäni ja tuhlaten kaiken haavoitetun rakkauteni voiman suunnitteluihin Hettyn onnettomuudeksi.
"Ja muuan asia erittäinkin oli äärettömän tärkeä kidutetulle minälleni, nimittäin se, että minun oli hankittava toinen rakastettu äkkiä, voidakseni karkoittaa mielestäni Hettyn syleilyjen taikavoimaisen muiston ja laskea pyyteitteni ahdistavan aaveen hänen jalkainsa juureen. Minun täytyi uskotella itselleni, etten ollut häntä milloinkaan oikein rakastanutkaan, ja asettaa hänen sijalleen sydämeeni jokin toinen, jota voin luulla todella rakastavani...
"Senvuoksi rupesin jälleen seurustelemaan Milly Kimptonin kanssa. Me olimme olleet hyviä tovereita ennen sotaa ja minun oli melko helppoa taivuttaa itseni uskomaan, että olin todellisuudessa häntä aina hieman rakastanut. Ja hän oli aina ollut minuun melkoisesti kiintynyt. Kun kerroin hänelle avioliitostani, tuli hän pahoilleen minun vuokseni ja suuttui hirveästi sille Hettylle, jonka esitin hänelle.
"Hän meni naimisiin kanssani viikon kuluttua siitä päivästä, jolloin minulle myönnettiin ero."
"Milly oli uskollinen ja ystävällinen; hän oli minulle kuin viileä pakopaikka intohimoni tulen ja pettymyksien jälkeen. Hänellä oli leveät vilpittömät kasvot, jotka eivät milloinkaan näyttäneet vihaisilta eivätkä surkeilta; hän piti päänsä pystyssä hymyillen taivaalle huvittavan luottavaisesti ja itsetyytyväisesti; hän oli melko kaunis ja tavattoman harteikas naiseksi. Hän oli hellä, mutta ei intohimoinen, ymmärtäväisesti kiinnostunut asioihin ja melkein kokonaan vailla päähänpistoja ja huumoria. Hän oli melkein puoltatoista vuotta minua vanhempi. Hän oli mieltynyt minuun suuresti, kuten ihmisten oli tapana sanoa, minun ensi kertaa tullessani liikkeeseen kömpelönä ja koskemattomana nuorukaisena. Hän oli nähnyt minun kohoavan melko äkkiä herra Cheesemanin asemaan toimituksessa – Cheeseman oli siirretty painopuolelle – ja silloin tällöin oli hän ollut minulle suureksi avuksi. Me olimme molemmat hyvin suosittuja Thunderstone Housessa ja meidän mennessämme naimisiin toimeenpantiin hänen kunniakseen jäähyväispäivälliset, koska hän silloin erosi liiketoimistosta. Hänelle pidettiin monta puhetta ja hän sai ihmeellisiä häälahjoja, kuten pöytäveitsiä, hopeahaarukoita ja -lusikoita vaskihelaisessa tammilaatikossa, jonka kanteen kiinnitettyyn hopealaattaan oli kaiverrettu imarteleva omistuskirjoitus. Milly oli saanut osakseen hyvin paljon myötämielisyyttä Thunderstone Housessa, erittäinkin tyttöjen puolelta, kun taasen minua oli melkoisesti vihattu ensimmäisen avioliittoni vuoksi, minkävuoksi minun myöhästynyttä todellisen onneni tunnustusta pidettiinkin hyvin romanttisena ja tyydyttävänä loppuna tarinalle.
"Me vuokrasimme itsellemme mukavan pienen talon eräästä stuccotalorivistä, jossa kaikki rakennukset olivat samanlaisia yhtenäisen rakennustaiteellisen vaikutuksen vuoksi, Chester Terracilta Regents-puiston läheisyydestä Lontoon keskustasta. Sain selville, että Millyllä oli pieni noin parintuhannen punnan suuruinen omaisuus, minkävuoksi hän voi sisustaa kotimme melko kauniisti sen aikaisen maun mukaisesti ja tuossa samassa kodissa hän synnytti minulle pojan aikanaan. Tämän lapsen tulo ilahdutti mieltäni hyvin suuresti ja huomattavasti. Luullakseni te ymmärrätte, kuinka tärkeätä se oli päätökselleni voittaa muistoni ja poistaa Hetty mielestäni, että Milly synnyttäisi minulle lapsen.
"Työskentelin melko kovasti tuona ensi vuonna ollessani naimisissa ja olin yleensä onnellinen. Mutta se ei ollut mitään runsasta eikä syvällistä onnea, sellaista vain, joka johtui melko ankarista ja pintapuolisista tyydytyksistä. Jossakin suhteessa rakastin Millyä hyvin syvästikin; hänen arvoaan ei voitu laskea rahassa ja hän oli rehellinen, suloinen ja suopea. Hän piti minusta äärettömästi, palvelukseni tekivät hänet onnelliseksi, hän auttoi minua, piti huolta mukavuuksistani ja iloitsi työni uutuudesta ja reippaudesta. Me emme kuitenkaan voineet puhella hyvinkään vapaasti emmekä vaivattomasti toistemme kanssa. Minä en saanut antaa ajatusteni kiitää hänen ohitseen, vaan minun oli muodostettava sanontani hänen tunteittensa ja näkökantansa mukaiseksi, vaikka ne erosivatkin suuresti minun omistani. Hän oli jossakin suhteessa kaikkea, mitä vaimolta voidaan vaatia, paitsi yhteen asiaan nähden. Hänestä ei tullut minulle tuollaista erityistä rakasta toveria, jollaista jokainen ihmissydän kaipaa, tuollaista hyvää ystävää, jonka seurassa ihminen tuntee olevansa onnellinen, vapaa ja turvassa. Sellaisen rakkaan toverin olin kyllä kohdannut, mutta olin työntänyt hänet luotani. Voiko ihmiselle sattua sellaista kahta kertaa elämässään?"
"Kuinka minä sen tietäisin?" sanoi Sunray.
"Me tiedämme paremmin emmekä työnnä häntä luotamme", sanoi Radiant.
"Ehkä monien vuosien kuluttua", sanoi Willov vastaten Sarnacin kysymykseen, "sitten kuin ihminen on parantunut, kasvanut ja muuttunut."
"Milly ja minä olimme kyllä hyvin läheisiä ystäviä, mutta emme milloinkaan hyviä tovereita. Olin kertonut Hettylle sisarestani Fannysta ensimmäisen päivämme iltana, jolloin me olimme kävelleet kukkuloiden yli, ja hän oli ollut heti varma, että hän tulee rakastamaan Fannyä, koska hän Hettyn mielestä tuntui hyvin urhoolliselta ja romanttiselta, mutta minä en puhunut Millylle mitään Fannysta, ennenkuin aivan avioliittomme kynnyksellä. Te aiotte varmaankin sanoa Millyn olleen syyttömän siihen, että kartoin puhumasta hänelle Fannysta, mutta minä olen aivan varma siitä, että suhteemme toisiimme ei ollut oikea. Ja oli selvää, että Milly hyväksyi Fannyn vain minun vuokseni pidättyen vaatimasta selityksiä minun tähteni. Milly uskoi täydellisesti avioliiton pyhyyteen ja naisten ehdottomiin siveysvaatimuksiin. 'On sääli, ettei hän voi mennä naimisiin tuon miehen kanssa', sanoi hän odottaen vaikeuksia. 'Sen täytyy tehdä kaikki niin hankalaksi hänelle ja kaikille hänen ystävilleenkin. Häntä on kai hyvin vaikeata esittää vieraille ihmisille.'
"'Sinun ei ole pakko tehdä sitä', sanoin minä.
"'Omaiseni ovat niin vanhanaikaisia.'
"'Niiden ei tarvitse tietää hänestä mitään', sanoin minä.
"'Se olisi minullekin helpointa, Harry.' Huomasin Millyn ponnistusten olla jalomielinen tässä asiassa jäähdyttävän melkoisesti omia kiihkeitä selityksiäni rakkaudestani Fannyyn.
"Minun oli vielä vaikeampaa ilmaista hänelle, että Newberry oli Fannyn rakastaja.
"'Siinä tapauksessa sinun on siis kiittäminen sitä seikkaa pääsystäsi Thunderstone Houseen?' kysyi Milly paljastaessani vihdoinkin asian hänelle.
"'Sain siten tilaisuuden yrittää", myönsin minä.
"'En ole uskonut sen käyneen lainkaan niin, vaan otaksuin sinun työskennelleen itsesi sinne.'
"'Olen työskennellyt itseni johtavaan asemaan eikä minua ole milloinkaan suosittu.'
"'Niin, mutta... Luuletko sinä ihmisten tietävän tämän, Harry? Nehän puhuvat kaikenlaista.'
"Te huomaatte tästä, ettei Milly ollut mikään etevä nainen, ja näette senkin, että hän oli hyvin mustasukkainen maineestani. 'En luule kenenkään tietävän syytä siihen', sanoin minä. 'Meistä ei ole kumpikaan kuuluttanut sitä muille.'
"Selvää kuitenkin oli, ettei Milly pitänyt lainkaan tilanteesta. Hän olisi paljon mieluummin elänyt sellaisessa maailmassa, missä ei olisi ollut sisartani Fannyä Hän ei ollut lainkaan utelias tutustumaan tähän sisareeni, jota minä rakastin niin suuresti, tahi näkemään hänessä jotakin hyvää, ja hänen onnistuikin erilaisilla pienillä, mutta silti lujilla verukkeilla lykätä menonsa hänen luokseen kokonaisen viikon tuonnemmaksi. Ja minun oli aina muistutettava häntä Fannysta ja puhuttava hänelle Fannysta ensin, ennenkuin me voimme ruveta keskustelemaan hänestä. Kaikissa muissa asioissa tuntui Milly minusta viehättävältä ja ihastuttavalta, mutta hän karkoitti Fannyn pois maailmastamme niin tyystin kuin se vain oli hänelle mahdollista, huomaamatta lainkaan sitä, kuinka paljon hän samalla viilensi hellyyttäni.
"Kun heidän kohtaamisensa vihdoinkin tapahtui, oli se pikemminkin hauska kuin lämmin. Jokin näkymätön lämpöä johtamaton verho ei ollut ainoastaan laskeutunut Millyn ja Fannyn, vaan myös minun ja Fannyn väliin. Milly oli tullut ja päättänyt olla jalomielinen ja miellyttävä Fannyn epäedullisesta asemasta huolimatta, ja luullakseni hän oli hieman hämmentynyt nähdessään Fannyn puvun ja kaluston, koska hän aina oli ollut hyvin herkkä kalustoihin nähden, ja meidän omat ponnistuksemme luoda itsellemme kaunis koti riittävillä mutta ei liian suurilla kulungeilla olivat vielä lisänneet tätä herkkyyttä. Olin aina pitänyt Fannyn kalustoa hyvin kauniina, mutta mieleeni ei ollut milloinkaan juolahtanutkaan, että se oli tavattoman hyvä, kuten Milly sanoi. Siellä oli muun muassa muuan kiilloitettu kaappi, jonka arvon Milly jälkeenpäin arvioi noin sadaksi punnaksi, lisäten arvosteluunsa erään tuollaisen lauseen, jotka kohoavat huulillemme kuin odottamaton hieno lukinsiima kasvoille: 'Tämä tuntuu jostakin syystä väärältä.'
"Ymmärsin senkin, että Fannyn vaatimaton pukukin oli ollut aivan liian hyvä. Vaatimattomat puvut olivat kaikkein kalliimpia niinä runsaan raaka-aineen ja puuttuvaisen taidon aikoina.
"Mutta nämä olivat kaikki myöhäisempiä paljastuksia enkä minä silloin ymmärtänyt, miksi Millyn käytöksessä oli salaista katkeruutta ja miksi Fanny kohteli sitä niin jäykän miellyttävästi, että se oli kokonaan vierasta minun hänestä saamalleni käsitykselle.
"'Tuntuu ihmeelliseltä, että saan tutustua sinuun vihdoinkin', sanoi Fanny. 'Hän on jutellut minulle sinusta vuosikausia. Muistan eräänkin käyntimme Hampton Courtissa vuosia ennen sotaa ja kaiken muunkin. Muistan istuneeni jollakin lavitsalla virran rannalla ja kuunnelleeni hänen jutteluaan sinusta.'
"'Minäkin muistan sen', sanoin minä, muistamatta kuitenkaan sitä keskustelumme osaa, joka oli koskenut Millyä.
"'Meidän oli tapana kulkea määrättömästi yhdessä noina aikoina', sanoi Fanny. 'Hän oli mitä kiltein veli.'
"'Toivoakseni hän on sellainen vieläkin', sanoi Milly melko ystävällisesti.
"'Poika on poika, kunnes hän ottaa itselleen vaimon', sanoi Fanny toistaen erään vanhan sananlaskun.
"'Sinun ei pidä sanoa niin', sanoi Milly. 'Toivoakseni sinä tulet tapaamaan meitä hyvin usein.'
"'Tulen mielellänikin', sanoi Fanny. 'Olitte hyvin onnellisia, kun saitte itsellenne asunnon niin helposti näinä aikoina.'
"'Se ei ole vielä oikein kunnossa! sanoi Milly. 'Mutta meidän on niin pian kuin suinkin määrättävä jokin päivä, jolloin sinä olet vapaa.'
"'Minä olen usein vapaa', sanoi Fanny.
"'Me määräämme jonkin erityisen päivän', sanoi Milly hyvin päättäväisesti vakuuttaakseen, että me odotamme häntä vieraisille silloin kun ei meillä satu olemaan muita vieraita.
"'On hauskaa, että sinä olet ollut liikekonttorissa, ja niin ollen ymmärrät kaiken hänen työstään', sanoi Fanny.
"'Omaiseni eivät halunneet minua lainkaan sille alalle', sanoi Milly. 'Mutta onnekseni en antanut perään.'
"'Ja myös Harryn onneksi', sanoi Fanny. 'Asuvatko omaisesi Lontoossa?'
"'Dorsetissa', vastasi Milly. 'He eivät pitäneet lainkaan siitä, että lähdin Lontooseen. He ovat hieman uskovaisia ja vanhanaikaisia. Mutta tässä on kysymyksessä joko yliopisto tahi liikeala, sanoin minä, ettekä te suinkaan halua minua jäämään kotiin pyyhkimään tomuja ja istuttamaan kukkia. Omaisiinkin pitää joskus suhtautua päättäväisesti. Eikö sinunkin kokemuksesi ole samanlainen? Bedford Parkissa asui muuan sopiva täti, joka sai minun oikeuteni ja tuon muuten niin välttämättömän, portinavaimen, ja minä lähdinkin liikealalle yliopistoonmenon asemesta, koska vanhin enoni. Herevard' – hän on pappina Peddlebournessa – vastustaa naisten korkeampaa sivistystä. Ja sitten oli vielä kysymys rahoistakin.'
"'Kuinka kiintoisalta Harrystä mahtanee tuntuakaan omaisiisi tutustuminen', sanoi Fanny.
"'Hän on lumonnut täydellisesti Rachel-tädin', sanoi Milly, 'vaikka täti olikin alussa vihamielinen. Koska minä olen ainoa naimaton Kimpton kolmen sukupolven aikana, kohdistavat he luonnollisesti toiveensa korkealle. Heidän mielestään minun olisi pitänyt ottaa itselleni sellainen mies, jolla on metrin pituinen sukutaulu.'
"Tunsin Millyn melkoisesti liioittelevan kertoessaan maalaissukulaisistaan – hänen isänsä toimi eläinlääkärinä Wimbornen läheisyydessä – mutta minä en osannut antaa arvoa niille merkeille Fannyn käytöksessä enkä kalustollekaan, jotka kiihoittivat Millyn tällaiselle vaativaiselle tuulelle.
"He jatkoivat keskusteluaan jokseenkin perusteettomasti Regents-puiston terveydellisistä ja yhteiskunnallisista eduista. 'Sinne on kaikkien ystäviemme niin helppo kokoontua', sanoi Milly. 'Ja sen läheisyydessä ja ympärillä asuu paljon kiintoisia henkilöitä, kuten näyttelijöitä, arvostelijoita, kirjailijoita ja muita samanlaisia ihmisiä. Harryn täytyy tietysti tutustua nyt yhä enemmän taiteelliseen ja kirjalliseen maailmaan. Meidän on luullakseni määrättävä erityinen vastaanottopäiväkin heidän varaltaan ja tarjoiltava heille teetä ja voileipiä. Sellainen on kyllä ikävää, mutta välttämätöntä. Harryn täytyy tutustua ihmisiin.'
"Hän hymyili minulle ylpeästi ja suojelevasti.
"'Harryn menestys maailmassa on kyllä taattu' sanoi sisareni.
"'Sepä se juuri muuttaakin kaiken niin ihmeelliseksi', sanoi Milly. 'Sinulla on ihmeellinen veli.'
"Hän alkoi sitten ylistää Fannyn huoneiston kauneutta ja Fanny tarjoutui näyttämään sitä hänelle. He viipyivät poissa jonkun aikaa ja minä menin ikkunaan toivoen tyhmästi miesten tapaan, että he olisivat hieman erilaisia ja vähän sydämellisempiä toisiaan kohtaan. Eivätkö he molemmat rakastaneet minua ja eikö siitä voinut muodostua jonkinlainen sisaruusside heidän välilleen?
"Sitten me joimme teetä, tuota Fannyn ihmeellistä teetä, mutta minä en ollut enää ainoa teen ihailija, kuten ennen. Milly ylisti sitä kuin vierailulle tullut herttuatar.
"'No niin,' sanoi Milly vihdoin kuin hänellä olisi ollut paljonkin sovittuja kohtauksia, 'pelkään, että meidän on jo aika poistua..."
"Olin katsellut Fannyä hyvin tarkasti tämän vierailumme aikana ja verrannut hänen varovaista ja hienostunutta käytöstään siihen luonnolliseen lämpöön, millä hän oli vastaanottanut Hettyn kuusi kuukautta sitten. Tunsin, etten voi odottaa toista tilaisuutta saadakseni vaihtaa hänen kanssaan muutamia sanoja. Suutelin häntä jäähyväisiksi – hänen suutelonsakin oli muuttunut – ja hän ja Milly epäröivät ja sitten suutelivat, ja minä menin porraslevon ohi Millyn kanssa ja kuulin oven paukahtavan lukkoon ylhäällä. 'Olen unhottanut sormikkaani', sanoin minä äkkiä. 'Jatka sinä vain matkaasi kadulle. Minä en viivy pitkää aikaa.' Sanottuani sen kiisin minä takaisin yläkertaan.
"Fanny ei tullut ovelle heti.
"'Mikä nyt on, Harry?' kysyi hän tullessaan näkyviin.
"'Unhotin sormikkaani', sanoin minä. 'Ei, täällähän ne ovatkin taskussani. Kuinka ajattelematon minä olenkaan... Pidät kai hänestä, Fanny? Hänessä ei kai mielestäsi ole mitään vikaa? Hän on hieman pidättyväinen sinun seurassasi, mutta ihastuttava hän silti on.'
"Fanny katsoi minuun ja hänen silmiensä ilme oli mielestäni kova. 'Hänessä ei ole mitään vikaa', sanoi hän. 'Ei pienintäkään. Sinun ei tarvitse milloinkaan erota hänestä, Harry.'
"'En tiedä, haluan vain, että sinäkin pitäisit hänestä. Minusta sinä et ollut oikein sydämellinen.'
"'Tyhmä, kunnon Harry!' sanoi Fanny palaten äkkiä entiseen tapaansa. Ja hän syleili ja suuteli minua jälleen kuin rakastava sisar ainakin.
"Laskeuduin pari askelmaa ja käännyin jälleen.
"'Minusta tuntuu ilkeältä', sanoin minä, 'ellei hän mielestäsi ole moitteeton.'
"'Kyllä hän on', sanoi Fanny. 'Ja se on Jumalan onni sinulle, Harry. Se on... Katsohan, tämä on melkein samaa kuin ikuiset jäähyväiset minulle. Minä en saa nähdä sinua useinkaan enää, koska tämä etevä vaimosi tulee kuljettamaan sinua kaikkialla. Hänellähän on niin hienoja sukulaisia. Mutta, onneksi olkoon, vanha veikko! Ah, aina hyväksi onneksi!'
"Hänen silmänsä uiskentelivat kyynelissä.
"'Jumala suokoon, että olisit onnellinen, Harry – omien toiveittesi mukaisesti. Ne eroavat niin suuresti...'
"Hän keskeytti itkien.
"Sitten hän sulki ovensa nenäni edessä ja minä seisoin paikoillani hetkisen hämmästyneenä ennen palaamistani Millyn luo."
VII
RAKKAUS JA KUOLEMA
1
"Seuraavina parina vuonna opin minä rakastamaan ja kunnioittamaan jäykkäluontoista vaimoani yhä enemmän. Hän oli hyvin rohkea tietoisella, ja harkitulla tavallaan, hyvin selväjärkinen ja rehellinen. Näin hänen taistelevan ja taistelu oli melko kovaa, synnyttäessään poikaamme maailmaan, ja sellainen kriisi lujitti noina aikoinakin, kuten vielä nytkin, miehen ja naisen välisiä suhteita. Pääsikö hän milloinkaan oikeudenmukaisesti selville minun ajatuksistani ja tunteistani, en tiedä, mutta minä sain hyvinkin pian selvän käsityksen hänestä. Tunsin myötätuntoa hänen kunnianhimoisia pyyteitään ja nöyryytyksiään kohtaan. Hän työskenteli kovasti tehdäkseen kotimme hauskaksi ja vaikuttavaksi. Hän halusi sinne vain virheettömiä ja vahvoja esineitä, jotka olisivat lämpimässä sopusoinnussa keskenään.
"Tuossa vanhassa maailmassa, jota omaisuudet ja äärimmäinen taloudellinen itsenäisyys raskauttivat, oli palvelijoilla todellakin hyvin tärkeä osa, ja hän ohjasi meidän apulaisiamme sellaisella oikeudenmukaisuudella, mihin sisältyi ystävällisyyttä ja tuollaisen läheisen tuttavallisuuden karttamista, mitä yhteiskunnalliset perinnäistavat siihen aikaan vaativat. Hän oli aina ollut järkevästi kiinnostunut Thunderstone Housen sisäiseen hallintoon, toivoen hartaasti minun onnistumistani. 'Haluan nähdä sinut johtajana muutamien vuosien kuluttua', sanoi hän. Ja minä työskentelinkin todella hyvin kovasti enkä ainoastaan kunnianhimoni pakotuksesta. Ymmärsin nimittäin ja uskoin vakavasti tuon suuren hutiloimalla hoidetun liikkeen sivistävään merkitykseen. Newberry huomasi omien suunnitelmiensa herättävän minussa vastakaikua. Hän neuvotteli kanssani uusista aikeista ja vanhojen menettelytapojen muutoksista. Hän luotti minuun yhä enemmän ja keskusteli kanssani yhä useammin. Ja on kummallista muistella, ettemme me jonkinlaisesta keskinäisestä sopimuksesta milloinkaan maininneet emmekä vedonneet sisareeni Fannyyn missään keskustelussamme.
"Muutuin melkoisesti noina ensi vuosina ollessani naimisissa. Kypsyin ja karaistuin. Minusta tuli maailmanmies. Minua ehdotettiin ja minut valittiinkin jäseneksi erääseen hyvään kerhoon, missä minä sain kehittää puhujalahjojani. Tutustuin suureen joukkoon mitä erilaisimpia henkilöitä, joista muutamat olivat hyvin kuuluisia, ja minä huomasin herättäväni heissä kunnioitusta. Minulla oli melko terävä kieli, jonka ansiosta minua alettiin nimittää pieneksi neroksi, ja minä kiinnostuin yhä enemmän puoluepolitiikan komeilevaan ja kuivaan peliin. Kunnianhimoni kasvoi. Olin toimelias ja itsetyytyväinen, ja olin melkein kokonaisuudessaan unhottanut äärettömän sukupuolisen nöyryytykseni, olematta silti mikään niin erittäin onnellinen mies. Elämääni voitiin verrata kauniiseen hyvässä kunnossa olevaan huoneeseen, jonka ikkunat avautuvat pohjoiseen päin. Maljakot olivat täynnä leikattuja kukkia, mutta auringonvaloa ei sinne milloinkaan päässyt."
2
"Puoleenkolmatta vuoteen en nähnyt kertaakaan Hettyä eikä minua voidakaan syyttää siitä, että jälleen jouduin hänen kanssaan tekemisiin. Tein kaiken voitavani haihduttaakseni hänen muistonsa perinpohjin mielestäni. Hävitin hänen valokuvansa ja pienimmänkin hänen jälkeensä jättämänsä merkin, joka vain voi vaikuttaa ikävästi mieleeni herättämillään ajatuksilla. Jos huomasin vaipuneeni sellaisiin mietelmiin, joissa hän oli päähenkilönä, pakotin tarkkaavaisuuteni toisiin asioihin. Joskus onnistuessani jossakin uudessa yrityksessä toivoin ohimennen, että hänkin olisi saanut nähdä sen. Rumaa, myönnän sen, mutta emmekö me vieläkin olisi samanlaisia, ellemme olisi niin sivistyneitä? Joskus hän näyttäytyi minulle unissa, vihaisten tunteitten täyttämissä unissa. Olin yhä enemmän ylpeä Millystä ja koetin rakastaa häntä vielä syvemmin. Varallisuutemme kasvaessa Millyn pukeutumistaito kehittyi; hänestä tuli hyvin kaunis vaikuttava nainen, joka antautui minulle hymyillen suopeasti ja hyväksyvästi. Noina aikoina emme olleet oppineet erittelemään vaikutteitamme. Me kiinnitimme paljon vähemmän huomiota itseemme kuin miehet ja naiset nykyään. Olin päättänyt rakastaa Millyä toteamatta lainkaan sitä, että olennaisinta rakkaudessa on jokin seikka, joka ei riipu omasta tahdostamme. Minä rakastin Fannyä ja Hettyä luonnostani ja pakosta, mutta päiväni olivat nyt niin täydellisesti jakautuneet työni ja Millyn välille, ettei minulle jäänyt paljonkaan aikaa seurusteluun Fannyn kanssa, ja sydämeeni kätkemääni Hettyä voitiin verrata johonkin tuollaiseen kuihtuneeseen kiusattuun munkkiin, joita kristillisen ajanjakson aikana suljettiin luostareihin Euroopassa. Huomasin kuitenkin kiinnostukseni naisiin käyvän nyt yleensä eloisammaksi. En ruvennut lainkaan tutkimaan, mitä nämä huomaavaisuuden poikkeamiset merkitsivät; minä häpesin niitä mukautuen niihin silti. Ollessani Millynkin seurassa saatoin minä katsella toisia naisia ja kiihtyä epämääräisesti, jos vain katseitteni tarkoituksiin vastattiin.
"Ja minä aloin lukea kertomuksia uudella hengellä, vaikka minä en ymmärräkään, miksi niihin kiinnyin. Nyt käsitän kuitenkin lueskelleeni niitä niiden naisten vuoksi, joista niissä puhuttiin. En tiedä, Sunray, kykenetkö sinä toteamaan, kuinka paljon noiden aikojen kertomukset ja näytelmät antoivat miehille ja naisille mielikuvituksellisia rakastettuja, joiden kanssa he tekivät kuviteltuja matkoja. Me onnistuneet ja kunnioitettavat henkilöt kuljimme arvokasta ja tyydyttävää tietämme lieventäen vähentyneiden mahdollisuuksiemme heikkoja vastalauseita sellaisilla kuvitelluilla virvokkeilla.
"Mutta juuri tätä kiinnostustani naisiin sain minä kiittää siitä, että tapasin Hettyn jälleen. Kohtasin hänet keväällä, joko maalis- tahi huhtikuussa, jossakin yleisessä puistossa aivan Chester Terracin läheisyydessä. Minun ei oikeastaan tarvinnut kulkea näiden puistojen kautta mennessäni sille maanalaisen rautatien asemalle, jolta matkustin työhöni tahi jonne saavuin työstäni palatessa, mutta minulla ei ollut mitään kiirettä Millyn teekutsuihin ja lämpö ja auringonpaiste viekoittelivat minut tuohon kukkien ja orastavan vehreyden täyttämään paikkaan. Me nimittäisimme sellaisia puistoja nykyään kevätpuistoiksi. Ne olivat pieniä, mutta taitavasti järjestettyjä yleisön ihailtavaksi istutettuine runsaine keltanarsissi-, narsissi-, hyasintticrocus- ja muine kukkasarkoineen, kovine käytävineen ja lavitsoineen, jotka oli sijoitettu kauniiden värikkäiden täplien läheisyyteen. Eräällä tuollaisella lavitsalla istui muuan nainen selin minuun katsellen erästä hyasinttisarkaa. Huomioni kiintyi heti hänen viehättävään huolettomaan asentoonsa. Nähdessäni tällaista naisellista kauneutta, jouduin minä ensin sellaisen tunteen valtaan kuin olisin saanut haasteen, mutta sitten koski huomioni minuun tuskallisesti. Hänen pukunsa oli melko huono ja vaatimaton, mutta hänen yksinkertaiset vaatteensa eivät merkinneet sen enempää kuin savustettu lasikappale, jonka läpi katsellaan auringon kirkkautta.
"Hidastutin kulkuani mennessäni hänen sivuitseen ja katsahdin sitten taakseni nähdäkseni hänen kasvonsa. Ja silloin minä näin Hettyn rauhalliset kasvot, jotka nyt näyttivät hyvin vakavilta ja surullisilta. Hän ei ollut enää mikään tyttö, vaan nainen, joka katseli kukkia välittämättä lainkaan tarkastelustani.
"Jokin ylpeyttä ja mustasukkaisuutta jalompi tunne sai minut silloin valtoihinsa. Kuljin vielä muutamia askelia, mutta pysähdyin sitten ja käännyin kuin ei mikään muu olisi voinut olla mahdollistakaan.
"Ja silloin hän huomasi läsnäoloni. Hän kohotti katseensa, näytti epäilevän ja tunsi minut.
"Kun istuuduin hänen viereensä, eivät hänen kasvonsa värähtäneetkään. Sanoin hämmästyneenä ja melkein poissa suunniltani: 'Hetty, en voinut kulkea ohitsesi.'
"Hän ei vastannut heti. 'Oletko sinä...?' aloitti hän ja keskeytti. 'Luullakseni meidän oli pakko tavata vielä toisemme joskus', sanoi hän, 'ennemmin tahi myöhemmin. Sinä olet sen näköinen, Harry, kuin olisit kasvanut. Vaikutat niin terveeltä ja varakkaalta.'
"'Asutko sinä Lontoon tässä osassa?' kysyin minä.
"'Camden Townissa tällä haavaa', vastasi hän. 'Me muutamme usein.'
"'Sinä menit siis naimisiin Sumnerin kanssa?'
"'Mitä sinä sitten odotit minun tekevän? Olisinko minä voinutkaan muuta? Olen tyhjentänyt kuppini sakkoineen, Harry.'
"'Mutta... sinullahan oli lapsi?'
"'Se kuoli... kuoli kaikeksi onneksi. Pienokaisraukka. Ja äitini kuoli vuosi sitten.'
"'No niin, mutta sinullahan on kuitenkin Sumner.'
"'Niin, hänet minä kyllä olen saanut.'
"Milloin tahansa ennen tätä tapaamistamme olisin minä varmasti riemuinnut suuresti Sumnerin lapsen kuolemasta, mutta minun siinä katsellessani Hettyn kurjuutta tuo vanha viha ei tahtonutkaan palata takaisin nautinnokseni. Katsoessani hänen kasvojaan, jotka olivat niin tutut ja nyt niin muuttuneet, tuntui minusta aivan siltä kuin olisin jälleen herännyt rakastamaan häntä puolikolmatta vuotta kestäneen hulluuden jälkeen. Millainen murtunut ja onneton olento hän nyt olikaan – hän, jota minä olin rakastanut ja vihannut niin katkerasti.
"'Matka Kentiin ja äidin maatilalle tuntuu nyt hyvin pitkältä, Harry', sanoi hän.
"'Sinä olet siis luopunut siitä?'
'Niin, maatila, kalusto ja melkein kaikki muukin ovat jo menneet. Sumner on vedonlyöjä. Hän on menettänyt melkein kaikki. On vaikeata hakea itselleen sopivaa työtä, mutta helppoa kuvitella voittoja. Ja jokainen, joka ei voita...'
"'Isänikin oli hyvin taipuvainen siihen', sanoin minä. 'Tahtoisin ampua jokaisen juoksijan Englannissa.'
"'Maatilan myyminen tuntui minusta niin ikävältä', sanoi hän. 'Mutta minä myin sen ja tulin tänne saastaiseen vanhaan Lontooseen. Sumner laahasi minut tänne ja vie minut nyt kurjuuteen vähitellen. Hänen syytään se ei kuitenkaan ole, hän on nyt kerta kaikkiaan sellainen. Mutta kun tällainen kevätpäivä koittaa... muistelen minä Kentiä, noita tuulisia kumpuja, pensasaitojen oratuomikoita, kevätesikkojen pieniä keltaisia nuppuja ja viime kesäisten lehtien putoilemista, kunnes haluan itkeä ja huutaa. Mutta siitä en voi nyt enää mitenkään pelastua. Täällä minä nyt olen. Olen tullut tänne katselemaan noita kukkia. Mutta onko siitä ollut mitään hyötyä, koska ne vain kiduttavat minua?'
"Hän tuijotti niihin.
"'Hyvä Jumala', sanoin minä, 'mutta tämä kiduttaa minuakin! En osannut odottaakaan...'
"'Mitä sinä et osannut odottaa?' kysyi hän kääntäen rauhalliset kasvonsa minuun päin ja vaientaen minut.
"'En ymmärrä, miksi sen pitäisi kiduttaa sinua', sanoi hän. 'Saan syyttää tästä kaikesta vain itseäni. Sinä et tehnyt sitä, se vain sattui tapahtumaan minulle. Vika oli minussa. En käsitä kuitenkaan, miksi Jumala pakotti minut pitämään kaikesta kauniista virittäen sitten ansan minulle ja muuttaen minut sellaiseksi hölmöksi, että tartuin siihen.'
"Me vaikenimme molemmat.
"'Minä näen asiat nyt aivan eri valossa', aloitin minä hetkisen kuluttua, 'jouduttuani kohtaamaan sinut näin. Katsohan, entisinä aikoina olit sinä jollakin tavoin minua paljon voimakkaampi. Olin silloin niin ymmärtämätön... Mutta nyt minä käsitän kaiken ja se panee minut tuntemaan... Minun olisi pitänyt pitää parempaa huolta sinusta.'
"'Tahi armahtaa minua. Olin kyllä saastainen ja häväisty, ja kaikkea muutakin, mutta sinä olit niin säälimätön, Harry. Miehet ovat niin armottomia meille naisille. Minä rakastin sinua aina, Harry. Olen aina jollakin tavoin rakastanut sinua ja rakastan sinua nytkin. Kun kohotin katseeni ja näin sinun tulevan takaisin luokseni... Sinä olit minuutin ajan melkein entisen Harryn kaltainen. Hetkisen vain... Minusta tuntui aivan siltä kuin kevät olisi todellakin tullut... Mutta tällaiset puheet eivät ole enää miksikään hyödyksi, Harry, koska kaikki on jo liian myöhäistä.'
"'Niin', myönsin minä, 'kaikki on jo liian myöhäistä.'
"Hän tarkasteli kasvojani pitkän väliajan kestäessä. Punnitsin sanani tarkasti ennen puhumistani. 'Tähän saakka', sanoin minä, 'en ole vielä milloinkaan antanut sinulle anteeksi, mutta nyt, nyt kun näen sinut täällä, toivon... toivon Jumalan nimessä, että olisin sen tehnyt ja ryhtynyt taistelemaan onnestamme sinun kanssasi. Me olisimme ehkä... Otaksuhan nyt, Hetty, että olisin antanut sinulle anteeksi...'
"'Rakas Harry', sanoi hän hellästi, 'et suinkaan sinä halua itkettää minua täällä? Älkäämme puhuko siitä. Kerro minulle itsestäsi. Olen kuullut sinun menneen uudestaan naimisiin erään kauniin naisen kanssa. Sumner piti kyllä huolta siitä, että minä sain kuulla sen. Oletko sinä onnellinen, Harry? Sinä olet niin varakkaan näköinen eivätkä kaikki ole varakkaita näinä sodan jälkeisinä aikoina.'
"'Se on nyt niin ja näin, Hetty. Työskentelen kovasti ja olen kunnianhimoinen. Toimin vielä aputoimittajana tuossa vanhassa paikassani, mutta toivon pääseväni piakkoin sen johtajaksi. Olen kiivennyt korkealle. Vaimoni... Hän on ihastuttava ja suureksi avuksi minulle... Mutta nyt tämä satunnainen tapaamisemme... Hyvä Jumala, Hetty, kuinka me silloin sotkimmekaan asiamme! Kaikki on kyllä hyvin, mutta toinen avioliitto ei ole ensimmäisen kaltainen. Sinä ja minä... Minä olen jonkinlainen veriveljesi eikä sitä seikkaa voi mikään muuttaa. Tuo metsä, tuo pieni metsä, missä sinä suutelit minua. Miksi me särjimme kaiken, Hetty? Miksi me teimme sen? Me käyttäydyimme kuin pari hölmöä, jotka ovat saaneet omakseen kalliin esineen. Nyt on kaikki mennyttä, mutta viha on haihtunut väliltämme. Sekin on mennyttä. Jos vain maailmassa on jotakin, mitä nyt voin tehdä puolestasi, teen sen mielelläni.'
"Hänen vanha leikillisyytensä pilkahti esille. 'Kunpa vain voisit tappaa Sumnerin', sanoi hän, 'rikkoa maailman ja hävittää olemattomiin kolmivuotiset muistot... Mutta mitä tämä hyödyttää, Harry? Minun olisi pitänyt säilyttää itseni puhtaana. Ja sinun... ja sinun olisi pitänyt olla ystävällisempi minulle.'
"'Minä en voinut, Hetty.'
"'Tiedän sen. Enkä minä voinut aavistaa sitä, että vereni tekisi minulle kepposet jonakin iltana. Ja tässä me nyt olemme. Olemme kohdanneet toisemme kuin kuoleman jälkeen. Kevät saapuu nyt, mutta vain muille ihmisille. Kaikki nuo pienet crocus-kellot – ne ovat ihan vaskitorven näköisiä – saavat nyt soida seuraaville lempiville. Toivotan heille parempaa onnea.'
"Istuimme vaieten hetkisen. Mieleni takalistolla väikkyi Milly koottuine teekuppeineen kuin heikosti vaatien. 'Kuinka myöhään sinä nyt tuletkaan!' sanoisi hän varmaan.
"'Missä sinä asut, Hetty?' kysyin minä. 'Mikä sinun osoitteesi on?'
"Hän pudisti päätään ajateltuaan hetkisen. 'Parempi on, ettet sitä tiedä.'
"'Mutta kai minä voin auttaa sinua jotenkin?'
"'Sellainen järkyttäisi vain kaikkia meitä. Minä olen saanut kupillisen likaista vettä juodakseni ja minun on pakko mukautua siihen. Mitä sinä voisit tehdä auttaaksesi minua?'
"'No niin', sanoin minä, 'minun osoitteeni pysyy kyllä helposti muistissasi, koska se vielä on sama kuin silloinkin, jolloin me asuimme yhdessä, nimittäin Thunderstone House. Saattaahan joskus sattua jotakin...'
"'Kuinka hyvä sinä oletkaan!'
"Me nousimme seisoen vastakkain ja meidän seisoessamme siinä tuhannet olosuhteet haihtuivat eikä muuta jäänyt jäljelle kuin kidutetut ja vääryyttä kärsineet minämme. 'Hyvästi, Hetty', sanoin minä. 'Tule onnelliseksi.'
"Hän puristi kättäni. 'Tule sinäkin onnelliseksi, Harry. Tämä ei kyllä ole oikein, mutta olen iloinen, että me sentään tavattiin toisemme näinkin. Ja kuinka iloinen olenkaan kuullessani, että vihdoinkin voit antaa minulle hiemankin anteeksi.'"
3
"Tämä kohtaus vaikutti minuun syvästi. Se karkoitti paljon tarkoituksettomia haaveita mielestäni avaten sen vankilan, minne olin sulkenut lukemattoman määrän kiellettyjä ajatuksia. Ajattelin äärettömästi Hettyä. Ne olivat epämääräisiä ja mahdottomia ajatuksia; ne hyökkäsivät kimppuuni öisin, matkallani työhön ja työni rauhallisimpina hetkinä; ne olivat dramatiseerattujen kohtausten esityksiä, selityksiä ja olosuhteiden taikavoimaisia käänteitä, jotka äkkiä palauttivat entisen menetetyn maailmamme meille takaisin. Koetin tukahduttaa nämä hämärät kuvitteluni, onnistumatta siinä kuitenkaan kokonaan; ne levisivät henkiselle taivaalleni minusta huolimatta. Minä en voi kertoakaan teille, kuinka monta, kertaa kävelinkään noiden Regents-puistojen läpi ja tämä poikkeaminen muuttui tavalliseksi tiekseni asemalta kotiini. Ja minä voin vielä poiketa tavalliselta tieltäni jollekin sivukäytävällekin, koska olin nähnyt vilahdukselta puiden oksien ja kukkasarkojen välistä jonkin yksinäisen naisen. Mutta Hetty ei tullut milloinkaan enää sinne.
"Ja minun näin muistellessani Hettyä mustasukkaisuuteni ja vihani Sumneria kohtaan lisäytyivät tasaisesti. En luullakseni halunnut lainkaan Hettyä itselleni, tahdoin vain kiihkeästi erottaa hänet tuosta miehestä. Tämä vihamielisyyteni Sumneria kohtaan oli katumukseni ja uudestaan heränneen rakkauteni ilkeä pohjavirta. Hän oli tuo paha olento, joka oli työstänyt minulta Hettyn. En ajatellut hetkistäkään, että minä päinvastoin olin pakottanut Hettyn takaisin hänen luokseen taipumattomilla avioeron vaatimuksillani.
"Ja tätä haaveiluani, miettimistäni ja hyödytöntä suunnittelemista, tätä toivomista, että Hettyn ja minun välillä tapahtuisi jotakin muutakin, jatkui minun mainitsematta siitä sanaakaan kellekään elävälle sielulle. Se kai johtui omantuntoni soimauksista, etten ollut rehellinen Millyä kohtaan, vaikka minä teinkin heikon yrityksen kertoakseni Millylle kohdanneeni Hettyn ja järkyttyneeni nähdessäni hänen köyhyytensä ja onnettomuutensa. Halusin taivuttaa hänet ajattelemaan samoin kuin minäkin ja tuntemaankin samoin. Huomautin eräänä päivänä – me olimme menneet kävelemään Hampstead Heathiin eräänä iltapäivänä – että olin kerran kävellyt tätä samaa harjannetta Round Poolin ympäri Hettyn kanssa ollessani viime kertaa lomalla. 'Millaiseksi hänen elämänsä on nyt mahtanut muodostuakaan?' sanoin minä.
"Milly ei vastannut heti, ja kun katsahdin häneen, olivat hänen kasvonsa punastuneet ja kovat. 'Olen toivonut sinun jo unhottaneen hänet', sanoi hän tukahdutetulla äänellä.
"'Tämä toi hänet jälleen mieleeni. Koetan aina olla muistelematta häntä. Sinä et tiedäkään, mitä tuo nainen merkitsi minulle, etkä ymmärrä nöyryytystäni.'
"'En sanonut äskeistä vain itseni vuoksi', lisäsi hän, 'vaan sinunkin tähtesi.'
"Hän ei sanonut mitään sen enempää, mutta oli ilmeistä, kuinka peloittavasti jo paljas Hettyn nimen mainitseminenkin oli järkyttänyt häntä."
"Teitä viheliäisiä raukkoja", huudahti Firefly. "Kuinka sairaalloisen mustasukkaisia te kaikki olittekaan!"
"Enkä minä mennyt Fannynkään luo pitkään aikaan kertomaan hänelle Hettystä. Olin esittänyt hänelle väärin Hettyn tavalliseksi turmeltuneeksi naiseksi ja nyt tuntui minusta vaikealta asian oikaiseminen. Enkä minä sitäpaitsi tavannutkaan Fannyä enää niin usein kuin ennen vanhaan. Hän asui kaukana minusta Lontoon toisessa laidassa. Hänen suhteensa Newberryyn oli nyt paljon julkisempi kuin ennen ja hän oli hankkinut itselleen paljon sellaisia tuttavia, jotka pitivät hänestä. Mutta tämä julkisuus teki Millyn vieläkin jäykemmäksi häntä kohtaan, koska hän pelkäsi, että Fannyn suhteesta tehdään jokin häväistysjuttu, joka vaikuttaa haitallisesti asemaani Crane & Newberryn liikkeessä. Newberry oli vuokrannut erään huvilan Pangbournen läheisyydestä ja Fanny voi viettää siellä kokonaisia viikkojakin poissa kaikkien näkyvistä.
"Mutta jonkin ajan kuluttua syntyi sellainen tilanne, että se lähetti minut pikaviestin nopeudella hänen luokseen saamaan apua ja neuvoja."
4
"Äkkiä heinäkuussa, kun jo luulin, etten milloinkaan enää saisi kuulla hänestä mitään, kääntyikin Hetty puoleeni rukoillen apua. Tahtoisinko tulla jonakin määrättynä iltana, kysyi hän, suihkukaivon luo erääseen puistoon eläintieteellisen puutarhan läheisyyteen tapaamaan häntä. Istuutuisimme sitten jonnekin, että hän saisi kertoa minulle, mitä hänellä on sydämellään. Hän kielsi minua kirjoittamasta hänelle, koska Sumner oli tullut hyvin mustasukkaiseksi, ja käski minun vain pistää ilmoituksen Daily Expressiin nimimerkillä ABCD ja ilmoittaa siinä sopiva päivä ja tunti. Varasin siihen tarkoitukseen ensimmäisen mahdollisen illan.
"Ja siellä tapasin minä sen toivottoman ja alakuloisen Hettyn asemesta, jonka oli kohdannut keväällä, jännittyneen ja kiihkeän Hettyn. 'Minä haluan mennä sellaiseen paikkaan, mistä meitä ei voida huomata', sanoi hän minun tullessani hänen luokseen. Hän tarttui käsivarteeni viedäkseen minut mukanaan ja opasti minut paria viheriää tuolia kohti, jotka olivat syrjässä lyhyen matkan päässä puiston läpi vievästä valtatiestä. Huomasin hänen vieläkin käyttävän samaa kulunutta pukua, joka oli ollut hänen yllään viime kerrallakin meidän tavatessamme toisemme. Hänen käytöksensä minua kohtaan erosi nyt kokonaan siitä tavasta, millä hän oli kohdellut minua viime kerralla. Hänen olennossaan oli jotakin tuttua ja luottavaista, kuin hän tällä väliajalla olisi kohdannut minut lukemattomia kertoja kuvitteluissaan, kuten hän epäilemättä oli tehnytkin.
"'Sinä tarkoitit kai totta sanoillasi, Harry, kun viime kerran keskustelimme toistemme kanssa?' aloitti hän.
"'Kyllä.'
"'Sinä siis lupaat auttaa minua, jos suinkin vain voit?
"'Varmasti!'
"'Mutta jos minä pyytäisinkin sinulta hieman rahaa?'
"'Luonnollisesti silloinkin.'
"'Haluan erota Sumnerista. Minulla on nyt tilaisuus siihen; voisin tehdä sen.'
"'Kerro minulle kaikki, Hetty. Lupaan tehdä kaiken voitavani.'
"'Asiat ovat muuttuneet sen jälkeen kuin me viimeksi tapasimme, Harry. Olen joutunut jonkinlaisen toivottomuuden tilaan. Mukauduin ensin kaikkeen huomattuani sinun muuttaneen mieleni. En tiedä, kuinka se tapahtui, mutta niin se vain on. Ehkä minun pitikin muuttua joka tapauksessa. Mutta nyt en voi enää elää pitempää aikaa Sumnerin kanssa yhdessä. Ja nyt on minulla tilaisuus erota. Mutta minä tarvitsen paljon rahaa, noin kuusi tahi seitsemänkymmentä puntaa.'
"Mietin hetkisen. 'Se käy hyvin päinsä, Hetty, jos vain voit odottaa viikon verran tahi niille main. Sanokaamme kymmenen päivää.'
"'Katsohan, minulla on muuan ystävä, eräs tyttö, joka meni naimisiin erään kanadalaisen kanssa. Hän jäi tänne voidakseen synnyttää lapsensa täällä miehen matkustaessa kotiinsa, mutta nyt aikoo hänkin matkustaa sinne miehensä luo. Hän on ollut sairas ja hän on vieläkin niin heikko, ettei hän uskalla lähteä matkalle yksinään. Minun olisi nyt hyvin helppo matkustaa sinne hänen kanssaan hänen serkkunaan ja toverinaan. Jos minulla vain olisi tarpeelliset matkavarusteet... Me olemme keskustelleet kaikesta. Hän tuntee jonkun, joka voi hankkia minulle passinkin. Tyttönimelleni. Suunnitelmamme on sellainen. Voisin lähettää tavarani hänen asuntoonsa ja livahtaa tieheni.'
"'Siinä siis vaihtaisit jälleen nimeä ja aloittaisit kaiken uudestaan tuolla?'
"'Niin.'
"Mietin hänen suunnitelmaansa ja se miellytti minua. 'Sinun ei tarvitse olla lainkaan huolissasi rahoista', sanoin minä.
"'En voi elää enää Sumnerin kanssa yhdessä. Sinä et ole nähnyt häntä milloinkaan etkä siis tiedä, millainen hän on.'
"'Olen kuullut sanottavan häntä hyvännäköiseksi.'
"'Enkö minä tuntisi noita punaisia ja velttoja kasvoja? Hän on valehtelija ja petturi. Hän kuvittelee olevansa kaikkia muita parempi. Nyt hän on ruvennut juomaankin. Jumala yksin tietää, miksi minä menin naimisiin hänen kanssaan. Se tuntui jostakin syystä niin luonnolliselta sen jälkeen kuin sinä olit eronnut minusta. Lapsenhan piti saada itselleen isä... Mutta minä inhoan häntä, Harry. Hän inhoittaa minua enkä minä voi enää jatkaa. En voi sietää sitä. Sinä et voi kuvitellakaan, millaista meillä on pienessä asunnossamme tällaisina kuumina päivinä, kun minun täytyy taistella hellämielistä juopunutta miestä vastaan... Ellen vain olisi keksinyt tätä keinoa, olisi jotakin pahempaakin saattanut tapahtua!'
"'Etkö sinä voi lähteä pois hänen luotaan heti?' kysyin minä. 'Miksi menisitkään enää hänen luokseen?'
"'En. Minun pitää päästä esteettömästi matkustamaan tahi muuten voi tapahtua jokin onnettomuus. Etkä sinä saa sekaantua siihen. Hän ajattelisi sinua heti, jos joku vain viittaisikaan sinuun. Sinun on vain pidettävä huoli rahoista ja kaikesta muustakin, kuten kirjeistä ja sellaisesta, ja toimittaa ne minulle sekaantumatta sen enempää asiaan. Sinun pitää hankkia minulle puhdasta rahaa eikä maksuosoituksia. Me emme saa näyttäytyä yhdessä missään. Täälläkin on vaarallista. Hän on liittynyt erääseen roistosakkiin ja rupeaa nyt menemään yhä enemmän alaspäin. He kiristävät vetojenmerkitsijöitä uhaten heitä revolvereillaan. He antavat tavaroita toisilleen. Tämä kaikki on johtunut vedonlyönnistä, ja nyt he sanovat tällä uudella hommallaan saavansa hieman omiaan takaisin... Jos he vain vainuavat sinut, hyökkäävät he heti kimppuusi.'
"'Juoksuhautataistelua Lontoossa. Minä antaudun siihen vaaraan.'
"'Sinun ei tarvitse antautua mihinkään vaaraan, jos vain olemme varovaisia. – Kunpa vain tietäisin jonkun, joka voisi auttaa meitä.'
"Ajatukseni kohdistuivat heti sisareeni Fannyyn.
"'Se olisi turvallista', sanoi Hetty, 'niin turvallista kuin suinkin. Ja minusta olisi niin hauskaa tavata häntä jälleen. Rupesin pitämään hänestä heti tutustuttuani häneen... Mutta tämä kaikki on hirveän ystävällistä sinun puoleltasi, Harry. En ole ansainnut hetkenkään hellyyttä.'
"'Lorua! Minähän sinut saatoin tähän kurjuuteen, Hetty.'
"'Minä hyppäsin siihen.'.
"'Putosit. Eikä se ole lainkaan paljon, Hetty, jos nyt ojennan sinulle käteni auttaakseni sinut sieltä jälleen pois.'"
5
"Menin seuraavana päivänä sisareni Fannyn luo valmistamaan häntä Hettyn vierailun varalta. Hän istui nojatuolissa kuunnellen puhettani ja tarkastellen kasvojani minun kertoessani hänelle tarinaani. Tunnustin hänelle, kuinka minä olin liioitellut Hettyn rikosta ja pyysin hänen apuaan. 'Minun olisi pitänyt puhutella häntä, Harry, ennenkuin uskoin sinua', sanoi hän. 'En tietysti vieläkään voi kuvitellakaan, kuinka tyttö, joka rakastaa jotakin miestä, voi sietää toisen miehen suuteloita, mutta hänhän oli silloin nauttinutkin väkijuomia, kuten sanoit. Me naiset emme ole kaakki samanlaisia. Meitä on maailmassa vaikka minkälaisia. Muutamat tytöt – heidän selkärankansa kuin katkeaa heidän tuntiessaan miehen suutelon huulillaan. Sinä ja minä, Harry, emme ole sellaisia. Olen ajatellut sinun puhuessasi siinä, kuinka me molemmat todellisuudessa olemme äiti raukkamme kaltaisia siitäkin huolimatta, että hän niin usein riiteli kanssamme. Me käymme koviksi heti, ellemme ole varuillamme. Ja sinun Hettysi oli nuori ja tietämätön. Ja se tapahtui vain kerran ja kuitenkin se tuhosi koko hänen elämänsä... En tiennyt asian laitaa sellaiseksi, Harry.'
"Ja sisareni Fanny alkoi muistella Hettystä saamiaan vaikutelmia ajatellen hänen raikasta vilkkauttaan ja kiintoisaa puhettaan. 'Kun hän poistui, sanoin itselleni, että hänellä on järkeä, ja hän olikin ensimmäinen tapaamani nerokas nainen. Hän oli runollinen. Kaikki, mitä hän sanoo, eroaa hieman niistä seikoista, joista useimmat ihmiset puhuvat. Hän sanoo asioita, jotka ovat kuin kukkia pensasaidoissa. Niin hän teki silloin. Onko hän vieläkin samanlainen?'
"'En ole milloinkaan ajatellut siitä noin', sanoin minä. 'Hänellä on luullakseni jonkinlaisia runollisia taipumuksia. Tässä muuannakin päivänä, kun tapasin hänet ensi kerran – mitä hän silloin sanoikaan? Jotakin se vain oli.'
"'Niitä ei pidä toistaa, Harry. Nerokkaiden ajatusten pitää kukkia siellä, missä ne ovat itäneetkin. Ne eivät kelpaa maljakkoihin. Sinä ja minä olemme kyllä melko sukkelia ja nerokkaita, Harry, mutta meillä ei ole milloinkaan ollut taipumuksia tuollaiseen.'
"'Olen aina pitänyt hänen puheestaan', sanoin minä.
"Aloin selittää tilannetta Fannylle täydellisemmin ja näyttää hänelle, kuinka hän voi olla avuksi siinä. Minä en saa tavata Hettyä enää, vaan sinun on puhuteltava häntä, annettava hänelle ne sata puntaa, jotka me voimme luovuttaa hänelle yhteisesti, ja ruveta yhteyteen niiden ystävien kanssa, joita hänen pitää seurata, ja viedä hänet pois. Fanny kuunteli vakavasti ja suostui.
"Sitten hän mietti.
"'Miksi sinä et itse vie häntä Kanadaan, Harry?' kysyi hän äkkiä."
6
"En vastannut Fannylle muutamiin hetkiin mitään sanoen sitten: 'En halua.'
"'Sinähän rakastat Hettyä vieläkin, voin nähdä sen.'
"'Rakastanko minä? Mutta siihen en voi kuitenkaan suostua.'
"'Et siis tahdo olla hänen kanssaan?'
"'Se ei voi tulla kysymykseenkään. Miksi sinä kyselet niin tuskallisia asioita? Kaikki tuo on jo mennyttä.'
"'Eikö ylösnousemus sitten olekaan mahdollinen? Miksi se ei voisi tulla kysymykseen? Ylpeydestäkö?'
"'Ei.'
"'Miksi sitten?'
"'Millyn vuoksi.'
"'Ethän sinä rakasta Millyä.'
"'En rupea väittelemään kanssasi siitä, Fanny. Minä rakastan häntä.'
"'Mutta et niinkuin Hettyä.'
"'Aivan eri tavalla. Mutta Milly luottaa minuun. Hän uskoo minuun ja minä voisin yhtä hyvin varastaa rahaa jonkin lapsen säästölaatikosta kuin pettää hänet.'
"'On ihmeellistä, kuinka hienotunteisia miehet voivat olla sellaisia vaimojaan kohtaan, joita he eivät rakasta', sanoi Fanny katkerasti.
"'Newberry on erilainen', sanoin minä. 'Minulla on pieni poikani ja työni, ja vaikka sinä et voi siihen milloinkaan mukautuakaan, rakastan minä sittenkin Millyä.'
"'Jollakin tapaa. Kelpaako hän sinulle toveriksi ja onko hän hauska?'
"'Minä luotan häneen ja rakastan häntä. Ja mitä taasen Hettyyn tulee, et sinä ymmärrä suhdettamme. Minä rakastan häntäkin, rakastan äärettömästi. Mutta se on samanlaista kuin pari aavetta tapaisi toisensa kuutamossa. Me olemme kuolleet toisillemme ja suremme. Suhdettamme ei voida lainkaan verrata sinun suhteeseesi, Fanny. Minä toimitin Hettyn helvettiin ja teen melkein mitä tahansa maailmassa saadakseni hänet sieltä pois. En tahdo enää tavatakaan häntä, tahdon vain saada hänet pois tuosta saastasta ja tylsyydestä johonkin sellaiseen paikkaan, missä hän voi aloittaa uudestaan. Muuta en halua eikä hänkään halua muuta. Kuinka voisimmekaan vielä kerran liittyä yhteen? Kuinka voisimmekaan jälleen suudella toisiamme kuin rakastavaiset? Me olemme molemmat saastaisia ihmisraukkoja. Entä sitten kaikki minun osoittama julmuuteni? Sinä ajattelet nyt jotakin muuta, Fanny, etkä Hettyä ja minua.'
"'Ehkä minä ajattelenkin', sanoi Fanny. 'Niin minä toki teenkin. Ja hänen on nyt siis pakko matkustaa Kanadaan ja aloittaa alusta, kunnes hänen terveytensä ja rohkeutensa palaavat takaisin. Hänen luonteiselleen naiselle ei ole luonnollista elää ilman miehen rakkautta, Harry.'
"'Annetaan hänen elää ja rakastaa', sanoin minä. 'Hän aikoo vaihtaa nimensä ja hänen ystävänsä tukevat häntä. He eivät tule hylkäämään häntä. Annetaan hänen unhottaa ja aloittaa alusta.'
"'Jonkun toisen miehen kanssako?'
"'Vaikkapa niinkin.'
"'Eikö sinusta sellainen ajatuskin tunnu jo vastenmieliseltä?'
"Minuun sattui, mutta en kuitenkaan suuttunut. 'Onko minulla mitään oikeutta ajatella sellaista enää?'
"'Sinä tulet kuitenkin ajattelemaan sitä ja jatkamaan elämääsi vaimosi kanssa, johon sinä luotat ja jota sinä kunnioitat, ja joka on niin ikävä ja vastenmielinen kuin ojavesi.'
"'Ei, vaan minun poikani äiti. Hän on luotettava ja minä olen sidottu häneen valallisesti. Ja sitten minulla on työni. Se ei ehkä tunnu sinusta miltään. Mutta se on kuitenkin niin tarpeeksi hyvää minulle, että voin antautua sille. Enkö voi rakastaa Hettyä ja auttaa häntä pois verkosta tarvitsematta palata takaisin mahdottomiin asioihin?'
"'Harmaita maanantai-aamuja', sanoi Fanny.
"'Niinkuin ei koko elämä olisi harmaata', vastasin minä.
"Ja sitten", sanoi Sarnac, "muistan ennustaneeni. Niin, minä ennustin, mutta milloin. Parituhatta vuottako vaiko pari viikkoa sitten? Istuin Fannyn pienessä arkihuoneessa kuin jokin vanhan maailman olento hänen vanhanaikaisen kalustonsa joukossa ja sanoin, ettei miesten eikä naisten tarvitse aina kärsiä niin paljon kuin me silloin. Sanoin, että me olemme vielä jonkinlaisia villiraukkoja, jotka elämme vielä sivistyksen ensi sarastuksessa, että me kärsimme senvuoksi, että me olemme huonompaa rotua, huonosti harjoitettuja ja anteeksiantamattoman tietämättömiä itsestämme, ja että tuo paljas tosiseikka, että me tiedämme oman onnettomuutemme, on jo lupaus paremmista oloista ja että sellainenkin päivä vielä koittaa, jolloin armeliaisuus ja ymmärtäväisyys valaisevat maailman niin, etteivät miehet eivätkä naiset enää tee pahaa itselleen eivätkä toisilleen, kuten he tekevät nyt kaikkialla koko maailmassa yleisesti, laillisesti ja rajoitetusti mustasukkaisuudesta ja vihasta.
"Se on vieläkin liian epäselvää meille", sanoin minä, "voidaksemme nähdä selvästi, minne me olemme menossa, minkävuoksi jokainen meistä erehtyy, kompastelee ja tekee tyhmyyksiä. Jokainen ehdottomasti. Minun, on nyt hyödytöntä kysyäkään, mitä minun oikeastaan pitää tehdä, koska kaikki nykyiset tekoni ovat vääriä. Minun pitäisi lähteä Hettyn mukaan ja ruveta hänen rakastajakseen jälleen – voisin sen tehdäkin helposti, miksi sen kieltäisin – ja minun pitäisi pysyä Millyn luona ja siinä työssä, jonka olen valinnut itselleni maailmassa. Molemmat tiet, sekä oikea että vasen, johtavat suruun ja katumukseen, mutta tässä synkässä maailmassa on tuskin ainoatakaan sellaista ihmistä, Fanny, jonka ei ole ollut tahi piakkoin ole pakko tehdä yhtä ankaraa valintaa. En tahdo synkistyttää Millyn elämää; minä en voi, koska hän luottaa minuun niin ehdottomasti. Sinä olet rakkain sisareni, Fanny, ja minä rakastan sinua ja me olemme rakastaneet toisiamme. Muistatko sinä, kuinka sinä tavallisesti saattelit minua kouluun ja talutit minua mennessämme katujen yli? Älä tee asiaa minulle nyt liian vaikeaksi, auta vain minua auttamaan Hettyä. Älä revi minua kappaleiksi. Hän on vielä hengissä ja nuori ja hän on – Hetty. Tuolla kaukana hän ainakin voi aloittaa uudelleen."
7
"Tapasin kuitenkin Hettyn vielä kerran ennen hänen poistumistaan Englannista. Sain Thunderstone Houseen kirjeen, jossa hän ehdotti kohtausta.
"'Sinä olet ollut niin ystävällinen minulle', kirjoitti hän. 'Sinä olet ollut niin jalomielinen ja hyvä, ja antanut minulle takaisin onneni. Kiihoitun jo ajatellessani suurta valtamerilaivaa ja merta, ja rintani paisuu toivosta. Me olemme saaneet jonkinlaisen kuvan laivasta; se on kuin jokin suuri hotelli ja kajuuttamme paikka on merkitty siihen aivan oikein. Kanada tulee olemaan ihmeellinen, tuo lumihankien kuningattaremme, ja me matkustamme sinne New Yorkin kautta, jota ei voida verrata mihinkään muuhun maailmassa, koska se on rakennettu ikkunoiden täyttämistä kallioista ja louhista, jotka kohoavat korkealle taivaalle. Ja sekin tuntuu niin ihmeelliseltä, että saan jälleen uusia vaatteita. Livahdan usein Fannyn luo vain saadakseni hypistellä niitä. Olen kiihoittunut, kiitollinen ja täynnä toivoa, tahdon sen tunnustaa. Ja, Harry, Harry, sydämeni on täynnä tuskia. Tahdon puhutella sinua vielä kerran. Minä en kyllä ansaitse sellaista, mutta haluan sitä kuitenkin. Mehän aloitimme kävelyretkillä ja voimmehan lopettaakin samalla tavalla. Torstaina ja perjantaina oleskelee koko sakki Leedsissä. Voisin olla poissa kotoa koko päivän kumpanakin päivänä ja olisi ihmeellistä, jos joku saisi sen tietää. Toivon, että voisimme uudistaa tuon vanhan retkemme, mutta paikka on luullakseni liian kaukainen ja mahdoton. Me säästämme sen siksi, Harry, kunnes me molemmat olemme kuolleita ja sitten me muutumme pariksi heikoksi ruohoa heiluttelevaksi vihuriksi tahi pariksi ohdakkeenhaituvaksi, jotka liitelevät vierekkäin. Mutta mehän muistamme vielä tuon toisenkin retkemme, jolloin menimme Shereen ja sitten suoraan pohjoisten kumpujen yli Leatherheadiin. Me katselimme Wealdin yli omia kaukaisia eteläisiä kumpujamme. Siellä oli männiköitä ja kanervikkoja ja lukemattomia kukkuloita. Ja törkykasoista kohoavaa savua.'
"Minun oli määrä vastata Fannyn asuntoon.
"Ja tietysti me teimme tuon retkemme, me kaksi puoleksi henkiin palautettua rakastavaista. Me emme rakastelleet toisiamme lainkaan, vaikka me suutelimmekin tavatessamme ja aioimme vielä suudella erotessammekin. Me puhuimme kuin luullakseni vain kuolleitten sielut ehkä puhuvat siitä maailmasta, joka kerran on ollut todellinen. Me keskustelimme sadoista eri asioista, Sumneristakin. Nyt kun Hetty oli niin lähellä pelastumistaan hänen kynsistään, oli Hettyn viha haihtunut. Hän kertoi Sumnerin rakastavan häntä intohimoisesti ja todellakin tarvitsevan häntä, minkävuoksi hän halveksiessaan miestään ei käyttäydy rehellisesti eikä ajattele hänen parastaan. Se haavoittaa Sumnerin itsetuntoa tehden hänet väkivaltaiseksi ja uhmaavaksi. Jokin nainen, joka olisi rakastanut häntä, joka olisi ryhtynyt sellaiseen vaivaan, että hän olisi aina pitänyt häntä silmällä ja rakastanut häntä siten kuin naisen pitääkin rakastaa miestään, olisi ehkä voinut tehdä hänestä jotakin. 'Mutta minä en ole milloinkaan rakastanut, häntä, Harry, vaikka olen koettanutkin. Voin kuitenkin nähdä sen, milloin hän loukkaantuu jostakin. Voin nähdä, kuinka perinpohjin se joskus tapahtuu, eivätkä asiat loukkaa häntä ollenkaan sen vähempää, vaikka hän tekeekin ilkeitä tekoja.' Hän oli kuulemma turhamainenkin ja häpeili saamattomuuttaan, ettei hän voi hankkia vaimolleen hyvää toimeentuloa. Hän näytti vaipuvan hyvin nopeasti rikollisuuteen, eikä Hettyllä ollut niin suurta vaikutusvaltaa häneen, että hän olisi voinut estää häntä siitä.
"Voin vieläkin nähdä Hettyn ja kuulla hänen äänensä meidän kävellessämme leveätä ratsutietä suurten rhododendrojen välitse. Ja hän puheli herkeämättä vakavasti, harkiten ja ystävällisesti tuosta lurjuksesta, joka oli pettänyt, häväissyt ja lyönyt häntä. Ja vaikka Hetty olikin saanut päähänsä tällaisia uusia mielipiteitä, oli hän kuitenkin samalla tuo vanha rakas Hetty, jota olin rakastanut ja kohdellut huonosti ja jonka olin menettänyt, teräväjärkinen ja viisas tyttö.
"Me istuimme kauan aikaa kumpujen laella Sheren läheisyydessä sellaisella paikalla, mistä avautuva näköala oli laajin ja kaunein, muistellen entisiä onnellisia Kentissä viettämiämme päiviä ja puhellen tulevista pitkistä välimatkoista, merimatkasta, Ranskasta ja koko muustakin avarasta maailmasta. 'Tunteeni ovat samanlaiset', sanoi hän, 'kuin lapsena lukukauden lopussa. Lähden nyt täältä aivan uusiin oloihin. Pue päällystakki yllesi ja kiinnitä hattu päähäsi, koska suuri laiva odottaa sinua. Olen hieman peloissani senvuoksi, mutta melko onnellinen... Toivoisin... Mutta viis siitä!'
"'Sinä toivoisit...?'
"'Voisinko minä toivoakaan muuta?'
"'Sinä tarkoitat...?'
"'Toivoni on ilkeä.'
"'Minun täytyy pysyä tuossa työssäni, jonka olen valinnut voidakseni lopulta päättää sen. Mutta jos haluat sen tietää, Hetty, niin minäkin toivon samaa. Hyvä Jumala, kunpa vain toiveet voisivat vapauttaa ihmisen!'
"'Niin, sinulla on työsi täällä. En tahtoisi viedä sinua pois täältä, Harry, vaikka voisinkin. Sinä olet voimakas, Harry, ja sinä kyllä selviydyt siitä ja teet sen työn, jota sinut on pantu tekemäänkin – ja minäkin lupaan mukaantua tyynesti kohtalooni. Päästyäni tuonne kauas voin minä luullakseni unhottaa Sumnerin melkein kokonaan ja nekin asiat, joita tänä väliaikana on tapahtunut. Tulen muistelemaan usein sinua, eteläisiä kumpuja ja tätä, kuinka me istuimme vierekkäin täällä.
"'Ehkä', jatkoi hän, 'taivaskin on tällainen paikka. Tällainen korkea vuorenrinne, minne ihminen saapuu vihdoin, sitten kuin kaikki raataminen, puskeminen, toivominen, pettyminen, kannustaminen, nälkä ja julma mustasukkaisuus ovat loppuneet häneen nähden ikuisiksi ajoiksi. Hän saa istuutua sinne levähtämään eikä hän ole yksinään. Hänen rakastettunsakin on siellä ja istuu hänen vieressään olkapää olkapäässä kiinni hyvin lähellä ja hyvin hiljaa, ja hänen syntinsä on annettu hänelle anteeksi. Hänen laiminlyömisensä ja väärinkäsityksensä eivät merkitse silloin enää mitään, kauneus saa hänet valtoihinsa ja he vaipuvat sen katselemiseen vierekkäin, ja yhdessä he unhottavat ja vähitellen haihtuvat, kunnes vihdoin ei mitään enää ole jäljellä kaikista vaikeuksista, vihasta eikä surusta eikä heistä itsestäänkään, paitsi kukkulan jyrkkää rinnettä hivelevää tuulosta, auringonpaistetta ja ikuista rauhaa...
"Mikä kaikki', sanoi Hetty nousten seisoalleen ja kumartuen puoleeni, 'on vain autiota tyhjyyttä. Ah, Harry, Harry, ihminen tuntee, mutta kun hän koettaa ilmaista ajatuksensa, lausuu hän vain tyhjänpäiväisiä sanoja. Me olemme tuskin aloittaneetkaan vielä matkaamme Leatherheadiin ja sinun pitää olla kotonasi jo seitsemän aikaan. Nouse senvuoksi, Harry. Nouse ja tule mukaani. Sinä olet minulle rakkain kaikista elävistä olennoista ja sinä olet ollut kuvaamattoman kiltti tullessasi tänne kanssani tänään. Pelkäsin puolittain, että sinä ajattelisit tätä tyhmyydeksi.
"Myöhään iltapäivällä me saavuimme erääseen Little Bookham nimiseen paikkaan ja siellä me joimme teetä. Noin puolentoista kilometrin päässä siitä oli muuan rautatieasema ja sieltä lähti juna juuri Lontooseen. Se saapui asemalle meidän tullessamme laiturille.
"Kaikki oli mennyt hyvin siihen saakka, mutta sitten singahti ensimmäinen onnettomuuden salama. Leatherheadissa me katselimme laiturille ja samalla sattui muuan pieni punakka mies kävelemään ohitsemme noustakseen viereiseen osastoon. Hän oli pieni tallirenkiä muistuttava mies juutalaisille nenineen, jonka alla kärysi sikari. Hän oli juuri pääsemäisillään vaunuun, kun hän katsahti meihin. Hänen katseensa näytti ensin epäilevältä muuttuen sitten tuttavalliseksi, ja nähdessään hänet Hetty kimmahti takaisin.
"'Menkää sisään', sanoi junailija viheltäen pilliinsä, jolloin pieni mies hävisi näkyvistämme.
"Hetty oli hyvin kalpea. 'Tunnen tuon miehen', sanoi hän, 'ja hänkin tuntee minut. Hänen nimensä on Barnado. Mitä minun nyt pitääkään tehdä?'
"'Ei mitään. Tunteeko hän sinut hyvin?'
"'Hän on käynyt luonamme pari kolme kertaa.'
"'Hän ei ehkä tuntenutkaan sinua varmasti.'
"'Luullakseni hän tunsi. Jos hän nyt tulee ikkunaan seuraavalla asemalla saadakseen täyden varmuuden asiasta, niin voinko minä teeskennellä olevani joku toinen? Kieltäytyä tuntemasta häntä tahi olla vastaamatta, kun hän puhuttelee minua nimeltä?'
"'Mutta jos hän sittenkin on varma asiastaan huolimatta sinun teeskentelystäsi, rupeaa hän heti epäilemään ja kiiruhtaa suoraa päätä miehesi luo. Mutta jos sinä taasen suhtaudut tähän kaikkeen hyvin tyynesti nimittäen minua serkuksesi tahi langoksesi, ei hän ehkä muistele asiaa sen enempää eikä mainitse tästä mitään miehellesi. Mutta jos me herätämme hänessä epäluuloja, kiiruhtaa hän Sumnerin luo päätä pahkaa. Sinä matkustat kaikissa tapauksissa Liverpooliin huomenna. Hän ei luullakseni tiedä mitään sinun asioistasi.'
"'Minä ajattelinkin sinua', sanoi Hetty.
"'Mutta eihän hän tunne minua. Tuosta sakista ei tietääkseni kukaan ole nähnyt minua ennen...'
"Silloin juna hiljensi vauhtiaan saapuessaan seuraavalle asemalle. Herra Barnado ilmestyi näkyviin sikareineen kirkassilmäisenä ja uteliaana.
"'Siunatkoon, ellen minä jo äsken sanonut itselleni, että näkemäni nainen oli Hetty Sumner', sanoi herra Barnado. 'Ihmeellistä, että täällä näinkin voi kohdata tuttavia.'
"'Lankoni, herra Dyson', sanoi Hetty esittäen minut. 'Olemme käyneet maalla tervehtimässä hänen pientä tytärtään.'
"'En tiennyt lainkaan, että teillä on sisarkin, rouva Sumner.'
"'Ei minulla olekaan', sanoi Hetty surullisesti. 'Herra Dyson on leski.'
"'Kuinka ikävää!' sanoi herra Barnado. 'Miten tyhmä minä olenkaan. Kuinka vanha pieni tyttärenne jo on, herra Dyson?'
"Minun oli nyt pakko ensin luoda, selittää ja keskustella orvosta tyttärestäni. Herra Barnadolla oli kolme ja hän tuntui olevan vastenmielisesti perillä lasten tavoista ja niiden kehityksestä. Hän oli selvästi mallikelpoinen isä. Koetin suoriutua asiasta niin hyvin kuin suinkin kiihoittaen pikemminkin herra Barnadon perheylpeyttä kuin päästäen vallalle omaani. Tunsin kuitenkin ääretöntä huojennusta, kun herra Barnado huudahti: 'Tuhattulimmaista sentään, mehän olemme jo Epsomissa! Olen iloinen saatuani tutustua teihin, herra...'
"'Kirottua!' sanoin itsekseni, koska olin unhottanut tekaistun nimeni.
"'Dixon', sanoi Hetty nopeasti, ja herra Barnado valmistautui poistumaan vaunusta lausuttuaan mitä monisanaisimmat jäähyväiset.
"'Taivaalle kiitos siitä, ettei hän tullut Lontooseen saakka!' sanoi Hetty. 'Sinä olet huonoin valehtelija, Harry, mitä minä milloinkaan olen tuntenut. Mutta asiain näin ollen ei ole tapahtunut mitään vahinkoa.'
"'Niin, ei mitään vahinkoa ole tapahtunut', sanoin minäkin, mutta pari kolme kertaa ennen saapumistamme sille Lontoon asemalle, missä meidän piti erota ikuisiksi ajoiksi, me palasimme kohtaukseen toistaen tyynnyttävästi, ettei mitään vahinkoa ollut tapahtunut.
"Erosimme Victoria-asemalla melko tyynesti. Herra Barnado oli nähtävästi palauttanut meidät jokapäiväiseen ja tavalliseen olotilaamme. Emme suudelleetkaan toisiamme, koska maailma ympärillämme oli tullut täyteen huomaavaisia silmiä. Viimeiset Hettylle lausumani sanat kuuluivat: 'Kaikki on hyvin!' ja minä sanoin ne liikemiesmäiseen tyynnyttävään tapaan. Seuraavana päivänä hän livahti pois kotoaan liittyäkseen ystäviinsä Liverpoolissa, poistuen siten elämästäni ainiaaksi."
8
"Tämä toinen eroamiseni Hettystä ei vaivannut minua pariin kolmeen päivään juuri ollenkaan. Ajatukseni askartelivat vielä hänen matkansa yksityiskohdissa. Kolmantena päivänä hän lähetti minulle Thunderstone Houseen langattoman sanoman, kuten me niitä nimitimme: 'Suoriutunut hyvin matkalle', sanottiin siinä. 'Ilma on kaunis. Loppumattomalla rakkaudella ja kiitollisuudella.' Sitten päivien hitaasti kuluessa alkoi menetykseni vaivata minua yhä enemmän; äärettömän yksinäisyyden tunteet lisääntyivät ja levisivät sellaiseksi pilveksi, että se synkensi henkisen taivaani kokonaan. Olin nyt taipuvainen tunnustamaan, etteivät maailmassa muut inhimilliset olennot voi tehdä minua niin onnelliseksi kuin Hetty ja myöntämään senkin, että minä jo toisen kerran olin työntänyt luotani hänen toveruutensa mahdollisuuden. Huomasin vaatineeni rakkautta ilman uhrauksia, mutta minusta näyttää nyt siltä kuin tuossa, vanhassa maailmassa rakkaus oli vain mahdollinen kohtuuttomasta hinnasta. Sille piti ihmisen uhrata kunniansa ja oikean työnsä maailmassa ja kärsiä nöyryytyksiä ja kurjuutta senvuoksi. Minä olin vähäksynyt Hettyn hintaa ja hän oli nyt matkalla pois luotani, riistettyään elämältäni ainiaaksi kaikki nuo suloiset kuvaamattomat seikat, jotka ovat olennaisia rakkaudessa; hyväilynimet, mitättömät huolettomat hellyydenosoitukset, mielen ja ruumiin hienot liikkeet ja kaikki naurua, ylpeyttä ja täydellistä ymmärtämystä täynnä olevat hetket. Joka päivä kiisi rakkaus yhä kauemmaksi minusta länttä kohti. Päivillä ja öillä kiusasi minua yhä elävämmin mielikuva jostakin suuresta höyrylaivasta, joka värähdellen ja keinuen halkoi Atlantin ärjyvien aaltojen harjoja. Sen korkeista savupiipuista vyöryvä musta hiilisavu tuprahteli tuuleen. Silloin tällöin olin näkevinäni tuon suuren merihirviön päivänvalossa ja jolloinkin taasen valaistuna kirkkaasti keulasta perään saakka tähtien tuikkiessa.
"Olin täynnä haihtumatonta pahoittelua ja antauduin loppumattomiin haaveiluihin, kuinka minä muka pakenen äkkiä Atlantin yli ja lähden ajamaan takaa Hettyä ja kuinka minä sitten ilmestyn äkkiä draamaattisesti hänen eteensä ja sanon: 'Hetty, en voinut kestää sitä. Minä olen tullut' – seuraten kuitenkin koko ajan horjumatta sitä suuntaa, jonka olin valinnut. Työskentelin kovasti ja myöhäiseen Thunderstone Housessa ja tein parhaani kääntääkseni kuvitteluni uusille urille suunnittelemalla paria uutta julkaisua ja ottamalla Millyn mukaani ravintoloihin päivällisille, teatteriin ja kiintoisiin näytelmiin. Mutta kesken jotakin näytelmää huomasinkin kapinoivan järkeni miettivän, mitä Hetty mahdollisesti olisi sanonut siitä, jos hän vain olisi ollut siellä. Alpine Galleryssä oli muuan pieni taidenäyttely, jossa oli paljon maisemia kumpujen puolelta, muiden joukossa eräskin valkoisten unisten pilvien varjostama aurinkoinen vuorenrinne. Tuntui melkein siltä kuin olisin nähnyt Hettyn katsellessani sitä.
"Tapasin Sumnerin ensi kerran juuri viikon kuluttua siitä päivästä, jolloin Hetty oli noussut maihin New Yorkissa. Oli tavallinen työhönmenoaikani ja olin juuri kääntymäisilläni Tottenham Court Roadilta sille sivukadulle, joka vei Thunderstone Housen pihalle. Tämän sivukadun varrella oli muuan pieni kapakka, jonka edessä nyt pari miestä näytti seisovan odottaen. Toinen heistä astui lähemmäksi puhutellakseen minua. Hän oli pieni punakka juutalainen enkä minä vähään aikaan tuntenut häntä.
"'Herra Smith, varmaankin?' sanoi hän katsoen minuun kummallisesti.
"'Olen käytettävänänne', sanoin minä. 'Ette suinkaan missään tapauksessa ole herra Dysion ettekä Dixon, vai mitä?' kysyi hän ivallisesti.
"'Barnado!' huudahti muistini tuntien hänet. Äkillisen tuntemiseni aiheuttama hämmästys täytyi kai näkyä kasvoissanikin. Katseemme sattuivat yhteen eikä niiden välillä ollut minkäänlaisia salaisuuksia. 'Ei, herra Barnado', sanoin minä uskomattoman tyhmästi, 'nimeni on vain Smith.'
"'Älkää mainitko siitä mitään, herra Smith, älkää niin mitään', sanoi herra Barnado hyvin kohteliaasti. 'Kuvittelin jotenkin nähneeni teidät jossakin ennenkin.' Ja kääntyen toverinsa puoleen ja korottaen ääntään hieman hän sanoi: 'Hän se epäilemättä oli, Sumner, yhtä varmasti kuin munat ovat munia.'
"Sumner! Katsoin tuohon mieheen, joka oli antanut elämälleni niin onnettoman käänteen. Hän oli melkein minun pituiseni ja kokoiseni, hyvännäköinen näppyisine kasvoineen, ruudukkaine harmaine pukuineen ja kuluneelta näyttävine harmaine huopahattuineen. Hän olisi voinut olla minun epäonnistunut velipuoleni. Katselimme toisiamme uteliaasti ja vihamielisesti. 'Pelkään sittenkin, etten ole etsimänne mies', sanoin Barnadolle mennen menojani. En luullut siitä olevan mitään hyötyä, että olisimme ruvenneet keskustelemaan asiasta siinä paikassa. Huomasin kyllä kohtauksen välttämättömäksi, mutta aioin panna sen toimeen toisenlaisissa oman valintani mukaisissa olosuhteissa sen jälkeen kuin olin ajatellut tilannetta tarpeeksi. Kuulin jotakin tapahtuvan takanani ja Barnado sanoi: 'Anna olla, sinä hölmö! Sinä olet nyt saanut tietää sen, minkä halusitkin.' Menin Thunderstone Housen käytävien ja huoneiden kautta omaan konttoriini ja tultuani sinne yksinäisyyteen kirosin sydämestäni. Joka päivä Hettyn poistumisen jälkeen olin ollut yhä varmempi siitä, ettei tätä milloinkaan tulisi tapahtumaan. Olin ajatellut syrjäyttäneemme Sumnerin hyvin helposti, turvallisesti ja täydellisesti koko jutusta.
"Hain esille kirjoituslehtiöni ja aloin luonnostaa tilannetta. 'Varmistettavia asioita', kirjoitin minä.
"N:o 1. Hettyn jäljille ei saa kukaan päästä.
"N: o 2. Millyn ei pidä kuuleman mitään tästä.
"N:o 3. Ei mitään kiristystä.
"Sitten mietin. 'Mutta jos vain suora maksu', aloitin minä viivaten sen jälleen yli.
"Minun oli luonnostettava olennaiset tosiseikatkin.
"'Mitä S. oikeastaan tietää? Millaisia todistuksia on olemassa? Mistä? Sellaista johtolankaa ei ole olemassa, joka voisi johtaa Fannyyn. He eivät voi vedota muuhun kuin tuohon junamatkaan. Hän voi kyllä hankkia itselleen moraalisen varmuuden asiasta, mutta kykeneekö se vakuuttamaan muita?'
"Kirjoitin uuden otsakkeen: 'Kuinka minun on käsiteltävä heitä?'
"Aloin piirrellä eriskummallisuuksia ja arabeskejä paperilleni punoessani salajuonia. Vihdoin revin sen hyvin pieniksi kappaleiksi ja heitin ne suureen paperikoriin. Muuan asiatyttö koputti oveeni tuoden minulle paperikaistaleen, johon oli kirjoitettu Fred Sumnerin ja Arthur Baradon nimet.
"'He eivät ole kirjoittaneet tähän asiaansa, josta he tahtovat keskustella kanssani', huomautin minä.
"'He sanovat teidän tietävän sen, sir.'
"'Ei kelpaa. Tahdon, että jokaisen puheillepyrkijän on kirjoitettava sekin. Sanokaa heille, että minulla on liian paljon työtä voidakseni keskustella vieraiden kanssa, jotka eivät ilmaise asiaansa. Ja käskekää heidän täyttää lomake.'
"Lomake tuotiin takaisin täydennyksineen: 'Tiedusteluja herra Sumnerin kadonneesta vaimosta.'
"Mietin sitä tyynesti. 'En usko, että meillä on milloinkaan ollutkaan sitä käsikirjoitusta. Sanokaa heille, etten voi ottaa vastaan heitä ennen puolta yhtä. Silloin voin ehkä keskustella kymmenen minuuttia herra Sumnerin kanssa kahdenkesken. Sanokaa se heille. En ymmärrä, mitä herra Barnadolla on tässä tekemistä. Selittäkää heille, että minun kanssa keskusteleminen kuuluu etuoikeuksiin.'
"Lähettini ei palannut enää takaisin. Rupesin jälleen miettimään tilannetta. Minulla oli niin paljon aikaa, että hyökkäävää tarmoa voi paljonkin haihtua ennen puolta yhtä. Ehkä nuo molemmat miehet olivat tulleet tänne etukaupungista eivätkä siis voi odottaa muualla kuin kaduilla tahi kapakoissa. Herra Barnado haluaa ehkä palata omaan Epsomissa sijaitsevaan liikkeeseensä. Hän on jo näytellyt osansa tuntemalla minut. En aikonut missään tapauksessa ruveta keskustelemaan Sumnerin kanssa kenenkään todistajan kuullen. Jos hän vain palaa Barnadon kanssa, päätin olla ottamatta heitä vastaan. Minulla oli kyllä suunnitelma kummankin varalta, mutta ei yhteistä.
"Viivyttävät laskelmani osoittautuivat hyviksi. Sumner tuli yksinään puoli yhden aikaan ja ohjattiin minun luokseni.
"'Istuutukaa tuonne!' sanoin minä äkkiä nojautuen taaksepäin tuolissani, tuijottaen häntä kasvoihin ja odottaen, että hän aloittaisi.
"Hän ei sanonut mitään muutamiin hetkiin. Hän oli nähtävästi odottanut, että minä aloittaisin keskustelun jollakin kysymyksellä, ja tullut tänne valmistauduttuaan vastaamaan siihen. Saadessaan näin töpsähtää alas tuolille ja joutuessaan katseitteni esineeksi eksyi hän tolalta. Hänkin koetti tuijottaa minuun ja minä katsoin häneen kuin karttaan. Ja tehdessäni niin huomasin minä vihani häntä kohtaan haihtuvan ja muuttuvan. Tässä ei viha ollut paikallaan. Hänellä oli sellaiset viheliäiset, ilkeät ja yksinkertaiset kasvot, jotka olivat vain miellyttävien kauniiden piirteitten heikkoa jäljittelyä. Jonkinlainen hermostunut nykähdys vapisutti niitä silloin tällöin. Hänen vaaleat viiksensä oli leikattu lyhyemmäksi toiselta puolen ja hänen melko risainen kaulaliinansa oli valahtanut niin alas, että nappi ja kauluksen likaisuus selvästi näkyivät. Hän oli vääntänyt suunsa hieman kieroon ja työntänyt kasvonsa eteenpäin koettaessaan näyttää vihaiselta, ja hänen melko vetiset siniset silmänsä olivat niin auki ja esiintyöntyneet kuin hän suinkin voi ne saada.
"'Missä vaimoni on, Smith?' kysyi hän vihdoin.
"'Poissa minun ulottuviltani, herra Sumner, ja poissa teidänkin!'
"'Minne te olette piilottanut hänet?'
"'Hän on poistunut, sanoin minä. 'Ja minä olen siihen aivan syytön.'
"'Hän on palannut takaisin luoksenne.'
"Pudistin päätäni.
"'Te tiedätte varmaankin hänen olinpaikkansa?'
"'Hän on poistunut ainiaaksi, Sumner. Te annoitte hänen poistua.'
"'Annoinko minä hänen poistua? Te annoitte hänen poistua, mutta minä olenkin toista maata. En ole sellainen. Te menitte hänen kanssaan naimisiin ja saatoitte hänet pulaan, ja sitten kuin hän tutustuu mieheen, jossa on hieman enemmän miestä kuin teissä, ja joka kohtelee häntä, kuten naista pitääkin kohdella, karkoitatte te hänet pois luotanne ja eroatte hänestä, vaikka hän onkin raskaana, ja sitten te suunnittelette ja vehkeilette taivuttaaksenne hänet eroamaan siitäkin miehestä, jota hän rakastaa...'
"Hän keskeytti sanojen puutteessa tahi vetääkseen henkeään. Hän tahtoi raivostuttaa minut ja aloittaa äänekkään riidan, mutta minä vaikenin.
"'Tahdon saada Hettyn takaisin', sanoi hän. 'Hän on vaimoni ja minä tahdon hänet takaisin. Hän on minun, ja kuta pikemmin tämä kujeilu loppuu, sitä parempi.'
"Nojauduin pöytääni kohottaen kyynärpääni sille.
"'Te ette tule saamaan häntä takaisin', sanoin minä hyvin tyynesti. 'Millaisiin toimenpiteihin te aiotte ryhtyä toteuttaaksenne aikeenne?'
"'Taivas varjelkoon! Minä tahdon saada hänet takaisin, vaikka minut sitten hirtettäisiinkin senvuoksi.'
"'Aivan niin. Mitä aiotte tehdä?'
"'Mitä minä en voisi tehdä? Minähän olen hänen miehensä.'
"'Entä sitten?'
"'Te olette vienyt hänet.'
"'En niin palastakaan hänestä.'
"'Hän on kadonnut. Minähän voin kääntyä poliisin puoleen.'
"'Niin, tehkää vain niin. Mitä he voisivat tehdä?'
"'Minähän voin usuttaa heidät teidän kimppuunne.'
"'Ette ollenkaan. He eivät suostuisi vaivautumaan lainkaan minun vuokseni. Jos vaimonne on kadonnut ja te menette poliisin puheille, ottavat he selvän koko joukostanne kysymyksillään. He olisivat liiankin iloisia saadessaan sellaisen tilaisuuden. Vaivata minua! He kaivaisivat talonne ja edellisen asuntonne kellarit nurin löytääkseen ruumiin. He tutkisivat ja kuulustelisivat teitä, ja sen, mitä he eivät tekisi teille, tekisivät teidän toverinne.'
"Sumner nojautui eteenpäin ja irvisteli kuin peikko korostaakseen sanojaan. 'Teidät nähtiin viimeksi hänen seurassaan.'
"'Sitä ei voida mitenkään todistaa.'
"Sumner kirosi hurjasti. 'Hän näki teidät.'
"'Voin kieltää sen ehdottomasti. Teidän ystävänne Barnado on liian heikko todistaja. Älkää olko niin varma, että hän pysyy väitteessään. Ilkeä juttu, jos jokin nainen katoaa ja hänen miehensä koettaa keksiä jotakin sellaista, jossa ei ole pontta eikä perää, syyttääkseen jotakin vihollistaan. Teidän sijassanne, Sumner, en minä ryhtyisi sellaiseen. Ja vaikka hän pysyisikin väitteessään, niin todistaako se mitään? Te ette tunne ketään toista henkilöä, joka voi väittää nähneensä minut Hettyn seurassa. Te ette voi löytää ainoatakaan sellaista ihmistä.'
"Herra Sumner ojensi kätensä pöytääni kohti. Hän oli liian kaukana voidakseen lyödä siihen oikein, minkävuoksi hän siirsi tuolinsa lähemmäksi. Mutta lyönti ei vaikuttanut minuun mitään. 'Kuulkaahan nyt', sanoi hän kostuttaen huuliaan, 'minä haluan Hettyni takaisin ja minä tulen saamaankin hänet. Te olette tavattoman tyyni ja ivallinen nyt, mutta Jumala varjelkoon! minä kyllä lämmitän teidät ennen eroamistani teistä. Te luulette voivanne viedä hänet pois ja peloittaa minut pois, mutta te ette ole milloinkaan erehtynyt niin suuresti elämässänne. Otaksukaa nyt, etten menekään poliisin puheille, vaan käyn suoraan toimeen. Otaksukaa, että tulen kotiinne ja alan juonitella vaimonne kanssa.'
"'Sellainen olisi kiusallista', sanoin minä.
"Hän piti kiinni saamastaan edusta. 'Niin, tavattoman kiusallista.'
"Tarkastelin hänen kasvojensa pakotettua vihamielistä ilmettä.
"'Minä sanoisin, etten tiedä mitään vaimonne katoamisesta, ja väittäisin, että te olette vain kiristävä valehtelija. Ihmiset uskoisivat minua, vaimoni ainakin varmasti. Hän pakoittaisi itsensä siihen, vaikka kertomuksenne olisikin kymmentä kertaa mahdollisempi. Ystävänne Barnado ja te muodostaisitte kauniin syyttäjaparin. Sanoisin teitä mielettömäksi mustasukkaiseksi hölmöksi, ja jos te vain aiotte jatkaa tätä, toimitan minä teidät vankilaan. En olisi kovinkaan pahoillani, vaikka te joutuisittekin kiinni. On olemassa pari pientä seikkaa, joiden vuoksi en pidä teistä. En olisi lainkaan pahoillani, vaikka pääsisinkin teistä vapaaksi.'
"Nyt olin minä voitolla. Hän oli hämmästynyt ja vihainen, mutta minä näin nyt selvästi, ettei hän kykene ollenkaan todelliseen vastarintaan.
"'Te tiedätte siis, missä hän on?' sanoi hän.
"Olin nyt liiaksi paljon taistelutuulella voidakseni vaieta. 'Niin, tiedän sen, mutta te ette saa enää häntä luoksenne milloinkaan, vaikka tekisittekin mitä tahansa. Ja minä sanon vieläkin, kuten äsken: Mitä te voitte tehdä auttaaksenne asiaa?'
"'Hyvä Jumala', sanoi hän, 'minun oma vaimoni!',
"Nojauduin taaksepäin tuolissani sellaisen miehen tapaan, joka on lopettanut jonkin haastattelun, ja katsoin rannekelloani.
"Hän nousi seisoalleen.
"Katsoin häneen iloisesti. 'No?' sanoin minä.
"'Kuulkaahan nyt', puhisi hän, 'en aio sietää tätä. Vannon teille Jumalan nimessä tarvitsevani Hettyä. Tahdon hänet takaisin ja teen hänelle mitä ikinä vain haluan. Luuletteko te minun mukautuvan tähän? Minun! Hän on minun, te saastainen varas!'
"Otin käteeni muutaman piirustuksen erääseen kuvaan ja katsoin häneen samalla niin lempeän kärsivällisesti, että hän joutui vallan suunniltaan.
"'Enkö minä mennyt naimisiin hänen kanssaan, vaikka minun ei olisi tarvinnutkaan? Jos te tahdoitte pitää hänet luonanne, miksi Herran nimessä te ette sitten tehnyt sitä silloin, kun hän oli teidän? Sanon teille suoraan, etten tule sietämään tätä.'
"'Rakas Sumner, sanon vieläkin kerran, kuten äskenkin: Mitä te voitte tehdä auttaaksenne asiaa?'
"Hän nojautui pöydän yli ja ojensi sormensa minua kohti kuin pistoolin piipun. 'Minä voin päästää päivänvalon lävitsenne', sanoi hän. 'Voin päästää päivänvalon lävitsenne.'
"'Mukaudun siihenkin mahdollisuuteen', sanoin minä.
"Hän ilmaisi mielipiteensä minusta muutamin sanoin.
"'En tahdo väittää mielipiteitänne vastaan', sanoin minä. 'Ja luullakseni me nyt olemme melkein tämän haastattelun lopussa. Älkää peloittako konttoristiani, kun hän tulee tänne, olkaa niin hyvä.' Ja samalla minä painoin soittokellon nappulaa pöydässäni.
"Hänen erolaukauksensa oli heikko. 'Te ette ole kuullut vielä viime sanaani. Tarkoitin totta puheellani.'
"'Älkää langetko portaissa', sanoin minä.
"Ovi sulkeutui ja minä tunsin olevani niin äärettömästi jännittynyt, että oikein vapisin kiihkosta ja riemusta. Tunsin musertaneeni hänet ja tiesin voivani musertaa hänet vieläkin. Hän voi kyllä mahdollisesti ampua, koska hänellä luultavasti on revolveri. Mutta luulin voivani uskaltaa kymmenen yhtä vastaan, että hän tuskin vaivautuu odottamaan sopivaa tilaisuutta ja kiihoittamaan mieltään siihen. Ja muistellessani hänen velttoja nytkähteleviä kasvojaan ja vapisevia käsiään luulin minä voivani uskaltaa yhtä paljon, ettei hän milloinkaan osu minuun. Hän tulee kyllä tähtäämään ja ampumaan ehkä hyvinkin pian, mutta vaikka hän ampuisikin minua, uskallan kymmenen yhtä vastaan, että hän vain haavoittaa minua lievästi. Silloin tulen ilmaisemaan kaiken sen, mitä tiedän hänestä. Milly voi ehkä järkyttyä joksikin ajaksi, mutta minä osaan kyllä selvittää välini hänen kanssaan oikein.
"Istuin kauan aikaa paikoillani ajatellen kaikkia mahdollisuuksia. Ja kuta enemmän minä ajattelin, sitä tyytyväisempi olin asemaani. Kello oli kaksi ja tavallinen aterioimisaika oli jo aikoja sitten mennyt ohi, kun lähdin kerhooni, ja siellä minä olin niin tavattoman ylellinen, että tilasin itselleni puoli pulloa sampanjaa."
9
"En uskonut milloinkaan Sumnerin ampuvan minua, ennenkuin minut todella ammuttiin.
"Hän hyökkäsi salakavalasti kimppuuni Thunderstone Housen pihalle vievässä käytävässä minun palatessani väliaterialta juuri viikon kuluttua ensi kohtauksestamme, kun jo aloin toivoa hänen mukautuneen tappioonsa. Hän oli juopotellut ja heti kun minä näin hänen punastuneet, puoleksi vihaiset ja puoleksi pelästyneet kasvonsa, ymmärsin, mitä tulisi tapahtumaan. Muistan ajatelleeni silloin, että jos jotakin tapahtuu, pitää hänen päästä pakoon, koska hänen muussa tapauksessa on ehkä pakko kertoa tarinansa kuolemani jälkeen. Mutta minä en todellisuudessa uskonut häntä sellaiseksi mieheksi, joka uskaltaa ampua, enkä usko sitä vielä nytkään. Hän laukaisi paljaasta hermostuneen lihasrinnastuksen puutteesta.
"Hän ei vetäissyt pistooliaan esille, ennenkuin olin aivan hänen läheisyydessään. 'Nyt teidän siis on vastattava teoistanne', sanoi hän. 'Missä vaimoni on?' ja pistooli välähti esille metrin päässä minusta.
"Olen unhottanut vastaukseni. Sanoin luultavasti: 'Pankaa tuo pois', tahi jotakin sentapaista. Ja sitten minä nähtävästi koetin siepata sitä häneltä. Mutta pistoolin pamahdus, joka kuulosti minusta hyvin kovalta, kajahti samalla, ja minusta tuntui kuin minua olisi potkaistu selkään. Ase oli tuollainen, jotka toimivat automaattisesti niin kauan kuin liipasinta painetaan. Se paukahti vielä pari kertaa ja toinen luoti musersi polveni. 'Hitto vieköön koko kapineen!' huudahti hän heittäen sen pois kuin se olisi pistänyt häntä. 'Paetkaa nyt jo, hölmö. Juoskaa!' sanoin minä kallistuessani häneen päin, ja kun minä kaaduin, jouduin minä noin jalan päähän hänen pelästyneistä kasvoistaan, kun hän hyökkäsi ohitseni pääkatua kohti. Hän työnsi minut takaisin kädellään minun nojautuessani häneen.
"Luullakseni käännyin selälleni ja kohosin sitten istuvaan asentoon sen jälkeen kuin olin kaatunut, koska minä muistan vieläkin aivan selvästi nähneeni, kuinka hän pakeni Tottenham Court Roadille kuin pelästynyt kaniini. Näin muutamien kuljetus vankkurien ja erään omnibussin kiitävän kadun päässä sijaitsevan aukion poikki, välittämättä lainkaan näistä pistoolinlaukauksista, jotka olivat kuulostaneet niin hirveiltä korvissani. Muuan tyttö ja eräs mieskin kulkivat ohi yhtä välinpitämättöminä. Hän oli siis päässyt pakoon, tuo pieni viheliäinen raukka. Minä olin varastanut hänen Hettynsä ja nyt – –
"Järkeni toimi melko selvästi. Olin hieman hervoton niistä paikoista, joihin luodit olivat sattuneet, mutta minulla ei ollut minkäänlaisia tuskia. Kiinnitin pääasiallisesti huomioni musertuneeseen polveeni, joka näytti melko naurettavalta repaleisine housuineen, punaisine läikkineen ja pienine punaisine musertuneine siruineen, jota luulin jonkin luun pääksi.
"Ihmisiä seisoi ympärilläni ja puhui minulle. He olivat tulleet luokseni joko pihalta tahi kapakasta. Tein nopean päätöksen. 'Pistooli laukesi kädessäni', sanoin minä ja suljin silmäni.
"Sitten rupesin pelkäämään kovasti sairaalaa. 'Viekää minut kotiini hyvin pian', sanoin minä. 'Kahdeksas Chester Terrage, Regents Park. Viekää minut sinne, olkaa niin hyvä.'
"Kuulin heidän toistavan osoitteeni ja tunsin Crane & Newberryn porttivahdin äänen. 'Osoite on oikea', sanoi hän. 'Tämä herra on Mortimer Smith. Voinko minä tehdä jotakin hyväksenne, herra Smith?'
"En muista paljonkaan seuraavista yksityiskohdista. Kun he liikuttivat minua, tunsin tuskia. Näytän pitäneeni itsepäisesti kiinni siitä, mitä olin aikonut, tehdä ja sanoa, eikä muistiini näytä jääneen mitään muuta niinkään selvästi. Pyörryin ehkä parikin kertaa. Newberrykin sekaantui siihen jotenkin. Hän vei minut luullakseni kotiin autollaan. 'Kuinka se tapahtui?' kysyi hän. Muistan sen aivan selvästi.
"'Pistooli laukesi kädessäni', sanoin minä.
"Ja eräästä seikasta minä olin aivan varma. Tapahtukoonpa sitten mitä tahansa, he eivät saa hirttää tuota viheliäistä, tyhmää, ahdistettua Sumner-petturia. Hettyn juttu ei saa tulla julkisuuteen missään tapauksessa. Jos sellaista tapahtuisi, ei Milly voisi ajatella muuta kuin sitä, että minä olin ollut uskoton hänelle, minkävuoksi Sumner oli minut tappanut. Hetty oli nyt turvassa eikä minun enää ollut pakko olla huolissani hänen vuokseen. Minun piti päinvastoin ajatella Millyä ja Sumneria. On kummallista, mutta minä näytän aavistaneen sen heti tultuani ammutuksi, että olin kuolettavasti haavoittunut.
"Milly tuli viereeni hyvin levottomana.
"'Tapaturma', sanoin minä hänelle niin painokkaasti kuin suinkin. 'Ase laukesi kädessäni.'
"Minut kannettiin omaan vuoteeseeni.
"Vaatteet riisuttiin pois yltäni leikkelemällä. Kangas oli tarttunut kiinni polveeni. Uusi harmaa pukuni, jota olin luullut voivani käyttää koko kesän.
"Sitten kiinnitin huomioni pariin outoon mieheen, jotka olivat luullakseni lääkäreitä. He kuiskailivat keskenään ja toinen kääri hihansa ylös paljastaen lihavat käsivartensa. Sieniä ja veden tippumista maljakkoon. He pistelivät minua ja se teki äärettömän kipeää. Sitten jotakin karvastelevaa. Mitä se hyödytti? Minä olin siinä ruumiissa, jota he pistelivät, ja minä tiesin kaiken siitä ja olin varma, että olin kuoleva mies.
"Milly jälleen.
"'Rakkaani', kuiskasin minä. 'Rakkaani!' ja hänen surulliset kyyneleiset kasvonsa loistivat rakkaudesta.
"Urhoollinen Milly. Häntä ei milloinkaan oltu kohdeltu oikein rehellisesti.
"Fannyko? Oliko Newberry mennyt hakemaan häntä? Hän oli kaikissa tapauksissa kadonnut.
"Hän ei sanonut mitään Hettystä. Hän oli niin varma kuin – varma kuin mikä? Kuinka ihmiset sanovatkaan? Niin varma kuin joku toinenkin.
"Ihmisraukat, millaiseen ikävään tilanteeseen he olivat joutuneetkaan. Minusta tuntui melkein häpeälliseltä iloita siitä, että minä piakkoin pääsen erilleni tuosta kaikesta. Mutta minä olin todellakin iloinen. Tuo pistoolin laukaus oli särkenyt kuin ummehtuneen huoneen ikkunan. Päätoiveeni oli, että voisin tehdä ystävällisen ja lohduttavan vaikutuksen noihin jälkeenjääneisiin, joiden ehkä oli pakko jäädä tähän sekamelskaiseen maailmaan vielä vuosikausiksi. Elämä! Millaista sekamelskaa ja sotkua se oli ollutkaan. Minun ei nyt missään tapauksessa tarvitsisi elää vanhaksi...
"Huoneeseen tunkeuduttiin melkein väkisin. Ihmisiä tuli sinne pukuhuoneesta. Muuan heistä oli vormupukuinen komisarius. Muutkin olivat sivilipukuisia poliiseja. Nyt oli siis hetki koittanut. Järkeni oli aivan selvä, aivan. Minun pitää punnita huolellisesti sanani, mutta ellen halua sanoa mitään, voin sulkea silmäni.
"'Hän on saanut sisäisen verenvuodon', sanoi muuan.
"Sitten istuutui komisarius vuoteeni reunalle. Millainen rumilas hän olikaan, ja hän teki minulle kysymyksiä. Arvailin, oliko joku ehkä sattumalta nähnyt vilahdukselta Sumnerin, joka oli kiiruhtanut pakoon kuin kaniini. Minun oli antauduttava sen mahdollisuuden varaan.
"'Se laukesi kädessäni', sanoin minä.
"Mitä hän kysyikään? Kuinka kauan minulla oli ollut tuo revolveri?
"'Ostin sen tänään käydessäni syömässä', vastasin minä.
"Kysyikö hän, miksi? Kyllä. 'Voidakseni harjoitella.'
"'Mistä Highburyn osasta?' He tahtoivat saada selville pistoolin myyjän. Minun täytyy estää se ja usuttaa heidät väärille jäljille. 'Jostakin Highburyn läheisyydestä.'
"'Ei siis Highburystä?'
"Päätin käydä heikoksi ja tyhmäksi. 'Jostakin tuolta', sanoin hiljaa.
"'Jostakin panttikonttoristako?'
"Parasta on, etten vastaa lainkaan. Sitten kuin ponnistaen voimiani: 'Pienestä kaupasta.'
"'Lunastamattomia panttejako?'
"En sanonut mitään siihen, ajattelin vain toisenlaista muunnosta siihen kuvaan, jota parhaillaan maalasin.
"Jouduin kuin heikon vihanpuuskan valtaan. 'En luullut sen olevan latingissa. Kuinka minä olisin sen tiennyt? Heidän ei olisi pitänyt myydä sitä ladattuna. Tarkastelin juuri sitä...'
"Keskeytin äkkiä teeskennellen väsymystä, mutta tunsinkin silloin, ettei minun tarvinnut teeskennelläkään sitä, koska minä todella olinkin hyvin uupunut. Jumalat, mutta tarmoni oli kokonaan lopussa ja minä vajosin, vajosin pois makuuhuoneestani ja noiden ihmisten joukosta jonnekin. He muuttuivat vähitellen pieniksi, hämäriksi ja haaveellisiksi. Oliko minulla vielä jotakin sanottavaa? Oli liian myöhäistä, jos olikin. Olin nukkumaisillani, nukkumaisillani niin syvään ja pohjattomaan uneen, että...
"Tuo pienen huoneen täyttämä ihmisjoukko oli nyt jossakin kaukana näyttäen äärettömän mitättömältä.
"'Hän on kuolemaisillaan', sanoi joku hiljaa.
"Näytän palanneeni tajuihini hetkiseksi.
"Kuulin Millyn puvun kahinaa, kun hän tuli huoneen poikki luokseni.
"Ja sitten – ja sitten minä kuulin Hettyn äänen jälleen, ja kun minä avasin silmäni, näin minä hänen kumartuvan puoleeni – tuossa ihanassa paikassa vuorenrinteellä. Hän oli muuttunut rakkaaksi Sunraykseni, elämäni hengettäreksi. Ja auringonpaiste valaisi meidät ja hänen kasvonsa, ja minä ojentauduin suoraksi, koska selkäni tuntui hieman jäykältä ja polveni vääntyneeltä."
"Herää jo, sanoin minä", sanoi Sunray. "Herää – ja sitten minä pudistelin sinua."
"Ja sitten me tulimme luoksenne ja nauroimme sinulle", sanoi Radiant. "Firefly ja minä."
"Ja sinä sanoit: 'Toinen elämä on siis sittenkin olemassa', sanoi Firefly. Ja kertomus on vain unta, vaikka se olikin sellainen, Sarnac, että sinä jollakin tavoin olet saanut minut uskomaan sen todeksi."
"Niinkuin se onkin", sanoi Sarnac. "Sillä minä olen yhtä varma siitä, että minä eilen olin Harry Mortimer Smith, kuin siitäkin, että minä tänään olen Sarnac."
VIII
LOPPULAUSE
1
Vieraskodin isäntä kohenteli sammuvan tulen viimeiseen liekkiin. "Sen uskon", sanoi hän, lisäten sitten syvällä vakaumuksella: "Tuo kertomus oli tosi."
"Mutta kuinka se voisi olla tosi?" kysyi Willow.
"Meidän olisi helpompi uskoa se todeksi, ellei Sarnac olisi muuttanut Hettyä Sunrayksi", sanoi Radiant. "Tuo oli hyvin unen kaltaista, kuinka Hetty muuttui yhä enemmän hänen rakastettunsa kaltaiseksi sulautuen vihdoin kokonaan häneksi."
"Mutta jos Smith oli jonkinlainen Sarnacin entinen minä", sanoi Starlight, "oli luonnollista, että hän valitsi rakastetukseen jonkinlaisen Sunrayn entisen minän."
"Mutta onko tässä tarinassa muitakin samanlaisia henkilöitä?" kysyi Willow. "Tunnetko sinä joitakin toisia henkilöitä, jotka olivat tuttuja teille molemmille? Onko tässä maailmassa jotakin Fannyä, Matilda Goodia tahi veli Ernstiä? Oliko Sarnacin äiti Martha Smithin kaltainen?"
"Tuo kertomus", sanoi vieraskodin isäntä itsepäisesti, "ei ollut unta, vaan muistoja, jotka kohosivat unhotettujen asioiden syvästä pimeydestä eläviin aivoihin – sukulaisaivoihin."
Sarnac mietti. "Onko henkilöllisyys muuta kuin muistoa? Jos Harry Mortimer Smithin muisto vain on aivoissani, niin silloin minä olen Smith. Tunnen yhtä varmasti olleeni Smith parituhatta vuotta sitten kuin senkin, että olen Sarnac tänä aamuna. Joskus ennen tätäkin olen minä unissani tuntenut eläväni unhotettua elämää. Onko teistä kukaan muu tuntenut samaa?"
"Näin unta tässä eräänä päivänä", sanoi Radiant, "että olin pantteri ja ahdistin erästä telttakylää, jossa oli paljon alastomia lapsia ja muutamia hyvin herkullisia koiria. Muistan, kuinka minua ajettiin takaa kolme vuotta ja kuinka minua ammuttiin viisi kertaa, ennenkuin minut tapettiin. Muistan, kuinka minä tapoin erään risuja kokoavan vanhan naisen ja kätkin osan hänen ruumiistaan puun juurien alle syödäkseni sen seuraavana päivänä. Uneni oli hyvin elävä. Eikä se tuntunut silloin lainkaan hirveältä. Mutta se ei ollut niin selvä eikä yhtenäinen kuin sinun. Pantterin järki ei ole niin selvä eikä yhtenäinen, vaan siirtyy kiintoisista välähdyksistä välinpitämättömyyden ja täydellisen huonomuistisuuden väliasteelle."
"Kun lapset näkevät hirvittäviä unia ollen olevinaan metsissä hiiviskelevien petojen seurassa tahi pakenevinaan pitkiä matkoja tahi pelastuvinaan nipin napin, on se ehkä jonkun kuolleen ihmisen muisto, joka elää jälleen heissä", sanoi Starlight. "Mitä me tiedämme niiden muistojen aiheuttajista, jotka ovat aineen ulkopuolella? Mitä me tiedämme tietoisuuden ja aineen ja tarmon välisistä suhteista? Ihmiset ovat miettineet näitä asioita jo neljätuhatta vuotta, emmekä me tiedä vielä sen enempää tänäkään päivänä kuin ateenalaiset Platon ja Aristoteleen aikoina. Tiedot lisääntyvät ja ihmisen voima kasvaa, mutta vain elämän ehtojen rajoissa. Me voimme ehkä voittaa avaruuden ja ajan, mutta me emme voi milloinkaan voittaa sitä salaperäisyyttä, mitä me olemme, emmekä sitäkään, miksi me olemme sellaista ainesta, joka tuntee ja tahtoo. Veljeni ja minä olemme paljon tekemisissä eläinten kanssa ja minä käsitän yhä paremmin olevani samanlainen kuin nekin. Kun ne ovat kymmenellä kielellä varustettuja soittokoneita, olemme me kymmenellä tuhannella, ollen kuitenkin samanlaisia soittokoneita kuin nekin, koska sama, joka kiusoittaa niitä, kiusoittaa meitäkin, ja se, joka voi tappaa ne, voi tappaa meidätkin. Sekä elämä että kuolema ovat molemmat siinä kristallimaisessa pallossa, joka ympäröi meitä alituisesti. Ei elämä eikä kuolema voi tunkeutua sen rajojen taakse. Me emme voi sanoa, mitä muistot oikeastaan ovat. Jos minä tahdon uskoa, että ne leijailevat tiehensä kuin lukinsiimat sitten kuin me kuolemme, tahi väittää, että ne liitelevät jonnekin minulle tuntemattomaan paikkaan voidakseen palata takaisin piakkoin päästäkseen liittymään toisiin samanlaisiin lukinsiimoihin, voiko kukaan sanoa minun olevan väärässä? Ehkä elämä jo alusta saakka on kehrännyt lankoja ja verkkoja muistoista. Menneisyydessä ei ole ehkä mitään sellaista, mikä ei olisi jättänyt muistoaan meille. Jonakin päivänä me ehkä opimme kutomaan niistä verkkoa jälleen, kunnes koko menneisyys paljastuu meille ja elämä muuttuu yhdeksi kokonaisuudeksi. Silloin ehkä tuo kristallipallokin särkyy. Ja olkoonpa tuon asian laita kuinka tahansa ja selitettäköönpä nuo asiat miten vain, voin minä hyvin uskoa tarvitsematta vedota ihmeihin, että Sarnac on koskettanut sellaisen ihmisen todellisia muistoja, joka on elänyt ja kärsinyt parituhatta vuotta sitten. Ja minä uskon sen hänen kertomansa tarinan todellisuuden perusteella. Olen tuntenut koko ajan kuunnellessani sitä, että vaikka me olisimme tehneet millaisia keskeyttäviä kysymyksiä tahansa, jos me olisimme kysyneet häneltä, millaisia hänen takkinsa napit olivat tahi kuinka syviä käytävien sivuilla olevat viemäriojat olivat tahi mitä hän maksoi savukkeistaan, olisi hän ollut valmis vastaamaan tarkemmin ja varmemmin kuin mikään historioitsija."
"Minäkin uskon sen", sanoi Sunray. "Minulla ei ole kyllä minkäänlaisia muistoja siitä, että olisin ollut Hetty, mutta kaikista hänen sanoistaan ja teoistaan, ankarimmista ja kovimmistakin toimista ilmeni, että Sarnac on ollut Smith. En epäile hetkistäkään sitä, ettei Sarnac olisi elänyt tuota elämää."
2
"Mutta sen kovuus", huudahti Firefly, "ja sen julmuus! Tuo yleinen sydänsuru!"
"Se ei voinut olla muuta kuin unta", väitti Willow.
"En ajattele nyt sen raakuutta", sanoi Firefly, "enkä sen sotia enkä tauteja, en heidän lyhennettyä halvaantunutta elämäänsä, en heidän rumia kaupunkejaan enkä ahdasta maaseutua, vaan jotakin vielä pahempaa, kuten heidän sydänsurujaan, yleistä vihamielisyyttään ja tuota yleistä puutettaan ymmärtää tahi välittää toisten pienistä toiveista ja tarpeista. Ajatellessani Sarnacin kertomusta en minä muista kuulleeni puhuttavan siinä ainoastakaan sellaisesta henkilöstä, joka olisi ollut niin onnellinen kuin me. Se oli kokonaisuudessaan vain tarina murskatusta rakkaudesta ja kuvitteluista, jotka haihtuivat kuin kärpäset tarttuvat liimapaperiin, salatuista ja kielletyistä asioista. Ja kaikki tyhjän vuoksi, vain ylpeydestä ja halveksimisesta. Tuossa maailmassa ei ollut ainoatakaan sellaista lahjoittajaa, joka olisi antanut molemmin käsin... Milly raukka! Luuletko sinä hänen olleen tietämättömän siitä, kuinka kylmästi sinä häntä rakastit, Sarnac? Luuletko sinä, ettei hänen mustasukkaisuutensa johtunut varmuudesta ja pelosta?... Kuluu koko elämä, koko nuorenmiehen elämä, neljäsosa vuosisataa, eikä tämä Harry Smith raukka tapaa milloinkaan onnellista ihmistä eikä saa nähdäkään onnea. Ja hän oli vain yksi sadoistamiljoonista. He kulkivat teitään raskaasti, kömpelösti ja tuskallisesti, sortaen ja jarruttaen toisiaan kehdosta hautaan saakka."
Tämä oli jo liikaa vieraskodin isännälle, joka melkein vaikeroi ääneen. "Mutta siellä oli varmasti onneakin! Heidän elämässään oli varmasti onnellisiakin hetkiä."
"Vain välähdyksinä ja pilkoittaen", sanoi Sarnac. "Mutta todellisuudessa minä uskon Fireflyn puheen todeksi. Tuossa minun entisessä maailmassani ei ollut ainoatakaan onnellista elämää."
"Eikö onnellisia lapsiakaan?"
"Sanoin elämää enkä elämän osia. Lapset tanssisivat ja nauraisivat hetkisen, vaikka he syntyisivätkin helvetissä".
"Ja tuosta pimeydestä on rotumme", sanoi Radiant "parinkymmenen lyhyen vuosisadan aikana päässyt valoon ja ymmärtäväisyyteen, nykyisen elämämme suloiseen vapauteen ja rakkauteen."
"Mikä ei lainkaan lohduta minua", sanoi Firefly, "kun ajattelen kaikkia kuolleita."
"Jollei sitä voida selittää siten", huudahti vieraskodin omistaja, "että jokaisen on piakkoin pakko nähdä unta muinaisesta elämästään. Jollei noiden kaikkien muinoin eläneiden ihmisten kurjia muistoaaveita tuoda meidän onnemme lohduttajiksi. Täällä, sielu raukat, on sydämienne ikävöimä maa, missä kaikki toiveenne toteutuvat. Täällä te saatte elää jälleen tilavammassa minässänne. Täällä ei rakastavaisia eroteta rakkauden vuoksi eikä rakkautenne aiheuta teille tuskia... Nyt minä ymmärrän, miksi ihmisen pitää olla kuolematon, koska muuten tarina hänen marttyyriudestaan olisi liian kiduttava kerrottavaksi. Siellä oli varmasti paljon samanlaisia hyviä miehiä kuin minäkin olen, iloisia lihavahkoja miehiä, jotka olivat mainioita viinien ja ruokien tuntijoita ja jotka rakastivat lähimmäisiään melkein yhtä paljon kuin he rakastivat sitä ruokaa ja juomaa, joka kasvatti miehiä, eivätkä he voineet tehdä samanlaista hauskaa työtä kuin minä teen eivätkä valmistaa mukavuuksia ja iloa joka päivä uusille lomalle päässeille ystävilleen. Minä tulen varmasti piakkoin löytämään sen etuoikeutetun ravintoloitsija-raukan muistot, jollaisena minä toimin noina muinaisina aikoina, tuon kurjan, sorretun ja huonosti ansaitsevan kapakoitsijan, joka on tarjoillut vierailleen huonoa tavaraa vihoissaan ja häveten. Minä olen tunteva kaikkien noiden vaivojen pulppuavan esille minussa. Tämä hyvä ravintola on nyt lohduttajani. Jos minä vain kärsin noina aikoina, olen tyytyväinen, mutta jos sijassani oli joku toinen mies, joka kuoli pääsemättä milloinkaan tähän mailmaan, ei jumalan sydämessä ole lainkaan oikeudentuntoa. Senvuoksi minä vannon sen nyt ja eteenkinpäin, kuolemattomuuden nimessä – en tulevasta ahneudesta, vaan tuhottujen kuolleitten nimessä.
"Katsokaa", jatkoi vieraskodin isäntä, "aamu sarastaa ja oviverhon laidan palteet käyvät tämän huoneen valoa kirkkaammiksi. Menkää nyt kaikki katsomaan punertuvia vuoria. Minä sekoitan teille kulhollisen lämmintä juomaa, ja sitten me nukumme tunnin tahi pari ennen aamiaista ja poistumistanne."
3
"Se oli samalla sekä elämää että unta", sanoi Sarnac "Unta tässä elämässä, ja tämäkin elämä on unta. Unia unissa, unia, jotka sisältävät unia, kunnes me vihdoin ehkä saavumme kaikkien unien Uneksijan luo, tuon olennon, joka on olennoista olennaisin. Mikään ei ole liian ihmeellistä eikä kaunista elämälle."
Hän nousi ja veti syrjään vieraskodin oven suuren oviverhon.
"Me olemme koko yön puhuneet hämmennyksen aikakaudesta ja eläneet mukana siinä, ja nyt on auringonnousu jo lähellä."
Hän meni vieraskodin kuistiin seisoen hiljaa paikoillaan katsellessaan noita suuria vuoria, jotka kohosivat korkealle pilvistä ja sumusta tummansinisine ja salaperäisine syvennyksineen, alkaen vihdoin punertua aamun sarastaessa.
Hän seisoi aivan hiljaa, ja maailmakin tuntui hiljaiselta, paitsi sitä, että pitkän matkan päästä ja hyvin alhaalta kuului epäselviä ääniä vuorten sumuverhojen alta, erilaisten lintujen sekavaa liverrystä.