[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fpuDyYpSLWri3RdpsqvE5tj5jHePiIN_PpraCcDFSsm8":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":11,"gutenbergSubjects":21,"gutenbergCategories":22,"gutenbergSummary":11,"gutenbergTranslators":23,"gutenbergDownloadCount":11,"aiDescription":24,"preamble":25,"content":26},2027,"Uni","Wells, H. G.",1866,1946,"2027-wells-h-g-uni","2027__Wells_H._G.__Uni",null,"romaani",[],[],"fi",1924,1926,67129,446662,true,[],[],[],"Tulevaisuuden utopiassa elävä Sarnac näkee unen, jossa hän elää 1900-luvun alun Englannissa Harry Mortimer Smithinä. Romaani rinnastaa kaukaisen tulevaisuuden harmonian ja menneen maailman levottomuuden, arjen haasteet ja sodan kokemukset.","H. G. Wellsin 'Uni' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 2027. E-kirja\non public domainissa koko EU:n alueella, joten emme aseta mitään\nrajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen k.o. maissa.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.","UNI\n\nKirj.\n\nH. G. Wells\n\n\nEnglanninkielestä [\"The Dream\"] suomentanut\n\nVäinö Nyman\n\n\n\n\n\nHelsingissä,\nKustannusosakeyhtiö Kirja,\n1926.\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\nI Osa:\n\n   I. Huviretki\n  II. Unen alku\n III. Onnettomuus kohtaa Smithien perhettä\n  IV. Smithin leski muuttaa Lontooseen\n\nII Osa: Harry Mortimer Smithin rakkaussuhteet ja kuolema.\n\n   V. Fanny ilmaisee itsensä\n  VI. Sota-ajan avioliitto\n VII. Rakkaus ja kuolema\nVIII. Loppulause\n\n\n\n\nI\n\nHUVIRETKI\n\n\n1\n\nSarnac oli työskennellyt melkein yhtämittaa koko paremman osan vuodesta\ntutkiessaan sisushermoston herkkien solujen hienoja kemiallisia\nreaktioneja. Hänen ensi huomionsa olivat avanneet hänelle muutamia\nuusia ja hämmästyttäviä mahdollisuuksia ja nämä taasen olivat\nviekoitelleet hänet yhä laajempiin ja lumoavampiin tutkimuksiin.\nHän työskenteli ehkä liian ahkerasti; hän tiesi kyllä toivonsa ja\nuteliaisuutensa heikentymättömiksi, mutta hänen käsittelynsä ei ollut\nenää niin arkaluontoista eikä hän enää kyennyt ajattelemaankaan niin\nnopeasti eikä täsmällisesti kuin ennen. Hän oli loman tarpeessa.\nHän oli nyt päässyt työssään erään luvun loppuun ja tahtoi terästää\ntahtoaan ennen uuden aloittamista. Sunray oli jo kauan toivonut\npääsevänsä matkalle hänen kanssaan; hänkin oli päässyt työssään\nsellaiseen vaiheeseen, että sen keskeyttäminen oli mahdollista, ja\nniin he molemmat matkustivat pois yhdessä retkeilläkseen jalkaisin\njärvialueella ja vuoristossa.\n\nHeidän toveruutensa oli hyvin ihanassa vaiheessa. Heidän läheinen\ntuttavuutensa ja ystävyytensä oli jo kestänyt niin kauan, että\nhe voivat olla aivan luonnollisia toistensa seurassa, olematta\nkuitenkaan vielä niin tuttuja keskenään, että he olisivat menettäneet\nterävän kiinnostuksensa toistensa voittoihin. Sunray rakasti hyvin\npaljon Sarnacia ja oli iloinen, ja Sarnac oli aina onnellinen ja\nmiellyttävästi riemuissaan Sunrayn oleskellessa hänen läheisyydessään.\nSunray oli lämminsydämisempi ja ystävällisempi rakastaja. He\nkeskustelivat kaikesta muusta maailmassa, paitsi Sarnacin töistä,\nkoska niiden piti levätä ja käydä uudestaan kiintoisiksi. Omasta\ntyöstään Sunray sitävastoin jutteli melkoisesti. Hän oli kirjoittanut\nkertomuksia ja piirustellut kuvia maailman menneiden sukupolvien\nonnellisista ja surullisista vaiheista, ja hänen mielensä oli nyt\ntäynnä mitä kummallisimpia teorioja siitä, kuinka nämä hänen muinaiset\nesi-isänsä olivat ajatelleet ja tunteneet.\n\nHe huvittelivat muutamia päiviä soutelemalla veneillä suurella\njärvellä, he purjehtivat, meloivat ja vetivät kanoottinsa\nsaarien sulotuoksuisille rannoille, kylpivät ja uivat. He\nkulkivat vesitse toisesta vieraskodista toiseen tutustuen moneen\nkiintoisaan ja virkistävään henkilöön. Eräässä talossa asui muuan\nkahdeksankymmenettävuotias mies; hän oli huvittava vastustaessaan\nvanhuuttaan muodostelemalla hyvin kauniita ja leikillisiä kuvapatsaita;\noli oikein ihmeellistä katsella, kuinka savi mukautui halutun esineen\nnäköiseksi hänen käsissään. Ja hän osasi sitäpaitsi keittää järvestä\nsaamiaan kaloja hyvin ruokahalua ärsyttävällä tavalla, valmistaen niitä\naina niin paljon, että jokainen sinne aterioimaan saapunut matkustaja\nvoi saada muutamia. Siellä oli muuan soittoniekkakin, joka innoitti\nSunrayta puhumaan menneistä ajoista soittaen sitten jälkeenpäin\nkappaleita pianolla kuvaillen ihmisten muinaisia tunteita. Hän soitti\nerään parintuhannen vuoden vanhan kappaleenkin, kuten hän sanoi. Sen\noli säveltänyt muuan Chopin-niminen mies ja kappaletta nimitettiin\nVallankumoukselliseksi etyydiksi. Sunray ei olisi voinut uskoakaan,\nettä pianolla voidaan ilmaista niin katkeraa kostonhimoa. Sen jälkeen\nmies soitti eriskummallisia ja vihaisia taistelukappaleita ja raakoja\nmarsseja, jotka oli sävelletty noina jo puoleksi unhoon joutuneina\naikoina, siirtyen sitten omiin raivoisiin ja kiihkeisiin sävellyksiinsä.\n\nSunray istui kultaisen lyhdyn valopiirissä ja kuunteli soittoniekkaa\nkatsellen hänen ketteriä käsiään, mutta Sarnac oli syvemmin\nliikutettu. Hän oli kuullut melko vähän soittoa elämässään ja tämä\ntaiteilija tuntui poistavan kaihtimia sellaisten synkkien, pimeiden ja\nväkivaltaisten asioiden tieltä, joista ihmiset eivät pitkiin aikoihin\nolleet mitään tienneet. Sarnac istui nojaten poskeaan käteensä ja\ntukien kyynärpäätään puutarhan vallin rintasuojaan, katsellen samalla\njärven terässinisen pinnan takaa siintävää tummenevaa iltataivasta.\nSe oli ollut tähdessä, mutta nyt alkoivat suunnattomat pilviröykkiöt,\njotka muistuttivat nyrkkiin puristautuvaa kättä, koota niitä pimeään\nkouraansa. Huomenna voi jo ehkä sataakin. Lyhdyt olisivat riippuneet\nmuuten liikkumattomina, ellei vieno tuulenhenki olisi pannut niitä\nsilloin tällöin heilumaan. Joskus leijaili pimeästä esiin suuri\nvalkoinen koiperhonen ja kierteli hetkisen lyhtyjen välissä ennen\npoistumistaan. Jonkun ajan kuluttua se palasi jälleen tahi ainakin\ntoinen samanlainen ilmestyi näkyviin. Joskus kierteli lyhtyjen\nympärillä kolme tahi neljä tällaista muuttuvaista harhakuvaa, eikä\nmuita hyönteisiä näyttänyt olevan liikkeelläkään sinä yönä.\n\nHeikko alhaalta kuuluva loiske käänsi hänen huomionsa erään veneen\nlyhtyyn, pyöreään hehkuvaan appelsiinin kaltaiseen valoon, joka tuli\nliukuen yön sinestä penkereen seinämän juurelle. Hän kuuli, kuinka\nmela nostettiin veneeseen ja kuinka loiske lakkasi kuulumasta,\nmutta veneeseen sijoittautuneet ihmiset istuivat hiljaa paikoillaan\nkuunnellen, kunnes taiteilija lopetti soittonsa kokonaan. Sitten he\nkiipesivät portaita penkereelle ja pyysivät vieraskodin isännältä\nhuoneita yöksi. He olivat syöneet päivällisen eräässä paikassa\nkauempana järven rannalla.\n\nHeitä oli kaikkiaan neljä tuossa veneessä. Veli ja sisar, kauniita\ntummia etelämaalaisia, ja pari kaunista naista, joista toisella oli\nsiniset ja toisella pähkinänkarvaiset silmät, ja jotka selvästi olivat\nhyvin kiintyneet sisaruksiin. He puhuivat ensin soitosta ja sitten\nkiipeämisretkestä, jonka he olivat aikoneet tehdä järviä ympäröiville\nvuorille. Veljeä ja sisarta nimitettiin Radiantiksi ja Starlightiksi,\nja he sanoivat elämäntehtäväkseen eläinten kasvattamisen, mihin heillä\ntuntui olevan aivan luontaiset taipumukset. Nuo molemmat kauniit\ntytöt, Willow ja Firefly, olivat sähkön tutkijoita. Näinä muutamina\nviime päivinä oli Sunray alituisesti katsellut noita kimaltelevia\nlumikenttiä haluten sinne, koska lumiset vuoret viekoittelivat häntä\nmelkein aina salaperäisesti luokseen. Hän yhtyi hyvin kiihkeästi\nkeskusteluun niistä, ja hetkisen kuluttua päätettiinkin, että hän ja\nSarnac seuraisivat näitä uusia tuttaviaan noille vuorenhuipuille.\nMutta ennen heidän lähtöään vuoristoon haluaisivat hän ja Sarnac\nkäydä, katsomassa muutamia ikivanhoja muinaisjäännöksiä, jotka oli\nkaivettu esille eräästä järveen idästä päin pistävästä laaksosta.\nUusikot kiinnostuivat siihen, mitä Sunray kertoi noista raunioista,\nja muuttivat omat suunnitelmansa voidakseen lähteä hänen ja Sarnacin\nkanssa katsomaan niitä. Sitten jälkeenpäin suuntaisivat he kaikki kuusi\nmatkansa vuoristoon.\n\nNämä rauniot olivat melkein enemmänkin kuin parituhatta vuotta vanhat.\n\nSiellä oli jäännöksiä muutamasta pienestä vanhasta kaupungista\nja eräästä melko tärkeästä rautatieasemasta ja muutamasta\nrautatietunnelista, joka oli kaivettu suoraan vuorten läpi. Tunneli\noli luhistunut, mutta kaivajat olivat tunkeutuneet sinne löytäen\nsieltä monta kiskoiltaan siirtynyttä junaa, jotka olivat nähtävästi\nolleet täynnä sotamiehiä ja pakolaisia. Näiden ihmisten jäännökset,\njoita rotat ja muut vahinkoeläimet olivat pahoin raadelleet, olivat\njunissa ja kiskoilla. Räjähdykset olivat nähtävästi sulkeneet tunnelin\nsuut, jolloin nämä ihmisiä täynnä olevat junat olivat hautautuneet\nsinne. Jälkeenpäin oli myrkkykaasu hävittänyt kaupungin asukkaineen,\nmutta tutkijain ei ollut vielä onnistunut määritellä, millaista\ntämä myrkkykaasu oli ollut. Sen vaikutus oli ollut niin tavattoman\nsäilyttävä, että useimmat ruumiit olivat pikemminkin muumioita\nkuin luurankoja, ja useissa taloissa oli sitäpaitsi vielä jäljellä\nhyvin säilyneitä kirjoja, papereita ja pahviesineitä. Arvottomia\npumpulitavaroitakin oli säilynyt, vaikka ne olivatkin menettäneet\nkaiken värinsä. Tuon suuren onnettomuuden jälkeen oli tämä maailmanosa\nselvästi jäänyt aivan asumattomaksi hyvin pitkäksi ajaksi. Maanvieremä\noli piakkoin sulkenut alemman laakson ja padonnut laakson veden niin,\nettä se oli tulvinut koko kaupungin yli peittäen sen hienolla mudalla\nja sulkien tunnelin täydellisesti. Nyt oli pato puhkaistu ja laakso\nkuivattu jälleen, jolloin kaikki nämä ihmiskunnan historian viimeisen\nsota-ajan luonteenomaisten onnettomuuksien todistukset oli saatu\njälleen päivänvaloon.\n\nNuo kuusi lomastaan nauttivaa tunsivat vierailunsa tälle paikalle\ntehneen heihin hyvin elävän vaikutuksen, melkein liiankin elävän heidän\nmielestään. Sarnacin väsynyttä mieltä se järkytti erittäin syvästi.\nKaupungista kootut tavarat oli järjestetty erääseen teräksestä ja\nraudasta rakennettuun pitkään museon tapaiseen galleriaan. Siellä oli\nmonta melkein täydellistä ruumista; eräs raajarikkoinen vanha nainen,\njonka kaasu oli palsamoinut, oli asetettu takaisin siihen samaan\nvuoteeseen, josta vesi oli siepannut hänet mukaansa; siellä oli myös\nmuuan pieni ryppyinen lapsi, joka oli sijoitettu takaisin kätkyeensä.\nLakanat ja huopapeitteet olivat vaalentuneet ja ruskettuneet, mutta\nniistä voitiin vielä hyvin helposti nähdä, millaisia ne kerran olivat\nolleet. Näytti aivan siltä kuin ihmiset olisivat tulleet yllätetyiksi\njuuri päivällispuuhissaan; pöydät olivat varmasti olleet katettuina\nmonissa taloissa, ja nyt parinkymmenen vuosisadan kuluttua olivat\nmuinaistutkijat kaivaneet esille mudan, rikkaruohojen ja kalojen alta\nnuo vanhat koneellakudotut liinat ja metallikalut asettaen ne jälleen\npöydille. Siellä oli suuria varastoja sellaisia vaalistuneita tavaroita\nnoilta menneiltä unhoon joutuneilta ajoilta.\n\nLomastaan nauttijat eivät menneet hyvinkään kauaksi tunneliin,\nkoska siellä olevat esineet synnyttivät liian hirveitä mielikuvia.\nSarnac kompastui muutamaan kiskoon ja haavoitti kätensä särkyneen\nvaununikkunan särmäiseen laitaan. Haava aiheutti hänelle tuskia\nmyöhemmin eikä parantunut niin pian kuin sen olisi pitänyt. Näytti\naivan siltä kuin siihen olisi imeytynyt jotakin myrkkyä. Eikä se\nantanut hänen nukkuakaan yöllä.\n\nLopun päivästä he keskustelivat maailman viime sotien kauheista ajoista\nja noiden aikojen peloittavasta elämästä. Fireflystä ja Starlightista\ntuntui aivan siltä kuin olemassaolo siihen aikaan olisi ollut vallan\nsietämätöntä, vain vihan, pelon, puutteiden ja epämukavuuksien kudosta\nkehdosta hautaan saakka. Mutta Radiant väitti ihmisten silloinkin\nehkä olleen yhtä onnellisia, mutta ei onnellisempia kuin hän nyt. Hän\nluuli, että jokaiselle ihmiselle joka aikana oli olemassa jonkinlainen\nnormaalinen olotila, että jokainen siitä poikkeava toivon tahi\nvaikutelman aiheuttama riemuntunne oli onnea ja jokainen alakuloisuuden\npuuska surua. Sen ei ollut väliä, mistä tämä normaalitila alkoi.\n\"Heidän tunteensa olivat hyvin voimakkaita noissa molemmissa tiloissa\".\nSunray oli taipuvainen yhtymään hänen mielipiteeseensä.\n\nMutta Willow vastusti Radiantin sielutiedettä. Hän sanoi sairaassa\nruumiissa tahi pakollisessa elämässä voivan aina olla yhtämittaisia\nalakuloisuuden aiheita. Maailmassa voi olla aivan yhtä paljon\nsurkuteltavia kuin onnellisiakin olentoja.\n\n\"Luonnollisesti\", pisti Sarnac väliin, \"oli heillä jokin ulkopuolella\nitseään, mihin he voivat verrata olotilaansa.\"\n\n\"Mutta miksi he kävivät sellaisia sotia?\" huudahti Firefly. \"Miksi he\nkäyttäytyivät niin hirveästi toisiaan kohtaan, vaikka he olivatkin\nsamanlaisia ihmisiä kuin mekin.\"\n\n\"Eivät parempia eivätkä huonompia\", sanoi Radiant, \"jos kiinnitetään\nhuomio vain heidän luontaisiin ominaisuuksiinsa. Meidänhän ei tarvitse\nsiirtyä taaksepäin sukupolveakaan.\"\n\n\"Heidän kallonsa olivat yhtä suuret ja hyvin muodostuneet kuin\nmeidänkin.\"\n\n\"Nuo ihmis-raukat tuolla tunnelissa\", sanoi Sarnac, \"nuo säälittävät\nolennot joutuivat vangeiksi sinne. Mutta jokaisesta noihin aikoihin\neläneestä on täytynyt tuntua siltä kuin hän olisi joutunut vangiksi\nsellaiseen.\"\n\nMyrsky yllätti heidät jonkun ajan kuluttua keskeyttäen heidän\nkeskustelunsa. He kiipesivät juuri erästä matalaa solaa ylöspäin\npäästäkseen järven päässä sijaitsevaan vieraskotiin, ja myrsky saavutti\nheidät melkein solan korkeimmalla kohdalla. Salamoi kauheasti ja muuan\nmänty, johon ei ollut sataakaan metriä, meni aivan pirstaleiksi. Heidän\nmielestään oli näky suurenmoinen, ja luonnonvoimien purkautuminen\nja raivoaminen virkisti heitä kaikkia; sade pieksi heidän paljaita\nvoimakkaita ruumiitaan kuin ruoska ja tuuli puhalsi vihurittain, jotka\npanivat heidät horjumaan ja nauramaan, heidän voimatta hengästyneinä\nliikkua eteenpäin. Heidän oli hyvin vaikea pysytellä polulla ja\nhakiessaan sitä he eivät huomanneetkaan, kuinka puuskat kaatelivat\npuita ja vyöryttivät kallioita. Vihureita seurasi tasainen rankka sade,\njonka kestäessä he kahlaten ja kompastellen vaahtoavalla kallioisella\npolulla saapuivat lepopaikkaansa. He tulivat sinne märkinä kuin\nuinnista ja lämpimissään, mutta Sarnac, joka tuli sinne myöhempään\nSunrayn kanssa, oli väsynyt ja viluissaan. Vieraskodin omistaja\nveti kaihtimet ikkunoiden eteen ja sytytti heille suuren valkean\nmännynoksista ja -kävyistä valmistaen heille kuuman aterian.\n\nJonkun ajan kuluttua he alkoivat jälleen keskustella hautautuneesta\nkaupungista ja noista kurttuisista ruumiista, jotka lepäsivät\nlasiseinäisen museon suojissa sähkölamppujen valossa välinpitämättöminä\nikuisiksi ajoiksi ulkopuoleisen elämän auringonpaisteelle ja\nukkosilmoille.\n\n\"Mahtoivatkohan he milloinkaan nauraa, kuten me\", kysyi Willow,\n\"paljaasta elämän onnesta?\"\n\nSarnac ei puhunut mitään. Hän istui melkein tulen vieressä heitellen\nsiihen männynkäpyjä ja katsellen niiden palamista ja rätisemistä.\nHetkisen kuluttua hän nousi, tunnusti olevansa väsynyt ja meni\nnukkumaan.\n\n\n2\n\nSatoi kovasti koko yön ja sitten melkein päivälliseen asti, jolloin\nilma kirkastui. Iltapäivällä jatkoi tämä pieni seurue matkaansa laaksoa\npitkin niitä vuoria kohti, joille he halusivat kiivetä, mutta he\nkävelivät hyvin hitaasti tuhlaten puolitoista päivää sellaisen matkan\nkulkemiseen, jonka he ehkä muuten olisivat katkaisseet päivässäkin.\nSade oli virkistänyt kaiken kasvullisuuden laakson ylimmässä päässä ja\nloihtinut esille runsaasti erilaisia kukkia.\n\nSeuraava päivä oli aurinkoinen ja tyyni.\n\nHe saapuivat iltapäivällä eräälle ylätasangolle ja liljoja kasvaville\nniityille istuutuen sinne syömään mukanaan tuomiaan eväitä. He olivat\nenää vain parin tunnin kiipeämismatkan päässä siitä vuoristomajasta,\njossa he aikoivat viettää yönsä, eikä heidän senvuoksi tarvinnut\nkiiruhtaa. Sarnac oli laiskalla tuulella ja tunnusti haluavansa nukkua;\nhänellä oli yöllä ollut kuumetta, ja sitten olivat unet tunneliin\nvangituista ja myrkkykaasun tappamista ihmisistä häirinneet häntä.\nToiset olivat huvitettuja siitä, että hän halusi nukkua päivällä, mutta\nSunray sanoi haluavansa pitää häntä silmällä. Hän haki Sarnacille\nsopivan paikan nurmikolta ja Sarnac paneutui pitkäkseen hänen viereensä\nja nukkui, nojaten poskeaan hänen kylkeensä, yhtä nopsasti ja\nluottavaisesti kuin lapsi. Sunray istui hereillään kuin lapsen hoitaja\nkoettaen viittauksilla taivuttaa toisia vaikenemaan.\n\n\"Tämän jälkeen hän kyllä parantuu\", nauroi Radiant, ja hänen ja\nFireflyn hiipiessä toiselle suunnalle menivät Willow ja Starlight\ntoiselle kiivetäkseen eräälle läheisyydessä sijaitsevalle kallioiselle\nylätasangolle, josta he luulivat avautuvan hyvin laajan ja ehkäpä melko\nkauniinkin näköalan järville.\n\nSarnac nukkui jonkun aikaa hyvin rauhallisesti, mutta sitten hän\nalkoi vääntelehtiä ja kiemurrella. Sunray kumartui lähemmäksi vieden\npolttavat kasvonsa aivan hänen kasvojensa viereen. Sarnac pysyi jälleen\nrauhallisena hetkisen, mutta sitten hän liikahteli ja mumisi jotakin\nSunrayn kuitenkaan ymmärtämättä siitä ainoatakaan sanaa. Sitten hän\nkieri kauemmaksi tytöstä ja ojensi käsivartensa sanoen: \"En voi kärsiä\nsitä. En voi sietää sitä. Mikään ei voi muuttaa sitä enää. Sinä olet\nsiveetön ja mennyttä kalua.\" Sunray tarttui häneen hiljaa siirtäen\nhänet mukavaan asentoon jälleen, kuten jokin hoitajatarkin olisi\ntehnyt. \"Rakas\", kuiskasi Sarnac, hapuillen nukkuessaan hänen kättään.\n\nKun toiset palasivat takaisin, oli hän juuri herännyt.\n\nHän istui paikoillaan unisen näköisenä ja Sunray oli polvillaan hänen\nvieressään pitäen kättään hänen olallaan. \"Herää nyt!\" sanoi hän.\n\nSarnac katsoi häneen kuin hän ei olisi tuntenutkaan tyttöä ja vilkaisi\nsitten hämmästyneenä Radiantiin. \"Toinen elämä on siis todellakin\nolemassa\", sanoi hän vihdoin.\n\n\"Sarnac!\" huudahti Sunray pudistellen häntä. \"Etkö sinä tunne minua?\"\n\nSarnac siveli kädellään kasvojaan. \"Kyllä\", sanoi hän hitaasti. \"Sinun\nnimesi on Sunray. Näytän muistavan sen. Sunray... eikä Hetty. Ei\nollenkaan, vaikka sinä oletkin Hetyn näköinen. Kummallista! Ja minun --\nminun nimeni on Sarnac.\n\n\"Ja luonnollisesti minä olenkin Sarnac.\" Hän hymyili Willowille. \"Mutta\nminä luulin olevani Henry Mortimer Smith\", lisäsi hän. \"Niin minä\ntodellakin luulin, ja hetkinen sitten minä olinkin Henry Mortimer\nSmith... Henry Mortimer Smith.\"\n\nHän katseli ympärilleen. \"Vuoria\", sanoi hän, \"auringonpaistetta ja\nvalkoisia narsisseja. Niin, mehän kävelimme tänne tänä aamuna. Sunray\npirskoitteli vettä selkääni eräästä vesiputouksesta. Muistan sen\ntäydellisesti... Ja kuitenkin olin makaavinani vuoteessani ammuttuna.\nNiin, niin, minä lepäsin vuoteessani... Uniko? Siinä tapauksessa olen\nunissani elänyt erään parituhatta vuotta sitten eläneen ihmisen koko\nelämän.\"\n\n\"Mitä sinä tarkoitatkaan?\" kysyi Sunray.\n\n\"Koko elämää; lapsuutta, nuoruutta ja miehuutta -- ja kuolemaa. Hän\ntappoi minut. Tuo luopio raukka, hän tappoi minut!\"\n\n\"Unissasiko?\"\n\n\"Niin, mutta uneni oli hyvin elävä. Oikein unien uni, jos se nyt\nolikaan mikään uni... En voi vastata kaikkiin kysymyksiisi nyt, Sunray.\nOlen elänyt kokonaisen elämän tuossa vanhassa maailmassa ja tiedän...\n\n\"Minusta tuntuu vieläkin kuin tuo elämä olisi ollut todellista ja tämä\nvain unta... Olin vuoteessa. Viisi minuuttia sitten olin vuoteessa.\nOlin kuolemaisillani... Lääkäri sanoi: 'Hän on mennyttä miestä'.\nJa minä kuulin vaimoni vaatteiden kahinan hänen tullessaan huoneen\npoikki...\"\n\n\"_Vaimosiko_!\" huusi Sunray.\n\n\"Niin, vaimoni -- Millyn.\"\n\nSunray katsoi Willowiin kohottaen kulmiaan ja näyttäen avuttomalta.\n\nSarnac katsoi häneen haaveillen ja hämmästyneenä. \"Milly\", toisti hän\nmelko hiljaa. \"Hän oli ikkunan luona.\"\n\nKukaan ei sanonut mitään vähään aikaan. Radiant seisoi nojaten kättään\nFireflyn olkapäähän.\n\n\"Kerro meille siitä, Sarnac. Tuntuiko sinusta kuoleminen vaikealta?\"\n\n\"Vaivuin vaipumistani jonkinlaiseen rauhalliseen olotilaan -- ja\nheräsin sitten täällä.\"\n\n\"Kerro meille nyt, kun se vielä on niin tuoreena muistissasi.\"\n\n\"Emmekö me suunnitelleet, että kulkisimme vuoristomajaan ennen\nauringonlaskua?\" kysyi Willow katsoen aurinkoon.\n\n\"Tuolla, noin viiden minuutin kävelymatkan päässä täältä, on muuan\npieni vieraskoti\", sanoi Firefly.\n\nRadiant istuutui Sarnacin viereen. \"Kerro meille unesi nyt. Se\nhaihtuu mielestäsi pian ja ellei se kiinnostuta meitä, voimme jatkaa\nmatkaamme, mutta jos se huvittaa meitä, saatamme kuunnella sen\nkokonaisuudessaan ja nukkua yömme täällä. Tämähän on melko miellyttävä\npaikka ja tuon kuilun toisella puolen sijaitsevissa malvanvärisissä\nkallioissa on jotakin hyvin viehättävää, niiden syvennyksissä on\nsellaista hienoa usvaa, että voisin katsella niitä viikon menettämättä\nkärsivällisyyttäni. Kerro meille unesi, Sarnac.\"\n\nHän pudisteli ystäväänsä. \"Herää, Sarnac!\"\n\nSarnac hieroi silmiään. \"Tarina on hyvin kummallinen ja siinä on niin\npaljon selitettävää.\"\n\nHän ajatteli hetkisen.\n\n\"Se on pitkä juttu.\"\n\n\"Tietysti, jos siihen sisältyy koko elämä.\"\n\n\"Antakaa minun ensin hakea vieraskodista meille kaikille hedelmiä ja\nkermaa\", sanoi Firefly, \"ja sitten saa Sarnac kertoa unensa. Vain viisi\nminuuttia, Sarnac, ja sitten olen jälleen täällä.\"\n\n\"Minä tulen mukaasi\", sanoi Radiant kiiruhtaen hänen jälkeensä.\n\nJa seuraavissa luvuissa me toistamme Sarnacin jutteleman tarinan.\n\n\n\n\nII\n\nUNEN ALKU\n\n\n1\n\n\"Tämä minunkin uneni alkoi\", sanoi hän, \"kuten meidän kaikkien elämämme\nalkaa, katkelmina, erilaisina toisistaan eroavina vaikutelmina. Muistan\nmaanneeni eräällä sohvalla, joka oli peitetty jollakin kummallisella\nja kovalla, mustanpunaisilla kirjailuilla koristetulla aineella, ja\nminä huusin, vaikka en tiennytkään, miksi. Huomasin isäni seisovan\nhuoneen ovella ja katselevan minua. Hän oli melko peloittavan näköinen:\nhän ei ollut ehtinyt vielä pukeutua, koska hänellä oli vain yllään\nhousut ja flanellipaita, ja hänen vaalea tukkansa oli pörröllään;\nhän ajeli juuri partaansa ja hänen poskensa olivat vaahdossa. Hän\noli vihastunut kuullessaan huutoni. Lopetin luullakseni kirkumiseni,\nmutta en ole lainkaan varma siitä. Ja minä muistan olleeni polvillani\ntuolla samalla mustanpunaisella sohvalla äitini vieressä ja katselleeni\nikkunasta -- sohva sijaitsi tavallisesti ikkunan vieressä selusta\nsiihen päin -- kuinka sade valui virtanaan tielle. Ikkunanlauta tuoksui\nheikosti maalilta, pehmeältä huonolta maalilta, joka oli kuivanut\nkurttuun auringonpaisteessa. Satoi rankasti ja tie oli huonosti tehty\nkellahtavasta hiekansekaisesta savesta. Se oli nyt täynnä mutaisia\nvesilammikoita ja myrskyinen sade muodosti niihin tuhansia vesikuplia,\njotka kiisivät eteenpäin tuulen ajamina ja särkyivät antaakseen sijaa\ntoisille.\n\n\"'Katsele noita, kultaseni', sanoi äitini. 'Nehän ovat kuin sotamiehiä'.\n\n\"Olin silloin luullakseni vielä melko nuori, kun tämä tapahtui, mutta en\nkuitenkaan enää niin nuori, etten olisi nähnyt sotilaiden kypäreineen\nja pistimineen marssivan ohi.\"\n\n\"Tuo tapahtui varmaankin hieman ennen suurta maailmansotaa ja\nyhteiskunnallista luhistumista?\" kysyi Radiant.\n\n\"Niin, hieman ennen\", sanoi Sarnac. Hän mietti hetkisen. \"Yksikolmatta\nvuotta ennen. Syntymätaloni ei ollut kolmenkaan kilometrin päässä\nLowcliffin suuresta englantilaisesta sotilasasemasta ja Lowcliffen\nrautatieasema oli vain muutamien satojen metrien päässä. Sotamiehet\nolivatkin kaikkein kiintoisimpia esineitä maailmassani kotini\nulkopuolella. He olivat paljon värikkäämpiä kuin muut ihmiset.\nÄitini työnteli minua tavallisesti joka päivä raittiissa ilmassa\nniin sanotussa rullatuolissa, ja joka kerta kun sotamiehiä sattui\nläheisyyteemme sanoi hän: 'Ah, noita koreita sotilaita!'\n\n\"'Sotamies' oli siis varmasti ensimmäisiä lausumiani sanoja. Viittasin\ntavallisesti pienellä villalapaseen pistetyllä kädelläni -- noina\naikoina puettiin lasten ylle suunnattomasti vaatteita, heidän\nkätensäkin verhottiin lapasilla -- ja sanoin: 'Totilaita!'\n\n\"Sallikaa minun koettaa kuvailla teille, millainen tämä minun kotini\noli ja millaisia ihmisiä vanhempani olivat. Sellaiset kodit,\ntalot ja paikat ovat jo aikoja sitten hävinneet olemattomiin maan\npinnalta niin tarkkaan, ettei niistä ole jäänyt juuri minkäänlaisia\njäännöksiäkään jäljelle, ja vaikka ehkä tiedättekin useimmat niitä\nkoskevat tosiseikat, epäilen, voitteko täydellisesti todeta niiden\nesineiden laadun ja todellisuuden, joita minä näin ympärilläni. Paikkaa\nnimitettiin Cherry Gardensiksi. Se sijaitsi noin kolmen kilometrin\npäässä merestä Sandbournen luona; sen toisella puolen oli Cliffstone,\njosta höyrylaivat kulkivat meren poikki Ranskaan, ja toisella taasen\nLowcliff lukemattomine punaisine tiilikasarmeineen ja suurine\nharjoituskenttineen. Takanamme leviävä sisämaa oli jonkinlainen monien\nuusien irtonaisista piikivistä tehtyjen teiden halkoma ylätasanko --\nte ette voi kuvitellakaan, millaisia sellaiset tiet olivat -- monine\nkasvitarhoineen ja uusine rakennettuine tahi rakenteilla olevine\nrakennuksineen, kukkuloineen ja hiekkakumpuineen, jotka olivat jyrkkiä,\nviheriöitä ja paljaita, vaikka ne olivatkin matalia. Nämä kummut\nmuodostivat miellyttävän taustan, joka rajoitti maailmaani pohjoisessa,\nsamoin kuin meren safiirinvärinen ulappa rajoitti sitä etelässä, ja ne\nolivatkin melkein ainoat puhtaasti kauniit esineet tuossa maailmassani.\nInhimillinen sekasorto oli koskenut kaikkeen muuhun muuttaen sen ikävän\nnäköiseksi. Pienenä poikana arvailin usein, mitä noiden kumpujen takana\nmahtoi ollakaan, mutta en milloinkaan mennyt katsomaan niitä, ennenkuin\nolin täyttänyt seitsemän tahi kahdeksan vuotta.\"\n\n\"Se kai tapahtui ennen lentokoneiden keksimistä?\" kysyi Radiant.\n\n\"Ne ilmestyivät maailmaan minun ollessani yksi- tahi\nkaksitoistavuotias. Minä näin sen, joka ensimmäiseksi lensi Kanaalin\nyli mantereen puolelta Englantiin, ja ihmisten mielestä se oli hyvin\nihmeellinen esine. ('Se olikin ihmeellinen', sanoi Sunray.) Menin\nsinne muiden poikien mukana ja me tunkeuduimme joukon läpi, joka\nkatsoa tuijotti tuohon kummalliseen vanhanaikaiseen koneeseen. Se\nnäytti, levätessään siinä kedolla jossakin Cliffstonen takalistolla\nlevitettyine siipineen, suurelta kankaasta valmistetulta heinäsirkalta.\nSitä vahdittiin ja se ympäröitiin pylväisiin kiinnitetyllä köydellä,\netteivät ihmiset pääsisi lähestymään sitä.\n\n\"Minun on hyvin vaikea kuvata teille, millaisia paikkoja Cherry Gardens\nja Cliffstone oikeastaan olivat, vaikka me äsken juuri kävimmekin\nDomodossolan raunioilla. Domodossola on ollut pieni, säännöttömästi\nrakennettu ja tarkoitukseton kaupunkipahanen, mutta nämä olivat vielä\nsäännöttömämpiä ja katselivat paljon suuremmalla tarkoituksettomuudella\nJumalaa kasvoihin. Noin kolme- tahi neljäkymmentä vuotta ennen minun\nsyntymääni olivat ihmiset olleet verraten varakkaita ja tuotteliaita.\nMutta noina aikoina se ei ollut mikään valtiomiestaidon eikä\nedellytysten tulos, sattui vain käymään niin, -- kuten silloin tällöin\nrankkasateillakin, että kuurojen lomissa on tyynempiäkin väliaikoja.\nMutta rahoitus- ja luottojärjestelmä toimivat melko hyvin: kauppa ja\nliikeyhteydet olivat hyvät, siellä ei ollut laajoja ruttoalueita,\nmuutamat vuodentulot olivat odottamattoman runsaat eikä siellä\nollut laajalle ulottuvia sotiakaan. Näiden myönteisten olosuhteiden\nyhteistuloksena oli, että tavallisten ihmisten elämänvaatimukset\nkasvoivat alituisesti, vaikka niitä aina vastustikin väestön\ntavaton lisääntyminen. Meidän koulukirjoissammehan sanotaankin,\nettä ihminen noina aikoina oli oma heinäsirkkansa. Kuulin myöhemmin\nelämässäni salaisia kuiskauksia eräästä kielletystä puheenaiheesta,\njota nimitettiin syntymistarkastukseksi, mutta lapsuudessani eli\nkoko maailman asujamisto, muutamia poikkeuksia lukuunottamatta,\ntäydellisessä ja hyvin suojellussa tietämättömyydessä inhimillisen\nelämän ja onnen oleellisimmista tosiseikoista. Edellyttämätön ja vapaa\nhedelmällisyys hallitsi lapsuuteni ympäristöä. Sellainen arvoton\nhedelmällisyys oli minun näköalanani, draamanani ja ilmastonani.\"\n\n\"Mutta heillähän oli opettajia, pappeja, lääkäreitä ja hallitsijoita,\njotka olisivat voineet ohjata heitä paremmin\", sanoi Willow.\n\n\"He eivät voineet ohjata heitä paremmin\", sanoi Sarnac. \"Nämä elämän\nluotsit ja oppaat olivat ihmeellisiä ihmisiä. Heitä oli kyllä\npaljon, mutta he eivät ohjanneet ketään. Mitä miesten ja naisten\nopetukseen ja siihen tulee, että he olisivat valvoneet syntymisiä ja\nkarttaneet tauteja tahi työskennelleet jalosti yhdessä, he melkein\nestivät sellaisen opetuksen. Tämäkin Cherry Gardens-niminen paikka\noli kasvanut nykyisensä kokoiseksi viitenäkymmenenä vuonna ennen\nminun syntymääni. Se oli kasvanut pienestä kylästä taajaväkiseksi\nyhdyskunnaksi, jollaisiksi me siihen aikaan niitä nimitimme. Noina\nvanhoina aikoina, jolloin maailmassa ei vielä ollut vapautta eikä\nohjausta, oli maa jaettu kaikenlaisiin ja kaikenkokoisiin palstoihin,\nja annettu sellaisille ihmisille, jotka menettelivät sen kanssa\nmielensä mukaan, alistuen erinäisiin ikävyyksiin ja kumoamattomiin\nrajoituksiin. Ja Cherry Gardensissa ostelivat jonkinlaiset miehet,\njoita sanottiin keinotteleviksi urakoitsijoiksi, maapalstoja, useinkin\naivan sopimattomia, ja rakensivat taloja liikkuville lisääntyville\nihmisjoukoille, joilla ei muussa tapauksessa olisi ollut minkäänlaista\njärjestelmää. Toinen keinottelija rakensi sinne ja toinen tänne,\nja jokainen rakensi niin halvalla kuin suinkin, myyden sitten tahi\nvuokraten rakentamansa talot niin suuresta rahasummasta kuin suinkin.\nToiset talot rakennettiin riveihin ja toiset erilleen jonkinlaisen\npienen yksityispuutarhan keskelle. He sanoivat niitä puutarhoiksi,\nvaikka ne olivatkin järjestämättömiä autioita paikkoja -- aidattuja,\netteivät ihmiset pääsisi tunkeutumaan niihin.\"\n\n\"Miksi he eivät päästäneet ihmisiä niihin?\"\n\n\"Sellainen oli heistä niin mieluista. Se tyydytti heitä. Ne eivät\nolleet minkäänlaisia salaisia puutarhoja. Ihmiset voivat vallan hyvin\nkatsella aidan yli, jos he vain halusivat. Ja jokaisella talolla oli\noma keittiönsä, jossa ruoka valmistettiin. Cherry Gardensissa ei ollut\nyleistä ruokapaikkaa ja jokaisella talolla oli omat talousvälineensä.\nUseimmissa taloissa oli jokin mies, joka meni muualle työskentelemään\nansaitakseen elatuksen perheelleen -- noina aikoina oli elatuksen\nansaitseminen tärkeämpää kuin eläminen -- ja palasi sitten kotiinsa\nsyömään ja nukkumaan; ja siellä oli jokin nainen, hänen vaimonsa,\njoka teki kaikki talousaskareet, valmisti ruoan, puhdisti ja teki\nkaiken muunkin, synnyttipä vielä lapsiakin, joukon tarkoituksettomia\nlapsia, koska hän ei tiennyt mistään sen paremmasta. Hänellä oli liian\npaljon työtä voidakseen pitää niitä hyvin silmällä, ja monta niistä\ntavallisesti kuolikin. Useimpina päivinä hän keitti päivällisen. Hän\nkeitti sen... Se kiehui.\"\n\nSarnac keskeytti rypistäen otsaansa. \"Keitti! No niin, siitä on jo toki\npäästy\", sanoi hän.\n\nRadiant nauroi iloisesti.\n\n\"Melkein kaikki sairastivat ruoansulatushäiriöitä. Sanomalehdet olivat\ntäynnä parannusohjeita\", sanoi Sarnac vieläkin synkkänä muistellessaan\nnoita aikoja.\n\n\"En ole milloinkaan tullut ajatelleeksi sitä muinaisten aikojen\nelämänpuolta\", sanoi Sunray.\n\n\"Se oli oleellisinta siinä\", sanoi Sarnac. \"Silloinen maailma oli\nsairas joka suhteessa.\n\n\"Joka aamu, paitsi sunnuntaisin, kun mies oli lähtenyt työhönsä, kun\nlapset olivat nousseet ja puetut ja kun ne heistä, jotka olivat jo\nkyllin vanhoja, oli lähetetty kouluun, siisti perheen emäntä kotia\nhieman, ennenkuin ryhtyi valmistamaan ruokaa, koska tämä yksityinen\nkeittäminen kuului hänen tehtäviinsä. Joka päivä, paitsi sunnuntaisin,\nvei joukko miehiä pienillä ponien vetämillä rattailla tahi lykättävillä\ntyöntökärryillä tarvitsijoille lihaa, kalaa, vihanneksia ja hedelmiä,\nsiis elintarpeita, jotka olivat kaikki alttiita ilman vaikutukselle ja\nkaikenlaiselle tuulen sattumalta mukanaan kuljettamalle saastalle. He\nkulkivat huutaen pitkin Cherry Gardensin katuja ilmoittaen, millaisia\nelintarpeita heillä oli myytävänä. Muistini palaa takaisin tuohon\njulkipuolen ikkunan vieressä sijaitsevaan mustanpunaiseen sohvaan ja\nolen lapsi jälleen. Siellä oli muuan erittäin etevä kalakauppias.\nMillainen ääni hänellä olikaan! Koetin tavallisesti matkia hänen\nhirveää meluaan piipittävillä lapsellisilla huudoillani: 'Makrilleja!\nTäällä on makrilleja! Hienoja Makrilleja! Tulkaa katsomaan! Makrilleja!'\n\n\"Emännät tulivat esille salaperäisistä kotoisista komeroistaan ostamaan\ntahi tinkimään tahi kuluttamaan juttelemalla aikaansa naapuriston\neukkojen kanssa. He eivät kuitenkaan saaneet kaikkia tarvitsemiaan\ntavaroita kaupustelijoilta ja silloin oli heidän pakko kääntyä\nisänilaisten miesten puoleen. Hänellä oli pieni kauppa. Hän oli niin\nsanottu vihanneskauppias myyden hedelmiä ja vihanneksia, tuollaisia\nmitättömiä hedelmiä ja vihanneksia, joita ihmiset siihen aikaan\nosasivat kasvattaa, ja hiiliä ja paraffiinia, jota ihmiset polttivat\nlampuissaan, ja suklaata ja inkiväärijuomaa ja muita sellaisia\ntavaroita, joita tarvittiin senaikaisessa raakalaistaloudessa. Hän\nmyi irtonaisia kukkiakin ja ruukkukasveja ja siemeniä ja tikkuja ja\nnuoraa ja rikkaruohojen hävittäjiä pieniä puutarhoja varten. Hänen\nkauppansa oli useiden muiden samanlaisten kauppojen vieressä. Ne\nolivat muuten tavallisten talojen näköisiä, paitsi että alimmaiset\nhuoneet oli muodostettu kaupoiksi poistamalla väliseinät. Hän ansaitsi\nomansa ja meidänkin elatuksemme ostamalla tavaransa niin halvalla kuin\nmahdollista ja myymällä ne sitten niin suurella voitolla kuin suinkin.\nToimeentulomme oli sentään melko huonoa, koska Cherry Gardenissa oli\npaljon muitakin kykeneviä miehiä, jotka myös olivat vihanneskauppiaita,\nja jos hän otti liian paljon voittoa, menivät hänen ostajansa silloin\ntiehensä ostaakseen hänen kilpailijoiltaan, jolloin hän ei ansainnut\nmitään.\n\n\"Äitini ja me sisarukset -- äitini ei ollut voinut sille mitään, että\nhän oli synnyttänyt kuusi lasta, joista kaksi oli kuollut -- asuimme\ntuon kaupan vieressä, siinä ja sen ympärillä. Kesäisin oleskelimme\npääasiallisesti ulkosalla tahi kaupan yläpuolella sijaitsevassa\nhuoneessa, mutta kylmillä ilmoilla oli hyvin vaikeata ja kallista pitää\ntulta palamassa tuossa huoneessa -- kaikissa Cherry Gardensin taloissa\noli avonaiset hiilitakat -- minkävuoksi meidän oli pakko vetäytyä\npimeään maanalaiseen keittiöömme, missä äiti raukkani keitti ruokamme\nsellaisessa valaistuksessa kuin hänellä siellä oli.\"\n\n\"Te olitte luola-asukkaita\", sanoi Willow.\n\n\"Melkeinpä. Me söimme aina ateriamme tuossa maanalaisessa huoneessa.\nKesäisin olimme päivettyneitä ja ruskeita, mutta talvisin muutuimme\ntämän hautautumisen vuoksi kalpeiksi ja melko laihoiksi. Minulla oli\nvanhempi veli, joka tuntui lapsellisesta mielikuvituksestani vallan\nluonnottomalta. Hän oli minua kahtatoista vuotta vanhempi ja minulla\noli pari sisartakin, Fanny ja Prudence. Vanhempi veljeni, Ernst, meni\nensin muualle työhön ja matkusti sitten Lontooseen enkä minä tavannut\nhäntä juuri milloinkaan, ennenkuin itsekin matkustin sinne. Olin nuorin\nkoko joukosta ja kun täytin yhdeksän vuotta, rohkaisi isäni sen verran\nmieltään, että hän vaihtoi äitini rullatuolin pieniin työntökärryihin,\njoilla minä vein ostajille hiilipusseja ja muuta sellaista tavaraa.\n\n\"Vanhin siskoni, Fanny, oli hyvin kaunis tyttö kalpeine kasvoineen,\nruskeine kauniine luonnonkiharine hiuksineen ja tummansinisine\nsilmineen. Prudencenkin iho oli kyllä vaalea, mutta ei niin kirkkaan\nvaalea kuin Fannyn, ja hänen silmänsä olivat harmaat. Hän kiusotteli ja\nhärnäsi minua, mutta Fanny ei ollut välinpitämätön vaan miellyttävän\nystävällinen minua kohtaan, minkävuoksi minä jumaloinkin häntä. En\nmuista, kummallista kyllä, äitini piirteitä ollenkaan selvästi, vaikka\nhän tietysti olikin lapsuuteni päätekijä. Hän oli kai liian tuttu\nsellaisten huomioiden tekemiselle, jotka jättävät pysyväisen kuvan\nmieleen.\n\n\"Omaiseni tahi pääasiallisesti äitini opetti minua puhumaan. Ei kukaan\nmeistä puhunut hyvin; meidän tavallinen murteemme oli köyhää ja huonoa,\nme lausuimme väärin monta sanaa ja kartoimme pitkiä sanoja kuin jotakin\nvaarallista ja vaativaa. Minulla oli vain muutamia leikkikaluja:\nmuistan vain pienen veturin, muutamia tinasotamiehiä ja vaillinaisen\nmäärän puisia rakennuskuutioita. Minulla ei ollut mitään erityistä\nleikkipaikkaa ja jos minä asetin leikkikaluna arkihuoneen pöydälle,\nkatettiin sille ateria heti, jolloin ne saivat väistyä. Muistan\nsuuren haluni saada leikkiä kaupassa olevilla tavaroilla, erittäinkin\npolttopuukimpuilla ja jonkinlaisilla tulensytyttäjillä, jotka oli\nhyvin houkuttelevasti tehty rattaan näköisiksi, mutta isäni tukahdutti\nkaikki sellaiset kunnianhimoiset pyyteet. Hän ei halunnut nähdäkään\nminua kaupassa, ennenkuin olin tarpeeksi vanha auttamaan häntä, ja\nsenvuoksi minä vietinkin päivittäiset sisälläoloni joko huoneessa\nkaupan yläpuolella tahi maanalaisessa keittiössä sen alla. Kun kauppa\npantiin kiinni, muuttui se hyvin kylmäksi, onkaloiseksi ja pimeäksi\npaikaksi, niin pienen pojan mielikuvitukselle; siellä oli peloittavia\nvarjoja, joissa kauheita hirviöitä ehkä väijyi, ja vaikka minä pidinkin\näitiäni kädestä kiinni mennessäni vuoteeseen, pelkäsin kuitenkin\nsuuresti mennessäni sen läpi. Siellä oli aina heikko vastenmielinen\nlemu, sellaisten mätänevien kasvisten ja hedelmien haju, jotka silloin\nsattuivat olemaan siinä tilassa, ja alituinen paloöljyn katku. Mutta\nsunnuntaisin sen ollessa kiinni oli se kokonaan erilainen, ei enää\ntuollainen synkän uhkaava, vaan hyvin rauhallinen. Minut vietiin sen\nläpi matkallani kirkkoon tahi sunnuntaikouluun. (Kerron teille hetkisen\nkuluttua kirkosta ja sunnuntaikouluista.) Kun näin äitini kuolleena --\nhän kuoli minun ollessani melkein kuusitoistavuotias -- muistin heti\nsunnuntaituntuisen kauppamme.\n\n\"Sellainen, rakas Sunray, oli kotini, jossa oleskelin. Tuntui aivan\nsiltä kuin olisin oleskellut siellä syntymästäni saakka. Uneni oli\nsyvin, mitä minulla milloinkaan on ollut. Olin unhottanut sinutkin.\"\n\n\n2\n\n\"Ja kuinka tätä tavallisesti siitettyä lasta ryhdyttiin kasvattamaan?\"\nkysyi Radiant. \"Lähetettiinkö hänet lastentarhaan?\"\n\n\"Tuossa maailmassa ei ollut sellaisia lastentarhoja kuin meillä\",\nsanoi Sarnac. \"Siellä oli vain jonkinlaisia kokoontumispaikkoja, joita\nsanottiin alkeiskouluiksi. Sisareni Prudence vei minut sinne pari\nkertaa päivässä, sitten kuin olin täyttänyt kuusi vuotta.\n\n\"Ja nyt on minun jälleen hyvin vaikea kuvailla teille, millainen\ntodellisuus oikeastaan oli. Historiamme kertovat teille kyllä yleisen\nsivistyksen alusta noina kaukaisina aikoina ja siitä katkerasta\nkateellisuudesta, jota vanha papisto ja muut etuoikeutetut luokat\ntunsivat uusia opettajia kohtaan, mutta ne eivät anna teillä\nmitään oikeata kuvaa niistä sopimattomista ja riittämättömillä\nopettajavoimilla varustetuista kouluista eivätkä niiden huonosti\npalkattujen ja huonosti harjoitettujen naisten ja miesten\nhermostuttavasta työstä joiden tehtäviin kuului tämä ensimmäinen raaka\nyleisopetus. Muistan erittäinkin erään laihan tumman ryiskelevän\nmiehen, joka opetti vanhempia poikia, ja muutaman pisamaisen noin\nkolmikymmenvuotiaan pienen naisen, joka sai taistella nuorempien lasten\nkanssa, ja minä ymmärrän nyt heidän olleen todellisia pyhimyksiä.\nMiehen nimen olen unhottanut, mutta pientä naista sanottiin neiti\nMerrickiksi. Heillä oli kummallakin suunnattoman suuret luokat ja he\nsuorittivat suurimman osan opetuksestaan huutamalla, viittoilemalla ja\nkirjoittelemalla liidulla mustalle taululle. Heidän opetusvälineensä\nolivat surkuteltavia. Riittävästi oli siellä vain likaisia lukukirjoja,\nraamatuita ja virsikirjoja ja liuskakivitauluja, joille me kirjoitimme\nliuskakivikynillä säästääksemme paperia. Piirustusvälineitä meillä oli\ntuskin lainkaan ja useimmat meistä eivät ikinä oppineetkaan piirtämään.\nNiin juuri! Vanhassa maailmassa oli paljon sellaisia järkeviä\ntäysikasvuisia henkilöitä, jotka eivät milloinkaan olleet oppineet\npiirtämään laatikkoakaan. Tuossa koulussa ei ollut minkäänlaisia\nlaskukoneita eikä minkäänlaisia mittausopillisia malleja. Siellä oli\ntuskin muita kuviakaan kuin kimalteleva värikuva kuningatar Victoriasta\nja muutamia eläintauluja; siellä oli hyvin kellastuneita seinäkarttoja\nEuroopasta ja Aasiasta, vanhentuneita jo parikymmentä vuotta sitten.\nMe opimme laskuopin alkeet lausumalla. Seisoimme tavallisesti rivissä\nlaulaen erästä ihmeellistä laulua, jota sanottiin meidän taulukoksemme:\n\n    \"Kaksi yhtä kakkosessa,\n    kaksi kahta nelosessa,\n    kolme kahta kuutosessa,\n    mutta kahdeksassa neljä.\"\n\n\"Meidän oli tapana laulaa yhteen ääneen -- ja virsiä enimmäkseen.\nKoulussa oli vanha piano, jolla meidän ulvomistamme säestettiin.\nCliffstone'issa ja Cherry Gardensissa oli ollut melkoinen meteli, kun\ntämä piano oli ostettu. Ihmiset olivat sanoneet sitä ylellisyydeksi ja\ntyötätekevän luokan hemmoittelemiseksi.\"\n\n\"Työtätekevän luokan hemmoittelemiseksi\", toisti Firefly. \"Luulen tuota\nsanontaa oikeaksi, mutta olen sittenkin kuin seitsemän syllän vedellä.\"\n\n\"En voi selittää kaikkea\", sanoi Sarnac. \"Sitä tosiseikkaa ei\nkuitenkaan voida kumota, että Englanti kadehti omilta lapsiltaan\ntätä kurjaa sivistystä, kuten kaikki muutkin maat. Siihen aikaan\nsuhtauduttiin asioihin eri tavalla kuin nyt. Ihmiset kilpailivat\nvielä keskenään kuin luola-asukkaat. Amerikka, joka oli Englantia\npaljon rikkaampi maa yleiseen varallisuuteen nähden, kustansi\ntavallisille ihmisille vieläkin kurjempia ja huonompia kouluja.\nRakkaani, niin se vain oli. Minä kerron nyt teille tarinaa enkä\nselitä maailmankaikkeutta... Ja luonnollisesti, huolimatta sellaisten\nurhoollisten henkilöitten kuin neiti Merrickinkin uupumattomista\nponnistuksista, me lapset opimme hyvin vähän ja senkin hyvin huonosti.\nUseimmat koulumuistoni ovat hyvin ikäviä. Istuimme puulavitsoilla\npitkien kuluneiden puupöytien ääressä rivittäin -- olen vieläkin\nnäkevinäni kaikki nuo pienet päät edessäni -- ja jossakin kaukana\nseisoi neiti Merrick karttakeppi kädessään, koettaen kiinnittää\nhuomiotamme Englannin jokiin.\n\n\"Tunnit, nuo loppumattomat lapsuuteni koulutunnit! Kuinka hitaasti\nne kuluivatkaan! Sanoinko minä eläneeni kokonaisen elämän unissani?\nKoulussa elin iankaikkisuuksia. Me koetimme tietysti huvitella\nniin paljon kuin mahdollista. Toinen lapsi tyrkkäsi esimerkiksi\ntoista kylkeen sanoen: 'Anna mennä!' Ja me leikimme salaa pienillä\nkivipalloilla. Minusta on hyvin hupaista muistella sitä, että minä opin\nkaikki yksinkertaiset laskutavat leikkimällä noilla palloilla kurista\nhuolimatta.\"\n\n\"Mutta eivätkö he, tuo teidän neiti Merrickinne ja tuo ryiskelevä\npyhimyksenne, kyenneet saamaan aikaan mitään sen parempaa?\" kysyi\nRadiant.\n\n\"Ah, he eivät voineet sille mitään. He työskentelivät vallan\nkoneellisesti, ja kouluumme tuli silloin tällöin tarkastajia ja\ntutkijoita, jotka pitivät kyllä huolta siitä, että he seurasivat\nohjeita.\"\n\n\"Mutta\", sanoi Sunray, \"tuo nimien pänttääminen ja kaikki muukin\ntarkoitti kai jotakin? Sen pohjalla, salattuna ehkä huomiolta, piili\nkai jotakin järkevää tahi puoleksi järkevää?\"\n\n\"Ehkä\", myönsi Sarnac. \"Mutta minä en ainakaan kyennyt saamaan sitä\nmilloinkaan selville.\"\n\n\"Nehän sanoivat sitä historiaksi\", sanoi Firefly auttavasti.\n\n\"Aivan niin\", myönsi Sarnac. \"Niin, he koettivat luullakseni\nkiinnittää lasten huomiota Englannin kuninkaihin ja kuningattariin,\njotka olivat ehkä kurjimpia hallitsijoita, mitä maailma milloinkaan\non nähnyt. Nuo hallitsijat voivat vain herättää huomiota joillakin\nennenkuulumattomilla teoilla. Siellä oli esimerkiksi muuan ihana Henrik\nVIII, joka janosi äärettömästi rakkautta ja jonka omatunto oli niin\narka avioliiton pyhyyteen nähden, että hän aina murhasi edellisen\nvaimonsa, ennenkuin hän otti uuden. Ja siellä eli muudan Alfredkin,\njoka poltti muutamia leipiä, mutta minä en saanut milloinkaan selville\nsyytä siihen. Se hämmenti jollakin tavoin tanskalaisia, hänen\nvihollisiaan.\"\n\n\"Mutta eivätkö he sitten opettaneet teille mitään muuta historiasta?\"\nhuudahti Sunray.\n\n\"Kyllä. Esimerkiksi sen, että Englannin kuningatar Elisabeth käytti\npoimukaulusta ja Englannin ja Skotlannin kuningas Jaakko I suuteli\nmieslemmikkejään?\"\n\n\"Mutta historiaa?\"\n\nSarnac nauroi. \"Niin, se on omituista, huomaan sen nyt, kun olen\njälleen hereilläni. Mutta heidän opetuksensa supistui todellakin\nsiihen.\"\n\n\"Eivätkö he kertoneet teille mitään elämän alusta ja lopusta, sen\nloppumattomista ihanuuksista ja mahdollisuuksista?\"\n\nSarnac pudisti päätään.\n\n\"Eivät kouluissa\", sanoi Starlight, joka oli nähtävästi lukenut\nhyvin kirjansa, \"vaan kirkoissa. Sarnac unhottaa kirkot. Teidän\npitää muistaa, että noina aikoina uskonto kiinnosti äärettömästi\nihmisiä. Palvonta-paikkoja oli joka paikassa. Joka viikosta uhrattiin\nkokonainen päivä ihmisen kohtalon tutkimiselle ja Jumalan tarkoitusten\nmäärittelemiselle. Työmiehet lopettivat silloin työnsä. Hamaan maan\nääriin kantautuivat silloin kirkonkellojen äänet ja seurakuntalaisten\nveisaaminen. Eikö siinä ollut jotakin kaunistakin, Sarnac?\"\n\nSarnac mietti ja hymyili. \"Ei se ollut aivan sellaistakaan\", sanoi hän.\n\"Meidän historiamme kaipaavat pienen korjauksen siinä asiassa.\"\n\n\"Mutta ihmisethän voivat vielä katsella noita kirkkoja ja kappeleita\nvanhoissa valokuvissa ja elävissäkuvissa. Ja meillähän on vielä\njäljellä monta heidän tuomiokirkkoaan. Ja muutamat niistä ovat hyvin\nkauniita.\"\n\n\"Ja meidän on pitänyt tukea, pönkittää ja lujittaa niitä teräksellä\",\nsanoi Sunray, \"koska ne oli rakennettu niin huolettomasti ja\nleväperäisesti. Eikä niitä kuitenkaan oltu rakennettu Sarnacin eläessä.\"\n\n\"Mortimer Smithin eläessä\", korjasi Sarnac.\n\n\"Ne rakennettiin satoja vuosia ennen hänen tuloaan maailmaan.\"\n\n\n3\n\n\"Teidän ei pidä arvostella jonkin aikakauden uskontoa sen temppelien\nja kirkkojen mukaan\", sanoi Sarnac. \"Sairaassa ruumiissa voi olla\npaljon sellaista, jota se ei voi poistaa, ja kuta heikompi se on, sitä\nvähemmän se voi suojella itseään säännöttömiltä ja tarpeettomilta\nkasvannaisilta, jotka joskus voivat olla hyvin kauniita ja tuoreitakin.\n\n\"Mutta sallikaa minun kuvailla teille kotini ja kasvatukseni aikaista\nuskonnollista elämää. Englannissa oli jonkinlainen valtionkirkko,\nmutta se oli menettänyt suurimman osan virallisuudestaan koko\nyhteiskuntaan nähden. Sillä oli Cherry Gardensissa kaksi rakennusta,\njoista vanhempi, kirkoksi hyvin pieni, neliskulmaisine torneineen\noli rakennettu kyläkirkoksi, ja toinen uudempi tilavine suojineen ja\nkorkeine torneineen oli tarkoitettu kaupungille. Niiden lisäksi oli\nsiellä vielä muiden lahkojen, kuten riippumattomien ja metodistien,\nkappeleita ja vanhalle roomalaiskatoliselle seurakunnalle kuuluva\nkirkko. Jokainen vakuutti edustavansa oikeata kristinuskon haaraa\nja jokaisella oli pappinsa, paitsi Englannin suurimmalla kirkolla,\njolla oli kaksi, kirkkoherra ja kappalainen. Te luulette ehkä noiden\npaikkojen, kuten historiallisten museojemme ja nuorisolle perustamamme\nnäkyjentemppelin, selittäneen ihmisille niin liikuttavalla ja kauniilla\ntavalla kuin rotumme historialle suinkin vain on mahdollista elämän\nsuurta seikkailua, johon me kaikki otamme osaa, muistuttaneen meitä\nveljeydestä ja tukahduttaneen meidän itsekkäät ajatuksemme... Mutta\nsallikaa minun kertoa teille, miltä se minusta näytti:\n\n\"En muista lainkaan ensimmäistä uskonnollista opetustani, mutta minä\nopin kai melko varhain lausumaan erään runomittaisen rukouksen:\n\n    \"'Puoleeni sa, Jeesus hyvä, lempeydessäs' katsahda,\n    mua pientä lasta aina laupeudessas' armahda.'\n\n\"Ja sitten toisen Herranrukous-nimisen rukouksen, jonka vaikeatajuista\nsisällystä saatoin ainoastaan osittain ymmärtää ja joka alkoi\nseuraavilla aivan käsittämättömillä sanoilla: 'Isä meidän, joka olet\ntaivaassa, pyhitetty olkoon sinun nimesi.' siinä rukoiltiin myös\njokapäiväistä leipää ja valtakunnan tulemista. Minä opin nämä molemmat\nrukoukset äidiltäni jo uskomattoman nuorena ja toistin ne joka ilta ja\nusein aamuisinkin. Äitini kunnioitti näitä sanoja niin äärettömästi,\nettei hän ruvennut selittämään niitä, ja kun minä tahdoin rukoilla\njokapäiväisen leivän lisäksi vielä voitakin, torui hän minua kovasti.\nHalusin tietää senkin, mitä kuningatar Victorialle tapahtuisi Jumalan\nvaltakunnan tultua, mutta en milloinkaan voinut rohkaista mieltäni niin\npaljon että olisin kysynyt sitä äidiltäni. Sain sellaisen kummallisen\nluulon päähäni, että asia voitaisiin ehkä ratkaista avioliitolla,\nvaikka kukaan ei ollut tullut sitä vielä ajatelleeksi. Tämä kaikki\ntapahtui varmaankin aivan elämäni ensi vuosina, koska Victoria Hyvä\nkuoli ollessani vasta viisivuotias, erään pitkällisen, kaukaisen ja\nnykyään jo melkein unhotuksiin joutuneen buurisodan aikana.\n\n\"Nämä lapsuuteni hämmentävät seikat vain enenivät, väistyen vihdoin\njonkinlaisen itsesuojelevan välinpitämättömyyden tieltä tultuani niin\nvanhaksi, että voin mennä kirkkoon ja sunnuntaikouluun.\n\n\"Sunnuntaiaamu oli viikon päivien kaikkein vaikein ajankohta\näidilleni. Me kaikki lapset kylvimme jotenkin tuolla maanalaisessa\nkeittiössä edellisenä iltana, paitsi vanhempiani, jotka luullakseni\neivät milloinkaan kokonaan peseytyneet, vaikka en tiedäkään sitä\nvarmasti -- ja sunnuntai-aamuisin me nousimme paljon myöhempään kuin\ntavallisesti ja pukeuduimme puhtaisiin alusvaatteihin ja parhaaseen\npukuumme. (Kaikilla ihmisillä oli siihen aikaan yllään hirveän paljon\nvaatteita, koska he olivat niin sairaalloisia, etteivät he sietäneet\nlainkaan kosteutta eivätkä kylmää). Aamiainen oli kiireellinen\nja huomaamaton ateria, meidän valmistautuessamme vastaanottamaan\nkorkeampia vaikutteita. Sitten meidän oli istuttava paikoillamme\nkiltisti, kartettava vaatteiden rypistymistä ja likaa, ja koetettava\nkiinnostua kirkkoonlähtöön saakka johonkin niistä kymmenestä tahi\nkahdestatoista kirjasta, jotka oli hankittu kotiimme. Äiti valmisti\nsunnuntai-päivällisen melkein aina tuoreesta lehmänlihasta, jonka\nvanhin siskoni vei paistumaan naapurimme, leipurin, uuniin niin\nkauaksi aikaa kuin olimme kirkossa. Isä nousi myöhemmin kuin kaikki\nmuut ja esiintyi kummallisesti muuttuneena kauluksessa, leukatilkussa,\nkalvosimissa ja mustassa takissa hiukset jakaukselle kammattuina\nja silitettyinä. Tavallisesti ilmestyi lähdön hetkellä jotain\nodottamatonta, mikä viivytti meitä. Jommankumman sisareni sukassa\nsattui olemaan reikä tahi minun kenkiäni ei saatu nappiin, koska\nei kukaan voinut löytää nappikoukkua, tahi sitten oli rukouskirja\nkateissa. Tällainen aiheutti kaikenlaista hälinää. Ne hetket olivat\nhyvin levottomia, jolloin kirkonkellot lakkasivat soimasta ja\naloittivat yksitoikkoisen yhteensoittonsa.\n\n\"'Ah, me myöhästymme jälleen!' sanoi äitini. 'Niin, me myöhästymme\nvarmasti!'\n\n\"'Minähän voin mennä sinne edeltäpäin Pruen kanssa', saattoi isäni sanoa.\n\n\"'Minäkin lähden', sanoi Fanny.\n\n\"Et ollenkaan, ennenkuin olet hakenut esille nappikoukun, neiti\nLetukka', saattoi äitini huutaa. 'Sillä minä tiedän sinun käsitelleen\nsitä.'\n\n\"'Miksi emme osta hänelle nauhakenkiä, kuten muillekin lapsillemme, sitä\nen minä ymmärrä', saattoi isäni huomauttaa töykeästi.\n\n\"Äitini, joka oli tuhkanharmaa kiihkosta, voi hätkähtää ja sanoa: 'Vielä\ntässä nauhakengät hänen ikäiselleen! Hänhän katkoisi nauhat heti.'\n\n\"'Mikä tuolla lipaston kannella on?' voi Fanny kysyi äkkiä.\n\n\"'Ah! Mutta tietysti sinä sen tiesitkin!'\n\n\"'Minä käytän tietysti silmiäni!'\n\n\"'Sinullapa oli vastaus valmiina. Ah, sinä ilkeä tyttö!'\n\n\"Fanny saattoi kohauttaa hartioitaan jälleen ja tuijottaa ikkunasta\nkadulle. Hänen ja äitini välillä oli muitakin riidan aiheita kuin\nhukkaan joutunut nappikoukku. Neiti Letukka oli edellisenä iltana ollut\nulkona kauan aikaa illan pimittyäkin, mikä oli jotakin hirmuista äitini\nmielestä, kuten vielä tulette näkemään.\n\n\"Äitini napitti sitten kenkäni rankaisevalla tavalla hengittäen\nraskaasti, ja sen jälkeen me lähdimme. Prue käveli isän kanssa edellä,\nFanny seurasi heitä vähän matkan päässä ivallisena ja minä koetin\nvääntää pientä pumpulilapaseen pistettyä kättäni irti äitini kovasta\notteesta.\n\n\"Meillä oli niin sanottu oma penkkimme kirkossa, jonkinlainen pitkä\nlavitsa polvipieluksineen ja pienine rukoilemiskaiteineen, joka\noli kiinni seuraavan penkin selustassa. Me menimme siihen jonossa,\npolvistuimme, nousimme ja olimme valmiit tuohon toimitukseen, jota\nsanottiin aamujumalanpalvelukseksi.\"\n\n\n4\n\n\"Ja tämä jumalanpalvelus jälleen oli hyvin kummallinen toimitus.\nMe luemme noista kirkoista ja heidän jumalanpalveluksistaan\nhistorioistamme yksinkertaistaen ja ihannoiden saamaamme kuvaa;\nme otamme kaiken lukuun, kuten meidän tapanamme oli sanoa tuossa\nvanhassa maailmassa, näennäisestä arvostaan. Me luulemme ihmisten\nymmärtäneen ja uskoneen täydellisesti noiden vanhan maailman\nuskontojen kummalliset tunnustukset; uskomme heidän palvelleen\njumalaansa yksinkertaisella kiihkolla ja oletamme heidän säilyttäneen\nsydämissään salaisen järjestelmän lohduttavia seikkoja ja ihanteita,\njoita muutamat meistä vieläkin koettavat uudistaa. Mutta elämä on\naina pulmallisempaa kuin mikään sen laskelma tahi kuvaus voi olla.\nNoina aikoina koetti ihmismieli aina mutkistuttaa ja himmentää\nmielipiteitään unhottaen pääasialliset seikat toisarvosten mietelmien\nvuoksi, asettaen toistamisen ja tottumuksen tarkoituksellisten\ntehtävien sijalle ja unhottaen kokonaan niiden alkutarkoitukset.\nElämä on käynyt yksinkertaisemmaksi ihmisille vuosisatojen kuluessa,\nkoska se on tullut selvemmäksi. Meidän elämämme oli niinä aikoina\npaljon mutkallisempaa, koska me emme olleet vielä niin selvillä\nasioista kuin nyt. Ja niin me istuimme penkeissämme sunnuntaisin\nyhdenmukaisessa välinpitämättömyyden tilassa, ajattelematta oikeastaan\nlainkaan tehtäväämme ja tuntien pikemmin kuin tietäen merkitykset,\najatusten liidellessä sinne tänne kuin vesi vuotavasta astiasta. Me\nkatselimme salavihkaa ja yksityiskohtaisesti muita ympärillämme istuvia\nihmisiä tuntien selvästi, että hekin katselivat meitä. Me nousimme\nseisomaan, me polvistuimme ja istuimme jumalanpalveluksen rituaalin\nkukaan. Minä voin vieläkin palauttaa mieleeni hyvin elävästi ihmisten\naiheuttaman yhtämittaisen kahinan, kun he istuutuivat tahi nousivat\nepäsäännöllisten väliaikojen jälkeen.\n\n\"Tällainen aamujumalanpalvelus oli sekoitus pappien, kirkkoherran ja\nkappalaisen lausumista rukouksista ja tunnustuksista, seurakuntalaisten\nvastauksista ja messuista, virsistä ja ääneen luetuista raamatun\nkohdista ja saarnasta. Paitsi tätä saarnaa seurasi koko palvelus\nmäärättyjä rukouskirjaan merkittyjä ohjeita. Me selailimme\nrukouskirjamme sivuja löytääksemme oikean paikan, ja sen hakeminen oli\nhirmuista sielullista harjoitusta sellaiselle pienelle pojalle, jonka\ntoisella puolen istui väsymätön äiti ja toisella Prue.\n\n\"Palvelus alkoi hyvin surullisella tavalla ja se olikin enimmäkseen\nsurullinen. Me olimme kaikki kurjia syntisiä, meissä ei ollut mitään\nhyvää ja me ilmaisimme heikon kummastuksemme siitä, ettei meidän\nJumalamme ryhtynyt väkivaltaisiin toimenpiteihin meitä kohtaan.\nSiellä luettiin ääneen pitkä valitusvirsi, jossa pappi toisti\nmelkoisella halulla kaikki mahdolliset inhimilliset onnettomuudet\n-- sodan, ruton, nälänhädän ja niin edespäin -- seurakuntalaisten\nhuudahtaessa silloin tällöin väliin: 'Hyvä Jumala, armahda meitä!',\nvaikka heidän olisi pitänyt tietää noiden seikkojen pikemminkin\nkuuluvan heidän kansainvälisille terveyshuoltajilleen, kuin Jumalalle.\nJa lopuksi alkoi pappi rukoilla kuningattaren, valtakunnan lakien,\nkerettiläisten, onnettomien ihmisten, matkustajien ja sadon puolesta,\njotka seikat Kaikkivaltias näytti anteeksiantamattomasti laiminlyöneen.\nSeurakuntalaiset tukivat papin ponnistuksia huudahtamalla tuon\ntuostakin: 'Me rukoilemme sinua, hyvä Jumala, kuulemaan meitä!'\nVirret olivat hyvin erilaisia, mutta useimmat olivat ylenpalttisia\nylistyksiä Luojallemme usein toistuvine väärine loppusointuineen\nja muine hirmuisuuksineen. Me kiitimme taivasta siunauksestamme,\nolematta lainkaan ivallisia. Ja kuitenkin te voitte ehkä kuvitella,\nettä Äärettömien Voimien Jumala olisi helposti voinut vapauttaa meidät\nkiitollisuudesta tuon Cherry Gardensissa sijaitsevan epävarman pienen\nhalija vihanneskaupan, kaikkien äitini vaivojen, hankaluuksien ja isäni\nhuolten vuoksi.\n\n\"Tämän palveluksen yleisenä tarkoituksena oli, sen pintapuolisesta\nJumalan ylistämisestä huolimatta, moittia häntä kovasti ja\ntäydellisesti kaikista inhimillisistä onnettomuuksista ja kieltää\nihmissuvun vastuunalaisuus sen yleiseen sekasortoon ja kehnouteen.\nKoko maassamme ja melkeinpä koko maailmassa koetettiin joka sunnuntai\npainaa nuorten mieliin messuamalla, veisaamalla, rukoilemalla tahi\nviittailemalla sitä, silloin kun jumalanpalvelus hetkiseksi mursi\nheidän suojelevan vaistomaisen tarkkaamattomuutensa, että ihmissuku\non aivan arvoton ja epätoivoinen ja avuton leikkikalu äreän, hetken\nmielijohteille alttiin, turhamaisen ja vastustamattoman olennon\nkäsissä. Nämä vihjaukset astuivat heidän ajatuksiensa ja elämän\nauringon väliin, ne piilottivat kaiken ihmeellisen heiltä ja estivät\nheiltä pääsyn rohkeuden hengen luo. Mutta tämä nöyryyttävä oppi oli\nniin vieras heidän sydämilleen, että suurin osa kuulijoista istui,\nseisoi tahi polvistui rivittäin penkeissään toistellen vastauksia ja\nveisaten koneellisesti, samalla kun heidän ajatuksensa kohdistuivat\ntuhansiin paljon puoleensavetävämpiin asioihin suunnitellen\nliikeyrityksiä tahi huvituksia tahi liidellen haaveiluihin, heidän\nkatseensa syventyessä tarkastelemaan naapureiden käyttäytymistä.\n\n\"Tähän palvelukseen liittyi joskus, mutta ei aina, osia toisesta\njumalanpalveluksesta, niin sanotusta ehtoollisesta. Se oli jonkinlainen\nlyhennetty jäännös tuosta katolisesta messusta, josta me kaikki\nolemme lukeneet historioistamme. Kuten tiedätte, taisteli koko\nkristikunta vielä -- kahdeskymmenesvuosisata Kristuksen syntymästä\noli jo alkanut -- päästäkseen vapaaksi salaperäisen veriuhrin\naiheuttamasta luomuksesta ja voidakseen unhottaa erään Jumalan miehen\nperinnäisen murhan, joka oli yhtä vanha kuin maanviljelys ja ihmisten\ntekemät ensimmäiset uudistukset. Englantilainen valtiokirkko oli\nniin riippuvainen sopimuksista ja perinnäistavoista, että niissä\nmolemmissa kirkoissa, jotka sillä oli Cherry Gardensissa, selitettiin\ntätä asiaa toisistaan kokonaan eroavalla tavalla. Toinen uudempi ja\nkomeampi, St. Judesin kirkko, oli pyhitetty ehtoollisen merkityksen\nliioittelemiselle, se nimitti sitä messuksi, sanoi pöytää, jonka\nääressä sitä nautittiin, alttariksi ja nimitti kirkkoherra Snapea\npapiksi, korostaen yleensä ikivanhaa pakanallista tulkintaa, kun sitä\nvastoin toinen, tuo pieni St. Osuthille pyhitetty vanha kirkko nimitti\npappiaan palvelijaksi, alttariaan Herran pöydäksi, ehtoollista Herran\nehtoolliseksi, kieltäen siltä kaiken salaperäisen merkityksen ja\nmuuttaen sen pikemminkin Herran elämän ja kuoleman muistoateriaksi.\nNämä vuosisatoja kestäneet vastakkaisuudet rotumme ikivanhan\nkirkkopalveluksen ja sen järkevän ja henkisen vapauden uuden elämän\nvälillä, jotka olivat alkaneet sarastaa maailmassa kolmen tahi neljän\nvuosisadan aikana, olivat kokonaan käsittämättömiä minun heikolle\nymmärrykselleni, istuessani vihaisena penkissäni ja käyttäytyessäni\nhuonosti. Nuorekkaalle mielelleni ei ehtoollinen merkinnyt muuta kuin\npitkää lisäystä jumalanpalveluksen normaalisiin ikäviin menoihin. Noina\naikoina uskoin liikuttavasti rukouksen voimaan ja muistamatta pyyntöni\nvähemmän imartelevaa laatua voin kuiskailla aamujumalanpalveluksen\nensi rukousten aikana: 'Laupias Jumala, älä salli pappien jakaa tänään\nehtoollista!'\n\n\"Sitten seurasi saarna, herra Snapen itsensä kokoonpanema ja ainoa\nsellainen kohta koko jumalanpalveluksessa, jota ei oltu edeltäpäin\nmääritelty eikä toistettu tuhansia kertoja ennen.\n\n\"Herra Snape oli nuori punakka mies punertavine tukkineen ja sileiksi\najeltuine poskineen; hänen pienet kasvonsa olivat pulleat kuin\nherkkusienikimppu, niiden ilme oli autuaan itsetyytyväinen ja hänen\näänensä täyteläinen. Kun hän selaili käsikirjoitustaan, oli hänen\ntapanaan nykäistä ylöspäin messukasukkansa valkoista laajaa hihaa\nkohottaessaan valkoista kättään sellaiseen asentoon, että se synnytti\nminussa tuollaisen selittämättömän lapsuusaikaisen halveksumisen\ntunteen. Vihasin tuota liikettä, pidin silmällä sen tuloa ja\nkiemurtelin nähdessäni sen.\n\n\"Nämä saarnat menivät niin paljon yli minun ymmärrykseni, etten\nvoi kertoa teille, mistä niissä puhuttiin. Hän voi puhua pyhän\nehtoollisen suomasta lohdutuksesta ja kirkkoisien perimätiedoista.\nHän saattoi esitelmöidä kirkkojuhlista, vaikka me emme nähneetkään\nmuuta siihen viittaavaa kuin kolehtilautasen. Hän puhui paljon\nadventista, loppiaisesta ja helluntaista, ja hänellä oli hyvin\ntavallinen tapa siirtyä nykyaikaisiin juhlapäiviin sanomalla: 'Ja\nmekin, rakkaat veljet, olemme viime aikoina viettäneet adventtiamme ja\nhelluntaitamme.' Sitten hän voi siirtyä kuningas Edwardin Lowcliffeen\ntekemään vierailuun ja kertoa Natalin ja Zanzibarin piispojen\nviimeisestä väittelystä. Te ette voi kuvitellakaan, kuinka vierasta\ntämä kaikki oli meidän jokapäiväiselle elämällemme.\n\n\"Ja sitten äkkiä, kun pieni poika oli menettänyt kaiken toivonsa tämän\ntasaisen äänen lakkaamisesta, seurasi lyhyt väliaika ennen seuraavia\nsiunattuja vapautuksen sanoja: 'Ja nyt Isän, Pojan ja Pyhänhengen\nnimeen...'\n\n\"Se oli ohi. Kaikki seurakuntalaiset liikahtelivat ja mekin nousimme\nseisoallemme. Sitten me polvistuimme lyhyeksi hetkeksi näennäiseen\nrukoukseen, haparoimme hattumme, päällystakkimme ja sateenvarjomme\nkäsiimme ja poistuimme raittiiseen ilmaan. Käytäviltä kuului\nyhtämittaista jalkojen kopinaa kunkin mennessä omalle suunnalleen,\ntuttavia tervehdittiin jäykästi, Prue kiiruhti leipuriin hakemaan\nsunnuntaipäivällistä ja me muut kävelimme suoraan kotiin.\n\n\"Tavallisesti saimme sunnuntaipaistin painimeksi ihania ruskeiksi\npaistettuja perunoita ja ehkäpä vielä hedelmätorttuakin. Mutta keväällä\ntuli rabarberin vuoro ja sitä minä vihasin. Sitä luultiin minulle\nkummallisen terveelliseksi ja minun oli aina pakko syödä tavattoman\nsuuria viipaleita rabarberitorttua.\n\n\"Iltapäivällä mentiin sitten sunnuntaikouluun tahi lasten\njumalanpalvelukseen, ja vapautettuina vanhempiemme seurasta menimme\nme kolme lasta koulutaloon tahi kirkkoon jälleen saamaan jatkuvaa\nopetusta uskomme kummallisuuksissa. Sunnuntaikoulussa kokosivat\nharjaantumattomat ja kykenemättömät henkilöt, jotka arkipäivisin\ntoimivat kauppa-apulaisina ja kirjanpitäjinä, ja muuan vanha ja\nkuuro Spendilow-niminen herra meidät luokkiin esitelmöiden meille\njuutalaisten kuninkaan Davidin ja Abrahamin, Iisakin ja Jaakopin\nkaksimielisestä elämästä, kuningatar Isabelin huonosta käytöksestä\nja muista sellaisista aiheista. Ja me veisasimme helppoja virsiä\nyhteen ääneen. Silloin tällöin puhuivat opettajamme Luomakunnan\nHerrasta, mutta he puhuivat ymmärtämättä aiheestaan mitään jutellen\nhänestä kuin jostakin temppujentekijästä, joka teki ihmeitä ja\nherätti kuolleita henkiin. Ja hän oli pelastanut meidät huolimatta\nsiitä ilmeisestä tosiseikasta, että me olimme kaikkea muuta\nkuin pelastettuja. Tämän mestarin opetukset oli haudattu noiden\nylösnousemistarinain ja ihmejuttujen alle kahdeksituhanneksi vuodeksi.\nHän oli pimeydessä loistava valo, mutta pimeys ei tiennyt siitä\nmitään. Ja elämän suurenmoisesta menneisyydestä, ihmisroduista ja\nniiden hitaasti karttuvista tiedoista, epäilyksistä ja synkästä\ntaikauskoisuudesta ja totuuden sarastavista voitoista, inhimillisten\nintohimojen voitoista ja jalostumisesta aikojen kuluessa, tutkintojen\nja keksintöjen jumaluudesta, ruumiittemme ja aistiemme salaisesta\nloistavuudesta, ja nykyisistä joukoissamme piilevistä vaaroista ja\nmahdollisuuksista, joista rotumme lakkaamatta lisääntyvät joukot\nerehtyivät niin surullisesti, mutta kuitenkin niin valoisin toivein ja\nlupauksin, emme me kuulleet sanaakaan. Meille ei ilmoitettu lainkaan\nsitä, että on olemassa inhimillinen, yhteisellä sielulla varustettu\nja lopulliseen yhteiseen kohtaloon alistuva yhteiskunta. Noista\nsunnuntaikouluopettajista olisi tuntunut pahennusta herättävältä ja\nhirmuiselta, jos he vain olisivat kuulleet puhuttavan sellaisista\nseikoista sunnuntaikouluissa.\n\n\"Ja muistakaa\", sanoi Sarnac, \"ettei maailmassa valmistettu ketään\nelämään sen paremmin kuin minuakaan. St. Osuthille pyhitetty vanha\nkirkko oli kirkkoherra Thomas Bendertonin hallussa ja hän peloitteli\nkutistuvaa seurakuntaansa kaikuvilla saarnoilla helvetin kauhuista. Hän\noli karkoittanut äitini St. Juden kirkkoon alituisilla huomautuksillaan\nperkeleestä, ja hänen esitelmiensä pääaiheena oli synnillinen\nepäjumalanpalvelus; hän puhui siitä aina viitaten erityisesti herra\nSnapen messukasukkaan, jota tämä käytti jakaessaan pyhää ehtoollista,\nja joihinkin hämäriin menoihin, joihin tämä turvautui käsitellessään\nehtoollispöydälle asettamiaan pieniä leipä- ja viinimääriä.\n\n\"Sitä, mitä lahkolaiset ja metodistit tekivät ja opettivat\noleskelupaikoissaan, kappeleissaan ja sunnuntaikouluissaan, en tiedä\nlainkaan varmasti, koska äitini olisi tuntenut hirmuista uskonnollista\nkauhua, jos vain jolloinkin olisin lähestynytkään noita kokouspaikkoja.\nMutta minä tiedän heidän menettelynsä olleen vain koruttomampaa\nkirkollisten toimitustemme matkimista. He messusivat vähemmän, mutta\npuhuivat sitä enemmän perkeleestä. Tiedän alkuperäisten metodistien\nkiinnostuneen enimmän siihen luuloon, että suurinta osaa ihmiskunnasta\ntullaan iankaikkisesti julmasti kiduttamaan helvetissä, sen saatua\nkärsiä tarpeeksi elämän puutteista ja vaikeuksista. Sain sen tarkasti\nselville eräältä pieneltä metodistipojalta, joka ilmaisi pelkonsa\nminulle eräänä päivänä, meidän lähdettyämme kävelyretkelle Cliffstoneen\npäin.\n\n\"Hän oli kumaraharteinen ja nuhaa sairastava poikanen, jolla oli\nkaulassaan pitkä valkoinen villainen kudottu kaulahuivi; maailmassa\nei ole ollut sellaisia olentoja enää satoihin vuosiin. Me kuljimme\nkävelytietä kallioiden laitaa soittolavan ja kansituoleissa\nloikoilevien ihmisten ohi. Siellä oli joukottain ihmisiä kummallisissa\npyhävaatteissaan, ja taaempana sijaitsivat nuo likaisenharmaat\ntalorivit, joissa he asuivat. Ja toverini todisti: 'Herra Molesly sanoo\nviimeisen tuomion voivan tulla milloin tahansa -- tulla salamoiden ja\njyristen, ennenkuin me ehdimme tämän ajanjakson loppuunkaan. Ja kaikkia\nihmisiä vaaditaan silloin tekemään tili teoistansa...'\n\n\"'Juuri sellaisina kuin he ovat.'\n\n\"'Niin, juuri sellaisina. Tuo tuolla istuva nainen koirineen, tuo\ntuolissaan nukkuva lihava mies ja tuo poliisikin.'\n\n\"Hän keskeytti hämmästyen hieman ajatustensa hebrealaisesta rohkeudesta.\n'Ja tuo poliisikin', toisti hän. 'Kaikki punnitaan ja huomataan\nköykäisiksi, ja perkeleet tulevat kiduttamaan heitä. Kiduttamaan tuota\npoliisia. Korventamaan ja leikkelemään häntä. Ja kaikkia muitakin.\nHirveästi kiduttamaan...'\n\n\"En ollut milloinkaan ennen kuullut kristinopin opinkappaleita\nselitettävän näin yksityiskohtaisesti. Kauhistuin suuresti.\n\n\"'Minä ainakin menisin piiloon', sanoin minä.\n\n\"'Hän löytäisi kyllä sinut. Hän näkisi sinut varmasti ja kertoisi\nperkeleille', sanoi pieni ystäväni. 'Hän näkee nytkin meidän ilkeät\najatuksemme.'\"\n\n\"Mutta uskoivatko ihmiset todellakin tuollaista lorua?\" kysyi Sunray.\n\n\"Yhtä paljon kuin kaikkea muutakin\", sanoi Sarnac. \"Myönnän sen olleen\nhirveätä, mutta sellaista se kuitenkin oli. Voitteko te lainkaan\ntodeta, millaisia kokoonpuristuneita ja vääristyneitä ajatuksia\nsellainen opetus synnytti huonosti ravituissa sairaalloisissa\nruumiissamme?\"\n\n\"Useat ihmiset epäilivät kai sentään tuota eriskummaista satua\nhelvetistä?\" kysyi Radiant.\n\n\"Siihen uskoivat kuitenkin useammat kuin ehkä luulettekaan\", sanoi\nSarnac. \"Muutamat ihmiset luopuivat tietysti ajan oloon tuosta luulosta\nsäilyttääkseen järkensä, mutta se syöpyi kuitenkin lähtemättömästi\nuseimpien mieleen. Entä muut sitten? Tämän väärän maailmasta keksityn\njutun vaikutus enemmistöön oli jonkinlainen passiivinen hylkääminen.\nJonkinlainen autio paikka, paljas kallio, ilmestyi siihen paikkaan,\nmissä olisi pitänyt olla inhimillisen onnen tunteen, näyn elämästä\ntämän suoranaisen yksilöllisen elämän jälkeen...\n\n\"Minun on hyvin vaikeata kuvailla sitä mielentilaa, johon ihminen\njoutui. Nämä opetukset olivat loukanneet nuoria: he eivät olleet enää\nkykeneviä täydelliseen henkiseen kehitykseen, koska heidän kaikki\nmahdollisuutensa oli hävitetty. Ehkäpä me emme milloinkaan todella\nkäsittäneet emmekä uskoneet tuota eriskummaista satua helvetistä,\nkuten te sitä nimitätte, mutta se vaikutti sentään sen verran meihin,\nettä me kasvoimme ilman elävää uskoa tarkoituksettomasti. Meidän\nuskonnollisen olemuksemme ydin oli niin muodoin tämä hillitty helvetin\npelko. Vain harvat meistä uskalsivat puhua siitä vilpittömästi.\nSellaisista asioista keskustelemista katsottiin sopimattomaksi, kuten\npuhumista muistakin elämän perusmerkityksistä joko kielteisesti tahi\nmyönteisesti. Te voitte ehkä viittailla, että niistä olisi voitu puhua\nkautta rantain tahi leikkiä laskien. Ja useimmista elämän vakavimmista\nsaavutuksista puhuttiinkin leikillisesti.\n\n\"Mortimer Smithin aikoma oli maailma henkisesti kokonaan eksyksissä. Se\noli kulkenut harhaan kuin eksynyt koira eikä sillä ollut minkäänlaista\naavistustakaan oikeasta suunnasta. On kyllä totta, että sen ajan\nihmiset olivat hyvin tämän ajan ihmisten näköisiä, mutta he olivat yhtä\nsairaalloisia mieleltään kuin ruumiiltaankin, he olivat tuuliajolla ja\nepäjohdonmukaisia. Meistä, jotka elämme valossa ja vertailemme asioita\nsuoraan ja yksinkertaisesti toisiinsa, tuntuu melkein käsittämättömältä\nheidän sekasortoinen elämänsä, heidän ajatustensa ja käyttäytymisensä\nsinne-tänne poikkeileva hämmennys. Meidän maailmassamme ei tavata enää\nmitään sellaista henkistä tilaa, johon sitä voitaisiin verrata.\"\n\n\n5\n\n\"Minä mainitsin muistaakseni tuosta kukkulajonosta, noista kummuista,\njotka rajoittivat lapsuuteni maailmaa pohjoisessa. Ihmettelin ja\nmietin, mitä niiden takana mahtoi ollakaan, jo paljon ennenkuin\nkykenin kiipeämään niiden laelle. Kesäisin laski aurinko niiden\ntaakse luoteeseen useinkin kullanvärisenä ja loistavana, ja muistan\nkuvitteluihini sisältyneen senkin luulon, että siellä jossakin olivat\nviimeisen tuomion paikka ja tuo taivaallinen kaupunki, mihin herra\nSnape tulisi jonakin päivänä opastamaan meidät -- tietysti kulkueessa\nja lippua kantaen.\n\n\"Ensi kiipeämiseni noille lapsuuteni rajamaille tapahtui varmaankin\nminun ollessani kahdeksan- tahi yhdeksänvuotias. En muista sitä, kenen\nkanssa sinne menin enkä muitakaan retkemme yksityiskohtia, muistan\nvain suuren pettymykseni nähdessäni edessäni vain pitkän loivan\nrinteen kenttineen, pensasaitoineen ja suurine lammaslaumoineen.\nEn muista nyt lainkaan sitä, mitä luulin sieltä löytäväni. Näytän\nsilloin kiinnittäneeni huomioni vain läheisimpään alueeseen ja aloin\nluultavasti vasta monien samanlaisten retkien jälkeen todeta pohjoiseen\npäin leviävän seudun vaihtelevan laajuuden. Ja näköala oli todellakin\nhyvin valtaava; kolmenkymmenen kilometrin päässä sijaitsevat siniset\nkukkulat näkyivät selvästi kirkkailla ilmoilla, siellä oli metsiä ja\nlehtomaita, ruskahtavia peltoharjanteita, jotka kesäisin muuttuivat\nkullanvärisiksi viljavainioiksi, viheriöiden metsikköjen keskellä\nsijaitsevia kyläkirkkoja ja kimaltelevia lampia ja järviä. Eteläinen\ntaivaanranta kohosi sitä mukaa, kuta korkeammalle kiivettiin, ja\nmereltä puhaltava tuulenhenki kävi voimakkaammaksi. Isäni kiinnitti\nhuomioni siihen meidän ensi kertaa kulkiessamme kumpujen yli yhdessä.\n\n\"'Mene niin ylös kuin vain haluat, Arry', sanoi hän, 'ja meri kohoaa\nyhtä ylös. Tuolla se on aivan yhtä korkealla kuin mekin, ja me olemme\nnäin paljon ylempänä Cherry Gardensia. Eikä se silti hukuta Cherry\nGardensia. Ja miksi se ei hukuta Cherry Gardensia, vaikka se nähtävästi\nvoisikin? Sanopa minulle se, Arry.'\n\n\"'En voi.'\n\n\"'Sallimus!' sanoi isäni riemuitsevasti. 'Sallimus sen vaikuttaa. Se\npitää meren noin kaukana päästämättä sitä lähemmäksi. Ja tuolla kaukana\non Ranska. Katso, kuinka selvästi se näkyy.'\n\n\"Näin Ranskan, joka näkyi todellakin hyvin selvästi.\n\n\"'Joskus me näemme ja joskus me emme näe Ranskaa', sanoi isäni.\n'Siinäkin on viittaus, poikani, kaikille sellaisille ihmisille, jotka\nvain välittävät kiinnittää huomionsa siihen.'\n\n\"Isäni tapana oli aina ollut sekä kesäisin että talvisin lähteä ulos\nsunnuntaisin teenjuonnin jälkeen ja kävellä suoraan kumpujen yli\nChessing Hangeriin, yhdeksän tahi kymmenen kilometrin päähän meiltä.\nTiesin hänen menevän tapaamaan enoani Johnia, enoani John Julipia,\näitini veljeä, joka oli lordi Bramblen puutarhurina Chessing Hanger\nParkissa. Mutta vasta sitten kuin hän oli alkanut ottaa minutkin\nmukaansa, totesin minä näillä retkillä olevan muunkin tarkoituksen\nkuin veljellisen kiintymyksen ja kauppaansa sulkeutuneen kauppiaan\nluonnollisen toivon saada ruumiinliikuntoa. Huomasin jo ensi matkani\njälkeen näiden retkien tarkoittavan noiden taakkojen saamista,\njotka me toimme mukanamme palatessamme Cherry Gardensiin. Me söimme\naina illallisen tuossa mukavassa pienessä puutarhurin asunnossa ja\npoistuessamme me aina poimimme suuren määrän vaatimattomia kukkia,\nhedelmiä tahi kasviksia, kuten selleriä, herneitä, sieniä tahi muita\nsamanlaisia vihanneksia ja palasimme hämärissä, kuutamossa, tahi\ntihkusateessa, miten milloinkin sattui riippuen vuodenajasta, pieneen\nkauppaamme. Joskus vaikeni isäni koko matkan, joskus hän vihelteli\nhiljaa ja joskus taasen hän koetti lyhentää matkaamme juttelemalla\nluonnonihmeistä, Jumalan hyvyydestä ja ihmisten suopeasta kohtalosta.\n\n\"Eräänä kuutamoisena iltana hän puhui kuusta. 'Katselehan hieman,\nArry, tuota kuollutta maailmaa', sanoi hän. 'Se muistuttaa kalloa\npurjehtiessaan tuolla ylhäällä, ollen vailla sieluaan, joka oli sen\nlihana, niin sanoaksemme, ja kaikkia puitaan, jotka, jos vain ymmärrät\noikein tarkoitukseni, olivat sen hiuksia ja partaa. Ne on riistetty\nsiltä ja se on kuollut ikuisiksi ajoiksi. Se on nyt kuiva kuin luu. Ja\njokainen siellä asunut elävä olento on myös kuollut. Ne ovat nyt tomua\nja tuhkaa ja mennyttä kalua.'\n\n\"'Mihin he ovat menneet, isä?' voin minä kysyä.\n\n\"'Tuomiolleen', saattoi hän selittää mielihyvällä. 'Kuninkaat ja\nvihanneskauppiaat ja kaikki muutkin on tutkittu ja erotettu joko\nlammasten tahi vuohien joukkoon ja lähetetty joko taivaaseen tahi\nhelvettiin, Arry. Jokainen tekojensa mukaan. Heidät on punnittu ja\nhuomattu köykäisiksi.'\n\n\"Me vaikenimme molemmat pitkäksi aikaa.\n\n\"'Kuinka säälittävää!' sanoi hän sitten.\n\n\"'Mikä on säälittävää, isä?' kysyin minä.\n\n\"'Kaikki tuollainen. Olisi hauska katsella heidän juoksentelemistaan\ntuolla ylhäällä. Suhtautuisimme heihin kuin ystävät ainakin. Mutta\ntällainen on sallimuksen keinojen tutkistelua. Me tulemme luullakseni\naina tuijottamaan tuonne ylös ja takertumaan arvoituksiin... Sinä et\nmilloinkaan huomaa tässä maailmassa mitään sellaista asiaa, Arry, jota\nsinä et luule oikeaksi, mutta kun rupeat sitä oikein ajattelemaan, et\ntule hullua hurskaammaksi. Sallimus on jotakin niin syvällistä, ettemme\nme kykene käsittämään sitä. Äläkä sinä hakkaa niitä pääryniä kylkeesi,\npoikaseni, ne ovat sellaisia, etteivät ne pidä siitä.'\n\n\"Isäni puhui myös hyvin vapaasti eläinten kummallisista tavoista ja\nmuuttolinnuista.\n\n\"'Minä ja sinä, Arry, tottelemme järkemme ääntä. Meillä on järkevät\naivot, joiden käskyjen mukaan me toimimme. Mutta eläimet, linnut, madot\nja muut sellaiset noudattavat vain vaistoaan; ne tuntevat vain, kuinka\nniiden on tehtävä sekin ja sekin seikka ja ne tekevät sen. Vaisto pitää\nvalaskalan meressä ja linnun ilmassa, mutta me menemme sinne, mihin\njalkamme meidät kuljettavat ja järkemme määrää. Sinä et voi kysyä\neläimeltä, miksi se on tehnyt jotakin, mutta ihmiseltä sinä voit kysyä\nja hänen täytyy vastata, koska hän on järkevä olento. Senvuoksi meillä\non vankiloita ja rangaistuksia, ja me saamme vastata synneistämme,\nArry. Meidän täytyy vastata jokaisesta synnistämme, niin pienistä kuin\nsuuristakin. Mutta eläinten ei tarvitse. Ne ovat viattomia. Ne tekevät\nvain vaistosta jotakin tahi jättävät sen tekemättä...!\n\n\"Isäni ajatteli hetkisen. 'Lukuunottamatta koiria ja muutamia vanhoja\nkissoja', sanoi hän, vaipuen muistoihinsa hetkiseksi. 'Olen tuntenut\nmuutamia hyvin paatuneita kissoja, Arry', sanoi hän sitten.\n\n\"Hän voi senjälkeen ryhtyä selittämään laajalti tuota ihmeellistä\nvaistoa.\n\n\"Hän selitti, kuinka pääskyset, kottaraiset, haikarat ja muut sellaiset\nlinnut lentävät vaiston ajamina tuhansia peninkulmia, hukkuen\nmatkallaan tahi paiskautuen palasiksi majakoita vasten. 'Muuten ne\npaleltuisivat tahi kuolisivat nälkään, Arry', sanoi isäni. 'Jokainen\nlintu tietää vaistosta, millainen pesä sen pitää rakentaa, kenenkään\nneuvoitta ja ohjauksitta. Kengurut kantavat poikasiaan vaistonsa\npakottamina, mutta ihminen valmistaa pyörätuolin, koska hän on järkevä\nolento. Kananpojat juoksevat vaistosta heti synnyttyään eroten suuresti\nihmislapsista, joita on kannettava ja hoidettava, kunnes heidän\njärkensä vahvistuu! Ja onneksi se onkin kananpojille', sanoi isäni.\n'Sillä sitä minä en voi lainkaan käsittää, kuinka emä voisi niitä\nkantaakaan.'\n\n\"Muistan saattaneeni isäni vaikeuksiin kysymällä, miksi ei sallimus\nsuonut linnuille vaistoa majakkoihin törmäämistä ja koiperhosille\nkaasuvaloa ja kynttilänliekkiä vastaan. Sillä kaupan yläpuolella\nsijaitsevassa huoneessa oli kesäiltaisin hyvin ikävä lueskella niiden\nkorventuneiden kärpästen ja perhosten vuoksi, jotka putoilivat kirjan\nlehdille. Vain siksi, että nekin oppisivat huomaamaan jotakin', sanoi\nisäni vihdoin. 'Mutta sitä, mitä sen pitäisi opettaa niille, en minä\noikein ymmärrä, Arry.'\n\n\"Ja joskus hän voi puhua kuvaannollisesti vääryydellä anastetusta\nkullasta, kuinka sen anastaja ei milloinkaan saa nauttia siitä, ja\njoskus taasen murhista -- sillä maailmassa tapahtui vielä siihen\naikaan paljon murhia -- kuinka ne aina tulevat ilmi, vaikka niitä\nkuinka koetettaisiin salata. Ja hän oli aina valmis viittaamaan\nsallimuksen hyvyyteen ja viisauteen, sen terävyyteen ja varovaisuuteen,\nvilpittömyyteen ja suopeuteen mitä vakavimmalla ja imartelevimmalla\ntavalla.\n\n\"Sellaisilla ylevillä keskusteluilla me lyhensimme Cherry Gardensin ja\nChessing Hangerin välisiä pitkiä matkojamme, ja isäni ääni oli aina\nniin riemuitseva, että minä säpsähtäen piakkoin totesin meidän joka\nsunnuntai varastavan ja saavan varastettua tavaraa lordi Bramblen\npuutarhasta. Enkä minä todella ymmärräkään, kuinka me olisimme tulleet\ntoimeen ilman tätä viikottaista ryöstöretkeämme. Isäni osuus niiden\ntuottamasta voitosta oli suureksi avuksi pienelle Cherry Gardensissa\nsijaitsevalle kodillemme. Jos tavarat olivat liian hyviä ja kalliita\nCherry Gardensin asukkaille, vei hän ne Cliffstone'iin myyden ne siellä\neräälle ystävälleen, jolla oli suurenmoinen liike siellä.\"\n\nSarnac keskeytti.\n\n\"Jatka\", sanoi Radiant. \"Sinä saat meidät pian uskomaan juttuasi. Se\nkuulostaa yhä enemmän sellaiselta kuin sinä olisit ollut siellä. Se\non niin yksityiskohtainen. Kuka tuo lordi Bramble oli? Minä olen aina\nollut hyvin utelias kuulemaan heistä.\"\n\n\n6\n\n\"Sallikaa minun kertoa tarinani omalla tavallani\", sanoi Sarnac. \"Jos\nminä rupean vastaamaan kysymyksiinne, eksyn oikealta tolalta. Te\nhaluatte jo jokainen tehdä satoja kysymyksiä minulle mainitsemistani\nasioista, jotka ovat tuttuja minulle, mutta tuntemattomia teille; koska\nmaailma on jo unhottanut ne, ja jos minä suostun vastaamaan niihin,\nviette te minut yhä kauemmaksi isästäni ja Julip-enostani. Aion juuri\nruveta kertomaan teille tavoista ja tottumuksista, filosofiasta ja\nhistoriasta. Tahdon kertoa tarinani.\"\n\n\"Kerro sinä vain\", sanoi Sunray.\n\n\"Tämä Julip-enoni oli hyvin kyynillinen ja ennakkoluuloinen mies,\nvaikka hän olikin äitini veli. Hän oli hyvin lyhyt ja lihavampi kuin\npuutarhurit tavallisesti. Hänellä oli sileät vaaleat kasvot ja hänen\nhymynsä oli viisaan itsetyytyväistä. Ensiksikin minä näin hänet vain\nsunnuntaisin, jolloin hän kulki hihasillaan valkoisessa paidassaan ja\nsuuressa olkihatussaan. Hän huomautti moittivasti terveydestäni ja\nCherry Gardensin ilmastosta joka kerta nähdessään minut. Hänen vaimonsa\noli ennen ollut jonkinlainen lahkolainen, mutta oli nyt ruvennut\nkirkkouskovaiseksi määrätyillä ehdoilla. Hänenkin kasvonsa olivat\nhyvin vaaleat ja hänen terveytensä oli huono. Hän valitteli vaivojaan.\nMutta enoni, John Julip, halveksi hänen tuskiaan, koska ne eivät hänen\nmielestään olleet oikeassa paikassa. Vaimolla oli vatsan ja selän\nkipuja, närästystä ja hengenahdistusta, mutta hänen tuskansa eivät\nolleet siellä eivätkä täällä, olivat vain luulosairauden aiheuttamia\neivätkä siis saaneet osakseen myötämielisyyttämme.\n\n\"Kun minä olin melkein kolmitoistavuotias, alkoivat isäni ja enoni\nsuunnitella, että minun pitäisi lähteä Chessing Hangerin puutarhan\nalipuutarhuriksi. Inhosin tätä suunnitelmaa melko kovasti; minusta\nei ainoastaan enoni ollut vastenmielinen, vaan luulin sitäpaitsi\nrikkaruohojen kitkemistä, kaivamista ja muitakin puutarhatöitä hyvin\nvaikeiksi ja ikäviksi. Olin ruvennut lueskelemaan hyvin ahkerasti;\npidin kielistä, olin perinyt hieman isäni puheliaisuutta ja sain\nkerran koulussani ensi palkinnon jostakin kirjoituksesta. Se oli\nsytyttänyt minussa mitä järjettömimmän kunnianhimon -- minä halusin\nvain kirjoittaa, kirjoittaa sanomalehtiin ja ehkäpä vielä kirjojakin.\nCliffstone'issa oli niin sanottu yleinen kirjasto, mihin Cliffstone'in\nasukkaat pääsivät ja mistä heidän perheensä jäsenet saivat lainata\nkirjoja. Loma-aikanani minä vaihdoin kirjani, melkein joka päivä, mutta\nChessing Hangerissa ei ollut kirjoja lainkaan. Sisareni Fanny yllytti\nminua vain lukemaan; hänkin luki kertomuksia oikein ahmimalla ja vihasi\njo sitä ajatustakin, että minusta kasvatettaisiin puutarhuri.\n\n\"Teidän pitää huomata, ettei noina aikoma koetettukaan saada selville\nlapsen luontaisia taipumuksia. Ihmisolentojen toivottiin olevan\nkiitollisia minkälaisista mahdollisuuksista tahansa, kunhan he\nvain voivat ansaita toimeentulonsa. Vanhemmat sijoittivat lapsensa\nensimmäiseen käsillä olevaan työhön ja siten joutuivat useimmat\nihmiset heille kokonaan sopimattomille aloille, jotka eivät lainkaan\nkehittäneet heidän luontaisia taipumuksiaan, vaan tavallisesti\nsupistivat ja vähensivät niitä. Tämäkin kylvi jo itsestään jonkinlaista\nepämääräistä tyytymättömyyttä yhteiskuntaan ja määräsi suurimman\nosan ihmiskuntaa sellaisen jännityksen, pidättyväisyyden ja sorron\nalaiseksi, että se haihdutti pois kaikki mahdollisen onnellisuuden\nmahdollisuudet. Useimmat nuoret, sekä pojat että tytöt, kokivat\nkasvaessaan, että heidän vapauttaan oli äkkiä surullisesti supistettu,\nja huomasivat tulleensa pakotetuiksi johonkin pakolliseen erityiseen\nraadantaan, mistä heidän oli hyvin vaikea vapautua. Seurasi sitten\nmuuan kesäloma, jolloin minut entisten ihanien pitkien leikki ja\nlukemispäivien asemesta lähetettiin kumpujen yli John Julip-enon luo\nkokeeksi, kuinka voisin edistyä hänen luonaan. Muistan vieläkin sen\npolttavan inhon tunteen ja uhrautumisen, jota tunsin kantaessani pientä\nmatkalaukkuani kumpujen yli puutarhaan.\n\n\"Tämä lordi Bramble oli muuan noista tilanomistajista, joilla oli\nniin suuri vaikutusvalta hannoverilaisten kuninkaiden aikana aina\nVictoria Hyvän hallituskauteen saakka. He omistivat yksityisesti\nsuuria maa-alueita Englannissa ja menettelivät niiden kanssa mielensä\nmukaan. Victoria Hyvän ja hänen edeltäjänsä aikoina hävisivät nämä\ntilanomistajat, jotka olivat hallinneet valtakuntaa ylähuoneestaan,\ntaistelussaan vallasta uusien teollisuusmiesten kanssa, jotka\npalkkasivat suuria ihmisjoukkoja yksityiseen palvelukseensa rauta-\nja teräs-, villa-, pumpuli- ja oluttehtaisiinsa ja laivoihinsa, ja\nnämä väistyivät taasen sellaisten aivan uusien tyyppien tieltä, jotka\nkehittivät sanomalehtien ilmoitusmahdollisuuksia lisäten niiden\nvaltiollista ja raha-asioihin kohdistuvaa vaikutusvaltaa ja keksien\nuusia finanssimenetelmiä. Vanhojen maataomistavien luokkien oli joko\nmukauduttava näihin uusiin voimiin tahi väistyttävä syrjään. Lordi\nBramble oli tuollainen syrjäytetty henkilö, vihainen, vanhanaikainen ja\nlopen köyhtynyt tilanomistaja. Hän oli hirveästi velkaantunut. Hänen\ntiluksensa olivat monen neliökilometrin suuruiset, hän omisti maataloja\nja metsiä, suuren valkoiseksi maalatun epämukavan kartanon, joka oli\nliian tilava hänen supistuneille varoilleen, ja kolmen neliökilometrin\nsuuruisen puiston. Tämä puisto näytti hirveästi laiminlyödyltä: siellä\noli joukottain vanhoja lahonneita ja sammaltuneita puita, kaniineja\nja myyriä, ohdakkeita ja nokkosia, mutta ei lainkaan nuoria puita.\nAidat ja portit olivat hyvin huonossa kunnossa ja siellä täällä\nhalkoivat sitä rappiolle menneet tiet. Mutta siellä oli paljon uhkaavia\nilmoituksia tunkeilijoille ja tauluja, joihin oli maalattu: 'Läpikulku\nkielletty!' Sillä englantilaisten tilanomistajien kalleimpiin\nyksityisoikeuksiin kuului sekin, että he saivat rajoittaa tavallisten\nihmisten vapautta: ja lordi Bramble vartioi erämaataan visusti.\nEnglannissa oli siihen aikaan suuria alueita hyvää maata samanlaisessa\nmaalauksellisessa rappeutuneisuuden tilassa.\"\n\n\"Nuo kai olivat juuri sellaisia maita, missä he metsästelivät?\" kysyi\nRadiant.\n\n\"Kuinka sinä sen tiedät?\"\n\n\"Minä olen nähnyt erään kuvan. He seisovat rivissä muutaman metsikön\nlaidassa, jonka puiden lehdet ovat jo ruskettuneet, joka tuoksahtaa\nmädältä ja jonka ilmassa on jo syksyn kosteutta, ja ampuvat lintuja\nlyijyluodeilla.\"\n\n\"Niin he tekivät. Ja ajajat -- minutkin pakotettiin siihen pari kolme\nkertaa -- ajoivat lintuja, fasaaneja, heitä kohti. Metsästysseurueiden\noli tapana kokoontua Chessing Hangeriinkin ja ampumista jatkui\npäiväkausia. Sitä jatkettiin hirmuisella vakavuudella.\"\n\n\"Mutta miksi?\" kysyi Willow.\n\n\"Niin\", sanoi Radiant, \"miksi ihmiset tekivät niin?\"\n\n\"En tiedä\", sanoi Sarnac. \"Tiedän vain sen, että muutamina\nvuodenaikoina Englannin herrasmiesten enemmistö, jonka otaksuttiin\njohtavan maata ja muodostavan sen sivistyneistön, johtavan sen\nkohtaloita ja pitävän silmällä sen tulevaisuutta, matkusti metsiin\ntahi nummille tuhoamaan erilaisia lintuja pyssyillään, lintuja,\njoita kasvatettiin suuria määriä juuri tällaista lahtaamista varten.\nNäitä urheilijoita johtivat metsänvartiat; he seisoivat rivissä\nja maisemat kajahtelivat heidän pyssyjensä pamahduksista. Maan\nkorkeimmat ottivat vakavasti osaa tähän tehtävään ja pamahduttelivat\nvarmasti. Tähän luokkaan kuuluvat miehet olivat todella juuri sillä\nvelttoutta korkeammalla tasolla, missä pyssyjen pamahdukset ja linnun\npyörähtäminen ilmassa ja maahan putoaminen tuntuivat sanomattoman\nhuvittavalta. He eivät väsyneet siihen milloinkaan. Pyssyjen\npamahdukset olivat olennaisinta näiden urheilijoiden tunteiden\njaloudessa. Se ei ollut paljasta tappamista, koska siinä tapauksessa\nnämä samat ihmiset olisivat auttaneet niiden lampaiden, nautaeläinten\nja sikojen tappamisessa, joita lahtarit tilasivat heiltä, mutta tämän\nurheilun he luovuttivat alempiin yhteiskuntaluokkiin kuuluville\nmiehille. Lintujen lennosta ampuminen oli tämän urheilun varsinainen\ntarkoitus. Kun lordi Bramble ei tappanut fasaaneja eikä metsälintuja,\nammuskeli hän Ranskassa sellaisia avuttomia kyyhkysiä, jotka juuri\npäästettiin lentoon pyydyksistä leikatuin siivin, tahi metsästeli -- ei\nkuitenkaan oikeita petoja eikä rehellisesti taistelemalla viidakoissa\nnorsuja, karhuja tahi tiikereitä vastaan -- ajaen takaa kettuja,\njonkinlaisia löyhkääviä punaisia vesiviiriäiskoiran kokoisia eläimiä,\njoita väsymättömästi estettiin kuolemasta sukupuuttoon tällaista\nmetsästystä varten. Niitä metsästettiin viljeltyjen maiden halki ja\nmetsästäjät ratsastivat koirien jäljessä ajaessaan niitä takaa.\n\n\"Lordi Bramble pukeutui hyvin huolellisesti punaiseen nuttuun\nja siannahkahousuihin lähtiessään tällaiselle retkelle. Lopun\najastaan tuhlasi tämä hyvä mies korttipeliin, tuohon niin sanottuun\nbridgeen, joka oli niin yksinkertaista ja koneellista, että jokainen\nnykyään voisi heti saada selville jokaisen jaon tuloksen ja oikeat\nmahdollisuudet nähdessään korttinsa. Niitä oli neljä sarjaa,\nkolmetoista korttia jokaisessa sarjassa. Mutta lordi Bramble, joka\nei ollut milloinkaan oppinut laskemaan oikein kolmeentoista, huomasi\nsen olevan täynnä draamallisia yllätyksiä ja ihmeellistä kiihoitusta.\nPaljon ajastaan kulutti hän myös matkustelemiseen kilpa-ajoista\nkilpa-ajoihin; he ajoivat siihen aikaan erittäin pintapuolisesti\nkasvatetuilla hevosilla. Hän pukeutui hyvin huolellisesti niihinkin\ntilaisuuksiin. Yleisten kirjastojen kuvalehdissä nähdään vieläkin\nvalokuvia tuollaisista lordeista, joilla on päässään korkea, hyvin\ntoiselle korvalliselle kallelleen sysätty silkkihattu. Heidät on\nvalokuvattu radalla tahi sitten keskustelemassa jonkun naisystävän\nkanssa. Noissa kilpa-ajoissa lyötiin viekkaasti suuria vetoja. Hänen\narmonsa söi päivällisensä vertaistensa seurassa, ollen vain hieman\nkohtuuton portviiniä nauttiessaan. Ihmiset tupakoivat vielä noina\naikoina ja lordi Bramblekin poltti päivässä kolme tahi neljä sikaria.\nPiippu kuului hänen mielestään rahvaalle ja savukkeet naisille. Hän\nvoi lukea sanomalehtiä, mutta ei mitään kirjaa, koska hän ei voinut\njännittää tarkkaavaisuuttaan tarpeeksi. Oleskellessaan Lontoossa\nmeni hän tavallisesti päivällisen jälkeen johonkin teatteriin tahi\norkesteriin, saadakseen katsella enemmän tahi vähemmän alastomia\nnaisia. Pukeutuminen täytti noina aikoina sellaisten henkilöiden kuin\nlordi Bramblen mielen ujolla ahneudella saada katsella alastomuutta.\nIhmisruumiin normaalinen kauneus oli jotakin salaista ja mystillistä,\nja puolet Chessing Hanger Housen taiteellisista koristuksista\nväikkyivät virkistävästi tuon kielletyn näyn väreissä.\n\n\"Tuossa menneessä elämässäni tuntui minusta lordi Bramblen elämä\nitsestään selvältä asialta, mutta nyt muistellessani sitä alan minä\nhuomata noiden pelästyneiden lintujen salamurhaamisen äärettömän\nluonnottomuuden, noiden hevosten ja tallirenkien elättäjien ja naisten\nlanteiden ja olkapäiden tuijottajien hölmömäisyyden. Heidän naisensa\npitivät tuosta heidän ampumistaidostaan, nimittivät heidän hevosiaan\nlemmikeikseen, elättivät kääpiömäisiä raajarikkoisia lemmikkikoiria, ja\nmukautuivat alastomuuteen tehdäkseen miehille mieliksi.\n\n\"Sellaista oli ylhäisön elämä niihin aikoihin. He määräsivät tason,\nmillaista kovan, iloisen ja terveellisen elämän piti oleman.\nYhteiskunnan muut luokat ihailivat heitä suuresti koettaen matkia heitä\nniin hyvin kuin suinkin. Maatilan vuokraaja ampui kaniineja, ellei hän\nvoinut ampua fasaaneja, ja ellei hän voinut lyödä vetoa kahdenkymmenen\npunnan seteleistä Goodwoodin kuuluisissa kilpa-ajoissa, uskalsi hän\npari shillinkiä lemmikkihevosensa puolesta Cliffstonen kilpa-ajoissa,\ntyöntäen hattunsa toiselle korvalliselleen niin paljon kuin suinkin\nlordi Bramblen ja kuningas Edwardin tapaan.\n\n\"Maailmassa oli silloin paljon sellaisia ihmisiä, jotka saivat\nelämässään noudattaa täydellisesti noiden johtajien tottumuksia ja\nperinnäistapoja. Enoni John Julip oli esimerkiksi sellainen. Hänen\nisänsä ja isoisänsä olivat olleet puutarhureita ennen häntä ja melkein\nkaikki hänen naisesivanhempansa, tätinsä ja serkkunsa olivat olleet\nja olivat vieläkin palveluksessa, kuten siihen aikaan sanottiin. Ei\nChessing Hangerin alakerrassa eikä sen lähettyvillä asunut ainoatakaan\nsellaista ihmistä, joka olisi käyttäytynyt luonnollisesti, vaan kaikki\nkoettivat jäljitellä enemmän tahi vähemmän miellyttävästi jotakin\ntodellista herrasnaista tahi -miestä. Enoni John Julip koetti matkia\njotakin kuuluisaa John Cuthbertsonia. Hän käytti samanlaisia hattuja ja\nhänen ryhtinsäkin oli samanlainen.\n\n\"Hän löi vetoakin suurista summista matkiessaan tätä esikuvaansa\nonnistumatta siinä lainkaan. Tädistäni se ei ollut ollenkaan mieleen,\nvaikka hänestä olikin hyvin miellyttävää katsella, kuinka eno puvussaan\nja käyttäytymisessään jäljitteli sir Johnia.\n\n\"'Jos hän vain olisi syntynyt herrasmieheksi', sanoi tätini, 'ei tässä\nolisi mitään valittamista. Hän on luonnostaan urheilija, mutta nyt hän\nraataa itsensä kuoliaaksi puutarhassa.'\n\n\"Mutta sitä hän ei varmastikaan tehnyt. En muistaakseni nähnyt hänen\nmilloinkaan kaivavan, kantavan enkä työntävän kärryjä. Muistan hänen\nvain seisoskelleen puutarhassa toinen käsi kuokan varressa kuin se\nolisi ollut jonkinlainen ratsupiiska hänen takkinsa helman suojassa,\nhuitoen ja viittaillen samalla toisella, mitä muiden oli tehtävä.\n\n\"Isääni ja minua kohtaan hän oli aina tietoisen ylimyksellinen\nkäyttäytyen hyvin mahtavasti. Hän teki niin, vaikka isäni olikin paljon\npitempi ja ymmärtäväisempi kuin hän. Hän nimitti isääni aina Smithiksi.\n'Mitä sinä aiot tehdä tuolle pojalle, Smith?' saattoi hän kysyä.\n'Minusta näyttää aivan siltä kuin hän tarvitsisi enemmän ruokaa ja\nraitista ilmaa.'\n\n\"Isäni, joka salaisesti kannatti tuota yleistä mielipidettä, että\nJohn-enosta olisi onnellisemmissa olosuhteissa saattanut kehittyä\ntavattoman hieno herrasmies, koetti aina pitää puoliaan nimittämällä\nenoani Johniksi. Hän voi vastata: 'En voi sanoa päättäneeni sitä vielä\nlopullisesti, John. Hän on täydellinen kirjatoukka nykyään ja sinä saat\nsanoa hänelle mitä ikinä vain haluat.'\n\n\"'Kirjat!' sanoi John-eno niin äärettömän ivallisesti, että se kuulosti\noikein englantilaiselta. 'Niistä ei voi kukaan löytää mitään sellaista,\njota niihin ei ole kirjoitettu. Senhän sanoo jo järkikin. Kirjoissa ei\nole mitään sellaista, joka ei ensin ole mennyt sihdin läpi. Kirjat ovat\nkuin litistettyjä kukkia, lievimmin sanoen, kuten hänen armonsa sanoi\ntässä muuanna iltana syödessään päivällistä.'\n\n\"Tämä huomautus miellytti isääni suuresti. 'Sitähän minä olen hänelle\njuuri sanonut', sanoi hän epätarkasti.\n\n\"'Kukapa nyt kirjoittaisikaan kirjoihin mitään sellaista, mitä\nkannattaa tietää', sanoi enoni. 'Sehän olisi samaa kuin vaatia noita\nsanomalehdentoimittajia ilmoittamaan meille jotakin sellaista, mitä he\ntahtovat pitää omana tietonaan. Ei ollenkaan!'\n\n\"'Puolet ajastaan', myönsi isäni, 'he luullakseni valehtelevat meille\nnoissa kirjoissaan nauraen meille samalla. Mutta kuitenkin', lisäsi hän\nsiirtyen äkkiä arveluistaan kunnioitukseen, 'on olemassa muuan oikeakin\nkirja, John.'\n\n\"Hän oli viitannut raamattuun.\n\n\"'Minä en puhunut nyt siitä', sanoi enoni tiukasti. 'Muuta me emme olisi\nkaivanneetkaan tähän päivään saakka... tarkoitan sunnuntaiksemme.'\n\n\"Vihasin ikäviä puutarhatöitäni. Kerran tahi pari tuona ikävänä\nkuukautena lähetettiin minut viemään sanaa keittiöön ja kerran suuren\nrakennuksen ruokasäiliöön. Siellä sanoin minä jotakin sellaista, mikä\ntuotti onnettomuutta enolleni ja lopetti kaikki puutarhuriksi tulemisen\nmahdollisuudet minulta.\n\n\"Hovimestari, herra Petterton, oli myös toisluokkainen ylimys,\nvaikkakin paljon suuremmassa määrin ja aivan eri tavalla kuin enoni.\nHän kohosi korkealle katsellen sieltä omia rinteitään, hänen monet\nleukansa olivat punaiset ja kauluksen naarmuttamat, ja hänen tukkansa\noli keltainen ja hyvin kiiltävä. Minun piti viedä hänelle korillinen\nkurkkuja ja kimpullinen sellaisia sinisiä koristekukkia, joita\nkäytettiin kesäjuomissa. Hän seisoi erään pöydän vieressä ja jutteli\nmuutamalle pienelle urheilupukuun pukeutuneelle punakalle miehelle,\njoka söi juustovoileipiä ja joi olutta. Kuulin myöhemmin, että hän oli\nlordi Bramblen asiamies. Eräs nuori lakeijakin oli tuossa huoneessa,\ntuossa synkässä jykevillä ikkunaluukuilla varustetussa maanalaisessa\nkamarissa. Hän kiillotti hopeatarjotinta esimerkiksi kelpaavalla\nahkeruudella.\n\n\"'Vai toit sinä nämä puutarhasta', sanoi herra Petterton lievän\nivallisesti. 'Saanko minä kysyä, miksi ei sir John alentunut tuomaan\nniitä itse?'\n\n\"'Hän käski minun tuoda ne', sanoin minä.\n\n\"'Kuka sinä sitten olet?'\n\n\"'Minä olen Arry Smith', sanoin minä. 'Herra Julip on enoni.'\n\n\"'Ah!' sanoi herra Petterton kuin hänen mieleensä olisi juolahtanut\njotakin. 'Hän on tuon Smithin poika, jolla on jonkinlainen\nvihanneskauppa Cliffstonessa.'\n\n\"'Me asumme Cherry Gardensissa, sir.'\n\n\"'En ole nähnyt sinua täällä ennen, poikaseni. Oletko sinä käynyt täällä\nennen?'\n\n\"'En, sir.'\n\n\"'Et siis täällä. Mutta ehkä sinä olet käynyt puutarhassa ennenkin?'\n\n\"'Melkein joka sunnuntai, sir.'\n\n\"'Aivan niin. Ja minä oletan, herra Smith, että teillä on tavallisesti\naina jotakin kotiin vietävääkin?'\n\n\"'Melkein aina, sir.'\n\n\"'Jotakin kai melko raskastakin?'\n\n\"'Ei mitään liian raskasta', sanoin rohkeasti.\n\n\"'Siinä sen nyt kuulitte, sir', sanoi herra Petterton tuolle punakalle\nmiehelle.\n\n\"Huomasin jotakin ikävää olevan tulossa, kun tämä viimeksi mainitsemani\nmies alkoi kuulustella minua nopeaan tiuskailevaan tapaan. Mitä minä\nolin kantanut? Punastuin korviani myöten ja sanoin, etten tiennyt.\nOlinko milloinkaan kantanut viinirypäleitä. En tiennyt sitäkään.\nPääryniä. En. Selleriä. En sitäkään.\n\n\"'Kyllä minä nyt jo tiedän', sanoi asiamies. 'Miksi siis rupeaisin\nkyselemään sinulta enempää. Mene matkoihisi täältä.'\n\n\"Menin takaisin enoni luo puhumatta hänelle mitään tästä\nvastenmielisestä keskustelusta. Tiesin kuitenkin jo silloin, etten\nollut kuullut vielä kaikkea tästä seikasta.\"\n\n\n\n\nIII\n\nONNETTOMUUS KOHTAA SMITHIN PERHETTÄ\n\n\n1\n\n\"Ja nyt\", sanoi Sarnac, \"pitää minun kertoa teille siitä\nonnettomuuksien myrskystä, joka hajoitti pienen horjuvan Cherry\nGardensissa sijaitsevan kotimme kokonaan. Tuossa tavallisessa liian\ntiheään asutussa umpimähkäisessä maailmassa ei ollut sellaista\nvarmuutta eikä yhteiskunnallista oikeutta kuin mitä nuo sanat nykyään\ntarkoittavat. Meidän on hyvin vaikeata kuvitellakaan sen yleistä\nhorjuvaa turvattomuutta. Ajatelkaa nyt, että koko maailma varautui\ntaloudellisesti sellaiseen raha- ja luottojärjestelmään, joka oli\noleellisesti epätodellinen ja sovinnainen; siellä ei ollut riittävää\nturvaa monien rahayhtymien ahnehtivaa väärinkäyttöä vastaan, siellä\nei pidetty lainkaan silmällä ylituotantoa eikä yleistä kulutusta, ei\ntiedetty mitään ilmaston muutoksista vuosien kuluessa, ja omaisuudet,\neivät vain yksityisten vaan valtakuntien ja kansojenkin, vaihtelivat\njärjettömästi ja hillittömästi. Maailma oli silloin sellainen, että\neläminen siinä oli melkein yhtä turvatonta miehille ja naisille\nkuin hiirille ja hyttysille nykyään, jotka eivät ole milloinkaan\nturvassa hetkeäkään tässä kissojen, huuhkajien, pääskysten ja muiden\nsellaisten eläinten maailmassa. Ihmiset syntyivät sattumalta, he\nolivat iloisia tahi toivottomia sattumalta ja heitä ylistettiin tahi\ntapettiin umpimähkään eikä kukaan ollut valmistautunut syntymänsä\neikä kuolemansa varalta. Maailmassa tapahtuu kyllä vieläkin äkillisiä\nkuolemantapauksia, reipasta seikkailua, kuten eilenkin, jolloin salama\nolisi voinut tappaa meistä kenen hyvänsä, mutta sellainen kuolema\non harvinainen ja puhdas. Nyt ei enää kenenkään tarvitse alistua\nsurulliseen kuolemaan puutteesta, levottomuudesta eikä huonosti\nhoidetusta väärinmääritellystä sairaudesta, kuten yleisesti menneinä\naikoina. Eikä kenenkään kuolema tuhoa tusinan tahi useamman ihmisen\nelämää, kuten kuolema usein teki ennen vanhaan. Leski ei noina vanhoina\naikoina menettänyt ainoastaan rakastajaansa, vaan myös toimeentulonsa.\nJa kuitenkin on elämä niin täynnä korvauksia. Me emme tunteneet noina\naikoina loputtomia vaarojamme. Meillä oli ihmeellinen voima vähäksyä\nasioita, kunnes jouduimme pulaan.\n\n\"Kaikki lapset\", sanoi Sarnac, \"alkoivat hyvin luottavaisesti\ntoimitella niitä askareita, joita he löysivät ympäriltään. Pettymykset\nturvallisuusvaatielmista edellyttävät selväjärkisyyttä. Ihminen ei\nvoi todeta vaaraansa, ellei hän ole selväjärkinen, ja jos ihminen\non selväjärkinen, on hän niin rohkea, että hän uhmaa vaaroja. Tuo\nvanha maailma oli varsinainen sekapäisten turmeltuneiden lapsien\nmaailma ja sokea sen raskaspäisen kaatuvan sivistyneisyyden yleiselle\nonnettomuudelle, jossa he näyttelivät osiaan. He luulivat elämän olevan\nyleensä turvallista yleisen turvattomuuden maailmassa. Onnettomuudet\nhämmästyttivät jokaista noina aikoina, vaikka minä en saata\nymmärtääkään, miksi niiden olisi pitänyt hämmästyttää heitä.\n\n\"Ensi isku sattui meidän siitä mitään tietämättä noin kuusi viikkoa sen\njälkeen kuin minä olin palannut takaisin Chessing Hangerista kouluun\nviimeiseksi puoleksi vuodeksi ennen puutarhuriksi valmistumistani. Oli\nmyöhäinen iltapäivä ja minä olin jo palannut koulusta kotiin. Luin\njuuri alakerrassa jotakin kirjaa ja äitini siirteli syrjään teevehkeitä\nmuristen samalla Fannylle, joka halusi mennä ulos. Lampussa oli tuli ja\nminä ja isäni, joka oli syventynyt lukemaan lehteä, olimme tunkeutuneet\nniin lähelle sen riittämätöntä valoa kuin suinkin. Kuulimme äkkiä\nkaupan oven kellon kilahduksen ylhäältä.\n\n\"'Koira vieköön!' sanoi isäni. 'Mitähän he tahtovat tähän aikaan\npäivästä?'\n\n\"Hän otti silmälasit nenältään. Hän oli ostanut sellaiset umpimähkään\npanttilainaajalta ja käytti nyt niitä aina lukiessaan. Ne suurensivat\nhänen suuria lempeitä silmiään kovasti. Nyt hän katsoi meihin\nmoittivasti. Mitähän maailmassa he tahtovat? Mutta silloin kuulimme\nJohn-enon äänen huutavan ylhäältä:\n\n\"'Mortimer', sanoi hän hyvin kummallisella äänellä. En ollut milloinkaan\nennen kuullut hänen nimittävän isääni muuksi kuin Smithiksi.\n\n\"'Sinäkö siellä oletkin, John?' sanoi isäni nousten.\n\n\"'Minä juuri. Haluan puhutella sinua.'\n\n\"'Tule tänne, John, juomaan hieman teetä!' huusi isäni portaitten\njuurelta.\n\n\"'Minulla on sinulle jotakin sanomista. Parasta on, että tulet sieltä\ntänne. Tämä on jotakin vakavaa.'\n\n\"Mietin, oliko hän mahdollisesti saanut selville jonkun ilkityöni. Mutta\nomatuntoni oli aivan puhdas.\n\n\"'Mitähän se onkaan?' kysyi isäni.\n\n\"'Sinun on parasta mennä kysymään häneltä', ehdotti äitini.\n\n\"Ja isäni meni.\n\n\"Kuulin enoni sanovan jotakin petoksesta. 'Me olemme joutuneet kiikkiin\nja meidät on petetty', sanoi hän ja sitten paukahti kaupan ovi kiinni.\nMe kuuntelimme kaikki ylhäältä kuuluvaa kopinaa. Se kuulosti aivan\nsiltä kuin John-eno olisi kävellyt edestakaisin puhuessaan. Kun\nsisareni Fanny oli saanut hatun ja jakun ylleen, livahti hän salavihkaa\nportaita ylös kadulle. Pruekin tuli kotiin hetkisen kuluttua. Hän sanoi\nauttaneensa opettajaa siistimisessä, mutta minä tiesin sen seikan\nparemmin. Sitten isäni tuli jälleen alakertaan pitkän väliajan jälkeen.\n\n\"Hän meni seisomaan uuninmatolle kuin huumautuneena ja katsoi\nmerkitsevästi äitiini pakottaakseen hänet kysymään. 'Miksi ei John\ntullut tänne saamaan hieman teetä tahi jotakin muuta suuhunsa? Minne\nhän meni, Morty?'\n\n\"'Hän meni hakemaan vaunuja', sanoi isäni. 'Niin, hän meni vain hakemaan\nvaunuja.'\n\n\"'Miksi?' kysyi äitini.\n\n\"'Muuttaakseen tänne', sanoi isäni. 'Vain senvuoksi.' 'Muuttaakseenko\ntänne?'\n\n\"'Niin, meidän on otettava heidät tänne yöksi tahi pariksi.'\n\n\"'Otettavako heidät tänne? Kutka sitten?'\n\n\"'Hänet ja Adelaiden. He muuttavat tänne Cherry Gardensiin.'\n\n\"'Et suinkaan tarkoita sitä, Morty, että hän on menettänyt virkansa?'\n\n\"'Sitä minä juuri tarkoitankin. Hänen armonsa on erottanut hänet. Siellä\non tapahtunut vahinkoja. Häntä on vakoiltu. Heidän onnistui saada hänet\nkiinni ja hänet eroitettiin. Hänen käskettiin poistua sieltä.'\n\n\"'Mutta hänet sanotaan kai ensin irti?'\n\n\"'Ei ollenkaan. Hänen armonsa oli tullut puutarhaan äkäisenä ja\nvihoissaan. 'Menkää heti tiehenne!' oli hän sanonut. Niin juuri.\n'Saatte kiittää onneanne', oli hän lisännyt, 'etten usuta etsiviä\nteidän ja varastelevan lankonne kimppuun!' Hänen armonsa oli sanonut\nniin.'\n\n\"'Mutta mitä hän sillä tarkoitti, Morty?'\n\n\"'Tarkoittiko? Hän tarkoitti jonkun varman tuntemattoman henkilön\nkohdistaneen epäluulot Johniin, valehdelleen lordille Johnin niskaan\nja vakoilleen häntä. He ovat vakoilleet häntä ja minua, sekoittaen\nminutkin siihen, Martha. Ja nuoren Arrynkin. He ovat keksineet\njutun meistä... Minä sanoinkin aina, että me teemme sitä liian\nsäännöllisesti... Siinä se nyt on: hän ei ole mikään pääpuutarhuri\nenää. Hän ei saa nyt minkäänlaisia suosituksia eikä siis ikinä enää\nminkäänlaista vakinaista paikkaa. Hänet on petetty ja tuhottu, ja siinä\nsitä nyt ollaan.'\n\n\"'Mutta hehän sanovat hänen ottaneen jotakin -- sanovat veljeni Johnin\nottaneen jotakin?'\n\n\"'Vain ylijääneitä vihanneksia. Kaikki puutarhurit ovat olleet\noikeutettuja siihen maailman alusta saakka.' Istuin paikoillani\npolttavin korvin ja poskin koettaen olla kuulematta tätä kauheata\nkeskustelua. Ei kukaan tiennyt minun kohtalokasta osaani enoni tuhoon.\nMutta silloinkin jo alkoi sydämessäni soida kuin leivon laulu ukkosen\njälkeen, ettei minusta ehkä enää milloinkaan tulekaan puutarhuria.\nÄitini ilmaisi murtuneena hämmästyksensä. Hän teki epäileviä\nkysymyksiä, joihin isäni vastaili oraakkelimaisesti. Sitten äitini\nalkoi hurjasti moittia sisartani Pruea siitä, että Prue astioiden\nhuuhtelemisen sijaan kuunteleekin asioita, jotka eivät liikuta häntä\nollenkaan.\"\n\n\"Tuon sinä kerroit hyvin yksityiskohtaisesti\", sanoi Radiant.\n\n\"Se olikin unielämäni ensimäinen suurin pulma\", sanoi Sarnac. \"Ja se\nonkin säilynyt hyvin elävänä muistissani. Voin jälleen nähdä tuon\nvanhan keittiön, jossa me tavallisesti oleskelimme, vaalentuneine\npöytäliinoineen ja lasisäiliöisine lamppuineen. Jos te vain soisitte\nminulle aikaa, voisin luullakseni kuvailla kaikki tuossa huoneessa\nolleet esineet.\"\n\n\"Mitä sanottiin takkamatoksi?\" kysyi Firefly äkkiä. \"Millainen oli tuo\nteidän takkamattonne?\"\n\n\"Sellainen, ettei maailmassa nykyään ole mitään siihen verrattavaa.\nTakkamatto oli jonkinlainen matto, joka levitettiin uunin eteen\nmelkein ristikon viereen, joka esti tuhkan leviämisen huoneeseen.\nTämän oli isäni valmistanut vanhoista vaatteista, housuista ja muista\nsellaisista, flanelli- ja säkkikappaleista, jotka hän oli leikannut\nsiekaleiksi ja ommellut yhteen. Hän oli tehnyt sen talvi iltoina\nistuskellessaan takan ääressä ja neuloessaan kätevästi.\"\n\n\"Oliko siinä minkäänlaisia kirjailuja?\"\n\n\"Ei. Mutta minä en kerro teille milloinkaan tarinaani, jos te vain\nkyselette minulta. Muistan enoni, sitten kuin hän oli sopinut vaunujen\nomistajan kanssa, tulleen takaisin illalliselle ennen palaamistaan\nChessing Hangeriin. Hän oli hyvin kalpea ja toivottoman näköinen.\nHänessä ei näkynyt enää jälkeäkään sir Johnista, hän oli nyt sellaisen\nmiehen näköinen, joka on vedetty esille piilostaan, hyvin toivoton ja\nsäälittävä jouduttuaan päivänvaloon. Muistan äitini kysyneen häneltä:\n'Kuinka Adelaide suhtautuu asiaan?'\n\n\"Enoni näytti hyvin alistuvaiselta. 'Uusia tuskia vain', sanoi hän\nkatkerasti. 'Ja tällaisena aikana.'\n\n\"Äitini ja isäni katsoivat myötätuntoisesti toisiinsa.\n\n\"'Minä sanon teille...', sanoi enoni, sanomatta kuitenkaan mitään.\n\n\"Sitten hän joutui heikon vihanpuuskan valtaan. 'Jos minä vain\ntietäisin, kuka tämän on tehnyt!' sanoi hän. 'Tuo kissamainen\ntaloudenhoitajatar -- kissaksi minä häntä sanon -- on saanut\nkiikariinsa jonkun, joka haluaa paikkaani. Jos vain hän ja Petterton\novat suunnitelleet tämän...'\n\n\"Hän iski nyrkkinsä pöytään, mutta melko hiljaa.\n\n\"Isäni kaatoi hänelle hieman olutta.\n\n\"'Huh! sanoi enoni tyhjentäen lasinsa. 'Mutta mikäpä tässä auttaa',\nlisäsi hän jo hieman rohkeammin. 'Minun täytyy alistua siihen. Saan\nkai minä jonkinlaista työtä noista mitättömistä huvilapuutarhoista\ntäälläkin. Kyllä minä aina jotakin saan... Ajatella nyt sitä, että\nminustakin piti tulla työskentelevä puutarhuri! Minusta työmies!\nJa päiväpalkkalainen! Kuinka ylpeiksi nuo kesäisin täällä asuvat\nkonttoristit tulevatkaan saadessaan leikkauttaa nurmikoltaan lordi\nBramblen entisellä puutarhurilla! Minä voin nähdä heidän näyttelevän\nminua ystävilleen ikkunoista. 'Tuo mies on lordin entinen puutarhuri',\ntulevat he sanomaan. No niin, no niin...'\n\n\"'Tuo on alaspäinmenoa', sanoi isäni enoni poistuttua. 'Sano mitä\ntahansa, mutta alaspäinmenoa se vain on.'\n\n\"Äitini mietti juuri, kuinka hän saisi heidät sijoitetuiksi. 'Hänen\ntäytyy tietysti päästä nukkumaan arkihuoneen sohvalle ja John saa\nmaata lattialla. Mutta älä luulekaan hänen tyytyvän siihen. He\ntuovat tietysti mukanaan omat vuodevaatteensa. Mutta Adelaide ei ole\nsellainen, että hän voisi nukkua mukavasti sohvalla'.\n\n\"Eikä tuo naisraukka ollutkaan. Vaikka enoni, äitini ja isäni\nsanoivatkin hänen käytöstään sopimattomaksi ja ajattelemattomaksi,\nsanoi hän kärsivänsä niin kovasti, että lääkäri oli kutsuttava\nkatsomaan häntä. Tämä määräsi, että hänet oli heti vietävä sairaalaan\nleikattavaksi.\n\n\"Noina aikoina\", sanoi Sarnac, \"ei tiedetty vielä paljon mitään\nihmisruumiista. Muinaiset kreikkalaiset ja arabialaiset olivat\ntutkineet hieman anatomiaa lyhyenä kukoistuskautenaan, mutta muu\nmaailma oli vain tutkinut fysiologiaa tieteellisellä tavallaan melkein\nkolmisensataa vuotta. Tavalliset ihmiset eivät yleensä tienneet\nmitään elinehdoille välttämättömistä menettelyistä. Minähän olen\njo kertonut teille, että lapsetkin syntyivät vain sattumalta. Ja\neläessään tuota kummallista elämäänsä ja syöden abnormia ja huonosti\nvalmistettua ruokaa tuossa maailmassa, missä tartuntamahdollisuudet\nolivat äärettömät, sairastuivat heidän ruumiinsa kaikki kudokset, niin\nettä niihin syntyi mitä kummallisimpia kasvannaisia. Muutamat noiden\nruumiitten osista kieltäytyivät toiminnasta muuttuen jonkinlaisiksi\nsienimäisiksi kasvannaisiksi.\"\n\n\"Heidän ruumiitaan voitiin siis verrata heidän yhteiskuntiinsa\", sanoi\nRadiant.\n\n\"Aivan niin. Heidän ruumiissaan oli paiseita, syöpiä ja muita sellaisia\nsairauksia, kuten Cherry Gardensilla esikaupunkeja mantereen puolella.\nMutta nuo kasvannaiset olivat niin hirveitä, etten minä voi niitä\nmuistellakaan.\"\n\n\"Mutta varmasti\", sanoi Willow, \"sellaisten hirveiden mahdollisuuksien\nuhatessa kaikkia täytyi koko maailman haluta fysiologisten tutkimusten\njatkamista?\"\n\n\"Eivätkö he huomanneet sitä\", sanoi Sunray, \"että kaikkea tuollaista\nvoidaan pitää silmällä ja parantaa?\"\n\n\"Eivät ollenkaan\", sanoi Sarnac. \"He eivät kyllä pitäneet noista\npaiseista eivätkä syövistä, mutta heidän elinvoimansa olivat niin\nvähäiset, etteivät he oikein kyenneet taistelemaan noita sairauksia\nvastaan. Ja jokainen luuli säilyvänsä niiltä, kunnes hänen vuoronsa\ntulikin. Ja papit, sanomalehtimiehet ja niin edespäin, nuo yleisen\narvostelun laatijat, olivat kateellisia viisaita miehiä. He\ntekivät parhaansa koettaessaan taivuttaa ihmisiä uskomaan, ettei\ntieteellisissä tutkimuksissa ole mitään toivottavaa, he koettivat\nkaikin tavoin halventaa noita huomioita, saattaa kärsivälliset tutkijat\nnaurunalaisiksi ja usuttaa ihmiset heidän kimppuunsa.\"\n\n\"Tuo juuri hämmästyttää minua enimmän\", sanoi Sunray.\n\n\"Heidän henkiset tottumuksensa olivat erilaiset. Heidän aivojaan ei\noltu harjoitettu järjestelmälliseen ajatustyöhön. He osasivat vain\najatella osan kerrallaan, jaksottain. Heidän ruumiinsa sairaalloiset\nkasvannaiset eivät olleet mitään heidän mielensä kasvannaisiin\nverrattuina.\"\n\n\n2\n\n\"Sairaalaan viety tätini ei välittänyt enoni toivomuksista sen enemmän\nkuin ennenkään, mikä oli aina ollut tunnusmerkillisintä hänelle, eikä\ntahtonut parantua eikä kuollakaan. Hän aiheutti enolleni melkoisia\nkustannuksia auttamatta häntä lainkaan ja lisäsi suuresti hänen\nhuoliaan. Muutamien päivien kuluttua muutti hän äitini kiinteistä\nkehoituksista arkihuoneestamme erään seuraavan kadun varrella\nsijaitsevasta muurarin talosta vuokraamiinsa pariin huoneeseen. Sinne\nhän kokosi kaiken Chessing Hangerista tuomansa kaluston, oleskellen\nkuitenkin hyvin paljon isäni kaupassa ja näyttäen kiintyvän yhä enemmän\nisäni seuraan.\n\n\"Eikä hän ollutkaan niin onnistunut järjestelevä puutarhuri kuin hän\noli otaksunut. Hänen töykeä, halveksiva käytöksensä Cliffstonen\nhuviloissa asuvia uusia asiakkaitaan kohtaan ei hankkinutkaan\nhänelle sellaista kunnioitusta kuin hän oli toivonut; hän saattoi\npuhua heidän kukkasaroistaan hyvin ivallisesti ja verrata heidän\npuistojaan pöytäliinaan tahi ikkunalaatikkoon, ja sen sijaan että\nomistajat olisivat pitäneet näistä kotitotuuksista, suuttuivatkin\nhe niistä. Mutta heillä ei ollut sen vertaa miehuutta, että he\nolisivat selvittäneet tämän asian suoralla rehellisellä väittelyllä,\nmissä he olisivat saaneet yhteiskunnallisen asemansa hyvin tarkasti\nmääritellyksi, vaan säilyttivät mieluummin harhaluulonsa eivätkä\nottaneet häntä enää työhönsä. Ja sitäpaitsi teki tädin aiheuttama\npettymys hänestä jonkinlaisen naisvihaajan, niin ettei hän suostunut\nottamaan vastaan määräyksiä työnantajiensa rouvilta, silloin kun talot\noli jätetty heidän silmälläpitonsa alaisiksi. Ja koska useimmilla\nrouvilla oli hyvin suuri vaikutusvalta mieheensä, niin sekin jo vähensi\nsuuresti enoni edellytyksiä. Niinpä seurasikin alituisesti päiviä,\njolloin hänellä ei ollut muuta tehtävää kuin oleskella kaupassamme\nja selitellä isälleni Cliffstone'in huvila-asukkaiden puutteita,\nherra Pettertonin ja tuon kissan (hän nimitti taloudenhoitajatarta\nkissaksi) häijyyttä ja jokaisen sellaisen tavallisen ostajan luultavaa\nkelvottomuutta, johon hänen huomautuksensa sattuivat kohdistumaan.\n\n\"Enoni oli kuitenkin päättänyt, ettei häntä voiteta taistelutta. Hän\naikoi pitää nenänsä pystyssä, kuten hän sanoi, ja tämä menettelytapa ei\nvaatinut minun tietääkseni muuta kuin määräaikaisia vierailuja aseman\nnurkkauksessa sijaitsevaan Wellingtonin kapakkaan. Noilta vierailuilta\nhän palasi huomattavasti enemmän äreänä ja sir John Cuthbertsonin\nkaltaisena, tuoksahtaen hyvin selvästi miehuulliselta rykiessään tahi\nhengittäessään raskaasti. Jonkun ajan kuluttua, kun hänen vaikeutensa\nkävivät suuremmiksi, otti isänikin osaa noihin rohkaiseviin retkiin. Ne\nlaajensivat hänen filosofista näkökantaansa, tehden sen kuitenkin vain\nhämärämmäksi minun mielestäni.\n\n\"Enollani oli epämääräinen summa rahaa postisäästöpankissa ja\npäättäessään, ettei häntä lannisteta taistelutta, hän löi vetoa\nrohkeasti nimikoista Byford Downsin kilpa-ajoissa.\"\n\n\"Tämä nimikko-sana hämmentää minut kokonaan\", sanoi Radiant.\n\n\"Nimikoksi sanottiin hevosta, jonka luultiin varmasti voittavan,\nmutta joka ei voittanutkaan ikinä. Kuuluisia nimikkoja sanottiin\nmestarinimikoiksi. Te ette voi kuvitellakaan, kuinka kuuluisien\njuoksijoiden mahdollisuuksista ja ominaisuuksista väiteltiin koko\nmaassa. Englantilaiset eivät olleet paimentolaisia; vain vähemmistö\nosasi ratsastaa, mutta kaikki saivat lyödä heistä vetoa. Kuningas\noli, niin sanoaksemme, yhtä paljon kilpa-ajojen kuin armeijankin\npäällikkö. Hän matkusti henkilökohtaisesti suuriin ravikilpailuihin\nkuin siunatakseen ja rohkaistakseen alamaistensa vedonlyöntiä. Siis oli\nJohn-enokin hyvin uskollinen ja isänmaallinen kuluttaessaan päivänsä\nja säästönsä Byford Downsissa. Isänikin matkusti sinne usein hänen\nkanssaan koettamaan onneaan. He menettivät tavallisesti ja lopuksi he\nmenettivät melkein kaikki säästönsä, onnistuen kuitenkin pari kolme\nkertaa saamaan takaisin panoksensa korkojen kanssa, kuten enoni sanoi.\nEräänä päivänä he olivat lyöneet veikkaa eräästä Rococo-nimisestä\nhevosesta, vaikka sitä yleensä luultiin melko keskinkertaiseksi ja\nvaikka olosuhteet eivät olleetkaan sille lainkaan suotuisat, mutta\njokin sisäinen valo näytti sillä kertaa johtaneen enoani, koska se\nsaapui ensimmäisenä perille ja he voittivat viisineljättä puntaa,\nsiis hyvin suuren summan mielestään. He palasivat kotiin jonkinlaisen\njuhlallisen riemun tilassa, jota häiritsi vain koneellinen vaikeus\nvoittaneen hevosen nimen lausumisessa. He aloittivat hyvin, mutta ensi\ntavun jälkeen he jatkoivat pikemminkin kuin kanat, jotka kaakottavat\nmunimisensa jälkeen, kuin järkevät ihmiset, jotka olivat tunteneet\nvoittajan muiden hevosten joukosta. He sanoivat joko Rocococo tahi\nRococococo tahi yritys päättyi hikotteluun. Ja vaikka toinen koettikin\nauttaa toista, eivät he todellisuudessa auttaneet toisiaan ollenkaan.\nHe tuoksahtivat tavattoman voimakkaasti sikareilta ja miehuudelta. He\neivät olleet milloinkaan ennen haiskahtaneet niin väkevältä. Äitini\nvalmisti heille teetä.\n\n\"'Teetä!' sanoi enoni tarkoittavasti. Hän ei oikeastaan kieltäytynyt\nottamasta vastaan saamaansa kupillista, siirsi vain sen hieman syrjään.\n\n\"Näytti hetkisen epävarmalta, tulisiko hän sanomaan jotakin hyvin\nsyvämietteistä vai sairastuisiko hän vakavasti. Mutta järki voitti\naineen. 'Tiesin sen tulevan', sanoi hän. 'Tiesin koko ajan sen käyvän\nniin. Heti, kun kuulin sen nimen Roc... Hän keskeytti. 'Cococo',\nkaakatti isäni.\n\n\"'Cocococo... hik', sanoi enoni. 'Minä tiesin vuoromme tulleen.\nMuutamilla ihmisillä, Smith, on sellainen vaisto. Olisin uskaltanut\npaitanikin vetoon tuosta hevosesta, Martha, ellei... He eivät olisi\nottaneet vastaan sitä.'\n\n\"Sitten hän katsahti äkkiä minuun hyvin tiukasti. 'He eivät olisi\nottaneet vastaan sitä, Arry', sanoi hän. 'He ovat lopettaneet\nsellaisen. Niin juuri!' lisäsi hän käyden hyvin miettiväiseksi.\n\n\"Sitten hän katsoi meihin. 'Kuusineljättä yhtä vastaan', sanoi hän. 'Me\nolisimme saaneet paitoja koko iäksemme.'\n\n\"Isäni suhtautui asiaan laajemmalta filosofisemmalta näkökannalta.\n'Tuskinpa me olisimme voineet säilyttää niitä niin kauan, että me\nolisimme ehtineet kuluttaa ne rikki. Parempi oli, että asia meni näin,\nJohn', sanoi hän.\n\n\"'Ja muista sinä vain se', sanoi enoni, 'että tämä on vain alkua. Kun\nvain kerran olen alkanut erottaa ne, erotan minä ne aina, muistakin se.\nTämäkin Roc...'\n\n\"'Cococo.'\n\n\"'Cocococo tahi mikä se nyt lienee ollutkaan, oli vain alkua. Kuin\nensimäinen auringonsäde kirkkaana päivänä.'\n\n\"'Siinä tapauksessa', sanoi äitini, 'tuntuu minusta siltä kuin jonkun\nmeistäkin tarvitsisi saada osansa.'\n\n\"'Varmasti', sanoi enoni, 'varmasti, Martha.' Ja muiden hämmästykseksi\nhän ojensi minulle kymmenshillinkisen -- siihen aikaan käytettiin\nmaassamme kultarahaa ja se oli pieni kultakolikko. Sitten hän antoi\nPruelle samanlaisen. Hän antoi kokonaisen kultaisen punnanrahan\nFannylle ja viiden punnan setelin äidilleni.\n\n\"'No, älähän nyt!' sanoi isäni varoittavasti.\n\n\"'Tämä on oikein, Smith', sanoi enoni viitaten ruhtinaallisen jalosti.\n'Sinun osasi on seitsemäntoista puntaa kymmenen shillinkiä. Kun siitä\nvähennetään kuusi puntaa kymmenen shillinkiä, jää jäljelle tasan\nyksitoista puntaa. Katsotaanpa nyt. Yksi ja viisi on kuusi -- seitsemän\n-- kahdeksan -- yhdeksän -- kymmenen ja yksitoista. Kas tässä.'\n\n\"Isäni otti vastaan osansa rahoista hämmästyneen näköisenä. Hän näytti\njostakin syystä pettyneeltä. 'Niin, mutta...' sanoi hän.\n\n\"Hänen lempeä katseensa kohdistui siihen kymmenshillinkiseen, jota minä\nvielä pitelin kädessäni. Pistin sen heti piiloon, mutta hänen katseensa\nseurasi käteni liikettä taskuani kohti, kunnes pöydän laita tuli eteen.\n\n\"'Tällaisitta ravikilpailuitta ei maailmassa olisikaan Englannin\nveroista maata', sanoi enoni lopettaen huomautuksensa lisäämällä:\n'Paina vain sanani mieleesi.'\n\n\"Ja isäni koetti parhaansa tehdäkseen niin.\"\n\n\n3\n\n\"Mutta tämä onnistumisen hetki oli melkein ainoa valoisa välinäytös\nkeskeytymättömässä ajautumisessamme onnettomuutta kohti. Jonkun\najan kuluttua sain selville isäni ja äiti keskustelusta, että me\nolimme joutuneet vuokravelkaan. Maksoimme sen neljänneksittäin sille\nkeinottelijalle, joka omisti talomme. Tiedän tämän kaiken kuulostavan\nteistä oudolta, mutta siihen aikaan olivat asiat siten. Jos me vain\njäimme vuokravelkaa, voi omistaja häätää meidät pois.\"\n\n\"Mutta minne?\" kysyi Firefly.\n\n\"Pois koko talosta. Emmekä me saaneet jäädä oleskelemaan\nkadullekaan. Mutta minun on mahdotonta selittää kaikkea tällaista\nyksityiskohtaisesti. Me olimme jääneet vuokravelkaa ja onnettomuus\nuhkasi meitä. Ja sitten pakeni sisareni Fanny luotamme.\n\n\"Minun on muuten hyvin vaikeata\", sanoi Sarnac, \"siirtää teidät\ntodellisuuteen ja saada teidät ymmärtämään, kuinka minä ajattelin\nja tunsin tuossa toisessa elämässä, ellen minä kiinnitä huomiotanne\nsukupuoliin. Nykyään on kaikki tuollainen niin yksinkertaista.\nTäällä me olemme vapaita ja vilpittömiä miehiä ja naisia; me olemme\nniin täydellisesti harjoitettuja, että me sitä tuskin tiedämmekään,\nei kuitenkaan tyhmään kilpailuun, vaan hillitsemään mustasukkaisia\nvaistojamme, elämään jalosti, ja kunnioittamaan nuoria. Rakkaus on\nparhaimman ystävyytemme side ja kukka. Me suhtaudumme siihen samalla\ntavalla kuin ruokaamme ja lomaamme, ja elämämme päätehtävä on luova\ntyömme. Mutta tuossa synkässä kidutetussa maailmassa, jossa minä elin\nunielämäni, salattiin kaikki rakkauden eri vaiheet, se kiedottiin\npidättyväisyyden verkkoon ja pantiin kahleihin, jotka jäytivät ja\nkiduttivat meitä. Kerron teille lopuksi, kuinka minut tapettiin. Mutta\nnyt minä haluan ilmoittaa teille jotakin tästä Fannyn menettelystä.\n\n\"Tässäkin maailmassa\", sanoi Sarnac, \"olisi sisareni Fanny ollut\nsilmiinpistävän viehättävä tyttö. Hänen silmänsä saattoivat olla\ntaivaansiniset, tahi tummua niin vihasta tahi kiihkosta, että\nne näyttivät vallan mustilta. Hänen tukkansa oli aina ihanasti\naaltoileva. Hänen hymynsä taivutti sinut valmiiksi tekemään kaikkea\nhänen puolestaan ja hänen naurunsa muutti maailman hänen ympärillään\npuhtaaksi ja kauniin kirkkaaksi, silloinkin kun se oli täynnä\npahuutta. Ja hän oli viaton -- minä voin tuskin kuvaillakaan hänen\ntietämättömyyttään.\n\n\"Fanny pakottikin minut ensin huomaamaan, että tietämättömyys on\nhäpeällistä. Minä olen jo kertonut teille kouluistamme ja uskonnon\nopettajistamme. Kun minä olin yhdeksän- tahi kymmen- ja Fanny\nviisitoistavuotias, moitti hän jo minua huonosta lausumistavastani ja\nerittäinkin loppuhenkosen poisjättämisestä.\n\n\"'Harry', sanoi hän, 'jos nimität minua Fennyksi vielä, on se väärin\nja loukkaavaa. Minun nimeni on Fanny ja sinun Harry äläkä sinä unohda\nsitä. Me emme puhu täällä englannin kieltä, vaan kurjaa murretta.'\n\n\"Joku oli loukannut häntä. Hän oli puhellut jonkun kanssa, joka äänsi\nsanat paremmin, ja hän oli tuntenut itsensä nöyryytetyksi. Luulen tuon\njonkun ivanneenkin häntä. Se oli tietysti ollut vain jokin satunnainen\ntuttavuus, jokin huonosti kasvatettu ylimielinen poika Cliffstone'in\npuistokadulta. Mutta Fanny oli nyt raivoissaan päättänyt puhua hyvää\nenglannin kieltä ja pakottaa minutkin tekemään samoin.\n\n\"'Kunpa minä vain osaisin puhua ranskan kieltä!' sanoi hän. 'Tuolta\nKanaalin toiselta puolen näkyy Ranska, kaikki sen majakat vilkuttavat\nmeille emmekä me osaa sano muuta kuin '_Parley-vous Francy!_' ja nauraa\nsille kuin jollekin pilalle.' Hän toi kotiin erään kuusikymmentä penniä\nmaksaneen kirjasen, joka lupasi, mutta ei voinutkaan opettaa hänelle\nranskan kieltä. Hän lueskeli äärettömästi ja ahmien loppumattomia\nkertomuksia ja kaikenlaisia muitakin kirjoja, joissa puhuttiin\ntähdistä, fysiologiasta (huolimatta äitini hurjasta ivailusta,\nkuinka sopimatonta sellaisten kirjojen lukeminen on, joissa on kuvia\nihmisruumiista) ja vieraista maista. Hänen kiihkonsa, että minäkin\noppisin jotakin, oli paljon voimakkaampi hänen omaa tiedonhaluaan.\n\n\"Hän lopetti koulunsa neljäntoista vanhana ja alkoi itse ansaita\ntoimeentulonsa. Äitini oli tahtonut, että hän olisi mennyt\npalvelukseen, mutta hän vastusti ja vihasi tätä tuumaa kiihkeästi.\nTämän mahdollisuuden vielä uhatessa häntä hän matkusti omasta\naloitteestaan Cliffstone'iin ja pääsi kirjanpitoapulaiseksi erään\nteurastajan kauppaan. Ja ennen vuoden loppua oli hänet jo nimitetty\npääkirjanpitäjäksi, sillä hänen järkensä oli yhtä terävä kuin\nvilkaskin. Hän ansaitsi tarpeeksi rahaa ostaakseen kirjoja ja\npiirustustarpeita minulle, ja itselleen sellaisia vaatteita, jotka\nloukkasivat äitini kaikkia mielipiteitä siitä, mikä on kaunista. Älkää\nkuvitelkokaan sitä, että hän pukeutui hyvin, kuten meidän tapamme oli\nsanoa, hän vain kokeili rohkeasti, ja muutamat hänen kokeistaan olivat\nhalpoja ja kirjavia.\n\n\"Minä voisin luennoida teille tuntikausia siitä, mitä puvut ja niihin\ntarvittavat rahat merkitsivät naiselle tuossa vanhassa maailmassa.\n\n\"Suurin osa sisareni elämästä oli piilossa minulta enkä minä olisi\ntiennyt siitä juuri mitään, ellei äitini, joka näytti haluavan sättiä\nFannyä muiden kuullen, olisi moittinut häntä niin häpeämättömästi.\nYmmärrän nyt, että äitini oli katkeran mustasukkainen Fannylle hänen\nsäilyneen nuoruutensa vuoksi, mutta siihen aikaan olin toivoton ja\nhämmästynyt kuunnellessani noita raakoja viittauksia ja vihjauksia,\njotka humisivat korvissani. Fannyllä oli raivostuttava tapa olla\nvastaamatta lainkaan tahi vastata vain korjatakseen jotakin. 'Se oli\nhirveätä, äiti', saattoi hän sanoa, 'eikä irveätä.'\n\n\"Kaikesta oppimattomuudestaan huolimatta taisteli Fanny raukka\nohjauksetta ja opastuksetta tuota elämän koko arvoitusta vastaan,\njoka oli annettu hänen ratkaistavakseen sellaisella pakolla, ettei\nsitä kukaan ihminen voi täydellisesti ymmärtää. Mikään hänen\nkasvatuksessaan ei ollut milloinkaan herättänyt hänessä minkäänlaista\nintoa todelliseen työhön maailmassa; uskonto oli vain uhannut häntä,\nja ainoa suurenmoinen todellisuus, joka oli päässyt tunkeutumaan\nhänen ajatuksiinsa, oli rakkaus. Kaikissa hänen lukemissaan kirjoissa\noli puhuttu rakkaudesta petollisesti ja puolueellisesti, ja hänen\nkuvittelujensa ja ruumiinsa kärsimättömyys sykähteli noiden vihjausten\nmukaan. Rakkaus kuiskaili hänelle hänen ympärillään olevien esineiden\nkauneudessa ja valossa, kuutamossa ja kevättuulissa. Fanny ei voinut\nmuuta kuin tietää olevansa kaunis. Mutta silloisen maailmamme\nsiveellisyys oli vain kurjan tukahduttamisen siveellisyyttä. Rakkaus\noli häpeällistä, teeskenneltyä petollisuutta ja ruokotonta pilaa.\nHän ei saanut puhella siitä eikä odottaa sitä, ennenkuin jokin hyvä\nmies -- teurastaja oli leskimies ja näytti tässä hänen tapauksessaan\ntulevan tuoksi hyväksi mieheksi -- tulisi puhumaan hänelle avioliitosta\neikä rakkaudesta. Mies olisi mennyt naimisiin hänen kanssaan, vienyt\nsitten saaliinsa kotiinsa ja repinyt verhot hänen yltään kömpelösti ja\ntyhmästi sairaalloisen intohimonsa kannustamana.\"\n\n\"Sarnac\", sanoi Firefly, \"sinä olet hirveä.\"\n\n\"En ollenkaan\", sanoi Sarnac. \"Mutta tuo entinen maailma oli hirveä.\nUseimmat naiset, teidän esivanhempanne, saivat kärsiä siitä. Ja se oli\nvain kauhun alkua. Sitten seurasi lasten syntyminen ja saastuttaminen.\nAjatelkaa, kuinka hieno, kallis ja pyhä olento lapsi onkaan. Niitä\nsiitettiin määrättömästi ja abnormisesti, synnytettiin vastahakoisesti\nja heitettiin liiaksi kansoittuneen järjestymättömän maailman\nsiivottomuuteen ja turmelukseen. Raskaus ei ollut sellainen iloa\naiheuttava terveellinen olotila kuin nykyään, vaan tuossa tautisessa\nmaailmassa se oli sairautta, ja melkeinpä jokaisesta naisesta se\nsellaiselta tuntuikin. Ja siihen suhtautui mieskin, hänen aviomiehensä,\nhyvin vihaisesti ja typerästi. Kun kaunis tyttö oli synnyttänyt viisi\ntahi kuusi lasta viidessä tahi kuudessa vuodessa, muuttui hän äreäksi\nja kiusaantuneeksi naiseksi, jonka henkinen joustavuus ja kauneus\nolivat mennyttä kalua. Ivattu kiusaantunut äitini ei ollut kuollessaan\nvielä viidenkymmenenkään ikäinen. Ja vanhemmat näkivät hentojen\npienokaistensa kasvavan huonosti puetuiksi, nälkäisiksi ja huonosti\nkasvatetuiksi lapsiksi. Ajatelkaa vain sitä häpeällisen rakkauden\naiheuttamaa tuskaa, joka piili äiti raukkani saamien läjähdysten ja\nmoitteiden alla. Maailma on jo unhottanut pettyneiden vanhempain vihan\nja katkeruuden. Tällaisia olivat sen siveellisen elämän mahdollisuudet,\njoka oli tarjona sisarelleni Fannylle; ne olivat hänen kuvittelemansa\nsireenilaulun vastustavia säkeitä.\n\n\"Hän ei voinut uskoa tällaiseen elämään eikä rakkauteen, vaan kokeili\nitsellään ja rakkaudella. Hän oli äitini sanojen mukaan rohkea ilkeä\ntyttö. Tiedän hänen ajoittaneen salaisilla suuteloilla ja syleilyillä\nhämärissä poikatoveriensa, konttoristien ja asiapoikien, kanssa. Mutta\nnäihin hämäräseikkailuihin liittyi jotakin niin ruokotonta, että hän\nlopetti ne säpsähtäen. Kaikissa tapauksissa hän alkoi kuitenkin karttaa\nja pysytellä poissa Cherry Gardensista, mutta vain senvuoksi, että hän\ntunsi suurempaa vetovoimaa Cliffstone'in soittokuntia, valaistusta ja\nvarallisuutta kohtaan. Tämä tapahtui silloin, kun hän alkoi lueskella\nja korjata lausumistapaansa. Te olette kuulleet puhuttavan meidän\nyhteiskuntakerroksistamme. Hän tahtoi kasvattaa itsestään herrasnaisen\nja tutustua johonkin herrasmieheen. Hän kuvitteli maailmassa todellakin\nolevan ystävällisiä, jaloja, viisaita ja viehättäviä herrasmiehiä,\nluullen muutamia Cliiffstone'in kävelytiellä kohtaamiaan miehiä\nsellaisiksi. Hän alkoi pukeutua paremmin, kuten jo teille kerroinkin.\n\n\"Sellaisia tyttöjä oli joukottain jokaisessa Euroopan kaupungissa\",\nlisäsi Sarnac, \"jotka toivottomuudesta käänsivät selkänsä innoittaville\nkodeilleen.\n\n\"Kun te kuulette puhuttavan vanhan maailman siveellisestä tasosta,\nolette te varmaankin taipuvaisia luulemaan, että jokainen kunnioitti\nsitä aivan samalla tavalla kuin te luulette jokaisen uskoneen noihin\njulkisesti tunnustettuihin uskontoihin. Meillä ei nykyään ole niin\npaljon siveellistä tasoa kuin siveellistä harjoitusta eikä meidän\nuskontoomme sisälly mitään järjen eikä vaistojen jännitystä, ja\nsenvuoksi meidän onkin niin vaikeata ymmärtää sellaisen maailman\nkierteleviä tapoja, verukkeita, uhmaa ja yleistä salaperäisyyttä, jossa\nei kukaan todella ymmärtänyt eikä luottanut yleisiin uskontoihin,\neivät papitkaan, ja jossa ei kukaan oikeastaan ollut vakuutettu juurta\njaksain tämän siveellisen tason sulosta ja oikeudesta. Tuona kaukaisena\naikana oli melkein jokainen sukupuolisesti vihainen tahi levoton tahi\nepärehellinen; meidän pidättyväisyyssääntömme eivät kyenneet niin\npaljon pidättämään kuin yllyttämään kansaa. Sellaista on vaikeata\nkuvitellakaan nyt.\"\n\n\"Ei, jos vain olette lukeneet vanhaa kirjallisuutta\", sanoi Sunray.\n\"Sen ajan kertomukset ja näytelmät ovat patologisia.\"\n\n\"Sellainen oli kaunis sisareni Fanny; häntä kiihoittivat mielijohteet,\njoita hän ei ymmärtänyt, ja hän liehui kuin perhonen pois likaisesta\nCherry Gardensissa sijaitsevasta kodistamme valoon, joka näytti\nhänestä kirkkaalta toivon kajastukselta, Cliffstone'in soittokunnan\nläheisyyteen ja sen kävelytielle. Ja sen vuokrahuoneissa ja\ntäysihoitoloissa ja hotelleissa asui ahdasmielisiä ja vastustavia\nhenkilöitä, jotka loma-aikanaan vaativat voimakkaita kiihoituksia\nhakiessaan tavallisia huvituksia. Siellä oli vaimoja, jotka olivat\nväsyneet miehiinsä; siellä oli eronneita henkilöitä, jotka eivät\nvoineet saada avioeroa, ja nuoria miehiä, jotka eivät voineet mennä\nnaimisiin, koska he eivät voineet elättää perhettä. Heidän sydämensä\nolivat täynnä ilkeyttä, kapinallista tukahduttamista, mustasukkaisuutta\nja vihaa. Ja tämän kiihkeän, yllyttävän ja turvattoman joukon läpi\nliehui kaunis sisareni Fanny.\"\n\n\n4\n\n\"Illalla ennen Fannyn pakoa istuivat isäni ja enoni keittiössä takan\nääressä väitellen politiikasta ja elämän vaikeuksista. He olivat\nmolemmat pitäneet neniään pystyssä hyvin päättäväisesti koko päivän ja\nse soi heidän arvosteluilleen jonkinlaista mahtipontisuutta. Heidän\näänensä kuulostivat käheiltä ja he puhuivat venytellen, kovasti,\nkorostavasti ja vaikuttavasti. Tuntui aivan siltä kuin he olisivat\npuhelleet joillekin näkymättömille kuulijoille. Usein he juttelivat\nyhteen ääneen. Äitini oli astiainpesuhuoneessa pesemässä teekuppeja\nja minä istuin pöydän ääressä lampun valossa koettaen tehdä jotakin\nkotityötä, jonka opettajani oli antanut minulle, sikäli kuin se minulle\noli mahdollista tuon läheisyydessäni tapahtuvan häiritsevän keskustelun\nja tilapäisten minuun vetoamisien vuoksi. Prue lueskeli jotakin\nPalvelevia lapsia-nimistä kirjaa, johon hän näytti syvästi kiintyneen.\nFanny oli auttanut äitiäni, kunnes hänelle oli sanottu, että hän oli\nenemmän vaivaksi kuin hyödyksi. Sitten hän tuli viereeni katsoen olkani\nyli tehtävääni.\n\n\"'Mikä hävittää kaupan ja saattaa maan vararikkoon', sanoi enoni. 'Nuo\nlakot juuri. Tällaiset lakot ovat maalle suureksi vahingoksi.'\n\n\"'Niin, ne lopettavat kaiken', sanoi isäni. 'Senhän ymmärtää jokainen.'\n\n\"'Hallituksen ei pitäisi päästää niitä puhkeamaan. Noilla\nkaivostyömiehillä on melko hyvät palkat. Kieltämättä oikein hyvät. Niin\njuuri! Minä olisin hyvin iloinen, jos vain saisin sellaisen palkan kuin\nhe, oikein iloinen. Heillä on koiria ja pianoja. Sampanjaakin. Minulla\nja sinulla, Smith, minulla ja sinulla ja keskiluokalla yleensä ei ole\npianoja. Eikä meillä ole sampanjaakaan. Ei lainkaan!'\n\n\"'Meidän pitäisi perustaa keskiluokkain liitto', sanoi isäni,\n'pakottaaksemme heidät pysymään työssään. He köyhdyttävät maata ja\nlopettavat kaiken kaupan. Vaihto on huonoa nykyään. Ihmiset tulevat\nnyt vain katselemaan tavaroita ja kyselemään sen ja sen hintaa. He\najattelevat kahdesti, ennenkuin he raskivat menettää kuusi pennyä. Entä\nsitten hiilet, joita meidän luullaan myyvän nykyään. Minä olen sanonut\nheille, että jos vain tämä lakko puhkeaa, ovat nämä viimeiset hiilet,\njoita he näkevät... Sanoin sen heille suoraan!'\n\n\"'Sinä et työskentelekään, Harry', sanoi Fanny koettamatta alentaa\nollenkaan ääntään. 'En ymmärrä, kuinka sinä voisitkaan työskennellä\nkuunnellessasi tuota jahinaa. Tule pois kävelemään.'\n\n\"Katsoin häneen ja nousin heti. Fanny ei usein pyytänyt minua kävelemään\nkanssaan. Panin kirjani syrjään.\n\n\"'Minä menen hieman ulos hengittämään raitista ilmaa, äiti', sanoi Fanny\nottaen hattunsa naulasta.\n\n\"'Etkä mene, et ainakaan nyt!' huusi äitini astiainpesuhuoneesta. 'Enkö\nminä ole sinulle sanonut kerta kaikkiaan...'\n\n\"'Kaikki on hyvin, äiti, koska Harry tulee mukaani, Hän pitää kyllä\nsilmällä, ettei kukaan ryöstä eikä raiskaa minua... Sinä olet sanonut\nsen kerta kaikkiaan senkin seitsemän kertaa.'\n\n\"Äitini ei vastustanut sen enempää, katsahti vain äärettömän vihaisesti\nsisareeni.\n\n\"Me menimme yläkertaan ja sitten kadulle.\n\n\"Vaikenimme jonkun aikaa, vaikka minulla olikin sellainen tunne, että\nsaisin kuulla asioita.\n\n\"'Minä olen saanut tarpeekseni tuosta kaikesta', sanoi Fanny hetkisen\nkuluttua. 'Mihin me lopulta joudummekaan. Isä ja eno ovat juopotelleet\nkoko päivän ja sinäkin kait näit, että molemmat olivat melko humalassa.\nMolemmat, totisesti, ja tämä uudistuu nyt joka päivä. Kaikki käy vain\npahemmaksi. Enolla ei ole ollut mitään työtä kymmeneen päivään. Ja isä\non aina hänen kanssaan. Kauppa alkaa tulla jo hyvin likaiseksi. Hän ei\nole laassutkaan sitä moneen päivään.'\n\n\"'Eno näyttää menettäneen rohkeutensa', sanoin minä, 'kuultuaan, että\nAdelaide-tädin pitää vielä alistua toiseenkin leikkaukseen --.'\n\n\"'Menettänytkö rohkeutensa? Hänellä ei ole milloinkaan ollut mitään\nsellaista menetettävänäänkään.' Fanny ei puhunut mitään sen jälkeen\nenostani ponnistautuen vaikenemaan. 'Millainen koti!' huudahti hän\nsitten.\n\n\"Hän vaikeni hetkiseksi. 'Harry', sanoi hän, minä aion vapautua siitä\nhyvin pian.'\n\n\"Kysyin hänen tarkoitustaan.\n\n\"'Viis siitä, mitä minä tarkoitan! Minulla on jo paikka. Aivan erilainen\npaikka kuin ennen... Harry, sinähän pidät minusta, etkö pidäkin, Harry?'\n\n\"Kolmitoistavuotiasten poikien on hyvin vaikeata ilmaista tunteitaan.\n'Teen vaikka mitä puolestasi, Fanny', sanoin hetkisen kuluttua. 'Ja\nsinä kai tiedät sen.'\n\n\"'Et siis tahtoisi kannella minusta?'\n\n\"'Miksi sinä minua luuletkaan?'\n\n\"'Etkö milloinkaan?'\n\n\"'En!'\n\n\"'Tiesin sen', sanoi Fanny. 'Sinä oletkin ainoa koko joukosta, josta\neroaminen pahoittaa mieltäni. Minä pidän sinusta äärettömästi, Harry.\nOikein totta. Pidin äidistäkin kerran, mutta aivan eri tavalla. Mutta\nnyt hän on moittinut ja sättinyt minua niin, että se on haihtunut.\nKaikki. En voi sille mitään, mutta mennyttä se vain on. Aion muistella\nsinua usein, Harry.'\n\n\"Näin Fannyn itkevän. Kun katsahdin häneen jälleen hetkisen kuluttua,\nhuomasin kyynelten kuivuneen.\n\n\"'Kuulehan nyt, Harry,' sanoi hän, 'tahtoisitko sinä tehdä jotakin\npuolestani? Jotakin vain, ei paljon, mutta sinä et saa kertoa siitä\nkenellekään. Tarkoitan jälkeenpäin.'\n\n\"'Minä teen vaikka mitä, Fanny.'\n\n\"'Paljon se ei todellakaan ole. Yläkerrassa on tuo vanha pieni\nmatkalaukku. Olen sullonut siihen muutamia tavaroita. Ja sitäpaitsi\non siellä vielä pieni käärykin. Olen piilottanut ne molemmat vuoteen\nalle seinän viereen, mistä vakoileva Pruekaan ei voi niitä löytää. Ja\nhuomenna, kun isä on poissa enon kanssa, kuten nykyään joka päivä, ja\näiti valmistaa päivällistä alakerrassa ja Prue on auttavinaan häntä\nsaadakseen siepatuksi jonkun leipäpalasen, tahdotko tuoda nuo tavarat\nCliffstone'iin Crocby'n sivuovelle. Ne eivät ole kovinkaan raskaita.'\n\n\"'En pelkää lainkaan matkalaukkuasi, Fanny. Kantaisin sitä sinulle\nuseampiakin kilometrejä. Mutta missä tuo uusi paikkasi on, Fanny, ja\nmiksi et ole puhunut siitä sanaakaan kotona?'\n\n\"'Mitä silloin tekisit, Harry, jos pyytäisin sinulta jotakin vaikeampaa\nkuin tätä?'\n\n\"'Suostuisin siihenkin, Fanny, jos vain voisin. Tiedäthän sen.'\n\n\"'Mutta jos minä pyytäisinkin sitä, ettet kyselisi minulta, minne minä\nmenen ja mitä aion tehdä. Paikkani on mainio, Harry. Työni tulee\nolemaan hyvin helppoa.'\n\n\"Hän keskeytti äkkiä. Minä näin hänen kasvonsa katulyhdyn keltaisessa\nvalossa ja hämmästyin nähdessäni niiden säteilevän onnesta. Ja\nkuitenkin kimalteli hänen silmissään kyyneliä. Millainen Fanny hän\nolikaan voidessaan tusinan askeleen aikana muuttua itkevästä tytöstä\nriemuitsevaksi olennoksi!\n\n\"'Ah, toivoisin voivani kertoa sinulle kaiken, Harry!' sanoi hän. 'Niin,\ntoivoisin voivani tehdä sen. Mutta älä ole ollenkaan huolissasi minun\nvuokseni, Harry, äläkä välitä siitä, mitä minulle tulee tapahtumaan.\nSinä autat minua nyt ja jonkun ajan kuluttua minä kirjoitan sinulle.\nTeen sen todellakin, Harry.'\n\n\"'Et suinkaan sinä aio paeta mennäksesi naimisiin?' kysyin minä äkkiä.\n'Sellainen olisi niin sinun tapaistasi, Fanny.'\n\n\"'En halua vastata myöntävästi enkä kieltävästi, Harry! minä en tahdo\nsanoa mitään. Mutta minä olen niin onnellinen kuin auringonnousu,\nHarry. Voisin tanssia ja laulaa. Kunpa nyt vain voisin toteuttaa\ntuumani, Harry!'\n\n\"'Siinä on muuan seikka, Fanny.'\n\n\"Hän pysähtyi äkkiä. 'Et suinkaan aio peruuttaa lupaustasi, Harry?'\n\n\"'En. Pidän kyllä lupaukseni, Fanny. Mutta...' Olin hyvin siveellinen ja\nepäröivä. 'Et suinkaan sinä aio tehdä mitään väärää, Fanny?'\n\n\"Hän pudisti päätään vastaamatta minulle mitään vähään aikaan. Mutta\nhänen riemuitseva ilmeensä palasi.\n\n\"'Olen tekemäisilläni oikeammin kuin milloinkaan ennen, Harry, paljon\noikeammin. Kunpa nyt vain voisin toteuttaa sen! Ja sinä olet kiltti\nauttaessasi minua, hyvin kiltti.'\n\n\"Ja äkkiä hän kiersi käsivartensa ympärilleni, veti kasvoni luokseen ja\nsuuteli minua, ja sitten hän työnsi minut etemmäksi ja otti muutamia\ntanssiaskelia. 'Minä rakastan koko maailmaa tänäiltana', sanoi hän.\n'Aivan koko maailmaa! Mitätön vanha Cherry Gardens. Sinä luulit\nsaaneesi minut niin valtoihisi, etten milloinkaan pääse täältä pois!'\n\n\"Hän aloitti jonkinlaisen riemulaulun paostaan. 'Huomenna olen viime\npäivää Crosbyn luona, ehdottomasti viime päivää. Ikuisesti. Amen.\nHän ei enää milloinkaan tule lähelleni hengittämään niskaani. Hän ei\ntule enää milloinkaan laskemaan kättään paljaalle käsivarrelleni eikä\ntyöntämään kasvojaan lähelleni katsoessaan tiliäni. Kun pääsen...\nvaikka menisinkin minne tahansa, Harry, lähetän hänelle postikortin\nsieltä. Hyvästi, herra Crosby, hyvästi, rakas herra Crosby. Ikuisiksi\najoiksi. Amen!' Sitten hän jatkoi matkien Crosby'n ääntä: 'Te\nolette sellainen tyttö, että teidän pitää mennä naimisiin nuorena,\nja teidän pitää valita itsellenne mies, joka on teitä vanhempi,\nrakkaani.' Pitäisikö minun! Ja kuka on luvannut teidän nimittää minua\nrakkaaksenne, herra Crosby? Viisikolmatta shillinkiä viikolta, paitsi\nhyväilyjä ja lempinimiä. Olen hurjalla päällä tänä iltana, Harry. Minä\nvoisin nauraa ja huutaa, ja kuitenkin minä tahtoisin itkeäkin, koska\nminun täytyy erota sinusta. Ja heistä kaikista. En ymmärrä sentään\nlainkaan, miksi siitä välittäisin. Vanha juopotteleva isä kultani!\nJa yksinkertainen moitiskeleva äiti raukkani! Voin ehkä jonakin\npäivänä auttaa heitä, kunhan vain pääsen pois. Ja sinun -- sinun pitää\noppia paljon ja sivistyä, Harry. Oikein paljon. Lueskele ja matkusta\nsitten pois koko Cherry Gardensista. Älä juopottele milloinkaan. Älä\nkohota ikinä lasia huulillesi. Äläkä tupakoi. Miksi pitääkin ihmisten\ntupakoida? Koeta päästä elämän valoisalle puolelle, sillä siellä on\nhelpompaa. Oikein totta. Tee työtä ja lueskele samalla, Harry. Opettele\nranskan kieli, että palattuani voisimme keskustella keskenämme.'\n\n\"'Sinä aiot siis opetella ranskan kieltä. Aiot siis matkustaa Ranskaan?'\n\n\"'Voi, paljon kauemmaksi kuin sinne. Mutta ei sanaakaan siitä, Harry.\nEi sanaakaan! Toivoisin voivani kertoa sinulle kaiken, mutta minä en\nvoi enkä saa, koska olen luvannut sen. Minun pitää olla uskollinen.\nIhmisen ei tarvitsekaan maailmassa tehdä muuta kuin rakastaa ja olla\nuskollinen. Olisin kuitenkin toivonut, että äiti olisi antanut minun\npestä astiat tänä iltana, viime iltana. Hän vihaa minua. Ja hän tulee\nnyt vihaamaan minua vielä enemmän. Arvailenpa, tulenko valvomaan koko\nyön vai itkenkö itseni nukuksiin. Kävellään tavaramakasiinille asti,\nHarry, ja palataan vasta sitten kotiin.'\"\n\n\n5\n\n\"Fanny ei palannut lainkaan kotiin seuraavana iltana. Mikäli tunnit\nkuluivat ja omaisteni tuntema järkytys lisääntyi, sikäli minäkin aloin\nkäsittää sen onnettomuuden täydellisen suuruuden, joka oli kohdannut\nkotiamme.\"\n\nSarnac keskeytti hymyillen. \"Lieneeköhän kukaan milloinkaan nähnyt\nnäin mieleenpainunutta unta. Minä olen vieläkin puoleksi Harry\nMortimer Smith ja puoleksi oma itseni. Olen vieläkin, en ainoastaan\nmuistelmissani, vaan tunteissanikin tuo nuori englantilainen\nraakalainen hämmennyksen aikakaudelta. Ja kuitenkin suhtaudun koko\najan tarinaani meidän näkökannaltamme ja kerron elämyksiäni Sarnacin\näänellä, tässä auringonpaisteessa. Olikohan se todellakaan mikään\nuni?... En usko kertovani teille mitään sellaista.\"\n\n\"Se ei muistutakaan lainkaan unta\", sanoi Willow. \"Se on kertomus,\ntodellinen kertomus. Luuletko sinä sitä uneksi?\"\n\nSunray pudisti päätään. \"Jatka\", sanoi hän Sarnacille. \"Kerro se\nloppuun, olipa se sitten mitä tahansa. Kerro, kuinka omaisesi\nkäyttäytyivät Fannyn paettua.\"\n\n\"Teidän pitää muistaa, että kaikki nämä ihmisraukat elivät sellaisten\nkahleiden maailmassa, että se on meille käsittämätöntä. Te luulette\nheidän mielipiteittensä rakkaudesta, sukupuolesta ja velvollisuudesta\neronneen suuresti meidän mielipiteistämme. Meille on opetettu niin.\nMutta se ei ole totta. Heidän mielipiteensä sellaisista asioista olivat\nvain hämärämmät ja rajoitetummat. Meidän mielipiteittemme asemesta\nheillä oli vain odottamattomia kieltoja ja tietämättömyyttä. Rakkautta\nja sukupuolta voitiin niihin aikoihin verrata sadun lumottuun metsään.\nPääsy sinne oli kovasti kielletty. Eikä kukaan meistä tiennyt, kuinka\nsyvälle Fanny oli sinne tunkeutunut.\n\n\"Tuo ilta oli senvuoksi hyvin levoton ja kaikkien tuntema järkytys\nmuuttui jonkinlaiseksi siveelliseksi paniikiksi. Omaisiltani näyttiin\nvaativan, että he kaikki käyttäytyisivät järjettömästi ja kiihkeästi.\nÄitini alkoi suuttua noin puoli kymmenen aikaan. 'Minä olen sanonut\nsen hänelle kerta kaikkiaan', sanoi hän osaksi itselleen ja osaksi\nminulle. 'Siitä on tehtävä loppu.' Hän ristikuulusteli minua, missä\nFanny mahtoi olla. Oliko hän puhunut mitään menostaan aallonmurtajalle?\nEn tiennyt sitä. Äitini sähisi ja tiuski. Vaikka Fanny olisikin mennyt\naallonmurtajalle, olisi hänen pitänyt ehtiä kotiin kello kymmeneksi.\nMinua ei lähetetty nukkumaan tavalliseen aikaan ja minä näin isäni ja\nenoni tulevan kotiin sen jälkeen kuin kapakka oli pantu kiinni. Olen\nunhottanut nyt, miksi enoni tuli meille sen sijaan, että hän olisi\nmennyt suoraan kotiinsa, mutta sellainen ei ollut mitään tavatonta\nhäneen nähden. He olivat jo hyvin taipuvaisia toivottomuuteen, ja\näitini kalpeat kasvot ja häivyttävät uutiset lisäsivät vain heidän\npahantuulisuuttaan.\n\n\"'Mortimer', sanoi äitini, 'tuo sinun tyttäresi on mennyt hieman liian\npitkälle. Kello on jo puoli yksitoista eikä hän vieläkään ole kotona.'\n\n\"'Enkö minä ole sanonut hänelle senkin seitsemän kertaa', sanoi isäni,\n'että hänen pitää tulla kotiin kello yhdeksäksi?'\n\n\"'Et tarpeeksi usein', sanoi äitini, 'ja tällaiset ovat nyt seuraukset.'\n\n\"'Minä olen toistanut sitä hänelle alituisesti', sanoi isäni.\n'Alituisesti.' Ja hän jatkoi tämän toistamista yhtämittaa seuraavan\nväittelyn aikana, kunnes joku toinen hokema syrjäytti sen.\n\n\"Enoni ei puhunut aluksi juuri mitään. Hän pysähtyi mahtavaan asentoon\nisäni valmistamalle takkamatolle ja seisoi siinä horjahdellen hieman,\nnikotellen silloin tällöin kätensä suojassa ja tuijottaen synkästi\npuhujien kasvoihin. Vihdoin sanoi hänkin otaksumansa. 'Tytölle on\nvarmaankin tapahtunut jotakin', sanoi hän. 'Uskokaa vain minua.'\n\n\"Prue oli hyvin altis pelolle. 'Hän on ehkä joutunut tapaturman\nuhriksi', sanoi hän. 'Joku on ehkä ajanut hänen ylitseen.'\n\n\"'Minä olen toistanut sitä hänelle alituisesti', sanoi isäni.\n\n\"'Jos hän vain on joutunut tapaturman uhriksi', sanoi enoni viisaasti,\n'voimme odottaa vaikka mitä.' Ja hän toisti tämän otaksuman kovemmin ja\ntiukemmin: 'Niin, me voimme odottaa vaikka mitä.'\n\n\"'Sinun pitää mennä jo nukkumaan, Prue', sanoi äitini. 'Heti paikalla.\nJa sinunkin, Arry.'\n\n\"Sisareni nousi seisoalleen tavattoman mielellään poistuen huoneesta.\nLuullakseni hän oli saanut päähänsä tutkia Fannyn tavaroita. Minä\nviivyttelin.\n\n\"'Hän on ehkä joutunut tapaturman uhriksi tahi ei', sanoi äitini\nsynkästi. 'Tähän voi liittyä jotakin pahempaakin.'\n\n\"'Mitä sinä sillä tarkoitat, Martha?' kysyi enoni.\n\n\"'Viis siitä, mitä minä tarkoitan. Tyttö on kiusannut minua\nsuunnattomasti kauan aikaa. Siihen voi liittyä jotakin pahempaakin.'\n\n\"Kuuntelin lumottuna. 'Sinun pitää mennä nukkumaan, Arry', sanoi äitini.\n\n\"'Sinun tehtäväsi on hyvin yksinkertainen', sanoi enoni nojautuen\neteenpäin varpaillaan. 'Soita sairaalaan. Soita poliisille.\nWellingtonin vanha varis ei ole vielä mennyt nukkumaan. Hänellä on\npuhelin. Hän on hyvä mies ja suostuu kyllä soittamaan. Muista vain\nsanoa, että tässä on kysymyksessä tapaturma.'\n\n\"Mutta silloin ilmestyi Prue porraslevolle.\n\n\"'Äiti!' huudahti hän melko kovasti.\n\n\"'Sinun pitää mennä vuoteeseesi, neiti', sanoi äitini. 'Eikö minulla ole\nmuutenkin tarpeeksi huolia?'\n\n\"'Äiti', sanoi Prue, 'sinähän tiedät tuon Fannyn pienen matkalaukun?'\n\n\"Jokainen odotti uutta paljastusta.\n\n\"'Se on kadonnut', sanoi Prue. 'Ja hänen pari parasta hattuaan, hänen\nkaikki alusvaatteensa ja hänen toinenkin pukunsa ovat hävinneet täältä.'\n\n\"'Silloin on Fanny ottanut ne mukaansa', sanoi isäni.\n\n\"'Ja hävinnyt itsekin', sanoi äitini.\n\n\"'Olen toistanut sitä hänelle alituisesti', sanoi isäni.\n\n\"'Hän on paennut!' sanoi äitini huutaen. 'Hän on häpäissyt meidät ja\npaennut!'\n\n\"'Joku on ottanut hänet mukaansa', sanoi isäni.\n\n\"Äitini istuutui äkkiä. 'Ja tämä kaiken sen jälkeen, mitä minä olen\ntehnyt hänelle!' huudahti hän purskahtaen itkuun. 'Kun muuan rehellinen\nmies olisi ollut valmis menemään naimisiin hänen kanssaan! Työtä ja\nuhrautumista, huolta ja varoituksia, ja hän tuottaa meille häpeää ja\npettymyksiä. Hän on paennut. Minun onnettoman piti vielä nähdä tämäkin\npäivä. Fanny!'\n\n\"Hän ponnahti äkkiä seisoalleen mennäkseen katsomaan omin silmin, oliko\nPruen ilmoitus oikea. Vetäydyin syrjään niin paljon kuin suinkin, koska\npelkäsin jonkun sattumalta tehdyn kysymyksen voivan paljastaa osani\nperheonnettomuuteemme. Mutta minä en halunnut mennä vuoteeseen, vaan\ntahdoin kuulla koko jutun.\n\n\"'Minähän voin poiketa poliisiasemalle mennessäni kotiini', sanoi enoni.\n\n\"'Poliisiasemalleko?' sanoi isäni. 'Mitä se hyödyttäisi? Jos minä vain\nsaisin tuota kurjimusta kurkusta kiinni, näyttäisin hänelle! Pieni\ntyttäreni Fanny on houkuteltu pois, hänet on johdettu harhaan ja viety\njonnekin... Minä hätiköin tässä tyhjää... Niin, John, sinun pitää mennä\nilmoittamaan tästä poliisille. Asemahan on matkasi varrella. Toimi sinä\npuolestani. Minä en jätä ainoatakaan kiveä kääntämättä saadakseni hänet\ntakaisin.'\n\n\"Äitini palasi takaisin kalpeampana kuin ennen. 'Kyllä se niin vain on',\nsanoi hän. 'Hän on mennyt. Meidän seisoessamme täällä pettyneinä ja\nhäpeissämme, on hän matkalla.'\n\n\"'Mutta kenen kanssa?' sanoi isäni. 'Sitäpä tässä juuri kysytäänkin,\nettä kenen kanssa. Arry, oletko sinä milloinkaan nähnyt ketään miestä\nsisareni seurassa? Oletko sinä nähnyt jonkun odottelevan häntä? Jonkun\nepäilyttävän näköisen hyvästi pukeutuneen keikarin? Oletko joskus?\n\n\"Vastasin kieltävästi.\n\n\"Mutta Pruella oli todistuksia. Hän tuli oikein puheliaaksi. Noin viikko\nsitten oli hän nähnyt Fannyn ja erään miehen tulevan Cliffstone'ista\npäin puhellen. He eivät olleet huomanneet häntä, koska he olivat olleet\nniin syventyneet toistensa katselemiseen. Hänen kuvauksensa miehestä\noli hyvin epämääräinen ja kohdistuikin enimmäkseen hänen vaatteihinsa.\nHänellä oli ollut yllään sininen sarssipuku ja harmaa huopahattu, ja\noli muutenkin näyttänyt herrasmieheltä. Hän oli ollut Fannyä paljon\nvanhempi eikä Prue ollut lainkaan varma siitä, oliko hänellä ollut\nviiksiä.\n\n\"Isäni keskeytti Pruen selityksen hirmuisilla sanoilla, joita minä\nsitten kuulin hänen toistelevan silloin tällöin seuraavana viikkona:\n'Olisin mieluummin tahtonut nähdä hänet kuolleena jaloissani kuin\nsallinut tämän tapahtua!'\n\n\"'Tyttö raukka!' sanoi enoni. 'Niin katkera läksy kuin hänellä nyt on\nedessään. Katkera läksy. Lapsi raukka! Pieni Fanny raukka!'\n\n\"'Fanny raukka, todellakin!' huudahti äitini kostonhimoisesti,\nnähden luullakseni kaiken kokonaan toisenlaiselta näkökannalta.\n'Siellä hän nyt juhlii mielitiettynsä kanssa kaikessa komeudessaan\nsyöden päivällistä viinin kera ja saaden kukkia, pukuja ja kaikkea\nmuutakin. Hän saa matkustella ja katsella uusia seutuja. Hän saa käydä\nteatterissa. Millainen häpeä! Ja meidät hän on häpäissyt niin, ettei\nmeillä ole mitään sanottavaa naapureillemme heidän kyselyihinsä.\nKuinka minä voin katsoa heitä silmiin? Kuinka minä voin katsoa herra\nCrosby'ta silmiin? Tuo mies oli valmis polvistumaan hänen eteensä ja\nkunnioittamaan häntä, vaikka hän onkin niin jäykkä. Hän olisi täyttänyt\ntytön kaikki järkevät toivomukset. Mutta minä en voinut milloinkaan\noikein ymmärtää, mitä hän tytössä näki. Hän näki vain. Ja nyt on minun\nmentävä sanomaan hänelle, että minä olen valehdellut. Olen alituisesti\ntoistellut hänelle: Teidän pitää odottaa herra Crosby. Ja nyt on tuo\nletukka, tuo häpeämätön ja koreileva letukka, poistunut!'\n\n\"Isäni kaikuva ääni tukahdutti äitini kimeät huudahdukset.\n\n\"'Olisin mieluummin tahtonut nähdä hänet kuolleena jaloissani kuin\nsallinut tämän tapahtua!'\n\n\"En voinut olla vastustamatta heitä ja itkin katkerasti kolmestatoista\nikävuodestani huolimatta. 'Kuinka te voitte tietää', nyyhkytin minä,\n'ettei Fanny ole matkustanut pois mennäkseen naimisiin? Kuinka te sen\ntiedätte?'\n\n\"'Naimisiinko?' huudahti äitini. 'Miksi hän olisi paennut mennäkseen\nnaimisiin? Jos siinä oli kysymyksessä avioliitto, miksi hän ei tuonut\nystäväänsä kotiinsa ja esitellyt häntä meille asiaan kuuluvalla\ntavalla? Eivätkö hänen omat vanhempansa ja kotinsa kelvanneet hänelle,\nettä hänen piti paeta mennäkseen naimisiin? Sehän olisi voinut\ntapahtua niin ihanasti täällä St. Judesin kirkossa isäsi, enosi\nja kaikkein meidän muidenkin nähtemme. Hän olisi saanut pukuunsa\nvalkoisia nauharuusukkeita, olisi saanut ajaa vaunuissa ja kaikkea\nmuutakin. Toivoisin voivani toivoa hänen menneen naimisiin. Toivoisin\nsellaista mahdollisuutta.' Enoni pudisti vakuuttavasti päätään. 'Olisin\nmieluummin tahtonut nähdä hänet kuolleena jaloissani kuin sallinut\ntämän tapahtua!' jyrisi isäni.\n\n\"'Eilen illalla hän rukoili', sanoi Prue.\n\n\"'Eikö hän sitten aina rukoillut?' kysyi enoni loukkaantuneena.\n\n\"'Ei polvistuen', sanoi Prue. 'Mutta eilen illalla hän oli polvillaan\nmelko kauan aikaa. Hän luuli minun nukkuvan, mutta minä vahdinkin\nhäntä.'\n\n\"'Tuo näyttää pahalta', sanoi enoni. 'Kuulehan, Smith, tuo näyttää\npahalta. En pidä tuollaisesta rukoilemisesta. Se näyttää niin\npahaenteiseltä, etten pidä siitä.'\n\n\"Ja sitten karkoitettiin minut ja Prue äkkiä ja väkivaltaisesti\nyläkertaan vuoteisiimme.\n\n\"Heidän äänensä kuuluivat vielä kauan aikaa. He tulivat kaikki\nkolme kauppaan ja seisoivat ulko-ovella enoni sanoessa vähitellen\njäähyväisiä, mutta sitä minä en kuullut, mitä he muuta puhuivat.\nMuistan kuitenkin saaneeni äkkiä päähäni suurenmoisen tuuman\nluultavasti Pruen todistuksen innoittamana. Nousin vuoteestani,\npolvistuin ja sanoin: 'Hyvä Jumala, ole ystävällinen Fannylle. Hyvä\nJumala, älä ole ankara hänelle! Hän aikoo varmasti mennä naimisiin.\nIkuisiksi ajoiksi, Amen.' Ja antaen hänen kunniansa sallimuksen haltuun\ntällä tavalla, niin sanoakseni, tunsin mieleni hieman huojentuneeksi ja\npalattuani vuoteeseeni nukuin melkein heti.\"\n\nSarnac keskeytti.\n\n\"Tämä kaikki on melko hämmentävää\", sanoi Willow.\n\n\"Se tuntui hyvin luonnolliselta siihen aikaan\", sanoi Sarnac.\n\n\"Tuo teurastaja oli varmaankin hyvin inhoittava mies?\" sanoi Firefly.\n\"Miksi he eivät vastustaneet häntä?\"\n\n\"Koska avioliittojuhlallisuuksien merkitys oli niin suuri noina\naikoina, että se hallitsi koko tilannetta. Minä tunsin Crosbyn melko\nhyvin. Hän oli viekkaan näköinen mielistelevä heittiö kaljuine\npäineen, lihavine punaisine korvineen, punakkoine kasvoineen ja\nihravatsoineen. Maailmassa ei ole enää sellaisia ihmisiä ja teidän\npitää muistella joitakin uskomattomia vanhanaikaisia hullunkurisia\npilakuvia voidaksenne kuvitella hänet. Nykyään te voisitte yhtä\nmielellänne ajatella jonkun tytön elämän liittämistä johonkin kömpelöön\nisoon eläimeen kuin sellaiseen mieheen. Mutta se ei merkinnyt mitään\nisälleni eikä äidilleni. Epäilen äitini pikemminkin nauttineen tuosta\najatuksesta, että Fannyä tultaisiin fyysillisesti niin nöyryyttämään.\nHänelläkin oli epäilemättä ollut omat nöyryytyksensä, sillä vanhan\nmaailman sukupuolielämään sisältyi vain kömpelöä tietämättömyyttä ja\nsalaista häpeää.\n\n\"Paitsi äitini todellista vihamielisyyttä Fannyä kohtaan muistan tuskin\nainoatakaan yksinkertaisen, luonnollisen tunteen hiventäkään, saati\nsitten järkevää ajattelemista kaikessa tuossa heidän hirmuisessa\ntyhjänpäiväisyydessään. Miehet ja naiset olivat noina aikoina paljon\nmutkikkaampia ja keinotekoisempia kuin nyt, ollen vielä tavattoman\nvehkeileviäkin sekasortoisella tavallaan. Tehän tiedätte, että\napinoilla, nuorillakin, on vanhan näköiset ryppyiset kasvot, ja yhtä\ntotta on, että hämmennyksen aikakaudella elämä oli niin hämmentävää ja\ntyperää, että me mieleltämme olimme jo vanhoja ja ryppyisiä, vaikka\nme olimmekin vielä lapsia. Kehittymättömälle huomiokyvyllenikin se\noli ilmeistä, että isäni näytteli koko ajan, käyttäytyen niinkuin\nhän kuvitteli muiden toivovan hänen käyttäytyvän. Hän ei milloinkaan\njuovuksissakaan ollessaan koettanut saada selville ja vielä vähemmin\nilmaista sitä, millaiset hänen luonnolliset tunteensa Fannyä kohtaan\nolivat. Hän ei uskaltanut tehdä sitä. Ja tuona yönä me kaikki\nnäyttelimme. Me emme uskaltaneet tehdä muuta kuin näytellä sitä, mitä\nme kuvittelimme hyveelliseksi osaksi.\"\n\n\"Mutta mitä te sitten pelkäsitte?\" kysyi Radiant. \"Miksi te\nnäyttelitte?\"\n\n\"En tiedä. Me pelkäsimme kai moitteita ja pappia. Olimme tottuneet\nsiihen. Se oli perinnäistä.\"\n\n\"Mitä teillä oli tuota todellista rakastajaa vastaan?\" kysyi Firefly.\n\"En voi ymmärtää kaikkea tätä vihamielisyyttä.\"\n\n\"He arvasivat aivan oikein, ettei miehen tarkoitus ollut mennä\nnaimisiin Fannyn kanssa.\"\n\n\"Millainen mies hän oli?\"\n\n\"Minä tutustuin häneen vasta monta vuotta jälkeenpäin. Mutta minä\nkerron teille hänestä sitten kuin pääsen sinne asti.\"\n\n\"Oliko hän sellainen mies, että häntä voitiin rakastaa?\"\n\n\"Fanny rakasti häntä. Hän ei voinutkaan muuta. Mies piti huolta hänestä\nja hän sai sellaisen sivistyksen kuin hän oli halunnutkin. Mies\nteki hänen elämänsä kiintoisaksi. Hän oli luullakseni rehellinen ja\nmiellyttävä henkilö.\"\n\n\"He sopivat siis toisilleen?\"\n\n\"Kyllä.\"\n\n\"No miksi hän ei sitten mennyt naimisiin sisaresi kanssa, jos tapa\nkerran oli sellainen?\"\n\n\"Mies oli jo naimisissa, mutta avioliitto oli katkeroittanut hänet. Se\nkatkeroitti paljon ihmisiä. Hänet oli petetty. Hän oli mennyt naimisiin\nerään naisen kanssa, joka oli teeskennellyt rakkautta päästäkseen hänen\nvaimokseen ja saadakseen osan hänen omaisuudestaan, ja mies oli saanut\nsen selville.\"\n\n\"Se kai ei ollutkaan kovin vaikeata\", sanoi Firefly.\n\n\"Ei.\"\n\n\"Mutta miksi he eivät eronneet?\"\n\n\"Siihen aikaan tarvittiin siihen kummankin suostumus ja tässä\ntapauksessa pani nainen vastaan. Hän piti vain kiinni oikeuksistaan\nnauttien miehensä yksinäisyydestä. Jos mies olisi ollut köyhä, olisi\nhän ehkä koettanut tappaa vaimonsa, mutta hänen yrityksensä olivatkin\nsattumalta onnistuneet ja hän oli rikas. Ja rikkaat henkilöt voivat\navioliitossaan suoda itselleen sellaisia vapauksia, jotka olivat\naivan mahdottomia köyhemmille ihmisille. Ja hän oli luullakseni hyvin\ntunteellinen, hellä ja tarmokas. Taivas yksin tietää, millaisin\ntarkoituksin hän ensin lähestyi Fannyä. Hän poimi tytön muiden\njoukosta, kuten ihmiset tavallisesti sanoivat. Vanha maailma oli\ntäynnä sellaisia satunnaisen kohtauksen aiheuttamia seikkailuja. Ne\nloppuivat tavallisesti aina onnettomasti, mutta tämä sattui olemaan\npoikkeus. Ehkä Fannyyn tutustuminen oli yhtä suureksi onneksi hänelle\nkuin Fannyllekin. Fanny oli sellainen ihminen, että häntä oli\nkohdeltava rehellisesti, hän oli terävä ja vaatimaton, ja leikkaava\nkuin terävä veitsi. He olivat molemmat vaarassa ja puutteessa. Fannylle\nolisi voinut tapahtua mitä ilkeintä ja hän oli jo mennyt pitkälle\ntäydellisessä sukupuolisessa alentumisessaan... Mutta minä en voi\njatkaa enää Fannyn tarinaa. Ehkä mies lopulta menikin naimisiin hänen\nkanssaan. He ainakin suunnittelivat sitä. Tuo toinen teki sen lopulta\njollakin tavoin mahdolliseksi.\"\n\n\"Miksi et tiedä sitä varmasti?\"\n\n\"Koska minut ammuttiin ennen sen tapahtumista. Jos siitä nyt lainkaan\ntulikaan mitään.\"\n\n\n6\n\n\"Ei!\" huudahti Sarnac vaientaen Willowin kysymyksen viittauksella.\n\n\"Minä en kerro teille lainkaan tarinaani\", sanoi Sarnac, \"jos te\naina keskeytätte minut kysymyksillänne. Selostin teille äsken sitä\nonnettomuuksien myrskyä, joka tuhosi taloutemme Cherry Gardensissa...\n\n\"Isäni tapettiin kolmen viikon kuluttua Fannyn paosta. Hänet tapettiin\nCherry Gardensin ja Cliffstone'in välisellä tiellä. Muuan nuori\nWickersham-niminen herrasmies oli hankkinut itselleen tuollaisen\npaloöljyllä käyvän moottorivaunun, jollaiset juuri silloin alkoivat\ntulla käytäntöön; hän sanoi tutkintotuomarille kiiruhtaneensa kotiinsa\nniin nopeasti kuin suinkin, koska vaunun jarrut olivat epäkunnossa ja\nhän pelkäsi onnettomuutta. Isäni oli kävellyt enoni kanssa käytävällä\njutellen. Mutta sitten oli käytävä käynyt liian ahtaaksi hänen\npuheilleen ja viittauksilleen, ja hän oli äkkiä siirtynyt ajotielle,\njolloin vaunut olivat ajaneet hänen ylitseen takaapäin, paiskanneet\nhänet maahan ja tappaneet hänet silmänräpäyksessä.\n\n\"Sen vaikutus enooni oli perinpohjainen. Hän oli selvä ja miettiväinen\nmuutamia päiviä ja laiminlöi erään ravikilpailunkin, ollen hyvin\navulias hautajaisten yksityiskohtia järjestettäessä.\n\n\"'Sinä et voi sanoa sitä, Martha, ettei hän olisi ollut\nvalmistautunut', sanoi hän äidilleni. 'Sinä et voi väittää sitä.\nKuolinhetkelläänkin hänellä oli Jumalan nimi huulillaan. Hän oli\njuuri kertonut minulle, kuinka kovasti häntä oli koeteltu monella eri\ntavalla.'\n\n\"'Eikä häntä ainoastaan', sanoi äitini.\n\n\"'Hän sanoi tietävänsä Sen annetun hänelle vain opetukseksi, vaikka hän\nei oikein osannutkaan sanoa, millaiseksi opetukseksi. Hän oli aivan\nvarma siitä, että mitä ikinä meille sitten tapahtuneekin, on se meidän\nparhaaksemme, vaikka se ei meistä siltä näyttäisikään.'\n\n\"Enoni keskeytti dramaattisesti.\n\n\"'Ja silloin sattuivat vaunut häneen', sanoi äitini koettaen kuvailla\ntapahtumaa.\n\n\"'Niin, silloin sattuivat vaunut häneen', sanoi enoni.\"\n\n\n\n\nIV\n\nSMITHIN LESKI MUUTTAA LONTOOSEEN\n\n\n1\n\n\"Noina aikoina\", sanoi Sarnac, \"pantiin ruumiit enimmäkseen arkkuihin\nja haudattiin maahan. Vain muutamia ruumiita poltettiin, mutta\nsellainen olikin uutta ja vastakohtaista sen ajan hyvin aineellisille\nuskonnollisille mielipiteille. Teidän pitää muistaa, että siinä\nmaailmassa ihmiset vielä täydellisesti luottivat uskontoon, jossa\npuhuttiin ruumiin ylösnousemisesta ja iankaikkisesta elämästä.\nVanha Egypti ja sen uneksivat muumiot hallitsivat vielä henkisesti\nEuroopassa asuvia tavallisia ihmisiä. Kristityt lahkot olivat itsekin\nAla-Egyptistä tuotuja muumioita. Isäni sanoikin kerran eräässä\ntilaisuudessa väitellessään tästä ruumiinpolttamisesta: 'Siitä voi\nkoitua hankaluuksia ylösnousemisessa. Silloinhan ei kellään olisi\noikeita häävaatteita, niin sanoakseni...\n\n\"Ja onhan niitä sellaisiakin, jotka ovat joutuneet haikalojen\nsyötäviksi', sanoi isäni, joka voi siirtyä hyvin äkkiä toisesta\nasiasta toiseen. 'Ja sellaisia, joita leijonat ovat syöneet. Useimmat\nkristityistä marttyyreistä joutuivat leijonien syötäviksi. Heille\nannetaan varmasti uudet ruumiit...\n\n\"Ja jos kerran toiselle annetaan uusi ruumis', lisäsi hän, kohottaen\nlempeätä katsettaan, 'niin miksi ei silloin toisellekin? Sitä on hyvin\nvaikea tietää.'\n\n\"Tässä tapauksessa ei meidän kuitenkaan tarvinnut väitellä\nruumiinpoltosta. Me hankimme jonkinlaiset ruumisvaunut, joiden\netuosassa oli tilaa arkulle, viedäksemme hänet kirkkomaahan. Ja noissa\najopeleissä ajoivat äitini ja Pruekin, vanhemman veljeni Ernstin, joka\noli saapunut hautajaisiin Lontoosta, enoni ja minun kävellessä edellä\nja odottaessa kirkkomaan portilla. Sitten me seurasimme arkkua haudan\nreunalle. Meillä oli kaikilla yllämme mustat vaatteet ja vieläpä mustat\nsormikkaatkin, vaikka me olimmekin tavattoman köyhiä.\n\n\"Tämä ei ole viime käyntini tässä paikassa tänä vuonna --', sanoi enoni,\n'jos vain Adelaiden sairaus jatkuu entiseen tapaan.'\n\n\"Ernst vaikeni. Hän inhosi enoa ja katsoi nyt häneen miettiväisesti.\nAina tulostaan saakka hän oli osoittanut yhä suurempaa\nvastenmielisyyttä enoani kohtaan.\n\n\"'Hautajaiset tuottavat onnea, sanotaan', sanoi enoni hetkisen kuluttua\nreippaammasti. 'Jos vain pidän silmäni auki, voin saada jonkinlaisen\nvihjauksen tahi jotakin muuta.'\n\n\"Ernst oli vain äreän näköinen.\n\n\"Me seurasimme miehiä, jotka kantoivat arkun kirkkomaan kappeliin pienen\nsaattueen edellä, jota johti messukasukkaansa pukeutunut herra Snape.\nHän alkoi lukea sanoja, jotka muistaakseni olivat hyvin kauniit ja\nliikuttavat ja jotka koskivat kummallisen kaukaisia asioita. 'Minä olen\nylösnousemus ja elämä, ja joka uskoo minuun, elää, vaikka hän olisikin\nkuollut...'\n\n\"'Minä tiedän vapahtajani elävän ja hän on tuleva viimeisenä päivänä\nmaan päälle...'\n\n\"'Me emme tuoneet mitään tähän maailmaan ja on varmaa, ettemme voi viedä\nsieltä mitään poiskaan. Herra antoi, Herra otti, kiitetty olkoon Herran\nnimi.'\n\n\"Minä unhotin äkkiä veljeni ja enoni kinastelun, ja mieleni täyttyi\nhellyydellä ja surulla isääni kohtaan. Muistin äkkiä monta hänen\nkömpelöä ystävyydenosoitustaan ja totesin tulevani suuresti kaipaamaan\nhänen toveruuttaan. Muistelin noita hauskoja sunnuntairetkiäni hänen\nkanssaan keväisin, ajattelin kauniita kesäiltoja ja talvea, jolloin\npakkanen oli pudotellut kaikki lehdet kumpujen puista. Muistelin\nhänen loppumattomia ylentäviä keskustelujaan kukista, kaniineista,\nkukkuloiden rinteistä ja kaukaisista tähdistä. Ja nyt hän oli kuollut.\nEn kuulisi enää milloinkaan hänen ääntään. En näkisi enää ikinä hänen\nrakkaita vanhoja silmiään, jotka olivat suurentuneet äärettömän\nihmetteleviksi hänen silmälasiensa takana. En saisi enää milloinkaan\ntilaisuutta sanoa hänelle, kuinka paljon minä häntä rakastin. Enkä\nminä ollut sitä hänelle milloinkaan sanonutkaan. En ollut milloinkaan\nennen todella todennutkaan sitä, että minä pidin hänestä, ennenkuin\nnyt. Hän lepäsi nyt kankeana ja hiljaa, alistuvaisena ja hylättynä\ntuossa arkussa. Elämä oli kohdellut häntä huonosti. Hänellä ei ollut\nmilloinkaan ollut koirankaan mahdollisuuksia. Ajatukseni kiisivät\neteenpäin tuleviin ikävuosiini ja minä ymmärsin, millainen sarja\nmitättömiä nöyryytyksiä, pettymyksiä ja alentumisia hänen elämänsä oli\nollutkaan. Näin silloin yhtä selvästi kuin nytkin sellaisen elämän\näärettömän surkeuden. Suru sai minut valtoihinsa. Itkin katkerasti\nhorjuessani hänen jäljessään. Minun oli hyvin vaikeata hillitä itseäni\nniin paljon, etten itkenyt ääneen.\"\n\n\n2\n\n\"Hautajaisten jälkeen alkoivat veljeni Ernst ja enoni riidellä kovasti\näitini tulevaisuudesta. Huomattuaan tätini Adelaiden olevan mennyttä\nkalua kaikkiin käytännöllisiin asioihin nähden enoni ehdotti,\nettä hän myytyään enimmän osan kalustostaan sijoittaisi pääomansa\nvihanneskauppaan ja tulisi asumaan sisarensa luo. Mutta veljeni\nväitti vihanneskauppojen kannattavan huonosti nykyään ja tahtoi, että\näitini muuttaisi Cliffstone'iin ja perustaisi sinne täysihoitolan.\nPrue olisi siellä hänelle suureksi avuksi. Enoni vastusti tätä ensin,\npäästen kuitenkin lopulta siihen tulokseen, että hänkin puolestaan\ntahtoi auttaa suunnitelman toteuttamisessa. Ernst vastusti taas tätä\nkysyen melko raa'asti, millaiseksi avuksi eno luuli voivansa olla\ntäysihoitolassa. 'Puhumattakaan siitä, ettet sinä milloinkaan nouse\nvuoteestasi ennen kymmentä', sanoi hän, ilmaisematta kuitenkaan, kuinka\nhän oli saanut sen selville.\n\n\"Ernst asui Lontoossa työskennellen eräässä autotallissa. Hän ohjasi\nvuokra-autoja kuukausipalkasta tahi saaden määrätyn osan tuloista,\nja hänen kunnioituksensa ylempää luokkaa kohtaan oli jostakin syystä\nhävinnyt. Tuon toisluokkaisen sir John Guthbertsonin arvokkaisuus\njäähdytti hänet tehden hänet ivalliseksi. 'Sinä et tule lainkaan\nhyötymään äitini työstä etkä hänen palveluksistaan', sanoi hän.\n\n\"Tämän väittelyn kuluessa kantoi äitini Pruen avulla pöydälle sellaisia\nkylmiä ruokia, jotka siihen aikaan muodostivat kaikkien hautajaisten\nsovittavan piirteen. Siellä oli kylmää liikkiötä ja kananpoikia. Enoni\nsiirtyi etuoikeutetusta paikastaan isäni rääsyiseltä takkamatolta\npöydän ääreen ja me kaikki muutkin istuuduimme poikkeuksellisen\nateriamme ääreen.\n\n\"Kylmä liikkiö ja kananpojat saivat aikaan jonkinlaisen aselevon\nenoni ja veljeni välille joksikin ajaksi, mutta hetkisen kuluttua\nenoni huokaisi, joi oluensa loppuun ja aloitti jälleen väittelyn.\n'Sinullakin, Martha', sanoi hän keihästäen sievästi perunan kulhosta\nhaarukallaan, 'on luullakseni hieman sanomista siihen, mitä sinä aiot\nruveta hommaamaan. Minä ja tämä nuori mies Lontoosta olemme olleet\nhieman eri mieltä siitä, mitä sinun pitää tehdä.'\n\n\"Huomasin äkkiä äitini kalpeiden kasvojen ilmeestä, jonkinlaisesta\nkalpeasta tarkoituksellisuudesta, mitä hänen valkoinen leskenmyssynsä\nnäytti vielä lisäävän, ettei hän ainoastaan aikonut lausua\nmielipidettään, vaan vieläpä korostaakin sitä, mutta ennenkuin hän ehti\nsanoa mitään, sekaantui veljeni Ernst asiaan.\n\n\"'Asia on nyt niin, äiti', sanoi hän, 'että sinun on tehtävä jotakin,\nvai mitä?'\n\n\"Äitini aikoi juuri vastata, kun Ernst oli huomaavinaan jonkinlaista\nmyöntyväisyyttä hänessä ja jatkoi: 'Kysyn luonnollisesti sinulta, mihin\nsinä aiot ryhtyä ja minä vastaan siihen yhtä luonnollisesti, että sinä\naiot avata täysihoitolan. Sinä et voi ajatellakaan vihanneskaupan\njatkamista, koska se olisi aivan luonnotonta naiselle raskaiden\ntaakkojen ja hiilten kantamisen vuoksi.'\n\n\"'Niitä voitaisiin liikutella kevyesti, jos vain jokin mies auttaisi\nhäntä', sanoi enoni.\n\n\"'Niin mies!' sanoi veljeni Ernst katkeran ivallisesti. 'Mitä sinä sillä\ntarkoitat?' kysyi enoni jäätävän ylhäisesti.\n\n\"'Sitä mitä sanoinkin', sanoi Ernst. 'En sen enempää enkä vähempää. Jos\nsiis tahdot noudattaa neuvoani, äiti, pitää sinun tehdä näin: Sinä\nmenet huomenaamulla varhain Cliffstone'iin hakemaan sieltä sopivaa\npientä taloa, joka on tarpeeksi suuri täysihoitolaksi, mutta ei niin\nsuuri, että se kykenee katkaisemaan selkääsi, ja minä tahdon mennä\nherra Bulstroden puheille ja sanoa irti nämä huoneesi. Silloin me jo\nvoimme käsittää tilanteen.'\n\n\"Äitini koetti jälleen sanoa jotakin, mutta hänet vaiennettiin.\n\n\"'Jos sinä luulet voivasi kohdella minua kuin ilmaa', sanoi enoni,\n'et ole milloinkaan elämässäsi erehtynyt niin suuresti. Nyt sinun on\nkuunneltava minua Martha.'\n\n\"'Tuki sinä suusi!' sanoi veljeni. 'Minulla on suurin oikeus järjestää\näitini asiat.'\n\n\"'Tuki suusi!' toisti enoni. 'Kuinka sinä käyttäydytkään ja vieläpä\nhautajaisissa. Pitäisikö minun kärsiä sellaista sinun puoleltasi,\nsinun, jonka ikä ei vielä ole kolmatta osaakaan minun iästäni. Sinä\nolet vain uhmaileva poikanen. Tuki suusi! Tuki itse suusi, poikaseni,\nja kuuntele niitä, jotka tietävät hieman enemmän elämästä kuin sinä.\nOlen antanut sinulle selkään ennenkin monta kertaa. Ja minä lämmitin\nnahkaasi, kun varastelit persikoita, ja hyvää se sinulle tekikin. Minun\nolisi pitänyt nylkeä sinut kokonaan. Me emme ole milloinkaan tulleet\ntoimeen keskenämme, ja ellet sinä osaa esiintyä säädyllisesti, emme\ntule vieläkään.'\n\n\"'Siitä seuraakin', sanoi veljeni Ernst vaarallisen tyynesti, 'että kuta\npikemmin sinä laittaudut täältä tiehesi, sitä parempi se on meille\nkaikille.'\n\n\"'Minä en aio luovuttaa sisareni asioita sellaisen penikan kuin sinun\nhaltuusi.'\n\n\"Äitini koetti jälleen puhua, mutta vihaiset äänet hukuttivat hänen\nsanansa.\n\n\"'Sinun on mentävä tiehesi, ja ellet sinä voi poistua omasta halustasi,\naion minä auttaa sinua.'\n\n\"'Et ainakaan nyt hautajaisissa', sanoi äitini. 'Sinullahan on vielä\nsurupukukin ylläsi ja sitäpaitsi...'\n\n\"Mutta he olivat nyt molemmat liian kiihkoissaan kuunnellakseen häntä.\n\n\"'Sinä olet melko suurisuinen puheissasi', sanoi enoni. 'Mutta älä\nkiusaa liian paljon kärsivällisyyttäni. Minä olen saanut jo tarpeekseni\ntästä.'\n\n\"'Niin olen minäkin', sanoi Ernst nousten seisoalleen. Enoni nousi myös\nseisoalleen ja he mittailivat toisiaan katseillaan.\n\n\"'Tuolla on ovi', sanoi veljeni synkästi.\n\n\"Enoni käveli takaisin mielipaikalleen uuninmatolle.\n\n\"'Älkäämme riidelkö tällaisena päivänä', sanoi hän, 'Ellet sinä kiinnitä\nmitään huomiota äitisi tunteihin, voit kuitenkin ajatella häntä,\njoka on mennyt rajan toiselle puolen. Minä koetan vain järjestää\nasiat kullekin parhaimmalla tavalla. Ja minä sanon sen vielä kerran,\nettä suunnitelma äitisi perustamasta täysihoitolasta miehen avutta\non naurettava, hyvin naurettava, ja ainoastaan ensiluokkainen\najattelematon nuori hölmö...'\n\n\"Veljeni Ernst meni aivan enoni viereen. 'Nyt sinä olet puhunut jo\ntarpeeksi', huomautti hän. 'Tämän minun äitini ja sinun välisen asian\nlopputulos sisältyy sanoihin: Mene ulos! Ymmärrätkö?'\n\n\"Äitini koetti jälleen sanoa jotakin ja jälleen hänet vaiennettiin.\n'Tämä on miehen työtä, äiti', sanoi Ernst. 'Aiotko sinä siirtyä, eno?'\n\n\"Enoni suhtautui tyynesti tähän veljeni lausumaan uhkaukseen. 'Minulla\non velvollisuuksia sisartani...' Ja nyt minun täytyy ikäväkseni kertoa,\nettä veljeni kävi silloin enoni kimppuun. Hän tarttui enoa kaulukseen\nja ranteeseen ja hetkisen nuo mustapukuiset olennot huojuivat.\n\n\"'Päästä takkini irti!' sanoi enoni. 'Päästä takkini kaulus irti!'\n\n\"Mutta veljeni Ernest oli joutunut hirmuisen kiihkon valtaan. Äitini,\nPrue ja minä seisoimme kauhistuneina paikoillamme.\n\n\"'Ernie', huusi äitini, 'sinä unhotat itsesi!'\n\n\"'Kaikki on hyvin, äiti', sanoi Ernst heittäen enoni kovasti\ntakkamatolta portaitten juurelle. Sitten hän vaihtoi otteensa enoni\nranteesta hänen tiukkojen mustien housujensa takapuoleen ja osittain\nnosteli ja osittain työnteli hänet portaita ylös. Enoni käsivarret\nhuitoivat hurjasti, kuin hän olisi tahtonut pitää kiinni menetetystä\narvostaan.\n\n\"'John', huusi äitini, 'täällä on hattusi!'\n\n\"Näin vilahdukselta enoni silmät hänen kadotessaan porraskäytävään.\nHän näytti hakevankin hattuaan, koettamattakaan vakavammin vastustaa\nErnstin hyökkäystä.\n\n\"'Vie sinä se hänelle, Arry', sanoi äitini. 'Ja tuossa ovat hänen\nsormikkaansakin.'\n\n\"Otin mustan hatun ja mustat sormikkaat, ja seurasin taistelevia\nyläkertaan. Hämmästyneenä ja kykenemättä vastarintaan sysättiin enoni\njulkipuolen ovesta kadulle, missä hän seisoi huohottaen ja katsoen\nveljeäni. Hänen kauluksensa oli päässyt irti napeistaan ja hänen\nmusta huivinsa oli rypistynyt. Ernstkin huohotti raskaasti. 'Mene nyt\nmatkoihisi ja pidä vain huolta omista asioistasi', sanoi hän.\n\n\"Ernst kääntyi säpsähtäen minun hyökätessäni hänen ohitseen. 'Tässä on\nhattusi ja sormikkaasi, eno', sanoin minä ojentaen ne hänelle. Hän otti\nne vaistomaisesti kääntämättä katsettaan Ernstistä.\n\n\"'Ja sinä siis olet se poika, jota minä opetin rehelliseksi', sanoi\nenoni veljelleni Ernstille melko katkerasti. 'Minä koetin ainakin.\nSinä olet se nuori mato, jota minä lihotin puutarhassani ja jolle\nminä osoitin sellaista ystävällisyyttä. Ja näin sinä osoitat minulle\nkiitollisuutta.'\n\n\"Hän katseli hattuaan hetkisen kuin se olisi ollut jokin vieras esine ja\npani sen sitten päähänsä onnellisen ajatuksen innoittamana.\n\n\"'Jumala auttakoon äiti parkaasi', sanoi Julip-eno. 'Jumala häntä\nauttakoon!'\n\n\"Hänellä ei ollut sen jälkeen mitään sanottavaa. Hän katseli kadulle\nmolemmille suunnille ja kääntyi sitten kuin jonkin tarpeen pakottamana\nWellingtonin kapakkaa kohti. Ja siten heitettiin John Julip-eno\nisäni hautaamispäivänä Cherry Gardensin kadulle, vaikka hän olikin\ntuleva leski ja hyvin liikuttava onneton pieni mies. Tuo tahrainen\nmusta pieni pakeneva olento vaivaa muistiani vieläkin. Hän näytti\nhämmästyneeltä takaakinpäin katsottuna. Milloinkaan ei mies, jota ei\nole potkaistu, ole ollut niin suuresti sellaisen miehen näköinen, jota\non potkaistu. En nähnyt häntä milloinkaan enää sen jälkeen. Hän vei\nepäilemättä kaikki surunsa Wellingtonin kapakkaan ja joi siellä itsensä\nsikahumalaan, ja epäilemättä hän kaipasi isääni hirveästi koko ajan.\n\n\"Veljeni Ernst palasi miettiväisenä keittiöön. Hän häpesi jo hieman\nväkivaltaisuuttaan. Seurasin häntä kunnioittavasti.\n\n\"'Sinun ei olisi pitänyt tehdä sitä', sanoi äitini.\n\n\"'Mitä oikeutta hänellä on lyöttäytyä sinun niskoillesi elätettäväksi ja\npalveltavaksi?'\n\n\"'Hän ei olisi lainkaan lyöttäytynyt minun niskoilleni', sanoi äitini.\n'Sinä kiihdyit tyhjästä, Ernst, kuten usein ennenkin, haluamatta\nkuunnella mitään.'\n\n\"'Minä en ole milloinkaan sietänyt häntä', sanoi Ernst.\n\n\"'Kun sinä suutut, Ernst, unhoitat sinä kaiken', sanoi äitini. 'Sinun\nolisi pitänyt muistaa, että hän on minun veljeni.'\n\n\"'Hieno veli!' sanoi Ernst. 'Kuka esimerkiksi aloitti tuon\nvarastelemisen? Kuka opetti isä raukan juomaan ja lyömään vetoja?'\n\n\"'Sinulla ei ollut siitäkään huolimatta mitään oikeutta käsitellä\nhäntä niin', sanoi äitini. 'Isä raukkasi on tuskin vielä kylmennyt\nhaudassaan.' Hän purskahti itkuun, otti sitten mustalaitaisen\nnenäliinan taskustaan ja kuivasi silmänsä. 'Minä toivoin voivani pitää\nhänelle juhlalliset hautajaiset huolista ja kustannuksista huolimatta\nja nyt sinä olet turmellut kaiken. Minä en voi milloinkaan muistella\ntätä päivää mielihyvällä, vaikka eläisin satavuotiaaksi. Mieleeni\ntulee juolahtamaan aina, kuinka sinä turmelit isäsi hautajaiset\nkarkoittamalla enosi pois noin.'\n\n\"Ernst ei voinut vastata mitään hänen moitteisiinsa. 'Hänen ei olisi\npitänyt ruveta väittelemään eikä puhumaan niin', vastusti hän.\n\n\"'Ja kaikki niin tarpeettomasti. Olen koko ajan koettanut sanoa sinulle,\nettei sinun tarvitse olla huolissasi minun vuokseni. Minä en halua\nmitään täysihoitolaa Cliffstone'ista, en enosi kanssa enkä ilman häntä.\nMinä kirjoitin Matilda Goodille viikko sitten ja olen nyt sopinut hänen\nkanssaan kaikesta. Niin juuri!'\n\n\"'Mitä sinä tarkoitat?' kysyi Ernst.\n\n\"'Tarkoitan tuota hänen Pimlicossa sijaitsevaa taloaan. Hän on ollut\nluotettavan avun tarpeessa jo kauan aikaa, koska hän ei itse jaksa\njuosta portaita ylös eikä alas eikä suoriutua muustakaan, ja heti kun\nhän sai kirjeeni rakkaan isäsi kuolemasta, kirjoitti hän minulle näin:\n'Sinun ei tarvitse milloinkaan olla kodin puutteessa niin kauan kuin\nminulla vain on huoneita. Sinä ja Prue olette tervetulleita tänne,\ntervetulleita auttamaan minua, ja poikakin voi helposti saada työtä\ntäältä, paljon helpommin kuin Cliffstone'ista.' Ja koko ajan kun sinä\nsuunnittelit täysihoitoloita ja muuta minulle, koetin minä sanoa\nsinulle...'\n\n\"'Tarkoitatko, että te olette jo sopineet tuosta kaikesta?'\n\n\"'Kyllä.'\n\n\"'Ja mihin sinä aiot panna tämän vähäisen kalustosi?'\n\n\"'Myyn niistä muutamia ja otan muutamia mukaani.'\n\n\"'Se käy päinsä', sanoi Ernst mietittyään hetkisen.\n\n\"'Meidän ei olisi todellakaan tarvinnut riidellä noin', sanoi Ernst\nhetkisen kuluttua, -- 'ei ainakaan minun ja enon.'\n\n\"'Eikä minun vuokseni ainakaan', sanoi äitini.\n\n\"'Mutta me riitelimme sittenkin', sanoi Ernst toisen pienen väliajan\njälkeen osoittamatta juuri minkäänlaista katumusta.\"\n\n\n3\n\n\"Jos minun uneni\", sanoi Sarnac, \"vain oli uni, oli se mitä\nyksityiskohtaisin. Voisin kertoa teille satoja eri seikkoja matkaltamme\nLontooseen ja siitä, kuinka me myimme sen vähäisen mitättömän kaluston,\njoka oli koristanut Cherry Gardensissa sijaitsevaa kotiamme. Jokainen\nyksityiskohta näyttäisi teille jonkin oudon ja valaisevan erotuksen\nnoiden entisten aikojen ja meidän mielipiteittemme välillä. Veljeni\nErnst oli auttavainen, komenteleva ja pikavihainen. Hän sai viikon\nloman isännältään auttaakseen äitiäni asioiden järjestämisessä, ja\nmuiden järjestettyjen asioiden joukossa oli luullakseni sekin, että\näitini taivutti hänet ja enoni sopimaan riitansa, vaikka minä en\ntiedäkään tuon suuren tapahtuman yksityiskohtia, koska en nähnyt\nsitä. Siitä vain mainittiin minun kuulteni matkallamme Lontooseen.\nTahtoisin kertoa teille siitäkin miehestä, joka osti meiltä useimmat\nhuonekalumme, tuon punaisenkirjavan sohvankin, jonka olen kuvaillut\nteille, ja siitä, kuinka hän ja veljeni väittelivät kiihkeästi eräästä\nsen vioittuneesta jalasta, ja kuinka herra Crosby toi meille erään\nkuitatun laskun, jonka äitini uskoi hänen antaneen meille anteeksi\njo kauan aikaa sitten Fannyn vuoksi. Siellä puhuttiin myös joistakin\nvuokraajan suorittamista korjauksista, jotka saattoivat veljeni ja\nisäntämme, herra Bulstroden, melkein väkivaltaisuuksien rajoille.\nJa herra Bulstrode syytti meitä väärin siitä, että me muka olisimme\nvahingoittaneet hänen taloaan, vaatien hyvitykseksi niin paljon, että\nhänen vaatimuksensa oli todistettava tyhjäksi. Tavaroittemme vieminen\nrautatieasemalle aiheutti myös vaikeuksia ja kun me saavuimme Lontoon\nVictoria-asemalle, huomasin minä, että Ernstin oli melkein pakko\ntapella erään kantajan kanssa -- tehän olette lukeneet niistä --\nennenkuin meihin suvaittiin kiinnittää tarpeellista huomiota.\n\n\"Mutta minä en voi kertoa teille kaikkia noita kummallisia ja\ntyypillisiä tapahtumia, koska minä en siten mitenkään voisi lopettaa\ntarinaani ennen lomamme loppua. Minun pitää jatkaa nyt ja kertoa teille\nLontoosta, tuosta sen aikaisesta maailman suurimmasta kaupungista,\njonne me olimme siirtäneet kohtalomme. Lopun ajastani, jota tämä\ntarinani koskee, asuin Lontoossa, paitsi tuota melkein kahden ja\npuolen vuoden pituista ajanjaksoa, jonka vietin harjoitusleirissä ja\nRanskassa ja Saksassa ensimmäisen maailmansodan aikana. Te tiedätte\njo, kuinka äärettömän suuren ihmistungoksen Lontoo muodostikaan;\nte tiedätte seitsemän ja puolen miljoonan ihmisen kokoontuneen\ntuolle kolmenkymmenen neliökilometrin suuruiselle alueelle,\nihmisten, jotka olivat syntyneet määrättynä aikana heidän varaltaan\nvalmistautumattomaan maailmaan ja syntyneet enimmäkseen heidän\nsiittäjiensä paljaasta tietämättömyydestä. He olivat kokoontuneet\nyhteen melko inhoittavalle saviperäiselle alueelle pakollisesta\nvälttämättömyydestä ansaita elatuksensa ja te tiedätte sen hirmuisen\nkohtalon, joka vihdoin musersi tämän syntisesti yhteenkasautuneen\njoukon. Te olette lukeneet West-endistä ja köyhäinkortteleista, ja te\nolette nähneet sen aikaisia eläviäkuvia tungokseen asti täynnä olevista\nkaduista ja joukoista, jotka katselevat jotakin kummallista juhlamenoa\ntahi muuta sellaista, suuresta liikenteestä, johon kömpelöt autot ja\npelästyneet hevoset ottavat osaa kapeilla sopimattomilla kaduilla,\nja luullakseni teidän saamanne yleinen vaikutelma on kuin roskaväen,\nvastenmielisen epämukavuuden ja likaisuuden tukahduttavan toteamisen\nja sietämättömän silmien, korvien ja tarkkaavaisuuden jännityksen\naiheuttama painajainen. Lapsuudessamme lukemamme historia tukee tätä\nvaikutelmaa.\n\n\"Mutta vaikka tosiseikat olivatkin juuri sellaisia kuin meille on\nopetettukin, en minä kuitenkaan muista Lontoossa olleen mitään\nsellaista kurjuutta kuin te ehkä luulette minun tunteneen. Muistan\nvain elävästi sen seikkailun tunnun ja sen henkisen kiihoituksen\nja kauneuden aiheuttaman vaikutuksen, joita tunsin saapuessani\nsinne. Teidän pitää muistaa, että minä tuossa kummallisessa unessani\nolin unhottanut kaikki meidän nykyiset näkökohtamme, ja hyväksyin\nlikaisuuden ja hämmingin kuin jonkin luonnostaan selvän asian, ja tämän\nsuuren kaupungin näköalat, tämän rajattoman paikan ihmeellisyydet ja\njonkinlaisen muuttuvan ja haihtuvan kauneuden, joka kohosi tuosta\ntaistelun ja rajoituksen merestä yhtä unhottumattomasti kuin hopeakoivu\nkohoaa suosta, johon se on juurtunut.\n\n\"Sitä Lontoon osaa, johon me muutimme asumaan, nimitettiin Pimlicoksi.\nSe sijaitsi joen rannalla ja sillä paikalla oli kerran ollut\ntelakka, jonne laivat tulivat Atlantin poikki Amerikasta. Tämä\nPimlico-sana oli tullut muiden tavaroiden mukana niissä samoissa\nlaivoissa; minun aikoinani oli se viimeinen vielä käytännössä oleva\nsana niiden Algonquinin punaisten intiaanien kielestä, jotka olivat\nhävinneet kokonaan olemattomiin maan pinnalta. Pimlicon telakka\noli hävinnyt, Amerikan kauppa oli unhotettu ja Pimlico oli nyt\nsuuri erämaa likaisenharmaine taloineen, joissa ihmiset asuivat\nvuokraten huoneita tarvitseville. Näitä taloja ei oltu milloinkaan\ntarkoitettu vuokrataloiksi; ne oli rapattu jollakin stukko-nimisellä\nkalkkilaastilla, joka oli melkein kiven näköistä; jokaisessa talossa\noli vajonnut maanalainen kerros, joka oli alkuaan tarkoitettu\npalvelijoille, julkipuolen ovi kuisteineen ja useita muita kerroksia,\njoihin portaat johtivat. Jokaisen kuistin vieressä oli aidattu kuoppa,\njosta pääsi valoa julkipuolen maanalaiseen huoneeseen. Kävellessään\nnoilla Pimlicon kaduilla näki jokainen näiden kuistien muodostavan\npitkän yhtämittaisen jonon ja jokainen kuisti tuossa loppumattomassa\njonossa edusti kymmentä tahi kahtatoista harhaan joutunutta,\nvaillinaista ja melko likaista asukasta, jotka olivat sekä henkisesti\nettä ruumiillisesti sairaita. Näiden harmaan likaisten rakennusten yllä\nleijaili melkein aina kosteata sumua ja vain harvoin pääsivät kirkkaat\nauringonsäteet tunkeutumaan sinne; siellä täällä kujanteitten varsilla\nojenteli jokin sekatavara- tahi vihanneskauppiaan apulainen tahi jokin\nkalakauppias elintarpeita aitojen yli jonkin perheen maanalaisille\njäsenille, tahi jokin kissa (siellä oli laumoittain kissoja) tirkisteli\naidan raosta valppaasti, varoen jotakin ohijuoksevaa koiraa. Siellä\noli vain muutamia jalankulkijoita, jotkut poiskiitävät ajurinrattaat\nja ehkä aamuisin jotkut roskakärryt kokoamassa jätteitä, jotka oli\nasetettu laatikkoihin ja peltiastioihin pitkin käytävän laitaa\ntuulien vapaasti heiteltäviksi, tahi jokin vormupukuinen mies\npuhdistamassa katuja luudalla. Teistä tuntuu varmaankin tämä kaikki\nmitä masentavimmalta näköalalta. Mutta asian laita ei ollut lainkaan\nniin, vaikka epäilenkin voinko selittää teille, miksi se ei ollut\nniin. Tiedän kulkeneeni Pimlicossa ja pitäneeni sitä melko hienona,\nhyvin kiintoisana paikkana. Minä vakuutan teille, että siellä varhain\naamuisin oli minun rajoitettujen mielipiteitteni mukaan jonkinlaista\nharmaata tilavuutta ja arvokkuutta. Mutta jälkeenpäin minä näin tässä\nsuhteessa paljon parempaakin, tarkoitan Lontoon rakennustaiteellisia\nkoristuksia, Belgraviassa ja Regent's Parkin ympäristössä. Minun\ntäytyy tunnustaa, että minä mielelläni poistuin noilta kujanteilta\nja vuokrakasarmikortteleista sellaisille kaduille, joiden varsilla\noli kauppoja ja joilla vilisi katuvaunuja, tahi etelään päin Thamesin\nrannoille. Kaupat ja valot viekoittelivat minut sinne ensin iltojen\nalkaessa hämärtyä, ja niin kummalliselta kuin se teistä ehkä mahtanee\ntuntuakin, ovat muistoni noilta retkiltä hyvin kauniita. Me tuon\nparveilevan ajan heikot lapset olimme luullakseni melkein sairaalloisen\nseuranhaluisia; me olimme kummallisesti huvitettuja ja turvallisia\nsaadessamme olla muiden joukossa ja inhosimme yksinäisyyttä. Ja minun\nvaikutelmani Lontoon kummallisesta kiinnostuksesta ja viehätyksestä\novat, tunnustan sen mielelläni, useinkin sellaisia joukkojen\naiheuttamia tunnelmia, joita tämä maailma ei enää aiheuta, tahi\nvaikutelmia, joissa oleellisinta on joukkojen täyttämä etuala tahi\ntakalisto. Mutta ne olivat kauniita.\n\n\"Siellä oli esimerkiksi muuan suuri rautatieasema noin kilometrin\npäässä meiltä. Aseman edessä oli laaja järjestämätön aukio, mihin\nvuokra-autot ja omnibussit kokoontuivat, tulivat ja menivät. Syksyisten\npäivien myöhäisessä hämärässä tämä aukio oli täynnä vilahtelevia\nmustia varjoja, valoja ja lamppuja, sen poikki virtasi loppumaton\njono keikkuvia mustia päitä, ihmisiä, jotka jalkaisin kiiruhtivat\nlähteviin juniin ja joiden kasvot vilahtivat näkyviin ja katosivat\njälleen heidän kulkiessaan valojen ohi. Tämän etuaukion yläpuolelle\nkohosivat asemarakennusten mahtavat ruskeanharmaat muodot ja erään\nsuuren hotellin julkipuoli, joihin aukion valot kajastuivat ja joiden\nyksitoikkoisuuden rikkoi siellä ja täällä jokin valaistu ikkuna.\nSitten seurasi hyvin äkkiä taivaanranta ja taivas, joka vieläkin\nnäytti siniseltä ja valoisalta, tyyneltä ja kaukaiselta. Ja ihmisten\nja ajopelien lakkaamaton hälinä muuttui syväksi, ihmeelliseksi ja\njatkuvaksi vaihtelevaksi surinaksi. Tässä näytelmässä oli nuoresta\nmielestänikin jotakin yksimielisyyden ja tarkoituksen typerää\nvakaumusta.\n\n\"Kadutkin olivat siellä, missä nuo kaupatkin olivat, minusta hyvin\nihmeellisiä ja viehättäviä juuri silloin, kun liian kirkas ja kuulas\npäivänvalo alkoi himmetä. Kauppojen ikkunoiden eriväriset lamput,\njotka näyttivät kulkijoille mitä erilaisimpia myytäviä tavaroita,\nheittivät mitä kummallisimpia varjoja käytäville ja ajotielle, ja ne\nolivat aivan jalokivien kaltaisia, kun sade tahi kosteus oli kastellut\nnuo heijastavat pinnat. Muuan noista kaduista -- sitä sanottiin\nLupus-kaduksi, vaikka minä en voi kuvitellakaan, miksi sille oli\nannettu sellaisen hirveän ihotaudin nimi, joka jo aikoja sitten on\nhävinnyt olemattomiin maanpinnalta -- oli aivan lähellä meidän uutta\nkotiamme, ja minä muistan vieläkin sen olleen täynnä romantillista\nvaikutusta. Päivällä se näytti tavattoman likaiselta ja myöhään illalla\nautiolta ja kaikuvalta, mutta Lontoon taikavoimaisten tuntien aikana se\noli kuin mustia ja loistavia kukkia kasvava sarka; lukemattomat ihmiset\nmuuttuivat mustiksi pikkupaholaisiksi ja heidän välitseen kiisivät\nsuuret loistavat omnibussit, nuo kadun laivat, jotka olivat täynnä\nkirkkautta ja heijastavia valoja.\n\n\"Joen rantamillakin oli loppumaton määrä kauneuksia. Joki oli altis\nvuoroveden vaikutuksille ja sen vesimäärää hallittiin kivilaitureilla,\njoiden viereisen ajotien laitaan aivan käytävän reunaan oli istutettu\nvaahteria ja jotka oli valaistu pitkistä tolpista riippuvilla suurilla\nsähkölampuilla. Nämä vaahterat kuuluivat niihin muutamiin puulajeihin,\njotka voivat kasvaa kosteassa Lontoon ilmassa, ollen silti sopimattomia\npuita tuollaiseen suureen väen täyttämään kaupunkiin, koska niiden\nsiitepöly ärsytti ihmisten kurkkua. Sitä minä en kuitenkaan tiennyt,\ntiesin vain sen, että niiden lehtien varjot, joita sähkölamput\nheittelivät käytäville, muodostivat niin kauniita koristeita, etten\nollut sellaisia ikinä ennen nähnyt. Voin kävellä siellä lämpöisinä\niltoina iloiten niistä erittäinkin silloin, kun heikko tuuli pani ne\nväräjämään ja liehumaan.\n\n\"Jokainen voi kävellä lähdettyään Pimlicosta näitä Thamesin\nrantalaitureita pitkin monta kilometriä itää kohti. Matkallaan sai hän\nkatsella pieniä mustia laivasiltoja ja niiden heiluvia öljylamppuja;\nvirralla oli sellainen lotjien ja höyrypursien liikenne, että se tuntui\nminusta hyvin salaperäiseltä ja romanttiselta; talojen julkipuolet\nvaihtelivat alinomaa ja niiden muodostamaa jonoa halkoivat tämän tästä\ntungokseen asti täynnä olevat valtatiet tuoden loistavaa ja vilkkuvaa\nliikennettä silloillekin. Joen poikki tuli ja meni junia yhtämittaa\nmuuatta maasiltaa pitkin; se vahvisti levottomalla kolinallaan ja\ntärinällään Lontoon yleistä surinaa, veturien lähetellessä tulen\nvalaisemaa höyryä ja kiitäviä hehkuvia säkeniä öiseen ilmaan. Tätä\nlaituria kävellessään pääsi jokainen suuren Westminsterin läheisyyteen,\ntuon päivänvalossa jäljennetyltä goottilaiselta tornirykelmältä\nnäyttävän rakennuksen, jota korkea torni vala istune kellotauluineen\nhallitsi ja joka hämärissä muuttui sinertävän arvokkaaksi, mutta öisin\njaloksi tornihuippujen muodostamaksi metsäksi, johon tarkkaavaisuus\nväkisinkin kiintyi. Tämä oli parlamenttirakennus, ja sen huoneissa\nmuodollinen kuningas, aateliton aatelisto ja petollisesti valittu\njoukko asianajajia, rahamiehiä ja seikkailijoita koettivat sen ajan\nyleisestä henkisestä pimeydestä huolimatta toimia viisaasti ja\nhallitsevasti. Kun laituria pitkin kuljettiin Westminsterin ohi,\nnähtiin suuria harmaanruskeita palatseja ja viheriöiden puistojen\nympäröimiä taloja, rautatiesiltoja ja sitten pari suurta hotellia,\njotka sijaitsivat korkealla ja kaukana laiturista pullistuen ulospäin\nvalaistuine ikkunoineen; niiden edustalla oli jonkinlainen kuoppa tahi\nautio paikka, en oikein muista enää, mikä, mutta se oli niin musta,\nettä nuo rakennukset äkkiä häämöttivät sieltä näyttäen kummallisen\nkaukaisilta. Siellä oli egyptiläinen obeliskikin, sillä kaikki sen\naikaiset eurooppalaiset pääkaupungit, jotka olivat yhtä rehellisiä\nkuin harakat ja yhtä alkuperäisiä kuin apinat, olivat hankkineet\nkaunistuksekseen Egyptistä varastettuja obeliskeja. Ja vielä kauempana\noli Lontoon paras ja jaloin rakennus, St. Paulin tuomiokirkko; sitä\nei voitu nähdä iltaisin, mutta se oli erinomaisen tyyni ja kaunis\nkirkkaina, sinisinä ja tuulisina päivinä. Ja muutamat sillatkin olivat\nhyvin viehättäviä miellyttävine sileine harmaine kiviarkkuineen, kun\ntaasen muutamat olivat niin kömpelöitä, että vain yö voi pehmittää\nniiden ääriviivoja.\n\n\"Puhuessani juolahtaa yhä uusia asioita mieleeni\", sanoi Sarnac.\n\"Ennenkuin toimeni vei minulta päiväni, ulotin minä poikamaiset\ntutkimusretkeni laajalle ja kauaksi, kävellen koko päivän ja poistuen\nusein kotoani syömättäkin tahi jos minulla sattui olemaan rahaa,\nostin jonkun sämpylän ja lasillisen maitoa jostakin pienestä kaupasta\nparillakymmenellä pennyllä. Lontoon kauppojen ikkunat muodostivat\nloppumattoman ihmettelyn aiheen minulle ja teillekin, jos te vain\nvoisitte muistaa ne niin hyvin kuin minä. Niitä oli siellä satojen,\nehkä tuhansienkin kilometrien pituudelta. Köyhimmissä kaupunginosissa\nne olivat enimmäkseen ruokatavara- ja halpojen vaatteiden kauppoja ja\nmuita sellaisia, joiden katselemiseen voi kyllästyä, mutta siellä oli\nsellaisia valtakatuja kuin Regent-katu, Piccadilly ja kapea Bond-katu\nja Oxford-katu, joiden vierustat oli ahdettu täyteen kaikkea sellaista,\nmitä onnellinen vähemmistö, joka saattoi tuhlata vapaasti, tarvitsi\nelämässään. Teidän on hyvin vaikeata kuvitellakaan, kuinka tärkeän\nosan elämästä noiden tavaroiden ostaminen muodosti noille ihmisille.\nHeidän asunnoissaan oli hirveä määrä kaikenlaisia tavaroita, jotka\neivät olleet kaunistavia eivätkä käytännöllisiä, ostoksia vain; ja\nnaiset tuhlasivat jokaisesta viikonpäivästä suuren osan tavaroiden,\nkuten vaatteiden, pöytäkalustojen, mattojen ja seinäverhojen\nvalitsemiseen. Heillä ei ollut mitään työtä ja he olivat liian\ntietämättömiä voidakseen kiinnostua johonkin asiaan eikä heillä ollut\nmuuta tekemistä. Maailman suoma palkinto oli sellainen, nuo ostokset\nmuodostivat onnistumisen ytimen. Jokaisen hyvinvointi voitiin todeta\nniiden avulla. Minä risainen puolikasvuinen poikanen tunkeilin noiden\ntuhlaajien joukossa, noiden hyvältä tuoksuvien ja maalattujen naisten,\njotka olivat pukeutuneet tahi pikemminkin verhoutuneet ostamiinsa\nmoninkertaisiin vaatteihin. Useimmat heistä olivat maalattuja\nnäyttääkseen terveenpunakoilta valkoisiksi puuteroituine nenineen.\n\n\"Tuosta vanhanaikaisesta liiallisesta vaatetuksesta ei ollut muuta\nhyötyä kuin se, että se esti ihmisiä koskettamasta toisiinsa tuossa\ntyrkkivässä tungokseen asti täynnä olevassa maailmassa.\n\n\"Minä voin kulkea noita katuja pitkin itään päin vähemmän rikkaille\nkaduille Oxford-kadun kautta päästäkseni Holbornin erilaisten ihmisten\njoukkoon. Naiset vähenivät sitä mukaa, kuta kauemmaksi itään päin\nmentiin, ja katukäytäville alkoi ilmestyä enemmän nuoria miehiä.\nCheapside antoi kaikki ne tarvittavat varusteet, joita alastoman\nnuorenmiehen pukeutumiseen tarvittiin kahdennellakymmenennellä\nvuosisadalla. Ne oli asetettu näytteille kauppojen ikkunoihin\nhintoineen. Kaupoista sai ostaa hatun viidellä shillingillä\nkuudellapennyllä, housut kahdeksallatoista shillingillä, huivin yhdellä\nshillingillä kuudella pennyllä, savukkeita naulan kymmenellä pennyllä,\nsanomalehden puolella pennyllä ja halvan kertomuksen seitsemällä\npennyllä. Käytävillä esiintyi mies täydellisenä palavine savukkeilleen\nja vakaumuksineen, että hän oli ainutlaatuinen kuolematon olento ja\nettä mielipiteet hänen päässään olivat kokonaan hänen omiaan. Ja\nCheapsiden takana oli Clerkenwell kummallisine pienine kauppoineen,\njotka tuskin myivät mitään muita samanlaisia irrallisia tavaroita.\nSitten siellä oli suuret Leadenhall-kadun ja Smithfieldin ja Covent\nGardenin elintarvevarastot, joissa oli uskomaton määrä raaka-aineita.\nCovent Gardenissa myytiin sellaisia hedelmiä ja kukkia, jotka meistä\nnäyttäisivät mitättömiltä ja kehittymättömiltä, mutta joita jokainen\nsiihen aikaan piti kauniina ja herkullisina. Ja eräällä Caledonian\ntorilla oli lukematon määrä työntökärryjä, mistä ihmiset todellakin\nostivat ja veivät mukanaan kaikenlaisia murtuneita ja käytettyjä\nesineitä, kuten särkyneitä koristuksia, likaisia risaisia kirjoja ja\nkäytettyjä vaatteita. Se muodosti kummallisten tavaroiden ihmemaan\njokaiselle pojalle, jolla vain oli uteliaisuutta veressään.\n\n\"Mutta minä voisin puhua loppumattomasti tästä vanhasta Lontoostani ja\nte kai haluatte minun jatkavan tarinaani. Olen vain koettanut kuvata\nteille hieman sitä loppumatonta, alituista ja lukuisaa kimaltelevaa\nlaatua ja tapaa, millä se mukaantui tuhansilla omituisilla ja\nmiellyttävillä vaikutuksilla muuttuviin valoihinsa ja ilmastoonsa.\nMinusta olivat sen sumutkin, nuo hirmuiset sumut, joista kirjat\nkertovat, romantillisia. Mutta silloin minä olinkin seikkailunhaluinen\npoikanen. Sumu oli usein hyvin sakeaa Pimlicossa. Se oli tavallisesti\njonkinlaista pehmeätä kermanväristä pimeyttä, joka muutti läheisetkin\nvalot himmeiksi tahroiksi. Ihmiset katosivat olemattomiin kuuden\nmetrin päässä, ne olivat arvoituksia ja varjokuvia ennen muuttumistaan\ntodellisiksi. Ihminen voi mennä ulos ja eksyä kymmenen minuutin matkan\npäässä kotoaan tahi pelastaa jonkun epätoivoon joutuneen autonohjaajan\nkävelemällä hänen autonsa edessä ja ilmoittamalla hänelle, missä\nkäytävä loppui. Se oli jonkinlaista kuivaa sumua. Mutta sitä oli monta\nlajia. Siellä oli eräänlaista keltaista pimeyttäkin, joka oli kuin\nmustunutta pronssia. Se liehui ympärilläsi sulkematta sinua sisäänsä ja\nmuutti sinua ympäröivän läheisen maailman tummanruskeaksi ja synkäksi.\nJa siellä oli likaista kosteata sumua, joka pian rupesi tippumaan ja\nteki jokaisesta pinnasta kuvastimen.\"\n\n\"Ja siellä oli päivänvaloakin\", sanoi Willow, \"siellä oli varmasti\njoskus päivänvaloakin.\"\n\n\"Niin\", sanoi Sarnac miettiväisesti, \"siellä oli päivänvaloakin.\nJoskus. Ja joskus paistoi aurinkokin hyvin ihanasti ja korvaavasti\nLontoossa. Keväällä, varhain kesällä ja lokakuussa. Se ei polttanut,\ntäytti vain ilman lempeällä lämmöllään muuttaen valaisemansa pinnat\nambran- ja topaasin- eikä kullan-värisiksi. Ja Lontoossa oli kuumiakin\npäiviä sinisine taivaineen, mutta ne olivat harvinaisia. Ja joskus\nsiellä oli päivänvaloa auringottakin.\n\n\"Niin\", sanoi Sarnac keskeyttäen. \"Joskus siellä oli päivänvaloakin,\njoka riisui Lontoon alasti, paljastaen sen rikokset ja todellisen\nvoimattomuuden ja sen rakennusten säälittävän mielikuvituksen puutteen,\nnäyttäen nuo monet värillisten ilmoitusten liimaajat sellaisiksi\nraaoiksi ja spitaalisiksi olennoiksi kuin he todellisuudessa olivatkin,\nja toi esille sairaalloisten ruumiitten ja sopimattomien pukujen\nhuonouden...\n\n\"Ne olivat peloittavia, todellisia ja onnettomia päiviä, jolloin\nLontoo ei enää kyennyt lumoamaan, vaan väsyttämään ja loukkaamaan,\njolloin oppimaton poikakin sai jonkinlaisen aavistuksen siitä pitkästä\ntoivottomasta matkasta, joka rodullamme vielä oli kuljettavana,\nennenkuin se voi saavuttaa sellaisenkaan rauhan, terveyden ja viisauden\nkuin nykyään.\"\n\n\n4\n\nSarnac keskeytti äkkiä puheensa ja nousi naurahtaen ja melkeinpä\nhuoahtaen samalla kertaa. Hän katsoi länteen päin ja Sunray seisoi\nhänen vieressään.\n\n\"Tämä tarina ei lopu milloinkaan, jos vain poikkean siitä tällä tapaa.\nKatsokaa, aurinko laskee tuon harjanteen taakse jo kymmenen minuutin\nkuluttua. En voi lopettaa tänä iltana, koska suurin osa kertomustani on\nvielä jäljellä.\"\n\n\"Siellä on paistettuja lintuja keitetyn maissin ja kastanjien kera\",\nsanoi Firefly. \"Taimenia ja erilaisia hedelmiä.\"\n\n\"Ja hieman tuota kullanväristä viiniäkin\", sanoi Radiant.\n\n\"Niin, hieman sitäkin.\"\n\nSunray, joka oli ollut melko vaitelias ja tarkkaavainen, heräsi\nunelmistaan. \"Rakas Sarnac\", sanoi hän tarttuen hänen käsivarteensa,\n\"minne John Julip-eno joutui?\"\n\nSarnac mietti. \"Olen jo unhottanut sen\", sanoi hän.\n\n\"Kuoliko Adelaide Julip-täti?\" kysyi Willow.\n\n\"Hän kuoli melkein heti meidän lähtömme jälkeen Cherry Gardensista.\nMuistan enoni kirjoittaneen siitä ja muistan äitini lukeneen kirjeen\naamiaista syödessämme kuin jonkin ilmoituksen: 'Näyttää aivan siltä\nkuin hän sittenkin olisi ollut hyvin sairas. Ellei hän olisi ollut\nkipeä, olisi hän varmasti koettanut olla niin ilkeä kuin suinkin\nviimeiseen asti.' Mutta minä olen unhottanut kaikki yksityiskohdat\nenoni poistumisesta tästä maailmasta. Hän eli ehkä kauemmin kuin äitini\nja äitini kuoleman jälkeen saattoivat uutiset hänen kuolemastaan\nhelposti sivuuttaa meidät.\"\n\n\"Sinulla on ollut mitä ihmeellisin uni maailmassa, Sarnac\", sanoi\nStarlight, \"ja minä haluan kuulla koko tarinan keskeyttämättä sitä.\nOlen kuitenkin hyvin pahoillani, koska en saa kuulla enää mitään John\nJulip-enosta.\"\n\n\"Hän oli sellainen täydellinen pieni ilkimys\", sanoi Firefly.\n\nLomastaan nauttijat viivyttelivät katsellen varjoja viimeisellä\nsyöksyllään kukkuloiden huipulle, kunnes harjanteiden veitsenterävä\nlaita leikkasi auringon sulaa palloa, ja keskustellen sitten joistakin\nSarnacin tarinan yksityiskohdista he kiiruhtivat vieraskotiin\nillalliselle. \"Sarnac ammuttiin\", sanoi Radiant. \"Mutta hän ei ole\nvielä päässyt niille maillekaan. Tarinasta on vielä paljonkin jälellä.\"\n\n\"Sarnac\", kysyi Firefly, \"ei suinkaan sinua ammuttu tuossa suuressa\nsodassa? Äkkiä? Jollakin epäjohdonmukaisella tavalla?\"\n\n\"Ei sinne päinkään\", sanoi Sarnac. \"Mutta minä alan todellakin lähestyä\ntarinassani sitä kohtaa, vaikka Radiant ei ole sitä huomannutkaan.\nMinun on kuitenkin kerrottava uneni omalla tavallani.\"\n\nIllallista syötäessä kerrottiin vieraskodin omistajalle, mitä oli\ntekeillä. Hänkin oli, kuten useimmat muutkin vieraskodin omistajat,\niloinen, juhlallinen ja vaatimaton sielu, ja hyvin huvitettu ja\nutelias Sarnacin kokemuksista. Hän nauroi muiden kärsimättömyydelle,\nsanoen heitä samanlaisiksi kuin lastentarhan lapsia, jotka odottavat\nkiihkeästi tuututarinaansa. Kun he olivat juoneet kahvinsa, menivät he\njoksikin aikaa pihalle katsomaan, kuinka kuutamo sekoittui punertavaan\niltaruskoon huippujen takana. Sitten vei vieraskodin omistaja heidät\nsisään, sytytti räiskyvän honkavalkean, heitti pieluksia sen eteen,\ntoi pöydälle viiniä, sammutti tulet ja valmisti kaiken mukavaksi yön\nkestävälle tarinoimiselle.\n\nSarnac katseli miettiväisenä liekkeihin, kunnes Sunray kehoitti häntä\njatkamaan sanomalla: \"Pimlico.\"\n\n\"Koetan kertoa teille niin lyhyesti kuin suinkin Pimlicossa\nsijaitsevasta taloudestamme, ja siitä, kuinka me ryhdyimme\nyhteistoimintaan äitini vanhan ystävän, Matilda Goodin, kanssa\", sanoi\nSarnac, \"vaikka minä tunnustankin järkevän supistamisen olevan vaikeata\nkoska mieleni on täydempänä kummallisia yksityiskohtia kuin tuo tuli\nsäkeniä.\"\n\n\"Tuo on mainiota\", sanoi vieraskodin isäntä. \"Noin juuri on tarina\naloitettavakin\", lisäsi hän katsoen hymyillen Sarnaciin kuullakseen\nenemmän.\n\n\"Mutta me alamme kaikki jo uskoa hänen todella Olleenkin siellä\",\nkuiskasi Radiant laskien varoittavasti kätensä isännän polvelle. \"Ja\nhän\", lisäsi Radiant kätensä takaa, \"uskoo sen kokonaan.\"\n\n\"Ei suinkaan\", kuiskasi isäntä. Hän näytti haluavan tehdä kysymyksiä,\nmutta alistuikin sitten tarkkaavaisuuteen, joka oli aluksi hieman\njännitettyä, mutta sitten ehdottomasti vapaatahtoista.\n\n\"Nämä Pimlicon talot kuuluivat siihen äärettömän runsaaseen\nrakennustuotantoon, joka oli käynnissä Lontoossa noin sata tahi\nseitsemänkymmentä vuotta ennen suurta sotaa. Noina vuosikymmeninä\nharjoitettiin siellä paljon tyhmää rakennuskeinottelua, ja kaikki\nnuo talot rakennettiin, kuten olen jo kertonut teille ajatelleeni,\nsiinä luulossa, että siellä oli loppumaton joukko rikkaita perheitä,\njotka voivat vuokrata itselleen suuren talon ja palkata kolme tahi\nneljä palvelijaa itselleen. Niissä oli maanalaisia keittiöitä ja\npalvelijainhuoneita, alakerrassa oli tavallisesti ruokasali ja isännän\ntyöhuone, ja niiden yläpuolella taasen vierashuoneet, joita oli\ntavallisesti kaksi. Ne voitiin muuttaa yhdeksi siirtämällä liikkuvaa\nväliseinää. Niiden yläpuolella oli vähemmän tärkeitä makuuhuoneita,\nkunnes päästiin vintille, missä ei ollut tulisijoja ja missä\npalvelijat nukkuivat. Laajoilla alueilla ja erittäinkin Pimlicossa\neivät nämä urakoitsijoiden kuvittelemat rikkaat perheet täydellisine\npalvelijakuntineen milloinkaan ilmestyneet ostamaan näitä heille\nrakennettuja taloja, ja jo alusta saakka köyhemmät ihmiset, joista ei\ntietysti kukaan ollut suunnitellutkaan talonostoa, valtasivat nämä\nkuisteilla varustetut rapatut rakennukset omiin vaatimattomampiin\ntarkoituksiinsa. Äitini ystävä Matilda Good oli tällainen tyypillinen\npimlicolainen vuokralainen. Hän oli ollut erään Cliffstone'issa asuneen\nrikkaan rouvan, joka oli kuollut, uskottu palvelijatar ja saanut\nlahjaksi kolme- tahi neljäsataa puntaa.\"\n\nVieraskodin isäntä oli kovin hämmästynyt ja puhisi kysyvästi.\n\n\"Yksityistä omaisuutta\", sanoi Radiant hyvin äkkiä. \"Testamentin\nvoimaa. Parituhatta vuotta sitten. Hän oli tehnyt testamentin. Jatka,\nSarnac.\"\n\n\"Sillä ja säästöillään\", sanoi Sarnac, \"kykeni hän vuokraamaan erään\ntuollaisen pimlicolaisen talon ja sisustamaan sen jonkinlaisella\nkurjalla loistolla. Hän asui itse kellarikerroksessa ja vintillä, ja\nkoko muun talon hän oli toivonut voivansa vuokrata joko kerroksittain\ntahi huoneittain rikkaille tahi ainakin varakkaille vanhoille naisille.\nHänellä oli paljon työtä palvellessaan heitä ja täyttäessään heidän\nvaatimuksiaan; hän ansaitsi heillä ja eli heidän kustannuksellaan,\njuosten edestakaisin portaita kuin muurahainen ruusunvartta pitkin\npalvellessaan lehtiluteita. Mutta Pimlicoon ei tullut minkäänlaisia\nvanhoja varakkaita naisia, koska se oli matalaa sumuista seutua. Sen\nköyhien katujen lapset olivat raakoja ja nenäkkäitä, ja se oli lähellä\njoen laituria, jonka yli rikkaat, hyödyttömät vanhat naiset toivoivat\nluonnollisesti pääsevänsä. Senvuoksi täytyikin Matilda Goodin tyytyä\nvähemmän meheviin ja mukautuvaisempiin vuokralaisiin.\n\n\"Muistan hänen selostaneen meille nykyisiä vuokralaisiaan meidän\nistuessamme kellarikerroksen julkipuolen huoneessa ja syödessämme\njonkinlaista teeillallista tuloiltanamme. Ernst oli kieltäytynyt\nvirvokkeista ja poistunut, koska hänen ei enää tarvinnut toimia\noppaanamme, mutta siellä olivat äitini, Prue ja minä itse, kaikki\ntahriintuneissa mustissa vaatteissa ja hieman jäykkinä ja ujostelevina,\nsyöden hitaasti illallistamme, johon kuului teetä, paahdettua leipää\nvoin kera ja paistettu muna kullekin. Suumme olivat hyvin täynnä ja\nsilmämme ja korvamme seurasivat hyvin tarkkaavaisesti Matilda Goodin\npuhetta.\n\n\"Hän näytti minusta tuona iltana hyvin komealta rouvalta, ollen paljon\nsuurempi kuin kukaan muu tähän saakka tuntemani nainen. Hän oli\nniin leveä ja hänen ääriviivansa olivat niin suurenmoiset, että hän\nmuistutti enemmän maisemaa kuin inhimillistä olentoa, ja ajatus, että\nhänen suonensa olivat paisuneet, tuntui oikeimmalta ja selvemmältä,\nkoska hänen muukin ruumiinsa näytti paisuneelta ja haaveelliselta.\nHänen pukunsa oli musta likaisine pitsipäärmeineen. Sen rintamukseen\noli kiinnitetty suuri kultainen rintaneula, kultaiset kaulaketjut\nsomistivat hänen kaulaansa ja hänen päässään oli tuollainen hilkka,\njoka muistuttaa nurinkäännettyä osterinkuorta. Se oli tehty likaisista\npitseistä ja koristettu mustalla samettipäärmeellä ja kultasoljella.\nHänen kasvonsa näyttivät yhtä paljon maisemaa muistuttavilta kuin hänen\nruumiinsakin, hänellä oli melko pitkät viikset, hieman lerpallaan\nolevat veitikkamaiset huulet ja suuret tummanharmaat silmät, jotka\nkatsoivat kieroon, ja melko luonteenomaiset luomet. Hän istui sivuttain\nmeihin, ja toisen silmän katsellessa sinua melkein sivulta katsoi\ntoinen jotakin sinun pääsi yläpuolella. Hän puhui kuiskaillen, mikä\nhelposti muuttui sihiseväksi melko ystävälliseksi nauruksi.\n\n\"'Sinä saat voimistella aivan tarpeeksesi noissa portaissa, rakkaani',\nsanoi hän Pruelle, 'aivan tarpeeksesi. Joskus mennessäni vuoteeseen\nlasken heidät ollakseni varma siitä, etteivät he ole ottaneet\nitselleen vuokralaisia, kuten me muut. Tämä talo tulee epäilemättä\nvoimistuttamaan jalkojasi, rakkaani. Mutta varo, etteivät ne tule liian\nsuuriksi eivätkä voimakkaiksi muuhun ruumiiseen verrattuina. Sinä voit\nkuitenkin helposti auttaa sitä kantamalla jotakin, kantamalla jotakin\njoka kerta kulkiessasi edestakaisin. Huh, se tulee tekemään sinut\nyhdenmukaiseksi. Täällä on aina jotakin kannettavaa, kenkiä, kuumaa\nvettä, hiiliä tahi jotakin muuta.'\n\n\"'Niin, täällä on luullakseni paljon tehtävää', sanoi äitini syöden\npaahdettua leipää kuin rouva ainakin.\n\n\"'Tämä on hyvin vaivalloinen talo', sanoi Matilda Good. 'En tahdo pettää\nsinua ollenkaan, Martha, sillä; tämä on todellakin hyvin vaivalloinen\ntalo.\n\n\"Mutta sellainen talo kuitenkin, joka on aina täynnä', jatkoi hän,\nvilkaisten minuun toisella silmällään näkemättä minua toisella. 'Se on\ntäysi nyt ja täysi se on ollutkin viime Mikkelinpäivästä asti, aivan\ntäysi. Samat kerrokset ovat olleet vuokrattuina samoille ihmisille\njo kolme vuotta. Kun oikein ajatellaan, on minulla sentään jotakin,\nmistä voin olla kiitollinen, ja nyt minä saan sellaisia apulaisia,\njotka eivät luista alakertaan: teetarjottimineen eivätkä nuoleskele\nkellarikerroksen sokeripalasia vuorotellen tietäessään ne lasketuiksi,\nmutta ajattelematta sitä, että märkyys antaa heidät ilmi. Ne letukat,\nmutta nyt tulemmekin toimeen mainiosti. Millaisia letukoita minulla on\nollutkin, Martha. Nuo asuinkoulut lähettävät niitä maailmaan kauhuksi\nJumalalle ja vaaraksi ihmisille. Minä en voi kertoakaan teille kaikkea.\nOn oikein huojentavaa katsella sellaista tyttöä, josta voidaan nähdä\nheti, että hänet on kasvatettu ylpeilemään itsestään. Syö hieman tuota\nvesikrassia paahdetun leipäsi kera. Se kaunistaa ihoasi.'\n\n\"Sisareni Prue punastui ja otti hieman vesikrassia.\n\n\"'Vierashuonekerroksessa', sanoi Matilda Good, 'asuu muuan neiti.\nSellaisia ihmisiä on hyvin vaikeata pitää luonaan kolmea vuotta,\nhe kun tietävät tahi ovat tietävinään niin paljon, mutta minä olen\nonnistunut siinä. Hän on syntyperäinen lady. Hänen nimensä on Bumpus\n-- neiti Beatrice Bumpus. En tiedä lainkaan, tuletko pitämään hänestä,\nMartha, saatuasi nähdä hänet, mutta häntä kannattaa pitää silmällä.\nHän kuuluu noihin tunnettuihin warwickshireläisiin Bumpuksiin, jotka\nmetsästelevät. Ja heti kun hän näkee sinut ensi kerran, Martha, kysyy\nhän sinulta, tahdotko sinä äänestää. Hän ei kysy sinulta, tahdotko\nääntä tahi jotakin muuta, vaan sitä, tahdotko sinä äänestää.' Hänen\nkuiskaava äänensä muuttui paksummaksi ja kaikuvammaksi, ja hänen\nkasvonsa vääntyivät kokonaan taivuttavaan hymyyn. 'Jos se on sinulle\nyhdentekevää, Martha, on parasta, että vastaat myöntävästi.'\n\n\"Äitini tyhjenteli juuri neljättä teekuppiaan. 'En tiedä', sanoi hän,\n'kannatanko minä oikeastaan tuota äänestämistä.'\n\n\"Matilda Goodin suuret kädet, jotka olivat levänneet, aivan toimettomina\nhänen sylissään, kohosivat sieltä esille lyhyine käsivarsineen ja\npitsikalvosimineen, ja huitoivat ilmassa tukahduttaen kaikki äitini\nvastaväitteet. 'Kannata sinä vain sitä vierashuonekerroksessa', sähähti\nhän. 'Kannata vain sitä vierashuonekerroksessa.'\n\n\"'Mutta jos hän ryhtyy kyselemään.'\n\n\"'Hän ei ehdi odottaa niihin vastauksia. Se ei tule olemaan lainkaan\nvaikeata, Martha. Minä en aio aiheuttaa sinulle vaikeuksia, jos vain\nvoin sen estää. Yhdy sinä vain tyynesti hänen mielipiteihinsä, niin hän\npitää kyllä huolta lopusta.'\n\n\"'Äiti', sanoi Prue, joka vieläkin pelkäsi Matilda Goodia niin\npaljon, ettei hän vieläkään uskaltanut puhua hänelle suoraan, 'mitä\ntuollaisella äänestämisellä tarkoitetaan?'\n\n\"'Edustajan äänestämistä parlamenttiin, rakkaani' sanoi Matilda Good.\n\n\"'Milloin me saamme sen oikeuden?' kysyi äitini.\n\n\"'Emme milloinkaan', vastasi Matilda Good.\n\n\"'Mutta jos me sen saisimme, mitä me sillä tekisimme?'\n\n\"'Emme mitään', sanoi Matilda Good pohjattoman halveksivasti. 'Mutta\nse on siitä huolimatta niin suurenmoinen liike, ettet sinä saa\nunhottaa sitä Martha. Ja neiti Bumpus työskentelee sen hyväksi yötä\npäivää Martha; riitelee poliisien kanssa ja olipa kerran yhden yön\nvankilassakin hankkiakseen sinulle ja minulle äänioikeuden.'\n\n\"'Hänellä näyttää olevan ystävällinen luonne', sanoi äitini.\n\n\"'Alakerrassa asuu muuan herrasmies. Hän aiheuttaa suurta vaivaa\nkirjoillaan, joita on tomutettava ja noita kirjoja on äärettömän\npaljon. Mutta ei juuri senvuoksi, että hän lukisi niitä. Te kuulette\npiakkoin kuinka hän alkaa soittaa pianolallaan. Te voitte kuulla\nsen äänen tänne melkein yhtä hyvin kuin olisitte sen sisässä. Herra\nPlaice on oxfordilainen herrasmies ja työskentelee eräälle Burrows\n& Graves-nimiselle kustannusyhtiölle, kuten sitä nimitetään. Se\non kuulemma hyvin kunnioitettava liike eikä mikään tuollainen\nilmoitustoimisto. Hänellä on valokuvia kreikkalaisista ja roomalaisista\nkuvapatsaista kirjahyllyjensä yläpuolella ja kilpiä yliopistollisine\nvaakunoineen. Muutamat noista patsaista ovat aivan alastomia, mutta\nsiitäkin huolimatta ne kaikki ovat järjestään hyvin kauniita ja\nhienoja, hyvin hienoja. Kaikesta voidaan nähdä heti, että hän on\nyliopistollisesti sivistynyt herrasmies. Ja hänellä on valokuvia\nSveitsistäkin. Hän on kiipeillyt sen vuorille ja puhuu sen kieltä. Hän\ntupakoi ja kirjoittelee tahi lueskelee piippu hampaissaan illat pitkät\nalleviivaten tärkeimpiä seikkoja kynällään. Hän lukee käsikirjoituksia\nja korjausvedoksia. Hänellä on piippuja jokaiselle viikon päivälle\nerikseen ja muitakin tupakoitsijain tarpeita, jotka kaikki on\nvalmistettu kauniista kivestä, tuosta niin sanotusta serpentiinistä,\nJoka on aivan veristyneen viheriän näköistä. Siellä on tupakkalaatikko\nja rasia höyhenille, joilla hän puhdistaa piippunsa, ja pieniä\nsyvennyksiä kaikille piipuille. Koko laitos on valmistettu kivestä ja\nse on kuin todellinen muistomerkki. Ja kun te tomutatte sitä, pitää\nteidän muistaa, ettette pudota noita kapineita, koska ne särkyvät yhtä\nhelposti kuin saviruukut. Useimmat palvelijattareni ovat kolautelleet\npalasia pois tuosta hänen muistomerkistään. Ja muistakaa sekin',\nMatilda Good kumartui lähemmäksi ja ojensi kätensä estääkseen äitini\najatuksia kääntymästä muualle, '_ettei hän välitä tämän taivaallista\nnaisten äänioikeudesta!_ Ymmärrättekö?'\n\n\"'Täällä pitääkin kuulemma olla varovainen', sanoi äitini.\n\n\"'Niin pitääkin. Hänellä on kyllä pari kolme pientä oikkua, mutta\nellette kiinnitä huomiotanne niihin, ei hän aiheuta teille paljonkaan\nvaivaa. Muuan niistä on, että hän teeskentelee kylpevänsä joka\naamu. Teidän pitää joka aamu viedä hänen huoneeseensa matala\ntinavati, kannullinen kylmää vettä ja sieni, ja joka aamu hän on\nloiskuttelevinaan siinä hirveästi ja pitää mm kauheaa elämää kuin\nmiekkavalas, veisaten jotakin virttä -- hän sanoo vatia ammeekseen,\nvaikka se muistuttaakin enemmän teevatia. Hän tahtoo veden niin kylmänä\nkuin suinkin, siinä saa olla vaikka jäitäkin. No niin...'\n\n\"Matilda Good vyöryi jollakin tavalla tuolinsa käsipuun yli, hän\nnyökäytteli päätään ja hänen kuiskauksensa muuttui luottavaisemmaksi.\n'_Mutta hän ei teekään sitä_', sihisi hän.\n\n\"'Sinä tarkoitat, ettei hän kylvekään.'\n\n\"'Niin juuri. Lattialle ilmestyneistä märistä jalanjäljistä voidaan\naina huomata, milloin hän todella on kylpenyt. Hän ei koskekaan veteen\nmoneen päivään. Ehkä hän ollessaan nuori kylpikin yliopistossa joka\naamu. Kuinka lienee. Mutta vehkeet on vietävä sinne aina ja kannu\non aina kiskottava sinne ylös ja sen sisältö kaadettava vatiin ja\nkaadettava pois jälleen ettekä te saa milloinkaan, kysyä häneltä,\nhaluaako hän lämpimämpää vettä. Sellaisia asioita ei saa mennä\ntiedustelemaan tuollaisilta herrasmiehiltä. Ei ollenkaan. Mutta\nsiitäkin huolimatta olen minä nähnyt hänen kaatavan talvella käsi- ja\nparranajovetensä tuohon vatiin kuljettuaan likaisena kokonaisen viikon.\nMutta se ei tule kysymykseenkään, että hän haluaisi sinne kannullista\nlämmintä vettä tahi lämmikettä tuohon veteen. Ei ollenkaan. Omituista\nvai mitä? Mutta sekin on muuan hänen oikkujaan.\n\n\"Ajattelen joskus', lisäsi Matilda Good vieläkin liioittelevamman\nluottavaisesti', että hän ehkä kiipeilee noilla Sveitsin vuorilla\nsamalla tavalla kuin hän kylpeekin.'\n\n\"Hän vyörytti takaisin suuria osia olemuksestaan vähemmän sopusuhtaiseen\nasentoon. 'Teidän pitää tietää, että tämän herra Plaicen ääni',\nsanoi hän, 'muistuttaa sekä pappia että opettajaa kovuudellaan\nja ylemmyydellään, ja kun te sanotte jotakin hänelle, tulee hän\nmurahtelemaan melkein aina arrr, arrr, arrr; se on jonkinlaista\nhidasta hirnahtelemista kuin hän ei välittäisi teistä paljonkaan,\nvaan ei kuitenkaan halua moittia teitä siitä eikä kiinnittää teihin\nkokonaan huomiotaan. Teidän ei pidä pahastua siitä. Hän on tottunut\nsellaiseen. Ja hänellä on sellainen tapa, että hän käyttää pitkiä\nalentuvia lauseita puhutellessaan teitä. Hän antaa teille loukkaavia\nnimityksiäkin. Hän ei tarkoita sillä mitään nimittäessään teitä\n'Kunnon Abigailiksi' tahi sanoessaan 'Tulkaa vain sisään, rusosorminen\nAurorani', kun te koputatte hänen oveensa aamuisin. Juuri kuin nyt\njoku tyttö voisi säilyttää kätensä ruusuisina ja puhtaina sytytettyään\nniin monta valkeaa. Hän saattaa kysyä minultakin: 'Kuinka Matilda hyvä\nnyt voi?' tahi 'Kuinka rehellinen Matilda Good nyt tänään jaksaa?'\nlaskien sillä tavoin leikkiä toisen nimestä. Hän ei luonnollisesti\ntarkoita sillä mitään raakaa, koettaa vain olla siten huvittava ja\nleikillinen, ja saada teidät tuntemaan, että teistä on laskettu leikkiä\nystävällisellä tavalla. Hän voisi sen sijaan käyttäytyä hirveästikin\nja koska hän maksaa melko hyvin ja aiheuttaa vähän vaivaa, ei teidän\npidä suuttua hänelle. Mutta siitäkin huolimatta en voi joskus olla\najattelematta, kuinka hän mahtaisi käyttäytyä, jos minä vastaisin\ntakaisin, ja kumpi meistä mahtaisi jäädäkään elämään, jos rehellisesti\nrupeaisimme laskemaan leikkiä toisistamme. Niin ne asiat vain ovat.\nMutta se', sanoi Matilda Good hymyillen tavattoman suopeasti ja\nvilkaisten minuun toisella silmällään, 'on vain unelma, ja sellainen\nunelma, jonka valtoihin ei saa antautua tässä talossa. Myönnän\nvaipuneeni siihen joskus ja hän sanoo... mutta viis siitä, mitä hän\nsanoo tahi mitä minä sanon takaisin hänelle... Huh, huh!... Hän maksaa\nhyvin säännöllisesti, rakkaani; hän ei luullakseni menetä milloinkaan\ntointaan eikä saa ikinä uutta ja täällä murheen laaksossa meidän on\nsiedettävä hänen oikkujaan joka tapauksessa. Ja...'\n\n\"Matilda Good puhui kuin hän olisi tunnustanut jonkun heikkoutensa.\n'Ja hänen pianolansa ilahduttaa mieltäni joskus. Sanon sen hänen\npuolustuksekseen. Hänen puoleltaan ei kuulukaan juuri muuta melua,\npaitsi silloin kun hän riisuu kenkiään.\n\n\"No niin, toisen kerroksen julkipuolen huoneissa vierashuonekerrokseni\nyläpuolella asuu hänen kunnia-arvoisuutensa Moggeridge vaimoineen. He\novat asuneet siellä jo viisi kuukautta ja näyttävät juurtuvan taloon.'\n\n\"'Onko hän joku pappi?' kysyi äitini kunnioittavasti,\n\n\"'On. Hän on muuan hyvin köyhä pappi', sanoi Matilda Good, 'mutta pappi\nkuitenkin. Niin paljon meidän kunniaksemme, Martha. Mutta he ovat\nhyvin köyhiä vanhoja ihmisiä, hyvin köyhiä. Hän on ollut kappalaisena\ntahi jonakin sellaisena jossakin syrjäisessä kolkassa koko ikänsä, ja\nmenettänyt paikkansa. Joku karkoitti heidät raa'asti pois tahi jotakin\ntapahtui. Ihmettelen sitä joskus. Hän on hullunkurinen vanha mies...\n\n\"Hän horjuu pois melkein joka lauantai, tilauksesta, kuten sanotaan,\npitämään jumalanpalveluksia jossakin sunnuntaisin, ja noiden matkojensa\njälkeen hän palaa kotiin kylmettyneempänä kuin milloinkaan ennen ja\naivastellen alituisesti. On oikein julmaa, kuinka ihmiset kohtelevat\nnoita vanhoja virkaatekeviä kappalaisia; heidät haetaan asemalta\navonaisilla rattailla millaisella ilmalla tahansa ja useinkin\nharrastetaan pappiloissa raittiutta niin ehdottomasti, ettei siellä\nole tippaakaan kylmän varalta. Kristillisyyttä! Niin, sellaista kai\nse on... Nuo molemmat kärsivät vain kurjuutta tuolla yläkerrassa ja\nkoettavat parhaansa mukaan keittää ruokansa makuuhuoneensa takassa.\nRouva pesee kaikki likaiset vaatteensakin. He koettavat laahautua\neteenpäin, nuo vanhat raukat. Heidät on unhotettu ja jätetty oman\nonnensa nojaan. Mutta heistä on hyvin vähän vaivaa ja siellä he saavat\nolla. Hän on nyt kaikissa tapauksissa pappi, kuten jo sanoinkin. Ja\ntuolla toisessa takahuoneessa asuu muuan saksalainen opettajatar,\njoka opettaa jokaiselle mitä vain. Hän ei ole ollut täällä kuukautta\nkauempaa enkä minä tiedä vielä, pidänkö minä hänestä vai en, mutta\nhän näyttää hyvin reilulta ja oleskelee enimmäkseen yksikseen;\neikä sellainen, jolla on huoneita vuokrattavana, voi aina valita\nvuokralaisiaan.\n\n\"Ja siinäpä he sitten ovatkin kaikki, rakkaani. Huomenna me aloitamme.\nTeidän on mentävä piakkoin ylös ja sijoututtava huoneihinne\nyläkerrassa. Pienempi on Mortimerille ja isompi sinulle ja Pruelle.\nSiellä on nauloja ja verhoja tavaroillenne. Minä asun aivan teidän\nvieressänne. Annan teille vanhan herätyskelloni ja näytän teille,\nkuinka se vedetään, ja huomenna täsmälleen kello seitsemän aikaan\ntulemme alas sieltä, sinä, Prue ja minä. Tämä suuri herrasmies nauttii\nluullakseni sukupuolensa etuoikeuksista ja tulee alakertaan vasta\npuoli kahdeksan aikaan. Ah, minä olen äänioikeusnainen, Martha, 'kuten\nneiti Bumpuskin. Meidän on ensi työksemme katsottava tulta, ja ellemme\nvedä tuhkaa hyvin eteen, ei kattila tahdo kuumua. Sitten meidän on\npidettävä huolta muistakin valkeista, puhdistettava kenkiä, tomutettava\njulkipuolen huoneet ja valmistettava aamiaiset. Herra Plaice syö\ntäsmälleen kello kahdeksan aikaan, muistakaa se, ja neiti Bumpus\npuoli yhdeksän. Jos te suinkin vain voitte koettakaa suoriutua herra\nPlaicesta ensin, koska meillä ei ole lusikoita tarpeeksi. Minulla on\nkaikkiaan vain viisi täysihoitolaista, mutta ennenkuin minä menetin\nviimeiset asukkaani kolmannesta kerroksesta, oli minulla seitsemän.\nSiis melko komea joukko. Vanhukset valmistavat itse aamiaisensa\nsilloin kun he haluavat, ja rouva Buchholzilla on tarjotin, jolle\nme katamme voileipiä ja teetä, sen jälkeen kuin olemme suoriutuneet\nvierashuonekerroksen asukkaista. Sellainen on ohjelmamme, Martha.'\n\n\"'Lupaan koettaa parhaani, Tilda', sanoi äitini. 'Mutta sinähän tiedät\nsen jo sanomattanikin.'\n\n\"'Halloo!' sanoi Matilda tarkoittaen kattoa, 'nyt alkaa konsertti. Tuo\nkolahdus johtui siitä, että hän laski alas pianolan polkimet.'\n\n\"Ja sitten äkkiä tunkeutui katon läpi maanalaiseen huoneeseemme pianon\nääniä. En voi kuvailla niitä.\n\n\"Soitto kuului tuon ajan todellisiin hyviin puoliin. Ihmiset saavuttivat\ntäydellisyyden muutamissa seikoissa jo melko varhain. Minä luulen,\netteivät jalokivi- ja kultatyöt ole milloinkaan päässeet juuri sitä\ntasoa korkeammalle, mille ne pääsivät Egyptissä seitsemännentoista\nhallitsijasuvun aikana vuosituhansia sitten ja marmoripatsaat\nsaavuttivat täydellisyytensä Ateenassa ennen Aleksanterin voittoja. Ja\nepäilenpä, onko maailmaan milloinkaan sittemmin sävelletty suloisempaa\nsoittoa kuin noita sointuisia kappaleita Hämmennyksen aikakaudella.\nHerra Plaice ilahdutti korviamme joillakin Schumannin säveltämillä\nkappaleilla, joita me vieläkin kuulemme soitettavan pianolla, ja\nennenpä minä en ollut tainnut kuullakaan hyvää soittoa. Cliffstonin\nkävelytiellä oli tietysti ollut torvisoittokuntia, mutta ne olivat\nsoittaneet vain iloisia meluisia kappaleita. En tiedä, ymmärrättekö,\nmillainen kapine pianola olikaan. Se oli laite, joka lävistettyjen\npaperirullien johtamien vasaroiden avulla soitti pianoa kaikkien\nniiden huviksi, jotka eivät osanneet lukea nuotteja eivätkä kyenneet\nsoittamaan pianoa käsillään. Kaikki olivat hirveän kömpelöitä siihen\naikaan. Se jyskytti kyllä hieman ja löi vääriä ääniäkin, mutta herra\nPlaice hoiteli sitä melko hyvin ja tulokset kantautuivat korviimme\nkaton läpi. Ja se olisi voinut olla pahempaakin, kuten meidän oli\ntapana sanoa siihen aikaan.\n\n\"Ajatellessani tuota soittoa muistan ja tulen muistamaankin aina,\nmilloin vain kuulen Schumannia soitettavan, tuon maanalaisen\nhuoneen, sen pienen takan kattiloilleen, kattilanpitimineen\nja paahdinrautoineen, teräsristikkoineen, tuhkineen, pienine\nuuninreunustalle asetettuine tahraisine kuvastimineen, pienine\nkuvastimen edustalla olevine posliinikoirineen, himmeine riippuvine\nkaasulamppuineen ja valaistuine pöydällä olevine teevehkeineen. (Niin,\ntalo valaistiin hiilikaasulla ja sähkövaloa vasta suunniteltiin...\nRakas Firefly, minä en voi mitenkään keskeyttää kertomustani\nselittääkseni sinulle, millaista hiilikaasu oli. Hyvän tytön olisi\npitänyt ottaa se selville jo aikoja sitten.)\n\n\"Siellä istui Matilda Good jonkinlaisen tylsän riemun vallassa\nkuunnellessaan noita säveliä. Hän nyökäytteli päätään ja hymyili,\nlöi hyväksyvästi tahtia käsillään ja toinen silmä voi katsoa sinuun\netsien iloisesti myötämielisyyttä, toisen tarkastellessa likaista\nseinäpaperia. Minäkin olin syvästi liikutettu. Mutta äitini ja sisareni\nPrue istuivat mustissa puvuissaan pakotetun kunnioittavina näyttäen\nhyvin hienoilta ja säädyllisiltä, ja istuen ja kuunnellen aivan kuin\nisäni hautajaisissa viisi päivää sitten.\n\n\"'Kaunista!' kuiskasi äitini ensimmäisen kappaleen loputtua kuin\nkirkossa.\n\n\"Kun menin nukkumaan sinä iltana pieneen vinttikomerooni, kaikuivat\nSchumannin, Bachin ja Beethovenin kappaleet elävästi korvissani.\nHuomasin uuden elämänjakson alkaneen minulle.\n\n\"Jalokivet, kuvanveistokset, soitto -- näistä muutamista miellyttävistä\naluista voitiin jo silloin huomata, mitä elämältä mahdollisesti voidaan\nvaatia. Sellaiset esineet, joita minä nyt näin, olivat sen uuden\nlupauksen, maailman siemeniä, joka jo esiintyi entisaikojen mustassa\nmuotissa.\"\n\n\n6\n\n\"Seuraava aamu paljasti aivan uuden Matilda Goodin, toimeliaan ja\nvaativan, väljään ja melko likaiseen pumpulipukuun pukeutuneen olennon,\njoka oli käärinyt päänsä jonkinlaiseen tekosilkistä valmistettuun\nturbaaniin. Tällaista pukua hän käytti melkein koko päivän, paitsi\niltaisin, jolloin hän suki tukkansa ja kiinnitti hiuksiinsa\npitsimyssyn. (Mustaa pukua, oikeata pitsimyssyä ja rintaneulaa\nkäytettiin vain sunnuntaisin ja joinakin muina tärkeinä iltoina. Tämän\nsain tietää vasta myöhemmin.) Äitini ja Prue pukeutuivat karkeihin\nesiliinoihin, jotka Matilda oli ostanut heille kaiken varalta. Talon\nkellarikerroksessa vallitsi aikamoinen hälinä, ja Prue meni hieman\nennen kahdeksaa Matildan mukana katsomaan, kuinka herra Plaicen\naamiainen on valmistettava. Minä tutustuin häneen myöhemmin päivällä\nviedessäni hänelle _Evening Standardin_ viimeisen numeron. Huomasin\nhänet kumaraiseksi pitkäksi herrasmieheksi kalmankalpeine kasvoineen,\njotka olivat melkein paljasta sivukuvaa, ja hän laski rajattomasti\nleikkiä ristimänimestäni.\n\n\"'Mortimer', sanoi hän hirnuen hirnumisensa. 'Sehän voisi olla yhtä\nhyvin Norfolk-Howard.'\n\n\"Tähän sisältyi salainen viittaus, sillä kerran, kertoo tarina, muutti\neräs herra Bugg hakiessaan jotakin vähemmän muinaisaikaista nimeä\nnimensä Norfolk-Howardiksi, joka oli siihen aikaan hyvin ylimyksellinen\nnimi. Raa'at ihmiset olivat sen jälkeen tehneet asiat samanlaisiksi\nnimittämällä luteet, joita Lontoossa oli äärettömiä määriä,\nNorfolk-Howardeiksi.\n\n\"Muutamien viikkojen kuluttua oli jo ilmeistä, että Matilda Good oli\ntehnyt oivallisen kaupan ottaessaan perheemme avukseen. Hän oli saanut\näitini suostumaan apulaisekseen palkatta, ja pian saatiin selville,\nettä äitini oli kuin luotu tällaisen täysihoitolan hoitajaksi. Hän\nkäyttäytyi kuin liikkeen osakas ainakin, eikä Matilda antanut hänelle\nmilloinkaan muuta rahaa kuin maksaakseen jonkun erityisen matkan\nkustannukset tahi ostaakseen jonkin erityisen kapineen. Prue vaati\nkuitenkin tavattoman lujasti määrätyn palkan itselleen painostaen\nvaatimustaan sillä, että hän meni kaupungille ja olikin vähältä\nsaada paikan erään ompelijan luona. Jonkun ajan kuluttua Matilda\nmuuttui vuokralaisilleen näkymättömäksi kellarikerroksessa asuvaksi\noikeamieliseksi voimaksi, ja kaikki porrastyöt jäivät äitini ja\nPruen toimitettaviksi. Usein ei Matilda siirtynyt kellarikerroksesta\nmihinkään koko päivänä, ennenkuin vasta maatapanoaikana, jolloin hän\nhorjui vuoteeseensa, kuten hän sanoi.\n\n\"Hän teki muutamia viattomia kokeita nähdäkseen voisiko hän käyttää\nminuakin hyödykseen taloudessa Minun piti kantaa hiiliä toisiin\nkerroksiin, puhdistaa kenkiä ja veitsiä ja koettaa muutenkin olla\nhyödyksi kaikin tavoin. Hän kysyi minulta eräänä päivänä sitäkin,\ntahtoisinko minä sievän puvun nappeineen -- noina aikoma oli heidän\nvielä tapana pukea pienet tarjoilijapojat vihreästä tahi ruskeasta\nkankaasta valmistettuihin ahtaihin pukuihin, joissa oli pari riviä\nkullatulta nappeja niin lähellä toisiaan kuin suinkin pienen rinnan\nja vatsan kohdalla. Mutta jo paljas ajatuskin siirsi minut Chessing\nHangeriin, missä minä olin ruvennut äärettömästi vihaamaan ja\npelkäämään palvelijan ammattia. Ja senvuoksi minä päätinkin hakea\nitselleni jotakin muuta työtä, ennenkuin Matilda Goodin voimakas ja\nsalakavala järki voittaisi minut. Ja kummallista kyllä auttoi muuan\nkeskusteluni neiti Beatrice Bumpuksen kanssa minua suuresti tässä\npäätöksessäni.\n\n\"Neiti Bumpus oli solakka nuori noin viisikolmatta vuotias nainen.\nHänellä oli lyhyt ruskea tukka, jonka hän oli harjannut taaksepäin\nmelko kauniisti korkealta otsaltaan, hänen nenänsä oli täynnä pisamia\nja silmät olivat vilkkaat ja punaisenruskeat. Hänellä oli tavallisesti\nyllään sileä vaatimaton tweed-puku, jonka hame oli melko lyhyt ja takki\nkuin miehen; hänellä oli jaloissaan viheriät sukat ja ruskeat kengät\n-- en ollut milloinkaan ennen nähnyt viheriöitä sukkia -- ja hän voi\nseisoa takkamatollaan aivan samassa asennossa kuin herra Plaicekin\nomallaan toisessa kerroksessa. Tahi hän voi istua kirjoituspöytänsä\nääressä ikkunan luona ja poltella savukkeita. Hän kysyi minulta,\nmiksi minä aioin ja minä vastasin niin vaatimattomasti kuin asemani\nedellytti, etten ollut sitä vielä ajatellut, mihin neiti Bumpus vastasi:\n\n\"'Valehtelija!'\n\n\"Tällainen huomautus joko tappaa tahi parantaa ja senvuoksi minä\nsanoinkin: 'No niin, neiti, minä tahtoisin sivistyä, vaikka en vielä\ntiedäkään, kuinka. Enkä minä tiedä sitäkään, mitä minun pitää tehdä.'\n\n\"Neiti Bumpus pysähdytti minut huoneeseen viittauksella näyttäen samalla\nkuinka sievästi hän osasi puhaltaa savua sieraimistaan. Sitten hän\nsanoi: 'Karttakaa umpikujan toimia.'\n\n\"'Kyllä, neiti.'\n\n\"'Mutta tuskinpa te tiedättekään, millaisia nämä umpikujan toimet\novatkaan?'\n\n\"'En minä tiedäkään, neiti.'\n\n\"'Ne ovat sellaisia toimia, joista kyllä maksetaan palkkaa, mutta jotka\neivät vie sen pitemmälle. Ne kuuluvat tämän naurettavan ihmisten\nlaatiman puolisivistyneen maailman lukemattomiin salakuoppiin. Älkää\nmilloinkaan ryhtykö mihinkään sellaiseen, mikä ei johda mihinkään.\nTähdätkää korkealle. Minun pitää ajatella tätä teidän asiaanne, herra\nMortimer Smith. Ehkäpä voin vielä auttaakin teitä.'\n\n\"Tällainen oli ensimmäinen meidän välisistä monista keskusteluistamme.\nHänellä oli hyvin virkistävä vaikutus minuun nuoruudessani. Hän kertoi\nminulle, että vaikka nyt jo onkin myöhäinen syksy, on olemassa paljon\nsellaisia erilaisia iltakouluja, joissa voisin hyödykseni käydä. Hän\nkertoi minulle kaikenlaisista etevistä ja onnistuneista ihmisistä,\njotka olivat aloittaneet uransa yhtä nöyryyttävästä ja toivottomasta\nasemasta kuin minäkin nyt. Hän sanoi, ettei sukupuolenikaan minua\nkahlehdi, kysyen minulta, kiinnostaako naisten äänioikeus minua, ja\nantaen minulle pääsyliput kahteen kokoukseen, joissa minä kuulin\nhänen puhuvan ja puhuvankin mielestäni hyvin. Hän vastaili muutamille\nkeskeyttäjille hyvin tehokkaasti ja minä huusin ääneni käheäksi hänen\nkunniakseen. Hänen luonteva ja ritarillinen olentonsa muistutti\njollakin tavoin Fannyä. Sanoin sen hänelle eräänä päivänä ja huomasin,\nennenkuin sitä oikein tiesinkään, kertovani hänelle vastahakoisesti ja\nhäveten perhettämme kohdanneesta häpeästä. Hän oli hyvin kiinnostunut\nasiaan.\n\n\"'Hän ei siis muistuttanut sisartanne, Pruea?'\n\n\"'Ei, neiti.'\n\n\"'Oliko hän kauniimpi?'\n\n\"'Ah, paljonkin! Pruea tuskin voidaankaan sanoa kauniiksi.'\n\n\"'Hän on toivoakseni suoriutunut seikkailustaan hyvin', sanoi neiti\nBumpus. 'En moiti häntä ollenkaan. Luultavasti se oli parasta hänelle.'\n\n\"'Antaisin paljonkin, jos vain tietäisin sen varmasti, neiti. Pidin\nhänestä, neiti... Antaisin melkein vaikka mitä, jos vain saisin tavata\nhäntä jälleen... Ette suinkaan kerro äidille, neiti, sitä, että olen\njutellut teille Fannysta? Se ikäänkuin lipsahti huuliltani.'\n\n\"'Mortimer', sanoi neiti Bumpus, 'te olette kiintoisa poika. Toivoisin,\nettä minullakin olisi teidän kaltaisenne pieni veli. Kas niin! Minä en\nhiisku sanaakaan.'\n\n\"Minä tunsin meidän solmineen ihanan ystävyyden. Hyväksyin naisten\näänioikeuden valtiollisen korokkeeni ensimmäiseksi astinlaudaksi.\n(Ei, Firefly, en tahdo selittää. En tahdo selittää mitään. Sinun\npitää arvata, mitä valtiollisella korokkeella ja sen astinlaudoilla\ntarkoitetaan.) Kun seurasin hänen viittauksiaan, löysin korttelistamme\nsellaisia iltakouluja, joissa voin oppia geologiaa ja kemiaa, ranskan\nja saksan kieltä. Juttelin hyvin arasti tästä lisäkoulutuksestani\nkellarikerroksen arkihuoneessa.'\"\n\n\n7\n\nSarnac katseli kuuntelijoittensa tulen valaisemia kasvoja.\n\n\"Minä tiedän, kuinka nurinkuriselta tämän tarinan täytyy teistä tuntua,\nmutta se on totta, että minun ennen neljättätoista ikävuottani oli\npakko taistella sivistysharrastusteni puolesta omaisteni toivomuksia\nja mielipiteitä vastaan. Ja Matilda tahi äitini sekoittivat koko talon\nväen tähän juttuun. Paitsi neiti Bumpusta ja rouva Buchholzia. Kaikki\nmuut olivat sitä vastaan.\n\n\"'Sivistys', sanoi Matilda pudistaen hitaasti päätään puolelta toiselle\nja hymyillen halveksivasti. 'Sivistys! Se sopii kyllä kaikille niille,\njoilla ei ole sen parempaa tehtävää, mutta sinunhan pitää mennä\neteenpäin maailmassa. Sinun pitää ruveta ansaitsemaan, nuorimies.'\n\n\"'Mutta jos minä saan sivistystä, ansaitsen vielä enemmän.'\n\n\"Matilda väänsi suunsa merkityksellisen näköiseksi ja viittasi kattoon\ntarkoittaen herra Plaicea. 'Tuollaiset ovat sivistyksen seuraukset,\nnuorimies. Huoneet täynnä kirjoja ja juuri sen verran palkkaa,\nettei siitä voi tuhlata äyriäkään turhaan. Ja se opettaa ihmisen\nylvästelemään. Työtä sinä tarvitset etkä sivistystä.'\n\n\"'Ja kuka kaiken tuon opin sitten maksaa?' kysyi äitini. 'Haluaisin sen\nmielelläni tietää.'\n\n\"'Kuten me muutkin', lisäsi Matilda Good.\n\n\"'Ellen minä saa käydä koulua...' sanoin minä lopettamatta tätä\ntoivotonta lausetta. Pelkäsin luullakseni purskahtavani itkuun.\nJääminen sellaiseen tietämättömyyden tilaan koko iäkseni tuntui\nminusta silloin kuin elinkautiselta vankeudelta. Mutta minulla\noli paljon muitakin kärsimystovereita. Siihen aikaan oli tuhansia\nneljän- tahi viidentoistavuotisia nuoria, jotka tiesivät tarpeeksi\nnähdäkseen selvästi, että käytännöllisen oppineisuuden ovet olivat\nsulkeutumaisillaan heidän edessään, mutta eivät kuitenkaan saaneet niin\npaljon aikaan, että he olisivat voineet löytää itselleen pakotien tästä\nhenkisestä kuolemasta.\n\n\"'Kuulkaahan nyt', sanoin minä, 'jos minä vain saan jonkinlaista työtä\npäiviksi, saanko minä sitten maksaa iltaopinnoistani?'\n\n\"'Kyllä, jos vain voit ansaita tarpeeksi', sanoi Matilda,\n'Se ei ole luullakseni sen pahempaa kuin tuo uudenaikainen\nelävissäkuvissakäyntikään ja makeisten ostaminen tytöille.'\n\n\"'Sinun pitää ensin maksaa huoneestasi, ja ruoastasi tänne, Morty',\nsanoi äitini. 'Ellet sinä sitä tee, et ole rehellinen neiti Goodia\nkohtaan.'\n\n\"'Kyllä tiedän', sanoin minä menettäen rohkeuteni. 'Minä maksan\nkyllä ruoastani ja asunnostani jotenkin. En tahdo olla riippuvainen\nkenestäkään.'\n\n\"'En ymmärrä lainkaan', sanoi Matilda Good, 'mitä sen luulet itseäsi\nhyödyttävän. Sinä hankit ehkä itsellesi jonkun määrän oppia, saat\ntodistuksen tahi jotakin muuta ja asemaasi suuremmat mielipiteet. Sinä\ntuhlaat kaiken sen tarmon, jonka voisit käyttää hyödyksesi jossakin\nhyödyllisessä työssä. Sinusta tulee kumaraharteinen ja likinäköinen, ja\ntyytymätön kaikkeen. Noudata sentään omaa haluasi, jos sinun täytyy.\nAnsaitsemasi rahat saat itse tuhlatakin.'\n\n\"Herra Plaice ei rohkaissut minua sen enempää. 'No niin, jalo Mortimer',\nsanoi hän, 'minulle on kerrottu teidän haluavan yliopistollisia\nkunnianosoituksia.'\n\n\"'Haluan vain oppia vähän lisää, sir.'\n\n\"'Ja liittyä puolisivistyneen rahvaan riveihin.'\n\n\"Tämä kuulosti pahalta. 'Toivoakseni en, sir.'\n\n\"'Millaisille iltakursseille te aiotte mennä, Mortimer?' 'Millaisille\nvain.'\n\n\"'Teillä ei siis ole vielä minkäänlaista suunnitelmaa eikä päämäärää?'\n\n\"'Minä luulin heidän tietävän sen.'\n\n\"'Tyytyisittekö te siihen, mitä he antavat teille? Teidänpä ruokahalunne\non kummallinen. Ja sillä aikaa kuin te otatte osaa tähän oppineisuuden\nsekavaan juhlaan, tähän hyödyttömään kilpailuun etuoikeutettujen\nluokkien lasten kanssa, on kai jonkun luullakseni pidettävä teistä\nhuolta. Eikö se mielestänne ole hieman kovaa ystävälliselle äidillenne,\njoka työskentelee vuorokaudet läpeensä teidän edestänne, ettette te tee\ntyötä puolestanne? Muuan niistä seikoista, Mortimer, joita me saimme\noppia noissa suuresti moitituissa yleisissä kouluissamme, oli _kriketin\npelaaminen_. Nyt kysyn minä teiltä, onko tämä haluttomuus tehdä jotakin\ntoimeentulonne eteen jonkinlaista kriketin pelaamista? Minä voisin\nodottaa sellaista käyttäytymistä joltakin Arrylta, mutta en keltään\nMortimerilta. _Aateluus velvoittaa_. Ajatelkaa sitä hieman, poikaseni.\nMaailmassa on kyllä oppia, mutta siellä on velvollisuudentuntoakin.\nUseiden on pakko tyytyä vaatimattomaan työhön. Hyvin monien.\nSellaistenkin miesten, jotka ehkä onnellisemmissa olosuhteissa olisivat\nsaaneet suuria aikaan ja...'\n\n\"Moggeridget olivat ystävällisen taivuttavia samaan suuntaan. Äitini\noli kertonut sen heillekin. Minä en tavallisesti mielelläni viipynyt\ntuossa moggeridgeläisessä ilmastossa; heillä oli niin vanhanaikaiset\nmielipiteet vedosta ja he tuoksahtivat kummallisen vanhanaikaisilta;\nhe olivat rehellisesti puhuen hyvin siivottomia vanhuksia, vajottuaan\nsiihen tilaan vähitellen nuoruutensa melko matalalta tasolta. Mentyäni\nheidän; huoneeseensa koetin tavallisesti päästä sieltä pois niini pian\nkuin suinkin.\n\n\"Mutta puolen vuosisadan papillinen ura mukautuvaisen maalaisväestön\nkeskuudessa oli suonut näille; kumaraisille, kuihtuneille ja\nsäälittäville olennoille ihmeellisen tavan kohdella alemmalla\nyhteiskunnallisella tasolla olevia henkilöitä. 'Hyvää huomenta, rouva\nja herra', sanoin minä laskien tuomani hiilet lattialle ja ottaen\nkäteeni tyhjän hiilisangon täysinäisen asemesta.\n\n\"Rouva Moggeridge lähestyi vapisten kuin estääkseen minua poistumasta.\nHänellä oli hopeanvalkoinen tukka, ryppyiset kasvot ja siristävät\npunaluomiset silmät; hän oli likinäköinen ja tuli hyvin lähelle minua\npuhuessaan hengittäen minua kasvoihin. Hän ojensi vapisevan kätensä\npidättääkseen minua ja puhui väräjävällä äänellä. 'Kuinka herra Morty\njaksaa tänään?' sanoi hän ystävällisen armollisesti.\n\n\"'Oikein hyvin, kiitoksia vain, rouva', vastasin minä.\n\n\"'Minä olen kuullut teistä oikein surullisia asioita, Morty, oikein\nsurullisia.'\n\n\"'Olen pahoillani, rouva', sanoin minä toivoen voivani ilmoittaa hänelle\nrohkeasti, ettei hänellä ole mitään tekemistä minun elämässäni.\n\n\"'He sanovat teitä tyytymättömäksi, Morty. He sanovat teidän syyttävän\nJumalaa kohtalostanne.'\n\n\"Herra Moggeridge oli istunut nojatuolissa uunin läheisyydessä. Hän oli\npaitahihasillaan ja tohveleissaan, ja lueskeli jotakin lehteä. Nyt\nhän katsoi minuun hopeasankaisten silmälasiensa ylisanoen mehevällä\näänellä: 'Olen pahoillani, että tuotatte huolta rakkaalle äidillenne.\nHyvin pahoillani. Hän on uskovainen jumalinen nainen.'\n\n\"'Kyllä, herra', sanoin minä.\n\n\"'Harvat pojat saavat nykyään sellaisen kasvatuksen kuin te. Jonakin\npäivänä te ehkä ymmärrätte, kuinka suuressa kiitollisuuden velassa te\nolette hänelle.'\n\n\"'Te haluatte kuulemma toteuttaa jonkun liioitellun sivistyssuunnitelman\nsen sijaan, että pysyisitte lestissänne. Olenko kuullut oikein?'\n\n\"'En tunne tietäväni vielä tarpeeksi, sir', sanoin minä, 'ja senvuoksi\nhaluaisin oppia enemmän.'\n\n\"'Tieto ei ole aina onnea, Morty', sanoi rouva Moggeridge vieressäni --\nniin, liiankin lähellä minua.\n\n\"'Ja millaisia nuo suunnitelmanne ovat, jotka viekoittelevat teidät\nunhottamaan kunnianne ja sen, mitä olette velkaa hyvälle äidillenne?'\nkysyi herra Moggeridge.\n\n\"'En tiedä sitä vielä, sir. Mutta aikomukseni on lukea geologiaa,\nranskan kieltä ja muita samanlaisia aineita.'\n\n\"Vanha herra Moggeridge heilutti kättään kasvojensa edessä sellaisin\nilmein kuin minä olisin haissut pahalta. 'Geologiaa!' sanoi hän.\n'Ranskan kieltä, tuota Voltairen puhumaa. Sallikaa minun sanoa teille\neräs asia selvästi, poikaseni. Teidän äitinne on aivan oikeassa\nvastustaessaan suunnitelmianne. Geologiaa -- geologia on kokonaan\nväärässä. Se on tehnyt enemmän vahinkoa viimeisinä viitenäkymmenenä\nvuotena kuin mikään toinen tiede. Se miinoittaa uskon. Se kylvää\nepäluuloa. Minä en puhu lainkaan tyhmästi, Mortimer. Minä olen\nnähnyt tämän saman geologian tuhoavan ja hävittävän elämää ja vievän\nsieluja kadotukseen. Olen vanha oppinut mies ja minä olen tutkinut\nmonien noiden niin sanottujen geologien teoksia, kuten Huxleyn ja\nDarwinin ja muiden samanlaisten herrain; minä olen tutkinut niitä\nhyvin huolellisesti ja hyvin kärsivällisesti, ja minä vakuutan teille\nvarmasti, että he ovat kaikki toivottomasti erehtyneitä miehiä.\nJa mitä hyvää teille olisi sellaisesta opista? Tekisikö se teidät\nonnellisemmaksi? Tekisikö se teidät paremmaksi? Ei, poikaseni. Mutta\nminä tiedän jonkin muun, joka tekee. Se on geologiaakin vanhempi.\nVanhempi ja parempi. Sarah rakkaani, anna minulle tuo kirja tuolta, ole\nniin hyvä. Niin' -- kunnioittavasti -- 'juuri se.'\n\n\"Hänen vaimonsa ojensi hänelle mustiin kansiin sidotun raamatun, jonka\nselkä oli suojeltu metallilaidoilla kovaa käyttöä vastaan. 'Niin,\npoikaseni', sanoi hän, 'sallikaa, että minä annan tämän teille, tämän\nvanhan tutun, jossa ovat kaikki tarvitsemamme ja haluamamme tiedot. Te\ntulette aina löytämään siitä jotakin uutta ja kaunista.' Hän ojensi sen\nminulle.\n\n\"Koska sen vastaanottaminen näytti lyhyimmältä tieltä pois huoneesta,\notin sen. 'Kiitoksia, sir', sanoin minä.\n\n\"'Luvatkaa minulle, että luette sitä.'\n\n\"'Kyllä, sir.'\n\n\"Minä käännyin mennäkseni, mutta lahjoittamisesta ei näyttänyt tulevan\nloppuakaan.\n\n\"'Kuulkaahan nyt, Mortimer', sanoi rouva Moggeridge, 'luvatkaa minulle\nhakea voimaa sieltä, missä sitä on, ja koettakaa tulla paremmaksi\npojaksi tuolle taistelevalle naiselle.' Ja puhuessaan hän ojensi\nminulle tavattoman kovan, pienen ja keltaisen appelsiinin.\n\n\"'Kiitoksia, rouva', sanoin minä koettaen suoriutua heistä parhaani\nmukaan ja tukkien appelsiinin taskuuni. Ja sitten minä pakenin raamattu\ntoisessa ja tyhjä hiilisanko toisessa kädessäni.\n\n\"Palasin vihoissani kellarikerrokseen ja sijoitin lahjani\nikkunalaudalle. Avasin raamatun jostakin hetkellisestä mielijohteesta\nja näin kannen sisäpuolella puutteellisesti poistettuina seuraavat\npunertavalla musteella kirjoitetut sanat: 'Tätä kirjaa ei saa viedä\npois odotussalista!' Mietin noiden sanojen merkitystä jonkin aikaa.\"\n\n\"Ja mitä ne merkitsivät?\" kysyi Firefly.\n\n\"En ole tiennyt sitä ennenkuin tänään\", sanoi Sarnac. \"Mutta\nnähtävästi oli tuo pappi siepannut kirjan jostakin odotussalista\nsunnuntaimatkoillaan.\"\n\n\"Tarkoitatko sinä -- --?\" kysyi Firefly.\n\n\"En tarkoita enempää kuin sanoinkaan. Hän oli monella tavalla\nhyvin kummallinen vanha herra ja hänen hurskautensa oli, pelkään\nminä, äärettömän pintapuolista laatua. Hän oli -- en tahdo sanoa\nepärehellinen, vaan erheellisesti voitonhimoinen. Ja hänkin tahtoi,\nkuten niin monet muutkin vanhat ihmiset niihin aikoihin, virvokkeensa\nmieluummin virkistäviksi kuin ravitseviksi ja sen vuoksi hän ehkä\nhieman löyhensi siveellisyyskäsitteitään. Hänessä oli jotakin muutakin\nhyvin kummallista, mihin Matilda Good oli heti valmis viittaamaan.\nHän ei ottanut juuri milloinkaan sateenvarjoa mukaansa mennessään\ntoimiinsa, mutta palatessaan hänellä oli melkein aina sellainen\nmukanaan ja kerran hän oli tuonut pari suojaa kotiinsa samalla kertaa.\nMutta hän ei milloinkaan säilyttänyt niitä; hän voi ottaa sellaisen\nmukaansa pitkille kävelyretkilleen ja palata tyhjin käsin takaisin\nnäyttäen vain iloisemmalta. Muistan erään päivän, jolloin satuin\nolemaan huoneessa hänen palatessaan sellaiselta retkeltä. Oli satanut\nja hänen takkinsa oli märkä. Rouva Moggeridge pakotti hänet vaihtamaan\nsen ja valitteli sitä, että mies oli kadottanut sateenvarjonsa.\n\n\"'En minä _kadottanut_ sitä', kuulin tuon vanhan mieheni sanovan hyvin\nystävällisellä äänellä. 'En minä kadottanut sitä, rakkaani, mutta minä\nhukkasin sen ennen... sadetta... Herra antoi ja Herra otti sen nyt\npois.'\n\n\"Hän vaikeni hetkiseksi laskematta takkia kädestään, Nojaten kätensä\nuuninreunustaan hän laski jalkansa tuliristikolle ja käänsi karvaiset\nkunnioitettavat kasvonsa tulta kohti. Hän näytti ajattelevan kovasti\njoitakin surullisia asioita. Sitten hän huomautti miettiväiseen\nvähemmän nekrologiseen tapaan: 'Kymmenen shillinkiä kuusi pennyä.\nTavattoman hyvä _sateenvarjo_!'\"\n\n\n8\n\n\"Rouva Buchholz oli köyhä, laiha ja onneton noin viidenviidettä ikäinen\nnainen jonka, pöytä oli täynnä; jonkun hämärän käräjäjutun asiakirjoja.\nHän ei kokonaan kumonnut kunnianhimoisia suunnitelmiani, otaksui vain\nolevan melkein toivotonta saavuttaa tietoja ilman saksan kielen taitoa.\nMinä olen taipuvainen ajattelemaan, että hänen arvostelunsa johtui\nsuurimmaksi osaksi jostakin epämääräisestä ja toivottomasta halusta,\nettä minä rupeaisin lukemaan saksan kieltä hänen johdollaan.\n\n\"Veljeni Ernst vastusti kovasti näitä suunnitelmia. Hän oli epäluuloinen\nja vaiteliaspa vei minut mukanaan konserttiin viettäen koko pitkän\nillan kanssani karttaen sitä puheenaihetta. Vasta ollessamme noin\nviiden minuutin matkan päässä kotoamme hän alkoi keskustella siitä.\n\n\"'Mitä nuo kaikki puheet ovat sinusta, ettet sinä muka olisi tyytyväinen\nkasvatukseesi, Arry?' kysyi hän. 'Minä luulin sinun saaneen käydä\nkoulua aivan tarpeeksesi.'\n\n\"'Minusta tuntuu aivan siltä kuin en tietäisi mitään', sanoin minä. 'En\ntiedä historiasta, maantieteestä enkä muustakaan tämän taivaallista. En\ntunne oman kielemme kielioppiakaan.'\n\n\"'Sinä tiedät aivan tarpeeksesi saadaksesi työtä. Jos sinä tietäisit\nenemmän, rupeaisit ylvästelemään, emmekä me halua sellaisia enää\nperheeseemme. Jumala sen kyllä tietää.'\n\n\"Tiedän hänen viitanneen Fannyyn, mutta meistä ei luonnollisesti\nkumpikaan maininnut hänen nimeään. 'Minun on kai luovuttava siitä\nsitten'; sanoin katkerasti.\n\n\"'Niin sinun pitääkin, Arry. Sinä olet pohjiltasi järkevä poika eikä\nsinun pidä lentää korkeammalle kuin siivet kannattavat.'\n\n\"Vain neiti Beatrice Bumpus rohkaisi minua estääkseen henkisen\nlamaantumiseni, mutta jonkun ajan kuluttua huomasin, että minulta\nriistetään sekin lohdutus, sillä äitini alkoi epäillä neiti Bumpusta\nmitä ilkeimmällä ja arvottomimmalla tavalla. Katsokaa, minä viivyin\njoskus kymmenen tahi kaksitoista minuuttiakin salongissa, ja niin\nhyvän naisen kuin äitini, joka oli harjaantunut mitä huolellisimpiin\nvarokeinoihin miesten ja naisten välisiin suhteihin nähden, oli hyvin\nvaikeata ymmärtää, että eri sukupuoliin kuuluvat nuoret henkilöt voivat\npitää toisistaan muutenkin kuin sukupuolisesti.\n\n\"Noiden aikojen hyvillä ihmisillä, he kun elivät sairaalloisessa\npidättyväisyyden tilassa, oli hyvin liioitellut mielipiteet\nnormaali-ihmisten haluista, taipumuksista ja hillittömästä\nkaksinaisuudesta. Ja niin alkoi äitini vehkeillä mitä huolellisimmalla\ntavalla voidakseen lähettää Pruen minun sijastani neiti Bumpuksen\nluo. Ja kun minulle salongissa todellakin puhuttiin ja kun minäkin\npuhuin, tunsin kasvavalla levottomuudella, kuinka tuo harhaanjohdettu\nnainen väijyi porraslevolla oven edustalla ja kuunteli puhettamme\nlevottoman uteliaana, rohkaisten mieltään äkilliseen sisäänsyöksyyn\nvoidakseen paljastaa häpeän ja tuomita hurjasti neiti Bumpuksen ja\npelastaa minun huonontuneen siveellisyyteni jäännökset. Olisin tuskin\nmilloinkaan päässyt selville tästä kaikesta, ellei äitini olisi\nkysellyt ja varoitellut suoraan. Hänen käsityksensä mukaan kuului\nnuorten hyvään kasvatukseen näissä asioissa huolellisesti vartioitu\ntietämättömyys, mitä koetettiin vielä painostaa häpeällisillä ja\nilkeillä viittauksilla. Hän oli senvuoksi heti tavattoman itsepintainen\nja kummallisen epämääräinen minuun nähden. Mitä minä siellä ylhäällä\ntein viipyessäni niin kauan tuon naisen luona? Sinä et saa kuunnella\nollenkaan hänen puheitaan. Sinun pitää olla hyvin varovainen ollessasi\nsiellä, tahi muuten sinä voit joutua suurempiin vaikeuksiin kuin\nehkä luuletkaan. Tässä maailmassa on niin hävyttömiä naisia, että on\noikein häpeä ajatellakin heitä. Hän ainakin on aina tehnyt parhaansa\npitääkseen minut loitolla kaikesta pahasta ja häpeällisestä.\"\n\n\"Mutta hänhän oli hullu\", sanoi Willow.\n\n\"Niiden aikojen kaikkiin mielisairaaloihin ei olisi mahtunut\nkymmenettäosaakaan niistä englantilaisista, jotka olivat yhtä\nmielettömiä siinä suhteessa kuin hänkin.\"\n\n\"Mutta siihen aikaanhan olivat kaikki hulluja\", sanoi Sunray. \"Kaikki\nnuo ihmiset, paitsi ehkä neiti Bumpusta, puhuivat kouluutuksestasi\nkuin mielettömät henkilöt. Ymmärsiköhän heistä kukaan sitä ääretöntä\nvääryyttä, minkä he tekivät estäessään ihmismielen kehityksen?\"\n\n\"Silloin elettiin verukkeiden ja sorron maailmassa. Te ette voi\nymmärtää mitään siitä, ellette ymmärrä sitä.\"\n\n\"Mutta oliko nyt koko maailma sellainen?\" kysyi Radiant.\n\n\"Ainakin suurin osa siitä. Maailma oli silloin vielä pelon ahdistama.\n'Alistu!' sanoi ikivanha pelko. 'Älä tee mitään, ettet loukkaisi. Ja\nkätke lapsiltasi kaikki.' Se, mitä minä olen teille kertonut Harry\nMortimer Smithin kasvatuksesta, sopii yleensä maailman asukkaiden\nenemmistön kasvatukseen. Silloin ei ainoastaan myrkytetty eikä\nkidutettu heidän mieltään, vaan vieläpä se leimattiin ja silvottiinkin.\nTuo maailma oli senvuoksi niin säälimätön ja hämmentynyt, niin likainen\nja tautinen, että se piileskeli uskaltamatta opetella käyttämään\nlääkkeitä. Noihin aikoihin kerrottiin meille eurooppalaisille\nkummallisia juttuja kiinalaisten ilkeyksistä ja julmuuksista. Muuan\nmielijuttu oli sellainen, että pieniä lapsia kasvatetaan siellä\nporsliiniruukuissa senvuoksi, että heidän ruumiinsa kutistuisivat ja\ntulisivat niin eriskummaisen näköisiksi, että heitä voitaisiin näytellä\nmarkkinoilla ja myydä rikkaille miehille. Kiinalaiset vääntelivät\ntodellakin nuorten naisten jalkoja jostakin epämääräisestä syystä,\nja siitä tavasta on kai tämä hirveä legendakin saanut alkunsa. Mutta\nmeidän englantilaiset lapsemme kutistettiin samalla tavalla henkisesti,\nvaikka me käytimmekin porsliiniruukkujen asemasta henkisiä tinakannuja\nja törkylaatikkoja... Rakkaani, kun minä puhun tästä, en minä ole enää\nmikään Sarnac, vaan avuton ja tiellä oleva Harry Mortimer Smith, jonka\ntuntemat raivonpuuskat ja vaikeudet muistuvat mieleeni.\"\n\n\"Pääsitkö sinä noihin iltakouluihin?\" kysyi Sunray. \"Toivon sinun\npäässeen.\"\n\n\"En vuoteen tahi pariin, vaikka neiti Bumpus tekikin puolestani kaiken\nvoitavansa. Hän lainasi minulle paljon kirjoja huolimatta äitini\ntarkasta, mutta tyhmästä arvostelusta, ja minä luin ahmimalla. Mutta --\nminä en tiedä, ymmärrättekö te sitä -- äitini väärä tulkinta myrkytti\nhitaasti minun ja neiti Bumpuksen välit. Te käsitätte luullakseni,\nkuinka helposti minun asemassani oleva poika voi rakastua ja ruveta\nsyvästi kunnioittamaan niin reipasta ja ystävällistä nuorta naista.\nUseimmat meistä nuorista miehistä alkavat aluksi ihailla jotakin\nvanhempaa naista. Niin, ihailla pikemminkin kuin rakastaa. Me emme ole\nalussa toverin tarpeessa, vaan tuollaisen ystävällisen haltiattaren,\njoka kumartuu meidän puoleemme. Ja tietysti minä rakastin häntä. Mutta\nminä ajattelin paljon enemmän sitä, kuinka voisin olla hänelle hyödyksi\nja pitäisikö minun kuolla hänen puolestaan, kuin hänen syleilemistään.\nOllessani poissa hänen luotaan voin kuvitella niin paljon, että olin\nsuutelevinani hänen käsiään.\n\n\"Ja sitten tuli äitini noine hirveine luuloineen, ollen mustasukkainen\njostakin, mitä hän sanoi minun puhtaudekseni, ja kohdellen tätä\npuhdasta kiitollisuuden ja nöyryyden tunnettani kuin voimaa, joka\nviekoittelee kärpäsen johonkin likakasaan. Suhteeni neiti Bumpukseen\nrupesi minua yhä enemmän hävettämään ja minä olin hänen läheisyydessään\npunastunut ja vaitelias. Sellaiset mahdollisuudet, joihin en\nmilloinkaan olisi kiinnittänyt huomiotani äitini huomautuksitta,\nkävivät hyvin eläviksi mielessäni. Näin hänestä eriskummaisia unia.\nMutta kun minä jonkun ajan kuluttua sain päiviksi työtä, tapasin häntä\nyhä harvemmin. Hän vetäytyi takaisin kuin persoonallisuus ja ystävä, ja\nmuuttui minulle vasten tahtoani vain naisellisuuden esikuvaksi.\n\n\"Niiden henkilöiden joukossa, jotka kävivät tapaamassa häntä, oli muuan\nneljän- tahi viidenneljättävuotias mies. Minä tulin äärettömän ja\nkärsimättömän mustasukkaiseksi tälle miehelle, joka voi juoda teetä\nhänen luonaan ja viipyä siellä pari kolme tuntia tahi enemmänkin.\nÄitini oli varuillaan voidakseen huomauttaa sopivassa tilaisuudessa\nnäistä hänen vierailuistaan minun kuulteni. Hän nimitti miestä neiti\nBumpuksen heilaksi tahi viittasi häneen viekkaasti: Muuan tuntemamme\nhenkilö kävi täällä jälleen tänään, Prue. Kun niin hyvännäköiset\nnuoretmiehet menevät sisään ovesta, lentävät kärpäset ulos ikkunoista.'\nKoetin näyttää niin välinpitämättömältä kuin suinkin, mutta korvani\nja poskeni punastuivat kuitenkin. Mustasukkaisuuteeni liittyi vielä\nvihaakin. Kartoin neiti Bumpusta tahallani viikkokausia. Hain\nraivokkaasti jotakin tyttöä, millaista tyttöä tahansa, joka vain voisi\nkarkoittaa hänen kuvansa mielestäni.\"\n\nSarnac keskeytti äkkiä ja tuijotti jonkun aikaa tuleen. Hänen\nkasvojensa ilme oli huvitetun pahoitteleva. \"Kuinka mitättömältä ja\nlapselliselta se nyt tuntuukaan\", sanoi hän, \"mutta kuinka katkeraa,\nkuinka äärettömän katkeraa se silloin oli.\"\n\n\"Pieni erehtyväinen poika-parka!\" sanoi Sunray silitellen hänen\ntukkaansa. \"Pieni rakastunut erehtyväinen poika-parka!\"\n\n\"Millainen ikävä ja sietämätön maailma se mahtoi ollakaan kaikille\nnuorille!\" sanoi Willow.\n\n\"Ikävä ja säälimätön\", myönsi Sarnac.\n\n\n9\n\n\"Lontooseen tultuani pääsin minä ensiksi asiapojaksi -- nuoremmaksi\nlähetiksi, kuten siellä sanottiin -- erään verhoilijan luo\nVictoria-aseman läheisyyteen. Minä sulloin tavarat kokoon vieden\nne määräpaikkoihinsa. Sitten minä pääsin yleisapulaiseksi eräälle\nHumberg-nimiselle apteekkarille Lupus-kadun taakse. Sen aikainen\napteekkari erosi suuresti nykyisistä nais- ja miesapteekkareista;\nhän oli paljon enemmän niiden apteekkarien kaltainen, joista luemme\nShakespearen ja muiden samanlaisten vanhojen kirjailijain teoksista.\nHän myi rohdoksia, myrkkyjä, lääkkeitä, värejä ja muita samanlaisia\nkummallisia tavaroita. Minä pesin pulloja melkein yhtämittaa, myin\nrohdoksia ja lääkkeitä, siistin aina silloin tällöin jonkinlaisen\ntakapihan ja toimitin kaikkea sellaista, mikä kuului tehtäviini ja mitä\nosasin tehdä.\n\n\"Vanhanaikaisen Lontoon kaikkien kummallisten kauppojen joukossa olivat\nluullakseni apteekit kaikkein kummallisimpia. Ne olivat siirtyneet\nmeille melkein muuttumattomina keskiajalta, kuten me sanoimme,\nkun Länsi-Eurooppa, tuo taikauskoinen ja likainen ja tautinen ja\nrappeutunut maa, jota arabialaiset ja mongolit ja turkkilaiset\nnöyryyttivät, pelätessään purjehtia valtamerillä tahi taistella\npanssaritta piiloutui kaupunkiensa ja linnoitustensa vallien suojaan\nsalavihkaa myrkytettynä, salamurhattuna ja kidutettuna, teeskennellen\nmatkivansa vielä roomalaista keisarikuntaa. Länsi-Eurooppa häpesi\nnoina aikoina luonnollisia murteitaan ja puhui huonoa latinan kieltä;\nse ei uskaltanut katsoa tosiseikkoja silmiin, vaan nuuski itselleen\ntietoja arvoituksista ja hämäristä pergamenttikääryistä; se poltti\nmiehiä ja naisia, senvuoksi, että he olivat uskaltaneet nauraa heidän\nuskonnolleen, ja sen mielestä olivat taivaan tähdet vain sellaisten\nlikaisten korttien veroisia, joilla ennustetaan. Apteekkarit olivat\nsellaisia noina aikoina; tehän olette lukeneet heistä Romeosta ja\nJuliasta, ja minä elin maailmassa vain neljä ja puoli vuosisataa\njälkeen Shakespearen syntymän. Apteekkarit olivat yksituumaisia sen\naikaisten melkein yhtä tietämättömien lääkärien kanssa. Lääkärit\nkirjoittivat ja apteekkarit valmistivat lääkkeitä heidän hämärien\nmääräystensä mukaan. Meidänkin ikkunoissamme oli suuria lasipulloja,\njoissa oli keltaista, sinistä ja punaista vettä. Niiden läpi heittivät\nkaasulamppumme salaperäistä valoa katukäytävälle.\"\n\n\"Oliko siellä täytettyä alligaattoria?\" kysyi Firefly.\n\n\"Ei. Me olimme juuri äskettäin päässeet tuosta täytettyjen\nalligaattorien ajanjaksosta, mutta ikkunoiden värillisten pullojen\ntakana meillä oli suunnaton määrä porsliiniruukkuja, joiden kullatuissa\nkilvissä oli salaperäisiä nimiä. Antakaa minun ajatella. Toisessa\noli _Sem. Coriandri_ ja toisessa taasen _Red. Sarsaparillae_. Entä\nsitten nurkassa? _Marant. ar_. Ja sitä vastapäätä: _C. Cincordif_. Ja\nmyyntipöydän takana ostajia vastapäätä oli pieniä sieviä lipastoja\nkullatuilla nimikilvillä varustettuine laatikkoineen ja lukemattomine\nsalaperäisine pulloineen. Mutta herra Humberg ei muistaakseni\nmilloinkaan ottanut eikä myynyt mitään tuosta ihmeellisestä pullo-\nja laatikkokokoelmasta, vaan hänen normaalikauppansa supistui noiden\nkaikenlaisten sievien pienten kääryjen myymiseen, joita oli ladottu\nkaikkialle myyntipöydälle. Niiden joukossa oli kirkkaan värisiä pieniä\nvärillisiä kääryjä, jotka selittivät olevansa joko Gummigaden tuoksuvaa\nja sulattavaa hammastahnaa, Hooperin maissilääkettä, Luxatonin naisten\ntippoja, Tinkerin pillereitä tahi muita samanlaisia valmisteita.\nOstajat pyysivät sellaisia tavaroita avoimesti ja kovasti, ja niitä\nme enimmäkseen myimmekin. Mutta siellä sovittiin sentään paljosta\nkuiskailemallakin enkä minä päässyt noiden kuiskausten perille\noikeastaan milloinkaan. Minut voitiin lähettää pihalle jonkin erityisen\nverukkeen nojalla, silloin kun ostajan huomattiin kuuluvan tuohon\nkuiskailevaan luokkaan, ja voin vain epäillä, että herra Humberg oli\ntottunut poikkeamaan joskus ammatistaan antamalla neuvoja ja sellaisia\nviittauksia, jotka laillisesti kuuluivat lääkärien oikeuksiin. Teidän\npitää muistaa, että noina aikoina salattiin ihmisiltä paljon sellaista,\nmikä meistä on yksinkertaista ja selvää; se tehtiin hämäräksi ja\nsalaperäiseksi, ja hyvin häpeälliseksi ja saastaiseksi.\n\n\"Päästyäni tämän apteekkarin palvelukseen aloin ensi työkseni opiskella\nahnaasti latinan kieltä. Minä alistuin siihen viittaukseen, että\nlatinan kieli on kaiken tiedon avain, ja uskoin, etteivät huomiot muutu\ntiedoksi, ennenkuin ne määritellään latinan kielellä. Ostin muutamilla\nkolikoilla vanhojen kirjojen kaupasta vanhan ja kuluneen, jonkun\nkaimamiehen, Smithin, kirjoittaman latinan kielen kieliopin; syvennyin\nsiihen hyvin päättäväisesti ja huomasin tämän peloittavan kielen paljon\nhelpommin ymmärrettäväksi, järkevämmäksi ja mutkattomammaksi kuin tuon\npetollisen ja ärsyttävän ranskan ja sorretun saksan kielen, joita olin\ntähän saakka harrastanut. Tämä latinan kieli oli kuollutta kieltä,\nhyvin selvästi äännettävää luurankokieltä, jonka kehittyminen oli jo\nlakannut ja joka ei milloinkaan käynyt vaikeatajuiseksi, kuten elävät\nkielet. Jonkun ajan kuluttua voin minä jo ymmärtää sanoja, joita näin\npulloissamme, laatikoissamme ja Westminster Abbeyn hautapatsaiden\nmuistokirjoituksissa, ja piakkoin voin minä jo muodostaa sanoista\nkokonaisia lauseita. Pengoin esille latinan kielisiä teoksia vanhojen\nkirjojen myyjien laatikoista ja muutamia niistä minä voin lukea ja\nmuutamia en. Niiden joukossa oli ensimmäisen keisarin, Julius Caesarin,\nkirjoittama sotahistoria, tuon seikkailijan, joka sammutti Rooman\ntasavallan viimeisen savuavan liekin; ja siellä oli latinan kielinen\nuusi testamenttikin ja minä ymmärsin melko hyvin molempia. Mutta erään\nlatinalaisen runoilijan, Lucretiuksen, teoksista en saanut lainkaan\nselvää, vaikka toisella sivulla olikin aina englanninkielinen käännös.\nSe kiinnosti kuitenkin äärettömästi mieltäni. On hyvin kummallista\ntodeta se, mutta tämä sama Lucretius, tämä vanha roomalainen runoilija,\njoka eli ja kuoli parituhatta vuotta ennen minun syntymääni, siis noin\nneljätuhatta vuotta sitten, selitti maailmankaikkeuden ja ihmisen\nkehityksen paljon totuudenmukaisemmin ja järkevämmin kuin juutalaiset\nlegendat, joita minulle oli opetettu kouluissamme.\n\n\"Noiden aikojen omituisimpiin ilmiöihin kuului sellaisten mielipiteitten\nalituinen sekoittaminen, jotka kuuluivat inhimillisen kehityksen eri\najanjaksoille ja vaiheille, kiitos sellaisten kasvatusjärjestelmien\nsäännöttömyyden ja tavallisuuden, joita meillä siihen aikaan oli.\nItsepäinen turhantarkkuus pimensi ihmisten mieltä yhtä paljon\nkouluissa kuin kirkoissakin. Kahdennenkymmenennen kristillisen\nvuosisadan eurooppalaiset sekoittivat faaraoiden uskonnon ja Samarian\npappikuninkaiden maailmaopin seitsemännentoista vuosisadan politiikkaan\nja krikettikenttien ja kilpailujen siveysoppiin, vaikka maailmassa\nsilloin jo olikin ilmalaivoja ja puhelimia.\n\n\"Minun oma asemani oli kuvaavaa noiden aikojen rajoituksille. Tuona\nlakkaamattomien uudistusten aikakautena koetin minä päästä selville\nvanhoista asioista latinan kielen avulla. Jonkun ajan kuluttua ryhdyin\nlukemaan kreikankin kieltä, pääsemättä siinä milloinkaan juuri alkua\npitemmälle. Sain tilaisuuden mennä kerran viikossa, tehtyäni päivän\ntyöt, iltakouluun, jossa opetettiin kemiaa. Eikä sillä kemialla ollut\ntietääkseni juuri mitään yhteistä apteekkarien kemian kanssa. Siellä\npuhuttiin aineesta ja voimasta siten, että se kuului jo toiselle\nuudemmalle ajalle. Nämä laajemmat paljastukset maailmankaikkeudesta\nlumosivat minut, minä lakkasin lukemasta kreikan kieltä enkä hakenut\nenää noista likaisista kirjalaatikoista latinalaisia klassikkoja,\nvaan nykyaikaisia tieteellisiä teoksia. Lucretius oli tuskin sen\nvanhanaikaisempi kuin ensimmäinen Mooseksen kirjakaan. Niiden\nkirjojen joukossa, jotka opettivat minulle paljon, oli erään Gregoryn\nkirjoittama fysiologia, Cloddin kehitysoppi ja Lankesterin filosofia.\nEn tiedä lainkaan, olivatko ne mitään niin erittäin hyviä kirjoja,\nne sattuivat vain joutumaan käsiini ja kiinnostamaan minua. Mutta\nymmärrättekö te lainkaan niitä hämmästyttäviä olosuhteita, joissa\nihmisten oli elettävä niihin aikoihin, kun nuorten piti ponnistella\neteenpäin niin kiihkeästi ja salavihkaa kuin hiiren ruokaa etsiessään,\nsaadakseen itselleen sellaisiakaan tietoja maailmankaikkeudesta\nja itsestään kuin silloin oli olemassa? Muistan vieläkin, kuinka\nminä luin aluksi apinain ja ihmisten välisistä eroavaisuuksista ja\nyhdenmukaisuuksista, ja kuinka nämä tiedot panivat minut ajattelemaan\nniiden alkuihmisten luonnetta, jotka olivat eläneet maailmassa ennen\noikeita ihmisiä. Istuin pihalla sijaitsevassa vajassa lukemassa. Herra\nHumberg lepäili päivällisen jälkeen sohvalla kaupan takana salongissa\nkuunnellen toisella korvallaan ovikelloa ja toisella kaikkia salongista\nkuuluvia ääniä. Minä taasen luin ensi kerran elämässäni niistä\nvoimista, joita minun oli kiittäminen olemassaolostani, sen sijaan,\nettä olisin pessyt pulloja.\n\n\"Kaupan myyntipöydän takana juuri hyllyjen keskikohdalla oli rivi\nerittäin komeita ja tärkeän näköisiä lasipulloja, joiden nimikilvissä\nsaattoi kultaisin kirjaimin olla: _Aqua Fortis Atnm. Hyd._ ja muita\nsamanlaisia nimiä, ja eräänä päivänä lakaistessani lattiaa huomasin\nherra Humbergin katselevan niitä. Hän kohotti erään valoa kohti\npudistellen päätään sen sakkaiselle sisällölle. 'Harry' sanoi hän,\n'näetkö tätä pulloriviä?'\n\n\"'Kyllä.'\n\n\"'Kaada niiden sisältö maahan ja pane sijalle raitista vettä'.\n\n\"Tuijotin luuta kädessä hämmästyneenä häneen ajatellessani\nsellaista tuhlausta. 'Eivät suinkaan ne räjähdä ilmaan, vaikka ne\nsekaantuisivatkin?' kysyin minä.\n\n\"'Räjähdäkö?' sanoi herra Humberg. 'Niissä on vain vettä. Noissa\npulloissa ei ole ollut muuta pariinkymmeneen vuoteen. Lääkkeihin\ntarvitaan nykyään aivan erilaisia' aineita. Pese ne ja täytä ne sitten\nraittiilla vedellä pumpusta. Meidän on säilytettävä niitä täällä, että\nihmiset voisivat katsella niitä. Vanhat ihmiset eivät olisi muuten\nonnellisia.'\"\n\n\n\n\n\n\nII OSA\n\nHARRY MORTIMER SMITHIN RAKKAUSSUHTEET JA KUOLEMA\n\n\n\n\nV\n\nFANNY ILMAISEE ITSENSÄ\n\n\n1\n\n\"Ja nyt\", sanoi Sarnac, \"voin minä siirtyä lähemmäksi elämän\ntodellisuutta ja kertoa teille, millaista rakkaus oli tuossa Lontoon\nsumujen ja ambranvärisen auringonpaisteen täyttämässä likaisessa\nja pelon hallitsemassa maailmassa. Se oli hento hurjakatseinen,\nsäikähtynyt ja uhmaileva tunne tuossa julmuuksien ja sorron synkässä\nmetsässä. Se muuttui pian vanhaksi ja raihnaiseksi, katkeraksi ja\nsynkäksi, mutta minulle sattuikin niin, että kuolema saapui luokseni\nvarhain vieden minut pois elävän rakkauden paisuttaessa vielä\nsydäntäni.\"\n\n\"Saadaksesi elää jälleen\", sanoi Sunray hyvin hellästi.\n\n\"Ja saadakseni rakastaa jälleen\", sanoi Sarnac taputtaen hänen\npolveaan. \"Antakaa minun nyt hieman ajatella...\"\n\nHän otti käteensä muutaman kekäleen, joka oli vierähtänyt tulesta, ja\nheitti sen hiilloksen tuliseen keskustaan katsellen, kuinka se leimahti\nkirkkaaseen liekkiin.\n\n\"Ensimmäinen henkilö, jota muistaakseni rakastin, oli sisareni\nFanny. Ollessani noin yksi- tahi kaksitoistavuotias poikanen\nrakastin minä häntä todellakin. Mutta jollakin tavoin olin samaan\naikaan kiintynyt erääseen alastomaan keijukaiseen, joka istui hyvin\nurhoollisena ruiskuttavan delfiinin selässä jossakin yleisessä\npuistossa Cliffstone'in keskustassa. Hän kohotti leukaansa, hymyili\nmitä suloisimmasti heilutellen toista kättään ja hänen pieni ruumiinsa\noli niin herttainen, ettei sievempää voi kuvitellakaan. Rakastin\nerittäinkin hänen selkäänsä, ja puistossa oli muuan paikka, mistä häntä\nvoitiin katsella takaapäin, niin että siihen juuri näkyivät hänen\nhymyilevän poskensa pehmeä pyöreys, hauska pieni nenä ja leuka ja\nkohotetun käsivarren alta näkyvän rinnan pehmeä pyöreys. Voin hiipiä\nsalavihkaa hänen ohitseen tälle erityiselle katsomapaikalle, koska\nsellaiset viehättävät seikat oli selitetty minulle niin häpeällisiksi,\netten uskaltanut katsella niitä avoimesti. Mutta en milloinkaan luullut\nsaavani katsella niitä tarpeekseni.\n\n\"Palvoessani häntä eräänä päivänä tällä tapaa puoleksi kääntyneenä\nhäneen ja puoleksi erääseen kukkasarkaan päin ja katsoen häneen\nkarsaasti huomasin minä erään vanhahkon miehen, jolla oli suuret\nvaaleat kasvot, istuvan eräällä puutarhapenkillä ja katselevan minua\nniin ovelan näköisenä kuin hän olisi päässyt selville ajatuksistani\nja tiennyt salaisuuteni. Hän oli aivan ruumistuneen irstauden\nperikuva. Jouduin äkkiä suunnattoman pakokauhun valtaan ja riensin\npois lähestymättä milloinkaan enää tuota samaa puistoa. Välähtelevillä\nmiekoilla varustautuneet enkelit estivät minua tahi pelkäsin minä\ntapaavani jälleen tuon hirveän vanhan miehen...\n\n\"Sitten saavuttuani Lontooseen valtasi neiti Beatrice Bumpus kalkki\nkuvitteluni näytellen Venusta ja kaikkia muitakin jumalattaria, ja\nnämä tunteet kiihtyivät pikemminkin kuin vähenivät hänen poistuttua\nluotamme. Sillä hän matkusti pois, muistan sen, ja meni naimisiin\ntuon nuorenmiehen kanssa, jota minä vihasin; hän poistui luopuen\ntyöstään naisten äänioikeuden hyväksi, ja nuo warvickshireläiset\nBumpukset, jotka metsästelivät, toivottivat epäilemättä hänet\ntervetulleeksi jälleen teurastaen hänen kunniakseen juotetun vasikan\nja iloiten muutenkin joka tavalla. Mutta hänen iloiset, vilpittömät\nja poikamaiset kasvonsa muuttuivat tuhansien unien sankarittarien\nkasvoiksi. Minä pelastin hänen henkensä seikkaillessamme maailman\nkaikissa osissa, ja joskus hän pelasti minutkin, me kiipesimme yhdessä\nhirmuisten jyrkänteiden yli ennen nukkumaanmenoamme, ja kun minä olin\nvoittamaisillani Muhametin eräässä taistelussa, seisoi hän vangittujen\nnaisten joukossa ja vastasi minulle sanottuani hänelle, etten\nmilloinkaan rakasta häntä, parin savukkeen sauhun välillä vain yhdellä\nsanalla: 'Valehtelija!'\n\n\"En tutustunut ainoaankaan ikäiseeni tyttöön ollessani herra Humbergin\nasiapoikana, koska kouluni ja lukemiseni pitivät minut erillään\nhelpoista katututtavuuksista. Joskus kuitenkin, kun en voinut\nkiinnittää tarkkaavaisuuttani kirjoihin, livahdin joko Wilton- tahi\nVictoria-kadulle, missä ihmiset kulkivat edestakaisin öisinkin\nlamppujen valossa. Siellä hiiviskelivät ja tervehtivät toisiaan\nkoulutytöt, pienet katuluuskat, juoksupojat ja sotilaat. Mutta vaikka\nminä tunsinkin kiinnostusta jotakin tuollaista tyttöä kohtaan, joka\nlivahti ohitseni, olin kuitenkin ujo ja varovainen. Minua veti jokin\nmusertava toivo saavuttaa jotakin kiihoittavaa ja kaunista, mikä katosi\naina, kun tulin liian lähelle todellisuutta.\"\n\n\n2\n\n\"Ennenkuin vuosi oli mennyt umpeen, tapahtui melkoisia muutoksia tuossa\nPimlicon täysihoitolassa. Vanhat Moggeridge-raukat sairastuivat\nlentsuun, muutamaan sen aikaiseen yleiseen tautiin, ja kuolivat tautia\nseuranneeseen keuhkokuumeeseen. He kuolivat kumpainenkin kolmen\npäivän sisällä, ja äitini ja Prue olivat ainoat murehtijat heidän\npienissä mitättömissä hautajaisissaan. Rouva Buchholz haihtuu pois\nkertomuksestani. En muista tarkasti, milloin hän poistui talosta ja\nkuka tuli sinne hänen jälkeensä. Neiti Beatrice Bumpus luopui ajamasta\nnaisten äänioikeutta mennen naimisiin, jolloin toiseen kerrokseen\nmuutti asumaan muuan melko usein erillään elävä pariskunta, joka pani\näitini pahasti epäilemään ja aiheutti paljon erimielisyyksiä hänen ja\nMathilda Goodin välillä.\n\n\"Katsokaa, nämä uusikot eivät hankkineet itselleen milloinkaan oikeita\nmatkatavaroita, he tulivat pysyäkseen päivän kotona tahi niille main\nja menivät sitten tiehensä viipyäkseen poissa viikon tahi enemmänkin,\ntullen ja poistuen harvoin yhdessä. Tämä herätti äitini moraalisen\nhuomiokyvyn ja hän alkoi vihjailla, etteivät he ehkä olekaan oikeassa\navioliitossa. Hän kielsi Pruea menemästä siihen kerrokseen, ja se\nennusti riitaa Matildan kanssa. 'Mitä tämä hälinä Pruesta ja salongista\noikeastaan on?' kysyi hän. 'Sinä istutat vain mielettömyyksiä tytön\npäähän.'\n\n\"'Minähän päinvastoin koetan varjella häntä niiltä', sanoi äitini.\n'Hänelläkin on silmät päässään.'\n\n\"'Ja sormet', sanoi Matilda synkän salatarkoituksellisesti. 'Mitä Prue\non sitten nähnyt?'\n\n\"'Merkkejä', sanoi äitini.\n\n\"'Millaisia merkkejä?' kysyi Matilda.\n\n\"'Kaikenlaisia', sanoi äitini. 'Miehen vaatteet on merkitty toisella ja\nnaisen toisella nimellä eikä kummankaan Miltonilla, jonka nimen he ovat\nilmoittaneet meille. Ja puhuessaan on nainen niin ystävällinen ja arka\nkuin hän pelkäisi kuulijan huomaavan jotakin. Eikä siinäkään ole vielä\nkaikki, ei millään muotoa. Minä en ole sen sokeampi kuin Pruekaan.\nSiellä suudellaan ja kuherrellaan päivät pitkät, heti kun he ovat\nsaapuneet tänne jostakin. He malttavat tuskin odottaa, kunnes vieras\nehtii pois huoneesta. En ole mikään täydellinen hölmö, Matilda. Minäkin\nolen ollut naimisissa.'\n\n\"'Mitä sellainen meihin kuuluu? Me omistamme täysihoitolan emmekä ole\nmitään Nosey Parkerin lahkolaisia. Jos herra ja rouva Milton haluavat\nliinavaatteensa merkityiksi vaikka _sadallakin_ eri nimellä, niin\nkuuluuko se meihin? Heidän kirjaansa on aina merkitty: _Maksettu\netukäteen. Kuitataan kiitollisuudella. Matilda Good_, ja siinä on\ntarpeeksi avioliittoa minulle. Ymmärrätkö sinä sen? Sinä olet levoton\nsielu tällaiseen täysihoitolaan, Martha, hyvin levoton sielu. Sinussa\nei ole päätä eikä häntää. Mutta ruoastasi sinä kyllä osaat pitää\nhuolta. Sinä nostit sellaisen hälinän neiti Bumpuksesta ja pojastasi --\nkuinka naurettavaa se olikaan -- ja nähtävästi aiot sinä pitää pahempaa\nelämää Pruesta ja rouva Miltonista, joka on herrasnainen, muista se,\nja vieläpä ystävällinen nainen, mikä on paljon enemmän. Toivoisin\nsinun pitävän hieman enemmän huolta omista asioistasi, Martha, ja\nantavan rouva ja herra Miltonin olla rauhassa. Elleivät he ole oikein\nnaimisissa, pitää heidän itsensä vastata siitä ajan oloon, eikä sinun.\nSinä tulet olemaan aivan kuitti heidän kanssaan viimeisenä päivänä.\nLoukkaavatko he sillä aikaa oikeastaan ketään? Minulla ei ole ollut\nkoko aikana hoitaessani tätä täysihoitolaa niin rauhallista pariskuntaa\nluonani. Heistä on todella hyvin vähän vaivaa.'\n\n\"Äitini ei vastannut mitään.\n\n\"'No!' huudahti Matilda.\n\n\"'Sellaista häpeämätöntä naista on hyvin vaikea palvella', sanoi äitini\nitsepäisesti ja vaalein huulin.\n\n\"'Sellainen on vieläkin kovempaa, että ihmistä sanotaan häpeämättömäksi\nnaiseksi senvuoksi, että joissakin hänen vaatteissaan on vielä hänen\ntyttönimensä', sanoi Matilda Good. 'Älä puhu sellaista roskaa, Martha.'\n\n\"'En ymmärrä, miksi _miehelläkin_ on tyttönimensä yöpuvussaan', sanoi\näitini rohkeammasti hetkisen kuluttua.\n\n\"'Sinä et tiedä mitään, Martha', sanoi Matilda katsoen häneen\nhyvin katkerasti toisella silmällään ja tarkastellen kysymystä\nsyvämietteisesti toisella. 'Minä olen usein ajatellut sitä ja nyt minä\nsanon sen sinulle suoraan. Sinä et tiedä mitään varmaa. Minä pidän\nheidät luonani niin kauan kuin vain voin, ja jos sinä olet mielestäsi\nliian hyvä palvelemaan heitä, on niitä olemassa sellaisiakin, jotka\neivät ole. Minun asukkaitani ei saa kukaan loukata. Kukaan ei saa\ntuomita heitä heidän alusvaatteittensa mukaan. Ei ollenkaan! Miksi en\nsitä ennen huomannut? Hän on luonnollisesti _lainannut_ tuon yöpukunsa\ntahi hän on saanut sen joltakin ystävältään, jolle se ei ole sopinut.\nTahi hän on perinyt rahoja ja on äkkiä muuttanut pakosta nimensä.\nSellaista sattuu usein. Usein. Voit lukea lehdistä. Ja voivathan\nvaatteet sitäpaitsi sekaantua pesussakin. Muutamat pesulaitokset ovat\ntodellisia vaihtolaitoksia. Herra Plaicellakin oli kerran kaulus,\njoka oli merkitty jonkun Fortescuen omaisuudeksi. Hän toi sen tänne\ntullessaan kesälomaltaan. Siinä on sinulle todistus. Et suinkaan aio\nsyyttää herra Plaicea jostakin sen perusteella, Martha? Et suinkaan\naio väittää sitä, että hän elää kaksinaista elämää eikä olekaan mikään\nvanhapoika? Sinun pitää ajatella hieman järkevämmin, Martha. Äläkä\najattele niin paljon pahaa muista ihmisistä. Sinä voisit kyllä ajatella\nsadoilla muillakin tavoilla, mutta sinusta on niin mieluista ajatella\npahaa, Martha. Minä olen huomannut sen usein. Sinä oikein piehtaroitset\nsiinä eikä sinulla ole hajuakaan kristillisestä armeliaisuudesta.'\n\n\"'Ihminen ei voi olla näkemättä asioita', sanoi äitini melko\njärkytettynä.\n\n\"'Et sinä ainakaan', sanoi Matilda Good. 'Niitä on sellaisia ihmisiä,\njotka eivät näe nenäänsä pitemmälle ja näkevät kuitenkin liian paljon.\nJa kuta enemmän minä pidän sinua silmällä, sitä enemmän minä luulen\nsinun kuuluvan juuri heihin. Herra ja rouva Milton jäävät kaikissa\ntapauksissa tänne, poistukoonpa sitten kuka muu tahansa. Niin, kuka muu\ntahansa. Toivoakseni tämä on selvää, Martha.'\n\n\"Äitini oli järkyttynyt sanattomaksi. Hän hillitsi mielensä ja alistui,\nollen sitten, paitsi välttämättömiin asioihin nähden, loukkautunut\nja vaitelias monta päivää, puhuen ainoastaan silloin, kun hänelle\npuhuttiin. Matilda ei näyttänyt olevan millänsäkään. Huomasin\nkuitenkin, että kun Matilda hetkisen kuluttua lähetti Pruen yläkertaan\nviemään Miltonille teetä, äitini jäykkyys kävi yhä ilmeisemmäksi,\nvaikka hän ei avoimesti vastustanutkaan.\"\n\n\n3\n\n\"Ja sitten äkkiä ilmestyi Fanny takaisin maailmaani.\n\n\"Sain kiittää melkein sattumaa hänen löytymisestään. Kaikki jälkemme\nolivat hävinneet meidän muuttaessamme Cliffstone'ista Lontooseen.\nVeljeni Ernst oli hänen sanansaattajansa.\n\n\"Me söimme juuri illallistamme kellarikerroksen huoneessa ja illallinen\noli tavallisesti hyvin hauska ateria. Matilda Good teki sen\nmiellyttäväksi paistetuilla kuoripäällisillä perunoilla tahi perunoista\nja muista vihanneksista valmistetulla paistoksella, kuten hän sanoi,\nlisäten siihen sellaisia ruokahalua kiihoittavia aineita, kuin kylmää\nkakkua, leipää, juustoa ja olutta. Ja hän saattoi lukea uutisia\nsanomalehdistä meille ja keskustella niistä, koska hänen järkensä oli\ntodellakin melko terävä. Tahi sitten hän voi ruveta juttelemaan minun\nkanssani kirjoista, joita olin lukenut. Hän oli hyvin kiinnostunut\nmurhiin ja muihin sellaisiin tapahtumiin, ja meistä kaikista\nkehittyi hänen kiihoituksestaan kaikkien vaikutteiden ja todistusten\narvostelijoita. 'Sinä voit sanoa sitä sairaalloisuudeksi, Martha,\njos vain haluat', sanoi hän, 'mutta maailmassa ei ole vielä tehty\nainoatakaan sellaista murhaa, joka ei olisi ollut aivan kukkuroillaan\ninhimillisyyttä. Niin, kukkuroillaan juuri! Minä epäilen joskus,\ntiedämmekö me oikeastaan sitä, mihin kukin kykenee, ennenkuin hän on\ntehnyt murhan tahi parikin.'\n\n\"Äitini tarttui melkein aina hänen heittämäänsä syöttiin. 'En voi\nymmärtää, kuinka sinä voit sanoa tuollaisia asioita, Matilda', saattoi\nhän sanoa.\n\n\"Mutta silloin me kuulimmekin äkkiä auton moottorin säksytystä kadulta\nyläpuoleltamme. Veljeni Ernst laskeutui luoksemme julkipuolen portaita\nja sisareni Prue päästi hänet sisään. Hän esiintyi ohjaajanvormussaan,\nlakki kädessään, nahkanutussaan ja säärystimissään.\n\n\"'Onko sinulla vapaa ilta?' kysyi Matilda.\n\n\"'Minun on ajettava hoviteatteriin yhdentoista aikaan', sanoi Ernst.\n'Tulin senvuoksi saamaan hieman lämmintä suuhuni ja juttelemaan.'\n\n\"'Tahdotko syödäkin?' kysyi Matilda. 'Prue, hae hänelle lautanen, lasi,\nveitsi ja haarukka. Lasillinen tätä olutta ei vaikuta ohjaustaitoosi.\nEmme ole tavanneetkaan sinua pitkiin aikoihin.'\n\n\"'Kiitoksia, neiti Good', sanoi Ernst, joka oli aina hyvin kohtelias\nhänelle, 'voinhan minä syödäkin hieman. Olen ollut siellä täällä ja\njoka paikassa, mutta en senvuoksi, etten olisi halunnut vierailla\nluonanne.'\n\n\"Pöydälle kannettiin virvokkeita ja keskustelu pysähtyi hetkiseksi. Sitä\nkoetettiin kyllä jatkaa pari kolme kertaa, mutta tuloksetta. Ernst\noli hajamielinen ja Matilda katseli häntä tarkasti. 'Mitä sinulla on,\nmeille kerrottavaa, Ernst?' kysyi hän sitten äkkiä.\n\n\"'Kuinka omituista', sanoi Ernst, 'että te, neiti Good, huomautitte\nsiitä, sillä minulla on todellakin jotakin kerrottavaa. Jotakin\nkummallista -- en oikein tiedä, kuinka minä sanoisinkaan.'\n\n\"Matilda täytti hänen lasinsa uudestaan.\n\n\"'Minä olen nähnyt Fannyn', sanoi Ernst sitten hyvin äkkiä.\n\n\"'Et suinkaan!' huohotti äitini kenenkään muun puhumatta mitään vähään\naikaan.\n\n\"'Vai niin', sanoi Matilda nostaen käsivartensa pöydälle ja nojautuen\neteenpäin, 'sinä siis olet nähnyt Fannyn. Hän oli kaunis pieni tyttö\nsiihen aikaan, kun tunsin hänet. Ja niissä sinä näit hänet, Ernst?'\n\n\"Ernstin oli melko vaikea muodostella tarinaansa. 'Näin hänet noin\nviikko sitten', sanoi hän hetkisen kuluttua.\n\n\"'Ei suinkaan hän ollut noiden Victoria-aseman luo kokoontuneitten\nletukkain joukossa?' kysyi äitini huohottaen.\n\n\"'Näitkö sinä hänet ensin vai hänkö sinut?' kysyi Matilda.\n\n\"'Niin, näin hänet noin viikko sitten', toisti veljeni.\n\n\"'Puhuttelitko häntä?'\n\n\"'En silloin. En lainkaan.'\n\n\"'Puhutteliko hän sinua?'\n\n\"'Ei.'\n\n\"'Mistä sinä sitten tiedät, että nainen oli meidän Fannymme?' kysyi Prue\nkuunneltuaan tarkkaavaisesti.\n\n\"'Luulin hänen menneen kohtaloaan vastaan jonnekin ulkomaille, koska\nasuimme niin lähellä Boulognea', sanoi äitini. 'Otaksuin valkoisten\norjien kauppiaita niin säädyllisiksi, että he vievät tytön suoraan\npois kotoaan... Fanny! Oleskeleeko hän nykyään Lontoon kaduilla?\nAivan täällä läheisyydessämme. Minä sanoin hänelle jo silloin,\nminne sellainen elämä vie. Sanoin sen hänelle monta kertaa. Mene\nnaimisiin rehellisen miehen kanssa, sanoin minä, mutta hän oli ahne\nja itsepäinen, vieläpä turhamainenkin... Hän ei kai koettanut seurata\nsinua, Ernst, saadakseen selville asuntomme tahi jotakin sellaista?'\n\n\"Veljeni Ernstin kasvot näyttivät äärettömän hämmästyneiltä. 'Se ei\nollut lainkaan sellaista, äiti', sanoi hän. 'Ei lainkaan sellaista.\nKuulehan nyt...'\n\n\"Hän alkoi kaivella melko ahtaan nahkatakkinsa povitaskua saadakseen\nsieltä vihdoinkin esille melko likaisen kirjeen. Hän piti sitä\nkädessään, koettamattakaan lukea sitä ja ojentamatta sitä mäillekään.\nMutta se näytti kuitenkin terästävän hänen melko alkeellisia\nkertojalahjojaan. 'Minun on kai parasta kertoa teille koko juttu alusta\nalkaen. Te olette erehtyneet täydellisesti. Se tapahtui noin viikko\nsitten viime tiistaista lukien: niin, viime tiistaista juuri!'\n\n\"Matilda Good laski varoittavasti kätensä äitini käsivarrelle. 'Illalla\nluultavasti', auttoi hän.\n\n\"'Niin, minä vein ja noudin heidät päivälliseltä', sanoi veljeni.\n'Luonnollisesti te ymmärrätte, etten minä ollut nähnyt Fannyä melkein\nkuuteen vuoteen. Hän tunsikin minut ensin.'\n\n\"'Sinun piti siis viedä nuo henkilöt päivälliselle ja noutaa heidät\nsieltä?' kysyi Matilda.\n\n\"'Määräyksen mukaan', sanoi Ernst, 'piti minun ensin ajaa Brantismore\nGardenin Earl's Courtiin hakemaan erästä herraa ja rouvaa ja viedä\nheidät sitten erääseen määrättyyn Church Row Hampsteadin numeroon ja\najaa sinne jälleen puoliyhdentoista aikaan hakemaan heitä kotiin.\nAjoin siis Brantismore Gardensiin ja sanoin lämpiössä ovenvahdille --\nse oli tuollainen paikka, joiden ovenvartijat ovat vormupukuisia --\nettä minut oli käsketty sinne odottamaan. Hän soitti sitä tavalliseen\ntapaan. Jonkun ajan kuluttua tuli talosta muuan herra rouvineen ja minä\nmenin auton ovelle tavalliseen tapaani avatakseni sen heille. Siihen\nasti ei ollut tapahtunut vielä mitään tavallisuudesta poikkeavaa. Hän\noli seurustelupukuun pukeutunut herrasmies, sen näköinen kuin useimmat\nmuutkin; nainen taasen oli kietoutunut turkiksiin ja hänen tukkansa oli\nkammattu kauniisti vierailua varten ja koristettu jollakin säteilevällä\nesineellä. Häntä ei voitu erottaa herrasnaisesta.'\n\n\"'Ja nainenko oli Fanny?' kysyi Prue.\n\n\"Ernst taisteli aiheensa kanssa hetkisen vaieten. 'Ei juuri vielä',\nsanoi hän.\n\n\"'Sinä tarkoitat varmaankin, ettet tuntenut häntä vielä?' sanoi Matilda.\n\n\"'Niin. Mutta noustessaan autoon hän katsahti minuun ja näytti\nsäpsähtävän. Näin hänen nojautuvan eteenpäin ja tuijottavan minuun,\nkun herra nousi autoon. En kiinnittänyt silloin siihen erikoisemmin\nhuomiotani. Minä olisin varmaankin unhottanut sen kokonaan, ellen\nolisi kuullut siitä jälkeenpäin. Mutta viedessäni heitä kotiin\ntapahtui jotakin. Huomasin naisen katselevan minua... Me ajoimme\nensin Brantismore Gardensin numero kakkoseen, jolloin herra laskeutui\npois autosta sanoen minulle: 'Odottakaa hieman!' ja vasta sen jälkeen\nhän auttoi naisen pois autosta. Näytti melkein siltä kuin nainen\nolisi ollut puoleksi taipuvainen puhuttelemaan minua, mutta ei\npuhutellutkaan. Mutta silloin ajattelin minäkin: 'Minä olen nähnyt\nteidät jossakin ennenkin, hyvä rouva.' En tullut silloin ajatelleeksi\nFannyä lainkaan, kummallista kyllä. Menin kuitenkin niin pitkälle,\nettä ajattelin hänen muistuttavan Harrya hieman. Mutta mieleeni ei\njuolahtanutkaan, että hän voisi olla Fanny. Kummallista! He kiipesivät\nportaita ovelle, tuollaiselle, josta päästään useampiin huoneistoihin,\nja näyttivät väittelevän hetkisen lampun valossa ennen menoaan\nasuntoonsa.'\n\n\"'Sinä et siis tuntenut häntä vielä silloinkaan?' sanoi Prue.\n\n\"'Mies poistui jälleen talosta noin neljännestunnin kuluttua näyttäen\nmiettiväiseltä. Hänellä oli valkoiset liivit ja päällystakki\nkäsivarrellaan. Hänen ilmoittamansa osoite oli jossakin lähellä\nSloene-katua. Poistuessaan autosta hän antoi minulle melko paljon\njuomarahaa näyttäen vieläkin miettiväiseltä ja keskustelunhaluiselta,\nvaikka hän ei näyttänyt tietävänkään, mitä hän sanoisi. 'Minulla on\ntili siinä autotallissa', sanoi hän sitten, 'ja teidän on senvuoksi\nkirjoitettava ajo muistiin.' Ja sitten: 'Te ette olekaan minun\ntavallinen ohjaajani', sanoi hän. 'Mikä teidän nimenne on?' 'Smith',\nsanoin minä. 'Ernst Smithkö?' kysyi hän. 'Niin herra', vastasin minä ja\najaessani pois huomasin vasta kysyä itseltäni: 'Miten maailmassa --'\n'Pyydän teiltä todellakin anteeksi, neiti Good.'\n\n\"'Älä välitä minusta', sanoi Matilda. 'Jatka vain kertomustasi.'\n\n\"'Niin, miten maailmassa hän tiesi, että minun nimeni on Ernst? Ajoin\nmelkein pahki erääseen toiseen autoon Sloaneaukion kulmassa, koska olin\nniin ajatuksissani. Ja vasta noin kolmen aikaan aamulla, kun makasin\nvalveillani miettien sitä, juolahti mieleeni --'\n\n\"Ernst käyttäytyi nyt kuin kertoja, joka on ilmoittamaisillaan suurimman\nyllättävän uutisensa. 'Niin, silloin vasta juolahti mieleeni, että tuo\nnuori nainen,! joka oli ajanut autollani sinä iltana, olikin. -- --'\n\n\"Hän keskeytti ennen huippukohtaa.\n\n\"'Fanny', kuiskasi Prue.\n\n\"'Sisaresi Fanny', sanoi Matilda Good.\n\n\"'Meidän Fannymme', sanoi äitini.\n\n\"_'Niin, meidän Fannymme, ei sen enempää eikä vähempää'_, sanoi veljeni\nErnst riemuitsevasti katsellen? ympärilleen nähdäkseen, kuinka uutinen\noli hämmästyttänyt muita.\n\n'Minä ajattelinkin sitä koko ajan', sanoi Prue.\n\n\"'Oliko hän lainkaan maalattu?' kysyi Matilda.\n\n\"'Ei läheskään niin paljon kuin useimmat heistä', sanoi veljeni Ernst.\n'Melkein kaikki naiset maalaavat kasvojaan nykyään: virastoissa\nkulkevat, piispattaret, lesket ja melkein kaikki muutkin. Hän ei\nnäyttänyt minusta erityisesti kuuluvan tuohon maalattuun luokkaan, ei\nollenkaan. Hän näytti reippaalta, vaikkakin hieman kalpealta, kuten\ntavallisesti ennenkin.'\n\n\"'Oliko hän pukeutunut herrasnaisten tapaan, vaatimattomasti?'\n\n\"'Varakkaasti', sanoi Ernst. 'Hyvin varakkaasti, mutta ei lainkaan\nliioitellusti.'\n\n\"'Kuuluiko tuosta rakennuksesta, jonne sinä heidät veit, kovaakin melua?\nKuuluiko sieltä laulua ja tanssia, ja olivatko sen ikkunat auki?'\n\n\"'Se oli hyvin kunnioitettavan näköinen rauhallinen talo. Kaihtimet\nolivat alhaalla eikä sieltä kuulunut minkäänlaista melua. Yksityinen\ntalo. Henkilöt, jotka tulivat ovelle sanomaan heille hyvää yötä, olivat\nhyvin sivistyneen näköisiä. Minä näin hovimestarinkin. Hän tuli autoni\nviereen olematta lainkaan väsyksissä. Hän oli oikea hovimestari.\nMuilla vierailla oli yksityisauto, jonka ohjaaja oli hyvin vanha ja\nvarovainen. Kaikki olisivat sanoneet heitä kunnonihmisiksi.'\n\n\"'Täällä Lontoossa ei ihminen voi aavistaakaan, mihin hän milloinkin\njoutuu', sanoi Matilda kääntyen äitini puoleen. 'Miltä herra näytti?'\n\n\"'Minä en halua kuulla hänestä mitään', sanoi äitini.\n\n\"'Varmaankin sellaiselta, joka on tullut kaupunkiin huvittelemaan ja\njoka on hieman juovuksissa?' kysyi Matilda.\n\n\"'Hän oli paljon selvempi kuin useimmat päivällisvieraat', sanoi Ernst.\n'Näin sen silloin, kun hän käsitteli rahojaan. Useimmat heistä,\nah, ylhäisöönkin kuuluvat -- kuinka minä sen nyt sanoisinkaan --\nkäyttäytyvät hieman naurettavasti. Ovat leikillisiä eivätkä tahdo\nlöytää avaimenreikää. Mutta hän ei ollut. Huomasin kuitenkin sen\nverran... Ja sitten, täällähän on tämä kirjekin.'\n\n\"'Niin, siinä on todella kirjekin', sanoi Matilda. 'Sinun on parasta\nlukea se, Martha.'\n\n\"'Kuinka sinä sait tuon kirjeen?' kysyi äitini tahtomatta koskea siihen.\n'Et suinkaan aio väittää sitä, että hän antoi sen sinulle?\"\n\n\"'Sain sen viime torstaina postissa. Se oli osoitettu minulle\nautotalliin. Se on hyvin kummallinen kirje ja siinä tiedustellaan\nmeistä. En ymmärrä hölynpölyä koko jutusta. Olen ajatellut sitä pääni\nympäri, mutta tietäessäni, kuinka äiti on vihainen Fannylle, epäröin.\"\n\n\"Hänen äänensä lakkasi kuulumasta.\n\n\"'Jonkun', sanoi Matilda väliajan kestäessä, 'on parasta lukea tuo\nkirje.'\n\n\"Hän katsoi äitiini, hymyili kummallisesti suupielillään ja ojensi\nsitten kätensä Ernstiä kohti.\"\n\n\n4\n\n\"Matilda luki tuon kirjeen, koska äitini tuntema kauhu sitä kohtaan\noli liian ilmeinen. Minä voin vieläkin muistaa Matildan suuret kasvot,\nkuinka ne olivat työntyneet eteenpäin pöydän yli ja vähän sivulle päin\nviedäkseen sen silmän, jota hän käytti polttopisteenä, niin lähelle\nheikkoa kaasuvaloa kuin suinkin. Hänen vieressään istui Prue velttoine\nuteliaine kasvoineen ja vastahakoisine silmineen, jotka alituisesti\npitivät silmällä äitini kasvoja kuin soittaja johtajan tahtipuikkoa.\nÄitini nojautui taaksepäin tuolissaan näyttäen hyvin uhmaavalta\nkalpeine kasvoineen, ja Ernst näytti sellaiselta kuin hän e: olisi\ntahtonut myöntää mitään ja osoittikin selvästi, ettei hän ollut tullut\nasiasta hullua hurskaammaksi.\n\n\"'Katsotaanpa nyt', sanoi Matilda vilkaisten hätäisesti luettavaan\nkirjeeseen...\n\n\"'Rakas Ernie', sanoo hän...\n\n    \"'Rakas Ernie!\n\n    \"Oli ihmeellistä tavata sinut jälleen. Voin tuskin uskoa senkään\n    jälkeen kuin herra - herra -- Hän on kirjoittanut sen ensin,\n    mutta ajateltuaan asiaa tarkemmin hän on raapinut sen pois. Jokin\n    -- herra Ei mikään -- oli kysynyt nimeäsi. Minä jo pelkäsin\n    kadottaneeni teidät kaikki näkyvistäni. Missä te asutte ja\n    kuinka te tulette toimeen? Minä matkustin Ranskaan ja Italiaan\n    huvittelemaan -- näin siellä sanomattoman ihania paikkoja -- ja\n    tultuani takaisin poikkesin Cliffstone'iin, koska tahdoin nähdä\n    teidät kaikki jälleen ja koska en voinut erotakaan teistä sanaa\n    puhumatta, kuten olin tehnyt.'\n\n    \"'Hänen olisi pitänyt ajatella sitä ensin', sanoi äitini.\n\n    \"'Rouva Bradley kertoi minulle isääni kohdanneesta tapaturmasta\n    ja kuolemasta -- en ollut kuullut niistä ennen puhuttavankaan.\n    Menin hänen haudalleen kirkkomaalle ja itkin siellä tarpeekseni.\n    En voinut sille mitään. Vanha isä raukka! Kuinka äärettömän huono\n    onni hänellä olikaan joutuessaan vielä sellaisen onnettomuuden\n    uhriksi. Vein paljon kukkia hänen haudalleen ja sovin vartian\n    kanssa siitä, että ruoho leikataan säännöllisesti haudalta.'\n\n    \"'Niin, siellä hän nyt lepää, mieheni', sanoi äitini. 'Minä olisin\n    mieluummin nähnyt hänet kuolleena jaloissani kuin langenneena\n    naisena', sanoi hän. 'Ja Fanny on nyt vienyt kukkia hänen\n    haudalleen. Jos hän vain tietäisi sen, kääntyisi hän arkussaan.'\n\n    \"'Hän ajattelee luultavasti eri tavalla nyt, Martha', sanoi\n    Matilda sovittavasti. 'Me emme tiedä niistä asioista mitään,\n    Martha. Ehkäpä ne eivät taivaaseen päästyään haluakaan nähdä\n    kuolleita jaloissaan. Ehkä ne muuttuvat siellä ystävällisemmiksi.\n    Antakaahan minun katsoa. Missä minä nyt taasen olinkaan --? Ah --\n    ruoho leikataan säännöllisesti.\n\n    \"Kukaan ei siellä tiennyt, mihin äiti ja toiset olivat muuttaneet.\n    Ei kellään ollut heidän osoitettaan. Minä matkustin Lontooseen\n    melko onnettomana, koska minusta tuntui ikävältä kadottaa\n    teidät näkyvistäni. Rouva Bradley sanoi äidin, Pruen ja Mortyn\n    matkustaneen Lontooseen jonkun ystävän luo, tietämättä kuitenkaan\n    tarkasti, mihin sinne. Ja sitten melkein parin vuoden kuluttua\n    ilmestyt sinä jälleen näköpiiriini. Se on liian hyvää ollakseen\n    totta. Missä muut ovat? Saako Morty käydä koulua? Prue on kai jo\n    melkein aikaihminen? Minusta olisi niin mieluista tavata heitä\n    jälleen ja auttaa heitä, jos vain voisin. Rakas Ernie, kerro\n    äidille ja kaikille muillekin, että minä olen hyvässä turvassa\n    ja hyvin onnellinen. Muuan ystävä on auttanut minua. Sama mies,\n    jonka sinäkin näit. Minun ei tarvitse kärsiä minkäänlaista\n    puutetta. Elän hyvin rauhallista elämää. Minulla on pieni\n    huoneistoni täällä ja minä lueskelen melko paljon sivistyäkseni.\n    Työskentelen aika kovasti. Olen suorittanut tutkinnonkin, Ernie,\n    yliopistollisen tutkinnon. Olen oppinut puhumaan ranskan, italian\n    ja saksan kieliä ja osaan soittaakin. Minulla on pianola ja\n    minä soittaisin sitä niin mielelläni sinulle ja Mortylle. Hän\n    piti niin paljon soitosta. Ajattelen teitä kaikkia hyvin usein.\n    Kerro tämä äidille, näytä hänelle kirjeeni ja anna minulle\n    piakkoin tietoja teistä kaikista äläkä ajattele mitään ilkeätä\n    minusta. Muistele niitä hauskoja aikoja, kuinka me pukeuduimme\n    joulutontuiksi, niin ettei isäkään tuntenut meitä ja kuinka\n    sinä valmistit minulle nukkekaapin syntymäpäiväkseni. Ah, ja\n    juustopiirakoita, Ernie! Juustopiirakoita!'\n\n\"'Mitä nuo juustopiirakat olivat?' kysyi Matilda.\n\n\"'Jonkinlaista leikkiä vain matkiessamme ihmisiä. Olen sen kokonaan\nunhottanut. Mutta se pani meidät nauramaan, oikein kiemurtelemaan\nnaurusta.'\n\n\"'Sitten hän' palaa jälleen sinuun, Morty', sanoi Matilda.\n\n    \"'Haluan auttaa Mortya, jos hän vain vielä haluaa käydä koulua.\n    Minä voin auttaa häntä nyt, vieläpä tehokkaastikin. Hän ei\n    ole luullakseni mikään poika enää. Ehkä hän onkin lueskellut\n    itsekseen. Sano hänelle terveiseni. Sano äidillekin terveisiä ja\n    pyydä, ettei hän ajattelisi mitään pahaa minusta. Fanny.'\n\n\"'Fanny. Paperissa on oikein painettu osoitekin. Siinä kaikki.'\n\n\"Matilda heitti kirjeen pöydälle. 'No?' sanoi hän äänellä, joka\nvetosi äitiini. 'Minusta näyttää aivan siltä kuin tämä nuori\nnainen olisi kohdannut erään oikeata lajia -- erään oikean miehen\nkymmenestätuhannesta. Hän näyttää pitävän tytöstä melkein parempaa\nhuolta kuin oikea aviomies... Kuinka sinä aiot menetellä tässä asiassa,\nMartha?'\n\n\"Matilda suoristautui hitaasti pöydän ääressä ja nojautui sitten\ntaaksepäin tuolissaan katsellen äitiäni pahansuovan ivallisesti.\"\n\n\n5\n\n\"Käänsin tarkkaavaisuuteni Matildan arvoituksellisista kasvoista äitini\njännittyneeseen vakavuuteen. 'Tuo tyttö elää synnissä, Matilda; sano\nvain mitä haluat.'\n\n\"'Sitäkään ei ole vielä varmasti todistettu', sanoi Matilda.\n\n\"'Mutta miksi rupeaisi mies -- --?' aloitti äitini keskeyttäen äkkiä.\n\n\"'Maailmassa on vielä olemassa urhoollisuutta ja jalomielisyyttä', sanoi\nMatilda. 'Kuitenkin -- --'\n\n\"'Ei', sanoi äitini. 'Me emme ole hänen apunsa tarpeessa. Häpeisin\nsilmät päästäni, jos suostuisin ottamaan sen vastaan. Niin kauan kuin\nhän elää tuon miehen kanssa --'\n\n\"'Hän ei sitä nähtävästi teekään. Mutta jatka sinä vain.'\n\n\"'Saastaista rahaa', sanoi äitini. 'Hän saa rahansa tuolta mieheltä. Ne\novat rakastajattaren rahoja.'\n\n\"Hänen vihansa kiihtyi. 'Minä kuolen mieluummin kuin _kosken_ hänen\nrahoihinsa.'\n\n\"Hän oli käsittävinään tilanteen yhä paremmin ja ilmaisikin sen.\n'Hän karkaa kotoaan ja särkee isänsä sydämen. Tappaa hänet suoraan\nsanoen. Hän ei ollut milloinkaan enää sama mies tytön lähdettyä, ei\nmilloinkaan. Tyttö joutuu sitten häpeään ja ylellisyyteen, pakottaapa\nvielä oman veljensä kyyditsemään itseään noille ilkeille retkilleen.'\n\n\"'Tuskinpa hän on _pakottanut_', vastusti Matilda.\n\n\"'Kuinka Ernst olisi voinut karttaa sitä? Ja sitten? hän kirjoittaa\ntuon kirjeen. Sanon sitä häpeämättömyydeksi. Niin, häpeämättömyydeksi\njuuri. Siinä ei ole katumuksen sanaakaan, ei niin ainoatakaan. Onko\nhän niinkään säädyllinen, että hän sanoisi häpeävänsä tekoaan? Ei niin\nsanallakaan hän puhu siitä. Hän tunnustaa elävänsä vieläkin heilansa\nkanssa ja aikoo jatkaakin sitä, riemuiten siitä. Ja hän uskaltaa\ntarjota meille jonkinlaista avustusta ansaittuaan ensin häpeällään.\nKuka pakoitti meidät poistumaan Cherry Gardensista ja piilottamaan\nkasvomme naapureiltamme tänne Lontooseen? Juuri hän! Ja nyt hän tulisi\ntänne autolla, tanssisi noita portaita alas koreaksi puettuna ja\nmaalattuna sanoakseen ystävällisen sanan äiti raukalleen. Emmekö me ole\nkärsineet jo tarpeeksi hänen vuokseen hänen tarvitsematta tulla tänne\nnäyttelemään itseään? Sehän on vallan nurinkurista. Jos hän vain tulee\ntänne lainkaan, mitä minä suuresti epäilen -- jos hän aikoo tulla tänne\nlainkaan, pitäisi hänen ryömiä tänne polvillaan säkkiin pukeutuneena ja\nripistellä tuhkaa tukkaansa.'\n\n\"'Hän ei varmastikaan tee sitä, Martha', sanoi Matilda Good.\n\n\"'No, pysyköön hän silloin poissa. Me emme halua katsella hänen\nhäpeäänsä. Hän on valinnut tiensä ja pysyköön hän vain sillä. Mutta\n_tänne_! Tulla _tänne_! Kuinka te aiotte selittää sen?\"\n\n\"'_Minä voisin_ selittää sen aivan oikein', sanoi Matilda\nharkitsemattomasti.\n\n\"'Mutta kuinka _minä_ sen selittäisin? Ja täällä on Pruekin. Ja täällä\non tuo herra Pittigrewikin, johon hän on tutustunut viikkoillatsuissa\nja jonka hän haluaa kutsua tänne teelle. Kuinka hän selittäisi hänelle\nhienon sisarensa olosuhteet? Rakastajattareksiko? Niin, Matilda, minä\nsanoin niin. Sille ei ole muuta nimitystä. Sellainen hän juuri on.\nRakastajatar! Kauniita asioita herra Pittigrewille kerrottavaksi. Tässä\non minun sisareni, rakastajatar. Mies kiiruhtaisi silloin tiehensä\nkuin ammuttu. Hän joutuisi vallan suunniltaan häpeästä. Kuinka voisi\nPrue mennä enää milloinkaan viikkoillatsuun tuollaisen kohtauksen\njälkeen? Entä Ernie sitten? Mitähän hän sanoo toisille tovereilleen\nautotallissa, kun he ärsyttävät häntä sanomalla hänen sisartaan\nrakastajattareksi?'\n\n\"'Älä ole lainkaan huolissasi _siitä_, äiti', sanoi Ernst hiljaa,\nmutta tiukasti. 'Minua ei härnätä milloinkaan, ei ainakaan tuolla\nautotallissa, eikä tulla härnäämäänkään. Ei, jollei joku halua\nnieleskellä hampaitaan.'\n\n\"'Entä Harry sitten? Hän käy kouluaan, mutta kuinka silloin käy, jos\njoku saa sen selville siellä? Hänen sisarensa on tuollainen huono\nnainen. Tuskinpa hän enää saisi jatkaa lukujaan sellaisen häpeän\njälkeen.'\n\n\"'Ah, kyllä minä heille -- --', aloitin minä seuraten veljeni\nesimerkkiä, mutta Matilda vaiensi minut viittauksella. Hänen\nviittauksensa kohdistui äitiinkin, joka todella oli jo melkein\nsanonutkin sanottavansa.\n\n\"'Minä ymmärrän sen nyt, Martha', sanoi Matilda, 'millaiset sinun\ntunteesi ovat Fannyä kohtaan. Sellainen on luullakseni luonnollista.\nTämä kirje tietysti -- --'\n\n\"Hän tarttui jälleen kirjeeseen, nyrpisti suurta suutaan ja heilutteli\nkömpelöä päätään hitaasti puolelta toiselle. 'En voi kuolemakseni uskoa\nsellaista tyttöä ilkeäksi, joka on kirjoittanut tämän kirjeen', sanoi\nhän. 'Sinä olet vain katkeroitunut häneen, Martha. Suuttunut, suoraan\nsanoen.'\n\n\"'Kaikissa tapauksissa', aloitin minä, mutta Matildan käsi vaiensi minut\njälleen.\n\n\"'Katkeroitunutko?' huudahti äitini. 'Minä tunnen hänet. Hän voi näyttää\nniin viattomalta kuin ei mitään olisi tapahtunut ja koettaa pakottaa\nsinua tuntemaan olevasi väärässä -- --'\n\n\"Matilda lopetti heiluttamisensa ja alkoi nyökäytellä. 'Minä ymmärrän',\nsanoi hän. 'Kyllä minä ymmärrän. Mutta miksi olisi Fanny vaivautunut\nkirjoittamaan tämän kirjeen, ellei hän pitäisi teistä kaikista\nvilpittömästi? Niinkuin hänen nyt tarvitsisi lainkaan vaivata päätään\najattelemalla teitä. Te ette voi olla hänelle minkäänlaiseksi avuksi.\nTuossa kirjeessä on ystävällisyyttä, Martha, ja vieläpä jotakin\nmuutakin. Aiotko sinä heittää sen takaisin hänelle? Aiotko sinä\nkieltäytyä vastaanottamasta hänen apuaan, vaikka hän ei nyt ryömikään\neikä kadukaan, kuten hänen pitäisi tehdä? Etkö sinä aio vastata hänen\nkirjeeseensäkään?'\n\n\"'En halua ruveta minkäänlaiseen kirjeenvaihtoon hänen kanssaan', sanoi\näitini. 'En ollenkaan! En tunnusta häntä tyttärekseni, ennenkuin\nhän lopettaa huonon elämänsä. Minä pesen käteni häneen nähden. Ja\npyytäisinkö minä häneltä apua? Apua todellakin. Sehän on paljasta\npetosta. Jos hän olisi halunnut auttaa meitä, olisi hän voinut\nmennä naimisiin herra Crosbyn kanssa, joka oli niin kunniallinen ja\nrehellinen mies, ettei kukaan nainen olisi voinut toivoa itselleen\nparempaa.'\n\n\"'_Niinkö_ asia onkin!' sanoi Matilda Good päättäväisesti.\n\n\"Ja sitten hän käänsi äkkiä suuren päänsä Ernstiä kohti. 'Ja mitä sinä\naiot tehdä, Ernst? Aiotko sinäkin hylätä Fannyn? Aiotko sinä antaa\nhänen juustopiirakkaidensa pudota unohduksen suuhun, kuten sanotaan, ja\nunohtaa hänet ikuisiksi ajoiksi?'\n\n\"Ernst nojautui taaksepäin, työnsi kätensä housujensa taskuihin ja\nmietti hetkisen. 'Se on niin kummallista', sanoi hän.\n\n\"Matilda ei auttanut häntä ollenkaan.\n\n\"'Minunkin pitää ajatella nuorta ystävätärtäni', sanoi Ernst punastuen\nhirveästi.\n\n\"Äitini käänsi äkkiä päätään katsoen häneen, mutta Ernst istui jäykkänä\neikä katsonut äitiini.\n\n\"'Ah!' sanoi Matilda. 'Tässä on jotakin uutta. Ja kuka sinua nuori\nystävättäresi on, Ernst?'\n\n\"'En aio ruveta keskustelemaan hänestä teidän kanssanne vielä, joten\nviis hänen nimestään. Hänellä on pieni muotiliike. Sanon vain\nsen hänen puolustuksekseen. Eikä maailmassa ole olemassakaan sen\nviisaampaa eikä kauniimpaa tyttöä. Tutustuimme eräissä tanssiaisissa.\nMe olemme toistaiseksi vain jonkinlaisissa salakihloissa emmekä ole\nsuunnitelleet vielä mitään sen enempää. Olen antanut hänelle muutamia\nlahjoja, sormuksia ja sen sellaista. Mutta luonnollisesti olen vaiennut\nhänelle Fannysta. En ole keskustellut hänen kanssaan vielä paljonkaan\nperhesuhteistamme. Hän tietää vain meidän kaupitelleen jotakin, tietää\nonnettomuutemme ja isäni tapaturmaisen kuoleman eikä muuta. Mutta\nFannyn tointa on todellakin hyvin vaikeata selittää hänelle. Eipä\nsiksi, että minä tahtoisin sortaa Fannyä, mutta --.'\n\n\"'Minä ymmärrän', sanoi Matilda katsoen kysyvästi Prueen ja lukien\nvastauksen Pruen kasvoista. Sitten hän otti kirjeen jälleen käteensä\nlukien siitä selvästi: 'Satakaksi, Brantismore Gardens, Earl's Court.'\nHän luki tämän osoitteen niin hitaasti kuin hän olisi halunnut painaa\nsen mieleensä. 'Sinähän sanoit hänen asuvan ylimmäisessä kerroksessa,\nErnie?'\n\n\"Nyt hän kääntyi minun puoleeni. 'Entä sinä, Harry? Kuinka sinä aiot\nsuhtautua kaikkeen tähän?'\n\n\"'Minä tahdon puhutella Fannyä itse', sanoin minä. 'En usko -- --'\n\n\"'Harry', sanoi äitini, 'minä kiellän kerta kaikkiaan sinua menemästä\nhänen läheisyyteensä. Hän ei saa turmella sinua.'\n\n\"'Älä sinä kiellä häntä, Martha', sanoi Matilda. 'Sellainen ei hyödytä\nmitään, _koska hän tahtoo_. Jokainen rohkea ja reipas poika menisi\nkyllä tapaamaan häntä tuon kirjeen jälkeen. Satakaksi, Brantismore\nGardens, Earl's Court -- hän näytti muistavan osoitteen mainiosti -- ei\nsijaitse hyvinkään kaukana täältä.'\n\n\"'Minä kiellän sinua menemästä hänen läheisyyteensä', toisti äitini. Ja\ntodeten vasta sitten Fannyn kirjeen täyden merkityksen hän otti sen\nkäteensä. 'Tähän ei pidä kenenkään vastata. Minä poltan sen, kuten se\nansaitseekin. Ja unhottakaa koko juttu. Minä ainakin karkoitan sen\nmielestäni. _Kas noin!_'\n\n\"Ja silloin äitini nousi päästellen kummallisia kurkkuääniä kuin\nnyyhkytyksiä ja heitti Fannyn kirjeen tuleen tarttuen kohennusrautaan,\njolla hän työnsi sen hiillokseen saadakseen sen palamaan. Me katsoimme\nkaikki vaieten, kuinka kirje kiertyi kokoon ja mustui leimahtaen äkkiä\nliekkiin ja muuttuen silmänräpäyksessä käpristyneeksi, rätiseväksi,\nmustaksi hiileksi. Sitten hän istuutui jälleen, oli puhumatta jonkun\naikaa ja veti sitten pengottuaan hurjasti hameentaskuaan esille vanhan\nlikaisen nenäliinan ja alkoi itkeä --: aluksi tyynesti ja sitten\nyhä kiihkeämmin. Me muut istuimme hämmästyneinä katsellessamme tätä\nräjähdystä.\n\n\"'Sinä et saa mennä Fannyn luo, Arry, koska äiti sen kieltää', sanoi\nErnst vihdoin hiljaa, mutta tiukasti.\n\n\"Matilda katsoi minuun vakavasti ja kysyvästi.\n\n\"'Mutta _minä menen_' sanoin minä peläten epämielekkäiden kyynelien\npurskahtavan esille.\n\n\"'Arry!' huudahti äitini kyyneltensä lomasta, 'sinä särjet -- sinä\nsärjet sillä minun sydämeni. Ensin Fanny ja sitten sinä.'\n\n\"'Katso nyt?' sanoi Ernst.\n\n\"Äitini lopetti katkeran itkunsa kuin odottaakseen minun vastaustani.\nYksinkertaiset pienet kasvoni olivat varmaankin hyvin punaiset silloin\nja äänessänikin oli kai jotakin väärää ja pingoitettua, kun sanoin\nsanottavani. 'Minä menen Fannyn luo', sanoin minä, 'ja kysyn häneltä\nsuoraan, elääkö hän huonosti.'\n\n\"'Ja jos hän elää', sanoi Matilda.\n\n\"'Puhun järkeä hänelle', sanoin minä. 'Minä teen kaikkeni pelastaakseni\nhänet. Niin, vaikka minun pitäisi hakea hänelle sellainen työkin, että\nhän viihtyisi siinä... Hän on minun sisareni.'\n\n\"Itkeä tihautin hieman. 'En voi sille mitään, äiti' nyyhkytin minä.\n'Minun on mentävä tapaamaan Fannyä.'\n\n\"Sitten ponnistin voimiani ja pääsinkin tasapainoon.\n\n\"'_Vai niin_', sanoi Matilda katsellen minua, kuten minusta näytti,\npaljon ivallisemmin ja halveksivammin kuin minä ansaitsinkaan. Sitten\nhän kääntyi äitini puoleen. 'En ymmärrä, olisiko Harry voinutkaan\nilmaista mielipidettään selvemmin. Luullakseni minun on annettava hänen\nmennä Fannyn luo tämän jälkeen. Hänhän sanoo tekevänsä vaikka mitä\npelastaakseen sisarensa, ja kukapa sen tietää, vaikka hän pakottaisikin\ntytön katumukseen.'\n\n\"'Pikemmin toiselle suunnalle', sanoi äitini, kuivaten silmänsä, koska\nhänen lyhyt itkunpuuskansa oli nyt ohi.\n\n\"'En voi sille mitään', sanoi Ernst, 'että Arryn meneminen sinne tuntuu\nminusta erehdykseltä.'\n\n\"'Älä kuitenkaan luovu aikeestasi, Harry, senvuoksi, että olet\nunhottanut osoitteen', sanoi Matilda, 'tahi muuten sinä olet mennyttä\nkalua. Jos hylkäät hänet, tee se vapaasta tahdostasi äläkä mistään\nunhotuksesta. Satakaksi, Brantismore, Gardens, Earl's Court. Sinun on\nparasta kirjoittaa se muistiin.'\n\n\"'Satakaksi, Brantismore Gardens.'\n\n\"Menin sivupöydälle asettamieni kirjojen luo ja kirjoitin päättäväisesti\nselvällä käsialalla osoitteen latinan kieliopin nimilehdelle hänen\nneuvonsa mukaan.\"\n\n\n6\n\n\"Ensi käyntini Fannyn huoneistossa ei ollut lainkaan sellaisen\nliikuttavan kohtauksen kaltainen kuin olin edeltäpäin mielessäni\nkuvitellut. Lähdin sinne noin puoliyhdeksän aikaan, suljettuani kaupan,\nseuraavana iltana Ernstin käynnin jälkeen. Talo näytti minusta hyvin\narvokkaalta ja minä nousin hänen huoneistoonsa matoilla verhottuja\nportaita pitkin. Kun soitin kelloa, aukaisi hän itse oven.\n\n\"Ymmärsin heti, että ovella seisova hymyilevä nuori nainen oli\nodottanut jotakin toista henkilöä kuin edessään seisovaa kömpelöä\nnuorukaista, eikä hänellä ollut aavistustakaan vähään aikaan, kuka minä\nolinkaan. Hänen riemuitseva myötämielinen ilmeensä muuttui puolustavan\nkylmäksi. 'Mitä te tahdotte?' sanoi hän vastaukseksi vaiteliaaseen\ntuijottamiseeni.\n\n\"Hän oli muuttunut melko paljon. Hän oli kasvanut, vaikka minä jo\nsilloin olinkin häntä pitempi, ja hänen aaltoileva ruskea tukkansa oli\nkiinnitetty mustalla samettinauhalla, jonka toisessa ruusukkeessa oli\nvälähtelevillä kivillä koristettu loistava ja kimalteleva solki. Hänen\nkasvojensa ja huuliensa väri oli lämpimämpi kuin muistinkaan. Ja hänen\nyllään oli sinisenvihreä kevyt vaippa avaroine hihoineen. Sen aukoista\nnäkyivät vilahdukselta hänen kaunis niskansa ja kaulansa ja valkoiset\nkäsivartensa. Hän näytti taikavoimaisen viehättävältä olennolta,\nhennolta ja loistavalta, suloisesti tuoksuvalta ja kokonaisuudessaan\nhyvin ihmeelliseltä nuoresta Lontoon kaduilta kotoisin olevasta\nraakalaisesta. Hänen hienoutensa pelotti minua. Karistin kurkkuani.\n'Fanny!' kuiskasin minä käheästi. 'Etkö sinä tunnekaan minua?'\n\n\"Hän siristi kauniita silmiään ja sitten hänen suunsa vetäytyi entiseen\nviehättävään hymyyn. 'Harryhan siinä onkin!' huudahti hän vetäen minut\nlämpiöön ja syleillen ja suudellen minua. 'Pieni veljeni Harry jo,\nminun kokoisenani. Kuinka ihmeellistä!'\n\n\"Sitten hän meni ohitseni, sulki oven ja katsoi minuun epäröiden. 'Mutta\nmiksi sinä et kirjoittanut minulle ensin siitä, että sinä aiot tänään\ntulla luokseni?' Olen ollut melkein kuolemaisillani ikävään saadakseni\npuhua kanssasi, ja nyt tulee minulle toinen vieras. Hän voi tulla millä\nhetkellä hyvänsä. Mitä minä nyt teenkään? Annahan minun ajatella.'\n\n\"Pieni lämpiö, jossa olimme, oli valkoiseksi maalattu ja koristettu\nkauniilla japanilaisilla kuvilla. Siellä oli kaappeja, joihin hatut\nja päällystakit voitiin piilottaa, ja vanha tammiarkku. Siihen aukeni\nmonta ovea, joista pari oli raollaan. Toisesta näin vilahdukselta\nsohvan ja kahvivehkeet ja toisesta taasen pitkän kuvastimen ja\npitsikankaalla verhotun nojatuolin. Hän näytti epäröivän näiden\nmolempien huoneiden välillä, mutta työnsi minut sitten ensimmäiseen\nsulkien oven jäljessämme.\n\n\"'Sinun olisi pitänyt kirjoittaa minulle tulostasi', sanoi hän. 'Olen\nollut kuolemaisillani ikävästä saadakseni, puhua kanssasi ja nyt tulee\ntänne eräs, joka on ollut kuolemaisillaan ikävästä saadakseen puhua\nminun kanssani... Mutta viis siitä, puhutaan niin paljon kuin keritään.\nKuinka sinä voit? Hyvin nähtävästi. Mutta oletko sinä saanut käydä\nkoulua? Entä äiti, kuinka hän voi? Mitä on Pruelle tapahtunut? Ja onko\nErnst yhtä kiivasluontoinen kuin ennenkin?'\n\n\"Koetin kertoa hänelle. Yritin antaa hänelle jonkinlaisen kuvan\nMatilda Goodista tahtomatta viitata liian suoraan äitini ehdottomaan\nleppymättömyyteen. Aloin jutella hänelle apteekista ja siitä, kuinka\npaljon latinan kieltä ja kemiaa minä osaan, mutta hän kiiruhti pois\nkesken puhettani kuuntelemaan.\n\n\"Ja me kuulimmekin, kuinka avain pistettiin lukkoon.\n\n\"'Toinen vieraani', sanoi hän, epäröi hetkisen ja poistui sitten\nhuoneesta jättäen minut katselemaan kalustoa ja kahvikeittiötä, joka\nkiehua porisi pöydällä. Hän oli jättänyt oven hieman raolleen ja minä\nkuulin liiankin selvästi suudeltavan ja sitten jonkun miehen äänen,\njoka minusta kuulosti melko hilpeältä.\n\n\"'Minä olen väsynyt, Fanny pienoiseni; ah, väsynyt aivan kuolemaan\nsaakka! Tämä uusi lehti aiheuttaa minulle paljon vaivaa. Me olemme\naloittaneet sen aivan väärästä päästä. Mutta minä saan sen kyllä\nmenemään. Jumalat, ellei minulla olisi tätä viehättävää lepopaikkaa,\ntulisin hulluksi. Minulle oli jätetty vain otsikot. Ota päällystakkini;\nkas tuossa, se on, kultaseni. Täällä tuoksuu kahvilta.'\n\n\"Erotin sellaista liikehtimistä kuin Fanny olisi pidättänyt vieraansa\nmelkein sen huoneen ovella, missä minä olin. Kuulin hänen puhuvan hyvin\nkiireesti jotakin veljestään.\n\n\"'Hitto vieköön!' sanoi mies melko sydämellisesti. 'Toinenko? Kuinka\nmonta veljeä sinulla oikeastaan onkaan, Fanny? Lähetä hänet pois.\nMinulla on kaikkiaan vain tunnin verran aikaa, kultaseni -- --.'\n\n\"Silloin paukahti ovi äkkiä kiinni -- Fanny oli nähtävästi huomannut sen\nolevan raollaan -- ja keskustelun loppu jäi minulta kuulematta.\n\n\"Fanny palasi takaisin punaisena ja loistavin silmin ja hyvin viehkeänä.\nHäntä oli nähtävästi suudeltu jälleen.\n\n\"'Harry', sanoi hän, 'minusta tuntuu niin ikävältä pyytää sinua\npoistumaan nyt ja tulemaan jolloinkin muulloin takaisin, mutta\nminä olin luvannut ottaa vastaan tuon toisen vieraani ensin. Ethän\nsuutu, Harry? Tahdon viettää kanssasi pitkän illan ja puhua kaikesta\ntarpeekseni. Sinulla on kai sunnuntait vapaat, Harry? Miksi et voisi\ntulla tänne sunnuntaina kello kolmen aikaan, jolloin olen aivan\nyksinäni ja me voisimme juoda teetä täällä entiseen tapaamme. Ethän ole\nmilläsikään, Harry?'\n\n\"Koetin rauhoittaa häntä. Siveellisyyskäsitteet olivat tuossa\nhuoneistossa aivan erilaisia kuin sen ulkopuolella.\n\n\"'Sinun olisi kaikissa tapauksissa pitänyt kirjoittaa ensin', sanoi\nFanny, 'sensijaan, että syöksyit luokseni pimeästä varoittamatta.'\n\n\"Lämpiössä ei ollut ketään hänen saattaessaan minua ulos; siellä ei\nollut näkyvissä hattua eikä päällystakkiakaan. 'Anna minulle suukkonen,\nHarry', sanoi hän ja minä suutelin häntä hyvin halukkaasti. 'Saanko\nminä nyt olla aivan varma siitä, ettet ole milläsikään?' sanoi hän\novella.\n\n\"'Ihan varma', sanoin minä. 'Minun olisi pitänyt kirjoittaa.'\n\n\"'Siis sunnuntaina kello kolmen aikaan', sanoi hän minun laskeutuessani\nmaton peittämiä portaita.\n\n\"'Niin, sunnuntaina kolmen aikaan', vastasin minä päästessäni portaitten\nmutkaan.\n\n\"Alakerrassa oli jonkinlainen kaikkien huoneistojen etulämpiö, jonka\ntakassa paloi tuli. Siellä oli muuan mieskin, joka jonkun käskystä oli\nheti valmis tilaamaan ajurin tahi auton. Sen sisustus ja mukavuudet\nvaikuttivat minuun suuresti, ja minä olinkin melko ylpeä kävellessäni\npois niin hienosta paikasta. Ja ollessani jo pitkän matkan päässä\nkadulla aloin minä vasta todeta, kuinka kokonaan illan varalta tekemäni\nsuunnitelmat olivat epäonnistuneet.\n\n\"En ollut kysynyt häneltä, elääkö hän huonoa elämää, ja vielä vähemmän\nolin väitellyt hänen kanssaan. Nuo kohtaukset, jotka olin harjoitellut\nmielessäni edeltäkäsin, kuinka voimakas, vaatimaton ja päättäväinen\nnuorempi veli pelastaa hennon mutta viehättävän sisarensa hirveästä\nalennuksentilasta, olivat todellakin haihtuneet kokonaan mielestäni\noven avautuessa ja hänen tullessaan näkyviin. Ja tässä minulla nyt oli\nkoko ilta melkein lyhentymättömänä edessäni ja vain romantiikan ja\ntodellisuuden välinen ero ilmoitettavana omaisilleni. Päätin kuitenkin\nolla kertomatta vielä omaisilleni mitään ja lähteä vain pitkälle\nkävelylle saadakseni punnita tätä Fannyn kohtaa perinpohjin ja palata\nvasta kotiin niin myöhäiseen, ettei äitini ehtisi enää ristikuulustella\nminua eikä taivuttaa minua ilmaisemaan mitään.\n\n\"Menin Thamesin laitureille, koska siellä ei ollut tungosta ja koska ne\ntarjosivat juhlallisen ja satumaisen kauniin ympäristön mietteihinsä\nvaipuneelle kulkijalle.\n\n\"Tuntuu omituiselta muistella tuoniltaisia ajatuksiani. Aluksi vaikutti\nminuun näkemäni valoisa todellisuus: Fannyn kauneus ja varallisuus,\nystävällisyys ja itsetietoisuus, hänen hyvin valaistu komeasti\nkalustettu huoneistonsa ja ystävällinen ja luottavainen äänensä hänen\npuhuessaan lämpiössä, olivat sellaisia seikkoja, joita en voinut\nolla kunnioittamatta enkä hyväksymättä. Oli ihanaa kolmatta vuotta\nkestäneiden ilkeiden kuvittelujen jälkeen nähdä rakas sisarensa\nniin turmeltumattomana, rakastettuna ja hyvissä oloissa, ja odottaa\nsunnuntaita, jolloin pääsisin hänen luokseen pitkäksi ajaksi ja\nsaisin kertoa hänelle, mitä kaikkea olin tehnyt tuona aikana ja mitä\nkaikkea vielä aioin tehdä. Hyvin mahdollista, että nämä molemmat\nhenkilöt olivat sittenkin naimisissa, mutta eivät voineet jostakin\nhämärästä syystä paljastaa sitä tosiseikkaa maailmalle. Ehkä Fanny\nkertoisi minulle sen verran sunnuntaina, ja minä voisin mennä kotiin ja\nhämmästyttää ja kukistaa äitini tällä kuiskatulla salaisuudella. Mutta\nmiettiessäni ja hauteessani tätä asiaa en voinut sittenkään kumota sitä\nselvää, kylmää ja tärkeää tosiseikkaa, että he olivat naimattomia,\njolloin pitkäaikaisen paheksunnan varjot himmensivät Fannyn pienen\nkodin ensimmäisen valoisan vaikutelman. Rupesin inhoamaan yhä enemmän\nsitä osaa, jota olin näytellyt kohtauksessamme. Olin sallinut hänen\nkohdella minua ja työntää minut ulos kuin minä olisin ollut vain\npoikanen auttavaisen ja moraalisesti ylivoimaisen veljen asemesta.\nMinun olisi varmasti pitänyt sanoa jotakin, vaikkapa vain lyhyestikin,\nviitatakseni meidän kummankin erilaiseen moraaliseen tasoomme. Minun\nolisi pitänyt puhutella miestäkin, tuota pahaa miestä, joka varmaankin\noli mennyt piiloon tuohon kuvastimella ja nojatuoleilla kalustettuun\nhuoneeseen. Hän oli karttanut minua, koska hän ei ollut uskaltanut\npuhutella minua. Ja näiden uusien näkökohtien perusteella aloin minä\nhaaveilla kokonaan uutta moite- ja pelastussuunnitelmaa. Mitä minun\nolisi pitänyt sanoakaan tuolle pahalle miehelle? 'Niin, sir, kun me\nviimeksi tapasimme --\n\n\"Jotakin sellaista.\n\n\"Kuvitteluni alkoi kiitää, hyökkäillä ja leijailla korkealle minun\nkanssani. Olin näkevinäni tuon pahan sellaiseen puhtaaseen iltapukuun\npukeutuneen miehen, jonka lukemissani kertomuksissa sanottiin\nmerkitsevän inhimillisen turmeluksen suurimpia ja kylmimpiä syvyyksiä,\nvääntelehtivän vaatimattoman kaunopuheisuuteni virran vaikutuksesta.\n'Te ryöstitte hänet', aioin minä sanoa, 'yksinkertaisesta, mutta\npuhtaasta ja vaatimattomasta kodistamme. Te särjitte hänen isänsä\nsydämen' -- niin, minä kuvittelin todellakin sanovani niin. -- 'Ja\nmitä te olette hänestä tehnyt?' kysyin minä. 'Vain sellaisen nuken ja\nleikkikalun, jota te hemmoittelette niin kauan kuin oikkuanne riittää,\nheittääksenne hänet sitten pois!' Tahi -- 'viskataksenne pois!'\n\n\"'Viskataksenne pois! kuulosti mielestäni sittenkin paremmalta.\n\n\"Huomasin käveleväni laitureilla huitoen käsilläni ja huudahdellen tällä\ntapaa.\"\n\n\"Mutta sinä kai olit jo silloinkin paremmin selvillä asioista?\" kysyi\nFirefly.\n\n\"Kyllä, mutta niin me voimme ajatella siihen aikaan.\"\n\n\n7\n\n\"Mutta\", sanoi Sarnac, \"minun toinen vierailuni Fannyn luo oli yhtä\ntäynnä odottamattomia kokemuksia ja toistumattomia vaikutelmia kuin\nensimmäinenkin. Hauskannäköisen porraskäytävän matto tuntui hiljentävän\nkokonaan moraaliset moitteeni, ja kun ovi aukeni ja minä näin rakkaan\nFannyni jälleen tulevan vastaani iloisena ja ystävällisenä, unhotin\nkokonaan ne ankarat tiedustelut, joilla minä olin päättänyt aloittaa\ntämän toisen haastattelun. Hän siveli tukkaani ja suuteli minua,\notti hattuni ja päällystakkini, sanoi minun kasvaneen hirveästi,\nmittaili itseään minua vastaan, työnsi minut pieneen valoisaan\narkihuoneeseensa, mihin hän oli valmistanut sellaiset teekestit, etten\nollut nähnyt moisia milloinkaan ennen siihen kuului muun muassa pieniä\nliikkiövoileipiä, mansikkahilloa, kahdenlaista kakkua ja pieniä keksiä,\nkaikkien tyhjien paikkojen täytteeksi. 'Sinä olit todellakin kultainen\npoika, Harry, kun tulit katsomaan minua. Mutta minä tunsin jollakin\ntapaa, että sinä tulet joka tapauksessa.'\n\n\"'Me molemmat olemme aina olleet yhtä pataa', sanoin minä.\n\n\"'Aina', myönsi Fanny. 'Äitini ja Ernie olisivat mielestäni voineet\nkirjoittaa minulle muutaman sanan. Ehkä he kirjoittavatkin vielä.\nOletko sinä milloinkaan nähnyt sähköpannua, Harry? Tämä on sellainen.\nPistä nämä nappulat noihin reikiin.'\n\n\"'Kyllä minä tiedän', sanoin minä täyttäen hänen käskynsä. 'Kuoren\nsisälle on ladottu vastuksia. Olen lukenut hieman sähköoppia ja\nkemiaa iltakoulussa. Kaikkiaan noin kuutta tahi seitsemää ainetta.\nJa Tothill-kadun varrella on muuan kauppa, jonka ikkunat ovat täynnä\ntällaisia kapineita.'\n\n\"'Sinä luullakseni tiedätkin kaiken niistä', sanoi Fanny. 'Sinä olet\ntoivoakseni oppinut kaikenlaista', ja niin me vihdoin pääsimme\nkeskustelemaan siitä, mitä olin oppinut ja mitä aioin vielä tehdä.\n\n\"Oli oikein ihanaa jutella sellaisen henkilön kanssa, joka todella\nymmärsi sen tiedonjanon, joka minua vaivasi. Puhuin itsestäni,\nhaaveistani ja kunnianhimostani, sillä aikaa kuin käteni, koska minä\nvielä olin kasvava nuorukainen, teki sellaista tuhoa Fannyn herkkujen\njoukossa kuin heinäsirkkaparvi. Hän katsoi minuun hymyillen ja ohjasi\nminua kysymyksillään niihin asioihin, joita hän mieluimmin halusi\ntietää. Ja sitten kun me olimme jutelleet tarpeeksi toistaiseksi,\nnäytti hän minulle, kuinka pianolalla soitetaan, ja minä sain\nkäsiini sen Schumannin säveltämän kappaleen, johon herra Plaice oli\ntutustuttanut minut jo aikoja sitten, ja osasin suunnattomaksi ilokseni\nsoittaa sen itse. Tuollaisia pianoloita oli hyvin helppo käsitellä ja\nhetkisen kuluttua minä jo soitinkin melko tuntehikkaasti.\n\n\"Fanny ylisti nopeuttani, järjesti teevehkeet pois minun soittaessani\nja tuli sitten istumaan viereeni kuunnellakseen ja jutellakseen, ja\nme huomasimme oppineemme paljon soittoa eromme jälkeen. Me molemmat\najattelimme suuria Bachista, jota minä aivan epäjohdonmukaisesti olin\nnimittänyt Batchiksi, ja Mozartista, jonka nimi myös oli lausuttava\nhieman eri tavalla. Ja sitten alkoi Fanny kysellä minulta sitä, mitä\nminä mieluummin tahtoisin tehdä maailmassa. 'Sinä et saa jäädä tuon\nvanhan apteekkarin luo enää pitkäksi aikaa', sanoi hän. Pitäisinkö minä\nsellaisesta työstä, joka kohdistuu kirjoihin, kuten kirjojen myynnistä,\navustamisesta jossakin kirjastossa, kirjojen ja loistolukemistojen\npainamisesta ja julkaisemisesta. 'Oletko sinä milloinkaan ajatellut\nsitä, että sinä itsekin voisit kirjoittaa jotakin?' kysyi Fanny. 'Kuten\nmonet muut.'\n\n\"'Olen kirjoittanut muutamia pieniä runoja', tunnustin minä, 'ja kerran\nkirjoitin artikkelin _Daily Newsiin_ raittiudesta. Mutta sitä ei\ntietysti milloinkaan painettu.'\n\n\"'Oletko sinä milloinkaan halunnut kirjoittaa muuta?'\n\n\"'Mitä, kirjojako? Kuten Arnold Bennett.'\n\n\"'Mutta sinä kai et ole tiennyt, kuinka aloittaisit?'\n\n\"'Niin juuri', sanoin minä kuin se olisi ollut ainoa este.\n\n\"'Sinun pitää erota tuon apteekkarin palveluksesta' toisti hän. 'Jos\nminä nyt tiedustelisin tuntemiltani henkilöiltä ja hankkisin sinulle\njonkin paremman paikan, Harry, niin ottaisitko sen vastaan?'\n\n\"'_Ehkä_', sanoin minä.\"\n\n\"Miksi ei ehdoitta?\" keskeytti Firefly.\n\n\"Ah, meidän tapanamme oli sanoa: _Ehkä_\", sanoi Sarnac. \"Se oli\njonkinlaista taiteellista väheksyntää Mutta tehän toteatte, kuinka\nhirveästi minä etäännyin kaikista ennakolta muodostamistani\nmielipiteistä itseeni ja Fannyyn nähden. Me juttelimme koko illan. Me\nsöimme herkullisen pienen kylmän illallisen hänen kauniissa pienessä\nruokasalissaan ja Fanny näytti minulle, kuinka hyvin hienoiksi\nhakatuista sipuleista ja valkoviinistä ja sokerista valmistetaan\nihmeellistä salaattia. Ja jälkeenpäin seurasi vielä tuota ihmeellistä\npianolan soittoa ja vasta sen jälkeen sanoin minä jäähyväiset hyvin\nvastahakoisesti. Ja kun jälleen huomasin olevani kadulla, tunsin\nkerran vielä samaa kuin ennenkin, että olin äkkiä joutunut toisesta\nmaailmasta toiseen kylmempään ja ikävämpään ja kovempaan ja sellaiseen,\njonka siveyskäsitteet ovat aivan erilaiset. Tunsin jälleen samaa\nvastenmielisyyttä mennä suoraan kotiin ja saada iltani turmelluksi\nkaikenlaisilla säälimättömillä kysymyksillä. Ja kun minä vihdoin\npalasin sinne, valehtelin. 'Fannyllä on hyvä paikka ja hän on niin\nonnellinen kuin ihminen vain voi olla', sanoin minä. 'En ole oikein\nvarma, mutta minä pääsin sellaiseen käsitykseen hänen puheistaan, että\ntuo mies aikoo mennä naimisiin hänen kanssaan ennen pitkää.'\n\n\"Kasvoni ja korvani punastuivat kuumiksi äitini vihamielisen katseen\nvaikutuksesta.\n\n\"'Kertoiko hän sinulle sen?'\n\n\"'Melkeinpä', valehtelin minä. 'Sain sen kuin urkituksi häneltä.'\n\n\"'Mutta mieshän on jo naimisissa ennestään', sanoi äitini.\n\n\"'Uskon siinä olevan jotakin', sanoin minä.\n\n\"'_Jotakin_', sanoi äitini ivallisesti. 'Hän on anastanut toisen naisen\nmiehen, miehen entisen vaimon ikuisen omaisuuden. Eikä se riipu\nlainkaan siitä, mitä miehellä voi olla vaimoaan vastaan. Ihmisten\nei pidä erottaa niitä, jotka Jumala on yhdistänyt. Niin on minulle\nopetettu ja niin minä uskonkin. Mies voi olla vanhempi ja hän on ehkä\njohtanut tytön harhaan, mutta niin kauan kuin he vain vetävät yhtä\nköyttä, on tyttö yhtä syntinen kuin hänkin. Näitkö sinä miehen?'\n\n\"'Hän ei ollut siellä.'\n\n\"'Ei uskaltanut tulla. Myönnän niin paljon heidän puolustuksekseen.\nAiotko sinä mennä sinne jälleen?'\n\n\"'Minä melkein lupasin -- --'\n\n\"'Sellainen on vastoin toivomuksiani, Arry. Sinä olet minulle\ntottelematon joka kerta, kun lähestyt Fannyä. Muista se! Paina se vain\nmieleesi kerta kaikkiaan.'\n\n\"Tunsin vastahakoisuutta. 'Hän on sisareni', sanoin minä.\n\n\"'Ja minä olen sinun äitisi, vaikka äidit eivät nykyään olekaan\nmuuta kuin likaa lastensa jalkain alla. Mennä nyt hänen kanssaan\navioliittoon. Miksi hän sen tekisi? Hänhän voi yhtä hyvin naida\nseuraavan. Prue, vetäise tuo suuri hiilipalanen pois tulesta, jotta\nvoimme mennä nukkumaan.'\"\n\n\n8\n\n\"Ja nyt\", sanoi Sarnac, \"pitää minun kertoa teille Thunderstone Housen\nkummallisista liiketavoista ja tuosta suuresta Grane & Newberryn\nliikkeestä, jonka hyväksi minä Fannyn vaatimuksesta luovuin herra\nHumbergista ja hänen kullatuilla nimikilvillä varustetuista tyhjistä\npulloistaan. Grane & Newberry olivat sanomalehtien kustantajia ja\nloistolukemistojen ja kirjojen julkaisijoita, ja Thunderstone House\noli jonkinlainen painettujen julkaisujen lähde, josta pulppusi esille\nloppumattomasti lukemista englantilaisille.\n\n\"Puhun nyt siitä, millainen maailma oli parituhatta vuotta sitten\",\nsanoi Sarnac. \"Te olette epäilemättä kaikki olleet kilttejä lapsia\nja lukeneet historianne tarkasti, mutta näin pitkän ajan kuluttua\nlyhennetään asioita melkoisesti, ja sellaiset muutokset, joihin\ntarvittiin kokonainen ihmisikä ja jotka tapahtuivat epäilyn,\nväärinkäsitysten ja vastusten synkkien pilvien pimittämässä maailmassa,\nnäyttävät nyt meistä mitä helpoimmilta ja luonnollisimmilta. Meille on\nkaikille opetettu, että tieteelliset menettelytavat otettiin kaikkein\nensimmäiseksi käytäntöön inhimillisissä asioissa täällä aineellisessa\nmaailmassa ja vasta myöhemmin seikoissa, jotka koskivat sielutiedettä\nja inhimillistä sukulaisuutta, minkävuoksi nuo suuressa mittakaavassa\ntapahtuvat teräksen, rautateitten, autojen, sähkölaitosten,\nlentokoneitten ja kaikkien uuden ajan suurenmoisten aineellisten\nseikkojen perustukset olivat olemassa pari kolme miespolvea, ennenkuin\nyhteiskunnalliset, poliittiset ja kasvattavat mielipiteet muodostuivat\nniiden uusien välttämättömyyksien mukaisiksi, joita nämä seikat olivat\nluoneet. Maailman kauppa ja kansoittuminen rupesivat lisääntymään\nennen kuulumattomalla tavalla; siellä oli paljon hämminkiä ja riitoja,\nkiihkeitä yhteiskunnallisia taisteluita, vallankumouksia ja suuria\nsotia, ennenkuin inhimillisten suhteiden tieteellisen sovittelemisen\ntarpeellisuus tunnustettiin. Ylimalkainen puhuminen sellaisista\nasioista on kyllä helppoa, mutta sitä on hyvin vaikeata selittää,\nmitä nämä sokean uudestaansovittamisen menetelmät tarkoittivat\naiheuttamallaan levottomuudella, kärsimyksillä ja toivottomuudella\nniille miljoonille olennoille, jotka huomasivat syntyneensä tämän\nmuutoskauden pyörteisiin. Kun minä muistelen tuota aikaa, jolloin minä\nelin toista elämääni, muistan minä vain ihmisjoukon, joka eli kuin\nsumussa. Kukaan ei ymmärtänyt asioita kokonaisuudessaan, vaan jokainen\nkoetti haparoida tietään hitaasti ja kömpelösti toisesta näkyvästä\nesineestä toiseen. Ja melkein jokainen oli hermostunut ja altis\nvihastumaan.\n\n\"Sekin on meille jo ehdottomasti selvää, että oppimattomien työorjien\npäivät olivat jo olleet ja menneet tuona kaukaisena yhdeksäntenätoista\nvuosisatana, koska konevoima oli syrjäyttänyt heidät. Uusi maailma,\ntuo entistä paljon mutkallisempi ja vaarallisempi, mutta paljon\nrikkaampi ja väljempikin, vaati sivistynyttä asujamistoa, henkisesti\nja siveellisesti sivistynyttä. Mutta noina aikoina eivät asiat\nolleet lainkaan selvillä ja oppineet ja varakkaat luokat soivat vain\nkadehtien ja riittämättömästi lupia oppimiseen ja sivistykseen kansan\nnopeasti lisääntyville muille kerroksille. He vaativat, että se oli\nsuunnattava määrätyille urille uudenlaisissa ja erilaisissa kouluissa.\nMinähän olen kertonut teille jo, kuinka minua kasvatettiin. Sain\nlukea ja kirjoittaa, opetella yksinkertaisimmat laskutavat, lukea\nmaantiedettä ja niin edespäin. Tällainen opiskelu, joka keskeytyi\noppilaan mennessä johonkin toimeen kolmen- tahi neljäntoista\nvuotiaana, jolloin uteliaisuus ja kiinnostus alkavat juuri herätä,\noli sitä pohjasivistystä, johon tavalliset naiset ja miehet pääsivät\nosallisiksi kahdenkymmenennen vuosisadan alussa. Se oli kasvattanut\näärettömän suuren joukon ihmisiä, jotka juuri osasivat lukea ja olivat\nherkkäuskoisen ja epäkriitillisen ja säälittävän uteliaita oppimaan\njotakin elämästä ja asioista, ja näkemään ja kuulemaan jotakin. Koska\nyhteiskunta ei kokonaisuudessaan tehnyt mitään tyydyttääkseen noiden\npuoleksi heränneiden joukkojen epämääräisiä pyyteitä, piti yksityisen\nyritteliäisyyden ottaa selko siitä, paljonko se voisi hyötyä heidän\nkustannuksellaan. Perustettiin lukemattomia suuria kustannusyhtiöitä\nja ne rupesivat myymään tälle uudelle lukevalle yleisölle sellaista\nkirjallisuutta, joka sopi sen alkeelliselle sivistystasolle.\n\n\"Ihmiset ovat kaikkina aikoina halunneet kuulla kertomuksia elämästä.\nNuoret ovat aina tahtoneet kuulla selostuksia siitä näytännöstä,\nmissä he juuri alkavat näytellä osiaan, ja nähdä sen olemassaolon\netuja ja mahdollisuuksia elävästi ja dramaattisesti, että he voisivat\nkuvitella ja odottaa omia jälkivaikutelmiaan. Ja vieläpä nekin,\njotka eivät enää olekaan nuoria, ovat aina tahtoneet kiihkeästi\ntäydentää kokemuksiaan ja laajentaa katsantokantaansa kertomusten,\nhistorioitten ja keskustelujen avulla. Kirjallisuus on yhtä vanha\nkuin kirjoitustaitokin; kun kieli kehittyi niin, että sillä voitiin\njutella kertomuksia ja lausua, syntyi se. Ja kirjallisuus on aina\nkertonut ihmisille sen, mitä heidän mielensä ovat valmistautuneet\nvastaanottamaan, etsien sitä, mitä sen pitäisi kertoa, pikemminkin\nkuulijan tahi lukijan mielestä ja toivomuksista kuin todellisuuden\nvarustamattomasta erämaasta. Siis jokaisen ajanjakson kirjallisuuden\nsuurin osa on ollut vain raakaa ja lyhytaikaista sepustelua,\njoka on kiinnostanut myöhempien aikojen historiankirjoittajia ja\nsielutieteilijöitä vain siksi, että se on kyennyt valaisemaan sen\naikaisen sukupolven pyyteitä ja mielikuvituksen rajoja. Mutta\nsen ajanjakson, jolloin Harry Mortimer Smith eli, kansan suosima\nkirjallisuus oli runsaampaa, kyynillisesti petollisempaa, laiskempaa,\nhalvempaa ja tyhjempää kuin mikään, johon maailma ennen sitä oli saanut\ntutustua.\n\n\"Te voisitte syyttää minua koomillisuudesta, jos minä vain kertoisin\nteille juttuja niistä erilaisista ihmisistä, jotka kokosivat\nitselleen äärettömän suuria omaisuuksia tyydyttämällä noiden\nuusien lukevien luokkien tarpeita ja täyttivät koko atlanttisen\nmaailman luonnottomasti suurenneet kaupungit. Legenda kertoo eräästä\nNewness-nimisestä miehestä, joka luettuaan eräänä päivänä ääneen\njonkin uutisen perheelleen huomautti: 'Tuopa oli oikea herkkupalanen.'\nKeksittyään tämän mainion nimityksen hänen päähänsä juolahti sellainen\nsuunnitelma, että hän rupeaa painattamaan säännöllisesti ilmestyvää\nviikkojulkaisua, jossa on kiintoisia pätkiä, leikkeleitä kirjoista,\nsanomalehdistä ja niin edespäin. Nälkäinen, kiihkeä ja utelias\nyleisö oli valmis oikein ahmimaan sellaisia syrjäseikkoja. Niin\nsaivat ne alkunsa, ja ahkerat ja melko halpapalkkaiset apulaiset\nkeräsivät niihin aineistoa tuhansista eri lähteistä, ja Newnessistä\ntuli varakas mies ja parooni. Hänen ensimmäinen kokeensa siihen\nsuuntaan rohkaisi häntä tekemään lukemattomia muita. Hän julkaisi\nmuiden mukana erästä kuukausittain ilmestyvää loistolukemistoa, joka\noli täynnä ulkomaisista lähteistä saatuja juttuja. Sen menestys oli\naluksi hyvin epävarma, mutta sitten niitti muuan tohtori Conan Doyle\nkunniaa siinä ja sai sen leviämään jutuillaan rikoksista ja rikosten\npaljastamisesta. Siihen aikaan oli jokainen ymmärtäväinen henkilö,\njokainen sellaiseksi itseään luuleva, kiinnostunut murhiin ja muihin\nsellaisiin rikoksiin, joita vielä silloin tapahtui hyvin usein. Niissä\nei todellakaan olisi voinut ollakaan meille mitään sen lumoavampaa\neikä toivottavampaa, koska oikein selostetut sellaiset tapaukset\nvalaisivat lain mutkikkaita pykäliä harjoittaen ja valvoen meitä meidän\nsosialisessa mutalätäkössämme paremmin kuin mikään muu olisi voinut\ntehdä. Köyhimmätkin ihmiset ostivat ainakin yhden viikkojulkaisun\nsaadakseen lukea salaperäisistä murhista ja avioeroista ja voidakseen\nsitten melkein vaistomaisesta pakosta arvostella vaikutteita ja\ntuomita pidätettyjä. Mutta Conan Doylen kirjoittamissa jutuissa oli\nvähän sielutiedettäkin; hän sekoitti kaikki johtolangat selvitellen\nne jälleen ja hänen lukijansa unhottivat tehtävän mielenkiinnon,\narvoituksen aiheuttamassa kiinnostuksessaan.\n\n\"Newnessin kintereillä seurasi muiden kustantajien lauma, ja\ntoisten joukossa olivat Arthur Pearson ja Harmsworthin veljekset,\njoiden vaikutusvalta tuli äärettömän suureksi ja jotka ansaitsivat\nsuuren omaisuuden rupeamalla aluksi julkaisemaan erästä pientä\n_Vastauksia_-nimistä lehteä, jonka julkaisemisen oli aluksi aiheuttanut\nse tieto, että ihmiset lukevat mielellään toistensa kirjeitä. Te\nvoitte lukea historiasta, kuinka pari näistä Harmswortheista, jotka\nolivat hyvin tarmokkaita ja luotettavia miehiä, pääsi englantilaisiksi\nlordeiksi ja vaikutusvaltaisiksi valtiomiehiksi, mutta minun\npitää kertoa nyt teille vain niistä lukemattomista lehdistä ja\nloistolukemistoista, joita he kustansivat saadakseen juoksupojat\nnauramaan, voittaakseen tehtaantyttöjen sydämet, ylhäisön kunnioituksen\nja nousukkaiden luottamuksen. Se oli hirmuista tehdasmaista\ntuotantoa. Meidän liikkeemme Thunderstone Housessa oli kaikkia näitä\nNewnessejä, Pearsoneja ja Harmswortheja vanhempi. Ihmiset olivat jo\nkahdeksannellatoista vuosisadalla osoittaneet ilmeistä tiedonjanoa, ja\nmuuan lakeija, jota nimitettiin Dodsleyksi, rupesi kustantajaksi ja\njulkaisi erään _Nuoren Miehen Toveri_-nimisen tietokirjan. Meidänkin\nperustajamme Crane oli tehnyt samoin Victoriakauden alussa. Hän oli\nsaavuttanut melkoisen menestyksen kuukausittain julkaisemallaan\n_Kotiopettajalla, Cranen tiedonalkeilla_, eräällä viikkojulkaisulla\nja niin edespäin. Hänen pääkilpailuansa olivat olleet Cassellin ja\nRoutledgen liikkeet, mutta hän oli pysynyt vuosikausia samalla tasolla\nheidän kanssaan, vaikka hän olikin työskennellyt pienemmällä pääomalla.\nUusien kansan suosion saavuttaneiden kustantajien julkaisut olivat\ntyöntäneet Cranen ja hänen aikalaisensa takalistoon, mutta sitten\nmuuan sir Peter Newberry oli uudistanut ja antanut vauhtia vanhalle\nliikkeelle, niin että se oli jälleen vaurastunut, julkaisemalla\njoukottain kaunokirjallisia loistolukemistoja ja halpoja kotoisia\nsanomalehtiä naisille, nuorille tytöille ja lapsille, ja uudistamalla\njälleen _Kotiopettajan_ nykyaikaisten vaatimusten mukaiseksi\nliittämällä siihen muistia harjoittavan menetelmän, julkaisemalla\nsir Peter Newberryn kirjoittaman _Onnenoppaan_ ja painattamalla\nhelppotajuisia tieteellisiä käsikirjoja.\n\n\"Teidän on hyvin vaikeata todeta, kuinka paljon painettua kirjallisuutta\noli tuossa vanhassa maailmassani Se oli tukahdutettu yhtä paljon\npainetulla kuin inhimillisellä roskallakin, huonoilla kalustoilla,\nvaatteilla ja kaikenlaisella muullakin moskalla; siellä oli liian\npaljon kaikenlaista huonoa tavaraa. Hyvät tavarat olivat uskomattoman\nharvinaisia. Te ette voi kuvitellakaan, kuinka suloiselta minusta\ntuntuu istua täällä jälleen alastonna ja vaatimatonna ja puhua\nselvästi ja peittelemättä kirkkaasti valaistussa kauniissa huoneessa.\nOnnistuneen paon suoma tunne ja tieto siitä, että on tullut\npuhtaaksi kaikenlaisista tarpeettomista lisäkkeistä, on viehättävä.\nMe luemme jonkin kirjan silloin tällöin, puhelemme ja rakastamme\nluonnollisesti ja rehellisesti, ja työskentelemme, ajattelemme ja\ntutkimme hyvin tuuletetuilla ja hyvin ruokituilla aivoilla, me\nelämme kaikilla aisteillamme ja tartumme lujasti ja helposti elämään\nkaikilla taipumuksillamme. Mutta kahdennenkymmenennen vuosisadan\nilmassa oli pakkoa. Tarpeeksi rohkeat ihmiset taistelivat kovasti\nolemassaolonsa ja tietojensa puolesta ja juuri heikäläisille myimme me\nmelko hämärää ja vaikeatajuista Kotiopettajaamme ja aivan kelvotonta\nOnnenopastamme. Suuret joukot menettivät kuitenkin otteensa elämään\nsellaisella tavalla, etteivät sitä tiedä nykyään muut kuin meidän\nsairaalloiset sielutieteilijämme. He käänsivät tarkkaavaisuutensa\npois todellisuudesta ja vaipuivat haaveihinsa. He elivät maailmassa\nrakentaen sellaisia pilvilinnoja, etteivät he todellisuudessa olleet\nomia miniään, vaan joitakin paljon jalompia ja romantillisempia\nolentoja, tahi luulivat, että asiat piakkoin muuttuvat heidän\nympärillään draamallisiksi kohtauksiksi, joiden keskipisteiksi he\npääsevät. Nämä kaunokirjalliset loistolukemistot ja kansan suosimat\nkertomukset, jotka hankkivat Crane & Newberrylle suurimman osan sen\ntuloista, kannustivat todella sellaista kuvittelua paremmin kuin\nhenkiset lääkkeet. Sunray, oletko sinä milloinkaan lukenut senaikuisia\nkertomuksia?\"\n\n\"Olen pari kolme\", sanoi Sunray. \"Sinä olet aivan oikeassa. Minulla on\nluullakseni niitä noin tusinan verran. Saat jonakin päivänä katsella\npientä kokoelmaani\".\n\n\"Niistä ovat varmaankin puolet meidän, tarkoitan Crane & Newberryn\nkustantamia. Tulee olemaan sanomattoman huvittavaa katsella\nniitä jälleen. Suurimman osan tästä haaveellisesta aineistosta\nkirjoittivat Crane & Newberrylle tytöt ja naiset ja tyypilliset\nhitaalla mielikuvituksella varustetut miehet. Nämä kirjailijat,\nkuten me heitä nimitämme, asuivat hajallaan Lontoossa tahi jossakin\nmaaseudulla ja lähettivät kirjoituksensa postitse Thunderstone Houseen,\nmissä me julkaisimme ne eri tavalla, painattamalla kirjoitukset\nloistolukemistoiksi ja kirjoiksi. Thunderstone House oli kuin\njokin suuri säännötön Tottenham, Court Roadin varrella sijaitseva\ntarha, jonne suuret vankkurit toivat paperikääryjä ja josta suuret\ntavaravaunut poistuivat vieden mennessään valmiita julkaisujamme. Sitä\ntärisyttivät ja vapisuttivat aina alituinen melu ja painokoneiden\nräminä. Minä muistan vieläkin hyvin selvästi, kuinka minä menin sinne\nensi kerran muuatta kapeaa pääkadulta eroavaa kujannetta pitkin erään\nlikaisen kapakan ja jonkin teatterin takaoven ohi.\"\n\n\"Mitä sinun piti siellä tehdä? Lajitellako kirjoja vaiko juosta\nasioita?\" kysyi Radiant.\n\n\"Minun oli määrä tehdä siellä kaikkea, mitä vain osaisin. Mutta pääsin\nkuitenkin piakkoin toimituskuntaan.\"\n\n\"Toimittamaanko kirjoja yleiselle kansalle?\"\n\n\"Niin.\"\n\n\"Mutta miksi he halusivat kiinnittää sinunlaisesi oppimattoman\nnuorukaisen Thunderstone Houseen?\" kysyi Radiant. \"Voin kyllä ymmärtää\nsen, että tämä työ uusien lukevien luokkien valistamiseksi ja heidän\nensimmäisten raakojen kysymystensä vastaamiseksi oli jonkinlaista\ntilapäistä tukkukauppaa, mutta noissa vanhoissa yliopistoissa oli\nvarmaankin tarpeeksi oppineita miehiä tekemään kaiken tarvittavan\ntoimittamisen ja opettamisen.\"\n\nSarnac pudisti päätään. \"Niissä ei ollut ja sepä tässä juuri onkin\nhämmästyttävintä\", sanoi hän. \"Niissä valmistettiin kyllä tarpeeksi\neräänlaisia tiedemiehiä, mutta ei oikeata lajia.\"\n\nHänen kuulijansa näyttivät hämmästyneiltä.\n\n\"Nuo tavalliset tiedemiehet, joita Oxford ja Cambridge lähettivät\nmaailmalle tohtoreina ja muina sellaisina, olivat aivan samanlaisia\nkuin herra Humbergin apteekin kullatuilla nimikilvillä varustetut\npullot, joissa säilytettiin vain ummehtunutta vettä. Vanhemman\njärjestelmän salaisesti sivistyneet miehet eivät osanneet opettaa,\nkirjoittaa eivätkä selittää. He olivat kyllä kerskailevia, suojelevia\nja pitkäpiimäisiä, arkoja ja epäselviä lausunnoissaan ja aivan\ntietämättömiä yleisistä tarpeista ja ominaisuuksista. Mutta tuollainen\nkoroitettu konttoripoika, jonka kyvyn nämä uudet loistolukemisto-\nja sanomalehtimiehet olivat huomanneet, työskenteli reippaammin ja\nparemmin, oli verraten vaatimaton ja ahkera ja halusi ottaa selvän\nasioista ja ilmoittaa huomionsa muillekin. Meidän aikakauskirjojemme\nja muiden julkaisujemme toimittajat kuuluivat melkein kaikki\nkonttoripoikaluokkaan ja heidän joukossaan oli tuskin ainoatakaan\nyliopistollisesti sivistynyttä miestä. Mutta useimmilla heistä oli\njonkinlaista sivistynyttä intoa ja kaikilla sellaista rohkeutta, jota\nvanhan ajan oppineilta puuttui...\"\n\nSarnac mietti. \"Britanniassa ja Amerikassakin oli tuohon aikaan,\njosta minä nyt kerron, käytännöllisesti katsoen kaksi sivistynyttä\nmaailmaa ja kaksi henkisen sivistyksen perinnäistapaa rinnan.\nSiellä oli noiden uusien julkaisujen, tuon uuden sanomalehdistön,\nelävienkuvien teatterien ja niin edespäin äärettömän kiihoittava\nsekamelska, tuo yhdeksännentoista vuosisadan uusien alkeiskoulujen\naiheuttama raaka henkinen kapina, ja siellä oli seitsemännen- ja\nkahdeksannentoistavuosisadan vanha ylimyksellinen sivistys, joka oli\nsaanut perinnäistietonsa roomalaisen keisarikunnan augustilaiselta\najalta. Ne eivät sekaantuneet toisiinsa. Toisella puolen olivat nuo\nkonttoripoikamaiset miehet henkisine rohkeuksineen ja reippauksineen,\nnoine Aristootteleelta ja Platolta perittyine tietoineen,\nhuolimatta heidän henkisistä varusteistaan; ja toisella taasen nuo\nyliopistollisesti sivistyneet miehet, nuo teennäiset kreikkalaiset,\njotka olivat aivan samanlaisia kuin roomalaisen orjuuden aikana ostetut\nja myydyt oppineet miehet. He olivat yhtä hienoja syntyperältään kuin\ntalousorjat, he kunnioittivat samanlaisella hyljeksityllä tavalla\nsuojelusherroja, prinssejä ja ylimyksiä, he olivat yhtä tunnontarkkoja\npienissä asioissa ja pelkäsivät yhtä paljon kartoittamatonta\ntodellisuutta. He arvostelivat kuin orjat ivaillen ja vihjaillen, he\nriitelivät kuin orjat ja halveksivat kuin orjat kaikkia niitä, joita he\nvain uskalsivat halveksia. Uuden lukevan luokan, noiden työtätekevien\njoukkojen, demokraattien, kuten meidän tapamme oli nimittää heitä, oli\nhankittava tietonsa ja viisautensa heidän avuttaan.\n\n\"Liikkeemme perustaja, Crane, oli saanut aikoinaan sellaisen perustavan\nkoulutuksen kuin hän oli tarvinnutkin palvellakseen yleisöä, mutta\nsir Peter Newberry oli ollut vain häikäilemätön kauppias, jonka\nainoana tarkoituksena oli ollut se varallisuuden takaisinsaaminen,\njota uudemmat kansan suosimat kustantajat olivat näpistelleet pois\nliikkeeltämme. Hän oli tiukka mies, joka vaati paljon, maksoi huonoja\npalkkoja ja onnistui. Hän oli ollut kuolleena jo muutamia vuosia ja\nliikkeen pääosakkaana ja johtajana oli nyt hänen poikansa Richard.\nHäntä sanottiin Auringoksi luullakseni senvuoksi, että jokin oli\nlausunut Shakespearea ja sanonut tämän Yorkin Auringon muuttaneen\ntalvemme kesäksi. Hän oli taasen melko hyväntahtoinen ja tulinen\nhenkilö. Hän tunsi tarkasti sen moraalisen vastuunalaisuuden, joka\npiili tavallisen kustantajan näennäisen edesvastuuttomuuden takana.\nJa hän oli vielä vaativaisempi kuin isänsä, jos se suinkin vain oli\nmahdollista, mutta hän maksoi hyvin; hän koetti pikemminkin pysytellä\nhieman uuden yleisön edellä kuin jäljessä ja koska ajat sattuivat\nkääntymään suotuisiksi hänelle, onnistui hän vielä paremmin kuin\nisänsä. Olin ollut Crane & Newberryn palveluksessa jo monta viikkoa,\nennenkuin näin hänet, mutta ensimmäisessä konttorissa, jonne menin\nThunderstone Housessa, näin todistuksia hänen persoonallisuudestaan\nseinille ripustetuissa julistuksissa. Ne oli painettu suurilla mustilla\nkirjaimilla pahvipalasille ja ripustettu seinille. Niissä oli hänen\nmielilauseitaan, joilla hän tahtoi antaa koko talolle oman leimansa.\n\n\"Muistan niistä vielä muutamia. _'Me johdamme ja muut matkivat meitä.'\n'Jos hiemankin epäilette sitä liian hyväksi, pistäkää se lehteen.'_\nMuuan kolmas kuului: _'Ellei joku ihminen tiedä sitä, mitä te, ei\nteidän senvuoksi tarvitse kirjoittaa niinkuin hän olisi ensi luokan\nhölmö. Sillä voihan sattua niin, että hän tietää jonkin asian paremmin\nkuin te.'_\"\n\n\n9\n\n\"Minulta meni hetkinen kulkemiseen Thunderstone Housen pihalta siihen\nkonttoriin, jossa nämä kirjoitukset olivat esillä. Fanny oli käskenyt\nminun kysyä herra Cheesemannia ja kun minä olin huomannut ja mennyt\novelle portaita pitkin, jotka olivat olleet suurien vankkurien takana,\nkysyin häntä eräältä tavattoman pieneltä nuorelta neidiltä, joka oli\nsuljettu jonkinlaiseen lasikaappiin. Hänellä oli pyöreät kasvot ja\nnenä kuin kirkkaanpunainen nappi. Hän koetti juuri, sain sen hitaasti\nselville, irroittaa muuatta ulkomaalaista postimerkkiä kirjekuoren\npalasesta kostuttamalla paperia kielellään. Hän ei lopettanut tätä\ntyötään, kysyi vain minulta silmillään mykästi asiaani.\n\n\"'Letteko te nut kan?' kysyi hän jatkaen nuolemistaan.\n\n\"'Anteeksi!'\n\n\"'Letteko te nut kan?'\n\n\"'Olen pahoillani, mutta en ymmärrä teitä oikein.'\n\n\"'Hän on kai kuuro', sanoi hän laskien merkin syrjään ja vetäen henkeä\nkeuhkoihinsa voidakseen puhua oikein kovasti. 'Oletteko _te saanut\npaikan_?'\n\n\"'Kyllä', sanoin minä. 'Kyllä. Minun käskettiin tulla tänne\npuhuttelemaan herra Cheesemannia kymmenen ja kahdentoista välillä.'\n\n\"Tyttö jatkoi hetkisen taisteluaan postimerkin kanssa. 'Te ette\nluultavasti kokoa postimerkkejä?' kysyi hän. 'Kiintoisaa hommaa.\nHerra Cheeseman on kirjoittanut pienen käsikirjan siitä. Te etsitte\nvarmaankin työtä? Te saatte luultavasti odottaa hetkisen. Tahdotteko\ntäyttää sen lomakkeen siinä edessänne? Vain muodollisuus, jota me emme\nsaa lyödä laimin. Kynän...'\n\n\"Lomakkeessa kysyttiin minun nimeäni ja tointani, ja minä sysäsin viime\nkohtaan: 'Kirjallisia hommia.'\n\n\"'Siunatkoon', sanoi nuori neiti luettuaan sen. 'Minä luulin teidän\npyrkivän varastoon. Kuulehan, Florence', sanoi hän toiselle paljon\nsuuremmalle tytölle, joka oli ilmestynyt portaille, 'katsohan häntä.\nHän hakee täältä jotakin kirjallista hommaa.'\n\n\"'Kuinka julkeata!' sanoi tuo toinen nuori neiti katsahtaen minuun ja\nistuutuen sitten lasikaappiinsa palanen purukummia suussaan ja liikkeen\njuuri julkaisema kertomus kädessään. Nappinenäinen nuori neiti alkoi\njälleen kostuttaa merkkiä. He viivyttivät minua kymmenen minuuttia,\nennenkuin pienempi tyttö huomautti: 'Parasta kai on, Flo, että vien\ntämän herra Cheesemanille', ja poistui sen jälkeen lomakkeen kanssa.\n\n\"Hän palasi noin viiden minuutin kuluttua. 'Herra Cheeseman sanoo\nvoivansa suoda teille nyt hetkisen', sanoi hän opastaen minut portaita\nylös ja sitten muuatta käytävää pitkin, jonka lasiseinien läpi voitiin\nkatsella kirjapainoon, eräille toisille portaille ja sitten pimeää\nkäytävää erääseen pieneen huoneeseen, jossa oli konttoripöytä, pari\nkolme tuolia ja kirjahyllyjä, jotka olivat täynnä paperikantisia\njulkaisuja. Siitä päästiin erääseen toiseen huoneeseen, jonka ovi oli\nauki. 'Teidän on parasta odottaa täällä', sanoi nappinenäinen nuori\nneiti.\n\n\"'Onko siellä Smith?' kysyi muuan ääni. 'Tulkaa vain suoraan sisään.'\n\n\"Tottelin kutsua, jolloin tuo nappinenäinen nuori neiti katosi\nmaailmastani.\n\n\"Huomasin kirjoituspöydän ääressä istuvan herran, joka oli vaipunut\nsyvälle nojatuoliin, syventyneen katselemaan muutamia elävän näköisiä\npiirustuksia, jotka oli asetettu pystyyn hyllylle huoneen seinän\nviereen. Hänen kasvonsa olivat äärettömän vakavat, synkät ja punakat,\nsuuri suu oli miettiväisesti rypyssä ja musta jäykkä tukka törrötti\npystyssä melkein joka suunnalle. Hänen päänsä oli kallellaan hieman\ntoiselle korvallisille ja hän pureskeli lyijykynän päätä. 'Minä en näe\nsitä', sanoi hän. 'Minä en näe sitä.' Odotin, kunnes hänen huomionsa\nkääntyisi minuun. 'Smith', mumisi hän katsomatta vieläkään minuun.\n'Harry Mortimer Smith. Smith, oletteko te käynyt asuinkoulua?'\n\n\"'Kyllä, sir', vastasin minä.\n\n\"'Minä olen kuullut teillä olevan kirjallisia taipumuksia?'\n\n\"'Kyllä, sir.'\n\n\"'Tulkaa sitten tänne viereeni ja katsokaa noita kirottuja piirustuksia\ntuolla. Oletteko te milloinkaan nähnyt tuollaista tavaraa?'\n\n\"Seisoin hänen vieressään, mutta vaikenin harkitusti. Piirustukset\nolivat loistolukemistojen kansikuvia, huomasin sen nyt. Jokaiseen\nniistä oli piirustettu sanat 'Uusi Maailma' hyvin suurilla kirjaimilla.\nMuuan kuva oli täynnä lentokoneita, höyrylaivoja ja autoja, ja parissa\nmuussa oli vain lentokoneita. Eräässä oli polvistunut vyötäreitään\nmyöten alaston mies, joka tervehti nousevaa aurinkoa -- takaansa\nnousevaa aurinkoa. Muutamassa oli puoleksi valaistu taivaankappale ja\nviimeinen esitti vain aamun sarastaessa työhönsä menevää työmiestä.\n\n\"'Smith', sanoi herra Cheeseman; 'jos teidän nyt olisi ostettava\ntällainen loistolukemisto, niin millaisen kansikuvan te valitsisitte?\nPäättäkää nyt. _Fiat experimentum in corpore vile_.'\n\n\"'Tarkoitatteko minua, sir?' sanoin minä reippaasti. Hänen harjasmaiset\nkulmakarvansa ilmaisivat hetkellistä hämmästystä. 'Me olemme kai kaikki\nnykyään varustetut samanlaisilla osoitelapuilla', huomautti hän. 'Mikä\nnoista kuvista on viehättävin teidän mielestänne?'\n\n\"'Nuo lentokoneet, sir, ovat mielestäni liian räikeitä', sanoin minä.\n\n\"'Hm!' sanoi herra Cheeseman. 'Aurinkokin sanoo niin. Te ette siis\nostaisi tuota?'\n\n\"'En luullakseni, sir. Siinä on liiaksi jotakin.'\n\n\"'Entä tuo pallo sitten?'\n\n\"'Se on liian kartan näköinen, sir.'\n\n\"'Eivätkö sitten maantiede ja matkustaminen ole kiinnostavia?'\n\n\"'Ovat kyllä, sir, mutta jostakin syystä ne eivät ole viehättäviä.'\n\n\"'Kiintoisia, mutta ei viehättäviä. Hm. Lasten ja imeväisten suusta...\nMeidän pitää siis valita tuo aamun virkku työmies. Te siis ostaisitte\nsen?'\n\n\"'Tuleeko tästä loistolukemistosta sellainen, jossa puhutaan\nkeksinnöistä, löydöistä ja edistyksestä, sir?'\n\n\"'Kyllä.'\n\n\"'Siinä tapauksessa on aamunkoitto hyvä, sir, mutta tuollainen\nluonnosteltu työmies ei ole luullakseni hyvinkään viehättävä. Hän\nnäyttää niin leinin vaivaamalta ja raskaalta, sir. Jättäkää hänet\nkokonaan pois ja säilyttäkää aamunkoitto.'\n\n\"'Muistuttaa liian paljon liikkiöviipaleesta, Smith -- kymmenen punaista\nviivaa.'\n\n\"Päähäni juolahti jotakin. 'Otaksutaan nyt, sir, että te säilytätte tuon\npäivänkoiton, mutta muutatte sen hieman varhaisemmaksi. Silmuja puihin,\nsir, ja ehkäpä lumihuippuisia vuoriakin, kylmiä ja kaukaisia. Ja sitten\npiirrätte sen poikitse käden -- vain suuren käden -- viittaamaan, sir.'\n\n\"'Ylöskö?' kysyi herra Cheeseman.\n\n\"'Ei, sir, eteenpäin vain ja hieman ylös. Se voisi tehdä katsojan\njollakin tavoin uteliaaksi.'\n\n\"'Aivan oikein. Naisen kädenkö?'\n\n\"'Vain käden, sir.'\n\n\"'Tekö ostaisitte sen?'\n\n\"'Minä sieppaisin sen itselleni, sir, jos vain minulla olisi rahaa.'\n\n\"Herra Cheeseman mietti muutamia hetkiä purren kynäänsä tyynesti. Sitten\nhän sylkäisi pieniä kynänpalasia pöydälleen ja sanoi: 'Minäkin olen\najatellut juuri samaa kuin tekin, Smith. Aivan samaa. Hyvin omituista.'\nHän painoi pöydässä olevaa soittokellon nappulaa ja muuan asiatyttö\nilmestyi huoneeseen. 'Pyytäkää herra Preludea tulemaan tänne... Vai\nhaluaisitte te tulla mielellänne tänne Thunderstone Houseen, Smith.\nMinulle on kerrottu teidän jo olevankin hieman perillä asioista.\nOpetelkaa enemmän. Yleisömme pyrkii tietoa kohti. Minulla on tuolla\nmuutamia kirjoja, jotka teidän on luettava ja joista teidän on\nvalittava pois kaikki kiinnostava.'\n\n\"'Te siis luulette voivanne käyttää minua johonkin toimeen, sir?' sanoin\nminä.\n\n\"'Minun pitää käyttää teitä johonkin. Määräykset ovat määräyksiä. Teidän\npitää istua tuossa huoneessa tuolla...'\n\n\"Herra Preluden tulo keskeytti keskustelumme. Hän oli pitkä, laiha ja\nkalpea hyvin surullisen näköinen mies.\n\n\"'Herra Prelude', sanoi herra Cheeseman viitaten kansikuviin, 'nuo\neivät kelpaa, koska ne ovat liian räikeitä. Me tahdomme jotakin\nraikkaampaa, missä on hieman mielikuvitustakin. Haluan nähdä julkaisun\nkannella sanokaamme esimerkiksi aamunkoiton -- tuollaisen tyynen ja\nvaatimattoman maiseman, enimmäkseen vain väriä, kaukaa siintävän\nvuorijonon, jonka harjaa nousevan auringon säteet kultaavat, sinisen\nviheriän rauhallisen laakson ja korkealla leijailevia utupilviä, hieman\nvain punertavia. Ymmärrättekö? Etualalla saa ehkä olla puitakin --\njuuri silmujaan puhkovia -- vain kevät ja aamutunnelmaa. Ymmärrättekö?\nKaikki hieman himmeästi näkyvine taustoineen. Sitten lopuksi sivun\npoikki ulottuva suuri käsi ranteineen viittaamaan johonkin korkealle ja\nkauas. Ymmärrättekö?'\n\n\"Hän katsoi herra Preludeen luovan ihmisen innostunut ilme kasvoillaan,\nmutta herra Prelude näytti paheksuvalta. 'Aurinko tulee pitämään siitä\n--', sanoi hän.\n\n\"'Siitä tulee menevää tavaraa', sanoi herra Cheeseman.\n\n\"'Miksi ei yhtä hyvin noita lentokoneita?'\n\n\"'Miksi ei hyttysiä?' kysyi herra Cheeseman.\n\n\"Herra Prelude kohautti hartioitaan. 'Minä en voi levittää sellaista\nloistolukemistoa, jossa ei ole lentokoneita eikä zeppeliinejä', sanoi\nhän. 'Mutta sehän on teidän asianne.'\n\n\"Herra Cheeseman näytti hieman hämmästyvän kuullessaan virkatoverinsa\nväitteen, mutta pysyi kuitenkin päätöksessään. 'Siitä on tehtävä\nluonnos', sanoi hän. 'Mitä sanotte Wilkinsonista?'\n\n\"He keskustelivat jostakin tuntemattomasta Wilkinsonista, voisiko\nhänestä mahdollisesti tulla kansilehtien piirustajaa. Sitten herra\nCheeseman kääntyi minun puoleeni. 'Näin sivumennen sanoen, herra\nPrelude, on meillä tässä muuan nuorukainen, jonka taitoa meidän on\njotenkin käytettävä hyväksemme. Me emme tiedä vielä, mitä hän osaa,\nmutta hän näyttää ymmärtäväiseltä. Mielestäni hän voisi seuloa muutamia\nnoita tieteellisiä kirjoja. Mistä hän pitää, pitää _yleisökin. Minä_ en\nvoi lukea tuota roskaa. Minulla on muutenkin liian paljon tehtävää.'\n\n\"Herra Prelude tarkasteli minua. 'Ihminen ei milloinkaan tiedä, mitä\nhän osaa, ennenkuin hän koettaa', sanoi hän. 'Tunnetteko te lainkaan\nluonnontieteitä?'\n\n\"'En paljonkaan', vastasin minä. 'Olen kuitenkin lukenut hieman\nfysiikkaa, kemiaa ja geologiaa, ja muuta melkoisesti.'\n\n\"'Teidän ei tarvitse tietää paljonkaan', sanoi herra Prelude. 'Tulette\nparemmin toimeen täällä liioitta tiedoitta. Ne tekevät teidät vain\nHigh-Browien kaltaiseksi. Kun jotakin heidän painattamaansa julkaisua\nmyydään kymmenentuhatta, myydään jotakin meidän toimittamaamme\nlukemistoa satatuhatta kappaletta. Me alammekin jo hieman ylpistyä\ntässä laitoksessamme ja aiomme olla kasvattavia ja kehittäviä niin\nkauan kuin se ei vaikuta ansioomme. Katsokaa tuota ilmoitusta. Me\njohdamme! Mutta kaikesta huolimatta, Cheeseman, menee sellainen\njulkaisu, jonka kansilehteä koristaa kaunis ja melkein alaston tyttö,\nparhaiten kaupaksi, kuten ennenkin. Se on yhtä johdonmukaista kuin\nsäädyllistäkin. Tuossa ovat nyt esimerkiksi -- mikä teidän nimenne on?'\n\n\"'Smith, sir.'\n\n\"'Smith. Tuolla kirjahyllyllä ovat kaikki kansilehdet. Niistä minä\nvalitsen tämän. Miksi tämä menee kaupaksi?'\n\n\"Se oli Newberryn Maailman kesänumeron kansilehti, jossa nähtiin parin\nnuoren ruumiinmukaiseen kylpypukuun pukeutuneen naisen keikistelevän\nmuiden nähden hiekkarannalla.\n\n\"'Smith pitää tästä', sanoi herra Prelude riemuitsevasti.\n\n\"Minä pudistin päätäni.\n\n\"'Te aiotte sanoa, ettei se ole viehättävä', sanoi herra Cheeseman\nkääntyen tuolissaan ja viitaten hyvin purrulla kynällään.\n\n\"Minä mietin hetkisen.\n\n\"'Niissä ei ole milloinkaan minkäänlaista sisältöä', sanoin vihdoin.\n\n\"'Siinä sen nyt kuulitte, Prelude', sanoi herra Cheeseman.\n\n\"'Lorua! Hän on ostanut viisi kuusi, ennenkuin hän on päässyt siitä\nselville. Ja useimmat unhottavat kansilehden heti, ruvetessaan lukemaan\nsisältöä.'\"\n\n\n10\n\n\"Tuloni Thunderstone Houseen ei siis ollutkaan niin hirvittävä\nkuin minä olin kuvitellut. Minusta tuntui oikein miellyttävältä,\nettä olin lukemiston kansikuvaan nähden osunut melkein samaan kuin\nherra Cheesemankin, ja piakkoin sain tutustua muihin samanlaisiin\nyhtä vakuuttaviin kokemuksiin. Kiinnostuin heti suuresti kaikkeen\nsiihen toimitus- ja julkaisemistyöhön, jota tehtiin ympärilläni,\nja mieleni otti muutaman noista askelista eteenpäin, jotka ovat\nluonteenomaisia nuoruudelle. Olin vielä poikanen poistuessani herra\nHumbergin luota, mutta en ehtinyt olla Crane & Newberryn liikkeessä\nvielä monta viikkoakaan, ennenkuin huomasin olevani kyvykäs ja\nvastuunalainen nuorimies. Aloin muodostaa mielipiteitä nopeasti,\nkirjoittaa luottamuksella ja käsialanikin muuttui huolettomasta tahi\nliian huolellisesta poikamaisesta riipustelusta yhdenmukaiseksi\nluonteenomaiseksi kirjoitukseksi. Aloin ajatella käyttämieni vaatteiden\nlaatua ja sitä vaikutelmaa, jonka tein muihin ihmisiin.\n\n\"Ja jo lyhyen ajan kuluttua kirjoittelin minä lyhyitä avustuksia\njohonkin pienempään viikko- tahi kuukausijulkaisuumme ja ehdottelin\nkirjoituksia ja katsauksia, kuten me niitä nimitimme, herra\nCheesemanille. Viikolta saamani kahdeksantoista shillinkiä, jolla\nolin aloittanut, kohosi sarjoittain kolmeksi punnaksi, joka oli\nsiihen aikaan melko suuri palkka ei vielä kahdeksantoistavuotiaalle\nnuorukaiselle. Fanny oli hyvin kiinnostunut työhöni, ymmärtäen\ntavattoman hyvin sen eri vaiheet. Hän näytti tietävän kaiken herra\nCheesemanista, herra Preludesta ja kaikista muistakin tovereistani,\nheti kun vain mainitsin heidän nimensä.\n\n\"Eräänä päivänä työskentelin herra Cheesemanin huoneen viereisessä\nhuoneessa muutaman toisen Wilkins-nimisen nuorukaisen kanssa korjaillen\nerästä korjausvedosta. Muuan liikkeemme palkkaama kirjailija oli\nkirjoittanut melko pitkän kertomuksen johonkin loistolukemistoon ja\nkertomus ehdittiin latoa ja painaa, ennenkuin huomattiin kirjailijan\njonakin huolettomana hetkenä antaneen pääroistolleen erään kuuluisan\nasianajajan nimen, jolla onnettomuudeksi oli maalaistalo melkein\nsamannimisessä kylässä kuin kertomuksessakin puhuttiin. Tuo\nkuuluisa asianajaja olisi voinut luulla tätä hänen nimensä käyttöä\nhäväistykseksi ja nostaa kanteen meitä vastaan. Me lueskelimme nyt\nkorjausvedoksia läpi ja vaihdoimme tuon kuuluisan asianajajan nimen\nkokonaan toiseksi joka kerta kuin se esiintyi. Saadaksemme työmme\nhauskemmaksi olimme tehneet siitä jonkinlaisen pelin. Lukiessaan\nkorjausvedostaan oli kumpaisenkin huudettava ääneen Reginald Flaken\nnimi löytäessään sen ja se meistä voitti aina pisteen, joka löysi sen\nennen toista. Olin jo muutamia pisteitä voitolla, kun kuulin käytävästä\näänen, joka kuulosti minusta kummallisen tutulta. 'Ne ovat kaikki\nlevällään pöydälläni, sir, jos vain tahdotte tulla huoneeseeni', kuulin\nherra Cheesemanin sanova.\n\n\"'Koira vieköön', sanoi Wilkins, 'siellä on Aurinko.'\n\n\"Pyörähdin katsomaan oven avautuessa ja näin herra Cheesemanin pitävän\novea auki eräälle hyvännäköiselle nuorenpuoleiselle miehelle, jonka\nkasvojenpiirteet olivat melko kauniit otsalle valuneine ruskeine\ntukkineen. Hänellä oli nenällään melko suuret pyöreät silmälasit,\njoiden lasit olivat kellertävät. Kun hänen katseensa sattui minuun,\nnäytti melkein siltä kuin hän olisi tuntenut minut, mutta sitten\ntämä ilme haihtui hänen katseestaan. Joko hän oli tuntenut minut\ntahi ajatteli minun muistuttavan jotakin henkilöä. Hän seurasi herra\nCheesemania huoneen poikki ja kääntyi sitten äkkiä.\n\n\"'Te olette luonnollisesti', sanoi hän hymyillen ja tullen pari askelta\nlähemmäksi, 'nuori Smith. Kuinka te viihdytte täällä?'\n\n\"Työskentelen enimmäkseen herra Cheesemanille', sanoin minä nousten\ntuoliltani.\n\n\"Hän kääntyi nyt herra Cheesemanin puoleen.\n\n\"'Hyvin tyydyttävästi, sir. Nopea, kiinnostunut; hän tulee menestymään\ntäällä.'\n\n\"'Olen hyvin iloinen kuullessani sen, hyvin iloinen. Jokaisella on\nmahdollisuutensa täällä eikä täällä ole suosikkeja. Ei lainkaan. Paras\nmies tekee työn. Olen iloinen saadessani lausua teidät tervetulleeksi\njohtajien joukkoon, kun vain haluatte liittyä meihin, Smith.'\n\n\"'Lupaan koettaa parhaani, sir.'\n\n\"Hän epäröi, hymyili jälleen hyvin ystävällisesti ja meni sitten herra\nCheesemanin huoneeseen.\n\n\"'Missä me nyt taasen olimmekaan?' sanoin minä.\nKolmessakymmenessätoisessako korjausvedoksessa?'\n\n\"'Kuinka sinä tunnet hänet' kysyi Wilkins melko kiihkeästi.\n\n\"'En minä tunne häntä', sanoin minä kiivaasti, punastuen kovasti. 'En\nole nähnyt häntä milloinkaan ennen.'\n\n\"'Hän tunsi kuitenkin sinut.'\n\n\"'Hän on kai kuullut puhuttavan minusta.'\n\n\"'Keneltä?'\n\n\"'Kuinka hiivatissa minä sen tietäisin?' kysyin minä tarpeettoman\nkiivaasti.\n\n\"'Ah!' sanoi Wilkins miettiväisesti. 'Mutta -- --' Hän katsahti\nhuolestuneihin kasvoihini sanomatta enempää.\n\n\"Mutta hän voitti minut Reginald Flake-pelissä kirjan lopussa\nkuudellakymmenelläseitsemällä pisteellä neljääkymmentäkahta vastaan.\"\n\n\n11\n\n\"Minä salasin kokonaan äidiltäni sen osan, mikä Fannyllä oli uuden\npaikkani hankinnassa ja kaikissa niissä tilaisuuksissa, joita se toi\nmukanaan Thunderstone Housessa, minkävuoksi äitini voikin ylpeillä\nja tuntea tyytyväisyyttä kasvavasta varallisuudestani. Voin piakkoin\nkaksinkertaistuttaa ja sitten vieläkin lisätä maksujani yhteiseen\ntalouteen, ja vihdoin vaihdoin vinttihuoneeni, jonka Prue sai kokonaan\nomakseen, siihen huoneeseen, jossa vanhat Moggeridget olivat kerran\nasuneet. Se järjestettiin minulle jonkinlaiseksi yhdistetyksi työ-\nja makuuhuoneeksi, ja piakkoin minulla oli siellä yksi hyllyllinen\nja sitten useita muita laudakollisia täynnä kirjoja ja oma\nkirjoituspöytäkin.\n\n\"Ja koska minä en halunnut pahoittaa äitini mieltä, salasin minä häneltä\nusein toistuvat vierailunikin Fannyn luo. Me aloimme tehdä pieniä\nretkiä yhdessä, sillä Fanny sai usein olla pitkiäkin aikoja yksinään.\nNewberry oli hyvin ahkera mies eikä hän joskus voinut tulla Fannyn luo\nkymmeneenkään päivään, ja vaikka Fannyllä olikin muutamia naisystäviä\nja kursseja ja oppitunteja, voi siinä välissä olla monen päivän\npituisia aukkoja, jolloin hän ei olisi voinut keskustella muiden kuin\npalvelijansa kanssa, ellen minä olisi tullut hänen luokseen. Koetin\nsalata koko tämän toveruutemme äidiltäni, vaikka hänen epäluulonsa\nlävistivätkin joskus minun petollisuuteni. Ernst ja Prue saivat\nkuitenkin seurata rakkautensa kutsua esteettömästi perheen häpeältä, ja\njonkun ajan kuluttua he olivatkin molemmat kihloissa, ja Ernstin nuori\nmorsian ja Pruen nuori sulhanen saivat tulla salonkiin sunnuntaisin\nteetä juomaan, koska herra ja rouva Milton olivat tavalliseen tapaansa\npoissa ja olivat ystävällisesti luovuttaneet huoneensa meille. Ernstin\nnuori morsian -- minä olen unhottanut täydellisesti hänen nimensä\n-- osoittautui hyvin puetuksi tyyneksi nuoreksi naiseksi, jolla oli\näärettömän tarkasti selvillä ylhäisöön kuuluvien henkilöiden asiat;\nhän puhui vapaasti ja hienosti pitäen melkein yksinään huolta koko\nkeskustelusta jutellen melkein yksinomaan Ascotista, Monte Carlosta ja\nhovista. Pruen herra Pettigrew oli taasen vakavampaa lajia ja hänen\nsanomistaan asioista muistan vain hänen ehdottoman varmuutensa siitä,\nettä me rupeamme saamaan viestejä kuolleilta jo muutamien vuosien\nkuluttua. Hän oli liikavarpaidenleikkaaja ja melko tunnettu niissä\npiireissä.\"\n\n\"Odota hieman!\" huudahti Radiant. \"Mitä tämä onkaan? Sinä puhut\nnyt joutavia, Sarnac. Mitä tuollainen chiropodologillinen käsi- ja\njalkatiede oikeastaan oli?\"\n\n\"Luulin teidän kysyvänkin sitä minulta\", sanoi Sarnac hymyillen.\n\"Chiropodia oli leikkaamista.\"\n\n\"Siis sadonkorjuuta\" [englanninkielinen sana \"Corn\" merkitsee sekä\nviljaa että liikavarpaita, mistä Starlightin erehdys johtui. Suom.\nmuist.], sanoi Starlight. \"Mutta miksi siihen sekoitettiin kädet ja\njalatkin? Eikö niillä siihen aikaan ollut koneita?\"\n\n\"Ei, tämä vilja oli kokonaan toisenlaista. Herra Humbergin apteekki\noli täynnä liikavarpaan salvoja ja lääkkeitä. Liikavarpaat olivat\ntuskallisia ja ikäviä kasvannaisia ihmisten jaloissa, huonosti sopivien\nkenkien painamia ja kasvattamia pahkuroita. Me emme nykyään tiedä\nsellaisista lisäkkeistä mitään, mutta siihen aikaan ne synkensivät\nmonen ihmisen elämän Pimlicossa.\"\n\n\"Mutta miksi he käyttivät huonosti sopivia jalkineita?\" kysyi Radiant.\n\"Ah, viis siitä! Viis siitä, kyllä minä nyt jo tiedän! Mielettömän\nmaailman, joka valmisti kenkiä noin vain katsomatta jalan muotoon, piti\nniitä myös käyttääkin. Ja käyttää noita puristavia kenkiä, vaikka ei\nkukaan järkevä ihminen uneksinutkaan niiden käyttämistä. Jatka sinä\nvain kertomustasi.\"\n\n\"Missä minä taasen olinkaan?\" sanoi Sarnac. \"Niin, minähän kerroin\nteekutsuista, tuttavallisista salongissa viettämistämme teekutsuista,\njossa me puhuimme kaikista muista seikoista maailmassa, paitsi\nFannysta. Ja hyvin lyhyen ajan kuluttua noista kutsuista äitini\nsairastui ja kuoli.\n\n\"Hänen ei tarvinnut olla kipeänä pitkää aikaa. Hän vilustui ensin,\ntahtomatta mennä vuoteeseen. Kun hän sitten lopulta suostui siihen,\nnousi hän jälleen päivän kuluttua, koska hän ei voinut sietää sitä\najatusta, että Pruen oli pakko yksinään tehdä kaikki työt alakerrassa.\nJa hänen vilustumisensa muuttui keuhkokuumeeksi, tuoksi samaksi\ntaudiksi, joka oli tappanut Moggeridgetkin, ja hänkin kuoli kolmen\npäivän kuluttua.\n\n\"Kun hänen kuumeensa alkoi kohota, muuttui hän jonkinlaisesta\nleppymättömästä, kovasta ja luokseenpäästämättömästä henkilöstä\nhäpeäväksi ja säälittäväksi ihmiseksi. Hänen kasvonsa kävivät\npienemmiksi ja nuoremman näköisiksi, silmänsä kirkkaammiksi ja niihin\nilmestyi jotakin, mikä muistutti Fannysta, kun Fanny oli suruissaan.\nJa kaikki äreät tunteeni äitiäni kohtaan sulivat nähdessäni hänen\nhaukkovan ilmaa kasaan painuneella pieluksellaan ja minä totesin äkkiä,\nettä hän oli ehkä hyvinkin lähellä vaivojensa ja vaikeuksiensa loppua.\nMatilda Goodista tuli jälleen tuo vanha ystävä, jonka hän oli tuntenut\nnuoruudestaan asti, ja he nimittivät toisiaan Tildaksi ja Marthyksi,\nMatildan ja Marthan asemesta. Huolimatta leinin runtelemista jaloistaan\nkulki Matilda portaat edestakaisin ainakin viisikymmentä kertaa\npäivässä ja hankki sairaalle paljon kalliita tavaroita, kuta kalliimpia\nsen parempia, joista hän luuli äitini pitävän. Ne oli vetoavasti\nkoottu yhteen kasaan vuoteen viereiselle pöydälle. Tuntiessaan\nloppunsa lähestyvän äitini kysyi pari kolme kertaa minua ja kun minä\npalasin kotiin illalla kumartuen hänen puoleensa, kuiskasi hän minulle\nkäheästi: 'Arry, lupaa minulle... lupaa minulle...'\n\n\"Istuin hänen vuoteensa viereen tarttuen käteen, jonka hän ojensi\nminulle, ja niin varaten minuun hän nukkui ikuiseen uneen.\n\n\"Mitä hän olisi vaatinut minua lupaamaan, ei hän milloinkaan sanonut.\nHalusiko hän jotakin viime valaa, joka olisi erottanut minut Fannysta\nikuisiksi ajoiksi, vai olivatko hänen ajatuksensa Fannyyn nähden\nmuuttuneet kuoleman varjon uhatessa ja olisiko hän lähettänyt\ntyttärelleen jonkin uuden viestin, sitä en voi kuvitella vielä\ntänäänkään. Ehkä hän ei itsekään tiennyt, mitä minun olisi pitänyt\nluvata, hänen mieltään liikutti vain haihtuva toivo ylivallasta. Tahto\nailahteli hänessä haihtuakseen jälleen tyhjyyteen. 'Lupaa minulle!' Hän\nei muistellut Fannyä milloinkaan nimeltä emmekä me uskaltaneet tuoda\nsisartani milloinkaan hänen luokseen. Ernst suuteli häntä, polvistui\nvuoteen viereen ja purskahti sitten äkkiä hillittömään itkuun kuin\nlapsi, jollainen hän olikin, kiihoittaen meidät muutkin itkemään. Hän\noli äitini esikoinen ja rakkain, hän oli tuntenut äitini ennen äidin\nviimeisiä onnettomia elinvuosia ja oli aina ollut nöyrä poika hänelle.\n\n\"Pian hän lepäsi siinä hyvin suorana ja hiljaa, kaiken käydessä hänen\nympärillään yhtä rauhalliseksi kuin isäni kaupassa sunnuntaisin. Hän\noli päässyt ainiaaksi vapaaksi elämän taisteluista ja vastuksista.\nHänen kasvonsa eivät nyt olleet nuoret eivätkä vanhat, marmoriset\nrauhan kasvot vain. Niiden ärtyisä ilme oli silennyt ja haihtunut\nkokonaan olemattomiin. Mieleeni ei ollut milloinkaan ennen juolahtanut,\nettä hän on hyvännäköinen, mutta nyt huomasinkin, että Fanny oli\nperinyt hienot piirteensä häneltä. Hän muistutti Fannyä, järkkymätöntä\nvakavaa Fannyä.\n\n\"Seisoin hänen liikkumattoman ruumiinsa vieressä niin suuren ja syvän\nsurun valtaamana, etten voinut itkeäkään, surun, jota en tuntenut\nniin paljon hänen vuokseen kuin sen elämän toivottomuuden tähden,\njoka oli ruumistunut hänessä. Sillä nyt minä näin, ettei hänessä\nollut eikä milloinkaan ollutkaan ollut mitään vihattavaa, ymmärsin\nensi kerran hänen uhrautuvaisuutensa, hänen harhaanjohdetun kiihkonsa\nkaiken oikean puolesta ja hänen sydämensä mykän, erehtyvän, kidutetun\nja kiduttavan rakkauden. Hänen rakkautensa Fannyynkin oli kaatunutta\nja käännytettyä rakkautta; hänen langennut tyttärensä oli muuttunut\nhänelle halveksittavaksi vaihdokkaaksi sen kauniin terävän pienen tytön\nasemesta, josta hänen mielestään olisi pitänyt kasvaa naisellisten\nhyveiden esikuva. Kuinka katkerasti ja usein me lapset, paitsi Ernstiä,\nolimmekaan loukanneet hänen jäykkiä ja ehdottomia mielipiteitään, minä\nja Fanny avoimesti ja kapinallisesti, ja Prue paljastuksillaan. Sillä\nPrue -- minä en tahdo kertoa teille Matildan selostusten yksityiskohtia\n-- näpisteli.\n\n\"Mutta jo paljon ennenkuin me lapset aloimme vastustaa äitiämme,\noli hänen täytynyt kokea jokin paljon suurempi pettymys. Millaisia\nhaaveita miehekkäästä hurskaudesta ja säädyllisyydestä hän oli mahtanut\nliittääkään raukkamaiseen, lörpöttelevään, vaappuvaan ja honteloon\nisääni, kun hän ja äitini olivat kävelleet yhdessä sunnuntaipukimissaan\nkoettaen esiintyä niin hyvin edukseen kuin suinkin? Isäni oli\nvarmaankin silloin pitkä hyvännäköinen nuorukainen ja vakuuttavasti\ntaipuvainen hurskaihin mietteihin. Millaisia pettymyksiä hän olikaan\naiheuttanut äitini kiinteille ja rajoitetuille toiveille raakuudellaan,\nkömpelyydellään, kummallisuudellaan, tietämättömyydellään ja\nepäpätevyydellään?'\n\n\"Ja muistelkaa nyt jälleen John Julip-enoani, tuota ihmeellistä ihailtua\nvanhempaa veljeä, joka osasi käyttäytyä kuin urheileva aatelismies,\nmutta joka olikin hitaasti vaipunut juopottelevan varkaan tasolle.\nHän oli pettynyt kaikkeen nähden, tuo naisraukka. Noina aikoina\nsaivat miehet kaduillamme myydä lapsille kirkkaanvärisiä paisutettuja\nrakkoja, jotka aiheuttivat ostajille niin suuria pettymyksiä, ettette\nte voi sitä kuvitellakaan; ja se elämä, jonka Jumala oli lahjoittanut\näidilleni, oli ollut hyvin tuollaisen rakon kaltainen. Se oli haljennut\nja rypistynyt veltoksi ja tyhjäksi jäännökseksi, jota ei mikään voinut\nenää uudistaa. Äitinikin oli kestänyt riutumisaikansa, rypistynyt liian\nvarhain ja työskennellyt itsensä väsyksiin saamatta rakkautta osakseen\nmuiden kuin ainoan tottelevaisen poikansa puolelta.\n\n\"Niin, ajatellessani Ernstiä tunnen minä huojennusta. Hänen\nuskollisuutensa oli varmaankin tehnyt äitini onnelliseksi.\"\n\nSarnac keskeytti. \"Minun oli melkein mahdotonta\", sanoi hän sitten,\n\"seisoessani äitini kuolinvuoteen vieressä irroittaa ajatuksiani\nniistä tuhansista seikoista, jotka olivat muistuneet mieleeni hänestä\nhänen kuolemansa jälkeen. Minun on pitänyt kertoa teille hänestä\nkuin jostakin vastustajasta, kuin jostakin kovasta vihamielisestä\nluonteesta. Hänen osansa tarinassani on ollut sellainen. Mutta\nhän oli vain tue sekamelskaisen aikakauden luoma olento ja uhri,\njoka oli muuttanut hänen luonnollisen sitkeytensä sokeaksi\nsuvaitsemattomuudeksi ja tuhlannut hänen moraalisen intohimonsa rumiin\nja hedelmättömiin tarkoituksiin. Jos Fanny, Ernst ja minä olimmekin\nnäyttäneet jonkinlaista lujuutta elämämme alun epäedullisuuksia\nvastaan, jos me olimmekin voittaneet itsellemme joitakin tietoja ja\nkunnioitusta, olimme me perineet sen lujuuden äidiltämme, ja meidän\nrehellisyytemme oli hänen rehellisyyttään. Jos hänen siveellinen\ntöykeytensä olikin synkistänyt ja katkeroittanut nuoruutemme, oli\nhänen intohimoinen ahdasmielisyytensä suojellut lapsuuttamme. Isämme\nolisi kyllä rakastanut meitä, ihmetellyt käytöstämme ja antanut\nmeidän olla rauhassa. Mutta jo varhain hänen elämässään oli tuo\npelko, tuo sukupuolikysymyksen aiheuttaman kauhun valtaama viha,\njoka synkensi kristillisiä vuosisatoja, tuo hurja pako pysyväisen\nja mitä ankarimman avioliiton tukahduttavaan ja kukistavaan kuriin,\navioliiton, johon oli kyllä hyvin helppo päästä, mutta josta oli yhtä\nvaikea paeta kuin terässangoista, joiden hampaat on piilotettu mitä\nviekkaimmilla salaperäisillä laitteilla ja väärennyksillä, tarttunut\nsäälimättömästi äitini kuvittelukykyyn ja synkistänyt kaikki hänen\nelämänsä onnellisemmat mielijohteet. Hän olisi ollut valmis, jos vain\ntarve olisi niin vaatinut, heittämään lapsensa Molochin tuleen, jos hän\nvain siten olisi voinut pelastaa heidän sielunsa. Hän alistui sitäkin\nkatkerammalla mielellä, koska se oli vastoin hänen oman luonteensa\nsyvempiä kehittymättömämpiä vaistoja.\n\n\"Sellaisia asioita, ehkä kuitenkin hämärämmästi esiintyviä, juolahti\nHarry Mortimer Smithin, entisen minäni, mieleen, hänen seisoessaan\nkuolleen äitinsä vieressä. Järjettömän eroamisen aiheuttama tunne ja\nmenetettyjen tilaisuuksien ahdistava vakaumus repivät hänen, minun\nmieltäni. Tunsin silloin, että olisin voinut sanoa hänelle paljonkin\nasioita, ja tiesin olleen suopeita hetkiä, joita olisin voinut\nkäyttää hyödykseni parantaakseni väliämme. Olin tarpeettomasti niin\ntöykeästi vastustanut häntä, sillä minähän olisin voinut olla paljon\nystävällisempi hänelle ja pitää kuitenkin oman pääni. Nyt hän lepäsi\ntuossa, tuo heikko, pieni, vanha nainen, laihtuneena, riutuneena ja\nennen aikojaan vanhentuneena. Kuinka usein minä olin sivaltanutkaan\nhäntä koko kapinallisella voimallani ajattelematta lainkaan sitä, että\nminä siten voin ehkä haavoittaa häntä, kuten vain lapsi voi haavoittaa\nkantajaansa. Häntä oli pimitetty yhtä paljon kuin minuakin, ja nyt --\nnyt oli jo kaikki liian myöhäistä. Ovi oli sulkeutunut välillämme,\nsulkeutunut ikuisiksi ajoiksi. Ainiaaksi...\"\n\n\n12\n\n\"Se puolentoista vuoden pituinen aika, joka oli äitini kuoleman\nja ensimmäisen maailman sodan välillä -- sodan, joka oli ennen\nmyrkkykaasusotaa ja suurta hävitystä -- oli nopean kehittymisen\naikaa minulle sekä henkisesti että ruumiillisesti. Jäin asumaan\nMatilda Goodin luo, koska olin ruvennut pitämään tuosta kömpelöstä,\nviisaasta ja ystävällisestä naisesta melkein niin paljon kuin toisesta\näidistäni. Nyt minä olin kuitenkin jo niin hyvissä varoissa, että\nvoin vuokrata koko toisen kerroksen itselleni ja erottaa arkihuoneeni\nmakuuhuoneestani. Tulin vieläkin maanalaiseen keittiöön aamiaiselle\ntahi illalliselle tahi teelle, koska minusta oli hauskaa jutella\nMatildan kanssa. Prue oli jo mennyt naimisiin herra Pettigrewin kanssa\nniihin aikoihin ja hänen sijaansa oli ilmestynyt pari ahkeraa ikävää\nnaista -- he olivat sisaruksia, toinen vanhapiika ja toinen erään\nmurtuneen ammattinyrkkeilijän vaimo -- suorittamaan niitä askareita,\njoita Prue ja äitini olivat tehneet.\n\n\"Parhain toverini noina aikoina oli sisareni Fanny. Lapsuutemme aikainen\nliittomme oli uudistettu ja vahvistettu. Me tarvitsimme toisiamme ja\nvoimme auttaakin toisiamme paremmin kuin kukaan muu meitä. Sain hyvin\npian selville, että Fannyn elämä oli jakautunut pariin aivan erilaiseen\nosaan; hän voi viettää tunteja ja joskus kokonaisia päiviäkin\nonnellisena ja huvitellen Newberryn kanssa, joka rakasti häntä\nsuuresti uhraten hänelle kaiken sen ajan, jonka hän vain voi riistää\ntyöltään, ja esittäen hänet sellaisille ystävilleen, joiden hän tiesi\nkunnioittavan Fannyä ja vaikenevan heidän salaisuudestaan. Mutta hän\nsai viettää pitkiä yksitoikkoisiakin viikkoja yksinään peloittavasti\njätettynä omiin hoteisiinsa. Sisareni Fanny oli rohkea, uskollinen\nja uhrautuvainen, mutta ennenkuin me molemmat yhdyimme jälleen,\ntuntuivat hänestä luullakseni nuo ikävät huvituksista köyhät väliajat\nväsyttäviltä, vaarallisilta ja joskus melkein sietämättömiltäkin.\nJoskus hänellä ei ollut mitään iloitsemisen aihetta, ei mitään\nhauskaa eikä tärkeää, tuo päivittäinen kirjelippunen vain, muutamia\nkiireellisiä sanoja, joita Newberry oli raapustellut hänelle. Ja kuta\nsydämellisempi Newberry oli, sitä ikävämpää se oli Fannylle. Tuo\ntosiseikka, että Newberry oli hauskasti, viehättävästi ja syvästi\nrakastunut häneen, ja paljas hilpeä seurusteleminen hänen kanssaan\nmuuttivat nuo pitkät väliajat vielä synkemmiksi ja ikävämmiksi.\"\n\n\"Eikö hänellä ollut työtä?\" kysyi Sunray.\n\n\"Ja työtovereita ja toisia naisia?\" kysyi Firefly.\n\n\"Ei hänen asemassaan. Ei naimattomana naisena -- alhaissyntyisenä --\nrakastajan kanssa.\"\n\n\"Mutta oli kai siellä toisiakin samanlaisessa asemassa olevia? Siellä\noli varmasti paljonkin sellaisia.\"\n\n\"Sellaiset ihmiset muodostivat hajaantuneen luokan, joka sai hävetä\nitseään. Newberry ja Fanny olivat rakastavaisia, sellaisia kuin mekin\nnykyään; he jatkoivat sitä itsepäisesti ja menivät luullakseni vihdoin\nnaimisiinkin sen ajan tavan mukaan. Mutta he olivatkin poikkeuksellisia\nhenkilöitä, he tiesivät, mitä he tahtoivat eivätkä lannistuneet\nvähästä. Useimmat näistä säännöttömistä liitoista sortuivat keskinäisen\nikävän ja eroamisen aiheuttamaan kiusaukseen. Huonomuistisuus ja\nmustasukkaisuus hävittävät paljon näitä epävarmoja pariskuntia.\nYksinäisyydessä elävät tytöt rupesivat seurustelemaan toisten miesten\nkanssa, jolloin ensimmäinen rakastaja epäili heidän uskollisuuttaan\nja meni tiehensä. Minulla on teille paljonkin kerrottavaa tuosta\nmaailman mustasukkaisuudesta, jota ei ajateltu miksikään ilkeäksi\nviaksi, vaan päinvastoin melko jaloksi tunteeksi. Ihmiset sallivat\nsen jatkua ylpeillen siitä. Ja suurin osa näistä säännöttömistä\nliitoista ei ollut ensiksikään mitään rakkauden liittoja, vaan\nviisaita sopimuksia, epärehellisiä kummaltakin puolelta. Lääkkeet\nja juomat saivat hyvin helposti valtoihinsa sellaisen elämän, joka\njakautui liiallisen kiihoituksen ja ikävyyden välillä ja jota yleinen\npaheksuminen synkistytti. Uhmaaminen oli siinä helpointa. Naimattomasta\nrakastajattaresta tehtiin yhteiskunnan hylkiö, joka ajautui toisia\nvielä ilkeämpiä ja onnettomampia yhteiskunnan hylkiöitä kohti... Te\nymmärrätte ehkä nyt, miksi sisareni Fanny eli mieluummin yksinään ja\nerillään vain senvuoksi, että hän kuului tuohon lukuisaan joukkoon.\n\n\"Luultavasti tuon vanhan maailman kovan, laillisen avioliiton\ntarkoituksena olikin pitää rakastavaisia yhdessä. Mutta lukemattomissa\ntapauksissa se pitikin vääriä henkilöitä yhdessä ja rakastavaisia\nerillään. Teidän pitää kuitenkin muistaa, että lapsia siihen aikaan\nluultiin kohtalon sallimiksi onnettomuuksiksi ja ne olivatkin todella\nyhdessäasumisen aiheuttamia onnettomuuksia ja se muutti kokonaan\nkysymyksen laadun. Siellä ei ollut lapsille minkäänlaisia oikeita\nkouluja eikä mitään pakopaikkoja, jos vain vanhemmat erosivat ja\nrikkoivat kodin. Nykyään me olemme niin turvattuja, että meidän on\nhyvin vaikeata kuvitellakaan tuota vanhojen aikojen satunnaista\nturvattomuutta. Ja tuskinpa me voimme kuvitella niitä vaarojakaan,\njotka uhkasivat turvatonta lasta. Nykyisessä maailmassa näyttää\nmeistä kaikista tulevan pareja, jokainen löytää itselleen ennemmin\ntahi myöhemmin toverin ja avioliitto on luonnollinen ja tarpeellinen\nyhteys heidän välillään pakollisen suhteen asemesta. Maailman kaikkien\nentisten ja nykyisten uskontojen kaikki papit eivät voisi sitoa minua\nSunrayhin sen lujemmin kuin minä tänään olen häneen sidottu. Kun kirves\npannaan varteen, ei siinä tarvita alttaria eikä raamattua.\n\n\"Mutta näistä eri asioista ei mikään vaikuttanut vähintäkään siihen\ntosiseikkaan, että sisareni, Fanny, kärsi tavattomasti ikävästä,\nennenkuin hän löysi minut jälleen.\n\n\"Hän oli hyvin utelias ja yrittelevä, ja käytti nyt minun vapaa-aikojani\nhyväkseen näyttelemällä minulle kaikki vanhan Lontoon nähtävyydet\nja piilopaikat, kuten museot, taidekokoelmat, puistot, puutarhat ja\nkanervikot, joita minä en muussa tapauksessa olisi milloinkaan nähnyt.\nJa tuskinpa hänkään olisi tullut menneeksi niihin, ellen minä olisi\nvoinut seurata häntä, koska tuossa mielettömien rajoituksien maailmassa\nuseimmat tällaiset paikat olivat sellaisten salaisten rakastelijoitten\nja muiden mielettömien henkilöiden tyyssijoja, jotka olisivat voineet\närsyttää ja väsyttää Fannynlaista kaunista tyttöä. He olisivat voineet\nseurata ja puhutella häntä jossakin yksinäisessä paikassa ja tunkea\ninhoittavat vaatimuksensa hänen ja kauniin luonnon ja auringonpaisteen\nväliin.\n\n\"Mutta yhdessä me samoilimme mielellämme kaikenlaisissa kiintoisissa\npaikoissa. Tuossa vanhassa Lontoossa, jota minä nyt kuvailen teille,\noli suuria yleisiä puutarhoja ja puistoja, jotka kaikki olivat\nhuvittavan kummallisia ja tarkoituksettoman viehättäviä. Siellä oli\nmuuan Richmond-puisto, mihin me usein piilouduimme, monine hienoine\nvanhoine puineen, ruohokenttineen ja louhikkoineen ja suurine\nantilooppilaumoineen. Se muuttui syksyisin hyvin keltaiseksi ja\nhauskaksi. Teidät voitaisiin siirtää täältä nyt tuonne puistoon ja te\nluulisitte olevanne jossakin nykyaikaisessa pohjoismaisessa puistossa,\nvaikka olettekin siirtyneet ajassa parituhatta vuotta taaksepäin. Sen\nsuuret puut olivat, kuten melkein kaikki puut siihen aikaan, sammaleen\npeittämät ja osittain lahot, mutta Fanny ja minä emme sitä milloinkaan\nhuomanneet. Ne näyttivät meistä päinvastoin hyvinkin terveiltä. Sen\nmuutamalta kukkulalta aukeni laaja näköala kiemurtelevalle Thamesille,\nhyvin viehättävä näköala. Ja Kewissä oli mitä kummallisimpia vanhoja\npuutarhoja ja kukkasarkoja. Muistan erään kalliopuutarhan ja ansareita,\njoissa hoidettiin niin kauniita kukkia kuin sen aikainen maailma\nvain osasi kasvattaa. Ja siellä oli rhododendron-ryhmien välitse\nkiemurtelevia polkuja, hyvin pienien rhododendrojen tosin, mutta niin\nkirkasväristen, että ne olivat suureksi iloksi minulle ja Fannylle.\nSiellä oli eräs paikka, missä me joimme teetä pienten pöytien ääressä\nvapaassa luonnossa. Tuossa tunteettomassa, vanhassa maailmassa, missä\npelättiin vetoa, kylmettymistä ja yskää, tuntui tuollainen vapaan\nluonnon helmassa aterioiminen hurjalta seikkailulta.\n\n\"Me kuljimme museoissa ja taidekokoelmissa keskustellen kuvien\naiheista ja tuhansista muistakin seikoista. Muistan vieläkin erään\nkeskustelumme muutamassa Hampton Court-nimisessä kummallisessa,\nvanhassa, punaisista tiilistä rakennetussa paikassa, palatsissa, jonka\nansareissa kasvoi suuria viinirypäleitä ja jonka ikivanha puisto\nulottui Thamesiin asti. Siellä oli kukkasarkoja, jotka olivat täynnä\npuoleksi villiintyneitä yrttikasveja, ja me kävelimme niiden vieritse,\nkunnes me saavuimme eräälle matalalle vallille joen rannalle, ja siellä\nme istuuduimme muutamalle penkille, jolloin Fanny alkoi äkkiä lyhyen\nvaikenemisen jälkeen puhua rakkaudesta kuin sellainen, jonka mieltä on\nsietämättömästi painettu.\n\n\"Hän aloitti puheensa kyselemällä minulta tytöistä, joita olin tavannut\nennen ja joihin minä nyt olin tutustunut Thunderstone Housessa\nollessani. Kuvailin pari sellaista hänelle. Parhain ystäväni heidän\njoukossaan oli muuan Milly Kimpton jakeluosastolta; me olimme ruvenneet\njuomaan teemme yhdessä ja seurustelemaan muutenkin toverillisesti\nkeskenämme. 'Sellainen ei ole mitään rakkautta', sanoi minua viisaampi\nFanny, 'että lainataan toisilleen kirjoja. Sinä et tiedä vielä mitään\ntodellisesta rakkaudesta, Harry.\n\n\"Mutta sinä tulet kyllä tietämään, Harry aivan varmasti.\n\n\"Koeta päästä osalliseksi siitä niin pian kuin suinkin, Harry, koska\nelämässä ei ole mitään sen vertaista. Ihmiset eivät puhu sinulle\nsiitä ja maailmassa on paljon sellaisia ihmisiä, jotka eivät tiedä,\nmitä he kaipaavat. Kun ihminen rakastaa, on hän jotakin, mutta hän ei\nole mitään, jollei hän rakasta. Hän elää silloin oikeata elämää. Kun\nihminen rakastaa vilpittömästi jotakin toista henkilöä, on hän niin\nonnellinen, ettei mikään voi suututtaa häntä. Mutta ellei hän rakasta,\nei mikään ole oikein ja kaikki on väärin. Mutta rakkaus on kummallinen\ntunne, Harry, ja melkein yhtä peloittava kuin viehättäväkin. Se voi\nmuuttua vääräksi. Joskus se muuttuu kokonaan vääräksi ja silloin se\non hirveää, koska se silloin liukuu pois luotasi jollakin tapaa;\nse haihtuu ja sinä tunnet itsesi ilkeäksi ja pikkumaiseksi -- niin\näärettömän ilkeäksi -- etkä sinä voi palata takaisin ja sinusta tuntuu\nmelkein siltä kuin sinä et haluaisikaan palata. Sinä olet kuollut,\ntuomittu ja mennyttä kalua, ja sitten se palaa jälleen takaisin kuin\nauringonpaiste -- kuin jokin uudestaan syntynyt tunne.'\n\n\"Ja sitten hän alkoi toivottoman avomielisesti jutella Newberrystä\nja siitä, kuinka syvästi hän häntä rakasti. Hän kertoi muutamia\nasiaankuulumattomia piirteitä hänestä. 'Hän tulee luokseni milloin\nikinä hän vain voi', sanoi hän toistaen sen hetkisen kuluttua. 'Hän on\nkoko elämäni etkä sinä voi kuvitellakaan, kuinka kallis hän on minulle.'\n\n\"Sitten hänen alituinen pelkonsa erosta kohosi hänen ajatustensa\npinnalle.\n\n\"'Ehkä se tulee jatkumaan näin alituisesti', sanoi hän. 'Minä en välitä\nlainkaan siitä, vaikka se sen tekeekin, ja viis siitä, vaikka minä en\nmilloinkaan menisikään naimisiin hänen kanssaan. En välitä lainkaan\nsiitä, vaikka minut lopulta heitettäisiinkin syrjään. Minä toistaisin\nsen kaiken jälleen mielessäni ja pitäisin itseäni onnellisena, vaikka\ntietäisinkin varmasti, että minut hylätään ja heitetään pois.'\n\n\"Kummallinen Fanny. Hänen kasvonsa olivat punaiset ja silmissä oli\nkyyneliä. Kysyin itseltäni, mitä olikaan tapahtunut.\n\n\"'Mutta hän ei tule hylkäämään minua milloinkaan, Harry. Ei milloinkaan!\nHän ei voi, ei mitenkään! Hän on melkein puolta kertaa minua vanhempi\nja kuitenkin hän tulee luokseni huolissaan. Kerran -- -- Kerran hän\nitkikin nähteni. Vaikka kaikki miehet ovatkin niin voimakkaita, ovat he\nkuitenkin niin avuttomia...\n\n\"Sinunkin pitää tutustua johonkin naiseen, jolle sinä...\n\n\"Vain muutamia viikkoja sitten -- -- No niin -- -- Hän oli sairas, hyvin\nsairas. Hän on tuntenut tuskia silmissään ja joskus hän on ollut hyvin\npeloissaan niiden vuoksi. Tällä kertaa ilmestyi niihin hirveitä tuskia\nja hän luuli menettävänsä näkönsä. Hän tuli silloin suoraan luokseni,\nHarry. Hän tilasi ajurin ja tuli suoraan luokseni tunnustellen\nkäsillään tietä yläkertaan ja hapuillen ovella, ja minä hoidin häntä\npimennetyssä huoneessani, kunnes tuskat lakkasivat. Hän ei mennyt\nkotiinsa, missä olisi ollut palvelijoita, hoitajattaria, lääkäreitä ja\nkaikkea muutakin, vaan tuli minun luokseni. Suoraan minun luokseni.\nMinun! Hän on minun mieheni ja hän tietääkin, että minä mielelläni\nuhraisin elämäni hänen puolestaan. Minä tekisin sen empimättä, Harry.\nPaloittelisin ruumiini mielelläni pieniksi palasiksi, jos vain\ntietäisin tekeväni hänet siten onnelliseksi.\n\n\"Se ei tapahtunut niin paljon hänen tuntemiensa tuskien kuin pelon\nvuoksi. Hän ei välitä tavallisesti lainkaan tuskista eikä juuri\npelkääkään mitään. Mutta silloin hän oli peloissaan ja säikähtynyt.\nHän ei ollut pelännyt milloinkaan ennen, mutta silloin hän pelkäsi\ntulevansa sokeaksi ja oli liian säikähtynyt mennäkseen jonkun\nerikoistuntijan luokse. Hän oli kuin pieni lapsi, joka pelkää pimeää,\nhän, joka on niin suuri ja voimakas. Hän luuli heidän saavan hänet\nvaltoihinsa niin, ettei hän pääsekään tulemaan luokseni, ja ajatteli,\nettei hän enää saakaan katsella rakastamiaan loistolukemistoja ja\nlehtiä. Mutta tuskat käänsivät vain hänen ajatuksensa minuun ja hän\nturvautuikin minuun hädissään.\n\n\"Minä pakotin hänet vihdoin poistumaan ja vein hänet lääkäriin. Hän\nei olisi mennyt, ellei hän olisi tehnyt sitä minun vuokseni. Hän\nolisi vain antanut asioiden mennä menojaan eikä kukaan ihminen\nmaailmassa olisi välittänyt hänestä kaikista hänen rahoistaan ja\nvaikutusvallastaan huolimatta. Ja silloin hän olisi todella voinut\ntulla sokeaksi, ellei asiaan olisi kiinnitetty lainkaan huomiota. Minä\nteeskentelin olevani hänen sihteerinsä, vein hänet sinne ja odotin\nhäntä odotushuoneessa. Pelkäsin heidän tekevän hänelle jotakin pahaa.\nKuuntelin koko ajan luullen jotakin tapahtuvan. Katselin muka heidän\nvanhoja kuvalehtiään kuin en olisi välittänyt tämän taivaallista\nsiitä, mitä he hänelle tekevät. Ja sitten hän tuli sieltä hymyillen\nviheriä varjostin silmillään ja minun oli seisottava jäykkänä ja\nkylmänä ja odotettava hänen selostustaan. Tuo varjostin peloitti\nminua, Harry. Olin niin peloissani, että pidätin henkeäni. Luulin\nsen tapahtuneen. 'Se ei olekaan niin pahaa kuin me luulimme, neiti\nSmith', sanoi hän kuin sivumennen. 'Kai te käskitte ajurin odottaa?\nPelkään, että teidän täytyy tukea minua käsivarresta.' 'Kyllä, sir',\nsanoin minä tottelevaisesti tarttuen kömpelösti hänen käsivarteensa.\nOdotushuoneessa oli paljon ihmisiä emmekä me voi olla milloinkaan\ntarpeeksi varovaisia. Me käyttäydyimme säädyllisesti. Hyvänen aika, ja\nminä kun olen pitänyt häntä sylissäni tuhansia kertoja.\n\n\"Mutta sitten kuin me olimme päässeet turvaan rattaille, veti hän\nvarjostimen eteen, puristi minut syliinsä, suuteli minua ja itki kuumia\nkyyneliä, koska hän sai pitää vielä minut, näkönsä ja rakastamansa\ntyön. Hänen silmilleen oli tehtävä jotakin, että hän saisi pitää\nnäkönsä -- ja hän onkin saanut. Se ei ole tuottanut hänelle mitään\nhuolta moniin kuukausiin.'\n\n\"Fanny katseli poispäin minusta kimaltelevan joen yli.\n\n\"'Kuinka hän voisi milloinkaan hylätä minua?' sanoi hän. 'Sellaisen ajan\njälkeen.'\n\n\"Hän puhui jäykästi, mutta minunkin nuorekkaista silmistäni hän näytti\nhieman yksinäiseltä istuessaan siinä vanhalla punaisella vallilla.\n\n\"Muistelin tuota ahkeraa toimeliasta miestä ja hänen suuria\nkilpikonnanluisia silmälasejaan, ja niitä paria kolmea seikkaa, joita\nolin kuullut kuiskailtavan hänestä. Minusta tuntui silloin aivan siltä,\nettei naisten arvoisia miehiä olekaan maailmassa.\n\n\"'Kun hän on väsynyt ja huolissaan', sanoi Fanny varmasti ja hiljaa,\n'tulee hän aina takaisin luokseni.\"\n\n\n\n\nVI\n\nSOTA-AJAN AVIOLIITTO\n\n\n1\n\n\"Ja nyt\", sanoi Sarnack, \"tulee puvun vaihto. Te olette luullakseni\najatelleet minua kömpelöksi seitsemän- tahi kahdeksantoistavuotiaaksi\nnuorukaiseksi, tuollaiseen tukkukaupasta ostettuun, huonosti sopivaan\npukuun pukeutuneeksi poikaseksi, joita meidän tapamme oli nimittää\nvalmiiksi. Tämä nuorukainen käytti valkoista kaulusta, mustaa takkia\nja tummanharmaita housuja, joiden kudos oli kuvaamattoman mutkikasta,\nja hänen hattunaan oli musta pallonpuolikas kapeine liereineen ja\nsitä sanottiin Bowleriksi. Nyt hän vaihtaa toisenlaisen valmiin puvun\nylleen, vieläkin huonommasti sopivan -- sellaisen nuoren englantilaisen\nsotilaan khakivormun, jollaisia he käyttivät suuressa maailmansodassa\nSaksaa vastaan. Vuonna 1914 heilui muuan taikasauva, valtiollisen\nonnettomuuden taikasauva, edestakaisin Euroopan yli, jolloin tuon\nmaailmanosan ulkomuoto muuttui, kokoaminen väistyi hävityksen tieltä\nja kaikki sellaiset nuoret miehet, joita minä olen teille kuvaillut,\nkoottiin yhteen tuollaisista kaupoista kuin Cheapsidessäkin oli,\npuettiin vormuihin ja vietiin rintamalle juoksuhautoihin, jotka jo\nulottuivat poikki Europan. Tämä sota oli kuoppien, piikkilankojen,\npommien ja suurien tykkien sotaa enemmän kuin mikään entinen. Se oli\nerään kauden muutos sotkuisessa maailmassa. Sitä voitiin verrata\njohonkin nesteeseen, joka kuumeten kuumenemistaan alkaakin äkkiä\nkiehua ja kuohua yli. Tahi se oli kuin kelkan jälki vuoristossa, kun\nihminen pitkien loivasti viettävien rinteiden jälkeen äkkiä saapuukin\njyrkänteen nopeasti toisiaan seuraaviin kiemurteleviin mutkiin. Se oli\nsamanlaista mäenlaskua draamallista loppua kohti.\n\n\"Puvun vaihtoa seurasi ilmaston vaihdoskin. Minä muistan vieläkin niiden\nelokuun päivien säikähtyneen kiihkon, jolloin sota alkoi, ja sen,\nkuinka epäluuloisia me englantilaiset olimme kuullessamme saksalaisten\nvihollistemme ajavan takaa omaa pientä armeijaamme kuin luuta\nsähähtelevää kissanpoikasta, ja saadessamme selville, että ranskalainen\nrintama oli murtumaisillaan. Sitten seurasi syyskuinen pila. Alussa me\nenglantilaiset nuorukaiset olimme vain olleet kiihkeitä katsojia, mutta\nsitten kuin tiedot armeijamme ponnistuksista ja menestyksistä saapuivat\nmeille, kiiruhdimme me värväystoimistoihin tuhatpäisinä joukkoina,\nkunnes vihdoin vapaaehtoistemme lukumäärä kohosi miljoonaan mieheen.\nMinä menin muiden mukana.\n\n\"Teistä tuntuu ehkä kummalliselta se, että minä pysyin hengissä koko\ntuon suuren sodan ajan, olin mukana siinä sotilaana ja taistelin ja\nhaavoituin ja palasin sinne takaisin ja otin osaa viime hyökkäykseen,\nja se, että veljeni Ernst kohosi kersantiksi, sai mitalin\nurhoollisuudesta ja kaatui vain muutamia viikkoja ennen lopullista\naselepoa, ja vieläpä sekin, että sota mullisti kokonaan kaikki elämäni\nmahdollisuudet, vaikka se ei liitykään kertomukseeni elämästäni minään\nsille niin erityisen tärkeänä seikkana. Muistellessani sitä nyt,\najattelen minä tuota suurta maailmansotaa kuin jotakin maantieteellistä\ntahi ilmastollista tosiseikkaa, kuin asumista viidentoista kilometrin\npäässä työpaikalta tahi naimisiinmenoa huhtikuisella roskailmalla.\nTyömiehen pitää kulkea nuo viisitoista kilometriä joka päivä ja\nvihittyjen nostaa sateenvarjonsa poistuessaan kirkosta, mutta se ei\nkoske lainkaan läheisesti ihmiseen eikä muuta olennaisesti ihmisen\nelävää olemusta.\n\n\"Maailmansota luonnollisesti tappoi ja kidutti miljoonia meitä,\nköyhdytti meidät kaikki ja pani koko maailman mullin mallin. Mutta se\ntarkoitti ainoastaan sitä, että niin ja niin monet miljoonat poistuivat\nelämästä ja sitä, että jokaisen tuntema levottomuus ja hämminki\nvain vähitellen lisääntyivät; se ei muuttanut jälelle jääneiden\nmiljoonien luontoa eikä intohimoja, tietämättömyyttä eikä pahoja\najatuksia. Maailmansota syttyikin tuollaisesta tietämättömyydestä ja\nväärinkäsityksestä, tekemättä mitään niiden muuttamiseksi. Kun se oli\nkokonaan loppunut, oli maailma aivan sekaisin ja paljon ilkeämpi kuin\nennen sitä, mutta kuitenkin tuo sama vanha, paha ja oikullinen maailma,\nvoitonhaluinen, jakaantunut, teeskentelevän isänmaallinen, hölmömäisen\nhedelmällinen, likainen, tautinen, petollinen ja omahyväinen. Siihen\non tarvittu parinkymmenen vuosisadan pituisia tutkimuksia, opetuksia,\nharjoituksia, ajattelemisia ja töitä, ennenkuin siinä on voitu\ntoimeenpanna joitakin suurempia muutoksia.\n\n\"Myönnän sen, että maailmansodan puhkeaminen tuntui peloittavasti\nlopettavan kaiken vanhan ja aloittavan uuden. Sen vaiheissa oli alussa\nsuuremmoisia päiviä yhtä paljon maille englantilaisille kuin muillekin\nihmisille. Me väittelimme siitä jaloilla lauseilla. Me ajattelimme\naivan rehellisesti -- minä puhun nyt tavallisista ihmisistä -- että\nKeski-Europan hallitukset olivat kokonaan väärässä ja me taasen\ntäydellisesti oikeassa; sadat tuhannet meistä uhraantuivat iloisesti\nsiinä uskossa, että voittamalla vihollisemme luomme uuden maailman.\nJa tämä luulo oli yhtä vähän ominaista englantilaisille kuin muille\nsotaakäyville kansoille. Olen ihan varma siitä, että vuosina 1914-15\nja -16 nähtiin enemmän hienompia urhoollisia ja jalomielisiä töitä\nja jaloa uhraantumista, sankarillista työskentelyä ja sankarillista\nkärsivällisyyttä kuin minään ihmiskunnan historian edellisenä vuonna\ntahi muutamina satoina vuosina sodan jälkeen. Nuoret ihmiset olivat\nihmeellisiä; kuolema ja kunnia niittivät suurenmoista satoa heidän\njoukostaan. Ja sitten tuloksena peritty harhaoppi alkoi tunkeutua\nlävitse ja väärä aamunkoitto haihtui olemattomiin ihmissydämistä.\nSodan lopussa vuonna 1917 oli koko maailma pettynyt maailma, jolla oli\nenää vain yksi toivo jäljellä: Amerikan Yhdysvaltain ihanteellinen\nmaailmankatsomus ja presidentti Wilsonin koettelematon suuruus.\nMutta siitä ja kaikesta muustakin te voitte lukea historiasta,\nenkä minä halua puhua siitä nyt. Tuon miehen aseman vallannut\nJumala olisi ehkä voinut yhdistää maailman yhdeksi kokonaisuudeksi\nkahdennellakymmenennellä vuosisadalla ja säästää sen siten vuosisatoja\nkestävältä surulliselta taistelulta. Mutta presidentti Wilson ei\nollut mikään Jumala... Eikä minun luullakseni ole pakko kertoa teille\npaljon sodastakaan sellaisena kuin minä sen näin. Se oli kummallinen\nvaihe inhimillisessä kokemuksessa ja se kuvailtiin, maalattiin,\nvalokuvattiin ja merkittiin aikakirjoihin täydellisesti. Useimmat\nmeistä ovat lukeneet siitä paljonkin, Fireflyta luonnollisesti\nlukuunottamatta. Te tiedätte, kuinka inhimillinen kiinnostus\nkohdistui neljäksi kokonaiseksi vuodeksi niihin juoksuhautoihin,\njotka ulottuivat poikki Europan Saksan kummallakin rintamalla.\nTe tiedätte, kuinka tuhansien neliömetrien laajuiset maa-alueet\nmuuttuivat mutakuoppien ja piikkilankaesteiden täyttömiksi erämaiksi.\nNykyään ei tietysti kukaan lue kirjoja senaikaisista kenraaleista,\namiraaleista eikä valtiomiehistä, ja kaikki viralliset sotahistoriat\nnukkuvat ikuista unta suurten kirjastojen holveissa, mutta ehkä te\nkaikki olette lukeneet pari kolme sellaista inhimillistä kirjaa kuin\nEnid Bagnoldin kirjoittaman _Päivämäärättömän päiväkirjan_ tahi\nCogswellin _Kappalaisen_ tahi Barbussen _Liekin_ tahi Arthur Greenin\n_Sotavangin tarinan_ tahi tuon kummallisen Thomas Atkinsin kirjoittaman\nsotajuttukokoelman, ja ehkäpä te olette nähneet valokuvia ja filmejä\nja sellaisten taiteilijain kuin Nevinsonin, Orpenin, Muirhead Bonen ja\nWill Rothensteinin maalaamia tauluja. Kaikki nuo kirjat ja kuvat ovat\nhyvin totuudenmukaisia, voin taata sen nyt. Ne kertovat hävityksestä,\njoka liukui kuin ympyrän varjo inhimillisen näyttämön yli.\n\n\"Mutta ihmismieli voi supistaa ja haihduttaa olemattomiin kaikki\nsellaiset vaikutelmat, jotka tuottavat sille tuskaa. Minä vietin\nsuurimman osan kahdesta vuodesta tuossa epäterveellisessä, äärettömän\nkiireen, piiloutumisen ja tykkien repimässä maassa, ja minusta tuntuu\nnyt tuo aika rauhanaikaisen elämäni yhtä monen päivän pituiselta.\nTapoin muutamassa juoksuhaudassa pari miestä pistimelläni, mutta\nminusta se tuntui aivan siltä kuin sen olisi tehnyt joku toinen eikä\nse merkinnyt minulle juuri mitään. Muistan paljon selvemmin olleeni\nkipeämpi jälkeenpäin huomatessani hyytynyttä verta hihallani ja\nkädelläni ja koettaessani hieroa sitä pois hiekalla, koska siellä\nei ollut lainkaan vettä saatavissa. Noissa juoksuhaudoissa eläminen\noli äärettömän epämukavaa ja ikävää, ja niin kauan kuin sitä kesti,\ntiesin olleeni äärettömästi kyllästynyt ajan hitaaseen kulkuun, mutta\nkaikki nuo tunnit ovat nyt keskittyneet tosiseikkojen luetteloon.\nMuistan sen ensimmäisen pommin aiheuttaman säikähdyksen, joka räjähti\nläheisyydessäni, ja sen, kuinka hitaasti savu ja tomu haihtuivat,\nkuinka savu näytti punertavalta ja kuinka se joksikin ajaksi pimitti\nkokonaan valon. Tuo kranaatti räjähti muutamalla keltakukkia kasvavalla\nsänkipellolla aurinkoa vasten, mutta minä en voi muistaa, mitä sen\nedellä tahi jälkeenpäin tapahtui. Niitä räjähteli sitä enemmän\nympärilläni, kuta kauemmin sotaa jatkui, mutta niiden aiheuttamat\nvaikutelmat heikkenivät heikkenemistään.\n\n\"Eloisimpiin muistoihini noilta ajoilta kuuluvat ensimmäisen rintamalta\npaluuni aiheuttama kiihtymys, osastoni saapuminen Victoria-asemalle\nja se, kuinka vanhemmat vapaaehtoiset opastivat meidät maanalaisen\nrautatien asemalle. Olin vielä likainen juoksuhautojen mullasta;\nsiellä ei ollut ollut aikaa peseytymiseen eikä harjaamiseen ja minä\nkannoin, vielä kivääriäni ja muita varusteitani; me sijoituimme\nerääseen kirkkaasti valaistuun ensiluokan vaunuun, jossa oli paljon\nseurustelupukuisia jollekin päivälliselle tahi teatteriin matkustavia\nhenkilöitä... Siellä ei olisi voinut olla elävämpää vastakohtaa,\nvaikka olisinkin nähnyt Fireflyn siellä kaikessa viehkeydessään.\nSiellä istui muuan melkein minun ikäiseni nuorimies parin loistavasti\npukeutuneen naisen välissä. Hänellä oli pieni valkoinen nauharuusuke\npunakan leukansa alla ja silkkinen kaulahuivi, musta hartiakappa ja\noopperahattu. Hän oli luullakseni jokin raajarikko, vaikka hän olikin\nyhtä terveen näköinen kuin minäkin. Tunsin hetkellistä halua sanoa\njotakin nöyryyttävää hänelle, mutta muistaakseni luovuin aikeestani.\nEn ainakaan muista tehneeni sitä. Mutta minä katsoin ensin häneen ja\nsitten hihani ruskeaan pilkkuun, jolloin en voinut olla ihmettelemättä\nelämää.\n\n\"Niin, en sanonut mitään, tunsin vain olevani äärettömän iloinen.\nMuutkin toverini olivat iloisia ja hieman meluisiakin, muutamat olivat\nhieman juovuksissakin, mutta minä olin vain tyynesti riemuissani.\nMinusta tuntui siltä kuin minä kuulisin, näkisin ja huomaisin kaiken\nterävämmästi kuin milloinkaan ennen elämässäni. Fannyn tapaisin\nminä huomenna, mutta sinä iltana aioin minä mennä Hetty Marcuksen,\nrakastettuni luo. Minä rakastin häntä niin kiihkeästi, että vain\nsotilaat, jotka olivat saaneet oleskella Flanderin mutaisilla kedoilla\npuoli vuotta, voivat sen ymmärtää.\"\n\n\n2\n\n\"Kuinka?\" kysyi Sarnac, \"minä voisin kuvailla teille Hetty Marcuksen,\ntuon tummasilmäisen, lämminihoisen, oikullisen ja hennon tytön, joka\nopetti minut rakastamaan ja vei minulta hengen parituhatta vuotta\nsitten?\n\n\"Hän muistutti jollakin tapaa Sunrayta, ollen aivan samaa lajia. Hänellä\noli samanlaiset tummat silmät ja samanlainen rauhallinen olemus. Hän\noli kuin Sunrayn nälkäinen sisar samanlaista tulta veressään.\n\n\"Niin, ja hänellä oli samanlaiset pienet tylpät sormetkin. Katsokaa\nniitä!\n\n\"Minä kohtasin hänet noilla samoilla kummuilla, joiden yli minun oli\ntapanani kulkea isäni kanssa varastamaan lordi Bramblen puutarhan\ntuotteita. Olin saanut lyhyen loman ennen lähtöäni Ranskaan, enkä minä\nviettänyt sitä Lontoossa Matilda Goodin enkä Fannyn luona, kuten te\nehkä ajattelette, vaan matkustin parin kolmen toverini kanssa, joilla\noli tarpeeksi rahaa, Cliffstone'iin. En tiedä, voinko minä selittää\nsen teille tarpeeksi selvästi, miksi matkustin Cliffstone'iin. Minua\nkiihoitti tuo ajatus, että minun pitää lähteä todelliseen sotaan,\ntoimittaa siellä urhoollisia ja ihmeellisiä tekoja, vaikka minua\nkammottikin hirveästi se ajatus, että minut siellä ehkä tapetaan. Minä\nen kyllä ajatellut haavoja enkä kärsimyksiä, en luullakseni pelännyt\nsellaisia seikkoja lainkaan, vaan kammoin ja vihasin syvästi kuolemaa,\nennenkuin saisin elää täydellistä elämää ja nauttia sen monista\nlumoavista puolista. Olin aina haaveillut rakkaudesta ja viehättävistä\nseikkailuista naisten kanssa, ja se mahdollisuus pahoitti mieltäni\näärettömästi, että minä nyt ehkä voin jäädä osattomaksi kaikesta\ntuollaisesta jännittävästä. Ja kaikkien muidenkin nuorten kokemattomien\nnuorukaisten laita oli samoin. Olin juuri tullut ajatelleeksi\nCliffstone'a, joka sijaitsi harjoitusleirimme läheisyydessä ja jonka\nsoittokunnat, kävelytiet ja viehättävät suloiset tytöt olivat vielä\nelävästi mielessäni. Minusta tuntui, että meidän siellä jos nyt missään\ntäytyy voida siepata elämältä jotakin, ennenkuin suuret kranaatit\nrepivät meidät kappaleiksi ja ennenkuin Flanderin savinen maa nielee\nmeidät. Me livahdimme pois omaistemme luota tällaisen vakuuttavan\nromantiikan liekkien polttaessa aivojamme ja suoniamme.\n\n\"Te ette voi kuvitellakaan, kuinka monta miljoonaa sellaista nuorukaista\nsilloin oli Europassa, jotka olivat säälittävästi kiihkoissaan\nsenvuoksi, etteivät he ennen kuolemaansa jäisi kokonaan osattomiksi\nrakkauden salaisuuksista ja taikavoimaisista kokemuksista. Minä en\nvoi kertoa teille niistä kapakoista enkä portoista, jotka odottivat\nmeitä, enkä myöskään rannan valjusta kuutamosta. En voi kertoa teille\nkiusauksistakaan, tietämättömyydestä enkä taudeista, koska sellainen\nolisi liian ilkeätä teille juteltavaksi; sellaiset seikat ovat nyt jo\nolleet ja menneet eivätkä ihmiset kärsi niistä enää. Me hapuilimme\nsilloin pimeässä siellä, missä ihmiset nyt kulkevat valossa. Eräälle\ntoverilleni kävi hyvin onnettomasti; kaikilla oli rumia kokemuksia ja\nminä pelastuin pikemminkin sattumalta kuin ansiostani tuollaisista\nilkeistä ansoista. Enkä minä ollut sitäpaitsi juopotellutkaan, kuten\ntoiset, koska minussa piilevä jonkinlainen ylpeydentunne pakotti minut\ntavallisesti varomaan väkijuomia.\n\n\"Olin kuitenkin joutunut kaikenlaisten kiihoitusten ja pettymysten\nmyrskyyn. Olin liukumaisillani kuoppaan, vaikka minä vihasinkin\nsitä, ja päästäkseni pakoon päätin minä uudistaa lapsuudenaikaisia\nmuistojani. Menin Cherry Gardensiin katsomaan vanhaa kotiani,\npoiketen sitten isäni haudalle, jonka Fannyn lähettämät rahat olivat\nmuuttaneet sieväksi ja kauniiksi. Lopuksi päätin kävellä kumpujen\nyli palauttaakseni mieleeni, jos suinkin vain voisin, jotakin siitä\nihmettelevästä tunteesta, mikä oli ilahduttanut mieltäni minun ensi\nkerran kulkiessani niiden yli Chessing Hangeriin. Ja sitten, jos te nyt\nymmärrätte minua, tunsin minä rakkauden ja romantiikan odottavan minua\nsiellä. En ollut vielä luopunut siitä etsinnästä, joka oli tuonut minut\nCliffstone'iin, olin vain matkallani sinne hypännyt väärään ojaan.\nOllessani lapsi olin minä otaksunut taivaan sijaitsevan noiden kumpujen\ntakana, kuten varmasti kesäisten kullanväristen auringonlaskujenkin.\nMinusta tuntui luonnolliselta, että kääntäisin selkäni Cliffstone'ille\nja menisin tuolle ainoalle tuntemalleni todella viehättävälle seudulle,\njos vain tahtoisin tutustua romantiikkaan.\n\n\"Ja minä tutustuinkin siihen.\n\n\"Minä vavahdin silti lainkaan hämmästymättä nähdessäni Hettyn ilmestyvän\nnäkyviin kukkulan laen takaa, kävelevän suoraan sen yli ja seisahtuvan\nkädet selän takana ja auringon kultaamin hiuksin katselemaan metsien\nja viljapeltojen yli Blytheen, kaukaisille soille ja merelle. Hän oli\nirroittanut hatun päästään, pitäen sitä selkänsä takana. Hänellä oli\nyllään norsunluunvärinen silkkipusero, jonka kaula-aukko oli melko\nsuuri, ja katselijasta tuntui melkein siltä kuin hän olisi voinut nähdä\nhänen ruumiinsa tuon harsokankaan lävitse.\n\n\"Hän vaipui istuvaan asentoon katsellen silloin tällöin ympärillään\nolevaa maailmaa ja nykäisten joskus jonkun pienen kääpiömäisen kukan\nmaasta.\n\n\"Tuijotin häneen hetkisen hämmästyneenä. Sitten täytti koko olentoni\nsellainen värisyttävä päätös, että minun pitää puhua hänelle. Polkuni\nkiemurteli rinnettä ylös ja vei minut kukkulan laen yli melkein hänen\nvieritseen. Seurasin sitä pysähtyen silloin tällöin kuin katselemaan\nseutua ja alempana välkkyvää merta, kunnes se vei minut niin lähelle\nhäntä kuin se vain voi, jolloin minä poikkesin siltä syrjään ja\nkiipesin kukkulan laelle koettaen kömpelösti näyttää niin huolettomalta\nkuin suinkin, kunnes seisoin hänen vieressään noin kuuden metrin\npäässä. Teeskentelin kuin en olisi muka nähnytkään häntä. Panin käteni\nristiin säilyttääkseni tyyneyteni. Hän oli huomannut minut istuen nyt\naivan liikkumatonna. Sitten hän suoristautui katsoen minuun näyttämättä\nkuitenkaan lainkaan pelkäävän. Hänellä oli sinun hienot kasvosi,\nSunray, sinun tummat silmäsi, enkä ole milloinkaan tuntenut ketään,\njonka kasvot olisivat voineet näyttää tyynemmiltä kuin hänen, vaikka\nottaisin sinutkin lukuun. Ne eivät olleet ankarat, kovat, eivätkä\ntuijottavat, vaan niin tyynesti ja syvästi värähtämättömät kuin jonkin\nkauniin kuvan kasvot.\n\n\"Minua vapisutti kovasti ja sydämeni sykki nopeasti, mutta voin silti\nsäilyttää malttini.\n\n\"'Onko milloinkaan nähty kauniimpaa näköalaa?' sanoin minä. 'Luullakseni\ntuo sininen kohta tuolla, missä vesi välkkyy, tuo lauttaa muistuttava,\non Denge Ness?'\n\n\"Hän ei vastannut mitään pitkään aikaan, kuten minusta tuntui, katseli\nvain minua kuvaamattomalla ilmeellä. Sitten hän puhui hymyillen\npuhuessaan. 'Te tiedätte yhtä hyvin kuin minäkin sen Denge Nessiksi.'\n\n\"Minäkin hymyilin vastaan. Hän ei näyttänyt pitävän ujoista verukkeista.\nLähestyin häntä askeleen tahi pari aloittaakseni keskustelun. 'Olen\ntuntenut tämän näköalan kymmenvuotiaasta poikasesta asti. Mutta en ole\ntiennyt kenenkään muun antavan sille minkäänlaista arvoa.'\n\n\"'En minäkään', vastasi hän. 'Tulin nyt katselemaan sitä ehkä viime\nkerran', myönsi hän. 'Minä matkustan nimittäin pois.'\n\n\"'Niin minäkin teen.'\n\n\"'Tuonneko?' kysyi hän nyökäyttäen sinne päin, mistä Ranska häämötti\nkuin pilvi taivaalta.\n\n\"'Niin, viikon tahi parin kuluttua.'\n\n\"'Minäkin matkustan Ranskaan, mutta en vielä viikon enkä parinkaan\nkuluttua. Voin kuitenkin liittyä Naisten Auttavaan Armeijajoukkoon ja\ntiedän siis pääseväni sinne vihdoin. Matkustan jo huomenna. Kuinka\nvoisikaan kukaan jäädä kotiin teidän kaikkien poikien lähtiessä sinne\nja joutuessa --'\n\n\"Hän aikoi sanoa 'tapetuksi', mutta vaihtoikin sanan lopettaen lauseen\nlisäämällä: 'joutuessa kaikenlaisiin vaaroihin ja vaikeuksiin'.\n\n\"'Siinä ei ole muuta vaihtoehtoa', sanoin minä.\n\n\"Hän katsoi minuun pää hieman kallellaan. 'Sanokaa minulle', sanoi hän,\n'haluatteko te lähteä sinne?'\n\n\"'En ollenkaan. Minä vihaan koko tuota hirvittävää hommaa. Mutta muuta\nneuvoa ei ole. Saksalaiset ovat vetäneet meidätkin siihen ja meidän on\nkäytävä se loppuun.'\n\n\"Siten me kaikki englantilaiset suhtauduimme siihen sota-aikana. En aio\nkuitenkaan nyt ruveta väittelemään siitä, mikä sytytti tuon sodan, joka\nloppui parituhatta vuotta sitten. 'Niin, saksalaiset ovat vetäneet\nmeidätkin siihen. Minä lähden sinne hyvin vastenmielisesti, koska\nhaluaisin mieluummin jatkaa työtäni. Nyt on kaikki mullin mallin.'\n\n\"'Niin, kaikki', myönsi hänkin ajatellen hetkisen. 'Minustakin tuntuu\nlähtö sinne hyvin vastenmieliseltä.'\n\n\"'Sitä jatkuu vain viikottain ja kuukausittain', valitin minä. 'Kuinka\näärettömän ikävää se onkaan! Harjoitukset, tervehdykset ja nuo\nyksinkertaiset pienet upseerit! Jos he vain veisivät meidät sinne,\npelaisivat meillä, tappaisivat meidät ja lopettaisivat sen siten, että\nme joko voisimme kuolla tahi palata kotiin tekemään jotakin järkevää.\nElämäni menee vallan hukkaan. Olen ollut jo mukana vuoden, pääsemättä\nsen lähemmäksi Ranskaa. Kun vihdoinkin saan nähdä jonkun saksalaisen\nsotilaan, haluan varmasti suudella häntä, sillä luullakseni tulen\nsilloin niin iloiseksi. Mutta tosiasiassa minä joko tapan hänet tahi\nhän tappaa minut, jolloin juttu loppuu siihen.'\n\n\"'Eikä kuitenkaan kukaan voi olla sieltä poissa' sanoi hän.\n\n\"'Ja siinä on sitäpaitsi vielä jotakin peloittavaakin', jatkoi hän.\n'Olen pari kolme kertaa ollut täällä ilmahyökkäyksien aikana, koska\nasun aivan täällä läheisyydessä. Tuollaiset ilmahyökkäykset uudistuvat\nyhä useammin nykyään enkä ymmärrä, mihin ne vihdoin loppuvatkaan.\nValonheittäjiä voidaan katsella nyt joka yö, kun niiden sädekimput\nheiluvat edestakaisin kuin juopuneen käsivarret kaikkialla taivaalla.\nMutta ennen sitä kuullaan fasaanien kaakattavan ja kirkuvan metsissä.\nMuutkin linnut yhtyvät niihin viheltäen ja visertäen. Ja sitten alkavat\ntykit jymähdellä jos sakin kaukana. Ensin kuuluu vain heikkoa kuminaa,\njoka hetkisen kuluttua muuttuu kuin käheän koiran ulvonnaksi. Ja sitten\nyhtyy tykki tykin jälkeen siihen sitä mukaa, kuta lähemmäksi hyökkääjät\nsaapuvat. Joskus voidaan kuulla ilmalaivojen koneiden säksytyskin. Tuon\nmaalaistalon takana tuolla on muuan suuri tykki ja sinä odotat sen\nlaukeamista ja kun se pamahtaa, sattuu se sinua kuin rintaan. Paitsi\nvalonheittäjiä, on tuskin muuta näkyvissäkään. Taivaalla vilahtelee\nvain hieman ja tähdet tuikkivat. Mutta tykit, millaista pauketta ne\npitävätkään. Se on samalla sekä mieletöntä että suurenmoista. Ihminen\njoko pelkää hurjasti tahi on kiihkosta suunniltaan. Minä en voi nukkua,\nkävelen vain edestakaisin huoneessani ikävöiden ulos. Pari kertaa\nolen mennytkin ulos kuutamoon öisin kaikki hermot väristen. Lähtenyt\npitkille kävelyretkille. Kerran putosi pommi hedelmätarhaamme sihisten\nkuin sade. Se irroitti kuoren omenapuista, katkoi haaroja ja oksia ja\ntappoi muutaman siilin. Minä löysin tuon pienen raukan aamulla melkein\nkahdeksi palaseksi raadeltuna. Satunnainen kuolema. Minä en kyllä\npelkää kuolemaa enkä vaaroja suurestikaan, maailman värisemistä en vain\nvoi kestää. Niitä ei joskus päivisinkään voida oikein kuulla, mutta\ntykkien olemassaolon tuntee sittenkin tuolta saakkakin...\n\n\"Vanha palvelijamme luuleekin tätä maailmanlopuksi', lisäsi hän.\n\n\"'Meille se voi sitä ennustaakin', sanoin minä.\n\n\"Hän ei vastannut.\n\n\"Katsoin häneen ja mielikuvitukseni alkoi lentää.\n\n\"Aloin puhella niin vilpittömästi, että me harvoin turvauduimme\nsellaiseen puhetapaan noina sekavina ja epäluuloisina aikoina. Mutta\nsydämeni sykki nopeasti. 'Olen vuosikausia', sanoin minä, 'haaveillut\njonkun tytön rakkaudesta, jonka pitäisi kruunata elämäni. Olen\nsäästänyt itseäni sitä varten. Minulla on kyllä ollut joku ystävätär\ntahi parikin, mutta tunteeni heitä kohtaan ei ole ollut rakkautta.\nJa nyt minä olen lähellä lähtöäni tuonne noin. Siihen on enää vain\nmuutamia päiviä ja sitten saan minä matkustaa sinne katsomaan, mikä\nsiellä minua odottaa. Ja kun toivoni näytti jo aivan turhalta,\ntapaankin minä erään... Älkää luulko minua hulluksi, älkääkä otaksuko\nminun valehtelevan. Rakastan teitä vilpittömästi. Te olette mielestäni\näärettömän viehättävä. Äänenne, silmänne ja kaikki muukin. Voisin\npalvoa teitä.'\n\n\"En voinut puhua enää sanaakaan hetkiseen tahi pariin. Heittäysin\npitkäkseni mättäikköön ja katselin häntä. 'Olen pahoillani', sanoin\nminä. 'Olen vain nuori soturi -- ah, ja niin toivottomasti rakastunut!'\n\n\"Hänen vakava katseensa kohdistui minuun eikä hän näyttänyt lainkaan\npelästyneeltä eikä tyytymättömältä. Ehkä hänenkin sydämensä sykki\nkiivaammin kuin luulinkaan. Mutta hänen äänensä oli jännittynyt hänen\nsanoessaan:\n\n\"'Miksi te puhutte noin? Tehän olette vasta äsken tavannut minut. Kuinka\nte voisitte rakastaa minua? On kerrassaan mahdotonta, että ihminen voi\nrakastua niin äkkiä.'\n\n\"'Olen katsellut teitä tarpeeksi kauan ja...'\n\n\"En voinut jatkaa, katsoin vain hänen silmiinsä ja hän laski katseensa\nmaahan, lämpimän punan kuumentaessa hänen poskiaan. Hän puri huultaan.\n\n\"'Te', sanoi hän hiljaa, 'olette rakastunut vain rakkauteen itseensä.'\n\n\"'Olen kuitenkin rakastunut', väitin minä.\n\n\"Hän noukki kourallisen pieniä kukkia, unhottaen sitten kimpun käteensä.\n\n\"'Tämäkö on siis teidän viime päivänne?' kysyi hän pannen sydämeni\nkiivaammin sykkimään.\n\n\"'Niin, tämä voi olla aivan viimeiseni tällaisiin seikkoihin nähden.\nKukapa sen voi sanoa?... Pitkiksi ajoiksi ainakin. Miksi se olisi\nteistä vastenmielistä, vaikka minä rakastaisinkin teitä tänään? Miksi\nte ette voisi olla ystävällinen minulle? Kohtelias ainakin. Enhän\nminä pyydäkään mitään niin suurta. Otaksukaamme nyt esimerkiksi, että\nme lähdemme kävelemään yhdessä tehdäksemme oikein pitkän retken.\nOlettakaamme nyt, että me vietämme koko päivän kahden kesken ja syömme\npäivällisen jossakin, mistä saamme ruokaa, ja...'\n\n\"Hän katsoi minuun vakavasti, punniten ehdotustani.\n\n\"'Mutta jos minä suostuisinkin', sanoi hän kuin itsekseen. 'Jos nyt\notaksumme, että suostuisinkin, mitä sitten.'\n\n\"'Mitäpä pahaa siinä olisi?'\n\n\"'Niin, mitäpä pahaa siinä olisi', toisti hän katsoen minuun.\n\n\"Jos minä vain olisin ollut vanhempi ja kokeneempi, olisin huomannut\nhänen punastuneista kasvoistaan ja tummista silmistään, että hänkin oli\nsinä päivänä rakkauden lumoissa ja että tapaamisemme oli kiihoittanut\nhäntä yhtä paljon kuin minuakin. Äkkiä hän hymyili näyttäen hetkisen\nyhtä valmiilta kuin minäkin. Hänen pidättyväisyytensä oli haihtunut.\n\n\"'Minä tulen', päätti hän nousten hyvin helposti seisoalleen. Kun\ninnostuneena hypähdin pystyyn hänen edessään, sanoi hän: 'Mutta teidän\npitää ollakin kiltti. Lähdemme vain kävelemään ja juttelemaan...\nMiksi emme voisi sitä tehdä, jos vain pysyttelemme poissa kylän\nläheisyydestä.\"\n\n\n3\n\n\"Tämä näyttäisi maailman kummallisimmalta tarinalta, jos minä nyt\nkertoisin teille, kuinka me molemmat nuoret vietimme tuon päivän, me,\njotka olimme vielä niin vieraita toisillemme, ettemme edes tienneet\ntoistemme nimiäkään, mutta kuitenkin niin läheisiä, että tunsimme\nmitä syvintä myötätuntoa toisiamme kohtaan. Päivä sattui olemaan\nlämmin ja kaunis, ja me harhailimme länteen päin, kunnes saavuimme\neräälle harjanteelle, jonka rinteet laskeutuivat jyrkästi erästä\npuiden reunustamaa hopealta hohtavaa kanavaa kohti. Me seurasimme\nsitten harjannetta niin kauan, kunnes saavuimme erääseen kylään ja sen\nvierasvaraiseen ravintolaan, missä söimme keksiä, juustoa ja muutamia\nomenia väliateriaksemme. Aluksi ujostelimme tehdessämme avomielisiä\ntunnustuksiamme, ja lopulta alkoi Hetty puhua kodistaan ja toimistaan.\nMutta vasta sitten kun olimme syöneet yhdessä, voimme seurustella\nvaivattomasti ja tuttavallisesti keskenämme. Kun aurinko vihdoin alkoi\npainua mailleen länteen kullanvärisenä, syleilimme toisiamme äkkiä\nistuessamme eräällä kaatuneella puulla metsässä ja silloin minä opin\nhäneltä, kuinka ihmeellisen ja suloisen onnentunteen rakastetun antama\nsuukkonen voikaan suoda.\"\n\n\n4\n\nSarnac keskeytti.\n\n\"Tämä tapahtui parituhatta vuotta sitten, vaikka minusta nyt tuntuukin,\nettä se tapahtui täsmälleen kuusi vuotta takaperin. Olen jälleen\nolevinani tuossa metsässä illan pitkien lämpimien varjojen joukossa ja\nkaikki unelmani ja kuvitteluni ovat muuttumaisillaan todellisuudeksi\npitäessäni Hettyn lämmintä ruumista sylissäni ja suudellessani hänen\nhuuliaan. Minun on ollut mahdollista kertoa teille tarinani tähän\nsaakka jollakin tavoin kummastellen ja eritellen kuin olisin antanut\nteidän katsella sitä kiikarilla. Mutta minä olen ehkä kertonut teille\nliian paljon Fannysta ja Matilda Goodista, koska minusta on tuntunut\nhieman vastenmieliseltä puhua teille Hettystä. Hän on vieläkin niin\ntuoreena muistissani, että hän näyttää minun mainitessani hänen nimeään\ntulevan tännekin ja vieläkin elävän, mikä hämmennys johtuu Sunraysta,\njoka on hyvin hänen kaltaisensa, ja kuitenkin aivan erilainen kuin hän\nja minä. Minä rakastan ja vihaan häntä jälleen kuin olisin vieläkin\ntuo aputoimittaja, tuo roskan kirjoittaja hävinneessä ja unhotetussa\nThunderstone Housessa tuhotussa vanhassa Lontoossa...\n\n\"Enkä minä voi kuvailla asioita enää samoin kuin tähän saakka, koska\nminä en enää ole muistelevinanikaan menneitä seikkoja. Muistelukseni\novat eläviä ja kiduttavia; ne lainoittavat ja tekevät kipeää. Rakastin\nHettyä, koska olin näkevinäni hänessä ihanan ruumistuneen lemmen\nkokonaisuudessaan. Menin hänen kanssaan naimisiin ja erosin hänestä,\nkaduin sitten eroamistani ja minut tapettiin hänen vuokseen.\n\n\"Ja minusta tuntuu aivan siltä kuin minua ei olisi tapettu eilen...\n\n\"Menin naimisiin hänen kanssaan ollessani Englannissa ennen palaamistani\nrintamalle haavoittumiseni jälkeen. Haavoituin käsivarteen...\"\n\n\"Sarnac keskeytti tunnustellen käsivarttaan. Sunraykin katseli sitä\ntarkasti sivellen sitä kädellään olkapäästä kyynärpäähän saakka\nollakseen varma asiastaan. Toiset purskahtivat nauruun nähdessään hänen\nsuuren levottomuutensa ja huojennuksen tunteensa. Vieraskodin isäntää\nhuvitti tämä enemmän kuin muita.\n\n\"Haavoituin kaikissa tapauksissa. Olin tuollainen sairas\nkenttäsairaalassa, joka saa istuskella. Voisin kertoa teille juttuja\nhoitajattarista ja sairaalasta, ja siitä, kuinka muuan vedenalainen\nsai meidät kaikki kauhun valtaan meidän matkustaessamme Englantiin...\nMenin naimisiin Hettyn kanssa ennen palaamistani takaisin, koska me nyt\nrakastimme syvästi toisiamme ja koska oli mahdollista, että hän ehkä\npiakkoin tulisi äidiksi. Ja sitäpaitsi oli siinä kysymys eläkkeestäkin,\njos minä sattuisin kaatumaan, ja se oli vielä lisävaikuttimena\navioliittoomme. Noina aikoina, jolloin nuoret voivat milloin tahansa\nkaatua, oli tuollainen kuumeinen rakastuminen niin yleistä maailmassa,\nettä tällaiset pika-avioliitot olivat ihan tavallisia.\n\n\"Hän ei ollut milloinkaan matkustanutkaan Ranskaan, kuten hän oli\nsanonut toivovansa, vaan oli ohjannut suurimman osan ajastaan\nelintarvelautakunnan vaunuja Lontoossa. Seurustelimme hurjan hellästi\ntoistemme kanssa pari päivää -- kuherruskuukautemme supistuikin\nsiihen -- hänen äitinsä maatilalla Payton Linksissä, muutamassa\nChessing Hangerin läheisyydessä sijaitsevassa pienessä kylässä. En\nole luullakseni kertonutkaan teille, että hän oli leski. Hetty oli\nollut etevä tyttö, alkeiskoulun opettajatar, kamarioppinut ja hyvin\nyritteliäs. Hän ei ollut milloinkaan puhunut äidilleen minusta,\nennenkuin hän oli kirjoittanut lähestyvästä avioliitostaan.\n\n\"Kun hänen äitinsä oli kuljettanut meidät kärryissään asemalta\nmaatilalle ja minä olin auttanut häntä ponin ruokinnassa, muuttui tuon\nvanhan naisen töykeä käytös ja hän sanoi: 'No niin, tässä olisi voinut\nkäydä pahemminkin. Sinä olet hyvännäköinen ja hartiasi ovat leveät,\nvaikka oletkin kaupungissa syntynyt ja kasvanut. Voit nyt suudella\nminua, poikaseni, vaikka Smith onkin mitätön korvaus Marcukselle.\nEnkä minä voi ymmärtää sitäkään, kuinka kukaan voi luulla voivansa\nelättää perheensä sellaisella mielikuvituksellisella hommalla kuin\nkirjojen julkaisemisella. Toivoin alussa hänen tarkoittavan jotakin\nkapakoitsijaa, mutta nyt hän sanookin sinua julkaisijaksi. Aika saa\nnäyttää senkin, oletko sinä tarpeeksi vanhakaan Hettylle!'\n\n\"Ja aika näyttikin melko pian, etten minä ollutkaan tarpeeksi vanha\nHettylle, vaikka minä vastustinkin sen ilmitulemista tavattoman\nkiihkeästi.\n\n\"Tässä meidän maailmassamme me olemme verraten vilpittömiä ja\nsuorasukaisia, mutta tuossa vanhassa maailmassa me olisimme\nnäyttäneet loukkaavan vilpittömiltä ja suorasukaisilta. Se ei\njohdu ainoastaan siitä, että he kietoivat ja piilottivat ruumiinsa\nkaikenlaisiin kummallisiin verhoihin ja vaatteihin, vaan siitäkin,\nettä he kietoivat, vääntelivät ja piilottivat ajatuksensakin. Ja\nkun meillä nykyään on koko maailmassa samanlaiset vilpittömät ja\npuhtaat mielipiteet sukupuolisesta pidättyväisyydestä ja vapaudesta,\noli ihmisillä noina aikoina mitä erilaisimpia ja mutkallisimpia\nlakeja, puoleksi salaisia ja tunnustettuja. Eikä vain puoleksi\nsalattuja, vaan vieläpä puutteellisesti toteutettujakin, pikemminkin\nalatajunnassa pysyviä kuin ajateltuja ja päätettyjä. Vain harvat\nnäistä laeista kunnioittivat toisten ihmisten vapautta tahi millään\ntavalla estivät mustasukkaisuuden mitä liioitelluimpia purkauksia. Kun\nHetty ajatuksissaan rakkaudesta ja avioliitosta seurasi maalaisten\nmielipiteitä ja sitten kertomuksista ja kiihkeän intohimoisista\nrunoista saamiaan haaveita joutuen näkemään peloittavia paljastuksia\nsota-ajan Lontoon höltyneessä ilmassa, olin minä puolestani, huolimatta\nrakkaudestani ja uskollisuudestani Fannyä kohtaan, omaksunut melkein\ntietämättäni äitini ankarat mielipiteet niistä seikoista. Hettyn luonne\noli paljon taiteellisempi kuin minun, kuten me siihen aikaan sanoimme.\nMinä puolestani en niin paljon ajatellut kuin luullut, että miehen\nkunnioitus naista kohtaan muuttuu silloin heti herruudeksi, kun hän\nvoittaa naisen rakkauden, ja minä uskoin, että molempien rakastavien\nehdottoman uskollisuuden arvoitusta helpottaa miehen puolelta naisen\nehdoton alistuvaisuus. Ja hänen ympärillään taasen piti mielestäni\nolla jonkinlaista näkymätöntä, mutta todellista luostarimaista\ntuntua, menipä hän sitten minne tahansa. Ja meidän pitää sitäpaitsi\nmuistaa vielä lisäksi sekin, ettei hän milloinkaan ollut ajatellut\nrakkautta, ennenkuin hän tapasi edeltäpäin määrätyn riemuitsevan\nrakastajansa. Teistä tämä tällainen kuulostaa varmaankin naurettavalta\nja mahdottomaltakin. Mutta Sunray on lukenut vanhoja kertomuksia ja voi\ntodistaa lain sellaiseksi.\"\n\nSunray nyökytti päätään. \"Niiden henki on sellainen\", sanoi hän.\n\n\"No niin, Hetty oli todellisuudessa minua vain noin puolta vuotta\nvanhempi ikävuosiltaan, mutta vuosisatoja kokeneempi rakkausasioissa.\nHän oli minun opettajani. Kun minä olin lukenut atoomeista ja\nDarwinista, tutkimisista ja sosialismista, oli hän imenyt itseensä\naistillisten intohimojen hunajaa Shakespearen vanhojen romaanien\nvihjauksista ja puolivihjauksista ja vanhoista näytelmistä. Eikä\nainoastaan kirjoista, totean sen nyt. Hän otti minut kuin pyydystäjä,\njoka kesyttää jonkin eläimen muuttaen aistini ja kuvitteluni omiensa\nkaltaiseksi. Kuherruskuukautemme oli taikavoimainen ja ihmeellinen.\nOlin ihastunut häneen ja hän juovutti minut ilolla. Ja sitten me\nerosimme ihmeellisesti hänen suolaisten kyyneltensä maku huulillani ja\nminä matkustin pois sodan viime kuukausiksi.\n\n\"Voin nähdä hänet vieläkin hänen seisoessaan siinä solakkana kuin pitkä\npoika khaki housuissaan ja ohjaajan vormussaan, kun hän huiskutti\njunalleni sen kiitäessä pois Chessing Hangerin asemalta.\n\n\"Hän kirjoitti ihastuttavia ja oikullisia rakkauskirjeitä, jotka\nkiduttivat minua, pannen minut toivomaan, että saisin olla hänen\nluonaan jälleen, ja juuri kun me hyökkäsimme Hindenburgin rintaman\nsuuria saksalaisjoukkoja vastaan, saapui muuan kertoen minulle,\nettä saisimme lapsen. Vaimoni ei ollut kertonut minulle siitä ennen\nsenvuoksi, että hän nyt vasta oli saanut varmuuden asiasta. Nyt hän oli\nsiis varma. Voisinko minä rakastaa häntä vieläkin, vaikka hän ei enää\nolekaan hento eikä solakka? Rakastaako häntä vielä? Olin päinvastoin\nluonnottoman ylpeä hänestä. Kirjoitin hänelle kertoen hänelle, kuinka\ntyöpaikkaani Thunderstone Housessa pidettiin avoinna minun varaltani,\nkuinka me varmasti saamme vielä pienen talon itsellemme, pienen sievän\nrakennuksen jostakin Lontoon etukaupungista ja kuinka minä siellä\naion häntä palvoa ja rakastaa. Hänen vastauksensa oli samalla kertaa\nsekä hellä että harvinainen. Hän sanoi minua itselleen liian hyväksi,\naivan liian hyväksi, toistellen tavattoman kiihkeästi, kuinka hän\nrakastaa minua, kuinka hän ei milloinkaan ennen ole rakastanut eikä\ntule rakastamaankaan ketään toista, minua vain, sanoen olevansa enemmän\npahoillaan poissaolostani kuin hän voi kertoakaan ja vaatien minua\ntekemään kaikki voitavani maailmassa, että saisin eron ja voisin palata\nkotiin hänen luokseen jäädäkseni sinne ainiaaksi eroamatta hänestä\nmilloinkaan enää. Hän ei ollut milloinkaan ikävöinyt käsivarsiani\nympärilleen, kuten nyt. En lukenut mitään tämän purkauksen rivien\nvälistä, otaksuin sitä vain yhdeksi hänen monista oikullisuuksistaan.\n\n\"Thunderstone House halusi minut takaisin niin pian kuin suinkin,\nsemminkin, kun sota oli lisännyt paljon kaikkien loistolukemistojenkin\nja sanomalehtien julkaisijani vaikutusvaltaa. Sain eroni armeijasta\nnoin kolme kuukautta ennen aselepoa ja pääsin takaisin hyvin\nmukautuvaisen, hellän ja alistuvaisen Hettyn luo, uuden ja paljon\nihmeellisemmän Hettyn luo kuin ennen. Hän oli nähtävästi rakastunut\nminuun vielä intohimoisemmin kuin ennen. Vuokrasimme muutamia\nkalustettuja huoneita Richmondin kaupunginosasta Thamesin ja erään\nsuuren puiston läheisyydestä, hakien turhaan tuota aurinkoista pientä\ntaloa, missä lapsemme piti syntyä. Mutta sellaisia taloja ei ollut\nsilloin saatavissa.\n\n\"Mutta muuan varjo alkoi hitaasti pimittää liittomme ensi kirkkautta.\nRaskauden aikaan kuuluvat päivät kuluivat, mutta Hettyn lapsi ei\nsyntynytkään. Eikä se todella syntynytkään, ennenkuin pari kuukautta\nliian myöhäiseen ollakseen minun lapseni.\"\n\n\n5\n\n\"Meitä on opetettu jo varhaisimmasta lapsuudestamme olemaan\nsuvaitsevaisia ja ymmärtäväisiä toisiamme kohtaan ja varovaisia ja\npitämään kurissa omia oikullisia mielijohteitamme; meille on annettu jo\nalussa tarkat tiedot monimutkaisesta luonteestamme. Teidän on senvuoksi\nhyvin vaikeata ymmärtää, kuinka töykeä ja petollinen tuo vanha maailma\noli. Te elätte nyt maailmassa, joka on parempaa lajia, kuten me siihen\naikaan sanoimme. Teidän on hyvin vaikeata kuvitellakaan sitä kiusausta,\nkiihkon ja unhotuksen äkillistä myrskyä Hettyn äskettäin herätetyssä\nolennossa, joka oli viekoitellut hänet uskottomuuteen, ja teidän on\nvieläkin vaikeampaa ymmärtää sitä pelon ja toivottoman epärehellisyyden\nsekamelskaa, joka esti hänet kaikesta vilpittömästä keskustelusta\nkanssani palaamiseni jälkeen. Mutta vaikka hän olisi puhunutkin sen\nsijaan, että hän antoi minun epäillä, ottaa sen selville ja syyttää,\nepäilen, olisinko minä voinut olla armeliaampi häntä kohtaan hänen\nsäälittävän ja inhoittavan rikoksensa vuoksi.\n\n\"Ymmärrän nyt, että Hetty heti palaamispäivästäni asti koetti ilmaista\nminulle onnettomuuttansa, keksimättä kuitenkaan mahdollista keinoa\nsiihen. Mutta hänen puheensa ja käytöksensä epämääräiset tarkoitukset\nputoilivat kuin jyvät mieleeni itäen siellä. Hän oli kiihkeästi\nliikutettu ja onnellinen minun palatessani ja ensi viikko olikin\nelämäni hauskin tuossa vanhassa maailmassa. Fannykin tuli luoksemme\nkerran ja mekin menimme kerran päivälliselle hänen huoneistoonsa.\nHänellekin oli tapahtunut jotakin, en tiedä mitä, mikä teki hänet hyvin\nonnelliseksi. Fanny piti Hettystä. Kun hän suuteli minua toivottaessaan\nminulle hyvää yötä päivällisen jälkeen, kuiskasi hän korvaani: 'Hän on\nkultainen. Luulin tulevani mustasukkaiseksi vaimollesi, Harry, mutta\nminä rakastankin häntä.'\n\n\"Niin, me olimme sen viikon hyvin onnellisia. Me kävelimme takaisin\nhuoneistoomme sen sijaan, että olisimme tilanneet ajurin, koska\nkäveleminen oli Hettylle terveellisempää. Hauska viikko se vain oli\nja siitä oli vähältä kehittyä hauska kaksiviikkoinen kuherruskausi,\nelleivät epäluulojen varjot olisi ruvenneet kokoontumaan ja\nsynkkenemään.\n\n\"Maatessani vuoteessani yön pimeydessä päätin vihdoinkin puhua suoraan\nHettylle. Heräsin ja makasin hereilläni kauan aikaa hyvin hiljaa ja\najatellen synkkää toteamistani ja sitä, mitä meille oli tapahtunut.\nSitten käännyin, nousin istualleni ja sanoin: 'Hetty, tämä lapsi ei ole\nminun.'\n\n\"Hän vastasi heti. Oli ilmeistä, että hänkin oli ollut hereillään. Hän\npuhui vaimennetulla äänellä kuin hänen kasvonsa olisivat levänneet\npielusta vasten: 'Ei olekaan!'\n\n\"'Vastasitko sinä kieltävästi?'\n\n\"Hän liikahti ja hänen äänensä kuului selvemmin.\n\n\"'Kyllä. Ah, mieheni, toivoisin olevani kuollut! Toivoisin Jumalan\nnimessä, että olisin kuollut!'\n\n\"Istuin hiljaa eikä hän sanonut enempää. Me jäimme siihen asentoon kuin\npari pelon jäykistämää eläintä viidakkoon, liikkumattomiksi äärettömään\nhiljaisuuteen ja pimeyteen.\n\n\"Vihdoin hän liikahti ja hänen kätensä ojentautui minua kohti\nhapuillen, jolloin minä kimmahdin takaisin. Olin luullakseni hetkisen\nkahdenvaiheilla, mitä minun pitää tehdä, mutta sitten antauduin raivoni\nvaltaan. 'Uskallatko sinä vielä koskettaa minuun?' huusin minä nousten\nvuoteestani ja ruveten kävelemään lattialla.\n\n\"'Minä tiesin sen!' huusin minä. 'Minä tiesin ja tunsinkin sen. Olen\nrakastanut sinua! Sinä petturi ja saastainen olento! Sinä valehteleva\npetturi!'\"\n\n\n6\n\n\"Muistaakseni kerroin teille jo aikaisemmin, kuinka perheemme\nkäyttäytyi Fannyn poistuessa luotamme, kuinka me kaikki näytimme\ntoimivan ja meluavan suuttumuksesta kuin me olisimme pelänneet\njonkun erilaisen ja hämmentävän asian paljastuvan meille, jos vain\nteeskennellyn moraalimme sulut olisivat särkyneet. Ja juuri samoin\nkuin isäni ja äitini olivat käyttäytyneet silloin tuossa maanalaisessa\nkeittiössä Cherry Gardensissa, käyttäydyin minäkin nyt tässä Hettyn ja\nminun välisessä toivottomassa tilanteessa. Hyökkäilin huoneen poikki ja\nsätin häntä enkä sallinut niiden tosiseikkojen, että hän oli muserrettu\nja itkevä olento, että hän varmasti rakasti minua ja että hänen\ntuskansa kidutti minua, vaikuttaa raivostuneen ylpeyteni herättämään\nkovaan velvollisuuteen.\n\n\"Sytytin kaasun, en muista milloin, ja näytelmä jatkui sitten tuossa\nvaaleassa Victoria-kauden valaistuksessa. Aloin pukeutua, koska en\nmilloinkaan enää aikonut nukkua yötäni Hettyn vieressä. Aioin pukeutua\nja sanottuani sanottavani poistua koko talosta. Minun piti siis\nkäyttäytyä ivallisesti ja puhua kovasti vihaisella äänellä, mutta minun\noli myös etsittävä käsiini eri vaatekappaleeni, vedettävä paita ylleni\nja kiinnitettävä kenkieni nauhat. Senvuoksi oli myrskyssä sellaisiakin\nväliaikoja, jolloin Hettykin voi sanoa jotakin puolustuksekseen.\n\n\"'Kaikki tapahtui eräänä iltana', sanoi hän. Minusta tuntuu aivan siltä\nkuin en olisi lainkaan suunnitellut sinun pettämistäsi. Päivä oli\nviimeinen ennen hänen lähtöään rintamalle ja hän oli niin onneton.\nSinuun kohdistuneet ajatukseni pakoittivat minut lähtemään hänen\nmukaansa. Se oli vain ystävällisyyttä. Pari tytöistämme oli lähdössä\npäivälliselle sulhasiensa kanssa ja he pyysivät minuakin mukaansa\nja silloin minä tutustuin häneen. He olivat kaikki upseereita ja\nkoulutovereita. Lontoolaisia. Kolmen pojan piti nyt lähteä matkalle\nkanaalin yli, kuten sinunkin silloin. Olisin mielestäni käyttäytynyt\nhuonosti, ellen olisi mennyt heidän mukaansa.'\n\n\"Ponnistin juuri saadakseni kauluksen nappiin, mutta koetin silti olla\nivallinen. 'Ymmärrän', sanoin minä, 'että sellaisissa olosuhteissa teit\ntekosi vain paljaasta kohteliaisuudesta... Ah, hyvä Jumala!'\n\n\"'Kuuntelehan nyt, kuinka se tapahtui, Harry. Koeta olla sättimättä\nminua minuutin ajan. Jälkeenpäin hän pyysi minua mukaansa huoneistoonsa\nsanoen muidenkin seuraavan meitä. Hän näytti niin vaarattomalta.'\n\n\"'Todellako?'\n\n\"'Hän näytti kuuluvan noiden joukkoon, jotka varmasti kaatuvat, ja minä\nolin niin pahoillani hänen vuokseen. Hän oli yhtä hyvännäköinen kuin\nsinäkin, ellei vielä kauniimpikin. Ja kaikki tuntui niin erilaiselta\nsinä yönä. Ja sitten hän puristi minut syliinsä ja suuteli minua ja\nminä panin vastaan, vaikka minulla ei tuntunutkaan olevan voimia\nvastustaa. En käsittänyt sitä silloin jostakin syystä.'\n\n\"'Se on nyt kyllä selvää. Sen minäkin voin uskoa.'\n\n\"'Sinä et ole lainkaan sääliväinen, Harry, ja ehkäpä se on\noikeudenmukaista. Otaksun, että minun olisi pitänyt huomata vaara,\nmutta me emme ole kaikki niin voimakkaita kuin sinä. Toisia meistä\nviedään sinne ja toisia tänne. Muutamat meistä tekevät sellaistakin,\nmitä me todellisuudessa vihaamme. Tein voitavani korjatakseni asian.\nTuntui kuin olisin herännyt toteamaan, mitä oli tapahtunut. Hän halusi\npitää minut luonaan, mutta minä pakenin niin nopeasti kuin suinkin pois\nhänen huoneistostaan. En ole tavannut häntä sen jälkeen kertaakaan. Hän\non kyllä kirjoittanut, mutta minä en ole vastannut.'\n\n\"'Hän tiesi sinut jonkun sotamiehen vaimoksi.'\n\n\"'Hän on inhoittava. Hän tiesi sen ja suunnitteli kaiken syödessämme\npäivällistä. Hän rukoili, lupasi ja valehteli. Hän sanoi haluavansa\nvain yhden suukkosen, vain yhden ainoan suukkosen ystävyydestä ja\naloittikin sitten sillä. Olin juonut viiniä, johon en ole lainkaan\ntottunut. Ah, Harry! Mieheni, kunpa minä vain olisin saanut kuolla!\nMutta minä olin suudellut ja leikkinyt poikien kanssa ennen\ntutustumistani sinuun. Se tuntui niin vähäpätöiseltä, kunnes se oli\nliian myöhäistä.'\n\n\"'Ja tässä me nyt olemme', sanoin minä.\n\n\"Istuuduin vuoteen reunalle ja tuijotin toivottomaan Hettyyn, jonka\npuku oli joutunut kokonaan epäjärjestykseen. Hän näytti minusta äkkiä\nsäälittävältä ja kauniilta. 'Minun on luullakseni lähdettävä tappamaan\ntuo sika', sanoin minä. 'Mieluummin kuitenkin tappaisin sinut.'\n\n\"'Tapa vain. Toivoisin sinun tekevän sen', sanoi hän.\n\n\"'Mikä hänen nimensä on? Missä hän nyt oleskelee?'\n\n\"'_Hän_ ei ole lyönninkään arvoinen', sanoi Hetty. 'Sinä voit hirttää\nminut, jos vain tahdot, mutta sinua ei ainakaan hirtetä sellaisen\nseikan vuoksi. Hänen ei ole väliä, sanon sen sinulle. Hän on vain\nsaastainen sattuma, jota minä en voinut välttää.'\n\n\"'Sinä suojelet häntä.'\n\n\"'_Häntäkö_?' sanoi Hetty. 'En, vaan sinua.'\n\n\"Tuijotin häneen. Jälleen seurasi hetki, jolloin en näyttänyt oikein\ntietävän, mitä suuntaa minun piti seurata, mutta sitten päätin minä\njälleen antaa raivolleni vallan. 'Hyvä Jumala!' huudahdin minä ja sen\njälkeen vielä kovemmin noustessani seisoalleni: 'Hyvä Jumala! --'\nSitten ryhdyin solvaamaan häntä. 'Otaksun että minun on syytettävä\ntästä kaikesta vein itseäni. Tiesinkö minä, millainen sinä olit\nennen tapaamistamme? En ollut luullakseni ensimmäinen eikä hänkään\narvattavasti ole viimeinen. Vaikuttavatko tässä nimet mitään? Kiitit\nluullakseni Jumalaa viheriästä nupusta tavatessasi minut.' Ja niin\nedespäin. Kävelin huoneessa edestakaisin raivotessani.\n\n\"Hän istui vuoteessa tukka epäjärjestyksessä ja kyyneleisin silmin,\nkatsoen minuun tyynesti ja surullisesti. 'Ah, Harry!' voi hän toistaa\ntoistamistaan. 'Ah, hyvä poika!' sillä aikaa kuin minä annoin kömpelön\nmielikuvitukseni purkautua esille raakoina solvauksina. Palasin tämän\ntästä hänen luokseen uhaten häntä. 'Ilmaise minulle hänen nimensä!'\nsaatoin minä huutaa, mutta hän pudisti vain päätään.\n\n\"Olin vihdoinkin puettu ja katsoin kelloani. 'Viisi.'\n\n\"'Mitä sinä aiot tehdä?' lausui Hetty.\n\n\"'En tiedä. Poistua, luullakseni... En voi jäädä tänne. Kokoan enimmät\ntavarani ja poistun. Kai minä saan asunnon jostakin. Aamu alkaa jo\npiakkoin sarastaa. Lähden ennenkuin sinun on pakko nousta. Istun sillä\naikaa tuolla toisessa huoneessa. Voinhan levätä sohvalla hetkisen.'\n\n\"'Mutta huonehan on kylmä, koska siellä ei ole tulta', sanoi hän.\n'Siellä ei ole ruokaakaan ja sinä olet kahvin tarpeessa.'\n\n\"Hän katsoi minuun hyvin levottomasti.\n\n\"Sitten hän nousi heti vuoteesta pistäen jalkansa tohveleihin ja pukien\nylleen kirkkaanvärisen aamunutun, joka oli ollut suureksi iloksi meille\nmolemmille kymmenen päivää sitten. Hän kulki nöyrästi ohitseni liikkuen\nraskaine ruumiineen melko väsyneesti. Haettuaan astiakaapista joitakin\nsytykkeitä hän polvistui takan ääreen alkaen kaapia sieltä pois\nyöllistä tuhkaa. En liikahtanutkaan estääkseni häntä, vaan aloin koota\nyhteen kasaan erilaisia kirjoja ja muita pieniä kappaleita, jotka aioin\nottaa mukaani.\n\n\"Hän näytti käsittävän tilanteen hyvin hitaasti, kääntyen puoleeni\nkesken sytyttämistään. 'Luullakseni sinä annat minulle hieman rahaa\nvälttämättömiin tarpeihini?' sanoi hän.\n\n\"Tämä soi minulle halpamaisen tilaisuuden. 'Annan sinulle tietysti\nrahaa', ivasin minä. 'Luullakseni pitää minun pitää sinusta huolta,\nkunnes saamme eron. Sitten siirtyy vastuu _hänen_ niskoilleen. Tahi\nseuraavan miehen.'\n\n\"Hän jatkoi sytyttämistään täyttäen kattilan vedellä ja laittaen sen\nvalmiiksi. Sitten hän istuutui nojatuoliin uunin luo. Hänen kasvonsa\nolivat kalpeat ja kuihtuneet, mutta hän ei itkenyt. Minä menin\nikkunaan, vedin kaihtimen ylös ja tuijotin kadulle, jonka lamput\nvielä paloivat. Kaikki oli synkkää ja ikävän näköistä varhaisimman\naamunkoiton aiheuttamassa värittömässä kylmässä kauhussa.\n\n\"'Minä matkustan äitini luo', sanoi hän väristen ja kiertäen aamunutun\ntiukemmin ympärilleen. 'Kuinka hän mahtaa kauhistuakaan kuultuaan\ntapahtuman. Mutta hän on ystävällinen, ystävällisempi kuin kukaan\nmuu... Matkustan hänen luokseen.'\n\n\"'Sinä voit tehdä, mitä vain haluat', sanoin minä.\n\n\"'Harry', sanoi hän. 'En ole milloinkaan rakastanut ketään toista\nmiestä, sinua vain. Kunpa minä vain voisin tappaa tämän lapsen! Jos\nminä tappaisin tämän lapsen, olisitko sinä silloin tyytyväinen?'\n\n\"Hän puhui kalpein huulin. 'Niin, minä tein kaiken voitavani. Mutta\nmuutamiin seikkoihin en voinut itseäni pakottaa. Ja nyt on muuan\nolento elossa...' Me tuijotimme toisiimme vaieten muutamia hetkiä.\n'En', sanoin minä vihdoin. 'En voi sietää enkä kärsiä sitä. Mikään\nei voi muuttaa sitä enää. Sinähän voit kertoa satua. Kuinka minä sen\ntietäisin? Sinä olet pettänyt minua kerran ja voit pettää vieläkin.\nSinä antauduit tuolle sialle. Vaikka minä eläisin satavuotiaaksi, en\nvoi antaa sitä milloinkaan anteeksi. Sinä antauduit. Kuinka minä voin\ntietää, vaikka sinä olisit viekoitellutkin hänet. Sinä antauduit ja\nvoit nyt poistua. Saat poistua sinne, missä antauduitkin. Sellaisia\nasioita ei kukaan säädyllinen mies voi antaa anteeksi. Ne ovat liian\nsaastaisia anteeksiannettaviksi. Hän varasti sinut ja sinä mukauduit\nsiihen ja hän saakoon sinut kokonaan. Toivoisin... Jos sinulla vain\nolisi ollut alkeellisimmatkaan käsitykset kunniasta, et sinä olisi\nsallinut minun ikinä palata takaisin luoksesi. Ajatella nyt näitä\ntäällä viettämiämme viime päiviä ja sinua, sellainen salaisuus\nsydämelläsi. Kuinka saastaista tämä onkaan. Ja minä olen rakastanut\nsinua.'\n\n\"Itkin.\"\n\nSarnac keskeytti tuijottaen tuleen. \"Niin, sanoi hän, minä itkin.\nJa vuodattamani kyyneleet -- kuinka ihmeellistä se onkaan -- ja\nvuodattamani kyyneleet olivat puhtaimman itsesäälin kyyneliä.\n\n\"Ja koko ajan ajattelin minä vain asiaa omalta näkökannaltani,\nvälittämättä Hettyn sydämen vastaavasta surusta. Ja kaikkein\neriskummaisinta siinä oli se, että hän koko ajan valmisti minulle\nkahvia ja kun se valmistui, join minä hänen kahviaan. Lopuksi hän\ntahtoi suudella minua, suudella minua jäähyväisiksi, kuten hän sanoi,\nmutta silloin minä tiuskaisin hänelle lyöden häntä hänen lähestyessään.\nAioin vain sysätä hänet pois, mutta tilaisuus kouristi käteni nyrkkiin.\n'Harry', kuiskasi hän. Hän seisoi kuin mykistetty olento katsoen\npoistumistani, mutta sitten hän kääntyi äkkiä ja pakeni nopeasti\njuosten takaisin makuuhuoneeseen.\n\n\"Paiskasin ulko-oven kiinni ja laskeuduin autiolle aamuiselle\nRichmond-kadulle, missä ei vielä ollut minkäänlaista liikettä näin\nvarhain.\n\n\"Kannoin matkalaukkuani rautatieasemaa kohti, aikoen matkustaa sieltä\nLontooseen. Laukkuni oli raskas niistä esineistä, joita olin ottanut\nmukaani; se veti kovasti käsivarttani, ja minä tunsin olevani\ntraagillisen huonosti kohdeltu, mutta kunnioitettavasti puolustautunut\nnuorimies.\"\n\n\n7\n\n\"Ah, teitä kurjia raukkoja!\" huudahti Starlight. \"Ah, teitä\nviheliäisiä, säälittäviä ja säälimättömiä olentoja! Tämä kertomus\nkiduttaa minua. Minä en voisi sietää sitä, jollei se vain olisi\nunta. Miksi he kaikki olivat niin ankaria toisiaan kohtaan ja niin\ntunteettomia toistensa suruille?\"\n\n\"Me emme tienneet mistään sen paremmasta. Nykyinen maailma on paremmin\nkaraistu. Tässä maailmassa me hengitämme armeliaisuutta jo ensi\nheikoilla henkäyksillämme. Meitä on niin opetettu ja harjoitettu\najattelemaan toisiamme, että heidän tuskansa muuttuvat omiksemme.\nMutta parituhatta vuotta sitten olivat miehet ja naiset vielä puoleksi\nalkeellisella luonnollisella tasollaan. Vaikuttimemme kohtasivat meidät\nvarustautumattomina. Me hengitimme turmelusta. Ruokamme oli myrkytettyä\nja intohimojamme voitiin verrata kuumeeseen. Me aloimme vasta silloin\noppia taitoa olemaan inhimillisiä.\"\n\n\"Mutta eikö Fanny...?\" aloitti Firefly.\n\n\"Niin\", sanoi Willow, \"eikö Fanny, joka oli luonnostaan niin viisas,\nrakkaudessakin, ottanut sinua huomaansa ja lähettänyt sinua takaisin\nonnettoman Hettysi luo antamaan hänelle anteeksi ja auttamaan häntä?\"\n\n\"Fanny kuuli minun selitykseni ensin\", sanoi Sarnac. \"Hän ei\nmilloinkaan saanut todeta tapahtuman oikeata laitaa, ennenkuin\navioeron estäminen oli jo liian myöhäistä. Kun kerroin hänelle, että\nHetty oli elänyt saastaista elämää Lontoossa minun oleskellessani\njuoksuhaudoissa, kuunteli hän minua hämmästyneenä, epäilemättä\nmilloinkaan sanojani.\n\n\"'Ja hän näytti niin rakastettavalta', sanoi Fanny. 'Hän näytti\nrakastavan sinua äärettömästi. On oikein ihmeellistä, kuinka erilaisia\nnaiset voivatkaan olla. On naisia, jotka näyttävät muuttuvan\njonkinlaisiksi toisenlaisiksi olennoiksi heti, kun he pääsevät\nnäkyvistämme jonkun nurkan taakse. Minä _pidin_ Hettystäsi, Harry.\nHänessä oli jotakin hyvin suloista, mitä sitten lienee ollutkaan. En\nolisi voinut milloinkaan uneksiakaan, että hän voisi pettää ja häväistä\nsinut. Ajatella nyt, että hän on voinut kuljeskella Lontoon kaduilla\nhaeskelemassa miehiä. Minusta tuntuu aivan siltä kuin hän olisi tehnyt\ntämän minulle.'\n\n\"Mathilda Goodkin oli ihmeellisesti myötämielinen. 'Nainen ei erehdy\nvain yhtä kertaa', sanoi hän. 'Sinä olet oikeassa lopettaessasi\nvälinne.' Miltonit aikoivat kuulemma luopua vierashuonekerroksesta\nja minä voisin saada sen, jos vain haluaisin. Olin liiankin iloinen\nsaadessani sen ja voidessani palata takaisin vanhaan kotiini.\n\n\"Hetty kokosi luullakseni omat tavaransa niin hyvin kuin suinkin,\nmatkustaen Richmondista äitinsä maatilalle Payton Linksiin, missä hänen\nlapsensa sitten syntyi.\n\n\"Haluan nyt kertoa teille\", sanoi Sarnac, \"mikä minusta tämän teille\nkertomani tarinan huomattavin piirre on. En muista lainkaan, olisinko\nkoko tuona aikana, erommekin siihen mukaan luettuna, tuntenut\njotakin mielijohdetta sääliin ja ystävällisyyteen, vielä vähemmän\nrakkauteen, Hettyä kohtaan. Ja kuitenkin olin minä unimaailmassani\nmelkein samanlainen mies kuin nykyäänkin. Kuuluin todellakin\nsamanlaiseen miestyyppiin. Mutta hämmästytetyn ja raivostetun ylpeyden\nja mitä hurjimman sukupuolisen mustasukkaisuuden myrsky pakotti\nminut sellaisiin ilkeihin tekoihin, jotka ovat nykyään melkein\nkäsittämättömiä. Tein kaiken voitavani erotakseni Hettystä siten,\nettä voisin pakottaa hänet naimisiin Sumnerin kanssa -- miehen nimi\noli se -- koska olin kuullut, että hän on tavattoman huono ihminen ja\nkoska uskoin hänen muuttavan Hettyn elämän hyvin kurjaksi ja saattavan\nhänet kokonaan häpeään. Tahdoin tehdä tämän rangaistakseni häntä ja\ntäyttääkseni hänen mielensä katkeralla katumuksella senvuoksi, että\nhän oli kohdellut minua niin huonosti. Mutta samalla kiihdytti tämä\nkaikki minut melkein mielipuolisuuden rajoille saakka, kun ajattelin,\nettä mies saa hänet siten taas omakseen. Jos minun toivoillani\nvain olisi ollut luovaa voimaa, olisi Hetty saanut mennä Sumnerin\nluo raajarikkoisena ja sairaana. He olisivat saaneet yhtyä jälleen\npeloittavan julmuuden muodostamissa olosuhteissa.\"\n\n\"Sarnac!\" huudahti Sunray, \"on hirveätä, että sinä voit _uneksiakaan_\nsellaisesta!\"\n\n\"Uneksiako? Ihmiset olivat silloin sellaisia ja olisivat vieläkin,\njolleivät he olisi saaneet sivistyä ja nauttia vapaasta onnesta, joka\nvapauttaa meidät. Sillä hämmennyksen aikakausi ei ole meistä vielä\nkahdeksankymmenenkään sukupolven päässä ja sekin oli vain muutamien\ntuhansien sukupolvien päässä niistä karvaisista apinaihmisistä, jotka\npalvelivat kuuta Euroopan aarniometsissä. Sitten hallitsi Vanha Aatami\nmyötä- ja vastoinkäymisissä naisista ja miehistä koottua joukkoaan\nsiittäen meidät kaikki. Ja hämmennyksen aikakaudella suuren sodan\njälkeen ihminen oli ja on vieläkin tuon karvaisen vanhan apinaihmisen\njälkeläinen. Enkö minä aja partaani joka päivä? Ja emmekö me kasvata\nitseämme ja säädä lakeja itsellemme niin taitavasti ja viisaasti kuin\nsuinkin pitääksemme tuon vanhan ihmisen kurissa? Mutta meidän koulumme\nHarry Mortimer Smithin eläessä olivat vielä melkein alkuasteellaan ja\ntieteemme vasta alussa. Me emme saaneet minkäänlaista sukupuolista\nkasvatusta, meillä oli vain salaisuuksia ja pakkoja. Lakimme olivat\nvielä mustasukkaisuuden laatimat ja vain ohuesti naamioidut.\nMiehen ylpeys ja itsekunnioitus liittyi vielä naisen eläimelliseen\nomistamiseen, ja useimpien naisten ylpeys ja itsekunnioitus liittyi\njonkin harkinnan perusteella miehen eläimelliseen omistamiseen. Me\ntunsimme tämän omistamisen elämän holvin päätekiveksi. Jokainen\nepäonnistuminen tässä pääasiassa aiheutti suunnattomia nöyryytyksiä,\nja niitä vastaan hakivat sielu-raukkamme sokeasti mitä liioitelluimpia\nlohdutuksia. Me piiloitimme, väärensimme ja esitimme asiat väärin\nja kartoimme tulosta. Ihminen on sellainen olento, että se melkein\nkaikenlaisista pakollisista syistä vihastuu ja toimii ilkeästi, ja\nmeidän oli siihen aikaan vielä pakko alistua mitä kovimman painostuksen\nalaisiksi.\n\n\"Mutta minä en tahdo lainkaan puolustaa Harry Mortimer Smithiä. Hän oli\nsellainen, jollaiseksi maailma oli hänet luonut, ja sellaisia mekin\nolemme. Ja unessani minä jatkoin elämääni tuossa vanhassa maailmassa\ntehden työtäni, valvoen ulkonaista esiintymistäni ja tuhlaten kaiken\nhaavoitetun rakkauteni voiman suunnitteluihin Hettyn onnettomuudeksi.\n\n\"Ja muuan asia erittäinkin oli äärettömän tärkeä kidutetulle minälleni,\nnimittäin se, että minun oli hankittava toinen rakastettu äkkiä,\nvoidakseni karkoittaa mielestäni Hettyn syleilyjen taikavoimaisen\nmuiston ja laskea pyyteitteni ahdistavan aaveen hänen jalkainsa\njuureen. Minun täytyi uskotella itselleni, etten ollut häntä\nmilloinkaan oikein rakastanutkaan, ja asettaa hänen sijalleen sydämeeni\njokin toinen, jota voin luulla todella rakastavani...\n\n\"Senvuoksi rupesin jälleen seurustelemaan Milly Kimptonin kanssa. Me\nolimme olleet hyviä tovereita ennen sotaa ja minun oli melko helppoa\ntaivuttaa itseni uskomaan, että olin todellisuudessa häntä aina hieman\nrakastanut. Ja hän oli aina ollut minuun melkoisesti kiintynyt. Kun\nkerroin hänelle avioliitostani, tuli hän pahoilleen minun vuokseni ja\nsuuttui hirveästi sille Hettylle, jonka esitin hänelle.\n\n\"Hän meni naimisiin kanssani viikon kuluttua siitä päivästä, jolloin\nminulle myönnettiin ero.\"\n\n\"Milly oli uskollinen ja ystävällinen; hän oli minulle kuin viileä\npakopaikka intohimoni tulen ja pettymyksien jälkeen. Hänellä oli leveät\nvilpittömät kasvot, jotka eivät milloinkaan näyttäneet vihaisilta\neivätkä surkeilta; hän piti päänsä pystyssä hymyillen taivaalle\nhuvittavan luottavaisesti ja itsetyytyväisesti; hän oli melko kaunis ja\ntavattoman harteikas naiseksi. Hän oli hellä, mutta ei intohimoinen,\nymmärtäväisesti kiinnostunut asioihin ja melkein kokonaan vailla\npäähänpistoja ja huumoria. Hän oli melkein puoltatoista vuotta minua\nvanhempi. Hän oli mieltynyt minuun suuresti, kuten ihmisten oli\ntapana sanoa, minun ensi kertaa tullessani liikkeeseen kömpelönä ja\nkoskemattomana nuorukaisena. Hän oli nähnyt minun kohoavan melko äkkiä\nherra Cheesemanin asemaan toimituksessa -- Cheeseman oli siirretty\npainopuolelle -- ja silloin tällöin oli hän ollut minulle suureksi\navuksi. Me olimme molemmat hyvin suosittuja Thunderstone Housessa\nja meidän mennessämme naimisiin toimeenpantiin hänen kunniakseen\njäähyväispäivälliset, koska hän silloin erosi liiketoimistosta.\nHänelle pidettiin monta puhetta ja hän sai ihmeellisiä häälahjoja,\nkuten pöytäveitsiä, hopeahaarukoita ja -lusikoita vaskihelaisessa\ntammilaatikossa, jonka kanteen kiinnitettyyn hopealaattaan oli\nkaiverrettu imarteleva omistuskirjoitus. Milly oli saanut osakseen\nhyvin paljon myötämielisyyttä Thunderstone Housessa, erittäinkin\ntyttöjen puolelta, kun taasen minua oli melkoisesti vihattu ensimmäisen\navioliittoni vuoksi, minkävuoksi minun myöhästynyttä todellisen onneni\ntunnustusta pidettiinkin hyvin romanttisena ja tyydyttävänä loppuna\ntarinalle.\n\n\"Me vuokrasimme itsellemme mukavan pienen talon eräästä\nstuccotalorivistä, jossa kaikki rakennukset olivat samanlaisia\nyhtenäisen rakennustaiteellisen vaikutuksen vuoksi, Chester Terracilta\nRegents-puiston läheisyydestä Lontoon keskustasta. Sain selville,\nettä Millyllä oli pieni noin parintuhannen punnan suuruinen omaisuus,\nminkävuoksi hän voi sisustaa kotimme melko kauniisti sen aikaisen\nmaun mukaisesti ja tuossa samassa kodissa hän synnytti minulle pojan\naikanaan. Tämän lapsen tulo ilahdutti mieltäni hyvin suuresti ja\nhuomattavasti. Luullakseni te ymmärrätte, kuinka tärkeätä se oli\npäätökselleni voittaa muistoni ja poistaa Hetty mielestäni, että Milly\nsynnyttäisi minulle lapsen.\n\n\"Työskentelin melko kovasti tuona ensi vuonna ollessani naimisissa\nja olin yleensä onnellinen. Mutta se ei ollut mitään runsasta eikä\nsyvällistä onnea, sellaista vain, joka johtui melko ankarista ja\npintapuolisista tyydytyksistä. Jossakin suhteessa rakastin Millyä\nhyvin syvästikin; hänen arvoaan ei voitu laskea rahassa ja hän oli\nrehellinen, suloinen ja suopea. Hän piti minusta äärettömästi,\npalvelukseni tekivät hänet onnelliseksi, hän auttoi minua, piti huolta\nmukavuuksistani ja iloitsi työni uutuudesta ja reippaudesta. Me emme\nkuitenkaan voineet puhella hyvinkään vapaasti emmekä vaivattomasti\ntoistemme kanssa. Minä en saanut antaa ajatusteni kiitää hänen\nohitseen, vaan minun oli muodostettava sanontani hänen tunteittensa ja\nnäkökantansa mukaiseksi, vaikka ne erosivatkin suuresti minun omistani.\nHän oli jossakin suhteessa kaikkea, mitä vaimolta voidaan vaatia,\npaitsi yhteen asiaan nähden. Hänestä ei tullut minulle tuollaista\nerityistä rakasta toveria, jollaista jokainen ihmissydän kaipaa,\ntuollaista hyvää ystävää, jonka seurassa ihminen tuntee olevansa\nonnellinen, vapaa ja turvassa. Sellaisen rakkaan toverin olin kyllä\nkohdannut, mutta olin työntänyt hänet luotani. Voiko ihmiselle sattua\nsellaista kahta kertaa elämässään?\"\n\n\"Kuinka minä sen tietäisin?\" sanoi Sunray.\n\n\"Me tiedämme paremmin emmekä työnnä häntä luotamme\", sanoi Radiant.\n\n\"Ehkä monien vuosien kuluttua\", sanoi Willov vastaten Sarnacin\nkysymykseen, \"sitten kuin ihminen on parantunut, kasvanut ja muuttunut.\"\n\n\"Milly ja minä olimme kyllä hyvin läheisiä ystäviä, mutta emme\nmilloinkaan hyviä tovereita. Olin kertonut Hettylle sisarestani\nFannysta ensimmäisen päivämme iltana, jolloin me olimme kävelleet\nkukkuloiden yli, ja hän oli ollut heti varma, että hän tulee\nrakastamaan Fannyä, koska hän Hettyn mielestä tuntui hyvin\nurhoolliselta ja romanttiselta, mutta minä en puhunut Millylle mitään\nFannysta, ennenkuin aivan avioliittomme kynnyksellä. Te aiotte\nvarmaankin sanoa Millyn olleen syyttömän siihen, että kartoin puhumasta\nhänelle Fannysta, mutta minä olen aivan varma siitä, että suhteemme\ntoisiimme ei ollut oikea. Ja oli selvää, että Milly hyväksyi Fannyn\nvain minun vuokseni pidättyen vaatimasta selityksiä minun tähteni.\nMilly uskoi täydellisesti avioliiton pyhyyteen ja naisten ehdottomiin\nsiveysvaatimuksiin. 'On sääli, ettei hän voi mennä naimisiin tuon\nmiehen kanssa', sanoi hän odottaen vaikeuksia. 'Sen täytyy tehdä kaikki\nniin hankalaksi hänelle ja kaikille hänen ystävilleenkin. Häntä on kai\nhyvin vaikeata esittää vieraille ihmisille.'\n\n\"'Sinun ei ole pakko tehdä sitä', sanoin minä.\n\n\"'Omaiseni ovat niin vanhanaikaisia.'\n\n\"'Niiden ei tarvitse tietää hänestä mitään', sanoin minä.\n\n\"'Se olisi minullekin helpointa, Harry.' Huomasin Millyn ponnistusten\nolla jalomielinen tässä asiassa jäähdyttävän melkoisesti omia kiihkeitä\nselityksiäni rakkaudestani Fannyyn.\n\n\"Minun oli vielä vaikeampaa ilmaista hänelle, että Newberry oli Fannyn\nrakastaja.\n\n\"'Siinä tapauksessa sinun on siis kiittäminen sitä seikkaa pääsystäsi\nThunderstone Houseen?' kysyi Milly paljastaessani vihdoinkin asian\nhänelle.\n\n\"'Sain siten tilaisuuden yrittää\", myönsin minä.\n\n\"'En ole uskonut sen käyneen lainkaan niin, vaan otaksuin sinun\ntyöskennelleen itsesi sinne.'\n\n\"'Olen työskennellyt itseni johtavaan asemaan eikä minua ole milloinkaan\nsuosittu.'\n\n\"'Niin, mutta... Luuletko sinä ihmisten tietävän tämän, Harry? Nehän\npuhuvat kaikenlaista.'\n\n\"Te huomaatte tästä, ettei Milly ollut mikään etevä nainen, ja näette\nsenkin, että hän oli hyvin mustasukkainen maineestani. 'En luule\nkenenkään tietävän syytä siihen', sanoin minä. 'Meistä ei ole kumpikaan\nkuuluttanut sitä muille.'\n\n\"Selvää kuitenkin oli, ettei Milly pitänyt lainkaan tilanteesta. Hän\nolisi paljon mieluummin elänyt sellaisessa maailmassa, missä ei olisi\nollut sisartani Fannyä Hän ei ollut lainkaan utelias tutustumaan tähän\nsisareeni, jota minä rakastin niin suuresti, tahi näkemään hänessä\njotakin hyvää, ja hänen onnistuikin erilaisilla pienillä, mutta\nsilti lujilla verukkeilla lykätä menonsa hänen luokseen kokonaisen\nviikon tuonnemmaksi. Ja minun oli aina muistutettava häntä Fannysta\nja puhuttava hänelle Fannysta ensin, ennenkuin me voimme ruveta\nkeskustelemaan hänestä. Kaikissa muissa asioissa tuntui Milly minusta\nviehättävältä ja ihastuttavalta, mutta hän karkoitti Fannyn pois\nmaailmastamme niin tyystin kuin se vain oli hänelle mahdollista,\nhuomaamatta lainkaan sitä, kuinka paljon hän samalla viilensi\nhellyyttäni.\n\n\"Kun heidän kohtaamisensa vihdoinkin tapahtui, oli se pikemminkin\nhauska kuin lämmin. Jokin näkymätön lämpöä johtamaton verho ei\nollut ainoastaan laskeutunut Millyn ja Fannyn, vaan myös minun ja\nFannyn väliin. Milly oli tullut ja päättänyt olla jalomielinen ja\nmiellyttävä Fannyn epäedullisesta asemasta huolimatta, ja luullakseni\nhän oli hieman hämmentynyt nähdessään Fannyn puvun ja kaluston, koska\nhän aina oli ollut hyvin herkkä kalustoihin nähden, ja meidän omat\nponnistuksemme luoda itsellemme kaunis koti riittävillä mutta ei liian\nsuurilla kulungeilla olivat vielä lisänneet tätä herkkyyttä. Olin\naina pitänyt Fannyn kalustoa hyvin kauniina, mutta mieleeni ei ollut\nmilloinkaan juolahtanutkaan, että se oli tavattoman hyvä, kuten Milly\nsanoi. Siellä oli muun muassa muuan kiilloitettu kaappi, jonka arvon\nMilly jälkeenpäin arvioi noin sadaksi punnaksi, lisäten arvosteluunsa\nerään tuollaisen lauseen, jotka kohoavat huulillemme kuin odottamaton\nhieno lukinsiima kasvoille: 'Tämä tuntuu jostakin syystä väärältä.'\n\n\"Ymmärsin senkin, että Fannyn vaatimaton pukukin oli ollut aivan liian\nhyvä. Vaatimattomat puvut olivat kaikkein kalliimpia niinä runsaan\nraaka-aineen ja puuttuvaisen taidon aikoina.\n\n\"Mutta nämä olivat kaikki myöhäisempiä paljastuksia enkä minä silloin\nymmärtänyt, miksi Millyn käytöksessä oli salaista katkeruutta ja miksi\nFanny kohteli sitä niin jäykän miellyttävästi, että se oli kokonaan\nvierasta minun hänestä saamalleni käsitykselle.\n\n\"'Tuntuu ihmeelliseltä, että saan tutustua sinuun vihdoinkin', sanoi\nFanny. 'Hän on jutellut minulle sinusta vuosikausia. Muistan eräänkin\nkäyntimme Hampton Courtissa vuosia ennen sotaa ja kaiken muunkin.\nMuistan istuneeni jollakin lavitsalla virran rannalla ja kuunnelleeni\nhänen jutteluaan sinusta.'\n\n\"'Minäkin muistan sen', sanoin minä, muistamatta kuitenkaan sitä\nkeskustelumme osaa, joka oli koskenut Millyä.\n\n\"'Meidän oli tapana kulkea määrättömästi yhdessä noina aikoina', sanoi\nFanny. 'Hän oli mitä kiltein veli.'\n\n\"'Toivoakseni hän on sellainen vieläkin', sanoi Milly melko\nystävällisesti.\n\n\"'Poika on poika, kunnes hän ottaa itselleen vaimon', sanoi Fanny\ntoistaen erään vanhan sananlaskun.\n\n\"'Sinun ei pidä sanoa niin', sanoi Milly. 'Toivoakseni sinä tulet\ntapaamaan meitä hyvin usein.'\n\n\"'Tulen mielellänikin', sanoi Fanny. 'Olitte hyvin onnellisia, kun\nsaitte itsellenne asunnon niin helposti näinä aikoina.'\n\n\"'Se ei ole vielä oikein kunnossa! sanoi Milly. 'Mutta meidän on niin\npian kuin suinkin määrättävä jokin päivä, jolloin sinä olet vapaa.'\n\n\"'Minä olen usein vapaa', sanoi Fanny.\n\n\"'Me määräämme jonkin erityisen päivän', sanoi Milly hyvin\npäättäväisesti vakuuttaakseen, että me odotamme häntä vieraisille\nsilloin kun ei meillä satu olemaan muita vieraita.\n\n\"'On hauskaa, että sinä olet ollut liikekonttorissa, ja niin ollen\nymmärrät kaiken hänen työstään', sanoi Fanny.\n\n\"'Omaiseni eivät halunneet minua lainkaan sille alalle', sanoi Milly.\n'Mutta onnekseni en antanut perään.'\n\n\"'Ja myös Harryn onneksi', sanoi Fanny. 'Asuvatko omaisesi Lontoossa?'\n\n\"'Dorsetissa', vastasi Milly. 'He eivät pitäneet lainkaan siitä, että\nlähdin Lontooseen. He ovat hieman uskovaisia ja vanhanaikaisia. Mutta\ntässä on kysymyksessä joko yliopisto tahi liikeala, sanoin minä,\nettekä te suinkaan halua minua jäämään kotiin pyyhkimään tomuja ja\nistuttamaan kukkia. Omaisiinkin pitää joskus suhtautua päättäväisesti.\nEikö sinunkin kokemuksesi ole samanlainen? Bedford Parkissa asui\nmuuan sopiva täti, joka sai minun oikeuteni ja tuon muuten niin\nvälttämättömän, portinavaimen, ja minä lähdinkin liikealalle\nyliopistoonmenon asemesta, koska vanhin enoni. Herevard' -- hän on\npappina Peddlebournessa -- vastustaa naisten korkeampaa sivistystä. Ja\nsitten oli vielä kysymys rahoistakin.'\n\n\"'Kuinka kiintoisalta Harrystä mahtanee tuntuakaan omaisiisi\ntutustuminen', sanoi Fanny.\n\n\"'Hän on lumonnut täydellisesti Rachel-tädin', sanoi Milly, 'vaikka täti\nolikin alussa vihamielinen. Koska minä olen ainoa naimaton Kimpton\nkolmen sukupolven aikana, kohdistavat he luonnollisesti toiveensa\nkorkealle. Heidän mielestään minun olisi pitänyt ottaa itselleni\nsellainen mies, jolla on metrin pituinen sukutaulu.'\n\n\"Tunsin Millyn melkoisesti liioittelevan kertoessaan\nmaalaissukulaisistaan -- hänen isänsä toimi eläinlääkärinä Wimbornen\nläheisyydessä -- mutta minä en osannut antaa arvoa niille merkeille\nFannyn käytöksessä enkä kalustollekaan, jotka kiihoittivat Millyn\ntällaiselle vaativaiselle tuulelle.\n\n\"He jatkoivat keskusteluaan jokseenkin perusteettomasti Regents-puiston\nterveydellisistä ja yhteiskunnallisista eduista. 'Sinne on kaikkien\nystäviemme niin helppo kokoontua', sanoi Milly. 'Ja sen läheisyydessä\nja ympärillä asuu paljon kiintoisia henkilöitä, kuten näyttelijöitä,\narvostelijoita, kirjailijoita ja muita samanlaisia ihmisiä.\nHarryn täytyy tietysti tutustua nyt yhä enemmän taiteelliseen ja\nkirjalliseen maailmaan. Meidän on luullakseni määrättävä erityinen\nvastaanottopäiväkin heidän varaltaan ja tarjoiltava heille teetä ja\nvoileipiä. Sellainen on kyllä ikävää, mutta välttämätöntä. Harryn\ntäytyy tutustua ihmisiin.'\n\n\"Hän hymyili minulle ylpeästi ja suojelevasti.\n\n\"'Harryn menestys maailmassa on kyllä taattu' sanoi sisareni.\n\n\"'Sepä se juuri muuttaakin kaiken niin ihmeelliseksi', sanoi Milly.\n'Sinulla on ihmeellinen veli.'\n\n\"Hän alkoi sitten ylistää Fannyn huoneiston kauneutta ja Fanny tarjoutui\nnäyttämään sitä hänelle. He viipyivät poissa jonkun aikaa ja minä\nmenin ikkunaan toivoen tyhmästi miesten tapaan, että he olisivat\nhieman erilaisia ja vähän sydämellisempiä toisiaan kohtaan. Eivätkö he\nmolemmat rakastaneet minua ja eikö siitä voinut muodostua jonkinlainen\nsisaruusside heidän välilleen?\n\n\"Sitten me joimme teetä, tuota Fannyn ihmeellistä teetä, mutta minä en\nollut enää ainoa teen ihailija, kuten ennen. Milly ylisti sitä kuin\nvierailulle tullut herttuatar.\n\n\"'No niin,' sanoi Milly vihdoin kuin hänellä olisi ollut paljonkin\nsovittuja kohtauksia, 'pelkään, että meidän on jo aika poistua...\"\n\n\"Olin katsellut Fannyä hyvin tarkasti tämän vierailumme aikana ja\nverrannut hänen varovaista ja hienostunutta käytöstään siihen\nluonnolliseen lämpöön, millä hän oli vastaanottanut Hettyn kuusi\nkuukautta sitten. Tunsin, etten voi odottaa toista tilaisuutta\nsaadakseni vaihtaa hänen kanssaan muutamia sanoja. Suutelin häntä\njäähyväisiksi -- hänen suutelonsakin oli muuttunut -- ja hän ja Milly\nepäröivät ja sitten suutelivat, ja minä menin porraslevon ohi Millyn\nkanssa ja kuulin oven paukahtavan lukkoon ylhäällä. 'Olen unhottanut\nsormikkaani', sanoin minä äkkiä. 'Jatka sinä vain matkaasi kadulle.\nMinä en viivy pitkää aikaa.' Sanottuani sen kiisin minä takaisin\nyläkertaan.\n\n\"Fanny ei tullut ovelle heti.\n\n\"'Mikä nyt on, Harry?' kysyi hän tullessaan näkyviin.\n\n\"'Unhotin sormikkaani', sanoin minä. 'Ei, täällähän ne ovatkin\ntaskussani. Kuinka ajattelematon minä olenkaan... Pidät kai hänestä,\nFanny? Hänessä ei kai mielestäsi ole mitään vikaa? Hän on hieman\npidättyväinen sinun seurassasi, mutta ihastuttava hän silti on.'\n\n\"Fanny katsoi minuun ja hänen silmiensä ilme oli mielestäni kova.\n'Hänessä ei ole mitään vikaa', sanoi hän. 'Ei pienintäkään. Sinun ei\ntarvitse milloinkaan erota hänestä, Harry.'\n\n\"'En tiedä, haluan vain, että sinäkin pitäisit hänestä. Minusta sinä et\nollut oikein sydämellinen.'\n\n\"'Tyhmä, kunnon Harry!' sanoi Fanny palaten äkkiä entiseen tapaansa. Ja\nhän syleili ja suuteli minua jälleen kuin rakastava sisar ainakin.\n\n\"Laskeuduin pari askelmaa ja käännyin jälleen.\n\n\"'Minusta tuntuu ilkeältä', sanoin minä, 'ellei hän mielestäsi ole\nmoitteeton.'\n\n\"'Kyllä hän on', sanoi Fanny. 'Ja se on Jumalan onni sinulle, Harry. Se\non... Katsohan, tämä on melkein samaa kuin ikuiset jäähyväiset minulle.\nMinä en saa nähdä sinua useinkaan enää, koska tämä etevä vaimosi tulee\nkuljettamaan sinua kaikkialla. Hänellähän on niin hienoja sukulaisia.\nMutta, onneksi olkoon, vanha veikko! Ah, aina hyväksi onneksi!'\n\n\"Hänen silmänsä uiskentelivat kyynelissä.\n\n\"'Jumala suokoon, että olisit onnellinen, Harry -- omien toiveittesi\nmukaisesti. Ne eroavat niin suuresti...'\n\n\"Hän keskeytti itkien.\n\n\"Sitten hän sulki ovensa nenäni edessä ja minä seisoin paikoillani\nhetkisen hämmästyneenä ennen palaamistani Millyn luo.\"\n\n\n\n\nVII\n\nRAKKAUS JA KUOLEMA\n\n\n1\n\n\"Seuraavina parina vuonna opin minä rakastamaan ja kunnioittamaan\njäykkäluontoista vaimoani yhä enemmän. Hän oli hyvin rohkea\ntietoisella, ja harkitulla tavallaan, hyvin selväjärkinen ja\nrehellinen. Näin hänen taistelevan ja taistelu oli melko kovaa,\nsynnyttäessään poikaamme maailmaan, ja sellainen kriisi lujitti noina\naikoinakin, kuten vielä nytkin, miehen ja naisen välisiä suhteita.\nPääsikö hän milloinkaan oikeudenmukaisesti selville minun ajatuksistani\nja tunteistani, en tiedä, mutta minä sain hyvinkin pian selvän\nkäsityksen hänestä. Tunsin myötätuntoa hänen kunnianhimoisia pyyteitään\nja nöyryytyksiään kohtaan. Hän työskenteli kovasti tehdäkseen kotimme\nhauskaksi ja vaikuttavaksi. Hän halusi sinne vain virheettömiä ja\nvahvoja esineitä, jotka olisivat lämpimässä sopusoinnussa keskenään.\n\n\"Tuossa vanhassa maailmassa, jota omaisuudet ja äärimmäinen\ntaloudellinen itsenäisyys raskauttivat, oli palvelijoilla todellakin\nhyvin tärkeä osa, ja hän ohjasi meidän apulaisiamme sellaisella\noikeudenmukaisuudella, mihin sisältyi ystävällisyyttä ja tuollaisen\nläheisen tuttavallisuuden karttamista, mitä yhteiskunnalliset\nperinnäistavat siihen aikaan vaativat. Hän oli aina ollut järkevästi\nkiinnostunut Thunderstone Housen sisäiseen hallintoon, toivoen\nhartaasti minun onnistumistani. 'Haluan nähdä sinut johtajana muutamien\nvuosien kuluttua', sanoi hän. Ja minä työskentelinkin todella hyvin\nkovasti enkä ainoastaan kunnianhimoni pakotuksesta. Ymmärsin nimittäin\nja uskoin vakavasti tuon suuren hutiloimalla hoidetun liikkeen\nsivistävään merkitykseen. Newberry huomasi omien suunnitelmiensa\nherättävän minussa vastakaikua. Hän neuvotteli kanssani uusista\naikeista ja vanhojen menettelytapojen muutoksista. Hän luotti minuun\nyhä enemmän ja keskusteli kanssani yhä useammin. Ja on kummallista\nmuistella, ettemme me jonkinlaisesta keskinäisestä sopimuksesta\nmilloinkaan maininneet emmekä vedonneet sisareeni Fannyyn missään\nkeskustelussamme.\n\n\"Muutuin melkoisesti noina ensi vuosina ollessani naimisissa. Kypsyin\nja karaistuin. Minusta tuli maailmanmies. Minua ehdotettiin ja minut\nvalittiinkin jäseneksi erääseen hyvään kerhoon, missä minä sain\nkehittää puhujalahjojani. Tutustuin suureen joukkoon mitä erilaisimpia\nhenkilöitä, joista muutamat olivat hyvin kuuluisia, ja minä huomasin\nherättäväni heissä kunnioitusta. Minulla oli melko terävä kieli,\njonka ansiosta minua alettiin nimittää pieneksi neroksi, ja minä\nkiinnostuin yhä enemmän puoluepolitiikan komeilevaan ja kuivaan\npeliin. Kunnianhimoni kasvoi. Olin toimelias ja itsetyytyväinen, ja\nolin melkein kokonaisuudessaan unhottanut äärettömän sukupuolisen\nnöyryytykseni, olematta silti mikään niin erittäin onnellinen\nmies. Elämääni voitiin verrata kauniiseen hyvässä kunnossa olevaan\nhuoneeseen, jonka ikkunat avautuvat pohjoiseen päin. Maljakot olivat\ntäynnä leikattuja kukkia, mutta auringonvaloa ei sinne milloinkaan\npäässyt.\"\n\n\n2\n\n\"Puoleenkolmatta vuoteen en nähnyt kertaakaan Hettyä eikä minua\nvoidakaan syyttää siitä, että jälleen jouduin hänen kanssaan\ntekemisiin. Tein kaiken voitavani haihduttaakseni hänen muistonsa\nperinpohjin mielestäni. Hävitin hänen valokuvansa ja pienimmänkin\nhänen jälkeensä jättämänsä merkin, joka vain voi vaikuttaa ikävästi\nmieleeni herättämillään ajatuksilla. Jos huomasin vaipuneeni sellaisiin\nmietelmiin, joissa hän oli päähenkilönä, pakotin tarkkaavaisuuteni\ntoisiin asioihin. Joskus onnistuessani jossakin uudessa yrityksessä\ntoivoin ohimennen, että hänkin olisi saanut nähdä sen. Rumaa, myönnän\nsen, mutta emmekö me vieläkin olisi samanlaisia, ellemme olisi\nniin sivistyneitä? Joskus hän näyttäytyi minulle unissa, vihaisten\ntunteitten täyttämissä unissa. Olin yhä enemmän ylpeä Millystä ja\nkoetin rakastaa häntä vielä syvemmin. Varallisuutemme kasvaessa\nMillyn pukeutumistaito kehittyi; hänestä tuli hyvin kaunis vaikuttava\nnainen, joka antautui minulle hymyillen suopeasti ja hyväksyvästi.\nNoina aikoina emme olleet oppineet erittelemään vaikutteitamme. Me\nkiinnitimme paljon vähemmän huomiota itseemme kuin miehet ja naiset\nnykyään. Olin päättänyt rakastaa Millyä toteamatta lainkaan sitä,\nettä olennaisinta rakkaudessa on jokin seikka, joka ei riipu omasta\ntahdostamme. Minä rakastin Fannyä ja Hettyä luonnostani ja pakosta,\nmutta päiväni olivat nyt niin täydellisesti jakautuneet työni ja\nMillyn välille, ettei minulle jäänyt paljonkaan aikaa seurusteluun\nFannyn kanssa, ja sydämeeni kätkemääni Hettyä voitiin verrata johonkin\ntuollaiseen kuihtuneeseen kiusattuun munkkiin, joita kristillisen\najanjakson aikana suljettiin luostareihin Euroopassa. Huomasin\nkuitenkin kiinnostukseni naisiin käyvän nyt yleensä eloisammaksi. En\nruvennut lainkaan tutkimaan, mitä nämä huomaavaisuuden poikkeamiset\nmerkitsivät; minä häpesin niitä mukautuen niihin silti. Ollessani\nMillynkin seurassa saatoin minä katsella toisia naisia ja kiihtyä\nepämääräisesti, jos vain katseitteni tarkoituksiin vastattiin.\n\n\"Ja minä aloin lukea kertomuksia uudella hengellä, vaikka minä en\nymmärräkään, miksi niihin kiinnyin. Nyt käsitän kuitenkin lueskelleeni\nniitä niiden naisten vuoksi, joista niissä puhuttiin. En tiedä, Sunray,\nkykenetkö sinä toteamaan, kuinka paljon noiden aikojen kertomukset\nja näytelmät antoivat miehille ja naisille mielikuvituksellisia\nrakastettuja, joiden kanssa he tekivät kuviteltuja matkoja. Me\nonnistuneet ja kunnioitettavat henkilöt kuljimme arvokasta ja\ntyydyttävää tietämme lieventäen vähentyneiden mahdollisuuksiemme\nheikkoja vastalauseita sellaisilla kuvitelluilla virvokkeilla.\n\n\"Mutta juuri tätä kiinnostustani naisiin sain minä kiittää siitä, että\ntapasin Hettyn jälleen. Kohtasin hänet keväällä, joko maalis- tahi\nhuhtikuussa, jossakin yleisessä puistossa aivan Chester Terracin\nläheisyydessä. Minun ei oikeastaan tarvinnut kulkea näiden puistojen\nkautta mennessäni sille maanalaisen rautatien asemalle, jolta matkustin\ntyöhöni tahi jonne saavuin työstäni palatessa, mutta minulla ei\nollut mitään kiirettä Millyn teekutsuihin ja lämpö ja auringonpaiste\nviekoittelivat minut tuohon kukkien ja orastavan vehreyden täyttämään\npaikkaan. Me nimittäisimme sellaisia puistoja nykyään kevätpuistoiksi.\nNe olivat pieniä, mutta taitavasti järjestettyjä yleisön ihailtavaksi\nistutettuine runsaine keltanarsissi-, narsissi-, hyasintticrocus-\nja muine kukkasarkoineen, kovine käytävineen ja lavitsoineen, jotka\noli sijoitettu kauniiden värikkäiden täplien läheisyyteen. Eräällä\ntuollaisella lavitsalla istui muuan nainen selin minuun katsellen\nerästä hyasinttisarkaa. Huomioni kiintyi heti hänen viehättävään\nhuolettomaan asentoonsa. Nähdessäni tällaista naisellista kauneutta,\njouduin minä ensin sellaisen tunteen valtaan kuin olisin saanut\nhaasteen, mutta sitten koski huomioni minuun tuskallisesti. Hänen\npukunsa oli melko huono ja vaatimaton, mutta hänen yksinkertaiset\nvaatteensa eivät merkinneet sen enempää kuin savustettu lasikappale,\njonka läpi katsellaan auringon kirkkautta.\n\n\"Hidastutin kulkuani mennessäni hänen sivuitseen ja katsahdin\nsitten taakseni nähdäkseni hänen kasvonsa. Ja silloin minä näin\nHettyn rauhalliset kasvot, jotka nyt näyttivät hyvin vakavilta ja\nsurullisilta. Hän ei ollut enää mikään tyttö, vaan nainen, joka katseli\nkukkia välittämättä lainkaan tarkastelustani.\n\n\"Jokin ylpeyttä ja mustasukkaisuutta jalompi tunne sai minut silloin\nvaltoihinsa. Kuljin vielä muutamia askelia, mutta pysähdyin sitten ja\nkäännyin kuin ei mikään muu olisi voinut olla mahdollistakaan.\n\n\"Ja silloin hän huomasi läsnäoloni. Hän kohotti katseensa, näytti\nepäilevän ja tunsi minut.\n\n\"Kun istuuduin hänen viereensä, eivät hänen kasvonsa värähtäneetkään.\nSanoin hämmästyneenä ja melkein poissa suunniltani: 'Hetty, en voinut\nkulkea ohitsesi.'\n\n\"Hän ei vastannut heti. 'Oletko sinä...?' aloitti hän ja keskeytti.\n'Luullakseni meidän oli pakko tavata vielä toisemme joskus', sanoi hän,\n'ennemmin tahi myöhemmin. Sinä olet sen näköinen, Harry, kuin olisit\nkasvanut. Vaikutat niin terveeltä ja varakkaalta.'\n\n\"'Asutko sinä Lontoon tässä osassa?' kysyin minä.\n\n\"'Camden Townissa tällä haavaa', vastasi hän. 'Me muutamme usein.'\n\n\"'Sinä menit siis naimisiin Sumnerin kanssa?'\n\n\"'Mitä sinä sitten odotit minun tekevän? Olisinko minä voinutkaan muuta?\nOlen tyhjentänyt kuppini sakkoineen, Harry.'\n\n\"'Mutta... sinullahan oli lapsi?'\n\n\"'Se kuoli... kuoli kaikeksi onneksi. Pienokaisraukka. Ja äitini kuoli\nvuosi sitten.'\n\n\"'No niin, mutta sinullahan on kuitenkin Sumner.'\n\n\"'Niin, hänet minä kyllä olen saanut.'\n\n\"Milloin tahansa ennen tätä tapaamistamme olisin minä varmasti\nriemuinnut suuresti Sumnerin lapsen kuolemasta, mutta minun siinä\nkatsellessani Hettyn kurjuutta tuo vanha viha ei tahtonutkaan palata\ntakaisin nautinnokseni. Katsoessani hänen kasvojaan, jotka olivat niin\ntutut ja nyt niin muuttuneet, tuntui minusta aivan siltä kuin olisin\njälleen herännyt rakastamaan häntä puolikolmatta vuotta kestäneen\nhulluuden jälkeen. Millainen murtunut ja onneton olento hän nyt olikaan\n-- hän, jota minä olin rakastanut ja vihannut niin katkerasti.\n\n\"'Matka Kentiin ja äidin maatilalle tuntuu nyt hyvin pitkältä, Harry',\nsanoi hän.\n\n\"'Sinä olet siis luopunut siitä?'\n\n'Niin, maatila, kalusto ja melkein kaikki muukin ovat jo menneet.\nSumner on vedonlyöjä. Hän on menettänyt melkein kaikki. On vaikeata\nhakea itselleen sopivaa työtä, mutta helppoa kuvitella voittoja. Ja\njokainen, joka ei voita...'\n\n\"'Isänikin oli hyvin taipuvainen siihen', sanoin minä. 'Tahtoisin ampua\njokaisen juoksijan Englannissa.'\n\n\"'Maatilan myyminen tuntui minusta niin ikävältä', sanoi hän. 'Mutta\nminä myin sen ja tulin tänne saastaiseen vanhaan Lontooseen. Sumner\nlaahasi minut tänne ja vie minut nyt kurjuuteen vähitellen. Hänen\nsyytään se ei kuitenkaan ole, hän on nyt kerta kaikkiaan sellainen.\nMutta kun tällainen kevätpäivä koittaa... muistelen minä Kentiä, noita\ntuulisia kumpuja, pensasaitojen oratuomikoita, kevätesikkojen pieniä\nkeltaisia nuppuja ja viime kesäisten lehtien putoilemista, kunnes\nhaluan itkeä ja huutaa. Mutta siitä en voi nyt enää mitenkään pelastua.\nTäällä minä nyt olen. Olen tullut tänne katselemaan noita kukkia. Mutta\nonko siitä ollut mitään hyötyä, koska ne vain kiduttavat minua?'\n\n\"Hän tuijotti niihin.\n\n\"'Hyvä Jumala', sanoin minä, 'mutta tämä kiduttaa minuakin! En osannut\nodottaakaan...'\n\n\"'Mitä sinä et osannut odottaa?' kysyi hän kääntäen rauhalliset kasvonsa\nminuun päin ja vaientaen minut.\n\n\"'En ymmärrä, miksi sen pitäisi kiduttaa sinua', sanoi hän. 'Saan\nsyyttää tästä kaikesta vain itseäni. Sinä et tehnyt sitä, se vain\nsattui tapahtumaan minulle. Vika oli minussa. En käsitä kuitenkaan,\nmiksi Jumala pakotti minut pitämään kaikesta kauniista virittäen sitten\nansan minulle ja muuttaen minut sellaiseksi hölmöksi, että tartuin\nsiihen.'\n\n\"Me vaikenimme molemmat.\n\n\"'Minä näen asiat nyt aivan eri valossa', aloitin minä hetkisen\nkuluttua, 'jouduttuani kohtaamaan sinut näin. Katsohan, entisinä\naikoina olit sinä jollakin tavoin minua paljon voimakkaampi. Olin\nsilloin niin ymmärtämätön... Mutta nyt minä käsitän kaiken ja se panee\nminut tuntemaan... Minun olisi pitänyt pitää parempaa huolta sinusta.'\n\n\"'Tahi armahtaa minua. Olin kyllä saastainen ja häväisty, ja kaikkea\nmuutakin, mutta sinä olit niin säälimätön, Harry. Miehet ovat niin\narmottomia meille naisille. Minä rakastin sinua aina, Harry. Olen aina\njollakin tavoin rakastanut sinua ja rakastan sinua nytkin. Kun kohotin\nkatseeni ja näin sinun tulevan takaisin luokseni... Sinä olit minuutin\najan melkein entisen Harryn kaltainen. Hetkisen vain... Minusta tuntui\naivan siltä kuin kevät olisi todellakin tullut... Mutta tällaiset\npuheet eivät ole enää miksikään hyödyksi, Harry, koska kaikki on jo\nliian myöhäistä.'\n\n\"'Niin', myönsin minä, 'kaikki on jo liian myöhäistä.'\n\n\"Hän tarkasteli kasvojani pitkän väliajan kestäessä. Punnitsin sanani\ntarkasti ennen puhumistani. 'Tähän saakka', sanoin minä, 'en ole vielä\nmilloinkaan antanut sinulle anteeksi, mutta nyt, nyt kun näen sinut\ntäällä, toivon... toivon Jumalan nimessä, että olisin sen tehnyt ja\nryhtynyt taistelemaan onnestamme sinun kanssasi. Me olisimme ehkä...\nOtaksuhan nyt, Hetty, että olisin antanut sinulle anteeksi...'\n\n\"'Rakas Harry', sanoi hän hellästi, 'et suinkaan sinä halua itkettää\nminua täällä? Älkäämme puhuko siitä. Kerro minulle itsestäsi. Olen\nkuullut sinun menneen uudestaan naimisiin erään kauniin naisen kanssa.\nSumner piti kyllä huolta siitä, että minä sain kuulla sen. Oletko sinä\nonnellinen, Harry? Sinä olet niin varakkaan näköinen eivätkä kaikki ole\nvarakkaita näinä sodan jälkeisinä aikoina.'\n\n\"'Se on nyt niin ja näin, Hetty. Työskentelen kovasti ja olen\nkunnianhimoinen. Toimin vielä aputoimittajana tuossa vanhassa\npaikassani, mutta toivon pääseväni piakkoin sen johtajaksi. Olen\nkiivennyt korkealle. Vaimoni... Hän on ihastuttava ja suureksi avuksi\nminulle... Mutta nyt tämä satunnainen tapaamisemme... Hyvä Jumala,\nHetty, kuinka me silloin sotkimmekaan asiamme! Kaikki on kyllä hyvin,\nmutta toinen avioliitto ei ole ensimmäisen kaltainen. Sinä ja minä...\nMinä olen jonkinlainen veriveljesi eikä sitä seikkaa voi mikään\nmuuttaa. Tuo metsä, tuo pieni metsä, missä sinä suutelit minua. Miksi\nme särjimme kaiken, Hetty? Miksi me teimme sen? Me käyttäydyimme kuin\npari hölmöä, jotka ovat saaneet omakseen kalliin esineen. Nyt on kaikki\nmennyttä, mutta viha on haihtunut väliltämme. Sekin on mennyttä. Jos\nvain maailmassa on jotakin, mitä nyt voin tehdä puolestasi, teen sen\nmielelläni.'\n\n\"Hänen vanha leikillisyytensä pilkahti esille. 'Kunpa vain voisit\ntappaa Sumnerin', sanoi hän, 'rikkoa maailman ja hävittää olemattomiin\nkolmivuotiset muistot... Mutta mitä tämä hyödyttää, Harry? Minun olisi\npitänyt säilyttää itseni puhtaana. Ja sinun... ja sinun olisi pitänyt\nolla ystävällisempi minulle.'\n\n\"'Minä en voinut, Hetty.'\n\n\"'Tiedän sen. Enkä minä voinut aavistaa sitä, että vereni tekisi minulle\nkepposet jonakin iltana. Ja tässä me nyt olemme. Olemme kohdanneet\ntoisemme kuin kuoleman jälkeen. Kevät saapuu nyt, mutta vain muille\nihmisille. Kaikki nuo pienet crocus-kellot -- ne ovat ihan vaskitorven\nnäköisiä -- saavat nyt soida seuraaville lempiville. Toivotan heille\nparempaa onnea.'\n\n\"Istuimme vaieten hetkisen. Mieleni takalistolla väikkyi Milly koottuine\nteekuppeineen kuin heikosti vaatien. 'Kuinka myöhään sinä nyt\ntuletkaan!' sanoisi hän varmaan.\n\n\"'Missä sinä asut, Hetty?' kysyin minä. 'Mikä sinun osoitteesi on?'\n\n\"Hän pudisti päätään ajateltuaan hetkisen. 'Parempi on, ettet sitä\ntiedä.'\n\n\"'Mutta kai minä voin auttaa sinua jotenkin?'\n\n\"'Sellainen järkyttäisi vain kaikkia meitä. Minä olen saanut kupillisen\nlikaista vettä juodakseni ja minun on pakko mukautua siihen. Mitä sinä\nvoisit tehdä auttaaksesi minua?'\n\n\"'No niin', sanoin minä, 'minun osoitteeni pysyy kyllä helposti\nmuistissasi, koska se vielä on sama kuin silloinkin, jolloin me asuimme\nyhdessä, nimittäin Thunderstone House. Saattaahan joskus sattua\njotakin...'\n\n\"'Kuinka hyvä sinä oletkaan!'\n\n\"Me nousimme seisoen vastakkain ja meidän seisoessamme siinä tuhannet\nolosuhteet haihtuivat eikä muuta jäänyt jäljelle kuin kidutetut ja\nvääryyttä kärsineet minämme. 'Hyvästi, Hetty', sanoin minä. 'Tule\nonnelliseksi.'\n\n\"Hän puristi kättäni. 'Tule sinäkin onnelliseksi, Harry. Tämä ei kyllä\nole oikein, mutta olen iloinen, että me sentään tavattiin toisemme\nnäinkin. Ja kuinka iloinen olenkaan kuullessani, että vihdoinkin voit\nantaa minulle hiemankin anteeksi.'\"\n\n\n3\n\n\"Tämä kohtaus vaikutti minuun syvästi. Se karkoitti paljon\ntarkoituksettomia haaveita mielestäni avaten sen vankilan, minne\nolin sulkenut lukemattoman määrän kiellettyjä ajatuksia. Ajattelin\näärettömästi Hettyä. Ne olivat epämääräisiä ja mahdottomia ajatuksia;\nne hyökkäsivät kimppuuni öisin, matkallani työhön ja työni\nrauhallisimpina hetkinä; ne olivat dramatiseerattujen kohtausten\nesityksiä, selityksiä ja olosuhteiden taikavoimaisia käänteitä, jotka\näkkiä palauttivat entisen menetetyn maailmamme meille takaisin. Koetin\ntukahduttaa nämä hämärät kuvitteluni, onnistumatta siinä kuitenkaan\nkokonaan; ne levisivät henkiselle taivaalleni minusta huolimatta. Minä\nen voi kertoakaan teille, kuinka monta, kertaa kävelinkään noiden\nRegents-puistojen läpi ja tämä poikkeaminen muuttui tavalliseksi\ntiekseni asemalta kotiini. Ja minä voin vielä poiketa tavalliselta\ntieltäni jollekin sivukäytävällekin, koska olin nähnyt vilahdukselta\npuiden oksien ja kukkasarkojen välistä jonkin yksinäisen naisen. Mutta\nHetty ei tullut milloinkaan enää sinne.\n\n\"Ja minun näin muistellessani Hettyä mustasukkaisuuteni ja vihani\nSumneria kohtaan lisäytyivät tasaisesti. En luullakseni halunnut\nlainkaan Hettyä itselleni, tahdoin vain kiihkeästi erottaa hänet tuosta\nmiehestä. Tämä vihamielisyyteni Sumneria kohtaan oli katumukseni ja\nuudestaan heränneen rakkauteni ilkeä pohjavirta. Hän oli tuo paha\nolento, joka oli työstänyt minulta Hettyn. En ajatellut hetkistäkään,\nettä minä päinvastoin olin pakottanut Hettyn takaisin hänen luokseen\ntaipumattomilla avioeron vaatimuksillani.\n\n\"Ja tätä haaveiluani, miettimistäni ja hyödytöntä suunnittelemista, tätä\ntoivomista, että Hettyn ja minun välillä tapahtuisi jotakin muutakin,\njatkui minun mainitsematta siitä sanaakaan kellekään elävälle sielulle.\nSe kai johtui omantuntoni soimauksista, etten ollut rehellinen Millyä\nkohtaan, vaikka minä teinkin heikon yrityksen kertoakseni Millylle\nkohdanneeni Hettyn ja järkyttyneeni nähdessäni hänen köyhyytensä ja\nonnettomuutensa. Halusin taivuttaa hänet ajattelemaan samoin kuin\nminäkin ja tuntemaankin samoin. Huomautin eräänä päivänä -- me olimme\nmenneet kävelemään Hampstead Heathiin eräänä iltapäivänä -- että olin\nkerran kävellyt tätä samaa harjannetta Round Poolin ympäri Hettyn\nkanssa ollessani viime kertaa lomalla. 'Millaiseksi hänen elämänsä on\nnyt mahtanut muodostuakaan?' sanoin minä.\n\n\"Milly ei vastannut heti, ja kun katsahdin häneen, olivat hänen kasvonsa\npunastuneet ja kovat. 'Olen toivonut sinun jo unhottaneen hänet', sanoi\nhän tukahdutetulla äänellä.\n\n\"'Tämä toi hänet jälleen mieleeni. Koetan aina olla muistelematta häntä.\nSinä et tiedäkään, mitä tuo nainen merkitsi minulle, etkä ymmärrä\nnöyryytystäni.'\n\n\"'En sanonut äskeistä vain itseni vuoksi', lisäsi hän, 'vaan sinunkin\ntähtesi.'\n\n\"Hän ei sanonut mitään sen enempää, mutta oli ilmeistä, kuinka\npeloittavasti jo paljas Hettyn nimen mainitseminenkin oli järkyttänyt\nhäntä.\"\n\n\"Teitä viheliäisiä raukkoja\", huudahti Firefly. \"Kuinka sairaalloisen\nmustasukkaisia te kaikki olittekaan!\"\n\n\"Enkä minä mennyt Fannynkään luo pitkään aikaan kertomaan hänelle\nHettystä. Olin esittänyt hänelle väärin Hettyn tavalliseksi\nturmeltuneeksi naiseksi ja nyt tuntui minusta vaikealta asian\noikaiseminen. Enkä minä sitäpaitsi tavannutkaan Fannyä enää niin\nusein kuin ennen vanhaan. Hän asui kaukana minusta Lontoon toisessa\nlaidassa. Hänen suhteensa Newberryyn oli nyt paljon julkisempi kuin\nennen ja hän oli hankkinut itselleen paljon sellaisia tuttavia, jotka\npitivät hänestä. Mutta tämä julkisuus teki Millyn vieläkin jäykemmäksi\nhäntä kohtaan, koska hän pelkäsi, että Fannyn suhteesta tehdään\njokin häväistysjuttu, joka vaikuttaa haitallisesti asemaani Crane &\nNewberryn liikkeessä. Newberry oli vuokrannut erään huvilan Pangbournen\nläheisyydestä ja Fanny voi viettää siellä kokonaisia viikkojakin poissa\nkaikkien näkyvistä.\n\n\"Mutta jonkin ajan kuluttua syntyi sellainen tilanne, että se lähetti\nminut pikaviestin nopeudella hänen luokseen saamaan apua ja neuvoja.\"\n\n\n4\n\n\"Äkkiä heinäkuussa, kun jo luulin, etten milloinkaan enää saisi kuulla\nhänestä mitään, kääntyikin Hetty puoleeni rukoillen apua. Tahtoisinko\ntulla jonakin määrättynä iltana, kysyi hän, suihkukaivon luo erääseen\npuistoon eläintieteellisen puutarhan läheisyyteen tapaamaan häntä.\nIstuutuisimme sitten jonnekin, että hän saisi kertoa minulle, mitä\nhänellä on sydämellään. Hän kielsi minua kirjoittamasta hänelle,\nkoska Sumner oli tullut hyvin mustasukkaiseksi, ja käski minun vain\npistää ilmoituksen _Daily Expressiin_ nimimerkillä ABCD ja ilmoittaa\nsiinä sopiva päivä ja tunti. Varasin siihen tarkoitukseen ensimmäisen\nmahdollisen illan.\n\n\"Ja siellä tapasin minä sen toivottoman ja alakuloisen Hettyn\nasemesta, jonka oli kohdannut keväällä, jännittyneen ja kiihkeän\nHettyn. 'Minä haluan mennä sellaiseen paikkaan, mistä meitä ei voida\nhuomata', sanoi hän minun tullessani hänen luokseen. Hän tarttui\nkäsivarteeni viedäkseen minut mukanaan ja opasti minut paria viheriää\ntuolia kohti, jotka olivat syrjässä lyhyen matkan päässä puiston\nläpi vievästä valtatiestä. Huomasin hänen vieläkin käyttävän samaa\nkulunutta pukua, joka oli ollut hänen yllään viime kerrallakin meidän\ntavatessamme toisemme. Hänen käytöksensä minua kohtaan erosi nyt\nkokonaan siitä tavasta, millä hän oli kohdellut minua viime kerralla.\nHänen olennossaan oli jotakin tuttua ja luottavaista, kuin hän tällä\nväliajalla olisi kohdannut minut lukemattomia kertoja kuvitteluissaan,\nkuten hän epäilemättä oli tehnytkin.\n\n\"'Sinä tarkoitit kai totta sanoillasi, Harry, kun viime kerran\nkeskustelimme toistemme kanssa?' aloitti hän.\n\n\"'Kyllä.'\n\n\"'Sinä siis lupaat auttaa minua, jos suinkin vain voit?\n\n\"'Varmasti!'\n\n\"'Mutta jos minä pyytäisinkin sinulta hieman rahaa?'\n\n\"'Luonnollisesti silloinkin.'\n\n\"'Haluan erota Sumnerista. Minulla on nyt tilaisuus siihen; voisin tehdä\nsen.'\n\n\"'Kerro minulle kaikki, Hetty. Lupaan tehdä kaiken voitavani.'\n\n\"'Asiat ovat muuttuneet sen jälkeen kuin me viimeksi tapasimme, Harry.\nOlen joutunut jonkinlaisen toivottomuuden tilaan. Mukauduin ensin\nkaikkeen huomattuani sinun muuttaneen mieleni. En tiedä, kuinka se\ntapahtui, mutta niin se vain on. Ehkä minun pitikin muuttua joka\ntapauksessa. Mutta nyt en voi enää elää pitempää aikaa Sumnerin kanssa\nyhdessä. Ja nyt on minulla tilaisuus erota. Mutta minä tarvitsen paljon\nrahaa, noin kuusi tahi seitsemänkymmentä puntaa.'\n\n\"Mietin hetkisen. 'Se käy hyvin päinsä, Hetty, jos vain voit odottaa\nviikon verran tahi niille main. Sanokaamme kymmenen päivää.'\n\n\"'Katsohan, minulla on muuan ystävä, eräs tyttö, joka meni naimisiin\nerään kanadalaisen kanssa. Hän jäi tänne voidakseen synnyttää lapsensa\ntäällä miehen matkustaessa kotiinsa, mutta nyt aikoo hänkin matkustaa\nsinne miehensä luo. Hän on ollut sairas ja hän on vieläkin niin heikko,\nettei hän uskalla lähteä matkalle yksinään. Minun olisi nyt hyvin\nhelppo matkustaa sinne hänen kanssaan hänen serkkunaan ja toverinaan.\nJos minulla vain olisi tarpeelliset matkavarusteet... Me olemme\nkeskustelleet kaikesta. Hän tuntee jonkun, joka voi hankkia minulle\npassinkin. Tyttönimelleni. Suunnitelmamme on sellainen. Voisin lähettää\ntavarani hänen asuntoonsa ja livahtaa tieheni.'\n\n\"'Siinä siis vaihtaisit jälleen nimeä ja aloittaisit kaiken uudestaan\ntuolla?'\n\n\"'Niin.'\n\n\"Mietin hänen suunnitelmaansa ja se miellytti minua. 'Sinun ei tarvitse\nolla lainkaan huolissasi rahoista', sanoin minä.\n\n\"'En voi elää enää Sumnerin kanssa yhdessä. Sinä et ole nähnyt häntä\nmilloinkaan etkä siis tiedä, millainen hän on.'\n\n\"'Olen kuullut sanottavan häntä hyvännäköiseksi.'\n\n\"'Enkö minä tuntisi noita punaisia ja velttoja kasvoja? Hän on\nvalehtelija ja petturi. Hän kuvittelee olevansa kaikkia muita parempi.\nNyt hän on ruvennut juomaankin. Jumala yksin tietää, miksi minä menin\nnaimisiin hänen kanssaan. Se tuntui jostakin syystä niin luonnolliselta\nsen jälkeen kuin sinä olit eronnut minusta. Lapsenhan piti saada\nitselleen isä... Mutta minä inhoan häntä, Harry. Hän inhoittaa\nminua enkä minä voi enää jatkaa. En voi sietää sitä. Sinä et voi\nkuvitellakaan, millaista meillä on pienessä asunnossamme tällaisina\nkuumina päivinä, kun minun täytyy taistella hellämielistä juopunutta\nmiestä vastaan... Ellen vain olisi keksinyt tätä keinoa, olisi jotakin\npahempaakin saattanut tapahtua!'\n\n\"'Etkö sinä voi lähteä pois hänen luotaan heti?' kysyin minä. 'Miksi\nmenisitkään enää hänen luokseen?'\n\n\"'En. Minun pitää päästä esteettömästi matkustamaan tahi muuten voi\ntapahtua jokin onnettomuus. Etkä sinä saa sekaantua siihen. Hän\najattelisi sinua heti, jos joku vain viittaisikaan sinuun. Sinun on\nvain pidettävä huoli rahoista ja kaikesta muustakin, kuten kirjeistä ja\nsellaisesta, ja toimittaa ne minulle sekaantumatta sen enempää asiaan.\nSinun pitää hankkia minulle puhdasta rahaa eikä maksuosoituksia.\nMe emme saa näyttäytyä yhdessä missään. Täälläkin on vaarallista.\nHän on liittynyt erääseen roistosakkiin ja rupeaa nyt menemään yhä\nenemmän alaspäin. He kiristävät vetojenmerkitsijöitä uhaten heitä\nrevolvereillaan. He antavat tavaroita toisilleen. Tämä kaikki on\njohtunut vedonlyönnistä, ja nyt he sanovat tällä uudella hommallaan\nsaavansa hieman omiaan takaisin... Jos he vain vainuavat sinut,\nhyökkäävät he heti kimppuusi.'\n\n\"'Juoksuhautataistelua Lontoossa. Minä antaudun siihen vaaraan.'\n\n\"'Sinun ei tarvitse antautua mihinkään vaaraan, jos vain olemme\nvarovaisia. -- Kunpa vain tietäisin jonkun, joka voisi auttaa meitä.'\n\n\"Ajatukseni kohdistuivat heti sisareeni Fannyyn.\n\n\"'Se olisi turvallista', sanoi Hetty, 'niin turvallista kuin suinkin.\nJa minusta olisi niin hauskaa tavata häntä jälleen. Rupesin pitämään\nhänestä heti tutustuttuani häneen... Mutta tämä kaikki on hirveän\nystävällistä sinun puoleltasi, Harry. En ole ansainnut hetkenkään\nhellyyttä.'\n\n\"'Lorua! Minähän sinut saatoin tähän kurjuuteen, Hetty.'\n\n\"'Minä hyppäsin siihen.'.\n\n\"'Putosit. Eikä se ole lainkaan paljon, Hetty, jos nyt ojennan sinulle\nkäteni auttaakseni sinut sieltä jälleen pois.'\"\n\n\n5\n\n\"Menin seuraavana päivänä sisareni Fannyn luo valmistamaan häntä Hettyn\nvierailun varalta. Hän istui nojatuolissa kuunnellen puhettani ja\ntarkastellen kasvojani minun kertoessani hänelle tarinaani. Tunnustin\nhänelle, kuinka minä olin liioitellut Hettyn rikosta ja pyysin hänen\napuaan. 'Minun olisi pitänyt puhutella häntä, Harry, ennenkuin\nuskoin sinua', sanoi hän. 'En tietysti vieläkään voi kuvitellakaan,\nkuinka tyttö, joka rakastaa jotakin miestä, voi sietää toisen miehen\nsuuteloita, mutta hänhän oli silloin nauttinutkin väkijuomia, kuten\nsanoit. Me naiset emme ole kaakki samanlaisia. Meitä on maailmassa\nvaikka minkälaisia. Muutamat tytöt -- heidän selkärankansa kuin\nkatkeaa heidän tuntiessaan miehen suutelon huulillaan. Sinä ja minä,\nHarry, emme ole sellaisia. Olen ajatellut sinun puhuessasi siinä,\nkuinka me molemmat todellisuudessa olemme äiti raukkamme kaltaisia\nsiitäkin huolimatta, että hän niin usein riiteli kanssamme. Me käymme\nkoviksi heti, ellemme ole varuillamme. Ja sinun Hettysi oli nuori ja\ntietämätön. Ja se tapahtui vain kerran ja kuitenkin se tuhosi koko\nhänen elämänsä... En tiennyt asian laitaa sellaiseksi, Harry.'\n\n\"Ja sisareni Fanny alkoi muistella Hettystä saamiaan vaikutelmia\najatellen hänen raikasta vilkkauttaan ja kiintoisaa puhettaan. 'Kun\nhän poistui, sanoin itselleni, että hänellä on järkeä, ja hän olikin\nensimmäinen tapaamani nerokas nainen. Hän oli runollinen. Kaikki, mitä\nhän sanoo, eroaa hieman niistä seikoista, joista useimmat ihmiset\npuhuvat. Hän sanoo asioita, jotka ovat kuin kukkia pensasaidoissa. Niin\nhän teki silloin. Onko hän vieläkin samanlainen?'\n\n\"'En ole milloinkaan ajatellut siitä noin', sanoin minä. 'Hänellä on\nluullakseni jonkinlaisia runollisia taipumuksia. Tässä muuannakin\npäivänä, kun tapasin hänet ensi kerran -- mitä hän silloin sanoikaan?\nJotakin se vain oli.'\n\n\"'Niitä ei pidä toistaa, Harry. Nerokkaiden ajatusten pitää kukkia\nsiellä, missä ne ovat itäneetkin. Ne eivät kelpaa maljakkoihin. Sinä ja\nminä olemme kyllä melko sukkelia ja nerokkaita, Harry, mutta meillä ei\nole milloinkaan ollut taipumuksia tuollaiseen.'\n\n\"'Olen aina pitänyt hänen puheestaan', sanoin minä.\n\n\"Aloin selittää tilannetta Fannylle täydellisemmin ja näyttää hänelle,\nkuinka hän voi olla avuksi siinä. Minä en saa tavata Hettyä enää, vaan\nsinun on puhuteltava häntä, annettava hänelle ne sata puntaa, jotka\nme voimme luovuttaa hänelle yhteisesti, ja ruveta yhteyteen niiden\nystävien kanssa, joita hänen pitää seurata, ja viedä hänet pois. Fanny\nkuunteli vakavasti ja suostui.\n\n\"Sitten hän mietti.\n\n\"'Miksi sinä et itse vie häntä Kanadaan, Harry?' kysyi hän äkkiä.\"\n\n\n6\n\n\"En vastannut Fannylle muutamiin hetkiin mitään sanoen sitten: 'En\nhalua.'\n\n\"'Sinähän rakastat Hettyä vieläkin, voin nähdä sen.'\n\n\"'Rakastanko minä? Mutta siihen en voi kuitenkaan suostua.'\n\n\"'Et siis tahdo olla hänen kanssaan?'\n\n\"'Se ei voi tulla kysymykseenkään. Miksi sinä kyselet niin tuskallisia\nasioita? Kaikki tuo on jo mennyttä.'\n\n\"'Eikö ylösnousemus sitten olekaan mahdollinen? Miksi se ei voisi tulla\nkysymykseen? Ylpeydestäkö?'\n\n\"'Ei.'\n\n\"'Miksi sitten?'\n\n\"'Millyn vuoksi.'\n\n\"'Ethän sinä rakasta Millyä.'\n\n\"'En rupea väittelemään kanssasi siitä, Fanny. Minä rakastan häntä.'\n\n\"'Mutta et niinkuin Hettyä.'\n\n\"'Aivan eri tavalla. Mutta Milly luottaa minuun. Hän uskoo minuun ja\nminä voisin yhtä hyvin varastaa rahaa jonkin lapsen säästölaatikosta\nkuin pettää hänet.'\n\n\"'On ihmeellistä, kuinka hienotunteisia miehet voivat olla sellaisia\nvaimojaan kohtaan, joita he eivät rakasta', sanoi Fanny katkerasti.\n\n\"'Newberry on erilainen', sanoin minä. 'Minulla on pieni poikani ja\ntyöni, ja vaikka sinä et voi siihen milloinkaan mukautuakaan, rakastan\nminä sittenkin Millyä.'\n\n\"'Jollakin tapaa. Kelpaako hän sinulle toveriksi ja onko hän hauska?'\n\n\"'Minä luotan häneen ja rakastan häntä. Ja mitä taasen Hettyyn tulee,\net sinä ymmärrä suhdettamme. Minä rakastan häntäkin, rakastan\näärettömästi. Mutta se on samanlaista kuin pari aavetta tapaisi\ntoisensa kuutamossa. Me olemme kuolleet toisillemme ja suremme.\nSuhdettamme ei voida lainkaan verrata sinun suhteeseesi, Fanny. Minä\ntoimitin Hettyn helvettiin ja teen melkein mitä tahansa maailmassa\nsaadakseni hänet sieltä pois. En tahdo enää tavatakaan häntä, tahdon\nvain saada hänet pois tuosta saastasta ja tylsyydestä johonkin\nsellaiseen paikkaan, missä hän voi aloittaa uudestaan. Muuta en\nhalua eikä hänkään halua muuta. Kuinka voisimmekaan vielä kerran\nliittyä yhteen? Kuinka voisimmekaan jälleen suudella toisiamme kuin\nrakastavaiset? Me olemme molemmat saastaisia ihmisraukkoja. Entä sitten\nkaikki minun osoittama julmuuteni? Sinä ajattelet nyt jotakin muuta,\nFanny, etkä Hettyä ja minua.'\n\n\"'Ehkä minä ajattelenkin', sanoi Fanny. 'Niin minä toki teenkin.\nJa hänen on nyt siis pakko matkustaa Kanadaan ja aloittaa alusta,\nkunnes hänen terveytensä ja rohkeutensa palaavat takaisin. Hänen\nluonteiselleen naiselle ei ole luonnollista elää ilman miehen\nrakkautta, Harry.'\n\n\"'Annetaan hänen elää ja rakastaa', sanoin minä. 'Hän aikoo vaihtaa\nnimensä ja hänen ystävänsä tukevat häntä. He eivät tule hylkäämään\nhäntä. Annetaan hänen unhottaa ja aloittaa alusta.'\n\n\"'Jonkun toisen miehen kanssako?'\n\n\"'Vaikkapa niinkin.'\n\n\"'Eikö sinusta sellainen ajatuskin tunnu jo vastenmieliseltä?'\n\n\"Minuun sattui, mutta en kuitenkaan suuttunut. 'Onko minulla mitään\noikeutta ajatella sellaista enää?'\n\n\"'Sinä tulet kuitenkin ajattelemaan sitä ja jatkamaan elämääsi vaimosi\nkanssa, johon sinä luotat ja jota sinä kunnioitat, ja joka on niin\nikävä ja vastenmielinen kuin ojavesi.'\n\n\"'Ei, vaan minun poikani äiti. Hän on luotettava ja minä olen sidottu\nhäneen valallisesti. Ja sitten minulla on työni. Se ei ehkä tunnu\nsinusta miltään. Mutta se on kuitenkin niin tarpeeksi hyvää minulle,\nettä voin antautua sille. Enkö voi rakastaa Hettyä ja auttaa häntä pois\nverkosta tarvitsematta palata takaisin mahdottomiin asioihin?'\n\n\"'Harmaita maanantai-aamuja', sanoi Fanny.\n\n\"'Niinkuin ei koko elämä olisi harmaata', vastasin minä.\n\n\"Ja sitten\", sanoi Sarnac, \"muistan ennustaneeni. Niin, minä ennustin,\nmutta milloin. Parituhatta vuottako vaiko pari viikkoa sitten? Istuin\nFannyn pienessä arkihuoneessa kuin jokin vanhan maailman olento hänen\nvanhanaikaisen kalustonsa joukossa ja sanoin, ettei miesten eikä\nnaisten tarvitse aina kärsiä niin paljon kuin me silloin. Sanoin,\nettä me olemme vielä jonkinlaisia villiraukkoja, jotka elämme vielä\nsivistyksen ensi sarastuksessa, että me kärsimme senvuoksi, että me\nolemme huonompaa rotua, huonosti harjoitettuja ja anteeksiantamattoman\ntietämättömiä itsestämme, ja että tuo paljas tosiseikka, että me\ntiedämme oman onnettomuutemme, on jo lupaus paremmista oloista ja\nettä sellainenkin päivä vielä koittaa, jolloin armeliaisuus ja\nymmärtäväisyys valaisevat maailman niin, etteivät miehet eivätkä\nnaiset enää tee pahaa itselleen eivätkä toisilleen, kuten he tekevät\nnyt kaikkialla koko maailmassa yleisesti, laillisesti ja rajoitetusti\nmustasukkaisuudesta ja vihasta.\n\n\"Se on vieläkin liian epäselvää meille\", sanoin minä, \"voidaksemme nähdä\nselvästi, minne me olemme menossa, minkävuoksi jokainen meistä erehtyy,\nkompastelee ja tekee tyhmyyksiä. Jokainen ehdottomasti. Minun, on nyt\nhyödytöntä kysyäkään, mitä minun oikeastaan pitää tehdä, koska kaikki\nnykyiset tekoni ovat vääriä. Minun pitäisi lähteä Hettyn mukaan ja\nruveta hänen rakastajakseen jälleen -- voisin sen tehdäkin helposti,\nmiksi sen kieltäisin -- ja minun pitäisi pysyä Millyn luona ja siinä\ntyössä, jonka olen valinnut itselleni maailmassa. Molemmat tiet, sekä\noikea että vasen, johtavat suruun ja katumukseen, mutta tässä synkässä\nmaailmassa on tuskin ainoatakaan sellaista ihmistä, Fanny, jonka ei\nole ollut tahi piakkoin ole pakko tehdä yhtä ankaraa valintaa. En tahdo\nsynkistyttää Millyn elämää; minä en voi, koska hän luottaa minuun niin\nehdottomasti. Sinä olet rakkain sisareni, Fanny, ja minä rakastan\nsinua ja me olemme rakastaneet toisiamme. Muistatko sinä, kuinka sinä\ntavallisesti saattelit minua kouluun ja talutit minua mennessämme\nkatujen yli? Älä tee asiaa minulle nyt liian vaikeaksi, auta vain minua\nauttamaan Hettyä. Älä revi minua kappaleiksi. Hän on vielä hengissä\nja nuori ja hän on -- Hetty. Tuolla kaukana hän ainakin voi aloittaa\nuudelleen.\"\n\n\n7\n\n\"Tapasin kuitenkin Hettyn vielä kerran ennen hänen poistumistaan\nEnglannista. Sain Thunderstone Houseen kirjeen, jossa hän ehdotti\nkohtausta.\n\n\"'Sinä olet ollut niin ystävällinen minulle', kirjoitti hän. 'Sinä olet\nollut niin jalomielinen ja hyvä, ja antanut minulle takaisin onneni.\nKiihoitun jo ajatellessani suurta valtamerilaivaa ja merta, ja rintani\npaisuu toivosta. Me olemme saaneet jonkinlaisen kuvan laivasta; se\non kuin jokin suuri hotelli ja kajuuttamme paikka on merkitty siihen\naivan oikein. Kanada tulee olemaan ihmeellinen, tuo lumihankien\nkuningattaremme, ja me matkustamme sinne New Yorkin kautta, jota ei\nvoida verrata mihinkään muuhun maailmassa, koska se on rakennettu\nikkunoiden täyttämistä kallioista ja louhista, jotka kohoavat korkealle\ntaivaalle. Ja sekin tuntuu niin ihmeelliseltä, että saan jälleen\nuusia vaatteita. Livahdan usein Fannyn luo vain saadakseni hypistellä\nniitä. Olen kiihoittunut, kiitollinen ja täynnä toivoa, tahdon sen\ntunnustaa. Ja, Harry, Harry, sydämeni on täynnä tuskia. Tahdon\npuhutella sinua vielä kerran. Minä en kyllä ansaitse sellaista, mutta\nhaluan sitä kuitenkin. Mehän aloitimme kävelyretkillä ja voimmehan\nlopettaakin samalla tavalla. Torstaina ja perjantaina oleskelee koko\nsakki Leedsissä. Voisin olla poissa kotoa koko päivän kumpanakin\npäivänä ja olisi ihmeellistä, jos joku saisi sen tietää. Toivon, että\nvoisimme uudistaa tuon vanhan retkemme, mutta paikka on luullakseni\nliian kaukainen ja mahdoton. Me säästämme sen siksi, Harry, kunnes\nme molemmat olemme kuolleita ja sitten me muutumme pariksi heikoksi\nruohoa heiluttelevaksi vihuriksi tahi pariksi ohdakkeenhaituvaksi,\njotka liitelevät vierekkäin. Mutta mehän muistamme vielä tuon toisenkin\nretkemme, jolloin menimme Shereen ja sitten suoraan pohjoisten kumpujen\nyli Leatherheadiin. Me katselimme Wealdin yli omia kaukaisia eteläisiä\nkumpujamme. Siellä oli männiköitä ja kanervikkoja ja lukemattomia\nkukkuloita. Ja törkykasoista kohoavaa savua.'\n\n\"Minun oli määrä vastata Fannyn asuntoon.\n\n\"Ja tietysti me teimme tuon retkemme, me kaksi puoleksi henkiin\npalautettua rakastavaista. Me emme rakastelleet toisiamme lainkaan,\nvaikka me suutelimmekin tavatessamme ja aioimme vielä suudella\nerotessammekin. Me puhuimme kuin luullakseni vain kuolleitten sielut\nehkä puhuvat siitä maailmasta, joka kerran on ollut todellinen. Me\nkeskustelimme sadoista eri asioista, Sumneristakin. Nyt kun Hetty\noli niin lähellä pelastumistaan hänen kynsistään, oli Hettyn viha\nhaihtunut. Hän kertoi Sumnerin rakastavan häntä intohimoisesti ja\ntodellakin tarvitsevan häntä, minkävuoksi hän halveksiessaan miestään\nei käyttäydy rehellisesti eikä ajattele hänen parastaan. Se haavoittaa\nSumnerin itsetuntoa tehden hänet väkivaltaiseksi ja uhmaavaksi. Jokin\nnainen, joka olisi rakastanut häntä, joka olisi ryhtynyt sellaiseen\nvaivaan, että hän olisi aina pitänyt häntä silmällä ja rakastanut\nhäntä siten kuin naisen pitääkin rakastaa miestään, olisi ehkä voinut\ntehdä hänestä jotakin. 'Mutta minä en ole milloinkaan rakastanut,\nhäntä, Harry, vaikka olen koettanutkin. Voin kuitenkin nähdä sen,\nmilloin hän loukkaantuu jostakin. Voin nähdä, kuinka perinpohjin se\njoskus tapahtuu, eivätkä asiat loukkaa häntä ollenkaan sen vähempää,\nvaikka hän tekeekin ilkeitä tekoja.' Hän oli kuulemma turhamainenkin\nja häpeili saamattomuuttaan, ettei hän voi hankkia vaimolleen hyvää\ntoimeentuloa. Hän näytti vaipuvan hyvin nopeasti rikollisuuteen, eikä\nHettyllä ollut niin suurta vaikutusvaltaa häneen, että hän olisi voinut\nestää häntä siitä.\n\n\"Voin vieläkin nähdä Hettyn ja kuulla hänen äänensä meidän kävellessämme\nleveätä ratsutietä suurten rhododendrojen välitse. Ja hän puheli\nherkeämättä vakavasti, harkiten ja ystävällisesti tuosta lurjuksesta,\njoka oli pettänyt, häväissyt ja lyönyt häntä. Ja vaikka Hetty olikin\nsaanut päähänsä tällaisia uusia mielipiteitä, oli hän kuitenkin samalla\ntuo vanha rakas Hetty, jota olin rakastanut ja kohdellut huonosti ja\njonka olin menettänyt, teräväjärkinen ja viisas tyttö.\n\n\"Me istuimme kauan aikaa kumpujen laella Sheren läheisyydessä\nsellaisella paikalla, mistä avautuva näköala oli laajin ja kaunein,\nmuistellen entisiä onnellisia Kentissä viettämiämme päiviä ja puhellen\ntulevista pitkistä välimatkoista, merimatkasta, Ranskasta ja koko\nmuustakin avarasta maailmasta. 'Tunteeni ovat samanlaiset', sanoi\nhän, 'kuin lapsena lukukauden lopussa. Lähden nyt täältä aivan uusiin\noloihin. Pue päällystakki yllesi ja kiinnitä hattu päähäsi, koska suuri\nlaiva odottaa sinua. Olen hieman peloissani senvuoksi, mutta melko\nonnellinen... Toivoisin... Mutta viis siitä!'\n\n\"'Sinä toivoisit...?'\n\n\"'Voisinko minä toivoakaan muuta?'\n\n\"'Sinä tarkoitat...?'\n\n\"'Toivoni on ilkeä.'\n\n\"'Minun täytyy pysyä tuossa työssäni, jonka olen valinnut voidakseni\nlopulta päättää sen. Mutta jos haluat sen tietää, Hetty, niin minäkin\ntoivon samaa. Hyvä Jumala, kunpa vain toiveet voisivat vapauttaa\nihmisen!'\n\n\"'Niin, sinulla on työsi täällä. En tahtoisi viedä sinua pois täältä,\nHarry, vaikka voisinkin. Sinä olet voimakas, Harry, ja sinä kyllä\nselviydyt siitä ja teet sen työn, jota sinut on pantu tekemäänkin -- ja\nminäkin lupaan mukaantua tyynesti kohtalooni. Päästyäni tuonne kauas\nvoin minä luullakseni unhottaa Sumnerin melkein kokonaan ja nekin\nasiat, joita tänä väliaikana on tapahtunut. Tulen muistelemaan usein\nsinua, eteläisiä kumpuja ja tätä, kuinka me istuimme vierekkäin täällä.\n\n\"'Ehkä', jatkoi hän, 'taivaskin on tällainen paikka. Tällainen korkea\nvuorenrinne, minne ihminen saapuu vihdoin, sitten kuin kaikki\nraataminen, puskeminen, toivominen, pettyminen, kannustaminen, nälkä\nja julma mustasukkaisuus ovat loppuneet häneen nähden ikuisiksi\najoiksi. Hän saa istuutua sinne levähtämään eikä hän ole yksinään.\nHänen rakastettunsakin on siellä ja istuu hänen vieressään olkapää\nolkapäässä kiinni hyvin lähellä ja hyvin hiljaa, ja hänen syntinsä on\nannettu hänelle anteeksi. Hänen laiminlyömisensä ja väärinkäsityksensä\neivät merkitse silloin enää mitään, kauneus saa hänet valtoihinsa ja\nhe vaipuvat sen katselemiseen vierekkäin, ja yhdessä he unhottavat\nja vähitellen haihtuvat, kunnes vihdoin ei mitään enää ole jäljellä\nkaikista vaikeuksista, vihasta eikä surusta eikä heistä itsestäänkään,\npaitsi kukkulan jyrkkää rinnettä hivelevää tuulosta, auringonpaistetta\nja ikuista rauhaa...\n\n\"Mikä kaikki', sanoi Hetty nousten seisoalleen ja kumartuen puoleeni,\n'on vain autiota tyhjyyttä. Ah, Harry, Harry, ihminen tuntee, mutta\nkun hän koettaa ilmaista ajatuksensa, lausuu hän vain tyhjänpäiväisiä\nsanoja. Me olemme tuskin aloittaneetkaan vielä matkaamme Leatherheadiin\nja sinun pitää olla kotonasi jo seitsemän aikaan. Nouse senvuoksi,\nHarry. Nouse ja tule mukaani. Sinä olet minulle rakkain kaikista\nelävistä olennoista ja sinä olet ollut kuvaamattoman kiltti tullessasi\ntänne kanssani tänään. Pelkäsin puolittain, että sinä ajattelisit tätä\ntyhmyydeksi.\n\n\"Myöhään iltapäivällä me saavuimme erääseen Little Bookham nimiseen\npaikkaan ja siellä me joimme teetä. Noin puolentoista kilometrin päässä\nsiitä oli muuan rautatieasema ja sieltä lähti juna juuri Lontooseen. Se\nsaapui asemalle meidän tullessamme laiturille.\n\n\"Kaikki oli mennyt hyvin siihen saakka, mutta sitten singahti\nensimmäinen onnettomuuden salama. Leatherheadissa me katselimme\nlaiturille ja samalla sattui muuan pieni punakka mies kävelemään\nohitsemme noustakseen viereiseen osastoon. Hän oli pieni tallirenkiä\nmuistuttava mies juutalaisille nenineen, jonka alla kärysi sikari.\nHän oli juuri pääsemäisillään vaunuun, kun hän katsahti meihin. Hänen\nkatseensa näytti ensin epäilevältä muuttuen sitten tuttavalliseksi, ja\nnähdessään hänet Hetty kimmahti takaisin.\n\n\"'Menkää sisään', sanoi junailija viheltäen pilliinsä, jolloin pieni\nmies hävisi näkyvistämme.\n\n\"Hetty oli hyvin kalpea. 'Tunnen tuon miehen', sanoi hän, 'ja hänkin\ntuntee minut. Hänen nimensä on Barnado. Mitä minun nyt pitääkään tehdä?'\n\n\"'Ei mitään. Tunteeko hän sinut hyvin?'\n\n\"'Hän on käynyt luonamme pari kolme kertaa.'\n\n\"'Hän ei ehkä tuntenutkaan sinua varmasti.'\n\n\"'Luullakseni hän tunsi. Jos hän nyt tulee ikkunaan seuraavalla asemalla\nsaadakseen täyden varmuuden asiasta, niin voinko minä teeskennellä\nolevani joku toinen? Kieltäytyä tuntemasta häntä tahi olla vastaamatta,\nkun hän puhuttelee minua nimeltä?'\n\n\"'Mutta jos hän sittenkin on varma asiastaan huolimatta sinun\nteeskentelystäsi, rupeaa hän heti epäilemään ja kiiruhtaa suoraa päätä\nmiehesi luo. Mutta jos sinä taasen suhtaudut tähän kaikkeen hyvin\ntyynesti nimittäen minua serkuksesi tahi langoksesi, ei hän ehkä\nmuistele asiaa sen enempää eikä mainitse tästä mitään miehellesi. Mutta\njos me herätämme hänessä epäluuloja, kiiruhtaa hän Sumnerin luo päätä\npahkaa. Sinä matkustat kaikissa tapauksissa Liverpooliin huomenna. Hän\nei luullakseni tiedä mitään sinun asioistasi.'\n\n\"'Minä ajattelinkin sinua', sanoi Hetty.\n\n\"'Mutta eihän hän tunne minua. Tuosta sakista ei tietääkseni kukaan ole\nnähnyt minua ennen...'\n\n\"Silloin juna hiljensi vauhtiaan saapuessaan seuraavalle asemalle. Herra\nBarnado ilmestyi näkyviin sikareineen kirkassilmäisenä ja uteliaana.\n\n\"'Siunatkoon, ellen minä jo äsken sanonut itselleni, että näkemäni\nnainen oli Hetty Sumner', sanoi herra Barnado. 'Ihmeellistä, että\ntäällä näinkin voi kohdata tuttavia.'\n\n\"'Lankoni, herra Dyson', sanoi Hetty esittäen minut. 'Olemme käyneet\nmaalla tervehtimässä hänen pientä tytärtään.'\n\n\"'En tiennyt lainkaan, että teillä on sisarkin, rouva Sumner.'\n\n\"'Ei minulla olekaan', sanoi Hetty surullisesti. 'Herra Dyson on leski.'\n\n\"'Kuinka ikävää!' sanoi herra Barnado. 'Miten tyhmä minä olenkaan.\nKuinka vanha pieni tyttärenne jo on, herra Dyson?'\n\n\"Minun oli nyt pakko ensin luoda, selittää ja keskustella orvosta\ntyttärestäni. Herra Barnadolla oli kolme ja hän tuntui olevan\nvastenmielisesti perillä lasten tavoista ja niiden kehityksestä. Hän\noli selvästi mallikelpoinen isä. Koetin suoriutua asiasta niin hyvin\nkuin suinkin kiihoittaen pikemminkin herra Barnadon perheylpeyttä kuin\npäästäen vallalle omaani. Tunsin kuitenkin ääretöntä huojennusta, kun\nherra Barnado huudahti: 'Tuhattulimmaista sentään, mehän olemme jo\nEpsomissa! Olen iloinen saatuani tutustua teihin, herra...'\n\n\"'Kirottua!' sanoin itsekseni, koska olin unhottanut tekaistun nimeni.\n\n\"'Dixon', sanoi Hetty nopeasti, ja herra Barnado valmistautui poistumaan\nvaunusta lausuttuaan mitä monisanaisimmat jäähyväiset.\n\n\"'Taivaalle kiitos siitä, ettei hän tullut Lontooseen saakka!' sanoi\nHetty. 'Sinä olet huonoin valehtelija, Harry, mitä minä milloinkaan\nolen tuntenut. Mutta asiain näin ollen ei ole tapahtunut mitään\nvahinkoa.'\n\n\"'Niin, ei mitään vahinkoa ole tapahtunut', sanoin minäkin, mutta\npari kolme kertaa ennen saapumistamme sille Lontoon asemalle, missä\nmeidän piti erota ikuisiksi ajoiksi, me palasimme kohtaukseen toistaen\ntyynnyttävästi, ettei mitään vahinkoa ollut tapahtunut.\n\n\"Erosimme Victoria-asemalla melko tyynesti. Herra Barnado oli nähtävästi\npalauttanut meidät jokapäiväiseen ja tavalliseen olotilaamme. Emme\nsuudelleetkaan toisiamme, koska maailma ympärillämme oli tullut täyteen\nhuomaavaisia silmiä. Viimeiset Hettylle lausumani sanat kuuluivat:\n'Kaikki on hyvin!' ja minä sanoin ne liikemiesmäiseen tyynnyttävään\ntapaan. Seuraavana päivänä hän livahti pois kotoaan liittyäkseen\nystäviinsä Liverpoolissa, poistuen siten elämästäni ainiaaksi.\"\n\n\n8\n\n\"Tämä toinen eroamiseni Hettystä ei vaivannut minua pariin kolmeen\npäivään juuri ollenkaan. Ajatukseni askartelivat vielä hänen matkansa\nyksityiskohdissa. Kolmantena päivänä hän lähetti minulle Thunderstone\nHouseen langattoman sanoman, kuten me niitä nimitimme: 'Suoriutunut\nhyvin matkalle', sanottiin siinä. 'Ilma on kaunis. Loppumattomalla\nrakkaudella ja kiitollisuudella.' Sitten päivien hitaasti kuluessa\nalkoi menetykseni vaivata minua yhä enemmän; äärettömän yksinäisyyden\ntunteet lisääntyivät ja levisivät sellaiseksi pilveksi, että se\nsynkensi henkisen taivaani kokonaan. Olin nyt taipuvainen tunnustamaan,\netteivät maailmassa muut inhimilliset olennot voi tehdä minua niin\nonnelliseksi kuin Hetty ja myöntämään senkin, että minä jo toisen\nkerran olin työntänyt luotani hänen toveruutensa mahdollisuuden.\nHuomasin vaatineeni rakkautta ilman uhrauksia, mutta minusta näyttää\nnyt siltä kuin tuossa, vanhassa maailmassa rakkaus oli vain mahdollinen\nkohtuuttomasta hinnasta. Sille piti ihmisen uhrata kunniansa ja oikean\ntyönsä maailmassa ja kärsiä nöyryytyksiä ja kurjuutta senvuoksi. Minä\nolin vähäksynyt Hettyn hintaa ja hän oli nyt matkalla pois luotani,\nriistettyään elämältäni ainiaaksi kaikki nuo suloiset kuvaamattomat\nseikat, jotka ovat olennaisia rakkaudessa; hyväilynimet, mitättömät\nhuolettomat hellyydenosoitukset, mielen ja ruumiin hienot liikkeet\nja kaikki naurua, ylpeyttä ja täydellistä ymmärtämystä täynnä olevat\nhetket. Joka päivä kiisi rakkaus yhä kauemmaksi minusta länttä kohti.\nPäivillä ja öillä kiusasi minua yhä elävämmin mielikuva jostakin\nsuuresta höyrylaivasta, joka värähdellen ja keinuen halkoi Atlantin\närjyvien aaltojen harjoja. Sen korkeista savupiipuista vyöryvä musta\nhiilisavu tuprahteli tuuleen. Silloin tällöin olin näkevinäni tuon\nsuuren merihirviön päivänvalossa ja jolloinkin taasen valaistuna\nkirkkaasti keulasta perään saakka tähtien tuikkiessa.\n\n\"Olin täynnä haihtumatonta pahoittelua ja antauduin loppumattomiin\nhaaveiluihin, kuinka minä muka pakenen äkkiä Atlantin yli ja\nlähden ajamaan takaa Hettyä ja kuinka minä sitten ilmestyn äkkiä\ndraamaattisesti hänen eteensä ja sanon: 'Hetty, en voinut kestää\nsitä. Minä olen tullut' -- seuraten kuitenkin koko ajan horjumatta\nsitä suuntaa, jonka olin valinnut. Työskentelin kovasti ja myöhäiseen\nThunderstone Housessa ja tein parhaani kääntääkseni kuvitteluni\nuusille urille suunnittelemalla paria uutta julkaisua ja ottamalla\nMillyn mukaani ravintoloihin päivällisille, teatteriin ja kiintoisiin\nnäytelmiin. Mutta kesken jotakin näytelmää huomasinkin kapinoivan\njärkeni miettivän, mitä Hetty mahdollisesti olisi sanonut siitä,\njos hän vain olisi ollut siellä. Alpine Galleryssä oli muuan pieni\ntaidenäyttely, jossa oli paljon maisemia kumpujen puolelta, muiden\njoukossa eräskin valkoisten unisten pilvien varjostama aurinkoinen\nvuorenrinne. Tuntui melkein siltä kuin olisin nähnyt Hettyn\nkatsellessani sitä.\n\n\"Tapasin Sumnerin ensi kerran juuri viikon kuluttua siitä päivästä,\njolloin Hetty oli noussut maihin New Yorkissa. Oli tavallinen\ntyöhönmenoaikani ja olin juuri kääntymäisilläni Tottenham Court\nRoadilta sille sivukadulle, joka vei Thunderstone Housen pihalle.\nTämän sivukadun varrella oli muuan pieni kapakka, jonka edessä nyt\npari miestä näytti seisovan odottaen. Toinen heistä astui lähemmäksi\npuhutellakseen minua. Hän oli pieni punakka juutalainen enkä minä\nvähään aikaan tuntenut häntä.\n\n\"'Herra Smith, varmaankin?' sanoi hän katsoen minuun kummallisesti.\n\n\"'Olen käytettävänänne', sanoin minä. 'Ette suinkaan missään tapauksessa\nole herra Dysion ettekä Dixon, vai mitä?' kysyi hän ivallisesti.\n\n\"'Barnado!' huudahti muistini tuntien hänet. Äkillisen tuntemiseni\naiheuttama hämmästys täytyi kai näkyä kasvoissanikin. Katseemme\nsattuivat yhteen eikä niiden välillä ollut minkäänlaisia salaisuuksia.\n'Ei, herra Barnado', sanoin minä uskomattoman tyhmästi, 'nimeni on vain\nSmith.'\n\n\"'Älkää mainitko siitä mitään, herra Smith, älkää niin mitään', sanoi\nherra Barnado hyvin kohteliaasti. 'Kuvittelin jotenkin nähneeni teidät\njossakin ennenkin.' Ja kääntyen toverinsa puoleen ja korottaen ääntään\nhieman hän sanoi: 'Hän se epäilemättä oli, Sumner, yhtä varmasti kuin\nmunat ovat munia.'\n\n\"Sumner! Katsoin tuohon mieheen, joka oli antanut elämälleni niin\nonnettoman käänteen. Hän oli melkein minun pituiseni ja kokoiseni,\nhyvännäköinen näppyisine kasvoineen, ruudukkaine harmaine pukuineen ja\nkuluneelta näyttävine harmaine huopahattuineen. Hän olisi voinut olla\nminun epäonnistunut velipuoleni. Katselimme toisiamme uteliaasti ja\nvihamielisesti. 'Pelkään sittenkin, etten ole etsimänne mies', sanoin\nBarnadolle mennen menojani. En luullut siitä olevan mitään hyötyä, että\nolisimme ruvenneet keskustelemaan asiasta siinä paikassa. Huomasin\nkyllä kohtauksen välttämättömäksi, mutta aioin panna sen toimeen\ntoisenlaisissa oman valintani mukaisissa olosuhteissa sen jälkeen\nkuin olin ajatellut tilannetta tarpeeksi. Kuulin jotakin tapahtuvan\ntakanani ja Barnado sanoi: 'Anna olla, sinä hölmö! Sinä olet nyt saanut\ntietää sen, minkä halusitkin.' Menin Thunderstone Housen käytävien ja\nhuoneiden kautta omaan konttoriini ja tultuani sinne yksinäisyyteen\nkirosin sydämestäni. Joka päivä Hettyn poistumisen jälkeen olin ollut\nyhä varmempi siitä, ettei tätä milloinkaan tulisi tapahtumaan. Olin\najatellut syrjäyttäneemme Sumnerin hyvin helposti, turvallisesti ja\ntäydellisesti koko jutusta.\n\n\"Hain esille kirjoituslehtiöni ja aloin luonnostaa tilannetta.\n'_Varmistettavia asioita_', kirjoitin minä.\n\n\"N:o 1. _Hettyn jäljille ei saa kukaan päästä_.\n\n\"N: o 2. _Millyn ei pidä kuuleman mitään tästä_.\n\n\"N:o 3. _Ei mitään kiristystä_.\n\n\"Sitten mietin. '_Mutta jos vain suora maksu_', aloitin minä viivaten\nsen jälleen yli.\n\n\"Minun oli luonnostettava olennaiset tosiseikatkin.\n\n\"_'Mitä S. oikeastaan tietää? Millaisia todistuksia on olemassa? Mistä?\nSellaista johtolankaa ei ole olemassa, joka voisi johtaa Fannyyn. He\neivät voi vedota muuhun kuin tuohon junamatkaan. Hän voi kyllä hankkia\nitselleen moraalisen varmuuden asiasta, mutta kykeneekö se vakuuttamaan\nmuita?'_\n\n\"Kirjoitin uuden otsakkeen: '_Kuinka minun on käsiteltävä heitä?_'\n\n\"Aloin piirrellä eriskummallisuuksia ja arabeskejä paperilleni\npunoessani salajuonia. Vihdoin revin sen hyvin pieniksi kappaleiksi ja\nheitin ne suureen paperikoriin. Muuan asiatyttö koputti oveeni tuoden\nminulle paperikaistaleen, johon oli kirjoitettu Fred Sumnerin ja Arthur\nBaradon nimet.\n\n\"'He eivät ole kirjoittaneet tähän asiaansa, josta he tahtovat\nkeskustella kanssani', huomautin minä.\n\n\"'He sanovat teidän tietävän sen, sir.'\n\n\"'Ei kelpaa. Tahdon, että jokaisen puheillepyrkijän on kirjoitettava\nsekin. Sanokaa heille, että minulla on liian paljon työtä voidakseni\nkeskustella vieraiden kanssa, jotka eivät ilmaise asiaansa. Ja käskekää\nheidän täyttää lomake.'\n\n\"Lomake tuotiin takaisin täydennyksineen: 'Tiedusteluja herra Sumnerin\nkadonneesta vaimosta.'\n\n\"Mietin sitä tyynesti. 'En usko, että meillä on milloinkaan ollutkaan\nsitä käsikirjoitusta. Sanokaa heille, etten voi ottaa vastaan heitä\nennen puolta yhtä. Silloin voin ehkä keskustella kymmenen minuuttia\nherra Sumnerin kanssa kahdenkesken. Sanokaa se heille. En ymmärrä, mitä\nherra Barnadolla on tässä tekemistä. Selittäkää heille, että minun\nkanssa keskusteleminen kuuluu etuoikeuksiin.'\n\n\"Lähettini ei palannut enää takaisin. Rupesin jälleen miettimään\ntilannetta. Minulla oli niin paljon aikaa, että hyökkäävää tarmoa\nvoi paljonkin haihtua ennen puolta yhtä. Ehkä nuo molemmat miehet\nolivat tulleet tänne etukaupungista eivätkä siis voi odottaa muualla\nkuin kaduilla tahi kapakoissa. Herra Barnado haluaa ehkä palata omaan\nEpsomissa sijaitsevaan liikkeeseensä. Hän on jo näytellyt osansa\ntuntemalla minut. En aikonut missään tapauksessa ruveta keskustelemaan\nSumnerin kanssa kenenkään todistajan kuullen. Jos hän vain palaa\nBarnadon kanssa, päätin olla ottamatta heitä vastaan. Minulla oli kyllä\nsuunnitelma kummankin varalta, mutta ei yhteistä.\n\n\"Viivyttävät laskelmani osoittautuivat hyviksi. Sumner tuli yksinään\npuoli yhden aikaan ja ohjattiin minun luokseni.\n\n\"'Istuutukaa tuonne!' sanoin minä äkkiä nojautuen taaksepäin tuolissani,\ntuijottaen häntä kasvoihin ja odottaen, että hän aloittaisi.\n\n\"Hän ei sanonut mitään muutamiin hetkiin. Hän oli nähtävästi odottanut,\nettä minä aloittaisin keskustelun jollakin kysymyksellä, ja tullut\ntänne valmistauduttuaan vastaamaan siihen. Saadessaan näin töpsähtää\nalas tuolille ja joutuessaan katseitteni esineeksi eksyi hän tolalta.\nHänkin koetti tuijottaa minuun ja minä katsoin häneen kuin karttaan.\nJa tehdessäni niin huomasin minä vihani häntä kohtaan haihtuvan ja\nmuuttuvan. Tässä ei viha ollut paikallaan. Hänellä oli sellaiset\nviheliäiset, ilkeät ja yksinkertaiset kasvot, jotka olivat vain\nmiellyttävien kauniiden piirteitten heikkoa jäljittelyä. Jonkinlainen\nhermostunut nykähdys vapisutti niitä silloin tällöin. Hänen vaaleat\nviiksensä oli leikattu lyhyemmäksi toiselta puolen ja hänen melko\nrisainen kaulaliinansa oli valahtanut niin alas, että nappi ja\nkauluksen likaisuus selvästi näkyivät. Hän oli vääntänyt suunsa\nhieman kieroon ja työntänyt kasvonsa eteenpäin koettaessaan näyttää\nvihaiselta, ja hänen melko vetiset siniset silmänsä olivat niin auki ja\nesiintyöntyneet kuin hän suinkin voi ne saada.\n\n\"'Missä vaimoni on, Smith?' kysyi hän vihdoin.\n\n\"'Poissa minun ulottuviltani, herra Sumner, ja poissa teidänkin!'\n\n\"'Minne te olette piilottanut hänet?'\n\n\"'Hän on poistunut, sanoin minä. 'Ja minä olen siihen aivan syytön.'\n\n\"'Hän on palannut takaisin luoksenne.'\n\n\"Pudistin päätäni.\n\n\"'Te tiedätte varmaankin hänen olinpaikkansa?'\n\n\"'Hän on poistunut ainiaaksi, Sumner. Te annoitte hänen poistua.'\n\n\"'Annoinko minä hänen poistua? Te annoitte hänen poistua, mutta minä\nolenkin toista maata. En ole sellainen. Te menitte hänen kanssaan\nnaimisiin ja saatoitte hänet pulaan, ja sitten kuin hän tutustuu\nmieheen, jossa on hieman enemmän miestä kuin teissä, ja joka kohtelee\nhäntä, kuten naista pitääkin kohdella, karkoitatte te hänet pois\nluotanne ja eroatte hänestä, vaikka hän onkin raskaana, ja sitten te\nsuunnittelette ja vehkeilette taivuttaaksenne hänet eroamaan siitäkin\nmiehestä, jota hän rakastaa...'\n\n\"Hän keskeytti sanojen puutteessa tahi vetääkseen henkeään. Hän tahtoi\nraivostuttaa minut ja aloittaa äänekkään riidan, mutta minä vaikenin.\n\n\"'Tahdon saada Hettyn takaisin', sanoi hän. 'Hän on vaimoni ja minä\ntahdon hänet takaisin. Hän on minun, ja kuta pikemmin tämä kujeilu\nloppuu, sitä parempi.'\n\n\"Nojauduin pöytääni kohottaen kyynärpääni sille.\n\n\"'Te ette tule saamaan häntä takaisin', sanoin minä hyvin tyynesti.\n'Millaisiin toimenpiteihin te aiotte ryhtyä toteuttaaksenne aikeenne?'\n\n\"'Taivas varjelkoon! Minä tahdon saada hänet takaisin, vaikka minut\nsitten hirtettäisiinkin senvuoksi.'\n\n\"'Aivan niin. Mitä aiotte tehdä?'\n\n\"'Mitä minä en voisi tehdä? Minähän olen hänen miehensä.'\n\n\"'Entä sitten?'\n\n\"'Te olette vienyt hänet.'\n\n\"'En niin palastakaan hänestä.'\n\n\"'Hän on kadonnut. Minähän voin kääntyä poliisin puoleen.'\n\n\"'Niin, tehkää vain niin. Mitä he voisivat tehdä?'\n\n\"'Minähän voin usuttaa heidät teidän kimppuunne.'\n\n\"'Ette ollenkaan. He eivät suostuisi vaivautumaan lainkaan minun\nvuokseni. Jos vaimonne on kadonnut ja te menette poliisin puheille,\nottavat he selvän koko joukostanne kysymyksillään. He olisivat liiankin\niloisia saadessaan sellaisen tilaisuuden. Vaivata minua! He kaivaisivat\ntalonne ja edellisen asuntonne kellarit nurin löytääkseen ruumiin.\nHe tutkisivat ja kuulustelisivat teitä, ja sen, mitä he eivät tekisi\nteille, tekisivät teidän toverinne.'\n\n\"Sumner nojautui eteenpäin ja irvisteli kuin peikko korostaakseen\nsanojaan. '_Teidät_ nähtiin viimeksi hänen seurassaan.'\n\n\"'Sitä ei voida mitenkään todistaa.'\n\n\"Sumner kirosi hurjasti. 'Hän _näki_ teidät.'\n\n\"'Voin kieltää sen ehdottomasti. Teidän ystävänne Barnado on liian\nheikko todistaja. Älkää olko niin varma, että hän pysyy väitteessään.\nIlkeä juttu, jos jokin nainen katoaa ja hänen miehensä koettaa keksiä\njotakin sellaista, jossa ei ole pontta eikä perää, syyttääkseen jotakin\nvihollistaan. Teidän sijassanne, Sumner, en minä ryhtyisi sellaiseen.\nJa vaikka hän pysyisikin väitteessään, niin todistaako se mitään? Te\nette tunne ketään toista henkilöä, joka voi väittää nähneensä minut\nHettyn seurassa. Te ette voi löytää ainoatakaan sellaista ihmistä.'\n\n\"Herra Sumner ojensi kätensä pöytääni kohti. Hän oli liian kaukana\nvoidakseen lyödä siihen oikein, minkävuoksi hän siirsi tuolinsa\nlähemmäksi. Mutta lyönti ei vaikuttanut minuun mitään. 'Kuulkaahan\nnyt', sanoi hän kostuttaen huuliaan, 'minä haluan Hettyni takaisin ja\nminä tulen saamaankin hänet. Te olette tavattoman tyyni ja ivallinen\nnyt, mutta Jumala varjelkoon! minä kyllä lämmitän teidät ennen\neroamistani teistä. Te luulette voivanne viedä hänet pois ja peloittaa\nminut pois, mutta te ette ole milloinkaan erehtynyt niin suuresti\nelämässänne. Otaksukaa nyt, etten _menekään_ poliisin puheille, vaan\nkäyn suoraan toimeen. Otaksukaa, että tulen kotiinne ja alan juonitella\nvaimonne kanssa.'\n\n\"'Sellainen olisi kiusallista', sanoin minä.\n\n\"Hän piti kiinni saamastaan edusta. 'Niin, tavattoman kiusallista.'\n\n\"Tarkastelin hänen kasvojensa pakotettua vihamielistä ilmettä.\n\n\"'Minä sanoisin, etten tiedä mitään vaimonne katoamisesta, ja\nväittäisin, että te olette vain kiristävä valehtelija. Ihmiset\nuskoisivat minua, vaimoni ainakin varmasti. Hän pakoittaisi itsensä\nsiihen, vaikka kertomuksenne olisikin kymmentä kertaa mahdollisempi.\nYstävänne Barnado ja te muodostaisitte kauniin syyttäjaparin. Sanoisin\nteitä mielettömäksi mustasukkaiseksi hölmöksi, ja jos te vain aiotte\njatkaa tätä, toimitan minä teidät vankilaan. En olisi kovinkaan\npahoillani, vaikka te joutuisittekin kiinni. On olemassa pari pientä\nseikkaa, joiden vuoksi en pidä teistä. En olisi lainkaan pahoillani,\nvaikka pääsisinkin teistä vapaaksi.'\n\n\"Nyt olin minä voitolla. Hän oli hämmästynyt ja vihainen, mutta minä\nnäin nyt selvästi, ettei hän kykene ollenkaan todelliseen vastarintaan.\n\n\"'Te tiedätte siis, missä hän on?' sanoi hän.\n\n\"Olin nyt liiaksi paljon taistelutuulella voidakseni vaieta. 'Niin,\ntiedän sen, mutta te ette saa enää häntä luoksenne milloinkaan, vaikka\ntekisittekin mitä tahansa. Ja minä sanon vieläkin, kuten äsken: Mitä te\nvoitte tehdä auttaaksenne asiaa?'\n\n\"'Hyvä Jumala', sanoi hän, 'minun oma vaimoni!',\n\n\"Nojauduin taaksepäin tuolissani sellaisen miehen tapaan, joka on\nlopettanut jonkin haastattelun, ja katsoin rannekelloani.\n\n\"Hän nousi seisoalleen.\n\n\"Katsoin häneen iloisesti. 'No?' sanoin minä.\n\n\"'Kuulkaahan nyt', puhisi hän, 'en aio sietää tätä. Vannon teille\nJumalan nimessä tarvitsevani Hettyä. Tahdon hänet takaisin ja teen\nhänelle mitä ikinä vain haluan. Luuletteko te minun mukautuvan tähän?\nMinun! Hän on minun, te saastainen varas!'\n\n\"Otin käteeni muutaman piirustuksen erääseen kuvaan ja katsoin\nhäneen samalla niin lempeän kärsivällisesti, että hän joutui vallan\nsuunniltaan.\n\n\"'Enkö minä mennyt naimisiin hänen kanssaan, vaikka minun ei olisi\ntarvinnutkaan? Jos te tahdoitte pitää hänet luonanne, miksi Herran\nnimessä te ette sitten tehnyt sitä silloin, kun hän oli teidän? Sanon\nteille suoraan, etten tule sietämään tätä.'\n\n\"'Rakas Sumner, sanon vieläkin kerran, kuten äskenkin: Mitä te voitte\ntehdä auttaaksenne asiaa?'\n\n\"Hän nojautui pöydän yli ja ojensi sormensa minua kohti kuin pistoolin\npiipun. 'Minä voin päästää päivänvalon lävitsenne', sanoi hän. 'Voin\npäästää päivänvalon lävitsenne.'\n\n\"'Mukaudun siihenkin mahdollisuuteen', sanoin minä.\n\n\"Hän ilmaisi mielipiteensä minusta muutamin sanoin.\n\n\"'En tahdo väittää mielipiteitänne vastaan', sanoin minä. 'Ja\nluullakseni me nyt olemme melkein tämän haastattelun lopussa. Älkää\npeloittako konttoristiani, kun hän tulee tänne, olkaa niin hyvä.' Ja\nsamalla minä painoin soittokellon nappulaa pöydässäni.\n\n\"Hänen erolaukauksensa oli heikko. 'Te ette ole kuullut vielä viime\nsanaani. Tarkoitin totta puheellani.'\n\n\"'Älkää langetko portaissa', sanoin minä.\n\n\"Ovi sulkeutui ja minä tunsin olevani niin äärettömästi jännittynyt,\nettä oikein vapisin kiihkosta ja riemusta. Tunsin musertaneeni hänet\nja tiesin voivani musertaa hänet vieläkin. Hän voi kyllä mahdollisesti\nampua, koska hänellä luultavasti on revolveri. Mutta luulin voivani\nuskaltaa kymmenen yhtä vastaan, että hän tuskin vaivautuu odottamaan\nsopivaa tilaisuutta ja kiihoittamaan mieltään siihen. Ja muistellessani\nhänen velttoja nytkähteleviä kasvojaan ja vapisevia käsiään luulin minä\nvoivani uskaltaa yhtä paljon, ettei hän milloinkaan osu minuun. Hän\ntulee kyllä tähtäämään ja ampumaan ehkä hyvinkin pian, mutta vaikka\nhän ampuisikin minua, uskallan kymmenen yhtä vastaan, että hän vain\nhaavoittaa minua lievästi. Silloin tulen ilmaisemaan kaiken sen, mitä\ntiedän hänestä. Milly voi ehkä järkyttyä joksikin ajaksi, mutta minä\nosaan kyllä selvittää välini hänen kanssaan oikein.\n\n\"Istuin kauan aikaa paikoillani ajatellen kaikkia mahdollisuuksia. Ja\nkuta enemmän minä ajattelin, sitä tyytyväisempi olin asemaani. Kello\noli kaksi ja tavallinen aterioimisaika oli jo aikoja sitten mennyt ohi,\nkun lähdin kerhooni, ja siellä minä olin niin tavattoman ylellinen,\nettä tilasin itselleni puoli pulloa sampanjaa.\"\n\n\n9\n\n\"En uskonut milloinkaan Sumnerin ampuvan minua, ennenkuin minut todella\nammuttiin.\n\n\"Hän hyökkäsi salakavalasti kimppuuni Thunderstone Housen pihalle\nvievässä käytävässä minun palatessani väliaterialta juuri viikon\nkuluttua ensi kohtauksestamme, kun jo aloin toivoa hänen mukautuneen\ntappioonsa. Hän oli juopotellut ja heti kun minä näin hänen\npunastuneet, puoleksi vihaiset ja puoleksi pelästyneet kasvonsa,\nymmärsin, mitä tulisi tapahtumaan. Muistan ajatelleeni silloin, että\njos jotakin tapahtuu, pitää hänen päästä pakoon, koska hänen muussa\ntapauksessa on ehkä pakko kertoa tarinansa kuolemani jälkeen. Mutta\nminä en todellisuudessa uskonut häntä sellaiseksi mieheksi, joka\nuskaltaa ampua, enkä usko sitä vielä nytkään. Hän laukaisi paljaasta\nhermostuneen lihasrinnastuksen puutteesta.\n\n\"Hän ei vetäissyt pistooliaan esille, ennenkuin olin aivan hänen\nläheisyydessään. 'Nyt teidän siis on vastattava teoistanne', sanoi hän.\n'Missä vaimoni on?' ja pistooli välähti esille metrin päässä minusta.\n\n\"Olen unhottanut vastaukseni. Sanoin luultavasti: 'Pankaa tuo pois',\ntahi jotakin sentapaista. Ja sitten minä nähtävästi koetin siepata\nsitä häneltä. Mutta pistoolin pamahdus, joka kuulosti minusta hyvin\nkovalta, kajahti samalla, ja minusta tuntui kuin minua olisi potkaistu\nselkään. Ase oli tuollainen, jotka toimivat automaattisesti niin kauan\nkuin liipasinta painetaan. Se paukahti vielä pari kertaa ja toinen\nluoti musersi polveni. 'Hitto vieköön koko kapineen!' huudahti hän\nheittäen sen pois kuin se olisi pistänyt häntä. 'Paetkaa nyt jo, hölmö.\nJuoskaa!' sanoin minä kallistuessani häneen päin, ja kun minä kaaduin,\njouduin minä noin jalan päähän hänen pelästyneistä kasvoistaan, kun hän\nhyökkäsi ohitseni pääkatua kohti. Hän työnsi minut takaisin kädellään\nminun nojautuessani häneen.\n\n\"Luullakseni käännyin selälleni ja kohosin sitten istuvaan asentoon sen\njälkeen kuin olin kaatunut, koska minä muistan vieläkin aivan selvästi\nnähneeni, kuinka hän pakeni Tottenham Court Roadille kuin pelästynyt\nkaniini. Näin muutamien kuljetus vankkurien ja erään omnibussin\nkiitävän kadun päässä sijaitsevan aukion poikki, välittämättä\nlainkaan näistä pistoolinlaukauksista, jotka olivat kuulostaneet niin\nhirveiltä korvissani. Muuan tyttö ja eräs mieskin kulkivat ohi yhtä\nvälinpitämättöminä. Hän oli siis päässyt pakoon, tuo pieni viheliäinen\nraukka. Minä olin varastanut hänen Hettynsä ja nyt -- --\n\n\"Järkeni toimi melko selvästi. Olin hieman hervoton niistä paikoista,\njoihin luodit olivat sattuneet, mutta minulla ei ollut minkäänlaisia\ntuskia. Kiinnitin pääasiallisesti huomioni musertuneeseen polveeni,\njoka näytti melko naurettavalta repaleisine housuineen, punaisine\nläikkineen ja pienine punaisine musertuneine siruineen, jota luulin\njonkin luun pääksi.\n\n\"Ihmisiä seisoi ympärilläni ja puhui minulle. He olivat tulleet luokseni\njoko pihalta tahi kapakasta. Tein nopean päätöksen. 'Pistooli laukesi\nkädessäni', sanoin minä ja suljin silmäni.\n\n\"Sitten rupesin pelkäämään kovasti sairaalaa. 'Viekää minut kotiini\nhyvin pian', sanoin minä. 'Kahdeksas Chester Terrage, Regents Park.\nViekää minut sinne, olkaa niin hyvä.'\n\n\"Kuulin heidän toistavan osoitteeni ja tunsin Crane & Newberryn\nporttivahdin äänen. 'Osoite on oikea', sanoi hän. 'Tämä herra on\nMortimer Smith. Voinko minä tehdä jotakin hyväksenne, herra Smith?'\n\n\"En muista paljonkaan seuraavista yksityiskohdista. Kun he liikuttivat\nminua, tunsin tuskia. Näytän pitäneeni itsepäisesti kiinni siitä, mitä\nolin aikonut, tehdä ja sanoa, eikä muistiini näytä jääneen mitään muuta\nniinkään selvästi. Pyörryin ehkä parikin kertaa. Newberrykin sekaantui\nsiihen jotenkin. Hän vei minut luullakseni kotiin autollaan. 'Kuinka se\ntapahtui?' kysyi hän. Muistan sen aivan selvästi.\n\n\"'Pistooli laukesi kädessäni', sanoin minä.\n\n\"Ja eräästä seikasta minä olin aivan varma. Tapahtukoonpa sitten mitä\ntahansa, he eivät saa hirttää tuota viheliäistä, tyhmää, ahdistettua\nSumner-petturia. Hettyn juttu ei saa tulla julkisuuteen missään\ntapauksessa. Jos sellaista tapahtuisi, ei Milly voisi ajatella muuta\nkuin sitä, että minä olin ollut uskoton hänelle, minkävuoksi Sumner\noli minut tappanut. Hetty oli nyt turvassa eikä minun enää ollut pakko\nolla huolissani hänen vuokseen. Minun piti päinvastoin ajatella Millyä\nja Sumneria. On kummallista, mutta minä näytän aavistaneen sen heti\ntultuani ammutuksi, että olin kuolettavasti haavoittunut.\n\n\"Milly tuli viereeni hyvin levottomana.\n\n\"'Tapaturma', sanoin minä hänelle niin painokkaasti kuin suinkin. 'Ase\nlaukesi kädessäni.'\n\n\"Minut kannettiin omaan vuoteeseeni.\n\n\"Vaatteet riisuttiin pois yltäni leikkelemällä. Kangas oli tarttunut\nkiinni polveeni. Uusi harmaa pukuni, jota olin luullut voivani käyttää\nkoko kesän.\n\n\"Sitten kiinnitin huomioni pariin outoon mieheen, jotka olivat\nluullakseni lääkäreitä. He kuiskailivat keskenään ja toinen kääri\nhihansa ylös paljastaen lihavat käsivartensa. Sieniä ja veden\ntippumista maljakkoon. He pistelivät minua ja se teki äärettömän\nkipeää. Sitten jotakin karvastelevaa. Mitä se hyödytti? Minä olin siinä\nruumiissa, jota he pistelivät, ja minä tiesin kaiken siitä ja olin\nvarma, että olin kuoleva mies.\n\n\"Milly jälleen.\n\n\"'Rakkaani', kuiskasin minä. 'Rakkaani!' ja hänen surulliset kyyneleiset\nkasvonsa loistivat rakkaudesta.\n\n\"Urhoollinen Milly. Häntä ei milloinkaan oltu kohdeltu oikein\nrehellisesti.\n\n\"Fannyko? Oliko Newberry mennyt hakemaan häntä? Hän oli kaikissa\ntapauksissa kadonnut.\n\n\"Hän ei sanonut mitään Hettystä. Hän oli niin varma kuin -- varma kuin\nmikä? Kuinka ihmiset sanovatkaan? Niin varma kuin joku toinenkin.\n\n\"Ihmisraukat, millaiseen ikävään tilanteeseen he olivat joutuneetkaan.\nMinusta tuntui melkein häpeälliseltä iloita siitä, että minä piakkoin\npääsen erilleni tuosta kaikesta. Mutta minä olin todellakin iloinen.\nTuo pistoolin laukaus oli särkenyt kuin ummehtuneen huoneen ikkunan.\nPäätoiveeni oli, että voisin tehdä ystävällisen ja lohduttavan\nvaikutuksen noihin jälkeenjääneisiin, joiden ehkä oli pakko jäädä\ntähän sekamelskaiseen maailmaan vielä vuosikausiksi. Elämä! Millaista\nsekamelskaa ja sotkua se oli ollutkaan. Minun ei nyt missään\ntapauksessa tarvitsisi elää vanhaksi...\n\n\"Huoneeseen tunkeuduttiin melkein väkisin. Ihmisiä tuli sinne\npukuhuoneesta. Muuan heistä oli vormupukuinen komisarius. Muutkin\nolivat sivilipukuisia poliiseja. Nyt oli siis hetki koittanut. Järkeni\noli aivan selvä, aivan. Minun pitää punnita huolellisesti sanani, mutta\nellen halua sanoa mitään, voin sulkea silmäni.\n\n\"'Hän on saanut sisäisen verenvuodon', sanoi muuan.\n\n\"Sitten istuutui komisarius vuoteeni reunalle. Millainen rumilas hän\nolikaan, ja hän teki minulle kysymyksiä. Arvailin, oliko joku ehkä\nsattumalta nähnyt vilahdukselta Sumnerin, joka oli kiiruhtanut pakoon\nkuin kaniini. Minun oli antauduttava sen mahdollisuuden varaan.\n\n\"'Se laukesi kädessäni', sanoin minä.\n\n\"Mitä hän kysyikään? Kuinka kauan minulla oli ollut tuo revolveri?\n\n\"'Ostin sen tänään käydessäni syömässä', vastasin minä.\n\n\"Kysyikö hän, miksi? Kyllä. 'Voidakseni harjoitella.'\n\n\"'Mistä Highburyn osasta?' He tahtoivat saada selville pistoolin myyjän.\nMinun täytyy estää se ja usuttaa heidät väärille jäljille. 'Jostakin\nHighburyn läheisyydestä.'\n\n\"'Ei siis Highburystä?'\n\n\"Päätin käydä heikoksi ja tyhmäksi. 'Jostakin tuolta', sanoin hiljaa.\n\n\"'Jostakin panttikonttoristako?'\n\n\"Parasta on, etten vastaa lainkaan. Sitten kuin ponnistaen voimiani:\n'Pienestä kaupasta.'\n\n\"'Lunastamattomia panttejako?'\n\n\"En sanonut mitään siihen, ajattelin vain toisenlaista muunnosta siihen\nkuvaan, jota parhaillaan maalasin.\n\n\"Jouduin kuin heikon vihanpuuskan valtaan. 'En luullut sen olevan\nlatingissa. Kuinka minä olisin sen tiennyt? Heidän ei olisi pitänyt\nmyydä sitä ladattuna. Tarkastelin juuri sitä...'\n\n\"Keskeytin äkkiä teeskennellen väsymystä, mutta tunsinkin silloin, ettei\nminun tarvinnut teeskennelläkään sitä, koska minä todella olinkin hyvin\nuupunut. Jumalat, mutta tarmoni oli kokonaan lopussa ja minä vajosin,\nvajosin pois makuuhuoneestani ja noiden ihmisten joukosta jonnekin.\nHe muuttuivat vähitellen pieniksi, hämäriksi ja haaveellisiksi. Oliko\nminulla vielä jotakin sanottavaa? Oli liian myöhäistä, jos olikin. Olin\nnukkumaisillani, nukkumaisillani niin syvään ja pohjattomaan uneen,\nettä...\n\n\"Tuo pienen huoneen täyttämä ihmisjoukko oli nyt jossakin kaukana\nnäyttäen äärettömän mitättömältä.\n\n\"'Hän on kuolemaisillaan', sanoi joku hiljaa.\n\n\"Näytän palanneeni tajuihini hetkiseksi.\n\n\"Kuulin Millyn puvun kahinaa, kun hän tuli huoneen poikki luokseni.\n\n\"Ja sitten -- ja sitten minä kuulin Hettyn äänen jälleen, ja kun minä\navasin silmäni, näin minä hänen kumartuvan puoleeni -- tuossa ihanassa\npaikassa vuorenrinteellä. Hän oli muuttunut rakkaaksi Sunraykseni,\nelämäni hengettäreksi. Ja auringonpaiste valaisi meidät ja hänen\nkasvonsa, ja minä ojentauduin suoraksi, koska selkäni tuntui hieman\njäykältä ja polveni vääntyneeltä.\"\n\n\"Herää jo, sanoin minä\", sanoi Sunray. \"Herää -- ja sitten minä\npudistelin sinua.\"\n\n\"Ja sitten me tulimme luoksenne ja nauroimme sinulle\", sanoi Radiant.\n\"Firefly ja minä.\"\n\n\"Ja sinä sanoit: 'Toinen elämä on siis sittenkin olemassa', sanoi\nFirefly. Ja kertomus on vain unta, vaikka se olikin sellainen, Sarnac,\nettä sinä jollakin tavoin olet saanut minut uskomaan sen todeksi.\"\n\n\"Niinkuin se onkin\", sanoi Sarnac. \"Sillä minä olen yhtä varma siitä,\nettä minä eilen olin Harry Mortimer Smith, kuin siitäkin, että minä\ntänään olen Sarnac.\"\n\n\n\n\nVIII\n\nLOPPULAUSE\n\n\n1\n\nVieraskodin isäntä kohenteli sammuvan tulen viimeiseen liekkiin. \"Sen\nuskon\", sanoi hän, lisäten sitten syvällä vakaumuksella: \"_Tuo kertomus\noli tosi_.\"\n\n\"Mutta kuinka se voisi olla tosi?\" kysyi Willow.\n\n\"Meidän olisi helpompi uskoa se todeksi, ellei Sarnac olisi muuttanut\nHettyä Sunrayksi\", sanoi Radiant. \"Tuo oli hyvin unen kaltaista, kuinka\nHetty muuttui yhä enemmän hänen rakastettunsa kaltaiseksi sulautuen\nvihdoin kokonaan häneksi.\"\n\n\"Mutta jos Smith oli jonkinlainen Sarnacin entinen minä\", sanoi\nStarlight, \"oli luonnollista, että hän valitsi rakastetukseen\njonkinlaisen Sunrayn entisen minän.\"\n\n\"Mutta onko tässä tarinassa muitakin samanlaisia henkilöitä?\" kysyi\nWillow. \"Tunnetko sinä joitakin toisia henkilöitä, jotka olivat tuttuja\nteille molemmille? Onko tässä maailmassa jotakin Fannyä, Matilda Goodia\ntahi veli Ernstiä? Oliko Sarnacin äiti Martha Smithin kaltainen?\"\n\n\"Tuo kertomus\", sanoi vieraskodin isäntä itsepäisesti, \"ei ollut unta,\nvaan muistoja, jotka kohosivat unhotettujen asioiden syvästä pimeydestä\neläviin aivoihin -- sukulaisaivoihin.\"\n\nSarnac mietti. \"Onko henkilöllisyys muuta kuin muistoa? Jos Harry\nMortimer Smithin muisto vain on aivoissani, niin silloin minä olen\nSmith. Tunnen yhtä varmasti olleeni Smith parituhatta vuotta sitten\nkuin senkin, että olen Sarnac tänä aamuna. Joskus ennen tätäkin olen\nminä unissani tuntenut eläväni unhotettua elämää. Onko teistä kukaan\nmuu tuntenut samaa?\"\n\n\"Näin unta tässä eräänä päivänä\", sanoi Radiant, \"että olin pantteri\nja ahdistin erästä telttakylää, jossa oli paljon alastomia lapsia ja\nmuutamia hyvin herkullisia koiria. Muistan, kuinka minua ajettiin takaa\nkolme vuotta ja kuinka minua ammuttiin viisi kertaa, ennenkuin minut\ntapettiin. Muistan, kuinka minä tapoin erään risuja kokoavan vanhan\nnaisen ja kätkin osan hänen ruumiistaan puun juurien alle syödäkseni\nsen seuraavana päivänä. Uneni oli hyvin elävä. Eikä se tuntunut silloin\nlainkaan hirveältä. Mutta se ei ollut niin selvä eikä yhtenäinen\nkuin sinun. Pantterin järki ei ole niin selvä eikä yhtenäinen, vaan\nsiirtyy kiintoisista välähdyksistä välinpitämättömyyden ja täydellisen\nhuonomuistisuuden väliasteelle.\"\n\n\"Kun lapset näkevät hirvittäviä unia ollen olevinaan metsissä\nhiiviskelevien petojen seurassa tahi pakenevinaan pitkiä matkoja\ntahi pelastuvinaan nipin napin, on se ehkä jonkun kuolleen ihmisen\nmuisto, joka elää jälleen heissä\", sanoi Starlight. \"Mitä me tiedämme\nniiden muistojen aiheuttajista, jotka ovat aineen ulkopuolella? Mitä\nme tiedämme tietoisuuden ja aineen ja tarmon välisistä suhteista?\nIhmiset ovat miettineet näitä asioita jo neljätuhatta vuotta, emmekä\nme tiedä vielä sen enempää tänäkään päivänä kuin ateenalaiset Platon\nja Aristoteleen aikoina. Tiedot lisääntyvät ja ihmisen voima kasvaa,\nmutta vain elämän ehtojen rajoissa. Me voimme ehkä voittaa avaruuden ja\najan, mutta me emme voi milloinkaan voittaa sitä salaperäisyyttä, mitä\nme olemme, emmekä sitäkään, miksi me olemme sellaista ainesta, joka\ntuntee ja tahtoo. Veljeni ja minä olemme paljon tekemisissä eläinten\nkanssa ja minä käsitän yhä paremmin olevani samanlainen kuin nekin.\nKun ne ovat kymmenellä kielellä varustettuja soittokoneita, olemme\nme kymmenellä tuhannella, ollen kuitenkin samanlaisia soittokoneita\nkuin nekin, koska sama, joka kiusoittaa niitä, kiusoittaa meitäkin,\nja se, joka voi tappaa ne, voi tappaa meidätkin. Sekä elämä että\nkuolema ovat molemmat siinä kristallimaisessa pallossa, joka ympäröi\nmeitä alituisesti. Ei elämä eikä kuolema voi tunkeutua sen rajojen\ntaakse. Me emme voi sanoa, mitä muistot oikeastaan ovat. Jos minä\ntahdon uskoa, että ne leijailevat tiehensä kuin lukinsiimat sitten\nkuin me kuolemme, tahi väittää, että ne liitelevät jonnekin minulle\ntuntemattomaan paikkaan voidakseen palata takaisin piakkoin päästäkseen\nliittymään toisiin samanlaisiin lukinsiimoihin, voiko kukaan sanoa\nminun olevan väärässä? Ehkä elämä jo alusta saakka on kehrännyt\nlankoja ja verkkoja muistoista. Menneisyydessä ei ole ehkä mitään\nsellaista, mikä ei olisi jättänyt muistoaan meille. Jonakin päivänä me\nehkä opimme kutomaan niistä verkkoa jälleen, kunnes koko menneisyys\npaljastuu meille ja elämä muuttuu yhdeksi kokonaisuudeksi. Silloin\nehkä tuo kristallipallokin särkyy. Ja olkoonpa tuon asian laita kuinka\ntahansa ja selitettäköönpä nuo asiat miten vain, voin minä hyvin uskoa\ntarvitsematta vedota ihmeihin, että Sarnac on koskettanut sellaisen\nihmisen todellisia muistoja, joka on elänyt ja kärsinyt parituhatta\nvuotta sitten. Ja minä uskon sen hänen kertomansa tarinan todellisuuden\nperusteella. Olen tuntenut koko ajan kuunnellessani sitä, että vaikka\nme olisimme tehneet millaisia keskeyttäviä kysymyksiä tahansa, jos me\nolisimme kysyneet häneltä, millaisia hänen takkinsa napit olivat tahi\nkuinka syviä käytävien sivuilla olevat viemäriojat olivat tahi mitä hän\nmaksoi savukkeistaan, olisi hän ollut valmis vastaamaan tarkemmin ja\nvarmemmin kuin mikään historioitsija.\"\n\n\"Minäkin uskon sen\", sanoi Sunray. \"Minulla ei ole kyllä minkäänlaisia\nmuistoja siitä, että olisin ollut Hetty, mutta kaikista hänen\nsanoistaan ja teoistaan, ankarimmista ja kovimmistakin toimista ilmeni,\nettä Sarnac on ollut Smith. En epäile hetkistäkään sitä, ettei Sarnac\nolisi elänyt tuota elämää.\"\n\n\n2\n\n\"Mutta sen kovuus\", huudahti Firefly, \"ja sen julmuus! Tuo yleinen\nsydänsuru!\"\n\n\"Se ei voinut olla muuta kuin unta\", väitti Willow.\n\n\"En ajattele nyt sen raakuutta\", sanoi Firefly, \"enkä sen sotia\nenkä tauteja, en heidän lyhennettyä halvaantunutta elämäänsä, en\nheidän rumia kaupunkejaan enkä ahdasta maaseutua, vaan jotakin vielä\npahempaa, kuten heidän sydänsurujaan, yleistä vihamielisyyttään ja\ntuota yleistä puutettaan ymmärtää tahi välittää toisten pienistä\ntoiveista ja tarpeista. Ajatellessani Sarnacin kertomusta en minä\nmuista kuulleeni puhuttavan siinä ainoastakaan sellaisesta henkilöstä,\njoka olisi ollut niin onnellinen kuin me. Se oli kokonaisuudessaan\nvain tarina murskatusta rakkaudesta ja kuvitteluista, jotka haihtuivat\nkuin kärpäset tarttuvat liimapaperiin, salatuista ja kielletyistä\nasioista. Ja kaikki tyhjän vuoksi, vain ylpeydestä ja halveksimisesta.\nTuossa maailmassa ei ollut ainoatakaan sellaista lahjoittajaa, joka\nolisi antanut molemmin käsin... Milly raukka! Luuletko sinä hänen\nolleen tietämättömän siitä, kuinka kylmästi sinä häntä rakastit,\nSarnac? Luuletko sinä, ettei hänen mustasukkaisuutensa johtunut\nvarmuudesta ja pelosta?... Kuluu koko elämä, koko nuorenmiehen elämä,\nneljäsosa vuosisataa, eikä tämä Harry Smith raukka tapaa milloinkaan\nonnellista ihmistä eikä saa nähdäkään onnea. Ja hän oli vain yksi\nsadoistamiljoonista. He kulkivat teitään raskaasti, kömpelösti ja\ntuskallisesti, sortaen ja jarruttaen toisiaan kehdosta hautaan saakka.\"\n\nTämä oli jo liikaa vieraskodin isännälle, joka melkein vaikeroi ääneen.\n\"Mutta siellä oli varmasti onneakin! Heidän elämässään oli varmasti\nonnellisiakin hetkiä.\"\n\n\"Vain välähdyksinä ja pilkoittaen\", sanoi Sarnac. \"Mutta\ntodellisuudessa minä uskon Fireflyn puheen todeksi. Tuossa minun\nentisessä maailmassani ei ollut ainoatakaan onnellista elämää.\"\n\n\"Eikö onnellisia lapsiakaan?\"\n\n\"Sanoin elämää enkä elämän osia. Lapset tanssisivat ja nauraisivat\nhetkisen, vaikka he syntyisivätkin helvetissä\".\n\n\"Ja tuosta pimeydestä on rotumme\", sanoi Radiant \"parinkymmenen lyhyen\nvuosisadan aikana päässyt valoon ja ymmärtäväisyyteen, nykyisen\nelämämme suloiseen vapauteen ja rakkauteen.\"\n\n\"Mikä ei lainkaan lohduta minua\", sanoi Firefly, \"kun ajattelen kaikkia\nkuolleita.\"\n\n\"Jollei sitä voida selittää siten\", huudahti vieraskodin omistaja,\n\"että jokaisen on piakkoin pakko nähdä unta muinaisesta elämästään.\nJollei noiden kaikkien muinoin eläneiden ihmisten kurjia muistoaaveita\ntuoda meidän onnemme lohduttajiksi. Täällä, sielu raukat, on sydämienne\nikävöimä maa, missä kaikki toiveenne toteutuvat. Täällä te saatte\nelää jälleen tilavammassa minässänne. Täällä ei rakastavaisia eroteta\nrakkauden vuoksi eikä rakkautenne aiheuta teille tuskia... Nyt minä\nymmärrän, miksi ihmisen pitää olla kuolematon, koska muuten tarina\nhänen marttyyriudestaan olisi liian kiduttava kerrottavaksi. Siellä\noli varmasti paljon samanlaisia hyviä miehiä kuin minäkin olen,\niloisia lihavahkoja miehiä, jotka olivat mainioita viinien ja ruokien\ntuntijoita ja jotka rakastivat lähimmäisiään melkein yhtä paljon kuin\nhe rakastivat sitä ruokaa ja juomaa, joka kasvatti miehiä, eivätkä\nhe voineet tehdä samanlaista hauskaa työtä kuin minä teen eivätkä\nvalmistaa mukavuuksia ja iloa joka päivä uusille lomalle päässeille\nystävilleen. Minä tulen varmasti piakkoin löytämään sen etuoikeutetun\nravintoloitsija-raukan muistot, jollaisena minä toimin noina muinaisina\naikoina, tuon kurjan, sorretun ja huonosti ansaitsevan kapakoitsijan,\njoka on tarjoillut vierailleen huonoa tavaraa vihoissaan ja häveten.\nMinä olen tunteva kaikkien noiden vaivojen pulppuavan esille minussa.\nTämä hyvä ravintola on nyt lohduttajani. Jos minä vain kärsin noina\naikoina, olen tyytyväinen, mutta jos sijassani oli joku toinen\nmies, joka kuoli pääsemättä milloinkaan tähän mailmaan, ei jumalan\nsydämessä ole lainkaan oikeudentuntoa. Senvuoksi minä vannon sen nyt ja\neteenkinpäin, kuolemattomuuden nimessä -- en tulevasta ahneudesta, vaan\ntuhottujen kuolleitten nimessä.\n\n\"Katsokaa\", jatkoi vieraskodin isäntä, \"aamu sarastaa ja oviverhon\nlaidan palteet käyvät tämän huoneen valoa kirkkaammiksi. Menkää nyt\nkaikki katsomaan punertuvia vuoria. Minä sekoitan teille kulhollisen\nlämmintä juomaa, ja sitten me nukumme tunnin tahi pari ennen aamiaista\nja poistumistanne.\"\n\n\n3\n\n\"Se oli samalla sekä elämää että unta\", sanoi Sarnac \"Unta tässä\nelämässä, ja tämäkin elämä on unta. Unia unissa, unia, jotka sisältävät\nunia, kunnes me vihdoin ehkä saavumme kaikkien unien Uneksijan luo,\ntuon olennon, joka on olennoista olennaisin. Mikään ei ole liian\nihmeellistä eikä kaunista elämälle.\"\n\nHän nousi ja veti syrjään vieraskodin oven suuren oviverhon.\n\n\"Me olemme koko yön puhuneet hämmennyksen aikakaudesta ja eläneet\nmukana siinä, ja nyt on auringonnousu jo lähellä.\"\n\nHän meni vieraskodin kuistiin seisoen hiljaa paikoillaan katsellessaan\nnoita suuria vuoria, jotka kohosivat korkealle pilvistä ja sumusta\ntummansinisine ja salaperäisine syvennyksineen, alkaen vihdoin punertua\naamun sarastaessa.\n\nHän seisoi aivan hiljaa, ja maailmakin tuntui hiljaiselta, paitsi sitä,\nettä pitkän matkan päästä ja hyvin alhaalta kuului epäselviä ääniä\nvuorten sumuverhojen alta, erilaisten lintujen sekavaa liverrystä.\n\n\n\n"]