[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fUU3hwCQUKgtGZV-wDa2DF6vE135Hqd_vLoiQOn4soT4":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":16,"yearPublished":17,"yearPublishedTranslation":18,"wordCount":19,"charCount":20,"usRestricted":21,"gutenbergId":22,"gutenbergSubjects":23,"gutenbergCategories":28,"gutenbergSummary":32,"gutenbergTranslators":33,"gutenbergDownloadCount":35,"aiDescription":36,"preamble":37,"content":38},2029,"Persialaisia kirjeitä","Montesquieu",1689,1755,"2029-montesquieu-persialaisia-kirjeita","2029__Montesquieu__Persialaisia_kirjeitä",null,"romaani",[],[15],"ranskalainen","fi",1721,1919,76917,519594,false,53745,[24,25,26,27],"East and West -- Fiction","Epistolary fiction","Europe -- Social life and customs -- 18th century -- Fiction","Iranians -- Europe -- Fiction",[29,30,31],"French Literature","Novels","Philosophy & Ethics","\"Persialaisia kirjeitä\" by baron de Charles de Secondat Montesquieu is a literary work published in 1721. Two Persian noblemen, Usbek and Rica, journey from Isfahan to France, where they spend years observing Western society under Louis XIV and the Regency. Through exchanged letters, they offer sharp commentary on French politics and manners. Meanwhile, back in Isfahan, Usbek's seraglio descends into chaos. His five wives and eunuchs spiral toward rebellion and tragedy as control slips irreversibly away, leaving Usbek stranded between two worlds. (This is an automatically generated summary.)",[34],"Lehtonen, J. V. (Johannes Vihtori)",310,"Satiirinen kirjeromaani koostuu kahden persialaisen aatelisen kirjeenvaihdosta heidän matkatessaan 1700-luvun alun Ranskassa. Matkaajat tarkastelevat eurooppalaista yhteiskuntaa, uskontoa ja tapoja ulkopuolisen silmin samalla kun kirjeet paljastavat kotiin jääneiden vaimojen ja haaremin vartijoiden välisiä juonitteluja.","Montesquieun 'Persialaisia kirjeitä' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 2029. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella,\njoten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.","PERSIALAISIA KIRJEITÄ\n\nKirj.\n\nMONTESQUIEU\n\n\nSuomentanut ja johdannon sekä selitykset kirjoittanut\n\nJ. V. Lehtonen\n\n\n\n\n\n\nHämeenlinnassa,\nArvi A. Karisto Oy,\n1919.\n\n\n\n\n\n\nJOHDANTO\n\n\n\"Jos tietäisin jotakin, joka olisi minulle hyödyksi, mutta\nperheelleni vahingoksi, karkottaisin sen mielestäni. Jos tietäisin\njotakin hyödyllistä perheelleni, mutta joka ei olisi hyödyksi\nisänmaalleni, koettaisin unohtaa sen. Jos tietäisin jotakin\nhyödyllistä isänmaalleni, mutta joka olisi turmioksi Euroopalle tai\njoka olisi kyllä hyödyksi Euroopalle, mutta vahingoksi ihmiskunnalle,\nkatsoisin sen omaksuessani tekeväni rikoksen.\" Nämä avartunutta\nyleisinhimillistä katsantokantaa todistavat ylevät sanat, jotka\n_Persialaisten kirjeiden_ sepittäjä _Charles de Secondat, La\nBrède'in ja Montesquieun parooni_, piirsi muistivihkoonsa, luovat\neteemme jalon, kaikista ahdasmielisistä ennakkoluuloista vapautuneen\nmiehen kuvan ja kehottavat meitä tekemään sellaisen miehen lähempää\ntuttavuutta.\n\nTämän tuttavuuden kannalta ei ole välttämätöntä erikoisen laajalta\nperehtyä Montesquieun ulkonaisiin elämänvaiheisiin. Riittää kun\ntiedämme, että hän syntyi vanhaan virka- ja sota-aateliin kuuluvista\nvanhemmista 18 p. tammik. 1689 Bordeaux'n tienoilla, että hänen\nkumminaan oli linnaan sattumalta joutunut kerjäläinen, \"jotta\ntämä kummi koko hänen ikänsä muistuttaisi hänelle köyhien olevan\nhänen veljiänsä\", että hän sai kasvatuksensa munkkien johtamassa\nlaitoksessa, missä hän syvästi perehtyi Kreikan ja Rooman historiaan\nja kirjallisuuteen, että hän v. 1714 pääsi Bordeaux'n parlamentin\nneuvokseksi ja kaksi vuotta myöhemmin, setänsä jälkeen, saman\nparlamentin puheenjohtajaksi. Edelleen on meidän otollista tietää,\nettä hän v. 1715 osoitti uskonnollista suvaitsevaisuuttaan naimalla\nkalvinilaisuutta tunnustavan naisen, että hän tutki innokkaasti\nluonnontieteitä ja otti yhtä innokkaasti osaa hienon maailman\nhuvituksiin, että hän myi piankin presidentinvirkansa ja muutti\nPariisiin, että hänet valittiin Ranskan Akatemiaan vuoden 1728\nalussa ja että hän samana vuonna lähti laajoille, yli kolme vuotta\nkestäville matkoille Euroopan eri maihin. Käytettyään enimmän osan\naikaansa suurteoksensa, _Lakien hengen_, lopulliseen valmistamiseen,\nMontesquieu Pariisissa kuoli 10 p. helmik. 1755, 66 vuoden vanhana.\n\nNiinkuin hänen ylempänä esitetyt sanansakin osoittavat, oli\nMontesquieu niitä voimakkaita henkiä, jotka ovat ajatelleet ja\ntutkineet pitäen silmällä koko ihmiskunnan parasta ja joiden\ntuotteet, mitä niissä liekin niiden syntymisen aikaan ja paikkaan\nliittyvää hetkellistä ja katoavaista, kuuluvat kaikille kansoille ja\najoille. Ensimmäisenä ns. valistusajan filosofeista on hän rohkeasti\ntaistellut edellisten vuosisatain ja oman vuosisatansa uskonnollisia,\nvaltiollisia ja yhteiskunnallisia ennakkoluuloja vastaan, koettanut\nensimmäisenä ottaa selville historian todelliset lait ja erilaisten\nvaltiomuotojen laadun, hengen ja tarkoituksen, ja tuonut yhteiskunta-\nja valtiotieteen Ranskan kirjallisuuteen, niinkuin Pascal ja Bossuet\nolivat tuoneet siihen jumaluusopin. Hänessä asui 18. vuosisadan\najattelijoille perin ominainen kaikkialle tunkeutuva, koko luontoa\nja historiaa syleilevä tiedonhalu, josta hän itseään kuvaten antaa\njohtavan persialaisensa Usbekin kirjoittaa: \"Ne, jotka harrastavat\ntietojensa kartuttamista, eivät ole milloinkaan joutilaina. Vaikka\nminulla ei olekaan mitään tärkeitä asioita suoritettavana, olen\nsentään lakkaamatta toimessa. Minä kulutan elämäni tutkistelemiseen.\nMinä kirjoitan illalla muistiin, mitä olen havainnut, mitä olen\nnähnyt, mitä olen kuullut päivällä. Kaikki kiinnittää mieltäni,\nkaikki hämmästyttää minua. Minä olen kuin lapsi, jonka herkkiin\naisteihin pienimmätkin seikat voimakkaasti vaikuttavat\" (48. kirje).\n\nTäsmälleen samanlainen oli näet Montesquieunkin oppimisen intohimo ja\ntyötapa. Tietorikas kirja oli hänen paras toverinsa ja lohduttajansa\nkuivan lakimiestoiminnan lomassa, uudet ajatukset houkuttelivat hänen\nomaa ajatustaan pitkille eräretkille, muistiinpanovihot täyttyivät\ntäyttymistään: niistä onkin hänen kuolemansa jälkeen saatu syntymään\nkaksi vahvaa nidettä. Näitä ahkeran lukemisen ja ajattelemisen\ntuloksia hän sijoitti osaksi erinomaisen henkevään keskusteluunsa,\nmutta varsinkin teoksiinsa, jotka ovatkin aivan uhkuen täynnä\nmitä eriskummaisimpia tietoja ja otteita, kaskuja ja kuvaavia\npikkupiirteitä, niin että ne, etusijassa _Lakien henki_, tekevät\nsiitä syystä hajanaisen ja liiaksi paisutetun vaikutuksen.\n\nMontesquieun ensimmäiseen teokseen soveltui tämä tekotapa kuitenkin\nvarsin hyvin, koska se oli laadittu kirjeiden muotoon. _Persialaisiin\nkirjeisiin_ myöhemmin liittämässään esipuheessa on Montesquieu\nitse huomauttanut tästä seikasta: \"Kirjemuodossa, missä toimivia\nhenkilöitä ei ole erikoisesti valittu ja missä käsitellyt aiheet\neivät ole riippuvaisia mistään kaavasta tai ennakolta laaditusta\nsuunnitelmasta, jää tekijälle otollinen tilaisuus liittää romaaniinsa\nfilosofiaa, politiikkaa ja siveysoppia ja yhdistää kaikki tämä\nsalaisella ja ikäänkuin tuntumattomalla siteellä.\"\n\nTällaisen \"kirjeromaanin\" väittää Montesquieu itse keksineensä ja\ntuoneensa kirjallisuuteen. On kuitenkin otettava huomioon, että\nPascalin vv. 1656-1657 ilmestyneet kuuluisat _Kirjeet eräälle\nmaaseutulaiselle_ olivat jo sisältäneet \"filosofiaa, politiikkaa ja\nsiveysoppia salaisella siteellä yhdistettyinä\". Joka tapauksessa\noli esimerkki erinomaisen hedelmällinen, sillä _Persialaisten\nkirjeiden_ saavuttaman suuren menestyksen jälkeen nykivät\nkirjankustantajat Montesquieun sanojen mukaan kaikkia kynämiehiä\nhihasta ja pyytelivät näitä sepittämään \"persialaisia kirjeitä\", ja\nturkkilaisia, juutalaisia, perulaisia kirjeitä vilisikin vilisemällä\nkirjamarkkinoilla. Kirjeromaanin jatkajiksi kävivät taas mm.\nRichardson, Rousseau, Goethe, Foscolo.\n\nEttä Montesquieu tuli puolestaan sepittäneeksi _persialaisia_\nkirjeitä, johtui useammastakin asianhaarasta. Edellisen vuosisadan\nlopulla olivat Bernier, Tavernier ja Chardin julkaisseet laajoja\nmatkakuvauksia Itämailta ja varsinkin Persiasta. Näistä oli etenkin\nChardin Montesquieun mieliluettavaa, samoin kuin myöhemmin Rousseaun,\nChardinilta hän sai kirjeisiinsä, mielikuvituksen aimo lailla\nauttaessa, sen omituisen haaremimaailman, joka niissä hyvin vähän\nuskottavana esiintyy, samoin kuin sysäyksen ilmastoteoriaan ja kuvan\nitämaalaisesta itsevaltiudesta, joka hänelle jää itsevaltiuden\nperimuodoksi. Gallandin v. 1708 toimittamana _Tuhannen ja yhden\nyön_ ranskannos johti myös ajatukset Itämaiden satupiiriin ja\nvälitti yleisön tietoon itämaalaisia tapoja ja puheenkäänteitä.\nEdelleen oli Du Fresny vuotta aikaisemmin julkaissut muka erään\nsiamilaisen vakavat ja huvittavat seikkailut Ranskassa. V. 1715\noli taas erään naurettavan kopean persialaisen lähettilään käynti\nPariisissa herättänyt tavatonta huomiota ja muodostanut sekin yhden\n_Persialaisten kirjeiden_ edellytyksiä.\n\nNiinpä antoi nyt Montesquieu kirjeromaanilleen sellaiset ulkonaiset\npuitteet, että muka kaksi persialaista ylimystä, vakava, mietteliäs\nUsbek ja hilpeämpi Rica, lähtee kotimaastaan tutustumaan Ludvig XIV:n\nviimeisten hallitusvuosien Ranskaan. He nyt kirjoittelevat kirjeitä\nkotiin jääneille ystävilleen ja toisilleen ja heille kirjoitetaan\nkotoa Itämaan uutisia ja Itämaan mietteitä. Näin tarjoutuu tilaisuus\nRanskan olojen kirpeään arvostelemiseen ja persialaisen haaremielämän\nkuvaamiseen. Tässä kuvauksessa noudatti Montesquieu aistien suloisiin\nnautintoihin taipuvien aikalaistensa makua ja loihti nähtäväksi\nsynkkien intohimojen kalvamien eunukkien ja toinen toistaan\nkauniimpien, mustasukkaisempien ja kiihkeämpien naisten täyttämän\nvaimolan, missä mustasukkaisen isännän poissaolo saa vihdoin aikaan\nhimojen hillittömän riehunnan ja kaikki sen surulliset seuraukset.\nNämä eunukit, niin mustat kuin valkoiset, nämä naiset, niin nuoret\nkuin vanhemmat, osaavat kaikki kirjoittaa ja tulkita kiihkeät\ntunteensa kaunopuheisen taidokkaasti. Kuinka uskomatonta tämä\nkaikki liekin ja kuinka teennäiseltä kirjeiden varsinainen romaani\ntuntuneekin, varmaa vain on, että juuri sirosti tarjottu aistillisuus\nhoukutteli suuren yleisön lukemaan kirjaa ja hankki sille niin\nsuuren menestyksen, että kun se v. 1721 ilmestyi, siitä julkaistiin\nvielä saman vuoden kuluessa toistakymmentä uutta painosta ja tekijän\neläessä lisäksi 19 enemmän tai vähemmän muunneltua laitosta.\n\nSuuren oikeushovin vakavaksi ajateltava puheenjohtaja ei kuitenkaan\nomistanut nimellensä tätä ensimmäistä teostaan, joka ilmoitettiin\npainetuksi Kölnissä, mutta joka tosi teossa oli kyhätty kirjaksi\nsalapainon luvatussa maassa, Hollannissa. \"Teoksen omissa vioissa on\nkylliksi, ilman että minun tarvitsee vielä tarjota mieskohtaisetkin\nvikani arvosteltaviksi\", lausuu hän siitä esipuheessaan. Epäilemättä\nhän pelkäsi pintapuolisten arvostelijain vertailevan hänen asemaansa\nhänen sepittämäänsä romaaniin ja saavan siitä tekopyhän aiheen\nhyökätä hänen kimppuunsa.\n\nMissään tapauksessa ei _Persialaisia kirjeitä_ tulekaan arvostella\nniiden enemmän tai vähemmän aistillisen kehysjuonen mukaan.\nMontesquieun teosten tutkija ja julkaisija, prof. H. Barckhausen\nvaroittaakin lukemasta \"tätä suurta pikkukirjaa koulupojan ja\narvostelemasta vanhanpiian tavoin\". Kuuluisa historioitsija Michelet\noli taas sitä mieltä, että \"täytyy olla itse hyvin ajattelematon ja\nhyvin kevytmielinen, pitääkseen tätä kirjaa kevytmielisenä\".\n\nTotta onkin, ettei Montesquieu ole suinkaan tästä näennäisesti\nniin huolettoman iloitsevasta kirjastaan unohtanut \"filosofiaa,\npolitiikkaa eikä siveysoppia\". Päinvastoin on siihen Barckhausenin\nsattuvaa vertausta käyttääksemme koottu ikäänkuin oopperan\nalkusoittoon kaikki ne suuret aiheet, joita Montesquieu itse on\nmyöhemmissä yksinomaan vakavissa teoksissaan käsitellyt ja joita\nmyös toiset vuosisadan johtavat filosofit, sellaiset kuin Voltaire\nja Rousseau, käyvät hänen jälkeensä käsittelemään. _Persialaisissa\nkirjeissä_ ovat jo idulla aatteet, joista koko vuosisata elää. Niinpä\npohtivat Rhedi, kolmas Eurooppaan matkustanut persialainen, ja Usbek\n106. ja 107. kirjeessä laajasti tieteiden ja taiteiden vaikutusta\nvaltakuntien kukoistukseen tai häviöön, esittäen syitä myötä ja\nvastaan -- aihe, jonka kaunopuheisella kehittelyllä Rousseau on\nkolmisenkymmentä vuotta myöhemmin saavuttava ensimmäiset kuuluisuuden\nlaakerinsa. Kuvaavaa molempain kirjoittajain luonteelle muutoin\non, että kun Montesquieu esittää paljon painavampia ja lukuisampia\ntodistuksia tieteiden ja taiteiden harjoittamisen puolesta kuin\nvastaan, asettuu Rousseau kielteiselle kannalle, koska se tarjoaa\npaljon enemmän kumottavaa ja korjattavaa ja paljon enemmän\nyllättäviä näköaloja. Mutta niinpä onkin totta, että edellinen\nsuosii ylellisyyttä välttämättömänä eri yhteiskuntaluokkien välisten\ntaloudellisten suhteiden virkeydelle, kun taas jälkimmäinen tuomitsee\nsen aina ja kaikkialla.\n\nEdelleen esittää Usbek 105. kirjeessä sen ajatuksen, että\njos hallitsija lakkaa pitämästä huolta alamaistensa onnesta\nja menestyksestä, jota varten hänet on hallitsijaksi pantu,\nkatkeaa side hänen ja alamaisten väliltä, ja nämä jälkimmäiset\n\"palaavat luonnolliseen vapauteensa\". Sama ajatus on sen\n\"yhteiskuntasopimuksen\" pohjana, jota Rousseau kuvailee kuuluisassa\nvaltio-opillisessa teoksessaan. Rousseaun suuren kirjeromaanin\nsankari puolustaa kolmannen osan 21. kirjeessä itsemurhaa täsmälleen\nsamoin, ihmisen mitättömyyteen ja kurjuuteen perustuvin syin kuin\nUsbek 76. persialaisessa kirjeessä. 35. kirjeessä Usbek taas käyttää\nkristittyjen puolustuksena sitä seikkaa, etteivät he esim. Ranskassa,\nmissä ei ole moskeijoja, ole koskaan kuulleet puhuttavan profeetta\nAlista. Samaa ajatusta tulkitsee Voltaire murhenäytelmässään _Zaire_,\nmissä sankaritar huomauttaa omaksumamme uskonnon kokonaan riippuvan\nsyntymäpaikastamme ja missä näytelmän yleisaate erikoisesti kiteytyy\nsäkeisiin:\n\n    J'eusse été près du Gange esclave des faux dieux,\n    Chrétienne dans Paris, musulmane en ces lieux. (I, 1).\n\n    (Minä olisin ollut Ganges-virran varrella väärien jumalain orja,\n    kristitty Pariisissa ja muhamettilainen tässä maassa.)\n\nErikoisen laajasti pohtivat Usbek ja Rhedi kymmenkunnassa\npersialaisessa kirjeessä (113-123) väestökysymystä sekä syitä\nmaapallon määrättyjen osien väkiluvun vähenemiseen ja esittävät\ntällöin samoja teorioja ilmaston, maaperän, uskontojen, tapojen\nvaikutuksesta, mitkä saavuttavat sitten suuren kantavuuden\nja kuuluisuuden _Lakien hengessä_. Itämaiden veltostuttava\nmoniavioisuus, Länsimaiden avioeron kielto, Itämaiden eunukkilaitos\nja Länsimaiden munkkilaitos saavat kirjeissä osakseen ankaran\ntuomion, väitetäänpä katolisen uskonnon pappiensa ja munkkiensa\nnaimattomuuden tähden häviävän Euroopasta viidensadan vuoden kuluessa.\n\nToisenkin _Lakien hengen_ kuuluisan teorian voi huomata olevan\nidulla _Persialaisissa kirjeissä_, nimittäin sen, että yksinvallan\nperusvoimana on kunnia, tasavallan hyve, itsevaltiuden pelko ja\nylimysvallan kohtuullisuus. Tätä ajatusta esitetään varsinkin\n63. ja 90. kirjeessä. Luolaihmisten tarinalla taas tahdotaan\nosoittaa, millaiseksi ihmisten tila muuttuu silloin kun kaikki\nyhteiskunnalliset vaistot tukahutetaan ja raaka itsekkyys päästetään\nkaikkia tekoja johtamaan, ja millaiseksi yhteiskunnallinen hyve ja\nkeskinäinen avuliaisuus urhouteen ja uskontoon nojaten luo ihmisten\nelämän. Luolaihmiset, muutoin hyvin säyseät ja hyväntahtoiset\nolennot, torjuvat urheasti niskoiltaan röyhkeän hyökkääjän ja\nsaalistajan, sillä tässä, niinkuin _Lakien hengessäkin_, on\nMontesquieu sitä mieltä, että puolustussota on täysin luvallinen,\nsamalla kun hän Espanjan ja Portugalin esimerkkiin vedoten ankarasti\nvaroittaa suurten valloitusten tuhoisuudesta.\n\n_Lakien hengen_ kolmas perusteoria, varsinkin monarkiassa\ntarpeellista vallanjakoa koskeva lakiasäätävän, toimeenpanevan\nja tuomiovallan erottamiseen tähtäävä teoria esiintyy myös\n_Persialaisissa kirjeissä_ hahmoteltuna. Ennen kaikkea vihaa\nMontesquieu despotismia, yksinvaltiutta, missä kaikki valta on\nilman rajoituksia ja esteitä koottu yksiin käsiin. Hänen nähdäkseen\nLudvig oli nyt XIV:n Ranska ilmeisesti luisumassa despotismia kohti.\nKuningasvalta ajoi periaatteensa liian pitkälle, teki aateliston,\npapiston, virkamiehistön hillitsevän vaikutuksen tyhjäksi ja kulki\nsitä vallankumousta kohti, jota Montesquieu aavisteli. Siitä syystä\nruoskiikin Montesquieu tuikeasti, nimettömyytensä turvin, Ludvig\nXIV:tä itseään, hänen tapojaan, hänen arvonimikauppaansa, hänen\nmielivaltaista rahapolitiikkaansa, hänen kyvyttömiä apulaisiaan,\nkerrankin sanoen hänellä olevan 18-vuotiaan ministerin ja 80-vuotiaan\nrakastajattaren. Verojen vuokraajat, jotka nylkivät kansan puti\npuhtaaksi ja sälyttivät Ranskan hartioille suunnattoman velkataakan,\nsaavat myöskin onnettoman hallitusjärjestelmän osana monet sattuvat\nletkaukset. Tuon tuostakin viitataan Englannin esimerkkiin, siellä\nkun kuningasvalta on rajoitettu, ja kuninkaan ja kansan kestävänä\nsiteenä on kiitollisuus. Syvästi pahoitellaan parlamentteja kohtaan\nharjoitettua sortoa, nämä kun yksinään uskaltavat tuoda kuninkaan\ntietoon kansan hädän ja arvostella onnettomia hallitustoimia.\nHugenottien ja jansenistien vaino otetaan useamminkin tuomitsevan\ntarkastelun alaiseksi, ja samoin huomautetaan purevasti hovin\nturhasta komeilusta, imartelijain ansiottomasta palkitsemisesta ja\ntodella kyvykkäiden miesten syrjäyttämisestä. Tästä kelvottomille\nkärttäjille yhteisen kansan kustannuksella tulvailevasta apurahojen\nvirrasta lausutaan 125. kirjeessä hyvin katkeria, suorastaan\nvallankumouksellisen katkeria sanoja. Kuninkaan oletetaan näet\nkuuluttavan:\n\n\"Että jokaisen maamiehen, jolla on viisi lasta, tulee joka päivä\nvähentää viidennellä osalla leipämäärää, minkä hän heille antaa. Me\nvelvoitamme perheenisiä toimittamaan tämän vähennyksen kunkin osasta\nniin tasapuolisesti kuin suinkin mahdollista.\n\n\"Me määräämme, etteivät ne henkilöt, jotka harjoittavat alhaisia\nammatteja tai käsitöitä ja jotka eivät ole milloinkaan olleet Meidän\nMajesteettimme aamuvastaanotossa, saa vast'edes ostaa vaatteita\nitselleen, vaimolleen tai lapsilleen useammin kuin joka neljäs vuosi.\nLisäksi kiellämme heiltä ankarasti kaikki ne pienet huvittelut, joita\nheidän on ollut tapa panna toimeen perheissään vuoden suurimpina\njuhlina.\"\n\nKerjäläinen ei ollut suotta Montesquieun kummina.\n\n75. kirje paheksuu edelleen Ranskan siirtomaissa suvaittua orjuutta,\nvaikka ruhtinaat vakuuttavatkin noudattavansa kristinuskon\nperiaatteita, jotka pitävät kaikkia ihmisiä samanarvoisina. Totuutta\ntänään, valhetta huomenna!\n\nTotuutta ei taas 95. kirjeen mukaan valtio-opissa ja valtiotaidossa\ntunneta lainkaan. Onhan ruhtinaiden omantunnon paaduttamiseksi\n\"muodostettu vääryydestä järjestelmä, laadittu sen säännöt,\njulistettu sen periaatteet ja tehty niistä johtopäätökset\".\n\nNiinpä tiedemiehen onkin mahdoton noudattaa totuutta ja rehellisyyttä\nhistoriallisia tapahtumia kuvatessaan: kun ei häntä enää voida\nsyyttää noituudesta, syytetään häntä kerettiläisyydestä, ja hän saa\nkestää tuhannet vainot. \"Hänen kynänsä tahdotaan kahlita, ellei sitä\nvoida ostaa\" (145. kirje).\n\nJa kuitenkin on oikeus ikuinen ja kokonaan riippumaton inhimillisistä\nsopimuksista. Se asuu salaisena voimana kaikkien ihmisten sydämessä\nja estää heitä vahingoittamasta muita ihmisiä, tuottamalla heille\npäinvastoin oikeuden ja hyvyyden käskyjen seuraamisesta hurmaavaa\nnautintoa (84. kirje).\n\nVoi niitä, jotka vääryyttä harjoittavat ja jotka ylhäiseltä\nasemaltaan tuolla vääryydellä turmelevat kokonaisen kansan!\nSkotlantilaisen pankkiiri ja ministeri Law'n suunnattomaksi\nhuijaukseksi muodostunut luottojärjestelmä saa tältä kannalta usein\ntoistetun, mitä ankarimman tuomionsa: \"Onko enää suurempaa rikosta\nkuin se, minkä tekee ministeri turmellessaan kokonaisen kansan tavat,\nalentaessaan jaloimmatkin sielut, himmentäessään arvoasemien loiston,\nsaastuttaessaan hyveen ja syöstessään korkeimmankin sukuperän yleisen\nhalveksunnan saaliiksi! Mitä on sanova jälkimaailma silloin kun sen\ntäytyy punastua isiensä häpeästä?\" (146. kirje).\n\nLudvig XIV:n, kuninkuusaatteen mahtavimman eurooppalaisen edustajan\nohella ahdistaa Montesquieu leppymättä hengellisen mahtiaatteen\nedustajaa, paavia. Uskomattoman rohkeasti kirjoittaa Rica 29.\nkirjeessä: \"Paavi on kristittyjen päämies. Hän on vanha epäjumala,\njolle suitsutetaan tottumuksesta.\" Paavi on myös sellainen kummitus,\njoka uskottelee, että kolme on sama kuin yksi ja että leipä ei ole\nleipää eikä viini viiniä (24. kirje). Ken vähänkin uskaltaa poiketa\npaavin julistamista \"totuuksista\", hänet poltetaan. Siitä huolimatta\nvallitsee alituinen riita ja tappelu kristityissä maissa: \"Ei ole\nmilloinkaan ollut valtakuntaa, jossa olisi ollut niin paljon sisäisiä\nsotia kuin Kristuksen valtakunnassa\" (29. kirje). Eikä ihmekään,\nsillä kristinusko ei ole ihmisille tullut eläväksi voimaksi, joka\nkantaisi kristillisten tekojen hyviä hedelmiä. Kristityissä on\n\"varsin pitkä matka tunnustuksesta uskoon, uskosta vakaumukseen,\nvakaumuksesta tekoon\". He uskovat vain ajoittain, riippuen siitä,\nmissä kunnossa heidän vatsansa ja yleensä heidän terveytensä on\n(75. kirje). He osaavat kyllä kiistellä uskonnosta ja sen turhista\nmuotoseikoista, mutta samalla he näyttävät kiistelevän siitä,\nkuka noudattaisi sitä vähimmin. Lakien totteleminen, lähimmäisen\nrakastaminen, vanhempien kunnioittaminen, nämä ensimmäiset\nuskonnollisen vakaumuksen merkit, ne jäävät heiltä syrjään (46.\nkirje).\n\nRakkauden täyttämää elämää, hyviä tekoja vaatii siis Montesquieu\nkristityksi itseään sanovalta ihmiseltä, sitäkin enemmän, kun hän on\njyrkästi sitä mieltä, että ihmisen tahto on vapaa ja että hän voi\nsiis itse ohjata tekojansa hyvään tai pahaan (69. kirje). Muutoin\nhän ei anna mitään arvoa enempää kristinuskon kuin muidenkaan\nuskontojen opinkappaleille, vaan riittävät hänelle täydellisesti ne\nharvat yleislauselmat, jotka sisältyivät deistiseen katsantotapaan.\nMontesquieun mielestä oli uskontokin vain valtiollinen laitos muiden\njoukossa, jonka avulla ohjataan sopivasti ihmisten toimintaa. Kuinka\nräikeään valaistukseen joutuukaan pappien yleinen menettely, he\nkun opinkappaleittensa todistukseksi vetoavat \"pyhien\" kirjojensa\nhaaveellisiin tarinoihin, jotka, jos mitkään, kaipaavat todistamista\n(17.--18. kirje)! Kuinka voimakkaasti arvostellaankaan tuon kurjan\nmaan matosen, ihmisen, röyhkeätä tapaa kuvitella Jumala itsensä\nkaltaiseksi (59. kirje)! Ja sentään: kuinka yksitoikkoinen ja köyhä\nonkaan ihmisen mielikuvitus luodessaan autuaille paratiisin ja\nhaaveillessaan siellä tarjona olevia nautintoja: vain ikuista soittoa\ntai ikuista käyskentelyä tai ikuista lemmenkaihoa! (126. kirje).\nSchopenhauerilla oli edeltäjänsä valistusajankin filosofien joukossa.\n\nKatolisen papiston toimettomuutta, tietämättömyyttä,\ntaikauskoisuutta, irstautta, lain käskyjen tinkimistä ja Jumalan ja\nihmisten pettämistä ei Montesquieu väsy kurittamasta. Rinnastaapa\nhän kerran irstailijain elättämät ilotytöt ja uskovaisten\nelättämät munkit, ne kun molemmat ovat yhtä hyödyttömiä (57.\nkirje). Lähetyssaarnaajia hän ei kohtele yhtään sen lempeämmin.\nEipä kumma siis, että _Persialaisia kirjeitä_ vastaan nousi oikea\npyhän suuttumuksen myrsky, ne kun pitelivät yhtä armottomasti\nuskontoa kuin sen edustajia. Ne julistettiin jumalattomiksi ja\nturmiollisiksi ja hyville kristityille sopimattomiksi. Montesquieu\nkatsoi myöhemmin kirjoittamassaan esipuheessa asiakseen puolustautua\nsiltä syytökseltä, että hän olisi muka loukannut kristinuskon\nsuuria totuuksia: päinvastoin vakuuttaa hän aina tunteneensa suurta\nrakkautta näitä totuuksia kohtaan ja vetäytyy muutoin taitavasti\nhämmästelevien ja tietämättömien persialaistensa turviin.\n\nPapit ja munkit eivät ole suinkaan ainoat ranskalaiset, jotka saavat\nnäiden hämmästelevien ja tietämättömien persialaisten kynästä teräviä\npistoja. Ei ole sitä säätyä eikä ihmislajia, josta Montesquieu ei\nolisi tässä teoksessaan ivakuvaa piirtänyt ja jonka heikkouksia hän\nei olisi penkonut. Kopeat pölkkypäiset tuomarit, jotka kirjoja ja\ntietoja vailla ollen jättävät lainkohtien selvittämisen asianajajain\ntehtäväksi, kykenemättömät lainsäätäjät, järjetön kullantekijä,\nkorskea kaikentietäjä, ympyröihinsä takertunut mittausopin tutkija,\nelävästä elämästä vierautunut tiedemies, hourupäinen muinaisesineiden\nkokoilija, rehentelevät uutistenmetsästäjät, norkoileva runoilija,\npöyhkeä sotakarhu, kiusalliset seurahullut, siveettömät naisuroot,\nturhamaiset, kevytmieliset, peli-intoiset naiset ja näyttelijättäret,\nranskalainen muotihulluus, höllentyneet aviosuhteet, epäitsenäiset\nmukaelmateokset ja ikävät uskonnolliset kirjat, joita sopii\nkäyttää unilääkkeenä, ikuisesti pilkattu Ranskan Akatemia, kaikki\nsaavat _Persialaisissa kirjeissä_ purevan mainintansa. Kun kerran\nsiivoukseen ryhtyi, suoritti Montesquieu muiden valistusajan\nfilosofien tavoin oikein suursiivouksen. Tarvittiin kuitenkin vielä\nmonta Herakleen jokea, ennen kuin silloisen Ranskan Augiaantalli\npuhdistui. Joka tapauksessa pani Montesquieun nuoruudenteos siinä\nsuhteessa parhaansa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTämän nuoruudenteoksen ja Montesquieun molempien toisten pääteosten\nvälillä on vv. 1728-1731 tehty matka Itävaltaan, Unkariin, Italiaan,\nSaksaan, Hollantiin ja Englantiin. Montesquieu ei käyttänyt matkaansa\nvain uuden näkemiseen, vaan myös kaikenlaisten valtiollisten ja\nyhteiskunnallisten tietojen järjestelmälliseen keräämiseen. Näin\nhän otti selkoa kunkin valtakunnan maanviljelyksestä, kaupasta\nja teollisuudesta, merenkulusta, terveydenhoidosta, raha-asiain\ntilasta, sotataidosta, laeista ja yleisistä laitoksista, tieteistä\nja taiteista. Viipyessään Roomassa useita kuukausia hänellä oli\ntilaisuus perin pohjin tutustua suuresti ihailemansa muinaisen\njättiläisvaltion muistomerkkeihin ja elää mielikuvituksessaan\nuudelleen kaikki se, mitä hän oli vanhoista historioitsijoista\nlukenut.\n\nNäin liittyy hänen v. 1734 julkaistu toinen teoksensa, _Mietteitä\nroomalaisten suuruuden ja häviön syistä_ (Considérations sur les\ncauses de la Grandeur et de la Décadence des Romains), hyvinkin\nläheisesti Italianmatkaan, samoin kuin hänen kolmas kokoomateoksensa,\nv. 1748 ilmestynyt _L'Esprit des Lois, Lakien henki_, on Montesquieun\nkaiken lukeneisuuden ja kaikkien matkojen yhteinen tulos.\nRoomalaisteos olikin alkuaan aiottu _Lakien hengen_ osaksi, mutta kun\naiheen viehättävyys paisutti sen liian vahvaksi, oli se julkaistava\neri kirjana.\n\n_Persialaisten kirjeiden_ ja roomalaismietteiden erotus on\ntuntuva. Uudessa teoksessa on kaikki vakavaa ja punnittua. Sanonta\npyrkii jykeään suppeuteen, selkeään yksinkertaisuuteen, painavaan\nytimekkyyteen. Rohkein, yleistävin vedoin käydään läpi Rooman\nkoko loistava historia, muutamin iskevin piirtein hahmotellaan\nroomalaisen sielunominaisuudet, vapaudenrakkaus, työinto, isänmaan\nkunnioitus, sotalaitoksen ja mieskurin vankka voima, sisäisten\ntaistelujen kiivaus, joka estää mieliä veltostumasta, senaatin uljuus\nja neuvokkuus vaaran hetkellä, sen taitava ulkopolitiikka. Samoin\nluodaan ripeä yleiskatsaus kaiken tämän suuruuden sortumiseen ja sen\nsyihin, seuraamalla kahtia jakautuneen Rooman valtakunnan vaiheita\naina keskiajan rajoille asti.\n\n_Mietteitä roomalaisten suuruudesta ja häviöstä_ tarjoaa lukijalleen\nerinomaisen henkisen nautinnon ja tuntuu kaikista Montesquieun\nteoksista älykkäimmältä, suuripiirteisimmältä ja kiinteästi\nmestarillisimmalta. Teoksen ansiota on edelleen, että se on aukaissut\nuran todelliselle tieteelliselle historian tutkimukselle, \"historian\nfilosofialle\", poistamalla Kaitselmuksen suoranaisen johdon maailman\nkulusta ja etsimällä historiallisen tapahtumisen syitä luonnollisista\nseikoista, ulkonaisista ja sisäisistä, entisistä ja nykyisistä.\nSyiden ja seurausten vankkumaton sarja kiertyy Rooman kansan\nkohtaloissa näkyviimme, jättämättä mitään sattuman varaan.\n\nToisaalta on kuitenkin myönnettävä, että Montesquieu on käytellyt\nlähteitään niitä tarpeeksi seulomatta ja että hän on joskus pyrkinyt\nliian rohkeihin yleistyksiin, niinkuin esim. väittäessään sisäisten\nlevottomuuksien kalvaman valtion olevan vaarallisen naapurien\nvapaudelle ja synnyttävän aina suuria miehiä. Lisäksi on Montesquieu,\nomituista kyllä, jättänyt kokonaan tutkimatta Rooman valtakunnan\nrahatalouden ja unohtanut sen erinomaisen vaikuttavan osan, mikä\nuskonnolla on ollut Rooman kansan kehitykseen. Fustel de Coulanges'in\nnerokas teos _La Cité antique_ (Vanhan ajan kaupunkivaltio) osoitti,\nmitä ja kuinka paljon tässä jälkimmäisessä suhteessa jäi tekemättä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nÉmile Faguet huomauttaa Montesquieun viimeisestä suurteoksesta,\n_Lakien hengestä_, joka neljänkymmenen vuoden ahkeran työn ja\najattelun tuloksena vihdoinkin ilmestyi seitsemän vuotta ennen\ntekijän kuolemaa, että jos _Mietteet roomalaisista_ oli ollut\ntutkimus roomalaisten suuruuden ja häviön syistä, on _Lakien henki_\ntutkimus kaikkien valtioiden kukoistuksesta ja rappeutumisen\nedellytyksistä. Se on siis Faguet'n mukaan jonkinlainen\nyhteiskunnallinen tautioppi, koska siinä selvitellään, mitkä\nsairaudet voivat häiritä erilaisten hallitusmuotojen siunauksellista\ntoimintaa, jopa saattaa valtion perikatoonkin. Joka tapauksessa\noli Montesquieun tarkoitus ihmisystävällinen: hän tahtoi edistää\nkärsivän maailman onnea. Siitä hän sanoo teoksensa esipuheessa\nmm.: \"Jos voisin toimittaa niin, että kaikki saisivat uusia syitä\nrakastaa velvollisuuksiaan, ruhtinastaan, isänmaataan, lakejaan, että\nkaikki osaisivat paremmin tajuta onnensa jokaisessa maassa, jokaisen\nhallituksen aikana, jokaisessa asemassa, missä satutaan olemaan,\npitäisin itseäni kuolevaisista onnellisimpana. Pitäisin myös itseäni\nkuolevaisista onnellisimpana, jos voisin parantaa ihmiset heidän\nennakkoluuloistaan. Nimitän tässä ennakkoluuloiksi, en niitä, jotka\nestävät meitä ymmärtämästä erinäisiä asioita, vaan niitä, jotka\nestävät ihmisen ymmärtämästä itseään.\"\n\nKukaan ranskalaisen valistusajan filosofi ei ole Montesquieutä\nparemmin ja syvemmin oivaltanut ihmisen synnynnäistä\nahdasmielisyyttä, ennakkoluuloisuutta, kurjuutta. Luodessaan\nkatseensa luomakunnan äärettömyyksiin, tarkastellessaan ylhäältäpäin\nvuosisatojen tuskallista kulkua Montesquieu on ennen kaikkea\npannut merkille ihmisen pienuuden ja heikkouden ja toistellut tätä\nhuomiotaan voimakkain sanoin aina _Persialaisista kirjeistä_ lähtien.\nSentähden säälii hän ihmistä kaikkialla. \"Minä en ole milloinkaan\nvoinut nähdä kyynelten vuotavan\", sanoo hän kerrankin, \"joutumatta\nliikutuksen valtaan. Tunnen sääliä onnettomia kohtaan, ikäänkuin\nvain he olisivat ihmisiä.\" Sentähden hän ruoskii armotta ihmisen\nylpeyttä ja omahyväisyyttä, missä se esiintyneekin, sillä mistä voisi\nkurja maan matonen ylpeillä? Sentähden hän ympäröi hallitusmuotonsa\ntuhansilla varovaisuuskeinoilla, koska ihminen on niin kärkäs\nkäyttämään valtaansa väärin, oli sitten kysymyksessä tasavalta tai\nkuningasvalta tai ylimysvalta. Sentähden hän vihaa sydämensä pohjasta\nitsevaltiutta, sillä millä oikeudella tomuhiukkanen nousee toisen\ntomuhiukkasen ehdottomaksi herraksi ja käskijäksi? Sentähden hän on\nitsekin suhteellisuuskäsityksen läpitunkema, niin ettei hän esim.\nlähde ilman muuta määräämään, mikä hallitusmuoto, tasavaltainen tai\nkuningasvaltainen, on periaatteellisesti parempi, vaan lausuu siitä\nvastatessaan Sorbonne'in muistutuksiin: \"Koko Eurooppa on lukenut\nkirjani ja kaikki ovat yksimielisiä siitä, ettei voida keksiä,\nolenko minä taipuvaisempi tasavaltaiseen vai kuningasvaltaiseen\nhallitusmuotoon. Ja tosiaan olisikin ollut ahdasmielistä valita,\nsillä itse asiassa ovat nämä molemmat hallitusmuodot erinomaisen\nhyviä.\"\n\nMuihin _Lakien hengen_ johtaviin aatteisiin on ylempänä viitattu:\nlaveammin ei tässä ole tilaa niihin kajotakaan. Monen tutkijan\nmielestä on näitä johtavia aatteita vaikea löytää tuon suuren teoksen\nsuunnattomasta ainespaljoudesta, koska Montesquieu on tapansa\nmukaan ahtanut siihen kaikki pitkällisen työskentelynsä tulokset\nja koska hänellä ei ole koskaan ollut erikoisesti ranskalaista\nkirjan rakentamisen kykyä. Niinpä on Lansonin, tunnetun Ranskan\nkirjallisuuden tutkijan, mielestä _Lakien henki_ lukuisine\nkirjoineen ja vielä lukuisampine alajaksoineen \"tavattoman sekava\".\nAlbert Sorel, mainio Ranskan historian tutkija, näkee Montesquieun\nharhailevan ja eksyvän ja hukkuvan aiheensa rannattomille ulapoille,\nja kun hän vihdoin keksii Pohjantähden, ei ole ihme, että hänen\nretkensä karttaviiva onkin hyvin koukeroinen. Mutta Barckhausen\nkatsoo voivansa osoittaa _Lakien hengen_ rakentuvan aivan\nyhtäjaksoisesti ja elimellisesti, kirja kirjalta, luku luvulta,\nehyeksi kokonaisuudeksi, kunhan vain lähdetään siltä näkökannalta,\nmiltä Montesquieu itse lähti: inhimillisten yhteiskuntien säilymisen\nkannalta.\n\nMiten _Lakien hengen_ rakenteen laita liekään, joka tapauksessa se\non Montesquieun kuolemattomuuden parhaana takeena, samoin kuin se on\neniten vaikuttanut 18. vuosisadan ajatteluun. Voltaire ihaili sitä\nsuuresti, vaikka koettikin osalta osoittaa sen väitteitä vääriksi.\nRousseau menetteli sen suhteen _Yhteiskuntasopimusta_ kirjoittaessaan\naivan samoin kuin hän menetteli Locke'in kasvatusmietteiden suhteen\n_Émile'iä_ kirjoittaessaan: hän sepitti sen teorioille vastakkaisia\nteorioja tai hyväksyi ne sellaisinaan, mutta piti kuitenkin aina\nsilmänsä tähdättyinä esikuvaan.\n\n_Lakien henki_ näytti kuiluja ja ihanteita. Rousseaun malttamattomien\noppilasten mukana syöksyi Ranskan suuri vallankumous kuiluihin.\nUudistettu kuningasvalta koetti toteuttaa sen ihanteita, varsinkin\nvallan jakoa. Kun sekin pian sortui, ilmeisesti jonkun koneistoon\ntulleen vian takia, osoittaa se vain, kuinka vaikeata on seurata\nparhaitakin neuvoja. Mutta näitä neuvoja on sentään jokaisen\nkansalaisen edullista tutkistella, varsinkin jos neuvonantaja,\nniinkuin Montesquieu, tuntee inhimillisen heikkouden ja tahtoo\nrehellisesti edistää koko ihmiskunnan onnea ja menestystä.\n\n_J. V. Lehtonen_.\n\n\n\n\n\n\nPERSIALAISIA KIRJEITÄ\n\n\n\n\nERÄITÄ MIETTEITÄ\n\nPersialaisista kirjeistä (1754).\n\n\n_Persialaisissa kirjeissä_ on lukijoita eniten miellyttänyt se\nseikka, että he ovat niistä aavistamattaan keksineet romaanin.\nHe ovat nähneet sen alun, kehkeymisen ja lopun: eri henkilöt\non yhdistetty toisiinsa ikäänkuin siteellä. Mitä kauemmin he\noleskelevat Euroopassa, sitä vähemmän ihmeellisiltä ja omituisilta\nnäyttävät tämän maailmanosan tavat heidän silmissään, samalla kun\ntämä ihmeellisyys ja omituisuus vaikuttaa heihin voimakkaammin tai\nheikommin heidän erilaisten luonteittensa mukaan. Toiselta puolen\nyltyy sekasorto aasialaisessa vaimolassa sitä suuremmaksi, mitä\nkauemmin Usbek viipyy poissa, so., mitä enemmän vimma kasvaa ja\nrakkaus vähenee.\n\nMuutoin saavat tämäntapaiset romaanit yleensä menestystä osakseen,\nkoska kukin pääsee niiden avulla selville omasta tilastaan, mikä\nopettaa paremmin eläytymään intohimoihin kuin kaikki mahdolliset\nkertomukset niistä. Ja siinä on muuan syy niiden muutamien\nviehättävien teosten saavuttamaan menestykseen, jotka ovat\nilmestyneet _Persialaisten kirjeiden_ jälkeen.\n\nVihdoin voidaan tavallisissa romaaneissa sallia sivukertomuksia\nvain silloin kun ne muodostavat oman romaaninsa. Niihin ei kävisi\nsekoittaminen yleisiä mietteitä, koska se häiritsisi teoksen\ntarkoitusta ja luonnetta, sen henkilöitä kun ei ole varsinaisesti\nkoottu lausumaan mielipiteitään. Mutta kirjemuodossa, missä toimivia\nhenkilöitä ei ole erikoisesti valittu ja missä käsitellyt aiheet\neivät ole riippuvaisia mistään kaavasta tai ennakolta laaditusta\nsuunnitelmasta, jää tekijälle otollinen tilaisuus liittää romaaniinsa\nfilosofiaa, politiikkaa ja siveysoppia ja yhdistää kaikki tämä\nsalaisella ja ikäänkuin tuntumattomalla siteellä.\n\n_Persialaisten kirjeiden_ menekki oli alussa niin suunnaton, että\nkirjakauppiaat tekivät kaikkensa saadakseen niihin jatkoa. He nykivät\nhihasta jokaista, jonka vain tapasivat, ja sanoivat: \"Hyvä herra,\nlaatikaapa minulle _Persialaisia kirjeitä_.\"\n\nMutta siitä, mitä minä juuri sanoin, käy riittävästi ilmi, ettei\nniihin voida laatia jatkoa ja että niitä vielä vähemmän voidaan\nsekoittaa jonkun toisen käden kirjoittamiin kirjeisiin, kuinka\nnerokkaita nämä sitten saattaisivat ollakin.\n\nNiissä on muutamia piirteitä, joita monet ihmiset ovat pitäneet\nvarsin uskallettuina. Mutta heitä minä pyydän ottamaan huomioonsa\ntämän teoksen laadun. Ne persialaiset, jotka näyttelevät niissä\nsuurta osaa, olivat yht'äkkiä siirtyneet Eurooppaan, so., toiseen\nmaailmaan. Oli aika, jolloin heidät oli pakostakin esitettävä\ntietämättöminä ja ennakkoluuloisina: silloin oli asianamme vain\nosottaa heidän ajatustensa syntyminen ja kehkeäminen. Heidän\nensimmäiset mietteensä olivat välttämättä kummallisia: ilmeisesti\nei ollut muuta tehtävää kuin luoda heihin se kummallisuuden laji,\njoka soveltuu älykkyyteen; oli vain kuvattava se tunne, minkä heissä\noli herättänyt kukin oudolta näyttävä asia. Puhumattakaan siitä,\nettä tekijällä olisi ollut tarkoitus kajota johonkin uskontomme\nperusaatteeseen, ei hän edes aavistanut olleensa varomaton. Näihin\npiirteisiin on aina liittynyt hämmästyksen ja kummastelun tunne,\neikä suinkaan tutkimisen ja vielä vähemmän arvostelemisen ajatus.\nPuhuessaan meidän uskonnostamme eivät nämä persialaiset saa näyttää\ntietävämmiltä kuin puhuessaan meidän tavoistamme ja tottumuksistamme.\nJa jos meidän opinkappaleemme ovat heidän mielestään joskus\nomituisia, leimaa tätä omituisuutta aina täydellinen tietämättömyys\nniistä siteistä, jotka liittävät nämä opinkappaleet ja meidän muut\ntotuutemme toisiinsa.\n\nRakkaus, jota tekijä tuntee näitä suuria totuuksia kohtaan, on saanut\nhänet näin puolustautumaan, puhumattakaan ihmissuvulle kuuluvasta\nkunnioituksesta, ihmissuvulle, jota ei ole suinkaan tahdottu iskeä\narimpaan paikkaan. Lukijaa pyydetään siis lakkaamatta pitämään\nniitä piirteitä, joista puhun, sellaisten ihmisten hämmästyksen\nseurauksina, joilla oli pakostakin syytä hämmästyä, tai sellaisten\nmiesten lausumina yllätysväitteinä, jotka eivät edes kyenneet\nniitä lausumaan. Häntä pyydetään huomaamaan, että koko viehätys\njohtui todellisten asioiden ja niiden omituisen, lapsellisen tai\neriskummaisen havaitsemistavan välillä vallinneesta alituisesta\nvastakohtaisuudesta. Varmasti ovat _Persialaisten kirjeiden_ luonne\nja tarkoitus niin ilmeiset, ettei niistä saata milloinkaan erehtyä\nkukaan muu kuin se, joka itse tahtoo erehtyä.\n\n\n\n\nESIPUHE.\n\n\nMinä en suinkaan sepitä tässä omistuskirjettä enkä minä myöskään ano\nsuojelusta tälle kirjalle: sitä luetaan ilmankin, jos se on hyvä; ja\njos se on huono, on minusta yhdentekevää, luetaanko sitä vai ei.\n\nMinä olen muodostanut näistä ensimmäisistä kirjeistä teoksen\nkoetellakseni yleisön makua: minulla on suuri joukko samanlaisia\nkirjeitä salkussani, ja ne voin tarita sille myöhemmin.\n\nMutta vain sillä ehdolla, että minä pysyn tuntemattomana. Sillä jos\nminun nimeni tulee yleisön tietoon, vaikenen minä heti paikalla.\nTunnen erään naisen, joka kävelee verrattain hyvin, mutta joka\noikeastaan ontuukin, jos häntä lähemmin tarkastelee. Teoksen omissa\nvioissa on kylliksi, ilman että minun tarvitsee vielä tarjota\nmieskohtaiset vikani arvosteltaviksi. Jos tiedettäisiin, kuka minä\nolen, sanottaisiin: \"Hänen kirjansa ei sovellu hänen asemaansa. Hänen\npitäisi käyttää aikaansa parempaan. Tuollainen ei ole vakavan miehen\narvon mukaista.\" Arvostelijoilta ei milloinkaan puutu tämäntapaisia\nmietteitä, koska niitä käy lausuileminen vaivaamatta isosti älyänsä.\n\nNäiden kirjeiden sepittäjänä esiintyvät persialaiset asuivat\nkanssani. Me vietimme elämäämme yksissä. Koska he pitivät minua\nikäänkuin toiseen maailmaan kuuluvana, eivät he salanneet minulta\nmitään. Eikä näillä niin kaukaa saapuneilla ihmisillä saattanutkaan\nenää olla salaisuuksia. He näyttivät minulle useimmat kirjeensä, ja\nminä jäljensin ne. Sainpa käsiini muutamia sellaisiakin, joita he\nolisivat visusti varoneet minulle uskomasta, niin nöyryyttäviä ne\nolivat persialaiselle turhamaisuudelle ja mustasukkaisuudelle.\n\nMinä toimin siis vain kääntäjänä. Koko minun vaivani on supistunut\nteoksen soveltamiseen meidän tapoihimme. Olen säästänyt lukijaa\naasialaiselta kielenkäytöltä niin paljon kuin olen voinut ja olen\nvapahtanut hänet lukemattomista korkealentoisista lauseparsista,\njotka olisivat hänet pimittäneet aivan pilviin.\n\nMutta siinä ei ole kaikki, mitä olen tehnyt hänen hyväkseen. Olen\npoistanut ne pitkän pitkät kohteliaisuuslauselmat, joita itämaalaiset\neivät suinkaan tuhlaa vähemmän kuin mekään. Ja olen sivuuttanut\nsuunnattoman joukon sellaisia pikku seikkoja, joiden on vaikea sietää\npäivän valoa ja joiden on aina annettava vaipua unholaan kahden\nystävän väliltä.\n\nJos useimmat niistä, jotka ovat tarinneet meille kirjekokoelmia,\nolisivat menetelleet samoin, olisivat he nähneet teostensa haihtuvan\nolemattomiin.\n\nMuuan seikka on minua usein ihmetyttänyt, nimittäin se, että\nolen huomannut näiden persialaisten joskus olleen yhtä selvillä\nkansamme tavoista ja tottumuksista kuin minä itse, niin että he ovat\ntunteneet pienimmätkin olosuhteet ja panneet merkille asioita, jotka,\nsiitä olen varma, ovat jääneet älyämättä hyvin useilta Ranskassa\nmatkustelleilta saksalaisilta. Lasken tämän heidän pitkällisen\noleskelunsa ansioksi puhumattakaan siitä, että aasialaisen on\nhelpompi päästä ranskalaisten tapojen perille yhdessä vuodessa kuin\nranskalaisen saada selko aasialaisten elämästä neljässä vuodessa,\nkoska edelliset paljastuvat yhtä innokkaasti kuin jälkimmäiset\nsulkeutuvat kuoreensa.\n\nTapa on sallinut jokaisen kääntäjän ja kömpelöimmän selittäjänkin\nkoristaa käännöksensä tai selityksensä alun tulkittavan teoksen\nylistyksellä ja nostaa näkyviin sen hyödyllisyys, ansiokkuus ja\nerinomaisuus. Minä en ole menetellyt niin. Lienee helppo arvata syy\nsiihen. Parhaita syitäni on se, että moinen ylistys olisi sangen\nikävä sijoitettuna jo itsestäänkin sangen ikävään paikkaan, nimittäin\nesipuheeseen.\n\n\n\n\n1. kirje.\n\nUsbek kirjoittaa ystävälleen Rustanille Ispahaniin.\n\n\nMe viivyimme vain päivän Kumissa. Suoritettuamme hartautemme sen\nneitsyen haudalla, joka synnytti maailmaan kaksitoista profeettaa,\nlähdimme jälleen matkaan. Ja eilen, kahdentenakymmenentenäviidentenä\npäivänä Ispahanista lähtömme jälkeen, saavuimme Tauriiseen.\n\nRica ja minä olemme ehkä ensimmäiset persialaiset, jotka tiedonhalu\non saanut siirtymään kotimaastaan ja jotka ovat kieltäytyneet\nrauhallisen elämän suloista etsiäkseen suurin vaivoin viisautta.\n\nMe olemme syntyneet kukoistavassa valtakunnassa, mutta me emme ole\nuskoneet sen rajojen täytyvän olla myös meidän tietojemme rajoina,\nsamoin kuin emme ole uskoneet yksistään itämaisen valon täytyvän\nmeitä valaista.\n\nKerro minulle, mitä matkastamme sanotaan, mutta älä minua imartele.\nEnpä juuri luule monenkaan sitä hyväksyvän. Osoita kirjeesi\nErserumiin, missä tulen oleskelemaan jonkun aikaa. Hyvästi, rakas\nRustanini. Ole vakuutettu siitä, että missä maailman kolkassa minä\nlienenkin, sinulla on uskollinen ystävä.\n\nTauriissa, 15 päivänä Saphar-kuuta v. 1711.\n\n\n\n\n2. kirje.\n\nUsbek kirjoittaa ispahanilaisen vaimolansa mustalle ylieunukille.\n\n\nSinä olet Persian kauneimpien naisten uskollinen vartija. Olen\njättänyt haltuusi kaiken minulle rakkaimman maailmassa: sinä pidät\nkäsissäsi niiden kohtalokkaiden ovien avaimia, jotka avautuvat\nvain minulle. Kunhan sinä vain vartioit sydämeni kallisarvoista\ntalletavaraa, saattaa se olla rauhassa ja nauttia täydellistä\nvarmuutta. Sinä pidät vahtia yön hiljaisuudessa yhtä hyvin kuin\npäivän hälyssä. Sinun väsymättömät toimenpiteesi tukevat hyvettä\nsilloin kun se horjuu. Jos vartioimasi naiset haluaisivat rikkoa\nvelvollisuutensa, karkottaisit sinä heiltä sellaisen toivon. Sinä\nolet paheen ruoska ja uskollisuuden tukipylväs.\n\nSinä käsket heitä ja tottelet heitä. Sinä täytät sokeasti kaikki\nheidän tahtonsa ilmaukset ja pakotat heidät samoin täyttämään\nvaimolan lait. Sinä pidät kunnianasi tehdä heille alhaisimpiakin\npalveluksia. Sinä alistut kunnioittaen ja peläten heidän\noikeutettuihin määräyksiinsä. Sinä palvelet heitä heidän orjiensa\norjana. Mutta samalla osoitat valtaasi ja käsket heitä herrana minun\ntavallani silloin kun pelkäät kainouden ja häveliäisyyden lakien\nhöllentyneen.\n\nMuista aina mitättömyyttä, josta minä sinut kohotin, sinun ollessasi\nhalvin orjistani, asettaakseni sinut tälle paikalle ja uskoakseni\nhaltuusi sydämeni sulonautinnot: kohtele syvimmällä alamaisuudella\nniitä, joilla on osansa minun rakkaudestani, mutta saata heidät\nsamalla tuntemaan heidän äärimmäisen riippuvaisuutensa. Hanki heille\nkaikkia niitä huvituksia, jotka saattavat olla viattomia; poista\nheidän levottomuutensa; hauskuta heitä soitannolla, tansseilla,\nsuloisilla juomilla ja kehota heitä usein kokoontumaan. Jos he\ntahtovat lähteä maalle, voit heidät sinne viedä, mutta sinun tulee\nottaa hengiltä jokainen mies, joka lähestyy heitä. Neuvo heitä\npuhtauteen, joka on sielun tahrattomuuden kuva. Puhu heille joskus\nminusta. Haluaisin jälleen nähdä heidät siinä hurmaavassa paikassa,\njota he kaunistavat. Hyvästi.\n\nTauriissa, 18 p:nä Saphar-kuuta v. 1711.\n\n\n\n\n3. kirje.\n\nZachi kirjoittaa Usbekille Tauriiseen.\n\n\nMe käskimme eunukkien päämiehen viedä meidät maalle. Hän kertoo\nkyllä Sinulle, ettei meille sattunut minkäänlaista tapaturmaa. Kun\nmeidän tuli mennä yli virran ja poistua hevosten kuljettamista\nkantotuoleistamme, asetuimme tavan mukaisesti laatikoihin: kaksi\norjaa kantoi meitä olkapäillään ja näin vältimme kaikkien katseet.\n\nKuinka olisinkaan voinut elää, rakas Usbek, ispahanilaisessa\nvaimolassasi, noissa paikoissa, jotka muistuttivat minulle\nlakkaamatta entisiä ilojani ja niin kiihottivat päivä päivältä yhä\nvoimakkaammin kaipaustani? Harhailin asunnosta asuntoon, etsien\nSinua kaikkialta, löytämättä Sinua mistään, mutta tavaten kaikkialta\nmenneen autuuteni julman muiston. Milloin näin itseni siinä paikassa,\nmissä minä ensi kerran elämässäni suljin Sinut syleilyyni, milloin\ntaas siinä, missä Sinä ratkaisit vaimojesi mainion kiistan. Jokainen\nmeistä väitti olevansa kaikkia muita kauniimpi: me ilmestyimme\neteesi sitten kun olimme tyhjentäneet kaiken, mitä mielikuvitus\nsuinkin saattaa keksiä helyä ja koristetta. Sinä katselit mielihyvin\ntaitomme ihmetöitä. Totesit ihaillen, mihin asti meidät oli\nvienyt kiihkeä halu miellyttää Sinua. Mutta Sinä karkotit pian\nnämä lainaihanuudet luonnollisempien sulojen tieltä. Sinä hävitit\nkokonaan uurastuksemme hedelmät: meidän täytyi luopua koruista,\njotka olivat käyneet Sinulle epämukaviksi, meidän täytyi näyttäytyä\nSinulle luonnon yksinkertaisuudessa. Minä en välittänyt vähääkään\nkainoudesta. Ajattelin vain kunniaani. Onnellinen Usbek! Kuinka monet\nsulot paljastettiin katseillesi! Me näimme Sinun kauan harhailevan\nlumosta lumoon. Häilyvä sielusi ei pitkään aikaan osannut tehdä\nvalintaansa. Jokainen uusi sulo vaati Sinulta veroansa. Me peityimme\nkaikki hetkiseksi suuteloihisi. Sinä ulotit uteliaat katseesi\nsalaisimpiinkin paikkoihin. Sinä toimitit meidät silmänräpäyksessä\ntuhansiin erilaisiin asentoihin: alati uusia käskyjä, alati uusi\nkuuliaisuus. Tunnustan Sinulle, Usbek, että voimakkaampi intohimo\nkuin kunnianhalu saattoi minut toivomaan Sinun mieltyvän minuun.\nMinä näin vähitellen pääseväni Sinun sydämesi valtiattareksi. Sinä\notit minut ja jätit minut taas. Palasit luokseni ja minä osasin\nSinua pidättää: voitonriemu tuli kokonaan minun osakseni ja epätoivo\nkilpailijatarteni. Meistä tuntui kuin olisimme olleet yksinämme\nmaailmassa: kaikki, mitä oli ympärillämme, ei näyttänyt enää\nansaitsevan huomiotamme. Olisipa taivas suonut kilpailijattarilleni\nrohkeuden jäädä katselemaan kaikkia niitä rakkaudenosoituksia,\njoita minä Sinulta sain! Jos he olisivat tarkoin seuranneet minun\nhurmaantumistani, olisivat he huomanneet minun rakkauteni ja heidän\nrakkautensa erotuksen. He olisivat nähneet, että vaikka he olivatkin\nvoineet kilpailla kanssani suloista, he eivät voineet kilpailla\ntunteiden hehkusta...\n\nMutta missä minä olen? Mihin vie minut tämä tarpeeton kertomus?\nOn onnetonta, ellei saa osakseen rakkautta; mutta on loukkaavaa,\nellei saa sitä osakseen enää. Sinä jätät meidät, Usbek, lähteäksesi\nharhailemaan raakalaisten maihin. Kuinka! Sinä et pidä minkään\narvoisena sitä etua, että Sinua rakastetaan! Ah! Sinä et edes tiedä,\nmitä Sinä menetät! Rinnastani nousee huokauksia, joita kukaan ei\nkuule! Kyyneleeni vuotavat, mutta Sinä et niistä nauti! Rakkauden\nhenki tuntuu vallitsevan palatsissasi, mutta Sinun tunteettomuutesi\nloitontaa Sinua siitä lakkaamatta! Ah! Rakas Usbekini, osaisitpa Sinä\nolla onnellinen!\n\nFatmen palatsissa, 21 p. Maharram-kuuta v. 1711.\n\n\n\n\n4. kirje.\n\nZephis kirjoittaa Usbekille Erserumiin.\n\n\nSe musta hirviö on kuin onkin päättänyt saattaa minut epätoivoon.\nHän tahtoo väen väkisinkin riistää minulta Zelide-orjattareni,\nZeliden, joka palvelee minua perin hellästi ja jonka taitavat kädet\nluovat kaikkialle koristuksia ja suloja. Hänestä ei ole kylliksi,\nettä tämä ero on tuskallinen: hän tahtoo sitä myös häpeälliseksi. Se\npetturi on taipuvainen pitämään rikollisina luottamukseni syitä. Ja\nkoska hänen on ikävä oven takana, minne hänet aina lähetän, rohkenee\nhän otaksua kuulleensa tai nähneensä asioita, joita en osaa edes\nkuvitellakaan! Olen hyvin onneton! Ei yksinäisyyteni eikä hyveeni\nvoisi varjella minua hänen päättömiltä epäluuloiltaan: kurja orja\nkoettaa hyökätä kimppuuni jopa Sinun sydämessäsi, ja minun on pakko\nsiellä puolustautua! Ei, kunnioitan liiaksi itseäni alentuakseni\npuolusteluihin: minä en tahdo muuta käytökseni takaajaa kuin Sinut\nitsesi, kuin Sinun rakkautesi, kuin oman rakkauteni, ja, jos minun on\nSinulle sekin sanominen, rakas Usbek, kuin kyyneleeni.\n\nFatmen palatsissa, 29 p. Maharram-kuuta v. 1711.\n\n\n\n\n5. kirje.\n\nRustan kirjoittaa Usbekille Erserumiin.\n\n\nSinä olet kaikkien keskustelujen aiheena Ispahanissa. Ei puhuta\nmuusta kuin Sinun lähdöstäsi. Toiset sanovat sen johtuneen\nkevytmielisyydestä, toiset jostakin surusta: vain ystäväsi\npuolustavat Sinua, mutta eivät saa ketään vakuutetuksi. Ei voida\nymmärtää, että Sinä olisit jaksanut jättää vaimosi, vanhempasi,\nystäväsi, isänmaasi vain mennäksesi katsomaan persialaisille\ntuntemattomia ilmanääriä. Rican äitiä on mahdoton lohduttaa. Hän\nvaatii Sinulta poikaansa, jonka Sinä hänen sanojensa mukaan olet\nhäneltä ryöstänyt. Mitä minuun tulee, rakas Usbekini, niin tunnen\nolevani luonnostani taipuvainen hyväksymään kaikki, mitä Sinä teet.\nMutta minä en kykenisi antamaan Sinulle anteeksi poissaoloasi. Ja\nmitä syitä voisitkaan esittää sen puolustukseksi, niin ei sydämeni\ntule niihin milloinkaan suostumaan. Hyvästi. Rakasta minua aina.\n\nIspahanissa, 28 p. ensimmäistä Rebiab-kuuta v. 1711.\n\n\n\n\n6. kirje.\n\nUsbek kirjoittaa ystävälleen Nessirille Ispahaniin.\n\n\nPäivän matkan päässä Erivanista jätimme Persian astuaksemme\nturkkilaisten alusmaihin. Kaksitoista päivää myöhemmin saavuimme\nErserumiin, missä me tulemme viipymään kolme tai neljä kuukautta.\n\nMinun on pakko tunnustaa Sinulle, Nessir, että minä tunsin salaista\ntuskaa kadottaessani Persian näkyvistäni ja joutuessani keskelle\npetollisia osmaneja. Mitä syvemmälle tunkeuduin näiden saastaisten\nihmisten maahan, sitä saastaisemmaksi tunsin itsekin tulevani.\n\nIsänmaani, perheeni, ystäväni muistuivat mieleeni. Hellyyteni heräsi.\nOmituinen levottomuus saattoi sisäisen hämminkini ylimmilleen ja\npakotti minut oivaltamaan, että olin rauhani vahingoksi käynyt liian\nsuureen yritykseen.\n\nMutta vaimoni tuottavat sentään sydämelleni vaikeimman huolen. En voi\najatella heitä murheen murtamatta sydäntäni.\n\nEi niin käsittäen, Nessir, että minä heitä rakastaisin: siinä\nsuhteessa olen saavuttanut sellaisen tunteettomuuden, ettei minulla\nole enää minkäänlaisia haluja. Siinä naisia vilisevässä palatsissa,\nmissä olen elänyt, olen ehättänyt rakkauden edelle ja hävittänyt\nsen, sen itsensä avulla. Mutta kylmyydestänipä juuri syntyy salainen\nmustasukkaisuus, joka minua jäytää. Minä näen naislauman jätettynä\nmelkein omaan huomaansa. Minulla on siitä vastaamassa vain alhaisia\nsieluja. Minun olisi vaivalloista tuntea varmuutta silloinkin jos\norjani olisivat uskollisia: mitä sitten, elleivät he ole uskollisia?\nMillaisia surullisia uutisia voikaan siitä saapua minulle niihin\nkaukaisiin maihin, joihin lähden vaeltamaan? Se on vamma, jota\nystäväni eivät osaa parantaa. Se on paikka, jonka surullisista\nsalaisuuksista he eivät saa mitään tietää. Ja mitä he voisivatkaan\ntehdä? Enkö pitäisi tuhat kertaa parempana hämärän peittoon jäänyttä\nrankaisemattomuutta kuin kaikkien huomiota herättävää ojennusta?\nMinä talletan sydämeesi kaikki suruni, rakas Nessir: se on ainoa\nlohdutukseni nykyisessä tilassani.\n\nErserumissa, 10 p. toista Rebiab-kuuta v. 1711.\n\n\n\n\n7. kirje.\n\nFatme kirjoittaa Usbekille Erserumiin.\n\n\nKaksi kuukautta sitten Sinä läksit, rakas Usbekini, mutta niin\nmasentunut olen, etten ole vieläkään kyennyt saamaan sitä itselleni\nselväksi. Minä juoksen kautta koko palatsin, ikäänkuin Sinä olisit\nsiellä vielä, enkä vain pääse erehdyksestäni. Mitä sitten pitäisi\nmielestäsi tekemän naisen, joka rakastaa Sinua, joka oli tottunut\npitämään Sinua sylissään, jonka ainoana huolena oli todisteiden\nantaminen Sinulle hellyydestään ja joka oli vapaa syntyperänsä\nnojalla, mutta orja rakkautensa väkevyyden takia?\n\nKun tulin vaimoksesi, eivät silmäni olleet vielä milloinkaan nähneet\nmiehen kasvoja: Sinä olet yhätikin ainoa, jota minun on ollut\nsallittu katsella, sillä minä en suinkaan anna miehen arvoa noille\ninhoittaville eunukeille, joiden vähimpänä epätäydellisyytenä on\nse, etteivät he ole lainkaan miehiä. Kun vertaan Sinun kasvojesi\nkauneutta heidän muodottomuuteensa, en voi olla pitämättä itseäni\nonnellisena. Mielikuvitukseni ei tarjoa minulle ihastuttavampaa\najatusta kuin Sinun olentosi tenhoavat sulot. Minä vannon Sinulle,\nUsbek, että jos minun sallittaisiin poistua paikasta, johon asemani\nminut pakostakin sulkee, jos minun onnistuisi välttää ympäröivät\nvartijani, jos minun annettaisiin valita kaikista miehistä, jotka\nelävät tässä kansojen pääkaupungissa, Usbek, minä vannon sen, minä\nvalitsisin vain Sinut. Maailmassa ei voi olla muita rakastamisen\narvoisia kuin Sinä.\n\nÄlä luule poissaolosi houkutelleen minua lyömään laimin kauneutta,\njoka on Sinulle rakas. Vaikka minua ei saakaan kukaan nähdä ja vaikka\nne helyt, joilla minä itseäni koristan, ovatkin hyödyttömiä Sinun\nonnellesi, koetan kuitenkin pitää sydämessäni vireillä miellyttämisen\ntapaa. Minä en käy kertaakaan nukkumaan voitelematta ruumistani\nkaikkein suloisimmilla hajuaineilla. Muistan sen onnellisen\najan, jolloin Sinä vaivuit syliini, ja hurmaten mairitteleva uni\nnäyttää minulle lempeni rakastetun kohteen. Mielikuvitukseni eksyy\nhaluihinsa, niinkuin se riemuiten heittäytyy toiveihinsa. Ajattelen\nvälistä, että Sinä vaivalloiseen matkaasi kyllästyneenä palaat\nluoksemme. Yö kuluu näin unelmissa, jotka eivät ole nukkuvan eivätkä\nvalvovan unelmia: minä etsin Sinua viereltäni, mutta Sinä tunnut\npakenevan minua. Tuli, joka polttaa minua, hävittää vihdoin itse nämä\nlumonäyt ja palauttaa minut järkiini. Mutta minä olen silloin niin\nkiihtynyt... Sinä et ehkä sitä usko, Usbek: on mahdotonta elää tässä\ntilassa. Tuli kiertää suonissani. Kunpa osaisin kuvata Sinulle sen,\nminkä tunnen perin hyvin! Ja miksi tunnen niin hyvin sen, mitä minä\nen kykene Sinulle kuvaamaan? Sellaisina hetkinä, Usbek, antaisin\nmaailman herruuden yhdestä ainoasta Sinun suudelmastasi. Kuinka\nonneton onkaan nainen kaihotessaan voimakkaasti silloin kun hänen\nluotaan on poistunut se ainoa, joka yksin osaa kaihon tyydyttää; kun\nhänellä ei omaan huomaansa jätettynä ole mitään, mikä voisi häntä\nhuvittaa, niin että hänen on pakko elää lakkaamattomien huokausten\nja kiihottuneen intohimon raivoavassa vallassa; kun hän ei ole itse\nonnellinen eikä hänellä ole edes lohdutusta tehdä toista autuaaksi:\nhän on vain vaimolan hyödytön koriste, jota varjellaan puolison\nkunnian, mutta ei hänen onnensa hyväksi!\n\nTe olette oikein julmia, te miehet! Teistä on hauskaa, kun meillä on\nhaluja, joita me emme voi tyydyttää. Te kohtelette meitä aivan kuin\nolisimme tunteettomia ja kuitenkin suuttuisitte pahasti, jos niin\ntosiaankin olisi asian laita. Te luulette intohimojemme, joita on\nnäin pitkät ajat tukahdutettu, kiihtyvän vain teidän näkemisestänne.\nOn vaivalloista hankkia itselleen rakkautta: on mutkattomampaa saada\nmeidän luonnonladultamme sitä, mitä ette uskalla toivoa omilta\nansioiltanne.\n\nHyvästi, rakas Usbekini, hyvästi. Muista, että minä elän vain\njumaloidakseni Sinua: sieluni on täynnä Sinua. Ja Sinun poissaolosi,\nkykenemättä suinkaan painamaan Sinua unohduksiin, kiihdyttäisi\nrakkauttani, jos se voisi muuttua tulisemmaksi.\n\nIspahanilaisessa palatsissa, 13 p. ensimmäistä Rebiab-kuuta v. 1711.\n\n\n\n\n8. kirje.\n\nUsbek kirjoittaa ystävälleen Rustanille Ispahaniin.\n\n\nSain kirjeesi käsiini Erserumissa, missä nykyään oleskelen. Arvasin\nkyllä, että lähtöni herättäisi hälyä, mutta siitä en välitä lainkaan.\nMitä luulet minun olevan parasta seurata: vihollisteni viisautta\nvaiko omaani?\n\nKävin hovissa varhaisimmasta nuoruudestani asti. Saatan sen sanoa:\nsydämeni ei turmeltunut siellä. Olipa minulla suuri päämääräkin:\nuskalsin olla siellä kunnon mies. Heti kun keksin paheen, loittonin\nsiitä. Mutta sitten minä taas lähestyin sitä paljastaakseni sen.\nMinä vein totuuden aina valtaistuimen juurelle saakka. Puhuin siellä\nsiihen asti tuntematonta kieltä. Minä saatoin imartelun häpeään ja\nhämmästytin sekä jumaloijat että epäjumalan.\n\nMutta kun huomasin, että vilpittömyyteni oli hankkinut minulle\nvihamiehiä, että olin saanut osakseni ministerien kateuden saamatta\nruhtinaan suosiota ja että minua piti tuossa turmeltuneessa hovissa\npystyssä vain heikko hyve, päätin poistua siitä. Teeskentelin olevani\nsuuresti kiintynyt tieteisiin, mutta teeskennellessäni kiinnyinkin\nniihin todellisesti. Minä en sekaantunut enää mihinkään julkisiin\nasioihin, vaan vetäydyin maalaistalooni. Mutta tälläkin menettelyllä\noli omat haittansa: minä olin yhäti alttiina vihollisteni ilkeydelle,\nsamalla kun olin riistänyt itseltäni melkein kokonaan sen torjumisen\nkeinot. Eräät salaiset varoitukset saivat minut vakavasti\najattelemaan asemaani. Minä päätin poistua isänmaastani, ja lähtöni\nhovista antoikin minulle siihen sopivan tekosyyn. Menin kuninkaan\npuheille. Esitin hänelle haluavani tutustua Länsimaiden tieteisiin.\nVihjailin, että hänelläkin voisi olla hyötyä matkoistani. Minä löysin\narmon hänen silmissään. Minä lähdin ja riistin uhrin vihollisiltani.\n\nSiinä, Rustan, matkani todellinen syy. Anna Ispahanin puhua. Puolusta\nminua vain niiden kuullen, jotka minua rakastavat. Jätä vihollisteni\nhuoleksi ilkeämieliset selittelyt: minä olen liian onnellinen siitä,\nettä se on ainoa paha, mitä he kykenevät minulle tekemään.\n\nMinusta puhutaan tällä hetkellä. Mahdollista on, että minut pian\nunohdetaan liiaksikin ja että ystävänikin... Ei, Rustan, en tahdo\nantautua tämän surullisen ajatuksen valtaan: minä olen oleva aina\nheille rakas. Luotan heidän uskollisuuteensa yhtä lujasti kuin Sinun\nuskollisuuteesi.\n\nErserumissa, 20 p. toista Gemmadi-kuuta v. 1711.\n\n\n\n\n9. kirje.\n\nYlieunukki kirjoittaa Ibbille Erserumiin.\n\n\nSinä seuraat entistä isäntääsi hänen matkoillaan. Sinä kuljet\nmaakunnat ja valtiot. Surut eivät pääse Sinuun vaikuttamaan: jokainen\nhetki näyttää Sinulle jotakin uutta. Kaikki, mihin katseesi osuu,\nvirkistää Sinua ja saa Sinulta ajan huomaamattasi kulumaan.\n\nNiin ei ole minun laitani. Minä elän suljettuna inhoittavaan\nvankilaan, missä minua ympäröivät aina samat esineet ja jäytävät\naina samat murheet. Minä vaikerran viidenkymmenen vuoden huolten\nja levottomuuksien taakan painamana, enkä voi sanoa pitkän elämäni\naikana nauttineeni yhtäkään rauhallista päivää enkä yhtäkään\nmurheetonta hetkeä.\n\nSilloin kun ensimmäinen isäntäni teki julman päätöksensä uskoa\nvaimonsa minun huostaani ja kun hän tuhansien uhkausten säestämin\nhoukutuksin pakotti minut ikiajoiksi luopumaan omasta itsestäni,\najattelin kaikkein vaivalloisimpiin askareihin kyllästyneenä uhrata\nintohimoni rauhalleni ja varallisuudelleni. Minua onnetonta! Omaan\nsuuntaansa kääntynyt mieleni sai minut näkemään vain korvauksen,\nmutta ei menetystä: minä toivoin vapautuneeni rakkauden hyökkäyksistä\nkadotettuani kyvyn tyydyttää sitä. Ah! Minussa sammutettiin\nintohimojen vaikutus sammuttamatta niiden syytä, enkä minä suinkaan\npäässyt niistä eroon, kun ympärilläni oli olentoja, jotka niitä\nlakkaamatta kiihottivat. Tulin vaimolaan, missä kaikki oli omiansa\nherättämään minussa menettämäni kaipausta: tunsin syttyväni hehkuun\njoka hetki. Tuhannet luonnolliset sulot näyttivät paljastuvan\nkatseelleni vain minua masentaakseen. Onnettomuuksieni kukkuraksi\noli aina silmieni edessä onnellinen mies. Tänä kuohunnan aikana en\nkertaakaan vienyt naista isäntäni vuoteeseen, en kertaakaan riisunut\nhäntä palaamatta asuntooni raivo sydämessä ja sietämätön epätoivo\nsielussa.\n\nNäin vietin kurjan nuoruuteni. Olin oma uskottuni. Huolten ja surujen\nrasittamana täytyi minun ne yksin niellä. Ja näitä samoja naisia,\njoihin minun kovin teki mieleni luoda helliä silmäyksiä, katselin\nvain ankarin ilmein. Olisin ollut hukassa, jos he olisivat päässeet\nperilleni: minkä edun he olisivatkaan siitä saaneet!\n\nMuistan, kuinka minä kerran erästä vaimoa kylpyyn laittaessani tunsin\nolevani niin suunniltani, että menetin kokonaan järkeni ja rohkenin\nkoskettaa kädelläni muuatta pelottavaa paikkaa. Ensi mietinnältä\nluulin sitä päivää viimeisekseni. Olin kuitenkin kylliksi onnellinen\nvälttääkseni tuhatkertaisen kuoleman. Mutta kaunotar, jonka olin\ntehnyt heikkouteni uskotuksi, myi hyvin kalliista vaiteliaisuutensa.\nMenetin kokonaan käskyvaltani häneen nähden. Ja hän on sittemmin\npakottanut minut suostumaan myönnytyksiin, jotka ovat tuhannet kerrat\nolleet viedä minulta hengen.\n\nVihdoin paloi nuoruuden tuli loppuun. Nyt minä olen vanha, ja\nsiinä asiassa olen saavuttanut rauhan. Minä katselen naisia\nvälinpitämättömänä ja maksan heille runsaasti kaiken sen halveksunnan\nja kaiken sen kärsimyksen, mitä he ovat minulle osoittaneet ja\ntuottaneet. Minä muistan aina syntyneeni heitä käskemään. Ja minusta\non kuin tulisin mieheksi jälleen niissä tilaisuuksissa, jolloin\nheitä vielä käsken. Minä olen vihannut heitä siitä asti kun olen\noppinut katselemaan heitä kylmäverisesti ja kun järkeni on näyttänyt\nminulle kaikki heidän heikkoutensa. Vaikka vartioinkin heitä\ntoisen laskuun, tuottaa nautinto taivuttaa heitä kuuliaisuuteen\nminulle salaista iloa. Kun minä pakotan heitä olemaan kaikkea\nvailla, tuntuu kuin tapahtuisi se minun omaksi hyväkseni ja saan\nsiitä aina välillistä tyydytystä: minä hallitsen vaimolaa kuin\npientä valtakuntaa. Ja kunnianhimoni, ainoa intohimo, mikä minulla\nvielä on, nauttii siitä hiukan. Ilokseni huomaan kaiken riippuvan\nminusta: joka hetki minä olen tarpeen. Kannan kernaasti kaikkien\nnäiden naisten vihan, koska se vain vahvistaa asemaani. Niinpä he\neivät olekaan osuneet kiittämättömään: he tapaavat minut kaikkien,\nviattomimpienkin, ilojensa vastustajana, ja minä esiinnyn heille\naina järkähtämättömänä sulkumuurina. He tekevät suunnitelmia, ja\nminä pysäytän ne äkkiä. Minä asestaudun kielloilla. Minä sulkeudun\nvarovaisuuden piikkikehään. Minun suussani on aina vain sellaisia\nsanoja kuin velvollisuus, hyve, kainous, vaatimattomuus. Minä saatan\nheidät epätoivoon puhumalla heille lakkaamatta heidän sukupuolensa\nheikkoudesta ja isännän vallasta. Sitten minä valittelen, että minun\ntäytyy olla niin ankara. Ja minä näytän tahtovan osoittaa heille,\nettei minulla ole muuta syytä menettelyyni kuin heidän oma etunsa ja\nminun suuri kiintymykseni heihin.\n\nAsia on kuitenkin niin, että minulla on vuorostani suunnattomasti\nharmia ja huolta, sillä joka päivä nämä kostonhaluiset naiset\nkoettavat voittaa vielä sen harmin ja huolen, mitä minä heille\ntuotan. Heissä on pelottavan pahoja puolia. Meidän välillämme\nvallitsee ikäänkuin hallinnan ja alistumisen luode ja vuoksi.\nHe toimittavat minun suoritettavikseni kaikkein nöyryyttävimmät\naskareet. He teeskentelevät ennen kuulumatonta halveksuntaa. Ja\nvälittämättä vanhuudestani he pakottavat minut nousemaan öisin\nkymmenenkin kertaa joutavimmankin pikku asian takia. Minulle\nsyydetään lakkaamatta käskyjä, määräyksiä, tehtäviä, oikkuja.\nHe näyttävät vuorottelevan minua juoksuttaessaan ja heidän\npäähänpistonsa tuntuvat kulkevan yhdestä toiseen. Usein heitä\nhuvittaa saada minut lisäämään huolenpitoni kaksinkertaiseksi. He\ntoimittavat minulle vääriä tiedonantoja: väliin tullaan minulle\nsanomaan, että muuan nuori mies on nähty hiiviskelemässä näiden\nmuurien lähettyvillä, väliin taas, että on kuultu melua tai että\naiotaan toimittaa taloon kirjeitä. Kaikki tämä saattaa minut pulaan,\nja he nauravat tätä pulaa: he ovat ihastuksissaan, kun näkevät\nminun näin vaivaavan itseäni. Toisen kerran he kiinnittävät minut\ntaas ovensa taakse ja pitävät minua siinä yöt ja päivät. He osaavat\nerinomaisen hyvin teeskennellä sairautta, pyörtymystä, pelkoa: heiltä\nei suinkaan puutu verukkeita saadakseen minut siihen, mihin he\nhaluavat. Tällaisissa tilaisuuksissa vaaditaan sokeata kuuliaisuutta\nja rajatonta myöntyväisyyttä: kielto sellaisen miehen kuin minun\nsuustani olisi kuulumaton asia, ja jos minä epäröisin totella heitä,\nolisi heillä oikeus minua rangaista. Mieluummin menettäisin henkeni,\nrakas Ibbi, kuin alistuisin siihen nöyryytykseen.\n\nEikä siinä kaikki. Minä en ole hetkeäkään varma isäntäni suosiosta,\nsillä jokainen heistä on minun vihamieheni hänen sydämessään,\neivätkä he ajattele muuta kuin minun tuhoamistani. Heillä on\nhetkensä, jolloin minua ei lainkaan kuulla, hetkensä, jolloin ei\nkielletä mitään, hetkensä, jolloin minä olen aina väärässä. Minä\nvien isäntäni vuoteeseen vihastuneita vaimoja: luuletko siellä\ntehtävän työtä minun hyväkseni ja luuletko minun puolueeni olevan\nvahvimman? Minun on pelättävä pahinta heidän kyyneleiltään, heidän\nhuokauksiltaan, heidän syleilyiltään, jopa heidän nautinnoiltaankin:\nhe ovat riemuvoittojensa paikassa. Heidän sulonsa muuttuvat minulle\nkauhistuttaviksi: nykyiset palvelukset pyyhkivät silmänräpäyksessä\nmuistista kaikki minun entiset palvelukseni, eikä mikään voi minulle\nvastata isännästä, joka ei ole enää oma itsensä.\n\nKuinka monet kerrat onkaan minulle sattunut niin, että olen käynyt\nlevolle suosiossa ja noussut epäsuosiossa! Mitä olinkaan tehnyt sinä\npäivänä, jolloin minua niin häpeällisesti ajettiin ruoskaniskuin\nympäri palatsia? Minä jätin vaimon isäntäni syliin: heti kun hän näki\ntämän kiihtyneen, vuodatti hän kokonaisen kyynelvirran. Hän valitteli\nja vaikeroi ja sovitti niin taitavasti syytöksensä, että ne kasvoivat\nsamassa määrässä kuin hänen herättämänsä lempi. Kuinka olisin voinut\nselvitä kunnialla niin ankarasta hetkestä? Minut syöstiin perikatoon\nsilloin kun minä sitä kaikkein vähimmin aavistin. Minä jouduin\nlemmenkaupan uhriksi ja minun kustannuksellani saivat huokaukset\naikaan sopimuksen. Kas sellainen on, rakas Ibbi, julma tilani, jossa\nolen aina elänyt.\n\nKuinka Sinä oletkaan onnellinen! Sinun huolenpitosi rajoittuu\nyksinomaan Usbekin henkilöön. Sinun on helppoa olla hänen mielikseen\nja pysyä hänen suosiossaan aina päiviesi loppuun asti.\n\nIspahanilaisessa palatsissa, Saphar-kuun viimeisenä päivänä v. 1711.\n\n\n\n\n10. kirje.\n\nMirza kirjoittaa ystävälleen Usbekille Erserumiin.\n\n\nSinä olit ainoa, joka saatoit korvata minulle Rican poissaolon, ja\nvain Rica saattoi lohduttaa minua Sinun lähdettyäsi. Me kaipaamme\nSinua, Usbek: Sinä olit seurapiirimme sielu. Kuinka paljon\ntarvitaankaan väkivaltaa niiden siteiden katkaisemiseen, joita sydän\nja pää ovat solmineet!\n\nMe väittelemme täällä ahkerasti. Kiistamme koskevat tavallisesti\nsiveysoppia. Eilen pohdittiin kysymystä, saavuttavatko ihmiset onnen\naistien nautinnoilla ja tyydytyksellä vaiko hyveen harjoittamisella.\nOlen usein kuullut Sinun sanovan, että ihmiset olivat syntyneet\nolemaan hyveellisiä ja että oikeamielisyys on yhtä luontainen\nominaisuus heissä kuin eläminen. Pyytäisin Sinua selittämään, mitä\nsillä tarkoitat.\n\nOlen haastellut pappiemme kanssa, mutta he saattoivat minut\nepätoivoon koraaninlauseillaan, sillä minä en puhu heille todellisena\nuskovaisena, vaan ihmisenä, kansalaisena, perheenisänä. Hyvästi.\n\nIspahanissa, Saphar-kuun viimeisenä päivänä v. 1711.\n\n\n\n\n11. kirje.\n\nUsbek kirjoittaa Mirzalle Ispahaniin.\n\n\nSinä kieltäydyt käyttämästä järkeäsi koetellaksesi minun järkeäni.\nSinä alennut kysymään minulta neuvoa. Sinä luulet minun kykenevän\nopettamaan Sinua. Rakas Mirza, muuan asia miellyttää minua vielä\nenemmän kuin se hyvä käsitys, mikä Sinulla on minusta: se on Sinun\nystävyytesi, jota minun on siitä kiittäminen.\n\nTäyttääkseni pyyntösi en ole luullut tarpeelliseksi käyttää liian\nkohteetonta käsittelytapaa. On eräitä totuuksia, joiden vakuuttava\nesittäminen ei yksin riitä, vaan joista täytyy lisäksi saada\nsyntymään elävä tunne. Sellaisia ovat siveysopilliset totuudet.\nEhkäpä seuraava historiankatkelma vaikuttaa Sinuun enemmän kuin\nterävinkään järkeily.\n\nArabiassa eli muinoin eräs pieni kansa, jota nimitettiin\ntroglodyyttien, luolaihmisten, kansaksi. Tämä kansa polveutui niistä\nvanhoista luolaihmisistä, jotka, jos saamme uskoa historioitsijoita,\nolivat enemmän eläinten kuin ihmisten näköisiä. Nämä eivät kuitenkaan\nolleet niin muodottomia. He eivät olleet suinkaan karvaisia kuin\nkarhut, he eivät vinkuneet, ja heillä oli kaksi silmää. Mutta he\nolivat niin ilkeitä ja verenhimoisia, ettei heidän keskuudessaan\nollut minkäänlaista tasapuolisuuden eikä oikeuden periaatetta.\n\nHeillä oli vieraaseen heimoon kuuluva kuningas, joka tahtoessaan\ntaltuttaa heidän luonteensa pahuutta kohteli heitä ankarasti. Mutta\nhe tekivät salaliiton häntä vastaan, tappoivat hänet ja tuhosivat\nkoko kuninkaallisen perheen.\n\nKun tämä kumous oli suoritettu, kokoontuivat he valitsemaan\nhallitusta, ja pitkien kiistojen jälkeen he nimittivät\nhallitusmiehiä. Mutta tuskin he olivat nämä valinneet, kun nekin\nkävivät heille sietämättömiksi, ja he ottivat myös heidät hengiltä.\n\nVapautettuna tästä uudesta ikeestä tämä kansa ei kuullut enää muuta\nkuin villiä luontoaan. Kaikki yksityiset tulivat siihen päätökseen,\netteivät he tottelisi enää ketään ja että kukin pitäisi huolta vain\nomista eduistaan, välittämättä vähääkään muiden eduista.\n\nTästä yksimielisestä päätöksestä olivat kaikki kohdaltaan erinomaisen\nhyvillään. He sanoivat: \"Miksi lähtisin tappamaan itseäni työllä\nihmisten hyväksi, jotka eivät minuun mitään kuulu? Minun on\nparasta ajatella vain itseäni. Silloin elän onnellisena. Mitä\nminä huolin siitä, ovatko muutkin onnellisia? Itse pidän huolta\nkaikista tarpeistani. Ja kun vain saan ne tyydytetyiksi, on minusta\nsamantekevää, vaikka kaikki muut luolaihmiset eläisivät kurjuudessa.\"\n\nOli käsillä se kuukausi, jolloin maat kylvetään. Kukin sanoi: \"Minä\nmuokkaan peltoani vain niin paljon, että se tuottaa minun omaksi\nravinnokseni tarpeellisen viljan; suurempi määrä olisi minulle\nhyödytön: enhän minä ryhdy tässä suotta vaivaa näkemään.\"\n\nTämän pienen valtakunnan maat eivät olleet laadultaan samanlaisia.\nNiitä oli kuivia ja vuorisia, ja taas toisia, alavalla paikalla\nsijaitsevia, joita useammatkin purot kastelivat. Sinä vuonna oli\nkuivuus varsin tuntuva, niin että ylävillä mailla sato epäonnistui\nkokonaan, kun taas sellaiset, joita kävi kasteleminen, olivat\nerinomaisen hedelmällisiä: niinpä vuoriston asukkaat kuolivatkin\nmelkein kaikki nälkään, koska muut olivat niin kovasydämisiä, että\nkieltäytyivät jakamasta satoa heidän kanssaan.\n\nSeuraava vuosi oli hyvin sateinen: ylävät paikat olivat tavattoman\ntuottoisia, kun taas alavat seudut olivat veden vallassa. Toinen\npuoli kansaa huusi toisen kerran nälkäänsä. Mutta nämä raukat\ntapasivat yhtä kovasydämisiä ihmisiä nyt kuin he itse olivat olleet\nennen.\n\nEräällä arvokkaimpiin luettavalla kansalaisella oli harvinaisen\nkaunis vaimo. Hänen naapurinsa rakastui tähän vaimoon ja ryösti\nhänet: siitä sikesi suuri riita. Ja monien solvausten ja iskujen\njälkeen he suostuivat jättämään kysymyksen ratkaisemisen eräälle\nluolaihmiselle, joka valtion olemassaolon aikana oli nauttinut\njonkinlaista luottamusta. He menivät hänen luokseen ja alkoivat\nesitellä hänelle oikeuksiaan. Mutta tämä mies sanoi heille: \"Mitä\nminä huolin siitä, onko tämä vaimo teidän tai heidän? Minulla on\npeltoni muokattavana. En suinkaan minä tässä käy kuluttamaan aikaani\nteidän riitojenne ratkaisemiseen ja heidän asioittenne hoitamiseen,\nlyödäkseni laimin omat asiani. Pyydän teitä, jättäkää minut\nrauhaan, älkääkä vaivatko minua enää kiistoillanne.\" Sen sanottuaan\nhän jätti heidät siihen ja lähti maitansa muokkaamaan. Ryöstäjä,\njoka oli väkevämpi, vannoi ennen kuolevansa kuin antavansa tämän\nnaisen takaisin. Ja toinen, katkeroituneena naapurinsa vääryydestä\nja tuomarin kovuudesta, palasi kotiinsa epätoivoissaan, kun hän\ntapasikin matkallaan nuoren, kauniin naisen, joka oli tulossa\nlähteeltä. Hänellä ei ollut enää vaimoa, tämä nainen miellytti häntä,\nja miellytti yhä enemmän, kun kuuli hänet juuri sen miehen vaimoksi,\njota hän oli halunnut tuomarikseen ja joka oli niin vähän välittänyt\nhänen onnettomuudestaan. Hän ryösti siis tämän naisen ja vei hänet\ntaloonsa.\n\nMuuan toinen mies omisti pellon, verrattain hedelmällisen, jota hän\nviljeli hyvin huolellisesti. Kaksi hänen naapuriaan liittyi yksiin,\nkarkotti hänet talostaan ja valtasi hänen peltonsa. He tekivät\nkeskenään sopimuksen, jonka mukaan heidän oli molempien velvollisuus\npuolustaa sitä kaikilta niiltä, jotka haluaisivat sen anastaa. Ja\ntosiaan he pitivätkin näin puoliansa useamman kuukauden. Mutta toinen\nheistä, väsyneenä jakamaan sitä, minkä hän saattoi pitää yksinäänkin,\ntappoi toisen ja asettui yksinään pellon isännäksi. Hänen valtansa ei\nkestänyt kuitenkaan kauan: kaksi muuta luolaihmistä hyökkäsi hänen\nkimppuunsa. Ja hän oli liian heikko puolustautumaan, niin että hänet\nsurmattiin.\n\nEräs melkein alaston luolaihminen näki myytävää villaa. Hän kysyi\nsen hintaa. Kauppias puheli itsekseen: \"Luonnollisestikaan ei\nminun pitäisi toivoa villastani enempää rahaa kuin tarvitsen\nostaakseni kaksi mittaa viljaa; mutta minä myynkin sen neljä kertaa\nkalliimmasta, niin saan kahdeksan mittaa.\" Siitä ei päässyt yli eikä\nympäri: pyydetty hinta oli maksettava. \"Onpa nyt hyvä ollakseni\",\njutteli kauppias, \"nythän saan viljaa\". -- \"Mitä te sanotte?\" kysyi\nostaja: \"tarvitsetteko viljaa? Minulla on sitä myytävänä. Vain hinta\nteitä ehkä hämmästyttää. Sillä teidän tulee tietää, että vilja\non nykyään tavattoman kallista ja että nälkä vallitsee melkein\nkaikkialla. Mutta antakaa minulle rahani takaisin ja minä annan\nteille yhden mitan viljaa, sillä minä en luovu siitä vähemmällä,\nvaikka sitten kuolisitte nälkään.\"\n\nSamaan aikaan hävitti julma tauti maata. Muuan taitava lääkäri\nsaapui sinne naapurimaasta ja määräsi niin oivallisia lääkkeitä,\nettä hän paransi kaikki, jotka antautuivat hänen hoidettavikseen.\nTaudin hävittyä hän meni kaikkien niiden luo, jotka hän oli\nparantanut, pyytämään palkkiotaan. Mutta hän sai vain kieltoja.\nHän palasi omaan maahansa ja saapui sinne lopen uupuneena pitkän\nmatkan vaivoista. Mutta pian sen jälkeen hän kuuli saman taudin\nalkaneen tuhotyönsä uudelleen, rasittaen enemmän kuin koskaan ennen\ntätä kiittämätöntä maata. Sikäläiset ihmiset tulivat hänen luokseen\ntällä kerralla, odottamatta hänen saapumistaan heidän seuduilleen.\n\"Menkää menojanne\", puhui hän heille, \"te väärämieliset ihmiset!\nTeidän sielussanne on kuolettavampaa myrkkyä kuin se onkaan, josta\ntahdotte parantua. Te ette ansaitse paikkaa maan päällä, koska teissä\nei ole vähääkään inhimillisyyttä ja koska rehellisyyden säännöt ovat\nteille tuntemattomat. Loukkaisin mielestäni jumalia, jotka teitä\nrankaisevat, jos asettuisin vastustamaan heidän vihansa oikeutta.\"\n\nErserumissa, 3 p. toista Gemmadi-kuuta v. 1711.\n\n\n\n\n12. kirje.\n\nUsbek kirjoittaa samalle Ispahaniin.\n\n\nSinä näit, rakas Mirza, kuinka luolaihmiset joutuivat tuhon\nomiksi juuri ilkeytensä tähden ja kuinka heistä tuli heidän\nomien vääryyksiensä uhreja. Monen monista perheistä jäi jäljelle\nvain kaksi, jotka säästyivät koko kansakuntaa kohdanneilta\nonnettomuuksilta. Siinä maassa oli näet kaksi hyvin eriskummaista\nmiestä: heillä oli inhimillisyyttä, heillä oli oikeudentuntoa,\nhe rakastivat hyvettä. Kun heitä yhdisti toisiinsa yhtä paljon\nheidän sydämensä suoruus kuin muiden turmeltuneisuus, näkivät he\nyleisen tuhoutumisen, tuntematta sitä muutoin kuin säälinä: se oli\nuusi liittoutumisen syy. He työskentelivät yhteisen innostuksen\nvaltaamina yhteiseksi hyväksi. Heidän välillään ei ollut muita\nriitoja kuin niitä, joita suloinen ja hellä ystävyys synnytti. Ja\nmaan syrjäisimmässä sopessa eroitettuina maalaisistaan, jotka eivät\nansainneetkaan olla heidän lähettyvillään, he viettivät onnellista ja\nrauhallista elämää. Maakin näytti kasvavan ikäänkuin itsestään näiden\nhyveellisten käsien viljelemänä.\n\nHe rakastivat vaimojaan, ja nämäkin olivat heihin hellästi\nkiintyneet. Heidän tärkeimpänä huolenaan oli lasten kasvattaminen\nhyveeseen. He kuvailivat näille lakkaamatta maanmiestensä\nonnettomuuksia ja nostivat heidän silmiensä eteen tämän vaikuttavan\nesimerkin. He teroittivat heille varsinkin, että yksityisten etu\nliittyy aina yhteiseen etuun, että ken tahtoo siitä riistäytyä\nerilleen, hän tahtoo syöksyä turmioon, ettei hyve ole suinkaan\nsellainen asia, jonka täytyy olla meille taakaksi, ettei sen\nharjoittamista tule pitää vaivalloisena tehtävänä ja että muita\nkohtaan noudatettu oikeudenmukaisuus on rakkaudentyö meitä itseämme\nkohtaan.\n\nHe saivatkin pian osakseen hyveellisten isien lohdutuksen: heidän\nlapsistaan tuli heidän kaltaisiaan. Nuori väki, joka varttui heidän\nkatsantonsa alaisena, lisääntyi onnellisten avioliittojen kautta:\nlukumäärä kasvoi, liitto pysyi yhäti samana. Ja hyve, lainkaan\nheikkenemättä suuressa joukossa, vahvistui päinvastoin lukuisammista\nesimerkeistä.\n\nKen kykenisikään tässä kuvailemaan näiden luolaihmisten onnea? Niin\noikeamielistä kansaa täytyi jumalienkin rakastaa! Heti kun sen silmät\navautuivat huomaamaan heidät, oppi se heitä pelkäämään. Ja uskonto\nsai lieventääkseen sen, mitä luonto oli ehkä jättänyt liian karkeaa\ntapoihin.\n\nHe sääsivät juhlia jumalten kunniaksi. Nuoret tytöt, kukkien\nkoristamat, ja nuoret pojat ylistivät heitä tanssein ja\nmaalaissoitannon sävelin. Sitten vietettiin kemuja, joissa ilo ja\nkohtuullisuus pitivät valtiutta yhdessä. Näissä kokouksissa puhui\nteeskentelemätön luonto. Niissä opittiin antamaan sydän ja ottamaan\nse. Niissä teki neitseellinen kainous punastuen äkillisen, mutta\npiankin isien suostumuksen vahvistaman tunnustuksen. Ja niissä hellät\näidit aavistelivat riemukseen rakkaita ja uskollisia liittoja.\n\nTemppeleihin käytiin anomaan jumalain suosiota, mutta ei rikkauksia\neikä rasittavaa yltäkylläisyyttä, sillä moiset toivomukset eivät\nolleet onnellisten luolaihmisten arvoisia: he osasivat haluta niitä\nvain omaistensa puolesta. He saapuivat alttarien juurelle vain\npyytämään terveyttä vanhemmilleen, yksimielisyyttä veljilleen,\nhellyyttä vaimoilleen, rakkautta ja kuuliaisuutta lapsilleen. Neidot\ntulivat tuomaan sinne sydämensä lemmekkään uhrin eivätkä rukoilleet\njumalilta muuta armoa kuin kykyä tehdä joku luolaihminen onnelliseksi.\n\nIltaisin, kun laumat palasivat niityiltä ja väsyneet härät toivat\nauransa kotiin, he kerääntyivät joukkoihin ja vaatimattoman\naterian ääressä lauloivat ensimmäisten luolaihmisten vääryyksistä\nja heidän onnettomuuksistaan, samoin kuin uuden kansan mukana\nuudelleen syntyvästä hyveestä ja sen kansan onnesta. He lauloivat\nsitten jumalten suuruudesta, heidän suosiostaan, joka on aina heitä\nrukoilevien ihmisten saatavilla, ja heidän vihastaan, jota on\nmahdoton väistää niiden, jotka eivät heitä pelkää. He kuvailivat\nedelleen maalaiselämän viehätystä ja viattomuuden kaunistaman olon\nonnea. Pian he antautuivat unen valtaan, jota eivät huolet ja murheet\nmilloinkaan keskeyttäneet.\n\nLuonto tyydytti yhtä auliisti sekä heidän toiveensa että heidän\ntarpeensa. Tässä onnellisessa maassa ei ahneutta tunnettu lainkaan.\nKun asukkaat antoivat toisilleen lahjoja, uskoi antaja aina\njoutuneensa paremmalle puolelle. Luolaihmisten kansa piti itseään\nyhtenä ainoana perheenä: laumat olivat melkein aina sekaisin. Ainoana\nvaivana, johon tavallisesti ei ryhdytty, oli niiden jakaminen.\n\nErserumissa, 6 p. toista Gemmadi-kuuta v. 1711.\n\n\n\n\n13. kirje.\n\nUsbek kirjoittaa samalle.\n\n\nEnpä saisi Sinulle milloinkaan kylliksi puhuneeksi luolaihmisten\nhyveistä. Kerrankin sanoi muuan heistä: \"Isäni on määrä huomenna\nmuokata peltonsa. Minäpä nousenkin kaksi tuntia ennen häntä, ja kun\nhän sitten saapuu pellolleen, näkeekin hän sen kokonaan muokatuksi.\"\n\nMuuan toinen puheli itsekseen: \"Minusta näyttää sisareni olevan\nmieltynyt erääseen nuoreen luolaihmiseen, meidän sukulaiseemme.\nPitääpä puhua isälleni asiasta ja suostuttaa hänet tähän\navioliittoon.\"\n\nEräälle toiselle tultiin sanomaan varkaiden vieneen hänen laumansa.\n\"Olen siitä hyvin pahoillani\", lausui hän, \"sillä siinä oli aivan\nlumivalkoinen hieho, jonka minä olin aikonut uhrata jumalille\".\n\nErään toisen kuultiin sanovan: \"Minun on lähdettävä temppeliin\nkiittämään jumalia, sillä veljeni, jota isäni hyvin suuresti rakastaa\nja johon minäkin olen hellästi kiintynyt, on saanut terveytensä\ntakaisin.\"\n\nTai edelleen: \"Isäni pellon rajalla on palsta, jonka viljelijöitä\nauringon polttava paiste joka päivä rasittaa. Minunpa täytyykin\nistuttaa siihen pari puuta, niin että nämä ihmisraukat pääsevät\njoskus lepäämään niiden varjoon.\"\n\nEräänä päivänä, jolloin useampia luolaihmisiä oli kokoontunut yhteen,\npuhui muuan vanhus eräästä nuorukaisesta, epäillen hänen tehneen\njonkun huonon teon ja nuhdellen häntä siitä. \"Me emme usko hänen\ntehneen tätä rikosta\", virkkoivat nuoret luolaihmiset, \"mutta jos hän\non sen tehnyt, niin kuolkoon hän viimeisenä perheestään!\"\n\nEräälle luolaihmiselle ilmoitettiin muukalaisten ryöstäneen\nhänen talonsa ja vieneen kaikki mennessään. \"Elleivät he olisi\nväärämielisiä\", vastasi hän, \"toivoisin jumalien suovan heidän\nkäyttää niitä tavaroita kauemman aikaa kuin minä sain käyttää\".\n\nNiin suurenmoista menestystä ei voitu katsella kateudetta:\nnaapurikansat liittyivät yksiin ja päättivät turhan tekosyyn\nnojalla ryöstää heidän laumansa. Heti kun luolaihmiset saivat tästä\npäätöksestä tiedon, toimittivat he heitä vastaan lähettiläitä, jotka\npuhuivat heille tähän tapaan:\n\n\"Mitä ovat luolaihmiset teille tehneet? Ovatko he ryöstäneet teidän\nvaimonne, anastaneet teidän karjanne, hävittäneet teidän peltonne?\nEivät: me olemme oikeamielisiä ja pelkäämme jumalia. Mitä siis\nmeistä tahdotte? Tahdotteko villaa tehdäksenne itsellenne vaatteita?\nTahdotteko laumojemme maitoa tai maittemme hedelmiä? Laskekaa\naseenne. Tulkaa keskellemme ja me annamme teille kaikkea, mitä\nvain haluatte. Mutta vannomme kaiken sen nimessä, mitä pyhimpänä\nkunnioitamme, että jos te astutte meidän maahamme vihollisina,\nme pidämme teitä väärämielisenä kansana ja kohtelemme teitä kuin\nvillipetoja.\"\n\nNämä sanat hylättiin halveksien. Nämä villit kansat astuivat\naseistettuina luolaihmisten maahan, jota he luulivat vain näiden\nviattomuuden puolustavan.\n\nMutta nämäpä olivatkin hyvin valmistuneita vastarintaan. He olivat\nkoonneet vaimonsa ja lapsensa keskelleen. Heitä hämmästytti heidän\nvihollistensa vääryys, eikä suinkaan näiden lukumäärä. Uusi into\noli syttynyt heidän sydämeensä: yksi tahtoi kuolla isänsä, toinen\nvaimonsa ja lastensa, tämä veljiensä, tuo ystäviensä, kaikki\nluolaihmisten kansan puolesta. Kaatuneen paikalle kiiruhti heti\ntoinen, jolla yhteisen asian lisäksi oli yksityisen kuolema\nkostettavanaan.\n\nSellainen oli vääryyden ja hyveen taistelu. Nämä raukkamaiset kansat,\njotka tavoittelivat vain saalista, eivät hävenneet paeta, ja he\nväistyivät luolaihmisten hyvettä, ennen kuin se heihin koskikaan.\n\nErserumissa, 9 p. toista Gemmadi-kuuta v. 1711.\n\n\n\n\n14. kirje.\n\nUsbek kirjoittaa samalle.\n\n\nKun kansa lisääntyi päivä päivältä, luulivat luolaihmiset olevan\nviisainta valita kuningas. He sopivat siitä, että kruunu oli\nannettava oikeamielisimmälle, ja he loivat kaikki katseensa erääseen\nvanhukseen, joka ansaitsi kunnioitusta ikänsä ja kauan harjoitetun\nhyveen tähden. Hän ei ollut tahtonut olla läsnä tässä kokouksessa,\nvaan oli vetäytynyt taloonsa, sydän murheen ahdistamana.\n\nKun hänen luokseen saapui lähetystö ilmoittamaan häneen sattuneesta\nvaalista, sanoi hän: \"Älköön Jumala suoko minun tehdä niin suurta\nvääryyttä luolaihmisille, ettei voitaisi uskoa heidän joukossaan\nolevan ainoatakaan oikeamielisempää kuin minä. Te annatte minulle\nkruunun, ja jos te välttämättä tahdotte, täytynee minun se\nottaa. Mutta tietäkää, että kuolen tuskasta nähtyäni syntyessäni\nluolaihmiset vapaina ja nähdessäni heidät nyt orjuuteen vaipuneina.\"\nNäin puhuttuaan hän alkoi vuodattaa viljanaan kyyneleitä. \"Onneton\npäivä!\" jatkoi hän, \"ja miksi olenkaan näin kauan elänyt?\" Sitten hän\nhuudahti ankaralla äänellä: \"Minä huomaan kyllä, kuinka asian laita\non, oi luolaihmiset! Teidän hyveenne alkaa käydä teille rasittavaksi.\nSiinä tilassa, missä te nyt olette, kun teillä ei ole päällikköä,\nteidän täytyy olla hyveellisiä vasten tahtoannekin. Muutoin ette\nvoisi pysyä pystyssä, vaan suistuisitte esi-isienne onnettomuuteen.\nMutta tämä ies tuntuu teistä liian kovalta: te olisitte mieluummin\nruhtinaan alamaisia ja tottelisitte kernaammin hänen lievempiä\nlakejansa kuin omia tapojanne. Te tiedätte voivanne silloin\ntyydyttää kunnianhimoanne, hankkia rikkauksia ja venyä veltossa\nhekumassa. Ja luulette tulevanne toimeen ilman hyvettä, kunhan vain\nvältytte lankeamasta suuriin rikoksiin.\" Hän vaikeni hetkiseksi,\nja hänen kyyneleensä vuotivat vuolaampina kuin koskaan ennen. \"Ja\nmitä vaaditte minua tekemään? Kuinka saatan minä käskeä jotakin\nluolaihmistä? Ajatteletteko niin, että hänen olisi suoritettava\nhyveellinen teko sen tähden että minä sitä käsken, hänen, joka\ntekisi sen ilman minuakin, vain oman luontonsa taipumuksesta? Oi\nluolaihmiset! Minä olen päässyt päivieni päähän, vereni on jäähtynyt\nsuonissani, minä näen kohta teidän pyhät esi-isänne: miksi tahdotte\nminun tuottavan heille murhetta ja miksi pakotatte minut sanomaan\nheille, että minä olen jättänyt teidät muun ikeen kuin hyveen ikeen\nalaisiksi.\"\n\nErserumissa, 10 p. toista Gemmadi-kuuta v. 1711.\n\n\n\n\n15. kirje.\n\nYlieunukki kirjoittaa Jaronille, mustalle eunukille, Erserumiin.\n\n\nMinä rukoilen taivasta palauttamaan Sinut näille maille jälleen ja\nvarjelemaan Sinua kaikista vaaroista.\n\nVaikka en olekaan juuri koskaan tuntenut sitä kiintymystä, jota\nnimitetään ystävyydeksi, ja vaikka olenkin kokonaan sulkeutunut omaan\nkuoreeni, olet Sinä kuitenkin saanut minut oivaltamaan, että minulla\nvielä on sydän. Ja ollessani kova kuin pronssi kaikille niille\norjille, jotka elivät minun käskettävinäni, näin mielihyvin Sinun\nlapsuutesi varttuvan.\n\nTuli aika, jolloin isäntäni loi katseensa Sinuun. Vielä, ei ollut\nluonto läheskään alkanut puhua Sinussa, kun rauta eroitti Sinut\nluonnosta. En puhu Sinulle mitään siitä, valitinko kohtaloasi vai\ntunsinko iloa nähdessäni Sinun kohonneen rinnalleni. Minä tyynnytin\nitkuasi ja huutojasi. Minusta oli kuin Sinä olisit syntynyt\ntoistamiseen ja päässyt orjuudesta, missä Sinun oli pakko aina\ntotella, astuaksesi orjuuteen, missä sait myös käskeä. Minä huolehdin\nSinun kasvatuksestasi. Ankaruus, joka aina liittyi opetukseen,\npiti Sinulta kauan salassa, että Sinä olit minulle rakas. Sinä\nolit minulle kuitenkin rakas, ja minä sanon nyt Sinulle, että minä\nrakastin Sinua niinkuin isä rakastaa poikaansa, mikäli nuo nimitykset\nsoveltuvat meidän kohtaloomme.\n\nSinä pääset kiertämään kristittyjen asumia maita, niiden jotka eivät\nole milloinkaan uskoneet. On mahdotonta Sinun siellä kokonaan välttää\nsaastumista. Kuinka voisikaan Profeetta kaita Sinua katseillaan\nniin monien miljoonien vihollistensa keskellä? Olisin iloissani,\njos isäntäni kotiutuessaan tekisi pyhiinvaellusretken Mekkaan: te\npuhdistautuisitte kaikin siinä enkelien maassa.\n\nIspahanilaisessa palatsissa, 10 p. toista Gemmadi-kuuta v. 1711.\n\n\n\n\n16. kirje.\n\nUsbek kirjoittaa pappi Mehemet Alille, Kolmen Haudan vartijalle\nKumiin.\n\n\nMiksi elät Sinä haudoissa, jumalainen pappi? Sinä olet paljon\nsoveliaampi tähtien asuntoon. Sinä kätkeydyt varmaankin, jotta et\nhimmentäisi aurinkoa: Sinussa ei ole lainkaan pilkkuja, niinkuin\nsiinä tähdessä. Mutta sen tavoin peityt Sinäkin pilviin.\n\nSinun tietorikkautesi on kuilu, syvempi kuin valtameri. Sinun henkesi\non terävämpi kuin Zufagar, tämä Alin kaksikärkinen miekka. Sinä\ntiedät, mitä tapahtuu taivaan valtojen yhdeksässä kuorossa. Sinä luet\nKoraania jumalaisen Profeettamme povella. Ja milloin eteesi osuu joku\nhämärä paikka, suorii enkeli hänen käskystään kerkeät siipensä ja\nlaskeutuu valtaistuimelta paljastamaan Sinulle sen salaisuuden.\n\nMinä voisin Sinun välitykselläsi asettua ylienkelien kanssa läheiseen\nyhteyteen, sillä etkö Sinä, kolmastoista imaami, ole se keskus,\njossa taivas ja maa tapaavat toisensa, ja etkö Sinä ole syvyyden ja\ntulitaivaan yhdysside?\n\nMinä olen jumalattoman kansan keskellä: salli minun puhdistautua\nSinun seurassasi. Salli minun kääntää kasvoni niitä pyhiä tienoita\nkohti, jotka ovat Sinun asuinsijoinasi. Erota minut pahoista\nolennoista, niinkuin päivän sarastaessa erotetaan valkea lanka\nmustasta. Auta minua neuvoillasi. Pidä huolta sielustani. Hurmaannuta\nse profeettain hengellä. Ruoki sitä paratiisin tiedolla ja salli\nminun laskea sen tuskat jalkojesi juureen. Osoita pyhät kirjeesi\nErserumiin, missä minä tulen viipymään muutamia kuukausia.\n\nErserumissa, 11 p. toista Gemmadi-kuuta v. 1711.\n\n\n\n\n17. kirje.\n\nUsbek kirjoittaa samalle.\n\n\nEn voi, jumalainen pappi, hillitä kärsimättömyyttäni: en jaksa\nodottaa ylevää vastaustasi. Minua vaivaavat epäilykset, jotka täytyy\nhälventää: minä tunnen järkeni joutuvan harhapoluille; palauta Sinä\nse oikealle tielle jälleen. Tule minua valaisemaan, Sinä valon lähde.\nIske jumalaisen kynäsi salamalla niihin vaikeuksiin, joita Sinulle\nesitän. Saata minut säälimään itseäni ja punastumaan kysymystä, jonka\nSinulle teen.\n\nMistä johtuu, että lainsäätäjämme kieltää meiltä sianlihan ja\nyleensä kaiken lihan, mitä hän nimittää saastaiseksi? Mistä johtuu,\nettä hän kieltää meitä koskemasta kuolleeseen ja että hän sielumme\npuhdistukseksi käskee meidän lakkaamatta pestä ruumistamme? Minusta\nnäyttää siltä, ettei mikään ole itsestään puhdasta eikä saastaista.\nMinä en voi käsittää ainoatakaan asiain ja esineiden sisäiseen\nluontoon kuuluvaa ominaisuutta, joka voisi ne sellaisiksi tehdä. Loka\nnäyttää meistä saastaiselta vain siksi, että se loukkaa näköämme tai\njotakin muuta aistiamme; mutta itsessään se ei ole saastaisempaa\nkuin kulta ja timantit. Saastaisuuden mielikuva, joka liittyy\nkuolleen ruumiin koskemiseen, on syntynyt vain siitä luonnollisesta\nvastenmielisyydestä, mitä tätä tekoa kohtaan tunnemme. Ellei niiden\nruumis, jotka eivät peseydy, loukkaisi haju- eikä näköaistiamme,\nkuinka olisikaan osattu kuvitella, että he olisivat likaisia?\n\nAistien, jumalainen pappi, täytyy siis yksinään ratkaista asiain ja\nesineiden puhtaus tai saastaisuus. Mutta kun eivät esineet suinkaan\nvaikuta samalla tavalla kaikkiin ihmisiin, -- kun sellainen, mikä\nvälittää miellyttävän aistimuksen yksiin, synnyttää inhoittavan\naistimuksen toisissa, seuraa siitä, ettei aistien todistus saata\ntässä olla ohjeena, ellei myönnetä kunkin voivan kokonaan oman\nmielensä mukaan ratkaista tätä kysymystä ja eroittaa, mikäli hänestä\non puhe, puhtaat esineet sellaisista, jotka eivät ole puhtaita.\n\nMutta eikö juuri tämä, pyhä pappi, kumoaisi jumalaisen Profeettamme\nmääräämää erotusta ja sen lain peruskohtia, jonka ovat kirjoittaneet\nenkelien kädet?\n\nErserumissa, 20 p. toista Gemmadi-kuuta v. 1711.\n\n\n\n\n18. kirje.\n\nMehemet Ali, profeettain palvelija, kirjoittaa Usbekille Erserumiin.\n\n\nTe teette meille yhäti samoja kysymyksiä, joita tehtiin jo tuhannet\nkerrat pyhälle Profeetallemme. Miksi ette lue kirjanoppineiden\nperimätietoja? Miksi ette mene tälle kaiken ymmärtämisen puhtaalle\nlähteelle? Kaikki teidän epäilyksenne saisivat silloin ratkaisunsa.\n\nVoi teitä onnettomia, jotka maallisten asiain kahlitsemina ette\nole milloinkaan värähtämättömällä silmällä katselleet taivaallisia\nasioita ja jotka kunnioitatte muhamettilaisten pappien säätyä\nuskaltamatta siihen antautua tai sitä seurata!\n\nVoi teitä jumalattomia, jotka ette milloinkaan tunkeudu Iankaikkisen\nsalaisuuksiin! Teidän valkeutenne on kuin syvyyden pimeys ja\nteidän henkenne järkeily muistuttaa tomua, jota jalkanne nostavat\nilmaan silloin kun aurinko on puolipäiväkorkeudessaan polttavassa\nChahban-kuussa.\n\nNiinpä ei teidän henkenne zeniitti ylläkään halvimmankaan immaumin\nhengen nadiriin. Teidän turha filosofianne on kuin salama, joka\nennustaa rajuilmaa ja pimeyttä: te olette myrskyn keskellä ja\nharhailette tuulten ajeltavina.\n\nOn hyvin helppo vastata teidän esittämäänne pulmaan: tarvitsee vain\nteille kertoa, mitä tapahtui kerran pyhälle Profeetallemme, kun hän\nkristittyjen kiusaamana ja juutalaisten koettelemana saattoi heidät\nmolemmat häpeään.\n\nJuutalainen Abdias Ibesalon kysyi häneltä, miksi Jumala oli kieltänyt\nsyömästä sian lihaa. \"Eipä ilman syytä\", vastasi Profeetta: \"se on\nsaastainen eläin. Ja minä todistan sen teille.\"\n\nHän teki kämmenelleen liejusta miehen hahmon. Hän heitti sen maahan\nja huusi sille: \"Nouse ylös.\"\n\nSamassa nousi mies maasta ja sanoi: \"Minä olen Jafet, Noan poika.\"\n\n\"Olivatko hiuksesi yhtä valkeat kuollessasi?\" kysyi häneltä pyhä\nProfeetta.\n\n\"Eivät\", vastasi hän, \"mutta kun sinä herätit minut, luulin\ntuomiopäivän tulleen ja pelästyin niin ankarasti, että hiukseni\nkävivät yhtäkkiä valkeiksi\".\n\n\"Kas niin, kerro minulle\", lausui hänelle Jumalan lähetti, \"koko Noan\narkin historia\". Jafet totteli ja esitti yksityiskohtaisen tarkasti\nkaikki, mitä oli tapahtunut ensimmäisinä kuukausina. Minkä jälkeen\nhän puhui näin:\n\n\"Panimme kaikkien eläinten saastaisuuden yhdelle arkin puolelle.\nMutta siitä arkki alkoi niin kovasti kallistua, että säikähdyimme\nkuoleman omiksi, varsinkin naisemme, jotka valittivat ja huusivat\nvallan surkeasti. Isämme Noa kysyi Jumalan neuvoa, ja tämä käski\nhänen ottaa elefantin ja kääntää sen pään sitä puolta kohti, joka\nkallistui. Tämä suuri eläin teki niin paljon saastaisuutta, että\nsiitä syntyi sika.\"\n\nUskotteko nyt, Usbek, että me tästä ajasta lähtien olemme pysyneet\nsiasta erossa ja että me olemme pitäneet sitä saastaisena eläimenä!\n\n\"Mutta kun sika pöyhi joka päivä tätä saastaisuutta, nousi siitä\nsellainen lemu arkkiin, ettei se voinut itsekään olla aivastamatta.\nJa sen kärsästä tuli ulos rotta, joka alkoi nakertaa kaikkea, mitä\nvain sen eteen osui. Tämä kävi Noalle niin sietämättömäksi, että hän\nluuli viisaimmaksi kysyä jälleen Jumalan neuvoa. Hän käski Noan iskeä\nleijonaa vahvasti otsaan: leijona aivasti myös ja puhalsi kuonostaan\nkissan.\"\n\nLuuletteko näiden eläinten olevan yhätikin saastaisia? Miltä teistä\nnäyttää?\n\nMilloin te ette siis huomaa eräiden asiain saastaisuuden syytä,\njohtuu se siitä, että ette tunne niin monia muita asioita ja että\nteillä ei ole tietoa siitä, mitä on tapahtunut Jumalan, enkelien ja\nihmisten välillä. Te ette tunne iankaikkisuuden historiaa. Te ette\nole lukeneet kirjoja, jotka on kirjoitettu taivaassa. Mitä teille\non niistä ilmoitettu, muodostaa vain pienen jumalallisen kirjaston\nosan. Ja nekin, jotka ovat meidän tavallamme päässeet niitä lähemmäs\njo tässä elämässä, ovat yhäti pimeyden ja tietämättömyyden vallassa.\nHyvästi. Asukoon Muhammed sydämessänne!\n\nKumissa, viimeisenä päivänä Chahban-kuuta v. 1711.\n\n\n\n\n19. kirje.\n\nUsbek kirjoittaa ystävälleen Rustanille Ispahaniin.\n\n\nMe viivyimme vain viikon Tokatissa. Matkustettuamme 35 päivää\nsaavuimme Smyrnaan.\n\nTokatista Smyrnaan kulkiessaan ei matkustaja tapaa ainoatakaan\nkaupunkia, joka ansaitsisi mainitsemista. Minä näin hämmästyen\nosmanien valtakunnan heikkouden. Tämä sairas ruumis ei pysy kunnossa\nlempeällä ja maltillisella hoidolla, vaan väkevien lääkkeiden avulla,\njotka heikontavat ja kalvavat sen voimia lakkaamatta.\n\nPashat, jotka saavat virkansa vain suurista rahasummista, tulevat\ntaloudellisesti hävinneinä miehinä maakuntaansa ja ryöstävät sitä\nsitten kuin valloitettua seutua ikään. Julkea varusväki tottelee vain\nhänen oikkujaan. Linnoitukset on revitty, kaupungit pantu autioiksi,\nmaaseutu hävitetty ja maanviljelys ja kauppa kokonaan lamassa.\n\nRankaisemisesta ei ole puhettakaan tämän ankaran hallituksen\nraivotessa: kristityt, jotka viljelevät maata, juutalaiset, jotka\nkantavat veroja, saavat kestää tuhansia väkivaltaisuuksia.\n\nMaan omistus on epävarma ja siis myöskin maan tuotantokyvyn\nlisäämisen into heikontunut: eihän ole oikeusperustetta eikä\nomistusta, joka pysyisi pystyssä hallitsevien oikkuja vastaan.\n\nNämä raakalaiset ovat siihen määrään lyöneet laimin kaikkien\ntaidokkuutta vaativien tointen harjoittamisen, etteivät he suuria\nvälitä edes sotataidosta. Euroopan kansojen kehittyessä päivä\npäivältä he pysyvät muinaisessa tietämättömyydessään, älyten\nturvautua näiden uusiin keksintöihin vasta sitten, kun nämä ovat jo\ntuhannet kerrat käyttäneet niitä heitä vastaan.\n\nHeillä ei ole minkäänlaista kokemusta merellä, ei minkäänlaista\nsotaliikkeiden ohjaustaitoa. Niinpä sanotaankin kourallisen\nkalliosaarelta lähteneitä kristityltä pitävän ahtaalla kaikkia\nottomaaneja ja uuvuttavan heidän valtakuntaansa.\n\nKykenemättömiä kun ovat itse käymään kauppaa, sallivat he vain\nvastenmielisesti aina uutterain ja yritteliäiden eurooppalaisten\ntulla sitä hoitamaan: he luulevat osoittavansa armollisuuttaan näille\nmuukalaisille antaessaan näiden tehdä heidät rikkaiksi.\n\nKoko tällä avaralla maa-alueella, minkä läpi olen kulkenut, olen\ntavannut vain Smyrnan, jota voi pitää rikkaana ja mahtavana\nkaupunkina. Eurooppalaiset sen rikkaaksi ja mahtavaksi tekevät,\neikä suinkaan ole turkkilaisten ansio, ettei se ole kaikkien muiden\nkaltainen.\n\nKaikki tämä antaa Sinulle, rakas Rustan, oikean käsityksen tästä\nvaltakunnasta, josta ennen kahden vuosisadan kulumista on tuleva\njonkun valloittajan voittojen näyttämö.\n\nSmyrnassa, 2 p. Rhamazan-kuuta v. 1711.\n\n\n\n\n20. kirje.\n\nUsbek kirjoittaa vaimolleen Zachille Ispahanin palatsiin.\n\n\nTe olette loukannut minua, Zachi, ja minä tunnen sydämessäni\nailahduksia, joita Teidän olisi syytä pelätä, ellei etäisyyteni\njättäisi Teille aikaa muuttaa käytöstänne ja vaimentaa sitä hurjaa\nmustasukkaisuutta, joka minua nyt kiduttaa.\n\nOlen kuullut, että Teidät on tavattu yksissä Nadirin, valkoisen\neunukin kanssa, hänen, joka on saava päällään maksaa uskottomuutensa\nja petollisuutensa. Kuinka olette voinutkaan unohtaa itsenne siihen\nmäärään, ettette ole oivaltanut Teidän olevan kiellettyä päästää\nhuoneeseenne valkoista eunukkia, kun Teillä on kylliksi mustiakin\npalvelijoiksenne? Teidän on turha sanoa minulle, etteivät eunukit\nole miehiä ja että Teidän hyveenne nostaa Teidät kaikkien sellaisten\najatusten yläpuolelle, joita Teissä voisi herättää epätäydellinen\nsamankaltaisuus. Sehän ei riitä Teille eikä minulle: ei Teille, koska\nTe teette teon, jonka vaimolan lait kieltävät; eikä minulle, koska\nTe loukkaatte kunniaani sallimalla jonkun nähdä Teidät. Mitä sanon\nminä, nähdä Teidät? Ehkäpä joutua kavalan konnan yritysten esineeksi,\njonka hän on mahdollisesti rikoksillaan ja vielä enemmän haluillaan\nja kykenemättömyytensä epätoivolla saastuttanut.\n\nSanonette minulle ehkä, että Te olette aina ollut minulle uskollinen.\nEntä sitten! Saatoitteko olla muuta? Kuinka olisitte voinut\npettää mustien eunukkien valppauden, näiden, jotka nyt ovat niin\nhämmästyneitä elämästä, mitä Te vietätte? Kuinka olisitte kyennyt\nsärkemään nämä salvat ja ovet, jotka pitelevät Teitä sulkeissaan?\nTe kerskailette hyveestä, joka ei ole vapaa, ja mahdollisesti ovat\nTeidän saastaiset himonne riistäneet Teiltä tuhanteen kertaan tämän\nuskollisuuden ansion ja arvon, josta nyt niin ylpeilette.\n\nMinä toivon, että Te ette ole tehnyt mitään kaikesta siitä, mistä\nminun on syytä Teitä epäillä; ettei se petturi ole ulottanut Teihin\npyhyyttä häväiseviä käsiänsä; että Te olette vaatteittenne peittämänä\njättänyt niiden muodostaman heikon esteen itsenne ja hänen välilleen;\nettä hän on itse pyhän kunnioituksen satuttamana luonut silmänsä\nmaahan; että hän on rohkeutensa hylkäämänä vavissut rangaistuksia,\njoita hän on itselleen valmistanut: vaikka kaikki tämä olisi\ntottakin, pysyy siitä huolimatta selvitettynä, että Te olette tehnyt\nteon, joka on vastoin velvollisuuttanne. Ja jos Te olette loukannut\nsitä hyödyttömästi, saamatta hillittömiä taipumuksianne täytetyiksi,\nmitä tekisittekään niiden tyydyttämiseksi? Mihin ryhtyisittekään,\njos pääsisitte poistumaan siitä pyhästä paikasta, joka on Teistä\nsietämätön vankila, niinkuin se on tovereistanne suotuisa turvapaikka\npaheen hyökkäyksiä vastaan, pyhä temppeli, missä sukupuolenne\nkadottaa heikkoutensa ja vahvistuu voittamattomaksi kaikista luonnon\npuutteista huolimatta? Mitä tekisittekään, ellei Teillä omiin\nvaltoihinne jätettynä olisi muuta puolustajaa kuin minua kohtaan\ntuntemanne rakkaus, minua, jota Te olette niin syvästi loukannut,\nja velvollisuutenne, jonka Te olette niin halpamaisesti pettänyt?\nKuinka pyhiä ovatkaan tavat maassa, jossa elätte, kun ne suojaavat\nTeidät kurjimpien orjien hyökkäyksiltä! Teidän tulee olla minulle\nkiitollinen siitä pakonalaisuudesta, missä minä Teitä pidän, koska Te\nvain sen ansiosta olette vielä elämisen arvoinen.\n\nTe ette voi sietää eunukkien päällikköä, koska hän seuraa lakkaamatta\nkäytöstänne ja antaa Teille viisaita neuvojaan. Hänen rumuutensa,\nsanotte Te, on niin tavaton, että Te ette voi häntä vaivatta\nkatsella, ikäänkuin sellaisiin toimiin asetettaisiin kauneimpia\nolentoja. Teille tuottaa surua vain se seikka, ettei hänen paikallaan\nole valkoinen eunukki, joka saattaa Teidät häpeään.\n\nMutta mitä on tehnyt Teille ensimmäinen orjattarenne? Hän on sanonut\nTeille, että se liikanainen tuttavallisuus, johon Te antauduitte\nnuoren Zeliden kanssa, loukkasi säädyllisyyttä: siinä vihanne syy.\n\nMinun pitäisi olla, Zachi, ankara tuomari. Mutta minä olenkin vain\npuoliso, joka koettaa huomata Teidät viattomaksi. Roxanea, uutta\npuolisoani, kohtaan tuntemani rakkaus on jättänyt minulle kaiken sen\nhellyyden, mitä minun on tunteminen Teitä kohtaan, joka ette ole\nsuinkaan vähemmän kaunis. Minä ja'an rakkauteni Teidän molempien\nkesken, ja Roxanella on vain se etu, minkä hyve voi lisätä kauneuteen.\n\nSmyrnassa, 12 p. Zilkadeh-kuuta v. 1711.\n\n\n\n\n21. kirje.\n\nUsbek kirjoittaa valkoiselle ylieunukille.\n\n\nTeidän tulee vavista avatessanne tätä kirjettä, tai oikeammin: Teidän\nolisi tullut vavista salliessanne Nadirin kavaluuden tapahtua.\nTe, joka ette kylmässä, riutuvassa vanhuudessanne saata rikokseen\njoutumatta kohottaa katsettanne rakkauteni pelottaviin esineihin,\nTe, jonka ei ole milloinkaan sallittu astua pyhyyttä häväisevällä\njalallanne sen kauhistavan paikan kynnykselle, joka kätkee heidät\nkaikkien silmiltä, Te annatte niiden, joiden käytöksen valvominen on\nTeille uskottu, tehdä sellaista, mitä Te itse ette olisi rohjennut\ntehdä, ettekä Te huomaa salamaa, joka on aivan valmiina iskemään sekä\nheihin että Teihin!\n\nJa mitä te olette muuta kuin kurjia työkaluja, joita minä saan\nsärkeä mieleni mukaan, jotka olette olemassa vain siinä määrin kuin\nosaatte totella, jotka olette maailmassa vain elääksenne minun\nkäskyjeni vallassa tai kuollaksenne heti kun minä niin määrään,\njotka hengitätte vain sikäli kuin minun onneni, rakkauteni,\nmustasukkaisuuteni tarvitsevat teidän alhaisuuttanne, ja joilla ei\nvihdoin saata olla muuta osaa kuin alistuminen, ei muuta sielua kuin\nminun tahtoni eikä muuta toivoa kuin minun autuuteni?\n\nMinä tiedän muutamien vaimojeni vain kärsimättömänä noudattavan\nvelvollisuuden ankaria lakeja, minä tiedän mustan eunukin\nalituisen läsnäolon kiusaavan heitä ja minä tiedän heidän olevan\nkyllästyneitä näihin inhoittaviin olentoihin, jotka on toimitettu\nheidän läheisyyteensä siinä tarkoituksessa, että he sitä kiihkeämmin\nkaipaisivat puolisoansa. Minä tiedän kaiken tämän. Mutta Te, joka\nmukaannutte tähän epäjärjestykseen, Te tulette saamaan sellaisen\nrangaistuksen, että se panee vapisemaan kaikki, jotka käyttävät\nväärin minun luottamustani.\n\nMinä vannon kautta taivaan kaikkien profeettain ja kautta Alin,\nsuurimman kaikista, että jos Te poikkeatte velvollisuudestanne, minä\ntulen antamaan Teidän hengellenne yhtä paljon arvoa kuin niiden\nhyönteisten hengelle, jotka osuvat jalkojeni alle.\n\nSmyrnassa, 12 p. Zilkadeh-kuuta v. 1711.\n\n\n\n\n22. kirje.\n\nJaron kirjoittaa ylieunukille.\n\n\nMitä enemmän Usbek loittonee palatsistaan, sitä kaihoisammin hän\nkääntää päänsä kohti pyhiä vaimojansa. Hän huokailee, hän vuodattaa\nkyyneleitä. Hänen tuskansa käy katkerammaksi, hänen epäluulonsa\nvahvistuvat. Hän tahtoo lisätä heidän vartijainsa lukua. Hän aikoo\nlähettää minut takaisin, samoin kuin kaikki ne mustat, jotka ovat\nhänen mukanaan. Hän ei enää pelkää omasta puolestaan. Hän pelkää vain\nsen puolesta, mikä on hänelle tuhat kertaa rakkaampaa kuin hän itse.\n\nPian saan minä siis elää Sinun käskettävänäsi ja ottaa osaa Sinun\nhuoliisi. Suuri Jumala! Kuinka paljon tarvitaankaan, jotta yksi ainoa\nmies olisi onnellinen!\n\nLuonto näytti asettaneen naiset riippuvaan asemaan ja vapauttaneen\ntaas heidät siitä: häiriöitä syntyi molempien sukupuolten välille,\nkoska heidän oikeutensa olivat molemminpuoliset. Meidän tehtäväksemme\non tullut uuden sopusoinnun aikaansaaminen: me olemme luoneet naisten\nja itsemme välille vihan sekä miesten ja naisten välille rakkauden.\n\nOtsani on käyvä ankaraksi. Minä olen luova synkkiä katseita. Ilo on\npakeneva huuliltani. Ulkomuoto on oleva rauhallinen, mutta henki\nlevoton. Minä en ole odottava vanhuuden ryppyjä ilmaistakseni sen\nmurheita.\n\nMinusta olisi ollut hauskaa seurata isäntääni Länteen. Mutta\nminun tahtoni on hänen omansa. Hän käskee minua vartioimaan hänen\nvaimojaan, ja minä olen vartioiva heitä uskollisesti. Minä tiedän\nkuinka on kohdeltava tätä sukupuolta, joka, heti kun sen ei sallita\nolla turhamainen, alkaa käydä kopeaksi, ja jota on vaikeampi\nnöyryyttää kuin lannistaa. Minä vaivun maahan katseittesi tieltä.\n\nSmyrnassa, 12 p. Zilkadeh-kuuta v. 1711.\n\n\n\n\n23. kirje.\n\nUsbek kirjoittaa ystävälleen Ibbenille Smyrnaan.\n\n\nMe saavuimme Livornoon purjehdittuamme neljäkymmentä päivää. Se on\nuusi kaupunki, oiva todistus Toskanan herttuain nerosta, he kun ovat\ntehneet suokylästä Italian kukoistavimman kaupungin.\n\nNaiset nauttivat täällä suurta vapautta: he saavat katsella miehiä\neräänlaisista ikkunoista, joita nimitetään sälekaihtimiksi. He saavat\nlähteä ulos joka päivä muutamien eukkojen seuraamina, ja heillä on\nvain yksi huntu. Heidän lankonsa, setänsä, veljenpoikansa voivat\nkäydä heitä katsomassa aviomiehen panematta sitä tuskin milloinkaan\npahakseen.\n\nMuhamettilaiselle on suuri näky katsella ensimmäisen kerran\nkristittyä kaupunkia. Minä en puhu seikoista, jotka pistävät heti\naluksi kaikkien silmiin, niinkuin rakennusten, pukujen, tärkeimpien\ntapojen erilaisuudesta, sillä mitä vähäpätöisimmissäkin asioissa on\njotakin omituista, jonka minä tunnen, mutta jota minä en osaa lausua.\n\nHuomenna lähdemme Marseille'ta kohti. Siellä emme tule kauan\nviipymään. Rican samoin kuin minunkin tarkoitukseni on kiiruhtaa\nsuoraa päätä Pariisiin, joka on Euroopan valtakeskus. Matkustajat\netsivät aina suuria kaupunkeja, jotka ovat ikäänkuin kaikkien\nmuukalaisten yhteinen isänmaa. Hyvästi. Ole vakuutettu siitä, että\nminä rakastan Sinua aina.\n\nLivornossa, 12 p. Saphar-kuuta v. 1712.\n\n\n\n\n24. kirje.\n\nRica kirjoittaa Ibbenille.\n\n\nMe olemme olleet Pariisissa kuukauden ja olemme koko ajan\nolleet lakkaamattomassa liikkeessä. Siinä ovat monetkin asiat\nsuoritettavina, ennen kuin on saanut asunnon, ennen kuin on tavannut\nhenkilöitä, joiden luo on neuvottu ja ennen kuin on hankkinut\nitselleen välttämättömiä tavaroita, joita puuttuu kaikkia yht'aikaa.\n\nPariisi on aivan yhtä suuri kuin Ispahan. Talot ovat niin korkeita,\nettä melkein vannoisi niissä asuvan vain tähtienselittäjiä. Ymmärrät\nsanomattakin, että ilmaan rakennetussa kaupungissa, jossa näkee\nkuusi, seitsemänkin taloa päällekkäin, on tavattomasti väkeä ja että\nsiellä vallitsee erinomainen tungos silloin kun kaikki ihmiset ovat\nlaskeutuneet kadulle.\n\nSinä et ehkä sitä usko, mutta kuitenkin on asia niin, etten minä\nsen kuukauden aikana, minkä olen täällä ollut, ole nähnyt vielä\nkenenkään kävelevän. Eipä ole maailmassa ihmisiä, jotka osaisivat\nniin hyvin käytellä raajojaan kuin ranskalaiset: he juoksevat, he\nlentävät. Aasian hitaat ajoneuvot, kameliemme verkkaisa astunta\nsaattaisivat heidät aivan suunniltaan. Mitä minuun tulee, minä kun\nen ole suinkaan luotu sellaiseen vauhtiin ja usein kävelen jalan\nmuuttamatta tahtiani, joudun joskus raivoihini oikein kristityn\ntapaan, sillä vaikka sen nyt vielä sietäisi, että tahrautuu lokaan\npäästä jalkoihin, niin en jaksa antaa anteeksi niitä kyynärpäiden\ntöytäyksiä, joita saan säännöllisesti ja jaksoittaisesti. Mies, joka\ntulee jäljestäni ja menee ohitseni, pyöräyttää minut puoliksi ympäri,\nja toinen, joka tulee vastaani toiselta puolelta, heittää minut\näkkiä samaan asentoon, mistä ensimmäinen minut sieppasi. Ja tuskin\nolen käynyt sata askelta, kun olen jo niin runneltu kuin olisin\nmatkustanut kymmenen peninkulmaa.\n\nÄlä luule minun vielä kykenevän perusteellisesti puhumaan Sinulle\neurooppalaisten tavoista ja tottumuksista: minulla on niistä\nitsellänikin vasta heikko aavistus ja minulla on tuskin ollut aikaa\nmuuhun kuin hämmästelemiseen.\n\nRanskan kuningas on Euroopan mahtavin ruhtinas. Hänellä ei tosin ole\nkultakaivoksia niinkuin hänen naapurillaan Espanjan kuninkaalla,\nmutta hän on tätä rikkaampi, koska hän käyttää rikkautensa lähteenä\nalamaistensa turhamaisuutta, joka on ehtymättömämpi kuin mikään\nkaivos. Hänen on nähty ryhtyvän suuriin sotiin tai kestävän niitä\nomistamatta muita rahansaantikeinoja kuin myytävät arvonimet, ja\ninhimillinen ylpeys sai sen ihmeen aikaan, että hänen joukoiltaan ei\npuuttunut palkkaa, ei hänen linnoituksiltaan kanuunoita eikä hänen\nlaivastoltaan varusteita.\n\nMuutoin on tämä kuningas suuri taikuri: hän osaa pitää vallassaan\nalamaistensa järjenkin ja saa heidät ajattelemaan niinkuin hän\ntahtoo. Ellei hänellä ole aarrekammiossaan enempää kuin miljoona\nkultarahaa, ja jos hän tarvitsee kaksi miljoonaa, ei hän muuta kuin\nvakuuttaa heille, että yksi kultaraha on sama kuin kaksi kultarahaa,\nja he uskovat sen. Jos hänellä on vaikea sota suoritettavanaan\neikä hänellä ole rahaa, ei hän muuta kuin ajaa heidän päähänsä,\nettä paperipala on rahaa, ja he ovat siitä heti paikalla varmoja.\nJopa hän saa heidät uskomaan senkin, että hän voi parantaa heidät\nkaikenlaisista taudeista pelkällä kosketuksella, niin suurella\nvoimalla ja väkevyydellä hän hallitsee heidän sielunelämäänsäkin.\n\nMitä minä puhun tästä ruhtinaasta, ei saa Sinua hämmästyttää: täällä\npäin on toinenkin vielä taitavampi taikuri kuin hän, taikuri, joka\nhallitsee samalla tavalla hänen sieluaan kuin hän itse hallitsee\nmuiden sielua. Tätä velhoa nimitetään paaviksi. Väliin hän saa\nkuninkaan uskomaan, että kolme on samaa kuin yksi, väliin, ettei\nleipä, jota syödään, olekaan leipää, tai ettei viini, jota juodaan,\nolekaan viiniä, sekä tuhansia muita samankaltaisia asioita.\n\nJa pitääkseen häntä aina vireessä, suomatta hänelle aikaa unohtaa\nuskomisen tottumusta, antaa hän hänelle aika ajoittain eräitä\nuskonkappaleita harjoittelun tarkoituksessa. Kaksi vuotta sitten\npaavi lähetti kuninkaalle suuren kirjoituksen, jota hän nimitti\n_perussäädökseksi_ ja jolla hän tahtoi julmien rangaistusten uhalla\npakottaa tämän ruhtinaan ja hänen alamaisensa uskomaan kaiken,\nmitä se sisälsi. Hän onnistuikin ruhtinaaseen nähden, tämä kun\nalistui heti, näyttäen esimerkkiä alamaisilleen. Mutta muutamat\nnäistä nousivat vastarintaan ja kieltäytyivät uskomasta mitään\nkaikesta siitä, mitä tuossa kirjoituksessa oli. Koko tämän kapinan\nalkuunpanijoina olivat naiset, kapinan, joka nyt jakaa koko hovin,\nkoko valtakunnan ja kaikki perheet kahteen leiriin. Tämä perussäädös\nkieltää heitä lukemasta kirjaa, jonka kaikki kristityt sanovat\nolevan taivaasta peräisin: suoraan puhuen heidän Koraaniaan.\nSuuttuneina heidän sukupuoltaan kohdanneesta loukkauksesta naiset\nkiihottavat kaikkia tätä perussäädöstä vastaan: he ovat saaneet\nmiehet puolelleen, eivätkä nämä haluakaan tässä kysymyksessä\nminkäänlaisia etuoikeuksia. Täytyy kuitenkin myöntää, ettei tämä\nmufti ajattele niinkään tyhmästi, ja, kautta suuren Alin! hänen on\ntäytynyt saada vihiä meidän pyhän lakimme periaatteista. Sillä kun\nnaiset ovat alhaisempia luontokappaleita kuin me ja kun profeettamme\nsanovat meille, etteivät he pääse paratiisiin, niin miksi pitäisi\nheidän sitten pyrkiä lukemaan kirjaa, jonka ainoana tarkoituksena on\nparatiisin tien neuvominen?\n\nMinä olen kuullut kuninkaasta kerrottavan asioita, jotka lähentelevät\nuskomattomuutta, ja arvelenpa Sinun olevan vaikeata saada niitä\npäähäsi.\n\nPuhutaan, että hänen ollessaan parhaillaan sodassa naapuriensa\nkanssa, jotka olivat kaikki liittoutuneet häntä vastaan, hänen\nvaltakunnassaan oli lukematon joukko näkymättömiä vihollisia, jotka\npitivät häntä piiritystilassa. Lisätään hänen etsineen niitä yli\nkolmekymmentä vuotta, mutta sanotaan samalla, ettei hän eräiden hänen\nluottamustaan nauttivien dervishien väsymättömistä ponnistuksista\nhuolimatta ole voinut löytää niistä ainoatakaan. Ne elävät hänen\nlähimmässä ympäristössään: niitä on hänen hovissaan, hänen\npääkaupungissaan, hänen sotajoukoissaan, hänen tuomioistuimissaan,\nja kuitenkin vakuutetaan hänen saavan kokea sen surun, että hänen\non kuoltava löytämättä niitä. On kuin ne olisivat olemassa yleensä,\nolematta silti olemassa yksityisesti: ne ovat kuin seura, jossa ei\nolisi ainoatakaan jäsentä. Epäilemättä tahtoo taivas rangaista tätä\nruhtinasta siitä, ettei hän ole ollut kyllin sääliväinen voitettuja\nvihollisiaan kohtaan, koska se on antanut hänelle näkymättömiä\nvihollisia, joiden nero ja kohtalo ovat hänen neronsa ja kohtalonsa\nyläpuolella. Minä aion kirjoitella Sinulle edelleenkin ja puhua\nSinulle asioita, jotka ovat varsin kaukana persialaisten luonteesta\nja hengestä. Sama maa kantaa kyllä meitä molempia, mutta sen seudun\nihmiset, missä minä nyt elän, ja sen seudun ihmiset, missä Sinä olet,\neroavat tuntuvasti toisistaan.\n\nPariisissa, 4 p. toista Rebiab-kuuta v. 1712.\n\n\n\n\n25. kirje.\n\nUsbek kirjoittaa Ibbenille Smyrnaan.\n\n\nMinä olen saanut kirjeen veljenpojaltasi Rhediltä. Hän ilmoittaa\nminulle aikovansa matkustaa Smyrnasta katsomaan Italiaa ja retkensä\nainoana tarkoituksena olevan tietojen hankkiminen, jotta hän siten\ntulisi yhä enemmän Sinun arvoiseksesi. Onnittelen Sinua siitä, että\nSinulla on veljenpoika, josta on kerran tuleva vanhojen päiviesi\nlohdutus.\n\nRica kirjoittaa Sinulle pitkän kirjeen. Hän on maininnut puhuvansa\nsiinä paljon tästä maasta. Hänen älynsä vilkkaudesta johtuu, että hän\nkäsittää kaikki nopeasti. Mitä minuun tulee, en minä kykene Sinulle\nmitään sanomaan, koska minä ajattelen hitaasti.\n\nSinä olet hellimpien keskustelujemme aiheena: me emme voi kylliksemme\npuhua siitä ystävällisestä tavasta, jolla meitä kohtelit Smyrnassa,\nemmekä palveluksista, joita ystävyytesi yhätikin meille päivä\npäivältä tekee. Me toivomme Sinun, jalo Ibben, kaikkialla tapaavan\nyhtä kiitollisia ja yhtä uskollisia ystäviä kuin me olemme.\n\nKunpa näkisin Sinut pian taas ja saisin viettää seurassasi niitä\nonnellisia päiviä, jotka kuluvat niin suloisesti kahden ystävän\nkesken! Hyvästi!\n\nPariisissa, 4 p. toista Rebiab-kuuta v. 1712.\n\n\n\n\n26. kirje.\n\nUsbek kirjoittaa Roxanelle ispahanilaiseen palatsiin.\n\n\nMiten onnellinen olettekaan, Roxane, kun saatte olla rakkaassa\nPersian maassa, ettekä näissä myrkyllisissä seuduissa, joissa ei\ntunneta kainoutta eikä hyvettä! Miten onnellinen olettekaan! Te\nelätte vaimolassani kuin viattomuuden asunnossa ikään, kaikkien\ninhimillisten hyökkäysten ulottumattomissa. Te elätte riemuiten,\nonnellisesti kykenemättömänä hairahtumaan. Milloinkaan ei ole mies\nsaastuttanut Teitä irstailla katseillaan. Eipä edes appenne ole\njuhlapitojen vapaudessakaan nähnyt Teidän kaunista suutanne: Te ette\nole milloinkaan unohtanut kiinnittää pyhää huntua sen peitoksi.\nOnnellinen Roxane! Maalle mennessänne on aina edellänne kulkenut\neunukkeja surmaamassa jokaisen uskalikon, joka ei ole paennut Teidän\nnäkyviltänne. Mitä vaivaa olen minäkin, jolle taivas on lahjoittanut\nTeidät onneni täydentämiseksi, saanut nähdä päästäkseni sen aarteen\nvaltiaaksi, jota Te niin pontevasti puolustitte! Mikä murhe\nminulle, kun en avioliittomme ensi päivinä saanut Teitä lainkaan\nnähdä! Ja mikä kärsimättömyys, kun minä sitten Teidät vihdoin näin!\nMutta Te ette sitä kuitenkaan tyydyttänyt, vaan kiihotitte sitä\npäinvastoin säikähtyneen kainouden itsepintaisilla kielloilla: Te\nsekoititte minut kaikkiin niihin miehiin, joilta Te pysyttelette\nvisusti piilossa. Muistatteko päivää, jolloin Te eksyitte minulta\norjattarienne joukkoon, näiden pettäessä minua ja salatessa Teitä\netsiskelyiltäni? Muistatteko toista päivää, jolloin Te, nähdessänne\nkyyneleenne tehottomiksi, käytitte äitinne arvovaltaa hillitäksenne\nrakkauteni hurjaa kiihkoa turvauduitte rohkeutenne tarjoamiin.\nTempasitte tikarin ja uhkasitte kuolemalla puolisoa, joka Teitä\nrakasti, jos hän yhä vaati Teiltä sitä, mitä Te piditte suuremmassa\narvossa kuin puolisoanne. Kaksi kuukautta kului tässä rakkauden ja\nhyveen taistelussa. Te menitte liian pitkälle siveissä estelyissänne:\nTe ette antautunut edes voitettuna. Te puolustitte viimeiseen\nasti kuolevaa neitseyttä. Te piditte minua vihollisena, joka oli\nTeidät häväissyt, ettekä puolisona, joka oli Teitä rakastanut.\nEnemmän kuin kolmen kuukauden aikana ette uskaltanut katsahtaa\nminuun punastumatta: Teidän hämmentynyt ilmeenne näytti moittivan\nminua voitosta, jonka minä olin saavuttanut. Enkä minä päässyt\nrauhassa nauttimaan omistuksestani: Te salasitte minulta niin paljon\nkuin voitte sulojanne ja ihanuuksianne, ja minä olin niinmuodoin\nhurmaantunut kaikkein suurimmista suosionosoituksista ilman että\nminulle oli suotu kaikkein pienimpiä.\n\nJos Teidät olisi kasvatettu tässä maassa, ette olisi joutunut niin\nsuunniltanne. Naiset ovat täällä menettäneet kaiken pidättyväisyyden.\nHe näyttäytyvät miehille peittämättömin kasvoin, ikäänkuin\ntahtoisivat anoa omaa tappiotaan. He etsivät miehiä katseillaan.\nHe tapaavat näitä moskeijoissa, kävelypaikoilla, jopa kotonaankin.\nTapa käyttää eunukkeja palvelijoina on heille tuntematon. Teidän\nkeskuudessanne vallitsevan jalon yksinkertaisuuden ja viehättävän\nkainouden sijasta näkee täällä raakaa häpeämättömyyttä, johon on\nmahdoton tottua.\n\nNiin, Roxane, jos Te olisitte täällä, tuntisitte ikäänkuin\nomaksi häpeäksenne sen hirvittävän kunniattomuuden, johon Teidän\nsukupuolenne on vaipunut. Te pakenisitte näitä inhoittavia paikkoja\nja kaipaisitte sitä suloista suojaa, missä tapaatte viattomuuden,\nmissä olette varma itsestänne, missä ei mikään vaara saa Teitä\nvapisemaan, missä Te vihdoin voitte rakastaa minua pelkäämättä\nmilloinkaan menettävänne rakkautta, jonka olette minulle velkaa.\n\nKun kohotatte hipiänne loistoa kaikkein kauneimmilla väreillä,\nkun voitelette koko ruumiinne kallisarvoisimmilla hajuaineilla,\nkun koristaudutte kauneimmilla puvuillanne, kun koetatte voittaa\ntoverinne tanssinne siroudella ja laulunne viehkeydellä, kun\nlempeästi kilpailette heidän kanssaan sulosta, hellyydestä ja\nhilpeydestä, en minä saata kuvitellakaan Teillä olevan muuta\ntarkoitusta kuin minun miellyttämiseni. Ja kun minä näen Teidän\nkainosti punastuvan, kun Teidän katseenne etsivät minun katseitani,\nkun hiivitte sydämeeni hellin, rukoilevin sanoin, en minä voisi,\nRoxane, epäillä Teidän rakkauttanne.\n\nMutta mitä on minun ajatteleminen eurooppalaisista naisista? Heidän\nihonkäsittelynsä, korut, joilla he somistautuvat, huolellisuus,\njolla he hoitavat ulkomuotoansa, miellyttämisenhalu, joka heissä\nväistymättä asuu, ovat kaikki heidän hyveensä tahrapilkkuja ja heidän\npuolisoittensa häväistyksiä.\n\nTeidän ei kuitenkaan tule luulla, Roxane, minun ajattelevan,\nettä he menisivät vallattomuudessaan niin pitkälle kuin moisesta\nkäyttäytymisestä uskoisi mahdolliseksi, ja että he ajautuisivat\nirstaisuudessaan siihen kauheaan äärimmäisyyteen, joka saa vapisemaan\nja joka tietää ehdotonta aviollisen uskollisuuden loukkaamista. On\nhyvin vähän niin kevytmielisiä naisia, että heidän rikollisuutensa\nulottuisi sinne asti: heidän kaikkien sydämessään on jonkinlainen\nhyveen tunto, joka on sinne syntymässä painunut ja jota kasvatus\nheikontaa, voimatta sitä kokonaan hävittää. He saattavat kyllä\nhöllentää niitä ulkonaisia velvollisuuksia, joita kainous vaatii\nnoudattamaan, mutta milloin olisi otettava viimeiset askeleet,\nnousee luonto kapinaan. Niinpä kun me suljemme teidät ahtaaseen\npiiriin, kun me panemme teidän vartijoiksenne monet orjat, kun\nme hillitsemme ankaralla kädellä teidän halujanne silloin kun ne\nlentävät liian kauas, ei se tapahdu siksi, että me pelkäisimme\nlopullista uskottomuutta, vaan koska me tiedämme, ettei puhtaus voi\nolla milloinkaan liian suuri ja että pieninkin tahra voi sen turmella.\n\nMinä säälin Teitä, Roxane. Teidän siveytenne, niin kauan koeteltu,\nansaitsisi puolison, joka ei olisi milloinkaan luotanne poistunut ja\njoka olisi itse kyennyt tukahuttamaan ne mieliteot, mitkä vain Teidän\nhyveenne saattaa lannistaa.\n\nPariisissa, 7 p. Rhegeb-kuuta v. 1712.\n\n\n\n\n27. kirje.\n\nUsbek kirjoittaa Nessirille Ispahaniin.\n\n\nMe olemme nykyään Pariisissa, tässä loistavassa auringon kaupungin\nkilpailijassa.\n\nLähtiessäni Smyrnasta annoin ystäväni Ibbenin tehtäväksi toimittaa\nSinulle lippaan, jossa oli muutamia lahjoja Sinulle, ja samaa tietä\nsaat tämän kirjeenkin. Vaikka olen hänestä 500 tai 600 peninkulman\npäässä, lähetän hänelle uutisia ja saan uutisia häneltä yhtä helposti\nkuin jos hän olisi Ispahanissa ja minä Kumissa. Minä lähetän kirjeeni\nMarseille'iin, mistä lakkaamatta purjehtii laivoja Smyrnaan. Sieltä\ntoimittaa hän taas Persiaan osoitetut kirjeet armenialaisten\nkaravaanien matkaan, näitä kun lähtee Ispahaniin joka päivä.\n\nRican terveys on täydellinen: hänen ruumiinrakenteensa lujuus,\nhänen nuoruutensa ja hänen luontainen hilpeytensä auttavat häntä\nsuoriutumaan kaikista koettelemuksista.\n\nMinä puolestani en jaksa hyvin. Ruumiini ja sieluni ovat lamassa.\nMinä antaudun mietiskelyihin, jotka käyvät päivä päivältä\nsurullisemmiksi. Heikkenevä terveyteni kääntää minua isänmaatani\nkohti ja tekee minulle tämän maan yhä muukalaisemmaksi.\n\nMutta, rakas Nessir, minä vannotan Sinua, toimita niin, etteivät\nvaimoni saa tietoa minun nykyisestä tilastani. Jos he rakastavat\nminua, tahdon säästää heidän kyyneleitään. Elleivät he rakasta minua,\nen tahdo suinkaan lisätä heidän uskaliaisuuttaan.\n\nJos eunukkini luulisivat minun olevan vaarassa, jos he voisivat\ntoivoa pääsevänsä rangaistuksetta raukkamaisesta myöntyväisyydestä,\nlakkaisivat he piankin olemasta kuuroja sen sukupuolen\nmairittelevalle äänelle, joka pakottaa kalliotkin kuulemaan ja\nelottomatkin esineet liikkumaan.\n\nHyvästi, Nessir. Olen iloinen saadessani osoittaa Sinulle\nluottamustani.\n\nPariisissa, 5 p. Chahban-kuuta v. 1712.\n\n\n\n\n28. kirje.\n\nRica kirjoittaa ------:lle.\n\n\nEilen näin varsin kummallisen tapauksen, vaikka sellaista sattuukin\nPariisissa joka päivä.\n\nKaikki ihmiset kokoontuvat loppupuolella iltapäivää esittämään\njonkinlaista kuvausta, jota olen kuullut nimitettävän näytelmäksi.\nPääasiallinen toiminta tapahtuu korokkeella, jota sanotaan\nnäyttämöksi. Kahden puolen nähdään pienissä komeroissa, joita\nmainitaan aitioiksi, miehiä ja naisia, jotka näyttelevät keskenään\nmykkiä kohtauksia, jotenkin samanlaisia kuin Persiassamme käytetyt.\nVäliin on kyseessä lohduton rakastajatar, joka tulkitsee kaihoaan.\nVäliin nielee taas toinen, vilkassilmäinen, intohimoisen näköinen\nnainen katseillaan rakastajansa, joka maksaa samalla mitalla: kaikki\nvoimakkaat sielunliikkeet esiintyvät maalattuina kasvoille ja\nilmaistuina kaunopuheisuudella, joka on sitä eloisampaa, kun se on\nmykkää. Tällöin näyttelijättäret esiintyvät vartalo vain puoliksi\nnäkyvissä ja heillä on tavallisesti puuhka käsivarsien kainona\npeitteenä. Alhaalla on joukko ihmisiä, jotka seisovat ja pilkkaavat\nniitä, jotka ovat ylhäällä näyttämöllä ja nämä jälkimmäiset nauravat\nvuorostaan niitä, jotka ovat alhaalla.\n\nMutta suurimman vaivan näkevät muutamat ihmiset, jotka erikoisesti\nvalitaan tähän tarkoitukseen jo varhaisella iällä, niin että he\nkykenevät kestämään ponnistuksia. Heidän on oltava joka paikassa.\nHe kulkevat sokkeloista, jotka he yksin tuntevat, ja nousevat\nhämmästyttävän taitavasti kerroksesta kerrokseen. Heitä näkee\nylhäällä, alhaalla, kaikissa aitioissa. He ikäänkuin sukeltavat\nveteen: väliin heitä ei eroita, väliin he ilmestyvät taas näkyviin.\nUsein he poistuvat yhdeltä näyttämöltä ja menevät esiintymään\ntoiselle. Heidän joukossaan on sellaisiakin, jotka tekevät niin\nsuuren ihmeen, ettei moista olisi rohjennut toivoakaan heidän\nkainalosauvoiltaan: he kävelevät ja pääsevät eteenpäin siinä kuin\nmuutkin. Vihdoin astutaan saleihin, missä esitetään erikoisnäytelmää:\naletaan kumarruksin ja jatketaan syleilyin. Sanotaan keveimmänkin\ntuttavuuden antavan ihmiselle oikeuden tukahuttaa toisen: jo itse\npaikka näyttää huokuvan ihmisiin hellyyttä. Niinpä väitetäänkin,\netteivät ne prinsessat, jotka siellä hallitsevat, ole suinkaan\njulmia. Ja ellei oteta lukuun paria, kolmea tuntia, jolloin he ovat\npäivittäin varsin villeinä, voidaankin sanoa heidän kaiken muun ajan\nolevan verrattain sävyisiä, sitten kun he ovat helposti päässeet\nhuumauksestaan.\n\nKaikki, mitä olen Sinulle tässä kertonut, tapahtuu melkein samoin\nmenoin eräässä toisessakin paikassa, jota sanotaan Oopperaksi:\nainoa erotus on siinä, että yhdessä puhutaan ja toisessa lauletaan.\nMuuan ystävä vei minut kerran kammioon, missä eräs etevimpiä\nnäyttelijättäriä parhaillaan riisuutui. Meistä tuli niin hyvät tutut,\nettä minä seuraavana päivänä sain häneltä tämän kirjeen:\n\n    \"Hyvä herra:\n\n    \"Minä olen maailman onnettomin tyttö, vaikka olenkin aina\n    ollut Oopperan kunnollisin näyttelijätär. Seitsemän, kahdeksan\n    kuukautta sitten olin samassa pukuhuoneessa, missä Tekin minut\n    eilen näitte. Minun parhaillaan pukeutuessani Dianan papittareksi\n    tuli muuan nuori pappi minua katsomaan ja valkoisesta puvustani,\n    hunnustani ja otsavirvestäni välittämättä ryösti viattomuuteni.\n    Turhaan muistutan hänelle uhrauksesta, minkä olen hänen hyväkseen\n    tehnyt: hän vain purskahtaa nauruun ja väittää havainneensa\n    minut sangen maalliseksi. Mutta nyt minä olen niin paisunut,\n    että en uskalla enää esiintyä näyttämöllä, sillä minä olen\n    kunnianasioissa aivan uskomattoman herkkätuntoinen, ja vähänkin\n    aina, että kunnon tytön on helpompaa menettää hyve kuin kainous.\n    Kun minä olen näin herkkätuntoinen, ymmärtänette hyvin, ettei se\n    nuori pappi olisi milloinkaan yrityksissään onnistunut, ellei\n    hän olisi luvannut naida minua. Niin hyväksyttävä syy sai minut\n    sivuuttamaan tavalliset pikku muodollisuudet ja alkamaan siitä,\n    millä minun olisi pitänyt lopettaa. Mutta kun nyt kerran hänen\n    uskottomuutensa on syössyt minut häpeään, en minä tahdo enää\n    olla Oopperassa, mistä näin meidän kesken sanoen tuskin saan\n    toimeentuloni, sillä kun minä nykyään käyn yhä vanhemmaksi ja\n    kun suloni yhä vähenevät, tuntuu aina samana pysyvä palkkani\n    pienenevän päivä päivältä. Eräältä seurueeseenne kuuluvalta\n    henkilöltä sain tietää, että Teidän maassanne pidetään hyvää\n    tanssijatarta suunnattomassa arvossa ja että jos minä menisin\n    Ispahaniin, olisi menestykseni heti paikalla varma. Jos Te\n    suvaitsisitte lahjoittaa minulle suojeluksenne ja viedä minut\n    mukananne siihen maahan, olisi Teillä otollinen tilaisuus tehdä\n    hyvää tytölle, joka hyveellään ja käytöksellään olisi varmastikin\n    osoittautuva Teidän ystävällisyytenne arvoiseksi. Minä olen...\"\n\nPariisissa, 2 p. Chalval-kuuta v. 1712.\n\n\n\n\n29. kirje.\n\nRica kirjoittaa Ibbenille Smyrnaan.\n\n\nPaavi on kristittyjen päämies. Hän on vanha epäjumala, jolle\nsuitsutetaan tottumuksesta. Hän oli muinoin pelättävä ruhtinaillekin,\nsillä hän syöksi heidät valtaistuimelta yhtä helposti kuin meidän\nmahtavat sulttaanimme karkottavat vallasta Irimettan ja Georgian\nkuninkaita. Mutta nyt ei häntä enää pelätä. Hän sanoo olevansa\nerään ensimmäisiin kristittyihin kuuluneen miehen, pyhän Pietarin,\nperillinen, ja hänen perintönsä onkin varmaan hyvin suuri, koska\nhänellä on suunnattomia aarteita ja melkoinen maa hallittavanaan.\n\nPiispat ovat hänen alaisiaan lainoppineita miehiä, joilla on\nkaksi hänen käskyvallastaan riippuvaa hyvin erilaista tehtävää.\nKokoontuneina voivat he hänen tavallaan laatia uskonkappaleita,\nmutta yksin ollessaan ei heillä ole juuri muuta tehtävää kuin\nvapauttaa ihmisiä täyttämästä lain määräyksiä. Sillä Sinun tulee\ntietää, että kristinuskoa rasittaa lukematon joukko hyvin vaikeita\nhartaudenharjoituksia. Ja kun arveltiin olevan tukalampaa täyttää\nvelvollisuutensa kuin hankkia piispoja niistä vapauttamaan,\nryhdyttiin yhteisen hyvän nimessä käyttämään tätä jälkimmäistä\nkeinoa, niin että ellei tahdota pyhittää rhamazania, ellei tahdota\nalistua avioliiton muodollisuuksiin, jos halutaan rikkoa lupaukset,\njos tahdotaan mennä naimisiin vastoin lain kieltoa, jos joskus\ntahdotaan päästä noudattamasta valankin velvoitusta, käännytään vain\npiispan tai paavin puoleen, ja tämä antaa heti erivapautuksen.\n\nPiispat eivät kuitenkaan laadi uskonkappaleita omasta päästään.\nOn näet olemassa ääretön joukko kirjanoppineita, useimmat heistä\ndervishejä, jotka herättävät keskuudessaan tuhansia uusia\nuskonnollisia kysymyksiä: heidän annetaan kiistellä pitkät ajat, ja\nsotaa kestää siksi kunnes joku ratkaisu sen lopettaa.\n\nNiinpä voinkin vakuuttaa Sinulle, ettei ole milloinkaan ollut\nvaltakuntaa, jossa olisi ollut niin paljon sisäisiä sotia kuin\nKristuksen valtakunnassa.\n\nNiitä, jotka esittävät jonkin uuden mielipiteen, nimitetään alussa\nkerettiläisiksi. Kullakin kerettiläislahkolla on oma nimensä, joka\non kaikilla siihen kuuluvilla ikäänkuin tunnussanana. Mutta kukaan\nei ole kerettiläinen, joka ei itse tahdo: ei ole tarvis muuta kuin\njakaa kiistanaihe kahtia ja antaa kunnioittava selitys niille, jotka\nsyyttävät jotakuta kerettiläisyydestä. Ja millainen tämä kunnioittava\nselitys sitten liekin, käsitettävä tai ei, se tekee ihmisen valkeaksi\nkuin lumi, niin että tämä ihminen voi omaksua oikeauskoisen nimen.\n\nMitä tässä Sinulle sanon, koskee kuitenkin vain Ranskaa ja Saksaa,\nsillä minä olen kuullut Espanjassa ja Portugalissa olevan erinäisiä\ndervishejä, jotka eivät ymmärrä leikkiä ja jotka polttavat ihmisen\nniinkuin olkitukon. Kun joutuu näiden miesten käsiin, niin on\nonnellinen se, joka on lakkaamatta rukoillut Jumalaa pienet puupallot\nkädessä, joka on aina kantanut kahta kahteen nauhaan kiinnitettyä\nkankaanpalasta ympärillään ja joka on muutaman kerran käynyt\neräässä Galiciaksi mainitussa maakunnassa! Muutoin käy ihmisparan\nhullusti. Vaikka hän vannoisi kuin pakana olevansa oikeauskoinen,\nsaattaisi tapahtua, ettei oikeauskoisen ominaisuuksista päästäisikään\nyksimielisyyteen ja että hänet poltettaisiin kerettiläisenä. Turhaa\nolisi hänen antaa tuo kunnioittava selityksensä: selityksistä viis!\nHän olisi tuhkana jo ennen kuin olisi edes aiottu häntä kuulla.\n\nToiset tuomarit otaksuvat syytetyn viattomaksi, mutta nämä pitävät\nhäntä aina syyllisenä. Epäilyttävissä tapauksissa on heidän\nsääntönään taipua ankaruuden puoleen, ilmeisestikin siksi, että he\nluulevat ihmiset pahoiksi. Mutta toisaalta on heillä näistä niin\nhyvä käsitys, etteivät he koskaan katso heidän voivan valehdella,\nsillä he hyväksyvät verivihollisten, kevytmielisten naisten,\nhäpeällistä ammattia harjoittavien todistukset. Tuomiossaan he\nlausuvat pieniä kohteliaisuuksia niille, joka ovat puettuja\ntulikivipaitaan, vakuuttaen olevansa hyvin pahoillaan nähdessään\nheidät niin huonossa puvussa ja sanoen olevansa lempeitä, inhoavansa\nverta ja olevansa epätoivoissaan, kun heidän on ollut pakko julistaa\nheidät syyllisiksi. Mutta lohdutuksekseen takavarikoivat he näiden\nonnettomien kaiken omaisuuden omaan laskuunsa.\n\nOnnellinen on maa, missä asuu profeettain lapsia! Nämä surulliset\nnäytelmät ovat siellä tuntemattomia. Pyhä uskonto, jonka enkelit ovat\nsinne tuoneet, pitää parhaana puolustajanaan omaa totuuttaan eikä se\nlainkaan tarvitse näitä väkivaltaisia keinoja pysyäkseen pystyssä.\n\nPariisissa, 4 p, Chalval-kuuta v. 1712.\n\n\n\n\n30. kirje.\n\nRica kirjoittaa samalle Smyrnaan.\n\n\nPariisin asukkaat ovat aivan uskomattoman uteliaita. Saapuessani\ntänne töllisteltiin minua ikäänkuin olisin taivaasta pudonnut:\nvanhukset, miehet, naiset, lapset, kaikki halusivat minua nähdä.\nJos minä lähdin kävelylle, ryntäsivät kaikki ikkunoihin. Jos minä\nolin Tuileries'ssa, huomasin heti muodostuvan piirin ympärilleni.\nNaisetkin kerääntyivät lähettyvilleni tuhansin värein välkähteleväksi\ntaivaankaareksi. Jos olin teatterissa, näin heti satojen\ntähystysputkien suuntautuvan kasvojani kohti. Totisesti: milloinkaan\nei ole ihmistä niin katseltu kuin minua. Hymyilin joskus kuullessani\nihmisten, jotka olivat tuskin milloinkaan poistuneet huoneestaan,\npuhelevan keskenään: \"Täytyy myöntää, että hän näyttää hyvin\npersialaiselta.\" Ihme ja kumma: minä tapasin kuviani kaikkialta, näin\nmuotoni monistettuna kaikissa myymälöissä, kaikilla uuninreunoilla,\nsillä niin kovin pelättiin, ettei minua vain olisi kylliksi nähty.\n\nNiin monet kunnianosoitukset eivät saata lopulta olla käymättä\nrasitukseksi. En luullut olevani niin ihmeellinen ja niin harvinainen\nolento, ja vaikka minulla onkin varsin hyvä käsitys itsestäni,\nen olisi milloinkaan osannut kuvitellakaan kerran häiritseväni\nsuurkaupungin rauhaa, kaupungin, jossa minua ei kukaan tuntenut.\nTämä sai minut hylkäämään persialaisen puvun ja verhoutumaan\neurooppalaisittain, nähdäkseni, olisiko kasvonpiirteissäni vielä\njotakin ihmeellistä. Tämä koe ilmaisi minulle todellisen arvoni.\nVapautettuna kaikista muukalaisista koristuksista havaitsin saavani\nosakseni mitä sattuvinta arvostelua. Minulla oli tosiaankin syytä\nsuututella räätälilleni, joka oli silmänräpäyksessä riistänyt\nminulta yleisen huomion ja kunnioituksen. Sillä yht'äkkiä vaivuin\nkauhistuttavaan mitättömyyteen. Viivyin joskus kokonaisen tunninkin\nseurassa ilman että minuun edes vilkaistiin tai että minulle\nsuotiin tilaisuus avata suutani. Mutta jos joku sattumalta ilmoitti\nläsnäolijoilleni minun olevan persialainen, kuulin heti ympärilläni\nsorinaa ja suhinaa: \"Ah! ah! Herra on persialainen! Sehän on vallan\ntavatonta! Kuinka kukaan voi olla persialainen?\"\n\nPariisissa, 6 p. Chalval-kuuta v. 1712.\n\n\n\n\n31. kirje.\n\nRhedi kirjoittaa Usbekille Pariisiin.\n\n\nMinä oleskelen nykyään Venetsiassa, rakas Usbek. Saattaa olla\nnähnyt maailman kaikki kaupungit ja kuitenkin hämmästyä Venetsiaan\ntullessaan: on aina tuntuva oudolta nähdä kaupungin, tornien ja\nmoskeijojen nousevan vedestä ja tavata lukematon ihmisjoukko\npaikasta, missä oikeastaan pitäisi olla vain kaloja.\n\nMutta tältä jumalattomalta kaupungilta puuttuu maailman\nkallisarvoisin aarre, nimittäin juokseva vesi: siellä on mahdoton\nsuorittaa ainoatakaan säädettyä pesua. Niinpä onkin se pyhälle\nProfeetallemme kauhistus, eikä hän milloinkaan katsele sitä taivaan\nkorkeudesta muutoin kuin vihastuneena.\n\nIlman sitä haittaa, rakas Usbek, olisi minusta ihastuttavaa elää\nkaupungissa, missä hengelläni on tilaisuus kehittyä joka päivä. Minä\notan selkoa liikemaailman salaisuuksista, ruhtinaiden puuhista,\nheidän hallituksensa muodosta. En lyö laimin edes eurooppalaisia\ntaikaluuloja. Minä harrastan lääketiedettä, fysiikkaa, tähtitiedettä\nja tutkin taiteita. Sanalla sanoen: vapaudun pilvistä, jotka\npeittivät silmiäni syntymämaassani.\n\nVenetsiassa, 16 p. Chalval-kuuta v. 1712.\n\n\n\n\n32. kirje.\n\nRica kirjoittaa ------:lle.\n\n\nPari päivää sitten kävin katsomassa taloa, missä elätetään verrattain\nköyhästi noin kolmesataa henkeä. Työ oli pian suoritettu, sillä ei\nkirkko eivätkä rakennukset ansaitse tarkastelemista. Tämän talon\nasujat olivat varsin iloisia: useat heistä pelasivat korttia tai\nmuita minulle tuntemattomia pelejä. Poistuessani lähti muuan näistä\nmiehistä myös kaupungille. Kuultuaan minun kysyvän tietä Marais'hin,\nPariisin syrjäisimpään osaan, sanoi hän minulle: \"Minä olen juuri\nmenossa sinne ja voinkin Teitä opastaa. Seuratkaa minua!\" Hän\nkuljettikin minua loistavasti, pelasti minut kaikista pulmista ja\nvarjeli minua taitavasti vaunuilta ja muilta ajoneuvoilta. Me olimme\njo saapumassa perille, kun uteliaisuus valtasi minut. \"Hyvä ystävä\",\nsanoi hänelle, \"olisikohan mahdollista minun udella, kuka Te olette?\"\n\n\"Minä olen sokea, hyvä herra\", vastasi hän.\n\n\"Kuinka!\" sanoin minä, \"Te olette sokea! Ja miksi ette sitten\npyytänyt sitä kunnon miestä, joka pelasi korttia kanssanne opastamaan\nmeitä?\"\n\n\"Hän on myöskin sokea\", vastasi kuljettajani. \"Jo neljäsataa vuotta\nmeitä on ollut kolmesataa sokeata siinä talossa, missä minut näitte.\nMutta minun täytyykin nyt jättää teidät. Tuossa on katu, jota\nkysyitte. Minä puolestani seuraan kansanjoukkoa ja menen tuohon\nkirkkoon, missä minä, sen vannon, ahdistan ihmisiä enemmän kuin he\nahdistavat minua.\"\n\nPariisissa, 17 p. Chalval-kuuta v. 1712.\n\n\n\n\n33. kirje.\n\nUsbek kirjoittaa Rhedille Venetsiaan.\n\n\nViini on sitä rasittavien verojen takia niin kallista Pariisissa,\nettä näyttää kuin täällä olisi haluttu ryhtyä noudattamaan\njumalallisen Koraanin määräyksiä, jotka kieltävät sitä juomasta.\n\nAjatellessani tämän nesteen tuhoisia vaikutuksia en voi olla\npitämättä sitä pelottavimpana lahjana, minkä luonto on ihmisille\nantanut. Jos mikään on tahrannut hallitsijaimme elämää ja mainetta,\nniin on sen tehnyt heidän kohtuuttomuutensa: se on ollut heidän\nvääryyksiensä ja heidän julmuuksiensa myrkyllisin lähde.\n\nMinun on sanottava ihmisten häpeäksi: laki kieltää ruhtinailtamme\nviinin käytön, ja kuitenkin he juovat sitä niin suhdattomasti, että\nse riistää heiltä ihmisyydenkin. Viinin käytäntö on sitä vastoin\nsallittu kristityille ruhtinaille, eikä sen ole havaittu vievän\nheitä mihinkään hairahduksiin. Ihmismieli on täynnänsä ristiriitaa.\nHillittömällä mässäilyllä kapinoidaan hurjasti määräyksiä vastaan, ja\nlaki, jonka on määrä tehdä meidät oikeamielisemmiksi, tekee meidät\nvain usein rikollisemmiksi.\n\nMutta paheksuessani tämän nesteen käyttöä silloin kun se riistää\nihmiseltä järjen, en tuomitse samalla tavalla juomia, jotka\nsitä elähyttävät. Itämaalaisten viisautena on etsiä lääkkeitä\nsurumielisyyttä vastaan yhtä innokkaasti kuin kaikkein vaarallisimpia\ntauteja vastaan. Milloin eurooppalaiselle sattuu onnettomuus, ei\nhänellä ole muuta keinoa kuin erään Senecaksi nimitetyn filosofin\nlukeminen. Mutta aasialaiset heitä järkevämpinä ja tässä suhteessa\nparempina luonnonlaatumme tuntijoina nauttivat juomia, jotka\nkykenevät tekemään ihmisen iloiseksi ja sulostuttamaan hänen\nvaivojensa muiston.\n\nEi ole mitään niin masentavaa kuin lohdutus, joka perustetaan\npahan välttämättömyyteen, apukeinojen hyödyttömyyteen, kohtalon\nkaikkivaltaan, Kaitselmuksen määräykseen ja ihmiselämän yleiseen\nonnettomuuteen. Onhan pilkantekoa, kun tahdotaan lieventää kärsimystä\njohdattamalla mieleen, että ihminen on syntynyt kurjuuteen.\nParempihan on temmata henki mietiskelyjensä vallasta ja kohdella\nihmistä tuntevana olentona, sen sijaan, että häntä kohdeltaisiin\njärjellisenä olentona.\n\nRuumiiseen yhtynyt sielu saa lakkaamatta kärsiä tämän hirmuvaltaa.\nJos verenkiero on liian ahdas, elleivät elonhenget ole kyllin\npuhtaita tahi ellei niitä ole riittävän paljon, vaivumme\nalakuloisuuteen ja murheeseen. Mutta jos nautimme juomia, jotka\nkykenevät muuttamaan tämän ruumiin tilan, saa sielumme jälleen voiman\nottaa vastaan sitä elähyttäviä vaikutelmia ja tuntee salaista iloa\nnähdessään koneensa niin sanoaksemme taasen hyrähtävän liikkeelle ja\ntäyttyvän elämällä.\n\nPariisissa, 25 p. Zilkadeh-kuuta v. 1713.\n\n\n\n\n34. kirje.\n\nUsbek kirjoittaa Ibbenille Smyrnaan.\n\n\nPersialaiset naiset ovat kauniimpia kuin ranskalaiset, mutta\nranskalaiset naiset ovat sievempiä. On vaikeata olla rakastamatta\nedellisiä ja mieltymättä jälkimmäisiin: edelliset ovat hellempiä ja\nkainompia, jälkimmäiset hilpeämpiä ja herttaisempia.\n\nPersialaisen rodun tekee kauniiksi naisten säännöllinen elämä: he\neivät pelaa eivätkä valvo, he eivät juo lainkaan viiniä eivätkä\nliiku juuri milloinkaan ulkoilmassa. Täytyy myöntää, että vaimola on\notollisempi terveydelle kuin huvituksille: siellä vietetään tasaista,\nrauhallista elämää, jossa ei ole mitään kiihottavaa. Kaikki henkii\nsiellä alistumista ja velvollisuutta. Nautinnotkin ovat siellä\nvakavia ja ilot ankaroita, eikä niitä päästä maistamaan juuri muutoin\nkuin käskyvallan osoituksina yhdeltä puolen ja riippuvaisuuden\nmerkkeinä toiselta puolen.\n\nMiehetkään eivät ole Persiassa yhtä hilpeitä kuin Ranskassa: heissä\nei tapaa sitä rauhallista mieltä ja sitä tyytyväistä ilmettä, minkä\nminä näen täällä kaikissa säädyissä ja kaikissa olosuhteissa.\n\nPahemmin ovat asiat Turkissa, missä saattaisi tavata perheitä, joissa\nei kukaan isästä poikaan ole nauranut valtakunnan perustamisesta\nlähtien.\n\nTämä aasialaisten vakavuus johtuu siitä, että he niin vähän\nseurustelevat keskenään: he tapaavat toisiaan vain silloin kun\nkohteliaisuussäännöt heidät siihen pakottavat. Ystävyys, se sydämen\nhellä kiintymys, joka sulostuttaa täällä elämän, on heille melkein\ntuntematon. He vetäytyvät taloihinsa, missä he aina tapaavat seuran,\njoka odottaa heitä, niin että kukin perhe on ikäänkuin eristettynä\ntoisista.\n\nKerran keskustelin tästä asiasta erään täkäläisen henkilön kanssa\nja hän sanoi minulle: \"Eniten minua loukkaa teidän tavoissanne\nse seikka, että teidän on pakko elää orjien seurassa, joiden\nsydämeen ja mieleen aina jollakin tavalla vaikuttaa heidän asemansa\nalhaisuus. Nämä halpamaiset ihmiset heikontavat luonnostaan meihin\nkaikkiin kuuluvan hyveen tunteita teissä ja he hävittävät niitä aina\nlapsuudesta asti, jolloin he jo teitä vaivaavat.\n\n\"Sillä teidän on lopultakin syytä luopua ennakkoluuloistanne: mitä\nvoidaan odottaa kasvatukselta, minkä teille antaa kurja olento, jonka\nkunniana on toisen miehen vaimojen vartioiminen ja jonka ylpeytenä on\nkaikista inhimillisistä toimista halveksittavin, joka on inhoittava\npelkän uskollisuutensa takia, koska se on hänen ainoa hyveensä,\nja koska hän harjoittaa sitä kateudesta, mustasukkaisuudesta ja\nepätoivosta, joka hehkuen kostonhimoa niitä kahta sukupuolta\nkohtaan, joiden hylkytavaraa hän on, suostuu olemaan vahvemman\nsorrettavana, kun hän vain saa kiusata heikompaa, -- jonka aseman\nkoko loisto johtuu hänen puutteellisuudestaan, rumuudestaan ja\nmuodottomuudestaan, ja jolle annetaan arvoa vain siksi, että hän on\nkelvoton sitä saamaan, joka vihdoin, kytkettynä ikiajoiksi oveen,\nminkä ääressä on hänen ainainen paikkansa, kovempana niitä saranoita\nja salpoja, mitkä pitävät sitä sulkeissa, korskeilee tässä kurjassa\ntoimessa vietetystä viidestäkymmenestä elinvuodestaan, jolloin hän\nisäntänsä mustasukkaisuuden välikappaleena on tuonut ilmi kaiken\nhalpamaisuutensa?\"\n\nPariisissa, 14 p. Zilhageh-kuuta v. 1713.\n\n\n\n\n35. kirje.\n\nUsbek kirjoittaa serkulleen Gemchidille, Tauriin loistavan luostarin\ndervishille.\n\n\nMitä Sinä ajattelet kristityistä, ylevä dervishi? Luuletko heidän\ntuomiopäivänä saavan saman kohtalon kuin uskottomat turkkilaiset,\njotka joutuvat juutalaisten aaseiksi ja joita nämä ajavat täyttä\nlaukkaa helvettiin? Tiedän kyllä, etteivät he pääse profeettain\nolinpaikkaan ja ettei suuri Ali ole suinkaan tullut maailmaan\nheidän tähtensä. Mutta kun heillä ei ole ollut onnea tavata\nmoskeijoja maastaan, niin luuletko, että heidät tuomitaan ikuisiin\nrangaistuksiin ja että Jumala kostaa heille, kun he eivät ole\nnoudattaneet uskontoa, jota Hän ei ole heille ilmoittanut? Minä\nsaatan sanoa Sinulle: olen usein tutkinut näitä kristittyjä ja\nkuulustellut heitä, saadakseni selville, onko heillä mitään käsitystä\nsuuresta Alista, joka oli kaunein kaikista miehistä, ja havaitsin,\netteivät he olleet kuulleet hänestä milloinkaan puhuttavan.\n\nHe eivät ole lainkaan niiden uskottomien kaltaisia, jotka meidän\npyhät profeettamme surmasivat miekan terällä, koska he kieltäytyivät\nuskomasta taivaan ihmetöihin. He muistuttavat enemmän niitä\nonnettomia, jotka elivät epäjumaluuden pimeydessä ennen kuin\njumalallinen valo tuli valistamaan meidän suuren Profeettamme kasvoja.\n\nJos muutoin tutkii lähemmin heidän uskontoaan, havaitsee meidän\nopinkappaleittemme olevan siinä ikäänkuin idulla. Olen usein ihaillut\nKaitselmuksen salaisia teitä, se kun näyttää siten tahtoneen\nvalmistaa heitä yleiseen kääntymykseen. Olen kuullut puhuttavan\neräästä heidän oppineiden miestensä kirjoittamasta kirjasta,\njonka nimi on _Moniavioisuuden voitto_ ja jossa todistetaan, että\nmoniavioisuus on kristityillekin säädetty. Heidän kasteensa on meidän\nlainmääräämien pesojemme kuva, ja kristityt erehtyvät vain siinä\ntehossa, minkä he omaksuvat tälle ensimmäiselle pesolle, koska he\nluulevat sen korvaavan kaikkia muita. Heidän pappinsa ja munkkinsa\nrukoilevat seitsemän kertaa päivässä niinkuin mekin. He toivovat\npääsevänsä paratiisiin, missä he uskovat saavansa nauttia tuhansia\nriemuja ruumiiden ylösnousemuksen tapahduttua. Niinkuin meillä on\nheilläkin määrätyt paastonsa ja lihankurituksensa, joilla he toivovat\nsaavuttavansa jumalallisen armon. He palvovat hyviä enkeleitä ja\nvarovat pahoja. Heissä asuu pyhä herkkäuskoisuus niihin ihmetöihin,\njoita Jumala toimittaa palvelijainsa kautta. He tunnustavat meidän\ntavallamme ansioittensa riittämättömyyden ja katsovat tarvitsevansa\nvälittäjää Jumalan tykönä. Minä näen kaikkialla muhamettilaisuutta,\nvaikka en näekään missään Muhammedia. Tehtiinpä mitä tahansa: totuus\ntunkeutuu esiin ja puhkaisee aina sitä ympäröivän pimeyden. Kerran\non tuleva päivä, jolloin Ikuinen on näkevä maan päällä vain oikeita\nuskovaisia. Aika, joka nielee kaikki, on hävittävä myös erehdykset.\nIhmiset tulevat hämmästymään huomatessaan kerääntyneensä kaikki saman\nlipun alle. Kaikki, yksinpä lakikin, on täyttyvä. Jumalalliset kirjat\ntemmataan maasta ja viedään taivaallisiin arkistoihin.\n\nPariisissa, 20 p. Zilhageh-kuuta v. 1713.\n\n\n\n\n36. kirje.\n\nUsbek kirjoittaa Rhedille Venetsiaan.\n\n\nKahvia käytetään hyvin paljon Pariisissa: täällä on lukuisia taloja,\nmissä sitä tarjoillaan. Muutamissa tällaisissa taloissa kerrotaan\nuutisia, toisissa pelataan shakkia. Onpa muuan talo, missä kahvi\nvalmistetaan sillä tavalla, että se lisää niiden älyä, jotka sitä\njuovat: ainakin luulee jokainen niistä, jotka siitä talosta lähtevät,\nolevansa neljä kertaa älykkäämpiä kuin siihen tullessaan.\n\nMutta minua loukkaa näissä kaunosieluissa se seikka, etteivät he\nole millään tavalla hyödyksi isänmaalleen ja että he huvikseen\ntuhlailevat kykyjään lapsellisiin askareihin. Niinpä tapasin\nPariisiin saapuessani heidät kiihkeästi väittelemästä kaikkein\nmitättömimmästä kysymyksestä, mitä ajatella saattaa: oli puhe\nerään vanhan kreikkalaisen runoilijan maineesta, runoilijan, jonka\nisänmaasta ei ole kahteentuhanteen vuoteen saatu selkoa, yhtä vähän\nkuin hänen kuolinajastaankaan. Molemmat puolueet myönsivät hänet\nmainioksi runoilijaksi: oli vain kysymys hänelle omaksuttavasta\nsuuremmasta tai pienemmästä ansiokkuudesta. Kukin tahtoi määrätä\ntämän ansiokkuuden taksan. Mutta näiden maineen jakajain keskuudessa\nkäyttivät yhdet keveämpiä painoja kuin toiset: siitä kiista. Tämä\nkiista oli varsin tuima, sillä puolelta jos toiseltakin lingottiin\noikein sydämen halusta niin karkeita solvauksia, paiskottiin niin\npistäviä sukkeluuksia, että minä ihmettelin yhtä paljon väittelytapaa\nkuin väittelyn aihetta. Jos joku, puhelin itsekseni, olisi kyllin\nmalttamaton mennäkseen näiden kreikkalaisen runoilijan puolustajain\nkuullen mustaamaan jonkun kunnon kansalaisen mainetta, saisi hän\nvarmasti tuikeat nuhteet. Ja minä uskon tämän kuolleiden maineeseen\nniin herkkänä kohdistuvan puolustusinnon syttyvän vasta oikeaan\npaloonsa elävien hyvää nimeä varjellakseen! Mutta kuinka tämän asian\nlaita liekin, jatkoin puhettani, Jumala varjelkoon minua milloinkaan\nsuututtamasta tämän runoilijan morkkaajia, koska ei kahdenkaan\ntuhannen vuoden oleskelu haudassa ole voinut vapauttaa häntä niin\nleppymättömästä vihasta! He huitovat nyt kylläkin ilmaa, mutta kuinka\nolisivatkaan asiat, jos heidän raivoansa kiihottaisi vihollisen\nnäkeminen?\n\nIhmiset, joista olen Sinulle tässä puhunut, väittelevät rahvaan\nkielellä. Mutta heidät on eroitettava toisenlaisista kiistelijöistä,\njotka käyttävät muuatta raakalaiskieltä, mistä taistelijani kiihko ja\nitsepäisyys tuntuu ikäänkuin yltyvän. On kokonaisia kaupunginosia,\nmissä tämäntapaisia ihmisiä näkee yhtenä paksuna mustana kuhinana.\nHe elävät hiuksenhalkomisesta ja käyttävät ravintonaan hämäriä\njärkeilyjä ja vääriä johtopäätöksiä. Tämä ammatti, jonka luulisi\ntappavan miehensä nälkään, on kuitenkin varsin tuottoisa. Onhan nähty\nkokonaisen maastaan karkoitetun kansakunnan kulkevan poikki merien ja\nasettuvan Ranskaan, tuomatta mukanaan elämän tarpeiden hankkimiseen\nmuuta kuin pelottavan väittelytaitonsa. Hyvästi.\n\nPariisissa, Zilhageh-kuun viimeisenä päivänä v. 1713.\n\n\n\n\n37. kirje.\n\nUsbek kirjoittaa Ibbenille Smyrnaan.\n\n\nRanskan kuningas on vanha mies. Meidän aikakirjoissamme ei ole\nmainittuna ainoatakaan ruhtinasta, joka olisi hallinnut niin kauan.\nHänellä sanotaan olevan aivan erinomainen kyky saada ihmiset\ntottelemaan: hän hallitsee yhtä nerokkaasti perhettään, hoviaan,\nvaltakuntaansa. Hänen on kuultu usein sanovan, että kaikista\nmaailman hallituksista miellyttää häntä eniten turkkilaisten tai\nmeidän korkean sulttaanimme hallitus, niin suuren arvon antaa hän\nitämaiselle valtiotaidolle.\n\nOlen tutkinut hänen luonnettaan ja olen löytänyt siitä\nristiriitaisuuksia, joita minun on mahdoton sovittaa. Niinpä hänellä\non ministeri, joka on vain 18-vuotias, ja rakastajatar, jolla on\nikää 80 vuotta. Hän pitää uskonnostaan, eikä hän kuitenkaan voi\nsietää niitä, jotka vaativat sitä tarkoin noudatettavaksi. Vaikka\nhän pakenee kaupunkien melua ja vaikka häntä nähdäänkin harvoin, ei\nhän tee aamusta iltaan muuta kuin hankkii ihmisille puheenaihetta.\nHän rakastaa voittoja ja voitonmerkkejä, mutta hän pelkää yhtä\npaljon nähdä hyvää kenraalia sotajoukkojensa etunenässä kuin hänellä\nolisi syytä pelätä sellaista kenraalia vihollisarmeijan etunenässä.\nLuullakseni on hänen vain käynyt niin, että hänellä on enemmän\nrikkauksia kuin mikään ruhtinas saattaa toivoa, samalla kun häntä\nrasittaa niin ankara köyhyys, ettei kukaan yksityishenkilö voisi\nsellaista kestää.\n\nMielellään hän palkitsee niitä, jotka häntä palvelevat. Mutta hän\nmaksaa yhtä anteliaasti hoviväkensä liehittelyn tai oikeammin\ntoimettomuuden kuin sotapäällikköjensä vaivalloiset retket. Useinkin\nantaa hän etusijan miehelle, joka riisuu hänen vaatteensa tai joka\nojentaa hänelle ruokaliinan hänen pöytään käydessään, unohtaa miehen,\njoka valloittaa hänelle kaupunkeja tai voittaa hänelle taisteluja:\nhän ei usko minkään saavan häiritä kaikkivaltiasta suuruutta\narmonosoitusten jakelussa. Ja ottamatta selkoa, onko henkilö, jolle\nhän tuhlailee suosiotaan, tosiaankin ansiokas mies, luulee hän hänen\noman vaalinsa tekevän hänet sellaiseksi. Niinpä onkin hänen nähty\nantavan pienen eläkkeen miehelle, joka oli paennut vihollista kaksi\npeninkulmaa, ja sievän maaherranviran toiselle, joka oli paennut\nneljä.\n\nHän harrastaa komeutta varsinkin rakennuksissaan: hänen palatsinsa\npuutarhoissa on enemmän kuvapatsaita kuin on asukkaita jossakin\nsuuressa kaupungissa. Hänen henkivartiostonsa on yhtä suuri kuin sen\nruhtinaan, jonka edessä kaikki valtaistuimet luhistuvat, ja hänen\nsotajoukkonsa ovat yhtä lukuisat, hänen apulähteensä yhtä mahtavat,\nhänen rahavaransa yhtä ehtymättömät kuin tämän.\n\nPariisissa, 7 p. Maharram-kuuta v. 1713.\n\n\n\n\n38. kirje.\n\nRica kirjoittaa Ibbenille Smyrnaan.\n\n\nMiesten kesken pohditaan hyvinkin tärkeänä kysymystä, onko\nedullisempaa riistää naisilta vapaus kuin jättää se heille.\nMinusta näyttää olevan paljon syitä sekä myötä että vastaan. Jos\neurooppalaiset sanovat, ettei ole suinkaan jalomielistä tehdä\nonnettomiksi olentoja, joita rakastamme, vastaavat aasialaisemme,\nettä miesten on alentavaa luopua vallasta, jonka luonto on antanut\nheille naisiin nähden. Jos heille huomautetaan, että suuri vaimolaan\nsuljettujen naisten joukko saattaa tuottaa harmia, vastaavat he, että\nkymmenen vaimoa, jotka tottelevat, tuottavat vähemmän harmia kuin\nyksi, joka ei tottele. Jos he taas puolestaan väittävät, etteivät\neurooppalaiset voi olla onnellisia sellaisiin naisiin liitettyinä,\njotka eivät ole heille uskollisia, vastataan heille, ettei\nuskollisuus, josta he niin kerskuvat, saata estää kyllääntymystä,\njoka seuraa aina tyydytettyjä intohimoja, että naisemme ovat liiaksi\nmeidän vallassamme, ettei niin rauhallinen omistus jätä meille\nmitään toivottavaksi eikä pelättäväksi, että hiukkanen keimailua\non kuin suola, joka kiihottaa ja ehkäisee mädäntymisen. Ehkäpä\nolisi minua viisaammankin miehen vaikeata ratkaista tätä kysymystä,\nsillä jos aasialaiset menettelevät aivan oikein etsiessään keinoja\nrauhattomuutensa tyynnyttämiseksi, menettelevät myös eurooppalaiset\npuolestaan aivan oikein kun eivät lainkaan antaudu moiseen\nrauhattomuuteen.\n\nLoppujen lopuksi, sanovat he, vaikka me olisimmekin onnettomia\naviomiehinä, keksisimme me kyllä aina keinoja hankkiaksemme korvausta\nrakastajina. Jotta mies saattaisi tosiaankin syystä valittaa vaimonsa\nuskottomuutta, pitäisi maailmassa olla vain kolme henkeä: heti kun\nniitä on neljä, käy miesten peli aina tasan.\n\nToinen kysymys on, määrääkö luonnon laki naiset miesten alamaisiksi.\n\"Ei\", sanoi minulle päivänä muuanna eräs hyvin kohtelias filosofi,\n\"luonto ei ole milloinkaan säätänyt sellaista lakia. Valta, jota\nme heihin nähden harjoitamme, on todellista hirmuvaltaa: he ovat\nsallineet meidän anastaa sen vain siksi, että he ovat lempeämpiä kuin\nme ja että heissä on siis enemmän inhimillisyyttä ja järkeä. Nämä\nedut, joiden olisi epäilemättä pitänyt hankkia heille ylemmyys, jos\nmeissä olisi ollut järkeä, ovat riistäneet sen heiltä, koska meissä\nei sitä ole.\"\n\nMutta jos on totta, että me harjoitamme naisiin nähden vain\ntyrannivaltaa, on yhtä totta, että he hallitsevat meitä\nluonnollisella voimallaan, kauneuden voimalla, jota ei mikään\nvoi vastustaa. Meidän valtamme ei ole ehdoton kaikissa maissa,\nmutta kauneuden valta on yleismaailmallinen. Miksi olisi meillä\nsiis etuoikeuksia? Siksikö, että me olemme vahvempia? Mutta sehän\non ilmeistä vääryyttä. Me käytämme kaikenlaisia keinoja heidän\nrohkeutensa masentamiseksi. Voimat olisivat yhtäläiset, jos\nkasvatuskin olisi yhtäläinen. Koetelkaamme sellaisia heidän kykyjään,\njoita kasvatus ei ole heikontanut, ja me saamme nähdä, olemmeko me\nniin vahvoja.\n\nTäytyy myöntää, vaikka se sitten loukkaisikin käsitystapojamme, että\nkaikkein sivistyneimpien kansojen keskuudessa ovat aviovaimot aina\nenemmän tai vähemmän vaikuttaneet miehiinsä. Tämä vaikutusvalta\nsäädettiin laiksikin Isiksen kunniaksi egyptiläisten ja Semiramiin\nkunniaksi babylonialaisten keskuudessa. Roomalaisten sanottiin\nkäskevän kaikkia kansakuntia, mutta tottelevan vaimojaan. Minä\nen puhu mitään sauromaateista, jotka elivät tämän sukupuolen\ntodellisessa orjuudessa; sillä he olivat liiaksi raakalaisia, jotta\nheidän esimerkkiinsä voitaisiin tässä viitata.\n\nSinä näet, rakas Ibben, että minä olen omaksunut tämän maan tavat,\ntäällä kun hyvin kernaasti puolustetaan mitä kummallisimpia\nmielipiteitä ja kärjistetään kaikki yllätysväitteeksi. Profeettahan\non jo ratkaissut tämän kysymyksen ja määrännyt kummankin sukupuolen\noikeudet. \"Vaimojen\", sanoo hän, \"tulee kunnioittaa miehiänsä, ja\nmiesten tulee kunnioittaa vaimojansa. Mutta miehet ovat yhtä askelta\nvaimoja ylempänä.\"\n\nPariisissa, 26 p. toista Gemmadi-kuuta v. 1713.\n\n\n\n\n39. kirje.\n\nPyhiinvaeltaja Ibbi kirjoittaa muhametinuskoon kääntyneelle\njuutalaiselle Ben Joosualle Smyrnaan.\n\n\nMinusta näyttää, Ben Joosua, aina ilmestyvän ihmeellisiä merkkejä\nennustamaan erinomaisten miesten syntymää, ikäänkuin olisi luonnolla\nsilloin kestettävänään kovia kärsimyksiä ja ikäänkuin kykenisi\ntaivaallinen kaikkivalta luomaan vain vaivaa näkemällä.\n\nEi ole mitään niin ihmeellistä kuin Muhammedin syntymä. Jumala,\njoka kaitselmuksensa säädöksissä oli jo aikojen alussa päättänyt\nlähettää ihmisille tämän suuren profeetan Saatanaa kahlitsemaan,\nloi kaksituhatta vuotta ennen Aatamia valon, joka kulkien valitusta\nvalittuun, Muhammedin esi-isästä toiseen esi-isään, saapui vihdoin\nhäneen, täydelliseksi todistukseksi siitä, että hän oli patriarkkain\njälkeläinen.\n\nTämän saman profeetan tähden päätti Jumala myöskin, ettei\nainoatakaan lasta siitetä muutoin kuin niin, että naisen kohtu\non lakannut olemasta saastainen ja että miehen häpy on annettu\nympärileikattavaksi.\n\nHän tuli maailmaan ympärileikattuna, ja ilo ilmeni hänen kasvoillaan\naina syntymästä asti. Maa vapisi kolme kertaa, ikäänkuin se itse\nolisi saanut lapsia. Kaikki epäjumalankuvat lankesivat maahan ja\nkuningasten valtaistuimet kaatuivat kumoon. Lucifer syöstiin meren\npohjaan ja vasta uituansa neljäkymmentä päivää pääsi syvyydestä ja\npakeni Kabesvuorelle, mistä hän kauhistavalla äänellä huusi luokseen\nenkelejä.\n\nSinä yönä Jumala pani juovan miehen ja naisen välille, niin ettei\nkukaan voinut sen yli käydä. Noitien ja velhojen taito osoittautui\ntyhjäksi. Taivaasta kuultiin äänen lausuvan nämä sanat: \"Minä lähetin\nmaailmaan uskollisen ystäväni.\"\n\nArabialaisen historioitsijan Isben Abenin todistuksen mukaan\nkokoontuivat lintujen, pilvien ja tuulien sukukunnat ynnä enkelien\nsotajoukot kasvattamaan tätä lasta, ja he kiistelivät keskenään tästä\nkunniasta. Linnut ilmoittivat viserrellen, että oli mukavinta antaa\nlapsi heidän kasvatettavakseen, koska heidän oli helpointa koota\nkaikenlaisia hedelmiä eri seuduilta. Tuulet väittivät suhisten:\n\"Meidänpä se on tehtävämme, koska me osaamme tuoda hänelle kaikilta\ntahoilta ihanimmat tuoksut.\"\n\n\"Ei, ei\", virkkoivat pilvet, \"ei. Meidän huollettavaksemme hänet on\nuskottava, koska me kuljetamme hänelle joka hetki vesien vilppautta.\"\n\nSiihen huusivat enkelit vihastuneina: \"Mitä jää sitten meidän\ntehtäväksemme?\"\n\nMutta taivaasta kuului ääni, joka lopetti kaikki kiistelyt: \"Häntä\nei suinkaan riistetä kuolevaisten käsistä, sillä onnelliset ovat ne\nnisät, jotka häntä imettävät, ja ne kädet, jotka häntä kantavat, ja\ntalo, jossa hän asuu, ja vuode, jossa hän lepää!\"\n\nNäin loistavien todistusten jälkeen täytyy tosiaankin, rakas Joosua,\nolla sydän raudasta, jos mieli olla uskomatta hänen pyhään lakiinsa.\nMitä saattoi enempää taivas tehdä julistaakseen hänen jumalallista\nlähetystointaan, ellei se tahtonut syöstä luontoa sekasortoon ja\ntuhota juuri niitä ihmisiä, joiden mielet se halusi voittaa?\n\nPariisissa, 20 p. Rhegeb-kuuta v. 1713.\n\n\n\n\n40. kirje.\n\nUsbek kirjoittaa Ibbenille Smyrnaan.\n\n\nHeti kun joku suurmies on kuollut, kokoonnutaan moskeijaan ja\nlausutaan hänen hautapuheensa, joka on jonkunlainen häntä ylistelevä\nesitelmä, mutta jonka pohjalla olisi hyvin vaikeata saada täyttä\nselkoa vainajan todellisista ansioista.\n\nMinä tahtoisin tuomita pannaan kaikki hautajaismenot. Ihmisiä on\nitkettävä heidän syntyessään, eikä suinkaan heidän kuollessansa. Mitä\nhyödyttäisivät nuo juhlamenot ja kaikki synkeät laitokset, joita\nnäytellään kuolevalle hänen viimeisinä hetkinään, mitä hyödyttävät\nhänen perheensä kyyneleetkään ja hänen ystäväinsä murhe: nehän vain\nliioittelevat tappiota, jonka hän on kohta kärsivä?\n\nMe olemme niin sokeita, ettemme tiedä, milloin meidän on oltava\nmurheissamme ja milloin riemuissamme: useimmiten ovat surumme vääriä\ntai ilomme aiheettomia.\n\nKun minä näen Mogulin joka vuosi asettuvan typeryyksissään vaakaan\nja punnituttavan itseään kuin härkää, kun minä näen kansojen\nriemuitsevan siitä, että tämä ruhtinas on tullut aineellisemmaksi,\ns.o. kykenemättömämmäksi niitä hallitsemaan, en voi, rakas Ibben,\nolla säälimättä ihmisen hulluutta.\n\nPariisissa, 20 p. Rhegeb-kuuta v. 1713.\n\n\n\n\n41. kirje.\n\nMusta ylieunukki kirjoittaa Usbekille.\n\n\nMusta eunukkisi Ismael on äskettäin kuollut, mahtava herra, enkä\nminä voi olla hankkimatta toista hänen tilalleen. Kun eunukit ovat\ntavattoman harvinaisia nykyaikaan, olin ajatellut käyttää erästä\nmustaa orjaa, joka asustaa maatalossasi, mutta en ole tähän asti\nsaanut häntä suostumaan tähän toimeen. Kun se minun ymmärtääkseni\nkoituu lopultakin hänen edukseen, halusin joku päivä sitten käydä\nhäneen käsiksi kovanpuoleisin kourin, ja toimien yhdessä puutarhojesi\npäällysmiehen kanssa, määräsin hänet saatettavaksi vastoin hänen\ntahtoaan siihen tilaan, että hän kykenee tekemään Sinulle niitä\npalveluksia, jotka ovat sydäntäsi lähinnä, ja elämään minun tavallani\nnäissä pelottavissa paikoissa, joihin hän ei uskalla edes katsahtaa.\nMutta hän alkoi ulvoa niinkuin olisi tahdottu nylkeä hänet elävältä\nja kiemurteli ja koukerteli niin että hän pääsi käsistämme ja väisti\nkohtalokkaan veitsen. Olen kuullut hänen aikovan kirjoittaa Sinulle\npyytääkseen armoa, väittämällä minun ryhtyneen tähän tuumaan vain\nleppymättömässä kostonhimossani, maksaakseni hänelle ne erinäiset\npurevat sukkeluudet, joita hän sanoo minusta lasketelleensa.\nKuitenkin vannon Sinulle sadantuhannen profeetan kautta, että minä\nolen toiminut vain pitämällä Sinun parastasi silmällä, koska se on\nainoa asia, joka on minulle kallisarvoinen ja jota paitsi minä en\nvälitä mistään. Minä heittäydyn kasvoilleni jalkojesi juureen.\n\nFatmen palatsissa, 7 p. Maharram-kuuta v. 1713\n\n\n\n\n42. kirje.\n\nPharan kirjoittaa kaikkivaltiaalle herralleen Usbekille.\n\n\nJos olisit täällä, mahtava herra, ilmestyisin näkyviisi kokonaan\nvalkoisen paperin peittämänä, eikä sitä olisi vieläkään tarpeeksi\nminun voidakseni kirjoittaa siihen kaikki ne solvaukset, joilla\nSinun musta ylieunukkisi, ilkein kaikista ihmisistä, on minua Sinun\nlähdettyäsi loukannut.\n\nPannen tekosyyksi eräät ivalliset sukkeluudet, joita hän väittää\nminun lausuneen hänen onnettomasta tilastaan, valaa hän ylitseni\nehtymätöntä kostoaan. Hän on yllyttänyt minua vastaan puutarhojesi\njulman päällysmiehen, joka Sinun lähdettyäsi on pakottanut minut\naivan ylivoimaisiin töihin, niin että minä olen jo tuhannet kerrat\nollut menettämäisilläni henkeni, kuitenkaan koskaan menettämättä\nintoani palvella Sinua. Kuinka monasti olenkaan puhellut itsekseni:\n\"Minulla on lempeä isäntä ja kuitenkin olen minä onnettomin orja maan\npäällä!\"\n\nMinä tunnustan Sinulle, mahtava herra, etten luullut enää suuremman\nkurjuuden joutuvan osakseni. Mutta se eunukki-petturi onkin nyt\ntahtonut kruunata ilkeytensä. Muutamia päiviä sitten määräsi hän\nminut omalla yksityisellä vallallaan pyhien vaimojesi vartijaksi, ja\nsiis myös alistumaan käsittelyyn, joka olisi minusta tuhat kertaa\njulmempi kuin kuolema. Ne, joita jo heidän syntyessään julmat\nvanhemmat on heidän onnettomuudekseen sillä tavalla käsitelleet,\netsivät ehkä lohdutusta siitä tosiasiasta, etteivät he ole\nmilloinkaan muuta tilaa tunteneetkaan. Mutta jos minut pakotetaan\nalentumaan ihmisarvostani ja jos se minulta riistetään, kuolen minä\ntuskasta, ellen minä kuole siitä raakalaisteosta.\n\nSyleilen jalkojasi syvässä nöyryydessä, ylevä herra. Toimita niin,\nettä minä saan kokea tämän niin suuresti kunnioitetun hyveen\nseurauksia ja ettei voida sanoa yhden onnettoman lisää ilmestyneen\nSinun käskystäsi maan päälle.\n\nFatmen puutarhoissa, 7 p. Maharram-kuuta v. 1713.\n\n\n\n\n43. kirje.\n\nUsbek kirjoittaa Pharanille Fatmen puutarhoihin.\n\n\nPäästäkää ilo sydämeenne, tuntekaa nämä pyhät rivit ja antakaa ne\nsuureunukin ja puutarhojeni päällysmiehen suudeltaviksi. Minä kiellän\nheitä satuttamasta kättänsä teihin minun tulooni asti. Käskekää\nheitä ostamaan puuttuva eunukki. Suorittakaa velvollisuutenne aivan\nniinkuin minä olisin lakkaamatta silmienne edessä. Sillä tietäkää,\nettä mitä suurempi on minun hyvyyteni, sitä ankaramman rangaistuksen\nsaatte, jos käytätte sitä väärin.\n\nPariisissa, 25 p. Rhegeb-kuuta v. 1713.\n\n\n\n\n44. kirje.\n\nUsbek kirjoittaa Rhedille Venetsiaan.\n\n\nRanskassa on kolme säätyä: kirkonmiesten, miekanmiesten ja\nvirkamiesten sääty. Kukin halveksii perinpohjaisesti toisia. Niinpä\nvoidaan useinkin halveksia miestä vain siksi että hän on tuomari,\nvaikka häntä oikeastaan pitäisi halveksia siksi, että hän on\npölkkypää.\n\nKaikkein halvimmatkin ammatinharjoittajat kiistelevät valitsemansa\nammatin erinomaisuudesta. Kukin kohottautuu toista elinkeinoa\nharjoittavan yläpuolelle siinä määrin kuinka korkea käsitys hänellä\non oman toimensa ylevämmyydestä.\n\nKaikki ihmiset ovat enemmän tai vähemmän sen Erivanin maakunnassa\neläneen eukon kaltaisia, joka eräältä hallitsijaltamme jonkun\narmonosoituksen saatuaan toivotteli tälle siunauksissaan tuhannet\nkerrat, että taivas tekisi hänestä Erivanin kuvernöörin.\n\nEräästä matkakuvauksesta olen lukenut, kuinka muuan ranskalainen\nlaiva pysähtyi Guinean rannikolle ja kuinka siitä lähti muutamia\nmiehiä maihin lampaita ostamaan. Heidät vietiin kuninkaan luo,\njoka parhaillaan jakoi oikeutta alamaisilleen puun alla. Hän istui\nvaltaistuimellaan, s.o. puupölkyllä yhtä ylpeänä kuin jos hän olisi\nupeillut Suur-Mogulin istuimella. Hänen ympärillään seisoi kolme,\nneljä henkivartijaa puukeihäät kädessä. Kunniakatoksen kaltainen\nverho suojeli häntä auringon polttavilta säteiltä. Hänen ja hänen\nvaimonsa, kuningattaren, ainoina koristuksina olivat heidän musta\nnahkansa ja muutamat sormukset. Tämä vielä turhamaisempi kuin kurja\nruhtinas kysyi muukalaisilta, puhuttiinko hänestä paljon Ranskassa.\nHän uskoi nimensä kaiun kuuluvan navalta navalle, ja päinvastoin kuin\nse valloittaja, jonka on sanottu saaneen koko maailman vaikenemaan,\nluuli hän puolestaan velvollisuudekseen pakottaa koko maailman\npuhumaan.\n\nKun Tartarian kaani on päättänyt ateriansa, julistaa airut, että\nmaailman ruhtinaat voivat nyt käydä ruokailemaan, jos hyväksi\nnäkevät. Ja tämä raakalainen, jonka ainoana ravintona on maito, jolla\nei ole edes taloa, joka elää yksinomaan rosvouksesta, pitää kaikkia\nmaailman kuninkaita orjinaan ja herjaa heitä säännöllisesti kaksi\nkertaa päivässä.\n\nPariisissa, 28 p. Rhegeb-kuuta v. 1713.\n\n\n\n\n45. kirje.\n\nRica kirjoittaa Usbekille ------:n\n\n\nEilen aamulla, ollessani vielä vuoteessa, kuulin ankarasti\nkolkutettavan ovelleni, minkä äkkiä avasikin, tai paremmin sanoen\nsurvaisi tieltään muuan mies, johon olin hiukan tutustunut ja joka\nminusta näytti olevan aivan suunniltaan.\n\nHänen pukunsa oli enemmän kuin vaatimaton. Hänen vinossa istuvaa\nirtotukkaansa ei oltu edes kammattu. Hänellä ei ollut ollut aikaa\nneulotuttaa mustaa nuttuansa ja hän oli tänään jättänyt suorittamatta\nkaikki ne ovelat varovaisuustoimet, joilla hänen oli tapana peitellä\nulkonaisen asunsa rappeutumista.\n\n\"Nouskaa, nouskaa\", sanoi hän minulle. \"Minä tarvitsen teitä koko\npäivän. Minulla on tuhansia ostoksia tehtävänä ja olisin hyvin\nmielissäni, jos saisin ne suorittaa teidän seurassanne. Ensinnäkin\nmeidän täytyy mennä Saint-Honorén kadulle puhuttelemaan erästä\nnotaaria, jolla on viisisataatuhatta livreä maksava tilus myytävänä:\nhaluaisin kernaasti päästä etusijalle kaupanteossa. Tänne tullessani\npoikkesin hetkiseksi Saint-Germainin etukaupunkiin ja vuokrasin\nsieltä asunnon kahdellatuhannella kultarahalla: toivon saavani\nsopimuksen valmiiksi tänään.\"\n\nHeti kun olin saanut pukeutuneeksi tai sinne päin, lennätti mieheni\nminut päätä pahkaa kadulle: \"Menkäämme aluksi ostamaan vaunut ja\npitäkäämme sitten huolta hevosista ja palvelijoista.\" Ja tosiaan\nostimmekin me, ei ainoastaan vaunut, vaan myös sadallatuhannella\nfrangilla kaikenlaista tavaraa, vähemmässä kuin tunnin ajassa.\nKaikki tämä kävi hyvin nopeasti, koska se miekkonen ei tinkinyt\nvähintäkään eikä laskenut koskaan: niinpä hän ei liikuttanutkaan\nmitään paikaltaan. Minä ihmettelin kaikkea tätä, ja miestä lähemmin\ntarkastellessani havaitsin hänessä niin kummallisen rikkauden ja\nköyhyyden sekoituksen, etten tiennyt mitä uskoa. Mutta vihdoin\nkatkaisin äänettömyyden, vein hänet hiukan syrjään ja kysyin häneltä:\n\"Hyvä herra, kuka tämän kaiken maksaa?\"\n\n\"Minä\", sanoi hän. \"Tulkaa huoneeseeni ja minä näytän teille\nsuunnattomia aarteita ja rikkauksia, joita mahtavimmatkin hallitsijat\nkadehtisivat, mutta joita teidän ei tarvitse kadehtia, koska saatte\nnauttia niistä aina minun kanssani.\"\n\nMinä seuraan häntä. Kiipeämme hänen viidenteen kerrokseensa ja\ntikapuita avuksemme käyttämällä hilaudumme kuudenteen, jonka muodosti\ntaivaan tuulille avonainen koppi, missä näkyi ainoastaan pari kolme\ntusinaa erilaisilla nesteillä täytettyä savikulhoa.\n\n\"Nousin tänään hyvin varhain\", kertoi hän minulle, \"ja tein ensiksi\nsaman, mitä olen tehnyt jo kaksikymmentäviisi vuotta: tarkastelin\ntyötäni. Silloin näin tulleeksi sen suuren päivän, joka oli tekevä\nminusta rikkaimman miehen maan päällä. Huomaatteko tätä punertavaa\nnestettä? Sillä on nyt kaikki ne ominaisuudet, joita filosofit\nvaativat metallien muuttamiseen. Minä olen siitä saanut nämä\nrakeet, jotka tässä näette ja jotka ovat oikeata kultaa väriltään,\nvaikka vielä hiukan epätäydellisiä painoltaan. Se salaisuus, jonka\nNicolas Flamel keksi ja jota Raimundus Lullus ja miljoonat muut ovat\nlakkaamatta etsineet, on nyt joutunut minun haltuuni ja minä olen\ntänään onnellinen adepti. Suokoon taivas minun käyttävän niin suuria\naarteita, mitkä se on minulle lahjoittanut, vain sen kunniaksi!\"\n\nMinä lähdin ja laskeuduin tai oikeammin syöksyin alas portaita vihan\nvimmassa, ja jätin tämän rikkaan miehen hulluinhuoneeseensa. Hyvästi,\nrakas Usbek. Käyn Sinua tervehtimässä huomenna ja jos tahdot,\npalaamme yhdessä Pariisiin.\n\nPariisissa, Rhegeb-kuun viimeisenä päivänä v. 1713.\n\n\n\n\n46. kirje.\n\nUsbek kirjoittaa Rhedille Venetsiaan.\n\n\nMinä näen täällä ihmisiä, jotka kiistelevät loppumattomasti\nuskonnosta. Mutta minusta näyttävät he samalla kiistelevän siitä,\nkuka noudattaisi sitä vähimmin.\n\nHe eivät tule siitä paremmiksi kristityiksi eivätkä edes paremmiksi\nkansalaisiksi. Ja juuri se seikka minua ihmetyttää, sillä mitä\nuskontoa tunnustettaneenkin, ovat lakien noudattaminen, lähimmäisen\nrakastaminen, vanhempien kunnioittaminen aina ensimmäisiä\nuskonnollisen vakaumuksen merkkejä.\n\nEikö tosiaankin uskonnollisen ihmisen ensimmäisenä velvollisuutena\ntule olla sen jumalan miellyttäminen, joka on hänen tunnustamansa\nuskonnon perustanut? Mutta tämä päämäärä on epäilemättä varmimmin\nsaavutettavissa noudattamalla yhteiskunnan lakeja ja ihmisyyden\nvaatimuksia. Sillä mitä uskontoa tunnustettaneenkin, heti kun\njokin uskonto edellytetään, täytyy myöskin edellyttää, että Jumala\nrakastaa ihmisiä, koska hän on perustanut uskonnon, tehdäkseen\nheidät onnellisiksi, että jos hän rakastaa ihmisiä, voi olla varma\nhänen mielisuosionsa saavuttamisesta rakastamalla heitä myöskin,\ns.o. harjoittamalla heidän hyväkseen kaikkia lähimmäisenrakkauden ja\nihmisyyden velvollisuuksia ja välttämällä niiden lakien loukkaamista,\njoiden alaisina he elävät.\n\nTällä tavalla saattaa uskoa paljon varmemmin miellyttävänsä Jumalaa\nkuin noudattamalla niitä tai näitä ulkonaisia menoja, sillä\nulkonaisiin menoihin ei itsessään sisälly minkäänlaista ansiota. Ne\novat varteenotettavia vain siinä määrässä ja siinä mielessä, että ne\novat Jumalan säätämiä. Mutta sepä onkin antanut aihetta valtaviin\nkiistelyihin, ja asiasta voikin helposti erehtyä, koska on valittava\nyhden uskonnon määräämät ulkonaiset menot kahdentuhannen muun\nuskonnon määräämistä.\n\nMuuan mies rukoili joka päivä Jumalaa näin: \"Herra, minä en ymmärrä\nmitään niistä kiistoista, joita Sinusta lakkaamatta käydään. Minä\ntahtoisin palvella Sinua Sinun tahtosi mukaan. Mutta jokainen\nihminen, jolta minä kysyn neuvoa, käskee minua palvelemaan Sinua\nhänen tahtonsa mukaan. Kun haluan Sinua rukoilla, en tiedä, millä\nkielellä minun olisi Sinua puhuteltava. En myöskään tiedä, missä\nasennossa minun tulisi Sinun puoleesi kääntyä: yksi sanoo, että minun\ntulee rukoilla Sinua seisaaltani, toinen vaatii minua istumaan,\nkolmas käskee minua laskeutumaan polvilleni. Eikä siinä kyllin.\nOnpa sellaisiakin, jotka väittävät minun pitävän peseytyä joka aamu\nkylmällä vedellä. Toiset taas ovat sitä mieltä, että Sinä katselet\nminua inhoten, ellen minä leikkuuta pientä palaa ihostani. Eräänä\npäivänä satuin syömään kaniinia muutamassa karavaanimajalassa. Kolme\nlähelleni osunutta miestä sai minut vapisemaan. He väittivät kaikki\nkolme että minä olin Sinua syvästi loukannut: yksi, koska tämä eläin\noli saastainen, toinen, koska se oli tapettu kuristamalla, ja kolmas,\nkoska se ei ollut kala. Muuan bramaani, joka osui kulkemaan siitä ohi\nja jonka otin tuomariksemme, sanoi minulle: 'He ovat kaikki väärässä,\nsillä kaikesta päättäen te ette itse tappanut tätä eläintä.'\"\n\n\"Kyllä minä tapoin\", vastasin minä.\n\n\"Ah, te olette tehnyt kauhistuttavan teon, jota Jumala ei ole\nteille milloinkaan antava anteeksi\", sanoi hän minulle ankaralla\näänellä. \"Mistä tiedätte, vaikka isänne sielu olisi siirtynyt tähän\nluontokappaleeseen?\"\n\n\"Kaikki nämä seikat, Herra, syöksevät minut kuvailemattoman\nhämmennyksen valtaan: minä en voi päätänikään liikuttaa, joutumatta\nvaaraan loukata Sinua. Kuitenkin tahtoisin saavuttaa mielisuosiosi\nja käyttää siihen sen elämän, jonka olen Sinulta saanut. En tiedä,\nerehdynkö, mutta minä luulen parhaiten saavuttavani tämän päämäärän\nelämällä kunnon kansalaisena yhteiskunnassa, mihin olet antanut minun\nsyntyä, ja hyvänä isänä perheessä, jonka olet minulle lahjoittanut.\"\n\nPariisissa, 8 p. Chahban-kuuta v. 1713.\n\n\n\n\n47. kirje.\n\nZachi kirjoittaa Usbekille Pariisiin.\n\n\nMinulla on Sinulle suuri uutinen ilmoitettavana: minä olen tehnyt\nsovinnon Zephiksen kanssa, ja vaimola, joka oli meidän takiamme\njakautunut kahteen puolueeseen, on taas yhtynyt sulaan sopuun. Vain\nSinua puuttuu tästä paikasta, missä rauha vallitsee. Tule, rakas\nUsbekini, tule viemään siinä rakkaus voittoon.\n\nMinä pidin Zephikselle komeat pidot, joihin Sinun äitisi, vaimosi\nja arvokkaimmat jalkavaimosi olivat kutsutut. Tätisi ja useat\nnaisserkkusi olivat siellä myöskin. He olivat tulleet ratsain,\npeitettyinä huntujensa ja vaatteittensa pimeään pilveen.\n\nSeuraavana päivänä lähdimme maalle, missä toivoimme saavamme enemmän\nvapautta. Me nousimme kameliemme selkään ja meitä asettui neljä\nkuhunkin telttakoriin. Koska retkelle oli lähdetty äkkipäätä, ei\nmeillä ollut aikaa toimittaa vahteja edellemme huutamaan \"kurukia\".\nMutta aina kekseliäs ylieunukki käytti toista varovaisuuskeinoa: hän\nlisäsi kankaaseen, joka esti meitä näkymästä, niin paksun verhon;\nettä me emme ehdolla emmekä millään voineet nähdä ketään.\n\nKun olimme saapuneet sille virralle, jonka yli on kuljettava, asettui\nmeistä kukin tavanmukaisesti laatikkoon ja meidät kannettiin näin\nveneeseen, sillä meille sanottiin virran olevan täynnä ihmisiä. Muuan\nutelias mies, joka lähestyi liiaksi sitä paikkaa, missä me olimme\npiilossamme, sai kuolettavan iskun, joka riisti häneltä ikiajoiksi\npäivän valon. Muuan toinen, joka keksittiin kylpemästä aivan\nalastomana rannalla, sai saman kohtalon. Sinun uskolliset eunukkisi\nuhrasivat näin Sinun kunniallesi ja meidän kunniallemme nämä kaksi\nonnetonta olentoa.\n\nMutta kuulehan muita seikkailujamme. Kun olimme päässeet virran\nkeskelle, nousi niin ankara tuuli ja niin kauhistava pilvi peitti\ntaivaan, että venemiehemme alkoivat joutua epätoivoon. Tämän vaaran\npelästyttäminä pyörryimme melkein kaikki. Minä muistan kuulleeni\neunukkiemme kiistelevät äänet, heistä kun toiset vaativat meille\nilmoitettavaksi vaarasta ja pelastettavaksi meidät vankilastamme.\nMutta heidän päällikkönsä väitti lakkaamatta kuolevansa ennemmin kuin\nsallivansa isäntäänsä niin häväistä, ja hän uhkasi iskeä tikarin\nsen rintaan, joka tekisi niin rohkeita esityksiä. Muuan orjattareni\nryntäsi aivan suunniltaan luokseni, heikosti puettuna, auttaakseen\nminua. Mutta eräs musta eunukki kävi häneen säälimättä käsiksi ja\npakotti hänet palaamaan sinne mistä hän oli tullutkin. Silloin minä\npyörryin ja tulin tuntoihini vasta sitten kun vaara jo oli ohi.\n\nKuinka hankalaa onkaan naisten matkustaa! Miehiä uhkaavat vain\nsellaiset vaarat, joissa heidän henkensä on kysymyksessä, mutta\nme pelkäämme joka hetki menettävämme sekä henkemme että hyveemme.\nHyvästi, rakas Usbekini. Minä jumaloin Sinua ikuisesti.\n\nFatmen palatsissa, 2 p. Rhamazan-kuuta v. 1713.\n\n\n\n\n48 kirje.\n\nUsbek kirjoittaa Rhedille Venetsiaan.\n\n\nNe, jotka harrastavat tietojensa kartuttamista, eivät ole milloinkaan\njoutilaina. Vaikka minulla ei olekaan mitään tärkeitä asioita\nsuoritettavana, olen sentään lakkaamattomassa toimessa. Kulutan\nelämäni tutkistelemiseen. Minä kirjoitan illalla muistiin, mitä olen\nhavainnut, mitä olen nähnyt, mitä olen kuullut päivällä. Kaikki\nkiinnittää mieltäni, kaikki hämmästyttää minua. Olen kuin lapsi,\njonka herkkiin aisteihin pienimmätkin seikat voimakkaasti vaikuttavat.\n\nSinä et sitä ehkä usko, mutta kaikki seurat ja piirit ovat ottaneet\nmeidät hyvin ystävällisesti vastaan. Minä luulen Rican nopsan älyn\nja luontaisen hilpeyden olleen tässä suurena apuna, hän kun etsii\nkaikkien ihmisten tuttavuutta, ja nämä kun taas etsivät hänen\ntuttavuuttaan. Meidän muukalainen muotomme ei enää loukkaa ketään,\nja me suorastaan nautimme siitä hämmästyksestä, mikä ihmiset\nvaltaa heidän huomatessaan meidän osaavan käyttäytyä jotakuinkin\nsäädyllisesti, sillä ranskalaiset eivät jaksa ymmärtää meidänkin\nmaassamme syntyvän ihmisiä. Täytyy kuitenkin myöntää, että maksaa\nvaivan päästää heidät erehdyksestään.\n\nOlen viettänyt muutamia päiviä eräässä maalaiskartanossa Pariisiin\nlähellä erään arvossapidetyn miehen vieraana, hän kun on erinomaisen\nmielissään saadessaan seuraa. Hänellä on sangen rakastettava vaimo,\njossa syvään vaatimattomuuteen yhtyy iloisuus, minkä sulkeutunut\nelämä aina riistää persialaisilta naisiltamme.\n\nMuukalaisena ei minulla ollut parempaa tehtävää kuin tapani\nmukaisesti tutkia sitä ihmisten paljoutta, jota sinne lakkaamatta\nvirtaili ja jonka luonteet tarjosivat minulle aina jotakin uutta.\nPian huomasinkin erään miehen, jonka teeskentelemätön olemus minua\nheti miellytti. Minä kiinnyin häneen, hän kiintyi minuun, niin että\noleskelimme aina toistemme lähettyvillä.\n\nKun me päivänä muuanna puhelimme keskenämme jättäen suuren\nseuran yleiset keskustelut oman onnensa nojaan, sanoin hänelle:\n\"Katsonette minun varmaankin noudattavan enemmän uteliaisuuttani kuin\nkohteliaisuuden sääntöjä, mutta pyytäisin teitä hyväntahtoisesti\nvastaamaan erinäisiin kysymyksiin, joita tahtoisin teille tehdä.\nSillä minusta tuntuu ikävältä, kun en tiedä mitään ja kun elän\nihmisten keskuudessa, joita en osaa toisistaan eroittaa. Älyni on\nollut toimessa jo kaksi päivää, ja jok'ainoa näistä henkilöistä on\ntuottanut minulle suunnatonta vaivaa ainakin pariin sataan toviin,\nenkä minä kuitenkaan pääsisi heistä selville tuhanteen vuoteen: he\novat minulta syvemmin salassa kuin suuren hallitsijamme vaimot.\"\n\n\"Kysykää vain\", virkkoi hän, \"minä kyllä selvitän teille kaikki, mitä\nhaluatte, sitäkin mieluummin, kun uskon teidät vaiteliaaksi mieheksi,\njoka ei käytä luottamustani väärin\".\n\n\"Ken on tuo mies\", alotin siis, \"joka on meille pitänyt pitkät\npuheet mahtimiehille antamistaan päivällisistä, joka kohtelee\ntuttavallisesti herttuoitanne ja joka usein keskustelee ministerienne\nkanssa, vaikka minulle on sanottu olevan erikoisen vaikeata päästä\nnäiden pakeille? Hän on pakostakin jalosukuinen mies. Mutta samalla\nhän näyttää niin karkealta ja raakamaiselta, että hän tuskin tuottaa\nkunniaa jalosukuisille miehille. Muutoin en keksikään hänessä\nminkäänlaisen kasvatuksen jälkiä. Minä olen muukalainen, mutta\nminusta tuntuu, että on yleensä olemassa jonkunlainen kaikille\nkansoille yhteinen tapojen sievistys. Hänessä en huomaa mitään\nsensuuntaista: ovatko jalosukuiset miehenne sivistymättömämpiä kuin\nmuut?\"\n\n\"Tämä mies\", vastasi hän minulle nauraen, \"on verojen vuokraaja. Hän\non yhtä paljon muiden yläpuolella rikkauksiltaan kuin hän on kaikkien\nalapuolella syntyperältään. Hänellä olisi Pariisin paras pöytä, jos\nhän voisi täydelleen lakata syömästä kotonaan. Hän on hyvin hävytön,\nniinkuin näette, mutta hän loistaa kokkinsa kustannuksella: niinpä ei\nhän olekaan kiittämätön tätä kohtaan, sillä olettehan kuullut hänen\nkehuvan miestä koko päivän.\"\n\n\"Entä tuo mustiin puettu pyylevä mies\", jatkoin minä, \"jonka tuo\nnainen on istuttanut viereensä, miksi hän pitää synkkää pukua,\nvaikka hän näyttää iloiselta ja vaikka hänellä on hyvin kukoistava\nhipiä? Hän hymyilee suloisesti heti kun vain joku häntä puhuttelee.\nHänen ulkoasunsa on vaatimattomampi, mutta laitellumpi kuin teidän\nnaistenne.\"\n\n\"Hän on\", vastattiin minulle, \"saarnamies ja, mikä pahempaa,\nrippi-isä. Sellaisena kuin hänet näette, hän tietää yhtä ja toista\nenemmän kuin aviomiehet. Hän tuntee naisten heikot puolet, ja nämä\ntietävät myös, että hänelläkin on oma heikkoutensa.\"\n\n\"Kuinka!\" virkoin minä, \"hänhän puhuu lakkaamatta eräästä asiasta,\njota hän nimittää armoksi\".\n\n\"Ei aina\", sain vastaukseksi. \"Sievän naisen korvaan hän puhuu vielä\nmieluisammin hänen lankeemuksestaan. Hän iskee salamalla julkisesti,\nmutta yksityisesti hän on lempeä kuin karitsa.\"\n\n\"Minusta näyttää\", sanoin minä silloin, \"että hänelle osoitetaan\nhyvin suurta kunnioitusta ja että häntä kohdellaan erikoisen\narvokkaasti\".\n\n\"Kuinka! Ettäkö häntä kohdellaan kunnioittavasti! Hän on tarpeellinen\nmies. Hän sulostuttaa yksinäisen kammion elämää. Hän jakelee pieniä\nneuvoja, hän tekee hyväntahtoisia palveluksia, hän suorittaa\nmerkitseviä käyntejä. Hän poistaa päänsäryn paremmin kuin mikään\nmaailmanmies. Hän on tosiaankin mainio olento.\"\n\n\"Mutta ellen teitä rasita, sanokaahan minulle, kuka on tuo, joka\nistuu meitä vastapäätä, joka on niin kehnosti puettu, joka tuon\ntuostakin vääntelee naamaansa, joka käyttää erilaista kieltä kuin\nmuut ja jolla ei ole kylliksi henkevyyttä puhuakseen, mutta joka\npuhuu näyttääkseen henkevältä?\"\n\n\"Hän on runoilija\", kuului vastaus, \"sitä ihmissuvun hullunkurisinta\nlajia. Nämä ihmiset sanovat olevansa syntyneitä siksi mitä he\novat. Se on totta: he ovat myöskin syntyneitä siksi, minä he\ntulevat koko ikänsä pysymään, s.o. melkein aina kaikista ihmisistä\nnaurettavimpina. Niinpä ei heitä säästetäkään. Heihin syydetään\nylenkatsetta täysin käsin. Nälkä on tuonut tämän olennon tähän\ntaloon, ja häntä kohtelevat siinä hyvin sekä isäntä että emäntä,\njoiden ystävällisyys ja kohteliaisuus eivät muutu, olipa kysymyksessä\nkuka tahansa. Hän sepitti heidän häärunonsa silloin kun he menivät\nnaimisiin: se onkin parasta, mitä hän on saanut aikaan eläissään,\nsillä tämä avioliitto on osoittautunut yhtä onnelliseksi kuin hän\nennusti.\"\n\n\"Te ette ehkä usko\", lisäsi hän, \"piintynyt kun olette itämaalaisiin\nennakkoluuloihinne, meidänkin keskuudessamme olevan onnellisia\navioliittoja ja vaimoja, joiden hyve on ankara vartija. Henkilöt,\njoista nyt puhumme, nauttivat keskenään rauhaa, jota ei mikään\nvoi häiritä. Kaikki ihmiset rakastavat ja kunnioittavat heitä. On\nolemassa vain yksi epäkohta, nimittäin se, että heidän luontainen\nhyvyytensä saa heidät ottamaan vastaan kaikenlaista väkeä, mistä\njohtuu, että he oleskelevat joskus huonossa seurassa. Minä en\nsuinkaan heitä siitä moiti: täytyyhän ottaa ihmiset sellaisina kuin\nhe ovat. Niin sanottuun ylhäiseen seurapiiriin kuuluvat ihmiset ovat\nusein vain ihmisiä, joiden paheet ovat hienostuneempia kuin muiden.\nJa ehkäpä heidän laitansa on sama kuin myrkkyjen, joista hienoimmat\novat myöskin vaarallisimpia.\"\n\n\"Entä tuo vanhus\", kysyin häneltä kuiskaten, \"joka näyttää noin\nkärtyiseltä? Pidin häntä ensin muukalaisena, sillä paitsi sitä, että\nhän on puettu toisin kuin muut, hän arvostelee ankarasti kaikkea,\nmitä Ranskassa tapahtuu, eikä hyväksy teidän hallitustanne.\"\n\n\"Hän on vanha sotakarhu\", sanoi hän, \"joka pakottaa kaikki kuulijansa\nmuistelemaan hänen urotöittensä pitkää sarjaa. Hän ei voi sietää,\nettä Ranska olisi voittanut taisteluja, missä hän ei ole ollut\nmukana, tai että ylistellään piiritystä, missä hän ei ole hyökännyt\nmuurin aukkoon. Hän luulee olevansa niin välttämätön historiallemme,\nettä hän kuvittelee sen loppuvan siihen, mihin hänkin on lopettanut.\nHän pitää niitä muutamia haavoja, mitkä hän on saanut, yhtä tärkeinä\nkuin kokonaisen valtakunnan hajoamista. Ja päinvastoin kuin ne\nfilosofit, jotka vaativat meitä nauttimaan vain nykyhetkestä ja\njotka selittävät, ettei menneisyys merkitse mitään, nauttii hän\nyksinomaan menneisyydestä ja elää vain niissä sotaretkissä, joihin\nhän on ottanut osaa. Hän ikävöi niitä aikoja, jotka ovat jo kuluneet,\nniinkuin sankarien on elettävä ajoissa, jotka tulevat heidän\njälkeensä.\"\n\n\"Mutta miksi on hän jättänyt palveluksen?\" utelin minä.\n\n\"Hän ei ole sitä suinkaan jättänyt\", vastattiin minulle, \"vaan\npalvelus on jättänyt hänet! Hänelle on annettu toimi eräässä pienessä\nlinnoituksessa, missä hän saa kertoella seikkailujaan lopun ikänsä.\nEdemmäs hän ei milloinkaan pääse: kunniavirkojen tie on häneltä\nikiajoiksi suljettu.\"\n\n\"Ja miksikä niin?\" virkoin minä.\n\n\"Me noudatamme täällä Ranskassa omaa toimintaohjettamme\", vastasi\nhän, \"nimittäin sitä, ettemme milloinkaan vie eteenpäin upseereja,\njoiden kärsivällisyys on saanut kitua alhaisissa toimissa. Me pidämme\nheitä ihmisinä, joiden henki on ikäänkuin kutistunut pikkuseikkain\npiirissä askarrellessaan ja jotka siis pieniin tehtäviin tottuneina\novat käyneet kykenemättömiksi hoitamaan suurempia. Me uskomme,\nettei mies, jolla ei kolmenkymmenen iässä ole sotapäällikön\nominaisuuksia, saavuta niitä milloinkaan, ettei mies, jolla ei ole\nsitä valtavaa katsetta, mikä yhdellä silmäyksellä näkee useampien\npeninkulmien alueen kaikkine erilaisine tilanteineen, jolla ei\nole sitä mielenmalttia, mikä voiton hetkellä osaa käyttää kaikkia\nsen tarjoamia etuja ja tappion hetkellä kaikkia mahdollisia\napuneuvoja, tavoita näitä kykyjä milloinkaan. Senpätähden onkin\nmeillä loistavia virkoja noille suurille, yleville miehille, joille\ntaivas on suonut sankarin sydämen yhtä hyvin kuin sankarin neron,\nja alhaisempia toimia niille, joiden kyvytkin ovat alhaisempia.\nNäiden joukkoon kuuluvat nekin miehet, jotka ovat vanhentuneet\nmaineettomassa sodassa. Korkeintaan he kykenevät tekemään sitä, mitä\novat tehneet koko ikänsä, eikä ole suinkaan paikallaan sälyttää\nheidän hartioilleen suurempaa kuormaa juuri silloin kun he alkavat\nheikontua.\"\n\nHetken kuluttua valtasi uteliaisuus minut uudelleen ja minä sanoin:\n\"Lupaan, etten tee teille enää ainoatakaan kysymystä, jos vain\nsallitte minun vielä tiedustella, kuka on tuo kookas nuori mies,\njolla on pitkä tukka, vähän älyä ja runsaasti julkeutta? Minkätähden\nhän puhuu äänekkäämmin kuin muut ja minkätähden hän on noin erikoisen\ntyytyväinen olemassaoloonsa?\"\n\n\"Hän on naissankari\", vastasi hän. Kun hän oli lausunut nämä sanat,\nsaapui uusia vieraita, toisia lähti pois, noustiin, joku tuli\npuhuttelemaan aatelismiestäni ja minä jäin yhtä viisaaksi kuin\nennenkin. Mutta hetkistä myöhemmin osui tuo nuori mies ties minkä\nsattuman kautta läheisyyteeni. Hän kääntyi puoleeni ja virkkoi: \"On\nkaunis ilma. Ettekö haluaisi, hyvä herra, tulla hiukan kävelemään\npuutarhaan?\" Vastasin hänelle niin kohteliaasti kuin osasin, ja me\nlähdimme yhdessä. \"Tulin tänne maalle\", puheli hän, \"tehdäkseni\nmieliksi talon emännälle, jonka kanssa en ole niinkään huonoissa\nväleissä. On kyllä jossakin olemassa muuan nainen, joka tästä\nnoituu hiukan, mutta minkä sille mahtaa? Minä seurustelen Pariisin\nkauneimpien naisten kanssa, mutta en kiinny heistä ainoaankaan, vaan\npimitän uljaasti heidän silmiään, niin yhden kuin toisenkin -- sillä\nmeidän kesken sanoen: minä en juuri ole niitä kaikkein luotettavimpia\nmiehiä.\"\n\n\"Ilmeisestikin, hyvä herra\", sanoin minä, \"teillä on joku virka tai\ntoimi, joka estää teitä hartaammin seurustelemasta heidän kanssaan?\"\n\n\"Ei suinkaan, hyvä herra! Minulla ei ole muuta tointa kuin\naviomiesten raivostuttaminen ja isien saattaminen epätoivoon. Hyvin\nkernaasti pelästytän naisen, joka luulee saaneensa minut omakseen,\nja vien hänet aivan hänen perikatonsa partaalle. Meitä on muutamia\nsellaisia nuoria miehiä, jotka olemme näin jakaneet koko Pariisin ja\nsaaneet sen innokkaasti seuraamaan pienimpiäkin tekojamme.\"\n\n\"Jos oikein ymmärrän\", virkoin minä puolestani, \"pidätte itsestänne\nsuurempaa melua kuin urhoollisinkaan soturi ja teille osoitetaan\nsuurempaa kunnioitusta kuin vakavalle hallitusmiehelle. Jos olisitte\nPersiassa, ette varmastikaan saisi nauttia näitä etuja: teidät\ntehtäisiin sopivammiksi vartioitsemaan kuin miellyttämään naisiamme.\"\nKasvoni tulistuivat, ja minä luulen, että jos olisin vielä sanankin\nsanonut, en olisi voinut olla kuumentamatta hänen korviaan.\n\n\"Mitä sanot maasta, missä siedetään moisia olentoja ja missä annetaan\nelää miehen, jolla on sellainen ammatti? Missä uskottomuus, petos,\nryöstö, epärehellisyys ja vääryys vievät kunniaan. Missä annetaan\nmiehelle arvoa siksi, että hän riistää tyttären isältä, vaimon\npuolisolta ja hämmentää hellimmät ja pyhimmät suhteet. Onnellisia\novat Alin lapset, jotka varjelevat perheitänsä häväistykseltä ja\nviettelykseltä. Päivän valo ei ole puhtaampi tulta, joka palaa\nnaistemme sydämessä. Tyttäremme ajattelevat vain vapisten hetkeä,\njoka on ryöstävä heiltä hyveen, mikä tekee heidät enkelten ja\nruumiittomien henkivoimien kaltaisiksi. Rakas syntymäseutu,\njohon aurinko luo ensimmäiset katseensa, sinua eivät saastuta ne\nkauhistuttavat rikokset, jotka pakottavat tähden kätkeytymään heti\nkun se saapuu pimeään Länteen!\"\n\nPariisissa, 5 p. Rhamazan-kuuta v. 1713.\n\n\n\n\n49. kirje.\n\nRica kirjoittaa Usbekille ------:n.\n\n\nOleskelin pari päivää sitten huoneessani, kun näin kummallisesti\npuetun dervishin astuvan sisään. Hänen partansa ulottui aina\nhänen köysivyöhönsä asti. Hänen jalkansa olivat paljaat.\nHänen vaatetuksensa oli harmaa, karkea ja muutamista kohdista\nsuippokärkinen. Koko ilmestys näytti minusta niin hullunkuriselta,\nettä ensi hetkessä ajattelin lähettää hakemaan maalaria, jotta hän\nolisi saanut siitä sopivan sommitteluaiheen.\n\nAluksi hän piti minulle mahtavan tervehdyspuheen, jossa hän ilmoitti\nolevansa ansiokas mies ja lisäksi kapusiinimunkki. \"Minulle on\nsanottu\", lisäsi hän, \"hyvä herra, teidän palaavan piakkoin Persian\nhoviin, missä teillä on erittäin arvokas asema. Minä tulin pyytämään\nteidän suojelustanne ja samalla anomaan, että kuningas teidän\nsuosituksestanne luovuttaisi pienen asuinpaikan Kasbinin läheltä\nparille kolmelle munkille.\"\n\n\"Arvoisa isä\", virkoin minä, \"aiotte siis lähteä Persiaan?\"\n\n\"Minäkö, hyvä herra?\" sanoi hän. \"Sitä varon kyllä tekemästä. Minä\nolen täällä pääluostarin esimiehenä, enkä vaihtaisi asemaani kaikkien\nmaailman kapusiinien asemaan.\"\n\n\"Ja mitä hittoa sitten minulta pyydätte?\"\n\n\"Asia on niin\", vastasi hän, \"että jos saamme tämän turvapaikan,\nlähettävät italialaiset isämme sinne pari kolme omaa munkkiaan\".\n\n\"Tietystikin tunnette ne munkit?\"\n\n\"En, hyvä herra, en minä tunne heitä.\"\n\n\"Hiisi vieköön! Mitä te siis siitä välitätte, menevätkö he Persiaan\nvai eivät? On siinäkin kaunis suunnitelma, kun lähetetään kaksi\nkapusiinia hengittämään Kasbinin ilmaa! Siitä lähtee varmaankin\npaljon hyötyä Euroopalle ja Aasialle! On aivan välttämätöntä\nkiinnittää hallitsijainkin huomiota asiaan! Syntyy siitäkin kauniita\nsiirtokuntia! Menkää! Te ja teidän kaltaisenne eivät sovellu\nsiirrettäväksi, ja teidän on parasta edelleenkin luikerrella\nseuduissa, joihin teitä on päässyt sikiämään.\"\n\nPariisissa, 15 p. Rhamazan-kuuta v. 1713.\n\n\n\n\n50. kirje.\n\nRica kirjoittaa ------:lle.\n\n\nOlen tavannut ihmisiä, joissa hyve oli jotakin niin luontaista,\netteivät he olleet siitä edes tietoisia. He eivät suinkaan\nylistelleet puheissaan ihmeellisiä ominaisuuksiaan, vaan päinvastoin\nnäytti siltä, etteivät he itse edes olleet selvillä niiden\nihmeellisyydestä. Kas sellaisia ihmisiä minä rakastan enkä noita\nhyveihmisiä, jotka näyttävät hämmästelevän hyveellisyyttään ja jotka\npitävät jokaista kunnon tekoa ihmeenä, minkä kertominen on omiansa\nällistyttämään.\n\nJos vaatimattomuus on tarpeellinen hyve niille, joille taivas on\nsuonut suuria kykyjä, niin mitä on silloin sanottava noista maan\nmatosista, jotka rohkenevat näytellä sellaista ylpeyttä, että se\nolisi häpeäksi kaikkein suurimmillekin miehille?\n\nJoka taholla näen ihmisiä, jotka puhuvat lakkaamatta itsestään.\nHeidän keskustelunsa on ikäänkuin kuvastin, joka heijastelee\naina vain heidän julkeata naamaansa. He puhuvat teille\nvähäpätöisimmistäkin asioista, joita heille on sattunut, ja he\ntoivovat mielenkiinnon, jota he itse tuntevat niitä kohtaan,\nsuurentavan ne teidän silmissänne. He ovat kaikki tehneet,\nkaikki nähneet, kaikki sanoneet, kaikki ajatelleet. He ovat\nyleismaailmallinen malli, tyhjentymätön vertauksien aihe, ehtymätön\nesimerkkien lähde. Oh! Kuinka onkaan ylistys äitelä silloin kun se\nkohdistuu paikkaan, mistä se on lähtenyt!\n\nMuutamia päiviä sitten ahdisti eräs tämäntapainen henkilö meitä\nkahden tunnin ajan itsellään, ansioillaan ja kyvyillään. Mutta kun\nmaailmassa ei ole lakkaamatonta liikuntoa, herkesi hänkin vihdoin\npuhumasta. Keskustelu joutui siis meidän haltuumme ja me kävimmekin\nsiihen käsiksi.\n\nMuuan mies, joka näytti varsin äreältä, alkoi valittaa keskustelujen\nikävyyttä. \"Mitä! Aina vain pölkkypäitä, jotka kuvailevat itseänsä ja\nvetävät kaikki omaan piiriinsä.\"\n\n\"Olette oikeassa\", puuttui äkkiä puheeseen kielipalkomme. \"Pitää vain\nmenetellä niinkuin minä: minä en kehu itseäni koskaan. Minulla on\nomaisuutta, minulla on sukua, minä elän komeasti, ystäväni sanovat,\nettei minulta puutu älyäkään. Mutta minä en puhu milloinkaan kaikesta\nsiitä. Jos minulla onkin muutamia hyviä ominaisuuksia, niin suurimman\narvon annan sentään vaatimattomuudelleni.\"\n\nMinä ihmettelin tätä julkimusta. Ja hänen puhua mäikyttäessään\nvirkoin itsekseni: \"Onnellinen se, kenellä on kylliksi ylpeyttä\nollakseen milloinkaan puhumatta hyvää itsestään, joka pelkää\nkuuntelijoitaan ja joka ei saata ansioitansa vaaraan ärsyttämällä\nmuiden omahyväisyyttä!\"\n\nPariisissa, 20 p. Rhamazan-kuuta v. 1713.\n\n\n\n\n51. kirje.\n\nNargum, Persian moskovalainen lähettiläs, kirjoittaa Usbekille\nPariisiin.\n\n\nMinulle on kirjoitettu Ispahanista, että Sinä olet jättänyt Persian\nja että Sinä oleskelet nykyään Pariisissa. Miksi pitääkään minun\nsaada Sinusta uutisia muiden kuin Sinun itsesi välityksellä?\n\nKuningasten kuninkaan käsky on pidättänyt minua jo viisi vuotta tässä\nmaassa, missä olen saattanut päätökseen useita tärkeitä neuvotteluja.\n\nSinähän tiedät, että tsaari on ainoa kristitty ruhtinas, jonka edut\nkäyvät yksiin Persian etujen kanssa, koska hän on turkkilaisten\nvihollinen niinkuin mekin.\n\nHänen valtakuntansa on suurempi kuin meidän, sillä Moskovasta\nlasketaan kaksituhatta peninkulmaa hänen hallitusalueittensa\näärimmäiseen soppeen Kiinan rajalle.\n\nHän on alamaistensa hengen ja omaisuuden ehdoton valtias, ja nämä\novatkin kaikki orjia, ottamatta lukuun neljää perhettä. Profeettain\nsijainen, kuningasten kuningas, jolla on taivas astinlautana, ei\nkäyttele pelottavammin valtaansa.\n\nKun ottaa huomioon Moskovan hirveän ilmanalan, ei saattaisi uskoa\nrangaistukseksi sellaisesta maasta karkottamista. Kuitenkin\nlähetetään Siperiaan jokainen ylimys, joka on joutunut epäsuosioon.\n\nSamoin kuin profeettaimme laki kieltää miestä juomasta viiniä,\nkieltää myöskin ruhtinaan laki viinin juonnin moskovalaisilta.\n\nHe ottavat vieraitaan vastaan tavalla, joka ei vähimmässäkään\nmäärässä muistuta persialaisia tottumuksia. Heti kun vieras astuu\ntaloon, esittelee aviomies hänelle vaimonsa, vieras suutelee tätä, ja\nmoista pidetään aviomiehelle osoitettuna kohteliaisuutena.\n\nVaikkakin isät tytärtensä aviosopimuksessa asettavat tavallisesti\nehdoksi, ettei mies saa piestä heitä, on kuitenkin aivan uskomatonta,\nkuinka mielellään moskovalaiset naiset ottavat selkäänsä: he eivät\nsaata olla varmoja miehensä sydämen omistamisesta, ellei tämä piekse\nheitä niinkuin tulee ja pitää. Päinvastainen käyttäytyminen hänen\npuoleltaan selitetään anteeksiantamattoman kylmyyden merkiksi. Kas\ntässä kirje, jonka muuan heistä hiljattain kirjoitti äidilleen.\n\n    \"Rakas Äiti!\n\n    \"Minä olen maailman onnettomin nainen. En ole jättänyt mitään\n    tekemättä saadakseni mieheni rakastamaan itseäni, mutta vielä en\n    ole siinä onnistunut. Eilenkin odottivat minua tuhannet askareet\n    kotona, mutta poistuin talosta ja viivyin koko päivän ulkona.\n    Palatessani uskoin hänen pieksävän minua oikein olan takaa.\n    Mutta hän ei sanonut minulle sanaakaan. Sisartani kohdellaan\n    aivan toisella tavalla. Hänen miehensä jakelee hänelle iskuja\n    joka päivä. Hän ei voi katsahtaakaan toiseen mieheen ilman ettei\n    hänen aviosiippansa löylytä häntä pahanpäiväisesti. Niinpä\n    rakastavatkin he hellästi toisiaan ja elävät keskenään maailman\n    parhaassa sovussa.\n\n    \"Hän onkin siitä kovin ylpeä. Mutta minä en enää kauaakaan anna\n    hänelle halveksimisen syytä. Olen päättänyt, että mieheni on\n    rakastettava minua hinnalla millä hyvänsä. Minä saatan hänet\n    sellaiseen raivoon, että hänen täytyy pakostakin osoittaa minulle\n    ystävyyttään. Ei pidä sanottaman, etten minä saa selkääni ja että\n    minä elän omassa talossani kenenkään ottamatta minua huomioon.\n    Heti kun hän vain antaa minulle pienimmänkin nenäpiuvin alan\n    huutaa täyttä kurkkua, niin että hänen uskotaan huimivan minua\n    vallan kamalasti, ja minä uskon, että jos joku naapuri rientäisi\n    apuun, kuristaisin hänet kuoliaaksi. Minä rukoilen Teitä, rakas\n    äiti, pontevasti esittämään miehelleni, kuinka arvottomalla\n    tavalla hän minua kohtelee. Isäni, joka on niin kunnon mies, ei\n    menetellyt siten. Ja muistan pienenä tyttönä ajatelleeni, että\n    hän joskus rakasti Teitä liiaksikin. Syleilen ja suutelen Teitä,\n    rakas äiti.\"\n\nMoskovalaiset eivät saa poistua valtakunnan rajojen sisäpuolelta,\neivät edes matkustellakseen. Kun maan lait eristävät heidät näin\nmuista kansoista, ovat he säilyttäneet vanhat tapansa sitäkin\nsitkeämmin, kun he uskoivat, ettei ollut mahdollista muunlaisia\ntapoja noudattaakaan.\n\nMutta tällä hetkellä hallitseva ruhtinas on tahtonut muuttaa kaikki.\nHänellä on ollut heidän kanssaan hurjia kiistoja heidän parrastaan.\nYhtä ankarasti ovat papit ja munkit taistelleet tietämättömyytensä\npuolesta.\n\nHän tahtoisi nostaa taiteet kukoistukseen, eikä hän jätä koettamatta\nmitään keinoa levittääkseen Eurooppaan ja Aasiaan kansakuntansa\nkunniaa, kansakunnan, joka on tähän asti elänyt unohduksissa ja josta\non tiennyt jotakin melkein yksinomaan se itse.\n\nLevottomana ja lakkaamatta puuhailevana harhailee hän laajoilla\nalueillaan, jättäen kaikkialle luontaisen ankaruutensa merkkejä.\n\nVäliin hän taas poistuu maastaan, ikäänkuin hän ei siihen mahtuisi\nenää, ja lähtee etsimään Euroopasta muita alueita ja uusia\nvaltakuntia.\n\nSyleilen Sinua, rakas Usbek. Lähetä minulle tietoja itsestäsi, minä\nvannotan Sinua.\n\nMoskovassa, 2 p. Chalval-kuuta v. 1713.\n\n\n\n\n52. kirje.\n\nRica kirjoittaa Usbekille ------:een.\n\n\nJoku päivä sitten olin seurassa, missä minulla oli aika hauskaa.\nSiellä oli kaikenikäisiä naisia: yksi 80-vuotias, yksi 60-vuotias,\nyksi 40-vuotias, jolla taas oli mukanaan noin 20:n tai 22:n ikäinen\nsisarentytär. Joku vaisto sai minut lähestymään tätä viimeksi\nmainittua ja hän kuiskasi korvaani: \"Mitä sanotte tädistäni, joka\ntuolla iällä tahtoo vielä pitää rakastajia ja oletella kaunotarta?\"\n\n\"Hän on väärässä\", vastasin minä, \"sellainenhan soveltuu vain teille\".\n\nHetkistä myöhemmin osuin tädin pakeille, ja tämä jutteli minulle:\n\"Mitä arvelette tuosta naisesta, jolla on ikää ainakin 60 vuotta,\nmutta joka on siitä huolimatta tänään pannut yli tunnin ajan\npukeutumispuuhiinsa?\"\n\n\"On suotta tuhlata aikaa\", vastasin minä, \"pitää olla teidän sulonne\nvoidakseen sellaista ajatella\".\n\nMenin puhuttelemaan sitä onnetonta 60-vuotiasta naista ja surkuttelin\nhäntä sydämessäni, kun hän kuiskasi korvaani: \"Onko mitään niin\nnaurettavaa? Katsokaahan tuota naista, joka on 80 vuoden vanha, mutta\njoka sentään käyttää tulipunaisia nauhoja. Hän on olevinaan vielä\nnuori, ja siinä hän onnistuu: lapsuuttahan hän läheneekin.\"\n\n\"Voi hyvä Jumala!\" ajattelin itsekseni, \"oivallammeko me siis\ntosiaankin aina vain toisten naurettavuudet? Se onkin ehkä onni\",\nmietin sitten: \"näinhän saamme lohdutusta muiden heikkouksista\". Kun\nolin kuitenkin tullut hauskalle päälle, puhelin edelleen: \"Olemme nyt\nnousseet kyllin ylös. Laskeukaamme alaspäin ja alkakaamme eukosta,\njoka seisoo huipulla.\"\n\n\"Hyvä rouva, te olette niin toistenne näköisiä, tuo nainen, jonka\nkanssa juuri äsken puhelin, ja te, että teitä luulisi aivan\nsisaruksiksi. Enkä minä uskokaan teidän olevan toinen toistanne\nvanhempia.\"\n\n\"Toden totta, hyvä herra\", pakisi hän, \"kun toinen kerran kuolee, on\ntoisella syytä pelätä: enpä luule hänen ja minun välilläni olevan\nedes kahden päivän eroa\".\n\nPäästyäni selville tästä raunio-olennosta lähestyin 60-vuotiasta:\n\"Hyvä rouva, Teidän täytyy ratkaista muuan veto, jonka äskettäin\nlöin. Olen väittänyt, että tuo nainen ja te -- näytin hänelle\n40-vuotiasta -- olette samanikäisiä.\"\n\n\"Totta totisesti\", innostui hän, \"enpä luule väliä olevan kuuttakaan\nkuukautta\".\n\nHyvä. Siinä sitä ollaan. Jatkakaamme. Laskeuduin yhä ja puhuttelin\n40-vuotiasta: \"Hyvä rouva, suvaitkaahan sanoa minulle, piloillanneko\nnimitätte tuota neitiä, joka istuu tuolla toisen pöydän ääressä,\nsisarentyttäreksenne. Tehän olette yhtä nuori kuin hänkin. Onpa hänen\nkasvoissaan ikäänkuin jonkinlaista lakastuneen tapaista, mitä ei\nteidän kasvoistanne suinkaan huomaa. Ja entäs tuo heleä väri sitten,\njoka hehkuu hipiässänne...\"\n\n\"Kuulkaahan\", pakisi hän, \"minä olen hänen tätinsä. Mutta hänen\näitinsä oli ainakin 25 vuotta minua vanhempi. Me emme olleet samasta\naviostakaan. Minä kuulin kerran sisarvainajani sanovan, että hänen\ntyttärensä ja minä olemme syntyneet samana vuonna.\"\n\n\"Sitäpä minä sanoinkin, hyvä rouva, eikä minun hämmästykseni siis\nollut suinkaan aiheeton.\"\n\nRakas Usbek: naiset, jotka tuntevat vaipuvansa jo ennakolta\nolemattomuuteen viehätysvoimansa menetettyään, tahtoisivat kaikin\nmokomin peräytyä kohti nuoruuttansa. Ja kuinka he eivät yrittäisi\npettää muita? Hehän ponnistavat kaikkensa pettääkseen itseään ja\npäästäkseen pakoon kaikkein masentavimmalta ajatukseltaan.\n\nPariisissa, 3 p. Chalval-kuuta v. 1713.\n\n\n\n\n53. kirje.\n\nZelis kirjoittaa Usbekille Pariisiin.\n\n\nMilloinkaan ei ole intohimo ollut voimakkaampi ja hehkuvampi sitä\nintohimoa, jota valkoinen eunukki Kosru tuntee orjatartani Zelideä\nkohtaan. Hän pyytää tätä naista vaimokseen niin kiihkeästi, etten\nvoi sitä häneltä kieltää. Ja miksi vastustelisinkaan, koska hänen\näitinsäkään ei vastustele ja koska Zelidekin näyttää tyytyväiseltä\ntämän petollisen avioliiton ajatukseen ja hänelle tarjottuun tyhjään\nvarjoon?\n\nMitä hän aikoo tehdä tällä kovan onnen ihmisellä, jolla aviomiehestä\ntulee olemaan vain mustasukkaisuus, joka tulistuttaa kylmyytensä vain\nvaipuakseen hyödyttömään epätoivoon, joka muistelee aina sitä, mitä\nhän on ollut, ja saa näin vaimonsa tuntemaan, mitä hän ei enää ole,\njoka on aina valmis antautumaan, mutta ei voi koskaan antautua, joka\npettyy itse ja pettää toista lakkaamatta ja pakottaa hänet joka hetki\ntajuamaan asemansa koko onnettomuuden?\n\nKuinka! Riutua aina vain kuvien ja varjojen keskellä! Elää vain\nhaaveissa! Olla aina nautintojen äärellä, mutta ei milloinkaan\nnautintojen helmassa! Kaihota onnettoman ihmisen syleilyssä ja\nvastata hänen valituksiinsa, vaan ei hänen lemmenhuokauksiinsa!\n\nKuinka syvästi täytyykään halveksia tämäntapaista miestä, joka\nkykenee vain vartioimaan, mutta ei milloinkaan omistamaan! Minä etsin\nrakkautta, enkä näe sitä missään.\n\nMinä puhun Sinulle vapaasti, koska Sinä pidät minun välittömyydestäni\nja koska Sinä olet paremmin mielistynyt minun teeskentelemättömään\nolentooni ja nautintoherkkyyteeni kuin toverieni ulkokultaiseen\nkainouteen.\n\nOlen tuhannet kerrat kuullut Sinun sanovan, että eunukit tuntevat\nnaisia lähentyessään jonkunlaista omituista hekumaa, jota me emme voi\nkuvitella; että luonto etsii korvausta menetyksistään; että sillä on\napukeinoja, jotka huojentavat heidän asemansa epäedullisuutta; että\nvoi hyvin lakata olemasta mies, mutta ei lakata olemasta tunteva\nolento, ja että tämä tila luo ikäänkuin kolmannen sukupuolen, missä\nvain niin sanoaksemme nautintojen laatu muuttuu.\n\nJos näin olisi asian laita, olisi Zelide minusta vähemmän\nsurkuteltava. Onhan tietysti hauskempaa elää ihmisten parissa, jotka\neivät ole ihan perinpohjin onnettomia.\n\nToimita minulle määräyksesi tästä asiasta ja ilmoita, sallitko\nvihkimisen tapahtua vaimolassa. Hyvästi.\n\nIspahanin palatsissa, 5 p. Chalval-kuuta v. 1713.\n\n\n\n\n54. kirje.\n\nRica kirjoittaa Usbekille ------:een.\n\n\nTänä aamuna oleskelin huoneessani, jonka, niinkuin tiedät, eroittaa\ntoisista huoneista vain hyvin ohut ja useista kohdin puhkaistu\nlautaseinä, niin että saattaa kuulla kaikki, mitä viereisessä\nhuoneessa puhutaan. Muuan mies, joka pitkin askelin harppoi lattiata,\nhaasteli toiselle: \"En ymmärrä, mikä tässä oikein on, mutta kaikki\nkääntyy minua vastaan. Kolmeen päivään en ole lausunut mitään,\nmikä olisi tuottanut minulle kunniaa, ja minä olen syöksynyt suin\npäin kaikkiin keskusteluihin ilman että minuun on kiinnitetty\nmitään huomiota ja ilman että minua on edes paria kertaa puhuteltu.\nOlin varannut valmiiksi muutamia neronleimauksia tehostaakseni\nesitystäni: minulle ei annettu pienintäkään tilaisuutta niiden\nvälähyttämiseksi. Minulla oli oikein soma kasku kerrottavana, mutta\nsitä mukaa kuin minä toimittelin sitä lähemmäksi, väistettiin sitä\nniin taitavasti kuin olisi tehty se aivan tahallaan. Jo neljä päivää\novat muutamat sukkeluudet vanhentuneet kallossani minun voimattani\nniitä vähimmälläkään tavalla käyttää. Jos tätä jatkuu, tulee minusta\nlopulta varmaankin höperö. Tähteni näyttää niin määränneen, enkä\nminä tunnu voivan sitä estää. Eilenkin toivoin saavani loistaa\nkolmen, neljän vanhan rouvan seurassa. He eivät tehneet minuun\njuuri juhlallista vaikutusta, mutta kuitenkin olin päättänyt lausua\nheille maailman kaikkein kauneimpia asioita. Yli neljännestunnin\nhoitelin keskusteluani. Mutta he eivät puhuneet kahtakaan sanaa\nsamaan suuntaan, vaan leikkasivat turmiotatuottavain Kohtalotarten\ntavoin kaikkien puheitteni langan. Voit uskoa, että älypään maine on\nvaikeasti säilytettävissä. En ymmärrä, mitä sinä olet tehnyt siinä\nonnistuaksesi.\"\n\n\"Pälkähtääpä päähäni muuan aate\", jatkoi toinen: \"ryhtykäämme\nyhteistyöhön hankkiaksemme itsellemme älyä ja sukkeluutta. Tehkäämme\nsitä varten luja liitto. Määrätkäämme kumpainenkin toisillemme joka\npäivä aihe, mistä meidän tulee puhua, ja avustakaamme toisiamme niin\npontevasti, että jos joku aikoo keskeyttää meidät juuri ajatustemme\nparhaan tulvan aikana, me vedämme hänet omalle tahollemme; ja ellei\nhän tahdo tulla hyvällä, teemme hänelle väkivaltaa. Edelleen on\nmeidän otollista sopia kohdista, missä on osoitettava hyväksymistä,\nmissä on hymyiltävä ja missä on suorastaan naurettava täyttä kurkkua.\nSaat nähdä, että me tulemme määräämään kaikkien keskustelujen sävyn\nja että tullaan ihailemaan älymme vilkkautta ja sukkeluuksiemme\nsattuvaisuutta. Me suomme toisillemme suojaa molemminpuolisin\npäännyökähdyksin. Sinä loistat tänään ja huomenna tulee sinusta minun\navustajani. Kun minä astun seurassasi johonkin taloon, huudahdan\nminä sinua osoittaen: 'Minun täytyy ihan pakolla kertoa teille\nse erinomaisen huvittava vastaus, minkä tämä herra antoi eräälle\nmiehelle, jonka tapasimme kadulla.' Ja sitten käännyn sinun puoleesi:\n'Eipä hän osannut moista odottaakaan: kyllä hän oli ällistyksissään.'\nLausun edelleen muutamia säkeitäni ja sinä sanot: 'Olin läsnä silloin\nkun hän ne sepitti. Istuttiin silloin illallispöydässä, eikä hänen\ntarvinnut miettiä hetkeäkään.' Joskus teemme toisistamme pientä\npilaakin, sinä ja minä, ja ihmiset sanovat silloin: 'Katsokaas,\nkuinka he hyökkäävät toistensa kimppuun. Katsokaas, kuinka he\npuolustautuvat. He eivät suinkaan säästä toisiaan. Odotetaanpas,\nkuinka hän pääsee tuostakin ansasta. Mainiosti! Mikä kekseliäisyys!\nSepä vasta on oikeata taistelua.' Mutta mepä emme sanokaan, että\nolimme harjoitukseksi kahakoineet jo edellisenä iltana. Täytyy\nostaa erinäisiä kirjoja, joihin on kerätty sukkeluuksia ja jotka on\nlaadittu sellaisia ihmisiä varten, joilla ei ole henkevyyttä, mutta\njotka kuitenkin tahtovat sitä teeskennellä. Kaikki riippuu siitä,\nosataanko käyttää hyviä malleja. Minun mielestäni meidän täytyy,\nennenkuin kuusi kuukautta on kulunut, kyetä hoitelemaan kokonaisen\ntunnin ajan keskustelua, joka on aivan tupaten täynnä kompasanoja.\nMutta siinäkin on oltava varuillaan: täytyy pitää huolta niiden\nmenestyksestä. Ei riitä vain hyvän sukkeluuden lausuminen, vaan\ntäytyy sitä levitellä ja kylvää kaikkialle. Ilman sitä vaivat ovat\nmenneet hukkaan. Ja minä tunnustan sinulle, ettei ole mitään niin\nmasentavaa kuin nähdä lausumansa soman sutkauksen kuolevan jonkun\ntyhmyrin korvaan. On kyllä totta, että me tässä suhteessa saamme\nusein pientä korvaustakin, kun osumme puhumaan typeryyksiä, jotka\nmenevät huomaamatta. Se onkin ainoa seikka, joka voi meitä tässä\ntilassa lohduttaa. Kas siinä, rakas ystävä, keino, johon meidän\non ryhdyttävä. Tee niinkuin minä sanon, ja minä lupaan sinulle,\nennenkuin puoli vuotta on ummessa, paikan Akatemiassa. Siitä näet,\nettei työ tule pitkäksi, sillä heti kun olet sinne päässyt, voit\nvallan hyvin unohtaa taitosi: Sinä olet kerta kaikkiaan älykäs ja\nhenkevä mies, tahdoitpa tai et. Ranskassahan on tunnettu asia, että\nniin pian kuin joku joutuu sen tai tämän yhdyskunnan jäseneksi,\nhäneen iskeytyy viipymättä n.s. yhdyskuntahenki. Niin on sinullekin\nkäyvä, enkä minä sinun puolestasi pelkää muuta kuin suosionosoitusten\ntulvaa.\"\n\nPariisissa, 6 p. Zilkadeh-kuuta v. 1714.\n\n\n\n\n55. kirje.\n\nRica kirjoittaa Ibbenille Smyrnaan.\n\n\nEuroopan kansojen keskuudessa tasoittaa avioliiton ensimmäinen\nneljännestunti kaikki vaikeudet. Äärimmäiset hellyydenosoitukset\nsattuvat aina samoihin aikoihin kuin vihkitoimituskin. Täkäläiset\nnaiset eivät suinkaan menettele samoin kuin meidän persiattaremme,\njotka puolustavat taistelutannerta joskus kokonaisia kuukausia. Ei\nole mitään niin helppoa kuin eurooppalaisten naisten valloittaminen:\nelleivät he mitään menetä, niin johtuu se siitä, ettei heillä ole\nmitään menetettävääkään. Häpeä sanoa: kaikki ihmiset tietävät heidän\ntappionsa hetken, ja tähtiä kyselemättä voidaan tarkalleen ennustaa\nheidän lastensa syntymisen aika.\n\nRanskalaiset puhuvat tuskin milloinkaan vaimoistaan. Se johtuu siitä,\nettä he pelkäävät puhua heistä ihmisten kuullen, jotka tuntevat\nheidät paremmin kuin he itse.\n\nHeidän joukossaan on henkilöitä, hyvin onnettomia, joita ei kukaan\nlohduta: ne ovat mustasukkaisia aviomiehiä. Heidän joukossaan on\nhenkilöitä, joita kaikki vihaavat: ne ovat mustasukkaisia aviomiehiä.\nHeidän joukossaan on henkilöitä, joita kaikki ihmiset halveksivat: ne\novat yhä mustasukkaisia aviomiehiä.\n\nNiinpä ei olekaan maata, missä niitä olisi niin vähän kuin Ranskassa.\nHeidän levollisuutensa ei suinkaan perustu siihen luottamukseen,\nmitä he tuntevat vaimojansa kohtaan, vaan päinvastoin siihen huonoon\nkäsitykseen, mikä heillä näistä on. Kaikki aasialaisten viisaat\nvarovaisuustoimet, hunnut, jotka naisia peittävät, vankilat, joissa\nnäitä säilytetään, eunukkien valpas vartiointi näyttävät heistä\nsopivammilta tämän sukupuolen yritteliäisyyden kiihottamiseen kuin\nsen masentamiseen. Täällä taipuvat aviomiehet nurkumatta kohtaloonsa\nja pitävät uskottomuutta väistämättömän tähden kolhauksena.\nAviomiestä, joka haluaisi yksinään omistaa vaimonsa, pidettäisiin\nyleisen ilon häiritsijänä ja vähämielisenä, joka tahtoisi nauttia\nauringonvalosta jättämällä siitä osattomiksi kaikki muut ihmiset.\n\nTäällä on aviomies, joka rakastaa vaimoansa, otus, jolla ei ole\nkylliksi ansioita kohdistaakseen itseensä jonkun toisen vaimon\nrakkautta; joka käyttää väärin lain suomaa pakkoa korvatakseen\npuuttuvaa viehätysvoimaansa; joka turvautuu kaikkiin etuihinsa\nkokonaisen seurapiirin vahingoksi; joka anastaa itselleen sellaista,\nmikä on hänelle annettu vain pantiksi, ja joka tekee kaiken\nvoitavansa kumotakseen sen hiljaisen sopimuksen, mikä muodostaa niin\nyhden kuin toisenkin sukupuolen onnen. Nimitystä \"kauniin naisen\nmies\", jota perin huolellisesti salataan Aasiassa, kannetaan täällä\ntäysin tyynesti. Täällähän tietää jokainen saavansa puolestaan tehdä\nhyökkäyksiä mille suunnalle tahansa. Ruhtinas, joka on menettänyt\nyhden kaupungin, valloittaa lohdutuksekseen toisen: silloin kun\nturkkilainen anasti meiltä Bagdadin, emmekö me riistäneet Mogulilta\nKandaharin linnoitusta?\n\nMiestä, joka yleensä sietää vaimonsa uskottomuutta, ei suinkaan\nmoitita. Päinvastoin ylistetään hänen maltillisuuttaan. Vain muutamat\nerikoistapaukset ovat häpeällisiä.\n\nTätä ei ole kuitenkaan niin käsitettävä, etteikö täällä olisi myös\nhyveellisiä naisia. Voidaanpa sanoa heitä pidettävän arvossakin.\nOpastajani näyttikin heidät minulle aina. Mutta he olivat kaikki niin\nrumia, että täytyy olla pyhimys ollakseen vihaamatta hyvettä.\n\nKaiken sen jälkeen, mitä olen Sinulle kertonut tämän maan tavoista,\non Sinun helppo huomata, etteivät ranskalaiset juuri isosti välitä\nuskollisuudesta. Heidän nähdäkseen on yhtä naurettavaa vannoa\nnaiselle rakastavansa häntä aina kuin luvata aina voivansa hyvin tai\nolevansa aina onnellinen. Kun he lupaavat rakastaa jotakin naista\naina, edellyttävät he, että tämä nainenkin lupaa puolestaan olla aina\nrakastettava. Ellei hän täytä lupaustaan, eivät hekään katso olevansa\nsidottuja sanaansa.\n\nPariisissa, 7 p. Zilkadeh-kuuta v. 1714.\n\n\n\n\n56. kirje.\n\nUsbek kirjoittaa Ibbenille Smyrnaan.\n\n\nEuroopassa pelataan paljon, ja pelaaminen onkin muodostunut\noikeaksi ammatiksi. Pelaajan nimi korvaa syntyperää, omaisuutta,\nrehellisyyttä, ja se nostaa jokaisen, jolla se on, kunnon ihmisten\njoukkoon ilman muuta, vaikka joka ikinen tietääkin varmaan hyvin\nusein erehtyneensä niin arvostellessaan. Mutta kuin yhteisestä\nsopimuksesta ovat kaikki siinä suhteessa parantumattomia.\n\nVarsinkin naiset harrastavat täällä peliä. On kyllä totta, että\nhe antautuvat siihen nuoruudessaan etupäässä vain auttaakseen\nerästä toista heille rakkaampaa intohimoa. Mutta sitä mukaa kuin he\nvanhenevat, näyttää heidän peli-intonsa elpyvän uuteen eloon, ja sen\nintohimon asiana onkin sitten täyttää muiden intohimojen jättämä\ntyhjyys.\n\nHeidän pyrintönään on aviomiesten syökseminen taloudelliseen\nperikatoon. Ja siinä onnistuakseen heillä on omat keinonsa kaikkina\nikäkausinaan, varhaisimmasta nuoruudesta raihnaisimpaan vanhuuteen\nasti: puvut ja vaunut alkavat sekasorron, keimailu lisää sitä ja peli\nsaattaa sen huippuunsa.\n\nUsein olen nähnyt yhdeksän, kymmenen naista tai oikeammin yhdeksän,\nkymmenen vuosisataa kokoontuneina pöydän ympärille. Minä olen nähnyt\nheidän toiveensa, heidän pelkonsa, heidän riemunsa ja varsinkin\nheidän raivonsa: olisitpa silloin luullut, ettei heillä tulisi\nolemaan enää rauhoittumisen aikaa, vaan että elämä olisi pakeneva\nheistä ennen heidän epätoivoaan. Sinä olisit epäillyt, suorittivatko\nhe maksunsa velkojilleen vaiko perillisilleen.\n\nPyhä Profeettamme näyttää etupäässä pyrkineen pidättämään meitä\nkaikesta, mikä saattaa hämmentää järkeä. Hän on kieltänyt meiltä\nviinin juomisen, koska se hautaa järjen sumuihinsa. Hän on\nerikoisella määräyksellä evännyt meiltä uhkapelit. Ja milloin hänen\non ollut mahdotonta poistaa intohimojen syytä, on hän kuitenkin\nkoettanut lieventää niitä. Rakkaus ei meidän keskuudessamme tuota\nsekasortoa eikä kiihkoa. Se on riutuva intohimo, joka jättää sielumme\nrauhaan. Vaimojen monilukuisuus pelastaa meidät heidän vallastaan ja\nvaimentaa halujemme villin voiman.\n\nPariisissa, 18 p. Zilhageh-kuuta v. 1714.\n\n\n\n\n57. kirje.\n\nUsbek kirjoittaa Rhedille Venetsiaan.\n\n\nTäkäläiset irstailijat elättävät suunnatonta ilotyttöjen laumaa ja\nuskovaiset lukematonta dervishien joukkoa. Nämä dervishit tekevät\nkolme lupausta: kuuliaisuuden, köyhyyden ja siveyden lupaukset.\nEnsimmäistä sanotaan heidän parhaiten noudattavan. Mitä toiseen\ntulee, vakuutan Sinulle, ettei siitä välitetä vähääkään. Kolmannesta\nannan Sinun itse muodostaa mielipiteesi.\n\nMutta niin rikkaita kuin nämä dervishit lienevätkin, eivät he\nmilloinkaan luovu köyhän ominaisuudestaan: ennen hylkäisi meidän\nmainehikas sulttaanimme komeat ja ylevät arvonimensä. He ovat\noikeassa, sillä tämä köyhän nimi estää heitä tosiaan olemasta köyhiä.\n\nLääkärit ja muutamat tällaiset dervishit, joita sanotaan\nrippi-isiksi, saavat täällä aina osakseen joko liiallista\nkunnioitusta tai liiallista halveksuntaa. Kuitenkin sanotaan\nperillisten tulevan paremmin toimeen lääkärien kuin rippi-isien\nkanssa.\n\nJoku päivä sitten kävin eräässä näiden dervishien luostarissa.\nMuuan heistä, kunnianarvoisa valkohapsinen vanhus, otti minut hyvin\nsäädyllisesti vastaan. Näytettyään minulle koko talon, vei hän minut\npuutarhaan, missä aloimme keskustella. \"Arvoisa isä\", sanoin hänelle,\n\"mikä toimi Teillä on veljeskunnassa?\"\n\n\"Hyvä herra\", vastasi hän, näyttäen olevan hyvin mielissään\nkysymyksestäni, \"minä olen omantunnonasiain ratkaisija.\"\n\n\"Omantunnonasiain ratkaisija!\" ihmettelin minä. \"Koko sinä aikana,\nminkä olen Ranskassa viettänyt, en ole kuullut puhuttavan tästä\nvirasta.\"\n\n\"Kuinka niin! Te ette tiedä, mitä on omantunnonasiain ratkaisija? No\nniin, kuulkaahan sitten, niin annan teille siitä käsityksen, joka ei\njätä teille enää mitään toivomisen sijaa. On olemassa kahdenlaisia\nsyntejä: kuolemansyntejä, jotka sulkevat ihmisen ehdottomasti\nparatiisista, ja heikkoudensyntejä, jotka tosin loukkaavat Jumalaa,\nmutta jotka eivät kuitenkaan vihastuta häntä niin perinpohjin, että\nhän riistäisi meiltä autuuden. Näin ollen on koko meidän taitomme\ntarkoitus tarkalleen eroittaa nämä kahdenlaiset synnit toisistaan.\nSillä ellemme ota lukuun muutamia vapaa-ajattelijoita, tahtovat\nkaikki kristityt päästä paratiisiin. Mutta nythän on tuskin ketään,\njoka ei tahtoisi ansaita sitä niin helpolla kuin suinkin mahdollista.\nKun tuntee tarkoin kuolemansynnit, voi koettaa olla tekemättä niitä,\nja niin tulee vanhurskaus täytetyksi. On kuitenkin ihmisiä, jotka\neivät tavoittele niin suurta täydellisyyttä. Ja kun he eivät ole\nlainkaan kunnianhimoisia, eivät he välitä ensimmäisistä sijoista.\nNiinpä he laittautuvatkin paratiisiin niin nipin napin kuin voivat.\nKunhan he vain siellä ovat, riittää se heille: he eivät halua tehdä\nhitustakaan liian paljon tai liian vähän. He ovat ihmisiä, jotka\nryöstävät taivaan pikemmin kuin he sen saavat, ja jotka sanovat\nJumalalle: 'Herra, minä olen täyttänyt tarkalleen Sinun ehtosi, etkä\nSinä voi olla puolestasi täyttämättä lupauksiasi. Koska minä en ole\ntehnyt enempää kuin Sinä olet minulta vaatinut, vapautan minä Sinut\nantamasta minulle enempää kuin Sinä olet luvannut'.\"\n\n\"Me olemme siis tuiki tarpeellisia ihmisiä, hyvä herra. Mutta siinä\nei ole kuitenkaan kaikki. Saatte kohta kuulla yhtä ja toista lisää.\nTeko ei muodosta rikosta, vaan rikoksen tekijän tietoisuus. Ken\ntekee pahan teon luullen, ettei se olekaan mikään paha teko, on\nomantuntonsa puolesta rauhassa. Ja kun nyt on olemassa määrätön\njoukko epätietoisia tekoja, saattaa omantunnonasiain ratkaisija\nsuoda niille sen hyvyyden määrän, mitä niillä ei ole, selittämällä\nne hyviksi. Mikäli hän tällöin kykenee saamaan ihmiset vakuutetuiksi\nsiitä, ettei näihin tekoihin sisälly mitään turmiollista, poistaa hän\nniistä kaiken turmion.\n\n\"Minä paljastan tässä Teille ammattini salaisuudet, ammattini, jossa\nolen vanhentunut. Minä näytän Teille kaikki sen hienot taikatemput:\nkaikkea voidaan tässä maailmassa muokata, sellaistakin, mikä ei näytä\nsiihen lainkaan soveltuvan.\"\n\n\"Arvoisa isä\", virkoin minä, \"se on vallan hyvä. Mutta kuinka\nsuoriudutte taivaasta? Jos suursofilla olisi hovissaan mies,\njoka tekisi hänelle samaa, mitä te teette Jumalallenne, joka\njakelisi hänen käskyjään eri luokkiin ja joka ilmoittaisi hänen\nalamaisilleen, missä tapauksissa niitä on noudatettava ja missä taas\nniistä käy tinkiminen, toimittaisi hän moisen miehen heti paikalla\nseivästetyksi.\"\n\nMinä tervehdin dervishiäni ja poistuin odottamatta hänen vastaustaan.\n\nPariisissa, 23 p. Maharram-kuuta v. 1714.\n\n\n\n\n58. kirje.\n\nRica kirjoittaa Rhedille Venetsiaan.\n\n\nPariisissa, rakas Rhedi, on monenlaisia ammatteja.\n\nSiellä saattaa esim. joku sangen kohtelias mies tulla tarjoamaan\nsinulle pilkkahinnasta kullan tekemisen salaisuutta.\n\nToinen lupaa päästää sinut ilmanhenkien vuoteeseen, kunhan vain olet\nensin ollut kolmekymmentä vuotta naisia näkemättä.\n\nSitten voit kohdata niin taitavia tietäjiä, että he sanovat sinulle\nkoko elämäsi, kunhan he vain ovat ensiksi saaneet neljännestunnin\nhaastatella palvelijoitasi.\n\nNokkelat naiset tekevät neitsyydestä kukan, joka lakastuu ja\nvirkoo joka päivä ja jonka poimiminen on sadannella kerralla vielä\ntuskallisempaa kuin ensimmäisellä.\n\nOnpa sellaisiakin, jotka korjaavat taitonsa voimalla kaikki ajan\ntuottamat vauriot ja jotka osaavat toimittaa uudelleen kasvoille\nniiden väistyvän kauneuden, jopa manata naisen takaisin vanhuuden\nhuipultakin ja palauttaa hänet hänen varhaisimman nuoruutensa helmaan.\n\nKaikki nämä ihmiset elävät tai yrittävät elää kaupungissa, joka on\nkaiken keksimiskyvyn äiti.\n\nKansalaisten tuloja ei siellä suinkaan anneta vuokralle: niiden\nperustuksenahan ovat vain äly ja oveluus. Kullakin on niistä oma\nosansa, josta hän koettaa hyötyä parhaansa mukaan.\n\nKen yrittäisi lukea kaikki ne lainoppineet, jotka tavoittelevat sen\ntai tämän moskeijan tuloja, hän olisi samalla laskenut meren hiekan\nja meidän hallitsijamme orjat.\n\nMäärätön joukko kielten, taiteiden ja tieteiden opettajia opettaa\nsellaista, mitä he eivät itsekään osaa. Ja tämä kyky onkin varsin\nmerkillinen, sillä eihän vaadita paljoakaan älyä sellaisen\nopettamiseen, minkä osaa, kun taas täytyy olla rajattomasti älyä\nsellaisen opettamisessa, mistä ei itsekään mitään tiedä.\n\nTäällä saattaa ihminen kuolla vain äkillisesti: kuoleman ei ole\ntäällä mahdollista osoittaa muutoin valtaansa. Sillä joka nurkassa\non ihmisiä, joilla on pettämättömiä lääkkeitä kaikkiin ajateltaviin\ntauteihin.\n\nKaikkiin myymälöihin on viritetty näkymättömiä verkkoja, joihin\nkaikki ostajat takertuvat. Niistä voi kuitenkin joskus selviytyä\nhelpollakin: nuori myyjätär voi kuherrella kokonaisen tunnin oudon\nmiehen kanssa saadakseen hänet ostamaan kimpun hammastikkuja.\n\nEi ole sitä ihmistä, joka ei lähtisi tästä kaupungista varovaisempana\nkuin hän sinne tuli: kun joutuu jakamaan omaisuuttaan muille, oppii\nsitä säilyttämään. Se onkin ainoa edullinen oppi, minkä muukalainen\nvoi saada tässä viekottelevassa kaupungissa.\n\nPariisissa, 10 p. Saphar-kuuta v. 1714.\n\n\n\n\n59. kirje.\n\nRica kirjoittaa Usbekille ------:een.\n\n\nÄskettäin kävin talossa, johon oli kerääntynyt piiri kaikenkaltaisia\nihmisiä. Keskustelun oli vallannut, sen huomasin tullessani, kaksi\nvanhaa rouvaa, jotka olivat turhaan tehneet työtä koko aamupäivän\nnäyttääkseen nuorilta. \"Täytyy myöntää\", virkkoi toinen heistä,\n\"että nykyajan miehet ovat sentään hyvin erilaisia kuin ne miehet,\njoita me näimme nuoruudessamme: he olivat kohteliaita, ystävällisiä,\nhyväntahtoisia. Mutta nykyään ovat miehet minusta aivan sietämättömän\ntöykeitä.\"\n\n\"Kaikki on muuttunut\", puuttui silloin puheeseen muuan suuresti\nluuvalon vaivaama mies. \"Aika ei ole enää sellainen kuin ennen.\nNeljäkymmentä vuotta sitten voivat kaikki hyvin, kaikki kävelivät\nomin jaloin, kaikki olivat iloisia, kaikki harrastivat vain naurua ja\ntanssia. Nykyään ovat kaikki aivan sietämättömän surullisia.\"\n\nHetkistä myöhemmin keskustelu kääntyi valtiollisiin asioihin.\n\"Hiisi vieköön!\" huudahti muuan vanhanpuoleinen herrasmies,\n\"valtiota ei enää hallita: näyttäkäähän minulle nykyään ministeri\nsellainen kuin herra Colbert. Minä tunsin hyvin hänet, tämän herran\nColbert'in. Hän oli ystäviäni. Hän maksatutti aina minun eläkkeeni\nennenkuin kenenkään muun. Mikä mainio järjestys silloin väliksikään\nraha-asioissa! Kaikki olivat silloin varoissaan. Mutta nykyään minä\nolen puilla paljailla.\"\n\n\"Hyvä herra\", virkkoi siihen muuan kirkon palvelija, \"puhutte nyt\nvoittamattoman hallitsijamme kaikkein ihmeellisimmästä kaudesta. Onko\nolemassa mitään niin suurenmoista kuin se, mitä hän teki silloin\nkerettiläisyyden tuhoamiseksi?\"\n\n\"Ja ettekö laske miksikään kaksintaistelujen poistamista?\" kysyi\ntyytyväisen näköisenä toinen mies, joka ei ollut vielä virkkanut\nhalaistua sanaa.\n\n\"Huomautus on vallan paikallaan\", kuiskasi joku korvaani. \"Tämä\nmies on perin ihastunut julistuksesta ja noudattaa sitä niin\ntunnollisesti, että hän kuusi kuukautta sitten otti selkäänsä sata\nkepiniskua vain ollakseen sitä loukkaamatta.\"\n\nMinusta näyttää siltä, Usbek, ettemme me voi milloinkaan arvostella\nasioita muutoin kuin tiedottomasti suhteuttamalla ne itseemme. En\nole lainkaan kummissani, vaikka neekerit maalaavatkin pirun hohtavan\nvalkoiseksi ja jumalansa sysimustiksi, vaikka eräiden kansojen\nVenuksella onkin aina reisiin asti riippuvat rinnat ja vaikka\nvihdoin kaikki epäjumalanpalvelijat ovatkin varustaneet jumalansa\nihmiskasvoilla ja antaneet niille kaikki omat taipumuksensa. Sangen\nsattuvasti on sanottu, että jos kolmiot loisivat itselleen jumalan,\nantaisivat ne sille kolme kylkeä.\n\nRakas Usbek! Kun näen ihmisten ryömivän pienen pienellä\nainehiukkasella, nimittäin maapallolla, joka on vain piste\navaruudessa, ja kuitenkin asettuvan suoraan Kaitselmuksen malleiksi,\nen ymmärrä, miten sovittaa niin ääretön hulluus niin äärettömään\npienuuteen.\n\nPariisissa, 14 p. Saphar-kuuta v. 1714.\n\n\n\n\n60. kirje.\n\nUsbek kirjoittaa Ibbenille Smyrnaan.\n\n\nKysyt minulta, onko Ranskassa juutalaisia. Tiedä siis, että\nkaikkialla, missä on rahaa, on myöskin juutalaisia. Kysyt minulta,\nmitä he siellä tekevät. Täsmälleen samaa, mitä he tekevät Persiassa.\nEi mikään muistuta niin aasialaista juutalaista kuin eurooppalainen\njuutalainen.\n\nKristittyjen keskuudessa he osoittavat samoin kuin meidänkin\nkeskuudessamme lannistumatonta, suorastaan hulluudeksi yltyvää\nitsepäisyyttä silloin kun on kysymys heidän uskonnostaan.\n\nJuutalaisten uskonto on vanha kanto, josta on putkahtanut kaksi\noksaa, koko maapallon peittävää: tarkoitan muhamettilaisuutta ja\nkristinuskoa. Tai paremmin sanoen: se on äiti, joka on synnyttänyt\nkaksi tytärtä, jotka ovat vaivanneet sitä tuhansin vitsauksin,\nsillä uskonnollisissa asioissa ovat läheisimmät sukulaiset pahimpia\nvihollisia. Mutta niin huonoa kohtelua kuin se on niiltä saanutkin,\nei se osaa olla ylpeilemättä siitä, että on ne maailman saattanut.\nSe käyttää molempia syleilläkseen koko maailmaa, samalla kun sen\nkunnianarvoisa vanhuus toiselta puolen syleilee kaikkia aikoja.\n\nJuutalaiset ovat siis mielestään kaiken pyhyyden lähde ja kaiken\nuskonnon alku. Meitä he pitävät taas kerettiläisinä, jotka ovat\nväärentäneet lain tai pikemminkin olemme heidän nähdäkseen\nkapinallisia juutalaisia.\n\nJos muutos olisi tapahtunut vähitellen ja huomaamatta, olisivat hekin\nluullakseni helposti joutuneet viettelyksen pauloihin. Mutta kun se\ntuli äkkiä ja väkivaltaisesti, kun he voivat osoittaa niin yhden kuin\ntoisenkin syntymän päivän ja hetken, ovat he kiukuissaan nähdessään\nmeidänkin lukevan aikakausia ja pysyttelevät visusti uskonnossa, jota\nei maailmakaan iässä voita.\n\nMilloinkaan he eivät ole Euroopassa nauttineet niin suurta rauhaa\nkuin nykyisin. Kristittyjenkin keskuudessa aletaan vähitellen\nvapautua siitä suvaitsemattomuuden hengestä, joka heissä aikaisemmin\nasui: Espanjassa on havaittu maan kärsineen juutalaisten\nkarkottamisesta ja Ranskassa niiden kristittyjen kiusaamisesta,\njoiden usko poikkesi hiukan ruhtinaan uskosta. On älytty, että\nuskonnon levittämisen into on eroitettava kiintymyksestä, jota tulee\ntuntea sitä kohtaan, ja ettei sen rakastamiseksi ja noudattamiseksi\nole lainkaan välttämätöntä vihata ja vainota niitä, jotka eivät sitä\nnoudata.\n\nOlisi suotavaa, että musulmaanimme ajattelisivat tästä asiasta yhtä\njärkevästi kuin kristityt, että voitaisiin kerta kaikkiaan tehdä\nrauha Alin ja Abu Bekrin välillä ja jättää Jumalan ratkaistavaksi\nnäiden pyhien profeettain ansioita koskeva kiista. Minä tahtoisin\nheitä palvottavan kunnioitusta ja arvonantoa osoittavin teoin eikä\nturhin etevämmyydenjulistuksin, ja minusta olisi viisainta koettaa\nansaita heidän suosiotaan, mihin paikkaan Jumala lie sitten heidät\nmäärännytkin: joko oikealle kädelleen tai valtaistuimensa astinlaudan\nalle.\n\nPariisissa, 18 p. Saphar-kuuta v. 1714.\n\n\n\n\n61. kirje.\n\nUsbek kirjoittaa Rhedille Venetsiaan.\n\n\nÄskettäin menin erääseen kuuluisaan kirkkoon, jonka nimenä on\nNotre-Dame. Ihaillessani tätä suurenmoista rakennusta oli minulla\ntilaisuus keskustella erään pappismiehen kanssa, jonka uteliaisuus\noli tuonut sinne niinkuin minutkin. Puhe osui hänen ammattinsa\nrauhallisuuteen. \"Useimmat ihmiset\", sanoi hän, \"kadehtivat meidän\ntoimemme tarjoamaa onnea. Ja he ovat oikeassa. Kuitenkin on sillä\nikävätkin puolensa. Me emme elä niin erossa maailmasta, ettei meitä\ntuhansissa tiloissa kutsuttaisi sen hälinään. Ja meillä onkin siinä\nvarsin vaikea tehtävä suoritettavana.\n\n\"Maailman lapset ovat kummallisia. He eivät voi sietää meidän\nhyväksymistämme enempää kuin meidän moitteitammekaan. Jos me aiomme\noikaista heitä, pitävät he meitä naurettavina. Jos me annamme\nheille tunnustuksemme, pitävät he meitä ihmisinä, jotka eivät täytä\ntehtäväänsä. On erinomaisen nöyryttävää ajatella herättäneensä\npahennusta yksinpä jumalattomienkin keskuudessa. Meidän on siis pakko\nkäyttäytyä kaksimielisesti ja vaikuttaa vapaauskojiin, ei suinkaan\njyrkällä suhtautumisella, vaan epätietoisuudella, johon me heidät\njätämme, mikäli on kysymyksessä meidän ajatuksemme heidän puheistaan.\nSiihen tarvitaan melkoista kekseliäisyyttä. Tämä näennäinen\npuolueettomuus on näet vaikea noudatettava. Maailman lapset, jotka\nuskaltavat kaikkea, jotka heittäytyvät kaikkien päähänpistojensa\nvaltaan ja jotka aina menestyksen mukaan jatkavat niitä tai hylkäävät\nne, saavuttavat paljon suurempaa suosiota.\n\n\"Eikä siinä kaikki. Me emme voi maailman hälinässä säilyttää tätä\nniin onnellista ja rauhallista tilaa, jota niin paljon ylistetään.\nHeti kun me sen keskelle ilmestymme, pakotetaan meidät väittelemään.\nMeidät pakotetaan esimerkiksi todistamaan rukouksen hyödyllisyys\nihmiselle, joka ei usko Jumalaan, paaston välttämättömyys toiselle,\njoka on koko ikänsä kieltänyt sielun kuolemattomuuden. Moinen\nyritys on sangen työläs, eivätkä naurajat ole suinkaan meidän\npuolellamme. Vieläpä enemmänkin: jonkinlainen kiihko vetää muitakin\nmeidän omiin mielipiteisiimme kalvaa meitä lakkaamatta ja kuuluu\nikäänkuin ammattiimme. Se on yhtä naurettavaa kuin jos nähtäisiin\neurooppalaisten koettavan ihmisluontoa parantaakseen pestä\nvalkoiseksi afrikkalaisten naamaa. Me tuotamme häiriötä valtioon, me\nkiusaamme itseämme saadaksemme kaikki tunnustamaan uskonkappaleita,\njoilla ei ole suinkaan mitään perustavaa merkitystä. Ja me olemme\nikäänkuin se Kiinan valloittaja, joka nostatti alamaisensa yleiseen\nkapinaan vaadittuaan heitä leikkaamaan tukkansa tai kyntensä.\n\n\"Jopa se intokin, millä me koetamme saada hoitoomme uskottuja sieluja\ntäyttämään pyhän uskontomme asettamat velvollisuudet, on usein\nvaarallinen, eikä siinä voi koskaan olla kyllin varovainen. Muuan\nkeisari, nimeltänsä Theodosius, antoi surmata miekan terällä erään\nkaupungin kaikki asukkaat, vaimot ja pienet lapsetkin. Kun hän\nsitten yritti käydä kirkkoon, suljetutti muuan piispa, nimeltänsä\nAmbrosius, ovet häneltä kuin murhamieheltä ja pyhäinhäväisijältä\nikään ja teki siinä sankarillisen teon. Suoritettuaan sen sovituksen,\nminkä moinen rikos vaati, ja päästyään kirkkoon, asettui tämä keisari\npappien paikalle. Samainen piispa karkotti hänet sieltä ja teki siinä\nuskonkiihkoisen ja mielettömän teon. Tässäkin osoittautui jälleen\ntodeksi, että on varottava liiallista intoilua. Sillä mitä se koski\nuskontoa tai valtiota, oliko tämän ruhtinaan paikka pappien joukossa\nvaiko ei?\"\n\nPariisissa, 1 p. ensimmäistä Rebiab-kuuta v. 1714.\n\n\n\n\n62. kirje.\n\nZelis kirjoittaa Usbekille Pariisiin.\n\n\nKun Sinun tyttäresi on nyt täyttänyt seitsemännen vuotensa,\nolen luullut olevan ajan siirtää hänet vaimolan sisähuoneisiin\nja odottamatta hänen kymmenettä ikävuottaan uskoa hänet mustien\neunukkien huostaan. Eihän voitane liian varhain riistää nuorelta\nnaiselta lapsuuden vapautta ja antaa hänelle pyhää kasvatusta niiden\npelottavien muurien sisäpuolella, missä kainous asuu.\n\nSillä minä en voi olla samaa mieltä kuin ne äidit, jotka sulkevat\ntyttärensä vaimolaan vasta sitten kun he aikovat valita näille\npuolison, jotka pikemminkin tuomitsevat tyttärensä vaimolaan kuin\nheidät sen oloihin pyhittävät, ja pakottavat heidät näin väkivalloin\nomaksumaan elämäntavan, mihin heidän olisi tullut nämä hellästi\ninnostuttaa. Onko sitten odotettava kaikkea järjen voimalta, eikä\nmitään tottumuksen lempeydeltä?\n\nTurhaan puhutaan meille siitä alistuneesta asemasta, minkä luonto\non meille määrännyt: ei riitä vain saada meidät ymmärtämään, meitä\ntäytyy myös harjoittaa siihen, niin että se tukee meitä sinä\nkohtalokkaana aikana, jolloin intohimot heräävät ja yllyttävät meitä\nriippumattomuuteen.\n\nEllei meitä sitoisi teihin muu kuin velvollisuus, saattaisimme joskus\nunohtaa sen. Ellei meitä innostuttaisi siihen muu kuin luonnollinen\ntaipumus, voisi ehkä toinen voimakkaampi taipumus sitä heikontaa.\nMutta sitten kun lait ovat antaneet meidät yhdelle ainoalle miehelle,\novat ne riistäneet meidät kaikilta muilta ja siirtäneet meidät niin\nkauas heistä kuin jos olisimme sadantuhannen peninkulman päässä.\n\nLuonto, joka aina pitää niin hyvää huolta miehistä, ei ole\nrajoittunut antamaan heille haluja. Se on suonut niitä meillekin ja\nse on tehnyt meistä heidän autuutensa kiihtyviä välikappaleita. Se on\nsytyttänyt meihin intohimojen tulen hankkiakseen heille tilaisuuden\nelää rauhallisina. Jos he milloin menettävät tunteettomuutensa, on se\nmäärännyt meidät palauttamaan heidät siihen jälleen, meidän saamatta\nmilloinkaan nauttia siitä onnellisesta tilasta, mihin me heidät\ntoimitamme.\n\nÄlä kuitenkaan kuvittele, Usbek, että Sinun asemasi olisi\nonnellisempi kuin minun. Minulla on ollut täällä tuhansia nautintoja,\njoista Sinä et tiedä mitään. Mielikuvitukseni on tehnyt lakkaamatta\ntyötä selvittääkseen minulle niiden oikean arvon. Minä olen elänyt,\nmutta Sinä olet vain kaihonnut.\n\nSiinä vankilassakin, missä Sinä minua pidät, minä olen Sinua\nvapaampi. Mitä enemmän Sinä lisäät vartiointini valppautta, sitä\nenemmän nautin Sinun levottomuudestasi. Ja Sinun epäluulosi, Sinun\nmustasukkaisuutesi, Sinun huolesi ovat kaikki Sinun riippuvaisuutesi\nmerkkejä.\n\nJatka vain, rakas Usbek. Ympäröi minut vartijoilla öin ja päivin,\näläkä luota tavallisiin varovaisuustoimiin. Lisää minun onneani\ntekemällä oma onnesi varmaksi ja tiedä, etten minä pelkää mitään\nmuuta kuin Sinun välinpitämättömyyttäsi.\n\nIspahanin palatsissa, 2 p. ensimmäistä Rebiab-kuuta v. 1714.\n\n\n\n\n63. kirje.\n\nRica kirjoittaa Usbekille ------:een.\n\n\nLuulenpa Sinun aikovan viettää koko elämäsi maalla. Alussa menetin\nSinut näkyvistäni vain pariksi kolmeksi päiväksi. Nyt on jo kulunut\nkaksi viikkoa, enkä minä ole nähnyt Sinua vilahdukseltakaan! Tottahan\nonkin, että Sinä oleskelet viehättävässä talossa, että Sinulla on\nsiellä sopivaa seuraa ja että Sinä saat siellä haastella ja järkeillä\nmielin määrin: eipä muuta tarvitakaan, kun Sinä jo unohdat koko\nmaailman.\n\nMitä minuun tulee, kulkee minun elämäni kutakuinkin samanlaista\nuraa kuin Sinä olet nähnyt sen kulkevan. Seurustelen ahkerasti\nsuuressa maailmassa ja koetan oppia sitä tuntemaan. Hengestäni katoaa\nvähitellen kaikki, mikä siinä muistuttaa aasialaisuutta, ja se taipuu\nvaivatta eurooppalaisiin tapoihin. Minä en enää kovin hämmästy\nnähdessäni samassa talossa viisi, kuusi naista viiden, kuuden miehen\nseurana, enkä pidä sitä kovinkaan hulluna keksintönä.\n\nVoinpa väittää tulleeni tuntemaan naiset vasta tänne saavuttuani.\nOlen saanut heistä enemmän selkoa täällä yhdessä kuukaudessa\nkuin olisin saanut kolmessakymmenessä vuodessa vaimolan seinien\nsisäpuolella.\n\nMeidän keskuudessamme luonteet ovat kaikki samanlaisia, koska ne ovat\nväkisin taivutettuja: ihmisiä ei nähdä sellaisina kuin he ovat, vaan\nsellaisina kuin heidät pakotetaan olemaan. Tässä sydämen ja hengen\norjuudessa kuullaan puhuvan vain pelon, jolla on ainoastaan yksi\nkieli, eikä luonnon, joka ilmaiseiksen hyvin erilaisin tavoin, joka\nesiintyy perin moninaisin muodoin.\n\nTeeskentely, meidän keskuudessamme hyvin paljon käytetty ja\ntarpeellinen taito, on täällä tuntematon. Kaikesta puhutaan,\nkaikki nähdään, kaikki kuullaan. Sydän paljastetaan kasvojen\nlailla. Tavoissa, hyveessä, paheessakin ilmenee aina jonkinlaista\nvälittömyyttä.\n\nNaisten miellyttämiseksi tarvitaan erästä kykyä, erilaista kuin se\nkyky, joka miellyttää heitä vielä enemmän: se on eräänlaista henkistä\nleikittelyä, joka huvittaa heitä sikäli kuin se näyttää lupaavan\nheille joka hetki sellaista, mikä voidaan toteuttaa vain liiankin\npitkin väliajoin.\n\nTämä leikittely, joka luonnostaan kyllä sopii pukuhuoneeseen, näyttää\nlopulta muovanneen koko kansakunnan yleisluonteen. Leikitellään\nvaltioneuvostossa. Leikitellään sotajoukon etunenässä. Leikitellään\nvieraiden lähettiläiden kanssa. Erilaiset ammatit näyttävät\nnaurettavilta vain sikäli kuin niitä harjoitetaan vakavasti: lääkäri\nei olisi enää naurettava, jos hänen pukunsa olisi vähemmän synkkä ja\njos hän tappaisi potilaansa piloja puhellen.\n\nPariisissa, 10 p. ensimmäistä Rebiab-kuuta v. 1714.\n\n\n\n\n64. kirje.\n\nMustien eunukkien päällikkö kirjoittaa Usbekille Pariisiin.\n\n\nMinä olen sellaisessa pulassa, etten osaa sitä Sinulle kuvaillakaan,\nmahtava herra. Vaimola on kauhistavan epäjärjestyksen ja sekasorron\ntilassa. Sota vallitsee vaimojesi välillä. Eunukkisi ovat jakautuneet\nkahteen leiriin. Kuuluu vain valituksia, nurkumisia, moitteita.\nMinun nuhteitani halveksitaan. Kaikki näyttää olevan sallittua tänä\nkurittomuuden aikana. Minä olen enää vain tyhjä nimi vaimolassa.\n\nJoka ikinen vaimosi väittää olevansa toisia parempi syntyperänsä,\nkauneutensa, rikkautensa, älynsä ja Sinun rakkautesi puolesta,\nsamalla kun hän vetoaa johonkin tällaiseen etuunsa päästäkseen\nkaikissa suhteissa muiden edelle. Joka hetki menetän sen\npitkämielisen kärsivällisyyden, millä minä kuitenkin olen\nonnettomuudekseni tehnyt heidät kaikki tyytymättömiksi.\nVarovaisuuteni, jopa myöntyväisyytenikin, minun asemassani\nharvinainen ja outo ominaisuus, ovat olleet hyödyttömiä.\n\nSallitko minun paljastaa Sinulle, mahtava herra, kaikkien näiden\nepäjärjestysten syyn? Syy on kokonaan Sinun sydämesi ja sen hellän\nhuolenpidon, mitä Sinä heille osoitat. Ellet Sinä pidättäisi kättäni,\njos Sinä nuhteiden sijasta antaisit minun käyttää kuritusta, ellet\nSinä päästäisi heidän valituksiaan ja heidän kyyneleitään itseäsi\nhellyttämään, vaan lähettäisit heidät nyyhkyttämään minun eteeni,\nminä kun en helly milloinkaan, taivuttaisin heidät piankin ikeeseen,\njota heidän on kannettava, ja lannistaisin piankin heidän kopean ja\nitsevaltaisen mielensä.\n\nSitten kun minut oli viisitoistavuotiaana ryöstetty Afrikan\nsydämestä, kotimaastani, myytiin minut aluksi isännälle, jolla\noli yli kaksikymmentä vaimoa tai jalkavaimoa. Huomattuaan minut\nvakavasta ja vaiteliaasta olennostani soveliaaksi vaimolaan hän\nmääräsi tehtäväksi minut lopullisesti sinne soveliaaksi, ja niin\nsuoritettiinkin leikkaus, joka oli aluksi tuskallinen, mutta joka\ntuotti minulle lopulta onnea, koska se vei minut isäntieni korvaa\nja luottamusta lähemmäksi. Jouduin siis vaimolaan, joka oli minulle\nkuin uusi maailma. Ylieunukki, ankarin mies, minkä minä olen\neläessäni nähnyt, hallitsi siellä rajattomana valtiaana. Ei siellä\nkuultu puhuttavan eripuraisuudesta eikä riidoista. Syvä hiljaisuus\nvallitsi kaikkialla. Kaikki nämä naiset kävivät nukkumaan samalla\nhetkellä vuoden umpeensa ja nousivat niinikään samalla hetkellä.\nHe menivät kylpyyn vuorotellen ja he poistuivat siitä saatuaan\nmeiltä pienimmänkin merkin. Muun osan aikaa he olivat melkein aina\nhuoneisiinsa suljettuina. Hänen pyrkimyksenään oli varsinkin saada\nheidät noudattamaan mitä suurinta puhtautta, ja hän oli sitä varten\nkeksinyt sanoin kuvailemattomia keinoja: pieninkin tottelemattomuus\nrangaistiin armotta. \"Minä olen orja\", tapasi hän sanoa, \"mutta\nminä olen sellaisen miehen orja, joka on teidän isäntänne ja minun\nisäntäni, ja minä käytän sitä valtaa, minkä hän on antanut minulle\nteihin nähden. Hän teitä kurittaa, enkä minä, joka vain lainaan\nhänelle käteni.\" Nämä naiset eivät milloinkaan astuneet isäntäni\nhuoneeseen muutoin kuin kutsuttuina: he ottivat tämän armon vastaan\nriemuiten ja olivat ilman sitä valittamatta. Niinpä kunnioitettiin\nminuakin, joka olin halvin tämän rauhallisen vaimolan mustaihoisista,\ntuhat kertaa enemmän kuin Sinun vaimolassasi, missä minä käsken heitä\nkaikkia.\n\nHeti kun tämä suuri eunukki oli havainnut minun luonnonlahjani,\nkäänsi hän silmänsä puoleeni. Hän puhui minusta isännälleni,\nselittäen minun kykenevän työskentelemään hänen omien\nkatsantokantojensa mukaisesti ja seuraamaan häntä hänen nykyisessä\ntoimessaan. Hän ei lainkaan hämmästynyt minun suurta nuoruuttani: hän\nuskoi tarkkaavaisuuteni korvaavan kokemuksen puutteen. Mitä Sinulle\nsanoisinkaan? Minä edistyin niin suuresti hänen luottamuksessaan,\nettä hän jätti arvelematta haltuuni niiden pelottavien huoneiden\navaimet, joita hän oli niin kauan vartioinut. Tämän suuren mestarin\nkoulussa opin käskemisen vaikean taidon ja kehityin noudattamaan\ntaipumattoman hallituksen menettelyohjeita. Hänen opastamanaan\ntutkin naisten sydäntä. Hän opetti minua käyttämään hyväkseni heidän\nheikkouksiaan ja olemaan hämmästymättä heidän kopeuttaan. Usein hän\npani heidät huvikseen koetukselle ja antoi minun viedä heidät aina\nkuuliaisuuden äärimmäiselle rajalle asti. Sieltä palautti hän heidät\nsitten huomaamatta ja pyysi minua joksikin ajaksi teeskentelemään\ntaipumista. Kelpasipa häntä katsella näinä hetkinä, jolloin hän\nnäki heidät aivan epätoivon partaalla! Rukousten ja moitteiden\nkeskipisteenä kesti hän heltymättä heidän kyyneleensä. \"Kas sillä\ntavalla\", sanoi hän tyytyväisenä, \"tulee hallita naisia. Heidän\nlukumääränsä ei minua säikytä: samoin hoitaisin kaikkia suuren\nhallitsijammekin vaimoja. Kuinka saattaa mies toivoa vangitsevansa\nheidän sydämensä, elleivät hänen uskolliset eunukkinsa ole aluksi\nlannistaneet heidän sieluansa?\"\n\nHän ei ollut ainoastaan luja, vaan myöskin terävänäköinen. Hän luki\nheidän ajatuksensa ja arvasi heidän teeskentelynsä: heidän tutkitut\neleensä, heidän laitellut ilmeensä eivät salanneet häneltä mitään.\nHän tiesi heidän peitetyimmätkin tekonsa ja heidän hiljaisimmatkin\nsanansa. Hän käytti yksiä saadakseen selkoa toisista, ja hänellä\noli tapana palkita pieninkin luottamus. Kun he pääsivät herransa\nläheisyyteen vain kutsuttuina, toimitti eunukki sinne ne, jotka hän\ntahtoi, ja käänsi isäntänsä silmät niihin, joita hän halusi avustaa,\nja tämä suosionosoitus oli jonkun ilmoitetun salaisuuden palkintona.\nHän oli saanut isäntänsä ymmärtämään, että oli viisainta jättää hänen\ntehtäväkseen tämä valinta, joka suuresti lisäsi hänen arvovaltaansa.\nNäin hallittiin siis, mahtava herra, vaimolaa, joka oli luullakseni\nparhaiten järjestetty koko Persiassa.\n\nJätä käteni vapaiksi, salli minun pakottaa kaikki kuuliaisuuteen, ja\nviikossa olen palauttava järjestyksen sekasorron keskeen: sitä käskee\nkunniasi ja sitä vaatii turvallisuutesi.\n\nIspahanilaisessa palatsissasi, 9 p. ensimmäistä Rebiab-kuuta v. 1714.\n\n\n\n\n65. kirje.\n\nUsbek kirjoittaa vaimoilleen Ispahanin palatsiin.\n\n\nOlen kuullut vaimolan olevan sekasorron vallassa ja täynnä sisäistä\nriitaa ja eripuraisuutta. Enkö minä lähtiessäni kehottanut teitä\nnoudattamaan rauhaa ja hyvää sopua? Te lupasitte sen: teittekö niin\nvain minua pettääksenne?\n\nTepä tässä itse pettyisitte, jos tahtoisin seurata ylieunukin antamia\nneuvoja, jos minä tahtoisin käyttää valtaani pakottaakseni teidät\nelämään niin kuin minun varoitteluni käskivät teitä elämään.\n\nMinä en kuitenkaan osaa käyttää näitä väkivaltaisia keinoja ennenkuin\nolen koettanut kaikkia muita. Tehkää siis omaksi hyväksenne se, mitä\nette ole tahtoneet tehdä minun hyväkseni.\n\nYlieunukilla on paljon valittamisen aihetta: hän sanoo, että te ette\nvälitä hänestä vähääkään. Kuinka voitte sovelluttaa tämän käytöksen\nasemaanne kuuluvaan vaatimattomuuteen? Eikö hyveenne ole minun poissa\nollessani uskottu hänen haltuunsa? Se on pyhä aarre, jonka vartija\nhän on. Mutta se halveksiminen, mitä te hänelle osoitatte, lausuu\nilmi, että he, joiden määränä on saada teidät elämään kunnian lakien\nkuuliaisuudessa, ovat teille vastenmielisiä.\n\nMinä pyydän siis teitä muuttamaan käytöstänne ja menettelemään niin,\nettä minä voin toisen kerran hylätä ne ehdotukset, joita minulle\ntehdään teidän vapautenne ja rauhanne kahlitsemiseksi.\n\nSillä minä tahtoisin saada teidät unohtamaan, että minä olen teidän\nherranne, muistaakseni vain, että minä olen teidän puolisonne.\n\nPariisissa, 5 p. Chahban-kuuta v. 1714.\n\n\n\n\n66. kirje.\n\nRica kirjoittaa ------:lle.\n\n\nTäällä harrastetaan hyvin innokkaasti tieteitä, mutta enpä tiedä,\nollaanko täällä kovin oppineita. Joka epäilee kaikkea ajattelijana,\nei uskalla kieltää mitään jumaluusoppineena: tämä ristiriitainen mies\non aina tyytyväinen itseensä, kunhan vain sovitaan arvonimistä.\n\nUseimpain ranskalaisten kiihkeimpänä haluna on olla älykäs ja\nsukkela. Ja kaikkien niiden kiihkeimpänä haluna, jotka tahtovat käydä\nälykkäästä, on kirjojen tekeminen.\n\nMutta sen päättömämpää keksintöä ei osaa ajatella. Luontohan näyttää\nviisaudessaan pitäneen huolta siitä, että ihmisten tyhmyydet jäisivät\nhetkellisiksi, mutta nyt tekevät, kirjat ne kuolemattomiksi. Houkkion\npitäisi tyytyä jo siihen, että hän on ikävystyttänyt kaikkia niitä,\njotka ovat hänen lähelleen osuneet. Mutta hän tahtoo kiusata vielä\ntulevia sukupolvia. Hän tahtoo typeryytensä voittavan unohduksen,\njosta hän olisi voinut nauttia kuin haudan rauhasta. Hän tahtoo\njälkimaailman saavan ikuisiksi ajoiksi tiedon siitä, että hän on\nelänyt ja että hän on ollut hölmö.\n\nKaikista kirjailijoista en halveksi ketään niin syvästi kuin\nmukailijoita, jotka haalivat joka taholta muiden teoksista siepattuja\nriekaleita, sovitellakseen niitä sitten omiin aikaansaannoksiinsa\nniinkuin turpeenpalasia nurmikenttään. He eivät ole hituistakaan\nparempia kuin ne latojat, jotka rivittävät kirjasimia niin että\nnämä yhteen koottuina muodostavat kirjan, jonka syntymiseen he\novat ottaneet osaa vain käsillään. Minä toivoisin kunnioitettavan\nitsenäisiä teoksia, ja minusta on jonkinlaista pyhyyden häpäisemistä,\nkun raastetaan ne palaset, joista ne on muodostettu, irralleen\npyhätöstä, mihin ne kuuluvat, ja kun niihin näin kohdistetaan\nhalveksunta, jota ne eivät ansaitse.\n\nEllei ihmisellä ole mitään uutta sanottavaa, niin miksi hän ei\nvaikene? Miksi hänen pitää turhaan nähdä kaksinkertaista vaivaa?\n\n\"Mutta minähän tahdon panna kaikki uuteen järjestykseen.\"\n\n\"Te olette taitava mies: s.o. te tulette kirjastooni ja asetatte\nalas ne kirjat, jotka ovat ylhäällä, ja ylös ne kirjat, jotka ovat\nalhaalla. Ja sitten olette tehnyt mestariteoksen!\"\n\nMinä kirjoitan Sinulle tästä asiasta, -- -- --, koska olen\nsuunnattomasti vihastunut kirjaan, jonka olen juuri lukenut ja joka\non niin paksu, että sen olisi luullut sisältävän koko maailman\ntiedon. Mutta se vain väsytti minut lopen, opettamatta minulle\nmitään. Hyvästi.\n\nPariisissa, 8 p. Chahban-kuuta v. 1714.\n\n\n\n\n67. kirje.\n\nIbben kirjoittaa Usbekille Pariisiin.\n\n\nKolme laivaa on saapunut tänne tuomatta minulle minkäänlaisia tietoja\nSinusta! Oletko sairas? Vai huviksesiko minua säikyttelet?\n\nEllet rakasta minua maassa, missä Sinulla ei ole muita hellyyden\nesineitä, niin kuinka käykään sitten Persiassa ja perheesi helmassa?\nMutta ehkä erehdyn. Sinä olet kylliksi rakastettava löytääksesi\nkaikkialta ystäviä. Sydän on kaikkien maiden kansalainen. Kuinka\nsaattaisikaan jalo sielu olla muodostamatta ystävyyssuhteita?\nTunnustan Sinulle kunnioittavani vanhoja ystävyysliittoja. Mutta enpä\nvastusta uusienkaan solmimista, milloin siihen vain tilaisuutta on.\n\nMissä maassa olen oleskellutkin, niin olen elänyt aivan niinkuin\nminun olisi pitänyt viettää siellä koko ikäni. Minä olen yhtä\ninnokkaasti tavoitellut hyveellisten ihmisten tuttavuutta, minä olen\ntuntenut samaa sääliä tai pikemminkin samaa hellyyttä onnettomia ja\nsamaa kunnioitusta niitä kohtaan, joita menestys ei ole sokaissut.\nSellainen on luonteeni, Usbek. Kaikkialta, mistä tapaan ihmisiä,\nvalitsen ystäviä.\n\nTäällä asuu muuan gebri, jolla luullakseni on Sinun jälkeesi\nensimmäinen sija sydämessäni: hän on itse rehellisyyden sielu.\nErikoiset syyt ovat pakottaneet hänet vetäytymään tähän kaupunkiin,\nmissä hän elää kaikessa rauhassa kunniallisen liikkeen tuottamilla\ntuloilla vaimonsa kanssa, jota hän rakastaa. Hänen elämänsä on ollut\ntäynnä jalomielisiä tekoja, ja vaikkakin hän pyrkii elämään syrjässä,\non hänen sydämessään enemmän sankarillisuutta kuin suurimpienkaan\nhallitsijani sydämessä.\n\nTuhannet kerrat olen puhunut hänelle Sinusta. Näytän hänelle kaikki\nSinun kirjeesi. Huomaan hänen olevan siitä hyvillään ja uskonpa nyt\njo, että Sinulla on ystävä, jota et edes tunne.\n\nTästä voit lukea hänen tärkeimmät seikkailunsa; niin vastahakoisesti\nkuin hän onkin niistä kirjoittanut, ei hän ole kuitenkaan voinut\nkieltää sitä ystävyydeltäni, ja minä uskon nyt kertomuksen Sinun\nystävyytesi huomaan.\n\n\n_Apheridonin ja Astarten tarina_.\n\nMinä olen syntynyt gebrien keskuudessa, joiden uskonto on ehkä\nmaailman vanhin. Onnettomuudekseni valtasi minut rakkaus ennen\nkuin järki. Olin tuskin kuusivuotias, kun en enää voinut elää\nmuualla kuin sisareni seurassa. Silmäni seurasivat häntä aina,\nja jos hän jätti minut hetkeksikään, huomasi hän palatessaan\nniiden vuotavan kyyneleitä. Jokainen päivä lisäsi yhtä paljon\nikääni kuin rakkauttanikin. Isäni, ihmeissään niin voimakkaasta\nkiintymyksestä, olisi kyllä mielellään naittanut meidät Kambyseen\nsäätämän vanhan gebriläistavan mukaan, mutta muhamettilaisten\npelko, muhamettilaisten, joiden ikeen alaisina me elämme, estää\nkansamme jäseniä ajattelemasta näitä pyhiä liittoja, joita\nuskontomme ei ainoastaan salli vaan jopa määrää ja jotka ovat perin\nteeskentelemättömiä jo luonnon muodostaman yhteyden kuvia.\n\nNähdessään, että olisi ollut vaarallista seurata minun mielitekoani\nja omaa haluansa, päätti siis isäni sammuttaa liekin, jonka hän luuli\nolevan vasta alussaan, mutta joka olikin jo viimeisessä vaiheessaan:\nhän otti matkan tekosyyksi ja vei minut mukanaan, jättäen sisareni\nerään naissukulaisen huomaan, sillä äitini oli kuollut kaksi\nvuotta aikaisemmin. En lähde teille tässä kertomaan, kuinka suuri\noli epätoivoni eron hetkellä: syleilin sisartani, joka aivan ui\nkyynelissä; mutta minä en kyyneleitä vuodattanut, sillä tuska oli\ntehnyt minut ikäänkuin turraksi. Me saavuimme Tiflisiin, ja isäni,\nuskottuaan kasvatukseni eräälle sukulaisellemme, jätti minut sinne ja\npalasi kotiin.\n\nJonkun aikaa jälkeenpäin kuulin hänen erään ystävän suosituksesta\ntoimittaneen sisareni kuninkaan beiramiin, missä hän palveli muuatta\nsulttaanitarta. Jos minulle olisi ilmoitettu hänen kuolemansa, ei se\nolisi minuun järkyttävämmin vaikuttanut. Sillä paitsi sitä, etten\nminä toivonut häntä enää näkeväni, oli hänen menonsa beiramiin\ntehnyt hänestä muhamettilaisen, eikä hän enää voinut sen uskonnon\nennakkoluulojen mukaisesti katsella minua muutoin kuin inhoten.\nJaksamatta elää kauemmin Tiflisissä, väsynyt kun olin itseeni ja\nmaailmaan, minä palasin Ispahaniin. Ensimmäiset sanat, mitkä lausuin\nisälleni, olivat katkeria. Moitin häntä siitä, että hän oli laittanut\ntyttärensä paikkaan, minne voi päästä vain uskontoa muuttamalla.\n\"Te olette tuottanut perheellenne\", puhuin minä, \"Jumalan ja teitä\nvalaisevan auringon vihastuksen. Olette tehnyt pahempaa kuin\njos olisitte saastuttanut alkuaineet, koska olette saastuttanut\ntyttärenne sielun, joka oli yhtä puhdas. Minä kuolen tuskasta ja\nrakkaudesta. Mutta olkoon kuolemani ainoa rangaistus, minkä Jumala\nteille lähettää!\"\n\nNämä sanat sanottuani poistuin. Kahden vuoden aikana kulutin sitten\nelämäni käymällä katselemassa beiramin muureja ja tirkistelemällä\nhuonetta, missä sisareni saattoi olla, ja olin näin joka päivä\ntuhannet kerrat vaarassa joutua näitä pelättäviä paikkoja\nkierteleväin eunukkien surmattavaksi.\n\nVihdoin kuoli isäni, ja sulttaanitar, jota sisareni palveli,\nnähdessään tämän päivä päivältä varttuvan yhä kauniimmaksi, kävi\nmustasukkaiseksi ja naitti hänet eräälle eunukille, joka toivoi häntä\nomakseen intohimoisesti. Täten pääsi sisareni vaimolasta ja asettui\neunukkinsa kanssa asumaan erääseen taloon Ispahaniin.\n\nKolmeen kuukauteen en saanut häntä puhutella, koska eunukki, miehistä\nmustasukkaisin, toimitti minut aina erilaisin verukkein tieheni.\nVihdoinkin pääsin hänen beiramiinsa, ja hän salli minun puhella\nsisareni kanssa verhon läpi. Ilveksenkään silmät eivät olisi voineet\nhäntä nähdä, niin tarkoin hän oli vaatteiden ja huntujen peitossa,\nenkä minä häntä muusta tuntenutkaan kuin äänen soinnusta. Kuinka\nolinkaan liikuttunut, kun huomasin olevani häntä näin lähellä ja\nkuitenkin kaukana hänestä! Hillitsin toki itseni, sillä minua\npidettiin silmällä. Mitä häneen tulee, vuodatti hän luullakseni\nmuutamia kyyneleitä. Hänen miehensä aikoi jotenkuten puolustella\nkäytöstään, mutta kohtelin häntä kuin hän olisi ollut halvin orja.\nHän oli pahemmassa kuin pulassa kuullessaan minun puhuvan sisareni\nkanssa kieltä, jota hän ei osannut: se oli muinaispersiaa, joka\non meidän pyhä kielemme. \"Kuinka! sisareni\", sanoin minä, \"onko\ntotta, että olette hylännyt isienne uskon? Tiedän kyllä, että\nteidän on ollut pakko beiramiin mennessänne liittyä muhametinuskon\ntunnustajiin, mutta, sanokaa minulle, onko sydämenne voinut suunne\ntavoin suostua hylkäämään uskonnon, joka sallii minun rakastaa teitä?\nJa kenen takia hylkäätte sen, tämän uskonnon, jonka pitäisi olla\nmeille kallis? Kurjan raukan takia, jossa näkyy vielä hänen kerran\nkantamainsa kahleiden häpäisevä leima, ja joka, jos hän olisikin\nmies, olisi inhoittavin kaikista!\"\n\n\"Veljeni\", lausui hän, \"mies, josta puhutte, on puolisoni. Minun on\nhäntä kunnioitettava, niin arvottomalta kuin hän teistä näyttääkin.\nJa minä olisinkin vaimoista halveksittavin, jos...\"\n\n\"Ah! sisareni\", keskeytin minä, \"te olette gebri. Hän ei ole\npuolisonne, eikä voi ollakaan: jos pysytte uskossanne isienne tavoin,\nvoitte pitää häntä vain hirviönä.\"\n\n\"Ah!\" vastasi hän, \"kuinka kaukaiselta se uskonto minusta\nnäyttääkään! Tuskin olin oppinut sen käskyt, kun minun oli jo ne\nunohdettava. Tehän huomaatte, ettei kielikään, jota kanssanne\npuhun, ole minulle enää tuttu, ja että minun on tavattoman vaikea\nilmaista ajatuksiani. Mutta luottakaa siihen, että lapsuutemme muisto\nviehättää minua yhä, että minulla on sen ajan jälkeen ollut vain\npetollisia iloja, ettei ole päivääkään kulunut minun ajattelemattani\nteitä, että teillä on ollut suurempi osa avioliittooni kuin\nluulettekaan ja että minä olen alistunut siihen vain toivoen saavani\nnähdä taas teitä. Mutta kuinka onkaan oleva minulle yhätikin raskas\nse päivä, joka on jo minulle ollut hyvin raskas! Näen teidän olevan\naivan suunniltanne. Mieheni vapisee raivosta ja mustasukkaisuudesta.\nMinä en saa teitä enää nähdä. Puhun epäilemättä kanssanne viimeisen\nkerran elämässä: jos niin olisi, veljeni, ei se tulisi pitkäksi.\"\nNäin sanoessaan hän heltyi, ja huomatessaan olevansa kykenemätön\njatkamaan keskustelua jätti minut siihen maailman masentuneimmaksi\nihmiseksi.\n\nKolme, neljä päivää myöhemmin pyysin jälleen tavata sisartani. Tuo\nraakalaiseunukki olisi mielellään tahtonut minua siitä estää, mutta\npaitsi sitä, etteivät tämäntapaiset aviomiehet hallitse vaimojansa\nyhtä voimakkaasti kuin muut, rakasti hän niin rajattomasti sisartani,\nettei hän voinut tältä mitään kieltää. Minä näin hänet siis vielä\nsamassa paikassa ja samassa asussa kahden orjattaren seuraamana, niin\nettä minun oli jälleen turvautuminen erikoiskieleemme.\n\n\"Sisareni\", virkoin hänelle, \"mistä johtuu, etten voi tavata teitä\njoutumatta kauhistuttavaan asemaan? Nämä muurit, jotka pitävät teitä\nsulkeissaan, nämä salvat ja nämä ristikot, nämä inhoittavat vartijat,\njotka pitävät teitä silmällä, saattavat minut raivoon. Kuinka\nolettekaan voinut menettää sen suloisen vapauden, jota esi-isänne\nnauttivat? Äitinne, joka oli siveä, antoi miehelleen hyveensä\ntakeeksi vain hyveensä: he elivätkin molemmat onnellisina keskinäisen\nluottamuksen turvissa. Ja heidän elämäntapojensa yksinkertaisuus\noli heistä tuhat kertaa kallisarvoisempi rikkaus kuin se väärä\nloisto, joka näyttää olevan teidän osanne tässä ylellisessä talossa.\nMenettäessänne uskontonne olette menettänyt vapautenne, onnenne\nja sen jalon tasa-arvoisuuden, joka on sukupuolenne kunnia. Mutta\npahempi on, että te ette ole suinkaan ihmisarvostaan alennetun orjan\nvaimo, sillä sitä ette voi olla, vaan hänen orjansa.\"\n\n\"Ah! veljeni\", sanoi hän, \"kunnioittakaa puolisoani, kunnioittakaa\nuskontoa, jonka olen omaksunut: sen uskonnon mukaanhan minä en ole\nvoinut kuulla teitä enkä teille puhua rikosta tekemättä.\"\n\n\"Kuinka? sisareni\", vastasin minä aivan kiihtyneenä, \"te arvelette\nsiis tämän uskonnon olevan totisen uskonnon?\"\n\n\"Ah!\" huokasi hän, \"kuinka olisikaan minulle edullista, ettei se\nolisi totinen uskonto! Minä olen kantanut sille liian suuren uhrin\nvoidakseni olla siihen uskomatta, ja jos minun epäilykseni...\"\n\nNäin sanottuaan hän vaikeni.\n\n\"Niin, epäilyksenne, sisareni, ovat hyvin perusteltuja, millaisia\nne lienevätkään. Mitä voittekaan odottaa uskonnolta, joka tekee\nteidät onnettomaksi tässä maailmassa eikä anna teille mitään toivoa\ntulevasta? Muistakaa, että meidän uskontomme on maailman vanhin,\nettä se on aina kukoistanut Persiassa ja että sillä on sama alkuperä\nkuin tällä valtakunnallakin, jonka varhaisimpia vaiheita kukaan\nei tunne, että vain sattuma on tuonut sen rajojen sisäpuolelle\nmuhamettilaisuuden ja että tämä lahko on saanut siellä jalansijaa\nei suinkaan vakaumuksen tietä, vaan valloituksen avulla. Elleivät\nluonnolliset ruhtinaamme olisi olleet heikkoja, näkisitte vielä\ntänä päivänä vanhojen tietäjäin uskonnon olevan vallassa. Siirtykää\nmielikuvituksessanne noihin ammoin kuluneihin vuosisatoihin: kaikki\npuhuu siellä teille tietäjäin opista eikä mikään muhamettilaisten\nlahkosta, joka ei vielä useita tuhansia vuosia myöhemminkään ollut\nedes lapsuuskaudessaan.\"\n\n\"Mutta\", sanoi sisareni, \"vaikka minun uskontoni olisikin teidän\nuskontoanne myöhäisempi, on se ainakin puhtaampi, koska se palvelee\nvain yhtä Jumalaa, kun te sitävastoin palvelette lisäksi aurinkoa,\ntähtiä, tulta, vieläpä alkuaineitakin.\"\n\n\"Minä huomaan, sisareni, että olette musulmaanien parissa oppinut\nherjaamaan pyhää uskontoamme. Me emme palvo tähtiä emmekä alkuaineita\neivätkä isämmekään ole niitä milloinkaan palvoneet. Milloinkaan\neivät he ole niille temppelejä pystyttäneet, milloinkaan he eivät\nole niille uhranneet. He ovat vain omistaneet niille uskonnollista,\nvaikkakin laadultaan alempaa kunnioitusta, niinkuin sopiikin\njumaluuden teoille ja ilmestysmuodoille. Mutta, sisareni, sen Jumalan\nnimessä, joka meitä valistaa, ottakaa tämä pyhä kirja, jonka olen\nteille tuonut: se on lainsäätäjämme Zarathustran kirja. Lukekaa se\nennakkoluuloitta. Päästäkää sydämeenne siitä lähtevät valonsäteet,\njotka valistavat teitä sitä lukiessanne. Muistakaa isiänne, jotka\novat kauan kunnioittaneet aurinkoa Balkhiin pyhässä kaupungissa. Ja\nmuistakaa myös minua, joka osaan toivoa lepoa, menestystä, elämää\nvain teidän kääntymyksestänne.\" Ylenmäärin liikutettuna jätin hänet\nyksinään päättämään tärkeimmän asian, mitä minulla saattoi koko\niässäni olla.\n\nPalasin hänen luokseen kahden päivän kuluttua. En puhunut hänelle\nsanaakaan: odotin ääneti elämäni tai kuolemani tuomiota. \"Teitä\nrakastaa, veljeni\", lausui hän vihdoin, \"teitä rakastaa gebrinainen.\nOlen kauan taistellut, mutta jumalat! kuinka monet vaikeudet\npoistaakaan rakkaus! Kuinka tunnenkaan oloni keveäksi! En enää\npelkää rakastavani teitä liiaksi. Nyt ei minun tarvitse panna rajoja\nlemmelleni: sen ylenmääräisyyskin on nyt sallittu. Ah! kuinka kaikki\ntämä sopiikaan sydämeni tilaan! Mutta milloin katkaisette te, joka\nolette osannut katkaista ne kahleet, mitkä henkeni oli itselleen\ntakonut, milloin katkaisette ne kahleet, mitkä sitovat käteni? Tästä\nhetkestä alkaen olen teidän: osoittakaa nyt kuinka kallis tämä lahja\nteille on, ottamalla minut viipymättä huostaanne. Veljeni, kun\nensimmäisen kerran saan teitä suudella, luulen kuolevani syliinne.\"\n\nEn voisi milloinkaan sanoin lausua riemua, mikä minut täytti tätä\nhellää puhetta kuunnellessani. Minä uskoin ja näin tosiaankin sinä\nhetkenä olevani ihmisistä onnellisin. Näin lähellä täyttymistään\nkaikki ne toiveet, joita olin elättänyt kahdenkymmenenviiden vuoden\naikana, näin haihtuvan kaikkien niiden surujen, jotka olivat\ntehneet ne vuodet minulle kovin raskaiksi. Mutta totuttuani hiukan\nnäihin suloisiin ajatuksiin huomasin, etten ollutkaan niin lähellä\nonneani kuin olin ensi ihastuksessa kuvitellut, vaikka olinkin\nvoittanut suurimman esteen. Oli vielä petettävä hänen vartijainsa\nvalppaus. En uskaltanut kenellekään paljastaa elämäni salaisuutta.\nMeidän oli kaksin, hänen ja minun, suoritettava kaikki. Jos yritys\nepäonnistuisi, olin vaarassa joutua seivästetyksi. En kuitenkaan\nnähnyt julmempaa rangaistusta kuin epäonnistuminen sellaisenaan.\nSovimme siitä, että hän lähettäisi pyytämään minulta kelloa,\nminkä hänen isänsä oli hänelle jättänyt, ja että minä kätkisin\nsiihen viilan, jolla hän voisi katkaista erään kadulle avautuvan\nikkunanristikon, ja solmuköyden, jonka avulla hänen olisi helppo\nlaskeutua alas. Edelleen päätimme, etten minä enää kävisi hänen\nluonaan, vaan että tulisin joka yö sen ikkunan alle odottamaan,\nmilloin hän voisi toteuttaa aikomuksensa. Vietin näin viisitoista\nyötä umpeensa näkemättä ketään, koska hän ei ollut saanut suotuisaa\ntilaisuutta. Vihdoin kuulin kuudentenatoista viilan työskentelevän.\nTuon tuostakin keskeytyi kirskuna. Niinä väliaikoina oli pelkoni\nkuvailematon. Lopulta näin hänen tunnin työskentelyn jälkeen\nkiinnittävän köyden. Hän pudottausi sen varaan ja liukui syliini.\nEn ajatellut enää vaaraa, vaan viivyin kauan siinä asennossa,\nliikahtamattakaan. Sitten vein hänet kaupungin ulkopuolelle, missä\nminulla oli hevonen valmiina. Nostin hänet tarakkaan taakseni ja\npoistuin mahdollisimman nopeasti paikasta, joka saattoi käydä meille\nhyvin tuhoisaksi. Ennen päivän koittoa saavuimme erään gebrin luo,\njoka oli vetäytynyt autiolle seudulle elämään vaatimattomasti\nkättensä työllä. Emme kuitenkaan katsoneet sopivaksi jäädä\nhänen luokseen, vaan painuimme hänen neuvostaan tiheään metsään\nja piilouduimme vanhaan onteloon tammeen siksi kunnes pakomme\nnostattama hälinä olisi häipynyt. Me olimme kahden tässä syrjäisessä\npaikassa, kenenkään näkemättä, vakuuttaen lakkaamatta rakastavamme\ntoisiamme aina ja odottaen sopivaa tilaisuutta antaaksemme jonkun\ngebriläispapin toimittaa pyhien kirjojemme määräämät vihkimismenot.\n\"Sisareni\", puhelin minä, \"kuinka tämä liitto onkaan pyhä! Luonto oli\nmeidät jo yhdistänyt, ja pyhä lakimme yhdistää meidät vielä kerran.\"\nVihdoin tuli pappi rauhoittamaan rakastuneen kärsimättömyytemme.\nHän toimitti talonpoikaistalossa kaikki vihkimismenot. Hän siunasi\nmeidät ja toivotti meille tuhansin kerroin Gustaspesin koko voiman\nja Hohoraspesin pyhyyden. Pian sen jälkeen me poistuimme Persiasta,\nmissä emme olleet turvassa, ja vetäydyimme Georgiaan. Siellä olimme\nvuoden, päivä päivältä yhä enemmän kiintyen toisiimme. Mutta kun\nrahani alkoivat loppua ja kun pelkäsin köyhyyttä sisareni puolesta,\nvaikkakaan en omasta puolestani, jätin hänet sinne lähteäkseni\netsimään apua sukulaisiltamme. Milloinkaan eivät ole jäähyväiset\nolleet hellemmät. Mutta matkani ei ollut ainoastaan hyödytön, vaan\ntuhoisakin. Sillä kun olin havainnut yhtäältä kaiken omaisuutemme\njoutuneen takavarikkoon ja toisaalta sukulaisteni olevan melkein\nkykenemättömiä minua auttamaan, jäi minulle rahaa juuri sen\nverran kuin tarvitsin paluumatkaan. Mutta mikä epätoivo minua\nodottikaan: minä en tavannut enää sisartani! Muutamia päiviä ennen\ntuloani olivat tataarit tehneet hyökkäyksen siihen kaupunkiin,\nmissä hän oleskeli, ja kun he näkivät hänet kauniiksi, ottivat\nhe hänet mukaansa ja myivät hänet sitten Turkkiin matkustaville\njuutalaisille, jättäen jäljelle vain pienen tyttösen, jonka hän\noli synnyttänyt muutamia kuukausia aikaisemmin. Minä lähdin\nnäiden juutalaisten jälkeen ja tavoitin heidät kolmen peninkulman\npäässä sieltä: rukoukseni, kyyneleeni olivat turhia. He vaativat\nminulta itsepintaisesti kolmeakymmentä tomaania, hellittämättä\nainoastakaan. Käännyttyäni kaikkien ihmisten puoleen, anottuani sekä\nturkkilaisten että kristittyjen pappien suojelusta, puhuttelin erästä\narmeenialaista kauppiasta ja myin hänelle tyttäreni ja itsenikin\nkolmestakymmenestäviidestä tomaanista. Sitten palasin juutalaisten\nluo, annoin heille kolmekymmentä tomaania ja vein ne viisi jäljelle\njäänyttä sisarelleni, jota en ollut vielä nähnyt. \"Olette vapaa\",\nsanoin hänelle, \"sisareni, ja minä saan teitä syleillä. Kas tässä\ntuon teille viisi tomaania. Mieleni on paha, ettei minusta maksettu\nenempää.\"\n\n\"Kuinka!\" huudahti sisareni, \"oletteko myynyt itsenne?\"\n\n\"Olen\", vastasin minä.\n\n\"Ah! onneton! Mitä olette tehnyt? Enkö ollut jo kyllin kovaosainen\nteidän koettamatta tehdä minua vielä kovaosaisemmaksi? Vapautenne\noli minulle lohdutus, mutta orjuutenne syöksee minut hautaan. Ah!\nveljeni, kuinka onkaan rakkautenne julma! Entä tyttäreni? En näe\nhäntä missään.\"\n\n\"Hänetkin minä myin\", vastasin minä. Me puhkesimme molemmat\nkyyneleihin emmekä jaksaneet sanoa toisillemme sanaakaan. Vihdoin\nlähdin tapaamaan isäntääni, ja sisarenikin saapui sinne melkein yhtä\npian kuin minä. Hän heittäytyi hänen jalkoihinsa. \"Minä rukoilen\nteiltä orjuutta\", puhui hän, \"niinkuin muut rukoilevat teiltä\nvapautta. Ottakaa minut: tehän saatte minusta paremman hinnan kuin\nmiehestäni.\" Silloin syntyi taistelu, joka sai kyyneleet vuotamaan\nisäntäni silmistä. \"Onneton!\" sanoi sisareni, \"oletko luullut minun\nvoivan ostaa vapauteni Sinun vapautesi kustannuksella? Herra, näette\nedessänne kaksi kovaosaista, jotka kuolevat, jos te heidät eroitatte.\nMinä myyn itseni teille. Maksakaa hintani. Ehkäpä se raha ja minun\npalvelukseni kerran saavat teidät myöntämään sellaista, mitä en nyt\nuskalla teiltä pyytää. Oma etunne vaatii, ettette eroita meitä.\nAjatelkaa, että minä olen hänen elämänsä.\"\n\nArmeenialainen oli lempeä mies, jota onnettomuutemme liikuttivat.\n\n\"Palvelkaa minua kumpainenkin uskollisesti ja innokkaasti, ja minä\nlupaan vuoden kuluttua lahjoittaa teille vapautenne takaisin. Minä\nnäen, ettette te kumpainenkaan ansaitse tilanne onnettomuuksia. Jos\nte vapaiksi päästyänne olette niin onnellisia kuin ansaitsette olla,\njos Onnetar teille hymyilee, olen varma siitä, että te korvaatte\nvahingon, minkä ehkä joudun kärsimään.\"\n\nMolemmat syleilimme hänen polviaan ja yhdyimme hänen matkaansa. Me\nautoimme toinen toistamme orjuuden askareissa, ja olin hyvilläni,\nmilloin vain sain tilaisuuden suorittaa työn, joka oli määrätty\nsisarelleni.\n\nVuoden loppu tuli käsiin: isäntämme piti sanansa ja vapautti meidät.\nMe palasimme Tiflisiin. Siellä tapasin erään isäni vanhan ystävän,\njoka harjoitti menestyksellä lääkärin ammattia siinä kaupungissa.\nHän lainasi minulle hiukan rahaa, jolla tein kauppoja. Liikeasiat\nveivät minut sitten Smyrnaan, mihin lopulta asetuinkin. Siellä olen\nnyt elänyt jo kuusi vuotta, ja siellä on minulla ollut maailman\nrakastettavinta ja suloisinta seuraa: sopu vallitsee perheessäni,\nenkä minä vaihtaisi asemaani kaikkien maailman kuninkaiden kanssa.\nOnnekseni olen myös tavannut sen armeenialaisen kauppiaan, jota saan\nkiittää kaikesta, ja minä olen tehnyt hänelle eräitä huomattavia\npalveluksia.\n\nSmyrnassa, 27 p. toista Gemmadi-kuuta v. 1714.\n\n\n\n\n68. kirje.\n\nRica kirjoittaa Usbekille ------:een.\n\n\nÄskettäin menin päivälliselle erään tuomarin luo, joka oli minua\nkutsunut useammankin kerran. Kun olimme puhelleet asiasta jos\ntoisestakin, sanoin hänelle: \"Hyvä herra, minusta nähden teidän\nammattinne on hyvin työläs.\"\n\n\"Eipä niinkään kuin luulette\", vastasi hän. \"Kun suoriutuu siitä\nsillä tavalla kuin me, on se vain leikkiä.\"\n\n\"Mutta kuinka sitten! Eikö teillä ole aina pää täynnä muiden ihmisten\nasioita? Eikö teidän ole lakkaamatta pohdittava kysymyksiä, jotka\novat kaikkea muuta kuin huvittavia?\"\n\n\"Olette oikeassa. Ne asiat eivät tosiaankaan ole huvittavia, sillä\nme emme välitä niistä hituistakaan. Ja juuri siitä johtuu, ettei\nammattimme ole niin väsyttävä kuin sanotte.\"\n\nKun näin hänen ottavan asian niin keveästi, jatkoin uteluani ja\nsanoin: \"Hyvä herra, en ole vielä lainkaan katsellut työhuonettanne.\"\n\n\"Sen uskon kyllä, koska minulla ei työhuonetta olekaan. Hankkiessani\ntämän viran tarvitsin rahaa maksaakseni nimitykseni. Niinpä\nmyin kirjastoni, eikä kauppias, joka sen osti, jättänyt minulle\nsuunnattomasta niteiden joukosta muuta kuin tilikirjani. Enkä minä\nniitä kaipaakaan: me tuomarit emme suinkaan pöyhkeile turhalla\ntiedolla. Mitä meillä olisi hyötyä kaikista noista lakikirjoista?\nMelkein kaikki tapaukset ovat epäselviä ja poikkeavat yleisestä\nsäännöstä.\"\n\n\"Mutta eiköhän se johdu siitä, hyvä herra\", puhelin minä, \"että te\npanette ne poikkeamaan yleisestä säännöstä? Sillä miksikä olisi\nsitten maailman kaikilla kansoilla lakeja, ellei niitä voitaisi\nsoveltaa, ja kuinka niitä taas voidaan soveltaa, ellei niitä tunneta?\"\n\n\"Jos te puolestanne tuntisitte Oikeuspalatsin\", lausui tuomari, \"ette\npuhuisi niin kuin puhutte. Meillähän on elävät kirjamme, nimittäin\nasianajajat, jotka tekevät työn meidän puolestamme ja ottavat\nvaivakseen meidän valistamisemme.\"\n\n\"Ja eivätkö he myös joskus ota vaivakseen teidän pettämistänne?\"\nkysyin minä. \"Ettepä siis tekisi hullummin, vaikka hiukan\nvaroisitte heidän väijytyksiään. Heillä on omat aseensa, joilla he\nahdistavat tasapuolisuuttanne: olisi hyvä teilläkin olla aseita sen\npuolustamiseksi, niin ettette lähtisi keveästi puettuina taistelemaan\nmiesten kanssa, jotka ovat haarniskoituja aina hampaisiin asti.\"\n\nPariisissa, 13 p. Chahban-kuuta v. 1714.\n\n\n\n\n69. kirje.\n\nUsbek kirjoittaa Rhedille Venetsiaan.\n\n\nEtpä olisi osannut kuvitellakaan minusta vääntyvän vielä suuremman\nmetafyysikon kuin ennen olinkaan. Niin on kuitenkin laita, ja Sinä\npääset siitä täyteen varmuuteen, kun olet suoriutunut tästä minun\nfilosofisesta vuodatuksestani.\n\nJärkevimmät filosofit, jotka ovat miettineet Jumalan luontoa, ovat\nsanoneet häntä ehdottoman täydelliseksi olennoksi. Mutta he ovat\ntavattomasti käyttäneet väärin tätä ajatusta. He ovat luetelleet\nkaikki ne erilaiset täydellisyyden muodot, joita ihmisessä saattaa\nilmetä ja joita hän voi kuvitella, ja ovat sitten sälyttäneet ne\nJumala-käsitteeseen, ajattelematta, että nämä tunnusmerkit ovat\nusein keskenään ristiriitaisia ja etteivät ne saata esiintyä samassa\nyksilössä hävittämättä toisiaan.\n\nLännen runoilijat kertovat, että kun eräs maalari halusi kerran\nkuvata kauneuden jumalattaren, keräsi hän kauneimmat kreikattaret,\notti jokaisesta sen, mitä hänessä viehättävintä oli, ja loi näin\nkokonaisuuden, jonka oli määrä olla kaikista jumalattarista\nkauneimman näköinen. Jos joku olisi tästä päättänyt, että se\njumalatar oli sekä vaalea että tumma, että hänen silmänsä olivat\nmustat ja siniset, että hän oli lempeä ja kopea, olisi häntä pidetty\nnaurettavana houkkiona.\n\nUsein puuttuu Jumalalta täydellisyys, joka saattaisi merkitä hänessä\nsuurta epätäydellisyyttä. Mutta milloinkaan ei häntä rajoita mikään\nmuu kuin hänen oma itsensä: hän on oma välttämättömyytensä. Niinpä\nvaikka Jumala onkin kaikkivaltias, ei hän saata rikkoa lupauksiaan\neikä pettää ihmisiä. Usein ei kykenemättömyys ole hänessä, vaan\nsuhteellisissa asioissa. Siinä syy, miksi hän ei voi muuttaa olioiden\nluontoa.\n\nEipä näin muodoin olekaan mitään ihmettelemistä siinä, että muutamat\nkirjanoppineemme ovat uskaltaneet kieltää Jumalan rajattoman\nennaltatietämisen sillä perustuksella, että se ei sovellu hänen\noikeudenmukaisuuteensa.\n\nNiin rohkea kuin tämä ajatus lieneekin, käy se metafysiikan\nkannalta mainiosti laatuun. Sen peruskäsitteiden mukaan ei ole\nmahdollista Jumalan ennakolta nähdä asioita, jotka riippuvat vapaiden\nsyiden vaikutuksesta, koska sitä, mikä ei ole vielä tapahtunut,\nei ole olemassa, eikä sitä siis kukaan saata tunteakaan. Sillä\nolemattomuutta, jolla ei ole mitään ominaisuuksia, ei voida havaita.\nJumala ei saata lukea tahdon aikomuksia, jota ei ole olemassakaan,\neikä nähdä sielussa sellaista, mitä ei siinä ole, sillä siksi kunnes\nsielu ei ole vielä tehnyt päätöstään, ei myöskään toimintaa, joka saa\nsen tekemään päätöksensä, ole siinä olemassa.\n\nSielu on oman päätöksensä seppä. Mutta on tilaisuuksia, joissa sen\npäätös horjuu niin suuresti, ettei se tiedä, mihin suuntaan sen olisi\npäätöksensä tehtävä. Useinkin menettelee se näin vain näyttääkseen\nvapauttaan, niin ettei Jumala saata nähdä tätä päätöstä ennakolta\nei sielun toiminnasta eikä ulkonaisten esineiden siihen tekemästä\nvaikutuksesta.\n\nKuinka voisi siis Jumala ennakolta nähdä asioita, jotka ovat\nriippuvaisia vapaiden syiden vaikutuksesta? Hän saattaisi nähdä ne\nvain kahdella tavalla: otaksumalla, mikä on ristiriidassa rajattoman\nennakoltatietämisen kanssa, tai voisi hän nähdä ne välttämättöminä\nseurauksina, jotka ehdottoman varmasti johtuisivat syystä, mikä\nsynnyttäisi ne samalla tavalla. Sehän on vielä ristiriitaisempaa,\nkoska sielun otaksutaan olevan vapaa, mutta koska se tositeossa olisi\nyhtä vapaa kuin biljardipallo on vapaa liikkeissään, silloin kun sitä\ntoinen pallo sysää.\n\nÄlä kuitenkaan luule minun haluavan rajoittaa Jumalan tietäväisyyttä.\nSamoin kuin hän saa luontokappaleet toimimaan mielensä mukaan,\nsamoin hän tietää kaikki, mitä hän tahtoo tietää. Mutta vaikka hän\nvoisikin nähdä kaikki, ei hän aina käytä tätä kykyänsä. Hän jättää\ntavallisesti luomalleen olennolle vallan toimia tai ei toimia,\nantaakseen sille mahdollisuuden tehdä hyvin tai pahoin. Silloin hän\nkieltäytyy käyttämästä oikeutta, mikä hänellä on vaikuttaa siihen\nja määrätä sen päätös. Mutta milloin hän tahtoo tietää jotakin,\ntietää hän sen aina, koska hänen vain tarvitsee tahtoa sen tapahtuvan\nsiten kuin hän sen näkee ja määrätä luotujen olentojen päätös oman\ntahtonsa mukaiseksi. Näin hän eroittaa tapahtuvan asian yksinomaan\nmahdollisten asiain joukosta, suuntaamalla määräyksillään sielujen\ntulevat päätökset ja riistämällä niiltä kyvyn toimia tai olla\ntoimimatta, minkä hän oli niille alkuaan antanut.\n\nJos voidaan käyttää vertausta asiassa, joka on yläpuolella kaikkien\nvertausten, ei esim. hallitsija tiedä, mitä hänen lähettiläänsä tulee\ntekemään jossakin kysymyksessä. Jos hän tahtoo sen tietää, tarvitsee\nhänen vain määrätä tälle, että hänen on meneteltävä sillä ja sillä\ntavalla, ja hän voi olla varma siitä, että kaikki tapahtuu juuri niin\nkuin hän on suunnitellut.\n\nKoraani ja juutalaisten kirjat nousevat lakkaamatta vastustamaan\nehdottoman ennakoltatietämisen oppia. Jumala näyttää niissä yleensä\nolevan tietämätön sielujen tulevista päätöksistä, ja se tuntuu\nsuorastaan olleen ensimmäinen totuus, minkä Mooses on opettanut\nihmisille.\n\nJumala panee Aatamin maalliseen paratiisiin sillä ehdolla, ettei hän\nsyö erästä tiettyä hedelmää: järjetön määräys olennon puolelta, joka\ntuntisi sielujen tulevat päätökset, sillä voisiko sellainen olento\nasettaa ehtoja armonosoituksilleen tekemättä niitä naurettaviksi?\nSehän olisi ollut aivan samaa kuin jos joku ihminen, joka olisi\ntiennyt Bagdadin valloituksen, olisi sanonut toiselle: \"Annan teille\ntuhannen kultarahaa, ellei Bagdad ole valloitettu.\" Eikö hän olisi\nsilloin laskenut varsin huonoa pilaa?\n\nRakas Rhedi, miksi niin paljon filosofiaa? Jumala on niin korkealla,\nettemme me näe edes hänen pilviänsä. Me tunnemme hänet hyvin vain\nhänen käskyistään. Hän on määrätön, aineeton, rajaton. Muistuttakoon\nhänen suuruutensa meille meidän pienuuttamme. Alituinen nöyrtyminen\non hänen lakkaamatonta palvomistaan.\n\nPariisissa, Chahban-kuun viimeisenä päivänä v. 1714.\n\n\n\n\n70. kirje.\n\nZelis kirjoittaa Usbekille Pariisiin.\n\n\nSoliman, jota Sinä rakastat, on aivan epätoivoissaan loukkauksesta,\njonka hän on äskettäin saanut kärsiä. Muuan nuori huimapää,\nnimeltä Suphis, oli jo kolme kuukautta tavoitellut hänen tytärtään\nvaimokseen. Hän näytti tyytyväiseltä tämän tyttären ulkomuotoon\nniiden kuvausten perustuksella, mitä hänelle olivat antaneet naiset,\njotka olivat nähneet hänet lapsena. Myötäjäisistäkin oli sovittu, ja\nkaikki oli käynyt ilman minkäänlaisia loukkauksia. Eilen ensimmäisten\njuhlamenojen tapahduttua lähti tyttö matkaan ratsain eunukkinsa\nseuraamana ja tavan mukaan päästä jalkoihin peitettynä. Mutta\nkun hän oli saapunut aiotun miehensä talon edustalle, suljetutti\ntämä häneltä portin ja vannoi ettei päästä häntä sisään ennenkuin\nmyötäjäisiä oli korotettu. Sukulaiset kiiruhtivat paikalle kaikilta\ntahoilta sovittamaan asiaa. Sitkeän vastustuksen jälkeen saivatkin\nhe Solimanin antamaan vävylleen pienen lahjan. Kun sitten kaikki\nvihkimenot oli suoritettu, vietiin tyttö häävuoteeseen melkeinpä\nväkivalloin. Mutta hetken kuluttua nousikin tuo huimapää aivan\nraivoissaan, silpoi hänen kasvonsa useasta kohdasta ja väitti,\nettei hän ollutkaan neitsyt, lähettäen hänet sitten takaisin isänsä\nluo. Ihmistä ei voi enemmän järkyttää solvaus kuin Solimania on\njärkyttänyt tämä väite. Ja kuitenkin on henkilöitä, jotka vakuuttavat\ntyttöä viattomaksi. Isät ovat hyvin onnettomia, kun heidän täytyy\nkestää moisia loukkauksia! Jos minun tytärtäni kohdeltaisiin sillä\ntavalla, kuolisin minä luullakseni surusta. Hyvästi.\n\nFatmen palatsissa, 9 p. ensimmäistä Gemmadi-kuuta v. 1714.\n\n\n\n\n71. kirje.\n\nUsbek kirjoittaa Zeliille.\n\n\nMinä surkuttelen Solimania, sitäkin enemmän kun onnettomuus on\nkorjaamaton, koska hänen vävynsä on vain käyttänyt lain suomaa\nvapautta. Minun mielestäni on se laki varsin kova, kun se näin\nuhraa kokonaisen perheen kunnian jonkun hullun oikuille. On turhaa\nsanoakaan, että olisi muka olemassa varmoja merkkejä, joista voi\nsaada totuuden selville. Sehän on vanha erehdys, josta on jo nykyään\npäästy meidän keskuudessamme. Lääkärimmekin selittävät kumoamattomia\ntodisteita näiden merkkien epäluotettavaisuudesta. Jopa kristitytkin\npitävät niitä kuviteltuina, vaikka heidän pyhät kirjansa puhuvatkin\nniistä selvästi ja vaikka heidän muinainen lainsäätäjänsä onkin\npannut kaikkien neitojen viattomuuden tai tuomion niistä riippuvaksi.\n\nMielihyvällä kuulen Sinun innokkaasti huolehtivan tyttäresi\nkasvatuksesta. Suokoon Jumala, että hänen miehensä havaitsee hänet\nyhtä kauniiksi ja yhtä puhtaaksi kuin Fatima oli, että hänellä on\nkymmenen eunukkia vartijoinaan, että hän on sen vaimolan kunnia ja\nkoristus, mihin kohtalo hänet vie, että hänen päänsä päällä on vain\nkullattuja kattolautoja ja että hän astuu vain hienoimpia mattoja\npitkin! Ja toiveiden kukkuraksi nähkööt minun silmäni hänet kaikessa\nkunniassaan!\n\nPariisissa, 5 p. Chalval-kuuta v. 1714.\n\n\n\n\n72. kirje.\n\nRica kirjoittaa Usbekille ------:een.\n\n\nÄskettäin olin seurassa, missä näin erään hyvin itseensätyytyväisen\nmiehen. Neljännestunnissa hän ratkaisi kolme siveysopillista\nkysymystä, neljä epäselvää historian kohtaa ja viisi fysikaalista\ntehtävää. En ole ikänäni tavannut niin yleiskykyistä\nkaikenratkaisijaa. Hänen henkeänsä ei milloinkaan kahlehtinut\npieninkään epäilys. Jätettiin tieteet syrjään ja puhuttiin päivän\nuutisista: hän lausui ratkaisevan sanan päivän uutisistakin.\nAioin panna hänet pulaan ja sanoin itsekseni: \"Minun täytyy tässä\nturvautua vahvimpaan puoleeni. Minäpä pakenen omaan maahani.\" Puhuin\nhänelle siis Persiasta. Mutta tuskin olin lausunut neljä sanaa, kun\nhän jo kahdesti osoitti minun osuneen väärään, nojaten herrojen\nTavernier'n ja Chardin'in kertomuksiin. \"Ah! hyvä Jumala!\" puhelin\nminä itsekseni, \"mikä mies tämä onkaan? Hänhän on piankin paremmin\nselvillä Ispahanin kaduista kuin minä.\" Tein viipymättä päätökseni:\npanin suuni lukkoon, annoin hänen puhua, ja hän lausuileekin yhäti\nratkaisevia sanojaan.\n\nPariisissa, 8 p. Zilkadeh-kuuta v. 1715.\n\n\n\n\n73. kirje.\n\nRica kirjoittaa ------:lle.\n\n\nOlen kuullut täällä puhuttavan eräänlaisesta tuomioistuimesta, jota\nnimitetään Ranskan Akatemiaksi. Eipä ole maailmassa toista vähemmän\nkunnioitettua tuomioistuinta, sillä sanotaan kansan heti kun se\non tehnyt päätöksensä kumoavan nämä päätökset ja pakottavan sen\nhyväksymään lakeja, joita sen on seurattava.\n\nJoku aika sitten se julkaisi arvovaltansa vakaannuttamiseksi\nkokoelman tuomioitaan. Tämä niin monen isän lapsi oli jo melkein\nikäloppu syntyessään, ja vaikka se olikin laillinen, oli muuan\naikaisemmin maailmaan tullut äpärä ollut vähällä tukahuttaa sen.\n\nNiillä herroilla, jotka sen muodostavat, ei ole muuta tehtävää kuin\nlakkaamaton lörpötteleminen. Kehunta sijoittautuu kuin itsestään\nheidän iankaikkiseen loruilemiseensa, ja niin pian kuin heidät on\nvihitty sen salaisuuksiin, valtaa heidät ylistyspuhekiihko, joka ei\nluovu heistä enää milloinkaan.\n\nTällä ruumiilla on neljäkymmentä päätä, joista jokainen on täynnä\nkuvia, vertauksia ja vastakohtia. Kaikki nämä suut puhuvat melkein\nyksinomaan huudahdellen, ja sen korvat tahtovat aina kuulla vain\npoljentoa ja sulosointua. Mitä silmiin tulee, niin niistä ei ole\nkysymystäkään: se näyttääkin olevan luotu vain puhumaan eikä\nnäkemään. Se ei seiso vakavasti jaloillaan, sillä aika, joka on\nsen vitsaus, horjuttaa sitä lakkaamatta ja hävittää kaiken, mitä\nse on tehnyt. Muinoin sanottiin sen käsiä ahneiksi; siitä minä en\npuhu Sinulle mitään, vaan jätän asian niiden ratkaistavaksi, jotka\ntuntevat sen paremmin kuin minä.\n\nMoisia kummia, -- -- --, ei nähdä lainkaan Persiassamme. Meillä ei\nole minkäänlaista halua pystyttää tällaisia ihmeellisiä ja outoja\nlaitoksia: me etsimme aina vain luontoa yksinkertaisissa tavoissamme\nja teeskentelemättömissä elämänmuodoissamme.\n\nPariisissa, 27 p. Zilkadeh-kuuta v. 1715.\n\n\n\n\n74. kirje.\n\nRica kirjoittaa Usbekille ------:een.\n\n\nMuutamia päiviä sitten sanoi eräs tuttavani minulle: \"Olen luvannut\nviedä teidät Pariisin parhaisiin taloihin. Nyt vien teidät erään\nylhäisen herran luo, joka on koko valtakunnan arvokkaimmin esiintyviä\nmiehiä.\"\n\n\"Mitä sillä tarkoitatte, hyvä herra? Onko hän kohteliaampi,\nhyvänsävyisempi kuin joku muu?\"\n\n\"Eipä niinkään\", vastasi hän.\n\n\"Ahaa, minä ymmärrän: hän antaa joka hetki kaikkien, jotka joutuvat\nhänen lähelleen, tuntea hänen oman ylemmyytensä. Jos niin on laita,\nen huoli sinne tullakaan. Minä alistun jo ennakolta tuomioon ja annan\nhänen häiritsemättä nauttia ylemmyydestään.\"\n\nPiti kuitenkin lähteä mukaan, ja minä näin kuin näinkin ylpeän pikku\nmiehen, joka pisti nuuskaa nenäänsä niin mahtavasti, joka toimitti\nniistämisensä niin säälimättömästi, joka sylki niin huolettomasti,\njoka hyväili koiriaan niin syvästi ihmisiä loukkaavalla tavalla,\netten kyllikseni osannut häntä ihmetellä. \"Ah! hyvä Jumala!\" puhelin\nminä itsekseni, \"jos minä Persian hovissa ollessani esiinnyin\nnäin, esiinnyin perinpohjaisena hölmönä!\" Olisipa meidän, Usbek,\npitänyt olla jo aika ilkeitä luonteeltamme voidaksemme lingota\nsatoja pieniä loukkauksia ihmisille, jotka tulivat joka päivä\nluoksemme osoittamaan meille hyväntahtoisuuttaan. He tiesivät\nmeidän olevan heidän yläpuolellaan. Elleivät he taas olisi sitä\ntienneet, olisivat meidän hyvät työmme opettaneet sen heille joka\npäivä. Kun ei meidän tarvinnut tehdä mitään saadaksemme osaksemme\nmuiden kunnioituksen, teimme kaikkien ollaksemme rakastettavia.\nMe seurustelimme halvimpienkin ihmisten kanssa: mahtavuuden ja\nkomeuden keskellä, jotka tekevät aina sydämen kovaksi, he pitivät\nmeitä hienotunteisina. He näkivät vain sydämemme yläpuolellaan.\nMe taas alennuimme heidän tarpeittensa tasalle. Mutta kun oli\nkohotettava ruhtinaan majesteettia julkisissa juhlamenoissa, kun\noli muukalaisissa herätettävä kunnioitusta kansakuntaa kohtaan, kun\nvihdoin oli vaarallisissa tiloissa innostettava sotilaita, nousimme\nsata kertaa korkeammalle kuin olimme laskeutuneet. Me palautimme\nylpeyden kasvoillemme, ja meidän sanottiin joskus esiintyneen\nhyvinkin arvokkaasti.\n\nPariisissa, 10 p. Saphar-kuuta v. 1715.\n\n\n\n\n75. kirje.\n\nUsbek kirjoittaa Rhedille Venetsiaan.\n\n\nMinun täytyy tunnustaa Sinulle, etten ole kristityissä huomannut\nsitä elävää uskonnollista vakaumusta, joka on yleinen musulmaanien\nkeskuudessa. Heissä on varsin pitkä matka tunnustuksesta uskoon,\nuskosta vakaumukseen, vakaumuksesta tekoon. Uskonto ei ole niin\npaljon pyhityksen esine kuin kaikille kuuluva kiistan esine. Hovikot,\nmiekan miehet, jopa naisetkin ryhtyvät vastustamaan hengenmiehiä ja\nvaativat näitä todistamaan heille sellaista, mitä he ovat päättäneet\nolla uskomatta. Tämä ei johdu siitä, että he olisivat päättäneet\nolla uskomatta järkeensä nojaten ja että he olisivat ottaneet\nvaivakseen tutkia sen uskonnon totuutta tai vääryyttä, minkä he\nhylkäävät: he ovat kapinoitsijoita, jotka ovat tunteneet ikeen\nniskassaan ja pudistaneet sen pois ennenkuin olivat saaneet edes\nselville, mikä ies se oikeastaan oli. Niinpä he eivät olekaan sen\nlujempia uskomattomuudessaan kuin uskossaankaan: he elävät ikäänkuin\nvuoroveden vallassa, joka viskelee heitä lakkaamatta yhdestä\ntoiseen. Muuan heistä sanoi minulle kerran: \"Minä uskon sielun\nkuolemattomuuteen aikakausittain. Mielipiteeni riippuvat ehdottomasti\nruumiini tilasta. Aina sen mukaan, onko minulla enemmän vai vähemmän\nelonhenkiä, sulattaako vatsani hyvin vai huonosti, onko ilma,\njota hengitän, keveätä vai raskasta, onko liha, jota syön, laihaa\nvai vahvaa, olen minä spinozalainen, sociniolainen, katolilainen,\nepäuskoinen tai uskovainen. Kun lääkäri on vuoteeni ääressä, olen\nsuuresti rippi-isäni mieleen. Minä osaan kyllä estää uskontoa\ntuottamasta itselleni vaivaa silloin kun jaksan hyvin, mutta minä\nsallin sen lohduttaa itseäni silloin kun olen sairas. Kun minulla\nei ole enää mitään toivottavaa tässä maailmassa, tarjoutuu uskonto\nkäytettäväksi ja voittaa minut lupauksillaan. Niinpä minä tahdonkin\nkernaasti heittäytyä sen syliin ja kuolla jälleen toivon puoleen\nkääntyneenä.\"\n\nJo kauan sitten vapauttivat kristityt ruhtinaat valtakuntiensa\nkaikki orjat, koska, sanoivat he, kristinusko pitää kaikkia ihmisiä\ntasa-arvoisina.\n\nTotta onkin, että tämä uskonnollinen teko oli heille varsin\nhyödyllinen: siten he masensivat ylimyksiä, joiden vallasta he\npäästivät alhaisen kansan. Sittemmin he ovat tehneet valloituksia\nmaissa, missä he ovat havainneet orjien pitämisen edulliseksi.\nNiinpä he ovatkin sallineet niiden ostamisen ja myymisen, unohtaen\nkokonaan sen uskonnollisen periaatteen, joka heitä oli aikaisemmin\nhyvin syvästi liikuttanut. Mitä on tästä sanottava? Totuutta tänään,\nvalhetta huomenna. Miksi me emme menettele kristittyjen tavoin?\nMe olemme varsin yksinkertaisia kieltäytyessämme perustamasta\nsiirtokuntia ja tekemästä helppoja valloituksia suotuisissa\nilmanaloissa vain siitä syystä, ettei vesi ole kyllin puhdasta\nvoidaksemme peseytyä pyhän Koraanin määräysten mukaisesti!\n\nMinä kiitän Jumalaa, kaikkivaltiasta, joka on lähettänyt meille\nsuuren profeettansa Alin, siitä, että minä tunnustan uskontoa, joka\nsaa ihmisen pitämään sitä kaikkia maallisia etuja korkeampana ja joka\non puhdas kuin taivas, mistä se on kotoisin.\n\nPariisissa, 13 p. Saphar-kuuta v. 1715'\n\n\n\n\n76. kirje.\n\nUsbek kirjoittaa ystävälleen Ibbenille Smyrnaan.\n\n\nLait ovat hirvittävän ankaria Euroopassa niille, jotka surmaavat\nitsensä. Heidät tapetaan niin sanoakseni toisen kerran. Heitä\nraahataan häpeällisesti pitkin katuja, heidät julistetaan\nkunniattomiksi ja heidän omaisuutensa takavarikoidaan.\n\nMinusta nähden, Ibben, ovat nämä lait hyvin kohtuuttomia. Jos minua\npainaa tuska, kurjuus, halveksunta, miksi tahdotaan estää minua\nlopettamasta vaivojani ja miksi tahdotaan minulta julmasti riistää\napukeino, joka minulle on tarjona?\n\nMiksi tahdotaan pakottaa minua työskentelemään yhteiskunnan hyväksi,\njonka jäsenyydestä minä suostun luopumaan, ja pitämään vastoin\ntahtoani sopimus, jonka tekemiseen minä en ole ottanut osaa?\nYhteiskunta on perustettu keskinäiselle edulle, mutta jos se käy\nminulle rasittavaksi, niin kuka estää minua siitä kieltäytymästä?\nElämä on annettu minulle lahjaksi: minä voinen siis palauttaa sen\nsilloin kun se ei ole enää lahja, sillä kun syy lakkaa, täytyy\nseurauksenkin lakata.\n\nVoiko ruhtinas vaatia minua olemaan hänen alamaisensa silloin kun\nminä en lainkaan käytä alamaisuudesta johtuvia etuja? Voivatko\nkansalaistoverini pyytää niin kohtuutonta jakoa, jossa on kysymys\nheidän hyödystään ja minun epätoivostani? Voiko Jumala vastoin\nkaikkien hyväntekijäin tapaa tuomita minut ottamaan vastaan\narmonosoituksia, jotka ovat minulle rasitukseksi?\n\nMinä olen velvollinen noudattamaan lakeja niin kauan kuin elän lakien\nalaisena. Mutta kun en enää elä niiden alaisena, voivatko ne sitoa\nminua silloinkin?\n\nMutta, sanottaneen, tehän särette Kaitselmuksen säätämän\njärjestyksen. Jumala on liittänyt ruumiiseenne sielun, ja te erotatte\nsen siitä: te vastustatte siis hänen tarkoitusperiään ja olette\nhänelle tottelematon.\n\nMitä sillä tarkoitetaan? Särkisinkö minä Kaitselmuksen säätämän\njärjestyksen sillä, että muutan aineen muodostelmia ja teen\nnelikulmaiseksi pallon, jonka liikkeen ensimmäiset lait, s.o.\nluomisen ja säilymisen lait, olivat tehneet pyöreäksi? Epäilemättä\nen. Minä vain käytän oikeutta, joka on minulle annettu, ja siinä\nmerkityksessä voin häiritä aivan mieleni mukaan koko luontoa\nkenenkään voimatta sanoa minun vastustavan Kaitselmusta.\n\nOnko maailman kaikkeudessa oleva vähemmän järjestystä ja suunnitelmaa\nsitten kun minun sieluni on eronnut ruumiista? Luuletteko tämän uuden\nyhdistelmän olevan vähemmän täydellisen ja vähemmän yleisistä laeista\nriippuvaisen ja luuletteko maailman siinä mitään menettäneen ja\nJumalan töiden olevan vähemmän suuria tai oikeammin sanoen vähemmän\nrajattomia?\n\nLuuletteko minun ruumiini, sitten kun siitä on tullut tähkä, mato,\nruohontupsu, muuttuneen vähemmän arvokkaaksi luonnon tuotteeksi\nja sieluni, sitten kun se on vapautunut kaikesta, mitä siinä oli\nmaallista, käyneen vähemmän jaloksi?\n\nKaikkien näiden ajatusten lähteenä, rakas Ibben, on yksinomaan meidän\nylpeytemme. Me emme oivalla ensinkään pienuuttamme, vaan tahdomme\nsiitä huolimatta merkitä jotakin maailmankaikkeudessa, esiintyä\nsiinä ja pyrkiä siinä muka tärkeäksi olioksi. Me kuvittelemme, että\nniin täydellisen olennon kuin meidän tuhoamisemme vahingoittaisi\nkoko luontoa, emmekä jaksa käsittää, että yksi ihminen enemmän tai\nvähemmän maailmassa -- mitä minä sanon? kaikki ihmiset yleensä, sata\nmiljoonaa sellaista maapalloa kuin meidän ovat vain kuin pienen\npieni, painoton hiukkanen Jumalan edessä, joka huomaa sen vain\ntietämisen äärettömyyden takia.\n\nPariisissa, 15 p. Saphar-kuuta v. 1715.\n\n\n\n\n77. kirje.\n\nIbben kirjoittaa Usbekille Pariisiin.\n\n\nRakas Usbek! Minusta näyttävät onnettomuudet olevan oikealle\nmuhamettilaiselle vähemmän rangaistuksia kuin uhkauksia. Ne päivät\novat erittäin kallisarvoisia, jolloin meidän on sovitettava\nrikkomuksemme. Mutta menestyksen aikoja olisi lyhennettävä.\nKärsimättömyytemmehän vain osoittaa, että me tahtoisimme olla\nonnellisia välittämättä hänestä, joka antaa autuuden, koska hän on\nitse autuus.\n\nJos olentomme on yhdistetty kahdesta osasta ja jos tämän yhteyden\nvälttämätön säilyttäminen osoittaa suurempaa alistumista Luojan\nkäskyihin, on siitä voitu tehdä uskonnollinen laki. Jos taas tämä\nvälttämätön yhteyden säilyttäminen on parempana takeena ihmisten\nteoista, on siitä voitu tehdä maallinen laki.\n\nSmyrnassa, Saphar-kuun viimeisenä päivänä v. 1715.\n\n\n\n\n78. kirje.\n\nRica kirjoittaa Usbekille ------:een.\n\n\nLähetän Sinulle jäljennöksen kirjeestä, jonka muuan Espanjassa\noleskeleva ranskalainen on kirjoittanut tänne. Luullakseni tutustut\nsiihen varsin mielelläsi.\n\n\"Minä olen jo kuusi kuukautta kuljeskellut Espanjassa ja Portugalissa\nja elänyt kansojen keskuudessa, jotka halveksivat kaikkia muita,\nmutta suovat yksinomaan ranskalaisille sen kunnian, että vihaavat\nheitä.\n\n\"Vakava arvokkuus on näiden molempien kansakuntien huomattavin\nluonteenpiirre. Se ilmenee varsinkin kahdessa asiassa: silmälaseissa\nja viiksissä.\n\n\"Silmälasit osoittavat päivän selvästi, että niiden kantaja on niin\ntäydellisesti tieteisiin perehtynyt ja niin syvällisiin opintoihin\nhautautunut mies, että hänen näkönsä on siitä heikontunut. Ja\njokaista nenää, jota ne koristavat tai painavat, voidaan eittämättä\npitää oppineen miehen nenänä.\n\n\"Mitä viiksiin tulee, ovat ne kunnianarvoisia itsessään, riippumatta\nniiden muusta merkityksestä ja tähdellisyydestä. Kuitenkin voidaan\nniistä usein saada suurta hyötyä ruhtinaan palvelukseksi ja kansan\nkunniaksi, niinkuin selvästi osoitti muuan kuuluisa portugalilainen\nkenraali Intiassa, sillä kun hän kerran oli rahan puutteessa,\nleikkasi hän toisen viiksensä ja lähetti pyytämään Goan asukkailta\nkaksikymmentätuhatta pistolea sitä panttia vastaan: hänelle\nlainattiin rahat viipymättä, ja myöhemmin hän lunasti viiksensä\nkunnialla.\n\n\"On helppo ymmärtää, että tämäntapaiset vakavat ja hitaan tyynet\nkansat saattavat olla turhamaisen ylpeitä. Sitäpä he ovatkin.\nTavallisesti he perustavat tämän ylpeytensä kahteen varsin\nhuomattavaan seikkaan. Ne, jotka asuvat Espanjan ja Portugalin\nmantereella, tuntevat sydämensä erinomaisesti paisuvan, kun he\nmuistavat olevansa n.s. vanhoja kristittyjä, s.o. kun he ovat varmoja\nsiitä, etteivät polveudu niistä ihmisistä, jotka inkvisitio on vasta\nviime vuosisatoina pakottanut omaksumaan kristinuskon. Länsi-Intiassa\nasuvat saavat mielensä yhtä hyväksi ajatellessaan sitä suurenmoista\nansiotaan, että he ovat, niinkuin he sanovat, valkoihoisia ihmisiä.\nEipä ole Suurherran vaimolassa milloinkaan ollut kauneudestaan\nniin ylpeää sulttaanitarta kuin on raihnaisinkin ja inhoittavin\nlurjus hipiänsä olivinvihreästä valkeudesta, kun hän istuu jossakin\nmeksikolaisessa kaupungissa ovensa kynnyksellä, käsivarret ristissä.\nNiin merkillinen mies, niin täydellinen olento ei tekisi työtä\nkaikista maailman aarteistakaan eikä suostuisi milloinkaan jonkun\nkehnon, koneenomaisen ammatin harjoittamisella häpäisemään nahkansa\nkunniaa ja arvoa.\n\n\"Sillä tulee tietää, että kun jollakin miehellä on Espanjassa\nerinäisiä ansioita, niinkuin esim. silloin kun hän voi liittää\neteviin ominaisuuksiin, joista juuri puhuin, sen että hän omistaa\nsuuren miekan tai että hän on oppinut isältään taidon raapia\nepäsointuisia säveleitä huonosti viritetystä kitarasta, ei hän tee\nenää työtä: hänen kunniansa riippuu hänen jäsentensä levosta. Ken\nistuu paikallaan kymmenen tuntia päivässä, saa täsmälleen puolet\nenemmän arvonantoa kuin toinen, joka istuu vain viisi, koska nyt\nkerran aateluus ansaitaan tuoleilla.\n\n\"Mutta vaikka nämä voittamattomat työn viholliset komeilevatkin\nfilosofisella tyyneydellään, ei tämä tyyneys kuitenkaan asu heidän\nsydämessään, sillä he ovat aina rakastuneita. He ovat maailman\nensimmäisiä miehiä kuolemaan lemmenkaihosta rakastettujensa ikkunan\nalla, eikä ainoakaan espanjalainen, jolla ei ole nuhaa, saata käydä\nnaissankarista.\n\n\"He ovat ensi sijassa uskovaisia ja toisessa sijassa mustasukkaisia.\nHe varoisivat visusti jättämästä vaimojansa iskujen puhkoman sotilaan\ntai raihnaisen virkamiehen yrityksille alttiiksi, mutta he antavat\nheille kyllä samaan huoneeseen seuraksi tulisen munkinkokelaan, joka\nluo silmänsä alas, tai tanakan fransiskaaniveljen, joka luo ne ylös.\n\n\"He tuntevat paremmin kuin kukaan muu naisten heikot puolet. He\neivät sallikaan kenenkään nähdä heidän kantapäätänsä eikä yllättää\nheitä varpaankärjistä; he tietävät varsin hyvin, että mielikuvitus\njatkaa matkaansa ja ettei mikään pidätä sitä tiellä: se saapuu kuin\nsaapuukin päämääräänsä, mihin on joskus saatu ennakolta tieto sen\ntulosta.\n\n\"Yleensä sanotaan lemmentuskien olevan julmia. Espanjalaisille\nmiehille ne ovat vielä julmempia kuin muille. Naiset parantavat\nheidät kärsimyksistään, mutta he vain muuttavat miesten kärsimysten\nlaatua, ja useinkin jää näille pitkällinen ja ikävä muisto jostakin\nsammuneesta intohimosta.\n\n\"He noudattavat pieniä kohteliaisuussääntöjä, jotka Ranskassa\ntuntuisivat aivan sopimattomilta. Niinpä ei kapteeni milloinkaan\npiekse sotilastaan pyytämättä tältä lupaa, eikä inkvisitio koskaan\npoltata juutalaista anomatta tältä anteeksi.\n\n\"Espanjalaiset, joita ei polteta, näyttävät olevan niin kiintyneitä\ninkvisitioon, että he varmaankin suuttuisivat, jos se heiltä\nriistettäisiin. Minä vain toivoisin perustettavaksi toisen\nsamantapaisen tuomioistuimen, ei suinkaan kerettiläisiä vastaan\nyleensä, vaan harhaoppien päämiehiä vastaan, jotka väittävät pienillä\nmunkkimaisilla tempuilla olevan saman tehon kuin seitsemällä\nsakramentilla, jotka palvovat kaikkea, mitä kunnioittavat, ja jotka\novat niin uskovaisia, että he ovat tuskin kristityitä.\n\n\"Voitte ehkä tavata henkevyyttä ja tervettä järkeä espanjalaisessa\nitsessään, mutta älkää etsikö sitä heidän kirjoistaan. Katselkaapa\nvain jotakin heidän kirjastoaan, missä on romaanit yhdellä ja\nskolastikot toisella puolella, ja te sanotte epäilemättä, että\nsen järjestelyn on suorittanut ja sen sisällyksen kerännyt joku\nihmisjärjen salainen vihollinen.\n\n\"Ainoa heidän kirjansa, joka on tosiaankin hyvä, on se, joka on\nosoittanut kaikkien muiden naurettavuuden.\n\n\"He ovat tehneet suunnattomia löytöjä Uudessa Maailmassa, mutta he\neivät tunne omaa mannertansa: heidän virtojensa varsilla on satamia,\njoita ei vielä ole keksitty, ja heidän vuorillaan asuu kansoja,\njoista he eivät tiedä mitään.\n\n\"He sanovat auringon nousevan ja laskevan heidän valtakunnassaan.\nMutta sanottava on myöskin, että se kiertomatkallaan näkee vain\nhävitettyjä peltoja ja autioita tienoita.\"\n\nNäkisinpä varsin mielelläni, Usbek, kirjeen, jonka joku Ranskassa\nmatkusteleva espanjalainen olisi lähettänyt Madridiin: luullakseni\nkostaisi hän kyllä kansansa puolesta. Mikä laaja ala hitaan\nlevolliselle ja ajattelevalle miehelle! Kuvittelen hänen aloittavan\nPariisin kuvauksen näin:\n\n\"Täällä on erikoinen talo, jossa säilytetään hulluja. Ensi hetkessä\nluulisi sitä kaupungin suurimmaksi. Erehdys: parannuskeino on mitätön\ntaudin levenemiseen katsoen. Epäilemättä sulkevat ranskalaiset, jotka\novat huonossa huudossa naapuriensa keskuudessa, muutamia hulluja\nerikoiseen taloon, saadakseen ihmiset uskomaan, että ne, jotka ovat\nsen ulkopuolella, eivät muka ole päästään vialla.\"\n\nJätän espanjalaiseni tähän. Hyvästi, rakas Usbek.\n\nPariisissa, 17 p. Saphar-kuuta v. 1715.\n\n\n\n\n79. kirje.\n\nUsbek kirjoittaa Rhedille Venetsiaan.\n\n\nUseimmat lainsäätäjät ovat olleet vähälahjaisia miehiä, jotka sattuma\non nostanut muiden etunenään ja jotka ovat melkein yksinomaan\nnoudattaneet vain ennakkoluulojaan ja mielihaaveitaan.\n\nHeiltä näyttää jääneen oivaltamatta heidän tehtävänsä suuruus ja\narvo: he ovat vain ikäänkuin huvikseen sepitelleet lapsellisia\nlakijärjestelmiä, joissa he ovat kyllä mukautuneet pienten\nhenkien pyyteisiin, mutta herättäneet tervejärkisissä ihmisissä\nepäluottamusta.\n\nHe ovat vajonneet hyödyttömiin pikku seikkoihin. He ovat eksyneet\nerikoistapauksiin, mikä kaikki osoittaa ahdasta henkeä, joka\nymmärtää asiat vain osittain eikä kykene yhdistämään mitään\nkokonaisnäkemykseen.\n\nMuutamat ovat teeskennellen käyttäneet yleisestä kielestä eroavaa\nsanantapaa: järjetön teko lainsäätäjän tekemäksi, sillä kuinka\nvoidaan lakeja noudattaa, ellei niistä edes saada selkoa?\n\nUsein he ovat myös tarpeettomasti kumonneet lakeja, jotka olivat\naikaisemmin voimassa, s.o. he ovat syösseet kansat kaikkinaisista\nmuutoksista eroittamattomiin epäjärjestyksiin.\n\nOn kyllä totta, että paremmin ihmisten luonnosta kuin hengestä\njohtuvan kummallisuuden takia on joskus välttämätöntä muuttaa\nerinäisiä lakeja. Mutta sellainen tapaus on harvinainen, ja milloin\nse esiintyy, pitää siihen koskea vain vapisevin käsin ja liittää\nsiihen toimitukseen niin paljon juhlallisuutta ja noudattaa niin\nsuurta varovaisuutta, että kansa joutuu siitä aivan itsestään\npäättelemään lakien olevan erinomaisen pyhiä, koska tarvitaan niin\nmonia muodollisuuksia niiden peruuttamiseen.\n\nUsein ovat he myös tehneet niistä liian rikkiviisaita ja seuranneet\nenemmän ajatuspäätelmiä kuin luonnollista tasapuolisuutta. Myöhemmin\nonkin sitten havaittu ne liian ankariksi ja tasapuolisuuden nimessä\non luultu pitävän niistä poiketa. Mutta tämä apukeino lisäsi vain\npahaa. Millaisia lait lienevätkin, niitä täytyy aina noudattaa ja\npitää julkisena omanatuntona, jota yksityisten omantunnon tulee aina\nseurata.\n\nTäytyy kuitenkin myöntää, että muutamat heistä ovat älynneet\nmenetellä erinomaista viisautta todistavalla tavalla silloin kun\novat antaneet isille suuren vallan lapsiin nähden: mikään ei niin\nhelpota hallitusmiesten työtä, mikään ei niin tyhjennä käräjäsaleja,\nmikään ei vihdoin niin levitä rauhallisuutta valtioon, missä tavat\nkasvattavat aina parempia kansalaisia kuin lait.\n\nKaikista valloista käytetään sitä vähimmän väärin, se on pyhin\nkaikista hallitusmuodoista, se yksin on riippumaton sopimuksista,\njoita aikaisemmin se on jo ollutkin olemassa.\n\nOn huomattu, että niissä maissa, missä isän käsiin uskotaan suurin\npalkitsemisen ja rankaisemisen oikeus, perheissä vallitsee paras\njärjestys: isät ovat ikäänkuin maailman luojan vertauskuvia, hänen,\njoka, vaikka hän voisikin ohjata ihmisiä rakkaudellaan, kiinnittää\nheitä itseensä myös toivon ja pelon vaikuttimilla.\n\nEn voi päättää tätä kirjettäni huomauttamatta Sinulle eräästä\nranskalaisen hengen kummallisuudesta. Ranskalaisten sanotaan näet\nsäilyttäneen roomalaisista laeista suunnattoman joukon hyödyttömiä\nkohtia, jopa pahempiakin, mutta he eivät ole ottaneet niistä isän\nvaltaa, minkä ne ovat säätäneet ensimmäiseksi lailliseksi vallaksi.\n\nPariisissa, 18 p. Saphar-kuuta v. 1715.\n\n\n\n\n80. kirje.\n\nSuureunukki kirjoittaa Usbekille Pariisiin.\n\n\nEilen toivat armenialaiset vaimolaan nuoren tsherkessiorjattaren,\njonka he halusivat myydä. Vein hänet salaisiin huoneistoihin,\nriisuin hänet ja tarkastelin häntä tuomarin silmin. Mitä enemmän\nhäntä tarkastelin, sitä enemmän löysin hänessä suloja. Neitseellinen\nkainous näytti tahtovan peittää ne katseiltani. Huomasin kyllä,\nkuinka vaikeata hänen oli totella: hän punastelihe havaitessaan\nolevansa alastomana, jopa minunkin edessäni, minun, joka kainoutta\npelästyttävistä intohimoista vapautuneena en välitä vähääkään tämän\nsukupuolen vallasta ja joka häveliäisyyden palvelijana vapaimmissakin\nteoissa luon vain siveitä katseita ja saatan herättää vain viattomia\ntunteita.\n\nHavaittuani hänet Sinun arvoiseksesi loin silmäni alas, heitin\nhänen hartioilleen helakanpunaisen viitan, panin hänen sormeensa\nkultasormuksen, heittäydyin hänen jalkoihinsa ja palvoin häntä\nSinun sydämesi kuningattarena. Sitten maksoin armeenialaisille ja\nkätkin hänet kaikkien katseilta. Onnellinen Usbek! Sinulla on nyt\nhallussasi enemmän kauneutta kuin on kaikissa Itämaiden palatseissa.\nMikä ilo Sinulle, kun palatessasi tapaat kaiken, mitä Persiassa on\nihastuttavinta ja kun näet vaimolassasi sulojen syntyvän uudelleen\nsitä mukaa kuin aika ja omistus pyrkivät niitä hävittämään!\n\nFatmen palatsissa, 1 p. ensimmäistä Rebiab-kuuta v. 1715.\n\n\n\n\n81. kirje.\n\nUsbek kirjoittaa Rhedille Venetsiaan.\n\n\nEuroopassa ollessani, rakas Rhedi, olen nähnyt monenlaisia\nhallituksia. Täällä eivät ole asiat niinkuin Aasiassa, missä\nvaltiotaidon säännöt ovat kaikkialla samat.\n\nOlen usein itsekseni ajatellut, millainen hallitus olisi parhaiten\njärjen mukainen. Minusta se hallitus on näyttänyt täydellisemmältä,\njoka pääsee päämääräänsä vähimmin kustannuksin, niin että hallitus,\njoka ohjaa ihmisiä heidän taipumuksiansa ja luonnonlahjojansa\nparhaiten vastaavalla tavalla, on täydellisin.\n\nJos lempeän hallituksen aikana kansa on yhtä kuuliaista kuin ankaran\nhallituksen aikana, on edellistä pidettävä parempana, koska se on\njärjen mukaisempi ja koska ankaruus on hylättävä vaikutin.\n\nOlen varma siitä, rakas Rhedi, etteivät julmemmat lait tai lievemmät\nrangaistukset saa valtion kansalaisia tottelemaan lakeja. Maissa,\nmissä rangaistukset ovat kohtuullisia, pelätään niitä yhtä paljon\nkuin niissäkin maissa, missä ne ovat hirmuvaltiaita ja inhoittavia.\n\nOlipa sitten hallitus lempeä tai olipa se julma, niin toimitetaan\nrankaiseminen aina asteittain: suurempi tai pienempi kuritus\nmäärätään suuremman tai pienemmän rikoksen mukaan. Mielikuvitus\nsovittautuu itsestään sen maan tapoihin ja katsantokantoihin, missä\neletään: viikon vankeus tai lievä sakko vaikuttavat yhtä paljon\nlempeässä maassa asuvan eurooppalaisen mieleen kuin käsivarren\nmenettäminen säikähdyttää aasialaista. He liittävät tietyn määrän\npelkoa tiettyyn rangaistuksen määrään ja kukin toimittaa sen omalla\ntavallaan: häpeän epätoivo masentaa jo ranskalaisen, joka on tuomittu\njohonkin sellaiseen rangaistukseen, ettei moinen häiritsisi edes\nneljännestunnin aikaa turkkilaisen unta.\n\nMuutoin en huomaa järjestystä, oikeutta ja tasapuolisuutta\nnoudatettavan paremmin Turkissa, Persiassa, Mogulin valtakunnassa\nkuin Hollannin ja Venetsian tasavalloissa tai edes Englannissa.\nMinä en luule siellä tehtävän vähemmän rikoksia ja ihmisten enemmän\nsäikähtävän rangaistusten suuruutta ja siis myös tottelevan paremmin\nlakeja.\n\nPäinvastoin huomaan minä näissä samoissa valtioissa erään vääryyden\nja sorron lähteen.\n\nMinä uskon ruhtinaankin, joka on itse laki, hallitsevan siellä\nvähemmällä vallalla kuin muualla.\n\nMinä huomaan, että ratkaisevina hetkinä sattuu aina meteleitä, joita\nei kukaan hallitse, ja kun kerran väkivaltaista mahtia aletaan\nhalveksia, ei ole enää kellään kylliksi mahtia sen palauttamiseksi\nentiselleen.\n\nMinä ymmärrän edelleen juuri tuon epätoivoisen tietoisuuden, ettei\nrangaistuksesta päästä, lujittavan epäjärjestystä ja levittävän sitä\nyhä laajemmalle.\n\nLisäksi ei näissä valtioissa minun nähdäkseni synny pieniä\nlevottomuuksia eikä niissä ole milloinkaan pitkältä nurinasta\nkapinaan.\n\nMyöskään ei niissä suinkaan tarvitse suurten syiden valmistaa\nsuuria tapahtumia. Päinvastoin sytyttää pieninkin sattuma suuren\nvallankumouksen, niin että sitä aavistavat useinkin yhtä vähän ne,\njotka siinä ovat osallisina, kuin nekin, jotka siitä kärsivät.\n\nSilloin kun turkkilaisten keisari Osman syöstiin valtaistuimelta, ei\nainoakaan niistä, jotka tämän väkivaltaisen teon tekivät, ajatellut\nsitä tehdä. He vain nöyrästi pyysivät oikeutta, koska heillä oli\nyhtä ja toista valitettavaa. Muuan ääni, josta ei ole milloinkaan\nsaatu selkoa, kohosi sattumalta joukosta. Mustafan nimi mainittiin ja\nyht'äkkiä tuli Mustafasta keisari.\n\nPariisissa, 2 p. ensimmäistä Rebiab-kuuta v. 1715.\n\n\n\n\n82. kirje.\n\nNargum, Persian moskovalainen lähettiläs, kirjoittaa Usbekille\nPariisiin.\n\n\nKaikkien maailman kansojen joukossa, rakas Usbek, ei ole ainoatakaan,\njoka maineessa ja valloitusten suuruudessa olisi voittanut tataarien\nkansan. Tämä kansa on todellinen maailman valtias. Kaikki muut\nnäyttävät vain olevan luotuja sitä palvelemaan: se on samalla sekä\nvaltakuntien perustaja että niiden hävittäjä. Kaikkina aikoina se on\nantanut maapallollamme näytteitä voimastaan ja kaikkina kausina se on\nollut kansakuntien vitsauksena.\n\nTataarit ovat kaksi kertaa valloittaneet Kiinan ja pitävät sitä\nvieläkin käskyvaltansa alaisena.\n\nHe vallitsevat niitä avaroita maita, jotka muodostavat Mogulin\nvaltakunnan.\n\nPersian herroina he ovat istuneet Kyyroksen ja Gustaspesin\nvaltaistuimella. He ovat masentaneet Moskovan. Turkkilaisten nimellä\novat he tehneet suunnattomia valloituksia Euroopassa, Aasiassa ja\nAfrikassa ja heillä on vieläkin alueita kaikissa näissä kolmessa\nmaanosassa.\n\nJa puhuaksemme kaukaisemmista ajoista ovat heistä lähteneet melkein\nkaikki ne kansat, jotka ovat heittäneet kumoon Rooman valtakunnan.\n\nMitä ovat Aleksanterin valloitukset Tschingis-kaanin valloituksiin\nverrattuina?\n\nTältä voitolliselta kansakunnalta on puuttunut vain\nhistorioitsijoita, jotka olisivat ylistäneet sen ihmeellisten töiden\nmuistoa.\n\nKuinka paljon kuolemattomia tekoja onkaan hautautunut unhoon! Kuinka\npaljon onkaan heidän perustamiaan valtakuntia, joiden alkuperästä\nmeillä ei ole mitään tietoa! Kun tämä sotaisa kansakunta ajatteli\nyksinomaan hetkellistä mainettansa, kun se oli voitostaan varma\nkaikkina aikoina, ei se huolinut lainkaan vetää tulevaisuudessa\nhuomiota puoleensa muinaisten valloitusten muistolla.\n\nMoskovassa, 4 p. ensimmäistä Rebiab-kuuta v. 1715.\n\n\n\n\n83. kirje.\n\nRica kirjoittaa Ibbenille Smyrnaan.\n\n\nVaikka ranskalaiset puhuvatkin paljon, on heidän joukossaan\nkuitenkin jonkunlaisia vaiteliaita dervishejä, joita nimitetään\nkartusiaaneiksi. Heidän sanotaan leikkaavan kielensä luostariin\nmennessään. Ja hyvin toivottavaa olisi, että kaikki muutkin dervishit\nheittäisivät luotansa kaiken, minkä heidän ammattinsa tekee heille\ntarpeettomaksi.\n\nVaiteliaista ihmisistä puheen ollen johtuu mieleeni toisia, paljon\nkummallisempia, joilla on muuan varsin merkillinen kyky: he osaavat\npuhua sanomatta mitään ja he pitävät vireillä keskustelua kahden\ntunnin ajan ilman että on mahdollista saada heistä selkoa, jäljitellä\nheitä tai muistaa ainoatakaan sanaa siitä, mitä he ovat lörpötelleet.\n\nTämänlaisia miehiä jumaloivat naiset. Mutta he eivät kuitenkaan\njumaloi näitä niin paljon kuin toisia, jotka ovat luonnolta saaneet\nrakastettavan kyvyn hymyillä sopivaan aikaan, nimittäin joka hetki,\nja jotka levittävät ilomielisen hyväksynnän sulon kaikkeen, mitä\nnaiset sanovat.\n\nMutta verrattoman älykkäitä ovat he silloin kun he osaavat nähdä\nhienoutta kaikessa ja löytää tuhansia pieniä nerokkaita piirteitä\nkaikkein arkipäiväisimmistäkin asioista.\n\nTunnenpa vielä toisia, jotka ovat ilmeiseksi edukseen tuoneet\nkeskusteluihin elottomia esineitä ja panneet puhumaan kirjaillun\nnuttunsa, vaalean irtotukkansa, nuuskarasiansa, keppinsä ja\nhansikkaansa. Samoin on otollista alkaa jo kadulta saakka ja\nvetää huomiota puoleensa vaunujen räminällä ja ovea ankarasti\nkolistelevalla vasaralla: tämä alkusana valmistaa puheen jatkoa, ja\nkun johdanto on kaunis, tekee se siedettäviksi kaikki ne typeryydet,\njotka seuraavat sitten, mutta jotka onneksi saapuvat liian myöhään.\n\nVakuutan Sinulle, että nämä pienet kyvyt, joista ei meillä välitetä\nvähääkään, tekevät mainioita palveluksia niille, jotka onnekseen ovat\nne saaneet, ja että terveellä järjellä varustettu ihminen ei hevin\nloista tämänlaisten miesten kesken.\n\nPariisissa, 6 p. toista Rebiab-kuuta v. 1715.\n\n\n\n\n84. kirje.\n\nUsbek kirjoittaa Rhedille Venetsiaan.\n\n\nJos on olemassa Jumala, rakas Rhedi, täytyy hänen välttämättä olla\noikeamielinen, sillä ellei hän sitä olisi, olisi hän pahin ja\nepätäydellisin kaikista olennoista.\n\nOikeus on tosioloinen kahden asian välinen sopusointuisuussuhde, ja\non tämä suhde aina sama, mikä olento sitä tarkasteleekin, olkoonpa\nJumala, olkoonpa enkeli ja olkoonpa vihdoin ihminen.\n\nOn kyllä totta, etteivät ihmiset aina näe näitä suhteita. Useinkin,\nvaikka he ne näkevätkin, poikkeavat he niistä, ja aina näkevät he\nparhaiten oman etunsa. Oikeus korottaa äänensä, mutta sen on vaikea\nsaada sitä kuuluville intohimojen hälinässä.\n\nIhmiset saattavat tehdä vääryyttä, koska heidän on edullista tehdä\nniin ja koska he mieluummin tyydyttävät itseänsä kuin muita. He\ntoimivat aina ottamalla huomioon itsensä: ei kukaan ole paha ilman\naihetta. Täytyy olla jokin syy, joka saa teon syntymään, ja tämä syy\non aina etusyy.\n\nMutta nythän ei ole mahdollista, että Jumala tekisi milloinkaan\nmitään väärää. Jos otaksutaan hänen näkevän oikeuden, täytyy hänen\nvälttämättä sitä seurata. Sillä kun hän ei tarvitse mitään ja kun hän\nriittää itselleen, olisi hän ilkein kaikista olennoista, koska hän\nolisi ilkeä ilman etusyytä.\n\nEllei Jumalaa olisikaan olemassa, pitäisi meidän siis rakastaa aina\noikeutta, s.o. pyrkiä ja ponnistella olemaan sen olennon kaltaisia,\njosta meillä on niin kaunis käsitys ja joka, jos hän olisi olemassa,\nolisi välttämättä oikeamielinen. Vaikka me näin olisimmekin vapaita\nuskonnon ikeestä, ei meidän pitäisi olla vapaita tasapuolisuuden\nikeestä.\n\nNämä seikat, Rhedi, ovat saaneet minut ajattelemaan, että oikeus\non ikuinen ja kokonaan riippumaton inhimillisistä sopimuksista. Ja\njos se niistä riippuisi, olisi se hirvittävä totuus, joka ihmisten\ntäytyisi salata itseltään.\n\nMeidän ympärillämme on aina ihmisiä, jotka ovat meitä vahvempia: he\nvoivat vahingoittaa meitä tuhansin eri tavoin ja kolmeneljäsosaksi\nvoivat he tehdä sen rangaistuksetta. Kuinka rauhoittavaa onkaan\nmeille tieto, että kaikkien näiden ihmisten sydämessä on sisäinen\nperusvoima, joka taistelee puolestamme ja suojelee meitä heidän\nhyökkäyksiltään!\n\nMuutoin täytyisi meidän elää alituisen pelon vallassa. Me kulkisimme\nihmisten ohi kuin jalopeurain, emmekä me olisi hetkeäkään varmoja\nhengestämme, omaisuudestamme emmekä onnestamme.\n\nKaikki nämä ajatukset pakottavat minut kiihkeästi vastustamaan\nniitä kirjanoppineita, jotka kuvailevat Jumalaa hirmuvaltaisesti\nvoimaansa käyttäväksi olennoksi, jotka panevat hänet toimimaan\nsellaisella tavalla, ettemme me tahtoisi itse niin toimia, peläten\nhäntä loukkaavamme, jotka sälyttävät hänelle kaikki ne vajavaisuudet,\nmitä hän rankaisee meissä, ja jotka vastakkaisissa lausunnoissaan\nesittävät hänet väliin pahaksi olennoksi, väliin olennoksi, joka\nvihaa pahaa ja rankaisee sen.\n\nMikä tyydytys ihmiselle, jos hän itseään tutkiessaan huomaa olevansa\nsydämestään oikeutta rakastava! Tämän ilon, niin ankara kuin se\nonkin, pitää häntä hurmata: hän näkee olevansa yhtä paljon niiden\nyläpuolella, joilla ei sitä iloa ole, kuin hän näkee olevansa\ntiikerien ja karhujen yläpuolella. Niin, Rhedi, jos varmasti\ntietäisin voivani aina erehtymättä noudattaa sitä tasapuolisuutta,\njonka näen silmäini edessä, pitäisin itseäni ihmisten parhaana.\n\nPariisissa, 1 p. ensimmäistä Gemmadi-kuuta v. 1715.\n\n\n\n\n85. kirje.\n\nRica kirjoittaa ------:lle.\n\n\nEilen kävin Sotavanhusten talossa. Jos olisin ruhtinas, olisin yhtä\niloissani tämän laitoksen perustamisesta kuin kolmen taistelun\nvoittamisesta. Kaikkialla näkee siellä suuren hallitsijan käden.\nLuullakseni se on maailman kunnianarvoisin paikka.\n\nKuinka suurenmoista onkaan nähdä samaan paikkaan koottuina kaikki\nnuo isänmaan uhrit, jotka hengittävät vain sitä puolustaakseen ja\njotka, tuntien omaavansa saman sydämen, mutta ei enää samoja voimia,\nvalittavat vain nykyistä kykenemättömyyttään, se kun estää heitä\nvielä uhrautumasta sen hyväksi!\n\nOnko mitään ihailtavampaa kuin nähdä näiden raihnaiden soturien\nnoudattavan tässä rauhallisessa tyyssijassakin yhtä täsmällistä\nkuria kuin jos vihollisen läheisyys pakottaisi heitä siihen, etsivän\nviimeistä tyydytystään tästä sodan kuvasta ja jakavan sydämensä ja\nmielensä uskonnon ja sotataidon velvollisuuksien suorittamiseen!\n\nMinä toivoisin, että niiden nimet, jotka kuolevat isänmaan hyväksi,\nkirjoitettaisiin temppeleissä säilytettäviin luetteloihin, mitkä\nmuodostuisivat siten ikäänkuin maineen ja jalouden lähteeksi.\n\nPariisissa, 15 p. ensimmäistä Gemmadi-kuuta v. 1715.\n\n\n\n\n86. kirje.\n\nUsbek kirjoittaa Mirzalle Ispahaniin.\n\n\nSinähän tiedät, Mirza, että muutamat shaahi Solimanin ministerit\nolivat punoneet juonia pakottaakseen kaikki Persian armenialaiset\npoistumaan valtakunnasta tai kääntymään muhamettilaisuuteen,\najatellen, että meidän maamme pysyisi alituisesti saastutettuna niin\nkauan kuin se suvaitsisi helmassaan näitä uskottomia.\n\nPersian suuruus olisi ollut mennyttä kalua, jos tässä tilaisuudessa\nolisi kuultu sokeata uskonkiihkoa.\n\nOn tietymätöntä, miksi tuumasta ei tullut mitään. Eivät ne, jotka\nehdotuksen tekivät, eivätkä nekään, jotka sen hylkäsivät, arvanneet\nsen seurauksia: sattuma toimitti järjen ja valtiotaidon työn ja\npelasti valtakunnan suuremmasta vaarasta kuin se, mihin se olisi\nvoinut joutua menetettyään kolme taistelua ja kaksi kaupunkia.\n\nKarkottamalla armenialaiset oltiin vähällä hävittää yhdessä\nainoassa päivässä valtakunnan kaikki liikemiehet ja melkein kaikki\nkäsityöläiset. Olen varma siitä, että suuri shaahi Abbas olisi\nennemmin antanut katkaista molemmat käsivartensa kuin vahvistanut\nnimellään moisen määräyksen ja että hän lähettäessään Mogulille ja\nmuille Intian kuninkaille ahkerimmat ja kelvollisimmat alamaisensa\nolisi katsonut antaneensa heille puolet kaikista maistaan.\n\nVainot, joilla kiihkoilevat muhamettilaisemme ovat kiusanneet\ngebreja, ovat pakottaneet nämä laumoittain siirtymään Intiaan ja\nriistäneet Persialta tämän työteliään kansakunnan, maanviljelykseen\nhyvin innostuneen, kansakunnan, joka työllään olisi yksin kyennyt\nvoittamaan maaperämme karuuden.\n\nUskovaisilla oli enää vain toinen isku iskettävänä: oli tuhottava\nteollisuus, minkä tapahduttua valtakunta olisi sortunut itsestään ja\nsen mukana, väistämättömänä seurauksena, myöskin se sama uskonto,\njoka tahdottiin tehdä niin kukoistavaksi.\n\nJos halutaan käytellä järkeä ilman ennakkoluuloja, niin enpä\ntiedä, Mirza, eikö olisi vain hyväksi, että valtiossa on useampia\nuskonsuuntia.\n\nHuomataanhan yleisesti, että ne, jotka tunnustavat vain suvaittuja\nuskontoja, osoittautuvat hyödyllisemmiksi isänmaalleen kuin ne, jotka\nkuuluvat vallitsevaan uskontokuntaan, koska edelliset kunniapaikoista\nkarkotettuina voivat nousta arvoon vain äveriäisyytensä ja\nrikkautensa avulla, joita heidän on taas pakko hankkia työllään ja\nyhteiskunnan vaivalloisimmilla ammateilla.\n\nKun muutoin kaikkiinkin uskontoihin sisältyy yhteiskunnalle\nhyödyllisiä käskyjä, on hyvä, että niitä noudatetaan innokkaasti.\nMutta onko olemassa mitään, mikä kykenisi enemmän tätä intoa\nlietsomaan kuin uskontojen monilukuisuus.\n\nNe ovat keskenään armahtamattomia kilpailijoita. Kateus ulottuu\naina yksityisiin asti: kukin on varuillaan, koska pelkää tekevänsä\nsellaista, mikä tuottaisi häpeää hänen puolueelleen ja heittäisi sen\nvastapuolueen armottoman halveksunnan ja arvostelun uhriksi.\n\nNiinpä onkin aina huomattu, että johonkin valtioon ilmestynyt\nuusi uskonlahko on ollut varmin keino aikaisemman lahkon kaikkien\nväärinkäytösten korjaamiseksi.\n\nOn turha sanoa, ettei olisi muka ruhtinaan etujen mukaista suvaita\nuseampia uskonlahkoja valtiossaan. Vaikka kaikki maailman lahkot\nkokoontuisivat siihen, ei siitä olisi hänelle pienintäkään vahinkoa,\nkoska niiden joukossa ei ole ainoatakaan, joka ei säädä kuuliaisuutta\ntai saarnaa alistumista.\n\nMyönnän kyllä, että aikakirjat ovat täynnä uskonsotia. Mutta\nhuomattakoon tarkoin, ettei suinkaan uskontojen monilukuisuus ole\nnäitä sotia aiheuttanut, vaan se suvaitsemattomuuden henki, joka\nkiihotti vallitsevaksi tekeytynyttä uskontoa. Ne on aiheuttanut\nse käännytysinto, jonka juutalaiset saivat egyptiläisiltä ja joka\non näistä tarttuvana kansantautina siirtynyt muhamettilaisiin\nja kristittyihin. Ne on aiheuttanut se hurmahenkisyys, jonka\nleviämistä ei voi pitää muuna kuin inhimillisen järjen täydellisenä\npimentymisenä.\n\nSillä ellei olisi epäinhimillistä pakottaa toisten omaatuntoa, ellei\nsiitä olisi tuloksena ainoakaan niistä pahoista seurauksista, jotka\nsiitä tuhansittain sikiävät, täytyisi olla hullu ajatellakseen\nmitään sellaista. Ken tahtoo saada minut muuttamaan uskontoa, tekee\nepäilemättä niin vain siksi, ettei hän itse muuttaisi uskontoaan, jos\nhäntä aiottaisiin siihen pakottaa: hän pitää siis kummana sitä, etten\nminä tee sellaista, mitä hän ei ehkä itse tekisi, vaikka saisi koko\nmaailman omakseen.\n\nPariisissa, 26 p. ensimmäistä Gemmadi-kuuta v. 1715.\n\n\n\n\n87. kirje.\n\nRica kirjoittaa ------:lle.\n\n\nTäällä näyttää perheiden hallitseminen sujuvan aivan itsestään.\nAviomiehellä on vain varjon verran valtaa vaimoonsa, isällä\nlapsiinsa, isännällä orjiinsa nähden. Oikeus sekaantuu kaikkiin\nheidän riitoihinsa, ja ole varma siitä, että se on aina\nmustasukkaista aviomiestä, vihastunutta isää ja hankalaa isäntää\nvastaan.\n\nKävin äskettäin siinä paikassa, missä oikeutta jaetaan. Ennen kuin\nsinne pääsee, täytyy kestää lukemattomien nuorten kaupustelijattarien\nhyökkäykset ja kuunnella heidän viekottelevalla äänellä tekemiään\ntarjouksia. Tämä näytelmä on aluksi varsin huvittava, mutta se tekee\nkaamean vaikutuksen sitten kun on tultu noihin suuriin saleihin,\nmissä näkyy vain ihmisiä, joiden puku on vielä vakavampi kuin heidän\nkasvonsa. Vihdoin astutaan siihen pyhään paikkaan, missä kaikki\nperhesalaisuudet paljastetaan ja missä peitetyimmätkin teot vedetään\npäivänvaloon.\n\nSinne tulee kaino neitonen tunnustamaan liian kauan säilytetyn\nneitsyyden tuskia, taistelujaan, vaivalloista vastustustaan: hän\nylpeilee niin vähän voitostaan, että hän lakkaamatta uhkaa piankin\njoutua tappiolle, ja jottei hänen isänsä enää jäisi tietämättömäksi\nhänen tarpeistaan, ilmoittaa hän ne kaikelle kansalle.\n\nJulkea aviovaimo tulee sitten kertomaan kaikki ne häväistykset, millä\nhän on puolisoaan kiusannut, päästäkseen hänestä eroon.\n\nYhtä kainona tulee toinen sanomaan olevansa kyllästynyt kantamaan\naviovaimon nimeä, koska hän ei kuitenkaan siitä mitään hyödy: hän\npaljastaa hääyön peitetyt salaisuudet. Hän vaatii, että hänet on\njätettävä kaikkein taitavimpien asiantuntijain katseltavaksi ja että\noikeuden päätöksen on asetettava hänet jälleen kaikkiin neitsyyden\noikeuksiin. Onpa sellaisiakin, jotka rohkenevat heittää miehilleen\ntaisteluhaasteen ja vaatia heitä yleisön nähden suorittamaan ottelun,\njonka todistajat tekevät ainakin hyvin vaikeaksi: yhtä häpäisevä koe\nvaimolle, joka sen kestää, kuin miehelle, joka siinä joutuu tappiolle.\n\nSuunnaton joukko ryöstettyjä tai vieteltyjä neitoja kuvailee miehiä\npaljon pahemmiksi kuin he ovatkaan. Rakkaus kaikuu kautta koko tämän\nkäräjäsalin: siellä kuulee puhuttavan vain raivostuneista isistä,\npetetyistä tyttäristä, uskottomista rakastajista ja huolestuneista\naviomiehistä.\n\nSiellä noudatetun lain mukaan katsotaan jokaisen avioliiton aikana\nsyntyneen lapsen kuuluvan miehelle. Tällä saattaa olla hyvät syynsä\nollakseen sitä uskomatta: laki uskoo sen hänen puolestaan ja\nvapauttaa hänet tutkimuksista ja epäilyksistä.\n\nTässä tuomioistuimessa lasketaan äänet enemmistön mukaan. Mutta\nkokemus on opettanut, että olisi parempi laskea ne vähemmistön\nmukaan. Ja sehän onkin varsin luonnollista, sillä onhan oikeutta\nrakastavia henkiä hyvin vähän, kun taas koko maailma myöntää, että\nvääryyteen taipuvia on suunnattoman paljon.\n\nPariisissa, 1 p. toista Gemmadi-kuuta v. 1715.\n\n\n\n\n88. kirje.\n\nRica kirjoittaa ------:lle.\n\n\nIhmistä sanotaan seuraa rakastavaksi eläimeksi. Jos niin on laita,\nnäyttää ranskalainen minusta olevan enemmän ihminen kuin kukaan muu,\nihminen sanan täydessä merkityksessä, sillä hän tuntuu olevan luotu\nyksinomaan seuraa varten.\n\nMutta minä olen huomannut heidän joukossaan henkilöitä, jotka\neivät ainoastaan rakasta seuraa, vaan jotka itse muodostavat\nyleismaailmallisen seuran. Heitä riittää joka soppeen ja pieleen\nja he kansoittavat silmänräpäyksessä kaupungin joka taholta: sata\ntämäntapaista ihmistä saa aikaan suuremman vilinän kuin kaksituhatta\nmuuta kansalaista, ja he voisivat muukalaisten silmissä korjata ruton\nja nälän pahimmatkin hävitykset, Kouluissa kysytään, voiko kappale\nolla yhtaikaa useammassa eri paikassa: he ovat todistuksena siitä,\nmitä filosofit epäilevät.\n\nHeillä on aina kiire, koska heillä on tärkeänä tehtävänä kysyä\nkaikilta, jotka he tapaavat, minne nämä menevät ja mistä he tulevat.\n\nHeidän päästään ei ikinä lähtisi se vakaumus, että on hienoa\nja säädyllistä käydä joka päivä tervehtimässä yleisöä\nyksityiskohtaisesti, ottamatta lukuun niitä käyntejä, joita he\ntekevät summassa paikkoihin, missä on suurempi seura koolla. Mutta\nkun tämä tie on liian lyhyt, eivät sellaiset käynnit merkitse mitään\nheidän juhlamenosäännöissään.\n\nHe vaivaavat talojen ovia vasaraniskuillaan enemmän kuin tuulet ja\nmyrskyt. Jos tarkasteltaisiin kaikkien ovenvartijain luetteloja,\ntavattaisiin niistä joka päivä heidän nimensä sveitsiläiskirjaimin\ntuhansiin eri muotoihin väännettynä. He kuluttavat elämänsä\nhautajaissaattoihin, surunvalituskohteliaisuuksiin tai\nhääonnitteluihin. Kuningas ei osoita ainoallekaan alamaiselleen\nsuosiotaan heidän kustantamatta itselleen vaunuja mennäkseen\nilmaisemaan hänelle iloaan tapauksen johdosta. Vihdoin he palaavat\nkotiinsa lopen uupuneina lepäämään, voidakseen seuraavana päivänä\njälleen ryhtyä rasittaviin tehtäviinsä.\n\nMuuan heistä kuoli joku aika sitten väsymyksestä, ja hänen\nhaudalleen pantiin seuraava kirjoitus: \"Tässä lepää ihminen,\njoka ei milloinkaan levännyt. Hän on kävellen ottanut osaa\nviiteensataankolmeenkymmeneen hautajaissaattoon. Hän on iloinnut\nkahdentuhannenkuudensadankahdeksankymmenen lapsen syntymästä.\nApurahat, joiden takia hän on aina erilaisin sanoin onnitellut\nystäviään, nousevat kahteenmiljoonaankuuteensataantuhanteen\nlivreen. Hän on kulkenut katua yhdeksäntuhattakuusisataa stadionia\nja taivaltanut maaseutua kolmekymmentäkuusi stadionia. Hänen\nkeskustelunsa oli huvittavaa. Hänellä oli valmis varasto juttuja\nja tarinoita, joita oli kaikkiaan kolmesataakuusikymmentäviisi\nkappaletta. Lisäksi hän omisti jo nuoresta pitäen satakahdeksantoista\nvanhoista kirjailijoista poimittua mietelauselmaa, joita hän\nkäytti loistavissa tilaisuuksissa. Hän kuoli vihdoin ikänsä\nkuudentenakymmenentenä vuotena. Minä vaikenen, matkustaja. Sillä\nmitenkä saisinkaan Sinulle luetelluksi kaikki, mitä hän on tehnyt ja\nmitä hän on nähnyt?\"\n\nPariisissa, 3 p. toista Gemmadi-kuuta v. 1715.\n\n\n\n\n89. kirje.\n\nUsbek kirjoittaa Rhedille Venetsiaan.\n\n\nPariisissa vallitsevat vapaus ja tasa-arvoisuus. Eivät syntyperä,\nkunto, eivät edes sotaisat ansiot, olkootpa kuinka loistavia\ntahansa, pelasta ihmistä siihen suureen joukkoon hukkumasta, johon\nhän on vajonnut. Arvoasteiden kateus on täällä tuntematon. Pariisin\nylhäisimmäksi henkilöksi sanotaan sitä, jolla on parhaat hevoset\nvaunujen edessä.\n\nKorkea herra on ihminen, joka tapaa kuningasta, joka puhuttelee\nministerejä, jolla on esi-isiä, velkoja ja eläkkeitä. Jos hän lisäksi\nkykenee peittämään toimettomuutensa näyttämällä puuhakkaalta tai\nteeskentelemällä huvinhalua, luulee hän olevansa onnellisin ihminen\nmaan päällä.\n\nPersiassa on ylimys vain se, jolle maan valtias uskoo jonkin\nhallitustoimen. Täällä on ihmisiä, jotka ovat ylimyksiä jo\nsyntyperänsä nojalla; heiltä puuttuu kuitenkin vaikutusvalta.\nKuninkaat menettelevät taitavain käsityöläisten tavoin, nämäkin kun\ntuotteitaan valmistaessaan käyttävät aina kaikkein yksinkertaisimpia\ntyökaluja.\n\nKuninkaallinen suosio on ranskalaisten suuri jumala. Ministeri\non pääpappi, joka uhraa sille monen monet uhrit. Ne, jotka häntä\nympäröivät, eivät ole suinkaan puettuja valkoiseen: väliin uhraajina,\nväliin uhrattuina antautuvat he koko kansan lailla täydellisesti\nepäjumalansa palvelukseen.\n\nPariisissa, 9 p. toista Gemmadi-kuuta v. 1715.\n\n\n\n\n90. kirje.\n\nUsbek kirjoittaa Ibbenille Smyrnaan.\n\n\nKunnianhimo ei lainkaan eroa siitä vaistosta, joka saa kaikki\nluontokappaleet pitämään huolta säilymisestään. On kuin avartaisimme\nolemuksemme rajoja silloin kun pakotamme sen pysymään muiden\nmuistossa: näin me saamme ikäänkuin uuden elämän, joka käy meille\nyhtä kallisarvoiseksi kuin sekin, minkä taivas on meille lahjoittanut.\n\nMutta kun kaikki ihmiset eivät ole samalla tavalla kiintyneet\nelämään, eivät he myös yhtä kiihkeästi tavoittele kunniaa. Tämä jalo\nintohimo on kyllä kaiverrettuna heidän sydämeensä, mutta mielikuvitus\nja kasvatus lieventävät sitä tuhansin tavoin.\n\nTämä ihmisten välillä havaittava erilaisuus on vielä ilmeisempi, kun\non kysymys kansoista.\n\nPerussääntönä voidaan pitää, että jokaisessa valtiossa kunnianhimo\nkasvaa alamaisten vapauden mukana ja vähenee myös sen mukana: kunnia\nei ole milloinkaan orjuuden seuralainen.\n\nMuuan älykäs mies sanoi minulle jokin päivä sitten: \"Ranskassa\nvallitsee useissa suhteissa suurempi vapaus kuin Persiassa. Niinpä\nrakastetaankin siellä enemmän kunniaa. Tämä mainio mieliteko saa\nranskalaisen suorittamaan kernaasti ja ihastuneena tehtäviä, joita\nteidän sulttaaninne on pakko kiskoa alamaisistaan muistuttamalla\nheille lakkaamatta rangaistuksia ja palkintoja.\n\n\"Niinpä onkin meillä ruhtinas ylen arka halvimmankin alamaisensa\nkunniasta. Sen säilyttämiseksi on olemassa arvossa pidettyjä\ntuomioistuimia: sehän on kansakunnan pyhä aarre ja ainoa, jonka\nvaltias ei hallitsija ole, koska hän ei voisi olla sen valtias omia\netujaan loukkaamatta. Jos siis joku alamainen havaitsee ruhtinaansa\nhaavoittaneen hänen kunniaansa joko antamalla muille etusijan tai\nosoittamalla hänelle vaikka kuinkakin pientä halveksumista, jättää\nhän heti paikalla hänen hovinsa, hänen virkansa, hänen palveluksensa\nja vetäytyy yksityiselämään.\n\n\"Ranskalaisten ja teikäläisten sotajoukkojen erotus on siinä, että\njälkimmäiset, kun niihin kuuluu vain jo luonnostaan raukkamaisia\norjia, voittavat kuolemanpelon vain rangaistuksenpelon avulla, mikä\nsynnyttää sielussa ikäänkuin uuden kauhun lajin, joka typerryttää sen\nkokonaan, kun sitä vastoin edelliset käyvät riemuiten iskuja kohti ja\nkarkottavat pelon mielihyvällä, joka on sitä voimakkaampi.\n\n\"Mutta kunnian, maineen ja hyveen pyhäkkö näyttää kuuluvan\ntasavaltoihin ja maihin, missä voidaan lausua sana isänmaa. Roomassa,\nAteenassa, Lakedaimonissa maksoi kunnia yksin loistavimmatkin\npalvelukset. Tammen tai laakerin lehvistä punottu seppele,\nkuvapatsas, ylistyspuhe olivat äärettömän arvokkaita voitetun\ntaistelun tai valloitetun kaupungin palkintoja.\n\n\"Siellä piti mies, joka oli suorittanut oivan teon, tekoa\nitseään riittävänä palkintonaan. Hän ei voinut nähdä ainoatakaan\nkansalaistoveriaan tuntematta iloa siitä, että oli hänen\nhyväntekijänsä: hän laski palvelustensa lukumäärän kansalaistoveriensa\nlukumäärästä. Jokainen ihminen kykenee tekemään hyvää toiselle\nihmiselle. Mutta jumalain kaltainen on mies, joka kykenee lisäämään\nkokonaisen yhteiskunnan onnea.\n\n\"Mutta eikö tämä jalo kilvoittelu pakostakin sammu kokonaan\npersialaisten sydämestä, koska heidän virkansa ja arvoasemansa ovat\nvain hallitsijan oikkujen ilmaisuja? Mainetta ja kuntoa pidetään\nsiellä olemattomina, ellei niihin liity ruhtinaan suosio, jonka\nmukana ne syntyvät ja kuolevat. Mies, jolla on puolellaan yleinen\nkunnioitus, ei saata milloinkaan olla varma siitä, ettei häntä\njo huomenna syöstä syvimpään häpeään. Tänään hän on sotajoukon\npäällikkö. Ehkäpä tekee ruhtinas hänestä piankin kokin, ehkeipä\nhänellä ole sitten enää muuta mainetta toivottavana kuin se, minkä\nhän ansaitsee hyvän lihamuhennoksen valmistamisella\".\n\nPariisissa, 15 p. toista Gemmadi-kuuta v. 1715.\n\n\n\n\n91. kirje.\n\nUsbek kirjoittaa samalle Smyrnaan.\n\n\nRanskan kansan yleisestä kunnianhimosta on yksityisten henkilöiden\nmieleen muodostunut jokin, en tiedä mikä, sellainen piirre, jota\nsanotaan kunniantunnoksi. Kunniantunto kuuluu kyllä varsinaisesti\njokaiseenkin ammattiin, mutta varsinkin pitävät siitä kiinni miekan\nmiehet, ja heidän keskuudessaan se on ennen muuta vallassa. Minun\nkävisi hyvin vaikeaksi saada Sinut ymmärtämään, mitä se oikeastaan\non, sillä meillä ei ole mitään sitä täysin vastaavaa käsitettä.\n\nMuinoin eivät ranskalaiset, varsinkaan aateliset, juuri seuranneet\nmuita lakeja kuin tämän kunniantunnon lakeja: ne ne säännöstelivät\nkoko heidän elämänsä juoksun. Ja ne olivat niin ankaroita, ettei\nkukaan voinut ilman kuolemaakin julmempaa rangaistusta, en sano\nrikkoa niitä, vaan kiertää niiden pienintäkään määräystä.\n\nMilloin oli kysymys riitojen ratkaisemisesta, sääsivät ne tuskin\nmuuta kuin yhden menettelytavan, nimittäin kaksintaistelun, joka\nratkaisi kaikki vaikeudet. Siinä oli vain se paha vika, että usein\ntuli tuomio langetetuksi muiden riitapuolten kuin varsinaisten\nasianosaisten kesken.\n\nKunhan vain mies tunsi hiukankin toista, täytyi hänen ottaa osaa\nkiistaan ja panna henkensä alttiiksi, aivan kuin jos hän olisi itse\nollut vihoissaan. Mutta hän tunsi aina saaneensa kunniaa sellaisesta\nvalinnasta ja niin imartelevasta suosiosta. Ja niinpä ei moni, joka\nei olisi antanut neljää pistolea sille miehelle pelastaakseen hänet\nhirsipuusta, hänet ja koko hänen perheensä, empinyt hetkeäkään\npannessaan tuhannet kerrat hänen puolestaan henkensä vaaraan.\n\nTämä ratkaisutapa oli verrattain kehno keksintö, sillä eihän siitä\nseikasta, että joku oli taitavampi tai voimakkaampi kuin toinen,\nvielä seurannut, että hänen syynsä olivat myös pätevämmät.\n\nNiinpä ovatkin kuninkaat kieltäneet sen erittäin ankarain\nrangaistusten uhalla, mutta turhaan. Kunnia, joka tahtoo aina vain\nhallita, nousee kapinaan eikä tunnusta mitään lakeja.\n\nNäin ovat ranskalaiset sangen pulmallisessa asemassa. Sillä nuo\nsamaiset kunnian lait pakottavat kunniallisen miehen kostamaan, jos\nhäntä on loukattu. Mutta toiselta puolen kurittaa oikeus häntä mitä\njulmimmilla rangaistuksilla, jos hän kostaa. Jos hän seuraa kunnian\nlakeja, saa hän surmansa mestauslavalla. Jos hän seuraa oikeuden\nlakeja, karkotetaan hänet iäksi ihmisten seurasta. Näin ollen on\nvain kaksi pelottavaa vaihtoehtoa valittavana: kuolla tai joutua\narvottomaksi elämään.\n\nPariisissa, 18 p. toista Gemmadi-kuuta v. 1715.\n\n\n\n\n92. kirje.\n\nUsbek kirjoittaa Rustanille Ispahaniin.\n\n\nTänne on ilmestynyt muuan Persian lähettilääksi laittautunut\nihminen, joka tekee julkeata pilaa maailman kahdesta suurimmasta\nkuninkaasta. Hän tuo ranskalaisten hallitsijalle lahjoja, joita ei\nmeidän hallitsijamme saattaisi antaa edes Imiretian tai Georgian\nkuninkaalle, ja näin on hän alhaisella ahneudellaan häväissyt kahden\nvaltakunnan majesteettia.\n\nHän on joutunut naurettavaksi kansan keskuudessa, joka pyrkii\nolemaan Euroopan sivistynein, ja hän on saanut Lännen sanomaan, että\nkuningasten kuningas hallitsee vain raakalaisia.\n\nHän on saanut osakseen kunnianosoituksia, jotka hän näytti itse\ntahtoneen kieltää itseltään. Ja ikäänkuin olisi Ranskan hovi pitänyt\nenemmän murhetta Persian suuruudesta kuin hän, on se esittänyt hänet\narvokkaalla tavalla kansalle, joka häntä halveksii.\n\nÄlä kuitenkaan kerro tästä mitään Ispahanissa: säästä kurjan olennon\npäätä. Enhän toivo ministeriemme rankaisevan häntä heidän omasta\ntyperyydestään ja siitä arvottomasta vaalista, minkä he itse ovat\ntehneet.\n\nPariisissa, toisen Gemmadi-kuun viimeisenä päivänä v. 1715.\n\n\n\n\n93. kirje.\n\nUsbek kirjoittaa Rhedille Venetsiaan.\n\n\nHallitsijaa, joka oli kauan vallassa, ei ole enää. Hän sai eläessään\nihmiset puhumaan; kaikki vaikenivat hänen kuollessaan. Esiintyessään\nlujana ja rohkeana tänä viimeisenä hetkenään hän näytti väistyvän\nvain kohtalon tieltä. Samoin kuoli suuri shaahi Abbas, täytettyään\nmaanpiirin nimellään.\n\nÄlä luule tämän suuren tapauksen antaneen täällä aihetta vain\nsiveellisiin mietiskelyihin. Jokainen on ajatellut omia asioitaan ja\njokainen on pyrkinyt saamaan etua tästä muutoksesta. Kun kuningas,\nhallitsijavainajan pojanpojanpoika, on vain viisivuotias, on hänen\nruhtinaallinen setänsä julistettu valtakunnan sijaishallitsijaksi.\n\nKuningasvainaja on tehnyt testamentin, joka rajoitti\nsijaishallitsijan valtaa. Tämä ovela ruhtinas meni kuitenkin\nparlamenttiin, esitteli siellä kaikki syntyperänsä oikeudet ja sai\nkuin saikin kumotuksi entisen hallitsijan määräykset, hallitsijan,\njoka oli tahtonut elää itseään kauemmin ja pyrkiä hallitsemaan vielä\nkuolemansakin jälkeen.\n\nParlamentit muistuttavat raunioita, joita poljetaan jaloin, mutta\njotka sentään aina johtavat mieleen jonkun kansojen vanhan uskonnon\naikana kuuluisan temppelin. Niiden asiana on enää tuskin muu kuin\noikeuden jakaminen ja niiden valta on yhäti kuihtumassa, ellei joku\naavistamaton tapahtumain yhdyntä puhalla siihen uutta eloa ja voimaa.\nNämä suuret virkakunnat ovat seuranneet inhimillisten asiain yleistä\nkohtaloa: ne ovat väistäneet aikaa, joka hävittää kaikki, tapojen\nturmeltumista, joka heikontaa kaikki, ja korkeinta valtaa, joka\nmasentaa kaikki.\n\nMutta sijaishallitsija, joka tahtoi saavuttaa kansan suosion, näytti\naluksi kunnioittavan tätä yleisen vapauden vertauskuvaa. Ja ikäänkuin\nhän olisi aikonut kohottaa maasta temppelin ja epäjumalan, tahtoi\nhän niitä pidettävän yksinvallan tukena ja kaiken laillisen mahdin\nperustuksena.\n\nPariisissa, 4 p. Rhegeb-kuuta v. 1715.\n\n\n\n\n94. kirje.\n\nUsbek kirjoittaa veljelleen, Kasbinin luostarin munkille.\n\n\nMinä nöyrryn edessäsi, pyhä munkki, ja minä vaivun kasvoilleni\nmaahan. Minä tarkkaan Sinun jalkojesi jälkiä kuin omaa silmäterääni.\nSinun pyhyytesi on niin suuri, että näyttää kuin Sinulla olisi pyhän\nProfeettamme sydän. Sinun tapojesi ankaruus hämmästyttää taivastakin.\nEnkelit ovat katselleet Sinua kunnian kukkulalta ja sanoneet:\n\"Miksi hän viipyy vielä maan päällä, koska hänen henkensä asuu\nmeidän seurassamme ja liihottelee pilvien kannattaman valtaistuimen\nympärillä?\"\n\nJa miksi en kunnioittaisikaan Sinua minä, joka olen kuullut\nkirjanoppineittemme sanovan, että dervisheissä, uskottomissakin, on\naina jotakin pyhää, minkä takia totisten uskovaisten on annettava\nheille arvoa, ja että Jumala on valinnut kaikista maan ääristä\ntavallista puhtaampia sieluja, jotka hän on erottanut jumalattomasta\nmaailmasta, jotta heidän lihankidutuksensa ja palavat rukouksensa\nhillitsisivät hänen vihaansa, silloin kun se on valmiina iskemään\nniin moniin tottelemattomiin kansoihin?\n\nKristityt kertovat ihmeitä ensimmäisistä munkeistaan, joita pakeni\ntuhansittain Thebaiksen kauhistaviin erämaihin ja joiden päämiehiä\nolivat Paulus, Antonius ja Pakomius. Jos se, mitä he näistä puhuvat,\non totta, on heidän elämänsä ollut yhtä täynnä ihmeitä kuin meidän\npyhimpien immaumiemme elämä. He viettivät joskus kymmenenkin vuotta\nnäkemättä ainoatakaan ihmistä. Mutta he asuivat yöt ja päivät pahojen\nhenkien seurassa: lakkaamatta kiusasivat heitä nämä ilkeät olennot,\nja he tapasivat niitä vuoteessaan, he tapasivat niitä pöydältään,\nsaamatta niiltä milloinkaan suojaa. Jos tämä kaikki on totta,\nkunnianarvoisa munkki, täytyy tunnustaa, ettei kukaan ole vielä\nmilloinkaan elänyt huonommassa seurassa.\n\nJärkevät kristityt pitävät kuitenkin kaikkia näitä juttuja hyvin\nluonnollisina vertauskuvallisina tarinoina, joiden tarkoituksena\non osoittaa meille ihmisen onneton tila. Turhaan etsimme erämaasta\nrauhaa ja lepoa: kiusaukset seuraavat meitä aina. Pahojen henkien\nkuvaamat intohimomme eivät meistä luovu silloinkaan: nämä sydämen\nhirviöt, nämä hengen harhatuotteet, nämä erehdyksen ja valheen tyhjät\nvarjot näyttäytyvät meille yhäti meitä vietelläkseen ja ahdistavat\nmeitä jopa paastoamisen ja kiduttamisen keskelläkin, siis juuri\nvoimamme hetkinä.\n\nMitä minuun tulee, kunnianarvoisa munkki, niin tiedän minä Jumalan\nlähettilään kahlehtineen Saatanan ja syösseen hänet syvyyksiin: hän\non puhdistanut maan, joka oli ennen täynnä Saatanan valtaa, ja tehnyt\nsiitä soveliaan asuinsijan enkeleille ja profeetoille.\n\nPariisissa, 9 p. Chahban-kuuta v. 1715.\n\n\n\n\n95. kirje.\n\nUsbek kirjoittaa Rhedille Venetsiaan.\n\n\nEn ole vielä milloinkaan kuullut puhuttavan valtio-oikeudesta ilman\nettei olisi aluksi huolellisesti tutkittu yhteiskuntien syntyä,\nmikä minusta tuntuu naurettavalta. Elleivät ihmiset muodostaisi\nyhteiskuntia, jos he pakoilisivat ja karttaisivat toisiaan, silloin\ntäytyisi kysyä moisen ilmiön syytä ja tutkia, miksi he pysyttelevät\nerossa. Mutta nythän he syntyvät kaikki toinen toiseensa sidottuina:\npoika syntyy isänsä läheisyydessä ja pysyttelee siinä. Näin on\nyhteiskunta saanut alkunsa ja siinä on yhteiskunnan syntymisen syy.\n\nValtio-oikeutta tunnetaan paremmin Euroopassa kuin Aasiassa.\nKuitenkin voidaan sanoa, että ruhtinaiden intohimot, kansojen\nkärsivällisyys, kirjailijain imartelu ovat turmelleet kaikki sen\nperusaatteet.\n\nSellaisena kuin sitä nykyään harjoitetaan on tämä oikeus tiede,\njoka opettaa ruhtinaille, mihin asti he saavat loukata oikeutta\npanematta etujaan vaaraan. Mihin yritykseen onkaan ryhdytty, Rhedi,\nkun on heidän omantuntonsa paaduttamiseksi muodostettu vääryydestä\njärjestelmä, laadittu sen säännöt, julistettu sen periaatteet ja\ntehty niistä johtopäätökset!\n\nYlevien sulttaaniemme rajaton valta, jolla on ohjeena vain oma\nitsensä, ei synnytä pahempia hirviöitä kuin tämä kurja taito, joka\ntahtoo taivuttaa oikeutta, niin taipumaton kuin se onkin.\n\nOn kuin olisi, Rhedi, kaksi aivan erilaista oikeutta olemassa:\ntoinen, joka säännöstelee yksityishenkilöiden asioita ja joka\nvallitsee yksityisoikeudessa, ja toinen, joka säännöstelee kansojen\nkesken syntyviä ristiriitaisuuksia ja joka pitää ankaraa komentoa\nvaltio-oikeudessa, ikäänkuin ei valtio-oikeus olisi itsekin\nyksityisoikeutta, ei tosin jonkin erityisen maan, vaan koko maailman\nyksityisoikeutta.\n\nSelitän Sinulle lähemmin toisessa kirjeessä ajatukseni tästä asiasta.\n\nPariisissa, 1 p. Zilhageh-kuuta v. 1716.\n\n\n\n\n96. kirje.\n\nUsbek kirjoittaa samalle.\n\n\nTuomarien tulee jakaa oikeutta eri kansalaisten keskeisissä asioissa:\nkunkin kansan tulee itse jakaa oikeutta sen ja jonkun muun kansan\nvälisissä asioissa. Eikä tässä toisessa oikeuden jaossa voida käyttää\nmuita perusohjeita kuin ensimmäisessäkään.\n\nKansojen kesken tarvitaan harvoin kolmatta tuomariksi, koska\nkiistanaiheet ovat melkein aina selviä ja helppoja ratkaista. Kahden\nkansakunnan edut käyvät tavallisesti niin erilleen, että tarvitsee\nvain rakastaa oikeutta löytääkseen sen; tuskinpa kukaan ryhtynee\nsyyttämään itseään omassa asiassaan.\n\nNiin ei ole laita niiden riitojen, joita sattuu yksityisten kesken.\nKoska he elävät yhteiskunnassa, haarautuvat ja sekaantuvat heidän\netunsa niin monella tavalla, niitä on niin monenlaisia, että\nkolmannen täytyy pakostakin selvitellä mitä asianosaisten ahneus\npyrkii hämmentämään.\n\nOn olemassa vain kaksi oikeutetun sodan lajia: sota, jota käydään\nhyökkäävän vihollisen torjumiseksi, ja sota, jota käydään ahdistetun\nliittolaisen auttamiseksi.\n\nRuhtinailla ei pitäisi olla lainkaan oikeutta käydä sotaa\nyksityisten riitojensa takia, ellei rikkomus olisi niin vakava,\nettä se ansaitsisi siihen vikapääksi joutuneen ruhtinaan tai kansan\nkuoleman. Niin ei ruhtinas saa alottaa sotaa vain siksi, että\nhäneltä on kielletty jokin kunnianosoitus, joka hänelle kuuluu, tai\nettä on kohdeltu sopimattomasti hänen lähettiläitään tai että on\ntehty jotakin samantapaista, yhtä vähän kuin joku yksityinen saa\ntappaa henkilön, joka kieltäytyy väistymästä hänen tieltään. Tämä\nsiitä syystä, että kun sodanjulistuksen pitää olla oikeudenmukainen\nteko, missä rangaistus on aina sovitettava rikkomuksen suuruutta\nvastaavaksi, täytyy ottaa selko, ansaitseeko se, jolle sota\njulistetaan, tosiaankin kuoleman, sillä jos ken ryhtyy sotimaan\njotakuta vastaan, tahtoo hän rangaista tätä kuolemalla.\n\nValtio-oikeuden alalla sota on ankarin oikeusteko, koska sen\nseurauksena voi olla ja koska sen päämääränä on kokonaisen\nyhteiskunnan hävittäminen.\n\nKoston tavoittelu tulee vasta toisella sijalla. Eiväthän\ntuomioistuimetkaan ole voineet olla noudattamatta lakia, joka käskee\nmittaamaan rangaistusta rikoksella.\n\nKolmas oikeusteko tapahtuu silloin kun ruhtinaalta riistetään edut,\njoita hän voi hankkia meidän kustannuksellamme, yhäti sillä ehdolla,\nettä rangaistus on loukkauksen mukainen.\n\nNeljäntenä oikeustekona, jonka tulee olla yleisin, on kieltäytyminen\nsellaisen kansan liitosta, jonka menettelyä on syytä valittaa. Tämä\nrangaistus vastaa tuomioistuinten julistamaa karkotusta, joka erottaa\nsyylliset yhteiskunnasta. Samoin on ruhtinas, jonka kanssa me emme\nsuostu tekemään liittoa, erotettu meidän yhteydestämme, eikä hän siis\nenää ole meidän yhdyskuntamme jäsen.\n\nRuhtinasta ei voida pahemmin häväistä kuin kieltäytymällä hänen\nliittokumppanuudestaan, eikä taas osoittaa hänelle suurempaa kunniaa\nkuin suostumalla siihen. Ihmisten kesken mikään ei niin heitä\nmairittele eikä mikään myös ole heille niin suureksi hyödyksi kuin\nse, että he näkevät muiden aina pitävän huolta heidän menestyksestään.\n\nMutta jotta liitto meitä tosiaankin sitoo, täytyy sen olla\noikeudenmukainen. Niinpä ei liitto, jonka on tehnyt kaksi kansaa\nsortaakseen kolmatta, ole suinkaan hyväksyttävä, ja sen voikin syyhyn\njoutumatta rikkoa.\n\nEikä ole myöskään ruhtinaan kunnian ja arvon mukaista käydä tyrannin\nliittoon. Erään Egyptin hallitsijan sanotaan huomauttaneen Samoksen\nkuninkaalle tämän julmuudesta ja hirmuvaltaisuudesta ja kehottaneen\ntätä parantamaan käytöstään: kun tämä ei sitä tehnyt, toimitti\negyptiläinen Samokseen sanan, että hän luopui hänen ystävyydestään ja\nliitostaan.\n\nValloitus ei luo itsessään minkäänlaista oikeutta. Jos kansa on\njäänyt elämään, on valloitus rauhan ja vääryyden korjaamisen\npanttina. Ja jos kansa on hävitetty tai hajoitettu, on se hirmuvallan\nmuistomerkkinä.\n\nRauhansopimukset ovat ihmisten kesken niin pyhiä, että ne näyttävät\nolevan oikeuksiaan vaativan luonnon ääniä. Ne ovat kaikki\noikeudenmukaisia silloin kun niiden ehdot ovat sellaisia, että\nmolemmat kansat saattavat säilyä. Muutoin voi se noista kahdesta\nyhteiskunnasta, jonka on tuhouduttava, koska siltä on rauhanteossa\nriistetty sen luonnollinen suoja, tavoitella sitä sodalla.\n\nSillä luonto, joka on järjestänyt ihmisten keskuuteen erilaiset\nvoiman ja heikkouden asteet, on myöskin nostanut heikkouden usein\nvoiman verroille epätoivon avulla.\n\nPariisissa, 4 p. Zilhageh-kuuta v. 1716.\n\n\n\n\n97. kirje.\n\nYlieunukki kirjoittaa Usbekille Pariisiin.\n\n\nTänne on saapunut useita keltaihoisia naisia Visapurin valtakunnasta:\nminä ostin niistä yhden veljellesi, Mazenderan käskynhaltijalle,\nkoska hän oli lähettänyt minulle kuukausi sitten korkean käskynsä ja\nsata tomaania.\n\nMinä tunnen naiset, sitäkin paremmin, kun he eivät pääse minua\nyllättämään ja kun silmieni toimintaa eivät häiritse sydämeni\nliikkeet.\n\nEn ole milloinkaan nähnyt niin kummallista ja niin täydellistä\nkauneutta: hänen loistavat silmänsä antavat eloa hänen kasvoilleen\nja kohottavat värin hehkua, joka saattaisi varjoon kaikki\ntsherkessiläiset sulot.\n\nErään ispahanilaisen liikemiehen ylieunukki osteli häntä kanssani\nkilvan. Mutta neito piiloutui halveksien hänen katseiltaan ja näytti\netsivän minun katseitani, ikäänkuin hän olisi tahtonut sanoa minulle,\nettei halpa kauppias ollut hänen arvoisensa, vaan että hänet oli\nkohtalo määrännyt korkeasukuisemmalle puolisolle.\n\nTunnustan Sinulle: minä tunnen sisässäni salaista iloa kun vain\najattelen tämän kaunottaren viehkeyttä. On kuin näkisin hänen astuvan\nveljesi vaimolaan, ja minusta on hauskaa jo ennakolta todeta kaikkien\nhänen vaimojensa hämmästys, toisten valtava tuska, toisten mykkä,\nmutta vielä tuskallisempi masentumus, niiden pahansuopa tyytyväisyys,\njotka eivät enää toivo mitään, ja niiden kiihottunut kunnianhimo,\njotka vielä jotakin toivovat.\n\nNäin minä toimitan valtakunnan toisesta päästä asti eräässä\nvaimolassa täydellisen muutoksen. Kuinka monet intohimot saankaan\nliekehtimään ja kuinka paljon pelkoa ja vaivaa valmistankaan!\n\nMutta niin hämmentynyt kuin tämän vaimolan sisäinen maailma onkin,\npysyy ulkopuoli yhtä rauhallisena. Suuret mullistukset kätketään\nsydämen syvyyksiin, murheet niellään ja ilo hillitään. Kuuliaisuus\non oleva yhtä täsmällistä ja säännöt yhtä taipumattomia. Lempeys,\njonka on pakko olla aina näkysällä, on putkahtava ilmoille itsensä\nepätoivon uumenista.\n\nMe olemme panneet merkille, että mitä enemmän meillä on naisia\nvartioitavanamme, sitä vähemmän he antavat meille puuhaa. Suurempi\nmiellyttämisen pakko, pienempi liittoutumisen mahdollisuus, useampia\nalistumisen esikuvia, kaikki tämä kahlitsee heitä yhä voimakkaammin.\nHe pitävät lakkaamatta silmällä toistensa tekoja ja askeleita: on\nkuin he olisivat tehneet meidän kanssamme sopimuksen joutuakseen\nomasta toimestaan yhä suurempaan riippuvaisuuteen. He suorittavat\nmeidän tehtävämme melkein puoliksi ja avaavat silmämme silloin kun\nsatumme ne sulkemaan. Mitä sanonkaan? He kiihottavat lakkaamatta\nisäntää kilpailijattariaan vastaan, aavistamatta kuinka lähellä he\novat niitä, joita rangaistus kohtaa.\n\nMutta kaikki tämä, mahtava herra, kaikki tämä ei ole mitään ilman\nisännän läsnäoloa. Mitä voimme tehdä sen vallan tyhjällä varjolla,\njota ei meille milloinkaan suoda kokonaisuudessaan? Me edustamme\nvain heikosti Sinun toista puoltasi ja me voimme näyttää heille vain\ninhottua ankaruutta. Mutta Sinä, Sinä lievennät pelkoa toivolla,\nsillä Sinun valtasi on ehdottomampi silloin kun Sinä hyväilet, kuin\nsilloin kun Sinä uhkaat.\n\nPalaja siis, mahtava herra, palaja tähän palatsiin ja levitä\nkaikkialle valtasi merkkejä. Tule viihdyttämään epätoivoisia\nintohimoja, tule poistamaan kaikki lankeemuksen tekosyyt, tule\nrauhoittamaan nurkuvaa lempeä ja tekemään velvollisuuskin\nmiellyttäväksi, tule vihdoinkin huojentamaan uskollisten eunukkiesi\ntaakkaa, joka käy päivä päivältä raskaammaksi.\n\nIspahanilaisessa vaimolassa, 8 p. Zilhageh-kuuta v. 1716.\n\n\n\n\n98. kirje.\n\nUsbek kirjoittaa Hasseinille, Jaronin vuoren dervishille.\n\n\nOi sinä viisas dervishi, jonka ihmeellinen henki loistaa suuresta\ntietämisestä, kuule, mitä Sinulle sanon.\n\nTäällä on filosofeja, jotka totta puhuen eivät ole saavuttaneet\nitämaalaisen viisauden huippua. Heidän hurmauksensa ei ole nostanut\nheitä valon valtaistuimelle saakka. He eivät ole kuulleet niitä\nkielin kertomattomia sanoja, jotka kaikuvat enkelien lauluissa,\neivätkä tunteneet jumalallisen raivon kauhistuttavia purkauksia.\nOmaan huomaansa jätettyinä, pyhistä ihmeistä osattomina seuraavat he\nhiljaisuudessa inhimillisen järjen polkuja.\n\nEtpä osaisi uskoa, mihin asti tämä opas on heidät vienyt. He ovat\njärjestäneet kaaoksen ja selittäneet yksinkertaisen liike- ja\ntasapaino-opin avulla jumalallisen rakennuksen suunnitelman. Luonnon\ntekijä pani aineen liikkumaan: enempää ei tarvittu sen hämmästyttävän\nilmiörunsauden synnyttämiseksi, minkä nyt näemme maailmankaikkeudessa.\n\nKun tavalliset lainsäätäjät tarjoovat meille lakeja inhimillisten\nyhteiskuntien säännöstelemiseksi, lakeja, jotka ovat yhtä\nmuuttuvaisia kuin niiden laatijain ja niitä noudattavain kansain\nmieli, puhuvat nämä meille vain yleisistä, järkähtämättömistä,\nikuisista laeista, joita noudatetaan poikkeuksetta loppumattoman\nuskollisesti, säännöllisesti ja nopeasti avaruuksien äärettömyydessä.\n\nJa millaisiksi luulet, jumalainen mies, näitä lakeja? Kuvittelet\nehkä, että astuessasi Iankaikkisen neuvospöydän ääreen hänen\nsalaisuuksiensa ylevyys lyö Sinut hämmästyksellä: Sinä kieltäydyt jo\nennakolta ymmärtämästä ja valmistut vain ihmettelemään.\n\nMutta piankin tulet toisiin ajatuksiin. Ne eivät tosiaankaan huikaise\nsilmiäsi väärän arvokkuuden loistolla. Niiden yksinkertaisuus on\nvaikuttanut, ettei niitä ole pitkään aikaan huomattu, ja vasta\nankaran mietiskelyn jälkeen on oivallettu koko niiden hedelmällisyys\nja laajakantoisuus.\n\nEnsimmäinen laki lausuu, että jokainen kappale pyrkii piirtämään\nsuoran viivan, ellei se tapaa mitään estettä, joka kääntää sitä\ntoisaalle. Ja toinen laki, joka on vain ensimmäisen seuraus, opettaa,\nettä jokainen kappale, joka kiertää jonkin pisteen ympäri, pyrkii\nsiitä loittonemaan, koska sen piirtämä rata lähenee sitä enemmän\nsuoraa viivaa, mitä kauempana se siitä on.\n\nKas siinä on, ylevä dervishi, luonnon avain. Kas siinä ovat ovat ne\nhedelmälliset perusaatteet, joista tehdään johtopäätöksiä silmän\nkantamattomiin, niinkuin tulen Sinulle eri kirjeessä osoittamaan.\n\nViiden tai kuuden totuuden tajuaminen on täyttänyt heidän\nfilosofiansa ihmeillä ja saanut heidät toimittamaan enemmän\nkuulumattomia kummia ja oudostuttavia tekoja kuin kaikki se, mitä\nmeille kerrotaan pyhistä profeetoistamme.\n\nSillä minä olen vakuuttunut siitä, ettei ainoakaan kirjanoppineemme\nolisi ollut joutumatta pulaan, jos häntä olisi kehotettu vaa'alla\npunnitsemaan kaikki maata ympäröiviä ilma tai mittaamaan kaikki sen\npinnalle vuosittain putoava vesi. Varmaankin olisi hän myös miettinyt\nneljä kertaa päänsä ympäri ennen kuin olisi sanonut, kuinka monta\npeninkulmaa ääni kulkee tunnissa, kuinka pitkän ajan valonsäde\ntarvitsee tullakseen auringosta maahan, kuinka monta syltä on täältä\nSaturnukseen, kuinka kaarevaksi on laivan kylki laitettava, jotta\nsiitä tulisi niin hyvä purjehtija kuin mahdollista.\n\nJos joku jumalallinen mies olisi koristanut näiden filosofien teokset\nkorkeilla ja ylevillä sanoilla, jos hän olisi sovittanut niihin\nrohkeita kuvia ja salaperäisiä vertauksia, olisi hän ehkä luonut niin\nkauniin kirjan, että sen olisi voittanut vain pyhä Koraani.\n\nJos minun kuitenkin tulee sanoa Sinulle, mitä ajattelen, niin en\nminä oikein osaa pitää kuvatyylistä. Koraanissamme on melkoinen\njoukko lapsellisia kohtia, jotka tuntuvat minusta aina lapsellisilta,\nvaikkakin niitä kohottaa ilmaisutavan voima ja eloisuus. Ensi aluksi\nluulisi pyhässä innostuksessa sepitettyjen kirjojen olevan ihmisten\nkielellä tulkittuja jumalallisia aatteita, mutta meidän pyhissä\nkirjoissamme tapaakin päinvastoin jumalan kielen ja ihmisten aatteet,\nikäänkuin Jumala olisi ihmeellisestä oikusta sanellut lauseet ja\nihminen antanut ajatukset.\n\nArvelet ehkä minun puhuvan liian vapaasti sellaisesta, mikä on\npyhintä keskuudessamme, ja luulet kai sitä tässä maassa vallitsevan\nitsenäisyyden hedelmäksi. Ei. Järki ei ole, taivaan kiitos, turmellut\nsydäntä. Niin kauan kuin elän on Ali oleva profeettani.\n\nPariisissa, 15 p. Chahban-kuuta v. 1716.\n\n\n\n\n99. kirje.\n\nUsbek kirjoittaa Ibbenille Smyrnaan.\n\n\nEipä ole maailmassa valtakuntaa, jossa onni olisi niin häilyvä kuin\ntäällä. Joka kymmenes vuosi sattuu mullistuksia, jotka syöksevät\nrikkaan kurjuuteen ja nostavat köyhän nopein siivin rikkauden\nhuipulle. Yksi hämmästelee köyhyyttään, toinen yltäkylläisyyttään.\nTuokiossa rikastunut ihmettelee Kaitselmuksen viisautta ja tuokiossa\nköyhtynyt kohtalon sokeata sallimusta.\n\nVerojen kokoojat uivat aarteissa: heidän keskuudessaan on vähän\nTantaloksia. He alkavat kuitenkin tämän ammattinsa äärimmäisessä\nkurjuudessa. Heitä halveksitaan kuin lokaa niin kauan kuin he\novat köyhiä, mutta kun heistä on tullut rikkaita, annetaan heille\npaljon arvoa. Niinpä he eivät jätäkään tekemättä mitään tätä arvoa\nhankkiakseen.\n\nNykyään heidän asemansa on kuitenkin kauhistuttava. Hiljattain on\nperustettu muuan kamari, jota nimitetään oikeuskamariksi, koska\nsen tarkoituksena on riistää heiltä koko heidän omaisuutensa. He\neivät voi kuljettaa pois eivätkä salata tavaroitaan, sillä heidät\npakotetaan kuolemanrangaistuksen uhalla ilmoittamaan ne täsmälleen.\nNäin pannaan heidät kulkemaan hyvin ahtaasta solasta, nimittäin\nheidän henkensä ja rahojensa välistä. Onnettomuuden kukkuraksi\nkunnioittaa muuan sukkelasta suustaan tunnettu ministeri heitä\npilapuheillaan ja lörpöttelee kaikista neuvoskunnan päätöksistä. Eipä\ntavata joka päivä ministerejä, jotka tahtovat naurattaa ihmisiä. Ja\ntälle on oltava kiitollisia siitä, että hän on sellaista yrittänyt.\n\nPalvelijaluokka nauttii Ranskassa suurempaa kunnioitusta kuin\nmuualla. Se on suurten herrain taimitarha ja se täyttää muiden\nsäätyjen tyhjät sijat. Siihen kuuluvat henkilöt asettuvat\nonnettomuuteen suistuneiden ylimysten, vararikkoon joutuneiden\nvirkamiesten ja sodan raivoisissa kahakoissa kaatuneiden aatelisten\ntilalle. Ja elleivät he kykene itse näitä korvaamaan, kohottavat\nhe kaikkien suurten sukujen loistoa tytärtensä avulla, nämä kun\njonkinlaisen lannan tavoin lihottavat karuja vuoriperäisiä maita.\n\nKaitselmus on minun nähdäkseni, Ibben, aivan ihmeellisellä tavalla\ntoimittanut rikkauksien jaon. Jos se olisi suonut niitä vain kunnon\nihmisille, ei niitä olisi osattu kyllin selvästi erottaa hyveestä\neikä niiden koko tyhjyyttä olisi perinpohjin oivallettu. Mutta\nkun tutkitaan, millaisia ne ihmiset ovat, joille niitä on eniten\nsälytetty, opitaan rikkaita halveksimalla myös lopulta halveksimaan\nrikkauksia.\n\nPariisissa, 26 p. Maharram-kuuta v. 1716.\n\n\n\n\n100. kirje.\n\nRica kirjoittaa Rhedille Venetsiaan.\n\n\nMinusta ovat muodin oikut ranskalaisten keskuudessa suorastaan\nhämmästyttäviä. He ovat nyt jo unohtaneet, millainen heidän pukunsa\noli viime kesänä, mutta vielä vähemmän ovat he selvillä siitä, millä\ntavalla he tulevat pukeutumaan tänä talvena. Varsinkaan ei saata\nkukaan kuvitella, kuinka paljon mies saa uhrata rahaa pitääkseen\nvaimoaan muodin tasalla.\n\nMitä hyödyttäisi minun ryhtyä Sinulle tarkoin kuvailemaan heidän\npukujansa ja koristuksiansa? Uusi muoti hävittäisi piankin koko minun\ntyöni, niinkuin se hävittää heidän räätäliensä työn, ja ennenkuin\nolisit saanut kirjeeni, olisi kaikki jo muuttunut toiseksi.\n\nNainen, joka poistuu Pariisista viettääkseen kuutisen kuukautta\nmaalla, palaa sieltä yhtä vanhanaikaisena kuin jos hän olisi\nunohtunut sinne kolmeksikymmeneksi vuodeksi. Poika ei tunne äitinsä\nkuvaa, niin oudolta tuntuu hänestä puku, jota hän on maalattaessa\nkäyttänyt: hän luulee siinä esitetyn jotakin amerikattaren tapaista\ntai arvelee maalarin tahtoneen tulkita jotakin päähänpistoaan.\n\nJoskus kohoavat tukkalaitteet vähitellen korkeuksiin, kunnes jokin\nmullistus heittää ne äkkiä alas. On ollut aika, jolloin niiden\nsuunnaton korkeus sijoitti naisen kasvot hänen keskipaikoilleen.\nToisen kerran taas oli jaloilla sama asema, sillä korot muodostivat\njalustan, joka piti niitä ilmassa. Kuka sitäkään uskoisi, että\narkkitehtien on ollut usein pakko korottaa, alentaa tai leventää\noviaan aina sen mukaan, millaista muutosta naisten koristukset heiltä\nvaativat? Heidän taiteensa säännöt ovat saaneet orjina totella\nnäitä oikkuja. Joskus nähdään naisten kasvoilla arvaamaton määrä\nmustia laastaripilkkuja, mutta huomenna ne ovat kaikki kadonneet.\nMuinoin oli naisilla vartaloa ja hampaitakin: nykyään ei niistä ole\npuhettakaan. Tämän vaihtelevan kansan keskuudessa ovat tyttäret, mitä\nheistä sitten arvostelija sanoneekaan, aivan toisenlaisia kuin heidän\näitinsä.\n\nTottumusten ja elämänmuotojen laita on sama kuin muotien:\nranskalaiset muuttavat tapojaan aina kuninkaansa iän mukaan.\nHallitsija saattaisi tehdä kansastaan vakavankin, jos hän vain sitä\nyrittäisi. Ruhtinas painaa mielensä leiman hoviin, hovi kaupunkiin,\nkaupunki maaseutuun. Yksinvaltiaan sielu on kuin muotti, joka valaa\nkaikki muut sielut kaltaisikseen.\n\nPariisissa, 8 p. Saphar-kuuta v. 1717.\n\n\n\n\n101. kirje.\n\nRica kirjoittaa samalle.\n\n\nÄskettäin puhuin Sinulle ranskalaisten tavattomasta häilyväisyydestä\nmuotiasioissa. Kuitenkin on aivan käsittämätöntä, kuinka sitkeästi\nhe niistä pitävät kiinni. Ne muodostavat säännön, jonka mukaan he\narvostelevat kaikkea, mitä tapahtuu muiden kansojen keskuudessa.\nKaikesta vetoavat he aina niihin, ja kaikki, mikä on outoa, näyttää\nheistä aina naurettavalta. Tunnustan Sinulle, etten osaa sovittaa\ntätä pukukiihkoa siihen huikentelevaisuuteen, millä he niitä\nmuuttavat joka päivä.\n\nKun sanon Sinulle heidän halveksivan kaikkea, mikä on outoa ja\nmuukalaista, puhun vain pikku seikoista. Sillä kun on kysymys\ntärkeistä asioista, näyttävät he epäilevän itseään niin perinpohjin,\nettä unohtavat oman arvonsakin. He myöntävät mielellään, että toiset\nkansat ovat viisaampia, kunhan vain tunnustetaan, että he ovat\nparemmin puettuja. He suostuvat kernaasti tottelemaan kilpailevan\nkansan lakeja, kunhan vain ranskalaiset parturit määräävät\nlainsäätäjän vallalla muukalaisten irtotukkien muodon. Mikään ei\nheistä ole niin kaunista kuin havaita kokkiensa maun hallitsevan\nhamasta pohjoisesta ihan etelään ja heidän kähertäjättäriensä\nsäädösten kulkevan voitokkaina kautta Euroopan kaikkien pukuhuoneiden.\n\nKunhan he vain saavat nauttia näitä jaloja etuja, mitä he huolivat\nsiitä, että terve järki tuodaan heille muualta ja että he lainaavat\nnaapureiltaan kaiken, mikä koskee valtiollista ja yhteiskunnallista\nhallintoa?\n\nVoiko kukaan kuvitella, että Euroopan vanhinta ja mahtavinta\nkuningaskuntaa on jo yli kymmenen vuosisadan aikana hallittu laeilla,\njoita ei ole tehty sitä varten? Jos Ranska olisi ollut valloitettu\nmaa, ei moista olisi vaikea käsittää. Mutta sehän on esiintynyt\nvalloittajana.\n\nRanskalaiset ovat hylänneet vanhat lakinsa, joita heidän ensimmäiset\nkuninkaansa laativat yleisissä kansankokouksissa. Ja omituisinta on,\nettä niitä roomalaisia lakeja, joita he omaksuivat omiensa sijaan,\nolivat osaksi säätäneet ja osaksi merkinneet muistiin heidän omien\nlainlaatijainsa aikana eläneet keisarit.\n\nJa jotta saalis olisi täydellinen ja jotta terve järki tulisi heille\nkokonaisuudessaan muualta, ovat he hyväksyneet noudatettaviksi myös\nkaikki paavien julistukset ja muodostaneet niistä uuden oikeutensa\nosan: uusi laji orjuutta sekin.\n\nOn kyllä totta, että viime aikoina on kirjoitettu muistiin muutamia\nkaupunkien ja maakuntien säädöksiä, mutta nekin on melkein kaikki\notettu roomalaisesta oikeudesta.\n\nTämä omaksuttujen ja niin sanoaksemme kansalaistutettujen lakien\npaljous on niin suuri, että se rasittaa yhtä paljon oikeutta kuin\noikeuden jakajiakin. Mutta nämä lukuisat lakikirjat eivät ole\nmitään verrattuina siihen kauhistavaan selittäjäin, tulkitsijain ja\nmukailijain armeijaan, jonka yksityiset jäsenet ovat yhtä heikkoja\nälynsä vähäisen terävyyden puolesta kuin he ovat voimakkaita\näärettömän lukumääränsä puolesta.\n\nEikä siinä kaikki. Nämä muukalaiset lait ovat saaneet aikaan\nmuodollisuuksia, jotka ovat ihmisjärjen häpeä. Olisi verrattain\nvaikeata ratkaista, onko muoto käynyt vahingollisemmaksi\nkotiutuessaan lakitieteeseen vaiko juurtuessaan lääketieteeseen,\nonko se tehnyt enemmän tuhoa lakimiehen kauhtanan alla kuin lääkärin\nleveän hatun varjossa ja onko se yhtäällä syössyt enemmän ihmisiä\nvararikkoon kuin tappanut niitä toisaalla.\n\nPariisissa, 12 p. Saphar-kuuta v. 1717.\n\n\n\n\n102. kirje.\n\nUsbek kirjoittaa ------:lle.\n\n\nTäällä puhutaan yhä paavin perussäädöksestä. Menin joku päivä\nsitten taloon, missä heti kuulin erään pyylevän, punakan miehen\nhuutavan lujalla äänellä: \"Minä olen antanut paimenkirjeeni. Minä\nen lähde vastaamaan mihinkään, mitä te sanotte. Lukekaa vain se\npaimenkirje ja tulette näkemään, kuinka minä olen siinä ratkaissut\nkaikki teidän epäilyksenne. Olen saanut aika tavalla hikoilla niistä\nsuoriutuakseni\", jatkoi hän vieden käden otsalleen, \"minä olen\ntarvinnut koko oppineisuuttani ja minun on täytynyt lukea monen monta\nlatinaista kirjailijaa\".\n\n\"Sen uskon kyllä\", virkkoi toinen mies, joka oli siinä lähettyvillä,\n\"sillä onpa se kaunis teos. Ja minä väitän, ettei se jesuiittakaan,\njoka hyvin usein käy luonanne, kykene sepittämään parempaa.\"\n\n\"Sepä sen, lukekaa se siis\", jatkoi ensimmäinen, \"ja pääsette näistä\nasioista neljännestunnissa paremmin selville kuin jos minä olisin\npuhunut niistä teille kaksi tuntia\".\n\nNäin hän väisteli keskusteluun antautumasta ja panemasta\npöyhkeyttään vaaraan. Mutta kun häntä yhä ahdistettiin, oli hänen\npakko lopultakin tulla esille vallitustensa suojasta ja hän alkoi\nlasketella jumaluusoppineiden tapaan moninaisia typeryyksiä, missä\ntoimessa muuan dervishi auttoi häntä sangen kunnioittavasti. Kun\npari miestä, jotka olivat kuunnelleet keskustelua, kielsi jonkun\nhänen perusväitteensä, sanoi hän ilman muuta: \"Se on varmasti niin,\nkoska me olemme sen niin päättäneet, ja me olemme erehtymättömiä\npäätöksissämme.\"\n\n\"Kuinka\", lausuin minä hänelle vuorostani, \"oletteko te\nerehtymättömiä?\"\n\n\"Ettekö sitten huomaa\", vastasi hän, \"että Pyhä Henki valistaa meitä?\"\n\n\"Se on mainiota\", jatkoin minä, \"sillä siitä tavasta, millä te\nolette puhuneet koko tämän päivän, huomaan teidän kipeästi kaipaavan\nvalistusta.\"\n\nPariisissa, 18 p. ensimmäistä Rebiab-kuuta v. 1717.\n\n\n\n\n103. kirje.\n\nUsbek kirjoittaa Ibbenille Smyrnaan.\n\n\nEuroopan mahtavimmat valtakunnat ovat keisarin ja Ranskan, Espanjan\nja Englannin kuninkaiden valtakunnat. Italia ja suuri osa Saksaa ovat\njakaantuneet lukemattomiin pikku valtioihin, joiden ruhtinaat ovat\nsuoraan sanoen yksinvaltiuden marttyyreja. Meidän mainehikkailla\nsulttaaneillamme on enemmän vaimoja kuin useimmilla näillä\nruhtinailla alamaisia. Italian ruhtinaat, jotka eivät ole kovinkaan\nyksimielisiä, ovat säälittävimmässä asemassa. Heidän valtakuntansa\novat avoinna kuin karavaanimajalat, niin että heidän on pakko ottaa\nniihin vastaan kaikki, jotka vain suvaitsevat tulla. Näin ollen onkin\nheidän ollut liittyminen suurempiin ruhtinaihin, joille he omistavat\npikemmin pelkonsa kuin ystävyytensä.\n\nEnimmät Euroopan hallitukset ovat yksinvaltaisia tai sanotaan niitä\nainakin siksi, sillä enpä tiedä, onko milloinkaan ollut olemassakaan\ntodellisesti yksinvaltaisia hallituksia. Ainakin on niiden ollut\nmahdotonta kauan säilyä puhtaina. Yksinvaltainen hallitus on\nväkivaltainen hallitus, joka aina muuttuu itsevaltiudeksi tai\ntasavallaksi. Valtaa ei voida milloinkaan sopusuhtaisesti jakaa\nkansan ja ruhtinaan kesken: tasapainoa on liian vaikea säilyttää.\nMahti vähenee pakostakin yhdeltä puolen, samalla kun se lisääntyy\ntoisella puolen. Ja etu on yleensä ruhtinaan puolella, koska hänellä\non hallussaan sotajoukko.\n\nNiinpä onkin Euroopan kuninkaiden valta hyvin suuri, ja heidän\nvoidaan sanoa pitävän sitä niin suurena kuin he vain haluavat.\nMutta he eivät harjoita sitä yhtä laajassa mitassa kuin meidän\nsulttaanimme. Ensiksikään he eivät tahdo loukata kansojensa tapoja ja\nuskontoa ja toiseksi ei heidän etunsa mukaista ole sen ulottaminen\nliian avaralle.\n\nEi mikään lähennä niin ruhtinaiden asemaa heidän alamaistensa asemaan\nkuin se suunnaton valta, mikä heillä on näihin nähden, eikä myöskään\nmikään tee heistä siinä määrin onnen oikkujen ja iskujen uhreja.\n\nMeidän sulttaanimme tapa pienimmälläkin vihjauksellaan lähettää\nkuolemaan kaikki, jotka eivät häntä miellytä, kumoaa kokonaan sen\nsuhteen, jonka pitää vallita rikoksen ja rangaistuksen välillä ja\njoka on ikäänkuin valtioiden sielu ja vallankäytön sopusointu. Kun\nkristityt ruhtinaat ottavat tarkoin huomioon tämän suhteen, ovat he\nsiinä rajattomasti meidän hallitsijoistamme edellä.\n\nPersialainen, joka varomattomuuksissaan tai onnettomuuksissaan on\nsaanut osakseen ruhtinaan epäsuosion, tietää varmasti kuolevansa.\nPieninkin virhe tai pieninkin oikku asettaa hänet tähän ankaraan\ntilaan. Mutta jos hän olisi tavoitellut ylivaltiaansa henkeä, jos\nhän olisi aikonut luovuttaa hänen linnoituksensa vihollisille,\nsuoriutuisi hän siitäkin henkensä menettämisellä. Hän ei siis joudu\nsuurempaan vaaraan jälkimmäisessä kuin edellisessäkään tapauksessa.\n\nNiinpä kun hän huomaa joutuneensa hiukankin epäsuosioon, kun hän\nnäkee varman kuoleman edessään eikä näe mitään pahempaa, ryhtyy hän\naivan luonnon pakosta toimittamaan rauhattomuuksia valtiossa ja\ntekemään salaliittoja hallitsijaa vastaan, koska se on hänen ainoa\napukeinonsa.\n\nNäin ei ole eurooppalaisten ylimysten laita, heiltä kun epäsuosio\nriistää vain hallitsijan hyväntahtoisuuden ja myötätunnon. He\npoistuvat hovista ja ajattelevat vain rauhallisen elämän nautintoja\nja syntyperänsä tarjoomia etuja. Kun heidät otetaan hengiltä\nenimmäkseen vain majesteettirikoksesta, varovat he joutumasta siihen\nvikapäiksi, ottamalla huomioon, mitä he siinä voivat menettää ja\nkuinka vähän he siinä saattavat voittaa. Niinpä nähdäänkin vähän\nkapinoita ja vähän väkivaltaisella kuolemalla kuolleita ruhtinaita.\n\nElleivät ruhtinaamme tätä rajatonta valtaa harjoittaessaan ryhtyisi\nmonenlaisiin varovaisuustoimiin henkensä turvaamiseksi, eivät he\neläisi päivääkään. Ja ellei heillä olisi palkoissaan lukemattomia\njoukkoja, joiden avulla heidän muita alamaisiaan käy pitäminen\nverisessä kurissa, ei heidän valtansa kestäisi kuukauttakaan.\n\nSiitä on vain neljä, viisi vuosisataa, kun Ranskan kuningas vastoin\nsen ajan tapaa ensiksi hankki itselleen henkivartijoita, ollakseen\nsuojassa salamurhaajilta, jotka muuan pieni aasialainen ruhtinas oli\nlähettänyt hänen surmakseen. Siihen asti olivat kuninkaat eläneet\nrauhassa alamaistensa keskellä niinkuin isät lastensa keskellä.\n\nRanskan kuninkaat eivät suinkaan saata meidän sulttaaniemme tavoin\nomasta alotteestaan riistää henkeä ainoaltakaan alamaiseltaan, vaan\non heillä päinvastoin aina varalla armahdus kaikille rikoksellisille.\nRiittää, että ihmisellä on ollut onni nähdä ruhtinaansa ylevät\nkasvot, kun hän jo lakkaa olemasta arvoton elämään. Nämä valtiaat\novat kuin aurinko, joka levittää kaikkialle eloa ja lämpöä.\n\nPariisissa, 8 p. toista Rebiab-kuuta v. 1717.\n\n\n\n\n104. kirje.\n\nUsbek kirjoittaa samalle.\n\n\nJatkaakseni viimeisen kirjeeni ajatuksenjuoksua kerron Sinulle\ntässä suunnilleen, mitä muuan sangen järkevä eurooppalainen minulle\näskettäin sanoi:\n\n\"Huonoin menettelytapa, mihin aasialaiset ruhtinaat ovat voineet\nturvautua, on heille ominainen piilottautuminen. He tahtovat kai\nsiten herättää suurempaa kunnioitusta, mutta he herättävätkin\nkunnioitusta kuninkuutta, vaan ei kuningasta kohtaan, ja he\nkiinnittävät alamaisten mielen määrättyyn valtaistuimeen, vaan ei\nmäärättyyn henkilöön.\n\n\"Se näkymätön voima, joka hallitsee, on kansalle aina sama. Vaikka\nkymmenen kuningasta, jotka se tuntee vain nimeltä, olisi tappanut\ntoinen toisensa, se ei huomaa minkäänlaista erotusta: siitä on samaa\nkuin jos sitä olisivat hallinneet perä perää henget.\n\n\"Jos suuren kuninkaamme Henrik IV:n inhoittava murhaaja olisi iskenyt\niskunsa johonkin Intian kuninkaaseen, olisi hän kuninkaallisen\nsinetin ja ikäänkuin häntä varten koottujen suunnattomien aarteiden\nhaltijana tarttunut kaikessa rauhassa valtakunnan ohjiin, ilman\nettä ainoakaan ihminen olisi ajatellut vaatia häneltä takaisin\nkuningastaan, ja tämän perhettä ja lapsia.\n\n\"Ihmetellään usein, ettei itämaisten ruhtinaiden hallitustavassa\nmelkein milloinkaan tapahdu muutoksia. Mistä muusta se johtuu kuin\nsiitä, että se on aina hirmuvaltainen ja kauhistuttava?\n\n\"Muutoksenhan voi toimittaa vain ruhtinas tai kansa. Mutta ruhtinaat\nvarovat visusti sitä tekemästä, koska heillä niin suuren vallan\nomistaessaan on kaikki, mitä heillä voikin olla. Jos he jotakin\nmuuttaisivat, saattaisi se koitua vain heidän vahingokseen.\n\n\"Mitä alamaisiin tulee, niin jos joku heistä jotain suunnitteleekin,\nei hän voi panna suunnitelmaansa valtiossa toimeen. Hänenhän täytyisi\nkyetä yhtäkkiä vastustamaan pelottavaa ja aina yhtenäistä valtaa, ja\nsiihen puuttuu häneltä sekä keinoja että aikaa. Mutta hänen tarvitsee\nvain mennä tämän vallan lähteelle, ja silloin riittää hänelle yksi\nkäsivarsi ja yksi silmänräpäys.\n\n\"Murhamies nousee valtaistuimelle samassa kun entinen yksinvaltias\nsyöksähtää siitä pois, kaatuu ja heittää henkensä hänen jalkojensa\njuuressa.\n\n\"Tyytymätön eurooppalainen pyrkii pitämään yllä salaista yhteyttä\nmuiden kanssa, heittäytymään vihollisten joukkoon, anastamaan jonkun\nlinnoituksen, kiihottamaan joutavaa nurinaa alamaisten keskuudessa.\nMutta tyytymätön aasialainen käy suoraan käsiksi ruhtinaaseen,\nsäikähdyttää, iskee, kukistaa. Hän hävittää tämän ruhtinaan\nmuistonkin, niin että hän on samassa silmänräpäyksessä orja ja herra,\nvallananastaja ja laillinen hallitsija.\n\n\"Onneton se kuningas, jolla on vain yksi pää! Siihen näyttää\nkeskittyneen koko hänen valtansa vain osoittaakseen ensimmäiselle\nkunnianhimoiselle uskalikolle paikan, mistä se on kokonaisuudessaan\nlöydettävissä.\"\n\nPariisissa, 17 p. toista Rebiab-kuuta v. 1717.\n\n\n\n\n105. kirje.\n\nUsbek kirjoittaa ------:lle.\n\n\nKaikki Euroopan kansat eivät ole yhtä riippuvaisia ruhtinaistaan.\nNiinpä ei esim. englantilaisten kärsimätön luonne jätä heidän\nkuninkaalleen paljoakaan aikaa valtansa vahvistamiseen. Alamaisuus\nja kuuliaisuus ovat hyveitä, joista he vähiten ylpeilevät. He\nlausuilevat niistä sangen kummallisia asioita. Heidän nähdäkseen on\nolemassa vain yksi side, joka kykenee liittämään ihmiset toisiinsa,\nja se side on kiitollisuus. Aviomiestä, vaimoa, isää ja poikaa sitoo\ntoisiinsa vain rakkaus, jota he tuntevat toisiaan kohtaan, tai hyvät\ntyöt, joita he toisilleen tekevät. Ja nämä erilaiset kiitollisuuden\nsyyt ovat kaikkien yhteiskuntien alkuna.\n\nMutta jos ruhtinas, edistämättä alamaistensa onnea, tahtoo\npäinvastoin heitä sortaa ja hävittää, lakkaa kuuliaisuuden perustus\nolemasta: mikään ei heitä enää sido eikä kiinnitä häneen, vaan he\npalaavat luonnolliseen vapauteensa. Englantilaiset väittävätkin,\nettei mikään rajaton valta saata olla oikeutettu, koska sillä ei ole\nmilloinkaan voinut olla oikeutettua alkuperää. \"Sillä emmehän me\nvoi\", sanovat he, \"antaa toiselle enemmän valtaa meihin nähden kuin\nmeillä on itsellämme. Mutta nythän meillä ei ole rajatonta valtaa\nitseemme nähden, me kun emme saa esim. riistää itseltämme henkeä. Ei\nsiis kenelläkään koko maan päällä myöskään ole sellaista valtaa\",\npäättelevät he.\n\nMajesteettirikos ei heidän nähdäkseen ole muuta kuin rikos, minkä\nheikompi tekee vahvempaa vastaan kieltäytymällä häntä tottelemasta,\nmillä tavalla hän sitten hänelle tottelemattomuuttaan osoittaakin.\nNiinpä julistikin Englannin kansa, joka kerran huomasi olevansa\nvahvempi erääseen kuninkaaseensa verrattuna, että ruhtinas teki\nmajesteettirikoksen silloin kun hän ryhtyi sotaan omia alamaisiaan\nvastaan. He ovatkin varsin oikeassa sanoessaan, että heidän\nKoraaninsa käskyä, joka määrää olemaan vallanpitäjille alamainen,\nei ole kovin vaikea noudattaa, koska heidän on mahdotonta olla sitä\nnoudattamatta, sitäkin enemmän, kun ei heitä käsketä tottelemaan\nhyveellisintä, vaan väkevintä.\n\nEnglantilaiset kertovat erään kuninkaansa, sitten kun hän oli\nvoittanut ja ottanut vangiksi prinssin, joka oli nostanut kapinan ja\nriidellyt häneltä kruunua, käyneen moittimaan hänen uskottomuuttaan\nja petollisuuttaan. \"Vasta hetki sitten ratkaistiin\", sanoi onneton\nprinssi, \"kumpi meistä kahdesta on petturi\".\n\nVallananastaja selittää kapinallisiksi kaikki, jotka eivät ole hänen\ntavallaan sortaneet isänmaata, ja luullen, ettei ole lakia siinä,\nmissä hän ei näe tuomareita, pakottaa hän ihmiset kunnioittamaan\ntaivaan säädöksinä sattuman ja onnen oikkuja.\n\nPariisissa, 20 p. toista Rebiab-kuuta v. 1717.\n\n\n\n\n106. kirje.\n\nRhedi kirjoittaa Usbekille Pariisiin.\n\n\nEräässä kirjeessäsi puhuit minulle paljon Länsimaissa harjoitetuista\ntieteistä ja taiteista. Pitänet minua raakalaisena, mutta minä en\ntosiaankaan tiedä, korvaako niistä saatu hyöty ihmisille sen huonon\ntavan, millä he niitä joka päivä käyttävät.\n\nOlen kuullut sanottavan, että jo yksin pommien keksiminen riisti\nvapauden kaikilta Euroopan kansoilta. Kun ruhtinaat eivät enää\nvoineet uskoa linnoitusten vartioimista kansalaisille yleensä, koska\nnämä olisivat antautuneet ensimmäisen pommin räjähtäessä, saivat he\nsiitä hyvän tekosyyn suurten säännöllisten sotajoukkojen luomiseen,\nsotajoukkojen, joiden avulla he ovat sitten sortaneet alamaisiaan.\n\nSinähän tiedät, ettei ruudin keksimisen jälkeen ole enää ollut\nvalloittamattomia linnoituksia, mikä merkitsee, Usbek, ettei maan\npäällä ole enää turvapaikkaa vääryyttä ja väkivaltaa vastaan.\n\nVapisen aina ajatellessani, että joskus ehkä keksitään joku\nsalaisuus, joka tarjoaa yhä lyhyemmän tien ihmisten tuhoamiseksi ja\nkokonaisten kansojen ja kansakuntien hävittämiseksi.\n\nSinä olet lukenut historioitsijoita. Huomaa tarkoin: melkein kaikki\nvaltakunnat on perustettu silloin kun tieteet ja taiteet olivat vielä\ntuntemattomia, ja melkein kaikki ne ovat hävinneet vain siitä syystä,\nettä niitä on liiaksi kehitetty. Muinainen Persian valtakunta tarjoaa\nmeille siitä kotoisen esimerkin.\n\nEn ole vielä ollut pitkää aikaa Euroopassa, mutta olen jo ennättänyt\nkuulla järkevien ihmisten puhuvan kemian tuhotöistä. On kuin se\nolisi neljäs vitsaus, joka saattaa ihmisiä häviöön ja perikatoon\nyksitellen, mutta jatkuvasti, kun sitävastoin sota, rutto ja nälkä\ntuhoavat heitä joukottain, mutta vain aika ajoin.\n\nMitä meitä on hyödyttänyt kompassin keksiminen ja niin monien\nkansojen löytäminen, koska meille ovat pikemmin siirtyneet heidän\ntautinsa kuin heidän rikkautensa? Kulta ja hopea oli yhteisestä\nsopimuksesta asetettu kaikkien tavarain hinnan mitaksi ja niiden\narvon takeeksi siitä syystä, että nämä metallit olivat harvinaisia\nja tarpeettomia mihinkään muuhun käytäntöön. Mitä siis meitä auttoi\nniiden käyminen yleisemmiksi, niin että me tarvitsimme jonkun tavaran\narvon korvataksemme kaksi tai kolme rahamerkkiä yhden asemesta? Sehän\noli vain epämukavampaa.\n\nMutta toiselta puolen on tämä keksintö ollut hyvin turmiollinen\nlöydetyille maille. Kokonaisia kansakuntia on tuhottu, ja ihmiset,\njotka ovat säästyneet kuolemasta, on painettu niin ankaraan\norjuuteen, että sen kuvaileminen on saanut musulmannitkin värisemään.\n\nOnnellinen Muhammedin lasten tietämättömyys! Pyhän Profeettamme hyvin\nsuuresti hellimä herttainen yksinkertaisuus, sinä muistutat aina\nmieleeni muinaisten aikojen lapsellista viattomuutta ja rauhaa, joka\nasui esi-isiemme sydämessä!\n\nVenetsiassa, 2 p. Rhamazan-kuuta v. 1717.\n\n\n\n\n107. kirje.\n\nUsbek kirjoittaa Rhedille Venetsiaan.\n\n\nJoko Sinä et ajattele sitä, mitä sanot, tai Sinä toimit paremmin kuin\najattelet. Sinä olet lähtenyt isiesi maasta hankkiaksesi tietoja, ja\nnyt Sinä halveksit kaikkea tietoa. Kehittyäksesi saavut maahan, missä\nkehitetään kaunotaiteita, ja Sinä pidät niitä turmiollisina. Sanonko\nSinulle, mitä ajattelen, Rhedi? Minä olen paremmin Sinun kanssasi\nyhtä mieltä kuin Sinä olet itsesi kanssa.\n\nOletko kylliksi ajatellut sitä onnetonta raakalaistilaa, mihin\nmeidät veisi tieteiden ja taiteiden menetys? Ei ole tarvis sitä\nkuvitella: sen voi nähdä? Onhan maan päällä vielä kansoja, joiden\nkeskuudessa hiukankin opetettu apina voisi tulla kunnialla toimeen.\nSe olisi kutakuinkin muiden asukkaiden tasalla, eikä sen älyä\npidettäisi suinkaan vajavaisena eikä sen luonnetta kummallisena. Se\neläisi siellä yhtä hyvin kuin joku muukin, herättäisipä huomiotakin\nnäppärällä käytöksellään.\n\nSinä väität valtakuntien perustajain useimmissa tapauksissa olleen\nvailla tieteiden ja taiteiden tuntemusta. Enhän kielläkään, etteivät\nraakalaiskansat ole voineet raivoisain tulvavirtain tavoin vyöryä\nyli maiden ja upottaa verenhimoisiin joukkoihinsa sivistyneimmätkin\nvaltakunnat. Mutta huomaa tarkoin: he ovat itse oppineet tieteitä ja\ntaiteita tai ovat antaneet voitettujen kansojen niitä harjoittaa.\nMuutoin olisikin heidän valtansa mennyt menojaan niin kuin ukkosen\njyrinä ja myrskyn kohu.\n\nSinä sanot pelkääväsi, että vielä joskus keksitään julmempia\nhävityskeinoja kuin nykyään käytännössä olevat. Ei; jos joku tuhoisa\nkeksintö tehtäisiinkin, kiellettäisiin se piankin kansainvälisen\noikeuden taholta ja kansakuntien yksimielinen sopimus hautaisi moisen\nsuunnitelman ikiajoiksi. Ruhtinaiden etujen mukaista ei ole suinkaan\nvalloitusten tekeminen sellaisin keinoin: heidänhän tarkoituksenaan\non hankkia alamaisia eikä maita.\n\nSinä valitat ruudin ja pommien keksimistä. Sinusta on tavatonta,\nettei enää ole valloittamattomia linnoituksia. Toisin sanoen: Sinusta\non tavatonta, että sodat loppuvat nykyään pikemmin kuin ennen.\n\nOlet varmaankin historiaa lukiessasi huomannut, että ruudin\nkeksimisen jälkeen taistelut eivät ole enää olleet läheskään niin\nverisiä kuin ennen, koska nykyään ei enää juuri milloinkaan jouduta\nkäsikähmään.\n\nJa vaikkapa olisi ollutkin muutamia erikoisia tapauksia, joissa\njoku tieto tai taito olisi osoittautunut turmiolliseksi, niin onko\nse siitä syystä hylättävä? Oletko sitä mieltä, Rhedi, että uskonto,\njonka pyhä Profeettamme on tuonut taivaasta, on turmiollinen, koska\nse on jonakin päivänä saattava petolliset kristityt häpeään?\n\nSinun luulosi mukaan taiteet veltostuttavat kansoja ja ovat\nsiten valtakuntien kukistumisen syynä. Sinä puhut muinaisen\nPersian valtakunnan tuhoutumisesta, joka oli muka sen asukkaiden\ntarmottomuuden ansio. Mutta tämä esimerkki ei ole lähimainkaan\nratkaiseva, koska kreikkalaiset, jotka heidät lannistivat,\nharjoittivat taiteita verrattomasti innokkaammin kuin he.\n\nKun väitetään taiteiden veltostuttavan ihmisiä, ei ainakaan puhuttane\nniiden varsinaisista harjoittajista, koska he eivät ole milloinkaan\njoutilaina, ja tiettyähän on, että joutilaisuus vaikuttaa kaikista\npaheista veltostuttavimmin mieleen.\n\nKysymys saattaa siis olla vain niistä, jotka taiteista nauttivat.\nMutta kun jokaisessa hyvin järjestetyssä maassa täytyy niiden, jotka\nnauttivat jonkun taiteen tarjoomista eduista, harjoittaa jotakin\ntoista, elleivät mieli vaipua häpeälliseen köyhyyteen, seuraa siitä,\nettä joutilaisuus ja velttous eivät välttämättä liity taiteisiin.\n\nPariisi on ehkä maailman aistillisin kaupunki, ja siellä\nsaavuttanevat nautinnot korkeimman hienostuksensa. Mutta se on ehkä\nmyös kaupunki, missä eletään kovinta elämää. Jotta joku ihminen\nvoisi elää mukavasti, täytyy sadan muun tehdä työtä hellittämättä.\nJos joku nainen on saanut päähänsä, että hänen on siinä ja siinä\njuhlassa esiinnyttävä sellaisissa ja sellaisissa koruissa, täytyy\nsiitä hetkestä viidenkymmenen käsityöläisen ahertaa nukkumatta ja\nsaamatta aikaa juomiseen tai syömiseen: hän käskee ja häntä totellaan\nkerkeämmin kuin meidän hallitsijaamme, koska aineellinen etu on\nmaailman mahtavin hallitsija.\n\nTämä työnteon kiihko, tämä rikastumisen intohimo, käy säädystä\nsäätyyn, käsityöläisistä ylimyksiin asti. Kukaan ei tahdo\nolla köyhempi kuin henkilö, jonka hän juuri näki välittömästi\nalapuolellaan. Pariisissa saatat nähdä miehen, jolla on elämisen\nkeinoa aina tuomiopäivään asti, tekevän lakkaamatta työtä ja olevan\nvaarassa lyhentää ikäänsä kootessaan, niinkuin hän sanoo, millä elää.\n\nSama henki täyttää koko kansan. Sen keskuudessa nähdään vain työtä\nja ahkeruutta. Missä on siis se veltostunut kansa, josta Sinä niin\npaljon puhut?\n\nJos otaksumme, Rhedi, että jossakin valtakunnassa suvaittaisiin\nvain maanviljelykselle ehdottoman välttämättömiä taitoja, joita on\nniitäkin sentään aika joukko, ja että siitä karkotettaisiin kaikki\nne, jotka palvelevat vain hekumaa ja huvitusta, niin väitän minä,\nettä sellainen valtio olisi maailman kurjin.\n\nVaikka asukkaat jaksaisivatkin olla vailla niin monen monia\nmukavuuksia, jotka ovat syntyneet heidän tarpeistaan, kuihtuisi kansa\npäivä päivältä ja valtio kävisi niin heikoksi, ettei olisi niin\npientä valtaa, joka ei kykenisi sitä alamaisekseen pakottamaan.\n\nSaattaisin tässä puuttua pitemmältäkin asiaan ja osoittaa Sinulle,\nettä yksityisten tulot lakkaisivat melkein kokonaan ja siis\nmyöskin ruhtinaan tulot. Kansalaisten kesken ei olisi enää tuskin\nminkäänlaisia rahasuhteita. Se hyödykkeiden kiertokulku ja se tulojen\njatkuva nousu, jotka johtuvat erilaisten taitojen keskinäisestä\nriippuvaisuudesta, taukoaisivat ehdottomasti. Kukin hankkisi tuloja\nvain maastaan ja hankkisi siitäkin vain täsmälleen niin paljon\nkuin hän itse tarvitsisi, jottei kuolisi nälkään. Mutta kun siten\nsaataisiin kokoon vain sadas osa valtakunnan tuloista, täytyisi\nasukkaiden lukumäärän suhteellisesti vähentyä, niin että heistä voisi\njäädä jäljelle vain sadas osa.\n\nOtappas tarkoin huomioosi, kuinka korkealle ammattitaidon tuottamat\ntulot voivat nousta. Kiinteä omaisuus tuottaa vuotuisesti\nhaltijalleen vain kahdennenkymmenennen osan arvostaan. Mutta maalari,\njoka ostaa yhdellä pistolilla väriä, valmistaa taulun, josta\nmaksetaan viisikymmentä pistolia. Samaa voidaan sanoa kultasepistä,\nvillan ja silkin käsittelijöistä ja kaikenlaisista muistakin\nammattitaitureista.\n\nKaikesta tästä on meidän tehtävä se johtopäätös, Rhedi, että jos\nruhtinaan mieli pysyä mahtavana, täytyy hänen alamaistensa elää\nhyvin ja mukavasti. Hänen täytyy koettaa hankkia heille kaikenlaisia\nylellisyystavaroita yhtä innokkaasti kuin elämän välttämättömimpiä\ntarpeita.\n\nPariisissa, 14 p. Chalval-kuuta v. 1717.\n\n\n\n\n108. kirje.\n\nRica kirjoittaa Ibbenille Smyrnaan.\n\n\nMinä olen nähnyt nuoren hallitsijan. Hänen elämänsä on hyvin\nkallisarvoinen hänen alamaisilleen, ja yhtä kallisarvoinen se on koko\nEuroopalle niiden suurten selkkausten tähden, joita hänen kuolemansa\nvoisi aiheuttaa. Mutta kuninkaat ovat jumalain kaltaisia: heidän\neläessään on heitä pidettävä kuolemattomina. Hänen kasvonpiirteensä\novat majesteetilliset, mutta samalla viehättävät. Oivallinen kasvatus\nnäyttää avustaneen onnellista luonnonlaatua ja lupaa jo suurta\nruhtinasta.\n\nTäällä sanotaan, ettei länsimaisten kuningasten luonteesta päästä\nmilloinkaan selville ennen kuin he ovat suoriutuneet kahdesta\nankarasta kokeesta: rakastajattarestaan ja rippi-isästään. Pian\nsaadaan nähdä niin toisen kuin toisenkin tekevän parhaansa\nanastaakseen tämän kuninkaan sielun valtaansa, ja siinä\ntarkoituksessa tullaan käymään suuria taisteluita. Sillä ruhtinaan\nollessa nuori ovat nämä kaksi mahtia aina kilpailijoita, mutta kun\non kysymys vanhasta kuninkaasta, sopivat ne ja toimivat yksissä.\nKun ruhtinas on vielä nuori, on dervishillä sangen vaikea osa\nsuoritettavanaan: kuninkaan voima on hänen heikkoutensa. Mutta\ntoinen saa yhtä helposti voiton hänen heikkoudestaan kuin hänen\nvoimastaankin.\n\nSaapuessani Ranskaan huomasin tuon nyttemmin kuolleen kuninkaan\njoutuneen täydellisesti naisten hallittavaksi, ja kuitenkin tarvitsi\nhän siinä iässä, missä hän silloin oli, minun arvellakseni kaikista\nmaailman hallitsijoista vähiten naisia. Kerran kuulin erään\nnaisen sanovan: \"Tuon nuoren everstin hyväksi täytyy tosiaankin\njotakin tehdä. Hänen urhoollisuutensa on minulle tunnettu. Minäpä\npuhun hänestä ministerille.\" Muuan toinen taas virkkoi: \"On aivan\nhämmästyttävää, että tämä nuori apotti on unohdettu. Hänestä pitää\ntulla piispa. Hän on hyvästä perheestä, ja minä voisin vastata hänen\nmoitteettomista tavoistaan.\" Sinun ei tule kuitenkaan kuvitella\nniiden, jotka näin puhuivat, olleen ruhtinaan suosikkeja. He olivat\nvaihtaneet hänen kanssaan sanasen tuskin kahta kertaa eläessään,\nniin perin helppo kuin onkin päästä puhuttelemaan eurooppalaisia\nruhtinaita. Mutta asian laita on se, että jokaisella, jolla\non virka hovissa, Pariisissa tai maaseudulla, on samalla joku\nnainen, jonka käsien kautta kulkevat kaikki ne armonosoitukset\nja joskus vääryydetkin, mitä hän voi saada aikaan. Nämä naiset\novat kaikenpuolisissa suhteissa toistensa kanssa ja muodostavat\njonkinlaisen yhdistyksen, jonka lakkaamatta puuhailevat jäsenet\nauttavat toisiaan ja edistävät toistensa asiaa: he ovat kuin\nuusi valtio valtiossa. Ja ken hovissa, Pariisissa, maaseudulla\noleskellessaan näkee ministerien, tuomarien, hengenmiesten toimivan\nja touhuavan, niin ellei hän tunne naisia, jotka näitä hallitsevat,\non kuin ihminen, joka näkee kyllä koneen käyvän, mutta ei aavistakaan\nsen sisäisiä pontimia.\n\nLuuletko Sinä, Ibben, jonkun naisen viitsivän ruveta ministerin\nrakastajattareksi vain maatakseen hänen kanssaan? Mikä ajatus! Hän\ntekee sen taritakseen hänelle joka aamu viisi tai kuusi anomuskirjaa.\nJa heidän luonteensa hyvyys ilmenee siinä hartaassa innossa, millä\nhe tahtovat tehdä hyvää lukemattomille onnettomille ihmisille, jotka\nhankkivat heille sadantuhannen livren korot.\n\nPersiassa valitetaan parin, kolmen naisen hallitsevan\nvaltakuntaa. Asiat ovat paljon pahemmin Ranskassa, missä naiset\nyleensä hallitsevat ja missä he eivät ainoastaan anasta valtaa\nkokonaisuudessaan, vaan jakavat sen vielä pienin erin keskenään.\n\nPariisissa, Chalval-kuun viimeisenä päivänä v. 1717.\n\n\n\n\n109. kirje.\n\nUsbek kirjoittaa ------:lle.\n\n\nTäällä on eräitä kirjantapaisia, joista me emme tiedä mitään\nPersiassa, mutta jotka näyttävät olevan täällä kovin muodissa:\nniitä mainitaan sanomalehdiksi. Laiskuus on sangen hyvillään niitä\nlukiessaan: onhan ihastuttavaa suoriutua kolmestakymmenestä niteestä\nneljännestunnissa.\n\nUseimmissa kirjoissa ei tekijä ole kunnolla ennättänyt lausua\ntavallisia kohteliaisuuksiaankaan, kun lukijat ovat jo\nhenkihieverissä: hän pakottaa heidät puolikuolleina tavoittelemaan\nkokonaiseen sanamereen hukutettua aihetta. Yksi tahtoo päästä\nkuolemattomaksi kaksitoistataitteisella kirjalla, toinen\nnelitaitteisella. Kolmas taas, jolla on kauniimmat lahjat, tähtää\nkaksitaitteiseen teokseen. Niinpä hänen täytyykin suhteellisesti\nvenyttää aihettaan, minkä hän tekeekin ilman armoa ja sääliä, koska\nhän ei lue miksikään lukijaparan vaivoja, niin että tämä on vähällä\ntappaa itsensä koettaessaan saada suppeata yleiskäsitystä siitä, mitä\ntekijä on niin suurella työllä ja touhulla laveasti esittänyt.\n\nEn tosiaankaan ymmärrä, -- -- --, mitä ansiota voisi olla moisten\naikaansaannosten sepittämisessä: minäkin voisin niitä kyhäillä, jos\nvain tahtoisin tehdä lopun terveydestäni ja jostakin kustantajasta.\n\nSanomalehtikynäilijät menettelevät siinä varsin väärin, että he\npuhuvat vain uusista kirjoista, ikäänkuin totuus olisi milloinkaan\nuusi! Minusta nähden ei ihmisellä, joka ei vielä ole lukenut kaikkia\nvanhoja kirjoja, ole vähintäkään syytä pitää uusia niitä parempina.\n\nMutta kun he pitävät sääntönään puhua vain teoksista, jotka ovat\nvielä aivan kuumia ahjon jäljeltä, ovat he myös säännöllisesti kovin\nikävystyttäviä. He varovat visusti arvostelemasta kirjoja, joista\nhe esittävät otteita, vaikka heillä olisi hyviä syitäkin siihen. Ja\ntosiaan: kuka olisi kylliksi rohkea hankkiakseen itselleen kymmenen,\nkaksitoista vihollista kuukausittain?\n\nUseimmat suorasanaisen sepittäjät ovat siinä runoilijain kaltaisia,\nettä he sietävät valittamatta kelpo selkäsaunan, mutta olematta\narkoja hartioistaan ovat niin arkoja teoksistaan, etteivät voi kestää\npienintäkään arvostelua. Täytyy siis tarkoin välttää iskemästä heitä\nniin herkkätuntoiseen paikkaan, ja sen tietävät sanomalehtikynäilijät\nhyvin. He menettelevät siis aivan päinvastoin. He alottavat\nkehumalla käsiteltyä aihetta: ensimmäinen mauttomuus. Siitä he\nsiirtyvät ylistelemään tekijää: väkinäisiä ylistelyjä, sillä he ovat\ntekemisissä ihmisten kanssa, jotka ovat vielä kirjoittamisintonsa\nvallassa ja jotka ovat valmiita hankkimaan itselleen hyvitystä ja\nsurmaamaan kynänpistoin uhkarohkean sanomalehtimiehen.\n\nPariisissa, 5 p. Zilkadeh-kuuta v. 1718.\n\n\n\n\n110. kirje.\n\nRica kirjoittaa ------:lle.\n\n\nPariisin yliopisto on Ranskan kuninkaiden vanhin tytär, ja hyvin\nvanha tytär, koska sillä on ikää yli yhdeksänsataa vuotta. Niinpä se\npuhuukin joskus sekaisin.\n\nMinulle on kerrottu sillä olleen joku aika sitten muutamien\noppineiden miesten kanssa suuren riidan Q-kirjaimesta, jota se\nvaati äännettäväksi K:n tapaan. Kiista kiihtyi niin kuumaksi, että\nmuutamilta riistettiin omaisuus. Parlamentin täytyi sovittaa sota ja\nantaa juhlallisella päätöksellä lupa jokaiselle Ranskan kuninkaan\nalamaiselle ääntää tämä kirjain aivan mielensä mukaan. Oli somaa\nnähdä Euroopan kahden kunnianarvoisimman virkakunnan täydellä\ntouhulla ratkaisevan yhden ainoan aapiston kirjaimen kohtaloa!\n\nMinusta on, rakas -- -- --, aivan kuin kutistuisivat suurintenkin\nmiesten päät kasaan silloin kun heitä on useita koolla ja kuin\nolisi siellä, missä on eniten viisaita, vähiten viisautta.\nSuuret virkakunnat ja muut yhtymät takertuvat aina niin lujasti\npikkuseikkoihin, muodollisuuksiin, turhiin tapoihin, että tärkein\ntulee vasta perästä päin. Olen kuullut kerrottavan, että kun muuan\nAragonian kuningas oli kutsunut Aragonian ja Katalonian valtiosäädyt\nkoolle, kuluivat ensimmäiset istunnot sen kysymyksen pohtimiseen,\nmillä kielellä keskustelu oli suoritettava. Kiista oli ankara ja\nsäädyt olisivat hajaantuneet jo tuhannet kerrat, ellei olisi keksitty\nsitä pelastuskeinoa, että kysymykset oli tehtävä kataloniaksi ja\nvastaukset annettava aragoniaksi.\n\nPariisissa, 25 p. Zilkadeh-kuuta v. 1718\n\n\n\n\n111. kirje.\n\nRica kirjoittaa ------:lle.\n\n\nKauniin naisen osaa on paljon työläämpi näytellä kuin yleensä\nluullaankaan. Eipä tehdä maailmassa vakavampaa työtä kuin tehdään\naamuisin hänen palvelijattarien ympäröimän pukeutumispöytänsä\nääressä. Sotajoukon johtaja ei huolellisemmin sijoita oikeata\nsiipeänsä tai varaväkeänsä kuin hän asettelee mustaa laastaritäpläänsä,\njonka vaikutus voi mennä piloille, mutta jonka tehoa hän sentään\ntoivoo tai aavistaa.\n\nMitä päänvaivaa, mitä tarkkaavaisuutta tarvitaankaan, jos hänen mieli\nlakkaamatta sovitella kahden kilpailijan ristiriitaisia etuja ja\nnäyttää molempien silmissä puolueettomalta, samalla kun hän antautuu\nkummallekin ja tekeytyy kaikkien niiden valitusten välittäjäksi,\njoiden aiheena hän on!\n\nKuinka hän saakaan puuhata, jos hänen mieli järjestää\nhuvitilaisuuksia toinen toisensa jälkeen, toimittaa niitä sarjoittain\nja kausittain ja torjua kaikki onnettomuudet, jotka voisivat niitä\nhäiritä!\n\nSiitä huolimatta ei suurinta vaivaa tarjoa huvitteleminen, vaan\nhuvitetulta näyttäminen. Ikävystyttäkää heitä niin paljon kuin\ntahdotte, he antavat sen teille anteeksi, kunhan vain ihmiset jäävät\nsiihen uskoon, että heillä on ollut sanomattoman hauskaa.\n\nJoku päivä sitten olin mukana illallisilla, jotka eräät naiset olivat\njärjestäneet maalle. Sinne mennessämme he puhelivat lakkaamatta:\n\"Meidän täytyy kerrankin oikein hullutella ja huvitella.\"\n\nSeura ei kuitenkaan ollut oikein sopusointuinen, ja niin sitten\noltiin kutakuinkin totisia. \"Täytyy myöntää\", sanoi eräs heistä,\n\"että meillä on oikein hauskaa. Tänään ei ole koko Pariisissa niin\nhilpeätä seuraa kuin meidän.\" Kun ikävä sai minussa yhä suuremman\nvallan, ravisteli muuan nainen minua ja sanoi: \"No! Eikö nyt olla\niloisella tuulella?\"\n\n\"Ollaan kyllä\", vastasin minä haukotellen. \"Minä luullakseni kohta\npakahdun naurusta.\" Ikävä sai kuitenkin aina voiton tällaisista\nmietiskelyistä. Mitä minuun tulee, tunsin minä siirtyväni\nhaukotuksesta haukotukseen ja vihdoin tylsään uneen, joka teki lopun\nkaikista iloistani.\n\nPariisissa, 11 p. Maharram-kuuta v. 1718.\n\n\n\n\n112. kirje.\n\nUsbek kirjoittaa ------:lle.\n\n\nKuningasvainajan hallitusaika oli niin pitkä, että sen loppu oli\nsaanut unohtamaan sen alun. Nykyään vaatii muoti välittämään vain\nhänen alaikäisyytensä aikana sattuneista tapauksista. Niinpä\nluetaankin yksinomaan sitä aikaa käsitteleviä muistelmia.\n\nTässä seuraa puhe, jonka muuan Pariisin kaupungissa toimiva\nsotapäällikkö silloin piti sotaneuvoston kokouksessa. Tunnustan,\netten ymmärrä siitä juuri mitään.\n\n\"Hyvät herrat! Vaikka meidän joukkomme onkin lyöty takaisin\nmieshukkaa kärsien, luulen minä puolestani meidän olevan helppoa\nkorjata tämä vastoinkäyminen. Minulla on hallussani kuusisäkeistöinen\nlaulu, joka on aivan valmis päästettäväksi ilmoille ja joka, siitä\nolen varma, on palauttava kaikki tasapainoonsa. Minä olen valinnut\nmuutamia erittäin heleitä ääniä, jotka hyvin voimakkaiden rintojen\nsyvyyksistä soiden tulevat ihmeellisesti liikuttamaan kansan mieltä.\nLaulu on sovitettu säveleelle, joka on tähän asti tehnyt aivan\nerikoisen vaikutuksen.\n\n\"Ellei se riitä, julkaisemme vaskipiirroksen, joka esittää Mazarinia\nhirtettynä.\n\n\"Onneksemme hän ei puhu hyvin ranskaa, vaan murtaa sitä niin\nsurkeasti, että hänen asiainsa täytyy pakostakin luisua alamäkeen.\nMe emme suinkaan saa olla kansalle huomauttamatta sitä naurettavaa\ntapaa, millä hän sitä ääntää. Keksimmehän me joku päivä sitten hänen\npuheestaan niin törkeän kieliopillisen virheen, että siitä pidettiin\nilvettä kaikissa kadunkulmissa.\n\n\"Toivoakseni on kansa jo ennen viikon kulumista tekevä Mazarinin\nnimestä yleissanan osoittamaan kaikkia kuormaeläimiä ja varsinkin\nvetojuhtia.\n\n\"Tappiostamme lähtien on musiikkimme pitänyt häntä niin\narmahtamattoman ahtaalla perisynnistä, että hänen on ollut pakko\nkarkottaa luotaan kaikki hovipoikansa, jottei olisi saanut nähdä\nkannattajainsa lukumäärän hupenevan puoliin.\n\n\"Rohkaiskaa siis jälleen mielenne ja olkaa varmoja siitä, että me\ntoimitamme hänet matkaansa vuorten yli pelkillä vihellyksillämme.\"\n\nPariisissa, 4 p. Chahban-kuuta v. 1718.\n\n\n\n\n113. kirje.\n\nRhedi kirjoittaa Usbekille Pariisiin.\n\n\nEuroopassa oleskellessani olen lukenut vanhempia ja uudempia\nhistorioitsijoita ja vertaillut eri aikoja. Minusta on ollut\nhuvittavaa nähdä noiden aikojen niin sanoakseni vaeltavan silmieni\nohitse. Varsinkin olen pysähtynyt tarkastelemaan niitä suuria\nmuutoksia, jotka ovat tehneet aikakaudet hyvin suuresti toisistaan\neroaviksi ja maan perin vähän itsensä kaltaiseksi.\n\nSinä et ole ehkä huomannut erästä asiaa, joka saa minut joka\npäivä hämmästymään. Miksi maailma on nykyään niin harvaan asuttua\nverrattuna siihen mitä se oli ennen? Kuinka on luonto voinut kadottaa\nensimmäisten aikojen äärettömän hedelmällisyyden? Olisiko se jo\nehtinyt vanhuudenikäänsä ja olisiko sen kohtalona kuihtuminen?\n\nViivyin yli vuoden Italiassa ja näin siellä vain muinaisen Italian,\nennen kuuluisan Italian jätteet. Vaikka kaikki ihmiset asuvat\nkaupungeissa, ovat ne aivan autioita ja asukkaista tyhjiä. On kuin ne\nolisivat enää olemassa vain osoittaakseen paikkaa, missä sijaitsivat\nnuo mahtavat kaupunkivaltiot, joista historia on niin paljon puhunut.\n\nOn henkilöitä, jotka väittävät yksistään Rooman kaupungissa\nolleen muinoin enemmän väkeä kuin on nykyään jossakin suuressa\neurooppalaisessa valtakunnassa. On ollut sellaisia Rooman\nkansalaisia, joilla oli kymmenentuhatta, jopa kaksikymmentätuhatta\norjaa, ottamatta lukuun niitä, jotka työskentelivät maataloissa.\nJa kun Rooman kansalaisia laskettiin olleen neljä- tai\nviisisataatuhatta, ei voida määrätä kaikkien asukkaiden lukua\nmielikuvituksen nousematta kapinaan.\n\nSisiliassa oli muinoin mahtavia valtakuntia ja lukuisia kansoja,\njotka ovat sieltä sittemmin kadonneet: tällä saarella ei ole enää\nmuuta huomattavaa kuin sen tulivuoret.\n\nKreikka on niin autio, ettei siinä ole enää sadattakaan osaa\nentisestä asukasmäärästä.\n\nEspanjalla, joka oli ennen aivan täynnä kansaa, on nykyään\nnäytettävänään vain hylättyjä tienoita. Eikä Ranskakaan ole mitään\nsiihen muinaiseen Galliaan verrattuna, josta Caesar puhuu.\n\nPohjoismaiden kansat ovat hyvin harventuneet, eikä ole enää\npuhettakaan siitä, että niiden kansojen olisi pakko, niinkuin ennen,\njakautua ja lähettää maailmalle mehiläisparvien tavoin kokonaisia\nsiirtokuntia ja heimoja uusia asuinpaikkoja etsimään.\n\nPuolassa ja Euroopan Turkissa on tuskin enää väkeä nimeksikään.\n\nAmerikasta ei löytäisi kahtasataa osaakaan ihmisistä, jotka ennen\nolivat siellä suuria valtakuntia.\n\nAasiankaan laita ei ole paljon parempi. Vähässä Aasiassa, jossa\nkukoisti ennen monta mahtavaa valtakuntaa ja uskomattoman monta\nsuurta kaupunkia, on niitä enää vain pari kolme. Mitä tulee\nvarsinaiseen Aasiaan, ei Turkille kuuluva osa siitä ole juuri\ntäydempi. Ja jos meidän kuninkaidemme hallitsemaa osaa verrataan\nsiihen kukoistavaan tilaan, missä se oli muinoin, huomataan, että\nsiinä elää enää vain pienen pieni osa niistä asukkaista, joita siinä\nkuhisi lukemattomin laumoin Xerxeen ja Dareioksen aikoina.\n\nNäiden suurten valtakuntien ympärille ryhmittyneet pikku valtiot ovat\ntaas tosiaankin autioita. Sellaisia ovat Imirettan, tsherkessien ja\nGurielin kuningaskunnat. Näiden laajojen alueiden hallitsijoilla on\nenää tuskin viittäkymmentätuhatta alamaista.\n\nEgypti on joutunut samalla tavalla häviölle kuin muutkin maat.\n\nKun näin kuljen kautta koko maapallon, näen vain rappeutumista\nja raunioitumista: on kuin se olisi hiljattain päässyt ruton ja\nnälänhädän kourista.\n\nAfrikka on aina ollut niin tuntematon, ettei siitä voi puhua yhtä\nvarmasti kuin muista maanosista. Mutta ellei oteta huomioon muuta\nkuin Välimeren rannat, joista on oltu selvillä kaikkina aikoina,\nhuomataan niiden tavattomasti joutuneen takapajulle siitä mitä ne\nolivat roomalaisena maakuntana ollessaan. Nykyään niiden ruhtinaat\novat niin heikkoja, että heidän valtakuntansa ovat maailman\nmitättömimpiä.\n\nToimitettuani niin tarkat laskelmat kuin tällaisissa asioissa saattaa\ntulla kysymykseen olen havainnut, että maapallolla on nykyään tuskin\nkymmenettä osaa siitä väkiluvusta, joka kansoitti sen Caesarin\naikana. Hämmästyttävintä on, että sen asukasmäärä harvenee päivä\npäivältä. Jos tätä menoa jatkuu, on se kymmenen vuosisadan kuluttua\noleva vain erämaa.\n\nTämä on, rakas Usbek, kauhistuttavin tuhotapaus, mikä on milloinkaan\nmaailmaa kohdannut. Mutta sitä on tuskin huomattu, koska se on\ntapahtunut vähitellen, monien vuosisatojen kuluessa, mikä taas\npuolestaan todistaa sisäistä vammaa, salaista, piilossa vaikuttavaa\nmyrkkyä, ihmissukua vaivaavaa näivetystautia.\n\nVenetsiassa, 10 p. Rhegeb-kuuta v. 1718.\n\n\n\n\n114. kirje.\n\nUsbek kirjoittaa Rhedille Venetsiaan.\n\n\nMaailma, rakas Rhedi, ei ole suinkaan muuttumaton. Eiväthän\ntaivaatkaan sitä ole: tähtitieteilijät ovat kaikkien niiden\nvaihtelujen silminnäkijöitä, jotka ovat aivan luonnollisia seurauksia\naineen yleisestä liikkeestä.\n\nMaapallo noudattaa samoja liikkeen lakeja kuin kiertotähdetkin.\nSisässään se saa kestää alkuvoimiensa herkeämätöntä taistelua. Meri\nja manner näyttävät olevan ikuisessa sodassa keskenään. Jokainen\nhetki tuo mukanaan uusia suhteita.\n\nKun ihmiset asuvat paikassa, jossa niin moninaisia muutoksia\ntapahtuu, on heidänkin tilansa yhtä epävarma. Sadattuhannet syyt\nvoivat vaikuttaa ja pieninkin niistä voi heidät tuhota ja sitäkin\nhelpommin siis lisätä tai vähentää heidän lukuaan.\n\nEn puhu mitään niistä erikoisista tuhotapahtumista, joita\nhistorioitsijat usein mainitsevat ja jotka ovat hävittäneet\nkokonaisia kaupunkeja ja kuningaskuntia. Onhan niitä yleisiäkin,\njotka ovat monet kerrat vieneet ihmissuvun perikadon partaalle.\n\nAikakirjat ovat täynnä sellaista yleismaailmallisia ruttotauteja,\njotka ovat tuon tuostakin kauhistuttaneet ihmiskuntaa. Ne puhuvat\neräästäkin, joka oli niin ankara, että se poltti yksinpä kasvien\njuuretkin ja että sen vaikutus ulottui koko silloiseen tunnettuun\nmaailmaan, aina Kathayn valtakuntaan asti. Hiukkanen lisää\nmädännyksen voimaan olisi ehkä yhdessä ainoassa päivässä hävittänyt\nkoko ihmissuvun.\n\nEihän ole kahta vuosisataakaan siitä, kun kaikista taudeista\nhäpeällisin alkoi levitä Eurooppaan, Aasiaan ja Afrikkaan. Erittäin\nlyhyessä ajassa se teki hirvittävää jälkeä: ihmisistä olisi tullut\nloppu, jos se olisi jatkanut voittokulkuaan yhtä hillittömästi.\nSyntymästään saakka tautien rasittamina, kykenemättöminä kestämään\nyhteiskunnallisten velvollisuuksien taakkaa olisivat he surkeasti\nmenehtyneet.\n\nMitä olisi tapahtunut, jos myrkky olisi ollut hiukan voimakkaampaa?\nJa epäilemättä se olisi tullut voimakkaammaksi, ellei olisi kaikeksi\nonneksi keksitty niin tehoisaa lääkettä kuin on keksitty. Ehkäpä\ntämä tauti olisi siitoselimiä vahingoittaessaan vahingoittanut itse\nsiitoskykyäkin.\n\nMutta miksi puhua tuhosta, joka olisi voinut kohdata ihmissukua? Eikö\nse ole sitä tosiaan kohdannutkin ja eikö vedenpaisumus vähentänyt\nihmiskuntaa yhteen ainoaan perheeseen?\n\nSaattavatko ne, jotka tuntevat luontoa ja joilla on järjellinen\nkäsitys Jumalasta, uskoa, että aine ja luodut oliot olisivat\nvain kuudentuhannen vuoden vanhoja ja että Jumala olisi koko\niankaikkisuuden aikana ollut tekemättä tekojansa ja käyttänyt vasta\neilen luovaa voimaansa? Olisiko niin tapahtunut siksi, ettei hän\nvoinut, vaiko siksi, ettei hän tahtonut? Mutta ellei hän voinut sitä\ntehdä yhteen aikaan, ei hän voinut sitä tehdä toiseenkaan. Hän ei\nole siis sitä tahtonut. Mutta kun Jumalassa ei ole minkäänlaista\njaksomääräisyyttä, niin jos otaksumme hänen tahtoneen jotakin yhden\nkerran, on hän tahtonut sitä aina ja alusta alkaen.\n\nEi ole siis laskettava maailman ikävuosia. Hiekkajyvästen luku\nmeren rannalla ei ole niihin sen paremmin verrattavissa kuin\nsilmänräpäyskään.\n\nKuitenkin puhuvat kaikki historioitsijat meille ensimmäisestä\nisästämme. He näyttävät meille ihmissuvun syntymän. Eikö ole\nluonnollista ajatella Aatamin pelastuneen yleisestä onnettomuudesta\nniinkuin Noa pelastui vedenpaisumuksesta, ja näitä suuria tapauksia\nsattuneen useamminkin sitten maailman luomisen?\n\nMutta kaikki hävitykset eivät ole äkillisiä ja väkivaltaisia. Me\nnäemme useiden maapallon osien väsyvän tuottamaan elintarpeita\nihmisten ravinnoksi. Mistä me tiedämme, vaikka maassa olisi\nkokonaisuudessaan yleisiä, hitaita ja huomaamattomia väsymyksen syitä?\n\nMinusta on ollut hyvin hauskaa esittää Sinulle näitä yleisiä\najatuksia ennen kuin käyn yksityiskohtaisemmin vastaamaan\nseitsemäntoista tai kahdeksantoista vuosisataa sitten tapahtunutta\nväkiluvun vähentymistä koskettelevaan kirjeeseesi. Seuraavassa\nkirjeessä aion osoittaa Sinulle, että riippumatta ulkonaisista\nja aineellisista syistä ovat siihen tulokseen vaikuttaneet myös\nsiveelliset ja henkiset syyt.\n\nPariisissa, 8 p. Chahban-kuuta v. 1718.\n\n\n\n\n115. kirje.\n\nUsbek kirjoittaa Rhedille.\n\n\nSinä etsit syytä, miksi maapallolla on vähemmän asukkaita kuin ennen.\nJos tarkkaat hyvin, huomaat kyllä, että se suuri erotus johtuu\ntavoissa tapahtuneesta suuresta muutoksesta.\n\nSitten kun kristinusko ja muhamettilaisuus ovat keskenään jakaneet\nroomalaisen maailman, ovat asiat käyneet aivan toisenlaisiksi. Nämä\nmolemmat uskonnot eivät ole läheskään niin suotuisia ihmissuvun\nlevenemiselle kuin maanpiirin valtiaiden uskonto.\n\nTämä viimeksi mainittu kielsi moniavioisuuden, ja siinä se oli hyvin\nhuomattavasti muhametinuskon edellä. Se salli avioeron, mikä merkitsi\ntoista ei suinkaan vähemmän huomattavaa etua kristinuskoon nähden.\n\nMinusta ei mikään ole niin ristiriitaista kuin pyhän Koraanin\nsuvaitsema monivaimoisuus ja saman kirjan niiden kaikkien\ntyydyttämistä koskeva määräys. \"Lähestykää vaimojanne\", sanoo\nProfeetta, \"koska te olette heille yhtä tarpeellisia kuin heidän\nvaatteensa ja koska he ovat teille yhtä tarpeellisia kuin teidän\nvaatteenne.\" Kas siinä käsky, joka tekee totisen musulmannin elämän\nsangen työlääksi. Eivätköhän niin monet vaatteet käy jo rasitukseksi\nsille, kenellä on ensiksikin nuo lain säätämät neljä vaimoa ja sitten\nvain yhtä monta jalkavaimoa ja orjatartakin?\n\n\"Teidän vaimonne ovat teidän peltonne\", sanoo Profeetta edelleen.\n\"Menkää siis pelloillenne, tehkää hyvää sieluillenne ja te olette sen\njonakin päivänä löytävä.\"\n\nMinusta on oikea musulmaani kuin mikäkin levähtämättömään kamppailuun\nmäärätty voimauros, joka kuitenkin pian heikontuu ja rasittuu\nensimmäisistä ponnistuksistaan, uupuu suorastaan voiton kentälle ja\nhautaantuu niin sanoaksemme omien menestystensä taakan alle.\n\nLuonto toimii aina hitaasti ja ikäänkuin säästellen, eivätkä sen\nteot ole milloinkaan hurjan äkillisiä. Luomistyössäänkin se tahtoo\nnoudattaa maltillisuutta ja etenee aina vain sääntöperäisesti\nja määrämittaisesti. Jos sitä kiiruhdetaan, vaipuu se piankin\nherpautumistilaan. Se käyttää säilymiseensä kaiken tarmon, mitä sille\non jäänyt, ja menettää ehdottomasti tuottavan kykynsä ja luovan\nvoimansa.\n\nTähän raukeuden tilaan saattaa nyt meidät aina vaimojen suuri\nlukumäärä, joka on omiaan meitä enemmän menehdyttämään kuin\ntyydyttämään. On hyvin tavallista meidän keskuudessamme, että\nmiehellä, jolla on suunnaton vaimola, on vain hyvin vähän lapsia. Ja\nnämäkin lapset ovat useimmiten heikkoja ja kivulloisia, ja niissä\ntuntuu heidän isänsä riutuneisuus.\n\nEikä siinä kaikki. Kun näiden vaimojen on pakko noudattaa väkinäistä\npidättyväisyyttä, täytyy heillä olla vartijoita, jotka taas saattavat\nolla vain kuohilaita: uskonto, mustasukkaisuus, jopa järkikään eivät\nvoi päästää heidän lähelleen muita. Näitä vartijoita täytyy olla\npaljon, joko säilyttämässä sisäistä rauhaa niiden sotien uhallakin,\njoita nämä naiset käyvät lakkaamatta keskenään, tai taas estämässä\nulkoapäin tapahtuvia yrityksiä. Niinpä mies, jolla on kymmenen vaimoa\ntai jalkavaimoa, ei mene suinkaan liiallisuuksiin hankkiessaan yhtä\nmonta eunukkia heitä vartioimaan. Mutta minkä tappion aiheuttavatkaan\nyhteiskunnalle nämä monen monet syntymästään saakka kuolleet\nmiehet! Kuinka suuresti moisen seikan täytyykään edistää väkiluvun\nvähenemistä!\n\nOrjattaret, jotka elävät vaimolassa palvellakseen eunukkien kanssa\nnäitä lukuisia vaimoja, vanhenevat siellä melkein aina rasittavassa\nneitsyydessä, he kun eivät saa mennä naimisiin siellä ollessaan.\nEivätkä heidän emäntänsä, kun ovat kerran heihin tottuneet, luovu\nheistä melkein milloinkaan.\n\nNäin pitää siis yksi ainoa mies niin monen monta kumpaankin\nsukupuoleen kuuluvaa ihmistä nautintojensa palveluksessa, tappaa\nheidät valtiolta ja tekee heidät hyödyttömiksi suvun jatkamisen\nkannalta.\n\nKonstantinopoli ja Ispahan ovat maailman kahden suurimman valtakunnan\npääkaupunkeja. Niihin kokoontuu kaikki ja niihin tulevat kansat\ntuhansien syiden houkuttelemina kaikilta tahoilta. Kuitenkin\nkuihtuvat ne aivan itsestään ja piankin häviäisivät ne kokonaan,\nelleivät hallitsijat tuottaisi niihin melkein joka vuosisata\nkokonaisia kansakuntia jälleen kartuttamaan niiden väkilukua.\nKäsittelen kuitenkin tätä asiaa lähemmin jossakin toisessa kirjeessä.\n\nPariisissa, 13 p. Chahban-kuuta v. 1718.\n\n\n\n\n116. kirje.\n\nUsbek kirjoittaa samalle.\n\n\nRoomalaisilla ei ollut suinkaan vähemmän orjia kuin meilläkään. Olipa\nheillä niitä enemmänkin. Mutta he käyttivät niitä paremmin.\n\nHe eivät suinkaan estäneet pakkokeinoilla orjiensa lisääntymistä,\nvaan koettivat päinvastoin edistää sitä niin paljon kuin\nvoivat ja toimittaa niistä mahdollisimman monta jonkinlaiseen\navioliittoon. Näin täyttivät he talonsa molempiin sukupuoliin\nkuuluvilla, kaikenikäisillä palvelijoilla ja valtion lukemattomalla\nväenrunsaudella.\n\nLapsia, jotka muodostivat ajan pitkään isännän rikkauden, syntyi\ntuhka tiheään hänen ympärillään. Hän yksin piti huolta niiden\nelättämisestä ja kasvattamisesta. Isät, vapautuneina tästä taakasta,\nseurasivat yksinomaan luontaista taipumustaan ja lisäsivät sukuaan\npelkäämättä liian lukuisaa perhettä.\n\nOlen jo sanonut, että meidän keskuudessamme on kaikkien orjien\nainoana tehtävänä vaimojemme vartioiminen eikä mikään muu ja että he\novat valtion kannalta katsoen kaikin tavoin tuottamattomia. Niinpä\njääkin vain muutamien vapaiden miesten, muutamien perheenpäiden\ntehtäväksi ammattien harjoittaminen ja maan viljeleminen, ja siihen\ntyöhön antautuvat nämäkin niin vähän kuin suinkin voivat.\n\nNiin ei ollut laita roomalaisten keskuudessa. Tasavalta\nkäytti suunnattomaksi edukseen orjien kansaa. Kullakin oli\nsäästöomaisuutensa, peculiuminsa, jota hän piti hallussaan isännän\nmääräämillä ehdoilla. Tämän omaisuuden hän teki tuottavaksi ja\nantautui ammattiin, mihin hänen taipumuksensa häntä vetivät. Yksi\npiti pankkiliikettä, toinen harjoitti merikauppaa. Tämä toimi\nvähittäiskauppiaana, tuo teki jotakin käsityötä tai vuokrasi\nja viljeli maata. Ei ollut ainoatakaan, joka ei olisi kaikella\nvoimallaan yrittänyt saada hyötyä säästöomaisuudestaan, joka tarjosi\nhänelle samalla sekä hyvinvoinnin nykyisessä orjuudessa että vapauden\ntoivon tulevaisuudessa. Näin syntyi ahkera kansa, näin kukoistivat\nkäsityöt ja ammatit.\n\nRikastuttuaan uutteruudellaan ja työllään hankkivat orjat itselleen\nvapauden ja pääsivät kansalaisiksi. Tasavalta korjasi näin\ntappioitaan lakkaamatta ja otti helmaansa yhä uusia perheitä sitä\nmukaa kuin vanhat hävisivät.\n\nSeuraavissa kirjeissäni saanen tilaisuuden todistaa Sinulle, että\nmitä enemmän jossakin valtiossa on väkeä, sitä uhkeammin kukoistaa\nsiinä liike-elämä. Yhtä helposti voisin todistaa myös, että mitä\nparemmin liike-elämä siinä kukoistaa, sitä enemmän lisääntyy siinä\nasukkaiden luku: nämä kaksi asiaa auttavat ja edistävät toisiaan\nvälttämättömästi.\n\nJos näin on laita, niin kuinka suureksi täytyikään tuon lakkaamatta\nahertavien orjain suunnattoman lauman paisua ja lisääntyä! Ahkeruus\nja yltäkylläisyys synnytti heidät ja he puolestaan synnyttivät\nyltäkylläisyyden ja ahkeruuden.\n\nPariisissa, 16 p. Chahban-kuuta v. 1718.\n\n\n\n\n117. kirje.\n\nUsbek kirjoittaa samalle.\n\n\nMe olemme tähän asti puhuneet muhamettilaisista maista ja etsineet\nsyytä, miksi niissä oli vähemmän asukkaita kuin niissä, joita\nroomalaiset pitivät vallassaan. Tutkikaamme nyt, mistä sama tulos on\njohtunut kristityissä maissa.\n\nAvioero oli sallittu pakanauskonnossa, mutta se kiellettiin\nkristityiltä. Tästä muutoksesta, joka näytti ensin niin mitättömältä,\noli vähitellen kauheita seurauksia, sellaisia, että niitä saattaa\ntuskin uskoa.\n\nAvioliitolta ei ainoastaan riistetty sen suloutta, vaan\nvahingoitettiin myös sen tarkoitusperää. Tiukentamalla sen solmua\nsitä vain höllennettiin, ja sen sijaan että olisi sydämiä yhdistetty\nniinkuin väitettiin, erotettiinkin ne iäksi.\n\nNiin vapaaseen tekoon, missä sydämellä täytyy olla niin suuri\nosansa, tuotiin pakko, välttämättömyys, jopa kohtalon sallima.\nEri luonteenlaatujen vastenmielisyyksiä, oikkuja ja vieromisia ei\nlaskettu miksikään. Tahdottiin sitoa paikalleen sydän, se, mitä\nluonnossa on vaihtelevinta ja häilyvintä. Armotta ja toivotta\nkahlehdittiin toisiinsa ihmisiä, jotka olivat toisilleen taakaksi ja\njotka eivät melkein milloinkaan sopineet yhteen. Näin meneteltiin\nniiden tyrannien tavoin, jotka sidotuttivat eläviä ihmisiä\nkuolleisiin ruumiisiin.\n\nMikään ei ollut niin edullista molemminpuoliselle kiintymiselle\nkuin avioeron mahdollisuus. Miehen ja vaimon oli helpompi kestää\nkärsivällisesti kotoiset kiusat, koska he tiesivät voivansa lopettaa\nne milloin tahansa. Ja he pitivät usein tätä valtaa kädessään koko\nikänsä käyttämättä sitä vain siitä ainoasta syystä, että heillä oli\nvapaus sitä käyttää.\n\nNiin ei ole laita kristittyjen, koska heidän nykyiset vaivansa saavat\nheidät epätoivoon tulevaisuudesta. He näkevät avioliiton ikävistä\npuolista vain niiden pysyväisyyden ja niin sanoaksemme niiden\nikuisuuden. Siitä saavat alkunsa vastenmielisyydet, riitaisuudet,\nhalveksuminen, mikä merkitsee vain pelkkää jälkeläisten tappiota.\nTuskin on oltu kolmisen vuotta avioliitossa, kun lyödään laimin sen\ntärkein puoli ja vietetään yhdessä kolmekymmentä kylmää vuotta. Näin\nmuodostuu yhtä täydellisiä ja ehkäpä turmiollisempia sisäisiä eroja\nkuin jos ne olisivat julkisia. Kukin elää ja pysyy omalla tahollaan,\nja kaikki se tapahtuu tulevien sukupolvien vahingoksi. Piankin\nheittäytyy mies, joka on alkanut inhota iankaikkista vaimoansa,\nilotyttöjen syliin ja alentuu siten häpeälliseen ja kokonaan\nyhteiskunnan vastaiseen seurusteluun, joka, toteuttamatta avioliiton\ntarkoitusta, edustaa korkeintaan vain sen nautintoja.\n\nEllei nyt kahdesta tällä tavoin sidotusta henkilöstä toinen joko\nsitten luonnonlaatunsa tai ikänsä takia ole sovelias luonnon\ntarkoitusta täyttämään ja suvun jatkamista edistämään, vie hän\ntoisenkin mukanaan hautaan ja tekee hänestä yhtä hyödyttömän kuin hän\non itse.\n\nEipä ole siis suinkaan kummeksittava, vaikka nähdäänkin kristittyjen\nkeskuudessa kovin lukuisien avioliittojen tuottavan perin vähän\nkansalaisia. Avioero on poistettu. Huonosti onnistuneita avioliittoja\nei voida korjata, eivätkä naiset enää kulje, niinkuin Roomassa oli\ntapana, useampien miesten kesken kädestä käteen, niin että nämä\nmiehet ottivat heistä kukin kohdallaan mahdollisimman parhaan hyödyn.\n\nUskallan sanoa sen: jos sellaisessa valtiossa kuin Lakedaimonissa,\njossa kansalaisia lakkaamatta sitoivat omituiset, turhantarkat lait\nja jossa oli vain yksi perhe, nimittäin valtio, olisi säädetty,\nettä miesten tuli vaihtaa vaimoja joka vuosi, olisi siellä syntynyt\nlukematon väen paljous.\n\nOn jokseenkin vaikeata täysin käsittää syytä, joka on saanut\nkristityt kieltämään avioeron. Avioliittohan perustuu kaikkien\nmaailman kansojen keskuudessa sopimukseen, johon voidaan ottaa\nkaikenlaisia ehtoja ja josta on katsottu olevan syytä kieltää\nvain sellaiset ehdot, mitkä olisivat voineet heikontaa sen\ntarkoitusta. Mutta kristityt eivät katsele avioliittoa suinkaan\ntältä näkökannalta: niinpä onkin heidän sangen työlästä sanoa, mitä\nse oikein on. He eivät myönnä sen olevan aistien nautintoa, vaan\nnäyttävät päinvastoin, niinkuin olen Sinulle jo sanonut, tahtovan\nkarkottaa siitä tämän nautinnon niin tyystin kuin voivat. Se on\nheistä vertauskuva, käsite, salaisuus, josta minä en ymmärrä mitään.\n\nPariisissa, 19 p. Chahban-kuuta v. 1718.\n\n\n\n\n118. kirje.\n\nUsbek kirjoittaa samalle.\n\n\nAvioeron kieltäminen ei ole ainoa syy kristityissä maissa havaittuun\nväestön vähenemiseen: se suuri eunukkien määrä, mikä esiintyy heidän\nkeskuudessaan, ei ole suinkaan pienempänä aiheena tähän ilmiöön.\n\nTarkoitan pappeja ja molempiin sukupuoliin kuuluvia dervishejä,\njotka pyhittäytyvät ikuiseen pidättyväisyyteen. Pidättyväisyys on\nnäet kristittyjen päähyve, vaikkakaan minä en heitä siinä suhteessa\nlainkaan ymmärrä, koska en tiedä, mikä se sellainen hyve on, josta ei\nole mitään tuloksia.\n\nMinusta nähden heidän kirjanoppineensa puhuvat ilmeisesti\nristiin, kun he sanovat avioliittoa pyhäksi ja sen vastakohtaa,\nnaimattomuutta, vielä pyhemmäksi, ottamatta lukuun sitä seikkaa, että\nperuskäskyistä ja opinkappaleista puheen ollen hyvä on aina samaa\nkuin paras.\n\nNiitä ihmisiä, joiden ammattiin kuuluu aviottomuus, on suunnattoman\npaljon. Isät tuomitsivat siihen muinoin lapsensa jo kehdosta lähtien.\nNykyään antautuvat he siihen itsestään neljäntoista vuotiaana, mikä\non kutakuinkin sama asia.\n\nTämä pidättyväisyyden ammatti on tuhonnut enemmän ihmisiä kuin ikinä\nrutot ja verisimmätkään sodat. Jokaisessa luostarissa nähdään ikuinen\nperhe, jossa ei synny ketään ja joka pysyy pystyssä kaikkien muiden\nkustannuksella. Nämä talot ovat aina avoinna kuin kuilut, joihin\ntulevat sukupolvet hautautuvat.\n\nTämä menettelytapa eroaa suuresti roomalaisten menettelytavasta,\nnämä kun sääsivät erikoisia rangaistuslakeja niitä varten, jotka\nkieltäytyivät noudattamasta avioliiton lakeja ja tahtoivat nauttia\nyhteiselle hyvälle aivan vastakkaista vapautta.\n\nPuhun tässä vain katolisista maista. Protestanttisen uskonnon mukaan\non kaikilla oikeus siittää lapsia, eikä se siedä katolilaisten\ntapaisia pappeja eikä dervishejä. Ja ellei tätä uskontoa\nrakennettaessa, uskontoa, joka palautti kaikki ensimmäisten aikojen\nkannalle, sen perustajia olisi lakkaamatta syytetty liioittelusta,\nolisivat he, sitten kun olivat tehneet avioliiton yleiseksi,\nepäilemättä myös höllentäneet sen iestä ja lopullisesti kukistaneet\nsen raja-aidan, joka tässä suhteessa erottaa Nasarealaisen\nMuhammedista.\n\nMutta miten tämän asian laita lieneekin, varmaa vain on, että uskonto\nasettaa protestantit suunnattomasti parempaan asemaan katolilaisiin\nverraten.\n\nRohkenenpa sanoa senkin, että siinä tilassa, missä Eurooppa nyt on,\nkatolilaisen uskonnon on mahdotonta pysyä siinä pystyssä viittäsataa\nvuotta.\n\nEnnen Espanjan mahtavuuden masentumista katolilaiset olivat\nprotestantteja paljon voimakkaammat. Nämä jälkimmäiset ovat\nkuitenkin vähitellen päässeet tasapainoon, ja nykyään alkaa vaaka\npainua heidän puolelleen. Tämä edullinen asema vahvistuu päivä\npäivältä: protestantit tulevat yhä rikkaammiksi ja mahtavammiksi ja\nkatolilaiset heikommiksi.\n\nProtestanttisten maiden voi jo ennakolta sanoa olevan ja\ntosiasiallisesti ne ovatkin tiheämmin asuttuja kuin katoliset maat.\nMistä seuraa ensiksikin, että verotulot ovat niissä huomattavammat,\nkoska ne lisääntyvät maksajien lisääntyessä: toiseksi, että maa on\nniissä paremmin viljeltyä, ja lopuksi, että liike-elämä on niissä\nvilkkaampi, koska niissä on enemmän ihmisiä, joiden on luotava\nvarallisuutensa ja koska tarpeiden enentyessä keksitään myöskin\nenemmän keinoja niiden tyydyttämiseksi. Missä on olemassa vain maan\nviljelemiseen riittävä määrä väestöä, täytyy liike-elämän pakostakin\nkuihtua. Ja missä on olemassa vain kauppatoimen hoitamiseen\ntarvittava määrä ihmisiä, täytyy maanviljelyksen pakostakin joutua\nhunningolle, mikä merkitsee sitä, että molempien täytyy kitua samalla\nkertaa, koska toista voidaan harrastaa vain toisen kustannuksella.\n\nMitä tulee katolisiin maihin, niin ei niissä ole ainoastaan\nmaanviljelystä lyöty laimin, vaan on niissä myöskin työnteko pilalla.\nTyönteosta suoriudutaan näet niissä siten, että opitaan viisi, kuusi\nkuolleen kielen sanaa. Heti kun miehellä on vain takanaan tämä\nvarasto, ei hänen enää tarvitse huolehtia toimeentulostaan. Hän\nsaa luostarista rauhallisen elämän, joka olisi hänelle maailmassa\nmaksanut monet hiet ja vaivat.\n\nEikä siinä kaikki. Dervisheillä on käsissään melkein kaikki valtion\nrikkaudet. He muodostavat oikean ahneiden ihmisten seuran, joka\naina ottaa, eikä koskaan anna, vaan kasaa lakkaamatta tuloja\npääomiaan kartuttaakseen. Suuren suuret rikkaudet vaipuvat silloin\nniin sanoaksemme halvautuneeseen tilaan: ei ole enää tavarain\nkiertokulkua, ei liike-elämää, ei ammatteja, ei teollisuutta.\n\nEi ole sellaista protestanttista ruhtinasta, joka ei kantaisi\nkansoiltaan paljon suurempia veroja kuin paavi alamaisiltaan.\nKuitenkin nämä jälkimmäiset ovat köyhiä ja kurjia, samalla kun toiset\nelävät yltäkylläisyydessä. Liike-elämä luo yhtäällä vilkkautta\nkaikkialle, kun taas toisaalla munkkilaisuus levittää kuolemaa joka\nsoppeen.\n\nPariisissa, 26 p. Chahban-kuuta v. 1718.\n\n\n\n\n119. kirje.\n\nUsbek kirjoittaa samalle.\n\n\nMeillä ei ole nyt enää mitään sanomista Aasiasta ja Euroopasta.\nSiirtykäämme siis Afrikkaan. Käy kuitenkin tuskin puhuminen muusta\nkuin sen rannikoista, koska sisämaata ei lainkaan tunneta.\n\nBerberian rannikkovaltiot, joissa vallitsee muhametinusko, eivät ole\nnykyään niin taajaan asuttuja kuin roomalaisten aikana, syistä, jotka\nolemme jo maininneet. Mitä tulee Guinean rannikoihin, niin on niistä\nvarmaankin väestö hirvittävästi harventunut niiden kahdensadan vuoden\nkuluessa, jolloin pikkukuninkaat eli kylien päälliköt ovat myyneet\nalamaisiaan Euroopan ruhtinaille näiden amerikkalaisiin siirtokuntiin\nlähetettäviksi.\n\nKummallisinta on, että Amerikka, joka saa vuosittain niin paljon\nuusia asukkaita, on itse autio eikä hyödy lainkaan Afrikan jatkuvista\ntappioista. Niitä orjia, jotka siirretään outoon ilmanalaan, kuolee\nsiellä tuhansittain. Ja kaivostyöt, joihin käytetään lakkaamatta\nsekä maan alkuasukkaita että muukalaisia, ne epäterveelliset huurut,\njotka näistä kaivoksista nousevat, elohopea, johon täytyy alituisesti\nturvautua, tuhoavat heitä armottomasti.\n\nEi ole mitään niin mieletöntä kuin hävittää lukemattomia ihmishenkiä\npenkoakseen maan uumenista kultaa ja hopeaa, näitä itsessään täysin\nhyödyttömiä metalleja, jotka esiintyvät rikkauksina vain siksi, että\nne on valittu rikkauksien merkeiksi.\n\nPariisissa, Chahban-kuun viimeisenä päivänä v. 1718.\n\n\n\n\n120. kirje.\n\nUsbek kirjoittaa samalle.\n\n\nJonkin kansan hedelmällisyys riippuu joskus maailman\nvähäpätöisimmistä seikoista. Useinkaan ei tarvita muuta kuin pieni\nkäänne sen mielikuvitukseen, kun sen luku jo suuresti lisääntyy\nentisestään.\n\nJuutalaiset, joita aina tuhotaan ja jotka aina syntyvät uudelleen,\novat korjanneet lakkaamattomat menetyksensä ja häviönsä yksinomaan\nsen toivon turvin, mikä heidän keskuudessaan elähyttää jokaista\nperhettä, että nimittäin sen helmasta syntyy kerran mahtava kuningas,\njosta on tuleva maailman herra.\n\nPersian muinaisilla kuninkailla oli niin monen monia tuhansia\nalamaisia vain sen tietäjäpappien uskontoon kuuluvan opinkappaleen\ntakia, että Jumalalle mieluisimmat teot, mitä ihminen saattaa tehdä,\nolivat lapsen siittäminen, pellon muokkaaminen ja puun istuttaminen.\n\nKun Kiinalla on helmassaan suunnaton asukasjoukko, johtuu se vain\neräästä määrätystä ajatustavasta. Sillä kun lapset pitävät isäänsä\njumalana, kun he kunnioittavat häntä sellaisena jo tässä elämässä,\nkun he palvovat häntä hänen kuoltuaan uhreilla, joiden avulla he\nluulevat hänen Tyeniin haihtuneen sielunsa saavan uuden elämän, on\njokainen halukas lisäämään perhettä, joka on niin kuuliainen tässä\nelämässä ja niin tarpeellinen toisessa.\n\nToiselta puolen autioituvat muhamettilaiset maat päivä päivältä erään\nkatsantokannan johdosta, joka, niin pyhä kuin se onkin, vaikuttaa\nhyvin turmiollisesti silloin kun se on juurtunut mieliin. Me pidämme\nitseämme matkustajina, joiden tulee ajatella vain toista isänmaata.\nHyödylliset ja kestävät työt, huolehtiminen lastemme tulevaisuuden\nvarmentamisesta, lyhyen, ohimenevän elämän tuolle puolen ulottuvat\nsuunnitelmat tuntuvat meistä järjettömiltä. Rauhallisina\nnykyisyydestä, huolettomina tulevaisuudesta me emme katso maksavan\nvaivaa korjata julkisia rakennuksia, perata pelloksi uusia maita\ntai viljellä niitä, jotka kaipaavat hoitoamme. Me elämme yleisessä\nunteluudessa ja heitämme kaikki Kaitselmuksen haltuun.\n\nTurhamaisuuden henki on saanut eurooppalaiset perustamaan\nkohtuuttoman esikoisoikeuden, joka on hyvin haitallinen suvun\nlisääntymiselle, koska se ohjaa isän huomion vain yhteen lapseen ja\nkääntää hänen silmänsä toisista, koska se pakottaa hänet vastustamaan\nuseampien varallisuuden perustamista, tehdäkseen yhden ainoan\nvarallisuuden varmaksi ja koska se vihdoin hävittää kansalaisten\ntasa-arvoisuuden, joka muodostaa koko heidän äveriäisyytensä.\n\nPariisissa, 4 p. Rhamazan-kuuta v. 1718.\n\n\n\n\n121. kirje.\n\nUsbek kirjoittaa samalle.\n\n\nVillien asumissa maissa on tavallisesti hyvin vähän väkeä, koska he\nmelkein kaikki vierovat työtä ja maan viljelemistä. Tämä onneton\nvastenmielisyys on niin voimakas, että kun he milloin kiroavat\nvihollistaan, toivottelevat he hänen joutuvan muokkaamaan maata,\nkoska he uskovat vain metsästyksen ja kalastuksen olevan jaloa ja\nheille soveltuvaa askaretta.\n\nMutta kun metsästys ja kalastus tuottavat useina vuosina varsin\nvähän, ahdistaa nälkä heitä tuon tuostakin, ottamattakaan lukuun sitä\nseikkaa, ettei ole niin riista- ja kalarikasta seutua, joka voisi\nelättää suurta kansanpaljoutta, koska eläimet pakenevat aina liian\nasuttuja tienoita.\n\nMuutoin eivät villien kyläyhteiskunnat, joissa on pari, kolme\nsataa asukasta, jotka ovat toisistaan eristettyjä ja joilla on\nyhtä vastakkaiset edut kuin kahdella valtakunnalla ikään, saata\npysyä pystyssä, koska niillä ei ole suurten valtioiden apukeinoja,\nvaltioiden, joiden kaikki osat tukevat ja avustavat toisiaan.\n\nVilleillä on muuan toinenkin tottumus, joka on yhtä turmiollinen kuin\ntämä ensimmäinenkin, nimittäin naisten julma sikiönlähdettämistapa,\njottei heidän raskautensa tekisi heitä heidän miestensä silmissä\nepämiellyttäviksi.\n\nTäällä taas ovat voimassa hirvittävän ankarat lait tätä\nvallattomuutta vastaan, menevätpä ne siinä suhteessa aivan\nliiallisuuksiin. Jokaista neitoa, joka ei ole käynyt ilmoittamassa\nraskauttaan viranomaisille, rangaistaan kuolemalla, jos hänen\nkohtunsa hedelmä kuolee: ei kainous eikä häpeä eivätkä tapaturmatkaan\nriitä hänelle milloinkaan puolustukseksi.\n\nPariisissa, 9 p. Rhamazan-kuuta v. 1718.\n\n\n\n\n122. kirje.\n\nUsbek kirjoittaa samalle.\n\n\nSiirtokuntien tavallinen vaikutus on se, että ne heikontavat\nmaita, jotka niitä perustavat, kansoittamatta maita, joihin niitä\nperustetaan.\n\nIhmisten tulee pysyä siellä, missä he ovat. On tauteja, jotka\njohtuvat siitä, että vaihdetaan hyvä ilma huonoon. Toiset taas\njohtuvat siitä, että ylimalkaan ilmanalaa vaihdetaan.\n\nIlmaan imeytyy, niinkuin kasveihinkin, kunkin seudun maahiukkasia,\nja se vaikuttaa meihin niin voimakkaasti, että se määrää\nluonnonlaatumme. Kun me siirrymme toiseen maahan, tulemme sairaiksi.\nKoska nesteet ovat tottuneet johonkin määrättyyn tiheyteen ja\nmolemmat johonkin määrättyyn liikenopeuteen, eivät ne saata enää\nmuita sietää, vaan vastustavat uusia järjestelyjä.\n\nMilloin joku maa pysyy autiona, on se merkkinä jostakin ilmaston\nlaadussa vallitsevasta erikoisesta viasta. Jos siis riistetään\nihmiset onnellisen taivaan alta ja lähetetään heidät sellaiseen\nmaahan, tehdään täsmälleen päinvastoin kuin tarkoitetaan.\n\nRoomalaiset tiesivät sen kokemuksesta. He karkottivat kaikki\nrikollisensa Sardiniaan ja asuttivat siellä myös juutalaisia. Näiden\nihmisten tuhoutuminen oli kestettävä, mutta sen teki heille hyvin\nhelpoksi se halveksunta, jota he tunsivat näitä kurjia kohtaan.\n\nSuuri shaahi Abbas, joka tahtoi riistää turkkilaisilta mahdollisuuden\npitää suuria sotajoukkoja rajoilla, siirsi melkein kaikki\narmenialaiset maastaan ja lähetti heitä yli kaksikymmentätuhatta\nperhettä Guilanin maakuntaan, missä he hyvin pian kuolivat melkein\nkaikki.\n\nMitkään kansojensiirrot Konstantinopoliin eivät ole milloinkaan\nonnistuneet.\n\nSe suunnaton määrä neekereitä, josta puhuimme, ei ole suinkaan\ntäyttänyt Amerikkaa.\n\nSen jälkeen kun Hadrianus hävitti juutalaiset, on Palestiina ollut\nvailla asujamia.\n\nTäytyy siis myöntää, että suuret hävitykset ovat miltei\nkorjaamattomia, koska kansa, joka on jossakin suhteessa rappiolla,\npysyy edelleenkin samassa tilassa. Ja jos se sattumalta kohentuukin,\nmenee siihen vuosisatoja.\n\nMutta jos tuollaisessa voipumuksen tilassa pieninkin äsken\nkoskettelemamme seikka sattuu vaikuttamaan, ei kansa kohennu, vaan\nraukeaa päivä päivältä ja käy tuhoaan kohti.\n\nMaurien karkottaminen Espanjasta tuntuu vieläkin yhtä hyvin kuin\nensimmäisenä päivänä, siten syntynyt tyhjyys kun ei suinkaan täyty,\nvaan laajenee päivä päivältä.\n\nHävitettyään Amerikan eivät espanjalaiset, jotka ovat anastaneet\nentisten asukkaiden sijan, ole voineet kansoittaa sitä uudelleen,\nvaan hävittäjät hävittävät itsensä ja kuihtuvat lakkaamatta tuhoisan\nkohtalon, tai niinkuin minä mieluummin sanoisin, jumalallisen\noikeuden iskeminä.\n\nRuhtinaiden ei siis pidä ajatella laajojen maiden kansoittamista\nsiirtokuntien avulla. En kuitenkaan väitä, etteivät ne saattaisi\njoskus onnistuakin. Onhan niin onnellisia ilmanaloja, että ihmissuku\nlisääntyy siellä aina. Siitä ovat todistuksena eräät saaret, joiden\nkansoittamisen ovat toimittaneet laivoista niiden rannikolle heitetyt\nja siellä hyvin pian parantuneet sairaat.\n\nMutta milloin nämä siirtokunnat menestyvät, eivät ne suinkaan lisää\nemämaan mahtia, vaan jakavat sen, elleivät ne ole alueeltaan hyvin\npieniä, niinkuin sellaiset, jotka lähetetään valtaamaan joitakin\ntukikohtia kaupalle.\n\nKartagolaiset olivat, niinkuin myöhemmin espanjalaiset, löytäneet\nAmerikan tai ainakin muutamia suuria saaria, joilla he harjoittivat\nsuunnatonta kauppaa. Mutta kun he huomasivat asukasmääränsä\nvähenevän, kielsi tämä viisas tasavalta alamaisiaan harjoittamasta\nsitä kauppaa ja meriliikettä.\n\nUskallan sanoa, ettei suinkaan tule kuljettaa espanjalaisia\nLänsi-Intiaan, vaan päinvastoin pitäisi siirtää intiaanit ja kaikki\nsekarotuiset Espanjaan. Pitäisi palauttaa tälle valtakunnalle kaikki\nsen sinne tänne sirotellut kansat, ja jos tosiaan vain puoletkin\nnäistä suurista siirtomaista säilyisi, tulisi Espanjasta Euroopan\npelättävin suurvalta.\n\nValtakuntia voidaan verrata puuhun, jonka liian laajalle leviävät\noksat imevät kaiken mehun rungosta ja synnyttävät vain varjoa.\n\nEi mikään pitäisi niin perinpohjin parantaman ruhtinaita kaukaisten\nvalloitusten kiihkosta kuin portugalilaisten ja espanjalaisten\nesimerkin.\n\nValloitettuaan uskomattoman nopeasti äärettömiä alueita ja\nhämmästeltyään itsekin näitä voittojaan enemmän kuin kukistetut\nkansat tappioitaan, miettivät nämä molemmat kansat niiden\nsäilyttämisen keinoja ja kulkivat siinä kumpainenkin eri tietä.\n\nKun espanjalaiset eivät katsoneet jaksavansa pakottaa voitettuja\nkansakuntia uskollisuuteen, pitivät he parempana surmata ne\nsukupuuttoon ja lähettää niiden tilalle Espanjasta luotettavaa\nväkeä, eikä milloinkaan ole kauheampaa suunnitelmaa täsmällisemmin\ntoteutettu. Nähtiinhän silloin kansan, yhtä lukuisan kuin kaikki\nEuroopan kansat yhteensä, katoavan maan päältä näiden raakalaisten\nsaapuessa, raakalaisten, jotka näyttivät Länsi-Intian keksiessään\nhalunneen samalla osoittaa ihmisille keksineensä julmuuden korkeimman\nasteen.\n\nTällaisen raakalaisuuden avulla saivat he säilymään sanotun maan\nvallassaan. Huomaa siitä, kuinka tuhoisia valloitukset ovat, koska\nniiden seurauksetkin ovat tuollaisia, sillä tämä inhoittava apukeino\noli tosiaankin ainoa. Kuinka he olisivatkaan kyenneet pitämään niin\nmonia miljoonia ihmisiä kurissa? Kuinka he olisivatkaan jaksaneet\nkäydä sisäistä sotaa niin pitkän matkan takaa? Mitä heistä olisikaan\ntullut, jos he olisivat antaneet näille kansoille aikaa toipua\nihmetyksestä, johon ne olivat vaipuneet näiden uusien jumalain\nsaapuessa ja heidän pelottavien salamainsa leimahtaessa?\n\nPortugalilaiset kulkivat taas kokonaan vastakkaista tietä. He eivät\nkäyttäneet julmuutta. Mutta niinpä karkotettiinkin heidät pian\nkaikista maista, jotka he olivat löytäneet. Hollantilaiset tukivat\nnäiden kansojen kapinaa ja käyttivät sitä hyödykseen.\n\nKuka ruhtinas kadehtisi näiden valloittajien kohtaloa? Kuka\nhaluaisi tehdä sellaisia valloituksia sellaisilla ehdoilla? Toiset\nkarkotettiin anastetuilta alueilta tuota pikaa. Toiset tekivät niistä\nerämaita ja toimittivat saman osan omallekin maalleen.\n\nSankarien arpana onkin perikatoon syöksyminen sellaisia maita\nvalloittaessaan, jotka he pian taas menettävät, tai sellaisia kansoja\nkukistaessaan, jotka heidän on pakko itse tuhota. He muistuttavat\nmielipuolta, joka tuhlasi omaisuutensa ostamalla kuvapatsaita, mitkä\nhän heitti mereen, ja peilejä, mitkä hän heti rikkoi.\n\nPariisissa, 18 p. Rhamazan-kuuta v. 1718.\n\n\n\n\n123. kirje.\n\nUsbek kirjoittaa samalle.\n\n\nHallituksen lempeys edistää ihmeellisesti suvun lisääntymistä. Kaikki\ntasavallat ovat siitä pysyvänä todistuksena, ja muita enemmän Sveitsi\nja Hollanti, jotka ovat Euroopan kehnoimmat valtiot maanlaadun\npuolesta, mutta jotka ovat kuitenkin tiheimmin asuttuja.\n\nEi mikään vedä niin muukalaisia puoleensa kuin vapaus ja aina sitä\nseuraava varallisuus: edellistä haetaan sen itsensä takia, ja tarve\ntuo ihmisiä maahan, mistä on saatavissa jälkimmäistä.\n\nSuku lisääntyy maassa, missä yltäkylläisyys tyydyttää lasten tarpeet,\nsilti lainkaan vähentämättä vanhempain hyvinvointia.\n\nMyöskin kansalaisten tasa-arvoisuus, joka synnyttää tavallisesti\nvarallisuuden tasa-arvoisuuden, kuljettaa ja levittää\nyltäkylläisyyttä ja elämää valtioruumiin kaikkiin osiin.\n\nNiin ei ole laita mielivallan alamaisuuteen taivutettujen maiden.\nRuhtinas, hovikot ja muutamat yksityiset pitävät hallussaan kaikkia\nrikkauksia, kaikkien muiden huokaillessa äärimmäisessä köyhyydessä.\n\nJos mies elää huonoissa varoissa ja jos hän oivaltaa siittävänsä\nvielä itseäänkin köyhempiä lapsia, ei hän mene naimisiin. Ja jos\nhän naimisiin meneekin, pelkää hän liian suurta lapsilaumaa, koska\nnämä lapset voisivat saattaa hänen taloudelliset olonsa lopulliseen\nepäjärjestykseen ja koska he varmaankin joutuisivat isänsä\nvarallisuustasoa alemmaksi.\n\nOn myönnettävä, että maalainen eli talonpoika, kun hän on kerran\nmennyt naimisiin, kansoittaa maata mistään huolimatta. Oli hän sitten\nrikas tai köyhä, ei se asia liikuta häntä: hänellähän on aina varma\nperintö jätettävänä lapsilleen, nimittäin kuokka. Eikä näin mikään\nestä häntä sokeasti seuraamasta luonnon viettiä.\n\nMutta mitä hyödyttää valtiota tämä kurjuudessa kituvain lasten\njoukko? Nehän kuolevat melkein kaikki sitä mukaa kuin syntyvät.\nEikä niistä tule milloinkaan oikein vankkaa väkeä: heikkoina ja\nraihnaisina he heittävät yksitellen henkensä tuhansista syistä,\nsamalla kun niitä surmaavat summissa ne lukuisat kulkutaudit,\njoita kurjuus ja huono ravinto aina aiheuttavat. Ne, jotka niiltä\nsäästyvät, pääsevät miehen ikään pääsemättä sen voimaan ja kituvat\nkoko lopun elämänsä.\n\nIhmiset ovat kuin kasveja, jotka eivät milloinkaan menesty, ellei\nniitä hyvin hoideta. Kurjuudessa eläväin kansojen keskuudessa vähenee\nsuku, jopa joskus huononeekin lajistaan.\n\nRanska on kaikesta tästä oivallisena esimerkkinä. Äskeisten sotien\naikana oli kaikkien alaikäistenkin pakko mennä naimisiin, koska\nhe pelkäsivät joutuvansa sotaväkeen. Avioliitot solmittiin siis\nliian aikaisin ja lisäksi suuressa köyhyydessä. Niin monista\navioliitoista syntyi tietysti paljon lapsia, mutta niitä saa turhaan\netsiä nykypäivien Ranskasta, koska kurjuus, nälkä ja taudit ovat ne\nkorjanneet sen pinnalta.\n\nJos niin suotuisassa ilmanalassa, niin hyvin järjestetyssä\nkuningaskunnassa kuin Ranskassa tehdään moisia huomioita, niin miten\novatkaan asiat muissa valtioissa?\n\nPariisissa, 23 p. Rhamazan-kuuta v. 1718.\n\n\n\n\n124. kirje.\n\nUsbek kirjoittaa pappi Mehemet Alille, Kolmen Haudan vartijalle\nKumiin.\n\n\nMitä meitä auttavat immaumien paastot ja pappien jouhipaidat?\nJumalan käsi on kaksi kertaa raskaasti painanut lain lapsia. Aurinko\nhimmentyy ja näyttää valaisevan vain heidän tappioitaan: heidän\nsotajoukkonsa kokoontuvat, mutta ne hajoitetaan kuin tuhka.\n\nOsmannien valtaa järisyttää kaksi ankarinta iskua, mitä se on\nmilloinkaan saanut. Muuan kristitty mufti pitää sitä vain vaivoin\npystyssä. Saksan suurvisiiri on Jumalan vitsa, joka on lähetetty\nkurittamaan Omarin kannattajia. Hän levittää kaikkialle heidän\nkapinoimisestaan ja petollisuudestaan raivostuneen taivaan vihaa.\n\nImmaumien pyhä henki, Sinä itket yötä ja päivää Profeetan lapsia,\njotka inhoittava Omar on vienyt väärille poluille. Sinun sisimmän\nsydämesi valtaa liikutus, kun Sinä katselet heidän onnettomuuksiaan.\nSinä haluat heidän kääntymistään etkä heidän turmiotaan. Sinä\ntahtoisit koota heidät Alin lipun ympärille pyhimysten kyyneleiden\nvoimalla etkä nähdä uskottomien kauhun hajoittavan heitä vuorille ja\nerämaihin.\n\nPariisissa, 1 p. Chalval-kuuta v. 1718.\n\n\n\n\n125. kirje.\n\nUsbek kirjoittaa Rhedille Venetsiaan.\n\n\nMikä saattaa aiheuttaa sen suunnattoman anteliaisuuden, jota\nruhtinaat osoittavat hovikoilleen? Tahtovatko he kiinnittää nämä\nitseensä? Mutta hehän ovat jo niin kokonaan heidän omiaan kuin\nhe suinkin voivat olla. Ja jos he sitäpaitsi hankkivat muutamia\nalamaisiaan omikseen ostamalla heidät, täytyy heidän juuri siitä\nsyystä menettää äärettömän paljon toisia alamaisia köyhdyttämällä\nheidät.\n\nAjatellessani ruhtinaiden asemaa, heitä kun aina ympäröivät ahnaat,\nkyllääntymättömät henkilöt, en voi muuta kuin surkutella heitä. Ja\nminä surkuttelen heitä vielä enemmän silloin kun heillä ei ole voimaa\nvastustaa pyyntöjä, mitkä koituvat aina niiden rasitukseksi, jotka\neivät pyydä mitään.\n\nEn voi milloinkaan kuulla puhuttavan heidän anteliaisuudestaan,\narmonosoituksistaan, eläkkeistään vaipumatta tuhansiin mietteisiin.\nKokonainen lauma ajatuksia tulvahtaa mieleeni. On kuin kuulisin\njulistettavan seuraavaa käskykirjettä:\n\n\"Sitten kun erinäisten alamaistemme väsymätön apurahojen\npyytämisen into on lakkaamatta vedonnut Meidän kuninkaalliseen\nanteliaisuuteemme, olemme vihdoin suvainneet myöntyä niihin\nmonilukuisiin anomuksiin, joita he ovat Meille esittäneet ja jotka\novat tähän asti olleet valtaistuimen suurimpana murheena. He ovat\ntehneet Meille tiettäväksi, etteivät he ole sen jälkeen kun kruunu on\nMeille joutunut olleet kertaakaan poissa Meidän aamuvastaanotostamme,\nettä Me olemme aina nähneet heidät tiemme varrella liikkumattomina\nkuin rajapylväät ja että he ovat kurottautuneet niin paljon kuin\novat ikänänsä voineet katsellakseen korkeimpienkin olkapäiden\nyli Meidän Jalouttamme. Edelleen olemme saaneet useita anomuksia\neräiltä kauniimpaan sukupuoleen kuuluvilta henkilöiltä, jotka ovat\nrukoilleet Meitä ottamaan huomioomme, että heidän toimeentulonsa\nkysyy tiettävästi suuria kustannuksia. Niinikään ovat erinäiset\nsangen iäkkäät naiset päätään heilutellen pyytäneet Meitä\nlaskemaan sydämellemme, että he ovat olleet hovin koristuksina\nMeidän kuninkaallisten edeltäjiemme aikana ja että jos heidän\nsotajoukkojensa päälliköt ovat tehneet valtion pelätyksi sotaisilla\nurotöillään, ovat he puolestaan tehneet hovin yhtä kuuluisaksi\njuonillaan. Koska Me haluamme kohdella anojia ystävällisesti ja\nmyöntyä kaikkiin heidän pyyntöihinsä, olemme me säätäneet ja\nkäskeneet seuraavaa:\n\n\"Että jokaisen maanmiehen, jolla on viisi lasta, tulee joka päivä\nvähentää viidennellä osalla leipämäärää, minkä hän heille antaa. Me\nvelvoitamme perheenisiä toimittamaan tämän vähennyksen kunkin osasta\nniin tasapuolisesti kuin suinkin mahdollista.\n\n\"Me kiellämme nimenomaisesti kaikkia niitä, jotka harjoittavat\nperintötilojensa viljelemistä tai jotka ovat antaneet ne vuokralle,\ntoimittamasta niillä parannuksia, millaisia ne sitten lienevätkään.\n\n\"Me määräämme, etteivät ne henkilöt, jotka harjoittavat alhaisia\nammatteja tai käsitöitä ja jotka eivät ole milloinkaan olleet Meidän\nMajesteettimme aamuvastaanotossa, saa vastedes ostaa vaatteita\nitselleen, vaimolleen tai lapsilleen useammin kuin joka neljäs vuosi.\nLisäksi kiellämme Me heiltä ankarasti kaikki ne pienet huvittelut,\njoita heidän on ollut tapa panna toimeen perheissään vuoden\nsuurimpina juhlina.\n\n\"Koska Meidän tietoomme on edelleen tullut, että useimmat Meidän\nkunnon kaupunkiemme porvarit ovat kokonaan vajonneet huolehtimaan\ntytärtensä naittamisesta, mitkä tyttäret ovat Meidän valtakunnassamme\nherättäneet suosiollista huomiota vain murheellisella ja ikävällä\nkainoudella, käskemme Me heitä viivyttämään heidän avioliittoansa\nsiksi kunnes heidät, sitten kun he ovat saavuttaneet asetusten\nmääräämän iän, nämä asetukset siihen pakottavat. Lisäksi kiellämme\nvirkamiehiämme pitämästä tointa lastensa kasvatuksesta.\"\n\nPariisissa, 1 p. Chalval-kuuta v. 1718.\n\n\n\n\n126. kirje.\n\nRica kirjoittaa ------:lle.\n\n\nKaikki uskonnot joutuvat pahaan pulaan silloin kun olisi annettava\njonkinlainen käsitys niitä ihmisiä odottavista nautinnoista, jotka\novat hyvin eläneet. Pahoja ihmisiä pelotellaan helposti monen\nmonilla rangaistuksilla, joilla heitä uhataan. Mutta hyveellisille\nihmisille ei tiedetä mitä luvata. Näyttää kuin kuuluisi nautintojen\nluontoon lyhytaikaisuus: mielikuvituksen on vaikea keksiä muunlaisia\nnautintoja.\n\nMinä olen lukenut sellaisia paratiisin kuvauksia, jotka ovat\ntotisesti omiaan karkottamaan jokaisen järkevän ihmisen mielestä\nhalun päästä sinne. Toiset panevat nämä onnelliset varjot lakkaamatta\nsoittamaan huilua. Toiset tuomitsevat heidät iankaikkisen\nkäyskentelyn vaivaan. Kolmannet vihdoin, jotka saattavat heidät\nsiellä ylhäällä haaveilemaan tämän alhaisen maailman rakastettuja,\neivät ole luulleet sataa miljoonaa vuotta niin pitkäksi ajaksi, että\nheiltä olisi sen kuluessa mennyt moisten lemmensurujen halu.\n\nTässä yhteydessä muistan tarinan, jonka minulle kertoi muuan Mogulin\nmaassa käynyt mies. Se osoittaa, että intialaiset papit ovat\nyhtä hedelmättömiä kuin muut kun on kysymys paratiisin riemujen\nkuvitteluista.\n\nMuuan vaimo, joka oli menettänyt miehensä, saapui juhlallisesti\nkaupungin kuvernöörin luo kysymään, saisiko hän polttaa itsensä.\nMutta kun muhamettilaisten valtaan joutuneissa maissa koetetaan\nparhaan mukaan poistaa tätä julmaa tapaa, epäsi kuvernööri jyrkästi\nvaimon pyynnön.\n\nKun tämä huomasi rukouksensa tehottomiksi joutui hän kauhistuttavaan\nkiihkoon. \"Katsokaa\", huusi hän, \"katsokaa, millaista pakkovaltaa\ntäällä harjoitetaan! Vaimoraukka ei saa edes polttaa itseään silloin\nkun hänen mielensä tekee! Onko milloinkaan nähty moista? Äitini,\ntätini, sisareni, kaikki ovat kunnollisesti palaneet. Mutta kun minä\ntulen pyytämään lupaa tältä kirotulta kuvernööriltä, suuttuu hän ja\nalkaa kirkua kuin raivohullu.\"\n\nSattumalta oli siinä läsnä muuan nuori Buddhan pappi. \"Uskoton\nihminen\", huusi hänelle kuvernööri, \"sinäkö olet ajanut tuollaisen\nkiihkon tämän vaimon päähän?\"\n\n\"En\", vastasi tämä, \"en ole milloinkaan häntä edes puhutellut. Mutta\njos hän tahtoo minua uskoa, suorittaa hän kyllä uhrinsa, koska hän\nsiten tekee Brahma-jumalaa miellyttävän teon. Niinpä saakin hän siitä\nhyvän palkinnon, sillä hän on toisessa maailmassa tapaava miehensä ja\nalottava hänen kanssaan uuden avioliiton.\"\n\n\"Mitä te sanotte?\" hämmästyi vaimo. \"Tapaanko minä mieheni? Ah!\nsilloin minä en poltakaan itseäni. Hän oli mustasukkainen, kärtyisä\nja siksi toiseksi niin vanhakin, että ellei Brahma-jumala toimita\nhänessä joitakin korjauksia, ei hän varmastikaan tarvitse minua.\nMinäkö polttaisin itseni hänen tähtensä! En edes sormenpäätäni\npolttaisi, vaikka voisin hänet siten vetää ylös helvetin syvyyksistä.\nNe kaksi vanhaa pappia, jotka minut tähän viettelivät ja jotka\ntiesivät, millaista minun oli elää hänen kanssaan, varoivat visusti\nsanomasta minulle kaikkea. Mutta ellei Brahma-jumalalla tosiaankaan\nole muuta lahjaa minulle annettavana, kieltäydyn minä siitä\nautuudesta. Hyvä herra kuvernööri! Minä rupean muhamettilaiseksi.\nJa mitä teihin tulee\", jatkoi hän nuoreen pappiin katsahtaen, \"niin\nvoitte, jos haluatte, mennä sanomaan miehelleni, että minä voin\noikein hyvin\".\n\nPariisissa, 2 p. Chalval-kuuta v. 1718.\n\n\n\n\n127. kirje.\n\nRica kirjoittaa Usbekille ------:een.\n\n\nMinä odotan Sinua tänne huomiseksi. Sillä välin lähetän Sinulle\nkuitenkin Ispahanista saapuneet kirjeet. Minulle osoitetuissa\nkerrotaan, että Suur-Mogulin lähettilään on käsketty poistua\nvaltakunnasta. Siihen lisätään, että on vangittu prinssi, kuninkaan\nsetä, jolle hänen kasvatuksensa on ollut uskottuna, ja että hänet\non viety erääseen linnaan, missä häntä vartioidaan hyvin ankarasti,\nsitten kun häneltä oli riistetty kaikki hänen arvomerkkinsä. Minua on\nliikuttanut tämän prinssin kohtalo, ja minä surkuttelen häntä.\n\nTunnustan Sinulle, Usbek, etten ole vielä heltymättä nähnyt kenenkään\nkyynelten vuotavan. Minä tunnen inhimillistä sääliä kaikkia\nonnettomia kohtaan, ikäänkuin vain he olisivat ihmisiä. Ja maan\nmahtaviakin, joita kohtaan sydämeni on kova heidän ollessaan kunnian\nkukkuloilla, rakastan heidän kukistuttuaan.\n\nJa mitäpä he tekisivätkään menestyksensä päivinä turhalla\nhellyydellä? Sehän lähenee liiaksi tasa-arvoisuutta. He pitävät\npaljon enemmän kunnioituksesta, joka ei vaadi vastatunnetta. Mutta\nsitten kun he ovat suistuneet suuruutensa korkeuksista, muistuttavat\nvain meidän valituksemme siitä heille.\n\nMinusta on jotakin hyvin suorasukaista ja hyvin suurtakin\nsen ruhtinaan sanoissa, joka ollessaan vihollistensa käsiin\njoutumaisillaan ja nähdessään hoviväkensä itkevän ympärillään,\nvirkkoi heille: \"Minä huomaan kyyneleistänne, että olen vielä\nkuninkaanne.\"\n\nPariisissa, 3 p. Chalval-kuuta v. 1718.\n\n\n\n\n128. kirje.\n\nRica kirjoittaa Ibbenille Smyrnaan.\n\n\nOlet kai tuhannetkin kerrat kuullut puhuttavan mainiosta Ruotsin\nkuninkaasta. Hän piiritti erästä linnoitusta Norjaksi nimitetyssä\nvaltakunnassa. Kun hän kahden kesken erään insinöörin kanssa tarkasti\njuoksuhautoja, sai hän luodin päähänsä ja kuoli siitä. Viipymättä\nvangittiin hänen pääministerinsä. Valtiopäivät kokoontuivat myös pian\nja tuomitsivat hänet menettämään päänsä.\n\nHäntä syytettiin suuresta rikoksesta. Hänen sanottiin herjanneen\nkansakuntaa ja riistäneen siltä kuninkaan luottamuksen, mikä\nkonnamaisuus minunkin mielestäni ansaitsee tuhatkertaisen kuoleman.\n\nSillä jos on jo kehnoa mustata ruhtinaan kuullen hänen halvimmankin\nalamaisensa kunniaa, niin mitä sitten onkaan, kun mustataan\nkokonaisen kansakunnan kunniaa ja ryöstetään siltä sen ihmisen\nhyväntahtoisuus, jonka Kaitselmus on pannut luomaan sen onnen?\n\nMinusta pitäisi ihmisten puhua kuninkaille niinkuin enkelit puhuvat\npyhälle Profeetallemme.\n\nSinähän tiedät, että minä niissä pyhissä vieraspidoissa, joihin\nherrojen herra laskeutuu maailman ylhäisimmältä valtaistuimelta\nantautuakseen keskusteluihin orjiensa kanssa, olen ottanut ankaraksi\nohjeekseni tottelemattoman kieleni hillitsemisen. Minun ei ole\nmilloinkaan kuultu päästävän suustani ainoatakaan sanaa, josta olisi\nvoinut olla katkeria seurauksia hänen halvimmallekaan alamaiselleen.\nMilloin minun on ollut pakko lakata olemasta vähäpuheinen, en ole\nkoskaan lakannut olemasta kunnian mies. Ja tässä uskollisuutemme\nkoetuksessa olen kyllä pannut vaaraan henkeni mutta en milloinkaan\nkuntoani.\n\nEn ymmärrä, mistä johtuu, että tuskin milloinkaan on niin ilkeää\nruhtinasta, ettei hänen ministerinsä ole vielä ilkeämpi. Jos ruhtinas\ntekee jonkin pahan työn, tapahtuu se melkein aina yllytyksestä.\nSiitä seuraakin, ettei ruhtinaiden kunnianhimo ole milloinkaan niin\nvaarallinen kuin heidän neuvonantajiensa halpamaisuus. Mutta jaksatko\nSinä käsittää, että mies, joka vasta eilen pääsi ministeriöön ja\njoka ei ehkä enää ole siinä huomenna, saattaa hetkisessä muuttua\nitsensä, perheensä, isänmaansa ja niiden sukupolvien viholliseksi,\njoita ikuisiin aikoihin asti tulee syntymään hänen sortamansa kansan\nkeskuudessa?\n\nRuhtinaalla on intohimoja, mutta ministeri panee ne liikkeelle.\nNiiden viittomaan suuntaan hän ohjaa ministerintoimiaan. Hänellä\nei ole muuta päämäärää, eikä hän muusta huolikaan. Hovikot\nviettelevät ruhtinasta ylistelyillään, mutta ministeri imartelee\nhäntä vaarallisemmin neuvoillaan, suunnitelmilla, joita hän tälle\ntyrkyttää, ja menettelyohjeilla, joita hän tälle esittelee.\n\nPariisissa, 25 p. Saphar-kuuta v. 1718.\n\n\n\n\n129. kirje.\n\nRica kirjoittaa Usbekille ------:een.\n\n\nKuljin äskettäin Pont-Neufin yli erään ystävän seurassa. Tämä tapasi\ntutun miehen, jota hän sanoi mittausopintutkijaksi. Ja kaikestapa sen\nhuomasikin, sillä hän oli vaipunut syviin ajatuksiin. Ystäväni täytyi\nkiskoa häntä hyvän aikaa hihasta ja pudistella häntä muutoinkin\nsaadakseen hänet palaamaan tajuihinsa, niin kiintynyt hän oli\nkäyrään, joka oli kaiketi kiusannut häntä jo yli viikon. He lausuivat\nkumpainenkin toisilleen monen monia kohteliaisuuksia ja kertoivat\nkumpikin osaltaan kirjallisia uutisia. Nämä juttelut johtivat heidät\nerään kahvilan edustalle, ja minäkin menin heidän mukanaan sisään.\n\nPanin merkille, että kaikki ottivat mittausopin tutkijamme\nerinomaisen kunnioittavasti vastaan ja että tarjoilijatkin\nkiinnittivät häneen paljon enemmän huomiota kuin kahteen nurkassa\nistuvaan muskettisoturiin. Hänestäkin näytti paikka tuntuvan\nmiellyttävältä, sillä hän oikoi hiukan kasvojensa ryppyjä, jopa\npuhkesi nauramaankin, ikäänkuin ei hänellä olisi milloinkaan ollut\npienintäkään vihiä mittausopista.\n\nKuitenkin hänen säännöllinen järkensä mittaili kaikkea, mitä\nkeskustelun kuluessa sanottiin. Hän muistutti miestä, joka\npuutarhassaan katkoi miekallaan muiden yläpuolelle kohoavien kukkien\npäät. Täsmällisyytensä marttyyrinä hän kärsi jokaisesta keskustelun\nsäännöllisestä tasosta poikkeavasta puheenkäänteestä, niinkuin\nherkkä näkö kärsii liian voimakkaasta valaistuksesta. Mikään ei\nollut hänestä samantekevää, kunhan se vain oli totta. Niinpä olikin\nhänen haastelunsa varsin kummallista. Hän oli juuri sinä päivänä\nsaapunut maalta erään miehen seurassa, joka oli nähnyt komean\nlinnan ja loistavia puutarhalaitoksia: hän oli puolestaan nähnyt\nvain kuusikymmentä jalkaa leveän rakennuksen ja epäsäännöllisen\nneliön muotoisen, kymmenen auranalaa käsittävän puistikon. Hän\nolisi hyvin mielellään suonut perspektiivisääntöjä noudatetun\nniin tarkoin, että lehtokujat olisivat näyttäneet joka paikasta\nyhtä leveiltä. Hän olisi kyllä neuvonut sitä varten pettämättömän\nmenettelytavan. Hän näytti erikoisen tyytyväiseltä hyvin omituisesti\nrakennettuun aurinkokelloon, jonka hän oli siellä keksinyt. Mutta\nhän suuttui kovin erääseen oppineeseen, joka istui minun vieressäni\nja kaikeksi onnettomuudeksi kysyi häneltä, näyttikö se aurinkokello\nbabylonialaisia tunteja. Kun muuan uutistenmetsästäjä kertoi\nFuenterrabian linnan pommituksesta, esitteli hän meille heti sen\nviivan luonteen ja laadun, minkä pommit olivat piirtäneet ilmaan. Hän\noli niin ihastuksissaan siitä tiedostaan, ettei hän halunnut ottaa\nlainkaan selkoa pommien vaikutuksesta. Kun eräs toinen oli valittanut\njoutuneensa vararikkoon edellisenä talvena sattuneen tulvan takia,\nlausahti mittausopintutkijamme: \"Se, mitä tuossa sanoitte, on minusta\nsangen hauskaa, sillä nyt minä näen, etten suinkaan erehtynyt\nhavainnoissani, vaan että tänä vuonna on tosiaankin satanut vähintäin\nkaksi tuumaa enemmän kuin viime vuonna.\"\n\nHetken kuluttua lähti hän pois, ja me seurasimme häntä, Kun\nhän asteli verrattain nopeasti eikä huolinut lainkaan katsella\neteensä, poksahti hän suoraan erääseen toiseen mieheen. Törmäys oli\nankara. Iskusta he kumpikin lennähtivät taholleen vastakkaisessa\nsuhteessa nopeuteensa ja massaansa. Kun he olivat hiukan toipuneet\ntyperryksistään, lausui vieras mies mittausopintutkijalle, käden\notsalleen vieden: \"Olen hyvin mielissäni siitä, että satuitte\ntörmäämään minuun, sillä minulla on teille ilmoitettavana suuri\nuutinen: minä olen lähettänyt Horatiukseni maailmaan.\"\n\n\"Kuinka?\" hämmästyi mittausopin mies. \"Hänhän on ollut maailmassa jo\nkaksituhatta vuotta.\"\n\n\"Te ette ymmärrä minua\", selitti toinen. \"Minä olen toimittanut\npäivän valoon käännöksen tämän vanhan runoilijan teoksista. Minä olen\njo kahdenkymmenen vuoden ajan puuhaillut pelkkiä käännöksiä.\"\n\n\"Mitä? hyvä herra\", virkkoi mittaustieteilijä. \"Kahteenkymmeneen\nvuoteen ette siis ole lainkaan ajatellut! Te puhutte muiden puolesta\nja muut ajattelevat teidän puolestanne.\"\n\n\"Hyvä herra\", vastasi oppinut, \"ettekö sitten usko minun tehneen\nyleisölle suurta palvelusta, kun olen tehnyt mainioiden kirjailijain\nlukemisen sille helpoksi?\"\n\n\"Enpä sitä juuri sanoisi. Kunnioitan kyllä siinä kuin joku toinenkin\nniitä yleviä neroja, joita puette valepukuun. Mutta te ette pääse\nkoskaan heidän kaltaisekseen, sillä jos aina käännätte, ei teitä\nmilloinkaan käännetä.\n\n\"Käännökset ovat ikäänkuin kuparirahoja, joilla on kyllä yhteensä\nsama arvo kuin yhdellä ainoalla kultarahalla ja ovat mukavampiakin\nkansan käytellä. Mutta ne kuluvat aina helposti ja ovat ala-arvoisia\nmetallipitoisuudeltaan.\n\n\"Te tahdotte, sanotte te, saada nämä kuuluisat vainajat heräämään\nuuteen eloon keskuudessamme. Minä myönnänkin, että hankitte heille\nkyllä ruumiin, mutta elämää ette heihin saa: eläväksi tekevä henki\npuuttuu aina.\"\n\n\"Miksi ette mieluummin harrasta niin monen monien kauniiden\ntotuuksien etsimistä, joita yksinkertainen laskelma paljastaa meille\njoka päivä?\"\n\nSitten kun tämä pieni neuvo oli annettu, erosivat he luullakseni\nsangen tyytymättöminä toisiinsa.\n\nPariisissa, toisen Rebiab-kuun viimeisenä päivänä v. 1719.\n\n\n\n\n130. kirje.\n\nRica kirjoittaa ------:lle.\n\n\nTässä kirjeessä aion puhua eräästä kansakunnasta, jota nimitetään\nuutisniekoiksi ja joka kerääntyy erääseen loistavaan puutarhaan,\nmissä heidän toimettomuudellaan on aina jotakin toimittamista. He\novat sangen hyödyttömiä valtiolle, ja vaikka he puhua pajattaisivat\nviisikymmentä vuotta, pysyisivät tulokset täsmälleen samoina kuin\njos he olisivat olleet yhtä pitkän ajan vaiti. Kuitenkin he luulevat\nolevansa tärkeitäkin henkilöitä, koska he keskustelevat loistavista\nsuunnitelmista ja käsittelevät suuria kysymyksiä.\n\nHeidän keskustelujensa pohjana on kevytmielinen ja naurettava\nuteliaisuus. Ei ole niin salaista kammiota, jonne he muka eivät\npääsisi tunkeutumaan. Hehän eivät voisikaan suostua jäämään\ntietämättömiksi mistään asiasta. Heillä on täydellisesti selvillä,\nkuinka monta vaimoa on korkealla sulttaanillamme ja kuinka monta\nlasta hän toimittaa vuosittain maailmaan. Ja vaikka he eivät\ntuhlaakaan rahojaan urkkijoihin, tietävät he tyystin, millä keinoin\nhän aikoo nöyryyttää turkkilaisten ja mogulien keisarit.\n\nTuskin he ovat tyhjentäneet nykyisyyden, kun he syöksyvät\ntulevaisuuteen. Ja kulkien Kaitselmuksen edellä he ilmoittavat sille\nkaikki ihmisten askeleet. He ohjaavat kenraalia kädestä pitäen ja\nkehuttuaan häntä tuhansista typeryyksistä, joita hän ei ole tehnyt,\nvalmistavat hänelle tuhansia muita typeryyksiä, joita hän ei tule\ntekemään.\n\nHe panevat sotajoukot lentämään kuin kurjet ja muurit kaatumaan kuin\npahvivarustukset. Heillä on sillat yli kaikkien jokien, salaiset\ntiet yli kaikkien vuorten ja heillä on suunnattomat varastohuoneet\npolttavissa hietaerämaissa. Heiltä ei puutu muuta kuin terve järki.\n\nAsun erään henkilön kanssa, joka sai seuraavan kirjeen tuollaiselta\nuutisniekalta. Kun kirje tuntui minusta omituiselta, panin sen\ntalteen. Kas tällainen se on:\n\n    \"Hyvä herra!\n\n    \"Erehdyn harvoin arvaillessani ajan tapahtumia, 1 p. tammik. v.\n    1711 minä ennustin keisari Josefin kuolevan sen vuoden kuluessa.\n    Kun hän jaksoi silloin erinomaisen hyvin, pelkäsin kyllä\n    joutuvani ihmisten pilkaksi, jos olisin lausunut ajatukseni aivan\n    selvästi, minkä vuoksi käytinkin hiukan kaksimielistä sanamuotoa.\n    Mutta ihmiset, jotka osaavat tehdä johtopäätöksiä, ymmärsivät\n    minua hyvin. Ja 17 p. huhtikuuta sinä samana vuonna hän kuolikin\n    rokkoon.\n\n    \"Heti kun keisarin ja turkkilaisten sota oli julistettu,\n    kiiruhdin etsimään piirimme herroja jäseniä kaikista Tuileries'n\n    kolkista. Minä keräsin heidät vesialtaan lähettyville ja\n    ennustin, että Belgradia tultaisiin piirittämään ja että se\n    valloitettaisiin. Olin niin onnekas, että ennustukseni toteutui.\n    On kyllä totta, että minä piirityksen kestäessä löin vetoa sata\n    pistolia siitä, että kaupunki vallattaisiin 18 p. elok. Se\n    vallattiin kuitenkin vasta seuraavana päivänä. Voidaanko puhua\n    häviöstä niin kauniissa pelissä?\n\n    \"Kun kuulin espanjalaisen laivaston laskeneen Sardinian\n    rannikolle, tein sen johtopäätöksen, että se myös valloittaisi\n    saaren. Minä sanoin sen, ja niin kävikin. Tämän menestyksen\n    pöyhistämänä lisäsin, että tämä voittoisa laivasto purjehtisi\n    Finaleen valloittaakseen Milanon. Kun minun oli vaikea saada\n    muita hyväksymään tätä ajatusta, tahdoin kannattaa sitä\n    kunniakkaasti: minä löin vetoa viisikymmentä pistolia ja menetin\n    ne jälleen. Sillä se paholainen Alberoniksi lähetti vastoin\n    sopimuksia laivastonsa Sisiliaan ja petti näin yht'aikaa kahta\n    suurta valtiomiestä, Savoijan herttuaa ja minua.\n\n    \"Kaikki tämä, hyvä herra, on heittänyt asiani niin sekaisin, että\n    olen päättänyt aina vain ennustaa enkä lyödä vetoa milloinkaan.\n    Ennen me emme tunteneetkaan Tuileries'ssa vedonlyönnin tapaa,\n    eikä kreivi de L----vainaja sitä juuri sietänytkään. Mutta sitten\n    kun joukko keikareita on tunkeutunut pariimme, emme enää tiedä,\n    mihin päämme pistää. Tuskin olemme avanneet suumme kertoaksemme\n    jonkin uutisen, kun joku tällainen nuorukainen pyrkii lyömään\n    vetoa sitä vastaan.\n\n    \"Eräänä päivänä, kun minä jo availin käsikirjoitustani ja\n    sovittelin silmälaseja nenälleni, käytti muuan tällainen\n    suupaltti ensimmäisen ja toisen sanan välihetkeä hyväkseen ja\n    tokaisi: 'Minä lyön sata pistolea vetoa, ettei se ole totta'. En\n    ollut huomaavinanikaan tuollaista mielettömyyttä, vaan jatkaen\n    puhettani lujemmalla äänellä lausuin: 'Koska marsalkka de --\n    -- -- on saanut tietää...' 'Se on valhetta', keskeytti hän.\n    'Teillä on aina niin päättömiä uutisia. Eihän tässäkään nyt ole\n    minkäänlaista järkeä.'\n\n    \"Minä pyydän Teitä, hyvä herra, tekemään minulle sen ilon, että\n    lainaatte minulle kolmekymmentä pistolea, sillä minun täytyy\n    Teille tunnustaa, että nämä vedot ovat tosiaan saattaneet minut\n    pahaan pulaan. Samalla lähetän Teille jäljennöksen kahdesta\n    kirjeestä, jotka olen kirjoittanut ministerille. Minä olen, jne.\"\n\n\n_Erään uutisniekan kirjeet ministerille_.\n\n    \"Armollinen herra!\n\n    \"Minä olen innokkain alamainen, mitä kuninkaalla on milloinkaan\n    ollut. Minähän sain erään ystävänikin toteuttamaan tekemäni\n    suunnitelman ja kirjoittamaan kirjan sen seikan osoittamiseksi\n    ja todistamiseksi, että Ludvig Suuri oli suurin kaikista\n    ruhtinaista, jotka ovat ansainneet Suuren nimen. Jo pitkät ajat\n    olen valmistellut itse toista teosta, josta on oleva vielä\n    enemmän kunniaa kansallemme, jos Teidän Korkeutenne suvaitsee\n    suoda minulle etuoikeuden. Tarkoitukseni on todistaa, ettei\n    ranskalaisia aina kuningaskunnan perustamisesta alkaen ole\n    milloinkaan voitettu ja että kaikki se, mitä historioitsijat ovat\n    tähän asti puhuneet meidän tappioistamme, on pelkkää petkutusta.\n    Minun on pakko oikaista heitä monessa kohdassa, ja minä\n    uskallankin olla sitä mieltä, että minä loistan varsinkin juuri\n    arvostelussa. Minä olen, armollinen herra, jne.\"\n\n\n    \"Armollinen herra!\n\n    \"Kun olemme suureksi tappioksemme menettäneet herra kreivi\n    de L------in, pyydämme Teitä nöyrimmästi antamaan suosiollisen\n    lupanne johtajan valitsemiseen. Epäjärjestys alkaa tunkeutua\n    keskustelukokouksiimme, eikä valtion asioita pohdita niissä enää\n    yhtä tarkasti kuin ennen. Nuorukaisemme eivät välitä hituistakaan\n    vanhemmista jäsenistä eivätkä omassakaan keskuudessaan noudata\n    minkäänlaista kuria: se on todellinen Rehabeamin neuvoskunta,\n    missä nuorukaiset tekevät vanhusten sanan tyhjäksi. Meidän on\n    turha huomauttaa heille, että me pidimme Tuilerioja rauhallisesti\n    hallussamme jo kaksikymmentä vuotta ennen kuin he olivat\n    maailmaan tulleetkaan. Pelkäänpä pahoin, että he meidät vielä\n    sieltä karkottavat ja että meidän on pakko, sitten kun meidän\n    on ollut poistuttava paikasta, missä olemme usein mananneet\n    esiin ranskalaisten sankariemme haamuja, väistyä pitämään\n    keskustelukokouksiamme Kuninkaan Puutarhaan tai johonkin vielä\n    syrjäisempään soppeen. Minä olen, jne.\"\n\nPariisissa, 7 p. toista Gemmadi-kuuta v. 1719.\n\n\n\n\n131. kirje.\n\nRhedi kirjoittaa Ricalle Pariisiin.\n\n\nEurooppaan saavuttuani olen kaikkein suurimmalla uteliaisuudella\nkoettanut tutkia tasavaltojen syntyä ja historiaa. Sinähän tiedät,\nettei useimmilla aasialaisilla ole edes aavistustakaan sentapaisesta\nhallitusmuodosta ja ettei heidän mielikuvituksensa ole kyennyt heille\nselvittämään, että maan päällä voi muunlaista hallitusmuotoa ollakaan\nkuin itsevaltainen.\n\nMaailman ensimmäiset hallitusmuodot olivat yksinvaltaisia. Vain\nsattumalta syntyi vuosisatojen kuluessa tasavaltoja.\n\nSitten kun Kreikan oli tuhonnut vedenpaisumus, tuli uusia asukkaita\nsitä kansoittamaan. Se sai melkein kaikki siirtokuntansa Egyptistä\nja Aasian läheisimmistä seuduista, Ja kun näitä maita hallitsivat\nkuninkaat, joutui niistä lähteneille kansoille samanlainen\nhallitusmuoto. Mutta kun näiden ruhtinaiden tyrannia kävi liian\nraskaaksi, karistivat kansat ikeen hartioiltaan. Ja monien\nkuningaskuntien jätteistä kohosivat sitten ne tasavallat, jotka\nnostivat Kreikan kauniiseen kukoistukseen ja tekivät siitä ainoan\nsivistyneen maan raakalaisten keskelle.\n\nVapauden rakkaus ja kuningasviha säilytti Kreikan kauan\nriippumattomana ja levitti laajalle tasavaltaista hallitusmuotoa.\nKreikkalaiset kaupungit saivat liittolaisia Vähästä Aasiasta. Ne\nperustivat sinne siirtokuntia, yhtä vapaita kuin ne itsekin, ja\nnämä olivat niiden suojamuureina Persian kuninkaiden yrityksiä\nvastaan. Eikä siinä kaikki. Kreikka kansoitti myös Italian ja Italia\nvuorostaan Espanjan ja ehkä Galliankin. Tiedetäänhän, että suuri,\nvanhojen kirjailijain usein mainitsema Hesperian maa oli alkuaan\nsama kuin Kreikka, jota sen naapurit pitivät autuuden asuntona.\nKreikkalaiset, jotka eivät löytäneetkään tätä onnelaa omien\nrajojensa sisältä, lähtivät etsimään sitä Italiasta, italialaiset\ntaas Espanjasta, espanjalaiset Baeticasta tai Portugalista, niin\nettä kaikilla näillä seuduilla oli tämä nimi vanhojen kirjailijain\nteoksissa. Nämä kreikkalaiset siirtokunnat kuljettivat mukanaan sen\nvapauden hengen, minkä ne olivat saaneet tästä suloisesta maasta.\nNiinpä tuskin nähdäänkään niinä kaukaisina aikoina yksinvaltoja\nItaliassa, Espanjassa, Galliassa. Pian tulemme näkemään, että\nPohjolan ja Saksan kansat olivat yhtä vapaita. Jos heidän\nkeskuudestaan löydettäisiinkin jonkinlaisen kuninkuuden jälkiä, niin\njohtuu se siitä, että pidetään kuninkaina sotajoukkojen päälliköitä\ntai tasavaltojen esimiehiä.\n\nKaikki tämä tapahtui Euroopassa, sillä mitä Aasiaan ja Afrikaan\ntulee, niin niitä on aina painanut itsevaltius, ellemme ota lukuun\nmuutamia Vähän Aasian kaupunkeja, joista jo puhuimme, ja Karthagon\ntasavaltaa Afrikassa.\n\nMaailman jakoivat keskenään kaksi mahtavaa tasavaltaa: Rooman ja\nKarthagon tasavallat. Ei ole mitään niin hyvin tunnettua kuin\nRooman tasavallan alkuvaiheet, eikä mitään niin vähän tunnettua\nkuin Karthagon tasavallan synty. Ei tiedetä kerrassaan mitään Didoa\nseuranneiden afrikalaisten ruhtinaiden sarjasta eikä siitä, kuinka\nhe menettivät valtansa. Rooman tasavallan suunnaton laajeneminen\nolisi ollut maailmalle suuri onni, ellei olisi ollut kohtuutonta\nerotusta Rooman kansalaisten ja voitettujen kansojen välillä, jos\nolisi annettu maakuntien käskynhaltijoille pienempi valta, jos heidän\ntyranniaansa ehkäiseviä pyhiä lakeja olisi noudatettu ja elleivät he\nolisi käyttäneet niiden vaientamiseen samoja aarteita, joita heidän\nlaiton menettelytapansa oli koonnut.\n\nTuntuu kuin sopisi vapaus Euroopan kansojen luonteeseen ja orjuus\naasialaisten. Turhaan tarjosivat roomalaiset kappadokialaisille tätä\nkallisarvoista aarretta: tämä raukkamainen kansakunta kieltäytyi\nsiitä ja kiiruhti orjuuden helmaan yhtä innokkaasti kuin muut kansat\npyrkivät vapauteen.\n\nCaesar sorti Rooman tasavaltaa ja pakotti sen tottelemaan\nmielivaltaansa.\n\nEurooppa huokaili kauan väkivaltaisen sotilashallituksen kahleissa,\nja roomalainen lempeys vaihtui julmaan sortoon.\n\nSillä välin lähti lukemattomia tuntemattomia kansoja Pohjolasta\nja levisi tulvavirtojen tavoin yli Rooman maakuntien. Ja kun ne\nhuomasivat olevan yhtä helppoa suorittaa valloituksia kuin harjoittaa\nryöstöä, kiskoivat ne maakunnat irti toisistaan ja tekivät niistä\nkuningaskuntia. Nämä kansat olivat vapaita ja rajoittivat siihen\nmäärään kuninkaiden valtaa, että nämä olivat itse asiassa vain\nniiden esimiehiä tai sotapäälliköitä. Vaikka nämä kuningaskunnat\nolikin perustettu väkivallalla, eivät ne siitä syystä tunteneetkaan\nvoittajan iestä. Kun Aasian kansat, sellaiset kuin turkkilaiset ja\ntataarit, tekivät valloituksia, oli heidän ainoana ajatuksenaan,\nriippuvaisia kun olivat yhden ainoan miehen tahdosta, yhä uusien\nalamaisten toimittaminen hänelle ja hänen verisen valtansa tukeminen\nasein. Mutta kun Pohjolan kansat olivat vapaita jo kotimaastaan\nlähtiessään, eivät ne Rooman maakuntiakaan anastaessaan antaneet\npäälliköilleen kovin suurta valtaa. Jopa erottivat muutamat tällaiset\nkansat, niinkuin Afrikan vandaalit ja Espanjan gootit, kuninkaansa,\nmilloin eivät olleet heihin tyytyväisiä. Ja toisten keskuudessa oli\nruhtinaan valtaa rajoitettu tuhansin erilaisin tavoin. Suuri joukko\nylimyksiä otti sen käyttelemiseen osaa hänen rinnallaan. Sodat\nvoitiin alkaa vain heidän suostumuksellaan. Saalis jaettiin päällikön\nja soturien kesken. Ruhtinaalle ei maksettu minkäänlaista veroa. Lait\nsäädettiin kansan yleisissä kokouksissa. Sellaisia olivat kaikkien\nnäiden Rooman keisarikunnan sirpaleista muodostuneiden valtioiden\nperustavat aatteet.\n\nVenetsiassa, 20 p. Rhegeb-kuuta v. 1719.\n\n\n\n\n132. kirje.\n\nRica kirjoittaa ------:lle.\n\n\nViisi tai kuusi kuukautta sitten olin eräässä kahvilassa. Siellä\nnäin verrattain hyvin puetun aatelismiehen, jota toiset kuuntelivat.\nHän puhui siitä, kuinka hauskaa oli elää Pariisissa. Hän valitti\nasemaansa, hänen kun oli pakko elää maaseudulla. \"Minulla on\", sanoi\nhän, \"viidentoistatuhannen livren vuositulot tiluksistani, mutta\nolisin luullakseni onnellisempi, jos minulla olisi neljäs osakaan\ntästä omaisuudesta rahana tai arvopapereina, joita voi kuljettaa\nkaikkialle mukanaan. Turhaan ahdistan vuokraajianikin ja hukutan\nheidät oikeuskuluihin: heidän maksukykynsä siitä vain vähenee. En ole\nvielä päässyt näkemään sataa pistolea yhdellä kertaa. Jos olisin\nvelkaa kymmenentuhatta frangia, pantaisiin kaikki tilukseni ryöstöön\nja minä saisin mennä vaivaistaloon.\"\n\nPoistuin kiinnittämättä sen suurempaa huomiota tähän puheeseen. Mutta\nkun eilen osuin jälleen samoille seuduille, poikkesin samaan taloon.\nJa nyt näin siellä totisen miehen, jonka kasvot olivat kalpeat ja\nlaihtuneet ja joka viiden tai kuuden pakisijan keskellä esiintyi\nsynkkänä ja mietteliäänä, kunnes hän äkkiä puuttui puheeseen: \"Niin,\nhyvät herrat\", lausui hän ääntänsä ylentäen, \"minä olen hävinnyt\nmies. Minulla ei ole enää mistä elää. Sillä minulla on nykyään\nkaksisataatuhatta livreä pankinsetelejä ja kolmesataatuhatta frangia\nmuuta rahaa. Minä olen kauheassa asemassa: luulin olevani rikas ja\nnyt joudunkin vaivaistaloon. Olisipa minulla edes tilkkunen maata,\nminne voisin vetäytyä, niin minulla olisi varmasti elämisen keinot\ntiedossa. Mutta minulla ei ole edes niin suurta maa-aluetta kuin\ntämän hatun pohja.\"\n\nSattumalta käänsin pääni toiseen suuntaan ja näin toisen miehen, joka\nväänteli kasvojaan mielettömän tavoin. \"Kehen nyt voi enää luottaa?\"\nhuudahti hän. \"Muuan petturi, jota pidin niin hyvänä ystävänäni, että\nlainasin hänelle rahani, on maksanut ne takaisin! Mitä inhoittavaa\npetollisuutta! Tehköön mitä tahansa, minun silmissäni hän on aina\noleva kunniaton olento.\"\n\nSiinä oli aivan lähellä kolmas hyvin huonosti puettu mies, joka\nkohottaen silmänsä taivaaseen sanoi: \"Jumala siunatkoon ministeriemme\naivoituksia! Saisinpa nähdä osakkeet kahdessatuhannessa ja kaikki\nPariisin palvelijat isäntiään rikkaampina!\" Uteliaisuuksissani kysyin\nhänen nimeään. \"Hän on hyvin köyhä mies\", vastattiin minulle. \"Niinpä\nhänellä on köyhän ammattikin: hän on sukujohtojen tutkija. Mutta hän\ntoivoo taitonsa käyvän tuottavaksi, jos tätä rikkauden heilahtelua\njatkuu. Hän uskoo kaikkien näiden nousukaspohatoiden piankin\ntarvitsevan häntä, jos heidän mieli hiukan muovaella nimeänsä,\nkaapia pahempaa likaa pois esi-isistään ja koristaa vaunujensa ovia.\nHän kuvittelee voivansa tehdä niin paljon ylhäistä väkeä kuin vain\nviitsii ja on aivan haltioissaan ilosta, kun näkee asiakkaittensa\nluvun näin lisääntyvän.\"\n\nVihdoin näin astuvan sisään erään kalpean ja kuivan vanhuksen, jonka\narvasin uutisniekaksi ennen kuin hän oli ennättänyt istuutuakaan. Hän\nei kuulunut niihin, jotka voitokkaalla varmuudella kohtaavat kaikkia\nkovan onnea kolauksia ja jotka aina vain ennustavat menestystä ja\nvoittosaalista. Hän oli päinvastoin niitä vapisijoita, joilla on\nvain surullisia uutisia. \"Asiat käyvät aina päin mäntyyn Espanjan\npuolessa\", kertoi hän. \"Meillä ei ole lainkaan ratsuväkeä rajalla,\nja pelättävissä on, että prinssi Pio, jolla sitä on kokonainen suuri\njoukko-osasto, ottaa paloveroa koko Languedocista.\" Vastapäätä\nminua istui muuan filosofi, jonka ulkoasu oli verrattain huonossa\njärjestyksessä ja joka sääli uutisniekkaa, kohotellen hartioitaan\nsitä mukaa kuin toinen korotti ääntään. Asetuin hänen viereensä,\nja hän kuiskasi korvaani: \"Tehän olette kuullut tuon narrin jo\nkokonaisen tunnin ajan loruilevan meille Languedocin pelostaan. Minä\nkeksin eilen illalla auringossa pilkun, joka, jos se leviää, saattaa\nkohmetuttaa koko luonnon. Mutta minä, minä en ole lausunut sanaakaan.\"\n\nPariisissa, 17 p. Rhamazan-kuuta v. 1719.\n\n\n\n\n133. kirje.\n\nRica kirjoittaa ------:lle.\n\n\nÄskettäin kävin katsomassa erästä suurta kirjastoa, joka oli\nsijoitettu dervishien luostariin. Dervishit ovat ikäänkuin sen\nvartijoita ja hoitajia, mutta he ovat velvollisia päästämään sinne\nyleisöäkin määrättyinä tunteina.\n\nSisään astuessani näin erään vakavan miehen kävelevän lukemattomien\nniteiden keskellä, jotka ympäröivät häntä joka puolelta. Menin hänen\nluokseen ja pyysin häntä sanomaan, mitä olivat eräät muita paremmin\nsidotut kirjat. \"Hyvä herra\", vastasi hän, \"asun täällä vieraassa\nmaassa: minä en tunne täällä ketään. Monet ihmiset tekevät minulle\nsamanlaisia kysymyksiä. Mutta ymmärtänettehän, etten minä suinkaan\nsaata lähteä lukemaan kaikkia näitä kirjoja kyetäkseni heidän\nuteliaisuuttaan tyydyttämään. Täällä on kyllä kirjastonhoitaja, joka\nantaa teille haluamanne tiedot, sillä hän uhraa yöt ja päivät kaiken\nsen tutkistelemiseen, mitä tuossa näette. Hän on mies, joka ei kelpaa\nmihinkään muuhun ja josta meille on vain suurta haittaa, koska hän ei\ntee työtä luostarin hyväksi. Mutta ruokakello kuuluu soivan. Niiden,\njotka minun tavallani johtavat veljeskuntaa, täytyy olla ensimmäisiä\nkaikissa toimituksissa.\" Näin sanoen munkki työnsi minut ulos, sulki\noven ja katosi kuin lentämällä näkyvistäni.\n\nPariisissa, 21 p. Rhamazan-kuuta v. 1719.\n\n\n\n\n134. kirje.\n\nRica kirjoittaa samalle.\n\n\nSeuraavana päivänä palasin tähän kirjastoon, missä nyt tapasin aivan\ntoisen miehen kuin ensi kerralla näkemäni. Hänen ulkoasunsa oli\nvaatimaton, hänen kasvonilmeensä henkevät ja hänen käyttäytymisensä\nhyvin herttainen. Heti kun olin puhunut hänelle uteliaisuudestani,\nkävi hän sitä tyydyttämään, jopa, kun olin ulkomaalainen, minua aivan\nerikoisesti valistamaankin.\n\n\"Arvoisa isä\", sanoin hänelle, \"mitä ovat nämä paksut niteet, jotka\ntäyttävät koko tämän puolen kirjastoa?\"\n\n\"Ne ovat Pyhän Kirjan selityksiä\", vastasi hän.\n\n\"Onpa niitä paljon!\" ihmettelin minä. \"Pyhä Kirja oli varmaankin\nhyvin hämärä muinaisina aikoina, mutta nyt se näyttää olevan hyvin\nselvä. Onko vielä olemassa epäilyksiä? Saattaako olla olemassa\nkiisteltyjä kohtia?\"\n\n\"Onko niitä olemassa, hyvä Jumala! Onko niitä olemassa!\" huudahti\nhän. \"Niitä on melkein yhtä paljon kuin rivejä.\"\n\n\"Niinkö?\" vastasin minä. \"Entä mitä kaikki nämä kynäniekat ovat\nsitten tehneet?\"\n\n\"Nämä kynäniekat\", selitti hän, \"eivät ole suinkaan etsineet Pyhästä\nRaamatusta sitä, mitä tulee uskoa, vaan sitä, mitä he itse uskovat.\nHe eivät ole sitä pitäneet kirjana, johon sisältyvät heidänkin\ntunnustettavikseen aiotut opinkappaleet, vaan teoksena, josta sopi\npenkoa vahvistusta heidän omille mielipiteilleen. Siitä syystä\nhe ovat vääntäneet kaikki sen ajatukset ja pitäneet pihdeissään\nkaikkia sen lausumia. Se on maa, mihin kaikkien lahkojen kannattajat\nhyökkäävät ryöstöjä toimittamaan. Se on taistelutanner, missä\nviholliskansat, milloin vain osuvat vastakkain, ottelevat tulisesti\nja missä rynnätään ja kahakoidaan monen monituisin tavoin.\n\n\"Aivan tässä lähellä näette hartauskirjoja ja yltiöjumalisia\nteoksia. Tuossa on siveysopillisia kirjoituksia ja ne ovat jo paljon\nhyödyllisempiä. Sitten seuraavat jumaluusopilliset teokset, jotka\novat kaksin kerroin käsittämättömiä, ensiksikin niiden pohtiman\nasian ja toiseksi itse pohtimistavan takia. Tässä näette mystikkojen\nteoksia, nimittäin sellaisten uskovaisten, joilla on hyvin hellä\nsydän.\"\n\n\"Ah, arvoisa isä\", ehätin minä, \"odottakaahan hetkinen. Älkää pitäkö\nniin kiirettä. Puhukaa minulle niistä mystikoista.\"\n\n\"Hyvä herra\", vastasi hän, \"jumalisuus lämmittää hellyyteen\ntaipuvaisen sydämen ja saa sen lähettämään kuumia höyryjä aivoihin,\njotka myös kuumenevat: siitä syntyvät sitten haltiotilat ja\nhurmaannukset. Moinen on jumalisuuden hourailua. Usein se kehittyy\ntai oikeammin sanoen turmeltuu kvietismiksi: tehän tiedätte, ettei\nkvietisti ole mitään muuta kuin hullu, jumalinen ja hillitön ihminen.\n\n\"Kas tässä ovat omantunnonasiain ratkaisijat, jotka nostavat päivän\nvaloon yön salaisuudet ja jotka elättävät mielikuvituksessaan kaikkia\nniitä hirviöitä, mitä rakkauden pahahenki saattaa luoda, niin että he\nniitä keräilevät, vertailevat ja seulovat ajatuksissaan lakkaamatta.\nHe saavat olla onnellisia, ellei heidän sydämensä sekaannu leikkiin\nja käy omasta puolestaan niin suorasukaisesti kuvattujen ja niin\nalastomina maalattujen hairahdusten rikoskumppaniksi.\n\n\"Huomannette, hyvä herra, että minä ajattelen vapaasti ja sanon\nteille kaikki, mitä ajattelen. Minä olen luonnostani avomielinen ja\nsitäkin avomielisempi teidän seurassanne, koska olette muukalainen ja\ntahdotte tietää asiat ja tietää juuri sellaisina kuin ne ovat. Jos\ntahtoisin, voisin puhua teille kaikesta tästä vain iki-ihastuneena ja\nhuudahdella lakkaamatta: 'Tämä on jumalaista! Tuo on kunnianarvoisaa!\nSe on ihmeellistä!' Ja silloin tapahtuisi kahdesta mahdollisuudesta\ntoinen: joko minä pettäisin teitä tai häpäisisin itseni teidän\nsilmissänne.\"\n\nSiihen me pysähdyimme. Dervishi sai jotakin toimittamista, ja niin\nkatkesi keskustelumme seuraavaan päivään.\n\nPariisissa, 23 p. Rhamazan-kuuta v. 1719.\n\n\n\n\n135. kirje.\n\nRica kirjoittaa samalle.\n\n\nPalasin sovittuna hetkenä ja ukko vei minut täsmälleen samaan\npaikkaan, missä olimme eronneet toisistamme. \"Kas tässä ovat\", alkoi\nhän, \"kieliopintutkijat, selitysten ja muistutusten sepittäjät\".\n\n\"Arvoisa isä\", virkoin minä, \"kaikki nämä ihmiset saattavat\nvarmaankin tulla toimeen ilman tervettä järkeä?\"\n\n\"Saattavat kyllä\", vastasi hän, \"eikä sitä heidän teoksissaan\nnäykään. Mutta heidän aikaansaannoksensa eivät ole siitä sen\nhuonompia, mikä on varsin mukavaa heille.\"\n\n\"Se on totta\", myönsin minä. \"Ja minä tunnen monta filosofia, jotka\ntekisivät viisaasti ryhtyessään harrastamaan tämäntapaisia tieteitä.\"\n\n\"Tässä näette\", jatkoi hän, \"kaunopuhujat, joilla on kyky vakuuttaa\nsyistä riippumatta. Tässä ovat taas mittausopin tutkijat, jotka\npakottavat ihmisen olemaan varma siitä ja siitä asiasta vastoin hänen\ntahtoaan ja jotka ajavat häneen mielipiteitä väkivoimalla.\n\n\"Tässä ovat metafyysilliset kirjat, jotka pohtivat hyvin korkeita\nkysymyksiä ja joissa äärettömyys on kaikkialla näkyvissä; fysiikan\nkirjat, jotka eivät huomaa sen ihmeempää avaran maailmankaikkeuden\ntaloudessa kuin käsityöläistemme yksinkertaisimmassakaan koneessa;\nlääketieteelliset teokset, nämä luonnon haurauden ja tieteen\nväkevyyden muistomerkit, jotka panevat ihmisen vapisemaan puhuessaan\nlievimmistäkin taudeista, niin lähelle ne tuovat kuoleman, mutta\njotka taas puhaltavat mieleemme täydellisen varmuuden puhuessaan\nlääkkeiden tehosta aivan kuin meistä olisi tullut kuolemattomia.\n\n\"Tässä vieressä ovat anatomian kirjat, jotka sisältävät paljon\nvähemmän ihmisruumiin eri osien kuvauksia kuin niille annettuja\noutoja nimiä, mikä ei suinkaan paranna sairaan tautia eikä lääkärin\ntietämättömyyttä.\n\n\"Tässä tulee kemia, joka asustaa väliin vaivaistalossa, väliin\nhullujenhuoneessa, ja ne paikat sopivatkin sille aivan yhtä hyvin.\n\n\"Tässä ovat salaisen tiedon tai oikeammin salaisen tietämättömyyden\nkirjat. Niihin kuuluvat sellaiset, jotka sisältävät noituutta,\nminkä tapaista tahansa. Useimpien ihmisten mielestä ne ovat\ninhoittavia, minun mielestäni surkuteltavia. Niihin kuuluvat myös\ntähtienselittäjäin teokset.\"\n\n\"Mitä sanottekaan, arvoisa isä! Tähtienselittäjäinkö teokset!\"\npuutuin minä innokkaasti puheeseen. \"Niitähän me pidämme kaikkein\ntärkeimpinä Persiassa. Ne määräävät kaikki elämämme työt ja toimet\nja ohjaavat päätöstämme kaikissa yrityksissä. Tähtienselittäjät ovat\nsuorastaan meidän rippi-isiämme. Vieläpä enemmänkin: he vaikuttavat\nmyös valtion hallitukseen.\"\n\n\"Jos niin on laita\", virkkoi hän, \"on teidän hartioillanne\npaljon painavampi ies kuin järjen. Sehän on kaikkein kummallisin\nvaikutusvallan muoto. Minä surkuttelen sydämestäni perhettä ja vielä\nenemmän kansaa, joka antautuu niin täydellisesti kiertotähtien\nhallittavaksi.\"\n\n\"Me käytämme\", vastasin minä, \"tähtienselitystä niinkuin te käytätte\nlaskutaitoa. Kullakin kansalla on tieteensä, jonka mukaan se ohjaa\nvaltio taitoaan. Kaikki tähtienselittäjät yhteensä eivät ole tehneet\nniin paljon tyhmyyksiä Persiassa kuin yksi ainoa teikäläinen\nlaskumestari on tehnyt täällä. Ettekö luule tähtien satunnaista\nyhtymää yhtä varmaksi ohjeeksi kuin teidän järjestelmäseppänne\nkoreita järkeilyjä? Jos pantaisiin tästä asiasta toimeen äänestys\nRanskassa ja Persiassa, koituisi siitä tähtienselitykselle kaunis\nvoitto. Saisittepa kerrankin nähdä laskutaiturinne nöyryytettyinä.\nMikä musertava johtopäätös voitaisiinkaan siitä tehdä heitä vastaan!\"\n\nVäittelymme keskeytyi siihen ja meidän oli erottava.\n\nPariisissa, 26 p. Rhamazan-kuuta v. 1719.\n\n\n\n\n136. kirje.\n\nRica kirjoittaa samalle.\n\n\nSeuraavan kerran tavatessamme vei oppinut opastajani minut\nerikoiseen huoneeseen. \"Tässä ovat uudempaa historiaa käsittelevät\nteokset\", lausui hän. \"Tuossa näette ensinnäkin kirkon ja paavien\nhistorioitsijat, joita minä luen hartaudekseni, mutta jotka usein\ntekevät minuun aivan päinvastaisen vaikutuksen.\n\n\"Tässä ovat ne, jotka ovat kirjoittaneet Rooman pelottavan\nvaltakunnan rappeutumisesta, sen valtakunnan, joka oli muodostunut\nperin monen valtion sirpaleista ja jonka raunioille rakentui taas\nmonta uutta valtakuntaa. Lukematon joukko raakalaiskansoja, yhtä\ntuntemattomia kuin ne maat, missä ne asuivat, ilmestyi yht'äkkiä,\ntulvi sen yli, ryösti sitä, pirstoi sen ja perusti sitten kaikki ne\nkuningaskunnat, mitä nykyään Euroopassa näette. Nämä kansat eivät\nitse asiassa olleet kokonaan raakalaisia, koska ne olivat vapaita,\nmutta ne ovat tulleet raakalaisiksi sitten kun ne enimmäkseen\nrajattoman yksinvallan alamaisiksi antauduttuaan ovat menettäneet\nkauniisti järkeen, ihmisyyteen ja luontoon soveltuvan suloisen\nvapauden.\n\n\"Tuossa näette Saksan historioitsijat. Saksa on tosin enää vain\nensimmäisen keisarikunnan varjo, mutta se on luullakseni ainoa\nvalta maan päällä, jota ei sisäinen eripuraisuus ole heikontanut,\nja samaten ainoa, joka vahvistuu vahingoistaan ja joka osaa\nhitaasti käyttää hyväkseen menestystä, mutta käy lannistumattomaksi\ntappioistaan.\n\n\"Tässä ovat sitten Ranskan historioitsijat. Siinä maassa nähdään\nensin kuninkaiden vallan hiljalleen syntyvän, kuolevan kaksi kertaa,\nsyntyvän yhtä monta kertaa uudelleen ja viettävän sitten riutuvaa\nelämää useamman vuosisadan aikana. Mutta vähitellen se voimistuu, saa\nlisiä joka taholta ja kohoaa vihdoin korkeimpaan loistoonsa aivan\nniinkuin sellaiset joet, jotka juoksunsa varrella tyrehtyvät tai\npiiloutuvat maan alle, mutta sitten uudelleen ilmoille tullessaan\nniihin laskevien sivujokien paisuttamina tempaavat kiivaassa\nvauhdissaan mukaansa kaiken, mikä niiden kulkua vastustaa.\n\n\"Tässä näette Espanjan kansan lähtevän vuoriltaan, muhamettilaisten\nruhtinaiden joutuvan ikeeseen yhtä hitaasti kuin he olivat maan äkkiä\nvalloittaneet, monien ruhtinaskuntien yhtyvän laajaksi valtakunnaksi,\njoka pääsi melkein yksinvaltiaaksi, kunnes se valheellisen\näveriäisyytensä rusentamana menetti sekä voimansa että maineensa ja\nsäilytti vain ensimmäisen mahtavuutensa luoman ylpeyden.\n\n\"Tuossa ovat Englannin vaiheiden kertojat. Siinä maassa nousee vapaus\nalituisesti riidan ja kapinan liekeistä, ruhtinas horjuu lakkaamatta\njärkähtämättömällä valtaistuimella, kansa on malttamatonta, mutta\nviisasta raivossaankin, ja merten valtiaana -- mitä ei oltu ennen\nnähty -- yhdistää maailmankaupan maailman herruuteen.\n\n\"Aivan lähellä ovat toisen merten kuningattaren, Hollannin tasavallan\nhistorioitsijat, Hollannin, joka on kunnioitettu Euroopassa ja\npelätty Aasiassa, missä sen kauppiaat näkevät monet kuninkaat\njalkoihinsa kumartuneina.\n\n\"Italian historioitsijat näyttävät teille kansan, joka oli muinoin\nmaailman valtias, mutta joka nyt on kaikkien muiden orja. Sen\nruhtinaat ovat eripuraisia ja heikkoja, vailla kaikkia muita\nhallitsijanominaisuuksia kuin turha politikoiminen.\n\n\"Tässä ovat tasavaltojen historioitsijat, Sveitsin, joka on vapauden\nkuva, Venetsian, jonka turvana on vain sen säästeliäs taloudenhoito,\nja Genovan, joka loistaa vain rakennuksillaan.\n\n\"Tuossa näette Pohjolan aikakirjat, muiden mukana Puolan, joka\nkäyttää huonosti vapauttaan ja kuninkaidensa valitsemisen oikeutta,\nettä se tuntuu siten haluavan lohduttaa naapurikansojaan, jotka ovat\nmenettäneet kumpaisenkin.\"\n\nSiihen jäi keskustelumme jälleen seuraavaan päivään saakka.\n\nPariisissa, 2 p. Chalval-kuuta v. 1719.\n\n\n\n\n137. kirje.\n\nRica kirjoittaa samalle.\n\n\nSeuraavana päivänä vei hän minut toiseen huoneeseen. \"Tässä ovat\nrunoilijat\", alkoi hän, \"toisin sanoen kynäniekat, joiden ammattina\non terveen järjen kammitsoiminen ja ymmärryksen hukuttaminen\nkaikenlaisiin viehätyskeinoihin niinkuin muinoin haudattiin\nnaiset helyihinsä ja hepeniinsä. Te tunnette heidät. He eivät ole\nsuinkaan harvinaisia Itämaillakaan, missä tulisempi aurinko näyttää\nkuumentavan mielikuvitustakin.\n\n\"Tässä ovat eepilliset runoelmat.\"\n\n\"Vai niin! Mutta mitä ne eepilliset runoelmat sitten ovat?\"\n\n\"Toden puhuakseni\", vastasi hän, \"en minä tiedä sitä. Tuntijat\nväittävät, ettei niitä ole milloinkaan sepitettykään muuta kuin\nkaksi ja etteivät muut, jotka sillä nimellä esiintyvät, ole suinkaan\neepillisiä runoelmia. Sitäkään en tiedä. He sanovat edelleen, että on\nmahdotonta tehdäkään uusia. Ja sehän on vielä kummallisempaa.\n\n\"Tuossa näette näytelmärunoilijat, jotka minun mielestäni ovat\noikeita runoilijoita ja intohimojen hallitsijoita. Heitä on kahta\nlajia: huvinäytelmäin sepittäjiä, jotka vaikuttavat meihin lempeän\nherttaisesti, ja murhenäytelmäin sepittäjiä, jotka myllertävät\nmielemme ja liikuttavat meitä väkivaltaisella voimalla.\n\n\"Tässä ovat laulurunoilijat, joita halveksin yhtä paljon kuin\nkunnioitan noita toisia ja jotka tekevät taiteestaan sulosointuisen\nhulluttelun.\n\n\"Sitten näette tuossa paimenrunoelmien sepittäjät ja maalaiselämän\nylistäjät, jotka osaavat miellyttää hovienkin asukkaita kuvailemalla\nlepoa ja rauhaa, mitä näillä ei ole ja minkä he väittävät vallitsevan\npaimenten elämässä.\n\n\"Kaikista kynäniekoista, mitä olemme tähän asti katselleet, tulevat\ntässä vaarallisimmat. He ovat komparunojen sorvailijoita, noiden\nliukkaiden pikku vasamain, jotka iskevät syvän ja lääkkeillä\nparanemattoman haavan.\n\n\"Tässä näette romaanit. Niiden tekijät ovat eräänlaisia\nrunoilijoita, jotka ajavat yhtä hyvin hengen kuin sydämenkin kielen\nliiallisuuksiin, jotka koko ikänsä etsivät luontoa eivätkä sitä\nmilloinkaan löydä ja jotka rakentelevat luonnolle yhtä vieraita\nsankareita kuin siivekkäät lohikäärmeet ja kentaurit.\"\n\n\"Olen lukenut\", puutuin minä puheeseen, \"muutamia romaanejanne, mutta\njos te tutustuisitte meidän romaaneihimme, saisitte vielä enemmän\nloukkaantumisen syytä. Ne ovat yhtä luonnottomia ja sitä paitsi\nniitä kahlitsevat meidän tapamme ankarasti: täytyy kulua kymmenen\nintohimon vuotta ennen kuin rakastaja saa nähdä edes lemmittynsä\nkasvoja. Tekijäin on kuitenkin pakko kuljettaa lukijansa näiden\nikävien valmistelujen kautta. Itse tapahtumiahan on mahdoton saada\nvaihteleviksi. Silloin turvaudutaan temppuun, joka on pahempi kuin\nautettava epäkohta, nimittäin ihmeisiin. Olenpa varma, ettei teistä\nole juuri järkevää antaa velho vaimon manata kokonaisia sotajoukkoja\nmaan uumenista ja yhden ainoan sankarin tuhota sadantuhannen miehen\narmeija. Sellaisia ovat nyt kuitenkin romaanimme. Ne kuivakiskoiset\nja usein toistetut seikkailut ikävystyttävät meitä ja päättömät\nihmeet nostavat järkemme kapinaan.\"\n\nPariisissa, 6 p. Chalval-kuuta v. 1719.\n\n\n\n\n138. kirje.\n\nRica kirjoittaa Ibbenille Smyrnaan.\n\n\nMinisterit seuraavat täällä toisiansa ja hävittävät toisensa kuin\nvuodenajat. Kolmessa vuodessa olen nähnyt neljä kertaa muutettavan\nraha-asiain hoitojärjestelmää. Persiassa ja Turkissa kerätään verot\ntänään samalla tavalla kuin näiden valtakuntien perustajain aikana.\nTäällä ei ole läheskään laita niin. Totta onkin, että me emme\nhukkaa siihen asiaan niin paljon järkeä kuin länsimaalaiset. Meidän\nnähdäksemme ei ole suurempaa eroa ruhtinaan tulojen hoitamisen ja\njonkun yksityisen tulojen hoitamisen välillä kuin on sadantuhannen\ntomanin ja sadan tomanin laskemisen välillä. Mutta täällä pannaan\npuuhaan paljon enemmän kekseliäisyyttä ja salaperäisyyttä. Suurten\nnerojen täytyy tehdä työtä yötä ja päivää. Heidän täytyy siittää\nlakkaamatta ja suurella vaivalla yhä uusia suunnitelmia. Heidän\ntäytyy kuunnella lukemattomien ihmisten mielipiteitä, ihmisten,\njotka ahertavat heidän hyväkseen ilman että kukaan olisi heiltä\nsitä pyytänyt. Heidän täytyy eritä maailmasta ja elää työhuoneensa\nkätköissä, minne mahtimiehetkään eivät pääse ja mitä pieneläjät\nkunnioittavat pyhäkkönä. Heidän päänsä on aina oleva täynnä tärkeitä\nsalaisuuksia, ihmeellisiä aivoituksia, uusia järjestelmiä. Ja vihdoin\nheidän täytyy mietteisiinsä vajonneina olla vailla ei ainoastaan\npuhekykyä, vaan joskus myös kohteliaisuutta.\n\nHeti kun kuningasvainaja oli sulkenut silmänsä, aiottiin luoda uusi\nhallitusjärjestelmä. Tunnettiin, ettei voitu oikein hyvin. Mutta\nei tiedetty, miten olisi meneteltävä, jotta olisi voitu paremmin.\nEdellisten ministerien rajaton valta oli tuntunut pahalta. Nyt se\ntahdottiin jakaa. Sitä varten muodostettiin kuusi tai seitsemän\nneuvoskuntaa, ja tämä ministeristö on ehkä hallinnut Ranskaa kaikkein\njärkevimmin. Se pysyi pystyssä kuitenkin vain vähän aikaa, samoin\nkuin se hyväkin, mitä se oli ennättänyt toimittaa.\n\nKuningasvainajan kuollessa oli Ranska kuin tuhansien tautien\nruntelema ruumis. N------ otti veitsen kouraansa, leikkasi pois\ntarpeettoman lihan ja määräsi joitakin ulkonaisia lääkkeitä. Mutta\nsisäinen vika jäi yhä parantamatta. Eräs muukalainen otti sen\nhoitamisen tehtäväkseen. Käytettyään monia väkivoimakkaita lääkkeitä\nhän luuli palauttaneensa potilaan entisen lihavuuden, mutta olikin\ntehnyt hänestä vain pöhöttyneen raukan.\n\nKaikki, jotka vielä puoli vuotta sitten olivat rikkaita, ovat\nnykyään köyhiä, ja ne, joilla ei ollut edes leipää, uivat\nrikkauksissa. Milloinkaan nämä kaksi äärimmäisyyttä eivät ole niin\nläheltä koskettaneet toisiaan. Se muukalainen käänsi koko valtion\nnurin niinkuin vaatekaupustelija kääntää nutun: hän panee sen\npäällimmäiseksi, mikä oli alimmaisena, ja mikä oli päällimmäisenä,\nsen hän panee nurjalle puolelle. Mitä aavistamattomia onnen\npotkauksia, uskomattomia niille, joihin ne kohdistuivat! Jumalakaan\nei vedä sen nopeammin ihmisiä heidän mitättömyydestään. Kuinka monia\npalvelijoita palvelevatkaan nyt heidän entiset toverinsa ja ehkä\nhuomenna heidän entiset isäntänsä!\n\nKaikki tämä johtaa usein hullunkurisiin sattumuksiin. Palvelijat,\njotka olivat koonneet varallisuutensa edellisen hallituksen aikana,\nkehuvat nyt syntyperäänsä. He maksavat niille, jotka ovat juuri\njättäneet palvelijantakkinsa eräälle tietylle kadulle, kaiken sen\nhalveksunnan, mitä heille osoitettiin vielä puoli vuotta sitten. He\nhuutavat täyttä kurkkua: \"Aatelisto on perikadossa! Mikä epäjärjestys\nvaltiossa! Mikä sekaannus säätyluokissa! Vain tuntemattomien\nolentojen nähdään nyt keräävän rikkauksia!\" Voit olla varma siitä,\nettä nämä tuntemattomat kostavat kyllä puolestaan niille, jotka\ntulevat heidän jälkeensä, ja että kolmenkymmenen vuoden kuluttua nämä\nylhäiset herrat pitävät jo aika melua.\n\nPariisissa, 1 p. Zilkadeh-kuuta v. 1720.\n\n\n\n\n139. kirje.\n\nRica kirjoittaa samalle.\n\n\nTässä saat nähdä loistavan esimerkin aviorakkaudesta, ei ainoastaan\ntavallisen naisen antaman, vaan suorastaan kuningattaren. Ruotsin\nkuningatar, joka tahtoi kaikin keinoin tehdä puolisonsa prinssin\nosalliseksi kruunuun, lähetti kaikkien vaikeuksien poistamiseksi\nsäädyille ilmoituksen, missä hän selitti luopuvansa hallituksesta\nsiinä tapauksessa että prinssi valittaisiin hänen sijaansa.\n\nHiukan yli kuusikymmentä vuotta sitten luopui toinen kuningatar,\nnimeltään Kristiina, kruunusta antautuakseen kokonaan filosofian\ntutkimiseen. En osaa sanoa, kumpaako esimerkkiä meidän on enemmän\nihailtava.\n\nVaikka olenkin sitä mieltä, että jokaisen tulee pysyä lujasti\nasemassa, mihin luonto on hänet sijoittanut, ja vaikka en jaksakaan\nylistää niiden heikkoutta, jotka huomaavat, etteivät ole tehtävänsä\ntasalla, ja sitten poistuvat paikaltaan ikäänkuin karkaamalla,\non minuun kuitenkin voimakkaasti vaikuttanut näiden molempien\nruhtinatarten sielun suuruus, kun olen nähnyt toisen hengen ja toisen\nsydämen olleen heidän onnenosaansa ylevämmän. Kristiina tahtoi tietää\naikana, jolloin muut tahtoivat vain nauttia. Ja toinen kuningatar\ntahtoo nauttia vain onnensa laskemisesta kokonaisuudessaan, korkean\npuolisonsa käsiin.\n\nPariisissa, 27 p. Maharram-kuuta v. 1720.\n\n\n\n\n140. kirje.\n\nRica kirjoittaa Usbekille ------:een.\n\n\nPariisin parlamentti on äskettäin karkotettu erääseen pieneen\nkaupunkiin, jonka nimi on Pontoise. Ministerineuvosto lähetti sille\nkirjoihin otettavaksi ja hyväksyttäväksi lausunnon, joka häpäisi\nsitä. Se merkitsikin sanotun lausunnon pöytäkirjoihinsa, mutta\ntavalla, joka häpäisee ministerineuvostoa.\n\nSamanlaisella kohtelulla uhataan muutamia muitakin valtakunnan\nparlamentteja.\n\nNämä virkakunnat ovat aina vihattuja: nehän lähestyvät kuninkaita\nvain lausuakseen heille surullisia totuuksia. Ja samalla kun\nhovikkojen lauma puhuu heille lakkaamatta heidän hallituksensa\nsuojassa elävästä onnellisesta kansasta, saapuvat ne julistamaan\ntuollaisen imartelun valheeksi ja tuomaan valtaistuimen juurelle\nhuokaukset ja kyyneleet, joiden tallettajia ne ovat.\n\nTotuuden taakka on raskas taakka, rakas Usbek, silloin kun se on\nkannettava aina ruhtinaihin saakka! Nämä ajattelevat varmaankin,\nettä ne, jotka niin tekevät, ovat siihen pakotettuja ja etteivät\nhe milloinkaan suostuisi suorittajilleen niin surullisiin ja niin\nmasentaviin toimiin, ellei heitä siihen väkisin veisi heidän\nvelvollisuutensa, heidän kunnioituksensa, jopa heidän rakkautensakin.\n\nPariisissa, 21 p. ensimmäistä Gemmadi-kuuta v. 1720.\n\n\n\n\n141. kirje.\n\nRica kirjoittaa samalle ------:een.\n\n\nAion tulla Sinua tervehtimään viikon lopulla. Kuinka herttaisesti\npäivät taas kuluvatkaan seurassasi!\n\nMuutamia päiviä sitten minut esitettiin eräälle hovinaiselle, joka\noli halunnut nähdä minun muukalaista hahmoani. Minusta hän oli\nkaunis, meidän hallitsijamme katseiden ja korkean sijan arvoinen\nsiinä pyhässä paikassa, missä hänen sydämensä lepää.\n\nHän uteli minulta tuhansia seikkoja persialaisten tavoista ja\npersiattarien elämästä. Nähdäkseni vaimolan elämä ei häntä\nviehättänyt ja hänestä tuntui epämiellyttävältä, että kymmenen\ntai kahdentoista naisen oli pakko tyytyä yhteen mieheen. Hän ei\nvoinut kateudetta nähdä tuon miehen onnea eikä säälittä noiden\nnaisten asemaa. Kun hän pitää lukemisesta, varsinkin runoteosten\nja romaanien, pyysi hän minua puhumaan sentapaisista meikäläisistä\ntuotteista. Mitä hänelle niistä haastelin, lisäsi vain hänen\nuteliaisuuttaan, ja hän kehotti minua käännättämään hänelle jonkun\nkatkelman niistä kirjoista, mitä olin tuonut tänne mukanani.\nMinä tein niin ja lähetin hänelle muutaman päivän kuluttua erään\npersialaisen tarinan. Ehkäpä tutustut Sinäkin siihen mielelläsi\nkäännöksestä.\n\n\"Sheikki Ali-kaanin aikaan eli Persiassa muuan nainen nimeltänsä\nZulema. Hän osasi ulkoa koko pyhän Koraanin. Ei kukaan dervishi\nollut häntä paremmin selvillä pyhien profeettain perintäopeista.\nArabialaiset kirjanoppineet eivät olleet sanoneet mitään niin\nsalaperäistä, ettei hän olisi ymmärtänyt täydellisesti sen\najatusta. Näin laajoihin tietoihin hän yhdisti jonkinlaisen hilpeän\nmielenlaadun, niin että tuskin saattoi arvata, halusiko hän huvittaa\nniitä, joiden kanssa hän haasteli, vaiko opettaa.\n\n\"Eräänä päivänä, kun hän oleskeli tovereineen vaimolan salihuoneessa,\nkysyi muuan heistä, mitä hän arveli toisesta elämästä ja uskoiko\nhän sitä kirjanoppineidemme vanhaa perimätietoa, että paratiisi oli\naiottu vain miehille.\n\n\"'Niinhän sitä yleisesti väitetään', puhui hän. 'Eihän ole jätetty\nmitään tekemättä meidän sukupuolemme halventamiseksi. Onpa olemassa\neräs kautta koko Persian levinnyt kansakunta, jota sanotaan\njuutalaisten kansaksi ja joka väittää pyhiin kirjoihinsa nojautuen,\nettei meillä ole edes sieluakaan.\n\n\"'Nämä herjaavat mielipiteet perustuvat yksinomaan miesten\nylpeyteen, nämä kun tahtovat kuljettaa ylemmyytensä vielä elämänsä\ntuolle puolenkin, ajattelematta, että sinä suurena päivänä kaikki\nluontokappaleet ovat Jumalan edessä kuin tyhjyys ja ettei heille ole\nsilloin annettu minkäänlaisia etuoikeuksia, ellei hyveen suomia.\n\n\"'Jumala ei suinkaan rajoita palkintojaan. Ja samoin kuin miehet,\njotka ovat hyvin eläneet ja hyvin käyttäneet valtaa, mikä heille\ntäällä maan päällä kuuluu meihin nähden, pääsevät iki-ihanien\ntaivaallisten kaunotarten täyttämään paratiisiin, sellaisten\nkaunotarten, että jos joku kuolevainen olisi heidät nähnyt, syöksyisi\nhän heti kuolemaan päästäkseen sitä pikemmin heistä nauttimaan,\nsamoin joutuvat hyveelliset naiset hekuman paikkaan, missä heitä\nhurmaa oikea nautintojen ryöppyvirta ja missä heidän seuranaan on\nheidän alamaisikseen annettuja jumalallisia miehiä: kullakin naisella\non oma palatsinsa, mihin hänen miehensä suljetaan ja missä näitä\nvartioivat eunukit, vielä uskollisemmat kuin meidän.\n\n\"'Eräästä arabialaisesta kirjasta luin', jatkoi hän, 'että muuan\nmies, Ibrahim nimeltään, oli aivan sietämättömän mustasukkainen.\nHänellä oli kaksitoista tavattoman kaunista vaimoa, joita hän kohteli\nhyvin ankarasti. Hän ei luottanut edes eunukkeihinsa eikä palatsinsa\nmuureihin. Hän piti heitä melkein aina lukon takana huoneisiinsa\nsuljettuina, niin etteivät nuo raukat voineet nähdä toisiaan, vielä\nvähemmin puhella keskenään. Sillä hän oli mustasukkainen viattomasta\nystävyydestäkin. Kaikki hänen tekonsa kantoivat hänen luontaisen\nraakuutensa leimaa. Milloinkaan ei lempeä sana lähtenyt hänen\nsuustaan, eikä hän milloinkaan antanut pienintäkään merkkiä, joka ei\nolisi jollain tavalla koventanut heidän orjuutensa ankaruutta.\n\n\"'Kerran, kun hän oli koonnut heidät kaikki erääseen vaimolansa\nhuoneeseen, moitti muuan heistä, toisia rohkeampana, hänen huonoa\nluonnettaan. -- Kun etsitään niin innokkaasti keinoja pelon\nherättämiseksi, lausui vaimo, löydetäänkin aina ensin keinot\nvihan herättämiseksi. Me olemme niin onnettomia, ettemme voi olla\ntoivomatta muutosta oloihimme. Toiset voisivat minun sijassani\ntoivoa teidän kuolemaanne. Minä toivon vain omaa lähtöäni. Ja kun\nvoin toivoa pääseväni eroon teistä vain sitä tietä, on minusta se\nero oleva hyvin suloinen. Tämä puhe, jonka olisi pitänyt liikuttaa\nhäntä, nosti hänet raivoisaan vihaan. Hän tempasi tikarinsa ja\nupotti sen vaimon poveen. -- Rakkaat kohtalokumppanini, lausui hän\nkuolevan äänellä, jos taivas säälii hyvettäni, saatte te koston. Näin\npuhuttuaan hän jätti tämän onnettoman elämän mennäkseen nautintojen\nasuntoon, missä naiset, jotka ovat hyvin eläneet, saavat osakseen\nyhäti uudistuvan onnen.\n\n\"'Ensiksi näki hän hymyilevän niityn, jonka vihreyttä tehostivat\nkaikkein raikkaimpien kukkien värikkäät täplät. Puro, jonka vesi oli\nkristallia kirkkaampi, polveili sen halki tuhansin mutkin. Sitten\nhän astui ihaniin lehtoihin, joiden hiljaisuuden keskeytti vain\nlintujen lempeä laulu. Loistavia puutarhoja avautui sitten hänen\neteensä; luonto oli ne koristanut kaikella yksinkertaisuudellaan ja\nkomeudellaan. Vihdoin hän tapasi mahtavan, erikoisesti häntä varten\nvalmistetun palatsin. Se oli täynnä hänen nautintojensa palvelukseen\nmäärättyjä taivaallisia miehiä.\n\n\"'Kaksi heistä ilmestyi heti häntä riisumaan. Toiset laskivat hänet\nkylpyyn ja voitelivat häntä kaikkein suloisimmilla hajuaineilla.\nSitten hänelle tuotiin entisiä äärettömän paljon komeammat vaatteet.\nTämän jälkeen hänet vietiin suureen saliin, missä hän tapasi\ntuoksupuista tehdyn tulen ja mitä herkullisimmilla ruuilla katetun\npöydän. Kaikki näytti tarkoittavan hänen aistiensa hurmaamista:\nyhtäältä hän kuuli soitantoa, sitä jumalallisinta, mitä vienointa,\ntoisaalla hän näki vain näiden taivaallisten miesten tansseja, joiden\nainoana tehtävänä oli hänen miellyttämisensä. Näin moninaisten\nnautintojen tarkoituksena oli kuitenkin vain johdattaa häntä\nvähitellen yhä suurempiin. Hänet vietiin huoneeseensa, ja sitten\nkun hänet oli vielä kerran riisuttu, kannettiin hänet komeaan\nvuoteeseen, missä kaksi ihastuttavan kaunista miestä otti hänet\nsyliinsä. Silloinpa vasta hän oikein hurmauksen tunsi ja silloinpa\nvasta hänen nautintonsa meni yli kaikkien hänen toiveidensa. -- Olen\naivan suunniltani, puheli hän miehille. -- Luulisin kuolevani, ellen\nolisi varma kuolemattomuudestani. Tämä on jo liikaa, päästäkää minut.\nMinä menehdyn hekuman kiihkeyteen. Niin, niin, te sallitte aistieni\nhiukan rauhoittua. Alan hengittää taas ja palata tuntoihini. Miksi\nsoihdut on viety pois? Miksi en saa nyt tarkastella teidän jumalaista\nkauneuttanne? Miksi en saa nähdä... Mutta miksi nähdä? Te viette\nminut jälleen äskeisiin riemuihini! Oi jumalat! Kuinka tämä pimeys\non herttainen! Mitä? Minä olen kuolematon, ja kuolematon teidän\nseurassanne! Minä olen... Ei, minä pyydän armoa, sillä minä huomaan\nkyllä, ettei teidän tarvitse sitä milloinkaan pyytää.\n\n\"'Sitten kun hän oli toistanut käskynsä useampaan kertaan, toteltiin\nhäntä. Mutta häntä ei toteltu, ennen kuin hän tahtoi sitä oikein\nvakavasti. Hän heittäytyi raukeana lepäämään ja nukahti heidän\nsyliinsä. Pari unen hetkeä poisti hänen väsymyksensä. Hän sai kaksi\nsuuteloa, jotka äkkiä sytyttivät häneen tulen jälleen. Hän avasi\nsilmänsä. -- Minä olen levoton, sanoi hän. -- Minä pelkään, että\nte ette enää rakasta minua. Se oli epäluulo, jonka vallassa hän ei\nhalunnut olla kauan. Niinpä hän ryhtyikin miesten kanssa kaikkiin\nselvittelyihin, mitä hän suinkin saattoi toivoa. -- Ymmärrän\nerehtyneeni, huudahti hän. -- Anteeksi! anteeksi minä olen varma\nteistä. Te ette puhu minulle mitään, mutta te todistatte paremmin\nkuin mikään, mitä voisitte sanoa. Niin niin, minä tunnustan sen:\nmilloinkaan ei ole niin voimakkaasti rakastettu. Mutta mitä! Te\nkiistelette minulta molemmat vakuuttamisen kunniaa! Ah! jos te vielä\nkäytte kilpasille, jos te liitätte kunnianhimon minun tappioni\ntuottamaan nautintoon, olen hukassa. Te olette molemmat voittajia,\nminä vain olen voitettu, mutta minä myyn teille voiton kalliista.\n\n\"'Vasta päivän sarastus lopetti tämän leikin. Hänen uskolliset,\nmiellyttävät palvelijansa astuivat huoneeseen, ne kaksi nuorta miestä\nnousivat vuoteesta ja kaksi vanhusta vei heidät taas kammioihin,\nmissä heitä säilytettiin hänen nautintojensa varalta. Hänkin nousi\nja näyttäytyi ensin tälle ihailevalle hoville yksinkertaisen\naamupuvun suloissa ja sitten kaikkein upeimpien korujen peittämänä.\nTämä yö oli kaunistanut häntä, se oli luonut eloa hänen hipiäänsä\nja ilmehikkyyttä hänen viehkeyteensä. Koko päivä oli vain tanssia,\nsoittoa, juhlapitoja, leikkejä, kävelyretkiä. Ja Anaïksen nähtiin\ntuon tuostakin katoavan ja kiiruhtavan lentämällä kahden nuoren\nsankarinsa luo. Vietettyään heidän seurassaan muutamia kallisarvoisia\nhetkiä hän palasi taas joukkoon, jonka oli jättänyt, kasvot kerta\nkerralta yhä kirkastuneempina. Vihdoin hän hävisi illan suussa\nkokonaan näkyvistä. Hän sulkeutui palatsiinsa, missä hän sanoi\ntahtovansa lähemmin tutustua niihin kuolemattomiin vankeihin, joiden\noli määrä ikuisesti elää hänen kanssaan. Hän kävi siis kaikissa tämän\nhuoneiston salaisimmissakin ja viehättävimmissäkin sopissa, joissa\nhän laski viisikymmentä ihmeen kaunista orjaa. Hän harhaili koko yön\nkammiosta kammioon ja sai kaikkialla aina erilaisia ja aina samoja\nkunnioituksen ja alttiuden osoituksia.\n\n\"'Näin vietti kuolematon Anaïs elämäänsä, väliin loistavissa\nhuvituksissa, väliin yksinäisissä nautinnoissa, komean seurueen\nihailemana, riemastuneen rakastajan hellimänä. Usein hän poistui\nlumolinnastaan mennäkseen johonkin maalaisluolaan. Kukkia näytti\nnousevan hänen askeleistaan, ja minne hän kulkikin, kaikkialla\ntarjoutui hänelle leikkien riemu.\n\n\"'Hän oli jo viipynyt yli viikon tässä onnen asunnossa, mutta hän\nei ollut vielä kertaakaan joutanut ajattelemaan, koska hän oli aina\nsuunniltaan ilosta. Hän oli nauttinut onnestaan sitä tajuamatta\nja tapaamatta ainoatakaan sellaista rauhallista hetkeä, jolloin\nsielu ikäänkuin tekee tiliä itselleen ja kuuntelee omaa ääntänsä\nintohimojen vaietessa.\n\n\"'Autuailla on niin voimakkaita nautintoja, että he pääsevät harvoin\nsellaiseen mielen vapauteen. Kiintyneinä erottamattomasti nykyisiin\nmenettävätkin he tästä syystä kaiken menneen muiston ja lakkaavat\nkokonaan huolehtimasta siitä, mitä he tunsivat ja rakastivat\nentisessä elämässään.\n\n\"'Mutta Anaïs, jonka henki oli tosiaankin filosofinen, oli kuluttanut\nmelkein koko elämänsä mietiskelyyn, olipa hän ulottanut ajatuksensa\npaljoa kauemmas kuin oli osattu odottaa oman onnensa nojaan jätetyltä\nnaiselta. Se ankara eristyneisyys, missä hänen miehensä oli häntä\npitänyt, soi hänelle vain tämän edun. Tämä hengen voima oli saanut\nhänet halveksimaan pelkoa, jonka vallassa hänen kohtalokumppaninsa\nolivat, ja kuolemaa, joka oli lopettava hänen vaivansa ja aloittava\nhänen autuutensa.\n\n\"'Näin selkeni hän vähitellen nautintojen päihtymyksestä ja sulkeutui\nyksinään johonkin palatsinsa huoneeseen. Hän vaipui suloisesti\nmiettimään entistä tilaansa ja nykyistä autuuttansa, eikä hän voinut\nolla heltymättä toveriensa onnettomuudesta: tajuaahan kukin perin\nhelposti kärsimykset, joita on itse kokenut. Anaïs ei kuitenkaan\njäänyt pelkän säälin rajoihin, vaan ottaen voimakkaammin osaa näiden\nkovaonnisten kohtaloon tunsi haluavansa auttaa heitä.\n\n\"'Hän käski siis erästä nuorukaista, joka kuului hänen seurueeseensa,\nlaittautumaan hänen entisen miehensä hahmoon, menemään hänen\nvaimolaansa, tekeytymään siellä isännäksi, karkottamaan hänet sieltä\nja jäämään sinne hänen sijaansa siksi kunnes hänet kutsuttaisiin\ntakaisin.\n\n\"'Käsky pantiin nopsasti täytäntöön. Nuorukainen halkoi ilmoja ja\nsaapui Ibrahamin vaimolan portille. Isäntä ei ollut itse kotona.\nLähetti koputtaa, kaikki avautuu hänelle. Eunukit vaipuvat hänen\njalkoihinsa. Hän kiiruhtaa huoneistoihin, missä Ibrahimin vaimoja\nsäilytetään lukon takana. Hän oli ohimennen siepannut avaimet\ntämän mustasukkaisuuden sankarin taskusta, tekeytyen hänelle\nnäkymättömäksi. Hän astuu sisään ja hämmästyttää heitä aluksi\nlempeällä ja herttaisella näöllään. Ja pian sen jälkeen hän\nhämmästyttää heitä innokkaalla touhullaan ja yritystensä nopeudella.\nKaikki saivat osansa hämmästyksestä, ja he olisivat pitäneet sitä\nunena, jos siinä olisi ollut vähemmän todellisuutta.\n\n\"'Sillä aikaa kun näitä uusia näytelmiä näytellään vaimolassa,\nkolkuttaa Ibrahim, huutaa nimeänsä, raivoaa ja karjuu. Monien\nvaikeuksien jälkeen hän pääsee sisään ja saattaa eunukkinsa\nrajattoman hämmennyksen valtaan. Hän loikkii eteenpäin pitkin\naskelin, mutta peräytyy ja putoaa kuin pilvistä nähdessään väärän\nIbrahimin, todellisen kuvansa, nauttivan kaikkia isännän vapauksia.\nHän huutaa apua. Hän käskee eunukkeja tappamaan tämän petturin,\nmutta häntä ei totella. Hänelle jää enää vain se oljenkorsi, että\nhän vetoaa vaimojensa tuomioon. Tunnissa oli väärä Ibrahim vietellyt\nkaikki tuomarinsa puolelleen. Toinen karkotetaan ja raahataan\nhäpeällisesti vaimolasta, ja hän olisi saanut tuhatkertaisen\nsurman, ellei hänen kilpailijansa olisi määrännyt säilyttämään\nhänen henkensä. Jäätyään näin taistelutantereen herraksi osoittihe\nuusi Ibrahim yhä selvemmin tapahtuneen vaalin arvoiseksi ja herätti\nyleistä ihastusta tähän asti tuntemattomilla ihmetöillä. -- Te ette\nole lainkaan Ibrahimin kaltainen, -- vakuuttivat naiset.\n\n\"'-- Sanokaa, sanokaa mieluummin, ettei se petturi ole minun\nkaltaiseni, puhui voittoisa Ibrahim. -- Mitä on minun sitten\ntekeminen, ollakseni teidän puolisonne, ellei se riitä, mitä minä\nteen?\n\n\"'-- Ah! me emme epäile hituistakaan, vakuuttivat naiset edelleen.\n-- Ellette olekaan Ibrahim, riittää meille, että olette niin hyvin\nansainnut olla Ibrahim. Teissähän on tänä yhtenä ainoana päivänä\nollut enemmän Ibrahimia kuin hänessä on ollut kymmenenä vuonna.\n\n\"'Lupaatte siis, jatkoi hän, -- asettua minun puolelleni sitä\nveijaria vastaan?\n\n\"'-- Älkää sitä epäilkökään, he puhuivat yhteen ääneen. -- Vannomme\nteille ikuista uskollisuutta. Meitähän on vain liiankin kauan vedetty\nnenästä. Se petturi ei lainkaan aavistanut meidän hyveellisyyttämme:\nhän aavisti vain oman heikkoutensa. Mehän näemme nyt selvästi,\netteivät miehet ole sentään sellaisia kuin hän: epäilemättä he ovat\nteidän kaltaisianne. Tietäisittepä, kuinka syvästi saatte meidät\nvihaamaan häntä!\n\n\"'-- Ah! minä tulen usein antamaan teille vihan syitä, virkkoi väärä\nIbrahim. -- Te ette tajua vielä kaikkea vääryyttä, mitä hän on teille\ntehnyt.\n\n\"'-- Me arvioimme hänen vääryyttään teidän kostonne suuruudesta,\nsanoivat he.\n\n\"'-- Olette oikeassa, lausui jumalainen mies. -- Olen mitannut\nsovituksen rikoksella. Olen hyvilläni, kun olette tyytyväisiä minun\nrankaisutapaani.\n\n\"'-- Mutta, jatkoivat naiset, -- jos se petturi palaa, mitä me sitten\nteemme?\n\n\"'-- Luullakseni hänen kävisi vaikeaksi pettää teitä, vastasi hän.\n-- Siitä toimesta, mikä minulla on teidän seurassanne, tuskin\nselviydytään viekkaudella. Sitä paitsi lähetän hänet niin pitkälle,\nettette enää kuule hänestä puhuttavankaan. Tästä hetkestä alkaen\npidän minä huolta teidän onnestanne. En tule olemaan lainkaan\nmustasukkainen. Minä osaan kyllä hankkia varmuuden uskollisuudestanne\ntuottamatta teille hankaluuksia. Minulla on kyllin hyvä ajatus\nansioistani uskoakseni, että pysytte minulle kuuliaisina. Ellette\nnoudata hyvettä kun on puhe minusta, niin kuka teidät sitten siihen\ntaivuttaisi? Tätä keskustelua riitti pitkälti hänen ja näiden\nvaimojen välillä, jotka enemmän hämmästyneinä molempien Ibrahimien\nerilaisuudesta kuin yhtäläisyydestä eivät edes joutaneet kyselemään\nniin moninaisten ihmeiden selitystä. Vihdoin palasi oikea aviomies\nepätoivoisena katsomaan heitä vielä kerran: hän tapasi koko talonsa\nriemun vallassa ja vaimonsa uskottomampina kuin koskaan. Sellaisessa\npaikassa ei ollut mustasukkaisella viipymistä: hän poistuikin\nraivoissaan. Ja hetkistä myöhemmin seurasi väärä Ibrahim häntä,\nkävi häneen käsiksi, viiletti häntä halki ilmojen ja heitti hänet\nneljänsadan peninkulman päähän sieltä.\n\n\"'Oi hyvät jumalat, mikä murhe valtasi naiset heidän rakkaan\nIbrahiminsa kadottua! Jo olivat heidän eunukkinsakin saaneet takaisin\nentisen luontaisen ankaruutensa. Koko talo kylpi kyynelissä. Joskus\nhe arvelivat kaikkea tapahtunutta vain unennäöksi. He tuijottivat\ntoisiinsa ja muistuttelivat toisilleen näiden outojen seikkailujen\npienimpiäkin yksityiskohtia. Vihdoin palasi taivaallinen Ibrahim yhä\nrakastettavampana. Naisista tuntui, ettei hänen matkansa ollut häntä\nlainkaan rasittanut. Uusi isäntä käyttäytyi niin eri tavalla kuin\nentinen, että se hämmästytti kaikkia naapureita. Hän erotti kaikki\neunukit ja päästi kenen tahansa taloonsa. Eikä hän edes sallinut\nnaistensa käyttää huntuja. Oli kummaa nähdä heitä kemuissa miesten\nseurassa, yhtä vapaina kuin nämäkin. Ibrahim ajatteli, ja syystä\nkyllä, etteivät maan tavat koskeneet sellaisia kansalaisia kuin hän.\nKuitenkaan hän ei kieltäytynyt mistään tuhlauksesta: hän hävitti\nsuunnattoman avokätisesti mustasukkaisen aviomiehen omaisuuden, niin\nettei tämä, kun hän kolmen vuoden kuluttua palasi niistä kaukaisista\nmaista, minne hänet oli lennätetty, löytänyt muuta kuin vaimonsa ja\nkolmekymmentäkuusi lasta.'\"\n\nPariisissa, 26 p. ensimmäistä Gemmadi-kuuta v. 1720.\n\n\n\n\n142. kirje.\n\nRica kirjoittaa Usbekille ------:een.\n\n\nTässä seuraa kirje, jonka eilen sain eräältä oppineelta mieheltä. Se\ntuntunee Sinusta aika omituiselta.\n\n    \"Hyvä herra!\n\n    \"Puoli vuotta sitten perin hyvin rikkaan sedän, joka jätti\n    minulle viisi-, kuusisataatuhatta livreä ja komeasti sisustetun\n    talon. On nautinto olla varoissaan silloin kun osaa niitä varoja\n    hyvin käyttää. Minä en ole lainkaan kunnianhimoinen eikä minulla\n    ole halua huvituksiinkaan. Oleskelen melkein aina työhuoneessani,\n    missä vietän oppineen miehen elämää. Sellaisessa paikassa viihtyy\n    kunnianarvoisan muinaisajan innokas ihailija.\n\n    \"Kun setä oli sulkenut silmänsä, olisin hyvin kernaasti\n    haudannut hänet muinaisten kreikkalaisten ja roomalaisten\n    käyttämin juhlamenoin, mutta minulla ei silloin vielä ollut\n    kyynelmaljakoita eikä uurnia eikä muinaisaikaisia lamppuja.\n\n    \"Sittemmin olen kyllä hankkinut runsaasti näitä kallisarvoisia\n    harvinaisuuksia. Muutamia päiviä sitten myin hopeisen\n    pöytäkalustoni ostaakseni savilampun, jota muuan stoalainen\n    filosofi oli käyttänyt. Olen luopunut kaikista peileistä,\n    joilla setäni oli peittänyt melkein kaikki huoneidensa seinät\n    saadakseni pienoisen hiukan rikkoutuneen kuvastimen, joka oli\n    muinoin palvellut Vergiliusta: minusta on ihastuttavaa nähdä\n    omat kasvoni heijastuneina Mantovan joutsenen piirteiden\n    paikalla. Eikä siinä kaikki. Olen ostanut sadalla louisd'orilla\n    viisi tai kuusi kuparirahaa, jotka olivat käytännössä\n    kaksituhatta vuotta sitten. Tietääkseni ei talossani ole nykyään\n    ainoatakaan huonekalua, joka ei olisi tehty ennen keisarikunnan\n    rappeutumista. Minulla on pienoinen huone täynnä hyvin arvokkaita\n    ja hyvin kalliita käsikirjoituksia. Vaikka turmelenkin näköni\n    lukiessani niitä, käytän kuitenkin niitä paljon mieluummin kuin\n    painettuja kappaleita, jotka eivät ole niin tarkkoja ja joita\n    kulkee kaikkien käsissä. Vaikka en juuri käy ulkona, on minulla\n    kuitenkin rajattoman intohimoinen halu tuntea kaikki ne vanhat\n    tiet, jotka olivat olemassa roomalaisten aikaan. Niinpä kulkee\n    muuankin sellainen aivan läheltä asuntoni ohitse: siitä on noin\n    tuhatkaksisataa vuotta, kun eräs Gallian prokonsuli sen laitatti.\n    Mennessäni maatalooni en jätä milloinkaan kulkematta sitä\n    pitkin, vaikka se onkin hyvin epämukava ja vaikka siitä tuleekin\n    yli peninkulman kierto. Mutta se minua raivostuttaa, että sen\n    varrelle on sinne ja tänne pystytetty puupylväitä osoittamaan\n    matkaa läheisiin kaupunkeihin. Olen vallan epätoivoissani\n    nähdessäni nämä kurjat merkit muinaisten peninkulmapatsaiden\n    tilalla. Varmastikin velvoitan perilliseni korjaamaan ne\n    entiseen kuntoonsa ja käsken heitä alistumaan niihin kulunkeihin\n    testamentissani. Jos Teillä on, hyvä herra, joku persialainen\n    käsikirjoitus, olisin hyvin iloinen, jos suvaitsisitte toimittaa\n    sen haltuuni. Minä maksan siitä niin paljon kuin vain haluatte\n    ja kaupanpäällisiksi annan Teille muutamia omia teoksiani, jotka\n    osoittanevat Teille, etten minäkään ole kirjallisen valtion\n    hyödytön jäsen. Niiden joukossa huomannette tutkimuksen, missä\n    minä todistan, että muinaisissa voittokulkueissa käytetty\n    seppele oli punottu tammenlehvistä eikä laakerista. Ihailunne\n    saavuttanee myös toinen teos, missä minä luotettavimpien\n    kreikkalaisten kirjailijain lausunnoista tehtyihin oppineihin\n    johtopäätelmiin nojaten osoitan, että Kambyses haavoittui\n    vasempaan eikä suinkaan oikeaan sääreen. Kolmannessa minä taas\n    todistan, että pieni otsa oli roomalaisten keskuudessa hyvin\n    suosittu kauneuden merkki. Lähetän myös Teille nelitaitteisen\n    niteen, joka sisältää Vergiliuksen _Aeneidin VI_. laulun erään\n    säkeen selityksen. Kaikki nämä teokset saatte kuitenkin vasta\n    muutaman päivän kuluttua. Tällä hetkellä tyydyn vain toimittamaan\n    Teille seuraavan, jonkun vanhan kreikkalaisen tarujenkokoilijan\n    muistiin merkitsemän katkelman, jota ei ole vielä julkaistu ja\n    jonka minä keksin erään kirjaston tomuisista kätköistä. Minä\n    jätän Teidät nyt erään tärkeän tehtävän takia, joka minulla on\n    paraillaan suoritettavana. Minun on näet korjattava entiselleen\n    muuan Plinius Luonnontutkijan kaunis kohta, jonka 5. vuosisadan\n    jäljentäjät ovat omituisesti vääntäneet. Minä olen, jne.\"\n\n\n_Erään vanhan tarun katkelma_.\n\nEräällä saarella Orkadien lähellä syntyi poikalapsi, jonka isä oli\nAiolos, tuulien jumala, ja äiti kaledonialainen luonnotar. Hänen\nsanotaan aivan itsestään oppineen laskemaan sormillaan ja jo neljän\nvuotiaana tunteneen metallit niin tarkoin, että kun hänen äitinsä\naikoi antaa hänelle messinkisormuksen kultasormuksen asemesta, keksi\nhän petoksen ja heitti lahjan maahan.\n\nHeti kun hän oli ehtinyt varttuneeseen ikään, neuvoi isä hänelle sen\nsalaisuuden, kuinka tuulet voidaan sulkea nahkasäkkiin: niitä hän\nsitten myyskenteli kaikille matkustajille. Mutta kun tavara ei ollut\noikein haluttua hänen kotimaassaan, lähti hän sieltä ja alkoi kiertää\nmaailmaa kumppaninaan sokea sattuman jumala.\n\nMatkoillaan hän kuuli, että Baeticassa kultaa kiilteli joka taholla.\nSilloin hän syöksymällä sinne. Hänet otti kuitenkin hyvin huonosti\nvastaan Saturnus, joka piti silloin valtaa. Mutta sitten kun\ntämä jumala oli poistunut maan päältä, keksi hän mennä kaikkiin\nkadunkulmiin ja huutaa siellä lakkaamatta kähein äänin: \"Baetican\nasukkaat! Te luulette olevanne rikkaita, koska teillä on kultaa ja\nhopeaa. Teidän erehdyksenne säälittää minua. Uskokaa minua: jättäkää\nkurjien metallien maa ja tulkaa mielikuvituksen valtakuntaan,\nmissä minä lupaan antaa teille rikkauksia, jotka teitä itseännekin\nhämmästyttävät,\" Samassa avasi hän suuren osan mukanaan tuomiaan\nnahkasäkkejä ja jakeli tavaraansa kaikille, jotka sitä vain halusivat.\n\nSeuraavana päivänä hän palasi samoihin katujenkulmiin ja huusi:\n\"Baetican asukkaat! Tahdotteko rikastua? Kuvitelkaa, että minä\nolen hyvin rikas ja että te olette myöskin hyvin rikkaita. Ajakaa\njoka aamu päähänne, että omaisuutenne on yön kuluessa paisunut\nkaksinkertaiseksi. Nouskaa sitten makuulta, ja jos teillä on\nvelkojia, menkää maksamaan heille sillä, mitä olette kuvitelleet ja\nkehottakaa heitäkin vuorostaan kuvittelemaan.\"\n\nMuutaman päivän kuluttua hän ilmestyi jälleen ja puhui tähän tapaan:\n\"Baetican asukkaat! Minä huomaan kyllä, ettei mielikuvituksenne\nole enää niin vilkas kuin ensi päivinä. Antakaa siis minun\nmielikuvitukseni ohjata teitä. Minä panen joka aamu silmienne eteen\nilmoitustaulun, josta tulee teidän rikkauksienne lähde. Te näette\nsiinä vain neljä sanaa, mutta ne sanat merkitsevät paljon, sillä ne\nmääräävät vaimojenne myötäjäiset, lastenne perinnöt, palvelijainne\nluvun. Ja mitä teihin tulee\", sanoi hän lähinnä seisoville, \"mitä\nteihin tulee, rakkaat lapseni -- minä voin puhutella teitä sillä\nnimellä, sillä olenhan minä teidät uudelleen synnyttänyt --\nratkaisee ilmoitustauluni vaunujenne komeuden, pitojenne loiston,\nrakastajattarienne luvun ja kalleuden.\"\n\nPäivän, parin kuluttua hän saapui kadunkulmaan aivan\nhengästyksissään. Ja vihan vimmoissa hän karjui: \"Baetican asukkaat.\nMinä neuvoin teitä kuvittelemaan, mutta minä näen, ettette sitä tee.\nNo niin: nyt minä käsken.\" Sen sanottuaan hän poistui nopeasti.\nMutta harkinta kutsui hänet samoja jälkiään takaisin. \"Olen kuullut,\nettä jotkut teidän joukostanne ovat kyllin inhoittavia pitääkseen\nsäilössään kultansa ja hopeansa. Menköön vielä hopea, mutta\nkulta... kulta! Ah! se se minua vasta kiukuttaa... Vannon kautta\npyhien säkkieni, että elleivät he tuo sitä minulle, minä rankaisen\nheitä ankarasti.\" Sitten hän lisäsi hyvin vakuuttavan näköisenä:\n\"Luuletteko minun pyytävän teiltä näitä kurjia metalleja pitääkseni\nne? Johan sekin todistaa täydellistä vilpittömyyttäni, että minä\npalautin niistä heti teille puolet, kun te jokin päivä sitten niitä\nminulle toitte.\"\n\nSeuraavana päivänä huomattiin hänet jo kaukaa ja kuultiin puhuvan\nviekoittelevan lempeällä ja imartelevalla äänellä: \"Baetican\nasukkaat! Minä olen kuullut osan aarteitanne olevan ulkomailla.\nPyydän teitä, toimittakaa ne minulle. Tekisitte minulle sillä suuren\nilon ja minä olisin teille siitä ikuisesti kiitollinen.\"\n\nAioloksen poika puhui ihmisille, joita ei juuri naurattanut.\nMutta nyt he eivät voineet olla hohottamatta. Siksipä hän menikin\nmatkoihinsa hyvin hämmentyneenä. Mutta rohkaisten mielensä hän\nuskalsi kuitenkin palata anelemaan: \"Minä tiedän teillä olevan\nkalliita kiviä. Jupiterin nimessä, luopukaa niistä! Mikään ei\nteitä niin köyhdytä kuin moiset tavarat. Luopukaa niistä, sanon\nminä. Ellette kykene sitä itse tekemään, hankin teille mainioita\nvälittäjiä. Kuinka suuret rikkaudet tulvivatkaan taskuihinne, jos\nvain teette niin kuin minä neuvon! Niin, minä lupaan teille kaikki,\nmitä on puhtainta pusseissani.\"\n\nVihdoin hän nousi lavalle ja puhui varmalla äänellä: \"Baetican\nasukkaat! Olen verrannut sitä onnellista tilaa, missä te nyt\nolette, siihen tilaan, missä näin teidät tänne tullessani, ja\nolen havainnut teidät rikkaimmaksi kansaksi maan päällä. Mutta\nkohottaaksenne varallisuutenne huippuunsa sallikaa minun ottaa puolet\nomaisuudestanne.\" Näin puhuttuaan Aioloksen poika katosi kerkein\nsiivin ja jätti kuulijansa kuvailemattoman hämmästyksen valtaan.\nSenpätähden hän palasikin seuraavana päivänä ja sanoi: \"Minä huomasin\neilisen puheeni olleen teille tavattoman vastenmielinen. No niin:\nolkaa kuin en minä olisi mitään puhunut. Puolethan on tottakin\nliikaa. On käytettävä toisia keinoja sen päämäärän saavuttamiseksi,\njonka olen viittonut. Kootkaamme rikkautemme samaan paikkaan. Sehän\nkäy helposti päinsä, sillä nehän eivät vaadi suurta tilaa.\" Niin\ntapahtui, ja heti katosi niistä kolmeneljäsosaa.\n\nPariisissa, 9 p. Chahban-kuuta v. 1720.\n\n\n\n\n143. kirje.\n\nRica kirjoittaa Nathanael Leville, juutalaiselle lääkärille,\nLivornoon.\n\n\nSinä kysyt, mitä minä ajattelen amulettien tehosta ja talismaanien\nvoimasta. Miksi käännyt siinä asiassa minun puoleeni? Sinä olet\njuutalainen ja minä olen muhamettilainen: sehän merkitsee, että me\nolemme molemmat hyvin herkkäuskoisia.\n\nMinä kuljetan aina mukanani yli kahtatuhatta pyhän Koraanin\nlauselmaa. Minä sidon käsivarsiini pieniä pusseja, joissa säilytän\nkirjoitettuina yli kahdensadan dervishin nimiä. Alin, Fatiman ja\nkaikkien puhtaiden nimet olen piilottanut yli kahteenkymmeneen pukuni\nkohtaan.\n\nKuitenkaan en väitä niidenkään olevan väärässä, jotka kieltävät\nerinäisiin sanoihin muka sisältyvän voiman. Meidän on paljon\nvaikeampi vastata heidän järkiperusteihinsa kuin heidän vastata\nmeidän kokemuksiimme.\n\nMinä kuljetan mukanani kaikkia näitä pyhiä lappuja pitkästä\ntottumuksesta, mukaantuakseni yleiseen käytäntöön. Olen sitä mieltä,\nettä ellei niillä ole enemmän voimaa kuin sormuksilla ja muilla\nkoruilla, jotka ovat hyvin yleisiä kaunistuskeinoja, ei niillä\nole vähemmänkään. Mutta Sinä panet koko luottamuksesi erinäisiin\nsalaperäisiin kirjaimiin, ja ilman sitä turvaa olisit alituisen pelon\nvallassa.\n\nIhmiset ovat hyvin onnettomia! He häilyvät lakkaamatta väärien\ntoiveiden ja naurettavan pelon vaiheilla. Ja nojaamatta järkeen he\nluovat itselleen hirviöitä, jotka heitä pelottavat, tai haavehaamuja,\njotka johtavat heitä harhaan.\n\nMitä luulet vaikuttavan määrättyjen kirjainten järjestämisen\nmäärätyllä tavalla? Minkä tenhon luulet niiden aseman muuttamisen\nhämmentävän? Mikä suhde niillä voi olla tuuliin, jotta ne\ntyynnyttäisivät myrskyjä, ja ruutiin, jotta ne voittaisivat sen\nvoiman? Ja missä yhteydessä ne ovat lääkärien mainitsemiin pahoihin\nruumiinnesteisiin ja tautien syihin, parantaakseen ihmisiä?\n\nKummallisinta on, että niiden, jotka vaivaavat järkeänsä saadakseen\nsen keksimään eräiden tapahtumien ja salaisten voimien yhteyden, on\nponnisteltava yhtä ankarasti ollakseen näkemättä niiden todellisia\nsyitä.\n\nSinä sanonet, että eräät taikavoimat ovat joskus tuottaneet voiton\ntaistelussa. Mutta minä sanon Sinulle, että Sinun täytyy olla\ntahallasi sokea, ellet jaksa nähdä maan laadussa, sotilaiden luvussa\nja urhoudessa ja johtajien kokemuksessa riittäviä syitä mainitun\ntuloksen saavuttamiseksi, tuloksen, jonka todelliset tekijät tahdot\njättää huomaamatta.\n\nMinä myönnän puolestani hetkiseksi, että on olemassa tenhovoimia.\nMyönnä Sinä puolestasi hetkiseksi, ettei niitä ole, sillä sehän ei\nole mahdotonta. Tämä myönnytys, jonka minulle teet, ei estä kahta\nsotajoukkoa tappelemasta: luuletko nyt tässä tapauksessa, ettei\nkumpikaan voi voittaa?\n\nUskotko Sinä niiden kohtalon jäävän epävarmaksi siihen asti kunnes\njoku näkymätön mahti tulee sen ratkaisemaan? Uskotko kaikkien iskujen\nmenneen hukkaan, kaiken harkinnan olleen turhan ja kaiken urhouden\njääneen hyödyttömäksi?\n\nOletko siinä käsityksessä, ettei kuolema, joka tällaisissa\ntilaisuuksissa vaanii ihmistä tuhansin tavoin, saata aiheuttaa\nmielissä sitä silmitöntä säikähdystä, jota Sinun on niin vaikea\nselittää? Luuletko, ettei sadantuhannen miehen armeijassa voi olla\nyhtään pelkuria? Oletko varma, ettei tämän yhden arkuus voi herättää\narkuutta toisessa ja ettei toinen, joka pakenee kolmannen luota, voi\npiankin saada tätä jättämään siihen paikkaan neljättä? Enempää ei\ntarvita, jotta voittamisen mahdollisuudet kieltävä epätoivo äkkiä\nvaltaisi koko sotajoukon ja valtaisi sitä helpommin, mitä lukuisampi\nse on.\n\nKaikki tietävät ja kaikki tajuavat, että ihmiset, niinkuin\nkaikki luontokappaleetkin, joiden alituisena huolena on itsensä\nsäilyttäminen, rakastavat intohimoisesti elämää. Tämä tiedetään\nyleisesti ja kuitenkin tutkitaan, miksi he jossakin erikoisessa\ntilaisuudessa pelkäävät sen menettämistä.\n\nVaikka kaikkien kansojen pyhät kirjat ovatkin täynnä tämän\npaanillisen eli yliluonnollisen kauhun esimerkkejä, en minä osaa\nkuvitella mitään niin tyhjänpäiväistä, koska, voidakseen olla\nvarma siitä, että vaikutus, jonka voivat aiheuttaa sadattuhannet\nluonnolliset syyt, on yliluonnollinen, täytyisi sitä ennen tutkia,\neikö mikään näistä syistä ole ollut toiminnassa. Mikä on mahdotonta.\n\nEn puhu Sinulle enempää tästä asiasta, Nathanael. Minusta nähden tämä\nkysymys ei ansaitse niin vakavaa pohdintaa.\n\nPariisissa, 20 p. Chalval-kuuta v. 1720.\n\nJk. Juuri kun olin päässyt edellisen kirjeen loppuun, kuulin\nkadulla huudettavan kaupaksi erään maaseutulääkärin pariisilaiselle\nlääkärille lähettämää kirjettä, sillä kaikkia joutavia täällä\npainatetaan, julkaistaan ja ostetaan. Luulen tekeväni taiten\nlähettäessäni vuorostani sen Sinulle, koska se tavallaan koskettelee\nkiistakysymystämme. Siinä on useita kohtia, joita minä en ymmärrä.\nMutta Sinähän lääkärinä tajunnet virkaveljiesi kieltä.\n\n\n_Maaseutulääkärin kirje pariisilaiselle lääkärille_.\n\nKaupungissamme oli tuonnoin sairas, joka ei ollut saanut unta\nkolmeenkymmeneenviiteen päivään. Hänen lääkärinsä määräsi hänelle\nopiumia. Mutta hän ei kyennyt sitä nauttimaan: vaikka hänellä oli jo\nmalja kädessään, epäröi hän enemmän kuin koskaan ennen. Viimein hän\nsanoi lääkärilleen: \"Hyvä herra, pyydän teiltä armoa vain huomiseen.\nTunnen erään miehen, joka ei harjoita lääkärin ammattia, mutta jolla\non huostassaan lukemattomia unilääkkeitä. Sallikaa minun kutsuttaa\nhänet tänne. Ja ellen minä nuku ensi yönä, lupaan uudelleen kääntyä\npuoleenne.\" Kun lääkäri oli poistunut, suljetutti sairas uutimet ja\nsanoi pikku palvelijalleen: \"Kas niin, meneppäs nyt herra Anisin luo\nja pyydä häntä puheilleni.\" Herra Anis saapuu. \"Hyvä herra Anis, minä\nolen kuolemaisillani. En voi nukkua. Olisikohan teillä varastossanne\nM. T. tai jonkun kunnianarvoisan jesuiittaisän kyhäämä hartauskirja,\njota ette ole saanut myydyksi, sillä useinhan ovat kavahdetuimmat\nlääkkeet parhaita?\"\n\n\"Hyvä herra\", vastasi kirjakauppias, \"minulla on isä Caussin'in _Pyhä\nTuomioistuin_, kuutena niteenä, ja se sopii varmaankin teille. Minä\nlähetän sen. Toivoakseni se tekee teille hyvää. Jos haluatte arvoisan\nisä Rodriguez'in, espanjalaisen jesuiitan, teokset, niin älkää\nolko niitä käyttämättä. Mutta uskokaa minua: pysykäämme vain isä\nCaussin'issa. Jumalan avulla toivon, että yksi ainoa isä Caussin'in\nlause tekee teihin saman vaikutuksen kuin kokonainen M. T:n lehti.\"\nSitten herra Anis poistui juostakseen hakemaan lääkettä myymälästään.\n_Pyhä Tuomioistuin_ saapuu. Siitä pudistetaan pöly. Sairaan poika,\nnuori koululainen, alkaa lukea. Hän koki vaikutuksen ensimmäisenä.\nToisella sivulla lausui hän enää sanat vain epäselvällä äänellä, ja\npian tunsi koko seurakin raukenevansa. Hetkistä myöhemmin kuorsasivat\nkaikki paitsi sairas, joka pitkällisten koettelemuksien jälkeen\nvihdoinkin vaipui unenhorrokseen.\n\nLääkäri saapuu varhain seuraavana aamuna. \"No, onko opiumiani\notettu?\" Hänelle ei vastata mitään: vaimo, tytär, pieni poika, kaikki\nsuunniltaan ilosta näyttävät hänelle isä Caussinia. Hän kysyy, mitä\nhe tarkoittavat. Hänelle sanotaan: \"Eläköön isä Caussin! Hänet täytyy\nlähettää sidottavaksi. Kuka olisi arvannut? Kuka olisi uskonut? Se\non ihme! Katsokaahan, hyvä herra, katsokaahan toki isä Caussinia:\ntämä nide sai isäni nukkumaan.\" Ja sitten hänelle selitettiin asia\nniinkuin se oli tapahtunut.\n\nLääkäri oli taidokas mies, täysin perehtynyt salatieteen ongelmoihin\nja sanojen ja henkien voimaan. Tämä esimerkki avasi hänen\nsilmänsä. Ja moninaisia mietittyään hän päätti muuttaa kokonaan\nlääkitsemistapansa. \"Tämä on hyvin merkillinen tapaus\", puheli hän.\n\"Nyt voin nojata kokemukseen. Täytyy vain jatkaa sitä pitemmälle. Ja\nmiksei sitten henki voisikin siirtää teokseensa samoja ominaisuuksia,\nmitä sillä on itsellään? Eikö sellaista tapahdu joka päivä? Ainakin\nmaksaa vaivan koettaa. Olen kyllästynyt apteekkareihin. Heidän\nsokerimehunsa, heidän virkistysjuomansa ja kaikki heidän galenolaiset\nrohtonsa tekevät lopun sairaista ja heidän terveydestään.\nMuuttakaamme siis järjestelmää. Koetelkaamme henkien voimaa.\" Tästä\najatuksesta lähtien hän laati uuden lääkejärjestelmän niinkuin saatte\nnähdä hänen käyttämistään tärkeimmistä lääkkeistä, joita tässä\nalempana esittelen.\n\n\n_Ulostava juoma_.\n\nOttakaa kolme lehteä Aristoteleen ajatusoppia kreikankielellä;\nkaksi lehteä jotakin tavallista tuikeampaa skolastisen jumaluusopin\ntutkimusta, niinkuin esim. rikkiviisasta Scotusta; neljä lehteä\nParacelsusta; yksi Avicennaa; kuusi Averroësta; kolme Porphyriosta;\nyhtä paljon Plotinosta; yhtä paljon Iamblikhosta. Antakaa niiden\nhautua yhdessä kaksikymmentäneljä tuntia ja nauttikaa sitten lääkettä\nneljä kertaa päivässä.\n\n\n_Voimakkaampaa ulostuslääkettä_.\n\nOttakaa kymmenen V. P:tä paavin J:ja koskevasta K:stä. Tislatkaa\nne vesipaahtimessa. Kaatakaa pisara siten syntyvää pistävänkitkerää\nnestettä lasilliseen tavallista vettä. Nielkää seos luottavaisesti.\n\n\n_Oksennusainetta_.\n\nOttakaa kuusi juhlapuhetta; kaksitoista hautauspuhetta, mitä tahansa,\nkunhan ei vain käytetä H. de N:n pitämiä; kokoelma uusia oopperoita;\nviisikymmentä romaania; kolmekymmentä uutta tieteellistä esitelmää.\nPankaa kaikki nämä keitinpulloon, uuttakaa niitä kaksi päivää ja\ntislatkaa ne sitten. Ellei tämä vielä riitä, neuvotaan seuraava.\n\n\n_Tehokkaampi oksennuslääke_.\n\nOttakaa arkki täplikästä paperia, joka on ollut jonkun R. J:n\nasiakirjakokoelman peitteenä. Hautokaa sitä kolme minuuttia.\nLämmittäkää lusikallinen tätä liuosta ja nielkää.\n\n\n_Sangen yksinkertainen keino parantaa hengenahdistusta_.\n\nLukekaa kaikki arvoisan isä Maimbourgin, entisen jesuiitan, teokset\nniin että pysähdytte vain jokaisen lausejakson lopussa, ja olette\nhuomaava hengityskyvyn vähitellen palaavan, teidän tarvitsematta\nuudistaa koetta.\n\n\n_Kuinka taidetaan itseänsä varjella syyhelmältä, ruvilta, rohtumilta\nja kupulataudilta_.\n\nOttakaa kolme Aristoteleen käsiteluokkaa, kaksi metafysiikan astetta,\nyksi ajatusmääritelmä, kuusi Chapelain'in säettä, yksi lause apotti\nde Saint-Cyran'in kirjeistä, kirjoittakaa kaikki nämä paperille,\nkäärikää se kokoon, kiinnittäkää nauhaan ja kantakaa kaulassanne.\n\n\n_Miraculum chimicum, de violenta fermentatione, cum fumo, igne et\nflamma_.\n\nMisce Quesnellianam infusionem, cum infusione Lallemaniana; fiat\nfermentatio cum magna vi, impetu et tonitru, acidis pugnantibus, et\ninvicem penetrantibus alcalinos sales: fiet evaporatio ardentium\nspirituum. Pone liquorem fermentatum in alambico: nihil inde\nextrahes, et nihil invenies, nisi caput mortuum.\n\n\n_Lenitivum_.\n\nRecipe Molinae anodini chartas duas; Escobaris relaxativi\npaginas sex; Vasquii emollientis folium unum: infunde in aquae\ncommunis libras iiij, ad consumptionem dimidiae partis colentur\net exprimantur; et, in expressione, dissolve Bauni detersivi et\nTamburini abluentis folia iij.\n\nFiat clyster.\n\n\n_In chlorosim, quam vulgus pallidos colores, aut febrim amatoriam,\nappellat_.\n\nRecipe Aretini figuras iv; R. Thomae Sanchii de matrimonio folio ij.\nInfundantur in aquae communis libras quinque.\n\nFiat ptisana aperiens.\n\nTällaisia rohtoja ryhtyi nyt lääkärimme käyttämään menestyksellä,\njonka voi helposti kuvitella. Hän ei tahtonut, selitti hän, viedä\npotilaitaan vararikkoon turvautumalla harvinaisiin lääkkeisiin\ntai suorastaan sellaisiin, joita on tuskin olemassakaan, niinkuin\nesim. omistuskirjeeseen, joka ei olisi ketään haukotuttanut, liian\nlyhyeen esipuheeseen, piispan itsensä sepittämään paimenkirjeeseen,\njansenistin halveksimaan tai jesuiitan ihailemaan jansenistiseen\nteokseen. Hän sanoi tällaisten lääkkeiden olevan omiansa edistämään\nvain puoskaroimista, jota kohtaan hän puolestaan tunsi voittamatonta\nvastenmielisyyttä.\n\n\n\n\n144. kirje.\n\nRica kirjoittaa Usbekille.\n\n\nKäydessäni joku päivä sitten eräässä maalaiskartanossa tapasin\nsiellä kaksi oppinutta, jotka ovat täällä suuressa maineessa. Heidän\nluonnonlaatunsa oli minusta ihmeellinen. Oikein arvosteltuna supistui\ntoisen keskustelu tähän: \"Mitä olen sanonut, on totta, koska minä\nolen sen sanonut.\" Toisen keskustelu kulki taas vastakkaista rataa:\n\"Mitä minä en ole sanonut, ei ole totta, koska minä en ole sitä\nsanonut.\"\n\nPidin paljon edellisestä. Sillä vaikka ihminen onkin itsepäinen, ei\nse tee minulle kerrassaan mitään. Mutta jos hän on hävytön, tekee\nminulle pahaa. Edellinen puolustaa mielipiteitään, siis sellaista,\nmikä kuuluu hänelle. Jälkimmäinen ahdistaa muiden mielipiteitä, siis\nsellaista, mikä on kaiken maailman omaa.\n\nOi rakas Usbek! Kuinka huonon palveluksen turhamaisuus tekeekään\nniille, joilla sitä on suurempi annos kuin ihminen välttämättä\ntarvitsee hengissä säilyäkseen! Sellaiset ihmiset haluavat muiden\nihailua vaikkapa olemalla vastenmielisiä. He pyrkivät muita ylemmäs,\nvaikka eivät pääse edes tasalle.\n\nTulkaa, vaatimattomat ihmiset, tulkaa syleilyyni! Teissä on elämän\nviehätys ja sulo. Te luulette, ettei teillä ole mitään. Mutta minä\nsanon teille, että teillä on kaikki. Te ajattelette, että ette\nnöyryytä ketään, mutta te nöyryytättekin koko maailman. Ja kun minä\nmielessäni vertaan teitä noihin öykkäreihin, joita näen kaikkialla,\nkukistan heidät korkeuksistansa ja paiskaan heidät teidän jalkoihinne.\n\nPariisissa, 22 p. Chahban-kuuta v. 1720.\n\n\n\n\n145. kirje.\n\nUsbek kirjoittaa ------:lle.\n\n\nÄlykkään miehen on tavallisesti hankala olla seuroissa. Hyvin harvat\nhenkilöt ovat hänen makuunsa. Häntä ikävystyttävät kaikki nuo monen\nmonet ihmiset, joita hän suvaitsee nimittää poroporvareiksi. Hänen on\nmahdotonta olla hiukan päästämättä vastenmielisyyttään näkyviin, mikä\ntaas tekee kaikista halveksituista hänen vihamiehiään.\n\nKoska hän on varma siitä, että hän voi miellyttää silloin kun hän\nvain tahtoo, ei hän huoli kovinkaan usein sitä tehdä.\n\nHän on taipuvainen arvosteluun, koska näkee enemmän asioita kuin muut\nja tajuaa ne paremmin.\n\nHän hävittää melkein aina omaisuutensa, koska hänen älykkyytensä\nhankkii hänelle siihen useampia keinoja.\n\nHän ei menesty yrityksissään, koska hän panee paljon uhkaan. Hänen\nnäkemyksensä, joka kantaa aina kauas, kuvailee hänelle päämääriä,\njotka ovat liian etäällä. Ottamattakaan lukuun sitä seikkaa, että hän\nsuunnitelmia tehdessään huomaa heikommin vaikeudet, jotka johtuvat\nulkonaisista olosuhteista, kuin apukeinot, jotka lähtevät hänestä\nitsestään ja joita hänellä on omassa varastossaan.\n\nHän lyö laimin pikku seikat, joista kuitenkin riippuu melkein\nkaikkien suurten yritysten onnistuminen.\n\nKeskinkertainen ihminen koettaa sitä vastoin hyötyä kaikesta:\nhän oivaltaa vallan hyvin, ettei hänen sovi menettää mitään\nhuolettomuuksiin.\n\nMaailman hyväksyminen tulee tavallisimmin keskinkertaisen ihmisen\nosaksi. On ihastuttavaa antaa hänelle: on hauskaa ottaa tuolta\ntoiselta. Silloin kun kateus hyökkää yhden kimppuun ja kun hänelle\nei anneta mitään anteeksi, toimitetaan kaikki toiselle hyvin päin:\nitserakkaus käy hänen puolustajakseen.\n\nMutta jos älykkäällä miehellä on yleensä näin paljon vastuksia, mitä\nsitten sanommekaan oppineiden kovasta asemasta?\n\nEn voi milloinkaan ajatella tätä asiaa muistamatta kirjettä, jonka\nmuuan oppinut kirjoitti eräälle ystävälleni. Se oli tällainen:\n\n    \"Hyvä herra!\n\n    \"Tarkastelen kaiket yöt kolmenkymmenen jalan kaukoputkilla\n    valtavia taivaankappaleita, jotka vyöryvät rataansa päittemme\n    yläpuolella. Ja milloin haluan levähtää, otan sirot\n    suurennuslasini ja tutkin jauhopunkkia tai koiperhosta.\n\n    \"En ole tosiaankaan rikas, eikä minulla ole muuta kuin yksi\n    huone. En uskalla siihenkään tehdä tulta, koska pidän siinä\n    lämpömittariani ja koska vieras lämpö saisi sen nousemaan. Viime\n    talvena olin kuolla viluun. Mutta vaikka lämpömittarini, joka\n    oli alimmissa asteissaan, huomautti minulle, että käteni olivat\n    jäätymäisillään, en ollut siitä tietävinänikään. Niinpä onkin\n    sitten lohdutuksenani tieto, että minulla on täsmällinen selko\n    pienimmistäkin viime vuonna sattuneista lämmön vaihteluista.\n\n    \"Seurustelen hyvin vähän. Ja kaikista niistä ihmisistä, joiden\n    pariin joudun, en tunne ainoatakaan. Mutta Tukholmassa on mies,\n    toinen Leipzigissä, kolmas Lontoossa, joita en ole milloinkaan\n    nähnyt ja joita en varmaan tule näkemäänkään, mutta joiden\n    kanssa olen niin ahkerassa kirjeenvaihdossa, etten päästä ohi\n    ainoatakaan postipäivää heille kirjoittamatta.\n\n    \"Mutta vaikka en tunnekaan ketään korttelissani, olen siinä\n    kuitenkin niin huonossa maineessa, että minun lienee lopulta\n    pakko poistua siitä. Viisi vuotta sitten haukkui minut pahan\n    päiväisesti muuan naapurineukko, joka väitti minun leikelleen\n    hänen koiransa kappaleiksi. Lähistössä asuvan teurastajan akka\n    sekaantui leikkiin, ja samalla kun edellinen huuteli minua\n    solvauksilla, kolhi jälkimmäinen minua kivillä, minua ynnä\n    tohtori ------:ä, joka oli seurassani ja joka sai niin ankaran\n    iskun otsaluuhunsa ja takaraivoonsa, että hänen, järkensä\n    asuinsija kärsi siitä kovin.\n\n    \"Siitä hetkestä lähtien on aina ollut itsestään selvää, että\n    milloin joku koira sattuu eksymään jonnekin kadun kaukaisempiin\n    osiin, se on kulkenut minun käsieni kautta. Muuan kunnon\n    porvarisrouva, jolta oli hukkunut piskuinen rakki, sellainen,\n    jota hän sanoo rakastaneensa enemmän kuin, lapsiaan, tuli\n    tässä joku päivä sitten pyörtymään huoneeseeni. Ja kun ei sitä\n    sittenkään löytynyt, haastoi hän minut käräjiin. Enpä luule\n    milloinkaan pääseväni eroon kaikkien näiden akkojen kiusallisesta\n    ilkeydestä, vaan he tulevat nähdäkseni aina kirkuvin äänin\n    rasittamaan minua jo kymmenen vuotta sitten kuolleiden\n    sieluttomien luontokappaleiden hautauspuheilla.\n\n                                           \"Minä olen, jne.\"\n\nKaikkia oppineita syytettiin muinoin noituudesta, sitä en lainkaan\nihmettele. Kukin puhui itsekseen: \"Minä olen kehittänyt luonnon\nlahjoittamat kyvyt niin pitkälle kuin niitä voi kehittää. Kuitenkin\nse ja se oppinut on minua joissakin suhteissa etevämpi. Siinä täytyy\nsiis olla jotakin pirunkonstia.\"\n\nNykyään, jolloin sellaiset syytökset ovat joutuneet huonoon huutoon,\non ryhdytty käyttämään toista keinoa: nykyään oppinut voi tuskin\nvälttää uskonnottomuuden tai kerettiläisyyden moitetta. Kansa voi\nhänet kyllä julistaa viattomaksi, mutta haava on isketty eikä\nse milloinkaan mene oikein, umpeen. Se jää ainaisesti hänelle\nkipeäksi kohdaksi. Kolmekymmentä vuotta myöhemmin saattaa vielä\nvastustaja sanoa hänelle vaatimattomasti: \"Jumala varjelkoon minua\nväittämästä, että se, mistä teitä syytetään, olisi totta. Mutta\nteidän on kuitenkin ollut pakko puolustautua.\" Näin käännetään hänen\npuolustuksensakin häntä vastaan.\n\nJos hän kirjoittaa historiaa ja jos hänen hengessään on jaloutta ja\nsydämessään suoruutta, toimitetaan hänelle tuhannet vainot. Häntä\nvastaan yllytetään tuomarit asiasta, joka on tapahtunut tuhat vuotta\nsitten. Ja hänen kynänsä tahdotaan kahlita, ellei sitä voida ostaa.\n\nHän on kuitenkin onnellisempi kuin ne halpamaiset miehet, jotka\nmyyvät rehellisyytensä kehnosta apurahasta, jotka, kun katsellaan\nkaikkia heidän petoksiaan yksitellen, saavat niistä tuskin ropoakaan\nkappaleesta, jotka kaatavat valtakuntien perustuslait, vähentävät\nyhden valtiomahdin oikeuksia ja lisäävät toisen, antavat ruhtinaille\nja ottavat kansoilta, palauttavat vanhentuneita oikeuksia voimaan,\nimartelevat heidän aikanaan suosittuja intohimoja ja valtaistuimella\nistuvia paheita ja johtavat jälkimaailmaa harhaan sitäkin\nkunnottomammalla tavalla kun sillä on vähemmän mahdollisuuksia kumota\nheidän todistuksensa.\n\nMutta siinä ei ole vielä kyllin, että tekijä on saanut pitää hyvänään\nkaikki solvaukset. Siinä ei ole vielä kyllin, että hän on saanut\nlakkaamattomalla levottomuudella ajatella teoksensa menestystä. Se\nilmestyy vihdoin, teos, josta hän on nähnyt niin paljon vaivaa. Se\ntoimittaa hänelle riitoja joka taholta. Ja kuinka niitä välttää?\nHänellä oli se ja se mielipide. Hän puolusti sitä kirjoituksissaan.\nHän ei tiennyt, että toinen oli kahdensadan peninkulman päässä\nhänestä puhunut aivan päinvastoin. Mutta kuitenkin syttyy sota.\n\nUskaltaisipa hän edes toivoa jonkinlaista arvonantoa! Ei! Korkeintaan\nkunnioittavat häntä ne, jotka harrastavat samaa tiedettä kuin\nhänkin. Filosofi halveksii perinpohjin miestä, jonka pää on täynnä\ntosiasioita. Ja toinen, jolla on hyvä muisti, pitää häntä taas\nhaaveilijana.\n\nNe taas, jotka kerskailevat kopeasta tietämättömyydestään,\nhaluaisivat upottaa koko ihmissuvun siihen samaan unohdukseen, mihin\nhe itsekin kerran vaipuvat.\n\nJos joltakin puuttuu se tai tämä kyky, korvaa hän tappionsa\nhalveksimalla sitä kykyä. Hän poistaa esteen, jonka hän tapasi\nansiokkuuden ja itsensä väliltä, ja luulee sitten olevansa miehen\ntasalla, jonka saavutuksia hän pelkää.\n\nJa kuitenkin täytyy hyvin monen ihmisen yhdistää epävarmaan\nmaineeseen nautintojen menetys ja terveyden hukka.\n\nPariisissa, 20 p. Chahban-kuuta v 1720.\n\n\n\n\n146. kirje.\n\nUsbek kirjoittaa Rhedille Venetsiaan.\n\n\nSiitä on jo pitkät ajat, kun rehellisyyden sanottiin olevan suuren\nministerin sielu.\n\nYksityishenkilölle on tavallaan eduksikin se huomaamattomuus, missä\nhän elää. Hän pilaa maineensa vain muutamain ihmisten tieten. Muilta\nhän on suojassa. Mutta ministerillä, joka rikkoo rehellisyyttä\nvastaan, on yhtä monta todistajaa, yhtä monta tuomaria kuin\nhallittavaa.\n\nRohkenisinko sen sanoa? Suurin paha, minkä epärehellinen ministeri\ntekee, ei ole suinkaan siinä, että hän vahingoittaa ruhtinasta ja\ntuottaa kansalleen häviötä. Toinen paha on minun nähdäkseni tuhat\nkertaa vaarallisempi: se huono esimerkki, jota hän näyttää.\n\nSinähän tiedät minun kauan matkustelleen Intiassa. Siellä näin\nministerin antaman huonon esimerkin hetkessä turmelevan luonnostaan\njalomielisen kansan halvimmasta alamaisesta korkeimpiin mahtimiehiin\nasti. Siellä näin kokonaisen kansan, jonka keskuudessa oli\nylevämielisyyttä, rehellisyyttä, vilpittömyyttä ja luotettavuutta\nkaikkina aikoina pidetty ikäänkuin ihmisen synnynnäisinä\nominaisuuksina, yht'äkkiä muuttuvan kansoista kehnoimmaksi. Näin\ntaudin tarttuvan ja tuhoavan ruumiin terveimmätkin jäsenet. Näin\nkunnollisinten miesten tekevän halpamaisimpia tekoja, loukkaavan\nelämänsä kaikissa tiloissa oikeuden ensimmäisiä periaatteita sen\npätemättömän tekosyyn varjolla, että niitä ensin oli loukattu heidän\nvahingokseen.\n\nHe nimittivät inhoittavia lakeja kaikkein kurjimpien tekojen turvaksi\nja sanoivat vääryyttä ja petollisuutta hädän pakoksi.\n\nMinä näin lupausten kunniaa häväistävän, pyhimpiä sopimuksia\nrikottavan, kaikkia perhelakeja pilkattavan. Näin ahnaiden\nvelallisten, jotka ylpeilivät röyhkeästä köyhyydestään,\njotka toimivat lakien raivon ja ajan ankaruuden kunnottomina\nvälikappaleina, teeskentelevän maksua sitä suorittamatta, ja näin\nheidän suuntaavan puukon kohti hyväntekijäinsä povea.\n\nNäin toisten vielä kunnottomampien ostavan melkein ilmaiseksi tai\nparemmin sanoen kokoovan maasta tammenlehtiä korvatakseen niillä\nleskien ja orpojen välttämättömät tarpeet.\n\nNäin kaikissa sydämissä äkkiä syttyvän sammuttamattoman rikkauden\njanon. Minä näin hetkessä muodostuvan kamalan rikastumisen\nsalaliiton, ei rikastumisen rehellisellä työllä ja kunniallisella\nahkeruudella, vaan ruhtinaan, valtion ja kansalaistoverien\nvararikolla.\n\nNäin kunniallisen kansalaisen käyvän näinä onnettomina aikoina\nnukkumaan vain tämä ajatus mielessä: \"Tänään panin yhden perheen\npuille paljaille. Huomenna panen toisen.\"\n\nMuuan toinen sanoi: \"Minä lähden tästä mukanani eräs musta mies,\njolla on kirjoitusneuvot kädessä ja terävä rauta korvan takana,\nottamaan hengiltä kaikki ne, joille olen velkaa.\"\n\nKolmas puheli: \"Huomaanpa asiani vähitellen järjestyvän. On kyllä\ntotta, että kun minä kolme päivää sitten kävin suorittamassa erään\nmaksun, jätin kokonaisen perheen kyyneliin, hävitin kahden kunnon\ntytön myötäjäiset ja tein pienen pojan kasvatuksen mahdottomaksi. Isä\nkuolee siihen suruun ja äiti kuihtuu kärsimyksistä. Mutta olen tehnyt\nvain sellaista, minkä laki sallii.\"\n\nOnko enää suurempaa rikosta kuin se, minkä tekee ministeri\nturmellessaan kokonaisen kansan tavat, alentaessaan jaloimmatkin\nsielut, himmentäessään arvoasemien loiston, saastuttaessaan hyveen ja\nsyöstessään korkeimmankin sukuperän yleisen halveksunnan saaliiksi!\n\nMitä jälkimaailma on sanova silloin kun sen täytyy punastua isiensä\nhäpeästä? Mitä sanoo kasvava kansa verratessaan esivanhempainsa\nrautaa niiden kultaan, joilta se on välittömästi saanut elämän?\nEn epäile aatelisten poistavan vaakunakilvistään kelvotonta\nylhäisyysasteikkoa, joka tuottaa heille häpeää, ja jättävän nykyistä\nsukupolvea siihen innoittavaan alennukseen, johon se on omasta\nehdostaan joutunut.\n\nPariisissa, 11 p. Rhamazan-kuuta v. 1720.\n\n\n\n\n147. kirje.\n\nSuureunukki kirjoittaa Usbekille Pariisiin.\n\n\nAsiat ovat nyt kehittyneet asteelle, jota on enää mahdoton sietää.\nVaimosi ovat alkaneet kuvitella, että lähtösi on tehnyt heidät\nkokonaan vapaiksi rangaistuksesta. Täällä tapahtuu kauheita. Vapisen\nitsekin sitä julmaa kertomusta, mikä minun on Sinulle esitettävä.\n\nMennessään joku päivä sitten moskeijaan pudotti Zelis huntunsa ja\nnäyttäytyi melkein peittämättömin kasvoin koko kansalle.\n\nZachin tapasin makaamasta erään orjattarensa kanssa, vaikka sellainen\non ankarasti kielletty vaimolan laeissa.\n\nMaailman ihmeellisin sattuma toi käsiini kirjeen, jonka lähetän\nSinulle. En ole millään saanut selkoa, kenelle se oli aiottu.\n\nEilen illalla keksittiin eräs nuori poika vaimolan puutarhasta, mutta\npääsi pakenemaan muurin yli.\n\nLisää siihen kaikki sellainen, mikä ei ole tullut tietooni. Sinua\npetetään varmasti. Odotan käskyjäsi, ja aina siihen onnelliseen\nhetkeen asti, jolloin ne saan, olen elävä kuolettavassa tuskassa.\nMutta ellet jätä kaikkia näitä naisia minun valtaani, en vastaa\nSinulle ainoastakaan, ja minulla tulee olemaan joka päivä yhtä\nsurullisia uutisia Sinulle kerrottavana.\n\nIspahanilaisessa vaimolassa, 1 p. Rhegeb-kuuta v. 1717.\n\n\n\n\n148. kirje.\n\nUsbek kirjoittaa ylieunukille ispahanilaiseen vaimolaan.\n\n\nTämä kirje antaa Teille rajattoman vallan koko palatsissa. Käskekää\nsiinä yhtäläisesti kuin minä. Kulkekoot pelko ja kauhu mukananne.\nRientäkää viemään huoneistosta huoneistoon rangaistuksia ja\nkurituksia. Eläkööt kaikki säikähdyksen valloissa. Puhjetkoot\nkaikki kyyneliin edessänne. Kuulustelkaa koko vaimolaa. Alkakaa\norjista. Älkää säästäkö rakkauttani. Saakoot kaikki kokea pelottavan\ntuomionne. Vetäkää päivän valoon kätketyimmätkin salaisuudet.\nPuhdistakaa se saastainen paikka ja palauttakaa sinne kaikonnut\nhyve. Sillä tästä hetkestä alkaen lasken hartioillenne pienimmätkin\nhairahdukset, mitä siinä sattuu. Epäilen sieppaamanne kirjeen olleen\ntarkoitetun Zeliille. Tutkikaa sitä asiaa ilveksen silmin.\n\n------:ssä, 11 p. Zilhageh-kuuta v. 1718.\n\n\n\n\n149. kirje.\n\nNarsit kirjoittaa Usbekille Pariisiin.\n\n\nSuureunukki on kuollut, mahtava herra. Kun minä olen vanhin\norjistasi, olen astunut hänen paikalleen siksi kunnes olet\nilmoittanut, kehen suvaitset luoda katseesi.\n\nKaksi päivää hänen kuolemansa jälkeen tuotiin minulle muuan\nkirjeesi, joka oli hänelle osoitettu. Varoin visusti sitä avaamasta.\nKunnioittavasti käärin sen verhoon ja panin sen säilyyn siihen asti\nkunnes olet ilmoittanut minulle pyhän tahtosi.\n\nEilen tuli muuan orja keskellä yötä sanomaan minulle, että hän oli\nnähnyt erään nuoren miehen vaimolassa. Minä nousin, tutkin asiaa ja\nhavaitsin, että se näky oli harhanäky.\n\nSuutelen jalkojasi, ylevä herra ja pyydän Sinua luottamaan minun\nintooni, kokemukseeni ja vanhuuteeni.\n\nIspahanilaisessa vaimolassa, 5 p. ensimmäistä Gemmadi-kuuta v. 1718.\n\n\n\n\n150. kirje.\n\nUsbek kirjoittaa Narsitille ispahanilaiseen vaimolaan.\n\n\nTeitä onnetonta! Teillä on käsissänne kirjeitä, jotka sisältävät\nkiireellisiä ja ankaroita määräyksiä. Pieninkin viivytys saattaa\nminut epätoivoon. Ja Te pysytte rauhallisena turhan tekosyyn varjolla.\n\nTapahtuu kauheita asioita. Ehkäpä ansaitsee puolet orjistani\nkuoleman. Lähetän Teille kirjeen, jonka ylieunukki kirjoitti minulle\nsiitä ennen kuolemaansa. Jos olisitte avannut käärön, joka oli\nhänelle osoitettu, olisitte löytänyt siitä verisiä käskyjä. Lukekaa\nne siis, ne käskyt. Olette tuhon oma, ellette pane niitä täytäntöön.\n\n------:ssä, 25 p. Chalval-kuuta v. 1718.\n\n\n\n\n151. kirje.\n\nSolim kirjoittaa Usbekille Pariisiin.\n\n\nJos vaikenisin pitemmältä, olisin yhtä syyllinen kuin kaikki ne\nrikolliset, joita vaimolassasi on.\n\nMinä olin suureunukin, luotettavimman orjasi, uskottu. Nähdessään\nloppunsa lähestyvän hän kutsutti minut luokseen ja sanoi minulle\nnämä sanat: \"Minä kuolen. Mutta ainoa suru, mikä minulla on elämästä\neritessäni, tulee siitä, että viimeisten katseitteni on pakko nähdä\nisäntäni vaimot rikollisina. Varjelkoon häntä taivas kaikista niistä\nonnettomuuksista, joita minä aavistan! Tulkoon kuolemani jälkeen\nuhkaava varjoni teroittamaan niille pettureille velvollisuuden\nkäskyjä ja pelottamaan heitä yhä! Tässä ovat näiden kauhistuttavien\nkammioiden avaimet. Vie ne mustien orjien vanhimmalle. Mutta ellei\nhän minun kuoltuani ole kyllin valpas, niin muista ilmoittaa asiasta\nisännälleni.\" Näin puhuttuaan hän veti viimeisen henkäyksensä\nsylissäni.\n\nMinä tiedän, mitä hän vähää ennen kuolemaansa kirjoitti Sinulle\nvaimojesi käytöksestä. Palatsissa on tälläkin hetkellä kirje,\njoka olisi tuonut kauhun mukanaan, jos se olisi avattu. Myöhemmin\nlähettämäsi siepattiin kolmen peninkulman päässä täältä. En ymmärrä,\nmitä tämä oikein on: kaikki käy onnettomasti.\n\nSillä välin eivät vaimosi huoli enää lainkaan hillitä itseään.\nSuureunukin kuoltua näyttää kaikki olevan heille luvallista. Roxane\nyksinään on pysynyt velvollisuuden polulla ja noudattanut kainouden\nvaatimuksia. Tavat höltyvät ilmeisesti päivä päivältä. Vaimojesi\nkasvoilla ei näy enää sitä lujaa ja ankaraa hyveellisyyttä, joka\nniillä vallitsi ennen. Näihin asuntoihin levinnyt uusi iloisuus\non minun mielestäni pettämätön jonkin uuden tyydytyksen todistus.\nKaikkein pienimmissäkin seikoissa huomaan tähän asti tuntemattomia\nvapauksia. Vieläpä orjatkin suorittavat velvollisuutensa ja\nnoudattavat sääntöjänsä niin leväperäisesti, että minä olen aivan\nhämmästyksissäni. Heissä ei ole enää sitä tulista intoa Sinua\npalvelemaan, joka ennen näytti elähyttävän koko palatsia.\n\nVaimosi olivat viikon maalla, eräässä syrjäisimmässä talossasi. Nyt\nkerrotaan, että orja, joka sitä hoitaa, oli lahjottu, niin että hän\npäivää ennen heidän saapumistaan oli kätkenyt kaksi miestä komeimman\nhuoneen seinässä olevaan kivikomeroon, mistä he sitten ilmestyivät\nillalla meidän poistuttuamme. Vanha eunukki, joka on nykyään\npäämiehenämme, on hölmö, jolle voi uskottaa mitä tahtoo.\n\nMinua kuohuttaa kostonhaluinen viha tuollaista petollisuutta kohtaan.\nJa jos taivas soisi Sinun palvelustasi edistääksensä sen, että Sinä\nkatsoisit minut kelvolliseksi hallitsemaan, lupaisin minä vaimojesi\nolevan ainakin uskollisia, elleivät he olisikaan hyveellisiä.\n\nIspahanin vaimolassa, 6 p. ensimmäistä Rebiab-kuuta v. 1719.\n\n\n\n\n152. kirje.\n\nNarsit kirjoittaa Usbekille Pariisiin.\n\n\nRoxane ja Zelis ovat tahtoneet päästä maalle. En ole luullut pitävän\nsitä heiltä kieltää. Onnellinen Usbek! Sinulla on uskollisia vaimoja\nja valppaita orjia. Minä olen käskijänä paikassa, minkä hyve näyttää\nvalinneen suojakseen. Luota siihen, ettei siellä tapahdu mitään, mitä\nsilmäsi eivät voisi sietää.\n\nOn kuitenkin sattunut muuan onnettomuus, joka murtaa mieltäni. Eräät\nhiljattain Ispahaniin saapuneet armenialaiset kauppiaat toivat\nmukanaan kirjeen, jonka Sinä olit minulle lähettänyt. Toimitin orjan\nsitä noutamaan. Mutta paluumatkalla hän joutui varkaiden käsiin, niin\nettä kirjekin hukkui. Kirjoita siis minulle kiireesti, sillä minun\nymmärtääkseni on Sinulla tapahtuneen vaihdoksen johdosta tärkeitä\nasioita minulle ilmoitettavana.\n\nFatmen palatsissa, 6 p. ensimmäistä Rebiab-kuuta v. 1719.\n\n\n\n\n153. kirje.\n\nUsbek kirjoittaa Solimille Ispahanin vaimolaan.\n\n\nMinä panen raudan käteesi. Minä uskon Sinulle sen, mikä tällä\nhetkellä on minulle kalleinta maailmassa: kostoni. Astu uuteen\ntoimeesi, mutta älä ota mukaasi sydäntä tai sääliä. Kirjoitan\nvaimoilleni ja käsken heitä tottelemaan Sinua sokeasti. Niin\nmoninaisten rikosten hämmentäminä he kaatuvat maahan katseistasi.\nSinun täytyy palauttaa minulle onneni ja rauhani. Tee vaimolani\nsamanlaiseksi kuin se oli lähtiessäni. Mutta aloita rankaisemalla.\nTuhoa syylliset ja pane vapisemaan ne, jotka aikovat syyllisiksi\ntulla. Mitä hyvitystä voitkaan toivoa isännältäsi niin erinomaisista\npalveluksistasi! Riippuu vain itsestäsi, kohoatko säätyäsi ylemmäs\nja saatko suurempia palkintoja kuin olet milloinkaan osannut\nkuvitellakaan.\n\nPariisissa, 4 p. Chahban-kuuta v. 1719.\n\n\n\n\n154. kirje.\n\nUsbek kirjoittaa vaimoilleen Ispahanin palatsiin.\n\n\nOlkoon tämä kirje kuin ukonvaaja, joka iskee jyrinän ja myrskyn\npauhatessa! Solim on ylieunukkinne, ei teitä vartioidakseen, vaan\nrangaistakseen. Koko palatsi vaipukoon hänen edessään maahan. Hän\non tuomitseva teidän entiset tekonne ja vast'edes hän on pitävä\nteitä niin ankarassa ikeessä, että kaipaatte vapauttanne, ellette\nkaipaakaan hyvettänne.\n\nPariisissa, 4 p. Chahban-kuuta v. 1719.\n\n\n\n\n155. kirje.\n\nUsbek kirjoittaa Nessirille Ispahaniin.\n\n\nOnnellinen se, ken tajuaa hiljaisen ja tyynen elämän arvon ja\nviihdyttää sydäntänsä perheensä keskellä, tuntematta muuta maata kuin\nsen, joka on nähnyt hänen syntyvän!\n\nElän nykyään armottomassa ilmanalassa, lähellä kaikkea sellaista,\nmikä minua tuskastuttaa, kaukana kaikesta, mikä minua viehättää.\nSynkkä murhe valtaa minut. Minä vaivun kauhistavaan alakuloisuuteen.\nOn kuin menehtyisin, enkä ole oma itseni muulloin kuin villin\nmustasukkaisuuden syttyessä poveeni ja puhaltaessa sieluuni pelon,\nepäluulon, vihan ja kaipauksen.\n\nSinä tunnet minut, Nessir. Sinä olet aina katsellut sydämeeni kuin\nomaan sydämeesi. Säälisit minua, jos tietäisit surkean tilani.\nJoskus saan odottaa kokonaista kuusi kuukautta tietoja vaimolasta.\nMinä luen kaikki kuluvat hetket: kärsimättömyyteni pitentää ne aina.\nJa kun sitten se niin kiihkeästi odotettu on saapumassa, tapahtuu\nsydämessäni äkillinen kumous. Käteni vapisee avatessaan kohtalokasta\nkirjettä. Levottomuutta, joka sai minut epätoivoon, pidän nyt\nonnellisimpana tilana, missä voin olla, ja pelkään, että minut\nherättää siitä julmempi isku kuin tuhatkertainen kuolema.\n\nMutta mitä syitä minulla lie ollutkin isänmaastani lähtemiseen ja\nvaikka saankin kiittää pakoa henkeni säilymisestä, en minä voi\nenää, Nessir, jäädä tähän kauheaan maanpakoon. Sillä enkö kuitenkin\nkuolisi mielihaikeuteni kalvamana? Olen tuhannet kerrat hoputtanut\nRicaa lähtemään tästä muukalaisesta maasta. Mutta hän vastustaa\nkaikkia minun päätöksiäni. Hän sitoo minut tänne tuhansin tekosyin.\nHän näyttää unohtaneen isänmaansa. Tai paremmin sanoen: hän näyttää\nunohtaneen minut, niin vähän hän välittää minun ikävästäni.\n\nMinua onnetonta! Kaipaan takaisin isänmaahani ehkäpä vain tullakseni\nyhä onnettomammaksi! Mitä siellä tekisinkään? Veisinhän vain pääni\nvihollisteni käsiin. Eikä siinä kaikki. Minä menen vaimolaani.\nMinun täytyy vaatia tiliä siitä tuhoisasta ajasta, minkä olen ollut\npoissa. Ja jos löytäisin syyllisiä, miten minun silloin kävisi? Ja\njos vain pelkkä sellainen ajatuskin minua kauhistuttaa näin kaukaa,\nmitä sitten kun se minun paikalle tultuani käy todellisemmaksi?\nMiten silloin käy, jos minun täytyy nähdä, jos minun täytyy kuulla\nsellaista, minkä pelkkä kuvittelukin jo minua hirvittää? Miten\nsilloin käy, jos niiden rangaistusten, jotka minä itse määrään,\ntäytyy olla minun nöyryytykseni ja epätoivoni ikuisia todistuksia?\n\nMinun on sulkeuduttava muurien suojaan, jotka ovat minulle\nkauheampia kuin niiden kätkössä vartioiduille naisille. Vien sinne\nkaikki epäluuloni. Heidän hätäilevä touhunsa ei voi vähentää niitä\nhituistakaan. Vuoteessani, heidän sylissänsä nautin vain omasta\nlevottomuudestani. Niin vähän mietiskelyyn soveltuvalla hetkellä\nkeksii mustasukkaisuuteni kyllä siihen tilaisuutta. Ihmissuvun\nkelvoton roju, kurjat orjat, joiden sydän on ollut aina suljettu\nkaikilta lemmentunteilta, te ette enää valittaisi asemaanne, jos\ntietäisitte minun asemani onnettomuuden.\n\nPariisissa, 4 p. Chahban-kuuta v. 1719.\n\n\n\n\n156. kirje.\n\nRoxane kirjoittaa Usbekille Pariisiin.\n\n\nKauhu, yö ja pelko vallitsevat vaimolassa. Hirvittävä suru ympäröi\nsitä. Tiikeri purkaa siellä joka hetki raivoansa. Hän on kiduttanut\nkahta valkeata eunukkia, jotka ovat kuitenkin tunnustaneet vain\noman viattomuutensa. Hän on myynyt osan orjattariamme ja pakottanut\nmeidän vaihtamaan keskenämme niitä, mitkä ovat meille jääneet.\nZachia ja Zelistä on huoneessaan, yön pimeydessä, kohdeltu\nhäpeällisellä tavalla: se pyhyydenraiskaaja ei ole pelännyt käydä\nheihin inhoittavilla käsillään. Hän pitää meitä kaikkia suljettuina\nhuoneisiimme, ja vaikka me olemmekin siellä yksinämme, pakottaa hän\nkuitenkin meidät elämään hunnutettuina. Me emme saa enää toisillemme\npuhuakaan. Rikosta olisi jo toisillemme kirjoittaminen. Meillä ei ole\nenää muuta vapaata kuin kyyneleet.\n\nJoukko uusia eunukkeja on tullut vaimolaan, missä he piirittävät\nmeitä yöt ja päivät. Heidän teeskennelty tai todellinen epäluulonsa\nkeskeyttää lakkaamatta unemme. Minua lohduttaa vain se tietoisuus,\nettei tätä tällaista kestä kauan ja että nämä tuskat päättyvät\nelämäni mukana. Ja se ei tule olemaan pitkä, julma Usbek! Minä en ole\nantava Sinulle aikaa lopettaa kaikkia näitä häpäiseviä loukkauksia.\n\nIspahanin palatsissa, 2 p. Maharram-kuuta v. 1720.\n\n\n\n\n157. kirje.\n\nZachi kirjoittaa Usbekille Pariisiin.\n\n\nOi taivas! Raakalainen on loukannut minua jo rankaisutavallaan!\nHän on tuominnut minulle kurituksen, joka alkaa kauhistuttamalla\nkainoutta, kurituksen, jonka tuottama nöyryytys on rajaton,\nkurituksen, joka palauttaa ihmisen niin sanoakseni takaisin\nlapsuuteen.\n\nSieluni, joka ensin masentui kokonaan häpeän painosta, tuli jälleen\ntuntoihinsa ja alkoi raivostua, kun huutoni kaiuttivat asuntoni\nholveja. Minun kuultiin anovan armoa ihmisistä kurjimmalta ja\nvetoavan hänen sääliinsä sitä mukaa mitä armottomammaksi hän kävi.\n\nSiitä ajasta alkaen hänen julkea ja orjamainen sielunsa on noussut\nminun sieluni murheeksi. Hänen läsnäolonsa, hänen katseensa, hänen\nsanansa, kaikki onnettomuudet rasittavat minua. Kun olen yksin, on\nminulla ainakin lohdutuksenani kyynelöiminen. Mutta kun hän ilmestyy\nnäkyviini, valtaa minut raivo. Huomaan sen voittamattomaksi ja vaivun\nepätoivoon.\n\nSe tiikeri uskaltaa sanoa Sinua kaikkien näiden raakamaisuuksien\naiheuttajaksi. Hän tahtoi riistää minulta rakkautenikin ja saastuttaa\njopa sydämeni tunteet. Kun hän kuulteni lausuu nimen, jota minä\nrakastan, en osaa enää valittaakaan: voin enää vain kuolla.\n\nOlen kestänyt poissaolosi ja olen pitänyt rakkauteni eheänä\nrakkauteni voimalla. Yöt, päivät, hetket, kaikki on ollut Sinua\nvarten. Olin ylpeäkin rakkaudestani, ja rakkautesi hankki minulle\ntäällä kunnioitusta. Mutta nyt... Ei, en jaksa enää kestää\nnöyryytystä, mihin minut on syösty. Jos olen viaton, palaa minua\nrakastamaan. Palaa, jos minä olen syyllinen, niin saan vetää\nviimeisen henkäykseni Sinun jalkojesi juuressa.\n\nIspahanin palatsissa, 2 p. Maharram-kuuta v. 1720.\n\n\n\n\n158. kirje.\n\nZelis kirjoittaa Usbekille Pariisiin.\n\n\nTuhannen peninkulman päässä minusta tuomitsette minut syylliseksi!\nTuhannen peninkulman takaa rankaisette minua!\n\nSilloin kun raakalaismainen eunukki nostaa minua vastaan saastaiset\nkätensä, toimii hän Teidän käskystänne. Hirmuvaltias minua\nhäpeällisesti loukkaa, eikä se, joka hirmuvaltaa harjoittaa.\n\nTe voitte aivan mielenne mukaan lisätä kidutuksianne. Sydämeni on\nollut levossa siitä lähtien kun se ei enää ole voinut Teitä rakastaa.\nSielunne alentuu ja Te muututte julmaksi. Olkaa varma siitä, että\nonnellista ei Teistä ainakaan tule. Hyvästi.\n\nIspahanin palatsissa, 2 p. Maharram-kuuta v. 1720.\n\n\n\n\n159. kirje.\n\nSolim kirjoittaa Usbekille Pariisin.\n\n\nMinä säälin itseäni, mahtava herra, ja minä säälin Sinua: milloinkaan\nei uskollinen palvelija ole vaipunut sellaiseen kauheaan epätoivoon\nkuin minä nyt. Seuraavassa kerron Sinulle onnettomuutesi ja omat\nonnettomuuteni: kirjoitan niistä Sinulle vain vapisten.\n\nKautta kaikkien taivaan profeettain vannon vartioineeni vaimojasi\npäivät ja yöt siitä lähtien kun Sinä heidät minun haltuuni uskoit:\nhetkeksikään en ole keskeyttänyt levotonta valppauttani. Alotin\ntoimeni rangaistuksilla ja olen ne nyt lopettanut luopumatta\nluontaisesta ankaruudestani.\n\nMutta mitä sanonkaan? Miksi kerskata Sinulle tässä uskollisuudesta,\njoka ei Sinua hyödyttänyt? Unohda kaikki entiset palvelukseni. Pidä\nminua petturina ja rankaise minua kaikista rikoksista, joita en ole\nvoinut estää.\n\nRoxane, uljas Roxane... oi taivas! Kehen voi enää luottaa?\nSinä epäilit Zelistä ja olit Roxanesta aivan levollinen. Mutta\nhänen kesytön hyveensä oli julmaa vilppiä. Se oli vain hänen\npetollisuutensa verho, Minä yllätin hänet erään nuoren miehen\nsylistä. Heti kun tämä huomasi joutuneensa ilmi, hyökkäsi hän\nkimppuuni ja iski minua kaksi kertaa tikarilla. Melun kutsumat\neunukit piirittivät hänet. Hän puolustautui kauan ja haavoitti heistä\nuseampia. Aikoipa hän palata Roxanen huoneeseenkin, kuollakseen,\nsanoi hän, hänen silmiensä edessä. Mutta vihdoinkin mursi ylivoima\nhänet ja hän kaatui jalkoihimme.\n\nEn tiedä, ylevä herra, odotanko ankaroita käskyjäsi. Sinä olet pannut\nkostosi minun käsiini. Minun ei tule viivyttää sitä.\n\nIspahanin palatsissa, 8 p. ensimmäistä Rebiab-kuuta v. 1720.\n\n\n\n\n160. kirje.\n\nSolim kirjoittaa samalle Pariisiin.\n\n\nOlen tehnyt päätökseni. Onnettomuutesi katoavat: minä olen rankaiseva.\n\nTunnen jo salaista iloa. Minun sieluni ja Sinun sielusi saavat\nrauhan. Me tuhoamme rikoksen, ja viattomuuskin on kalpeneva.\n\nOi teitä, jotka näytätte olevan luotuja jäämään tietämättömiksi\naistienne vallasta ja suuttumaan haluistannekin, oi teitä häpeän ja\nkainouden ikuisia uhreja, miksi en voi päästää teitä suurena tulvana\nvirtaamaan tähän onnettomaan vaimolaan, nähdäkseni teidän hämmästyvän\nsitä veren paljoutta, minkä minä aion siinä vuodattaa!\n\nIspahanin palatsissa, 8 p. ensimmäistä Rebiab-kuuta v. 1720.\n\n\n\n\n161. kirje.\n\nRoxane kirjoittaa Usbekille Pariisiin.\n\n\nNiinpä niin, minä olen Sinua pettänyt. Minä olen lahjonut\neunukkisi. Minä olen pilkannut mustasukkaisuuttasi ja osannut tehdä\ninhoittavasta vaimolastasi hekuman ja nautintojen tyyssijan.\n\nMinä kohta kuolen. Myrkky on valuva suoniini. Sillä mitä tekisinkään\ntäällä sitten kun sitä ainoata miestä, joka piteli minua elämässä, ei\nole enää? Minä kuolen, mutta minun varjoni lentää matkaansa hyvässä\nseurassa. Minä olen juuri lähettänyt edelläni pyhäinraiskaajat\nvartijat, jotka ovat vuodattaneet maailman ihanimman veren.\n\nKuinka oletkaan voinut luulla minua niin herkkäuskoiseksi,\nettä olisin kuvitellut olevani maailmassa vain Sinun oikkujasi\njumaloidakseni ja että kun Sinä sallit itsellesi kaikki, Sinulla muka\nolisi oikeus kahlita kaikki minun haluni? Ei! Minä olen kyllä elänyt\norjuudessa, mutta olen aina ollut vapaa. Olen korjannut Sinun lakisi\nluonnon lakien mukaisiksi, ja henkeni on aina pysynyt riippumattomana.\n\nSinun pitäisi kiittää minua uhrauksesta, jonka olen hyväksesi\ntehnyt, siitä, että olen alentunut kylliksi näyttääkseni Sinulle\nuskolliselta, siitä, että olen raukkamaisesti kätkenyt sydämeeni\nsen, mikä minun olisi pitänyt julistaa koko maailmalle, ja vihdoin\nsiitä, että olen häväissyt hyvettä sallimalla nimittää sillä nimellä\nalistumista Sinun oikkuihisi.\n\nSinä hämmästyit, kun et tavannut minussa rakkauden riemuitsevaa\nhurmausta. Jos olisit tuntenut minua paremmin, olisit tavannut\nminussa vihan koko väkevyyden.\n\nOnneksi luulit pitkät ajat, että sydän sellainen kuin minun oli Sinun\nalamaisesi. Me olimme molemmatkin onnellisia: Sinä luulit pettäväsi\nminua ja minä petin Sinua.\n\nTällainen puhetapa tuntuu Sinusta epäilemättä oudolta. Olisikohan\nmahdollista, että minä Sinulle niin paljon tuskaa tuotettuani\npakottaisin Sinut vielä ihailemaan rohkeuttani? Mutta kaikki on\nlopussa. Myrkky menehdyttää minut. Voimani pettävät. Kynä putoaa\nkädestäni. Tunnen jopa vihanikin heikkenevän. Minä kuolen.\n\nIspahanin palatsissa, 8 p. ensimmäistä Rebiab-kuuta v. 1720.\n\n\n\n\nSELITYKSIÄ JA HUOMAUTUKSIA\n\n\nNäiden selitysten ja huomautusten pääasiallisena lähteenä on\nollut se ruotsinnos, jonka _A. Silow_ on v. 1915 Montesquieun\n_Persialaisista kirjeistä_ toimittanut Bonnierin Klassilliseen\nkirjastoon (_Montesquieu: Persiska Brev_, översatta samt försedda med\nen inledning av. _A. Silow_. I-II. Stockholm, Albert Bonniers förlag,\n1915). Luonnollisesti on myös suomalaista _Tietosanakirjaa_ ahkerasti\nkäytetty, ja usein liittyvätkin alempana annetut tiedot varsin\nläheltä sen esityksiin. -- Käännös on suoritettu Émile Faguet'n\ntoimittamasta Nelson-Lutetia-painoksesta.\n\n\n_Eräitä mietteitä Persialaisista kirjeistä_\n\non pidettävä Montesquieun myöhemmin sepittämänä esikoisteoksensa\npuolustuskirjoituksena, sitä kun oli usealtakin taholta ankarasti\nahdistettu. Niinpä oli apotti _J.B. Gaultier_ v. 1751 eräässä\nlentokirjassaan pyytänyt todistaa _Persialaiset kirjeet_\njumalattomiksi uskonnonvastaisiksi kyhäyksiksi. \"Mietteet\" esiintyvät\nensi kerran vuoden 1754 painoksessa.\n\n_Muutamien viehättävien teosten... jotka ovat ilmestyneet\nPersialaisten kirjeiden jälkeen_. Montesquieun eläessä ilmestyi\njoukko näiden suosittujen kirjeiden jäljittelyjä, niinkuin esim.\n_Saint-Foix'n Lettres turques_ (Turkkilaisia kirjeitä), jotka oli\nsuoranaisesti sepitetty Montesquieun teoksen jatkoksi, markiisi\n_d'Argenson'in Lettres juives_ (Juutalaisia kirjeitä, 1738), rva\nde _Graf-Figny'n Lettres d'une Péruvienne_ (Erään perulaisnaisen\nkirjeitä, v. 1747), _Samuel Richardson'in Pamela_ (1741), ym. Tämä\njälkimmäinen romaani, jonka Montesquieu rva de Graffignyn teoksen\nohella erikoisesti mainitsee tässä yhteydessä, on kuitenkin vain\nkirjemuodoltaan Montesquieun kirjan kaltainen. Montesquieu katsoi\nensimmäisenä tuoneensa _kirjeromaanin_ uudempaan kirjallisuuteen.\nTämän muodon valinnassa on häneen kuitenkin epäilemättä vahvasti\nvaikuttanut Pascalin esimerkki, tämä kun oli jo vv. 1656-1657\njulkaissut kuuluisat jansenistiset kiistakirjeensä _Letters à un\nprovincial_ (Kirjeitä eräälle maaseutulaiselle.) Joka tapauksessa\nsaavutti kirjeromaani Montesquieun jälkeen suurta suosiota ja loi\nesim. sellaiset käänteentekevät teokset kuin Rousseaun _Uusi Héloïse_\n(1760) ja Goethen _Nuoren Wertherin kärsimykset_ (1774), joihin\nmyöhemmin (1802) liittyivät vielä Foscolon sepittämät _Jacopo Ortisin\nviimeiset kirjeet_.\n\n\nESIPUHE.\n\n_Tunnen erään naisen_... Vanhemmat selittäjät sanovat tätä naista\ntekijän vaimoksi.\n\n\n1. kirje.\n\n_Ispahan_ l. nykyään _Isfahan_ oli vielä tällöin Persian\npääkaupunkina, mutta sitten kun se ryöstettiin afganilaisten\nhyökkäyksen aikana (1722) menetti se entisen merkityksensä. Myöhemmin\nmuutettiin hallituksenkin istuin Teheraniin. Aikoinaan oli Ispahan\nItämaiden kukoistavimpia kaupunkeja, täynnä toinen toistaan komeampia\nloistorakennuksia, useiden karavaaniteiden keskus, asukkaita noin\n10 kertaa enemmän kuin nyt, jolloin niitä on 70,000. Medshid-i\nShah-moskeija on vieläkin Itämaiden uhkein. Teollisuuskin on yhä\nhuomattava.\n\n_Kum l. Kom_, vanhan persialaisen maakunnan pääpaikka, pohjoiseen\nIspahanista, Persian ylätasangolla. Tässä kaupungissa palvottiin ja\npalvotaan _Fatimaa_, joka ei ole sama kuin Muhammedin kuuluisa tytär,\nfatimidien esiäiti, vaan erään Alin seuraajan tytär.\n\n_Tauris_, nykyään _Tabris_, vanhan persialaisen maakunnan pääpaikka,\nlähellä Persian nykyistä rajaa.\n\n_Erserum_, nykyisen Turkin Länsi-Armenian pääkaupunki, noin 40,000\nasukasta, linnoitettu, saavuttanut kuuluisuutta ensimmäisen\nmaailmansodan yhtenä näyttämönä. Sijaitessaan Trapetsuntin ja\nTahrisin välisen kauppatien varrella, se oli aikaisemmin erittäin\ntärkeä karavaanien varastopaikka ja Itämaiden kukoistavimpia\nkaupunkeja: vieläkin se on Armenian tärkein kauppakaupunki.\n\n_Saphar_-kuuta. Persialaiset laskivat alkuaan aikansa\naurinkovuosittain, mutta muhamettilaisuuden päästyä valtaan tuli\ntämän ajanlaskun tilalle arabialais-muhamettilainen kalenteri, joka\njakaa ajan kuuvuosiin. Kussakin vuodessa on 12 kuukautta, kussakin\nkuukaudessa 29 tai 30 päivää. Arabialainen vuosi on siis lyhempi\nkuin gregoriaaninen ja joutuu siitä yhä enemmän edelle. Arabialaiset\nkuukaudet ovat: 1. _Muhárram_ (tässä Maharram); 2. _Sáfar_ (Saphar);\n3. _Rebi'el-auwal_ (Ensimmäinen Rebiab-kuu); 4. _Rebi'el-tani_\n(Toinen Rebiab-kuu); 5. _Djumádá el-úla_ (Ensimmäinen Gemmadi-kuu);\n6. _Djumádá el-áchira_ (Toinen Gemmadi-kuu); 7. _Rádjab_ (Rhegeb);\n8. _Scha'bán_ (Chahban); 9. _Ramadán_ (Ramazan); 10. _Shauwál_\n(Chalval); 11. _Du-l-ká'da_ (Zilkadeh); 12. _Du-l-hiddja_ (Zilhageh).\nNiinkuin tiedetään, alkaa tämä ajanlasku, _hedshra_, Muhammedin\npaosta, joka tapahtui 15 p. heinäk. 622 j.Kr.\n\n\n2. kirje.\n\nMontesquieu käyttää _vaimola_-sanan vastineena persialaista sanaa _le\nsérail_, joka oikeastaan merkitsee asuntoa, palatsia eikä suinkaan\n_haaremia_, sitä seraljin osaa, missä vaimot oleskelivat.\n\nChardin, ranskalainen matkailija, kuvaa v. 1711 Amsterdamissa\nilmestyneessä matkakirjassaan, kuinka persialaisia naisia\nkuljetettiin pitemmillä taipaleilla. Sata askelta edellä ja sata\naskelta jäljessä ratsasti miehiä, jotka lakkaamatta huusivat: _Kuruk!\nKuruk!_, mikä tässä tapauksessa merkitsi: \"Pysyköön jokainen loitolla\ntäältä!\" Heidän välissään ratsasti eunukkeja, kuohilaita, jotka\npitkin kepein ahdistivat kaikkia tungettelijoita täi hidastelijoita.\n\n\n6. kirje.\n\n_Erivan_, vanhan samannimisen persialaisen maakunnan pääpaikka.\n\n_Petollisia osmanneja_. Persialaisten ja turkkilaisten välillä\nvallitsi varsinkin tähän aikaan voimakas uskonnollinen viha.\nPersialaisethan tunnustivat ja tunnustavat muhamettilaisuuden\ntoista uskonsuuntaa, shi'iittiläisyyttä, joka pitää vain Koraania\nuskonnollisena ohjeena ja profeetan vävyä, rohkeata Ali-kalifia sekä\nhänen ja Fatiman jälkeläisiä kalifinarvon laillisina perijöinä.\nV. 1502 kohotettiin shi'iittiläisyys Persian valtionuskonnoksi.\nTurkkilaiset taas lukeutuvat monien muiden muhamettilaisten\nkansanheimojen tavoin sunnalaisiin, oikeauskoisiin, jotka pitävät\nalussa vain suullisena perintätietona säilyneitä kertomuksia\nMuhammedin ratkaisuista ja menettelystä Koraanin kanssa\nyhdenarvoisina oikeuslähteinä ja kolmea ensimmäistä kalifia profeetan\noikeina seuraajina.\n\n\n8. kirje.\n\nTähän aikaan hallitsi Persiassa shaahi _Hussein_ (1694-1722).\n\n\n11. kirje.\n\nUseat vanhat kirjailijat, niinkuin esim. Herodotos, Strabo,\nPlutarkos, puhuvat _troglodyyteistä eli luolaihmisistä_, villeistä\nihmisistä, jotka eivät tunteneet huoneiden rakentamistaitoa. Heidän\nkotipaikakseen sanotaan yleensä Punaisen meren Afrikan puolista\nrannikkoa.\n\n\n14. kirje.\n\nMontesquieun kertomus luolaihmisestä sisältää jo samoja\nperusaatteita, joita hän sittemmin kehittää _Lakien hengessä_\n(III: 3-7; IV: 2-5). Näissä kirjeissä hän puhuu samaan\ntapaan kuin myöhemmin Rousseau ennen yhteiskuntaa vallinneesta\nonnellisesta, hyveen hallitsemasta tilasta ja katsoo yksinvaltaisen\nhallitusmuodon asettamista ja omaisuuden yksilöllistämistä kaikkien\nonnettomuuksien alkulähteeksi. Mutta \"hyve\", \"kunto\" saattaa hänen\nmyöhemmän käsityksensä mukaan kuitenkin elää kansanvaltaisessa ja\ntasavaltaisessa valtiomuodossa, kun taas ylimysvallan kantavana\naatteena on \"kohtuullisuus\", yksinvallan \"kunniantunto\" ja itsevallan\n\"pelko\".\n\n\n16. kirje.\n\n_Kumin kolme hautaa_ ovat, paitsi ylempänä mainittua Fatiman hautaa,\npersialaisten kuningasten Sefi I:n ja Abbas II:n haudat.\n\nKalifi Ali, Muhammedin vävy sai apeltaan miekan, jota nimitettiin\n_Zufagariksi_ ja jonka sanottiin olleen kärjestään halkinainen kuin\nhaarukka. Hänen seuraajansa säilyttivät sitä pyhänä kaluna, kunnes\nmuuan heistä särki sen metsästysretkellä.\n\n_Imaamilla_, muhamettilaisella arvonimellä, on useita merkityksiä.\nEnsiksikin sillä tarkoitetaan pappia, joka moskeijassa johtaa\nyhteistä rukousta tai lukee saarnan. Sitten se merkitsee\nuskonnollista päämiestä, jonka maallinen vastakohta on emiiri.\nTurkin sulttaaneilla oli nämä kummatkin arvonimet. Imaameiksi\nsanotaan edelleen varhaisimman muhamettilaisen aikakauden\nkoraaninselittäjiä. Imaameja ovat vihdoin kaksitoista Muhammedin\nvävystä Alista polveutuvaa henkilöä, joista viimeinen, Muhammed al\nMahdi v. 879 hävisi tietymättömiin. Sunnalaiset luulevat Mahdin\nkerran ilmestyvän ja alistavan koko maailman islamiin. Shi'iitit taas\notaksuvat hänen olevan vielä hengissä ja palaavan kerran ottamaan\nmaailmanvallan käsiinsä. _Kolmastoista imaami_ on siis erinomainen\nkohteliaisuusnimitys.\n\n_Tulitaivas_ (l'empyrée), empyreum, maailman ylin osa, johon\narveltiin tulen muka keveimpänä, alati ylöspäin pyrkivänä\nalkuaineena kerääntyneen ja josta taivaan valoilmiöt saavat alkunsa.\nKuvaannollisesti valon koti, autuaitten asunto. Danten suuressa\nrunoelmassa paratiisin ylin osa.\n\n_Niinkuin päivän sarastaessa erotetaan valkea lanka mustasta_: lause\non Koraanista (II. luku, 183. säe), missä eriväristen lankojen\nerottamista käytetään paaston alkamisen merkkinä.\n\n_Hurmaannuta se profeettain hengellä_: paitsi Muhammedia, varsinaista\nProfeettaa, tunnustaa islami tuhansittain muitakin jumalallisia\nlähettejä. Arvokkaimpia niiden joukossa ovat esim. Aadam, Noa,\nAabraham, Mooses ja Jeesus.\n\n\n17. kirje.\n\n_Jonka ovat kirjoittaneet enkelien kädet_. Mm. enkeli Gabrielin\nsuhteesta Koraaniin lausuu tämä itse (II, 91); \"Sano: 'Ken on\nGabrielin vihollinen?' sillä hänhän ilmoitti Allahin suostumuksella\nsydämellesi (Koraanin sanat) entisen vahvistukseksi ja ojennukseksi\nja iloiseksi sanomaksi uskovaisille.\"\n\n\n18. kirje.\n\n_Kirjanoppineiden perimätiedot_ (hadiisi) palautuvat Muhammediin\nja hänen seuraajiinsa ja koskettelevat heidän tekojaan. Aluksi ne\nkulkivat suupuheina, mutta 700- ja 800-luvuilla niitä koottiin ja\nkirjoitettiin muistiin. Parhaan kokoelman toimitti al Bukhari (840\nj.Kr.).\n\n_Immaum_, turkkilainen muoto ylempänä esitetystä _imaami_ sanasta,\njoka merkitsee moskeijapappia.\n\nTässä kerrottu muhamettilainen luomistarina tavataan mm. eräässä\n1600-luvulla ilmestyneessä matkakuvauksessa _Voyages d'Adam Olearius\nen Moscovie, Tartarie et Perse_, joka v. 1656 käännettiin ranskaksi\nsaksalaisesta alkuteoksesta ja josta sittemmin ilmestyi useita\npainoksia. Barckhausen, muuan Montesquieun julkaisijoita, otaksuu\nhänen käyttäneen lähteenään juuri tätä teosta.\n\n\n19. kirje.\n\n_Tokat l. Tokad_ (armeen, _Evtoghia_, vanhan ajan _Dazimon_),\nkaupunki turkkilaisen Vähän-Aasian koillisosassa, suoraan länteen\nErserumista, n. 30,000 as. Nykyään kokonaan rappiolla. Bysanttilaisen\nlinnan rauniot. Läheisyydessä vaskikaivoksia. Kukoistusaikana oli\nTokatissa 60,000-100,000 asukasta.\n\n_Smyrna_, tunnettu merikaupunki Vähän-Aasian länsirannalla, Idän ja\nEuroopan kaupan pääpaikkoja. Muuan suurimpia karavaaniteitä lähti\nsiitä Etu-Aasian sisäosiin.\n\n_Pashat_. Montesquieu kirjoittaa tässä _les bachas_, oikeammin\n_baasja_, joka on arabialainen muoto turkkilaisesta sanasta _pasha_.\nPersialainen muoto on _padshah_ (herra kuningas), josta on syntynyt\nturkkilainen sana _padishah_, alkuaan Persian shaahien, sitten\nyleensä islamilaisten ruhtinaiden ja varsinkin Turkin sulttaanin\nhallitsija-arvonimi. _Pasha_ on taas korkeissa viroissa olevien\nturkkilaisten sotilas- ja siviilihenkilöiden -- tässä kuvernöörin --\narvonimi, korkeampi kuin _bei_.\n\n_Kourallinen kalliosaarelta lähteneitä kristityitä_ tarkoittaa\nMaltan-ritareita.\n\n_Osmaneiksi, ottomaaneiksi, otmaneiksi, osmanlineiksi_ nimitetään\nturkkilaisia sulttaani Osman I:n, Turkin valtakunnan perustajan\nmukaan (synt. v. 1259, kuoli v. 1326).\n\n\n23. KIRJE.\n\nVain yksi huntu: persialaisnaisilla niitä on neljä.\n\n\n24. kirje.\n\nTämä kirje alottaa nyt sen teoksen-osan, johon sisältyy sen\npäätarkoitus: Ranskan silloisten olojen ivallinen arvostelu.\n\n_Ranskan kuninkaana_ oli tällöin kuuluisa \"aurinkokuningas\" Ludvig\nXIV (1643-1715), joka vainosi ankarasti hugenotteja ja jansenisteja,\nhankki ylelliseen hovielämäänsä ja lukuisiin sotiinsa rahoja\nmyymällä arvonimiä ja virkoja ja muuttamalla mielin määrin valtion\nvelkapaperien maksutapaa.\n\n_Taudeista parantaminen_ viittaa vanhaan uskonnolliseen tapaan, jonka\nmukaan kuningas siunasi sairasta ristinmerkillä ja lausui: \"Kuningas\nkoskettaa sinua, parantakoon Jumala sinut!\"\n\nSe _perussäädös (constitution)_ l. paavillinen bulla, jota\ntässä tarkoitetaan, on ilmeisesti n.s. _Unigenitus_ (paavin\nbullia nimitetään aina niiden alkusanojen mukaan), jossa paavi\nClemens XI selitti isä Pasquier Quesnelin v. 1705 ilmestyneen\njansenistisen teoksen _Reflexions morales sur le Nouveau Testament_\n(Siveysopillisia mietteitä Uudesta Testamentista) lauselmaa\n\"kerettiläisiksi, vaarallisiksi ja hurskaita korvia loukkaaviksi\".\nSeurauksena oli kiivas ja pitkällinen jansenistien ja jesuiittain\nriita. Bulla annettiin kuitenkin vasta 8 p. syysk. v. 1713.\n\n_Mufti_ on muhamettilainen lainoppinut, joka uskonnollisissa ja\noikeusasioissa antaa Koraaniin ja perintätietoon perustuvan lausunnon\neli lainselityksen.\n\n_Naiset ovat alhaisempia luontokappaleita kuin me_: Koraanin mukaan\npääsevät naisetkin paratiisiin, mutta eivät samaan kuin miehet.\n\nLudvig XIV:n _näkymättömät viholliset_ olivat jansenisteja, joita\njesuiitat (= _dervishit_: sana tarkoittaa muhamettilaisia munkkeja ja\nerakkoja) vainosivat.\n\n\n26. kirje.\n\n_Te ette ole milloinkaan unohtanut kiinnittää pyhää huntua sen\npeitoksi_ tarkoittaa persialaisten naisten tapaa ei ainoastaan\nverhota otsa, vaan myöskin peittää kasvojen aliosa, leuka ja suu\nleveällä kankaankaistaleella. Koko tähän tapojenkuvaukseen on\nylempänä mainittu _Chardinin_ matkakirja tuntuvasti vaikuttanut.\n\n\n27. kirje.\n\nAuringon kaupungilla tarkoitetaan Ispahania.\n\n\n29. kirje.\n\nMontesquieu kirjoittaa joko tahallaan tai epähuomiosta väärin\n_Irimette_, kun oikea muoto on _Imeretia_, myöhemmin _Imerethi_. Tämä\nkaukasialainen maa, muinaiskreikkalaisten _Kolkhis_, oli ennen pieni\nitsenäinen valtio, mutta joutui v. 1810 Venäjän haltuun. Samoin on\nkäynyt itsenäisen _Georgian_, josta Imeretia aikaisemmin oli osana\nja joka v. 1802 tehtiin venäläiseksi maakunnaksi. Nämä pikku valtiot\nolivat jo nimellisen itsenäisyytensä aikana vahvasti riippuvaisia\nmilloin mistäkin suuremmasta naapurimaasta.\n\n_Rhamazan_ (Ramadan) on muhamettilaisten paastokuu, jonka kestäessä\nheidän on noudatettava ankaraa pidättyväisyyttä.\n\n_Pienet puupallot_ tarkoittavat rukousnauhaa.\n\n_Kaksi kankaanpalasta_ kuuluvat munkin pukuun, ja niistä on toinen\npeittämässä rintaa, toinen selkää.\n\n_Galicia_ on roomalaiskatolisessa maailmassa huomattava maakunta\nsiitä syystä, että siinä sijaitsee kuuluisa pyhiinvaelluspaikka\n_Santiago di Compostella_, jossa Espanjan suojeluspyhimys apostoli\nJaakob Vanhempi legendan mukaan on haudattuna.\n\n\n32. kirje.\n\nTässä tarkoitettu laitos on _Hospice des Quinze-Vingts_, sokeainkoti,\njonka Ludvig Pyhä perusti noin v. 1254, palattuaan Palestiinasta,\nmissä saraseenit olivat sokaisseet 300 hänen sotilastaan.\n\n\n35. kirje.\n\n_Tauriin loistava luostari_ on Chardinin mukaan nimeltään _Ayn-Ali_\n(\"Alin Silmä\").\n\n_Ali, joka oli kaunein kaikista miehistä_: Chardin mainitsee Alia\npidettävän aivan uskomattoman kauniina, minkä vuoksi taiteilijat,\njotka ovat tahtoneet kuvata häntä, ovatkin aina jättäneet hänen\nkasvonsa verhon peittoon.\n\n_Moniavioisuuden Voitto_ tarkoittaa erästä latinankielistä teosta\n_Polygamia triumphatrix ... auctore Theophilo Alateo cum notis\nAthanasii Vincentii_, joka mainitaan painetuksi Lundissa v. 1682.\nVarmasti on tämä kuitenkin väärä ilmoitus todellisen painopaikan\nsalaamiseksi, joka otaksuttavasti oli Amsterdam. Tekijä oli _John\nLyser_. Selittäjäksi on sanottu itseään Pufendorfia, mutta se on\ntuskin uskottavaa. Tekijä ja kustantaja menettelivätkin viisaimmin\npysytellessään piilossa, koska teos pyysi Vanhasta ja Uudesta\nTestamentista otettujen lauseiden avulla todistaa ei mitään sen\nvähempää kuin että moniavioisuus ei ollut ainoastaan hyödyllinen ja\nsopiva, vaan kristityille suorastaan säädetty laitos.\n\n\n36. kirje.\n\n_Onpa muuan talo, missä kahvi valmistetaan sillä tavalla, että_...\nnähtävästi tarkoittaa kuuluisaa _Rue de l'Ancienne-Comédie'n_\nvarrella sijainnutta _Procope_-kahvilaa, joka oli 1700-luvun\nkirjallisen Pariisin kokoontumispaikkana.\n\nTässä puheena oleva _kreikkalainen runoilija_ on Homeros, jonka\nsyntymäkaupungista on käyty tunnettua kiistaa ja joka tässä esiintyy\nsamalla sen väittelyn keskipisteenä, missä oli kysymys vanhojen tai\nuudempien kirjailijain paremmuudesta ja minkä johtajia oli ollut\nPerrault uudempien ja Boileau vanhojen puolella. V. 1714 oli tämä\ntuima riita leimahtanut uuteen liekkiin La Motte'in ja rva Dacier'n\nvälillä, ja tämä kärhämä lienee ollut Montesquieun ivan lähimpänä\naiheuttajana.\n\n_Raakalaiskieli_ tähtää oppineiden väittelyissä käytettyyn\nskolastiseen latinankieleen, joka oli klassillisen latinan\nturmeltunut jälkeläinen.\n\n_Onhan nähty kokonaisen kansakunnan_ tarkoittaa _irlantilaisia_,\njoita Englannin kuninkaat heidän katolilaisuutensa takia ankarasti\nvainosivat ja joiden papit siis suurin joukoin pakenivat Ranskaan.\n\n\n37. kirje.\n\nTämän kirjeen aikaan, v. 1713, oli Ludvig XIV 75-vuotias ja hän oli\nhallinnut 60 vuotta.\n\n_Ministeri, joka on vain 18-vuotias_: Ludvigilla ei tähän aikaan\nollut niin nuorta ministeriä. Tässä tarkoitetaan luultavasti Louis\nFrançois Letellin'iä, Barbecieux'n markiisia, joka oli syntynyt v.\n1668 ja joka v. 1685 nimitettiin pysyväksi valtiosihteeriksi.\n\n_80-vuotias rakastajatar_ on luonnollisesti rva de Maintenon, joka\noli syntynyt v. 1635.\n\n_Uskonnon tarkkaa noudattamista_ vaativat jansenistit, joita kuningas\npiti vihollisinaan.\n\n_Hänen palatsinsa puutarhoissa_, s.o. Versailles'n puistossa.\n\n_Se ruhtinas, jonka edessä kaikki valtaistuimet luhistuvat_, on\ntietysti Persian shaahi.\n\n\n38. kirje.\n\n_Sauromaatit l. sarmaatit_ olivat vanhojen kirjailijain, jo\nHerodotoksen ja sitten muidenkin, mainitsema paimentolaiskansa,\njoka asui itään Tanais-virrasta eli nykyisestä Donista. Naisella\noli heidän keskuudessaan merkitsevämpi asema kuin muiden\nraakalaiskansojen keskuudessa, ja usein sanotaan naisten taistelleen\nmiesten rinnalla, pitipä heidän muka tappaa joku vihollinenkin,\nennen kuin saivat mennä naimisiin. Herodotos sanookin tämän kansan\nsaaneen alkunsa amatsoonien ja skyyttien yhtymästä. -- Myöhemmin\nsanottiin sarmaateiksi eräitä itäeurooppalaisia slaavilaisia kansoja,\nmm. venedejä, ja Sarmatian katsottiin käsittävän koko Itä-Eurooppa\nVeikselistä Volgaan asti.\n\nTekstissä esiintyvä profeetan lause viittaa Koraaniin (II, 228).\n\n\n39. kirje.\n\n_Pyhiinvaeltajan (hadshi)_ kunnianimellä nimitetään muhamettilaisten\nkeskuudessa jokaista, joka on tehnyt pyhiinvaelluksen Mekkaan.\n\nMontesquieu nojaa _Muhammedin syntymän_ esityksessä Koraaniin,\nmutta huomattava on, ettei tämä missään kohdassa nimenomaan säädä\nympärileikkausta.\n\n\n40. kirje.\n\n_Mogul_ tai _Suur-Mogul_ oli sen valtakunnan hallitsijain ja\nmonikkomuodossa turkkilaisten asukkaidenkin nimenä, jonka Etu-Intiaan\n16. vuosisadan alussa perusti Babar-kaani, Dshingis-kaanin\npojanpojanpoika. Kertomuksen Suur-Mogulista, joka vuosittain\npunnituttaa itsensä ja julistaa sitten tuloksen alamaisilleen,\non Montesquieu saanut _J. B. Tavernier'_n Pariisissa v. 1677\nilmestyneestä matkakuvauksesta. Mainittu toimitus tapahtuu\nhallitsijan syntymäpäivänä ja alottaa juhlan, jolla päivää vietetään.\n\n\n44. kirje.\n\nAleksanteri Suuri sai Quintus Curtiuksen mukaan _koko maailman\nvaikenemaan (Curtius: De rebus gestis Alexandri Magni, X, 5)_.\n\n\n45. KIRJE.\n\n_Nicolas Flamel_ eli Pariisin porvarina 1300-luvulla (1330-1418). hän\noli jollakin salaperäisellä tavalla saavuttanut suuren omaisuuden, ja\nkateellinen aika piti häntä alkemistina.\n\nFransiskaanimunkki _Raimundus Lullus_ (1231-1315), tunnettu sekä\nmyrskyisestä nuoruudestaan että suurista tiedoistaan, oli myöskin\nluonnontieteilijä, ja häntä kunnioitettiin alkemistisen taidon\nkorkeimman huipun saavuttajana.\n\n\n46. kirje.\n\nNämä kaniininkauhistujat tarkoittavat juutalaisia, turkkilaisia ja\narmenialaista. Barmaani taas edustaa intialaista sielunvaellusoppia.\n\n\n49. kirje.\n\n_Kasbin_ l. _Kasvin_ on samannimisen persialaisen maakunnan\npääkaupunki luoteiseen Teheranista. Chardin mainitsee\nmatkakuvauksessaan siellä olleen useampia kristittyjä perheitä. Hän\nsanoo myöskin matkoillaan tavanneensa muutamia kapusiinisiirtoloita\nPersiassa.\n\n\n51. kirje.\n\nTässä tarkoitetaan _Moskovian_ suuriruhtinaskuntaa, _Moskoviaa_,\njonka nimellä siihen aikaan mainittiin koko Venäjän valtakuntaa.\n\n_Kuningasten kuninkaaksi_ nimittivät persialaiset hallitsijaansa.\n\nSe _tsaari_, josta tässä on puhe, on _Pietari Suuri_ (1672-1725),\njonka uudistuspyrkimyksiä kirjeessä kosketellaan.\n\n\n55. KIRJE.\n\n_Bagdadin_, abbasiidien vanhan pääkaupungin, joka sijaitsi kahden\npuolen Tigris-virtaa, valloittivat turkkilaiset lopullisesti v. 1638.\n\n_Kandahar_, Kaakkois-Afganistanin samanniminen pääkaupunki, oli\nuseankin kerran persialaisten käsissä. Tässä tarkoitetaan nähtävästi\nv. 1649:n valtausta.\n\n\n56. kirje.\n\nKoraani kieltää viinin ja uhkapelin. Asiasta lausutaan V luvun 93.\nsäkeessä näin: \"Saatana tahtoo vain heittää vihaa ja karsautta\nkeskuuteemme viinin ja pelin avulla ja kääntää teitä pois Allahia\najattelemasta ja rukoilemasta. Ettekö siis tahdo pysyä niistä\nerillänne? Ja totelkaa Allahia ja totelkaa Hänen lähettiään ja olkaa\nvaruillanne.\"\n\n\n57. kirje.\n\n_Omantunnonasiain ratkaisijat_, kasuistit, jotka vastaavat\njuutalaisten \"kirjanoppineita\", pitävät tehtävänään ohjata\nepätietoista erinäisissä pulmallisissa omantunnonkysymyksissä.\nKasuistiikka kehitettiin keskiajalla erikoiseksi yliopistolliseksi\nopetusaineeksi, ja myöhemmin harrasti sitä protestanttinenkin kirkko.\nTunnettuahan on, millä leimuavalla ivalla Pascal (1623-1662) oli\nruoskinut jesuiittain turmiollista kasuistiikkaa.\n\n_Sôfi_ l. _Sâfi_ oli safidilaiseen hallitsijasukuun kuuluneiden\nPersian hallitsijain arvonimenä. Tämä suku oli vallassa vv.\n1499-1736.\n\n\n58. kirje.\n\nMuhamettilaiset eivät tee mitään varsinaista erotusta uskonnollisen\nja maallisen lain välillä. Sentähden nimittääkin Rica myös kirkon\nmiehiä _lainoppineiksi_.\n\n\n59. kirje.\n\n_Colbert_ oli Ludvig XIV:n rahaministerinä ja yleensä valtion asiain\nhoitajana, jopa meriministerinäkin, vv. 1661-1683. Häntä onkin\npidettävä Ranskan sotalaivaston varsinaisena luojana. Valtion tulot\nkohosivat hänen aikanaan suunnattomasti. Hän koetti ajan yleisten\naatteiden mukaan kehittää varsinkin kauppaa ja teollisuutta: vähemmän\nhän piti huolta maanviljelyksestä.\n\nLudvig XIV:n kuuluisin teko _kerettiläisyyden tuhoamiseksi_\noli n.s. Nantesin julistuksen peruuttaminen v. 1685, niin että\nhugenotit menettivät sen uskonnonvapauden, mitä he olivat nauttineet\njulistuksen antamisesta asti (1598).\n\nUseilla julistuksilla (vv. 1651, 1679, 1711) koetti Ludvig XIV,\nvaikka turhaan, lopettaa kaksintaistelukiihkon.\n\nVarsinkin _Spinoza_ on jyrkästi vastustanut inhimillisten mittojen ja\nsuhteiden soveltamista maailmankuvaan, ja juuri hän on sanonut, että\njos \"ympyrät voisivat ajatella, kuvailisivat ne Jumalaa ympyräksi\".\n(Vrt. _A. Grotenfelt: Uuden ajan filosofian historia_, I, 2. painos,\n1913, s. 341.)\n\n\n60. kirje.\n\nMuhammedin kuoltua nousi riita siitä, kuka pääsisi hänen lähimmäksi\nseuraajakseen. Kilpailijoina olivat varsinkin profeetan appi\n_Abu Bekr_ (n. 570-634), joka oli ollut hänen ensimmäisiä ja\nuskollisimpia puoluelaisiaan ja joka oli järkevillä neuvoillaan\nsuuresti edistänyt hänen asiaansa, sekä _Ali_ (600-661), profeetan\nvävy. Abu Bekr suoriutui voittajana, niin että hänestä tuli\nensimmäinen kalifi (632-634), kun taas Ali pääsi samaan arvoon\nvasta neljäntenä järjestyksessä (656-661). Alin kannattajat eivät\nkuitenkaan milloinkaan tunnustaneet Abu Bekriä lailliseksi kalifiksi,\nja siitä syystä on muhamettilainen maailma vieläkin jakautunut\nkahteen aikaisemmin esitettyyn puolueeseen, sunnalaisiin, Abu Bekrin\npalvojiin, sekä shi'iitteihin, Alin tunnustajiin. Varsinkin Persiassa\nAlia melkein jumaloidaan, ja hänen hautansa Kufassa on suosittu\npyhiinvaelluspaikka.\n\n\n61. kirje.\n\n_Amavang_, ensimmäinen Mandshu-sukuinen _Kiinan keisari_, pakotti\nalamaisensa mm. ajamaan päänsä, kuitenkin jättämällä sittemmin\ntavaksi tulleen palmikon paikoilleen.\n\nKeisari _Theodosius I_ toimitti Thessalonikan kaupungissa vv.\n390 j.Kr. kauhean verilöylyn siellä syntyneen kapinan johdosta.\nRangaistukseksi sulki piispa _Ambrosius_ häneltä Milanon kirkon\nja syöksi hänet uskovaisten yhteydestä siksi kunnes keisari oli\nosoittanut tarpeellista katumusta.\n\n\n67. kirje.\n\n_Gebrit_ l. _parsit_ olivat Persian alkuasukkaita, jotka\narabialaisten valloitettua maan ja sassanidien kukistuttua (v. 641\nj.Kr.) siirtyivät Intiaan, missä heidän jälkeläisiään vielä elää\nBombayn tienoilla noin 100,000 henkeä. Persiassakin heitä on säilynyt\nmuutamia tuhansia Jezdin ja Kirmanin maakunnissa. Heidän uskontonsa\non vanhaa Zarathustran uskontoa, ja he noudattavat vieläkin muinaisia\ntapojaan: ruumiiden asettamista torneihin lintujen syötäviksi,\ntarkkoja puhtaussääntöjä ym. Ilmaa, vettä, maata ja varsinkin tulta\nvarjellaan saastutukselta. Temppeleissä pidetään yllä pyhää tulta,\nja uhreja varten valmistetaan pyhää haoma-juomaa. Jumalausko on\ntavallaan monijumalainen, sillä Ormuzdin rinnalla palvotaan myös\nesim. aurinkoa ja tähtiä. Toimeliaina ja valistusta harrastavina ovat\nparsit Intiassa saavuttaneet huomattavan yhteiskunnallisen aseman\nkauppiaina, rahamiehinä, asianajajina, virkamiehinä yms.\n\nGebrit olivat kovin muodissa 1700-uvun filosofien keskuudessa, nämä\nfilosofit -- esim. Voltaire ja Rousseau -- kun luulivat gebrien\nuskonnossa tavanneensa mm. suvaitsevuuden perikuvan.\n\nHerodotoksen mukaan (III, 31) oli Kyroksen poika, persialaisten\nkuningas _Kambyses_ saanut aikaan sisarusten keskisten avioliittojen\ntavan.\n\n_Tiflis_ oli vielä 1700-luvun alussa Georgian kuningaskunnan\npääkaupunki, mutta v. 1799 valtasivat sen venäläiset.\n\n_Beiram_ on oikeastaan muhamettilaisen kirkkovuoden kahden suuren\njuhlan, \"pienen\" ja \"suuren\" beiramin nimitys. Tässä käytetään sanaa\nmerkityksessä \"palatsi\", \"asunto\", \"vaimola\".\n\nMuinaispersialaisia pappeja sanottiin _maageiksi_, tietäjiksi:\nhe harjoittivat Babylonista opittua noitumistaitoa, etenkin\nunienselitystä ja ennustusta.\n\n_Zarathustran kirjalla_ tarkoitetaan Zend-Avestaa.\n\nAfganilainen kaupunki _Balkh_ on sama kuin vanha Baktra, Baktrianan\npääkaupunki. Perimätieto väittää Zarathustran syntyneen siellä, minkä\nvuoksi hänen tunnustajansa pitävätkin sitä pyhänä paikkana.\n\n_Gustaspes_ l. _Hystaspes_ oli muinaispersialainen kuningas, jonka\nsanotaan eläneen Zarathustran aikaan ja jonka tämä käänsi oikeaan\nuskoon. _Hohoraspes_ oli hänen tarunomainen isänsä.\n\n\n69. kirje.\n\nSe kreikkalainen _maalari_, josta tässä on puhe, on _Zeuxis_, joka\neli 400-luvulla e.Kr. Hänen sanotaan valinneen viisi harvinaisen\nkaunista kreikatarta malleikseen silloin kun hänen oli Krotonin\nHeran-temppeliin maalattava kuuluisa taulunsa Helenasta ja siten\ntulkittava kreikkalaista kauneusihannetta.\n\nMontesquieu käsittelee tässä kirjeessä _tahdon vapauden_ kysymystä,\njoka siitä lähtien kun Descartes ja Spinoza olivat esittäneet jyrkät\nmielipiteensä inhimillisten tekojen määrättyihin edellytyksiin\nliittyvästä riippuvaisuudesta _(determinismi)_, oli ollut kaikkein\nkiihkeimmin käytyjä kiistoja filosofian alalla. Edeltäjänsä\nPierre Bayle'in tavoin puolustaa Montesquieu tässä determinismin\nvastakohtaa, indeterminismiä, väittäen siis tahdon tekojen olevan\nainakin jossain määrin vapaita.\n\n\n71. kirje.\n\nTämän kirjeen kristittyjen pyhiä kirjoja koskeva kohta tarkoittaa\nerästä Vanhan Testamentin paikkaa (5 Moos. 22: 13-21), missä\npuhutaan naidun naisen neitsyydestä.\n\n\n72. kirje.\n\nJean-Babtiste _Tavernier_ (syntynyt Pariisissa v. 1605, kuollut\nKööpenhaminassa v. 1689) teki liikemiehenä kuusi matkaa Aasiaan,\netupäässä Persiaan ja Intiaan. Hänen näillä matkoillaan tekemänsä\nhavainnot julkaistiin useissakin teoksissa, joista huomattavin oli\nnimeltään _Les six voyages de Jean-Babtiste Tavernier_ (1676--1677).\n\n_Jean Chardin_ (synt. Pariisissa v. 1643, kuollut v. 1713) liikkui\nhänkin Aasiassa kauppiaana, hänen isänsä, jalokivikauppias, kun oli\nlähettänyt hänet Intiaan ostamaan timantteja. Kotimatkallaan hän\npysähtyi kuudeksi vuodeksi Persiaan, missä hän enimmäkseen oleskeli\nIspahanissa shaahi Abbasin suojattina. Myöhemminkin hän teki matkoja\nItämaille. Havaintonsa hän merkitsi kirjaansa _Voyages de M:r le\nchevalier Chardin en Perse et autres lieux de l'Orient_, joka ensiksi\nilmestyi Lontoossa ja Amsterdamissa vv. 1686-1711 ja joka oli myös\nvarustettu varta vasten mukaan otetun henkilön piirroksilla. Tällä\nteoksella, josta ilmestyi monta painosta, on ollut melkoinen merkitys\ntähän aikaan yhä vahvistuvan Itämaa-harrastuksen kannalta.\n\n\n73. kirje.\n\nTässä tarkoitetaan _Ranskan Akatemian sanakirjaa_, jonka ensimmäinen\nlaitos ilmestyi v. 1694 ja toinen v.1718. Se \"äpärä\", joka uhkasi\ntukahuttaa tämän teoksen alkuunsa, oli apotti _Antoine Furetière'in_\n_Dictionnaire universel, contenant généralement tous les mots\nfrançais_, joka oli ilmestynyt jo v. 1690. Furetière oli erotettu\nAkatemiasta v. 1685, koska hänen syytettiin epärehellisellä tavalla\nkäyttäneen yksityisen yrityksensä hyväksi virkaveljiensä esitöitä.\n\n\n75. kirje.\n\n_Sociniolaisten_ l. sociniaanien uudennusajan ja uskonpuhdistuksen\nvaikutuksen alaisena syntynyt uskonnollinen liike on saanut\nnimensä perustajistaan _Lelio Sozini'sta_ (1525-1562) ja hänen\nveljenpojastaan, liikkeen varsinaisesta oppi-isästä _Faustus\nSozini'sta_ (1539-1604). Jälkimmäinen perusti seurakuntansa Puolaan,\nRakowin kaupunkiin, mistä sociniolaisia levisi muihinkin maihin,\nkun heidät v. 1658 karkotettiin Puolasta. Heitä oli sittemmin\nSaksassa aina 19. vuosisataan saakka, Alankomaissa ja varsinkin\nSiebenbürgenissä, samoin kuin Englannissa ja Pohjois-Amerikassa.\nHeitä sanotaan nykyään _unitaareiksi_.\n\nSociniolaiset pitävät oppinsa lähteenä vain Uutta Testamenttia.\nIhmisjärjelle tunnustetaan uskonnonkin alalla melkoinen sija,\nniin että rationalismi ja myöhemmin osaksi panteismi ovat tässä\nuskonopissa vallalla. Kolminaisuusoppi, sakramentit, oppi ruumiin\nylösnousemisesta ja perisynnistä hylätään. Jumala on yksi ja Jeesus\noli vain ihminen, vaikkakin ainoa laatuaan.\n\nMuhamettilaisten ei sanota välittäneen esim. Venetsian valtauksesta\nsiksi, ettei siellä olisi ollut vettä heidän puhdistuspesuihinsa.\n(Huomautus tekstin alla.)\n\n\n76. kirje.\n\nTämä _itsemurhan_ puolustus esiintyy myös muutetussa muodossa\nMontesquieun roomalaisteoksen 12. luvussa.\n\n\n77. kirje.\n\nTätä verrattain hämärää kirjettä ei ollut ensimmäisissä painoksissa,\nmutta se lisättiin vuoden 1754 laitokseen hiukan lieventämään\nedellisen kirjeen jyrkkää materialismia.\n\n\n78. kirje.\n\nTarkoitettu _portugalilainen kenraali_ oli _Jean de Castro_\n(1500-1548), joka oli Portugalin Intian kuvernöörinä ja\nvarakuninkaana. _Goa_ Etu-Intian länsirannalla oli muinoin\nportugalilaisen varakuninkaan asuinpaikkana.\n\n_Suurherraksi_ sanotaan tavallisesti Turkin sulttaania.\n\n_Ainoa heidän hyvä kirjansa_ tarkoittaa luonnollisesti ensi sijassa\nCervantesin _Don Quijotea_, jossa osoitetaan espanjalaisten\nritariromaanien naurettavuus ja järjettömyys.\n\nEstramaduran ja Salamancan maakuntien välisiä seutuja (_Las\nBatuecas_) sanotaan niin syrjäisiksi ja vaikeakulkuisiksi, ettei muu\nEspanja pitkiin aikoihin tiennyt juuri mitään niiden asukkaista.\n\n\n80. kirje.\n\n_Tsherkessit_ (myös _sirkassit_, oma nimi _adighe_),\nlänsikaukaasialainen kansa, joka viime vuosisadan keskivaiheille\nsaakka asui Mustanmeren itärannalla, Kaukasus-vuoren länsipään\nympärillä, mutta josta sitten pääosa muutti Turkin valtakunnan\nalueelle (1858-1864 400,000 henkeä), koska he eivät tahtoneet joutua\nVenäjän alamaisiksi. Tsherkessit ovat kauneudestaan kuuluisia,\nkeskikokoisia, solakoita, voimakasrakenteisia, kasvonpiirteet hienot,\ntukka ruskea, silmät tummat. He ovat urhoollisia ja vieraanvaraisia,\nmutta samalla kevytmielisiä ja julmia. Nainen tekee enimmät työt.\nUskonto muhamettilainen. Nuoria tyttöjä myytiin ennen paljon\norjattariksi. Tämän kaupan keskus oli Kaffa Krimin niemimaalla.\n\n\n81. kirje.\n\nSulttaani _Osman II_, joka v. 1618 tuli hallitukseen, kukistettiin ja\nmurhattiin neljä vuotta myöhemmin (1622). _Mustafa I_ nousi veljensä\nAhmet I:n jälkeen valtaistuimelle v. 1617. Mutta kun luonto oli hänet\nhyvin huonosti varustanut lahjoillaan, syöstiin hänet seuraavana\nvuonna vallasta veljenpoikansa Osman II:n eduksi. Kun tämä oli\nmurhattu, kutsuttiin Mustafa takaisin, mutta jo seuraavana vuonna\npakotettiin hänet taas luopumaan hallituksesta. Hänen seuraajakseen\ntuli toinen veljenpoika, Murad IV, joka murhautti hänet v. 1639.\n\n\n82. kirje.\n\n_Tataareilla_ tarkoitettiin tässä hyvin laajasti ottaen kaikkia niitä\naasialaisia mongolilais-, tunguusilais- ja turkkilaislaumoja, jotka\neri aikoina ovat tulvineet yli Aasian ja Euroopan.\n\nTataarit (mongolit) valloittivat _Kiinan_ osaksi 1100- ja\n1200-luvuilla, perustaen silloin Juen-hallitsijasuvun (1295-1368),\nosaksi 1600-luvulla, jolloin Mantshujen (Ta-tsing) hallitsijasuku\nperustettiin v. 1644.\n\n_Mogul-kaani_ (pers. = mongol-kaani) oli perimätiedon mukaan\nTatar-kaanin veli ja Turkestanin Alinge-kaanin pojanpoika.\nAlinge-kaani polveutui taas suoraan Jafetista. Heistä lukevat\n\"mongolit\" ja \"tataarit\" sukunsa. Mogul-kaanista polveutui\nDshingis-kaani, ja hänen jälkeläisensä oli taas Suur-Mogulin\nintialaisen valtakunnan perustaja, afganilaiskuningas Babar.\n\n_Moskovian_ nujersivat vv. 1237-1240 tataarilaiset heimot, pitäen\nsitä vallassaan aina v. 1480 asti. 13. vuosisadasta aina 16.\nvuosisataan olivat _turkkilaiset_ vähitellen laajentaneet valtaansa\nsuuriin osiin Eurooppaa, Aasiaa ja Afrikkaa.\n\n_Dshingis-kaani_ (l. _Djingis-kaani_ = \"sangen mahtava kaani\", \"täysi\nsankari\", alkuperäiseltä nimeltään _Temudzin_) eli v. 1162-1227,\noli maailman suurimpia valloittajia ja kuuluisin mongoliruhtinas. V.\n1215 hän valloitti Pohjois-Kiinan ja Pekingin. V. 1219 hän hävitti\nTurkestania sekä Persiaa ja Luoteis-Intiaa. Yhden osaston hän lähetti\nVenäjälle, missä Venäjän ruhtinaat voitettiin Kalkajoella v. 1223. V.\n1225 Dshingis-kaani valloitti Länsi-Kiinan, mutta kuoli paluumatkalla\npääpaikkaansa Karakorumiin. Valtakunta jaettiin hänen neljän poikansa\nkesken.\n\n\n83. kirje.\n\n_Kartusiaanit (kartensit, Ordo Carthusienis)_, Pyhän Bruno\nKölniläisen v. 1084 La Chartreuse'in erämaahan Grenoble'in lähelle\nperustama ja Aleksanteri III:n v. 1177 vahvistama erakkoveljeskunta.\nBenediktuksen säännön lisäksi noudatettiin alituista vaikenemista\njumalanpalveluksen ulkopuolella sekä täydellistä pidättäytymistä\nlihansyönnistä. Protestanttisessa maailmassa kartusiaanit ovat\ntunnettuja liköörin valmistajina.\n\n\n85. kirje.\n\n_Sotavanhusten talon (L'Hôtel des Invalides)_ rakennutti Ludvig XIV\nvv. 1670-1675 L. Bruantin ja J. H. Mansardin tekemien piirustusten\nmukaan. Napoleon laajensi puolestaan taloa, jonka kirkossa hän\nnykyään lepää haudattunakin suomalaisesta porfyyristä tehdyssä\narkussa.\n\n\n86. kirje.\n\nKoko tämän kirjeen tarkoituksena on Nantesin julistuksen\nperuuttamisen peitetty ruoskiminen.\n\n_Shaahi Soliman_, jonka nimenä ensin oli Sefi II, hallitsi vv.\n1668-1694.\n\n_Suuri Shaahi Abbas_ tarkoittaa Abbas I:tä, joka hallitsi Persiaa\nvv. 1586-1628 ja joka varsinkin edisti kauppaa ja maanviljelystä ja\nsuosi tieteitä ja taiteita. Puhe ahkerista ja taitavista _gebreistä_\nsopii sellaisenaan myös _hugenotteihin_, jotka Sombartin tutkimuksien\nmukaan -- mm. teoksessa _Der Bourgeois_ -- niissä maissa, Preussissa,\nHollannissa, Englannissa, mihin he pakenivat, ennen pitkää olivat\nkaupan, teollisuuden ja käsityön etunenässä.\n\n\n87. kirje.\n\n_Paikka, missä oikeutta jaetaan_ on suuri pariisilainen käräjäkeskus\n_Palais de Justice_, jossa esiintyviä ilmiöitä kirjailijat ovat usein\nivailleet, mm. Corneille huvinäytelmässään _La Galerie de Palais_.\n\n_Onpa sellaisiakin, jotka rohkenevat_... tämä omituinen\nmenettelytapa, jolla oli nimenä _la preuve du congrés_, kiellettiin\nv. 1667.\n\n\n88. kirje.\n\n_Sveitsiläisiä_ käytettiin niin yleisesti Ranskassa ovenvartijoina,\nettä sveitsiläistä merkitsevä sana on tullut yleisnimeksi\nmerkitsemään kirkonvahtia l. suntiota ja yleensä ovenvartijaa. Samaa\non sanottava saksalaisesta _Schweizer_-sanasta.\n\n\n89. kirje.\n\nMuinaiset _uhripapit_ olivat tavallisesti puettuja _valkoiseen_.\nTässä puheenaolevat henkilöt, kun he ovat sekä pappeja että uhreja,\neivät siitä syystä muka kanna papillista pukua.\n\n\n91. kirje.\n\n_Pistole_, vanha, alkuaan espanjalainen kultaraha. Sama rahan nimitys\ntuli sitten muuallakin käytäntöön.\n\n\n92. kirje.\n\nSe lähetystö, josta Montesquieu tässä puhuu, saapui Pariisiin\nhelmikuussa v. 1715 ja muodosti niin sanoaksemme yhden _Persialaisten\nkirjeiden_ edellytyksiä, koska se enemmän kuin moni muu seikka\nkäänsi suuren yleisön huomiota Itämaihin ja varsinkin Persiaan. Sen\nesiintymiseen liittyvä ilvenäytelmän sävy on vaikuttanut sen, että\njo Montesquieun aikana ja myöhemminkin pidettiin koko juttua joko\njonkun persialaisen seikkailijan petoksena tai vanhuudenraihnaan\nLudvig XIV:n lähimmän piirin yrityksenä huvittaa kuningasta -- Ludvig\nSuurihan eli silloin viimeistä vuottansa. Uudemmat tutkimukset\novat kuitenkin osoittaneet, että mainittu lähetystö oli tosiaankin\nPersian shaahin lähettämä ja että sillä oli määrätty valtiollinen\ntehtävä suoritettavanaan, nimittäin v. 1708 Ranskan ja Persian\nvälillä tehdyn kauppasopimuksen juhlallinen vahvistaminen. Lähetystön\nkäynti Pariisissa muodostui kuitenkin sen johtajan, Mehemet Riza\nBegin pöyhkeän ja holtittoman esiintymisen johdosta täydelliseksi\nilvenäytelmäksi. Lähempiä tietoja tästä sivistyshistoriallisesti\nhuvittavasta tapahtumasta tarjoaa _M. Herbette: Une Ambassade persane\nsous Louis XIV_. Paris, 1907.\n\n\n93. kirje\n\nLudvig XIV kuoli 1 p. syysk. 1715. Hän oli syntynyt v. 1638 ja\nnoussut valtaistuimelle v. 1643. Uusi kuningas, Ludvig XV, oli\nainoastaan viisivuotias, ja hänen alaikäisyytensä aikana hoiti\nhallitusta herttua Filip Orléansilainen, kuninkaan setä. 2 p.\nsyysk. 1715 tekemällään päätöksellä kumosi parlamentti Ludvig XIV:n\ntestamenin, jonka mukaan sijaishallitsijan valtaa olisi tuntuvasti\nrajoittanut ns. sijaishallitusneuvosto. Sen sijaan perustettiin\nseitsemän \"neuvostokamaria\" hallinnon eri aloja varten, ja niissä\noli sijaishallitsijalla suuri määräämisvalta. Vastalahjaksi sai\nparlamentti 15 p. syysk. 1715 takaisin \"le droit de remontrances'in\",\njoka siltä oli otettu Ludvig XIV:n aikana ja jonka mukaan\nparlamentilla oli oikeus esittää arvostelevia lausuntoja kuninkaan\nhallitustoimista.\n\n\n94. kirje.\n\nMunkki, jolle Usbek kirjoittaa, kuului ns. _santoneihin_,\nmuhamettilaisiin munkkeihin, joilla oli erikoisen ankarat\nluostarisäännöt.\n\nYläegyptiläisen Theban kaupungin läheisissä erämaissa asuneiden\nerakoiden päämiehiksi mainitut miehet elivät 3. vuosisadanlopussa\nja 4. vuosisadan alussa ja kuolivat _Paulus Thebalainen_ n. v. 340,\n_Antonius Komalainen_ v. 356 ja _Pakomius_ v. 346 j.Kr. Varsinkin oli\nPakomiuksen toiminta merkillinen munkkilaisuuden järjestäjänä: hänhän\nperusti Theban tienoille ensimmäisen luostarin, ympäröimällä joukon\nlähekkäin olevia erakkomajoja yhteisellä muurilla ja järjestämällä\nmunkkien elämän yhteisellä munkkisäännöllä, joka sekin oli vanhin\nlaatuaan. Sisarelleen Marialle perusti Pakomius myös ensimmäisen\nnunnaluostarin.\n\n\n96. kirje.\n\nKreikkalainen historioitsija Diodoros Sisilialainen kertoo, että\nAmasis, Egyptin kuningas (vv. 569-526 e.Kr.), purki Samoksen\ntyrannin Polykrateen kanssa tekemänsä liiton, koska tämä kieltäytyi\nsovittamasta jumalia sillä tavalla kuin egyptiläinen oli häntä\nkehottanut tekemään. Amasiksen menettelyn syynä oli siis etupäässä\nhänen taikauskoinen rangaistuspelkonsa, eikä suinkaan hänen\njalomielisyytensä.\n\n\n97. KIRJE.\n\n_Visapurin kuningaskunta_ muodosti itsenäisen valtion läntisessä\nHindustanissa vv. 1489-1686. Viimeksi mainittuna vuonna valloitti\nsen suurmoguli Aureng-Zeb.\n\n_Mazenderan_ on persialainen maakunta, joka sijaitsee Kaspian meren\neteläpäässä.\n\n\n98. kirje.\n\n_Jaron_ l. _Jahrum_, kaupunki Farsin (Farsistanin) persialaisessa\nmaakunnassa, johon kuuluvat Persian ylätasangon ja Persian lahden\nvälillä sijaitsevat karut vuoriseudut.\n\n\n99. kirje.\n\nRanskassa perustettiin 1500-, 1600- ja 1700-luvuilla useampiakin\n\"oikeuskamareja\" (_chambres de justice_) pitämään silmällä\nrahamiesten toimia. Sellainen tuomioistuin perustettiin myös v. 1716\nsijaishallitsijan käskystä, ja sen tarkoituksena oli päästä käsiksi\nniihin verojenvuokraajiin ja suurpohattoihin, jotka Ludvig XIV:n\naikana olivat hankkineet maalle suunnattoman velkataakan.\n\nTuoksi sukkelasuiseksi ministeriksi arvellaan yleisesti\nherttua _Adrien-Maurice de Noailles'ia_ (1678-1766), joka oli\nsijaishallitusneuvoston jäsen ja raha-asiainneuvoston puheenjohtaja\nvv. 1715-1718. Viimeksi mainittuna vuonna hän joutui epäsuosioon\nja erosi toimistaan, koska hän ei voinut hyväksyä Law'n\ntalouspolitiikkaa, josta myöhemmin tulee puhe.\n\n_Palvelijoista_ puhuessaan näyttää Montesquieu erikoisesti\ntarkoittaneen kardinaali Dubois'ta, sijaishallitsijan entistä\nopettajaa, jonka tämä oli kohottanut ministeriksi. Dubois oli\nnuoruudessaan palvellut kansleri Michel Le Tellier'llä.\n\n\n101. kirje.\n\n_Vierailla laeilla_ tarkoitetaan tässä ranskalaisten omaksumaa\nroomalaista oikeutta, samoin kuin kanonista oikeutta. Keisari\nJustinianuksen (527-565 j.Kr.) ja hänen seuraajainsa hallitessa\nkoottiin roomalaiset lakimääräykset _Corpus juris civilis_-kirjaan.\nMelkein samaan aikaan ryhdyttiin samalla tavoin kokoomaan\nfrankkilaisia lakeja Klotar I:sen lähimpien seuraajien hallitessa.\n\n\n102. kirje.\n\nTässä kirjeessä viitataan samaan paavin _perussäädökseen_ l. bullaan,\njosta on jo ollut puhetta 24. kirjeessä.\n\n\n103. kirje.\n\n_Se Ranskan kuningas, joka ensiksi hankki itselleen henkivartijoita_,\noli Filip II August (1179-1223), ja se aasialainen ruhtinas,\njoka uhkasi häntä, oli muuan uskonkiihkoisten _assassiinien_\n(arabialaisesta sanasta _hashshisi'n_ \"hashiksen syöjät\")\njohtaja. Tämä hurja muhamettilainen lahko, jonka v. 1090 perusti\npersialainen Hasan Ibn Sabbâh, oli lukuisia salamurhia toimittamalla\nerinomaiseksi vastukseksi ja kauhuksi sekä ristiretkeilijöille\nettä muhamettilaisille ruhtinaille. Libanonilla he anastivat\nuseita kaupunkeja, minkä jälkeen heidän päällikkönsä sai nimen\nSheikh-ul-Dzibâl (\"vuorten vanhus\"). Tämä \"vuorten vanhus\"\non sittemmin joutunut monen seikkailuromaanin henkilöksi\neurooppalaisessa kirjallisuudessa. Ranskalaisen _salamurhaajaa_\nmerkitsevän sanan assassin, jota Montesquieu'kin tässä kohdassa\nkäyttää, katsotaan johtuvan juuri näiden \"hashiksen syöjäin\" nimestä.\nV. 1272 valloitti Egyptin sulttaani Beibars heidän linnansa, mutta\nheitä on vieläkin olemassa Libanonin vuoristossa _ismaililaisten_\nnimisenä shi'ittiläisenä lahkona.\n\n\n\n105. kirje.\n\nSamaan aikaan kuin Englannin alahuone asetti Kaarle I:n sen\ntuomioistuimen eteen, joka oli havaitseva hänet vikapääksi kuolemaan,\nselitti se periaatteelliseksi käsityksekseen (tammikuussa v. 1649),\nettä kuningas saattoi tehdä majesteettirikoksen kansaansa vastaan.\n\nSe englantilainen kuningas, josta kirjeen lopulla on puhe, lienee\nollut Edward IV, joka v. 1471 Tewkesbury'n taistelussa otti vangiksi\nprinssi Edwardin, edeltäjänsä Henrik VI:n pojan.\n\n\n106. kirje.\n\nTässä, samoin kuin 135. kirjeessä, Montesquieu tarkoittaa\n_kemiasta_ puhuessaan epäilemättä _alkemiaa_, joka vasta myöhään\nerosi varsinaisesta tieteellisestä kemiasta. Vielä sen vuosisadan\nlopulla, jonka alkupuolella Montesquieu kirjoitti _Persialaiset\nkirjeensä_, oli monessa maassa ns. \"hermeettisiä seuroja\", jotka\npitivät kullantekointoa vireillä, ja monet Euroopan ruhtinaat\ntuhlasivat loistavien kuvittelujen houkuttelemina suuria summia omien\nalkemististen laboratorioiden ylläpitämiseen. Suomessakin eli saman\nvuosisadan lopulla alkemisti, _August Nordenskiöld_ (1754-1792),\njolla vv. 1781-1787 oli työhuoneensa Uudessakaupungissa.\n\n\n108. kirje.\n\nLudvig XV:n elämä oli tosiaankin tärkeä Euroopalle, koska hänen\nkuolemansa olisi varmaankin aiheuttanut kruununperimyssodan. Espanjan\nBourbonit eivät nimittäin olleet luopuneet vaatimuksistaan Ranskan\nkruunuun, vaikka he olivatkin vakuuttaneet niin tekevänsä silloin\nkun oli ollut kysymys Kaarle II:sen vakiinnuttamisesta Espanjan\nvaltaistuimelle.\n\n\n109. kirje.\n\nEnimmät ranskalaiset sanomalehdet olivat tähän aikaan pienikokoisia\naikakautisjulkaisuja, joissa tavallisesti käsiteltiin ilmestynyttä\nkirjallisuutta. Varsinainen nykyaikainen sanomalehdistö syntyi vasta\nvallankumouksen aikana, kun oli saatu painovapaus.\n\n\n110. kirje.\n\nJo Kaarle Suuri harrasti korkeamman opetuksen aikaansaamista\nvaltakuntaansa, mutta varsinainen yliopisto syntyi Pariisiin vasta v.\n1200:n tienoilla Filip II Augustin hallitessa. V. 1257 perusti Ludvig\nPyhän rippi-isä Robert de Sorbon Pariisiin teologiaa opiskelevain\nyhdyskunnan, josta kehittyi sittemmin kuuluisa Sorbonne'in\nyliopistolaitos.\n\nVastustushaluinen ranskalainen filosofi ja matemaatikko Pierre\nRamée (Petrus Ramus), joka v. 1551 tuli ajatusopin ja puhetaidon\nprofessoriksi Pariisiin, esitteli kieliopillisissa teoksissaan,\nettä latinankielen _Qu_ oli äännettävä K:ksi (siis _kiskis_, eikä\n_quisquis_). Ja kun Raméella oli aivan harvinainen kyky saada\nriitansa syntymään ja jatkumaan, kesti tätäkin kirjainsotaa hyvän\naikaa. Yleensä edusti hän uudempaa, tieteellisempää käsitystapaa\nvanhan skolastiikan vastapainoksi. Hän sai surmansa Pärttylinyönä.\n\nKatalonian ruhtinaskunta liitettiin Aragoniaan v. 1163, sitten kun\nikivanha Aragonian kreivikunta oli v. 1035 tullut kuningaskunnaksi.\nFerdinandin ja Isabellan kuoltua molemmat yhdistettiin Kastiliaan\nv. 1516. Vanhat erikoisoikeutensa Aragonian kuningaskunta menetti\nEspanjan perintösodan (1701--13) jälkeen. Tässä kerrotun tapauksen\nmainitaan sattuneen v. 1610, Filip IV:n hallitessa.\n\n\n112. kirje.\n\nKoko tämä kirje kuvailee Ludvig XIV:n alaikäisyyden aikana käytyä\ntaistelua Anna Itävaltalaisen kaikkivoipaa ministeriä italialaista\nkardinaali Mazarinia (1602-1661) vastaan. Esitetty omituinen\npuhe antaa näytteen käytetyistä taistelukeinoista: ivalauluin,\nkuvin, sukkeluuksin koetettiin tehdä muukalaista hallitusmiestä\nnaurettavaksi sellaiseen pilaan aina alttiin pariisilaisen yleisön\nsilmissä. Kielen taitamattomuus tekikin kardinaalille usein\nkolttosia. Niinpä sanotaan hänen kerran parlamentin läheteille\npuhuneen _l'arrét d'oignon'ista_ (oignon = sipuli), kun hänen piti\npuhua _l'arrét d'union'ista_ (yhdistymispäätöksestä).\n\nYlimystön, parlamentin ja Pariisin väestön tyytymättömyys, joka vei\nns. Fronde-kapinaan (1648-1653), johtui Mazarinin verosäännöksistä,\nelinkeinojen laiminlyömisestä, raha-asiain huonosta hoidosta,\nvaltionvarain anastamisesta ja kuninkaan vallan jatkuvasta\nlaajentamisesta. V. 1649 täytyi kardinaalin ja nuoren kuninkaan paeta\nPariisista. Kardinaali palasi, mutta karkotettiin jälleen, lähti\nSaksaan ja palasi vihdoin v. 1653 voittajana riemusaatossa Pariisiin.\n\n\n113. kirje.\n\nMontesquieu alkaa tässä käsitellä väestökysymystä, jota hän pohtii\nvielä kymmenkunnassa seuraavassakin kirjeessä. Vaikka hänen erinäiset\nlähtökohtansa sietävätkin arvostelua, niinkuin esim. se, että\nmaapallon asukasmäärä olisi yleensä entisestä pienentynyt, ovat\nnämä kirjeet varsin mielenkiintoisia, koska Montesquieu tässä jo\nesittelee niitä yhteiskuntateoreettisia katsantokantojaan, jotka\nsitten kehitetymmässä muodossa joutuvat uudelleen pohdittaviksi hänen\nmyöhemmissä pääteoksissaan.\n\n_Gurielin_ ruhtinaskunta, joka 1700-luvulla maksoi veroa Turkille,\nsijaitsi etelään vanhasta Imeretian valtakunnasta. Nykyään se on\nVenäjän Kaukasian osana.\n\n\n114. kirje.\n\n_Rutto_, jota tässä tarkoitetaan, oli varmaankin ns. _Musta Surma_,\njoka alkoi v. 1333 Kiinassa, tuli v. 1347 Eurooppaan ja raivosi esim.\nSuomessa vv. 1350-51. Mm. Ruotsissa kuoli ihmisiä kokonaiset kylät,\njopa pitäjätkin sukupuuttoon.\n\n_Kathay (Cathay)_ oli Kiinan nimenä keskiajalla. Sen arvellaan\nsyntyneen erään mantshu-heimon, kitaanien, nimestä, joka heimo\n900-luvulta oli asunut koillisessa Kiinassa ja jonka ylivalta siellä\nlakkasi v. 1125. Tämä nimitys, tavallisesti muutettuna muotoon\n_Kitai_, on vieläkin Kiinan nimenä Venäjällä, Persiassa, Turkestanin\nkansoilla ym.\n\n15. vuosisadan lopulla hävitti kauhea kuppataudin laatuinen rutto\nEurooppaa. Jo varhain oli huomattu elohopean olevan tehoisinta\nlääkettä kuppatautia vastaan.\n\n\n115. kirje.\n\nPuheenaolevat vaimojen tyydyttämiseen kohdistuvat Koraanin määräykset\nesiintyvät II, 183 ja II, 223. Montesquieun käännös ei ole aivan\ntarkka.\n\n\n118. kirje.\n\nSekä Tridentin kirkolliskokouksen päätös että v:n 1579 määräys\nkielsivät katolilaisia tekemästä luostarilupauksiaan _ennen\nkuudettatoista_ ikävuotta. Montesquieu on siis tässä kohdassa hiukan\nliioitellut, puhuessaan neljästätoista vuodesta.\n\n\n120. kirje.\n\n_Tyen_ on kiinalainen taivaan nimitys.\n\n\n121. kirje.\n\n_Villinaisten julmasta lähdettämistavasta_ on Montesquieu saanut\ntietoja _Étienne de Flacourt'in_ teoksesta _Histoire de la grande\nIsle Madagascar_ (Pariisissa, v. 1661) missä omistetaan kokonainen\nluku tälle kysymykselle.\n\n_Ne ankarat lait_, joihin Montesquieu tässä viittaa, perustuvat\nerääseen Henrik II:n v. 1556 antamaan asetukseen.\n\n\n122. kirje.\n\nTässä kirjeessä Montesquieu käy käsiksi kysymykseen, jolla\nsittemmin _Lakien Hengessä_ tuli olemaan perustava merkitys: ns.\n\"ilmanalaoppiin\", jota hän oli jo pohtinutkin tutkielmassaan _Essai\nsur les causes qui peuvent affecter les esprits_.\n\nKeisarien Augustuksen ja Tiberiuksen aikana karkottivat _roomalaiset_\nyhteiskunnalle vaarallisia henkilöitä _Sardiniaan_.\n\nSekä Tavernier että Chardin mainitsevat _Abbas I:n_ (1586-1628)\ntyhjentäneen Tauriin ja Erserumin välisen alueen kansasta, luodakseen\nsiten erämaan suojaksi turkkilaisia vastaan.\n\n_Guilan'in_ tai _Gilan'in_ maakunta sijaitsee Kaspian meren\nlounaispäässä, länteen Mazenderanin maakunnasta. Tieto sinne\nsiirretyistä tuhansista perheistä on Tavernier'n antama.\n\n_Juutalaisten hävittäminen_ tapahtui heidän viimeisen suuren\nkapinansa johdosta vv. 132-135 j.Kr. keisari Hadrianuksen hallitessa.\n\n_Maurien karkottaminen_ Espanjasta tapahtui vv. 1609-1611 Filip\nIII:n hallitessa.\n\n_Bourbonin_ l. _La Réunion'_in saarelle saapui ylempänä mainitun\nFlacourt'in tietojen mukaan laiva, jonka henkiin jäänyt miehistö\noli hyvin sairas, mutta parantui pian saaren terveellisen ilmanalan\nvaikutuksesta. Tämä Intian valtameressä sijaitseva saari kuuluu\nnykyään Ranskalle.\n\n\n123. kirje.\n\nEspanjan perimyssodan alkaessa annettiin 1 p. tammik. 1701 julistus,\nettä sotaväkeen piti otettaman vain naimattomia miehiä. Samanlainen\nmääräys oli ollut voimassa v. 1688 Pfalzin sodan aikana.\n\n\n124. kirje.\n\nTämän kirjeen aikoihin olivat turkkilaiset kärsineet kaksi suurta\ntappiota sodassaan Itävaltaa vastaan, ensin Peterwardeinissa (1716),\nmissä he menettivät Temeswarin, ja sitten Belgradin luona, joka myös\njoutui vihollisen käsiin. Näin ollen täytyi heidän tehdä nöyryyttävä\nrauha Posjarevatzissa v. 1718.\n\n_Saksan suurvisiiri, Jumalan vitsa_ oli Itävallan sotapäällikkö,\nSavoijan prinssi Eugen.\n\nSe _kristitty mufti_, josta tässä on kysymys, on mahdollisesti\nespanjalainen kardinaali Alberoni, joka koetti kiihottaa sulttaania\nItävaltaa vastaan, samalla kun hän itse Espanjan pääministerinä\nhankki Sardinian ja Sisilian valtaamista uudelleen Espanjan haltuun,\nsitten kun sen oli ollut vähää ennen pakko luovuttaa ne Italialle.\n\n_Omar I_ oli toinen kalifi Muhammedin jälkeen (634-644). Häntä\neivät kuitenkaan ylempänä mainitut shi'iitit tunnustaneet profeetan\nlailliseksi seuraajaksi.\n\n\n127. kirje.\n\n_Suur-Mogulilla_ tarkoitetaan tässä Espanjan kuningasta Filip V:tä,\nja hänen lähettiläänsä on Cellamaren ruhtinas, joka oli ollut\nRanskassa v:sta 1715. Kardinaali Alberonin yllyttämänä teki tämä\nsalaliiton sijaishallitsija-herttuan kukistamiseksi. Salaliitto tuli\nkuitenkin ilmi, Cellamare vangittiin ja vietiin yli rajan v. 1718.\n_Kuninkaan setä_ on taas Bourbonin Ludvig August, Maine'in herttua,\nLudvig XIV:n äpäräpoika. Hän oli ottanut osaa Cellamaren vehkeisiin,\npidätettiin siitä syystä marrask. v. 1718 ja sai istua vuoden vankina\nDoullensin linnassa.\n\nEi ole tiettyä, mitä ruhtinasta Montesquieu tarkoittaa kirjeensä\nviimeisessä kappaleessa. Quintus Curtius ilmoittaa kyllä aikaisemmin\nmainitussa teoksessaan (vrt. 44. kirjettä) Persian kuninkaan Dareios\nIII:n lausuneen jotakin samantapaista paetessaan v. 331 e.Kr. Arbelan\ntaistelun jälkeen Aleksanteri Suurta.\n\n\n128. kirje.\n\n_Mainiolla Ruotsin kuninkaalla_ tarkoitetaan luonnollisesti Kaarle\nXII:ta, joka kaatui Fredrikshaldin edustalla 30 p. marrask. 1718.\nHänen vangittu ja kuolemaan tuomittu pääministerinsä oli kuuluisa\nparooni Georg Heinrich von Goertz, joka tosiaan mestattiinkin v.\n1719, syytettynä siitä, että hän oli herättänyt kuninkaassa epäluuloa\nkansaa kohtaan. Goertz ja John Law, josta Montesquieu sittemmin tulee\nlaajasti puhumaan, muistuttavat jonkun verran toisiaan, samoin kuin\nRanskan ja Ruotsin taloudellinen tila oli siihen aikaan jotakuinkin\nsamanlainen.\n\n\n129. kirje.\n\n_Le Pont-Neuf_ (Uusi Silta) on Pariisin vanhimpia Seine'in yli\njohtavia siltoja, hiukan yläpuolella Louvre'in palatsin. Se oli jo\naikaisemmassakin kirjallisuudessa saavuttanut suuren kuuluisuuden.\n\nRooman viimeinen kuningas Tarquinius Superbus, joka karkotettiin v.\n509 e.Kr., _katkoi miekallaan_ unikoita, osoittaakseen pojalleen,\nkuinka oli tehtävä Gabiin kaupungin asukkaille, joiden alueesta oli\ntuleva \"_ager romanus_\", \"roomalainen alue\". Samoin kertoo Herodotos\nmenetelleen miletolaisen Thrasybuloksen, kun korintholainen Periander\ntuli häneltä kysymään, kuinka valtiota oli paraiten hallittava (7.\nvuosisadalla e.Kr.).\n\nEspanjalaista kaupunkia _Fuenterrabiaa_ piiritti Ranskan ylipäällikkö\nBerwickin herttua v. 1719, valloittaen sen.\n\n\n130. kirje.\n\nPuutarha, jossa uutisniekat pitivät kokouksiaan, oli ranskalaisen\npuutarha-arkkitehdin Lenotre'in suurteos _Tuileries'n puutarha (Jardin\ndes Tuileries)_, joka liittyi myöhemmin hävitettyyn Tuileries'in\nkuninkaalliseen linnaan.\n\nSaksan keisari _Joosef I_ hallitsi 1705-1711.\n\nSe _keisarin ja turkkilaisten sota_, josta tässä on puhe, alkoi\nheinäkuussa v. 1716. Vrt. edellä 124. kirjettä.\n\n_Espanjan laivasto_ laski maihin Sardiniaan elok. v. 1717. Heinäk.\nv. 1718 saapui espanjalainen laivasto myös Sisiliaan. Tähän aikaan\npiti Sisiliaa kuningaskuntanaan _Savoijan herttua_ Victor Amadeus\nUtrechtin rauhassa v. 1713 tehdyn sopimuksen mukaan. V. 1720\npakotettiin hänet kuitenkin vaihtamaan tämä saari Sardiniaan.\n\n_Kreivi de L..._ oli kreivi de Lionne (kuollut v. 1708), Ludvig\nXIV:n ulkoministerin, markiisi Hugues de Lionne'in poika. Aikalaiset\nmainitsevat hänen viettäneen päivänsä Tuileries'n puutarhassa\nvetelehtiväin tyhjäntoimittajien ja uutistenmetsästäjäin seurassa.\nNiin kertoo esim. Saint-Simon muistelmissaan.\n\n_Rehabeamin neuvoskunnasta_ kts. 1. Kun. 12: 8.\n\n_Kuninkaan Puutarhan_ (Jardin du Roi) otti kuuluisa\nluonnontieteellinen kirjailija Buffon v. 1739 hoitoonsa, sitten kun\nsen oli v. 1633 pannut vaatimattomaan alkuun kasvitieteilijä Gyu de\nLabrosse. Buffon rikastutti sitä kaikkia luonnonvaltakunnan osia\nedustavilla kokoelmilla. V. 1793 siirrettiin sinne myös eläintarha ja\navattiin samalla luonnontieteellinen kirjasto. Nykyään tunnetaan se\nnimellä _Jardin des Plantes_ (Kasvitiet. puutarha). _Virallinen nimi_\non _Museum d'histoire naturelle_.\n\n\n131. kirje.\n\nKreikkalainen perimätieto kertoo kahdesta _vedenpaisumuksesta_,\njoista toinen sattui 19. vuosisadalla e.Kr. ja toinen 17.\nvuosisadalla e.Kr. Edelliseen liittyy Ogygesin ja jälkimmäiseen\nDeukalionin nimi samalla tavalla kuin Noan nimi juutalaiseen tarinaan.\n\n\n132. kirje.\n\nMontesquieu käsittelee tässä kirjeessä ja useissa seuraavissa\nns. Law'n järjestelmän tuhoisaa vaikutusta maan yleisiin\nraha-asioihin. Skotlantilainen John Law (1671-1729) kuului niihin\nomituisen haaveellisiin ja samalla suurpiirteisen käytännöllisiin\n\"suunnitelmiensepittäjiin\" _(Projektenmacher, hommes à projets,\nbrasseurs d'affaires)_, jotka 17. ja 18. vuosisadalla tuon\ntuostakin pyörryttivät sekä valtioiden johtomiehiä että suurta\nyleisöä ihmeellisillä ehdoillaan. Law, joka oli pelillä hankkinut\nsuuren omaisuuden ja Hollannissa tutustunut kehittyneeseen\npankkiliikkeeseen, tarjoutui pelastamaan Ranskan silloisen\nsijaishallitsijan, Orleansin herttuan siitä suunnattomasta\nvelkataakasta, minkä Ludvig XIV oli valtiolle hankkinut. Se\noli tapahtuva setelinanto-oikeudella varustetun valtiopankin\nperustamisella ja yleensä luoton laajentamisella ja korkokannan\nalentamisella. Kun Law'n v. 1716 perustama yksityinen pankki\nmenestyi erinomaisesti, muutettiin hänen pankkinsa v. 1718 valtion\npankiksi, ja sen setelien tuli kullan ohessa olla ainoana laillisena\nmaksuvälineenä suuremmille summille. Siihen liitettiin pian Ranskan\nkoko merentakaisen kaupan hoito ja se otti myös huolekseen valtion\nrahan lyönnin ja verojen vuokrauksen, samalla kun se lainasi\nvaltiolle 1,200 miljoonaa livreä. Yhtiön osakepääomaa lisättiin\ntietysti alinomaa toiminnan laajetessa, ja yleisö halusikin ahnaasti\nnäitä uusia arvopapereita, koska kaikki näytti niin suurenmoiselta\nja varmalta. Näin alkoi ennen kuulumaton pörssihuijaus. Osakkeiden\nkurssi kohosi huimaavasti, niin että v. 1720:n alussa maksettiin\n500 livren paperista 20,000 livreä. Samalla laskettiin yhä uusia\nseteleitä liikkeeseen, varsinkin sitten kun Law oli v. 1720:n alussa\nnimitetty raha-asiain ministeriksi. Uusi ministeri ryhtyi jopa\npakkokeinoihin, saadakseen yleisön metallirahan asemesta käyttämään\nvain setelirahaa. Niinpä määrättiin esim., että kansalaisten tuli\njättää kultansa, hopeansa ja muut kalleutensa yleisiin kassoihin ja\nkorvaukseksi ottaa pankin seteleitä. Se oli jo korkeata peliä, ja\nkun yleisön luottamus sai ensin hiukankin aihetta horjumiseen, ei\nromahduskaan ollut enää kaukana: eihän käynyt kovin kauan päinsä\nhoitaa kokonaisen maan taloutta vain kuvitelluilla arvoilla.\nOsakkeiden arvo alkoi äkkiä laskea yhtä huimaavasti kuin se oli ennen\nnoussut, ja setelien kävi samoin. Seurauksena oli valtion vararikko,\njoka saattoi lukemattomia kansalaisia kerjäläisiksi, jos kohta\nmonet olivat huijauksen aikana suunnattomasti rikastuneetkin ja jos\nkohta kiihkeän kullanhimon lumoissa oli tapahtunutkin monenlaisia\naavistamattomia varallisuuden keikauksia. Law erotettiin virastaan,\nja jo jouluk. v. 1720 hänen täytyi paeta Ranskasta pelastaakseen\nhenkensä. Vuosikymmenen lopulla hän kuoli perinpohjin köyhtyneenä\nVenetsiassa. Luotto, Law'n järjestelmän perustus, joutui hänen hyvää\ntarkoittavan, mutta yltiöpäisen puuhansa onnettomien seurausten takia\nRanskassa pitkäksi ajaksi huonoon huutoon.\n\nSavoijan prinssi _Fransesco Pio_ oli v. 1719 Espanjan armeijan\npäällikkönä, samoin kuin Berwickin marsalkka Ranskan. Vihollisuudet\nolivat ylempänä mainitun kardinaali Alberonin vehkeiden tulos, koska\nhän tahtoi saada Ranskan kruunun Espanjan kuninkaalle Filip V:lle,\nniinkuin yleensäkin kohottaa Espanjan sen entiseen mahtavuuteen.\nMadridin rauha lopetti riidat v. 1720 vastoin Alberonin suurenmoisia\ntuumia.\n\n\n133. kirje.\n\nV. 1707 oli pariisilainen Saint-Victorin luostari\ntestamenttimääräysten johdosta avannut suuren kirjastonsa yleisölle.\n\n\n134. kirje.\n\n_Kvietismi_ on mystillisuskonnollinen liike, joka sai alkunsa\nespanjalaisen Miguel de Molinoksen (1640-1697) opetuksista ja joka\non tavallaan jatkoa keskiajan kirkolliselle mystiikalle. Se asettaa\nihanteeksi sielun täydellisen toimettomuuden, lepotilan (lat. sana\n_quies, quietis_ merkitsee \"lepoa\", \"alallansa oloa\") ja vaipumisen\nJumalaan, \"pyhän välinpitämättömyyden\". Oma tahto ja omat toiveet\novat kokonaan kuoletettavat. Käytännöllisistä syistä katolinen kirkko\ntuomitsi kvietismin.\n\n\n135. kirje.\n\nSe _laskumestari_, jota tässä tarkoitetaan, on aikaisemmin esitelty\nJohn Law.\n\n\n137. kirje.\n\nKun Montesquieu halveksii muita runouden lajeja ja antaa arvoa\nvain näytelmärunoudelle, on kuin puhuisi hänen suunsa kautta se\n\"suuri vuosisata\", joka oli Ranskan kirjallisuuteen liittänyt\nkuolemattomia mestariteoksia sekä murhenäytelmän että huvinäytelmän\nalalta. Siinä suhteessa vastusti häntä ankarimmin Voltaire, jolla\noli tähän vastustukseen omakohtaista syytä. Kun näet Montesquieu\njyrkästi kielsi, ettei eepillisiä runoelmia Homeroksen laulujen ja\nmahdollisesti Aeneidin jälkeen enää voida luoda, arvellaan hänen\nsillä tähdänneen Voltaire'in _Henriade'iin_, joka jo tähän aikaan\nkierteli kaupunkia käsinkirjoitettuna.\n\n\n138. kirje.\n\nRanskan raha-asiain johto järjestettiin _neljä kertaa uudelleen_\nparin, kolmen vuoden kuluessa siten, että marsalkka de Noailles\nerotettiin raha-asiain neuvoston esimiehyydestä tammik. v. 1718,\nhänen sijaansa pantiin René d'Argenson (1), raha-asiain neuvosto\nmuodostettiin uudelleen syysk.-lokak. 1718 (2), Argensonin sijaan\ntuli John Law tammik. v. 1720 (3) ja hänenkin oli pian poistuttava\npaikaltaan lopulla v. 1720 (4).\n\nNe _seitsemän neuvoskuntaa_, joita Montesquieu tässä tarkoittaa,\nmuodostettiin, niinkuin jo ennen on mainittu (92. kirje) v. 1715,\nmutta lopetettiin jo 1718.\n\nN-- -- -- on ylempänä mainittu marsalkka de Noailles.\n\nSe _muukalainen_, josta tässä on puhe, on luonnollisesti John Law.\nHänen järjestelmänsä tuloksiin viitataan samalla.\n\nSe ihmeellinen _katu_, minkä varrelle palvelijat jättivät\nvirkapukunsa, oli Rue Quincampoix, pörssikeinottelujen keskus.\n\n\n139. kirje.\n\n1 p. helmik. 1720 päivätyssä kirjelmässä luopui Ruotsin kuningatar\nUlriika Eleonoora kruunusta puolisonsa, Hessenin maakreivin Fredrikin\nhyväksi. -- Kuningatar Kristiina luopui hallituksesta v. 1654.\n\n\n140. kirje.\n\nKun _Pariisin parlamentti_ kieltäytyi pöytäkirjoihinsa ottamasta\nerästä Law'n ehdottamaa maan taloudellisia oloja koskevaa esitystä,\nkarkotettiin se heinäk. v. 1720 Pontoise'in pieneen kaupunkiin noin\n30 km Pariisista pohjoiseen, mistä se pääsi palaamaan vasta Law'n\nkukistuttua 17 p. jouluk. samana vuonna.\n\n\n141. kirje.\n\nPersiassa ei ole ollut _sheikki Ali-kaaniksi_ mainittua hallitsijaa,\nmutta Chardin puhuu useamminkin sen nimisestä suurvisiiristä, joka\neli shaahi Solimanin aikaan.\n\nTarina _kahdesta Ibrahimista_ muistuttaa hyvin läheisesti\nvanhaa kreikkalaista tarinaa Tirynsin kuninkaan Alkaioksen\npojasta Amphitryonista, jonka puolison Alkmenen luona Zeus\nHermeksen avustamana vieraili sillä seurauksella, että\nAlkmene synnytti Herakleen. Tätä tarinaa käsittelivät sitten\nkreikkalaiset huvinäytelmäsepät, heiltä lainasi kehitellyn aiheen\nroomalainen Plautus (_Amphitruo_), v. 1668 näyteltiin Molière'in\n_Amphitryon_-ilveily ja v. 1807 julkaisi saksalainen romantikko\nHeinrich von Kleist Moliére-mukailuna mestarillisen, oikeaan\nshakespearelaiseen ilmapiiriin kohotetun _Amphitryoninsa_.\n\n\n142. kirje.\n\n_Mantovan joutsen_ on luonnollisesti Vergilius, joka syntyi pienessä\nAndesin kylässä aivan Mantovan lähellä.\n\n_Vanhan tarun katkelma_ on kokonaan omistettu ylempänä esitetyn John\nLaw'n ja hänen järjestelmänsä ivailemiselle. Law oli v. 1671 syntynyt\nEdinburghissa _Skotlannissa_, jonka muinainen nimi oli _Kaledonia_.\nHänen isänsä oli rikas kultaseppä ja äitinsä ylhäistä skotlantilaista\naatelia.\n\n_Orkadien_ saaret tarkoittavat Skotlantiin kuuluvia, sen\nkoilliskärjessä sijaitsevia _Orkney_-saaria. _Orcades_ oli niiden\nvanha nimitys.\n\n_Baetica_ oli erään eteläisen Espanjan osan muinainen nimitys.\nBaetica oli rikkain espanjalainen maakunta. Tässä sillä tarkoitetaan\nRanskaa.\n\n_Saturnus_ on luonnollisesti \"aurinkokuningas\" Ludvig XIV. Law\nsaapui Ranskaan jo hänen aikanaan (v. 1708), mutta hänet käskettiin\npoistumaan Pariisista, koska hänellä oli aivan selittämätön onni\npelissä. Hän palasi vasta Ludvig XIV:n kuoltua (v. 1715).\n\n_Mielikuvituksen valtakunta_ on tässä luoton ja pankinsetelien ja\narvopaperien maailma.\n\n_Ilmoitustaulu_ ja sen _neljä sanaa_ tarkoittavat Law'n perustaman\nIntian kauppayhtiön osakkeiden kurssi-ilmoituksia.\n\nJotta saataisiin yleisö käyttämään paperirahaa, kiellettiin 27\np. helmik. 1720 yksityisiä kansalaisia pitämästä hallussaan\nenempää kuin 500 livreä hopeaa tai kultaa. Rangaistuksena oli mm.\nrahojen takavarikoiminen. Rahat jätettiin yleisiin kassoihin ja\nvastikkeeksi saatiin pankin seteleitä. Sama käsky ulotettiin myös\nsiirtomaihin. 4 p. heinäk. v. 1720 määrättiin samaa myös jalokivistä.\nOsakkeiden huima aleneminen vähensi ihmisten omaisuutta puolella,\nkolmellaneljäsosalla, jopa enemmälläkin.\n\n\n144. kirje.\n\nTässä kirjeessään, joka on kauttaaltaan katolisen taikakalu-uskon\nja varsinkin jesuiittakirjailijain purevaa ahdistelua, käyttää\nMontesquieu useamminkin lyhennysmerkkejä täydellisten nimien\nasemesta. Niinpä tarkoittaa _M. T. (la C. du G.)_ eräiden selittäjien\nmukaan jesuiittain julkaisemaa teosta _La Connaissance du Globe\n(Maapallon tuntemus)_. _Kymmenen V. P:tä paavin J:ja koskevasta\nK:stä_ on taas luettava: \"Kymmenen Valtioneuvoston Päätöstä paavin\njesuiittoja koskevasta kirjelmästä\" Edelleen tarkoittaa _H. de\nN._ Herra Flechier'tä Nimes'n piispaa, ja _R. J._ \"Ranskalaisia\njesuiittoja\".\n\n_Nic. Caussin_ (1583-1651), jesuiitta hänkin, julkaisi Pariisissa\nv. 1625 tai v. 1627 _La Cour Sainte_-nimisen hartauskirjan. Hän oli\nLudvig XIII:n rippi-isä ja vehkeili turhaan Richelieutä vastaan.\nEspanjalaisen jesuiittaisän _Alfonso Rodriguez'in_ (1526-1616)\nuskonnollisia hyveitä käsittelevä teos ilmestyi v. 1609. Molemmista\nnäistä teoksista on ilmestynyt useita painoksia muillakin\nsivistyskielillä.\n\nKirjeen jatkoa, joka sisältää ihmeellisiä lääkemääräyksiä, ei\nMontesquieun omien osoitusten mukaan ole lainkaan otettu kaikkiin\n_Persialaisten kirjeiden_ painoksiin. Siitä syystä ei tässäkään\nryhdytä kaikkia sen ivailemia kirjailijoita ja ajattelijoita lähemmin\nesittelemään, koska se tehtävä veisi kovin laajoihin selityksiin\nja koska lukija ilman sitäkin ymmärtää kirjoittajan pääasiallisen\ntarkoituksen. Montesquieun tekstissä latinankielisinä esiintyvät\nlääkemääräykset jatkavat toiseen suuntaan. Niinpä suositellaan\n\"lemmenkuumetta\" vastaan rivon italialaisen kirjailija Aretinon\ntuotteita ja Pyhän Tuomas Akvinolaisen mietteitä avioliitosta.\n\n\n146. kirje.\n\nTämä kirje on jälleen kokonaisuudessaan Law'n järjestelmän ja nyt\nvarsinkin sen surullisten seurausten ankaraa arvostelua.\n\n_Intialla_ tarkoitetaan tässä Ranskaa.\n\n_Tammenlehdet_ ovat pankin seteleitä, joiden piti korvata\nmetalliraha, mutta jotka romahduksen tapahduttua kävivät\narvottomiksi. Jos velallinen maksoi niillä velkansa, niinkuin laki\nsalli, oli se samaa, kuin jos olisi melkein kokonaan menettänyt\nrahansa.\n\nTähän kirjeeseen lopettaa Montesquieu Euroopan ja Ranskan olojen\nivallisen käsittelyn ja siirtyy loppukirjeissä selvittelemään Usbekin\nvaimolassa sattuneita tapauksia, jotka ovat saaneet jäädä parin,\nkolmen vuoden ajaksi syrjään periaatteellisten keskustelujen tieltä.\n\n\n\n"]