[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$frm7VXzKPL2Vn6Qf3PdegwEVolhuWpHDl5cmjuMPYs9I":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":17,"gutenbergSubjects":21,"gutenbergCategories":22,"gutenbergSummary":17,"gutenbergTranslators":23,"gutenbergDownloadCount":17,"aiDescription":24,"preamble":25,"content":26},2030,"Yleisen kirjallisuuden historia V","Railo, Eino",1884,1948,"2030-railo-eino-yleisen-kirjallisuuden-historia-v","2030__Railo_Eino__Yleisen_kirjallisuuden_historia_V","Valtaromantiikka","tietokirja",[],[],"fi",1937,null,151494,1099257,true,[],[],[],"Railon laaja yleisesitys tarkastelee romantiikan ajan kirjallisuushistoriaa ja sen aatteellista taustaa. Teos käsittelee filosofisia suuntauksia, kansanrunouden merkitystä sekä saksalaisia ja pohjoismaisia kirjailijoita ja vaikuttajia.","Eino Railon 'Yleisen kirjallisuuden historia V' on Projekti Lönnrotin\njulkaisu n:o 2030. E-kirja on public domainissa koko EU:n alueella,\njoten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen k.o. maissa.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","YLEISEN KIRJALLISUUDEN HISTORIA V\n\nValtaromantiikka\n\n\nKirj.\n\nEINO RAILO\n\n\n\n\n\nPorvoo * Helsinki,\nWerner Söderström Osakeyhtiö,\n1937.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS.\n\nJOHDANTO.\n\nI. FILOSOFINEN TAUSTA.\n\n1. Kant. Tiedon hankkiminen Humesta eteenpäin. Elämäkerta ja\npääteokset. Kantin filosofian merkitys.\n\n2. Romantiikan filosofia. Fichten filosofia ja sen merkitys.\nSchellingin filosofia ja hänen käsityksensä neroudesta. Sen\nvaikutus runouteen. Hegelin filosofia ja hänen oppinsa suurista\npersoonallisuuksista. Schopenhauerin pessimistinen filosofia ja sen\nvaikutus. Schleiermacher. Kierkegaard.\n\n3. Yhteiskunnallinen filosofia eli positivismi. Fourier'n\nyhteiskuntaoppi. Saint-Simon sosialismin perustajana. Comten filosofia.\nBentham. Owen. Yhteiskunnallisen filosofian utopisuus. Teollisuuden\nvallankumous Englannissa, Saksassa ja Ranskassa.\n\n4. Haaveellinen tunnefilosofia. Jacobi. Lavater. Jung-Stilling.\n\n5. Viittaus tieteisiin. 1. Uushumanismi Saksassa. Gessner. Wilhelm v.\nHumboldt. Wolf. Uushumanismin merkitys runoudelle. Kansankasvatuksen\nuudistus. Pestalozzin kasvatusoppi ja sen merkitys. Goethen\n\"Pedagoginen provinssi\". Fröbel ja lastentarhat. 2. Historia. Heeren.\nRanke. Mommsen. Hettner. Haym. Burckhardt. Froude. Freeman. Thierry.\nGuizot. Thiers. Tocqueville. Michelet. 3. Biologia Buffonin jälkeen.\nGoethen Värioppi ja hänen merkityksensä luonnontieteilijänä.\nSaint-Hilaire. Erasmus Darwin. Hwasser. Ilmoni. Alexander v. Humboldt.\nLamarck. Lavoisier. Liebig. Runous elämän ja tieteiden synteesinä.\n\nII. VALTAROMANTIIKAN ULKONAINEN HISTORIA.\n\n1. Herder. Elämänvaiheet ja teokset. Herderin suhtautuminen runouteen,\nkuvaamataiteisiin, kieleen, uskontoon ja historiaan.\n\n2. Porthan. Suhde uushumanismiin. Perinteellinen kansanrunouden\nharrastus. Porthan kansanrunoustieteen perustajana ja tien viittojana\nKalevalaan. Porthan folkloretieteen perustajana, kielen ja historian\ntutkijana. Vertailua Porthanin ja Herderin välillä.\n\n3. Kansanrunous. Huomion kiintyminen kansanrunouteen. Viittaus\nkeskiajan kirjallisuuden löytymiseen. \"Kansanrunous\" -- epäasiallinen\nmääritelmä. Ballaadin historia. Herd, Scott, Motherwell. Ritsonin\ntieteelliset periaatteet. Child. Brentanon ja von Arnimin Pojan\nihmetorvi. Espanjalaiset romanssit. Lockhart. Herder. Kreikkalaisten ja\nserbialaisten ballaadirunous. Kalevalaisen runouden löytyminen ja\nLönnrotin elämäntyö. Kalevala. Kanteletar. Suomen kansan vanhat runot.\nViron kansanrunous. Fählman. Kreutzwald: Kalevipoeg. Hurt. Eisen. Jakob\nja Wilhelm Grimm: Lasten ja koti-satuja.\n\n4. Saksan romantiikka. 1. Goethe. Nuoruuden aika ja teokset 1749-1775.\nAnna Katharina Schönkopf. Friederike Brion. Goethen lyriikka 1770:n\njälkeen. Merck. Kestner. Charlotte Buff. Jerusalem. 2. Myrskyn ja\nkiihkon synty ja aatteet sekä Goethen osuus niihin. Lenz. Klinger.\nWagner. Schubart. Leisewitz. Müller. Bürger. Hölty. Miller. Heinse.\n3. Schiller. Nuoruuden aika ja teokset 1759-1794. Schiller ja Goethe\nuushumanisteina. 4. Myrskyn ja kiihkon loppuhistoria. Iffland.\nKotzebue. Spiess. Cramer. Vulpius. Zschokke. Lafontaine. Richter.\nHölderlin. 5. Uushumanismin tulo runouteen. Lessingin ja Winckelmannin\nsekä oppineen uushumanismin kanta. Ranskalainen klassillisuus. Voss ja\nhänen idyllinsä. 6. Goethe Weimarissa Schillerin tuloon saakka\n(1775-1794). Weimar. Anna Amalia. Karl August. Goethen hallinnolliset\ntehtävät. Runouden väliaikainen ehtyminen. Charlotte von Stein.\nItalian-matka ja kirjallinen tuotanto siellä. Christiane Vulpius. 7.\nGoethe ja Schiller (1794-1805). Goethen uusi elämänkäsitys. Goethen ja\nSchillerin kirjeenvaihto. Heidän kirjallinen tuotantonsa. 8. Goethen\nviimeinen kukoistus ja vanhuus. Zelter. Eckermann. Wilhelmine Herzlieb.\nBettina Brentano ja hänen teoksensa. Marianne von Willemer. Ulrike von\nLewetzow. Goethen vanhuustuotanto. Kuoleman satoa. Goethen kuolema. 9.\nGoethe ja Schiller persoonallisuuksina. Schillerin estetiikka ja\netiikka. 10. Romantiikan uusi leimahdus. 1. A. W. ja Fr. v. Schlegel.\nWackenroder. Tieck. Jenan uusromantikot. Novalis. Brentano. Arnim. 2.\nWerner. Hoffmann. Motte-Fouqué. Chamisso. Eichendorff. 3. Arndt. H. v.\nKleist. Körner. 4. Schwabilaiset runoilijat. Uhland. Hauff. Mörike. 11.\nRomantiikan haipuminen. Biedermaiertyyli. Romantiikka musiikissa:\nWeber, Schubert, Schumann ja Beethoven, ja maalaustaiteessa: Runge,\nFriedrich, Cornelius ja Overbeck. Lenau. Grün. Grillparzer. Rückert.\nPlaten. Immermann. 12. Nuori Saksa. Vastustuksen synty. Wienbarg.\nMenzel. Liittopäivien kieltotoimenpiteet. Baruch-Börne. Juutalaisten\nkritiikki. Heine. Gutzkow. Laube. Vastustuksen muuttuminen\nkansalliseksi. Becker. Schneckenberger ja Reinin vahti. Hoffmann v.\nFallersieben ja Deutschland, Deutschland über alles. Herwegh ja Työväen\nMarseljeesi. Freiligrath.\n\n5. Englannin romantiikka. 1. Varhaisperinne. Vaikutuksia Saksasta.\nLuonnepiirteitä. Romantiikka perinteellistä. Englannin ja Saksan\nromantiikan eroavaisuuksia. Coleridge, Quincey ja Carlyle Saksan\nromantiikan välittäjinä Englantiin. Oxfordilainen liike. Ruskin. Weimar\nenglantilaisten toivioretkien kohteena. Taylor. Käännöksiä Saksasta.\nEnglannin romantiikan epäfilosofinen sävy. Edinburgh ja Quarterly\nReview. Englantilainen ja saksalainen kritiikki. Englannin romantiikan\npäälinjoja. 2. Järvikoulu. Wordsworth. Coleridge. Southey. 3. Scott. 4.\nByron, Shelley ja Keats. 5. Pienempiä nimiä. Hunt. Lamb. Hazlitt.\nQuincey. Landor. 6. Englannin romantiikan jatkuminen. Bulwer-Lytton.\nDisraeli. Kingsley. Borrow. Tennyson. Browning. Elizabeth\nBarret-Browning. Arnold. Rossettit, Morris, Swinburne, Stevenson,\nKipling ja Conrad. 7. Yhdysvaltain romantikkoja. Emerson. Irving.\nCooper. Thoreau. Hawthorne. Poe. Longfellow.\n\n6. Ranskan romantiikka. 1. Vallankumouksen, keisariajan ja\nrestauraation kirjallisuus. 1. Valistusfilosofian tuloksia.\nVallankumouksellinen demokratia ja sen romantiikka. David. Kahvilat ja\nsalongit. Vallankumouksen kirjallisuusohjelma. Décade philosophique. 2.\nDraama. Ajankohtaisuus-, murhe- ja huvinäytelmä. Maréchal. Leger. M. J.\nChénier. Picard. Melodraama. Pixérécourt. Mercier. Vallankumousdraaman\nmerkitys. 3. Vallankumouksen runous. La Carmagnole. Vuoren laulukirja.\nLebrun. Delille. M. J. Chénier. Säveltäjät Gossec ja Méhul. Rouget de\nLisle ja Marseljeesi. 4. Kaunopuheisuus. Mirabeau. Sanomalehdet. 5.\nEmigranttien kirjallisuus. Villers. Napoleon kirjailijana. M. J.\nChénier'n luettelo vallankumouksen ja keisariajan kirjallisuudesta.\nNapoleonin kirjallisuuspolitiikka. 6. Taantumuksen filosofia. Maistre.\nBonald. Lamennais. 7. Béranger ja Napoleonin palvonta. 2. Rouva de\nStaël. 3. Constant ja Senancour. 4. Chateaubriand. 5. Ranskan\nromantiikan puhkeaminen ja yleislaatu. Cousin. Quinet. Abbaye-au-Bois.\nNodier'n ja Hugon senaakkelit. Romantiikan ohjelmakirjoitukset ja\nklassillisuuden puolustajat. 6. Ranskan johtavat romantikot. 1.\nLamartine. Nodier. 2. Hugo. Lapsuus ja nuoruus. Romantikkojen taistelu.\nPoliittinen taistelu. Maanpakolaisena. Jumaloituna vanhuksena.\nPersoonallisuus ja aatteet. Cromwellin esipuhe, \"groteski\" ym. 3.\nVigny. Dumas. Nerval. 7. Ranskan romantiikan haipuminen ja realismin\nkehittyminen. 1. Musset. Gautier. 2. Sand-Dupin. 3. Beyle-Stendhal.\nMérimée. Sainte-Beuve. 8. Provencelaisen runouden elpyminen.\n\n7. Italian ja Espanjan romantiikka. 1. Monti. Foscolo. 2. Leopardi.\nManzoni. Pellico. Berchet. Carrer. Gabriele Rossetti. Niccolini.\nGiusti. Mazzini. 3. Quintana. Rosa. Rivasin herttua. Espronceda.\nZorrilla. Gutierrez. Hartzenbusch.\n\n8. Huomattavia romantikkoja muissa maissa. Runeberg ja Topelius.\nTegnér. Andersen. Pushkin. Lermontov. Mickiewicz. Petöfi. Madách.\n\nIII. VALTAROMANTIIKAN SISÄINEN HISTORIA.\n\n1. Kansanrunous ja romantiikka. 1. Kansanrunouden muodot. Sen\nnuorentava ja rikastuttava vaikutus kieliin ja taiderunouteen.\nKeskiajan runouden löytyminen. Kansanrunouden aihepiirit. Romantiikan\nkansanrunouskokoelmat. 2. Kalevala runoteoksena. 3. Kalevipoeg.\nGrimm-veljesten Lasten sadut. Moe ja Asbjörnsen: Norjalaisia\nkansansatuja. Salmelainen: Suomen kansan satuja ja tarinoita. Tieck.\nHauff. Andersenin Sadut. Topelius: Lukemisia lapsille.\n\n2. Lyriikka. 1. Lyriikan merkitys romantiikan ilmaisijana. Goethe\nEuroopan lyriikan uudistajana. Hänen suhteensa kansanlauluun ja\nlyriikkansa laatu. Vaeltajan yölaulut. Teoksiin siroiteltua lyriikkaa.\nRoomalaisia elegioja. Venetsialaisia epigrammeja. Länsi-itämainen\ndivaani. Ballaadin historia: Percy ja Bürger. Lenore ym. Goethen\nKeijujen kuningas ja Ballaadi, Taikurinoppilas, Korinthoksen morsian,\nja Jumala ja bajadeeri. Schillerin ballaadit Ilolle, Kreikan jumalat,\nTaiteilijat ja Laulu kellosta. Uhlandin ballaadit ja Paavo Cajander.\nHeinen ballaadityyli. 2. Wordsworthin ja Coleridgen Lyyrilliset\nballaadit. Vanhan merimiehen tarina. Wordsworthin ballaadityyli.\nSoutheyn, Byronin ja Shelleyn nuoruusballaadit. Mooren ballaadit.\nTennysonin ballaadityyli. Browningin ballaadit. Englannin ja Amerikan\nmyöhempi ballaadirunous. Béranger'n ballaadisävy. Hugon Oodit ja\nballaadit. Musset'n Ballaadi kuulle. Ballaadin suonen kulku. 3.\nEnglannin lyriikka: Bowles ym. Byronin Heprealaiset sävelet. Shelleyn,\nKeatsin ja Mooren lyriikka. Tennyson, Arnold, Rossettit, Morris,\nSwinburne, Stevenson ja Kipling. 4. Ranskan lyriikka: Lamartine, Hugo,\nVigny, Musset ja Gautier. 5. Isänmaallinen lyriikka: Arndt, Körner,\nRückert ja Platen. Englantilaisten isänmaallinen runous. Leopardin\nItalialle. Runebergin Vänrikki Stoolin tarinat. 6. Novalis, Eichendorff\nja Mörike. 7. Lenau, Heine ja Leopardi. 8. Münchenin piiri: Geibel,\nHeyse, Schack, Lingg, Greif, Leuthold ja Bodenstedt. Uusromantiikka:\nScheffel. Meyer. 9. Runebergin Idyllejä ja epigrammeja. Petöfi.\n\n3. Epiikka. 1. Heinsen Laidion. Goethen Kettu Repolainen. Southeyn Joan\nof Arc. Landorin Gebir. Campbellin ja Scottin eepokset. Byronilainen\nsankari ja hänen sukupuunsa: Chateaubriandin Les Natchez, Atala ja\nRené; Incestum-aihe; Byronin runous ja byronilainen sankari; Don Juan.\n2. Byronilainen sankari Euroopan runoudessa: Musset'n Rotta, Namouna ja\nMardoche; Tieck; Jean Paul; Heine; Lenau; Manzonin Kihlautuneet;\nPushkinin byronilaiset runoelmat; Lermontovin Demooni ja Aikamme urho;\nPaludan-Müllerin Adam Homo; Kierkegaard; Tegnérin Frithiofin tarina;\nRunebergin Nadeschda; Kiven Ikävyys. 3. Romantikan nuoren sankarin\nsukupuu, Southeyn Tuomionäyn esipuhe, \"saatanallinen runoilijakoulu\" ja\nByronin Tuomionäky. Shelley nuoren vaalean sankarin edustajana.\nAlastor. Islamin kapina. Rosalind ja Helen. Incestum-aihe. Nuori\nsankaritar. 4. Coleridgen Christabel. Wordsworthin Alkusoitto ja\nRetkeily. Mooren Laila Rookh. Keatsin epiikka. Tennysonin Maud ja\nKuninkaiden idyllit. Browningin eläytymisrunous ja Sormus ja kirja.\nElizabeth Barrett-Browning. 5. Lamartinen Vuosisatain legenda, Jocelyn\nja Enkelin lankeemus. Hugon Vuosisatain legenda. Mistralin Mireio. 6.\nFrithiofin tarina. Mickiewiczin Pan Tadeusz. Runebergin Hauta Perhossa,\nPilven veikko, Hirvenhiihtäjät, Nadeschda ja Fjalar-kuningas. 7.\nGessnerin Idyllit. Müllerin Lammasten keritseminen. Vossin Luise.\nGoethen Hermann ja Dorothea. Tennysonin Enoch Arden. Runebergin ja\nTegnérin idyllit.\n\n4. Romaani. 1. Werther-romaanit: Goethen Werther; Foscolon Jacopo\nOrtisin viimeiset kirjeet; Nodier'n Salzburgin maalari; Senancourin\nObermann; Constant'n Adolphe: Musset'n Vuosisadan lapsen tunnustus. 2.\nLuostariromaanit: Millerin Siegwart; Lenzin Metsäveli; Wackenroderin\nLuostariveli; Tieckin Franz Sternbaldin vaellukset; Novaliin Heinrich\nvon Ofterdingen. 3. Renessanssiromaanit: Heinsen Ardinghello; Tieckin\nWilliam Lovell; Hölderlinin Hyperion; Fr. v. Schlegelin Lucinde;\nBrentanon Godwi. 4. Kasvatus-, kehitys- ja avioliittoromaanit: Jean\nPaulin Näkymätön aitio, Hesperus, Titaani ja Koulumestari Wuz. 5.\nGoethen Wilhelm Meisterin oppi- ja vaellusvuodet ja Vaaliheimolaiset.\n6. Historialliset romaanit: Kleistin Mikael Kohlhaas; Historiallisen\nromaanin sukupuu; Chateaubriandin Marttyyrit. 7. Scottin romaanit. 8.\nScottin romaanien perintö: Ainsworth; James; Bulwer-Lytton; Kingsley;\nThackeray; Dickens; Stevenson; Wilhelm Häringin Walladmor; Hauff;\nGustav Freytag; Joseph von Scheffel; Georg Ebers; Felix Dahn; Conrad\nFerdinand Meyer; Chateaubriandin Viimeinen Abenceragi; Vignyn\nCinq-Mars; Mériméen Kaarle IX:n hallituksen aikakirja; Hugon Parisin\nNotre Dame; Gautier'n Kapteeni Fracasse; Manzonin Kihlautuneet;\nTopeliuksen Välskärin kertomukset; Tolstoin Sota ja rauha. 9.\nKauhuromaanit: Schillerin Henkiennäkijä; Fouquén Undine; Chamisson\nPeter Schlemihl; Hoffmannin romaanit; Nodier'n romaanit; Hugon\nnuoruuden romaanit; Poen tuotanto; Bulwer-Lyttonin Zanoni ym.; Emily\nBrontën Humiseva harju; Hawthornen romaanit; Stevensonin Tohtori\nJekyll; Wilden Dorian Grayn muotokuva. 10. Yhteiskunnalliset romaanit:\nSchiller: Rikolliseksi häväistyksen vuoksi; Rouva de Staël'in Delphine\nja Corinne; Bulwer-Lyttonin Paul Clifford; Dickensin Oliver Twist;\nDisraelin Conigsby ja Sybil; Kingsleyn Hiivaa ja Alton Locke; Lauben\nNuori Eurooppa; Gutzkowin Maha Guru; Wally Epäilijätär, Hengen\nritareita ja Rooman lumoaja; George Sandin romaanit; Hugon Kurjat,\nMeren työmiehiä ja Nauruihminen. 11. Luonto ja maalauksellisuus:\nEichendorffin Tyhjäntoimittajan elämästä; Chateaubrianuin Opas; Heinen\nMatkakuvia; Lamartinen, Hugon ja Borrow'n matkakirjat. Metsä- ja\nmeriromaani: Sukupuu; Cooperin romaanit ja tyypit; Marryatt; Kingsley;\nStevenson; Haggard; Kipling; Sue; Aimard; Ferry; Sealsfield;\nGerstäcker. 12. Novelli ja sielullinen erittely: Sukupuu; Hoffmann;\nFouqué; Brentano; Scott; Vigny, Musset, Gautier; Mérimée; Landor;\nBeyle; Barbey d'Aurevilly; Heyse.\n\n5. Draama. 1. Saksa. 1. Goethen draamat: Götz von Berlichingen. 2.\nClavigo, Erwin, ja Elmira, Claudina von Villa Bella ja Stella. 3. Alin\nja Fatiman vuorolaulu. Prometheus. Alkufaust ja Faust. 4. Egmont. 5.\nMyrskyn ja kiihkon draamoja: Lenzin Kotiopettaja; Klingerin Myrsky ja\nkiihko, Kaksoset ja Väärinpelaajat; Leisewitzin Julius von Tarent;\nMüllerin Golo ja Genoveva. 6. Schillerin draamat: Rosvot; Fiescon\nsalaliitto; Kavaluus ja rakkaus; Don Carlos. Kansanomaiset\nyleisödraamat. 7. Goethen Iphigenia ja Tasso. 8. Schillerin\nWallenstein, Maria Stuart, Orléansin neitsyt ja Wilhelm Teli. 9. Fr. V.\nSchlegelin Alarcos. A. W. v. Schlegelin Ion. Tieckin satunäytelmät ja\nhänen romanttinen ironiansa. Wernerin Laakson pojat ja Helmik. 24.\npäivä. Kohtalotragediat. 10. H. v. Kleistin draamat. 11. Grillparzerin\ndraamat. 12. Immermann, Heine, Raupach, Grabbe ja Bücher. Halm. Hebbel.\nLudwig. Richard Wagner. 2. Englanti. 1. Byronin Manfred, Marino\nFaliero, Molemmat Foscarit ja Sardanapalus; mysterionäytelmät Kain ja\nTaivas ja maa. 2. Shelleyn Kuningatar Mab, Vapautettu Prometheus,\nCencit ja Hellas. 3. Landorin trilogia Unkarin Andrea, Napolin Giovanna\nja Veli Rupert. Baileyn Festus. 3. Ranska. 1. Mériméen Clara Gazul ja\nLa Jacquerie. Hugon Cromwell. Dumas'n Henrik III ja hänen hovinsa.\nHugon draamat. 2. Vignyn Chatterton. Musset'n draamat. 4. Huomattavia\ndraamakirjailijoita muissa maissa. Madáchin Ihmisen tragedia.\n\n6. Esteettinen ajattelu. 1. Romanttista kulttuurikirjoittelua\nfilosofian ja estetiikan alalta. Kirjallisuuden arvostelu. Saksan\nromantiikan \"kaipuu\". \"Sininen kukka\" ja sen mahdolliset\ntodellisuusvastineet. A. W. v. Schlegelin luennot. Englantilaisten ja\nranskalaisten esteettiskriitillinen kirjoittelu. Gautier'n \"taidetta\ntaiteen vuoksi\"-teoria. Ranskalainen kirjallisuuskritiikki ennen\nSainte-Beuvea ja tämän periaatteet. Viittaus myöhempään kritiikkiin. 2.\nRomantiikan satiiri.\n\n\n\n\nJOHDANTO.\n\n\n1\n\n1700-luvulle kuuluvana varhaiskautenaan (IV, s. 302-334) romantiikka\noli vähitellen kasvavaa vapautumisenhalua niistä kahleista, joihin\nensin katolinen taantumus ja descarteslainen filosofia sekä sitten\nnäiden perillisinä ranskalainen itsevaltius, valistuksen\nmaterialistinen filosofia ja ahtaisiin sääntöihin pakotettu\nkaupunkilainen ylimysrunous olivat ihmishengen vanginneet.\nVapaudenkaipuu ilmeni erikoisesti tunne-elämän elpymisenä:\nluonnontunne, raunioromantiikka, katoavaisuuden tunnelma ja\nmaailmantuska, yksilöllinen runoilijanerous olivat pian tärkeitä\ntekijöitä aikakauden sielunelämässä. Lisäksi tuli \"kansan\" löytyminen,\nkansanrunous ja maalauksellisuus, muinaisuuden ja keskiajan harrastus,\nhelleenisen runouden käsittäminen kansan hengenelämän ilmaukseksi.\nKaikki tämä alkaa ilmentyä kirjallisessa taiteessa: englantilaisessa ja\nrousseaulaisessa romaanissa, porvarillisessa murhenäytelmässä, siellä\ntäällä lyriikassa ja epiikassa, Ossianissa ja saksalais-isänmaallisessa\nrunoudessa. Valmistuminen, hautuminen, tapahtui siis jo 1700-luvulla.\n\nYlläviitattuun käymiseen yhtyi syventävänä voimana Kantin filosofia,\njoka särki ratsionalismin ja empirismin, ja osoittaen tietämyksen rajat\nja siveellisen pyrkimyksen merkityksen loi uuden ihanteen: tahtoihmisen\nponnistelun siveellistä päämäärää kohti. Kantin filosofian varjosta,\ntieteellisesti harhautuen mutta runollisen mielikuvituksen puolesta\nrikastuen, nousi ns. romanttinen filosofia, joka tahtoi avata\nromantiikan ihmiselle tien olevaisuuden ymmärtämiseen ilman\nrajoituksia, ja innosti häntä siten mystilliseen, haltioituneesti\nrunolliseen eläytymiseen. Tätä oli omansa herkistämään kokonaan tieteen\nulkopuolella työskentelevä saksalaisten uskonnollis-haaveellinen\ntunnefilosofia. Teoreettisen filosofian vastapainoksi kehittyi sitten\nteollisuuden yhä jatkuvan ja laajentuvan vallankumouksen sekä sitä\nseuranneiden sosiaalisten muutosten johdosta syntynyt yhteiskunnallinen\nfilosofia eli positivismi, joka valmisteli sosialismin oppeja, ja\nlopuksi nykyaikainen sekä humanistinen että kokemusperäinen tiede.\nRanskan vallankumous, jonka kernaasti käsittäisimme 1700- ja 1800-lukua\nerottavaksi kuiluksi, ei tosiasiassa näytä olleen sellainen. Se on\npikemminkin kehityksen valtatien syrjästä saapuville rynnännyt\nharkitsematon, väkivaltainen puuska, joka häiritsi ja hidastutti\n1700-luvun valmistaman tieto- ja tunneperinteen rauhallista kehitystä\nmm. syöksemällä Euroopan pitkällisiin sotiin ja aiheuttamalla lopuksi\n1800-luvun puoliväliin saakka kestäneen vanhoillisen taantumuksen.\n\nLuodessamme 1700-luvun loppukymmeninä silmäyksen Eurooppaan mielessä\nvarhaisromantiikan vaiheet ja tarkoituksena saada selkoa, mitkä\nkirjalliset virtaukset silloin johtavissa sivistysmaissa, Ranskassa,\nEnglannissa ja Saksassa, näyttäisivät elinvoimaisimmilta, voimme\ntodeta, että Ranska oli edelleen, Rousseaun tunne- ja eräistä muista\nherätteistä huolimatta, klassillisuuden kahleissa, ja että Englanti ja\nSaksa olivat välitilan asteella viljellen vanhaa ja uutta rinnakkain.\nErikoisesti herättää huomiota se, että Montesquieun, Grayn, Ossianin,\nPercyn ballaadien ym. aloittama kansanrunouden harrastus oli\nvaikuttanut sytyttävästi ei vain Saksassa vaan pohjoismaissakin,\nSuomessa, jossa Porthanin työ tällä alalla on varhaisempaa kuin\nHerderin vastaava työ Saksassa, ja tieteellisiltä tuloksiltaan\npätevämpää ja pysyvämpää. Kansanrunoudesta tulee lyhyesti sanottuna se\nmaaperä, josta romantiikan lyriikka saa alkunsa ja huomattavassa\nmäärässä muotonsa ja ravintonsakin, ja josta yleensä sen taide, ja\ntiedekin uudistuvat ja hyötyvät. Valtaromantiikan itsestään selvinä\njohdantolukuina ovat siis katsaus filosofiseen taustaan, viittaus\ntieteisiin, selostus Herderin ja Porthanin työn tärkeimmistä\nsaavutuksista ja silmäys kansanrunouden muistomerkkeihin.\n\nTämän jälkeen seuraa itsestään siirtyminen kansanrunouden tyttären,\nromanttisen taidekirjallisuuden vaiheiden ja sisällyksen selostamiseen.\nJo kerrottaessa kansanrunoudesta tuntui haitalliselta se,\nettä historiallisten tietojen oheen olisi pitänyt liittää\nesteettinen käsittely. Kun tämä haitta lisääntyisi siirryttäessä\ntaidekirjallisuuteen ja tuottaisi sekaannusta siksi, ettei siten\nmenetellen olisi mahdollisuutta käsitellä kirjallisuuden eri aloja\nyhdessä jaksossa, on selvää, että romantiikan ulkonaiset historialliset\nvaiheet on esitettävä ensiksi ja vasta sitten sen luoman kirjallisuuden\nsisällys. Tästä jaosta on monta etua. Sen avulla nousee historiallinen\nlinja näkyviin selvemmin kuin jos usein laajat esteettiset esitykset\nkatkaisisivat sitä, ja tämän yhteydessä kirjailijain persoonallisuudet,\njoihin huomio näin menetellen voidaan kohdistaa keskitetymmin.\nToisaalta myös eri alojen vaiheet ja aiheet kuvastuvat lähemmin ja\neheämmin sinä ajan virtana, mitä ne todella ovat, kun niitä ei katkota\nsirpaleiksi tekijäinsä elämäkertojen yhteyteen. Se ainoa haitta, mikä\ntästä menettelystä on, että näet saman kirjailijan tuotanto voi tulla\npuheeksi useammassa paikassa, ei ole suuri ja on torjuttu niin helpolla\nkeinolla kuin muutamalla sivuviittauksella.\n\nKirjoitamme siis aluksi _valtaromantiikan ulkonaisen historian_.\nKansanrunouden jälkeen tällöin tulee ensimmäisenä kysymykseen _Saksa_\nja nimenomaan Goethe, jonka henkilökohtaiseen historiaan yhtyvät sekä\nHerderin että Hainbundin (IV, s. 471) herätysvirtaukset, uushumanismi\nja yleensä korkein, mitä Saksan runous romantiikan aikana saavutti.\nLuontevasti on hänen rinnallaan esitettävissä Schillerin historia.\nTutkimalla heidän persoonallisuuttaan ja vertaamalla heitä edellisen\naikakauden pyrkimyksiin ja toisiinsa voidaan saada selvä käsitys heidän\nmerkityksestään. Tämän jälkeen syntyvä romantiikan uusi leimahdus, jota\nväliin sanotaan Saksan \"uusromantiikaksi\", on tietenkin Myrskynä ja\nkiihkona alkaneen virtauksen jatkumista, jossa on luonnollisista syistä\naallonharjoja ja -pohjia. Haipuessaan ja hakiessaan ilmauksia esim.\nsisustus-, kuvaama- ja säveltaiteesta se kyllä muuttaa sävyä mutta ei\nperusluonnetta, ja kohoaa taas aalloksi uuden \"myrskyn ja kiihkon\",\nNuoren Saksan vastustushengen herätessä. Sitäkin seuraa herpautumisen\naika ja hajaantuminen monenlaisiksi, jopa aatteellisesti aivan\nvastakkaisten leirien ilmaisutavoiksi, mutta minkäänlaista jyrkkää,\nkertakaikkiaan tapahtuvaa loppumista ja siirtymistä uuteen tyyliin ei\nole mahdollista osoittaa. Valtaromantiikan ulkonaisen historian\nulotamme 1848:aan eli Freiligrathiin saakka, mutta myöhemmin liitämme\nsiihen vielä müncheniläisen koulun, mikä vie sen vuosisadan loppuun. Ja\nsitten voimme monessa yhteydessä todeta, ettei romantiikka ole Saksan\nrunoudesta milloinkaan kadonnut.\n\n_Englanti_ on romantiikan varsinainen synnyinmaa, jonka\nkirjallisuudessa klassillisuuden yksinvalta on yleensä ollut\nlyhytaikainen. Uusimmassa vaiheessaan romantiikka alkoi siellä ennen\nkuin muualla, mutta ei noussut \"myrskyksi eikä kiihkoksi\" 1700-luvun\npuolella, vaan vasta 1800-luvun parina alkukymmenenä. Vaikka Saksan\nromantiikalla, etenkin filosofialla, oli siihen huomattava vaikutus,\nse silti kehittyi itsenäisesti, omien kansallisten perinteidensä\nmukaisesti. Sarja maailmankuuluja runoilijoita loi kirjallisuuden, joka\non arvokasta sinänsä ja on vaikuttanut syvällisesti muuhun Eurooppaan.\nUudet kirjailijapolvet kehittivät ja jatkoivat romantiikan\nkirjallisuusihanteita, niin että nämä olivat elinvoimaisia koko\n1800-luvun ajan. Lopuksi voimme todeta, ettei romantiikka ole\nEnglannissakaan asemistaan väistynyt, vaan on vakiintunut siellä kuten\nmuuallakin luvalliseksi tyyliksi, jonka onnistuminen riippuu vain\nkirjailijain lahjakkuudesta. Huomattavan, kauniin voiton romantiikka\nsaavutti Yhdysvalloissa, jossa sarja eteviä runoilijoita kohotti\nsikäläisen nuoren kirjallisuuden sen \"kultaiseen\" vaiheeseen ja josta\njo tällöin alettiin suorittaa Euroopalle tältä saatua kulttuurilainaa\ntakaisin.\n\n_Ranskan_ vallankumous oli rousseaulaisen yhteiskuntaromantiikan\nilmaus. Kirjallisuuden alalla se ei ehtinyt saavuttaa alkeellista\nmelodraamaa enempää, kun jo joutui napoleonilaisen taantumuksen uhriksi\nja takaisin klassillisuuteen, joka vallitsi 1820-luvun loppuun saakka.\nTänä aikana kyllä monet etevät kirjailijat suorittivat romanttista\nherätystyötä, saaden vaikutteita Saksan filosofiasta ja etenkin\nEnglannin runoudesta, mutta \"myrskyksi ja kiihkoksi\" Ranskan\nromantiikka tulvahti vasta n. 1830 eli silloin, kun romantiikka oli\nmuualla jo kääntynyt laskuansa kohti. Elettyään intohimoisesti verraten\nlyhyen ajan, 1850-luvulle saakka, se alkoi haipua, mutta jäi\nRanskassakin pysyväiseksi tyyliksi, jota on siellä sittemmin suvaittu,\nkun vain runoilijat ovat kyenneet lahjakkuudellaan sen oikeutusta\nperustelemaan.\n\nNäistä kolmesta keskusmaasta romantiikka levisi rengasaaltona\n_reunamaihin_, joiden romantiikan korkein kohta on säännöllisesti\nalkulähteitä paljoa myöhäisempi. Kaikkialla esiintyi huomattavia\nrunoilijoita, joiden tuotanto saavutti korkean, pysyvän asteen.\n\n_Valtaromantiikan sisäinen historia_ alkaa esityksellä _kansanrunouden_\nmuodoista, vaikutuksesta kieliin ja taiderunouteen, keskiajan runouden\nlöytymisestä, huomattavimmista nyt syntyneistä eepoksista, saduista ja\nniihin liittyvästä uudesta taiteellisesta saturunoudesta. Selville\ntulee käymään, että suuria, uusia taidearvoja nousi tätä tietä\nrunouteen. _Taiderunouden_ käsittely alkaa asiallisimmin _lyriikasta_,\njoka on uudistuneessa muodossansa kansanrunouden tytär: Goethen työstä\nEuroopan lyriikan uudistajana. Varsinkin ballaadin historian\nseuraaminen maasta maahan on omiaan valaisemaan romanttisen lyriikan\nkeskeistä linjaa. Filosofisen ja sielullisen tunnustus- sekä luontoon\neläytyvän ym. lyriikan rinnalla herättää huomiota isänmaallisen\nlyriikan saavuttama merkitys ja joskus korkea taiteellisuus. Syrjäiset\nmaat rikastuttavat lyriikan satoa jalolla, pysyväarvoisella runoudella.\n\n_Epiikkaa_ romantiikka on viljellyt erikoisen harrastuneesti, muuttaen\nsen perinteellisen objektiivisuuden luonteensa mukaiseksi\nsubjektiiviseksi kerronnaksi. Sekin perustuu kansanrunouteen ja on\ninnoittunut ja hyötynyt ballaadityylin tuoreudesta, mutta on silti\nulottanut juurensa vanhaan, sekä antiikin että keski- ja myöhemmän\najan, mm. renessanssin taide-epiikkaan. Se alkoi kyllä Saksassa, mutta\nei saavuttanut siellä, vaikka sitä viljeltiin ahkerasti, sanottavampia\ntuloksia ennenkuin vasta meidän aikanamme, jolloin Spitteler on\nonnistunut luomaan ilmeisesti arvokkaan eepoksen. Sen sijaan\nEnglannissa eepos oli romantiikan yleisimpiä välineitä ja saavutti jo\nvarhain, mm. Scottin alkutuotantona, kunnioitettavia, yhäkin tuoreita\ntuloksia. Epiikan yhteydessä paljastuu eräitä romantiikan pääaiheita,\nmm. mielikuva traagillisesta eli ns. byronilaisesta sankarista, jonka\nsynnyn ja vaiheiden seuraaminen eri maiden runoudessa on omiaan\njohtamaan syvälle romantiikan keskeisimpiin mielikuviin ja pitämyksiin.\nKun sitten reunamaat onnistuvat luomaan epiikan alalla korkeatasoisia\ntuotteita, voidaan epiikkaa perustellusti sanoa romantiikan tärkeäksi\nilmaisutieksi. Sen yhteydessä on mainittava Saksassa uudistunut\n_idylli_, joka saavutti siellä ja pohjoismaissa arvokkaita tuloksia.\nMuistettava on idyllin merkitys ihanteellisen kansankuvauksen\nvarhaisoireena.\n\nRomantiikan _romaanin_ äiti on Uusi Heloise ja esikoinen tämän lapsi\nWerther. Goethelle kuuluu siis kunnia paitsi valtaromantiikan lyriikan\nmyös sen romaanin aloittamisesta. Seuraamalla nyt Werther-aiheisten,\nluostari-, renessanssi-, kasvatus-, kehitys- ja avioliittoromaanien\nhistoriaa pääsemme pilkistämään sangen syvälle romanttiseen, varsinkin\nsaksalaiseen sieluun. Näköalaamme Englantiin ja Ranskaan päin on omansa\nlaajentamaan tutustuminen historialliseen romaaniin, jonka tässä\nvaiheessa vastoin tavallisuutta aloitamme Saksasta, Mikael\nKohlhaasista, sekä Ranskasta, Marttyyreistä. Walter Scottin\nhistoriallisten romaanien lumivyörynä kasvavan perinnön seuraaminen vie\nmeidät Euroopan kaikkiin maihin ja osoittaa, kuinka tavattoman\nvoimakkaaksi vasta romantiikan itsensä mukana herännyt kansallistunto\noli ehtinyt muutamassa vuosikymmenessä kasvaa. Taas on muistettava,\nettä reunamaat antoivat tällekin alalle arvokkaita lisiä. Romantiikan\naloiterikkaus oli romaanin alalla ehtymätön. Jo lueteltujen aihepiirien\nlisäksi on näet vielä mainittava alkuaan Englannista lähtenyt, mutta\nSaksassa korkeimman tasonsa saavuttanut kauhuromaani, jonka perinnön\nhoitajina tapaamme sekä alussa että myöhemmin eräitä Euroopan\nkuuluisimpia kirjailijoita; sitten yhteiskunnallinen, luontoa ja\nmaalauksellisuutta harrastava matka-, metsä- ja meriseikkailu- ja\nviimeiseksi sielullinen erittelyromaani.\n\n_Draama_ on kolmas ala, jossa Goethellä on aloittajan asema,\nvaltaromantiikan draama kun näet alkaa Götz von Berlichingenistä.\nKatsaus Goethen ja Schillerin draamoihin on omiaan vakaannuttamaan sen\nkäsityksen, että Saksa valloitti 1800-luvun alkukymmenellä joiksikin\najoiksi kirjallisuuden alalla sen hegemonian, jota se ei vielä\n1700-luvun jälkipuoliskolla ollut voinut haaveillakaan. Schillerin\ndraamat, jotka ovat tällä alalla Saksan suurin saavutus, ovat\naatesyvyytensä ja korkean runollisuutensa lisäksi näyttämökelpoista,\nelävää dramatiikkaa. Tätä ei voi sanoa Englannin romanttisesta\ndraamasta, joka Byronin ym. sepittämänä oli näytelmän asuun puettua,\nmutta näyteltäväksi sangen hankalaa runoutta, eikä yleensä\nnäyttämöllisessä suhteessa jaksanut kohottaa kansallista draamaa tämän\njo kauan jatkuneesta heikkoudentilasta. Ranskan romanttisesta draamasta\ntaas on sanottava, että se päinvastoin oli \"liiaksi näyttämökelpoinen\",\nso. että se esim. Hugon tapaan tähtäsi etupäässä voimakkaiden\nnäyttämövaikutusten aikaansaamiseen ja joutui siten omistamaan\nrunollis-aatteelliseen puoleen huomiota vähemmän kuin olisi pitänyt.\n\nValtaromantiikan _esteettinen ajattelu_, jolle Kant ja Schiller\nantoivat samalla sekä asiallisen että ylevän suunnan, ohjasi kuten\ntekstistä tulee näkymään kirjallisuustutkimuksen ja kirjallisuuden\narvioinnin uralle, jolta poikkeaminen on yleensä vienyt harhateille.\nTässä yhteydessä huomautamme, ettemme voi tilanpuutteen vuoksi syventyä\nvarsinaisen estetiikan esittelyyn.\n\nVain renessanssi on riittävä ja sopiva valtaromantiikan vertauskohta.\nKeskiajan säännöstellyn, yhtäläisen ajattelun kahlehtima ihminen heräsi\nsilloin yksilöllisen voimansa ja neroutensa tietoisuuteen. Puhuaksemme\nHegelin tyyliin keskiajan joukkoihmisen vastakohdaksi asettui\nmahdollisuuksiensa tietoisuuteen herännyt yksilö; tuonpuoleisuuden\nlupausten vastakohdaksi kiitävän hetken nautintotodellisuus;\nvelvollisuuksien vastapainoksi voiman ja vallan hurma; paastoamisen\nvastapainoksi mässäys; kahlehditun ajatuksen vastapainoksi vapaus; jne.\nKeskiajan teesin vastustajaksi ilmestyi siis renessanssin antiteesi, ja\nniin alkoi näiden kahden maailmankatsomuksen välinen taistelu ja\nsulautuminen toisiinsa. Tämä sulautuminen, synteesi, tapahtui\nlopullisesti vasta 1700-luvulla, saavuttaen kuvaavimman ilmauksensa\nranskalaisessa klassillisuudessa ja valistusajan filosofiassa. Mutta\nsynteesi ei ollut vielä valmis, kun se jo yksipuolistuen ja jäykistyen\ndogmiksi samalla muuttui kuten dogmille aina käy teesiksi, joka\nomalla ehdottomuudellaan provosoi vastaansa uuden antiteesin.\nVarhaisromantiikka oli tämän antiteesin alkamista ja kasvamista,\nvaltaromantiikka on täysin valmis antiteesi, uusi renessanssi. Näin on\nkeskiajan ihminen väistynyt renessanssin ihmisen, tämä valistusajan\nihmisen, ja tämä vuorostaan romantiikan ihmisen tieltä.\n\nRomantiikan ihminen on renessanssin ihmisen kaksoisveli ja sellaisena\nniin pettävästi hänen näköisensä, että vasta lähempi tarkastelu\nilmaisee eroavaisuudet. Tietoisuus omista voimista ja neroudesta sekä\ninnoittunut usko niihin on molemmille yhteistä, mutta siinä, miten he\ntätä tietoisuutta käyttivät, ilmenee myös heidän suurin erilaisuutensa.\nVaikka renessanssin ihmisellä olikin platonilais-kristillinen käsitys\ntuonpuoleisuudesta ja sen asettamista siveellisistä velvollisuuksista,\nhän silti vapautumisen riemussa unohti sen ja antautui epäröimättä\nnautintojen valtaan. Romantiikan ihminen oli tässä häntä korkeammalla\nasteella. Sekä ratsionalistinen että empiirinen filosofia olivat\nKantin käsitteleminä ja puhdistamina johtaneet niiden kannalta\nuuden mutta kristinopin kannalta kylläkin vanhan ihanteen, ns.\n\"siveellisen tahtoihmisen\" syntyyn. Tämän ihanteen, jota Goethen\npersoonallisuus-aatteen voi myös sanoa edustavan, vaikkakin siihen\nkuuluva yli-ihmisen ja epikurolaisuuden vivahdus on sen kanssa jonkin\nverran ristiriidassa, asetti voimakkaasti ja kauas kuuluvasti\nnoudatettavaksi etenkin Schiller, jonka vaikutus jalon eurooppalaisen\nluonteen kehittymiseen on tämän vuoksi suuri. Kantin-Schillerin\nsiveellinen tahtoihminen se on, joka on eri maissa eri nimisenä saanut\naikaan 1800-luvun alku- ja keskivaiheen henkisen ja myös aineellisen\nnousun. Hänessä romantiikan usko yksilöllisen voiman, nerouden ja\ntahdon merkitykseen saavutti parhaan ilmaisunsa. Samoin kuin\nvaltarenessanssin herätteet hapattivat hengen ja aineen vuosisadoiksi,\nnykyaikakin tavalla tai toisella käsittelee ja kehittelee niitä\nlukemattomia henkisiä ja käytännöllisiä aatteita, joita sille antoi\ntoinen suuri renessanssi, valtaromantiikka.\n\n\n\n\n\n\nVALTAROMANTIIKKA.\n\n(N. 1773-1848).\n\n\n\n\n\nI. FILOSOFINEN TAUSTA.\n\n\n\n\n1. IMMANUEL KANT.\n\n\nAikakausien ajattelun kypsyyden ilmaisee syvällisimmin filosofia, johon\nkirjallisuuden historian täytyy tuon tuostakin sekä viitata että\nsyventyä voidakseen ymmärtää runouden oikein. Olemme aikaisemmin\nseuranneet filosofian kehitystä Humeen ja Wolffiin saakka ja todenneet\nedellisen päässeen ehdottoman kokemusperäisyyden asteelle, mutta\njälkimmäisen vielä jääneen Leibnizin monaadien pariin. Tältä kannalta\nfilosofian auttoi eteenpäin Immanuel Kant, joka jatkaen Humen työtä,\nmutta samalla ottaen wolffilaisuudesta huomioon sen, mikä siitä\nansaitsi jäädä ajatuksen piiriin, tutki inhimillisen tiedonsaannin\nmahdollisuudet asian koko laajuudessa ja pääsi tuloksiin, joiden\npätevyyttä ei myöhempi aika ole kyennyt vakuuttavasti järkyttämään.\n\n_Immanuel Kant_ (1724-1804) syntyi Königsbergissä huhtik. 22 p. 1724\npietistisen satulasepän poikana, ja eli isänsä kuoltua vuodet 1746-1755\nyksityisopettajana ja vuodet 1755-1770 kotikaupunkinsa yliopiston\ndosenttina. Hänen isoisänsä oli tullut Skotlannista. Viimeksimainittuna\nvuonna hänet nimitettiin logiikan ja metafysiikan professoriksi, jona\ntoimi 1797:ään saakka. Hänen luentonsa tulivat kuuluisiksi, ja sen\njälkeen kun hän oli julkaissut Puhtaan järjen kritiikin (Kritik der\nreinen Vernunft, 1781), kuulijoita saapui läheltä ja kaukaa. Vähän\nmyöhemmin kirjoitettu ja julkaistu Uskonto puhtaan järjen rajoissa (Die\nReligion innerhalb der Grenzen der blossen Vernunft) kiellettiin\nPreussissa muka vahingollisena nuorisolle, ja kuningas kielsi Kantia\nkoskettelemasta luennoissaan uskonnollisia kysymyksiä. Kant tottelikin\nniin kauan kuin kuningas eli, julkaisten teoksen uudelleen vasta 1793.\nHänen terveytensä oli aina heikko, mutta hän kesti työnsä rasitukset\nnoudattaen mitä säännöllisimpiä elintapoja. Kant oli vuosisatansa\nvalistuksen ystävä, mutta silti kiitollinen vanhemmilleen saamastaan\nuskonnollishenkisestä kasvatuksesta.\n\nKant aloitti tuotantonsa 1755 ja julkaisi 1770:een mennessä 9 teosta,\njoissa käsitteli luonnontieteellisiä ja metafyysillisiä kysymyksiä, mm.\ntodistuksia Jumalan olemassaolosta. Hänen lähtökohtansa oli Wolffin\nfilosofia (IV, s. 262), so. hän ei epäillyt tämän järjestelmää, vaan\nomaksui sen dogmaattisesti. Mutta tutustuminen Humen tietokritiikkiin\nteki lopun tästä \"esikriitillisestä\" kaudesta, joksi sitä on sanottu,\nja ohjasi hänen ajattelunsa vapaaseen, itsenäiseen työskentelyyn. Tämän\n\"kriitillisen\" kauden aloitti teos Aisti- ja ajatusmaailman muodosta ja\nprinsiipeistä (De mundi sensibilis et intelligibilis forma et\nprincipiis, 1770). Tämän jälkeen hän julkaisi 16 teosta, joista tässä\nmainittakoon Käytännöllisen järjen kritiikki (Kritik der praktischen\nVernunft, 1788) ja Arvostelukyvyn kritiikki (Kritik der Urtheilskraft,\n1790).\n\nKant oli erikoisesti mieltynyt luonnontieteellisiin ja historiallisiin\nteoksiin, filosofian historiaa lukuunottamatta, matkakertomuksiin ja\nkaunokirjallisuuteen. Hän tunsi hyvin Englannin sekä filosofian että\nrunouden, ja samoin Voltairen ja Rousseaun, mutta ei välittänyt Ranskan\nmaterialistisesta filosofiasta. Oman maansa kirjallisuuden hän tunsi n.\n1780:een eli ensimmäiseen Kritiikkiinsä saakka, mutta ei seurannut enää\nGoethen ja Schillerin aikaansaamaa nousukautta. Sanomalehtiä hän luki\nmielellään. Luonnonkauneutta hän ei ymmärtänyt -- ei käynyt milloinkaan\nmerellä eikä tehnyt pitempiä matkoja; musiikista ja tunnerunoudesta hän\nei liioin välittänyt. Hän oli uskollinen ystävilleen, mutta ei käynyt\nkatsomassa heitä, jos he sairastuivat, eikä muistellut heitä heidän\nkuoltuaan. Naisista hänellä ei ollut korkeata käsitystä -- hän pysyi\nnaimattomana koko ikänsä.\n\nPaitsi Wolffilta ja Humelta Kant sai tärkeitä herätteitä myös\nNewtonilta ja Rousseaulta. Siihen Newtonin käsitykseen, ettei voida\njärjellisesti selittää, miksi kiertotähdet kulkevat samassa tasossa ja\nmelkein ympyrän muotoista rataa, hän huomautti (Yleinen luonnonhistoria\nja taivaan teoria -- Allgemeine Naturgeschichte und Theorie des\nHimmels, 1755), että jos otaksutaan aurinkokuntamme kerran olleen\npyörivä sumu- eli nebuloosamassa, kiertotähtien asettuminen samaan\ntasoon voidaan ymmärtää yleisten luonnonlakien seuraukseksi. Tämä\nKantin teoria on sama kuin Laplacen v. 1796 hänestä tietämättä esittämä\nnebuloosaotaksuma. Rousseau opetti Kantin ymmärtämään ihmisen arvon,\nsen, että ihmisessä on silloinkin, kun hän on jäänyt vaille ulkonaista\nsivistystä ja opillista tietoa, siveellinen, sinänsä arvokas ydin.\n\nPuhtaan järjen kritiikki sisältää Kantin tietoteorian. Hän asettuu\nsiinä ratsionalistisen ja empiirisen filosofian tuomariksi ja koettaa\nratkaista niiden välisen ristiriidan. Tämän vaikeatajuisen teoksen\najatussisällys on lyhyesti ja mahdollisimman kansantajuisesti\nesitettynä suunnilleen seuraava.\n\nKatsoessamme luontoon toteamme toisten esineiden olevan lähempänä,\ntoisten kauempana. Tosiasiallisesti lähempänä olevat ovat ärsyttäneet\nsilmähermoamme kovemmin, kauempana olevat heikommin, mikä taas on\nsaanut havaitsemiskykymme toimimaan niin, että se on sijoittanut\nedelliset lähemmäksi, jälkimmäiset kauemmaksi, on siis syntynyt\nmielikuva _paikasta_. Henkilö, jolta on leikattu jalka, voi tuntea\nkipuja tuossa olemattomassa jalassaan. Ihmisen erikoisominaisuus on se,\nettä hänen täytyy sijoittaa jokainen aistimuksensa johonkin paikkaan.\n\nSamoin meidän on pakko liittää aistimuksemme _ajan_ yhteyteen.\nSilloinkin on aistimuksen voimakkuus määräävänä. Jos jokin tapahtuma on\nvaikuttanut meihin syvästi, me muistamme sen eloisasti ja pidämme sitä\naikaan nähden tuoreempana kuin jotakin myöhemmin sattunutta seikkaa,\njoka kosketti meitä vain ohimennen. Tapahtumatäyteiset ajat kuluvat\nnopeasti -- tasaiset päivät ovat pitkiä. Myös \"aika\" on aistimustemme\nsijoittamista \"paikalleen\" niiden tehon mukaisesti.\n\nNäiden seikkojen toteaminen on välttämätöntä sen ihmisen ominaisuuden\nymmärtämiseksi, että hän sijoittaa kaikki aistimuksensa sekä\npaikallisesti että ajallisesti.\n\n\"Sielumme\" ei ole, kuten kokemusperäiset filosofit opettivat,\nvain kuvastin, joka epäitsenäisesti, mekaanisesti, heijastaa\nvastaanottamansa aistimukset. Tietomme kyllä syntyy ulkoa tulevista\naistimuksista, mutta havaitsemiskyvyllämme on synnynnäinen aktiivinen\nvoima, jolla se järjestää kohteensa kuten olemme selittäneet\n_paikallisesti ja ajallisesti_ eli muodostaa niistä ajasta ja paikasta\nriippuvia _mielikuvia_. Tällöin aistimuksemme vasta saavuttavat\n_muodon_. Sellaisina ne kuitenkin ovat vain kuvia. Vasta kun\n_järjellä_ tarkastelemme niitä, asettaen niitä vierekkäin, syy- ja\nseuraussuhteeseen, syntyy _käsite_. Tämän tarkastelun suoritamme Kantin\nväitteen mukaan 12:lla eri tavalla, joita hän sanoo _kategorioiksi_.\nNäistä ovat tärkeimmät ne, jotka tulevat kysymykseen silloin, kun\ntahdomme tutkia mielikuvan perusoleellisuutta eli substanssia ja\nsyy- sekä seuraussuhteita. Sen, mitä järki sanoo, omaksumme\nlopullisesti _ymmärryksellä_. Tämä on se kykymme, jonka avulla\nmuodostamme _synteesin_, so. esim. tiedämme, että vesi, jää ja höyry\novat samaa ainetta. Vasta synteesi on todellista tietoa. Sen ei\ntarvitse olla tietoista, vaan se voi työskennellä \"pimeässäkin\",\nkäsitellen ja kypsyttäen kaiken aineiston, minkä havaitsemuksen ja\njärjen toiminta on varastoinut. Vasta tämän synteettisen kypsymisen\njälkeen tieto on siinä tilassa, että voimme eritellä sitä, tutkia sitä\naposteriori esim. kokeellisen menettelyn avulla.\n\nHavaitsemuksiemme ja niiden käsittelyn kautta järjellä ja ymmärryksellä\nemme kuitenkaan voi päästä siihen lopulliseen ja täydelliseen\nsynteesiin, joka vastaisi äärimmäisiin kysymyksiimme, esim. siihen,\n\"mitä on tähtien tuolla puolella\"; asioista ja ilmiöistä, joista emme\nsaa aistimuksia, emme näet voi tehdä synteesiä. Mutta tämä lopullisen\ntiedon tarve on ihmisessä niin vastustamaton, että hän muodostaa nämä\nsuuret synteesinsä ilman kokemuksia. Kant sanoo niitä _ideoiksi_. Niitä\non kolme: _sielu_, jolla tarkoitamme koko sisäistä, henkistä\nilmiöelämäämme; _maailma_, jolla ymmärrämme ulkopuolellamme olevaa\nkaikkeutta; ja _Jumala_, joka on näiden molempien summa ja olevaisuuden\nkaikkien arvoitusten ratkaisu.\n\nTutkiessamme näin saavutetun tiedon laatua meidän täytyy myöntää\nluoneemme sen itse, omilla kyvyillämme, kokemuspiirimme sisässä\naistimuksiemme perusteella, ideoihimme nähden ilman niitäkin. Mutta\nkokemukseen perustuva tietomme ei ole yleispätevää, kuten hyvin\ntiedämme verratessamme omia ja muiden käsityksiä samasta asiasta;\nnäyttääpä melkein mahdottomalta erottaa tiedosta näitä siihen liittyviä\nyksilöllisiä puolia. Sellainen kyllä onnistuu matematiikassa ja\nfysiikassa, sillä tiedämmehän, että lauseke \"suora viiva on lyhin tie\nkahden pisteen välillä\" ei kaipaa kokemusperäistä todistusta, koska se\non selvä sellaisenaan, edeltäpäin, _apriori_. Se, ettei kukaan kiistä\ntätä, johtuu siitä, että se samoin kuin muutkin matemaattiset selviöt\nlausuu julki vain sen, mikä on ammoin hengessämme kypsynyt synteesiksi\nja tämän oivallukseksi. Samoin on hengessämme selviöksi omaksuttuna se\nkäsitys, että kaikella täytyy olla syynsä. Ruvetessamme tutkimaan,\nmiksi vesi kiehuu, meillä on edeltäpäin tietoisuus siitä, että jokin\nsyy aiheuttaa sen, ja me alamme etsiä tätä. Emme yleensä tekisikään\nsitä, ellei syyn ja seurauksen laki olisi olemuksemme myötäsyntyinen\nvaade. Mutta matematiikan ja fysiikan edustama näennäisesti\nobjektiivinen tieto on kuitenkin meidän oman henkemme luomaa ja pätevää\nvain niihin ilmiöihin nähden, joita kykenemme olevaisuudessa\nhavaitsemaan, so. omassa kokemuspiirissämme. Olisiko se pätevää\ntoisenlaisten ilmiöiden lakeina kuin ne, jotka me tunnemme, siitä ei\nole tietoa.\n\nNäin ollen tietämyksemme on oman itsemme luomaa ja syntynyttä ilmiöiden\n(Erscheinungen) vaarinotosta. Niiden ohi tai taakse emme voi tunkea ja\nniinpä meiltä jää tutkimatta, minkälainen on objektiivinen, riidaton,\nyksilöllisestä havaitsemuksesta riippumaton totuus (das Ding an sich),\ntuo tietämyksemme raja, jonka yli emme voi päästä, koska meillä ei ole\nsiihen riittäviä aseita. Näin Kantin järjestelmä lopuksi kuvastuu\nsuurena rakennelmana, jossa alinna on _aistimusten_, sen päällä\n_järjen_, sitten _ymmärryksen_ ja ylinnä _ideain_ kerros. Se on oma\nrakentamamme ja suljettu kuvulla, jonka toiselle puolelle emme voi\nmennä. Siellä asuvaa lopullista totuutta voimme vain aavistella\nmielikuvituksella ja uskolla.\n\nHelppo on havaita, että Kant tosiaankin pyrki luomaan empirismin ja\nratsionalismin synteesin. Edellisestä on kotoisin tiedon\nhankkimisteoria nerokkaasti kehitettynä, mistä johtui, että tositiedon\nja kuvittelujen välille vedettiin ehdoton, jyrkkä raja. Tieteiden\njoukosta katosivat silloin oppi \"sielusta\" erikoisena substanssina\n(III, s. 133), oppi kaikkeuden synnystä ja todistukset Jumalan\nolemassaolosta. Ne ovat kyllä oikeutettuja ja ajateltavissa ideoina,\nmutta niitä ei voi asettaa tieteellisen tutkimuksen kohteiksi.\nRatsionalismista on peräisin das Ding an sich, joka edustaa Platonin\nideamaailmaa, keskiajan realismin genusta, Descartesin ja Spinozan\nsubstanssia (III, s. 523). Kategoriat on käsitettävä skolastisen\nperinteen kaukaiseksi vaikutukseksi.\n\nMikäli siis tahdomme tutkia olevaisuutta tieteellisesti, meidän on\npakko tyytyä siihen ilmiöinä esiintyvään kaikkeuden meren saareen,\njossa elämme. Ryhtymättä ryntäämään rajojemme ulkopuolelle meidän on\nnyt kysyttävä, emmekö ehkä saavuttaisi tyydytystä vain tästä\nsaarellamme suoritettavasta elämästä, jos se kulkisi tiettyjä teitä.\nTähän Kant vastasi teoksessaan Käytännöllisen järjen kritiikki, joka\nsisältää hänen siveysoppinsa.\n\nTeoksen ajatusrakenne voidaan kuvitella kolmikerroksiseksi. Alinna on\n_aistillisuus_, jossa asuvat _vietit_ houkuttelevat ihmistä tekemään\nsitä, mikä miellyttää; toisessa kerroksessa asuu _järki_, joka toimii\nperiaatteiden mukaan ja ilmaisee, mikä on hyödyllistä ja edullista;\nkolmannessa _ymmärrys_, joka osoittaa, ettei viettien noudattaminen ja\noman mielihyvän etsiminen ole suinkaan välttämätöntä eikä terveellistä,\nja ettei se, mikä on järkevää ja viisasta, silti aina ole hyvää.\nJokaisen on opittava hillitsemään itsensä ja lujalla _tahdolla_\ntoteutettava se, minkä ymmärrys osoittaa hyväksi. _Tahto_ vasta on\nihmisen hengen ydin, eikä hänen ajattelunsa eikä toimintansa, ja tahdon\nkäskijänä on oleva ei yksilöllisen onnen etsintä vaan _velvollisuus_.\nSen, mikä on velvollisuutemme, ilmaisee meille \"ehdoton käsky\",\n_kategorinen imperatiivi_, meissä asuva, aineellisuudesta riippumaton,\ntuonpuoleisesta tositodellisuudesta periytyvä voima eli sisäinen ääni:\n\"Sinun on toimittava niin, että toimintasi periaate kelpaa kaikkien\njärjellisten olentojen yleisohjeeksi\". Kun tämän lain totteleminen on\nmeille vaikeaa, jopa vastenmielistä, koska aineellisuutemme on siihen\nhaluton -- sen vuoksi Kant juuri sanoo sitä \"imperatiiviksi\", käskyksi\n--, on ponnistelujemme päämääränä oleva se, ettei kategorisen\nimperatiivin noudattaminen olisi enää tahtoamme rajoittava pakko,\nvaan itsestään selvä ja ponnistuksia vaatimaton, luonnollinen\ntoimintatapamme. Ellemme aseta tätä päämääräksemme, siveellinen\npyrkimyksemme tietenkin herpautuu. Kun toiselta puolen aineellisuutemme\nvalta pakottaa meidät epäilemään, saavutammeko milloinkaan tätä\nihanteellista siveyden ja tahdon esteetöntä sopusointua, syntyy tästä\nkuoleman jälkeisen elämän vaatio, jonka avulla uskotaan sen täyttyvän,\nmikä täällä jää vajaaksi. Kantin logiikka on siis lyhyesti sanottuna\nseuraava: On olemassa siveellisiä luonteita, mutta nämä ovat\nmahdollisia vain edellyttäen, että tahto on vapaa, että täydellisyys\nsaavutetaan kuolemattomuudessa ja että on olemassa Jumala, joka puhuu\nomantunnon kautta. Meidän on siis edellytettävä Jumala, tahdon vapaus\nja kuolemattomuus. Tämä on Kantin käytännöllisen filosofian vaade.\n\nSiveysopissaan Kant kieltämättä ylitti ne rajat, jotka oli itse\ntietämyksellemme asettanut: eetillisenä olentona ihminen on myös\ntuonpuoleisen maailman kansalainen. Sen, mitä ei voitu teoreettisesti\njohtaa ja todistaa, hän asetti ihmisen uskontarpeesta johtuviksi\nkäytännöllisiksi vaatioiksi, joilla on merkitystä ei tietämyksemme\nlisääjinä, vaan voiman antajina pyrkiessämme tottelemaan kategorista\nimperatiivia.\n\nTeoksessaan Uskonto puhtaan järjen rajoissa Kant käsitteli pahan ja\nhyvän esiintymistä rinnakkain, niiden taistelua ja hyvän voittoa.\nKohoaminen siveelliseen täydellisyyteen on ihmisen yleinen\nvelvollisuus, mihin meitä kehoittaa jo se, ettemme ole itse tämän\najatuksen luojia, vaan että se päinvastoin asuu ihmisessä meidän\nvoimatta ymmärtää, miten olemme voineet olla sille vastaanottavaisia.\nNäin saavutetusta täydellisyydestä, hyvän voitosta ja vallasta\nihmisessä, on Jeesus esimerkkinä. Hyvän voittoa edistämme\nyhtymällä \"liitoksi, joka toimii siveyden lakien mukaan ja niiden\ntoteuttamiseksi\", mikä on kirkon perusajatus. Kant uskoi, että tosi\nja hyvä tulisivat kerran, koska ne ovat järjellisten olentojen\nsiveellisten taipumusten sukua, vallitsemaan maan päällä. Ottaen\nhuomioon tämän kannan ymmärrämme, että Kantin etiikasta kuvastuu hänen\npietistisen kasvatuksensa luoma kristillinen pohja, mutta vain\nloogillisena rakennusaineena, kokonaan tunteiden ulkopuolella, sillä\ntässäkään asiassa Kant ei lakannut olemasta ratsionalisti ja\ntahto-ihminen..\n\nMainituissa teoksissaan Kant erotti jyrkästi \"puhtaan\" ja\n\"käytännöllisen\" järjen, tietämyksemme ja siveellisen olemuksemme,\nilmiöiden aistimusmaailman ja vapaan tahtomme. Mutta kysymyksessähän\noli kuitenkin molemmissa tapauksissa sama ihmisen henki, kuvattuna vain\neri toiminnoissa, joten noiden toimintojen välillä täytyi olla silta.\nSe silta on Kantin mukaan _taide_, kuten hän selittää kolmannessa\nsuurteoksessaan, Arvostelukyvyn kritiikissä.\n\nKant käsittelee siinä tunne-elämää, jonka oli tähän saakka kokonaan\nsyrjäyttänyt, mm. koska tahto-ihmisenä vieroi ja vähäksyi sitä. Taiteen\neli sen tehtävänä, mitä sanomme \"kauniiksi\", on herättää sellaisia\npuhtaita, epäitsekkäitä, välittömiä mielihyvän tunteita, että\ntietämyksemme ja ideain, arkisen todellisuuden ja kaipuumme\nvastakohtaisuus häviää ja niiden välille syntyy sopusointu. Tämä\ntuottaa nautintoa ja onnea, siivittää mielikuvituksemme ja saa meidät\nsuhtautumaan elämään toivorikkaasti. Erikoisesti sopiva esimerkki on\n_musiikki_, joka on rakenteensa ja kuvioidensa puolesta lähellä\ntietämyksemme puhtainta astetta, matematiikkaa, mutta vaikuttaa\nsävelillään tunteisiimme, so. siveelliseen olemukseemme. Kokemuksesta\ntiedämme, että musiikki voi saattaa ristiriitojen ja huolien\nhäiritsemän henkisen tilamme sopusointuun. Korkeammalla asteella kuin\nmusiikki ovat kuitenkin ne taiteet, jotka luovat sopusointua _sanan_\nkautta; ylimmäksi niistä Kant asettaa _lyriikan_. Kantin perusajatus\non: Kaunis luo sopusointua olevaisen ja toivotun välille ja vaikuttaa\nsen kautta rauhoittavasti, sovittavasti ja vapauttavasti; se antaa\ntunteiden kautta esimakua siitä täydellisyydestä, jota ei karussa\narjessamme esiinny, ja opettaa meitä toivomaan sitä. Kant kohdistaa\nerikoista huomiota luonnonkauneuteen ja varsinkin siihen, mikä on\n_ylevää_. \"Yleväksi\" hän sanoo kaikkea, joka suuruudeltaan sivuuttaa\ntavalliset mitat ja jota emme voi käsittää yhtenä kokonaisuutena. Tämä\nkykenemättömyytemme tunkeutumaan esiin, \"taivaiden taakse\" herättää\nmeissä aluksi vastenmielisiä tunteita, koska tulemme silloin äkkiä\ntodenneeksi kykymme rajoittuneisuuden, mutta samalla ilmenee\nhengessämme voima, joka voittaa tuon rajoittuneisuuden: tietoisuus\nideoista ja siitä siveellisestä laista, joka viittaa kokemuspiirimme\nulkopuolelle. Tämä tietoisuus herättää ylevän tunteen. Tarkastaessamme\npeloittavia luonnonvoimien purkauksia joudumme myös, jos itse olemme\nturvassa, ylevän tunteen valtaan, koska meissä tällöin herää\nvoimantuntoa, joka hakee vertojansa juuri tuosta edessämme tapahtuvasta\nnäytelmästä. Ylevä on näin ollen voiman ja vapauden tunnetta (IV, s.\n279).\n\nSen, joka tahtoo perehtyä Kantiin, on kaivauduttava hänen teoksiinsa ja\nniiden selityskirjallisuuteen. Yllä sanotulla on vain tahdottu\nperustella sitä käsitystä, että Kant opasti tieto-opillaan filosofian\nuralle, jota se sittemmin on suurin piirtein seurannut, mikäli se on\ntahtonut olla kriitillistä ja järjen ohjaamaa, että hän aloitti\nsiveysopillaan uuden aikakauden, jonka johtavana voimana oli oleva\nehdotonta, myötäsyntyistä siveyskäskyä noudattava velvollisuus- ja\ntahto-ihminen, ja muutti estetiikan psykologiseksi eli sellaiseksi\ntieteeksi, joka käsittelee ja tutkii esteettisten ilmiöiden meihin\ntekemiä sielullisia vaikutuksia. Tiede tiesi tämän jälkeen rajansa,\nvapautuen lopullisesti keskiaikaisesta painolastista, mutta ei silti\njoutunut riitaan uskon kanssa, vaan teki päinvastoin sen kera sovinnon,\nmyöntäen uskon siveellisessä kehitystaistelussamme välttämättömäksi\nylläpitäjäksi. Siten sai surmansa valistuksen ajan materialismi, joka\noli koettanut järkeistietä päästä selville uskonnon teoreettisesta\ntotuussisällyksestä ja löytämättä sitä sekä unohtaen sen merkityksen\nihmisen kaipuun tyydyttäjänä vaatinut sitä hävitettäväksi. Uusi\nsiveellinen ihanne, velvollisuus- ja tahtoihmisen ylevä kuva,\ninnostutti runoilijoita, ennen muita Schilleriä, ja sittemmin Saksan\nnuorisoa, kun se nousi taisteluun isänmaansa vapauden puolesta.\nKönigsbergin pieni, vaatimaton oppinut oli siis suuri henki, joka\nratkaisi menneisyydestä periytyneet ongelmat harvinaisen terävällä\njärjellä ja samalla syvästi tietoisena ihmisen siveellisestä\nkutsumuksesta.\n\n\n\n\n2. ROMANTIIKAN FILOSOFIA.\n\n\nOn muistettava, että Kantin filosofian synty sattui romanttisen\nyksilöllisyyden, persoonallisuustietoisuuden nousun aikaan.\nOsoittaessaan, että me itse olimme tietomme luojia, Kant antoi ihmisen\nitsetunnolle suurta yllykettä, mutta hillitsi sitä samalla asettamalla\nsille jyrkän rajan, tuon leppymättömän \"tositodellisuuden\", josta\nmeillä ei ole mahdollisuutta saada oikeata tietoa. Tämä ei tyydyttänyt\nromanttisesti äärimmäistä ratkaisua ja selvyyttä vaativaa ajan henkeä\nja niin syntyi filosofinen suunta, joka pyrki hävittämään Kantin\nfilosofiassa vallitsevan ilmiömaailman ja sen takana olevan\n\"tositodellisuuden\" (das Ding an sich) välisen eron ja johtamaan kaiken\ntiedon yhdestä ainoasta keskuksesta, olevaisuuden polttopisteessä\ntyöskentelevästä hengestä. Kun Kantin tieteellinen kritiikki ei voinut\nneuvoa tietä tähän, turvauduttiin uusiin enemmän tai vähemmän hämäriin\najatuspäätelmiin, joiden avulla luultiin saavutettavan ehdoton totuus.\nHuomattava vaikutus oli Spinozan filosofialla, joka tuli näihin\naikoihin tunnetuksi. Muistuu mieleen Faust -- runoelma syntyi juuri\ntällöin --, joka tyytymättä siihenastiseen tietoon, turvautui magiaan\npäästäkseen selville, \"mikä sisäisin on kaikkisuuden kannatin\".\n\nRomantiikan filosofian tärkeimmät edustajat olivat Saksassa Fichte,\nSchelling ja Hegel.\n\n_Johann Gottlieb Fichte_ (1762-1814), köydenpunojan poika ja\nhanhipaimen Rammenaun kylästä, Lausitzista, Kantin oppilas. Jenan\nyliopiston professori v. 1794-1795, jolloin erotettiin syytettynä\nateismista, kansansa rohkaisija ja isänmaallisuuden lietsoja (Puheita\nSaksan kansalle -- Reden an die deutsche Nation, 1807-1808), voimakas,\nitsetietoinen persoonallisuus, on esittänyt filosofiaansa useissa\nteoksissa, joista tärkein on Tieteen teoria (Wissenschaftslehre, 1794).\nSe on vaikeatajuinen ja sen sanasto ja lauseisto erikoinen (\"Das Ich\nsetzt sich selbst\", \"Das Ich setzt sein Nicht-Ich\", \"Das Ich setzt im\nIch den teilbaren Ich ein teilbares Nicht-Ich entgegen\"), joista\nfilosofian vakaviin ja pölyisiin oppisaleihin väliin leviää huumorin\nhäivähdystä.\n\nJos otaksumme, että jotkut ikäänkuin itsestään, huomioinnistamme\nriippumatta syntyvät mielikuvamme ovat ilmauksia kantilaisesta\nkokemuspiirimme ulkopuolelle jäävästä Ding-an-sich-olevaisesta, on\nsiitä seurauksena, että joudumme ympärillämme olevan kaikkeuden\nohjattaviksi, syynlain alaisiksi, johon meillä itsellämme ei ole\nvaikutusta. Tämä merkitsisi henkemme vapauden menettämistä, tyytymistä\ndogmaattiseen olotilaan. Järjestelmää, joka rakennettaisiin tältä\n\"realistiselta\" pohjalta, Fichte sanoo \"dogmatismiksi\" ja hylkää sen,\nkoska hän ei voi olla uskomatta tahdon vapauteen. Hän asettuu\npäinvastoin sille kannalle, että mielikuvissamme on ei vain muoto kuten\nKant opetti vaan sisällyskin henkemme, \"minän\", luomaa. \"Minän\" olotila\nja elinmuoto on toiminta, jolla vain se ilmaisee itsensä. Henkemme\ntoiminta on siis kaiken tietämyksen ehto. Näin syntyvää järjestelmää\nFichte sanoi \"idealismiksi\". Riippuu luonteesta, onko ihminen tässä\nmerkityksessä \"dogmaatikko\" vai \"idealisti\", mutta vain lujatahtoinen,\npäämääristään tietoinen luonne valitsee idealismin.\n\nTutkiessaan lähemmin \"minää\" eli tietoisuuttamme Fichte totesi kuten\nsanottu sen ilmenevän toiminnassa. Mutta toiminnan ajatukseen sisältyy\njonkin aikaansaaminen eli siis levossa olevan pano liikkeelle, mikä on\nsamaa kuin vastarinnan voittaminen. Vastarintaa tekee kaikki, mikä on\n\"minän\" ulkopuolella eli siis \"ei-minä\". Suhteessaan tähän \"minä\" tulee\nmääritellyksi ja rajoitetuksi aivan samoin kuin tutkimme auringon valoa\nantamalla sen kohdistua ja vaikuttaa johonkin. \"Minää\" rajoittaa vielä\nse, etteivät kaikki mielikuvat synny \"minän\" tietoisesta toiminnasta.\nTämän Fichte selitti johtuvan siitä, että tietoisen \"minän\" rinnalla\ntoimii alatajuinen, vapaa mielikuvitus. Se mitä tavallisesti sanomme\n\"olevaisuudeksi\", on alatajuisen mielikuvitustoiminnan tulosta, joka\ntarjoutuu sellaisenaan \"minän\" tietoisen tarkastelun kohteeksi.\n\n\"Minän\" toimintaluonteesta johtuu, että elämä on loppumatonta\ntaistelua. Fichte ei määrittele, mikä on ihmisen siveellinen päämäärä,\nihanne, jota on tavoiteltava, mutta hän käskee aina toimimaan\nomantunnon mukaan, täyttämään velvollisuudet seurauksia pelkäämättä,\nolemaan uskollinen annettujen leiviskäin hoitamisessa ja edustamaan\ntätä elämänkatsomusta koko persoonallisuudellamme. Hän tarkoittaa näin\nollen \"minän\" taistelulla pyrkimystä siveelliseen nousuun ja pitää\nvarsinaisina synteinä laiskuutta, mukavuuden- ja nautinnonhalua. Vain\nselvitellessään yksilön suhdetta kansakuntaan ja valtioon hän ilmaisi\nihanteensa, joka on se, että täydellisesti vapaina ja tietoisina\nmenettelymme merkityksestä alistumme siveelliseen maailmanjärjestykseen\nja kokonaisuuden vaatimukseen.\n\n\"Minän\" pyrkimys siveelliseen nousuun oli kuitenkin loogillisesti\njoskus saavuttava päämääränsä, so. levon, jolloin toimintaa ei enää\ntarvita. \"Siveellinen maailmanjärjestys\" (ordo ordinans) ei voinut\nenempää kuin Spinozan \"luonnon järjestys\" (natura naturans) olla\ntällainen päämäärä, vaikka Fichte henkilöllistyttikin sen \"Jumalaksi\".\nViimeisinä vuosinaan Fichte käsitti pyrkimyksemme maaliksi\n\"ehdottomasti olevaisen\" eli Jumalan ja hänen mahdollisimman\ntäydellisen ymmärtämisensä.\n\nFichte koetti tutkia tietämystämme edellyttämällä varmaksi tosiasiaksi\nolevaisuuden keskuksessa toimivan \"minän\" ja rakentamalla siitä\ndeduktiivisen menetelmän avulla eheän järjestelmän. Tällainen ajattelu\non kokemusperäisyyden, induktiivisen menettelyn vastaista ja\nepätieteellistä, eikä voi johtaa päteviin tuloksiin. Mutta siitä\nhuolimatta se on vaikuttanut kohottavasti ja innostavasti\nkansallistunnon heräämiseen ja runouteen.\n\n_Friedrich von Schelling_ (1775-1854) oli papin poika Württembergistä,\nLeonbergistä, opiskeli jumaluusoppia ja sitten filosofiaa, ja omaksui\naluksi Fichten järjestelmän. Nimitettiin 1798 professoriksi Jenaan,\n1803 Würzburgiin, 1806 Müncheniin, jossa asui 35 vuotta, muuttaen 1841\nBerliniin, jossa hänen odotettiin menestyksellä vastustavan Hegelin\npanteististä kylvöä. Hänen runsas kirjallinen tuotantonsa taukosi 1809;\nmainitsemme siitä vain Ensimmäisen suunnitelman luonnonfilosofian\njärjestelmäksi (Erster Entwurf eines Systems der Naturphilosophie,\n1799) ja Filosofisen järjestelmäni esityksen (Darstellung meines\nSystems der Philosophie, 1801). Nuoruudessaan hän oli Hölderlinin\nystävä. Goethe kannatti hänen filosofiaansa tehden siitä joksikin\najaksi muotiasian, ja myöhemmät romantikot, Schlegel-veljekset, Tieck\nja Novalis, innostuivat erikoisesti hänen aatteistansa. A. W.\nSchlegelin vaimo Karoline Michaelis erosi miehestään mennäkseen\nSchellingin puolisoksi (1803).\n\nFichten järjestelmässä oli \"minän\" ulkopuolella oleva kaikkeus,\n\"luonto\", saanut sijansa vain \"minän\" kohteena ja välineenä tämän\npyrkiessä saavuttamaan siveellistä ihannetta. Mutta jotta luonto voisi\nmerkitä \"minälle\" tässä suhteessa jotakin, siinä itsessään täytyi olla\n\"minän\" laatuista henkeä. Ja Schellingin väitteen mukaan siinä\nolikin sitä. Se oli samaa kuin Fichten alitajunnallisuus, hänen\n\"minätietoisuutensa\" perusaines. Luonto on siis elävää henkisessäkin\neikä vain aineellisessa suhteessa ja tavoittelee yhä korkeampia ja\ntäydellisempiä ilmentymismuotoja. Sellainen saavutus on itse ihminen,\njossa luonto on jo päässyt tietoisuuteen henkisyydestään;\nkorkeimmalleen luonnon henkisyys kohoaa niissä, joita sanomme\n\"neroiksi\". Romantikot mieltyivät erikoisesti tähän Schellingin\najatukseen, jolla oli muuten vanhat juuret (IV, s. 316), pitäen sitä\noman korostetun yksilöllisyystunteensa ja mielikuvituksensa rajattoman\nlennon perusteluna. Nerolle on kaikki sallittua: hänelle ei saa asettaa\nei siveellisiä eikä esteettisiä rajoituksia; hän elää oman sielunsa\ntulesta ja sammuu, kun se on palanut loppuun, käytännöllistä työtä\nhäneltä ei pidä vaatia, vaan hänen on annettava kehittää aatteitaan\njoutilaisuudessa. Näin Schelling tuli fantastisessa filosofiassaan\nkäsitelleeksi nerotyyppiä, joka ei ole muuta kuin romantiikan\nyksilöllisen itsetunnon eloon herättämä renessanssin yli-ihminen (III,\ns. 456).\n\nMutta nerot ovat harvinaisuuksia. Ihmiset tarvitsevat yleensä tukea\nsiveellisessä taistelussaan. Kant antoi heille sitä varten uskonnon;\nSchiller kehoitti pyrkimään luonnon ja siveellisyyden tasapainoon\nsyventymällä olevaisuuden kauneuteen ja viljelemään kaikkia sekä\nruumiillisia että henkisiä kykyjä tasa- ja monipuolisesti; sen, mitä\nSchiller teroitti runouden muodossa, Schelling ilmaisi filosofiana.\nKoska siveellinen pyrkimyksemme saavuttaa päämääränsä vasta\nikuisuudessa, sitä ei voi pitää maallisen elämänmuodon korkeimpana\nilmaisuna, vaan tällainen on taide siksi, että se sisältää jo tässä\nelämässä toden ja haaveen sopusoinnun, tahdon ja pyrkimyksen\ntyydytyksen.\n\nMyöhemmällä iällään Schelling syventyi uskontofilosofisiin ongelmiin,\ntarkoituksenansa saada johdetuksi olevaisuus yhdestä ainoasta\nperuskäsitteestä. Tällöin hän sai paljon vaikutteita Jakob Böhmen (III,\ns. 135) filosofiasta.\n\nSchellingin filosofia ei ole tiedettä vaan runoutta, mutta juuri sen\nkautta sillä oli herättävä, innostava vaikutus runouteen. Sen\ntunteminen on esim. välttämätöntä sille, joka pyrkii ymmärtämään\nGoethen Faustia. Schellingin runolliset näkemykset koetti sulattaa\njohdonmukaiseksi järjestelmäksi Hegel.\n\n_Georg Friedrich Wilhelm Hegel_ (1770-1831) oli virkamiehen poika\nStuttgartista, opiskeli Tübingenissä ensin teologiaa ja sitten\nfilosofiaa. Opetettuaan Jenassa v. 1801-1806, viimeiseksi ylimääräisenä\nprofessorina, ja toimittuaan Bambergissa sanomalehtimiehenä ja\nNürnbergissä kimnaasin rehtorina, hänet kutsuttiin 1816 vakinaiseksi\nprofessoriksi Heidelbergiin ja 1818 samanlaiseksi Berliniin, jossa\nvaikutti kuolemaansa saakka tehokkaammin kuin ehkä milloinkaan kukaan\nyliopiston opettaja. Hölderling ja Schelling olivat hänen\nnuoruudenystäviään ja sanoivat häntä jo silloin \"vanhukseksi\"; hän\nkannatti aluksi viimeksimainitun filosofiaa, kunnes poikkesi omalle\ntielleen. Hänen pääteoksensa ovat Logiikan tiede (Wissenschaff der\nLogik, 1812-1816) ja Filosofisten tieteiden ensyklopedia (Enzyklopädie\nder philosophischen Wissenschaften, 1817).\n\nFichten mukaan olevaisuus ilmeni \"minänä\", hengen toimintana\n(idealismina), ja \"ei-minänä\", hengen vastakohtana (dogmatismina).\nMiten ja miksi tällainen kahtiajako syntyi, sitä Fichte ei selittänyt.\nHegel kohdisti kritiikkinsä tähän ja koetti osoittaa, miksi näin oli\nkäynyt ja olevaisuus oli sellaista kuin se oli. Olevaisuus on syntynyt\nvälttämättömyyden pakosta \"maailman perusteesta\", \"loogillisesta\nideasta\" (\"loogillinen\" tässä johdannainen sanasta logos), jonka\nolemukseen kuuluu välttämätön kehittyminen. Tämä on tapahtunut Fichten\nesittämää kolmen tekijän askelmaa myöten eli dialektisen menetelmän\nmukaan: ensin väite, sitten vastaväite, jonka jokainen käsite pakosta\nherättää, ja lopuksi synteesi; tämä synteesi, joka sekin on väite,\nherättää vastaväitteensä, minkä jälkeen syntyy uusi synteesi, jne. yhä\nkorkeampaa astetta kohti. Näin tapahtuneen loogillisen kehityskulun\ntutkiminen olevaisuuden kaikissa osissa on Hegelin mukaan filosofian\ntehtävä.\n\nDialektisen periaatteen mukaan siis \"loogillisen idean\" täytyi löytää\nvastakohtansa ja sulautua siihen; tällöin syntynyt synteesi oli luonto,\njoka siis on vain uuden kolmikon ensimmäinen porras. Kuljettuaan\nnäin alkaneen kehitysaskelmikon läpi \"loogillinen idea\" tuli\n\"maailmanhenkenä\" eli Jumalana tietoiseksi luomistyöstään. Näitä\nolevaisuuden kehityskulun kolmea päävaihetta: \"loogillista ideaa\",\n\"luontoa\" ja \"henkeä\", Hegel tutki \"logiikassa\", \"luonnon\" ja \"hengen\"\nfilosofiassa, dialektisen periaatteensa mukaan. Logiikassaan hän esitti\n\"loogillisen idean\" kehityksen siihen saakka, jolloin se muuttui\nluonnoksi; luonnonfilosofiassaan hän seurasi \"idean\" kehityskulkua\nmatematiikan, fysiikan ja fysiologian kannalta eläinasteeseen saakka,\njolloin tuli \"hengen\" filosofian vuoro. Henki ilmenee subjektiivisena,\nobjektiivisena ja absoluuttisena. Subjektiivinen henki esiintyy\nsieluna, tietoisuutena ja henkenä; tutkimme näitä vastaavasti\nantropologiassa, ilmiötieteessä (fenomenologiassa) ja psykologiassa. --\nObjektiivinen henki on se yleispätevä järki ja tarkoitus, mikä ilmenee\nkulttuurissa, valtio- ja yhteiskunnallisessa elämässä. Valtio,\nperustuslaillinen, perinnöllinen yksinvalta, oli Hegelin ihanne, sillä\nhän piti sitä yleisjärjen toteutumana. Maailmanhistorian päämäärä oli\nHegelin mielestä ihannevaltion luominen, jossa yksityistahto olisi\ntäydessä sopusoinnussa yleistahdon kanssa ja jokainen siis tuntisi\nolevansa täysin vapaa. Pyrkiessään tähän päämäärään \"maailmanhenki\"\n(\"sallimus\") käyttää aseinaan: yksityisiä kansoja ja suuria\npersoonallisuuksia. Kun kansat ovat suorittaneet määrätyn tehtävänsä,\nniiden on väistyttävä maailman näyttämöltä antaakseen vuoron\nnuoremmille kansoille, niiden luomien kulttuuriarvojen kuitenkaan\nhäviämättä; suuret persoonallisuudet suorittavat tietämättään\nmaailmanhistoriallisia tehtäviä; tämä on siis jättiläisdraama, täynnä\ntoimintaa ja tragiikkaa. -- Absoluuttinen henki, joka on subjektin ja\nobjektin sopusointu, ilmenee taiteessa, uskonnossa ja filosofiassa,\njoilla kaikilla on historialliset kehitysvaiheensa: taiteella itämaiden\nvertauskuvallinen, kreikkalaisten klassillinen ja germaanien\nromanttinen; uskonnolla luonnon kannalla oleva juutalaisten ylevä,\nkreikkalaisten kaunis ja roomalaisten järki-, sekä ehdoton eli\nkristinuskon vaihe; filosofialla eri järjestelmät, jotka ovat Hegelin\nmielestä selvästi rakentuneet dialektisen periaatteen mukaan. Hänen oma\njärjestelmänsä oli hänen mielestään kaikkien edellisten synteesi.\n\nEstetiikan tutkimuksen kohteeksi Hegel asetti taiteen, sulkien siis sen\npiiristä pois luonnonkauniin. Taide on esiintyessään vapaana, ilman\nhuvittamisen tai ansaitsemisen sivutarkoituksia, absoluuttisen hengen\nilmaus, henkisen elämän korkea muoto. Ihminen kaipaa taidetta siksi,\nettä hän haluaa saattaa henkensä ydinpyrkimyksen muotoon, jonka hän voi\ntodeta olevaiseksi itsensä ulkopuolella ja jota hän voi sellaisena\npuolueettomasti tarkastella, oppien siten tuntemaan itseänsä.\nVastustaen Kantia hän sanoi mentävän harhaan, jos estetiikan\ntehtäväksi asetetaan taiteen tekemän subjektiivisen tunnevaikutuksen\ntutkiminen. Oivaltaen taiteellisen suhtautumisen pyyteettömyyden Hegel\ntaas asettui Kantin kannalle. Taideteoksen \"hengistynyt aineellisuus\",\njoka silmänlumeena välittää meille pääasiana olevan \"henkisyyden\",\ntekee siitä sillan aineen ja hengen välille. Sen luo mielikuvituksemme\nerikoinen puoli: \"taiteellinen fantasia\", jonka ominaisuutena on kyky\nkuvata aineellisella henkistä, havaitulla aatteellista. Taiteen\ntarkoituksena on edellä sanotun mukaisesti perusolevaisuuden eli\nehdottoman totuuden paljastaminen aistillisesti tajuttavaksi\nolevaisuudeksi.\n\nKuten tunnettua Hegelin filosofialla on ollut germaanisissa ja\npohjoismaissa syvällinen maailmankatsomusta muodostava vaikutus. Suomi\non varhaisimpia maita, jossa hänen järjestelmänsä omistettiin\nvaltafilosofiaksi: vuodesta 1820 alkaen 1860-luvulle saakka\nyliopistossamme vallitsi Hegelin henki. Sen erikoisedustaja oli J. V.\nSnellman, joka rakensi Suomen valtiota Hegelin kansallisuusihanteiden\ninnostamana. Muuttamalla Schellingin epäkäytännöllisen neron\n\"maailmanhengen\" käskyjä suorittavaksi voimaihmiseksi, suureksi\npersoonallisuudeksi -- nähdessään Jenassa Napoleonin Hegel sanoi\nnähneensä \"maailmanhengen hevosen selässä\" -- hän loi opin ja esikuvan,\njoka on siitä alkaen yhä uudelleen ja uusissa muodoissa kannustanut\nlahjakkuudestaan tietoisia yksilöitä unelmoimaan suurtöistä. Hegel oli\nsiis todella romanttinen filosofi.\n\nKaikki kolme Saksan romantiikan pääfilosofia poikkesivat Kantin\nmoitteettomasti kriitillisestä logiikasta ja joutuivat enemmän tai\nvähemmän mielikuvituksensa valtaan. Tätä vastaan teki huomautuksen\nSchopenhauer, joka tahtoi pysyttäväksi Kantin menettelytapojen\nkannalla.\n\n_Arthur Schopenhauer_ (1788-1860) oli rikkaan, sivistyneen liikemiehen\npoika Danzigista, mutta kasvoi vuodesta 1793 alkaen Hampurissa, jonne\nperhe oli muuttanut. Hän oleskeli nuorukaisena Ranskassa ja oli\nvanhempiensa mukana matkoilla siellä, Hollannissa, Englannissa ja\nItävallassa. 1805 hän alkoi harjoittelun isän liikkeessä, mutta isän\npian kuoltua rupesi opiskelemaan, tullen 1809 Göttingenin yliopistoon.\nTäällä hän perehtyi erikoisesti Platonin ja Kantin filosofiaan.\nSiirryttyään Berliniin 1811 hän tutustui Fichten filosofiaan, jota\nhalveksi. Oleskeltuaan eri paikkakunnilla hän tuli 1813 Weimariin,\njossa hänen äitinsä asui, ja tutustui siellä Goetheen, kiinnostuen\ntämän väritutkimuksiin. 1814 hän jo muutti Dresdeniin, jossa hänen\nkuuluisa teoksensa Maailma tahtona ja mielteenä (Die Welt als Wille und\nVorstellung, 1819) ilmestyi. Tällöin hän itse oleskeli Italiassa.\nPalattuaan Saksaan ja odotettuaan turhaan tunnustusta filosofialleen,\njolta vallassa oleva hegeliläisyys tukki tien, hän asettui 1833\nFrankfurt am Mainiin, jossa asui kuolemaansa saakka. Siellä hän\njulkaisi teoksestaan uuden lisätyn painoksen (1844). Tämän jälkeen\nhänen filosofiansa tuli vähitellen tunnetuksi ja kuuluisaksi. Sen\nymmärtämiseksi on hyvä muistaa, että Schopenhauerin isä oli tehnyt\nmielenhäiriössä itsemurhan ja että hän itse oli epäsosiaalinen ja\nvainomielteiden ahdistama.\n\nSamoin kuin Kant Schopenhauer päätyi siihen käsitykseen, että\ntosiolevaisuudesta (das Ding an sich) on mahdotonta saada oikeata\ntietoa. Mutta kun tätä tosiolevaisuutta sisältyy tietenkin myös meihin\nitseemme, on meidän koetettava lähestyä sitä huomioimalla mitä\ntarkimmin itseämme. Tällöin toteamme, että henkemme perustana, joka\nlopulta määrää kaikki tekomme, on herpautumaton itsesäilytysvietti,\njoka saa meidät hinnalla millä hyvänsä pysyttelemään kiinni elämässä ja\npitämään tätä hyvänä. Tätä kaiken pohjana olevaa elämänviettiä\nSchopenhauer sanoi \"tahdoksi\" ja piti sitä tosiolevaisuuden ilmauksena.\nMutta samoin voimme itsemme huomioinnilla todeta, ettemme saa\nmilloinkaan riittävästi tyydytetyksi elämänviettimme, \"tahtomme\",\nvaatimuksia, että tyytyminen on vain hetkellistä, ohimenevää,\nluovuttaakseen taas pian sijan sille, joka on henkemme varsinainen\nolotila, eli levottomuudelle ja tuskalle. Hyvänoloa tunnemme vain\nsilloin, kun tuska hellittää hetkeksi. \"Tahtomme\" Schopenhauer\nsiis käsittää kielteisesti: lakkaamattomana elämäntuskana.\nEpäjohdonmukaisesti hän kuitenkin otaksuu positiivistenkin arvojen\nolemassaolon: sellaisia hänen mielestään ovat sääli, esteettinen ja\nuskonnollinen tunne.\n\nSchopenhauer oli pessimismistään huolimatta romantikko, joka pyrki\nosoittamaan tosiolevaisuuden ilmentymistä tahdossa ja tunteessa,\nuskomatta sitä voitavan tavoittaa ajatuksen asein. Hänen vaikutuksensa\non ollut syvä kaikissa maissa, varsinkin Venäjällä.\n\nSchleiermacher asettui tutkimusmenetelmän puolesta hänen rinnalleen.\n\n_Friedrich Daniel Schleiermacher_ (1768-1834), jonka pääteokset ovat\nPuheita uskonnosta (Reden über die Religion, 1799) ja Kristillinen usko\n(Der christliche Glaube, 1821-1822) väitti uskonnon olevan tunnetta\nsiitä, että olemme ehdottomasti riippuvaisia olevaisuuden\nperusvoimasta. Kun tätä ei voida tieteellisesti määritellä eikä tutkia,\non uskonto olemassa tunteessamme ja tutkittavissa vain siitä. Se ei\nsiis ole oppia, vaan elämää.\n\n_Sören Kierkegaard_ (1813-1855), juutalaisista vanhemmista syntynyt\ntanskalainen filosofi, asettui vastustamaan sitä romanttisen filosofian\npäähaavetta, että muka olisi mahdollista hävittää elämän kuvan ja\nsen takana olevan tositodellisuuden raja. Päinvastoin niiden\nvastakohtaisuus oli niin voittamaton, että Kierkegaardin mielestä oli\nvalittava Joko-tahi (Enten-eller, 1843). Itse hän tuli tietoiseksi\nälyllisen ja esteettisen henkisyyden riittämättömyydestä tyydyttämään\nihmisen kaipuuta ja turvautui syvän melankolian painostamana ihmeeseen\nainoana selvityksen antajana. Näin Kierkegaard päätyi kristilliselle\nkannalle. Hänen terävä, lahjomaton ajattelunsa, laaja tuotantonsa ja\nloistava tyylinsä ovat vaikuttaneet pohjoismaissa moniin ratkaisua\netsiviin, syvällisiin sieluihin.\n\nTila ei myönnä laajempaa syventymistä Saksan romantiikan filosofiaan ja\nsen muihin edustajiin ja kehittäjiin; viittaamme varsinaiseen\nfilosofian historiaan. Mutta jo siitä vähästä, minkä olemme sanoneet,\nkäynee ilmi, kuinka kokonaan erilainen romantiikan ajattelu oli\nverrattuna valistuksen ajan filosofiaan, kuinka se ilmaisi aikakauden\nhengen pyrkimyksen enemmän runollisesti ja näkemyksellisesti kuin\nkestävän tieteellisesti. Mutta siitä huolimatta tai ehkä juuri sen\ntähden se ravitsi hengen kaipuuta.\n\nSiitä, miten Saksan romantiikan filosofia vaikutti Englannin ja Ranskan\najatteluun, kerromme näiden maiden romantiikan yhteydessä.\n\n\n\n\n3. YHTEISKUNNALLINEN FILOSOFIA ELI POSITIVISMI.\n\n\nSillä aikaa kun saksalaiset gemyyttinsä (III, s. 13) mukaisesti\nsyventyivät ratkaisemaan olevaisuuden arvoitusta suoraan teoreettisella\nharkinnalla ja aavistelevalla näkemyksellä, ilmeni Englannissa ja\nRanskassa ajattelua, joka valistuksen ajan ja Rousseaun herättämänä\nkohdistui yhteiskuntaan ja ryhtyi pohtimaan, miten siinä vallitsevat\nvääryydet saataisiin poistetuiksi. Tätä filosofiaa sanotaan\n_positivismiksi_.\n\n_François Fourier_ (1772-1837) julkaisi 1808 teoksen Neljän liikunnon\nteoria (Théorie des quatre mouvements), jonka mukaan vain ihmisen\nrajaton vapaus voisi johtaa onneen ja hyveellisyyteen, yhteiskunta kun\nnäet silloin itsestään rauhoittuisi samanlaiseen sopusoinnun tilaan,\nmissä Newtonin mukaan koko maailmankaikkeus on. Tällainen pyrkimys oli\nFourier'n mielestä luontaisena olemassa yhteiskunnassa, eläinkunnassa,\norgaanisessa ja aineellisessa olevaisuudessa, joita hän tarkoitti\n\"neljällä liikunnollansa\". Harkitessaan, miten vapauden rajoitukset\nsaataisiin yhteiskunnasta poistetuksi, Fourier johtui rakentamaan\ntaloudellisen järjestelmän, jonka perustana oli osuustoiminta. Tämä oli\ntoteutettava yhteiskunnan kaikilla aloilla; ihmiset oli jaettava n.\n1.600 hengen suuruisiin \"falangeihin\", joille oli annettava\nyhteisasunto ja tarpeellinen maa-alue viljeltäväksi; falangien väestö\noli jaettava tarpeellisiin ryhmiin ja työ yleensä järjestettävä --\nyksityistä omistusoikeutta kieltämättä -- taipumusten ja kommunististen\nperiaatteiden mukaan. Ne johtavat mieleen Venäjän kommunistisen\nyhteiskunnan \"kolhoosit\". Seuraavissa teoksissaan Fourier kehitteli\noppejaan yksityiskohtaisemmin. Kreivi _Claude de Saint-Simon_\n(1760-1825) kehitti vv. 1817-1825 julkaisemissaan tutkimuksissa\n(Teollisuusjärjestelmästä -- Du système industriel, 1821; Uusi\nkristinusko -- Nouveau Christianisme, 1825) sosialistisen\noppirakennelman, joka on, vaikka olikin monin kohdin epätäsmällinen ja\nhämärä, vaikuttanut niin huomattavasti myöhempään ajatteluun, että\nhäntä sanotaan \"sosialismin isäksi\". Hänen päämääränään oli valtio,\njota johdettaisiin uudenaikaisen tieteen mukaan ja joka ehkäisisi sodat\nliittoutumalla muiden valtioiden kanssa. Yhteiskunnan tarkoituksena on\nhyödykkeiden tuotto. Työn ja pääoman vastakohtaisuutta Saint-Simon ei\nkorostanut. Toiseksi mainitussa teoksessaan hän julisti uuden\nkristinuskon tarkoitukseksi yhteiskunnan opettamisen parantamaan\nköyhälistön asemaa sekä henkisessä että aineellisessa suhteessa;\nyhteiskunnan oli järjestäydyttävä siten, että se parhaiten saattoi\ntoimia tämän päämäärän hyväksi. Saint-Simonin oppilaat muodostivat\nerikoisen sosialistisen ryhmän, joka toimi innokkaasti, varsinkin\nheinäkuun vallankumouksen aikana 1830, mestarinsa oppien\nselittämiseksi, kehittämiseksi ja levittämiseksi; heidän lopuksi\nperustamansa kommunistisen yhteiskunnan hajoitti järjestysvalta 1832.\nMonet sen jäsenistä tulivat kuuluisiksi insinööreinä, taloustutkijoina\nja liikemiehinä. Saint-Simonin oppilaana ja työtoverina toimi\nv. 1818-1824 _Auguste Comte_ (1798-1857), etevälahjainen Montpellier'n\nlyseon ja Parisin polyteknillisen opiston oppilas, joka menetettyään\ntoimensa viimeksimainitussa laitoksessa joutui elämään vaikeissa\noloissa. Hänen pääteoksensa ovat Positiivinen filosofia (Cours de\nPhilosophie positive, 1830-1842) ja Positiivisen kansantalouden\njärjestelmä eli ihmiskunnan uskonto (Système de Politique positive\ninstituant la religion de l'humanité, 1851-1854). Niiden sisältämän\nfilosofian eli \"positivismin\" erikoisuus on siinä, että sen mukaan\nyhteiskunnallisia ilmiöitä on tutkittava luonnontieteellisten\nmenettelytapojen mukaan. Ihmishengen historiassa voidaan erottaa kolme\neri kehityskautta: teologinen, metafyysillinen ja positiivinen.\nEnsimmäisen aikana nähtiin kaikkialla jumalia, toisen henkisiä voimia,\nkolmannen lakeja. Viimeksimainittuna positiivisena kehityskautena,\njossa parhaillaan elämme, olemme luopuneet tutkimasta olevaisuuden\nsyntyä ja tarkoitusta, koska varman tiedon saaminen siitä on\nmahdotonta, ja omistautuneet selvittelemään siinä vallitsevia lakeja.\nIhminenkin on tällaisten lakien alainen ja hänen tulee päästä niistä\neli \"yhteiskunnan fysiologiasta\" selville.\n\nEnglannissa yhteiskunnallisen ajattelun aloitti voimakkaimmin ja\nvaikuttavimmin _Jeremy Bentham_ (1748-1832), joka lukuisissa\nlainsäädännön ja parlamentin parantamista tarkoittavissa teoksissaan\najoi sitä utilitaarista eli hyödyn periaatetta, joka ilmaistaan\nlauseella \"suurimman lukumäärän suurin onni\". Hänen vaikutuksensa\nEnglannin lainsäädännön uudistumiseen on ollut huomattava. Bentham oli\nkäytännöllinen radikaali, joka hyväksyi yhteiskunnan olemassa olevan\npohjan, ottaen sen uudistustensa lähtökohdaksi. _Robert Owen_\n(1771-1858) oli teoreettinen sosialisti (Uusia käsityksiä\nyhteiskunnasta -- New Views of Society, 1816), joka uhrasi suuren\nomaisuuden aatteidensa käytännölliseen soveltamiseen. Koko tämän\najattelun yhteinen tunnusmerkki oli, että pyrittiin vallankumouksen\nsaarnaamasta äärimmäisestä liberalismista, yksilön vapaudesta työn\nantiin, ehtoihin ja saantiin nähden, lainsäädännöllä järjestettyyn\nolotilaan, jossa yksilön vapaus uhrattiin yhteisedun hyväksi. Niissä\nuudistuivat myös vanhat utopiset mielikuvat. [III, s. 39, 63, 126,\n245.] Positivismia on juuri utopisten päämääriensä vuoksi pidettävä\nromanttisena filosofiana.\n\nTässä yhteydessä sallittaneen huomauttaa, että yllä kosketellun\nfilosofian taustana olivat sekä vanhat historialliset, feodalisesta\najasta saakka periytyneet, että uudet, teollisuuden vallankumouksen\nkehittyessä vähitellen syntyneet yhteiskunnalliset epäkohdat. Mainittu\ntuotannon tehdasmaistuminen oli päässyt pisimmälle Englannissa, mutta\nalkoi Napoleonin sotien jälkeen nopeasti edistyä myös Saksassa.\nRanskassa tämä muutos tapahtui hitaammin, mikä on huomion arvoinen asia\nsiksi, että siitä huolimatta juuri siellä ensimmäiseksi muodostettiin\nrealistisen kirjallisuuden ohjelma.\n\n\n\n\n4. HAAVEELLINEN TUNNEFILOSOFIA.\n\n\nSelostettuamme täten romantiikan teoreettisen ja käytännöllisen\nfilosofian, jotka molemmat olivat ajan pohja-aatteiden sekä\nilmaisuja että levittäjiä, viittaamme eräisiin varsinkin Saksassa\nesiintyneisiin haaveellisiin uskonnollis-filosofisiin ja samalla\nkansallis-romanttisiin ilmiöihin, joita edustivat _Hamann, Jacobi,\nLavater ja Jung-Stilling_ sekä tieteellisessä merkityksessä\n_Schleiermacher_. Ne ovat yleisesti sanoen ilmauksia saksalaiseen\ngemyyttiin kuuluvasta, viimeksi pietisminä esiintyneestä mystiikasta,\njoka nousi valistusfilosofiaa vastaan ja jonka sukulaisilmiöitä olemme\ntavanneet Ranskan 1600-luvun ja Englannin 1700-luvun uskonnollisista\nliikkeistä, Svedenborgin ja Blaken haaveellisesta filosofiasta (IV, s.\n25, 461 ja 478).\n\n_Johann Georg Hamann_ (1730-1788) oli vaatimattomista oloista lähtenyt\nkönigsbergiläinen, Kantin ystävä, joskin hänen filosofiansa vastustaja,\nharrasti opintoja niiden itsensä vuoksi mitään uraa ajattelematta,\ntoimi kotiopettajana baltilaisissa perheissä, mm. Riiassa, matkusti\nerään sieltä kotoisin olevan suosijansa kanssa mm. Lontooseen ja päätyi\nsiellä, jouduttuaan kurjuuteen, uskonnolliseen herätykseen. Palattuaan\n1759 Königsbergiin hän asui täällä loppuikänsä. Kuolema tapasi hänet\nerään ystävän luona Walbergenissä. Koska Humen tietoteoria, jonka\nHamann omaksui, vei tiedon saannin mahdollisuuksien kieltämiseen, oli\nsiitä tehtävä se johtopäätös, että totuuteen oli pyrittävä toista tietä\neli uskon kautta; tätä ei näin ollen voida järkiperusteilla kumota.\nJärki ilmaisee meille vain kykenemättömyytemme. \"Pohjolan maagin\"\nkirjoitukset sisälsivät paljon, mikä innostutti Myrsky- ja kiihkokauden\nrunoilijoita. Niinpä hän on ensimmäiseksi lausunut väitteen \"runous on\nihmissuvun äidinkieli\" ja hahmotellut runoilijan tehtävän Lowthin (IV,\ns. 315) ja Youngin (IV, s. 316) käsitysten mukaisesti: Runoilija ei saa\nseurata sääntöjä, vaan hänen tulee antautua \"Jonkin johdettavaksi, joka\non paljon välittömämpää, herkempää, hämärämpää ja varmempaa\". Tämä oli\nMyrsky- ja kiihkokauden käsitys. Hamannin kirjoitukset ovat vähäisiä\nkooltaan ja sisällykseltään hämäriä.\n\n_Friedrich Heinrich Jacobi_ (1743-1819), düsseldorfilainen\nliikemies-filosofi, Pempelfortin kulttuurisalongin keskus ja Wielandin\nystävä, Deutsche Mercurin perustaja ja parin Werther-henkisen\nfilosofisen romaanin kirjoittaja, oli Lessingin ohjauksesta tutustunut\nSpinozan filosofiaan ja tulkitsi tästä syntyneitä käsityksiään\nteoksessaan Kirjeitä Spinozan opista (Briefe über die Lehre Spinozas,\n1785). Tämän ja seuraavien kirjojensa kautta hän joutui uskon\nvälttämättömyyden ja oikeutuksen puolustajana taisteluun sekä\nvalistusfilosofiaa, Mendelsohnin johtamaa berliniläistä ryhmää että\nKantia ja romanttista filosofiaa vastaan. Hänen ystäväpiiriinsä kuului\nmm. Goethe, jolle hän avasi Spinozan filosofian.\n\n_Johann Kaspar Lavater_ (1741-1801) oli Bodmerin ja Breitingerin (IV,\ns. 307) oppilas Zürichistä, jossa toimi pappina kuolemaansa saakka,\nsuosittu saarnaajana, mystillisenä kirjailijana ja kristillisten\nlaulujen ja Klopstockin tyylisten uskonnollisten eeposten sepittäjänä.\nErikoisesti tunnetuksi hän tuli ns. fysiognomian eli sen \"tieteen\"\ntutkijana, joka päättelee ulkomuodosta, minkälainen luonne on. Eniten\nhän vaikutti aikaansa mystikkona; mm. Goethe oli v:sta 1774 aina\n1780-luvun alkuun saakka hänen innostunut ihailijansa.\n\n_Heinrich Jung-Stilling_ (1740-1817) oli syntyisin Westphalenista ja\nvalmistui isänsä ammattiin eli opettajaksi ja räätäliksi, mutta\nkyllästyneenä näihin toimiin alkoi 1768 opiskella lääketiedettä\nStrassburgissa. Täällä hän tutustui Goetheen ja Herderiin, kirjoittaen\nedellisen kehoituksesta Heinrich Stillingin nuoruuden (Heinrich\nStillings Jugend, 1777), joka jäi parhaaksi hänen lukuisista\nteoksistaan. Hän toimi sittemmin professorina useissa yliopistoissa,\ntullen mm. kuuluisaksi kaihin leikkaajana. Mystillisillä haaveillaan\nhän vaikutti hämmentävästi moniin heikkoihin aivoihin, mm.\nRuotsi-Suomen viimeiseen kuninkaaseen Kustaa IV:teen Adolfiin.\n\nSekä romantiikan varsinainen että yllämainittu haaveellisuskonnollinen\nfilosofia merkitsivät Saksan kansan gemyytin voimakasta nousua\nvalistusfilosofiaa vastaan. Tämän ajatus- ja tuntemistavan siirsi\nrunouden alalle Herder.\n\n\n\n\n5. VIITTAUS TIETEISIIN.\n\n\n1\n\nYliopistojen ja vähitellen koulujenkin uudistus sai alkunsa siitä\nantiikkiin ja varsinkin kreikkalaisuuteen kohdistuvasta tieteellisestä\nja esteettisestä harrastuksesta, jonka olemme selostaneet\nvarhaisromantiikkaan kuuluvana piirteenä (IV, s. 324). Saksassa sen\nsyvensivät todelliseksi _uushumanismiksi_, jolla nimellä tämä antiikin\nnousu tunnetaan, Göttingenin yliopiston professori _Johann Matthias\nGessner_ (1691-1761) ja hänen seuraajansa _Christian Gottlieb Heyne_,\nasettaen etusijaan kreikankielen ja opetuksen tarkoitukseksi kielen\noppimisen ohella helleenien kirjallisuuden runollisten ja eetillisten\narvojen ymmärtämisen. _Wilhelm v. Humboldt_ (1767-1835) ja _F. A. Wolf_\n(1759-1824) saattoivat uushumanismin voitolle yliopistoissa ja\nkouluissa, viimeksimainitun samalla uudistaessa klassillisen filologian\ntieteenä. Pian tulemme näkemään, miten Herder, Voss, Goethe, Schiller\nja Friedrich v. Schlegel etsivät inhimillisyyden ihannetta Kreikan\nkulttuurista ja julistivat uushumanismia runouden alalla. Vastaavia\nliikkeitä esiintyi myös Ranskassa ja Englannissa, viimeksimainitussa\nsitä suuremmalla menestyksellä, kun kreikankieli oli ollut siellä aina\nerikoisen harrastuksen kohteena. Hellenismin alkuhan olikin\nratkaisevassa määrässä englantilaisten ansiota (IV, s. 324). Tulemme\nnäkemään, miten se painaa hienon, syvällisen leiman Englannin\nromanttiseen runouteen.\n\nMutta kansan syviä rivejä koskeva koulu jäi pitkäksi aikaa 1800-luvun\npuolelle odottamaan välttämättömiä uudistuksia. Rousseaun\nkasvatusoppihan oli unohtanut sen suunnitellessaan uuden ihmisihanteen\nluomista (IV, s. 254), ja vaikka jesuiittain koulut kiellettiin\nRanskassa jo 1762 ja ohjelmaksi asetettiin, että koulujen tuli olla\nkaikille avoimia, valtion valvonnan alaisia, maallisia, valistuksen ja\nhyödyn päämääriin pyrkiviä kansalaiskasvatuksen ahjoja, ei uudistuksia\nsilti saatu aikaan. Päinvastoin vallankumous repi koulunkin alalla\nkaiken vanhan, hyväksymättä Talleyrandin ja Condorcet'n uusia\nkouluohjelmia ja asettuen täydellisen opetusvapauden kannalle. Ja\nennenkuin voitiin ajatella kansanopetuksen oikeata uudistamista, oli\npäästävä selville, miten lapsia oli oikein kasvatettava ja opetettava.\nTämän seikan tutki ja valaisi Pestalozzi.\n\n_Johann Heinrich Pestalozzi_ (1746-1827) oli syntyisin Zürichistä,\njoutui lukiossa ja yliopistossa Bodmerin ja Breitingerin herättävän,\nihanteellisen vaikutuksen alaiseksi, oppi paljon Rousseaulta ottaen\nhäneltä lähtökohdakseen ihmisen alkuperäisen hyvyyden teorian, ja\nasetti jo varhain päämääräkseen kansan nostamisen aineellisesta\nkurjuudesta ja siveellisestä turmeluksesta kasvatuksen avulla.\nKoetettuaan turhaan saada maanviljelystään kannattamaan hän yritti\ntukea talouttaan perustamalla tilalleen huutolaiskodin (1774), jonka\nhoidokkien oli määrä työskennellä hänen puuvillakehräämössään ja saada\nohella tarpeellista kasvatusta ja opetusta. Mutta tämä \"työkoulu\"\ntäytyi lopettaa 1780. Tällöin hän ryhtyi ansaitsemaan kirjailijana ja\nsaavuttikin menestyksen toisella teoksellaan, Lienhardilla ja\nGertrudilla [suomentanut Juho Hollo] (ensimmäinen osa 1781), jossa\nkuvataan sveitsiläistä talonpoikaiselämää, viisasta ja sydämellistä\nGertrudia ja hänen puolisoansa Lienhardia, ihmisystävällistä\ntilanhoitaja Ameria, ja moraalisesti turmeltunutta vouti Hummelia.\nKasvatuksellinen tarkoitusperäisyys ilmenee taiteellisuutta\nhäiritsevästi vasta kolmesta jälkimmäisestä osasta, jotka ilmestyivät\n1783, 1785 ja 1787 eivätkä saaneet lukijoita kasvattajapiirien\nulkopuolelta. Pestalozzi tuli kuuluisaksi sekä Ranskassa että Saksassa,\nsaavuttaen Wielandin, Herderin, Schillerin, Goethen ja Fichten\nystävyyden. Ranskalaisten hyökättyä maahan 1798 hän joutui puolen\nvuoden ajaksi huoltamaan orvoiksi ja kurjuuteen joutuneita lapsia ja\nsiten käytännössä toteuttamaan aatteitaan. Toimittuaan sitten eri\nkansakoulujen opettajana hän perusti 1800 kotikoulun, joka toimi\n1803:een saakka ja jossa noudatettiin hänen kokemuksiaan. Näistä\nasioista hän kertoo kirjassaan Miten Gertrud opettaa lapsiansa (Wie\nGertrud ihre Kinder lehrt [suomentanut J. K. Tyrni], 1801), joka\nsisältää 14 hänen kustantajalleen osoitettua kirjettä. Siitä näkyy,\nettä tuo 1798:n köyhäin- ja myöhempi kotikoulu olivat uudenaikaisen\nkansankasvatuksen kehtoja. Ollessaan sveitsiläisten lähetystön jäsenenä\nParisissa Napoleonin puheilla hän, pitäen korsikalaista nousukasta\n\"maailmanhengen\" edustajana, kansojen onnen perustajana, jätti tälle\nehdotuksen ihmiskunnan uudistamiseksi valistuksen avulla. \"En välitä\nteidän aapisestanne\", vastasi suuri egoisti suurelle altruistille. 1804\nPestalozzi perusti kotikoulunsa uudelleen Yverdoniin, Neuchâtel-järven\netelärannalle, ja tuli siitä nyt vähitellen koko Euroopan\nopettajaseminaari, jonka lähetit vaikuttivat koulun uudistukseen\nerikoisesti Saksassa ja siellä varsinkin Preussissa. Lukuisat kävijät\nkuitenkin tekivät koulun oman opetuksen jokseenkin hajanaiseksi ja\ntehottomaksi. Koulu lakkasi 1825. Joutsenlaulu (Schwanengesang)\nnimisessä teoksessaan Pestalozzi ehti vielä tehdä tiliä\nkasvatusopillisista periaatteistaan.\n\nPestalozzin kasvatusoppi on tiivistetty seuraavaksi lyhyeksi\nyhteenvedoksi: Havainto on opetuksen perusta. Se, minkä oppilas kokee\nja havaitsee, on tehtävä hänelle niin selväksi, että hän kykenee\nilmaisemaan sen sanavaroillaan. Silloin kun ollaan oppimassa, ei ole\naikaa arvostelemiseen. Kaikissa aineissa on opetus aloitettava\nyksinkertaisimmista alkeista, minkä jälkeen on edettävä vähitellen\nvalvomalla, että opetus pysyy lapsen kehityksen tasolla ja on\npsykologisesti johdonmukaista. Milloinkaan ei saa mennä eteenpäin,\nennenkuin käsitelty osa on tullut oppilaan henkiseksi omaisuudeksi.\nOpetuksen tulee noudattaa lapsen lahjojen ja kehitystason viittaamaa\ntietä, pyrkimättä ohjaamaan sitä toisaalle esityksen laadulla,\nulkoluvulla tai muilla keinoilla. Lapsen yksilöllisyys olkoon\nkasvattajalle pyhä. Alkeisopetuksen päämääränä ei ole tietojen\nhankkiminen, vaan sielunkykyjen kehittäminen. Tietämisen rinnalla on\nkehitettävä taitoa. Kasvattajan seurustelu kasvattiensa kanssa\nperustukoon rakkauteen; kasvatus on asetettava etu-, opetus toiseen\nsijaan. Äidin ja lasten suhde on oleva kasvatuksen perustana.\n\nLessing, Herder, Schiller ja Goethe ovat ottaneet osaa aikansa\npedagogisten kysymysten käsittelyyn. Goethe sanoi: \"Kaikesta maan\npäällä ovat lapset lähinnä sydäntäni\", ja oli mestarikasvattaja\nja opettaja. Wilhelm Meisterin vaellusvuosissa on kasvatus\npääsisällyksenä; luvussa Pedagoginen provinssi hän esittää suoranaisen\nkasvatusohjelman. Tuo \"provinssi\" on samalla Goethen osuus\nutopiakirjallisuuteen.\n\n_Friedrich Fröbel_ (1782-1852) jatkoi Pestalozzin työtä kehittäen\nluonnolliseen toimintahaluun perustuvan lastentarha-aatteen, jonka\ntoteuttaminen on ollut siunauksellista tiheiden yhteiskuntien köyhille\nlapsille. Näin olemme saapuneet nykypäivien pedagogisten kysymysten\nkynnykselle.\n\n\n2\n\nOlemme seuranneet historian tutkimusta Gibboniin saakka. On todettava\nhänen valistusajan filosofian mukaisesti hylänneen sallimuksen\nhistorian ohjaajana, kykenemättä kuitenkaan osoittamaan, mikä muu voima\noli ehkä kansojen elämän ja kehityksen pohjalla vaikuttanut. Vasta\nGöttingenin professori _Arnold Heeren_ (1760-1842) kohdisti huomionsa\nantiikin valtioiden taloushistoriaan, osoittaen siten uuden alueen,\njolta ilmeisesti oli etsittävä kehitykseen vaikuttavia tekijöitä. Hänen\nmerkityksensä oli kuitenkin vähäinen. Vuosisadan alkupuolelle vallitsi\nromanttinen, hegeliläinen historiankäsitys, jonka mukaan historia oli\nsarja valtavia, suurten henkilöiden aiheuttamia kehitysvaiheita ja\ndraamallisia kohtauksia. Tämä oli viehättävää aatteellis-runolliselta\nja esteettiseltä kannalta, mutta tieteenä ei näin esitetty historia\nollut edistynyt Bossuet'n asteelta: tällöin historiaa suoranaisesti\nohjannut Jumala muutettiin sitä ohjaaviksi, Jumalan vaikutuksen\nalaisina toimiviksi persoonallisuuksiksi. Vaikka tiedekin toteaa\neri yksilöiden henkisten voimien eron ja toisissa ilmenevän\nnäkemyksellisyyden arvoituksellisen suuruuden, niin ei inhimillisen\ntutkimuksen ase, järki, kuitenkaan voi tyytyä sellaisiin syiden ja\nseurausten sekä kehityksen tekijöiden erittelyihin, jotka vastaavat\nkysymykseeni \"miksi?\" vain viittaamalla yliluonnollisiin voimiin. Niin\npitkälle kuin mahdollista on etsittävä järjen kokemuspiiriin kuuluvia\nkehityksen perusteita ja nimenomaan koetettava määritellä, mikä niissä\non niin sanoaksemme automaattista syytä ja seurausta, mikä yksilöiden\naatteellisista pyrkimyksistä johtuvaa. Historiatieteelle ei kuulu sen\nselvittäminen, mistä aatteet ja näkemykset tulevat, vaan se on\nmaailmankatsomuskysymyksenä jätettävä kunkin yksilön uskon varaan.\n\nYllä sanotulla ei ole tarkoitus kieltää romantiikan keskuudesta\nlähteneen historiatutkimuksen merkitystä, sillä tosiasiahan on, että\nsen suuripiirteiset ja mahtavat saavutukset kuitenkin ovat nykyaikaisen\nhistoriatieteen perustana. Niiden selostaminen ei ole enää meidän\nasiamme -- aineiston yhä kasvava laajuus pakottaa rajoituksiin --,\njoten tyydymme vain muutamiin nimiviittauksiin. Saksan kansan\nvapaussodan masentava tulos elvytti sen kansallishenkeä ja ohjasi sitä\nhakemaan rohkaisua menneisyydestä. Niin kohosi Saksan historiatiede\nvuosisadan puoliväliin mentäessä harvinaiseen kukoistukseen. Sen\naloitti _Leopold Ranke_ (1795-1886) suurisuuntaisilla, laajanäköisillä,\nyksityiskohdissaankin mitä huolellisimmin tarkistetuilla esityksillään\nmm. paavien ja uskonpuhdistuksen ajan historiasta, ja häntä seurasi\nsarja eteviä tutkijoita, joiden kuuluisimmaksi nimeksi tuli _Theodor\nMommsen_ (1817-1903). Myös sivistyshistorian alalla suoritettiin\nSaksassa perustavaa työtä: lukuisista tutkijoista mainittakoon vain\n1700-luvun kirjallisuuden tutkija _Hermann Th. Hettner_ (1821-1882),\nromantiikan tutkija _Rudolf Haym_ (1821-1901) ja antiikin ja\nrenessanssin tutkija _Jakob Burckhardt_ (1818-1897). Kaikki nämä nimet\nedustavat jo uudenaikaista, realistista, vain tosiasioihin nojautuvaa\ntutkimusmenetelmää, joka lähtien yksityiskohdista koettaa kohota\nlaajoihin, yleisiä kehityslinjoja ilmaiseviin synteeseihin.\n\nEnglannin romantiikan yhteydessä tulemme mainitsemaan _Carlylen_, joka\non hegeliläisyyden apostoli Englannissa. Samoin säästämme sinne\n_Macaulayn_ antaaksemme hänestäkin vain nimen mainintaa laajemman\nkuvauksen. Carlylen ystävän _James Anthony Frouden_ (1818-1894)\nlaajassa tuotannossa pyrkii eetillinen ja poleeminen halu syrjäyttämään\nhistorioitsijan. Ei liioin _Edward Augustus Freeman_ (1823-1892) ollut\nvapaa tästä viasta. _Henry Thomas Buckle_ (1821-1862) oli radikaali,\njonka materialistinen historiankäsitys vaikutti vuosisadan puolivälissä\ntapahtuvaan maailmankatsomuksen yleiseen murrokseen, mm. Ibseniin ja\nBjörnsoniin.\n\nRanskassa vaikutti sarja yleiseurooppalaiseen maineeseen kohonneita\nhistoriallisia kirjailijoita. Varhaisin oli _Augustin Thierry_\n(1795-1856), rotuteorian tuoja historian alalle, joka julkaisi mm.\nlaajat tutkimukset normannien suorittamasta Englannin valloituksesta ja\nmerovingien aikakaudesta. _François Guizot_ (1787-1874) oli valtiomies\nja historioitsija, Shakespearen ja Gibbonin kääntäjä, liberaali samoin\nkuin Macaulay ja Thierry, Euroopan sivistyshistorian etevä tutkija ja\nesittäjä. _Adolphe Thiers_ (1797-1877) koetti suuressa teoksessaan\nRanskan vallankumouksesta torjua sitä arvostelua, jota restauraation\naika oli siihen kohdistanut. _Alexis de Tocqueville_ (1805-1859) kuvasi\nja selvitti etevästi Amerikan demokratian ja ne syyt, jotka johtivat\nsuureen vallankumoukseen. _Jules Michelet_ (1798-1874) loi ranskalaisen\nhistoriatutkimuksen suurteoksen Ranskan historiallaan (Histoire de\nFrance, 1833-1867).\n\n\n3\n\nBuffon (IV, s. 298) oli 1700-luvun etevin biologi, jonka rohkeat\najatukset vaikuttivat kauas tulevaisuuteen. Muut lukuisat saman\nsataluvun biologit sivuutamme, kunnes saavumme Schellingin\nluonnonfilosofiaan. Tähän pysähdymme hetkiseksi huomauttaaksemme, että\nsen omisti Goethe, joka oli innostunut biologiaan ja sai -- vaikka\nväärin -- kunnian välileuan luun toteamisesta. Hänen kasvien muutoksia\nja anatomiaa koskevia julkaisujaan (1790 ja 1795) emme voi tässä\nselostaa; ne edustavaa romanttista luonnonfilosofiaa eivätkä\nuudenaikaista luonnontiedettä. Tutkittuaan kauan värejä hän julkaisi\n1808 teoksen Värioppi (Die Farbenlehre), jossa soti sisällykseltä\nepätieteellisin ja sanamuodolta kiivain, jopa karkein reunamuistutuksin\nsitä Newtonin huomaamaa tosiasiaa vastaan, että puhdas valkoinen väri\ntodella syntyy spektrin eri värien yhtyessä. Valo-opillisen tutkimuksen\nhistoriassa Goethellä ei ole merkitystä siitä huolimatta, että\nkokonainen luonnonfilosofinen koulukunta kohotti hänet profeetakseen ja\nhän itse piti näitä tutkimuksiaan arvokkaampina kuin runouttaan.\nHerättävää vaikutusta ei häneltä kuitenkaan voida kieltää. Ranskasta on\nmuistettava _Etienne Geoffroy Saint-Hilaire_ (1772-1844), vertailevan\nanatomian sekä nerokas että fantastinen tutkija, jonka oppi eläinkunnan\nyhteisestä perusmuodosta erikoisesti kiinnosti Goetheä, ja vaikutus\nBalzacin realismin syntyyn on muistettava. Englannissa tuli\nschellingiläisen luonnonfilosofian kannattajana tunnetuksi Charles\nDarwinin isoisä _Erasmus Darwin_ (1731-1802). Pohjoismaihinkin tämä\nspekulatiivinen luonnontutkimus levisi; Suomessa sitä kannattivat\nerikoisesti _Israel Hwasser_ (1790-1860) ja _Immanuel Ilmoni_\n(1797-1856).\n\nLuonnonfilosofian rinnalla toimi ja kehittyi vähitellen\nkokemusperäinen, uudenaikainen luonnontutkimus. Niistä lukuisista\ntiedemiehistä, jotka lopuksi saattoivat todellisen tieteen voitolle,\nmainittakoon tässä vain _Alexander v. Humboldt_ (1769-1859), kuuluisa\nEtelä-Amerikan tutkija, joka tosin oli vielä osaksi luonnonfilosofian\nlumoissa, mutta on silti vaikuttanut mm. maantieteen kohottajana\ntodelliseksi tieteeksi perustavalla tavalla luonnontieteen\nuudenaikaiseen tutkimukseen; _Jean Baptiste de Lamarck_ (1744-1829),\nBuffonin oppilas ja Saint-Hilairen työtoveri, jota Haeckelin koulukunta\npiti luonnon kehityksen oikean selityksen ensimmäisenä esittäjänä; ja\n_Georges Cuvier_ (1769-1832), uudenaikaisen vertailevan anatomian\nperustaja, joka avasi tieteelle maapallon kehitysvaiheiden rajattomat\nnäköalat. Tämä näitä linjoja pitkin kehittynyt tiede johtaa Darwiniin\nja Spenceriin, jotka nimet ilmaisevat, mikä mullistava muutos oli\nmaailmankatsomuksen alalla valmistumassa, ja kirjallisuuden alalla\nnaturalismiin.\n\nOlemme näillä nimillä tahtoneet huomauttaa niistä voimista, jotka\nkiihtyvällä innolla ja yhä suuremmalla menestyksellä alkoivat tutkia\nolevaisuutta 1800-luvun alkupuolella. Tila ei myönnä edes viitata\nsiihen merkitykseen, mikä muilla tieteillä -- esim. kemialla (_Antoine\nLavoisier_, 1743-1794, ja _Justus v. Liebig_, 1803-1873) ja\ntähtitieteellä (_Pierre Laplace_, 1749-1827) -- oli sivistyneen\neurooppalaisen elämänkäsityksen ja maailmankuvan muodostumiseen nyt\nkysymyksessä olevana aikana, mutta sen sijaan ainakin varoitamme\nuskomasta siihen, että kirjallisuus olisi tosielämän ulkopuolelle jäävä\nitsenäinen ilmaus, jota voitaisiin tutkia ja ymmärtää sellaisenaan.\nPäinvastoin se on tieteiden sisar ja niiden kautta saavutettujen\nsyvimpien ja kauneimpien ajatusten ja näkemysten synteesi.\n\n\n\n\n\nII. VALTAROMANTIIKAN ULKONAINEN HISTORIA.\n\n\n\n\nViitaten varhaisromantiikan historiaan tartumme nyt siihen\nlankaan, joka alkoi Montesquieustä ja Graystä ja johti Ossianiin (IV,\ns. 454). Samoin johdatamme mieleen sen muinaiskirjallisen ja\nkansallisromanttisen elpymisliikkeen, joka tunnetaan \"pohjoismaiden\nrenessanssin\" nimellä ja aiheutti, Ossianin antaessa sille runollista\nsisällystä, Saksassa kansallisen muinaisuuden ihailua (IV, s. 321).\nTämän ajan ilmassa olevan runollisen kansalliskäsityksen omisti Herder,\nyhdistäen siihen romantiikan filosofiassa asuvat pyrkimykset.\n\n\n\n\n1. JOHANN GOTTFRIED HERDER.\n\n\n_Herder_ (1744-1803) oli köyhän opettajan poika Mohrungenista,\nItä-Preussista, sai kokea kovaa nuoruudessaan, ja tuli 1762\nKönigsbergin yliopistoon aikoen papiksi. Niinä kahtena vuotena, jotka\nhän vietti Königsbergissä, hän sai elämänsä vastaiseen suuntaan\nratkaisevasti vaikuttavia herätyksiä ensinnäkin Kantin luennoista,\njoiden vaikutuksesta ohjautui tutustumaan Rousseauhon, Platoniin,\nBaconiin, Shaftesbury'iin ja Humeen, ja sitten Hamannilta, jonka\nkäsitykset runoudesta kansojen äidinkielenä ja runoilijaneroudesta\nvaikuttivat syvästi näitä asioita paljon mietiskelleeseen nuoreen\nmieleen. Hamann ohjasi hänet lisäksi tutustumaan Shakespeareen ja\nOssianiin ja suositti häntä Riian saksalaisille, joiden opettajaksi ja\nsittemmin papiksi Herder lähti 1764. Siellä hänen ajattelunsa kulki\nvielä osittain Rousseaun vanavedessä -- hän mietti Liivinmaan olojen\nparantamista lapsista aloitettavan kasvatus- ja opetustyön kautta --,\nmutta askarteli myös Lessingin Kirjallisuuskirjeiden herättämissä\nesteettisissä kysymyksissä. Ajattelunsa tulokset hän ilmaisi\nteoksissaan Sirpaleita Saksan uudemmasta kirjallisuudesta (Fragmente\nüber die neuere deutsche Literatur, 1767) ja Kriitillisiä metsiä\n(Kritische Wälder, 1769). Hänen rohkeat ajatuksensa herättivät\nvastustustakin, minkä johdosta hän lähti pois Riiasta (1769),\nmatkustaen meritse Ranskaan. Tällä matkalla hänelle valkeni näkemys\nalkukantaisen runouden synnystä ja ihmiskunnan asteettaisesta\nkehittymisestä. Parisissa häntä pyydettiin Holstein-Eutinin prinssin\nopettajaseuralaiseksi tämän Euroopan-matkalle, mikä osoittaa Herderin\njo tulleen tunnetuksi, ja hän seurasikin prinssiä Darmstadtiin, jossa\nmeni kihloihin, ja sieltä Strassburgiin. Täällä hän erosi seurueesta,\nkoska oli riitautunut prinssin hovimestarin kanssa (1771). V:lta 1772\non peräisin hänen kirjoituksensa Kielen synnystä (Über den Ursprung der\nSprache). Pitkällinen silmäsairaus, josta hän oli kärsinyt\nnuorukaisesta saakka, teki lisäksi hänen asemansa vaikeaksi. Hän pääsi\nkuitenkin Bückeburgiin saarnaajaksi ja konsistorineuvokseksi, meni\navioliittoon 1773 ja nimitettiin Goethen vaikutuksesta 1776 Weimarin\nhovisaarnaajaksi ja kenraalisuperintendentiksi. Goetheen hän oli\ntutustunut Strassburgissa, jossa oli oleskellut syyskuusta 1770\nhuhtikuuhun 1771. Tämä aika oli hänen kehityksessään yhtä tärkeä kuin\nolo Königsbergissä, sillä nyt hän lopullisesti hylkäsi Lessingin\nedustaman klassillisuuden, innostui uuteen kansallisromanttiseen\nrunouskäsitykseen ja liittyi Goethen ja eräiden muiden nuorten\nmuodostamaan Myrsky- ja kiihkoryhmään. Tähän vaikutti alkuaan\nHamannin avaama runouden maailma, jatkuva tutustuminen Englannin\nvarhaisromantiikkaan, viimeksi Percyn balladeihin (IV, s. 457), ja\nMontesquieun ilmasto-opin omaksuminen. Tältä alalta on erikoisesti\nmuistamisen arvoinen hänen kirjoituksensa Ossianista ja vanhojen\nkansojen lauluista (Über Ossian und die Lieder alter Völker, 1773).\nNäiden harrastustensa tuloksena hän julkaisi kokoelman Kansanlauluja\n(Volkslieder, 1778-1779, v:n 1807:n painoksesta alkaen tunnettu nimellä\nKansojen ääniä lauluissa -- Stimmen der Völker in Liedern) ja\ntutkielman Hebrealaisen runouden hengestä (Vom Geist der ebräischen\nPoesie, 1782-1783). Herderin historiallis-filosofinen kokonaisnäkemys\nilmenee hänen teoksestaan Ajatuksia ihmiskunnan historian\nvalaisemiseksi filosofiselta kannalta (Ideen zur Philosophie der\nMenscheit 1784-1791). Kansanlaulut Herder oli koonnut painetuista\nteoksista, kaikista maanosista, Grönlannista, Lapista ja Virosta alkaen\naina Madagaskariin ja Peruun saakka, ja saksantanut ne herkästi\noivaltaen niiden alkuperäisen sävyn ja kauneuden. Joukossa on\ntaiderunouttakin. Yhteensä lauluja on 172. Erikoisesti ansaitsee\nhuomauttamista, että tämän kokoelman kautta nousivat Euroopan näkyviin\nvirolaisten runot, latvialaisten ja liettualaisten dainat,\ntanskalaisten \"urholaulut\" (II, s. 321), espanjalaisten romanssit (II,\ns. 299) ja serbialaisten ballaadit (II, s. 539). Esikuvana hänellä oli\nPercyn ballaadikokoelma, mutta englantilaisen piispan ajatuksesta koota\nkaikkien kansojen ballaadeja edustavaksi näytteeksi niiden runoudesta\nHerder tuskin lienee tiennyt.\n\nWeimarissa Herder pääsi sikäläisen kulttuuripiirin keskukseen,\nseurustellen Goethen, Wielandin ja sinne häneen tutustuakseen saapuneen\nJean Paulin ym. kanssa. Mutta huolimatta siitä, että nautti hovin\nsuosiota saarnaajana, hän vähitellen luonteensa ärtyisyyden ja\nepäsosiaalisuuden vuoksi vierautui seurapiiristään, kylmeni Goetheä\nkohtaan ja oli ikäänkuin mustasukkainen niille, joilla totesi olevan\nenemmän vaikutusvaltaa ja kannattajia kuin itsellään. Tästä huolimatta\nHerder oli kuitenkin kunnioitettu elämänsä loppuun saakka. Hänen\njulkaisunsa joutuivat hänen kuoltuaan unhoon, niitä kun pidettiin\nlentokirjasten luontoisina, mutta romantiikan tutkimus on sittemmin\ntodennut niissä kaikissa olevan itsenäisiä, oikeita, henkeviä\najatuksia, jotka ovat aikanaan vaikuttaneet herättävästi, innostavasti\nja uutta uraa aukaisevasti.\n\nHänen kirjoituksistaan ilmenee täsmällinen, itsenäinen suhtautuminen\nrunouteen, kuvaamataiteisiin, kieleen ja uskontoon, ja oma filosofinen\nteoria ihmiskunnan kehityksestä. Mitä Herder on sanonut todella\nhuomattavaa ja vaikuttanutta, kuuluu suoraan tai välillisesti näiden\notsakkeiden alle.\n\n1. Herderin oma runoilijatoiminta oli merkityksetöntä, mutta hänen\nkäsityksensä runoudesta sitä tärkeämpi ja hedelmällisempi. Hän omisti\njo nuorena sen ajatuksen, että runous on kansan sielunelämän ilmaus,\nriippuvainen niistä ulkonaisista ja sielullisista edellytyksistä,\njoiden vallitessa se syntyy, ja tuli näin ollen toimimaan eräänlaisena\n\"runouden Montesquieunä\", toteuttamaan samaa, mitä Gray oli aikaisemmin\najatellut ja suunnitellut. Tältä kannalta ovat Herderin kaikki runoutta\nkoskevat lausunnot ymmärrettävissä. Lyriikka oli oleva kuin Proteus,\njonka tuli pukeutua aina uuteen hahmoon sen mukaan, minä aikana ja\nmissä kansallisessa ympäristössä se syntyi. Tämä ajatus sai hänet\nsuunnittelemaan uutta runouden historiaa ja pitämään esim. Homeroksen\nrunoutta kukkana, jonka juuret olivat syvällä kansanomaisessa,\nalkuperäisen raikkaassa maaperässä. Raamatusta Herder haki juutalaisen\nkansallisrunouden ilmauksia eikä vain puhtaan jumalallisen\ninnoituksen synnyttämää profeetallista runoutta. Luomis- ja\nvedenpaisumuskertomuksia sekä kuvausta Mooseksesta hän esim. piti\ntällaisena vanhana kansallisrunoutena. Ylipäätänsä Vanha Testamentti\nedusti hänen mielestään ihmiskunnan vanhinta, koruttomuudessaan,\nvälittömyydessään ja luonnonraikkaudessaan korkeatasoista runoutta. Hän\njulisti lennokkaasti ja ihaillen Ossianin kauneutta ja avasi Euroopan\nsilmät näkemään kansanlaulun merkityksen: se oli Herderin mielestä\nkansan yksilöllisyyden, kielen ja maan, ennakkoluulojen, intohimojen ja\npyrkimysten, musiikin ja sielun ilmaus, henkisen elämän kukka, jota ei\nsaanut runouden tutkimuksessa suinkaan unohtaa. Samoin kuin se, oli\nkansan hengen ilmauksina huomioon otettava myös kansan sadut ja tarinat\nsekä mytologia. Tästä ympäristösyntyisen runouden arvostamisesta oli\nseurauksena, että Herder saattoi ymmärtää Shakespearen täydellisesti,\npyytelemättä anteeksi yksyyksien rikkomista ja muuta ranskalaisen\nklassillisuuden mielestä väärää, kuten vielä Lessing oli tehnyt. Ja\nHerderin montesquieuläiset käsitykset saivat aikaan myös sen, että hän\njulisti Shakespearen ainoaksi oikeaksi dramaatikon malliksi, kieltäen\njäljittelemästä Sophoklesta, mitä taas Lessing oli suositellut.\nHerder oli kaikessa tässä oikeilla jäljillä, mutta ymmärtämättä\ndraamallisuuden luonnetta erehtyi asettaessaan Shakespearen\nkronikkanäytelmien mukaan historian kuvaamisen näytelmän tehtäväksi:\nsilloinhan näet draama muuttuu perusluonteensa vastaisesti\neepilliseksi.\n\n2. Herder siis vaati, että runouden alalla katse oli käännettävä pois\nantiikista ja kohdistettava Shakespeareen ja vielä enemmän omaan\nkansallis-runolliseen kykyyn. Ei ole jäljiteltävä, vaan luotava oman\nhengen viitteiden mukaisesti; mikäli antiikin teoksia tarvitaan, niitä\non käännettävä, että opittaisiin tuntemaan niitä paremmin. Samoin oli\nkuvanveiston ja rakennustaiteen alalla lakattava pitämästä antiikin\nsaavutuksia pakollisina ja pätevinä malleina kaikkia aikoja varten; oli\npäinvastoin kaivauduttava omaan kansalliseen menneisyyteen, jossa\nsaksalaisilla oli goottilainen taiteensa. Kreikkalaiset olivat hyviä\nystävinä ja opettajina, mutta heidän ikeensä alle ei saanut alistua;\nWinckelmann ja Lessing olivat menneet siinä suhteessa liian pitkälle.\nErikoisesti Herder teroitti kuvanveiston ja maalaustaiteen erilaisuutta\n-- Lessing oli käsitellyt niitä yhdessä, yleensä muototaiteina,\nerottaen ne vain runoudesta ja musiikista. Maalaus oli taidetta\n\"silmälle\", kuvanveisto \"kädelle\"; edellinen oli paljoa vähemmän\ntodellista kuin jälkimmäinen, koska siitä puuttui kolmas ulottuvaisuus,\nmutta kun tämä voitiin korvata perspektiivillä ja mielikuvituksella, se\nyleensä antoi taiteilijan luomisinnolle suuremman vapauden ja\nmahdollisuuden. Nämä ajatukset johtivat Herderin oivaltamaan\ngoottilaisen maalaustaiteen, nimenomaan Dürerin tuotannon arvon tuntien\nsen voimme puolestamme ymmärtää, kuinka syvällistä ja tärkeätä Herderin\nherätystyö oli.\n\n3. Herderin mietteet kielen synnystä kohdistuivat sitä mm. Hamannin\nedustamaa käsitystä vastaan, että kieli olisi jumalallinen \"lahja\";\nkieli päinvastoin on tulos ihmiselle ominaisesta sielunelämästä, hänen\naistimuksistaan ja mietteistään. \"Jos toisille on käsittämätöntä, miten\nihmisäly on voinut keksiä kielen, niin yhtä käsittämätöntä on minulle,\nmiten ihmisäly voisi olla sitä, mitä se on, ellei se olisi keksinyt\nkieltä\". Herderin voidaan sanoa esittäneen ajatuksia, jotka merkitsivät\nvertailevan kielitieteen syntyä.\n\n4. Suuremmat kuin vertailevan kieli- ovat Herderin ansiot vertailevan\nuskonto- ja mytologiatieteen alalla. Asettuen vuosisatansa yleishenkeä\nvastaan, hän oivalsi, että uskonto kuuluu ihmisen hengenelämään sen\nluonnollisena osana, sen järjen rajojen tuolle puolelle pyrkivän\nkaipuun tyydyttäjänä. Hyläten Humen teorian, että uskonto oli syntynyt\nalkuihmisen pelontunteesta, hän väitti sitä ensimmäiseksi ilmiöiden\nselitysyritykseksi ja asetti sen runouden läheiseen yhteyteen.\nKehittyneempien uskontojen elinvoima johtuu siitä, että niihin sisältyy\nihmiskunnan yhteisiä siveellisiä käsityksiä ja kokemuksia. Kristinuskon\nvaikutuksen hän katsoi aiheutuvan sen syvällisestä humaanisuudesta;\nsaarnoissaan hän käsitteli yksinomaan sen siveellisiä opetuspuolia;\naikansa ratsionalismia hän halveksi. Filosofisen ajattelun alalla\nHerder ei päässyt kritiikin tieteelliseen selkeyteen, vaan omaksui\nlaajalti Schellingin opit ja vastusti Kantia ja Hegeliä, jota syytti\nateismista.\n\n5. Herder pyrki historianfilosofiassaan selittämään ihmiskunnan\nkehityksen Montesquieun eli ympäristöteorian kannalta. Ihminen on\nluonnon osa ja hänen kehityksensä luontoon kuuluva ilmiösarja. Tässä\nhän siis oli päinvastaisella kannalla kuin Kant, jonka mielestä ihmisen\nkehitys johtuu hänen vapaan siveellisen tahtonsa taistelusta luonnon\nasettamia esteitä vastaan. Perustellessaan käsityksiään Herder johtui\njoskus ajatussarjoihin, jotka tuovat mieleen Darwinin ja Spencerin.\nNiinpä Herder lausuu (XV kirja, II luku) mietteitä, jotka sisältävät\nsamaa kuin Darwinin oppi olemassaolon taistelusta. Hän onnistuu\nparemmin yksityiskansojen alkukantaisuuden kuvaajana kuin yleisen\nkehitysteorian rakentajana, ja on, voidaan sanoa, perustava nimi\nalkukantaisen kulttuurin tutkimuksen alalla.\n\nHerder oli siis laajasti ja syvästi ajatteleva herättäjä ja aloitteiden\nantaja, josta tärkeät taiteen ja tieteen urat saivat alkunsa.\nTullessaan hänen työpajaansa aatteet olivat vanhoja ja elottomia;\nnoustessaan hänen ahjostaan niissä vallitsi uusi henki.\n\n\n\n\n2. HENRIK GABRIEL PORTHAN.\n\n\nEnnenkuin lähdemme kuvaamaan Herderin herätystyön seurauksia,\npysähdymme hetkeksi huomauttamaan, että hänen Suomessa elänyt\naikalaisensa _Porthan_ (1739-1804) oli tärkeimmissä kohdissa samojen\naatteiden hautoja ja aloitteiden antaja kuin hän. Königsberg ja Riika\neivät olleet ainoita uusien näkemysten syntymäpaikkoja eivätkä Hamann\nja Herder ainoita \"pohjolan maageja\"; sellaisia olivat melkoisella\noikeudella myös kaukainen Turku ja sen yliopiston laajanäköinen\nkaunopuheisuuden professori. Jos Kalevala kerran omistetaan, kuten nyt\non käynyt, sivistyskansojen kulttuuriaarteeksi, joka harvinaisella\ntavalla ilmentää luojakansansa sielua, niin miten voitaisiin sivuuttaa\nsen synnyn juoni Euroopan yleisen kirjallisuuden esittelyssä?\n\nPitäen Porthanin elämänvaiheita ja vaikutusta tunnettuina huomautamme\ntässä vain hänen työnsä niistä puolista, joista ilmenee ajan\nromanttisen virtauksen vaikutus. Seuraten tarkoin Euroopan aatteellisia\nja tieteellisiä pyrkimyksiä hän opasti oppilaitaan antiikin tuntemiseen\nuushumanismin hengessä eli siis siten, ettei ollut kysymys vain kielen,\nvaan samalla myös sen takana asuvan elämän ja tämän ilmaisemien\nihanteiden oppimisesta. Tähän on syytä kiinnittää huomiota, sillä sen\nkautta alkanut antiikin syvällisempi käsitys saavutti Suomessa kauniin\nilmauksen Runebergin runoudessa. Porthan kiinnostui jo varhain ja\nitsenäisesti Ossianiin (1760-1765), todeten sen syntyneen samasta\nkansanrunouden harrastuksesta, joka oli innostanut häntä itseä\nnuoruudesta saakka ikäänkuin äidin suvun, Daniel Jusleniuksen\nperintönä. Tuloksena oli laaja esitys Suomalaisten runoudesta (De poësi\nFennica), joka ilmestyi v. 17661-1778 eli siis ennen Herderin\nensimmäisiä kriitillisiä tutkielmia ja kansanlaulukokoelmaa. Sillä\nteoksellaan Porthan tosiasiallisesti perusti uudenaikaisen\nkansanrunoustieteen. Ensimmäisen kerran koko Euroopassa siinä\ntutkittiin oikeaa, todistettavasti kansansuusta muistiinmerkittyä\nkansanrunoutta sekä tieteellisesti että esteettisesti, ja osoitettiin\nsen merkitys molemmilta näkökannoilta. Porthan koetti yhdistellä\ntoisintoja saman juonen hallitsemaksi kokonaisuudeksi ja viittoi siten\ntien, jota kulkien Lönnrot sommitteli Kalevalan. Porthania ohjasi tässä\nsama mielikuva kuin Ossianin toisintoihin innostunutta professori\nBlairia, että oli muka kerran ollut olemassa suuri eepillinen\nkokonaisuus, joka oli sittemmin särkynyt pirstaleiksi ja oli nyt\nrakennettava niistä uudelleen eheäksi. Tiedämme, ettei niin ole ollut,\nmutta siitä huolimatta on syytä iloita tämän mielikuvan vaikutuksesta,\nkoska ilman sitä ei Ossiania eikä Kalevalaa ehkä olisi syntynyt.\nTaustallahan on Iliaan vaikutus. Porthanin kansanrunousharrastus oli\nlaajakantoisempaa kuin kenelläkään muulla tähän aikaan, Herderiä\nlukuunottamatta, sillä siihen sisältyi kaikki kansantietous, yleensä\nitsenäinen kansan hengenelämä. Siitä on todistuksena hänen ja _Erik ja\nKristian Lencqvistin_ yhteistyöstä syntynyt teos Muinaissuomalaisten\nteoreettisesta ja käytännöllisestä taikauskosta, (De superstitione\nveterum Fennorum theoretica et practica I-II, 1782). Vertailevan\nmenetelmänsä vuoksi tämä tutkimus on nykyaikaisen kansantietous- eli\nfolklore-tieteen perustava teos, niin tuntemattomaksi kuin se lienee\nEuroopassa jäänytkin. Muista Porthanin tutkimustyön tuloksista\nmainittakoon hänen ansionsa suomalaisten sijoittamisessa kansallisesti\noikeaan sukutauluun ja heidän kielensä sukulaisuussuhteiden määrittely,\nminkä kautta hän tuli käytännössä, tieteellisesti pätevillä\njulkaisuilla eikä vain aatteellisilla, näkemykseen perustuvilla\notaksumilla kuten Herder, uudenaikaisen vertailevan kielitieteen\nperustajaksi. Viimeiseksi huomautettakoon Porthanin historiallisista\ntutkimuksista, jotka ovat kauttaaltaan uudenaikaisen kritiikin\ntuotteita, täysin vapautuneita siitä mielikuvituksellisuudesta, joka\nvielä näihin aikoihin oli usein historiallisen totuuden tiellä. Näillä\ntutkimuksillaan hän teki lopun fennofiilisyyden haihatteluista.\n\nTuloksena yllä sanotusta, joka on myös vertailua Porthanin ja Herderin\nvälillä, on se, että Porthan epäilemättä oli kansantietouden, kielen ja\nhistorian tutkimuksen alalla yhtä syvästi ajatteleva ja aloitekykyinen\nkuin Herder, mutta lisäksi tieteellisesti koulutetumpi, asiallisempi ja\naikaansaavampi kuin tämä. Syynä siihen, ettei hän tullut aikansa\nherättäjäksi Herderin merkityksessä, oli hänen syrjäinen asemansa ja\nkansallisuutensa, jonka nimeäkään ei moni tuntenut. Tärkeätä on\nmuistaa, ettei Porthan todennäköisesti saanut herätteitä Herderiltä --\nlienee tutkimatta, saiko tämä niitä hänen teoksistaan --, vaan liittyi\nitsenäisenä tiedemiehenä suoraan pohjoismaiden renessanssin tutkijain\nja montesquieuläisten riviin, johtaen heidän työnsä (IV, s. 320)\nuudenaikaisen tieteen raiteille.\n\n\n\n\n3. KANSANRUNOUS.\n\n\nEnglannin varhaisromantiikka, pohjoismaiden renessanssi, Miltonin ja\nShakespearen vaikutus Saksassa, Lessingin ja Klopstockin aatteet ja\nviimeksi Herderin sekä Porthanin herätystyö aiheuttivat siis sen, että\nBritanniassa, Saksassa ja pohjoismaissa tutkijain ja runoilijain huomio\nkohdistui \"kansan\" eli oppineen sivistyksen ulkopuolelle jääneiden\nsyvien rivien hengenelämään. Seuraavassa luomme lyhyen katsauksen\nkansanrunouden -- tarkoitamme tällä sanalla runoja ja satuja --\nlöytymiseen ja merkitykseen; folklore, johon siis kuuluu kaikki muu,\nuskomukset, tavat, kansantaide ja -musiikki, meidän on kokonaan\nsivuutettava. Huomautamme vain, että tämä nimi periytyy v:lta 1846 ja\nettä sillä tarkoitetun aineksen synteettinen käsittely on johtanut mm.\nyhteiskuntatieteen eli sosiologian kokonaan uudelle uralle eli\nteoreettisen ajattelun piiristä elävän, olemassa olevan, alkukantaisen\nyhteiskunnan kokemusperäiseen tutkimiseen. Muistettakoon myös, miten\nsyvällisesti folkloren ainekset, esim. kansansävelmät, ovat\nvaikuttaneet taiteeseen.\n\nMainituissa maissa oli kysymyksessä olevan harrastuksen seurauksena se,\nkuten jo pohjoismaiden renessanssin historiasta tiedämme, että\nruvettiin etsimään ja tutkimaan vanhaa keskiaikaista kirjallisuutta.\nVähitellen ja eri aikoina löydettiin arkistojen ja kirjastojen\nkätköistä niitä runouden tuotteita, joita olemme käsitelleet teoksemme\ntoisessa osassa. Tämä harrastus oli samanlaatuista kuin renessanssin\ninnostus antiikin kirjallisuuden etsimiseen: mikä oli siihen saakka\njoko ollut unohduksissa tai näyttänyt halpa-arvoiselta, esiintyikin nyt\nuudessa kiintoisassa valaistuksessa. Löydetty aines aiheutti laajoja\nhistoriallisia, kieli- ja kansatieteellisiä, taidehistoriallisia ja\nesteettisiä tutkimuksia, joita yhä jatketaan ja joiden tulokset\nkuvastuvat keskiaikaa koskevasta esityksestämme. Kuten sitä\ntarkastaessa näkyy, on vaikea määritellä, mikä on varsinaista\n\"kansanrunoutta\" ja mikä se raja, jonka ylitse mentyämme tulemme\ntaiderunouden piiriin. Jokaisella runolla on ollut alkuaan tekijänsä,\nmutta kun tämä on unohtunut ja runo tullut yleisesti tunnetuksi ja\ntaidetuksi, sen \"tekijäksi\" on ilmoitettu \"kansa\". \"Kansanrunous\" on\nsiis epäasiallinen määritelmä -- sitä käytti ensimmäiseksi italialainen\nfilosofi Vico (IV, s. 335) --, mutta se on silti käytännöllinen, kun\nsitä vain ei tehdä sen ahtaammaksi kuin että sen piiriin mahtuvat\ntekijättömänä periytynyt vanha ja kansansuusta muistiin merkitty\nkansanomaisia muotoja noudattava lyyrillinen ja eepillinen runo, satu,\nhistoriallinen tarina jne.\n\nBallaadi on se kansanrunouden laji, jonka olemme matkalla aikojen läpi\ntästä alasta puheen ollen ehkä useimmiten tavanneet. [I, s. 32, 52, 83,\n121 ja 212; II, s. 34, 74, 76, 87-89, 91, 92, 93, 1031 107, 109-110,\n115, 123-127, 176, 196, 200, 207-215, 231, 249, 284| 299-302, 318-322\nja 325; III, s. 202, 214 ja 216.] Viimeksi olemme todenneet sen\nnousseen unhosta piispa Percyn toimesta ja nähneet, kuinka\nhänen kokoelmansa vaikutti mm. Herderiin, aiheuttaen tämän\nkansanlaulusikermän synnyn. Siinä ovat etusijalla ballaadimaiset runot\nja toisella lemmen- ja muu lyriikka. Mainitsemme seuraavassa Euroopan\ntärkeimmät yllä mainittujen herätteiden johdosta syntyneet ballaadi- ja\nkansanlaulukokoelmat.\n\nBallaadirunous herätti varsinkin Skotlannissa ihastusta. _David Herd_\n(1732-1810) julkaisi Vanhoja skotlantilaisia lauluja (Ancient Scottish\nSongs, 1769), joita oli itse koonnut; Walter Scottin Skotlannin\nrajaseudun runoutta (The Minstrelsy of the Scottish Border, 1802-1803)\noli tärkeä ilmaus kokoojansa jo lapsuudessa alkaneista romanttisista\nharrastuksista; ja _William Motherwellin_ (1797-1835) Vanhaa ja uutta\nrunolaulua (Minstrelsy, Ancient and Modern, 1827) osoittaa\nskotlantilaisten innostuksen tähän alaan jatkuneen kauan. Ainoakaan\nnäistä ei merkinnän tarkkuuteen nähden tyydyttänyt tieteellisiä\nvaatimuksia, sillä samoin kuin Percy kokoojat pyrkivät \"parantelemaan\"\nsäkeitä ja runoilivat puuttuvien sijaan uudet. Tätä moitti terävästi\nenglantilainen _Joseph Ritson_ (1752-1803), jonka ballaadikokoelmat (4\nosaa vuosina 1783-1795) ovat siinä suhteessa nykyaikaisten vaatimusten\ntasalla. Englanninkieliset ballaadit on lopullisesti koonnut ja\ntutkinut, vertaillen niitä muunkieliseen vastaavaan aineistoon,\namerikkalainen professori _Francis James Child_ (1825-1896) teoksessaan\nEnglantilaisia ja skotlantilaisia kansanomaisia ballaadeja\n(The English and Scottish Popular Ballads, 1882-1898), joka on\nkansanrunoustutkimuksen arvokkaimpia saavutuksia ja välttämätön tämän\ntieteen harjoittajille.\n\nHerderin kokoelma innostutti saksalaisia etsimään omia kansanlauluja;\nmm. Goethe keräsi niitä. Romantikkojen vastustajat julkaisivat niistä\nkaikista huonoimmat osoittaakseen, ettei koko harrastus ollut vaivan\narvoista. Ensimmäinen Herderin jälkeen ilmestynyt huomattava saavutus\noli _Clemens Brentanon ja Achim v. Arnimin_ Pojan ihmetorvi (Des Knaben\nWunderhorn, 1806-1808). Samaan aikaan ja sen jälkeen ilmestyi useita\nmuita kokoelmia, joista toiset rajoittuivat erikoisaloille; niitä emme\nvoi tässä luetella. Useimpien puutteellisuutena on tieteelliseltä\nkannalta se, ettei ole täyttä varmuutta, millaisena laulu oli merkitty\nmuistiin kansansuusta, jos niin oli tapahtunut, ja miten paljon\nlopullisessa muodossa on julkaisijain osuutta. Ensimmäinen\ntieteelliseltä kannalta tyydyttävä kokoelma on _Ludwig Uhlandin_\nVanhoja ylä- ja alasaksalaisia kansanlauluja (Alte hoch- und\nniederdeutsche Volkslieder, 1844-1845).\n\nSekä Englannin että Saksan uuteen ballaadirunouteen vaikuttivat\nhuomattavasti espanjalaiset romanssit (II, s. 299), joita käännettiin\nenglanniksi jo 1700-luvun lopussa; 1800-luvulla niitä englansi\nansiokkaimmin Walter Scottin vävy _John Gibson Lockhart_ (1823).\nRomanssien henki tuli Saksassa jossakin määrin tutuksi sen kautta, että\nHerder sepitti erään ranskalaisen suorasanaisen romanssimukaelman\nperusteella niistä kertovan Cid-runoelman, joka ilmestyi hänen\nkuoltuaan. Ranskassa ja Välimeren maissa ei saatu tällä alalla aikaan\nuutta omintakeista. Kreikkalaisten ballaadirunoudesta, joka tuli rouva\nChénier'n kautta hänen poikansa tietoon, olemme aikaisemmin maininneet\n(III, s. 542, IV, s. 441). Serbialaisten uljaasta ballaadirunoudesta\n(II, s. 539) oli näytteitä Herderin kokoelmassa. Vuk Stefanovitsin (II,\ns. 539) kokoamista runoista ilmestyi useita saksankielisiä\nkäännösvalikoimia, mm. _Talvijn_ (Thérèse von Robinsonin) toimittama\n1825-1826 ja _P. von Goetzen_ toimittama 1827. Viimeksimainittu\npainettiin Pietarissa ja joutui Cygnaeuksen kautta Runebergin\nulottuville.\n\nPohjoismaissa romanttinen mieli sai tyydytystä muinaisskandinaavisesta\nja keskiajan laulurunoudesta.\n\n_Suomessa_ ei muinaisrunoutta ollut tähän saakka merkitty muistiin\njuuri sen enempää kuin sisältyy Porthanin mainittuun tutkimukseen.\nTämän aikaansaamasta herätteestä ja aikakauden romanttisesta\nkiinnostuksesta kansan hengenelämän ilmiöihin syntyi nyt se harrastus,\njonka tuloksena oli kalevalaisen runouden (II, s. 204-212) löytyminen,\n_Elias Lönnrotin_ (1802-1884) elämäntyö, Kalevala (1835, lopullinen\nlaitos 1849), Kanteletar (1840-1841), suomalainen kansanrunoustiede ja\nmonumenttaalinen teos Suomen kansan vanhat runot (1908-1937, I-XXX).\nNäiden synnyn ja kansanrunoutemme talteenoton historian kuvaaminen ei\nkuulu teoksemme suunnitelmaan, vaan on meidän rajoituttava muutamiin\nyleisluontoisiin huomautuksiin. Muuhun Eurooppaan verrattuna -- ehkä\nViroa, Latviaa, Liettuaa, Serbiaa ja Venäjää lukuunottamatta -- Suomen\nja Vienan Karjalan syrjäiset salokylät olivat todella sellaisia\nseutuja, joissa kaikki vanha saattoi säilyä pääasiallisesti\nmuuttumattomana polvesta polveen, ja joista muistiin merkitty runous\nsiis oli todella alkuperäistä, lukutaidon ja muun sivistyksen\nvaikutukselta säilynyttä \"kansanrunoutta\". Muu ennen mainittu Euroopan\n\"kansanrunous\" oli monella tavalla, viimeiseksi kerääjäinsä ja\njulkaisijainsa kautta, sivistyksen muuttamaa, mikäli ei ollut alkuaan\nsen piiristä lähtöisinkin. Suomen kansanrunous on siis tässä tieteelle\ntärkeässä asiassa korkeammalla ja puhtaammalla tasolla. Kun lisäksi\nLönnrot oli Porthanin vaikutuksesta selvillä siitä, että runo, sen\nlaulaja, aika ja paikka, oli merkittävä muistiin tarkasti, koska mm.\nsanasto saattoi ilmaista kuten puun vuosirengas sen iän, Suomen\nkansanrunouden keräys suuntautui alunperin oikealle, tieteelliselle,\nmuussa Euroopassa vain Ritsonin edustamalle uralle. Se, että Lönnrot\nsommitellessaan Kalevalaa menetteli vapaasti toisintoja ja säkeitä\nhajoittaessaan ja yhdistellessään, ei merkitse mitään, sillä hän\nsäilytti alkuperäiset lähteensä. Päinvastoin hän tuli koko työllään\nantaneeksi havainnollisen kuvan siitä, miten kirjoitettuina periytyneet\nkansaneepokset, esim. Ilias ja Odysseia (I, s. 211-212), ovat\nsyntyneet. Siitä juuri näihin aikoihin väittelevä oppinut maailma ei\nvalitettavasti tiennyt, että kaukaisessa Suomessa parhaillaan\ntyöskenteli uusi Homeros.\n\nLönnrotin keräystyö on verrattuna Euroopan kansanlaulukokoelmien\nsyntyyn hengeltäänkin korkeampitasoista. Häntä elähdytti suuri usko,\nettä oli ollut kerran olemassa ehyt, jalo eepos, jonka murut täytyi\nkiireesti koota ennenkuin ne hukkuisivat ajan mereen, jotta niistä\nmahdollisesti voitaisiin rakentaa tuo \"Sampo\" uudelleen. Ballaadien\nmetsästäjillä ei ollut aihetta tällaiseen uskoon, vaan he olivat\nromanttisesti ja varsinkin antikvaarisesti harrastuneita keräilijöitä,\nratkaisevasti enemmän arkistojen kaivelijoita kuin kenttämiehiä.\nNiinkuin runolaulajat olivat muinaisten rapsodien edustajia keskellä\nuutta, outoa aikaa, jolloin tällainen laulu kuului jo ammoin\nhävinneeseen menneisyyteen, Lönnrot oli se suuri rapsodi, joka saattoi\nheidän työnsä päätökseen ikuistamalla sen kirjoitetussa, eepillisesti\neheässä muodossa.\n\nKun Euroopan keskiaikainen sankarirunous oli Kalevalan ilmestyessä\nvielä suureksi osaksi arkistojen kätköissä ja tutkimatta, ja kun\nkäsitykset sen merkityksestä ja yleensä runouden aiheiden kulusta\nmaasta toiseen olivat silloin hämäriä, joutui kalevalaisen runouden\ntutkimus tämän johdosta heti alusta saakka liikkumaan liiaksi oman\nitsensä piirissä, etsien siitä arvoitustensa ratkaisua. Tämä ei voinut\nonnistua, koska kalevalainen runous on tutkittavissa vain vastaavan\nyleiseurooppalaisen ilmiön ja vanhojen kulttuuriperinteiden yhteydessä.\n\n_Virossa_ alkoi kansanrunouden kerääminen myöhemmin kuin Suomessa. Sen\naloittajia olivat _Friedrich Robert Fählmann_ (1799-1850) ja _Friedrich\nReinhold Kreutzwald_ (1803-1882), joka sommitteli Kalevipoeg-eepoksen\n(1861). Hänen omintakeiset lisänsä siihen -- mm. koko säeasu -- ovat\nsuuremmat kuin Lönnrotin Kalevalaan. Virolaisten eepoksesta\ntuli kansallistunnon herättäjä ja heidän kansanrunoudestaan\nkokonaisuudessaan varsinkin sorron aikoina elähdyttävä itseluottamuksen\nja tulevaisuususkon lähde. Runoutensa keräyksen järjestämisessä\nvirolaiset ovat osoittaneet suurempaa harrastusta ja taitoa kuin mikään\nmuu Euroopan kansa, ja ovatkin saavuttaneet ainutlaatuisen runsaita\ntuloksia. Ansiokkaimmat tällä alalla ovat olleet tohtori _Jakob Hurt_\n(1839-1907) ja Kalevalan virontaja, pastori _Matthias Johan Eisen_\n(k. 1857).\n\nKansansaduista olemme viimeksi puhuneet Perraultin Hanhiemon yhteydessä\n(IV, s. 150). Niiden edustama kansanrunouden ala tuli erikoisen huomion\nkohteeksi sen kautta, että saksan kielen ja germaanien mytologian\ntutkijat, veljekset _Jakob_ (1785-1863) ja _Willhelm_ (1786-1859)\n_Grimm_ julkaisivat kokoelman Lasten- ja kotisatuja (Kinder- und\nHausmärchen, 1812-1815), joita olivat joko merkinneet muistiin suoraan\nkansansuusta tai mukailleet kirjallisista lähteistä. Tämä teos antoi\ntaiteelliselle saturunoudelle uuden herätteen, aiheutti satujen\nkeräyksen sekä niiden tieteellisen, vertailevan tutkimuksen, ja tuli\ntunnetuksi ja rakastetuksi kaikissa sivistysmaissa.\n\n\n\n\n4. SAKSAN ROMANTIIKKA.\n\n\nViitattuamme täten siihen, minkä merkittävän herätystyön romanttinen\nhenki suoritti osoittaessaan kansanrunouden arvon, käännymme seuraamaan\nsen innoituksen vaikutuksia taiderunouden alalla. Käytännöllisimmin\ntämä tapahtuu siten, että alustukseksi ja johdannoksi tutustumme\nGoethen elämään, joka heijastaa aikakautensa asiat ja haaveet kuin\nmahtava kymi rannat ja pilvenhattarat.\n\n\n\n1\n\nJohann Wolfgang Goethe.\n\n(Nuoruuden aika 1749-1775).\n\n\n_Goethe_ syntyi Frankfurt am Mainissa elok. 28 p. 1749 varakkaan\nporvarin ja lakimiehen, \"keisarillisen neuvoksen\" _Johann Kaspar\nGoethen_ (1710-1782) vanhimpana lapsena. Johann Kaspar Goethen isoisä\noli ollut thüringiläinen seppä ja isä hieno ylhäisön räätäli, joka oli\nsaanut avioliiton kautta porvarin oikeudet Frankfurtissa ja rikastunut.\nHänen toinen puolisonsa omisti ravintolan, jonka hoitoon räätäli\nloppuiäkseen antautui. Johann Kaspar Goethe oli lakitieteentohtori, oli\ntäydentänyt sivistystään mm. matkoilla Hollannissa, Ranskassa ja\nItaliassa, ja eli -- petyttyään virkaurasuunnitelmissaan --\nomavaraisena miehenä komeassa talossaan Hirschgrabenin varrella,\nomistautuen vain kirjallisille ja kulttuuriharrastuksilleen sekä\npoikansa ja tyttärensä kasvatukselle. Hänen muut lapsensa kuolivat\npieninä.\n\nGoethen äiti oli _Katharina Elisabeth Textor_ (1731-1808), jonka suku\noli noussut virka-asteikon yläportaille jo 1600-luvulla; isä, Johann\nWolfgang Textor, oli Frankfurtin pormestari. Vanhuudessaan Goethe\nmuistutti erikoisesti äidinäidistänsä, Anna Margarethe Lindheimeristä,\njonka silmät ja kasvojen muodon oli perinyt. Äiti oli vilkas,\ntunteellinen, uskonnollinen mielikuvitusihminen, jolta runoilija peri\nneroutensa; isä oli juro velvollisuusluonne, jolta poika sai sitkeään\ntyöhön tarpeellisen tarmon ja elämässä välttämättömän järkevän\ntasapainovaiston:\n\n    Vom Vater hab' ich die Statur,\n    Des Lebens ernstes Führen;\n    Vom Mütterchen die Frohnatur\n    Und Lust zu Fabulieren.\n\n    Sain vartaloni isältäin\n    ja vakaan elontaidon,\n    mut iloluonnon äidiltäin\n    ja satumielen aidon.\n\nGoethen tietopuolisesta kasvatuksesta huolehtivat hänen isänsä ja\nkotiopettajat. Hänen kehitykseensä vaikutti lisäksi kodin taiteellinen\nympäristö, isän nukketeatteri, seitsenvuotisen sodan aikana kotiin\nmajoitettu ranskalainen kreivi de Thoranc, joka sattui olemaan\nsivistynyt, kunnioitettava henkilö, ranskalainen näyttämö, keisari\nJosef II:n kruunaus, Frankfurtin vilkas elämä yleensä ja tietenkin\nensimmäinen lemmentarina, jossa tunteen kohteena oli eräs Gretchen.\nKirjalliset taipumukset ilmenivät varhain; mm. Goethe sepitti\nuskonnollisen runoelman nimeltä Kristuksen astuminen Helvettiin (Die\nHöllenfahrt Christi), jolle soi sijan kootuissa teoksissaan.\n\n1765, vähän yli 16-vuotiaana, Goethe lähetettiin Leipzigin yliopistoon\nopiskelemaan lakia. Varsinaiset opinnot sujuivat huonosti, elämän\nyleinen oppiminen paremmin. Gellertin (IV, s. 391) luennot kiinnostivat\nhäntä aluksi, mutta enemmän häneen vaikutti taideakatemian johtaja Adam\nFriedrich Oeser, jonka johdolla hän harjoitteli piirustusta ja\nmaalausta. Lindenaun nuoren kreivin opettaja Ernst Wolfgang Behrisch\noli hänen ystävänsä ja opasti hänet sepittämään ajankohdan siroa\nanakreonilaista lyriikkaa (IV, s. 446). Saman kreivin toinen opettaja\nE. Th. Langer vaikutti häneen syvästi vakavalla luonteellaan ja\nmaailmankatsomuksellaan. Hänen tunne-elämäänsä kuohutti rakastuminen\nravintolansa omistajan tyttäreen Anna Katharina Schönkopfiin.\nKirjallinen harjoittelu jatkui tuloksina häntä tarkoittava,\njulkaisematta jäänyt Annette-sikermä. Uusia lauluja (Neue Lieder, 1769)\nja kaksi aleksandriinimittaista näytelmää: 1-näytöksinen pastoraali\nRakastuneen oikku (Die Laune des Verliebten) ja 3-näytöksinen\ntragikomedia Rikostoverit (Die Mitschuldigen, 1769), joka Goethen oman\nmyöhemmän arvostelun mukaan loukkasi sekä esteettistä että siveellistä\ntunnetta. \"Hullu Goethe\", joksi toverit häntä sanoivat, sairastui\nlopuksi hurjastelujensa seurauksena verenvuotoon vatsasta, oli kauan\nheikkona ja matkusti Leipzigistä kotiin syntymäpäivänään 1768. Isä piti\nhäntä kotiin palaavana tuhlaajapoikana. Sairaus uudistui ja piti häntä\nvuoteessa maaliskuulle 1769.\n\nToipilaana ollessaan Goethe syventyi elämään vakavasti, tutki\nfilosofiaa, alkemiaa ja astrologiaa, ja vaipui herrnhutilaiseen\nmystiikkaan, jota hänen sielussaan osasi herättää äidin ystävätär\nSusanna Katharina von Klettenberg. Runollinen luomishalu oli\npysähdyksissä. Huhtikuun 2 p. 1770 Goethe saapui Strassburgiin\njatkaakseen siellä lakitieteellisiä opintojansa. Sieltä hän löysi\ntuomiokirkon, jonka tutkiminen avasi hänen silmänsä oivaltamaan\ngoottilaisen kirkkotaiteen kansallisen omintakeisuuden, kauneuden ja\nsyvän aatteellisuuden (II, s. 163), ja siellä hän tutustui henkilöihin,\njoilla tuli olemaan käänteentekevä vaikutus hänen henkiseen\nolemukseensa. Jung-Stilling oli heistä vaatimaton, mutta Herder\nerinomaisen tärkeä. Kuultuaan hänen saapumisestaan Strassburgiin\nGoethe meni tapaamaan häntä ja omisti ihastuneena hänen ajatuksensa\nja herätteensä, istuen seitsemän kuukautta mestarin jalkain\njuuressa. Hänelle valkeni helleenien ja raamatullisen runouden\nkauneus, Shakespearen nerous ja Ossianin mystillinen varjo- ja\nkuutamomelankolia; hän oppi ymmärtämään kansanlaulun koruttoman sulon\nja keräsi niitä itse Elsassin kylistä, merkiten muistiin mm. Nunnan\n(II, s. 318) ja Villiruusun (Haidenröslein). Strassburgin aikaan kuuluu\nhänen kiintymyksensä Sesenheimin -- Goethen mielestä Wakefieldin --\npappilan perheeseen ja sen tyttäreen Friederike Brioniin (1752-1813),\njonka suloinen olemus ja elsassilaiset kansanlaulut jäivät Goethen\nmieleen milloinkaan haihtumattomaksi idylliksi. Herderin herätys ja\nlempi vapauttivat nyt Goethen runottaren anakreontilaisesta\nrokokoo-sievistelystä, niin että se saattoi visertää luonnollisesti\nkuin kevään riemua laulava leivonen: se lyriikka, jota Goethe kirjoitti\nn. 1770:stä alkaen, merkitsi Euroopan lyriikan uudestisyntymistä.\nErottuaan Friederikestä, jonka tapasi kahdeksan vuoden kuluttua\nrauhoittuneena ja kohtaloonsa tyytyneenä, ja suoritettuaan lakitieteen\nlisensiaattitutkinnon Goethe palasi Frankfurtiin elokuussa 1771,\nryhtyäkseen asianajajaksi. Hänen mielensä paloi kuitenkin\nkirjallisuuteen. Joulukuussa hän sai valmiiksi Götz von Berlichingenin\nensimmäisen laitoksen, josta Herder antoi sen lausunnon, että\n\"Shakespeare on teidät kokonaan turmellut\". Goethe kirjoitti sen tämän\njohdosta uudelleen; näytelmä painettiin 1773 ja kruunasi tekijänsä\nMyrsky- ja kiihkoryhmän kuninkaaksi. Strassburgin tuomiokirkon\nherättämät ajatuksensa hän selvitteli kirjoituksessaan Saksalaisesta\nrakennustaiteesta (Über deutsche Baukunst, 1772). Tämä kaikki kuului\nStrassburgin-kauteen -- 1772 alkoi jo uusi kirjallisesti hedelmällinen\nelämänvaihe.\n\nKotiintulonsa jälkeen Goethe tutustui Darmstadtissa asuvaan\nsotilasvirkamieheen _Johan Heinrich Merckiin_ (1741-1791), joka\ntoimitti Frankfurter Gelehrte Anzeiger nimistä kirjallista lehteä,\nsaaden siihen avustusta Goetheltäkin. Merck oli sivistynyt, älykäs,\nsattuva- ja purevasanainen, mefistomainen kriitikko, jonka käsitykset\nterveellisesti hillitsivät Goethen liiaksi pursuilevaa nuorta voimaa,\nja oikeamielisyys ja hyvä sydän ansaitsivat ystävyyttä. Ollen pitkä ja\nlaiha, terävänenäinen ja valppaasti vilkuileva hän edustaa Mefiston\nkuvan pohjapiirteitä. Merckin piirissä viljeltiin ajankohdan\nrousseaumaista luonnon- ja ystävyystunteilua, mikä vaikutti\nelvyttävästi Goethen runouteen ja oli valmistusta Werther-aiheeseen.\nHuomattavin hänen tällöin syntyneistä runoistaan on Vaeltaja (Der\nWanderer).\n\nIsänsä tahdosta Goethe oleskeli toukokuusta syyskuuhun 1772\nWetzlarissa, siellä olevan valtakunnanoikeuden harjoittelijana. Täällä\nhän tutustui hannoverilaiseen lakimieheen Johan Christian Kestneriin,\njoka on eräässä kirjeessään antanut hänestä sattuvan, suuresti\narvostavan kuvauksen, ja tämän kihlattuun _Charlotte Buffiin_, joka oli\nerään tilanhoitajan ja lakimiehen tytär, orpojen siskojensa äiti ja\nkasvattaja. Goethe rakastui häneen kiihkeästi, mutta ymmärtäen\ntilanteen mahdottomuuden poistui -- varastettuaan Lottelta yhden\nsuudelman -- juuri tämän vuoksi jo syyskuussa Frankfurtiin. Lokakuun 30\np. ampui itsensä Wetzlarissa Goethen toinen ystävä, lähetystösihteeri\nKarl Wilhelm Jerusalem Kestneriltä lainaamallaan pistoolilla. Teon\nsyynä oli onneton rakkaus ja Wetzlarin hienoston kylmyys tätä\nporvarillista nuorukaista kohtaan. Kestner selosti tapahtuman tarkoin\nGoethelle, joka ensin aikoi tehdä siitä tragedian, mutta kirjoittikin\nromaanin Nuoren Wertherin kärsimykset (Die Leiden des Jungen Werthers,\n1774).\n\nWetzlarista lähdettyään Goethe oli Merckin seurassa joutunut ajankohdan\ntunteellisuuden varsinaisen papittaren, rouva Sophie La Rochen\nsalonkiin Coblenziin. Talon tyttäristä herätti Maximiliane, sittemmin\nBrentano, hänen ihastuksensa siitä huolimatta, että hän oli juuri\nepätoivoissaan eronnut Lottesta. Kokeneesti Goethe lausui vanhana tätä\nmuistaessaan: \"Uuden intohimon syttyminen sydämessä ennen, kuin vanhan\nkaiku on vielä kokonaan häipynyt, on hyvin miellyttävä kokemus.\nAuringon laskiessahan näemme kernaasti kuun nousevan toiselta puolelta\nja nautimme molempien taivaanvalojen yhteisestä loisteesta\".\n\nVuoteen 1773 kuuluu satiiri Jumalat, sankarit ja Wieland (Götter,\nHelden und Wieland), jossa Goethe pilkkasi Wielandin väärää ja\nerehdyttävää antiikin jäljittelyä ja sen aiheiden käyttämistä.\n\nLuettuaan kesällä 1774 seurapiirissään ääneen Beaumarchais'n Muistelmia\n(IV, s. 425) Goethe tuli erään naisseuralaisensa kehoituksesta\nluvanneeksi kirjoittaa siinä kerrotusta tekijän sisaren ja José Clavijo\ny Fayardon suhteesta näytelmän. Clavigo ilmestyi elokuussa 1774, ennen\nWertheriä, jota parhaillaan painettiin, ja on ensimmäinen painettu\ndraamatuote, jonka nimilehdellä on Goethen nimi. Beaumarchais'n teosta\nGoethe käytti paikoin sananmukaisesti. Se ei herättänyt erikoisempaa\nhuomiota, sillä se oli \"tavallinen\" näytelmä, ilmestyi Götzin jälkeen\nja jäi Wertherin maineen varjoon. Merck sanoi: \"Sellaista roskaa sinun\nei pidä enää kirjoittaa -- sitä osaavat muutkin\".\n\nKesällä 1774 Goethe mietiskeli ja hahmotteli runoelmaa Vaeltavasta\nJuutalaisesta (III, s. 345), mutta aie jäi sirpaleasteelle. Hän oli\nsaavuttanut mainetta etevänä nuorena kirjailijana ja herätti\nuteliaisuutta, niin että hän pian oli huomattava nähtävyys. Sadoista\nkävijöistä mainittakoon vain Lavater, joka asui Goethen luona viisi\npäivää, ja Klopstock, joka esiintyi pidättyväisesti. Tältä samalta\nvuodelta mainittakoon Goethen käynti Fritz Jacobin salongissa,\nPempelfortissa, Düsseldorfin läheisyydessä, jolloin hän innostui\nSpinozan filosofiaan. Suuria aatteellisia aiheita välähteli hänen\nmielessään -- Muhammed, Prometheus --, mutta ne jäivät katkelmiksi.\nJoulukuussa 1774 hänet esitettiin Frankfurtissa Saksin-Weimarin\nperintöruhtinaalle Carl Augustille. Ennenkuin hän kuitenkaan --\nmarrask. 7 p. 1775 -- muutti ainaiseksi Weimariin, hänen oli elettävä\nLili Schönemannin tarina. Tämä oli rikkaan pankkiirinlesken tytär\nFrankfurtista ja miellytti Goetheä niin, että he menivät\njulkikihloihin. Mutta suhde raitistui vähitellen ystävyydeksi ja\npäättyi ristiriidoitta Goethen lähtiessä Weimariin.\n\nFrankfurtin viimeiseltä vuodelta on mainittava Stolberg-veljesten\nseurassa tehty matka Sveitsiin, laulunäytelmät Erwin ja Elmire, jonka\naihe perustui Wakefieldin kappalaisessa olevaan ballaadiin, ja Claudina\nvon Villa Bella, jonka sankarina on kauhuromanttisesta kirjallisuudesta\ntunnetta jalo rosvo Crugantino eli Rugantino, ja näytelmä Stella.\n\nVanhuksena Goethe ilmoitti Faustin suunnitelman olleen hänellä selvillä\njo yli kuusikymmentä vuotta aikaisemmin. Tieto vie Strassburgiin,\nsiellä nähtyyn nukketeatteriesitykseen. 1773 pyysi eräs ystävä Goetheä\nlähettämään hänelle \"Tohtori Faustin niin pian kuin pääsi on muninut\nsen\"! 1774-1775 Goethe kirjoitti tästä runodraamastaan sen osan, jota\nsanotaan Alkufaustiksi (Urfaust) ja jonka hän vei mukanaan Weimariin.\nSiellä se säilyi hovineiti Louise von Göchhausenin jäljentämänä, mutta\nlöydettiin vasta 1887.\n\nEgmontin kirjoittamisen Goethe aloitti 1773 ja sai sen valmiiksi 1775;\ntämä ensimmäinen laitos on kuitenkin kadonnut.\n\n\n\n2\n\nMyrsky ja kiihko.\n\n\nPysähtyen hetkeksi Weimarin portille luomme katsauksen siihen\nkirjallisten pyrkimysten ja aatteiden maisemaan, jonka läpi Goethen\nkehityksen virta oli tähän saakka kulkenut vastaanottaen vaikutelmia ja\nvaikuttaen itse.\n\nWieland, Klopstock, Lessing ja Herder olivat kukin omalla tavallaan ja\ntahollaan työskennelleet saksalais-kansallisen hengen herättämiseksi ja\nsaaneet nuoren polven tunne-elämän kuohumaan. Erikoisen herkistävästi\nvaikutti Englannin varhaisromantiikka: Youngin yömusta maailmantuska,\nGrayn hieno iltahelkähdelmärunous, Ossianin sumuinen, traagillisen\nkatoavaisuus- ja tappiotunnelman värittämä alakuloisuus, Percyn\nballaadien ja Shakespearen kronikkanäytelmien keskiaikainen sävy, mikä\nkaikki merkitsi Klopstockin bardikuvitelmain ja Hainbund-innostuksen\njatkoa, Herderin ajattelun sekä lähtökohtaa että kylvöä ja\nkasvua. Ranskasta päin saapui Rousseaun aatemaailma ja yhtyi\nluonnonpalvontakäskynsä johdosta tähän käymistilassa olevaan\ntunnepohjaan, jonka vapautumisvaatimusta sitä paitsi valistuksen ajan\nfilosofia tuki ja ohjasi omalle taholleen mefistomaisilla\nhuomautuksilla järjen päivänselvistä oikeuksista, yhteiskunnallisista\nepäkohdista, uudistuksien tarpeellisuudesta jne. \"Macbethin noitien\nkattilasta\", jossa kaikkia näitä aineksia keitettiin, nousi 1770:n\nvaiheilla näkyviin Youngin tytär (IV, s. 316), \"alkuperäisen runollisen\nnerouden hengetär\", joka valtasi eräitä nuoria sieluja ja sai heidät\nsuorittamaan Myrskyn ja kiihkon nimellä tunnetun vaiheen. Tämä Saksan\nensimmäinen romanttinen ryhmä ei ollut suinkaan hellien\niltahelkähdelmien vallassa kyynelöivä tunteilijajoukko, vaan\nporvarillisia käsityksiä häikäilemättä pilkkaava, esteettisten ja\neetillisten lakien yläpuolelle nerouden oikeudella asettuvaa\nyli-ihmistä palvova, ilmaisuissaan joskus sangen naturalistinen\nnuorison voimafalangi, jonka aatteissa oli melkoinen annos\nräjähdysainetta. Se valitsi riemuiten johtajakseen Götzin kirjoittajan,\nkoska tämä näytti onnistuneesti ilmaisseen tuossa näytelmässään\nkansallisen ja yksilöllisen vapaudenkaipuun ja kapinanhalun. Eri asia\non, kuinka hyvin Goethe puolestaan viihtyi tässä asemassa, sillä Götz\nja Werther eivät merkinneet hänelle uuden aatteellisen kauden alkua,\nvaan jo päättymässä olevan vaiheen lopputilitystä. Lisäksi ryhmän\nedustajilta puuttui se tasapainon ja sopusoinnun taju, joka taas oli\ntunnusmerkillinen Goethen koko henkiselle olemukselle. Lähtö Weimariin\nmerkitsi hänelle siis tältä kannalta vapautumista äärimmäissuunnan\nahtaista, yksipuolisista vaatimuksista.\n\nGoethen lähimpiä ystäviä olivat runoilijat _Lenz, Klinger ja Wagner_,\njoita Lessing sanoi \"goetheläisiksi\". Heillä oli samat käsitykset ja\npäämäärät kuin Goethellä, mutta heiltä puuttui tämän syvä, runollinen\nvoima ja erehtymätön kauneudentaju. Lessing ei sietänyt heitä ja hänen\nveljensä sanoi: \"Goethe ei suututa minua, mutta kyllä hänen\njäljittelijänsä\".\n\n_Jakob Michael Reinhold Lenz_ (1751-1792) oli papinpoika Tartosta,\nopiskeli Königsbergissä teologiaa ja saapui kahden nuoren aatelisen\nsaattajana 1771 Strassburgiin, jossa joutui Herderin ja Goethen seuraan\nja täydellisesti heidän uusien aatteidensa sekä Shakespearen, Ossianin\nja Rousseaun lumoihin. Pitäen itseään Goethen vertaisena kykynä hän\nalkoi jäljitellä tätä, kuvasi Pandaemonium germanicum nimisessä\ndraamallisessa satiirissaan (julkaistiin vasta hänen kuoltuaan) Goetheä\nja itseään tämän arvioinnin kannalta, koetti päästä Friederike Brionin\nsuosioon ja matkusti Goethen jäljessä Weimariin (1776). Täältä hänet\nkuitenkin karkoitettiin. Oltuaan mielisairaana hän pääsi 1779 palaamaan\nisänsä luo Riikaan, joutui yhä enemmän rappiolle, kulkeutui Venäjälle\nja kuoli kerjäläisenä Moskovassa. Hänen ensimmäinen ja paras\nnäytelmänsä oli Kotiopettaja eli yksityisopetuksen edut (Der Hofmeister\noder Vorteile der Privaterziehung, 1773). Lenzin kirjailijaluonteessa\noli alkuperäistä tuoreutta, mutta hän ei kyennyt hallitsemaan sen\nilmauksia, vaan horjahti mitä omituisimpiin harhailuihin. Hänen\nromanttisesta luonnonkäsityksestään ja tunne-elämästään on todistuksena\nkeskenjäänyt wertherhenkinen romaani Metsäveli (Der Waldbruder), jonka\nGoethe painatti 1797.\n\n_Friedrich Maximilian Klinger_ (1752-1831) syntyi Frankfurtissa,\nGoethen kodin läheisyydessä, halonsärkijän ja pesijättären poikana, jäi\nisästään varhain orvoksi, sai käydä kimnaasissa vapaaoppilaana,\nsuorittamalla korvaukseksi vahtimestarin halvimpia tehtäviä, ja\nkehittyi täten ylpeäksi ja uhmailevaksi luonteeksi, joka oman\nkokemuksen valtuutuksella omisti Rousseaun ihanteet. 1774 hän alkoi\nlukea lakia Giessenissä, tutustui loma-aikoina Goetheen ja asettui 1776\nWeimariin, josta kuitenkin pian, vierautuen Goethestä, lähti kulkeelle.\nHän suunnitteli mm. menoa Amerikan vapaussotaan, mutta ryhtyikin\nkiertävän teatteriseurueen runoilijaksi; taisteli upseerina Itävallan\njoukoissa Baijerin perintösodassa ja eleli sen jälkeen ystäväinsä\ntaakkana, kunnes pääsi syksyllä 1780 suuriruhtinas Paulin esilukijaksi\nPietariin. 1781-1782 hän oli suuriruhtinaan seuralaisena tämän laajalla\nEuroopanmatkalla, aina Italiassa saakka. Nousten asemasta toiseen\nhänestä tuli lopuksi kenraaliluutnantti, kadettikoulun johtaja ja\nTarton yliopiston kansleri. Ymmärrettävästi hänen täytyi näissä uusissa\noloissa asettaa nuoruutensa vapausinnostukselle päitset päähän, vaikka\nvoitaneenkin myöntää hänen olleen silloinkin omalla tavallaan Rousseaun\nihanteille uskollinen. Hän oli ulkoasultaan kaunis, käytökseltään\nmiellyttävä henkilö. Kirjallisuuden historiaan kuuluvat vain hänen\ndraamansa -- eivät hänen v. 1791-1805 ilmestyneet rousseaulaiset ja\nrohkeasti realistiset romaaninsa. Kuvaavin hänen näytelmistään on\nMyrsky ja kiihko (Sturm und Drang, 1776), josta nyt käsiteltävänä oleva\nromanttinen vaihe sai nimensä. Klingerin muista näytelmistä\nmainittakoon Kaksoset (Die Zwillinge, 1776).\n\n_Heinrich Leopold Wagner_ (1747-1779) oli goetheläisistä\nheikkolahjaisin. Hän oli syntyään strassburgilainen, mutta toimi v:sta\n1775 asianajajana Frankfurtissa, jossa kuoli. Hän sepitti Wertherin\nvastustajiin kohdistetun satiirin nimeltä Prometheus, Deukalion ja\nhänen arvostelijansa (1775), ja tuotti Goethelle harmia saattamalla\nnäyttämölle hänen Gretchen-aiheensa, josta sommitteli typerän draaman\n(Lapsensa murhaajatar -- Die Kindermörderin, 1776). Tytön isä,\nteurastaja Metzger, on ollut Schillerillä mallina hänen hahmotellessaan\nKavaluuden ja rakkauden Milleriä. Nerousdraama muuttui Wagnerin käsissä\nporvarilliseksi murhenäytelmäksi.\n\nKuten näkyy ei Goethellä ollut erikoisempaa aihetta ylpeillä siitä\npäällikkyydestä, jonka nämä häntä aurinkonansa läheltä kiertävät\n\"tähdet\" olivat hänelle suoneet. Kauempana kuin ne, mutta silti Myrskyn\nja kiihkon magneettisen voiman alaisina, toimi joukko kirjailijoita,\njotka kukin omalla tavallaan ja tahollaan koettivat ilmentää\nromanttisia ihanteitaan. Hekin kuuluivat Goethen nuoruuspiiriin,\njoskaan eivät aina hänen henkilökohtaisiin tuttaviinsa, ja ovat\nsopivimmin mainittavissa tässä yhteydessä.\n\n_Christian Daniel Friedrich Schubart_ (1739-1791), kevytmielisestä,\nseikkailurikkaasta elämästään tunnettu opettaja ja musiikkimies, joka\nsai olla hänen satiiristaan suuttuneen tyrannimaisen Württembergin\nherttuan toimesta vankilassa 1777-1787, ilmaisi runoissaan (Kootut\nrunot -- Sämtliche Gedichte, 1785-1786) Myrskyn ja kiihkon voimaa ja\nintohimoa. Hän saattoi ystäväpiirissään innostua kuvittelemaan suurta\nrunoelmaa, jonka keskushenkilönä olisi Ahasverus koko mahtavassa\nsuuruudessaan. 1783 hän kirjoittikin \"lyyrillisen rapsodian\" nimeltä\nVaeltava juutalainen, joka julkaistiin 1787.\n\n_Johann Anton Leisewitz_ (1752-1806), hannoverilainen lakimies ja\nLessingin ystävä, kilpaili 1774 Hampurin teatterin draamapalkinnosta\nnäytelmällä Julius von Tarent, mutta ei saanut sitä, vaikka hänen\nkappaleensa on parempi kuin Klingerin Kaksoset, jolle palkinto\nannettiin. Suuttuneena tästä Leisewitz lopetti kirjailijatoimintansa.\nGoetheen hän tutustui vasta 1780.\n\n_Friedrich Müller_ (1749-1825), tavallisimmin mainittu nimellä \"maalari\nMüller\", koska oli taidemaalari, opiskeli v:sta 1774 Mannheimissa,\njossa tutustui Goetheen. Julkisella keräyksellä hankituilla varoilla\nhän pääsi 1778 Italiaan, Roomaan, jonne jäi koko iäkseen ja jossa toimi\netupäässä taiteen tutkijana ja saksalaisten oppaana. Ennen menoaan\nItaliaan hän työskenteli myös Myrskyn ja kiihkon innoittamana\nkirjailijana, sepittäen mm. draamat Näyttämösovitus Faustin elämästä\n(Fausts Leben dramatisiert, 1778) ja Golo ja Genoveva (julkaistu vasta\n1811), sekä tuoreet maalaiselämän kuvat Lammasten keritseminen (Die\nSchafschur, 1775) ja Pähkinäin kuoriminen (Das Nusskernen, 1811); jotka\nkuuluvat idyllikirjallisuuteen ja ennustavat kylänovellin syntyä.\nFaustia Müller ei kyennyt kohottamaan aineellisen nautintoelämän\nyläpuolelle. Golo ja Genoveva on sen sijaan Myrskyn ja kiihkon parhaita\nsaavutuksia, johon tutustumme tarkemmin romantiikan draaman yhteydessä.\n\nPaljoa kuuluisampi kuin Müller, mutta tuskin lahjakkaampi oli\n_Gottfried August Bürger_ (1747-1794), papinpoika Molmerswendestä. Isän\nvarhain kuoltua hän joutui isoisän kasvatettavaksi ja pakotetuksi\nopiskelemaan ensin jumaluusoppia Hallessa ja sen aikeen rauettua lakia\nGöttingenissä. Täällä hän tutustui Percyn ballaadeihin, sepitteli\nrunoja ja joutui liian iloisen elämäntavan vuoksi vaikeuksiin. Ystävät\nhankkivat hänelle 1772 amtmannin viran Altengleichenissa, Göttingenin\nläheisyydessä. 1774 hän meni avioliittoon Dorette Leonhardtin kanssa,\nmutta oli jo silloin rakastunut tämän sisareen Mollyyn. Tästä\nkaksoisavioliitosta, johon sisaret alistuivat, aiheutui mitä vaikeimpia\nsielullisia ja käytännöllisiä ristiriitoja. 1784 Bürger menetti\nvirkansa. Seuraavana vuonna hänen vaimonsa kuoli, joten hän saattoi\nmennä lailliseen avioliittoon Mollyn kanssa. Kun tämä kuoli 1786,\nseurasi kolmas avioliitto, joka muodostui mahdollisimman onnettomaksi.\n1789 hänet nimitettiin Göttingenin yliopistoon ylimääräiseksi\nprofessoriksi, mikä oli vain arvonimi, tuottamatta tuloja. Kuolema\npelasti hänet nälästä ja sielullisesta masennuksesta, joka oli\nerikoisesti aiheutunut Schillerin hänen runoihinsa kohdistamasta\ntylystä arvostelusta. Bürgerin merkitys perustuu hänen ballaadeihinsa,\nLenoreen (1774) ym. Hänen Runonsa (Gedichte) ilmestyivät 1778,\nlaajennettuna painoksena 1789. Bürgerin osuudesta Münchhausenin\nkertomuksiin olemme aikaisemmin maininneet (IV, s. 393).\n\nBürger kuului Göttingenin Hainbundiin, ollen liiton traagillisin jäsen.\n_Ludwig Heinrich Christoph Hölty_ (1748-1776) oli sen rakastettavin\njäsen. Paitsi teologiaa hän opiskeli uusia kieliä, mutta saattamatta\nlukujaan loppuun antautui Uzin, Klopstockin ja kansanlaulun\nviehättämänä runoilijaksi. Göttingenin piiristä hänellä olikin tähän\nparhaat edellytykset: herkkä tunne-elämä ja kauneudentaju, hieno\nsointu- ja kielivaisto. Hänen runoistaan, joista monet ovat vieläkin\nrakastettuja, ei hehku intohimo, vaan hiljainen, surumielinen\nresignaatio. Hölty kuoli nuorena keuhkotautiin. Hänen ystävänsä _Johann\nMartin Miller_ (1750-1814) tuli tunnetuksi Siegwart nimisen\nluostariromaanin (1776) sepittäjänä.\n\nVoimakkaampi myrsky- ja kiihkotyyppi kuin molemmat viimeksimainitut oli\n_Johann Jakob Wilhelm Heinse_ (1749-1803). Opiskellessaan lakia Jenassa\nja Erfurtissa hän tutustui Wielandiin ja Gleimiin, joka hankki hänelle\n1772 kotiopettajan paikan Quedlinburgissa. 1774 hän muutti\nDüsseldorfiin, jossa avusti J. G. Jacobia Iris-lehden toimittamisessa\nja syventyi sikäläisten suurten kokoelmien johdolla taidehistoriaan\nniin suurella innolla ja menestyksellä, että Jacobi antoi hänelle\nvaroja opintomatkaa varten Italiaan. Täällä hän oleskeli 1780-1783.\nPalattuaan Düsseldorfiin 1784 hän pääsi Mainzin arkkipiispan\nesilukijaksi ja sittemmin kirjastonhoitajaksi Aschaffenburgiin, jossa\nasui elämänsä loppuun saakka. Gleimin kesy anakreontilaisuus ei\ntyydyttänyt Heinseä, mutta Wielandin libertiinisyys teki häneen pysyvän\nvaikutuksen. Rousseaun aatteet Heinse myös innostuen omisti. Tästä\nsyntyneen maailmankatsomuksensa hän ilmaisi häikäilemättömällä\nyksilöllisen vapauden ja yli-inhimillisyyden ihailulla, Myrskyn ja\nkiihkon voimalla. Kirjailijauransa hän aloitti runoilla, kääntämällä\n(1773) Petroniuksen Satiirit (I, s. 411) ja julkaisemalla libertiinisen\nottava rima-runoelman Laidion eli Eleusiin salaisuudet (-- oder die\neleusinischen Geheimnisse, 1774). Hänen pääteoksensa on romaani\nArdinghello ja onnellisten saaret (-- und die glückseligen Inseln,\n1787). Heinse oli tavannut Goethen, joka ei arvostanut häntä, vaan\nmoitti hänen romaaninsa \"aistillisuutta ja sekavia ajatustapoja\"; sen\nsijaan Heinse oli Klingerin, Lenzin ja Maalari Müllerin ystävä. Hänellä\non ollut huomattava vaikutus romantiikkaan.\n\n\n\n3. Friedrich Schiller.\n\n(Nuoruuden aika 1759-1794).\n\n\nKuten yllä sanotusta selviää, olivat Myrskyn ja kiihkon rivimiehet\nkykenemättömiä tulkitsemaan aatteitaan seestyneinä taideteoksina ja\nvarjelemaan itseään niiltä äärimmäisyyksiltä, jotka ovat tällaisten\nvoimaliikkeiden vaaroina. Goethe, jonka elämänsuunta etsi objektiivista\ntotuutta ja sopusointua, jäi syrjään heti alkumatkassa, kohta sen\njälkeen, kun oli ampunut Götzillään lähtölaukauksen, ja seurasi\nrintaman etenemistä Weimarista, ylhäisen makutuomarin asemasta, mieli\njo kokonaan muissa maailmoissa. Tullessamme Myrskyn ja kiihkon\nhistoriassa vuoden 1781:n kohdalle meidän on kuitenkin pysähdyttävä,\nkoska silloin tapahtui jotakin erikoisesti huomattavaa: ilmestyi\nSchillerin Rosvot, draama, joka ilmaisee liikkeen vapausihanteen\nvoimakkaammin ja taiteellisemmin kuin ainoakaan Götzin jälkeen siihen\nsaakka julkaistu näytelmä. Käsittelemme seuraavassa Schillerin elämää\nvuoteen 1794 saakka, jolloin se joutui virtaamaan rinnan Goethen\nkanssa.\n\n_Johann Christoph Friedrich Schiller_ (1759-1805) syntyi Marbachissa\nsotilasvälskärin, myöhemmin kapteenin arvoon kohonneen Johann Kaspar\nSchillerin (1723-1796) ja Elisabeth Dorothea Kodweisin (1732-1802)\npoikana marrask. 10 p. 1759. Isoisä oli ollut leipuri. Kun perheen\ntäytyi isän ammatin vuoksi vaihtaa usein asuinpaikkaa, koitui siitä\nhäiriötä pojan koulunkäynnille, jota ei kuitenkaan lyöty laimin, isä\nkun aikoi hänestä pappia. Tämän tuuman teki tyhjäksi Württembergin\ntyrannimainen herttua Karl Eugen -- sama, joka möi alamaisiaan\nvieraiden valtojen sotaväkeen, kidutti Schubartia tutkinnotta ja\ntuomiotta kymmenen vuotta vankilassa, matki Ludvig XIV:n itsevaltiutta\nja vaati rakastajattarilleen erikoista ylistystä heidän siveytensä\nvuoksi -- komentamalla 1773 nuoren Schillerin oppilaaksi silloin\nLudwigsburgiin perustamaansa ja 1775 Stuttgartiin muutettuun\nkasarmimaiseen, joka suhteessa kurin, järjestyksen, säätyerotuksen\n(aateliset pidettiin uimassakin tarkoin erillään porvarillisista) ym.\npuolesta mahdollisimman pikkumaisesti hoidettuun sotilaalliseen\nopistoon, sen lainopilliselle linjalle. Toiset eivät tästä ankaruudesta\nkärsineet -- Cuvier esim. sieti sitä hyvin, koska oli itse kova\njärjestyksen mies --, mutta Schiller ei näy voineen alistua siihen.\nVaikka hänellä oli olosta opiston oppilaana muutakin hyötyä kuin\nopinnot, hän kun mm. pääsi näkemään ylhäisön ja hovielämää lähempää\nkuin muuten olisi ollut mahdollista, millä oli jonkin verran merkitystä\nhänen draamatuotannolleen, hän silti tunsi alituiseen loukattavan\nihmisarvoansa ja vapauttansa. Hän oli herkkä, haaveellinen ja\nihanteellinen, innostunut rousseaulaisuuteen, lukenut Wertherin, Götzin\nja muita Myrsky- ja kiihko kauden draamoja, ja totesi kipeästi, kuinka\nhänen koulunsa oli hänen ihanteilleen samaa kuin vankila viattomalle.\nHän kesti kuitenkin loppuun saakka, suoritti joulukuussa 1780 välskärin\ntutkinnon -- hän oli vaihtanut lain lääketieteeseen opiston muuttaessa\nStuttgartiin -- ja määrättiin rykmentin välskäriksi \"ilman hankkilusta\"\neli luutnanttia alemmalla arvolla. Vanhempien oli pitänyt antaa\nsitoumus, että hän pysyisi aina ruhtinaan palveluksessa; palkkaa\nmaksettiin 18 guldenia viikossa.\n\nJo opistossa ollessaan Schiller oli sepittänyt runoja, joita oli\njulkaistukin eräässä aikakauslehdessä, ja kirjoittanut Rosvot (Die\nRäuber) melkein valmiiksi. Opistosta päästyään hän viimeisteli sen ja\npainatti omalla kustannuksellaan kesällä 1781 (800 kpl). Seuraavan\nvuoden tammikuussa ilmestyi jo toinen painos, nyt nimilehdellä tunnetut\nsanat In tyrannos (\"Tyranneja vastaan\"). Siitä mielenkuohusta, jota se\nlukijoissaan aiheutti, ei herttua onneksi tiennyt mitään, sillä\nsaksankielinen kirjallisuus ei yleensä tullut hänen kuuluvilleen. Kun\nnäytelmä esitettiin tammikuussa 1782 Mannheimissa, Pfalzissa, joka oli\nnaapurivaltio, matkusti Schiller sinne ilman herttuan lupaa, mikä oli\nvirkavirhe ja tuotti tekijälleen ankaran huomautuksen pysymään\nvarsinaisessa ammatissaan ja 14 päivää arestia. Näytelmän erästä\nlausetta pidettiin sitten loukkaavana Sveitsiä kohtaan, mikä tuli\nherttuan tietoon ja aiheutti kiellon, ettei Schiller saanut kirjoittaa\nenää eikä olla yhteydessä ulkomaalaisten kanssa. Kun Schillerin\nanomus kiellon kumoamisesta jäi tuloksetta, ei hänellä ollut\nkirjailijavapautensa turvaamiseksi muuta keinoa kuin pako. Syyskuussa\n1782 hänen onnistui eräänä yönä -- ei aivan vaaratta -- pujahtaa rajan\nyli Mannheimiin. Näin Schiller pelastui elinkautisesta orjuudesta.\nHeinäkuuhun saakka 1783 hän piileskeli eri paikkakunnilla väärällä\nnimellä, koska pelkäsi tulevansa luovutettavaksi Württembergiin\nsotilaskarkurina, kärsi suoranaista puutetta ja uskalsi vasta\näskenmainittuna ajankohtana asettua pysyväisesti Mannheimiin, jossa oli\nSaksan pian huomattavin teatteri ja siinä etevä näyttelijä Franz Moorin\nesittäjä _August Wilhelm Iffland_ (1759-1814). Hänen suojelijoistaan\nmuistetaan erikoisen kiitollisesti hänen koulutoverinsa äiti Henriette\nvon Wolzogen.\n\nAsettuessaan Mannheimiin Schiller viimeisteli uutta draamaa, Fiescon\nsalaliittoa (Die Verschwörung des Fiesco zu Genua). Hän luki draamansa\nteatterin johdolle, mutta tämä hylkäsi sen. Schiller sai sille\nkuitenkin kustantajan, joka painatti sen 1783, ja nyt alkoivat\nneuvottelut teatterin kanssa uudelleen. Tiedettiin Schillerillä olevan\nvalmiina kolmas näytelmä, Louise Millerin (tunnettu myöhemmällä nimellä\nKavaluus ja rakkaus -- Kabale und Liebe), josta teatteri toivoi\nkassakappaletta, ja näiden näköalojen vaikutuksesta nyt Fiesco\nhyväksyttiin esitettäväksi ja Schiller kiinnitettiin teatterin\nrunoilijaksi 300 guldenin vuosipalkalla. Fiesco \"meni\" vain kolme iltaa\n(tammikuussa 1784), Kavaluus ja rakkaus (huhtikuussa 1784) paremmin.\nVaikka Schiller oli lisäksi vahvistanut kirjailijamainettansa\ntutkielmalla Näyttämö siveellisenä laitoksena (Die Schaubühne als eine\nmoralische Anstalt betrachtet, 1784) ja aloittanut apotti St. Réalin\nromaanin mukaan (IV, s. 184) Don Carloksen (alku julkaistiin\naikakauslehdessä Die rheinische Thalia, 1785), jonka sai lukea Weimarin\nherttualle Darmstadtissa joulukuussa 1784, mikä tuotti hänelle\n\"neuvoksen\" arvonimen, ei Mannheimin teatteri kuitenkaan uudistanut\nsopimusta hänen kanssaan, joten hän jäi 1785:n alussa puille paljaille.\nHänen asemaansa pahensi vielä se, että hän oli onnettomasti rakastunut\n23-vuotiaaseen rouva Charlotte von Kalbiin (runot Intohimon vapaita\naatteita -- Freigeisterei der Leidenschaft ja Resignaatio). Tilanteesta\nhän pelastui matkustamalla runoilija Körnerin isän Gottfried Körnerin\nja eräiden muiden ihailijain kutsusta huhtikuussa 1785 Leipzigiin,\nFerdinand Huberin kotiin, jossa nautittu vilpitön, sydämellinen\nystävyys ilmenee jalosti Laulusta ilolle (Das Lied an die Freude).\nSyyskuussa hän matkusti Dresdeniin, jonne Körner oli muuttanut, ja asui\nsiellä ja läheisyydessä olevassa Loschwitzissa lähes kaksi vuotta eli\nheinäkuuhun 1787, jolloin muutti Weimariin. Tänä aikana hän kirjoitti\nDon Carloksen valmiiksi (esitettiin ensimmäisen kerran Hampurissa\n1787), yhteiskunnallisesti kapinamielisen novellin Rikolliseksi\nhäväistyksen vuoksi (Der Verbrecher aus Infamie, myöhemmin: aus\nverlorener Ehre) ja keskeneräiseksi jääneen kauhuromaanin Henkien\nnäkijä (Der Geisterseher, 1789), jotka julkaistiin enimmäkseen Thalia\nja Die neue Thalia nimisissä aikakauslehdissä. Körner innostutti hänet\nfilosofiaan, mistä olivat tuloksena hänen Filosofiset kirjeensä\n(Philosophische Briefe, 1786).\n\nSchillerin tullessa Weimariin 1787 Goethe oli Italiassa ja herttua\npoissa, mutta herttuatar Anna Amalia, Herder ja Wieland, puhumattakaan\nsinne muuttaneesta rouva von Kalbista, ottivat hänet vastaan\nhuomaavaisesti ja ystävällisesti. Sekä rouva von Kalbiin että eräisiin\nmuihin syntyneet tunnesuhteet katkesivat Schillerin pian tutustuessa\nRudolfstadtissa von Lengefeldin perheeseen, jonka nuorimmasta\ntyttärestä Charlottesta tuli 1790 hänen puolisonsa. Innostuneena\nhistoriaan hän ryhtyi tutkimaan Alankomaiden vapaussotaa ja julkaisi\n1788 ensimmäisen osan keskeneräiseksi jääneestä teoksestaan\nYhdistyneiden Alankomaiden eroaminen Espanjan alaisuudesta (Geschichte\ndes Abfalls der vereinigten Niederlande von der spanischen Regierung),\nminkä johdosta ja Goethen suosituksesta nimitettiin ylimääräiseksi\n(palkattomaksi) professoriksi Jenaan (1789). Goethen hän oli tavannut\nmorsiamensa kotona 1788, mutta mitään varsinaista lähentymistä ei ollut\nvielä silloin tapahtunut. Schillerin muista historiallisista teoksista\nmainittakoon Kolmikymmenvuotisen sodan historia (Geschichte des\ndreissigjährigen Krieges, 1791-1793). 1790 Schiller sairastui\nvaikeasti, toipumatta täydellisesti enää milloinkaan. Hänen\nhuonoa taloudellista asemaansa kohensivat jonkin verran\nHolsteinin-Augustenburgin herttua ja Tanskan lähettiläs kreivi von\nSchimmelmann suomalla -- Baggesenin kehoituksesta -- hänelle 1.000\ntaalerin apurahan kolmeksi vuodeksi. Ennenkuin viimeksimainittu\nhistoria oli valmiskaan, Schiller innostui uudelleen filosofiaan.\nPerehdyttyään Kantin estetiikkaan (Arvostelukyvyn kritiikki 1790) hän\nkirjoitti tutkielmat traagillisuuden käsitteestä (1792), Sulosta ja\narvokkuudesta (Über Anmut und Würde, 1793), ja Kirjeitä ihmisen\nesteettisestä kasvatuksesta (Briefe über die ästhetische Erziehung des\nMenschen, 1795). Ranskan kansalliskokous antoi hänelle (\"le sieur\nGille, publiciste allemand\") ihmiskunnan vapauspyrkimysten edustajana\n\"Ranskan kansalaisen\" arvon, jonka hän kuitenkin pöyristyen torjui\nsaatuaan kuulla kuninkaan mestauksesta. Paitsi Jenassa Schiller asui\nnäinä vuosina Württembergissä, käyden Stuttgartissakin, koska ruhtinas\noli sanonut \"ignoreeraavansa desertööri Schillerin\". 1794 hän alkoi\nsuunnitella kirjakauppias _Johann Friedrich Cottan_ kanssa uutta\naikakauslehteä nimeltä Die Horen [Horai olivat kreikkalaisten\nmytologiassa jumalattaria, jotka avasivat taivaan portit. Die Horen =\n\"aamuhartaus\"], pyytäen ja saaden avustajikseen Saksan huomattavimmat\nkyvyt Kantista, Fichtestä ja Humboldt-veljeksistä Goetheen saakka.\nAikakauskirja alkoi ilmestyä 1795, ensimmäisenä sisällyksenään mainitut\nKirjeet ihmisen esteettisestä kasvatuksesta. Goethe oli antanut\nsuostumuksensa mielellään, matkustaen Jenaan vartavasten tapaamaan\nSchilleriä. Tutustuttuaan tämän teoksiin ja varsinkin runoihin Kreikan\njumalat (Die Götter Griechenlands, 1788) ja Taiteilijat (Die Künstler,\n1789) Goethe oli näet ruvennut suhtautumaan Schilleriin yhä\narvostavammin.\n\nNuoruudessaan Schiller siis samoin kuin Goethe ilmaisi taiteessaan\nMyrskyn ja kiihkon vapaudenrakkauden; nousukautenaan hän sitä\npaitsi palveli ajankohdan romanttista virtausta muutenkin --\nkauhukirjallisuudella, yhteiskunnallisella kapinahengellä, uusia\nvapausaatteita tulkitsevalla ja ylhäisöä ja sen alhaisuutta\npaljastavalla kritiikillä ja vapaahenkisellä historiankirjoituksella\n--, antaen sille uusia lähtökohtia ja sysäyksiä. Mutta hänelle samoin\nkuin Goethelle kirjoittaminen oli samalla entisyyden tilitystä ja uuden\nkynnystä, niin että hän vähitellen ja lopuksi ratkaisevasti,\nluonteessaan asuvan synnynnäisen kauneuspyrkimyksen, Kantin estetiikan\nja ajankohdan yhä puhtaammaksi viljeltyneen antiikin-käsityksen\njohdosta, irtautui Myrskyn ja kiihkon yksipuolisesta, seestyneeseen\ntaiteeseen kykenemättömästä intohimosta ja kohosi uushumanismin\npuolueettomaan, sopusointuiseen rauhaan, jonne inhimillisyys näkyy\nkokonaisuudessaan. Siellä hän tapasi Goethen, joka oli omia\nvuoriteitään kulkien kiivennyt samalle tasolle; näin saavutettu\nelämänkatsomus oli heidän nyt alkaneen ystävyysliittonsa ja\nhengenheimolaisuutensa perustus ja selitys. Ennenkuin kuvaamme tämän\nmaailmankirjallisuuden huippuaiheen, esitämme muutamin sanoin Myrskyn\nja kiihkon loppuhistorian.\n\n\n\n4. Myrskyn ja kiihkon loppuhistoria.\n\n\nMainitsemamme mannheimilainen näyttelijä ja sittemmin Berlinin\nkansallisteatterin johtaja Iffland oli ahkera näytelmien sepittäjä,\nonnistuen parhaiten porvarillisen murhenäytelmän alalla. Hänen\ndraamoistaan puuttuu melkein kokonaan mielikuvituksen taiteellistava\nvoima, mutta tämän korvaa jossakin määrin näyttämöteknillinen\ntaituruus, jolla hän kykeni luomaan jännittäviä tilanteita. Parhaiten\nonnistuneet henkilöt ovat koruttomia, luonnollisia, kotoisiin hyveisiin\nkiintyneitä, mutta puhuvat tavallisistakin asioista liian\ntunteellisesti. Hänen näytelmänsä täyttävät neljä sidettä -- niitä on\npuolisensataa. Hänen tasoisensa dramaatikko oli _August Friedrich von\nKotzebue_ (1761-1819), Weimarista syntyisin ollut, Pietarissa ja\nTallinnassa palvellut monivaiheinen lakimies -- sai mm. kerran käydä\nSiperiassa --, joka toimi v:sta 1817 alkaen Venäjän vakoojana Saksassa\nja jonka surmasi isänmaallisista syistä Mannheimissa 1819 jumaluusopin\nylioppilas Karl Ludwig Sand. Hänen kirjallinen tuotantonsa käsitteli\nkaikkia aloja -- historiaa, romaaneja, näytelmiä; viimeksimainittuja\nhän sepitti yli 200. Ne ovat epätaiteellisia -- Goethe ei alentunut\nedes hänen tuttavakseen --, mutta niiden etuna on kieltämätön taito\nluoda vaikuttavia tilanteita. Siinä suhteessa Kotzebue on ilmeisesti\nollut jälkipolven opettaja. Hän suorastaan hallitsi Saksan näyttämöitä\nja hänen näytelmiään käännettiin paljon mm. englanniksi ja ruotsiksi.\n\nVastaavan romaanialan kuuluisimpia viljelijöitä olivat _Chr. H. Spiess_\n(1755-1799, Matkani onnettomuuden luolien ja valituksen kammioiden\nkautta), _K. G. Cramer_ (1758-1817, Jalon Kix von Kaxburgin elämä ja\nteot, arvosteli sääliväisesti Goetheä); _Ch. A. Vulpius_ (1762-182?,\nRinaldo Rinaldini, suomennettu); _H. Zschokke_ (1771-1848, Aballino,\nsuuri rosvo); hänen Kultalansa (Das Goldmacherdorf, 1817) kuuluu\nkansankasvatuskirjallisuuteen; ja _August Lafontaine_ (1758-1831,\nKöyhän maalaispapin elämä). Lafontaine kirjoitti n. 150 kyynelöivää\nperheromaania, joilla oli tavattoman laaja lukijakunta, vieläpä\nsivistyneistönkin keskuudessa. Mainitsemme näistä kirjailijoista ja\nteoksista vain ajankuvana, sillä taiteellisestihan ne ovat arvottomia.\n\nKaiken sen, mitä Myrskyssä ja kiihkossa oli tunteellista, opettavaista\nidyllistä ja liioiteltua, ilmensi kirjailijaolemuksessaan _Jean Paul_,\noikealta nimeltään Johann Paul Friedrich Richter (1763-1825), Wertherin\njälkeen sivistyneissä piireissä eniten suosittujen romaanien\nkirjoittaja. Hän oli koulumestarin poika Baijerista, opiskeli Leipzigin\nyliopistossa aikoen papiksi, mutta käytti aikansa kirjallisuuden\ntutkimiseen. Keskeytettyään lukunsa hän toimi kotiopettajana, kunnes n.\n1790 antautui kokonaan kirjailijaksi. Hän saapui 1798 Weimariin, jossa\nHerder ja rouva von Kalb osoittivat hänelle ystävällistä\nhuomaavaisuutta; Goethen ja Schillerin kanssa hän ei päässyt\nläheisempiin suhteisiin, sillä hänen tyylinsä oli näille\nvastenmielinen. 1804 hän muutti Bayreuthiin, jossa sitten asui\nkuolemaansa saakka. Hänen tuotantonsa oli tavattoman laaja -- kootut\nteokset (1826-1828) käsittävät 60 sidettä; aikoen palata sen\nluonnehtimiseen mainitsemme tässä vain nimeltä muutaman. Näkymätön\naitio (Die unsichtibare Loge, 1793) teki hänen nimensä tunnetuksi ja\nihastutti samoin kuin seuraava, Hesperus (1795), naisten piirejä.\nNiiden rousseaulaisia kasvatuksellisia aatteita hän kehitteli\nedelleen Titaani-romaanissa (1800-1803). Pikku koulumestari Wuz\n(Schulmeisterlein Wuz, 1793) ja Quintus Fixleinin elämä (Das Leben des\nQ. F., 1796), joita Paul sanoi \"idylleiksi\", sekä Kukka-, hedelmä- ja\noastutkielmia eli köyhäinasianajaja Siebenkäsin aviosääty, kuolema ja\nhäät (Blumen-, Frucht- und Dornenstücke, oder Ehestand, Tod und\nHochzeit des Armenadvokaten Siebenkäs, 1796-1797) ilmentävät\nerikoisesti Paulin sterneläistä tunteellisuutta ja huumoria.\n\nAidompi kirjailijakyky kuin Paul ja todella voimakas myrsky- ja\nkiihkoluonne oli _Friedrich Hölderlin_ (1770-1843). Tutustuttuaan\nopintoaikanaan Tübingenissä Schellingiin ja Hegeliin sekä Rousseaun,\nGoethen, Schillerin ja Ranskan alkavan vallankumouksen aatteisiin, ja\ntoimittuaan Schillerin suosituksesta rouva von Kalbin kotiopettajana,\nhän pääsi 1796 samanlaiseen toimeen pankkiiri Gontardin kotiin\nFrankfurt am Mainiin. Täällä Hölderlin tapasi kohtalonsa rakastuessaan\npankkiirin puolisoon Susetteen, runoutensa Diotimaan. Aviomies\nkarkoitti hänet 1798, jolloin hän antautui kirjallisiin töihinsä ja\nelätti itseään kotiopettajana, ensin Sveitsissä ja 1801 Bordeaux'ssa,\nSaksan konsulin perheessä. Vähitellen kehittynyt mielisairaus alkoi nyt\nilmetä. Saatuaan tiedon Diotiman kuolemasta (1802) Hölderlin vaelsi\njalan kotimaahan. Sen jälkeen valoisat hetket yhä lyhenivät, kunnes hän\nvuodesta 1806 alkaen tuli -- ympäristölleen vaarattomaksi --\nmielisairaaksi, eläen sellaisena Tübingenissä lähes neljäkymmentä\nvuotta. Hänen tuotannostaan on huomattavinta korkeatasoinen lyriikka,\nkatkelmiksi jäänyt runodraana Empedokles ja kirjeromaani Hyperion\n(1797-1799).\n\n\n\n5. Uushumanismin tulo runouteen.\n\n\nMuistaessamme varhaisromantiikan yhteydessä selostamaamme todellisen\nhellenismin syntyä ymmärrämme, että antiikin löytäminen tässä\nmontesquieuläisessä mielessä oli romanttinen tapaus: tuo runous ei\nollut kuivaa \"klassillisuutta\", vaan enemmänkin tuoretta kansallista\nrunoutta. Näin käsitti asian Herder ja näin saattoi antiikin omistaa\nmyös Myrsky ja kiihko. Sen edustajat eivät ajatelleet sen\njäljittelemistä minkäänlaisena erikoistehtävänä, vaan ottivat aiheita\nja muotoja yhtä hyvin siitä kuin muustakin runoudesta, täyttäen ne\nomalla hengellään.\n\nTiedämme sitten Lessingin perehtyneen helleeniläiseen kirjallisuuteen\nja pyrkineen tuotannossaan noudattamaan renessanssin eli vanhaa\nTrissinon ohjelmaa: oli kirjoitettava nykyaikaisista aiheista antiikin\nmallien mukaan. Samoin tiedämme Winckelmannin ajatelleen, vieläpä\nmenneen askelta pitemmälle, tarkoittaen lähinnä kuvanveistoa: antiikki\noli saavuttanut täydellisyyden -- jäljitellen sitä onnistumme\nparhaiten.\n\nOppinut uushumanismi (s. 33) taas pyrki kielen ja kirjallisuuden\ntieteellisellä tutkimuksella yhä täydentämään sitä kuvaa, jonka\nmontesquieuläinen näkemys oli helleeneistä hahmotellut. Ilmeistä on,\nettä se tällöin, asettaessaan tehtävänsä ja tuloksensa korkealle,\njoutui alleviivaamaan niiden mallikelpoisuutta ja tukemaan Lessingin ja\nWinckelmannin kantaa.\n\nNäiden kahden käsitystavan rinnalla oli vielä kolmas, ranskalainen\nklassillisuus, joka oli tullut, vaikka edustikin antiikkia perin\nheikosti, itse kehittämiensä puolien ja suurien runoilijoidensa vuoksi\naikakautensa esikuvaksi.\n\nMuistaessamme nyt, että Myrskyn ja kiihkon ohjelmana oli\nrunoilijanerouden täydellinen vapauttaminen aatteen, yhteiskunnan ja\nmuodon kahleista, ymmärrämme, ettei se voinut olla joutumatta\nristiriitaan winckelmannilaisen klassillisuuden kanssa, jonka ohjelmana\npäinvastoin oli yksilöllisyyden, subjektiivisuuden tukahduttaminen ja\nyleispätevyyden, klassillisuuden, objektiivisuuden alleviivaaminen,\n\"jalo yksinkertaisuus ja hiljainen suuruus\". Ja jos Myrsky ja kiihko,\njonka ohjelma oli yleensä hämärä, olisikin kyennyt sisällyttämään\nantiikin pysyväisesti johonkin pyrkimystensä haaraan, niin tähän eivät\npuolestaan suostuneet uushumanistit, jotka vakuutettuina antiikin\ntaideihanteiden pätevyydessä, kunhan ne vain tajuttiin oikein,\nlevottomina seurasivat Myrskyn ja kiihkon aikaansaamaa mullistusta ja\nlopuksi tietoisesti ja harkitusti ryhtyivät taistelemaan sitä vastaan.\nTämän vastavaikutuksen aloittaja runoudessa oli Voss.\n\n_Johann Heinrich Voss_ (1751-1826); oli maanviljelijän poika\nMecklenburg-Strelitzistä, saapui Göttingeniin 1772 opiskellakseen\nteologiaa, mutta innostuikin Heynen luentojen johdosta klassilliseen\nfilologiaan, ja tuli Hainbundin (IV, s. 471)1 perustajaksi ja\njohtavaksi sieluksi. 1775 hän tuli göttingeniläisen Runottarien\nalmanakan (Musenalmanach) toimittajaksi, 1778 opettajaksi Hannoveriin\nja 1782 Butinin kimnaasin rehtoriksi. Erottuaan tästä toimesta 1802 hän\nasettui ensin Jenaan ja 1805 professoriksi Heidelbergiin, jossa toimi\nkuolemaansa saakka. Voss tuli tunnetuksi sekä antiikin kirjallisuuden\netevänä kääntäjänä että itsenäisenä runoilijana. Odysseia ilmestyi\n1781, Ilias 1786-1787, molemmat tulkittuina mestarillisesti hiotuin\nkuusimittasäkein. Muistaessamme, että englantilaisilla oli vain\nChapmanin vanhentunut ja Popen parisäkein tehty mukaileva, ja\nranskalaisilla Dacier'n käännös, ymmärrämme, miten pitkälle saksalainen\nkulttuuri oli lyhyessä ajassa päässyt. Aloittaminen Odysseialla johtui\nsiitä, että Voss maanviljelijän poikana mieltyi enemmän sen\nNausikaa- ja muihin idylleihin kuin Iliaan taistelukuvauksiin. Vossin\nmuutkin käännökset -- Hesiodos, Theokritos, Bion, Moskhos ym. --\nosoittavat hänen erikoisesti mieltyneen idylliseen runouteen.\nEnsimmäiset omintakeiset runonsa Voss tosin sepitti Hainbundin\nKlopstock-ihailun vaikutuksesta tämän \"bardimylvinnän\" tyyliin, mutta\nne ovat merkityksettömiä kokeiluja. Theokritos (I, s. 323) vasta johti\nhänet tuntemaan oikean kykynsä. Käsittäen hänet sisilialaisen\nmaalaiselämän kuvaajaksi Voss asettui Lessingin kannalle ja kirjoitti\nTheokritoksen mallin mukaan saksalaisen maalaiselämän kuvia, pyrkien\nerikoisesti olemaan \"kansanomainen\" runoilija. Lisävihjauksen\nuudenaikaisen idyllin kehittämiseen hän sai Wakefieldin kappalaisesta,\njoka oli tähän aikaan saksalaisten mielikirja: maalaispappilan, jonka\nteki onnistuneimpien idylliensä, Seitsemänkymmenvuotispäivän (Der\nsiebzigste Geburtstag, 1781) ja Luisen (1784) näyttämöksi. Kokoelman\nidyllejänsä Voss julkaisi 1785-1795 kahtena osana. Mainittakoon vielä\nhänen Shakespeare-käännöksensä (1818-1829). Luonteeltaan Voss oli\nitsenäinen ja luja, mutta samalla pikkumainen ja riitainen.\n\n\n\n6. Goethe Weimarissa Schillerin tuloon saakka.\n\n(1775-1794).\n\n\nSillä aikaa kun siis edellä kuvatulla tavalla Myrsky ja kiihko meni\nkohtaloansa kohti, Schiller taisteli vaikeat nuoruusvaiheensa ja\nuushumanismi nousi puolustamaan antiikin taideihanteita, Goethe\nsuoritti Weimarissa omaa jatkuvaa elämänymmärryksensä selvittelyä\nja kehittelyä. Voi sanoa, että samoin kuin hän ulkonaisen\nyhteiskunnallisen aseman puolesta kohosi täällä porvarillisen säätynsä\nyläpuolelle, hän runoilijanakin pian saavutti korkeudet, joista hänellä\noli avara, viileä ja rauhoittava näköala aikansa ihmisen taisteluihin\nkokonaisuudessaan, hänen tarvitsematta muiden runoilijaveljiensä tavoin\nkamppailla rivimiehenä ja kenties joutua omistamaan huomiota liiaksi\nsille, mikä vain merkitsee yksityiskohtaa. Tähän saakka Goethe oli\nelänyt \"myrskyä ja kiihkoa\"; nyt alkoi hänen miehuutensa aika, jolloin\nhän kypsytti elämänkokemuksensa yhä avartuvammaksi viisaudeksi.\n\nTullessaan Weimariin Goethe varmaan tiesi, minkälainen paikka se oli:\npienen herttuakunnan (100.000 asukasta) pääkaupunki, muureilla\nympäröity maakylä, jossa oli 6.000 asukasta, tulipalon jäljeltä vielä\nkorjaamatta oleva iso linna, ahtaita, mutkaisia ja likaisia katuja, ja\nniiden varrella pieniä rappeutuneita päätytaloja. Kauppaa ja\nteollisuutta ei ollut, käsityöläisiä ei liioin sanottavasti, porvarien\nkeskeistä sivistyselämää ei ollenkaan. Verot käytettiin liian suuressa\nmäärässä -- nykyaikaisesti arvostellen -- hovielämän ylläpitämiseksi.\nWeimar oli syrjässä Frankfurtin-Leipzigin postivaunulinjasta, joten\nposti saapui sinne harvoin. Kaupunkikuvaan kuuluu vielä se, että\nyhteinen paimen kokosi joka aamu porvarien karjan ja vei sen laitumelle\nmuurien ulkopuolelle.\n\nWeimarin leskiherttuatar _Anna Amalia_ (1739-1807), joka juuri Goethen\ntulon aikoihin oli luovuttanut hallitusohjat pojalleen Karl Augustille,\noli Fredrik Suuren sisarentytär, älykäs, sivistynyt ja valveutunut\nhenkilö. Vaikka hän enonsa tavoin oli itse saanut ranskalaisen\nkasvatuksen, hän seurasi kiinnostuen saksankielisen kirjallisuuden\nnousua. Wielandin runouden ja ruhtinaiden kasvatusta kuvailevan\nromaanin, Kultaisen kuvastimen, ihailijana hän kutsui hänet vanhemman\npoikansa opettajaksi. Nuoremman poikansa opettajaksi hän palkkasi\nkaunosieluisen upseerin Karl Ludwig von Knebelin, jonka kautta sitten,\nkuten jo tiedämme, herttuattaren langat ulottuivat Goetheen, Herderiin\nja Schilleriin. Hän puhui luonnollisesti, sievistelemättä, sanoen\nkursailematta \"kissaa kissaksi\", harrasti musiikkia, maalausta, italiaa\n-- opettajana kirjastonhoitajansa, karannut munkki Jagemann -- ja\nrakasti erikoisesti teatteria, jonka merkityksen sivistyslaitoksena\noivalsi niin täydelleen, että toimeenpani ilmaisia näytäntöjä.\n\nSaksin-Weimarin herttua _Karl August_ (1757-1828) oli epäilemättä\nharvinainen sekä ihmisenä että hallitsijana. Nuorena hän oli\nnautinnonhimoinen, käyttäen asemaansa siinä suhteessa väärin. Goethen\ntultua Weimariin siellä pääsi huvittelussa vallalle riehakas myrsky ja\nkiihko, joka antoi aihetta moitteisiin; monet pitivät juuri Goetheä\nherttuan \"pahana henkenä\". Klopstock kirjoitti hänelle isällisen\nvaroituskirjeen. Mutta tämä oli vain vastalausetta hovielämän kahleiden\njohdosta. Varsinaiselta olemukseltaan herttua oli rousseaulaisen\nherätyksen saanut luonnon romanttinen palvoja ja ihmisyyden arvostaja,\nälykäs, lujaluonteinen, rehellinen ja uskollinen, jaloimman\nhyvänsuonnin ja puhtaimman inhimillisyyden innoittama, harrastaen koko\nsielustaan vain parasta, sanoi Goethe. Hän osoitti tämän hallitsijana\ntekemällä Weimarista Euroopan Ateenan; harrastamalla kansansivistystä\nuudenaikaisessa mielessä väestön itsehallintokyvyn kehittämiseksi;\nvaikuttamalla ratkaisevasti siihen, että Josef II:n aikeet Saksan\nyhdistämiseksi Itävaltaan raukesivat; risteilemällä taitavasti\nNapoleonin sodissa ja vastustamalla Wienin kongressissa Metternichin\ntaantumuksellista politiikkaa; suomalla ensimmäiseksi Saksan\nruhtinaista valtakunnalleen kansanedustuslaitoksen (1816) ja\nlausuntovapauden siitä huolimatta, että Goethe vastusti näitä\nuudistuksia. \"Der grosse Bursche\", joksi Metternich sanoi häntä\npilkallisesti sen johdosta, että hän suosi nuorison perustamia\n\"Burschenschafteja\", vapauden hautomaseuroja, on hänelle todellinen\nkunnianimi. Hallitsija oli siis monessa suhteessa pääministerinsä\nmittainen, eräissä ehkä häntä pitempi.\n\nWeimarin hovin kulttuuripiirin muita henkilöitä emme voi tässä\nluetella; ne olivatkin enemmän käytännöllisiä seura- ja huvielämän kuin\nluovia kykyjä, monet heistä jaloja ja rakastettavia ihmisiä.\nKaikenkaikkiaan tämä pieni, syrjäinen hovi oli puolisen vuosisataa\nEuroopan kulttuurin Mekkana, jonne tehtiin toivioretkiä kaukaisista\nmaista. Nerous oli antanut sille tämän maineen.\n\nGoethe hurmasi Weimarin hovin. Vierailemaan saapunut Gleim lausui\nhämmästyneenä kuunnellessaan erään mustasilmäisen nuoren miehen\nnerokasta runoimprovisaatiota: \"Se on joko paholainen tai Goethe!\" --\n\"Molemmat\", vastasi Wieland, jonka Goethe oli heti valloittanut. Tämän\nalkuajan, jolloin hän valmistui olemaan herttualle muutakin kuin ystävä\nja huvitoveri, Goethe on kuvannut Ilmenau-runossaan (1783). Hänet\nnimitettiin 1776 salaiseksi lähetystöneuvokseksi (Geheime\nLegationsrat), jolla oli paikka ja ääni valtioneuvostossa, ja 1779\nsalaneuvokseksi (Geheimrat). 1782 hänet aateloitiin; vaakunaksi\nmäärättiin hopeinen tähti sinisellä pohjalla. Hänellä oli\nhoidettavanaan sota-, kulkulaitos- ja rahaministerin salkku, mikä\nvaltakunnan kääpiöluonteesta huolimatta antoi työtä aamusta iltaan. Hän\nkoetti kohentaa rappeutumaan päässyttä vuorityötä, mikä kuitenkin\nosoittautui kannattamattomaksi; huolehti paremmalla menestyksellä\nkutomateollisuudesta; johti uuden linnan rakennustöitä (1789-1803);\nlaittoi palosammutuslaitoksen tehokkaaseen kuntoon; järjesti tie-,\nvesijohto- ja sillanrakennustyöt, mistä sai Herderiltä pilanimen\npontifex maximus; huolehti niittyjen kastelusta, köyhäinhoidosta jne.\neli tehtävistä, jotka yleensä kuuluvat sisäministerin alaan.\nSotaministerinä hän sai mm. toimittaa kutsunnat ja pitää huolta\npienestä armeijasta (aluksi 600, myöhemmin 310 miestä). Lisäksi hän oli\nulkoministeri, päättäen herttuan kanssa ulkopolitiikasta, ja\nopetusministeri, jonka oli mm. huolehdittava Jenan yliopistosta ja\nkirjastosta. Rahaministerinä hän lopuksi oli kaikkien hallinnon\nhaarojen todellinen pää. Tyytyväisenä Goethe saattoi kirjoittaa\nKnebelille: \"Raha-asiain hoito menestyy paremmin kuin vuosi sitten olin\najatellut. Onni ja myötäkäyminen saattelevat hallintoani, mutta niinpä\nnoudatankin järkkymättä suunnitelmiani ja periaatteitani\". Lyhyesti:\nGoethe onnistui hallintomiehenä ensiluokkaisesti. Kaikki tämä vaikutti\nkehittävästi ja palautti hänet Myrskyn ja kiihkon hämäryydestä\ntosielämään, erikoisesti luonnon ja sen tutkimuksen pariin.\n\nNäytti siltä kuin runoilija olisi vaiennut, sillä vuosina 1775-1786\nGoethe sepitti vain pieniä tilapäisnäytelmiä hovin seuranäyttämöä\nvarten sekä lyriikkaa. Mutta kun tämä sisältää hänen lyyrillisen\ntuotantonsa ihanimpia helmiä, sellaisia kuin esim. Vaeltajan yölaulut\n-- ne ovat syntyneet syvän levonkaipuun ja luonnontunnelmien\nvaikutuksesta hänen pienessä, vaatimattomassa puistoasunnossaan\n(1776-1782) -- on selvää, että vain ulkonaiset käytännölliset tehtävät\nestivät paljoudellaan häntä noudattamasta olemuksensa syvintä käskyä.\nLopuksi tämä tuli niin voimakkaaksi, että hän päätti totella sitä,\nriistäytyä irti arkityöstä ja matkustaa Italiaan. Siellä hän tahtoi\ntutustua maalaustaiteeseen, jota oli innostunut tutkimaan, ja päästä\nhengittämään antiikin ilmaa, joka oli alkanut tulla hänen runoutensa\nelinehdoksi.\n\nGoethen \"runotar\" maallisemmassa merkityksessä Weimarin vuosina ennen\nItalian-matkaa oli \"Lida\", rouva Charlotte von Stein (1742-1827),\nherttuan ylitallimestarin puoliso, Goethen tullessa Weimariin\n33-vuotias ja seitsemän lapsen äiti. Suhde, joka tuotti Goethelle\nsuurta onnea, rauhoittui sikäli kuin Goethen kiihkeä tunne riutui\nomasta kuumuudestaan, ja muuttui Italian-matkan lähestyessä ja sen\njälkeen ystävyydeksi. Christiane Vulpiuksen ilmestyessä näyttämölle\nrouva von Stein kuitenkin ilmaisi kiihkeätä mustasukkaisuutta. Goethen\nkirjeet hänelle ovat säilyneet, mutta eivät hänen kirjeensä Goethelle,\njoten hänestä on vaikea muodostaa puolueetonta kuvaa. Kauniilla\nlaulajattarella ja näyttelijättärellä _Corona Schroterilla_ (1751-1802)\noli Lidan rinnalla sijansa runoilijan tilavassa sydämessä.\n\nGoethe lähti Italiaan syyskuussa 1786 Karlsbadista, jossa oli ollut\nkylpemässä, ilmoittaen matkastaan vain herttualle kirjeellisesti.\nTeoksessaan Italian-matka (Die italienische Reise, 1816-1817), jonka\nsepitti päiväkirjansa ja kirjeidensä perusteella myöhemmin, mikä ehkä\nriisti kuvaukselta välittömyyden tuoreutta, hän on kertonut\n\"leipzigiläisen kauppiaan Philip Möllerin\" matkasta. Jo Veronassa hän\ntunsi olevansa täysi italialainen ja antautui ratkaisevasti antiikin\ntaideihanteille, muistamatta enää nuoruutensa gotiikan kauneutta.\nVicenzassa hän tutki Andrea Palladion pseudoantiikkista\nrakennustaidetta ja Teatro olimpicoa (III, s. 365), Venetsiassa samaa,\nmoittien San Marcon bysanttilaista loistoa. Bolognassa hän lopullisesti\nihastui Raphaelin taiteeseen, julistaen sen kaiken huipuksi. Hän saapui\nRoomaan lokak. 29 p. Siellä hän asui maalari _Wilhelm Tischbeinin_ ym.\nsaksalaisten taiteilijasiirtolassa ja siellä hänet vastaanotti\nkodissaan kuuluisa taiteilijatar _Angelica Kauffmann_. Hän tutki\ninnokkaasti taidetta, jota opiskeli käytännöllisestikin, ja ihaili\nerikoisesti Michelangeloa. Välillä hän viimeisteli mukaansa ottamiaan\nrunoteoksia. Iphigenia, jonka hän oli aloittanut jo 1779, valmistui\ntammikuussa 1787 ja lähetettiin Herderille painettavaksi. Olo Napolissa\nkeväämmällä opetti häntä ymmärtämään sikäläisen kansanelämän\nmaalauksellista, luonnollista kauneutta, käynti Paestumin temppelin\nraunioilla doorilaisen klassillisuuden ankaruutta, ja kolme kertaa\nsuoritettu nousu Vesuviuksen kraaterin reunalle luonnonvoimien\nmittaamattomuutta. Matkalla Palermoon hän suunnitteli merikivustaan\nhuolimatta uudelleen Tasson, jonka oli aloittanut Weimarissa, mutta\nkeskeyttänyt jo 1781. Sisiliassa hän huomioitsi enemmän luontoa ja\nkansanelämää kuin antiikin jäännöksiä ja taidetta. Meri herätti hänessä\nmielikuvia Phaiakien saarelta; hän luki Odysseiaa ja suunnitteli\nNausikaa-näytelmää. Tutkittuaan Sisilian luontoa ja eri kaupunkeja\nGoethe palasi meritse Napoliin ja oli kesäkuun alussa jälleen Roomassa.\nSiellä alkoi ahkera sekä tieteellinen että taiteellinen työ, johon nyt\nmm. kuului musiikin tutkiminen. Egmont, jonka hän oli aloittanut jo\nLili Schönemannin aikoina, valmistui ja lähetettiin painettavaksi;\nFaustiin hän kirjoitti \"Noidan keittiön\" (Villa Borghesen puistossa) ja\n\"Metsän ja luolan\". Edellisessä ilmenevä aistillisuus perustuu Goethen\nomiin kokemuksiin Rooman elämästä, niihin, jotka hän sittemmin muunsi\nErotica Romana tai Roomalaisia elegioja (Römische Elegien) nimillä\ntunnetuiksi väkevästi aistillisiksi runoiksi (julkaistut Schillerin Die\nHoren-lehdessä 1795). Huhtik. 23 p. 1788 hän läksi kotimatkalle, viipyi\nFirenzessä, jonka oli tulomatkalla laiminlyönyt, ja Milanossa, jonka\ntuomiokirkkoa piti \"järjettömyytenä\", ja saapui Sveitsin kautta\nWeimariin kesäk. 18 p. 1788.\n\nHerttua vähensi hänen virkataakkaansa, niin että hän saattoi omistautua\nkirjalliselle työlleen. Tähän häneltä riitti aikaa enemmän kuin ennen\nsiksikin, että hän joutui eristetyksi Weimarin seuraelämästä mentyään\nitalialaistuneen ajatustapansa mukaisesti 1788 vapaaseen avioliittoon\nköyhään pikkuporvaristoon kuuluvan _Christiane Vulpiuksen_ (1765-1816)\nkanssa, joka synnytti hänelle 1789 pojan. Liitto vahvistettiin\nlaillisesti vasta 1806, mutta Goethe katsoi aina sen alkaneen jo 1788.\nKeväällä 1790 hän matkusti Venetsiaan, ottamaan vastaan Italiasta\npalaavaa herttuatar Anna Amaliaa. Italia ei ollut hänelle enää sama\nihastus kuin ennen; sitä paitsi hän ikävöi Christianen luo. Käynnin\ntuloksena oli sikermä Venetsialaisia epigrammeja (1796). Weimarin\nteatteri annettiin Goethen johtoon (1791-1817). Hän seurasi herttuaa\nkolmelle sotaretkelle ja totesi Valmyn luona (1792), tykkien\npaukkuessa, vallankumouksen merkitsevän uuden historiallisen aikakauden\nsyntyä. Ranskan vallankumous ja demokratia eivät miellyttäneet Goetheä,\njoka käsitti ne vain lain ja järjestyksen luhistumiseksi ja pilkkasi\nniitä pienissä draamoissaan (Suurkofta, 1792, Porvarikenraali -- Der\nBürgergeneral, 1793 ym.). Kettu Repolaisen (Reineke Fuchs, 1794, III,\ns. 356) kuusimittakäännös ilmaisee hänen etsineen menneisyydestä\nja vertauskuvallisuudesta vastavaikutusta ajankohdan\nvallankumoukselliselle rauhattomuudelle. Kaikkina näinä vuosina hän\nkiinteästi harrasti luonnontieteitä.\n\nVuodesta 1782 Goethe oli asunut Frauenplanin varrella olevassa talossa,\njonka herttua antoi 1792 korjata perinpohjin ja lahjoitti hänelle.\nSiinä sijaitsee nykyinen Goethe-museo.\n\n\n\n7. Goethe ja Schiller.\n\n(1794-1805).\n\n\nGoethe oli lähtenyt Italian-matkalleen monista syistä: saavuttaakseen\nterveytensä, joka oli heikontunut herttuan seurassa, puutarha-asunnon\nkosteudessa ja paljossa työssä; vapautuakseen arkisuudesta ja ehkä,\nvaikka ei tunnustanut sitä, rouva von Steinistä; perehtyäkseen\nkaipaamaansa ja ihannoimaansa antiikin taiteeseen, jonka voimasta\naavisti syntyvänsä uudelleen. Kaiken tämän hän saavuttikin. Mutta\nverratessa sitä nuorta miestä, joka löysi kansanlaulun, gotiikan ja\nvapauden, Philip Mölleriin, joka joutui Italiassa -- pohjoismaalaisille\nkäy usein niin -- yhtä paljon etelän aistillisuuden kuin antiikin\nylevyyden valtaan, nauttien edellisestä 37-vuotiaan kypsyydellä, mistä\nnuoruuden lemmen hieno runous on jo kaukana, ei voine välttää sitä\nkaihoisaa ajatusta, että Goethen uusi klassillispakanallinen\nelämänkäsitys oli aineellisessa realismissaan matalampi ja arkisempi\nkuin hänen myrsky- ja kiihkokautensa koko olevaisuutta syleilevä\nihanteellisuus. Tällä ajankohdalla, jolloin hän vielä eli uuden\nkehitysvaiheensa alkuastetta, hänen vaeltajatoverikseen kuitenkin\nilmestyi Schiller, jonka Kantin koulussa syntyneet ylevät taide- ja\nsiveysaatteet vaikuttivat aina uutta etsivään runoilijaan syvästi ja\nepäilemättä myös kohottavasti.\n\nGoethen ja Schillerin kirjeenvaihto alkoi kesäk. 13 p. 1794 ja jatkui\nhuhtik. 24 p:ään 1805, päättyen siis neljätoista päivää ennen\nviimeksimainitun kuolemaa. Julkaistessaan sen 1829 Goethe sanoi sitä\n\"suureksi lahjaksi ei vain saksalaisille, vaan ihmiskunnalle\". Se\nosoittaa, että heidän ystävyytensä oli enemmän älyllistä kuin\nläheisemmin henkilökohtaista laatua; viimeksimainitussa suhteessa\nheidän välillään säilyi aina tietty raja, jonka yli ei astuttu; jos\nniin olisi tehty, ei kirjeenvaihto olisi ehkä ollut näin\nperusteellinen. Molemmat hyötyivät toistensa ajatuksista. Goethe tosin\nkulki omaa itsenäistä tietänsä, mutta saattoi kiittää Schillerin\ninnostavaa vaikutusta siitä, että omistautui työlleen uudella,\nylevöityneellä uskolla ja voimalla. Schiller taas voi kiittää Goetheä\nsiitä, että pääsi palaamaan filosofiasta runouteen, luoden nyt\nkypsyneimmät teoksensa.\n\nGoethe ryhtyi kirjoittamaan uudelleen vuosia sitten aloittamaansa\nteatteriromaania, julkaistakseen sen teossarjassaan Uusia kirjoituksia\n(Neue Schriften, 1792-1800). Niin valmistui romaani Wilhelm Meisterin\noppivuodet (W. M:s Lehrjahre, 1794-1796). Schiller tuki häntä\nystävällisellä ja rohkaisevalla arvostelullaan. Xeniat (1795) olivat\nGoethen ja Schillerin yhteinen, Martialiin mukainen, Schillerin uudessa\nMusenalmanach-lehdessä julkaistu epigrammisarja, jossa he ruoskivat\nSaksan kirjallisen yleisön välinpitämättömyyttä heidän edustamiaan\nkirjallisia ihanteita kohtaan. Näitä eivät proosateos Saksan\nsiirtolaisten ajanvietteitä (Unterhaltungen deutscher Ausgewanderten,\n1795) ja Benvenuto Cellinin elämän (III, s. 318) käännös (1796-1797)\nerikoisemmin ilmentäneet, mutta sitä paremmin pieni eepillinen runoelma\nHermann ja Dorothea (1798), joka oli tulos Schillerin kehoituksesta\nalkaneista antiikin epiikkaan kohdistuneista harrastuksista ja Vossin\nidyllien vaikutuksesta. Schillerin esimerkki innoitti Goetheä luomaan\nsarjan ballaadeja (Noidanoppilas -- Der Zauberlehrling, Jumala ja\nbajadeeri -- Der Gott und die Bayadere, Korinthoksen morsian -- Die\nBraut von Korinth ym.), jotka kuuluvat hänen parhaimpiinsa, mutta ei\nvoinut estää häntä epäonnistumasta dramaatikkona (Luonnollinen tytär --\nDie natürliche Tochter, 1803).\n\nGoethen klassillisuus vei hänet ristiriitaan uudelleen liekkiin\nlehahtaneen romantiikan kanssa, jota nyt edustivat Schlegel-veljekset\nja heidän toimittamansa, 1798 perustettu Athenaeum-lehti.\nVastakohtaisuutta kuitenkin lievensi suuresti se, että uudet romantikot\nihailivat Goetheä, pitäen häntä \"runouden käskynhaltijana maan päällä\".\nPeläten, että Myrskyn ja kiihkon aikainen hämäryys ja muodottomuus,\nWackenroderin ylistämä keskiaikaisuus, pääsisi jälleen vallalle, Goethe\njulkaisi (1798-1800) Die Propyläen-nimistä aikakauslehteä ja tutkielman\nWinckelmann ja hänen aikansa (W. und seine Zeit, 1805). Mutta saattaisi\nsanoa hänen itsensä olleen oman oppinsa pahin vihollinen, sillä Faustin\nedellinen osa, jonka hän julkaisi 1808, on juuri romantiikan\nsuursaavutuksia.\n\n_Schillerin_ tuotanto kasvoi Goethe-auringon lämmittäessä hänen\nsieluaan sekä laajuudelta että laadulta. Die Horen-lehdessä hän\njulkaisi tutkielmansa Naivista ja sentimentaalisesta runoudesta (Über\nnaive und sentimentale Dichtung, kirjana 1800). Siirtyen sitten\nfilosofisen lyriikan alalle hän sepitti sarjan runoja (Ihanne ja elämä\n-- Das Ideal und das Leben, Laulun voima -- Die Macht des Gesanges ym.,\njulkaistut 1797 Musenalmanach-lehdessä). Siinä ilmestyivät 1798-1800\nmyös Schillerin tunnetut ballaadit ja kuuluisa Laulu kellosta (Das Lied\nvon der Glocke). Schillerin elämän loppukauden suurimmaksi\nsaavutukseksi on kuitenkin merkittävä hänen draamatuotantonsa:\nkolmiosainen Wallenstein (1798-1799), joka nosti hänet Euroopan\nensimmäisten näytelmärunoilijain riviin; Maria Stuart (1800) ja\nOrléansin neitsyt (Die Jungfrau von Orléans, 1801); käännökset Macbeth\n(1801) ja Turandot (1802, IV, s. 430); Messinan morsian (Die Braut von\nMessina, 1803); ja Wilhelm Tell (1804). 1799:n lopulla hän muutti\nasumaan Weimariin, jossa eli vaatimattomissa olosuhteissa ja aina\nheikkovoimaisena, keuhkotaudin jäytämänä. Hänet aateloitiin 1802.\nSchiller kuoli toukok. 9 p. 1805. Hänen tomunsa otettiin 1826 haudasta\nja kätkettiin aluksi hänen herttuallisessa kirjastossa olevan\nrintakuvansa jalustaan ja 1827 herttuan hautakammioon. Goethe\nkirjoitti, katsellessaan hänen pääkalloansa, tunnetun sonettinsa ja\nmyöhemmin (1806) Epilogin Schillerin Kelloon.\n\n\n\n8. Goethen viimeinen kukoistus ja vanhuus.\n\n\nSchillerin kuoltua Goethe puhui hänestä harvoin ja silloin vain heidän\nyhteistyönsä valoisista puolista. Hänen veroistaan aatteellista ystävää\nhän ei enää saanut, mutta hyviä, uskollisia sellaisia kyllä. Näitä\nolivat mm. säveltäjä _Karl Friedrich Zelter_ ja myöhemmin _Johann Peter\nEckermann_ (1792-1854) hänen poikansa saattelija Italiaan, sihteerinsä\nja jälkeenjääneiden teostensa (1832-1833) julkaisija etupäässä tunnettu\nmuistelmateoksestaan Keskusteluja Goethen kanssa (Gespräche mit Goethe,\n1836-1848).\n\nGoethen elämän viimeinen vaihe kului uuraassa kirjallisessa\nharrastuksessa, erillään päivän muotisuunnista, omaa virranuomaansa\npitkin, ulkonaisten tapahtumien sitä sanottavasti häiritsemättä. Ollen\najatustavaltaan 1700-luvun valistuneen yksinvallan ja myös\nhuomattavassa määrässä valistusfilosofian kannattaja hän oli enemmän\nkosmopoliitti, maailmankansalainen, kuin kansallisesti innostunut\nsaksalainen. Napoleonin sodat (1806-1813) eivät siis järkyttäneet hänen\nrauhaansa eivätkä herättäneet hänessä isänmaallisia tunteita;\npäinvastoin hän ihaili Napoleonia samoin kuin tämä häntä tavattuaan\nhänet Erfurtissa 1808, ja kielsi poikaansa ottamasta osaa Saksan\nvapaussotaan. Saksalaiset olivat olleet hänen mielestään onnellisia\n\"valistuneiden\" itsevaltiaidensa alaisina, joten nuorison myrsky- ja\nkiihkoaate, että nyt oli luotava Barbarossan Suur-Saksa uudelleen, oli\nhänestä vastenmielinen ja mahdoton. Napoleon ei oikeastaan hänen\nkäsityksensä mukaan taistellut Saksaa, vaan slaaveja vastaan, joita\nGoethe piti sivistyneen Euroopan varsinaisina vihollisina. Vielä\nvanhemmalla puolella ikää hänen sydämensä oli herkkä nuorelle\nnaiselliselle kauneudelle, joka edelleen ympäröi häntä lukuisasti mm.\nhänen jokavuotisilla Karlsbad-matkoillaan. Jenalaisen kustantaja\nFrommannin 18-vuotias kasvattitytär _Wilhelmine Herzlieb_ nuorensi\n(1807) hänen sydämensä ja aiheutti hersyvän sonettituotannon, joka tuli\npäivän muodiksi. Irtautuminen tästä rakastumisesta ei tapahtunut\nilman tuskaa; sen maininkien vallassa Goethe kirjoitti romaanin\nVaaliheimolaiset (Die Wahlverwandtschaften, 1809). Maximiliane La\nRoche-Brentanon (s. 57) tytär _Bettina_ oli tullut tuntemaan Goethen\näidin, ruvennut romanttisesti ihailemaan tämän kuvaamaa nuorta Goetheä,\nja tutustuttuaan vanhentuvaan runoilijaan ulottanut ihailunsa vielä\nhäneenkin (1807). Seurauksena oli Bettinan kirjeromaani Goethen\nkirjeenvaihtoa erään lapsen kanssa (Briefwechsel Goethes mit einem\nKinde, 1835), joka on kirjoitettu; runollisesti, tosi goetheläisessä\nhengessä, ja ilmaisee Bettinalla olleen huomattavat kirjailijalahjat.\nRakastuminen _Marianne von Willemeriin_ (1814-1815) toi katoamattomaksi\ntulokseksi lyyrillisen kokoelman Länsi-itämainen divaani\n(West-östlicher Diwan, 1819) ja viimeinen leimahdus _Ulrike von\nLewetzowin_ nuoren kauneuden johdosta (1822) hienon Intohimon trilogian\n(Trilogie der Leidenschaft).\n\nVanhemman kauden muusta tuotannosta mainittakoon juhlanäytelmä! Pandora\nja pitkäaikaisten optillisten tutkimusten tulos, jo mainittu Värioppi.\n1811 Goethe julkaisi ensimmäisen osan muistelmateoksestaan; Elämästäni,\nrunoa ja totta (Aus meinem Leben. Dichtung und Wahrheit); toinen ja\nkolmas osa ilmestyivät 1812 ja 1814, neljäs, viimeinen, vasta hänen\nkuolemansa jälkeen 1833. Teos ulottuu Frankfurtin ajan loppuun eli\n1775:een saakka. Hänen kirjallinen toimintansa käsitti lisäksi\nsellaisia julkaisuja ja julkaisematta jääneitä tuotteita kuin\naikaisemmin mainittu Italian-matka, Päivä- ja vuosikirjat (Tag- und\nJahreshefte, 1830-), aikakauslehdet Taiteesta ja antiikista (Über Kunst\nund Altertum, 1816-1832), Luonnontieteestä yleensä (Zur\nNaturwissenschaft überhaupt, 1817-1824) ja Muotojen kehittymisestä (Zur\nMorphologie, 1817-1824). Kauan odotettu Wilhelm Meisterin jatko,\nWilhelm Meisterin vaellusvuodet (W. M:s Wanderjahre) ilmestyi vasta\n1821-1829.\n\nFaustin edellinen osa ilmestyi kuten mainitsimme 1808. Sen jälkimmäinen\nosa julkaistiin runoilijan tahdosta vasta hänen kuoltuaan,\njälkeenjääneiden kirjoitusten ensimmäisenä osana 1833.\n\nKuolema korjasi satoa Goethen ympäristöstä: Anna Amalia poistui 1807,\nWieland 1813, Christiane 1816, Charlotte von Stein 1827, herttua Karl\nAugust 1828, Goethen poika August 1830. Nuoruuden ystävistä vain Knebel\neli myöhemmäksi kuin Goethe, kuollen 1834 90-vuotiaana. Goethe kuoli\nmaalisk. 22 p. klo 23.30 1832. Viimeisillä sanoillaan \"enemmän valoa\"\nhän tarkoitti ikkunan avaamista. Eckermann kertoo katsoneensa hänen\nruumistaan ja todenneensa sen nuorekkaaksi ja täyteläiseksi kuin olisi\nvanhuus säästänyt häntä. Hänet kätkettiin herttuan hautakammioon\nSchillerin viereen.\n\n\n\n9. Goethe ja Schiller persoonallisuuksina.\n\n\n1\n\nJättäen Goethen ja Schillerin taiteen arvioinnin heidän tuotantonsa\nvarsinaisen käsittelyn yhteyteen koetamme nyt lyhyesti hahmotella\nheidän persoonallisuutensa laatua ja merkitystä.\n\nAjateltaessa Goetheä historialliselta kannalta eli vertaamalla häntä\najankohtansa yleiseen, vallitsevaan, korkeimpaan sivistystasoon voidaan\ntodeta, että hän oli valistuksen parhaiden aatteiden kasvatti ja\nperillinen, \"valistuksen ajan ihminen\" tämän mielikuvan jaloimmassa\nmerkityksessä. Yleinen käsitys pitää kyllä Goetheä ikäänkuin meidän\naikaamme kuuluvana uudenaikaisena ilmiönä, mutta tämä on yksipuolista;\ntosiasia on, että hänen elämänsä vastaanottava ja kehittävä pääosa\nkului ennen Ranskan vallankumousta ja että hän silloin yleensä omisti\nsen tiedon ja kulttuurin, joka oli sittemmin hänen elämänkäsityksensä\nytimenä, muuttumatta enää niistä lisistä, joilla hän sitä kyllä alati\nuupumattomasti rikastutti. Goethen tarkastelu \"valistuksen ajan\nihmisenä\" onkin antoisaa, ilmoittaen monessa suhteessa sattuvasti ei\nvain mitä hän oli, vaan myös, mitä hän _ei_ ollut.\n\nRanskalainen valistuskulttuuri oli Goethen nuoruusvuosina (1749-1775)\nelinvoimaisimmillaan: hänhän oli Voltairen, Rousseaun, Diderot'n,\nBuffonin ja Fredrik II:n nuorempi aikalainen. Sen vaikutus oli omiaan\nkasvattamaan hänestä sen, mikä hän tosiasiassa olikin: kosmopoliitin,\nihmisyyden aatteen palvojan, joka valistuksen ajalle tyypillisellä\ntavalla -- kansallisuusaate, kun ei ollut vielä herännytkään -- katsoi\nkielirajojen ylitse ja etsi vain ihmistä, jossa tietämys, tunne,\ntahto ja ulkonainen elämäntaito ja kulttuuri olisivat yhtyneet\nsopusointuiseksi kokonaisuudeksi, persoonallisuudeksi. Valistukselle\ntyypillistä ja silloisella kehitysasteella oltaessa aivan luonnollista\noli se, että Goethe etsi tätä persoonallisuutta -- paitsi itsestään --\nvain sivistyneistöstä; että hän käytännössä joskaan ei periaatteessa\nsulki \"ihmisyyden\" ulkopuolelle oppimattoman kansan, jolle hänen\nmielestään sivistys oli vielä vaaraksi; että hän oli koko\nelämänsä ei demokraatti, vaan frankfurtilainen patriisi, arka\nylimyksellisyydestään juuri siksi, että oli nousukas, ja valistuneen\nyksinvallan järkkymätön kannattaja 1700-luvun taatuimpaan tyyliin,\naivan kuin esim. Voltaire. Muistaen tätä voi vaikeuksitta ymmärtää,\nmiksi Goethe oli kylmä saksalaisten kansallistunnon herätessä. Häntä on\ntämän johdosta arvosteltava varovaisesti. Valistuksen ihmisyysihannehan\noli korkea, pyrkien kansallisuus- ja luokkarajojen yläpuolelle\nutoopiseen, humaaniseen veljeyteen ja jaloon työhön yhteiseksi hyväksi.\nKun nyt Goethe tunsi päässeensä tuon ihanteen tasolle ja omisti\nvalistuksen suurten kasvattajain vakaumuksella olemustansa\nlämmittäväksi ja ylläpitäväksi voimaksi uskon ihmiskunnan yhä jatkuvaan\nkehittymiseen ja kohoamiseen, niin saatamme käsittää, että\nkansallisuusaate ja sen herättämä valtava vapaussotainnostus, jonka\ntakaa näytti häämöttävän hyvän rinnalta myös tulevaisia vihan,\nväkivallan ja vääryyden taipumuksia, voi tuntua hänestä vahingolliselta\nja vastakkaiselta hänen kansallisuusrajojen yläpuolelle nousevalle\nihmisyysihanteelleen. Valistuksen ajan tavoin hän näki vain yleisen\nihmisyyspäämäärän oivaltamatta sitä, että kansallisuudet ja niiden\nvapaus sekä omien edellytysten viitoittama kulttuurielämä olivat se\nluonnon asettama koulu, joka ihmiskunnan oli käytävä mahdollisesti\nlopuksi kypsyäkseen yleisen ihmisyyden asteelle. Ellei tämä valistuksen\najan ihmisyysihanne olisi juurtunut Goethen mieleen näin syvästi, hän\ntuskin olisi voinut välttyä Fichten ja Hegelin kansallisuusfilosofian\nvoimakkaalta vaikutukselta. Hänen menettelyänsä voimme siis selittää,\nmikä ei merkitse sitä, että voisimme hyväksyä sitä: hän himmensi sillä\nkilpeänsä.\n\nGoethen ihanne oli siis yllä kuvatun laatuinen valistuspersoonallisuus.\nKehittäessään itseään sellaiseksi hän menetteli 1700-luvun\nhuippulahjakkuuksien mukaan, so. hän pyrki omistamaan aikansa kaiken\ntiedon. Se oli mahdollista 1700-luvun lopussa ja 1800-luvun alussa,\nsillä tiedon alueet eivät vielä silloin olleet rajattomia. Goethe oli\ntosiasiallisesti valistuksen ajan viimeinen yleisoppinut, joka saattoi\nomistaa kaiken keskeisimmän tiedon; hänen jälkeensä se ei enää ollut\nmahdollista, sillä muutamissa vuosikymmenissä esim. kokemusperäiset\ntieteet tekivät niin laajoja valloituksia, että perehtyminen vain\nniiden yhteen alaan vaati miehensä kokonaan. Omituisesti Goethe siis\nseisoi kuin Nebon vuorella: kaikki siihen saakka käydyt tiet ja\nvallatut alueet olivat hänelle tuttuja, mutta hänen edessään aukenevan\nluvatun maan ihanuudet hän saattoi vain aavistaa. Tämä Nebon vuori\nkuului vielä valistuksen aikaan -- vasta luvattu maa oli nykyaikaa.\n\nYleisoppineen tunnuksena ei ollut valistuksen kuten renessanssin aikana\nhumanismi, vaan kokemusperäinen tieto, joka ilmeni etenkin filosofiana\nja luonnontieteinä. Olemme varhemmin sen verran raoittaneet tieteiden\novea, että tiedämme 1700-luvun muuttuneen varsinkin Buffonista alkaen\nsuureksi laboratorioksi, jossa luonnolta koetettiin kiristää sen\nydinsalaisuutta ei vain hyödyn, vaan myös puhtaan tiedonjanon\ntarkoituksessa. Ajateltaessa Goetheä meidän aikamme kannalta hänen\nluonnontieteelliset harrastuksensa tuntuvat jonkin verran hänelle\nkuulumattomilta, mutta 1700-luvun taholta katsoen juuri niiden tuli\nolla hänen tieteellisen toimintansa keskeisimpiä kohteita. Tiedämmehän\nniin olleenkin, vieläpä Goethen pitäneen saavutuksiaan niiden aloilla\ntärkeämpinä kuin runouttaan. Goethen luonnontiede kuului 1700-lukuun\nsenkin puolesta, ettei se ollut kokemusperäistä uudenaikaisessa\nmielessä, vaan todistusten etsimistä ennakolta omaksuttujen, usein\nrunollisten näkemysten tueksi. Tästä johtui, ettei kokemusperäisyys\ntehnyt Goethestä materialistia, että hän kaikissa vaiheissaan säilytti\nkoskemattomana eräänlaisen panteistisen, spinozalais-schellingiläisen\n\"filosofian\", joka oli enemmän runollista aavistelua ja näkemystä kuin\njohdonmukaisesti kehitettyä järjestelmää, mutta jossa oli keskeisenä\ntekijänä persoonallisuusaatteen kannalta viehättävä ja salaperäinen\noppi yksilöllisestä neroudesta. Sellaisena se palveli parhaiten Goethen\nrunollista mielikuvitusta, pakottamatta sitä esim. kantilaisen logiikan\nlahjomattomiin uriin, ja oli siis hänelle välttämätön ja luontainen\naatteellinen olotila. Mm. tämän vuoksi Kantin filosofia jäi Goethelle\nvieraaksi, vaikka juuri se edustikin todella uudenaikaista ajattelua.\n\nPaitsi persoonallisuusihanteen palvojana, luonnontieteilijänä ja\nfilosofina, Goethe oli 1700-luvun perillinen vielä tunneihmisenä.\nLaajaan, kokoavaan ja varastoivaan sieluunsa hän mahdutti mainittujen\narvojen rinnalle sen humanitäärisen, ihmisen onnea hautovan\ntunteellisuuden, jota edustivat Diderot ja Rousseau, ja sen luontoon,\nkansaan ja menneisyyteen kohdistuvan kaihon, joka oli kehittynyt\nvarsinkin Englannissa ja jonka Goethelle välitti Herder. Tuloksena\nollut Myrsky- ja kiihkohaltioituminen oli 1700-lukuun kuuluvan\nvarhaisromantiikan ensimmäinen suuri aallonnousu, pitkällisten\nhautumisprosessien tulos, ajan pohjavirtausten tyypillinen ilmaus eikä\nsuinkaan poikkeus säännöstä. Mutta se, että tulos Goetheen nähden oli\nrajuudestaan huolimatta, mikäli pinnalta saattoi havaita, verraten\nlyhytaikainen, johtui siitä, etteivät Myrskyn ja kiihkoni herätteet\npäässeet vaikuttamaan hänessä yksipuolisesti, vaan painuivat hänen\nolemuksensa syvyyteen sen käyttövoimien uudeksi lisäksi, jatkamaan\nhänen persoonallisuutensa kehittämistä. Liika tunteellisuus häiritsi\ntämän sopusointu- ja tasapainovaatimusta ja oli siis hillittävä.\nKymmenisen vuotta kestäneen synteesin ja seestymisen jälkeen syntyi\nnäin kolmas, lopullinen Goethe, persoonallisuus, jossa renessanssin\nhenki oli vihdoinkin saavuttanut niin suuren sopusoinnun kuin se\nihmisen aseilla oli mahdollista. Sellaisena Goethe ei enää kuulunut\n1700-lukuun eikä omaankaan aikaansa, vaan kohosi sen yläpuolelle,\nsiihen nerouden ajattomuuteen, joka on aina uusi ja tuore.\n\nGoethen persoonallisuuden tällainen käsittäminen -- ja\nvastustushaluisimmankin on vaikea välttyä ajattelemasta häntä näin,\nsillä hänen viehätysvoimansa on suuri -- johtaa mielikuvaan\nyli-ihmisestä. Ankarinkin arvostelu on pakotettu myöntämään, että\nGoethessä oli niitä ominaisuuksia, jotka kuuluvat tuohon mielikuvaan.\nHänen ulkonainen olemuksensa täytti sen vaatimukset; hänen henkensä\nmonipuolinen suuruus myös; ja peläten ja ihaillen toteamme hänen\nvaivattomasti vapautuneen niistä dogman kahleista, jotka rasittavat\nheikkoa sieluamme, joutumatta silti uskonelämän ydintotuuden\nulkopuolelle. Hän ei ollut Myrskyn ja kiihkon haaveilema ristiriitainen\nkapinoitsija, titaani, joka lyö rikki kaikki ja jättää jälkeensä\nkaaoksen, vaan enemmän itse Zeus, joka luo sopusointua, Prospero, jota\nmaan ja ilman henget tottelevat, Faust, jonka päämääränä oli syyn\nsovitus ja ihmiskunnan onni. Hän ei siis ollut sellainen yli-ihminen,\njoka astuu hyvän ja pahan ulkopuolelle, vaan päinvastoin hyvyyden,\njalouden ja auttavaisuuden apostoli, niinkuin hänen valistus- ja\ninhimillisyysihanteeseensa kuului. \"Jalo olkoon ihminen, avulias ja\nhyvä\", hän sanoi.\n\nNäin Goethe käsityksemme mukaan lopultakin onnistui välttämään sen\nitsekkyyden vaaran, mikä ilmeisesti sisältyi hänen paljon puhuttuun\npersoonallisuusihanteeseensa. Myrskyn ja kiihkon miehet olivat kyllä\ntäynnä nerouden ja yksilöllisyyden itsetuntoa, mutta he projisioivat\ntämän aikakautensa taivaalle altruistisiksi, ihmiskunnan onneen\ntähtääviksi ihanteiksi, kokonaan unohtaen itsensä. Wilhelm Meisterin\nihanne oli hänen oma sopusointunsa. Tästä kaikesta selvästi kuvastuu\nGoethen asema kääpiövaltion ensimmäisenä miehenä, joka harvoin matkusti\nmuualle, suurempiin oloihin. Vain hänen henkensä voima ilmoitti\nhänelle, ettei persoonallisuus ole täydellinen, ennenkuin se oivaltaa\nolevansa olemassa vain muita ja yhteishyvää varten.\n\nMyönnettäköön, että tämä näin luotu kuva on ihannoitu, ylevöity, saatu\njättämällä pois paljon inhimillisiä heikkouksia ja rajoituksia, joiden\nalainen Goethekin tietysti oli ja joista olisi helppo tehdä pureva\nluettelo. Syventymättä siihen sanomme Goethen suurimmaksi\n\"heikkoudeksi\" sitä, johon hän oli itse syytön ja jonka säilyttäminen\npäinvastoin oli yksi hänen suuria ansioitansa: että hän oli onnen\nkultapoika. Sellainen saa lahjaksi sen, mikä toisten on valloitettava\nväkirynnäköllä, ja välttyy tragiikalta. Seuratessamme Goethen elämää\nodotamme peläten ja toivoen sitä ratkaisevaa traagillista taistelua,\njonka vaistoamme kuuluvan suurien henkien kehityksen taipaleeseen, sitä\ntemppelin harjaa, jolta näkyy maailman hekuma ja kieltäymyksen autius,\nmutta sitä ei tule. Syvää sielullista tuskan väriä ei ole Goethen\nelämän langassa siitä huolimatta, että hän runoilijana tuntee ja tietää\njumalien voivan antaa lemmikeilleen rajattomat ilot ja tuskat. Emme\nlöydä sieltä uskonnollista tragiikkaa, emme maailmankatsomuksen\nselvittämiselle välttämättömiä, leppymättömiä joko-tahi-vaatioita, emme\ntuskaa isänmaan kohtalon puolesta (Goethe ei harrastanut historiaa) --\nemme ainoatakaan tapausta, jolloin Goethe olisi joutunut laskemaan\nvaakaan koko persoonallisuutensa ja lunastamaan sielunsa kaikella\nsillä, mistä luopuminen olisi merkinnyt suurinta hänelle mahdollista\nuhrausta. Hän välttyi sellaisesta toisten mielestä siksi, että oli\nkykenemätön tuntemaan sielun todellista tuskaa, toisten siksi, että\nsopusointuisena persoonallisuutena ja yli-ihmisenä oli ikäänkuin\nennakolta selvittänyt kaikki traagilliset solmut. Meillä ei ole\noikeutta kysyä, miten hän olisi tuollaisesta taistelusta suoriutunut ja\nmitä ehkä hänen olemuksensa tuntemattomiksi jääneitä puolia silloin\nolisi paljastunut.\n\nEräs tuska oli kuitenkin Goethelle tuttu: lemmen särkyminen ja muisto,\nmutta emme ole maininneet sitä traagillisuuden yhteydessä, koska se ei\nmielestämme Goethen kohdalla siihen kuulu. Runoilijain historia tietää\nkertoa rakkaudesta, joka vallaten ihmisen koko olemuksen muuttuu\ntraagilliseksi kohtaloksi; ikuisesti nuorta on myös se kauneus, jota\ntällainen syvällinen rakkaus on runoudelle antanut. Rakkauden\nkäsittäminen näin -- ei itämaisesti vain aistien vaatimuksena, vaan\nainakin yhtä suuressa määrässä henkisenä toisilleen kuulumisena,\nkohtalona -- on erikoisesti länsimaisen runouden aihe, ja ilmaisee\neroksen hengistymistä. Jos nyt Goethen tielle olisi sattunut tällainen\nkohtalo ja hän olisi ikuistanut palvottunsa samalla tavalla ylevöiden\nkuin Dante Beatricensa, niin epäilemättä hänen persoonallisuus- ja\nrunoilijakuvansa olisi silmissämme yhä kasvanut ja kirkastunut. Mutta\nniinhän ei käynyt, vaan Goethen rakkaus oli onnen kultapojalle kuuluvaa\nnautintoelämää, jossa oli tuskaa vain sen verran, että hurma tuntui\nsitä suloisemmalta, ja tragiikkaa perin vähän: Goethen puolella, joka\naina suhteet rikkoi, tuskin ollenkaan, eniten ehkä Sesenheimin\npastorintyttären sydämessä. Tosiasia on, että Goethen lemmentarinoissa\non paljon 1700-luvun libertiinikeveyttä, herkistettynä sekä ajankohdan\nmuoti- että myös Goethen omalla, hetkellisesti leimahtavalla\ntunteellisuudella, jonka hän muunsi lyriikaksi, päästen siten\nirtautumaan kiintymyksistään. Hänen rakkauselämässään oli etusijalla\naistillisuus; \"taloudenhoitajatarsuhde\" Christianeen oli epäarvokas\neivätkä vanhuksen ihastumiset nuoriin neitoihin tietenkään olleet ilman\nsellaisiin asioihin kuuluvia luonnonvastaisuuden ja koomillisuuden\nhäivähdyksiä.\n\nMutta vaikka tällaista arvostelua voidaan esittää ja sitä asiallisesti\nperustella, ja vaikka Goethen olemuksessa on jotakin, joka vaikuttaa\nmyös vastenmielisesti, vastarintaan usuttavasti -- sen tekee\ntodennäköisesti etupäässä hänen aavistettu yli-ihmisyytensä --, niin\nlopuksi kuitenkin hänen persoonallisuutensa lumo, hänen runoutensa ja\nsyvällinen, inhimillinen viisautensa riisuvat vastustajain aseet ja\nsaavat heidät sanomaan kuin Napoleon: \"Kas siinä ihminen!\" [Caesarin\nsana Brutuksesta Shakespearen Julius Caesar-näytelmässä.]\n\nUsein näkee kirjallisuudessa puhuttavan ylimalkaisesti Goethen suuresta\nvaikutuksesta jälkiaikaansa. Epäilemättä hän onkin siihen vaikuttanut,\nmutta lyriikkaa lukuunottamatta on vaikea täsmällisesti osoittaa, miten\nja missä kohdin. Omintakeista filosofiaa hänellä ei ollut; hänen\ndraamoistaan vain Götz tuli esikuvaksi; hänen romaaneistaan muodostivat\n\"koulun\" vain Werther ja Wilhelm Meisterin oppivuodet; hänen tieteensä\noli vanhentunutta jo syntyessään; hänen elämäntaitoviisautensa ja\npersoonallisuuden täydellistämiseen pyrkivä hengensuuntansa on\nsiroitettu sinne tänne hänen teoksiinsa. Yleensä hänen vaikutuksensa on\nollut enemmän ulkonaista kuin sisäistä, henkeä luovaa. Pelättävää näin\nollen on, että ne, jotka puhuvat Goethen vaikutuksesta antamatta tästä\nselviä todisteita, melkoisessa määrässä projisioivat omaa viisauttansa\nhäneen ja asettavat hänet vastuuseen filosofiasta, jota hän ehkä ei,\njos saisi itse puheenvuoron, kaikissa kohdissa tunnustaisikaan\nomakseen.\n\n\n2\n\nLuonnetiede pitää Goethen äitiä ns. zykhlothymisenä tempperamenttina,\nso. realistien ja humoristien luokkaan kuuluvana taiteilijaluonteena,\nmutta Goetheä itseään liian monipuolisesti rakennettuna nerona\nvoidakseen lajitella häntä mihinkään erikoisryhmään. Schilleriä\npidetään shizothymisenä luonteena, pateetikkona ja idealistina, jonka\nlaiha, pitkä olemus, soikeat kasvot, korkea otsa, kyömy nenä ja hieno\niho ilmaisevat ryhmän ulkonaistakin tyyppiä, ja jonka luontainen ala on\nlyriikka ja draama, oman itsensä voimakas ilmaisu, sankarillisuus -- ei\nobjektiivinen realismi kuten zykhlothymeillä.\n\nTämän mukaisesti Schiller on selvempi, kirkkaampi ja suoraviivaisempi\nluonne kuin Goethe. Hän ei ollut onnen kultapoika kuten tämä, vaan\npäinvastoin onnen pojintima, joka sai koko ikänsä taistella\näitipuolensa kovuutta vastaan, korvauksena vain se, että pääsi\njuuri siinä ilmaisemaan luonteensa sankarillisuutta. Hänen\nvapaudenrakkautensa ei ollut ohimenevää, yleisesti aatteellista ja\nhämärää, varsinaista kohdetta vailla olevaa \"myrskyä ja kiihkoa\", vaan\npysyväisesti hänen henkensä; elämään kuuluvaa, vieläpä kypsyvää ja\nylevöityvää sikäli kuin aatteellinen näköala laajeni. Sillä oli myös\naina täsmällisesti ilmaistu kohde: taistelu yksilöllistä,\nyhteiskunnallista, kansallista ja poliittista sortoa vastaan sangen\nnykyaikaisessa mielessä, vieläpä siten, että epäröimättä toteamme sen\nsaavan lämpönsä kansallisesti, saksalaisesti tuntevasta sydämestä. Se\noli lisäksi niin ihanteellista ja puhdasta, ettei se kansallisesta\ntunnepohjastaan huolimatta joutunut ristiriitaan yleisinhimillisten\nvapausihanteiden kanssa. Ei voine kieltää Schillerin olleen näissä\nsuhteissa sekä selvemmällä että eetillisesti korkeammalla ja\nkauniimmalla tasolla kuin Goethe.\n\nSchiller oli rajoitetumpi kuin Goethe harrastustensa puolesta, mutta\nsaavutti juuri tämän kautta erikoisaloillaan mestaruuden. Ei voi\nhuomata koituneen vahinkoa siitä, ettei Schiller, vaikka olikin\nkirurgi, ilmeisesti erikoisemmin välittänyt luonnontieteistä,\nenempää kuin mainittavaa etua siitä, että Goethe oli niihin\nharrastelijamaisesti viehättynyt, mutta siitä pysyvästä innostuksesta,\njolla Schiller sen sijaan antautui tutkimaan historiaa, hänelle oli\narvaamaton hyöty draamakirjailijana. Samoin Schiller kasvoi henkisesti\nomistaessaan Kantin filosofian ja pyrkiessään sekä yleisfilosofisessa\nettä esteettisessä ajattelussaan selvyyteen. Kantin filosofia oli näet\nkuin tehty juuri Schilleriä eli hänen sielussaan synnynnäisesti asuvaa\nsiveellistä pyrkimys- ja tahtoihmistä varten; vasta löydettyään sen ja\nhistorian Schiller sai henkensä sanoiksi. Voi olla, että tällainen\nselvyys on samalla rajoitus -- Goethe pelkäsi uskoa ja lopullisia\nkäsityksiä --, mutta elämässä, jossa emme voi saavuttaa ehdotonta\ntotuutta, sillä on tien näyttäjänä ja innoittajana arvaamaton merkitys.\nKantin ja Schillerin ihmisihanne on selvyydessään, eetillisyydessään ja\nihanteellisuudessaan ylevämpi ja kauniimpi kuin Goethen\npersoonallisuusaate.\n\nGoetheä voimme sanoa renessanssin ihmiseksi, aisti-iloiseksi\nepikurolaiseksi, joka pääsi kuin kahleista karattuaan Italiaan. Siitä\novat todistuksena myös hänen lemmensuhteensa ja siitä saattoi aiheutua\nhänen vastenmielisyytensä kantilaista etiikkaa kohtaan: Schilleriä\ntäytyy pitää tässä suhteessa Goethen vastakohtana; jos tämä oli\nepikurolainen, oli Schüler stoalainen. Hänessä oli henkisyys\netualalla; aineellisuus, elämän mukavuudet jäivät sivuasioiksi.\nTästä johtuu, että Schillerin suhde antiikkiin oli henkisempi kuin\nGoethen: hän löysi sieltä stoalaisesti ankaran aatteellisen kauneuden,\nGoethe Helenan. Tämän vuoksi myös Schillerin rakkauselämä oli\nvelvollisuudentuntoisempaa, eetillisempää, saavuttaen tyydytyksensä\nenemmän sielujen aatteellisesta sukulaisuudesta kuin aistinautinnosta.\nSchillerin rakkaus ei tarvinnut lyriikan helkettä ylevöityäkseen, koska\nse oli tällaista jo luonnostaan.\n\nShizothyminen luonne on sellaisenansa traagillisen tunteen värittämä,\nhuumorin sovittavan siunauksen jäädessä hänelle vieraaksi. Ei vain\nSchillerin ulkonainen elämä ollut traagillista sikäli kuin tällaiseksi\nvoidaan sanoa taistelua köyhyyttä ja sairautta vastaan, vaan myös hänen\nsielunsa oli alituisesti traagillisen tuskan vallassa sen johdosta,\nettä tiesi olevan mahdotonta saavuttaa ja tehdä muille tajuttavaksi\nmielikuvituksessa selvänä väikkyvää kauneuden maailmaa.\n\nSchillerin persoonallisuutta valaisee erikoisesti hänen estetiikkansa.\nSen mukaan -- mahdollisimman lyhyesti sanottuna -- taide on se,\njoka ylentää ihmisen muun elollisuuden, vieläpä ahkeruuden ja\ntaitavuuden yläpuolelle, täydentäen hänen olemuksensa lopullisesti\nainoalaatuiseksi. Ihmisessä vallitsee kaksi voimaa: aineellisuus, joka\non luonnon hallitsema, ja henkisyys, joka on järjen hallitsema ja aina\nsodassa aineellisuutta vastaan. Vasta sitten, kun henkisyys on\nvoittanut ja hallitsee ihmistä esteettömästi, tämä on saavuttanut\nkehityksensä päämäärän. Tässä taistelussa on henkisyyden apuna ihmisen\nesteettinen kasvatus. Tämän ytimenä on taas oleva sellainen\nsuhtautuminen olevaisuuden ilmiöihin, ettemme etsi niistä hyötyä, vaan\nainoastaan niiden puhtaita, aineellisuudesta vapautuneita perusmuotoja,\njotka kuvamaisuudellaan asettuvat ikäänkuin sillaksi aineellisuuden ja\nhenkisyyden välille. Mutta ollessamme tällaisen pyyteettömän\nsuhtautumisen tilassa olemme samalla vapautuneita aineellisuudesta,\ntoimimme puhtaasti henkisesti, ilman pakkoa ja riippuvaisuutta, ja\nolemme siis saavuttaneet sillä hetkellä korkeimman päämäärämme. Ja\njuuri tämän vuoksi esteettinen suhtautuminen on tehoisaa kasvatusta\neheää ihmisihannetta kohti.\n\nOllessaan näin aineellisuutemme jalostaja esteettinen suhtautuminen\nsamalla lievittää sen kahleissa olevan oman halumme, ja henkisyytemme\nsaneleman velvollisuuden ristiriidan. Tämä tapahtuu siten, että\nesteettinen suhtautuminen tuottaa tyydytystä myös aineelliselle\nolemuksellemme, \"aistillisuudellemme\", ruokkien sitä olevaisuuden\npuhtailla, jalostuneilla, hengistyneillä kuvilla. Kuta kauemmin ja\nperinpohjaisemmin tätä tapahtuu, sitä pienemmäksi käy olemustamme\njakava juopa, kunnes vihdoin hyve on tullut luontomme syvimmäksi\nvaatimukseksi ja iloksi, halumme yhtynyt velvollisuuden käskyyn. Näin\nsyntyy lopuksi \"kaunis sielu\" (eine schöne Seele), joka ei ole sama\nkuin \"kaunosielu\" (Schöngeist). Schillerin tie siveellisyyden voittoon\non siis toinen kuin Kantin: tämän vaatiessa, että aineellisuutemme on\ntahdonvoimalla kukistettava ja halumme iestettävä velvollisuuden\nvaljaisiin, Schiller turvautuu esteettiseen kasvatukseen toivoen sen\navulla halumme astuvan valjaisiinsa ilolla. Voisi sanoa, että näin\nsyntynyt halun ja velvollisuuden sopusointu on siveellisesti\narvokkaampi ja kestävämpi kuin Kantin tietä saavutettu eetillisyys.\n\nSuhtautuessaan olevaisuuden puhtaisiin muotoihin ja harjoittaessaan\nesteettistä itsekasvatusta ihminen menettelee kuin lapsi leikkiessään,\nso. aineellisuus ei aseta hänelle mitään esteitä, vaan hänen\nmielikuvituksensa ja muu henkisyytensä pääsee ilmautumaan vapaasti.\nTältäkin kannalta esteettinen suhtautuminen on ihmisen korkeimman\nkykeneväisyyden toimintaa ja harjoitusta.\n\nSchillerin estetiikassa ei ole uutta muu kuin se runollinen, kaunis\nasu, jonka hän on osannut ajatuksilleen antaa. Olevaisuuden puhtaat\nperuskuvat palautuvat keskiajan realismiin ja siten platonilaisuuteen\n(II, s. 141); henkisyyden taistelu aineellisuutta vastaan ja pyrkiminen\nyhä suurempaan harmoniaan on johdannainen monaadien mieltämisestä ja\nShaftesburyn kauneusfilosofiasta (IV, s. 198, 203); etiikan\nlähtökohtana on esteetikon vastenmielisyys Kantin tahtovaatimuksen\njyrkkyyttä vastaan.\n\nSchiller runollistutti Kantin estetiikan ja etiikan, ja loi\nihmisihanteen, jota johdannossa sanoimme kantilais-schilleriläiseksi.\nTämän myös Hegelin omistaman ihanteen vaikutus seuraavan ajan runouteen\nja elämään on täsmällisesti osoitettavissa ja on kallisarvoisin lahja,\nminkä ihmiskunta on milloinkaan filosofialta ja runoudelta saanut.\n\n\n\n\n10. Romantiikan uusi leimahdus.\n\n\n1\n\nKuten esityksestämme on käynyt selville, oli varhaisromantiikka\nyleiseurooppalainen virtaus, joka valmisti mielet vastaanottavaisiksi\nuudelle ajattelemis- ja tuntemistavalle. Sen tuloksena oli Myrsky ja\nkiihko, joka kohotti uuden suunnan sellaiseen voimaan, että sen\nkeskuudesta lähti koko Eurooppaan ulottuvia Götz-, Werther- ja\nRosvo-virtauksia. Goethen ja Schillerin kääntyminen antiikin puoleen\noli kyllä käytännössä Myrskyyn ja kiihkoon kohdistuvaa vastarintaa,\nmutta itsessänsä silti romanttista suhtautumista uuteen, vasta\nlöydettyyn, kauneusmaailmaan. Sitä vastaavia ilmiöitä olivat Ranskassa\nja Englannissa Chénier'n ja Shelleyn helleenisyyden-harrastus -- sekin\nkauas kaipaavan tunteen romanttinen ilmaus. Schlegel-veljesten nimeen\nliittyvä vaihe ei tämän käsitystavan mukaan ole muuta kuin Myrskyllä ja\nkiihkolla alkaneen valtaromantiikan uusi leimahdus.\n\nGoethe ja Schiller menivät siis omia teitään, Myrskyn ja kiihkon\nkirjailijat samoin. Romanttinen elämänkäsitys sai kuitenkin jo heidän\naikanaan, vieläpä verraten varhain, muitakin kannattajia ja tulkkeja,\njoiden työ juuri lopuksi lietsoi sen uuteen voimakkaaseen paloon.\nEsteettisesti sitä erikoisesti kehittivät _Schlegel_-veljekset, jotka\nmainitsemme ensiksi tämän ja heidän varhaisen esiintymisensä vuoksi.\n\n_August Wilhelm von Schlegel_ (1767-1845) oli Johann Elias Schlegelin\n(IV, s. 308) veljen, lutherilaisen papin poika Hannoverista.\nOpiskeltuaan Göttingenissä hänet nimitettiin 1798 ylimääräiseksi\nprofessoriksi Jenaan. Täällä hän alkoi kääntää Shakespearea osoittaen\nsiinä erinomaista runollista ja kielellistä taitoa; 1801:een mentäessä\nhän sai valmiiksi 17 näytelmää. Tieckin tytär Dorothea ja kreivi Wolf\nBaudissin käänsivät loput. Schlegelin ansiokas Shakespeare-käännös\nilmestyi 1825-1833. Jenassa ollessaan Schlegel avusti Schillerin\naikakauslehtiä (Die Horen, Musenalmanach) ja julkaisi omaa nimeltä\nAthenaeum (1798-1800), jossa taisteli Wielandia, Vossia, Nicolaita,\nKotzebueta ym. vastaan. Sekä tämän toimintansa, johon hänen veljensä\nFriedrich otti osaa, ja kirjallisuuden ohjelmaa selvittelevien\nlausuntojensa kautta (Luonnekuvia ja arvosteluja -- Charakteristiken\nund Kritiken, 1801) Schlegel-veljekset nousivat pian uuden romantiikan\njohtajien asemaan. August Wilhelm oli mennyt 1796 avioliittoon erään\nlesken, Caroline Böhmerin, synt. Michaelis, kanssa, huolimatta siitä,\nettä tämä oli raskaana jollekin ranskalaiselle luutnantille. Kun\nCaroline erosi hänestä 1800 mennäkseen naimisiin heidän kotonaan\nseurustelleen filosofi Schellingin kanssa, Schlegel muutti 1801\nBerliniin, jossa piti 1801-1803 romantiikan hengessä luentoja\nkaunokirjallisuudesta ja taiteesta. 1803 hän julkaisi Ion-tragedian,\n1803-1809 espanjalaisia draamoja (Spanisches Theater, mm. viisi\nCalderonin näytelmää), 1804 näytteitä Italian, Espanjan ja Portugalin\nlyriikasta (Blumensträusse --). Hänen 1807 julkaisemansa tutkielma\nRacinen ja Euripideen Phaidrasta sekä sen yhteydessä ranskalaisesta\nklassillisuudesta lausumansa arvostelu herättävät Ranskassa huomiota.\nKuuluisaksi ovat tulleet hänen Wienissä 1808 pitämänsä luennot\nDraamataiteesta ja -kirjallisuudesta -- Über dramatische Kunst und\nLiteratur, 1809-1811. Jo 1804 hän lähti rouva de Staëlin seuralaisena\nmatkoille eri maihin ja asui kauan tämän kotona Coppet'ssa, Genèven\njärven rannalla, käyden kotimaassa vain satunnaisesti. Rouva de Staëlin\nkuoltua 1817 hänet nimitettiin (1818) kirjallisuuden professoriksi\nBonniin. Hänen myöhemmistä harrastuksistaan mainittakoon veljen\naloitteesta syntynyt tuloksellinen syventyminen Indian kirjallisuuteen\n(aikakauslehti Indische Bibliothek, 1823-1830), Bhagavad-Gita-painos\nynnä latinankielinen käännös, ja Ramajana-painos, 1829, (I, s. 87 ja\n88), joilla saksalainen sanskrittutkimus alkoi (I, s. 79 ja 100).\n\nAugust Wilhelm von Schlegel oli alkuperäisenä runoilijana vaatimaton,\nmutta kääntäjänä lahjakkuus. Hänen näköalansa olivat tavallista\nlaajempia, ulottuen Herderin tavoin romaanisten kansain ja muinaisten\nindoeurooppalaisten kirjallisuuteen, ja avartaen siten romantiikan\npiiriä. Arvostelijana hän on sen suunnan perustaja, jonka mukaan\narvostelijan velvollisuutena on syventyminen runoteokseen ja tämän\nsisällyksen luonnehtiminen ja tulkitseminen enemmän kuin ulkopuolinen,\nylempää lausuttu tuomitseminen. Tämän suunnan oikeutuksen perusteli\nsittemmin arvovaltaisesti Sainte-Beuve. Henkilönä August Wilhelm oli\njäykkä ja juhlallinen, hillitty.\n\n_Friedrich von Schlegel_ (1772-1829) oli veljeänsä lahjakkaampi, pirteä\nja omintakeinen luonne. Yritettyään turhaan liike- ja lakimieheksi hän\nantautui opiskelemaan klassillisia kieliä haaveillen voivansa saavuttaa\nantiikin kirjallisuuden alalla saman merkityksen kuin Winckelmann sen\nkuvaamataiteiden alalla. Tutkimustensa tulokset hän esitti teoksissaan\nKreikkalaiset ja roomalaiset (1797) ja Kreikkalaisten ja roomalaisten\nrunouden historia (Geschichte der Poesie der Gr. u. R., 1798), johon\nSchillerin Naivi ja sentimentaalinen runous on vaikuttanut. Muutettuaan\nveljensä luo Jenaan 1796 hän osallistui siellä kuten mainittiin tämän\ntyöhön. Loukattuaan Schilleriä arvostelemalla moittivasti tämän\naikakauslehtiä ja saatuaan tältä vastaukseksi purevia xenioita hän\nmuutti 1797 Berliniin, jossa pääsi sikäläisten sivistyneiden ja\nhenkevien juutalaisnaisten, Henriette Herzin, Rahel Levinin ja Dorothea\nVeitin salonkeihin. Ranskalaisten salonkikulttuuri oli vihdoinkin\ntunkenut Berliniin saakka, mutta oli saanut ensimmäisiksi\nviljelijöikseen ei saksattaria, vaan juutalaisnaisia, mikä osoittaa,\nkuinka nopeasti Mendelssohnin vapautustyö (IV, s. 263) oli tuottanut\ntuloksia. _Henriette Herz_ (1764-1847) oli hurmaavasta kauneudestaan,\njaloudestaan, sydämensivistyksestään ja hyväntekeväisyydestään kuulu\nkulttuurihenkilö, Schleiermacherin aatesisar, joka kääntyi lopuksi\nkristinuskoon (1817). Hän holhosi Börneä tämän nuoruudessa ja hänen\nkotiinsa kokoontuivat Berlinin terävimmät älyt. _Rahel Levin_ eli\nmiehensä nimellä _Varnhagen von Ense_ (1771-1833) oli myös kuulu\nkauneudestaan ja henkevyydestään, jalosta luonteestaan ja kirjallisesta\nlahjakkuudestaan; kääntyi kristinuskoon 1814. _Dorothea Veit_\n(1763-1839) oli Moses Mendelssohnin tytär, tunnettu lahjakkaana\nkirjailijattarena ja keskiajan runouden tutkijana; kääntyi hänkin\nmyöhemmin kristinuskoon. Friedrich von Schlegelin ja Dorothea Veitin\nvälille syntyi ystävyyssuhde, joka päättyi Dorothean eroon miehestään\nja avioliittoon. Tätä suhdettansa Schlegel kuvasi kesken jääneessä\nLucinde-romaanissa (1799). Poistuttuaan sen herättämän närkästyksen\njohdosta Berlinistä Jenaan, jossa uusromantikkojen päämaja oli --\nlisävieraina nyt Tieck, Brentano ja Novalis -- ja kirjoitettuaan täällä\nAlarcos-nimisen, kaksinäytöksisen, espanjalais-antiikkisen\nmurhenäytelmän (1802), jonka Goethe antoi esittää Weimarissa\n(huudahtaen harmistuneena nauramaan erehtyvälle yleisölle: \"Ei saa\nnauraa -- Nicht lachen!\"), Schlegel muutti Parisiin (1802), jossa asui\nkaksi vuotta toimittaen Eurooppa-nimistä aikakauslehteä ja tutkien\nsanskritia (Indialaisten kielestä ja viisaudesta -- Über die Sprache\nund Weisheit der Indier, 1808). Asuessaan Kölnissä 1804-1808 Friedrich\nja Dorothea kääntyivät katoliseen uskoon ja loittonivat sen jälkeen yhä\nkauemmaksi romantiikan vapausihanteista. Hän muutti Wieniin, jossa\npääsi hovin palvelukseen, ja julkaisi runoja, yleis- ja\nkirjallishistoriallisia, filosofisia ja kriitillisiä teoksia; kuoli\nDresdenissä.\n\nLahjakkaampana ja syvällisempänä kuin veljensä, Friedrich von Schlegel\nvaikutti enemmän kuin tämä romanttisen aatemaailman kehittymiseen ja\ntunnetuksi tuloon. Häntä tämän suunnan kirjailijat saivat kiittää\nuseimmista heitä innoittavista aatteista. Schlegelien rinnalla on\nerikoisesti ja itsenäisesti herätysvoimaisena mainittava Wackenroder.\n\n_Wilhelm Heinrich Wackenroder_ (1773-1798) oli syntyisin arvokkaasta\nberliniläisestä porvarisuvusta ja opiskeli Erlangenissa lakimieheksi,\nmutta joutui herkän, soitannollisen, haaveellisen luonteensa vuoksi yhä\nsyvemmälle keskiajan romantiikan, rakennus-, runous- ja erittäinkin\nDürerin taiteen lumoihin, ilmaisten tunnelmansa päiväkirjassaan. Hänen\nainoat teoksensa ovat Taidetta rakastavan luostariveljen sydämen\nvuodatuksia (Herzensergiessungen eines kunstliebenden Klosterbruders,\n1797) ja hänen kuolemansa jälkeen Tieckin julkaisema Kuvitelmia\ntaiteesta (Phantasien über die Kunst, 1799), joka sisältää myös Tieckin\nomia kirjoituksia ja käsityksiä.\n\nWackenroder ei kuulunut Schlegelien piiriin muuten kuin Tieckin kautta.\nHänen romaaninsa, johon palaamme, on keskiaikaan kohdistuvan\nromanttisen, todellisuusvieraan terhentunnelmoimisen perustaja\nSaksassa. Erikoisesti siitä sai vaikutteita mainittu Tieck, romantiikan\nhaaverunouden ja keskiajan lumon kuuluisa viljelijä.\n\n_Johann Ludwig Tieck_ (1773-1853) oli köydenpunojan poika Berlinistä,\nWackenroderin koulutoveri, Hallen, Göttingenin ja Erlangenin\nylioppilas, mielilukemisena Shakespeare ja varhaisenglantilainen\ndraama, ja v:sta 1794 ammattikirjailija. Sepitettyään monenlaisia\nMyrskyn ja kiihkon tyylisiä ritari-, rosvo- ja kyynelöiviä kertomuksia\nja näytelmiä, hän saavutti ensimmäisen mainittavan tuloksen\nkirjeromaanillaan William Lovell (1795-1796). Wackenroderilta saamiensa\ntunnelmien vallassa hän kirjoitti romaanin Franz Sternbaldin vaellukset\n(Fr. St:s Wanderungen, 1797-1798). Tutustuttuaan Schlegel-veljeksiin\nhän oleskeli vuoden verran (1799-1800) Jenassa, jossa siis silloin\nolivat koolla uusromanttisen \"koulun\" tärkeimmät perustajat:\nSchlegelit, Schelling, Tieck, Novalis ja Brentano. Heidän\näänenkannattajansa oli kuten mainittu Athenaeum (1798-1800) ja\nsittemmin Friedrich von Schlegelin Europa. Kirjallista toimintaansa\nTieck harjoitti koko ajan uutterasti ja menestyksellä, tutkien Espanjan\nkirjallisuutta, millä alalla oli Herderin jälkeen ensimmäinen Saksassa,\nja julkaisten 1796 Shakespearen Myrskyn ja sen liitteenä tutkimuksen\nsiitä, miten Shakespeare käsittelee yliluonnollista aineistoa, 1797\nkolme nidosta Kansansatuja, jotka oli kirjoittanut osaksi keskiajan\nkansanomaisten kertomusten (II, s. 369) perusteella, osaksi\nomintakeisesti, ja samana vuonna satiirisen näytelmän Saapasjalkakissa\n(Der gestiefelte Kater). Jenassa asuessaan hän kirjoitti mainitun\nnäytelmän jatkon, Prinssi Zerbinon (1799), ja kaksi osaa romanttisia\nrunoteoksia (1799-1800), mm. draamat Pyhän Genovevan elämä ja kuolema\n(Leben und Tod der heiligen Genoveva) ja Pienen Punahilkan elämä ja\nkuolema (Leben und Tod des kleinen Rotkäppchens). Silloin valmistui\nmyös näytelmä Keisari Oktavianus (1804). Espanjalaisharrastuksen\ntuloksena oli Don Quijoten käännöstyö. 1800:n jälkeen hänen\ntuotteliaisuutensa tyrehtyi, alkaakseen uudelleen n. 1810:n vaiheilla.\nMm. hän julkaisi Phantasus-nimellä (1812-1816) kolme osaa draamoja ja\nkertomuksia. Hänen tämänjälkeinen laaja tuotantonsa käsitti etupäässä\nproosaa. Vuosina 1819-1841 hän asui Dresdenissä, sen jälkeen\nBerlinissä.\n\nSchlegelien läheinen ystävä oli _Novalis_, oikealta nimeltään\n_Friedrich von Hardenberg_ (1772-1801).\n\nHän oli syntyisin Mansfeldistä, pietistisestä kodista, opiskeli Jenassa\nja Leipzigissä saavuttaen Schillerin ja Friedrich von Schlegelin\nystävyyden ja antautui suoritettuaan tutkintonsa Wittenbergissä\nvirkamiehen uralle. Hänen elämänsä kului vuoteen 1797 saakka nuoruuden\ntoivorikkaudessa, filosofian opintojen ja Schillerin palvonnan\npääsemättä häiritsemään hänen perittyä maailmankuvaansa. Mutta\nrakastetun Sophie von Kühnin kuolema 1797 -- tyttö oli silloin vasta\nviisitoistias -- vaikutti häneen niin järkyttävästi, että hän vaipui\nsuoranaiseen kuoleman palvontaan, ilmaisten tunteensa rytmillisellä\nproosalla kirjoitettuina Hymneinä yölle (Hymnen an die Nacht,\nAthenaeum, 1800). Tämä mystiikka johti hänet -- muiden romanttisten\nvaikutinten ohella -- ihailemaan keskiajan katolista hurskautta ja\nsepittämään Hengellisiä lauluja (Geistliche Lieder, 1799), joista useat\novat yhä käytännössä suosittuina virsinä. Keuhkotauti katkaisi\nlahjakkaan runoilijan työpäivän sen ollessa vasta alussa. Tieck ja\nFriedrich von Schlegel julkaisivat hänen kootut teoksensa 1802, niiden\njoukossa kesken jääneen romaanin Heinrich von Ofterdingen.\n\nPaitsi Jenaa, Berliniä ja Dresdeniä, voidaan romantiikan leiripaikkana\npitää myös Heidelbergia, koska Brentano ja Arnim julkaisivat siellä\nkansanlaulukokoelmansa.\n\n_Clemens Brentano_ (1778-1842) oli Goethen ihaileman Maximilianen poika\nja mainitsemamme Bettinan veli, lahjakas mutta rauhaton luonne, jonka\nintohimona oli erikoisesti musiikki. Osoittauduttuaan kelpaamattomaksi\nisänsä ammattiin, kauppiaaksi, hän pääsi opiskelemaan, liittyen 1797\nJenassa Schlegelien piiriin ja oleskellen siellä kolmisen vuotta.\nSiellä hän kirjoitti Satiireja ja runoleikkejä (Satiren und poetische\nSpiele, 1800) ja romaanin Godwi (1801-1802), joka kuvaa säännöttömin\nmuodoin epäsäännöllistä elämää. Vuosina 1801-1819 hän tuskin oleskeli\nvuotta kauempaa missään paikassa; Heidelbergiin hän saapui 1804\nmainittua tarkoitusta varten. 1818 hän kääntyi katolisuuteen, hoiti\nMünsterissä erästä sairasta, stigmatisoitua nunnaa 1819-1823, vaipui\nyhä syvemmälle katoliseen mystiikkaan ja kuoli mielisairauden rajoille\njoutuneena. Hänen tuotannostaan on vielä mainittava Kertomus kelpo\nKasperista ja kauniista Annista (Geschichte vom braven Kasperl und dem\nschönen Annerl, 1817). Brentano oli luontainen romantikko, joka ei\ntarvinnut suuntien eikä ohjelmien herätystä eikä opetusta.\n\n_Achim von Arnim_ (1781-1831) oli Bettinan puoliso, syntyisin\nBerlinistä. Opiskeltuaan luonnontieteitä hän antautui kirjallisuuden\nalalle ja tuotti suuren joukon novelleja ja kertomuksia. Hänen työstään\non kuitenkin elossa vain Pojan ihmetorvi.\n\n\n2\n\nYllä kuvaamamme romantikot järjestyivät kuten näkyi Schlegel-veljesten\nkirjallisia periaatteita noudattavaksi ryhmäksi, toiset läheisesti\njohtajien rinnalle, toiset kauemmaksi, piirin reunoille. Mutta\nromantiikalla oli muitakin edustajia, sellaisia, joiden yksilöllisyys\noli voimakkaampi kuin suunnan yleiset lait, ja jotka siis\ntyöskentelivät tunnuksista riippumattomina, vapaina kirjailijoina.\nHeistä mainittakoon _Werner, Hoffmann, Fouqué, Chamisso ja\nEichendorff_.\n\n_Zacharias Werner_ (1768-1823) oli königsbergiläinen, uskonnollisesta\nmietiskelystä sielullisesti sairaaksi tulleen äidin poika, luonteeltaan\ntämänkin vuoksi tasapainosta järkähtänyt. Omistettuaan uusromantikkojen\nyksilöllistä vapautta suosivan moraalin hän ehti olla naimisissa kolme\nkertaa ennenkuin meni toiseen äärimmäisyyteen, katoliseen uskoon (1811)\nja katoliseksi papiksi (1814). Hän toimi virkamiehenä Warsovassa ja\nBerlinissä, ystävänä Hoffmann, vietti harhailevaa elämää ja päätyi\nlopulta Wieniin, pitämään Wienin kongressille fanaattisia saarnoja. Hän\noli ainoa uusromantiikan näytelmäkirjailija, joka -- Schillerin\nesimerkin vaikutuksesta -- malttoi noudattaa näyttämön asettamia\nkäytännöllisiä vaatimuksia. Hänen draamoistaan mainittakoon\nkaksiosainen Laakson pojat (Die Söhne des Tals, 1803-1804) ja Helmikuun\nneljäskolmatta päivä (Der vierundzwanzigste Februar, esitetty 1810,\npainettu 1815), joka saattoi muotiin ns. \"kohtalodraamat\".\n\n_Ernst Theodor Wilhelm_ (kirjoitti aina viimeksimainitun nimen sijaan\nAmadeus kunnioittaakseen siten Mozartia) _Hoffmann_ (1776-1822) oli\nsyntyisin Königsbergistä, joutui kolmivuotiaana vanhempiensa erotessa\nkasvatettavaksi enonsa luo, joka ei ymmärtänyt mielikuviensa vallassa\nhaaveilevaa soitannollista lasta, opiskeli Königsbergin yliopistossa\nlakia, ja joutui 1798 Berliniin. Kiihkeä rakastuminen, piirustelu,\npari julkaisematonta novellia ja ennenkaikkea musiikki ilmaisevat\nhänen elämänsä sävyä tutkintolukujen ulkopuolella. Toimittuaan\nlakimiehenä Posenissa ja Plozkissa (1800-1804) hänet siirrettiin\nviimeksimainittuna vuonna Warsovaan. Täällä hän tutustui Werneriin ja\nuusromantiikan kirjallisuuteen, jonka totesi ilmaisevan hänen omaa\nhaavemaailmaansa, mutta pysyi silti musiikin alalla, säveltäen mm.\noopperan Rakkaus ja mustasukkaisuus (Liebe und Eifersucht). Säveltäjänä\nhän oli klassikko, Gluckin, Mozartin ja päivän uuden neron,\nBeethovenin, kannattaja. Ranskalaisten vallattua Warsovan 1807 Hoffmann\njoutui virattomaksi ja sairastui, sai 1808 teatterinjohtajan toimen\nBambergissa ja ryhtyi -- teatterin pian tehtyä vararikon -- hädissään\nkirjailijaksi. Tällöin syntyivät ne erikoiset, musiikin salaperäistä\nlumoa henkivät novellit, jotka ilmestyivät eräässä musiikkilehdessä ja\nsitten kokoelmana Kuvitelmia Callot'n tyyliin (Phantasiestücke in\nCallots Manier, 1814, neljä osaa). Niillä Hoffmann perusti\nkirjailijamaineensa. Toimittuaan erään teatteriseurueen\nkapellimestarina, päämajana Dresden, Hoffmann pääsi virkamieheksi.\nBerliniin (1814), kohoten 1816 valitusoikeuden (Kammergericht)\nneuvokseksi ja hoitaen tehtävänsä moitteettomasti. Vapaa-aikansa hän\nseurusteli Fouquén, Chamisson ym. romantikkojen kanssa, mutta enemmän\nvielä illoin Lutterin ja Wegenerin viinituvassa, lasin ääressä ja\nystäväin joukossa, joka ei aina ollut valikoitu. Hän kuoli halvaukseen.\n1816 Hoffmann julkaisi pöyristyttävän mutta nerokkaan romaanin\nPaholaisen ihmejuoma (Die Elixire des Teufels) ja 1817 kaksi osaa\nirvokkaita Yökappaleita (Nachtstücke). Täydellisimmin hän ilmaisi\nharvinaisen lahjakkuutensa yhteisnimellä Serapionin veljet (Die\nSerapionsbrüder, 1819-1821, neljä osaa) ilmestyneissä kertomuksissa.\n(\"Serapionin veljet\" oli Hoffmannin krouvikerhon nimi). Joukossa on\nlaajempiakin sepitelmiä: nuoruudenmuistoja, kuvia vanhasta Saksasta,\nItaliasta ja Ranskasta (kuuluisin mestarinovelli Neiti von Scudéry)\njne. Pieni vaihdokas eli Sinooberi (Klein Zaches, genannt Zinnober,\n1819) ja Kissa Mirrin elämänkäsitykset ynnä kapellimestari Johannes\nKreislerin elämäkerta katkelmina (Die Lebensansichten des Katers Murr,\nnebst fragmentarischer Biographie des Kapellmeisters Johannes\nKreisler, 1821-1822) ilmentävät huvittavasti Hoffmannin\nerikoislaatuista huumoria. Tulemme myöhemmin näkemään, että asialliset\nsyyt pakottavat asettamaan Hoffmannin tuotannon romantiikan pysyvien\nsaavutusten joukkoon.\n\nEsimerkkinä siitä, kuinka romanttinen mielikuvitus saattoi viedä\neriskummallisuuksiin silloinkin, kun päinvastoin, kuten esim.\nhistoriallisen romaanin alalla, olisi tarvittu vankkaa asiallisuutta\nja todellisuuden elävöittämistä, on mainittava _Friedrich de la\nMotte-Fouquén_ (1777-1843) tuotanto. Hän oli brandenburgilainen, vanhaa\nranskalaista emigranttisukua, palveli sotilaana 1794-1803 ja otti osaa\nvapaussotaan, minkä jälkeen asui maatilallaan kokonaan antautuneena\nkirjailijatyöhönsä. Herätteensä hän sai A. W. von Schlegeliltä ja\njulkaisi ensimmäiset tuotteensa Friedrich von Schlegelin Euroopassa.\nNiistä jo ilmenevät hänen aihealueensa: keskiajan ritarisuus ja\npohjoismaiden sankaritarinat. Draamatrilogiassaan Pohjolan sankari (Der\nHeld des Nordens, 1808-1810), ensimmäisenä osana Sigurd\nLohikäärmeentappaja (Sigurd der Schlangentöter), hän elvytti\nNibelungien tarinapiirin (II, s. 109 ja 253), joka pian tuli Hebbelin\nja Wagnerin innoittajaksi. Luonnonvoimien vihamielisyyttä\nhenkilöllistää ja kuvaa hänen ainoa vielä elävä teoksensa, pieni\nkertomus Undine (1811). Hänen lukuisista muista teoksistaan, joissa\nepätosi ritarimaailma, pohjoismainen suunnaton sankaruus ja\nkeskiaikainen naivi hurskastelu yhtyvät, olivat aikoinaan tunnetuimpia\nSintram ja hänen toverinsa (S. und seine Gefährten, 1811), Ihmesormus\n(Der Zauberring, 1813) ja Thiodulf Islantilaisen matkat (Die Fahrten\nThiodulfs des Isländers, 1815). Sintram loppuu tilanteeseen, joka\nperustuu Dürerin tunnettuun piirrokseen Ritari, Paholainen ja Kuolema.\nFouquélla oli aluksi laaja lukijakunta, joka kuitenkin väheni sikäli\nkuin hänen elämälle kokonaan vieraan romantiikkansa tyhjyys alkoi sille\nvaljeta.\n\n_Adelbert von Chamisso_ (1781-1838) oli ranskalainen aatelismies ja\nemigrantti, joka jäi palvelemaan Preussin armeijaan senkin jälkeen, kun\nhänen olisi jo sallittu palata Ranskaan, eroten siitä vasta 1808.\nTällöin hän oli jo tullut mainituksi runoilijana. Kuuluttuaan parisen\nvuotta rouva de Staëlin seurueeseen ja innostuttuaan kasvitieteeseen\nhän omistikin enimmän aikansa tämän tutkimiseen, ollen mm. sitä varten\nmukana venäläisen Rurik-laivan matkalla maapallon ympäri (1815).\nTunnettu on hänen vertauskuvallinen kertomuksensa Peter Schlemihl\n(1813), joka käsittelee Fortunatus-aihetta (III, s. 472), ja\narvostavasti mainittu hänen lyyrillinen kokoelmansa Naisten lempi ja\nelämä (Frauen Liebe und Leben, 1830), jonka muotokauniita runoja\nSchumann on paljon säveltänyt.\n\n_Joseph von Eichendorff_ (1788-1857) oli schlesialainen, opiskeli\nHallessa ja Heidelbergissa 1805-1808, asui Wienissä 1813 saakka,\njolloin liittyi Lützowin rakuunoihin ottaen osaa vapaussotaan. Sen\njälkeen hän toimi virkamiehenä eri kaupungeissa, kunnes erosi 1844.\nHänen laajasta ja monipuolisesta tuotannostaan mainitsemme vain\nvieläkin elävään kirjallisuuteen kuuluvan romaanin Tyhjäntoimittajan\nelämästä (Aus dem Leben eines Taugenichts, 1826) ja lyriikan (Runoja --\nGedichte, julkaistut koottuina ensimmäisen kerran vasta 1837), joiden\nperusteella Eichendorff on luettava uusromantiikan huomattavimpiin\nkirjailijoihin.\n\n\n3\n\nJenan taistelulla 1806 alkoi Saksalle se nöyryytyksen aika, joka\nvihdoin sai sen kansallishengen heräämään laajemmin ja syvemmin, ja loi\nedellytykset von Steinin, Scharnhorstin ja Gneisenaun työlle,\nvapaussodalle ja sortajan lopulliselle kukistumiselle 1814. Tänä raudan\nja veren aikana, jolloin kysyttiin isänmaanrakkautta, uhrimieltä ja\nvelvollisuudentuntoa, Fichten, Schleiermacherin ja Schillerin\nihanteita, ei uusromantikkojen sadunomaisilla haaveilla ja veltolla\nLucinde-moraalilïa ollut mitään positiivista merkitystä; ne saattoivat\nkelvata vain hetkelliseksi pakopaikaksi silloin, kun ulkonaiset\nolosuhteet estivät käytännöllisen toiminnan. Mutta heräävä\nkansallishenki ei silti jäänyt ilman runouttansa, vaan sen lipun\nvarteen tarttui eräitä Tyrtaios-henkiä, joilla oli omat romanttiset\nihanteensa: isänmaanrakkaus ja soturin kunnia ja uhrikuolema. Gleimin\nkrenatöörilaulut (IV, s. 466) heräsivät eloon. Ei voi olla\nvalittamatta, ettei Schiller saanut ottaa osaa tähän nousuun ja että\nGoethe himmensi kilpensä pysyessään kylmänä sen innostukselle: minkä\nhenkisen johtajamahdin he olisivatkaan muodostaneet, jos olisi käynyt\ntoisin.\n\n_Ernst Moritz Arndt_ (1769-1860) syntyi Ruotsin alamaisena Rügenin\nsaarella, entisen maaorjan poikana. Opiskellessaan Jenassa 1793 hän\njoutui Fichten vaikutuksen alaiseksi. Toimittuaan kotiopettajana ja\npapin apulaisena hän oli 1798-1799 matkoilla mm. Ranskassa ja\nBelgiassa, innostuen isänmaallisesti Reinin vanhojen linnojen johdosta.\nMatkansa hän kuvasi myöhemmin. Tultuaan 1800 Greifswaldiin dosentiksi\nja pian ylim. professoriksi hän aiheutti Pommerin ja Rügenin\nmaaorjuutta koskevalla teoksellaan sen, että Kustaa IV Adolf lopetti\ntämän 1806. Samana vuonna Arndt nimitettiin historian vakinaiseksi\nprofessoriksi ja julkaisi Napoleonia vastaan suunnatun vapausteoksensa\nAjan hengen (Geist der Zeit) edellisen osan. Oltuaan tämän johdosta\nmaanpaossa Ruotsissa, Arndt palasi salanimellä Saksaan ja omisti kaiken\ntyönsä vapauden asialle, päätyen 1812 von Steinin työtoveriksi\nPietariin. Koko ajan hän koetti herättää isänmaallista mieltä sekä\nlentokirjasilla että runoilla. Vapaussodan jälkeen (1818) hänet\nnimitettiin Bonnin yliopiston professoriksi, mutta erotettiin, koska\noli uskaltanut vastustaa alkanutta taantumusta, saaden kuitenkin pitää\npalkkansa. Vasta 1840 hän sai takaisin virkansa. Arndt otti osaa\nFrankfurtin kokoukseen 1848 ja pysyi täysissä hengen voimissa,\n\"saksalaisimpana kaikista saksalaisista\", 90-vuotiaaksi, kauan\nodottaneeseen kuolemaansa saakka.\n\nArndtin elämän sisällyksenä oli isänmaa, sen vapaus ja tulevaisuus;\n_Heinrich von Kleistin_ (1777-1811) elämän täytti hänen oman\npersoonallisuutensa tragiikka, minkä vuoksi hän onkin taiteilija eikä\npoliitikko. Isänmaanrakkaus ja sankari-ihanne kuuluivat kuitenkin hänen\nintohimojensa piiriin. Kleist oli syntyisin vanhasta mutta köyhtyneestä\nbrandenburgilaisesta aatelissuvusta, mikä jo heitti hänen tielleen\ntragiikan varjoa, palveli Preussin armeijassa 1792-1799, eroten siitä\nluutnanttina, opiskeli lakia ja filosofiaa, ja meni 1800\nfinanssiministerinä virkamieheksi Berliniin. Seuraavana vuonna hän jo\nkuitenkin otti pitempiaikaista virkavapautta, matkusti Parisiin\nopiskelemaan luonnontieteitä, ja sieltä Sveitsiin, jossa tutustui\nZschokkeen ja Wieland nuorempaan. Näille hän luki myrsky- ja\nkiihkotyylisen kauhudraamansa Schroffensteinin perhe (Die Familie\nSchroffenstein, 1803). Syksyllä 1802 Kleist palasi kotimaahan, kävi\nGoethen, Schillerin ja vanhan Wielandin luona, saaden rohkaisua vain\nviimeksimainitulta, oleskeli Leipzigissä, Dresdenissä ja uudelleen\nSveitsissä ja Parisissa, kunnes palasi virkaansa 1804, tullen pian\nsiirretyksi Königsbergiin. Keväällä 1806 hän erosi virastaan ja lähti\n1807, Jenan tappion järkyttämänä, Berliniin, mutta joutui matkalla\nranskalaisten vangiksi -- nämä pitivät häntä vakoojana -- ja sitä tietä\npuoleksi vuodeksi Ranskaan vankilaan. Päästyään vapaaksi hän asettui\nDresdeniin, jossa vietti pari elämänsä onnellisinta vuotta, saattaen\nkirjallisia aloitteitansa päätökseen. Tähän mennessä hän oli jo\nkirjoittanut mm. mestarillisen romaanin nimeltä Mikael Kohlhaas (1804)\nja vaikuttavan näytelmäkatkelman Robert Guiscardin (1807); nyt\nseurasivat mm. intohimodraama Penthesilea, romanttinen keskiajan draama\nKätchen von Heilbronn (1808) ja sortajalle vihaa uhkuva ja isänmaan\nyhtymistä toivova draamakatkelma Hermannin taistelu (Hermannschlacht,\n1809). Maaliskuussa 1808 Goethe antoi esittää teatterissaan Kleistin\nhuvinäytelmän Särkynyt ruukku (Der zerbrochene Krug, 1811),\nmutta huonolla menestyksellä. Dresdenissä Kleist julkaisi myös\nPhöbus-nimistä aikakauslehteä. 1809 Kleist lähti sotaan isänmaan\npuolesta, otti osaa Wagramin taisteluun, oleskeli Pragissa sepittäen\npoliittisia kirjoituksia, ja asettui 1810 Berliniin, jossa mm. julkaisi\naikakauslehteä ja kirjoitti draaman Homburgin prinssi (1810), saamatta\nsitä esitetyksi tai painetuksikaan. Kleist joutui nyt, varsinkin kun\nhallitus lakkautti hänen lehtensä, jolla näyttää olleen lukijoita, mitä\nvaikeimpaan sekä taloudelliseen että sielulliseen asemaan: hän oli\naivan rahaton; ei ollut milloinkaan saanut tunnustusta kirjailijana\neikä nähnyt ainoatakaan näytelmäänsä esitettävän; oli sotilas, mutta ei\nvoinut mennä armeijaan, koska olisi silloin joutunut isänmaansa\nsortajan puolelle; näki Napoleonin röyhkeän sorron ja kärsi siitä\nsuorastaan yksilöllisellä tuskalla. Kun tämän lisäksi tuli sairas,\nristiriitainen sielu, voi ymmärtää, että hänen oli helppo täyttää\nsyöpää potevan ystävättärensä -- ei rakastajattarensa --, rouva\nHenriette Vogelin pyyntö saada vapautua niinkuin Kleist oli kerran\nluvannut olemisen taakasta hänen kätensä kautta. Kiittäen Jumalaa\nelämän lahjasta, \"tuskallisimmasta elämästä mitä ihminen on milloinkaan\nviettänyt\", kuten sanoi jälkeensä jättämässään kirjeessä, Kleist ampui\nmarrask. 21 p. 1811 Berlinin lähellä olevan Wannseen rannalla ensin\nrouva Vogelin ja sitten itsensä. Tieck julkaisi hänen jälkeenjääneet\nkirjoituksensa 1821.\n\nIsänmaanrakkauden, sankarikuoleman ja runouden kauneus on liittynyt\nnuorena kaatuneen _Theodor Körnerin_ (1791-1813) muistoon. Hän oli\nSchillerin ystävän poika ja kasvatettu runoilijan korkeiden ihanteiden\nhengessä. Opiskeltuaan mm. Leipzigin yliopistossa hän muutti 1811\nWieniin, jonka teatteripiireistä pian sai kannattajia. Useita hänen\nnäytelmiään esitettiin ja 1812 hänet kiinnitettiin Hofburgteatterin\nvakinaiseksi runoilijaksi. Mainittakoon Zring-draama (1812, IV, s.\n505), jossa hän kuvaa unkarilaisten taistelua Soliman II:sta vastaan ja\nsaa tilaisuuden ilmaista tulisen vapaudenrakkautensa. 1813 Körner\nliittyi Lützowin vapaajoukkoon, käytti kykynsä kansalaistensa\nisänmaallisuuden elvyttämiseksi tulisilla runoilla ja kaatui kahakassa\nMecklenburgissa, Gadebuschin luona, elok. 26 p. 1813, lopetettuaan\nMiekkalaulun samana aamuna. Jo 1810 hän oli julkaissut runokokoelman\nUmpuja (Knospen); 1814 hänen isänsä painatti hänen myöhemmät runonsa\nnimellä Lyyra ja miekka (Leier und Schwert).\n\n\n4\n\nOman ryhmänsä Saksan romantikkojen joukossa muodostavat ns.\n_schwabilaiset runoilijat_, ei siksi, että heidän tuotantonsa\nlajittelisi heitä muista erilleen, vaan siksi, että he olivat\nkiintyneitä schwabüaiseen kotimaakuntaansa. Heidän johtava nimensä oli\nUhland; ryhmän muista jäsenistä mainittakoon vain Hauff ja Mörike.\n\n_Ludwig Uhland_ (1787-1862) alkoi jo opiskeluvuosinaan kotikaupunkinsa\nTübingenin yliopistossa lakitieteen ohella tutkia Saksan keskiaikaista\nrunoutta, johon perehtyi edelleen Parisin keisarillisessa kirjastossa\n1810. Tuloksina olivat Muinaisranskalainen eepos (Das altfranzösische\nEpos, 1812) ja Walther von der Vogelweiden elämä (Lebensbeschreibung W.\nv. d. V., 1822). Hänen kansanrunouskokoelmastaan on jo mainittu. Omia\nrunoja hän oli julkaissut jo 1807:stä alkaen runoalbumeissa, kunnes\npainatti ne kokoelmana (Runoja -- Gedichte, 1815), joka heti sai laajan\nlukijakunnan. Uusiin painoksiin Uhland aina lisäsi välillä kertyneet\nrunot. Vapaussotaan Uhland ei päässyt ottamaan osaa, mutta harrasti sen\njälkeen innokkaasti politiikkaa. Hän toimi useita vuosia Tübingenin\nyliopiston professorina.\n\n_Wilhelm Hauff_ (1802-1827) oli syntyisin Stuttgartista, mutta\njouduttuaan isästään orvoksi jo pienenä kasvoi Tübingenissä, jonne\nhänen äitinsä muutti. Lopetettuaan 1824 filosofiset ja teologiset\nopintonsa hän tuli kenraali von Hügelin kotiopettajaksi ja kirjoitti\nhänen lapsiaan varten ne sadut, jotka sitten julkaisi Vuoden 1826:n\nsatuallakkana (Märchenalmanach auf das Jahr 1826). 1825 hän kirjoitti\nsatiirin Kuun ukko (Der Mann im Monde) ja seuraavana vuonna Saatanan\nmuistelmien (Memoiren des Satan) ensimmäisen osan. Satiiri oli\nkohdistettu erästä romaanien sepustelijaa, nimimerkki H. Claurenia\nvastaan, matkien hänen tyyliänsä niin hyvin, että sitä luultiin hänen\nkirjoittamakseen; Hauff saavutti päämääränsä: Claurenin tuotannon\nloppumisen. Mallinansa Scott, Hauff sepitti historiallisen romaanin\nLichtenstein (1826), joka tuli suosituksi schwabilaisen\nkeskushenkilönsä, herttua Ulrichin vuoksi. Matkoillaan Ranskassa,\nAlankomaissa ja Pohjois-Saksassa hän kirjoitti Muistelmien loppuosan ja\nhuomattavimman teoksensa Kuvitelmia Bremenin kaupunginkellarissa\n(Phantasien im Bremer Ratskeller, 1827). Asetuttuaan Stuttgartiin\nsanomalehtimieheksi ja mentyään avioliittoon hän kuoli kuumeeseen\nmarraskuussa 1827. Hauff oli lyhyeen elämäänsä katsoen harvinaisen\ntuottelias, osoitti alkuperäistä, tuoretta lahjakkuutta, oli kekseliäs,\nsatiirisesti älykäs ja humoristinen, ja on jäänyt kirjallisuuden\npienemmistä nimistä pysyväisesti mainituksi ja luetuksi.\n\n_Eduard Mörike_ (1804-1875) oli lääkärin poika Ludwigsburgista ja\nkasvoi huolekkaissa oloissa. Hän oli nuoresta saakka unelmoiva,\nromanttinen luonne. Valmistuttuaan papiksi Tübingenissä hän toimi tällä\nalalla 1851:een saakka, jolloin nimitettiin kirjallisuuden opettajaksi\nerääseen Stuttgartin naisopistoon. Erosi 1866 ja vietti vanhuutensa\nStuttgartissa. Hänen ensimmäinen huomattavampi teoksensa oli romaani\nMaalari Nolten (1832). Runoja (Gedichte, 1838) sisältää lyriikan ohella\nmyös pieniä eepillisiä paloja. Kertomukset Stuttgartin laiheliini (Das\nStuttgarter Hutzelmännlein, 1852) ja Mozart matkalla Pragiin (Mozart\nauf der Reise nach Prag, 1855) ovat pysyväarvoisia tuotteita.\n\n\n\n11. Romantiikan haipuminen.\n\n\nVuosisadan vaihteen tienoilla syntyneet kirjailijat omaksuivat\nromanttisen käsitystavan aikakauteensa luonnollisesti kuuluvana asiana,\nvoimatta kuitenkaan enää saavuttaa sitä tunteen ja näkemyksen aitoutta,\njoka oli ollut ominainen esim. Wackenroderille. Heidän varsinaisina\nkehitysvuosinaan, sanokaamme n. 1820:n vaiheilla, romantiikka oli jo\nperinne ja vain harvoin omakohtainen, yksilöllinen elämys. Myrskyn ja\nkiihkon voima oli talttunut, uusromantiikan kaipuu kesyyntynyt;\nharrastettiin luontoa ja lyyrillistä haaveilua, ajan tai paikan\npuolesta kaukaisia ilmiöitä, satumaailmaa, aiheiden ja ilmaisukeinojen\nkansanomaista maalauksellisuutta eli siis aloja, joita voidaan pitää\nalkuperäisen eheän romanttisen virran rauhoittuneina haarautumina.\nToisaalta tämä aiheutui siitä luonnollisesta vanhentumisesta, jonka\nalainen jokainen henkinen liike on, mutta toisaalta näiden tunnearvojen\nviljely tuli huomattavaksi myös siksi, että ne olivat nyt kysymyksessä\nolevana aikana, n. 1820-1850, jolloin mitä ahdasmielisin taantumus esti\nkansalaisia toimimasta olojen ja sivistyksen parantamiseksi vapauden\nhengessä, ikäänkuin vaarattomia alueita ja turvapaikkoja, joihin\npaettiin arkipäivän harmaudesta. Lisäksi ne tyydyttivät erikoisesti\nsitä uutta säätyä, porvaristoa, joka oli ollut vapaussodassa\nratkaisevana tekijänä ja ryhtyi nyt, huolimatta suurten\nvapausunelmainsa luhistumisesta, sitkeästi nostamaan maansa\ntaloudellista elämää, erittäinkin sen teollisuutta ja kauppaa,\nNapoleonin sotien aiheuttamasta alennustilasta. Porvaristo oli joutunut\nmitä suurimpaan köyhyyteen, mutta ei masentunut tästä, vaan muutti sen\nikäänkuin pietistisessä hengessä hyveeksi, johon sisältyvä ankara\nkoruttomuus ei ollut enää köyhyyttä eikä puutetta, vaan omaa, vakavaa\ntyyliänsä. Vallankumouksen tyyli oli merkinnyt vapautumista\nmyöhäisrokokoon pakkosiroudesta; keisariajan tyyli, \"empire\", oli\nomistanut suorat viivat, mutta oli säilyttänyt pilarit ja\npintakoristeet; uusi yhä yksinkertaistuva tyyli, jota sittemmin on\nruvettu sanomaan runoilija Ludwig Eichrodtin (1827-1892) Fliegende\nBlätterissä esittämän humoristisen henkilökuvan, Biedermeierin, mukaan\n\"biedermaiertyyliksi\", hävitti sekä pilarit että koristeet, tyytyen\nkoruttomiin linjoihin ja puhtaisiin pintoihin. Vain pöytäkelloissa,\njotka olivat enimmäkseen ranskalaista työtä, saivat alabasteripilarit\nja pronssivalokset säilyä. Näin kodit muuttuivat, kuten Weimarin\nGoethe-talostakin voi nähdä, vaatimattomiksi, mutta samalla\ntyylipuhtaiksi. Soikeissa mustissa kehyksissä olevat vanhempien ja\nsukulaisten varjo- ja norsunluukuvat ilmaisivat tämän porvarillisen\nkulttuurin ankaraa perhehyveellisyyttä. Kun varallisuuden lisäytyminen\nalkoi lyödä leimaansa elämään, ei tyyliä kuitenkaan muutettu; vain\naine, josta kulttuuriesineet tehtiin, sai edustaa uusia parempia\nmahdollisuuksia, esim. mahonki huonekalujen aineena.\n\nRomantiikan vaikutus oli huomattava musiikin ja maalaustaiteen alalla.\n_Karl Maria von Weber_ (k. 1826) sävelsi sen hengessä Noita-ampuja-\n(Freischütz-) ja Oberon-oopperansa, _Franz Schubert_ (k. 1828) ja\n_Robert Schumann_ (k. 1856) laulunsa, ja _Ludwig van Beethoven_\n(k. 1827) suuret, ylevät, rajattomat kauneusnäkynsä. _Otto Philipp\nRunge_ koetti (k. 1810) ilmaista maisemissaan näiden \"sielua\",\nkäsittäen maalaustaiteen runoudeksi ja värit maalarirunoilijan\nilmaisukeinoiksi. _Kaspar David Friedrich_ (k. 1840) kannatti samaa\nsuuntaa, ilmaisten maisemissaan mystillisiä, jylhiä tunnelmia. Myös\nromantiikan idyllisillä puolilla oli maalaustaiteessa tulkitsijansa.\nRomantiikan elvyttämää mystillisuskonnollista tunne-elämää edusti\nkokonainen maalarien ryhmä, ns. \"nazarealaiset\", jotka pitivät\nihanteenaan alkukristillistä naivia taidetta ja ottivat aiheensa\nraamatullisten tai legendain luomien mielikuvien tai myös\nkeskiaikaisesta satumaailmasta. Piirustus oli heillä päinvastoin kuin\nvarsinaisilla romantikoilla tärkeämpi kuin väri. Johtavia nimiä olivat\n_Peter Cornelius_ (k. 1867) ja _Fritz Overbeck_ (k. 1869).\n\nBiedermaier-ajan kirjailijoista, joista monet olivat itävaltalaisia,\nikäänkuin romantiikan tuoreuden aalto olisi nyt vasta ehtinyt sinne\nmatkallansa itään, mainitsemme vain _Lenaun, Grünin, Grillparzerin,\nRückertin, Platenin ja Immermannin_. Heidän mukanaan astumme jo\ntoisella jalalla sen kirjallisen ryhmän piiriin, jota on sanottu\n\"nuoreksi Saksaksi\".\n\n_Nikolaus Lenau_ (1802-1850), oikealta nimeltään _Niembsh_\n(= saksalainen) von Strehlenau, oli syntyisin Etelä-Unkarista,\nTemesvarin läheisyydessä olevasta Csatadin kylästä, opiskeli\nPressburgissa ja Wienissä voimatta omistautua lopullisesti mihinkään\nammattiin, ja ravitsi ristiriitaista, usein alakuloista sieluansa\nlaajalla, hajanaisella runouden lukemisella. Päästyään perinnön kautta\ntaloudellisesti riippumattomaksi hän matkusti 1831 Schwabiin, jossa\nUhland ja muut sikäläisen runoilijaryhmän jäsenet ottivat hänet\nystävällisesti piiriinsä. Viihtymättä täälläkään Lenau matkusti 1832\nAmerikkaan, mutta palasi sieltä jo seuraavana vuonna pettyneenä\ntoiveissaan. Vuoteen 1844 saakka, jolloin tuli mielisairaaksi, Lenau\noli levottomuutensa ajamana paljon matkoilla. Hän oli aina uusien\nrakastumisien uhrina, muuntaen kärsimyksensä runoudeksi, jossa samalla\ntulkitsi maailmankatsomustaan ja uskonnollisia ajatuksiaan. Faust\n(1836) on panteistinen: sankari tahtoo yhtyä jumaluuteen ja tekee siksi\nitsemurhan; romanssisikermässä nimeltä Savonarola (1837) on\nkristillinen ajattelu keskeisenä; Albigensseissa (1842) taas vallitsee\nkatkera epäilys. Hänen syvästi tunteva, milloin elämänhaluinen, milloin\nalakuloinen, luonnon yksinäisyyteen ja palvontaan vaipuva\nsielunelämänsä kuvastuu parhaiten hänen lyriikastaan (ensimmäinen\nkokoelma Runoja -- Gedichte, 1832), josta varsinkin Kaislojen laulut\n(Schilflieder) ovat kuuluisia.\n\n_Anastasius Grün_ (1806-1876), oikealta nimeltä kreivi Anton Auersperg,\noli syntyisin Krainista, Laibachista. Romanssikokoelmallaan nimeltä\nViimeinen ritari (Der letzte Ritter, 1829), jonka aiheena on keisari\nMaximilian, hän saavutti runoilijan maineen. Metternichin ahdasmielistä\npolitiikkaa, sensuuria ja jesuiittoja vastaan oli suunnattu\nWieniläisrunoilijan kävelymatkoja (Spaziergängen eines Wiener Poeten,\n1831), nibelungenmitalla sepitetty, ajatuksen vapautta vaativa,\nsatiirinen runoteos, jonka johdosta sen kirjoittaja sai poistua\nWienistä maatilalleen. Hänen muista tuotteistaan mainittakoon\nkansanomaiseen kaskuperinteeseen perustuva satiirinen eepos\nKahlenbergin pappi (1850).\n\n_Franz Grillparzer_ (1791-1872) oli runoilijapersoonallisuus, joka on\nkohonnut kansallisuutensa rajoista ihmiskunnan omaisuudeksi; hän oli\nnuoruudessaan täysi romantikko, mutta muuttui sittemmin klassikoksi,\nkuitenkaan milloinkaan kokonaan menettämättä romanttista sävyänsä.\n\nGrillparzer oli wieniläisen asianajajan, ankaran ja vaiteliaan isän, ja\nsairaalloisesti tunteellisen äidin poika. Äiti ja veli erosivat\nelämästä vapaaehtoisesti. Hänen täytyi isänsä kuoltua 1809 keskeyttää\nlakimiesopintonsa ja ryhtyä elättämään itseään ja avustamaan omaisiaan\nkotiopettajan toimella, mikä kuitenkin jätti hänelle aikaa oman\nsivistyksen kartuttamiseen. Toimittuaan hovikirjaston palkattomana\napulaisena hän pääsi 1813 tullilaitoksen ja 1815 finanssiministeriön\npalvelukseen. Tultuaan tunnetuksi draamakirjailijana hänet nimitettiin\n1818 Hofburgteatterin runoilijaksi. Tähän mennessä hän oli\nkirjoittanut, paitsi lupaavia draamaharjoitelmia, joista ilmenee\nSchillerin ja Calderonin vaikutus, kohtalonäytelmän Esiäiti (Die\nAhnfrau), jonka esitys 1817 teki hänet kuuluisaksi. Osoittaakseen,\nettei tahtonut lukeutua \"kohtalodramaatikkoihin\", joiden joukkoon\narvostelu oli hänet sijoittanut, hän sepitti Sapphon (1818), kohoten\nsillä Goethen ja Schillerin mainetoveriksi. Äidin kuolema, matka\nItaliaan ja vastoinkäymiset virkauralla häiritsivät kolmiosaisen\nKultaisen taljan (Das goldene Vliess, 1821) syntyä. Näihin aikoihin hän\ntutustui neiti Katharina Fröhlichiin, jonka kanssa meni kihloihin,\nuskaltamatta kuitenkaan päättää aiettaan avioliitolla, koska pelkäsi\nristiriitaista tunne-elämäänsä. Hänen päiväkirjansa todistaa asian\ntuottaneen hänelle syviä kärsimyksiä. Vasta vuosien kuluttua he\ntapasivat toisensa uudelleen, minkä jälkeen Grillparzer vietti\nvanhuutensa Fröhlich-sisarusten rakastavassa hoidossa. Kuningas\nOttokarin onni ja loppu (König Ottokars Glück und Ende) pääsi\nnäyttämölle vasta 1825. Seuraavana vuonna hän matkusti Dresdeniin,\nBerliniin ja Weimariin, jossa Goethe otti hänet kunnioittavasti\nvastaan. Herransa uskollinen palvelija (Ein treuer Diener seines Herrn,\n1828) oli myös historiallinen tragedia. Sen perusaate: kantilainen\nvelvollisuuskäsky, ei miellyttänyt yleisöä. Näin teki sitä enemmän\nseuraava sepitelmä, runollinen rakkausdraama Meren ja lemmen aallot\n(Des Meeres und der Liebe Wellen, 1831). 1832 Grillparzer nimitettiin\nkeisarillisen hovin arkistonhoitajaksi. 1834 esitettiin jo nuorena\nsuunniteltu ja vasta nyt valmistettu Unelma--elämä (Der Traum ein\nLeben). [Sapphon ja Meren ja lemmen aallot suomentanut V. A.\nKoskenniemi, Unelman--elämän Huugo Jalkanen.] 1838 esitettiin\nGrillparzerin ainoa komedia Voi valehtelijaa (Weh' dem, der lügt),\nsaavuttaen perin huonon vastaanoton. Katkeroituneena runoilija päätti\nolla julkaisematta enempää tuotteitaan. Häneltä jäi valmiina\nkäsikirjoituksina näytelmät Toledon juutalaisnainen (Die Jüdin von\nToledo, Lopen mukaan, III, s. 376), Habsburgien veljesriita (Ein\nBruderzwist im Hause Habsburg) ja Libussa, jotka kaikki ovat korkeata\nluokkaa. Grillparzer teki 1836 matkan Ranskaan ja Englantiin, ja 1843\nKonstantinopoliin ja Ateenaan. Hänen runouteensa eivät niistä saadut\nvaikutelmat jättäneet merkkiä. 1848 hän kirjoitti muutaman runon\nRadetzkyn armeijan kunniaksi, mikä tuotti hänelle huomaavaisuutta hovin\npuolelta. Yleisön yhä lisääntyvä kunnioitus ei jaksanut lievittää hänen\npessimististä ihmisarkuuttaan. Hänen lyriikkansa on arvokasta -- siitä\nmainittakoon lemmensurua tulkitseva sikermä Surua Mustaltamereltä\n(Tristia ex Ponto, 1835) ja purevat epigrammit. Proosaa Grillparzer\nkirjoitti vähän; kuuluisia ovat kertomukset Köyhä soittaja (Der arme\nSpielmann) ja Sendomirin luostari (Das Kloster von Sendomir), josta\nGerhart Hauptmann sai erään draamansa aiheen.\n\nGrillparzer oli luonteeltaan hautova, unelmoiva, kunnianhimoinen, mutta\nvailla persoonallisuutensa tämän mukaiseen tehostamiseen tarpeellista\ntahdonvoimaa ja käytännöllisyyttä, joita vielä melkein liiallinen\nitsekritiikki herpaisi. Tästä johtui sielullisia ristiriitoja ja\nmarttyyrimielialaa, joka sattuvasti kuvastaa Metternichin taantumuksen\nalaisina kituvien itävaltalaisten sieluntilaa yleensäkin.\nUnelman--elämän säkeissä esim. on tältä kannalta ajateltuina syvällistä\ntotuutta. Hänen uneliaat aikalaisensa heräsivät sangen hitaasti\nhuomaamaan, mikä suuri runoilija heidän keskuudessaan vaikutti, ja\ntäysi käsitys tästä kypsyi vasta Grillparzerin kuoltua. Voi sanoa\nsaksaa puhuvan maailman oivaltaneen täydellisesti vasta 1891 vietetyn\nsatavuotisjuhlan jälkeen, että Grillparzer oli korkeimman luokan\nnäytelmärunoilija eikä suinkaan edeltävien suuruuksien epigooni, että\nhän oli kyky, joka harvinaisella tavalla omisti ja ilmaisi\nkreikkalaisten muotokauneuden, saksalaisten mielikuvituksen ja\nespanjalaisten ritarillisen sirouden, avaten siten Euroopan\nnäytelmärunoudelle uusia näköaloja ja kehitysmahdollisuuksia.\n\n_Friedrich Rückert_ (1788-1866) oli syntyisin Schweinfurtista, opiskeli\nHeidelbergissa, tuli 1811 Jenaan dosentiksi ja voimatta ottaa osaa\nvapaussotaan ilmaisi isänmaallisuutensa Freimund Reimarin saksalaisilla\nrunoilla (Deutsche Gedichte des Fr. R., 1814), joista varsinkin\n\"Haarniskoidut sonetit\" herättivät huomiota. 1817-1818 hän oleskeli\nRoomassa ja Wienissä, jossa tutustui itämaiden tutkijaan Joseph von\nHammer-Purgstalliin ja innostui itämaiden kieliin ja runouteen. Vuodet\n1820-1826. Rückert omisti kokonaan näihin opintoihin, tullen\nviimeksimainittuna vuonna itämaisten kielten professoriksi Erlangeniin.\n1841 hän muutti samanlaiseen toimeen Berliniin. Erottuaan virasta 1849\nhän asui Neusessissä Koburgin läheisyydessä. Rückert osasi\nkolmisenkymmentä kieltä. Hän oli etevä itsenäinen lyyrikko,\nmietelmärunoilija ja varsinkin itämaisen runouden kääntäjä (I, s. 151,\n164), käyttäen mestarillisesti kaikkia mahdollisia runomuotoja. Hänen\nteoksistaan ovat tunnetuimmat lyyrillinen sikermä Lemmenkevät\n(Liebesfrühling, 1821) ja mietekokoelma Brahmanin viisaus (Weisheit des\nBrahmanen, 1836-1839). Välitön, sydämellinen tunteellisuus on hänen\nlyriikkansa erikoistunnus; lasten sielunelämää ei moni ole sattuvammin\ntulkinnut; luonto on hänelle läheinen; hänen ajattelunsa on syvää ja\njaloa.\n\nKreivi _August von Platen_ (1796-1835) joutui kadettikouluun ja\nupseeriksi vasten taipumuksiaan; opiskeli 1818:sta alkaen filosofiaa\nSchellingin ihailevana oppilaana. Itämaisten opintojensa tuloksena hän\njulkaisi 1821 kokoelman Rückertin muotiin saattamia Ghazaleja\n(Ghaselen, I, s. 121) sekä 1821-1823 vielä neljä itämaisaiheista\nlyyrillistä kokoelmaa, jotka herättivät sirolla muodollaan ja\nsanonnallaan sekä runollisuudellaan mm. Goethen huomiota. Vaikka näin\naluksi romantiikan filosofian ja harrastusten kannattaja, Platen\nkuitenkin pian osoitti mm. näytelmillään vierovansa romantiikkaa, sen\nhorjuvia, vapaita muotoja ja aatemaailman hämäryyttä. Saamatta\nmielestään riittävästi kannatusta ja ymmärtämystä klassillisuuteen\npalautuville harrastuksilleen hän muutti 1826 Italiaan, jossa --\nFirenzessä, Roomassa, Napolissa -- tämän jälkeen asui \"vaeltavana\nrapsodina\", vain käyden kotimaassaan. Immermanniin ja Heineen\nkohdistamallaan runoelmalla Romanttinen Oidipus (1829) hän joutui\nnäiden kanssa tuliseen riitaan. Hänen lyyrilliset runonsa (ensimmäinen\nkoottu painos 1833), varsinkin Puolalaislaulut ja Venetsialaiset\nsonetit, ovat pysyväarvoisia.\n\n_Karl Immermann_ (1796-1840) oli virkamiehen poika Magdeburgista,\nopiskeli Hallessa, taisteli Blücherin joukoissa Lignyn ja Waterloon\nluona ja marssi Parisiin. Sodan jälkeen hän työskenteli virkamiehenä\nMünsterissä, jossa joutui suhteisiin Lützowin vapaajoukon johtajan\npuolison, kreivitär Elise von Lützowin kanssa. 1827 hän muutti\nDüsseldorfiin, jonne nyttemmin puolisostaan eronnut kreivitär seurasi\nhäntä, asuen hänen luonaan, mutta suostumatta hänen lailliseksi\nvaimokseen. 1839 Immermann meni avioliittoon toisen kanssa. Hän\ntyöskenteli innolla Düsseldorfin teatterin uudistamiseksi. Hänen\nvarhaisemmat, Kotzebuen ja Tieckin tyyliset draamayrityksensä\nepäonnistuivat, mutta Cardenio ja Celinde (1826) menestyi paremmin,\njoutuen kuitenkin von Platenin hyökkäyksen kohteeksi. V. 1827-1832\nImmermann kirjoitti kolme historiallista näytelmää, joista ansiokkain\non Tyrolin murhenäytelmä (1827, aiheena Andreas Hofer). Draamallinen\nmyytti Merlin (1832) käsittelee Faust-aihetta; taistelua aistillisuuden\nja henkisyyden välillä: Merlin ei voi löytää pyhää Graalia, koska tämä\nJumalan lahja tulee vain lapsenuskon osaksi. Immermannin huomattavin\nteos, romaani Münchhausen (1838), jonka ulkonaisessa rakennuksessa on\nHotfmannista muistuttavaa eriskummallisuutta, sisältää seitsemännessä\nkirjassa sattuvan kyläelämän kuvauksen (Der Oberhof).\n\n\n\n12. Nuori Saksa.\n\n\nSiitä masentuneisuudesta, joka valtasi Saksan kansan vapaussodan\njälkeen ja jonka vallassa metternichiläinen taantumuksellisuus koetti\npitää sitä tiukan poliittisen sorron ja pikkumaisen poliisivalvonnan\naseilla, alkoi ilmetä nousun merkkejä ei vain porvarillisen\nvaurastumisen vaan myös henkisen elpymisen muodossa. Huomio kääntyi\näskeiseen veriviholliseen, Ranskaan, jossa oli virinnyt voimakas\nkansanvaltainen, vallankumouksellinen vastustusliike, ja sen\ntasavaltalaisten kanssa solmittiin suhteita. Nuorten piirit, joissa\ntämä uuden ajan etsintä ilmeni voimakkaimpana ja määrätietoisimpana,\nkohdistivat tyytymättömyytensä myös vallassa olevaan romanttiseen\nfilosofiaan ja runouteen, syyttäen sitä todellisuusvieraasta\nhaaveilusta, joka ei ilmaissut ajankohdan syvintä ja kipeintä kaipuuta.\nHegel oli syöstävä valtaistuimelta ja samoin Goethe, joka ei välittänyt\nkansan vapaudesta, harrastaen vain ylimyksellisiä taideihanteita.\nHeinäkuun vallankumous 1830 aiheutti Saksassa suurta vapausinnostusta,\njopa kapinayrityksiäkin.\n\nNuorten piirit käyttivät tietenkin aseinaan sanomalehtiä ja\nkirjallisuutta. Altonalainen sepänpoika, Kielin yliopiston dosentti\n_Ludwig Wienbarg_ (1802-1872) omisti luentonsa (Esteettisiä sotaretkiä\n-- Ästhetische Feldzüge) 1833 \"Nuorelle Saksalle, ei vanhalle\",\nkäyttäen silloin ensimmäisen kerran nimeä, jonka sittemmin kaikkien\nmaiden nuori vastustuspolvi on vuorollaan omistanut. Hänen ohjelmansa\nmukaan runoilijain oli laulettava vapaudesta eikä kauneudesta,\npyrittävä ilmaisemaan todellisuutta eikä taidetta. Tämän mukaisesti\nrunoilija tuli olemaan aikansa poliittiseen pyörteeseen heittäytyvä\ntaistelija, enemmän aatteita ja uudistuksia ajava tarkoitusperäinen\nkirjailija ja sanomalehtimies kuin taiteilija. Goetheä ja uushumanismia\nvastaan kohdisti hyökkäyksensä myös _Wolfgang Menzel_ (1792-1873)\nteoksessaan Saksan kirjallisuus (Die deutsche Litteratur, 1827), pitäen\nhäntä esteettisenä epikurolaisena ja pakanana, jolla oli lahjakkuutta\nvain elämän ulkonaisten mukavuus- ja nautintopuolien kuvaamiseen.\nMenzel joutui myöhemmin taisteluun myös Nuorta Saksaa vastaan, jota\nmoitti moraalittomuudesta ja epäisänmaallisuudesta. Hänen\nvaikutuksestaan Saksan liittopäivät (Bundestag) 1835 kielsivät\nnuorsaksalaisten julkaisut, mikä tietenkin koitui näille mainostukseksi\nja sai heidät liittymään kiinteämmin yhteen.\n\nOsoitukseksi siitä, miten arveluttavasti politiikan sekoittaminen\ntaiteeseen oli jo tähän mennessä turmellut taiteellista aistia,\nmainittakoon, että Menzel ihaili Jean Paulia, jonka romaaneista oli\nlöytävinään Goetheltä muka puuttuvaa mielikuvituksen ja tunteen\nsyvyyttä, myötätuntoa vähäosaisia kohtaan ja saksalaista gemyyttiä.\nVielä hurjemmin kuin hän vihasi Goetheä juutalainen _Löb Baruch_,\nsaksalaiselta nimeltään _Ludwig Börne_ (1786-1837), Frankfurtin\njuutalaiskorttelin kasvatti, jossa ilmeni lapsuuden ajan kateutta\nrikasta porvaripatriisia kohtaan. Hänkin ihaili mielenosoituksellisesti\nJean Paulia, josta sepitti liioittelevan ylistyskirjoituksen.\n\n_Börne_ oli pankkiirin poika ja opiskeli lääketiedettä Berlinissä,\njossa asui Henriette Herzin kotona. Hän rakastui suojelijattareensa\ntulisesti ja ilmaisi tunteensa etevästi sepitetyissä kirjeissä.\nKyllästyttyään lääketieteeseen hän siirtyi lukemaan lakia ja suoritti\nGiessenin yliopistossa 1811 tohtorin tutkinnon. Palattuaan samana\nvuonna Frankfurtiin, joka oli nyt piispa Karl von Dalbergin hallitsema\nRanskan alainen suuriruhtinaskunta, hän sai siellä pienen viran, koska\nCode Napoleonin mukaan juutalaisilla oli täydet kansalaisoikeudet. Kun\n1814 vanhat rajoitukset taas astuivat voimaan, Börnen täytyi luopua\nvirastaan, mikä katkeroitti häntä syvästi. Hän alkoi nyt taistella\nsanomalehtimiehenä vapaamielisten aatteiden ja uudistusten puolesta, ja\nparantaakseen yhteiskunnallista asemaansa kääntyi lutherilaisuuteen\nottaen kasteessa siitä alkaen tunnetun nimensä. 1821 hänen\naikakauslehtensä (Vaaka -- Die Wage) lakkautettiin. Vuodet 1821-1830\nBörne vietti hiljaisuudessa, asuen Parisissa, Hampurissa ja\nFrankfurtissa. Heinäkuun vallankumouksen jälkeen hän asettui Parisiin\ntoimittaen siellä lehteänsä ranskaksi (La Balance) ja ankarasti\nhyökkäillen kotimaansa oloja vastaan. Hänen Kirjeensä Parisista\n(Briefe aus Paris, 1830-1833) ovat saksalais-juutalaisen\nsanomalehtimieskyvykkäisyyden ensimmäinen merkkisaavutus ja tekivät\nsepittäjästään Nuoren Saksan johtomiehen. Börnen muista tuotteista\nmainittakoon Kirjoitelmia draamasta (Dramaturgische Blätter, 1829-1834)\nja sukkela satiiri Menzel Ranskansyöjä (M. der Franzosenfresser, 1837).\nBörnen viimeinen sielullinen vaihe oli Lamennais'lta saatu mystiikka.\n\nSen kautta, että ranskalaisten tasavaltalaiset pyrkimykset tulivat\nNuoren Saksan esikuviksi ja että tämän johdossa oli paljon sananvaltaa\nBörnellä ja muilla etevillä juutalaisilla, jotka yhä kärsivät vainoa ja\nsortoa kansallisuutensa ja uskontonsa vuoksi, koko liike sai radikaalin\nja kosmopoliittisen leiman. Kun sillä ei ollut muuta toiminnan\nmahdollisuutta kuin kirjallisuus ja julkinen sana -- nekin sensuurin\nvuoksi vain rajoitetussa määrässä --, sen koko sisu ja katkeruus\nkeskittyi hyökkäyskirjoituksiin. Tässä Börne oli mestari: harvalla\nsanomalehtimiehellä lienee ollut niin eittämätöntä tyylin ja logiikan\navustamaa kykyä vihan ja vastenmielisyyden ilmaisemiseen pilkallisissa,\nmyrkyllisissä pakinoissa, -- jotka ovat hänen keksintönsä --,\npolemiikeissa ja artikkeleissa kuin hänellä. Niin kauan kuin ne\nkohdistuivat siihen, mikä todellakin oli epäkohta muidenkin kuin\njuutalaisten kannalta eli siis objektiivisessa mielessä -- ja sellaisia\nepäkohtia oli silloisessa Saksassa paljon --, ei hänen hyökkäyksistään\nollut ja ole muuta sanottavaa kuin että ne olivat paikallaan. Mutta kun\nhän katkeruudessaan unohti viisaan kohtuuden ja sinkosi pilkkansa myös\npositiivisia arvoja, esim. kansallisia ihanteita vastaan, liaten ja\nrepien niitä ivallansa, niin on hänet historiallisessa mielessä\nmerkittävä sen yhteiskunnallisen hajaantumisprosessin ja\nisänmaallisista ja kansallisista näkökohdista ja tunteista\nvälittämättömän kosmopolitismin aloittajaksi, jonka seurauksista\nEurooppa on niin paljon kärsinyt ja joka on Börnen kotimaassa\nprovosoinut hänen rotuaan vastaan tuhoisamman vainon kuin milloinkaan\naikaisemmin.\n\nOlisi luullut, että Nuoren Saksan juutalaiset johtajanerot olisivat\ntyöskennelleet asiansa hyväksi sovussa ja ystävyydessä. Niin ei\ntapahtunut: Börne ja Heine olivat leppymättömiä vihamiehiä.\n\n_Heinrich Heine_ (1797-1856) oli juutalaisen liikemiehen poika\nDüsseldorfista, jonka lyseon kurssin suoritti. Hänen lapsuusvuotensa\nsattuivat Napoleonin loistoaikaan, jonka lumoista hän ei milloinkaan\nvapautunut. Ihailu valloittajaa kohtaan juurtui hänen mieleensä\nvielä erikoisesti sen vuoksi, että juutalaiset yleensä pitivät\nNapoleonia vapauttajanaan, koska tämän siviililaki myönsi heille\nkansalaisoikeudet. Päästyään koulusta 1815 \"Harry\" -- se oli Heinen\noikea nimi -- yritti liikemieheksi, ensin Frankfurtissa ja sitten\nsetänsä Salomon Heinen luona Hampurissa, mutta huonolla menestyksellä:\n\"Harry Heine & Co\" teki vararikon muutaman kuukauden kuluttua. Hän\nsuunnitteli silloin lakimiehen uraa ja opiskeli v:sta 1819 alkaen\nBonnissa, saaden siellä A. W. v. Schlegeliltä runoiluhaluansa\nkannustavia vaikutuksia, ja Göttingenissä, josta tuli erotetuksi\nkaksintaistelun vuoksi, sekä Berlinissä, jossa istui Hegelin jalkain\njuuressa ja seurusteli Rahel Varnhagen von Ensen kotona. Täällä hän\ntutustui henkilökohtaisesti Hegeliin, Humboldteihin, Schleiermacheriin,\nFouquéhen ja Chamissohon, tunsi runosuonensa sykkivän ja julkaisi 1821\npienen kokoelman Runoja (Gedichte). Painatettuaan 1823 tragediansa\nAlmansor ja William Ratcliff, jotka eivät saavuttaneet tunnustusta,\nHeine palasi vanhempiensa ja hampurilaisen setänsä luo ja ryhtyi 1824\njatkamaan Göttingenissä lukujansa, jotka saattoi loppuun 1825. Ennen\nloppututkintoansa hän kääntyi yhteiskunnallisista etusyistä\nlutherilaisuuteen. Suunnitellessaan asianajotoimiston perustamista\nHampuriin hän julkaisi 1826 Harzinmatkan (Die Harzreise), ja päätti sen\nsaaman menestyksen johdosta antautua kirjailijaksi. Hänen laakerinsa\nmuuttuivat seuraavana vuonna (1827) kuihtumattomiksi, kun hän julkaisi\nMatkakuviensa (Reisebilder) toisen osan, jossa kuvaili vaikutelmiaan\nPohjanmereltä, ja siihenastiset parhaat runonsa nimellä Laulujen kirja\n(Buch der Lieder). Oltuaan tänä samana vuonna opintomatkalla\nEnglannissa, jonka politiikassa oli näkevinään Nuoren Saksan unelmia\ntoteutuneena, mutta jonka elämän yleinen aineellisuus vaikutti häneen\nniin tympäisevästi, että hän siitä alkaen vihasi Englantia, ja\nyritettyään toimia poliittisena kirjailijana Münchenissä hän matkusti\n1828 Italiaan, josta sai aiheen Matkakuviensa kolmanteen osaan (1829).\nVuodet 1829-1830 olivat Heinelle vaikeita, sillä hänen ei onnistunut\nsaavuttaa vakinaista tointa eikä tyydyttävää asemaa. Matkakuvien\nneljäs, viimeinen osa ilmestyi 1830. Heinäkuun vallankumouksen\ninnostamana hän sanoi toukokuussa 1831 lopulliset hyvästit Saksalle ja\nmuutti Parisiin, \"liberalismin uuteen Jerusalemiin\", jonka julisti\nsivistyneen maailman pääkaupungiksi ja jonka kansalaisena oloa piti\nsuurimpana kunniana. Hänen toimeentulonsa oli aluksi kohtalainen, sillä\nhän ansaitsi hyvin Saksan sanomalehtiin lähettämillään kirjoituksilla,\nmutta huononi arveluttavasti liittopäivien 1835 Nuoreen Saksaan ja\nerittäinkin Heineen kohdistaman kirjoituskiellon johdosta. Kun Heinen\nsuhteet hampurilaisiin sukulaisiin olivat vuosien kuluessa monista\nsyistä jäähtyneet, hän ahdinkotilassaan pyysi Ranskan hallitukselta\napurahaa niistä salaisista varoista, jotka oli tarkoitettu Ranskan\nhallituksen palvelukseen halukkaiden ulkomaalaisten pakolaisten\npalkkaamiseksi. Vv. 1836-1848 Heine sai näistä rahoista 4.800 fr.\nvuodessa. Sanomattakin on selvää ja ymmärrettävää, että saksalaisten on\nollut ja on vaikea antaa anteeksi tätä askelta, joka olisi vienyt\nottajaltaan kunnian missä maassa hyvänsä. 1834 Heine rakastui\nkenkäkaupan myyjättäreen Eugénie Mirat'han, jonka kanssa meni\navioliittoon 1841, ennen kaksintaistelua, johon oli joutunut. Vaikka\nolikin sivistymätön, turhamainen ja tuhlaavainen, Eugénie näyttää\nkuitenkin tuottaneen Heinelle onnea ja hoitaneen häntä uskollisesti\nhänen pitkän sairautensa aikana. Heine ei lakannut ikävöimästä\nkotimaatansa, mutta kävi siellä vain kahdesti: 1843 ja 1847. Vuodesta\n1848 kuolemaansa saakka hän oli selkäydintaudin murtamana,\nliikuntokyvyttömänä vuoteessaan. Aivot kuitenkin pysyivät terveinä ja\nhenkinen olemus vihdoinkin puhdistui ja ylevöityi kärsimyksistä sen\nsijaan että olisi kyynillistynyt yhä enemmän, kuten varhaisempien\nvastoinkäymisten johdosta oli tehnyt. Heinrich Heine haudattiin\nMontmartreen ilman kirkollisia menoja. Hänen tuotannostaan\nParisiin-muuton jälkeen mainittakoon Salonki (Der Salon, 1833-1839),\njonka sisällyksenä on sarja satiirisia ja muita proosakirjoituksia;\nRomanttinen koulu (Die romantische Schule, 1836), joka on\nhuvittavimpia, sattuvimpia ja nerokkaimpia kuvauksia, mitä Saksan\nromantiikasta on kirjoitettu, huolimatta A. W. v. Schlegeliä vastaan\nkohdistetusta sopimattomasta hyökkäyksestä; Ludwig Börne (1840); Atta\nTroll. Kesäyön unelma (A. Tr. Ein Sommernachtstraum, 1843); satiirinen\nrunoelma Saksanmaa, talvinen tarina (Deutschland, ein Wintermärchen,\n1844); ja lyyrilliset kokoelmat Romanzero (1851) ja Uusimpia runoja\n(Neueste Gedichte, 1853-1854).\n\nVerratessa Heineä Börneen käy selville, että Börne oli johdonmukainen,\nsuoralinjainen luonne, joka hoipertelematta työskenteli asettamiensa\npäämäärien saavuttamiseksi, ja lisäksi vakaumuksellinen demokraatti,\nsyvien rivien lämmin ystävä, joka tarkoitti totta sanoillaan. Heine\ntaas oli synnynnäinen epäilijä, joka suhtautui ivallisesti kaikkeen,\nvarsinkin \"pyhään vakaumukseen\", ja oli näin ollen psykologisesti\nkykenemätön ajamaan aatteita johdonmukaisesti ja naivilla uskolla, mikä\non tällaisissa asioissa välttämättömyys. Demokraatti hän ei ollut, vaan\npäinvastoin itsekeskeinen aristokraatti, joka suhtautui ympäristöönsä\nvain oman etunsa kannalta, ollen tarpeen vaatiessa valmis tinkimään\nsangen pitkälle. Englannin-viha oli ainoa \"ihanne\", jolle hän näyttää\nolleen uskollinen loppuun saakka. Heineltä siis puuttui se siveellinen\nselkäranka, joka vasta tekee miehen, ja jota äly ei voi korvata. Eivät\nliioin ne suuren runoilijan lahjat ja saavutukset, joista hän on\nansiosta kuuluisa, estä ajattelemasta, että persoonallisuuden eheys\nolisi tehnyt ne vielä täydellisemmiksi. Asetettuna aikalaistensa ja\nhenkisten sukulaistensa, Byronin ja Musset'n rinnalle Heine on\nkiintoisa ilmaus ei niin paljon Nuoren Saksan pyrkimyksistä kuin joskus\nromantiikan taustalla asuvasta persoonallisuuden särkyneisyydestä ja\nsiitä aiheutuneesta traagillisesta, demoonisesta kyynillisyydestä ja\nironiasta.\n\nNuorsaksalaiset olivat etupäässä poliitikkoja -- Heine oli heidän ainoa\ntodellinen runoilijansa. He taistelivat metternichiläistä taantumusta\nvastaan yleensä, olivat vapaa-ajattelijoita, pitäen uskontoa vain\nhallituksen aseena kansan paimentamisessa, tahtoivat \"emansipeerautua\"\n-- tämä oli heidän iskusanansa -- monarkiasta ja aatelistosta, kirkosta\nja elämän kaikista sovinnaisuuksista, ja ennen kaikkea avioliitosta,\njonka sijaan oli asetettava vapaa rakkaus. Suunnan touhukkaimpia\napostoleita olivat Gutzkow ja Laube.\n\n_Karl Gutzkow_ (1811-1878) oli vaatimattomissa oloissa kasvanut\nberliniläinen, joka oli aloittanut jumaluusopilla, mutta heinäkuun\nvallankumouksen innostamana ryhtynyt sanomalehtimieheksi ja liittynyt\nMenzeliin. Hänen ensimmäiset romaaninsa olivat Maha Guru (1833) ja\nWally Epäilijätär (W. die Zweiflerin, 1835). Tämän näin alkaneen\n\"uudistustyön\" johdosta liittopäivät tuomitsivat kirjailijan kuudeksi\nkuukaudeksi vankeuteen, jossa hän kirjoitti hegeliläisen Tutkielman\nfilosofian historiasta (Zur Philosophie der Geschichte, 1836).\nVapauduttuaan Gutzkow toimi sanomalehtimiehenä, näytelmä- ja\nromaanikirjailijana. Hänen lukuisista draamoistaan on ansiokkain\nrunomittainen Uriel Acosta (1846). 1847 Gutzkow pääsi Tieckin\nseuraajaksi Dresdenin teatteriin, sen dramaturgiksi. Hänen laajasta\nromaanituotannostaan mainittakoon vielä jättiläisteokset Hengen\nritareita (Die Ritter vom Geiste, 1850-1852) ja Rooman lumooja (Der\nZauberer von Rom, 1858-1861), molemmissa yhdeksän osaa.\n\nSchlesialaisen muurarin poika _Heinrich Laube_ (1806-1884), josta\naiottiin pappia, astui heinäkuun vallankumouksen innostamana Nuoren\nSaksan rintamaan. Radikaalit ajatuksensa hän tulkitsi perinpohjin\nsuuressa kolmiosaisessa romaanissaan Nuori Eurooppa (Das junge Europa,\n1833-1837). Palattuaan 1834 Italiasta, jossa oli käynyt Gutzkowin\nkanssa, hänet tuomittiin kahdeksaksi kuukaudeksi vankeuteen; kun hänen\nvallankumouksellisuutensa ei jäähtynyt tästä, seurasi 1836 uusi\nvankeustuomio, nyt seitsemäksi vuodeksi. Käytännössä hän kuitenkin sai\nsuorittaa tämän oleskelemalla kreivi Pücklerin vieraana Muskaun tilalla\nSchlesiassa. 1848 hänet valittiin edustajaksi Frankfurtin kokoukseen,\nmutta hän erosi tästä jo seuraavana vuonna mennäkseen Wienin\nBurg-teatterin johtajaksi, jollaisena vaikutti -- eri teattereissa --\nvanhuuteensa saakka. Hänen tuotannostaan mainittakoon Heinen tyylinen\nMatkakertomuksia (Reisenovellen, 1834-1837), jotka ovat mm. uusi lisä\nNuoren Saksan omituiseen Napoleonin palvontaan, ja vuodesta 1839\nalkanut näytelmätuotanto, jossa hän käytti tunnettuja historiallisia\nnimiä ja aiheita, vedoten niillä yleisöön kuin Dumas. Hänkin kirjoitti\njättiläisromaanin: yhdeksänosaisen kuvauksen kolmikymmenvuotisesta\nsodasta (Der deutsche Krieg, 1863-1866). Teatterimiehenä Laube\nvähitellen syrjäytti Goethen ja Schillerin idealismin realistisen\ndraaman tieltä. Itsekin hän iän mukana muuttui yhä enemmän\n\"realistiksi\": radikaalinen aatteellisuus haihtui todellisuuden\nsaadessa sananvuoroa.\n\n1840-luvulla vapauden kaipuu tuli yhä voimakkaammaksi, ilmeten mm.\npoliittisena lyriikkana. Nuori Saksa oli, kuten sanottu, alkuaikoinaan\nja juutalaishenkiseltä osaltaan kosmopoliittinen liike, joka kyllä\ninnostui esim. Puolan vapauspyrkimyksistä, mutta ei harrastanut\nerikoisemmin Saksan sisäistä yhtymistä eikä yleissaksalaista,\nkansallis-ihanteellista valtakunta-aatetta. 1840-luvulla tässä tapahtui\nmuutos: nuorsaksalaiset poliittiset runoilijat olivat kansallisesti\ninnoittuneita. Tämä johti itsestään siihen, että ranskalaisten ihailu\nloppui, muuttuen suoranaiseksi vihamielisyydeksi sitten, kun levisi\nhuhuja Ranskan aikomuksesta vallata Reinin länsiranta.\n\n_Nikolaus Becker_ (1809-1845) sepitti kuuluisan runonsa \"Heidän ei pidä\nsaaman sitä, vapaata Saksan Reiniä\" (\"Sie sollen ihn nicht haben, den\nfreien deutschen Rhein\"), vanha Arndt korotti äänensä, ja _Max\nSchneckenberger_ (1819-1849) runoili Reinin vahdin (Die Wacht am Rhein,\n1840), joka kuitenkin saavutti myöhemmän merkityksensä vasta 1870.\nHannoverilainen _Heinrich Hoffmann von Fallersieben_ (1798-1874)\nsepitti tunnetun Deutschland Deutschland über alles (1841). Lamartine\nja Musset vastasivat Reinin toiselta puolelta tähän runoilijain\nhyökkäykseen. Tämän ajankohdan useimmat lyyrikot ovat vaipuneet unhoon\n-- vain Herwegh ja Freiligrath ovat jääneet eloon.\n\nStuttgartilainen _Georg Herwegh_ (1817-1875) oli koko elämänsä\nvallankumouksellinen sanoissaan, mutta vailla sitä henkilökohtaista\ntarmoa ja rohkeutta, jolla sanat toteutetaan teoissa. Jouduttuaan\nristiriitaan Württembergin hallituksen kanssa hän pakeni Zürichiin,\njossa julkaisi Elävän lauluja (Gedichte eines Lebendigen, 1841),\nSchillerin ja Körnerin henkeä uhkuvan sikermän, jossa ulkoasun\ntaituruus ja älyn terävyys kilpailevat Heinen kanssa. Nimi on suunnattu\nkreivi Pücklerin Kuolleen kirjeitä (Briefe eines Verstorbenen) ja sen\nedustamaa salonkiradikalismia vastaan. Elävän laulujen toisessa osassa\n(1843) hän tunnustautui sosialistisen maailmantasavallan kansalaiseksi\nja ivasi myrkyllisesti Friedrich Wilhelm IV:ttä, jota aluksi pidettiin\nuudistusystävällisenä ja joka oli sanonut Herweghille sietävänsä\n\"maltillista oppositiota\". Kuninkaan vastaanotossa Herwegh käyttäytyi\nnolosti. Sveitsissä ja myöhemmin Parisissa hän kokosi tyytymättömät\nsaksalaiset ympärilleen ja teki 1848 vallankumouksellisen työmiesjoukon\njohtajana hyökkäyksen Badeniin, osoittautuen kuitenkin ratkaisevalla\nhetkellä naurettavaksi pelkuriksi, joka pakeni suinpäin, jättäen\naateveljensä pulaan. Heine on ikuistanut tilanteen myrkyllisellä\nrunolla. Tästä huolimatta Herwegh käytti edelleen uljasta puhetapaa.\nHänen runoistaan mainittakoon vain Työväen Marseljeesi (Die\nArbeiter-Marseillaise), jossa on ilmaistuna suurlakon aate:\n\n    Mann der Arbeit, aufgewacht!\n    Und erkenne deine Macht!\n    Alle Räder stehen still,\n    wenn dein starker Arm es will.\n\n    Työmies, herää unestasi,\n    etkö tunne mahtiasi!\n    Kaikki rattaat seisahtaa,\n    kätes jos niin haluaa.\n\n_Ferdinad Freiligrath_ (1810-1876) oli kotoisin Westfalista,\nDetmoldista, ja vietti elämänsä alkuosan rauhallisena, tyytyväisenä\npankki- ja liikemiehenä, sepitellen joutohetkinä Hugon tyylisiä\nromanttisia runoja eksoottisista, maalauksellisista aiheista. Vielä\n1841 hän esiintyi nuorsaksalaisuuden vastustajana, saaden kuninkaalta\nsen johdosta vuotuisen apurahan, mutta innostui jo seuraavana vuonna\nsen yhteiskunnallisiin ja valtiollisiin vapausaatteisiin.\nUskontunnustuksessa (Ein Glaubensbekenntnis, 1844) hän nimenomaan\nasettui entisen vastustajansa Herweghin rinnalle. Hän julisti\nromantiikan kuolleeksi sekä yleensä että omalta kohdaltaan,\nluopui apurahastaan ja pakeni Sveitsiin, jossa julkaisi kuusi\nvallankumouksellista runoa nimellä Ça ira! Paettuaan Lontooseen hän\ntoimi siellä pankinvirkailijana vuoteen 1848, jolloin palasi Saksaan\nuskoen ihanteidensa nyt toteutuvan. Vakaumuksensa hän ilmaisi\nrunoissaan (Kuolleet eläville -- Die Toten an die Lebenden, 1848,\nPoliittisia ja yhteiskunnallisia runoja -- Politische und soziale\nGedichte, 1849-1851), jotka aiheuttivat majesteettirikosjutun. 1851\nFreiligrath piti parhaana jälleen paeta Lontooseen, jossa nyt asui\n1868:aan saakka. Paitsi ranskalaisen hän oli englantilaisenkin runouden\ntuntija, Burnsin, Longfellow'n ja Tennysonin kääntäjä. Luonteena hän\noli ihanteellinen, lapsisieluinen haaveilija.\n\n\n\n\n5. ENGLANNIN ROMANTIIKKA.\n\n\n\n1. Varhaisperinne. Vaikutuksia Saksasta. Luonnepiirteitä.\n\n\nViitaten edellisen osan esitykseen valistuksen ajan aatetaustasta ja\ntämän viidenteen, varhaisromantiikkaa käsittelevään lukuun, voimme nyt\nlyhyesti todeta romantiikan kuuluneen englantilaiseen hengenelämään\nmelkein kautta aikojen, häipyen heikoksi sangen lyhyinä vaiheina ja\nkokonaan olemattomaksi tuskin milloinkaan. 1700-luvulla Englannissa\nvähitellen tapahtunut tunne-elämän herääminen ja voimistuminen oli\nkuten tiedämme romantiikan alku, aiheuttaen etupäässä Shakespearen,\nMiltonin, Percyn ja Ossianin kautta vastaavan ilmiön muissa maissa.\nVarhain alkaneena ja hitaasti kypsyvänä, ilmaisten voimaansa sikäli\nkuin sitä kertyi, sen paine ei päässyt nousemaan räjähdyspisteeseen\nniinkuin Saksassa eikä siis purkautumaan tämän maan vertaisena\n\"myrskynä ja kiihkona\". Mutta vaikka pienemmällä pauhulla se valtasi\nsilti englantilaisenkin kirjallisuuden ajan suurena virtauksena.\n\nVerratessa Englannin ja Saksan romantiikkaa toisiinsa saattaa todeta\nerään tärkeän eroavaisuuden. Saksassa romantiikalla oli syvällinen\nfilosofinen pohja, jolta lähtien ei tyydytty valistuksen materialismiin\neikä deismiin, eipä Kantin luomaan empirismin ja ratsionalismin\nsynteesiinkään, vaan yksilöllisen nerouden itsetunnolla, aseina\nintuitio ja runollinen mielikuvitus, koetettiin selvittää Kantilta\ntutkimattomaksi jäänyt alue ja johtaa kaikki kuten Hegel teki\n\"loogillisesta ideasta\". Englannissa emme voi todeta mitään tällaista\npyrkimystä olevaisuuden teoreettis-filosofiseen erittelyyn.\nEnglantilaiset eivät yleensä ole olleet käytännöllisinä luonteina\nihastuneita metafysiikkaan, vaan mikäli ovat filosofoineet, ovat\nkohdistaneet ajattelunsa olevaisuuden rajojen sisäpuolelle, ihmiseen ja\nyhteiskuntaan, jättäen kaiken noiden rajojen ulkopuolella olevan uskon\nja uskontojen varaan. Turhaan Englanti ei ole luonnollisen uskonnon ja\nkokemusperäisen filosofian kotimaa. Tästä englantilaisen luonteen\ntosioloisuudesta johtuu, että paitsi empiiristä filosofiaa siellä\nerikoisesti kukoisti kansantaloudellinen ja yhteiskunnallinen ajattelu,\nSmithin, Benthamin ja Owenin tiede. Mutta senkin tuli olla ankarasti\nreaalista, käytännössä kestävää, eikä tunteellisten haaveilujen\nvärittämää kuten Godwinin rousseaulainen yhteiskuntafilosofia, joka\njuuri tästä syystä jäi niin harvalukuisen kannattajajoukon\ntunnustukseksi.\n\nTästä epäfilosofisesta, tosioloisesti omastansa kiinnipitävästä\nluonteesta johtuu, että englantilaiset asettuivat yleensä ja varsinkin\nvallankumouksen puhjettua mannermaan ilmiöihin nähden epäluuloiselle ja\ntorjuvalle kannalle. Tiedämme, miten vapaamielisyyden vannoutunut\nsoturi Burke nousi vastustamaan vallankumouksia ja alleviivaamaan\nperinteiden jatkuvaisuuden tärkeyttä. Napoleonin sodissa Englanti\npuolusti merivaltaansa, teollisuuttansa ja kauppaansa, tietäen\njoutuvansa mannermaan vasalliksi, jos menettäisi taistelun. Kun siis\nseuraavassa mainitsemme muutamia näytteitä siitä, että mannermaan\nfilosofeilla ja kirjailijoilla oli sittenkin jonkin verran vaikutusta\nEnglantiin päin, tätä ei ole käsitettävä liian tärkeäksi, vaan\npäinvastoin poikkeukselliseksi ilmiöksi.\n\n_Coleridge_ tutki _Kantia_, mutta epäiltävää on, pääsikö hän\nymmärtämään tämän oppeja erikoisemman syvällisesti. Hän omisti järjen\nja ymmärryksen eron, mutta haluten olla itsenäinen filosofi teki\njohtopäätöksiä, joita Kant ei ehkä olisi hyväksynyt. Hän käänsi\nSchillerin Wallensteinin. _De Quincey_ oli perillä Kantin filosofiasta,\njota selitteli aikakauslehtikirjoituksissa. Molemmat tunsivat myös\n_Fichten ja Schellingin_ oppeja. Saksalaisen filosofian monipuolisin ja\nitsenäisin edustaja oli kuitenkin _Thomas Carlyle_.\n\nTutustuttaessa hänen elämäntyöhönsä ja persoonallisuuteensa tuntuu\nsiltä kuin hän olisi syntynyt edustamaan filosofian ja uskonnon\nyhtynyttä mystillistä voimaa, ja tulkitsemaan sitä profeettana,\nsaarnaajana ja runoilijana. Hänen julistuksensa on irtautunut\nutilitaristien käytännöllisestä, aineellisesta hyödystä, ja sen\nvastapainoksi suuntautunut teroittamaan suurten persoonallisuuksien,\nylevien sielujen johtavaa merkitystä ihmiskunnan vaiheissa.\n\n_Carlyle_ oli muurarinpoika Skotlannista, Ecclefechanista, syntynyt\n1795. Hän opiskeli Edinburghin yliopistossa 1809-13, etupäässä\nmatematiikkaa, aikoi jonkin aikaa papiksi ja tuli 1814 opettajaksi\nkotiseutunsa kouluun, Annanin \"akatemiaan\". Täällä ollessaan hän luki\npaljon mm. saksalaista kirjallisuutta, aloittaen sen syventymisen\nsaksalaiseen henkeen, ennen muita Goetheen, josta sittemmin tuli niin\ntärkeä puoli hänen elämäntyössään. 1816 hän siirtyi Kirkcaldyn kouluun,\nent. koulutoverinsa ja sittemmin maankuulun saarnaajan Edward Irwingin\ntyötoveriksi. Oltuaan täällä kaksi vuotta hän muutti 1818 Edinburghiin,\njossa eli antamalla yksityisopetusta ja kirjoittelemalla. Hänen\nterveytensä oli tähän aikaan huono, hän kärsi unettomuudesta,\npitkällisestä kuumeesta ja vatsakatarrista, joka on tullut\nhistorialliseksi yhtenä selityksenä hänen happamaan äreyteensä.\nKesäkuussa 1821, uintimatkalla, hän sai oman kertomuksensa mukaan kokea\n\"henkisen uudestaan syntymisen\", päättäen heittää \"vinkuvan surunsa\" ja\nryhtyä \"julmaan vastarintaan\" kurjuuttansa vastaan. Hänen\nsaksalaisuusharrastustensa ensimmäinen tulos, Wilhelm Meister-käännös,\nilmestyi 1824. Samana vuonna Carlyle kävi ensi kerran Lontoossa, jossa\ntutustui Coleridgeen, Hazlittiin ym. huomattaviin kirjallisiin\nhenkilöihin, lausuen heistä ytimekkäitä määritelmiä. Seuraavana vuonna\nilmestyi Schillerin elämä (The Life of Schiller, 1825). Tämän jälkeen\nCarlyle tutustui \"mustaan maakuntaan\", Englannin teollisuusalueeseen,\nmeni naimisiin 1826, ja asettui Edinburghiin, ruveten elämään\nkäännöstyöllä. Tuloksena oli 4 osaa Näytteitä Saksan romaaneista\n(Specimens of German Romance, Tieck, Musaeus ja Paul). Hän toimi myös\nEdinburgh Review'n avustajana, julkaisten siinä esseitä mm. Burnsista.\nTällöin hänet jo tunnettiin Saksassa saksalaisuuden ystävänä; hän oli\nkirjeenvaihdossa Goethen kanssa, joka lausui Eckermannille odottavansa\nhänestä paljon. 1828-34 Carlyle asui vaimonsa maatilalla\nCraigenputtockissa, julkaisten tänä aikana (1833-34) mm. kuuluisan\nomaelämäkerrallisen romaaninsa Sartor Resartus eli herra\nTeufelsdroeckin elämä ja mielipiteet (-- or Life and Opinions of Herr\nT.), jossa tuntuu Paulin vaikutusta, mutta josta ennenkaikkea Carlylen\noma persoonallisuus, hänen erikoinen filosofis-runollinen mystiikkansa\nja ytimekäs, ilmehikäs tyylinsä nyt täysin kehittyneinä ilmentyivät.\n1834 Carlyle muutti Lontooseen, Cheyne Row 5, jossa asui kuolemaansa\nsaakka. Ranskan vallankumous (The French Revolution), hänen ensimmäinen\nhistoriallinen teoksensa, ilmestyi 1837, hankkien hänelle sekä mainetta\nettä tuloja. Samana vuonna hän rupesi pitämään julkisia luentoja,\nkaikkiaan neljä sarjaa, joista viimeinen käsitteli Sankareita,\nsankarien palvontaa ja sankaruutta historiassa (Heroes, Hero-Worship,\nand the Heroic in History). Se ilmestyi kirjana 1841 ja tulkitsee\nkuvaavasti tekijänsä uskoa suurten persoonallisuuksien johtavaan\nmerkitykseen ihmiskunnan historiassa. Sen perustuminen Hegelin\nfilosofiaan on ilmeinen. 1838 ilmestyi Sekalaista (Miscellanies),\nseuraavana vuonna voimakas lentokirjanen chartismista (Chartism), jossa\nhän moitti yhteiskunnan mädännäisyyttä, 1843 Mennyttä ja nykyistä (Past\nand Présent, suomennettu) ja 1845 Cromwellin kirjeet ja puheet\n(Cromwell's Letters and Speeches), jossa hän antoi tämän siihen saakka\nenimmäkseen moititun valtiomiehen puhua puolestaan. 1842 hänen\nanoppinsa kuoli, jättäen Carlylelle sievoisen vuositulon, joka\nkirjailijatulojen kanssa lopullisesti hälvensi taloudelliset huolet.\n1850 hän julkaisi kiukkuisen yhteiskunnallisen lentokirjasen Viimeisten\npäiväin kirjelmiä (Latter Day Pamphlets), joka herätti huomiota\nerikoisesti siksi, että hän näytti siinä eräillä edellytyksillä\nhyväksyvän orjuuden, ja 1851 ystävänsä John Sterlingin, Times'in\nkuuluisan avustajan ja monia koetelleen kirjailijan elämäkerran (Life\nof John Sterling). 1858 valmistui hänen viimeisen suurteoksensa Fredrik\nII:n historian (The History of Friedrick II) kaksi alkuosaa; loppu\nilmestyi vasta 1865. Tällöin hän oli jo saavuttanut tunnustetun hengen\nsuurmiehen aseman; mm. hänen kotimaansa Skotlanti osoitti hänelle\nkunnioitustaan valitsemalla hänet 1865 Edinburghin yliopiston\nlordirehtoriksi; virkaanastujaiset seuraavana vuonna muodostuivat\nsuureksi hetkeksi. Hänen vaimonsa kuolema samana vuonna oli hänelle\nsyvä suru, varsinkin kun hän puolisonsa päiväkirjasta ymmärsi usein\nlaiminlyöneensä häntä. Kirjoittaen Muistelmiansa (Reminiscences, ilm.\n1881) ja pari pienempää historiallista tutkimusta, toimitellen\nkirjallista jäämistöänsä, tarkoin seuraten suurpolitiikkaa\n(Saksan-Ranskan sotaa, jossa lämpimästi kannatti Saksaa, ja Irlannin\nkysymystä, jossa vastusti Gladstonea) hän vietti elämänsä iltaa \"synkän\nvakavana, hiljaisena ja surullisena vanhuksena, tuijottaen olevaisen\nloppukuiluun, mykässä keskustelussa Kuoleman, Tuomion ja\nIankaikkisuuden kanssa\".\n\nThomas Carlyle poistui elämästä helmik. 5 p. 1881 ja haudattiin sukunsa\nviereen Ecclefechaniin. Hänen julistuksensa sisällyksenä oli\npersoonallisuuden voiman ja merkityksen tehostaminen, mikä oli ilmausta\nhänen omasta rajattomasta itseluottamuksestaan, yksilöllisyydestään ja\nmystillisestä uskostaan korkeaan kutsumukseen. Näillä ajatuksillaan,\njoita on pidettävä saksalaisen romantiikan persoonapalvonnan\njohdannaisina ja kehittyminä ja jotka merkitsevät demokratian\nyhdenvertaisuusaatteiden vastustamista, usein kohoten yleväksi\nrunoudeksi, Carlyle vaikutti syvästi aikansa henkeen osoittaen sille\nkorkeat päämäärät. Ja siksi hän on toisten mielestä Viktorian\naikakauden clarum ac venerabile nomen -- mainio ja kunnioitettava nimi,\ntoisten pitäessä häntä itsevaltiuden uutena apostolina. Hänen\nvaltiolliset ja yhteiskunnalliset mielipiteensä, jotka usein tuovat\nmieleen nykyajan saksalais-italialaisen kansallissosialismin, ovat joka\ntapauksessa Englannin demokraattisen hengen vastaisia, minkä vuoksi hän\nei ole ollut isänmaansa laajemmissa piireissä erikoisemmin suosittu.\n\nSuurten sielujen mystillistä kutsumusta ajattelevaa, yleviin näkyihin\nvaipuvaa, omatekoisella erikoistyylillään saarnaavaa ja huudahtelevaa\nCarlylea ei voi olla vertaamatta viittä vuotta nuorempaan\n_Macaulay'in_, hänen kilpailijaansa esseistinä ja historioitsijana.\nYhtäläisyyksiä ei juuri ole, vain vastakohtia. Näkijänä ja filosofina\nCarlyle pyrki tunkeutumaan ihmisten ja asioiden ytimeen niiden syvimmän\nsielunelämän kannalta ja ilmaisemaan sen tarkoituksiaan varten\nluomallaan tyylillä, olematta näkijä tai filosofi Macaulay asetti\nhistoriallisen esityksen ihanteeksi asioiden objektiivisen toteamisen\nja järjestämisen lukijan ohi liukuvaksi maalaukselliseksi kulkueeksi,\nilmaistuna oratoorisella tyylillä, jossa lauseet asettuvat\nkomeakaikuisiksi jättiläis-anapesteiksi, aaltoillen tyynessä,\nmahtavassa tahdissa. Carlyle kehoittaa alati kohottamaan sydäntämme;\nMacaulay on täysin vapaa kaikesta mystiikasta; hänellä ei ole mitään\nsanomaa sydämellemme, vain ulkokohtaisia, sileässä, sivistyneessä\nrivistössä esitettyjä tietoja. Carlyle on voimakkaasti ponnisteleva,\ntaisteleva ajattelija; Macaulay on tietorikas muototaituri. Carlyle\nharrasti matematiikkaa ja filosofiaa; Macaulay tunnetusti vihasi niitä\nmolempia. Näin voisi luetella vastakohtia melkein loppumattomiin,\nkaikki oikeastaan vahingoksi Macaulay'lle. Ja kuitenkin lienee\nviimeksimainittu Euroopassa laajemmalta tunnettu ja luettu kuin äreä\nskotlantilainen talonpoika, ihailtu komean esseetyylinsä, juhlallisena\nkyminä virtaavan lauseistonsa ja niissä miellyttävästi omaksemme\nsaapuvan laajan tietomäärän vuoksi.\n\nMacaulay syntyi 1800 varakkaan kauppiaan ja orjuuden vastustajan,\nuskonnollisuudestaan tunnetun Zachary M:n poikana, sai yksityisopetusta\n18-vuotiaaksi asti, jolloin tuli Cambridgeen, ja pääsi 1824 sinne\nstipendiaatiksi (fellow). Tänä aikana hän rikastutti tietämistään ja\nkehitti kykyjään laajalla, monipuolisella lukemisella, seurustelulla\nälyniekkain kanssa ja ottamalla ahkerasti osaa Yhdistyksen (Union)\nväittelyihin; tällöin hän lopullisesti rakensi whigiläisen\n(demokraattisen) maailmankatsomuksensa, jonka kannalla sitten koko\nelämänsä ajan järkkymättömästi pysyi. Näihin aikoihin hänen isänsä teki\nvararikon, jolloin Macaulay ryhtyi maksamaan hänen velkojaan ja\nylläpitämään perhettä. Tätä ajatellen hän valmistui lakimieheksi 1826\nja pääsi 1828 vararikkoviraston palvelukseen (\"Commissioner in\nBancruptcy\"). Lisäansion tarve sai hänet tarttumaan kynään, ja niin\nsyntyi 1826 yli kolmekymmentä vuotta kestänyt avustajasuhde Edinburgh\nReview'hun, tuottaen mainetta molemmille osapuolille. Heti ensimmäinen\nessee (Miltonista) herätti suurta huomiota ja avasi nuorelle\nkirjoittajalle Lontoon älymystöpiirit, joissa hän pian tuli kuuluksi\nharvinaisesta keskustelutaidostaan ja tietojensa tavattomasta\nlaajuudesta. 1830 Macaulay otti vastaan alahuoneen jäsenyyden, suurella\npuhujataidolla taistellen Uudistuslain (\"The Reform Bill\") puolesta.\nTämän johdosta saavutettu huomattava asema valvontaviraston (\"Board of\nControl\") sihteerinä näytti viittaavan loistavaan tulevaisuuteen\npolitiikan alalla, kun halu vapautua taloudellisista huolista sai hänet\nottamaan vastaan Indian ylineuvoston lainopillisen neuvojan toimen.\nMacaulay oleskeli Indiassa neljä vuotta (1834-38), mm. suunnitellen\nrikoslain ja koululaitoksen. Palattuaan Englantiin hän aikoi ryhtyä\ntoteuttamaan mieliajatustaan, Jaakko II:n aikakauden historian\nkirjoittamista, mutta joutuikin edelleen sepittämään esseitä\nEdinburghiin ja ottamaan osaa politiikkaan, ollen mm. 1839-41 sota- ja\n1846 palkkausministerinä sekä vuoteen 1847 saakka Edinburghin\nedustajana alahuoneessa. Jäätyään valitsematta 1847:n vaaleissa hän\nvihdoinkin pääsi kokonaan antautumaan kirjalliseen työhön. Hänen\nrunonsa, Vanhan Rooman lauluja (Lays of Ancient Rome) olivat\nilmestyneet 1842 ja saavuttaneet komealla, draamallisiin kohtauksiin\nhuipennetulla sisällöllään sekä helskyvällä runoasullaan suuren\nmenestyksen. Kun niistä kuitenkin puuttuu syvempi persoonallinen\nsisällys, ei jälkiaika ole niihin kohdistuneeseen ihailuun yhtynyt.\nEnglannin historian (The History of England) kaksi ensimmäistä osaa\nilmestyi 1848, saavuttaen heti laajan lukijakunnan. 1852 hän kieltäytyi\nmenemästä hallitukseen, mutta suostui rupeamaan Edinburghin edustajaksi\nalahuoneeseen, esiintyen kuitenkin vain harvoin. 1855 ilmestyivät\nHistorian kolmas ja neljäs osa, menestyksen noustessa suuremmaksi kuin\nmillään Englannin historiateoksella sitä ennen. 1857 Macaulay\naateloitiin. Jouluk. 28 p. 1859 hän kuoli äkkiä kirjojensa keskelle.\n\nMacaulay oli uskollinen ystävä ja jalo vastustaja, epäitsekäs\nkunnianmies kaikessa toiminnassaan, kuulu terävästä älystään,\nmuististaan, keskustelu- ja puhujataidostaan, hämmästyttävän laajoista\nja monipuolisista tiedoistaan. Hänen retoorisuutensa kuvastuu hänen\ntyylistäänkin, jossa halu esittää asia jyrkin vastakohtavalaistuksin\njoskus vie yksipuolisuuteen. Hänen historiansa on huomattavasti\nwhigiläishenkinen. Esitystavan laajuutta kuvaa se, että hän ehti näissä\nneljässä osassa käsitellä vain Jaakko II:n ja alun Wilhelm III:n\najasta, yhteensä 16 vuotta. Sillä ja erittäinkin hänen Esseillään on\nrajoituksistaan huolimatta sijansa maailman valiokirjallisuuden\njoukossa.\n\nEnglannin kansan vanhastaan voimakkaat uskonnolliset taipumukset, jotka\nolivat viimeksi, 1700-luvulla, löytäneet ilmaisunsa Wesleyn\nmetodismissa, ohjautuivat romantiikan kautta, sen keskiaikaan\nkohdistuvan ihailun johdosta, erikoiseen uskonnolliseen herätykseen,\njoka tunnetaan \"oxfordilaisen liikkeen\" nimellä. Tämä rajoittui\noppineisiin yliopisto- ja sivistyneistöpiireihin, vaipui taistellessaan\nvallankumouksen ratsionalismia vastaan romanttiseen mystiikkaan, ja\npäätyi sitä tietä ihailemaan katolisen kirkon ajanhuurretta ja sielun\nturvaa. Historialliselta kannalta se siis on ymmärrettävä\nvallankumouksellisen, radikaalisen kielteisyyden vastaliikkeeksi, oman,\nitsenäisen ajattelun hylkäämiseksi, antautumiseksi epäilyksittä\ntuonpuoleisten voimien johdettavaksi, harvinaiseksi ilmaukseksi\nroomalaiskatolisen kirkon aina voimakkaasta hypnoosista. Romanttinen\nvoimayksilö laskee aseensa ja luopuu taistelusta.\n\nLiikkeen pohjana olevan vilpittömän uskonnollisen hengen ilmaisi\nensin runoilija, Oxfordin runouden professori ja pappi _John Keble_\n(1792-1866) runokokoelmassaan Kristitty vuosi (The Christian Year,\n1827) ja kuuluisassa \"kansakunnan uskosta luopumista\" (\"on national\napostasy\") koskevassa saarnassansa Oxfordissa 1833. Keble vaati\n\"ehdotonta kuuliaisuutta esivaltaa ja kunnioitusta katolista traditiota\nkohtaan, lujaa uskoa pappeuden jumalalliseen kutsumukseen ja\nsakramenttien tosiasiallisuuteen\" ja varoitti \"riippumattoman\nmietiskelyn vaarallisuudesta\". Keblen muusta tuotannosta mainittakoon\nrunokokoelma Viattomien lyyra (Lyra Innocentium, 1846). Hienolla,\ntosipuhtaalla, hurskaalla ja jalolla olemuksellaan Keble oli hyvänä\ntodistuksena opetuksensa korkeasta tasosta ja tarkoituksesta. Keblen\nsuunnan innokkaimpia kannattajia oli _John Henry Newman_ (1801-90),\nlontoolaisen pankkiirin poika, pappi, joka oli kuulemassa mainittua\nKeblen saarnaa ja aloitti sen johdosta sarjajulkaisun Aikain\nkatselmuksia (Tracts for the Times). Niiden tarkoituksena oli tukea\nanglikaanisen kirkon auktoriteettia, vaatia sen piispoille apostoolisen\nperimyksen oikeutta, teroittaa lujan siveellisen kurin, oikean opin ja\nsakramenttien merkitystä, ja suojella kirkon jumalallista rituaalia.\nTämän sarjan mukaan liikettä on myös sanottu \"traktaattiliikkeeksi\".\nTehden lopuksi sen hengestä ja pyrkimyksistä loogillisen johtopäätöksen\nNewman kääntyi 1845 roomalaiskatolisuuteen. Myös Newman oli\nrunollisesti lahjakas, julkaisten 1834 runokokoelman Apostoolinen lyyra\n(Lyra Apostolica), johon sisältyy mm. hänen tunnettu virtensä Johda,\nvalo jalo (Lead Kindly Light), ja 1865 runoelman Gerontiuksen uni (The\nDream of Gerontius) ym. Uskonnollisen sielunelämän kuvauksena on\nhuomattava hänen Elämän puolustuskirjoituksensa. Apologia pro vita sua\n(1864). 1879 hänet nimitettiin kardinaaliksi.\n\nTaide- ja yhteiskuntafilosofi _John Ruskin_ oli viinikauppiaan poika\nLontoosta, skotlantilaislähtöisten ja puritaanisten vanhempain ainoa\nlapsi, vakavahenkisen kodin hiljainen kasvatti, syntynyt 1819. Hänen\nollessaan 4-vuotias vanhemmat muuttivat Herne Hill nimiseen Lontoon\nesikaupunkiin, jossa heidän kotinsa sitten oli lähes viisikymmentä\nvuotta. Ruskin sai alkeisopetuksensa kotona, äidiltä ja\nkotiopettajilta. Huomattavasti hänen kehitykseensä vaikutti se, että\nhän sai olla isänsä mukana tämän kauppamatkoilla ei vain Englannissa,\nvaan myös mannermaalla. Oxfordiin hän tuli 1836, ollen siellä 1840\nsaakka, jolloin sairaus keskeytti opinnot. Oxfordilainen liike, joka\noli näinä vuosina kiihkeimmillään, ei vaikuttanut häneen. Hän otti\nhenkiseksi johtajakseen ei Kebleä eikä Newmania, vaan oman maanmiehensä\nCarlylen.\n\nSairautensa jälkeen Ruskin oleskeli talven ja kevään 1840-41 Italiassa,\ntutustuen siellä erikoisuudestaan ja itsenäisyydestään kuuluisaan\nmaanmieheensä, taidemaalari William Turneriin (1775-1851), jonka\nimpressionistiseen, silloisista taidesuunnista aivan erillään olevaan\nja ivattuun värirunouteen hän jo aikaisemmin oli ihastunut. Saavuttuaan\nkotimaahanhan ryhtyi nyt kirjoittamaan teosta Turnerin taiteesta,\nopettaakseen aikalaisensa ymmärtämään häntä. Tästä suunnitelmasta\npaisui parinkymmenen vuoden aikana viisiosainen suurteos Nykyajan\nmaalareita (Modern Painters 1843, 1846, 1856 [kolmas ja neljäs osa] ja\n1860). Ensimmäisen osan tarkoituksena on osoittaa Turnerin\nmaisemamaalauksen etevämmyys kaikkiin hänen edeltäjiinsä verrattuna;\nennenkuin hän kirjoitti toisen osan, hän oli kiinnostunut Italian\nkeskiaikaiseen taiteeseen, ja tulkitsi siitä lähtevät taidefilosofiset\najatuksensa harvinaisesti retoorisella, yksilöllisellä tyylillä. Niiden\nkymmenen vuoden kestäessä, jotka kuluivat kolmannen ja neljännen osan\nilmestymiseen, hänen taide- ja elämänkäsityksensä muuttui: taide ei\nollut hänestä enää luonnon esittämistä, vaan elämäntoimintaa, ja näin\nhän uppoutui hämäriin yrityksiin saada yhdessä ainoassa ideassa\ntulkituksi sekä elollinen että eloton luonto; viimeinen osa kuvastaa\nhänen kokonaan muuttunutta suhdettaan yhteiskuntaan: hänestä oli tullut\nCarlylen kaltainen profeetta, joka vaati syvällekäypiä, sosialistisia\nyhteiskunnallisen, uskonnollisen ja taiteellisen elämän muutoksia.\nTällä välin Ruskin ehti julkaista useita muita taidefilosofisia\nteoksia: 1849 ilmestyi Rakennustaiteen seitsemän lamppua (The Seven\nLamps of Architecture), joka osoittaa, että keskiaika, jonka\nuskonnollinen puoli parhaillaan romantiikan jatkona, Oxfordilaisen\nliikkeen nimellä, valloitti tunne-elämää, oli hypnotisoinut katoliselle\nmystiikalle kylmän Ruskinin rakennustaiteensa goottilaisella\nkauneudella. Hän näki nyt keskiajan taiteen ilmentävän kaikkea\nsitä, mikä tekee elämän kauniiksi: \"uhrautuvaisuutta, totuutta,\nvoimaa, kauneutta, muistoa ja tottelevaisuutta\", jotka ovat hänen\n\"seitsemän lamppuansa\", ja joiden hän, vedoten menneiden aikojen\nmuistomerkkien kauneuteen, uskoo kerran vallinneen elämää ja\nvieläkin tulevan ihmiskunnan johtotähdiksi. Tässä samassa\nmystillis-historiallis-taiteellisessa hengessä on kirjoitettu hänen\npääteoksensa, kolmiosainen Venetsian kiviä (The Stones of Venice, I\n1851, II-III 1853), jonka toisen osan kuudes luku sisältää pääosan\nRuskinin koko taide-evankeliumista. Luentoja rakennustaiteesta ja\nmaalauksesta (Lectures on Architecture and Painting, 1853) on edellisen\nteoksen täydennystä. 1851 Ruskin kirjoitti esirafaelilaisen liikkeen\npuolesta. Hänen taide- ja yhteiskunnallisen ajattelunsa muuttuminen\nsosialistiseksi ilmenee vähitellen yhä selvemmin hänen eri\njulkaisuissaan tämän jälkeen, saavuttaen huippunsa kirjoitussarjassa\nTähän viimeiseen saakka (Unto This Last, 1860), jonka hän julkaisi\nThackerayn toimittamassa Cornhill Magazinessa, ja joka herättämänsä\nkiivaan vastustuksen vuoksi keskeytettiin. Suuri osa hänen\nyhteiskunnallisesta ohjelmastaan on sittemmin vähitellen toteutettu,\nmikä osoittaa Ruskinin vain olleen aikansa edellä. Tämän saman\najatussuunnan selittämistä ovat teokset Tomun lahjoja (Munera Pulveris,\n1862-63), jonka ilmestyminen Fraser's Magazinessa myös keskeytettiin\nherättämänsä vastustuksen vuoksi; Villioliivin kruunu (The Crown of\nWild Olive, 1865), joka sisältää hyökkäyksen yhteiskunnan\nuskonnottomuutta ja moraalittomuutta vastaan, samalla selitellen\nsosialistisia näkökantoja; Sesam ja liljat (Sesame and Lilies, 1865)\nym. Kaikkien niiden tunnusmerkkinä on yksityiskohtien nerokkuus ja\nkauneus, mutta heikko ja hajanainen kokonaisrakenne. Vv. 1869-78 Ruskin\ntoimi taidehistorian professorina Oxfordissa, julkaisten useita\nluentosarjojaan, joissa kehitteli taidefilosofisia ajatuksiaan. Kohtalo\nNuijankantaja (Fors Clavigera) ilmestyi 1871-78 hänen omalla\nkustannuksellaan; se sisältää kirjeen muotoisia lausuntoja mitä\nerilaisimmista asioista, saavutti huomattavan menestyksen, ja on\nilmestymistapaansa nähden ensimmäinen Ruskinin käytännöllisistä\ntaloudellisista kokeiluista. Äitinsä kuoltua 1871 Ruskin muutti\njärviseudulle, Brantwoodiin, jossa asui kuolemaansa saakka. Hänen\nviimeinen teoksensa on omaelämäkerrallinen Menneitä (Praeterita,\n1885-89). Vv. 1878-83 Ruskin oli vaikeasti sairaana. Hän poistui\nelämästä 1900.\n\nJohn Ruskin oli ihmiskunnan suuria opettajia, mystillinen, herkkä\nsielu, joka syvästi tajuten taiteen olemuksen ymmärsi sen ihmiskuntaa\njohtavien hyvien voimien ilmaukseksi ja tahtoi tämän mukaisesti\nuudistaa koko elämän. Häntä pidetään huomattavana proosataiteilijana,\njonka tyylissä onnistuneesti yhtyy vaikutuksia 1600-luvun\njumaluusoppineiden kirjoituksista, Raamatusta, ja ilmeisesti myös\nCarlylen tyylistä.\n\nWeimar oli englantilaisten -- tosin harvalukuisten -- Saksan\nkirjallisuuden ystäväin toivioretkipaikkoja. Innokkaimpia oli _William\nTaylor_ (1765-1836), jonka Goethe otti puheilleen ja joka julkaisi\nHistoriallisen katsauksen Saksan runouteen (Historic Survey of German\nPoetry, 1828-1830) sekä käänsi mm. Bürgerin Lenoren. Walter Scott\nkäänsi oppivuosinaan melkoisen määrän saksalaista kirjallisuutta,\ntärkeimpänä Götz von Berlichingen. Kotzebuen osuus Englannin teatterin\nohjelmistoon oli huomattava: ainakin 17 hänen näytelmäänsä esitettiin\nvuosisadan vaihteessa Lontoossa. Vielä alemman asteen kirjallisuudesta\nmainittakoon ballaadien ja varsinkin ritari-, rosvo- ja kauhuromaanien\n-- \"saksalaisten kauhujen\" (German horrors) -- tulviminen Englantiin,\njossa ne yhtyivät jo Walpolen aloittamaan ja Radcliffen ja Lewisin (IV,\ns. 389) jatkamaan kotimaiseen perinteeseen.\n\nNäissä rajoissa siis Saksan romantiikka tuli Englannissa tunnetuksi. Ei\nvoi sanoa sen -- myöhemmin tulevaa Carlylea lukuunottamatta --\nvaikuttaneen siellä syvällisemmin, esim. siten, että runous olisi\nsaanut siitä filosofisia kysymyksiä koskevaa leimaa. Englannin\nromantiikan syvällisin sielu oli Wordsworth, mutta hänen filosofiansa\nei ole järjellä rakennettua järjestelmää, vaan panteististä\neläytymistä, tunnestautumista luontoon. Englannin romantikot eivät\npyrkineet kuten saksalaiset ilmaisemaan uutta tuntemis- ja\najattelutapaansa filosofiana, vaan noudattaen siinäkin käytännöllistä\nvaistoansa loivat runoutta, joka edustaa kaikkia jo varhaisromantiikan\naikana kehittyneitä helppotajuisia ja kansanomaisia perinteitä.\nAikakauden vaikutusvaltaisimpien julkaisujen, whigiläisen Edinburgh\nReview'n (1802-) ja torylaisen Quarterly Review'n (1809-),\nkirjallisuusarvostelu ei ollut saksalaisesti filosofista eikä\nteoreettista, vaan kauttaaltaan \"käytännöllistä\", so. sitä\nsilmälläpitävää, minkä vaikutuksen kirjallinen tuote teki tavalliseen\nnormaaliin sivistyneistöön. Tässä ilmenee englantilaisen ja saksalaisen\npsyken syvä eroavaisuus: edellinen pyrkii yleensä, olipa kysymys\nfilosofiasta tai runoudesta, ilmaisemaan ajatuksensa niin, että\njokainen, jolla vain on vaadittava tietomäärä ja terve käsityskyky,\nsaattaa ne ilman rasittavia ponnistuksia ymmärtää; jälkimmäinen joutuu\ngemyyttinsä (III, s. 13) ohjaamana kuten jo keskiaikaisen runouden\nhistoriasta ilmeni (II, s. 247) luotaamaan syntyjä syviä, etsimään\nasioiden perusaatetta, ja sikäli painiskelemaan vaikeiden arvoitusten\nratkaisuissa sekä ilmaisemaan tuloksensa raskaina, usein sokkeloisina\najatus- ja lauserykelminä. Englannin empiirisen filosofian vertaaminen\nKantin ja romantikkojen filosofiaan on tässä suhteessa valaisevaa. Tämä\nkansanluonteiden erilaatuisuus -- toinen työskennellen aina\nkokemusperäisyyden piirissä, toinen pyrkien filosofiseen synteesiin --\nilmenee kuten tunnettua useilla englantilaisen ja saksalaisen elämän\naloilla.\n\nSaksalaisten romantiikan teoreettinen ohjelmallisuus, sen filosofia,\neri sävyiset, omien lippujensa alle kokoontuvat ryhmät, ovat yllä\nesitetyssä valossa täysin ymmärrettäviä johdannaisia heidän ajattelu-\nja tuntemistavastaan. Samoin on ymmärrettävää, miksi englantilaiset\nromantikot eivät tunteneet halua aatteidensa synteesiin eivätkä\njärjestyneet sen kiinteämmiksi lippukunniksi kuin mitkä johtuivat ajan\nilmassa olevien yleisten perinteiden linjoista. Pohjalla oli vanhimpana\nWalpolen-Radcliffen-Lewisin linja, johon kuului lukuisa ja kirjava\njoukko ajanvietekirjailijoita ja joka ei loppunut milloinkaan, vaan\nmuuttaen sisällystään ja sävyään ajankohdan vaatimusten mukaan elää\nvieläkin. Siitä ja Percyn ballaadeista kohosi omalle korkealle\nasteelleen Scottin luoma varsinaisen historiallisen romaanin linja,\njoka saavutti pian lukuisasti kannattajia, näiden kuitenkaan\nmilloinkaan järjestymättä ryhmäksi saksalaisessa mielessä.\nVallankumouksen herättämästä radikaalisesta aatepiiristä lähteneet\nWordsworth, Coleridge ja Southey muodostivat nuoruudessaan,\nLyyrillisten hallaadien aikoina, pienen ryhmän, jolla oli oma\ntunnustuksensa, mutta heidän aatteellinen yhteytensä särkyi pian\nSoutheyn muuttuessa vanhoilliseksi, Coleridgen vaipuessa hämäräksi\nfilosofiseksi luennoitsijaksi ja Wordsworthin syventyessä luonnon ja\nihmisen yhteyden etsimiseen. Nimi \"Järvikoulu\" (The Lake School) ei\ntarkoitakaan heidän runoilijasukulaisuuttaan, vaan asuinpaikkaansa,\nCumberlandin järviseutua. Godwinin edustamasta rousseaulaisuudesta,\nvallankumouksen radikaalisuudesta, itämaisista ja klassillisista\nlinjoista eli siis sangen hajanaisista ja hämärästi käsitetyistä\naineksista syntynyt Byronin-Shelleyn piiri, jota Southey sanoi\n\"saatanalliseksi runouskouluksi\", oli todellakin sekä aatteellinen että\nmyös seurusteleva ryhmä, mutta ei ajatellut ohjelmaansa niin selvästi\nkuin esim. Schlegelit. Mainittujen aikakauskirjojen ympärille\nmuodostuneet arvostelijain ryhmät olivat ehkä kiinteimpiä ja\njohdonmukaisimpia, mitä Englannissa tänä aikana oli. Uushumanismi ei\npäässyt siellä samanlaiseksi tärkeäksi virtaukseksi kuin Saksassa siitä\nsyystä, että antiikin käsitys oli Englannissa ollut syvällinen jo\nvarhaisista ja viimeksi Woodin ja Grayn ajoista alkaen. Shelley esim.\nyhdisti hienosti antiikin ja romantiikan kauneuden, antaen alun sille\nklassillisen maailman näkemykselle, joka on kuvaavaa Keatsille ja\nTennysonille. Myös Landor edustaa romantiikan ja antiikin yhtynyttä\nrunomaailmaa.\n\nNäistä esimerkeistä jo näkyy, että Englannin romantiikka on käsitettävä\nvarhaisromantiikan sadoksi, joka kypsyi monen eri varren tähkänä,\nyksilöllisten kirjailijain työksi, jotka -- kuten esim. Scott ja\nShelley -- saattoivat edustaa aivan vastakkaisia maailmankatsomuksia.\nErikoisen nousun tämä kirjallisuus saavutti -- paitsi tietysti\ntunteensa ja mielikuviensa tuoreudesta -- siitä, että taistelu\nNapoleonia vastaan muodostui kansallisen itsetunnon aallonharjaksi,\njoka kuten Elisabethin taistelu Espanjaa vastaan puristi näkyviin uusia\nvoimia.\n\nVoidaksemme syventyä näin syntyneeseen monivivahteiseen kirjallisuuteen\non edullista ensin tutustua itse kirjailijoihin. Aloitamme Järvikoulun\nrunoilijoilla, koska heidän nuoruutensa sisältää varsinaisen\nohjelmallisen taideromantiikan ensimmäisen leimahduksen.\n\n\n\n2. Järvikoulu.\n\n\nOn siis käynyt selville, kuinka romanttinen tunne vähitellen pulpahteli\nilmoille, alkaen Thomsonista ja Youngista ja värittäen 1700-luvun\nkirjallisuutta sitä laajemmalta, kuta lopummalle tullaan. Suurten\nhumoristien realismi väistyi antaakseen tilaa kauhuromanttisille\nromaaneille; klassillinen runous ja näytelmä väistyivät raikkaan\nluonnontunteen ja yleensä tunteellisuuden tieltä; kehittyi käsitys\nkansojen ja yksilöiden saavutuksista ja merkityksestä. Tässä valossa\nesiintyvistä runoilijoista mainitaan tavallisesti ensimmäisenä William\nWordsworth.\n\n_Wordsworth_ syntyi 1770 Cockermouthissa, Cumberlandin järvialueella,\njossa vietti lapsuutensa; tuli orvoksi 13:n vanhana, saaden kuitenkin\nsukulaisten avulla hyvän kasvatuksen; sai B.A:n arvon Cambridgestä\n1791. Edellisenä vuonna hän oli ollut jalkamatkalla Sveitsissä ja\nRanskassa, joka hänen mielestään tällöin \"seisoi kultaisten hetkiensä\nhuipulla\", ja matkusti sinne tutkintonsa jälkeen uudelleen,\ninnostuneena vallankumouksen aatteisiin. Syksyllä 1792 hänen kuitenkin\ntäytyi varojen puutteessa palata kotiin, pelastuen siten ystäväinsä\ngirondistien kohtalolta. Tähän päättyi hänen \"myrsky- ja\nkiihkokautensa\", joka mm. oli sisältänyt Ranskassa tapahtuneen\nlemmentarinan. Siitä ja sen hedelmänä olleesta lapsesta, josta\nWordsworth ei näytä pitäneen huolta, ei häntä ihailevassa\nkirjallisuudessa puhuta. Ranskaa vastaan syttynyt sota asetti hänen\nisänmaallisuutensa koetukselle, saaden hänet irtautumaan entisyydestä\nja antautumaan runollisiin mietiskelyihin. Niiden tuloksena oli Samuel\nTaylor Coleridgen kanssa 1798 julkaistu Lyyrillisiä ballaadeja (Lyrical\nBallads), jossa Coleridge'n osuuden oli edustettava \"yliluonnollista,\nainakin romanttista\", kun sitävastoin Wordsworthin oli annettava\n\"jokapäiväisille asioille uutuuden viehätystä ... herättämällä sielun\nhuomiokyky tottumuksen turtuneisuudesta ja kohdistamalla se edessämme\nolevan maailman sulouteen ja ihmeisiin\". Kirjan aloittaa tämän\nmukaisesti C:n mestariruno Vanhan merimiehen tarina (The Rime of the\nAncient Mariner) ja päättää W:n runo Tintern Abbey. Ohjelmansa ja sen\nmukaisen sisältönsä vuoksi tällä kirjalla on tärkeä sija Englannin\nromantiikan historiassa. Syksyllä 1798 Wordsworth, hänen sisarensa\nDorothy ja ystävänsä Coleridge matkustivat Saksaan, jonka kirjallisuus\nei kuitenkaan Wordsworthia miellyttänyt. Hän sommitteli siellä,\nGoslarissa, ne runot, jotka 1800 ilmestyivät Lyyrillisten ballaadien\ntoisessa lisätyssä painoksessa. Palattuaan kotimaahan 1799 hän asettui\nsyntymäseudulleen, ensin Grasmereen ja 1813 Rydal Mountain, jossa asui\nkuolemaansa saakka (1850). 1813 hän sai karttamerkkien asiamiehen\ntoimen Westmorelandia varten, mikä tuotti vuosittain 400 puntaa ja\nvapautti hänet taloudellisista huolista. Luopuessaan 1842 tästä\ntoimestahan sai 300 punnan eläkkeen. Seuraavana vuonna hänestä tuli\nystävänsä Robert Southeyn jälkeen hovirunoilija. Jo aikoja tätä ennen\nhän oli muuttunut vakaumuksellisesti vanhoilliseksi. Hänen elämänsä oli\n1799:n jälkeen ulkonaisista tapauksista köyhää: muutama pieni matka\nSkotlantiin, Irlantiin ym., siinä kaikki. Wordsworthin unelmana oli\nsuuri, hänen omaa elämäänsä ja sieluansa kuvaava runoelma nimeltä\nErakko (The Recluse), joka ei kuitenkaan valmistunut. Siihen kuuluvia\nesitöitä ja osia on hänen kuolemansa jälkeen painettu; mm. 1805\nvalmistui Alkusoitto (The Prelude) ja 1814 Retkeily (The Excursion),\nmolemmat laajoja runoelmia. Wordsworthin muusta tuotannosta\nmainittakoon: Runoja, kaksi osaa (Poems in two Volumes, 1807);\nRylstonen valkoinen kauris (The White Doe of Rylstone, 1815); Peter\nBell, (joka aasinsa vuoksi herätti paljon naurua ja epäkunnioittavaa\nvihjailua) ja Kuorma-ajuri (The Waggoner) 1819; ym.\n\nWordsworth vaati itselleen erikoista luonnontulkitsijan asemaa ja oli\nharvinaisessa määrässä itsekeskeinen ja runoilijakutsumuksen täyttämä.\nTuo \"luonto\", jota hän tulkitsi, ei ollut ulkonaista luontoa\nsellaisenaan, vaan paremminkin siinä ja sen takana asuvaa panteististä\nhenkeä, joka ihmisen oli mietiskelyn ja mielikuvituksen voimalla\ntavoitettava. Runouden kielenä oli oleva arkisen elämämme tavallinen\npuhekieli, vapaana kaikesta keinotekoisuudesta, mutta kyllä\npuhdistettuna rumuuksista. Eläessään Wordsworth ei saavuttanut\nsanottavaa mainetta, paitsi pilkallisten arvostelujen kautta. Sittemmin\nhänestä on tullut nimi, jota toiset pitävät huomattavana, mutta johon\ntoiset edelleenkin suhtautuvat epäillen. Mikään suuri henki hän ei\nollut, vaan hiljainen, arkinen mies, joka omituisesti oli vakuutettu\nomasta suuruudestaan, tietoisempi runoilijakutsumuksestaan kuin Milton.\n\nWordsworthin ystävä _Coleridge_ oli herkempi, hersyvämpi ja värikkäämpi\nrunoilijaluonne kuin hän, levoton nero, jonka elämä muodostui myös sen\nmukaiseksi.\n\nHän syntyi 1772 nuorimpana devonshireläisen papin kolmestatoista\nlapsesta, sai hyvän kasvatuksen koulussa ja Cambridgessä, joutuen\nkuitenkin viimeksimainitussa velkaan. Kun tähän tuli lisäksi onneton\nrakkaus, Coleridge karkasi Lontooseen joulukuussa 1793, palkkautuen\nkeveisiin rakuunoihin nimellä \"Silas Tomkyn Comberbacke\". Voimatta\noppia ratsastamaan ja paljastaen itsensä latinankielen taidolla hänet\npian kuitenkin vapautettiin. Kesämatkalla 1794 hän tutustui Robert\nSoutheyhin, ja suunnitteli tämän kanssa muuttoa Yhdysvaltoihin, jossa\nhe perustaisivat kommunistisen, \"pantisokraattisen\", yhteiskunnan.\nSaman vuoden lopussa hän jätti yliopiston ja julkaisi historiallisen\nnäytelmänsä Robespierren kukistuminen (The Fall of Robespierre).\nMentyään 1795 naimisiin Sarah Frickerin kanssa (tämän sisaresta\nEdithistä tuli Southeyn puoliso) hän toimitti Vartija (The Watchman)\nnimistä lehteä ja julkaisi Runoja eri aiheista (Poems on Various\nSubjects, 1796). Seuraavana vuonna hän asui Nether Stoweyssa,\nsuunnitellen elämistä muka kauppapuutarhurina; kirjoitti mainitun\nVanhan merimiehen tarinan, alkuosan Christabel-nimisestä\nkeskenjääneestä runoelmastaan, ja melkein kaikki huomattavimmat\nrunonsa; ja tutustui Wordsworthiin. Seurauksena oli kuten mainittiin\nLyyrillisten ballaadien ilmestyminen 1798. Tätä ennen Coleridge oli\nlisäksi toiminut unitaarien saarnaajana. Syksyllä 1798 hän matkusti\nWordsworthien mukana Saksaan, opiskeli Göttingenissä ja mieltyi Saksan\nkirjallisuuteen ja filosofiaan, jota sitten teki Englannissa\ntunnetuksi, aloittaen Schillerin Wallensteinin kääntämisellä (1800).\nSamana vuonna hän muutti järvialueelle, johon oli jo aikaisemmin\ntutustunut ja mieltynyt, asettuen asumaan Greta Halliin, jossa nyt\nkirjoitti Christabelin toisen osan. Kun Southey muutti 1803 samaan\ntaloon, oli nyt siis muodostunut se runoilijasiirtola, jota\nkirjallisuuden historiassa sanotaan \"Järvikouluksi\". Järvialueen kostea\nilmasto aiheutti reumatismin, yksitoikkoinen elämä ikäväntunteen,\ntaloudelliset ja muut huolet aviollista onnettomuutta, jota kaikkea\nlieventääkseen Coleridge turvautui oopiumitippoihin, joutuen tämän\nmyrkyn orjaksi koko loppuiäkseen. Hän poistui perheensä luota, joka\ntämän jälkeen jäi etupäässä ahkeran ja velvollisuudentuntoisen Southeyn\nhuollettavaksi. 1804 hän matkusti Maltaan, viipyen siellä ja Italiassa\nkaksi vuotta. Hänen levoton elämänsä kului tämän jälkeen oleskeluun\nmonien ystävien luona, kirjallishistoriallisten luentosarjojen\npitämiseen (Kirjallisia elämäkertoja -- Biographia Literaria, 1817);\naikakauskirjayritykseen (Ystävä -- The Friend, 1809); sanomalehti- ja\nkäännöstyöhön; ja näytelmäin kirjoittamiseen (Katumus -- The Remorse,\n1813, Zapolja, 1817); ym. Loppuiällään hän pääsi jonkin verran\nvapautumaan pahasta tottumuksestaan.\n\nColeridge kuoli 1834. Hän oli lähtenyt Schillerin Rosvojen\nvapausihanteesta ja pysyi sille uskollisena koko elämänsä. Runoilijana\novat hänen huomattavimmat saavutuksensa nuoruudenlyriikka (Keijukaisten\nlaulut -- The Songs of the Pixies, 1793), Kubla Khan, Vanhan merimiehen\ntarina ja Christabel, jotka edustavat mitä herkintä luonnontunnetta,\nyhtyneen todellisuuden ja yliluonnollisen suggestiivista voimaa, kaikki\ntulkittuna etevällä säetaiteella. Huolimatta siitä, että Coleridgen\ntuotanto jäi hajanaiseksi, hän osoittautuu senkin perusteella\naaterikkaaksi ja hienosti taiteelliseksi, romanttiseksi\nrunoilijahengeksi.\n\nKolmas \"järvirunoilija\" _Robert Southey_ (1774-1843) on vaipunut\nunohdukseen, sillä hänen työläistä, laajoista romanttisista\neepoksistaan puuttuu runollisuus.\n\nHän oli syntyisin Bristolista, köyhistä oloista, mutta sai silti hyvän\nkoulu- ja yliopistokasvatuksen. Sukulaisuussuhteiden vuoksi hän joutui\nnuorena oleskelemaan Espanjassa ja Portugalissa, aloittaen tällöin sen\nperehtymisen näiden maiden historiaan, josta sittemmin tuli tunnetuksi.\n1803 hän muutti järvialueelle, jossa asui kuolemaansa saakka, elättäen\nomaansa ja Coleridgen perhettä vapaana kirjailijana. Southey oli\nnuorena radikaali, mutta tyyntyi pian vanhoilliseksi. 1813 hänet\nnimitettiin hovirunoilijaksi. Hänen romanttiset eepoksensa (Joan of\nArc, 1795; Thabala, 1801; Madoc, 1805; Kehaman kirous -- The Curse of\nKehama, 1810; Roderick, 1814) ovat kuolleet, ehdittyään kuitenkin\ntodenteolla tuoda itämaat ja fantastiset, sadunomaiset aiheet sekä\nLandorin aloittaman nuoren ihanteellisen sankari-idean romantiikan\npiiriin, mutta hänen proosatuotantonsa, mm. Nelsonin, Wesleyn ja\nBunyanin elämäkerrat kuuluvat Englannin kansalliskirjallisuuteen. Hän\noli, kuten hänen ystävänsä Walter Savage Landor sanoi hänelle\nomistamassaan runossa, \"monen ihmeellisen tarinan harvinainen\narkkitehti\".\n\n\n\n3. Walter Scott.\n\n\nYhteiskunnallinen radikalismi, oppositio olevia oloja vastaan, oli siis\nkolmen edellämainitun kirjailijan romanttisen nuoruusasenteen\nilmauksena. Heidän ihanteensa oli ihmisen vapaus ja yhteiskunnallinen\noikeudenmukaisuus. 1760-luvulla alkaneen, kansojen hämärää\nmuinaisuutta, keskiaikaa, kansanrunoutta ja ballaadeja ihailevan\nromantiikan jatkajaksi ja huippuunsa saattajaksi tuli taas _Walter\nScott_, tämän pyrkimyksen parhaiden puolien tervehenkinen edustaja,\nEnglannin romantiikan miehekäs heimopäällikkö, jalo ja kirkas\nrunoilijahahmo. Syntyneenä (1771) vanhasta skotlantilaisesta rajaseudun\nsuvusta Walter Scott kasvoi romanttisen perimätiedon piirissä, kuullen\nvanhoja ballaadeja kehtolauluinaan ja täyttäen mielikuvituksensa\nvainoaikojen tarinoilla. Tämä jo lapsena syntynyt kiintymys\nmenneisyyteen ilmeni pian erikoisena innostuksena juuri ballaadeihin,\njoita hän varhain rupesi kokoilemaan. Percyn ballaadit hän sai 1784 eli\n13:n vanhana, ja niistä tuli hänen aarteensa. Sama romanttinen innostus\nsai hänet aikaisin opettelemaan ranskaa ja italiaa, voidakseen lukea\nnäiden maiden romanttista runoutta. Walter Scott valmistui lakimieheksi\n1792, tuli Selkirkin sheriffiksi 1799 ja 1812 Edinburghin ylioikeuden\nvirkamieheksi. Tämä oli kuitenkin vain hänen \"leipäuraansa\", sillä sen\nohella hän väsymättä, poikkeuksellisen ja heltiämättömän innostuksen\najamana, luki ja tutki historiallista menneisyyttä kaikista\nmahdollisista lähteistä, ballaadeista aina Edinburghin Asianajajani\nkirjaston käsikirjoituksiin saakka, perehtyi taidekirjallisuuteen,\nsuinkaan unohtamatta oman aikansa kauhuromantiikkaa, Lewisiä,\nRadcliffeä, Saksan romantikkoja ja muita, ja kokoili matkoillaan\nballaadirunoutta. Kaikesta lukemastansa hän säilytti harvinaisen\nhyvässä muistissansa selvän kuvan.\n\nKirjailijauransa hän aloitti kääntämällä G. A. Bürgerin kuulut\nkauhuballaadit Lenore ja Villi metsästäjä (William and Helen, The Wild\nHuntsman, 1796); tämän ballaadiharrastuksen tuloksena oli lopuksi\n1802-03 ilmestynyt huomattava kolmiosainen teos Skotlannin rajaseudun\nrunoutta (The Minstrelsy of the Scottish Border). Scottin oma runosuoni\nrupesi nyt vastustamattomasti hersymään, tuottaen 1805 tulokseksi hänen\nensimmäisen omintakeisen runoteoksensa, Viimeisen runojan laulun (The\nLay of the Last Minstrel), jossa ritariromantiikka, yliluonnolliset\ntapahtumat ja Skotlannin maisemat yhtyvät sujuvin säkein maalatuiksi\nkuviksi. Nopeassa tahdissa tämän jälkeen julkaisemillaan runoelmilla --\nMarmion 1808, Järven neito (The Lady of the Lake) 1810, Don Roderickin\nnäky (The Vision of Don Roderick) 1811, Rokeby 1812, Triermainin häät\n(The Bridai of Triermain) 1813, Saarien herra (The Lord of the Isles)\n1815, ja Harold Peloton (-- the Dauntless) 1817 -- Scott lauloi itsensä\nyhä laajenevan lukijapiirin tietoisuuteen, elvyttäen ballaadihenkisen\nromanttisen tunteen ja luoden siltä pohjalta elinvoimaisen, raikkaan\nkertovan runouden. Nämä teokset hän julkaisi omalla nimellään, mutta\nepävarmana proosansa menestyksestä jätti salaisuudeksi, kuka oli 1814\nilmestyneen Wawerleyn eli kuusikymmentä vuotta sitten (-- or Sixty\nYears Since, suomennettu) kirjoittaja. Tästä romaanista ilmeni mitä\nviehättävimmällä tavalla ylänkömaiden ja niiden asukkaiden romanttinen\nluonto, vielä muistissasäilyneiden historiallisten tapahtumain\nkauhunsekainen kauneus, joukko ihmiskuvia, joiden takaa näkyivät\nilmielävinä omat oivalliset naapurit -- kaikki kuvattuina terveellä,\nihannoivalla realismilla, perinpohjaisella luonteiden erikoisuuksien ja\nasiain tuntemuksella, muhoilevalla, myötämielisellä huumorilla.\nEtsittyään 1760-luvulta, Otranton linnasta alkaen oikeata muotoansa\nromanttinen, historiallinen romaani oli sen nyt löytänyt. Menestyksen\ntunteen kiihoittamana ja huomattuaan olevansa runoilijana heikompi kuin\nByron, Scott nyt aloitti romaanituotannon, jolla laadun korkeuteen ja\nlaajuuteen sekä tuotantoajan lyhyyteen nähden ei ole vertaistaan, ja\njossa hän lahjoitti takaisin kaiken, minkä oli koonnut muistinsa ja\nmielikuvituksensa aarrekammioon, mutta nyt oman romanttisen henkensä\nrunollistamana. Guy Mannering (1815, suomennettu nimellä\nTähdistälukija); Muinaistutkija, Musta kääpiö, Vanhoja kuolleita (The\nAntiquary, The Black Dvcarf, Old Mortality, kaikki 1816); Midlothianin\nsydän (The Heart of Midlothian) ja Rob Roy, molemmat 1818; Lammermoorin\nmorsian, Vanha tarina Montrosesta, Ivanhoe (The Bride of Lammermoor,\nThe Legend of Montrose, kaikki kolme 1819, ilmestyneet myös suomeksi);\nLuostari, Apotti (The Monastery, The Abbot, 1820); Kenilworth,\nMerirosvo (The Pirate, molemmat 1821, edellinen suomennettu); Nigelin\nkohtalot (The Fortunes Of Nigel, 1822); Peveril of the Peak, Quentin\nDurward, St. Bonanin lähde (St. Bonan's Well, kaikki 1823, keskimmäinen\nsuomennettu); Redgauntlet 1824; Kihlattu ja Talismani (The Betrothed,\nThe Talisman, 1825, viimeksimainittu suomennettu) -- nämä nimet\nmuodostavat kauneimman historiallisromanttisen taidekuvaston\ntai -kulkueen, mitä kulttuuri-ihmisen hänen aikanaan ja vielä nytkin on\nsuotu nähdä. Niiden kautta Scott kohosi koko sivistyneen maailman\nrakastamaksi kirjailijaksi.\n\nScott, jonka ihanteena oli vanhan heimopäällikön komea asema\nlinnanherrana ja klanin keskuksena, sijoitti suunnattomat\ntekijäpalkkiotulonsa tällaisen oman linnan, Abbotsfordin,\nrakentamiseen. Kun Ballantynen kustannusliike, josta hän nämä palkkiot\nsai, oli hiljaisuudessa osaksi hänen omaisuuttansa, vieläpä siten, että\nhän omistajana oli vastuussa sen veloista, hän joutui liikkeen tehdessä\nhuonon hoidon ja pulakauden vuoksi 1826 vararikon 130.000 punnan\nvelkaan. Osoittaen todellista luonteen suuruutta Scott masentumatta\ntarttui kynään ja rupesi työllään maksamaan tätä suunnatonta summaa.\nNäin alkoi uusi romaanisarja, ilmestyen nyt hänen nimellään: Woodstock\n1826; Canongaten kronikat 1827; Perthin kaupungin kaunotar (The Fair\nMaid of Perth, suomennettu) ja Anne of Geierstein, molemmat 1829;\nKreivi Robert Parisilainen ja Vaarallinen linna (Count Robert of Paris,\nCastle Dangerous, molemmat 1831). Mutta lisäksi Scott kirjoitti nyt\nkuten aikaisemminkin joukon historiallisia ja muita teoksia, mm. laajan\nNapoleonin elämäkerran. Tämä jättiläistyö, jolla hän jo 1828 oli\nansainnut velkansa lyhennykseksi 40.000 puntaa, oli kuitenkin liikaa\nhänen jo entuudestaan rasittuneille aivoilleen.\n\nWalter Scott kuoli Abbotsfordissa 1832, vielä kesken sankarillista\ntaisteluaan, mutta voitto jo näkyvissä. Ne kirjailijaominaisuudet,\njotka olivat Wawerleyn leimana, jatkuivat terveinä ja voimakkaina\nläpi hänen koko tuotantonsa, joka on niin monipuolinen ja\nkertojamestaruudessaan niin uusi ja ainutlaatuinen, että seuraavan ajan\nkoko historiallinen romaani on siitä johdettavissa. Ihmisenä Walter\nScott oli tekojensa vertainen, saaden runsain määrin osakseen\naikalaistensa kunnioitusta ja kiitollisuutta. 1820 hänet aateloitiin.\nMenneisyyden ihailijana hän oli tory, mutta oli silti esim. Byronin\nystävä. Hänen syntyessään ei historiallista romaania vielä ollut --\nhänen kuollessaan se oli valloittanut koko sivistyneen maailman.\n\n\n\n4. Byron, Shelley ja Keats.\n\n\nByronissa tapaamme uudelleen sen yhteiskunnallisen oppositiohengen,\njoka oli Järvikoulun runoilijain nuoruuden leimana, mutta jota ei ole\nWalter Scottissa. Tähän Byron kuitenkin jo varhain yhdisti\naikaisemmasta kauhuromantiikasta ja Scottin runoelmista saamansa\nmielikuvan traagillisesti rikollisesta voimahenkilöstä, jonka elämässä\non jokin mysteerio, sisällytti häneen vielä sterneläistä\ntunteellisuutta, ja jalostaen hänet oman runoilijaolemuksensa ahjossa\nloi hänestä oman persoonallisen uhmansa ja traagillisuutensa\nromanttisen kuvan, ns. byronilaisen sankarin, joka aikakautensa\nkapinahengen edustajana, rinnassa sammumaton maailmantuska, ryntäsi\nPrometheuksena kohtaloa vastaan. Lisäämällä tähän syvän laulullisuuden\nlahjan, satiirisen kyvyn ja kyynillisyyden, terävän älyn, hemmoitellun\nylimyksellisyyden ja oikullisen, teatterimaisuuteen taipuvan, herkän\nluonteen, saamme jonkinlaisen kuvan tästä suuresta, kasvojensa\nkauneudelta Apolloon verratusta runoilijasta.\n\n_George Gordon_, lordi _Byron_, syntyi Lontoossa 1788\nkevytmielisyydestään tunnetun kapteeni John Byronin (k. 1791)\navioliitosta skotlantilaisen Catherine Gordonin kanssa; isänsä\nedellisestä avioliitosta Byronilla oli sisarpuoli Augusta, sittemmin\nMrs. Leigh, johon hän oli koko elämänsä ajan hyvin kiintynyt.\nHarkitsematon kasvatus, köyhyys, jonkin verran epämuodostuneet jalat,\nja taipumus liikalihavuuteen vaikuttivat epäedullisesti Byronin\nluonteen kehitykseen. Vietettyään lapsuutensa Aberdeenissa ja\nperittyään lordin arvon 1798, hän kävi koulunsa Harrow'ssa ja tuli 1805\nCambridgeen, opiskellen täällä kolmisen vuotta ja kunnostautuen\nkaikissa niissä urheilulajeissa, mm. uinnissa ja nyrkkeilyssä, joissa\njalkavika ei ollut esteenä. 1806 hän painatti ensimmäisen\nrunokokoelmansa Hajanaisia paloja (Fugitive Pieces), josta jo ilmenee\nhänen taipumuksensa esiintyä suurempana syntisenä kuin olikaan, ja\njonka hänen opettajansa esti pääsemästä julkisuuteen. Ylimyksellistä\nasenteilua sisältää seuraavan, 1807 ilmestyneen kokoelman nimi\nJoutilaina hetkinä (Hours of Idleness), johon muutamia edellisen\nteoksen runoja sisältyy, ja josta Edinburgh Review antoi moittivan\nlausunnon. Seurauksena oli Popen Dunciadin mukaan sepitetty raivoisa\nsatiiri sen ajan kirjailijoita vastaan nimeltä Englantilaisia\nrunoilijoita ja skotlantilaisia arvostelijoita (English Bards and\nScotch Reviewers, 1809). Tämän jälkeen hän teki ylimyksen kasvatukseen\nkuuluvan matkan Eurooppaan, suunnaten sen Napoleonin sotien vuoksi\nVälimeren maihin, ja aiheuttaen paljon ei aina tosia historioita,\njoiden mukaan hän silloisten ylimysten tavoin teki parhaansa\nosoittaakseen aateluuttaan huonolla elämällä ja hurjilla seikkailuilla.\nPalattuaan Lontooseen hän julkaisi 1812 matkoilla ollessaan\nkirjoittamansa kaksi ensimmäistä laulua Ritari Haroldin toivioretkestä\n(Childe Harold's Pilgrimage), ja huomasi \"herätessään eräänä\naamuna olevansa kuuluisa\". Byron teki ritari Haroldista\noppositiohenkensä, teeskennellyn, muodikkaan, kalpean spleeninsä, oman\nrunoilijapersoonallisuutensa edustajan, joka poltettuaan sillat\ntakaansa pessimistisesti ja eleegisesti miettii elämää, hautoo\nsalamyhkäistä menneisyyttänsä, ja vakavasti, surumielisesti, lausuu\najatuksia sortoa ja vääryyttä vastaan.\n\nTähän sankarikuvaan hän sitten yhdisti jo kauhuromantiikan elvyttämän\ntumman, traagillisen keskushenkilön, joka ei ole Scottinkaan\nrunoelmissa tuntematon, ja niin syntyivät Giaour ja Abydoksen morsian\n(The Bride of Abydos, molemmat 1813), Merirosvo (The Corsair) ja Lara\n(molemmat 1814), Korintin piiritys (The Siege of Corinth), Parisina ja\nChillonin vanki (The Prisoner of Chillon, kaikki 1816), Mazeppa (1818),\nja Saari (The Island, 1823), runoelmat, joiden kalpea, salaperäinen,\ntraagillinen sankari, otsalla tummat kiharat, silmissä maailmantuska,\naiheutti seuraavina vuosikymmeninä paljon levottomuutta Euroopassa,\naina Venäjää myöten, ja joiden tenho ei ole vieläkään sammunut.\nHuomattuaan valloittaneensa sankarillaan maailmaan ja varsinkin naiset,\nByron itsekin ilmeili ja asenteli hänen tyyliinsä, hymyillen\nmyrkyllisesti koko ihmiskunnalle. Mentyään 1815 naimisiin Anne Isabella\nMilbanken kanssa, joka oi puritaanihenkinen, porvarillisesti\nsievätapainen, aikakautensa siveellisin pieni nainen, kokonaan\nsopimaton Byronille, joka tosin oli gentlemanni, mutta silti silloisten\nylimysten tapaan jonkin verran boheemi, tavoiltaan ja luonteeltaan\navioliittoon sopimaton, Byron joutui elämänsä ratkaisevan onnettomuuden\nuhriksi. Tammikuussa 1816 lady Byron poistui ed. joulukuussa syntyneen\ntyttärensä Adan kanssa miehensä luota, kieltäytyen enää palaamasta,\nByronin toivoessa sovintoa. Eron syistä pääsi liikkeelle kaikenlaisia\nhuhuja, ja samat piirit, jotka olivat häntä äsken jumaloineet,\nrupesivat häntä nyt tekopyhästi hylkimään. Byron poistui isänmaastaan\nainaiseksi huhtik. 25 p. 1816. Vietettyään kesän Sveitsissä, toisen\nmaanpakolaisen, Shelleyn, seurassa, rakkaussuhteessa tämän puolison\nperheeseen kuuluvan Jane Clairmontin kanssa (tytär Allegra), hän\nasettui syksyllä 1816 Venetsiaan, jälleen päästäen liikkeelle joukon\nliioiteltujakin juttuja muka huonosta elämästään, joka tosiasiassa\nkuluikin ahkeraan työhön. 1818 hän joutui kreivitär Teresa\nGuiociolin ja hänen miehensä ystävyyteen, asuen heidän kanssaan\nRavennassa 1819-20. Pisassa hän asui 1821-22, muuttaen sen jälkeen\nGenuaan. Viimeksimainittuna vuonna Shelley hukkui ja Byron oli\ntoimeenpanemassa hänen polttohautaustaan. Hänen tuotantonsa on näinä\nmaanpakolaisuusvuosina suurenmoista sekä laadulta että laajuudelta; jos\nhän olisi elänyt niin kuin maanmiehiään ärsyttääkseen sanoi, ei\ntällainen työmäärä olisi ollut mahdollinen. Ennen mainittujen lisäksi\nilmestyivät: Hebrealaisia säveliä (Hebrew Melodies, 1815); Ritari\nHaroldin kolmas ja neljäs laulu (1816 ja 1818); Faust-aiheen järkyttävä\ntoisinto Manfred (1817); Beppo 1818; Don Juan (kaksi ensimmäistä laulua\n1819, kolme seuraavaa 1821); Marino Faliero (1820); Molemmat Foscarit\n(The Two Foscaris), Sardanapalus, Kain, Taivas ja maa (Heaven and Earth),\nja Tuomionäky (The Vision of Judgement), kaikki viisi kirjoitettuja\n1821:n kuluessa; Werner ja Muodoton muutettu (The Deformed\nTransformed), molemmat kirjoitettuja seuraavana vuonna. Elämänsä\nlyhyenä loppukautena Byron sepitti Don Juanin jäljelläolevat osat, 11\nlaulua. Maanpaossa syntyneistä tuotteista ilmenee elämänkohtaloiden\naiheuttama uusi piirre, viiltävä kyynillisyys, samalla kuin hän pyrki\nkäsittelemään yhä syvempiä aiheita aina Faustia ja Kainia koskeviin\nmysteerioihin saakka. -- Kreivitär Guicciolin kautta hän joutui\nitalialaisten itsenäisyystaisteluin piiriin. Näiden aatteet, jotka\nolivat sopusoinnussa hänen oman kapinanhenkensä kanssa, saivat Byronin\nkiinnostumaan Euroopan suurpolitiikkaan ja Kreikan vapaussotaan, josta\ntuli hänen aatteellisen olemuksensa uusi kiihotin. Myytyään sukutilansa\nNewstead Abbeyn hän oli ollut jo useita vuosia rikas mies, joka\nnyttemmin sai ja otti vastaan -- aikaisemmin hän ei sitä tehnyt --\nteoksistaan huomattavat palkkiot; asettaen omaisuutensa Kreikan\nvapaustaistelun käytettäväksi hän antautui nyt tähän asiaan koko\nsielustaan. Ehtimättä kuitenkaan saada paljoa aikaan hän kuoli\nkuumeeseen huhtik. 19 p. 1824 Missolonghissa. Hänen viimeiset sanansa\nolivat: \"Nyt menen lepoon\". Sydän haudattiin Kreikkaan, ruumis, jota\nSt. Paul ja Westminster Abbey kieltäytyivät ottamasta suojaansa,\nNewsteadin lähellä olevaan Hucknall-Torkardin kirkkoon, muisto ja maine\nvapauden ja runouden kultaiseen kirjaan.\n\nByronin runous on itsekeskeisen yksilön rynnäkköä kaikkea\nsovinnaisuutta, ahtaan yhteiskunnan ja poroporvarillisuuden\nennakkoluuloja vastaan; se on voimakkain ilmaus siitä kapinahengestä,\njota yhä kiihkeämmin ruvettiin tuntemaan 1814:n jälkeen vallalle\npäässyttä valonarkaa taantumusta vastaan. Ihmiskunnan syvimmän,\nikuisesti oikean ja kauniin pyrkimyksen tulkkina ja johtajana, joka\nsähköisti koko aikakautensa, runoilijana, jonka säkeissä on yhäkin\nsammumaton, sykähdyttävä voima, Byronilla on oikeus kuolemattomuuteen.\n\nByronin rinnalla, hänen nuorempana aikalaisenaan ja aateveljenään,\nkohoaa näkyviin toinen Englannin romantiikan suurnimi, _Percy Bysshe\nShelley_ (1792-1822), yhteiskunnallinen ja aatteellinen radikaali,\nvapauden ihanteiden ja ylimaallisen kauneuden eteerinen laulaja.\n\nYlimysnuorukaisena hän sai kasvatuksensa Etonissa ja Oxfordissa, josta\nerotettiin 1811 ateismin välttämättömyyttä todistelevan lentokirjasensa\nvuoksi (The Necessity of Atheism), joutuen erimielisyyteen isänsäkin\nkanssa. Samana vuonna, 19:n vanhana, hän meni naimisiin 16-vuotiaan\nkoulutytön Harriet Westbrookin kanssa, tuottaen tällä teolla\nonnettomuuksia sekä tytölle että itselleen. Seuraavat kolme vuotta\nShelley oleskeli Irlannissa, Walesissa ja järvialueella, koettaen\nkirjoittaa ja toimia radikaalien mielipiteidensä hyväksi ja sommitellen\nnäytelmärunoelman Kuningatar Mab (Queen Mab, 1813). Seuraavana keväänä\nHarriet jätti hänet, joutuen sen jälkeen onnettomille teille ja\nhukuttaen itsensä 1816. Tällä välin Shelley oli rakastunut Mary\nGodwiniin, radikaalin filosofin William Godwinin tyttäreen, ollut hänen\nkanssaan Ranskassa 1814, kirjoittanut ensimmäisen huomattavan\nrunoelmansa Alastor, eli yksinäisyyden henki, ja muita runoja (-- or\nthe Spirit of Solitude, and other Poems, 1816), ja viettänyt kesäkauden\nviimeksimainittuna vuonna Sveitsissä, lordi Byronin ja Jane Clairmontin\nseurassa. Hänen runoilijakykynsä ja -tuotantonsa kohosi nyt korkealle\nasteelle, kuten Hymni sisälliselle kauneudelle (Hymn to Intellectual\nBeauty, julkaistu 1817) hyvin osoittaa. Tammikuussa 1818 hän julkaisi\nsuuren vapausrunoelmansa Islamin kapina (The Revolt of Islam,\nalkuperäinen nimi Laon ja Cythna), joka todistaa hänen nyt kohonneen\nsielullisen, meren sinessä välkkyvän autereisen kauneuden tulkinnassa\nilmavampaan herkkyyteen kuin tuskin ainoakaan edeltäjänsä, samalla kuin\nyhteiskunnallisen ja yksilöllisen vapauden vaatimus pysyy syvimpänä\nsilmämääränä, ulkoisen asun ollessa hioutunutta, ylhäistä, vapaata\narkiseksi tekevästä helppotajuisuudesta. Saman vuoden maaliskuussa\nShelley lähti Englannista ainiaaksi, asuen sen jälkeen Italiassa, mm.\nVenetsiassa, Byronin seurassa, jolloin syntyi runoelma Julian ja\nMaddalo (julkaistu 1824), sisältäen alkulauseessaan kuvauksen\n\"Julianista\" eli Byronista. Runoelma Rosalind ja Helen sekä muita\nrunoja (R. and H.: with other Poems) valmistui myös näihin aikoihin ja\njulkaistiin 1819. Aatedraama Vapautettu Prometheus (Prometheus Unbound)\nilmestyi 1820. Oleskelu Roomassa antoi aiheen järkyttävään\nmurhenäytelmään Cencit (The Cenci, 1819). 1820 Shelley asettui Pisaan,\njonne myös Byron muutti seuraavana vuonna. Tähän aikaan kuuluvat mm.\nrunot Epipsychidion ja Adonais (elegia Keatsin kuoleman johdosta,\n1821), ja lyyrillinen draama Hellas (1822). Heinäkuun 8 p. 1822 Shelley\nja eräs hänen ystävänsä sekä pursipoika lähtivät Ariel-purrellaan\nLivornosta Lericiin, jossa he silloin asuivat. Nousi myrsky. Muutaman\npäivän kuluttua ruumiit ajautuivat maihin. Shelleyllä oli toisessa\ntaskussa Aiskhyloksen, toisessa Keatsin nidos, viimeksimainittu\navonaisena kuin hän olisi juuri lukenut sitä. Hänen tuhkansa haudattiin\nRooman protestanttien hautausmaahan; hautakiveen kirjoitettiin: Cor\ncordium -- \"Sydänten sydän\", ja Shakespearen säkeet Myrskystä: \"Ei\nmitään, joka katoaa, vaan jonka meri muuttaa rikkaudeksi ja\nkauneudeksi\".\n\nShelleyn runouden seesteinen kauneus pyrkii irti kaikesta\nohjelmallisesta aatteellisuudesta. Kokonaan sen ulkopuolella,\nomistautuneena vain puhtaan kauneuden etsintään ja palvontaan, on\n_John Keatsin_ runous, Englannin romantiikan kolmannen traagillisen\nkohtalon lahja.\n\nKeats syntyi Lontoossa 1795 ajurin poikana, joutui varhain orvoksi ja\npantiin 1810 välskärin oppiin. 1814 hän meni harjoittelemaan\nsairaaloihin, mutta innostuneena runouteen ja joutuen Leigh Huntin ym.\nradikaalien tuttavuuteen luopui tältä uralta, antautuen pienen perinnön\nvarassa kokonaan runoudelle. Ensimmäiset tuotteensa hän julkaisi Leigh\nHuntin lehdessä The Examiner; 1817 ilmestyi hänen esikoiskokoelmansa\nRunoja (Poems), tullen tunnetuksi vain pienessä ystäväpiirissä. Vielä\nenemmän kuin Shelley, Keats koulutti kieliaistiansa ja rikastutti\nmielikuvitustansa lukemalla vanhaa Elisabethin ajan runoutta, Spenseriä\nennen muita. Leigh Huntin italîalaisuusharrastus ohjasi hänet\ntutustumaan antiikin mytologiaan, joka tarjosi hänenkin samoin kuin\nShelleyn mielikuvitukselle omituisesti yhtynyttä uusklassillisuuden ja\nromantiikan ravintoa, puhdistuneita aiheita kaukaisen kauneuden\npuolueettomasta maailmasta. 1818 ilmestyi Endymion, värihohtoinen\nrunoelma antiikin satumaailmasta, vertauskuva runoilijasta, joka vain\nunessa saa nähdä täydellistä, puhdasta kauneutta; se alkaa tunnetulla\nsäkeellä: \"Mi kaunist' on, on iloks' ikuiseksi\". Vanhoilliset\naikakauslehdet Rlackwood's Magazine ja The Quarterly Review\narvostelivat sitä moittivasti, ennakkoluuloisina Huntin radikaalisesta\nleiristä tulevia kirjallisuusilmiöitä kohtaan. Hänen äitinsä oli\nkuollut keuhkotautiin, jonka oireita hänessä itsessäänkin rupesi\nnäkymään. Parantuakseen hän teki kesällä 1818 jalkamatkan Skotlannin\nylämaahan. Joulukuussa 1818 hänen veljensä Thomas kuoli tähän tautiin,\nJohnin uskollisesti hoitamana, Nämä vaikeudet ja surut sekä kiihkeä\nrakastuminen ikäänkuin varoittaen kiiruhtivat nuorta runoilijaa\nsuorittamaan tehtäväänsä niin kauan kuin päivää kestäisi, ja niin hän\nkeväästä 1818 syksyyn 1819 kirjoitti huomattavimman osan siitä, johon\nhänen maineensa perustuu. Täten syntynyt kokoelma: Lamia ja muita\nrunoja (L. and Other Poems, 1820), sisältää paitsi nimirunoa mm.\nIsabellan, Pyhän Agneksen päivän aattona (Eve of St. Agnes),\nHyperionin, oodit Satakielelle (To the Nightingale) ja Kreikkalaisen\nuurnan (The Grecian Urn). Näistä edustaa Hyperion, Miltonin vaikutuksen\nalaisena syntynyt runoelman katkelma Saturnuksen ja titaanien\ntaistelusta Olympon jumalia vastaan, Keatsin korkeinta saavutusta,\nhänen palavaa uskoaan siihen, että juuri kauneus on maailmankaikkeuden\npysyvä, vallitseva, johtava voima. Edinburgh Review antoi kokoelmasta\nkiittävän arvostelun. Hänen terveytensä murtui näihin aikoihin\nkokonaan, varattomuus ja onneton rakkaus kiduttivat häntä. Hänellä oli\nkuitenkin uskollisia ystäviä, jotka hankkivat hänelle hyvää hoitoa.\nAlkusyksystä 1820 hän lähti Italiaan, matkatoverina maalari Joseph\nSevern, joka hoiti häntä hänen kärsimystensä loppuun saakka.\n\nJohn Keats kuoli Roomassa helmik. 23 p. 1821. Hänet haudattiin\nprotestanttien hautausmaahan ja hautakiveen kirjoitettiin hänen\npyynnöstään sanat: \"Tässä lepää muuan, jonka nimi oli veteen\nkirjoitettu\". Shelley kirjoitti hänen muistolleen elegian: \"Itkekää\nAdonaista -- hän on kuollut\", silloin aavistamatta saavansa vuoden\nkuluttua oman leposijansa hänen vierellään. Keatsin nimi ei ollut\nveteen kirjoitettu, vaan tuli Englannin seuraavan runoilijapolven\ntunnustähdeksi, enemmän kuin Shelley, puhumattakaan Byronista, joka on\nsyvästi vaikuttanut muun Euroopan, mutta ei juuri Englannin runouteen.\nShelleyn rinnalle kohoaviin aatteellisiin kauneusarvoihin Keats liitti\nväririkkaan aistillisen romantiikan, mikä antaa hänen runoudelleen\njalon rikkauden ja täyteläisyyden leiman. Kreikkalainen uurna sisältää\nhänen evankeliuminsa:\n\n    \"On kaunis totta, tosi kaunist' on\".\n    Se muistaos, muu kaikk' on turhuus vain.\n\n\n\n5. Pienempiä nimiä.\n\n\nEnglannin suurien romantikkojen ympärillä parveilee useita pienempiä,\njoiden nimi ei nouse niin korkealle eikä kanna niin kauas, mutta jotka\nsilti ansaitsevat huomiota. Miellyttävimpiä ja aikoinaan laajimmin\ntunnettuja heistä oli irlantilaissyntyinen _Thomas Moore_ (1779-1852),\nlahjakas laulu- ja älyniekka, Byronin ystävä ja elämäkerran\nkirjoittaja.\n\nIrlantilaisen vapaudenmarttyyrin, jalon Robert Emmetin ystävänä\nhädintuskin pelastuttuaan tämän kohtalosta hän muutti 1799 Lontooseen,\njulkaisi 1800 Anakreon-mukaelmansa (enemmän Moorea kuin Anakreonia)\nomistettuina prinssihallitsijalle (sittemmin Yrjö IV), ja pääsi niiden\nsekä monipuolisten seuraelämäkykyjensä vuoksi pian Lontoon\nkeskeisimpiin, etupäässä whigiläisiin älymystöpiireihin. Julkaistuaan\ntoisen runokokoelman (Runoja, kirjoittanut Tuomas Pikkuinen -- Poems by\nThomas Little, 1801 -- Moore oli pienikokoinen) ja oltuaan virkamiehenä\nBermudassaarilla sekä matkusteltuaan Amerikassa hän 1806 esitti\nmatkansa tulokset kokoelmassa Kirjeitä, oodeja ja muita runoja\n(Epistles, Odes and other Poems), johon mm. sisältyy kirpeätä\narvostelua amerikkalaisista. 1807 Moore rupesi julkaisemaan\nIrlantilaisia sävelmiä (Irish Melodies), joihin hän kirjoitti\nirlantilaisten kansanlaulujen mukaan sanat ja John Stevenson samoista\nlähteistä saadut sävelet. Tällä sarjalla, jonka ilmestymistä kesti yli\n25 vuotta, ja jonka rinnalla hän vuodesta 1815 alkaen toimitti\nKansallisia lauluja (National Airs), Moore lauloi itsensä kaikkien\nsydämeen. Samoihin aikoihin hän rupesi käyttelemään satiirista kykyään\nvapaamielisten asian hyväksi, armotta ivaten prinssihallitsijaa, päivän\npoliitikkoja, pyhää allianssia, ja Parisissa parveilevia maanmiehiään.\n1817 ilmestyi hänen kuuluisa itämaisaiheinen runoelmansa Laila Rookh,\njoka saavutti eurooppalaisen menestyksen harvinaisella aihepiirin,\nsommittelun ja sanonnan sievyydellä ja välissä olevien proosakehysten\niloisella huumorilla. Jouduttuaan Bermudaksessa olevan sijaisensa\nepärehellisyyden vuoksi vaikeuksiin Mooren täytyi matkustaa ulkomaille,\njossa tapasi Byronin. Tämä testamenttasi hänelle päiväkirjansa ja\nkirjallisen jäämistönsä, määräten hänet täten elämäkertansa\nkirjoittajaksi. Pieteetistä ystävänsä muistoa kohtaan Moore poltti\npäiväkirjan, tehden siten eräiden Byronin elämään liittyvien\nsalaisuuksien juridisesti riittävän selvityksen mahdottomaksi, ja\nantaen tilaisuuden loppumattomille arvailuille, vihjauksille ja\njohtopäätöksille. Byronin elämä (The Life of Byron) ilmestyi 1830, ja\non edelleenkin Byron-tutkimuksen perusteoksia. Mooren muusta laajasta\nproosatuotannosta mainittakoon vielä Sheridanin elämä (The Life of\nSheridan, 1827). Hän ei jaksanut pitää tuotannollaan sitä asemaa, minkä\noli saavuttanut henkilökohtaisilla viehättävillä ominaisuuksillaan,\nmutta hänen laulunsa helähtää silti vielä vuosisadankin takaa tuoreena,\nsurumielisen romanttisena.\n\nRadikaalien, Byronin ja Mooren piiriin kuului läheisesti _James Henry\nLeigh Hunt_ (1784-1859), sanomalehtimies, esseisti ja runoilija,\nlannistumaton optimisti, jonka olemuksesta ja elämästä hänen\nvanhuudenpäivinään Dickens hahmotteli Bleak House-romaanissaan Harold\nSkimpolen.\n\nPoikana hän ihaili Grayta ja Collinsia, aloittaen runoutensa heidän\nlippunsa johdolla. 1808 hän liittyi veljensä julkaisemaan The\nExaminer-lehteen, jota toimitti 13 vuotta ja joka saavutti\nvaikutusvaltaa ja mainetta sen kautta, että todellakin oli Englannin\nehkä ainoa poliittisista puolueista riippumaton julkaisu. Sanottuaan\nprinssihallitsijaa, sittemmin Yrjö IV:ttä, \"50-vuotiaaksi lihavaksi\nAdoniiksi\" molemmat veljekset tuomittiin 1813 kahdeksi vuodeksi\nvankilaan. Byron, Moore, Brougham ym. kävivät tervehtimässä Leigh\nHuntia, jota pitivät lausuntovapauden marttyyrina ja joka sai järjestää\nvankeutensa sangen siedettäväksi. Huomattavan kirjallisen voiton hän\nsaavutti runoelmalla Riminin tarina (Story of Rimini, 1816, II, s.\n428), jonka sepitti Chaucerin stanzalla, yhtyen siten Byroniin, joka\noli käyttänyt Ritari Haroldissa Spenserin stanzaa. Tämä on käsitettävä\nmielenosoitukseksi klassillisuuden suosimaa soinnullista parisäettä\nvastaan -- harkituksi palaamiseksi renessanssin kansallisen runouden\nkannalle. Hänen muista tähän aikaan kuuluvista runoistaan mainittakoon\nsatiiri Runoilijain juhla (The Feast of the Poets, 1811) ja\npienoiseepokset Hero ja Leander ja Bacchus ja Ariadne, molemmat\n1819. Viimeksimainittuna vuonna hän perusti Tatlerin tyylisen\nIndicator-nimisen arvostelu- ja pakinalehden, jossa lämpimästi puolsi\nystäviänsä Shelleytä ja Keatsia. 1821 hän matkusti Shelleyn ja Byronin\nkehoituksesta Italiaan, toimittaakseen sieltä pitäen heidän avullaan\nThe Liberal-nimistä aikakauslehteä, jonka ohjelma ilmenee nimestä ja\njoka oli huonosti harkittu, kannattamaton yritys. Sitä ilmestyi vain\nneljä numeroa, yhdessä Byronin Tuomionäky. 1825 Hunt palasi Englantiin\nja menetti ystäväinsä suosiota julkaisemalla vähäksyvän, kiittämättömän\nkuvauksen Byronista (1828). Sen jälkeen hänen elämänsä oli alituista\ntaistelua taloudellisia vaikeuksia vastaan ja uupumatonta työskentelyä\nsanomalehtimiehenä, romaanien ja näytelmäin sepittäjänä ja\nhienovaistoisena kirjallisuuskriitikkona. Hänen Oma elämäkertansa\n(Autobiography, 1850) on koko romanttisen aikakauden kiintoisa henkilö-\nja aatekuvastin.\n\nRomantiikan rinnalla syntyi myös sen teoreettinen perustelu, sen\nestetiikka, uudenaikainen kirjallisuuden kritiikki. Tämän varhaisempia,\nhuomattavia edustajia olivat Coleridge, Hunt, Charles Lamb (1775-1834),\nWilliam Hazlitt (1778-1830), Francis Jeffrey (1773-1850), William\nGifford (1756-1826) ja Thomas de Quincey (1785-1859) ym. Jeffreyn (The\nEdinburgh Review) ja Giffordin (The Quarlerly Review) harjoittamana\ntämä arvostelu oli suomivaa, ylimielistä, poliittisten ennakkoluulojen\nohjaamaa, tuottaen tyydytystä vain arvostelijalle itselleen, tuskaa\nkirjailijalle ja huvia yleisölle. Mutta muiden mainittujen nimien\nansiosta kehittyi vähitellen uusi arvostelun tyyli, pyrkimyksenä\ntunnontarkka syventyminen ajan tilanteeseen, kirjailijan\nerikoisominaisuuksiin ja tarkoituksiin, ja tuloksen määritteleminen\nmyös siltä pohjalta lähtien. Miellyttävimpään ja arvokkaimpaan muistoon\non yllämainituista esseisteistä jäänyt _Charles Lamb_, vieläkin tuore\npakinoitsija, enemmän kirjailija kuin arvostelija, jonka maine on\nmaassansa korkealla, lähennellen Samuel Johnsonia.\n\nLamb oli lontoolainen, syntyisin vaatimattomista oloista; sai\nkoulukasvatuksensa Coleridgen toverina Christ's Hospitalissa 1782-89,\nja ryhtyi sitten palvelemaan liikeapulaisena, v:sta 1792 suuren\nIndia-komppanian konttorissa. Tässä toimessa hän oli vuoteen 1825\nsaakka, jolloin erosi saaden eläkkeen. Tähän perin tasaiseen\nulkonaiseen elämänkaareen sisältyy kuitenkin uhrautuvaa sankaruutta.\n1796 näet Lambin kymmentä vuotta vanhempi sisar Mary mielenhäiriössä\nsurmasi äitinsä ja pääsi joutumasta mielisairaalaan vain sen kautta,\nettä Charles sitoutui pitämään hänestä huolta. Tälle velvollisuudelle\nCharles sitten omistautui luopuen ainaiseksi oman kodin aikeista. Kun\nvielä palkan vaatimattomuus teki elämän muuten huolekkaaksi, oli tällä\nänkyttävällä, mutta siitä huolimatta harvinaisen sattuvasanaisella,\nilomielisellä, murheissansa hiukan lasiin tirkistävällä, lomahetkinä\nkirjallisuuteen syventyvällä konttorimiehellä täysi tekeminen\nelämänosuutensa hoitamisessa. Kirjailijauransa hän aloitti runoilla,\nromaanilla Rosamund Gray (1798) ja parilla epäonnistuneella\nnäytelmällä. 1807 hän ryhtyi filosofi Godwinin pyynnöstä avustamaan\ntämän toimittamaa Nuorison kirjastoa ja kirjoitti tällöin sisarensa\nMaryn kanssa (joka oli ajoittain terve) kuuluisat Shakespearen tarinat\n(Tales from Shakespeare), omana osuutenaan murhe-, Maryn osuutena\nhuvinäytelmät. Tämä työ saavutti tunnustusta ja tuotti hänelle 60\npuntaa. Sen innostamina sisarukset sommittelivat yhdessä vielä pari\nlastenkirjaa (Mrs. Leicesterin koulu -- Mrs. Leicester's School, 1807,\nja Runoutta lapsille -- Poetry for Children, 1809) sekä Charles yksin\nOdysseuksen seikkailut (The Adventures of Ulysses, 1808).\nKirjallishistoriallisesti tärkeä tapahtuma oli Lambin 1808 ilmestynyt\nteos Näytteitä Englannin näytelmärunoilijoista (Specimens of English\nDramatic Poets). Sillä hän kohotti näkyviin sekä Elisabethin ajan\nrunouden että omat harvinaiset erikoislahjansa kirjallisuuden\nymmärtäjänä, arvostelijana ja esittäjänä. Kirjoitelmat Shakespearesta\nja Hogarthista, jotka Lamb tämän jälkeen (ilman nimimerkkiä) julkaisi\nLeigh Huntin aikakauslehdessä Reflector, vahvistivat tätä käsitystä.\n1818 ilmestyivät Charles Lambin teokset (The Works of Ch. L.), mistä\noli mm. se seuraus, että Lambia pyydettiin uuden aikakauslehden, London\nMagazinen, avustajaksi. Tässä hän sitten 1820-25 julkaisi kuuluisiksi\ntulleet pakinansa Elian esseet (The Essays of Elia), joihin hänen\nmaineensa etupäässä perustuu ja jotka ovat hänen viimeinen kirjallinen\ntyönsä. Ne ovat siroa, älykästä ja luottamuksellista tarinointia,\njoiden juttelija jää joka kerta mitä miellyttävimpään muistoon ja\njoiden kodikkaan hyrinän tapaamme Dickensin parhaissa tunnelmapaloissa.\nEsseiden kirjoittajana on vain Addison Lambin vertainen.\n\nLamb oli humoristi ja humanisti, elämänsä tragiikasta huolimatta\nsopusointuinen sielu, jonka suhde olevaisuuteen oli myötämielinen,\nsovinnollinen. Samaa ei voi sanoa hänen ystävästään _William\nHazlittista_, aikakauden varsinaisesta suuresta kriitikosta, sillä\nhänen suhteensa elämään oli huumoriton, joskus jopa kyynillinen.\nSopusointu ei kuulunut hänen luonteeseensa.\n\n_William Hazlitt_ (1778-1830) oli irlantilais-englantilaisen, Amerikan\npuolelle asettuneen papin poika, josta aiottiin pappia, mutta joka\npäätti ruveta muotokuvamaalariksi. 1798 hän kuuli Coleridgen\nsaarnaavan, ihastui ja tutustui häneen ja kävi 1799 hänen ja\nWordsworthin luona Cumberlandissa. Maalariopintojensa aikana Lontoossa\nhän tutustui Lambiin ja tämän ystäviin. 1802 hän opiskeli Louvressa,\nmutta pääsi 1805:een mennessä selville siitä, että oli väärällä uralla.\nTällöin hän julkaisi ensimmäisen filosofisen teoksensa, joita sitten\nkirjoitti kokonaisen sarjan. Jätettyään filosofian (1812) hän ryhtyi\nsanomalehtimieheksi, -- kirjoittaen etupäässä Hunt-veljesten\nExaminer-lehteen. Näin syntyivät ne kriitilliset teokset (Katsaus\nEnglannin näyttämöön -- View of the English Stage, 1818; Luentoja\nEnglannin runoilijoista -- Lectures on the English Poets, 1818;\nLuentoja Englannin koomillisista kirjailijoista -- Lectures on the\nEnglish Comic Writers, 1819; Luentoja Elisabethin aikakauden\nnäytelmäkirjallisuudesta -- Lectures on the Dramatic Literature of the\nAge of Elisabeth, 1821, ym.), joilla hän perusti maineensa.\nPöytäpuheissaan (Table Talk, 1821-1822) hän arvosteli ankarasti\nShelleytä, Ajan hengessä (The Spirit of the Age, 1825) eräitä muita\naikalaisiaan. Napoleon Buonaparte, 4-osainen elämäkerta (1828-1830),\nepäonnistui mm. siksi, että Hazlitt käsitti hänet kansan asian\npuolustajaksi taantumusta vastaan, mikä kanta oli Pyhän Allianssin\naikana radikaalien keskuudessa yleinen. Katkerat, häikäilemättömät\nkynäsodat mm. Giffordia vastaan olivat myös Hazlittin ohjelmassa.\nElettyään onnettomassa avioliitossa 1807-1822 hän joutui suhteeseen\nerään vaatimattoman tytön kanssa, josta kuitenkin pian erosi mennäkseen\nnaimisiin muutaman lesken kanssa -- erotakseen hetimiten tästäkin.\nAvioeronsa ja siihen syynä olleen rakkautensa vaiheet hän kertoi\nkummastuttavan realistisesti teoksessaan Rakkauden kirja eli uusi\nPygmalion (Liber Amoris, or the New Pygmalion, 1823). Hazlitt joutui\nriitaan useimpien ystäviensä kanssa; Lamb oli ainoa, joka välillä\nsattuneista kahnauksista huolimatta pysyi hänelle uskollisena loppuun\nsaakka.\n\nRomanttinen esseisti näiden sanojen todellisimmassa merkityksessä oli\n_Thomas de Quincey_ (1785-1859), jonka vaiherikas ja eriskummallinen\nyksityiselämä vielä lisäsi hänen aihepiirinsä ja tuotteidensa\nfantastisuutta.\n\nQuincey oli varakkaan kauppiaan poika Manchesterista, lapsuudesta\nsaakka haaveilija ja kirjatoukka; kolmitoistiaana hän kirjoitti,\nviisitoistiaana puhui kreikkaa. Karattuaan koulusta 1800 ja\noleskeltuaan Walesissa hän lopuksi piilottautui omaisiltaan Lontooseen,\najelehtien siellä kulkurina vuoden päivät. 1803 hän teki sovinnon\nholhoojiensa kanssa ja meni Oxfordiin. Täällä hän käytti ensimmäistä\nkertaa oopiumia lääkkeeksi hermosärkyyn. Tutustuttuaan Coleridgeen\nja Wordsworthiin hän muutti 1809 Järviseudulle, jossa ryhtyi\nahkerasti tutkimaan Saksan kirjallisuutta. Avioliittoon hän meni\n1816; perheeseen tuli kuulumaan viisi poikaa ja kolme tytärtä.\nMuutettuaan 1820 Lontooseen hän julkaisi Lambin suosituksien auttamana\nLondon Magazinessa Englantilaisen oopiuminsyöjän tunnustuksia\n(Confessions of an English Opium-Eater, 1821). Näin alkoi hänen\nkulttuurikirjoittelunsa, jolla hän tämän jälkeen ansaitsi perheensä\nelatuksen. 1828-1840 hän asui Edinburghissa tai sen lähistöllä ja\nvaimonsa kuoltua 1837 eri paikoissa, jokaisessa siksi, kunnes\nhuoneeseen kasautui niin paljon papereita, ettei hän itse enää mahtunut\nsinne. Hänen esseistään mainittakoon Koputus portille Macbethissa (On\nthe Knocking at the Gate in Macbeth, 1823), Murha hienona taiteena\n(Murder considered as one of the Fine Arts, 1827), Huokauksia\nsyvyydestä (Suspiria de Profundis, 1845), Espanjalainen sotilasnunna\n(The Spanish Military Nun, 1847), Englantilaiset postivaunut ja\nÄkillisen kuoleman näky (The English Mail-Coach, and Vision of Sudden\nDeath, 1849) ym. Quincey oli kuten olemme maininneet Saksan romanttisen\nfilosofian tuntija; sen fantastisuus on hänen mielikuvituksensa\nlähtökohta ja rikastuttaja. Ulkonaisesti hän oli lyhyt ja hento,\nmutta sopusuhtainen; pää oli hyvin muodostunut, kasvot kauniit, ilme\nälykäs; hän oli kuuluisa ihmisarkuudestaan, mutta myös hienosta\nkohteliaisuudestaan. Uskomatonta on, miten suuret määrät oopiumitippoja\nhän saattoi nauttia päivässä; tästä paheesta hän muuten tavattomalla\ntahdonponnistuksella vapautui 1844:n jälkeen.\n\nRomantikkojen piiristä nousee näkyviin korkea ja särmikäs\npersoonallisuus, _Walter Savage Landor_ (1775-1864), joka erotettiin\nOxfordista 1794 \"hulluna jakobiinina\", taisteli Espanjassa Napoleonia\nvastaan 1808, ja leijonaharjaisena vanhuksena toi vallankumouksen\nkuohuajan terveiset kauas 1800-luvulle, Dickensille, Swinburnelle ym.\nuuden ajan kirjailijoille.\n\nHänen kirjailijauransa alkoi Runoilla (Poems, 1795) ja fantastisella\nGebir (1798) nimisellä kertovalla runoelmalla (johon Southey ihastui,\nollen sen ainoita lukijoita ja saaden siitä herätteen, mm. nuoren\nihanteellisen sankarin, omiin samanlaatuisiin runoelmiinsa), haarautuen\nsen jälkeen etupäässä näytelmärunouden ja proosan alalle. Ensimmäinen\nhuomiota saavuttanut teos oli näytelmä Kreivi Julian (Count Julian,\n1811), jonka keskuksena on Englannin romantikkojen suosimien\nlänsigoottien kukistumisen aikainen voimahenkilö. Tähän nuoruutensa\nromantiikkaan Landor palasi vanhempana trilogiassansa Unkarin Andrea,\nNapolin Giovanna, ja Veli Rupert (Andrea of Hungary, Giovanna of\nNaples, Fra Rupert, molemmat edelliset 1838, viimeinen 1840), joka on\nmitoiltaan, väreiltään, elämänmurheiltaan ja rikkaina sekä tosina\nvälähteleviltä ajatuksiltaan mieleenpainuva, voimakkaan ja miehekkään\nhengen luomus. Tähän romantiikan varsinaisessa aihepiirissä askaroivaan\nharrastukseen liittyi historiallinen kiinnostus tuottaen tulokseksi\nLandorin pääteoksen Kuviteltuja keskusteluja (Imaginary Conversations,\n5 osaa, 1824-29), joissa historialliset henkilöt (mm. Pietari Suuri ja\nhänen poikansa) vaihtavat vuorosanoja elämänsä ratkaisevimmista\nkysymyksistä. Näitä dialogeja on lähes 150 ja pidetään niitä\naikakautensa loistavimpina ylevän ajattelun, terävän arvostelun ja\nkomean proosan näytteinä. Landorin kirjailijaolemuksessa oli vielä\nkolmas puoli, joka koitui hänelle hedelmälliseksi: Shelleyn ja Keatsin\nvertainen kiintymys Hellaan kauneusmaailmaan, johon hänelle oli avannut\ntien perinpohjainen, etupäässä tosin latinankielinen oppineisuus.\nTuloksena olivat keskustelu- tai kirjetyyliin kirjoitetut hienot\nproosateokset Perikles ja Aspasia (1836), Pentameron (1837), ja\nHellaasta (Hellenics, 1847).\n\nPitkän elämänsä loppuun saakka Landor säilytti kyvyn pukea usein syvät\najatuksensa mestarilliseen epigrammaattiseen runomuotoon. Omalaatuisena\nluonteena, jossa pikavihaisuus, riidanhalu, itsepäinen lujatahtoisuus\nja eriskummallisuus yhtyivät jalouteen, lempeyteen, peloittavina\nnaurunpuuskina purkautuvaan iloisuuteen, hän joutui riitaan kaikkien\nkanssa. Alkuaan huomattavan omaisuutensa hän tuhlasi mm. suureen\nmaanviljelys- ja rakennuspuuhaan. Pitkät ajat hän asui Italiassa. Hänen\nteoksillaan oli hyvin rajoitettu menekki; ylpeästi hän kuitenkin sanoi:\n\"Syön päivällistä myöhään, mutta ruokasali on oleva hyvin valaistu,\nvieraina vain harvat valitut; en ole enkä tule olemaan suosittu\".\n\n\n\n6. Englannin romantiikan jatkuminen.\n\n\n1\n\nWalter Scottin perintöä, historiallista romaania, nousi jatkamaan\nlukuisa joukko kirjailijoita, joista kuitenkin vain harvat ovat\npelastuneet unohdukselta. Heistä mainittakoon aikansa suuri kuuluisuus,\nmuillakin kirjallisuuden aloilla seikkaillut _Edward Bulwer-Lytton_\n(1803-73), joka lukuisissa suuripiirteisissä, aiheiltaan ja nimiltään\nvaateliaissa romaaneissaan esittää milloin Englannin milloin yleisen\nhistorian käänteentekeviä ajankohtia, pyrkien niitä ymmärtäväisesti\nperustelemaan ja selittämään. Hänen laajasta tuotannostaan -- yli 60\nteosta, yli 110 nidosta -- kuvastuu paljon edellisen ajan kirjallisia\nsuuntia. Hän aloitti byronilaisella sankarilla, jatkoi romanttisella\nrosvolla, viljeli sitten suuripiirteistä historiallista romaania,\nvaipui syvällisesti kauhuromantiikkaan, harjoitti hyvällä menestyksellä\noman aikansa tosioloista ihmiskuvausta, eksyi runouteen, draamaan,\nhistoriaan, kooten aivoihinsa kaiken, mikä heloitti menneisyydestä\nhoukuttelevan romanttisesti, ja antaen sen laajalle lukijakunnalleen\nlyötynä kimaltelevaksi, joskin silti usein vääräksi rahaksi.\n\n_Edward Bulwer_ -- se oli hänen nimensä 40 vuotta -- syntyi Lontoossa\n1803 ja kasvoi äitinsä luona Knebworthissa, ollen lapsesta saakka\nahkera lukija ja kirjoittelija. Cambridgessä (1822-25) hän luki\nhistoriaa, kansantaloutta, filosofiaa ja kirjallisuutta.\nYliopistoajalta, kesältä 1824, on mainittava hänen jalkamatkansa\nJärviseudulle, ensimmäisen lemmityn haudalle, ja Skotlantiin, millä\nmatkalla hän kertoi joutuneensa romanttisiin seikkailuihin kulkureiden,\nmustalaisten ja maantierosvojen parissa. Hänestä kehittyi lahjakas,\nkaunismuotoinen, ritarillinen, puvussaan ja käytöksessään liikahieno\n\"dandy\", keikari, joka tapaili byronilaisen sankarin salamyhkäistä\nviittaa hartioilleen. Mentyään vastoin äitinsä kieltoa 1827\nromanttiseen avioliittoon kauniin irlannittaren Rosina Wheelerin kanssa\nhän joutui 200 punnan vuosituloille, mikä ei tietenkään riittänyt, hän\nkun eli 3.000 punnan mukaisesti, ja rupesi päättäväisesti ansaitsemaan\nlisää uskomattoman nopealla kirjallisella tuotannolla. Vv. 1827-37\nhän julkaisi kaikkiaan 18 teosta sekä lisäksi lukemattomia\naikakauslehtikirjoituksia, sekä runoa että proosaa, politiikkaa ja\nhistoriaa. Ensimmäisiä olivat hänen keikariromaaninsa Falkland (1827)\nja Pelham (1828), joista viimeksimainittu teki hänet kuuluisaksi.\nRadikaalina yhteiskuntakriitikkona hän yhdisti keikarityyppinsä\nschiller-byronimaiseen jaloon rosvoon ja loi siltä pohjalta\nhienosyntyisen rikollisen, Paul Cliffordin (1830), joka herätti eloon\nyhteiskunnallis-humanitäärisiä tunteita draamallisesti ilmoittamalla\nkuolemantuomionsa hetkellä tuomarille olevansa hänen poikansa; tätä\nkiitollista aihetta ovat kirjailijat usein sen jälkeen käyttäneet.\nRomaanissaan Eugene Aram (1832) Bulwer rohkeasti käsitteli murhan\noikeutusta määrätyissä tilanteissa ja murhaajan sielunelämää.\nYleiseurooppalaisen maineen ovat saavuttaneet hänen historialliset\nromaaninsa Pompeijin viimeiset päivät (The Last Days of Pompeii, 1834,\nsuomennettu), Rienzi (1835, suomennettu), Viimeinen parooni (The Last\nof the Barons, 1843) ja Harold (1843). Ne kuvaavat suuria\nhistoriallisia käännekohtia ja osoittavat pyrkimystä asialliseen\nilmiöiden syiden erittelyyn. Kun lisäksi henkilökuvien hahmoittelussa\non jotakin samalla yksilöllistä ja komeaa, täytyy tyylin liiasta\nsanarikkaudesta ja raskaasti edistyvästä epätaiteellisesta leveydestä\nhuolimatta myöntää näiden romaanien suunnittelussa, konseptiossa,\nolevan eräänlaista holvikorkeata näkemystä, suuripiirteisyyttä. 1842\nBulwer julkaisi mystillisen kauhuromaanin Zanoni, saavuttaen siinä\ntämän alan vieläkin voittamattoman huipputuloksen; samaa\nsuggestiivisten keinojen mestaruutta hän osoitti kuuluisissa\nkauhukertomuksissaan Kummitustalo ja kummittelijat eli talo ja aivot\n(The Haunted and the Haunters, or the House and the Brain, 1859) ja\nOuto tarina (A Strange Story, 1862). Huomattava saavutus on myös hänen\nkotoinen romaanitrilogiansa Caxtonit (The Caxtons, 1850), Tarinani (My\nNovel, 1853) ja Mitä hän tekee sillä? (What will he do with it?, 1859),\njoissa hän on tunteellinen kuin Sterne ja kuvaa kansanihmisiä paremmin\nkuin Dickens. Buhver-Lyttonin (se oli hänen nimensä äidin kuolemasta,\nv:sta 1843 lähtien) muuhun tuotantoon emme voi tässä kajota.\nKirjailijauransa rinnalla Bulwer-Lytton suoritti huomattavan elämäntyön\npoliitikkona ja valtiomiehenä. Tultuaan parlamenttiin 1831 hän esiintyi\njyrkkänä, jopa tasavaltalaisena radikaalina, jäähtyi vähitellen, ja\nteki Melbournen ministeristölle suuria palveluksia poliittisena\nlentolehtikirjailijana, minkä johdosta aateloitiin 1838. Tuli\nparlamenttiin uudelleen 1852 vanhoillisena ja oli siirtomaaministerinä\nDerbyn hallituksessa 1858-59, hankkien Englannille British Columbian ja\nQueenslandin. 1866 hänestä tehtiin pääri. Hän kuoli 1873 ja haudattiin\nWestminster Abbeyhin.\n\nEdward Bulwer-Lytton oli suuri kyky, mutta hän erehtyi uhraamaan\nliiaksi lukijainsa mielihaluille, so. koristamaan kerrottavaansa haetun\nnerokkuuden, keikailevan tietorikkauden, liikakomean sana- ja\ntyylivuolauden valhekorulla, jonka välke aikain kuluessa himmenee. Se\nsai hänet lyömään laimin -- ehkä Caxton-trilogiaa lukuunottamatta --\nsen syvemmän totuuden, jolla on aidon kullan arvo ja tasainen,\nhapettumaton loiste.\n\n\"Keikarikirjailijana\", jopa hienon maailman huomiota herättävänä\npukutaiteilijana ja \"dandynä\", Bulwerin kanssa kilpaili hänen ystävänsä\n_Benjamin Disraeli_, juutalaisen hattukauppiaan ja pankkimiehen\npojanpoika, syntynyt 1804. Hän kasvoi kokonaan englantilaistuneessa,\nkirjallisuutta harrastavassa kodissa, isä, Isaac D' Israeli\n(1766-1848), kun ei enää toiminut liikealalla, vaan perityn omaisuuden\nvarassa kirjailijana. Nuoruudesta saakka Benjamin asetti päämääräkseen\nkunnian ja maineen saavuttamisen, luottaen lahjakkuuteensa,\nrohkeuteensa ja onneensa. \"Elämä on liian lyhyt ollakseen pientä\", hän\nsanoi.\n\nSaatuaan koulusivistyksen yksityisopettajain johdolla hänestä piti\ntehtämän lakimies, mutta hän jätti nämä aikeet, sillä, sanoo\nVivian Grey, \"ollakseni suuri lakimies minun pitäisi luopua\nmahdollisuuksistani olla suuri mies\". Hän ilmestyy näkyviin puettuna\nloistaviin, kullalla kirjailtuihin liiveihin ja punaisiin\nsamettihousuihin, pitsiröyhelöihin ja kultaketjuihin, kalpeana,\ntummakiharaisena, vaiteliaana, julkaisee romaanin Vivian Grey (1827),\nmottolauseena: \"Maailma on osteri, jonka avaan miekallani\", ja\nhenkilöinä hän itse eräänlaisessa byronilaisessa hahmossa (\"Hymy\nystävälle, irvistys maailmalle, siinä tie ihmiskunnan hallitsemiseen\")\nsekä nuoren Englannin tunnetuimmat tyypit, ja herää kuuluisana kuin\nByron, tie auki hienoimpiinkin piireihin.\n\nPitkällisen sairauden ja ulkomaanmatkan jälkeen hän julkaisi nopeassa\ntahdissa romaanit Nuori herttua (The Young Duke 1831), Contarini\nFleming (1832) ja Alroyn ihmeellinen tarina (The Wondrous Tale of\nAlroy, 1833, suomennettu), joissa kaikissa on keskushenkilönä suuria\nunelmoiva nuori, romanttinen sielu, ja joista ilmenee tekijänsä\nerikoisrakkaus itämaisesti upeaan väriloistoiseen tyyliin: kirjat on\ntehty \"jaspiksesta, porfyyristä ja agaatista\", sanottiin. Hänen jo\nnuorena kypsän iroonisen kykynsä tuotteita ovat tänä aikana syntyneet\nsatiiriset palat Ixion taivaassa (I. in Heaven), Maanalainen\navioliitto (The Infernal Marriage) ja Popanilla. Keikari- ja\nkirjailijakuuluisuuteen hän tahtoi liittää poliittisenkin menestyksen.\nTultuaan kaksissa vaaleissa hylätyksi hän läpäisi kolmansissa (1837),\naiheutti parlamentissa neitsytpuheellaan naurua, mutta ei lannistunut,\nvaan sanoi: \"Kun tämän jälkeen nousen puhumaan tässä kokouksessa,\nkuuluu nuppineulankin putoaminen\". Aloitettuaan radikaalina ja\nliberaalina hän päätyi vanhoillisten johtajaksi, oli kolme kertaa\nrahaministerinä (1852, 1858-59 ja 866-68) ja kaksi kertaa\npääministerinä (1868 ja 1874-80), saavuttaen lyhyesti sanottuna suuren\nvaltiomiehen maineen. Kirjailijauraansa hän jatkoi romaaneilla, joissa\npurki sielustansa sinne kertyneet kokemukset ja mietteet. Venetsia ja\nHenrietta Temple ilmestyivät 1837, ollen alkusuunnan jatkoa, mutta\n\"nuoren Englannin\" asiaa ajavat Coningsby (1844), Sybil (1845) ja\nTancred (1847) ovat komeita, leveitä maalauksia ajankohdan perintö- ja\nrahaylimystön elämästä sekä politiikasta. Parempaa kuvaa Reform Billin\naikakaudesta kuin minkä Disraeli esittää ensinmainitussa, ei ole\nkirjoitettu; Sybil-romaanissa hän osoittaa syvää ymmärtämystä\ntyöläisten, silloisten chartistien, pyrkimyksiä kohtaan, asettaen\nvallankäytön ainoaksi tarkoitusperäksi huolenpidon alamaisten\nyhteiskunnallisesta asemasta; Tancred-romaanissa hän avaa Englannille\nidän omistuksen näköalat. Disraeli perusti näillä teoksillaan\nsuuripiirteisen, ajankohtaisen poliittisen romaanin, jonka ainoaksi\nmutta ratkaisevaksi heikkoudeksi jäi se, että ajankohtaisuus oli niissä\ntaidetta tärkeämpi. 1848 hän julkaisi ansiokkaan valtiomies Lordi\nBentinckin elämäkerran. Hänen viimeiset teoksensa olivat Lothar (1870)\nja Endymion (1880). 1876 hänet aateloitiin Beaconsfieldin kreiviksi.\n\nEnglannin romantiikassa oli itämaisuudella tärkeä ja huomattava sija.\nLordi Beaconsfieldin ura sekä kirjailijana että valtiomiehenä on kuin\ntämän romantiikan toteutuma, Aladdinin lampun hengen aikaansaannos,\nitämainen tähdenlento Euroopan arkisella taivaalla. Benjamin Disraeli,\nensimmäinen Beaconsfieldin kreivi, poistui elämästä 1881, suoritettuaan\nnuoruudenohjelmansa.\n\nMaaseutupappi, Carlylen hengen ja F. D. Mauricen perustaman työväen\nkristillissosiaalisen herätys- ja opetusliikkeen edustaja,\noxfordilaisuuden tiukka vastustaja _Charles Kingsley_ (1819-75) on\nViktorian aikakauden pienempiä nimiä, mutta silti kunnioitettava\ntulisena taistelun miehenä ja tinkimättömänä persoonallisuutena.\n\nTultuaan 23-vuotiaana papiksi Eversley nimiseen seurakuntaan\nHampshiressä, jossa sitten asui koko ikänsä, hän aloitti\nkirjailijauransa keskiaikaisaiheisella runoelmalla Pyhimyksen\nmurhenäytelmä (The Saint's Tragedy, 1848), mutta muutti heti tämän\njälkeen suuntansa kristillissosiaaliseksi julkaisten 1849 romaanit\nAlton Locke ja Hiivaa (Yeast), joista edellinen käsittelee kaupunki-,\njälkimmäinen maaseututyöväen aseman parantamista. Näillä teoksillaan\nKingsley perusti uudenaikaisen yhteiskunnallisen romaanin vakavassa,\nasiallisessa merkityksessä, toisin kuin esim. Bulwer romanttisoidulla\nPaul Cliffordillaan. Innokkaasti hän tämän jälkeen harrasti työväen\nasiaa, julkaisten nimellä \"Pastori Lot\" lukemattomia kirjoituksia\nsanomalehdissä Kristitty Sosialisti (Christian Socialist) ja\nPolitiikkaa kansalle (Politics for the People). 1853 ilmestyi Hypatia\n(suomennettu), jossa Aleksandrian hellenistinen kulttuuri ja sen\nviehättävä papitar asetetaan piispa Kyrilloksen ja hänen fanaattisten\nmunkkiensa jyrkäksi vastakohdaksi. Romaani Länteen päin! (Westward Ho!,\n1855) on Elisabethin ajan protestanttisen voiman ylistystä.\nYhteiskunnallisiin pulmiin kajoaa romaani Kaksi vuotta sitten (Two\nYears Ago, 1857), viimeisen romaanin Hereward valppaan (H. the Wake,\n1866) ollessa historiallinen. 1860-69 Kingsley toimi Cambridgessä\nhistorian professorina. Hänen lukuisista muista tuotteistaan\nmainittakoon lastenkirjat Sankareita (Heroes, kreikkalaisten\nsankaritarinoita, 1853) ja Vesilapset (The Water Babies, 1863).\nOnnistuneena kuvauksena pidetään hänen tropiikinmatkansa tuloksena 1871\nilmestynyttä Vihdoinkin (At Last).\n\nTunnettu on hänen polemiikkinsa (1864) kardinaali Newmanin kanssa, joka\nalkoi Kingsleyn julkisuudessa huomautettua roomalaiskatolisen kirkon\nvälinpitämättömyydestä totuutta kohtaan, ja päättyi viimeksimainitun\nsuuremmalla dialektisellä taidolla saavuttamaan yliotteeseen. Charles\nKingsley, joka tuli 1869 Chesterin ja 1873 Westminsterin\ntuomiorovastiksi ja kuningattaren kappalaiseksi, kuoli kotonaan\nEversleyssä 1875. Kiivaana, avomielisenä, aikansa taisteluihin\npelkäämättä osallistuneena henkilönä, \"lihaksisen kristillisyyden\"\n(\"muscular Christianity\") edustajana, jolla oli huomattavat\nkirjailijalahjat, hän on piirtänyt oman jälkensä vuosikymmeniensä\nvaiheisiin.\n\nAivan itsenäinen ilmiö, kokonaan erillään kaikista kirjallisista\nsuunnista, niin kuin elikin suureksi osaksi tavallisen porvarillisen\npiirin ulkopuolella, on _George Henry Borrow_ (1803-81), Viktorian\naikakauden salamyhkäinen raamatunkauppias ja mustalaisten tuntija,\njonka kuitenkin perin romanttisena henkilönä liitämme romantikkoihin.\n\nAlokkaita palkkaavan upseerin poikana hän joutui lapsena oleskelemaan\neri seuduilla, koulunkäynnin jäädessä puutteelliseksi; tuli Norwichiin\nasianajajan oppilaaksi, mutta kohdisti huomionsa enemmän kielten ja\nnyrkkeilyn opettelemiseen kuin lakiin. Jo nuorena hänen sanottiin\ntaitaneen 12 kieltä, mutta ei tämä taito ole voinut olla\nperusteellisempaa laatua. Nyrkkeilijäksi ja voimailijaksi hänellä oli\nmitä parhaat edellytykset, sillä hänestä kasvoi yli 2 m pitkä, sekä\nruumiiltaan että kasvoiltaan Apollon kaltainen mies, joka säilytti\nvoimansa, kauneutensa ja sopusuhtaisuutensa kuolemaansa saakka,\nherättäen hämmästynyttä, ihailevaa huomiota, minne vain saapui.\nKoetettuaan elättää itseään Lontoossa kirjallisella työllä, mm.\nsommittelemalla laajan teoksen kuuluisista rikollisista (Oikeusjuttuja\n-- Trials, 6 osaa, 1825), ja jouduttuaan lopuksi puille paljaille\nhän lähti toukokuussa 1824 maaseudulle viettämään kulkurin\ntarkoituksetonta elämää. Tätä kesti vuoteen 1833 saakka, jolloin hän\npääsi Englantilaisen Raamattuseuran palvelukseen Raamattujen\nlevittäjäksi. Tässä tarkoituksessa hän oleskeli Pietarissa (1833-35),\njossa julkaisi Targum nimisen käännöskokoelman ja jossa näyttää\nteoksissaan olevista suomenkielisistä sananlaskuista ja \"vaka vanha\nVäinämöisestä\" päättäen olleen kosketuksissa suomenkielenkin kanssa.\nTargum sisältää käännöksiä 30 kielestä. 1835-39 hän oleskeli\nEspanjassa, Portugalissa ja Marokossa, 1844 Kaakkois-Euroopassa. Jo\nnuorukaisena Borrow oli mieltynyt mustalaisten seuraan, eläen\nkulkurivuosinaan paljon heidän joukossaan vertaisena, tunnustettuna\ntoverina, ja opetellen heidän kielensä. Espanjasta palattuaan hän\njälleen ryhtyi kirjailijaksi, julkaisten teokset: Zincali eli Espanjan\nmustalaiset (Z. or Gypsies of Spain, 1841), ja Biblia Espanjassa\n(1843), joka saavutti suuren menestyksen. 1844 hän meni varakkaisiin\nnaimisiin. Lopetettuaan sitten matkustamisensa hän julkaisi teokset\nLavengro (1851) ja Mustalaisnuorukainen (The Romany Rye, 1857), joissa\nkuvaa kulkuriaikaansa ja mustalaiselämäänsä, Villi Wales (Wild Wales,\n1862) ja Romano Lavo-Lil, eli mustalaiskielen sanakirja (R. L.-L., or\nWord-book of the Gypsy Language, 1874).\n\nNäissä yhtyvät tekijän seikkailurikas elämä ja mustalaisten maailma,\nvanha viertotie-aika, herkkä luonnontaju ja salamyhkäinen, vihjaileva\nkertomistapa omituiseksi, erikoisväriseksi, harvinaiseksi\nkokonaisuudeksi. Hänen sanakirjansa osoittaa, että häneltä puuttui\nsyvempi tieteellinen koulutus. Borrow oli luonteeltaan perin\nomalaatuinen, aina varuillaan muita ihmisiä vastaan, kulkuriaikanaankin\nilmeisesti ehdottoman säädyllinen ja porvarillista sopivaisuutta\nnoudattava, syvästi uskonnollinen henkilö. Vanhaksi asti hän harrasti\nurheilua, erikoisesti kävelyä ja juoksua.\n\n\n2\n\nViktorian ajan komean proosan jälkeen on vihdoinkin annettava vuoro\nrunoudelle, joka tietoisena arvostaan kiistelee sen kanssa ylimmästä\nsijasta. Somersbyn pappilassa, Lincolnshiressä, kasvoi vuosisadan\nalussa runotaitoisen papin ympärillä suuri perhe, kaikkiaan kaksitoista\nlasta, joista kolmen kehtoon runotar oli käynyt tuomassa lahjansa.\n_Frederick Tennyson_ (1807-98) hankki pitkän elämänsä aikana runoilijan\nlaakerit, _Charles_ (1808-79) tuli tunnetuksi hienojen sonettien\nsepittäjänä, ja _Alfred_ (1809-92) maailmankuuluna runoilijana.\n\n_Alfred Tennyson_, joka nuoruudesta saakka oli vakuutettu\nrunoilijakutsumuksestaan, jo lapsena harjoitellen säkeiden sepittelyä,\nsai alkeisopetuksen isältään, kävi Louthin koulua ja tuli 1827\nCambridgeen. Jo sitä ennen hän oli veljensä Charlesin kanssa,\navustajana myös veli Frederick, julkaissut Kahden veljen runoja (Poems\nby Two Brothers). Cambridgessa hän joutui henkisesti jalostuneeseen ja\nkohottavaan samanikäisten seuraan (salaiseen yhdistykseen nimeltä\n\"Apostolit\"), ei välittänyt yliopiston ohjelman mukaisista luvuista,\nvaan kirjoitti runoja, mm. runoelmat Rakastajan tarina (The Lover's\nTale, julkaistu 1879) ja Timbuktu (1829), jolla voitti palkinnon.\nSeuraavana vuonna hän julkaisi ensimmäisen varsinaisen runokokoelmansa\nRunoja, etupäässä lyyrillisiä (Poems, chiefly Lyrical, 1830), joka\nsisältää muutamia kypsiä, hänen tuotannossaan säilyneitä, mutta\nenimmäkseen kehittymättömiä nuoruudenrunoja. Oltuaan ystävänsä Arthur\nHallamin kanssa Reinin-matkalla kesällä 1832 hän julkaisi saman vuoden\njouluksi Runoja (Poems), joukossa mm. Shalottin lady, Myllärin tytär\n(The Miller's Daughter) ja Lotuksen syöjät (The Lotus Eaters).\nEnsiksimainittu osoittaa, että Tennyson voisi olla sen soinnun\nensimmäinen antaja, jota esirafaelilainen koulu pian niin herkästi\nkaiutti; kokoelma sellaisenaan ilmaisee hänen nyt osuneen siihen kuuman\nunelman rajalla olevaan värihehkuiseen, romanttisen utuiseen,\naavistettuja intohimoja henkivään, Arthurin tarinoista muistuttavaan\nmaailmaan, jonka ennen häntä oli löytänyt Keats, ja jota hän nyt\ntulkitsi mitä harkituimmalla sana- ja säetaiteella, kuin arabeskeja\nkutoen. Arthur Hallamin äkillinen kuolema Wienissä 1833 oli\nTennysonille niin ankara isku, että hänen oli vaikea nousta sen alta.\nKymmeneen vuoteen hän ei julkaissut mitään, vaan pyhitti\nrunoilijatyönsä ystävänsä muiston palvontaan kirjoittaen laajan\nsikermän elegioja, siihenastisen runosatonsa hiomiseen, ja uusien\naarteiden etsimiseen siitä satumaailmasta, jonka \"sesam\" oli hänen\nvallassaan. 1842 hän sitten julkaisi kaksi osaa Englantilaisia idyllejä\nja muita runoja (English Idylls and other Poems), joissa hienon\ntaiteellisena, hillittynä, runollisesti vihjailevana romantikkona avaa\novet ylimmän ja kauneimman kaipauksemme surumieliseen utuvaltakuntaan.\nTällä teoksellaan hän sijoitti runoilijavaltaistuimensa sen\nlopulliselle korkeustasolle; hänen elämänsä oli tämän jälkeen tyyntä\nsuuruutta, jonka vaihteluna olivat vain hänen uudet teoksensa. 1847 hän\njulkaisi laajan runoelman Ruhtinatar (The Princess), jossa hän ihannoi\nnaisen tehtävää. 1850 hän meni avioliittoon Charles-veljensä vaimon\nsisaren kanssa, julkaisi elegiansa nimellä In Memoriam, ja nimitettiin\nhovirunoilijaksi, missä ominaisuudessa kirjoitti 1852 Wellingtonin\nherttuan hautajaisoodin; hyvä näyte onnistuneesta ohjelmarunoudesta\n(Krimin sota) on myös 1854 ilmestynyt Keveän brigaadin hyökkäys (The\nCharge of the Light Brigade). Maud-runoelmasta (1855) lausui vanha\nLandor, että \"runous ja filosofia ovat harvoin tätä ennen niin\nsydämellisesti sopineet yhteen\". 1859 hän julkaisi ensimmäisen sarjan\nKuninkaan idyllejä (The Idylls of the King), joissa hän mitä\nhienoimmalla sana- ja säetaiteella, rauhallisesti ja yksinkertaisesti,\nromanttisin ututunnelmin, elvyttää Arthurin tarinapiirin. Sarja, joka\non omistettu kuningatar Viktorian puolison, ruhtinas Albertin\nmuistolle, on ohjelmarunoutta, täynnä Viktorian ajan hienoutta ja\nhyveellisyyttä, minkä vuoksi se on joskus merkitty runoilijan\nlaskukauden aluksi. Kuninkaan idyllit valmistuivat lopullisesti vasta\n1872. Muista runoelmista mainittakoon vielä Enoch Arden ja Pohjolan\nmaanviljelijä (The Northern Farmer) 1864, Locksley Hall 1886, Demeter\nja muita runoja (D. and other Poems, sisältäen mm. tunnetun Rajan yli\n-- Crossing the Bar) 1889 ja Oenonen kuolema (The Death of Oenone)\n1892. 1875-91 Tennyson julkaisi seitsemän näytelmää, joista neljä\nhistoriallista, saavuttamatta niillä menestystä.\n\nTennyson oli ulkonaiselta olemukseltaan jalo, komea, kotkanenä ja\nkorkeaotsa; piti pitkää tukkaa ja partaa, pukeutui huolimattomasti,\ntupakoi kovasti; katsoi tutkivasti ruskeilla silmillään, hymyili\nsurumielisen satiirisesti; oli hiljainen ja rakasti yksinäisyyttä; oli\nystävyydessään uskollinen; luki runojaan kauniisti matalalla tummalla\näänellä. Nimitettiin pääriksi 1884. Hänen Aldworthissa oleva kotinsa\n(rakennettu 1868) tuli jo varhain ihailijain toivioretken päämaaliksi.\nHänet haudattiin Westminster Abbeyhin.\n\nTennysonin hunajainen, värikäs, kuuman unettava, helppotajuinen\nenglantilainen runous sai vastapainokseen Browningin kosmopoliittisen,\nvaikeatajuisen älyllisyyden, sielullisen erittelyn, joka hänen\nihailijainsa mielestä hakee vertojaan Shakespearesta saakka. _Robert\nBrowning_ (1812-89) oli varakkaan lontoolaisen pankkivirkamiehen poika,\njonka suvussa on oltu toteavinaan juutalaista ja jossa varmasti oli\nskottilaista, kreolilaista, saksalaista (äiti oli saksalainen) ja\nenglantilaista verta. Hän oli ruskeatukkainen, germaanisesti\nrusoposkinen ja sinisilmäinen, vilkas sekä lapsena että vanhuksena,\nrakenteeltaan ja olemukseltaan tukeva ja luotettava kuin hyvinvoipa\nkauppaneuvos, hienosti pukeutuva terve mies, joka ojensi ystävilleen\navomielisesti molemmat kätensä. Eräät seikat, mm. se, että hän kävi\nsuutelemassa kynnystä, jonka yli oli vienyt vaimovainajansa vihille,\nviittaavat siihen, että hänessä oli annos teatterimaista\ntunteellisuutta. Hän oli runoilijana varhaiskypsä ihaillen Byronia ja\nvarsinkin siihen aikaan aivan tuntemattomia Shelleytä ja Keatsia,\nsairasti edellisen aiheuttaman ateismin nuoruustaudin, oli jonkin aikaa\nkasvissyöjä, -- valmistui yleensä kutsumukseensa tällaisten varsinkin\nrunoilijain elämässä tavallisten kehitysetappien kautta.\n\nSaatuaan alkusivistyksen etupäässä yksityisopetuksen avulla ja\nopiskeltuaan kreikkaa Lontoon yliopistossa hän antautui elämään vain\nkulttuuri-ihmisenä, toivoen kerran luovansa pysyväarvoista runoutta.\nSivistystään hän täydensi matkustelemalla, oleskellen mm. 1833-34\nVenäjällä, sekä paljon Italiassa, johon oli erikoisesti kiintynyt.\nRunoelmat Pauline (1833), Paracelsus (1835) ja perin hämärä Sordello\n(1840), jota lukiessaan kirjailija Douglas Jerrold luuli tulleensa\nidiootiksi, koska ei voinut huomata siinä mitään järjellistä ajatusta,\nsekä näytelmä Strafford hankkivat hänelle hiukan mainetta -- Dickensin\nkriitikko, ystävä ja elämäkerran kirjoittaja Viktorian kauden tri\nJohnson, John Forster mm. huomasi hänet kiittäen -- mutta ensimmäisen\nvarsinaisen voittonsa -- ja senkin hyvin rajoitetussa piirissä -- hän\nsaavutti 1841 aloittamallaan sarjalla Kelloja ja granaattiomenia (Bells\nand Pomegranates), johon tuli kuulumaan kahdeksan eri osaa ja joka\nvalmistui 1846. Ensimmäiseen osaan sisältyy draamallinen runoelma\nPippa menee ohi (Pippa passes), josta Browningin runous ilmenee\nlyyrillisimmillään ja onnistuneimmillaan. Felippa eli Pippa on pieni\nitalialainen silkinkehrääjätär, joka liittää yhteen sarjan kohtauksia\nesiintymällä niissä kaikissa ja antamalla niille tosi runollista\nsisältöä viattomalla helisevällä linnunlaulullaan ja aurinkoisella\nolemuksellaan. Vaikuttavasti hän täten asettuu ympäröivän syyllisen ja\nsynkän maailman vastakohdaksi. Palattuaan Italiasta 1845 Browning\nmieltyi runoilijatar Elizabeth Barrettin runoihin, pääsi lopulta\nhänen tuttavuuteensa, rakastui tähän hentoon keuhkotautiseen,\ngasellisilmäiseen ja tummakiharaiseen naiseen, kirjoitti ja sai 1845-46\nsikermän lemmenkirjeitä, joiden ihanteellisuuteen ei ole mitään\nlisäämistä, meni salaa (sillä Elizabethin isä oli jyrkästi kieltänyt\ntyttärensä ajattelemasta avioliittoa) naimisiin hänen kanssaan (1846)\nja vei hänet viikkoa myöhemmin isän tietämättä pois kotoa suoraan\nItaliaan, jossa, enimmäkseen Firenzessä, he sitten asuivat -- lyhyitä\nkotimaassa käyntejä lukuunottamatta -- Elizabethin kuolemaan saakka\n1861 Tätä tekoa ei hra Barrett (jota tässä suhteessa tuskin voi pitää\nnormaalina) milloinkaan antanut anteeksi, palauttaen tyttärensä kirjeet\navaamattomina. 1848 Browning julkaisi uuden painoksen Kelloista ja\ngranaattiomenista, lisäten siihen uusia runoja. Ensi kerran hänen ei\nnyt itsensä tarvinnut maksaa painatuskustannuksia. Hänen seuraavasta\ntuotannostaan mainittakoon Miehiä ja naisia (Men and Women, 1855), 51\nkohtalon ja sielun maalausta, joissa hän esim. saattaa kuvitella,\nminkälaisena Lazarus sielullisesti eli ja oli kuolleista heräämisensä\njälkeen. Vaikkakin helppotajuisempia, runoilijan ajatusten nopea\nsiirtyminen asiasta toiseen, mielikuvien pursuava runsaus, vaatii\nkuitenkin lukijalta jännittynyttä väsyttävää tarkkaavaisuutta.\nBrowningin suursaavutus on 12 osaa sisältävä runoelma Sormus ja kirja\n(The Ring and the Book, 1868-69), jonka aiheena on vanha italialainen\nFranceschinin murhajuttu: aviomies palkkaa rosvot surmaamaan nuoren\nvaimonsa ja tämän kasvatusvanhemmat. Siitä, miten tämä tapahtuma\nvaikuttaa ympäristöön, syntyy sarja syviä, inhimillisesti tosia sielun-\nja luonteenkuvia. Vasta tällä teoksellaan Browning sai aikalaisensa\nyleisemmin vakuutetuiksi siitä, että hän oli todellinen runoilija,\nminkä jälkeen hänelle osoitettiin suurta huomaavaisuutta ja\nkunnioitusta mm. perustamalla erikoisia Browning-seuroja. Robert\nBrowning kuoli Venetsiassa, mutta haudattiin Westminster Abbeyhin.\n\nHänen puolisonsa _Elizabeth Barrett_ Moulton Barrett (1806-61) oli\netevälahjainen, varhaiskypsä runoilijakyky, joka oli saanut\nperusteellisen klassillisen sivistyksen, mm. laajat tiedot\nkreikankielessä.\n\nSelkävian vuoksi hän joutui 15 vanhana pitkiksi ajoiksi vuoteeseen,\ntullen senkin vuoksi kuluttaneeksi aikaansa tavallista enemmän\nlukemiseen. Perheen muutettua Lontooseen 1835 hänessä rupesi ilmenemään\nkeuhkovian oireita. Ensimmäiset runonsa hän oli julkaissut jo 1826,\nAiskhyloksen Prometheus-käännöksen 1835, ja jatkoi nyt tuotantoansa mm.\nkokoelmalla Serafim ja muita runoja (The Seraphim and Other Poems,\n1838) ja suurta huomiota herättäneellä Lasten valituksella (The Cry of\nthe Children, 1841), josta teollisuuden pienten uhrien itku\njärkyttävästi kuuluu. 1844 hän julkaisi Runoja kaksi osaa, saavuttaen\nyleistä tunnustusta. Avioliiton jälkeen, Italian suotuisassa\nilmastossa, hänen terveytensä aluksi huomattavasti vahvistui. Hänen\ntuotannostaan tältä ajalta on mainittava Portugalittaren sonetteja (The\nSonnets from the Portuguese, 1850), Casa Guidin ikkunat (C. G. Windows,\n1851) ja omaelämäkerrallinen runoelma Aurora Leigh (1856). Hänen\nnauttimalleen maineelle kuvaavana kerrottakoon, että eräissä piireissä\nkannatettiin hänen nimittämistään hovirunoilijaksi Wordsworthin\njälkeen, huomaavaisuuden osoitukseksi kuningatarta kohtaan. Hän kuoli\näkkiä ja on haudattu Firenzeen.\n\nSyvä tunteen voima ja naisellinen hienous yhtyneenä selkeään\nmuototaitoon on vakiinnuttanut hänen mainettansa mm. lemmensonettien\nsepittäjänä. Mahdollista on, että hänen suruisen viehättävä\nelämäntarinansa ja hänen runoutensa hieno yleistajuisuus pitävät hänen\nmainettansa hengissä vielä silloinkin, kun hänen miehensä runous on\nvaikeatajuisuutensa vuoksi vaipunut vain harvojen omaisuudeksi, ehkäpä\nunohduksiin.\n\nTennysonin ja Browningin jälkeen, väliasteena ennenkuin tullaan\nesirafaelilaisiin, on mainittava runoilija ja kriitikko _Matthew\nArnold_ (1822-88), itsenäinen henki, joka ilmeisesti kieltäytyy\nunohtumasta. Kuuluisan koulu- ja historian miehen Thomas Arnoldin\npoikana, Oxfordin stipendiaattina, nuoresta saakka runouden\nsepittäjänä, ulkonaiselta olemukseltaan tavallista kookkaampana ja\njonkin verran komentavana hän herätti huomiota jo yliopistossa\nollessaan.\n\n1849 ilmestyi hänen runokokoelmansa Eksynyt juhlija, ja muita runoja\n(The Strayed Reveller, and other Poems), jonka tekijä pian peruutti\nkaupasta, vaikka se sisältääkin paljon hänen kauneintansa, mm.\ntunnetun, merenrannan aalto- ja myrskylumoa sisältävän Hylätyn\nmerenhaltijan (The Forsaken Merman). Empedocles Etnalla (1852) nimisen\nkokoelmansa tekijä myös katumoissaan peruutti kaupasta; kuitenkin on\nmm. nuoren harpunsoittajan Callicleen säkeissä viehättävää kauneutta.\n1853 hän julkaisi kokoelman vanhoja ja uusia Runoja (Poems), nyt\nsaavuttaen laajempaa huomiota ja tunnustusta; esipuheessa hän\nselvittelee käsityksiään runouden periaatteista; sisällöstä on\nhuomattavin Mustalaisoppinut (The Scholar-Gipsy). Toinen sarja Runoja\nilmestyi 1855, kolmas, Uusia runoja (New Poems) 1867. Tähän Arnoldin\nrunotuotanto rajoittuukin. Oltuaan lordi Landsdownen yksityissihteerinä\nhän pääsi 1851 koulujen ylitarkastajaksi, toimi 1857-67 Oxfordissa\nrunouden professorina, ja julkaisi 1861-73 joukon erilaatuisia\nja -arvoisia kirjallis- ja uskonnollis-kriitillisiä teoksia, joissa hän\nGoethen, Wordsworthin ja Sénancourin oppilaana pyrki puhdistamaan uskoa\ntaikauskosta, saarnaamaan suvaitsevaa järkevyyttä, sotimaan\nenglantilaisten rajoittunutta omahyväisyyttä vastaan -- yleensä\nkaivautumaan totuuden pohjavesiin tarkoituksena aikansa sivistyksen\npuhdistaminen ja parantaminen. Niiden asiatietoa pidetään heikompana\nkuin niiden sattuvaa, usein humoristista sanontaa. Lyyrikkona hän on\npohjasävyltään melankoolikko, huoaten joskus, varsinkin pienissä\nsirpaleissa, vaikuttavan syvältä.\n\nMuuttumattomana jatkuva ja vallitseva Tennysonin suunta, jota\njäljentäjät vielä imellyttivät ja vesittivät, asetti nuoremmat,\nluonnonlain mukaisesti kapinalliset runoilijapolvet usein kovalle\nkoetukselle. Vuosisadan keskivaiheilla toiminut ns. \"spasmodinen\", so.\nvoimakas mutta lyhytikäinen virtaus, johon kuului joukko ilmestyessään\nsuuren menestyksen saavuttaneita, mutta pian unohtuneita runoteoksia --\nPhilips James Baileyn Faust-runoelma Festus, 1839, lienee aloittajana\nja jatkona _Coventry Patmoren_ (1823-1896) tuotanto -- ja jonka arvo ja\nmerkitys on toistaiseksi tutkimatta ja määrittelemättä, on ilmaus\npyrkimyksestä vapautumaan Tennysonin kauneushypnoosista ja valtaamaan\nrunoudelle uusia mielikuvituksen, tunteen ja älyn alueita.\nYksilöllisemmän, pysyväarvoisemman tuloksen saavutti tämä nuoren polven\nhalu päästä toteuttamaan omaa itseään ns. esirafaelilaisen koulun\ntuotannossa, joka käsittää runouden, maalaus- ja graafillisen taiteen,\njopa yleisen taidekäsityksen uudistumisen, olematta kuitenkaan kapinaa\nTennysonia vastaan, vaan oikeammin hänen suuntansa laajentumista ja\nrikastumista. Sen synty on asiallisimmin johdettavissa D. G. Rossettin\nnuoresta hurmautumisesta isänsä kotimaan, Italian, ja nimenomaan sen\nkeskiajan esirafaelilaiseen, naivin vilpittömään taiteeseen, johon\nromantiikan -- Keatsin, Shelleyn ja Tennysonin -- runous oli omiaan\nhänen kuumaa kauneudenkaipuutaan ohjaamaan.\n\n_Charles Gabriel Dante Rossetti_ (1828-82) syntyi Lontoossa, mutta oli\nkolmelta neljäsosalta italialainen, hänen äidinäitinsä kun vain oli\nenglantilainen. Isä oli Lontoon yliopiston italiankielen professori,\ntunnettu Danten tutkija Gabriele Rossetti, maanpakolainen\nisänmaanystävä, äiti Frances Polidori, Byronin lääkärin sisar.\nSuoritettuaan koulunkäyntinsä nuori Rossetti meni 18-vuotiaana\nKuninkaallisen Akatemian taidekouluun, jossa sai ystävikseen\nesirafaelilaisina maalareina kuuluisat William Holman Huntin ja John\nEverett Millaisin, synnynnäisenä innostajana ja johtajana pian lumoten\nheidät aatteillaan ja taide-unelmillaan. Millaisin luona 1848 hän\ntutustui kuvateokseen, joka esitti Pisan Campo Santon freskoja, ja\ntästä ystävykset johtuivat perustamaan nimenomaan erikoisen\nesirafaelilaisen ryhmän, yhdessä ajaakseen taide-aatteitaan.\n\n1849 alkoi heidän lyhytikäinen aikakauslehtensä Siemen (The Germ)\nilmestyä; samana vuonna julkaisi John Ruskin teoksensa Arkkitehtuurin\nseitsemän lamppua, joka sytyttävillä sanoillaan huomattavasti vaikutti\nheidän mielikuvamaailmansa laajenemiseen. Mainittuna vuonna Rossetti\nasetti näytteille uuden suunnan mukaisen taulunsa Neitsyt Maarian\nlapsuus. Runomuodossa hän oli tulkinnut kauneusnäkyjänsä jo paljoa\naikaisemmin: runo Autuas neitsyt (The Blessed Damozel) ja kertomus Käsi\nja sielu (Hand and Soul), jotka ilmestyivät Germ-lehdessä, ovat\nkirjoitetut jo 1847. Työskennellen ahkerasti sekä runoilijana että\nmaalarina hän julkaisi 1861 käännöskokoelman Italian varhaisia\nrunoilijoita (The Early Italian Poets) ja valmisteli omaa kokoelmaansa,\nkun hänen vaimonsa, ylimaallisesta kauneudestaan kuulu Elisabeth\nEleanor Siddal, vähemmän kuin kahden vuoden avioliiton jälkeen (1862)\nkuoli (sairauden vuoksi nautitun liian suuren opium-annoksen johdosta),\njättäen hänet syvään suruun. Runonsa, joista hän oli useat omistanut\nvaimolleen, Rossetti hautasi tämän mukana. Seitsemän vuoden kuluttua\nhän kuitenkin antoi avata vaimonsa haudan ja herätti runonsa\nkuolleista; ne ilmestyivät 1870 nimellä Runoja (Poems), ja muodostavat\nesirafaelilaisen suunnan huippukohdan. Ne ovat herkkiä, tunteellisia,\nsamalla aistillisia ja hartaita selityksiä hänen tauluilleen, täynnä\nkuumanraukeata intohimoa, näky- ja värikauneutta, tunnelmaa, jonka\nlumoissa ainakin ulkomaalainen unohtaa Tennysonin melkein ja Browningin\nkokonaan. Seuraavana vuonna erään epäonnistuneen runoilijan Robert\nBuchananin Contemporary Review'ssa salanimellä julkaisema kateellisen\nilkeä arvostelu, Lihallinen runokoulu (The Fleshly School of Poetry) ja\nmuutkin ennen ja jälkeen esiintyneet hyökkäykset vaikuttivat Rossettiin\nmasentavasti. Hän vastasi artikkelilla Varkain hiipivä arvostelukoulu\n(The Stealthy School of Criticism, 1871), osoittaen hillitysti\nja vakavasti moitteet lihallisuudesta ja aistillisuudesta\nperusteettomiksi, mikäli hänen runonsa tahdotaan käsittää oikein. 1874\nhän julkaisi toisen käännössarjan Dante ja hänen piirinsä (D. and his\nCircle), ja 1881 Ballaadeja ja sonetteja (Ballads and Sonnets), johon\nsisältyy hänen kuuluisa sonettisarjansa Elämän talo (The House of\nLife).\n\nEläytyen menneisyyden ja nykyisten asioiden tunnelmaan hän\nraskasmielisesti, hellästi, tulkiten sekä sielullista että aistillista\nkauneutta, samalla sekä romantikkona että nykyhetken realistina,\nkauhuballaadien ja sielullisesti syvien sonettien seppona, välittää\ntämän tunnelman lukijalle, osoittaen kielenkäytössäkin mestaruutta,\njoka ehkä oli jonkin verran teroittunut Edward Fitz-Geraldin koulussa,\nlukiessa tämän Omar Khajjamin Rubajjat-teoksen käännöstä (1859).\nRossetti vaikutti ympäristöönsä lumoavasti kauniilla sekä ulkonaisella\nettä henkisellä olemuksellaan, terävällä älyllään, innostuksellaan ja\nkeskustelutaidollaan. Hän ei milloinkaan rakastanut suurempaa seuraa,\nollen vanhempana melkein erakko, ja oli välinpitämätön taloudellisista\nseikoista. Kärsien unettomuudesta hän käytti kloraalia yhä lisääntyvin\nannoksin, murtaen siten terveytensä ja vaipuen ennenaikaiseen hautaan.\n1800-luvun runouden pitkä taipale leimahtaa valoisaksi hänen nimensä ja\ntyönsä kohdalla.\n\nRunottaren lahjat Rossettin perheelle olivat hyvin runsaat: Dante\nGabrielin sisar _Christina Georgina_ (1830-94) oli syvä ja itsenäinen\nrunoilijahenki, jota ei ole unohdettava, jos esim. Mrs. Barrett\nBrowning mainitaan, ja veli _William Mikael Rossetti_ (1829-1919),\nGermin toimittaja 1850, oli huomattu kriitikko, joka on kirjoittanut\nmm. Keatsin elämäkerran ja paljon esirafaelilaisesta koulusta.\nChristina Rossetti kuului maan hiljaisiin, eläen yksinäisyydessä\näitinsä kanssa ja raviten sieluaan hartaalla uskonnollisuudella ja\nrunoudella, jonka sepittämisen hän aloitti jo lapsena, julkaisten\nensimmäiset säkeensä 11 vanhana. Vaikka hän onkin sopivin mainita\nveljensä rinnalla ja vaikka kirjoitti Germiin (nimimerkki Ellen\nAlleyn), hän ei silti oikeastaan kuulu esirafaelilaisiin, vaan on omaan\nsieluunsa katsova, itsenäinen runoilija. Hänen isoisänsä Gaetano\nPolidori painatti hänen runokokoelmansa (Verses) 1847; sen jälkeen hän\njulkaisi useita saturunollisia teoksia, joilla on vertauskuvallinen,\nuskontoon, sielun pelastukseen kohdistuva merkitys. Syvä alakuloisuus\nhengähtää hänen lyriikastaan.\n\nVielä suurempaa taiteellisuuden monipuolisuutta kuin Rossetti, joka\nkuitenkin loi itselleen pysyvän nimen sekä runoilijana että maalarina,\nosoitti hänen ystävänsä _William Morris_ (1834-96), keskiajan kauneuden\nsyvällinen palvoja ja romantiikan hienoimpien taidehaaveiden ymmärtäjä,\nmutta samalla myös käytännön mies, joka kykeni muuttamaan haaveensa\njokapäiväisen elämän kauniiksi ja kasvattavaksi todellisuudeksi.\nValmistuttuaan arkkitehdiksi hän työskenteli aluksi taidemaalarina,\njoutui oxfordilaisen liikkeen, Carlylen herättävän kirjailijatoiminnan,\nRuskinin taidefilosofian, erikoisesti Venetsian kivien, Tennysonin ja\nBrowningin hienoimman runouden herkistämään tunnepiiriin, joka suggeroi\nhänet janoamaan keskiajan kauneutta ja siinä tarkoituksessa lukemaan\nmm. Maloryn Arthur-tarinoita (II, s. 501) ja Walter Scottin kautta\ntutuiksi tulleita Froissartin kronikoita (II, s. 506). Kun Rossettin\nAutuas neitsyt ja kertomus Käsi ja sielu sitten sattuivat hänen\nkäteensä, vaikuttaen kuin ilmestys juuri hänen haaveilemastaan\nmaailmasta, ja kun niiden tekijän persoonallinenkin voima osoittautui\nyhtä hurmaavaksi, Morrisista pian tuli esirafaelilaisen koulukunnan\nuskollisin, syvällisin ja monipuolisin jäsen, jonka työ ulottuu\nrunouden, maalauksen, kirjojen taiteellisen painatuksen ja koristelun,\nvärjäys- ja kutomateollisuuden, yleensä koristelutaiteen alalle.\nKäytännön miehenä hän -- jokseenkin samoin kuin Suomen suuri\ntaiteilijaromantikko Akseli Gallen-Kallela -- itse kokeili ja tutki\nkaikki mainitut alat, mm. perustaen kuuluisan Kelmscott-kirjapainon ja\nkoristeluliikkeen Morris, Marshall, Falkner ja Co., osakkaina\ntaiteilijat Rossetti, Burne-Jones ym. Syventymättä Morrisin tähän\ntyöhön lausuttakoon vain, että sillä on ollut herättävä merkitys koko\nsivistyneessä maailmassa, joka siitä alkaen on ruvennut ymmärtämään,\nettä teollisuuskin voi olla taidetta ja että taide voidaan saattaa\nyleiseksi elämän kaunistajaksi.\n\nOltuaan perustamassa aikakauslehteä Oxford and Cambridge Magazine,\njossa julkaisi runoja, kertomuksia ja tutkielmia, hän sepitti\nesirafaelilaisessa hengessä Rossettille omistetun runokokoelman\nGueneveren puolustus ja muita runoja (Defence of G. and other Poems,\n1858), jossa on kolme aihepiiriä: Arthurin tarinat, Froissartin\nkronikat, ja vapaat satumaan runot -- so. Shalottin ladyn\nunelmatunnelma, voimakkaan realistiset ja draamallisen intohimoiset\nkeskiajan kuvat, ja hienot vapaat ballaadit. Kokoelmalle kohautettiin\nolkapäitä; siitä puhuttiin \"erikoisuutena, joka osoittaa, kuinka kauas\nharhaan taiteen sumumaata kohti asenteilu voi johtaa vakavan miehen\".\n1867 ilmestyi runokokoelma Jasonin elämä ja kuolema (The Life and Death\nof Jason), joka parisointuisina sakeina nopeasti kiitää kaunisvärisen\nja koristellun maailman läpi, mahtavana keskushenkilönä Medea,\nkauneuden, rakkauden ja majesteettisuuden kuva. 1868-70 ilmestyi\nMaallinen paratiisi (The Earthly Paradise), 12 klassillista ja 12\nkeskiaikaista legendaa, jotka on sovitettu Chaucerin tyyliseen\nkehykseen, 12 kuukausilaulun muodostaman seppeleen sisään, ja joiden\ninnoittajana Morrisin rakastama ja hänen sittemmin uudelleen kauniisti\npainamansa Chaucer muutenkin on ollut. Keskiajan runomitoin kirjoitettu\nRakkaus on kylliksi (Love is Enough) ilmestyi 1875. Samana vuonnahan\njulkaisi uuden Aeneis-käännöksen. Tämän jälkeen, Islantiin\ntehtyjen matkojen johdosta, hänen mielikuvituksensa innoittui\nmuinaisislantilaisten tarinoiden jylhästä kauneudesta, aivan kuin\nvuosisataa aikaisemmin Thomas Grayn, ja hän valmisti niistä arvokkaat\nkäännökset: Kolme pohjolan lemmentarinaa (Three Northern Love Stories)\nja Sigurd Volsung (1876). Hänen Odysseus-käännöksensä ilmestyi 1887.\nTyydytettyään mielensä tällä alalla hän aloitti 1889 proosakertomusten\nsarjan teoksella Wolfingin huone (The House of the W.), kirjoittaen\nniitä kaikkiaan seitsemän, joista kaksi julkaistiin vasta hänen\nkuolemansa jälkeen.\n\nOmintakeisella, arkaistisella sanojen ja lauseparsien käytöllä Morris\npyrki luomaan teoksiinsa hänelle välttämätöntä vanhanaikaisen kauneuden\nilmapiiriä, välittämättä sovinnaiseen sanomalehtikieleen tottuneen\nyleisön vastalauseista. Laaja kirjallinen toiminta aiheutui hänen\nihanteellissosialistisista mielipiteistään. William Morris on\nkäsitettävä Englannin romantiikan huippuvoimaksi, joka vertojaan\netsivän lahjakkaasti ja tulosrikkaasti, voittavalla runo- ja\nkäytännöllisellä kyvyllä, monipuolisemmin kuin kukaan muu, toteutti\nihanteitansa. Ilman häntä esirafaelilainen suunta olisi jäänyt vaille\nsitä oikeutuksen perustelua, mitä toteutuminen käytännöllisessä,\nelävässä elämässä merkitsee.\n\nSe porvarillisten siveellisyys- ja sopivaisuuskäsitteiden rauha,\nsulkeutuminen omaan \"loistavaan eristäytyneisyyteen\", joka oli\nluonteenomaista Englannille 1800-luvun jälkipuoliskolla, nostatti\nsilloin tällöin vastaansa yksilöllistä kapinahenkeä, joka puhalsi\nvihurina veden tyynellä pinnalla, ainakin vähäksi aikaa meuroen sen\nsekaisin, ehkäpä jättäen muistonsa aikakirjoihin. Sellainen vihuri oli\n_Algernon Charles Swinburne_ (1837-1909), rajun radikalismin, lemmen\nkuluttavan palon, meren valtavuuden, sanakaunis, musiikkisointuinen,\nkarkeloivin runomitoin ryntäävä laulaja, uusi tähdenlento.\n\nHän oli ylimysperheen lapsi, Wight-saaren ja Etonin koulun kasvatti, jo\nulkonaisesti erikoinen: ruumis hento ja pieni, mutta pää harvinaisen\niso, tukka tuuhea ja tiilenpunainen. Synnynnäinen arvokkuus kuitenkin\nvarjeli häntä joutumasta toverien kiusanteon kohteeksi. Oli hyvä\njuoksija, uimari, ja myöhemmällä iällä ratsastaja. Opiskeli Oxfordissa\nkreikkaa, latinaa, italiaa ja ranskaa, Sophoklesta, Aiskhylosta,\nSapphoa, Catullusta, Hugota, Elisabethin ajan kirjallisuutta, Landoria,\nShellaytä ym., mutta lähti sieltä 1860 suorittamatta tutkintoa.\nSamana vuonna hän julkaisi kaksi Shakespearen tyylistä näytelmää\nnimeltä Kuningatar-äiti (The Queen Mother) ja Rosamund -- jotka\nkuitenkin syntyivät kuolleina. 1861 hän oleskeli Italiassa tutustuen\nLandoriin, jonka helleenisyyttä -- ehkä varsinkin helleenistä\nsensualisuutta -- oli ruvennut ihailemaan. Jo 1859 hän oli muuttanut\nLontooseen, jossa jatkoi Oxfordin vuosina alkanutta \"elämän tutkimista\"\nhuolimatta kaatuvataudin kohtauksista, liittyi esirafaelilaiseen\nveljeskuntaan ollen jonkin aikaa Rossettin ja George Meredithin\nasuintoverina, tutki Hugota ja Baudelaireä, ja sepitteli runoja.\nNäiden nuoruusmerkkien alla suoritettuun tuotantoon kuuluvat\nhänen antiikinmallinen byronilais-shelleyläinen lyyrillinen\nkohtalotragediansa Atalanta Calydonissa (1865), jonka sointuvista\nkuorolauluista kaikuu kauniin, mutta julman Afroditen ylistys;\nmurhenäytelmänsä Chastelard (1865), joka on ensimmäinen osa Maria\nStuartia kuvaavasta trilogiasta (toinen, Bothwell, 1874, ja kolmas,\nMary Stuart, 1881), ja Runoja ja ballaadeja (Poems and Ballads, 1866),\njoka putosi kuin soihtu tulenarkaan aineeseen. Nämä runot ovat\nsuurimmaksi osaksi retoorisella sanataiteella ilmaistua\ntunnestautumista Sapphon, Baudelairen ja Saden erotiikkaan, heidän --\nja ehkä omankin -- harhautuneen, itsekidutukseen päätyvän sairaalloisen\nlemmen narkoottista jälkielämystä. Ne aiheuttivat moitteita ja\nSwinburnen kiivaan puolustuksen Huomautuksia runoista ja arvosteluista\n(Notes on Poems and Reviews, 1866). Ballaadisarjaansa hän jatkoi\nmyöhemmin (1878 ja 1889) samalla nimellä, mutta terveemmässä hengessä.\nTutustuminen italialaiseen vapaustaistelijaan ja tasavaltalaiseen\nGiuseppe Mazziniin, jota jo nuorena oli ihaillut, teki Swinburnesta\nsorrettujen kansallisuuksien Tyrtaioksen, radikaalin tasavaltalaisen.\nHänen täten alkaneeseen vapaustuotantoonsa kuuluvat mm. Italian laulu\n(A Song of Italy, 1867) ja Lauluja ennen auringon nousua (Songs before\nSunrise, 1871), joka on kapinallinen, vallankumouksellinen\nhymnikokoelma. Tähän mennessä Swinburne oli siis laulanut rakkauden\nikuisesti viettelevästä, mutta tuhoavasta voimasta, nautintojen omasta\nrangaistuksesta ja vapaudesta; näihin kahteen pääsäveleeseensä hän\ntämän jälkeen lisäsi vielä kolmannen: meren, ja niin on hänen\nsoittimensa kaikki kielet mainittu. Hänen tuotantonsa tämän jälkeen on\nniin laaja, käsittäen runouden lisäksi myös useita näytelmiä,\nkriitillisiä esseitä ja kirjallishistoriallisia tutkielmia, ettei sitä\nvoi tässä kokonaisuudessaan luetella. Vain seuraavat mainittakoon:\naiskhylolainen murhenäytelmä Erechtheus (1876); Kevään lauluja (Songs\nof the Springtides) ja Laulututkielmia (Studies in Song), molemmat\n1880; sankarikupletein kirjoitettu Arthur-tarina Tristram of Lyonesse\n(1882), johon sisältyvä Tristramin uinnin kuvaus johtaa mieleen\nBeowulfin valtavan ulappatunnelman; Keskikesän lomapäivä\n(A Midsummer Holiday, 1884), joka sisältää muutamia hänen parhaista\nmeriballaadeistaan; ym. 1890-luvulla, Englannin imperialismin\nsuurena vuosikymmenenä, hän jo saattoi innostua isänmaansa\nmaailmanvalta-aatteista. Swinburnen terveys murtui 1879, jolloin\nesirafaelilaisten historioitsija, kriitikko Theodore Watts-Dunton otti\nhänet hoiviinsa. Ystävykset asuivat sen jälkeen Lontoon läheisyydessä,\nPutneyssa, kolmekymmentä vuotta, Swinburnen nyt noudattaessa mitä\nsäännöllisintä elämäntapaa ja alistuessa ystävänsä viisaaseen\nholhoukseen. Yksimielisiä ollaan siitä, että Swinburne on osoittautunut\nrunomitan mestariksi, että hän on poljennollaan ja sanallisella\nsointutaituruudellaan luonut jotakin, jolla on musiikkiarvoa,\nsanallis-äänellistä sointia, ja että hän on sanoillaan ja kuvillaan\nvielä antanut runoillensa hehkuvia värejä, kuten Morris\ngranaattiomenillaan esirafaelilaisille koristekankailleen. Jo tätä\nsanataidetta varten tarvitaan suuri runoilija. Tulevaisuus osoittaa,\nmissä määrin Swinburne on ansainnut tämän korkean mainesanan myös\ntuotteidensa aatesisällyksellä, joka joskus tuntuu hajautuvan pois\nvauhdikkaiden runosävelien runsauteen.\n\nSiirryttäessä esirafaelilaisesta koulukunnasta Stevensoniin ja\nKiplingiin tuntuu siltä kuin astuisi himmeävaloisesta, suitsutukselta\nja sielun mysterioilta tuoksuvasta keskiaikaisesta kappelista\nraikkaaseen ulkoilmaan, jossa, sekä maalla että merellä, menneisyydessä\nja nykyisyydessä, kotona ja salamyhkäisissä kaukomaissa, reippaat,\nromanttiset, suggestiiviset seikkailut odottavat. Tämän kirjallisuuden,\njolla on Englannissa syvät juuret aina Mandevillen matkakirjasta,\nElisabethin ajan eksoottisesta romantiikasta ja Robinson Crusoesta\nsaakka, ja jota Yhdysvalloissa 1800-luvulla edustivat meriromaaneillaan\nFennimore Cooper ja Herman Melville, aloitti tässä uusimmassa\nvaiheessaan Englannissa _Robert Louis Stevenson_ (1850-94).\n\nSyntyneenä vanhasta edinburghilaisesta insinöörisuvusta, joka oli\nkunnostautunut varsinkin majakkain rakentajana, hänkin aikoi ensin\nsamalle alalle, mutta häätyi heikon terveyden vuoksi luopumaan\ninsinöörin uralta. Sen jälkeen hän opiskeli lakimieheksi, valmistuen\n1875, mutta jätti tämänkin alan ja antautui kokonaan kirjalliseen\ntyöhön, jota oli jo paljon harrastanut, julkaisten sepitelmiään\nEdinburgh University Magazinessa ym. Hänen ensimmäinen painettu\nteoksensa on kuvaus 1876 Belgiassa tehdystä kanoottiretkestä nimeltä\nSisämaan matka (An Inland Voyage, 1878). Tällöin hän oli jo joutunut\njohtavien kirjailijapiirien tuttavuuteen ja oleskellut paljon\nParisissa, kosmopoliittisissa taiteilijapiireissä. Viimeksimainittuna\nvuonna hän rupesi julkaisemaan Uusia Arabian öitä (New Arabian Nights),\nfantastisia, vaikuttavia jännityskertomuksia (Itsemurhaajain kerho,\nRajahin timantti ym.); seuraavana vuonna (1879) ilmestyi Retkiä aasilla\nSevennien halki (Travels with a Donkey through the Cevennes). Samana\nvuonna hän matkusti Kaliforniaan, kosimaan erästä Mrs. Osbournea, johon\noli Parisissa tutustunut. Hän suoritti matkan heikosta terveydestä\nhuolimatta siirtolaisluokassa, kertoen kokemuksiaan myöhemmin (1892)\njulkaistussa teoksessaan Tasankojen poikki (Across the Plains).\nKöyhyydessä vietetty talvi 1879-80 pani hänet lujille, mutta mentyään\nnaimisiin ja palattuaan Eurooppaan (1880) hän rupesi huomaamaan\nonnenpyörän kääntyneen. Vain terveys kieltäytyi kohentumasta: Stevenson\nsairasti nuoruudesta saakka keuhkotautia, joka ei milloinkaan\nparantunut. Huolimatta siitä, ettei hän jaksanut työskennellä enempää\nkuin pari; kolme tuntia päivässä, hänen tuotantonsa on näinä vuosina\nhämmästyttävän runsas: Davosissa vietetyn talven jälkeen julkaistu\nesseekokoelma Neidoille ja pojille (Virginibus Puerisque, 1881);\nmerirosvoromaani Aarresaari (The Treasure Island, 1882, suomennettu),\njoka tiivistetyssä muodossa sisältää kaiken romantiikan, mitä\nmerirosvouteen on aikain kuluessa liittynyt; Lisää uusia Arabian öitä\n(More New Arabian Nights, 1883) ym. Näissä kirjoissa ei ole\nhuomattavampia naishenkilöltä; Meredithin tuotannon opettamana\nStevenson nyt valmisti romaanin Ruhtinas Otto (Prince Otto, 1885),\njossa koetti poistaa tätä puutetta. Kirja joutui kuitenkin toisen vähää\nennen ilmestyneen teoksen, Lapsen runopuutarhan (Child's Garden of\nVerse), varjoon, jolla Stevenson antoi huomattavan lisän lapsen\nsielunelämän tuntemiseen. Seuraavana vuonna (1886) ilmestyi kaikkien\nkauhukertomusten kruunu, realistinen allegoria ihmisen pahasta ja\nhyvästä olemuksesta, Tri Jekyllin ja Mr. Hyden outo kohtalo (The\nStrange Case of Dr. J. and Mr. H., suomennettu), todellinen \"slaageri\",\nalallaan klassillinen. Sivuuttaen hänen näytelmätuotantonsa, joka ei\nmenestynyt, mainittakoon sitten hänen samana vuonna ilmestynyt\nromaaninsa Ryöstölapsi (Kidnapped, suomennettu), jossa hän löysi\nparhaan alansa, 1700-luvun Skotlannin romantiikan. Tähän sarjaan on\nluettava Stevensonin seuraavat romaanit: Ballantraen nuori herra (The\nMaster of Ballantrae, 1889, suomennettu), vaikuttavalla\nsuggestiivisuudella kirjoitettu synkkä tarina leppymättömästä\nveljesvihasta, Catriona (1893, suomennettu), ja kesken jäänyt\nHermistonin pato (Weir of H., 1897). 1887 Stevenson lähti hakemaan\nterveyttä Amerikan ilmastosta, Adirondacin vuorilta, palaamatta enää\nmilloinkaan Eurooppaan. Samana vuonna hän julkaisi runokokoelman\nAlakasvullisuutta (Underwoods) ja novellikokoelman Iloisia miehiä (The\nMerry Men). 1888 ilmestynyt Musta nuoli (The Black Arrow, suomennettu),\nhistoriallinen seikkailuromaani ruusujen sotien ajoilta, osoittaa,\nettei Stevenson hallinnut muita aikakausia niin hyvin kuin 1700-lukua,\neikä tuntenut niitä kohtaan samaa kiinnostusta. Mainittuna vuonna hän\nlähti purjehdusretkelle haaveittensa ulapoille, Tyynelle valtamerelle,\nasettuen kahden vuoden kuluttua asumaan Samoa-ryhmään kuuluvalle Upolun\nsaarelle. Täällä hän kuoli äkkiä 1894 ja haudattiin saaren korkeimmalle\nhuipulle, rakastamansa valtameren kasvojen eteen.\n\nStevenson oli täysiverinen romantikko osaten antaa kaikelle, mitä\nkäsitteli, tämänlaatuista hohdetta. Mutta hänen käsittelytapansa oli\ntarkoin asiallinen, realistinen, välttäen romanttista tunnelmoimista ja\nsanamaalailua, sekä pitkiä, raskaita kuvauksia. Skotlantilainen\nkäytännönmies ohjaa hänen kynäänsä estäen sitä eksymästä hämäryyteen.\nMutta tästä juuri johtuu, ettei Stevenson saa aikaan runollisia\ntunnelmia, että hänen tuotannossaan on kauttaaltaan hiukan\narkipäiväinen kajo.\n\nStevensonin jälkeen ilmestyy luontevasti näkyviin _Rudyard Kipling_,\nhänkin kaukaisten maiden ja merien romantikko, vieläpä enemmän:\nEnglannin maailmanvallan laulaja, joka runoilijana edustaa samaa\naatetta kuin joku Cecil Rhodes siirtomaapoliitikkona.\n\nKipling syntyi Bombayssa 1865, sivistyneessä, taiteellisessa,\nuskonnollisessa kodissa: isä oli taidekoulun professori, Indian\nkulttuurin innostunut tutkija, äiti ja sisar sepittelivät säkeitä; he\nolivat wesleyläisiä. Tällaisissa anglo-indialaisissa kodeissa on\nEnglannin ylemmyys, brittiläisen imperialismin aate, yhtä selvä ja\nluonnollinen asia kuin ilma. Kuuden vuoden vanhana Kipling -- joka\nsilloin osasi hindunkieltä -- lähetettiin Englantiin kouluun.\n17-vuotiaana hän palasi Indiaan, Lahoreen, jonka museon johtajana hänen\nisänsä nyt oli, ja aloitti uransa sanomalehtimiehenä, ensin Lahoren\nSiviili- ja sotilaslehden (Civil and Military Gazette) reportterina ja\nsitten, 1887-89, Allahabadin Pionieerin toimittajana. Tutustuttuaan\nperinpohjin mm. Englannin armeijaan, sen miehistöön, elämään ja\ntoimintaan, sekä Indian kansoihin ja oloihin, hän kehitti jo koulussa\nilmenneet runoilijalahjansa julkaisuasteelle: Osastolauluja\n(Departemental Ditties) ilmestyi 1886, jona vuonna voi sanoa hänen\nkirjailijauransa alkaneen. Novellituotantonsa Kipling aloitti 1888\njulkaisten silloin kaikkiaan seitsemän nidettä anglo-indialaisia\nkertomuksia, ensimmäiseksi kokoelman Koruttomia tarinoita kukkuloilta\n(Piain Tales from the Hills). Ne ilmestyivät perin vaatimattomassa\nasussa Indian rautatiekirjakaupan novellisarjassa, mutta saivat\n(Indiassa) hyvän vastaanoton. Jo niillä hän osoitti olevansa lyhyen\nkertomuksen mestari. Pionieerin kirjeenvaihtajana Kipling matkusti\n1889 Japanin ja San Franciscon kautta Englantiin, hankkimaan\nindialaiskirjallisuudelleen kustantajaa, mikä vaikeuksien jälkeen\nlopuksi onnistuikin. Ballaadi idästä ja lännestä (A Ballad of East and\nWest), jonka Macmillan's Magazine julkaisi 1890; avasi englantilaisten\nsilmät näkemään uuden raikkaan kirjallisen kyvyn ilmestyneen\ntuulettamaan Lontoon salonkeja Oscar Wilden, Aubrey Beardsleyn ym.\ndekadenttien ummehtuneesta erotiikasta ja sisällyksettömästä\nkaskuilusta. Saavutettuaan tunnustuksen lyhyen kertomuksen mestarina --\nhän on kirjoittanut niitä yli kolmesataa (kuuluisin ja paras Rikki\nTikki Tavi, tarina urheasta faaraorotasta) --, Kipling nyt julkaisi\nromaanit Valon kadottua (The Light that Failed, 1890, suomennettu) ja\nNaulahka (1891-92, yhteistyössä lankonsa W. W. Balestierin kanssa),\nkuitenkaan onnistumatta. Mutta uusi runokokoelma Parakkiballaadeja\n(Barrack Room Ballads, 1892) saavutti heti yleisen, suuren menestyksen,\njonka sitten kruunasi maailmankuulu Indian viidakoissa (2 osaa, The\nJungle Book, 1894, toinen: The Second Jungle Book, 1895,\nmolemmat suomennettu). Se on verrattomalla huumorilla ja Indian\naarniometsäromantiikalla kerrottu tarinasarja susien kasvatiksi\njoutuneesta ihmislapsesta, Mowglista, \"sammakosta\", sekä hänen\nhenkilöllistetyistä eläinystävistään. Tällä teoksella Kipling avasi\neläinten maailman ja eksoottisen luonnon taidekirjallisuudelle -- uuden\nalan, jota on sittemmin ahkerasti viljelty. Harva jälkeentulleista on\nkuitenkaan kohonnut runoudeksi niin kieltämättömässä määrässä kuin\nIndian viidakoissa. 1892-97 Kipling asui Yhdysvalloissa, vaimonsa\nCaroline Balestierin kotona, mutta muutti sitten Englantiin, Sussexiin,\njossa asui kuolemaansa saakka (1936). Hänen tuotantonsa jatkui runsaana\nja monipuolisena käsittäen lyhyitä ja pitkiä kertomuksia sekä runoutta,\nmutta vaikka sellaiset kirjat kuin Stalky & Co (1899), kertomus hänen\nkouluajoistaan, ja ennen muita Kim (1901, suomennettu), tarina \"koko\nmaailman pikku ystävästä\", indialaistuneesta irlantilaispojasta, joka\non valloittanut koko sivistyneen maailman, runokokoelmat Seitsemän\nmerta (The Seven Seas, 1896) ja Viisi kansakuntaa (The Five Nations,\n1903, ym.) ovatkin korkeatasoista kirjallisuutta, lienee Kipling\nkuitenkin ollut taiteensa huipulla Viidakkokirjansa vuosina eli\nollessaan kolmissakymmenissä.\n\nSilloin jo olivat hänen sekä rajoituksensa että vahvat puolensa selvät,\npysyen myös sellaisina: hän palvoo englantilaista kulttuuria ja voimaa,\neritoten sen ilmentyessä maailmanvaltaa rakentavina ominaisuuksina:\ntottelevaisuutena esimiehiä kohtaan, alistumisena oman edun uhalla\nvaltakunnallisiin tarkoitusperiin, hyvin järjestettyinä sotilaallisina\nretkikuntina vaarallisille rajaseuduille, hajoittavana ja hallitsevana\ntahtona \"alempien\" rotujen keskuudessa. Englantilaisen maailman\nhienompaa, tällaisten asiain yläpuolella olevaa sielunelämää hän ei\njoko osaa tai ei välitä kuvata. Näiltä puolilta hän siis on 1890-luvun\nimperialistisen hengen, \"lordi Kitchenerin\", edustaja. Mutta kieltää ei\nsovi, että hän usein kuvaa Indian alkuasukkaita, sekä ylhäisiä että\nalhaisia, mutta varsinkin viimeksimainittuja, ei vain kulttuuri-ihmisen\nuteliaisuudella, vaan myös inhimillisen lämpimän sydämen osanotolla.\nSieltä hän joskus löytää sitä hienompaa sielullisuuttakin, jota hänen\nvalkoisilta upseereiltaan ja naisiltaan ehkä puuttuu. Rudyard Kiplingin\nisänmaa ei ole Englanti, vaan valtameriä reunustava Brittiläinen\nimperiumi. Sen suuruudessa ja kehittymisessä hän on todennut\nsivistyksen, oikeuden ja vapauden voiton, ja sen eepikkona valloittanut\nrunoilijamaineensa. Hänelle annettiin 1907:n Nobelpalkinto \"katsoen\nsiihen huomiokykyyn, omintakeiseen mielikuvitukseen ja käsityksen sekä\nkuvaustaiteen voimaan, jotka ovat tämän maailmankuulun kirjailijan\nluomuksien tunnuksina\".\n\n\n\n7. Yhdysvaltain romantikkoja.\n\n\nSyvällisesti vaikutti sivistyneeseen maailmaan Yhdysvaltain\nkirjallisuuden kultaisen aikakauden suurin henki, _Ralph Waldo\nEmerson_, jalo persoonallisuus, totuuden etsijäin rivistön kaunistus.\n\nSyntyneenä 1803 Bostonissa, unitaarisen papin poikana, yhtenä kuudesta\nsisaruksesta, ja menetettyään varhain isänsä hän joutui kasvamaan\nköyhissä oloissa, mutta sivistyshaluisen ja tarmokkaan äidin sekä tädin\nturvissa. 1817 Emerson tuli Harvardin yliopistoon ja yritti sieltä\npäästyään toimia opettajana, mutta viihtymättä tällä alalla alkoi 1823\nlukea papiksi, valmistuen 1826 ja saaden 1829 hyvän toimen\nkotikaupungissaan. 1832 hän kuitenkin epäilyksiensä johdosta luopui\ntästä virastaan ja vähitellen myös kokonaan papin alalta. Samana vuonna\nhänen vaimonsa kuoli keuhkotautiin, johon myös sairastuivat kaksi hänen\nveljeään ja hän itsekin. Tällöin hän lähti terveysmatkalle Eurooppaan,\nkäyden Välimeren maissa, Ranskassa ja Englannissa, ja voittaen uhkaavan\ntaudin. Englannissa hän tutustui mm. Coleridgeen, Wordsworthiin,\nLandoriin ja Carlyleen, käyden tervehtimässä viimeksimainittua\nCraigenputtonissa ja aloittaen hänen kanssaan elinaikaisen\nkirjeenvaihdon (1834-72), sielunheimolaisuuden ja ystävyyden. Kaikkien\nheidän elämänymmärryksensä oli Emersonin mielestä uskonnollisessa\nsuhteessa puutteellinen. Palattuaan kotiin Emerson rupesi esiintymään\njulkisena luennoitsijana, asettuen 1834 asumaan esi-isiensä\nkotiseudulle, Concordin rauhalliseen kylään Bostonin lähelle. Hänen\nluentojensa aiheisto oli hyvin laaja, mutta niiden keskeisenä aatteena\noli ihanneihmisen, ylisielun, olemuksen määritteleminen ja esittäminen.\n1836 hän julkaisi pienen filosofisen kirjan nimeltä Luonto (Nature),\njoka sisältää hänen ajattelunsa ytimen, so. yrityksen käsittää\nluonnossa ja ihmisessä vaikuttava ja ilmenevä henki ilmaukseksi\nkaikkialla läsnä olevasta Jumalasta, jonka ihminen vastaanottaa\nintuition, sisäisen näkemyksen, voimalla. Amerikkalainen oppinut (The\nAmerican Scholar, 1837) on toinen kirja (julkaistu luento), jossa\nEmerson selittää perusajatuksiaan, tällä kertaa kohdistaen ne\nkiitokseksi totuuden etsijöille, ennakkoluulottomille oppineille, jotka\ntoimivat maailman silmänä ja sydämenä. \"Valjastakaa vaununne tähteen\",\noli hänen ydinlauseitansa. Vaikka hänen kirjoillaan, jotka olivat\ntavalliselle yleisölle vaikeatajuisia, ei ollutkaan menekkiä,\nhän tuli kuuluisaksi matkustavana luennoitsijana, hankkien tästä\ntoimeentulonsa. Hänen olonsa Concordissa oli filosofin kaunista elämää\nviisaudenjumalattaren palveluksessa. Hänen aatteidensa aloittama on\ntranscendentalismin nimellä tunnettu amerikkalainen henkinen\nvapausliike, jonka aikakauskirjan (The Dial, 1840-44) huomattavimpia\navustajia hän oli. 1847 Emerson kävi toisen kerran Englannissa, pitäen\nsiellä luentosarjan nimeltä Edustavia miehiä (Representative Men,\n1850). Muistoja samalta matkalta sisältää teos Piirteitä Englannista\n(English Traits, 1856). 1857 James Lowell perusti aikakauskirjan The\nAtlantic Monthly, jonka avustajiin Emerson liittyi, julkaisten siinä\nuseita parhaita runojansa. Samoihin aikoihin Bostonin sivistyselämän\nkannattajat perustivat ns. \"Lauantaikerhon\", jossa Emerson kävi\nsäännöllisesti vuoteen 1874 saakka. Viimeksimainittuna vuonna hän oli\nDisraelin vastaehdokkaana Glasgowin yliopiston lordirehtorin toimeen,\nmitä hän piti suurena kunnianosoituksena. 1867:n jälkeen hän ei enää\nkirjoittanut, vaan viettäen kauniin elämän illan poistui elävien\njoukosta 1882. Hänen kootut teoksensa sisältävät 11 osaa.\n\nKirjailijana Emerson pyrki sisällyttämään lauseisiinsa intuitiivisesti\nvälähtänyttä totuutta, sorvaten ne ikäänkuin helmiksi lankaan eli siis\nvähemmän ajatellen niiden loogillista yhteyttä. Jo varhain hän otti\nohjeekseen: \"Koetan nähdä mitä suinkin voin, ja kertoa näkemäni\". Tämä\non käsitettävä sielullisesti: koko elämänsä ajan Emerson katsoi omaan\nsieluunsa etsien sitä, jota piti Jumalan ohjaavana ilmoituksena\nihmiselle tämän tiellä ylöspäin.\n\nYhdysvaltain taidekirjallisuuden perustajain piiristä kohosi jo varhain\nEuroopan näkyville _Washington Irving_ (1783-1859), maansa ja\naikakautensa huomattava kulttuuriedustaja.\n\nIrving oli skotlantilaislähtöisen kauppiaan poika New Yorkista, sai\nhajanaisen opillisen kasvatuksen tarkoituksena valmistua lakimieheksi\nja joutui perinnöllisen keuhkotaudin uhkaamana jo 1804 Eurooppaan,\nItaliaan, viipyen täällä kaksi vuotta ja laskien perustuksen sille\ntaide- ja kulttuuri-innostukselle, josta sitten oli koko elämänsä ajan\ntunnettu. Palattuaan New Yorkiin 1806 hän aloitti kirjailijatyönsä,\njonka ensimmäinen huomattava saavutus on humoristinen New Yorkin\nhistoria, kirjoittanut Diedrich Knickerbocker (1809). Siinä hän\nkertoilee lystikkäästi, siteeksi totta joukossa, paikkakunnan\nensimmäisistä hollantilaisista uudisasukkaista. Se on Yhdysvaltain\nensimmäisiä klassillisia teoksia. Toimittuaan veljiensä kanssa\nkahdeksan vuotta liikemiehenä ja luovuttuaan huonon menestyksen vuoksi\ntältä alalta Irving matkusti 1815 uudelleen Eurooppaan, jääden sinne\nnyt 17 vuodeksi ja aluksi ylläpitäen itseään vain kirjailijatyöllä.\nPiirrelrnäkirja (The Sketch Book, 1819-20) saavutti hyvän menestyksen\nmolemmin puolin Atlanttia, sisältäen mm. sellaiset klassilliset palaset\nkuin Rip van Winkle ja Unisen luolan legenda (The Legend of Sleepy\nHollow). 1822 ilmestyi Bracebridge Hall, 1824 Matkustajan tarinoita\n(Tales of a Traveller), jotka hän kirjoitti Parisissa. 1826\nYhdysvaltain Madridin-lähettiläs Everett kutsui hänet luokseen\navustamaan Columbus-tutkimuksissa, ja siitä alkoi se perehtyminen\nEspanjan historiaan ja kulttuuriin, josta Irving on tullut erikoisesti\nkuuluisaksi. Teoksillaan Columbuksen elämäkerta (The Life of C, 1828),\nGranadan valloitus (The Conquest of Gr., 1829), Alhambra (1832,\nsuomennettu) ym. Irving avasi Espanjan romantiikan aarreaitan,\ntäydentäen Southeyn ym. romantikkojen alkuunpaneman työn. Kotimaahan\nIrving palasi 1832, jatkaen siellä kirjailijatyötänsä. Hänen\nteoksistaan mainittakoon vielä: Legendoja Espanjan valloituksesta\n(Legends of the Conquest of Spain, 1835), Mohammed ja hänen seuraajansa\n(Mahomet and His Successors, 1850), Goldsmithin elämä (The Life of G.,\n1846) ja Washingtonin elämä (The Life of W., 1855-59) ym. 1842-46 hän\ntoimi Yhdysvaltain lähettiläänä Espanjassa.\n\nWashington Irvingin varhaisemmissa teoksissa, varsinkin Alhambrassa, on\nhuomiokyvyn terävyyttä, ajatusmaailman runollisuutta ja esitystavan\nraikasta, tuoretta taiteellisuutta, joka tekee hänen tuotteensa\nerittäin miellyttäviksi. Niistä ilmenee kaunista ritarillisuutta naisia\nja lämmintä rakkautta lapsia kohtaan; niiden tekijähän olikin kaunis,\nritarillinen, lapsirakas mies, jonka seuraan kaikki pyrkivät ja joka on\njättänyt harvinaisen eheän muiston.\n\nYhdysvaltain kirjallisuus osoitti alkuaikoinaan virkeätä elinvoimaa,\nkuin kuvastaen koskemattoman pohjan rehevää hedelmällisyyttä. Se oli\ntuskin päässyt alkamaan, kun se jo tuotti runsaan sadon: _James\nFenimore Cooperin_ lahjan koko maailman kirjallisuudelle, valloittaen\nsille uuden maanosan, aihepiirin ja runoudenkin.\n\n_Cooper_ syntyi Burlingtonissa, New Jerseyssä, 1789, mutta joutui\n1790:stä alkaen kasvamaan Otsego-järven rannalla New Yorkin valtiossa,\nseudulla, joka silloin oli suuren, tuntemattoman indiaanialueen\nrajalla, ja jossa hän herkimpinä vastaanottovuosinaan siis painoi\nmieleensä päteviä kuvia todellisista oikeista indiaaneista ja\ntrappereista. Yalen yliopistosta, johon hän tuli 13 vanhana, hänet\nerotettiin 1805, koska oli hoitanut lukunsa huonosti ja kieltäytynyt\nalistumasta yliopiston kuriin. 1806 hän meni merelle tavallisena\nmerimiehenä, siirtyi 1808 Yhdysvaltain laivastoon, jossa kohosi\nluutnantin arvoon, ja erosi meripalveluksesta 1811, jolloin meni\navioliittoon New Yorkin piispan De Lanceyn sisaren kanssa. Kymmenisen\nvuotta hän nyt eli maanviljelijänä. Tähän saakka hän ei ollut\nosoittanut mitään kirjailijaharrastuksia, joten hänen nyt tapahtunut\nantautumisensa kirjailijaksi oli jonkin verran odottamatonta. Cooperin\nensimmäinen romaani Varovaisuus (The Precaution, 1819) epäonnistui.\nNiiden 32 romaanin joukossa, jotka seurasivat, oli useita, joiden\ntäytyy sanoa myös epäonnistuneen, mutta enemmistö sellaisia, jotka ovat\nliittäneet tekijänsä nimen maailmankirjallisuuteen. Hänen tuotannossaan\nvoi erottaa kaksi aihealuetta: meren ja metsän. Cooperin meriromaanit,\njoista tunnetuimmat ovat Luotsi (The Pilot, 1823) ja Kaksi\namiraalia (The Two Admirals, 1842), ovat jääneet hänen metsä- eli\nindiaaniromaaniensa varjoon, joilla hän on luonut yleismaailmallisen\nmaineensa. Näistä ovat tunnetuimpia Vakooja (The Spy, 1821), aihe\nYhdysvaltain vapaussodasta, ja ns. Nahkasukka-sarja eli Tienraivaajat\n(The Pioneers, 1823), Viimeinen mohikaani (The Last of the Mohicans,\n1826), Ruohoaavikko (The Prairie, 1826), Opas (The Pathfinder, 1840),\nHirventappaja (The Deerslayer, 1841), kaikki suomennettu.\n\nNäillä Cooper toi kirjallisuuteen Uuden maailman metsien, järvien,\nruohoaavikoiden ja alkuasukkaiden romantiikan, sekä vielä enemmän:\njoukon tyyppejä, jotka pian muuttuivat klassillisiksi. Heistä on paras\nja tunnetuin metsästäjä Nathanael Bumppo, jota indiaanit kunnioittivat\n\"Oppaan\", \"Haukansilmän\", \"Hirventappajan\" ym. nimillä, ja hänen\nindiaaniystävänsä Chingachgook. Nämä molemmat edustavat rotunsa\nparhaita ominaisuuksia. -- Loppuelämänsä Cooper asui vanhalla\nkotitilallaan Otsego-järven rannalla, joutuen pitkällisiin\noikeusjuttuihin naapuriensa ja sanomalehtien kanssa. Henkilönä hän\nnäyttää olleen omalaatuisensa, äreä ja torjuva.\n\nLuonnontutkija, kirjailija ja runoilija _Henry David Thoreau_ oli\nharras luonnon elämän havainnoitsija ja naturalisti, yksilöllinen\nkuvauksissaan ja elämässänsä tinkimätön totuuden etsijä, jonka proosa\nja runot kuuluvat Yhdysvaltain klassilliseen kirjallisuuteen.\n\n_Thoreau_ syntyi 1817 Concordin kylässä, Mass., ranskalaisperäisestä\nkäsityöläissuvusta; isä oli lyijykynäntekijä. Henry antautui\nlukualalle, tuli 1833 Harvardin yliopistoon ja kunnostautui siellä\nkreikassa ja latinassa sekä Englannin vannojen runoilijoiden\ntuntemisessa, mutta ei varsinaisen tutkinto-ohjelman aineissa.\nLuonnontieteet kuuluivat erikoisesti hänen harrastuspiiriinsä, olipa\nhän etevä orientalistikin; hän on myös ensimmäisiä, jotka ovat\ntutkineet indiaanien oloja ja kieliä tieteellisessä tarkoituksessa.\nLopetettuaan yliopistolukunsa 1837 hän toimi pari vuotta Concordin\nkoulun opettajana, jättäen sitten kaikki varsinaiset toimet,\naskarrellakseen vain luonnontieteellisissä, runollisissa ja\nfilosofisissa harrastuksissaan. Välttämättömän elantonsa hän hankki\nruumiillisella työllä, ollen kätevä monellakin alalla. 1837 hän alkoi\npitää päiväkirjaa, joka oli 1860 paisunut 30:ksi siteeksi; siinä hän\nkoetti tulkita niin tarkoin ja sattuvasti kuin suinkin kaiken, mitä\npäivän kuluessa oli huomannut. 1845 hän julkaisi kuvauksen Viikko\nConcord- ja Merrimac-virroilla (A Week on the Concord and Merrimac\nRivers). 1841-43 hän asui Emersonin luona, kirjoitellen Dialiin ja\ntoimien transcendentaalisen liikkeen hyväksi, jonka ihanteet oli\nottanut omikseen. Oltuaan 1843 opettajana New Yorkissa Thoreau ryhtyi\nConcordiin palattuaan viettämään läheisessä Walden Pondissa mitä\nankarinta Diogeneen elämää, aloittaen sen ilman mitään varustuksia,\nvain lainaamalla kirveen. Tämän yli kaksi vuotta kestäneen\nluonnonelämän aikana hän kirjoitti teokset Viikko Concordissa (A Week\non the Concord, 1849) ja Walden eli elämää metsissä (Walden; or Life in\nthe Woods, 1854). Hänen kuolemansa jälkeen julkaistiin mm. Mainen\nmetsät (The Maine Woods, 1864) ja Cape Cod (1865), jonka\nviimeksimainitun paikan vuosisataa myöhemmin Joseph Lincoln on\nvaatimattomalla runoudella Amerikan kirjallisuuteen liittänyt. 1841\nThoreau kieltäytyi maksamasta veroa valtiolle, koska tämä kävi sotaa ja\nsieti orjuutta; hän joutui tämän vuoksi vankeuteen. \"Henry, miksi olet\ntäällä?\" kysyi häntä tapaamaan tullut Emerson; \"Miksi sinä _et_ ole\ntäällä?\" kysyi vastaukseksi Thoreau. Kiihkeänä orjuuden vastustajana\nThoreau toimi voimakkaasti orjien vapauttamisen hyväksi, mutta kuoli\n1862, ennen orjasodan päättymistä.\n\nKirjallisuuden historia kohtelee huomattavalla kunnioituksella\n_Nathaniel Hawthornea_, jonka tuotannosta erikoisesti kuvastuu\npuritaanisen elämän joskus aiheuttama masennuksentunne ja vaipuminen\nharkitsemaan pahuuden, melkeinpä joskus persoonallisen pahan olemusta.\n\n_Hawthorne_ syntyi Salemissa, Mass., 1804 merikapteenin poikana, perien\näidiltään taipumuksen ankaraan erakkomaisuuteen, josta oli koko\nelämänsä ajan tunnettu. Hajanaisen koulunkäynnin ja yliopistoajan\njälkeen (Bowdoin Collegessa, toverina mm. Longfellow) Hawthorne palasi\n1825 äitinsä ja sisarensa luo Salemiin, eläen siellä yli kymmenen\nvuotta mitä suurimmassa yksinäisyydessä, erillään omaisistaankin.\nKirjallisen harjoittelunsa hän aloitti jo varhain; hänen ensimmäinen\njulkaistu tuotteensa on romaani Fanshaw (1828, ilman tekijän nimeä).\nHajanaista novellituotantoa jatkui tämän jälkeen kirjoittajan\nsaavuttamatta niistä sanottavampaa mainetta tai ansiota, hän kun\njulkaisi ne ilman nimeänsä. Eräs ystävä lopuksi kokosi hänen novellinsa\nja niin pääsi ilmestymään Kahdesti kerrotut tarinat (Twice-Told Tales,\n1837, toinen sarja 1842). Näin alkanut novellituotanto jatkui sitten\nkokoelmilla Sammalia vanhasta talosta (Mosses from an Old Manse, 1846)\nja Lumikuva sekä muita kertomuksia (The Snow Image and Other Tales,\n1851). Tällä välin hänen elämässään oli tapahtunut tärkeitä muutoksia:\nhän sai 1839 toimen Bostonin tullikamarissa, joutuen kuitenkin eroamaan\nsiitä jo 1841, vastapuolueen päästyä vaaleissa voitolle. Tällöin hän\nliittyi ns. Brook Farmin kommunistiseen yhteiskuntaan, josta\nkyllästyneenä pian erosi. Mentyään naimisiin 1842 hän perusti kodin\nConcordin kuuluisaan kylään, Emersonin naapuruuteen. 1846 hänet\nnimitettiin Salemin tullikamarin tarkastajaksi, mutta erotettiin\nennenpitkää tästä toimesta taas välillä muuttuneiden poliittisten\nolosuhteiden vuoksi. Tästä oli seurauksena lamassa olleen tuotantokyvyn\nelpyminen: hän kirjoitti nyt kuuluisimman teoksensa Tulipunainen\nkirjain (The Scarlet Letter, 1850), joka on maailmankirjallisuuden\nalakuloisimpia teoksia, mutta jonka suuri taiteellinen arvo ei ole\nkiellettävissä. Sitä seurasivat myös huomattavat teokset, romaanit\nSeitsenpäätyinen talo (The House of Seven Gables) ja Blithedalen\nromaani (The Blithedale Romance, molemmat 1852), joista\nviimeksimainittu perustuu Brook Farmista saatuihin vaikutelmiin kuvaten\nZenobian nimellä Margaret Fulleria, transcendentalistien aatenaista.\n1853 Hawthorne muutti pois Concordista, Amerikastakin, saatuaan\npääkonsulin toimen Liverpoolissa, jossa nyt asui 1857 saakka, muuttaen\nsilloin terveydellisistä syistä Roomaan. Täällä hän asui kaksi vuotta\nkirjoittaen toisen kuuluisan romaaninsa Marmorifauni (The Marble Faun,\njulkaistu Englannissa nimellä Muuttuminen -- The Transformation, 1860).\nViimeksimainittuna vuonna hän palasi Yhdysvaltoihin, jossa kuoli 1864.\n\nHawthorne on romantikko, jonka aihepiiri tavallisesti joltakin kohdalta\nrajoittuu näkymättömään, yliluonnolliseen. Vaisu, hiljainen huumori\nvalaisee joskus hänen kirjojensa alakuloisia sivuja.\n\nYhdysvaltain taidekirjallisuuden luojista on kohonnut\nyleismaailmalliseen kuuluisuuteen _Edgar Allan Poe_ (1809-1849),\nrunoilija, kauhukertomusten sepittäjä ja sielullisen erittelyn mestari,\njohon kirjallisuuden tutkijain huomio on erikoisen kiinteästi\nkohdistunut.\n\nRunoilijan isä David Poe oli irlantilaista sukua, ammatiltaan\nnäyttelijä kuten vaimonsakin; molemmat kuolivat keuhkotautiin 1811\njättäen poikansa turvattomaksi. Hänet otti kuitenkin ottopojakseen\nvarakas richmondilainen liikemies Mr. Allan, antaen hänelle mitä\nparhaan kasvatuksen. 1815-1820 Allanit asuivat Englannissa, jossa Poe\naloitti koulunkäyntinsä, jatkaen sitä Amerikkaan palattuaan Virginian\nja Charlottesvillen yliopistoissa. Erikoisesti hänen mainitaan\nkunnostautuneen latinan- ja ranskankielessä. Yliopistoaikanaan hän\nkuitenkin jo harhautui huonoon elämään, mm. velkautuen pelissä, minkä\nvuoksi sai lopettaa lukunsa. Työskenneltyään jonkin aikaa\nkasvatusisänsä konttorissa hän karkasi ja värväytyi sotilaaksi, mikä\njohti siihen, että kärsivällinen kasvatusisä lopuksi toimitti hänet\nWest Pointin sota-akatemiaan. Täälläkin Poe osoitti suurta, mm.\nmatemaattista lahjakkuutta, mutta oli elämäntavoissaan edelleen\nhillitön ja erotettiin 1831. Nyt ei Mr. Allan, joka oli tällä välin\nmennyt uusiin naimisiin, tahtonut häntä enempää tukea, ja niin Poe jäi\noman pelastusrenkaansa, kirjailijatyönsä, varaan. Tämän uransa hän oli\naloittanut jo 1827 kokoelmalla Tamerlan ja muita runoja (Tamerlan and\nOther Poems, 1829 uusi painos). 1833 hän sai 100 dollarin palkinnon\nnovelli- ja runokilpailussa. Hän hankki nyt toimeentulonsa\nkirjoittelemalla sanoma- ja aikakauslehtiin runojansa ja\nkertomuksiansa. Arthur Gordon Pymin tarina (The Narrative of A. G. P.,\nkeskenjäänyt, suomennettu), eräänlainen proosalaajennus ja\nhaaksirikkokuvitelma Coleridgen Vanhan merimiehen kertomuksesta,\nilmestyi 1838. Seuraavana vuonna Poe pääsi Genlteman's Magazinen\ntoimittajaksi, julkaisten siinä sarjan Arabeski- ja groteskitarinoita\n(Tales of Arabesque and Grotesque). 1845 hän julkaisi kuuluisan runonsa\nKorppi (The Raven). Poe oli mennyt 1836 naimisiin serkkunsa Virginia\nClemmin kanssa, joka kärsivällisesti koetti hoitaa ja ylläpitää häntä\nhänen säännöttömistä elintavoistaan huolimatta. Puolison poismeno 1847\noli Poelle niin ankara isku, ettei hän siitä enää toipunut. Vaipuen yhä\nsyvemmälle alkoholin suomaan unohdukseen hän kuoli 1849 Baltimoren\nsairaalassa aivokuumeeseen.\n\nPoen kuuluisuus oli hänen omana aikanaan varsin rajoitettu ja onkin\nnoussut nykyiselleen eurooppalaisen, nimenomaan ranskalaisen kritiikin\nansiosta. Samoihin aikoihin kuin se teki kuuluisaksi saksalaisen\nkauhukirjailijan E. T. A. Hoffmannin, se ryhtyi tutkimaan ja\njulkaisemaan myös Poe'ta, jonka nerous sittemmin teki syvän vaikutuksen\nmm. Charles Beaudelaireen. Vakuuttavasti on todettu, että Poe on\nsaattanut lopulliseen täydellisyyteensä sen kauhusuggestiivisen\nkertomuslinjan, jopa sen useimmat tärkeimmät aiheet, jonka pani alulle\njo 1700-luvun romantiikka, ja että hän tässä osoittautui harvinaisen\nnerokkaaksi ja teräväksi sielunelämän tuntijaksi, kohottaen tämän alan\naineellisten kauhumaalausten tasolta korkeaan suggestiivisuuteen\nja hienoon taiteellisuuteen, ja mm. aloittaen juuri sen\nsalapoliisikertomuksen lajin, jonka Conan Doyle sittemmin teki\nkuuluisaksi. Runoilijana hän on syväaatteinen, surumielinen pessimisti,\njonka tuotannossa on keskeisenä kuoleman ja katoavaisuuden ajatus.\nMutta lisäksi hänellä oli harvinainen runomusikaalinen korva, jonka\ntyydyttämiseksi hän järjesti ja soinnutti säkeensä ja sanansa oudon\nkauniiksi helkkeeksi, mikä johtaa mieleen ranskalaisten symbolistien\nteoriat. Huolimatta esim. Hoffmannilta ja muiltakin edeltäjiltään\nsaamistaan vaikutelmista Poe oli alkuperäinen ja itsenäinen\nrunoilijanero, Amerikan kirjallisuuden kultaisen ajan todellinen\nklassikko, jonka kohtalolta ei voi kieltää traagillisuuden vivahdusta,\nja joka on ollut ensimmäisiä Amerikan kulttuurivelan maksajia\nEuroopalle.\n\nKuuluisin Yhdysvaltain kirjallisuuden kultaisen ajan runoilijoista sekä\nkoti- että ulkomailla on _Henry Wadsworth Longfellow_ (1807-82), lempeä\nja puhdas rauhanhenki, joka valloittaa laakerinsa ei kapinalla, vaan\nyleisimpien, yhteisimpien surumielisten tunteidemme hellällä,\nunelmoivalla soittelulla.\n\nHän oli lakimiehen poika, kotoisin Portlandin pienestä kaupungista,\nMainesta, jossa hänen lapsuudessaan tanssi oli rangaistuksen uhalla\nkielletty. 1821 hän tuli Bowdoinin yliopistoon, jonka uusien kielten\nprofessoriksi hänet nimitettiin heti, kun oli suorittanut tutkintonsa.\nValmistautuakseen tähän tehtävään Longfellow matkusti kolmeksi vuodeksi\nRanskaan, Espanjaan ja Italiaan, palaten kotiin 1829. Tämän matkan\ntuloksena oli sarja käännöksiä ja matkakirja Toivioretki meren taakse\n(Outre Mer: a Pilgrimage beyond the Sea, 1833). Nuoruudenrunoissaan\nhänellä oli ollut esikuvana Bryant; näissä matkamuistelmissa hän on\nIrvingin lumoissa. Vuosina 1826-37 hän ei julkaissut ainoatakaan\nalkuperäistä runoa, ollen kokonaan vaipuneena Euroopan kirjallisuuden\nopiskeluun. Kun hänet 1835 kutsuttiin uusien kielten professoriksi\nHarvardin yliopistoon, hän matkusti toisen kerran Eurooppaan, päätyen\nsiellä syvään murheeseen ja sielunjärkytykseen sen johdosta,\nettä hänen vaimonsa kuoli (Amsterdamissa) marraskuussa 1835. Suru\navasi hänen runonsa lähteen. Tulkittuaan ensin matkavaikutelmansa\nHyperion-kuvauksessa. (1839), jossa tuntuu Saksan romantiikan,\nnimenomaan Paulin vaikutusta, ja joka lemmen- ja kuolonsurunsa vuoksi\nliikutti sydämiä, hän julkaisi samana vuonna ensimmäisen todella\nmerkittävän teoksensa, pienen runokokoelman Yön ääniä (Voices of the\nNight). Se sisältää mm. hänen kuuluisat runonsa Hymni yölle (Hymn to\nthe Night), Elämän virsi (A Psalm of Life) ja Excelsior, ja oli\nvakavalla, opettavaisella, surumielisellä säveleellään aivan\nerikoisesti omiaan tulkitsemaan Uuden Englannin yleisintä,\nkyynelherahtavaa liikutusta. Longfellow'n asema maansa suosituimpana\nrunoilijana oli tällä saavutuksella taattu. Sitä varmisti seuraava\nteos: Ballaadeja ja muita runoja (Ballads and other Poems, 1841), joka\nsisälsi mm. tunnetut runot Hesperuksen hylky (The Wreck of H.) ja\nKyläseppä (The Village Blacksmith). 1842 hän julkaisi Runoja orjuudesta\n(Poems on Slavery), jotka oli kirjoittanut paluumatkalla Euroopasta,\nsaatuaan tässä asiassa herätyksen Charles Dickensiltä. Bryggen\nkellotapuli ja muita runoja (The Belfry of Bruges and other Poems,\n1846) osoittaa heikentymätöntä runoilijan voimaa, joka kohoaa\nkorkeimmilleen kuusimittasäkein sommitellussa kertovassa runoelmassa\nEvangeline (1847), kylä- ja lemmen-idyllissä, jonka kotoinen ja\nkoruton, Hermannista ja Dorotheasta sekä Wakefieldin pienestä\npappilasta muistuttava kauneus ja traagillisuus valloitti mitä\nlaajimmat piirit aina Englantia ja Eurooppaa myöten. Sivuuttaen\nepäonnistuneen romaanin Kavanagh (1849) mainitsemme edelleen\nrunokokoelman Rannikolta ja kotilieden äärestä (The Seaside and the\nFireside, 1850, joukossa huomattava Laivanrakentaminen -- The Building\nof the Ship), ja draamallisen runoelman Kultainen legenda (The Golden\nLegend, 1851), ensimmäisen osan trilogiasta, jonka jatkoksi tulivat\nUuden Englannin murhenäytelmiä (The New England Tragedies, 1868) ja\nJumalainen murhenäytelmä (The Divine Tragedy, 1871). 1854 Longfellow\nluopui professorin virasta ja omistautui kokonaan kirjallisuudelle.\nSeuraavana vuonna ilmestyi Laulu Hiawathasta (The Song of Hiawatha),\nKalevalan runomitalla ja vaikutuksen alaisena sepitetty legendamainen,\nkertova indiaani-idylli, ja 1858 Miles Standishin kosinta\n(The Courtship of M. S.), kirkasvärinen kuusimittarunoelma\ntoivioretkeläisten, Mayflowerin tuomien uudisasukkaiden ajoilta. Tämä\nluettelo sisältää tärkeimmän, mihin Longfellow'n runoilijanimi\nperustuu. 1861 häntä kohtasi järkyttävä onnettomuus, hänen vaimonsa kun\njoutui valkean-vaaran uhriksi; muutamassa päivässä nuorekkaana säilynyt\nrunoilija muuttui valkotukkaiseksi vanhukseksi.\n\nHänen tuotantonsa, joka jatkui runsaana tämänkin jälkeen ja jossa on\nhuomattavana osana käännöstyö (mm. Divina Commedia), osoittaa\nherkkyyttä vieraille vaikutuksille, muodon käytön suurta helppoutta ja\nkykyä vedota kaikille lähinnä oleviin inhimillisiin tunteisiin. Kun hän\nyhdisti tähän opettavaisen hengen, joka usein löysi onnistuneen\naforistisen muodon, ja kun hänen aihepiirinsä aina pysyi mitä\nvalkeimman sopivaisuuden rajoissa, kaiken kapinallisuuden ja\nepäilyksien ulkopuolella, voi ymmärtää, miksi hänestä on tullut\nAmerikan puritaanisen maailman mielirunoilija. Silti häneltä ei tule\neikä voi kieltää kaunista runollista herkkyyttä. Hän oli jalo,\nihanteellinen, puhdas mies; kuoli kansansa rakastamana 1882.\n\n\n\n\n6. RANSKAN ROMANTIIKKA.\n\n\n\n1. Vallankumouksen, keisariajan ja restauraation kirjallisuus.\n\n\n1\n\nVallankumouksessa kypsyi 1700-luvun filosofian hedelmä: deismin \"ylin\nolento\" asetettiin kristillisen Jumalan sijaan; materialistinen\najattelu kohotettiin kielletyn ja vainotun opin ja puolueen asemasta\nvoittajaksi; kalvinilaisesta kansan yleistahdosta tehtiin yleislaki,\njonka perusteella -- kuten 150 vuotta aikaisemmin Englannissa --\nkuningas ja ylimykset mestattiin; Rousseau ja Voltaire kuljetettiin\nriemusaatossa Panthéoniin; vapaus, veljeys ja tasa-arvoisuus\njulistettiin noudatettaviksi. Näytti siltä kuin filosofia olisi\nlopullisesti voittanut kaksoisveljensä uskonnon.\n\n\"Järjen\" temppelistä juhlakulkueet saattoivat vaeltaa\n\"isänmaan alttarin\" ääreen ja eläytyä siinä yhtä tulisesti\nranskalaispatrioottisiin kuin äsken voltairelais-deistisiin, kokonaan\nkansallisuuksien yläpuolella oleviin tunnelmiin. Muualla Euroopassa\n\"kansa\" ja \"isänmaa\" löytyivät etupäässä montesquieuläisen ja\nherderiläisen herätyksen kautta -- Ranskassa ne löydettiin Rousseaun\nYhteiskuntasopimuksen avulla, toteamalla ensin suvereenin kansan ja sen\nyleistahdon olemassaolo ja antamalla sitten sille valta-alue\nviimeksimainitun ilmentymistä ja toimintaa varten. Lopuksi seurasi\n\"kansan\" ymmärtäminen ja kuvitteleminen romanttisessa, historiallisessa\nmielessä. Vallankumouksestaan ylpeä demokraattien rivistö tahtoi nähdä\nitsensä menneisyydessä, rakentaa sukutaulunsa kuten nousukas ainakin,\nja totesi tällöin, ettei sen historiaa ollut vielä kirjoitettu. Oli\nvain vihattujen tyrannien historioita, niin että sai mennä aina Rooman\ntasavallan aikoihin, ennenkuin löytyi omaa nykyistä ajattelua\ntyydyttävä ihanne. Se omistettiin sitä helpommin, kun se oli tullut\nkansalliseksi jo Corneillen aikana ja painunut veriin sen jälkeen\nranskalais-klassillisen draaman viljelemänä. Olihan se sitä paitsi\nsaanut uutuuden viehätystä siitä arkeologis-esteettisestä\ninnostuksesta, jolla se oli näinä vuosikymmeninä kohotettu näkyviin\ntaiteen voittamattomaksi esikuvaksi. Näin vallankumouksellinen\ndemokratia kiinnostui historiaan, julistaen sen alkavan uudessa\noikeassa mielessä vasta germinal-kuukauden 10 p. vuonna 10, ja\nsamastaen itsensä Kreikan ja Rooman tasavaltalaisten kanssa. Historian\ntutkimiselle ei tällä tietenkään ollut merkitystä, mutta kyllä\nkuvaamataiteelle ja pukujen kuoseille. Edellisestä mainittakoon\ntunnettuna esimerkkinä _Jacques Louis Davidin_ (1748-1825) taide.\n\nVallankumouksen vaikutuksesta 1700-luvun oloihin huomautettakoon, että\nalkuperäisistä hautumispaikoistaan, kahviloista ja salongeista, se\nsäästi edelliset, mutta lopetti jälkimmäiset. Kahvilat vastasivat sen\ndemokraattisia, rahvaanomaista luonnetta, ja laajenivat ja vilkastuivat\nentistä tärkeämmiksi poliittisiksi kerhopaikoiksi, kunnes terrorin\nurkkijat ja giljotiini vähensivät niiden vieraiden lukua ja\näänekkyyttä. Mutta salongit eivät miellyttäneet demokraatteja, sillä ne\nolivat muotivapaamielisyydestään huolimatta ylimyksellisiä ilmiöitä.\n\"Vapaus, veljeys ja tasa-arvoisuus\" hyväksyttiin niissä kyllä, mutta\nsillä hiljaisella rajoituksella, ettei itse salonkien ylimystön\ntarvinnut noudattaa tuota pariaatetta. Materialististen ja deististen\nylimyspiirien kansanvaltainen muotifilosofia, jolla he olivat\nkärsivällisesti kaivaneet maata pois valtaistuimen alta, tuli heille\nitselle kiusalliseksi silloin, kun \"kansa\" todellakin astui heidän\nsalonkiinsa ja vaati, että leikistä oli tehtävä tosi.\n\nYlimystön painuessa säikähtyneinä näkymättömiin elämän taustalle\n\"kansa\" valtasi meluten heidän paikkansa kaikilla aloilla, myös\nkirjallisuudessa. Vallankumouksen demokraateilla oli selvä käsitys\nsiitä, ettei entinen ylimyksellinen runous vastannut uuden aikakauden\nvaatimuksia. Kirjallisuus ei saanut olla enää pienen ylimysjoukon\nhuvittamiseksi harjoitettu etuoikeus, vaan sen tuli olla syvien rivien\nopettaja ja uudestisynnyttäjä, kansanvaltainen ja kansallinen; sen piti\nottaa aiheensa kansallisesta historiasta ja pyrkiä olemaan suurenmoista\nja ylevää; se oli kohotettava samaan vallitsevaan asemaan kuin muinoin\nAteenassa. Riutuvasta ja rappeutuneesta teatterista oli tehtävä\naikuisten koulu, jossa vaikuttavin esimerkein opetettaisiin kansalaisen\nvelvollisuuksia ja isänmaallisuutta koko Ranskalle. Romaani, joka oli\nkirjoitettu tähän saakka vain aatelistoa varten ja oli sangen vähässä\nmäärässä kuvannut kaikille ihmisille yhteisiä kokemuksia, oli luotava\nuudestaan ja täytettävä \"lahjomattomalla totuudella\". Näin hahmotteli\nvallankumouksen kirjallisuuden ohjelman tasavaltalainen aikakauslehti\nDécade philosophique 30 p. messidor-kuuta v. 3.\n\nJalompaa kirjallisuuden ohjelmaa ei hevin voi suunnitella -- vahinko\nvain, ettei sitä päästy ollenkaan toteuttamaan. Vihollinen ryntäsi\nrajoille, isänmaa oli vaarassa, toimeenpantiin yleinen väennosto,\nBastille valloitettiin, kuningas pakeni, hirmuvalta aloitti toimintansa\n-- kaikki ne olivat tapahtumia, joista jokainen olisi ansainnut\neepoksensa ja nerokkaan kuvaajansa. Mutta neroja ei voi polkea maasta\nkuten sotilaita, ja runotar on useimmiten poissa saapuvilta, kun\nintoilijat sepittelevät kirjallisuudelle ohjelmiansa. Vaatiessaan, että\nvallankumous oli toimeenpantava myös kirjallisuuden alalla,\ntasavaltalaiset eivät todellisuudessa tietäneet, miten se olisi ollut\nkäytännössä suoritettava. Näytelmän alalla \"aikuisten kasvattaminen\"\nmuuttui teattereissa isännöivän ja mellastelevan rahvaan intohimojen --\naatelis- ja pappisvihan sekä aistillisuuden -- silittämiseksi ja\nkiihoittamiseksi; romaanin alalla liehiteltiin \"kansaa\" samalla tavalla\nkuvaamalla liioittelevasti sen kärsimyksiä; runous oli myös\nintohimoisesti agitatoorista. Näytti siltä, että menneen ajan\nvarustuksista kirjallisuus, ranskalainen klassillisuus, oli kaikista\nvahvin. Vasta myöhempi aika, jolloin vallankumouksen myllertämä\nyhteiskunta oli kirkastunut, todettiin, että kirjallisuudenkin linna\noli vaihtanut vartiostoa, että sielläkin vallitsivat uudet isännät ja\nuusi henki.\n\nVallankumouksen kirjallisuudessa herättävät erikoisesti huomiota\ndraama, runous, kaunopuheisuus ja sanomalehdistö.\n\n\n2\n\nVallankumous vapautti (tammik. 13 p. 1791) teatterin\nsensuuriviranomaisten holhouksesta, asettaen sen konventin valvontaan.\nSe muutti luonnettaan sikäli, että se alkoi esittää päivän\njännittävimpiä tapahtumia kuten historiallinen, samanaikaisesti\nsepitetty kronikka. Ohjelmistoon tuli täten kuulumaan ajankohtaisuus-,\nmurhe- ja huvinäytelmiä sekä melodraamoja.\n\n_Ajankohtaisuusnäytelmiä_ sepitettiin nopeasti, joskus vuorokauden\nkuluessa. Toiset olivat poliittisia, hyökäten kuninkuutta ja aatelistoa\n(_Sylvain Maréchal_ Kuningasten viimeinen tuomio -- Le Jugement dernier\ndes rois, 1793) tai kirkkoa ja pappeja vastaan (_Leger_; Paavitar\nJohanna -- Papesse Jeanne, 1793), ollen viimeksimainitussa tapauksessa\nmyös irstaita ja irvokkaita. Samalla ne ylistivät tasavaltalaisia\nhyveitä. Kolmannet olivat isänmaallisia esittäen tasavaltalaisen\narmeijan sankaritekoja rummuin, torvin, paraadein, tykinlaukauksin ja\nMarseljeesin sävelin. Kaikki ovat kiintoisia ajankuvina, mutta eivät\ndraamoina. Kuningasten viimeisessä tuomiossa, joka hurmasi\nsanskulotteja, on Euroopan hallitsijat, mm. paavi ja Venäjän\nkeisarinna, viety autiolle saarelle, jossa he keskustelevat hollituvan\ntyyliin. Kun he ovat nälissään, heidän vartijansa tuovat heille\ntynnyrillisen laivakorppuja ja käskevät \"hotkia\", jolloin he alkavat\ntapella ravinnostaan. Mutta silloin taustalla oleva tulivuori rupeaa\ntoimimaan ja tuhoaa \"tyrannit\". Tämä jo selittää, miksi rouva de\nStaëlin täytyi keksiä kokonaan uusi sana, \"rahvaanomainen\", vulgääri\n(vulgaire), ilmaistakseen, mistä oli kysymys.\n\n_Murhenäytelmiä_ sepitettiin edelleen Voltairen tyyliin. Aiheita\notettiin Rooman tai Ranskan historiasta, valitsemalla tietenkin\nsellaisia, joilla saattoi olla aatesisällyksensä puolesta ajankohtaista\nmerkitystä. Huomattavimpia tämän alan kirjailijoita oli runoilija\n_Chénier'n_ veli _Marie Joseph_ (1764-1811), jonka Kaarle IX (1789),\nGracchus (1792) ja Fénelon (1793) saavuttivat suuren menestyksen.\nEnsiksimainitussa saattoi hyökätä, poikkeamatta historiasta, sekä\nkuninkaan että papiston kimppuun, ja säälitellä ja hyvitellä näiden\nuhriksi joutunutta, Perttulin verihäissä surmattua kansaa. Fénelonia\ntaas ylistettiin hänen suvaitsevaisuutensa ja humaanisuutensa vuoksi.\n\n_Huvinäytelmän_ alalla ei saavutettu sen parempia tuloksia. Etevin\nkomediaseppo oli _Louis Benoit Picard_ (1769-1828), joka onnistui\nerikoisesti tapakomedian alalla, kyeten luomaan eloisan ja älykkään\ndialogin ja kehittämään kiintoisan juonen. Schillerin Parasiitti ja\nSisarenpoika enona (Neffe als Onkel) ovat mukaelmia Picardin\nnäytelmistä Mitätön ja mateleva (Médiocre et rampant, 1797) ja Yhä\nkaksoisia (Encore des Ménechmes, 1791). Hänen onnistunein komediansa on\nPikkukaupunki (La petite ville, 1801).\n\n_Melodraama_, 1700-luvun porvarillisen murhenäytelmän perillinen ja\njohdannainen, oli vallankumouksen aikana erittäin elinvoimainen.\nYhteisen kansan iloksi siinä vapauduttiin kokonaan jäykistävistä\nyksyyksistä ja klassillisuuden muista säännöistä, annettiin kaikkien\nyhteiskuntaluokkien esiintyä sekaisin, ja käsiteltiin jännittäviä,\nliikuttavia ja pöyristyttäviäkin asioita, joiden tunnetehoa lisättiin\nsentimentaalisella musiikilla. Huomattavin tämän alan hankkija oli\n_Guilbert de Pixérécourt_ (1773-1844). _Mercier'n_ olemme aikaisemmin\nmaininneet (IV, s. 423).\n\nHuolimatta keskinkertaisuudestaan vallankumousajan draama on kuitenkin\nvaikuttanut vapauttavasti ja siten myös kehittävästi. Sen täytyi\ntyydyttää uutta yleisöä, joka ei välittänyt sivistyneistön pyhistä\nyksyyksistä eikä komeasta lausumisesta, vaan vaati nähtäväkseen\ntodellisia ihmisiä, toimintaa, intohimoja, kyyneleitä ja rikoksia.\nJotakin tästä vapaudesta jäi jäljelle sitten, kun keisariaika ja uusi\ntaantumus tahtoivat jälleen johtaa draaman vanhoihin uomiin, omien\ntarkoitustensa palvelijaksi. Romanttinen draama ehkä syntyi helpommin,\nkun sillä oli näin läheinen edeltäjä.\n\n\n3\n\nVallankumouksen runous oli kauttaaltaan poliittista ja aatteellista.\nSen alinta astetta edustaa esim. La Carmagnole, joka syntyi 1792 ja sai\nnimensä jakobiinien käyttämästä piemontilaisesta talonpoikaispuvusta.\nAlkuperäinen ensimmäinen säkeistö kuului:\n\n    Monsieur Veto avait proms\n    D'être fidèle à sa patrie --\n\n    Herra Veto (so. kuningas) oli luvannut\n    olla uskollinen isänmaalleen;\n\nkaikissa säkeistöissä uusiutui loppukerto:\n\n    Vive le son, vive le son,\n    Dansons la Carmagnole,\n        Vive le son\n        Du Canon --\n\n    Eläköön jylinä, eläköön jylinä,\n    tanssikaamme carmagnolea,\n        eläköön jylinä\n        tykkien.\n\nKertosävelen tahtiin karkeloitiin hurjasti. Säkeistöjä sepitettiin\nsikäli kuin uutta tapahtui.\n\nKysymys on tilapäislauluista, kansanomaisista arkkiveisuista eikä\ntaiteesta. Vuoren laulukirja (Le Chansonnier de la Montagne, vuodelta\n3) sisältää niistä runsaasti näytteitä. Sen esipuheessa sanotaan\nylpeästi, että samoin kuin Tyrtaios spartalaisia ja bardit gallialaisia\ntämä kirja tahtoi innostuttaa ranskalaisia suurtekoihin. Tutustuessaan\nniihin rahvaanomaisuuksiin, raakuuksiin, mauttomuuksiin ja\nrunottomuuksiin, joita kirja on täynnä, nykyaikainen lukija tulee\nepäilleeksi, toteutuiko esipuheen toivomus.\n\nKorkeammalla asteella kuin nämä olivat _oodit_, joita sepitettiin\nlukuisasti eri tilaisuuksien \"juhlarunoiksi\". _Écouchard Lebrun_\n(1729-1807) ylisti johdonmukaisesti kaikkia vallanpitäjiä, Ludvig\nXV:ttä, Ludvig XVI:tta, vallankumousta, konventtia, Robespierreä ja\nNapoleonia. Hän oli hirmuhallituksen virallinen runoilija, joka hankki\nisäntiensä ja \"kansan\" erikoisen suosion sepittämällä myrkyllisiä\nepigrammeja kuningasta ja kuningatarta ja jyliseviä oodeja vihollista\nvastaan. _Delille_ (IV, s. 438) jatkoi säkeiden sorvausta. Marie Joseph\nChénier'n hymnit, esim. Lähtölaulu (Chant du départ, 1794), jotka\nGossec tai Méhul sävelsivät, kuuluvat jo runouden piiriin. Kertoviakin\nrunoelmia kirjoitettiin.\n\nVallankumousrunouden huippusaavutus on Marseljeesi. Sen sepitti ja\nsävelsi Strassburgissa yöllä huhtik. 26:tta vasten 1792\nkaksikolmattavuotias upseeri _Rouget de Lisle_ innostuneena sodan\njulistamisesta isänmaan ja kansan vihollisia vastaan. Laulun\nalkuperäinen nimi oli Reinin armeijan sotalaulu (Chant de guerre de\nl'armée du Rhin), mutta se sai pian nykyisen nimensä sen johdosta, että\nMarseillen vapaaehtoiset lauloivat sitä tullessaan Parisiin. Se on\nainoa tekijänsä onnistunut runo: on kuin hän olisi sitä sepittäessään\nollut vallankumouksen ja vapaudenhengettären kätenä, joka merkitsi\nmuistiin vain sen, mitä se kuiskasi.\n\n\n4\n\nItsevaltiuden aikana ei kaunopuheisuus päässyt kehittymään muulla kuin\nuskonnollisella ja hautauspuheiden alalla (III, s. 344, IV, s. 18).\nDemokratian alkaessa kaunopuheisuuden esteet hävisivät ja koko Ranska\nmuuttui kansankiihoittajien puhujalavaksi. Kansalliskokouksessa ja\nkonventissa kaunopuheisuus oli välttämätön, koska oli pakko koettaa\nsaada niiden jäsenet vakuutetuiksi esitysten tarkoituksenmukaisuudesta\ntai täytyi siten torjua hyökkäyksiä. Puheiden tunnusmerkkeinä olivat\nklassilliset esimerkit ja toisilla lisäksi antautuminen innostuksen ja\nintohimojen valtaan. Kuuluisin vallankumouksen puhujista oli kreivi\n_de Mirabeau_ (1749-1791), vaihtelevaa elämää viettänyt, isänsä\ntoimesta kolme vuotta vankilassa ollut, aateliston hylkäämä ylimys ja\ntuottelias kirjailija. Mainittujen tunnusmerkkien lisäksi hänen\npuheistaan ilmenee etevä tilapäisen aihekehittelyn taito ja milloinkaan\nvastaväitteistä häkeltymätön kylmäverisyys; laajan lukeneisuutensa\nvuoksi hän pysyi aina lujalla tietojen pohjalla ja osasi kehittää\nväitteensä loogillisesti ja pätevästi.\n\nVanhan hallituksen aikana sanomalehdet olivat etupäässä aikakautisia\njulkaisuja (IV, s. 50, 264), sisällyksenä kirjalliset ja tieteelliset\nasiat. Vallankumouksen aikana syntyi jokapäiväinen poliittinen\nlehdistö, joka taisteli sekä vallankumousta vastaan että puolesta.\nKuuluisia olivat Marat'n Kansan ystävä (L'Ami du peuple) ja Hébertin\nPère Duchesne. Useimmat niistä lakkasivat hirmuvallan kukistuttua,\nmutta elämään jäivät 1803 viralliseksi tullut Le Moniteur, 1789\nperustettu ja myös vielä elävä Journal des Débats, ja mainitsemamme\nDécade philosophique. Kuuluisin vallankumouksen sanomalehtimiehistä oli\n_Camille Desmoulins_ (1760-1794).\n\n\n5\n\nVallankumouksen alkaessa 1789 sivistyneistöä pakeni vähitellen\ntuhansittain rajoille -- korkeintaan muutamaksi viikoksi eli siksi,\nkunnes järjestys taas palautettaisiin, kuten he luulivat. Mutta viikot\nkasvoivatkin vuosiksi ja emigranttien oli jäätävä maanpakoon ja\nmukauduttava uusiin oloihin.\n\nRanskalaisia pakolaissiirtokuntia syntyi useimpiin Euroopan tärkeämpiin\nkaupunkeihin, niihin, joihin Napoleonin käsi ei ulottunut -- Lontooseen\nja Hampuriin, aina Amerikkaan saakka. Ollessaan uusissa oloissa\nvähitellen pakotettuja hankkimaan ansiotyötä, \"maalaamaan viuhkoja,\nmyyskentelemään korurihkamaa, opettamaan salonkitansseja ja -tapoja\nsekä ranskaa\", mitkä olivat toistaiseksi ainoat ammatit, joihin he\nkykenivät, emigrantit totesivat, että muillakin kansoilla kuin vain\nranskalaisilla oli huomion arvoista kulttuuria ja kirjallisuutta.\nToimiessaan täten oman kansallisen kulttuurinsa lähettiläinä vieraiden\nkansojen keskuudessa he samalla välittivät näiden sivistyssaavutuksia\nkotimaahan päin. Heidän keskuudessaan oli eteviä kirjailijoita -- de\nMaistresta, rouva de Staëlista, Chateaubriandista ym. tulee pian puhe.\nToimelias emigranttikirjailija oli _Charles de Villers_ (1765-1815),\nkuninkaallinen upseeri, joka lopuksi asettui Göttingeniin, ruveten\nsiellä, innostuneena Saksan filosofiaan, opiskelemaan yliopistossa.\nTämän jälkeen hän parhaansa mukaan koetti tehdä Saksan kulttuuria\ntutuksi ranskalaisille. Kantin filosofian perusteet hän selitti\nerikoisessa teoksessa (Philosophie de Kant, 1801); hän oli se henkilö,\njoka opasti rouva de Staëlia Saksan tuntemiseen; hän sai Ranskan\nInstituutin palkinnon esityksellään Lutherin ja uskonpuhdistuksen\nmerkityksestä.\n\nNapoleon ehkä haaveili nuoruudessaan saavuttavansa kirjailijana sen\nmaineen, jonka sitten valloittikin sotilaana ja diktaattorina, sillä\nhän kirjoitti Korsikan historian (Histoire de la Corse, 1791) ja\nBeaucairen illalliset (Souper de B., 1793) sekä useita tutkielmia.\nNiissä hän osoittautui klassillisen tyylin tottelevaiseksi\nnoudattajaksi, Rousseaun oppilaaksi, Werther-tunteilijaksi ja Englannin\nihailijaksi. Hän rakasti kirjoja, joita kuljetti mukanaan\nsotaretkillään. Hänen reestään hänen ollessaan pakomatkalla\nMoskovasta löydettiin Plutarkhos. Ossian oli hänellä aina mukanaan.\nSotapäällikkönä ollessaan hän vasta löysi persoonallisen, omintakeisen\ntyylinsä: päiväkäskyn tai lyhyen puheen, joissa asia esitettiin\nmahdollisimman ytimekkäästi; pyramiidien juurella hän esim. lausui:\n\"Näiden muistomerkkien huipulta katselee teitä neljäkymmentä\nvuosisataa...\" Diktaattorina ja keisarina hän ymmärsi täydelleen, mikä\nmerkitys kirjallisuudella oli sekä yleensä että loiston antajana hänen\nvaltakaudelleen; jos kirjailijat noudattivat hänen toivomuksiaan yhtä\nnöyrästi kuin prefektit ja santarmit, heidän ei ollut syytä valittaa\nkeisarin saituutta; päinvastaisessa tapauksessa heillä taas oli aihetta\nvalittaa hänen ankaruuttansa. Seurauksena oli tietenkin, että kaikki\nvirallinen kirjallisuus oli epätoivoisen tylsää, koska runous ei voi\nelää siellä, missä ei ole vapautta, että se, mikä todella edusti\nranskalaisen hengen elämää, kuului keisarin vastustajien puolelle tai\nsuorastaan ilmestyi ulkomailla. _M. J. Chénier'n_ teos Historiallinen\nluettelo Ranskan kirjallisuuden tilasta ja edistyksestä 1789:n jälkeen\n(Tableau historique de l'état et des progrès de la littérature\nfrançaise depuis 1789, 1816) on asiallinen opas keisarillisen\nkirjallisuuden tuntemiseen. Komediain kirjoittajista olemme jo\nmaininneet _Picardin_, mikä riittää. Tragedioita kirjoitettiin\nlukuisasti, mallina etupäässä Voltaire. Napoleon kielsi kaikki\nvihjailut nykyaikaan yhtä tarkoin kuin konventti oli sellaisia\nsuosinut; poikkeukset olivat sallittuja vain silloin, kun häntä itseä\nylistettiin. Kuninkuutta, tyranniutta ja ylimystöä ahdisteleva\näänilaji tietenkin hävisi. Napoleon katseli mielellään vanhaa\nranskalais-klassillista suurtragediaa, jonka pääosia mm. Talma etevästi\nesitti.\n\n\n6\n\nOn tarpeetonta sanoakaan, että materialismin edustajat olivat\ninnokkaita vallankumouksen ystäviä, uskoen aatteidensa vihdoinkin\npääsevän sen kautta toteutumaan. Heidän ihanteellisuutensa herätti\nkuitenkin hirmuvallan epäluuloa, kuten tiedämme Condorcet'n esimerkistä\n(IV, s. 242). Napoleon vihasi heitä ja karkoitti heidät valtakunnasta,\nymmärtäen heidän olevan hänen tyranniutensa vannoutuneita vihollisia.\n\nValistuksen ajan aatteiden vastustaja ja yksinvaltiuden puolustaja\nsekä filosofiselta että käytännön kannalta oli _Joseph de Maistre_\n(1754-1821), savoijilainen oppinut ja diplomaatti, joka joutui\nmaanpakolaiseksi ranskalaisten joukkojen vallattua hänen kotimaansa.\n1803 hän matkusti Sardinian kuninkaan lähettilääksi Pietariin, jossa\nasui 1815 saakka. Hän kuoli Torinossa. Hänen teoksistaan, joista\nuseimmat julkaistiin hänen kuoltuaan, ovat kuuluisimpia Paavista (Du\nPape), Gallialaisesta kirkosta (De L'Eglise gallicane) ja Illanviettoja\nPietarissa (Soirées de St. Petersbourg). Toiseksi mainittu on\nensimmäisen jatko ja täydennys. Molemmat käsittelevät suvereenin paavin\nsuhdetta kirkkoon, maalliseen valtaan, kulttuuriin yleensä ja\nerikoisesti kirkosta eronneisiin uskontokuntiin, ja ovat kirjoitettuja\npaavin mahdollisimman rajoittamattoman itsevaltiuden hengessä.\nViimeksimainittu on eräänlainen teodikea, jossa käsitellään hyvän ja\npahan olemassaoloa. Muuan sen luku on tullut kuuluisaksi: hänen\nylistyksensä pyövelille, jota hän pitää yhteiskunnallisen rauhan ja\njärjestyksen perustekijänä. Ajatus ei muuten ollut uusi, sillä senhän\noli lausunut jo Rabelais (III, s. 247). Tästä vähästä näkyy, että de\nMaistre oli kuin luotu Evankeelisen allianssin filosofiksi.\nHuomattakoon kuitenkin hänen asettuneen kannattamaan paavin yleistä ja\nylintä itsevaltiutta siksi, ettei uskonut maallisten hallitusten\npysyväisyyteen, ja olleen oppinut ja loogillisesti ajatteleva henkilö,\njoka tiesi pysyä todellisen filosofian asteella.\n\nValtaistuimen ja alttarin ritari oli _De Bonald_ (1754-1840), Ludvig\nXV:n muskettisoturi, emigrantti ja lopuksi Ranskan pääri. Hänen\nehdotonta yksinvaltaa puolustavat ajatuksensa periytyvät Bossuet'lta\n(IV, s. 20). Sekä Joseph de Maistre että hän koettivat -- yleisesti\nsanoen -- uudistaa menneisyyttä; _Hugues de Lamennais_ (1782-1854)\nkoetti sovelluttaa katolisuutta aikansa yhteiskuntaan ja muuntaa sitä\ntämän mukaisesti. Lamennais oli kotoisin Saint-Malosta, Chateaubriandin\nsyntymäkaupungista, ja osoittautui jo varhain lahjakkaaksi ja\nlevottomaksi luonteeksi. Valmistuttuaan papiksi hän julkaisi 1817-1821\nTutkielman uskonnollisesta välinpitämättömyydestä (Essai sur\nl'indifférence en matière de religion), jolla saavutti saman\nvaikutusvallan kuin aikoinaan Bossuet. Lamennais vastusti\nsuvaitsevaisuutta ja yksilöllisen kannanoton oikeutusta, jonka\nDescartes ja Leibniz olivat tuoneet filosofiaan, Luther uskontoon,\nRousseau ja ensyklopedistit politiikkaan ja yhteiskunnalliseen\najatteluun, koska siten oli jouduttu ateismiin ja hengelliseen\nkuolemaan. Juutalaisten kautta saatuun yliluonnolliseen ilmoitukseen\nperustuva kirkon esteetön arvovalta oli muka ainoa tie Euroopan\ntervehtymiseen. Tästä Lamennais johtui taistelemaan Ranskan\nkansalliskirkkoa vastaan, koska tämän oli hänen mielestään alistuttava\nehdoitta paavin täydelliseen käskyvaltaan, ja edelleen vähitellen\nhaaveilemaan eräänlaisesta teokraattisesta kansanvaltaisuudesta. Mutta\npaavi ja katolinen kirkko eli juuri ne, joiden asiaa hän ajoi,\nhylkäsivät hänen suunnitelmansa ja kielsivät häneltä kannatuksensa.\nSilloin Lamennais erosi kirkosta ja omistautui kansan vapauden ja\noikeuksien ajamiseen. Hänen pieni mietekirjansa Uskovaisen sanoja\n(Paroles d'un croyant, 1834) on raamatullisen ytimekkyytensä,\nkoruttomuutensa ja runollisuutensa vuoksi jäänyt Ranskan\nkirjallisuudessa klassillisen saavutuksen asemaan. Ääni vankilasta (Une\nvoix de prison, 1846) on kiintoisa lisä vankilakirjallisuuteen.\n\n\n7\n\nLopuksi mainittakoon runoilija Béranger, joka loi ns. \"napoleonilaisen\nromantiikan\".\n\n_Pierre Jean de Béranger_ (1780-1857) oli \"de\"-sanasta huolimatta isän\npuolelta ravintoloitsijan ja äidin puolelta vaatturin sukua. Hän\nnäki ensimmäisen koulunsa katolta Bastillen palavan ja kasvoi\nvallankumouksen varrella tuliseksi tasavaltalaiseksi patriootiksi.\nHuolimattoman koulukasvatuksen jälkeen hän toimi tarjoilijana ja\nlatojana, kunnes sulkeutui 1802, riitauduttuaan isänsä kanssa,\nkuuluisaan ullakkokamariinsa ja alkoi runoilla. Lucien Bonaparte, jolle\nhän oli esityttänyt runojansa, toimitti hänelle (1804) 1.000 fr.\neläkkeen; 1809 hän sai pienen viran yliopistossa. Tähän mennessä hän\noli jo sepittänyt useita \"viisuja\" (chanson) -- Kerjäläiset (Les\nGueux), Senaattorin, Yvetot'n kuninkaan (Le Roi d'Yvetot), satiirin\nNapoleonia vastaan ym. --, jotka olivat levinneet laajalle\nkäsikirjoituksina. Ensimmäisen kokoelmansa hän julkaisi 1815,\ntoisen 1821, neljännen 1828. Toinen tuotti hänelle kolme, neljäs\nyhdeksän kuukautta vankeutta, mikä merkitsi parannusta hänen\nasunto-oloissaan, vankilan täysihoito kun oli paljoa parempi kuin hänen\nullakkokamarikurjuutensa. Ottamatta vastaan heinäkuun vallankumouksen\njohdosta hänelle tarjottuja etuja -- hän pyysi vain eläkkeen\nMarseljeesin köyhyyteen joutuneelle sepittäjälle -- hän jatkoi entistä\nvaatimatonta elämäänsä ja laulujensa sepittämistä -- korkeintaan\nviitisentoista vuodessa. 1848 hänet valittiin perustuslakia säätävään\nkansalliskokoukseen, josta kuitenkin pian erosi.\n\nBéranger nautti monen kuuluisan miehen, mm. Chateaubriandin ja\nLamennais'n ystävyyttä ja oli luonteeltaan rakastettava. Hän\naloitti tasavaltalaisena ja pysyi tälle aatteelleen uskollisena\nNapoleonin aikana. Restauraation aikana hän ei liioin unohtanut\nperuskatsomuksiaan, vaan oli liberaali ja antiklerikaali. Ainoa\nerikoisuus oli se, että hän tällöin asetti ihanteekseen Napoleonin,\nluoden tästä tyrannista sen \"pikku korpraalin\", jonka romanttinen kuva\nvieläkin lämmittää ranskalaisten ja laajalti muidenkin sydäntä.\nVertauskohtana voidaan mainita se palvonta, jota ruotsalaiset omistavat\nKaarle XII:n muistolle.\n\n\n\n2. Rouva de Staël.\n\n\nVaikutusvaltaisimpia Napoleonin kirjailijavastustajista oli rouva\n_de Staël_, Ranskan romantiikan kiintoisa kypsyttäjä, johon\ntutustuminen vie meidät aikakauden uusien aatevirtausten ääreen.\n\nGibbonin yhteydessä olemme maininneet genèveläisen kaunottaren Suzanne\nCurchodin, johon historioitsija oli rakastunut ja josta sitten tuli\ngenèveläisen pankkimiehen ja Ranskan kuuluisan finanssiministerin\nJacques Neckerin puoliso ja parisilaisen salongin ihastuttava emäntä\n(IV, s. 284). Neckerin isä oli ollut brandenburgilainen, joten heidän\ntyttäressään _Anne Louise Germainessa_ oli saksalaista verta.\nRanskalaiset sanovatkin hänen olleen \"melkein\" heikäläinen.\n\n_Germaine Necker_ syntyi Parisissa 1766 ja osoittautui äitinsä\nsalongissa varhaiskypsäksi, tarkoin kuuntelevaksi ja älykkäästi\nkeskustelevaksi lapseksi. Hänen ainoana kauneutenaan olivat suuret,\ntummat, loistavat silmät ja suora, komea vartalo. Hän kehittyi aikaisin\nmm. Rousseaun, Grimmin ja Buffonin aatteiden piirissä, tehden\nviisitoistiaana yleiskatsauksen Lakien henkeen ja julkaisten\nkaksikymmenvuotiaana romaanin Sophie sekä kaksikolmattavuotiaana\nTutkielman Rousseaun kirjoituksista (Lettre sur les Écrites de\nRousseau), joista ilmenee hänen rajaton Rousseau-ihailunsa. 1786 hän\nmeni avioliittoon Ruotsin lähettilään Erik Magnus Staël-Holsteinin\nkanssa, joka oli 17 vuotta häntä vanhempi ja varaton. Lähettilään\npuolisona rouva de Staëlilla oli esteetön pääsy hoviin. Hän haaveili\nrousseaulaisesta kansanvaltaisuudesta ja oli innoissaan lakiasäätävän\nkansalliskokouksen johdosta. Kun hänen isänsä osoittautui lopullisesti\nkykenemättömäksi sekä finanssi- että valtiomiehenä ja poistui Genèven\nlähellä olevalle Coppet-nimiselle maatilalleen, hän seurasi isäänsä,\näidin jäädessä Parisiin hoitamaan kuihtuvaa salonkiansa. Aluksi rouva\nde Staël oleskeli paljon Parisissa innokkaasti kannattaen maltillista\npolitiikkaa, mutta oli pakotettu hirmuvallan kasvaessa asettumaan\nvakinaisesti Coppet'hen (1792), johon nyt muodosti oman ystävä- ja\nemigranttisalonkinsa. Tämän valtijattarena hän toimi, lyhyitä\nväliaikoja lukuunottamatta, viisikolmatta vuotta, vierainaan Benjamin\nConstant, Paul Henri Mallet (IV, s. 319), Zacharias Werner, A. W. v.\nSchlegel ym. kirjalliset kuuluisuudet, joukossa myöhemmin Byron, Lewis\nym. englantilaisia radikaaleja. Oleskelu Englannissa 1793 herätti\nhuomiota ja moitettakin, direktorion aikainen salonkielämä Parisissa\nsamoin. Kirjallisesta tuotannosta mainittakoon tutkielma Kirjallisuuden\nsuhteesta yhteiskunnallisiin oloihin (De la littérature considérée dans\nses rapports avec les institutions sociales, 1800) ja romaani Delphine\n(1802). Hän erosi puolisostaan 1797, mutta oli saapuvilla hänen\nkuollessaan 1802; heillä oli kolme lasta. Rouva de Staëlin vilpittömät\nperustuslailliset harrastukset ja poliittinen innostus saattoivat hänet\nvähitellen diktaattoriksi pyrkivän Napoleonin epäsuosioon, mikä muuttui\npian avoimeksi vihollisuudeksi. 1803 hänet karkoitettiin neljänkymmenen\nlieun (ransk. penik. = 4.444 m) päähän Parisista, minkä johdosta\nmatkusti Constantin seurassa Saksaan, viipyen kauemmin Weimarissa ja\nBerlinissä, jossa tutustui A. W. v. Schlegeliin. Tämä seuralaisenaan\nhän matkusti 1804 Italiaan, josta palasi 1805, ruveten kirjoittamaan\nCorinnea, joka ilmestyi 1807. Rikkoen karkoituskäskyn hän oleskeli\njonkin aikaa Parisissa, kunnes mainitun romaanin ilmestyttyä poliisi\nkarkoitti hänet Coppet'hen. Silloin hän kävi Saksassa toisen kerran.\nConstant erosi hänestä 1808. Saksan (De l'Allemagne) painatus (1810)\nParisissa meni hukkaan, sillä Napoleon antoi hävittää koko painoksen,\n11.000 kpl. Rouva de Staël tunsi olonsa Coppet'ssa yhä uhatummaksi ja\npakeni siksi 1812 Wienin kautta Venäjälle sekä sieltä Suomen kautta\nTukholmaan. Vietettyään talven täällä hän matkusti keväällä 1813\nLontooseen, jossa seuraavana syksynä painatti uudelleen Saksan.\nWaterloon jälkeen hän matkusti Italiaan toisen miehensä, nuoren de\nRocca-nimisen upseerin kanssa, joka oli sairastunut keuhkotautiin.\nHänen Milanossa Biblioteca italianassa 1815 julkaisemansa kirjoitus\nsaksalaisten ja englantilaisten teosten kääntämisen välttämättömyydestä\nitaliaksi aiheutti kiihkeän polemiikin ja Italian romantiikan\nalkamisen. 1816 hän oli taas Coppet'ssa. Rouva de Staël kuoli\nheinäkuussa 1817, de Rocca kuutta kuukautta myöhemmin.\n\nRouva de Staël oli sekä älykäs että tunteellinen, kuuluen samalla\nkertaa valistuksen viimeiseen ja romantiikan ensimmäiseen sukupolveen.\nHän oli jonkin verran itsenäinen filosofi, sillä hän ei tyytynyt vain\nmielikirjailijoidensa Montesquieun, Rousseaun ym. ajatuksiin, vaan\nkehitteli ja käsitteli niitä omintakeisesti tuotteissaan ja\nsalonkikeskusteluissaan. Tämän miehekkään älyllisyyden rinnalla asui\nkuitenkin voimakas naisellinen tunteellisuus, joka ilmeni innostuksena,\nintohimona ja alituisena onnen kaipuuna. Rousseaun oppilaana hän\nnimenomaan piti rakkauden intohimoa oikeutettuna ja luontoon kuuluvana,\nväittäen, ettei antautuminen sen valtaan ollut poikkeamista hyveen\ntieltä, koska silloin luovumme itsekkyydestä ja haluamme uhrautua\ntoisen hyväksi. Korkeimman onnellisuuden tilan hän sanoi olevan\nsaavutettavissa innostuksen, entusiasmin, avulla, koska se yksin voi\nauttaa kestämään kohtalon iskut. Niinpä rouva de Staëlin aatteet\nolivatkin hänen älyllisyydestään huolimatta lähtöisin enemmän hänen\nsydämestään kuin päästään. \"En voi erottaa ajatuksiani tunteistani\",\nhän sanoi; \"tunteet kiihoittavat miettimään ja antavat ajatuskyvyllemme\nnopeasti toimivaa ja syvään tunkevaa tehoa\". Tämä merkitsi, ettei rouva\nde Staël pitänyt tarpeellisena eikä mahdollisenakaan salata\npersoonallisuuttansa kirjoissaan, mikä oli poikkeus ranskalaisen\nklassillisuuden objektiivisuudesta romantiikan subjektiivisuuden\npuolelle, ja että onnistuneen kirjailijatyön edellytyksenä hänen\nmielestään oli eloisa ja voimakas tunne-elämä: innoitus eikä taituruus.\n\nRouva de Staëlin tutkimus Kirjallisuuden suhteesta yhteiskunnallisiin\noloihin osoittaa hänen pyrkineen toteamaan niitä suhteita, jotka\nvallitsivat kunakin aikakautena eri maissa yhteiskunnallisten olojen ja\nkirjallisuuden välillä. Ajatus oli tietenkin saatu Montesquieultä, joka\noli tutkinut samaa asiaa lakeihin nähden. Teoksensa ensimmäisen,\nhistoriallisen osan sisällyksen tekijätär keskitti seuraaviin sanoihin:\n\n\"Olen koettanut osoittaa, kuinka Kreikan ja Rooman taide ja filosofia\nsaivat kumpikin eri sävynsä riippuen edellisen kansan- ja jälkimmäisen\nylimysvaltaisuudesta ja molempien pakanuudesta; kuinka pohjolan raakuus\nja etelän madaltuneisuus ovat sekaantuneina toisiinsa, kristinuskon\nmuuntamina, olleet päätekijöitä keskiajan henkisyyden luomisessa. Olen\nkoettanut esittää niitä omituisia vastakohtaisuuksia, joita ilmenee\nItalian kirjallisuudessa vapausmuistojen ja taikauskoisten tottumusten\njohdosta. Tavoiltansa mitä ylimyksellisin yksinvaltius ja tasavaltaisin\nkuninkaallinen perustuslaillisuus ovat näyttäneet minusta sen\nyllättävän eroavaisuuden alkusyiltä, jonka voi todeta englantilaisen ja\nranskalaisen kirjallisuuden välillä\".\n\nTeoksensa toisessa osassa tekijätär hahmottelee Ranskan uuden\nkirjallisuuden suuntaviivat. Se olisi vapautettava antiikin orjuudesta;\nhuvinäytelmän tulisi ahdistaa enemmän paheita kuin sitä, mikä on vain\nnaurettavaa; murhenäytelmän tulisi herättää ajatuksia eikä pyrkiä vain\nliikuttamaan; runous olisi irroitettava mytologiasta ja saatettava\ninnoittumaan luonnosta, kuten Rousseaun ja Bernardin de Saint-Pierren\nteoksissa; filosofian olisi omaksuttava tieteelliset menettelytavat.\n\nNäiden oikeiden vaatimusten ja huomioiden lisäksi rouva de Staëlin\nteoksessa on vielä eräs tärkeä positiivinen puoli: sen kritiikin\nlähtökohta ja laatu. Hän ei enää arvostele kirjoja minkään\nboileaumaisen dogmaattisen ohjekirjan mukaan, vaan selittää ne niiden\ntekijäin kansallisuuden ja taustalla olevien poliittisten ja\nyhteiskunnallisten olojen valossa. Huomattava seikka on, että rouva de\nStaël on todennut vapauden merkityksen runoudelle: \"Roomalaisten\nkansallisluonne pääsi ilmenemään vain tasavallan aikana. Kansakunnalla\non erikoisluonne vain niin kauan kuin se on vapaa\". Hän on todennut\netelän (Italian, Espanjan ja Ranskan) ja pohjoisen (Englannin ja\nSaksan) kirjallisuuden eroavaisuuden eikä salaa mieltymystään\nviimeksimainittuun.\n\nTämä kaikki on romantiikkaa. Mutta vaikka rouva de Staëlin teoksessa\nonkin paljon sekä näitä että muita oikeita mielipiteitä, sen pääväite\non silti erheellinen. Tekijätär näet asettuu sille \"vanhojen ja uusien\"\nriidasta tutulle ja väärälle kannalle (IV, s. 66), että sivistyksen\nyleisen edistyksen ohessa runouskin olisi kehittynyt yhä\ntäydellisemmäksi. Tämän mukaisesti Rooman runous olisi etevämpää kuin\nKreikan, keskiajan etevämpää kuin Rooman jne. rouva de Staëlin omaan\naikaan saakka, jolloin muka olisi saavutettu toistaiseksi korkein aste.\nKirjoittaessaan tästä rouva de Staël lausui keskiajasta niin arvostavia\nmielipiteitä, että siitä alkaen yleinen huomio rupesi kohdistumaan\nsiihen uudessa romanttisessa mielessä.\n\nSaksassa rouva de Staël jatkoi yllä esitettyä filosofiaansa. Teos alkaa\nmaan, kansan ja tapojen yleiskuvauksella, jossa todetaan Pohjois- ja\nEtelä-Saksan ero sekä selitetään kansan mielikuvitusrikasta ja\nunelmoivaa, juroa ja vakavaa luonnetta. Sitten tekijätär tutkii\nkirjallisuutta, Wielandia, Klopstockia, Lessingiä, Goetheä, Schilleriä,\nHerderiä ja Schlegel-veljeksiä, luo katsauksen Saksan filosofiaan,\nerittäinkin Kantiin, ja päättää teoksensa kuvaamalla saksalaisten\nuskonnollisuutta ja syvää innoittumiskykyä, joka näyttää hänestä heidän\nerikoiselta tunnusmerkiltään.\n\nRouva de Staël suosi Saksaa ensinnäkin poliittisista syistä, vihansa\nvuoksi Napoleonia kohtaan; hänen mielestään saksalaisten täytyi\nhuokaillessaan tämän sorron alaisina etsiä lohdutusta henkisestä\nrikkaudestaan. Tämän poliittisen perusteen Napoleon oivalsikin, kuten\nnäkyy luultavasti hänen itsensä saneleman karkoituskirjeen lauseesta:\n\"Viime kirjanne ei ole ranskalainen\". Toiseksi hän rakasti Saksaa\nmyötämielisyydestä sen kansan tunteellista sielua kohtaan, jonka totesi\noman henkensä sukulaiseksi, ja kiintymyksestä sen kirjailijoihin ja\nfilosofeihin, joiden tunnetuksi tuloa Ranskassa piti oman kansansa\nkehitykselle välttämättömänä. \"Kirjallisuuttamme uhkaava\nhedelmättömyys\", hän lausui, \"tuo mieleen ajatuksen, että ranskalainen\nhenkisyys tarvitsee uudistuakseen mitä voimakkainta mehua\". Tämä mehu\noli saatavissa mm. Saksasta. Toisessa osassa, luvussa Klassillisesta ja\nromanttisesta runoudesta, jossa hän ensimmäisen kerran historiassa\nasetti \"romanttisen kirjallisuuden\" suurena erikoislajina klassillisen\nvastakohdaksi, hän käsitteli jo aikaisemmassa teoksessaan tutkimaansa\nRanskan runouden nuorentamiskysymystä. Ensimmäisenä ehtona on mallien\nmuuttaminen: antiikin ja etelän sijasta on palattava nykyisyyteen ja\nkäännyttävä pohjoiseen sekä yleensä avattava Ranskan kirjallisuus\nulkomailta tuleville vaikutteille. Kansojen on oltava toistensa\nopettajia eikä riistettävä itseltään siten saatavissa olevaa\nvalistusta. Saksa opettaa, että uskollisuus omaa perusolemusta\nkohtaan on runoudessa tärkeämpää kuin huolehtiminen säännöistä,\nsäädyllisyydestä ja hienoston miellyttämisestä. Siten se on luonut\nkansalliskirjallisuuden, seuraten siinä Ateenan ja Rooman esimerkkiä.\nNiin on Ranskankin tehtävä -- innostuttava historiastaan ja\nuskonnostaan sekä kansallisuudestaan. Romanttinen kirjallisuuskäsitys\non ainoa, joka kykenee aikaansaamaan tämän.\n\nNäemme jo näistä teoksista -- romaanit käsittelemme myöhemmin --,\nkuinka aatteet ja tunteet ikäänkuin tunkeilivat rouva de\nStaëlin sielussa, varmaan saaden onnistuneemman ilmaisun hänen\nsalonkikeskusteluissaan kuin kirjoissaan. Rouva de Staël näet ei ollut\nsuuri taiteilija arvosteltuna puhtaasti kirjalliselta kannalta. Hänen\ntyylinsä on 1700-luvun mukaista, selvää ja loogillista, hieman pitkistä\nlauseista rakentuvaa, mutta huomion kohteina ovat niin yksinomaan\naatteet, että kuvauksista puuttuu melkein kokonaan maalauksellinen,\nelävöittävä tosioloisuus. Onneksi hänen aatteellisuutensa rinnalla aina\nasuu kuten jo on sanottukin tunteellisuus, joka ylläpitää ja lämmittää\nhänen sanontaansa. Hänellä ei siis ole Ranskan kirjallisuudessa\ntaiteilijana sitä asemaa, minkä hän on ansainnut aatteilijana. Tässä\nominaisuudessaan hän on uudistanut kotimaansa kirjallisuuskäsityksen ja\navannut Ranskalle kirjallisen Saksan, johtaen sen romantiikan syvempään\nymmärtämiseen.\n\n\n\n3. Constant ja Sénancour.\n\n\nRouva dé Staëlin historiassa vilahti näkyviin Constant, hänen\nrakastajansa 1796-1808. Näin läheistä henkilöä, joka lisäksi oli\naatetoveri, emme henno riistää rouvan seurasta, vaan käsittelemme hänet\ntässä.\n\n_Henry Benjamin Constant de Rebecque_ (1767-1830) syntyi Lausannessa\nranskalaisesta protestanttisesta aatelissuvusta, sai yksityisen\nalkeisopetuksen Brysselissä ja jatkoi opintojaan Oxfordissa,\nErlangenissa ja Edinburghissa. Näin hänestä kehittyi kosmopoliitti ja\nlisäksi liberaali, mikä johtui hänen sukuperinteistään ja varsinkin\nEdinburghissa viljelemästään whig-seurasta. Palattuaan Parisiin 1787\nhän joutui suhteeseen 47-vuotiaan rouva de Charrièren kanssa, pitäen\nyllä tätä todennäköisesti platonista ystävyyttä siihen saakka, kunnes\ntutustui rouva de Staëliin. Suhde ei estänyt häntä menemästä\navioliittoon Braunschweigin herttuan hovinaisen, paroonitar Chrammin\nkanssa (1789), mikä oli isän mielestä tarpeellista pojan aseman\nvahvistamiseksi sitten, kun hänestä oli tullut 1788 mainitun herttuan\nkamariherra. Avioliitto purkautui 1794 mm. siksi, ettei Constant, joka\ntunnustautui tasavaltalaiseksi, voinut enää palvella Ranskan\nvihollisiin liittynyttä herttuaa. Tapaamme hänet tämän jälkeen rouva de\nStaëlin salongista, Parisin innokkaimpien tasavaltalaisten\npoliitikkojen ja Napoleonin vastustajain piiristä, ja näemme hänen\nseuraavan rouva de Staëlia maanpakoon 1803. Paitsi Coppet'ssa Constant\noleskeli myös Weimarissa, seurustellen Goethen ja Schillerin piirissä.\nSuhde rouva de Staëliin tuli yhä kireämmäksi ja katkesi Constantin\nmentyä 1808 salaa avioliittoon Charlotte von Hardenbergin kanssa, jonka\noli tuntenut jo Braunschweigissä. 1811 Constant tutustui vaimonsa\nsukulaisten kautta Saksan pietisteihin ja joutui hillitsemään\nsiihenastisia kielteisiä käsityksiään. 1813 hän liittyi Napoleonin\nvastustajiin, palasi Parisiin ja rouva de Staëlin salonkiin, ja alkoi\ntoimia liberaalina poliitikkona, kärsien kuitenkin haaksirikon siksi,\nettä erehtyi uusimman ihastuksensa rouva Récamier'n vaikutuksesta\nkannattamaan Napoleonia. Tämän kukistuttua hänen täytyi paeta, mutta\npääsi palaamaan jo 1816, aloittaen uudelleen toimintansa liberaalina\npoliitikkona ja erikoisesti vaikuttaen sananvapauden periaatteen\nvoitollepääsyyn ja vakiintumiseen. 1830:n vallankumouksen jälkeen hänet\nnimitettiin valtioneuvoston puheenjohtajaksi. Rouva de Staëlin luona\nhän kävi joka päivä; hänen kuoltuaan hän vaipui pelipaheeseen, häviten\nsuuria summia. Constantin filosofisista tutkimuksista on huomattavin\nlaaja uskontohistoriallinen esitys Uskonto, sen lähteet, muodot ja\nkehitys (De la religion considérée dans sa source, ses formes, et ses\ndéveloppements), jota hän oli aloittanut jo 1787, mutta jonka julkaisi\nvasta 1825-1831. Siinä hän osoittaa uskonnollisen tunne-elämän\nhäviämättömäksi, ilmenipä se missä muodoissa tahansa. Muistiinpanojaan\nhän kirjoitteli mm. pelikorttien takapuolelle.\n\nConstant oli samoin kuin rouva de Staël kahden aikakauden ja maailman,\njärjen ja tunteen ihminen. Kirjallisuuden historiaan hän kuuluu\njälkimmäisessä ominaisuudessaan, Werther-linjaa jatkaneen yhäkin\ntuoreen Adolphe-romaanin (1816) perusteella, jonka oli kirjoittanut jo\n1807, mutta julkaisi (Lontoossa) vasta näin myöhään. Sen käsittelemme\ntuonnempana.\n\nSelvä rousseaulainen tunneihminen oli Sénancour, Obermann-romaanin\nkirjoittaja.\n\n_Étienne Pivert de Sénancour_ (1770-1846) oli syntyisin parisilainen,\nmutta oli paennut välttääkseen hengellistä uraa Sveitsiin ja joutui\nsitten emigranttien kirjoihin. Vallankumouksessa hän menetti\nomaisuutensa. Hänen avioliittonsa oli onneton ja elämänsä yksinäisen\nuneksijan haaveilua. 1803 hän palasi kotimaahan, Parisiin, eläen sen\njälkeen satunnaisella opetus- ja kirjallisella työllä ja heinäkuun\nvallankumouksen jälkeen saamallaan valtioneläkkeellä. Kirjailijauransa\nhän aloitti 1795 kertomuksella Aldomen eli huomaamattomuuden onni (A.\nou le bonheur dans l'obscurité), joka pysyi tuntemattomana aina vuoteen\n1924 saakka ja ilmaisee jo nimellään tekijänsä erikoislaadun. 1799\njulkaistu Unelmia ihmisen alkuperäisestä luonteesta (Rêveries\nsur la nature primitive de l'homme) ilmaisi rousseaulaisilla\nluonnonkuvauksillaan tekijän olevan romanttisesti tunteileva sielu.\nKirjallisuuden historiassa on Sénancourin teoksista huomattavimmalla\nsijalla Obermann (1804), Werther-linjaa jatkanut rousseaulainen\ntunneromaani, johon palaamme. Rakkaudesta (De l'amour) nimisessä\ntutkimuksessa (1805) hän arvosteli yhteiskunnallisia tottumuksia ja\nsovinnaisuuksia.\n\nRouva de Staëlin lause Rousseausta, ettei tämä ollut keksinyt mitään\nuutta, mutta oli sytyttänyt kaikki tuleen, sopii häneen itseensä.\nConstant ei sytyttänyt mitään, mutta tuli luoneeksi vaikuttavan\npsykologisen romaanin, jossa sielullinen erittely on kehitetty\nkorkealle asteelle. Sénancourt liittyi hänen rinnalleen, rajoittuen\nyksinomaan sieluntilojen kuvaamiseen. Kaikki kolme edistivät\nromantiikan kasvua, ensiksimainittu ohjelmakirjoituksillaan, molemmat\ntoiset romaaneillaan.\n\n\n\n4. Chateaubriand.\n\n\nRanskan romantiikka oli näet alkanut jo ennen, kuin de Staëlin,\nConstantin ja Sénancourtin siinä suhteessa vaikuttavat teokset\nilmestyivät: 1801, jolloin Chateaubriand julkaisi Atalan. Kaikista\nmainituista kirjailijoista Chateaubriand on romantiikan kannalta\nkeskeisin ja vaikuttavin: keskiajan ja sitä vanhemman kristillisen\nmenneisyyden ihailija, valistusfilosofian ja vallankumousaatteiden\nvastustaja; itsekeskeinen, sukuylpeä ja tunteellinen persoonallisuus;\nkoskemattoman luonnonkauneuden löytäjä; alakuloisuuden viljelijä.\n\nVarakreivi _François René Chateaubriand_ (1768-1848) syntyi pienessä\nvaltameren rannalla olevassa bretagnelaisessa Saint-Malon kaupungissa\nja kasvoikin aluksi siellä sekä sittemmin vanhassa Combourg-nimisessä\nsukulinnassa, joka oli hänen muistelmistaan päättäen todellinen\nkauhuromanttinen muinaismuisto. Valtameren juhlallisiin näköaloihin\nyhtyivät täten romanttiset historiallisuus- ja hämytunnelmat, joita\nhänen ainoa seuralaisensa, sisarensa Lucile, vielä tiivisti\nhaaveellisilla, alakuloisilla ja sairaalloisilla mielikuvillaan.\nJouduttuaan isänsä tahdosta 1786 sotilasalalle hän pääsi Parisiin, tuli\nesitellyksi hovissa ja seurusteli kirjallisissa piireissä. Hän seurasi\nvallankumouksen tapahtumia aluksi suosien mutta pian inhoten, ja joutui\ntoimettomaksi, kun hänen rykmenttinsä hajoitettiin. Silloin hän\ninnostui kysymykseen luoteisväylän etsimisestä ja matkusti huhtikuussa\n1791 näissä aikeissa Amerikkaan, hänellä olematta asiansa\nsuorittamiseen tarpeellisia tietoja ja varoja, ja hänen sitä perille\npäästyään yrittämättäkään. Missä paikoissa Amerikassa hän todella kävi,\non jäänyt toisissa kohdissa epävarmaksi, sillä kaikkia niitä matkoja,\njoista hän kertoo, ei ole mahdollista tehdä sinä viiden kuukauden\naikana, minkä hän Amerikassa oli. Suuren osan kuvauksistaan hän\ntodennäköisesti otti kirjallisista lähteistä, mm. jesuiitta Pierre\nCharlevoix'n teoksista. Sellainenkin ajatus on ilmaistu, että hänen\nNiagara-kuvauksensa perustuisi Pehr Kalmin teokseen (IV, s. 476). Olo\nAmerikassa oli Chateaubriandin kehittymisessä kirjailijaksi tärkeä\nvaihe, sillä nyt hänen silmänsä avautuivat ymmärtämään koskemattoman\nluonnon kauneutta ja hän tuli tietoiseksi omasta harvinaisesta\nkykeneväisyydestään sen kuvaamiseen. Saatuaan tiedon kuninkaan\nvangitsemisesta hän palasi kotimaahan tammikuussa 1792. Mentyään\navioliittoon 17-vuotiaan Céleste de la Vignen kanssa, jonka perinnöllä\ntoivoi parantavansa taloudellista asemaansa -- mikä toivo kuitenkin\npetti --, hän liittyi emigranttien armeijaan, haavoittui Thionvillen\ntaistelussa, pääsi pakenemaan Brysseliin, jossa oli menehtyä kadulle\nhaavoihinsa, ja veljensä avulla Jerseyhin, jossa rannalle heitettynä\noli uudelleen sortua rasituksiinsa. Englannissa Chateaubriand\noleskeli 1793-1800, käyttäen aikansa elatuksen ansaitsemiseen\nyksityisopetuksella, Englannin kirjallisuuden opiskeluun ja\nkirjalliseen työhön. Hän kärsi joskus kovaa puutetta. Englannissa\nollessaan Chateaubriand kirjoitti Amerikan-muistojensa\nja -kuvitelmiensa pohjalla Les Natchez-nimisen proosaeepoksen, jossa\nkuvaili indiaanien elämää. Kokonaisuudessaan hän julkaisi tämän vasta\nkootuissa teoksissaan (1826-1831), mutta Atala (1801) ja René (1805)\novat osia siitä. Hänen ensimmäinen julkaistu teoksensa oli\nHistoriallinen, poliittinen ja moraalinen tutkielma vallankumouksista\n(Essai historique, politique et moral sur les révolutions, 1797), jossa\nhän esiintyi kuningasvaltaisten ja vallankumouksellisten aatteiden\nvälittäjänä, vapaa-ajattelijana ja rousseaulaisena filosofina. Pian\ntämän jälkeen (1798) hän sai kirjeen sisareltaan Julielta (rouva de\nFarcylta), joka kertoi heidän äitinsä olleen vankina, murehtineen\nhänen mielipiteitänsä ja lähettäneen kuolinvuoteeltaan hänelle\ntervehdyksensä. Chateaubriandin veli oli mestattu jo 1794, hänen\nvaimonsa, Lucile ja Julie olivat olleet vankeina, ja viimeksimainittu\nkuoli pian kirjeensä jälkeen. Nämä raskaat onnettomuudet, sisaren\nkehoitukset ja äidin terveiset aiheuttivat Chateaubriandissa hänen oman\nkertomuksensa mukaan uskonnollisen herätyksen, jonka vaikutuksesta hän\ntunsi muuttuneensa kristityksi: \"Olen tullut kristityksi. Myönnän,\netten ole antautunut suuren yliluonnollisen valkeuden voimasta;\nvakaumukseni on tullut sydämestä: olen itkenyt ja olen uskonut\". Hän\nryhtyi nyt perustelemaan uutta maailmankatsomustaan kirjoittamalla\nesityksen Kristinuskon hengestä (Le Génie du Christianisme), jonka\nensimmäinen laitos ilmestyi Lontoossa 1799. Palattuaan Parisiin 1800\nhän julkaisi siellä ensin Atalan, joka herätti suurta huomiota, ja\ntämän menestyksen rohkaisemana Kristinuskon hengestä uuden laajennetun\npainoksen (1802), jota pidetäänkin teoksen varsinaisena\nilmestymisvuotena. Siihen hän liitti välikertomukseksi sekä Renén että\nAtalan, Kun julkaiseminen sattui juuri sen päivän aatoksi, jolloin\nNapoleon julisti kristinuskon sallituksi, näytti siltä kuin\nChateaubriandin teos olisi ollut valmistusta tähän; niinhän ei ollut --\nkirkkoja oli käytetty epävirallisesti jo aikaisemmin ja Napoleon teki\npäätöksensä Chateaubriandista riippumatta. Mutta teos vaikutti kyllä\nNapoleonin tarkoitusperien hyväksi ja tuotti tekijälleen, sitten kun\ntämä oli omistanut Napoleonille toisen painoksen, palkinnoksi\nnimityksen Rooman-lähetystön asiainhoitajaksi (1803). Chateaubriandin\nkirjeet täältä osoittavat raunioromantiikan (IV, s. 312) hänelle\navautuneen; hänen muistiinpanoissaan on mm. luku Roomasta nähtynä\nkuutamolla. Ikuisessa kaupungissa hän oli vain puolisen vuotta:\ntammikuussa 1804 hänet nimitettiin lähettilääksi Sveitsiin. Maaliskuun\n21 p. 1804 tapahtuneen Enghienin herttuan murhan vuoksi hän kuitenkin\npyysi eronsa Napoleonin palveluksesta, ehtimättä ollenkaan mennä\nSveitsiin. 1806 hän teki matkan Jerusalemiin -- enemmän turistina kuin\ntoivioretkeläisenä --, palaten sieltä Karthagon ja Espanjan kautta.\nGranadasta hän sai aiheen kertomukseensa Viimeinen Abenceragi (Le\nDernier Abencérage), jonka julkaisi vasta kootuissa teoksissaan. Matkan\ntuloksina olivat Kristinuskon hengen kaunokirjalliseen, historiallisen\nromaanin muotoon saatettu sisällys: Marttyyrit eli kristinuskon\nriemuvoitto (Les Martyrs, ou le triomphe de la religion chrétienne,\n1809) ja maalauksellinen kuvaus Opas Parisista Jerusalemiin\n(L'Itinéraire de Paris à Jérusalem, 1811).\n\nNapoleon halusi sovintoa Chateaubriandin kanssa ja antoi valita hänet\n1811 Akatemian jäseneksi. Tulopuhetta tarkastettaessa Chateaubriandin\nkuitenkin todettiin aikovan vihjailla sellaista, jota Napoleon ei\nvoinut sallia. Kun Chateaubriand ei suostunut tekemään muutoksia, vaali\nraukeni. Chateaubriand poistui nyt Parisista maaseudulle, odottamaan\nsiellä Napoleonin kukistumista. Maalisk. 30 p. 1814 eli sen päivän\naattona, jolloin liittoutuneiden joukot marssivat Parisiin, hän\njulkaisi lentokirjasen, jossa teki lopullisen tilin Napoleonin kanssa,\nsuositti laillista monarkiaa Ranskan pelastukseksi ja osoitti Ludvig\nXVIII:n ainoaksi oikeutetuksi kuninkaaksi. Hänelle alkoi nyt\npoliittisen toiminnan kausi, johon suuren menestyksen ohella -- Ranskan\npääri, sisäministeri, Berlinin ja Lontoon lähettiläs, täysivaltainen\nedustaja Veronan kongressissa, sotaretki Espanjaan, ulkoministeri,\nRooman lähettiläs -- sisältyi vastoinkäymisiäkin. Heinäkuun\nvallankumouksen jälkeen hän luopui politiikasta ja eli yksinäisenä\nvanhuksena, ajanvietteenä muistelmien kirjoittaminen ja käännöstyö\n(Kadotettu Paratiisi, 1836) ja hoitajana nyt jo sokea rouva de\nRécamier, jonka salongissa hän oli käynyt joka päivä. Muistelmia haudan\ntakaa (Mémoires d'Outre Tombe) ilmestyi vasta 1849-1850. Chateaubriand\nhaudattiin Saint-Malon edustalla olevalle kalliosaarelle, nimeä vailla\nolevan graniittiristin alle.\n\nChateaubriandin olemuksen perustekijöitä etsiessä tulee ensimmäisenä\nmieleen hänen aatelinen ylpeytensä, ylimyksellisyytensä, jonka rajana\noli vain hänen yhtä herkkä ja vaativainen kunniantuntonsa. Tämä ylpeys\nei olisi ehkä ollut niin arkatuntoinen, jos hän olisi ollut rikas,\nniinkuin hänen säätynsä aseman ylläpito olisi vaatinut, mutta juuri se,\nettä hän oli nuoruudessaan köyhä, ajoi hänet etsimään turvaa\nylpeydestään ja luoksepääsemättömyydestään, minkä johdosta nämä\nkehittyivät normaalin asteen ohi. Hän kasvoi näin yksinäisenä ja\nsulkeutuneena, avaamatta sydäntänsä siunaukselliselle ystävyydelle.\nMutta yksinäisyys kasvattaa hylättynä-olon traagillista tunnetta,\nalakuloisuutta ja itsekeskeisyyttä sellaisessakin, jolla ei ole\nluonteen puolesta siihen taipumusta, saati sitten hänessä, joka on\nsynnynnäinen melankoolikko. Kun lisäksi tulevat vielä sellaiset tekijät\nkuin valtameren mahtavuus myrskyllä ja tyvenellä, ja historiallisen\nympäristön avaamat näköalat kauas salaperäiseen menneisyyteen, jotka\nherättävät kenessä hyvänsä kaihoa ja sikäli ikävystymistä nykyisyyden\narkeen, voimme suunnilleen ymmärtää, mistä tekijöistä Chateaubriandin\nmelankolia ja alituinen, haihtumaton ikäväntunne syntyivät. Kaiken\nylläsanotun täydentävänä tekijänä on lisäksi muistettava harvinainen,\naina hehkuva, värikäs mielikuvitus.\n\nSelvää on, ettei tämä yksinäinen, sulkeutunut, ylpeä uneksija voinut\nolla sellainen kirjailija, joka huomioi ympäristöään tosioloisesti\nkuten esim. Molière tai Balzac. Yksinäisyys päinvastoin auttoi\nChateaubriandia keskittymään hänen omien mielikuviensa ja haaveidensa\ntarkasteluun ja hautomiseen, jolloin hän saattoi henkisen toimintansa\nkiihkeimpinä hetkinä vaipua eräänlaiseen \"kauneushartauteen\". \"Kauneus\"\noli hänen mielestään \"totuuden\" mitta. Oli olemassa kaksi\ntodellisuutta: toinen alempi, jokapäiväinen, arkinen, ikävä, joka oli\nmieluiten unohdettava, toinen ylempi, mielikuvituksen luoma ja\npaljastama, jonka turviin oli arjen harmaudesta paettava. \"Kuvatkaamme\nluontoa, mutta kaunista luontoa: taiteen ei pidä kuvata hirviöitä\",\nhän sanoi Atalan esipuheessa. Tässä tunnemme häivähdyksen\nrenessanssiromantikon platonilaisesta kauneuden maailmasta, ajattelu-\nja tuntemistavasta, joka ilmenee yleensä heti, kun taiteilija antaa\nvallan mielikuvitukselleen, ja on saatellut häntä niin kauan kuin\nrunoutta on ollut. Keatsin kuuluisa Kreikkalainen uurna tähdentää samaa\nseikkaa.\n\nChateaubriand ei kuitenkaan ollut saturomantikko, joka asuu kokonaan\ntodellisuuden ulkopuolella, vaan asiallisella pohjalla -- lukemissaan\nkirjoissa tai näkemässään luonnossa -- pysyvä \"realisti\". Hän sanoi\nitse olevansa melkein ainoa aikansa ranskalainen kirjailija, joka\ntodella on itse kokenut sitä, mitä kuvaa: laulaneensa metsistä sitä,\nmitä oli niissä nähnyt, kuvanneensa merta laivan kannelta ja sotaa\ntaistelukentältä. Marttyyrit perustuvat tarkkoihin tutkimuksiin. Mutta\nvaikka hän tässä suhteessa noudatti periaatteita, jotka tuovat mieleen\nFlaubertin, hän silti erikoisella, yksilöllisellä tavalla ylevöitti\nmielikuvansa, jättäen niistä pois yksityiskohdat ja värittäen ne.\n\nChateaubriand ei käyttänyt runomuotoa, koska runomitta hänen mielestään\nrajoitti hänen vapauttaan ajatusten ja kuvien ilmaisemisessa. Tämä ei\nkuitenkaan merkinnyt sitä, että hän olisi pitänyt muotoa ja tyyliä\nvähäpätöisinä; päinvastoin hän oli kuten sanottiin \"lumooja\", joka hioi\nlauseitansa mitä huolellisimmin, niin kauan, että ne vaikuttivat\nehdottoman luontevilta. Tosi luontevuus on näet saavutettavissa vain\nsitkeällä työllä ja taituruudella. Voltairen tyyli oli ihailtavan\nselkeää, loogillista ja täsmällistä, mutta silti viileätä, arkisesti\nasiallista; Chateaubriandin tyylillä oli samat ansiot, mutta se oli\nlisäksi värihehkuista, rikasta, runollista.\n\nTutkielmassaan vallankumouksista Chateaubriand ilmaisi sen käsityksen,\nettä materialistinen filosofia oli tuhonnut kristinuskon, ja kysyi\nitseltään, mikä uskonto astuisi sen sijaan. Vastauksen hän sai oman\nheräämisensä kautta. Silloin hän päätti ryhtyä opastamaan ihmisiä\nristin luo ja valitsi keinokseen, synnynnäinen taiteilija kun oli,\nkristinuskon kulttuuri- ja kauneuspuolet, kuten näkyy Kristinuskon\nhengen johdannosta. Oli koetettava osoittaa, että kaikista olemassa\nolleista ja olevista uskonnoista kristinusko oli runollisin,\nhumaanisin, edullisin vapauden, taiteen ja kirjallisuuden kannalta,\nettä ihmiskunta sai kiittää sitä kaikesta, maanviljelyksestä ja\nköyhäinhoidosta alkaen aina tieteeseen ja Michel-Angelon rakentamiin ja\nRafaelin koristamiin temppeleihin saakka.\n\nKristinuskon henki alkaa dogmien ja muun opillisen puolen esittämisellä\nsekä Jumalan olemassaolon todistamisella vetoamalla luonnon ihmeisiin\nja siveelliseen tuntoomme. Sitten koetetaan osoittaa, kuinka\nkristillinen innoitus merkitsee runoilijalle suurta voittopuolta vain\nmaallisen hengen elähdyttämiin kirjailijoihin verrattuna, ja\nperustellaan tätä väitettä viittaamalla Danteen, Tassoon ja Miltoniin,\nvieläpä Voltairen Henriadeen. Niin hyvin epiikassa kuin draamassa\nkristityt luonteet ovat muka kauniimpia kuin pakanalliset: Zairen\nLusignan on Priamoksen ja Joad Sibyllan yläpuolella. Ovatpa antiikinkin\nhenkilöt, kuten esim. Racinen Phèdre, ylevämpiä ja vaikuttavampia\nkristityn kuin maallismielisen runoilijan esittäminä, koska\nensiksimainittu valaa heihin tietämättään oman uskonnollisen henkensä.\nKristillisten ihmeiden maailma voittaa pakanallisuuden ihmeet. Raamattu\non runouden mestariteos. Tämä kristinuskon voittava voima on\ntodettavissa myös kirjallisuudessa ja taiteessa, goottilaisten\nkatedraalien ja hengellisen puhetaitomme kauneudessa, siveysoppimme ja\nBossuet'n historiankäsityksen syvyydessä, raunioiden, kirkkojen ja\nluostarien maalauksellisessa tunnelmallisuudessa. Katolilaisuudessa on\nkaiken tarkoituksena lumoaminen ja hellyttäminen. Kuinka paljosta\nonkaan yhteiskunnan kiittäminen papistoa, lähetystoimintaa,\nuskonnollisia ritarikuntia ja kristillisiä hyväntekeväisyyslaitoksia.\n\nTästä näkyy, ettei Kristinuskon henki ole tieteellisesti rakennettu ja\ntodella asiallisesti perusteltu teos, vaan tekijänsä uuden\nuskonnollisuuden runollinen puolustus. Kun Amerikan öiden kuvaus,\nkaunis auringonlasku tai lintujen viserrys riittävät todistuksiksi\nJumalan olemassaolosta, niin silloin ei ole tosiasiassa ollenkaan\nkysymys viimeksimainitusta asiasta, vaan runollisen kaipuun\ntyytymyksestä luonnon kauneuden kautta. Kirjailijan tällöin\nsuorittamat luonnonmaalaukset muistuttavat liian läheisesti Bernardin\nde Saint-Pierrestä (IV, s. 388). Hänen väitteensä kristittyjen\nrunoilijoiden ja runouden kristillisten sankarien etevämmyydestä ei ole\nperusteltavissa: Milton oli kyllä suuri runoilija, mutta ei tietenkään\nkristillisyytensä ansiosta; hänen suurrunoelmansa todellinen päähenkilö\nja myötätuntoa herättävä traagillinen sankari on -- Saatana. Vielä\nvähemmän pätevät tässä kohdassa todistuksiksi sellaiset mitättömät\nrunoilijat kuin kirjailijan mainitsema Chapelain (III, s. 305).\nOnnistuneempi on viittaus Racineen, jonka kristillisyys todellakin\nantoi hänen päähenkilöilleen eetillistä ylevyyttä, ja Voltaireen, joka\nsaavutti parhaimpansa silloin, kun vastustaessaan kristinuskoa unohtui\nkuvailemaan sen ansiopuolia. Ja vastaansanomaton on Chateaubriandin\nväite kristinuskon perustavasta, luovasta merkityksestä ihmiskunnan\nhenkisessä ja aineellisessa kulttuurityössä. Koko hänen todistelunsa\nolisi ollut pätevämpää ja vakuuttavampaa, jos hän olisi irtautunut\nkatolisuuden ahtaalta näkökannalta ja väittänyt, että maailman runous\noli saavuttanut, ilmenipä se minkä uskonnon piirissä tahansa,\nhuippukohtiansa silloin, kun se oli ilmentänyt siveellisesti yhtä\nkorkeata ihmisihannetta ja elämänkäsitystä kuin mikä on ominaista\nkristinuskon keskeisimmälle opetukselle. Silloin hänen olisi ollut\nhelppo mainita päteviä esimerkkejä myös pakanallisen kirjallisuuden\npiiristä..\n\nGibbonin historian loppuosat ilmestyivät 1788; Kristinuskon henki\nilmestyi varsinaisessa asussaan 1802. Edellinen oli valistuksen ajan\nviimeinen, tieteen asein hiottu, järkeen vetoava hyökkäys kristinuskoa\nvastaan, jälkimmäinen tämän tunteisiin vetoava puolustus. Niiden\nilmestymisen välinen aika, neljätoista vuotta, oli syvä kuilu, johon\nnäyttivät hukkuvan valistuksen sekä huonot että myös hyvät aatteet, ja\njosta kohosi tunteen ja mielikuvituksen, näkyjen ja aavistusten, kauan\nviljelemättöminä olleiden sielunpuolien maailma. Chateaubriandin teos\noli ensimmäisiä, joka ilmaisi tuossa maailmassa heränneen uskonnollisen\nkauneuden ja mystiikan kaipuun. Kun se ilmestyi osuvasti juuri silloin,\nkun maallinen politiikka oli kääntynyt suosimaan sen aatteita, siitä\ntuli tämänkin vuoksi päivän merkkiteos.\n\nMutta paitsi yleishistoriallisena, teoksella oli suuri vaikutus myös\nkirjallisena ilmiönä. Se lopetti vihdoinkin vanhojen ja uusien riidan\n(IV, s. 62) lisäämällä jälkimmäisten vaakakuppiin kristinuskon.\nKirjallisuus saattoi tämän jälkeen olla kristillistä ja kansallista,\ntarvitsematta enää antiikkia. Uusi \"henki\" johdatti sitä uusille\nkauneuden lähteille: Raamattuun, mielikuvituksen ja tunteiden\nmaailmaan, luontoon, josta antiikin mytologia oli vihdoinkin\nkarkoitettu. Se paljasti mysterioiden lumon ja tulkitsi kirkonkellojen\nsoiton ja katedraalien herättämän pyhän väristyksen.\n\nSiirtäen Chateaubriandin romaanien tarkastelun alansa yhteyteen\nselostamme muutamin sanoin hänen Muistelmansa. Ne jakautuvat neljään\nosaan, kuten hänen elämänsäkin. Ensimmäisessä hän kertoo vaiheistaan\nsiihen saakka, jolloin palasi maanpaostaan (1768-1800); toisessa\n(1800-1814) hän selostaa kirjallista, kolmannessa (1814-1830)\npoliittista uraansa, ja neljännessä vanhuusvuosiaan. Muutamat luvut\nalkavat \"niitä seutuja ja tunteita kuvaavilla\" johdannoilla, jotka\nhänellä oli \"silmissään ja sydämessään jatkaessaan muistelustensa\nlankaa\". Lopussa on usein siveellisiä tai muita mietelmiä. Kauttaaltaan\nniistä ilmaise tekijän asenteilua, mutta tämä onkin niiden ainoa ikävä\npiirre. Muuten ne näet ovat vaihtelevia, tarinoiden tekijän\nseikkailuista, hänen työstään ja ajoistaan, sisältäen hauskoja kaskuja,\nhistoriallisia, maantieteellisiä ja luonnonkuvauksia, esim. Napoleonin\nja Washingtonin vertailun ja kertomuksen käynnistä Niagaralla ym.\nChateaubriand on kuvannut Muistelmissaan koko elämänsä ja ilmaissut\nolemuksensa kaikki puolet.\n\n\n\n5. Ranskan romantiikan puhkeaminen ja yleislaatu.\n\n\nAtalan ilmestymisvuotta (1801) olemme sanoneet Ranskan romantiikan\nalkamishetkeksi. Huomattava kuitenkin on, että tämä kirjallisuuden uusi\nsuunta kehittyi ja saavutti laajempaa tunnustusta vain vähitellen, niin\npitkän ajan kuluessa, että romantiikan varsinaisen vallankumouksen on\nkatsottava tapahtuneen vasta n. 1820-1830. Ei ollut selvää käsitystä\nsiitä, mitä \"romantiikka\" on -- tämä käsite ei olekaan enempää kuin\n\"kauneuskaan\" selvästi ja täsmällisesti määriteltävissä -- ja oltiin\nsiis ymmällä, mikä oli vanhasta hylättävä ja uudesta omistettava.\nTunnettu on Musset'n pila tästä asiasta: Dupuis'n ja Cotonet'n kirjeet\n(Lettres de Dupuis et Cotonet, 1836).\n\nMainitut kansalaiset kääntyvät kirjeellisesti Revue des Deux Mondes'in\ntoimittajan puoleen pyytäen häntä selittämään, mitä \"romantiikka\" on.\nAluksi he olivat luulleet sillä tarkoitettavan vain sellaista draamaa,\njossa ei noudatettu yksyyksien lakia, mutta olivat n. 1828 huomanneet,\nettä oli olemassa myös romanttista runoutta. Tällöin he olivat tulleet\naivan ymmälle, koska eivät enää tienneet, mihin kirjalliseen kouluun\nmikin teos kuului. Onneksi silloin Hugon Cromwellin esipuhe ilmoitti,\nettä romanttista oli kaikki se, josta ilmeni samalla kertaa leikkiä ja\ntotta, irvokasta ja peloittavaa, eli siis esim. näytelmä, jossa oli\nsekä tragedian että komedian aineksia. Kuultuaan tämän kansalaiset\nDupuis ja Cotonet rauhoittuivat, kunnes saivat vuoden kuluttua tietää\nAristophaneen tehneen useissa draamoissaan juuri näin ja tulivat\nuudelleen epätietoisiksi. Heidän uteliaisuutensa kiihtyi, kun\nalaprefektin englantilaistunut sisarentytär (vihreä huntu,\npunakeltaiset hansikkaat ja hopeasankaiset näkimet) huomautti oltaessa\nkävelyllä, että vanha mylly ja sen ympäristö olivat \"romanttisia\". He\nryhtyivät perusteellisiin tutkimuksiin ja luulivat jonkin aikaa\n\"romantiikalla\" tarkoitettavan Saksan kirjallisuuden jäljittelemistä;\nhuomattuaan erehtyneensä he arvelivat, että vain ajatuksen jatkuminen\nsäkeestä toiseen (enjambement) eikä muu oli \"romanttista\". 1830-1831 he\npitivät \"historiallista\", 1831-1832 \"intiimiä\" tyyliä \"romanttisena\",\nkykenemättä kuitenkaan ymmärtämään, mitä tuo \"intiimi tyyli\" oikein\noli. 1832-1833 he arvelivat \"romantiikan\" olevan jonkinlainen\npoliittinen ja filosofinen järjestelmä; 1833-1834 he luulivat, että\nollakseen \"romantikko\" täytyi jättää partansa ajamatta ja pitää\navorintaisia, leveäkäänteisiä liivejä. Lopuksi he menivät sen\nasianajajan kirjurin luo, joka ensimmäiseksi, 1824, oli heidän\nrauhallisessa maakylässään ottanut puheeksi tämän pulmallisen asian, ja\nsaivat pitkän keskustelun jälkeen seuraavan vastauksen: \"Romantiikka,\nkunnioitettava herra! Se ei ole varmastikaan yksyyksien laiminlyömistä,\nkomiikan ja tragiikan yhtymistä, eikä mitään, mikä on sanoin\nilmaistavissa. Turhaan tavoittelette perhosen siipiä -- sormiinne jää\nvain pölyä, joka antaa noille siiville värin. Romantiikka on tähti,\njoka itkee, tuuli, joka valittaa, yö, joka värisyttää, lintu, joka\nlentää, kukka, joka tuoksuu; se on äkillinen tunteenpurkaus, herpaiseva\nhurmio, vesisäiliö palmun alla, rusottava toivo tuhansine\ntervehdyksineen, enkeli ja helmi, raidan valkoinen vaippa\" jne. Sitten\nherra Ducoudray, virkamies, esittää oman teoriansa romantiikasta: se ei\nole muuta kuin Ludvig XVIII:n ja Kaarle X:n aikana alkaneen\nuskonnollisen ja poliittisen taantumuksen tulos. \"Saksasta saapunut\nballaadihulluus tapasi eräänä päivänä Ladvocat'n kirjakaupassa\nlegitimistisen runouden ja molemmat läksivät illalla yhdessä kuokka\nkädessä hautausmaalle kaivaakseen sieltä näkyviin keskiajan\". Hän\nhuomauttaa romantiikan kuitenkin selvinneen hengissä 1830:n\nvallankumouksesta, vieläpä vasten perusluonnettaan antautuneen vapauden\nja edistyksen palvelukseen, \"käyttäen Ronsardin tyyliä rautateiden ja\nDanten tyyliä Washingtonin ja Lafayetten ylistämiseen\". Kansalainen\nDupuis tyytyi tähän selitykseen, mutta Cotonet ei. Hän sulkeutui\nneljäksi kuukaudeksi kammioonsa ja ilmoitti sitten ratkaisseensa\npulman: klassillisuuden ja romantiikan ainoa todellinen erilaisuus\nperustuu siihen, että jälkimmäinen käyttää enemmän laatusanoja kuin\nedellinen.\n\nNäin epäselvä ei \"romantiikka\" kuitenkaan käytännössä ollut. Vaikka sen\noma sisällys oli vaikeasti määriteltävissä, se silti käsitettiin\n\"klassillisuuden\" vastakohdaksi. Malherben ajoista saakka ei\nranskalainen runoilija ollut saanut kuten tiedämme tulkita\ntuotannossaan omaa persoonallisuuttaan. Henkilökohtainen avomielisyys\noli sallittua vain kirjeissä ja muistelmissa. Sovinnaisuudet, \"hyvä\naisti\" ja monenlaiset säännöt vaikuttivat yleisen kaavan tavoin.\nPascalin mukaan \"itseä oli vihattava\", Boileaun mukaan oli\n\"rakastettava järkeä\". Tätä objektiivista ja tasapainoista\ntaidekäsitystä vastaan romantikot asettivat yksilön vapauden ja\nmielikuvituksen oikeutuksen. Klassillisuus eli Ranskassa kauas\n1800-luvun puolelle etupäässä Voltairen ansiosta, varhaisromantiikasta\nja vallankumouksen ja keisariajan kirjallisuuden mitättömyydestä\nhuolimatta. Vasta Staël, Constant, Sénancour ja Chateaubriand\nvalmistivat tehokkaasti ja lopullisesti sen tuhoa, kuten jo olemme\nnähneet. Lisäksi tuli ulkomaisen kirjallisuuden herättävä vaikutus,\njota oli ilmennyt kuten tiedämme jo 1700-luvun alkupuoliskolta,\nAddisonista ym. saakka: Ossian, joka innoitti maalareita, muusikkoja ja\nNapoleonia; Youngin Yöajatuksia, joka kasvatti Ranskassakin kosmillista\ntuskaa; Grayn Elegia maakylän kirkkomaalla, joka levitti hiljaista,\nhämytunnelmaista resignaatiota; englantilainen kauhuromantiikka,\netenkin Mrs. Radcliffe, Lewis ja Maturin, jotka aiheuttivat erikoisen\n\"mustan alan\" (genre noir) synnyn; Byronin maailmantuska; Scottin\nhistorialliset romaanit; rouva de Staëlin avaama Saksan kirjallisuus,\nvarsinkin Werther ja Faust. Mm. rouva de Staël oli ranskantanut (1814)\nA. W. v. Schlegelin luennot Draamataiteesta ja -kirjallisuudesta\n(1808), jossa ranskalaista draamaa erikoisesti arvosteltiin; myös\nManzoni oli eräässä kirjoituksessaan, joka ranskannettiin 1824,\nhyökännyt yksyyksien kimppuun, joita ei itse noudattanut.\nDraamakokoelmalla Ulkomaiden teatterien parhaita näytelmiä\n(Chefs-d'oeuvre des théâtres étrangères, 1822) oli hyvä menestys.\nViimeksimainittuna vuonna Parisissa Shakespearea esittävälle\nenglantilaiselle seurueelle vielä vihellettiin, mutta 1828 Kemblen\nShakespeare-näytännöillä oli jo hyvä menestys. Kaikilla näillä aloilla\nja nimillä oli innostuneita kannattajia, jotka asettivat siihen saakka\nesikuvana olleen etelän kirjallisuuden sijaan pohjolan runouden, sen\nvapaat muodot, yksilöllisen tunne-elämän ja mielikuvituksen.\nKlassillisuuden häviöön vaikutti vielä se, että sen varsinainen yleisö,\naatelisto, tuhoutui vallankumouksessa, jättäen kirjallisuutensa\norvoksi. Uusi valtaluokka, porvaristo, ei näet välittänyt siitä, vaan\ntahtoi luoda oman kirjallisuutensa, joka ajatuksen ja lausunnonvapauden\nperiaatteen mukaisesti tuli olemaan yksilöllistä. Lopuksi tätä\nyksilöllisyyttä, sen herkkää tunnepuolta, viljeli erikoisesti\nrestauraation jälkeen suuria innostavia aatteita ja ohjelmia kaipaava\nnuoriso, sairastaen kuten on sanottu \"vuosisadan tautia\". Sattuvasti\nsiitä kirjoitti Musset Vuosisadan lapsen tunnustuksessa:\n\n\"Kaikkien nuorten sydämessä alkoi kehittyä ja tuntua selittämätön\ntukala olo. Maailman vallanpitäjät olivat tuominneet heidät lepoon,\njättäneet heidät kaikenlaisten koulumestarien haltuun, toimettomuuteen\nja ikävään, ja niin he näkivät niiden vaahtopää-aaltojen peräytyvän\nsaavuttamattomiin, joita vastaan he olivat varustaneet käsivartensa ...\nRikkaimmista tuli elostelijoita; keskivarakkaista virkamiehiä,\nlakimiehiä, sotilaita; köyhimmät turvautuivat pinnalliseen\ninnostukseen, suuriin sanoihin, ylimalkaiseen toimintaan ilman\npäämäärää\".\n\nNäin alkoi siis yksilöllisyyden valtakausi Ranskan kirjallisuudessa,\neikä vain siinä, vaan taiteilijain elämässä yleensä. Nuoret romantikot\ntunnettiin liioittelusta ja erikoisuuksista pukeutumisessa ja\nkäytöksessä. Théophile Gautier herätti naurua ja kauhua tulipunaisilla\nliiveillään, harmailla housuillaan, joiden lahkeiden ulkosyrjässä oli\nmusta samettijuova, ja pitkällä tukallaan, joka pursuili laajareunaisen\nhatun alta. He rakastivat voimakkaita intohimoja, antamatta\nsovinnaisuuksien tai velvollisuuksien pidättää itseään ja kavahtamatta\nrikoksiakaan, jos ne näyttivät välttämättömiltä heidän päämääriensä\nsaavuttamiselle. He vihasivat \"porvarillisuutta\", jota pitivät\narkisena, ennakkoluuloisena, taiteellisuudelle vieraana, älyltä\nkeskinkertaisena. Tämän yksilöllisyytensä he tahtoivat ilmaista myös\ntaiteessaan, mikä tapahtui kuten olemme sanoneet nousemalla kapinaan\nklassillisuuden yleispätevää objektiivisuutta ja muotojakin vastaan.\nRomantikot siis tulkitsivat yksilöllisiä tunteitaan, kertoen\navomielisesti lemmenkokemuksistaan, luonnosta ja ajatuksistaan, ja\nlöysivät tällä yksinkertaisella keinolla pari vuosisataa kadoksissa\nolleen runouden, renessanssin helmen, joka oli heitetty klassillisuuden\njäämereen. Kaataessaan rohkeina vallankumouksellisina maahan\nklassillisuuden epäjumalia romantikot julistivat palvovansa vain\n\"kauneutta\", joka heidän mielestään oli samaa kuin \"totuus\". Samoin\nkuin Keats ja Chateaubriand Musset sanoi runossaan Luennon jälkeen\n(Après une lecture):\n\nRien n'est vraie que le beau; rien n'est vrai sans beauté.\n\nMikään ei ole totta paitsi kaunis; mikään ei ole totta ilman kauneutta.\n\nHe ottivat kreikkalaisen ja latinalaisen runouden sijasta esikuvikseen\noman aikansa englantilaisen ja saksalaisen runouden, ja tutkimuksensa\nkohteiksi, joihin sitten sijoittivat oman sydämensä, jonkin tietyn maan\nja aikakauden yksilön, koettaen tehdä hänet mahdollisimman eläväksi\ntarkalla \"paikallisvärityksellä\". Loogillisesti tästä seurasi\nvapautuminen klassillisuuden ulkonaisistakin muodoista: säännöistä ja\ntyylivaatimuksista, aleksandriinin ankarasta rytmistä ja\nyksitoikkoisuudesta. Kaikki sanat hyväksyttiin, kunhan ne vain olivat\nsattuvia tai maalauksellisia, ja runomitat norjistettiin ja muutettiin\nvapaiksi ja vaihteleviksi. Näin Ranskan romantikot ojensivat kätensä\n1700- ja 1600-luvun ylitse renessanssille, Plejadille.\n\nTämän kaiken taustana oli huomattavassa määrässä ei vain englantilaisen\nja saksalaisen runouden, vaan myös saksalaisen filosofian vaikutusta.\nOlemme maininneet Villersin tehneen Kantin ajattelun tunnetuksi\nranskalaisille. Saksalaisen romanttisen filosofian edustaja Ranskassa\noli Sorbonnen professori _Victor Cousin_ (1792-1867), Schellingin,\nJacobin, Schleiermacherin ja Hegelin henkilökohtainen tuttava, joka\nvaikutti syvästi aikalaisiinsa luennoitsijana, kirjailijana ja\nheinäkuun vallankumouksen jälkeen opetusministerinä. Pääteoksessaan\nTodesta, kauniista, hyvästä (Du Vrai, du Beau, du Bien, 1846) hän\nosoittautui eklektikoksi, so. filosofiksi, joka valikoitsee eri\njärjestelmistä sen, mikä näyttää oikealta; hän oli kuitenkin etupäässä\nplatonilais-hegeliläinen idealisti. Hänen oppilaansa oli _Edgar Quinet_\n(1803-1875), myös saksalaiseen filosofiaan perehtynyt tutkija ja\nrunoilija, joka mm. käänsi ranskaksi Herderin historianfilosofiaa\nkoskevan esityksen.\n\nUuden suunnan kirjailijoilla oli sovitut kokouspaikkansa: Sèvren kadun\nvarrella, rouva de Récamier'n asunnon naapuruudessa oleva Abbayeau-Bois\nja ns. Arsenalin salonki. Edellisessä Lamartine joskus luki\ntuotteitansa ja oli väliin saapuvilla Chateaubriand, joka siellä sanoi\nVictor Hugota \"yleväksi lapseksi\" (l'Enfant sublime). Jälkimmäisen\nisäntänä oli Arsenalin kirjaston hoitaja, kirjailija Charles Nodier, ja\nsiellä vierailivat kääntäjät, näytelmäkirjailijat ja runoilijat,\nsuurimpina niminä Alfred de Vigny ja Victor Hugo. Äänenkannattajana oli\nvuoden verran ilmestynyt (1823-1824) aikakauslehti La Muse Française.\nKirjailijat sanoivat yhtymäänsä \"senaakkeliksi\" (\u003C cénacle \u003C coenaculum\n= ruokailuhuone). Ensimmäisessä senaakkelissa suvaittiin vielä eräitä\nmyöhäisklassillisia kirjailijoita, haluamatta määritellä ohjelmaa\nehdottoman jyrkästi, mutta pian muodostettiin toinen, rohkeampi\nsenaakkeli, jossa vaadittiin selvää uskontunnustusta ja johon\nkantautuivat mainingit Ingresin ja Delacroix'n edustamien taidesuuntien\nkamppailusta. N. 1829 oli romantiikan esikunta suunnilleen\nperustautunut: tunnustettu päällikkö oli Victor Hugo, jonka luona\nuseimmiten kokoonnuttiin, ja jäseninä, paitsi kuvaamataiteilijoita,\nVigny, Sainte-Beuve, Alexandre Dumas, Lamartine, Musset, Théophile\nGautier ym.\n\nRomantiikan tietoinen taistelu klassillisuutta vastaan alkoi\n_Stendhalin_ tutkielmalla Racinesta ja Shakespearesta (1822) ja\nShakespearen kääntäjän _Émile Deschampsin_ (1791-1871) lentokirjasella\nSota rauhan aikana (La guerre en temps de paix, 1824). Cromweïlin\nesipuheessa (1827) Victor Hugo määritteli romantiikan ohjelman, saaden\nkannatusta Deschampsin Ranskalaista ja ulkomaista kirjallisuutta\nkoskevien tutkimusten esipuheesta (Préface des Études françaises et\nétrangères, 1828). Sen johdosta, että romantikkoja syytettiin\nulkomaalaisten kirjailijoiden jäljittelystä, he ryhtyivät etsimään\nitselleen ranskalais-kansallisia edeltäjiä ja löysivät André Chénier'n,\njonka runot oli julkaistu 1819, Plejadin, jonka Sainte-Beuve kohotti\nkunniaan teoksessaan Esitys XVI:n vuosisadan ranskalaisesta runoudesta\n(Tableau de la Poésie française au XVIe siècle, 1828), ja 1600-luvun\nalkupuolen runoilijat, Boileaun uhrit, joiden mainetta Théophile\nGautier koetti pelastaa Grotesques-teoksessaan (1833). Romantikkojen\nsanomalehtenä oli Le Globe.\n\nKlassillisuuden puolesta otti haasteen vastaan sanomalehtimies ja\nkirjailija _Jean Nisard_ (1806-1888) julkaisemalla lentokirjaset\nManifesti kansantajuista kirjallisuutta vastaan (Manifeste contre la\nlittérature facile, 1833) ja Rappeutumisajan latinalaiset runoilijat\n(Poètes latins de la décadence, 1834), jossa sälytti Lucanuksen ja\nJuvenaliin harteille tosiasiassa romantikoille tarkoitetun kritiikin.\nKlassikkojen sanomalehtenä oli Le Constitutionnel.\n\n\n\n6. Ranskan johtavat romantikot.\n\n\n1\n\nLuomme nyt lyhyen katsauksen näin kypsyneen ja puhjenneen uuden\nrunoussuunnan johtaviin nimiin, heidän elämänvaiheisiinsa ja\nluonteeseensa, voidaksemme tuonnempana näistä puolista vapautuneina\nomistautua heidän tuotantonsa lajitteluun ja erittelyyn. Ensimmäiseksi\ntulee tällöin esiteltäväksi Lamartine, jota voi sanoa J.-J. Rousseaun,\nBernardin de Saint-Pierren ja Chateaubriandin työn kauan odotetuksi\njatkajaksi.\n\n_Alphonse de Lamartine_ (1790-1869) syntyi Maconissa, Bourgognessa,\nvanhasta, arvokkaasta pienaatelisesta suvusta. Isä oli kuningasmielinen\nja pelastui vain Robespierren kukistumisen johdosta. Äiti oli\nuskonnollinen, runolahjainen henkilö, jolla oli| vaikuttava osuus\npoikansa kasvatukseen. Hänen varsinaiset opintonsa loppuivat 1809,\nminkä jälkeen hän vietti pari vuotta kotona, maaseudun oloissa, lukien\nRacinea, Rousseauta, Bernardin de Saint-Pierreä, Chateaubriandia,\nOssiania ja Raamattua, jotka olivat omiaan ravitsemaan hänen\nromanttista mielikuvitustansa. Samaan suuntaan vaikutti lähes kaksi\nvuotta (1811-1812) kestänyt oleskelu Italiassa, mm. Napolissa, minkä\nmatkan muistot kuvastuvat Graziella-novellista (1849). Mentyään Ludvig\nXVIII:n kaartiin hän joutui satapäiväisen keisariuden aikana\npakomatkalle Sveitsiin ja Savoijin Aixiin, jossa rakastui erääseen\nrouva Charlesiin. Tästä kauniista naisesta, joka pian kuoli\nkeuhkotautiin, tuli hänen runottarensa, \"Elvirensä\", jonka innoittamana\nhän sepitti Runolliset ja uskonnolliset mietelmänsä (Méditations,\npoétiques et religieuses, 1820). Antautuen sitten diplomaattiselle\nalalle hän matkusti Napoliin. Genovassa hän meni naimisiin (1823)\nenglannittaren Marianne Birchin kanssa, jolla oli sekä kauneutta että\nrikkautta. Samana vuonna hän julkaisi Uusia runollisia mietelmiä\n(Nouvelles méditations poétiques). Oltuaan viisi vuotta Firenzessä\n(1824-1829), jona aikana julkaisi Ritari Haroldin viimeisen laulun\n(1825) ja Runollisia ja uskonnollisia sointuja (Harmonies politiques et\nreligieuses, 1829, jolloin oli jo lähtenyt Firenzestä), hänet valittiin\nAkatemiaan (1829). Heinäkuun vallankumouksen aikana hän oli Sveitsissä\nja luopui sen johdosta diplomaattisesta palveluksestaan. Tulematta\nvalituksi edustajakamariin, jonne oli pyrkinyt, hän matkusti vaimonsa\nja tyttärensä kanssa Palestiinaan (1832), jossa tytär kuoli. Tultuaan\nlopulta kuitenkin valituksi hän kiiruhti kotiin (1834) ja alkoi ottaa\ninnokkaasti osaa politiikkaan. Samalla hän julkaisi proosa- ja\nrunoteoksia: Matkan itämaille (Voyage en Orient) 1835, Enkelin\nlankeemuksen (Chute d'un ange), Jocelynin 1837, Koottua satoa\n(Recueillements) 1839, ja Girondistien historian (Histoire des\nGirondins) 1847-1848. Ensiksimainitusta oppii tuntemaan enemmän\nLamartinea itseään kuin itämaita; viimeksimainittu on yhtä paljon\nrunollis-poliittinen kuin historiallinen, ja osaltaan syypää helmikuun\nvallankumoukseen.\n\nLamartine hurmasi kansalaisensa hehkuvalla kaunopuheisuudellaan, niin\nettä nämä eivät huomanneet hänen tosiasiallista poliittista\nkykenemättömyyttänsä. Oltuaan heinäkuun vallankumouksen aikana\nlegitimisti hän vähitellen lipui vasemmalle, kunnes esiintyi helmikuun\nvallankumouksessa täysiverisenä liberaalina. Kansan rajattoman suosion\nkannattamana hänestä tuli väliaikaisen hallituksen ulkoministeri ja sen\nvaikuttavin jäsen. Mutta muutamassa kuukaudessa hän tuli kokemaan,\nettei politiikkaa voinut hoitaa vain pitämällä puheita kansalle. Hän\njoutui taitavampien johdettavaksi, menetti kansan suosion niin, että\nsai presidentinvaalissa tammikuussa 1849 vain 17.000 ääntä, ja jäi\nvalitsematta lakiasäätävään kokoukseen. Poliittiseen luhistumiseen\nyhtyi taloudellinen. Hän oli tuhlaavainen ja antelias, minkä kautta oli\njoutunut suuriin velkoihin, ja oli nyt tämän vuoksi pakotettu\nansaitsemaan kiireellisellä kirjallisella työllä. Näin syntyneet\nhistorialliset ym. teokset kalvoivat ja vähensivät hänen\nkirjailijamainettansa. Suoranaisesta kurjuudesta hänet pelasti\nNapoleonin hallitus 1867 suomalla hänelle eläkkeen.\n\nLamartine liittyy lähinnä Ohateaubriandiin eikä vielä ilmaise\nromantiikkaa muuten kuin yksilöllisen sydämen tunnustuksina ja luonnon\nlohduttavan voiman oivaltamisena. Romantiikan toi Ranskaan\nfantastisessa saksalaisessa muodossa ensimmäisen senaakkelin johtaja,\nArsenalin kirjaston hoitaja Nodier.\n\n_Charles Nodier_ (1780-1844) oli syntyisin Besançonista, jonka\npormestariksi hänen isänsä määrättiin vallankumouksen päästyä voitolle.\nMyös Charles oli nuoruudestaan huolimatta innokas tasavaltalainen;\nkuitenkin hän pelasti erään naisen hengen, joka oli lähettänyt\nemigranteille rahaa, uhkaamalla isälleen surmaavansa itsensä, jos tuo\nnainen mestattaisiin. Hän kasvoi jakobiinien piirissä, rakastui jo\nvarhain kirjoihin ja luonnontieteisiin, mm. hyönteisten tutkimiseen,\nkirjoitti 1803 pilan Napoleonista ja joutui siitä muutamiksi\nkuukausiksi vankeuteen. Tämän jälkeen hän harhaili Ranskan-Saksan\nrajakaupungeissa ja julkaisi romaanin Salzburgin maalari, kärsivän\nsydämen tunteiden päiväkirja ynnä luostarimietelmiä (Le Peintre de\nSalzbourg, journal des émotions d'un coeur souffrant, suivi des\nMéditations du cloitre, 1803), joka kuuluu Werther-kirjallisuuteen.\n1811 tapaamme hänet Illyriasta, Laibachista, jossa hän toimitti\nranskan-, saksan-, italian- ja slovakinkielistä sanomalehteä nimeltä\nIllyrialainen Telegraafi. Restauraation aikana hän muuttui\nkuningasmieliseksi, pääsi Arsenalin kirjaston hoitajaksi 1824 ja\nkutsuttiin Akatemiaan 1833. Hänen mielikirjailijoitansa olivat Ossian,\nKlopstock ja Goethe -- yleensä saksalaiset romantikot. Hänen\nteoksistaan on osa de Quinceyn tyylisiä kulttuurikirjoitelmia, osa\nromaaneja, joista parhaat ovat Smarra eli yön demonit (Smarra, ou les\ndémons de la nuit, 1821) ja Trilby, eli Argailin haltija (Trilby, ou le\nlutin d'Argail, 1822). Myöhemmissä romaaneissaan (Böömin kuninkaan\nhistoria -- Histoire du roi de Bohême, 1830, ym.) hän oli Hoffmannin\nvaikutuksen alainen.\n\n\n2\n\nSèvren senaakkelissa vieraili joskus kuten olemme kertoneet _Victor\nHugo_, jota yli kolmekymmentä vuotta vanhempi Chateaubriand sanoi\n\"yleväksi lapseksi\". Hänestä tulikin Ranskan romantiikan\n\"soihdunkantaja\", jolla nimellä itse kunnioitti itseään, todellakin\nsuuri runoilijasielu, joka kuitenkin oli majoittunut sekä luonteen että\ntomumajan puolesta perin pieneen ja moitteenalaiseen ihmiseen. Hänen\nmyrskyisä elämänsä jakautuu viiteen eri vaiheeseen, jotka samalla ovat\ntärkeitä kausia Ranskan historiassa -- ei kuitenkaan hänen ansiostaan.\n\n_Lapsuus ja nuoruus_ (1802-1827). Victor Hugo polveutui isän puolelta\nlothringilaisesta työmiessuvusta; isoisä oli puuseppä ja isä meni\narmeijaan tavalliseksi rivimieheksi. Hän oli kykenevä sotilas, alkoi\nkohota, ja oli saavuttanut pojan syntyessä Besançonissa helmik. 26 p.\n1802 majurin arvon. Äidin isä oli entinen matruusi ja merikapteeni.\nTurhamainen Hugo salasi oikean sukuperänsä ilmoittaen olevansa\nvarakreivi ja muka polveutuvansa 1535 aateloidusta lothringilaisesta\nperheestä, jonka jäsenistä kertoi romanttisia juttuja ja vaakunaa\nkäytti. Äiti, Sophie Trébuchet, oli muka laivanvarustajan tytär ja oli\nkuningasmielisenä ottanut osaa Vendéen kapinaan, mikä myös oli\nvalhetta. Sotilaan lapsena Hugo joutui oleskelemaan Korsikassa,\nItaliassa ja Espanjassa (viimeksimainitussa vuodet 1811-1812), joista\nmaista hänen tuotannossaan on hämäriä muistoja, esim. kaksi kylän\nnimeä: Ernani ja Torquemada, ja Madridin koulun kyttyräselkäinen,\nkääpiömäinen vahtimestari, Triboulet'n ja Quasimodon perustyyppi. Isä\nkohosi kenraaliksi ja espanjalaiseksi kreiviksi, mutta hänen\naateluuttaan ei tunnustettu Ranskassa eikä hän käyttänyt kreivin\narvonimeä. Perhe muutti Napoleonin kukistuttua Parisiin. Hugo aloitti\nkoulunkäyntinsä Madridissa 1812 ja lopetti sen Parisissa 1817 eli\n15-vuotiaana. Hänen koulutietonsa olivat siis pakosta vähäiset,\nhajanaiset ja pintapuoliset. Turgenjev kertoo keskustelleensa hänen\nkanssaan Saksan runoudesta, jolloin Hugo oli julistanut Goethen\nparhaaksi tuotteeksi Wallensteinin. \"Anteeksi, mestari, mutta sehän on\nSchillerin eikä Goethen kirjoittama\". -- \"Se on minulle samantekevää.\nEn ole lukenut kumpaakaan, mutta tunnen heidät paremmin kuin ne, jotka\nosaavat heidän teoksensa ulkoa\". Jo koulussa hän päätti ryhtyä\nrunoilijaksi, \"olla Chateaubriand tai ei mitään\". 1817 hän sai\nAkatemian palkinnon vastauksestaan kysymykseen, \"mitä onnea opinnot\ntuottavat elämän kaikissa olosuhteissa\". 1819 Toulousen Akatemia\nseppelöi hänet \"kukkakilpailuissaan\" (II, s. 283).\n\nHän toimitti veljiensä kanssa alttaria, kruunua ja klassillisia\nperinteitä kiivaasti kannattavaa ja uutta kirjallista suuntaa\nvastustavaa vanhoillista sanomalehteä nimeltä Le Conservateur\nLittéraire, minkä johdosta sai Ludvig XVIII:lta ensin 1.000 ja pian\nlisäksi 2.000 frangin eläkkeen. Tällöin (1823) hän meni avioliittoon\norpanansa Adèle Foucher'n kanssa (k. 1868). Hänen varsinainen\nkirjailijatuotantonsa alkoi Oodeilla (1822) ja jatkui Ballaadeilla\n(1824) sekä romaaneilla Islannin hirviö (Han d'Islande, 1823) ja Bug\nJargal (1825), joka oli kirjoitettu jo 1819. Nuoruustuotanto saavutti\nhuippunsa kokoelmalla Oodeja ja ballaadeja (1826). Kuten näkyy Hugo oli\nnuoruuskautenaan vanhoillinen ja legitimisti, mutta viljeli silti\nromantiikkaa sekä mainituilla kauhuromaaneillaan että käymällä\njoskus Nodier'n senaakkelissa ja kuulumalla La Muse Françaisen\ntoimituskuntaan. Kirjailijapiireissä hän oli sekä vanhojen että nuorten\nuteliaisuuden kohteena.\n\n_Romantikkojen taistelu_ (1827-1843). Suhtautumisensa uuteen\nkirjallisuussuuntaan Hugo ilmaisi ratkaisevasti 1827 ilmestyneen\nCromwell-näytelmànsà esipuheessa, jota voi pitää Ranskan romantiikan\nohjelmana. Tähän kannanmuutokseen vaikutti erikoisesti Sainte-Beuve,\njohon Hugo oli näinä aikoina tutustunut. Hänestä tuli nyt romantikkojen\ntunnustettu johtaja ja hänen kodistaan näiden pääsenaakkeli. Cromwell\noli näyttämölle sopimaton lukudraama, joten sillä ei voinut valloittaa\nComédie Françaisea, mikä oli suunnitelmana. Kesällä 1829 Hugo kirjoitti\nnäytelmän Marion de Lorme, joka hyväksyttiin esitettäväksi, mutta jonka\nkuningas kielsi, koska siinä oli annettu Ludvig XIII:lle kuninkuutta\nsangen vähän imarteleva osa. Kieltonsa hän kuitenkin teki siedettäväksi\nuudella 2.000 frangin eläkkeellä, jonka Hugo vastaanotti liikutettuna,\nsulavin alamaisuuden ja uskollisuuden vakuutuksin. Vasta Hugon kolmas\ndraama Hernani pääsi näyttämölle (helmik. 25 p. 1830), mikä merkitsi\nromantiikan lopullista, täydellistä voittoa Ranskassa. Hugo ylläpiti ja\nvahvisti täten saavuttamaansa asemaa runsaalla ja arvokkaalla\ntuotannolla, näytelmillä: Kuningas huvittelee (Le Roi s'amuse, 1832),\nLucretia Borgia (1833), Marie Tudor (1833), Angelo (1835), Ruy Blas\n(1838), Linnankreivit (Les Burgraves, 1843); lyriikalla: Itämailta (Les\nOrientales, 1829), Syksyn lehtiä (Les Feuilles d'automne, 1831),\nHämärän lauluja (Les Chants du crépuscule, 1835), Sisäisiä ääniä (Les\nVoix intérieures, 1837), Säteitä ja varjoja (Les Rayons et les Ombres,\n1840); romaaneilla: Kuolemaantuomitun viimeinen päivä (Le Dernier Jour\nd'un condamné, 1829), Parisin Notre-Dame (1831), Claude Gueux (1834);\nja kulttuurikirjoittelulla: Kirjallisuutta ja filosofiaa (Littérature\net philosophie mêlées, 1834) ja Rein (1842). Hänet tunnustettiin\nRanskan suurimmaksi kirjailijaksi ja valittiin Akatemiaan 1840. Hän\nansaitsi teoksillaan hyvin. Vaikka olikin vakuuttanut horjumatonta\nuskollisuuttaan Kaarle X:lle, hänen ei ollut vaikea mukautua Ludvig\nFilipin valtaantuloon. Päinvastoin hän tarjoili tälle samanlaista\nimartelevaa uskollisuutta ja sai myös palkintonsa: \"varakreivi Hugo\"\nnimitettiin 1846 Ranskan pääriksi.\n\n_Poliittinen taistelu_ 1843-1851. Linnankreivien epäonnistuminen\nComédie Françaisessa ilmaisi Hugolle, että romantiikka oli kääntynyt\nlaskuaan kohti. Tyttären ja tämän puolison hukuttautuminen häämatkalla\n1843 tuotti hänelle katkeraa surua. Näistä seikoista johtui, että hän\nkeskeytti kaunokirjallisen tuotantonsa ja antautui politiikkaan\ntäydentääkseen kuten Lamartine runoilijana suorittamaansa elämäntyötä.\nHän kuului päärien kamarin oikeistoon ja antoi kannatuksensa Parisin\nkreiville, jonka hyväksi Ludvig Filip luopui 1848 valtaistuimesta. Tämä\nei estänyt häntä mukautumasta tasavaltalaisuuteen ja asettumasta\nehdokkaaksi kansalliskokoukseen, johon valittiinkin uusintavaalissa.\nEntisestä legitimististä ja orleanistista tuli nyt bonapartisti, sekä\nensimmäisen että tulossa olevan presidentti Napoleonin ihannoija, joka\nmuutti Béranger'n \"pikkukorpraaliromantiikan\" päivän politiikaksi.\nSamoin sanoin kuin kerran Ludvig Filipistä hän nyt kirjoitti\nNapoleonista, lausuen \"Ranskan kansan tarvitsevan pelastajakseen\nmiestä\". Niinpä Lamartine kukistuikin ja Napoleon valittiin\npresidentiksi. Vaikka Napoleon ei kiittämättömästi kyllä uskonut\nHugolle opetusministerin salkkua, tämä kuitenkin pysyi toistaiseksi\noikeistossa ja hänen kannattajanaan. Mutta kun häntä ei huolittu\nseuraavaankaan ministeristöön, hän suuttui silmittömästi ja siirtyi\näärimmäiseen vasemmistoon, todennäköisesti ajatellen 1852:n\npresidentinvaaleja, joissa Napoleon ei voinut hallitusmuodon mukaan\nenää tulla kysymykseen. Mutta Napoleon murskasi tämän salaisen\nsuunnitelman vallankaappauksellaan. Siitä hetkestä saakka Hugo oli\nhänen verivihollisensa, ryhtyen ahdistamaan häntä kuin konsanaan\nepäitsekäs vapaustaistelija inhoittavaa tyrannia. Kaikissa 1850:n\njälkeen julkaisemissaan kirjoituksissa hän esitti itsensä tässä\nvalossa, unohtaen Napoleonille antamansa kannatuksen, vääristellen\ntosiasioita ja naurettavasti suurennellen vallankaappauksen aikana muka\nosoittamaansa rohkeutta. Tosiasiassa poliisiministeri kieltäytyi\npidättämästä häntä, koska Hugo hänen mielestään oli vaarallisempi\nvankina kuin vapaana ja pysytteli huolellisesti piilossa. Jouluk. 11 p.\n1851 Hugo poistui työmiehen puvussa Parisista Brysseliin.\n\n_Maanpakolaisena_ (1852-1870). Brysselissä Hugo ensin kirjoitti\nsyytöskirjan Napoleonia vastaan: Erään rikoksen historian (Histoire\nd'un crime), jonka kuitenkin julkaisi vasta 1877. Jos hän näet olisi\njulkaissut sen heti, olisivat monet tapahtumien todistajat voineet\nsanoa, mikä oli totta, mikä valhetta; 1877 useimmat heistä olivat\nkuolleet. Sen sijaan hän julkaisi Napoleon pieni (Napoleon le Petit,\n1852) nimisen häväistyskirjoituksen, jossa saattoi tyytyä\nyleisluontoisiin syytöksiin. Hänen muuttoonsa Englantiin, ensin Jerseyn\nja sitten Guerneseyn saarelle, mikä tapahtui heinäkuun lopussa 1852, ei\nollut syynä, vaikka hän väitti niin, Belgiassa ranskalaisia rojalisteja\nvastaan suunnattu laki, sillä tämä tuli voimaan vasta jouluk. 20 p.\nGuerneseyn saarelta Hugo osti Hauteville-Housen maatilan ja asettui\nsinne kuin Voltaire Ferneyhin elämään kirjailijana ja Napoleon III:n\nvannoutuneena vihollisena. Eurooppa käsittikin tilanteen tällaiseksi:\nyksinäisen runoilijan taisteluksi Euroopan mahtavinta hallitsijaa\nvastaan. Selvää on, miten jättimäiseksi Hugo tämän johdosta\naikalaistensa ihailevassa mielikuvituksessa kasvoi. Mainettaan hän\nlujitti suuripiirteisellä kirjallisella tuotannolla, lyriikalla:\nMietelmiä (Les Contemplations, 1856), Katujen ja metsien lauluja (Les\nChansons des rues et des bois, 1865); satiirilla: Rangaistuksia (Les\nChâtiments, 1853); eepillisellä runoudella: Vuosisatain legenda (La\nLégende des Siècles, 1859); romaaneilla: Kurjat (Les Misérables, 1862),\nMeren työmiehiä (Les Travailleurs de la mer, 1866), Nauru-ihminen\n(L'Homme qui rit, 1869); kulttuurikirjoittelulla: William Shakespeare\n(1864).\n\n_Jumaloituna vanhuksena_ (1870-1885). Napoleonin kukistuttua syysk. 4\np. 1870 Hugo matkusti jo seuraavana päivänä Parisiin. Helmikuussa hänet\nvalittiin kansalliskokoukseen, josta kuitenkin erosi jo kuukauden\nkuluttua, minkä johdosta pääsi äänestämästä rauhan puolesta ja\nkommunisteja vastaan. Näiden kapinan puhjetessa hän poistui Brysseliin,\njosta palasi vasta sitten, kun kapina oli kukistettu. Silloin hänen\nkauttaaltaan epäonnistunut poliittinen uransa, uusi kouluesimerkki\nsiitä, miten runoilija onnistuu poliitikkona, oli vihdoin loppuun\nsuoritettu. Hänen vanhuudentuotantonsa sisältää kymmenkunnan\nlyyrillistä kokoelmaa, pari keskenjäänyttä eepillistä runoelmaa, pari\nnäytelmää, romaanin, muistelmia ym.\n\nVictor Hugo kuoli helmik. 22 p. 1885 upporikkaana miehenä, n. 7 milj.\nfrangin omistajana. Huhuttiin suurista lahjoituksista, mutta\ntestamentissa määrättiin vain 50.000 fr. köyhille; lisäksi Hugo toivoi\ntulevansa viedyksi hautaan köyhien ruumisvaunuissa, kielsi\nhautauspuheet, pyysi kaikkia sieluja rukoilemaan hänen puolestaan ja\nsanoi uskovansa Jumalaan. Hänet haudattiin valtion kustannuksella\nPanthéoniin, joka samalla määrättiin Ranskan suurten kansalaisten\nmausoleumiksi.\n\nVictor Hugolla on oikeus pyytää, että häntä tutkitaan ja arvostellaan\nmielikuvitukselta ja tunne-elämältä poikkeuksellisen voimakkaana\nlyyrillisenä psykenä, että moitteenalaistenkin puolien perustelu ja\nselitys johdetaan tästä hänen olemuksensa keskeisimmästä ja\nvallitsevasta puolesta. Ellei tehdä niin, menetellään kuin tuomari,\njoka ei salli syytetyn puolustautua. Tuomari on puolestaan oikeassa\nhuomauttaessaan, että tämän keskeisen selitysperusteen rinnalle on\nasetettava sammumaton kunnianhimo, jonka viittaamien päämäärien hyväksi\nmielikuvitus työskenteli.\n\nTällainen henkilö, joka oli nähnyt isänsä Madridin hovin kreivinä ja\nkuormitettuna Napoleonin kunniamerkeillä, ei voinut tyytyä\nvaatimattomaan sukuperäänsä, vaan runoili sen tietoisen valheellisesti\nfantastisen romanttiseksi. Mielikuvitus ja kunnianhimo tukahduttavat\nhelposti totuudenrakkauden. Samat oppaat ovat myös omiaan ilmoittamaan\nturvatilleen, mikä on ajan ilmassa yleisesti mieluisinta ja\ninnostavinta, ja auttavat häntä eläytymään siihen. Tällaista\neläytymiskykyä on harvalla ollut siinä määrässä kuin Hugolla. Se oli\nhänen mielikuvituksensa itsenäisesti toimiva voima, joka vei hänet\nminne tahtoi, ollenkaan välittämättä niistä heikoista järjen\nlaskelmista, joiden mukaan Hugo itse ehkä luuli toimivansa. Tämän\nmukaisesti Hugon yleensä täytyi uida ajankohdan päävirrassa, vieläpä\nniin uponneena siihen, että rajattomassa itsetunnossaan luuli olevansa\nsen alkuunpanija ja johtaja, Euroopan \"soihdunkantaja\", joksi\npunastumatta sanoi itseään. Tästä seuraa, että Hugon kaikissa\nasenteissa nuoruuden legitimististä kommunardien ystävään saakka on\nmyönnettävä olleen myös jotakin vilpitöntä ja kunakin hetkenä aitoa,\nhänen perusluonteestaan johtuvaa, josta hän ei ollut vastuunalainen.\nKun seuraava vaihe saattoi olla niin räikeässä ristiriidassa edellisen\nkanssa, että soihdunkantaja itse huomasi sen ainakin valveutuneina\nhetkinään, tulivat jälleen mielikuvitus ja kunnianhimo avuksi auttaen\nturvattiaan kätkemään epämieluisia tosiasioita runollisten,\nkomea-asuisten valheiden alle. Mutta näihinkin tilanteisiin Hugo\neläytyi niin, ettei todennäköisesti huomannut poikkeavansa totuudesta.\n\nTästä selviää, ettei Hugota voi pitää henkilönä, joka olisi muodostanut\nitselleen täsmällistä maailmankatsomusta ja johdonmukaisesti\nnoudattanut sen ohjeita, tai joka olisi yleensä ollut selvillä omasta\ntodellisesta asemastaan ja kurssistaan ajan merellä. Tässä on paljon\nanteeksi annettavaa, sillä ylen harvoista voidaan sanoa, että he ovat\nolleet siinä suhteessa terävänäköisempiä. Ja mikäli poliitikkojen\ntoiminnasta haetaan vertauskohtia, Hugon totuudesta poikkeavat\nselitykset jäävät melko viattomiksi poliitikkojen kertomien\n\"tosiasioiden\" rinnalla. Poliitikoista kuitenkin -- paha kyllä --\nnimenomaan kaikessa hiljaisuudessa edellytetään, että he joutuvat\njoskus väkisinkin valhettelemaan, mutta runoilijoilta sen\nsijaan vaaditaan totuudenrakkautta. Vaikka heidän pitkässä\ninhimillisyysluettelossaan valhe onkin tavallinen ja sitä silitellään\nusein vetoamalla juuri \"runoilijaominaisuuksiin\", niin tosiasia on\nkuitenkin, että joka kerta, kun tuollainen hairahdus tapahtuu, rikotaan\nsitä siveellistä ihannettamme vastaan, jota juuri runoilijan tulee\nedustaa. Tämä on se kari, johon Hugon maine on haaksirikkoutunut.\n\nHugon maailmankatsomus oli muussakin kuin politiikassa hämärä,\nmielikuvituksen ja oman persoonallisuuden tehostamiseen kohdistuneen\nkunnianhimon värittämä. Hän oli \"kristitty\" sanan sekä tavallisessa\nettä chateaubriandilaisessa, mutta ei varsinaisessa mielessä maanpakoon\nlähtöönsä saakka, minkä jälkeen -- yksinäisessä saarielämässään --\nvaipui mystillisiin kuvitelmiin. Hän uskoi persoonalliseen, mutta\nsamalla panteistisesti rajattomaan Jumalaan, mikä käsitys oli kotoisin\njuutalaisuudesta, saatu hänen ystävänsä Alexander Weillin kautta, joka\noli Kabbalan tuntija. Tämän vaikutusta oli myös Hugon usko\nsielunvaellukseen, jonka kautta vanhurskaus toteutuu, ja spiritismiin\nsekä mahdollisuuteen päästä yhteyteen vainajien henkien kanssa, mitä\nHugo kokeilikin. Jeesus muka ilmestyi hänelle ja määräsi hänet uuden\ntosiuskonnon luojaksi; antoipa Hugo valokuvata itsensä silmät puoleksi\nummessa ja kirjoitti kuvaan: \"Victor Hugo kuuntelee Jumalaa\".\nKommunardien ystävänä hänestä tuli kirkon vastustaja. Tällainen ei\nedusta uskonnollista heräämystä eikä maailmankatsomusta, vaan on\nainoastaan mielikuvituksen ja tunteen leikittelyä uskonnon\nromanttisilla, salaperäisillä aineksilla. Se ei muutu muuksi, vaikka\nsitä miten koristeltaisiin sellaisilla sanoilla kuin Rakkaus, Usko,\nTotuus, Veljeys, Edistys, Ihmiskunta jne. eli liberalismin koko ontolla\nfraasivarastolla. Niin politiikan kuin uskonnon ja muunkin\naatteellisuuden alalla Hugo oli kuten on sanottu \"19:nnen vuosisadan\nfraasifilosofi\".\n\nSyynä siihen, että mielikuvitus ja kunnianhimo näin pääsivät särkemään\nHugon persoonallisuuden, oli epäilemättä osaltaan hänen tietopuolisen\nkasvatuksensa pintapuolisuus. Henkilö, joka lopettaa koulunkäyntinsä\n15-vuotiaana, ei voi saavuttaa sitä yleistietomäärää ja ajattelun\nloogillista kouluttumista, mikä on välttämätön järjestelmällisten ja\nperusteltujen aaterakennelmien luomiseen; vielä vähemmän tämä onnistuu\nhänelle silloin, kun hän joutuu kuten Hugo täydentämään tietojansa\nromantiikan myrskykeskuksessa, jossa juuri \"logiikka\" ja \"järjestelmät\"\nolivat vihattuja. Jos Hugo, joka oli loistavalahjainen henkilö, ehkä\nnero, olisi jo nuoresta alkaen oppinut ymmärtämään, että miehen runkona\noli oleva puhdas, luja luonne, aseina tieto, äly ja logiikka, ja\nsiipinä mielikuvitus, hänen elämänuransa olisi ehkä antanut vähemmän\nmoitteen sijaa.\n\nHugo ajattelikin kuten tosin yleensä tehdään enemmän kuvina kuin\nloogillisina päätelmäketjuina. Tämän hän ilmaisi sekä runokuvina että\nsuoranaisina maalauksina ja piirroksina. Kuvat edustavat ajatuksiemme\npysähtymistä eläytymään yhteen ainoaan tilanteeseen; jos siitä on\nsiirryttävä pois, on eläydyttävä uuteen kuvaan. Jos tällä ei ole\nloogillista yhteyttä edelliseen, ei synny yhtenäistä uraa, vaikka\neläytyminen yksityiskohtiin olisikin aitoa. Tämä juuri on Hugolle\ntunnusmerkillistä.\n\nEikö siis suuren Hugon valtavalla henkisellä ponnistelulla, jolla hän\nlumosi koko aikansa, ollut muuta soihdunkantajaa kuin läpinäkyvä oma\nkunnia? Oli -- ensiksikin se laakeriseppele, joka häämöttää jokaisen\nrunoilijan silmiin ja joka merkitsee omalla salaperäisellä tavallaan ei\nvain kunniaa, vaan myös ihmiskunnan siunausta, ja toiseksi hämärästi\nkäsitetty mutta silti erheistä huolimatta sitkeästi tavoiteltu\nromanttinen ihanteellisuus. Hugo ei kyennyt ilmaisemaan tätä\npäämääräänsä loogillisena ohjelmana, mutta hän edusti koko\ntuotannossaan sitä rouva de Staëlin käsitystä, että kirjallisuuden\noli oltava yhteiskunnan ilmaus ja että sen oli edustettava\noikeudenmukaisuuden toteuttamista.\n\nHugo oli niin vakuutettu omasta suuruudestaan, ettei huomannut\nsivuuttavansa naurettavuuden rajoja. Hän vihasi intohimoisesti, mutta\ntunsi rakkautta vain perhettänsä kohtaan; \"suurta rakkautta\" hän ei\ntäydellisesti itsekkäänä sieluna milloinkaan kokenut eikä ole\nkirjoittanut persoonallista lemmenlyriikkaa. Hän ei ollut\ngallialaisesti henkevä eikä huumorintajuinen, eikä itserakkaudessaan\nosannut varjeltua olemasta väliin naurettava, väliin matalamielinen.\nMutta vaikka kaikki nämä yllä käsitellyt kielteiset puolet lasketaan\nvaakakuppiin, tämä kohoaa keveästi ilmaan, kun toiseen kuppiin\nlasketaan hänen runoilijatyönsä: sen ansiosta Victor Hugo oli kaikesta\nhuolimatta huomattava henkilö.\n\nHugon kirjalliset periaatteet, mikäli hänellä täsmällisemmässä mielessä\nsellaisia oli, ilmenevät Cromwellin esipuheesta. Ihmiskunta on kokenut\nkolme vaihetta, joista ensimmäinen oli alkukantaisuuden aikakausi.\nSilloin syntyi ihmishengen luonnollisena ilmauksena lyyrillinen runous:\nhymni, rukous, hurmioitunut näky- ja mieterunous, ylistyslaulu.\nVähitellen alkukantaisuuden aika muuttui antiikiksi, jolloin syntyi\nheimoja, kansoja, kaupunkeja, sotia ja kansainvaelluksia. Runous, joka\nkuvaa tällaista, ei voi enää olla lyyrillistä, vaan muuttuu\neepilliseksi. Antiikin valtiasrunoilija on Homeros; myös Herodotoksen\nhistoria ja helleenien murhenäytelmä ovat epiikkaa, sillä ottihan\nviimeksimainittu aiheensa eepillisen runouden alalta. Kolmas vaihe\nalkaa kristinuskon mukana: aineellisen pakanuuden sijaan tulee henkinen\nuskonto. Silloin syntyi uusi entuudesta kokematon tunne: melankolia,\njoka on voimakkaampaa kuin vakavuus, mutta lievempää kuin suru. Myös\ntutkimisen halu syntyi silloin. Kristinuskon muodostama uusi\nyhteiskunta tarvitsi oman uuden runoutensa, jonka ohjelmana on totuus.\nOlevaisuus ei ole ainoastaan kaunista, vaan kauneuden rinnalla asuu\nmyös rumuus, sulavuuden -- kömpelyys, ylevän (subliimin) -- irvokkuus\n(groteski), hyvän -- paha, ja valon rinnalla varjo. Klassillisen\nkirjallisuuden sijaan syntyy romanttinen, jonka varsinainen muoto on\ndraama.\n\nTutkien asettamiaan rinnastuksia Hugo lausuu, että vaikka irvokkuus ei\nollut antiikin aikana kokonaan tuntematonta, se sai vasta keski- ja\nuuden ajan kirjallisuudessa suuren merkityksen. Hän viittaa Danten ja\nMiltonin Helvettiin ja keskiajan kirkkojen demoniveistoksiin\nja -maalauksiin, ja väittää, että \"ylevä\" esittää kaikesta kuonasta\npuhdistunutta sielua, \"irvokas\" ihmiseläintä; edellisessä ovat\nesimerkkeinä Julia, Desdemona, Ophelia, jälkimmäisestä Jago, Tartuffe,\nFalstaff. Molempien esiintyminen yhdessä on romantiikkaa. Tämä\nyhdistyminen on kolmannen, kristillisen runousvaiheen korkein saavutus\nja on tapahtunut Shakespearen tuotannossa, jossa todellakin ylevä ja\nirvokas, julma ja naurettava, tragedia ja komedia yhtyvät. Draama on\nsiis täydellistä runoutta -- naivin alkuvaiheen lyriikka ja antiikin\nepiikka ovat vain sen esitöitä. Draaman tunnuksena on todellisuus, joka\ntaas on kuten elämässäkin ylevän ja irvokkaan yhtymistä; tosi\nrunoudessa nämä on saatettu sopusointuun. Tämän periaatteen pohjalta\nlähtien kumoutuvat itsestään ne parin viime vuosisadan aikana syntyneet\npikkumaiset säännöt, joilla draama on kahlehdittu. Ei ole mitään muita\nsääntöjä kuin luonnon yleiset lait, jotka ovat taiteessakin päteviä, ja\nne erikoislait, jotka ovat johdettavissa kullekin runoteokselle\nominaisista edellytyksistä.\n\nKukistettuaan näin vanhat epäjumalat Hugo siirtyi puolustamaan sitä,\nmitä piti entisyydessä oikeaan osuneena. Taiteen on -- sanotaan --\njäljiteltävä luontoa, mutta sitä se ei voi tehdä kirjaimellisesti, vaan\non lopultakin oleva muuta kuin todellinen luonto. Teatteri on oleva\nkuvastin, jonka tulee esittää elämänkuva sellaisena, miksi taiteen\ntaikavirpi on kosketuksellaan sen muuttanut. Runoilija ei voi luoda\nelämän kokonaiskuvaa, mutta ei saa valitessaan sen eri puolia tuoda\nnäkyviin sitä, mikä on kaunista, vaan sitä, mikä on luonteenomaista ja\npaikallisväriltä sattuvaa. Draama on oleva runomittainen, mutta uudella\ntavalla, siten, että säe vapautetaan entisyyden kahleista, kesuurasta\nja ajatuksen rajoittamisesta yhden säkeen sisään; loppusoinnusta ei\nkuitenkaan voida luopua. Mutta se, käytettiinkö runoa tai\nsuorasanaista, oli lopultakin toisarvoinen kysymys, sillä taideteosta\nei saa tuomita sen muodon, vaan sen sisäisen arvon perusteella. Kieli\non oleva ajankohdan tuoretta ja elävää, eikä säännöillä surmattua ja\njäykistettyä menneisyyden kieltä.\n\nMuutamia huomautuksia on tehtävä. Hugon toimeenpanema jako lyriikan,\nepiikan ja draaman kauteen on tietenkin runollinen näky eikä tosiasiain\nmukainen. Lyriikka voi olla (1, s. 9) ihmisen ensimmäinen sanallisen\ntaiteen ilmaus, mutta epiikka varmaan ilmestyi pian sen rinnalle.\nAntiikki oli vähintään yhtä suuressa määrässä lyriikan ja draaman kuin\nepiikan aikaa, eikä helleenien draama muuttunut epiikaksi, vaikka\nlainasikin aiheensa eepillisistä sikermistä. Platonilaisuus ja\nstoalaisuus olivat henkisiä uskontoja kuten kristinuskokin. Melankolia\nei suinkaan ollut tuntematon antiikin ihmiselle, joka varmaan ollessaan\njumalien vihan ja moirain alaisena koki sitä kipeämmin kuin kristitty,\njoka saa turvan tunteen Jumalalta. Kummastuttavaa tietämättömyyttä on\nväite tutkimuksen halun esiintymisestä vasta kristinuskon mukana.\nKeskiajan ydinrunoutena oli lyriikka ja epiikka, jotka pohjautuivat\nhuomattavassa määrässä sekä antiikkiin että pakanuuteen; kristinusko\nvallitsi latinalaisessa ja opetusrunoudessa sekä draamassa; Dante oli\nskolastikko. Puhe uuden kristillisen yhteiskunnan kaipuusta saada uusi\nrunous, jonka sisällyksenä olisi totuus, on vain kaunis fraasi.\nEsipuheen koko tämä osa ilmaisee, ettei Hugo tuntenut runouden\nhistoriaa.\n\nSana \"groteski\" (grotesque), joka on muodostettu italian sanasta\ngrottesco (\u003C grotta = luola, maan alta näkyviin kaivettu, esim.\npompejilainen asunto) ja merkitsee jotakin luonnotonta, mutta samalla\nhuvittavaa ja liioiteltua, \"irvokasta\", ilmaisee Hugon päätarkoituksen.\nMielessään etupäässä Shakespeare hän tahtoi täyttää sen kuilun, jonka\nTrissino (III, s. 140) oli kaivanut tragedian ja komedian väliin. Tässä\nhän tietenkin oli oikealla tiellä, vaikka pilasikin tuotannossaan\nasiaansa irvokkuuden liioittelulla. Yksyydet (IV, s. 67) olivat jo\nkumoutuneet porvarillisessa murhenäytelmässä (IV, s. 416) ja sen\njatkoilmiössä, melodraamassa, joka oli vallankumouksen ja keisariuden\naikana erittäin suosittu (s. 172) ja kirjoitettiin proosaksi. Vaatimus\nniiden hylkäämisestä ei siis ollut uutuus. Mikäli Hugo tarkoitti sitä,\nettä ranskalaisten oli luovuttava Corneillen ja varsinkin Ratinen\ntragediasta, hän epäonnistui täydelleen: suuri näyttelijätär\nRachel kohotti ne päinvastoin pian aikakauden muistettavimmiksi\nnäyttämöluomiksi. Mutta ottaen huomioon Hugon tietämisen\nrajoittuneisuuden on luultavaa, ettei hän ajatellut näitä suuria nimiä,\nvaan 1700-luvun heitä jäljittelevää, hengetöntä ja veretöntä\n\"klassillista\" murhenäytelmää -- mikäli yleensä ymmärsi erottaa tätä\nsen edeltäjistä -- ja sen hän kyllä tappoi. Se hänen vaatimuksensa,\nettä draama oli kirjoitettava runomittaan, johtui siitä käsityksestä,\nettä draama on runouden synteesi, ja vielä siitä salaisesta pelosta,\nettä hänen omat draamansa saattaisivat muuten -- Hugo kyllä kirjoitti\nproosadraamojakin -- näyttää jokseenkin samanlaisilta kuin halveksitut\nmelodraamat.\n\nVaikuttavin kohta, vaikka ei uutuus sekään tässä kuuluisassa\nesityksessä on käsityksemme mukaan ehdoton asettuminen ylevän ja\nirvokkaan rinnastamisen kannalle, sillä tämän vaatimuksen ajaminen\nperille merkitsi romantiikan voittoa sekä ydin- että sivuseikoissa. Ja\nettä se tuli ajetuksi perille, johtuu ajan hengen kypsymisestä tälle\nasteelle ja esityksen mahtavasta, vakaumuksellisesta, mukaansa\ntempaavasta tyylistä, joka oli myrskyä verrattuna klassillisen tyylin\nkirkkaaseen tyyneyteen. Cromwellin esipuhe valmisti sitä sähköä, joka\naiheutti Hermanin ensi-illassa helmik. 25 p. 1830 suoranaisen\nkäsikähmän romantikkojen ja klassikkojen välillä. Läsnä oli Gautier'n\nsanojen mukaan \"kaksi järjestelmää, kaksi puoluetta, kaksi armeijaa,\nvieläpä kaksi sivistystä, vihaten toinen toistaan sydämestään, kuten\nvihataan vain kirjallisuuden alalla\".\n\nHugo ei ollut ylimys suvultaan eikä luonteeltaan, ja etsi äänekkäästi\njoukkojen suosiota; _Alfred de Vigny_ (1797-1863) oli ylimys joka\nsuhteessa, eikä välittänyt kansan kättentaputuksista. Hugo oli suuri\noptimisti -- Vigny päinvastoin johdonmukainen pessimisti, vakavin ja\nsyvällisin jäsen Wertherin, Renén ja Laran sukupuussa.\n\n_De Vigny_ oli syntyisin vanhasta aatelisesta sotilassuvusta ja meni 16\nikäisenä armeijaan, jossa palveli 12 vuotta, Jo sotilaana ollessaan hän\njulkaisi Runoja (Poèmes, 1822), jonka toinen laajennettu painos sai\nnimen Antiikkisia ja nykyaikaisia runoja (Poèmes antiques et modernes,\n1826), ja romaanin Cinq-Mars (1826). Erotessaan sotaväestä (1828) hän\noli siis jo jonkin verran tunnettu kirjailijana, vieläpä sellaisena,\njoka oli romantikko jo ennen tämän suunnan varsinaista valta-aikaa. Hän\nvieraili joskus ensimmäisessä senaakkelissa. Hänen seuraavista\nteoksistansa mainittakoon komedia Shylock (1828), tragedia Othello\n(1829, molemmat Shakespeare-mukaelmia), draamat Ancren marskitar (La\nMaréchale d'Ancre, 1831) ja Chatterton (1835), tosikertomuskirja Stello\n(1832) ja novellikokoelma Sotilaselämän orjuus ja suuruus (Servitude et\ngrandeur militaires, 1835). Hänet valittiin Akatemiaan 1846, mutta sai\nosakseen niin loukkaavan tervehdyspuheen, että kunnia muuttui\nkatkeruudeksi. Hän poistui maaseudulle linnaansa, sulkeutuen sen\n\"norsunluutorniin\", kuten Sainte-Beuve sanoi, ja eli siellä\nenglantilaissyntyisen, sairaalloisen vaimonsa hoitajana. Kuoleman\njälkeen julkaistiin pieni runokokoelma Kohtaloita (Les Destinées,\n1863).\n\nUseimmille \"vuosisadan tauti\" oli ohimenevä, pian parantuva kohtaus,\nmutta Vignylle ei: hän oli syvästi onneton ihminen. Vaikka rouva de\nStaëlin Delphinen ja Corinnen, Chateaubriandin ja Byronin teosten\nlukeminen saattoi lisätäkin hänen onnettomuudentunnettansa, tämä\nkuitenkin johtui etupäässä luonteen laadusta, huonosta terveydestä ja\nkärsimyksistä. Hän itse ei myöntänyt sen olevan synnynnäistä -- elämä\noli muka tehnyt hänet onnettomaksi: hän oli pettynyt tunteissaan ja\ntoiveissaan, kun oli halunnut luoda itselleen sotilaan, diplomaatin tai\npoliitikon uran; hänestä yhteiskunta kohteli runoilijoita kuin\nhylkiöluokkaa, vaikka juuri he olivat sielun ja sydämen yli-ihmisiä.\nUskonnon kaipuun rinnalla hänessä asui epäilys, joka särki sen, mitä\nensiksimainittu löysi. Samoin hänen epäilyksensä esti häntä uskomasta\nminkään muunkaan todelliseen pätevyyteen ja pysyväisyyteen.\nPessimisminsä hän kesti ylpeytensä avulla: \"Alistuva, taivasta\nmoittimaton epätoivo on korkeinta viisautta\". Tästä johtui, ettei hän,\nvastoin romantikkojen yleistä tapaa, hyväksynyt henkilökohtaista\ntunnustusrunoutta, vaan vaati esittämään vain aatteita, ideoita. Näille\noli kuitenkin annettava runollinen muoto: hän väitti olevansa\nensimmäinen Ranskassa, joka oli ilmaissut filosofisen ajatuksen\ndraamallisessa tai eepillisessä muodossa.\n\nDe Vigny kirjoitti henkiselle -- _Alexandre Dumas_ alaluokalle;\nedellisen paikka kirjallisuuden historiassa on riidaton -- jälkimmäisen\nepäiltävä siinä, mutta varma kulttuurihistoriassa.\n\n_Alexandre Dumas_ (1802-1870) oli Napoleonin samannimisen kenraalin\npoika. Kenraali taas oli syntynyt St. Domingossa neekerittären ja\nmarkiisi de la Pailleterien aviottomana lapsena. Kirjailijan\nulkomuodossa ja luonteessakin oli selvät merkit siitä, että hänen\nisoäitinsä oli neekeritär. Jäätyään isästään orvoksi 3-vuotiaana Dumas\nkasvoi maaseudulla, sai huolimattoman koulukasvatuksen, alkoi varhain\nyritellä keveän draaman alalla, ja muutti Parisiin, jossa pääsi kauniin\nkäsialansa vuoksi Orléansin herttuan sihteeriksi ja opiskeli\ntarmokkaasti. Epäonnistuneiden kokeilujen jälkeen hän sai 1829\nesitetyksi historiallisen, proosaksi kirjoitetun melodraaman Henrik III\nja hänen hovinsa (Henrik III et sa cour), joka oli tosiasiallisesti\nromanttisen draaman ensimmäinen voitto. Huomattuaan, minkälainen\nnäytelmälaji tehosi yleisöön, Dumas sepitti vuoteen 1845 mennessä\nkolmattakymmentä melodramaattista kauhu- ja jännitysnäytelmää.\nMainitulla vuosikymmenellä hänelle avautui toinen, vielä tuottavampi\nala: sanomalehtien jatkoromaanien kirjoittaminen. Parisilainen lehdistö\noli alkanut heinäkuun vallankumouksen jälkeen kehittyä nopeasti: 1835\noli koko Ranskassa yhteensä 700.000 sanomalehdentilaajaa -- 1846 yksin\nParisissa 200.000. Tilaajien ja yksityisnumeroiden ostajien\nhankkimiseksi ja säilyttämiseksi huomattiin edulliseksi julkaista joka\nnumerossa kappale romaanista, katkaisemalla se aina mikäli mahdollista\njännittävimmästä kohdasta, niin että lukija jäisi kiinnostuneena\nodottamaan jatkoa. Näin syntyneen \"jatkoromaanimuodin\" ensimmäinen\nkuuluisa tyydyttäjä oli _Eugène Sue_ (1804-1857), joka kirjoitti alkaen\nn. 1830 yli kolmekymmentä laajaa jännitysromaania, mm. suomeksikin\nkäännetyt Parisin mysteriot (Les Mystères de Paris, 1842-1843) ja\nVaeltavan juutalaisen (Le Juif Errant, 1844-1845). Viimeksimainitusta\nle Constitutionnel-lehti maksoi tekijälle 100.000 fr. Dumas löi hänet\nkuitenkin laudalta sepittämällä sarjan romaaneja, jotka yleisten\nromanttisten aiheiden ohella vetosivat ranskalaisten isänmaallisuuteen,\nsoturimaineeseen ja kavaljeerikuntoon. Sarja alkoi Kolmella\nmuskettisoturilla (Les Trois Mousquetaires, 1844), joka perustuu\nCourtils de Sandras'n teokseen Herra d'Artagnanin muistelmia (Mémoires\nde M. d'Artagnan, Köln, 1701-1702) ja sai jatkokseen kaksi\ntäydennysosaa. Samanaikaisesti kuin tämän Dumas valmisti toisen\nsuurromaanin, Monte-Criston kreivin (Le Comte de Monte-Cristo, 1844),\njoka on niin tuttu kaikkialla, ettei se kaipaa esittelyä.\nHistoriallisen sarjansa Dumas ulotti koskettelemaan Ranskan historiaa\nHenrik III:sta aina vallankumoukseen saakka. Hänellä oli työssään\napulaisia, mutta itse hän kuitenkin lopuksi kirjoitti heidänkin\nosuutensa, antaen kaikelle oman persoonallisen sävynsä. Dumas'n\nmyöhemmät elämänvaiheet sisältävät jatkuvaa ahkeraa tuotantoa,\ntuhlaavaisuutta, taloudellisia vaikeuksia, ulkomaanmatkoja, seikkailuja\nGaribaldin palveluksessa ja neljän vuoden oleskelun Napolissa.\nLuonteeltaan hän oli iloinen ja huoleton.\n\nDumas'n yhteydessä lienee sopivinta mainita hänen työtoverinsa ja\nseuralaisensa _Gerard de Nerval_ (1808-1855), runoilija, mystiikkaa ja\nsalatieteitä harrasteleva romantikko ja Goethen Faustin kääntäjä,\nsanomalehtien jatkoromaanien kirjoittaja hänkin. Hän oli sielullisesti\nsairas mielikuvitusihminen, joka viihtyi eriskummallisten ajatusten\nparissa, antaen niille usein osuvan kirjallisen ilmaisun. Tulen\ntyttäriä (Les Filles du feu, 1854) sisältää etevästi kirjoitetun,\npuoleksi omaelämäkerrallisen Sylvie-kertomuksen.\n\n\n\n7. Ranskan romantiikan haipuminen ja realismin kehittyminen.\n\n\n1\n\nHugon senaakkelissa vieraili pari melkein samanikäistä nuorta\nrunoilijaa, jotka aluksi kannattivat mestarin runoutta alttiisti ja\nepäilyksittä, mutta vierautuivat pian hänen aatepiiristään, kumpikin\nomalle tielleen. Nämä runoilijat olivat Alfred de Musset ja Théophile\nGautier.\n\n_Alfred de Musset_ (1810-1857) oli virkamiehen poika, suvultaan vanhaa\naatelia. Isän kirjalliset harrastukset ilmenivät mm. siten, että hän\njulkaisi Rousseaun teokset (1821) ja kirjoitti hänestä tutkielman.\nPerheen luona vieraili ja seurusteli kirjailijoita. Alfred aikoi\nvirkamieheksi ja luki lakia, mutta vaihtoi tämän pian lääketieteeseen,\njota ei kuitenkaan voinut sietää. Näin hän jäi ilman ammattivalmistusta\nja päätyi kirjailijaksi. Hän tutustui englantilaiseen ja saksalaiseen\nkirjallisuuteen -- käänsi Quinceyn Opiuminsyöjän (1828), ihaili\nShakespearea, Ossiania ja varsinkin Byronia, jonka vaikutuksen alaisena\noli varhaisemman kirjailijakautensa, tunsi ei vain Goetheä, Schilleriä,\nJean Paulia ja Hoffmannia, vaan vieläpä Laulujen kirjan (1827), jonka\nromanttinen ironia varmaan tuntui hänestä sukulaissielun ilmaukselta.\nItalian, Espanjan ja oman maan kirjallisuuteen aina keskiajan saduista,\nrenessanssista, Rabelais'sta ja Plejadista alkaen hän oli myös\nperehtynyt. Julkaistuaan eräässä maaseutulehdessä muutamia runojaan hän\npääsi sekä Nodier'n että Hugon senaakkeliin, joissa herätti\nkauneudellaan ja lahjakkuudellaan huomiota ja ihailua. 1830 hän\njulkaisi ensimmäisen teoksensa, Tarinoita Espanjasta ja Italiasta\n(Contes d'Espagne et d'Italie), jossa pelkäämättä teki pilaa\nromanttisen koulun monista \"pyhistä\" aiheista ja pitämyksistä.\nPaikallisväritys on Hugon, Vignyn ja Mériméen aikaansaamaa muotia --\nMusset ei ollut käynyt mainituissa maissa. Kokoelmaan sisältyy kolme\nByronin tyylistä runokertomusta (Don Paez, Portia ja Mardoche), draama\nKastanjat tulesta (Les Marrons du feu) ja lyriikkaa, mm. kuuluisa\nBallaadi kuulle (Ballade à la lune). Jo tämä teos siis ilmaisi selvää\nvierautumista Hugosta -- Musset alkoi hänen isänsä sanojen mukaan\n\"epähugolaistua\" (se dehugotiser). Seuraava tuote oli draama Venetsian\nyö (La Nuit vénitienne), joka esitettiin Odéon-teatterissa 1831\nhuonolla menestyksellä. Vika ei kuitenkaan ollut näytelmän, vaan\nyleisön, joka tottuneena Dumas'n jännitysdramatiikkaan ei ymmärtänyt\narvostaa Musset'n itsenäistä, romantiikan ja klassillisuuden\nyhdistämiseen pyrkivää tyyliä. Esikuvanaan Byron hän alkoi näytellä\nspleenin väsyttämää eli \"vuosisadan tautia\" sairastavaa, huonoon\nelämäänsä ja järkyttäviin, katkeriin kokemuksiinsa vihjailevaa\nromanttista sankaria, joutuen kuitenkin ennenpitkää kokemaan, että\nleikistä tuli tosi. 1833 hän julkaisi teoksen Näytelmä nojatuolissa\n(Un Spectacle dans un fauteil), joka sisälsi kaksi draamaa:\nManfred-mukaelman Malja ja huulet (La Coupe et les Lèvres) ja Mitä\nunelmoivat nuoret tytöt (A quoi rêvent les jeunes filles) sekä\nbyronilaisen runotarinan nimeltä Namouna, jonka oli sepittänyt\nkustantajan pyynnöstä niteen täyttämiseksi. Tämän kirjansa johdosta\nhänet pyydettiin Revue des deux mondes'in avustajaksi. Tässä hän\njulkaisi (1833) tragedian Andrea del Sarto, teatterien vakinaiseen\nohjelmistoon kuuluvaksi tulleen komedian Mariannen oikut (Les\nCaprices de Marianne), ja romanttisen Spleen-runouden pääteoksen,\nRolla-runoelman. Tällöin hän oli jo joutunut George Sandin rakastajaksi\nja matkusti hänen seurassaan joulukuussa 1833 Italiaan. Suhde,\njossa George Sand edusti miehistä järkevyyttä, ahkeruutta ja\nsuunnitelmallisuutta, ja Musset naisellista oikullisuutta,\nsatunnaisuutta työnteossa, mustasukkaisuutta, ei voinut jatkua.\nVenetsiassa oltaessa ensin Sand sairastui; sitten Musset sairastui\naivokuumeeseen; Sand petti häntä lääkäri Pagellon kanssa. Huhtik. 1 p.\n1834 Musset matkusti kotiin. Suhde uudistui seuraavana vuonna, katketen\nsilloin lopullisesti. Sitä ovat asianomaiset itse ja Musset'n veli\nkäsitelleet: Alfred de Musset kuuluisassa romaanissaan Vuosisadan\nlapsen tunnustus (La Confession d'un enfant du siècle, 1835), jossa\nihannoi rakastettuaan ja ottaa syyn omalle puolelleen; George Sand\nkertomuksessaan Elle et Lui (Hän ja \"Hän\", 1859), joka ei ole jalo eikä\ntotuuden mukainen vierittäessään syyn säilyneiden kirjeiden\nnimenomaista todistusta vastaan Musset'n niskoille; ja Paul de Musset\nsiihen sepittämässään vastauksessa ja veljensä puolustuksessa Lui et\nElle (\"Hän\" ja Hän, 1860).\n\nItaliassa ollessaan Musset oli julkaissut Fantasio-näytelmän (1834).\nSiellä hän aloitti tragediansa Lorenzaccio, jonka julkaisi 1834. Mitä\nsuhde Sandiin lopulta lieneekään hänelle merkinnyt, hänen työkykyään se\nei ainakaan vähentänyt: 1835:n kohdalla on tunnustusromaanin lisäksi\nmuistettava vielä runoelma Lucie, näytelmät Ei lempi leikin vuoksi (On\nne badine pas avec l'amour), Barberinen värttinä (La Quenouille de\nBarberine) ja Kynttilänsuoja (Le Chandelier), sekä hänen arvokkaimman\nlyyrillisen sarjansa kaksi alkuosaa: Toukokuun yö ja Tammikuun yö (La\nNuit de Mai, La Nuit de Décembre). Vuoteen 1836 kuuluvat mm. Elokuun yö\n(La Nuit d'Août), Kirje Lamartinelle (Lettre à Lamartine), komedia Ei\nsaa vannoa turhaan (Il ne faut jurer de rien) ja Dupuis'n ja Cotonet'n\nkirjeet; vuoteen 1837 komedia Oikku (Un Caprice), joka löysi tiensä\nParisin näyttämöille vasta sitten, kun se oli tullut kuuluisaksi\nPietarissa, ja Lokakuun yö (La Nuit d'Octobre); vuoteen 1838 runoelma\nToivo Jumalaan (L'Espoir en Dieu). Hänen kertomuksensa, joita hän\nsepitti vuodesta 1838 alkaen, ovat hänen kirjailijamaineensa arvoisia.\nMusset ei tämän jälkeen lisännyt runoilijakuvaansa uutta. Tähän\nvaikutti se, että hän sai pienen viran, vanheneminen, vaikea sairaus ja\nalkoholi, jonka orja hän oli elämänsä viimeiset 15 vuotta ja joka vei\nhänet täydelleen rappiolle. Hänet haudattiin Père Lachaisen\nhautausmaalle. Haudalle istutettiin kyynelpaju ja muistokiveen\nhakattiin seuraava Lucien säkeistö:\n\n    Mes chers amis, quand je mourrai,\n    Plantez un saule au cimetière!\n    J'aime son feuillage éploré,\n    Sa pâleur m'en est douce et chère\n    Et son ombre sera légère\n    A la terre où je dormirai.\n\n    Mun haudalleni, siskoset,\n    oi, tuokaa paju hopeinen!\n    On suloiset sen kyynelet\n    ja kalpeuskin kallis sen,\n    ja varjo kevyt lehvien,\n    mä missä uinun, veljyet.\n\nHernanin ensi-illassa ruusunpunaisissa, eriskummallisissa liiveissä\nesiintynyt ja taistellut _Théophile Gautier_ (1811-1872) oli syntyään\neteläranskalainen, vaikka olikin kasvanut Parisissa. Koulunkäynti oli\nhajanaista -- Nerval oli hänen koulutoverinsa. Ollen kookas nyrkkeilyn\nja muun urheilun harrastaja ja epävarma siitä, antautuisiko maalariksi\nvai kirjailijaksi, hän muistuttaa jonkin verran Thackeraystä. Hän\nvalitsi jälkimmäisen uran, mutta suoritti kuitenkin työnsä \"maalarin\nsilmällä\". Kaiken ohella hän lueskeli ahkerasti osoittautuen mm.\n1500- ja 1600-luvun kirjallisuuden tuntijaksi, mikä avasi hänelle Hugon\nsenaakkelin ovet. Hänestä tuli nyt hurjimpien romantikkojen johtaja.\nKirjailijatuotantonsa hän aloitti Runoilla (Poésies) 1830. Jatkaen sitä\nrunoelmalla Albertus (1832), jonka määritteli \"teologiseksi\nlegendaksi\", Irvokkuuksia (Les Grotesques, 1833) nimisellä\nkriitillisellä tutkimuksella, ja romaaneilla Nuori Ranska (Les\nJeunes-France, 1833) ja Neiti de Maupin (1835) hän osoittautui\nhuomattavaksi kyvyksi, joka kiinnitettiin 1836 sanomalehdistön\npalvelukseen taide- ja teatterikriitikoksi. Tämän ohella Gautier jatkoi\nsekä runollista että kirjallis-tieteellistä tuotantoansa, josta\nmainittakoon runoteokset Kuoleman komedia (La Comédie de la Mort,\n1838), España (1845) ja Emaljeja ja kameoita (Emaux et Camées, 1852),\nromaanit Momien romaani (1858) ja Kapteeni Fracasse (1863), ja tutkimus\nRomantiikan historia (Histoire du romantisme, 1874). Hän matkusteli\npaljon ja sepitti värikkäitä matkakertomuksia.\n\n\n2\n\nJo Musset'n tervettä järkeä loukkasi se pilvientakaisuus ja paisuttelu,\njoka oli kuvaavaa keskeisimmälle romantiikalle. Gautier'n taide pysyi\ntosielämän piirissä sen asiallisuuden kautta, jolla hän huomioi ja\nkuvasi katseensa kohteet. Samoin kuin he, poikkeavat ne kirjailijat,\njoita nyt aiomme kuvata, romantiikan pääohjelmasta kukin omalle\nyksilölliselle alalleen, pysyen kuitenkin kaikki sen tässä vaiheessa\ntosin jo sangen laajaksi käyneessä piirissä.\n\nRomantiikan perustuslakina oli yksilön tunne-elämän ilmaiseminen. Tätä\nohjelmaa toteutti George Sand tekemällä Rousseaun mukaan omista\nelämänvaiheistaan romaaneja ja asettamalla itsensä niiden\nsankarittareksi. Tämä johti tosielämän sekä realistiseen että\ntunteelliseen kuvaukseen, joka suuresti poikkeaa romantikkojen\ntavallisesta tyylistä ja vie tekijättären realismin uranuurtajain\njoukkoon. Tunteellisena, subjektiivisena yksilönä Sand kuitenkin on\nymmärrettävä romantikoksi. Hänen romaaniensa asiasisällys on voitu\ntarkistaa hänen säilyneen laajan kirjeenvaihtonsa avulla.\n\n_Aurore Dupin_ (1804-1876), kirjailijanimeltä George Sand, oli isän\npuolelta vanhaa aatelia, laskien polveutuvansa August Väkevästä ja\nAurora Königsmarckista. Äiti oli parisilaisen lintukauppiaan tytär.\nPienokaisena hän sai olla isänsä mukana sotaretkellä Espanjassa ja\nkasvoi hänen kuoltuaan isoäitinsä luona maaseudulla, Nohantissa, jossa\nrakastui luontoon ja talonpoikaiselämään. Tietopuolinen kasvatus oli\nvähäistä ja huolimatonta, kasvattajat kun olivat rousseaulaisia;\nmielikirjailijoita olivat Tasso, Rousseau, Bernardin de Saint-Pierre ja\nChateaubriand. Vv. 1817-1820 hän oli kasvatettavana Parisissa,\naugustinolaissisarten luostarissa, jossa kertoo kokeneensa äkillisen\nuskonnollisen herätyksen. Sen jälkeen vapaa maaseutuelämä jatkui,\nuutena mielikirjailijana Byron. Isoäidin kuoltua hän ajatteli menoa\nluostariin, mutta tämän aikeen holhoojat estivät toimittamalla hänet\naatelismies Casimir Dudevantin puolisoksi 1822. Avioliitto purkautui\n1831 sen johdosta, että puolisot olivat kokonaan sopimattomia\ntoisilleen: mies harrasti vain karjaa ja rehunauriita sekä viime\naikoina alkoholia, vaimo oli henkisesti kokonaan hänen yläpuolellaan.\nPoika Maurice jäi isän luo, tytär Solange seurasi äitiään, joka sai\npienehkön eläkkeen. Parisissa rouva Dudevant työskenteli Figarossa ja\njoutui suhteisiin kirjailija Jules Sandeaun kanssa. Yhteistyönään he\njulkaisivat kirjailijanimellä \"Jules Sand\" pari romaania. Tästä rouva\nDudevant otti kirjailijanimekseen \"George Sand\", jonka merkitsi\nensimmäisen itsenäisen romaaninsa, Indianan (1832), tekijäksi. Romaani\nkuvaa todenmukaisesti tekijättären aviokokemuksia ja esittää\ntekijättären käsityksen sukupuolien suhteista. Sainte-Beuve antoi siitä\nGlobessa kiittävän lausunnon, sanoen sen avaavan romaanin alalla uuden\nomintakeisen suonen. Samana vuonna ilmestynyt Valentine osoitti\ntekijättären aikovan jatkaa uraansa. Lélia (1833) on hyökkäys\nyhteiskunnan sovinnaisia käsityksiä ja avioliittolakia vastaan.\nTavattuaan Sandeaun lempimästä silittäjätärtä kirjailijatar etsi\nlohdutusta toisaalta; hänen suhteensa Albert de Musset'hen olemme jo\nkuvanneet. Romaaneissa Jacques (1834) ja Mauprat (1836) jatkui edelleen\nsukupuolisuhteiden selvittely. Musset'n jälkeen kirjailijattaren\nlemmengalleriaan ilmestyi nopeasti vaihdellen aina uusia nimiä,\nkuuluisimpina Liszt, Chopin ja Balzac. Aatteellisina ystävinä hänellä\noli mm. Lamennais ja humanitääri Pierre Leroux (1798-1871), jolla oli\nhäneen suuri vaikutus. Kuin \"kaiku, joka kaunisti toisten äänen\" hän\nkirjoitti sarjan sosialistisia romaaneja, mm. Matkatoveri Ranskassa (Le\nCompagnon du tour de France, 1840), Consuelo (1842), Angibaultin\nmylläri (Le Meunier d'Angibault, 1845) ja Herra Antoinen synti (Le\nPéché de M. Antoine, 1847). Tyhjennettyään tämän alan hän palasi\nnuoruutensa muistoihin ja loi sarjan romaaneja, joissa onnistui\nparhaiten kaikista teoksistaan, koska oli \"maalainen, joka tiesi, miten\non puhuttava\". Niistä mainittakoon Jeanne (1844), Paholaisen lammikko\n(1846), Pikku Fadette (1849) ja Mestarisoutajat (Les Maîtres sonneurs,\n1853). 1848:n vallankumouksen aatteita hän kannatti kiihkeästi, mutta\nnähtyään Napoleonin taantumuksen lopulta voittavan heitti politiikan\nainaiseksi. Ikäänkuin paeten aikaansa hän jälleen syventyi nuoruutensa\nromantiikkaan ja loi sarjan sen tyylisiä romaaneja (Villemerin\nmarkiisi, 1860). Vanhuutensa George Sand vietti kotiseudullaan, jossa\ntunnettiin \"Nohantin hyvän rouvan\" nimellä, hoitaen ja kasvattaen\nlastenlapsiaan. Hänen omaa elämäkertaansa (Histoire de ma vie, 1854)\npidetään etevästi kirjoitettuna.\n\nGeorge Sand oli näennäisesti tyyni, porvarillisesti ahkera ja\nsäännöllinen, käytännöllinen ihminen, mutta tämän rauhallisen pinnan\nalla asui kiihkeä intohimoisuus ja romanttinen tunne-elämä. Hänellä oli\ntapana kuunnella keskusteluja tarkoin, mistä sai virikettä tunteilleen\nja miettimisen aiheita. Hän tuli helposti liikutetuksi ja otti vastaan\nvaikutuksia ystäviltään. Siten häntä vuorollaan viehättivät Musset'n\n\"romanttinen ironia\", Lamennais'n mystiikka ja Leroux'n sosialismi.\nTämä kuuntelemisen ja omistamisen kyky toimi myös hänen ollessaan\nluonnon parissa, jossa hän saattoi viipyä kauan katsellen \"ruohon\nkasvua ja miettien kuutamon valaisemien kallioiden juhlallisuutta\" ja\neläytyen niiden \"viileään onneen\".\n\n\n3\n\nVaikeasti sijoitettava on _Henri Beyle_, kirjailijanimeltä _Stendhal_.\nIkänsä (synt. 1783) ja maailmankatsomuksensa puolesta hän kuuluu\n1700-luvun viimeisiin perillisiin ja olisi sen mukaisesti käsiteltävä\nConstantin ym. seurassa, etenkin kun hän oli elämänsä ulkonaisilta\nvaiheilta ja mielipiteiltään eräänlainen vapaaehtoinen emigrantti.\nMutta kun hän aloitti varsinaisen kirjailijatoimintansa 1820-luvulla ja\nvaikutti huomattavasti romantiikan eduksi, ei häntä voi siirtää tämän\najankohdan ulkopuolelle. Se on sitäkin vaikeampaa, kun hän lisäksi\nviittaa tyylinsä harkitulla realismilla tulevaisuuteen.\n\n_Henri Beyle_ (1783-1842) oli asianajajan poika Grenoblesta. Hänen\nmuistiinpanoistaan näkyy, että hän vihasi isäänsä ja sitä pappia, jonka\nhuolena oli hänen alkeisopetuksensa. Vika ei ollut heissä, vaan\nkasvatin omituisessa, itsekkäässä luonteessa. Mentyään Parisiin 1790\nhän sai toimen sotaministeriössä ja seurasi Napoleonia Italiaan, jossa\n-- enimmäkseen Milanossa -- oleskeli 1802:een saakka, yleten kenraali\nMichaudin adjutantiksi. Vuodet 1802-1806 kuluivat erään rakastumisen ja\nsen seurausten selvittämisessä; vv. 1806-1814 hän palveli armeijan\ntalouspuolella, ottaen mm. osaa Venäjän-sotaretkeen. Hän kunnostautui\nmm. siten, että kiristi Braunschweigissä veroa 7 milj. fr., vaikka\npyydetty oli vain 5. Napoleonin kukistuttua hän muutti Milanoon, jossa\ntapasi mm. Silvio Pellicon, Manzonin, Byronin ym. huomattavia\nkirjailijoita. Kirjailijatyönsä hän aloitti Haydnia, Mozartia ja\nMetastasiota esittävällä tutkimuksella 1812 ja Italian maalaustaiteen\nhistorialla 1817. Kun itävaltalainen poliisi karkoitti hänet Italiasta\n1821, hän muutti Parisiin, jonka kirjallisissa salongeissa seurusteli,\nlähimpinä ystävinä Mérimée ja Balzac. Siellä hän julkaisi mm.\nTutkielman rakkaudesta (Essai sur l'amour, 1822), jota myytiin vain 17\nkpl 11:ssä vuodessa, mutta joka sittenkin tuli kuuluisaksi, ensimmäisen\nromaaninsa Armance (1822) ja tutkielman Racine ja Shakespeare\n(1823-1825). Heinäkuun vallankumouksen jälkeen hän pääsi Ranskan\nkonsuliksi Rooman läheisyydessä olevaan Civita Vecchiaan. Hänen\npääteoksensa, romaanit Punainen ja musta (Le Rouge et le noir) ja\nParman luostari (La Chartreuse de Parme), ilmestyivät 1830 ja 1839.\nVain jälkimmäinen herätti jonkin verran huomiota. Beyle kuoli ollessaan\nkäymässä Parisissa. Hautakirjoituksensa hän oli itse sepittänyt ja\nsanoi siinä itseään \"milanolaiseksi\": Arrigo Beyle Milanese. \"Stendhal\"\non Winckelmannin syntymäkaupungin nimi, jota Beyle käytti\nkunnioituksesta antiikin taiteen elvyttäjää kohtaan.\n\nBeyleä täytyy pitää suurena kyynikkona ja egoistina, jonka luonteen\nvallitseva ominaisuus oli itsekeskeisyys. Tämä aiheutui siitä, että hän\noli kuten itsekin myönsi samalla tavattoman tunteellinen ja\nturhamainen. Hänen piti osoittaa älyllinen ylemmyytensä kaikkien\nseurassa, mihin pyrki mm. inttämällä aina vastaan, muovailemalla\nsanottavansa muka henkeviksi paradokseiksi ja ilmaisemalla\nhalveksivansa sovinnaisuuksia. \"Energia\", jota hän ihaili, ilmeni hänen\nomassa elämässään halujen häikäilemättömänä tyydyttämisenä,\nvälittämättä toisten eduista tai ennakkoluuloista. Beyle ei siis ollut\nmiellyttävä luonne, vaan oli romanttinen oman persoonan palvonta saanut\nhänestä vastenmielisesti vaikuttavan edustajan. Kirjailijana häneltä\npuuttui luontainen luistavuus. Luomistyötä vaikeutti lisäksi alituinen\nitsensä erittely ja asenteilun halu. Oma aika tuskin tiesi hänestä;\n1880-luvulla häntä pidettiin realismin isänä ja sikäli siis suurena\nnimenä, kunnes viime vuosikymmenet ovat jälleen täydellä syyllä\nvähentäneet hänen mainettaan.\n\n_Prosper Mérimée_ (1803-1870) oli se hieno maailmanmies, jollainen\nStendhal halusi olla, siihen kuitenkaan kykenemättä. Älyltänsä hän oli\nMusset'n ja Sainte-Beuven vertainen ja jälkimmäistä etevämpi\nrunoilijana.\n\nMérimée oli parisilainen, tunnetun taiteilijan poika, isän puolelta\nnormannilaista, äidin englantilaista sukua. Viimeksimainittu seikka\naiheutti sen, että hän alkoi jo varhain harrastaa englanninkielistä\nkulttuuria. Kieliä hän oppi helposti, vähitellen perehtyen paitsi\nenglantiin myös saksaan, italiaan, venäjään, uuskreikkaan ja\nerittäinkin espanjaan. Hän kasvoi kirjallisessa mutta kokonaan\nuskonnottomassa kodissa: häntä ei edes kastettu. Hänen opintonsa\ntarkoittivat valmistumista virkamiesalalle, mutta hän ehti ohella\nperehtyä paljoon muuhun, sekä humanistisiin tieteisiin että kaikkeen,\nmikä voi kuulua gentlemannin sivistykseen. Kirjailijauransa hän aloitti\n1825 julkaisemalla viisi pientä näytelmää yhteisnimellä Clara Gazulin\nteatteri (Théâtre de Clara Gazul). Kysymyksessä oli muka tämännimisen\nespanjalaisen näyttelijättären Espanjassa kielletyksi tullut tuotanto;\nsaadakseen lukijat lopullisesti uskomaan tämän Mérimée liitti oheen\nClaran yksityiskohtaisen elämäkerran. 1827 ilmestyneessä La\nGuzla-nimisessä kirjasessaan Mérimée jatkoi pilantekoaan romantiikkaa\nja yleisöä kohtaan: se sisälsi muka erään Hyacinthe Maglanovitshin\nillyrian kielestä käännettyjä runoja. Sitä ne eivät olleet, mutta\nMérimée oli silti osannut tavoittaa paikallisvärin niin hyvin, että mm.\nPushkin luuli runoja aidoiksi ja käänsi niistä muutaman. Scottin\naiheuttaman historiallisen romaanimuodin vaikutuksesta Mérimée\nkirjoitti nyt draama-asuisen kuvauksen keskiaikaisesta La\nJackuerie-kapinasta. Seuraava teos oli historiallinen romaani Kaarle\nIX:n hallituksen aikakirja (La Chronique du règne de Charles IX, 1829).\nEtsittyään näin draamasta, runoudesta ja romaanista taiteelleen muotoa\nMérimée vihdoinkin löysi sen novellista, lyhyestä kertomuksesta, joita\nv:n 1829:n jälkeen alkoi julkaista Revue de Paris'ssa. Parhaita\nvarhaisemmista ovat Matteo Folcone ja Tamango (molemmat 1829) sekä\nEtruskilainen vaasi (Le vase étrusque, 1830). Hän oli saapuvilla Hugon\nsenaakkelissa, kun \"soihdunkantaja\" luki Hernanin ääneen, ja teki\nmatkan Espanjaan, jonka \"paikallisväritykseen\" oli erikoisesti\nihastunut. Heinäkuun vallankumous avasi hänelle -- hän oli ollut\n\"liberaali\" ainakin nimeksi -- virkamiesuran: Ystävät nimittivät hänet\nensin ministeristön kansliapäälliköksi ja sitten (1833) mieluisempaan\ntoimeen: historiallisten muinaismuistojen tarkastajaksi. Virkansa hän\nhoiti niin hyvin, että kirjoittaminen jäi vähemmälle. Vasta 1837\nilmestyi novelli Illen Venus (Venus d'Ille). 1840 Mérimée teki matkan\nKorsikaan, josta sai mestarinovellinsa Colombon (1840) aiheen. Tämän\njälkeen Mériméen kaunokirjallinen tuotanto pian loppui; mainitsemme\nsiitä vain novellit Carmen (1845) ja Lokis (1869). Hän syventyi sekä\nkirjallisuuden että muuhun historiaan, julkaisten niiltä aloilta\nhuomattavia teoksia, ja venäjän kieleen, kääntäen Gogolia, Pushkinia ja\nTurgenjevia. Mérimée oli ensimmäinen eurooppalainen, joka ymmärsi\nvenäläisen kirjallisuuden suuret taidearvot ja avasi Euroopan\nsivistyneistön silmät huomaamaan ne. Sanomattakin on selvää, mikä\nvoimakas lisätekijä tämän kautta ilmestyi Euroopan yleiseen\nkirjallisuuteen. 1844 Mérimée valittiin Akatemiaan. Espanjan-matkallaan\n1836 hän oli tutustunut kreivitär de Montijoon, jonka pienen tyttären\nEugénien puolittain kasvatti. Kun Eugéniestä tehtiin tammikuussa 1853\nRanskan keisarinna, tuli Mériméesta hänen läheinen ystävänsä ja\nseuralaisensa, joka pysyi uskollisena loppuun saakka.\n\nRomantikkojen pyrkiessä aina olemaan jotakin erikoista ja purkaessa\nsydämensä intohimoja Mérimée omaksui päinvastaisen asenteen: kylmän,\npassiivisen naamion. Hänen sydämensä oli kyllä tunteellinen ja altis\nrakkaudelle, mutta kun hän juuri sen johdosta, ikäkautena, jolloin\ntunteet ovat herkimmillään ja helpoimmin haavoitettavissa, oli joutunut\ntoveriensa pilkan kohteeksi, hän siitä alkaen tahallisesti salasi\ntunne-elämänsä, pitäen sen ilmaisemista miehelle sopimattomana. Hänen\nkirjeenvaihdostaan käy selville, että hän todellakin oli tunteellinen,\nvieläpä armelias, mutta että hänellä siitä huolimatta oli ihmisistä\nhuono käsitys. Elämä oli hänen mielestään paras käsittää taisteluksi\nkaikkia vastaan, sillä ihmisille ei ole mikään niin mieluista kuin\npahuus. Mériméesta voidaan siis sanoa, että hän oli parempi kuin miltä\nnäytti: skeptikko ja iroonikko, jolla oli sydän.\n\nUsein mainittu kriitikko _Charles Augustin Sainte-Beuve_ (1804-1869)\noli aikonut ensin lääkäriksi, mutta liittyikin Globen avustajaksi\n(1827), julkaisten siinä mm. arvostelun Hugon Oodeista ja ballaadeista.\nTämä vei hänet Hugon senaakkeliin (ja ennenpitkää rouva Hugon\nrakastajaksi). Hänestä tuli romanttisen kirjallisuussuunnan\npääkriitikko. Hän toimi myös kaunokirjailijana, julkaisten 1829\nteoksen Joseph Delormen elämä, runot ja mietelmät (Vie, poésies et\npensées de J.D.J), jonka päähenkilö on lääketiedettä lukeva,\nvallankumoukselliseksi muuttunut Werther. Seuraavana vuonna ilmestyi\ntoinen runosikermä nimeltä Lohdutuksia (Consolations), romaani Hekuma\n(Volupté) 1834 ja viimeinen runokokoelma Elokuun ajatuksia (Pensées\nd'Août) 1837. Häntä katkeroitti se, etteivät nämä vetäneet vertoja\nhänen kuuluisien ystäviensä tuotteille, minkä voi huomata hänen\nkirjoituksistaan. Hänen elämänvaiheistaan mainittakoon lyhyesti, että\nhän oli professorina Lausannessa (1837-1838), Mazarinin kirjaston\nhoitajana (1840-1848), professorina Liègessä (1849), ja kriitikkona\nParisissa viimeksimainitusta vuodesta kuolemaansa saakka. Hänen\ntärkeimmät kriitilliset teoksensa ovat Ranskan runous XVI:lla\nvuosisadalla (Tableau de la poésie française au XVIe siècle, 1828);\nKirjailijamuotokuvia, Aikalaiskuvia, Port-Royalin historia (Portraits\nlittéraires, Portraits contemporains, Histoire de Port-Royal,\n1840-1860); Chateaubriand ja hänen kirjallinen ryhmänsä (Ch. et son\ngroupe littéraire, 1860); Maanantaipakinoita (Causeries du Lundi,\n1849-1861); Uusia maanantaipakinoita (Nouveaux Lundis, 1861-1869).\n\n\n\n8. Provencelaisen runouden elpyminen.\n\n\nViitaten aikaisemmin sanottuun (II, s. 284) toteamme uudelleen, ettei\nprovencelainen kirjallisuus kovista kohtaloistaan huolimatta suinkaan\nvaiennut ainoanakaan sen kukoistuksen ajoista kuluneena vuosisatana.\nVallankumous ja elpyvä keskiajan harrastus vaikuttivat siihen sekä\nvapauttavasti että innostavasti. Ranskalainen runoilija _Raynouard_\njulkaisi 1816 Valikoiman trubaduurien alkuperäisiä runoja (Choix de\npoésies originales des troubadours). Lukuisat kirjailijat antautuivat\npian provencelaisen kansankielisen runouden ja proosan innokkaaseen\nviljelyyn.\n\nErikoisesti on muistettava Agenin kaupungista kotoisin ollut parturi\n_Jacques Jasmin_ (1798-1864), joka julkaisi viisi osaa Papiljotteja\n(Papillotos), so. kansankielellä sepittämiään runoja, ja omisti sekä\ntrubaduurina että joglarina elämänsä näiden julkiseen esittämiseen,\nsaavuttaen suuren menestyksen. Toulousen akatemia antoi hänelle\n\"Kilpailujen mestarin\" (Maistre ès Jeux) arvonimen, joka suodaan vain\netevimmille runoilijoille, ja Ranskan akatemia lyötti hänen kunniakseen\nmitalin, johon on kirjoitettu: \"Siveelliselle ja kansanomaiselle\nrunoilijalle\" -- Au Poète moral et populaire. Puutarhurinpoika _Joseph\nRoumanille_ (1818-1891), pikkukoulun opettaja Avignonista, päätti\nomistautua kansankielisen runouden sepittämiseen huomattuaan, ettei\nhänen äitinsä ymmärtänyt hänen ranskankielisiä runojaan, ja tuli näin\nJasminin jälkeen provencelaisen renessanssin huomattavaksi, keskeiseksi\ntekijäksi. Hänen oppilaansa oli _Frédéric Mistral_ (1830-1914),\nMiréio-runoelman (1859) ym. provencelaisten kansankuvausten\nkirjoittaja, joka omisti elämänsä provencelaisen kirjallisuuden\nelvyttämiseen ja kansantiedon keräämiseen ja jolle annettiin 1905\npuolet Nobel-palkinnosta (toinen puoli Echegaraylle) \"katsoen hänen\nlaajaan ja nerokkaaseen kirjailijatyöhönsä, joka uskollisesti heijastaa\nhänen kotiseutunsa luontoa ja kansanelämää, sekä hänen merkittävään\ntoimintaansa provencen kielen tutkijana\". 1854 Roumanille, Mistral ja\nviisi muuta provencelaista runoilijaa perustivat Félibrige-seuran (nimi\nsaatu vanhasta provencelaisesta runosta, jossa kerrotaan, kuinka Maria\nlöysi poikansa temppelistä, seitsemän lainoppineen, félibres,\njoukosta). Mallina heillä oli Toulousen vanha \"ylen iloinen\" seura ja\nsen myöhempi tarkka akatemiallinen järjestys. Tämän yhdistyksen\ntehtävänä on provencelaisen kielen, kirjallisuuden ja muun kulttuurin\nkaikinpuolinen tutkiminen, viljeleminen ja edistäminen.\n\n\n\n\n7. ITALIAN JA ESPANJAN ROMANTIIKKA.\n\n\n1\n\nPuhuessamme Italian kirjallisuudesta 1700-luvulla (IV, s. 335, 409,\n428-430) olemme todenneet valistusfilosofialla olleen siellä\nedustajansa, Spectator-tyylin herättäneen vastakaikua, kansanomaisen\nkomedian ja fiabojen ilmaisseen romanttista vaihtelun kaipuuta, ja\ntragedian löytäneen vapausihanteen ja aidon intohimon asteen.\nRomanttisen harrastuksen osoitus oli sekin, että apotti _Melchiore\nCesarotti_ käänsi Ossianin silosäkeiksi jo 1763 eli heti, kun Temora\noli ilmestynyt -- ennen alkuperäisen kokonaispainosta, joka julkaistiin\nvasta 1795. Yleensähän kuitenkin Italian kirjallinen elämä pysyi\n1600-luvun vanhoissa uomissa ja tottumuksissa aina Napoleonin sotiin\nsaakka, jolloin yhteiskunnan mullistuessa uuden ajan kirjallinenkin\nkäsitys alkoi voittaa alaa. 1800-luvun ensimmäiset 15 vuotta ovat\nItaliassa kirjallisuuden murrosaikaa, minkä jälkeen alkoi varsinainen\nromantiikka, kestäen vuosisadan puoliväliin saakka. Valmistavan kauden\njohtavia kirjailijoita olivat Vincenzo Monti ja Ugo Foscolo.\n\n_Monti_ (1754-1828) oli ikänsä ja suurimmaksi osaksi runoutensakin\npuolesta 1700-luvun tyyppi, mutta on kuitenkin vaikuttanut romantiikan\nsyntyyn siten, että piti esikuvanaan Dantea ja käytti tämän terza\nrimaa. Hänen elämänvaiheensa olivat kirjavat ja luonteensa häilyväinen:\nalkaen uskollisesta Paavilaisesta hän vieraili vallankumouksellisten ja\nNapoleonin riveissä, kuollakseen samanlaisena taantumuksellisena kuin\noli aloittanutkin. Valtaan päässyttä puoluetta hän aina tervehti\nimartelevin säkein. Hänen laajasta tuotannostaan mainittakoon vain La\nBasvilliana (1793). Napolin Ranskan-lähetystön virkamies Hugo de\nBassville oli tullut Roomaan harjoittamaan vallankumouksellista\nkiihoitusta, minkä johdosta kansa surmasi hänet. Monti oli Bassvillen\nystävä, joten olisi luullut hänen sepittäneen runonsa välittääkseen\nhänen kohtaloaan: runo on kuitenkin mahdollisimman legitismistinen\nkuvaus vallankumouksen rikoksista ja kuninkaan mestauksesta, syntynyt\nosaksi tarkoituksella hälventää tekijään mahdollisesti kohdistuneita\nepäluuloja. Rakenne on dantemainen: enkeli kuljettaa Bassvillen sielua\nrikosten ja murhien saastuttamassa Ranskassa, antaen hänen mm. nähdä\nkuninkaan mestauksen.\n\n_Foscolo_ (1778-1827) oli \"myrskyn ja kiihkon\", intohimojen ja\nrohkeiden ihanteiden mies, romantikko jo syntyperältään. Hänen isänsä\noli venetsialainen lääkäri, äiti kreikatar ja synnyinpaikka Zanten\nsaari, jossa sekä Spalatossa kasvoi 16-vuotiaaksi. Isän kuoltua leski\nmuutti Venetsiaan. Opintojaan Foscolo jatkoi Paduan yliopistossa,\nopettajana mm. Ossianin kääntäjä Cesarotti. Paitsi mainittua runoteosta\nFoscolo ihaili Youngin Yöajatuksia, Giuseppe Parinin (1729-1799) Päivää\n(Il Giorno), Gozzin fiaboja ja Alfierin tragedioja, joilla kaikilla on\nosuutensa hänen runoilijakehitykseensä. 1797 esitettiin Venetsiassa\nhänen alfieriläinen murhenäytelmänsä Tieste. Mainittuna vuonna\nVenetsiassa tapahtui vallankumous: dogi-hallitus kumottiin ja\nranskalaistyylinen demokratia asetettiin sijaan. Foscolo, joka oli\nvallankumouksellisuutensa vuoksi ollut pakosalla Bolognassa ja\nesiintynyt Napoleonin kannattajana, koska odotti hänestä Italian\nvapauttajaa ja yhdistäjää, palasi Venetsiaan ja toimi hallituksen\nsihteerinä. Hänen luottamuksensa ranskalaisiin kärsi kuitenkin kovan\nvastoinkäymisen, kun Napoleon luovutti Campo Formion rauhassa (1797)\nVenetsian Itävallalle. Tästä huolimatta Foscolo liittyi Napoleonin\narmeijaan, kun itävaltalaiset venäläisten avustamina 1798 nyökkäsivät\nItaliaan, otti osaa useihin taisteluihin ja joutui vangiksi.\nVapauduttuaan hän toimi Milanossa, kenraali Pinon esikunnassa,\nmatkustellen paljon, rakastuen välillä tulisesti ja tehden kirjallista\ntyötä. Näiden vuosien sekä isänmaalliset että lemmenpettymykset\nheijastuvat Jacopo Ortisin viimeisistä kirjeistä (Ultime lettere di\nJacopo Ortis), jonka hän aloitti jo 1798, mutta joka ilmestyi\nlopullisessa asussaan 1802. Palaamme siihen Werther-kirjojen\nyhteydessä. Vaikka tulikin uudelleen kokemaan uskoneensa ranskalaisiin\nturhaan, hän silti pysyi heidän palveluksessaan, kohoten lopuksi\nkapteenin arvoon. Hänen Hautansa (I Sepolcri) ilmestyi 1807. Sen\naiheena oli pari hautausta koskevaa asetusta, joiden johdosta Foscolon\nkunnioittama runoilija Parini, joka kuoli köyhyydessä, joutui\nyhteishautaan. Suuttuneena tästä Foscolo kirjoitti runonsa, jossa\nasetti helleenien vainajainpalvonnan sen välinpitämättömyyden\nvastakohdaksi, jolla nykyaika kohteli kuolleitaan. Vainajat eivät tosin\nvälitä muistomerkeistä, mutta nämä innostavat eläviä jaloihin tekoihin.\nOsoitettuaan jo 1803 perehtyneisyyttä Rooman kirjallisuuteen\njulkaisemalla selityksillä varustetun käännöksen Catulluksen\nepyllionista Bereniken hiukset (I, s. 373) ja tultuaan tunnetuksi\netevänä kirjailijana hänet kutsuttiin 1809 kotimaisen kirjallisuuden\nprofessoriksi Pavian yliopistoon. Hänen virkaanastujaisluentonsa oli\nkuitenkin niin vapaushenkinen, että Napoleon lakkautti hänen virkansa\nja kielsi yleensä kansalliskirjallisuuden professuurit Italian\nyliopistoista. Kun Foscolon näytelmä Ajaks (Aiace, 1809) sisälsi\nNapoleonista vähemmän miellyttäviä vihjauksia, tekijän täytyi poistua\nMilanosta Firenzeen. Täällä hän mm. sepitti murhenäytelmän Ricciarda ja\njulkaisi Sternen Tunteellisesta matkasta tekemänsä käännöksen.\nLeipzigin taistelun jälkeen Foscolo palasi Milanoon, josta Waterloon\njälkeen, itävaltalaisten miehittäessä kaupungin, pakeni Sveitsiin ja\nsieltä 1816 Lontooseen. Täällä hänelle osoitettiin suurta\nhuomaavaisuutta ja hän piti yllä mainettaan etevillä Dante-, Petrarca-\nja Boccaccio-tutkimuksilla, mutta pilasi asemansa tuhlaavaisuudella ja\nvelkautumalla niin, että joutui vankeuteen. Hänen tomunsa saatettiin\n1871 Italiaan, Firenzeen, Santa Crocen kansallispyhättöön, lepäämään\nMachiavellin, Michelangelon, Galilein ja Alfierin vieressä.\n\n\n2\n\n1815:n jälkeen alkoi Italiassa tietoinen työskentely romantiikan\ntarkoitusperien puolesta, keskuspaikkana Milano ja äänenkannattajana II\nConciliatore (1818-1819). Lehden nimi jo osoittaa, että tarkoituksena\noli klassillisuuden ja romantiikan \"sovittaminen\" eikä suinkaan\nerottaminen. Keskustelu näistä asioista ei tullutkaan Italiassa niin\njyrkäksi ja kärkeväksi kuin Ranskassa. Italian romantikkojen\nohjelmana oli: tutustuminen paitsi klassilliseen myös ulkomaiseen\nkirjallisuuteen, niinkuin rouva de Staël (s. 180) oli ehdottanut\nBiblioteca italianassa; kirjallisuuden levittäminen keskiluokkien eli\nkansan pääosan piiriin; kaikkien muotojen ja akateemisten perinteiden,\nvarsinkin klassillisen mytologian hylkääminen eli siis aiheiden vapaa\nkäsittely ajankohdan aatteiden mukaisesti. Tuloksena oli lyriikan\nnousu kuten muuallakin; erikoisesti olivat suosittuja lyhyet\neepillis-lyyrilliset runot (ballate, romanze). Vielä on mainittava,\nettä romantiikka edusti kansallisuus- ja itsenäisyysaatetta,\nklassillisuus vanhoillaan olemista, taantumusta.\n\nEsittelemme lyhyesti Italian huomattavimmat romantikot.\n\nKreivi _Giacomo Leopardin_ (1798-1837) elämä kertoo suuresta, jalosta\nhengestä, joka asui ja kärsi kivulloisessa ruumiissa, köyhän,\ntunteettoman ja aatteettoman ympäristön vankina, toisaalta tulisesti\nkaivaten elämän kauneutta, jonka osasi maalata itselleen palavalla\nmielikuvituksella ja herkällä tunteellisuudella, toisaalta itse onnensa\npahimpana vihollisena särkien terävällä, erittelevällä älyllä jo\nedeltäpäin kaikki lohdulliset, toivorikkaat näköalat. Hän syntyi\nRecanatin pienessä kaupungissa, joka sijaitsee Anconassa, Apenninien\nitärinteellä, lähellä Adrian rannikkoa, kirjallisesti sivistyneen,\nmutta uuden ajan aatteille aivan vieraana pysyneen, taantumuksellisen\nisän, ja perheen rappeutunutta taloutta tarmokkaasti hoitavan, kovan ja\ntunteettoman äidin poikana. Ympäristö oli keskiaikaisesti katolista:\nkaupungissa, jossa oli 5.000 asukasta, oli 14 luostaria ja 16 kirkkoa;\njoka kahdeskymmenes asukas oli hengellinen; kahtakymmentä\nporvariperhettä vastasi kuusineljättä aatelisperhettä. Oltuaan ensin\njesuiitan ja apotin oppilaana Leopardi jatkoi 13-vuotiaasta opintojaan\nyksin, viettäen päivänsä enimmäkseen isän hyvin varustetussa\nkirjastossa. Sivistys, jonka hän sieltä sai, oli helleeninen: Leopardi\noli etevä kreikan taitaja, omisti helleenisen maailmankatsomuksen ja\nkäytti mestarillisesti antiikin muotoja ja tyyliä. Alunperin heikko\nruumis ei sietänyt tällaista rasitusta: Leopardista tuli kalpea\nkyssäselkä, jonka näkö lopuksi heikkeni melkein sokeudeksi. N.\n17-vuotiaaksi Leopardi oli helleenisyytensä ohella isänsä\ntaantumuksellisten mielipiteiden eli siis katolisuuden ja\npikkuvaltioiden kannalla. Vuoden 1815:n jälkeen alkaneet Italian\nvapausliikkeet tulivat kuitenkin hänen tietoonsa ja tekivät\nvaikutuksensa. Ensin Leopardi siirtyi helleeneistä omiin kansallisiin\nsuurkirjailijoihin, sepittäen jo 1816 Petrarcan Trionfien mukaan ja\nDanten hengessä mieterunoelman Kuoleman lähestyminen (L'appressamento\ndella Morte). 1818 ilmestyneet huomattavat runoelmat Italialle\n(All'Italia) ja Danten muistopatsaalle (Sopra il monumento di Dante)\nosoittavat jo kansallistietoisuuden heränneen. Lopullinen\nmaailmankatsomuksen muutos tapahtui 1819, jolloin Leopardi oli silmien\nheikkouden vuoksi estetty lukemasta ja vietti aikansa ajatellen.\nSilloin hänestä tuli kansallismielinen italialainen runoilija, mutta\nsamalla harkitusti pessimistinen filosofi, kuten myöhemmin saamme hänen\nrunoudestansa nähdä. Tätä maailmankatsomustaan hän tulkitsi erikoisesti\n1820-1822 sepittämissään runoissa. Viimeksimainittuna vuonna hän pääsi\nkäymään Roomassa, jossa oleskeli viisi kuukautta ja josta palasi kotiin\npettyneenä, ainoina miellyttävinä muistoinaan saksalaiset\nhistorioitsijat B. G. Niebuhr ja C. J. v. Bunsen, jotka olivat\nhuomanneet hänen syvällisen helleenisen oppineisuutensa. Oltuaan kaksi\nvuotta kotonaan Recanatissa hän julkaisi (1824) ensimmäisen\nrunokokoelmansa Canzoni, ja sai sen johdosta milanolaiselta\nkustantajalta Stellalta pyynnön ryhtyä julkaisemaan Ciceron teoksia.\n1825:n jälkeen Leopardi suoritteli kustantajain töitä asuen eri\nkaupungeissa ja kärsien puutetta. 1833 hän muutti Napoliin, jossa kuoli\n1837. Säkeitä (Versi) ilmestyi 1826 ja proosakaksinpuhelut Moraalisia\npienoistöitä (Operette morali) 1827; sen jälkeen syntyivät mm. runot\nMuisto (La Ricordanza), Aspasia ja Hajuherne (La Ginestra). Runoistaan\nhän itse hyväksyi vain 39.\n\n_Alessandro Manzoni_ (1785-1873) oli enemmän historioitsija kuin\ntaidekirjailija ja vaikuttikin viimeksimainitussa ominaisuudessa vain\nlyhyen ajan pitkästä elämästään: vuodet 1815-1827.\n\n_Manzoni_ oli syntyisin Milanosta, ollen isän puolelta vanhaa\nläänitysaatelistoa, äidin puolelta oppinutta säätyä, äiti kun oli\nCesare de Beccarian (IV, s. 335) tytär. Koti särkyi äidin muuttaessa\nkreivi Imbonatin seurassa Parisiin. Isän kuoltua 1805 Manzoni matkusti\näitinsä luo ja asui Parisissa useita vuosia eli siis vastaanottavimman\nkehitysaikansa, omistaen katoliset ja yleensä vanhoilliset ihanteet ja\ntutkien historiaa. Mentyään 1808 naimisiin hän asettui Milanon lähellä\nolevalle Brusuglion tilalle, jossa ja Milanossa sitten vietti elämänsä.\nNuoruuden kokeiden jälkeen hän saavutti mainetta julkaisemalla 1815\nviisi uskonnollista runoa yhteisnimellä Pyhiä hymnejä (Inni sacri).\n1819 hän julkaisi tragedian Carmagnolan kreivi (Il Conte di\nCarmagnola), joka antoi aihetta vilkkaaseen väittelyyn sen johdosta,\nettei siinä ollut noudatettu yksyyksien lakia; näytelmänä se on enemmän\neepillinen kuin draamallinen. Napoleonin kuoleman johdosta Manzoni\nsepitti (1821) vaikuttavan runon Toukokuun 5 päivä (Il Cinque Maggio).\n1822 hän julkaisi Adelchi-tragediansa, joka käsittelee Kaarle Suurta ja\nlangobardien vallan kukistumista, vihjaillen monin paikoin\nitävaltalaisiin. 1825-1827 hän julkaisi kuuluisimman ja etevimmän\nteoksensa, Walter Scottin tyylisen historiallisen romaanin\nKihlautuneet. (1 Promessi Sposi), johon saanemme tuonnempana palata.\n\nManzonin jälkeen _Silvio Pellico_ (1789-1854) saavutti suositun\nkirjailijan aseman, mihin vaikutti myös hänen osanottoa herättänyt\nvankeuskohtalonsa. Opiskeltuaan Lyonissa neljä vuotta hän palasi\nkotimaahan 1810 ja tuli Milanoon ranskankielen professoriksi. Draamalla\nFrancesca da Rimini (1818) oli menestystä. Conciliatoren toimittaminen\njäi etupäässä hänen huolekseen. 1820 Pellico vangittiin syytettynä\nosanotosta carbonari- eli Italian vapausliikkeeseen ja tuomittiin\nkuolemaan, mikä tuomio muutettiin 1822 viidentoista vuoden\nkuritushuonevankeudeksi. Kahdeksan vuotta Pellico vietti Brünnissä\nolevassa Spielbergissä, päästen vapaaksi 1830. Nyt hän alkoi julkaisti\nvankeudessa kirjoittamiaan lukuisia draamoja. 1832 ilmestyi hänen\nkuuluisa, suomeksikin käännetty teoksensa Vankeuteni (Le mie prigioni),\njossa hän mitä kauneimman nöyryyden hengessä, sanallakaan syyttämättä\nketään tai ilmaisematta katkeruutta, kertoi pitkistä vankeusvuosistaan.\nMutta voi sanoa, että juuri tämä jalo kristillinen resignaatio vaikutti\nkansan ja yleisen mielipiteen nostamiseksi Itävaltaa vastaan enemmän\nkuin tulisinkaan syytöskirjoitus olisi tehnyt. Vankeutensa jälkeen\nPellico omistautui kristillisyyden ja hyväntekeväisyyden palvelukseen.\n\nRunoilijoista mainittakoon lombardialainen _Giovanni Berchet_\n(1783-1851), joka oleskeli pakolaisena Englannissa saakka ja tuli\ntunnetuksi mm. Aseisiin- (All'armi-) oodistaan ja lukuisista muista\nisänmaallisista runoistaan. Isänmaallisina runoilijoina ovat vielä\ntunnettuja venetsialainen _Luigi Carrer_ (k. 1850), napolilainen\n_Gabriele Rossetti_ (1783-1854), Englantiin paennut ja siellä kuollut\nDante Gabriel Rossettin isä, Foscolon nuoruusystävä, draamakirjailija\n_Giovanni Battista Niccolini_ (1782-1861) ym.\n\nErikoisasemassa aikansa runoilijoiden joukossa oli toscanalainen\nsatiirinen runoilija _Giuseppe Giusti_ (1809-1850). Saatuaan rikkaan\nmiehen poikana hyvän kasvatuksen hän alkoi lukea lakia Pisassa, mutta\nkulutti kurssiinsa, koska ei pitänyt lakitieteestä, neljän vuoden\nsijasta kahdeksan. Tänä aikana hän hankki paljon sitä elämänkokemusta,\njoka teki hänestä satiirikon. 1832 hän alkoi runoilla, osoittaen\nsuurta, itsenäistä kykyä Guillotiinilla (La Ghigliottina) ja aloittaen\nBéranger'n tyylisen isänmaallis-satiirisen uran, eroituksena kuitenkin\nse, että Giusti tietoisesti vältti Béranger'n chanson-sävyä, ollen\nhienostuneempi ja syvempi. 1834 Giusti muutti Firenzeen, jossa jatkoi\nrunoilijatyötänsä saavuttaen mainetta mm. Vetelehtijällä (Gingillino),\njossa naulitsi ristiin kiipeämishaluisen, epäisänmaallisen nuorison.\nVuosien 1847-1848 poliittiseen vapausliikkeeseen hän otti innostuneena\nosaa, palvellen kansalliskaartissa ja tullen Toscanan parlamentin\njäseneksi. Mutta pian hänen itsenäinen luonteensa kieltäytyi\nkumartamasta valtaan noussutta uutta tyrannia: kansaa kaikkivaltiasta.\nHän menetti tämän vuoksi kansan suosion ja joutui taantumuksellisen\nkirjoihin. Giusti julkaisi satiiriset runonsa yksitellen, aiheiden niin\nvaatiessa. Saapas (Lo Stivale) on kartan osoittamista syistä Italian\nvertauskuva; sortaja toisensa jälkeen on vetänyt sen jalkaansa, mutta\nnyt on tullut sen yhtymisen ja itsenäisyyden hetki. Kuolleiden maa (La\nTerra dei morti) ylistää, kääntyen Lamartinea vastaan, intohimoisesti\neläviä italialaisia. Monet ajankohtiin kuuluvat poliittiset vihjaukset,\njotka eivät ole enää itsestään selviä, vaikeuttavat Giustin satiirien\nymmärtämistä.\n\nItalian isänmaallisen heräämisen ja lopullisen itsenäistymisen hyväksi\nvaikutti suuresti sille asialle omistetulla elämäntyöllään _Giuseppe\nMazzini_ (1805-1872), lääkärinpoika Genuasta, ihanteellinen,\nromanttinen sielu. Ollessaan carbonaripuuhiensa johdosta vankeudessa\n1830, seuranaan Tacitus, Byron ja Raamattu, hän suunnitteli Nuoren\nItalian (La Giovine Italia) ohjelman, jonka julkaisi seuraavan vuoden\nlopussa. Sen mukaan Nuoren Italian päämääränä oli isänmaan\nvapauttaminen ulko- ja kotimaisista tyranneista ja yhdistäminen\nitsenäiseksi tasavallaksi; keinoiksi suositeltiin valistusta ja\nsissisotaa; tunnussanana oli oleva \"Jumala ja kansa\". Niistä\nkolmestakymmenestä vuodesta, jotka Mazzini tämän jälkeen eli, hän\nvietti kaksikymmentä maanpaossa, Ranskassa, Sveitsissä ja Englannissa,\nuupumattomasti ja epäitsekkäästi toimien päämäärän hyväksi, jonka\nsitten käytännössä saavutti Cavour. Italian vapaushengen herättäjänä\nMazzini, joka oli etevä kriitikko, on vaikuttanut innostavasti myös\nkirjallisuuteen. \"Nuori Italia\" oli siis poliittinen liike; käytännössä\nkuitenkin kirjallisuus, joka oli kauttaaltaan isänmaallista, toimi\nsamojen päämäärien hyväksi kuin se.\n\n1800-luvun jälkipuoliskolla vallitsi runoudessa vielä aluksi\nkansallisen innostuksen henki. Pian kuitenkin alkoi ilmestyä\nkirjallisuutta, joka edusti uusia yhteiskunnallisia, uskonnollisia ja\nfilosofisia, usein toisilleen vastakkaisia, vaihtelevaisia suuntia.\nNäiden pyrkimysten heräte on usein johdettavissa Ranskasta: niistä\nkuvastuu mm. Ranskan myrskyisä romantiikka, sitten parnassolaisuus,\nranskalais-venäläinen realismi, \"verismi\", jne. Luettelematta\nromanttisen jälkikauden runoilijoita, joissa ei ole edes huomattavia\nnimiä, pyydämme saada jatkaa esitystämme tuonnempana, realismin\nyhteydessä.\n\n\n3\n\nOlisi luullut, että Napoleonia vastaan käyty vapaussota (1808-1814)\nolisi johtanut Espanjan runouden vapautumiseen ranskalaisuuden\norjuudesta, mutta niin ei kuitenkaan käynyt. Vapaussodan runoilija\n_Manuel José Quintana_ (1772-1857) oli ranskalainen valistusfilosofi ja\nranskalais-klassillinen runoilija, vaikka sepittikin isänmaallisia ja\nromanttisiakin tuotteita. _Francisco Martinez de la Rosa_ (1788-1862),\njota yhteen aikaan pidettiin muussa Euroopassa Espanjan kirjallisuuden\narvovaltaisena edustajana, toi 1830-luvulla parilla näytelmällään\nRanskan romantiikan Espanjaan. Tehokkaammin kuin hän toimi uuden\nsuunnan hyväksi _Rivasin herttua_ (1791-1865), varsinaiselta nimeltään\n_Angel de Saavedra_, joka ollessaan maanpaossa Ranskassa ja Englannissa\nmuuttui Chateaubriandin ja Byronin kannattajaksi. Hän omisti Byronin\npienoisepiikan ja sepitti Don Alvaro (1835) nimisen draaman, jolla tuli\nolemaan sama merkitys Espanjassa kuin Hernanilla Ranskassa. Se rikkoi\nyksyydet, antoi proosan ja lyriikan vaihdella, käytti koomillista,\nylevää ja kauhistuttavaa, ja ihastutti siis vastustushenkisiä\nespanjalaisia ominaisuuksilla, joita he olisivat löytäneet yhtä hyvin\nvanhasta kansallisesta tragikomediastaan. Kuuluisin Espanjan\nromantikoista oli _José de Espronceda_ (1810-1842), joka levottoman\nopintoajan ja vapausharrastusten johdosta pakeni Lontooseen,\nomistaakseen siellä byronilaisen runouden ihanteet. Taisteltuaan 1830\nParisin barrikaadeilla hän muiden espanjalaisten vallankumouksellisten\nkanssa yritti toimeenpanna kumousta Espanjassakin, mutta epäonnistui.\nPalattuaan armahduksen johdosta 1833 Espanjaan hän vietti vaihtelevaa,\nvapauden asialle omistettua sanomalehtimiehen, poliitikon ja demagogin\nelämää, ja kuoli äkkiä kesken uraansa. Espronceda on tyypillinen\n\"byronilainen\" ja esiintyi mielellään sellaisena. Hänen tuotannostaan,\njoka käsittää lyriikkaa, epiikkaa, proosaa ja näytelmiä, mainitsemme\nvain Salamancan ylioppilaan (El estudiante de Salamanca), joka on Don\nJuanin tarinan uusi muunnos. Esproncedan seuraajia romantiikan\nylläpitäjinä olivat romanttisten kertovien runoelmien ja näytelmien\nsepittäjä _José Zorrilla_ (1817-1893) ja draamakirjailijat _Antonio\nGarcia Gutierrez_ (1813-1884) ja _Juan Eugenio Hartzenbusch_\n(1806-1880) ym.\n\n\n\n\n8. HUOMATTAVIA ROMANTIKKOJA MUISSA MAISSA.\n\n\nValtaromantiikan runouden käsittely jäisi vaillinaiseksi, jos\ntyydyttäisiin vain niihin kansoihin ja nimiin, jotka olemme tähän\nsaakka maininneet. Pienten, syrjäisten kansojen keskuudesta näet kohoaa\njoskus runoilijapersoonallisuuksia, joiden tuotteet astuvat\nkansallisuuksien rajojen yli ja tulevat sivistysmaailman omaisuudeksi.\nSellaisia runoilijoita ovat Suomessa Runeberg ja Topelius, Ruotsissa\nTegnér, Tanskassa Andersen, Venäjällä Pushkin ja Lermontov, Puolassa\nMickiewicz, Unkarissa Petöfi ja Madach. Kaikkien heidän tuotantonsa\nkuuluu tärkeimmiltä osiltaan Euroopalle, joten se on siis otettava\nhuomioon, mikäli ei tahdota kirjoittaa, kuten tosin usein tehdään,\nEuroopan runouden historiaa ilman eräitä sen suurimpia nimiä.\n\nRunebergin ja Topeliuksen elämänvaiheet ja teokset rohkenemme\nedellyttää edes pääpiirteiltään tunnetuiksi. Muut yllämainitut\nrunoilijat esittelemme seuraavassa mahdollisimman lyhyesti.\n\n_Esaias Tegnér_ (1782-1846) oli papinpoika Värmlannista, talonpoikaista\nsukua sekä isän että äidin puolelta. Isän kuoltua 1792 Esaias joutui\nvieraiden turviin, päästen aloittamaan opintonsa vasta 13-vuotiaana.\nNiitä hän jatkoi v:sta 1799 Lundin yliopistossa, jossa suoritti 1802\nmaisterin tutkinnon ja johon pian nimitettiin estetiikan dosentiksi.\nKäsityksensä taiteesta ja luonnosta hän muodosti Schellingin,\nvelvollisuuksista Kantin mukaan. Näihin aikoihin hän alkoi esiintyä\nrunoilijana. Vuosina 1803-1810 julkaistuista runoista ilmenee\nmyöhäiskustavilaisen ajan mietelmä- ja opetustyyliä, kantilaista\nvelvollisuusihailua, schilleriläisen muodon ja ihanteellisuuden\ntavoittelua, mutta myös oman persoonallisen tyylin oireita.\n\"Goottilaisen liiton\" innokas jäsen, runoilija ja \"Ruotsin voimistelun\nisä\" _Per Henrik Ling_ (1776-1839) herätti hänessä innostusta\nskandinaavien muinaisuuteen; Oehlenschlägerin runot tekivät häneen\nsyvän vaikutuksen. Isänmaan vastoinkäymiset saivat vihdoin hänen oman\ntodellisen runosuonensa sykkimään, jolloin syntyivät sotainen dityrambi\nSkånen nostoväen sotalaulu (Krigssång för det skånska lantvärnet, 1808)\nja uljas tulevaisuudenennusruno Svea (1811), joista jälkimmäinen sai\nRuotsin akatemian suuren palkinnon. Nyt oli hänen runoutensa nuoruus\npäättynyt ja alkoi miehuus, joka tuotti vv. 1812-1824 kypsiä hedelmiä.\nTegnér toimi v:sta 1812 kreikan professorina, palkkaetuna mm. erään\npitäjän papin toimi, mikä oli vienyt hänet hengelliseen säätyyn. Hän\nrunoili goottilaisen liiton hengessä pitäen sitä kohtuullisena ja\noikeana tienä ranskalaisen klassillisuuden ja ns. \"fosforistien\"\nliiaksi saksalaisen romantiikan välitse uuteen runouteen. Pienempien\nrunojen ohella hän haaveili suuresta runoelmasta, jossa kuten\nOehlenschläger Helgessä kuvaisi muinaisten skandinaavien elämää. Aineen\nhän sai erään _Björnerin_ teoksesta nimeltä Pohjolan sankaritekoja\n(Nordiska kämpadater, 1737), johon oli tutustunut jo poikasena\nVermlannissa ja jossa oli kerrottuna proosaksi Fritiofin tarina (II, s.\n112). Siitä hän sepitti samannimisen tunnetun, 24-lauluisen\nrunoelmansa, ottaen vapaasti lisäaineksia muinaisrunoudesta, sekä\nsagoista että Eddasta. Muinaista runomittaa hän käytti vain Rings\ndrapa-nimisessä laulussa. Runoelmasta, joka ilmestyi 1820-1825, tuli\npian eurooppalainen kuuluisuus. Muista tämän ajankohdan tuotteista\nmainittakoon Scottin ja Byronin vaikutuksen alaisena syntynyt\nrunokertomus Axel (1822). Tegnér ei hyväksynyt fosforistien\ntodellisuusvierasta haavelentoa, vaan asettaen antiikin, Goethen ja\nSchillerin -- uushumanismin -- mukaan runouden ja tietämisen ihanteeksi\nselvyyden pyrki aina pysymään tosioloisuuden kannalla. Tästä johtui,\nettä hän mm. seurasi valppaasti päivän poliittisia virtauksia, saaden\nniistäkin yllykettä runohengelleen. Evankeelisen allianssin\ntaantumuspolitiikka oli hänelle vastenmielistä, minkä johdosta hän\nharhautui mielenosoituksellisesti ihailemaan Napoleonia\nvapaudensankarina. Hänen runoustuotantonsa huippukaudelta on vielä\nmainittava idyllin piiriin kuuluva runoelma Ehtoollislapset\n(Nattvardsbarnen, 1820), fosforistiset Laulu auringolle (Sång tili\nsolen) ja Tähtilaulu (Sljärnsången, molemmat 1817), sekä hänen\nrunoihanteitansa kauniisti tulkitseva Laulu (Sången 1819). 1824 Tegnér\nnimitettiin Växjön piispaksi eli asemaan, johon hän ei tuntenut\ntodellista kutsumusta. Ruumiillisen ja henkisen sairauden ja\nsielullisten ristiriitojen aiheuttama raskasmielisyys ilmenee runosta\nAlakuloisuus (Mjältsjukan, 1825). Tegnérin tulosta piispaksi alkoi\nhänen tuotantonsa ja runoutensa laskukausi, jolloin hän muuttui\nliberalismin eli \"rabulismin\" vastustajaksi. Hänen runoudestaan, joka\noli etupäässä tilapäistä, mainittakoon Lundin promotioruno 1829 (Prolog\nvid magisterpromotionen i Lund 1829), jonka sanat Oehlenschlägerille\npohjoismaiden kansojen veljeydestä herättivät laajalti vastakaikua.\nTegnérin yhä lisääntyvä raskasmielisyys puhkesi 1840 mielisairaudeksi,\njosta hän kuitenkin pian parani. Toipumisaikanaan hän kirjoitti\nviimeisen huomattavan runonsa, idyllin Ruunumorsian (Kronbruden).\n\nTegnér vaikutti yhtä paljon persoonallisuudellaan kuin runoudellaan.\nHän ihaili kaikkea suurta ja voimakasta, sankareita ja neroja,\nmainetekoja ja ritarillisuutta. Taantumuksen aikana hän taisteli\npelottomasti vapauden puolesta, vapaamielisyyden nousuaikana sen\nväärinkäyttöä vastaan. Hän vaikutti, niinkuin itse sanoi Kellgrenistä,\n\"kansan järkenä\" (nationalvett). Ainoakaan Ruotsin muista runoilijoista\nei ole tullut tunnetuksi niin laajalti kuin hän. Vaikka hänen\nrunoudessaan onkin paljon opittua ja jäljiteltyä, on hänen lyyrillinen\ninnoituksensa kuitenkin tulinen ja aito, ja hänen tyylinsä yksilöllistä\nja itsenäistä loistavan kuvarikkautensa ja lauseidensa klassillisen\nselvyyden vuoksi, mikä oli pohjaltaan 1700-luvun retoriikan\npuhdistettua ja jalostettua perintöä. Runomittojen ja sointujen\nmonipuolisessa käytössä vain Bellman on Tegnérin vertainen.\n\n\"Elämäni on kaunis satu, rikas ja autuas\", kirjoitti _Hans Christian\nAndersen_ (1805-1875) julkaistessaan 50-vuotiaana kuuluisana\nkirjailijana elämäkertansa. Vaiheitansa hän on kuvannut ei vain Elämäni\nsadussa (Mit Livs Eventyr), vaan monessa muussa teoksessaan, ja\nsyvällisimmin sadussaan Ruma ankanpoikanen (Den grimme Aelling), jossa\nparveen sopimattoman poikasen täytyi kokea paljon, ennenkuin sen\njoutsensiivet olivat lopullisesti kasvaneet.\n\nAndersen syntyi 1805 Odensessa 22-vuotiaan suutarin ja hänen vielä\nnuoremman vaimonsa ahtaassa kodissa. Isä kuoli 1816, jolloin pojan\nkoulunkäynti keskeytyi. Suoritettuaan rippikoulunsa 1819 hän läksi\nKöpenhaminaan ruvetakseen oopperalaulajaksi. Kärsittyään monenlaisia\nvastoinkäymisiä ja köyhyyttä hän lopuksi pääsi kuninkaallisen teatterin\njohtajan Jonas Collinin suosioon, joka toimitti hänet muutamiksi\nvuosiksi Slagelsen latinankouluun. 1828 Andersen pääsi ylioppilaaksi ja\nantautui heti väsymättömällä innolla kirjailijaksi. Hänen ensimmäiset\nteoksensa -- romaani, näytelmä, runokokoelma -- saivat kuitenkin\narvostelun puolelta niin moittivan vastaanoton, että Andersen, joka\nyleensä tavattomasti kärsi moitteista ja iloitsi vaikka miten\npätemättömältä taholta tulleista kiitoksista, luulotteli näinä vuosina\nolleensa \"ahdistettu eläin Tanskan kirjallisuudessa\". 1833 hän teki\nkuninkaan apurahalla matkan Eurooppaan, ulottaen sen Roomaan saakka.\n1835 oli hänelle kirjailijana merkkivuosi: silloin ilmestyivät hänen\nensimmäinen onnistunut romaaninsa, Improvisaattori (Improvisatoren), ja\nensimmäinen sikermänsä Satuja (Eventyr). Viimeksimainittujen arvoa ei\nkotimaassa aluksi ollenkaan oivallettu, vaan saavuttivat siellä\nsuurempaa suosiota Andersenin romaanit, esim. Vain soittaja (Kunen\nSpillemand), Onnen Pekka (Lykkeper) ym., mutta kun ne pian tulivat\nkuuluisiksi ulkomailla, erittäinkin Englannissa, jossa mm. Dickens\nniitä suositti ja ihaili, täytyi kotimaisen kritiikin nolostuneena\nvähitellen vaieta ja etsiä tyydytystä ilkeydellensä ivaamalla\nrunoilijan eriskummallista olemusta. Andersen julkaisi Satunsa\nvihottain vuosina 1835-1872. Mainittakoon, ettei hän itsekään\nymmärtänyt juuri niiden olevan hänen kirjailijaneroutensa erikoisia\nilmauksia, vaan sepitti edelleen varsinaisena päätyönään romaaneja,\nmatkakuvauksia jne. Vuosisadan puolivälistä hänen maineensa teki\ntasaisesti nousua, vieden hänet lopuksi maailmankuuluisuuteen. Aikansa\nAndersen vietti enimmäkseen matkoilla, asettuen vasta elämänsä\nloppuvuosiksi Köpenhaminaan.\n\nMuistamme Mériméen perehtyneen mm. Venäjän kirjallisuuteen ja\nensimmäisenä esitelleen sen arvoja ranskalaiselle yleisölle.\nLöydöistänsä arvokkaimpana hän piti Pushkinia ja Lermontovia, etenkin\nensiksimainittua.\n\n_Aleksander Pushkin_ (1799-1837) oli vanhaa moskovalaista pajarisukua,\njohon oli liittynyt neekerinverta Pietari Suuren suosikkineekerin\npuolelta, ja toisaalta suomalaista verta. Päästyään Tsarskoje Selon\nlyseosta 1817 hän tuli ulkoministeriön palvelukseen, mutta jatkoi jo\nkoulussa aloittamaansa runouden sepittelyä saaden 1820 valmiiksi\nromanttisen runoelman Ruslan ja Ljudmila. Osoitettuaan innostustaan\nvapauden asiaan Oodilla vapaudelle hänen täytyi välttääkseen Siperiaa\nottaa vastaan virkamiehen toimi Kishinevissä, Bessarabiassa. Ollen\ntähän aikaan byronilaisen maailmantuskan vallassa hän sepitti sen\nhenkisiä runoelmia: Kaukaasian vangin muistoksi käynnistään\nKaukaasiassa 1822, jonka aiheena on sirkassilaisen tytön ja nuoren\nvenäläisen upseerin lemmentarina, ja Bakhisarain suihkulähteen (1827),\njossa kertoi Krimin kaanin haaremiin joutuneesta kreivitär Potockasta.\nTähän vaiheeseen kuuluu hänen Oodinsa Napoleonille, jota aikakauden\nnuoren opposition mukaan ihaili vapauden aatteen sankarina. Runo\nViisaasta Olegista osoittaa hänen historiallisen harrastuksensa\nheränneen ja kuvaileva runoelma Mustalaiset (Tsiganyi) hänen etsineen\nromanttista maalauksellisuutta tämän yhä enemmän muotiin tulleen\nkiertolaiskansan keskuudesta. Voimatta pysyä erillään ympäristönsä\nvapausharrastuksista hän joutui eroamaan toimestaan 1824 ja\npakollisesti asettumaan Pskovin lähellä olevalle Mihailovskojen\nmaatilalle. Siellä hän innostui bylinoihin (II, s. 212), tutustui André\nChénier'n runouteen päätyen Ranskan vallankumousta vierovalle kannalle,\nja julkaisi Boris Godunov-draaman (1825), jonka oli sepittänyt\nShakespearen tyyliin eli siis poiketen Venäjällä siihen saakka\nvallinneesta ranskalaisen klassillisuuden kaavasta. Olo\nMihailovskojessa pelasti Pushkinin dekabristien kapinan seurauksilta --\nhänen onnistui ajoissa polttaa vaaralliset paperit -- ja osoittaen\nkatumusta hän jopa pääsi Nikolain suosioon. Sitä lisäsi runoelma\nPoltava (1829), jossa kerrotaan Mazeppasta ja Kaarle XII:n armeijan\ntuhosta. 1829 Pushkin kävi uudelleen Kaukaasiassa ja kirjoitti matkasta\nmiellyttävän kuvauksen sekä sarjan etevää lyriikkaa. 1831 Pushkin meni\navioliittoon Natalia Gontsharovan kanssa, sai seuraavana vuonna\nulkoministeriössä nimellisen viran 5.000 ruplan vuosipalkalla, ja pääsi\nKaramzinin seuraajaksi valtion historioitsijan toimeen. Kirjallisen\ntyön tuloksista on mainittava Pugatshevin kapinaa kuvaava romaani\nKapteenin tytär (1830) ja mestarirunoelma Eugene Onegin (1833).\nEläessään Pietarin seurapiireissä, tsaarin silmäin alla, Pushkinin\nvapaa henki alkoi näivettyä: Puolan kapinan aikana hän esiintyi\nkansansa lukumäärään ja aineelliseen mahtiin vetoavana venäläisenä.\nPushkin kaatui kaksintaistelussa, johon oli mustasukkaisuudesta\nhaastanut vaimonsa sisaren puolison.\n\nPushkin tuskin oli suuri sielu, joka omina kärsimyksinään kokee aikansa\nelinkysymykset; sellaisena hän ei olisi antautunut tsaarille niin\nhelposti kuin teki. Hänet on mieluummin käsitettävä taiteilijaksi, joka\nlöytää kutsumuksensa esityksen, suorituksen, verrattomassa\ntaituruudessa. Siinä suhteessa hän kestää kilpailun kirjallisuuden\nsuurimpien nimien kanssa, jopa voittaakin useimmat kysymyksen ollessa\naiheen ja muodon sopusoinnusta, ilmaisukeinojen lumoavasta\nosuvaisuudesta, sulon ja voiman onnistuneesta tasapainoisuudesta, ja\nmelkein erehtymättömästä rytmin tajusta. Hänen tuliseen luonteeseensa\nyhtyi salaperäisellä tavalla viileä arvostelukyky, \"kylmäverinen\ninspiraatio\", joka teki hänet aiheen ja ilmaisukeinojen valtiaaksi,\nrealistiksi, kykeneväksi tyynesti inventoimaan kaikki terveet\nkauneusmahdollisuudet.\n\n_Mihail Lermontov_ (1811-1841) oli pienaatelia Tulasta, alkuaan\nskottilaista sukua (Learmonth), sai huolellisen ranskalaissävyisen\nkasvatuksen, erotettiin Moskovan yliopistosta (1830) jonkin\nvähäpätöisen järjestysseikan vuoksi, ja valmistui 1834 Pietarin\nkadettikoulusta upseeriksi sekä komennettiin kaartiin. Tällöin hän jo\noli aloittanut runokokeensa, joista ilmenee byronilaisen ironian\nvaikutus. Tämän Lermontov omisti mielellään senkin vuoksi, että oli\nkömpelö ja ujo, kykenemätön seurusteluun, yleensä kaikkien kaihtama.\nHänen taivaallaan ei vilahtanutkaan sinistä, vaan se oli aina synkässä\npilvessä. Pushkinin kuollessa 1837 Lermontov sepitti tsaarille\nosoitetun kiivastuneen runon, jossa vaati murhaajan rankaisemista:\nellei niin tehty, ei Venäjän liioin tarvinnut odottaa toista\nrunoilijaa. Tsaari vastasi komentamalla hänet vuodeksi Kaukaasiaan.\nLermontov oli ollut täällä poikasena ja löysi nyt ihastuen lapsuutensa\nlumomaailman. Täällä hän kirjoitti lopullisesti Demoonin (1838), jonka\nalkuherättäjinä ovat olleet Byronin Taivas ja maa ja Vignyn Eloa, mutta\njonka hän yksilöllisti omakseen mm. asettamalla sen Kaukaasian jylhää\nluonnontaustaa vastaan ja ottamalla sen keskushenkilöksi georgialaisen\nruhtinattaren. Paitsi tätä runoa Lermontov toi Kaukaasiasta myös Laulun\nIivana Vasiljevitshille (1838), jossa kertoo nuoren kauppias\nKalashnikovin tarinan. Pietarissa Lermontov levottoman elämänsä ohella\nsepitti sen kuvaussikermän, joka julkaistiin yhteisnimellä Aikamme\nsankari (1840) ja on Musset'n Vuosisadan lapsen venäläinen vastine.\n1840 hänet lähetettiin kaksintaistelun vuoksi takaisin Kaukaasiaan,\njossa sai surmansa samanlaisessa ottelussa.\n\nKokonaisuudessaan Lermontovin työ edustaa oppilasastetta, jossa on\nnäytteitä monista eri lähteistä. Olemme maininneet hänet siksi, että\nromantiikan itäiset perspektiivit päättyvät häneen kuvaavasti.\n\nSlaavilainen runous sai tähän aikaan edustajan, joka kuuluu\nkirjallisuuden suurnimiin.\n\nPuolalainen runoilija _Adam Mickiewicz_ (1798-1855) oli pienaatelia\nNovogrodekista, Minskin kuvernementistä, opiskeli Vilnan yliopistossa,\noli Kovnossa opettajana, josta toimesta erotettiin 1823\npuolalais-isänmaallisten harrastusten vuoksi, ja oleskeli pakollisesti\nVenäjällä, Pietarissa ja Krimissä (1825). Jo Vilnassa hän oli\njulkaissut Ballaadeja ja romansseja (1822) ja Esi-isät (Dziady, 1823)\nnimiset runokokoelmat, joilla julistautui uuden vapaan, romanttisen\nrunouden kannattajaksi. Tuotantoansa hän nyt jatkoi byronilaisessa\nhengessä, Krimin soneteilla (1825), aiheena mm. kreivitär Potocka, ja\nKonrad Wallenrod (1828) nimisellä kertovalla runoelmalla, jonka\nperustarkoituksena oli, vaikka sensuuri ei huomannut sitä, puolalaisten\nja venäläisten leppymättömän vihollisuuden esittäminen, ja\nFarys-nimisellä (1830) hienolla, voimakkaalla itämaisella tarinalla.\nOltuaan maanpaossa Venäjällä yhteensä viisi vuotta Mickiewicz sai\n(1830) luvan matkustaa ulkomaille, ja lähti sinne mielessään salainen\npäätös olla palaamatta Puolaan niin kauan kun se kuului Venäjään. Hän\nkävi Weimarissa tervehtimässä Goetheä ja asettui lopuksi Roomaan.\nNäin hänestä tuli emigranttikirjailija. Hänen maailmankatsomuksensa\nmuuttui nyt uskonnollisesti myönteiseksi ja hän esiintyi kansansa\nvaroittajana ja kasvattajana teoksessaan Kirja Puolan kansasta ja sen\npyhiinvaelluksesta (1833). Roomassa hän kirjoitti kolmannen osan\nEsi-isiinsä (1832), kuvaten siinä uuden Konradin Prometheus-kapinaa\nJumalaa vastaan, jota syyttää kansansa viattomista kärsimyksistä ja\nvapauden menetyksestä. Siellä hän myös sepitti Pan Tadeuszen (1834).\nMickiewicz muutti Parisiin 1832. Hänen 1834 solmiamansa avioliitto tuli\nonnettomaksi sen kautta, että puoliso sairastui mielenhäiriöön.\n1838-1839 hän toimi latinan professorina Lausannessa ja 1840-1844\nslaavilaisen kirjallisuuden professorina Parisin yliopistossa. Hän\njoutui kuitenkin yhä enemmän uskonnollisen mystiikan valtaan eikä\nkyennyt pitämään politiikkaa erillään oppiaineestaan, jonka hoitamiseen\ntuskin oli päteväkään. Kriminsodan aikana hän puuhasi turhaan\npuolalaisen legioonan muodostamista ja nousua venäläisiä vastaan. Hän\nkuoli Konstantinopolissa ollessaan siellä näissä asioissa. Ruumis\nvietiin Ranskaan, Montmorency'hin, ja sieltä 1900 Krakovan\nkatedraaliin, jonne Puolan kuninkaat on haudattu. Pan Tadeuszen jälkeen\nMickiewiczin runosuoni kuivui; hänen myöhemmistä tuotteistaan\nmainittakoon runoelma Grazyna (1838), joka kuvaa saksalaisten ritarien\nja liettualaisten välisiä taisteluja. Hänen elämänsä murtui varhain\nsekä isänmaan kohtalon tuottaman surun että suoranaisen köyhyyden ja\nsiitä johtuvien kärsimysten vuoksi.\n\nMaailmankirjallisuuden suurimpia lyyrikkoja on unkarilainen\n_Aleksander Petöfi_ (Petöfi Sándor, 1823-1849) ja sen jylhimpiä\naatedraamansepittäjiä saman kansan jäsen _Emerik Madach_ (Madách Imre,\n1829-1864).\n\n_Petöfin_ elämä voidaan kertoa kolmella sanalla: kurjuudella,\nrakkaudella ja kuolemalla, mutta siinä on sisällystä myös moneen\nniteeseen. Hänen isänsä oli teurastaja nimeltä Petrovics, mikä viittaa\nslaavilaiseen sukuperään; äiti oli slovakitar, joka oppi unkaria vasta\navioliittonsa jälkeen. Poika syntyi Pestin piirikunnassa olevassa\npienessä Kis-Körösin kaupungissa uudenvuoden yönä 1823. Isän muuttaessa\nusein paikkakuntaa Sándor tuli lapsuudessaan kuljeksineeksi paljon ja\ntottui vaeltavaan elämään; monet vuodet hän vietti Kumaniassa, aito\nunkarilaisella alueella, oppien pitämään itseään todellisena pusztan\npoikana. Tällöin syntyneillä muistoilla oli syvällinen, ratkaiseva\nvaikutus hänen runouteensa. 15-ikäisenä hän oli ehtinyt käydä jo kuutta\nkoulua. Asuessaan 1838 Selmeczin melkein slaavilaisessa kaupungissa hän\ninnostui Unkarin kansallisen näyttämön perustamisen johdosta (1837)\nnäyttelijän ammattiin, yritellen sitä useita kertoja, mutta\nonnistumatta. Köyhtynyt isä ei voinut ylläpitää häntä, rikas sukulainen\nunohti lupauksensa kouluttaa hänet, ja niin Petöfi meni sotilaaksi.\nPäästyään sairauden vuoksi eroon tästä ammatista hän alkoi nyt,\n18-vuotiaana, opiskella Papan kollegiumissa, jossa lukujen ohella\ntutustui Lenaun ja Heinen runouteen ja opetteli ranskaa voidakseen\nymmärtää Hugota, Béranger'ta ja Lamartinea. Tänä aikana hän tutustui\nMauri Jókaihin ja sai julkaistuksi ensimmäisen runonsa Viininjuojan\n(A borozó) Athenaeum-lehdessä (1842). Köyhyys pakotti hänet lopettamaan\nlukunsa ja ansaitsemaan leipäänsä näyttelijänä (narrin osa Kuningas\nLearissa) ja tilapäisellä kirjoitus-, mm. käännöstyöllä. Talven\n1843-1844 hän asui kurjissa oloissa Debreczenissä, mutta valmisti\nkuitenkin siellä ensimmäisen kokoelmansa Runoja. Tämä taskussaan hän\nvaelsi jalan kovasta pakkasesta huolimatta Pestiin, jossa turvautuen\nVörösmartyyn sai runonsa painetuksi (1844). Tämä oli hänen elämänsä\nkäännekohta: helpompi, onnellisempi osa oli jäljellä. Nopeassa tahdissa\nhän nyt julkaisi mm. romanttisen kertovan runoelman János-sankari\n(János Vitéz, 1844), rakastamansa Etelka Csapón muistolle omistamansa\nSypressinlehtiä (Ciprislombok, 1845), eräälle aatelisneidolle\nsepittämänsä Rakkauden helmiä (Szerelem Gyöngyei, 1845), pessimistisen\nPilviä (Felhök, 1846), kauhuromaanin Pyövelin nuora (A hoher kötele,\n1846), näytelmän Tiikeri ja hyeena ym. Hänen kootut runonsa ilmestyivät\n1847. Hän rakastui aatelisneito Julie Szendreyhin ja sai hänet suvun\nvastusteluista huolimatta omakseen 1847; avioliitosta syntyi poika. Kun\nunkarilaiset tarttuivat 1848 aseisiin vapautuakseen Itävallan sorrosta,\nliittyi Petöfi tulisesti innostuneena kansalaistensa rinnalle. Hän\nsepitti Kansallislaulun (Nemzeti dal: Talpra, magyar -- Nouse,\nmadjaari!) ja asettui äärimmäisten tasavaltalaisten aatteiden tulkiksi,\nsaavuttaen siten myös paljon vastustajia. Sotatoimiin hän otti osaa\nkuuluisan puolalaisen kenraalin Josef Bemin adjutanttina; tämän antamaa\nmajurin arvoa ei ylipäällystö vahvistanut. Tietäen joukkojensa\nvähälukuisuuden Bem kielsi Petöfiä tulemasta Segesvárin taisteluun\n(heinäk. 31 p. 1849), mutta tämä ei totellut, kaatui ja haudattiin\ntuntemattomana yhteishautaan -- hän ei ollut pukeutunut univormuunsa.\n\n_Madách_ menetti varhain isänsä, mutta omisti äidin, joka oli etevä\nkasvattaja. Valmistuttuaan Pestissä lakimieheksi hän palasi\nmaatilalleen Nógrádin komitaattiin ja ryhtyi politiikan ohella\nyrittelemään kirjailijaksi, samanmielisenä toverina Paul Szontágh,\nhänen satiirinen \"Mefistonsa\", realisti idealistin rinnalla. Tuloksena\noli mm. kolme draamaa. 22-vuotiaana hän meni avioliittoon, josta syntyi\nkaksi lasta. Vapaussota tuli hänelle kohtalokkaaksi: hän menetti\nveljensä, valakialaiset murhasivat hänen sisarensa. Hän itse ei ottanut\nosaa sotaan, mutta soi turvapaikan Kossuthille, minkä vuoksi tuomittiin\nvankeuteen. Päästyään vapaaksi 1853 hän totesi perheonnensa särkyneen\nja erosi vaimostaan 1854. Etsien lohdutusta filosofisista ja\nhistoriallisista teoksista hän sepitti 1859-1860 näytelmän Ihmisen\ntragedia (Az ember tragoediája), jolla saavutti pysyvän arvosijan\nmaailmankirjallisuuden historiassa ja joka on, vaikka ei olekaan aiottu\nnäyttämölle, kuitenkin osoittautunut juuri siltä nähtynä erikoisen\ntehoisaksi, vieläpä nykypäivinä, jolloin monet \"Faustit\" ovat jo\nmenettäneet lumonsa.\n\n\n\n\n\nIII. VALTAROMANTIIKAN SISÄINEN HISTORIA.\n\n\n\n\n1. KANSANRUNOUS JA ROMANTIIKKA.\n\n\n1\n\nKansanrunous esiintyi kohotessaan sivistyneen maailman näkyviin\nmuodoltaan monenlaisena: proosana kuten esim. sadut, runollisena\nproosana kuten Ossian, nelinousuisina, loppusointuisina jambi- ja\ntrokeesäkeistöinä, usein kussakin neljä säettä, ja nelinousuisista\nloppusoinnuttomista trokeesäkeistä sepitettyinä pitempinä jaksoina,\njoiden laajuus riippui aiheesta, kuten suomalaisten runoissa.\nMuodollista taituruutta niissä ei ole, mikäli tuolla määritelmällä\ntarkoitetaan esim. keskiajan trubaduuri-, minne- ja islantilaisten\nrunotekniikkaa, mutta omissa koruttomissa rajoissaan silti kielellistä\nja sanonnallista luistavuutta, joka ollen itse aitoa, tekemätöntä\nluontoa on arvokkaampaa ja luontevampaa kuin taituruuden tulokset.\nRunomitoiltaan kansanrunous on ikivanhaa perintöä.  [I, s. 440; II, s.\n33, 43, 51, 71, 87, 103, 109, 124, 126, 209, 318, 323.]\n\nTarkastettaessa, mitä uutta kansanrunous toi oppineen maailman\nnähtäväksi, herättää ensiksi huomiota itse kieli. Yleisesti tunnettu\ntosiasia on, että kieli on erikoisen nuorteaa, omilla aloillaan rikasta\nja sattuvaa niin kauan kuin se elää \"luonnonvaraisena\", korkeamman\nkulttuurin ulkopuolelle jääneen kansan välineenä, ja että toiselta\npuolen sivistyneistön kieli kritiikinalaisen käytön vuoksi ikäänkuin\nkuivaa. Olemme todenneet, kuinka Plejadi koetti nuorentaa ranskaa\nistuttamalla siihen sanoja kreikasta, latinasta ja keskiajan-ranskasta,\nja kuinka Spenser noudatti sen esimerkkiä, ja tiedämme molempain\nyritysten epäonnistuneen, koska sitä, mikä on kuollutta, on vaikea\nherättää eloon. Vielä muistamme Malherben olleen sitä mieltä, että\nyleisesti käytäntöön tullut sana oli hyväksyttävä normaaliin\nkirjakieleenkin, ja ymmärtäneemme hänen edustaneen oikeata periaatetta.\nMutta kaikista tällaisista ylhäältäpäin tulleista nuorennusyrityksistä\nhuolimatta Euroopan sivistyskielet akatemiallistuivat, kuivuivat, mikä\njohtui erittäinkin siitä kammosta, jota ranskalainen klassillisuus ja\nsen mukaan muutkin tunsivat kaikkea \"rahvaanomaista\", \"vulgääriä\",\nkohtaan. Kun sitten montesquieuläinen ajatustapa pääsi vallalle ja\n\"kansa\" ja sen hengenelämä alkoivat kuvastella ihanteena,\nkansanrunoudesta tuli se elävä voima, josta kielet saivat tarpeellista\nnuorennusta ja mehua. Omaksuttuina siitä eikä vanhoista asiapapereista\nsanat ja lauseparret olivat todella elävää kieltä, vielä elävämpää kuin\nkirjakieli, joka nyt saatettiin ainoan oikean elämänlähteensä\nyhteyteen. Tiedämme romantikkojen oivaltaneen tämän, turvautuen esim.\nRanskassa, jossa ei kansanrunoutta saatu ilmoille siinä merkityksessä\nkuin muualla, uudelleen Plejadin vanhaan keinoon, ja kielissä\ntapahtuneen terveellisen nuorennuksen, mehustumisen, jopa joskus\npalaamisen luontevaan, elävän käytön mukaiseen muoto- ja lauseoppiin.\nSiitä, mitä kansanrunous saattoi tällä alalla merkitä, on hyvä\nesimerkki Suomesta, jossa Kalevalan vaikutuksesta kirjakieli syntyi\njokseenkin uudelleen.\n\nTämän yleisen kielellisen vaikutuksen ohella kansanrunoudella oli\nerikoisesti runokieltä rikastuttava merkitys. Taiderunouden taituruus\noli samalla sitä jäykistyttävä kahle, joka usein pidätti\ntunneliikahduksen tai runokuvan selkeästi näkymästä. Kansanrunouden\nsanonnan koruton luontevuus sen sijaan ilmaisi ajatukset ja runokuvat\nihastuttavan herkästi, usein voittamattoman, itsetiedottoman\nmestarillisesti, viehättäen kieliaistia ja runokorvaa, ja houkutellen\njäljittelyyn. Niinpä tulemmekin näkemään, että runoilijat, jotka olivat\nsaaneet omistetuksi kansanrunottarelta tämän salaisuuden, olivat\nainakin sanonnan puolesta korkeata luokkaa. Omasta maastamme voisi\nvalaisevana esimerkkinä mainita Eino Leinon runouden, varsinkin\nHelkavirret, joissa kansanrunottaren ja -kielettären herkin ja rikkain\nsanonta on \"kohonnut\" jaloksi ja hiotuksi kirjakieleksi. Muistaessamme\n1700-luvun hengetöntä, perifrasiin ja antiikin mytologian turmelemaa\nrunoutta ymmärrämme kansanrunoudesta saadun koruttoman luontevuuden\nmerkinneen suoranaista vallankumousta.\n\nSiirtyäksemme kielellisestä puolesta sen ilmaisemiin asioihin toteamme\nensin yleisesti, että niissäkin on todettavissa sama koruton,\nteeskentelemätön, itsetiedoton luontevuus kuin itse sanonnassa.\nTarkoitamme tällä sitä, että kansanrunouden tunne-elämä oli aitoa,\ntodella syvästi sitä, mitä sanottiin, takana olematta minkäänlaista\nkulttuurin aiheuttamaa lieventävää varausta. Salonkisivistyksen\nveltostuttama rokokoohienosto sai yhtäkkiä todeta kansanrunouden\ntulkitsevan elämän itsestään selvinä pääarvoina, tinkimättöminä,\ntraagillisina vaatimuksina asioita, jotka tuo perhosyleisö oli\nmieluimmin lyönyt leikiksi: rakkautta, surua, kaipausta, kostoa,\nkuolemaa. Hienostunut, ylellinen elämä oli pintapuolistuttanut\nsivistyneistön niin, että se oli kykenemätön olemaan tosi syvemmässä\nmielessä, ja siksi kansanrunouden jyrkät onnen ja onnettomuuden\nvastakohdat, joista ei selvitty laskematta vaakaan koko\npersoonallisuutta, avasivat sen silmät jälleen ymmärtämään\ntraagillisuuden merkitystä elämän perustekijänä.\n\nSitten on muistettava, että kansanrunous toi taiderunouden saataville\nsen luonnonkäsityksen, jonka tiedämme vähitellen ja vaivalloisesti\ntunkeutuneen näkyville kaupunkilaishenkisen klassillisuuden takaa.\nSiinä oli Grayn, Montesquieun ja Rousseaun luonnonherkkyys ilmaistuna\nyhtä koruttomana ja selvänä tosiasiana kuin luonto itse on, pyrkimättä\nedes millään tavalla alleviivaamaan sitä tai huomauttamaan sen\nläsnäolosta. Vuodenajat, tuulet, purot, kukat, linnunlaulu -- kaikki\nesiintyvät siinä elämän luonnollisina tekijöinä, joita ne ovat, ihmisen\nsaattelijoina ja hänen tunteidensa kuvastimina, tarvitsematta nimikseen\nZephyriä tai muuta mytologista korua. Mikäli runoilija halusi saada\nesimerkkejä luonnon oikeasta osuudesta runoudessa, sellaisia oli\ntarjolla kansanrunoudessa yllin kyllin, usein mestarillisessa muodossa.\nTältä puoleltaan kansanrunous yhtyi tukemaan sitä paluuta luonnon\nkauneuksien pariin, jolle erikoisesti Rousseau oli herkkyydellään\nraivannut tietä.\n\nKolmanneksi on muistettava, että mainitsemamme kansanrunouskokoelmat\nolivat ikäänkuin ensimmäisiä näkyviin tulleita kulkijoita sillä tiellä,\njota myöten ennenpitkää marssi saapuville keskiajan runous, tuo rikas\nkirjallisuus, jonka olemme käsitelleet teoksemme toisessa osassa. Kun\nse tuli niin kaukaa ja kun sen tekijät olivat usein jääneet\ntuntemattomiksi, sitä aluksi pidettiin yleensä \"kansanrunoutena\", jolla\nolikin siinä huomattava osuus. Muistaen sen korkean tason oivallamme\nuuden runouden saaneen siitä tavattoman voimanlisän, joka vähitellen\nvaati yhä laajempien piirien huomiota.\n\nJa lopuksi koko tämä aines sisälsi mahdollisimman onnistuneessa ja\nsuuressa määrässä sitä tenhoa, jota on totuttu sanomaan \"romantiikaksi\"\nja jolle Euroopan mielikuvitus ja sydän olivat vähitellen tulleet\nvastaanottavaisiksi.\n\nKansanrunouden naivisti ilmaistu aihepiiri jakautuu, kuten\nmainitsemistamme runokokoelmista voi helposti todeta, kahteen\npääluokkaan, joista toinen käsittelee _tunteita_, toinen _tekoja_.\nEdellinen tulee näin ollen sisältämään mm. kaiken sen aiheiston, johon\nsisältyvät rakkaus, viha, kostonhimo, suru, kaipaus, kuolema, laulu\nitse (II, s. 324) jne., eli siis etupäässä _naisen_ kokemuspiiriin\nkuuluvan ja sieltä suurelta osalta lähtöisin olevan _tunne- ja\ntunnelmalyriikan_; jälkimmäinen luokka taas sisältää etupäässä _miehen_\nihanteiden, sankaruuden, taistelun, voiman, uljuuden jne., aihepiiriin\nkuuluvan eepillisluontoisen, toimintaa kuvaavan _ballaadilyriikan_.\nTunnelmalyriikka on ollut päiväperhon luontoista, helposti syntyvää ja\npian sammuvaa -- tästä olemme aikaisemmin (II, s. 323) puhuneet --,\nmutta ballaadilyriikka on ollut säilyvämpää ja periytyvämpää siitä\nsyystä, että sen aiheina ovat olleet historialliset tai muut\nmainituiksi tulleet tapahtumat ja henkilöt. Romantiikan taidelyriikka\nkyllä tuoreutui tunnelmalyriikan vaikutuksesta, mutta erikoisesti silti\nkansanballaadilla on ollut suuri herättäjän merkitys.\n\nVoimatta pysähtyä mainittujen kansanrunouskokoelmien tarkempaan,\nyksityisiä runoja ja esteettistä arvoa eritteleviin ja määritteleviin\ntutkimuksiin -- niiden merkitys tulee uudelleen puheeksi taidelyriikan\nyhteydessä -- rohkenemme vain huomauttaa, että ne ovat sisällykseltään\nkirjavia eivätkä saavuta kokonaisuuksina eheätä esteettistä tasoa.\nEsteettisesti arvokkaina mainitaan vain tiettyjä runoja, mutta ei juuri\nkokoelmia, joihin ne alkuperäisesti kuuluvat. Mutta silloin kun\nkansansuusta muistiin merkityt ballaadit tai suorasanaisetkin ainekset\nsommiteltiin sisällyksensä ja viitteidensä mukaan yhtenäiseksi\nkokonaisuudeksi, kuten tapahtui luotaessa Kalevalaa, syntyi jotakin,\njoka oli sekä muotonsa että sisällyksensä puolesta ballaadiastetta\nkorkeammalla. Koko siitä kansanrunoussadosta, joka korjattiin talteen\nmolemmin puolin 1800-lukua, on tästä syystä jäänyt ehkä kiintoisimmaksi\ntulokseksi suomalaisten kansalliseepos, josta sen vuoksi muutama sana.\n\n\n2\n\nKalevalan syntyyn olemme aikaisemmin joutuneet kajoamaan (I, s. 211,\nII, s. 204, V, s. 49) ja siinä suhteessa vain viittaamme ennen\nsanottuun. Mutta selvisivätpä kalevalaisen runouden aiheongelmat miten\ntahansa, sillä on perin vähän vaikutusta siihen asemaan, mikä\nKalevalalla on sellaisenaan, kansanrunoustuotteena, kansalliseepoksena.\nIlmeistä on, että sen nousuun koko sivistysmaailman arvostamaksi\nrunoteokseksi vaikuttavat vain sen muoto ja sisällys, se esteettinen ja\naatteellinen pätevyys, mikä sillä on kokonaan erillään sen synnyn\nhistoriasta. Saadaksemme selvän puolueettoman käsityksen näistä\npuolista poistamme mikäli mahdollista muistosta kaiken, mitä olemme\nsiitä aikaisemmin kuulleet ja kokeneet, ja luemme sen uudelleen kuin\nvasta ilmestyneen oudon kirjan, josta meillä ei ole minkäänlaista\nennakkotietoa.\n\nKalevala jakautuu seitsemään sikermään, joista ensimmäinen päättyy\nkymmenennellä runolla ja Sammon taonnalla, toinen (XI-XV) kertoo Ahti\nSaarelaisesta ja Kyllistä, kolmas (XVI-XXV) Pohjan neidon kosinnasta\nja Pohjolan häistä, neljäs (XXVI-XXX) taas Lemminkäisestä, viides\n(XXXI-XXXVI) Kullervosta, kuudes (XXXVII-XLIX) Sammon ryöstöstä, ja\nseitsemäs (L) Marjatasta. Eheärakenteinen runoelma se ei ole, sillä\nLemminkäistä käsittelevät sikermät ovat Väinämöissikermien kanssa\nrinnakkaisia, olematta niihin muussa yhteydessä kuin että Lemminkäinen\nlopuksi liittyy Sammon ryöstäjiin, ja Kullervosikermä on kokonaan\nerillinen, pientä keinotekoista liittymäkohtaa lukuunottamatta. Eheyttä\nsärkevät ja kerronnan vauhdin pysähdyttävät vielä lukuisat ja usein\npitkät loitsut ja manaukset sekä häärunot. Ensimmäinen sikermä, jossa\nei ole muuta pysähdystä kuin VIII:n ja IX:n runon raudan syntyloitsu --\nsinänsä kyllä mahtava luomus --, on eheä, ja samoin toinen, jossa\nLemminkäisen metsämiehen loitsu saisi rajoittua vähempään. Kolmas\nsikermä väsähtää pitkäveteiseksi Vipusen laajan loitsun ja neljä runoa\n(XXII-XXV) täyttävien epäeepillisten häärunojen vuoksi. Neljäs sikermä\non eheä, mutta kiinnostus hervahtaa mm. liian pitkän pakkasen loitsun\nvuoksi. Kullervon sikermän särkee XXXII:ssa runossa oleva liian pitkä\nkarjan manaus. Kuudes sikermä soljuu draamallisena ja eheänä 44:nnen\nlaulun loppuun, uuden kanteleen tekoon ja uuteen soittoon saakka, ja\npäättyisi parhaiten siihen, mutta jatkuu vielä viiden laulun\nverran, jotka särkevät kokonaisvaikutuksen vähemmän kiintoisalla\nsisällyksellään ja tulen synnystä kertovalla pitkällä loitsullaan.\nMarjatta-laulu on eheä. Hiukan oikaisten sitä, mitä olemme aikaisemmin\n(I, s. 235) sanoneet kertojan omasta persoonasta, mainittakoon sen\nilmoittavan läsnäolonsa sekä alku- että loppusanoissa, jotka\nmuodostavat koko runoelman kehyksen tai esittelyn, ja ainakin kerran\nmatkan varrella, XXX:n laulun lopussa.\n\nEepillisyyttä hidastavat vielä eräät muutkin seikat. Sen kanssa on\nristiriidassa runsas, hersyvä lyyrillisyys, joka luonteensa mukaisesti\nmerkitsee seisahtumista ja vaipumista tunnelmien tarkasteluun. Samoin\nsitä viivyttää säekerto ja turhantarkkuus pikkuasioiden kuvaamisessa,\njoka väliin valtautuu liian runsaasti luettelevaksi. Nämä ominaisuudet\nväsyttävät lukijaa, jonka kiinnostus pyrkii lisäksi herpautumaan senkin\nkautta, että nelinousuinen säe on kuin pinon pyöreä halko: kun tempaat\nsen pinon päästä pois, alkavat toiset purkautua perässä yhä kiihtyvällä\nnopeudella, niin ettei huomio enää kerkeä kohdistumaan jokaiseen\nerikseen. Näin käy varsinkin lukiessa niitä kohtia, joissa on pitkä\nsarja kertosäkeitä: toteamme luettelevamme niitä hajamielisesti ja\nkaipaavamme paluuta eepillisyyteen.\n\nEepillisyyden hidastajista mainitsemme lopuksi taipumuksen samojen\nasioiden ja tilanteiden toistumiseen, jota lukija ei voi olla\nhuomaamatta. Esimerkiksi Tuonettaren ja Väinön keskustelu (XVI)\nuudistuu Annikin ja Väinön keskusteluna (XVIII); Ison härän iskijä (XX)\non toisinto suuren tammen kaatajasta; Väinämöisen toinen käynti\nTuonelassa (XXV) on vähäpätöisen aiheenkin vuoksi tarpeeton;\nLemminkäisen kylpeminen (XXVI) on toisinto Ilmarisen kylpemisestä\n(XVIII); samoin on toisinto entisistä Lemminkäisen äidin yhä uudistuva\nestely ja peloittelu; XXIX:n runon kuvaus Saaressa-olosta ja yleensä\nkoko neljäs sikermä on laajennettu ja muunnettu toisinto toisesta\nsikermästä; Lemminkäinenkin veistää venettä värttinästä ja on aaltojen\najeltavana (XXIX); Kullervorunojen alkusäkeistä on jo lyhyt toisinto\nedellisessä runossa; neidon taonta on toisinto Sammon taonnasta; päivän\nkätkeminen vuoreen Sammon kätkemisestä; samat vertaukset pyrkivät\ntoistumaan. Luetteloa voisi jatkaa. Näitä ei voi pitää eepikon\nihastumisena tiettyihin johtomotiiveihin tai runokuviin, joiden\nuudistuminen olisi jonkinlainen sinfooninen merkki yhä jatkuvasta\npysymisestä tietyssä tyylissä, vaan ne johtuvat -- rohkenemme sanoa --\nsiitä, ettei lopullinen sommittelija joko huomannut niitä tai tahtonut\nviemällä yhdistämis- ja sulattamistyötään yhä pitemmälle lyhentää\nrunoelmaa.\n\nEnsimmäinen sikermä on enemmän myytillinen ja lyyrillinen kuin\neepillinen. Sen jälkeen alkanut Kalevalan ja Pohjolan vastakohta-asenne\nei vielä sinänsä ole muuta kuin tilanne, johon eepillisen toiminnan\nkyllä voisi edullisesti sijoittaa. Mutta tällaista yhtenäisen toiminnan\njuonta, joka korkeana kaarena hallitsisi koko runoelmaa, ei teoksessa\nole, vaan siinä on sarja episoodeja, jotka pulpahtelevat näkyviin\nmatalampien väliaikojen kuluttua ja johtumatta aina Kalevalan ja\nPohjolan suhteista; tällaisia poikkeuksiahan ovat Ainon, Lemminkäisen\nja Kullervon sikermät. Syventymättä enempää heikkouspuoliin, joita ei\nvoi olla huomaamatta silloin, kun lukee teosta ilman perinteellisen\nihailun silmälappuja, huomautamme, ettei Kalevalaa voi kosketelluilta\npuolilta asettaa Iliaan eikä Odysseian rinnalle. Siinä ei ole sitä\nsommittelun mestaruutta, joka on helleenien suurrunoelmille ominainen.\n\nMutta vaikka olemmekin huomauttaneet näistä epäeepillisistä ja muista\nheikkouspuolista ensimmäiseksi, se ei ole suinkaan tapahtunut siksi,\nettä lukija kohdistaisi tarkkaavaisuuttaan erikoisesti juuri niihin.\nPäinvastoin hänellä on alusta saakka se tunne, että hän on joutunut\nomituiseen terhenisen autereen värittämään ilmapiiriin, satumaahan,\njossa maisemina ovat etupäässä rannikot ja meri, kulkuneuvoina ratsut,\nreki ja soutaen kuljetetut alukset, ja henkilöinä voimakkaat mies- ja\nnaistyypit. Aseena on ylimmässä kunniassa miekka, mutta vaikeimmissa\ntapauksissa turvaudutaan sanan voimaan, jonka avulla suoritetaan\nuskomattomia tekoja. Erikoisesti herättää huomiota se vaivaton\nhelppous, jolla siirrytään esineellisimmästä arjesta yliluonnolliseen.\nKalevalan ja Pohjolan yhteiskunnista näyttäisi häämöttävän jotakin\nmuinaisaikain valtiaskomeutta, joka on kasvanut aikain kuluessa ja\nsyrjäisissä oloissa eläneiden laulajien mielikuvituksessa ohi\ntodellisuuden rajojen. Tämä salorantojen, jokien ja meren satumaan\nkansa on maailmankatsomukseltaan toivorikkaasti Ukkoon, ylijumalaansa,\nluottavaa, kristillisen siveysopin mukaisesti ajattelevaa, humaania.\nVerratessa näitä puolia Iliaaseen täytyy todeta eron olevan huomattava:\nIlias on tyypillinen realistisen kuvaustavan tuote -- sen jumalatkin\nesiintyvät perin aineellisesti ja ihmismäisen tosioloisesti; Kalevala\nei ole, huolimatta muutamista terävästi nähdyistä yksityiskohdista\nrealistinen, vaan romanttisesti hämyinen, näkemyksellinen luomus, jossa\nyliluonnolliset voimat esiintyvät nimensä mukaisesti aineellisen\nolevaisuuden ulkopuolella. Iliaan ihmiset elävät pronssikaudella,\nsynkän kohtalopelon alaisina, onnensa hetkinä jumaliensa kateuden\nvainoamina, vailla vanhurskaan oikeamielisyyden kuolemanjälkeistä\nperspektiiviä ja humaanisuuden ylentävää kirkkautta; rautakauteen\nkuuluvilla Kalevalan henkilöillä on kuten sanottu ylevä, valoisa\nluottamus Jumalaan, vakaumus olevaisuuden perustana vallitsevasta\nvanhurskauden laista, ja humaaninen ajattelutapa, minkä vuoksi\nrunoelmassa on valoisa, kirkas sävy. Ero on siis suuri ja täytynee\nmyöntää: Kalevalan eduksi.\n\nTämä vain lyhyesti yleistaustasta. Sitten muutama sana ajatuksista,\njoita herää lukiessa teosta kuten \"muutakin kirjaa\".\n\nAloitus- samoin kuin lopetussanatkin kiinnostavat sekä\ntunteellisuudellaan että veikeydellään, antaen myönteisen käsityksen\nLönnrotin runoilijakyvystä. Kielenkäytössä herättää pian huomiota\nsanarikkaus, määritelmien ehdoton osuvaisuus, ja se vaivaton luontevuus\nja taiteellisen tunnon herkkyys, jolla sanonta aina pidetään\nsisällyksen tasolla. Niinpä se esim. on huomattavasti jurompaa\nKullervon kuin Ainon sikermässä. Se joka on omakohtaisesti tutustunut\nKainuun rajapitäjien kansan, sekä suomalaisten että vienalaisten\nkummastuttavan rehevään, sattuvaan ja milloinkaan luontevuudestaan\nerehtymättömään kielenkäyttöön, tapaa Kalevalasta samat ominaisuudet.\nMyönteisen todistuksen runolaulajien tunne-elämän kehittyneisyydestä ja\nhienostumisesta antavat ne lukuisat hellät ja kauniit nimet ja\ndiminutiivit, joilla äidit, pojat, tyttäret, sulhot ja morsiamet\npuhuttelevat toisiansa, saaden aikaan jotakin, joka muistuttaa Plejadin\nsiroimmista saavutuksista (III, s. 172) ja edustaa suurempaa herkkyyttä\nkuin mikä ilmenee Iliaasta ja Odysseiasta. Tämä ilmaisee, että Karjalan\nsalokylien kansa on ollut näissä suhteissa harvinaisen \"sivistynyttä\",\nmenettäen paljon sitten, kun \"kulttuurin\" mukana raaistuminen alkoi\ntunkea sen keskuuteen. Ylipäätänsä Kalevalan sanonta on sen sävyistä ja\nsiltä tasolta lähtenyttä, että kaikki raakuus ja törkeys on sille\nmahdotonta, niinkuin luonnollistakin on pyhässä runoudessa, joksi\nKalevala on käsitettävä.\n\nLukijan uteliaisuus muuttuu hämmästyneeksi kummastukseksi ja\nkunnioitukseksi tutustuttaessa Isoon tammeen, joka on runollisena\nmielikuvana yllättävä ja harvinainen. Mikä esikuva asuneekaan sen\ntakana, Paratiisin elämänpuuko ja Libanonin setri (I, s. 50), ja onko\nrunojalla ollut mielessä muuta kuin tällaisen ihmeen kuvaaminen -- joka\ntapauksessa toteamme hänen runollisen voimansa olleen tammen korkeuden\ntasalla ja syntyneen jotakin, jonka takaa etsimme syvällistä totuutta.\nVaikuttavalla taiteellisella vastakohtien tajulla kuvataan tammen\nkaataja ensin pieneksi ja vasta sen jälkeen kaadettavan vertaiseksi.\nKun sitten kasken kaato, laulupuun jättö ja ohran kylvö pysyvät\nsamalla korkean, haltioituneen näkemyksen asteella, herättäen\nvertauskuvallisuutta etsiviä, aavistelevia, hartaasti ja tyytyneesti\nkauniita ajatuksia ja tunnelmia, jolloin arki ylevöityy, herää mielessä\nvakaumus, että tässä on kosketettu runouden aloja ja saavutettu\nasteita, joihin ei Iliaassa eikä muissa kansalliseepoksissa joko niiden\nerikoislaadun tai mielikuvituksen maassapysyväisyyden vuoksi ole\npäästy.\n\nEdellisen yhteydessä on sopivaa mainita muutamia muita ihmeellisiä\nrunoaiheita. \"Sampo\" (X) on niistä tuottanut tutkijoille suurta vaivaa\nei siksi, että siihen liittyisi erikoisemman runollisia mielikuvia --\nsehän kiihoittaa etupäässä uteliaisuutta --, vaan siksi, ettei ole\ntiedetty \"sampo\"-sanan merkitystä. Pulmaa on lisännyt se, ettei\nrunolaulajilla itsellään ole ilmeisesti ollut selvää mielikuvaa siitä,\nminkälaista kojetta tai muuta ihme-esinettä he \"sammolla\" tarkoittivat.\nVaikka nyttemmin lienee tyydyttävästi todistettu \"sammon\" olevan se\npatsas, jonka kärjessä taivaankansi pyörii, niin ei sillä ole\nkuitenkaan selvitetty, mikä on ollut se kuva, joka on häilähdellyt\nrunojain mielikuvituksessa heidän laulaessaan \"sammosta\". Pohjolaan\ntehdyn ryöstöretken, Louhen ja kalevalaisten sankarien valossa kysymys\nei voine olla muusta kuin Nibelungien aarretta ja Graalia koskevista\nhämäristä mielikuvista, joiksi nuo pohjoismaiden ja siellä tunnetuiksi\ntulleet etelän tarinat ovat kaukaisessa maassamme ja Karjalan metsissä\nmuuttuneet.\n\nRunollisesti vaikuttavampi, vertauskuvallisesti aatteellinen ja mitä\nsuurimmassa määrässä mystillinen on mielikuva Tuonelan joutsenesta\n(XIV). Luodessaan sen soutelemaan Tuonelan virralle tämän synkkyyden\nvalkeaksi vastakohdaksi kalevalainen runotar osoitti mielikuvituksen\ntaiteellista voimaa, jolle on vaikea löytää epiikasta verranvetävää.\nKysymyksessä lienee tosiasian harvinainen muuttuminen runoudeksi:\njoutsen on Karjalassa pyhä lintu, jonka korpijärvien ja -jokien\nmustalla pinnalla hiljaa lipuva valkea hahmo sävähdyttää sydäntä\nyliluonnollisen aavistelulla. Kun joutsenen ampuminen on pyhyyden\nrikkomista tavallisissakin oloissa, niin mitä sitten Tuonelan\nkaameudessa, jonne meneminen oli korkeinta kuviteltavissa olevaa uhmaa\nihmisen puolelta. Siihenhän Pohjolan emäntä tahtoi saattaa\nLemminkäisen. Kun tähän aiheeseen liittyy sen tasolla oleva ikivanhaan\nmyyttiin viittaava äidinrakkauden kuvaus ja Luojan avulla tapahtuva\nherääminen kuolleista (I, s. 29), kaikki kerrottuna sekä naivin\ntosioloisesti että terhenisen sadullisesti, valtaa sielumme syvä\ntaiteellinen hartaus.\n\nTämän ihmeaiheen rinnalle ei runollisessa voimassa kohoa Väinämöisen\nkäynti Tuonelassa, vaikka onkin aatteellisesti syvällinen, ihminen kun\nsiinä tiedon vuoksi uhmaa kuolemaakin. Meno Tuonelaan on epiikassa\nyleinen piirre. [I, s. 25, 39, 41, 229, 385.] Samoin on laulun\nvaikutuksen kuvaaminen ihmisiin ja eläimiin ollut tunnettu Osiriin (I,\ns. 28) ja Orpheuksen myyteistä ja keskiajalla erikoisesti Pyhän\nFranciscuksen (II, s. 149) legendoista. Iso härkä tuntuu kalevalaisessa\nympäristössä omituisen oudolta ja sopeutumattomalta, vaikka toisaalta\nsadutkin osoittavat kansan erikoisesti kuvitelleen tällaista\njättiläiselikkoa. Se ei ole Euroopan epiikassa tuntematon: muistamme\nirlantilaisen runouden satumaiset härät (II, s. 89). \"Kokko\" eli kotka\non Jupiterin lintuna kuuluisa ja erikoisesti luonteenomainen pohjolan\nsuurille salo- ja merensaaristomaisemille. Ison hauin tappajakokko ja\nsen taisteluvimma on kuvattu peloittavan, haltioituneen voimakkaasti.\n\"Tuonelan karhu\" ja \"Manalan susi\" ovat harvinaisia, omituisen\npöyristyttäviä mielikuvia.\n\nMutta ylläsanottu riittäköön vihjeeksi siitä, miten nämä alat ovat\nKalevalassa edustettuina. Vaikea olisi myöntää minkään eepoksen olevan\nniissä suhteissa suomalaisten eepoksen voittaja, tuskin vertainenkaan.\nMuutama sana henkilöistä.\n\n_Väinämöisessä_ näemme vesikansan vanhan, mainehikkaan päällikön, joka\non kotonansa saadessaan pitää kiinni melan varresta, mutta vieras\nmaajalassa. Tähän alkuperäiseen päällikön ja soturin hahmoon on yhtynyt\nsekä pakanallisen loitsupapin, \"laulajan\", \"tietäjän\", että ehkä vielä\nenemmän raamatullisen profeetan kuvaa. Käsityksemme mukaan näet\nkalevalainen usko \"sanan\" voimaan -- päästäessään päivää Pohjolan\nkivimäestä Väinö kuitenkin erehtyy sanomaan, etteivät \"salvat sanoilla\ntaitu, lukot loihulla murene\", ja käskee Ilmarisen takoa \"tuuria\ntusinan\" -- on kristillisperäinen, syntynyt Raamatun ja legendain\nihmekertomuksista. Hänen laulunsa on profeetallista haltioitumista,\njolloin hän tuntee tulkitsevansa \"syntyjä syviä\", so. innoituksen\navulla oivallettuja salaisia totuuksia. Hänen vaiheisiinsa on liitetty,\nkuten edellä huomautimme, ikivanhoja myytillisiä piirteitä, niin että\nhänestä on tullut puolijumalan kaltainen ihmeolento. Alkukuvana on\nkuitenkin ollut muisto jostakin kuuluisasta \"kalevalaisen\" merikylän\npäälliköstä. Inhimilliset piirteet ovat hänessä selvät: esimerkiksi hän\nviehättyy helposti nuoriin naisiin, Ainoon, Pohjan neitiin ja\nAnnikkiin, jota ohi ajaessaan, vaikka onkin menossa kosioimaan toista,\nkevytmielisesti pyytelee rekeensä. Kilpalaulanta Joukahaisen kanssa,\nminkä takana voi olla keskiaikana tunnettu aihe kevään ja talven\nriidasta (II, s. 59) tai myös Salomon ja Morolf (II, s. 227),\nosoittaa arvokkuutta, tiedon etsintä ja taistelu Pohjolaa vastaan\nsuuruutta, johon eivät muut kykene, ja koko olemus ylevyyttä ja\n\"sivistyneisyyttä\", joka on esim. Iliaan ja Odysseian sankareille\ntuntematonta. Ilmeistä on, että jalot karjalaiset laulajavanhukset ovat\nkeskittäneet häneen oman sankari-, vanhus- ja ihmisihanteensa.\n\n_Ilmarinen_ kuuluu maakansaan, tuntien matkan maitse varmaksi mutta\nmeritse epävarmaksi. Hän on laulajain taitomiehen ihanne, joka kyllä\nedustaa myytillisen jumalseppolinjan suomalaista haarautumaa, mutta ei\nole käsitettävä jumalaksi enempää kuin Väinökään, vaan kalevalaisen\npäällikön ensimmäiseksi luottamusmieheksi. Hän on maamiehen tapaan\nhitaasti mutta perusteellisesti ajatteleva, vakava, mutta ei suinkaan\nvailla huumoria, laulu- ja loitsutaitoinen kuten Väinö, herkkäuskoinen\nmutta ei silti tyhmä. Hänen yhteiskunnalliset vaistonsa ovat\nvoimakkaat: hänellä pitää välttämättä olla vaimo ja elämä yleensä\njärkevässä järjestyksessä. Iältään hän on Väinöä nuorempi, ilmeisesti\njykevämpirakenteinen kuin tämä, ammattinsa vuoksi harteikas ja\nkumarahko. Tunnemme, että luonteena luottaisimme häneen lopultakin\nenemmän kuin Väinöön, joka yli-ihmisenä herättää hiukan epäilyksiämme.\nEi voi sanoa, etteikö runotar olisi luonnehtinut Ilmarista\nyksilöllisesti, selvästi, monipuolisesti ja tarkoin.\n\n_Lemminkäinen_ on sankareista nuorin, tyypillinen merikansan\nedustaja, ilmeinen \"viikinki\", jonka ammattina on retkeily meritse\nrannikkoryöstöille ja ajanvietteenä lempi. Hän on \"onnen kultapoika\",\njoka poimii kaikkialta kauneimmat marjat, ja \"äidin paha poika\", joka\nlopuksi selviää eheänä mitä uskomattomimmista seikkailuista. Hän on\nverraton suomalainen Don Juan, joka valloittaa naiset ei valheellisilla\nlupauksilla vaan muotonsa ja olemuksensa vastustamattomalla soreudella,\nmutta tappelee myös sen tasoisesti, on urhea ja ylimielinen, mutta ei\nsuinkaan vähäksy varokeinojakaan -- menettelee yleensä aina niin, että\nlukijan ihailu, ällistys ja hymy ovat alituiseen hänen seuralaisinaan.\nRunotar on kuvaillut hänessä lempilastaan.\n\n_Kullervo_, jonka aikaisemmin (III, s. 445) olemme asettaneet\nmaailmankirjallisuuden yhteyteen, ei kuulu mainittujen kolmen sankarin\naurinkoiseen ilmapiiriin, vaan asuu ukkospilven jyminän alla. Vaikka\nsyntynyt vapaana hän on kasvanut orjana, ja omistautuu kohtalon\nmääräyksestä kokonaan koston ajatukselle; vaikka aluksi syytön hän on\npian intohimojensa hillittömyyden vuoksi syyllisistä syyllisin,\nkovettunut koko olevaisuudelle, äidin muistoa lukuunottamatta. Hän on\npuheissaan karu ja tyly, teoissaan julma, kostossaan epäinhimillinen,\nvoimassa ja hurjuudessa peloittava -- ei luottehilla ottelija, vaan\nsisukas, hirveä uros, jonka raivo ja voima ovat petomaisia. Hän on kuin\nleppymätön, sokeasti kaartansa täyttävä Kohtalo itse, jota valaisee\nTuonen hämy ja seuraa sen jäätävä viima.\n\nVain tämän verran Kalevalan sankareista, niin houkuttelevaa kuin\nolisikin viivähtää vielä muissa, nimettömässä märkähatussa\nkarjanpaimenessa esimerkiksi, jonka Lemminkäinen jätti kutsumatta ja\njohon on keskittynyt peloittavassa määrässä loukkauksesta mykistyvää\nproletäärisisua, kostonjanon rajattomuutta ja salaperäistä voimaa.\nMuutama sana sen sijaan Kalevalan _sankarittarista_.\n\nHeistä olemme jo aikaisemmin (III, s. 450) maininneet _Louhen_.\nTosiasia on, että Kalevala kuuluu maailmankirjallisuuden keskirintamaan\nei niin paljon kalevalaisten sankariensa kuin Kullervon ja varsinkin\nLouhen kautta. Olemme todenneet tutustuessamme viimeksimainitun jylhään\nsisarparveen, että runouden suuret hahmot usein ovat naisia, joihin\ntraagillisuus näyttää voivan keskittyä edullisesti ja vaikuttavasti. Jo\nKullervo kieltää sanomasta, että olisi kysymys säännöstä, mutta silti\nollaan ainakin lähellä sellaista, kuten tämän asian yhteydessä mainitut\nnimet osoittavat. Runouden traagillisilla naisilla on tuskansa ja\ntoimintansa aiheena enimmäkseen rakkaus ja kostonhimo; Louhi on omaa\nluokkaansa sikäli, että hänen elämänaatteensa on _valta_. \"Jo minulta\nvalta vaipui\", hän sanoi menetettyään Sammon. Hänessä on piirre\ntoimeliasta, ravakkaa akkaa, joka piian ilmoituksen johdosta itse\nsoutaen pelastaa rannalla \"urisevan\" Väinön; rikkaan talonpoikaistalon\nylpeätä, mahtavaa emäntää, joka matriarkaalisen suurperheen\nkeskushenkilönä \"liikkuu sillan liitoksella, laahoo keskilattialla\",\nodottaen kuuluille tyttärilleen kuuluja kosioita; ja linnamaisen\nyhteiskunnan valtijatarta, joka empimättä itse johtaa soturinsa huimaan\ntakaa-ajoon. Hän on Eddoista kuvastuvan kansanrunouden suurnaisen,\nBrunhildin, ja Nibelungien Kriemhildin sisar, viimeksimainitun\nvertainen, jylhä luomus. Jos runotar olisi antanut Louhen joutua ei\nvain sen tragiikan uhriksi, mitä \"vallan\" vaipuminen todella merkitsee,\nvaan lisäksi panna alttiiksi oman persoonallisuutensa ja asemansa,\nolisi hänen kaarensa ollut eheämpi kuin nyt, jolloin hän pelästyneenä\nleikiksi aiotusta sanasta päästää käsistänsä ratkaisevat valtit ja\nluopuu taistelusta osoittaen luonteellensa vierasta heikkoutta.\n\nLouhi on Väinön vastustajana Kalevalan johtava hahmo. Muista naisista\npainuu mieleen _Aino_, orvon lehtokertun alakuloinen viserrys\nkalevalaisen kasken reunamalta, ja _Lemminkäisen äiti_, äidinrakkauden\nsuurin kuva, minkä runous on milloinkaan luonut. Ainossa runotar\nihmeellisen herkästi, melkein hartaasti kuvaa nuoren neidon\nkoskemattomuustunteen valkeata pyhyyttä, joka pitää vanhan miehen\nkatsetta ja kehuakin loukkauksena. Runotar ilmaisee täten asettavansa\nelämän korkeimpien kauneusarvojen joukkoon nuoruuden rakkauden, kun se\nsaa herätä luonnon kutsusta ja palaa hyötyä ja muita itsekkäitä\nnäkökohtia huomioon ottamatta. Ainon puhdas, valkea tunto sanoo, että\njuuri tässä on hänen korkein ja hienoin onnensa, ja johtaa hänet\nmieluummin kuolemaan kuin poikkeamaan näin kangastavalta hohtoiselta\ntieltä. Hänen olemuksessaan on täten itsetiedotonta puhtauden ja\nkauneuden korkeutta, viattomuuden ylevyyttä ja lapsen naivisuutta,\njotakin niin herkästi ja eheästi runollista, että sitä on mahdotonta\nsanoin kuvata. Lemminkäisen äiti on -- niin näyttäisi runosta ilmenevän\n-- jo vanha vaatimaton vaimo, joka tuontuostakin pistäytyy näkyville\nhurjan poikansa takaa varoitellen ja huolehtien, -- koruton, harmaa\neukko, joka herättää melkein kiusaantumisen tunnetta ainaisella\npelollaan. Kun tähän koruttomuuteen yhtyy mm. korkea käsitys\näidinrakkauden voimasta, että tähdet sille nöyrästi kumartavat, tuo\npieni harmaa vanhus ylenee hahmoksi, jonka ohikulkua hänen etsiessään\npoikaansa melkein vavisten katselemme. Kalevalainen henki on perinyt\nkorkeimman, maailman muussa runoudessa saavuttamattoman aate- ja\ntaidevoiton asettamalla äidinrakkauden kuoleman uhmaajaksi ja\nvoittajaksi.\n\nEmme voi pysähtyä kauemmaksi Kalevalan henkilöihin. Tämäkin vähä jo\noikeuttaa sanomaan, että ne ovat kaikki jyvälleen nähtyjä,\nyksilöllisiä, ilmieläviä, sielullisesti korkeatasoisia, taiteellisesti\nmitä suurimpia vaatimuksia täyttäviä hahmoja. Jos ajattelemme heidän\nsuhteitaan toisiinsa, niin ymmärrämme, että silloin tulevat kysymykseen\nvain elämän perusasiat, ne, joiden ratkaisusta oleminen on\nriippuvainen, että toisin sanoen vain tragiikka on heidän elämänsä\nainoa todellinen sisällys ja ilmaisija. Kalevala täyttää syvällisesti\nja laajasti sen ehdon, että ainoastaan tragiikan tietä voi syntyä\nsuurta runoutta. Siinä ei ole vain sellaisia yksityisiä traagillisia\nmestarisikermiä kuin Aino ja Kullervo, vaan sen koko näkemys on\npienimpiäkin ilmiöitä myöten aidosti traagillinen. Sanoessaan soittoa\n\"suruista tehdyksi\" kalevalainen runotar ilmaisee sattuvasti tämän\nperusnäkemyksensä.\n\nRiistäytyen nyt irti Kalevalan lumomaailmasta, sen lukemattomista\nyksityisistä runollisista aiheista -- esim. mehiläisestä miehestä\nkeveästä, joka sykähdyttää sydäntä huumorinsa herttaisella veikeydellä\n-- toteamme lopuksi, että puolueettoman arvioijan täytynee asettaa\nKalevala etevinten kansalliseeposten joukkoon, ehkäpä ylimmäiseksi\nkaikista. Siinä ei ole Iliaan eikä Odysseian loistavien vertausten\nrikkautta, mutta siinä on korvaukseksi sarja yllättävän vaikuttavia\nviisauslauselmia; siinä ei ole jatkuvan kerronnan johdonmukaista voimaa\neikä kannattavaa keskuskaarta, mutta siinä on lukemattomien\nlyyrillisten yksityiskohtain suloa ja taiteellisten aiheiden verratonta\nrikkautta. Ei ole ihme, että Kalevala on uudistanut kirjakielemme,\nrunoutemme, maalaus- ja musiikkitaiteemme, sillä sen kauneuden voima on\ntavaton ja vähentymätön, riittäen vielä enempäänkin: sehän ulottaa\nparhaillaan vaikutustaan koko Euroopan taide-elämään, rikastuttaen\ntämän romanttisia aihevarastoja Sammolla, uudella siunausta tuottavalla\nGraal-maljalla.\n\n\n3\n\nEsittelemme nyt lyhyesti Kalevipoegin, jonka sisällys on Suomessa --\nmuusta Euroopasta puhumattakaan -- jokseenkin tuntematon siitä\nhuolimatta, että Topelius on selostanut sen lyhyesti Maamme-kirjassa ja\nK. Raitio taitavasti laulu laululta Kalevipoeg-nimisessä kirjasessa\n1884 (Kansanvalistusseuran toimituksia XLIV).\n\nI. Länsimaassa elävä nuori leski löysi kanan ja teeren munan sekä\nvariksenpojan. Kanan munasta kasvoi Salme-, teeren munasta Lindaneito,\nvariksenpojasta orjatyttö. Pohjantähden vanhin poika kihlasi Salmen,\nKaleva, väkevä mies, Lindan. Salmesta tuli iltatähti, Illatar, Lindasta\nKalevan emäntä. II. Kaleva kuolee ja Linda kantaa hänen haudalleen niin\nsuuren kiviraunion, että siitä syntyy nykyinen Tuomiovuor. Isän kuoltua\nvasta syntyi Lindan nuorin lapsi, Kalevanpoika. Linda hylkää kaikki\nkosijansa. III. Kalevanpojan ollessa kahden vanhemman veljensä kanssa\nmetsällä Suomen tuulitarkka noita yritti ryöstää Lindan, jonka jumalat\nkuitenkin pelastivat muuttamalla hänet kiveksi Irumäelle. Kalevanpoika\nhakee turhaan äitiänsä. IV. Hän lähtee uimaan Suomeen ja yöpyy saareen,\ntapaa kauniin neidon ja suostuttelee hänet. Kuultuaan, kuka hänen\nviettelijänsä on, neito hukuttautuu. V. Kalevanpoika saapuu Suomeen,\nvoittaa Tuulitarkan sotilaat ja surmaa noidan. Hän ymmärtää nyt äitinsä\nkuolleen. VI. Kalevanpoika ostaa Suomen sepältä tämän vanhaa Kalevaa\nvarten takoman ihmemiekan, humaltuu pidoissa, kerskailee Saaren neidon\ntapahtumalla ja surmaa uudella miekallansa Suomen sepän pojan. Seppä\nnyt kirosi viattoman verestä tahriintuneen miekan; määräten sen\naikoinaan kostamaan Kalevanpojalle. Tällä välin oli Saaressa kasvanut\nsuunnaton tammi, jonka tyvestä tehtiin Suomen ja Viron välille\nSuomensilta. VII. Purjehtiessaan takaisin Viroon Kalevanpoika kuulee\nSaaren neidon haamulta neidon olleen hänen sisarensa. Irumäellä äidin\nääni puhuu hänelle tuulesta moittien hänen tekojansa. VIII. Vanhemmat\nveljet tunnustavat Kalevanpojan Viron kuninkaaksi. Hän tarttuu auraan\nkunnioittaakseen maanviljelystä. Hänen levähtäessään hevonen taisteli\nvaltavan ottelun petojen kanssa joutuen lopulta niiden saaliiksi. IX.\nHävitettyään pedot Kalevanpoika tahtoo levätä, mutta sotasanomat ja\nkuninkaan velvollisuudet häiritsevät häntä. Sodan uhka kuitenkin\nlaantuu. X. Kalevanpoika antaa ja jakaa Paharätin (paholaisen) kahdelle\npojalle Kiherpäran suon, määrää Alevin pojan tarkistamaan jakoa ja\njoutuu Närskamäellä otteluun Vetehisen kanssa, jonka voittaa. Rupeaa\nrakentamaan linnoja maan suojaksi. XI. Tuodessaan lautoja Pihkovasta\nKalevanpoika kahlasi Peipsejärven poikki ja heittäytyi levolle.\nPeipsenoita varasti hänen miekkansa, mutta pudotti sen Kääpajokeen. Kun\nmiekka kieltäytyi nousemasta sieltä Kalevanpojan käteen tämän\nväkivaltaisuuksien vuoksi, Kalevanpoika käski sen, jos saapuville\ntulisi sen entinen kantaja, leikata siltä jalat. XII. Peipsenoidan\npojat hyökkäsivät Kalevanpojan kimppuun, mutta tämä voitti heidät.\nPeipsenoita syvensi hänen unensa seitsemäksi viikoksi, niin että kansa\nalkoi jo kaivata kuningastaan. XIII. Ollessaan taas paluumatkalla\nPihkovasta lautakuorma selässä hän joutui paholaisten keitinpaikalle,\nlaskeutui maan alle, tapasi siellä kolme Sarvikin vankina olevaa neitoa\nja lupasi pelastaa heidät. XIV. Tutustutaan Sarvikin taloon ja\nsukuperään. Kalevanpoika joutuu kaksintaisteluun Sarvikin kanssa ja\nvoittaa hänet, pelastaa neidot ja lähtee kotiin. XV. Sarvikin lanko\najaa häntä takaa, mutta noitavitsan avulla hän pelastuu ja tuo\nvihdoinkin laudat kotiin, jossa Olevinpoika alkaa rakentaa kaupunkia,\nUndanisaa. XVI. Kalevanpoika päätti purjehtia pohjoiseen, maailman\nrajalle, jossa taivaan laki on maahan kiinnitetty, ja rakennutti sitä\nvarten Lennok-nimisen hopealaivan. Suomen noidat nostivat myrskyn --\npäädyttiin maihin Lapin rajoille, Lapin tarkan, Varrakin, luo, joka\nlähtee oppaaksi. Tullaan Säkenien saarelle, helvetin lieden suulle,\njonka hehkusta Sulevinpoika sytyttää piippunsa (!). Sitten he joutuivat\nsiihen maahan, jossa kukot söivät kultaa, hanhet hopeata ja varikset\nvaskea, ja lopuksi koiraihmisten luo, minkä jälkeen palasivat kotiin\nkäsitettyään sen totuuden, ettei maailmalla ole päätä eikä Taaran\nviisaudella rajaa. XVII. Viron kansalle alkoi nyt seitsenvuotinen\nonnenaika, jolloin Olevinpoika rakensi toisenkin kaupungin Harjumaalle\nja Sulevinpoika linnan Alhontaustaan. Sitten maahan ryntäsi vihollinen,\njonka Kalevan-, Alevin-, Olevin- ja Sulevinpoika voittivat.\nVaeltaessaan erämaiden halki he joutuivat seikkailuun Sarvikin alaisten\nlintukotolaisten kanssa. XVIII. Kalevanpoika lähti paikasta, johon\nlintukotolainen oli kadonnut, maan alle ja edeten häneltä saamansa\nkultaisen tiu'un avulla tuli joelle, jonka sillalla Sarvik miehineen\nodotti häntä. Voitettuaan heidät kellonsa avulla hän saapui helvettiin\nja pakotti Sarvikin nousemaan maan päälle ja ryhtymään uuteen\nkaksintaisteluun. XIX. Kalevanpoika voittaa Sarvikin ja sitoo hänet\nneljällä kahleella kallioseinään. Tämän jälkeen hän eli onnellisena ja\nrakennutti Olevilla vielä kolme kaupunkia. Hän lahjoittaa Lapin\nnoidalle, Varrakille, joka on seurannut häntä tähän saakka ja lähtee\nnyt vasta kotimatkalle, tämän pyytämän vanhan kirjan, johon Kaleva-isä\noli panettanut muistiin kaiken viisautensa ja jonka hän oli kahlehtinut\ntorniin. Kahdelta suunnalta ryntää maahan rautamiehiä. XX. Kalevanpoika\nkätkee aarteensa ja valmistautuu sotaan, voittaa ensimmäiset\nvihollisensa, mutta joutuen taistelemaan yhä uusia vastaan menettää\nniin paljon väkeä, että vain hän ja Alevin- sekä Olevinpoika ovat\njäljellä. Juodessaan järvestä Alevinpoika hukkui. Pyytäen Olevinpoikaa\nkuninkaaksi Kalevanpoika päätti ruveta erakoksi. Vaeltaessaan hän\nsattui tulemaan Kääpajoelle, jossa miekka katkaisi hänen jalkansa.\nKuoltuaan hän sai ruveta vartioimaan helvetin ovea ja Sarvikkia, ettei\ntämä pääsisi vapaaksi. Hän löi kallio-oveen niin, että se halkesi ja\nkäsi tarttui kiinni. Mutta kerran oli tuleva aika, jolloin käsi\nirtautuu ja hän palaa kansansa luo tuomaan sille vapautta ja onnea.\n\nKaleva ja Kalevanpoika vastaavat Kalervoa ja Kullervoa. Salmen\nkosintaruno on toisinto Kantelettaressa olevasta runosta Suomettaren\nkosijat. Leppäkerttu vastaa Kalevalan mehiläistä. Siitä, että Saaren\nneito on Kalevanpojan sisar, johtuu, että Saaren taatto ja emo olisivat\nhänen vanhempansa. Mutta niinhän ei voi olla, sillä hänhän oli Kalevan\nja Lindan poika. Tässä on runossa ristiriitaisuus. Kalevanpojan\nvälinpitämätön suhtautuminen sisarensa surmaan muistuttaa Kullervosta.\nKalevanpojan esiintyminen Suomen sepän luona johtaa mieleen\nLemminkäisen Pohjolassa. Tarina suuresta tammesta on yhteinen\nmolemmille eepoksille. Runo \"Suomen sillasta\" on virolaisten\nerikoisomaisuutta. Kahdeksanteen runoon saakka Kalevanpoika on kulkenut\nKullervon jäljissä; siitä alkaen hänestä tulee kansantaruston\njättiläinen, joka menettäen runollisuuden ilmakehää harhautuu\nsellaisille tavallisiin voimatekoihin, erikoisesti otteluihin\npaholaisten kanssa. Seikkailut pohjoisessa perustuvat Odysseiasta,\nhellenistisestä romaanista (I, s. 327), Mandevillen kirjasta (II, s.\n500), Rabelais'n teoksesta ym. vanhoista lähteistä kansansadustoon\npalautuneisiin aineksiin. Tuulessa puhuvat ja sateena itkevät haamut\novat kotoisin lähinnä Ossianista. Huvittava piirre on Kalevanpojan\nvaltava unentarve: tuskin hän on saanut tehdyksi jotakin, kun jo täytyy\nlaittaa hiekkavuode ja nukkua. Tästä näkyy, että Kalevipoeg on\nluonteeltaan toisenlainen runoelma kuin Kalevala; sen kauneudet on\netsittävä sen yksityiskohdista.\n\nOlemme pakotettuja tyytymään siihen, mitä aikaisemmin (II, s. 323)\nolemme sanoneet suomalaisten kansanlauluista ja Kantelettaresta.\n\nSen sijaan pysähdymme Grimm-veljesten Lastensatuihin (s. 52) ja\nseuraamme lopputuloksiinsa niistä alkaneen herätteen. Ensin on\nmuistettava vastaavanlaatuinen keräystyö, joka sai yhä tieteellisemmän\nluonteen kansanrunoustutkimuksen nopeasti kehittyessä, ja ulottui\nluonnonkansojenkin keskuuteen, niin että verraten pian tieteen\nkäytettävissä oli laaja aineisto. Taidekirjallisuuden kannalta ovat\nhuomattavia ne yritykset, joita tehtiin satujen kirjoittamiseksi\ntoisintojen pohjalla uuteen vapaaseen asuun, joka miellyttäisi\nnykyaikaista lukijaa. Niinhän olivat jo tehneet Grimm-veljekset, ja\nniin menettelivät norjalaiset satujen kerääjät ja julkaisijat _Jörgen\nMoe ja Peter Christen Asbjörnsen_ ruvetessaan 1841 julkaisemaan\nNorjalaisia kansansatuja (Norske folkeeventyr). Samoin teki myös\nsuomalainen satujen kerääjä _Eero Salmelainen_ (1830-1867)\njulkaistessaan Suomen kansan satuja ja tarinoita (1852-1866).\nTällaisilla julkaisuilla oli vain rajoitettu tieteellinen merkitys --\nne toivat nähtäville satujen aineistoa --, mutta ne herättivät halua\nluoda itsenäisesti vastaavanlaatuista runoutta ja aiheuttivat siten\nsadunkirjoittamisharrastuksen uuden heräämisen. Näin 1600-luvun perinne\n(IV, s. 150) heräsi kansansatujen vaikutuksesta virkeään kukoistukseen,\ntuoden runouteen pysyväarvoisia lisiä.\n\nOli varsin ymmärrettävää, että satu, jossa mielikuvituksella oli\nrajaton liikkumatila, erikoisesti miellytti romantikkoja, jotka juuri\npyrkivät mielikuvituksen siivin pakenemaan arjesta ihmemaailmoihin.\nMuistettava on tässä suhteessa _Tieck_ (s. 95), joka syventyessään\nkeskiaikaan löysi sieltä vanhat kansankirjaset (II, s. 369) ja\ninnostuen niiden ihmeelliseen ja naiviin satusisällykseen kirjoitti ne\nuudelleen ja sepitti lisäksi suuren joukon omintakeisia. Tieck on\ntiettävästi ensimmäinen, joka tietoisesti käytti satuaiheita\ndraamoihin. Hänen Octavianus-näytelmässä olevat säkeensä:\n\n    Mondbeglänzte Zaubernacht,\n    Die den Sinn gefangen hält,\n    Wundervolle Märchenwelt,\n    Steig auf in der alten Pracht! --\n\n    Kuudankirkas terhenyö,\n    joka mielen lumoaa,\n    ihmeellinen satumaa,\n    vanhan loistos hetki lyö! --\n\nilmaisevat hänen suhteensa satuun: se ei ole hänelle opettavainen eikä\nvertauskuvallinen, vaan ennenkaikkea romanttinen sarja olentoja, värejä\nja ääniä, eräänlainen välkkyvä sinfonia, joka kuitenkin on sävelletty\nkoruttomaan kansanomaiseen tyyliin. Tieckin sadut kuuluvat siihen osaan\nhänen monipuolisesta tuotannostaan, jonka elinvoima on osoittautunut\nsitkeäksi. Toinen onnistunut saksalainen sadunkertoja oli _Hauff_ (s.\n102), jonka jännittävät sepitelmät ovat tulleet yhtä rakastetuiksi kuin\nGrimm-veljesten sadut; hänkään ei käytä satujaan opettaviin\ntarkoituksiin, vaan iloitsee niiden värikkyydestä, johon osasi\nsekoittaa itämaisia aiheita, yksinomaan taiteilijana.\n\nLaajemman kuuluisuuden ja merkityksen kuin yllämainitut saavuttivat\n_Andersenin_ Sadut (s. 228), joita on yhteensä 156. Kirjailija itse\npiti _satuja_ eri lajina kuin _tarinoita_, koska ei käyttänyt\nviimeksimainituissa yliluonnollisia aineksia eikä pyrkinyt antamaan\nniille samaa yleispätevää vertauskuvallisuutta kuin ensiksimainituille.\nAiheensa hän otti lapsena kuulemistaan kansansaduista, ulkomaisista\nsatukokoelmista ja historiasta, mutta käytti niitä vain kehyksinä,\njoihin sijoitti jonkin henkilökohtaisen, taiteen asteelle kypsyneen\nelämyksensä. \"Ne olivat ajatuksissani kuin siemenet; tarvittiin vain\nmielenliikahdus, auringonsäde, katkeruuden pisara, ja ne alkoivat\nkukkia\". Hän kertoi satunsa nimenomaan lapsille ja muodosti tyylinsä\nsen mukaan lauseiltaan täsmälliseksi, lyhyeksi ja selväksi, ja\nvertauksiltaan ja selityksiltään lastentajuiseksi. Hän asettui\nlasten kannalle, jotka leikkiessään tekevät kaikki eläviksi --\ntinasotilaan, neulan jne. Aatepohja sen sijaan perustuu aikuisten\nelämänkokemukseen: kysymys on etupäässä aidon ja valheellisen, sisäisen\nja ulkonaisen, sydämen ja järjen, maailman tuomion ja Jumalan tuomion\nvastakohtaisuudesta. Väliin kirjailija on pessimisti, kuten esim.\nkertoessaan Sikopaimenessa ja Satakielessä, miten maailma tuomitsee\ntaidetta, tai satiirinen, kuten esim. kuvatessaan Keisarin uusissa\nvaatteissa, miten ihmiset toistensa tuomion orjina näkevät ja ihailevat\nolemattomia, vaikka jo pieni lapsi näkee totuuden. Hän ilmaisee niissä\nmyös ihanteellisen vakaumuksensa: uskonsa viattomuuden ja hyvyyden\nvoittoon ja halvan ylennykseen. Usein väräjää pohjalla kirjailijan\nmieliala: auringonsäde tai katkeruuden pisara, ja tuntuville välittyy\nmyötämielistä huumoria, purevaa ironiaa, leikillistä luonnekuvausta,\ntunteellisuutta ja koruttomuudessaan ylevää uskoa hyvän, kauniin ja\noikean voittoon.\n\nHuomattavimman tuloksen saturunouden alalla Andersenin jälkeen saavutti\n_Zachris Topelius_ (1818-1898) Satuja (Sagor, 1847-1852) ja Lukemisia\nlapsille (Läsning för barn, 1865-1896) nimisillä satu- ja\nrunosikermillään. Kuten Andersen hänkin kertoo lapsille heidän\nkäsityskykynsä mukaisella tyylillä ja sävyllä; hän sisällyttää\nkertomukseensa mielellään sekä lastentajuisen opetuksen että aatteen,\njonka aikuiset voivat erikseen siitä oivaltaa. Aiheitansa Topelius ei\nottanut kansansaduista, vaan enimmäkseen ympäristönsä elämästä ja\nluonnosta, lasten omasta maailmasta, kesäisistä kotoisista oloista,\najankohtaisista henkilöistä ja tapahtumista jne. Hänen kertojasävynsä\non herkempi ja lyyrillisempi kuin Andersenin; varsinkin Suomen luonto\n-- metsät, hiljaiset kankaat, rannan koivut ja lounaismyrskyt,\nkaislikot ja hiekkarannat, Unda Marinan jalanjäljet -- kuvastuvat\nniistä unohtumattoman tuoreina ja kirkkaina. Topeliuksen satujen\nvertauskuvallisuus ei ole läheskään niin perinpohjin ja huolellisesti\najateltu kuin Andersenin, mutta korvaukseksi niissä on enemmän ja\nvälittömämpää taiteellisen kosketuksen herkkyyttä.\n\n\n\n2. LYRIIKKA.\n\n\n1\n\nRenessanssin historiasta huomasimme, että kun silloin tuli runouden\nuudestaan syntymisen hetki, se ilmeni ensimmäiseksi ja voimakkaimpana\n_lyyrillisessä_ muodossa. Tämä onkin luonnollista: vapautunut tunne\npurkautuu välittöminä huudahduksina, ehtimättä hakeutua harkitumpiin\nmuotoihin. Saman ilmiön voimme todeta seuratessamme runouden elpymistä\nvalistuksen ajan kirren alta: sen ensimmäinen ilmaus on tunnetäyteinen,\nriemuitseva, vapautunut lyriikka.\n\nOlemme aikanaan todenneet André Chénier'n lyriikan tuoreuden ja\nselittäneet Burnsin runouden pulpunneeksi luonnon omasta\nsäveleellisyydestä. Tässä on nyt huomautettava, ettei Euroopan lyriikan\nuudistumisesta kuitenkaan tule alkuansiota kummallekaan, sillä jo ennen\nheitä lyriikan uudisti Goethe (Uusia lauluja, 1769). Herderin herätys\nkokonaisuudessaan -- Shakespeare, Ossian, Raamattu, -- ja\nelsassilaisten kansanlaulujen -- Villiruusun (Heidenröslein, 1773) --\nja Friederike Brionin vaikutus saivat aikaan sen, että Goethe hylkäsi\nnuoruutensa sirostellun rokokoolyriikan ja antoi tunteidensa ilmetä\nvapaina, omien soljuvien runomittojensa välittäminä, luontoa ja lempeä\nylistävinä hilpeinä säveleinä. Juuri Goethen kohdalla tapahtui\ntäydellisimmässä määrässään se ihme, että ylivoimaisesti syvällinen ja\ntaiteellinen runohenki omisti kansanrunottaren hienoimmat aseet ja\nkauneudet, ja käyttäen niitä mestarin taidolla loi lyriikkaa, joka\nheläjää vieläkin himmentymättömän sointuvana. Nerous oli löytänyt\nkoruttomuuden kauneuden ja ilmaisi sydämensä syvästi ja todesti,\nsisällyttäen muutamiin sanoihin elämän suurimman tragiikan,\nonnentunteen ja lohdutuksen (Vaeltajan yölaulut):\n\n    Der du von dem Himmel bist,\n    Alles Leid und Schmerzen stillest,\n    Den, der doppelt elend ist,\n    Doppelt mit Erquickung füllest,\n    Ach, ich bin des Treibens müde!\n    Was soll all der Schmerz und Lust!\n    Süsser Friede,\n    Komm, ach komm in meine Brust!\n\n    Über allen Gipfeln\n    ist Ruh',\n    In allen Wipfeln\n\n    Spürest du\n    Kaum einen Hauch;\n    die Vögelein schweigen im Walde.\n    Warte nur, balde\n    Ruhest du auch.\n\n         *   *   *\n\n    Viesti vieno, taivainen,\n    kivun, tuskan kirvoittaja,\n    kaksin verroin vaivaisen\n    kaksin verroin virvoittaja, --\n    turhat tuskat, riemut, menkää!\n    Uuvuin rientoon riehuisaan;\n    ah, jo henkää,\n    rauha, rintaan raukeaan!\n\n    Vuorten yllä rauha\n    on sees;\n    ei liiku lauha\n    henkäys ees,\n    ei riemukkaat\n    soi laulelot latvojen alta.\n    Kohta jo, malta,\n    myös levon saat.\n\n         [Suomentanut Otto Manninen.]\n\nNäin soivin sävelin ja aattein, jotka eivät vaienneet iän\nkasvaessakaan, Goethe ilmaisi sen, mikä oli kauneinta ja jalointa hänen\nolemuksessaan. Niitä hän siroitti teoksiinsa: Alkufaustissa on hieno On\nrauhani mennyt -- Meine Ruhe ist hin, Egmontissa Lempivä -- Freudevoll\nund leidevoll, ja Wilhelm Meisterissa Mignon. Filosofiaansa hän ilmaisi\nballaadeissaan ja aistillista elämäniloaan Roomalaisissa elegioissa\n(1795), Venetsialaisissa epigrammeissa (1796) ja Länsi-itämaisessa\ndivaanissa (1819).\n\nRoomalaisten elegiojen aiheena on Goethen rakkaus roomalaiseen\nkansannaiseen Faustinaan, joka oli enonsa vartioima leski. Niistä\nkuvastuu myös hänen kiintymyksensä Christiane Vulpiukseen. Roomalaiset\nCatullus, Propertius ja Tibullus (I, s. 372, 394) ovat olleet\nsaapuvilla Goethen sepittäessä niitä. Ne ovat niin aistillisia, että\nmuutamat niistä on -- nekin lyhennettyinä -- julkaistu vasta meidän\naikanamme, Goethen teosten täydellisessä Weimar-painoksessa.\nViidennessä elegiassa esim. runoilija ensin kiittää onneansa, joka on\nsuonut hänen saapua klassillisuuden maahan, mutta sitten Amoria, joka\nöisin lahjoittaa hänelle vielä suurempaa nautintoa: vasta silloin hän\noppii oikein ymmärtämään marmoria, kun hän näkee rakastettavien\nrintojen muodot ja kädellään seurailee lanteiden linjoja ylhäältä alas\nsaakka: kuusimitan jalkoja hän on laskenut sormin rakastettunsa\nselkään. Paitsi aistillisuuden, jota ei voi sanoa viattomuudesta\naiheutuneeksi, elegiat tuntuvat tympäiseviltä liiallisen\noppineisuutensa ja klassillisen mytologiansa vuoksi. Venetsialaisissa\nepigrammeissa Goethe myös esittää maailmankatsomusta, jonka alaston ja\nporvarillisesti rajoitettu epikurolaisuus vaikuttaa vastenmielisesti:\nrunoilija pyytää jumalilta ensinnäkin hyvää asuntoa, riittävästi ruokaa\nja juomaa, kauniita vaatteita ja hauskaa seuraa; sitten yöksi\nystävätärtä, jota hän sydämestään himoitsee; lisäksi tähän vanhojen ja\nuusien kielten taitoa, jotta hän voisi perehtyä kansojen elämään ja\nhistoriaan; puhdasta tunnetta hänen oivaltaakseen, mitä ne ovat\naikaansaaneet taiteen alalla; arvoa kansan silmissä ja vaikutusvaltaa\nmahtavien neuvospöydässä; ja muutakin, mikä tuntuu miellyttävältä\nihmisten kesken. Tämän luettelon jälkeen hän kiittää jumalia iloisena\nsiitä, että he ovat jo suoneet hänelle tärkeimmän tuosta kaikesta ja\ntehneet hänet kohtasillään valmiiksi. Lienee lupa päätellä Goethen\ntässä ilmaisseen tärkeän puolen kuuluisasta persoonallisuuden kehitystä\nkoskevasta ohjelmastansa.\n\nTutustuttuaan _Hafizin_ runouteen (I, s. 138-140) Goethe ihastui niiden\nraikkaaseen elämäniloon, itämaiseen väriloistoon ja ylevään\npanteismiin, joka elvytti hänen muistissaan Spinozan. Kun Napoleonin\nsodat olivat syösseet Saksan kurjuuteen eikä Goethe ollut voinut\nelvyttää henkeään vapaustaistelun ja kansallisen nousun ihanteellisella\naatteellisuudella, hän tämänkin vuoksi painui itämaiseen aihepiiriin\netsimään sieltä -- itsekkäästi kylläkin -- rauhaa ja unohdusta.\nInnoituksen lähteenä oli myös rakastuminen nuoreen rouva Maria von\nWillemeriin, jonka puoliso, rikas frankfurtilainen kauppias, oli häntä\npaljoa vanhempi. Rouva Willemerin kanssa Goethe lauloi lyyrillistä\nduettoa, jossa nuoren rouvan runoilijaosuus on näyttäytynyt vähintään\nyhtä onnistuneeksi kuin 65-vuotiaan mestarin. Näin syntyneet Hafiz- ja\nHatemin ja Suleikan laulut ovat Länsi-itämaisen divaanin sisällyksenä.\nNiiden aistillisuus on hienompaa kuin äsken puheena olleiden runojen.\nGoethen runokyky osoittautui niissä vähentymättömäksi.\n\nTodettuamme näin Goethen laskeneen 1770-luvulla Saksan uuden lyriikan\nperustuksen aloitamme perehtymisen sittemmin syntyneeseen, aikaisemmin\nluettelemaamme suureen lyriikan määrään ensiksi seurailemalla muutamia\nsen erikoispiirteitä, jotka kuin malmisuonet ilmaisevat sekä laatua\nettä arvoa. Tulos olisi sama, tutkimmepa ensimmäiseksi minkä piirteen\nhyvänsä, mutta kun ohjelmamme on aina nousu kehityksen linjaa vanhasta\nuuteen, valitsemme lähtökohdaksi romantiikan heräämisen ajan\nlyyrillisen valtatekijän, _ballaadin_.\n\nRomanttisen ballaadin historia alkaa Percyn kokoelmasta. Kansanlaulun\nvälittömällä koruttomuudella ja syvällä eleegisellä tunteella Percyn\nhaamuballaadit (Margareta ja William, Margaretan haamu -- Margaret's\nGhost, Suloisen Williamin haamu -- Sweet William's Ghost) tehostavat\ntraagillista rakkautta, kahden nuoren onnetonta kohtaloa lemmen tähden,\nosoittaen sen sävellajin ja tulkitsemistavan, joka oli tämän alan\nrunouden onnistumisen ehto. Chevyn metsästyksen taistelu-uljuus tuli\nromanttisille kirjailijoille malliksi, miten uljasta ritarikamppailua\nja persoonallista sankarijaloutta oli esitettävä. Valikoima Percyn\nballaadeista, yhteensä tosin vain 11, joukossa Margaretan haamu,\nilmestyi saksaksi jo 1767 Göttingenissä. Varsinaisesti Bürger (s. 62)\ntutustui Percyn ballaadeihin syksyllä 1771, saaden niistä herätteen\nomaan tuotantoonsa. Lenoren aiheen, joka kertoo kuutamossa ajavasta\nkuolemasta, Bürger oli itse kuullut kansanlaulun säkeistönä:\n\n    Der Mond scheint hell,\n    Der Tod reit't schnell,\n    Feins Liebchen, grauet's dir?\n    \"Und warum sollt' mir's grauen?\n    Ist doch Feinslieb mit mir\".\n\n    Kuuhut paistaa heleästi,\n    Kuolema ajaa keveästi,\n    etkös, kultani, pelkää?\n    \"Ja mitäpä pelkäisin?\n    Onhan rakkaani mukanani\".\n\nVierasta vanhan haamuballaadin tyylille on se, että tilanne on\nsijoitettu nykyaikaan, seitsenvuotiseen sotaan, ja että se selitetään\nhistoriallisia seikkoja kertoilevan arkkiveisun tapaan; samoin on\nepäonnistunutta se, että sulhoansa turhaan odottavan Lenoren\nkärsimättömät sanat:\n\n    O Mutter! Was ist Seligkeit?\n    O Mutter! Was ist Hölle?\n    Bei ihm, bei ihm ist Seligkeit,\n    Und ohne Wilhelm Hölle --\n\nasetetaan rienauksena syyksi siihen, että Wilhelmin haamu saa viedä\nLenoren mukanaan. Runon loistokohta on itse öisen haamuratsastuksen\nkuvaus, joka vauhdillaan melkein tempaa lukijan maasta ja aiheuttaa\nkauhun väristyksiä.\n\nEi Lenore eivätkä Bürgerin muutkaan ballaadit (Rosvokreivi -- Der\nRaubgraf, Lenardo ja Blandine, Harmaaveli ja pyhiinvaeltajatar -- Der\nBruder Graurock und die Pilgerin, Hurja metsästäjä -- Der wilde Jäger\nym.) saavuttaneet tämän runolajin korkeampaa taideastetta, vaikka\ntulivatkin kansanomaisen kauhuvoimansa vuoksi runsaan haamuballaadiston\naloittajiksi sekä kotimaassaan että varsinkin Englannissa ja\npohjoismaissa. Suomeenkin on Lenoren runoperhe ulottunut kömpelöiden\narkkiveisujen muodossa. [Eino Railo, Haamulinna, s. 448-453.]\nHaamuballaadin hienoimmat viitteet omaksui Goethe, kuten selvästi\nilmenee Keijujen kuninkaasta (Der Erlkönig, 1782), jonka aihe\non saatu Herderin kokoelman kautta vanhoista tanskalaisista lähteistä\n(II, s. 322). Suppean vihjailevasti ja sadunomaisesti, jättäen\nmielikuvitukselle esteettömän tilan, siinä kuvataan aidon\nkansanballaadin tyyliin isän selittämätöntä pelkoa, että jotkin\nsalaperäiset, vihamieliset voimat saattaisivat viedä hänen sairaan\nlapsensa. Se epämääräisyys, johon kaikki jää, on samalla runollisesti\nmitä tehoisinta, koska lukija sen vuoksi yhä uudelleen kipeällä\ntunnolla palaa hautomaan runon arvoituksellista, aatteellisesti\nkauaskantoista sisällystä.\n\nBallaadi-runossaan Goethe on kuvannut sitä lumoa, jota hän tunsi\najatellessaan tämän runomuodon ilmaisemaa romantiikkaa. Nuoruudessaan\nhän sepitti useita ballaadeja, tavoitellen niissä haaveilemaansa\nromanttista ihannetta. Mutta kun hän sittemmin ihastui uushumanismiin\nja tuli Wolfin Homeros-tutkimuksista ymmärtämään, että ballaadi on\nepiikan alkutekijä, helleeneille yhtä tuttu kuin keskiajallekin, hänen\nkäsityksensä ballaadista muuttui. Se ei ole hänelle enää naivi, koruton\nkuvaus jostakin tapahtumasta, jonka selittäminen jää lukijan\ntehtäväksi, vaan aateruno, jonka muodon hän valitsi vapaasti,\najatustensa viitteiden mukaan, ja joka tarjosi hänelle hyvän\ntilaisuuden käsitystensä ja kantansa ilmaisemiseen. Lajinimenä\n\"ballaadi\" on edelleenkin toisin kerroin varsin paikallaan, ja\nuseimmiten perusteltavissa siten, että kaikki nämä runot ovat\neräänlaisia \"kertomuksia\". Osoittaaksemme, minkälaisen asteen nämä\nGoethen 1797 ilmestyneet aateballaadit saavuttivat, käsittelemme niistä\nlähemmin Taikurinoppilaan (Der Zauberlehrling), Korinthoksen morsiamen\n(Die Braut von Korinth) ja Jumalan ja bajadeerin (Der Gott und die\nBajadere).\n\nTaikurinoppilas on terävää satiiria kaikkia niitä kohtaan, jotka\nomahyväisesti uskovat saavuttaneensa mestaruuden vain syrjästä\nseuraamalla (ja kadehtimalla) todellisen synnynnäisen tekijän työtä.\nVoimme kuvitella Goethen oikeutetulla itsetunnolla ajatelleen tällöin\nitseään ja niitä lukuisia \"taikurinoppilaita\", jotka luulivat\nvallanneensa hänen runollisen \"taikavirpensä\". Mutta samalla runosta\nvälähtää näkyviin se syvä ajatus, että kun ja jos päästämme irti\ntuntemattomat voimat, meitä voi uhata tuho, ellemme tiedä sitä \"sanaa\"\n-- käytettynä aivan suomalaisen runouden merkityksessä --, jolla se\nlopullisesti hallitaan. Vain \"mestarin\" olkoon siis sallittu käsitellä\ntällaisia voimia. Runosta aukeaa täten terve ja laajalle ulottuva\nelämännäkemys, samalla kun se on terävä tilinteko runoilijan oman\nympäristön kanssa.\n\nKorinthoksen morsian on todellinen haamuballaadi. Sen jokainen\nsäkeistö ilmaisee tekijän eläytyneen aiheeseensa niin todellisesti\nkuin olisi ollut itse se ateenalaisnuorukainen, jonka luokse\nhänelle luvattu, mutta häneltä äidin lupauksen vuoksi kielletty\nkorintholaismorsian saapuu haudastaan keskiyön hetkellä. Hänen ja\nhaamun hääyön-nautintoihin, heidän suuteloihinsa ja yhtymisensä onneen\nsisältyy haamuromantiikan korkein pöyristys, eräänlainen perverssi\nsävy, joka tekee runon kaameaksi. Jos Bürgeriä moititaan siitä, että\nhän sijoitti haamutarinansa seitsenvuotisen sodan aikaan, niin samasta\nsyystä on Goetheä moitittava siitä, että hän sijoitti oman tarinansa\nantiikkiin: sekä tämän että nykyajan valaistus on näet haamuille\nluonnoton. Muuten aihe -- morsiamen haamun saapuminen vaatimaan\nkihlattuaan omakseen -- kuuluu saksalaiseen folkloreen, oli esiintynyt\ntämän alan julkaisuissa ja taidekirjallisuudessa (Lewisin romaanissa,\nIV, s. 390, jo 1795), ja tuli laajan kirjallisuusperheen aloittajaksi\nsaavuttaen onnistuneimman ilmauksensa Grillparzerin Esiäidissä. Runoon\nsisältyvistä morsiamen moitteista kristinuskoa vastaan ilmenee, vaikka\nGoethe tuskin tarkoitti niitä poleemisiksi, tekijän selvä rakkaus\nantiikin pakanallista elämäniloa ja vastenmielisyys kristillistä\naskeesia kohtaan. Niin myös runo aikoinaan käsitettiin.\n\nJumala ja bajadeeri on perusasetelmaltaan goethemäisesti vapaa ja\nepäsovinnainen, melkeinpä arveluttava: jumala on tullut kuudennen\nkerran ihmisten kaltaiseksi ja asunut keskellämme kuin yksi meistä,\nkaiken inhimillisyyden alaisena, päästäkseen selville, mitä hänen oli\nmeissä tuomittava, mitä moitittava. Suoritettuaan tehtävänsä hän lähtee\npois, mutta poikkeaa laitakaupungilla tyttötaloon kauniin bajadeerin\nluo, jonka seurassa viettää yön ja jossa herättää ostetun intohimon\nsijaan todellisen rakkauden. Herättyään näin syntyneen hääyön lyhyestä\nunesta tyttö huomaa vieraansa kuolleen. Epätoivoissaan hän pyytää saada\ntulla poltetuksi hänen rinnallaan, mutta tätä eivät papit salli, koska\nvain laillisella puolisolla on oikeus siihen. Tyttö silloin syöksyy\nrovioon väkisin. Liekeistä noussut jumala ottaa hänet vastaan ja vie\nhänet mukanaan. Runo ilmeisesti tahtoo julistaa tosirakkaudessa\ntapahtuneen antaumuksen ja yhtymisen, jota seuraa uskollisuuden tunne,\npäteväksi avioliitoksi, vielä pätevämmäksi kuin pappien suorittaman,\nsillä antoihan jumala itse sille roviolla hyväksymisensä. Vielä runosta\nilmenee syvä inhimillisyys -- se käsitys, että ilotyttökin on ihminen,\njonka kuolemattomat nostavat kanssansa autuuteen, kunhan hänen\nsydämessään vain syntyy katumus. Mielessä vilahtaa ajatus, että Goethe\ntässä puolusti suhdettaan Christianeen tahtoen osoittaa, ettei\nlaillinen vihkimys voinut tehdä sitä siveellisesti sen pätevämmäksi.\nRunon vertauskuvallisuutta täytyy kuitenkin pitää epäselvänä, hämärästi\nperille ajateltuna.\n\nMeidän on vuosisadan jälkeen vaikea käsittää sitä vaikutusta, minkä\ntällaiset ulkoasultaan itsenäiset ja täydelliset, aatesisällykseltään\nrohkeat ja erikoiset runot tekivät ilmestymishetkenään, jolloin vielä\nrokokoon sievistelevä, aatteeton pintapuolisuus vallitsi sivistyneistön\najattelua. On luonnollista, että välillä korjattu runouden sato ja\naatekokemus on meidän silmissämme väljähdyttänyt niiden tuoreutta.\nRohkenisimme ilmaista sen käsityksen, että Goethe oli saavuttanut\nparhaimpansa sydämen ja luonnon pienoislyyrikkona, kykenemättä\nvoittamaan tätä helmiketjuansa edes näillä upeilla, ohjelmallisilla\n\"aateballaadeillaan\".\n\nGoethen ballaadien rinnalle asettuvat itsestään vertauskohdiksi\nSchillerin samanlaatuiset runot. Sanokaamme heti, ettei Schillerillä\nole mitään, joka vastaisi Keijujen kuningasta, sillä häneltä puuttui\nsitä mystillistä tunnestautumiskykyä luontoon, joka oli Goethen\npanteistiselle hengelle ominainen. Mutta toisaalta Schillerin\nrunottarella oli lahjoja, joita taas Goetheltä puuttui, esim. ylevän,\nihanteellisen näkemyksen ja juhlavan sanonnan lahja. Niiden avulla hän\nloi sekä sellaisia varsinaisia loistoballaadeja kuin Polykrateen sormus\n(Der Ring des Polykrates), Ibykuksen kurjet (Die Kraniche des Ibykus),\nSukeltaja (Der Taucher), Ritari Toggenburg, ja Hansikas (Der\nHandschuh), joiden sekä aatesisällykseen että ulkoasuun sopii osuvasti\nlaatusana \"komea\", että myös -- ja varhaisemmin kuin Goethe --\naaterunoja (Ilolle -- An die Freude, Kreikan jumalat -- Die Götter\nGriechenlands, Taiteilijat -- Die Künstler, ja Laulu kellosta -- Das\nLied von der Glocke), joista hänen ihmis- ja elämänkäsityksensä ylevyys\nvielä vuosisadan kuluttua vaikuttavasti ilmenee.\n\n_Ilo_ on jumaluuden säkene ja Elysiumin tytär, joka tekee ihmiset\nveljiksi kaikkialla, minne sen hellät siivet sattuvat. Sen käskystä\nhaluamme syleillä miljooneja ja antaa suudelman koko maailmalle. Se saa\nmeidät vakuutetuiksi siitä, että tähtitaivaan yläpuolella hallitsee\nrakastava isä. -- Kuinka köyhäksi maailma onkaan tullut sen jälkeen,\nkun siitä karkoitettiin _Kreikan jumalat_. Runoilija ilmaisee hehkuvin\ntuntein koko sen romanttisen kaipuun, joka täytti hänen sielunsa hänen\najatellessaan antiikin kauneusmaailmaa eikä ole suinkaan tuntematon\nnykyajankaan ihmiselle. Jumalat ovat poistuneet ja vieneet mukanaan\nkaiken kauniin ja korkean, kaikki värit ja sävelet, ja jättäneet meille\nsieluttoman maailman. Mutta mikä on aiottu elämään kuolemattomana\nrunoudessa, sen täytyy tuhoutua itse elämässä. -- _Taiteilijoissa_\nSchiller innoittuneena palvoo ja kuvaa ylevää, kaunista\nihmisihannettaan, jota ajatellen vuosisataa myöhemmän maailman täytyy\nhäveten painaa päänsä. Ihmisen erikoisomaisuus, jota ei ole kellään\nmuulla kuolevaisella, on taide: \"Vain kauneuden aamuportin kautta\ntunkeudut tietämisen maahan\". Taiteilijain tehtävänä on siis tien\nnäyttäminen ihmiskunnalle yhä suurempaa täydellisyyttä kohti, ja tämä\nasettaa heille suuret vaatimukset: \"Ihmiskunnan arvo on kädessänne,\nvarjelkaa sitä! Se alentuu mukananne! Mukananne se myös kohoaa!\nRunouden pyhä salatieto palvelee viisaan maailmansuunnitelman\ntarkoituksia ja johtakoon hiljaa suuren sopusoinnun valtamereen!\" -- Ei\nsyntyne sitä sukupolvea, joka ei elämän syvän vakavuuden valtaamana\nlukisi tarinaa kellon valamisesta, jonka suorittaa nimetön mestari\napulaisineen. Kuulemme hänen reippaat, viisaat sanansa, kun hän antaa\nkäskyjänsä ja liittää niihin elämää kokeneen, jalon sydämen mietteitä\nja opetuksia. Mikä nerokas ja ylevästi runollinen aihe: kellon\nvalaminen, johon liittyvät taide ja ammattitaito, jalo aine ja pyhä\ntarkoitus, avaruuksiin aiottu juhlallinen sävel, syntymän ja kuoleman\nilmoittaja. Seuraamme hartaina elämän kulkua, jota aina kellon ääni\nsaattelee: lapsesta nuorukaiseksi ja ensimmäisen rakkauden onneen,\nhäihin ja työhön kodin ja lasten hyväksi; olemme saapuvilla tulipalossa\nja hautajaisissa, vaeltajan kotiinpaluussa ja yhteiskunnan\nrakentumisessa lain, järjestyksen ja vapauden turvin -- kunnes vihdoin\nkello on valmis ja mestari lausuu toivomuksen, että sen ensimmäinen\nääni olkoon pyhitetty rauhalle.\n\nAsetettuna näin Goethen rinnalle Schiller epäilemättä selviää\nvertailusta hyvin. Yhteensä Goethen ja Schillerin ballaadi- ja\naaterunous edustaa korkeinta astetta, mikä Euroopassa oli tähän\nmennessä lyriikan tällä alalla saavutettu.\n\nSaksalaisen ballaadin vaiheista tämän jälkeen vain muutama sana.\nLähinnä Schilleriltä perityssä ylevässä muodossa ballaadeja sepitti\n_Uhland_, jonka mainitsemme siksi, että hänen Laulajan kirouksensa (Des\nSängers Fluch) ja muut ballaadinsa näyttäisivät olleen _Paavo\nCajanderin_ vastaavan runouden läheisiä innoittajia. Mutta se, joka\nparhaiten kaikista Saksan runoilijoista -- Goethekin huomioon otettuna\n-- omisti kansanrunouden koruttoman, vaatimattoman ballaadityylin, oli\n_Heine_. Tosiasiassa kansanlaulu ja nimenomaan tämän nelinousuinen ja\nnelirivinen säkeistö, naivi mutta samalla sattuva sanonta ja yllättävät\nkäänteet ovat suoranainen avain Heinen runouteen, jonka muodon\nkoruttomuus ja luonteva naivisuus siten saavat selityksensä. Heine\nsanoi kertovia pienoisrunojansa \"romansseiksi\" (kuten Goethekin joskus\n\"ballaadejansa\") varmaankin siksi, että hän mielellään sepitti niitä\nespanjalaismaurilaisista aiheista, mutta lähemmin katsoen nämä\nKrenatöörit (Die Grenadiere, Schumannin sävellyksenä maailmankuulu),\nDon Ramiro (sama aihe kuin Lewisin kauhuballaadissa Uljas Alonzo, IV,\ns. 390), Lorelei, Toivioretki Kevlaariin (Die Wallfahrt nach Kevlaar),\nTannhäuser, Ritari Olaf jne. ovat kansantyylisiä, mestarillisen\ntekokoruttomasti saneltuja ballaadeja. Nelinousuinen ja -säkeinen\nballaadityyli oli painunut Heinellä veriin niin, ettei hän juuri\nollenkaan käyttänyt muita runomittoja eikä yleensä saanut luoduksi\nrunoa ilman kansanomaisesti kertovaa sävyä. Ainoa uutuus oli hänen\npersoonallisuutensa lisä, hänen kuuluisa irooninen särkyneisyytensä.\n\n\n2\n\nSiirtyäksemme puhumaan Englannin ja Ranskan ballaadirunoudesta on ensin\njohdettava mieleen sikäläiset kokoelmat ja Scottin toiminta (s. 48 ja\n139). Bürgerin tyylinen kauhuballaadi oli suosittu ja sitä viljeltiin\nlaajasti. Varsinainen taideballaadi alkoi kuten tiedämme _Wordsworthin\nja Coleridgen_ Lyyrillisillä ballaadeilla (1798), joista\nviimeksimainitun Vanhan merimiehen tarina edustaa alan\nhuippusaavutusta. Vanhan merimiehen ilmestyminen häähuoneen\nläheisyyteen puhuttelemaan jotakin häävierasta ilmaisee tutun aiheen,\nhääsaliin ilmestyvän haamun vaikutusta. Runo on kuin jokin tekijänsä\nmyöhempi oopiumiuni, eräänlainen Kubla-kaani sekin. Vaikka sitä sen\nkirjallisen arvon vuoksi on vaikea mainita kauhuromantiikan yhteydessä,\nsillä on kuitenkin kauttaaltaan sen merkit. Sen säkeistä soivat Percyn\nballaadien poljennot, ja alkuperäisessä muodossaan se oli\nkieliasultaankin arkaistinen. Sen erakko, joka vaikuttaa hiukan\nsorahtavalta merimiestarinan yhteydessä, ei olisi tullut mukaan ilman\ngoottilaisuuden vaikutusta; kummituslaiva on kotoisin Lentävän\nHollantilaisen tarinasta.\n\nBallaadisävy oli muodissa ja pyrki silloin tällöin näkyviin Coleridgen\nmuussakin runoudessa. _Wordsworthin_ osuus mainittuun kokoelmaan oli\ntodellakin sarja ballaadeja, joissa hän kertoi koruttomalla\narkikielellä jonkin tapahtuman tai piirteen tavallisen yhteisen kansan\nelämästä. Hänen nämä sepitelmänsä ovat ballaadeja ilman perinnäistä\nromanttista sävyä, kuten voi nähdä, jos vaivautuu lukemaan Goody Blaken\nja Harry Gulin, Hänen silmänsä ovat hurjat (Her Eyes are wild), Simon\nLeen, Lucyn, Lucy Grayn, Ruthin, Hirvenhyppylähteen (Hart-Leap-Well)\njne. Erikoisesti herättää huomiota se, että runoilija on niissä\nsamalla asialla kuin Sterne: hänen salaisena tarkoituksenaan on\nsentimentaalisen mielialan aiheuttaminen. Samoin herättää huomiota ja\nkritiikkiä runoilijan naivisti opettavainen, itsekeskeinen sävy ja se\nahkeruus, jolla hän jauhaa \"runoksi\" kaikki pienimmätkin retkensä,\nistumisensa jollakin penkillä, keskustelunsa talonpojan tai lapsen\nkanssa tai muun yhtä kauaskantoisen tapahtuman.\n\n_Southeyn_ runoudessa on ballaadeilla tärkeä sija. Niihin on\nvaikuttanut Lewisin kauhuromantiikka, kuten näkyy siitä, että niissä\nesiintyy ilmeinen pyrkimys herättämään kauhun tunnetta realistisella\naineellisten iljetysten maalaamisella. Niissä usein esiintyvä Lenoren\npoljento, se, jota Scott oli käyttänyt käännöksessään, osoittaa myös\nSoutheyn läheisesti tutustuneen aikansa alempaan ballaadirunouteen.\nKuinka tärkeä asema ajankohdan runoudessa ballaadilla oli, näkyy\nsiitäkin, että sekä _Byron että Shelley_ olivat nuoruudessaan sen\nlumoissa. Edellisen Oscar of Alva on muunnos Alonzo Urhoollisesta;\njälkimmäisen koko nuoruustuotanto on naivia perinteellisten\nkauhuaiheiden käsittelyä. Tulemme näkemään, että Byronin\npienoiseepokset ovat oikeastaan vain laajennettuja ballaadeja. _Keats_\ntosin sanoi, että hänen täytyi kertoa ritaritarina, sillä \"isoja\nvalkeita töyhtöjä tanssi hänen silmissään\", mutta tämä aie jäi yhteen\nballaadiin, mikä kuitenkin riitti, koska tästä sattui tulemaan\nKaunis armoton nainen (La belle dame sans merci) eli Englannin\nballaadirunouden helmi; aiheeltaan se liittyy Tannhäuseriin ja\nVenus-vuoreen. _Mooren_ nuoruudenrunoissa on sijansa ballaadilla\n(Reuben ja Rose, Kilpi -- The Shield, indiaaniballaadi Kammottavan suon\njärvi -- The Lake of the Dismal Swamp, Ballaadisäkeitä -- Ballad\nStanzas).\n\nPätevin syin täytyy sitten kysyä, eikö juuri romanttinen ballaadi ole\nse tiirikka, jolla on helpoin avata _Tennysonin_ sisin ja salaisin\nrunouden työpaja.\n\nHän on kirjoittanut kymmenittäin runoja, joita ei tosin sano\nballaadeiksi, mutta jotka ovat sellaisia, kertoen enimmäkseen\nkoruttomina nelisäkeistöinä romanttisessa sävyssä liikuttavista,\netupäässä lemmentapahtumista. Marianan pessimistinen loppukerto, jossa\nhän aina ilmaisee varmuutensa siitä, ettei hänen sulhonsa tule, on\nväärentämätöntä kansanballaadia. Shalottin lady ja sen satuauer --\nsehän on ballaadia, jossa vain kerrotaan ihmeellisestä romanttisesta\nuninäystä; samoin Sisarukset (The Sisters) ja Puhuva tammi (The talking\nOak), jotka voisivat sisältyä Percyn kokoelmaan, ovat eteviä\nballaadeja. Vain Heine kykeni kirjoittamaan yhtä luontevia ballaadeja\nkuin Tennysonin Edward Gray ja Lady Clare. Ylipäätänsä se romanttinen\nauermaailma, johon Tennyson asetti runokuvansa, on noussut vanhasta\nkeskiaikaisesta ballaadimaastosta, kuten muuten Kuninkaan idyllit\nosoittavat.\n\n_Browning_ työskenteli toisella taholla -- hän käytti ballaadin sävyä\nvain harvoin. Mutta omituista kyllä juuri ne muutamat runot, jotka hän\nsepitti tähän tyyliin, ovat hänen tuotannostaan tunnetuimpia: esim.\nTapahtuma ranskalaisten leiristä (Incident of the French Camp), jossa\nvoitonsanoman tuoja ilmoittaa olevansa ei vain haavoitettu vaan -- pian\nkuollut.\n\nSuosituimpia ja elinvoimaisimpia englantilaisista ballaadeista ovat\n_William Aytounin_ (1813-1865) sepittämät stuartilais-romanttiset\nSkotlannin kavaljeerien laulut (Lays of the Scottish Cavaliers, 1849),\njosta on ilmestynyt yli puolisataa painosta, jotkut näistä hienosti\nkuvitettuja. 1855 hän julkaisi runoilija _Theodore Martinin_ avustamana\nburleskin, paroodisen Ballaadikirjan (A Book of Ballads), joka tuli\nyhtä suosituksi ja kuuluisaksi kuin pastori _Richard Barhamin_\n(1788-1845) pilasankarilliset ja vakavanhassut ballaadiparodiat, Thomas\nIngoldsbyn legendat (1840). Aytoun ja Martin julkaisivat 1858\nkäännöskokoelman Goethen ballaadeista.\n\nBallaadin nosti uuteen maineeseen _Kipling_ julkaisemalla 1890\nBallaadin idästä ja lännestä (A Ballad of East and West), jolla aloitti\nuransa Euroopan tunnustamana kirjailijana ja Wilden ym. edustaman\nvelton estetismin vastustajana. Osoituksena ballaadimuodon ja -sävyn\nkelpoisuudesta mainittakoon lopuksi _Wilden_ omia vankilakokemuksia\nkuvaava Ballaadi Readingin vankilasta (The Ballad of Reading Gaol,\n1898).\n\n_Amerikkaan_ ballaadin koteutti _Longfellow_ (Hesperuksen hylky -- The\nWreck of Hesperus). _Poen_ ballaadit (Ei milloinkaan -- Never more,\nAnnabel Lee) ovat tunnettuja. [Kaikki yllämainitut Kiplingin, Wilden,\nLongfellow'n ja Poen ballaadit on suomentanut Yrjö Jylhä.]\n\n_Béranger'n_ lauluissa on ilmeistä ballaadin sävyä ja säveltä;\nballaadihan oli alkuaan kiertävän jonglöörin uutislaulu, jossa\nkerrottiin merkittävistä tapahtumista. Sen luonne ei tietenkään\nmuuttunut silloin, kun se painettiin arkkiveisuksi, eikä silloin, kun\nravintolaseurue hoilasi sitä yhtyen kertosäkeeseen. Béranger'n laulut\novat juuri tällaisia myöhäsyntyisiä pila- ja uutislauluja ja\narkkiveisuja, jotka saattoivat käsitellä niinkin puolueetonta asiaa\nkuin Lisetten siveyttä tai hyvää ja rakastettua Kuningas d'Yvetota (Le\nRoi d'Yvetot) tai sisältää poliittista kärkeä jesuiittoja ja\nevankeelisen allianssin taantumusta kohtaan. Vanha korpraali\n(Le Vieux Sergent), Vanha lippu (Le Vieux Drapeau) ja Kaksi\nkrenatööriä eivät menetä ballaadisävyänsä siksi, että ne ilmaisevat\nNapoleon-romantiikkaa. Ranskalaisten chanson on käsitettävä kansan\nkertomukseksi ja mielipiteeksi tapahtumasta, josta sen varsinaista\najatusta ei ole muuten tyydyttävästi ilmaistu -- tilinteoksi, jota\ntoisen kerran sanotaan \"ballaadiksi\".\n\n_Hugon_ Oodeista ja ballaadeista jo näkee, että vaikka hän olikin\nkiinnostunut keskiajasta (Rummunlyöjän morsian -- La Fiancée du\nTimbalier, Temmellys -- La Mêlée, Kaksi jousimiestä -- Les Deux\nArchers, Linnankreivin metsästys -- La Chasse du Burgrave, Kuningas\nJuhanan aseleikki -- Le Pas d'armes du roi Jean), hänen deklamatoorinen\ntaipumuksensa laajaan monisanaisuuteen teki ballaadin hänelle\nsopimattomaksi runomuodoksi. Sama koskee hänen kokoelmaansa Itämailta,\njossa hän monisanaisuudellaan \"pilasi\" hyvät ballaadiaiheet\n(Merirosvojen laulu -- Chanson des pirates). Ballaadin suoni ei vie\nlähelle Mussetäkään, huolimatta hänen Ballaadistaan kuulle, sillä tämä\non sikermä byronimais-heinemäisesti oikullisia ja iroonisia kysymyksiä\nja ehdotuksia siitä, mitä kuu, tuo i-pilkku ruskealla taivaalla\nkeltaisen kirkontapulin päällä, voisi olla.\n\nBallaadin suonen seuraaminen näyttäisi osoittavan, että tämä\nkansanrunoudesta periytynyt muoto viehätti erikoisesti germaanisia\nkansoja, joiden keskuudessa parhaat runoilijat käyttivät sitä myös\naaterunojensa kehyksenä. Romaanisten maiden runoutta ei sen sijaan voi\nballaadin tietä menestyksellä lähestyä, mikä johtunee siitä, että\nEspanjassa ballaadi oli jo ammoin viljelty loppuun romanssina (II, s.\n299) ja ettei niiden keskuudesta noussut romantiikan syntyvuosina\nnäkyviin innostuttavaa ja hedelmöittävää, kansanomaista\nballaadirunoutta, johon uusi samanlaatuinen taideballaadi olisi voinut\npohjautua. Ballaadin asu edellyttää myös naivia kertomisen lahjaa, oman\npersoonallisuuden kieltämistä eli siis ominaisuuksia, joiden\nnoudattamiseen gallialaisen henkevyyden oli vaikea alistua muuten kuin\nsatiirisin tarkoitusperin -- juuri niinkuin teki Béranger.\n\n\n3\n\nBurns oli ensimmäinen merkki Englannin lyriikan uudistumisesta. Cowper\nja Crabbe (IV, s. 460) kuuluivat 1700-luvun tyyliin, Blake oli\najastansa irrallaan oleva mystikko. _William Bowles_ (1762-1850)\nsaavutti Soneteillaan (1789), joilla uudisti tämän unohduksiin jääneen\nrunomuodon, suurta suosiota ja on luettava uuden runouden oireisiin.\nMutta varsinaisesti tämä syntyi kuten sanottu Coleridgen ja\nWordsworthin periaatteiden ja työn, Lyyrillisten ballaadien kautta. Sen\njälkeen seurasi Scottin runous, jonka käsittelemme epiikan yhteydessä,\nja Byronin runous, jonka lyyrillisestä puolesta tässä huomautus.\nHebrealaiset sävelet Byron (s. 132) sepitti oman kertomuksensa mukaan\nerään ystävän pyynnöstä sanoiksi todellisiin hebrealaisiin säveliin,\njoita silloin julkaistiin. Mooren elämäkerrasta tiedämme tällaisen\nolleen muodissa. Mutta tästä huolimatta Byron loi niistä suurta\nlyriikkaa, suurinta, mitä englantilaisilla oli ennen Shelleytä ja\nKeatsia, ja varsinkin sellaista, jonka ulkomaalainen mielellään\nomistaa. Byron kuten englantilaiset yleensä siihen aikaan tunsi\nRaamatun hyvin, mutta sen uskonnollinen puoli ei viehättänyt häntä;\nhänen mieleensä oli jäänyt Vanhan Testamentin maalauksellinen,\nintohimoinen, traagillinen ja samalla herkkä runollisuus, sen\nhenkilökuvien järkyttävä inhimillisyys, Saulin tumma eikä Daavidin\nvaloisa olemus, ja näille muistoilleen hän antoi, ollen itsekin\nSaul-luonne, voittamattoman runollisen ilmaisun. Erikoisen herkästi hän\nosasi tulkita maanpakolaiskansan mielialat, tuon kansan, jota hän\nylimyksenä ymmärsi ja kunnioitti siksi, että sillä oli niin pitkä\nsukutaulu ja että se yhä oli olemassa, voittajana halveksien ja\nuhmaillen sortajiansa. Laulaessaan tästä kaikesta vapaasti,\nvanhatestamentilliset kauneusnäyt vain lähtökohtina eli siis pyrkimättä\ntekemään niistä mukaelmia, toisintoja, parafraaseja, Byron ilmaisi myös\nomaa kapinallista itseään, maanpakolaiseksi tuomitun tunnelmia. Racinen\njälkeen (IV, s. 142) Byron oli ensimmäinen, joka romanttisen\nmielikuvituksensa hehkuttamana huomasi raamatullisten aiheiden\nvoittamattoman, ikuisen kauneuden.\n\nAikansa vapaudenhengen tulkkina, joka tosin eläessään saavutti sangen\nvähän kuuluisuutta ja kuoli huomaamattomana, _Shelley_ (s. 135) on\nlähinnä verrattavissa Byroniin. Hänen aatteellisuutensa samoin kuin\nrunoutensa yleensäkin on kuitenkin filosofisempaa, ylähäisissä\ntaivosissa liikkuvaa, ei helppotajuista ja helposti omistettavaa kuten\nByronin.\n\nTämä johtuu siitä, ettei Shelley ehtinyt muodostaa selvää\nmaailmankatsomusta, koska ei ollut ajattelija, loogikko, vaan kuvien\nkatselija, niiden heijastaja sielustaan, panteistinen lyyrikko,\nuneksija. Hän ei tutkinut luontoa objektiivisen havainnoitsijan\nruumiillisin silmin, vaan siirtäen sen sieluunsa muutti sen omituisesti\naineettomaksi, eteeriseksi näyksi, visioniksi, jonka tuottaman\ntunnelman ilmaisi runoissaan. Hän tahtoi tunkeutua luonnon sieluun,\njonka olemassaoloa panteistisesti aavisteli. Näin hänen runoutensa\nsyntyi ehdottoman yksilöllisesti, kokonaan totuttujen arvojen\nulkopuolella, ilmauksena kapinallisesta mutta samalla puolueetonta\noikeuden, rauhan ja kauneuden maailmaa etsivästä sielusta, muodon isinä\nSpenser, Milton ja Coleridge, aiheiden ja värityksen antajina muinainen\nHellas, ennen muita Aiskhylos. Hänen puhtaassa, tinkimättömässä\naatteellisuudessaan, omituisen kuulakkaassa, maan yläpuolelle\nkohonneessa autereisessa runoudessaan, katseensa sinessä ja\nruumiillisen olemuksensa hienoudessa on suuren kauneuden näkyväksi\ntulemusta, joka hänen kuoltuaan todettiin yhä laajemmissa,\ninnostuneemmissa piireissä ja vuosisadankin jälkeen herättää palvontaa\nja kaipausta. Hymnissä sisäiselle kauneudelle (1817) runoilija palvoo\njumalallisuutta, jonka toteaa ilmenevän tuulessa ja kuutamossa,\npilvissä, sateenkaaressa ja tähtitarhoissa, ja joka täyttää sielun\nhurmioituneella autuudella. Tämä runollinen platonilaisuus muuttaa\nhänen sydämensä tuulikanteleeksi, joka luonnon äänillä tulkitsee\nolevaisuuden syvimpiä ongelmia, kuten esim. Surulaulussa:\n\n    Tuuli, sä tuskan voihkija\n       laulajatta jääneen,\n    sade, jok' yhtä vuolaana\n       yön kaiken voihkit ääneen,\n    myrsky turhin kyynelin,\n    puu paljas oksin alastomin,\n    suon silmä, meri vaahtopää --\n       maan vääryytt' itkekää!\n\n        [Suomentanut Jaakko Tuomikoski.]\n\nSukulaisuus Wordsworthiin on ilmeinen; lisänä on vain liikunta, tahto,\npyrkimys -- Wordsworth on paikallaan pysyvästi mietiskelevä.\nTunteellisessa kasvissa (The Sensitive Plant, 1820) runoilija\nkuvittelee sielunsa tällaiseksi, sen olopaikaksi paratiisin puutarhan\nja hoitajaksi tämän suloisen valtijattaren, henkisen kauneuden,\nplatonilaisen idean. Platonilaisesti hän runonsa lopussa julistaa ideat\nkuolemattomiksi ja sen häviäväksi, mitä tavallisesti pidämme\ntodellisuutena. Tässä on huomattavissa renessanssin runouden\nvaikutusta. Tämän kauneususkonnon hän tunnusti Keatsin kuoleman\njohdosta sepittämässään ihanassa Adonais-runossa (1821); sehän olikin\nhänen ja Keatsin runollisessa elämänkatsomuksessa yhteistä. Oodeissaan\nLänsituulelle ja Leivoselle Shelley on unohtumattomasti tulkinnut sitä\nkauneudenkaipuuta, jota hänen sielussaan herättää tuulen riento ja\nleivon yhä korkeammalle kohoava lento. Epiikan ja draaman yhteydessä\nsaamme aiheen palata Shelleyn runouteen.\n\nOlemme maininneet _Keatsista_, että hän samoin kuin Shelley koulutti\naistiansa lukemalla Spenserin runoutta ja että tämä innostus sittemmin\nyhtyi antiikin palvontaan. Renessanssin runous olikin tässä suhteessa\nsopiva välittäjä. Näistä lähteistä Keats koetti rakentaa\nmaailmankatsomustansa.\n\nJo varhain hänen uskonnollinen kantansa oli selvä: hän tahtoi kuten\nolemme jo kertoneet, palvoa vain Kauneutta, mikä ilmaisee Keatsin\nomaksuneen renessanssin platonilaisuuden (III, s. 198); Kauneus oli\nhänen mielestään ylin Totuus; sen ilmaisee meille mielikuvitus paljoa\nvarmemmin kuin tiede, joka on tositiedon hankkimisessa vain toisen\nluokan ase. Kun tähän mystillisyyteen vivahtavaan katsomustapaan yhtyi\nsynnynnäinen jalomielisyys ja sielun aateluus, hän tunsi olevansa\nkutsuttu runoilijakasvattajan tehtävään, liittyen ajankohdan\nradikaaliseen ryhmään. Hän ei kuitenkaan tahtonut repiä, vaan rakentaa,\nedistämällä runouden kautta ihmiskunnan siveellistä jalostumista. Hänen\npessimisminsä ja joskus ilmenevä aistillisuutensa älkööt saako ketään\nunohtamaan, että tämä oli Keatsin pohjimmainen elämänlinja.\n\nKeats oli aistillisuusihminen, joka älyllisin voimin etevästi käsitteli\ntekemiänsä huomioita. Nerouden ohjaamana hän koetteli vähitellen tiensä\neteenpäin, valikoiden aina korkeinta, kunnes päätyi täydelliseen\nsopusointuun ja klassillisuuden vaatimaan tasapainoon. Hänen kohteenaan\nei ole \"sisällinen\" eli henkinen kauneus kuten Shelleyllä, vaan hänen\ntaiteensa on täynnä intohimoa ja kaihoa, aivan niin kuin Spenserillä,\njonka taiteessa kuten tiedämme platonilaisuus ja aistillisuus yhtyivät\n-- hän etsii aistiemme tyydytystä. Näin saadun nautinnon Keats\nhenkevöittää iloksi, joka taas ylevöityy kauneudeksi.\n\nKeats ilmaisi romantiikkansa lyhyessä, keskitetyssä muodossa\nlyyrillisissä runoissaan, _oodeissaan_, joiksi hän niitä aikansa\ntyyliin sanoi. Niistä kuvastuvat kreikkalaisen kuvanveistotaiteen\nkarkelosulo, Hellaan myyttien aiheuttama romanttinen unelmakaipuu,\nvuodenaikojen ja muiden luonnonilmiöiden kauneus, ja etsivän sielun\nkiihkeä jano päästä omistamaan pysyvä, katoamaton kauneus; kaiken\ntaustalla asuu katkeranmakea aistillisuus ja sen rinnalla tunne\nkuoleman ja katoavaisuuden varmuudesta. Näin niihin sisältyy oireita\nalkavasta \"vuosisadan sairaudesta\", ilon tuottamasta tuskasta ja tuskan\ntuottamasta ilosta, siitä, että intohimon tyydytykseen sisältyy myös\nsuuri kärsimys. Täten Keatsin tragiikka pohjautuu ihmissielun\ntodellisuuteen, siihen tunteeseen, että meissä itsessämme, henkisen ja\nfyysillisen olemuksemme korkeimmissa voitoissa, on valon ohella jotakin\nkuluttavaa; se on siis aidompaa ja syvempää maailmantuskaa kuin\nbyronilaisen sankarin, jonka traagillisuus tarvitsee lähtökohdakseen\njonkin ulkonaisen mysterion. Katkerassa realismissaan, selvänäköisessä\nmurteellisuudessaan, ilmaistuna täyteläisin, syvin soinnuin, Oodi\nalakuloisuudelle ennustaa Pahan kukkien tuloa.\n\nKeatsista (s. 136) olisi voinut tulla sukupolvensa suurin runoilija,\njoka paremmin kuin kukaan muu olisi osannut yhdistää renessanssin,\nantiikin ja romantiikan kauneudet. Muutamalla sadalla säkeellä hän jo\nehti kohota etevimpien tasalle. Hänen vaikutuksensa ei ole heikentynyt,\nvaan päinvastoin lisääntyy yhä; kaikki ne runouden suunnat, jotka\npitävät tärkeänä taiteen \"plastillista\" puolta, esirafaelilaiset,\nenglantilaiset esteetikot, kunnioittavat Keatsia mestarinaan ja\nlaskevat polvilukunsa hänestä. Ja huolimatta hänen kielensä\nkeskittyneisyydestä ja vaikeatajuisuudesta ulkomaidenkin runoilijat\novat tunteneet hänen tuotannostaan ilmenevän saavutettujen\ntaidevoittojen korkeata tenhoa.\n\n_Moore_ (s. 137) on unohdettu, mikä ei ole aivan oikeutettua, sillä\nhänen lyriikkansa, vaikka ei olekaan syvällistä, on kuitenkin\nviehättävästi laulullista, innoittuneesti yksilöllistä ja erittäin\nsujuvaa, ilmaisten tekijän rytmi- ja muun aistin erehtymättömän\nvarmaksi. Irlantilaisia sävelmiä on se kokoelma, joka ilman\nmusiikkipuoltakin edustaa Mooren voittavimpia runoilijaominaisuuksia.\nVaikka nykyiset irlantilaiset myöntävät sen edustavan heidän\nkansallisuuttaan vain puoleksi, koska kaikki sellainen, joka olisi\nsorahtanut englantilaisten korvissa, oli siitä jätetty pois, niin silti\non vaikea kieltää, etteikö siitä henkisi runollista joskin hämärää\n\"irlantitunnelmaa\", maisemien herättämää kaihoa ja murehtivan kansan\nalakuloisuutta, sovitettuina miellyttäviksi soinnuiksi.\n\nSeuraavat englantilaiset lyyrikot, Tennyson ym., kuuluvat jo Viktorian\naikaan. Tällainen jako on kuitenkin vain kronologinen -- ei asiallinen:\nTennyson, Browning, Elizabeth Barrett, Arnold ovat romantikkoja,\nitsekin ollen siitä täysin tietoisia. Selvää on, että he olivat aikansa\nedustajina sävyltään toisenvivahteisia kuin aikaisemmat romantikot,\nmutta silti heidän runoutensa on usein eilispäivän kaikua.\n\n_Tennyson_ (s. 148) on asetettava Carlylen ja Ruskinin vanaveteen,\nyksilöllisen näkemyksellisyyden ja ihanteellisuuden puolustajaksi yhä\nrohkeammin hyökkäävää materialismia vastaan. Hän oli siis vanhoillinen\nmenneisyyden arvojen puolustaja.\n\nEilispäivän romantikoista hän erosi mm. siinä, ettei hyväksynyt heidän\nvapaita muotopyrkimyksiään, vaan viktorialaisen järjestyksen edustajana\nväsymättä teroitti ja itse harrasti muodon hioutuneisuutta, siinä\nsuhteessa elvyttäen kavaljeerirunouden ja klassillisuuden perinteitä.\nNäin Tennysonin taide: sen romanttiset, oikeastaan jo vanhentuneet\naiheet ja sen muotokulttuuri, tunnahtavat jälkikauden runoudelta,\naleksandrialaisuudelta, Kallimakhoksen sirolta, mutta aatteiden ja\ninnoituksen puolesta väljähtyneeltä säeseppyydeltä. Seuraavan ajan\narvostelu, joka on aina kohtuuton eilispäivän kirjailijoita vastaan, on\nehkä liioitellen alleviivannut Tennysonin maneeriksi tullutta\nmuotohuolta ja unohtanut sen, minkä mahdollisesti jo huominen päivä\ntoteaa, että Tennysonin taiteessa on joka tapauksessa runollista\naitoutta, todellista tunteen syvyyttä, joka pitää sitä hengissä.\nKuitenkin ne, jotka väittävät englantilaisten suovan suurimman\nkannatuksensa keskinkertaisuuksille, saavat tukea väitteelleen tästä\nViktoria-kuningattaren erikoisesti suosimasta lyyrikosta. 60 vuotta\nTennyson hallitsi Englannin Parnassoa; väliin luultiin jonkun nuoren\nvoiman ilmestyessä hänen valtakautensa loppuvan, mutta eipäs: kun\npamaus oli jymähtänyt ja ruudinsavu haihtunut, nähtiin Tennysonin\nistuvan paikallaan yhtä tyynenä kuin ennenkin.\n\nNuoruuskautensa runoissa Tennyson hekumoi sanamaalauksin ja\nsulosoinnuin. Toisista ilmenee Coleridgen, Shelleyn ja Keatsin\nvaikutusta, toisista melkein sairaan sielun kuumeista, mystillistä,\nrunollista näkemystä, joka levottomana kätkeytyy sointuvan,\nsäveleellisen muodon alle. 1842:n kokoelmassa hän hallitsee muodon\ntäydellisesti, ottaa aiheensa nykyisyydestä, keskiajasta, antiikista,\nlegendain ja mielikuvituksen yhtä hyvin kuin todellisuuden piiristä,\neläytyy niihin ja tulkitsee ne persoonallisina kokemuksina.\nRauhallinen mietteliäisyys, jolla on taipumus näkemään aiheissa myös\nvertauskuvallisuutta, ja hienosti riutuva, iltaruskomaisen eleeginen,\nunen kaltainen sävy, joka muistuttaa Thomsonin Joutilaisuuden linnasta,\non nyt hänen runoutensa leimana. Pitkän ajan kuluessa kypsytetty In\nMemoriam on yksitoikkoinen; sen jokainen rivi edustaa 1850:n vaiheilla\nEnglannissa vireillä olleita moraalisia ja uskonnollisia väittelyjä ja\nriitakysymyksiä; pitkät matkat kuljemme didaktikon seurassa, joka\nkoettaa vaikuttaa meihin filosofisilla todisteluillaan. Mutta silloin\nkun mietteet luistavat \"itsestään\" ja unelmat ovat luontevasti vakavia,\nruno saavuttaa ylevyyttä ja voimaa, joka tekee vaikutuksensa. Palaamme\nTennysoniin epiikan yhteydessä.\n\n_Arnoldin_ runoudesta riittänee ennen sanottu (s. 151).\n\n_Rossetti_ (s. 152) oli sen esteettisen elämän tyypillinen edustaja,\njoka etsii ja saavuttaa tyydytyksensä menneiden aikojen jo muodon\nsaaneesta kauneudesta.\n\nHänen näköpiirissään ovat Dante ja Chaucer, Coleridge ja\nkauhuromantiikka, Shelley ja Keats. Tennysonin Shalottin lady ja\nhelteinen, unelmoiva näkytunnelma ovat hänen taiteensa edeltäjiä.\nPaitsi näitä vanhan englantilais-italialaisen ja uushelleenisen\nrunouden vaikutuksia hänen mielikuviensa piiriin kuului vielä\nraamatullinen runous, kelttiläinen satumystiikka ja keskiajan taide.\nMutta Rossetti ei suinkaan luopunut oman aikansa katsomuksista\neläytyessään milloin mihinkin menneisyyden kauneuskulttuuriin, vaan hän\nmenetteli kuin taiteilija, joka tietoisesti käyttää hyväkseen eri\naiheistoja. Filosofisista kysymyksistä hän ei välittänyt, vaan asettui\nesim. joskus Maa-keskeisen maailmankuvan kannalle (Siunattu neito),\nkoska se oli hänestä taiteellisesti antoisampi. Kristilliset dogmit hän\nhyväksyi epäilyksittä, koska niiden ajatteleminen kuvina ravitsi hänen\nesteettistä janoansa. Verevän, värikkään aistillisuuden ja naivisti\nuskotun yliluonnollisuuden yhtyminen aatteelliseksi tai runollisesti\nsäpsähdyttäväksi, selväpiirteiseksi, jonkin verran bysanttilaiseksi\nkuvaksi on hänen runoudelleen ja taiteelleen tyypillistä. Tässä on\nepäilemättä Rossettin italialaisen syntyperän vaikutusta: siellä, kuten\nnäkyy jo Danten Vita nuovasta, madonnat olivat samalla kertaa kuumasti\nrakastettuja ja hartaasti palvottuja. Todennäköisesti esirafaelilaisen\nkoulun varsinaiset saavutukset jäävät maalaustaiteen puolelle --\nvastaavaan saksalaiseen virtaukseen olemme lyhyesti viitanneet --,\nmutta silti Rossettin rauhoittunut, syvä maailmantuska sykähdyttää\ntuoreesti joka kerta, kun hänen runoutensa sattuu silmiimme.\n\n_Christina Rossettin ja Morrisin_ runouteen nähden tyydymme siihen,\nmitä siitä on sanottu aikaisemmin (s. 154-156).\n\n_Swinburnen_ (s. 156) Runot ja ballaadit (1866) herättivät ihailua\nrytmillisellä ja säveleellisellä mestaruudellaan, mutta kuten sanottu\nmyös paheksumista mielenosoituksellisella aistillisuudellaan ja\nilmeisellä taipumuksellaan luonnottoman sukupuolielämän suosimiseen.\nHäntä pidettiin nerokkaana, demoonisena runoilijana, mikä oli erehdys,\nsillä nerokas hän oli vain kielenkäyttäjänä ja muototaiturina,\nja demooninen vain, mikäli tavallista paheellisuutta tahdotaan\nkunnioittaa näin hienolla nimellä. Tosiasiassa hän lumosi\nsaarelais-eristyneisyydessä elävän ylhäisen lukijapiirinsä ottamalla\naikansa ranskalaisesta kirjallisuudesta, jota lordit eivät tietenkään\ntunteneet, sen, mitä siinä itse ihaili. Täten hän saavutti omintakeisen\nleiman ja erikoisen aseman. Varsinkin hän jumaloi Hugota, kuten mm.\nhänen Encyclopaedia Britannicaan kirjoittamansa nyttemmin aivan\nvanhentunut ja epäasiallinen artikkelinsa osoittaa, omistaen\nhäneltä paljon vahingollista sanavuolautta. Selvää on, että Hugo\nonnistui täydelleen lumoamaan hänetkin \"marttyyriudellaan\".\nGautier'lta Swinburne oppi maalauksellisuuden ja Baudelaireita\nsukupuoliperversiteetin, joka ei ollut vielä Englannissa kohonnut\n\"käytännöstä runouteen\" ja aiheutti pahennusta. Swinburnella oli myös\nkaikki edellytykset ymmärtämään ranskalaisten luonnonvastaisia\nviettejä, seleeniä, itsensä tuhoamisvaistoja ja yömustaa pessimismiä.\nMutta Hugon opetuslapsena hän ei milloinkaan päässyt ymmärtämään\nranskalaisten kirkasta logiikkaa, keskittynyttä ajattelua, hienoa\ntarkkuutta vain sen käyttämisessä, mikä on välttämätöntä. Swinburnen\nrunoilijamaine ei perustu hänen aatteellisuuteensa, joka on\npintapuolista, vaan hänen säveleelliseen ja sanalliseen innoitukseensa.\nHäntä on verrattu lentokoneeseen, joka pitää tavatonta melua sekä\nlähtiessään että lentäessään, ja joka laskeutuu maahan vasta sitten,\nkun polttoaine loppuu. Tosiasiassa Swinburnen runot loppuvat\nväsymyksestä: tekijä jatkaa niitä siksi kunnes läkähtyy.\n\n_Stevenson_ (s. 157) ei kaipaa lyriikan yhteydessä huomautusta enempää,\nvaikka hänen tuotantoonsa sisältyykin muutama herkkä runo. _Kipling_\n(s. 159) on lyyrikkona kansanomainen, arkisanainen, johtaen mieleen\nvanhan englantilaisen ballaadin ja ollen realistinen vastakohta\nTennysonin hienolle unelmakauneudelle. Parakkiballaadeissa hän käytti\nujostelematta kasarmikieltä tehden senkin avulla tehokkaan\nuutuusvaikutuksen. Seitsemässä meressä ja Viidessä kansakunnassa hänen\nnäköalansa on laajempi, sillä niissä hän laulaa imperiumin historiaa ja\nkunniaa. Ne eivät kuitenkaan vaikuta hovikomeudelta eivätkä\nimartelulta, sillä niiden tekijöinä ovat sekä hengen että kielen\npuolesta englantilaiset uudisasukkaat, sotilaat, merimiehet,\ninsinöörit, koneenkäyttäjät, ne, jotka tosiasiassa ovat rakentaneet\nEnglannin maailmanvallan. Vaikka yleishengeltään imperialisti, Kipling\noli kuitenkin käytännössä demokraatti.\n\nRomantiikka ei ole sammunut Englannin kirjallisuudesta, vaan kulkee\nomana virtauksenaan muiden suuntien rinnalla. Voimakkaasti se ilmeni\nns. anglo-irlantilaisessa liikkeessä ja W. B. Yeatsin runoudessa. Koska\nkuitenkin romantiikan ulottaminen Kiplingiin saakka jo merkitsee menoa\ntavallista pitemmälle, käsittelemme Yeatsin tuonnempana siitä\nhuolimatta, että hän silloin joutuu erikoisilmiöksi keskelle realismia.\n\n\n4\n\nTyytyen Englannin romanttisen lyriikan kohdalla ylläsanottuun ja\nviitaten sen täydennykseksi elämäkerralliseen osastoon siirrymme\n_Ranskaan_ luodaksemme silmäyksen sen lyriikkaan. Atalan hersyvä\nlyyrillisyys oli ollut virkistävä, innostuttava enne uuden runouden\nsynnystä, mutta sehän oli kuitenkin proosan muotoista. Ensimmäisenä\nvarsinaisena romanttisena lyyrikkona tulee kysymykseen _Lamartine_ (s.\n197).\n\nLamartinen nauttimaa suurta suosiota ei voi selittää hänen\nneroudellansa, sillä sitä hänellä ei ollut ei runoilijana eikä\npoliitikkona, vaan se on ymmärrettävä johtuneeksi hänen\npersoonallisuutensa viehätysvoimasta, hänen puhetaidostaan, jolla hän\nosasi vedota kuulijainsa tunteisiin ja mielikuvitukseen. Tällöin hän\noli aina runoilija eikä valtiomies, ihanteellinen haaveilija eikä\ntosiasiain perusteella toimiva poliitikko. Epäiltävää on, oliko hänellä\nliberaalisen, runollisen kirjailija- ja puhujavaahtonsa alla mitään\nlopullisesti harkittua ja varmaa yhteiskunnallista ja valtiollista\nohjelmaa. Hänen luonteensa päävikoja oli turhamaisuus ja\nteatterimaisuus, minkä vuoksi hänen teoksensa -- matkakuvaukset,\nhistoriat -- ovat epäluotettavia.\n\nLamartine oli \"kaunosielu\", synnynnäisesti vastaanottavainen ja\ntunteellinen yksilö, joka peri äidiltään armeliaisuuden ja\nvilpittömyyden, ja oppi oman todistuksensa mukaan alakuloisuuden\nOssianista. Luonto oli hänelle läheinen tunteiden ja mietteiden tausta;\nsen yhteydessä hän tahtoi elää ja sen helmaan tulla haudatuksi. Mutta\ntaipumus tunteelliseen haaveiluun yksinäisyydessä, luonnon parissa, ei\nollut hänen ainoa eikä vallitsevakaan ominaisuutensa: sen rinnalla asui\nmyös terve, voimakas taistelunhalu. Uusissa mietelmissä hän on kuvannut\nitseään sattuvasti: \"Yksinäisyys, erämaa, meri, vuoret, hevoset,\nsielullinen seurustelu luonnon kanssa, nainen ihailtavaksi, pitkät\nfyysillisen toimettomuuden hetket täynnä hengen innoitusta, sitten\nrajut ja seikkailurikkaat toimintakaudet kuin turkkilaisilla ja\narabialaisilla -- siinä olemukseni: vuoronsa jälkeen runollinen,\nuskonnollinen, sankarillinen tai ei mitään\". Tästä selviää, miten\nLamartine saattoi olla melankoolikko, vaipumatta silti ehdottomaan\nmielen autuuteen: hänen henkensä oli lyhyesti sanottuna niin\nihanteellinen ja puhdas, ettei \"vuosisadan tauti\" voinut siihen ylettyä\neikä tarttua. \"Sieluni on tuli, joka polttaa ja tekee hyväntuoksuiseksi\nsen, mitä heitetään siihen sen tahraamiseksi\", hän sanoi runossaan\nNemesiille. Hän liitelikin yleensä ihanteiden korkealla olevissa\nmaailmoissa, jonne ei maallinen kurjuus näy:\n\n    Déposant le fardeau des misères humaines,\n    Laissant errer mes sens dans ce monde des corps,\n    Au monde des esprits je monte sans efforts.\n\n    Pois ihmiselon kurjan, inhan taakan heittäin\n    ja jättäin aistit aineen harhamaailmaan\n    mä vaikeuksitta maille hengen nousta saan.\n\n                             (Mietelmiä, Jumala).\n\nNäin ollen runous oli Lamartinen luontainen ilmaisukeino. Lamartine\nkäsitti sen sydämen sanomaksi ja oli tietoinen työnsä merkityksestä:\n\"Olen ensimmäiseksi saanut runouden laskeutumaan pois Parnassolta ja\nantanut hänelle, jota sanotaan Musaksi, sovinnaisen seitsenkielisen\nlyyran sijasta ihmissydämen kielet, joita sielun ja luonnon\nlukemattomat väristykset koskettelevat ja liikuttavat\". Hän ei pitänyt\nrunoutta ensisijaisesti \"taiteena\", vaan \"lohdutuksena\", jonka\nvuotaessa \"sydän rauhoittuu omista kyyneleistään\". Lyriikan varjolla ei\nkuitenkaan pitänyt ilmaista mitä sydämen harhoja tahansa, \"sillä\nkunniaa ei voi koitua siitä, missä ei ole hyveellisyyttä\"; runotarta\noli pidettävä arvossa ja pyydettävä sen apua vain puhtaiden ajatusten\nilmaisemiseen. Tämän käsityksensä mukaisesti Lamartine loi runonsa\nsuuressa määrässä improvisoimalla, jättäen usein muodon vaille\nviimeistelyä; olipa hän muka olevinaan välinpitämätön muodon\nvaatimuksista.\n\nJos hän olisi tyytynyt olemaan vain runoilija, hänen maineensa olisi\neheämpi ja merkityksensä ehkä suurempi. Mutta sitä hän ei tehnyt, sillä\nhän ei pitänyt runoilijan elämäntyötä riittävänä, vaan tahtoi täydentää\nsitä yhteiskunnallisella toiminnalla. Olipa hän joskus vähäksyvinään\nrunouttansa, sanoen olevansa vain \"harrastelija\". Kootun sadon\nesipuheessa hän esim. lausui: \"Yleisö luulee minun viettäneen\nkolmekymmentä vuotta elämästäni asettelemalla allekkain sointuja ja\nmietiskelemällä tähtiä; en ole käyttänyt siihen kolmeakymmentä\nkuukauttakaan, ja runous on ollut minulle samaa kuin rukous, joka on\najatuksen kaunein ja keskitetyin, mutta samalla lyhyin teko, vieden\npäivän työstä vähimmän ajan\".\n\nLamartinen lyriikassa on neljä päätekijää: rakkaus, alakuloisuus,\nluonto ja uskonto. Hänen tulkitsemansa rakkaus on mitä hienointa ja\nhenkevintä, täynnä ikävöinnin hurmiota, tunnetäyteistä vaikenemista,\nläpitunkevia katseita, mietteliäisyyttä ja palvontaa. Mutta onnen\nkorkeimpaan hetkeen sekaantuu levottomuutta ja pelkoa sen katoamisesta,\nminkä vuoksi on kiiruhdettava käyttämään hyväkseen sitä, mitä kiitävä\nhetki tarjoaa. Tämähän oli epikurolainen neuvo, mutta ymmärrettävä\nsiksi, että Lamartinen lemmen silloinen kohde, Elvire, oli sairas.\n\nElvire kuoli, lähettäen rakastetulleen ristinkuvan, jota oli suudellut,\nja jättäen hänet syvän alakuloisuuden valtaan. Lohdutusta hän sai\nluonnosta, joka viihdytti häntä niin murheen kuin ilon hetkinä, ollen\nihmisen kaikkien tunteiden uskollinen kaikupohja. Lamartine löysi\nJumalansa rakkauden kautta, sillä hänen mielestään meissä asuva\nrakkauden tarve on lähtöisin Jumalasta ja maallinenkin rakkautemme siis\npohjaltaan jumalallista. Kun sitten rakastetun kuolema katkeroitti\nhäntä, hän syytti Jumalaa kohtalostaan, vaipumatta kuitenkaan Vignyn\nlohduttomaan ja ylpeään pessimismiin, vaan alistuen Sallimuksen\ntahtoon. Jumalan puoleen häntä opasti myös luonnon ylevyyden ja\nkauneuden tutkiminen ja oivaltaminen.\n\n_Hugon_ (s. 199) lyriikassa on ensinnäkin Oodien ja ballaadien\nnuoruusaste, johon jo olemme koskettaneet. Seuraavassa asteessaan,\nSyksyn lehdistä Katujen ja metsien lauluihin saakka, Hugon lyriikka on\nlöytänyt lopullisen muotonsa ja mahtinsa. Tämän jälkeen syntyneissä\nvanhuuskauden runoissa häntä askarruttavat yhteiskunnalliset ja\nuskonnolliset kysymykset.\n\nHugo tunsi ja sanoi olevansa samalla kertaa aikansa \"kaiku\" ja\n\"lumooja\". Hän ei \"käpertynyt itseensä\" kuten \"vuosisadan tautia\"\nsairastavat romantikot, jotka haaveilivat olemattomia ihanuuksia ja\nkiduttivat sydäntään luulotelluilla onnettomuuksilla, vaan hän kykeni\ninnoittumaan tavallisista terveistä porvarillisista perhehyveistä. Hän\nylisti pojan rakkautta isään, äidin rakkautta lapsiin, ja ilmaisi isän\nepätoivon sanoilla, joiden totuusteho on eittämätön. Isänä ja isoisänä\nHugo rakasti lapsia, joiden naivin olemuksen ilmaisi runoissaan\nmestarillisesti, osoittaen olevansa etevä lasten psykologian tuntija.\nPerheen ihannoijana Hugon oli helppo ulottaa runoutensa koskettelemaan\nsuurperhettä, kansaa, isänmaata. Hän on ylistänyt sankareita,\njotka ovat kuolleet isänmaan puolesta, hän on ilmaissut\nranskalais-kansallisen ylpeytensä ja uskonsa isänmaahan, joka on hänen\nkunniansa ja ainoa rakkautensa. Samoin kuin Chateaubriandilla ja\nLamartinella Hugolla oli herkkä tunne ihmisen yhteydestä luontoon. Hän\nhuomioitsi kukkia, värejä, luonnon elämää, puiden suhinaa, meren ääniä,\nmaaseudun luontoa, maanviljelijää, kylväjän aatteellista työtä. Hänen\nrunollinen henkensä eläytyi tähän kaikkeen rakkaudella. Tämän kautta\nmyös nykyisyys sai sijansa hänen runoudessaan, antaen aihetta\ntunteisiin tai mietiskelyyn ja innostaen häntä eläytymään johonkin,\njoka saattoi olla päinvastaista kuin eilispäivä. Nuorena hän ylisti\n\"äitinsä vendéeveren vuoksi\" Ludvig XVIII:tta ja Kaarle X:ttä; Kreikan\nhyväksi hän kirjoitti Jamaika-kokoelmansa; kun Napoleon-legenda alkoi\nsyntyä, hän haaveili isästään, \"vanhasta soturista\", ja kohotti\ntemppelin kaatuneelle keisarille; hän ilmaisi säälinsä kotkaa kohtaan,\njonka vei Englanti, ja kotkanpoikaa kohtaan, jonka vei Itävalta, ja oli\nensimmäinen vaatimaan, että Napoleonin tomu oli tuotava Ranskaan.\n\nTämän taustalla Hugo hämärään tapaansa koetti löytää ihmisen\narvoituksen ratkaisua. Hän vakuutti itselleen, että meidän tulee uskoa\npersoonalliseen Jumalaan silloinkin, kun hän kurittaa meitä, ja hänen\njohtonsa salattuihin hyviin tarkoituksiin. Kuolema on kolkko\ntodellisuus, mutta samalla ovi toiseen elämään. Meitä odottaa tuomio,\nkoska ollen vapaita olemme vastuunalaisia teoistamme. Kuoleman jälkeen\nrikolliset saavat rangaistuksensa sielunvaelluksen kautta.\n\nTämä on yksilöiden kohtalo; yhteiskuntien osana on kulku yhä parempia\nolosuhteita kohti. Hugo uskoi edistykseen, joka oli vaikuttavinta ja\nlähinnä aikaansaatavissa silloin, kun pyrittiin parantamaan köyhälistön\nasemaa. Rikolliset ovat sairaita, tietämättömiä ihmisiä, joita on\nkohdeltava sen mukaan. Epäkohdat häviävät ja yleinen veljeys pääsee\nvallalle, kun köyhälistöä kohtaan osoitetaan luottamusta ja rakkautta.\nTämä on kaikua 1848:n optimistisesta, naivista ajattelusta. Epiikan\nyhteydessä palaamme Hugon runoilijaominaisuuksiin uudelleen.\n\n_Vigny_ (s. 239) aloitti Chénier'n kaltaisilla antiikinmaalauksilla jo\nennen kuin Chénier'n runot olivat tulleet tunnetuiksikaan, mutta ei\npysynyt tällä linjalla, vaan kuvasi seuraavissa runoissaan muutamia\ntraagillisia kärsimyksiä ja kohtaloita: vedenpaisumusta, joka\nhukutti sokeasti viattomatkin; isää, joka uhrasi oman tyttärensä\nJumalalle; rautanaamion julmaa vankeutta; Rolandia, joka oli\nsotilasvelvollisuutensa uhri.\n\nRunoissa Mooses ja Eloa Vignyn filosofia ilmenee jo kehittyneempänä.\nHän kuvaa niissä neroa, jota jumalat kateellisina vainoavat ja jonka\nkohtalona on yksinäisyys. Mooses valittaa: \"Tuleeko minun aina elää\nmahtavana ja yksinäisenä? Anna minun vaipua inhimilliseen uneen. Mitä\nolen rikkonut, että olet tehnyt minusta valittusi?\" Eloa on Kristuksen\nkyyneleestä syntynyt enkeli, joka säälien Taivaasta karkoitettua\narkkienkeliä menee noutamaan häntä Infernosta. Muutamia sekunteja\nSaatana tuntee kiusausta alistua hänen puhtautensa voimaan, mutta\nvoittaa \"heikkoutensa\" ja päinvastoin viettelee Eloan saaliiksensa.\nVoisi sanoa Klopstockin ensimmäisenä ajatelleen tätä Helvetin ja\nTaivaan välillä horjuvaa katuvaa paholaista (IV, s. 470). Jalotkaan\nhenget eivät voi rangaistuksetta antautua tekemisiin pahuuden kanssa,\nvaikka se tapahtuisi säälistäkin. Filosofiansa Vigny ilmaisi\nlopullisesti ja täsmällisesti Kohtaloissa, Öljymäellä Kristus\nahdistuksensa hetkenä laski Isän jalkain juureen ihmiskunnan\nvalituksen: meillä ei ole mitään pelastuksen mahdollisuutta; rakkaus on\nedelleen yhtä petollista kuin Delilan aikana; luonto on\nvälinpitämätöntä; emme ole edes vapaita, koska teoillamme ei ole\nkristinuskon mukaan mitään merkitystä kaiken riippuessa armosta. Runon\nloppu osoittaa, että on hyödytöntä kääntyä Jumalan puoleen: Kristus ei\nsaa vastausta kysymykseensä. Vignyn pessimismi on selvä: ihminen on\nheitetty oman itsensä varaan. Mutta tämä toteamus ei masenna häntä,\nvaan rohkaisee häntä. Koska olemme saarrettuja kuin sudet, niin\ntaistelkaamme. Älkäämme olko heikkoja älkäämmekä liioin ilmaisko\nsuuttumustamme, vaan osoittakaamme Jumalalle mieltämme vaikenemisella,\nvoimalla ja arvokkuudella. Mikä on ikuista, ei ansaitse rakkauttamme,\nvaan tämä on kohdistettava siihen, jonka näemme vain kerran, joka\nkuuluu päiviemme elämään. Vain kärsivä ihmiskunta on jotakin todella\nsuurta; siinä on tosin vielä barbaarisuutta, mutta se päivä on\nkuitenkin lähellä, jolloin aseiden sijasta ihmiskuntaa hallitsee\n\"puhdas henki, maailman kuningas\". Vignyn pessimismi koskee siis\nihmisen avuttomuutta, mikäli hän turvautuu kosmillisiin voimiin, mutta\nmuuttuu optimismiksi, mikäli ihminen luottaa omiin voimiinsa.\n\nVigny on pidettävä erillään muista romantikoista seuraavista syistä:\nnäiden runot olivat täynnä heidän yksilöllisiä tunteitaan -- Vigny\nsalasi omansa; nämä itkivät onnettomuuttaan -- Vigny hallitsi\nepätoivoaan arvokkaasti; näiden uskottuna oli Jumala ja tunteiden\nkaikupohjana luonto -- Vigny ei käsittänyt Jumalaa ja vihasi luontoa.\nHänen runoutensa on persoonatonta ja arvokasta, ja vain tuskin\nhuomattava tunteen värinä estää sitä muuttumasta kylmäksi. Siitä\nparnassolaiset saivat itselleen valmiin esikuvan. Siitä heijastuu\npoikkeuksellisen, yksinäisen sielun elämä, ja se herättää samalla\nkertaa sekä ihailua että välimatkan päässä pysyttelevää kunnioitusta.\n\n_Musset_ (s. 211) oli saanut syntyessään sen ominaisuuden, jota\nsanotaan \"gallialaiseksi henkevyydeksi\" (II, s. 352). Viitaten siitä\nantamaamme selvittelyyn toteamme hänen kasvaneen kodissa, jossa\nkunnioitettiin ranskalais-kansallisia kirjallisia perinteitä eli siis\nmm. logiikkaa ja tervettä järkeä. Selvää oli, ettei tällaisen\nkeskusluonteen hallitsema persoonallisuus voinut ajanpitkään, tultuaan\ntietoiseksi omasta neroudestaan, ottaa vakavalta kannalta romantiikan\nliikajuhlallista melankoliaa ja muuta haudantotisuutta, josta\nnaurettavuus ei aina ollut kaukana. Se oli Musset'lle mahdotonta\nsiksikin, että hänessä oli melkoinen annos parisilaista katupoikaa,\njonka terävä silmä armotta paljastaa kaiken, missä huomaa paisutusta ja\nteeskentelyä. Tältä luonteensa keskuspuolelta Musset oli Villonin ja\nRégnier'n sukulainen. Hän muistuttaa siinä suhteessa myös Byronista,\njonka luonteeseen satiiri kuului niin keskeisesti, että hän ihaili\nPopea ja osoittautui tämän jäljittelijäksi. Tämä perus ei kuitenkaan\npäässyt ilmenemään eheänä ja muodostamaan siis Musset'stä\nulkokohtaista, loogillista satiirikkoa, sillä sen rinnalla toimi\ntoinen, siihen verrattuna ristiriitainen voima: tunteellinen,\najankohdan spleeniä täynnä oleva sydän. Huolimatta älystään ja\nterveestä järjestään Musset kuunteli sydämensä ääntä ja ilmaisi aina\nvain sen sanelemat viestit, pysyen siten lopuksikin romantikkojen\npiirissä.\n\nHänestä ei elämä ollut minkään arvoista, ellei ollut jotakin\nitkemistä, ja tämä taas oli aiheellisinta ja arvokkainta silloin, kun\nse oli lemmenkärsimyksen seurausta. Tästä nyt johtui se hänen\ntaiteilijaolemuksensa kiintoisa, vaikuttava kahtiajakautuminen, että\nnäet syvimmänkin tunne-elämyksen rinnalla särähtää hiukan pessimistinen\nriitasointu, irvokkuuden häivähdys, joka omituisella tavalla asettaa\nkokonaisuuden elämäntotuuden valaistukseen. Tämän taiteellisen\nsyntyprosessin pitää terveenä ja oikeissa keskinäisissä suhteissa hänen\ngallialainen älynsä, joka auttaa häntä ilmaisemaan sanottavansa\neräänlaisella marivaulaisella hilpeydellä. Musset'n perimmäisenä\nohjelmana oli näin ollen klassillisuuden ja romantiikan sovittaminen,\njopa yhdistäminen ilmautumaan samasta taideteoksesta: \"Tavattuaan\nShakespearen pöydälläni Racine uinahtaa Boileaun viereen, joka on\nantanut anteeksi heille molemmille\". Romantiikkaa Musset erikoisesti\nkannatti sillä käsityksellään, ettei runouden menestys riipu teorioista\neikä sääntöjen noudattamisesta, vaan siitä, miten tosi tunne kyetään\nilmaisemaan: \"Epätoivoisimmat laulut ovat kauneimpia\". Mikään ei ole\nturmiollisempaa kuin tehdä runoudesta ammatti ja pakottaa aivonsa\nilmaisemaan tunteita, joita ei ole kokenut. Hän ei kuunnellut joukkojen\nääntä kuten Hugo: \"En välitä siitä, pettyykö vuosisatani vai ei; sitä\nparempi, jos se on oikeassa, sitä pahempi, jos väärässä\". Musset tunsi\nja tahtoi pelastaa vain oman sydämensä.\n\nToivo Jumalaan sisältää Musset'n maailmankatsomuksen: iankaikkisuus\npeloittaa häntä; ihminen ei voi kohdistaa katsettansa vain maahan,\nkuten eläimet laitumella, sillä silloin hän lakkaa olemasta ihminen; se\noppi, että rakkaus on syntiä ja maallinen onni rikos, oli ollut hänelle\nvastenmielinen, mutta sitten hän oli tullut tuntemaan nautintojen\ntyhjyyden. Filosofia ei ole voinut ratkaista olevaisuuden arvoitusta,\nvaan on päätynyt siihen, että taivas on tyhjä ja kaikki katoavaista.\n(Musset luulee tätä Kantin käsitykseksi). Ratkaisun saavutamme\nrukouksen avulla: jos tahdomme saada tietoa Jumalasta, meidän on\nkäännyttävä suoraan hänen puoleensa; jos taivas on tyhjä eikä vastausta\ntule, ei ainakaan ole tapahtunut vahinkoa. Tämä muistuttaa Voltairen\nkevytmielisestä käytännöllisyydestä, mutta voi myös periytyä Pascalin\najattelusta (III, s. 514). Musset on tarkoittanut sen vakavasti, sillä\nhän kaipasi sydämessään Jumalaa. Ulkonaisesti romanttista Musset'n\nrunoudessa oli sen paikallisväritys: hän rakasti Italiaa ja Espanjaa,\nVenetsia oli hänestä \"punainen\", Madrid Espanjan ruhtinatar. Hän\nrakasti keskiaikaa, vanhoja luostareita, atleettimaisia kivipyhimyksiä,\njotka rukoilevat elävien puolesta. Hän kuvasi romantiikan vaatimusten\nmukaisesti väkivaltaisia intohimoja, hurjaa mustasukkaisuutta,\nsalaperäisiä lemmenseikkailuja, Don Paezia, joka surmasi kilpakosijansa\nja rakastajattarensa. Romantikko hän oli myös siinä, että häikäilemättä\nrikkoi Malherben säätämät, aleksandriinia koskevat lait (IV, s. 53):\najatus jatkuu hänen runoissaan säkeestä toiseen sitoen nämä joustavaksi\nkokonaisuudeksi, jossa ei ole enää \"hakkaavaa\" tahtia.\n\nRunoilijana, ajattelematta kouluja tai suuntia, Musset'llä oli selvää\njärkeä ja henkevyyttä, kuten olemme jo sanoneet. Hän antaa pikkupojalle\nalmuksi viimeiset rahansa, tapaa sitten tämän äidin tanssiaisissa,\npelaa hänen kanssaan ja voittaa (Hyvä onni -- Une bonne fortune); hän\nkatsoo Ihmisvihaajaa istuen kauniin, siron nuoren tytön takana (Hukkaan\nmennyt ilta -- Une soirée perdue); ollessaan kävelyllä Versaillesissa\nhänen huomionsa kiintyy kolmeen punaiseen marmoriportaaseen (Kolme\npunaista marmoriporrasta -- Sur trois marches de marbre rose); pari\nrenttukirjailijaa keskustelee vastoinkäymisistään (Dupont et Durand) --\nsiinä sarja aiheita, joilla Musset'n terävä äly leikitteli\nsatiirisella, särkyneellä, ivallisen-surumielisellä sävyllä. Hänellä on\naihetta, ajatellessaan tuota nuorta tyttöä, kiittää Molièreä, pilkata\nDupontia ja Durandia, jotka luulivat olevansa neroja, paljastaa\naikakautensa siveellinen tekopyhyys. Mutta hän tekee tämän\nparadoksaalisin, boheemisin kääntein, katupojan sukkelalla sävyllä,\njoka ei suututa, vaan huvittaa. Hän sadattelee tyhjiä taskujaan, nauraa\nVersaillesin juhlallisuudelle ja osoittautuu ensiluokkaiseksi\npilakuvien piirtäjäksi.\n\nMutta kaiken tämän ohella hänessä on läpitunkevaa runollista tenhoa. Se\njohtuu joskus hänen ajatustensa samalla viehättävästä ja arveluttavasta\n\"moraalista\": antamalla pojalle almun hän oli hankkinut itselleen hyvän\npelionnen; joskus maisema- tai henkilökuvista, jotka välähtävät selvinä\nja katoavat taas, jättäen mieleen kaihoa; lähikuvista, \"tummien hiusten\nalta näkyvästä kapeasta ja hurmaavasta kaulasta\". Versaillesin punaiset\nmarmoriportaat vievät hänen ajatuksensa Kreikkaan, koruttoman ja toden\nkauneuden kotimaahan, ja hän heltyy kuvitellessaan, kuinka marmorin\nsahaajat ovat tehdessään niitä haavoittaneet jotakin kivessä vielä\nuinuvaa Venusta, jonka veri on sitten värjännyt sen punaiseksi. Tällä\nselvän järjen, kuvittelujen ja runollisuuden yhdistelmällä on tenhonsa,\njota on vaikea torjua. Tenhoa lisää runoilijan suru.\n\nHän pelkäsi, että tottumus paheelliseen elämään myrkyttäisi hänen\nsielunsa ja tekisi hänet kykenemättömäksi puhtaaseen rakkauteen\n(Rolla). Hän oivalsi kyllä voivansa vielä rakastaa ja kärsiä, mutta\njoutui sitten elämänsä käännekohtaan ja vaipui surumielisen\nalakuloisuuden valtaan. Runotar tarjoili hänelle kaikenlaisia aiheita\nja väitti, että runoilijan tuli luovuttaa sydämensä yleisön\nlaidunmaaksi, ravita sitä sydänverellään kuten pelikaani poikasiaan,\nmutta haava oli vielä liian tuore salliakseen tätä (Toukokuun yö). Hän\ntahtoi olla yksin ainoana seuralaisena oma elämä (Joulukuun yö), kunnes\nparantuneena tunsi voivansa astua uudelleen näkyviin (Elokuun yö) ja\nsaavansa lohdun ja anteeksiannon (Lokakuun yö): sairaus, joka oli\nvaivannut häntä, oli kadonnut kuin paha uni. Tällaisten kokemusten\njälkeen olisi luullut Musset'n kiroavan rakkautta, mutta ei:\npäinvastoin rakkaus oli hänestä elämän ainoa pysyvä tosiasia,\nlohduttajamme silloinkin, kun kaikki muu oli palanut tuhaksi, sen\nrajattomuustuskan ilmaus, joka saa meidät kääntymään Jumalan puoleen ja\nkiroamaan Voltairea. Rakkaus aiheuttaa sen tuskan, joka on ei vain\nrunoilijan vaan ihmisen suuruus. Musset vastusti Vignyn stoalaisuutta\noikeilla, syvästi inhimillisillä perusteilla: \"Mikään ei tee meitä niin\nsuuriksi kuin suuri tuska\", hän sanoi Toukokuun yössä, toistaen saman\najatuksen Lokakuun yössä: \"Ihminen on oppipoika ja tuska on hänen\nmestarinsa\". Rakkauden muistot eivät ole hänelle tuskallisia, vaan\nsuloisia.\n\n_Gautier'lla_ (s. 213) ei ollut \"aatteita\", joita olisi ilmentänyt\nkirjoissaan, ei psykologista vaistoa eikä niin suurta mielikuvituksen\nvoimaa, että olisi kyennyt irroittamaan romaaninsa niistä tosielämän\ntapahtumista, joiden mukaan ne sommitteli. Mutta hänellä oli oma\ntaideperiaatteensa, joka on tullut kuuluisaksi ja on vielä tänään\nvaikuttava ja väittelyjen alainen: l'art pour l'art- (\"taidetta taiteen\nvuoksi\"-) teoria, josta lähemmin tuonnempana.\n\nRunoilijana Gautier on ilmaissut kaksi tunnetta: jonkin kerran\nrakkauden, useammin kuolemanpelon. Molemmissa hänen huomionsa kohdistuu\nsiihen, mikä on näkyväistä maalarin silmälle: hän luettelee\nrakastettunsa kultaiset kaulaketjut, valkoisen leningin, sinisen vyön,\nolkihatun tuoreen talvikin ja hienon hymyn, joka paljastaa hänen\nhelmihampaansa (Elegia I); miettiessään omaa kuolemaansa hän tuntee\nruumiinsa tulevan haudalta, jalkojensa kuivettuvan ja vaatteidensa\nlahovan repaleiksi (Kuoleman kauhut -- Les Affres de la Mort).\nMaalaaminen onkin hänen suuri taitonsa. Hän harjoitti sitä luonnon\nmukaan, kuvaillen mm. espanjalaisia ja egyptiläisiä maisemia, joissa\nhänen likinäköinen mutta silti tarkka silmänsä oli näkevinään\nkatinkullan välähdyksiä. Kaikki kelpasi hänelle kuvauksen kohteeksi,\nvaikka ei olisi ollut muuta kuin kurjasta töllistä kohoava savupatsas.\nYksityiskohdat huvittivat häntä erikoisesti ja hän luetteli ne\ntarkkaan. Näin ulkonaiset seikat tulivat ikäänkuin välineiksi, joiden\ntakaa ja vihjaamina ajatukset astuivat näkyviin ja selvisivät.\nKatsoessaan kaukaa Sevillaa ja sen torneja hän johtuu ajattelemaan\nyhteiskuntaa, jota suuret henget hallitsevat (Espanja, Perspektiivi).\nSe mitä Gautier näkee, muuttuu hänellä usein vertauskuvaksi. Rakkaus\nvoi särkeä sydämemme niinkuin joskus kasvi ruukkunsa.\n\nGautier'n objektiivinen kuvaustaide eteni romantiikasta vielä\nkauemmaksi kuin Musset'n runous. Kykenemättä puhumaan sydämen kieltä ja\nkohoamaan filosofisten näkemysten asteelle hän asetti runoudelleen\nrajoitetumman päämäärän: muotojen ja värien ilmaisun. Hänen kirjojaan\nvoi lehteillä kuin maalarin luonnossalkkua. Hän on taistellut\nlyyrillisiä tunnevuodatuksia vastaan ja valmistanut mallit, jotka\ntaiteellisen realisminsa puolesta kelpasivat sellaisinaan\nparnassolaisille.\n\n\n5\n\nEräs valtaromantiikan lyriikan malmisuoni, joka esiintyy niin selvästi,\nettä sen kernaimmin esittää yhtenäisenä, ja on lähellä ballaadia, on\n_isänmaallinen lyriikka_. Se on saksalaisen runottaren erikoistuote,\nEwald von Kleistin ja Gleimin lahjan (IV, s. 466) suoranainen\nperillinen. Schillerin Orléansin neitsyen ylevää tasoa se ei\nsäilyttänyt.\n\n_Arndtin_ (s. 99) Raudan ylistys (Lob des Eisens) on v:lta 1806; sen\naihe, vastakohtana veltostuttavan kullan halveksiminen, on arvokas,\nitsenäinen ja vaikuttava; lause \"ilman rautaa olisimme kaikki ikuisesti\norjia\" sisältää kauas ja monille tahoille ulottuvan miehuuskehoituksen.\nTaistolaulu (Schlachtgesang, 1810), jonka säkeistöt alkavat huudolla\n\"aseisiin, aseisiin!\", on melkein pöyristyttävä kutsuessaan \"pöytään\"\nkotkat, sudet, varikset, korpit, kuoleman ja helvetin, joilta ei ole\nruokaa puuttuva, kun nyt ryhdytään valtaamaan takaisin vanhaa maata ja\nsaksalaista Reiniä. Tämänlaatuisten runojen voimasanonta on ylevöitynyt\nIsänmaan laulussa (Vaterlandslied, 1812), jonka alkusäkeet -- \"Luomalla\nraudan Jumala tahtoi estää orjuuden\" (Der Gott der Eisen wachsen liess,\nder wollte keine Knechte) -- ovat tuttuja kaikille; ylevöitymistä ei\nole kuitenkaan tapahtunut riittävästi, niin paljon, että Arndtin\nalkeellinen, hurja kostonhimo olisi painunut näkymättömiin. Saksalaisen\nisänmaa (Des Deutschen Vaterland, 1813) on siinä suhteessa puhtaampi,\njoskin kyllä julistaa jokaisen ranskalaisen viholliseksi. Saattaa hyvin\nymmärtää, ettei Goethe voinut pitää tällaisesta runoudesta, jossa\nisänmaallisuus ja lujat sanat saivat korvata sen, mikä oli heikkoa\nvarsinaisen runollisuuden kannalta, ja joka julistamalla hillitöntä,\nveristä kostoa ja ranskalaisten yleissurmaa oli kerrassaan vastakkainen\nhänen humaniteettikäsitykselleen. Isänmaallisuus on runouden ylevimpiä\narvoja, mutta muuttuu \"taikurinoppilaiden\" käsissä helposti vain\ntyhjäksi, voimasanaiseksi karjumiseksi.\n\n_Körnerin_ (s. 101) runoissa on runollisuutta eikä vain\nisänmaallisuutta, joka kyllä hänelläkin palaa korkeana kostonliekkinä.\nRatsastuslaulu (Reiterlied, 1813) on ilmeisesti saanut vaikutuksia\nBürgerin Lenoresta, ja kuuluisa Lützowin hurja metsästys (Lützows wilde\nJagd) saman runoilijan Hurjasta metsästäjästä. Miekkalaulu\n(Schwertlied) on hilpeän sävynsä ja vakavan sisällyksensä vuoksi\nKörnerin onnistuneimpia; miekka on soturin morsian ja taistelu on\nheidän häänsä. Rukouksessa taistelun aikana (Gebet während der\nSchlacht, 1813) on vaikuttavaa hartautta ja uskoa.\n\nKäsityksemme mukaan isänmaallinen linja saavutti Saksassa korkeimman\nasteensa _Rückertin_ (s. 107) Saksalaisissa runoissa. Sen Haarniskoidut\nsonetit -- yhteensä 18, viimeistä edellinen omistettu Körnerille --\novat yhtenäinen, voimallinen kehoitushuuto sekä saksalaisille että koko\nEuroopalle nousemaan taisteluun tyrannia vastaan, ja sen muut runot\nosaksi ballaadisävyisiä (Körnerin haamu -- Körners Geist), osaksi\nsatiirisia (Marsalkka Ney) ja pateettisia (Ottensenin haudat -- Die\nGräber zu Ottensen), maalauksellisella kyvyllä tehtyjä vaikuttavia\nkuvia. Enemmän kuin ranskalaisvihaan Rückert vetosi saksalaisten\nkunnian- ja häpeäntuntoon.\n\nPlatenin (s. 107) Puolalaislaulut, joista kuvastuu tekijänsä\nvapaudenrakkaus, sorronviha ja muototaituruus, ja 1840-luvun\ninnostuksen tuotteet (s. 114) ovat alan myöhäisilmiöitä. On sanottava,\nettei tämä runous saavuttanut Saksassa sitä korkeaa astetta, jossa\nviha, kostonhimo, vihollisen halventaminen ja surmaaminen jäävät\nalkeellisina ilmiöinä pois ja sijaan tulee inhimillisen suuruuden:\nvapaudenrakkauden, isänmaan, sankaruuden, jalouden, humaanisuuden jne.\nkunnioitus, esiintyipä tätä vaikka vihollisenkin puolella, ja sodan\nkäsittäminen ihmiskunnan tragiikaksi.\n\nIsänmaallinen runous on kansallisen hädän tytär -- sen vuoksi se ei ole\nerikoisemmin kukoistanut Englannissa eikä Ranskassa. Scottin\nisänmaallinen tunne oli lämmin ja ilmenee hänen koko aihepiiristään,\nmutta mitäpä aihetta hänellä olisi ollut sepittää siitä runoja\nenemmälti. _Thomas Campbellin_ (1777-1844) isänmaallinen lyriikka (Te\nEnglannin merimiehet -- Ye Mariners of England, Hohenlinden, Itämeren\ntaistelu -- The Battle of the Baltic) on kotimaassaan unohtumatonta.\nWordsworth sepitti 1800-luvun alussa sarjan \"vapaussonetteja\"; vapaus\noli hänelle samaa kuin Napoleonin vastustaminen, ja vapauden voitto\nsiis sama kuin Englannin politiikan ja armeijan voitto. Hän ylisti\nkaikkia, jotka taistelivat Napoleonia vastaan: Hoferia, Schilliä,\nKustaa IV:ttä Adolfia, \"suurta kuningasta, joka kuunteli vain totuuden\nneuvoja\". Tennyson joskus saneli isänmaallisia säkeitä, mutta niin\nharvoin, ettei se juuri ansaitse mainitsemista. Englantilaisten\ntämänlaatuinen runous ei tunnu mannermaalla aidolta: sen itsekehu on\noudostuttavasti naivia ja rajatonta. Hugon isänmaallisista runoista\nolemme maininneet. Italiasta kajahti _Leopardin_ Italialle, joka on\nsepitetty Petrarcan mukaan (II, s. 452), mutta on täynnä voimakasta,\naitoa isänmaallista tunnetta. Hän kuvaa Italian alennustilaa, kun sen\npoikien täytyi taistella Napoleonin riveissä, ja muistelee\nTermopylaita, jossa vapaan Hellaan miehet kamppailivat sortajaa\nvastaan.\n\nIsänmaallisen runouden alalla, arvosteltuna sekä runollisuuden että\naatteellisuuden ja humaanisuuden kannalta, on lyriikasta puhuen\nEuroopan korkein saavutus _Runebergin_ Vänrikki Stoolin tarinat (Fänrik\nStåls sägner, 1848-1860). Se on jäänyt vaille yleisesti myönnettyä\nkunniasijaa vain siksi, ettei ruotsinkieltä ymmärretä sivistyksen\njohtavissa keskuspaikoissa.\n\n\n6\n\n_Novalis_ (s. 95) ei ollut luova, vaan hautova luonne, todellinen\nmystikko; se mikä useilla hänen romantikkotovereillaan oli\nsuunnitelmallista, mietittyä, joskus asenteilua ja esteettistä leikkiä,\noli hänessä aitoa, vastustamatonta oman olemuksen erikoislaatua. \"Eikö\nmaailmankaikkeus asu sisässämme?\" hän kysyy eräässä runossaan\nSchellingin filosofian mukaisesti. \"Meissä eikä missään muualla on\nikuisuus maailmoineen, menneisyys ja tulevaisuus\". Hymneissä yölle hän\nylistää yötä hämäryyden ja alitajunnallisuuden äidinsylinä, kuoleman ja\nrakkauden valtakuntana: \"Pois käännyn pyhän, tulkitsemattoman,\nsalaperäisen yön puoleen\". Hänen morsian vainajansa samastuu Marian\nkanssa ja tuska, kuolemankaipuu ja autuas hurskaus muodostavat eheän,\nmystillisen tunnelman:\n\n    Hinunter zu der süssen Braut,\n    zu Jesus, dem geliebten --\n    getrost, die Abenddämmrung graut\n    dem Liebenden, Betrübten.\n    Ein Traum bricht unsre Banden los\n    und senkt uns in des Vaters Schoss.\n\n    Luo astu sulomorsion,\n    luo Jeesuksemme rakkaan;\n    siell' illan tullen lohtu on,\n    kun kulkemasta lakkaan;\n    kun uni kahleet kirvoittaa,\n    niin Isän syli virvoittaa.\n\nHymneissä yölle uudistuvat Youngin Yöajatukset, mutta pehmeämmässä,\nlohdutetummassa, pietistisemmässä sävyssä, ilman deklamatoorista,\nkajahdellen valittavaa maailmantuskaa. Niistä henkii sama\nuskonnollisuus, jonka Novalis sitten ilmaisi virsissään, runoutensa\naidoimmissa tuotteissa. Suomalaisen virsikirjan n:o 298 (Kun olet,\nHerra, omanani) ei huonon käännöksen vuoksi ilmaise Novaliin etevyyttä\neikä herkkyyttä tällä alalla.\n\nMyös _Eichendorff_ (s. 99) oli pohjaltaan yksinäisyyttä ja luontoa\nrakastava haaveilija, joka vaipui mietteisiinsä katsellessaan korkeasta\npaikasta allansa avautuvaa metsä- ja niittymaisemaa. Tämä on hänen\nlyriikassaan niin yleinen näköala, että se herätti jo hänen oman\naikansa huomiota. Lintuperspektiivi, yksinäisyys, unelmoiva eläytyminen\nmaisemiin ja luonnontunnelmiin olikin Eichendorffista korkeinta\nrunoutta. Tähän luonnonpalvontaan liittyi syventävänä voimana harras\nuskonnollisuus. Lopullisen runomuotonsa hän löysi perehdyttyään\nkansanlaulun koruttomaan, sydämelliseen ilmaisutapaan. Omistaen sen\nitsenäisesti hän saavutti jo varhain mestaruuden. Mallina siihen, miten\nkansanlaulun sävy oli toteutettavissa taiderunouden alalla, hänellä oli\nGoethen lyriikka, jossa syvälliset aatteet ja tiivistyneimmät,\nväkevimmät tunnelmat ilmaistaan keveänä henkäyksenä, niinkuin Vaeltajan\nyölauluista tiedämme. Sen erikoisuuden Eichendorff oppi täydelleen --\nhänen lyriikkansa ilmentää mestarillisesti metsän hiljaisuutta ja\nmystiikkaa. Siinä on tuota mainittua maisemailoa mm. siten, että\nkuljetaan kauniin luonnon keskellä ja huomioidaan sitä ja sen keskeltä\nnäkyvää elämää mitä tarkimmin ja taiteellisimmin. Mutta pohjalla asuu\nsilti syvä molli, iltaa ja yötä alakuloisesti hautova ja ihaileva\nmieliala, joka laajenee romanttiseksi äärettömyystunteeksi,\nfilosofiseksi vakaumukseksi aistimaailman harhakuvamaisuudesta ja\ntuonpuoleisuuden ainoasta totuudellisuudesta.\n\n_Rückertin ja Platenin_ jätämme sen varaan, mitä olemme\nelämäkerrallisessa osastossa heistä lausuneet (s. 107). _Mörikestä_ sen\nsijaan vielä sananen. Hänen ystävänsä esteetikko _Vischer_ kirjoitti\n1839: \"Missä lirisee vielä kirkkaan metsälähteen raikas vesi? Missä\ntuoksuvat mansikat viileässä, jalan polkemattomassa ruohikossa, jossa\non koskemattomana välittömyyden kaste ja tuoksu?\", ja viittasi\nvastaukseksi Möriken lyriikkaan. Hänen oppi-isänsä oli Goethe ja hänen\nilmaisunsa aitous ja jalo kirkkaus johtaa mieleen Runebergin Idyllit ja\nepigrammit. Mörike ei puuttunut päivän kysymyksiin eikä aikakautensa\naatekiistoihin, vaan rajoittui schwabilaiseen pikkukaupunkiin ja\nmaaseutuun. Mutta tämän hän syvensi ja aateloi korkealla sielullisella\nkauneudella, runoillen kevään ensimmäisistä sinitaivaalta kuuluvista\nsävelistä, purojen solinasta tummassa yössä, kesäisen sateen\nvalumisesta pikkukaupungin katukiville, nuoren tytön lemmenunelmista ja\nniiden vaihteluista -- kaikesta, mikä on niin perin luonnollista ja\nkorutonta, mutta juuri siksi niin runollista. Kauniissa pyökkipuussa\nMörike on tavallaan symbolisoinut oman runoutensa: pyökki ei kohota\nlatvaansa korkealle; ajan myrskyt eivät tartu sen oksiin; sen katse ei\nkanna aavojen vainioiden toiselle puolen; mutta sen juuret ulottuvat\nsyvälle luonnon salaperäiseen äidinhelmaan ja sen elävät voimat ovat\nsaaneet pysyvän, rytmillisen muodon rungon puhtaissa linjoissa ja\nlehtien suhisevassa musiikissa.\n\n\n7\n\n_Lenauta_ pidettiin omana aikanaan tyypillisenä \"runoilijana\", jossa\noli jotakin demoonista ja edesvastuutonta. Hän tiesi tämän itse ja\npyrki jäljittelemään Byronia ja Myrskyn ja kiihkon hurjia miehiä,\nsiinä kuitenkaan onnistumatta, koska oli pohjaltaan vain omia\ntunne-elämyksiään kirjaan vievä sentimentaalinen romantikko.\n\nPuolittain unkarilaissyntyisenä (s. 105) hänellä oli ikäänkuin\nlaillinen oikeus olla \"villi temperamentti\"; myönnettävä onkin, että\nhänen runoudestaan ilmenee aitoa pusztan rajattomuuden tunnelmaa.\nSiellä nelistää tulisia hevosia; lepää ikuinen vaeltaja Ahasverus;\nratsastaa taistelunsa menettäneitä haavoitettuja sotilaita; siellä on\nyksinäinen kapakka, jossa juodaan tummaa, huumaavaa tokaijeria ja\nkarkeloidaan tulista czardasta. Lenau on ilmentänyt todesti ja\ntehokkaasti nummien syksyn, luonnon alakuloisuuden, katoavaisuuden ja\nhylättynä-olon, vaipumisen murheelliseen mietiskelyyn, suon ja sen\nsynkkien vesien pinnan, kuutamon, sateen rapinan kaislikossa,\nyksinäisen linnun huudon -- mikä kaikki on Kaislojen laulujen taustana.\nNäin Lenau ilman ainoaakaan valon ja toivon sädettä ilmaisee kodittoman\nromantikon maailmantuskaa. Hänellä ei ole voimaa miehistäytyä kuten\nVigny teki ja siten nousta pessimisminsä taakan alta, vaan tämä painaa\nhänen sieluaan siksi, kunnes tämä sammuu.\n\n_Heinen_ (s. 111) luonne ja elämänvaiheet olivat kuten tiedämme\nsellaisia, ettei kritiikki juuri voi olla kääntymättä häntä vastaan;\nonpa se enimmäkseen hänelle vihamielinen. Mutta kun moitittuamme häntä\nkylliksemme ja kaiveltuamme ja lueteltuamme kaikki hänen heikkoutensa\nja matalamielisyytensä ilmaukset taas selailemme Laulujen kirjaa tai\nRomanzeroa, nousee mieleemme kysymys: onko ollutkaan toista näin\nihastuttavaa runoilijaa? Kaikki viat katoavat sen orvokintuoksun,\nkuutamon ja maailmantuskan tieltä, joka huokuu hänen runoudestaan ja\nvaltaa sydämemme varokeinoistamme huolimatta. Runouden tiede ei voi\ntuomita häntä, vaan on pakotettu lähestymään häntä rakkauden ja\nkiitollisuuden tuntein.\n\nHeine kuuluu siihen boheemirunoilijain sukuun, jonka aloittivat\nsanokaamme Catullus, Ruiz, Rutebeuf ja Villon, ja jonka edustajista\nviimeksi olemme maininneet Byronin, Musset'n ja Lenaun. Suvussa on\nrunsaasti jäseniä, kaikki tunnettuja etevän runotaitonsa ja sydämensä\nsärkyneisyyden vuoksi, ja monenlaisia haarautumia, joista tulee puhe\nmyöhemmin, epiikan ja romaanin yhteydessä. Villon on Heineä lähinnä,\nkuten Ballaadi ystävättärelle (II, s. 517) osoittaa: sen viittaus\naikaan, jolloin lemmitty olisi kuihtunut ja rakastajan vahingoniloinen\nnauru sen johdosta tehoton, koska hänellä ei olisi enää hampaita, on\naito heinemäinen viilto. Byronin ironia on korkeampaa ja kohteiltaan\nlaajempaa ja ylevämpää kuin Heinen: lordi suri koko maailman puolesta\nja saavutti kieltämättä traagillisen titaanin ylevyyttä. Musset on\ninhimillisempi kuin Heine: hänellä on todella sydän, joka murehtii\nvakavasti ja tunteellisesti. Heine ei ole titaani eikä hän sure\nvakavasti, sillä hänessä on voittopuolella kyynikko; hän ei ole muuta\nkuin yhteiskunnan ja kansallisuuden ulkopuolelle jäänyt pieni\njuutalainen, joka purkaa katkeruuttansa irvistelyin ja haukkumasanoin,\nkaihtamatta pahimpiakaan karkeuksia. Mutta yhtäkkiä pysähdymme kaikesta\nhuolimatta kuuntelemaan häntä, sillä unohtaessaan itsensä sairas\njuutalainen sepittää säkeitä, joista helähtää ihmeellinen tunteen\nherkkyys, sanonnan sirous, kuvien koruton kauneus, sydämen aito, vieno\nsurumielisyys. Sukupolvi toisensa jälkeen on liikuttunut ja lumoutunut\nnäistä helmistä, joihin runouden \"liebliches Geläute\" näyttää\nmahdollisimman täydellisesti keskittyneen. Kun sitten runoilija\nikäänkuin säikähtäen huomaa avanneensa todellisen olemuksensa ovea ja\nsulkee sen jollakin kyynillisellä huomautuksella, mielemme valtaa\ntraagillisuuden kajo. Unohdamme kaiken, mitä Heinestä on sanottavissa\nkielteistä, ja kiitämme tätä särkyneen sydämemme laulajaa, jonka\nrunouden kauneudella on selittämätön lohduttava voima.\n\nVain Lenau oli heistä todellinen pessimisti -- Byron, Musset ja Heine\nolivat suuria optimisteja, jotka koettivat satiirillaan kannustaa\nihmiskuntaa korkeita ihanteitaan kohti. Jos _Leopardia_ olisi hänen\nkuultensa sanottu romantikoksi, hän olisi varmaan kieltänyt kuuluvansa\ntähän runosuuntaan, sillä hän piti itseään helleenisenä klassikkona.\nMutta juuri hänen helleenisyytensä, uushumanisminsa, toi hänet\nromantikkojen riviin, sillä nämä tunsivat siinä kuten tiedämme\nsukulaishenkensä. Aito romantikon tavoin Leopardi alati eritteli\nsydämensä kärsimyksiä ja tilitti suhdettaan olevaisuuteen, ottaen\nharteilleen koko ihmiskuntaa painavan onnettomuuden taakan.\nByronilaisesta sankarista ja Wertheristä alkanut maailmantuska ja\npessimismi sai hänestä syvällisen edustajan.\n\nLeopardin (s. 222) runoista v:lta 1820-1822 kuvastuu selvästi hänen\nkulttuuri-pessimisminsä, se käsitys, että ilomme ja surumme ovat\npelkkiä harhanäkyjä, että ainoa pysyvä totuus on se tuska, joka seuraa\nsiitä vakaumuksesta, että kaikki on turhuutta. Runossa Juhlapäivän\niltana (La sera del di di festa) hän kuvaa sydämensä ahdistusta sen\njohdosta, että kaikki, mikä on elämässä suurta, kaunista, juhlallista,\non tuomittu katoamaan ja luovuttamaan sijansa ikuiselle harmaalle\narkipäivälle. Unessa (Il sogno) hän kertoo, kuinka hänen\nhaavekuvansa, beatricemainen rakastettunsa, ilmestyi hänelle unessa ja\nilmoitti olevansa kuollut sekä menneensä pois nuoruutensa\nkukoistuksessa, elämän ollessa kauneimmillaan, jolloin sydän ei vielä\nymmärrä, että jokainen inhimillisen onnen toivo on tuomittu pettymään.\nRunossa Brutus nuorempi (Bruto minore) nimihenkilö tuntee olevansa\nPrometheuksen poika, jolle elämä on tullut sietämättömäksi taakaksi,\nmutta joka syntynsä vuoksi tuntee, että omatahtoinen luopuminen siitä\non kielletty. Mutta silti: \"Tervetuloa, sinä musta korppi, joka\nkaartelet tuolla niin ahnaana! Raa'asti raiskatkaa minut sinä, susi ja\nmyrsky, hajoittaen avaruuteen kunniani, maineeni, kaikki!\" Loppukauden\nrunoissa uudistuu sama katkera pessimismi. Muistossa (La Ricordanza)\nhän ajattelee katkeran-kaihoisin tuntein lapsuutensa luhistuneita\nonnenhaaveita ja toteaa, kuinka kuolema, vaikka onkin oleva hänen\nvapauttajansa, tuottaa työtään täyttäessään hänelle viimeisen\nkärsimyksen kuiskaamalla: \"Elämäsi on ollut turha!\" 1832-1834\nsepitetyissä runoissa (Vallitseva ajatus -- Il pensiero dominante,\nRakkaus ja Kuolema -- Amore e Morte, Consalvo ja Aspasia) on kohteena\nkyllä eräs kaunis nainen, johon Leopardi oli kiihkeästi rakastunut,\nmutta ylistyksen esineenä silti enemmän kuolema kuin rakkaus, jotka\nmolemmat ovat elämän kauneimmat ja kallisarvoisimmat asiat. Rakkaus\ntekee kuoleman suloiseksi; rakkautemme kohde ei ole nainen,\njota syleilemme, vaan naisen ihannekuva, jonka muodostamme\nmielikuvituksessamme; häntä runoilija on rakastanut ja haudannut hänet\nsydämeensä. Hajuherne on runo kukasta, joka kukkii Vesuviuksen\nrinteellä, paikalla, jossa on ollut muinoin väkirikkaita, mutta nyt jo\nnimeltäänkin unohtuneita kaupunkeja. Armotta se siinä avaa ihmisten\nsilmät oivaltamaan, ettei ihmiskunta mene eteenpäin. Millä oikeudella\nihmiskunta pitää itseään olevaisuuden keskeisimpänä ilmiönä, koska se\non vain tomuhiukkanen olevaisuuden kaikkeudessa? Runoilija nauraisi\najatellessaan tätä, ellei sääli raatelisi hänen sydäntään. Laava on\nkerran haudannut alleen nämä kaupungit; sitten on maamies viljellyt\nlaavan pintaa rakentaen siihen asunnon ja viinitarhan; kerran jälleen\nlaava peittää kaikki. Luonto ei ole asettanut ihmistä työnsä\npäämääräksi, vaan voisi, jos niin sattuisi, huomaamattaan hävittää koko\nihmissuvun. Tämän olemassaolo on siis tarkoitukseton ja onneton siksi,\nettä kuta kehittyneempi ihminen on, sitä syvemmin hän on\nonnettomuudestaan tietoinen. Haaveet, jotka voisivat tehdä olemisen\nsiedettäväksi eli siis luoda uskon tuonpuoleiseen elämään, hävitämme\najattelullamme. Maailmantuska saavuttaa Leopardin runoudessa jyrkimmän\nkielteisyytensä ja pimeimmän pessimisminsä.\n\n\n8\n\nHerwegh ja Freiligrath (s. 114) sekä Heine (s. 111) edustivat Nuoren\nSaksan vallankumouksellista tarkoitusperäisyyttä asettaen päämääräkseen\nyhteiskunnallis-poliittisen aatteen enemmän kuin runouden itsensä\nobjektiiviset muoto- ja kauneusarvot. Vuosisadan puolivälissä tässä\nsuhteessa syntyi seisaus ja rauhoittuminen, johtuen 1848:n\nvallankumousyrityksissä tapahtuneesta hengen paineen purkautumisesta\nja vapaamielisyyden saavuttamista huomattavista voitoista.\nTarkoitusperäinen runous menetti toistaiseksi kohteensa ja ilman\npalkeistaan. Ensimmäiseksi tämän huomasivat itse runoilijat,\njotka vaistoten ajan heilurin olevan palaamassa Nuoren Saksan\näärimmäisyydestä oikealle päin alkoivat alleviivata runoudessa sinänsä,\nilman tarkoitusperäisyyttä, asuvia muodon ja sisällyksen aate- ja\nkauneusarvoja. Etenkin muodolle annettiin nyt suuri merkitys, vaikka\ntarkoituksena ei suinkaan ollut sisällyksen väheksyminen tai\nlaiminlyöminen. Tämä muotokauniin runouden arvostaminen oli Saksassa\n1850-1870:luvuilla niin vallitseva yleissuunta, että näiden\nvuosikymmenien varsinaisten suurrunoilijain -- Hebbelin, Ludwigin,\nKellerin ja Raaben -- merkitys jäi oivaltamatta. Vasta realismi, joka\npaljasti tämän valhekauneuden kestämättömyyden, opetti ymmärtämään\nheidän ansionsa.\n\nMuotokauneutta harrastavat runoilijat mainitaan historiassa usein\n\"müncheniläisen\", kokoontumispaikkansa mukaan myös \"Krokodiilin ryhmän\"\nnimellä. Tämä on vähemmän asiallista siksi, ettei München ollut heidän\nsynnyinseutunsa ja etteivät he tuotannossaan tulkinneet mitään\nerikoisesti baijerilaista. Muutamat heidän johtajistaan vain asuivat\nMünchenissä, jonne heidät oli kutsunut Maximilian II. Aatteellisesti\nsuunta sai alkunsa Berlinistä, jossa taidehistorian professori\nFranz Kugler innostutti nuorisoa taisteluun puhtaan taiteen,\nuusklassillisten ja uusromanttisten ihanteiden puolesta Nuoren Saksan\ntarkoitusperäisyyttä vastaan. Häneltä saivat herätyksensä mm. Heyse ja\nGeibel.\n\n_Emanuel Geibel_ (1815-1884) oli evankeelisen papin poika Lyypekistä,\nopiskeli jumaluusoppia ja klassillisia kieliä Bonnissa ja Berlinissä,\njoutuen viimeksimainitussa Kuglerin herättävän vaikutuksen\nalaiseksi, ja pääsi Bettina Brentanon välityksellä 1838 Venäjän\nAteenan-lähettilään perheeseen kotiopettajaksi. Kaksi vuotta kestänyt\nolo Ateenassa ja tutustuminen Hellaan taiteeseen sai hänet antautumaan\nkokonaan runouden palvelukseen. Runoja (Gedichte, 1840) tuotti mainetta\nja 1842 Preussin kuninkaalta 300 taalerin vuotuisen apurahan. 1848\nilmestynyt Kesäkuun lauluja (Juniuslieder) edustaa hänen kypsintä\nsatoaan ja Uusia runoja (Neue Gedichte, 1856) yhä heikentymättömänä\npysynyttä luomisvoimaa, mainitaksemme pari hänen lukuisista\nrunokokoelmistaan. Lisäksi Geibel sepitti romanttisen eepoksen,\ndraamoja ja käännöksiä. Vuoteen 1852 saakka hän asui eri\npaikkakunnilla, mm. yhden kesän St. Goarissa Freiligrathin seurassa,\nmutta asettui silloin Müncheniin, jonne Maximilian II kutsui hänet\nSaksan kirjallisuuden professoriksi ilman luennoimisvelvollisuutta.\nVasta 1868, jolloin Ludwig II pidätti hänen palkkansa erään Wilhelm\nI:stä ylistävän runon vuoksi, hän muutti syntymäkaupunkiinsa. Airuen\nhuudoilla (Heroldsrufe, 1870-1871) hän saavutti kansallisrunoilijan\nkorkean maineen, jonka loiste pysyi himmentymättömänä hänen kuolemaansa\nsaakka.\n\nGeibelin oma aika arvioi hänet liian korkealle; uusien runousihanteiden\nvallassa oleva jälkiaika on mennyt toiseen äärimmäisyyteen. Pätevin\nsyin voidaan sanoa, että hän oli puhdas ja hieno henki, sopusointuinen\npersoonallisuus, etevä muototaituri ja herkkä tunnelmien ilmaisija.\nVaikka häneltä puuttuikin syvällisyys, runoilijan traagillinen\nvastuuntunto ihmisen kohtalosta, ja sikäli myös aito yksilöllisyys, hän\nkuitenkin kykeni eläytymään runollisesti sydänten yleisiin iloihin ja\nsuruihin, ja ilmaisemaan ne hienosti huolletuin ja kuulain muodoin.\nNäin syntyneessä laajassa runoseppeleessä on Goethen siroutta ilman\nhänen syvää inhimillisyyttään, Heinen taituruutta ilman hänen\nsärkyneisyyttään -- tunnelmaherkkyyttä, joka on tehnyt sen monet\nkukkaset laajojen piirien rakastamiksi samalla tavalla kuin rakastamme\nkansanlauluja. Isänmaallisessa runoudessaan Geibel oli Arndtin,\nKörnerin, Rückertin ja Platenin parhaiden perinteiden miehekäs jatkaja,\nkansallisten ihanteiden edustajana Herweghin ja Freiligrathin\ntäydellinen vastakohta. Hänen epiikkansa ja dramatiikkansa voidaan\nheikkona ja epäonnistuneena sivuuttaa.\n\n_Paul Heysen_ lyriikka saavutti parhaintansa silloin, kun hän kuvasi\netelän aurinkoa ja luontoa: Hesperian puutarhoissa sielustamme häipyy\npohjolan pimeyden aiheuttama alakuloisuus ja masennuksentunne.\nLempeästi moittivalla huumorilla Heyse osasi käsitellä maailman\nhulluutta; sieluntaistelut hän kykeni ilmaisemaan todellisen\neläytymisen herkkyydellä. Viimeksimainitussa suhteessa on erikoisesti\nmuistettava hänen Päiväkirjansa (Tagebuch), jonka omisti pienenä\nkuolleen poikansa Wilfriedin muistolle. Hänen lyriikkansa innoittui\nmyös kotiseututunteesta ja avio-onnesta; se saattoi pukeutua\nsatiiriseksi mietelmäksi tai puolisolle osoitetuksi viehättäväksi\nidylliksi, tai innostua sepittämään hienoja itämaisia ghazaleja (I, s.\n121, V, s. 107).\n\nGeibelin ja Heysen piiristä mainittakoon mecklenburgilainen kreivi\n_Adolf Friedrich von Schack_ (1815-1894), hienosti sivistynyt\ntaiteentuntija ja runoilija. Hän opiskeli romaanisia ja itämaisia\nkieliä ja matkusteli Välimeren- ja itämailla oppien siellä rakastamaan\netelän aurinkoista maailmaa. 1846 hän alkoi julkaista espanjan-,\npersian-, arabian- ja sanskritinkielistä kirjallisuutta koskevia\ntutkimuksiaan ja käännöksiään. 1855 hän asettui Müncheniin ja liittyi\nKrokodiilin ryhmään. Siellä hän kokosi vieläkin hänen nimellään\ntunnetut taideaarteet, antaen tehoisaa tukea silloin tuntemattomille ja\ntaisteleville taiteilijoille, Schwindille, Spitzwegille, Lenbachille,\nFeuerbachille ja Böcklinille. Vasta myöhemmin hän julkaisi omaa\nrunoutta (Runoja -- Gedichte, 1866, Lotoksen lehtiä -- Lotosblätter,\n1882, Päivä- ja yökuvia -- Tag- und Nachtstücke, 1884), joka muodoltaan\ntäyttää suuret vaatimukset ja on kuvaussisällykseltään loistavaa, mutta\nei ilmaise syvempää eläytymistä. Onnistuneempaa kuin lyriikka on hänen\nepiikkansa (huomattavin persialaissotien aikaa kuvaava Plejadit, 1881).\n\nSyvällisempi runoilija kuin Schack oli sotilaslääkäri _Hermann Lingg_\n(1820-1905), joka asui suuremman osan ikäänsä Münchenissä, omistautui\nvuodesta 1850 vain runoudelle ja kuului Geibelin ystäviin. Hänen\nrunoudestaan (Runoja -- Gedichte, 1853, 1868, 1870, eepos\nKansainvaellus -- Die Völkerwanderung, 1866-1868, ym.) ilmenee\nrakkautta sekä menneisyyteen että nykyisyyteen. Eepoksessaan Lingg\nelävöittää historian suurtapahtumia ja henkilöitä, koettaen johtaa\najatuksia siihen hämärään sallimukseen, joka näyttää ohjaavan\nkansojen kulkua. Lyriikassaan hän ilmaisee joskus mystillistä\ntunnestautumiskykyä ja saavuttaa herkkiä, syvällisiä tunnelmia. Hän\ntuntee lapsen, sokean, köyhän ja invaliidin; juna jo mennä kohisee ja\nsähkö valaisee hänen runoissaan.\n\nHuomiota ansaitseva lyyrikko oli _Martin Greif_ (1839-1911, oikealta\nnimeltään Hermann Frey), ammatiltaan sotilas, vuodesta 1867 Münchenissä\nasunut vapaa kirjailija. Hänen runoistaan (Runoja -- Gedichte, 1868,\nUusia lauluja ja satuja -- Neue Lieder und Mären, 1902, lukuisia\nnäytelmiä) ilmenee taito luoda vain muutamin säkein tunnelma, joka\nsisältää luonnon herkimmän henkäyksen. Sen vihjaamisessa, jota ei voi\nsanoin tulkita, sisimpien tunnekieliemme koskettamisessa Greif oli\nmestari. Hänen tuotantonsa sisältää kuitenkin paljon kypsymätöntä\nainesta. _Heinrich Leuthold_ (1827-1879) oli syntyisin Zürichin\nläheisyydestä, kasvoi puutteenalaisissa oloissa, antautui\nsanomalehtimieheksi, tuli 1857 Müncheniin ja liittyi Geibelin piiriin.\nKuoli mielisairaana kotiseudullaan. Keller julkaisi hänen runonsa 1878.\nNiihin sisältyy hänen Penthesilea-eepoksensa. Leuthold johtaa mieleen\nHölderlinin ja Lenaun, joista muistuttaa ei vain ulkonaisen kohtalon\nvaan runoutensakin puolesta. Kuten ensiksimainittu hän rakasti\nantiikkia ja oli syvällinen henki; Lenaun tavoin hän rakasti kaikkea\noutoa ja palvoi muodon kauneutta. Viimeksimainittua korosti\nsäveleellisyys, joka on olennaista hänen säkeilleen ja jossakin määrin\nopittua mm. Byronilta ja ranskalaisilta lyyrikoilta, joita käänsi.\nLeutholdin runoudessa on aitoa intohimoa, joka antaa sille\npersoonallisen tuskan tehoa. _Friedrich Bodenstedt_ (1819-1892) oli\nsyntyisin Hannoverista, toimi ruhtinas Galitzinin perheessä\nkotiopettajana Moskovassa ja Tiflisissä, nimitettiin 1854 slaavilaisten\nkielten professoriksi Müncheniin ja tuli 1867 Meiningenin teatterin\njohtajaksi. Hänen runoilijamaineensa perustuu 1851 ilmestyneeseen\npieneen kokoelmaan Mirza Schabbyn lauluja (Die Lieder des M. Sch.),\njota aluksi pidettiin käännöksenä persiasta ja jonka nimi joka\ntapauksessa vihjasi itämaiden runouteen. Kirjalla oli tavaton menestys,\nsillä yleisin porvarillinen tunnemaailma löysi siitä itsensä lyötynä\nsiroiksi pienoisrunoiksi, joissa leikillisesti ja sointuvasti, usein\nitämaistuoksuisesti ylistettiin elämännautintoja. Bodenstedtin muu\nrunous -- epiikka ja draama -- on unohtunut. Müncheniläisen piirin\nrakkauden menneisyyttä kohtaan ilmaisi ansiokkaasti schwabilainen\n_Wilhelm Hertz_ (1835-1902), vuodesta 1858 Saksan kirjallisuuden\nprofessori Münchenissä, tutkimalla ja kääntämällä keskiajan runoutta ja\nitse sepittämällä senaiheisia eepoksia. Huomattavin näistä on\nluostaritarina Veli Humala (Bruder Rausch, 1882), kertomus Humalasta,\njonka luostariveljet löytävät ja ottavat palvelijakseen, ja joka pian\naikaansaa heissä liiallista aisti-iloa. Humala ajetaan maailmalle,\nmutta päättää, todettuaan, ettei pakanallisilla hengillä ollut enää\nmitään sanomista, tehdä sovinnon kristinuskon kanssa ja palata\nluostariin \"hurskaana piruna\". Hän ei ole kuitenkaan tyhjänpäiväinen\nkepposlempo, vaan Mefisto-olento, joka lausuu keveän näköisiä mutta\nsilti painavia mietteitä olevaisuuden tragiikasta. Monet Hertzin\nballaadit ja runot muistuttavat hänen maakuntatovereistaan Uhlandista\nja Mörikestä.\n\n\"Münchenin piirin\" sisärenkaan esittämiseksi ylläsanottu riittänee.\nKuten näimme siinä oli huomattavissa kiinnostusta menneisyyteen, mikä\ntietenkin oli yhä vaikuttavan romantiikan perintöä, samaa, jota\nedustivat historiallinen romaani ja draama, Scheffel, Ebers, Dahn ja\nMeyer, Hebbel, Ludwig ja Wagner. Tällä vanhan romantiikan linjalla\nkukoisti myös jälkikaikuista lyriikkaa ja epiikkaa, jota emme rohkene\nsivuuttaa, koska se antoi v. 1850-1870 omaa erikoissävyänsä muuten niin\nporvarilliselle elämälle mm. vaikuttamalla rakennustyyliin, kotien\nsisustukseen ja huonekaluihin, joiden suunnittelussa ja koristelussa\ntuli muotiin kaikki, mikä oli \"muinaissaksalaista\" (altdeutsch).\n\n_Joseph Viktor von Scheffel_ (1826-1886, II, s. 76) oli schwabilainen,\nupseerin poika Karlsruhesta, ja opiskeli lakia Münchenissä,\nHeidelbergissa ja Berlinissä, harrastaen ohella runoutta ja\nmaalaustaidetta ja käyttäen loma-ajat ahkeraan retkeilyyn ympäri\nSaksaa. Burschenschaft-liike herätti hänessä isänmaallisen, Saksan\nyhdistämistä haaveilevan innostuksen. Vuodet 1850-1852 hän asui\nlakimiesharjoittelijana Säkkingenissä Reinin varrella, mutta tuntematta\nkutsumusta tälle alalle matkusti 1852 Italiaan opiskellakseen\nmaalariksi. Tätä hänestä ei kuitenkaan tullut, mutta korvaukseksi hän\nlöysi itsestään runoilijan. Caprissa hän sepitti (1853) eepoksen\nSäkkingenin torvensoittaja (Der Trompeter von Säkkingen, 1854).\nItaliassa hän tapasi Heysen. Heidelbergissa hän tutustui St. Gallenin\nluostarin historiaan, minkä tuloksena oli Ekkehard (1855). Onneton\nrakkaus, aivokalvontulehdus ja rakastetun sisaren kuolema mursivat\nnäinä vuosina runoilijan henkiset ja ruumiilliset voimat, niin ettei\nhän enää virkistysmatkoista -- Italiaan ja Etelä-Ranskaan -- huolimatta\njaksanut toteuttaa suuria romaanisuunnitelmiaan. Niitä varten sepitetyt\nminnelaulut ilmestyivät 1863 nimellä Frau Aventiure. Hilpeän\nylioppilas- ja retkeilylyriikkansa Scheffel julkaisi 1868 kuuluisaksi\nja rakastetuksi tulleena Gaudeamus-kokoelmana.\n\nSäkkingenin torvensoittaja on sepitetty kansanrunoudesta perityillä\nnelinousuisilla säkeillä, joita viimeksi olivat käyttäneet Heine ja\nGrillparzer. Heine on muutenkin ollut Scheffelin herättäjänä. Toiminta\non vähäistä ja melkein unohtuu Säkkingenistä, Schwarzwaldista ja\nRoomasta kertovien laajojen kuvausten joukkoon. Aika on\nkolmikymmenvuotisen sodan jälkikausi. Kulkeelle joutunut ylioppilas\nWerner Kirchhofer pääsee Schönaun vapaaherran torvensoittajaksi ja\nsaavuttaa hänen tyttärensä Margareten rakkauden mutta ei kättä, jonka\naatelisylpeä isä häneltä kieltää. Vuosien kuluttua rakastuneet tapaavat\ntoisensa Roomassa, jossa Kirchhoferista on tullut kuuluisa muusikko.\nPaavi vihkii heidät avioliittoon. Juoneen liittyy paljon lyriikkaa:\nWernerin ja Margareten lauluja, \"hiljaisen miehen\" mietelmiä ja\nHoffmannin Kissa Mirrin perillisen Hiddigeigein filosofiaa. Runoelmassa\non miellyttävää, kansanomaista romantiikkaa, lyyrillisyyttä, raikasta\niloisuutta, huumoria ja leppoisaa satiiria. Vaikka henkilökuvaus onkin\npintapuolista, on runoelmalla kuitenkin ansioita ensimmäisen rakkauden\nherkkänä ylistyksenä.\n\nGaudeamus-kokoelma on keskiajan latinankielisten vagantti- l.\nteinilaulujen (II, s. 268) nykyaikainen vastine, Saksan ylioppilaiden\nyli muiden suosima laulukirja, täynnä nuorekasta ylimielisyyttä ja\nhuumoria. Oheen liitetyt vakavat ja vaellusaiheiset runot eivät ole\nteinilaulujen vertaisia.\n\nScheffel sai useita jäljittelijöitä, mutta kun näiden tuotteilla ei\nollut syvempää taiteellista arvoa, voimme sivuuttaa ne. Koko tämän\njälkiromanttisen suunnan pyrkimykset toteutti ja nosti taiteelliseen\nkorkeuteen _Richard Wagner_, jonka käsittelemme draaman yhteydessä.\n\n_Conrad Ferdinand Meyer_ aloitti lyriikalla (Ballaadeja, 1867,\nRomansseja ja kuvia -- Romanzen und Bilder, 1870, Gedichte, 1895), joka\nunohtui hänen novelliensa saavuttaman maineen vuoksi, mutta on silti\nosoittautunut hänen taiteensa pysyvimmäksi saavutukseksi. Lopullisissa\nmuodoissaan, joita hän hioi kauan, uudistaen jo painettujakin\nsäkeitään, hänen runonsa ovat keskitettyjä ja tasapainoisia.\nBallaadeissaan hän käsitteli historiallisia aiheitaan yhtä\netevästi, muodon suppeuden vuoksi ehkä mieleenpainuvammin kuin\nproosakertomuksissaan osaten taitavasti paljastaa aikakauden syvimmän\nsielullisen todellisuuden. Luonnonaiheisissa runoissaan Meyer osasi\ntulkita herkästi omaa sielunelämäänsä, surumielisyyttään, taisteluansa\npimeitä voimia vastaan ja sydämellistä, hiljaista rakkauttaan koko\nolevaisuutta kohtaan.\n\n\n9\n\n_Runeberg_ julkaisi 1830 pienen kokoelman Idyllejä ja epigrammeja.\nNiiden taustalla on muinainen kreikkalainen lyriikka (II, s. 29), jonka\nniinkuin muunkin antiikin kreikkalaisen kirjallisuuden Runeberg tunsi\nhyvin, ehkä ruotsinkielisen jälkeen parhaiten Euroopan kaikista\nkirjallisuuksista, ja lisäksi se perehtymys serbialaisiin\nkansanlauluihin (s. 49 ), jonka hän oli saavuttanut ruotsintaessaan\nniitä; kokoelma ilmestyi pian Idyllien jälkeen. Apuna oli ollut myös\nRunebergin oma luonnon- ja elämänhavaitsemuksen tosioloisuus, realismi,\njoka parhaalla mahdollisella tavalla ylevöityi idealismiksi,\nklassillisesti kirkkaiksi, sekä tosiksi että aatteellisiksi\nrunokuviksi. Ruotsinkielellä ei ollut vielä tämän veroista lyriikkaa\nkirjoitettu. Lukiessa näitä runoja, joiden parhaita on Saarijärven\nPaavo, ja eräitä muita aikaisemmin ilmestyneitä on vaikea käsittää,\nmissä suhteessa Goethen, Wordsworthin, Byronin tai muiden\nkoskettelemiemme runouden suurmiesten tuotteet olisivat niitä\netevämpiä, mikäli runous on tältä kannalta verrattavissa ja\nluokiteltavissa.\n\nSamaa on sanottava _Petöfin_ (s. 232) runoudesta. Asettaessamme\nrinnakkain Otto Mannisen suomennokset Goethen ja Petöfin runoista emme\ntiedä, miten perustelisimme sitä väitettä, että edellisen tuotteet\nolisivat korkeammalla tasolla kuin jälkimmäisen. Rohkenemmepa sanoa,\nettä monet viimeksimainitun runoista, esim. Milloin saisi tuoni tulla,\nsykähdyttävät sydäntämme enemmän kuin yleensä Goethen säkeistöt, mikäli\nvain puhtaat lyyrilliset arvot otetaan huomioon.\n\nUnkarin runoudessa oli tultaessa Petöfin aikaan päässyt valtaan\nhienosteleva salonkityyli, joka torjui pois kaiken, mikä tuntui\nkansanomaisesti tuoreelta ja viljeltymättömältä. Petöfi rikkoi tämän\nsalongin ikkunat ja näytti sen hienostolle todellisen Unkarin ja sen\nkansan. Näin hän toi ensimmäiseksi maansa runouteen kansallisen ja\nkansanomaisen aineksen. Onnistuminen tällaisessa vaikeassa tehtävässä\nriippuu ei yksin siitä, että on itse täydellisesti perehtynyt\nkansanrunottaren lauluun, ei vain oppimalla vaan kasvaen sen parissa,\nvaan vielä enemmän siitä, onko tätä haaveileva runoilija sellainen\nnero, että hän kykenee suorittamaan sen puhdistavan ja ylevöittävän\nuudelleenluomisen, mikä tässä on välttämätön. Goethe täytti molemmat\nehdot ja uudisti Euroopan lyriikan; Petöfi oli kansanlaulun tuntijana\npätevämpi tehtäväänsä kuin Goethe; lyyrillisen nerouden puolesta häntä\nei kohtuudella voine pitää Goetheä heikompana. Jo ensimmäisissä\ntuotteissaan hän erkani aikansa muista runoilijoista omille poluilleen.\nHän oli ensiksikin häikäilemättömän avomielinen, paljastaen koko\nelämänsä; sitten vaatimaton ja koruton kuin kansa itse; kolmanneksi\nniin terävästi ja sattuvasti huomiokykyinen, ettei ainoakaan\nunkarilainen sitä ennen. Petöfi näkee kaikki niin kirkkaasti, ettemme\nkiinnitä huomiota sanoihin vaan eteemme loihdittuun kuvaan; hänen\nkorvansa kuulee luonnon jokaisen äänen niin tarkoin, että hän voi\nilmaista sen sanallisin keinoin. Hänessä ei ole tehtyä eikä\ntaiturimaista, vaan hänen kauttansa puhuu puhdas inhimillisyys\nsellaisena kuin se asui unkarilaisen sielussa. Hän on voimakkaasti\nyksilöllinen, alituiseen liikkeellä etsimässä uusia vaikutelmia,\nrauhaton kulkija. Hänen runoissaan kaikki on tapahtumaa, tekoa;\nkuollutta, liikkumatonta kuvausta ei esiinny. Erikoisuus oli vielä\nsikäli, että hän oli unkarilaisten ensimmäinen todella demokraattinen\nrunoilija. Esi-isien suurteoista hän ei näytä välittäneen, menneisyys\nkuvastui hänen mieleensä vain sangen vähäisen ihailun arvoisena\nläänityskautena. Ainoastaan Rakóczin hän on muistanut vallankumouksen\naikana. Aateli herätti hänessä vain pilkanhalua. \"Vapaus ja rakkaus\",\nhän sanoi, \"ovat minun johtotähtiäni; rakkauden tähden uhraan henkeni,\nvapauden tähden rakkauteni\".\n\n\n\n3. EPIIKKA.\n\n\n1\n\nEpiikka oli kuten tiedämme se runouden laji, joka oli osoittanut\nsitkeintä elinvoimaa ja \"kukoistanut\" silloinkin, kun se tosiasiassa\noli hengeltään täysin kuollutta säenäpertelyä. Sen syntyminen uudelleen\non kuten lyriikankin asetettava kansanrunouden, sekä suoranaisen\nepiikan että ballaadikerronnan yhteyteen. Goethen nuoruussepitelmä\nKristuksen astumisesta helvettiin (1764) syntyi tuskin tällaisen\ninnoituksen johdosta. Heinsen Laidion (1774) kuuluu Wielandin\nlibertiiniperinteeseen ja edustaa vanhaa näkemystä, jonka tosin Myrsky\nja kiihko monessa suhteessa omisti. Epiikka ei siis syntynyt 1760- eikä\n1770-luvuilla. Tullessamme 1780-luvulle tapaamme idyllin, joka on\nlyriikan ja epiikan välimuotona uutuus, mutta perustuu vanhaan\nperinteeseen eikä merkitse nimenomaan epiikan syntyä. Siirtäen sen\nkäsittelyn tuonnemmaksi tulemme 1790-luvulle, josta tapaamme Goethen\nKettu Repolaisen (1794). Kun tämä on kuitenkin enemmän käännös (II, s.\n356, V, s. 76) kuin ajankohdan romanttisen kertojahengen tuote, emme\nvoi pitää sitäkään nyt kyseessä olevan epiikan aloittajana. Kunnia\ntästä kuuluu tosiasiassa _Southeylle_, jonka 1795 ilmestynyt Joan of\nArc on sepitetty tuoreen romantiikan hengessä, Percyn, Walpolen ja\nRadcliffen ilmapiirissä, käyttämällä kaikkia niitä luonnontunteen,\npuroidyllin, yksinäisyysmielialojen, taisteluhurmion ja sankaruuden\napukeinoja, joita englantilainen romantikko rakasti. Tärkeä on epiikan\nsisäisen historian kannalta _Landorin_ Gebir (1798), sillä se antoi\nepiikalle nuoren, voimakkaan, määrätietoisen, masentumattoman ja\nvaloisan sankarityypin, jolla tuli olemaan huomattava tehtävä tumman,\npessimistisen sankarin vastapainona, ja joka syntyi samanaikaisesti\nSaksassa, Schillerin Max Piccolominina. Molemmat nämä runoelmat jäivät\naikanaan aivan huomaamatta, mutta että ne edustivat runouden silloista\ntulossa olevaa pääsuuntaa, näkyy 1800-luvun parin ensimmäisen\nkymmenluvun tavattoman runsaasta eepillisen runouden määrästä.\nSilloinhan _Southey_ julkaisi laajat eepoksensa, joissa hänellä oli\npäämääränä jalouden, miehekkyyden, urhoollisuuden, suurten pyrkimysten,\nkaikkien nuorelle ihanteelliselle ja optimistiselle sankarille\nkuuluvien ominaisuuksien kuvaaminen -- tehtävä, jota suorittaessaan hän\noli aikansa romantiikan erään katsomuksen tulkki, millä\nepätaiteellisuudestaan huolimatta hankki itselleen sijan kirjallisuuden\nhistoriassa. Älköön unohdettako _Campbellin_ aikanaan kuuluisia ja\nsuosittuja Wyomingin Gertrudia (1809), O'Connorin lasta (O'Connor's\nChild) ja Theodricia (1824), älköönkä _Scottin_ eepoksia, joiden\ntaustana on Skotlannin raikkaasti käsitetty ja ilmaistu luonto,\nnäyttämönä usein keskiaikainen ritarilinna, \"haamulinna\",\najankohdantyylisine tunnelmavarusteineen, ja päähenkilönä intohimojen,\nristiriitojen, rikosten, sankaruuden ja maineenhimon hallitsema, tumma\nromanttinen yksilö, käsiteltynä näissä suhteissa eriasteisesti eri\nrunoissa. Näillä runoelmillaan Scott teki romanttisen \"laulun\" eli\n\"tarinan\" erittäin suosituksi ja kansanomaiseksi, aloittaen sen\nhedelmällisen runouden kauden, joksi lähinnä seuraava aika muodostui.\nNimenomaan on sanottava, että se maalaava tapa, jolla Scott esitti\nromanttiset, tummat sankarinsa, oli omiaan elvyttämään mielikuvitusta\nja herättämään ihailua tällaista uudelta ja viehättävältä vaikuttavaa\ntyyppiä kohtaan.\n\nScottin runoelmat on unohdettu eikä hän itsekään pitänyt niitä arvossa,\nvaan lopetti niiden sepittämisen Byronin ilmestyessä samalle alalle,\nkoska huomasi tämän tuotteet etevämmiksi. Mutta tästä huolimatta täytyy\nsanoa, että verrattuina Southeyn omituisiin, raskaisiin, ylen harvoissa\nkohdissa runollisiin eepoksiin, joiden lukeminen on pitkällinen ja\nrasittava työ, ne ovat raikkaita, kerronnaltaan eepillisesti\nvauhdikkaita, luonnonkuvausten puolesta herkästi runollisia,\nihmiskuvauksen puolesta kiintoisia varsinkin tarkastettuina nousevan\nromantiikan valossa -- ehdottomasti tuoreita ja virkistäviä\njuuri siksi, että romantiikasta huolimatta Scott terveellä\ntosioloisuusvaistollaan joka kohdassa sitoi ne kotiseutuunsa.\n\nViimeisen runojan laulussa on näyttämönä Branksomen rajalinna\n1500-luvulla ja taustana Scott- ja Kerr-klanien vihollisuus. Melrose\nAbbeyn luona tapahtuneessa taistelussa oli Scotit voitettu, mutta myös\nKerrit olivat kärsineet suurta mieshukkaa. Alkanut verikosto oli\nvaatinut yhä uusia uhreja, viimeksi Sir Walter Scott of Buccleuchin,\njonka leski nyt hautoi Branksomen linnassa kostoa. Kun hänen\nlapsensa, tytär Margareta ja poika, ovat vielä alaikäisiä, ryhtyy\nkostovelvollisuutta suorittamaan hänen vasallinsa, Sir William\nDeloraine, urhea rajaseudun ritari. Hän ratsastaa yöllä Melrose\nAbbeyhin noutamaan sinne haudatun Michael Scottin lumokirjaa -- tämä\nretki on runon parhaita kohtia --, jonka löytääkin, sillä kuitenkaan\nolematta runossa erikoisempaa tehtävää. Ratkaisu saavutetaan sen\nkautta, että Kerr-klaniin kuuluva lordi Cranstoun on rakastunut\nMargaretaan ja on ollut tapaamassa tätä metsässä linnan lähellä. Hän\njoutuu taisteluun Delorainen kanssa, joka kaatuu. Cranstoun jättää\nasepoikansa pitämään hänestä huolta. Mutta asepoika onkin\nyliluonnollinen olento, paholainen, joka tutkii ensin Michael Scottin\nlumokirjaa ja vie vasta saatuaan tämän voimasta korvapuustin\nhaavoittuneen linnaan. Sitten hän houkuttelee linnanrouvan nuoren pojan\nmetsään ja ottaen itse tämän hahmon palaa linnaan. Metsässä oikea nuori\nBuccleuch joutuu englantilaisten vangiksi, jotka ovat hyökänneet rajan\nyli. Linnaa piirittävät englantilaiset lopuksi suostuvat siihen, että\nDeloraine ja hänen surmaamansa Sir Musgraven veli ratkaisevat sodan\nkaksintaistelulla. Deloraine voittaa, mutta kun hän avaa silmikkonsa,\nhänen nähdäänkin olevan lordi Cranstoun, joka täten on tahtonut\nsovittaa klanit. Hän saa Margaretan omakseen -- viimeisenä lauluna on\nhäiden kuvaus.\n\nJuoni on siis hajanainen ja teennäinen; ariostolaisesta epiikasta\nsaadun yliluonnollisen kauhuaineksen yhtyminen muuhun kertomukseen on\nhuonosti suoritettu. Rakkausaiheen kehittäminen on pysähtynyt alkuunsa.\nMutta onnistunutta on sen sijaan historiallisen kulttuuritaustan\nkuvaus, sillä tällä alalla Scott oli kotonaan ollen innokas ja tarkka\nmuinaistutkija. Siinä hänen tosioloisuusvaistonsa pääsi oikeuksiinsa ja\nhän onnistui luomaan uutta ja tuoretta, joka tavattomasti viehätti\nhänen aikalaisiaan. Erikoisesti vaikutti se, että hän kohotti\nkotiseututunteen isänmaanrakkaudeksi; sehän oli tapahtunut Saksassa\njo 1700-luvulla, ja isänmaanrakkaus tuli siellä pian Arndtin\nherätyshuutojen johdosta päivän tunnussanaksi, mutta Englannissa ja\nRanskassa patrioottinen tunne oli ollut vielä tähän saakka mykkä.\n\nMarmionissa kerrotaan, kuinka tämänniminen englantilainen ylimys oli\nvietellyt Constance-nunnan, joka oli sitten seurannut häntä asepoikana.\nKyllästyttyään häneen Marmion oli kiintynyt Clara de Clareen, jonka\nrikkauksia havittelee itselleen. Estääkseen häntä menemästä nuorelle de\nWiltonille Marmion syyttää tätä maankavalluksesta. He joutuvat\nkaksintaisteluun, jonka de Wilton menettää; Clara menee noviisiksi\nluostariin. Suunnitellen hänen ryöstämistään Marmion tulee Norham\nCastleen, jatkaa matkaa Skotlantiin ja ottaa osaa Holyroodissa\npidettyyn loistavaan juhlaan, minkä jälkeen seuraa kuvaus Flodden\nFieldin taistelusta, jossa Marmion kaatuu.\n\nMolemmat runoelmat ovat historiallisesti huomattavia kauhuromanttisten\nainestensa puolesta, jotka yhdistävät ne menneisyyteen ja\ntulevaisuuteen. Branksomen linna on tyypillinen, vieläpä nekromanttinen\nkauhunäyttämö sekä sisältä että ulkoisten tekijäin puolesta. Samoin\nMelrosen luostari ja Norhamin linna. Maanalainen holvi, jossa karannut\nConstance tuomitaan haudattavaksi elävältä, voisi olla paikallaan missä\nRadcliffen romaanissa hyvänsä. Edellisessä romantiikan tummaa sankaria\nedustaa Deloraine, olematta kuitenkaan täysin tyypillinen; kun Conrad\nWolfstein loukkaa tulista ja sisukasta Rutherfordia ja tämä kostoksi\nmurhaa hänet salaa, välähtää tässä esiin ensimmäinen malli Laran\nsamanlaiselle rikokselle. Aivan erikoisella tavalla, monin tutuin\npiirtein, Marmion muodostuu sillaksi kahden kehitysasteen välille:\nkauhuromantiikan yleiseen kaavaan valettujen tyrannien joukosta hän\nastuu esiin edustamaan intohimojen ja ristiriitojen, rikosten,\nsankaruuden ja maineenhimon hallitsemaa, ihailtua, tummaa romanttista\nyksilöä.\n\nJärven neito on yleiseltä väritykseltään heleämpi ja kirkkaampi, ja\nsäveleeltään iloisempi kuin Marmion. Kauttaaltaan runosta helkkyy Loch\nKatrinen valoisa, lyyrillinen kauneus, tulkittuna sillä miehekkäällä,\nliiasta tunnelmoimisesta vapaalla hengellä ja kotiseudun rakkaudella,\njoka oli Scottille ominaista. Romanttista tummuutta ja intohimoa\nrunoelmassa edustaa vuorelaispäällikkö Roderick Dhu, joka on \"hurja\nkuin jymisevä aalto, jalo, mutta kostonhimoinen ja mustasukkainen\".\nKauhuromanttiset ainekset ovat vähentyneet melkein huomaamattomiksi ja\nsijaan on tullut ritariromantiikan ja Ylämaan vuorien kirkas auer. Don\nRoderickin näky on sijoitettu Espanjaan ja on tämän vuoksi menettänyt\nkotiseututuoreutensa. Rokeby on sijoitettu Englantiin ja on tuoreempi;\nsen romanttinen sankari on seikkailijarosvo Bertram: hehkuva ilmanala\nja elämä ovat tehneet jälkensä hänen tummiin kasvoihinsa, uurtaneet\notsan ja kylväneet harmaata mustaan tukkaan, mutta jättäneet koskematta\n\"ylpeän huulen\", joka \"kaartuen ylöspäin ei ollut milloinkaan kauhusta\nkalvennut\", ja \"liekehtivän silmän\", joka \"näytti halveksivan\nmaailmaa\", ei tuntenut kyyneleitä, ja \"leimahti ankarasti tummalla\nhehkulla\". Runoelman toinen tumma sankari on Mortham, Bertramin entinen\nystävä ja taistelutoveri. Harold Pelottomassa kertautuvat monet\nromanttisen sankarin tuntomerkeistä; hän muistuttaa paljon Bertramista,\nlisänä vain viikingeille luonteenomainen ja romantikoille mieluinen\nberserkkiraivo, jonka kuvaamiseen omistetaan huomiota.\n\nNyt olemme tulleet siihen epiikan kehityskohtaan, jossa ns.\n_byronilainen sankari_ eli romantiikan lisä yli-ihmiskuvitteluihin\nkohoaa näkyviin. Ennenkuin ryhdymme selostamaan Byronin epiikkaa,\nviittaamme vielä muutamin sanoin niihin vanhempiin lähteisiin, joista\nEnglannin romantiikka sai tämän mielikuvansa. Jo Walpolen Otranton\nlinnassa (IV, s. 389) esiintyi tumman, synkän ja intohimoisen tyrannin\ntyyppi, jota sitten Radcliffe erikoisella mielenkiinnolla viljeli.\nTyypin tuntomerkkeinä olivat korkea ja kalpea, mustien kiharoiden\nvarjostama otsa, läpitunkeva, tumma katse, kasvojen yleinen kauneus,\nolemuksen miehekkyys ja menneisyyden salaperäinen tutkimattomuus. Hänen\nmelankoliansa takaa kuultaa Hamlet, jota rohkenemme pitää tyypin\nesi-isänä, ja lisäksi Miltonin Saatana, jolta hän on perinyt sielunsa\nuhman. Sidneyn Astrophel ja Stella osoittaa, että tyyppi kuului\nrenessanssin mielikuviin. Varsinkin on sitten Radcliffen Udolphon\nmysterioiden (1794) linnanherra Montoni tärkeä nivel tämän omituisen\nhahmon sukupuussa. Wordsworthin nuoruudennäytelmän, Rajasissien (The\nBorderers, 1796) Oswald on Montoni-ilmiö. Scottin epiikan sankarista\nyllä mainittiin. Ja juuri Byronin toiminnan kynnyksellä, samalla\ntavalla kuin Scott, toi kyseessä olevan sankarin kehityshistoriaan\ntärkeän lisän _Chateaubriand_ Les Natchez-teoksensa eräällä osalla,\nRenéllä. Kun mainittu Les Natchez oli alkuaan suunniteltu eepokseksi,\nemme rikkone pahoin asiallisuutta vastaan, jos byronilaisen sankarin\nhistorian vuoksi käsittelemme sen tässä yhteydessä.\n\nKuten olemme Chateaubriandin historian (s. 185) yhteydessä maininneet,\nhän kirjoitti Les Natchez-\"eepoksensa\" oleskellessaan Lontoossa. Aiheen\nsiihen hän sai Rousseaun onnellista luonnonihmistä koskevista\nkuvitelmista, joilla oli niin suuri sija koko aikakauden\nmielikuvituksessa, kuten teoksen alkuperäisen suunnitelman nimikin:\n\"Luonnonihmisen epopeia\", osoittaa. Mielessänsä matka Amerikkaan hän\nsijoitti näyttämönsä jo silloin sinne, tutustuen siihen lukemalla\nindiaaneja koskevaa kirjallisuutta. Teos, joka on proosaa, on\nalkuosalta eepoksen, loppuosalta romaanin sävyinen, mikä ilmaisee\ntekijän suunnitelmien vaihtelevaisuutta. Eepikkona tekijä on\njäljitellyt Homerosta, Vergiliusta, Tassoa, Miltonia ja Fénelonia;\naatteita ja tilanteita hän on ottanut Bernardin de Saint-Pierreltä,\nVoltaireltä (L'Ingénu), Marmontelilta (pienempi romaani- ja\ndraamakirjailija, 1723-1799, Inkat -- Les Incas), Prévost'lta (Manon\nLescaut), jesuiittain lähetyskertomuksista, amerikkalaisten\nhistoriallisista teoksista ym. Rakenne onkin hajanainen. Ranskalainen\nRené saapuu Mississipin suulla asuvien natchez-indiaanien luo ja pyytää\npäästä heimon jäseneksi. Siihen suostutaan ja hän polttaa rauhanpiipun\nheimon kunnioitettavan \"sachemin\" eli vanhan tietomiehen Chactasin\nkanssa. Monien laajojen sivukuvausten jälkeen, joilla ei ole\nkosketuskohtia Renén historiaan, kertomus jatkuu siten, että René tekee\nystävyysliiton jalon Outougamiz-indiaanin kanssa, jonka sisar Céluta on\nrakastunut häneen. Kun paha indiaani Ondouré on rakastunut Célutaan,\nsyntyy tästä kilpakosintajuoni, joka pitää kertomusta mitenkuten\nkoossa. René lähtee sotaretkelle Illinois-indiaaneja vastaan, joutuu\nvangiksi ja on kärsimäisillään kidutuskuoleman, kun Outougamiz pelastaa\nhänet. Nyt hän kiitollisuudesta menee naimisiin Célutan kanssa, vaikka\nei rakastakaan häntä. Heille syntyy tytär, jolle René antaa nimeksi\nAmélien. Paha indiaani Ondouré on ilmiantanut Renén ja indiaani Adarion\nFort Rosalien ranskalaiselle päällikölle, joka lähettää sotilaita\nvangitsemaan heitä. Nämä tapaavat vain Adarion, sillä René on kadonnut.\nOutougamiz ja Céluta löytävät hänet eräästä luolasta, jossa hän\nsynkkänä hautoo elämän arvoitusta. Kuultuaan Adarion kohtalosta René\nlähtee New-Orléansiin, joutuu vangiksi, mutta pääsee pakoon. Ondouré\nsyyttää häntä uudelleen, valkoisten kesken toimeenpannaan verilöyly,\njossa Ondouré surmaa Renén. Sitten hän raiskaa Célutan, mutta\nOutougamiz surmaa hänet. Tämän jälkeen Outougamiz avaa suonensa ja\nkuolee, ja Céluta hukuttautuu. Eloon jää vain Amélie.\n\nChateaubriand käytti runollista, ossianilaista ja Korkean veisun\nproosaa, koska romantikkona ei hyväksynyt aleksandriinia ja koska\nviisijambinen silosäe ja kuusimitta eivät luonnistu ranskassa. Hänen\neepoksensa juoni ja ainekset ovat niin fantastisia, ettei niitä voi\nottaa vakavalta kannalta. Eepoksen huomattavin puoli on sen hehkuva\nluonnonväritys. Les Natchez on siis sellaisenansa kuollut teos, joka on\npakko tuntea vain siksi, että se on kahden kuuluisan tyttären, Atalan\nja Renén äiti. Nämähän tekijä julkaisikin siitä ensiksi.\n\nAtala (1801) on vanhan Chactas-päällikön kertomus nuoruutensa\nlemmentarinasta. Chactas on joutunut vangiksi ja on kärsimäisillään\nkidutuskuoleman, kun kristitty indiaanityttö Atala pelastaa hänet. He\nharhailevat erämaassa ja molempain rakkaus kiihtyy kiihtymistään, mutta\nsilti Atala kieltäytyy tulemasta hänen omakseen. Hänen kristitty\näitinsä oli näet antanut Neitsyt Marialle lupauksen, että hänen\ntyttärensä oli aina säilyttävä koskemattomuutensa. Tämän lupauksen oli\nAtala puolestaan vannonut pitävänsä eikä siis voinut tulla Chactasin\npuolisoksi. Mutta silloin puhkesi hirvittävä rajuilma, joka sai\nmolemmat pakolaiset turvautumaan toisiinsa. Tällöin Atala tunsi\nolevansa kykenemätön vastustamaan lempensä vaatimusta. Ratkaisevalla\nhetkellä heitä kuitenkin saapui häiritsemään kristitty erakko, joka vei\nheidät luolaansa. Siellä Atala nautti myrkkyä ja kuoli, koska tunsi,\nettei voisi pitää äidilleen antamaansa lupausta. Chactas ja erakko\nhautasivat hänet erämaahan.\n\nAtalan lähteistä mainittakoon Parisissa 1795 ilmestynyt\nkertomuskokoelma Amerikkalaisia iltoja (Veillées américaines), jossa\noleva novelli Odérahi on ollut sekä Atalan että Renén pohjana,\nMarmontelin mainittu kertomus, Manon Lescaut (hautauskohtaus) ja Paul\nja Virginia.\n\nAtalan itsenäisyyttä eivät nämä lähdeluettelot kuitenkaan vaaranna. Se\non ensiksikin uskonnollinen kertomus, jonka tarkoituksena\ntodennäköisesti oli kristillisten kieltäymysihanteiden ylistäminen,\nmutta joka voidaan myös ymmärtää moitteeksi sitä vastaan, ettei\najattelematon, ahdas hurskaus salli luonnon päästä oikeuksiinsa, mistä\naiheutuu suuria onnettomuuksia; se on toiseksi syvästi lyyrillinen\nteos, merkiten Ranskan kirjallisuudessa -- Chénier'n runot eivät olleet\nvielä ilmestyneet -- kuten olemme jo sanoneet lyyrillisen tuntemistavan\nja ilmaisun uudistumista; luonnon ja varsinkin yön kuvaukset ovat siinä\nvärihohtoisia uudessa, tehoavassa merkityksessä, romanttisen sielun\nkokemuksina ja tunnustuksina.\n\nRené on myös Les Natchez-eepoksen episodi, mutta ei käsittele runoelman\nvarsinaiseen juoneen kuuluvaa asiaa, vaan kertoo Renén entisyydestä.\n\nRené oli kasvatettu poissa kotoa, jossa hän oleskeli vain syksyisin.\nKun kotina oli syrjäinen, metsässä oleva, yksinäinen vanha linna, ja\nkun René pelkäsi ankaraa isäänsä, hän turvautui läheisesti muutamia\nvuosia vanhempaan sisareensa Améliehin. Isän kuoltua lapset joutuivat\npois kotoa. Amélie puhui usein luostarielämän onnesta, sanoen, että\nRené oli ainoa side, joka vielä piti häntä kiinni maailmassa. Näin\npuhuessaan hän katsoi Renéhen surumielisesti. Kun René lähtiessään\nmatkoille hyvästeli sisartaan, tämä oli melkeinpä iloinen siitä, että\nhän poistui. Sen jälkeen seuraa kuvaus väsyneen, ihanteensa menettäneen\nihmisen matkoista Italiassa, Kreikassa ja Skotlannissa, kaiken vain\nantaessa aihetta mietteisiin olemassaolon merkityksettömyydestä.\nPalattuaan Parisiin, mistä oli ilmoittanut sisarelleen, hän kummastuen\ntotesi sisaren lähteneen sieltä muuatta päivää aikaisemmin\nilmoittamatta syytä. René vaipuu niin syvään raskasmielisyyteen, että\npäättää erota elämästä, ja kirjoittaa omaisuuttansa koskevissa asioissa\nAmélielle. Arvaten hänen aikomuksensa tämä saapuu nyt persoonallisesti\ntapaamaan veljeään. Heidän kohtauksensa on sydämellinen ja hellä,\nvarsinkin Amélien puolelta, jolle veli nyt lupaa luopua kolkoista\naikeistaan. Hän tulee taas henkisesti ja ruumiillisesti terveeksi,\nmutta Amélie sen sijaan kuihtuu, suostumatta ilmaisemaan Renélle, mistä\nhänen kärsimyksensä johtuu. Eräänä päivänä hän ilmoitti kirjeellisesti\nmenneensä luostariin. Vihkimystilaisuudessa, edustaessaan Amélien isää,\nRené pääsee Amélien sanoista ymmärtämään tämän tunteneen häntä kohtaan\naistillista rakkautta. Kauhistuneena René päättää paeta Amerikkaan.\n\nTämä on Renén salaisuus, joka synkistää hänen elämänsä. Jo Atalassa\nChateaubriand kosketti incestum-aiheeseen, veljen ja sisaren\naistilliseen rakkauteen, jonka toi romantiikkaan. Mistä hän tuli\najatelleeksi sitä -- todellako omasta elämästään ja suhteestaan\nLucile-sisareensa, josta kertoo muistelmissaan, vai vanhemmista\nlähteistä, sitä on vaikea varmuudella sanoa, yhtäläisyydet viittaavat\nCombourgin linnaan ja Lucileen. Syntyikö ajatus käyttää tällaista\npöyristysaihetta ehkä englantilaisen kauhuromantiikan vaikutuksesta,\nmieltymyksestä Montoni-tyyppeihin, joilla täytyi olla tunnollaan\nsalaperäinen rikos?\n\nJoka tapauksessa on selvää, että René on huomattava lisä byronilaisen\nsankarin sukupuuhun, itse saatu englantilaisesta kauhuromantiikasta ja\nannettu sinne uudistettuna takaisin. Onhan Byronin suhde sisarpuoleensa\nkuin toisinto Renén ja Amélien historiasta.\n\nKäsitämme siis byronilaisen sankarin sukupuun juurien lähtevän\nEnglannin renessanssista, lähinnä Hamletista, ja kehittyvän\nitsenäisesti aina Byronin runouden aattoon saakka, jolloin\nenglantilaisen kauhuromantiikan opissa ollut Chateaubriand antoi sille\nvoimakkaan sysäyksen, vaikuttaen incestum-aiheen kautta Byroniin.\nMäärittelemme byronilaisen sankarin yli-ihmistyypiksi, joka asettumalla\nhyvän ja pahan ulkopuolelle on hankkinut tunnolleen sovittamattoman\nrikoksen, ja joka syyttää itseään, vaan ei ympäristöään. Tästä johtuu,\nettei Werther-tyypillä ole osuutta hänen sukupuuhunsa, sillä Werther\ntuntee olevansa itse viaton ja syyttää onnettomuudestaan ympäristöään\nja yhteiskuntaa. Omaksumme siis mieluimmin sen käsityksen, että\nbyronilainen sankari on englantilaisten itsenäinen kirjallinen luomus.\n\nByron oli nuoruudessaan ollut kauhuromantiikan harras lukija\nja eläytynyt sen autius- ja rikostunnelmiin sekä ylevään\nluonnonkäsitykseen. Kun nyt Scott aloitti runoelmillaan uuden,\nlaulullisen, kertovan tyylin, saavuttaen sillä suuren menestyksen,\nByron huomasi tässä tien, jolle lähtien hän saisi tulkituksi\naikaisemman romanttisen suunnan pohjalta ja Chateaubriandin lukemisesta\nsieluunsa patoutuneet mielikuvat.\n\nByronin nuoruudenrunot Joutilaina hetkinä ovat hänen sankarinsa\nnäkökannalta kiintoisia, sillä jo niistä helähtää silloin tällöin\nsävel, joka tulee myöhemmin hänen \"symfoniojensa\" johtomotiiviksi.\nRunossa Muisto (Remembrance) hän sanoo hyvästit rakkaudelle, toivolle\nja ilolle, haluten erota näiden muistostakin. Aikaisin kehittyneen,\nvarhaiskypsän, \"pikkuvanhan\" runoilijan tuotteita kun ne ovat, niistä\npilkistää teeskennelty, sentimentaalinen menneiden nuoruudenilojen\nkaipuu ja nyt muka odottava tyhjyys. Mutta niiden ja Ritari Haroldin\nkahden ensimmäisen laulun välillä ehti tapahtua paljon, mistä johtuu,\nettä viimeksimainitun sanoilla on tehoa. Räikeän suorasti paljastuu jo\nensimmäisistä säkeistä sankarin nuoruus paheineen, hänen, \"joka ei\niloinnut siveyden teillä, vaan vietti päivänsä mitä sopimattomimmissa\nmässäilyissä\", ja \"jonka silmissä vain harvat maalliset asiat, paitsi\nrakastajattaria ja lihallista seuraa, löysivät armon\". Seurauksena oli,\nettä hän pian tunsi \"kylläisyyden täydellisyyttä\" ja alkoi inhoten\nkaivata pois synnyinmaastansa. Väliin hänen silmäänsä pyrki kohoamaan\n\"uhkamielisyyden kyynel\" (the sullen tear), mutta ylpeys pakotti\nsalaamaan sen, ja niin hän eristäytyi \"ilottomaan unelmointiin\"\npäättäen paeta; hän oli nauttinut niin paljon, että hän melkein halasi\nkärsimyksiä, ja, ellei olisi muuten saanut vaihtelua, olisi hakenut\nvaikka manalan varjoja. Oudot tuskanilmeet kuvastuvat hänen otsaltaan\nlähdön hetkellä, kuin olisi sydämessä piillyt jonkin kuolettavan\ntaistelun tahi pettyneen intohimon muisto, mutta sitä ei kukaan tiennyt\neikä onneksi välittänyt tietää; hän ei ollut avomielinen eikä vilpitön\nsielu, joka saa huojennusta surujensa kertomisesta, eikä hän hakenut\nystävän neuvoa eikä osanottoa. Kukaan ei rakastanut häntä ja\nhuokauksetta hän jätti kotoiset rannat; hänen sielussaan uinui\nvaikeneva ajatus eikä huulilta kuulunut ainoatakaan valituksen sanaa.\nHän oli ehtinyt saada opetuksen, joka aina on osoittautunut todeksi:\nkun kaikki, mitä on haluttu, on saavutettu, on saalis tuskin vaivan\narvoinen; nuoruus ja kunnia on menetetty, sielu saastutettu.\nKolmannessa laulussa hän palasi tähän \"oman synkän sielunsa\nharhailevaan lainsuojattomaan\", jonka tarinasta löysi \"pitkän ajattelun\nuurteet ja kuivuneiden kyynelten hedelmättömät jäljet\". Hän on\nvanhentunut tässä tuskan maailmassa tekojensa eikä vuosiensa kautta,\ntutkinut elämän uumenet, niin ettei hän enää odota mitään ihmeitä;\nrakkaus, suru, maine ja kunnianhimo eivät leikkaa enää hänen sydäntään\nterävällä veitsellään. Katsoessaan menneisyyteen hän huomaa liiaksi\nkietoutuneensa omiin synkkiin ajatuksiinsa ja on siksi koettanut\njälleen ottaa osaa ihmisseuran pyörrevirtaan, mutta silloin hän on\nuudelleen ymmärtänyt olevansa siihen aivan sopimaton ja jälleen\nlähtenyt vapaaehtoiseen maanpakoon.\n\nRitari Harold on läpikuultava naamio, jonka alta voimakkaana ja selvänä\nnäkyy ja puhuu Byronin oma, erikoista asennetta tavoitteleva \"minä\",\nhänen kaikkialla läsnä oleva runoilijapersoonallisuutensa. Kun hän nyt\nritari Haroldina, teeskennellyn spleenin mukaisesti ylpeillen\nhuonoudestansa, matkansa varrella -- tulemme erikseen puhumaan\najankohdan mieltymyksestä reportterirunoelmiin ja -romaaneihin --\npurkaa eri aiheiden johdosta ilmoille pessimisminsä ja vastalauseensa\nmaailman ja ihmisten kurjuuden johdosta, sen radikalisminsa ja\nvapaudenrakkautensa, jonka julistaja tahtoi olla, hän kohosi\ntaistelijaksi keskelle omaa aikaansa. Ulkoasukseen hän sai ennen\nmainitsemamme byronilaisen sankarin piirteet, sillä pian nopeassa\ntahdissa julkaisemissaan pienoiseepoksissa Byron irtautui itse\nmielikuvastaan ja viljeli tämän puhtaaksi perinteellisten linjojen\nmukaisesti.\n\nNuori Giaour (1813) ratsastaa näkyviin \"sysimustalla orhilla\", hiukan\nLenoren tyyliin, lash for lash and bound for bound, eräänlaisen\nkummitusnäyn tapaisen kammontunnelman seuraamana. Runon kertoja lausuu\nhänestä: \"En tunne sinua ja inhoan rotuasi, mutta kasvonpiirteissäsi\nhuomaan jotakin, jota aika vahvistaa, vaan ei poista: vaikka olet nuori\nja kalpea, niin tulinen intohimo on jo otsasi uurtanut\". Hän on \"yön\ndemooni\", \"muukalainen puvultaan ja peloittava ilmeeltään\".\nTunnontuskien raatelema sielu kiemurtelee kuin tulen ympäröimä\nskorpioni -- sopimattomana maan päälle, taivaan hylkäämänä, pimeys\nyllä, epätoivo alla, ympärillä liekit ja niiden sisäpuolella kuolema.\nTähän kolkkoon kuvaan liittyy toivotus siitä, että salaperäisestä,\nuskottomasta Giaourista tulkoon kuolemansa jälkeen vampyyri, joka\nkummitelkoon synnyinpaikallaan imien verta omaisistaan. Kuvan synkkyys\nenenee yhä runon kertoessa Giaourin elämästä luostarissa, joka oli\nsuonut hänelle turvapaikan, vaikka hän olikin uskonluopio. Hän seisoo\nyksin vuoren huipulla ja raivoaa itsekseen; hänen tumman huuppansa alta\nhehkuva katse ja ivan ilme on synkkä ja ylimaallinen, kammottaen\nnäkijää ja kertoen yhäkin kukistumattomasta, ylpeästä hengestä. Kun hän\nkuolinvuoteellaan ripittäytyy, hänen tunnustuksensa muodostuu\netelämaisen intohimon kannattamaksi muisteluksi itämaisesta\nlemmentarinasta romanttisine ja hurjine kostokohtauksineen. Kuollessaan\nhän verhoutuu romanttiseen ja runolliseen vaatimattomuuteen, pysyy\nsalamyhkäisessä tuntemattomuudessaan ja pyytää tulla haudatuksi\nvähäpätöisimpien joukkoon; ristissä älköön olko nimeä eikä merkkiä,\njota utelias vieras lukisi tai joka pysähdyttäisi ohi kulkevan\ntoivioretkeläisen.\n\nEdeltäjiinsä verrattuna on Giaourin tumma sankari saanut huomattavia\nlisäpiirteitä. Koko runoelman leimana on synkkä, tiivistetty intohimo,\njoka voi \"vain saavuttaa päämääränsä tai kuolla\", ja saa runon säkeet\nvärähtelemään pidätetystä, kuin teeskennellen salatusta, kiduttavasta\ntuskasta. Se öinen, salaperäinen kolkkous, joka jo aikaisemmin oli\nruvennut pilveytymään romanttisen sankarin ympärille, on kehitetty\nlopullisiin johtopäätöksiinsä: Giaourin vaiheille liittyy selvittämätön\nmysterio, jonka hän vie mukanaan hautaansa, ja hänen elämänsä ja\nlempensä kuvaus tapahtuu kirkkainta selvyyttä välttelevään,\nkatkonaiseen, suoraa, asiallista sanontaa kiertelevään tyyliin. Näin\nrunoelman intohimoon liittyy salamyhkäisyyden jännitys, joka täydentää\nsen aatekylläisten vertausten ja valehtelevien paradoksien sekä syvältä\nkuuluvan hillityn nyyhkytyksen aikaansaamaa tenhoa. Kaikki\nhistoriallinen koru, kypärä-, peitsi- ja varuskomeus, on karissut pois,\nja aika voi olla tekijän oma; romanttinen väritys on saatu aikaan\nitämaiden hehkulla, minareeteilla, turbaaneilla ja käyrillä miekoilla;\nsentimentaalinen rauniotunnelma on säilytetty mestarillisissa säkeissä\nHassanin autioituneesta linnasta, jossa \"yksinäisen hämähäkin ohut\nharmaa verkko heilahtelee hiljaa laajeten seinällä, yökkö rakentaa\npesänsä haaremin kammioon, pöllö valtaa merkkitulitornin ja villikoira\nulvoo kuivuneen suihkulähteen äärellä janosta ja nälästä\". Vaikkakin\nsiis selvästi johdettavissa entisyydestä, Giaour on kuitenkin sikäli\nuusi aste byronilaisen sankarin kehityksessä, että hänen intohimonsa ja\nsalaperäisyytensä on entuudesta tunnetun \"kalpean synkkyyden\" ohella\nkohotettu yksinomaiseksi pääasiaksi. Seuraavasta näemme, mitä vaihtelua\nByron saattoi tämän näin omaksumansa perussäveleen ympärille\nsommitella.\n\nAbydoksen morsion ensimmäiset, itämaiden romanttista ihailua uhkuvat,\nGoethen innoittamat säkeet johtavat kirkkaampaan, Bosporon ja Marmaran\nauerta täynnä olevaan ilmapiiriin. Niinpä on runoelman byronilainen\nsankari, Selim, aluksi hennompi ja lyyrillisempi kuin synkkä Giaour,\nvaikka hänen katseensa uhma kukistaa hänen isänsä. Mutta pian\npaljastuu, mikä hän todellisuudessa on, kun häneltä uhataan riistää\nhänen lemmittynsä, \"sisarensa\" Zuleika. Samoin kuin runon toinen laulu\nmuuttaa näyttämön myrsky-yöksi, jossa ainoana valona on Zuleikan\nkammion-lamppu, se muuttaa myös näköjään niin hennon Selimin\nromanttiseksi rosvoksi. Hän ei olekaan Zuleikan veli, vaan serkku,\njonka vaiheisiin liittyy tarina synkästä veljesvihasta ja -murhasta, ja\njonka elämän päämäärä on rakkaus Zuleikaan ja kosto tämän isälle.\nMerirosvon hänestä on tehnyt kahlehdittu kasvatus ja hillitön vapauden\nkaipuu. Tämän synkän yösäveleen runo sitten kohottaa Selimin hurjaksi\nkuolontragediaksi, romanttisessa pessimismissä kieltäen häneltä sekä\nrakkauden että koston, kunnes värit ja tunnelma vihdoin lieventyvät\nkypressin, \"joka ei kuihdu, vaikka sen oksilla asuu ikuinen suru\",\nmarmorin ja \"epätoivon istuttaman\" yksinäisen ruusun kaipaukseksi,\nmitkä murheen vertauskuvat ovat kotoisin kaukaa keskiajalta, Tristanin\nja Iseutin tarinasta (II, s. 236). Runoelmasta puuttuvat näin\nbyronilaisen sankarin ulkomuotoa koskevat tunnusmerkit. Sisällykseltään\nse on tavallaan toisinto Giaourista, mutta soinnutettuna hennompaan ja\npaljoa sentimentaalisempaan äänilajiin, vailla luonteen ja ulkomuodon\nsanoilla maalailtua tummuutta, mutta täynnä sekin rakkauden ja koston\nintohimoa sekä salaperäisyyttä, lisänä vielä luonnon myrskyromantiikka.\nByronilaisen sankarin tyyppiä se ei siis sanottavammin kehitä.\n\nSelimin tarina koskettaa voimakkaasti samaa aihepiiriä, josta on\nsyntynyt Merirosvo, \"tummansinisen meren iloisten vesien runoelma\".\nKuvattuaan romanttisella hillittömän vapauden ihailulla meren sissien\nelämää ja värikästä leiriä heidän saarellaan runo suoraan koskettaa\nsitä erikoista salaperäisyyden verhoa, johon heidän päällikkönsä Conrad\non kietoutunut. Monipuolisesti, suorin sanoin ja vihjauksin, hänestä\ntehdään uteliaisuutta mitä suurimmassa määrässä kiihoittava ilmiö.\nConrad kohoaa tummuudessaan ja salamyhkäisyydessään Giaourin rinnalle,\nlisänä vielä voimakkaasti korostettu ihmisviha, joka tässä asteessa\nesitettynä on uusi lisä byronilaisen sankarin luonteeseen. Kun hän\nsitten taistelussa paljastaa \"panssaroidun rintansa\" ja välähdyttää\n\"miekkansa sädettä\", hän on Scottin tyylinen romanttinen ritari-urho\nvoimansa huippuhetkellä. Ja kun hän joutuu vangiksi, hänen jäykässä ja\nhillityssä ilmeessään on enemmän voittajaa kuin vankia. Ja tumma\nintohimo, joka kannattaa koko runoelmaa, tiivistyy lopuksi hänen\nympärilleen romanttisiksi kauhukohtauksiksi, joiden tuloksena on\nConradin ulkonainen vapaus, mutta samalla kaiken elämisen syyn\ntäydellinen loppuminen, mikä saattaa hänet -- salaperäisin viittauksin\nkerrottuna -- katoamaan jäljettömiin.\n\nTämä romanttisen sankarin ulkomuodon, luonteen ja elämänvaiheiden\nkolkko puoli astuu esiin Laran hahmossa mikäli mahdollista vieläkin\nsalaperäisempänä ja synkempänä. Tätä runoelmaa voi pitää Merirosvon\njatkona ja loppuosana. Nuoruudesta saakka jäljettömiin kadonneena hän\n(merirosvokautensa päätyttyä) ilmestyy isänsä raunioituvaan\nhaamulinnaan. Koko hänen pitkällisen poissaolonsa aika verhoutuu mitä\nsynkimpään salaperäisyyteen, jota vielä lisää se, että hänen mukanaan\nseuraa mieheksi pukeutunut nainen (Kaled-Gulnare) ja että häntä\nsyytetään jostakin kolkosta asiasta (merirosvoudesta), jota syyttäjä ei\nkuitenkaan ehdi ilmoittaa, ennenkuin Lara salamyhkäisellä tavalla\nsurmaa hänet. Runoelman leimana on täten rikollisuuden ja\nselvittämättömien, kolkkojen salaisuuksien painostava, kauhuromanttinen\nkorpitunnelma, jota rakkaudenkaan intohimo ei sanottavasti kirkasta.\nLarassa kuvastuu Conrad uudelleen. Hän on lähinnä Giaour, nähtynä\nConradin valaistuksessa, ja, ollen vailla itämaisuutta, keskiaikaisen\nleimansa vuoksi, myös lähellä Marmionia.\n\nNäissä runoelmissaan Byron oli jo tuhlannut tummalle sankarillensa niin\nrunsaasti synkkyys- ja salaperäisyys-attribuuttejansa, että hänen oli\nryhdyttävä rajoittamaan niitä, ellei halunnut toistaa itseänsä liian\npaljon. Niinpä ne puuttuvatkin Korintin piirityksestä ja Parisinasta\n(III, s. 377) jokseenkin tarkoin. Edellisen intohimoinen uskonluopio\nAlp on kuitenkin sangen lähellä Merirosvon Conradia. Korintin piiritys\ntekee hajanaisen ja liiaksi tapahtumatäyteisen, sullotun vaikutuksen,\nkun taas Parisina on erikoinen romanttisen tuonenhämynsä kokonaisuutta\nvallitsevassa synkkyydessä, jossa voimakkaat intohimot, julmuus ja\nrikollisuus, sekä lopullinen, kammottavan toivoton kaikkien\nosanottajain loppu kumottaa kuin murhapoltto pimeässä yössä. Chillonin\nvanki herättää aineistonsa kannalta erikoista huomiota sikäli, että\nsiinä kuvataan niitä mielipuolisuuden rajaa lähenteleviä sieluntuskia\nja ruumiillisia kärsimyksiä, joita kauhuromanttiseen vankilaan joutunut\nuhri sai kestää. Samoin Mazeppa on huomattava sen lähes koko runon\ntäyttävän kärsimysmaalauksen vuoksi, joka on Mazeppan kertomuksen\npääsisällyksenä ja johon vain romantikko \"julmuuden kauneuden\" janossa\nsaattoi viehättyä. Runoelmassa Saari, joka on täynnä merimieskapinan\nkauhua ja Otaheitin troopillista, idyllistä lempeä, esiintyy\nkapinallisten johtaja Christian tumman sankarin hahmossa, rinnallansa\nlempeämpänä, sovittavampana luonteena nuori Torquil.\n\nTämä tyyppi on Byronin tuotannon keskeinen hahmo, jota hän käsittelee\neri puolilta ja valaistuksissa, antaen sille yhä uusia tehtäviä,\nkohottaen sen Kaiuissa ja Manfredissa jumalia uhmaavaksi, kosmoksen\nsalaisuuksia tietoonsa vaativaksi Prometheukseksi, mutta säilyttäen sen\npohjaltaan samana, koskapa hänen runoutensa on yleensä itsetunnustusta.\nSelvää on, että se juuri tämän johdosta muuttui sikäli kuin hän\nitsekin, heijastaen aina hänen uusia katsomustapojaan. Kun hän\noleskellessaan Italiassa tutustui erään maanmiehensä, John\nHookham-Freren Pulci-mukaelmaan (III, s. 219) ja muutenkin otteisiin\nPulcin runoudesta, jota käänsi ja jonka satiirinen äly ja tuore sävy\noli näihin aikoihin huomattu, hän innostui ottava rimaan (Ritari Harold\noli kirjoitettu Spenserin stanzalla) ja sepitti kokeeksi hyväntuulisen,\nhumoristisen Seppo-runoelman, jossa mahdollisesti kuvaa omia\nkokemuksiaan: kauan kadoksissa ollut aviomies palaa äkkiarvaamatta\nkotiin yllättäen vaimonsa ja tämän rakastajan; seurauksena ei\nkuitenkaan ole tragediaa, vaan hyväntahtoinen, humoristinen tyytyminen\nsiihen, mille ei mitään voi, ja asettuminen elämään kolmen hengen\ntaloudessa. Syvennyttyään erään toisenkin italialaistuneen\nenglantilaisen, Rosen, yrityksistä pulcilais-berniläiseen satiiriseen\ntyyliin (III, s. 222), joka sopi hyvin hänen luonteelleen, hän\nkirjoitti Don Juanin.\n\nTämä kuuluisa runoelma alkaa Donna Julian hilpeällä, kyynillisellä\nkomedialla, jatkuu Defoen realismin tapaan suoritetulla kuvauksella\nhaaksirikosta, ja kohoaa Haideen kauniiksi idylliksi, jonka taustalla\non traagillisen kohtalon synkkä varjo. Jokainen näistä episoodeista\nedustaa omaa kirjallista tasoaan: ensimmäinen, sanokaamme, Machiavellin\nMandragolaa (III, s. 355), toinen kuten sanottu Defoen eksoottista\nseikkailurealismia, kolmas puhdasta idyllimäistä kauneutta, sitä, josta\nGautier sanoi: \"Ei ole olemassa mitään pyhempää kuin kahden nuoren\nkauniin olennon hyväilyt\". Seuraavassa seraljista ja Gulbeyazista\nkertovassa episoodissa on kauneutta, mutta vielä enemmän komiikkaa,\njohon sisältyy melkoinen määrä aistillisuutta. Byron puolustautui\nsanomalla: \"Ariosto on pahempi\", mikä onkin totta. Sivuuttaen pitkän ja\nvilkkaan Ismailin piirityksen kuvauksen, jonka taiteellisuutta\nhäiritsevät aateohjelmalliset purkaukset sotaa ja julmuutta vastaan,\nsaavumme Katariina II:sta käsittelevään episoodiin. Byron liikkuu tässä\nbarbaarisen-aistillisessa ympäristössä, jota tunsi vain kirjoista ja\ntuttavien kertomuksista, harvinaisen varmasti ja asiantuntevasti. Juan\nkyllästyy orjuuteensa, koska hän \"velvollisuudestaan huolimatta kaipasi\nollessaan keisariuden tilavassa syleilyssä kauneutta\", ja pakenee\nEnglantiin, josta Byron nyt, kuuden vuoden poissaolon jälkeen, luo\nkuvauksen. Paljon hänen lähtönsä hetken sokeasta raivosta on haihtunut\nja tuloksena on enemmänkin novellistinen ja yleissatiirinen kuvaus kuin\nhenkilökohtainen tilinteko. Shooter's Hillin kohtaus, jossa Juan ampui\nmaantierosvon, voisi olla Smollettin kirjoittama ja varmaan ilahdutti\nScottia. Norman Abbeyn hienoston seuraelämä ja avioliittomarkkinat\ntarkoittavat sen maailman tosipuolen kuvaamista, joka tekopyhyydessään\noli erottanut hänet keskuudestaan, sen osoittamista, etteivät\nenglantilaiset ole moraalinen kansa. Siksi hän nyt kuvaa regentin\nhallituskauden siveettömyydestään kuuluisaa seurapiiriä, sen valkeaksi\npestyä loistavaa pintaa, jonka alla asui tavaton raakuus, sen\n\"dandyismia\", pohjatonta huvinhalua ja tekopyhää sovinnaisuutta. Koko\ntälle aikakaudelle, joka oli nopeasti häviämässä ja muuttumassa, Byron\nantoi runoelmansa kuudella viimeisellä laululla pontevan\njäähyväispotkun.\n\nOn tarpeetonta sanoakaan, ettei se pieni, siro, ujoileva poikanen,\njonka Donna Julia kätkee vuoteeseensa, ole \"byronilainen sankari\".\nTämän romanttisista kulisseista ja mysteriosta ei Don Juanissa ole\njuuri jälkeäkään -- ja kuinkapa olisi voinut ollakaan, sillä onhan\nrunoelma sepitetty renessanssin kyynilliseen hirtehistyyliin,\npulcilais-berniläis-aretinolaisen suorasukaisesti, tunnusmerkkinä juuri\nse, että kaikki häpyesiliinat temmattiin kursailematta pois. Ainoa,\nmikä siinä on byronilaisen sankarin perintöä, on sen oppositio -- ei\ntosin enää maailmantuskaisesti traagillinen ja salamyhkäisesti\nkärsimyksissään vääntelehtivä, vaan pulcilaisesti irvistelevä,\nkyynillinen, säälimättömästi pureva. Don Juan ei tähän kykene, vaan se\npakinoitsija, jota lumottuina kuuntelemme, on itse lordi Byron, jonka\n\"rohkeutta\" (Keckheit) Goethe innostuneena ylisti asettaen sen\nAriostonkin edelle. Don Juan on Byronin suurin saavutus, joskaan ei\nylevin, niin silti hengeltään itsenäisin, tehty runoilijan\ntäydellisellä ammattitaidolla; se on virheetön todistus ylivoimaisesta\nlahjakkuudesta -- tekijänsä persoonallisuuden lopullinen ilmaus.\n\n\n2\n\nEuroopan kirjallisuudessa 1820- ja 1830-luvuilla on melkein jokaisessa\ntärkeämmässä teoksessa huomattavissa byronilaisen sankarin vaikutusta.\nNiin arvostelevasti ja hylkäävästi kuin realistinen kritiikki\nsuhtautuukin Merirosvoon ja Laraan, sen kuitenkin täytyy myöntää\ntosiasiaksi tämä ja siis myös se, että Byron tulkitsi runoudellaan\njotakin, joka asui hänen aikalaistensa sydämessä syvänä melankoliana,\nnimettömänä kaipuuna. Tuo kaipuu ei lakkaa milloinkaan, eikä Byronin\nrunous siis myös menetä tehoaan: aina on oleva niitä, joiden sydämissä\njuuri se herättää vastakaikua.\n\nSeuratkaamme sankarin jälkiä _Ranskaan_. Siellä on oma maailmantuskaa\ntulkitseva linjansa, joka alkoi kuten tiedämme Renéstä, mutta siellä on\nmyös Musset'n Rolla, joka on syntynyt nimenomaan Byronin spleenin\nalaisena. Rolla tuhlaa kultaansa ja kuolee sen loputtua hurjan yön\njälkeen nuoren tytön luona. Rollasta on tullut tällainen sydämensä\nbyronilaisen tragiikan vuoksi. Hän on todennut Hellaan kauneuden ja\nkristillisen uskon sammuneen, maailman olevan vanha ja itse syntyneensä\nsiihen liian myöhään. Vailla uskoa hänellä ei ollut tulevaisuudentoivoa\neikä kuolemanpelkoa -- ei muuta kuin kiitävän hetken harmaa arki.\nTuntien olevansa tarpeeton hän heittäytyi nautintoelämän pyörteisiin\nsaavuttaakseen unohdusta. \"Nukutko tyytyväisenä, Voltaire? Sinä, joka\nolet sammuttanut uskon, tule kummittelemaan tähän juhlaan, katsomaan\ntyösi tuloksia. Katso noita kahta nuorta, jotka ovat vaipuneet\nintohimoiseen syleilyyn ilman rakkautta!\" Byronilaisuus on Musset'n\nrunoelmassa sielun sairautta, ihanteiden luhistumisen jälkeen\nsyntynyttä tyhjyyden kauhua, epätoivoista mielialaa, jota Musset\nromaanissaan sanoikin \"vuosisadan sairaudeksi\" (La maladie du siècle).\nDon Juanin ironialla Musset leikki Namouna-runoelmassaan;\nMardoche-runoelman hän sepitti Beppon tyyliin. Ne ovat henkeviä\nrunopakinoita. Viittaamme myös siihen, mitä olemme sanoneet _Vignyn_\nrunoudesta, jossa on muovattuna oppositiohengen jylhä, itsenäinen\nlopputulos.\n\n_Saksassa_ tunsivat _Tieck ja Jean Paul_ tämän Kainin merkillä leimatun\nAhasveruksen, joka antoi ironiansa ja kyynillisyytensä kuten tiedämme\nkumminlahjaksi _Heinelle. Lenau_ eli Ahasveruksen, Faustin ja Don\nJuanin lumoissa, tulkiten näitä käsittelevissä draamayrityksissään\npersoonallisuutensa eri puolia. Byronilaisen sankarin edustama\nmaailmantuska saavutti kuitenkin Saksassa omintakeiset ilmaisunsa,\nrunottaren tarvitsematta huomattavammin turvautua vierasperäisen\nsankarin välitykseen.\n\n_Italiassa_ byronilaisen sankarin hahmo esiintyy Manzonin\nKihlautuneissa, josta enemmän toiste. _Venäjällä_ saattoi tsaarivallan\nsorto ja venäläisten siitäkin syystä maailmantuskalle herkästi avautuva\nsydän byronilaisen sankarin niin päivän muotiin, että sille on tuskin\nlöydettävissä verranvetävää mistään maasta. Karkoittaessaan\nkapinallisia runoilijoita Kaukaasiaan tsaarivalta tuli avanneeksi\nVenäjän runoudelle eksoottisen romantiikan hurmaavan näyttämön: metsät,\nkuilut ja lumihuippuiset vuoret, kristittyjen ja muhamettilaisten\nloppumattomat taistelut, kauniit naiset ja uljaat hevoset,\nrosvousretket ja verikostot, mustalaiset, vapauttansa rakastavat\nvuorelaiset. Syntyi romantiikka, joka kesti virttymättä aina Tolstoin\nHadshi Muratiin saakka. Ensimmäinen huomattava byronikko oli tietenkin\n_Pushkin_. Ruslanissa ja Ljudmilassa on Ariostoa, Chénier'ta,\nBéranger'ta ja Ossiania, so. runoilija ei ole vielä löytänyt alaansa,\nmutta Kaukaasian vangissa esiintyy jo venäläinen Childe Harold\npitämässä hellää keskustelua kauniin sirkassilaistytön kanssa.\nBakhisarain suihkulähteen aiheena on taistelu haaremijärjestelmän ja\nmiehen yhtä ainoata naista kohtaan tunteman rakkauden välillä -- vähän\nGiaourin mukaan. Mustalaisten sankari Aleko, joka pakenee yhteiskunnan\nsovinnaisuuksien tieltä, on itse Byron, mutta sikäli rumennettuna, että\nhän vie nuo sovinnaisuudet mukanaan mustalaisten leiriin. Eugene Onegin\nmuistuttaa alituiseen Byronin suurrunoelmasta. Onegin on samalla\nmaailmanmies, vapaussankari ja väsähtänyt elostelija, jonka kalpeissa\nkasvoissa on salaperäistä vetovoimaa. Mutta hän ei voi uskoa, että\nelämässä olisi mitään kunnioittamisen ja palvomisen arvoista, ja elää\nsiksi vain hetkestä toiseen, vailla syvempää perusjohtoa. Huomattuaan\nTatjanan tarjoavan itseään hänelle hän kieltää kylmästi uskovansa\nrakkauteen ja sammuttaa siten neidon jalon tunteen. Minkä hän voi\nsille, että Olga rakastuu häneen, että Lenski haastaa hänet\nkaksintaisteluun ja kaatuu? Kaksintaistelu ja kuolema\nkotiljongikuhertelun vuoksi -- siitähän juuri ilmenee elämän\ntraagillinen naurettavuus, sallimuksen katkera ironia, kohtalon\nleppymättömyys.\n\nSe leppoisuus, joka kaikesta \"byronilaisuudesta\" huolimatta kuitenkin\non Pushkinin runoelman leimana, on kokonaan kadonnut _Lermontovin_\nDemoonista, mikä johtunee erilaisista sekä lähteistä että\nrunoilijatemperamentista. Sen taustalla näet ovat Byronin Taivas ja\nmaa, Vignyn Eloa ja Goethen Faust. Ranskalaisen kirjailijan fantastisen\nmaiseman sijaan on tullut Kaukaasian todellinen, suurenmoinen luonto,\njonka runoilija kuvaa polttavalla maalauksellisuudella. Ja sankaritar\non -- ei Kristuksen kyyneleestä syntynyt mielikuva, vaan intohimoinen,\ninhimillinen georgialainen ruhtinatar, joka antautuen houkuttelijalleen\nmenettää ensimmäisen polttavan suudelman silmänräpäyksessä henkensä.\nEnkeli kuitenkin pelastaa hänen sielunsa. Demooni itse lähentelee\nenemmän Vignyn aistillista kuin Byronin tai Miltonin aatteellista,\nkapinallista, kukistunutta titaani-Luciferia -- on tosiasiassa\nrunoilijan oman kiihkeästi eroottisen temperamentin ilmaus.\nByronilaisesta sankarista Lermontov loi mestarillisen kuvan\nPetshorinissa, Aikamme urhon keskushenkilössä.\n\n_Frederik Paludan-Müllerin_ (1809-1876) runoelma Adam Homo (1841-1848)\non käsitettävä syntyneeksi byronilaisen sankarin linjalla. Adam on\nPeder Homo nimisen, itsekkään ja ratsionalistisen maalaispapin ja\nsyvällisen, lämpimästi aatteellisen äidin poika. Runo alkaa Adamin\nkastetilaisuudesta joulupäivänä ja kuvaa ensin poikasen lapsuuskodin,\nkoulu- ja ylioppilasajan. Yliopistokaupungissa hän oppii tuntemaan\nelämän varjopuolia ja vajoaa syvälle. Käännekohdan muodostaa\nvaarallinen sairaus, jota äiti saapuu hoitamaan; parannuttuaan\nAdam tuntee siveellisen voimansa palanneen. Hän rakastuu\npuutarhurintyttäreen Alma Stjerneen ja menee hänen kanssaan kihloihin.\nSitten hän tapaa kreivitär Klaran, jonka kodissa on ylioppilasaikanaan\nollut kotiopettajana ja joka oli silloin pilkannut hänen rakkauttaan.\nNyt hän on onnettomassa avioliitossa ja houkuttelee Adamin luokseen\nmaahoviinsa. Koettaessaan lopullisesti valloittaa omakseen tätä\nmielistelevää naista hän joutuu tappiolle sen kautta, että isäntä\nyllättää heidät. Hän matkustaa kotiin, jossa isän tahdosta menee\nnaimisiin emansipeeratun paroonitar Millen ja hänen maatilansa kanssa.\n\"Rehellisenä miehenä\" hän on jo aikaisemmin antanut Almalle tämän\nvapauden takaisin. Nähdessään hoviherra Adamin saapuvan rouvansa kanssa\npääkaupunkiin Alma ymmärtää kohtalokseen vain muistot. Sankari nousee\nyhä ylhäisempiin asemiin, ollen 40-vuotiaana menestyksensä huipulla,\nmutta ei ole milloinkaan onnellinen, sillä hän tuntee sisimmässään\nhylänneensä todellisen ihanteensa. Runoelma on väkevää satiiria.\n\nKierkegaardin aatepiirissä on byronilainen sankari vieraillut. Frithiof\n-- eikö hän ole eräiltä puolilta hahmoteltu tämän demoonisen konseption\nmukaan? Runebergin Nadeschdan synkkä Dmitri, jolla on elämässä\nvain kaksi päämäärää, rakkaus ja kosto, ja joka lopuksi katoaa\ntuntemattomien kohtaloiden uhriksi, on syntynyt byronilaisten tähtien\nalla. Eikö Kiven Ikävyys ilmaise \"vuosisadan tautia\", joka oli saapunut\nnäin myöhään kaukaiseen maahamme ja jäätynyt täällä täksi runoutemme\nhelmeksi? Sen tunnelma ja sen \"himmeä halava\" ovat herkintä, mitä\nMusset'n murhe milloinkaan saavutti, sen kokonaisuus aidointa ja\ntehoisinta tunnustusta, minkä byronilainen sankari milloinkaan huokasi\nkuuluville ajatellessaan suurta kunnianhimoaan ja saavutustensa\nmitättömyyttä.\n\n\n3\n\nOlemme huomauttaneet _Landorin ja Southeyn_ epiikan antaneen\nromantiikalle nuoren, ihanteellisen, jalon sankarin. Hänkin on runouden\nvanha mielikuva, yhtä vanha kuin tummakulmainen Hamlet ja byronilainen\nyön, kohtalon ja rikoksien edustaja, koska teesiä ei ole ilman\nantiteesiä. Viimeksi tapasimme hänet Corneillen Cidinä (IV, s. 75),\njolloin loimme lyhyen katsauksen hänen sukutauluunsa. Jo silloin\nhänellä oli rinnallaan nuori sankaritar, koska hän ei ole, kuten tumma\ntraagillinen kaksoisveljensä, yksinäisyyskohtalon uhri.\n\nSouthey oli täysin tietoinen ihanteensa kirkkaasta hyveellisyydestä.\nHuomattuaan, miten laimeata kiinnostusta se herätti ja miten sen\nrinnakkaiskuva, lempeän lampuri Abelin traagillinen veli Kain, Byronin\nsynkkämielinen ja \"saatanallinen\" sankari, vastustamattoman\nvoimakkaasti veti kaikkien katseen puoleensa, kylväen salamyhkäisiä\nepäilyksen, ivan ja kieltämisen ajatuksia, hänet valtasi katkeruus ja\nsuuttumus, sillä hän näki tässä hyvän hylkäämistä ja pahan tulemista\nhyväksytyksi. Hän erehtyi. Southeylle oli hänen ihanteensa moraalinen\npuhtaus samaa kuin sen runollinen kauneus, ja byronilaisen sankarin\nmoraalinen epäiltävyys samaa kuin sen runollinen arvottomuus. Tämän\nharhakäsityksen vallassa ja siis perusteilla, jotka eivät johtuneet\nrunoilijakateudesta, Southey nousi taisteluun Abelin puolesta Kainia\nvastaan ja saneli Tuomionäyn (The Vision of Judgement) -- kömpelö,\nhovin tilaama kuusimittarunoelma -- esipuheeseen ankarat sanat\n\"saatanallisesta runoilijakoulusta\". Byron vastasi omalla\nTuomionäyllään ja naulasi Southeyn auttamattomasti kaikkien\nnaurettavaksi häpeäpaaluun, josta hän ei pääse milloinkaan irti.\n\nScottin osuuden tumman sankarin historiaan olemme selostaneet.\nSiirryttyään romaanituotantoonsa hän täydensi henkilögalleriansa tumman\nhenkilön vastinekuvalla, vaalealla ja valoisalla nuorella miehellä.\nTähän saanemme tuonnempana palata. Se kirjailija, joka luonteensa ja\nperusominaisuuksiensa johtamana valitsi aivan yhtä itsetiedottomasti\nvaalean kuin Byron oman luonteensa mukaisesti tumman sankarin, oli\n_Shelley_. Hänelläkin näet on sankarinsa, vaikka tämä ei olekaan\nsaavuttanut samaa kuuluisuutta kuin Byronin; ylimaallinen\nläpikuultavuus ja eteerisyys on tehnyt hänet näkymättömäksi, koska hän\nkuvastuu sitä kirkasta ikuisuuden aatetaustaa vastaan, joka on Shelleyn\nrunouden ilmava ja kuulas loppuvaikutelma.\n\nSamoin kuin Byron itse oli romantiikan tumma, oli Shelley sen vaalea\nsankari; molemmat projisioivat itsensä runouteensa ja tulivat toistensa\ntäydennyskuviksi. Shelleyn mielikuvitus loi nuoren, ylimaallisen\nkauniin nuorukaisen, joka ilmavissa, väriloistoisesti romanttisissa\nympäristöissä, usein meren ja tuulien hengessä, unelmoi ja taistelee\nihmishengen korkeimman päämäärän, vapauden, puolesta. Hänen\naatteellinen rakenteensa ja asenteensa suuntautuu ulospäin pahaa\nvastaan; hänellä ei ole omassa sielussaan sitä tulen ympäröimää\nskorpionia, joka kohdistaa kuolettavan piston itseensä huomatessaan\nkaikki pelastuksen tiet suljetuiksi, sitä alituisesti kalvavaa salaista\nsyntiä, jonka ympärillä byronilaisen sankarin ajatus aina kiertää,\nruokkien tuskaansa omalla verellään; hän on päinvastoin omasta\nyksilöllisestä syyllisyystuskasta aivan vapaa, kärsien vain ihmiskunnan\nonnettomuuksien vuoksi. Hänen katkeruutensa ei ole byronilaisen\nsankarin viiltävää, kielteiseksi pessimismiksi kasvanutta ivaa, vaan\nmieluumminkin pyhää vihaa, jonka pohjana on leimuava optimismi,\njärkkymätön vakaumus siitä, että kaikki onnettomuudet, sorto ja vääryys\non poistettavissa, kunhan ihmiskunta vain vapautuu niistä harhoista ja\nennakkoluuloista, joihin pahat voimat ovat vuosituhansien kuluessa sen\nkietoneet. Tällaisena aatteiden esitaistelijana Shelleyn nuori sankari\nkohoaa hänen eepoksissaan, Alastorissa, Islamin kapinassa, Rosalindissä\nja Helenissä, ihanteellisen ja ihmiskunnan onnea palavasti haaveilevan\nmaailmankatsomuksen vertauskuvaksi, optimismin lujauskoiseksi hengeksi,\n\"vapaamielisyydeksi\" ehdottomassa ja tinkimättömässä merkityksessä.\n\nShelleyn kertovien runojen avaimena on hänen käsityksensä miehen ja\nnaisen, veljen ja sisaren rakkaudesta. Koko elämänsä aikana hänellä oli\nvarsinaisen \"maallisen\" rakkautensa rinnalla toinen, sisarellinen,\n\"taivaallinen\" rakkautensa, so. vaimon rinnalla platoonisena\nystävättärenä oleva nainen. Tämän lempensä kahteen naiseen samalla\nkertaa Shelley runoudessaan mielellään vei askeleen eteenpäin, so.\nveljen ja sisaren lemmensuhteeksi, joka ei ollut enää platooninenkaan.\nSamalla tavalla hän projisioi luulonsa isästään runouteensa, jossa isät\nedustavat mahdollisimman rajatonta tyrannivaltaa, tullen sen sorron ja\nvääryyden vertauskuviksi, joita vastaan Shelley kuvitteli\ntaistelevansa. Alastorissa tämänniminen nuori sankari lepää Kashmirin\nlaakson yksinäisimmässä notkossa ja uneksii hunnutetusta neidosta, joka\nistuu hänen vierellään ja puhuu matalalla ja juhlallisella äänellä.\nÄkkiä neito antautuu Alastorille, joka herättyään lähtee etsimään tätä\nunensa ihannekuvaa, löytämättä häntä milloinkaan. Tätä sielunsa\npuhdasta sisarrakkautta hän myöhemmin lauloi unohtumattomasti\nEpipsychidionissa, käyttäen sanoja \"sisar\" ja \"puoliso\" rinnakkain.\nIdyllissä Rosalind ja Helen nämä molemmat kertovat lempensä\nkärsimyshistorian; Lionelin tarinassa, joka läheltä kuvastaa runoilijan\nomaa elämää, on sisarrakkaus lähellä. Kosketukset sukurutsausaiheeseen\novat tietenkin sommittelun kannalta tarpeettomia -- ne ovat vain nuoren\nharkitsemattoman radikaalin mielenosoituksia. Tämä idea sisaresta ja\nveljestä, joiden välillä vallitsee ihanteellinen mutta silti\nsukupuolinen rakkaus, on tosiasiallisesti Shelleyn tuotannossa yleinen\nja erikoisesti esiintyvä. Islamin kapinassa sitä ei ole nykyisellään\nhuomattavissa, mutta se on alkuaan siinä ollut. Sen alkuperäinen nimi\noli Laon ja Cythna, jotka oli nimenomaan ilmoitettu veljeksi ja\nsisareksi. Oltuaan kauan kohtalon eroittamina he vihdoin tapaavat\ntoisensa; jälleennäkemisen riemu kiihtyy silloin lemmen intohimoksi,\njoka ollenkaan ajattelematta sisaruussuhdetta vaipuu kahden vuorokauden\npituiseen onnen hurmioon, niin väkevään, että sitä kuvaavat säkeet\ntuntuvat värisevän ruusuisen hunnun alla polttavina ja kiihkoisina\nloppumattomassa ja rajattomassa yhtymisen hekumassa. Saattaa hyvin\nymmärtää nämä säejaksot luettuaan, miksi kustantaja vaati\npoistettavaksi sisaruussuhteen ja Cythnasta tehtäväksi Laonin lapsuuden\nleikkitoverin. Byronin, Shelleyn ja muiden romantikkojen mielestä puhe\nsukurutsaudesta oli vain vanhoillisten ennakkoluulo -- Mendelin\nperinnöllisyyslakia ei ollut silloin vielä todettu. Muuten\nrunoelma on perin satumainen ja vaikeatajuinen. Se alkaa kotkan ja\nkäärmeen taistelulla, jossa käärme -- sekin kuvaavaa tekijän\n\"ennakkoluulottomuudelle\" -- edustaa vapauden asiaa. Laon kasvaa\ntyrannien hallitsemassa Argoliissa runoilijaksi ja aatteenmieheksi,\njoka erikoisesti harrastaa naisen emansipatiota. Hän rakastaa Cythnaa.\nEräänä päivänä heidän kimppuunsa hyökätään, Cythna viedään pois ja Laon\notetaan vangiksi ja tulee mielisairaaksi, ollen tässä tilassa seitsemän\nvuotta. Vanha erakko, joka on kylvänyt kansaan vapauden aatteita,\nasettaa hänet vapausliikkeen johtajaksi, joka vain paljaalla\nrunollisella innostuksellaan murtaa vastustuksen. Mutta tyranni kokoaa\njoukkonsa ja vapaussankarit kaatuvat viimeiseen mieheen, Laonia\nlukuunottamatta, jonka Cythna pelastaa ja vie erämaahan. Täällä hän\nkertoo Laonille vaiheensa. Puhjenneen ruttotaudin voittamiseksi papit\npäättävät uhrata Laonin ja Cythnan jumalalle, polttamalla heidät\nroviolla. Hämärä loppu lienee käsitettävä niin, että näin todella\ntapahtuu ja että Laonin ja Cythnan henget poistuvat meren yli\nihanteiden maahan. Selvää on, että tämä lapsellinen \"eepos\" on tehty\nlähinnä Southeyn samanlaatuisten fantastisten runorakennelmien mukaan,\njoita Shelley poikasena ihaili.\n\nNuoren sankarin rinnalla kulkeva nuori sankaritar (IV, s. 76) ei ole\nShakespearen, eipä edes rokokoon, Radcliffen sinisilmäisen Emilyn tai\ntummakiharaisen Julian, perillinen, vaan runollinen näky, eräänlainen\ntaiteen konseptio. Naisena hän on naisellisen, ruumiillisuudesta vapaan\nkauneuden kirkastettu olemus, aateolentona vapauden taisteleva\nhengetär, joka liitää ihmiskunnan edellä onnea kohti. Tällaisena nuori\nsankaritar on Landorin luomus ja Shelleyn kohottama korkeaan\nvertauskuvalliseen kirkkauteen. Byronin nuori sankaritar eroaa hänestä\nsiinä, ettei hänellä ole mitään aatteellista kutsumusta; hänen ainoa\naatteensa on rakkaus, todella romanttinen, äkkiä syttyvä, polttava\nintohimo, jonka hyväksi hän elää ja kuolee. Varsinkin itämaisissa\nrunoelmissaan Byron esittää sarjan näitä intohimoisten unelmainsa ja\nkokemustensa kuvia, nuoria neitoja, jotka runollisen tuhlaavaisesti\nkuvatun kauneutensa, romanttisen ympäristönsä ja murheellisen\nkohtalonsa vuoksi jättävät mieleen vaikutelman etelän säkenöivästä\ntähtiyöstä, haaremin lumosta, luvattoman lemmen sulosta, surevasta\nkypressistä ja haudan valkeasta marmoripaadesta. Byron on nuoren,\naistillisen sankarittaren trubaduuri. Scott muutti romaaneissaan nuoren\nsankarittaren todelliseksi eläväksi ihmiseksi.\n\n\n4\n\n_Coleridgen_ Christabel (1797-1800) kuuluu Lewisin kauhuromaanin,\nMunkin, naisdemoonin, kaamean-kauniin Matildan vaikutuksesta\nsyntyneeseen runouteen. Geraldine näet ilmeisesti on Matildan toisinto,\nvaikkakin eepoksen jääminen keskeneräiseksi estää näkemästä, minkä osan\nrunoilija oli hänelle lopuksi määrännyt, mikäli oli ajatellut\nrunoelmansa juonta niin pitkälle. Katkelmanakin Christabel on\nkauhurunouden mestariluoma, joka on tuonut kirjallisuuteen pahan\nkatseen.\n\n_Wordsworthin_ Alkusoitto, jonka sisällyksenä on \"runoilijan sielun\nkehityksen kuvaus\" eli siis oma elämäkerta -- W. oli ryhtyessään\nsepittämään sitä kolmikymmenvuotias ja siis ikäisekseen harvinaisen\naikaisin vakuutettu omasta tärkeydestään -- käsittää 8.000 säettä. Kun\nRetkeily käsittää yli 9.000 säettä, voi ymmärtää, mikä peloittava opus\nolisi syntynyt, jos W. olisi saanut viedyksi suunnitelmansa loppuun;\nIlias sisältää vain 15.693, Odysseia 12.110, Kalevala 22.793 säettä.\n\nRetkeilyn sisällys on juonen kannalta perin laiha. Kirjailija tapaa\nkesäisenä iltapäivänä raunioituneen tupasen luona kunnioitettavan\nystävän, Vaeltajan, jonka kasvatuksesta ja elämänvaiheista tehdään\nselkoa. Levätessään tupaa ympäröivien puiden varjossa Vaeltaja kertoo\nsen viimeisistä asukkaista. Sitten kirjailija lähtee Vaeltajan mukaan,\nkuullen häneltä kaikenlaista opettavaa ja huomioiden luontoa ja elämää,\nkunnes he tulevat Erakon luo, jonka asuntoon poikkeavat. He\nkeskustelevat nyt kolmin elämästä, huomioivat ja selittävät luontoa, ja\nlähtevät vaeltamaan kaikki kolme yhdessä. Seuraa luonnon kuvia,\nVaeltajan ja Erakon tunnelmia, ja viimeksimainitun elämänkuvaus, johon\nsisältyy perheonnettomuuksia, pessimismiä, Ranskan vallankumouksen\nherättävä vaikutus, pettymys ja matka Amerikkaan, paluu ja epäusko\nuskonnon suuria totuuksia kohtaan, luottamuksen puute ihmiskunnan\nhyveellisyyteen. Tästä sukeutuu laaja filosofinen keskustelu\ntarkoituksena sen tutkiminen, miten ihmisen on pelastuttava Erakon\nkaltaisesta pessimismistä. Vaeltaja osoittaa lopuksi, ettei ole\nmahdotonta saattaa mielikuvitusta, tunteita, ymmärrystä ja järkeä\nsopusointuun. Sitten palataan ensiksimainittuun tupaan. Seuraavana\npäivänä tämä vaeltava kolminaisuus tapaa hyvinvoivan laaksoseurakunnan\npastorin, joka pyynnöstä kuvailee seurakuntalaistensa elämää,\nkeskustelun yleensä tänä päivänä käsitellessä kastemenoja, vainajia,\nheikkoutta velvollisuuksien täyttämisessä, kastamattomia lapsia ym.\nKeskustelua ja filosofeerausta jatkuu näin edelleen laajasti, varsinkin\nniissä \"lauluissa\", jotka koskettelevat vuoristossa olevaa\nhautausmaata, kunnes runoelma saatetaan loppuun kävelyretkellä järven\nrannalle, jossa odottavat uudet kauneudet.\n\nJuonen puolesta runoelma ei siis ansaitse eepoksen nimeä, sillä siinä\nei tapahdu mitään eikä siitä ilmene kerronnan voimaa. Filosofisena\ntuotteena se on ilmaus nuoruuden radikalismista täysin parantuneen\ntekijänsä vanhoillisista poliittisista, uskonnollisista ja moraalisista\nmielipiteistä, joista näkyy, ettei hän ymmärtänyt yhteiskuntien\nvallankumouksen erehdyksistä huolimatta olevan perinpohjaisten\nuudistuksien tarpeessa. Vaikka harvinaisen itsekeskeinen, Wordsworth\noli kuitenkin täysin kykenemätön psykologiseen tunnustusrunouteen.\nTämän raskaan ja kömpelön runoelman ainoiksi ansiokohdiksi jäävät siis\neräät sternemäisesti liikuttavat vaivalloisen lapsuuden ja\npanteistisessä hengessä luodut luonnonkuvaukset. Viimeksimainituista on\ntapana tehdä jotakin aikaisemmin saavuttamatonta, mystillisesti\nyli-hienoa, niin suurenmoista, että syntyy epäilys kuin haluttaisiin\nedes siten koota riittäviä ansioita runoilijalle, joka ei mitenkään\nkohoa lyyrikkona edes Coleridgen, saati sitten Byronin, Shelleyn tai\nKeatsin rinnalle, Goethestä, Schilleristä ja Runebergistä\npuhumattakaan. Renessanssi oli kuitenkin jo tulkinnut luonnon\nWordsworthin tapaan; paremmin kuin hän sen teki Shelley.\nLoppuvaikutelma tästä englantilaisten aivan erikoisesti\nkunnioittamasta, mutta ulkomaalaiselle arvoitukseksi jäävästä\nomituisesta runoilijasta on se, että hän elää maineellaan, mutta ei\nteoksillaan.\n\nMooren Laila Rookh oli koko romanttisen sukupolven ilo ja tuottaa huvia\nvieläkin. Sen itämainen tausta on luotu Beckfordin (IV, s. 390),\nSoutheyn, Byronin ja Tuhannenyhden yön mukaan, sen kauhunäyttämöt\nsommiteltu Radcliffen ja Lewisin romaanien herättämistä mielikuvista.\nPrinsessa Laila Rookh on matkalla Kashmiriin mennäkseen siellä\nBucharian prinssin puolisoksi. Seurueeseen liittyy runoilija Feramorz,\njoka esittää prinsessalle kirjan varsinaisena sisällyksenä olevat neljä\nrunoa: Khorassanin hunnutetun profeetan, Paratiisin ja Perin,\nTulenpalvojat ja Haaremin valon. Näitä arvostelee terävästi kamariherra\nFadladeen, jonka hyökkäykset ja niistä aiheutuneet keskustelut\nmuodostavat kirjan tosi-irlantilaisen leikillisesti pakinoidun\nproosakehyksen. Lopuksi osoittautuu, että Feramorz, johon Laila Rookh\non rakastunut, onkin juuri Bucharian prinssi. Ensimmäinen runoelma on\nSoutheyn tyylinen fantastinen, epäonnistunut tarina profeetasta, jolla\noli niin kamalat kasvot, ettei kukaan voinut nähdä niitä pyörtymättä;\nhänen uhrinsa Zelica kuolee traagillisesti sulhonsa surmaamana.\nParatiisi ja Peri on samalla tavalla \"kaunis\" ja \"puhdas\" kuin parhaat\namerikkalaiset elokuvat: langennut enkeli eli \"Peri\" itkee Paratiisin\nportilla ja saa kuulla pääsevänsä sisään, jos voi tuoda lahjan, joka on\ntaivaalle kaikista lahjoista rakkain. Peri tuo ensin viimeisen\nverenpisaran, jonka maansa vapauden puolesta kaatunut sotilas on\nvuodattanut, mutta turhaan. Silloin hän hakee ruttoon kuolleen nuoren\nnaisen viimeisen huokauksen: nainen on saapunut hoitamaan sulhoaan,\nsaanut tästä tartunnan ja kuollut sulhonsa suudelmaan. Turhaan. Silloin\nPeri lähtee etsimään kolmatta lahjaa. Lapsi leikkii kukkien keskellä,\nryöväri hautoo rikoksiaan. Rukoushetken tullen lapsi polvistuu ja\nrukoilee Kaikkivaltiasta; nähdessään tämän ryöväri heltyy ja\n\"katumuksen kallis kyynel\" vierii hänen poskelleen. Peri vie sen\nParatiisiin, jonka portit nyt avautuvat hänelle. Tulenpalvojissa on\nenemmän Mooren omaa persoonallisuutta kuin muissa runoissa:\ntulenpalvojain taistelu muhamettilaisia sortajia vastaan on vertauskuva\nirlantilaisten taistelusta englantilaisia vastaan.\n\n_Keats_ oli kuten tiedämme ennenkaikkea kauneuden palvoja. Tämä ilmenee\nselvästi jo hänen ensimmäisestä huomattavasta runoelmastaan,\nEndymionista, jossa antiikin tarinan mukaan kerrotaan, miten kuun\njumalatar rakastuu nuoreen kauniiseen Endymion-metsästäjään, nukuttaa\nhänet syvään uneen ja nauttii sitten hänen rakkaudestaan. Keats\nkuvitteli, että Endymion oli runoilija, joka vain unessa saa nähdä ja\nsyleillä kauneusihannettaan; tosielämässä hän ei tapaa tätä\nmilloinkaan, vaan saa riutua sydämensä sammumattomasta kaipuusta.\n\nKeatsilla oli kuten Shelleylläkin antiikin-rakkauden vuoksi erikoinen\nhalu käyttää kreikkalaisen mytologian tarinoita, mutta kun ei\nkumpaisellakaan ollut kertojan eikä objektiivisen, esineellisen\nkuvaajan lahjaa, on Endymion epäselvä ja vaikeatajuinen. Luonto on\n\"kreikkalainen\" fantasiamaisema, mutta silti elävä ja väreiltään\nhehkuva. Runoelman ansiopuolet ovat löydettävissä sen yksityiskohdista.\nHyperion [suomentanut Jaakko Tuomikoski], kesken jäänyt mukaelma\nHesiodoksen Titanomakhiasta (I, s. 234), jossa Keatsin tarkoitus oli\nkuvata titaanien taistelua Olymposta vastaan, osoittaa suurta\nmielikuvituksen voimaa. Runoelma alkaa kuten Miltonin Kadotettu\nParatiisi taivaasta syöstyjen titaanien neuvottelulla Manalassa.\nKaaosta on seurannut titaanien ja tätä olympolaisten maailma; tämä on\nollut luonnon laki, joka tarkoittaa olevaisuuden kehittämistä; niinpä\nolympolaisten maailma on _kauniimpi_ kuin edellinen. Hyperion on\nKeatsin mestariteos, jossa hän on ilmaissut uskonsa kauneuteen maailman\nsuurena perusvoimana. Opittuaan tämän jälkeen Chaucerilta kerronnan\nsalaisuuden Keats kirjoitti Isohellan, joka perustuu erääseen\nDecameronen novelliin, Pyhän Agneksen aaton, johon Christabel on\nvaikuttanut, ja Lamian, jonka aiheen hän oli saanut Burtonin teoksesta\n(III, s. 258). Lamia, joka on naiseksi muuttunut käärme, liittyy nuoren\nLyciuksen seuraan ja tulee Korinthokseen. Erotiikka on kuvattu Goethen\nKorinthoksen morsiamesta muistuttavalla hehkulla; he elävät vain\nintohimolleen -- Lycius ei ole kysynyt edes rakastettunsa nimeä. Mutta\nsitten hän tahtookin, että heidät on vihittävä avioliittoon, ja neito\nsuostuu lopuksi sillä ehdolla, ettei häihin kutsuta vanhaa filosofi\nApolloniusta. Tämä kuitenkin saapuu ja paljastaa häävieraille, mikä\nmorsian todella on: käärme. Näin kylmä järki surmaa romantiikan.\n\n_Tennysonin_ Maud ei ole ainoastaan isänmaallinen, vaan suorastaan\nylistää sotaa, jonka asettaa itsekkään, kunniasta välinpitämättömän\nrauhan vastapainoksi. Hänen sotafilosofiansa, jota Gladstone moitti,\noli tietenkin hänen ihanteellisuutensa ilmausta: hän epäili, että\nhyödyn näkökohtien harhauttama Englannin demokratia uhraisi kunniansa\nvarmistaakseen varallisuutensa. Kertoja on eräänlainen Hamlet, jonka\ntehtävänä on antaa runoilijan purkaa sydäntään; Maud ei ole saavuttanut\nselviä, kirkkaita piirteitä, vaan on jäänyt \"runolliseksi\nsumuolennoksi\".\n\nLukuisain ihailijainsa vaatimuksen, että hänen oli luotava todellinen\nsuurrunoelma, Tennyson täytti julkaisemalla Kuninkaiden idyllit. Tämä\non Maloryn tarinoiden perusteella rakennettu lyyrillinen eepos eli\nsarja runokertomuksia Arthur-kuninkaan ritareista. Nimet ja asu ovat\nkeskiaikaisia -- itse herrat ja naiset kuuluvat runoilijan omaan\naikaan, edustaen sen maailmankatsomusta ja moraalia. Tämähän ei ole\nmoite vaan etu, sillä näin runoelma on aatteellisesti elävä.\nLoppumattomista taistelukohtauksista on tehty ihmisystävällisiin\ntarkoituksiin vihjailevia vertauskuvia; kesytön kelttiläinen erotiikka\non säännöstelty avioliitoksi ja moraaliseksi puhtaudeksi;\ngraalmystiikka on koetettu muuntaa opiksi käytännöllisistä\nvelvollisuuksista; Arthurista on tehty täydellisen hyveellisyyden\nvertauskuva. Kaikessa tässä Tennyson oli uskollinen perusolemukselleen\nja viktorialaisen ajan ihanteille. Ihmiskuvaus ei ole erikoisemman\nvoimakasta eikä yksilöllistä, ja muuttuu mielellään idyllimäiseksi,\nsiroksi siselöinniksi, mikä oli Tennysonille mieluista. Keskusaiheena\nvoidaan pitää ritarillisen, epäitsekkään velvollisuudentunnon taistelua\nnautinnonhimoista itsekkyyttä vastaan. Kysymys on esirafaelilaisista\ntaideihanteista, kauneuden etsimisestä hienostuneesta elämästä,\nintohimoista ja tunnelmista, arvoituksista ja ajatuksista, jotka saivat\nsyvempää sisällystä juuri siten, että ne siirrettiin kauemmaksi,\nnähtäviksi pitemmän perspektiivin päästä.\n\nTennysonin ja _Browningin_ (s. 149) maailmankatsomuksessa ei ollut\neroa: he puolustivat molemmat hyvin järjestettyä, järkevää ja\nmoraalista viktorialaista maailmaa. Mutta taiteilijoina he olivat\nerilaisia: Tennysonin muoto oli hiottu, kirkas, helppotajuinen, siro,\nmelkeinpä sievistelevä; Browningin muoto sitä vastoin on hiomaton,\nalkuperäinen, usein hämärä, irvokas.\n\nHänen runouttaan on vaikea ymmärtää, sillä suuri osa siitä on\narvoituksellista, kärsivällisyyttä ja tarmokasta ajattelua vaativaa.\nHarvat tuhlaavat näitä ominaisuuksia runouden tulkitsemiseen, ja\nBrowning sai kauan odottaa maineensa hetkeä. Mutta se tuli vihdoinkin,\nsitten kun oli kyllästytty Tennysonin hunajaiseen unirunouteen, ja\nsilloin ei innostuksella ollut rajoja. 1881 perustettiin erikoinen\nBrowning-seura, jonka jäsenyys oli suuri kunnia, ja kaikki hänen\nrunojensa ja runoelmiensa ajatushämäryydet selitettiin tuossa tuokiossa\nlaajassa kommentaarikirjallisuudessa. Browningin taiteen erikoisuus on\nse, että hän asettuu useimmiten jonkun historiallisen henkilön asemaan\njuuri silloin, kun tämän elämässä on tapahtumassa jotakin ratkaisevaa.\nEläytyen kokonaan hänen sielunsa tilaan tuona hetkenä Browning ilmaisee\nkatkonaisina, lyhyempinä ja laajempina vuodatuksina, yksinpuheluina,\nkaikki hänen tunteensa, ajatuksensa, mieleenjohtumansa -- koko hänen\nsielunelämänsä niin tarkkaan kuin mahdollista. Kun näissä monologeissa\nei ole selventävää ulkonaista kehystä eikä tilanneilmoitusta ja kun\nitse monologi voi olla katkonainen tai vihjailla asioihin, joita ei ole\ntarkemmin esitetty, tulee ajatuksen seuraaminen vähitellen\nrasittavaksi. Mutta myönnettävä on, että tässä sielullisessa\neläytymisessä ja kuvattavan maalaamisessa hänen oman tunnustuksensa\nkautta ollaan psykologisen taiteen tiellä, jonka seuraaminen osoittaa\nulkoisen kuvauksen pintapuolisuuden ja heikkouden. Nykyaikaisen\nkirjailijan, joka pyrkii eläytymään kuvattaviensa sielunelämään ja\nilmaisemaan sen noiden henkilöiden omina mietteinä ja puheina, täytyy\nmyöntää Browningin huomattavasti edistäneen sielullisen romaanin\ntekniikkaa. Jättiläismäisessä pääteoksessaan Sormus ja kirja -- yli\n20.000 säettä --, jonka aiheena on murhajuttu 1600-luvun Italiasta,\nBrowning antaa jokaisen asiaan sekautuneista yhdeksästä henkilöstä\nilmaista käsityksensä omassa pitkässä, lyyrillis-draamallisessa\nyksinpuhelussaan. Puolet niistä on omiaan uuvuttamaan lukijan, niin\nettä hän on kykenemätön oivaltamaan paavi Innocentius XII:n\nlopputuomion ylevää ja opettavaa viisautta. Runoelma on tietenkin\njättimäinen erehdys.\n\nSyvemmän vaikutuksen kuin Robert Browningin hämärä teki yleisöön hänen\npuolisonsa _Elizabeth Barrettin_ (s. 151) selkeä, usein hehkuvan\nhumanitäärisyyden innoittama runous. Runokertomuksesta nimeltä Aurora\nLeigh heijastuu koko se yhteiskunnallinen pulmarykelmä, joka askarrutti\nKingsleytä, Eliotia ja muita 1850-luvun kirjailijoita. Kun puolisoiden\nasuessa Italiassa Robert enimmäkseen tutki vain taidetta, luontoa ja\nyksityisiä ihmiskohtaloita, otti Elizabeth mitä innokkaimmin osaa\npäivän polttavien poliittisten asiain harkintaan, Italian yhtymisen ja\nvapautumisen edistämiseen. Cavourin kuoleman sanotaan vaikuttaneen\nhäneen niin järkyttävästi, että hänen oma elämänsä siitä lyheni.\n\n\n5\n\n_Lamartinen_ runous oli kuten tiedämme hänen tunne-elämänsä ilmausta,\nvaikka hän koettikin eräissä runoissaan pysytellä objektiivisena,\nfilosofisena kuvaajana. Tämä jälkimmäinen pyrkimys kehittyi lopulta\nsuuren filosofisen runoelman suunnitelmaksi, unelmaksi eräänlaisesta\nVuosisatain legendasta. Juonena olisi muka ollut enkelin rakastuminen\nkuolevaiseen, minkä rangaistukseksi Jumala tuomitsee hänet muuttumaan\nihmiseksi ja pääsemään taivaaseen vasta elettyään useat iät. Hän\ntuhoutuu vedenpaisumuksessa, tulee maailmaan uudelleen patriarkkain,\nprofeettain, Kristuksen, marttyyrien ja ritarien aikana. Hän kokoaa\nviimeiset uskovaiset taisteluun Antikristusta vastaan, jonka salama\ntuhoaa, ja odottaa yksin maan päällä siksi, kunnes kuolleet nousevat\nhaudastaan viimeiselle tuomiolle. Silloin taivas ottaa hänet jälleen\nluokseen. Tästä laajasta ohjelmasta Lamartine ehti valmistaa vain kaksi\nepisoodia.\n\nJocelyn on yhdeksänosainen kuvaus lunastuksesta uhrikuoleman kautta. Sen\nnimihenkilö, joka on päättänyt ruveta papiksi voidakseen siten\nluovuttaa perintö-osuutensa sisarelleen, joutuu vallankumouksen aikana\npakenemaan seminaaristaan ja piiloutuu Alpeille, luolaan. Sinne saapuu\npari pakolaista, joista toinen kaatuu takaa-ajajien luodeista, mutta\ntoinen pelastuu. Jocelyn tuntee häntä kohtaan suurta hellyyttä, joka\nmuuttuu rakkaudeksi hänen huomatessaan, että \"Laurence\" onkin nainen.\nVangittu ja kuolemaan tuomittu piispa kutsuu Jocelynin luoksensa,\nvihkii hänet papiksi ja saa häneltä sitten synninpäästön. Uskollisena\nvihkimykselleen Jocelyn toimii sitten pappina. Kerran hänet kutsutaan\nantamaan synninpäästöä kuolevalle naiselle, joka onkin Laurence.\nJocelyn hautaa hänet isänsä viereen.\n\nJocelyn on toisinto Rousseaun Savoijilaispapista, ihanneolento ilman\nheikkouksia. Hän uhraa onnensa suurin kärsimyksin, mutta ei masennu\nvastoinkäymisistään. Hänhän onkin kuten tiedämme enkelin ruumistuma.\nLaurence taas on tuo maallinen nainen, joka rakastaa ihmiseksi tullutta\nenkeliä, mutta lankeaa ja joutuu harhateille. Hänen elämänsä tätä\npuolta runoilija ei kuvaa, sillä häntä kiinnostaa vain ensimmäinen\nrakkaus ja viimeinen, lopullinen nousu. Jocelynin persoonassa Lamartine\ntahtoi ylistää katolista kirkkoa, mutta epäonnistui, sillä lukiessamme\npiispasta, joka muodollisten menojen toteuttamiseksi uhrasi kahden\nihmisen onnen, tulemme perin arvosteleviksi kirkkoa kohtaan, joka\nvaatii tällaista. Tärkeänä osana ovat luonnonkuvaukset, jotka ovat\nvähemmän onnistuneita silloin, kun ovat kysymyksessä Alpit, joita\nLamartine ei tuntenut, mutta ensiluokkaisia silloin, kun on\nkysymyksessä hänen oman kotiseutunsa luonto. Lopussa on pieni\nviljankorjuuta koskeva kuvaus (Työläiset -- Les laboureurs); kesken\nkaiken kuuluu soitto iltarukoukseen (Angelus), jolloin kyntäjä\npaljastaa päänsä ja liittää sierottuneet kätensä ristiin. Tämän\nkohtauksen on kuten tunnettua ranskalainen maalari Millet ikuistanut.\nYhtä etevästi Lamartine kuvasi katolisen maalaispapin pientä\nasuntoa, jossa hurskaalla isällä ei ollut muuta seuraa kuin vanha\ntaloudenhoitajattarensa ja uskollinen koiransa. Kuten tunnettua on tämä\nidyllinen kuva jäänyt pysyväksi ja tuon tuostakin uudistunut Ranskan\nkirjallisuudessa, mm. Hugon Kurjissa. Runoelma saavutti suuren\nmenestyksen, sillä sen luonnon ja vuodenaikojen sekä rakkauden,\nuskonnollisen elämän ja ruumiillisen työn kuvaukset olivat läheiseen\nkoti- ja maalaiselämään kuuluvia, runoudessa uusia, ehdottomasti\narvokkaita aiheita. Ja sellaisten tunteellisten kohtausten rinnalla\nkuin papiksivihkimys vankilassa, Laurencen hautajaiset jne., jotka\nmuistuttavat Atalasta, runoelmassa oli viehättäviä idyllejä:\nmaalaispappi opettamassa katkismusta ja puhelemassa ulkona\nseurakuntalaistensa kanssa, poika suremassa isänsä ja äitinsä kuolemaa,\nkyläläiset karkeloimassa jne.\n\nJocelyn oli realistinen, tosielämää kuvaava runoelma. Sitä ei voi sanoa\nEnkelin lankeemuksesta, joka on puhtaan mielikuvituksen tuote.\n\nEnkelin lankeemus oli aiotun suuren ihmiskuntaa koskevan runoelman\nalku. Enkeli Cédar on muuttunut ihmiseksi rakastuttuaan kuolevaiseen\nnaiseen, kauniiseen Daïdhaan, ja joutunut orjuuteen. Tämä ei kuitenkaan\nsureta häntä, sillä hänen rakastettunsa on hänen läheisyydessään. Kun\nsitten Daïdhan lankeemus huomataan, hänet tuomitaan haudattavaksi\nelävältä molempien lastensa kanssa. Mutta Cédarin onnistuu pelastaa\nheidät ja he pakenevat. Pitkien harhailujen jälkeen he saapuvat erään\nerakon, profeetta Adonaïn luo, joka valaisee heille Jumalan lain.\nKuningas Nemphedin lähettiläät kuitenkin pian surmaavat erakon ja\nvievät Cédarin, Daïdhan ja heidän lapsensa lentokoneessaan kuninkaansa\nluo. Daïdha asetetaan kuninkaan käytettäväksi, Cédar teljetään pimeään\nvankilaan. Palatsivallankumouksessa kuningas saa surmansa ja Cédarin\npelastaa häneen rakastunut suosikkivaimo Lakmi, joka on naamioinut\nitsensä Daïdhaksi anastamalla tämän hiukset. Cédar syöksee hänet\nrotkoon rangaistakseen häntä tästä ja saapuu juuri parahiksi estämään\nDäidhaa ostamasta lastensa henkeä omalla kunniallaan, jota\nvallananastaja Arasfiel uhkaa yhtä paljon kuin äsken surmattu\nkuningaskin oli tehnyt. Cédar surmaa Arasfielin, mutta oppaan pettämänä\neksyy erämaahan. Hänen vaimonsa ja lapsensa menehtyvät nälkään ja\njanoon, ja epätoivoissaan Cédar polttaa itsensä ohdakeroviolla.\n\nRunoelman taustalla ovat ei vain Vignyn Eloa, vaan myös Southeyn\nThalaba ja Shelleyn Islamin kapina, joista se muistuttaa sekä\naiheeltaan että fantastisesti itämaiselta näyttämöltään. Siinä on sadun\nihmeitä -- kotka esim. vie Cédarin lapset Adonaïn luo, Nemphedin\nsotilaat kulkevat lentokoneella -- ja liiaksi verisiä kauhukohtauksia,\njotka vaikuttavat laimeasti, koska Lamartinelta puuttui tällaisten\nmaalaamiseen tarpeellinen hugomainen kyky. Hän onnistui paremmin\nkuvatessaan Libanonin setrien kuoroa ja mukaillessaan raamatullista\nrunoutta. Runoelmalla ei ollutkaan erikoisempaa menestystä.\n\nPuheeksi tulee nyt Hugon Vuosisatain legenda, jonka tekijä unelmoi\nluodessaan sitä jättimäistä, ihmiskunnan ja olevaisuuden ylle\nkaariholviksi avartuvaa runorakennusta, ja joka melkoisessa määrässä\ntäyttääkin ranskalaisten jo renessanssin aikana syntynyttä harrasta\ntoivetta saada kansalliskirjallisuuden kruunuksi suuri, mahtava,\nkimalteleva eepillinen runoelma. Hugo suoritti sen, mihin Lamartine ei\nkyennyt.\n\nHugon päämääränä oli ihmiskunnan kehitysasteiden esittäminen eri\naikakausina ja sen uran kuvaaminen, jota se oli kulkenut pyrkiessään\nihanteitaan kohti. Hän sanoi esipuheessaan, etteivät \"runot, joista\ntämä teos on sommiteltu, ole muuta kuin ihmiskunnan profiilipainanteita\npäivästä toiseen. Evasta alkaen aina vallankumoukseen eli kansojen\näitiin saakka\", ja \"ettei niillä, vaikka ovatkin saman perusajatuksen\ninnoittamia, ole muuta keskinäistä yhteyttä kuin edistys eli\ninhimillisen labyrintin suuri mystillinen lanka\". Tämän mukaisesti Hugo\naloittaa raamatullisesta mielikuvapiiristä, pysyen -- Lasarusta\nlukuunottamatta -- Vanhassa Testamentissa; omituista kyllä vain\nkoskettaa helleenejä ja Rooman vallan rappeutumista eli siis sivuuttaa\nkoko antiikin; käsittelee islamia kolmessa lyhyessä kappaleessa;\nomistaa laajan tilan keskiajalle: ritarilaitokselle ja julmille\nhenkilöille ja tapahtumille, joista erikoistaipumuksensa mukaan\nkirjoittaa pitkiä sepitelmiä; sivuuttaa 1500-luvun eli renessanssin,\nEspanjan hegemonian ja uskonpuhdistuksen, mutta omistaa melkoista\nhuomiota inkvisitiolle; hypättyään 1600- ja 1700-luvun yli saapuu\nmukavasti omaan vuosisataansa, jonka muutamia ilmiöitä, mm. Napoleonin\nsotia ja köyhien asiaa, käsittelee; ja heittäytyy tulevaisuuteen, jossa\nvanhan maailman laiva, Leviatan, ajelehtii hylättynä ja rikottuna,\nedistyksen uuden siivitetyn laivan kohotessa tähtiin saakka. Kuten\nnäkyy, aukot ovat tavattomia, vieläpä ensiluokkaisen tärkeissä\nkohdissa: antiikki, kansainvaellus, 1500-luku eli renessanssi ja\n1600-luku eli ranskalaisten \"suuri vuosisata\" ovat joko kokonaan\nsivuutetut tai jätetyt niin vähälle, että käsittely on aivan\nriittämätöntä. Asiaa pahentaa vielä se, että vähäpätöiset aiheet, esim.\nkuninkaat ja keskiajan paroonit ja muut julmurit ovat saaneet laajan\ntilan siksi, että runoilija erikoisesti vihasi heitä. Tämä kaikki\njohtuu tekijän vaillinaisesta tietopuolisesta sivistyksestä ja siitä,\nettä hän oli todennäköisesti kirjoittanut yksityisiä raamatullisia\nhistoriallissävyisiä runoelmia jo ennen kuin huomasi niiden olevan\nikäänkuin osia suuresta historiallis-legendamaisesta kokonaisuudesta.\nHän yhdisti ne nyt tällaiseksi, mutta ei jaksanut täyttää väliin jääviä\nkuiluja. Hän ei saanut runoelmaa edes valmiiksikaan, sillä sen toisena\nosana oli oleva kuvaus Jumalan ja Saatanan sovinnosta sekä siitä\nonnesta, mikä tämän johdosta pääsisi vallitsemaan olevaisuudessa, ja\nloppuna kuvitelma Jumalasta. Hugon jättiläissuunnitelma voidaan\nilmaista sanoilla \"ihmiskunta, paha, iankaikkisuus\", tai \"edistys,\nsuhteellisuus, ehdottomuus\" tai \"vuosisatain legenda, Saatanan loppu,\nJumala\".\n\nMutta Hugon runoelmaa arvosteltaessa onkin muistettava, että se tahtoi\nolla \"legenda\" eli siis historia nähtynä mielikuvituksen ja runouden\nhohteessa. Yliluonnollisella oli siinä perusteltu osuutensa, koska\nkansat olivat nähneet vaiheissaan eri aikakausina sellaista; uutena\naikana ei yliluonnollisuutta tarvittu, koska ihmisen siveellinen voima\noli kasvanut kestämään ilman sitä. Aikakausien kulttuurisävy on\nilmaistu lyhyesti mutta sattuvasti, sillä Hugon muisti oli kaikkeen\nnähden, mikä oli maalauksellista, aivan tavaton. Yli kaiken kohoaa\nlukuisten yksityiskohtien lyyrillinen kauneus, ilmaisten Hugon\nparhainta runovoimaa. Mihin runoelman merkitys perustuukin.\n\nRanskan epiikka teki siis valtaromantiikan aikana huomattavia yrityksiä\nsaavuttaakseen jotakin suurta ja pysyväarvoista. Siinä se tuskin\nonnistui, mutta muutamat luonnokset ovat arvokkaita. Ajatellessa\nranskalaisen epiikan vaiheita tästä eteenpäin tulee mieleen _Mistralin_\nMirèio (s. 219), tekijänsä ja koko provencelaisen félibrige-koulun\nmestarituote. Tarina on sinänsä tavallinen: kertomus rikkaasta tytöstä,\njota vanhemmat eivät tahdo antaa hänen köyhälle rakastajalleen.\nEpätoivoissaan Mireille vaeltaa kauas Trois-Maries'n kirkkoon\nrukoilemaan apua Pyhältä Neitsyeltä. Vaivalloinen matka kuitenkin\nrasittaa häntä liiaksi, niin että hän menehtyy ja kuolee tyrmistyneiden\nvanhempainsa ja sulhasensa syliin. Tämän koruttoman juonen yhteyteen\nMistral on osannut liittää niin täydellisen kuvan Provencen luonnosta\nja sen asukkaiden elämästä, luonteesta, tavoista ja uskomuksista,\nettä Mirèio on tämän vuoksi -- Vergiliuksen Georgicaa ym.\nmaanviljelysrunoelmia alaan kuuluviksi laskematta -- ainutlaatuinen\nmaalaiselämän eepos. Mikään ei tunnu teennäiseltä, vaan kaikki kuteet\non sommiteltu paikoilleen mitä luontevimmiksi väreiksi ja kuvioiksi.\nSyvälle psykologialle ei runoelmassa ole tilaisuutta, sillä näiden\nmaalaisten sydän on avoin huone.\n\n\n6\n\nEpiikka oli romantiikan valtarunoutta, mikä näkyy siitäkin, että se\nkukoisti harvinaisen voimakkaasti, jopa saavuttaen korkeimmat\ntuloksensa käsittelemiemme suurkansojen ulkopuolella.\n\nFrithiofin tarina (s. 227) ei tee enää sitä vaikutusta, jonka hurmassa\nse sata vuotta sitten julistettiin Ruotsin kansallisrunoelmaksi. Tähän\non osalta syynä se, ettei tarina ole muinais-pohjoismainen, vaan\nkeskiaikainen, alkuaan itämainen -- tätä ei runoelman ilmestyessä\ntiedetty --, ja ettei Frithiof näin ollen ole mielestämme aito\nviikinki, vaan 1820-luvun romanttinen nuorukainen, jossa on häivähdys\nbyronilaista sankaria. Vaikka runoelman sanonta onkin erittäin hiottua\nja tiivistetty romanttisesta aiheesta huolimatta mitä sattuvimpaan\nsananlaskumaiseen viisausterävyyteen, se silti ja ehkä juuri sen vuoksi\nvaikuttaa toisin paikoin vaivalloisesti taotulta ja retooriselta.\nFrithiofin kieltäytyminen puolustamasta isänmaataan siksi, ettei\nkuningas antanut hänelle Ingeborgia, ei kohota häntä lukijan silmissä;\nsehän muuten olisi riittänyt paremmin hänen romanttiseksi rikoksekseen\nkuin Balderin temppelin polttaminen, joka nyt on hänen synkkyytensä ja\nkatumuksensa syynä. Eepillinen puoli on yleensä vähemmän kehitetty,\nlyyrillisen voittaessa. Henkilökuvista toiset, esim. Björn, ovat\nheikosti käsiteltyjä. Tegnérin mielisanoja ovat barm, lilja,\nliljekullar. Olemme aikaisemmin huomauttaneet Paulin ja Virginian\nosuudesta Frithiofin ja Ingeborgin lapsuudentarinaan (IV, s. 388).\n\nNäistä heikkouksista huolimatta on kuitenkin sanottava, että Frithiofin\ntarina on pohjoismaalaisesta yhäkin kiintoisa runoelma, herättäen hänen\nmielikuvituksessaan viehättävää lemmen ja uljasta siniulapan ja\nvalkopurjeen tunnelmaa. Sen säkeiden miehekäs, ytimekäs viisaus\nvaikuttaa vanhanaikaisen pätevältä.\n\nPushkinin ja Lermontovin runouden olemme jo käsitelleet. Sen yhteydessä\ntulee mieleen puolalaisten suurrunoelma Pan Tadeusz [suomentanut\nV. K. Trast], jota on liioitellen sanottu Homeroksen jälkeen\nmaailmankirjallisuuden täydellisimmäksi eepokseksi.\n\nRunoelma jakautuu 12 kirjaan, joista ensimmäinen, Talous, kuvaa\nliettualaista aateliskartanoa ja nuoren Tadeusz-herran saapumista\nkotiin; toinen, Linna, ajanviettoa tällaisessa kartanossa, metsästystä,\nvieraita, sieniretkiä, keskusteluja; kolmas, Lemmenleikkiä, nimensä\nilmoittamaa viehättävää askartelua; neljäs Diplomatiaa ja metsästystä;\nviides Riitaa; kuudes Aateliskylää. Juoneksi on nyt syntynyt Soplicowon\nkartanoa vastaan suunnattu pakkoluovutus, joka vanhan kansallistavan\nmukaan aiotaan toimeenpanna väkivallalla. Seitsemäs kirja, Neuvottelu,\nkuvaa asian johdosta syntynyttä hälinää, ja kahdeksas, Pakkoluovutus,\naikeen toteuttamista. Yhdeksännessä kirjassa, Taistelussa, venäläinen\nsotaväki sekaantuu leikkiin, mutta voitetaan, minkä johdosta\npuolalaisten johtajille aukeaa kymmenennessä kirjassa Maastamuutto.\nYhdennessätoista kirjassa, Vuodessa 1812, kuvataan Napoleonin suuren\nretken herättämiä toiveita; Tadeusz-herra on palannut ja aikoo viettää\nhäitä Zosia-neidon kanssa. Viimeisen kirjan täyttää häiden kuvaus;\nrunoelma loppuu sakeisiin:\n\n    Minäkin vieraana olin, join viiniä vähän,\n    sen, mitä kuulin ja näin, minä kirjoitin tähän.\n\nRunoelmassa on johdantoa lukuunottamatta 9.840 säettä, jotka ovat\nviisijambisia, parittain loppusointuisia; epäilemättä runoelma olisi\nollut vapaampi ilman loppusointuja, jotka ollen kaksitavuisia tuntuvat\ntautologisilta ja jonkin verran väsyttäviltä. Todella ylläpitävää\neepillisen juonen kaarta ei ole -- sukuriita ja pakkoluovutusidea ovat\nhätävara paremman puutteessa -- eikä runoelman liian monien henkilöiden\nvoi sanoa irtautuvan joukostaan ja taustastaan riittävän yksilöllisinä.\nEepillistä puolta ei siis voi perustellusti alleviivata, mutta sitä\nenemmän eleegis-lyyrillistä. Runoelman varsinaisena kauneussisällyksenä\non se unelmoitu isänmaa, jonka Mickiewicz alati näki sielussaan\nmaanpakolaisuutensa pitkinä, raskaina vuosina. Tuo isänmaa oli\nkoti-ikävän kaunistama, nähty kaihon hunnun läpi, ja juuri siksi niin\nhehkuvan elävä, runollinen ja liikuttava. Tätä taustaa vastaan\nhän näki vanhan puolalaisen elämän sellaisena, jollaista se oli\nhäiriintymättömässä yksinäisyydessään, aikana, jonka jo peitti\nmenneisyyden romanttinen hämy, kohottaen sen runollisia arvoja. Tämä\nkaikki oli Mickiewiczille kielletty paratiisi, ja siksi hänen\nsäkeissään väräjää erikoinen lämpö hänen kuvatessaan sitä. Hän milloin\njoutuu elähdyttävän huumorin valtaan, milloin ilmaisee eleegisen\nperusmielialansa, milloin laajentaa näköalat ja korottaa ne pikku\narkisuuden yläpuolelle välähdyttämällä mieleen Napoleonin aikojen\nsuuria tapahtumia, joista juuri Puola odotti niin paljon. Kaiken\nyläpuolella kuitenkin vallitsee kaivattua isänmaata polttavasti\nkaipaava sydän, joka haltioituu hienoimpaan plastilliseen ja\nkoloristiseen näkemykseen, luonnon sulon mitä herkimpään oivallukseen,\nalkumetsän ylevään kuvaukseen ja ylistykseen, ukonilman mahtavuuden\nmaalaukseen, lammikoiden rauhallisen sammakkokuoron tutkimiseen.\nEpäilemättä romanttinen eepos oli tällä teoksella saavuttanut suuren ja\nkestävän voiton. Mutta kiitosta on tässä tapauksessa käytettävä\nsäästeliäästi siksi, että 1830-luvulla työskenteli toinen eepillinen\nrunoilija, jolle Mickiewiczin kaikista ansioistaan huolimatta täytyy\nantaa etusija: _Runeberg_.\n\nHauta Perhossa (Graven i Perho, 1831) ja Pilven veikko (Molnets broder,\n1835), joka sittemmin sai sijansa Vänrikissä, ovat korkeita saavutuksia\nsen pienoisepiikan alalla, jonka kulkua olemme seuranneet Aleksandrian\najasta alkaen. Usein tätä muotoa oli käytetty -- muistakaamme\nKallimakhosta, Catullusta, Shakespearea ja Popea -- lemmentarinan\nleikilliseen esittämiseen, usein myös -- Byron, Browning -- vakaviin\nsieluntunnustuksiin. Kun karu suomalainen ja lisäksi vielä pohjalainen\nrunoilija käytti sitä, se sai sisällyksekseen vakavimmat ja pyhimmät\nasiat, mitkä romanttinen runotar tuntee: isänmaan ja rakkauden. Ei\nlöytyne sitä inhimillisille ihanteille ja tunteille altista sydäntä,\njoka saattaisi lukea näitä runoelmia ilman järkytystä, joka ei\ntyrmistyisi, nöyrtyisi ja lopuksi ylevöityisi siitä jylhästä\naatteellisten arvojen ja siveyskäskyjen ehdottomuudesta, jota niissä\ntulkitaan. Aiskhyloksen päivien jälkeen ei ollut luotu mitään, jossa\nelämän ja velvollisuuden leppymätön tosi olisi niin harvinaisella\ntavalla liittynyt taiteellisen pidättyvästi vain vihjattuun suloon.\nKuinka mitättömiä ovatkaan Berenicen hiukset tai Kiharan ryöstö tai\nmuut kirjallisuuden historiaan jäätyneet epyllionikuuluisuudet\ntällaisten ainutlaatuisten saavutusten rinnalla.\n\nHirvenhiihtäjissä (Elgskyttarne, 1832) Runeberg koetti kykyään Suomen\nkansan kuvaamisessa. Homerolaisella osumatarkkuudella, jossa kukaan ei\nhalunne väittää Mickiewiczin tai edes Vossin vetävän hänelle vertoja,\nRuneberg antiikin parhaiden perinteiden jatkajana kuvasi talonpoika\nMathiasta, torppari Petrusta ja tämän vaimoa, kerjäläis-Aaronia,\nruotilais-Paavoa, vanhaa pirttiakkaa Rebekkaa ja karjalaisia\nlaukunkantajia. Kuusimitta kuului antiikin perinteeseen -- Runeberg\ntunsi myös Luisen ja Hermannin ja Dorothean --, ja antiikista,\nOdysseiasta, sekä eräistä Scottin romaaneista, joissa myös antiikki on\nollut esikuvana, hän oli saanut sysäyksen kuvata kerjäläisiä ja näiden\npiiriä. Tästä hänen tosioloisuutta huomioiva mutta sitä aina ihannoiva\najatustapansa johtui muistelemaan Saarijärven-kokemuksia, ja niin oli\nrunoelman näyttämö selvä. Runebergin ansiota on siis, paitsi itse runon\nvoittamatonta huumoria ja muita eteviä puolia, se, että hän rohkeasti\nnykyaikaistutti täyteen määräänsä, keskeisimmäksi asiaksi, antiikin ja\nScottin kerjäläis- ja muut kansaviitteet, tehden kansan kuvauksen\npääkohteekseen. Vain Skotlannissa ja Irlannissa tätä oli tapahtunut\naikaisemmin; mannermaalla se oli maalari Müllerin idyllejä\nlukuunottamatta uutta, sillä esim. Goethe ei laskeutunut\nkaupunkiporvaria alemmaksi eikä Voss poistunut pappilan tai muun\nidyllinsä sivistyneen piirin ulkopuolelle. Mickiewicz, joka tuli kahta\nvuotta myöhemmin, kuvasi aatelistoa -- talonpoikia hän ei\najatellutkaan. Hirvenhiihtäjät on toisin sanoen mannermaan ja\npohjoismaiden ensimmäinen realistinen kansankuvaus 1800-luvulla.\n\nNadeschda ei tee niin aitoa vaikutusta kuin Hirvenhiihtäjät, sillä sen\nvieras venäläinen näyttämö ja sovinnainen juoni herättävät hiljaista\nvastarintaa. Mutta Runebergin tuotannossa sillä on merkittävä sija: se\non todella romanttinen runoelma sekä yleisvärinsä että varsinkin\nveljesviha-aiheensa vuoksi, joka näyttää olevan lähinnä kotoisin\nMessinan morsiamesta. Dmitri on kuten olemme maininneet byronilaiselta\nlinjalta periytynyt tumma into- ja kostonhimon tyyppi, Woldemar hänen\nvaalea, jalo, aatteellinen vastakohtansa. Kun Scott mielellään käytti\ntätä jakoa tummaan ja vaaleaan sankariin, ja kun veljesvihan aihe oli\nRunebergille tuttu antiikista, Eteokleen ja Polyneikeen tarinasta (I,\ns. 269), on selvää, mitä uria myöten Nadeschdan konseptio on\njohdettavissa. Siihen on ehkä vaikuttanut myös Almquistin Amorina.\n\nFjalar-kuningas (Kung Fjalar, 1844) on Vänrikin rinnalla Runebergin ja\nsamalla ruotsinkielisen kirjallisuuden suurin eepos. Ja ellemme ota\nhuomioon kansanrunouteen perustuvia kansalliseepoksia on vaikea\nymmärtää, mikä valtaromantiikan taide-eepoksista voisi nousta sen\nrinnalle? Ainoassakaan niissä ei ole sitä aatteellista syvyyttä ja\nsiveellistä jylhyyttä, sitä muodon ja sanonnan ainutlaatuista\nmiehekkyyttä ja koruttomuuden kauneutta, joka on kauttaaltaan\nFjalar-kuninkaan leimana.\n\nEnsimmäisessä laulussa kerrotaan, kuinka Gauthiodin mainehikas\nmerikuningas Fjalar vannoo keskitalven juhlassa omistavansa loppuikänsä\nrauhantöille. Nyt samoin kuin aina hän uskoo omiin voimiinsa -- ei\nsallimuksen johtoon. Mutta silloin vanha ennustaja Dargar ilmoittaa\nikivoimien päättäneen rangaista hänen ylimielisyyttään siten, että\nhänen poikansa Hjalmar ja tyttärensä Gerda tulevat lempimään toisiaan\nkuin eivät olisikaan sisar ja veli. Estääkseen tämän Fjalar antaa\nheittää Gerdan mereen. Kolmessa seuraavassa laulussa kerrotaan Ossianin\nkotimaasta ja sen kuninkaasta Morannalista, joka on ajaessaan takaa\nDargaria joutunut pelastamaan Gerdan; tämä kasvaa Morvenin linnassa\nOihonnan nimellä laulajain laajalti ylistämäksi kaunottareksi. Hänen\nmaineensa saapuu Hjalmarin korviin, josta on tullut isäänsäkin\nmainehikkaampi meriurho, ja Hjalmar voittaa Morannalin uljaat pojat ja\nvaltaa Oihonnan, jonka kanssa viettää purressaan häät. Mutta sitten hän\nOihonnan kertomuksesta ymmärtää tämän olevan hänen sisarensa ja surmaa\nhänet, kun hän ei enää tahdo elää. Viidennessä, viimeisessä laulussa\nkerrotaan, kuinka Fjalar-kuningas tarkastaa rauhantyönsä kauniita\nhedelmiä ja haastaa Dargaria maksamaan hengellään menettämänsä vedon.\nTämä saapuu, mutta pian tulee myös Hjalmar, todistaen kertomuksellaan\nDargarin ennustuksen käyneen toteen ja lopuksi surmaten itsensä.\nFjalar-kuningas nöyrtyy ikivoimien edessä ja poistuu manalle.\n\nUlkonaisen historian kannalta on huomattava, että Runeberg tahtoi\nkilpailla Tegnérin kanssa. Frithiofin tarinan voima on yksityiskohdissa\n-- ei juonen jylhyydessä eikä eheydessä; sen taiturimaiset,\nmonenlaiset runomitat eivät tunnu aidoilta kysymyksen ollessa\nmuinaisskandinaavisesta aiheesta. Fjalar-kuninkaan juoni on\nOidipus-tasoinen, moirain tutkimattomuutta ja uhkaa täynnä oleva,\nvapisuttava; sen runomitta on karuudessaan aiheen veroinen. Runeberg\nkäytti hyväkseen kolmea aihe- tai paremminkin tunnelmapiiriä: Ossianin\nrunoutta, johon oli tutustunut 1842 ilmestyneestä Nils Arfwidssonin\nkäännöksestä, muinaisskandinaavista runoutta, josta ei kuitenkaan\nottanut mitään varsinaista tarinaa, vaan ainoastaan sävyn, ja\nhelleenien runoutta, josta otti juonen, todennäköisesti eräissä kohdin\nMessinan morsiamen vaikutuksen alaisena. Voisi sanoa, että siinä\njulmuudessa, jolla koko Oidipus-sikermässä rangaistus kohtaa viattomia\n-- Hjalmar ja Oihonna ovat täysin viattomia -- on jotakin siveellisesti\nväärää, joka herättää kapinantunteita moisia \"ikivoimia\" kohtaan, ja\nlähempi ajattelu osoittaakin, että tällainen aihe kuuluu ihmiskunnan\nlapsuudenaikaan, jolloin \"ikivoimat\" olivat peloittavia, ihmisen\nonnelle kateellisia. Mutta Fjalarhan eli juuri tuollaisena aikana,\njoten Runeberg omistamalla siihen kuuluvan uskomuksen ehkä antoi\nrunoelmalleen sen jylhimmän tehon.\n\n\n7\n\nSaksalaisten gemyytti ei rakastanut toiminta- eikä filosofisia\neepoksia, vaan ilmaisi itsensä mielellään idyllinä. Taipumus tähän oli\njo vanha: muistamme Gessnerin Idyllit (IV, s. 451) ja maalari Müllerin\nLammasten keritsemisen (1775), josta ilmenee, vaikka onkin proosaa,\nidyllistä elämänkäsitystä. Tätä tiedämme erikoisesti Wakefieldin\nmaapapin Saksaan levittäneen. Idyllin aloitti varsinaisesti sen uudessa\nmuodossa _Voss_ (s. 70), jonka tuotteista on tunnetuin Luise.\n\nLuise on kolmiosainen, aiheina juhla metsässä, jota vietetään\npäähenkilön, pastorin tyttären Luisen 18:nnen syntymäpäivän johdosta,\nvieraskäynti, jossa kerrotaan ent. apulaispastorin saapumisesta\nkosimaan, ja häät, jossa kuvataan vihkimistä ja hää-ateriaa. Runoelma,\njoka on sepitetty sujuvalla kuusimitalla, alkaa siitä, että Luisen\nsyntymäpäivä-aterian jälkeen päätetään siirtyä metsän varjoon juomaan\nkahvia. Kotoinen tilanne kanoineen, jotka luottavaisesti syövät Luisen\nkädestä, vanha hopeahapsinen mutta päälaelta kiiltävän kalju pastori,\nLuise itse ja häneen rakastunut apulaispastori Walter, ruoka jne.\nkuvataan erittäin tarkasti ja laajasti. Henkilöistä käytetään\nhomerolaisia mainesanoja. Kun pastori itse saapuu aikaisemmin kuin oli\nodotettu -- hänen olisi pitänyt viipyä päivällislevollaan --, kysytään\nhuolestuneina:\n\n             Hat der hässliche Kater\n    Wieder gemaut? Ein Hühnchen beim Eierlegen gekakelt?\n    Oder Susanna zu laut mit dem Waffeleisen geklappert?\n\n             Kissako kiusallinen on\n    naukunut taas? Vai kaakottanut kana lie munan vuoksi?\n    Tai kalisuttanut vohvelirautaa liiaksi Sanna?\n\nKahvinkeitto kuvataan tarkkaan ja sen juominen; Luise ei yleensä juo\nkahvia, mutta tekee tällä kertaa poikkeuksen, nauttien myös hiukan\n\"venäläistä teetä\". \"Kunnianarvoisa\" pastori ja \"jalo, vaatimaton\"\nWalter keskustelevat ylevistä asioista Savoijilaisen papin tyyliin.\nSeurustellaan kodikkaasti myöhäiseen yöhön, jolloin kuutamossa palataan\nkotiin.\n\nTästä jo selvinnee, minkälaista Vossin idyllityyli oli: ihanteellisen\nmaaseutulaisen rauhantilan ja naivisti hyvien ja hurskaiden ihmisten\ntosioloista kuvaamista majesteettisin kuusimittasäkein, huomio koko\najan kiintyneenä elämän pieniin jokapäiväisyyksiin, jotka tuntuvat\nherttaisilta ja huvittavilta, kun niitä luetellaan ja käsitellään näin\nyllättävän juhlallisesti. Ihmiskuvaukseen Voss ei syvenny, sillä hänen\nhenkilönsä ovat valmiita jo runon alkaessa, joutumatta sen varrella\nsieluntaistelujen kehitettäviksi. Vossin idyllit ovat naiveja sanan\ntäydessä merkityksessä, mutta kun tämä ominaisuus juuri on kysymyksessä\nolevan alan päätunnusmerkki, huomautus siitä koituu niiden kiitokseksi.\n\nLuise opetti Goethelle, minkälainen nykyaikainen \"homerolainen\"\nrunoelma saattoi olla, ja niin hän sepitti oman idyllinsä, Hermannin ja\nDorothean. [Suomentanut Otto Manninen.] Kuusimitan käyttöön hän oli\nharjaantunut valmistaessaan Kettu Repolaista.\n\nHermann ja Dorothea perustuu erääseen protestanttien karkoitusta 1731\nSalzburgin arkkihiippakunnasta koskevaan kuvaukseen. Karkoitettujen\njoukossa on nuori tyttö, johon rikkaan porvarin poika mieltyy, kysyen\nhäneltä, tahtoisiko hän ruveta hänen kotiinsa palvelijattareksi, mihin\ntyttö suostuu. Isälleen poika kuitenkin sanoo tahtovansa mennä tytön\nkanssa naimisiin. Kun isä sitten kysyy tytöltä, haluaako tämä mennä\nhänen pojalleen, tyttö suuttuu luullen joutuneensa pilkan kohteeksi.\nMutta kun poikakin tekee saman kysymyksen, tyttö katsoo häneen hetkisen\nja sanoo kiitollisena vastaanottavansa tarjouksen. Ja silloin ilmenee,\nettei hän ollutkaan niin köyhä kuin oli luultu, vaan että hänellä oli\n200 dukaattia. Tämähän on Goethen runoelmankin pääsisällyksenä,\nlukuunottamatta noita 200 dukaattia, \"hyveellisyyden palkintoa\", jotka\nhän taiteellisen vaistonsa neuvosta jätti pois, ja sitä, että\npakolaiset eivät ole salzburgilaisia, vaan Ranskan armeijan tieltä\nkiiruhtaneita, minkä kautta runoelma liittyi päivän tapahtumiin.\nTaustana on siis Ranskan vallankumous, jota Goethe aivan oikein piti,\nhuolimatta sen alkuvaiheiden aatteellisesta ihanteellisuudesta,\nroskaväen jatkuvana väkivallantyönä. Hän esiintyy runoelmassa sekä\nsaksalaisena patrioottina, mikä oli kuten tiedämme hänelle vierasta --\nWilhelm Meisterilla ei ole isänmaata --, että valistuksen jalostuneena\nyksilönä. On suuri onni saada olla järjestetyn yhteiskunnan\nkansalainen; Rein on oleva vallihauta vihollista vastaan; Hermann puhuu\nasevelvollisuudestaan, kun on kysymys isänmaan puolustamisesta; kun\nmaailma näyttää vaipuvan takaisin kaaokseen luodakseen itsensä\nuudelleen, on meidän noustava sen raunioille myös uudistuneina\nolentoina, vapaina ja kohtalosta riippumattomina.\n\nTämä pikkukaupunkilais-idylli on luotu terveesti, selvällä realismilla,\nilman Vossin väliin liian pitkälle menevää tunteellisuutta. Samoin kuin\nVoss, Goethekin käyttää jo valmiita, tuttuja henkilöitä, syventymättä\nsielulliseen erittelyyn. Kultaisen Leijonan isäntä on perin rehellinen,\nkunnollinen mies, idyllin pastori muutettuna ravintoloitsijaksi, ja\nhänen vaimonsa, jonka mallina lienee ollut Goethen äiti, on hänen\nvastineensa, Grünaun puuhakas ja viisas pastorinrouva. Apteekkari on\nsamoin kunnon mies, joskin hiukan tärkeä; pastori on idyllien\nherttaista tyyppiä. Hermann on rehellinen, ihanteellinen saksalainen\nnuorukainen, mutta jää kuten muutkin mainitut henkilöt jonkin verran\ntaustalle. Etualan näet täyttää ja runoilijan koko huomion anastaa\nDorothea, kuten Goethen kohdalla onkin luonnollista. Dorothea on\n\"ikuisesti naisellinen\", minkä ominaisuuden Goethe niin perinpohjin\ntunsi, avomielinen, totuutta rakastava, samalla kertaa luonnollinen,\nsankarillinen, hyvä ja ylevä. Sapeli kourassa hän on karkoittanut\nranskalaiset sotarosvot kotitalostaan; hän on huolehtinut\nvastasynnyttäneestä äidistä ja hänen lapsestaan toimittaen heidät\nmukaan pakomatkalle ja pyytäen heille, koska hätä käskee, apua\nvastaantulevalta Hermannilta. Otettuaan vastaan Hermannin tarjouksen\nruveta palvelijattareksi hänen kotiinsa he kulkevat yhdessä kaupungin\nläpi; kuvaus tästä on täynnä mitä hienointa luonnontuntua ja\nluonnollista, hellästi heräävää erotiikkaa. Kun Dorothea sitten kertoo\navomielisesti entisestä sulhostaan ja tämän vapausinnon päättymisestä\nParisin mestauslavalle, on tässä kohtalossa niin paljon järkyttävää\najankohdan todellisuutta ja elämän totuutta, että siitä jää mieleen\ntraagillinen, mutta samalla rauhoittunut, ylentynyt tunnelma.\n\nGoethen idylli on siis varsin toista kuin Vossin -- kuvaus, jonka takaa\naukeaa laajoja ja syvällisiä näköaloja ja jonka keskeisellä henkilöllä\non harvinaisen luja, koettelemuksissa karaistu, suurenmoinen luonne. Se\non unohtumaton näyte siitä, miten runoilija ylevöittää realismin\nihanteellisuudeksi. Nuorten sankarittarien joukosta vain Nausikaa, joka\nmyös asui näihin aikoihin Goethen mielessä, voi vaatia sijaa Dorothean\nrinnalla.\n\nEnglannissa ei idylliä erikoisemmin viljelty. Mainittakoon _Tennysonin_\nEnoch Arden, jonka kuulumisen runouden tähän alaan ilmaisee jo\n(Balzacin Eversti Chabenista muistuttava) aihe ja Tennysonille vieras\nrealistinen tyyli. Enoch Arden on kalastaja ja merimies, joka sortuu\netelämeren saarelle niin pitkäksi ajaksi, että hänen luullaan kuolleen\nja hänen vaimonsa menee uuteen avioliittoon. Pelastuttuaan Arden\noleskelee tuntemattomana -- heikko kohta -- kotikylässään ja nähdessään\nvaimonsa onnen päättää olla ilmaisematta itseään hänelle; tämän\npäätöksensä hän pitää ja kuolee sopivaan aikaan.\n\nRanskassa näimme pappilaidyllin vilahtavan näkyviin Jocelynissä.\n_George Sandin_ maalaiskuvaukset ovat usein idyllisiä.\n\nEuroopan idyllien rinnalle asettuvat tappiota pelkäämättä, vaikkapa\nGoethen Hermann ja Dorotheakin otettaisiin huomioon, Runebergin\nidyllit. Hannan (1836) alkulaulu on lyyrillisessä kauneudessaan\nvoittamaton; ensimmäisen rakkauden syntyminen nuoren neidon sydämessä\non kuvattu parhaimman tasoisesti; Suomen kesäinen luonto ei ollut vielä\ntähän saakka saanut niin ihanaa lyyrillistä ilmaisua. Runeberg tunsi\nLuisen, mikä näkyy mm. siitä, että Hannan veikeä somisteileminen\nkuvastimen edessä on otettu siitä, mutta hänen idyllistään on kaikki\narkipäiväinen \"kaakatus\" poissa. Jouluillassa (1841) Runeberg kuvasi\nSuomen talvisen luonnon ja suuren ydinhenkilön, vanhan sotilas\nPistoolin, jonka rinnalle ei maailmankirjallisuudella ole asetettavana\nainakaan monta verran vetävää.\n\n_Tegnérin_ Ehtoollislapset, johon hän sai sysäyksen Vossin idylleistä,\non runollinen helluntailuonnon kauniin kuvauksen, ja erikoinen vanhan\nmaalaispapin ehtoollispuheen vuoksi, jossa hän selittää uskonnollisia\nkäsityksiään. Ruunumorsian menee hääaterian kuvauksessa enemmän Vossin\naineelliseen tyyliin.\n\n\n\n4. ROMAANI.\n\n\n1\n\nEmme arvioine 1760-luvun kirjallista tilannetta väärin sanoessamme,\nettä Uusi Heloise antoi sille pääsävyn. Siirtyessämme seuraavalle\nkymmenluvulle toteamme sen saaneen jälkeläisen, Wertherin (1774), joka\nlevitti sen tunneperinnettä yhä laajemmalle. Valtaromantiikan romaanin\nhistoriaa ei voine aloittaa asiallisemmin kuin ottamalla käteensä\nWertherin ja katsomalla, mihin tuloksiin sen avaamat linjat lopuksi\nveivät.\n\nWerther (s. 57) saapuu perintöasiassa pieneen maaseutukaupunkiin ja\ntutustuu tanssiaisissa amtmannin tyttäreen, Lotteen. Amtmann on leski,\njonka taloutta ja lukuisaa lapsijoukkoa Lotte, vanhin sisko, hoitaa.\nLotte on kihloissa. Werther rakastuu häneen tulisesti, mutta poistuu\nkaupungista, ettei häiritsisi hänen onneansa. Tähän päättyy edellinen\nosa. Jälkimmäisen osan alkaessa hän on lähetystösihteerinä eräässä\ntoisessa kaupungissa. Kun hänen esimiehensä kohtelee häntä\nloukkaavasti, hän aikoo pyytää eroa; kun lisäksi kaupungin aateliset\nseurapiirit sulkeutuvat hänelle, hänen katkeruutensa kasvaa\nsietämättömäksi. Hän palaa Lotten kaupunkiin eikä voi, vaikka saakin\nkuulla hänen tällä välin menneen naimisiin, hillitä intohimoaan, vaan\nsyleilee ja suutelee häntä. Sitten hän lainaa Lotten mieheltä,\nAlbertilta, pistoolin, jolla ampuu itsensä.\n\nRomaani on siis tositapahtumien mukainen kaikessa muussa paitsi siinä,\nettä Goethe on omistanut nuoren Jerusalemin kohtalon. Rakenne on\nkömpelö: ensin julkaisija ilmoittaa koonneensa Wertherin historiasta\nkaikki mahdolliset tiedot ja painattaa sitten Wertherin kirjeet eräälle\nWilhelmille, joka myös on ollut rakastunut Lotteen eikä vastaa\nmilloinkaan. Kun asiat kehittyvät niin pitkälle, että Werther alkaa\nmiettiä itsemurhaa, mistä ei tietenkään sovi kirjoittaa Wilhelmille,\ntäytyy julkaisijan taas puuttua asiaan ja kertoa ne tietonsa, mitkä oli\nsaanut kootuksi vainajan viimeisistä ajoista. Hyvänä apuna siinä olivat\nmuutamat Lottelle osoitetut, mutta tietenkin lähettämättä jääneet\nkirjeet. Kaikki tämä -- mahdollisesti loppuun liitettyä\nepilogiselvitystä lukuunottamatta -- olisi voitu välttää muuttamalla\nWertherin \"kirjeet\" siksi, mitä ne oikeastaan nytkin ovat:\nminä-romaaniksi. Wertherin mielilukemisena on aluksi Homeros, mutta\ntunne-elämänsä kiihtyessä hän ihastuu Ossianiin, jota itse kääntää. Hän\nlausuu paljon sattuvia mietteitä taiteesta, rakkaudesta, lapsista,\nelämästä ja luonnosta, jota kuvaa läheltä nähneen ja hurmautuneen\ntuorein sanoin. Yleensä Wertherin sanoista paljastuu tilanteiden elävä,\nrealistinen todellisuus ja tunne-elämän aitous, joka tekee vieläkin\nvaikutuksensa ainakin niihin, jotka herkästi tajuavat ossianilaisen\nrunouden kauneuden ja nuoruudessaan ovat olleet samojen tuskien uhreina\nkuin Werther.\n\nKirjallishistoriallinen sukupuu on selvä: Werther on saksalainen\nSaint-Preux, Lotte on Julie ja Albert Vollmar. Mutta ero on silti\nhuomattava: koko se tunteen voima, joka oli syntynyt Youngin\nYöajatusten, Richardsonin ja Sternen romaanien, Uuden Heloisen ja\nOssianin vaikutuksesta ja noussut 1770-luvulle saavuttaessa kuin höyryn\npaine, purkautui yhdellä kertaa siinä pistoolinlaukauksessa, jolla\nWerther lopetti elämänsä. Lottella ei ole mitään sieluntaisteluja eikä\nkiusausta kuten Juliella, vaan hän elää luonnollista elämäänsä\nkatsellen ihmetellen mutta sangen puolueettomasti Wertherin tuskaa.\nAlbert on tavallinen tyynimielinen, harkitseva, miellyttävä kunnonmies,\nniin varma Lottestaan, ettei ole edes mustasukkainen; kuitenkin hän\noivaltaa, ettei Wertherin läsnäolo hänen kodissaan ole enää\nterveellistä. Kaikki on keskittynyt Wertherin sydämeen: tämä on ylen\ntunteellinen, kuin sairas lapsi, joka tyytyy vasta sitten, kun saa\ntahtonsa perille; luonto on sille paljoa enemmän kuin ulkokohtaisen\nkuvauksen esine -- väline, olotila, jonka lukemattomiin eri\nvivahduksiin se soinnuttaa itsensä löytäen siitä salaperäistä kauneuden\nlohdutusta; se on vapaa ja ylimyksellinen, jota yhteiskunnan\nennakkoluulot, säätyrajoitukset ja pikkumaisuudet loukkaavat, joka\ntälläkin alalla etsii luonnollista, inhimillistä yhdenvertaisuutta. Kun\nkukaan muu ei suhtaudu elämään tällä tavalla, Werther tuntee olevansa\nyksin ja hänen sydämessään syntyy mihinkään kelpaamattomuuden tunne,\nväsymys elämään, alakuloisuus, joka onnettoman rakkauden ärsyttämänä ja\nlietsomana pahenee sairaudeksi ja tuskaksi. Wertherin laukaus on siis\nvastalause kaikkea luonnotonta, sovinnaista ja teeskentelyä vastaan.\n\nOn siis huomattava, ettei Werther ole tehnyt rikosta, ettei hänen\ntunnollaan ole huonon elämän aiheuttamaa spleeniä tai sovittamatonta,\nsynkkää salaisuutta, kuten byronilaisella sankarilla. Tämä yksin oli\nrikollinen -- Wertherin mielestä yhteiskunta oli mahdoton; byronilainen\nyksilö kantoi syyllisyystaakkansa yli-ihmisen ilmeellä, koska oli hyvän\nja pahan ulkopuolella -- wertheriläinen yksilö ei kestänyt sitä\ntaakkaa, joksi olevaisuuden otaksuttu syyllisyys hänelle muodostui.\nByronilainen sankari on yli-ihminen, joka on liian ylpeä ja korkealla\nmasentuakseen mistään maisesta tapahtumasta; Werther-sankari ei ole\nyli-ihminen, vaan liiaksi tunteellinen ja kärsivä ihminen.\n\nSe välitön ja tosi tunnekuohu, joka ilmeni tästä teoksesta ja jota\nGoethe ei onnistunut tulkitsemaan ainoassakaan seuraavassa\nromaanissaan, aiheutti Euroopassa suoranaisen Werther-kuumeen. Sen\nilmiöiden seuraaminen tapahtumien ja muotien alalla kuuluu\nkulttuurihistoriaan -- meidän asiamme on tutustua Wertherin\nkirjalliseen jälkikasvuun. Tärkeimmät niistä ovat seuraavat,\nkäsiteltyinä ilmestymisjärjestyksessä.\n\nTyypillinen Werther-romaani on _Foscolon_ (s. 221) Jacopo Ortisin\nviimeiset kirjeet (1802). [Suomentanut Mikko V. Erich 1919.]\n\n\"Julkaisija\" on Jacopon ystävä Lorenzo Alderani, jolle kirjeet muutamin\nharvoin poikkeuksin on osoitettu, aivan kuin Wertherin kirjeet\nWilhelmille. Toisin paikoin täytyy julkaisijan täydentää kirjeitä\n\"hankkimillaan tiedoilla\". Ortis lukee Plutarkhosta, Werther luki\nHomerosta. Jouduttuaan Campo Formion rauhan johdosta pakenemaan\nisänmaastaan Venetsiasta Toscanaan Ortis tutustuu siellä aatelismies\nT:hen, joka elää erillään vaimostaan, ja tämän tyttäreen Teresaan, joka\non vasten tahtoaan kihlattu Odoardo-nimiselle aatelismiehelle.\nYhtäläisyys Wertherin kanssa on siis jokseenkin ilmeinen, erona\nkuitenkin se, ettei Teresan äiti ole kuollut niinkuin Lotten, ja ettei\nTeresa rakasta sulhastaan niinkuin Lotte Albertia. Ortis rakastuu\nTeresaan, jonka kauneutta ja kaikkia jaloja ominaisuuksia ylistää\nkirjeissään runollisesti ja herkeämättä. Teresa puolestaan rakastuu\nhäneen ja suhde kehittyy suudelmaan ja syleilyyn saakka, mutta on\ntoivoton, koska Teresan täytyy isänsä erinäisten turvallisuus- ja\netulaskelmien vuoksi joka tapauksessa mennä Odoardon puolisoksi. Jacopo\nmatkustaa pois, saa kuulla Teresan menneen avioliittoon, harhailee\nEnglannissa saakka, palaa hyvästelemään Teresaa ja surmaa itsensä\ntikarilla.\n\nRomaanin täyttönä ovat laajat mietteet Italian olojen surkeudesta\n1790-luvun lopussa ja luonnonkuvaukset, jotka kyllä ovat\nloistavasanaisempia kuin Goethen, mutta vähemmän tosia ja vaikuttavia.\nTeresa on liian kaunis, hyvä ja ylimaallinen ollakseen tosi; epäiltävää\non, lisääntyikö kertomuksen teho siitä, että kirjailija teki hänenkin\nkohtalonsa traagilliseksi. Goethen Lotten miellyttävyys perustuu\nsuuressa määrin hänen terveeseen tasapainoisuuteensa, siihen, että hän\n_ei_ rakastunut Wertheriin. Foscolon teos ei siis saavuttanut\nesikuvansa tasoa.\n\n_Nodier'n_ Salzburgin maalari (1803) kuuluu Wertherkirjallisuuteen:\nCharles Munster kirjoittelee päiväkirjaa kertoen rakkaudestaan\nEulaliehin, tämän avioliitosta herra Spronckin kanssa, joka kuolee\nraivautuakseen pois rakastavien tieltä, Eulalien tulosta mielisairaaksi\nja -- vieraan jälkilisäyksenä -- Charlesin katoamisesta.\n\n_Sénancourin_ Obermann (s. 185) tuli kuuluisaksi vasta 1833, jolloin\nSainte-Beuve julkaisi siitä uuden painoksen. Ilmestyessään ensimmäisen\nkerran 1804 se merkitsi Werther-idean jatkumista Ranskassa.\n\nObermann (1804) on sikermä kirjeitä, joita nimihenkilö lähettää\nystävälleen Sveitsistä. Hän on siellä vaelluksella, huomioi luontoa,\njonka eri puolet ja vivahdukset herättävät hänen sydämessään vastaavia\ntunnelmia, ja erittelee raskasmielisyyttänsä, tyhjyydentunnettansa ja\nväsymystänsä. Tämä erittely on elämälle vieraan ja tosityöhön\nkykenemättömän romanttisen sielun rippiä. \"Vaadin onnea\" -- kirjoittaa\nObermann -- \"mutta synnyinkin kärsimään... En tiedä, mitä olen,\nrakastan ja tahdon; huokaan syyttä, toivon päämäärättä, enkä näe muuta\nkuin sen, etten ole päässyt oikealle paikalleni\". Hän asettuu elämän\nulkopuolelle ottamatta siihen osaa työllään tai persoonallisuudellaan,\ntuntee olevansa vieras ihmisten joukossa ja kykenee vain kuvaamaan\nsielunsairauttaan. Kuten näkyy, siis Wertner-ajatuksen toisinto.\n\n_Constantin_ Adolphe (1807-1816; s. 184) on kolmas kuuluisa\nWerther-tuote. Adolphe on itse Constant, Ellénore on rouva de Staëlin\nkaukainen kuva. Muita mainitsemisen arvoisia henkilöitä ei romaanissa\nolekaan.\n\n\"Kahdenkymmenen vanhana olin lopettanut opintoni\", aloittaa Adolphe\ntarinansa, sillä kertojana on hän itse. \"Olin kiinnostunut vain\nitsestäni ja sitäkin hyvin vähän. Olin tunteellinen, haaveellinen ja\nkaipasin jotakin, tietämättä, mitä. Olin hajamielinen, tarkkaamaton,\nväsynyt, ja käytin aikani opintoihin, jotka jäivät kesken,\nsuunnitelmien tekoon, joita en milloinkaan toteuttanut, ja huveihin,\njoista ei ollut ollenkaan iloa\". Tästä jo tunnemme Werther-tyypin.\nSitten hän tutustuu erääseen kreivi de P:n hienoon rakastajattareen,\nrouva Ellénoreen, johon rakastuu tulisesti ja jonka vastustelujen\njälkeen valloittaakin. Tähän päättyy ensimmäinen osa. Sitten Adolphe\nalkaa ymmärtää, että Ellénoresta, joka oli siihen saakka ollut\npäämaali, oli vähitellen tulemassa hänelle side. Kun Ellénore pyytää\nAdolphea jäämään vielä kuudeksi kuukaudeksi -- isä on kutsunut häntä\nluokseen -- ja Adolphe ilmoittaa isän suostuneen tähän, mutta sanoo\nasian ilman erikoisempaa innostusta, seuraa syytöksiä sammuneesta\nrakkaudesta, itkua ja lopuksi näennäinen sovinto. Tällaista väkinäistä\nelämää jatkui neljä kuukautta ja Adolphe ajatteli lähestyvää eroa sekä\ntyydytyksellä että murhemielin. Mutta Ellénore, jonka rakkaus oli vain\nkiihtynyt antaumuksen jälkeen, rikkoi suhteensa kreiviin ja rupesi\njulkisesti Adolphen rakastajattareksi, menettäen siten sen kunnioitetun\naseman, joka hänellä oli kaikesta huolimatta kreivin rinnalla ollut.\nTämäkin vaikutti, että heidän suhteensa tuli yhä valheellisemmaksi. Kun\nAdolphe matkusti isänsä luo luvaten palata kahden kuukauden kuluttua\ntakaisin, ei Ellénore malttanut odottaa häntä, vaan matkusti\nmustasukkaisena jäljessä. Seurauksena oli suuri kohtaus ja\nrakastavaiset erosivat ensimmäisen kerran vihollisina, tekemättä\nsovintoa. Mutta kun isä tahtoo pelastaa poikansa pulasta hankkimalla\nEllénorelle maastapoistumiskäskyn, Adolphe rientää lemmittynsä luo,\nvakuuttaa rakkauttaan ja tahtoo paeta hänen kanssaan. Mutta silloin\nEllénore sanoo: \"Petät itseäsi, olet jalomielinen, haluat uhrautua\npuolestani, koska minua vainotaan. Uskot tämän olevan rakkautta, vaikka\nse on vain sääliä\". Kun isäkin toisaalta avaa hänen silmiänsä, on hänen\nasemansa mitä vaikein. Kun Ellénore perinnön kautta tulee rikkaaksi, he\nmuuttavat Warsovaan, eläen siellä entisen rakkautensa jäännöksillä.\nEllénore ei voi luopua Adolphesta, jota rakastaa edelleen koko\nsielustaan, eikä Adolphe hänestä, vaikka ei enää rakastakaan häntä.\nSuhde loppuu siten, että Ellénore vapaaehtoisesti riutuu pois.\n\nRohkenemme viitata kreivitär La Fayetten romaaneihin (IV, s. 154) ja\nhuomauttaa, että vasta nyt oli Clèvesin prinsessa, jota sanoimme\n\"uudenaikaisen sielullisen romaanin alkuteokseksi\", saanut todellisen,\nsamassa sielullisen erittelyn tyylissä pysyvän jatkajansa. Adolphe on\nnykyaikainen rakkausromaani, jossa rakkauden olemus, sellaisena kuin se\nesiintyy miehessä ja naisessa, eritellään ja kuvataan säälimättömän\ntotuudenmukaisesti. Miehen intohimo syttyy ja hän ponnistelee\nvalloittaakseen kohteensa; kun se on tapahtunut ja hän on tyydyttänyt\nhalunsa, tämä laimenee ja vähitellen sammuu; jos mies on rehellinen ja\njalo, kuten Adolphe oli, häntä tämän johdosta kiduttavat itsesyytökset\nja sääli. Nainen pelkää aluksi miehen intohimoa, mutta hurmautuu siitä\nsilti, ja luullen olevansa ainutlaatuisen kiihkeästi rakastettu ja\npalvottu antautuu lopulta; menetettyään näin sen, mitä mies on\npyytänyt, hän vaistoaa tämän rupeavan kylmenemään ja koettaa\npidättää häntä yhä tulisemmilla rakkaudenosoituksilla. Constantin\nansio on siis se, että hän elvytti sielullisen erittelyn taidon\nranskalais-klassillisessa, objektiivisessa merkityksessä, ilman\nsentimentaalisuutta mihinkään suuntaan, ja osoitti miehen rakkauden\njäähtyvän, mutta naisen rakkauden päinvastoin kiihtyvän antaumuksen\njälkeen. Tuhannet ja taas tuhannet romaanit ovat sittemmin käsitelleet\ntätä samaa ikuista miehen ja naisen välistä taistelua, jonka kykenee\nsovittamaan vain sukupuolisuuden ylevöittäminen niin, ettei se ole\npäämäärä sinänsä, vaan tie, joka johtaa persoonallisuuden\nuudestisyntymiseen, jatkumiseen ja mikäli mahdollista henkiseen\nkasvamiseen jälkipolvessa.\n\nKuuluisimpia varhaisemmista miehen ja naisen taisteluromaaneista on\n_Musset'n_ Vuosisadan lapsen tunnustus [suomentanut V. A. Koskenniemi]\n(1836, s. 212), jota voi pitää Adolphen suoranaisena perillisenä. Koko\nse ranskalainen sivistynyt sukupolvi, joka oli syntynyt Napoleonin\nsotien ja tullut elämäntietoisuuteen evankeelisen allianssin aikana,\noli wertherimäisesti sairas, kalpea ja hermostunut (s. 194). Se tahtoi\nkuten nuoriso ainakin aikaansaada jotakin suurta, mutta yhteiskunta ei\ntarvinnut sitä, vaan neuvoi ihanteettomasti joko astumaan hengelliseen\nsäätyyn tai muuhun virkatoimeen tai kokoamaan rikkauksia.\n\nRomaanin kahdessa alkuosassa kuvataan tätä \"vuosisadan lapsien\nsairautta\", jonka tuloksena oli johtopäätös, että oli koetettava\nsaavuttaa unohdusta nautintojen avulla ja sitten elettävä siihen\nsaakka, kunnes kuolema vapahtaisi \"kärsijät\" olemassaolon ikävyydestä.\nRomaanin sankarilla Octavella, joka itse kertoo tarinansa, ei ollut\nasemaa eikä tointa. Hänen opintonsa olivat keskeytyneet ja\nkäytännölliseen työhön hän oli kykenemätön. Hänellä oli vain\nriippumattomuutensa ja rakastajattarensa -- romaanissa ei ole\nmilloinkaan puhetta siitä, että rakastavaiset haluaisivat tai että\nheidän tulisi mennä avioliittoon. Huomattuaan sitten rakastajattarensa\npettävän häntä hänen lähimmän ystävänsä kanssa hän haastaa tämän\nkaksintaisteluun, haavoittuu ja on parantunut siitä luulosta, että\nuskollista rakkautta ja ystävyyttä olisi olemassa. Hän rupeaa nyt\netsimään unohdusta nautinnoista, mutta koettuaan kaikki löytää niistä\nvain tyhjyyden kuin ritari Harold. Kolmannessa kirjassa sitten\nkuvataan, kuinka Octave tapaa Brigitte Piersonin (= George Sandin) ja\nkuinka tämä vasta pitkien pyytelyjen ja epäröimisien jälkeen antautuu\nhänelle. Neljännen osan alussa hän on Octaven rakastajattarena, mutta\nnyt alkavat riitaisuudet ja epäsoinnut aivan Adolphen tapaan. Octave on\nsairaalloisesti epäluuloinen ja mustasukkainen, löytäen sanansijaa jos\njostakin; Brigitte on kuvattu nuhteettomaksi, kärsivälliseksi,\nhurskaasti alistuvaiseksi. Kun Octave kuitenkin viimein toteaa hänen\nrakastavan nuorta Henri Smithiä, he eroavat lopullisesti.\n\nSitä ylikiihottunutta aistillisuutta, henkistä väsähtäneisyyttä,\nkyllästynyttä nautinnonhalua, tunteellisuutta ja vapautuneisuutta\nmoraalisista pidäkkeistä, mikä on Octavelle kuvaavaa ja ilmaisee\nhänessä olevan Wertherin rinnalla myös byronilaista sankaria, lienee\naikakauden rikas nuoriso pitänyt ihanteenaan siinä merkityksessä kuin\nteatterimaisuus ja teatterieleet usein voivat nuorison jäljittelynhalua\nherättää. Kirjailijan ansioksi on luettava, että hän nimenomaan sanoi\npuhuvansa vuosisadan _sairaudesta_ eli siis valittavansa, että näin\noli, että nuoriso oli ihanteiden puutteessa vajonnut näin alas.\nRomaanina teos on raskaasti kirjoitettu ja kömpelöhkö; sen\nsielunerittelyt eivät tee niin aitoa ja osuvaa vaikutusta kuin\nConstantin kirjan, jonka vertaisena taidesaavutuksena sitä ei voi\npitää.\n\n\n2\n\nKaksi vuotta Wertherin jälkeen ilmestyi Millerin (s. 62) Siegwart, joka\noli nimenomaan merkitty \"luostarikertomukseksi\". Julma isä erottaa\nSiegwartin ja Mariannen toisistaan. Edellisestä tulee kapusiinimunkki,\njälkimmäisestä nunna. Mariannen sydän särkyy ja hän kuolee; Siegwart\nkuolee surusta hänen haudallaan. Kysymyksessä on wertheriläisen\nlemmentarinan tiivistäminen luostariromantiikalla. Viimeksimainitun\naloittajaksi on muuten merkittävä Pope (IV, s. 444); sitä herutteli\nRanskassa Baculard d'Arnaud, ja se oli keskeisin tekijä\nenglantilaisessa, varsinkin Radcliffen romantiikassa; 1700-luvun\nsaksalaisissa näennäisesti historiallisissa romaaneissa ahdistettu\nsankaritar usein löytää turvan luostarin kammiosta.\n\nSiegwart kosketti täten keskiaikaista tunnelmalähdettä, joka oli\nromantikoille erittäin mieluinen ja johon luonnon ja taiteen tuntu oli\nhelposti yhdistettävissä. Tämän teki _Lenz_ (s. 60) Metsäveljessään,\njonka kirjoitti näinä vuosina Werther-tunteiden vallassa. Se on\nkirjeromaani, kirjoittajina useita; sen sankari Herz oli ruvennut\nelämään erakkona Odenwaldissa. Hän kuvaa romanttisia maisemia, joilla\non vastineensa Radcliffen romaaneissa ja jotka eivät perustu\ntodelliseen, vaan kuviteltuun luontoon. Niissä on \"irvokkaasti\ntoistensa päälle kasautuneita vuoria, jotka, samoin kuin niiden musta\nmetsä, näyttävät pyrkivän raskaana riippuvaa taivasta kohti\".\nVastapainona on idyllinen laaksomaisema. Kuuluisa luostariromaani on\n_Wackenroderin_ (s. 94) Luostariveli (1797). Sen on muka kirjoittanut\nvanha munkki, joka oli nuorena haaveillut taiteilijan uraa. Kun hänestä\ntulikin munkki, hän tyydytti kaipuutaan edes kirjoittelemalla\ntaiteesta. Hän luonnehtii mm. Vasarin (III, s. 318) mukaan Raphaelia,\nMichelangeloa, Lionardoa, Düreriä ym. ja lausuilee mietteitä taiteesta.\nLopussa on kuvaus muusikko Joseph Berglingeristä, mikä on kirjan\narvokkain osa, Wackenroder kun siinä kertoo etupäässä itsestään ja\nomista musiikkiharrastuksistaan. Munkin kuvauksista henkii hienoa\nkatolilaista mystiikkaa ja ylevää luonnon ja taiteen tajua.\n\n_Tieckin_ (s. 95) Franz Sternbaldin vaellukset (1798) oli suunniteltu\nWackenroderin kanssa ja on yllä esitetyn romanttisoitua keskiaikaa ja\nluontoa palvovan taiteellis-tunteellisen linjan tulos. Sankarina on\nDürerin mielioppilas ja taustana hänen aikansa Nürnberg ja koko\nrunollinen keskiaika urhoollisine ritareineen, vaeltavine\ntaiteilijoineen, kauniine kreivittärineen ja hurskaine erakkoineen.\nValaistuksen vaihteluna ovat loistavat auringonlaskut ja tunnelmaa\nherkistää metsätorven soitto. Kirjan leimana on yliaineellinen,\nmystillinen taidehartaus ja ylen ihanteellinen käsitys elämästä ja\nihmisistä. Nasarealaiset maalarit (s. 104) saivat siitä innoituksen\nlähteen.\n\nTieckin romaanin tarkoituksena oli kuvata -- Wilhelm Meisterin mukaan\n-- sankarin kehittymistä taiteen täydellisen ymmärtämisen ja\nomistamisen kannalle. Goethe ei hyväksynyt sitä, vaan moitti sen\ntyhjyyttä, sen pinnallisia, haihtuvia tunnelmia. _Novaliin_ (s. 95)\nHeinrich von Ofterdingen (1802) tahtoi olla mielikuvituksen ja runouden\nylistys, ja sellaisena Wilhelm Meisterin vastakohta. Siinä näet Goethe\nosoitti, miten Wilhelm vähitellen vapautui mielikuvituksensa\nharhaanjohtavasta holhouksesta ja saavutti maailmankatsomuksen, jossa\nnuoruuden ihanteelliset unelmat ja käytännöllisen elämän vaatimukset\nolivat päässeet sopusointuun. Heinrich päinvastoin oli syntynyt\nrunouden sankariksi, minkä kohtalon näki jo lapsena unessa. Hän oli\nkulkevinaan niityllä ja löysi sieltä ihmeellisen sinisen kukan, jonka\npohjasta häämöttivät tytön kasvot. Sininen kukka on romantiikan ikuisen\nkaipuun vertauskuva. Äitinsä seurassa Heinrich lähti Augsburgiin. Aika\non Fredrik II:n, minnelaulajien ja ristiretkien. Matkalla tapahtuvien\nkeskustelujen tarkoituksena on vähitellen valaista hänelle\nmielikuvituksen ja runouden salaisuuksia. Augsburgissa hän tutustui\nsuureen Klingsohr-runoilijaan ja rakastui tämän tyttäreen Mathildaan,\njonka kasvot uskoi nähneensä sinisessä kukassa. Mutta maallinen rakkaus\nei ole elämän korkein päämäärä. Mathilda kuolee ja Heinrich lähtee\ntoivioretkelle. Tähän saakka Novalis ehti kirjoittaa romaaniaan -- yhä\nfantastisemmaksi käyvästä loppusuunnitelmasta on Tieck tehnyt selkoa.\nTarkoituksena oli kuten sanottu osoittaa, että runoilijan tuli\npäinvastoin kuin Wilhelm oli tehnyt vähitellen vapautua todellisuuden\nkahleista ja kohota puhtaan mielikuvituksen maailmaan, jossa vasta\noikea kauneus voidaan tavoittaa ja käsittää.\n\nTämä kokonaan todellisuuspohjan kadottanut sinisen kukan romantiikka\nsaavutti vastakaikua pohjoismaissa, mutta ei englantilaisessa eikä\nlatinalaisessa kulttuuripiirissä.\n\n\n3\n\nHiljainen ja haaveellinen luostari- ja yleensä keskiaikaa ihannoiva ja\nsitä tietä fantasian maailmaan kohoava taideromantiikka ilmaisi vain\nyhden puolen ajankohdan sielunelämästä. Passiivinen haaveilu ja\ntunnelmointi oli lisäksi vaatimattomalla sijalla, romanttisen, hurjan\naktiivisuuden anastaessa enimmän tilan. Romaanin alalla voimayksilö\nnousi ensimmäisen kerran näkyviin _Heinsen_ (s. 62) Ardinghellossa\n(1787).\n\nArdinghello on romanttinen jo asunsa puolesta: tekijä oli muka löytänyt\nitalialaisesta linnasta käsikirjoituksen, jonka nyt julkaisi. Rakenne\non osaksi kirjeromaanin: ensimmäisessä kirjassa nuori venetsialainen\nkertoo kirjeissään Ardinghellon ja oman historiansa, kolmessa\nseuraavassa on Ardinghellon ja eräiden muiden kirjeitä. Muuten teos on\npaitsi romaani myös matka- ja taidekriitillinen kuvaus. Taustana on\n1500-luku, Paolo Veronesen ja Tizianin aika, silloiset Venetsia,\nFirenze, Genua, Rooma, Napoli ym. kaupungit. Heinsellä oli terävä silmä\nja hyvä muisti, olipa kysymyksessä luonto tai taide, joten hänen\nkuvauksensa on sattuvampi ja tuoreempi kuin Goethen Italian-matka.\nPääasiana hänellä on maalaustaiteen tutkiminen. Heinse oli siinä\ntoisella, sanokaamme, nykyaikaisemmalla kannalla kuin oma aikansa:\nWinckelmannin ja Lessingin mukaan tämä kuten esim. Goethe alleviivasi\npiirustusta ja linjoja; Heinse alleviivasi väriä. Romaanin osalta hänen\nteoksensa on libertinismin perillinen, mutta tämä koskee vain aiheiden\nalastonta käsittelytapaa ja tyyliä; päämääränä ei ole lukijan\nhuvittaminen epämoraalisuuksilla, vaan sen osoittaminen, että luonto on\nvapautettava kaikista niistä kahleista, joissa sitä pitävät\nyhteiskunnalliset ennakkoluulot ja sovinnaisuudet. Italian renessanssin\nvalitseminen tällaisen ohjelman taustaksi osoittaa terävää\nhistoriallista ja taiteellista vaistoa. Ardinghello on kaunis,\nsoitannollinen ja runollinen nuori maalari. Hänen elämänsä on täynnä\nrakkausseikkailuja, mutta hän ei ole kylmäverinen, aistillinen\nelostelija, vaan rakastuu todellakin kohteisiinsa tulisesti.\nEnsimmäiseksi kerrotaan Caecilia-nimisestä Venetsiattaresta, joka on\nkihloissa rikkaan Mark Antonin kanssa. Voimatta hillitä kostonhimoaan\nja mustasukkaisuuttaan Ardinghello murhaa hääyönä sulhasen ja pakenee\nGenuaan. Erinäisten romanttisten tapahtumain jälkeen hän joutuu\nmeritaistelussa vapauttamaan turkkilaisten rosvojen vallasta Fulvian ja\nLucinden. Hän on nyt unohtanut Caecilian ja rakastunut Lucindeen, jonka\nkanssa menisi avioliittoon, ellei pelkäisi sen merkitsevän \"kuolemaa\nhänen vapaalle olemukselleen\". Fulvia tarjoutuu rakastamaan häntä\nLucinden rinnalla, eikä Ardinghello huomaa siinä olevan mitään\nmoitittavaa eikä luonnonvastaista. Heinse siis saarnasi polygamiaa\nsamalla tavalla kuin Bürger käytännössä ja Goethe Stellassa. Mutta kun\nLucinde ei ollut yhtä \"vapaamielinen\" kuin Fulvia, ei tästä\n\"kolmiliitosta\" tullut mitään, ja Ardinghello katsoi parhaaksi lähteä.\nMonien seikkailujen jälkeen napolitar Fiordimona tarjosi hänelle samoja\netuja kuin Fulvia: rakkautta ja vapautta. Kaunis napolitar oli näet\nsamaa mieltä kuin kaikkien aikojen rikkaat kurtisaanit, että heillä on\ntäysi \"siveellinen\" oikeus vaihtaa rakastajaa. Tässäkin Heinse on\nsaarnaavinaan luonnon vapauden oikeutusta: emme voi aina syödä\nfasaania. Paettuaan monien romanttisten seikkailujen jälkeen Italiasta\nja ruvettuaan turkkilaiseksi merirosvoksi Ardinghello vuokraa Paroksen\nja Naksoksen saaret, jonne perustaa Platonin ja Rousseaun tyylisen\nihannevaltakunnan. Siellä vallitsee uskonnonvapaus, mutta enemmistönä\novat \"kuolemankieltäjät\", jotka uskovat, \"että luonto on elämän ikuinen\nlähde ja olemisen autuuden alku\". Kaunein temppeli omistetaan siis\nluonnolle. Sekä miehet että naiset ovat yhteisiä, ja samoin kaikki\nomaisuus, lukuunottamatta sitä, minkä kukin on itse ansainnut. Kaikilla\non äänioikeus, mutta naisilla vain 10 prosenttia miesten äänistä. Orjia\non paljon, joten varsinaiset porvarit ovat helpoilla päivillä,\nomistautuen vain jaloihin tehtäviin, mm. sotaan. Sodat ovat näet\ntarpeellisia estämään ihmiskuntaa vaipumasta velttouteen.\n\n_Tieckin_ William Lovell (1795) oli uusi ilmaus Myrskyn ja kiihkon\nyksilöllisestä voimaihanteesta.\n\nSen esikuvana on ollut Restif de la Bretonnen (IV, s. 389) romaani\nTurmeltunut talonpoika (Le Paysan perverti). Sankari on Wertherin, Karl\nMoorin ja Roquairolin sekoitus, käsitelty Klingerin tyyliin, ja tekee\naina syvän vaikutuksen ympäristöönsä. Mässäyksestä hän siirtyy mitä\nmoninaisimpiin rikoksiin. Hän on yli-ihminen, jolla on omat lakinsa:\n\"Minä itse olen ainoa laki koko luonnossa, ja tätä lakia tottelee\nkaikki\". Tämä on olevinaan ilmausta Fichten filosofiasta (s. 22).\n\n_Hölderlinin_ (s. 68) Hyperionissa (1797-1799) on sankarina nuori\nuuskreikkalainen, joka ottaa osaa kapinaan turkkilaisia vastaan, mutta\nhuomaa pian, että hänen ihailemansa ja muinaiskreikkalaisiin\nvertaamansa \"vapaussankarit\" ovatkin enemmän rosvoja kuin sankareita.\nMasentuneena hän eroaa heistä ja matkustaa Italiaan ja Saksaan\n\"etsimään ihmistä\", jota ei kuitenkaan löydä. Myrskyn ja kiihkon yksilö\nesiintyy siis tässä romaanissa kärsivänä ihanteiden etsijänä, joka\npäätyy pessimismiin.\n\nYlkäkuvatun romanttisesti yksilöllisen itsetunnon eli saksalaisen\nyli-ihmislinjan suoranainen ohjelmateos oli _Fr. v. Schlegelin_ (s. 93)\nLucinde (1799).\n\nPäähenkilö Julius oli viettänyt hurjan nuoruusajan ja kehittynyt\nmieheksi, jonka ainoana ohjeena on hänen oma tahtonsa. Kun hänellä ei\ntoisaalta ole kykyä johdonmukaiseen tahtopyrkimykseen, hän on\noikkujensa uhri. Hänellä ei ole virkaa eikä ammattia, eikä hän tee\ntyötä, vaan elää koroillaan. Hän sanoo tosin olevansa taiteilija, mutta\nkukaan ei ole nähnyt hänen tuotteitaan -- korkeintaan vain hänen\nluonnoksiaan, joita hän on itse ensimmäisen ihastuksensa vallassa\nystävilleen näyttänyt. Aikaansa hän kuluttaa erotiikalla, mutta\non viettelijänäkin saamaton. Lopuksi hän tutustui nuoreen\ntaiteilijattareen Lucindeen, \"joka samoin kuin hän intohimoisesti\nrakasti kauneutta, yksinäisyyttä ja luontoa\". Hänellä oli tosin ollut\nlapsi, mutta taiteilijain keskenhän se ei mitään haitannut; päinvastoin\nse rakastettava tapa, jolla Lucinde kertoi tämän pienen asian, vain\nherkensi Juliuksen tunteita. Lucinden syleilyssä Julius jälleen\nnuorentui, ja \"nyt elämästä tuli hänelle taideteos hänen huomaamatta,\nmiten se oikein tapahtui\".\n\nKirja tekee lähinnä sen vaikutuksen kuin tahdottaisiin siinä vain\npuolustaa alastonta, hillitöntä aistillisuutta. Schlegelin\ntarkoituksena oli kuitenkin osoittaa, miten viettelysten ja harhojen\nkautta muka saavutamme sopusoinnun, jota suhde Lucindeen edustaa; hänen\nkykenemättömyytensä kirjailijana teki vain hänen yrityksensä\nnaurettavaksi. Mutta tämä \"sopusointu\" on arveluttavaa laatua. Sen\nsaavuttaneet eivät hyväksy porvarillista siveellisyyttä eikä\nhäveliäisyyttä, vaan asettavat niiden sijaan \"luonnon\", so. vietin,\njolla on oikeus toimia vapaasti. Heidän käsityksensä runoudesta on\nvastaavanlaatuinen: sen ainoa luoja ja laki on mielikuvitus. Se ajatus,\nettä Julius ja Lucinde täten edustaisivat Rabelais'n Thélème-ohjetta\n\"tee, mitä tahdot\", on harhaanjohtava. Kuten tiedämme tuo Rabelais'n\nlause on vain alkupuoli elämän syvimmästä ja korkeimmasta\nsiveysohjeesta (III, s. 250), joka viittaa päinvastaiseen suuntaan kuin\nLucinde-moraali. Jos Schlegel pyrki ilmaisemaan Thélème-moraalia, hänen\nteoksensa osoittaa hänen lukeneen ja ymmärtäneen Rabelais'n huonosti.\n\nRomantiikan etiikka ei ollut tällaisena juuri luottamusta herättävä\neikä miellyttävä. Tieck, Novalis, Schelling ym. moittivat Lucindea,\njonka painattamista W. v. Schlegel, veljeksistä arvostelukykyisempi,\noli turhaan koettanut estää. Ja vaikka siitä tulikin ns. varoittava\nesimerkki, ei se kuitenkaan vaikuttanut peloittavasti kaikkiin:\nGodwi-romaanissaan (1801-1802) Brentano puolusti samaa moraalia:\n\"Rakkaus on mahdollista vasta sitten, kun avioliitto poistetaan\".\nTämähän oli muuten sittemmin Nuoren Saksan ohjelma: Gutzkow ja Laube\n(s. 113) saarnasivat sitä kuten tiedämme tarmokkaasti romaaneissaan. Se\noli myös Englannin ja Ranskan radikaalien, -- jo rouva de Staëlin --\nByronin, Shelleyn, Musset'n, Sandin ym. ohjelma, ja pulpahtaa näkyviin\najan virran alta joka kerta, kun ns. radikaalinen ajatustapa onnistuu\nkohoamaan pinnalle.\n\n\n4\n\nSiirrymme nyt 1790-luvulle, josta ensimmäiseksi tapaamme aikanaan\nsuurta suosiota saavuttaneen ja paljon erimielisyyttä aiheuttaneen\n_Jean Paulin_ (s. 68).\n\nRomaani Näkymätön aitio (1793), jolla Paul tuli kuuluisaksi, kertoo,\nkuinka ratsumestari v. Falkenberg antaa poikansa Gustavin kasvaa\nkymmenvuotiaaksi maanalaisessa huoneessa suojellakseen häntä huonoilta\nvaikutteilta. Opettajana hänellä on herrnhutilainen, jonka on\ntotutettava lapsi ajattelemaan kuolemaa. Eräänä päivänä hänelle sitten\nsanotaan, että nyt hän on kuollut, minkä jälkeen hänet viedään ihmisten\nilmoille. Täysin siemauksin Gustav nyt nauttii elämän kauneudesta\nja iloista, saavuttaa ystävän kauniista Amandus-nimisestä\nkerjäläispojasta, joka pian kuolee, ja rakastetun \"korkeasta neidosta\"\nBeatasta. Pian hän kuitenkin lankeaa kevytmielisen naisen pauloihin.\nSalaseuran nimeltä \"Näkymätön aitio\" on nyt tarkoitus ryhtyä\nkasvattamaan häntä ihanneihmiseksi. Tähän romaani keskeytyy.\n\nHesperuksessa (1795) on myös keskushenkilönä nuorukainen, Viktor, jalon\nenglantilaisen lordin kasvattipoika. Kun lordi on sokea sekä\nsydämeltään että silmiltään, Viktorista kasvatetaan silmälääkäri. Hän\nonnistuukin parantamaan lordin molemmissa suhteissa.\n\nTitaanissa (1800-1803) on samoin kysymys kasvatuksesta. Sen sankari\nAlbano on aito myrsky- ja kiihkoluonne eli \"titaani\". Hän on\ntodellisuudessa, vaikka sitä ei tiedetä, erään ruhtinaan nuorin poika,\nkasvatettu yksinkertaisissa oloissa, ettei hovielämä pääsisi\nturmelemaan häntä. Mutta tultuaan sitten elämään hän joutuu suhteisiin\naikakauden eri sivistysasteita edustavien naisten, ensin haaveilevan,\ntunteellisen Lianen ja sitten lujatahtoisen, nerokkaan Lindan kanssa.\nViimeiseksi hän löytää oman ylevöityneen itsensä prinsessa Idoinen\nrakkaudessa, minkä jälkeen hänen oppivuutensa oli suoritettu. Ilmeistä\non, että Paul koetti romaanillaan kilpailla Wilhelm Meisterin kanssa\neli siis osoittaa, miten hänen titaaninsa vähitellen irtautui\nepäterveestä mielikuvien maailmasta ja pääsi kestävälle,\nsopusointuiselle todellisuuspohjalle.\n\nTämän romaanilinjan ohella Paul viljeli suorasanaista idylliä, jonka\naloitti julkaisemalla ensimmäisen romaaninsa liitteenä Koulumestari\nWuzin (1793).\n\nPikku koulumestari on vaatimattomuus itse, kiitollinen kaikesta,\niloinen ja omintakeinen. Kun hänellä ei ole varaa ostaa kirjoja, hän\nnauttii kirjaluetteloista, valitsee sieltä kiintoisimmat nimet ja\nsepittää niistä itse kirjat. Lopuksi hän kuvittelee, että hänen näin\nsyntyneet käsikirjoituksensa ovatkin varsinaisia \"kanoonisia\"\nalkuteoksia ja painetut väärennyksiä. Joulukuussa hän saattoi istua\ntuntikausia pimeässä uneksien nuoruudestaan ja \"katsoen\", miten\npääskyset rakensivat pesiään. Quintus Fixlein (1796) kertoo maisteri\nFixleinistä, joka viidennen (quintus) opettajan asemasta nousee\nkonrehtoriksi ja viimein pastoriksi saaden lopultakin omakseen rakkaan\nThinettensä. Siebenkäs (1796) on unelmissaan elävä fantasiaihminen,\nkokonaan tietämätön todellisuuden ikävyyksistä, tunteellinen ja\nhaaveellinen, kun sitävastoin hänen vaimonsa Lenette on täydellinen\narki-ihminen, varsinkin siisteyttä ja taloutta koskevissa asioissa.\nKiusautunut Siebenkäs karkaa ystävänsä Leibgeberin luo ja rakastuu\nsiellä henkevään englannittareen, köyhään mutta ylpeään Natalie\nAquilianaan. Päästäkseen eroon Lenettestä Siebenkäs \"kuolee\", antaa\nhaudata tyhjän kirstun, ja nai hiljaisuudessa Natalien, jonka rinnalla\nsaavuttaa \"uuden, korkeamman olotilan\". Lenette menee naimisiin\nkouluneuvos Stiefelin kanssa.\n\nKuten tästä katsauksesta ilmenee, on Paulin romaanilinjan lähtökohtana\nja keskeisenä kysymyksenä rousseaulaisen ihanneihmisen kasvattaminen.\nTätä varten tarpeellisen henkilön hän muovailee kaikissa romaaneissaan\njokseenkin samanlaiseksi: osalta Wertherin tapaan tunteelliseksi,\nosalta Myrskyn ja kiihkon tyyliin kapinoivaksi yli-ihmiseksi, jonka\nkasvatusvaiheissa Wielandilta opituilla eroottisilla kokemuksilla on\nratkaiseva merkitys. Mitään uutta hänen ei voi sanoa luoneen tällä\nlinjalla, jonka tekee epäilyttäväksi hänen kykenemättömyytensä antamaan\nkysymystensä käsittelylle luontevaa elämän todellisuustaustaa.\nIdylleissänsä Paul on lähempänä elämää, mutta pilaa niissäkin otteensa\nliioittelulla, epäoleellisen alleviivaamisella. Hänen näkemyksensä on\nniissä kuitenkin humoristinen, so. hän kykenee herättämään niiden\nhenkilöitä kohtaan sekä myötätuntoa että hymyilemisen halua. Hän\nosoittautuu niissä lapsenomaisuus-ihanteen profeetaksi, sen opin\njulistajaksi, että pienuudessa ja vaatimattomuudessa juuri asuu suuri\nonni.\n\nPaulin romaanien ja idyllien sisällys sinänsä tekisi eheämmän ja\nsyvemmän vaikutuksen, ellei sitä täytyisi suorastaan \"kaivaa\" näkyviin\nhänen tyylinsä alta. Tämän hän oli oppinut ja omistanut Sterneltä.\nEsim. Koulumestari Wuzin lukija väsyy pian siihen loruilevaan\npitkälauseisuuteen, jolla kirjanen on sepitetty ja josta kuuluu ylinnä\nJean Paulin oma, kerrontansa ja huumorinsa \"oivallisuuteen\" ilmeisesti\nihastunut ääni. Kuinka hartaasti toivoisimmekaan, että kirjailija\nvaikenisi, so. että vain koulumestarin vaiheet ja sanat tulisivat\nelävinä tietoisuuteemme niillä hienoilla tyylikeinoilla, jotka tekevät\nitse kertojan näkymättömäksi. Tämä pitkäveteinen loruilu tekee Paulin\ntuotteet nykyaikaiselle lukijalle sietämättömiksi.\n\nKaikesta huolimatta Paulilla oli aikanaan laaja lukijakunta, joka\nenemmän tai vähemmän selvästi oivalsi hänen edustavan saksalaisen\ngemyytin oppositiota uusklassillisuuden viileyttä vastaan. Sadan vuoden\nperspektiivin päästä katsoen täytynee myöntääkin tämän uumoilun osuneen\noikeaan: Jean Paul oli todellakin omalla heikolla tavallaan sekä\ntunne-opposition että myös vapaan kertomataiteen edustaja. Syntyi\nsuoranainen Jean Paul-kuume, jota musiikin alalla edusti Robert\nSchumann ja Englannissa levitti Carlyle.\n\n\n5\n\nÄsken sanotun ohessa tuli mainituksi Wilhelm Meister. Siten olemme\nsaapuneet 1790-luvun kuuluisimpaan romaaniin, joka on yhäkin joskaan ei\nromaanitaiteellinen niin ainakin kirjallishistoriallinen meikkiteos ja\nansaitsee tarkkaa huomiota.\n\nKirjailijat tekevät epäilemättä viisaasti noudattaessaan\narvostelijainsa monista isällisistä neuvoista mm. sitä, jossa heitä\nkehoitetaan kauan kypsyttämään ja hiomaan teoksiaan -- viisaasti,\nmikäli he eivät samalla hio niistä pois alkuperäisen suunnitelman ja\nsuorituksen eheyttä ja tuoreutta. Goethen esimerkki osoittaa, että se\nvaara on olemassa. Hän aloitti romaaninsa jo 1777 ja kirjoitti sitä\nvuoden verran, heitti sen sikseen yhdeksi vuodeksi ja jatkoi sitten\ntyötään keskeytellen sitä vähänväliä, vuoden 1785:n loppuun, jolloin\nsai sen valmiiksi. Sen sangen rajoitetusti kaunokirjallinen nimi oli\nsilloin Wilhelm Meisterin teatterikutsumus (W. M:s theatralische\nSendung). Se löydettiin 1910 Zürichistä ja on julkaistu. 1791 Goethe\nryhtyi muokkaamaan sitä, jättäen pois toisia paikkoja ja kirjoittaen\nsijaan uusia sekä jatkaen. Näin syntyi Wilhelm Meisterin oppivuodet\n(1794-1796), jonka kahdeksasta kirjasta neljä ensimmäistä vastaa\nalkuperäistä teosta. Suunnitelma on kokonaan muutettu: alkuperäisessä\nhän tahtoi, kuten nimi vihjaa, osoittaa, miten W. M:sta kehittyy Saksan\nkansallisteatterin luoja, sekä teatterimies että kirjailija; uusinnossa\najattelu on syvempää ja aatteellisempaa: kysymys on siitä, miten W.\nM:sta voisi kehittyä eheä, sopusointuinen persoonallisuus. Uusinnon\nsisällys, jonka olemme pakotetut edes lyhyesti selostamaan, koska ylen\nharvat ovat lukeneet tätä mainehikasta mutta raskasta romaania, on\nseuraava:\n\nRikkaan kauppiaan poika W. M. on jo poikasena ihaillut teatteria ja\nkoettanut tyydyttää innostustaan nukketeatterilla. Arki tympäisee,\nrunous ja draama viehättävät. Hän rakastaa näyttelijätär Mariannea,\ntoteaa tulleensa petetyksi ja myöntää kunnollisen ja terveesti\najattelevan nuoruudenystävänsä Wernerin olevan oikeassa tämän\nväittäessä, että kauppiaankin ammatilla saattoi olla runoutensa,\nvieläpä ehkä syvempi kuin teatterialalla, jonka kurjuutta näyttelijätär\nMelina kuvaa. Hän lähtee isänsä puolesta liikematkalle, mutta päätyy\ntaas teatteri-innostuksen valtaan. Hän ostaa 13-vuotiaan Mignonin tämän\npahoinpitelijältä, nuorallatanssijaseurueen johtajalta, ja liittyy\nnäyttämökiertueeseen, johon mm. kuuluvat viehättävä mutta kevytmielinen\nPhiline, reipas Laertes ja vaalea nuorukainen Friedrich. Unohtaen\nmatkansa varsinaisen tarkoituksen hän lainaa Melinalle rahaa pukujen ja\nkoristeiden ostamista varten. Melinasta tulee seurueen johtaja; paitsi\nmainittuja henkilöitä siihen kuuluvat lisäksi Wilhelm, Mignon ja\nsalaperäinen harpunsoittaja-vanhus. Vielä emme aavista, että Mignon on\nvanhuksen sukurutsaussuhteesta syntynyt ja kuolleeksi luultu lapsi.\nSeurue saapuu vaalean Friedrichin alkuperäiseen kotilinnaan, jossa\nWilhelm ensimmäisen kerran aavistaa, että asiat tulisivat menemään toisin\nkuin hän oli ajatellut. Hän haluaa päästä hienoston seuraan ja voittaakin\nkauniin kreivittären, linnan herrattaren (eli siis Friedrichin sisaren)\nsuosion. Mutta tämän omatunto herää ja hän torjuu Wilhelmin luotansa.\nKun Wilhelmin isä kuolee, Wilhelm tulee riippumattomaksi ja joutuu\nkokonaan teatterielämän lumoihin. Linnassa oleskeltaessa on järkevä\nmajuri Jarno opettanut häntä ymmärtämään Shakespearea. Philine\nja Mignon pelastavat hänet ryövärien käsistä, ja hän tuntee\nolevansa kiitollisuudenvelassa paitsi heille myös \"kauniille\nNatalie-amatsoonille\" -- Friedrichin sisar hänkin -- joka antaa sitoa\nhänen haavansa ja hoitaa häntä. Toivuttuaan hän matkustaa Mignonin ja\nharpunsoittajan kanssa suureen kaupunkiin sijoittaakseen Melinan\nnäyttelijät siellä olevan teatterinjohtaja Serlon seurueeseen ja sitten\njälleen palatakseen liikeuralleen. Mutta Shakespearen vaikutuksesta hän\ninnostuu uudelleen teatteriin, toimii näyttelijänä ja ohjaajana ja\nesittää Hamletin, näytellen itse luonteensa mukaista prinssin osaa.\nSerlon sisar Aurelie muistuttaa Opheliasta; hän rakastaa Friedrichin\nveljeä Lothariota, joka on hänelle uskoton, ja jättää kuollessaan\nWilhelmille hänelle osoitetun kirjeen. Tällä välin Wilhelm on\nhuomannut, kuinka vieraita hänen ihanteensa ovat sekä näyttelijöille\nettä yleisölle, ja kuulee henkensä käskevän: \"Pakene, nuorukainen,\npakene!\" Seurue kärsii Melinan juonitteluista, ja Philine on\nvierautunut Wilhelmistä, ruveten Friedrichin ystävättäreksi. Wilhelm\nlähtee matkalle toimittaakseen perille Aurelien kirjeen. Ennenkuin hän\nsaapuu linnaan, jossa sen vastaanottaja asuu, ja tutustuu sen\nhenkilöpiiriin, tämä esitellään lukijalle nyt seuraavassa kuudennessa\nkirjassa nimeltä Erään kauniin sielun tunnustuksia (Bekenntnisse einer\nschönen Seele), jonka Wilhelm muka saa lukeakseen.\n\nTämän pohjana on Katharina von Klettenbergin (s. 55) oma elämäkerta,\njonka Goethe on taiteellistuttanut ja käsitellyt loppuosaltaan\nvapaasti. Tarkoituksena on saattaa Wilhelm kehityksensä tiellä\nuskonnollisten arvojen ääreen; uskonnollista kriisiä ei tämän johdosta\nWilhelmin sydämessä aiheutunut. \"Kaunis sielu\" Phyllis on kieltäytynyt\navioliitosta hänelle henkisesti vieraan Narcissin kanssa; hänen\nsisarensa varhain orvoksi jääneet lapset, hän ajattelee, tulisivat\ntuottamaan hänelle korvausta siitä kotoisesta onnesta, jonka hän ehkä\npäätöksensä kautta menettää. Hän saa kuitenkin kokea, ettei lasten isä\nanna näiden seurustella tädin kanssa uskonnollisista syistä; vain\nvanhin, Wilhelmille suosionsa lahjoittanut kaunis kreivitär, joutuu\nkosketuksiin hänen kanssaan. Amatsooni Natalie, Aurelien rakastama\nLothario ja vaalea Friedrich jäävät hänen vaikutuspiirinsä\nulkopuolelle. \"Kaunis sielu\" vastaa todellakin nimeänsä, ollen\nhienotunteinen, ylevä ja mystillisesti harras naisluonne, joka\nripittäytyy vilpittömästi ja koruttomasti. Kun Goethe ei ollut\nuskonnollinen, hän osoittaa tällaisen elämänihanteen puutteellisuudet.\nSekin oli hänestä vaipumista liiaksi mielikuvitteluun ja tunteiluun,\noman itsensä huoltamiseen, mikä teki ihmisen kykenemättömäksi tosi\nelämään.\n\nOlo Lotharion linnassa on Wilhelmin oppivuosien viimeinen porras. Hän\nei onnistu vapautumaan horjuvaisuudestaan, vaan on lopussa epävarmempi\nja vaikutuksille alttiimpi kuin konsanaan aikaisemmin. Hän ihailee\nLothariota täydellisenä maailmanmiehenä, jollainen tämä onkin\nulkonaisesti, mutta ei voi ummistaa silmiänsä siltä tosiasialta, että\nLothario on kuten Wilhelm itsekin huikentelevainen lemmenasioissa ja\nettä hänen taloudellinen asemansa on huono. Parantaakseen sitä Lothario\naikoo mennä avioliittoon käytännöllisen Teresen kanssa, mutta peräytyy\nsaadessaan tietää olleensa suhteissa tämän äidin kanssa. Kun Terese\nsiis on nyt vapaa, Wilhelm rakastuu tähän \"uuteen kirkkaaseen\nilmestykseen\", vaikka amatsooni Natalien kuva hehkuukin vielä ja Terese\nilmaisee yhä rakastavansa Lothariota. Terese on näet Wilhelmin mielestä\nparas äiti nyttemmin kuolleen näyttelijätär Mariannen pojalle, jonka\näiti oli uskonut Wilhelmin haltuun, ja siksi hän tarjoaa Tereselle\nkätensä. Terese suostuu, mutta silloin selviääkin majuri Jarnon\ntoimesta, ettei Lothario ollut ollutkaan suhteissa Teresen äidin\nkanssa. Kun Terese siis on esteetön sinne ja Wilhelm on taas ruvennut\nkallistumaan amatsooniinsa päin, päättyy kaikki parhaiten molempien\nparien saadessa toisensa. Jalo Natalie vihdoinkin täydentää ja lopettaa\nWilhelmin monivaiheiset \"oppivuodet\".\n\nHistoriallisten romaanilinjain kannalta Wilhelm Meister on ennenkaikkea\nnäyttelijä- ja teatteriromaani (III, s. 256), johon vanhastaan\nliittyvästä pikareskimaisesta retkeilystä se ei ole läheskään\nvapautunut. Samoin kuin niistä siitäkin puuttuu todellinen juonen\nkaari, tapahtumat kun järjestyvät Wilhelmin ja seurueen yhteyteen\nperäkkäiseksi sarjaksi sen mukaan kuin niitä sattuu. Vanhaan\nromaanityyliin viittaa myös Kauniin sielun tunnustuksen sijoittaminen\nitsenäiseksi välikertomukseksi, mikä ilmaisee perehtymättömyyttä\nuudempaan romaanitekniikkaan; tämä näet olisi vaatinut sen läheistä\nsulattamista kertomuksen perusjuoneen. Esitys on tarkasti selittelevää,\nkansliatyylin tapaan pitkälauseista ja pitkäveteistä, mietelmien ja\nlaajojen esteettisten ym. väliosastojen keskeyttämää, joten muutenkin\nvähäinen toiminta edistyy perin hitaasti. Kaikella tällä Goethe\nosoitti, ettei romaani ollut hänelle luontainen taiteellisen ilmaisun\nmuoto. Suotaneen anteeksi, jos lisäksi rohkenemme sanoa, että tätä\nosoittaa vielä romaanin koko konseptio: Wilhelm Meisterin oppivuodet ei\nole aiheensa eikä perusajatuksensa puolesta erikoisemman arvokas eikä\nviehättävä taidenäkemys; se ei ilmaise tekijänsä sielussa tapahtuneen\nmitään sellaisia traagillisia tai muita ratkaisuja, jotka olisivat\nasettaneet hänet syvällisen sijaiskärsimyksen asemaan. Jo ajatus luoda\nromaani siitä, miten nuorukainen teatteri-innostuksen vallassa tuntee\nkutsumuksekseen Saksan kansallisen näyttämön uudistamisen, tai siitä,\nmiten hän muka aikansa haihateltuaan tämän innostuksen eli siis\nkuvittelujensa vallassa lopuksi selviytyy tosielämän pohjalle, tuntuu\nnykyajan lukijasta naivilta ja tehdyltä.\n\nTeatteriromaaniin on Wilhelm Meisterissa kuten yllä sanotustakin näkyy\nkoetettu yhdistää Rousseaun Émilestä johtuva kasvatusopillinen linja.\nTämä ei ollut Saksan kirjallisuudessa tuntematonta: Wielandin\nromaaneista muutamat olivat sellaisia. Goethen romaani on etevämpi kuin\nRousseaun siltä kannalta, että siinä on oppilaana vastaanottavimmassa\nikäkaudessaan oleva nuorukainen eikä lapsi, ja opettajana elämä itse\neikä teoreettinen pedagoogi. Tämän kautta se eroaa edukseen myös\nvanhasta pikareskimaisesta teatteriromaanista, sillä onhan\ntarkoitus osoittaa Wilhelmin kehityksen kulku Myrskyn ja kiihkon\nfantasiamaailmasta klassillisuuden sopusointuisuuteen. Mutta onnistuuko\ntekijä tässä? Wilhelm kyllä pääsee ymmärtämään teatterielämän\nmerkityksettömyyden ja käytännöllisen elämän arvon, mutta hänen\npersoonallisuuttansa eivät ole nähdäksemme \"kehittäneet\" sen tärkeämmät\nelämykset kuin lemmenseikkailut näyttelijättärien kanssa ja\nteatteriasiat. \"Kauniin sielun\" uskonnollisuus ei häneen vaikuta; hän\nei välitä filosofiasta eikä politiikasta, vaikka suuri vallankumous\nkuohahtelee hänen ovensa ulkopuolella. Täytyy sanoa, että Wilhelmin\nsaavuttama \"sopusointu\" oli ostettu halvalla ainakin sieluntaistelujen\nkannalta arvosteltuna, ja myös pelätä, ettei se voinut olla kovin\nsyvällistä eikä kestävää laatua.\n\nWilhelmin kehittyminen kuvastuu niistä terävistä mietelmistä, joita\ntekijä siroittelee kirjaansa. Romaanitekniikan kannalta ne ovat\nhidastuttavaa painolastia, mutta sinänsä luettuina arvokkaita.\nEdullisinta olisi ollut muodostaa niistä erikoinen mietelmäkokoelma.\nMignon ja vanha harpunsoittaja kuvastavat tekijän lyyrillis-romanttista\nkirjailijapuolta, muodostaen kirjan kuivuuteen suloisen kosteikon;\nnäyttelijätär Philine on elävästi ja todesti nähty henkilöhahmo.\n\nWilhelm Meisterin vaellusvuodet (1821) on sommiteltu vuosien kuluessa\nkertyneistä erilaisista käsikirjoituksista, etupäässä novelleista (Pako\nEgyptiin -- Die Flucht nach Ägypten, St. Joseph II, Mielisairas\ntoivioretkellä -- Die pilgernde Törin, Uusi Melusine -- Die neue\nMelusine), joiden yhteisenä tarkoituksena pitäisi olla \"monipuolisen\nelämän vaikutuksen kuvaaminen lahjakkaan ihmisen yksilöllisyyden\nkehitykseen\". Goethe ilmaisee kuten olemme jo huomauttaneet (s. 35)\nteoksessa ajatuksensa mm. kasvatuksesta. Tyyli on raskasta,\nluonteenkuvaus suoritetaan vanhanaikaisesti etupäässä kirjeillä ja\npäiväkirjanotteilla, ei milloinkaan henkilöiden omien tekojen ja\nsanojen esittämisellä. Mikä teoksessa on arvokasta, on haudattu niin\nsyvälle, että vain Goethen tunnontarkimmat tutkijat koettavat kaivaa\nsitä näkyviin.\n\nGoethen avioliittoromaani Vaaliheimolaiset (1809) tahtoo osoittaa, että\nsama laki, joka saa luonnossa muutamat aineet hakeutumaan toistensa\npuoleen kuin sukulaiset, ja eräät taas torjumaan toisiaan, vallitsee\nmyös ihmisten ja varsinkin eri sukupuolten kesken. Ajatuksen Goethe sai\naikansa kemiasta, jonka alalla sen ensimmäisen kerran ilmaisi\nruotsalainen Torbern Bergman, ja Schellingin filosofiasta, jonka mukaan\nluonto oli elävää henkisessäkin eikä vain aineellisessa suhteessa.\nGoethe ymmärsi tämän niin, että kemiallinen \"vaaliheimolaisuus\"\nvallitsi siis psykologisellakin alalla.\n\nEdward ja Charlotte ovat naimisissa; \"Der Hauptmann\" ja Ottilie\nsaapuvat heidän luokseen; Edward tuntee vetoa Ottilien, Charlotte\nkapteenin puoleen; molemmat parit taistelevat taipumustaan vastaan,\nmutta turhaan, kuitenkaan lankeamatta ruumiillisesti. Charlotte\nsynnyttää Edwardille lapsen, joka on sekä kapteenin että Ottilien\nnäköinen ja muistuttaa heille siitä aviorikoksesta, jonka he sielussaan\nja mielikuvituksessaan olivat tehneet. Mutta kun lapsi hukkuu, Ottilie\nymmärtää, ettei hänen ole lupa milloinkaan mennä Edwardin puolisoksi,\nja poistuu vapaaehtoisesti elämästä. Edward seuraa häntä. Romaanin\nlopputulos on siis traagillinen. Goethe tarkasteli ja tilitti siinä\nrakkauskokemuksiaan, mm. sitä, mikä oli oleva hänen suhteensa Minna\nHerzliebiin, kun hän oli v:sta 1806 laillisessa avioliitossa Christiane\nVulpiuksen kanssa. Oliko \"vaaliheimolaisuus\" niin ratkaiseva asia, että\nhänen nyt täytyi erota Christianesta ja naida Minna? Romaanin vastaus\non kielteinen.\n\nTraagillinen loppu voidaan myös selittää helleenien murhenäytelmäin\nvalossa: avioliitto on pyhä, rakkaus luonnonvoimana on myös pyhä; kun\nkumpaakaan vastaan ei saa rikkoa, ihminen tuhoutuu niiden välisessä\nristiriidassa. Tämä luonnontieteellinen ja siveellinen ongelma ei\nkuitenkaan ainakaan Goethen esittämänä jaksa pitää yllä lukijan\nkiinnostusta, vaan on Vaaliheimolaiset \"kuiva\" kirja. Herää epäilys,\nettä juoni on sittenkin, huolimatta siitä, että Goethe erittelee siinä\nomia kokemuksiaan, liian \"tieteellinen\", teoreettinen, vailla elämän\ntodellista tuoreutta, että se on \"jäähtynyttä laavaa\", joka ei enää\nlämmitä.\n\n\n6\n\n1800-luvun ensimmäisellä kymmenellä ilmestyi Saksassa romaani,\n_Kleistin_ Mikael Kohlhaas (1804), joka ilmaisi yksilön\noikeusvaatimuksen ja yhteiskunnan suhtautumisen siihen jyrkemmin ja\nasiallisemmin kuin konsanaan Götz tai Rosvot.\n\nMikael Kohlhaas on saksilainen hevoskauppias, jolta ritari v. Tronka --\ntaustana on 1500-luku, Lutherin aika -- vaatii laitonta tieveroa.\nKohlhaas suorittaa sen, jättääpä vielä kaksi hevosta ja renkinsä\npantiksi siitä hevosten vientiin muka tarpeellisesta lupakirjasta, jota\nritari samoin laittomasti häneltä kiristää. Mutta kun hän palaa, on\nhevoset pilattu ja renki pahoinpidelty. Kohlhaas haastaa nyt ritarin\noikeuteen, mutta menettää, vaikka ritarin syyllisyys on päivänselvä,\njuttunsa joka asteessa, koska ritarilla on kaikkialla ystäviä. Hän\naikoo silloin muuttaa pois isänmaastaan, koska siellä poljetaan lakia\nja oikeutta, mutta vaimo tahtoo koettaa vielä viimeistä keinoa ja\nlähtee viemään valituskirjaa vaaliruhtinaalle. Kun hän palaa retkeltään\ntyhjintoimin, vieläpä niin pahoinpideltynä, että kuolee, Kohlhaasin\nkärsivällisyys loppuu ja hän ottaa oikeuden omiin käsiinsä. Ritarin\nonnistuu viimeisessä silmänräpäyksessä paeta, mutta Kohlhaas, jonka\njohtoon kertyy yhä enemmän väkeä, asettaa julkisesti viranomaisille sen\nvaatimuksen, että hänen hevosensa on palautettava syötettyinä ja\nterveinä, rengille maksettava kohtuulliset kipurahat ja ritari\nrangaistava, ja tietää sotataidollaan antaa vaatimuksilleen pontta.\nYleinen mielipide, vieläpä itse Luther, jota Kohlhaas tapaa --\nkohtauksen kuvaus on mestarillinen -- asettuvat hänen puolelleen. Asia\ntutkitaan vihdoinkin laillisesti, mutta Kohlhaasin viholliset syyttävät\nhäntä keisarin edessä kapinasta. Kohlhaas voittaa juttunsa ritaria\nvastaan, joka tuomitaan kahdeksi vuodeksi vankeuteen ja korvaamaan\nkaiken vahingon, mutta menettää päänsä maanrauhan rikkojana. Hän tyytyy\nkuitenkin kohtaloonsa, sillä hänen täytyy tunnustaa menetelleensä\nväärin ottaessaan oikeuden hankkimisen omiin käsiinsä, ja on iloinen,\nettä oikeus on lopultakin voittanut. Hän kuolee oikeuden kunnioitettuna\nesitaistelijana ja vaaliruhtinas lyö hänen poikansa ritareiksi.\n\nMikael Kohlhaas on koruttomalla kronikkatyylillä -- sen päähenkilö on\nhistoriallinen ja se perustuu vanhoihin kronikkakuvauksiin, joita kyllä\non käsitelty vapaasti -- kerrottu ja kaikesta tunteilusta ja\nhaihattelusta vapaalla realismilla rakennettu kuvaus ankarimmasta ja\nsamalla ylevimmästä taistelusta, mihin ihminen voi joutua: taistelusta\nlain ja oikeuden puolesta väkivaltaa ja vääryyttä vastaan. Hänen\nkäsityksensä on syvällinen ja puolueeton: kukaan ei saa rikkoa lakia\nvastaan, ei sekään, joka siten koettaa hankkia itselleen oikeutta. Niin\nkohtuuttomalta kuin se saattaa tuntuakin, häntä on tästä rangaistava.\nUskollisuus tätä periaatetta kohtaan toi Kleistille suuren taidevoiton:\nsen kautta Kohlhaas kohosi yleväksi traagilliseksi henkilöksi. Tämän\nkorkean eetillisen juonen vuoksi, jonka takaa aukeaa kaikkina aikoina\najankohtainen, ikuinen kysymys vääryyden menestyksestä ja oikeuden\ntraagillisesta taistelusta sitä vastaan, sen mestaruuden vuoksi, jolla\ntällainen filosofinen ongelma on osattu sijoittaa tavalliseen arkiseen\nelämään, rakenteen kiinteyden ja tyylin johdonmukaisuuden vuoksi Mikael\nKohlhaas on merkkiteos, jolle olisi osoitettava paljoa suurempaa\nhuomiota kuin mikä näyttää yleensä tulleen sen osaksi. Eihän esim.\nWilhelm Meisteria voida asettaa sen rinnalle ei aatteellisena eikä\ntaideteoksena, eikähän Vaaliheimolaisten ongelma ole sellainen, että se\nkuohuttaisi siveellistä olemustamme. Mutta niin tekee Mikael Kohlhaas\ntaistellessaan harvinaisen miehekkäästi lain ja oikeuden puolesta ja\nlopuksi omalla verellään todistaessaan, ettei niitä saa rikkoa.\n\nMikael Kohlhaas on niin väkevästi ja onnistuneesti aatteellinen, että\ntavallisesti unohdetaan sen olevan myös historiallinen romaani. Mutta\nse on sellainen, vieläpä alansa parhaita, jos kerran ajan ja\nhenkilöiden sattuvalla kuvauksella on tässä suhteessa merkitystä.\nHistoriallisuuden puitteissa siinä on myös väkevä yhteiskunnallinen\nkapinahenki. Poiketen tavallisuudesta otamme sen nyt historiallisen\nromaanin lähtökohdaksi.\n\nTämän romaanilajin sukupuun voi aloittaa jo Machiavellin Castruccion\nelämästä ja jatkaa sitä D'Urfén L'Astrée'lla. Barokin romaani kuuluu\neräiltä osiltaan siihen sekä Ranskassa että Saksassa. Shakespearen\nkronikkanäytelmät kehoittivat yrittämään sillä alalla. Defoen\ntuotantoon sisältyy teoksia, joiden sanominen \"historiallisiksi\nromaaneiksi\" ei tuota suuria omantunnon vaivoja. _Thomas Lelandin_\nLongsword, Salisburyn kreivi (1762) ilmoitti alaotsakkeessaan\nnimenomaan olevansa \"historiallinen romaani\". Walpolen 1764 aloittama\n\"goottilainen romaani\" valmisti keskiajan-ihailullaan maaperää tälle\nkirjallisuuden lajille. Götz ja ballaadit sekä romantikkojen yhä\nkasvava innostus keskiaikaan ovat lopuksi siinä suhteessa suuria\nsyyllisiä.\n\nKatsoessamme ympärillemme Saksassa Mikael Kohlhaasin jälkeen huomaamme\n_Fouquén_ fantastisen ja mukahistoriallisen tuotannon alkavan 1808.\nViitaten siihen, mitä olemme sanoneet siitä elämäkerran yhteydessä (s.\n98), huomautamme, että vaikka tärkeä osa siitä ilmestyi ennen\nWaverleytä (1814), sillä ei kuitenkaan ole perustavaa merkitystä\nhistoriallisen romaanin alalla, koska se ei tosiasiassa ole\nhistoriallinen, vaan fantastinen.\n\nViivähdämme vielä 1800-luvun ensimmäisellä kymmenellä epävarmoina\nsiitä, minne Chateaubriandin Marttyyrit (1809) olisi sijoitettava.\nMutta kun siinä nimenomaan kuvataan Diocletianuksen aikaa, pakanuuden\nja kristinuskon taistelua, ja kun se sisältää loistavan maalauksen\nfrankkien ja roomalaisten taistelusta, jossa ajan ja paikallisväritys\non tarkoin otettu huomioon, on sen käsittely historiallisena romaanina\nriittävästi perusteltu, huolimatta sen lyyrillisyydestä ja\nuskonnollis-esteettisestä tarkoitusperästä.\n\nNuori kristitty Eudore on pelastanut metsään eksyneen Cymodocéen,\nHomeroksen papin Demodocuksen tyttären, ja toimittanut hänet kotiin.\nKun isä ja tytär saapuvat kiittämään häntä, hän alkaa kertoa heille\nelämästään. Jumala on päättänyt ostaa näiden kahden nuoren verellä\njäljellä olevien kristittyjen hengen (I-III). Roomaan panttivangiksi\nluovutettu Eudore unohtaa siellä uskontonsa. Hän on haavoittunut\nsuuressa taistelussa frankkeja vastaan, joutunut vangiksi, päässyt\nvapaaksi, tullut sitten Armorikan (Bretagnen) maaherraksi ja rakastunut\nnaisdruidi Vellédaan, joka rikkoo siveyslupauksensa ja kuolee\nvapaaehtoisesti. Eudore omaksuu uudelleen kristinuskon, tekee julkisen\nkatumuksen ja elää nyt isänsä luona (IV-XI). Cymodocée ihailee ja\nrakastaa Eudorea ja saa isältänsä luvan kääntää hänet uskoonsa\nmennäkseen hänen kanssaan naimisiin. Mutta onnettomuudeksi häneen\nitseensä on rakastunut Akhaian maaherra Hierocles, Galeriuksen\nsuosikki, joka olisi antanut sotilaidensa ryöstää hänet, ellei Eudore\nolisi estänyt sitä. Eudore kutsutaan Roomaan tekemään tiliä\nmenettelystään, ja Cymodocée lähtee Jerusalemiin kastettavaksi ja\nollakseen siellä turvassa (XII-XIV). Diocletianus aloittaa kristittyjen\nvainon ja eroaa keisariudesta, jonka luovuttaa Galeriukselle.\nHierocleesta tulee pääministeri ja hän antaa vangita Eudoren.\nJordanissa kastettu Cymodocée on palaamassa Kreikkaan, kun Jumalan\nlähettämä myrsky heittääkin hänet Italiaan, jossa Hierocleen kätyrit\nvangitsevat hänet. Kansanjoukko vapauttaa hänet, mutta hänet vangitaan\nuudelleen kristittynä (XV-XX). Saatana kiihoittaa ihmisiä kristittyjä\nvastaan. Uskollinen palvelija on pelastanut Cymodocéen ja vienyt hänet\nhänen isänsä luo. Mutta hän karkaa ja rientää Eudoren luo areenalle\nottaakseen osaa hänen kohtaloonsa ja kunniaansa. Kristinusko sittenkin\nvoittaa. Päästyään valtaan Konstantinus julistaa sen valtion uskonnoksi\n(XXI-XXIV).\n\nLukijaa ällistyttää Jumalan ja Saatanan sekaantuminen toimivina\nhenkilöinä ilmoitettuna historiallisena aikana sattuviin tapahtumiin.\nTämä on ymmärrettävä niin, että Chateaubriand oli kirjoittavinaan\nepiikkaa ja matki naivisti Tassoa (III, s. 281). Alkeellista, keskiajan\nnäytelmistä muistuttavaa (II, s. 384) on se, että näyttämöllä\ntaistelevien ja kärsivien ihmisten taustalle on asetettu Hyvä ja Paha\nkamppailemaan keskenään. Selvää on, ettei Cymodocée käänny\nkristinuskoon heräämyksestä, vaan rakkaudesta Eudoreen. Chateaubriand\nei kykene luomaan todellisia eläviä ihmisiä: Eudore on uskonnolliseksi\ntullut Renée, Cymodocée on viehättäväksi naisolennoksi muuttunut\nHellas. Mutta vaikka ei tuntenut ihmissydäntä, Chateaubriand oli sitä\nasiallisempi historiallisen värityksen ja luonnon kuvaamisessa, hakien\nniistä kauneutta ja tunteellisuutta. Näyttämönä on todellakin kolmannen\nvuosisadan Rooma; amfiteatterin helle ja melu on elävästi kuvattu;\nRooman ja barbaarien armeijain taistelu on vaikuttava. Augustin Thierry\nsanoi siitä: \"Se on todellakin menneisyyden valaiseva ylösnousemus\".\nMeren rannalla kasvaneena Chateaubriand osasi verrattomasti kuvata\naallot, myrskyt ja kauniit säät, auringonlaskut, kuutamon; itämailla\nmatkustaneena etelän yöt, muinaisten mahtavien rakennusten rauniot jne.\nJa maalaamisessa sanoilla ja suurenmoisen vaikutuksen aikaansaamisessa\nnähdyn ja tunnetun kuvaamisella hän oli mestari.\n\nTunnemme jo Chateaubriandin osuuden byronilaisen sankarin\nluomiseen. Tässä tahtoisimme viitata siihen, että hänellä on lisäksi\nMarttyyrien kautta Ranskassa suuri ansio keskiaikaa ihailevan\nkristillis-esteettisen romantiikan syntyyn. Tosinhan siellä oli jo ennen\nhäntä koettu kristillisen tunne-elämän kaikki vivahdukset, mutta silti\ntämän alan romanttinen sävy, katolinen innostus yhtyneenä keskiaikaa\nkaipaavaan hurskauteen, näyttää Ranskassa kokonaan periytyvän hänestä.\nSaksassahan tämä tunne oli Marttyyrien ilmestyessä jo syntynyt ja\ntullut haaveromantikkojen rakastamaksi erikoisalaksi; Englannissa se\nilmeni vasta myöhemmin, oxfordilaisena eli uuskatolisena liikkeenä (s.\n120).\n\n\n7\n\nSiirtyessämme 1810-luvulle nousee näkyviin -- Fouquén romaaneja emme\nota huomioon -- _Walter Scottin_ (s. 129) valtava historiallisten\nromaanien tuotanto, joka hallitsee kahden vuosikymmenen ajan\n(1814-1831) koko Eurooppaa, vaikuttaen tärkeällä, johtavalla tavalla\nkaikkien maiden kirjallisuuteen. Sen lisäksi, mitä olemme hänestä\nelämäkerran ja epiikan yhteydessä sanoneet, tulkoon vielä mainituksi\n-- käytettävissämme oleva tila on rajoitettu -- muutama erikoispiirre.\nRomaanien juonta emme voi viimeksimainitusta syystä selostaa.\n\nScottin kirjalliset harrastukset alkoivat kauhuromantiikan\nvaikutuksesta. Kauhuromanttisen suunnan johtaja Lewis ja Scott olivat\nystäviä ja molemmilla oli sama mieliharrastus: saksalaisen romantiikan\ntulkitseminen ja välittäminen englanninkielen piiriin. Heidän suhteensa\nkuvaa sattuvasti sitä tosiasiaa, että Englannin myöhempi, Scottin,\nByronin, Shelleyn ym. luoma maailmankuulu romantiikka todellakin ulotti\njuurensa siihen aikaisempaan, Lewisin ja hänen edeltäjäinsä edustamaan,\nnykyisin verraten vähän tunnettuun romantiikkaan, joka taiteellisilta\nsaavutuksiltaan vaatimattomana kuitenkin merkitsee laajaa esiaineiston\nsulatus- ja valmistelutyötä. Vaikka Scott tunsikin Saksan ja Ranskan\nkirjallisuutta, emme voi sanoa hänen saaneen niistä muita herätteitä\nkuin korkeintaan lisäystä jo muutenkin syvälliseen romanttiseen\ninnostukseensa.\n\nKauhuromantiikasta Scott omisti sen historiallis-fantastisen näyttämön,\njota voi sanoa \"haamulinnaksi\" ja joka esiintyy hänen epiikassaan ja\nuseissa romaaneissaan, Woodstockissa ja Ivanhoessa, ja on yleensä\nsuggestiivisena perustekijänä romanttisessa kirjallisuudessa, sen\nkaikilla aloilla, tarpeen mukaan muutettuna ja soinnutettuna\nvälttämätön. Epiikan yhteydessä on mainittu tumman yöluonteen\nperiytyminen kauhuromantiikasta; tämän eräs mielihenkilö, rikollinen\nmunkki, kohoaa vaikuttavasti näkyviin Ivanhoen temppeliritarina, Brian\nde Bois-Guilbertinä. Haamuromantiikkaa Scott käytti paitsi epiikassaan\nmyös novelleissaan ja romaaneissaan (Luostarissa ja Apotissa).\nEpiikkansa tumman henkilön rinnalle Scott asetti romaaneissaan vaalean\nja valoisan nuoren miehen, käyttäen joko molempia tai vain toista.\nTällöin tumma sankari eroittuu vesana vanhemmasta, rikollisesta\ntyrannista, säilyttäen hänen eksoottisen kauneutensa nuorennetussa\nmuodossa, mutta irtautuen hänen rikollisuudestaan; täten puuttuva\nrikosromantiikka korvautuu intohimojen voiman ja traagillisen kohtalon\nkautta. Tästä on esimerkkinä Lammermoorin morsiamen sankari,\nHamlet-tyyppi Edgar Ravenswood. Näyttää siltä, kuin olisi Scottin\nmielikuvituksessa ylämaan gaelilainen joutunut edustamaan tummaa,\ntraagillista, alamaan englantilainen vaaleaa, voittavaa tyyppiä.\nTerveen todellisuustajunsa ohjaamana Scott yleensä välttyy\nyksikaavaisuudesta. Nuoren sankarittaren kuvauksessa Scott liittyi\nRadcliffeen: läpikäyvänä piirteenä hänen romaaneissaan on neitojen\njakautuminen vaaleaan ja tummaan tyyppiin -- Waverleyn Rose ja Flora,\nIvanhoen Rowena ja Rebecca. Mutta tässäkin suhteessa hänen\ntodellisuustajunsa vaikutti uudistavasti luoden romantiikan\nunelmoimasta nuoresta sankarittaresta neidon, joka ei enää kuulu\nRadcliffen Emilyihin ja Julioihin, ei ole ritarilinnan neito eikä\nperinteellinen tummakiharainen kaunotar, vaan verevä ja terve,\nluonnollinen ja inhimillinen skotlantilaistyttö, esim. sellainen kuin\nJeanie Deans Mid-Lothianin sydämessä.\n\nSamoin kuin eepillisten runojen Scott liikkui romaanienkin sepittäjänä\nmuutamaa harvaa poikkeusta lukuunottamatta kotoisella skotlantilaisella\nmaaperällä. Menneisyys innostutti häntä täysin vasta sitten, kun se oli\nhänen \"synnyinmaansa\" -- jota sanaa hän käytti -- menneisyyttä, kun hän\nnäki sen esi-isiensä elämän, voittojen, tappioiden ja hautojen\nvalaistuksessa, tiedämme patriotismin syntyneen Saksassa\ntaistelukentillä ja tulleen lyyrillisen innoituksen aiheeksi.\nSkotlannissa se syntyi romanttisen historiakäsityksen tyttärenä, eikä\ntullut sinänsä runouden kohteeksi, vaan sen lähtökohdaksi ja\nlämmittäjäksi, jonka ei edes tarvinnut ilmaista läsnäoloansa ollakseen\nkuitenkin saapuvilla. Uusi ratkaisevan tärkeä arvo, \"isänmaa\", astui\ntäten brittiläisessä maailmassa vielä näihin saakka vallinneen\nvalistussävyisen kosmopolitismin sijaan, poliittisen imperium-aatteen\nrinnalle, ja sieltä pian suuremmalla voimalla kuin mihin ahdas\nsaksalainen taistelulyriikka kykeni koko Eurooppaan. Tämä oli tulosta\nsiitä, että Scott pysyi omalla kansallisella maaperällään, sillä sen\nkautta hän joutui mahdollisimman luontevalla ja tehoavalla tavalla\nkoskettelemaan kieliä, jotka värisevät jokaisen normaalin ihmisen\nsydämessä.\n\nKatsellessaan omien lämpimien tunteidensa autereessa näkyvää isänmaansa\nmenneisyysperspektiiviä Scott ryhtyi kertomaan siitä muille sitä samaa,\nmikä miellytti ja innostutti häntä itseään. Muistettava on, että hän\noli tällöin 42-vuotias eli siis kypsimmän ikäkautensa kynnyksellä,\nlaajan, käyttämättömän tieto- ja kokemusvaraston omistaja, joka\nonnekseen oli tyhjentänyt ensimmäisen kirjailija-innostuksensa\nepiikkaan ja tullut siten säästäneeksi parhaat aarteensa. Kypsyys on\nnäet välttämätön kaiken kirjallisuuden luomisessa; lyriikan alalla sen\nosaksi voi korvata nuoruuden innostus, varhaistraagillinen elämäntunto\nja näkemyksellinen kyky, mutta luotaessa kuvia elämästä ja\nhahmoteltaessa ihmiskohtaloita niinkuin varsinkin romaanin alalla\ntehdään, se on tietenkin onnistumisen ehdoton edellytys. Nuorten\nromaanit kompastuvat usein elämänkokemuksen ja tietojen vähyyteen.\nScott oli tässä suhteessa harvinaisen valmis ja joutui valitsemaan\nikänsä kannalta parhaan lähtökohdan.\n\nSitä, mitä hän tuossa menneisyyden perspektiivissä näki, hän tietenkin\narvosteli oman persoonallisuutensa valossa. Scottin teoksia ajatellessa\non syytä muistaa, että niiden tekijä oli ei vain lakimies, joka\nnuoruudestaan saakka oli oppinut panemaan painoa tosiasioille,\nsallimatta tunteiden, myötä- tai vastenmielisyyden, vaikuttaa\npäätöksiin, vaan myös luonnostaan terve ja tasapainoinen yksilö, jonka\njärki ja tunne pysyivät paimentamatta normaalissa sopusoinnussa. Vielä\non muistettava, että Scott oli samoin kuin Runeberg ja Kivi reipas\nulkoilman mies, joka juuri siksi tajusi herkästi luonnon kauneuden,\nmutta samalla miehekkyyden tunnossa pidättäytyi liikatunteellisesta,\nhautovasta haaveilusta. Runebergiin häntä voi verrata siinäkin, että\nhän oli retkeillessään alituiseen virka-asioissa ja muuten tullut\nläheiseen kosketukseen yhteisen kansan kanssa, jonka elämää oli oppinut\nymmärtämään ja ponnistuksia kunnioittamaan. Hänen ottaessaan kynän\nkäteensä kirjailijaksi ryhtyi siis käytännön mies, tuulten ahavoittama\nsheriffi, joka kyllä luki mielellään Radcliffen romaaneja, mutta varoi\ntarkoin itse moiseen haihatteluun antautumasta.\n\nNe ihmiset, joita Scott näki menneisyydessä, olivat tietenkin\nskotlantilaisia. Vaikkakin täysiverinen romantikko, hän oli kuitenkin\nkuten sanottu samalla erinomaisen tervehenkinen ja teräväsilmäinen\ntodellisuuden ihminen. Hänen romaaneissaan esiintyy sarja henkilöitä,\njoiden kuvaaminen sillä luonnollisuudella ja eloisuudella esim.\npuhetavan pienimpiä käänteitä myöten kuin millä hän sen tekee, olisi\nmahdotonta ilman todellisuudessa tapahtunutta yksityiskohtaisen tarkkaa\nhuomioiden tekoa ja harvinaisen hyvää muistia. Nämä skotlantilaiset\nakat, kerjäläiset, vuorelaiset, maanviljelijät, virkamiehet, eivät\nole mielikuvituksen tuotteita, vaan henkilöitä Scottin omasta\nkokemuspiiristä, ja niitä käsittelevät puolet Scottin tuotannossa ovat\nuudenaikaisen, realistisen kansankuvauksen ensimmäisiä ilmiöitä ja\nsaavutuksia. Erikoisen syvyyden ja uudenaikaisuuden leiman antaa\nScottin kansankuvaukselle se huumorin lämmittämä myötätunto, jolla hän\nnäihin kuvattaviinsa suhtautuu ja joka paljastaa niiden repaleisen\nviitan tai muuten vaatimattoman asun alta arvoa ansaitsevan ihmisen ja\nlähimmäisen. Vaikka ei ollutkaan perehtynyt antiikin kirjallisuuteen\nyhtä hyvin kuin kreikankielen lehtori Runeberg, Scott osasi yhtä\nhyvällä menestyksellä kuin tämä Homeroksen mukaan ylevöittää realismin.\nViitatessamme äsken Jeanie Deansiin osoitimme, kuinka arvokkaita\ntuloksia Scott saavutti asettaessaan terveet, todelliset ihmiset\nromantiikan verettömien kuvien sijaan.\n\nNäillä todellisilla ihmisillä oli Scottin taiteellisen näkemyksen\nsyntyyn tärkeä osuus. Ne parveilivat siinä etualalla ja niitä hän\ntahtoi varsinaisesti kuvata, mutta kun kysymys oli historiasta, ei\ntähän kuuluvia hahmoja voinut syrjäyttää, varsinkaan kun ne historian\nkannalta olivat päähenkilöitä. Tietämättänsä Scott teki kompromissin ja\ntuli siten valinneeksi taiteellisesti onnistuneimman rakenteen: hän\nluonnehti tavat ja taustan, valitsi pää- ja sivuhenkilöikseen ihmisiä,\njoita tunsi voivansa kuvata todellisesti, mutta jätti varsinaiset\nhistorialliset henkilöt kulissien väliin, antaen heidän vain\nvilahtaa näkyviin jossakin sopivassa kohdassa. Näin hän säilytti\nkirjailijavapautensa eikä joutunut ristiriitaan sen käsityksen kanssa,\nmikä lukijoilla saattoi vanhastaan kysymyksenalaisista historiallisista\nhenkilöistä olla.\n\nPysyvin, realismin yhteyteen kuuluva ja sen kautta syntyvä vaikutus\nScottin romaaneista on niiden huumori. Se on sukua Fieldingin ja\nGoldsmithin huumorille, kuuluen samaan Cervanteen linjaan kuin nämäkin,\nja siis kokonaan erillään Sternen ja Jean Paulin tunteellisesta\nmuka-huumorista. Onpa se lähempänäkin Cervantesta kuin Fielding, koska\nScott on suuremmassa määrässä kuin viimeksimainittu, joka vielä\ntyöskenteli vanhalla pikareskipohjalla, koonnut aineksensa elävästä\nelämästä -- aivan samoin kuin Cervantes veronkantomatkoillaan. Monet\nScottin henkilöistä ovat klassillisia juuri sen humoristisen\nvalaistuksen vuoksi, johon hän -- itse mitä ilmeisimmän hyvän tuulen\nvallassa -- on heidät asettanut; esimerkkeinä mainittakoon parooni\nBradwardine (Waverley), Mr. Oldbuck (Muinaistutkija), raatimies Jarvie\n(Rob Roy), hovimestari Caleb (Lammermoorin morsian), munkki\nTuck (Ivanhoe) ym. Edelläsanotulla on jo kosketeltu Scottin\nromaanitekniikkaa: hänen tekotapansa oli realistinen, näkemyksensä\nmikäli mahdollista humoristinen ja optimistinen -- traagillinen ei\nollut hänen luonteensa mukaista, joskin esim. Edgar Ravenswood on\nvaikuttava kohtalo -- ja henkilönsä asetettuja näyttämölle siten, että\nvapaasti luodut olivat etu-, ja varsinaiset historialliset henkilöt\ntaka-alalla. Tähän on lisäksi huomautettava, että Scott käytti\nmielellään ulkonaisena juonena sankarinsa retkeilyä ja hänelle silloin\nsattuvia seikkailuja, mikä kieltämättä muistuttaa esim. Tom Jonesista,\nmutta että hän silti oli edistynyt pikareskiromaanista uudenaikaisen\nromaanin asteelle, koska kaikilla noilla tapahtumilla oli tietty\nmerkityksensä juonen kokonaiskaaren rakentumisessa. Pikareskiromaani on\ntasainen, suora tie, jonka voi katkaista melkein mistä hyvänsä\nkokonaisuuden ja sopusuhtaisuuden siitä kärsimättä; Scottin romaanit\novat kaarisiltoja, jotka romahtavat, jos niistä irroitetaan yksikään\nosa. Tätä uudenaikaisuuden leimaa lisää se vieläkin verraton luontevuus\nja eloisuus, jolla Scott esittää henkilöidensä keskustelut; aidoimman\ntuoreuden aikaansaamiseksi hän esim. turvautuu usein skotlantilaisten\nmurteeseen. Romaaninsa Scott loi improvisoimalla, eläytyen tilanteisiin\nja henkilöihinsä niin, ettei kynä jaksanut kiitää niin nopeasti kuin\nhän olisi tahtonut. Usein oli kuitenkin tuo eläytyminen vaikeaa, minkä\nvoi ymmärtää monien romaanien raskaista ja pitkäveteisistä\nalkuluvuista; vasta kun tekijä sai kirjoittaessaan niitä \"höyryn\npäälle\", kertominen alkoi rientää virran vauhdilla ja tilanteet syntyä\nja liittyä toisiinsa kummastuttavan eloisina ja luontevina.\nKaikenkaikkiaan Scott oli niinkuin sanotaan \"suuri kertoja\", vieläpä\nensimmäinen sellainen, minkä kirjallisuuden historia tuntee.\n\nScottia ajateltaessa onkin tämä määritelmä alleviivattava. Hän oli\ntaikuri, joka osasi elävöittää menneisyyden sekä esineet että ihmiset\nniin, että mielikuvituksemme ja tunne-elämämme joutuu viehätyksen\nvaltaan. Mitään tämän nerokkaan kuvauskyvyn ja siihen liittyvän\nhuumorin yli menevää filosofiaa Scottilla ei ole. Hän ei käsittele\nhistoriaa draamana, jossa ratkaistaan suuria aatteellisia kysymyksiä;\nei kykene asettamaan yksilöä, vääryyttä eikä yhteiskuntaa niin\nterävästi toisiaan vastaan ja niin keskitettyyn valaistukseen kuin\nKleist; ei kaivaudu ihmis- eikä varsinkaan naissydämeen niin syvälle ja\nkokeneen tuntijan tavoin kuin Goethe. Mutta hänen taiteensa salaisuus\nja voima on siinä, että se temmattuaan lukijan mukaansa ja\nlämmitettyään hänen sydämensä saa hänet suhtautumaan isänmaahan ja\nkansaan, historiaan ja luontoon, kaikensäätyisiin mutta erittäinkin\nyhteisen kansan ihmisiin, erilaisiin luonteisiin, kirkastuneella,\nymmärtäväisellä, optimistisella näkemyksellä. Ja täten aiheuttamaansa\nterveeseen elämänfilosofiaan, joka kyllä kestää vertailun minkä\n\"vaaliheimolaisuuden\" kanssa tahansa, Abbotsfordin lämminsydäminen,\nhumoristinen ja miehekäs sheriffi saattoi olla tyytyväinen. Kerrotaan\nRunebergin sanoneen kuullessaan, ettei joku hänen ystävistään ollut\nlukenut Scottin romaaneja: \"Onnellinen sinä, jolla on elämässä vielä se\nnautinto jäljellä!\"\n\n\n8\n\nRyhtyessämme nyt seuraamaan historiallisen romaanin kehitystä Scottista\neteenpäin eri maissa huomaamme heti alan tuotannon niin runsaaksi, että\nesitys on pakosta rajoitettava yleiskatsaukseksi, jonka senkin\npysyttäminen tilan myöntämissä kehyksissä tuottaa vaikeuksia.\nHelpotuksena on se, ettei suurimmalla osalla alan kirjailijoista ole\nnimeltä tapahtuvaan mainintaan riittäviä taiteellisia ansioita.\nHistoriallisesta romaanista tuli näet pian käsityön kohde, joka voitiin\nluoda historiallisilla tiedoilla, taustamaalauksella, tavanomaisen\nrakkausjuonen käytöllä, jännittävillä taistelukuvauksilla jne.\n\nEnnenpitkää monet kirjailijat ryhtyivät jäljittelemään Scottia.\n_William Harrison Ainsworth_ (1805-1882) kirjoitti 39, _George James_\n(1801-1860) n. 100 \"historiallista\" romaania. Edellinen oli\nepäitsenäinen siinäkin suhteessa, että otti Defoen esimerkin mukaan\nsankareikseen kansanomaisen romantiikan ihannoimia maantierosvoja (Jack\nSheppard, 1839, IV, s. 356) ja käytti malleinaan Hugon Parisin Notr\nDamea (Lontoon Tower, 1840, Vanha Saint Paul, 1841, Windsor Castle,\n1843) ym. kirjailijain, mm. Hoffmannin teoksia. Hugon matkimista on se\npöyristyttävä realismi, jolla hän kuvaa verisiä kohtauksia. Molemmat\nolivat toisen luokan kirjailijoita. Erikoisalana on mainittava, vaikka\nhuomattavia tuloksia ei saavutettukaan, sotaromaani, jossa kuvattiin\nNapoleonin sotia ja sankarin seikkailuja niissä.\n\n_Bulwer-Lyttonin_ (s. 143) historiallisista romaaneista, joita on\nkaikkiaan kuusi, olemme maininneet Pompejin viimeiset päivät (1834),\nRienzin (1835, II, S. 446), Viimeisen paroonin (1843) ja Haroldin\n(1848). Nimet ilmaisevat näiden aiheen; \"viimeinen parooni\" on\ntietenkin Warwickin kreivi, kuninkaantekijä, joka nosti Edward IV:n\nvaltaistuimelle syöstäkseen hänet siitä taas, ja kaatui taistelussa\nkuningastaan vastaan 1471; Harold on Hastingsin luona 1066 kaatunut\nanglosaksien viimeinen kuningas. Bulwer valitsi aiheikseen historian\nsuuria käännekohtia, vanhojen ja uusien aatteiden taisteluja, joita\ntahtoi ymmärtää ja selittää, ja levitti kuvauksensa laajaksi,\nhistoriallisilla tiedoilla täytetyksi virraksi, joka vaeltaa eteenpäin\nhitaasti, kaivaten mielikuvituksen ja taiteellisuuden elävöittävää\nhenkäystä. Päinvastoin kuin Scott hän piti historiallisia henkilöitä\netualalla ja menetti siten vapautensa kirjailijana. Pompejin viimeiset\npäivät onkin hänen onnistunein romaaninsa juuri siksi, ettei hänellä\nollut siinä näitä tiellänsä, vaan että hän sai luoda henkilönsä itse ja\nrunottarensa ohjaamana kuvitella, minkälaisia Vesuvius ja Napolin lahti\nsekä niiden äärellä asuvat ihmiset olivat olleet muinaisen loiston\naikoina. Aatteellis-historiallinen ratkaisukohta, pakanuuden ja\nkristinuskon taistelu, on siinäkin terävästi valittu ja ilmennetty.\nBulwerin \"historian-filosofiassa\" on tietenkin todettavissa\nhegeliläisen näkemyksen vaikutusta. Kieltämättä hänen romaaninsa\nylevöityivät siitä ja saivat eräänlaista suurenmoisuuden sävyä.\n\nMyös _Kingsley_ (s. 146) valitsi aiheensa historian draamallisista\nratkaisukohdista, vieläpä terävällä taiteellisen ja aatteellisen tehon\ntajulla. Hypatia (1853) on todistuksena siitä: kuolevan hellenistisen\nja nousevan kristillisen sivistyksen viimeinen taistelu on\narvokas, syvällinen aihe, niin tehoisa, ettei tekijä kyennyt\nsivutarkoituksillaan sitä laimentamaan. Hän tahtoi näet osoittaa, että\nse helleenisyyden kaipuu, jota Schiller oli tulkinnut Kreikan\njumalissa, eli siis uushumanismi oli pakanuuden ihannoimisena\nhylättävää, ja että oxfordilainen liike oli katolisuudessaan\ntaantumuksellista ja vahingollista. Historiallisen romaanin tällainen\nmuuntaminen vuorosanaksi päivän politiikassa ei voi kuitenkaan\nonnistua. Kyrilloksen aikaisen kirkon moittiminen, osoitteena\nroomalais-katolinen kirkko, merkitsi käytännössä yleensä silloisen\nkirkon ja kristillisyyden alentamista; lopputulokseksi jää sama kaipuu,\nminkä Schiller oli ilmaissut. Kingsleyn Länteen päin (1855) elävöittää\nonnistuneesti Elisabethin ajan merisissien henkeä. Sir Humphrey Gilbert\non lähdössä Plymouthista mukanaan 260 taitavaa ja rohkeata miestä.\nKuningatar lähettää hänelle tervehdyksensä toivottaen onnellista matkaa\nja pyytäen sitä muotokuvaa, jonka plymouthilainen taiteilija on juuri\nlähtijästä maalannut. Kuningattaren lähettiläänä on Sir Walter Raleigh.\nHereward valpas kuvaa tanskalaisten viikinkien aikaa.\n\n_Thackeray_, josta enemmän realismin yhteydessä, ihaili Scottia\npoikasena, sommitteli hänen teoksistaan ivamukaelmia nuorukaisena, ja\nlopetti kirjoittamalla kaksi kuuluisaa historiallista romaania: Henry\nEsmondin (1852, suomennettu) ja Virginialaiset (1857-1859). Realistina\nThackeray riisui historian runottarelta naamion, koturnit ja\nteatterieleet, ja pani hänet kertomaan paitsi ylimyksistä myös\n\"palavista taloista, poljetuista pelloista, parkuvista naisista,\nsurmatuista pojista ja isistä, ja juopuneista sotilaista\". Hän halveksi\nmyös näyttämökoristeita: Henry Esmondissa ei ole rakennustaiteellisia\neikä muinaistieteellisiä kuvauksia, ei auringon nousuja eikä laskuja,\nei kauniita näköaloja eikä \"rakkaita lukijoita\". 1700-luvun ihmiset\nesiintyvät siinä sellaisina kuin aikanaan elivät, olivatpa sitten\nhistoriallisia kuten Swift, Steele, Addison, Marlborough ja Wolfe, tai\nkuviteltuja kuten Esmond, Beatrix ja Castlewoodit. Henry Esmond on\nkirjoitettu sattuvasti jäljittelemällä Addisonin ajan kielenkäyttöä;\nsen pohjana on Scottin taide, mutta se on tehty melkoisessa määrässä\nDumas'n tekniikalla; se on samoin kuin viimeksimainitun tuotteet\n\"viitan ja miekan romaani\". Näistä se eroaa vain olemalla uskollisempi\nhistorian tosiasioille ja hengelle, ja pitämällä äänilajinsa\narvokkaammalla, korkeammalla, taiteellisemmalla tasolla. Täten se on\nmenettänyt D'Artagnan-romaanien huumorin, mutta korvannut tämän\nsuuremmalla elämän totuuden ja vakavuuden tunnolla. Monet kohtaukset,\njoista Dumas olisi tehnyt ranskalaisesti sukkelia, ovat Thackeraylla\nnerokkaita, syvällisiä ja taiteellisia.\n\n_Dickens_ kirjoitti kaksi historiallista romaania. Barnaby Rudge (1840)\nkertoo \"Gordonin metelistä\" (1780), osoittaen tekijänsä valtavaa voimaa\nsuurten joukkokohtausten kuvaamisessa; varsinaisena sisäisenä,\nhumanitäärisenä juonena on kuolemanrangaistuksen vastustaminen.\nPöyristyttävämpää ja vaikuttavampaa henkilökuvaa kuin kertomuksen\npyöveli, joka ei voi hillitä verenhimoaan missään tilaisuudessa, mutta\nlysähtää kurjaksi raukaksi heti, kun joutuu itse kuolemanrangaistuksen\nuhriksi, on vaikeata kirjallisuudesta löytää, jopa kuvitellakaan.\nKertomus kahdesta kaupungista (A Tale of Two Cities, 1859, suomennettu)\nkuvaa Parisia ja Lontoota vallankumouksen aikana, sisäisenä\n\"tekstinään\" raamatunlause hänestä, joka osoittaa rakkautensa suuruutta\nantamalla henkensä ystävän edestä. Dickensin kirjoittamana kylmä,\nulkonaisena kuvauksena pysynyt historiallinen romaani sai hehkuvan\nsisäisen tunne-elämän; kun hänen ihmiskuvauksensa ja \"tyyppinäkemyksensä\"\npysyi niissäkin parhaimmillaan, voimme ymmärtää, miten omintakeisen, joka\nsuhteessa kehittävän lisän Dickens antoi historialliseen romaaniin.\n\nLopetamme Scottin perinnön luettelemisen Englannin kohdalla\nhuomauttamalla _Stevensonin_ (s. 157) romaaneista, jotka vaikuttivat\nvirkistävästi tähän väkisinkin mekanisoituvaan alaan. Stevensonille\nhistoria oli Dumas'n tavoin enemmän seikkailujen tausta kuin\naatteellisten ongelmien lähde. Aikakausi, jonka hän parhaiten tunsi ja\njota hän eniten käytti, oli 1700-luvun jälkipuoli, ne vuodet, jotka\nseurasivat Charles Stuartin eli toisen vallantavoittelijan,\npretendentin, yritystä 1745 päästä Englannin valtaistuimelle, mikä\ntapahtuma oli Waverleyn taustana. Historiallisia kohtauksia hän ei\nkuvannut, sillä se olisi rajoittanut hänen mielikuvituksensa vapautta;\nsamasta syystä hän korkeintaan mainitsi historiallisia henkilöitä. Sen\nsijaan hän kuvasi skotlantilaisten elämää ja vaikeuksia, Dumas'n tavoin\nrientäen seikkailusta toiseen. Luonteiden hahmottelu joutuu tässä\nkiireessä usein kärsimään ja esitys jää laihaksi, mutta joskus\nStevenson saavutti jotakin: Ballantraen nuori herra esim. on\nmieleenpainuva veljesvihan esitys; veljesten luonteiden erittely on\nomintakeista ja värisävyiltään poikkeuksellista. Stevensonin\nmielikuvituksessa kummitteli näet sielullinen perinnöllisyysoppi ja sen\nyksilöille säätämät lait ja toiminnan rajat.\n\n_Saksassa_ oli romantiikka joutunut keskiaikaisuusinnossaan\nhistoriallisen romaanin tielle, jonne muuten jo vanha barokin romaani\nja \"götziläinen\" draama olivat sitä ohjailleet.\n\nUutta vauhtia ala sai, kun Scottin romaaneja ruvettiin kääntämään 1815.\n_Wilhelm Häring_ (kirjailijanimeltä _Wilibald Alexis_, 1798-1871)\nkirjoitti Waverleyn tyylisen Walladmor-romaanin (1824), ilmoittaen sen\nScott-käännökseksi. Häntä uskottiin ja teos sai tavattoman menekin.\nHäring kirjoitti sitten kuusi historiallista romaania, ottaen aiheensa\nPreussin-Brandenburgin historiasta. _Hauffin_ (s. 102) Lichtenstein\n(1826) kuvaa itsenäisesti schwabilaisten elämää ja tapoja, ja kutoo\nansiokkaasti historian taustaan vapaasti kuviteltuja henkilöitä ja\ntapahtumia. Historiallisten romaanien kirjoittajia ilmestyi tämän\njälkeen yhä lukuisammin. _Gustav Freytag_, joka kuuluu realisteihin,\njulkaisi v:sta 1859 alkaen Kuvia Saksan menneisyydestä (Bilder aus der\ndeutschen Vergangenheit) ja v:sta 1872 alkaen Esi-isiä (Die Ahnen),\njoihin sisältyy Saksan kansan historia aina vuoteen 1848 saakka. Niiden\nvanhanaikaisuutta tavoitteleva kieliasu ja raskas lauserakenne\ntuottavat vaikeuksia nykyaikaiselle lukijalle. _Joseph von Scheffel_\n(1826-1886) saavutti mainetta Ekkehardin (1855, II, s. 76)\nkirjoittajana. Kuuluisia historiallisten romaanien kirjoittajia olivat\n_Georg Ebert_ (1837-1898), egyptologi, jonka egyptiläisaiheiset\nromaanit olivat vielä kuluvan vuosisadan alussa suosittuja, ja _Felix\nDahn_ (1834-1912), jonka Taistelu Roomasta (Ein Kampf um Rom, 1876,\nsuomennettu) kuvaa ihannoiden itägoottien viimeistä taistelua.\nHistoriallisten novellien alalla ansioitui erikoisesti sveitsiläinen\n_Conrad Ferdinand Meyer_ (1825-1898).\n\nYmmärtääksemme hänen erikoislaatuaan ja merkitystään meidän on\nmuistettava se saksalais-kansallinen nousu, joka tapahtui 1870:n\nvoitollisen sodan ja keisariuden synnyn johdosta. Saksan kansan valtasi\nvoimakas renessanssin tunne, joka mm. ohjasi sen humanistien\nharrastukset Italian renessanssin tutkimiseen ja ihailemiseen. Meyer,\njoka oli sveitsiläinen -- syntynyt Zürichissä -- ja saanut\nopiskellessaan Lausannessa, Genèvessä ja Parisissa ranskalaissävyisen\nsivistyksen, syntyi tämän innostuksen valtaamana uudelleen\nsaksalaiseksi. Hän oli aloittanut lyyrikkona (s. 290), mutta muuttui\nnyt eepikoksi, käyttäen ensin runon (Huttenin viimeiset päivät --\nHuttens letzte Tage, 1871) ja sitten lyhyen kertomuksen, novellin,\nmuotoa, esikuvanansa Mérimée. Aiheensa hän otti historiasta. Jürg\nJenatsch (1874) kuvaa tämännimisen graubündeniläisen papin seikkailuja\nkolmikymmenvuotisen sodan aikana Sveitsissä, Saksassa, Dalmatiassa ja\nVenetsiassa, kiristyen hugomaisiksi, kohtalodraamasta muistuttaviksi\nkohtauksiksi: hänen rakastettunsa surmaa hänet samalla kirveellä, jolla\nhän itse oli surmannut rakastettunsa isän. Kertomuksen tarkoituksena on\nolla kulttuurikuvaus. Samoin pyytää Amuletti (1873) kuvata Perttulin\nverihäitä, joista kertoja tällaisen taikaesineen suojelemana pelastuu.\nPlautus nunnaluostarissa (1882) kertoo Poggio Bracciolinista (II, s.\n479), Erään pojan kärsimykset (Die Leiden eines Knaben, 1883) Ludvig\nXIV:n marsalkan pojasta, jonka hänen kasvattajansa jesuiitat kiduttavat\npoliittisista syistä kuoliaaksi. Munkin häiden (Die Hochzeit des\nMönchs, 1884) kertojana on Dante. Erikoisesti on ihailtu Pyhimystä (Der\nHeilige, 1880), jossa kerrotaan Englannin Henrik II:n kanslerista\nTuomas Becketistä. Hän oli muka englantilaisen kauppiaan ja\nsaraseeninaisen poika, joka tyttärensä julman kohtalon vuoksi luopui\nmaailmasta, tullen lopuksi kirkon veritodistajaksi. Mainitsematta\nuseampia Meyerin lukuisista novelleista toteamme lopuksi, että niiden\nyhteisenä tunnusmerkkinä on protestanttinen renessanssihenki.\n\n_Ranskassa_ historiallinen romaani alkoi Scottin avaaman linjan\nmukaisesti 1826, jolloin ilmestyivät _Chateaubriandin_ surumielisesti\nmaurilaisromanttinen novelli Viimeinen Abenceragi ja _Vignyn_\nCinq-Mars.\n\nToivoen voivansa saada puolisokseen Marie de Mantonen ja luottaen\nLudvig XIII:n suosioon Cinq-Mars päättää syöstä Richelieun vallasta.\nSiinä tarkoituksessa hän muodostaa salaliiton Gaston d'Orléansin,\nBouillonin herttuan ja erään ulkovallan kanssa. Mutta Richelieu on\nvaruillaan: hänen ei tarvinnut muuta kuin heittää kuningas omaan\nvaraansa osoittaakseen olevansa välttämätön. Hän hankkii täydellisen\ntodistusaineiston ja Cinq-Mars ja hänen ystävänsä de Thou mestataan.\nKirjailijalta puuttui maalauksellista kykyä ja huumoria. Perusvirheen\nhän teki siinä, että päinvastoin kuin Scott asetti historialliset\ntapahtumat ja henkilöt -- Ludvig XIII:n, Richelieun, Descartesin,\nMolièren, Corneillen, vieläpä Miltonin -- näyttämönsä etualalle,\nrajoittaen siten omia liikkumismahdollisuuksiansa. Seuraava muistamisen\narvoinen teos tällä alalla on Mériméen Kaarle IX:n hallituksen aikakirja\n(1829), jossa tekijä käytti Scottin menettelytapaa. Sankarina on nuori\nhugenotti, joka joutuu ampumaan katolisen veljensä, mutta pääasiana on\najankuvaus. Nojautuen kuitenkin vain muistelmiin hän kuvaa näiden\nkirjoittajien eli siis aatelisten piiriä, unohtaen, että Perttulin\nverihäiden päätekijänä oli Parisin rahvas.\n\nMériméen romaani oli ansiokas teos, omiaan herättämään harrastusta\nhistorialliseen romaaniin. _Hugo_, joka oli kirjoittanut tähän mennessä\npari kauhuromaania, totesi virran suunnan ja kirjoitti Parisin Notre\nDamen (1831). Tapahtumat sattuvat Ludvig XI:n Parisissa, jonka kuuluisa\ngoottilaiskirkko Notre Dame on romaanin keskeinen, suggestiivinen\n\"henkilö\". Irvokkaana taustana on koko Parisi ja sen rahvas, ja etenkin\nkerjäläisten kaupunginosa, johon Hugo sai mallin Scottin Sir Nigelin\nelämänvaiheista. Ymmärrettävää on, että Hugo sai tässä erinomaisen\ntilaisuuden kehitellä \"groteskisuutta\", minkä tekikin niin suuressa\nmäärin, että tausta tulee pääasiaksi varsinaisen juonen jäädessä\ntoiseen sijaan. On myönnettävä Hugon osoittaneen tässä pyrkimyksessään\nsuurenmoista sekä kykyä että voimaa ja saavuttaneen tuloksen, joka\nedelleenkin täytyy arvioida tavallisuudesta poikkeavaksi, melkeinpä\nainutlaatuiseksi.\n\nTämän irvokkuuden suurin saavutus on Parisin Notre Damen kellonsoittaja\nQuasimodo. Täytyyhän myöntää Hugon osoittaneen huomattavaa taiteilijan\nneroutta asettaessaan Notre Damen romaaninsa keskukseksi. Sen\ngoottilainen tyyli (II, s. 163-164) oli ulkoasultaan irvokasta,\nsielulliselta pyrkimykseltään mystillisesti pyhää, ja ilmaisi\ntodellakin keskiajan ulkomuodon ja hengen. Mutta tämän näkemyksensä\nHugo kruunasi elävöittämällä kirkkonsa ihmiseksi, Quasimodoksi, jonka\nmuovasi Madridin koulun kyttyräselkäisen ja kääpiömäisen vahtimestarin\nmukaan. Hänen ulkonainen rumuutensa oli goottilaisesti irvokasta, mutta\nsen vastapainona oli samoin kuin kirkossakin jalo, ylöspäin pyrkivä,\npuhdas henki. Soittaessaan kelloja Quasimodo saattoi ilmoille tämän\nhengen. Kirjallisuudessa ei ole monta romaania, joiden sisäisenä\nrakenteena olisi tällaista samalla luontevaa ja irvokasta, syvällistä\nja mieleenpainuvaa, todellisuuden ja mielikuvituksen yhtymisestä\nsyntynyttä taiteellista näkemystä.\n\nNotre Damen ulkomuoto ja aate, Quasimodon rumuus ja sielun kauneus ovat\nniitä vastakohtia, joita Hugo taiteilijana rakasti. Romaanin\ntarkastaminen edelleenkin tämän groteskin, taiteellisen\nvastakohtaisuuden kannalta on antoisaa. Esmeralda, kaunis\nmustalaistyttö, joka on rakastunut pulskaan, kevytmieliseen upseeriin,\nja jota itseä rakastaa Notre Damen arkkidiakoni Claude Frollo, onkin\nmustalaisten ryöstämä lapsi, jonka äiti Gudule on surusta ruvennut\nerakoksi. Äiti vihaa katkerasti mustalaisia, varsinkin Esmeraldaa,\njonka on nähnyt koppinsa luukusta. Romaanin lopussa Esmeralda aiotaan\nnoitana hirttää, mutta Frollo pelastaa hänet viime hetkessä; kuitenkin\nEsmeralda torjuu hänen rakkautensa, jolloin Frollo luovuttaa hänet\nGudulelle. Tämä saa nyt tietää vihansa kohteen olevankin hänen oma\ntyttärensä, mutta menettää hänet tällä suurimman ilonsa hetkellä, sillä\nEsmeralda vangitaan uudelleen ja teloitetaan. Tämän elämä on sinänsä\nsommiteltu traagillisista vastakohdista: hän ei ole mustalainen, vaikka\nluulee olevansa; hän on viaton ja tuomitaan kuitenkin kuolemaan.\nQuasimodo on Frollon kasvattama löytölapsi, kiintynyt kasvattajaansa\nuskollisesti kuin koira. Kun Esmeralda, jota Quasimodo on Frollon\ntoimesta koettanut ryöstää, antaa hänelle hänen ollessaan tästä syystä\nhäpeäpaalussa, vettä, jota hän on muilta turhaan pyytänyt, hän kiintyy\ntyttöön vielä enemmän kuin kasvatusisäänsä. Kun Esmeralda aiotaan\nmurhasta syytettynä teloittaa Notre Damen edustalla, pelastaa Quasimodo\nhänet kirkkoon, jossa hän on turvassa. Kun Frollo on luovuttanut hänet\nGudulelle ja katsoo Notre Damen parvekkeelta torille, jossa tyttöä\nhirtetään, Quasimodo syöksee hänet alas. Sille, jota hän oli\nrakastanut, hänen oli täytynyt tehdä näin. Tällä tavalla Hugo johteli\nkohtalot sen vastakohdiksi, mikä olisi tuntunut luontevalta ja luvannut\nonnea, ja aikaansai siten riitasointuisen, järkyttävän tunnelman. Hänen\nkäsityksensä keskiajasta oli päinvastainen kuin Saksan romantikkojen:\nnäiden mielestähän tuo aikakausi oli \"kuutamoloisteinen lumoyö\", Hugon\nmielestä sellainen kuin miksi hän sen Notre Damessa kuvasi. Vaikka\nhänen tietonsa olivat vähäiset, hän tunkeutui tässä tapauksessa\nnäkemyksen voimalla todellisuuteen. -- Esmeralda on Cervanteen\nGitanilla (III, s. 326); vaikka emme saa hänestä erikoisemman selvää\nkuvaa, hän saattoi kauneutensa ja julman kohtalonsa vuoksi\nmustalaistytöt muotiin. Frollo perustuu Lewisin Munkin (IV, s. 390)\nAmbrosioon.\n\nRanskan historiallinen romaani luisui tämän jälkeen _Dumas'n_\nD'Artagnan-kirjojen uralle, paisuen sekä mainitun että muiden\nkirjailijain toimesta tavattoman laajaksi, mutta laskeutuen samalla\nsanomalehtien jatkokertomuksien tasolle. Varmaa on, ettei Kolmea\nmuskettisoturia ajatellen voi puhua romaanitaiteesta, sillä se jättää\nlukijaansa väsymyksen ja tyhjyyden tunteen; nuoret tai muuten\npojanmieliset, lapselliset henkilöt voivat saada siitä ja muista\nDumas'n romaaneista Don Quijotemaisia uljuusmielikuvia, joissa he\ntietenkin itse ovat päähenkilöinä. Ne ovat täydellisesti aatteettomia,\nvailla minkäänlaista elämänkäsitystä, enimmäkseen vain tyhjänpäiväisen\nkeskustelun varassa eteneviä, luonnon läheisyydestä ja tunnelmista\nkokonaan riisuttuja, omituisesti laihoja kuvauksia, joiden\npäätarkoituksena on seikkailujännityksen luominen. Mutta\nolisi kohtuutonta kieltää Dumas'Ita eräitä positiivisia\nkirjailijaominaisuuksia: henkilöhahmojen luomiskykyä, huumoria ja\ntekniikkaa: D'Artagnan, Athos, Porthos ja Aramis sekä heidän\npalvelijansa ovat täsmällisesti tutkittuja ja esitettyjä, vaikuttavan\nhuumorin valossa nähtyjä luonteita; tämä huumori on tyypillisesti\ngallialaista, satiirista, hilpeästi koomillista, jonka pohjalta\nmahdollisesti kuuluu neekerien milloinkaan häviämätön tunnusmerkki --\nhillitön hihitys. Tekniikalla on etunsakin: se kyllä käsittelee kaikki\nliian keveästi, mutta on nokkela juonen keksimisessä. Siitä, että näin\non, kelvannee todistukseksi kolmen muskettisoturin ja heidän\ngascognelaisen ystävänsä lakastumaton kansansuosio.\n\n_Gautier'n_ Kapteeni Fracasse (1863) on tehty Scarronin\nTeatteriseurueromaanin (III, s. 256) mukaan, mutta on samalla sarja\ngautiermaisia kuvia Ludvig XIII:n aikakaudelta. \"Kapteeni Fracasse\"\ntarkoittaa commedia dell'arten kerskailevaa sotilasta, il capitano\nvalorosoa.\n\nMuutama sana vielä Scottin perinnöstä muissa maissa. _Italiassa_ syntyi\nansiokas historiallinen romaani, _Manzonin_ (s. 223) Kihlautuneet\n(1825-1827). Työmies Renzio ja talonpoikaistyttö Lucia aikovat mennä\navioliittoon, minkä kuitenkin eräs irstaileva herrasmies tahtoo estää,\nkoska on itse iskenyt silmänsä Luciaan. Pastoria, don Abbondiota,\nkielletään toimittamasta vihkimistä, minkä jälkeen seuraa kaikenlaisia\nvaikeuksia. Näitä selvitellessään kirjailija pääsee kuvaamaan\nkansanmeteliä Milanossa, vakoojia ja rosvoja, ruttoa ym., mutta lopuksi\nrakastavaiset saavat toisensa. Useat henkilöt kuten pastori Abbondio,\ntämän taloudenhoitajatar Perpetua, sankarittaren äiti Agnese, oppinut\ndon Ferrante ja hänen puolisonsa Prassede ovat hyvin, vieläpä\nhumoristisesti kuvattuja. Tapahtumien aika on 1600-luku. Mallina on\nollut Scottin tuotanto yleensä; mestarin rinnalle Manzoni ei kohoa,\nvaikka lieneekin hänen lähimmistä seuraajistaan huomattavin.\n\n_Suomessa_ kirjoitti _Topelius_ Välskärin kertomukset (Fältskärens\nberättelser, 1859-1867), joka on pohjoismaiden historiallisista\nromaaneista kuuluisin ja yhä ensimmäisellä sijalla. Ymmärrettävästi\nsuomalaisten ja ruotsalaisten suhtautuminen siihen on lämpimämpää,\nvähemmän objektiivista kuin ulkomaalaisten, koska heidän lähtökohtanaan\non isänmaanrakkaus, se teoksen arvostamiseen jo ennakolta edellytetty\ntunnepohja, jota näillä ei ole. Mutta objektiivisenkin arvostelijan\ntäytynee myöntää, että teoksen perusasetelma: kuningas ja \"kansa\"\naatelistoa vastaan ja säätykierto, on historiallisesti pätevä,\nsyvällinen ja uusi. Vähemmän onnistunut tai ainakin kuluneempi lienee\ntoinen perusaine, veljesviha, muinaiskirjallinen perinne, joka on\nasetettu edellisen rinnalle, toinen veli aateliston, toinen kansan\nystäväksi, ja kulkee läpi koko teoksen. Aiheen nousua aidon romantiikan\npiiriin auttaa tehokkaasti se, että suvun kantaisä on Kustaa Aadolfin\nja isokyröläisen talonpoikaistytön poika, ja että sen vaiheisiin\nvaikuttaa kohtalokkaasti lumottu sormus, tämä jo Sigurdin tarinasta\ntunnettu ikuisuuden, auringon ja sukupuolien erottamattomuuden\nvertauskuva, joka oli viimeksi esiintynyt Fouquén Taikasormuksena. On\nepäiltävää, minkä verran romaani hyötyi tästä fantastisesta\nromantiikasta, mutta myönnettävä on, että kirjailija käsittelee sitä\nluontevasti, osaten romaaninsa kehyspakinoissa asettaa sen oikeaan, mm.\nhuumorin valaistukseen, mikä tekee sen lukijalle jopa mieluiseksi.\nKehyspakinoiden kirjallishistorialliseen alkulähteeseen olemme jo\naikaisemmin viitanneet (IV, s. 289, 479). Scott oli kirjoittanut\neräisiin romaaneihinsa pakinoivat johdannot, keskustellen niissä\nkuvitellun henkilön kanssa, mistä Topelius ehkä johtui tähän\najatukseen, mutta empimättä on sanottava, että tässä kohden oppilas\nvoitti mestarinsa: välskäri Bäckin ullakkokamari ja sinne kokoontunut\nseurue on kuvattu niin sydämellisellä huumorilla ja miellyttävän\nkeveällä mutta sattuvalla kosketuksella, ettei Scottin vasta\n\"painettansa kehittävä\" raskas tyyli kohoa sen rinnalle. Juuri tämä\nkehys ja sen sävy oli Topeliuksen mestarikeksintö -- se äänirauta,\njosta hän sai oikean sävelen jokaiseen sikermäänsä. Välskärin\nkertomukset on siis romanttinen eikä realistinen; lisäksi se on\nihanteellinen. Molemmat ominaisuudet johtuivat sekä kysymyksessä olevan\nalan ja aikakauden että kirjailijan luonteesta ja ovat sopivia\nilmaistaviksi lyyrillisesti, mikä oli Topeliuksen vahvin puoli.\nVälskärin kertomukset onkin ainoita historiallisia romaaneja, joka on\nkirjoitettu kauttaaltaan lyyrillisesti. Tästä seuraa, että siinä\nkuvataan vielä enemmän kuin Scottin romaaneissa luontoa kaikkina\nvuodenaikoina, mikä rikastuttaa taustaa. Nuoruuden kuvaus herkistyy\nmyös tekijän lyyrillisestä, ihanteellisesta toivorikkaudesta, jota\nsyventää joskus taustalta vilahtava kestämättömyyden ja katoavaisuuden\najatus. Henkilöiden kuvauksessa Topelius saavutti huomattavia tuloksia:\nonhan esim. Aaroni Perttilä painunut lähtemättömästi jokaisen\nsuomalaisen mieleen -- onhan Ester Larsson kirjallisuutemme\nviehättävimpiä neitotyyppejä. Huumori, jonka valossa Topelius usein ja\nmielellään esittää henkilönsä, varsinkin kansaan kuuluvat, on aitoa.\nVälskärin kertomuksia samoin kuin Topeliuksen tuotantoa yleensä kuulee\nusein moitittavan liiasta ihanteellisuudesta, siitä, että se antaa\nkansastamme väärän, ihannoidun kuvan; olisi muka pitänyt maalata kansa\nkoristelematta, realistisesti, sellaisena kuin se tosiasiassa oli.\nMoittijat unohtavat Topeliuksen oppineen tuntemaan kansamme sen\nviattomuuden tilassa, jolloin se ei ollut vielä syönyt tiedon puusta;\nei ole sanottu, että hänen kuvauksensa siitä on läheskään niin väärä\nkuin väitetään. Toiseksi moittijat unohtavat sen, että juuri täten\nTopelius loi isänmaallisuutta, henkistä pääomaa, joka on merkinnyt\nsorron aikoina uskon ja luottamuksen aarniona enemmän kuin osaamme\narvioidakaan. Mitä hyötyä olisi tässä suhteessa ollut realistisesta ja\ntodennäköisesti masentavasta kansamme luonteen, vaiheiden ja olojen\nesittämisestä, jonka senkin totuuspitoisuus olisi ollut sangen\nkyseenalaista? Kirjoittaessaan niinkuin teki Topelius osaltaan runoili\nmeille vapaan isänmaan. Tästä kaikesta selviää, että Välskärin\nkertomukset on arvioitava asiallisilla, objektiivisilla perusteilla\nmerkkisaavutukseksi historiallisen romaanin alalla.\n\n_Venäjälle_ Scottin tyylin toi _Pushkin_ romaanillaan Kapteenin tytär\n(1836), jonka vanha palvelijatyyppi Saveljitsh ansaitsee muistamista.\n_Leo Tolstoin_ Sota ja rauha (1864-1869) tunnustettiin ennenpitkää\nmaailmankirjallisuuden merkkiteokseksi. Sen yleinen tausta, Napoleonin\nretki Venäjälle, on kuvattu moitteettoman asiallisesti ja selvästi,\nhorjahtamatta realismin ainaiseen kiusaukseen: vaikutuksen\naikaansaamiseen räikeillä inhomaalauksilla. Ihmiskuvaus on myös\ntosioloista, objektiivista, yksilöihin nähden mitä osuvinta; se ei\nkäytä liikarealistisia aineksia, vaan liikkuu päinvastoin mieluummin\nihanteellisella linjalla; rahvaan ja varsinkin rivisotilaan kuvaus on\ntäysin ihannoivaa. Kuvaus etenee leveänä kyminä, jättiläismaalauksena,\njonka pieninkin osa erottuu taustasta ihmeteltävän selvästi ja jossa\nkaikkien henkilöiden yksilöllisyys on erehtymättömästi huomioitu ja\nilmaistu. Romaanin \"päähenkilö\" onkin Venäjän kansa ja juoni tämän\ntaistelu ranskalaisia vastaan; isänmaallisuutta ei kuitenkaan\nerikoisemmin saarnata. Ruhtinas Andrei, jonka vaiheita romaani\nulkonaisesti seurailee, on Tolstoin edustaja, epäilevä, hautova sielu.\nKaiken näiltä linjoilta tulevan kiitoksen voi mielellään myöntää tälle\nvaltavalle romaanille, jonka vertaista objektiivisessa kuvausvoimassa\nei ole helppoa löytää, mutta silti täytyy sanoa, että lopetettuamme sen\nolemme epävarmoja, olemmeko henkisesti rikastuneet. On kuin olisimme\nkaiken lisäksi kaivanneet suurempaa, kokoavampaa ja kohottavampaa\nkeskushenkilöä kuin romaanissa nyt on.\n\nWalter Scottin perintö on siis ollut suunnattoman hedelmällinen:\nhistoriallisia romaaneja on nykyisin olemassa tuhansia ja lisää\njulkaistaan joka vuosi heikentymättömällä innolla. Taideteoksia niiden\njoukossa on harvoin.\n\n\n9\n\nSiirtyäksemme toiseen romaanilajiin, kauhuromaaniin, toteamme, että\nniin korkeatasoinen kirjailija kuin _Schiller_ kerran yritti tällä\nkansanomaisella alalla kirjoittamalla Henkiennäkijän (1789).\n\nRomaanin salamyhkäisen tunnelman aiheuttaa etupäässä eräs omituinen\narmenialainen, joka seurailee Venetsiassa kertomuksen päähenkilöä,\nprinssiä. Schiller tarkoitti hänellä Ahasverusta (III, s. 345), jonka\noli tuonut romanttiseen aihepiiriin Schubart (s. 61), ja luettelee\nlaajentaen ja kehitellen ne tuntomerkit, jotka Schubart oli häneen\nliittänyt. \"Luotettavat ihmiset kertovat nähneensä hänet samoihin\naikoihin eri maailmanosissa. Miekan terä ei voi häntä lävistää, myrsky\nei häneen pysty, tuli ei häntä polta, laiva, jolla hän matkustaa, ei\nuppoa. Aika on menettänyt häneen voimansa, vuodet eivät kuivaa hänen\nruumiinsa mehuja, eikä ikä harmaannuta hänen hiuksiansa\" jne. Nämä\nesimerkit siitä, kuinka Ahasverus turhaan etsii kuolemaa, ovat\ntodennäköisesti lähtöisin Paavalin viittauksista niihin vaaroihin,\njoita oli matkoillaan saanut kestää (2. Korinttil. 24-28).\n\nHenkiennäkijä oli tarkoitettu ajanvieteromaaniksi, jolla piti\nansaittaman rahaa. Tiedämme (s. 67) alan olleen harjoittajilleen\ntuottoisa. Ajanvieteromaaneja julkaistiin 1700-luvun kolmena\nloppukymmenenä Saksassa tuhansia, kaikki tavallaan edustaen Myrskyn ja\nkiihkon aatteita, mutta saavuttamatta milloinkaan taiteellista arvoa.\nNe voidaan luokitella \"historiallisiin\" (lähtölaukauksena Götz), rosvo-\nja yhteiskunnallissävyisiin (Schillerin Rosvot ja mainittu novelli,\nporvarillinen murhenäytelmä), haamu- ja muihin kauhuromaaneihin\n(paikalliset tarinat, englantilaiset romaanit), Sterne-, Werther- ja\nRousseaun Tunnustus-romaaneihin. Englannin romantiikan yhteydessä\nolemme huomauttaneet näiden \"saksalaisten kauhujen\" levinneen\nEnglantiin. Ranskassa alaa edusti itsenäisesti ja tuotteliaasti Restif\nde la Bretonne, kunnes englantilaiset, etenkin Radcliffen, Lewisin ja\nMaturinin tuotteet alkoivat herättää siellä 1800-luvun alkukymmeninä\nvastakaikua. Balzac aloitti tuotantonsa tämän alan kirjailijana.\n\n_Fouquén_ Undine (1811) kertoo tämännimisestä vedenneidosta, jonka\nköyhä kalastaja oli ottanut kasvatikseen. Hän on levoton ja liikkuva\nkuin vesi, täynnä luonnon aiheetonta iloa, runollisesti nähty ja\nkuvattu. Mutta rakastuttuaan ihmiseen, erääseen ritariin, hän saa sen,\nmitä hänellä ei entuudesta ollut: sielun. Hänestä tulee nyt uskollinen,\nuhrautuva puoliso. Kun ritari sitten hylkää hänet toisen vuoksi, hän\npalaa alkuperäiseen olotilaansa. Ritarin hääpäivänä hän ilmestyy\nsaapuville ja painaa suudelman hänen huulilleen; silloin tämä vaipuu\nkuolleena vuoteelleen. Kansanrunoudessa vedenneidot ja muut\nhenkilöllistetyt luonnonvoimat käsitettiin ihmisille vihamielisiksi:\nuseinhan kokemus osoitti niin olevan. Romantikot kohottivat tämän\nhenkilöllistämistavan ja siihen sisältyvän käsityksen kirjallisuuteen,\nmikä oli sitä helpompaa, kun se oli Schellingin filosofian mukaista.\nTällainen kirjallisuus tuli nyt, etupäässä Undinen johdosta, muotiin.\nSe on käsitettävä kauhuromantiikan jatkoksi, se kun monin eri keinoin\npyrki herättämään lukijoissaan ei vain pelkoa ja pöyristystä, vaan\nhypnoottista, tahdonvoimaa lamauttavaa kauhua.\n\n_Chamisson_ Peter Schlemihl (1813) on kertomus miehestä, joka vaihtoi\nvarjonsa milloinkaan tyhjentymättömään rahakukkaroon ja jonka\nvarjottomana olentona täytyi lopuksi eristäytyä ihmiskunnasta. Miksi\nvarjottomuus tuottaa onnettomuutta? Ilmeisesti kirjailija puhuu\nitsestään: maanpakolaisena hän on vieras ja orpo ihmisten keskellä;\nisänmaattomana kulkijana häntä ei oteta missään täysin tervetulleena\nvastaan, osalliseksi jokapäiväiseen elämään ja onneen; vain tieteen\nharjoittajana hän voi olla muiden vertainen, sillä tiede on\nkansallisuuksien yläpuolella. Tämän mukaan \"varjo\" olisi siis isänmaa,\njota ei saa vaihtaa loppumattomiinkaan aarteisiin. Se voi olla myös\nhyvä omatunto ja maine, joka voidaan menettää moraalittomalla teolla,\nesim. ahneudella. Sen johdosta, ettei Schlemihl kuitenkaan suostunut\nmyymään sieluansa, hän kykeni jälleen kohoamaan siveelliseen elämään;\nvarjoaan, so. mainettaan hän ei kuitenkaan saanut takaisin.\nAlkurunossaan tekijä sanoo koettaneensa koko ikänsä muuttua\nvarjo-olennosta todelliseksi ihmiseksi, maanpakolaisesta tyydytetyksi\nja onnelliseksi kansalaiseksi, mutta epäonnistuneensa ja huomaavansa\npäinvastoin rupeavansa haihtumaan varjona pois. Täten hän vaihdellen\nkertoo sielunsa historiaa.\n\n_Hoffmann_ (s. 97) oli se kirjailija, joka ensimmäiseksi ja samalla\nlopullisesti pätevällä tavalla ratkaisi kauhukirjallisuudelle kuuluvat\ntehtävät. Tässä hän onnistui neroutensa avulla, joka oli harvinaisen\nmonipuolinen, sallien hänen liikkua tuntijana ja taiturina musiikin,\nkuvaama- ja kertomataiteen aloilla; lisäksi hän oli terävä sielunelämän\nhavainnoitsija, joka oli oivaltanut ehkä selvemmin kuin kukaan muu\nsiihen saakka, että suggestion avulla voitiin mennä järjen rajan yli\nmielikuvituksen alueelle, jossa hallitsivat toiset voimat kuin järjen\npiirissä. Hoffmann osoitti, että romantiikan hurjimmatkin kuvittelut\nsaattoivat muuttua todellisuudeksi, kunhan kirjailija vain kykeni\nsuggeroimaan lukijan mielikuvituksen sitä varten sopivaan vireeseen.\n\nAloittaen Hoffmannin tyylistä saatamme todeta sen olevan subjektiivista\nja yksilöllistä siten, että kertoja itse on koko ajan lähellä,\nvaikkakaan ei astu suoranaisesti ensimmäisessä persoonassa näkyviin. Se\non pitkin, juttelevin lausein tarinoivaa, raskaanpuoleista mutta\nkodikasta, loogillista ja asiassa pysyvää, useimmiten ja mielellään\nleikillistä. Ei voi välttää sitä ajatusta, että siinä on melkoinen\nmäärä Paulin tyylin vaikutusta: jos näet painaisimme tästä itsensä hra\nPaulin näkymättömiin, lyhentäisimme ja pyyhkisimme syrjähyppyjä ja\nkatkoisimme ja oikoisimme liian pitkinä ja mutkallisina suikertelevia\nlauseita, niin jäljelle jäisi jotakin, joka olisi yleissävyltään hyvin\nHoffmannin tyylin kaltaista.\n\nHoffmannin suhde aiheisiinsa, joista hän siis kertoi tällä tyylillään,\noli erikoinen ja yksilöllinen. Hän ei välittänyt siitä, mitä näki\nulkonaisesti, eikä siitä, mikä oli yleispätevää ja normaalia, vaan\ntutki elämää omituisesti tirkistelevin silmin koettaen tunkeutua\nalitajuntamme maailmaan, jolla aavisti olevan suuren päätöksiemme\nkypsymistä ja toimintaamme ohjaavan merkityksen. Tämän mukaisesti hän\nnäki elämän kaksinaisena: ulkonaisena ja alitajuntaisena, ja ulotti\nkuvittelunsa niin pitkälle, että persoonallisuus, \"minä\", jakautui\nkahtia, mitä ei muuten sopinut ihmetellä Fichten filosofian aikana.\nEikä tässä kyllin, vaan ihmisen ulkopuolella oleva, jopa eloton\nmaailma, sellainenkin esine kuin oven ripa, saattoi elävöityä\nfantastiseksi naamaksi sitä tirkistelevän Hoffmannin silmissä, mikä\nharhanäky taas oli luontevasti johdettavissa Schellingin filosofiasta.\nHoffmannin maailma oli sanalla sanoen yleissävyltään \"bizarri\",\neriskummallinen.\n\nPaholaisen ihmejuoma (1816), joka on Hoffmannin kuuluisin varsinainen\nromaani -- muu tuotanto käsittää lyhempiä ja pitempiä novelleja --\nperustuu jo keskiaikana tunnettuun tarinaan henkilön muuttumisesta\ntoiseen hahmoon. Gozzi oli käsitellyt sitä Hirvikuningas- (Il re\ncervo-) nimisessä fiabassaan, josta Saksan romantikot sen mahdollisesti\nsaivat. Mutta romantikkojen huomio oli jo ilman tätä kiintynyt ihmisen\njakautumiseen kahteen olentoon siveellisessä mielessä: hyvään ja\npahaan. Niinpä lukiessa Lewisin Munkkia (IV, s. 390), joka oli\nkäännetty saksaksi 1797-1798, syntyy vähitellen käsitys munkin sielussa\nuinuneesta pahasta, joka sopivan tilaisuuden tullen ikäänkuin kasvaa\nhänen toiseksi persoonakseen, jakaen hänen henkisen olemuksensa kahtia.\nKun Paholaisen ihmejuoma osoittaa Hoffmannin tunteneen Lewisin teoksen\nja kun hän käytti tällaista kaksoiselämän aihetta Neiti v. Scudéryssä,\nhän on saattanut päätyä romaaninsa perusaineeseen tätä tietä.\nVertaillessa Munkin ja Paholaisen ihmejuoman aihe- ja juonirakennetta\nhuomaa näet pian, että Hoffmann on ottanut Lewisin teoksesta eräitä\nulkopiirteitä ja että ilman sitä hänen romaaninsa tuskin olisi saanut\nsitä sisällystä, mikä sillä nyt on.\n\nPäähenkilö Medardus on kuten Ambrosiokin kapusiiniluostarin munkki,\nkuuluisa opistaan, pyhyydestään ja saarnalahjoistaan. Mutta hänen\njuotuaan paholaisen salaperäistä ihmejuomaa viettelys aloittaa työnsä:\nhänen saarnansa muuttuvat tekopyhyydeksi ja hän alkaa kaivata\nlihallisia nautintoja. Näiden kaikkien sielullisten kokemusten\ntuloksena on, että Medardus jättää luostarinsa ja joutuu suorittamaan\nsarjan pöyristyttäviä rikoksia. Sillä hetkellä, jolloin hänen\nsydämessään nautinnonhimo on kohonnut korkeimmalleen, hän kohtaa\nkaksoisolionsa, so. veljensä, joka on erehdyttävästi hänen näköisensä,\nsyöksee hänet rotkoon, pukeutuu hänen pukuunsa ja rupeaa kylmäverisesti\nesittämään hänen osaansa. Mutta aistillisten nautintojen ohella hänen\nsydämessään herää puhtaan rakkauden kaipuu, kunnes hänen mielestään\nhänen olemuksensa jakautuu selittämättömällä tavalla. Hänen rinnalleen\nilmestyy uusi Medardus, ollen todellisuudessa tuo hänen veljensä, jonka\nhän luulee surmanneensa, ja hänen käsityksensä omasta minuudestaan käy\ntämän johdosta sekavaksi. Hän ei enää tiedä, onko hän uneksinut\ntehneensä kauheat rikoksensa, vai onko ne tehnyt tuo toinen Medardus,\ntuo hänen rinnaltaan väistymätön salaperäinen ja selittämätön olento.\nKertomuksen ylle laskeutuu jonkinmoinen pöyristyttävä hourehuntu, jonka\ntakaa häämöttää mielisairaan ajatuksia ja tekoja. Hunnun läpi kuultaa\nkoko ajan se käsitys, että tuo toinen Medardus on todellisen\nMedarduksen peritty ja hankittu paheellisuus ruumistuneena,\nirroittuneena toimimaan ominpäin hetkinä, jolloin ei ollut siveellisen\nvalvonnan alaisena.\n\nTällä kuvitelmalla, jossa nerokkaasti yhtyy vihjauksia perinnöllisen\ntaipumuksen kohtalomaisesta vaikutuksesta yksilön tekoihin hänestä\nriippumatta, Hoffmann pääsee tuloksiin, jotka ahdistavat lukijaa\ntodennäköisyyden pöyristyttävällä voimalla. Ihmissielun salaisinten\nvaikutinten armoton paljastus, joka on romaanin pohjavirtana, antaa\nsille outoa, järkyttävää tehoa. Kaikki on johdonmukaisesti siirretty\nterveiden aistimien ulkopuolelle, jossa yksilön tavalliset itsensä\ntoteamiskohdat ikäänkuin haihtuvat ilmaan. Siten on syntynyt eheä\nluomus, joka täyttää tekijänsä tarkoituksen: syöksee lukijan maailmaan,\njossa hän ei voi enää esiintyä kylmän järkensä aseilla, vaan joutuu\nsielunsa pohjalla piilevien salaperäisten, omatoimisten vaistojen\nkuljetettavaksi.\n\nPaholaisen ihmejuoman sävy on synkkä, mikä oikeastaan oli Hoffmannille\nvierasta: suurimmassa osassa hänen novelleistaan vallitsee leikillinen,\nhilpeä sävy. Niitä emme voi tilanpuutteen vuoksi selostaa. Huomautamme\nvain, että ne ilmaisevat Hoffmannin olleen romantikkojen ensimmäinen\ntodellinen novellisti, joka ymmärsi eloisan keskustelun ja\njännittävyyden merkityksen. Siltä varalta, että häntä vieläkin\nväheksyttäisiin hänen kauhukirjailijamaineensa vuoksi -- hän on kyllä\nnykyisin klassikon asemassa --, huomautettakoon hänen olleen korkean\nluokan taiteilija.\n\nTämä sielullinen kauhusuunta jatkui Ranskassa _Nodier'n_ romaaneissa.\n\nEnsimmäiset niistä, Smarra ja Trilby, ilmaisevat undinemaista\nluonnonkäsitystä. \"Smarra\" on painajainen, joka nielee kirjan sankarin,\nLuciuksen; Trilby on tonttu, joka rakastaa kalastajan vaimoa Jeannea ja\ntuottaa tämän kodille onnea. Kun munkki manauksillaan karkoittaa hänet\nja hän rakkautensa houkuttelemana palaa pyytämään Jeannea omakseen,\nmihin tämä ei suostu, hänet kahlehditaan Pyhän Columbanuksen\nistuttamaan koivuun tuhanneksi vuodeksi. Mutta Trilby ei olekaan\ntonttu, vaan Columbanuksen veli, joka oli tontun hahmossa saanut jäädä\nodottamaan lopullista kohtaloaan. Tämän ratkaisisi naisen myöntymys tai\nkielto. Päästyään unen kautta ymmärtämään asian Jeanne kuolee Trilbyn\nkoivun juurella, vapahtaen tämän hengen kadotuksesta. Nodier'n\nmyöhemmät, Hoffmannin ja satukirjallisuuden vaikutuksen alaisina\nsyntyneet yhtä fantastiset romaanit -- Inès delà Sierras (1837)\nesimerkiksi -- ovat esteettisesti merkitsevämpiä.\n\n_Hugon_ ensimmäiset romaanit, Islannin hirviö (1823) ja Bug Jargal\n(1825) kuuluvat kauhukirjallisuuteen. Esikuvana on ollut alan\nenglantilainen romaani. Ensiksimainitulla on muka historiallinen asu --\nhenkilöt on otettu Tanskan historiasta 1600-luvun lopulta --, mutta\nvarsinainen sankari on \"Islannin hirviö\", eräänlainen ihmisdemooni,\njoka juo pääkallomaljasta verta ja merivettä ja tekee murhia. Hänen\nkuvaamiseensa Hugo käyttää räikeintä fantastista realismiansa. \"Hirviö\"\nperiytyy lähinnä Mrs. _Shelleyn_ Frankenstein-romaanista (1818).\n\nAlaa jatkoivat Ranskassa _Gerard de Nerval_ (s. 211) ja _Villiers de\nL'Isle-Adam_ (1838-1889) teoksessaan Julmia tarinoita (Contes cruels,\n1883).\n\nNodier'n ja Hugon romaanit merkitsivät taantumusta Hoffmannin asteelta.\nKäyttäen tätä esikuvanansa _Poe_ saavutti tuon asteen uudelleen, luoden\nsikermän kauhunovelleja, joissa taiteellisuus ja kauhuteho\nonnistuneesti yhtyvät.\n\nPoe rakensi kertomustensa näyttämön suurella suggestiivisella kyvyllä,\nkehittäen taitavasti romantiikan vanhaa perinnettä, \"haamulinnaa\".\nSellaiset kertomukset kuin William Wilson (perustuu Paholaisen\nihmejuomaan), Ligeia, Sopimus (perusajatus Hoffmannin kertomuksesta\nDoge ja Dogaressa), Soikea muotokuva (The Oval Portrait, perustuu\nHoffmannin kertomukseen G:n jesuiittakirkko -- Die Jesuitenkirche in\nG.), Punaisen kuoleman naamio (The Masque of the Red Death) ja Usherin\nhuoneen häviö (The Fall of the House of Usher, perustuu mm. Lewisin\nrunoon Talo nummella -- The House upon the Heath) ovat vaikuttavia\njuuri näyttämönsä huolellisesti lasketun ja kehitetyn suggestiivisen ja\nhypnoottisen tehon kautta. Tämä suggestion voiman kehittäminen\nHoffmannin astetta pitemmälle on Poen erikoisansio ja vapautti\nkauhuromantiikan perinteellisestä \"haamulinnasta\", antaen sille\noikeuden valita näyttämönsä mielensä mukaan. Poen muutkin aiheet ovat\nusein kauhuromantiikan perintöä: kaksoisolentoa hän käsitteli William\nWilsonissa läheisesti Medarduksen tyyliin; aiheen pahan eroamisesta eri\nhenkilökseen hän kohotti yhä laajempaan asteeseen kertomuksessaan\nIhmisjoukon mies (The Man of the Crowd). Punaisen kuoleman naamio ja\nVarjo ovat toisintoja haamun vierailusta juhlan korkeimmalla hetkellä\neli siis Lewisin Alonzo ja Imogene-ballaadista (IV, s. 390). Ligeia ja\nMorella johtavat mieleen kauhuromantiikan demooniset naiset,\njoiden peruskuva on Lewisin romaanin Matilda. Coleridgen Vanhasta\nmerimiehestä hän rakensi eriskummallisen merikärsimysseikkailun (Arthur\nGordon Pymin kertomuksen), ja antoi Kultaisella kovakuoriaisella (The\nGold Bug) voimakkaan sysäyksen Scottin ja Byronin aloittamalle\nmerirosvoromantiikalle. Romantiikalle niin tärkeätä muotokuvan aihetta,\njoka tulee näkyviin jo Hamletissa ja Otrantossa sekä jatkuu Radcliffen\nja Maturinin romaaneissa, Poe kehitti mestarillisesti Soikeassa\nmuotokuvassa: taiteilija siirtää siveltimensä joka vedolla lemmittynsä\nsielun ja elämän hänen kuvaansa; lemmitty kuolee, sillä taide ei salli\npalvojansa rakastaa ketään, vaan imee mustasukkaisesti kilpailijansa\nhengen itseensä. Poe omaksui Mesmerin kuvitelmat magnetismista ja\nJung-Stillingin filosofian ihmisessä yhtyneestä kolmesta tekijästä:\nfyysillisestä, eteerisestä ja iankaikkisesta, ilmaisten Mesmeristisessä\nilmestyksessä (The Mesmeric Revelation) pitävänsä kuolemaa vain\ntuskallisena siirtymisenä fyysillisesti eteeriseen eli toukkatilasta\nperhostilaan, ja (Mr. Waldemarin tapauksessa -- The Case of Mr.\nWaldemar) magnetismia salaperäisenä voimana, jolla sielu voidaan\npysyttää ruumiissa vielä orgaanisen elämän loputtuakin. Kertomuksessaan\nLouhikkovuorien tarina (A Tale of the Ragged Mountains) hän yhdisti\nmesmerismin sielunvaellukseen, uudella tavalla käsitellen vanhaa\naihetta ikuisesti jatkuvasta elämästä. Mrs. Shelley ja Poe olivat niitä\nromantikkoja, jotka ottivat perustavassa merkityksessä \"tieteen\"\npalvelijakseen rakennellessaan kauhuvaikutelmiaan, ja siten avasivat\nmyöhemmän ajan silmät huomaamaan tässä piilevät mahdollisuudet.\nErikoista huomiota Poe ansaitsee sen kirjallisuuden alan --\nsalapoliisikertomuksen -- perustajana, joka on sittemmin versonut niin\nvalitettavan runsaasti tuottaen rikkaruohona vahinkoa jalommille\nlajeille. Alan alkeita olivat luoneet pikareskikirjailijat, Voltaire\nZadig- ja Godwin Caleb Williams-romaanissaan (IV, s. 389) ja hänen\noppilaansa, amerikkalainen Brown sekä yleensä kauhuromanttinen ja\nrikosromaani, mm. Hoffmann Neiti v. Scudéryssä, mutta varsinaisen\ndetektiivimenetelmän tuoja kirjallisuuteen on Poe. Ollen omituinen\nhenkilö hän mm. harrasteli salakirjoitusten ratkaisemista aivan kuten\nkertoo Kultaisessa kovakuoriaisessa, ja kehitti detektiivisen\nmenettelytavan, jonka avulla saattoi tehdä pienistä, vähäpätöisistä\nasioista todennäköisyydellään yllättäviä, laajakantoisia\njohtopäätöksiä. Hänen kertomuksensa Rue Morguen murhat (The Murders in\nthe Rue Morgue, 1841) on tässä suhteessa perustavaa laatua: sen\nkertojan ystävä ja asuintoveri Auguste Dupin on Sherlock Holmesin\nilmeinen pohjakuva. _Conan Doyle_ (1859-1930), alan kuuluisa\nenglantilainen jatkaja, on vain jäljittelijä.\n\nKaikessa tuotannossaan Poe oli samoin kuin Hoffmann korkeatasoinen\ntaiteilija. Päinvastoin kuin tämän hänen sävynsä on vakava, melkeinpä\nraskasmielinen, ja hänen tyylinsä rakennettu pitkistä, tarkoin\nharkituista lauseista, jotka muodostavat virheettömän, ytimekkään,\nannetussa korkeudessa melkein monotoonisesti pysyvän sävelen.\n\n_Bulwer-Lyttonin_ romaani Zanoni (1842) ja hänen novellinsa\nKummitustalo (1859) ja Outo tarina (1862) ovat kauhukirjallisuuden\nhermoja koettelevimpia tuotteita. Kauhun aiheuttajana on demooninen\nolento, voimakkaan suggestiivisesti esitetty pahuuden hahmo, joka\nesiintyy eri muunnoksina näissä kolmessa teoksessa. Erikoisesti tekijä\nosaa alleviivata tuijottavaa katsetta voittamattoman kauhun lähteenä.\nBulwerin mielikuvitukseen ovat vaikuttaneet Poen Varjo, ehkä Miltonin\ninhoittava Synti, ajatus ikuisesti jatkuvasta elämästä ja\nruusuristiläislegendat.\n\n_Emily Brontën_, josta myöhemmin, Humisevan harjun (1847) ulkonainen\nnäyttämö on rauhallisella, yksinäisellä maaseudulla, jonka\nnummimaisemat, kukkulat ja tuulet kirjailijatar osaa vaikuttavasti\nesittää. Sielullisena juonena on katkeruuden aiheuttama kostonjano,\njoka kestää sammumattomana kuolemaan saakka tuottaen kantajalleen\ntragiikkaa ei vain omalla laadullaan vaan vielä sillä, että sen on\ntaisteltava rinnallaan asuvan rakkauden kanssa. Mestarillisemmin kuin\nkukaan siihen saakka kirjailijatar lopuksi antaa tämän rakkauden ja\nkoston alkuperäisen kohteen kutsua luokseen rakastajansa ja vihaajansa\nelämän rajan toiselle puolen, jolloin vihdoinkin sovinto valaisee\nnuoren polven tietä. Teos on kauhukirjallisuuden taiteellisia\nhuippusaavutuksia.\n\nAmerikkalaisen puritaanin _Hawthornen_ (s. 164) tuotannosta voi löytää\nkauhuromantiikan, Walpolen, Radcliffen, Godwinin, Maturinin ym. melkein\nkoko asevaraston: tuulen, narisevat ovet, kuutamon, noituuden,\nmuotokuvat, silmät, pahuudenolennot, elämäneliksiirit, luurangon,\nhautajaiset, käärinliinat ja ruumiin. Yliluonnollisuuksia hän ei joko\nselitä ollenkaan tai puutteellisesti, sillä pohjaltaan hän esittää\nniillä vertauskuvallisesti sielullista elämäämme, omantuntomme\nmaailmaa. Näin Hawthorne yhdisti kauhuromaaniin siveellisen puolen. Kun\nhän lisäksi oli malttavainen, raskasmielisesti hautova ja syvästi\neläytyvä, hienotyylinen taiteilija, kauhuromaani jalostui hänen\nkertomanaan melkein tuntemattomaksi. Pastori Dimmesdale on vietellyt\nHester Prynnen, joka saa seisoa häpeäpaalussa ja kantaa rinnassaan\ntulipunaista A- (= Adultery, aviorikos) kirjainta. Molempien\nsielunelämän ja kohtaloiden kuvauksesta syntyi kirjallisuuden ehkä\nraskasmielisin mutta samalla surunvoittoisesti viehättävä romaani\n(1850). Seitsenpäätyinen talo (1852) on oikeastaan goottilainen\n\"haamulinna\", vaikka näyttääkin vanhalta hollantilaiselta\nrakennukselta. Siellä vallitsevan hämyn vastakohtana on kuin\nRembrandtin taulussa nuori aurinkoinen tyttö. Marmorifauni (1860) on\nsyntynyt kauhuromantiikan vaikutuksen alaisena. Salaperäinen\ntaiteilijatar Mirjam on Lewisin Matilda, mutta puhdistuneena pahan\nvallasta. Amrosion tarina ei ole ollut aivan kuulumattomissa silloin,\nkun kirjoitettiin ihmisfauni Donatellon runollinen historia.\n\n_Stevensonin_ Tohtori Jekyllissä (1886) on kysymys samasta aiheesta\nkuin Medarduksen historiassa: pahan irtautumisesta eri olennoksi sekä\nhenkisesti että ruumiillisesti. Tämä jakautuminen tai oikeammin muutos\nsaadaan aikaan sillä itsessään sangen vähän salaperäisellä keinolla,\nettä tri Jekyll, kunnioitettu ja etevä tiedemies, keksii tai\nparemminkin löytää tuntemattoman kemiallisen aineen, joka muuttaa hänet\nkammottavaksi Mr. Hydeksi. Tämän kylmällä skotlantilaisella laskupäällä\ntehdyn kauhukirjan ansioksi jää se, että se kykenee, vaikka onkin\nvailla Medarduksen historian suggestiivista tehoa, vaikuttamaan\nrealistisella, inhimillisellä mutta kuitenkin demoonisella pahan\nprinsiipin edustajallaan ja vertauskuvallisuudellaan pahuuden yhä\nkasvavasta voimasta, kun on kerran sen valtaan antautunut.\n\nHelppoa on huomata, että _Oscar Wilden_ romaani Dorian Grayn muotokuva\n(The Picture of Dorian Gray, 1891) on uudenaikainen muunnos\nkaksoiselämän ja muotokuvan aiheesta.\n\n\n10\n\nYhteiskunnallinen romaani lähti Rousseaun nimen varjosta ja tuli\nyleisemmäksi vallankumouksen aikana sekä Ranskassa että Englannissa\n(IV, s. 389). Jo varhain _Schiller_ kosketti sen alaa: 1787\nilmestyneessä novellissa Rikolliseksi häväistyksen vuoksi, josta uhoaa\nkapinallinen henki yhteiskuntaa vastaan, ovat aiheina rikolliset\ntaipumukset, salametsästys, lopullinen turmeltuminen vankilassa, murha,\nrosvojoukon päällikkyys, katumus. Yhteiskunnallisia romaaneja ovat\nrouva _de Staëlin_ Delphine (1802) ja Corinne (1807).\n\nDelphine on siveellisesti ylevä ja hieno, elämässään riippumaton\nnainen, joka tehdessään hyvää alituiseen vahingoittaa mainettaan ja\nomaa onneaan. Pelastaakseen ystävättärensä rouva d'Ervinsin hän antaa\nsekoittaa nimensä erääseen häväistysjuttuun, minkä johdosta,\ntodennäköisyyksien harhaanjohtamana, hänen rakastamansa Léonce de\nMondoville menee avioliittoon toisen kanssa. Tämä erehdys voisi tulla\nkorjatuksi, koska lakiasäätävä kokous on hyväksynyt avioerolain, mutta\nei Delphine eikä Léonce hyväksy avioeroa. Viimeksimainittu ehdottaa\nDelphinelle, että he pakenisivat yhdessä ja viimeksimainittu rupeaisi\nhänen rakastajattarekseen. Välttääkseen sitä pahaa, jonka näinkin\ntekisi Léoncen puolisolle, Delphine pakenee yksin ja menee luostariin.\nTämä taas koituu onnettomuudeksi hänelle itselleen, sillä Léoncen\npuoliso kuolee ja Léonce voisi nyt naida Delphinen, ellei tämä olisi\nnunna. Kun nunnan luopumista ei arvostella suopeasti, Delphine ei voi\nmennä Léoncelle, vaan surmaa itsensä; Léonce joutuu vangiksi ja\nammutaan.\n\nTiedämme, etteivät Myrskyn ja kiihkon kirjailijat välittäneet\navioliiton pyhyydestä, vaan pitivät sitä päinvastoin yhteiskunnallisen\nennakkoluulon aiheuttamana kahleena, joka oli poistettava. Ei siitä\nvälittänyt Goethekään, eivätkä radikaalit yleensä ei Englannissa eikä\nSaksassa. Delphine osoittaa, että rouva de Staël tahtoi taistella\nsamanlaisen vapaan ajattelutavan puolesta Ranskassa. Romaanin mottona\non kyllä lause: \"Miehen tulee voida uhmailla yleistä mielipidettä,\nnaisen pitää alistua siihen\", mutta se lienee jälkiosaltaan käsitettävä\nirooniseksi, sillä ilmeneehän romaanista päinvastainen käsitys: jos\nDelphine olisi uhmannut yleistä mielipidettä, hän olisi tullut\nonnelliseksi. Romaani on Uuden Heloisen tyylinen, kirjeiden muotoinen.\n\nDelphine on rouva de Staëlin varjokuva, heijastettuna hänen olemuksensa\ntunnepuolesta. Corinne on hänen älynsä ja lahjojensa kuva. Kirjan\nsankari, lordi Nelvil, saapuu Roomaan ja saa kuulla, että\nCapitoliumilla aiotaan seppelöidä Corinne, eräs Italian suurimmista\nkaunottarista, runoilijatar ja improvisoija. Kaikkialla puhuttiin vain\nhänen monipuolisesta lahjakkuudestaan, mutta kenkään ei ollut varma\nsiitä, kuka Corinne oikeastaan oli. Hänen maineensa oli kuitenkin\ntahraton; hän oli viisikolmattavuotias ja riippumaton. Capitoliumilla,\nsenaattorien ja kardinaalien edessä, luetellaan hänen suuret ansionsa,\njotka ovat samoja kuin rouva de Staëlin: hän on syvällisesti perehtynyt\nulkomaiden kirjallisuuteen ja huomioinut terävästi ihmissydäntä; hänen\ntunne-elämänsä on rikasta; hän on maan kuuluisin nainen; kukaan ei voi\nimprovisoida, maalata, lausua eikä tanssia niinkuin hän, ei saada\nhänestä oikeata käsitystä näkemättä häntä; hän on Italian kuva\nsellaisena, millainen tämä olisi ilman tietämättömyyttä, laiskuutta,\nkateutta ja sisäistä eripuraisuutta. Sitten Corinne improvisoi\nylistyksen Italialle, käsitellen etupäässä sen historiaa ja suuria\nmiehiä, kirjailijoita, mutta ei juuri luontoa; vain toisinto Mignonin\nlaulusta saa riittää sen puolen esitykseksi. Lordi Nelvil rakastuu\nCorinneen ja menee kihloihin hänen kanssaan siitä huolimatta, ettei voi\nhyväksyä hänen muka naiselle sopimatonta itsenäisyyttänsä. Corinnen\nsyntyperän hän saa tietää: Corinne on lordi Edgermontin tytär hänen\nensimmäisestä avioliitostaan erään italiattaren kanssa; kymmenvuotiaana\nhän oli menettänyt äitinsä ja oli isänsä kuoltua palannut Italiaan,\nkoska ei voinut elää sovinnossa äitipuolensa kanssa. Toisesta\navioliitostaan lordi Edgermontilla on Lucile-niminen tytär, joka on\ntäydelleen lordi Nelvilen naisihanne: pehmeä, naisellinen, vaatimaton.\nPalattuaan Englantiin lordi Nelvil tutustuu ja rakastuu häneen,\nrikkomatta kuitenkaan suhdettaan Corinneen, johon katsoo kunnianmiehenä\nolevansa sidottu. Mutta salaa Englantiin tullut Corinne saa tietää\nasian, lähettää sulhasensa sormuksen takaisin, palaa Italiaan ja kuolee\nsurusta. Kuolinvuoteella läsnä ollut Nelvil tulee syvästi liikutetuksi\nja palaa Englantiin muuttuneena miehenä. Kirjailijatar lopettaa\nteoksensa sanoen, ettei tahdo moittia eikä hyväksyä hänen\nmenettelyänsä.\n\nRomaanin keskeisimpänä kysymyksenä on siis naisen asema ja oikeudet.\nYhteiskunta sietää vain Lucilen kaltaisia alistuvia saattelijoita,\nmutta ei tiedä, miten käyttäisi Corinnen laatuisia itsenäisiä kykyjä.\nRomaanin vaatimus on se, että näille on suotava samat oikeudet kuin\nmiehillekin. Sekä Delphine että Corinne ovat tämän aatesisällyksensä\npuolesta ensimmäisiä naisasiaromaaneja, ranskalaisia tuloksia siitä\nliikkeestä, joka oli alkanut Rousseausta, jatkunut Englannissa William\nGodwinin ja Mary Wollstonecraftin piirissä (IV, s. 389), ja levinnyt\ntäältä uudelleen Ranskaan, Parisiin, jossa kirjailijatar, rouva\nRolandin ystävätär _Helen Maria Williams_ (1762-1827) piti v:sta 1789\nmelkein keskeytymättä radikaalia salonkia. Hänen luonaan tapasivat\ntoisensa vallankumousmiehet ja liberaalit. 1792 perustettiin Parisissa\nbrittiläinen vallankumouskerho. Herätyksen saamiseen näissä suhteissa\nrouva de Staëlilla oli ollut kyllin tilaisuutta jo nuoruudesta saakka.\n\nMuuten Corinne on huomattava siksi, että se ilmaisee ihailua\nyli-ihmis-ajatusta kohtaan, johtaa esteettisen ajattelun ja\ntunnelmoinnin uskonnon piiriin osoittaen siten, että uskonto oli\npääsevä uudelleen arvoonsa esteettistä tietä, ja esittelee sattuvasti\nitalialaisten synnynnäisen taidetajun, luontevuuden seurustelussa ja\niloisuuden, ranskalaisten hilpeän masentumattomuuden ja omahyväisyyden\nsuhteissaan muihin kansoihin, ja englantilaisten rajoittuneisuuden ja\njäykkyyden, eli siis kaikkien kolmen kansallisluonteen.\n\nLukuunottamatta _Zschokken_ Kultalaa (1817), joka on\nosuustoiminnallinen ja kommunistinen opetuskirja kyläyhteiskuntien\ntaloudellisen ja siveellisen elämän kohottamista varten [Suom. Kirj.\nSeuran julkaisusarjan ensimmäinen numero, ilmestynyt 1834, suomentanut\nK. N. Keckman], ja _Goethen_ Wilhelm Meisterin vaellusvuosien\n(1821-1829) kasvatusopillista utopiaa ei 1830:een mentäessä julkaistu\nmitään, jolla olisi merkitystä yhteiskunnalliselta kannalta. Sen alan\nkirjallisuuden ilmestymisen esti metternichiläinen taantumus. Vasta\nheinäkuun vallankumouksen jälkeen, silloin alkaneissa vapaammissa\noloissa, yhteiskunnalliset pyrkimykset alkoivat kuvastua\nromaaneissakin. Tämähän tuli erikoisesti niihin aikoihin yhä\ntietoisemmaksi kypsyvän realismin tunnusmerkiksi, joten seuraavan\nkatsauksen rinnalle ja varsinkin jatkoksi on liitettävä se, mitä\ntuonnempana sanomme realistisen romaanin yhteiskunnallisesta puolesta.\n\nVarhaisin ilmaus uudelleen heränneestä yhteiskunnallisesta hengestä on\n_Bulwer-Lyttonin_ Paul Clifford (1830). Se on Scottin vanhoillisen\nromantiikan tukahduttaman godwinilaisen yhteiskunnallisuuden uudistuma,\njonka ilmestymisestä vielä elossa oleva Godwin oli erittäin iloinen; se\non ulkonaiselta juoneltaan perin romanttinen, mutta tästä huolimatta\ntäsmälliseen sosiaaliseen kysymykseen tähtäävä: huonot vankilaolot ja\nverinen rikoslaki eivät estä rikollisuutta, vaan päinvastoin\nkasvattavat sitä. Viisi vuotta myöhemmin parlamentin toimeenpanema\ntutkimus osoitti väitteen oikeaksi. _Dickens_ jatkoi tätä linjaa Oliwer\nTwistillä (1837) ja yleensä humanitäärisellä romaanillaan, jolla, kuten\nsaamme aikanaan nähdä, herätti ensimmäisen kerran Napoleonin sotien\njälkeen suuren yleisön kiinnostusta yhteiskunnallisiin oloihin.\n_Disraeli_, joka oli kirjoittanut tähän mennessä byronilaisia\ndandyromaaneja, noudatti Dickensin esimerkkiä, mutta lähtien\npoliittis-yhteiskunnalliselta eikä tunteellis-inhimilliseltä kannalta.\nConigsbyssä (1844) ja Sybilissä (1845) hän suunnitteli Nuoren Englannin\nohjelman: yhteiskunta oli yksilöllistynyt liiaksi ja sen eri tekijät\nolivat asettuneet itsekkäästi toisiaan vastaan; whig-ylimystö ajatteli\nvain omia etujaan eikä valtakunnallis-yhteiskunnallisen perinteen\nvelvoituksia; keskiluokka janosi vain rikkauksia, kiristäen\ntyöväestöltä sen viimeiset voimat; hallituksella ja maata omistavalla\nvanhoillisella ylimystöllä ei ollut arvovaltaa vaikuttaakseen näissä\nsuhteissa parantavasti. Oli välttämätöntä elvyttää vanha feodaalinen\nhenki siinä merkityksessä, että läänitysherran ja vasallin suhde\njälleen saataisiin yhdenvertaisuuden pohjalle. Talonpoika tulisi\nonnelliseksi, jos linnanherra valvoisi hänenkin etujaan; tehdastyömies,\njos tehtaanomistaja näkisi hänen hyvinvoinnissaan oman menestyksensä\nehdon. Näin jokainen nyt yhteiskuntaa mullistava voima vähitellen\nlöytää yhteiskunnassa oikean sijansa ja alkaa vaikuttaa sen eduksi\nsopusoinnussa muiden kanssa. Kirkko ja kruunu valvovat puolueettomasti\nyhteisetua. Tässä Disraelin evankeliumissa oli Carlylella tärkeä osuus.\n\nVuosi 1848 oli Englannissakin kriitillinen. Työväki esitti\nparlamentille jättiläisadressin olojensa parantamiseksi, pidättyen\nkuitenkin levottomuuksista; yhteiskunta oli kuohumistilassa. Tämä\nkuvastuu _Kingsleyn_ Hiivasta ja Alton Lockesta (1849): työväen asema\noli huono ja sillä oli syytä valituksiin, mutta se oli itse\nsiveellisesti syyllinen suosien uskottomuutta ja ateismia; pääoman ja\ntyön ainoa sopiva välittäjä oli muka kirkko, mutta parantuneena\nroomalais-katolisuudesta ja muuttuneena rikkaiden ja köyhien\npuolueettomaksi ystäväksi. Kingsleyn nämä romaanit ovat chartisteille\nosoitettuja kiihkeitä, uudistusystävällisiä yhteiskunnallis-siveellisiä\nsaarnoja.\n\n_Saksassa_ tapaamme Nuoren Saksan yhteiskunnallisuuden. _Lauben_ Nuoren\nEuroopan (1833-1837) ensimmäisessä osassa (Runoilijat -- Die Poeten),\njoka on kirjeromaani, ylistetään heinäkuun vallankumousta kuvaamalla se\n\"kansan hehkuvanpunaiseksi, veriseksi taisteluksi oikeuksiensa\npuolesta\"; toisen osan nimi on Sotilaita (Die Krieger), kolmannen\nPorvareita (Die Bürger); tarkoituksena on \"emansipaation\" vaatiminen\nkaikilla aloilla. _Gutzkowin_ Maha Guru (1833), joka on kirjoitettu\nVoltairen filosofisten pikkuromaanien tyyliin -- näyttämö on Tibetissä\n--, ahdistaa ankarasti uskontoa ja kirkkoa; Heinen vaikutus on\nilmeinen. Wally Epäilijätär (1835) ilmaisee George Sandin vaikutusta ja\non ajankohtansa radikaalisen ajattelun tyypillinen ilmaus. Sankaritar,\n\"kauneudeltaan ilmestys, joka voitti Afroditenkin\", joutuu\nuskonnollisten epäilysten valtaan ja hakee unohdusta nautintoelämästä.\nHänen rakastajansa Caesar on pilkkaaja, joka väittää uskonnon syntyneen\nepätoivosta. Ennen avioliittoaan Sardinian lähettilään kanssa Wally\nnäyttää Caesarille koko alastoman kauneutensa. Hänen avioliitostaan\ntulee onneton ja pitäen Caesaria, joka tällä välin on nainut\njuutalaisneidon, oikeana puolisonaan hän kysyy tämän vakavaa\nmielipidettä uskonnosta ja kristillisyydestä. Kylmäverisen kyynikon\nvastaus järkyttää häntä niin, että hän surmaa itsensä. Romaani on\nkirjoitettu _Straussin_ Jeesuksen elämän vaikutuksen alaisena.\nGutzkowin yhdeksänosaiset jättiläisromaanit Hengen ritareita\n(1850-1852) ja Rooman lumooja (1858-1861) paisuivat näin laajoiksi sen\njohdosta, että tekijän mielestä romaanin tuli esittää elämää ei\najallisesti peräkkäisinä tapahtumasarjoina, vaan kaikkia puolia\nmaalaavina rinnakkaiskuvina. Tämä ohjelma, joka oli todennäköisesti\nsyntynyt Balzacin vaikutuksesta, vei Gutzkowin realismiin. Häneltä\nkuitenkin puuttui hallintakykyä ja niin hänen romaaneistaan tuli\nmuodottomia ainesrykelmiä, jotka ovat vailla viimeistelyä,\nsopusuhtaisuutta ja taiteellisuutta. Edellinen kuvaa vuosien 1849-1851\ntaantumusta, poliisivallan hallitsemaa yhteiskuntaa, joka on\nmätä joka paikasta, varsinkin kristinuskon ja kirkon kohdalta;\n\"oikeita kristittyjä ei ole enää\". Nimensä teos on saanut siitä,\nettä uusi ritarikunta tahtoo käyttää temppeliherrain ajoilta\nperiytyvän suunnattoman omaisuuden fyysillisen väkivallan\nvarassa olevia hallituksia vastaan ja yhdistää ihmiset uskontoon\nkatsomatta ihanteelliseksi liitoksi. Jälkimmäinen käsittelee\nroomalais-katolisuuden puhdistamista, niin että siitä voisi tulla\nRoomasta riippumaton yleisuskonto. Päähenkilö on pappi Bonaventura.\nKuten näkyy, Gutzkowin yhteiskunnallisuus hakeutui käytännössä Eugène\nSuen sille pohjalle rakentuvien jännitysromaanien muotoon.\n\n_George Sandin_ (s. 214) periaate oli: rakkaus on jumalallinen vaisto;\nrakkaus on hyveellistä; seuraa sydämesi käskyjä, niin et mene\nmilloinkaan harhaan. Hänen tuotantonsa on jatkoa rouva de Staëlin\ntaisteluun naisen aseman puolesta. Indianassa (1832) sen\nkreolisankaritar inhoaa raakaa miestänsä; kun lisäksi hänen itsekäs\nrakastajansa pettää häntä hän pakenee kaukaiselle kotisaarelleen, jossa\nvihdoinkin löytää onnen. Leliassa (1833) osoitetaan, että intohimon\nmaljan pohjasakkana on kyllästyminen. Näissä alkukauden romaaneissa\nSand taisteli siis naisen vapauden ja intohimon puolesta avioliittoa\nvastaan, vaatien hänelle samoja oikeuksia kuin miehilläkin on. Sitten\nkuten tiedämme hän viehättyi Leroux'n ym. sosialismiin. Angibaultin\nmyllärin (1845) sankaritar, Blanchemontin paroonitar, on leski ja\nrakastaa Henri Lemoria. Uusien aatteidensa vuoksi tämä ei kuitenkaan\ntahdo mennä naimisiin hänen kanssaan, koska hän on rikas. Mutta sitten\nkäykin selville, ettei paroonitar todellisuudessa omistakaan juuri\nmitään, ja että hänen, säästääkseen edes jotakin pojalleen, on pakko\nmyydä maansa polkuhintaan ahneelle ja ovelalle talonpoika Bricolinille.\nParoonitar asettaa kuitenkin suostumuksensa ehdoksi, että Bricolinin on\nannettava tyttärensä Angibaultin myllärille; oman lähestyvän onnensa\nriemussa hän tahtoo näet edistää muidenkin onnea. Tämän jälkeen\nBricolinin mielisairaaksi tullut tytär sytyttää paroonittaren talon\ntuleen, jolloin kauppahintana saadut rahat palavat. Paroonitar joutuisi\nnyt puille paljaille, ellei mylläri luovuttaisi hänelle osaa eräästä\nodottamatta saamastaan perinnöstä, joka alkuaan oli varastettu\nBlanchemonteilta. Romaanin esitys sosialismin ja ihmisrakkauden\nteorioista on hämärä, kuten vielä tänä aikana yleensä ja varsinkin\nSandin teoksissa siitä syystä, että häneltä puuttuivat teoriain\nloogilliseen ilmaisemiseen tarpeelliset tiedot ja lahjat. Naisena hän\nkirjoitti tunteillaan ja vaistoillaan -- ei tiedoillaan eikä\njärjellään. Hän tahtoi yleensä vapauttaa naiset, työmiehet ja\ntalonpojat, poistaa aatelin, tyrannimaisen hallituksen ja yksityisten\nomistamat rikkaudet; hän kannatti ei jotakin tiettyä sosialistista\njärjestelmää vaan niitä kaikkia, perehtymättä tarkemmin niiden\nyhtäläisyyksiin ja erilaisuuksiin. Keinot, joilla hän romaaneissaan\nratkaisi yhteiskunnalliset pulmat, ovat yllättävän yksinkertaisia:\nuseimmiten nuori, nerokas, harvinaisen komea työmies tai talonpoika\nrakastuu kauniiseen ja rikkaaseen aatelisneitoon ja saa hänet omakseen\nkaikista esteistä huolimatta; tämä on paras keino säätyennakkoluulojen\nvoittamiseksi ja uuden yhteiskunnan parantamiseksi. Tästä Sandin\n\"sosialismista\" on jälkiä hänen maalaiselämää kuvaavissa romaaneissaan,\njoissa hän saavutti parhaansa. Olihan hän kasvanut maaseudulla, joten\nhänen kuvauksensa perustuivat taiteessa niin usein tehokkaisiin\nvarhaisnuoruuden muistoihin. George Sand on Ranskassa Lamartinen ohella\nensimmäinen, joka on osoittanut taiteellista mielenkiintoa\ntodellisia talonpoikia kohtaan; tähän saakka heitä oli käytetty\ntalonpoikaisviekkauden lystillisinä edustajina farsseissa tai\nihannoituina rokokoohenkilöinä pastoraaleissa. Sand ymmärsi heidän\nelämänsä idylliset puolet ja työnsä merkityksen. Paholaisen lammikon\n(1846) päähenkilö, maanviljelijä Germain on jäänyt leskeksi ja\nsuunnittelee toista avioliittoa hankkiakseen äidin kahdelle lapselleen.\nHän lähtee käymään läheisessä kauppalassa ja ottaa mukaansa Marien,\njoka aikoo sinne palvelukseen. Hänen pitäisi tutustua Guérin-leskeen,\njota on sanottu hänelle erittäin sopivaksi vaimoksi. Mutta matkalla hän\neksyy Paholaisen lammikon seudulla ja silloin käy ilmi, että pikku\nMariehan se onkin hänelle sopiva puoliso, jotavastoin leski on\nturhamainen kiemailija.\n\nGeorge Sand suhtautui ihmiskuntaan ihannoiden, kuitenkaan kadottamatta\nnäkyvistään todellisuutta. Hänen romaaniensa taustana on todellinen\nelämä kaupungeissa ja maaseudulla; naisellisella vaistollaan hän osasi\nherkästi kuvata tunteiden vivahdukset ja kehityksen; hänen henkilönsä,\nsekä säätyläiset että varsinkin talonpojat, ovat jyvälleen nähtyjä.\nTapojen kuvaus on myös asiallista, olipa kysymys ylimyksistä tai\nmaalaisista. Maalaiskuvauksissa kerrotaan eloisasti töistä,\nhuvituksista, säkkipillinsoitosta, juomisesta ja tappeluista. Luontoon\nSand ei sisällyttänyt omaa henkeänsä kuten Rousseau ja Chateaubriand,\nvaan huomioiden sitä itse antautui sen lumoihin. Värit hän ilmaisi kuin\nmaalari, äänet kuin säveltäjä. Hänen tyylistään voidaan sanoa, että se\noli luonnostaan luistavaa, pyrkien muotonsa sopusointuisuudella ja\ntasapainoisuudella tulkitsemaan taiteilijattaren ihannoivaa\nsuhtautumista aiheeseensa; maalaiskuvauksissa se on naivia, korutonta,\nkansanomaista. Hänen romaaniensa viehätysvoima perustuu lopultakin\nsiihen, että elämä ilmenee niistä runollistettuna ja hyvänä. Ne puhuvat\nsydämelle ja mielikuvitukselle, ovat riittävän realistisia ollakseen\ntosia, ja tarpeeksi yläpuolellamme antaakseen elämällemme sen unelman\nleiman, jonka turviin niin mielellämme pakenemme.\n\n_Hugon_ laaja tuotanto sisältää kolme yhteiskunnallissävyistä romaania:\nKurjat [suomentanut J. V. Lehtonen] (1862), Meren työmiehiä (1866) ja\nNauruihmisen (1869). Kuten näkyy, hän kirjoitti ne kaikki maanpaossa\nollessaan. Kurjien alkuosan hän sepitti jo 1846, mutta keskeytti\nsilloin työnsä, jota sittemmin jonkin verran muutteli jatkaessaan sitä\nmyöhemmin toisissa olosuhteissa.\n\nKurjien päähenkilö, suunnattomista ruumiinvoimistaan kuulu työmies Jean\nValjean, joutuu työttömäksi, varastaa auttaakseen sisartaan ja tämän\nlapsia leivän, ja tuomitaan viideksi vuodeksi kaleereille.\nKarkausyritysten johdosta rangaistus pitenee 19 vuodeksi. Päästyään\nvapaaksi hän etsii turhaan työtä, jota ei kukaan tahdo antaa entiselle\nvangille, kunnes alkukristillisiä hyveitä edustava piispa Myriel\n(todellinen henkilö, Dignen piispa de Miolles) antaa hänelle ruokaa ja\nyösijan. Yöllä Valjean varastaa häneltä hopeiset kynttilänjalat,\npakenee, joutuu kiinni ja tuodaan piispan luo, mutta pääsee vapaaksi,\nkun piispa selittää lahjoittaneensa hänelle nuo esineet. Tämänkin\njälkeen Valjean ryövää köyhältä pojalta kaksi frangia, mutta herää\nsitten tunnontuskien johdosta ja muuttuu uudeksi ihmiseksi. Hän ottaa\nnimekseen \"Madeleine\", pääsee ahkeruudellaan tehtaan omistajaksi ja\nvalitaan kaupunkinsa määriksi. Tämä onni särkyy, kun omatunto pakottaa\nhänet menemään oikeuteen tunnustamaan olevansa entinen rangaistusvanki\nValjean, jonka rikoksia ei siis ole luettava erään samannimisen\nomenanvarkaan tilille. Kun hän samalla tunnustaa varastaneensa nuo\nkynttilänjalat ja ryöstäneensä kaksi frangia, hänet vangitaan ja\ntuomitaan uudelleen langenneena kaleereille. Hänen vaiheittensa\nrinnalla on samaan aikaan kerrottu Fantinen, erään ylioppilaan hylätyn\nrakastajattaren kohtalo. Voidakseen elättää lapsensa Cosetten hän\ntyöskentelee Madeleinen tehtaassa, myy hampaansa ja rupeaa katutytöksi.\nJouduttuaan määri Madeleinen tuomittavaksi juopottelusta ja poliisin\nvastustamisesta tämä vapauttaa hänet ja toimittaa sairaalaan, jossa hän\nkuolee samalla hetkellä kun komisario Javert vangitsee Madeleinen.\nJavert on yhteiskunnan ja lain leppymättömän rangaistusvaatimuksen\nedustaja. Romaani muodostuu nyt hänen ja Valjeanin väliseksi\ntaisteluksi. Viimeksimainittu pääsee pois kaleereilta siten, että on\nhukkuvinaan, ja elää nyt hiljaisuudessa väärällä nimellä, määrinä\nsäästämänsä ja kätkemänsä omaisuuden varassa, kasvattaen Fantinen\nlasta, Cosettea. Javert etsii häntä, mutta Valjeanin onnistuu saattaa\nhänet väärille jäljille. Kun Valjean lopuksi pelastaa Javertin, jonka\nkommunistit olivat määränneet vakoojana ammuttavaksi, ja ilmoittaa\nasuntonsa, Javertin olemus järkähtää niin, ettei hän voikaan vangita\nviemärikanaviin paennutta Valjeania, vaan surmaa itsensä. Valjeanin\njalous ja hyvyys ovat näet kokonaan mullistaneet hänen entiset\nkäsityksensä laista ja oikeudesta. Kirja loppuu Cosetten ja Valjeanin\nbarrikaadeilta pelastaman Mariuksen onneen ja liian ankarien\nrangaistusten uhriksi joutuneen entisen kaleerivangin kauniiseen ja\nhurskaaseen kuolemaan. Alkuaan romaani ilmestyi kymmenenä osana.\n\nAjan ilmiönä teos kuuluu Suen ja Dumas'n luokkaan: Hugo tahtoi\nsaavuttaa heidän vertaisensa laajuus- ja yleisönsuosiotuloksen ja\nonnistuikin. Tästä laajuuspyrkimyksestä ja Hugon taipumuksesta\npoikkeamaan pääasiasta yleensäkin johtuvat romaanin suhteettomat\nsivukuvaukset: Waterloon taistelu (vain siksi, että Mariuksen isä oli\nottanut siihen osaa), barrikaadit, viemärit (yhtä realistisesti kuin\nZola) ym., yhteensä n. kolmas osa koko teoksesta. Se on siis muodoton,\nvailla kiinteätä rakennetta. Hugon tuotteena sillä on muitakin hänelle\nominaisia tunnusmerkkejä: kertomuksen eteneminen leveänä rintamana,\nlegitimistit, bonapartistit, kommunistit ja rikolliset samanarvoisena\nmaalauksellisena, yhteiskunnan kokonaiskuvaan kuuluvana aineksena.\nSitten vastakohtien käyttäminen: Triboulet on fyysillisesti ruma kuin\nQuasimodo, mutta sielullisesti kaunis; Valjean, hyvä ihminen,\nsaa kaleerivangin kohtalon; yhteiskunta -- rikolliset,\nvallankumoukselliset; ilotyttö Fantine -- äidinrakkauden edustaja;\nkatupoika Gavroche -- barrikaadisankari; rikoksen vähäisyys --\nrangaistuksen suhdattomuus; Valjean -- Javert; pyhimys Myriel --\nkaleerivanki Valjean jne. Vielä on huomattava, että romaanista kuvastuu\nkaikesta huolimatta Hugon oma \"kehitys\": alkuosassa hän oli\nvarhaiskristillisyyden kauneutta ihaileva porvari ja loi Jocelynin\nmaalaispappilaidyllistä muistuttavan kuvan; loppuosaa kirjoittaessaan\nhän oli kommunisti, joka lisäsi alkuosaan mm. Marata ylistävän kohdan\nja asetti tarkoituksellisesti toistensa vastakohdiksi rikkaan,\nitsekkään porvariston ja sorretun köyhälistön, \"kunniallisten\" ihmisten\npaheet ja kurjaliston hyveet. Uutta Hugon tuotannossa oli kirjan\nliikatunteellisuus: tavallisesti hän kohotti tunnepaineen hyvin\nkorkealle, mutta irvokkuusohjelmansa mukaan rikkoi sen melkein\ndemoonisesti; nyt hän viljeli sentimentaalisuuden loppuun saakka, mikä\njohtui lukijain kalastamisesta. Tunteellisuuteen yhtyy usein saarnaava\npateettisuus.\n\nMutta vaikka Kurjia täytyykin pitää taiteellisen kokonaisuuden\nkannalta epäonnistuneena, on sen perusnäkemys, yhteiskunnan ja lain\nleppymättömyys rikollisuutta kohtaan silloinkin, kun tämä on alkuaan\nsosiaalisen hädän aiheuttamaa, kieltämättä hugomaisesti jylhä ja\nvaikuttava, täynnä elämän syvää vakavuutta. Kuinka matalia ja\nmitättömiä ovatkaan sen rinnalla Suen tai Dumas'n romaanit. Ja vaikka\nValjean ja Javert ym. pyrkivät ohentumaan edustamiensa aatteiden\nvertauskuviksi, tyypeiksi, saavuttamatta elävää inhimillistä\nyksilöllisyyttä, on romaanissa toisia, viimeksimainitussa suhteessa\nonnistuneita henkilökuvia, kuten Triboulet ja Gavroche, jotka\nilmaisevat Hugon taiteellista voimaa. Hugo oli Mériméen mukaan henkilö,\njoka \"huumautuu omista sanoistaan eikä milloinkaan vaivaudu\najattelemaan\". Mérimée unohti itse olevansa pienoiskuvien tarkka\nsiselöijä ja lausuvansa arvostelunsa siltä kannalta; hänenlaisensa\ntimantinhioja ei juuri voi ymmärtää kuvanveistäjää, joka muovailee\nsavesta jättimäisiä luonnoksia, eikä huomata näistä ilmenevän suuren\nnerouden välähdyksiä.\n\nMeren työmiehissä kerrotaan merimies Gilliat'sta, joka rakkauden\ninnoittamana onnistuu suunnattomin ponnistuksin aivan yksin pelastamaan\nrakastettunsa enolle kuuluvan haaksirikkoutuneen höyrylaivan; palkkana\noli hänen haaveidensa mukaan oleva tytön käsi. Mutta huomattuaan tytön\nrakastavankin toista, Gilliat ei ilmaissutkaan tunteitaan, vaan katsoen\nGuerneseyn kallioniemeltä nuoren parin lähtöä antoi nousuveden kohota\npäänsä yli.\n\nNäin kerrottuna juoni riittäisi lyhyeen novelliin; Hugo kirjoitti siitä\n900 sivua laajan romaanin. Ymmärrettävästi tämä on ollut mahdollista\nvain Hugon tavallisen paisuttelun avulla. Mutta myöntäen tämän viaksi\nkiiruhdamme huomauttamaan sen tällä kertaa liikkuvan aloilla, jotka\nolivat vielä silloin uusia ja tenhoavat yhäkin omituisen runollisesti.\nGilliat on suurenmoinen tahto- ja voimaihminen, samalla realistinen ja\nfantastinen, jonka vertaisia ovat vain titaanit tai keskiajan\nsankarirunouden urhot. Hän on lisäksi täysin sympaattinen luonne, jalo\nmies, jonka suunnattomia ponnistuksia, kekseliäisyyttä, kylmäverisyyttä\nja urhoutta laivan pelastamisessa ja taistelussa pirunkalaa ja myrskyä\nvastaan jännittyneinä ja ihaillen seuraamme. Hänen titaanisuutensa\nilmenee erikoisesti hänen kamppailussaan myrskyä vastaan, joka melkein\nhenkilöllistettynä vihollisena ryntää puolustamaan saalistaan,\nhaaksirikkoutunutta laivaa. Kaikista maailman kirjailijoista vasta Hugo\nkykeni todellisuuden mittaisesti ja samalla korkean runollisesti\neläytymään meren ja myrskyn väreihin, salaperäiseen elämään ja\nmahtavaan voimaan. Vasta tässä romaanissa Hugo sai ilmaistuksi\ntaiteellisen vastakohtaisuus-aatteensa sen jättimäisimmässä ja samalla\ntajuttavimmassa muodossa asettamalla ihmisen taistelemaan kuin titaani\nluontoa ja nimenomaan tämän salaperäisiä, vihamielisiä, inhoittavia ja\nmyrskynä murskaavia voimia vastaan. Tätä yleisvaikutusta eivät\npaisuttelut eivätkä muut viat -- perustelemattomat hyökkäilyt\nkuninkuuden palauttamista ja kirkkoa vastaan -- kykene hälventämään,\nvaan on Meren työmiehiä asetettava Notre Damen rinnalle.\n\nYhteiskunnallinen puoli on siis Meren työmiehissä vähäinen, päähuomion\nkohteena kun on ihmisen ja luonnon taistelun kuvaaminen. Vähäinen se on\nNauruihmisessäkin, jossa Hugo leikkii irvokkuudella pöyristyttävämmin\nkuin missään muussa romaanissaan:\n\nEnglannin kuningas Jaakko II oli antanut ryöstää lordi Clancharlien,\njoka oli vielä silloin lapsi. Ryöstäjät muuttivat leikkauksilla hänen\nulkomuotonsa siten, että hänen kasvonsa olivat ainaisessa jäykistyneen,\nkammottavan naurun irvessä, ja möivät hänet kiertelevälle\nsirkusseurueelle. Hän tuli tunnetuksi Gwynplainen ja \"nauruihmisen\"\nnimellä ja on uusi Quasimodon muunnos: ulkomuodon rumuuden vastakohtana\non jalo sielu. Sirkusseurueeseen kuuluvat sen johtaja, akrobaatti\nUrsus, sokea tyttö Dea ja Homo-nimeä totteleva susi, mitkä nimet jo\nilmaisevat kirjailijan yhteiskunnallisen asenteen. Gwynplaine\nrakastaa Deaa ja tämä häntä, koska ei voi nähdä hänen hirvittävää\nnaamaansa. Sitten hänen syntyperänsä tulee ilmi ja hän saa takaisin\nsukuoikeutensa. Kun hän ylähuoneessa vastustaa kuningattaren määrärahan\nlisäämistä loistavassa, hugomaisessa puheessa, hänen sanansa tekevät\nensin vaikutuksen; mutta kun sitten kuulijat katsovat hänen irvistävää\nnaurunilmettänsä, he purskahtavat väkisinkin nauramaan, jolloin puheen\nlumous hälvenee ja Gwynplaine menettää asian. Hän palaa sirkukseensa,\ntapaa Dean kuolevana ja hukuttautuu. Tukeakseen sitä kirjaansa\nsisältyvää väitettä, että siveellinen puhtaus asuu alhaison,\nsiveettömyys ylhäisön keskuudessa, Hugo kuvaa erään ranskalaiseen\nylimystöön kuuluvan naisen luonnonvastaista irstailua; nämä kohdat ovat\nsopimattomia lasten luettaviksi. Laajat syrjäkuvaukset paisuttavat\nteosta.\n\n\n11\n\nVaikka romantikko viihtyikin parhaiten mielikuvituksensa\nhaavemaailmoissa, kiinnosti häntä silti muukin klassillisuuden aikana\nlaiminlyöty kauneus, esim. luonto ja kaikki se, jota on totuttu\nsanomaan \"maalauksellisuudeksi\". Yhtyneenä levottomaan kaipuuseen tästä\nsyntyi retkeilynhalu ja sen seurauksena luontoa ja maalauksellisuutta\nkuvaava kirjallisuus. Tällähän oli vanhat juuret [II, s. 164, III, s.\n100, 261], jotka kuitenkaan eivät vaikuttaneet siihen: olihan\nveijarikirjallisuus esim. retkeilyä, mutta vailla luontoa ja\nmaalauksellisuutta. Uudessa mielessä retkeilystä, jonka varrella\nhuomioitiin luontoa ja elämää, tuli tärkeä tekijä, jopa juoniaines\nromantiikan kirjallisuuteen.\n\nSe ilmenee jo varhain suoranaisena kaunokirjallisuutena,\nviitataksemme siihen puoleen ensiksi. Heinsen Ardinghellossa on paljon\nmaalauksellista retkeilykuvausta -- onhan sen näyttämönä romantikkojen\nsydämen kaihon maa, Italia. Wilhelm Meister on tärkeältä puolelta myös\nromanttinen retkeilykirja. Tyhjäntoimittajan elämässä (1826)\n_Eichendorff_ ilmaisi unohtumattomasti kesäretkeilyn runouden, jonka\nhuolettomana vaeltava taiteilija herkästi vaistoaa. Pian kuitenkin\nretkeilykuvaus irtautui kaunokirjallisesta muodosta esiintyäkseen\nitsenäisenä, tosiperäisenä kirjallisuudenlajina. Varhaisimpia tämän\nalan ilmiöitä on _Chateaubriandin_ Opas (1811) ja kuuluisimpia sekä\nviehättävimpiä _Heinen_ Matkakuvia (1826-1830). _Laube_ kirjoitti\nheinemäisiä Matkakuvia (1834-1837). _Lamartine_ kuvasi matkaansa\nitämaille (1835) ja _Hugo_ Reinille (1842). Erikoisluokkaansa kuuluvat\n_Borrow'n_ (s. 147) vaellus- ja mustalaiskirjat, sillä tekijän\nsalaperäisyysmanian vuoksi on usein vaikea sanoa, onko kysymyksessä\nromaani vai tosi. Tunnettua on, kuinka tavattoman laajuuden ja suosion\ntällainen kirjallisuus on sittemmin saavuttanut, -- sanokaamme --\ntäydellä syyllä, sillä kirjailijalla on siinä hyvä tilaisuus\ntyylitaiteensa, havaitsemiskykynsä, älynsä terävyyden ja tunne-elämänsä\nsyvyyden ilmaisemiseen.\n\nTämän alan yhteydessä on sopivaa huomauttaa metsä- ja meriromaanin\nsynnystä. Se ei kylläkään perustu retkeilyn iloon, vaan sai herätteensä\nScottin romaanitaiteesta ja englantilaisesta meriperinteestä, joka oli\nalkanut Moren Utopialla (III, s. 36), jatkunut renessanssin aikana\n(Marstonin Seagull, III, s. 472), kohonnut tärkeäksi päälajikseen\nDefoen tuotannossa, perinyt Smollettin kynästä tärkeitä tyyppilisiä, ja\nrikastunut romantiikan, mm. Scottin, Byronin, Shelleyn y.m. runoudesta.\nAlan perustaja uudessa merkityksessä oli _Cooper_ (s. 163).\n\nVanhemman historian puutteessa Yhdysvalloissa syntyi uudisasukkaiden\nelämän kuvaus, aiheena varsinkin asutuksen leviäminen länteen ja\ntaistelut indiaaneja vastaan. Vaikka Cooperin henkilöt ja tapahtumat\novatkin \"legendoja\", ne ovat silti \"historiallisia\" uudisraivauksen\nkuvaajina; samoin hänen \"metsämaalauksensa\" ovat historiallisia\nesittäessään mahtavaa menneisyyden todellisuutta. Cooper huomioitsi\nvuodenaikain metsiin aiheuttamat muutokset, vaihtelevat värit ja\nvarjot, kauniin sään ja myrskyn, ja vihasi uudisasukkaan kirvestä.\nNäihin rajattomiin, salaperäisiin metsiin hän sijoitti kaksi niihin\nluontaisesti kuuluvaa ihmistä, indiaani Chingachgookin ja valkoisen\nmetsästäjän Nathaniel Bumpon, \"Nahkasukan\". Edellinen on omistanut\nvalkoisten parhaat puolet, luopumatta silti rotunsa sitkeydestä,\nurhoudesta ja sotaisuudesta. Nahkasukan elämä kuvataan nuoruudesta\nvanhuuteen saakka. Hirventappajassa hän on nuorukainen, surmaa\nensimmäisen indiaaninsa ja lähtee Chingachgookin kanssa sotapolulle;\nviettelevälle naiselle hän sanoo ainoiksi lemmityiksensä hiljaista\nsadetta, sinistä taivasta ja lähdettä, josta sammuttaa janonsa.\nViimeisessä mohikaanissa hän on nuoruutensa kukoistuksessa, tunnettu\nosumatarkkuutensa vuoksi \"Haukansilmän\" nimellä. Hän on viekkaampi kuin\nvihollisensa, taitava jälkien seuraamisessa ja tarkka huomioimaan\nmetsän ääniä. Oppaassa hän on yhä nuori ja rakastunut Mabel Dunhamiin,\njonka kuitenkin saa omakseen suurten järvien reipas laivuri Jasper.\nTienraivaajissa hän on yli seitsenkymmenvuotias vanhus, joka heittää\npyssynsä olalleen, viheltää koiraansa ja kääntää ainaiseksi selkänsä\nsuurten järvien liiaksi viljelyksen piiriin joutuneelle seudulle.\nRuohoaavikossa hän on yli kahdeksankymmenen, mutta silti hyvä ampuja.\nKuolema korjaa hänet hänen odottaessaan sitä katsoen laskevaan\naurinkoon. Nahkasukka on Chingachgookin parannettu kuva: hänessä\nyhtyvät molempien rotujen hyveet, ilman niiden ainoatakaan vikaa. Hän\non urhoollinen, uskollinen, rehellinen, puhdas elämässään, sääliväinen\nihmisiä ja luontoa kohtaan. Hän ajattelee ihanteellisesti,\nsivuuttamatta kuitenkaan todellisuuden asettamia rajoja.\n\nVarsinaista merikertomusta ei ilmestynyt _Smollettin_ Roderick Randomin\n(1748) ja _Scottin_ Merirosvon (1822) välillä. Viimeksimainitun\nkilpailijaksi Cooper julkaisi 1824 Luotsinsa, jonka kirjoittajaksi\nentisenä meriupseerina oli pätevä. Hän kuvasi, miten sotalaivaa\nohjataan taistelussa ja myrskyssä vaarallisen rannikon läheisyydessä,\nja loi hyvän merimiestyypin kertoessaan Tom Coffinista; merielämän\nraakuuden hän siirsi taustalle, näyttämättä sitä sanottavasti.\nSmollettin tyyppisen merikertomuksen elvytti _Frederick Marryat_\n(1792-1848), joka oli palvellut meriupseerina Napoleonin sodissa.\nSuosituimpia hänen romaaneistaan ovat olleet Peter Simple (1834) ja\nMidshipman Easy (1836). Niissä käytetään Smollettin tapaan kepposia ja\nkarkeata pilaa; kirjallinen arvo on vähäinen.\n\n_Kingsleyn_ Länteenpäin-romaanista jo mainittiin. _Stevensonin_\nAarresaari (1882) on etevä meri- tai asiallisemmin merirosvoromaani,\nkuvaava tekijänsä kapealle kertomisen uomalle mm. sikäli, ettei siinä\nole rakkausjuonta eikä luonnontaustaa.\n\nMeri- ja metsäromaani on kukoistanut englantilaisen kirjallisuuden\npiirissä, siirtomaiden yhä lisääntyessä, aivan tavattomasti. Nykyajan\nnuoriso on nauttinut _H. Rider Haggardin_ (1856-1925) romaaneista,\njoiden keskushenkilöt, Mr. Allan ja neekerisoturi Umslopogaas, on luotu\ntunnustusta ansaitsevalla kirjailijakyvyllä, ja joissa on paljon\neksoottisen luonnon runoutta, mutta vielä enemmän _Kiplingin_ Indian\nviidakoissa-kirjasta. (1894-1895). Sen sijaan että olisi vanhan\nkansanuskomuksen mukaan antanut ihmisen todellakin muuttua\n\"ihmissudeksi\" Kipling ihmistytti sudet ja antoi lapsen heidän\nkasvatikseen. Tämän kasvatin, Mowglin eli \"pikku sammakon\", ja luonnon\nväliltä on erottava seinä kadonnut, ja niin pääsemme kirjailijan\nmielikuvituksen opastamina tutustumaan viidakkoon ja sen kaikkiin\nvivahduksiin ikäänkuin \"sisästäpäin\", sen eläimiin -- karhuun,\npantteriin, tiikeriin, puhveliin, norsuun, jättiläiskäärmeeseen,\napinoihin jne. --, jotka on kaikki yksilöllistetty ominaisuuksiensa\nmukaan ja samalla ihmistetty. Mutta taustalla on vielä muuta: koko\nIndia, sen nykyisyys monine huolineen, sen menneisyys viidakkoon\nkadonneine rauniokaupunkeineen. Kirjailijan lumouskyky ilmenee harvoin\nniin selvästi kuin tästä aina tuoreesta ja tehoavasta romanttisesta\nkirjasta, jossa mahdollisimman onnistuneesti ilmaistaan kaikki se, mitä\nolemme haaveilleet Indiasta.\n\nUseimmilla kansoilla on ollut niin Scottinsa kuin Cooperinsa.\n_Ranskassa Sue_, joka oli ollut laivaston lääkärinä, aloitti\nkirjailijauransa viidellä meriromaanilla. _Gustave Aimard_ (oikea nimi\nOlivier Gloux, 1818-1883) eli indiaanien parissa 15 vuotta ja kirjoitti\nn. 40 Cooperin tyylistä romaania, jotka vieläkin ovat nuorison\nmielilukemista. _Gabriel Ferryn_ (Louis de Bellemarre, 1809-1852)\nMetsäsissi (Le coureur des bois, 1851) on yhäkin elävä indiaaniromaani.\nSaksassa kirjoitti _Charles Sealsfield_, Amerikkaan karannut\nböömiläinen munkki, (oikea nimi Karl Posti, 1793-1864) sarjan Cooperin\ntyylisiä romaaneja, joissa jo käsitellään sellaisia Amerikalle\nmyöhemmin tärkeitä asioita kuin rotukysymystä. Laajalti matkustellut ja\nkauan Amerikassa seikkaillut _Friedrich Gerstäcker_ (1816-1872) tuli\ntunnetuksi sujuvasti sepitetyillä Mississippikuvillaan ja laajalla\nromaanituotannollaan.\n\n\n12\n\nLopetamme katsauksemme viittaamalla lyhyesti novelliin ja sielullista\nerittelyä harrastavaan romaaniin. Novelli oli renessanssin erikoisala\n[II, s. 473, 485, 492, 511, 512; III, s. 315, 316, 319, 323, 326],\njonka kadotimme näkyvistä 1600- ja 1700-luvuilla, satuja (IV, s. 150)\nlukuunottamatta. 1800-luvun alussa novelli heräsi eloon uutena\nitsenäisenä taidemuotona, joka oli sisällyksensä puolesta irtautunut\nrenessanssin fabliau-perinteestä ja valitsi aiheensa vapaasti. Voimme\ntodeta sen lyhyydestään huolimatta pyrkivän rakenteen eheyteen,\nkaareen, jolla on alkunsa, nousunsa, huippukohtansa ja sopusuhtaisesti\nlaskeva loppunsa. Sen henkilöiden tulee olla kirkkaasti valaistuja sekä\nulkonaisesti että sielullisesti ja sen aiheena on oleva elämän\nsolmukohta. Uudenaikaisen sielullisen novellin aloittaja on _E. T. A.\nHoffmann_; kansanomaisen aiheen toivat novellin piiriin _Fouqué_\nUndinellaan ja _Brentano_ Kertomuksellaan kelpo Kasperista (1817).\nEnglannissa _Scott_ sepitti joskus novellin. Ainoallakaan näistä ja\nuseista muistakin kirjailijoista, joiden tuotannosta saattaa novellin\nlöytää, tämä ei ollut heidän erikoisharrastuksensa kohde. Tällaisena\nnovelli ilmeni vasta Ranskassa, jossa sitä erikoisesti viljelivät\nmm. _Vigny, Musset, Gautier ja Mérimée_. Heidän kehittämänään ja\nhiomanaan novellista tuli proosakertomuksen muoto, joka sittemmin on\nosoittautunut selvyyttä, iskevää älykkyyttä ja lyhyyttä rakastavan\ngallialaisen hengen erikoisperinteeksi.\n\n_Vigny_ julkaisi Stello-kirjassaan (1832) kolme novellia: Nicolas\nGilbertistä, 1700-luvun runoilijasta, jolle väitti ensyklopedistien\ntehneen pilkallaan suurta vääryyttä; Chattertonista ja André\nChénier'sta. Yhteistarkoituksena näillä oli sen osoittaminen, että\nyhteiskunta kohtelee runoilijoitaan tunnottomasti ja väärin. Juonen\nrakenne on draamallinen. Kokoelman Sotilaselämän orjuus ja suuruus\n(1835) novellit ilmaisevat myös tekijänsä pessimististä\nmaailmankatsomusta. Ensimmäisessä nimeltä Laurette eli punainen sinetti\n(L. ou le cachet rouge) kerrotaan, kuinka eräs merikapteeni saa\ndirektoriohallitukselta määräyksen viedä erään nuoren rangaistusvangin\nCayenneen; rikoksena on vain muuan hallitukseen kohdistettu pilkkasäe;\nvangin nuori vaimo seuraa vapaaehtoisesti miestänsä. Kapteeni mieltyy\nheihin, mutta huomaa kauhukseen avattuaan direktorion kirjeen\nmäärättynä aikana eli sitten, kun oli päästy päiväntasaajan toiselle\npuolelle, että hänen oli ammuttava tuo nuorimies. Hän tekee niin, koska\nhänen täytyy sotilaana totella. Vaimo tulee mielisairaaksi ja kapteeni\nhoitaa häntä siihen saakka, kunnes kaatuu Waterloon kentällä. Hänen\nsaamansa käsky oli väärä ja murskasi kolmen viattoman ihmisen elämän.\nSamoin kuin Vignyn runous ovat hänen novellinsakin korkeata luokkaa.\n\n_Musset'n_ novelleissa, joiden käsittelyssä ilmenee hänen älynsä ja\nsiroutensa ja joissa hän etupäässä erittelee omia lemmenkokemuksiaan,\non tietysti tärkeällä sijalla naissydämen psykologia (Emmeline).\nKahdessa rakastajattaressa (Les deux maîtresses) hän tutkii ikivanhaa\nkysymystä, voiko mies rakastaa kahta naista samaan aikaan, eli siis\nprobleemia \"taivaallisesta ja maallisesta rakkaudesta\", joka tulee aina\nolemaan elämän pulmana ja taiteen aiheena huolimatta siitä, että\nnuuskaviisas \"kritiikki\" saattaa ilmoittaa, nostaen sormen pystyyn, sen\nolevan nykyaikaisen psykologian mukaan mahdotonta. Musset'n mukaan\nkaksi rinnakkaista rakkautta, sielullinen ja aistillinen, on\nmahdollista, minkä elämänkokemus osoittaakin todeksi, mutta tosi onnea\nkoituu vain ystävyydestä. Novellissa Frédéric ja Bernerette on\nsankarittarena grisetti, jonka Henri Murger sittemmin teki niin\nkuuluisaksi, ja sisällyksenä lemmentarina ylioppilaan \"boksissa\",\nylioppilaan avioliitto ja grisetin itsemurha -- tuo \"vanha juttu, joka\nkuitenkin on aina uusi ja särkee sydämen siltä, jolle se on äsken\nsattunut\". Tizianin pojassa (Le fils de Titien) Musset kuvasi itseään.\nTizianin pojasta näytti tulevan yhtä suuri taiteilija kuin isästään,\nkun aistillisuus valtasikin hänet. Hänen ihanteellinen lemmittynsä\nBeatrice koettaa palauttaa häntä ylevän taiteen tielle rupeamalla hänen\nmallikseen. Mutta kuvasta tuleekin aistillinen Venus eli siis maalarin\nperusolemuksen ilmentymä. Sen jälkeen hän ei enää maalannut. Maalarin,\nmallin ja kuvan ongelma viehätti romantikkoja, joista Poe, Rossetti ja\nWilde ovat käsitelleet sitä ansiokkaasti. Musset'n novellit eivät kuulu\nhänen huipputuotantoonsa, mutta ovat joka tapauksessa arvoluokkaa.\n\n_Gautier_ harrasti novelleissaankin tunnettua valokuvatarkkuuttaan.\nKleopatran yö (Une nuit de Cléopatre) kuvaa Niilin maisemaa keskipäivän\nauringon paahteessa, illalla ja yöllä, veneretkeä ja juhlaa\nkuningattaren palatsissa. Nuorukainen on rakastunut Cleopatraan,\nhiipinyt palatsiin, nähnyt hänet kylpemässä ja joutunut kiinni.\nCleopatra armahtaa hänet ja suo hänelle yhden lemmenyön, minkä jälkeen\nnuorukainen surmaa itsensä. Hoffmannin tyylistä muistuttava\nrokokoonovelli Omphale kertoo vanhasta gobelinista, jonka esittämä\nOmphale (Herkuleen jalkain juuressa) elävöityy yöllä mystillisesti\nmarkiisitar T:ksi. Gautier otti aiheensa mieluiten antiikista tai\nrokokoosta.\n\nNovellin varsinainen harrastaja oli kuitenkin _Mérimée_. Hänen aiheensa\novat enimmäkseen traagillisia: Varustus valloitetaan (L'Enlèvement de\nla Redoute) julmalla verilöylyllä; isä surmaa pienen poikansa, koska\ntämä on palkinnoksi tarjotun kellon houkuttelemana ilmiantanut\nsantarmeille heidän luokseen piiloutuneen korsikkalaisen rosvon (Matteo\nFalcone); nuori tyttö Colomba velvoittaa veljensä Orson surmaamaan\nverikoston lain mukaan vihollisperheen päämiehen Barricinin, koska\ntämän epäillään murhanneen heidän isänsä; espanjalainen sotilas José\non karannut rakastuttuaan mustalaistyttö Carmeniin, ruvennut\nsalakuljettajaksi ja rosvoksi, ja surmaa tytön nähtyään, ettei tämä\nrakastakaan häntä; Tamango, neekeripäällikkö, joutuu orjakauppiaan\nvangiksi tämän petollisuuden vuoksi ja kuolee juoppona rummunlyöjänä;\nhän on Aphra Behnin Oroonokon (IV, s. 194) kiintoisa perillinen.\nToiminta ja tilanteet ovat loogillisia johdannaisia henkilöiden\nluonteista, jotka taas ovat tavallisuudesta poikkeavia mutta silti\ntosia, sellaisia kuin saattoi kuvitella olleen ja olevan suuressa\narmeijassa ja Korsikassa ja Espanjassa, jossa tunteet ovat säilyneet\nalkuperäisessä viileydessään. Muista romantiikan henkilöistä he eroavat\nsiinä, ettei heidän tunne-elämänsä ole vähimmässäkään määrässä\nlyyrillisesti herkkää. Heidän raivonsa on hillittyä, he ovat yhtä\njärkkymättömiä ja tyyniä kuin heidän kuvaajansa -- juhlallisesti\nleppymättömiä. Ymmärtäessään poikansa ilmiantaneen rosvon Falcone\nmurahtaa vain: \"Kirottua!\" Näin Mérimée sekä aiheillaan että\nesityksellään pyrki voimatulokseen, siihen \"tarmon\" ilmaisuun, jota\nBeyleltä saamansa käsityksen mukaan piti taiteen päämääränä ja jonka\nesiintyminen pahuudessakin herättää muka ihailuamme tätä kohtaan.\nOnnistumisen ehtona oli siis ensiksikin joko julmuudellaan tahi\nyliluonnollisuudellaan olemustamme järkyttävä aihe; sitten tämän\nkäsittely kylmän puolueettomasti, tukahduttamalla tunneliikutukset\nkokonaan, mikäli ne heräsivät inhimillisyyteen päin; ja\nkolmanneksi kaiken esittäminen varmalla, yksityiskohtaisella\ntodellisuustarkkuudella, jonka täytyy olla suppean tilan vuoksi sitä\nsattuvampaa; tämä näet tekee kuvauksen eläväksi ja uskottavaksi. Sana,\nele, riittävät ilmaisemaan luonteen. Aavistamme esim., minkälainen\nColomba on, kun hän näyttää veljelleen isän veristä paitaa tai opettaa\nnuorelle englantilaiselle tikarin käyttöä. Beylen oppilaana Mérimée\npyrki sattuviin todellisuushuomioihin, kylmään asiallisuuteen ja\npuolueettomuuteen nähdyn esittämisessä, vielä täydellisempään\nkatoamiseen kertojan asemasta kuin tämä, lyyrillisen tunteilun sijasta\nluonteiden erittelyyn -- eli siis realismiin Flaubertin merkityksessä.\n\n_Landor_ (s. 142) saavutti Kuvitelluilla keskusteluillaan (1824-1829),\njoita dialogimuodosta huolimatta saanee pitää novellistisena\nkirjallisuutena, merkkiaseman. Mallina ovat olleet Lukianoksen\nKeskusteluja manalassa (I, s. 330) ja Fénelonin sen mukaan kirjoittamat\nVainajien keskusteluja (IV, s. 24, 26), jonka opettava sävy Landorin\ndialogeista joskus ilmenee. Mutta tärkeimpänä päämääränä Landorilla oli\nsaada menneisyys elävöitetyksi romanttisessa hengessä, herättää\nkuolleista Italian renessanssi ja helleeninen antiikki, niiden\nrunoilijat ja taiteilijat, ei vain aatteellisina hahmoina, vaan niin\nelävinä ihmisolentoinakin kuin mahdollista. Tyyli on korutonta, ilmaisu\njoskus niin lyhyttä ja ytimekästä, että lukijalta vaaditaan suurta\ntarkkaavaisuutta. Näin syntynyt sarja on kieltämättä ei vain komea,\nvaan tietomäärältään ja ajatussyvyydeltään huomattava. Muissa\nmainitsemissamme teoksissa hänellä oli sama menneisyyden elvyttämisen\ntarkoitus, ja saavuttikin hän sen tunnustusta ansaitsevassa määrässä.\nNiinpä muinainen Ateena esiintyy ilmielävänä Perikleestä ja Aspasiasta\n(1836). Landoria ei ole milloinkaan paljon luettu, mikä on vahinko: hän\nantaa paljon ja on tuore vielä tänään.\n\nEmme voi seurata novellin historiaa tämän pitemmälle. Novellin kautta\nolemme luontevasti saapuneet sielullista erittelyä harrastavaan\nromaaniin, _Beylen_ Punaiseen ja mustaan (1830), joka on myös Adolphen\nperillinen. [Suomentanut Joel Lehtonen.]\n\nJuonen Beyle sai todellisuudesta: seminaarilainen Berthet oli ollut\nrouva Michaud'n kotiopettajana ja rakastunut häneen; ollessaan toisessa\nperheessä hän oli vietellyt tämän tyttären, jonka kanssa oli menevä\nnaimisiin, koska tyttö oli tulossa äidiksi. Mutta tavattuaan uudelleen\nrouva Michaud'n hän epäili tämän hankkineen uuden rakastajan ja ampui\nhäntä kirkossa. Beylen kotiopettaja Julien Sorel on samalla Marivaux'n\nnousukastalonpoika ja Tartuffe, etenkin viimeksimainittu siitä\npäättäen, että tekijä itse usein vertaa häntä tuohon teeskentelevään\npappiin. Rouva Michaudia vastaa rouva de Renal ja vieteltyä perhetyttöä\nherttuallinen neiti de la Mole. Alkuperäisen luontevan juonen Beyle on\npilannut: Sorel ampuu rouva Rênalia kostaakseen hänelle siitä, että hän\noli ilmiantanut herttua de la Molelle Sorelin entisyyden ja todellisen\nluonteen. Beyle ei huomannut, vaikka oli muka terävä psykologi, ettei\nlukija voi ottaa tätä ampumisen syytä vakavalta kannalta, ja että\nmustasukkaisuus olisi ollut tässä paikallaan. Jos Beyle olisi ollut\nsuurempi taiteilija, hän ei olisi epäröinyt. Samoin hän olisi johtanut\nasiat niin, että Julien olisi vapautettu, koska rouva de Rénal ei\nkuollut, ja vihitty uudella aatelisnimellään, ylimystön läsnä ollessa,\nneiti de la Moleen, jolloin satiiri olisi ollut täydellinen. Mutta kun\nhän ei ollut taiteilija, hän horjahti Hugon ja Suen melodramatiikkaan:\nSorel tuomitaan kuolemaan ja mestataan; neiti de la Mole suutelee ja\npalvoo Shakespearesta saadun kuvan mukaan hänen hengetöntä päätänsä;\nrouva de Rénal kuolee surusta kolmen päivän kuluttua. Beylen erikoisala\noli hiuksenhieno sielullisten vaikutinten erittely ja selvittely; usein\nhänen huomionsa ovat sattuvia, usein varmaan erehdyttäviä; tulos on\nhitaasti etenevä ja ikävähkö. Joskus kirjailija pistäytyy\nopettavaisesti näkyville. Beylen taustana on Marivaux'n ja Molièren\nihmiskuvaus; sielunelämän erittelijänä hän on Constantin oppilas;\nrealistina hän jo ojentaa kättänsä Flaubertille.\n\n_Jules Amedée Barbey d'Aurevillyn_ (1808-1889) kehitysvuodet sattuivat\nromantiikan nousun aikaan ja hän omisti romanttiset ihanteet koko\nelämäkseen, ihaillen Lamartinea ja Mussetä, vihaten Voltairea ja\nRousseauta, ja ollen kuin de Maistre intohimoinen katolilainen ja\nrojalisti. Ihanteidensa puolesta hän taisteli runoilla (Poésies, 1855),\nromaaneilla (mm. Vanha rakastajatar -- Une vieille maîtresse, 1851, ja\nNoiduttu -- L'Ensorcelée, 1854, jonka aiheena on ensimmäisen tasavallan\naikainen Vendée-kapina), kauhunovelleilla (Paholaiskertomuksia -- Les\nDiaboliques, 1874) ja kirjallisuuskritiikillä (Pays-lehdessà).\nKriitikkona hän oli realismin ja naturalismin leppymätön vastustaja,\njohon aikanaan naturalismia vastaan nouseva ihanteellisuutta ja\nsielullisuutta kaipaava oppositio vetosikin.\n\nKatsauksemme sielulliseen novelliin ja romaaniin lopetamme\nesittelemällä kuuluisan saksalaisen novellistin _Paul Heysen_\n(1830-1914), jonka olemme jo lyyrikkona liittäneet romantikkoihin.\n\n_Heyse_ syntyi Berlinissä kielentutkija K. W. L. Heysen ja tämän\njuutalaiseen kansallisuuteen kuuluvan puolison poikana ja kasvoi\nulkonaiselta olemukseltaan virheettömän kauniiksi mieheksi.\nYliopistolliset opintonsa hän suuntasi kielentutkimuksen alalle, mutta\nalkoi jo varhain, mm. runoilija Geibelin innostamana, harrastaa\nrunouden sepittelyä. Nuoruustuotantoon kuuluu satuja ja murhenäytelmä\nFrancesca Rimini (1850). Seuraavana vuonna hän matkusti Italiaan, josta\ntuli hänen runoutensa varsinainen kotimaa. 1854 Baijerin kuningas\nkutsui hänet Geibelin suosittamana nousevana tähtenä Müncheniin, jossa\nHeyse sittemmin asui vakinaisesti. Puolison ja lapsien kuoleman\ntuottamaa surua lukuunottamatta Heyseä voi sanoa onnen kultapojaksi mm.\nsiksi, että hän säilytti luomisvoimansa vanhuuteen saakka. 1910 hänelle\nannettiin Nobel-palkinto.\n\nHeyse aloitti varsinaisen tuotantonsa heksametri-, distikhon-, ottava\nrima- ja terzini-mittaisilla runokertomuksilla, joita julkaisi 1851:n\njälkeen yksitellen ja myöhemmin parina kokoelmana (1863, 1870).\nTunnetuimpia niistä ovat Kyproksen morsian (Die Braut von Cypern),\njossa Boccaccion kertomuksen mukaan neito tekee kauneudellaan\nCimone-tomppelista kunnollisen miehen; varhais-kristilliseen aiheeseen\n(I, s. 436) perustuva Thekla; ja naisen demoonista, onnettomuutta\ntuottavaa lumoa kuvaava Salamanteri. Oikean alansa Heyse löysi\nalkaessaan kirjoittaa proosanovelleja, joita julkaisi vv. 1855-1895\nparikymmentä kokoelmaa. Niiden aihepiiri on laaja: enemmistö tapahtuu\nItaliassa, vähemmistö Provencessa, Münchenissä, Reinin varrella; aika\nulottuu ristiretkistä kirjailijan nykyisyyteen saakka; ympäristönä on\nusein runoilijain, maalarien, kuvanveistäjien ja upseerien piiri;\nmuotona on objektiivinen esitys, joskus minä-kertomus ja kirje.\nSuuresta joukosta vain pari esimerkkiä. L'Arrabiatan sivuilta sädehtii\netelän taivaan koko sulo, kuvattuna tiiviisti ja keskittyen vain\noleelliseen niinkuin tositaiteen tulee. Sokeat (Die Blinden), pastorin\npoika ja kanttorin tytär, saavat leikkauksen kautta näkönsä. Marlene ei\njaksa odottaa parantumistaan, vaan hiipii yöllä Clemensin vuoteen\nääreen katsomaan häntä. Hän ottaa siteen pois ja näkee Clemensin\nleimahtavan salaman valossa, joka kuitenkin samalla häikäisee hänet\nainaiseksi. Clemens saa näkönsä, mutta sokea Marlene on sielullisesti\nnäkevämpi kuin hän. Romaaneissaan Heyse harhautui taiteen\npuolueettomuudesta agitatoorisuuteen väittäen Maailman lapsissa\n(Kinder der Welt, 1873) kristillismielisiä harvoin poikkeuksin\nteeskentelijöiksi, uskonnottomia yleensä kunnon ihmisiksi. Paratiisissa\n(1875), joka tapahtuu Münchenin taiteilijapiireissä, kuvataan\navioliitto kahleeksi, joka nerokkaan, vapaan hengen on lupa rikkoa.\nTyydyttävämpi, ilahduttavampi on Aatelisnaisen romaani (Der Roman der\nStiftsdame, 1887), mutta seuraavat ovat jälleen tarkoitusperäisiä:\nMerlinissä (1892) vanha Heyse nousi naturalismia, romaanissa Kaikkien\nvuorten yläpuolella (Über allen Gipfeln, 1895) nietzscheläisyyttä, ja\nVenuksen synnyssä (Die Geburt der Venus, 1909) sovinnaisia\nmoraalikäsityksiä vastaan.\n\nHeyse vaati novellilta, että sen oli \"esitettävä vaikuttava\nihmiskohtalo, sielullinen, aatteellinen tai siveellinen ristiriita,\npaljastettava ei aivan jokapäiväisen tapahtuman kuvaamisella\nihmisluonteen uusi puoli\". Runoelmissaan ja novelleissaan hän\nosoittautui klassillisesti puhtaan, viileän, kirkkaan kauneuden\npalvojaksi, joka sivuuttaa elämän kuilut ja sulkee rumuuden,\nalhaisuuden, hädän ja kurjuuden taiteensa ulkopuolelle. Hänen\nmieliaiheitaan ovat hienosti sivistyneiden ihmisten sieluntaistelut.\nHän näkee kuin kuvanveistäjä henkilöhahmoja tai maalari tilanteita, ja\nkehittää kekseliään mielikuvituksensa avulla vasta sen jälkeen sopivan\njuonen ja sielullisen puolen. Tai hänellä on mielessä jokin väite,\njonka todistamiseksi hän keksii ja kertoo erikoisen elämänkohtalon.\nTyössään hänellä oli aseinaan hieno muotoaistinsa, klassillisen kirkas\nsanontansa ja korkea sivistyksensä, jotka kohottavat ja jalostavat\nhänen tyylinsä silloinkin, kun aihe on pinnallinen. Näin ollen on\nselvää, että Heysen novellit lopultakin jäävät taiturimaisuuden\ntuotteiksi, vaille todella omakohtaisesti koetun kärsimyksen tuntua ja\nsitä tragiikkaa, jota Heyse ei onnen kultapoikana milloinkaan tullut\nkokemaan, mutta joka on välttämätöntä elämän syväluotaajalle. Tästä\nsyvällisen elämäntunnon puutteesta johtuu se ikävystyminen, joka salaa,\nkaikesta ihailusta huolimatta, hiipii lukijan mieleen Heysen novellien\nääressä.\n\n\n\n\n5. DRAAMA.\n\n\n\n1. Saksa.\n\n\n1\n\nDraaman historiassa olemme saapuneet (IV, s. 394-436) 1700-luvun\njälkipuoliskolle ja Ranskan osalta (s. 171-173) vallankumous- ja\nNapoleonin ajan draamaan. Jatkoesityksen lähtökohta kuuluu 1700-luvun\npuolelle: se on Götz von Berlichingen, Myrskyn ja kiihkon\nstarttilaukaus (s. 55).\n\nGötz von Berlichingenin nuoruudenystävä Albert Weisungen on mennyt\nBambergin piispan palvelukseen, jonka kanssa Götz on sotakannalla.\nVaikka vallitseekin toistaiseksi rauha, vangitsevat Bambergin miehet\nGötzin sotilaan; tästä syystä Götz puolestaan vangitsee Weislingenin.\nVanha ystävyys uudistuu, Weislingen rakastuu Götzin sisareen Mariehin\nja lupaa olla taistelematta Götziä vastaan, minkä johdosta Götz päästää\nhänet vapaaksi, valmistamaan linnaansa Marien vastaanottoa varten.\nKevytmielisyydessään Weislingen kuitenkin joutuu viekkaan hoviherra\nLiebetrautin houkuttelemana Bambergin piispan hoviin, muka järjestämään\nasioitaan, mutta tosiasiassa näkemään piispaan turvautunutta\nkauneudestaan kuulua Adelheid von Walldorfia. Sotkeutuen tämän\nverkkoihin hän rikkoo lupauksensa Götzille ja Marielle, kärsien siitä\ntunnonvaivoja. Vaadittuaan turhaan takaisin sotilastaan ja saatuaan\ntietää toisten vihollistensa, nürnbergiläisten, kavaltaneen hänet\nbambergilaisille, Götz hyökkää bambergilaisen vartioston saatteleman\nnürnbergiläisen kauppakaravaanin kimppuun ja ryöstää sen. Kauppiaat\nvalittavat juuri tällöin Augsburgin valtiopäiviä pitävälle keisari\nMaximilianille, joka Weislingenin neuvosta julistaa Götzin\nvaltiokiroukseen. Tämä puolustautuu urheasti ja hänelle myönnetäänkin\nlopuksi vapaa lähtö linnastaan. Siitä huolimatta hänet vangitaan ja\nviedään Heilbronniin, jossa häntä vaaditaan vannomaan, että luopuisi\nsodankäynnistään. Mutta kun hänen samalla pitäisi tunnustaa olevansa\nkapinallinen valtakuntaa ja keisaria vastaan, hän kieltäytyy ja torjuu\nhelposti vangitsemisyritykset. Hän ei kuitenkaan tahdo paeta, koska ei\nhalua puolestaan rikkoa keisarille antamaansa sanaa. Tällä välin on\nFranz von Sickingen, josta on tullut Marien puoliso, piirittänyt\nkaupungin, ja nyt Götz vuorostaan sanelee keisarille ehtonsa: hän lupaa\nlopettaa sotimisensa, jos pääsee ilman nöyryytyksiä vapaaksi ja\nkotiinsa. Tähän suostutaan. Mutta talonpoikaiskapinan syttyessä hän\nrupeaa talonpoikien johtajaksi neljäksi viikoksi; hän tietää rikkovansa\ntäten sanansa, mutta tekee sen kuitenkin, koska toivoo voivansa estää\nhirmuteot. Tämän pyrkimyksensä johdosta hän joutuu talonpoikain\nvihoihin, hengenvaaraan ja lopulta Weislingenin vangiksi Heilbronniin.\nWeislingen on jo allekirjoittanut hänen kuolemantuomionsa, mutta repii\ntämän rikki heltyneenä Marien rukouksista. Götz kuolee vankeudessa,\nviimeisenä huokauksenaan: \"Vapaus, vapaus!\" Hänen poikansa menee\nluostariin. Weislingen on mennyt Adelheidin kanssa naimisiin; tämä\npettää häntä tallirenki Franzin kanssa ja myrkyttää hänet, jolloin\nFranz syöksyy linnan ikkunasta Main-virtaan. Pyhä Fehm-oikeus tuomitsee\nAdelheidin surmattavaksi tikarilla ja nuoralla.\n\nFranz von Sickingenin nimi (III, s. 28) ilmaisee kysymyksen olevan\n1500-luvun levottomista alkukymmenistä. Götz on historiallinen henkilö,\njonka itsensä kirjoittama elämäkerta oli Goethen lähteenä: saksalainen\nrosvoritari, joka eli 1480-1562 ja oli todellakin valmistuttanut\nmenettämänsä käden sijasta sitä vastaavan rautakäden. Draamamallina\novat olleet Shakespeare ja nimenomaan tämän historialliset\nkronikkanäytelmät, joten Götz on uusi lisä saksalaisten\nyrityksiin saada ranskalaisen klassillisuuden sijaan luoduksi\nsaksalais-kansallinen, vapaa draama. [IV, s. 308, 332, 401.] Emilia\nGalotti oli vuotta aikaisemmin hakenut mallia puhtaasta antiikista --\nGötz palautui J. E. Schlegelin kannalle ja liittyi Shakespeareen, jolta\nsiinä on opittu kronikkatyyli, niin täydellinen irtautuminen paikan,\najan ja toiminnan yksyydestä, että kulisseja täytyy muuttaa 51 kertaa,\ntraagillisen ja koomillisen esteetön käyttäminen rinnakkain, suuri\nhenkilöluku ja karkeasti kansanomainen puhetapa. Täytyy sanoa Herderin\nolleen oikeassa huomauttaessaan Goethelle, että Shakespeare oli hänet\nkokonaan turmellut, sillä Götzin yllämainitut puolet ovat --\ntraagillisuuden ja koomillisuuden kohtuullista rinnastusta\nlukuunottamatta -- sen suuria heikkouksia. Jos Goethe olisi ollut\nkykenevämpi dramaatikko, hän olisi varmaan -- hyläten kronikkatyylin --\nvalinnut Götzinsä varsinaiseksi sisällykseksi aiheensa jälkiosan, joka\nalkaa Götzin liittymisestä talonpoikain kapinaan. Siitä olisi ollut\nrakennettavissa ranskalaisen keskittyneesti sekä toiminta- että\nsielundraama, minkä ohessa edellinen osa olisi ollut luontevasti\nkerrottavissa, ja siitä olisi ilmennyt sekä Götzin että kansan\ntragiikka. Mutta sen kritiikitön hylkääminen, mikä oli ranskalaisessa\nklassillisuudessa hyvää, ja Shakespearen kritiikitön ihailu, josta\npuuttui hänen syvempi tajuamisensa, vei nuoret yrittäjät tällaisiin\ntuloksiin.\n\nHenkilöissä emme juuri voi nähdä Shakespearen vaikutusta. Götz on\nkäsityksemme mukaan Saksan nuorison sydämessä palavan kansallisen\nvapaus- ja sankari-ihanteen (IV, s. 471) ja rousseaulaisen\nyksilöllisyyden nerokas yhtymä ja henkilöitymä, osoitus siitä, että\nnuori Goethe oli löytänyt ajankohdan valtimon. Götz on ihannoitu\nsaksalainen: rehellinen, hyväsydäminen, rohkea, avomielinen, liiaksi\ntoisten sanaan luottava kömpelö ja karkeasanainen, mutta silti jalo ja\nritarillinen; toisaalta hän on rousseaulaisen yksilöllisen vapauden\nedustaja, joka tahtoo olla uskollinen itselleen ja luonteelleen\nhuolimatta yhteiskunnan ja sovinnaisuuden esteistä, totellen vain\nJumalaa, keisaria ja itseään; täten hänestä tulee persoonallisuus, joka\non omia teitään kulkien päässyt selville tehtävästään, joutuu\ntaisteluun sovinnaisen, väkivaltaan ja vääryyteen alistuneen ja niiden\navulla hallitun yhteiskunnan kanssa, ja kukistuu traagillisesti jalon\naatteensa uhrina. Yksilöllisellä vapaus- ja oikeusjulistuksellaan\nhänestä tuli Myrskyn ja kiihkon aatteellinen lipunkantaja. Hän on\nGoethen draamahenkilöistä sympaattisin, reippaasti toimiva ja\nmiehekkäästi ajatteleva, jalosti, valoisasti traagillinen. Weislingen\nsen sijaan on hyveiden ja heikkouksien välillä horjuva luonne, jossakin\nmäärin Goethen oma kuva, Antonius, joka ei voi irtautua Kleopatran,\nAdelheidin kahleista. Heidät molemmat voisi johtaa renessanssin\nenglantilaisesta draamasta (III, s. 474), ellei tämä olisi luultavasti\nollut Goethelle tuntematon.\n\nGötzistä voi siis sanoa: muoto Shakespearelta, sisällys Rousseaulta.\nHenkilöidensä realismin kautta se eroaa jyrkästi 1700-luvun\nnäytelmistä; samoin se tekee maalauksellisen romantiikkansa kautta.\nVaikka Walpole oli kirjoittanut jo ennen sitä romanttisen sekä romaanin\nettä näytelmän (IV s. 389, 398) ja Baculard d'Arnaud ja de Belloy\nsepittäneet samanlaatuisia draamoja (IV, s. 397, 398), on kuitenkin\nmyönnettävä, että Götz on ensimmäinen varsinainen romanttinen draama.\nTämä ilmenee paitsi osuvasta ajanväristä myös sellaisista kohtauksista\nkuin talonpojat ja keihäsmiehet krouvissa ryyppäämässä ja tappelemassa,\nmustalaisleiristä, maanalaisessa holvissa kokoontuvasta naamioidusta\nFehm-oikeudesta jne., jotka väliin menevät kauhuromantiikan puolelle.\n\n\n2\n\nClavigo (1774, s. 57) kuvaa, kuinka Sophie ja Marie Beaumarchais\nsaapuivat Madridiin heidän isänsä vanhan liiketuttavan ottolapsiksi ja\nottivat tämän kuoltua liikkeen haltuunsa. Sophie meni naimisiin\nGuilbertin, Marie seurusteli Clavigon kanssa, joka oli tullut Madridiin\nKanarian saarilta. Pian suhde porvarilliseen Mariehin muuttui tälle\nkunnianhimoiselle miehelle esteeksi hänen urallaan, minkä vuoksi\nhän, kun rakkaus oli sammunut, erosi Mariesta, tosin tuntien\nomantunnonvaivoja. Marien veli saapuu Parisista järjestämään sisarensa\nasioita ja haastaa Clavigon kaksintaisteluun, joka kuitenkin raukeaa,\nkun Clavigo tunnustaa kirjallisesti menetelleensä Marieta kohtaan\nvalapattoisesti. Hän suostuu myös siihen, että Beaumarchais saa\npainattaa tämän tunnustuksen, ellei Marie taivu antamaan Clavigolle\ntämän käytöstä anteeksi. Kun Marie tietenkin tekee näin, Beaumarchais\nrepii Clavigon allekirjoittaman tunnustuksen, ja niin on kihlautuneiden\nsuhde palannut ennalleen. Mutta kun se on Clavigon puolelta\ntapahtunut säälistä eikä rakkaudesta, suhde tulee hänelle entistä\nkiusallisemmaksi, minkä seikan hänen häikäilemätön ystävänsä Carlos\nosaa hänelle valaista. Näet sen, joka pyrkii ylöspäin, täytyy oppia\nsyrjäyttämään tavalliset velvollisuutensa. Clavigo kuitenkin suostuu\nvain hankkimaan vangitsemiskäskyn Beaumarchais'ta varten ja itse\npoistumaan näkyviltä. Beaumarchais'ta syytetään nyt siitä, että on\ntunkeutunut väärällä nimellä Clavigon taloon, uhannut häntä\nväkivallalla ja pakottanut hänet allekirjoittamaan häpeällisen\ntunnustuksen. Marie kuolee surusta. Beaumarchais tapaa Clavigon vasta\nsisarensa ruumiskirstun äärestä, yöllä, kun tätä viedään hautaan. Kun\nBeaumarchais'n miekka lävistää hänet, hän kuolee mielellään, sillä hän\ntuntee sittenkin rakastaneensa Marieta. Viimeiseksi hän vannottaa\nystäväänsä Carlosia pelastamaan Beaumarchais'n.\n\nNäytelmä asettuu Clavigon menettelyä puolustavalle kannalle: Clavigo on\nGoethe itse, joka täten koettaa selittää menettelyään Sesenheimin\npastorintytärtä kohtaan -- tehdä lemmenvalan rikkomista psykologisesti\nymmärrettäväksi. Carlos on hänen huonompi puolensa, joka houkuttelee\nhäntä rikkomaan annetun sanan vetoamalla hänen kunnianhimoonsa ja\nlopuksi yli-ihmiselle muka sallittuun moraalittomuuteen. Tätä Goethe\ntuskin lienee tunnustanut oikeutetuksi, mutta se ei silti ollut hänelle\nvierasta, koskapa hän ihaili Napoleonia. Clavigo on proosaksi\nkirjoitettu porvarillinen murhenäytelmä -- liikuttava loppu varsinkin\non sen lajin parhaita saavutuksia; rakenteeltaan se on paljoa eheämpi\nja draamallisempi kuin Götz, noudattaen Lessingin tyyliä. Clavigo on\nsamanlainen luonne kuin Weislingen; Carlos muistuttaa Emilia Galottin\nMarinellista. Marien hautaussaatto ja Clavigo sen ääressä tuo mieleen\nHamletin ja Romeon ja Julian. Lopputulokseksi on merkittävä, ettei\nGoethe onnistunut perustelemaan Clavigon menettelyä, vaan hän jää\nsiksi, mikä oli: raukkamaiseksi, heikoksi 1700-luvun hovikiipijäksi.\n\nPienet näytelmät Ervein ja Elmira ja Claudina von Villa Bella (molemmat\n1775) sallittaneen sivuuttaa. Kolmas viimeksimainittuna vuonna\nilmestynyt näytelmä Stella ansaitsee sen sijaan omituisen aiheensa\nvuoksi sanasen. Jätettyään vaimonsa Caecilian ja kahdeksanvuotiaan\ntyttärensä Lucian Fernando rakastuu 16-vuotiaaseen Stellaan ja pakenee\nhänen kanssaan. Kun Stellan lapsi kuolee, Fernandon rakkaus\nensimmäiseen puolisoon herää ja hän lähtee salaa tämän luo, etsien\nhäntä turhaan kolme vuotta. Sattumalta Lucia joutuu Stellan\nseuranaiseksi ja tapaa äitinsä hänen luonaan samana päivänä, jolloin\nFernando palaa sinne. Onni muuttuu onnettomuudeksi, kun naiset pääsevät\nselville toistensa salaisuuksista. Fernando rakastaa sekä Stellaa että\nCaeciliaa, joka pulman ratkaisemiseksi ehdottaa, että he molemmat\nolisivat Fernandon puolisoina. Ennenkuin aie toteutuu, Stella\nmyrkyttäytyy, minkä johdosta Fernando puolestaan ampuu itsensä. Tämä\nvähäpätöinen näytelmä perustuu saksalaiseen keskiaikaiskertomukseen\nkreivi von Gleichenin kaksinnaimisesta, johon Caecilia viittaakin\ntehdessään ehdotuksensa. Oltuaan vankina itämailla kreivi palaa kotiin\nmukanaan neito, jonka hän esittää vaimolleen pelastajattarenaan. Rouva\nlausuu neidolle: \"Ota hänet kokonaan! Ja anna minun omistaa hänet\nkokonaan! Omistakaamme hänet molemmat älköönkä kumpikaan ryöstäkö\ntoiseltaan mitään!\" Nimi \"Stella\" ilmaisee Goethen kuulleen Swiftin\nsuhteesta Stellaan ja Vanessaan ja Bürgerin suhteesta Doretteen ja\nMollyyn, ja ehkä tulleen siitä ajatelleeksi polygaamista aihetta, joka\nsamoin kuin sukurutsaus tuntui houkuttelevalta yhteiskunnallisia\nkäsityksiä vastaan kapinoitsevista romanttisista neroista.\n\n\n3\n\nAjatus Götzin tyylisestä yli-ihmisestä askarrutti Goetheä edelleen\nnäinä vuosina yllämainituista pienoistöistä huolimatta: hän kuvitteli\nsellaisiksi Julius Caesaria ja Muhammedia, joista molemmista\nsuunnitteli draamaa. Viimeksimainittua hän kirjoittikin päättäen\nsäilyneestä sirpaleesta ja 1774 julkaistusta Alin ja Fatiman\nvuorolaulusta, joka edustaa Goethen tuoreinta ja korkeinta\nlyriikkaa. Suurenmoisimpana yli-ihmisen hahmo esiintyy kolmannessa\ndraamasuunnitelmassa, Prometheuksessa (1773), josta kaksi näytöstä on\nsäilynyt ja jonka esikuva on ollut Aiskhyloksen tragedia (I, s. 269).\nSelville ei käy, miten Goethe oli ajatellut Prometheuksen ja Zeuksen\ntaistelun ratkeavan, mutta se ilmenee kyllä, että perussointuna oli\noleva Spinozan panteismi, Jumalan ja luonnon samastaminen; tämän\nkäsityksen esitaistelijana Prometheus oli nouseva kapinaan Zeusta ja\nmuita vääriä jumalia vastaan. Prometheus-runoonsa Goethe sittemmin\nkiteytti ensimmäisen näytöksen aatesisällyksen, tulkiten siinä Myrskyn\nja kiihkon vapaan elämänkäsityksen, vallankumouksellisuuden ja uskon\nihmisen suureen kutsumukseen jalosti ja ylevästi.\n\nPrometheus-ajattelun piiriin kuuluu myös Alkufaust (1774-1775). Kun\nGoethen kuuluisa draamarunoelma on perusnäkemykseltään Myrskyn ja\nkiihkon luontoinen, käsittelemme sen tässä, vaikka sen edellinen osa\nilmestyi vasta 1808, toinen osa 1833.\n\n1. Faustin _aihehistoriaa_ olemme esityksemme varrella pitäneet\nsilmällä. [I, s. 25; II, s. 83, 248, 384; III, s. 344-345, 390, 421,\n423; IV, s. 390.] Marlowen Faustista tehtiin jo varhain saksalainen\nkansanomainen draama, jota kiertävät seurueet esittivät -- aikaisin\ntieto siitä on v:lta 1626, viimeinen v:lta 1770; se kuului Neuberin\n(IV, s. 398) ohjelmistoon. Danzigissa 1668 esitetty Faust alkoi\nhelvetistä, jossa paholaiset kertovat Plutolle, mitä ovat tehneet.\nSaatuaan heiltä tietää, ettei Faust tyydy tavalliseen tieteeseen, vaan\ntahtoo perehtyä magiaan, Pluto lähettää paholaisia hänen luokseen.\nFaust kysyy heiltä, kuinka nopeita he ovat; sen, joka sanoo olevansa\nyhtä nopea kuin ajatus, Faust valitsee apulaisekseen ja luovuttaa\nsielunsa pimeyden ruhtinaalle. Hän saa sitten nähdä Kaarlo Suuren,\nHelenan ym.; lopuksi paholaiset vievät hänet. Goethe oli lukenut\nPfizerin toisinnon v:lta 1674, mutta mitään tietoa siitä, että hän\nolisi nähnyt kyseessä olevaa draamaa, ei ole säilynyt. Sen sijaan\nhän oli nähnyt Faust-aiheisen nukkenäytelmän, josta on vanhin tieto\nv:lta 1746, sillä mitäpä syytä olisi epäillä hänen Runoa ja\ntotta-muistelmissaan olevaa nimenomaista ilmoitusta, että nukkenäytelmä\nFaust on antanut alkusysäyksen hänen tragediaansa. Sen kypsymiseen on\nmyöhemmin vaikuttanut muu Faust-kirjallisuus, mm. ehkä _Lessingin_\naloittama Faust-draama, josta hän oli julkaissut kohtauksen jo 1759 ja\njonka sisällys selostettiin 1784. Sen valistuksen aikaa edustava\nkäsitys, että ihmisen tiedonhalu on hänen jaloin viettinsä eikä\nsuinkaan muka jumalattomiin epäilyksiin johtavana kahlehdittava ja\ntiettyihin lakeihin alistumattomana vikapää ikuiseen kadotukseen --\ntoisin sanoen, että Faust oli lopuksi pelastettava, on Goethenkin\ndraaman perusajatuksena. _Wagnerin_ Lapsensa murhaajatar (s. 61) ja\n_Müllerin_ Näyttämösovitus Faustin elämästä (s. 61) eivät ole\nvaikuttaneet Goethen draaman kehitykseen. Edellinen oli päinvastoin\nyritys käyttää Goetheltä kuultua aihetta, mutta epäonnistui kokonaan:\nsiitä syntyi vain realistinen porvarillinen \"murhenäytelmä\".\nJälkimmäisessä ei Faustin elämänhalu pääse tavallisia aistinautintoja\nkorkeammalle, joten taso on aineellinen ja epärunollinen.\n\n2. Alkufaust. Ylläviitatun aineiston perusteella Goethe sepitti\n1774-1775 draamansa ensimmäisen luonnoksen. Se alkaa Faustin tunnetulla\nyksinpuhelulla, minkä jälkeen seuraa \"Maan hengen\" manaus, Wagner ja\nMefiston sekä ylioppilaan kohtaus, Auerbachin viinitupa, ja suurin osa\nGretchen-tragediaa, joka päättyy Mefiston sanoihin: \"Hän on tuomittu!\"\n(\"Sie ist gerichtet!\"), ylhäältä vielä kuulumatta sanoja: \"Hän on\npelastettu!\" (\"Ist gerettet!\"). Tähän luonnos päättyy. Se ei ole\nShakespeare-mukaelma eikä 1700-luvun ranskalais-klassillinen\naleksandriinisepitelmä, vaan Hans Sachsin ketjusäkein sommiteltu\nsaksalais-kansallinen, romanttinen draama, tarkoituksenaan ihmishengen\nvapaan ajatteluoikeuden puolustaminen, niinkuin Myrskyn ja kiihkon\nohjelmaan kuului. Se mikä Götzissä oli ulkonaista, yksilön ja\nyhteiskunnan suhdetta koskevaa taistelua, oli tässä nerokkaasti\nsiirretty sielullis-aatteelliselle, elämän syvintä ikuisuusongelmaa\nkoskevalle Prometheus-tasolle.\n\nAlkufaustia Goethe lisäili ja muutteli Italiassa, jatkaen työtään\nWeimarissa. Tuloksen hän julkaisi 1790 nimellä Faust, sirpale (F., Ein\nFragment). Sen jälkeen hän ryhtyi kirjoittamaan sitä uudelleen, jolloin\nse laajeni niin, että hän päätti tehdä siitä kaksiosaisen.\n\n3. Lopullinen Faust. [Suomentanut Otto Manninen.] I osa. Heinrich\nFaust, neljän tiedekunnan tohtori, tuntee sammumatonta tiedonjanoa ja\nsen ohella myös rajatonta onnenkaipuuta. Se näennäinen tieto, jolle hän\non omistanut aikansa, kyllästyttää häntä, ja hän haluaa ummehtuneesta\nkammiostaan ulos vapaaseen ilmaan ja maailmaan viettääkseen\ntäyteläistä, nautintorikasta ja toimeliasta elämää. Koetettuaan turhaan\nkaikkia tieteen teitä päästä olevaisuuden perille hän turvautuu\nsalatieteeseen, magiaan, ja manaa luokseen -- koska Maailman henki\ntuntuu hänestä liian suurelta -- olemustansa lähempänä olevan Maan\nhengen. Mutta tämä torjuu yhteyden hänen kanssaan ja osoittaa hänen\nmitättömyytensä. Tällöin hän päättää lopettaa elämänsä, toivoen edes\nsiten saavansa tietää olevaisuuden salaisuuden. Mutta juuri kun hän on\njuomaisillaan myrkkyä, kuuluu läheisestä kirkosta -- on\npääsiäislauantai, puolen yön aika -- kellojen soittoa ja kuoron\nylösnousemuslaulua. Lapsuuden onni lehahtaa sen johdosta eloon Faustin\nsydämessä ja hän luopuu aikeestaan. Ollessaan sitten seuraavana päivänä\napulaisensa Wagnerin kanssa, joka edustaa nuuskaviisasta skolastiikkaa\nja halajaa joukkojen suosiota, kävelemässä kaupungin ulkopuolella hän\nhuomaa mustan koiran, joka tulee hänen lukukammioonsa. Koiran omituisen\nkäytöksen johdosta Faust koettelee siihen manauksiansa sillä\nseurauksella, että koiran sijasta on pian hänen edessänsä vaeltavan\nteinin hahmossa itse Mephistopheles. Tämä on näet -- niin kerrotaan\nJobin kirjan alkuselityksestä muistuttavassa prologissa -- lyönyt\nHerran kanssa vetoa siitä, että saa harhautetuksi Faustin oikealta\ntieltä, minkä johdosta Herra on antanut hänelle vapaat kädet Faustiin\nnähden niin kauan kuin tämä elää; Herra tietää Faustin kaikesta\nhuolimatta lopuksi pelastuvan paholaisen vallasta. Mefisto, (joksi\nsanomme häntä tämän jälkeen), ilmaisee avoimesti Faustille todellisen\nluonteensa ja herättää hänessä ensimmäistä kertaa sen ajatuksen, että\nhänen olisi tehtävä sopimus paholaisen kanssa. Mefisto on tähän valmis,\nmutta ei tällä kertaa: hän on näet nyt Faustin vallassa, koska hänen\npaholaisia koskevan lain mukaan täytyisi poistua samaa tietä kuin oli\ntullutkin, mitä ei kuitenkaan voi tehdä kynnyksessä olevan viisikannan\nvuoksi. Kun Faust ei näytä aikovan päästää häntä ulos, Mefisto nukuttaa\nhänet ja loitsii saapuville rotan, joka nakertaa viisikannasta yhden\nkärjen pois; siitä hän pujahtaa tiehensä. Muutamien päivien kuluttua\nhän palaa uljaan aatelismiehen hahmossa, kukonsulka baretissaan, ja\ntarjoutuu Faustin palvelijaksi luvaten täyttää hänen kaikki\ntoivomuksensa. Korvaukseksi Faustin oli luvattava hänelle sielunsa\nomalla verellään allekirjoittamallaan sopimuksella. Faust suostuu,\nmutta sillä ehdolla, että Mefiston oli hankittava hänelle todella\ntyydyttäviä nautintoja, sellaisia, että hän, Faust, huudahtaisi: \"Oi\nviivy, olet kaunis niin!\" Siinä silmänräpäyksessä, jolloin hän sanoisi\nnäin, Mefisto saisi hänet omakseen. Tämä ehto on tärkeä, sillä sen\navulla Faust säilyttää vapautensa ja Mefisto tulee riippuvaiseksi\nhänestä. Näin sovitaan ja lennetään Mefiston taikaviitalla ulos\nahtaasta lukukammiosta. Karkoittaakseen Faustin alakuloisuuden ja\nosoittaakseen, kuinka hauskaa elämä voi olla, Mefisto vie Faustin\nensiksi Leipzigiin, Auerbachin viinikellariin. Mutta ylioppilaiden\nmeluisa ilonpito ei miellytä Faustia. Silloin Mefisto päättää nuorentaa\nhänet, mikä tapahtuu taikajuoman avulla noidan keittiössä. Siellä -- jo\nennen juoman nauttimista -- hän näkee taikapeilistä nuoren naisen, joka\nviehättää häntä harvinaisen voimakkaasti. Mefisto lupaa hankkia tuon\nnaisen hänelle. Se ei kuitenkaan ole helppoa, sillä Margareta on\nkunniallisen lesken tytär, nuori ja aivan viaton: paholaisella ei ole\nvaltaa häneen. Vain viettelyn avulla hänet voidaan saada lankeamaan\nFaustin syliin. Gretchenin tullessa kirkosta Faust puhuttelee häntä;\nhän torjuu lähentelyn, mutta Faustin kuva jää hänen mieleensä. Hänen\nollessaan poissa kotoa Mefisto vie Faustin hänen huoneeseensa. Tämän\npyhä puhtaus ylentää Faustin mieltä, mutta hän jättää kuitenkin\npoistuessaan sinne Mefiston hankkiman koristelippaan. Gretchen löytää\nsen, aavistaa, keneltä se on, mutta vie sen äidilleen, joka taas\nMefiston suureksi harmiksi vie sen sielunhoitajalleen. Mefisto hankkii\nuuden lahjan, ja tätä ei Gretchen enää näytäkään äidilleen, vaan\nnaapurin rouvalle Martha Schwerdtleinille. Mefisto esittäytyy tälle\nmuka tervehdyksen tuojana hänen Paduassa \"hurskaasti\" kuolleelta\nmieheltään. Lisätodistajaksi asiaan haetaan Faust, joka nyt tutustuu\nGretcheniin rouva Marthan puutarhassa. Gretchenin puhtaus ja viattomuus\nylevöittävät jälleen Faustin mieltä, niin että hän häveten aikomuksiaan\nvälttää tytön seuraa ja haaveilee hänestä yksinäisyydessä. Sitten\nMefisto taas sytyttää hänen aistillisen intohimonsa. Hän antaa\nGretchenille, joka ei kykene enää vastustamaan hänen pyyteitään,\nunijuomaa äitiä varten, jotta voisi hiipiä yöllä tytön huoneeseen.\nTästä unesta ei äiti enää herää, ja hänen vaipuessaan kuolemaan\nGretchen antautuu viereisessä huoneessa viettelijänsä omaksi.\nVähitellen tulee Gretchenin suhde vieraaseen aatelismieheen tunnetuksi\nja hänen sotilasten seurasta palannut veljensä Valentin asettuu\nportille väijymään viettelijää. Mutta Mefisto lamauttaa hänen kätensä\nja Faust surmaa hänet. Ennen kuolemaansa Valentin kuitenkin ehtii sanoa\nsaapuville rientäneelle Gretchenille, mikä tämä nyt on ja minkälainen\non häntä odottava porton tulevaisuus. Koska Faust voi joutua vastaamaan\nValentinin murhasta ja hänen on tarpeetonta tietää, miten Gretchenin\ntämän jälkeen käy, Mefisto vie hänet huvituksesta toiseen ja lopuksi\nvappuyönä Brockenin huipulle noitien juhlaan, josta Mefisto ei\ntietenkään voi olla poissa. Eniten Faustia siellä kiinnostaa Gretchenin\nkalpea hahmo ja vasta nyt hän saa Mefistolta tietää Gretchenin tällä\nvälin tulleen äidiksi, hukuttaneen lapsensa, ja odottavan parhaillaan\nkuolemantuomionsa toimeenpanoa. Faust valittaa ja kiroaa ihmissuvun\nonnettomuutta, pakottaa Mefiston viemään hänet Gretchenin vankilaan\nja pitämään taikavaljakon varattuna pakoa varten. Gretchen ei\nkuolemantuskan aiheuttamassa houriossaan ensin tunne Faustia; kun hän\nsitten oivaltaa, kuka tulija on, hän kieltäytyy seuraamasta häntä: hän\ntahtoo näet sovittaa rikkomuksensa ja turvautuu Jumalan armoon. Faustin\ntäytyy jättää hänet hänen kohtalonsa haltuun. Mefiston riemuitsevat\nsanat: \"Hän on tuomittu!\", muuttaa ylhäältä kuuluva ääni\npäinvastaisiksi: \"Hän on pelastettu!\"\n\nFaust ja Mefisto ovat toveruksia, jotka tapaamme kirjallisuudessa jo\nSyntiinlankeemustarinasta. Silloin alkanutta sielunviettelyksen\nlinjaa on helppo seurata -- viittaamme teoksemme äsken mainittuihin\nkohtiin. Verratessa sitä Goethen Faustiin ja Mefistoon se tuntuu\nerisävyiseltä, juhlalliselta: tuossa vanhassa linjassa ei ole sitä\nhirtehisleikillisyyttä, joka on luonteenomaista Goethen Mefistolle.\nTämä johtaakin mieleen toisen toveruus- ja palvelijasuhteen: Pulcin\n(III, s. 219) Morganten ja Margutten, Moscheroschen (III, s. 262)\nPhilanderin ja Eckartin, Don Quijoten ja Sancho Panzan, Espanjan\ndraaman graziosot, ja ennen näitä tietenkin Molièren Don Juanin ja\nSganarellen (IV, s. 116). Näissä kaikissa on annos Goethen Mefiston\nhäkeltymätöntä hirtehishuumoria. Ja ellemme etsi nimenomaan tätä\nominaisuutta, löydämme hyvän ja pahan rinnastettuina paljoa lähempää\nGoetheä kuin yllämainitut teokset: Othello ja Iago, prinssi Guastalla\nja Marinelli, Clavigo ja Carlos, Goethe itse ja Merck ovat kaikki\nmuunnoksia tästä ikuisesta uhrin ja kiusaajan suhteesta. Voimmehan\nvielä perustellusti sanoa Clavigon ja Carloksen sisältyvän Goethen\nomaan olemukseen, ollen sen eri puolia, eli siis Faustin ja Mefiston\nsamalla tavalla yhdessä, valona ja varjona, asuvan hänen sielussaan.\nFaustin suun kautta hän on sen itse tunnustanut:\n\n    Kaks sielua, ah, mulla rinnass' on,\n    erilleen pyrkii kumpainenkin noista;\n    syliinsä lemmenkiihkoin maailmaa\n    pusertaa toinen kouristavin vaistoin,\n    maast' irti toinen pyrkii rajuin taistoin\n    päin alkuansa korkeaa.\n\nKirjoittaessaan \"tragediansa\" -- siksihän sitä itse sanoi -- edellistä\nosaa Goethe katsoi alati omaan sydämeensä ja antoi puheenvuoron milloin\nFaustille, milloin Mefistolle. Itse keskiaikainen tarina oli hänelle\nvain kehys -- väliin hankalakin --, jonka puitteisiin hän sijoitti\nnuoruutensa ja miehuutensa ripin. Jo varhain hän oli päässyt perille\ntieteen silloisten kammiosaavutusten merkityksettömyydestä, teologian\nkykenemättömyydestä tyydyttämään sydämen kaipuuta, ihmisen\narvoituksellisuudesta olevaisuuden jäsenenä. Luonnosta oli salaisuuden\nratkaisu etsittävä -- ei vanhoista kirjoista, ja luontoon oli\ntungettava romanttisen filosofian mukaan oman siihen kuuluvaisuuden\nsuomalla näkemyksellä. Paitsi tiedonkaipuuta Luonnon oli tyydytettävä\nmyös onnenkaipuu. Tiedon ohella oli rakkaus ollut suurin Goethen kokema\nonni, ja kun ei Mefistokaan voinut ilmoittaa Faustille sen syvempiä\ntiedon salaisuuksia kuin mitkä olivat Goethen hallussa, ei tragedia\nvoinut jatkua tiedon tietä, vaan sen täytyi kääntyä onnen tielle.\nFaustin juhlallinen pessimismi tiedon saavuttamisen mahdollisuuksiin\nnähden on herättänyt meidänkin sydämessämme toiveita, että hän saisi\nuhraamalla sielunsa ehkä Mefistolta tietää nuo puuttuvat \"kolme sanaa\",\nja siksi tuntuu tragedian kääntyminen aluksi huvittelupuolelle, vieläpä\nniin laihalle, ettemme voi juuri pitää Mefistoa erikoisen kekseliäänä\nsiinä suhteessa -- \"tivoli\" olisi ollut parempi --, melkoiselta\npettymykseltä. Faust ei voi -- ymmärrämme sen hyvin -- pitää\nylioppilaiden mellakoimisesta, sillä hänhän on vanhus. Senpä vuoksi\nemme voi olla kummastelematta sitä, miten Mefisto, joka on sentään\nviisas mies, haksahtaa niin, ettei tee Faustille \"nuorennusleikkausta\"\njo ennen viinitupaan menoa eli samalla kuin kauppakirja\nallekirjoitettiin ja Faust pukeutui lähtöä varten. Sen unohduksen\nvuoksi epäonnistui viinikellarikohtaus Faustin osalta ja kävi\nvälttämättömäksi järjestää nuorennuksen toimittamista varten\nmacbethmainen noidanlaboratorio, joka on kiintoisa vain\nmaalauksellisesti. Mutta siellä tapahtuu toinen haksahdus: vaikka onkin\nvanhus eikä ole vielä saanut nuorennusjuomaa, Faust ihastuu kiihkeän\naistillisesti Margaretaan nähdessään hänet taikapeilistä.\nKorkeatasoiseen, Prometheus-aatetta tulkitsevaan alkuun verrattuina\nnämä molemmat kohtaukset ovat maalauksellisuudestaan huolimatta tyhjiä\nja matalia; tragedian onnistuminen riippuu nyt siitä, saako tekijä\njatkon nousemaan alun tasalle ja sitä korkeammallekin, kuten tehoisan\nloppuvaikutelman aikaansaamiseksi olisi välttämätöntä, eli toisin\nsanoen: onko se onnen tie, jolle nyt käännytään, riittävä tyydytys\ntiedon tien herättämille toiveille?\n\nYleinen lienee se vaikutelma, että Gretchenin tarina on poikkeus\nsyrjään alun viittaamasta linjasta -- edelleen näet toivomme, että\nFaust löytäisi puuttuvat \"kolme sanaa\". Mutta kuten sanottu Goethe ei\nkyennyt antamaan tietoja eikä ohjeita siinä suhteessa, joten hänen oli\npakko kääntyä onnen tielle; sinne ohjasi häntä myös se, mikä oli\nnuoruudesta saakka valtavoimaisinta hänen elämässään: suhde naisiin.\nSitä hän oli tilittänyt Weislingenissa, Clavigossa ja Egmontissa, ja\nsiihen hänen oli pakko palata yhä uudelleen, sillä se oli raskaana\nhänen tunnollaan. Elämässä ja luonnossa ei olekaan syvällisempää eikä\nvakavampaa asiaa kuin sukupuolien suhde ja lajin jatkuminen: koko\nhenkinen ja ruumiillinen toimintamme on tavalla tai toisella sen\nyhteydessä. Sen aiheuttamien ongelmien ja ristiriitojen ratkaisu niin,\nettä siveellinen tuntomme rauhoittuu, on monessa suhteessa vastaus\nsuurimpaakin tietoa, ihmisen ongelmaa, koskevaan kysymykseen.\nKääntäessään tragediansa tälle tielle Goethe siis osoitti syvällistä\nelämän tuntemusta. Sitä paitsi hän ilmaisi tällä hienon taiteellisen\nvaistonsa: tähän saakka oli puheenvuoroa pitänyt harmaa teoreettinen\nfilosofia -- nyt sai sanoiksi iäti viheriöitsevä elämä, josta vain\ntodellinen taide voi syntyä. Tähän asti Faust on ollut sympaattinen\nhenkilö; suoritettuaan osuutensa Gretchenin historiassa hän muuttuu\nepäsympaattiseksi. Tämä johtuu tietenkin siitä kavaluudesta, jolla hän\ntoimeenpanee suunnitelmansa, yleensä hänen tietoisesti aistillisista\ntarkoituksistaan ja niiden tuloksena olevasta Gretchenin surkeasta\nkohtalosta. Goethe ei onnistu ylentämään häntä siveelliselle tasolle,\nvaikka koettaakin sitä. Hänen tuskansa Gretchenin kohtalon johdosta on\nvain yleistä sääliä eikä myötäsyyllisen kärsimystä. Kaikista eniten\nherättää siveellistä suuttumusta se, että hän jättää Gretchenin juuri\nsilloin, kun tämä olisi tarvinnut eniten tukea. Goethe ei ilmoita\nsiihen Faustin kannalta mitään syytä, sillä Valentinin kuolema ei toki\nvoinut estää tuon tuen antamista. Syyn ilmoittaminen oli mahdotonta:\nviettelijän psykologia on sellainen, että hän jättää uhrinsa päästyään\ntarkoitustensa perille ilman varsinaista syytä, mutta usein\nvastenmielisyyden, armottomuuden, jopa selittämättömän vihan vallassa.\nFaust ei ollut siveellisten lakien alainen, vaan yli-ihminen, jolle\nmikäli tahtoi kaikki oli sallittua. Niinpä naiset olivat häntä varten,\nhänen nautintoihinsa heidän seurassaan liittymättä edesvastuuta ja\nhänen olematta velvollinen antamaan heistä erotessaan selityksiä.\nTämähän oli Goethen oma suhde naisiin: Faustin ja Gretchenin tarina\ntapahtui monta kertaa hänen omassa elämässään, kipeimmin Sesenheimin\npastorintyttären kohdalla.\n\nMutta hyvällä syyllä voi sanoa, että jos Faust olisi kiiruhtanut,\nhuomattuaan Gretchenin \"käyneen hullusti\", tarjoamaan hänelle kätensä\njne., näytelmästä ei olisi tullut mitään. Goethen oli siis pakko kulkea\nvalitsemaansa tietä. Tämä onkin myönnettävä. Mutta vastahuomautukseksi\nvoidaan sanoa, että tragediassa, sen ollakseen onnistunut, tulee\nvallita voimien tasapaino ja että sen tulee päättyä kaikkien\nhenkilöiden, rikollistenkin, kohdalla ylentymiseen, joka aiheuttaa\nsielussamme vastaavan puhdistuksen, kuuluisan \"katharsiksen\".\nGretchenin tragediassa ei ole voimien tasapainoa: heti kun\nviettelysuunnitelma alkaa, tunnemme tyrmistyen, että tässä hyökkää\nkaksi tiikeriä turvattoman vuonan kimppuun, että Gretchenin asettaminen\nturvattomana ja yksin Mefistoa ja Faustia vastaan ei ole tasapuolista,\nrehellistä peliä, fair playtä. Se vastenmielisyys, jota monet tuntevat\nFaustia kohtaan, aiheutuu juuri tästä: ei ole mieltä ylentävää nähdä,\nmiten kaksi tunnotonta miestä raiskaa avutonta lasta. Kun Faustissa\nkuten olemme sanoneet eivät koko aikana hallitse ne voimat, jotka\ntekisivät Gretchenin onnettomuuden hänenkin kohtalokseen, emme voi\nsuhtautua häneen yhteisen inhimillisen syyllisyystunnon myötämielellä,\nvaan inholla. Ja niin Gretchenin tragedia päättyy viiltävään\nepäsointuun huolimatta taivaasta tulevista sanoista, joilla Goethe\nkoetti viimeisessä silmänräpäyksessä tilannetta pelastaa. Ja kuitenkin\non niin, että sellainenkin viettelytarina ja kohtalo kuin Gretchenin\nvoidaan esittää niin, että jäämme sovinnolliselle, ylentyneelle\nmielelle myös Faustiin nähden.\n\nNäytelmässä on onneksi henkilö, joka jättää sieluumme niin suuren\nlohdutuksen ja siunauksen, että se melkein saa unohtamaan yllämainitut\nvastenmielisesti vaikuttavat puolet: Gretchen itse. Faust on keskiajan\noppinut, renessanssin ihminen, monien alojen ja ajatusten ruumistuma;\nMefisto on pahuuden perinteen ja Goethen kiusausten ruumistuma;\nmolemmat ovat draamaa varten mielikuvituksen avulla tehtyjä\nteoreettisia henkilöitä. Gretchenin viattomassa, suloisessa hahmossa\nnäytelmään astuu elämä itse, vieläpä sen kaunein ja pyhin todellisuus.\nRunouden nuoria neitoja inventoimme viimeksi Chimènestä puhuessamme\n(IV, s. 76); nyt voimme todeta, ettei ranskalainen klassillisuus luonut\nelävää ihmistä neitojenkaan piiriin, vaan että tällainen syntyi vasta\nMariannen (IV, s. 358), Julien (IV, s. 382), Clarissan (IV, s. 372),\npastori Adamsin suojatin (IV, s., 375), Virginian (IV, s. 387) ym.\nastuessa näyttämölle. Viehättävän siskon antoi heille Lessing: Minna\nvon Barnhelmin, ja Beaumarchais: Suzannen. Mielellään nämä kaikki\nkuitenkin luovuttanevat seppeleensä Gretchenille, sillä hänen\nvertaistaan ei ole: kauneus ja naisellisuus; syvä äidillisyyden ja\nrakkauden kyky; hyvyys ja hurskaus; puhtauden ja viattomuuden\nlapsenomaisuus; ahkeruus, kodikkuus ja velvollisuudentunto ovat tämän\nnuoren madonnan ominaisuuksia. Jos annamme hänelle elämänkokemusta ja\nenemmän voimaa, hänestä tulee Dorothea. Gretchenin tarina täyttää\nkaikki siveelliset odotuksemme: vaikka hän lankeaa, tulee syypääksi\näitinsä kuolemaan ja surmaa lapsensa, niin silti tuntomme todistaa\nhänet viattomaksi; itse hän ilmaisee tämän kieltäytymällä pakenemasta\nja haluamalla sovitusta rangaistuksen kärsimisen kautta. Milloinkaan ei\ntähän asemaan joutuneen nuoren tytön mielentilaa, Ofelia-tuskaa ja koko\nolemusta liene havaittu ja esitetty sen todemmin ja järkyttävämmin.\nErikoisesti Gretchenin hahmo sulostuu ja herkistyy hänen rukoustensa ja\nlaulujensa kautta, joista ilmenee Goethen melkeinpä peloittava\nlyyrillinen voima. Ajatellessamme näytelmää ulohtaalta näemme sen\nkaikkien muiden henkilöiden paitsi Gretchenin haipuvan taustaan taiteen\nkannalta toisarvoisina henkilöinä: vain hän on ihastuttavan tuore,\nelävä ja todellinen syvimmän kaipauksemme kohde ja toivomustemme\ntäyttymys.\n\nVerratessa Faustia Mefistoon täytyy sanoa, että viimeksimainittu on\nsympaattisempi kuin hän. Mefisto ei voinut mitään sille, että oli\npaholainen, vaan täytti laillista tehtäväänsä, mihin vastalauseetta\ntyydymme. Ja huolimatta hänen keveästä puhetavastaan mielessämme asuu\nvanhan perinteen vaikutuksesta häntä ajatellessamme jotakin\ntraagillista, joka herättää myötätuntoa häntä kohtaan. Ihmiskunta on\nyleensä ihaillut Luciferia: muistakaamme muinaiskristillistä\nCaedmon-runoutta ja Miltonin Saatanaa. Kun hän nyt esiintyy meille niin\ntavattoman henkevänä, että itse Voltaire, jonka oppilas hän\njärkeilyssään ja puhetyylissään on, kalpenee hänen rinnallaan, eikä\nvain henkevänä, vaan vielä suurena humoristina, niin kuinkapa voisimme\nolla pitämättä hänestä. Faustin joskus pitkiksi venähtävät vuorosanat\nsilmäilemme kiireesti päästäksemme pian kuulemaan, mitä Mefisto vastaa.\nJa kiinnostuksemme lisääntyy huomatessamme, että tämä \"valheen isä\"\nonkin draaman totuudenpuhuja, \"terve järki\" fantasioissaan asuvan\nFaustin, realisti romantikon rinnalla. Mitäpä muuta paholainen, joka on\nihmiskunnan huonon omantunnon ruumistuma, voisi ollakaan.\n\nMyös Faustin puheet ovat henkeviä ja lisäksi aatteellisia ja\nrunollisia. Koko näytelmän ajatussisällyksen tunnuksena on lyhyesti\nsanottuna nerollisuus. Siitä ilmenee vielä mestaruus maalauksellisten\nainesten käyttämisessä, huippuna vappuyö Brockenin laella. Rakenteen\nkannalta on huomautettava, että tämä kohtaus on samoin kuin käynti\nnoidan laboratoriossa epädraamallinen syrjähyppy, joka hidastuttaa\ntoimintaa.\n\nMefisto oli siis onnistunut: Faust oli poikennut oikealta tieltä ja\nlangennut niin syvälle kuin mahdollista. Hekuman korkeintakaan hetkeä\nhän ei kuitenkaan ollut pyytänyt viipymään, eikä siis ollut\nlopullisesti joutunut Mefiston valtaan. Tämän täytyi siis edelleen\ntoimia hänen oppaanaan heidän yhteisen matkansa jatkuessa.\n\n_II osa. I näytös._ Luonnonhenkien avulla Faustin onnistuu vapautua\nkoettujen kauhujen taakasta; hänen rohkeutensa viriää ja hän päättää\nryhtyä pyrkimään olemisen korkeinta astetta kohti. Hänen intohimojensa\nja toiveittensa myrskykausi on loppunut; hän ei enää vaadi tiedon- eikä\nnautinnonhalun täyttämistä välittömästi alkulähteestä, vaan kääntyen\naurinkoon selin tyytyy katsomaan sen heijastusta olevaisuudesta; sitä\nnäet on elämä. Hän ja Mefisto saapuvat keisarin hoviin, jonka he\npelastavat finanssipulasta keksimällä paperirahan; tämän vakuutena ovat\nmaaperän sisältämät aarteet; julistukseen tarpeellinen keisarin\nallekirjoitus saadaan häneltä laskiaisjuhlan humussa. Keisari vaatii\nnyt, että Faustin ja Mefiston on näytettävä hänelle elävinä olentoina\nParis ja Helena eli kauneimmat ihmiset, jotka ovat eläneet. Kun he\npakanoina asuvat omassa helvetissään, jossa vain kristittyjä\nkiusaavalla Mefistolla ei ole sananvaltaa, Faustin täytyy hakea apua\nennen käymättömästä syvyydestä \"äideiltä\", tuntemattomilta,\nsalaperäisiltä pahoilta jumalattarilta. (Mefiston kuvauksesta päättäen\nGoethen mielikuvituksessa ovat tässä kummitelleet Miltonin Synti ja\nKuolema). Sillä aikaa kun hän on matkallaan Mefisto antaa hovinaisille\nneuvoja kesakoita, paleltuneita jalkoja, hylättyä rakkautta ym.\nvastaan. Faust tuo \"äideiltä\" hehkuvan kolmijalan, jonka avulla loitsii\nPariin ja Helenan näyttämölle, jossa nämä naisten ja miesten kateuden\nja ihailun kohteina esittävät Endymionin tarinan mykkänä elenäytelmänä.\nFaust rakastuu Helenaan intohimoisesti ja tahtoo anastaa hänet\nomakseen, jolloin tapahtuu räjähdys. Faust vaipuu tainnoksissa maahan\nja näyt katoavat.\n\n_II näytös._ Mefisto vie Faustin hänen entiseen asuntoonsa, jättäen\nhänet nukkumaan verhon taakse ja ottaen itse etunäyttämöllä vastaan\nsaman baccalaureuksen, jolle ensimmäisessä osassa oli antanut niin\nhyviä neuvoja. Keskustelu hänen kanssaan muodostuu nyt teräviksi\nmoitteiksi ja ohjeiksi nuorisolle (Nuorelle Saksalle), joka ei anna\nvanhojen työlle mitään arvoa, vaan luulee kädenkäänteessä ratkaisevansa\nkaikki vaikeudet. Sitten näyttämö muuttuu Faustin ent. apulaisen,\nnykyisen professori Wagnerin laboratorioksi, jossa tämä parhaillaan\nvalmistaa ihmistä keittämällä koelasissa erinäisiä aineita. Juuri\nMefiston astuessa sisään tapahtuukin ihme: koelasissa syntyy\npienoisihminen, Homunculus. Tämä ei voi kyllä jättää lasiasuntoaan,\nmutta liikkuu silti esteettömästi ja asettuu vuorovaikutukseen\nympäristönsä kanssa. Selville käy, että hänen varsinainen maailmansa on\nantiikki, jota taas keskiaikana pohjoisessa syntynyt Mefisto ei\nollenkaan tunne. Parantaakseen Faustin Homunculus ehdottaa, että\nmentäisiin Pharsalukseen katsomaan antiikin vappuyötä. Mefiston\ntaikamatolla sinne lennetäänkin, Homunculus lyhtynä ja oppaana. Seuraa\nlaaja kuvaus antiikin mytologian satuolennoista, joiden parissa Mefisto\njoutuu noloon asemaan. Kentauri Kheiron vie Faustin Manton sibyllan\nluo, joka opastaa hänet Manalaan pyytämään Helenaa Persephonelta.\n\n_III näytös._ Taantuen ajassa yhä kauemmaksi saavumme Troijan sodan\nloppuun, Menelaoksen ja Helenan kotiinpaluun hetkeen. Edellisessä\nnäytöksessä Phorkyaaksi naamioitunut Mefisto peloittaa Helenan\nkuvailemalla Menelaoksen kostoa lähtemään mukaansa, jolloin\nariostomaisella sadun vapaudella lennetään aikain läpi Faustin\nkeskiaikaiseen linnaan. Faust voittaa Helenan suosion kuten\nGretcheninkin loistavilla koruilla; heidän rakkautensa hedelmänä syntyy\nEuphorion, joka kimpoaa maapohjasta kuin pallo ja nousee yhä\nkorkeammalle, vuorenhuipulta toiselle. Lopuksi hän koettaa äidin\nvaroituksista huolimatta lentää, mutta syöksyy maahan kuin Ikaros ja\nkuolee. (\"Kuolleena hän muistuttaa eräästä tunnetusta hahmosta\", lausuu\nGoethe näyttämö-ohjeessaan, millä hänen on luultu tarkoittaneen\nByronia). Syvyydestä hän kutsuu äitiä luokseen, minkä johdosta Helena\nsanoo hyvästit Faustille ja poistuu Persephonen luo, jättäen vain\nvaatteensa jäljelle. Nämä muuttuvat pilviksi, ympäröivät Faustin ja\nvievät hänet mukanaan.\n\n_IV näytös_. Pilvet laskevat Faustin vuorenhuipulle, josta avautuu\nkaunis näköala merelle asti. Hänessä herää halu valloittaa mereltä\nviljelykselle sen uhkaama rannikkoalue. Jotta tämä olisi mahdollista,\nhänen täytyy ensin saada omistusoikeus tuohon alueeseen, ja siihen\ntarjoutuu nyt hyvä tilaisuus. Keisaria vastaan on noussut kapina ja\nsyntyy ratkaiseva taistelu. Apunansa Mefiston luomat vertauskuvalliset\nhenkilöt Rajuriita (Raufebold), Riistoripeä (Habebald) ja Kireäkoura\n(Haltefest) Faust hankkii keisarille voiton ja saa palkinnokseen\nhaluamansa rannikon.\n\n_V näytös._ Nyt Faust aloittaa tulosrikkaan työn kulttuurin hyväksi\nrakentamalla patoja merta vastaan ja viljelemällä siten suojatun maan.\nAuttajana hänellä on koko ajan Mefisto. Mutta hän huomaa, ettei hänen\nonnensa ole vieläkään täydellinen, sillä hänen viljelystensä tiellä on\npieni, vaatimaton tölli, jossa asuu vanha aviopari, Philemon ja Baucis.\nHän käskee Mefiston toimittaa niin, että vanhukset siirtyvät heille\nvarattuun parempaan asuntoon, mutta Mefisto ja hänen apulaisensa\nmenettelevät tällöin niin taitamattomasti, että tölli palaa ja\nvanhukset kuolevat liekkeihin. Faustin sydämen täyttää tämän johdosta\nSuru, joka on päässyt sisään avaimenreiästä; hänen sisartensa,\nPuutteen, Syyn ja Hädän, on täytynyt jäädä ulkopuolelle. Suru tekee\nhänet sokeaksi, mutta silti hänen toimintahalunsa ei lamaudu. Loppu on\nluotu Danten, Jokamiehen (II, s. 394) ja \"Paratiisin käräjien\" (II, s.\n383) hengessä. Faust antaa maatyöläisilleen uusia ohjeita ja iloitsee\nlapioiden kalahtelusta aavistamatta, etteivät niiden käyttäjät olleet\nhänen työmiehiään, vaan lemuureja, kyöpeleitä, jotka Mefiston käskystä\nkaivoivat hänen hautaansa. Iloiten siitä, mitä vielä ehtisi luoda\nmaailmassa, Faust vihdoinkin tulee sanoneeksi mielikuvalleen nuo\nMefiston odottamat, sielunkauppakirjassa sovitut sanat: \"Oi viivy, olet\nkaunis niin!\", ja vaipuu kuolleena maahan. Ruumiin ääressä Mefisto nyt\nvahtii paholaisineen hänen sielunsa lähtöä, mutta taivaalliset olennot\nlaskeutuvat alas, hajoittavat paholaislaumat tuoksuvin ruusuin ja\nvievät sen, mikä Faustissa on kuolematonta, vastoin selvää sopimusta\nmukanansa, perustellen menettelyään seuraavin kuuluisin säkein:\n\n    Pääs jalo henkimaailman\n    jo jäsen pahan alta:\n    ken etsii, pyrkii ainian,\n    se päästää meill' on valta;\n    ja ylhäältä kun rakkaus\n    viel' auttoi, taivaan lasten\n    soi tervehdys ja toivotus\n    jo hälle autuasten.\n\nToisen osan odotamme liittyvän ensimmäiseen siten, että Faust\naloittaisi katumuksen hengessä sielunsa ja persoonallisuutensa viljelyn\nja siveellisen nousunsa. Mutta siitä ei ole puhettakaan: itsekkäästi\nhän tahtoo vapautua kauhuntunteesta eikä sanallakaan koko näytöksen\naikana ilmaise edes muistavansa Gretchenia. (Goethehän aina irtautui\nkokemuksistaan ja jatkoi kulkuaan niitä muistelematta). Faust luopuu\najattelemasta tuonpuoleisten kysymysten ratkaisua ja kääntyy tutkimaan\nplatonilaisten ideain maailmaa elämästä ja luonnosta, joka on niiden\nheijastus. Sitä varten -- jonkin verran yllättävästi kyllä, mutta\nalkuperäisen tarinan mukaan hän joutuu keisarin hoviin eli siis\nrenessanssin loiston keskelle, jonka kuvaus on draamalliselta kannalta\nliian laaja sivuhyppäys. (Tämä vaihe ei ollut Goethen elämässä\ntuntematon, sillä tulo Weimarin hoviin ja valtiollinen toiminta siellä\nvastaavat sitä). Täällä Faust tutustuu antiikkiin ja voittaen suuret\nvaikeudet tekee sen Pariina ja Helenana huvinhaluiselle hoville\nilmieläväksi aivan niin kuin antiikki nousi kuolleista renessanssin\naikana. Mutta hän tahtoo omistaa Helenan eli antiikin ruumistuneen\nkauneuden liian keveästi ja huomaa mielikuvansa särkyvän ensimmäisellä\nkosketuksella. Silloin hän ryhtyy perinpohjaisiin tutkimuksiin,\nmatkustaa Pharsaloksen vappujuhlaan, (joka taas on liian laaja\nsivuhyppäys ja vain toisinto ensimmäisen osan vappuyöstä), näkee kuin\nparaadissa koko antiikin, mutta tyytymättä muihin kuin Helenaan\nsaavuttaa lopuksi hänet omakseen. (Tämä on vertauskuvallinen esitys\nGoethen omasta syventymisestä antiikkiin, Italian-matkasta jne.). Nyt\nFaust eli siis romantiikan runous menee avioliittoon Helenan eli\nantiikin kauneuden kanssa ja asuu renessanssin linnassa (Goethen\nuushumanistinen ihanne), mutta tulos on epätyydyttävä. Maapohja eli\nsiis todellisuus sinkoaa Euphorionin ilmaan, huipulta toiselle ja yhä\nylemmäksi, kunnes edessä on vain avaruus. Mutta maasta irtautunut\nyltiöpäinen runous luulee siipiensä kannattavan sielläkin ja yrittää\nlentää kuin Ikaros, jolloin putoaa maahan ja kuolee. Se ja Helenan\npalaaminen Manalaan osoittavat, ettemme voi sekoittaa uutta aikaa ja\nantiikkia emmekä omistaa viimeksimainittua todellisuutena; kullakin\naikakaudella on oma runoutensa, jonka on kuitenkin pysyttävä maan\nyhteydessä eikä lennettävä korkeammalle kuin siivet kannattavat: runous\nei voi tutkia tuonpuoleisia salaisuuksia.\n\nKaikki nämä ovat poikkeuksia pääjuonesta, laajoja sivuhyppäyksiä,\njoihin Goethe viehättyi niiden tarjoamien maalauksellisten\nmahdollisuuksien vuoksi. Ne ovat hämärästi allegoorisia kuvaelmia\neivätkä elimellisesti draamaan kuuluvia ja sitä eteenpäin vieviä\nnäytöksiä. Vasta Faustin viljelyssuunnitelma on jotakin, joka tosi\nmielessä, niin keinotekoinen kuin onkin, vastaa odotuksiamme siitä,\nmitä Faustin olisi tullut tehdä noustakseen aatteellisesti ja\nsiveellisesti. Valitettavasti Goethe harhautui liian laajasti kertomaan\nsiitä, miten Faust sai alueeseensa omistusoikeuden, huomaamatta, ettei\nse ollut tällaisessa aate- ja satunäytelmässä ollenkaan tarpeellista;\nhänessä oli kai siksi paljon hallitus- ja lakimiestä, ettei luullut\nvoivansa unohtaa tätä tärkeätä muodollisuutta. Näin syntyi jälleen\nlaajaksi venynyt poikkeus, joka ei ole erikoisemman viehättävä. Jääköön\nsanomatta, onko Goethen mielessä, hänen tehdessään Faustista keisarin\nliittolaisen ja antaessaan heidän yhdessä voittaa, kajastellut unelma\nkeisarin hallitsemasta, viljelyksen ja tekniikan luomasta suuresta\nSaksan valtakunnasta; ainakaan hän ei ole tällaista haavetta, jos\nhänellä se oli, selvästi ilmaissut. Todennäköisempää on, että hän\ntahtoi osoittaa, kuinka huono hallitus nostaa kansan kapinaan ja kuinka\nsota on turmiollinen sivistykselle ja valistukselle. Kun sitten\nvihdoinkin päästään itse pääasiaan eli saamaan tietoa, mitä Faust oli\nsaanut aikaan, tulee uusi seisaus: Philemonin ja Bauciin tupa, joka on\nsama kuin Naabotin viinimäki tai Fredrik Suuren tuulimylly. Olisi\nluullut vanhan kokeneen Faustin voivan kestää tällaisen kiusauksen.\nHänen lankeamisestaan siihen seuraa, ettei hänen surunsa tapahtuman\njohdosta ja tulonsa sokeaksi erikoisemmin liikuta meitä ja että pysymme\nomituisesti kylminä hänen kauniille kulttuurinäylleen -- kaikella\nkunnioituksella tekijän tarkoituksia kohtaan. Runollisen nousun\nnäytelmä saavuttaa vasta lopussa, jossa Goethe antautuu mystillisen\ntunnelmarunouden valtaan, vaikka sen mielestä, jolla on Danten runoelma\ntuttuna muistissaan, esitys tuntuukin tämän lyyrilliseltä toisinnolta.\n\nFaust vaikuttaa koko runoelmassa, sekä ensimmäisessä että varsinkin\ntoisessa osassa, vieraalta; hänessä on niin vähän oikeata ihmistä ja\nniin paljon teoreettista aatehahmoa, ettemme voi samastua hänen\nkanssaan ja ottaa hänen tragediaansa omaksemme. Syvällinen luonne hän\nei ole, mutta ilmeisesti perin aistillinen ja herkkä viehättymään\nkaunisvärisiin, maalauksellisiin harhoihin; jalot mielikuvat\nelähdyttävät häntä ja aiheuttavat siveellistä pyrkimystä, mutta tämä on\nyleensä heikkoa, mikä johtuu siitäkin, ettei hänen tuntonsa muistuta\nhäntä menneisyydestä. Myötämieltämme hän ei saavuta. Samoin kuin hän,\non Mefisto toisessa osassa ensimmäiseen osaan verrattuna väsähtäneempi.\nVaikka olemmekin tyytyväisiä sen johdosta, että Faust pelastuu,\nväittämättä silti Mefiston olevan väärässä hänen sanoessaan:\n\n    \"Peritty tapa, vanha oikeus --\n    mit' enää taattua meill' onkaan\",\n\nolisimme kuitenkin suoneet hänen kiristäneen lopputaistelun tiukemmaksi\nkuin teki, koska kerran puolusti selvää oikeuttaan, ja kohottaneen\ntilannetta luopumalla klovnimaisuudestaan ja välähdyttämällä näkyviin\nedes hiukan sitä pahan juhlallista voimaa ja traagillisuuden suuruutta,\njoka on niin vaikuttavaa Miltonin Saatanassa. Katsoessamme Faustia\nkaukaa kokonaisuutena siitä loistaa kolme tähteä: Gretchen, Mefisto,\nFaust; kirkkain on ensimmäinen, himmein viimeinen. Draamana se on\nhajanainen; vertauskuvana monin kohdin hämärä ja liian monille\nselityksille altis; siveellisen tyydytyksen tuojana epäilyttävä ja\nepävarma. Korkeimpansa se saavuttaa Gretchenin kuvalla ja lyriikallaan.\n\n\n4\n\nEgmontin Goethe aloitti jo Frankfurtin-aikana, kirjoitti sen valmiiksi\n1775, mikä laitos on kadonnut, ryhtyi käsittelemään sitä uudelleen\nWeimarissa, viimeisteli sitä Italiassa ja julkaisi sen 1788. Ei siis\nvoi sanoa, ettei hän olisi riittävästi kypsyttänyt sitä.\n\nAlankomaissa on Espanjan kuninkaan Filip II:n sijaishallitsijana hänen\nsisarensa Margareta Parmalainen. Pitäen hänen politiikkaansa liian\nsuvaitsevaisena kuningas lähettää, ottaen tekosyyksi kuvainraastajain\nmellakat, Alban herttuan saattamaan Alankomaita järjestykseen, minkä\njohdosta Margareta luopuu hallituksesta. Alban tarkoituksena on vangita\nkansallisen itsenäisyyspuolueen johtajat, Egmont ja Wilhelm\nOranialainen. Viimeksimainittu pakenee ajoissa, mutta Egmont ei noudata\nhänen tähän kehoittavaa neuvoaan, vaan jää paikalleen luottaen\nkuninkaan oikeamielisyyteen ja siihen, ettei häntä, Kultaisen taljan\nritaria, voi laillisesti tuomita muu kuin ritariston suurmestari.\nHyvässä luottamuksessa hän siis menee Alban kutsusta neuvotteluun,\njossa -- kuultuaan kuninkaan aikeet isänmaansa vapauteen nähden --\nvaromattomasti ilmaisee pitävänsä Espanjan politiikkaa harhautuneena ja\nvääränä. Hänet vangitaan ja kuolemantuomio julistetaan hänelle vielä\nsamana yönä. Pienenä lohdutuksena on hänelle se, että Alban\nluonnollinen poika Ferdinand ilmaisee olevansa hänen ystävänsä ja\nsurevansa syvästi sitä, ettei voi auttaa häntä. Kansa on siinä\nsuhteessa myös voimaton, puhumattakaan Egmontin rakastetusta,\nvaatimattomasta porvarityttö Klärchenistä. Tämän hiljainen, uskollinen,\nrukkaset saanut kosija Brackenburg voi vain ilmoittaa torille\npystytettävän mestauslavaa. Silloin Klärchen päättää kuolla ennen\nrakastajaansa ja surmaa itsensä sillä myrkyllä, jonka oli riistänyt\nBrackenburgilta silloin, kun tämä saatuaan rukkaset tahtoi poistua\nelämästä. Kuolinhetkeään odottaessaan Egmont nukkuu ja näkee unessa\nVapauden hengettären saapuvan Klärchenin hahmossa ja ojentavan hänelle\nlaakeriseppeleen. Tästä hän saa lujan luottamuksen isänmaansa\ntulevaisuuteen ja menee miehuullisesti kuolemaan. -- Todellisuudessa\nEgmont oli kuollessaan 1563 kuudenviidettä ikäinen, naimisissa ja 11\nlapsen isä.\n\nEnsimmäisessä näytöksessä ylistävät Egmontia uljuuden ja aateluuden\nperikuvaksi hänen sotilaansa, Margareta ja Klärchen, joka pitää\nsuurimpana onnenaan saada kuulua sellaiselle miehelle. Hänet\nasetetaan korkealle jalustalle, jolla pysymiseen vaaditaan suuria\nluonteenominaisuuksia. Niitä ei Egmontilla ole riittävästi. Toisessa\nnäytöksessä tapahtuva hänen ja sihteerin kohtaus näet osoittaa hänet\nhyväsydämiseksi, neuvoissaan neuvottomaksi ja kykenemättömäksi pitämään\nselvää, epäröimätöntä suuntaa ajan myrskyssä. Seuraava kohtaus Wilhelm\nOranialaisen kanssa vahvistaa tämän käsityksen. Kolmannen näytöksen\npääkohtaus, Egmont Klärchenin luona, osoittaa hänen rakkautensa olevan\nitsekästä ja pintapuolista: hän pyytää, ennenkuin on kunnollisesti\ntervehtinytkään Klärcheniä, ruokaa, ja hurmaa tytön loistavalla\nKultaisen taljan ritaripuvullaan, jota tämä tosin on kerran pyytänyt\nnähdä; tästä ilmenee Goethen myös Faustissa parikin kertaa esiintyvä\nluulo, että naiset ovat erikoisen herkkiä kiiltäville esineille.\nKlärchen voi kyllä ihastua Egmontin pukuun, mutta se, että Egmont\nesiintyy näin komeana hänen edessään, ei ole viimeksimainitulle miesten\nsilmissä erikoisempi suositus. Egmontille riittää se, että Klärchen\nrakastaa häntä -- hänen omassa rakkaudessaan ei voi huomata\nsanottavampaa lämpöä. Neljännen näytöksen draamallisuus lamautuu sen\njohdosta, että katsoja tietää edeltäpäin tuloksen; viidennen näytöksen\njännitystä olisi lisännyt pelastusyritys, jonka yhteydessä sitä paitsi\nFerdinandin jalous olisi ilmennyt luontevammin kuin nyt. Viides näytös\nvetoaa katsojaan enemmän melodraamallisuudella kuin Egmontin luonteen\nsuuruudesta aiheutuvalla vakuuttavaisuudella ja aatteellisuudella.\nKuten näkyy, kappaleesta puuttuu varsinainen draamallinen juoni ja\ntoiminta.\n\nEgmont on Goethe itse, esittäen hänen persoonallista viehätysvoimaansa,\nhorjuvaisuuttansa lujan vakaumuksen ja tärkeiden ratkaisujen ollessa\nkysymyksessä, ja suhdettansa naisiin, joiden rakkauden kyllä otti\nvastaan antamatta itse mitään. Hänen varassaan näytelmä ei kestä, mutta\nonneksi nainen taaskin tulee Goethen avuksi: Klärchen on Gretchenin\nsisar, yhtä välitön, luonnollinen, koruton ja naisellisesti viehättävä,\njoskaan ei ehkä yhtä \"viaton\". Hän on näytelmän ainoa elävä\ntodellisuus, ihastuttava antautuessaan kokonaan rakkaudelleen ja\nlaulaessaan:\n\n    Freudevoll\n    Und leidevoll\n    Gedankenvoll sein;\n    Langen und bangen\n    In schwebender Pein;\n    Himmelshoch jauchzend,\n    Zum Tode betrübt;\n    Glücklich allein\n    Ist die Seele, die liebt.\n\n    Armaat\n    ja harmaat\n    niin aatokset ain',\n    väikkyvä\n    säikkyvä\n    vaiva on vain,\n    autuudet aukee,\n    ja tuonelan tiet --\n    onnekas vain,\n    sydän lempivä, liet.\n\n        [Otto Mannisen suomennos.]\n\n\n5\n\nYllä selostetut draamat kuuluvat, kuten niiden sisällyksestäkin näkyy,\nGoethen nuoruuskauteen. Ennenkuin luomme katseen hänen miehuutensa\nnäytelmätuotantoon, sallittaneen vilkaista hänen ympäristönsä draamaan.\n\n_Lenzin_ (s. 60) Kotiopettaja (1773) on kirjoitettu ulkonaisesti\nGötzin-tyyliin -- sen sepittäjänä pidettiin jonkin aikaa Goetheä.\nKotiopettaja viettelee oppilaansa ja katuu tekoaan niin, että kuohitsee\nitsensä. Tästä huolimatta hän menee naimisiin. Vietellyn neidon\nsulhanen ottaa morsiamensa jalomielisesti hänen lankeemuksestaan\nhuolimatta vaimokseen. Lenz oli ollut kotiopettajan nöyryyttävässä\nasemassa ja tahtoi osoittaa, että julkinen koulu oli parempi kuin\nkotiopetus, mikä on rousseaulaisuuden vastustamista, ja että voimakas\nluonne kykeni voittamaan ylivoimaisiltakin näyttävät esteet.\n\n_Klingerin_ (s. 60) Myrsky ja kiihko-draaman (1776) päähenkilö, nuori\nenglantilainen ylimys Wild, joka on etsinyt rakastettuaan Karolinea\nVenäjältä Amerikkaan asti, mutta jonka onnen tiellä on molempien\nperheiden välinen sammumaton viha, on romantiikan uusi nerotyyppi,\nsamalla kertaa hurjasti intohimoinen ja tunteellisesti pehmeä,\nvälinpitämätön elämästä tai kuolemasta, kapinoitsija yhteiskuntaa,\nlakeja ja kaikkea järjestystä vastaan, menneisyydessä jokin jännittävä\nsalaisuus -- Saksan romantiikan ensimmäinen lisä byronilaisen sankarin\nsukupuuhun. Kun näytelmä kuitenkin on syntynyt kauttaaltaan\nShakespearen varjossa, ei tätä lisää voida pitää aito saksalaisena.\nKaksoset (Die Zwillinge, 1776) on sietämätön kauhudraama Ugolinon\ntyyliin: Guelfo murhaa kaksoisveljensä saadakseen tämän perinnön -- isä\nsurmaa Guelfon. Väärinpelaajissa (Die falsche Spieler) roistomainen\nKarl panettelee heikkoa mutta jalomielistä Frans-veljeään, mikä\nennustaa Rosvojen tuloa.\n\n_Leisewitzin_ (s. 61) näytelmässä Julius von Tarent (1774) kerrotaan,\nkuinka herttua Cosmuksen pojat Julius ja Guido rakastavat Blancaa,\njosta riidan välttämiseksi on tehty nunna. Julius päättää ryöstää hänet\nluostarista, mutta väijyksiin asettunut Guido surmaa hänet. Blanca\ntulee mielisairaaksi, herttua rankaisee poikaansa kuolemalla, luovuttaa\nvaltakuntansa Napolin kuninkaalle ja menee luostariin. Näyttämö ja sävy\novat keskiaikaisia, Julius samalla tulinen ja haaveellinen, Guido vain\ntulinen, molempain puhe romanttisesti hyrskyävää ja tunnepitoista.\n\n_Müllerin_ (s. 61) Golo ja Genoveva (1811) perustuu tunnettuun\nsaksalaiseen Maria-legendaan, joka on alunperin 1200-luvulta periytynyt\nranskalaisen sankarilaulun, Isojalkaisen Bertan (II, s. 194), eräs\nepisoodi. Sen kirjoitti latinaksi 1412 muuan Andernachin munkki, ja\ntämän perusteella syntyi sitten Genoveva-niminen saksalainen\nkansankirja. Sisällys on lyhyesti seuraava: Kreivi Siegfried lähtee\nristiretkelle ja uskoo puolisonsa Genovevan vasallinsa Golon suojaan.\nTämä rakastuu Genovevaan. Kun ei saavuta tarkoitustaan, hän syyttää\nGenovevaa siitä, että tämä muka olisi tehnyt aviorikoksen linnan kokin\nkanssa, ja lähettää hänet ja hänen vastasyntyneen lapsensa metsään,\njossa heidät piti murhattaman. Mutta murhaajat säälivätkin heitä ja\njättivät heidät henkiin, minkä jälkeen Neitsyt Maria lähetti\nnaaraskauriin elättämään heitä maidollaan. Ristiretkeltä palannut\nkreivi joutuu metsästysretkellä ajaessaan kaurista Genovevan luolaan,\njolloin Golon rikos tulee ilmi. Neljä härkää repii hänet kuoliaaksi.\nMüller seurasi legendaa jokseenkin tarkoin, mutta valitsi aivan oikein\npäähenkilökseen Golon, sillä tämähän on draamallinen luonne, jota taas\nGenoveva ei ole. Hän joutuu kaksinkertaiseen kiusaukseen: rakastumaan\nGenovevaan ja toteuttamaan äitinsä, kreivitär Matildan, jonka poika ei\ntiedä olevansa, kunnianhimoisia suunnitelmia. Äidiltään hän on perinyt\nintohimojen voiman, isältään ritarillisen uljuuden ja romanttisen\nalakuloisuuden. Äiti tahtoisi hänen lähtevän ristiretkelle hankkimaan\nkuuluisuutta, mutta Golo jää kotiin, koska ei voi poistua Genovevan\nläheisyydestä. Tultuaan hänen suojelijakseen hän lupaa mielessään\nmenetellä joka suhteessa kunnianmiehen tavoin ja salata rakkautensa.\nSilloin äiti koettaa saavuttaa omaa päämääräänsä siten, että yllyttää\npoikaansa valloittamaan Genovevan: jonkin ajan kuluttua Golo näet\nluonnon mukaan kyllästyisi tähän ja ehkä silloin olisi taipuvaisempi\nkuulemaan äitinsä neuvoja. Golo tunnustaakin rakkautensa Genovevalle,\njoka torjuu hänet pois ja vangitaan Matildan toimesta syytettynä\naviorikoksesta (todellisuudessa apuun rientäneen) palvelijan kanssa.\nNyt Golo joutuu kokonaan Matildan käskettäväksi ja toimii kuin unessa.\nPalvelija myrkytetään; Genovevan puolustaja Karl voitetaan\njumalantuomiotaistelussa; Genoveva joutuu viettämään metsäelämäänsä;\nSiegfried palaa, mutta Golo ei saa häntä surmatuksi, vaikka väijyy\nhäntä kuin Macbeth ja äiti tekee parhaansa kiihoittaakseen häntä;\npäinvastoin hän haavoittaa äitiään, saaden silloin tietää olevansa\nhänen poikansa. Kuolemantuomionsa hän ottaa vastaan vapahduksena.\n\nGolo on todellisesti traagillinen luonne, Macbeth, jota lady Macbeth\n(hänen äitinsä) viettelee pysymään lujana rikoksien tiellä. Paitsi\nShakespearelta, jonka traagillisuutta ymmärsi paremmin kuin muut\naikalaisensa, Goethe mukaan luettuna, Müller on saanut vaikutelmia myös\nGötzistä, jonka Weislingenista ja Adelheidista Golo ja Matilda\nmuistuttavat. Golo ja Genoveva on Myrskyn ja kiihkon rivimiesten\nnäytelmistä huomattavin, se, joka nousee lähelle Goetheä ja Schilleriä.\n\n\n6\n\nMyrskyn ja kiihkon draamarintamaan ilmestyi jo Lenzin ja Klingerin\naikoina ja ennen Müllerin yllä selostettua näytelmää _Schillerin_\nRosvot (1787), jonka tiedämme julistaneen nousevan romanttisen suunnan\npoliittis-yhteiskunnallista vapausohjelmaa.\n\nKarl Moor, joka on nuori, toimintahalua uhkuva voimaluonne, kaikkea\njaloa ja suurta ihaileva sielu, on viettänyt Leipzigissä hurjaa\nylioppilaselämää ja joutunut velkoihin. Peläten vangitsemista hän\npakenee rajan yli Saksin puolelle, pyytäen samalla kirjeellisesti\nanteeksi isältään, vanhalta kreivi Moorilta, ja luvaten parannusta.\nMutta hänen halpamainen, ulkonäöltäänkin vastenmielinen nuorempi\nveljensä Franz, joka pyrkii mahdollisimman pian isänsä ainoaksi\nperilliseksi, sieppaa kirjeen ja vastaa siihen isänsä tietämättä ja\nnimessä niin, että Karl loukkautuu ja suuttuu isänsä muka kovuudesta ja\nsydämettömyydestä mitä syvimmin. Ylioppilaista ja roskaväestä hän\nmuodostaa rosvojoukon ja rupeaa sen avulla kostamaan kärsimäänsä\nkovuutta yhteiskunnalle, tehden Böhmin metsäseudut rauhattomiksi. Tässä\nlaittomassa ammatissaankin hän kuitenkin osoittaa periaatteellisuutta\nja ihanteellisuutta. Päinvastoin kuin Spiegelberg ja muut, jotka\nryöstävät ja murhaavat pirullisesti nauttien uhriensa tuskista, Moor\npitää rosvousta vain keinona, jolla autetaan voitolle oikeuden ja\nvanhurskauden aatetta eli siis rangaistaan valtion järjestetyissä\noloissakin rehoittavia paheita, puolustetaan ahdistettua viattomuutta\nja lievennetään syyttömien kärsimyksiä. Mutta vaikka hänen toimintansa\non tällaisena samanlaista kuin luonnonvoimien: sekä siunaavaa että\ntuhoavaa, hänen omatuntonsa on rauhaton ja saa hänet pelkäämään, että\nhänen nimensä on merkitty \"taivaan rikosluetteloon\". Tällä välin on\nFranz valheellisilla tiedoilla Karlin rikollisuudesta ja vihdoin\nlopuksi koituneesta kuolemasta saattanut vanhan Moorin haudan\npartaalle. Kun hän ei kuitenkaan vielä kuole, Franz pettää hänen\npalvelijansa toimeenpanemalla valehautajaiset ja vie vanhuksen metsään,\nkuolemaan nälkään siellä olevan vanhan linnan maanalaisessa holvissa,\nSaksan romantiikan kuuluisassa, ehkä Danten Torre di famesta ja\nGerstenbergin Ugolinosta (IV, s. 399) periytyneessä Burgverliess'issä.\nKatalan suunnitelman tekee kuitenkin tyhjäksi Moorien linnassa asuva\njalo Hermann viemällä vanhukselle säännöllisesti ravintoa. Päästyään\nlinnanherraksi Franz kosiskelee Karlin kihlattua Amaliaa, joka\nkuitenkin torjuu hänen lähentelynsä pysyen uskollisena sulhonsa\nmuistolle. Rosvot ovat saapuneet retkeilyillään Moorien linnan\nläheisyyteen. Valepuvussa Karl hiipii kotiinsa ja saa tietää Franzin\nvehkeilyt. Hänen vihansa mitta täyttyy, kun hän sitten löytää\nluurangoksi laihtuneen isänsä tämän vankiholvista. Hän lähettää\nmiehensä vangitsemaan Franzia, joka kuitenkin on jo silloin\ntunnonvaivoissaan ja saamatta lohtua uskonnosta hirttäytynyt palavassa\nlinnassaan. Epäröityään, ilmoittaisiko isälleen, kuka oli, Karl lopuksi\ntekee sen, jolloin vanhus kuolee kauhusta kuultuaan poikansa olevan\nrosvopäällikkö. Karl haaveilee hetken onnesta Amalian rinnalla, joka on\npaennut hänen turviinsa, mutta kun rosvot muistuttavat hänen vannoneen,\nettei milloinkaan hylkäisi heitä, antaakin tälle armoniskun ja menee\nitse ilmoittautumaan viranomaisille, \"sovittaakseen rikoksensa lakia\nvastaan ja parantaakseen pahoinpidellyn järjestyksen\". Hänen päästään\nluvattu palkinto on annettava eräälle köyhälle pätkätyöläiselle, jolla\non yksitoista lasta.\n\nPohjalla on vanha veljesvihan aihe, nykyaikaistettuna 1700-luvun Saksan\nepämääräisiin oloihin. Schiller on tietenkin tuntenut sen paitsi Kainin\nja Abelin myös Eteokleen ja Polyneikeen tarinasta, mutta tuskin\njohtunut näistä omaan aiheeseensa. Lähempänä kuin ne olivat Fieldingin\nTom Jonesin veljekset Tom ja Blifil, joiden luonteet jo viittaavat\nKarliin ja Franziin, Klingerin Kaksoset ja Väärinpelaajat, Leisewitzin\nJulius von Tarent, Schubartin eräs 1775 julkaisema kertomus, ballaadit,\nPercystä lähtevä aihelinja, jonka suomalainen tulos on Veljensurmaaja\nja Götz ja Weislingen. Aihe oli siis \"ajan ilmassa\", johon se oli\nkohonnut romantikkoja houkuttelevan, traagillisen, kauhumahdollisuuksia\ntarjoavan sisällyksensä vuoksi. Mielikuva jalosta rosvosta on kehitetty\nEspanjan kirjallisuudessa: Don Quijoten Roque Guinart on sellainen,\nSegovian kankurin Fernando samoin. Jos ajattelemme Tom Jonesin Myrskyn\nja kiihkon ylioppilaaksi, niin hänestä tulee Karl Moor; jos annamme\nBlifilille Richard III:n ulkomuodon ja luonteen ja siirrämme hänet\nveljensä kanssa Saksaan, niin hänestä tulee Franz.\n\nMutta huolimatta näistä perinteistä täytyy myöntää, että Rosvot on\nennen kaikkea nuoren Schillerin oma tilinteko ja maailmankatsomuksen\ntunnustus, kokoelma tulisia, aatteellisesti kärjekkäitä huudahduksia,\njotka räsähtelevät kuin raketit pimeässä, valaisten ja säkenöiden\nhetkisen aikaa ja sitten sammuen. Karl Moor on ikävöidyn uuden ajan\ntunnus, vapausfantasti, jonka mielestä laki ei ollut luonut ainoaakaan\nsuurta miestä, kun sen sijaan vapaus oli synnyttänyt jättiläisiä. Hän\non uskon ja innostuksen mies, yhteiskunnallisen oikeudenmukaisuuden\nvaatija, köyhien ja sorrettujen Götz-ritari, nuorukaisen suurenmoinen,\nrunollinen näky, rousseaulainen oikeushaave ruumistuneena, Ranskan\nvallankumouksen saksalainen airut. Franz on hänen vastakohtansa:\n1700-luvun matalan itsekkyyden, laskelmallisuuden, aineellisuuden ja\nateismin edustaja, vehkeilijä, jolle uuden ajan raikas rehellisyys on\nvastenmielistä. Irti hänen maailmastaan -- ulos taistelemaan tyranneja\nvastaan ja siten luomaan uutta, vapaata, oikeudenmukaista yhteiskuntaa!\n\nJo tässä ensimmäisessä näytelmässään Schiller osoittautui\nsynnynnäiseksi dramaatikoksi: siinä on johdonmukainen, vilkasta\ntoimintaa aiheuttava juoni, joka antaa eri luonteille hyvän\nesiintymistilaisuuden. Se ei ole siis kuvaelmasarja ja keskusteluksi\nmuodostettu elämäkerta kuten Götz, vaan todellakin draama, jonka\nrakennetta vastaan ei voi tehdä vakavampia huomautuksia.\n\nFiescon salaliitossa (1783) on keskushenkilönä 80-vuotias,\nkunnianarvoisa, yleistä suosiota nauttiva dogi Andrea Doria. Luottaen\ntähän kansansuosioon ottaa hänen veljenpoikaansa Gianettino Doria, joka\npyrkii Genuan herttuaksi ja on luonteeltaan vallanhimoinen ja raaka,\nitselleen vapauksia, jotka ovat ristiriidassa vallitsevien\ntasavaltalaisten periaatteiden ja kansalaisoikeuksien kanssa. Mm. hän\non raiskannut kiihkeän tasavaltalaisen Verrinan rakastettavan tyttären\nBerthan; toimeenpannut murhayrityksen nuorta, kaunista, pidettyä\nLavagnan herttuaa vastaan, jonka tosin uskoi olleen osallisena\nsalaliitossa häntä vastaan; ja toimittanut vastoin lakia ja oikeutta\nyleiseksi syyttäjäksi kätyrinsä Lomellinon. Tämän kaiken vuoksi on\nmuodostettu salaliitto, tarkoituksena vapauttaa tasavalta Doriasta. Sen\njohtajana on Fiesco, joka kuitenkin pelaa kaksinaamaista peliä\nsuunnitellessaan salaliiton käyttämistä vain porrasaskeleena omaan\nherttuan-asemaansa. Verrina on arvannut hänen aikeensa ja vannonut\nsurmaavansa hänet omalla kädellään, jos hän pettäisi tasavallan asian.\nSalaliittolaiset ryhtyvät toimimaan sen johdosta, että Gianettino\nsuunnittelee 12 senaattorin -- kaikki salaliittolaisia -- surmaamista\nja nousemista herttuaksi, ja päättävät ehättää hänet. Aluksi onni\nsuosii heitä: Berthan sulhanen Burgognino surmaa Gianettinon, Andrea\nDoria pakenee ja kansa huutaa Fiescon herttuaksi. Hänen ruhtinuutensa\non kuitenkin lyhytikäinen: kun hän ei suostu Verrinan tasavallan\nsäilyttämistä tarkoittaviin ehdotuksiin, tämä houkuttelee hänet\nmukanansa satamaan ja syöksee hänet mereen. Samaan aikaan palaa kotiin\nDoria, jolle kansa antaa jälleen kannatuksensa; myös Verrina ja muut\nsalaliittolaiset alistuvat hänen lempeään hallitukseensa. Sivujuonena\non Fiescon suhde puolisoonsa Leonoreen ja nuoren Dorian sisareen,\nkauniiseen, mutta ylpeään ja sydämettömään kreivitär Imperialiin.\nFiesco kiintyy aluksi vakavasti, tuottaen surua puolisolleen, joka\njumaloi häntä. Mutta sikäli kuin kreivitär alkaa lämmetä, Fiesco\njäähtyykin, ottaen osaa leikkiin vain ohjatakseen kreivittären veljen\nhuomion pois poliittisista vehkeilyistä ja kostaakseen kreivittärelle,\nnöyryyttämällä hänet äärimmäisen kipeästi, sen, että tämä oli koettanut\nmyrkyttää hänen puolisoansa. Kreivitär puolestaan tulee kostetuksi\njulmasti siten, että Fiesco joutuu surmaamaan puolisonsa: kapinayönä\nnäet puolisostaan huolehtiva ja taistelevien joukkoon mennyt Leonore\nlöytää murhatun Gianettinon hatun ja viitan ja pukeutuu niihin;\ntietämättä Gianettinon jo saaneen surmansa Fiesco pistää hänet\ntikarilla kuoliaaksi. Tärkeätä apurin osaa esittää eräs maurilainen,\njoka huomattuaan käyneensä tarpeettomaksi katkerasti huudahtaa: \"Mauri\non tehnyt tehtävänsä, mauri saa mennä!\"\n\nNäytelmän alkulähteeseen olemme ennen viitanneet (IV, s. 46).\nKirjailijan tarkoituksena on voinut olla sen teroittaminen, että\nvapauden asian kannattajien pitää toimia aatteensa hyväksi\nepäitsekkäästi, ilman omaan etuun tähtääviä sivuohjelmia; elleivät he\ntaistele puhtain asein, ei vapauden asia menesty. Tämähän on\njohdonmukaisesti draaman perusaatteena. Jos Schiller, joka oli innokas\ntasavaltalainen, olisi tahtonut kuvata voitollista vallankumousta, niin\nhän olisi tuskin valinnut tätä aihetta, koska hänen aatteensa olisi\njoutunut siinä ristiriitaan historian kanssa. Aivan selvä ei Schillerin\nsuhde näytelmäänsä ole. Aiheeltaan, jännittävältä, julmalta juoneltaan,\nsujuvalta keskustelultaan, jossa ei ole Rosvojen aatteellisia\nyksinpuheluja, ja ajan ja paikan keskittyneisyydeltä ja lyhyydeltä se\njohtaa mieleen barokin sankarillisen murhenäytelmän, varsinkin tämän\nenglantilaisen muunnoksen (IV, s. 181), ja viittaa Hugon draamoihin.\nFiesco täyttää ulkonaisesti traagillisen sankarin ehdot: hänellä on\njalo päämäärä, mutta hän turmelee asiansa itsekkyydellä, minkä johdosta\nsyntyy tuhoon vievä suuri syyllisyys. Pysymme kuitenkin häneen nähden\nkylminä, sillä todellista sielun traagillisuutta hänessä ei ole. Se\nolisi voinut alkaa vasta sitten, kun hän olisi päässyt herttuaksi ja\nsaanut maistaa luhistuneiden unelmien katkeruutta; nyt hän kuolee\ntragediansa kynnyksellä. Sivujuoni on selvää teatteria.\n\nKavaluus ja rakkaus (1784) on porvarillinen murhenäytelmä. Presidentti\nvon Walterin poika, ihanteellinen nuorukainen Ferdinand rakastaa\nsoittoniekka Millerin kaunista, siveellistä Luisea, aikoen naida hänet\nkaikista säätyennakkoluuloista huolimatta. Aikeen ilmiantaa hänen\nisälleen tämän sihteeri Wurm, vastenmielinen, kavala henkilö, joka on\nmyös rakastunut Luiseen. Aatelisylpeä, sydämetön ja itsekäs\npresidentti, joka muuten on päässyt asemaansa epärehellisellä tavalla,\nkäskee kursailematta poikansa kosia ruhtinaan rakastajatarta lady\nMilfordia, toivoen siten saavuttavansa yhä enemmän vaikutusvaltaa\nruhtinaaseen. Vanhan tyhmän hovikeikari von Kalbin piti kuuluttaa\ntulossa oleva hieno avioliitto koko kaupungissa. Mutta ensimmäisen\nkerran Ferdinand nyt osoittautuu isälleen tottelemattomaksi: hän menee\nkyllä lady Milfordin luo, mutta vain ilmaistakseen hänelle\nhalveksimisensa. Keskustelun kuluessa hän kuitenkin tulee huomaamaan\nlady Milfordin jaloksi naiseksi, köyhien ja sorrettujen ystäväksi,\npyytää sen johdosta esiintymistään anteeksi ja selittää sen varsinaisen\nsyyn. Lady, joka rakastaa Ferdinandia, olisi valmis luopumaan\navioliittosuunnitelmastaan Luisen hyväksi, mutta ei voi muka tehdä sitä\nkunniansa vuoksi, siitä kun jo puhuu koko kaupunki. Rakastavaisia uhkaa\nkuitenkin paljoa suurempi vaara presidentin puolelta, joka tulee\nMillerin kotiin ja häväisee siellä Luisea sanomalla häntä Ferdinandin\nkuullen tämän \"naikkoseksi\". Suuttuneena soittoniekka Miller --\n\"töykeä, suorasukainen saksalainen\" -- antaa presidentin kuulla\nkunniansa ja joutuu sen johdosta vankilaan. Luisea ja hänen äitiänsä\nodottaa myös kova kohtalo, mutta sen Ferdinand saa estetyksi uhkaamalla\nilmoittaa julkisesti, \"miten tullaan presidentiksi\", mikä saa isän\nhillitsemään itseään. Erottaakseen rakastavaiset Wurm uskottelee\nLuiselle, että tämä voisi pelastaa isänsä vain kirjoittamalla herra von\nKalbille, jota ei todellisuudessa ollenkaan tunne, kirjeen, josta\nkävisi selville hänen olleen mainittuun herraan moitittavassa\nsuhteessa. Luise suostuu tähän, vieläpä vannoen pitävänsä ainaiseksi\nsalassa, ettei ollut kirjoittanut tuota kirjettä vapaasta tahdostaan.\nSe toimitetaan nyt Ferdinandin käsiin, joka mustasukkaisena ilmoittaa\nisälleen luopuvansa Luisesta, mutta päättää mielessään surmata hänet ja\nitsensä. Myös Luise, jonka omatunto sanoo vain kuoleman vapahtavan\nhänet tuosta kohtalokkaasta valasta, miettii itsemurhaa voidakseen\nviimeisellä hetkellään ilmoittaa rakastetulleen olevansa viaton, mutta\nhänen tällä välin vapaaksi päässyt isänsä arvaa hänen aikeensa ja\nosoittaen sen synnillisyyden saa hänet luopumaan siitä. Mutta Ferdinand\nantaa hänelle myrkytettyä juomaa ja hän kuolee, ehtien kuitenkin\npuhdistautua sulhasensa edessä. Ferdinand, joka myös on nauttinut\nmyrkkyä, syyttää onnettomuuksistaan isäänsä, joka puolestaan vierittää\nsyyn Wurmin niskoille. Suuttuneena tämä ilmiantaa oman nahkansa\nuhallakin presidentin menneisyyden viranomaisille ja niin saavat\nmolemmat rikolliset rangaistuksensa.\n\nPresidentti, Wurm ja von Kalb ovat teatteriroistoja; Ferdinand ja Luise\novat liian ihanteellisia ja jaloja ollakseen todellisia; samoin on\nepätodellinen lady Milford. Mutta soittoniekka Miller on jyvälleen\nosunut kuva saksalaisesta pikkuporvarista, liioittelematon, tosi ja\nluonnollinen, milloin koomillinen, milloin pateettinen, usein\nhumoristinen. Lahjakkuutensa tämän puolen Schiller oli ilmaissut jo\nedellisen näytelmänsä maurilaisessa, mutta ei valitettavasti suonut\nsille seuraavassa tuotannossaan sananvuoroa. Juonen ratkaiseva kohta,\nkirjevehkeily, on teennäinen, liian kömpelö vaikuttaakseen\nuskottavalta. Menestyksensä draama saavutti jännittävien pateettisten\nkohtaustensa vuoksi. Aatteellisesti se on isku ihmisarvon puolesta\nsäätyennakkoluuloja vastaan, hyökkäys Saksan mädänneitä pikkuhoveja ja\nruhtinas Karl Eugenin ihmiskauppaa vastaan: hän näet möi alamaisiaan\nEnglannille lähetettäviksi Amerikkaan sotilaiksi. Kamaripalvelijan\nkertomus lady Milfordille, millä ruhtinaan tälle lahjoittamat timantit\noli maksettu, oli niin rohkeaa ja suoraan ilmaistua kapinallisuutta,\nettä Figaron monologi tuntuu perin heikolta sen rinnalla. Molemmat\nnäytelmät esitettiin samana vuonna; Figaron häät on jäänyt erikoisesti\nvallankumousdraaman maineeseen; Kavaluus ja rakkaus on siinä suhteessa\npaljoa kiihoittavampi ja poliittisempi.\n\nDon Carlos (1787). Maltanritari ja Espanjan grandi, markiisi von Posa\non palannut Madridiin kaksi vuotta kestäneeltä Euroopan-matkaltaan,\njonka aikana on valmistellut Alankomaiden luopumista Espanjasta. Hän on\nsaapunut tapaamaan nuoruudenystäväänsä, kruununprinssi Don Carlosta,\njolla on samat kansojen vapautta ja menestystä koskevat ihanteet kuin\nhänelläkin, saadakseen hänet asettumaan Alankomaiden kapinan johtoon ja\nsiten julistamaan sodan isäänsä Filip II:ta, inkvisition kasvattia ja\nkätyriä vastaan sekä mikäli mahdollista aloittamaan valtakunnassaan\nuutta, vapaata, jaloa aikakautta. Mutta Don Carlos on rakastunut\näitipuoleensa, kuningatar Elisabeth Valois'han, joka oli ollut hänen\nmorsiamensa, eikä välitä entisistä poliittisista ihanteistaan.\nInnostaakseen hänet uudelleen markiisi päättää käyttää Ranskan hovin\nvapaammassa ilmassa kasvanutta kuningatarta aseenaan ja toimittaa niin,\nettä tämä ja Don Carlos saavat tavata toisensa. Kuningatar osaakin\nkuvata Espanjan nuorukaisen \"paremmaksi rakastetuksi\" ja saa hänet\npyytämään kuninkaalta lupaa päästä Alban herttuan sijasta rauhoittamaan\nAlankomaita. Mutta kuningas ei suostu hänen pyyntöönsä täydellä syyllä\nepäillen hänen aikeitansa.\n\nKohtalokas sattuma aiheuttaa nyt uusia selkkauksia. Kuningattaren\nhovinainen, prinsessa Eboli, joka rakastaa Don Carlosta ja luulee myös\nsaavuttaneensa vastarakkautta, pyytää häntä kohtaukseen huoneeseensa.\nLuullen kutsun tulleen kuningattarelta Don Carlos noudattaa sitä\ntavatakseenkin säikähdyksekseen prinsessa Ebolin; tämän pettymys on\nyhtä suuri, sillä nyt hän pääsee selville, ettei Don Carlos rakastakaan\nhäntä. Arvaten, että kuningatar on prinssin rakkauden kohde, hän\nmustasukkaisena ilmiantaa asian kuninkaalle. Kun hän oli kertonut Don\nCarlosille kuninkaan lähentelevän häntä ja todistukseksi näyttänyt\nkuninkaan kirjeen, Don Carlos arvelee kuninkaan uskottomuuden vuoksi\nolevansa oikeutettu yrittämään vielä kerran onneaan kuningattaren\nluona, mutta tulee markiisi Posan neuvosta parempiin ajatuksiin.\nMarkiisi, joka ei luovu salaisesta suunnitelmastaan, lupaa järjestää\nniin, että hän saisi tavata kuningattaren.\n\nTilaisuuden siihen toimittaa itse kuningas, joka on epätoivoissaan\nprinsessa Ebolin paljastusten johdosta ja kysyy turhaan neuvoa Alban\nherttualta ja rippi-isältään Domingolta. Edellistä hän näet ei voi\nuskoa siksi, että tietää Don Carloksen kerran pahasti loukanneen häntä,\nja jälkimmäistä siksi, että tietää hänen pitävän Don Carlosta\nvapaa-ajattelijana. Hän etsii ihmistä, joka voisi sanoa hänelle\ntotuuden, ja muistaen markiisi Posan kutsuu hänet luoksensa. Tämän\npelottoman, innostuneen, jaloihin aatteisiin tulisesti ja lennokkaasti\nsyventyvän puheen lumoamana kuningas nimittää hänet ensimmäiseksi\nneuvonantajakseen, oikeuttaa hänet esteettömästi menemään kuningattaren\nhuoneisiin ja ottamaan selkoa tämän ja Don Carloksen todellisesta\nsuhteesta.\n\nDon Carlos luulee tulleensa kavalletuksi kuninkaalle ja että markiisi\nPosa, joka nyt muka uskoo edistävänsä suunnitelmiaan parhaiten\nkuninkaan avulla, on hylännyt hänet. Epätoivoissaan hän pyytää apua\npahimmalta viholliseltaan, prinsessa Ebolilta, mutta joutuu samalla\nmarkiisi Posan vangiksi; kaikkien mahdollisuuksien varalle tämä näet on\nhankkinut kuninkaalta häntä koskevan vangitsemismääräyksen,\ntarkoituksena vain estää ystävänsä tekemästä tyhmyyksiä. Kuninkaan\nmarkiisi on rauhoittanut toistaiseksi antamalla hänelle prinsessa\nEbolin kirjeen Don Carlokselle. Kuitenkin on kohtalon verkko\nkietoutunut Don Carloksen ympärille niin lujasti, ettei markiisi tiedä\nhänen pelastamisekseen muuta neuvoa kuin uhrautumisen hänen puolestaan.\n\nSiinä tarkoituksessa hän kirjoittaa Wilhelm Oranialaiselle kirjeen,\njossa ilmaisee muka olevansa kuningattaren rakastaja, ja osoittaa\nkirjeen Brüsseliin hyvin tietäen sen silloin joutuvan kuninkaan käsiin.\nKuningas todellakin menee tähän kömpelöön ansaan, vapauttaa Don\nCarloksen, mutta antaa surmata markiisin vankilassa heti sen jälkeen,\nkun on käynyt tapaamassa häntä siellä. Ystävän kuolemasta kauhistuneena\nDon Carlos tulee itse ilmaisseeksi kuninkaalle, miten asiat\ntodellisuudessa ovat. Kuningas joutuu tämän johdosta niin pois\nsuunniltaan, ettei kykene päättämään mitään; hämmennystä lisää se, että\nkuningattaren kiihoittamana kansa nousee -- luullen Don Carloksen\nolevan vielä vangittuna -- kapinaan, vaatien hänen vapauttamistaan.\n\nKuningattaren henkilääkäri kutsuu Don Carloksen keskiyön hetkenä\nkuningattaren luo saamaan tietoa Posan viimeisestä ehdotuksesta: hänen\npiti viivyttelemättä paeta Alankomaihin. Pukeutuneena Kaarle V:n\nhaamuksi hän pääsee esteettömästi kaikkien vartioiden ohi. Mutta\nkuningas on saanut tiedon pakosuunnitelmasta ja päättää surmauttaa\nkapinoitsijan; säädyllisyyden vuoksi hän kuitenkin luovuttaa tuomion\ntoimeenpanon suurinkvisiittorille. Traagillisen vastakohtavaikutelman\naikaansaamiseksi tämä tapahtuu juuri sillä hetkellä, jolloin Don Carlos\npalaa kuningattaren luota sanomasta jäähyväisiä hänelle ja\nrakkaudelleen, ja on lähtemässä pakomatkalleen toteuttamaan ystävänsä\nihanteita.\n\nDraaman lähteeseen on aikaisemmin viitattu (IV, s. 184). Don Carlos ei\nollut todellisuudessa Schillerin kuvaama ihanteellinen, vaan\nrappioluonteinen nuorukainen. Hän oli tosin ollut kihloissa Elisabeth\nValois'n kanssa, josta sitten tuli hänen äitipuolensa, mutta\nrakkaussuhdetta heidän välillään ei ollut. Markiisi Posa on kuviteltu\nhenkilö, joka ilmaisee Schillerin suhteen draamaan; hänen kauttansa\nSchiller innoittuneesti ja runollisesti julistaa omia vapaus- ja\ninhimillisyysihanteitaan, niitä, jotka kerran tekevät jokaisesta\nlahjakkaasta, runollisesta, intomielisestä nuorukaisesta markiisi\nPosan. Täten Posa on draaman tuoreuttaja, tehden sen rakkaaksi yhä\nuusille sukupolville. Mutta tarkastaessa markiisia lähemmin täytyy\ntodeta eräitä piirteitä, jotka sekoittavat hänen aatteellisuutensa\nluomaa puhdasta tunnelmaa: vaikka isänmaallisuutta ei vielä ollutkaan\nnykyaikaisessa merkityksessä silloin, kun tämä näytelmä kirjoitettiin,\noli kuitenkin jo 1500-luvulla Espanjassa piirejä, suuraatelisia,\ngrandeja, joille uskollisuus kuningasta ja omaa maata kohtaan oli\nelämän ylin käsky (III, s. 392). Se, että markiisi Posa puuhaa kapinaa\nomaa kuningastansa vastaan yrittäen vielä saada kruununperillistä sen\njohtajaksi, mutta ei koe tämän johdosta mitään omantunnon tuskia, on\nepähistoriallista, mahdollista kenties jossakin itämaisessa\nvaltakunnassa, mutta ei 1500-luvun Espanjassa. Kun lisäksi nykyajan\nkäsitys isänmaanrakkauden vaatimasta lojaliteetista asettuu markiisin\nkapinapuuhiin nähden epäröivälle kannalle, hän menettää melkoisen osan\nsiitä lumosta, jota hänen ihanteellisuutensa epäilemättä hänen\nolemukselleen suo. Tämä lumo vähenee senkin kautta, ettei hän suorita\nosaansa ehyesti loppuun: odotamme hänen kuolevan suurien vapaus- ja\ninhimillisyysaatteidensa sankarina, joka on kasvamistaan kasvanut\nsilmissämme; hän kuoleekin koetettuaan teatterimaisella vehkeellä\npelastaa ystäväänsä, joka ei tosiasiassa ollut tämän puuhan arvoinen;\nvapaus on sitä paitsi niin suuri asia, että ystävyyskin on sen vuoksi\nuhrattava. Näin ollen ja kun Posan sielussa ei ole sitä aatteiden\nristiriitaa, joiden väliseen kuiluun hän hukkuisi, -- sellainen\nolisi voinut syntyä esim. grandin perinteiden ja uusien\nvapaamielisyysihanteiden välillä --, hän on traagillinen sankari vain\npinnallisessa mielessä.\n\nSchillerin tarkoituksena varmaan oli itsevaltiuden ja kaiken\nsuvaitsemattomuuden leimaaminen niiden ansaitsemalla polttomerkillä.\nKernaasti myönnämme -- vaikka asia kyllä on selvä ilman tätäkin --\nhänen siinä onnistuneen. Itse hän vahingoitti yritystään arveluttavassa\nmäärässä siten, että viehättyen taiteilijana Filip II:n kylmään\nsuuruuteen teki hänestä ehkä huomaamattaan näytelmänsä keskeisimmän,\njuhlallisimman henkilön ja vielä enemmän: sen ainoan todella\ntraagillisen hahmon. Myönnettävähän on, että Posa ja Don Carlos\nsuunnittelevat häntä kohtaan mahdollisimman tuhoisaa iskua: kapinaa ja\npuolison tunteiden ryöstöä, ja että hän on sekä hallitsijana että\nihmisenä vaikeassa asemassa. Don Carloksen lemmentuskille kohotamme\nhartioita, mutta kuninkaan sieluntaistelussa siitä, minkä\nmenettelytavan valitsisi ja ketä uskoisi, tunnemme todellisen tragiikan\nläsnäoloa. Tätä syventää vielä se, että huomaamme hänen voivan innostua\nPosan runouteen: on traagillista, ettei hän voi ryhtyä toteuttamaan\nsitä; kuula, joka surmasi Posan, tuotti varmaan surua myös Filipille.\n\nDon Carloksessa vallitsee täten voimien tasapaino: Posa Filipiä\nvastaan, mikä ilmaisee terävää taiteellista vaistoa; vain Posan varassa\nnäytelmä jäisi tehottomaksi. Syntynyt kokonaisuus on upea ja\nteatteritehoinen, aatteellisesti ja ulkonaisesti kimalteleva ja\nvärikäs. Ei voi olla ajattelematta sen muistuttavan Corneillen\nmyöhemmän kauden barokkitragedioista ja viittaavan Hugon draamoihin.\n\nViitaten siihen, mitä olemme sanoneet Ifflandista ja Kotzebuesta (s.\n67), huomautamme, että kansanomaiset saksalaiset yleisödraamat voidaan\nlajitella kolmeen ryhmään: ritarinäytelmiin, joiden alkuna on Götz;\nrosvonäytelmiin, jotka ovat Rosvojen kylvöä; ja porvarillisiin\nmurhenäytelmiin, joiden syntyyn on lähinnä syyllinen Miss Saara\nSampson. Aiheina ovat: fehmioikeus, ritari- ja haamulinna maanalaisine\nkäytävineen, haamuilmestykset, jumalantuomiot, raiskauksen uhka,\nvankilat, toivioretkeläiset, erakot, petollinen ystävä, kahden\ntoisilleen vihamielisiin perheisiin kuuluvan nuoren rakkaus, köyhien\nesittäminen jaloina ja hyvinä, rikkaiden ja ylhäisten turmeltuneina,\nmikä oli pikkuporvarillinen ilmaus Rousseaun saarnaamasta luonnon ja\nkulttuurin vastakohdasta, jne.\n\n\n7\n\nDon Carlokseen päättyi Schillerin nuoruustuotanto, minkä jälkeen hän\nkeskeytti draamojen kirjoittamisen kymmeneksi vuodeksi. Palaamme sen\njatkumista odottaessamme Goetheen, hänen Iphigeniaansa (1787), joka on\nkuten tiedämme hänen Italian-matkansa merkittävin tuote ja\nuushumanistisen kehitysvaiheensa kypsymisen ilmaus.\n\nOllessaan lähdössä Troijaan kreikkalaiset joutuivat Auliin satamassa\nodottamaan tuulta, jonka Diana oli tyynnyttänyt, koska oli vihastunut\nAgamemnoniin. Lepyttääkseen häntä Agamemnon päättää tietäjä Kalchaan\nneuvosta uhrata hänelle tyttärensä Iphigenian. Mutta uhripapin isku ei\nosukaan neitoon, vaan kauriiseen, jonka jumalatar on äkkiä asettanut\nhänen sijaansa; neidon jumalatar vie pilveen kätkettynä Tauriiseen,\nskyytalaisten maahan.\n\nTäällä hänet otetaan Dianan papittarena ystävällisesti vastaan. Vuosien\nkuluessa Iphigenia saa sivistetyksi villejä skyytalaisia sen verran,\netteivät he enää uhraa jumalilleen jokaista rannikolleen ajautunutta\nhaaksirikkoista. Muutenkin hän tuo onnea mukanaan: ilahduttaa\nThoas-kuninkaan synkän mielen ja opettaa sotilaille, että\nurhoollisuuden ja viisauden rinnalle on vielä asetettava lempeys.\nKaikki sotaretket päättyvät hyvin ja kansan varallisuus lisääntyy.\nIhmekö siis, että kuningas koettaa kiinnittää Iphigeniaa vielä lujemmin\nvaltakuntaansa pyytämällä häntä puolisokseen. Iphigenia antaa kieltävän\nvastauksen, sillä hän kaipaa kotimaatansa ja on pysynyt uudelle\nkodilleen sydämeltään vieraana.\n\nKuningas on uudistanut kosintansa. Iphigenia koettaa aluksi torjua\nhäntä ilmaisemalla hänelle syntyperänsä: hän on Tantaluksen\njälkeläisiä, joita vainoaa jumalien kirous. Mutta Thoas osaa vastata\nsattuvasti: Iphigeniaa seurannut menestys todistaa, ettei kirous vainoa\nainakaan häntä. Iphigenian uudistuneesta kiellosta kuningas vihastuu\nniin, että päättää jälleen ryhtyä toimeenpanemaan niitä veriuhreja,\njotka oli Iphigenian vaikutuksesta lakkautettu. Alkuna oli oleva pari\nrantaluolasta löydettyä muukalaista.\n\nNämä ovat Iphigenian veli Orestes ja tämän ystävä Pylades. Tuotuina\nIphigenian haltuun he tuntevat pian tämän ja ilmoittavat, keitä ovat.\nSamalla Iphigenia saa tietää isänsä kohtalon ja syyn, miksi Orestes ja\nPylades ovat tulleet Tauriiseen: Klytaimnestra ja Aigisthos ovat\nsurmanneet Agamemnonin; Orestes on kostanut hänen kuolemansa\nmurhaamalla äitinsä Klytaimnestran; Apollon oraakkeli on luvannut, että\njos hän tuo Kreikkaan Tauriissa vastoin tahtoaan asuvan sisaren, hän\nvapautuu kostottarien vainosta.\n\nPylades keksii seuraavan pelastussuunnitelman: Nuorukaiset kiiruhtavat\nrantaan laittamaan laivaansa purjehduskuntoon. Iphigenian on neitoineen\ntuotava sinne Dianan kuva, jota he pitävät oraakkelien tarkoittamana\n\"sisarena\", ja selitettävä kuninkaalle, että verenvikaan syypää\nmuukalainen on rienannut jumalattaren kuvan, joka on siis pestävä\npuhtaaksi meressä. Iphigenia saakin sanotuksi tämän valheen kuninkaan\npalvelijalle Arkaalle, mutta tuntee samalla, kuinka kiittämättömästi\nhän menettelee kuningasta kohtaan, joka on osoittanut hänelle niin\nsuurta hyvyyttä. Kuninkaan saapuessa tiedustamaan syytä uhrin\nviipymiseen hän tunnustaakin kaikki ja jättää kohtalonsa kuninkaan\nkäteen. Hän on osunut oikeaan: barbaarin sydämessä herää inhimillisyys\nja hän toteaa jumalien tahtovan Iphigenian paluuta kotiin sovittamaan\nsiellä tehtyjä rikoksia. Kun Oresteen sydämeen palaa rauha ja vielä\npäästään selville oraakkelin tietenkin tarkoittaneen Iphigeniaa, on\nkaikki pulmat selvitetty ja Thoas ojentaa lähteville kätensä sekä\nystävyyden merkiksi että jäähyväisiksi.\n\nEuripideen näytelmästä (I, s. 280) Goethen muunnos eroaa\ntärkeimmässä kohdassa siten, että ensiksimainitussa Iphigenia keksii\npelastussuunnitelman ja pettää viekkaasti Thoaan, joka luopuu\nkostostaan vasta Pallas Athenen saavuttua henkilökohtaisesti\nilmoittamaan kuvan ryöstön tapahtuneen hänen tahdostaan. Goethen\najatus, että Iphigenia, joka luonnollisista syistä: pelastaakseen\nveljensä ja Pyladeen kauheasta kuolemasta, joka oli vielä hänen,\nsisaren, toimeenpantava, aluksi kannattaa pelastussuunnitelmaa ja\nvalehteleekin, mutta palaa sitten oikeudentunnon ja lahjomattoman\nrehellisyyden ja inhimillisyyden tielle, kohoaa menetellessään täten\nitse ja kohottaa ympäristönsäkin tasolle, jossa vallitseva jalo\nhumaanisuus helposti ratkaisee raakalaisasteella oleville vaikeilta\nnäyttävät pulmat, on eetillisesti korkea ja siirtää näytelmän\nEuripideen ajasta uushumanismin jalostuneen ja kehittyneen ajattelun\npiiriin. Siitä on seurauksena, ettei tarvita mitään Deus ex machinaa ja\nettä Thoaan hahmo kohoaa jalosti traagilliseksi hänen joutuessaan\nrakkauden ja inhimillisyyden ristiriitaan ja voittaessaan lopuksi\nitsensä. Sama perusajatus: humaanisuus, vetoaminen ihmisessä asuviin\nlempeisiin puoliin, eli sen tehtävän alleviivaaminen, joka naisella on\nyhteiskunnassa, ilmenee koko siitä osasta, joka käsittelee Iphigenian\ntyötä skyyttalaisten sivistämiseksi. Samanlaista naisellisuuden\njalostavaa ja rauhoittavaa vaikutustahan Goethe -- ehkä oltuaan\nmuistojensa kostottarien vainoama Orestes -- oli kokenut näinä vuosina\nsuhteessaan Charlotte von Steiniin.\n\nIphigenian \"klassillisuus\" on siis vain ulkonaista -- sisäisesti\nnäytelmä on Goethen uusien humaanisuus-ihanteiden tulkintaa. Lähimpänä\nmallina on ilmeisesti ollut Racine: henkilöitä on vain muutama ja\nniistä ainoastaan kolme samalla kertaa näyttämöllä; kuoroa ei ole;\npaikan, ajan ja toiminnan yksyysvaatimusta on noudatettu tarkoin:\nnäyttämönä on Dianan temppelin edustalla oleva lehto ja aikaa tarvitaan\nvain muutama tunti. Goethe ei kuitenkaan ole huomannut, missä Racinen\ndramatiikan voima piilee, tai ei ole kyennyt täyttämään sen ehtoja.\nRacinehan esitti henkilönsä ristiriitaisten intohimojen vallassa jonkin\njärkyttävän elämänkäänteen kynnyksellä, jonka ylitse he lopuksi\nastuvat. Intohimot ovat ihmissielun draamaa ja Racinen näytelmät siis\nkeskeisesti draamallisia. Iphigenian vaikutuksen kuvaaminen, joka vie\nGoethen näytelmästä suuremman osan, on peräti epädraamallista, kaunista\nmutta yksitoikkoista. Hän ei ole tässä vaiheessaan enempää kuin Orestes\nja Pyladeskaan draamallinen henkilö. Ainoa sellainen Goethen\nnäytelmässä on Thoas, mutta tätä ei kirjailija liene itse huomannut\neikä tarkoittanut, koska on tyytynyt esittämään tämän tärkeän puolen\nThoaan sielunelämässä mahdollisimman lyhytsanaisesti. Lopputulos on se,\nettä tunnustaen Iphigenian jalon humaanisuuden ja runollisen kauneuden\nkuitenkin jäämme kylmiksi; antiikki on elävää vain alkuperäisenä,\naitona, mutta menettää voimansa, kun uusi aika koettaa käyttää sitä\nleilinä, johon kaataa omaa viiniänsä. Samaan kokemukseenhan Goethe tuli\ntoisaalla: Faustin ja Helenan avioliitto epäonnistui.\n\nHeinse julkaisi 1774 Torquato Tasson lyhyen elämäkerran; mahdollista\non, että Goethe tuli sen johdosta ajatelleeksi italialaista runoilijaa,\nvarsinkin kun hän itse oli Weimarin hovissa vastaavassa asemassa.\n1780-1781 hän sommitteli proosaksi kaksi ensimmäistä näytöstä.\nItaliassa hän muutti ne runomittaan ja jatkoi työtänsä; painettuna\nTasso ilmestyi 1790. Se on tärkeimmiltä osiltaan syntynyt Italiassa,\njonka ilmanalan ja taiteen henkäys siitä tuntuu.\n\nTasso, joka oleskelee Ferraran hovissa, on saanut valmiiksi Vapautetun\nJerusalemin. Hän ojentaa runoelmansa, jota ei kyllä itse pidä\nviimeisteltynä, herttualle Belriguardon linnassa, jossa tämä asuu\nsisarensa Leonore von Esten ja viimeksimainitun ystävättären Leonore\nSanvitalen kanssa. Ollaan puistossa, jossa molemmat naiset ovat\nrunollisen innoituksen vallassa seppelöineet Vergiliuksen ja Arioston\nkuvapatsaat. Herttuan viittauksesta ruhtinatar ottaa Vergiliuksen\nseppeleen ja laskee sen vaatimattomana vastustelevan runoilijan\nohimoille. Tämä on tilanne, kun herttuan valtiosihteeri Antonio, joka\non ollut diplomaattisella käynnillä Roomassa, saapuu paikalle ja\nilmaisee selvästi ajattelevansa, ettei Tasso ollut tällaisen kunnian\narvoinen. Sitä lämpimämmin suosittelee hänelle Tassoa ruhtinatar.\n\nSuosittelu ei näytä aluksi tehoavan, sillä kun Tasso jonkin ajan\nkuluttua tapaa Antonion ja todellakin ruhtinattaren kehoituksesta\ntarjoaa hänelle ystävyyttänsä, tämä kohtelee häntä kylmästi ja\nylpeästi. Antoniolla on tässä vaikuttimena ei vain pelko kilpailijan\nilmestymisestä vaan myös se, että Tasson esiintyminen tuntuu hänestä\noudolta. Tämä taas johtuu siitä, että Tasso on vähää ennen tunnustanut\nruhtinattarelle rakkautensa ja on siitä kiihtynyt, varsinkin kun uskoo\nsaavuttaneensa vastarakkautta. Antonion kylmyys ärsyttää hänen\ntunteellista mieltänsä niin, että hän vetää miekkansa, minkä johdosta\njuuri silloin saapuville tullut herttua -- kuultuaan molempia puolia --\nmäärää runoilijan pysymään huoneessaan. Runoilija alistuu\nrangaistukseen katkeroituneena, luovuttamatta seppelettään ja\nmiekkaansa.\n\nJonkin ajan kuluttua Leonore Sanvitale ehdottaa hänelle, että hän\npoistuisi hovista toistaiseksi, ja tarjoaa hänelle turvapaikkaa\nmiehensä luona kotonaan Firenzessä. Hän on neuvotellut asiasta\nruhtinattaren kanssa, jonka on rakkautensa vuoksi ollut vaikea tuumaan\nsuostua, mutta ei silti menettele täysin rehellisesti, koska on itsekin\nrakastunut Tassoon ja tahtoisi omistaa tämän yksinään. Mutta Tassossa\njo entuudestaan piilevä epäluuloisuus ja vainohulluus puhkeavat näiden\ntapahtumien johdosta täydeksi sairaudeksi. Hän ei usko Leonoren\nrehellisiin tarkoituksiin, vaan luulee tämän tahtovan saattaa hänet\nriitaan Ferraran hovin kanssa, ja päättää lähteä Roomaan,\nneuvottelemaan runoelmastaan sikäläisten asiantuntijoiden kanssa. Tätä\npäätöstä ei Antoniokaan kykene horjuttamaan, vaikka herttuan\nkehoituksesta tarjoaakin runoilijalle kätensä sovinnoksi. Tasso pitää\ntätä teeskentelynä ja luulee olevansa salaliiton kohde, joka koetetaan\nkarkoittaa hovista kohteliaisuuksilla. Tuskallisin on hänelle se luulo,\nettä myös hänen rakastamansa ruhtinatar muka on osallisena\nsalaliittoon.\n\nSaatuaan Antoniolta tietää asian herttua pitää parhaana antaa\nrunoilijan pysyä päätöksessään ja matkustaa seuralaisineen Ferraraan,\njättäen hänet Belriguardoon valmistelemaan matkaansa. Ennen lähtöään\nhän ilmoittaa tästä runoilijalle ja lausuu toivomuksen, että he\ntapaisivat myöhemmin. Mutta tämän runoilija tekee mahdottomaksi\nsyleilemällä jäähyväishetkellä intohimoisesti ruhtinatarta. Tämä torjuu\nhänet loukkaantuneena ja lähtee samalla linnasta veljensä ja\nystävättärensä kanssa. Tasso raivoaa nyt kaikkia -- niitäkin vastaan,\njotka ovat hänen tosi ystäviään, ja turvautuu kuin hukkuva lujaan ja\nitsestään aina varmaan Antonioon, jonka herttua oli jättänyt hänen\ntuekseen.\n\nMallina on ollut Racine: esiintyjiä on vain viisi, näyttämönä on linnan\npuisto (neljännessä näytöksessä Tasson huone), ja tapahtumien vaatima\naika on yksi päivä. Ulkonainen toiminta on kuten Iphigeniassakin\nvähäistä, mutta sen sijaan Tasso on vielä enemmän kuin mainittu\nnäytelmä sielundraama. Sellaiseksihan Tasson historia sopi hyvin,\nvarsinkin siinä muodossa, jollaisena se Goethen aikana tunnettiin.\nRuhtinatar on uusi Iphigenia, sielullisesti tasapainoisen\nnaisellisuuden ihanne, jonka Goethe oli luonut itselleen rouva von\nSteinin jalostavan vaikutuksen johdosta. Herttua on taas Karl August:\nrunoudesta ja taiteesta kiinnostunut, viisas ja hyvä ruhtinas, Tasson\nystävä ja suojelija. Ferraran hovi on Weimarin heijastus, ja sanat,\njotka Tasso lausuu ojentaessaan herttualle runoelman, ilmaisevat\nvarmaan Goethen omat tunteet Karl Augustia kohtaan: \"Sinä yksin kohotit\nminut elämän ahtaudesta, poistit kiireeltäni kaikki surut ja annoit\nminulle vapauden, niin että sieluni saattoi kehittyä laulamaan\nrohkeasti\". Tasson runoilijaitsetunnon herkkyys ja hänen\nepäluuloisuutensa, joka lopuksi muuttuu vainohulluudeksi, tarjoavat\nhyvän tilaisuuden sieluntuskien kuvaamiseen, mutta tragediaa tästä ei\nsynny, sillä Tasson sielunelämä on sairaalloista, so. hän ei ole\nvastuunalainen teoistaan. Goethe sanoikin Tassoa vain \"näytelmäksi\".\nVaikuttava on Tasson avoin, rehellinen, tulinen runoilijaherkkyys\nasetettuna Antonion laskelmoivaa hovimieskylmyyttä ja muodollista\n\"korrektisuutta\" ja \"laillisuutta\" vastaan. Siinä on häivähdys Myrskyn\nja kiihkon rynnistyksestä. Mutta tästä alkuperäisestä näkemyksestään,\njoka ilmenee kahdesta ensimmäisestä näytöksestä, Goethe ei pitänyt\nkiinni: näytelmähän loppuu Tasson ja Antonion sovintoon ja siihen, että\nviimeksimainitusta tulee Tasson tuki. Jääköön sanomatta, onko tämä\nkäsitettävä vertauskuvallisesti eli siis huomautukseksi, että runous\ntarvitsee voidakseen menestyä ohjaajakseen \"tervettä järkeä\". Joka\ntapauksessa tällainen loppukäänne on odottamaton ja vaikuttaa heikolta,\nvarsinkin kun emme voi uskoa Antonion vilpittömyyteen. Pelin voitti hän\neikä Tasso, sillä saihan hän karkoitetuksi Tasson hovista; taiteellinen\ntasapaino vaatisi kuitenkin, että Tasso olisi voittanut, so. että hän\nolisi saanut jollakin tavalla hyvityksen runoilijana ja rakastajana;\nellei se ollut mahdollista, hänen olisi pitänyt tuhoutua kokonaan.\nPerin heikko on ruhtinattaren loukkautumisen syy: se, että Tasso voi\nniin rikkoa etikettiä ja hyviä tapoja vastaan. Goethestä oli todellakin\ntullut piintynyt hovimies hänen pitäessään tuollaisia seikkoja näin\npainavina. Myrsky- ja kiihkokautenaan hän olisi päinvastoin antanut\nTasson syleilyn herättää ruhtinattaren sielussa tulipalon, jonka olisi\nvoinut sammuttaa -- vain Tasso. Tässäkin näytelmässään Goethe muuten\nosoitti lyyrillistä voimaansa, joka on niin suuri, että lukija sen\nlumoamana unohtaa draamallisen rakenteen ja luonnekehittelyn\npuutteellisuudet.\n\nTasso oli Goethen viimeinen huomattava draama; sen jälkeen seuranneet\nsivuutamme viittaamalla vain elämäkerran yhteydessä oleviin\nmainintoihin. Siirrymme nyt Schillerin kypsyyskauden draamatuotantoon.\n\n\n8\n\n1790-luvulla Schiller kuten tiedämme syventyi Kantin filosofiaan ja\nestetiikkaan sekä antiikkiin antaen niille oman persoonallisen\nilmaisunsa mm. juhlavissa ballaadeissaan. Mutta hänen veressään oleva\ndraamallisuuden syke ei lakannut, vaan sai hänet ajattelemaan tältä\nnuoruutensa alalta uusia aiheita. Kolmikymmenvuotisen sodan historian\ntutkiminen ja kirjoittaminen elävöitti hänen mielikuvituksessaan\nWallensteinin, josta hän tahtoi luoda suurtragedian, antiikin mukaisen\ntrilogian. Wallensteinin leiri esitettiin 1798, Piccolomini ja\nWallensteinin kuolema 1799; painosta trilogia ilmestyi 1800.\n\nWallensteinin leirissä ei ole johtavaa juonta, vaan se esittää\ngötzimäisiä, irtonaisia kuvaelmia sotilaiden elämästä. Näistä ilmenee,\nettä sotilaat jumaloivat Wallensteiniä asettaen hänet niin korkealle,\nettä hänen täytyy -- aavistamme sen -- pian syöksyä sieltä maahan.\n\nPiccolomini on viisinäytöksinen. Wallenstein on toimettomana Pilsenissä\nhuolimatta siitä, että ruotsalaiset ovat Weimarin Bernhardin johdolla\nvalloittaneet Regensburgin. Hän näet hautoo tuumaa rikkoa valansa\nkeisarille, kääntää aseensa häntä vastaan ja pakottaa hänet\ntunnustamaan hänet, Wallensteinin, Böhmin kuninkaaksi, ja vehkeilee\nnäissä tarkoituksissa saksilaisten ja ruotsalaisten kanssa. Häntä\npidättävät vain rikoksen suuruus, epätietoisuus siitä, miten hänen\nupseeristonsa asiaan suhtautuisi ja astrologinen taikausko, jonka\nmukaan oikea hetki ei ole vielä tullut.\n\nWienissä ollaan tyytymättömiä hänen jo ilmenneen tottelemattomuutensa\nvuoksi ja epäillään hänen salaisia tarkoituksiaan; tämän vuoksi hänet\npäätetään erottaa, mutta kuitenkin vasta sitten, kun hänet on saatu\nheikonnetuksi. Tässä tarkoituksessa saapuu Pilseniin sotaneuvos von\nQuestenberg tuomaan virallista käskyä Wallensteinille, mutta salaista\ntämän kenraaliluutnantille, Piccolominille, joka nauttii Wallensteinin\nrajatonta luottamusta, ollen kuitenkin keisarille uskollinen.\nVirallisen käskyn mukaan Wallensteinin on heti lähdettävä auttamaan\nRegensburgia ja lähetettävä espanjalaisten avuksi kahdeksan rykmenttiä.\nWallenstein on olevinaan loukkautunut ja uhkaa upseeriensa läsnä\nollessa erota. Nämä, jotka kannattavat enemmän Wallensteiniä kuin\nkeisaria, vihastuvat hänen puolestaan ja allekirjoittavat Wallensteinin\nlangon, kreivi Terzkyn, talossa pidetyssä juhlassa sotamarsalkka Illon\n(myös Wallensteinin uskottu) esittämän kirjelmän, jossa sitoutuvat\nuskollisuuteen Wallensteiniä kohtaan, mikäli tämä ei ole ristiriidassa\nsen kuuliaisuuden kanssa, minkä he ovat velkaa keisarille.\nTämänsisältöisenä kirjelmä heille luettiin, minkä jälkeen se\nhuomaamatta vaihdettiin toiseen, jossa ei ollut tuota tärkeätä\njälkimmäistä rajoitusta. Kaikki, Piccolominikin, allekirjoittavat sen\nhuomaamatta petosta. Vain Piccolominin poika, eversti Max Piccolomini,\njolle Illo tulee juovuksissa asian ilmaisseeksi, kieltäytyy.\nPiccolomini ilmaisee nyt pojalleen, joka ihailee Wallensteiniä suurena\nsotapäällikkönä ja on kihloissa tämän tyttären Theklan kanssa, mutta\ntahtoo silti olla uskollinen keisarille, Wallensteinin aikeet, vieläpä\nQuestenbergin hänelle, Piccolominille, tuoman salaisen käskyn, minkä\nmukaan Wallensteiniä on pidettävä erotettuna ja Piccolominin toimittava\nylipäällikkönä siksi, kunnes toisin määrätään -- mikä käsky on jo\nilmoitettu keisarinmielisille kenraaleille. Rehellinen Max kieltäytyy\nuskomasta isäänsä, jonka kaksimielistä peliä syvästi paheksuu, ja\npäättää kysyä asiaa Wallensteinilta itseltään.\n\nWallensteinin kuolema on viisinäytöksinen. Planeettien asema on nyt\nWallensteinin aikeille suopea ja upseerien nimet näyttävät takaavan\nhänelle heidän kannatuksensa. Vain kolmas este: omantunnon\nvaroittava ääni, on jäljellä. Tämän sammuttaa kreivitär Terzky,\nsankarillis-demooninen nainen, osoittamalla, ettei hänen ja keisarin\nvälillä voi olla puhettakaan velvollisuudesta eikä oikeudesta, vaan\nainoastaan vallasta ja tilaisuuksista sen käyttämiseen. Mutta vielä\nsenkin jälkeen, kun on tehnyt liiton ruotsalaisten kanssa,\nWallensteiniä vaivaa tunne siitä, että on menetellyt petollisesti ja\nettei siitä hyvää seuraa.\n\nPiccolomini, johon Wallenstein yhä luottaa sokeasti, on saanut tiedon\nhänen petoksestaan ja alkaa heti saartaa häntä verkkoihinsa. Päälliköt\nhän pakottaa uhkauksilla ja lupauksilla ja varsinkin näyttämällä omaa\nylipäällikön-valtakirjaansa luopumaan kavaltajasta. Nämä tottelevat\nhänen käskyjään ja lähtevät rykmentteineen hiljaisuudessa tiehensä.\nVain Max, jota jumaloidun ylipäällikön kukistuminen syvästi surettaa,\nkieltäytyy tottelemasta isäänsä ennenkuin on sanonut jäähyväiset\nmorsiamelleen ja hänen suustaan kuullut vakuutuksen, että uskollisuus\nkeisaria kohtaan on velvoittavampi kuin uskollisuus päällikköä kohtaan.\nJäähyväistilaisuudessa on kuitenkin Wallenstein saapuvilla ja silloin\nMax taas alkaa epäillä, oliko valinnut oikeata tietä. Jalon Theklan\nkehoitus, että hänen tuli noudattaa alkuperäistä päätöstään, ja hänen\nomasta aloitteestaan keisarin puolelle asettunut rykmenttinsä saavat\nhänet pysymään aikeessaan ja hänkin lähtee rykmenttinsä kanssa pois.\nWallensteinilla on enää vain Terzkyn ja Buttlerin rykmentit; hän\nasettuu nyt Egerin linnaan.\n\nButtler on olevinaan Wallensteinin kannattaja, mutta seuraa häntä vain\ntuhotakseen hänet. Piccolomini on näet uskotellut Buttlerille, että\neräs tämän kärsimä loukkaus on tapahtunut Wallensteinin alkuunpanosta,\nminkä vuoksi Buttler on ilolla suostunut luovuttamaan Wallensteinin\nelävänä tai kuolleena keisarillisille. Ruotsalaisten läheneminen, jota\nMax Piccolomini on turhaan koettanut sankarikuolemallaan estää,\nkiirehtii mitään aavistamattoman Wallensteinin kohtaloa: näet\nhuomatessaan, ettei voisi pitää puoliaan ruotsalaisia vastaan, Buttler\npäättää murhata Wallensteinin, Terzkyn ja Illon.\n\nWallenstein ei aavista kohtaloaan, vaan torjuu hymyillen\nkreivitär Terzkyn, astrologi Senin ja Buttlerin aikeista\ntietoisen linnanpäällikkö Gordonin kehoitukset pitämään huolta\nturvallisuudestaan. Hän unelmoi pian alkavasta uudesta nousustaan\nkunniaan ja suree Max Piccolominin kuolemaa. Tämän eleegisen tunnelman\nvallassa hänet tapaa kuolema. Illo ja Terzky ovat saaneet surmansa jo\nennen häntä, keskellä pitojen hälinää. Ruhtinaaksi korotettu\nPiccolomini saapuu liian myöhään estämään tekoa, joka häväisee keisarin\nnimeä.\n\nPiccolominissa ei siis ole eheää, päättyvää juonta, vaan on sekin\nvalmistava esittelynäytelmä: Wallensteinin leiri kuvasi kuuluisan\npäällikön sotilaat, Piccolomini kuvaa hänen päällikkönsä ja kohottaa\nnäistä näkyviin muutamia, joilla tulee olemaan tärkeä tehtävä trilogian\nkolmannessa osassa. Epäilemättä tämä laaja valmistelu, jota jatkuu\nvielä viimeisen osan kahdessa ensimmäisessä näytöksessä, on\nkokonaisuuden kannalta heikkous, niin maalauksellisia ja jännittäviä\nkuin kohtaukset ja näytökset ovatkin. Trilogian eri osienkin tulee näet\nolla, mikäli helleenien trilogiat hyväksytään malleiksi, eheitä\nkokonaisuuksia, vaikka juonen perimmäinen solmu aukeaakin vasta\nviimeisessä. Toinen heikkous -- toisaalta ansio -- on se, että\ndraamassa on oikeastaan neljä traagillista päähenkilöä: Wallenstein ja\nThekla, Ottavio ja Max Piccolomini. Wallenstein pysyy taustalla\nviimeisen osan neljänteen näytökseen saakka. Opimme muiden puheista ja\nihailusta tuntemaan hänen maineensa ja kunnianhimoiset pyrkimyksensä,\nja odotamme jännittyneinä sitä suurtekoa, joka osoittaisi, onnistuipa\nse tai ei, hänen todella olevan yli-ihmismaineensa arvoinen. Mutta sitä\ntekoa ei tule -- ei edes sen yritystä, vaan ennenpitkää toteamme\nWallensteinin olevankin uneksija, joka kukistuu toimettomuutensa eikä\ntraagillisten sieluntaistelujensa ja kunnianhimoisten pyrkimystensä\nuhrina. Tästä johtuu, ettei hän herätä edes erikoisempaa kiinnostusta,\nmyötätunnosta puhumattakaan, ja kuolee ei sankarina eikä yli-ihmisenä\nvaan poliittisena seikkailijana, jolla oli suuret itsekkäät haaveet,\nmutta jolta puuttui niiden toteuttamiseen tarpeellinen päättäväisyys.\nMikään aate ei kukistu hänen mukanaan.\n\nHänen vastapelaajansa Ottavio Piccolomini on asetettu traagillisiin\nkehyksiin, mutta ei itse huomaa tätä ja menettää siten mahdollisuutensa\nylevöityä ja saavuttaa myötätuntomme. Hän on Wallensteinin ystävä ja\nuskottu, mutta asettaen uskollisuuden keisarille ylimmäksi ohjeekseen\npettää ystäväänsä. Jos tästä aiheutuisi, niinkuin odottaisi, hänelle\nsielullista ristiriitaa ja traagillista kärsimystä, hän jalostuisi. Nyt\nhän alenee tunteettomaksi, epäjaloksi vehkeilijäksi, joka täydellä\nsyyllä menettää poikansakin kunnioituksen.\n\nPuhuttaessa Max Piccolominista siirrytään samalla käsittelemään draaman\nansiopuolia. Max on Schillerin ihanteellisuuden edustaja, traagillinen\nnuori sankari, joka tuhoutuu velvollisuuden ja rakkauden väliseen\nristiriitaan. Hänen uskonsa Wallensteiniin ja kunnioituksensa isäänsä\nkohtaan luhistuvat; kun edellinen on kavaltaja ja jälkimmäinen\nystävänsä pettäjä, ei Max voi keisarille uskollisena upseerina ja\nmorsiamensa isän turmioonsaattajan poikana enää ajatella Theklan\nomistamista, vaan toteaa kaiken sen, mitä oli eniten ihaillut tai\ntoivonut, murskautuvan alhaisten ja itsekkäiden etulaskelmien vuoksi.\nVain yksi on jäljellä: sankarikuolema. Saavuttaessaan sen Max\nPiccolomini kuitenkin samalla hankkii -- tunnemme niin -- voiton\njaloille ihanteilleen ja kohoaa näin näytelmän eheimmäksi, kauneimmaksi\nluonteeksi. Hänen vertaisensa on vain Thekla, joka yhtä ihanteellisena\nkokee samat pettymykset kuin sulhasensa ja löytää kuoleman hänen\nhaudallansa.\n\nWallensteinin esikuvina ovat olleet Shakespearen historialliset\ndraamat, mutta vain ulkonaisesti, henkilöiden suureen lukumäärään ja\nlaajuuteen nähden. Sielullisesti on kysymyksessä antiikin\nkohtalotragedia, kuten Wallensteinin passiivisuudesta ja\ntoimettomuudesta saattaa huomata. Murhakohtauksessa tuntuu Macbethin\nvaikutus. Max ja Thekla on koetettu selittää Romeoksi ja Juliaksi, ja\nyhtäläisyyksiähän onkin. Henkilöryhmä Wallenstein-Piccolomini,\nThekla-Max muistuttaa kuitenkin enemmän Cidin (IV, s. 72) vastaavasta\nryhmästä: Don Gormaz-Don Diego, Chimène-Cid. Olemme myöntäneet\naiheelliseksi sen Corneillea vastaan tehdyn moitteen, että oli\nluonnotonta toimittaa Cid ja Chimène avioliittoon, koska edellinen oli\nsurmannut morsiamensa isän, ja olleet sitä mieltä, että näytelmän olisi\ntullut päättyä eroon. Schiller menetteli juuri näin: Max ja Thekla ovat\nCid ja Chimène muutettuina traagillisiksi kohtaloiksi. Nuoren sankarin\nja sankarittaren historiaan, jota viimeksi käsittelimme Englannin\nromanttisen runouden ja kertomataiteen yhteydessä, he molemmat ovat\njalo ja ylevöittävä lisä.\n\nDon Carloksessa Schiller oli historiallisen vaistonsa opastamana\nasettanut vastakkain aikakauden johtavat ja keskenään taistelevat\naatteet: espanjalais-katolisen itsevaltiuden ja kansojen vapauden;\nWallensteinissä hänellä oli koko ajan mielessä 30-vuotinen sota: sen\nkunnianhimoiset yksilöt, lojaliteetti keisaria ja katolisuutta kohtaan,\nja sotilasmielivalta; nyt seuraava näytelmä, Maria Stuart (1800), on\nkokonaan esteettinen.\n\nMaria Stuart, joka oli kasvatettu Ranskassa ja oli ollut Frans II:n\npuoliso, oli joutunut avomielisen katolisuutensa ja rikollisuuteen\nsaakka kevytmielisen elämänsä vuoksi Skotlannin kalvinilaisten\nylimysten epäsuosioon ja paennut Englantiin pyytämään apua kuningatar\nElisabethilta. Tässä hän menetteli varomattomasti, sillä hänellä oli\nperusteltuja oikeuksia myös Englannin kruunuun, mistä hän oli ilmaissut\nolevansa tietoinen liittäessään kerran arvonimiensä joukkoon \"Englannin\nkuningattaren\". Elisabeth pitääkin häntä heti vankinaan, aluksi\nlievemmin, mutta sitten, kun Maria alkaa hankkia itselleen\npuoluelaisia, kovemmin vartioituna. Syytetäänpä Mariaa siitäkin, että\nhän muka olisi vehkeillyt Elisabethin henkeä vastaan, minkä johdosta\nhänet tuomitaan väärien todistusten perusteella mestattavaksi.\nParlamentti vaatii melkein yksimielisesti tuomion toimeenpanoa. Vaikka\nElisabeth epäröikin, allekirjoittaisiko kuolemantuomion, koska tietää\narmahduksen tuottavan hänelle kunniaa, hän ei toisaalta voi pakottaa\nitseään käyttämään armahdusoikeuttaankaan, koska pelkää Marian\nvaatimuksia kruunuunsa ja vihaa häntä katolilaisena ja -- kauniina,\nviehättävänä naisena, jonka kanssa ei kykene kilpailemaan. Siksi hän\nantaa Mortimerille, Marian vartijan sukulaiselle, tehtäväksi toimittaa\nniin, että Maria kuolisi vankilassaan. Mortimer onkin suostuvinaan,\nmutta hautoo aivan päinvastaisia tuumia: Marian kauneuden lumoamana hän\non päättänyt pelastaa hänet. Aikeensa hän on ilmaissut Marialle, joka\non neuvonut häntä liittoutumaan lordi Leicesterin kanssa. Tämä, joka\nrakastaa Mariaa, pitää yritystä liian uskallettuna ja turvautuu toiseen\nkeinoon. Sen vaikutusvallan nojalla, mikä hänellä on Elisabethiin, hän\nsaa tämän suostumaan tapaamaan Mariaa henkilökohtaisesti. Leicester\nnäet arvelee, että sellaisen kohtauksen jälkeen Elisabethin olisi\nmahdotonta allekirjoittaa kuolemantuomiota. Kuningattaret tapaavat\ntoisensa Marian vankilalinnan Fotheringhayn puistossa, mutta kohtaus\naiheuttaakin päinvastaisen käänteen kuin oli odotettu: Maria nöyryyttää\nitsensä turhaan Elisabethin edessä ja harhautuu tämän kylmyyden\närsyttämänä käyttämään vastustajansa naisellista turhamaisuutta\nloukkaavia sanoja. Elisabeth kiiruhtaa vihastuneena pois ja joutuu\nvielä onnettomuudeksi Mortimerin liittolaisten puolelta murhayrityksen\nkohteeksi.\n\nLeicesterin suunnitelma on siis kokonaan epäonnistunut. Lisäksi on\nilmaantunut todisteita siitä, että hän on toiminut Marian kanssa\nyhteisymmärryksessä. Hän saa tietää tämän Mortimerilta, joka muuten\ntunnusti Fotheringhayn kohtauksen jälkeen Marialle rakkautensa niin\nintohimoisesti ja haltioituneesti, että tämän täytyi paeta häntä.\nMortimer aikoo nyt poistua Skotlantiin, koska ei voi tehdä enää mitään\nMarian hyväksi, mutta Leicester vangituttaa hänet puhdistuakseen\nElisabethin silmissä ja on tyytyväinen, kun Mortimer surmaa itsensä.\nMutta Elisabethin epäluulot eivät hälvene niin vähällä; koetellakseen\nLeicesteriä hän antaa tämän tehtäväksi kuolemantuomion toimeenpanon.\nAllekirjoittaessaan nyt tämän Elisabeth on menettelevinään\nvaltioviisaasti, vaikka ratkaisevana vaikuttimena onkin kostonhalu\npelättyä kilpailijatarta kohtaan. Tämän vuoksi hänen omatuntonsa on\nrauhaton ja hän antaa tuomioasiakirjan valtiosihteerilleen Davisonille\nniin kaksimielisin sanoin, ettei tämä oikein tiedä, mitä on tehtävä.\nMutta Elisabethin finanssiministeri, lordi Burleigh, joka on Marian\nvannoutunein vihollinen, tulee saapuville ja sieppaa häneltä\ntuomiopaperin; niin kohtalo lähtee täyttymään.\n\nMaria menee kuolemaan hilliten tunteensa, arvokkaasti,\nkuninkaallisesti, lausuen jäähyväiset palvelijoilleen ja\npalvelijattarilleen. Vanha hovimestari Melvil on antanut vihkiä itsensä\npapiksi ja hänelle Maria nyt ripittäytyy: hän tunnustaa olevansa syypää\npuolisonsa Darnleyn kuolemaan, mutta viaton siihen, mistä hänet on nyt\ntuomittu. Lordi Burleigh ja uskollinen Hanna Kennedy saattavat hänet\nsiihen saliin, johon mestauslava on pystytetty. Leicester, jonka\nepäluotettavuudesta Maria on saanut tiedon, ei voi mennä katsomaan\nmestausta; tietäen, miten tämä vaikuttaisi Elisabethiin, hän pakenee\nRanskaan.\n\nElisabeth huokaa helpotuksesta kuultuaan, ettei pelätty kilpailijatar\nole enää elossa, mutta haluaisi kuitenkin torjua syytöksen kovuudesta\nja vääryydestä; tämä on sitäkin tähdellisempää, kun käytetyt todistajat\novat tunnonvaivoissa myöntäneet puhuneensa Mariaa vastaan väärin.\nElisabeth koettaa siksi vyöryttää syytä Marian kuolemaan\nneuvonantajainsa vastuulle, lähettäen Burleigh'n maanpakoon ja\nDavisonin Toweriin.\n\nMaria Stuart on edelleenkin näyttämöiden suosima -- todennäköisesti sen\nsensaation vuoksi, jonka sen paljas nimi jo aiheuttaa, ja sen\ntunteellisuuden vuoksi, joka hersyy siinä ylinnä. Maria ei ole\ntraagillinen muuten kuin kukistuvana kuningattarena. Joutuminen siitä\nasemasta mestauslavalle on näet jo sinänsä traagillista, vaikka\nkysymyksessä ei olisikaan mikään suuri aate. Tällaistahan Marialla ei\nole, mutta kuningatararvonsa lisäksi hänellä on jotakin, joka tekee\nhänen kohtalonsa yhä järkyttävämmäksi: hänen kauneutensa. Olemme luodut\nniin, ettemme tahtoisi mistään hinnasta kauneutta kohdeltavan näin. Sen\nlumoamina ja Marian kärsimysten liikuttamina unohdamme hänen\nentisyytensä ja keskitymme seuraamaan tämän kärsivän naisen viimeisiä\nhetkiä. Maria ei toimi eikä edusta mitään muuta \"aatetta\" kuin naisen\nkauneutta ja viehätysvoimaa, jolla kukistaa kilpailijattarensa ja jonka\nuhriksi tosiasiassa joutuu. Elisabeth on taas edustavinaan\nkaukonäköistä valtiotaitoa, mutta mestarillisesti kirjailija osoittaa,\nettä hänessä hallitsee kuningatarta turhamainen nainen, joka voisi\nsäästää Marian hengen kaikista valtiollisista näkökohdista huolimatta,\njos Maria vain olisi rumempi kuin hän; ollen kauniimpi hänen täytyy\nkuolla. Elisabethin kuvassa on kuitenkin määrätietoisuutta, voimaa,\nkuninkaallista ryhtiä ja pohjalla tunnonvaivoina ilmenevää\ninhimillisyyttä, minkä johdosta emme kokonaan menetä myötätuntoamme\nhäntä kohtaan. Leicester on heikko hovimies, Burleigh verikoiran\ntyyppi, joka on kiintynyt herrattareensa horjumattoman uskollisesti.\nMortimer on ainoa henkilö, jota voi pitää eheästi ja perustellusti\ntraagillisena. Ihanteellisena nuorukaisena hän on joutunut Marian\nlumousvoiman valtaan ja asettaa päämääräkseen hänen pelastamisensa;\nnähtyään \"aatteensa\" luhistuvan hän surmaa itsensä; aavistamme hänen\nkokeneen rakkauden suurimman sekä onnen että tuskan -- olevan\nSchillerin lisä Wertherin veljessarjaan.\n\nMaria Stuartin näyttämökuvissa, niiden taustalla asuvassa julmuudessa\nja eräiden kohtausten väkevissä vastakohtatilanteissa -- esim. Maria\nkatsomassa Leicesteriin mennessään mestauslavalle --, on sellaista\nirvokkaiden antiteesien harrastusta, joka viittaa Hugohon. Jos Schiller\nolisi yhdistänyt, niinkuin alunperin ajatteli, näytelmäänsä aikakauden\nperusaatteen, protestanttisuuden ja katolisuuden taistelun, se\nepäilemättä olisi syventynyt ja antanut enemmän kuin nyt, jolloin se\nkäsiteltynä vain esteettiseltä kannalta on yhtä paljon kahden toisiaan\nvihaavan naisen vehkeily- kuin historiallinen draama.\n\nOlemme aikaisemmin (III, s. 305, 428, IV, s. 440, V, s. 78) maininneet\nsiitä huomiosta, jota kirkko ja runous olivat osoittaneet Orléansin\nNeitsyelle. Voltairen Pucelle on Ranskan kirjallisuuden tahra, joka\nolisi sen itsensä tullut pestä pois; ettei niin käynyt, johtuu\nvalistuksen ajan hengenelämän kykenemättömyydestä oivaltamaan\nuskonnollista tunne-elämää ja haltioitumisen merkitystä. Tarvittiin\nsielun romanttinen uudestisyntyminen ennenkuin se oli mahdollista,\nmutta silloin kun tämä sielunelämän muutos tapahtui Ranskassa, oli\npyhimysneito jo saanut ritarinsa muualta. Oli kohtalon ivaa, että\nenglantilainen protestantti Southey ensimmäiseksi esitti hänet\nihanteellisessa valossa ja että saksalainen protestantti Schiller loi\nhänestä kuvan, joka ylevyytensä vuoksi on jäänyt vallitsevaksi.\n\nOrléansin neitsyessä on prologi ja viisi näytöstä. Prologissa kuvataan,\nkuinka englantilaiset ovat valloittaneet Rheimsin ja Parisin ja\npiirittävät nyt Orléansia. Vielä kruunaamaton kuningas harhailee ilman\njoukkoja toimetonna ja neuvotonna. Sotaonnen kääntymisestä ei ole\ntoiveita. Hankkiakseen tyttärilleen Margot'lle, Louisonille ja\nJohannalle suojelijan näinä myrskyisinä aikoina päättää Dom Remistä\nkotoisin oleva hurskas talonpoika Thibaut d'Arc naittaa heidät. Muut\nhyväksyvät isän valitseman sulhasen, mutta Johanna ei, sillä Jumalan\nÄiti on ilmestynyt hänelle ja valinnut hänet isänmaan pelastajaksi.\nHänen on kokonaan antauduttava tähän tehtävään, sallimatta miehen\nrakkauden koskettaa sydäntään, mikä viittaa hänen tulevaan\ntragiikkaansa. Vaucouleursin markkinoilta naapuri Bertrandin hänelle\ntuoma kypärä on hänestä taivaan lähettämä merkki siitä, että hänen on\naloitettava kutsumustyönsä.\n\nNyt alkavassa varsinaisessa näytelmässä kuvataan, kuinka hänen\nsaapumisensa taistelukentälle muuttaa tappion voitoksi. Orléansia\npiirittävä englantilainen sotajoukko lyödään. Johannan vaikutuksesta\nsotaonni muuttuu Ranskan jalolle, mutta epäröivälle ja tarmottomalle\nkuninkaalle Kaarle VII:lle suopeaksi; hänen ansiotaan on myös, että\ntähän saakka vihollisen puolella taistellut Burgundin herttua jälleen\nliittyy kuninkaaseen. Kaikki ihailevat kaunista, sotaista, Jumalan\ninnoittamaa neitoa; ylimykset Dunois, Orléansin bastardi ja La Hire\nkosivat häntä, ja kuningas tarjoilee hänelle kunnianosoituksia.\nJohannan sielussa ei kuitenkaan ole sijaa muulle kuin hänen\njumalalliselle kutsumukselleen. Hän tahtoo vielä saattaa kuninkaan\nRheimsiin kruunattavaksi ja palata sitten kotiinsa, mikäli ei kaadu\ntaistelussa.\n\nSelvänäkijän varmuudella hän jatkaa uraansa, suorittaen tekonsa\nkutsumukselleen kokonaan antautuneen täydellisellä varmuudella.\nPuolustaessaan asiaansa ylhäisten edessä hänen sanansa sattuvat\ntottuneen puhujan taidolla; taistelussa naisellisuus katoaa ja vieras,\nsotainen henki käyttää hänen miekkaansa; aseettoman, nuoren Montgomeryn\nhän surmaa säälittä, kuuntelematta hänen armonrukouksiansa; ei\nkummitusmainen musta ritarikaan, jonka kimppuun hän käy ja joka --\nturhaan kehoitettuaan häntä perääntymään -- katoaa salaman iskiessä ja\nukkosen jyrähtäessä, saa häntä epäilemään kutsumustaan.\n\nMutta kohtaloaan hän ei voi välttää: voitettuaan ritari Lionelin hän ei\nvoikaan, katsottuaan häneen, surmata häntä, vaan lahjoittaa hänelle\nhengen ja vapauden. Mutta samalla hän kauhistuu hengessään: hänenkö,\nJumalan valitun taistelijattaren sydämeen on tunkeutunut rakkaus,\nvieläpä isänmaan vihollista kohtaan! Kun kruunajaisissa hänen isänsä\nsyyttää häntä noidaksi, hän on kykenemätön puolustautumaan, ja kun\nritari Dunois heittää hansikkaansa maahan haastaen taisteluun ne, jotka\npitävät häntä paholaisen liittolaisena, ja taivas vastaa tähän ukkosen\njyrähdyksellä, kaikki luopuvat hänestä kauhuissaan ja hän poistuu\nkaupungista talonpoikaiskosijansa Raimondin saattamana.\n\nSamoin kuin karkoitustaan Johanna pitää pian tämän jälkeen tapahtuvaa\njoutumistaan englantilaisten vangiksi kohtalon rangaistuksena hänen\nsydämeensä päässeestä rakkauden synnistä. Siksi hän alistuu siihen\nvastustelematta. Tämän kautta hän tuntee sovittavansa \"rikkomuksensa\"\nja toteaa rakkautensa Lioneliin loppuvan. Jouduttuaan tämän vangiksi\nhän jyrkästi torjuu hänen kosintansa: hänen sydämensä kuuluu jälleen\nkansalle ja hänen suurelle asialleen. Ranskalaisten mieli on muuttunut\nhänelle jälleen suopeaksi varsinkin sen johdosta, että hänen\npoistuttuaan sotaonni oli kääntynyt heille vastaiseksi ja että Raimond\non todistanut Johannan viattomaksi noituuteen. Johannan vankilan\nympärillä käydään taistelua, jonka ranskalaiset ovat jo\nmenettämäisillään. Silloin Johanna -- rukoiltuaan hartaasti -- äkkiä\nkatkaisee kolminkertaiset kahleensa ja johtaa omansa viimeiseen\nratkaisevaan voittoon. Tietoisena siitä, että oli onnistunut täyttämään\nkutsumuksensa, Johanna saa nyt sanotuksi olevansa viaton noituuteen ja\ntuntien puhdistuneensa kansansa ja Jumalansa edessä kuolee onnellisena\ntaistelukentällä.\n\nSchiller ei ole siis yrittänytkään selittää Orléansin neitsyen\narvoitusta ratsionalistisesti, kuten sittemmin Bernard Shaw, vaan on\npäinvastoin koettanut eläytyä aikakauden henkeen ja neidon\nsielunelämään niin syvästi kuin se on suinkin uuden ajan ihmiselle\nmahdollista. Vaikka tämä ei voikaan onnistua täydellisesti, sillä\nkeskiajan mystillistä uskoa ihmeisiin, Jumalan Äitiin jne. ei Schiller\nvoinut herättää sielussaan, vaan jäi niissä suhteissa näytelmänsä\nteatteriohjaajaksi, hänen valitsemansa eläytymisen ja sielullisen\ntulkinnan tie on silti käsittääksemme ainoa oikea. Säilyihän silloin\nsärkymättä se mystiikan terhen, jonka vuosisadat ovat kutoneet\nautereiseksi runoudeksi sankarineidon ympärille, se salaperäisyyden ja\npyhyyden kauneus, jonka ratsionalistinen käsittely repii rikki,\nvoimatta tarjota mitään korvaukseksi. Hienolla vaistolla runoilija on\nsitten, välittämättä historiasta, ylevöittänyt Orléansin neitsyen\ntragiikan. Historian kertoma roviokuolema tekee hänen kohtalonsa\n\"traagilliseksi\" marttyyriuden merkityksessä, vain vahvistaen hänen\nasiaansa ja mainettansa, kun taas oma sielullinen rikkomus pyhää\nkutsumusta vastaan saa hänen syvimmän aatteensa luhistumaan ja uhkaa\ntuhota ei vain häntä itseä vaan lisäksi isänmaan. Johannan sielun ja\nkutsumuskäsityksen ylimaallista puhtautta, ylevyyttä ja herkkyyttä on\nomiaan tehostamaan se runoilijan hieno ja nerollinen käsitys, ettei\ntarvittu muuta kuin maallisen rakkauden häivähdys, kun Johanna jo tunsi\nolevansa uskoton kutsumukselleen. Eläytyneinä Johannan osaan mekin\nvalitamme tätä \"lankeemusta\" ja seuraamme sitä suuremmalla\nkiinnostuksella hänen taisteluaan sielunsa puhtauden saavuttamiseksi.\nJohdonmukaisesti pysyen tässä ylevässä ylimaallisuudessaan Johanna\nsäilyttää myötätuntomme loppuun saakka: hän on sittenkin ollut\nuskollinen kutsumukselleen ja vienyt pyhän tehtävänsä voittoon;\nsankarikuolema on vain voitonseppele. Näin kirkasta ja johdonmukaisesti\nläpivietyä aatteen sankaritarta ei romantiikka ollut vielä luonut.\n\nJohannan kautta Schiller saattoi ilmaista ei vain puhtauden ja pyhyyden\nkaipuutansa, henkensä lentoa arjen yläpuolelle, vaan myös\nisänmaanrakkauttansa. Tämä ei ole kansalliskiihkon yksipuolistuttamaa\neikä vihan täyttämää, kuten Saksan isänmaallinen lyriikka kymmenkunnan\nvuotta myöhemmin, eikä liioin De Belloyn (IV, s. 397) näytelmien\nylimyksellistä fraasikomeutta, vaan ilmausta luonnollisen ihmisen\naidosta kiintymyksestä maahan, jossa on syntynyt ja kasvanut. Se on\npuhdasta ja ylevöitynyttä, omiaan yhdistämään kaikkia, joiden sydämessä\nisänmaanrakkaus asuu.\n\nWallensteinissa ja Orléansin neitsyessä on tahdottu nähdä tuloksia\nSchillerin pyrkimyksestä luoda antiikin draama uudelleen nykyaikaiseen\nmuotoon: molempia olisi tämän mukaan pidettävä kohtalotragedioina.\nSelvästi Schillerin antiikin-harrastus ilmenee Messinan morsiamesta\n(1803) jo sen kautta, että siinä on kuoro; sitä ei ole myöskään jaettu\nnäytöksiin.\n\nMessinan -- vastoin isänsä tahtoa naimisiin menneen -- ruhtinattaren\nIsabellan pojat Manuel ja Cesar, jotka ovat vihanneet toisiaan\nlapsuudesta saakka, ovat isänsä kuoltua joutuneet avoimeen sotaan, joka\non jakanut väestön kahteen puolueeseen. Ruhtinatar onnistuu saamaan\nveljekset henkilökohtaiseen neuvotteluun, joka päättyy sovintoon. Ilo\ntästä saavuttaa huippunsa ruhtinattaren ilmoittaessa veljeksille, että\nheillä on salassa kasvatettu sisar, ja molempien veljien pyytäessä\näitinsä siunausta heidän sydämensä valinnalle. Niinpä tämä onnen päivä\nnäyttää lahjoittavan äidille hänen poikainsa sovinnon lisäksi kolme\ntytärtä. Kukaan ei vielä aavista, että pojat ovat rakastuneet samaan\nneitoon ja että tämä neito on tuo heidän äsken löydetty sisarensa.\n\nSiskon, Beatricen, tarina on seuraava. Lapsen syntymistä odotettaessa\nsen isä näki unen, että hänen häävuoteestaan kasvoi kaksi laakeripuuta\nja niiden väliin lilja, joka sitten muuttui liekiksi ja hävitti puut ja\nkoko talon. Arabialainen tietäjä tulkitsi laakeripuut hänen pojikseen\nja liljan hänen tyttärekseen, joka tuhoaisi veljensä. Isä käski heittää\ntyttären mereen, mutta äiti pelasti sen salaa. Hänkin oli nähnyt unen:\nkaunis lapsi leikki ruohikossa ja leijona ja kotka toivat sille\nsaalistansa, leväten sovinnossa sen jalkain juuressa. Eräs munkki\ntulkitsi unen niin, että rakkaus tyttäreen sovittaisi kerran veljet.\nÄiti uskoi enemmän \"totuuden kuin valheen jumalaa\" ja toimitti\ntyttärensä kaukaiseen luostariin kasvatettavaksi tietämättömänä\nsukuperästään.\n\nManuel oli löytänyt hänet täältä ajaessaan hirveä, joka suojaa hakien\noli kyyristynyt Beatricen jalkoihin, ja kihlannut hänet ilmaisematta\nkorkeaa asemaansa. Cesar taas oli rakastunut Beatriceen isänsä\nhautajaisissa, jonne tyttö oli hiipinyt vastoin sulhasensa tahtoa,\nehtimättä kuitenkaan silloin ilmaista tunteitansa. Vasta sinä päivänä,\njolloin teki sovinnon veljensä kanssa, Cesar sai palvelijoiltansa\ntiedon, että tyttö oli löydetty eräästä puutarhasta; sinne oli näet\nManuel antanut tuoda hänet kuultuaan häneltä, että hänet aiottiin\npalauttaa seuraavana päivänä äidillensä.\n\nNyt Manuel on tullut hakemaan häntä esittääkseen hänet omalle\näidilleen. Nähdessään Beatricen veljensä sylissä paikalle saapunut\nCesar mustasukkaisena surmaa veljensä. Pyörtyneen Beatricen hän antaa\nviedä äitinsä luo, jolle on sanottava, että lähettäjä on hänen poikansa\nCesar. Äiti luulee aluksi Cesarin tahtoneen palauttaa hänelle hänen\nkadonneen tyttärensä, jota ei ollutkaan löytänyt luostarista, Manuel\nkun oli tuonut hänet sieltä tuohon mainittuun puutarhaan, mutta pääsee\npian Cesarin kertomuksesta ymmärtämään isän unen nyt käyneen toteen.\nUskoen voivansa sovittaa tekonsa vain omalla hengellään Cesar surmaa\nitsensä veljensä paarien ääressä.\n\nSchillerin kuoro ei laulanut eikä karkeloinut kuten helleenien kuoro --\nvaikutus olisi ollut ainakin karkelon osalta koomillinen --, vaan sen\njäsenet lausuivat vuorotellen kuoro-osan, mikä heikonsi kuoron\nvaikutusta tehden sen melkeinpä tarpeettomaksi. Nykyaikaista\nbolshevistis-kollektiivista kuorolausuntaa, joka olisi ollut tässä\npaikallaan, ei silloin tunnettu, mutta sehän on käytettävissä milloin\nvain näytelmää tahdotaan esittää. Kuoron osat ovat muuten Schillerin\nkauneinta lyriikkaa. Tätä koetta siis tuskin voi pitää onnistuneena.\nVeljesvihan aihe on aito romanttinen, kuten äsken (s. 410) olemme\ntodenneet. Schiller ottikin sen romantiikan piiristä eikä, kuten\nhelposti voisi luulla, Eteokleen ja Polyneikeen tarinasta (I, s. 268).\nSilti juoni on rakennettu Oidipus-sikermän mukaan: äiti on mennyt\navioliittoon vastoin isänsä tahtoa, mistä oli koitunut kirouksen uhka;\noraakkelit (unet) ennustavat perillisten tuhoavan toisensa; näytelmä\nkertoo, miten tämä tapahtuu. Messinan morsian on siis muodoltaan ja\nsisällykseltään antiikin kohtalotragediojen mukainen. On omituista\ntodeta, kuinka antiikki tässä suhteessa vastasi romantikkojen\nvaatimuksia ja tyydytti heidän tunne-elämäänsä.\n\nMutta pian Schiller ymmärsi, ettei antiikin jäljittely voinut tuottaa\ntulokseksi dramatiikkaa, joka tehoaisi nykyajan ihmiseen, ja palaten\n\"kotiin\" sepitti Wilhelm Tellin (1804), raikkaan, runollisen ja\nisänmaallisen näytelmän, joka on tuore vielä tänään. Sen perusteena\noleva tarina, jonka on ensimmäiseksi kertonut Tschudi (III, s. 346), on\nSuomessakin niin tunnettu, ettei liene tarpeellista selostaa sitä:\nsiinähän kuvataan itävaltalaisten voutien harjoittamaa sortoa, kolmen\nkantonin Rütlin niityllä tekemää salaliittoa, kuinka Tell kieltäytyy\nnostamasta hattuaan Gesslerin hatulle, minkä vuoksi hänet pakotetaan\nampumaan omena poikansa päälaelta, kuinka hän hyppää veneestä \"Tellin\ntasanteelle\" ja solatiellä ampuu Gesslerin. Tähän Schiller on lisännyt\nrakkausjuonen tahtoen sillä osoittaa, kuinka ylimystökin yhtyi\ntalonpoikain vapaustaisteluun. Vapautuneena antiikkia jäljittelevästä\nja muusta harkitsevasta vaikutelma-estetisoinnista Schiller palasi\nnuoruutensa korkeimman ihanteen, vapauden, palvelukseen, ja kohotti sen\nkansansa nähtäväksi ajankohtana, jolloin vapaussodan toivo alkoi jo\nmuuttua juhlalliseksi varmuudeksi. Näytelmässä vallitsee aina\nitsenäisenä eläneen kansan raikas alppihenki ja sen keskuksena on sanan\nsyvimmässä merkityksessä \"vapaa mies\", oikeuksistaan tietoinen mutta\nsiitä kerskailematon, uraansa epäröimättä kulkeva, rohkea ja\nratkaisevalla hetkellä päättäväinen ja toimitarmoinen. Hänen\nesimerkkinsä osoitti vastapainoksi Ranskan vallankumouksen tahraamalle\nvapauskäsitteelle, mitä kansojen ja yksilöiden on vapaudella\nymmärrettävä ja mitä sen hyväksi uhrattava. Nimenomaan huomautettakoon,\nettä Schiller perustelee Tellin teon siveellisen oikeutuksen. Kuin\nsaattaen päätökseen sen \"yhteiskuntasopimusta\" ja kansan oikeuksia\nkoskevan valtiofilosofisen linjan, jonka olemme aikaisemmin selostaneet\n(III, s. 106-110, IV, s. 167 ja 252), ja tehden siitä kansalaisen\nitsepuolustusoikeutta koskevan äärimmäisen johtopäätöksen hän antaa\nTellin, kun tämä odottaa vuorensolassa Gesslerin saapumista, laajassa\nyksinpuhelussa vakuuttautua aiotun tekonsa siveellisestä oikeutuksesta\nja välttämättömyydestä. \"Viattomia lapsiraukkoja, uskollista vaimoa\nminun täytyy puolustaa raivoltasi, maavouti\". Teko on aiheutunut siitä,\nettä kansalle kuuluvia oikeuksia ja vapautta on hallitsijan taholta\nalettu riistää ja rajoittaa. Kun ei muu enää auta, on tartuttava\naseisiin. Wilhelm Tellin tarinalla on ollut syvällinen vaikutus ei vain\nSaksan vapaussodan kypsyttäjänä, vaan vielä niin myöhään ja kaukana\nkuin Suomessa sortovuosina, jolloin Schillerin näytelmää luettiin\nyleisesti kouluissa. Nuorisomme samaisti itsestään selvänä asiana\nItävallan ja Venäjän, Gesslerin ja Bobrikovin, ja piti täydellä syyllä\nEugen Schaumania Wilhelm Tellinä; vapaussodassa vaikutti Runebergin\nohella huomaamattamme myös Schillerin ylevä, kantilaisessa mielessä\nvelvollisuuksiemme täyttämistä ja itsemme uhraamista vaativa henki.\n\nOlemme kuljettaneet Goetheä ja Schilleriä rinnakkain ja rohkenemme\nlopuksi verrata heitä toisiinsa draamakirjailijoina. Esityksestämme on\nkäynyt selville, ettei Goethellä ollut todellista draamallisuuden\nlahjaa, so. etteivät häntä houkutelleet draaman kirjoittamiseen elämän\nkuohukohdat, joissa ristiriitaisten voimien taistelu puhkeaa\navoimeksi pauhuksi syöksyen alas lopullisesta jyrkänteestään. Draama\noli hänelle enemmänkin muoto, joka tarjosi sopivan tilaisuuden hänen\noman filosofisen ripittäytyvän minänsä asettamiseen muiden\nvastaväittelijäksi. Tämä tapahtui sarjassa kuvaelmia ja tilanteita,\njotka väliin ovat pääjuoneen hyvin löyhässä yhteydessä. Schiller taas\noli luontainen dramaatikko, jota erikoisesti viehättivät elämän\nristiriitojen yhteentörmäykset ja joka uupumattomasti pyrki esittämään\nne johdonmukaisena, mitä tarkimmin suunniteltuna rakenteena. Olemme\nsanoneet Goetheltä puuttuneen traagillisuuden kykyä, mikä käsitys\njohtuu hänen näytelmistään, kuten niiden yhteydessä olemme todenneet.\nSchiller onnistui traagillisuuden kehittämisessä paremmin, viljellen\nsen joskus, varsinkin vapautuessaan antiikin kohtalotragedian\njäljittelystä, kauniiksi ja puhtaaksi. Henkilöiden hahmottelussa Goethe\nosoitti voittamatonta kykyä silloin, kun kysymyksessä olivat rakkauden\ntietoisuuteen juuri heräämässä olevat nuoret tytöt. Käsitellen heitä\nlyyrillisesti hän loi heistä niin inhimillisiä, sydämeen käypiä,\nluonnollisia kuvia, ettei niiden vertoja löydy; tässähän Goethe oli\nomalla erikoisalallaan. Schillerin henkilöiden leimana on ylevyys:\nhänen valoisan maailmankatsomuksensa, jalon ihmiskäsityksensä ja\nkorkeuksiin kohoavan kantilaisen velvollisuusfilosofiansa edustajina he\njonkin verran irtautuvat todellisuudesta ja muuttuvat mitä kauneinta\nretoriikkaa käyttäviksi winckelmannilaisiksi ilmestyksiksi. Goethen ja\nSchillerin näytelmissä on lyhyesti sanottuna sama aate- ja sävyero kuin\nheidän ballaadeissaan.\n\n\n9\n\nKun _Fr. v. Schlegelin_ kaksinäytöksinen espanjalais-aiheinen mutta\nantiikkia jäljittelevä murhenäytelmä Alarcos (1802) esitettiin\nWeimarissa, käsitti katsomo kuten olemme kertoneet (s. 94) sen\nparodiaksi, koska kreivi Alarcos surmaa puolisonsa Claran ja lopuksi\nitsensä, ja kuningas ja donna Solisa kuolevat muuten. _A. W. v.\nSchlegelin_ Ion (1803) oli mukaelma Euripideen tragediasta (I, s. 279),\ntarkoituksena saada aikaan jotakin samanlaista kuin Goethen Iphigenia.\n\nEnemmän huomiota kuin tällaiset vähäpätöisyydet ansaitsee _Tieckin_ (s.\n95) draamatuotanto. Saapasjalka kissan (1797) ulkonaisena mallina on\nollut Gozzin Satu kolmen appelsiinin rakkaudesta (IV, s. 430), so. hän\non dramatisoinut Perraultin Saapasjalkakissan (IV, s. 151), mutta\nliittänyt oheen satiiria yleisön kykenemättömyyttä vastaan ymmärtämään\ntodellista taidetta ja sen taipumusta vastaan arvostamaan Kotzebuen ja\nIfflandin halpahintaista dramatiikkaa. Satiirinsa hän esittää näyttämön\nulkopuolelta englantilaisen ja myös italialaisen mallin mukaan (III, s.\n475, 278). Tuloksena oli satutunnelmaa häiritsevä rikkinäisyys, sillä\nTieckiltä puuttui Arioston hieno, keveä kosketuskyky. Näytelmänsä\njatkossa, Prinssi Zerbinossa (1799), hän luopui näyttämön ulkopuolelta\ntulevasta ironiasta, mutta pyrki tähän antamalla näyttelijäin joskus\nharhautua osastaan. Etsiessään hyvää aistia prinssi Zerbino saapuu\nrunouden puutarhaan, mutta kun siellä on usko romantiikkaan lailla\nkielletty, hänet julistetaan narriksi. Pyhän Genovevan elämässä ja\nkuolemassa (1799) hän ei ole käyttänyt mainitsemaamme Müllerin draamaa\n(s. 408), vaikka se oli silloin kirjoitettu ja hänen hallussaan --\nTieck juuri julkaisi sen vapautuakseen jäljittelysyytöksestä --, vaan\non pyrkinyt siinä omiin esteettisiin päämääriinsä: draaman, eepoksen ja\nlyriikan yhdistämiseen. Hans Sachsin näytelmistä hän oppi alkeellisen,\nnaivin draamasävyn, Calderonilta katolisen hurskauden ja Shakespearen\nPericleestä eri näytöksiä toisiinsa yhdistävän, ulkopuolelta tulevan\nkertomisen, jonka ikäänkuin kuorona suorittaa yksi henkilö, pyhä\nBonifacius. Lyriikkaa -- renessanssin ottava ja terza rimaa, sonetteja\n-- sijoitetaan sopiviin ja sopimattomiinkin kohtiin. Bonifacius\nlopettaa näytelmän -- sonetilla. Parempi kuin tämä fantastinen\nmiraakkeli on Keisari Octavianus (1804), joka perustuu vanhaan, eräästä\nranskalaisesta sankarilaulusta (Florent ja Octavianus) alkunsa\nsaaneeseen kansankirjaseen. Ilkeä äitipuoli syyttää väärin keisarinna\nFelicitasta aviorikoksesta; keisarinna aiotaan polttaa roviolla, jonka\nkuitenkin sade sammuttaa; hänet ja hänen molemmat vastasyntyneet\npoikansa jätetään silloin heitteelle metsään, jossa apina ryöstää\ntoisen, leijona toisen pojan; vaakalintu vie leijonan ja pojan\nVälimeren saarelle, josta äiti viimein löytää poikansa; toinen poika\npelastuu apinan vallasta ja joutuu erään ranskalaisen kauppiaan\nkasvatettavaksi jne. Lopuksi Octavianus, Felicitas ja lapset löytävät\ntoisensa. \"Kuorona\" toimii romantiikan oma henki, Die Romanze. Näytelmä\non jaettu prologiin ja kymmeneen näytökseen; näyttämöksi sopisi\nparhaiten keskiajan lava vakinaisine \"taloineen\"; monenlaiset runomitat\nja proosaesitykset vaihtelevat, tehden kokonaisuuden kirjavaksi.\n\nMyös _Wernerin_ (s. 97) näytelmät ansaitsevat huomiota. Laakson pojissa\n(1803-1804) \"Laakso\" on näkymättömissä pysyvä vapaamuurarien \"aitio\",\njoka taustalta johtaa kaikkea. Ensimmäisen osan temppeliherrat ovat\nvain sen alaosasto ja saavat maailmallisuutensa vuoksi hävitä ja\nluovuttaa sijansa ristiritareille, jotka nekin ovat vapaamuurarien\nkäskyläisiä. Näillä kuvitelmilla oli tarkoituksena esittää, kuinka\n\"puhdistunut katolisuus voittaa vapaamuurarien avulla uskontoon\nkohdistuneen arvostelun, joka tosin lähtee kunnioitettavista\nperusteista, mutta on mielikuvituksettomana ja proosallisena\nihmiskunnalle arvoton\". Helmikuun 24. päivä (1810, painettiin 1815)\nsaattoi muotiin ns. \"kohtalotragediat\", jotka tässä rahvaanomaisessa\nmuodossa oli aloittanut jo Lillo (IV, s. 417-418) ja joihin Messinan\nmorsian kuuluu; sukutaulun alkupäässä on tietenkin helleenien\nkohtalotragedia. Talonpoika Kunz on nainut vastoin isänsä tahtoa\npapintyttären Truden. Isän kerran riidellessä Truden kanssa Kunz\nheittää isäänsä kohti veitsen, kuitenkaan osumatta. Truden\nensimmäisellä pojalla on käsivarressaan Kainin merkki ja niinpä hän\nmurhaa sisarensa samalla veitsellä, joka oli heitetty hänen isoisäänsä\nkohti. Harhailtuaan kauan maailmalla ja rikastuttuaan poika palaa\ntuntemattomana kotiinsa, jossa nyttemmin köyhtynyt Kunz murhaa hänet.\nKaikki nämä kauhuteot suoritetaan tuolla samalla veitsellä ja aina\nhelmik. 24 p.\n\n\n10\n\nMikael Kohlhaasista ilmeni, että _H. v. Kleistilla_ (s. 100) oli\nerikoiset lahjat traagillisuuden ongelman oivaltamiseen ja selkeään,\njohdonmukaiseen esittämiseen. Silmäys hänen muutamiin näytelmiinsä\nosoittaa hänen olleen draamankin alalla ensiluokkainen kyky.\n\nSärkynyt ruukku (1808) on yksinäytöksinen huvinäytelmä, onnistuneimpia,\nmitä saksalaisilla vielä siihen aikaan oli. Pienen hollantilaiskylän\nHuisumin tuomari Adam on aivan kykenemätön tehtäviinsä, minkä vuoksi\nUtrechtin ylioikeus on päättänyt lähettää oikeusneuvos Walterin\ntarkastamaan, missä vika on. Tuomarin säikähdyksen voi ymmärtää,\nvarsinkin kun hänen oli tarkastajan kuullen tutkittava juttua, jossa\nhän oli itse pääsyyllinen, ja kun hänen oli vielä suoritettava\ntehtävänsä ilman peruukkia, jonka oli kadottanut jutun alkuna olleessa\nseikkailussa. Rouva Marthe Rull näet syyttää tyttärensä Even sulhasta\nRuprechtia siitä, että tämä olisi iltavierailulla hänen tyttärensä\nluona särkenyt hänen ruukkunsa. Ruprechtin tädin, rouva Brigitten, ja\nEven todistuksista, jotka tukevat Ruprechtin esitystä asiasta, käy\nkuitenkin selville, että ruukun onkin särkenyt itse herra tuomari, joka\noli kauan ahdistellut Eveä, tunkeutunut hänen huoneeseensa ja\nkadottanut paetessaan peruukkinsa. Tämän rouva Brigitte tuo oikeuteen.\nTuomari menettää virkansa, jonka saa hänen kunnollinen sihteerinsä\nLicht. Ruprecht ja Eve sopivat. Ainoa tyytymätön on rouva Rull, joka\nhuomattuaan, ettei saisi korvausta ruukustaan, päättää vedota Utrechtin\nylioikeuteen.\n\nNäytelmä on rakennettu virheettömästi, luonnekuvaus on sattuvaa,\ntilanteet koomillisia. Ollakseen vain farssi, joiden pilkan kohteina\ntyhmät tuomarit ovat olleet Ampiaisista (I s. 286), Mestari\nPathelinista (II, s. 391) ja Käräjäpukareista (IV, s. 137) alkaen,\nnäytelmä on ehkä pitkähkö, liian perinpohjainen ja runoasunsakin vuoksi\nhitaanpuoleisesti etenevä. Sen ansioista huolimatta voi päätellä, ettei\nhuumori ollut Kleistin varsinainen ala.\n\nKäthchen von Heilbronn (1808) on viisinäytöksinen historiallinen\nritarinäytelmä. Kreivi vom Strahl saapuu eräänä päivänä Heilbronniin,\naseseppä Theobaldin luo, korjauttamaan varuksiaan. Tuodessaan vieraalle\nvirvokkeita 15-vuotias Käthchen heittäytyy ritarin jalkoihin; kun\nritari on menossa pois, neito hyppää ikkunasta hänen jälkeensä ja\ntaittaa molemmat jalkansa, joutuen kuudeksi viikoksi vuoteeseen.\nParannuttuaan hän lähtee etsimään ritariaan, ja vaikka tämä torjuukin\nhänet pois, seuraa häntä kuin varjo. Isä luulee kreivin lumonneen\nKäthchenin vietelläkseen hänet ja haastaa hänet Fehm-oikeuteen. Kreivi\nvakuuttaa syyttömyyttään ja vapautetaan, kun myös Käthchen todistaa\nhänen hyväkseen. Vaikka kreivi nyt ajatteleekin tyttöä lämpimin\ntuntein, on tämän kuitenkin poistuttava isänsä luo, koska säätyero\nestää kreiviä ajattelemasta avioliittoa hänen kanssaan.\n\nKreivi on jo ennen käyntiään Theobaldin pajassa uneksinut\nSylvesterin-yönä neidosta, joka oli sanonut erästä hänen seurueeseensa\nkuuluvaa keruubia keisarin tyttäreksi; hänet tunnettaisiin niskassa\nolevasta syntymämerkistä. Untansa muistamatta kreivi kuitenkin\nkihlautuu entisen vihollisensa Kunigunde von Thurneckin kanssa, mennen\nsitten vierailemaan Thurneckin linnaan. Sinne saapuva Käthchen tuo\nhänelle kirjeen, josta käy selville kreivi von Steinin, Kunigunden\nentisen sulhasen, uhkaavan linnaa yöllisellä hyökkäyksellä. Se\ntorjutaan, mutta linna syttyy palamaan. Kunigunde valittaa erikoisesti\nsen kotelon häviämistä, jossa hän säilytti sulhasensa kuvaa; kun\nKäthchen, jonka keruubi taluttaa ulos luhistuneesta linnasta, tuo\nhänelle kuvan, ei Kunigunde edes kiitä häntä, sillä hän oli oikeastaan\ntahtonut pelastaa kotelossa olevan lahjakirjan, jolla hänen sulhasensa\noli luovuttanut hänelle Stautenin kreivikunnan.\n\nKreivin palattua Strahlin linnaan Käthchen seuraa häntä sinne, tyytyen\nasumaan metsässä linnan ulkopuolella. Metsästämässä oleva kreivi kuulee\nhänen puhuvan unissaan ja saa tietää tytön uneksineen hänestä tuona\nsamana Sylvesterin-yönä ja siksi menetelleen niinkuin teki. Nyt kreivi\nymmärtää Käthchenin olevan taivaan hänelle määräämä morsian, huomaa\nsyntymämerkin hänen niskassaan, ja väittää keisarille rohkeasti\nKäthchenin olevan hänen tyttärensä. Lähemmät tutkimukset osoittavatkin\nniin olevan. Käthchenistä tulee \"Katharina von Schwaben\" ja kreivin\npuoliso. Ilkeä Kunigunde nöyryytetään perinpohjin niinkuin saduissa\ntulee.\n\nKysymyksessä on keskiaikainen satu, jossa todellisuus ja mystiikka on\nsaatettu mitä onnistuneimpaan sopusointuun: todellisuuden oivallamme\naidoksi, yliluonnollisuuksiin emme pyydä selitystä, tunnelmamme on\nromanttisesti, terhenisesti sadunomainen, viihdyttävä. Käthchen on\nlyhyesti sanottuna Saksan romantiikan onnistunein satunäytelmä,\nsyntynyt suuren runoilijan aidosta näkemyksestä, joka sulattaa eri\nainekset riidattomaksi kokonaisuudeksi; se on täten paljoa etevämpi\nkuin Tieckin \"irooniset\", tekemällä tehdyt kokeilut.\n\nKäthchenissä esiintyvään mystiikkaan alistumme vastalauseetta,\nymmärtäen sen kuuluvan keskiajan mielikuvituksen maailmaan itsestään\nselvänä tekijänä. Homburgin prinssin (1810, suomennettu) mystiikkaan\nalistumme myös, vaikka mielessä vilahtaakin hieno epäilys sen\ntarpeellisuudesta; se on kuitenkin eräänlaisena somnambulismina\nperusteltavissa. Näytelmä kuuluu romantiikkaan etupäässä vain tämän\nomituisen piirteen kautta; muuten se on selkeä historiallinen esitys,\njossa terävämmin ja käskevämmin kuin missään näytelmässä tähän saakka\nteroitetaan kantilaista velvollisuuslinjaa, välttämättömyyttä alistua\nvaltion johtoon, järjestykseen ja kuriin, olipa sitten käskijä tai\nkäskettävä. Se ilmentää siis Jenan taistelun jälkeen syntynyttä uutta\nvaltiollista ajattelutapaa, periaatetta, jonka pätevyyden sekasortoon\njoutuneet kansat ovat yhä uudelleen tulleet kokemaan.\n\nKunnianhimoinen, nuoruutensa vuoksi vielä elämänkatsomukseltaan ja\najattelultaan kehittymätön Homburgin prinssi, joka on unissakävelijän\nelämyksenä saanut aiheen uskoon, että prinsessa Natalie kerran tulisi\nhänen omakseen, tahtoo päästä Fehrbellinin taistelun sankariksi ja\nryntää sen tuoksinaan aikaisemmin kuin vaaliruhtinas Friedrich\nWilhelmin suunnitelma edellyttää. Hänen hyökkäyksensä vaikuttaakin\nvoiton saantiin ratkaisevasti, minkä johdosta hän onnellisena odottaa\ntunnustusta ja palkintoa. Mutta vaaliruhtinas tahtoo häneenkin nähden\nnoudattaa sotalakeja tinkimättömästi, katsoo hänen toimineen vastoin\nselvää käskyä, ja asettaa hänet sotaoikeuden eteen, joka tuomitsee\nhänet kuolemaan. Prinssi ei aluksi voi ymmärtää tällaista käännettä,\nvaan pitää sitä vain toimenpiteenä, jolla tahdotaan lisätä ruhtinaan\nkunniaa, mutta oivaltaen lopuksi asian vakavuuden vaipuu täynnä\nkuolemankauhua ruhtinattaren jalkoihin rukoillen hänen välitystään ja\narmahdusta. Prinsessa Natalie rukoilee hänelle armoa itseltään\nvaaliruhtinaalta, joka kuitenkin jättää prinssin kohtalon hänen omaan\nkäteensä: jos hän katsoo olevansa syytön, vaaliruhtinas vapauttaa hänet\nheti. Tämä saa prinssin ymmärtämään, mistä todella on kysymys; hän\noivaltaa nyt tottelemattomuutensa periaatteellisen merkityksen,\ntunnustaa olevansa syyllinen ja miehistäytyen ilmoittaa ansainneensa\ntuomionsa ja alistuvansa siihen. Muuta ei vaaliruhtinas ole\ntahtonutkaan. Nyt hän käyttää armahdusoikeuttaan ja suo prinssille\ntämän alkunäytöksen unessa haaveilemat palkinnot: sankarin seppeleen,\noman kaulaketjunsa ja Natalien käden.\n\nRakennetta vastaan on tehtävä vain se huomautus, että vaaliruhtinaan\nvaarallisesta tilanteesta kerrotaan kahdesti. Henkilöiden kuvaus on\nsattuvaa. Vaikein on itse prinssin kohta: kummastelemme mystillisellä\ntunnolla hänen unitilaansa; toteamme hänen rakkautensa, jääden sille\nhiukan kylmiksi, koska näytelmän se puoli on sovinnainen; ihailemme\nhänen nuorekasta sankaruuttansa edes ajattelematta tuomita häntä siitä,\nettä hän oli rikkonut sotaneuvottelun päätöstä vastaan; tulemme\nyllätetyiksi kuolemantuomiosta, jonka takaa uhoaa syvällinen ja oikea,\nmutta leppymättömyydessään peloittava periaate; ja säälimme prinssiä\nsydämestämme. Mutta silti emme odota häneltä sitä, minkä hän tekee,\nniin inhimillistä kuin se onkin, sillä niin hätääntynyt ja murtunut\nesiintyminen, että näköpiirissämme vilahtaa sana \"raukka\", ei sovi\nhänenlaiselleen soturille ja sankarille, jonka täytyy olla tottunut\nkuoleman näkemiseen ja sotalakien ankaruuteen. Tämä näytelmää katsoessa\nyleisesti syntyvä käsitys epäilemättä rikkoo prinssin kuvaa: hänen\nkuolemanpelkonsa ja rakkautensa elämään olisi pitänyt esittää\narvokkaammin ja ylevämmin, siten, että hänen tunteidensa inhimillisyys\nkyllä olisi käynyt ilmi, \"raukan\" kuitenkaan tulematta mieleen. Toinen\nkohta, johon arvostelun täytyy kajota, on se, että prinssi muka vasta\njouduttuaan itse tekonsa tuomariksi huomaa tuomionsa oikeaksi.\nKylmäverinen katsoja ei kuitenkaan voi myöntää tätä mahdolliseksi, vaan\nväittää, että hänen asemassaan oleva sotilas on ollut siitä selvillä\nheti; kirjailijan on vain täytynyt kuvata hänet näin naiviksi\nsaadakseen nerokkaan ratkaisukohtansa, prinssin heräämisen\nvaaliruhtinaan kirjeen kautta huomaamaan syyllisyytensä, sitä selvemmin\nnäkyviin. Kleist muuten osoittaa tässä taistelevien periaatteiden --\nvaltiovallan kurivaatimuksen ja yksilöllisyyden -- sijoittamisessa ja\nkeskittämisessä yhteen ainoaan polttopisteeseen ja näytelmänsä\nhuippukohtaan harvinaista draamallista mestaruutta. Kolmas heikko kohta\non se, ettemme hetkeäkään usko tuomion toteutuvan, vaikka kirjailija\nkyllä koettaa saada meidät tekemään niin; kiinnostuksemme johtuu\nhuomattavassa määrässä siitä, että haluamme nähdä, miten vaaliruhtinas\nmenettelee saadakseen säilytetyksi arvovaltansa, mutta prinssin silti\npelastetuksi. Näitä kohtia punnitseva arvostelu vie lopuksi\njohtopäätökseen, että koko draama on sepitetty kehykseksi\nvaaliruhtinaan nerokkaalle ja syvälliselle kirjeelle.\n\nMutta huolimatta näistä loogillisista heikkouksista Homburgin prinssi\non arvokas, vaikuttava näytelmä, jonka lopputuloksesta ilmenee sama\nlahjomaton oikeudentunto kuin Mikael Kohlhaasista: vaaliruhtinas saa\ntarpeellisen voimakkaasti alleviivatuksi sitä alistumisen ja\nkuuliaisuuden periaatetta, joka on valtion ja yhteiskunnan\nmenestykselle välttämätön; Homburgin prinssin sankaruus, joka on myös\nkorkea positiivinen arvo, saa tunnustuksensa; inhimillisyys, jota\nsotalain ankaruus uhkasi loukata, säilyy lopultakin koskemattomana;\nkaikki ovat leikin lopussa suuria totuuksia rikkaampia kuin sen alussa.\n\n\n11\n\n_Grillparzerin_ (s. 105) Esiäiti (1817) on tyypillinen romanttinen\nkauhu- ja kohtalotragedia, jossa tuntuu vaikutuksia Lewisin\nMunkki-romaanista, (esiäidin haamu, IV, s. 390), Rosvoista (kuolleeksi\nluultu veli on ryöväripäällikkö) ja Helmikuun 24:nnestä päivästä\n(Jaromir surmaa isänsä samalla tikarilla, jolla esiäidin oli aikoinaan\nsurmannut aviorikoksen vuoksi tämän aviomies). Välttääkseen\n\"kohtalodramaatikon\" mainetta Grillparzer sitten kuten tiedämme\nkirjoitti Sapphon (1818).\n\nSappho on palannut kotiinsa Lesbokseen Olympialaisista kisoista, joissa\non runouskilpailussa saavuttanut voitonseppeleen. Mukanansa hän tuo\nPhaon-nuorukaisen (I, s. 244), joka on hänen runoutensa innostunut\nihailija, aloittaakseen hänen kanssaan -- kyllästyneenä kunniaan --\nrakkauden lämmittämän kotoisen elämän. Mutta Phaon rakastaa häntä vain\ntaiteilijattarena; naisena Sappho, jonka täytyy olla häntä paljoa\nvanhempi -- tosiasia, jonka runoilija koettaa sivuuttaa alleviivaamalla\nSapphon kauneutta --, jättää hänet kylmäksi. Koska hän ei kuitenkaan\nole selvillä tunteistaan, hän antaa Sapphon menetellä niinkuin tämä\ntahtoo. Vasta tutustuttuaan Melittaan, Sapphon 15-vuotiaaseen\norjattareen, joka on todellinen Psyke-olento, viattomuus, puhtaus ja\nsulo ruumistuneena, hänessä herää lemmentunne. Sappho huomaa sen ja\nmustasukkaisena päättää erottaa rakastavaiset. Mutta sillä purrella,\njolla Melitta oli vietävä pois Khiokseen, pakenevatkin Phaon ja Melitta\nyhdessä. Heidät kuitenkin saavutetaan ja tuodaan Sapphon tuomittaviksi.\nPhaonin uhmaan Sappho ei vastaa paljoa, sanoen vain sallivansa hänen\nmennä, mutta vaativansa orjattarensa takaisin. Ankaran sieluntaistelun\njälkeen hänelle lopuksi selviää ylevänä tosiasiana, ettei maallista\nrakkautta ole olemassa häntä varten, jonka tehtävänä on runouden\njumalallisen hengen ilmoittaminen; hän antaa nuorille siunauksensa ja\nsyöksyy mereen, mennäkseen \"kotiin omiensa luo\".\n\nSappho on Goethen Iphigenian kaltainen yritys tuoda antiikin kauneutta\nlähemmäksi meitä valamalla sen perinteellisiin hahmoihin omaa\nlämmittävää tunteellisuuttamme. Draamallisena, näyttämökelpoisena\nkokonaisuutena Sappho on onnistuneempi kuin Iphigenia; sen runollisuus\non myös yhtä korkea-asteista. Grillparzerin on ymmärrettävä tahtoneen\ntulkita siinä omaa ylimyksellistä periaatettansa, ettei runoilija saa\nlaskeutua sille tasolle, josta joukot löytävät onnensa; runous on hänen\nkohtalonsa eikä maallinen rakkaus.\n\nKultainen talja (1821) on kolmiosainen. Ensimmäinen Vieras ystävä\n(Gastfreund), on yksinäytöksinen ja kertoo, kuinka Kolkhiin kuningas ja\nhänen tyttärensä Medea surmaavat Phyksoksen ja hänen seurueensa jotka\novat unessa saadun käskyn mukaisesti tuoneet Delphoista kultaisen\ntaljan. Heti tekonsa jälkeen Medea tuntee tehneensä väärin. Toisessa\nosassa, Argonautoissa, joka on nelinäytöksinen, kerrotaan, kuinka\nJasonia ja muita kultaisen taljan noutajia uhkaisi Medean\nyliluonnollisten taitojen vuoksi surma, ellei Medea rakastuisi\nJasoniin. Vastusteltuaan kauan tämän kosintaa, koska tahtoisi toisaalta\npysyä vapaana ja uskollisena omille jumalilleen, isänmaalleen ja\nisälleen, Medea lopuksi taipuu ja auttaa Jasonia kultaisen taljan\nryöstämisessä. Kolmannessa osassa, Medeassa joka on viisinäytöksinen,\nkuvataan Medean epätoivoa, kun hän huomaa olevansa halveksittuna\nbarbaarina ja vielä noitana kansan vihan kohde ja Iisaksi menettäneensä\nJasonin rakkauden, jota on turhaan koettanut herättää uudelleen mm.\nkoettamalla esiintyä niin kuin helleenien sivistys vaati. Kaikki on\nollut turhaa: hänen lapsensakin hylkäävät hänet mielistyen Jasonin\nuuteen puolisoon. Epätoivoissaan Medea silloin kostaa vihollisilleen ja\nsurmaa lapsensa.\n\nPerustana on siis kolmannessa osassa Euripideen Medeia (I, s. 279).\nGrillparzerin käsitys Jasonista on kuitenkin erilainen kuin\nedeltäjiensä: hän kuvaa hänet henkeväksi, taidetta ja elämää\nrakastavaksi helleeniksi, jonka on mahdotonta elää synkän,\nsivistymättömän barbaarinaisen rinnalla. Hänkin on siis traagillisen\nristiriidan uhri: toisaalla sammunut rakkaus, jota kiitollisuus turhaan\nkoettaa puhaltaa eloon, toisaalla uusi rakkaus oman kansan neitoon.\nEpäilemättä tragedia rikastuu tästä, sillä Euripideen Jason on jonkin\nverran pinnallinen -- Medeian kiintymys häneen ei ole riittävästi\nperusteltu; Grillparzer on poistanut tämän puutteen: hänen Jasoninsa on\nmies, jonka rakkauden menettäminen tekee Medean tuskan todella\nuskottavaksi.\n\nGrillparzerin kolmas antiikin-aiheinen näytelmä oli Meren ja lemmen\naallot (1831), joka perustuu Musaioksen runoelmaan (I, s. 323) muuten\npaitsi että Hero kuolee sydämen särkymiseen. Alku muistuttaa Euripideen\nIon-draamasta (I, s. 279), kolmas näytös, jossa lemmen valtaan joutunut\nHero sanoo \"tule huomenna!\", Romeon ja Julian parvekekohtauksesta.\nDraama on eheästi rakennettu ja kauttaaltaan korkean runollisuuden\nsoinnuttama. Heron pyhä viattomuus ja sulo, lemmen herääminen, hieno\nraukeus ensimmäisen lemmenyön jälkipäivänä ja kiihkeä uuden samanlaisen\nodotus, hänen rakkautensa puhtaus -- kaikki on kuvattu herkän\nrunollisesti. Hänen palvelijattarensa Ianthe on ihastuttavasti\nnaisellinen ja todellinen. Draaman loppusanat, jotka Ianthe lausuu\nAmorin kuvan edessä: \"Sa paljon lupaat; näinkö sanas pidät?\", ovat\nnerokkaita. Uushumanistisen draamakokeilun voidaan sanoa saavuttaneen\ntällä näytelmällä korkeimpansa.\n\nAntiikin koulussa Grillparzer oppi ymmärtämään tragiikkaa ja löysi sitä\nnyt oman isänmaansa historian piiristä, kuten seuraava lyhyt katsaus\nhänen jäljelläolevaan tuotantoonsa osoittaa.\n\nKuningas Ottokar (1825) käsittelee samaa aihetta kuin Lopen Otónin\nvaltaistuin (III, s. 375), mutta eri tavalla: siinä ei ole Etelfridan\nkaltaista espanjalaista kunnia-ajatusta kannattavaa voimanaista.\nGrillparzer on kieltänyt tunteneensa Lopen näytelmää. Tapahtumien aika\non \"Interregnum\" (1254-1273), päähenkilö Böhmin kuningas Ottokar, ja\ntarkoituksena näyttää, mihin paljaat poliittiset laskelmat, joissa ei\nsydämellä eikä inhimillisyydellä ole sanansijaa, lopuksi johtavat:\nmonien vaiheiden jälkeen Ottokar kaatuu taistelukentällä puolisonsakin\npettämänä ja hylkäämänä, ja Saksan kruunun perii vaatimaton, rehellinen\nRudolf Habsburgilainen. Näytelmän alkuperäinen nimi: \"Erään mahtavan\nmiehen onni ja loppu\" (Eines Gewaltigen Glück und Ende) ilmaisee\nGrillparzerin kirjoittaessaan sitä ajatelleen Napoleonia. Herransa\nuskollinen palvelija (1828) on Unkarin kuninkaan Andreaan sijainen\nBancbanus, joka hoitaa hänelle uskottua valtion päämiehen virkaa\nrautaisen tarmokkaasti, puolueettomasti ja oikeudenmukaisesti,\nvälittämättä loukkauksista, joita saa kärsiä kuningattaren ja tämän\nveljen puolelta. Unelma -- elämä (1834) kypsyi pitkän ajan kuluessa,\nlähtien aluksi Faust-ajatusten piiristä. Siihen on vaikuttanut\netupäässä kuten nimikin ilmaisee Calderonin Elämä on unelma (III, s.\n394). Kunnianhimoinen nuorukainen Rustan, jota Mefistona seuraa\nmaurilaispalvelija Zanga, päättää lähteä Samarkandin kuninkaan\npalvelukseen, torjumaan häntä ahdistavaa Tiflisin kaania, mistä\nkuningas oli luvannut palkinnoksi tyttärensä Gülnaren. Ennen lähtöään\nhän näkee unen, joka kuvaa hänen vaiheitansa (ne ovat seuraavien\nnäytösten sisällyksenä): kuinka hän nousee valtaan petoksen avulla ja\npysyttelee asemassaan rikoksin ja veritöin, kuinka loisto ja ylhäisyys\ntuottaa tuskaa, nousu korkeisiin asemiin vaaroja ja lopuksi turmion.\nHänen maurilaispalvelijansa osoittautuukin demooniksi. Viattomuuden\nparatiisin, kotimaassa asuvan onnen hän on menettänyt. Silloin hän\nherää ja toteaa eläneensä vain yhden yön ja kuitenkin koko elämän:\n\n    Varjoja on elon lahjat,\n    varjoja on riemut maan,\n    sanat, toiveet, teot kaikki.\n    Aatokset on totta vaan\n    sekä rakkaus, jota tunnet,\n    tekemäsi hyvä työ, --\n    ja se vaihe vain, kun kerran\n    untas kattaa kuolon yö.\n\n\n12\n\nHistoriallisen draaman perinne oli voimakas ja houkutteli yhä uusia\nkokeilijoita, joista kuitenkin vain harvat saavuttivat mainitsemisen\narvoisia tuloksia. Tällaisia olivat mm. Immermannin Andreas Hofer ja\nKeinen tragediat. Kotzebuen ja Ifflandin linjoja jatkanut, 117\nnäytelmää kirjoittanut _Ernst Raupach_ (1784-1852) mahdutti koko\nNibelungien tarinan näytelmäänsä Nibelungien aarre (Nibelungenhort,\n1828). Säveltäjä Meyerbeerin veljen _Michael Beerin_ (1800-1853)\ndraamoista on tunnetuin Struensee. Korkeammalle tasolle kuin nämä pääsi\nnuorena kuollut myrskykiihkoinen _Christian Grabbe_ (1801-1836)\nhohenstaufilaistragedioissaan (Keisari Friedrich Barbarossa, 1829,\nKeisari Heinrich VI, 1830), Napoleon-draamassaan (N. eli sata päivää --\nN. oder die hundert Tage, 1831), Hannibalissa (1835) ja Hermannin\ntaistelussa (1838). Georg Dantonin kuolema (Dantons Tod, 1835) ei ole\nvailla ansioita.\n\nGrillparzerin tyyliseksi, sielullisesti todemmaksi ja taiteellisesti\nantoisammaksi syvensi tämän muinaistarina- ja historiallissävyisen\ndraamasuunnan itävaltalainen _Friedrich Halm_ (vapaaherra v.\nMünch-Bellinghausen, 1806-1871), Grillparzerin ja Calderonin ihailija,\nsiirtämällä huomion historiasta ihmisiin, varsinkin naissydämeen. Hänen\nnäytelmistään mainittakoon vanhaan tarinaan (II, s. 388) perustuva\nGriseldis (1837), jossa nimihenkilö vastoin alkuperäistä juonta lopuksi\njättää miehensä; Erämaan poika (Der Sohn der Wildniss, 1842), jossa\nkreikatar Parthenia opettaa hurjalle raakalaisnuorukaiselle Ingomarille\nsivistystä; Ravennan miekkailija (Der Fechter von Ravenna, 1854), jonka\npäähenkilö Arminiuksen ja Thusneldan gladiaattoriksi kasvatettu poika\nuneksii vain areenan kunniasta eikä isänsä kostamisesta niinkuin äiti\ntoivoisi, minkä vuoksi äiti surmaa hänet. Arkaluontoinen, sielullisesti\nja siveellisesti kiintoisa on Riehakkuutta (Wildfeuer, 1863), jonka\npäähenkilö, poikana kasvatettu tyttö, vasta rakkauden herättyä pääsee\nselville sukupuolestaan. Halmin draamat ovat runomittaisia. Häntä on\npidettävä Grillparzerin romantiikan kannattajana, välikauden nimenä,\njolla oli huomattavat runoilijan lahjat.\n\nGrillparzerin ja Halmin aikana vaikutti Saksassa ditmarskilainen\n_Friedrich Hebbel_ (1813-1863). Hänen työnsä merkitsi Saksassa\nSchillerin linjan jatkoa, draaman nousua Grillparzerin tasolle siltä\nverraten matalalta asteelta, johon se oli Schillerin ja Kleistin\njälkeen painunut.\n\nHebbel oli Tanskan alamainen, köyhän muurarin poika Wesselburenista,\nDitmarskista, ja kärsi lapsuudessa kovaa puutetta, väliin nälkää.\nRaamattu, Virsikirja ja Ditmarskin kronikka ynnä kylän koulu olivat\nhänen tietojensa ensimmäisinä lähteinä. Uskonnollinen tunne-elämä\nheräsi hänessä varhain. 1828 hän pääsi pitäjänvoudin kirjuriksi,\nharrasti toimensa ohella lukemista, ihanteina Lessing, Goethe, Schiller\nja Unland, ja runojen sepittämistä. Kirjailijatar Amalia Schoppe, joka\noli julkaissut lehdessään (Modeblätter) muutamia Hebbelin lähettämiä\nrunoja, kutsui hänet 1835 Hampuriin ja avusti häntä opinnoissa, niin\nettä hän pääsi yliopistoon. Opiskeltuaan morsiamensa Elise Lensingin\ntukemana, mutta silti puutteen ahdistamana vuosina 1836-1839\nHeidelbergissa (lakia) ja Münchenissä (filosofiaa) hän palasi jalan\nHampuriin, jossa mm. Gutzkow auttoi häntä. 1839 valmistui Judith, joka\nesitettiin seuraavana vuonna Berlinissä ja Hampurissa ja teki Hebbelin\ntunnetuksi. 1840 valmistui Genoveva, 1841 huvinäytelmä Timantti. 1842\nHebbel kävi Köpenhaminassa, josta pääsi Tanskan kuninkaan apurahalla\nParisiin. Siellä hän kirjoitti Maria Magdalenan (1844). Vuodet\n1844-1845 Hebbel oleskeli Italiassa. Palatessaan täältä hän\ntutustui Wienissä kahteen puolalaiseen aatelismieheen, Zerboni di\nSposetti-veljeksiin, jotka olivat hänen taiteensa ihailijoita ja\nantoivat hänelle varoja, niin että hän saattoi jäädä Wieniin. Voimatta\nluopua sikäläisestä loistavasta sivistyselämästä Hebbel unohti\nkiittämättömästi Elise Lensingin, joka oli uhrannut kaikkensa hänen\nhyväkseen ja lahjoittanut hänelle kaksi lasta -- Amalia Schoppen\nkanssa, jolle oli myös paljosta kiitollisuudenvelassa, hän oli rikkonut\nvälinsä jo Judithin syntyaikoina -- ja meni naimisiin näyttelijätär\nChristine Enghausin kanssa. Wienissä Hebbel sitten asui kuolemaansa\nsaakka.\n\nHebbelin käsityksen mukaan (Sanani draamasta -- Mein Wort über das\nDrama, 1843) olevaisuus pyrkii yhä korkeampaa siveellistä täydellisyyttä\nkohti. Tämän pyrkimyksen voimme selvästi havaita historiasta, josta\nilmenee, miten toisiaan vastustavista voimista lopuksi aina syntyy\nuusi, siveellisen kehityksen korkeampi aste. Yksilöllinen ajattelu,\npersoonallisuuksien itsetietoinen taistelu omien päämääriensä hyväksi,\nvoi joutua ristiriitaan maailmanhengen yleissuunnan kanssa. Tämä\nristiriita on sitä, mitä sanomme \"tragiikaksi\". Kuta voimakkaampi\nyksilö on ja kuta oikeammilta ja pyhemmiltä hänen aatteensa ja\npyrkimyksensä näyttävät, sitä jyrkempää ja jylhempää on syntynyt\ntraagillinen taistelu. Mutta yksilön tuhoutuminen -- maailmanhenki näet\ntuhoaa hänet aina -- ei kuitenkaan aiheuta masennusta eikä epätoivoa,\nsillä hänen pyrkimyksessään aavistamme tai toteamme olleen jotakin,\njoka hänen taistelunsa tuloksena yhtyy maailmanhenkeen ja muodostaa sen\nkanssa uuden, entistä korkeammalla asteella olevan synteesin. Hebbel\nalleviivaa erikoisesti kokonaisuuden merkitystä ja yksilön\nvähäpätöisyyttä: \"Puussa on lehtiä yllinkyllin ja maailmassa ihmisiä\".\nHänen yleissävynsä onkin pessimismin puolella. Kamppailut yksilöiden ja\nmaailmanhengen välillä eli traagilliset ristiriidat nousevat näkyviin\nerikoisesti silloin, kun aikakaudet ovat muuttumassa uusiksi, kun\nvanhat perinteet ja tulevaisuusaatteet törmäävät vastakkain. Kuten\nnäkyy, Hebbelin filosofia perustuu Hegelin oppiin maailman kehityksen\nkulusta (s. 25). Aivan selvästi hän ei kuitenkaan ilmaise tätä\nfilosofiaansa, toisissa näytelmissään tuskin ollenkaan, vaan jää\najattelussaan hämärähköksi. Historiallisesti riidattomiin aikakausien\nrajakohtiin hän ei liioin näyttämöitään joko kykene sijoittamaan tai ei\nmuuten tule sitä tehneeksi.\n\nJudith kuvaa Raamatun sankarittaren ja Holoferneen tarinaa (I, s. 72),\njonka Hebbel käsittää itsenäisesti ja erikoisesti. Hänen mukaansa\nHolofernes on nerokas despootti, yli-ihminen, joka halveksii hyvällä\nantautuneita, mutta kunnioittaa urhoollisia vastustajia. Kun hän ei\nkuitenkaan voi sietää vastustusta, hän lähtee kukistamaan hebrealaisia\nsodalla. Judith on vastaava naispuolinen, demooninen luonne, johon\nhänen miesvainajansa Manasse ei ole tämän vuoksi uskaltanut koskea ja\njolle hänen uusi kosijansa Efraim on liian pehmeä. Judith lupautuu\ntulemaan hänelle, jos hän surmaisi Holoferneen, mutta Efraim kieltäytyy\npitäen tekoa mahdottomana. Judith silloin päättää osoittaa, ettei niin\nole, käsittää Holoferneen surmaamisen Jumalan käskyksi ja kauneutensa\nsiksi keinoksi, joka tekee teon mahdolliseksi. Hänen tragiikkansa alkaa\nsiitä hetkestä, jolloin hän huomaa Holoferneen olevan haaveilemansa\nmies. Antautuminen hänelle kuvastuu tältä kannalta houkuttelevalta,\nmutta surmaamisen ajatus, Jumalan käskyn totteleminen, tulee sitä\nvaikeammaksi. Se olisi ehkä käynyt mahdottomaksi, ellei Holofernes\nolisi vähäksynyt Judithin persoonaa ja naista yleensä, ja ottanut\nylimielisesti ja puoleksi väkivalloin sitä, minkä antaminen on\nrakkauden herättyä suurin ilo. Judithin itsenäisyys, ihmisarvo ja syvin\nnaisellisuus tulevat loukatuiksi, ja siitä hän saa voimaa\nsuorittaakseen tekonsa. Mutta palattuaan kansansa luo hän sanoo: \"Niin,\nolen surmannut maailman ensimmäisen ja viimeisen miehen, jotta sinä\n(eräälle) saisit paimentaa lampaitasi rauhassa, sinä (toiselle)\nistuttaa kaaliasi ja sinä (kolmannelle) tehdä käsityötäsi ja siittää\nkaltaisiasi lapsia!\" Teostaan hän ei tahdo palkintoa, mutta pyytää,\nettä hänet surmattaisiin silloin, kun hän tahtoo eli siinä tapauksessa,\nettä hän huomaisi tulevansa äidiksi Holoferneen lapselle. Hänen\ntodellinen tragiikkansa on siis se, että hän joutuu surmaamaan\nihailemansa miehen ei enää Jumalan käskyn täyttäjänä, mikä vapauttaisi\nhänet verenviasta, vaan oman persoonallisuutensa puolustajana, minkä\njohdosta teko lankeaa kokonaan hänen omalle siveelliselle vastuulleen.\nTäysin selkeää Hebbelin ajattelu ei ole. Hänen filosofiansa häämöttää\ntaustalta: Holofernes on noussut hebrealaisia vastaan, jotka edustavat\nJumalan ajatusta, ja kukistuu; yksilön on uhrauduttava yhteisön\nhyväksi.\n\nGenovevan, joka on runomittainen, Hebbel kirjoitti saman oikean\nnäkemyksen mukaan kuin Müller (s. 408): päähenkilönä on Golo. Tämä oli\nhänelle sitä luontaisempaa, kun hän itse näihin aikoihin kärsi vaikeita\ntunteen ristiriitoja. Genovevan kuva on luotu Elisen mukaan. Kun Golon\napulaisnainen Margaretha on alhainen rikollistyyppi, vailla Müllerin\nMatildan vallanhimoa ja suuruutta, jää Hebbelin näytelmä tässä\nsuhteessa edeltäjäänsä heikommaksi. Se on draamallisesti tehottomampi\nkuin Judith, sillä sitä herpauttavat toisin paikoin laajahkot\nvuorosanat ja varsinkin Golon yksinpuhelut. Yksilöllisenä\nsieluntaistelujen tilityksenä se on jäänyt Hebbelin filosofian\nulkopuolelle. Sekin on sana naisen ihmisarvon ja oikeuksien puolesta.\n\nMaria Magdalena on syntynyt vaikeista tunnontuskista, jotka aiheutuivat\nsiitä, ettei Hebbel muka voinut, rajoittamatta kirjailijavapauttaan,\njulkisella avioliitolla tunnustaa Eliseä vaimokseen, vaikka tämä\nsiveyden ja oikeuden mukaan oli sellainen: ensimmäisen lapsen kuoltua\njo uudelleen siunatussa tilassa. Münchenissä Hebbel oli ollut suhteissa\nerään puusepän tyttäreen, jolla oli varkaudesta vangituksi tullut veli.\nMaria Magdalena on porvarillinen murhenäytelmä, jonka tarkoituksena on\nosoittaa, kuinka ahdasmieliseen omahyväisyyteen jäykistynyt yhteiskunta\nvoi ennakkoluuloillaan aiheuttaa sen tuhon, joka sen omassa keskuudessa\nedustaa puhtautta, kauneutta ja jaloa pyrkimystä, ja kuinka viaton\nnainen voi joutua kärsimään miesten itsekkyyden ja halpamaisuuden\nvuoksi. Kunnollisen mutta kunniasta ja häpeästä ahtaasti ajattelevan,\ninhimillisyyden arvoa oivaltamattoman puuseppä Antonin kaunis, puhdas\nja hyvä tytär Klara ottaa vastaan kirjuri Leonhardin kosinnan, vieläpä\nantautuukin hänelle, koska luulee oikean rakastettunsa, sihteerin,\nhylänneen hänet. Kun hänen veljeänsä Karlia epäillään aiheettomasti\nvarkaudesta, mistä perheen nimeen lankeaa varjoa, Leonhard ottaa tämän\ntekosyyksi erotakseen Klarasta; varsinaisena syynä on tieto, ettei\nKlara tulisikaan saamaan niitä myötäjäisiä, joita Leonhard oli\nkalastellut. Kun Karl todetaan viattomaksi, olisi kaikki hyvin, ellei\nKlara olisi raskaana Leonhardille. Ilmoittaen tämän kotiin palanneelle\nja häntä kosimaan tulleelle nuoruudenystävälleen hän voi vain todeta,\nettei tämä näin ollen tahtonut pelastaa häntä. Kun Leonhard hänen\npyynnöstään huolimatta myös torjuu hänet pois, ja kun hän on luvannut\nisälleen, ettei tuottaisi tälle häpeää, hänellä ei ole muuta\nselviytymisen mahdollisuutta kuin kuolema: hän heittäytyy kaivoon,\njonka ympärille kihlautuneiden oli tapana kokoontua iloitsemaan. Isä ei\nvoi myöntää menetelleensä väärin -- nuoruudenystävä myöntää. Se että\nhän kaksintaistelussa surmaa kirjuri Leonhardin, on laiha lohdutus\ntämän kauttaaltaan synkän näytelmän masentuneelle katsojalle. Hebbel on\ntodennäköisesti tahtonut rangaista itseään kuvaamalla itsensä\nLeonhardiksi.\n\nTämäkään näytelmä ei ole Judithin vertainen. Vielä vähemmän ovat sitä\nItaliassa kirjoitetut, romanttiset, epätodelliset Murhenäytelmä\nSisiliassa (Das Trauerspiel in Sizilien, 1846) ja Julia (1848), jotka\nsamoin kuin komediat Timantti ja Rubiini (1851) voidaan sivuuttaa.\nNiiden johdosta heräsi suorastaan epäilyksiä Hebbelin runoilijakykyä\nkohtaan. Mutta Herodes ja Mariamne (1848) osoitti sitten arvostelun\nmielestä nämä epäilykset aiheettomiksi. Tämä runonäytelmä on Hebbelin\nkypsyyskauden ensimmäinen tuote, uusi ilmaus siitä, mitä hän ajatteli\nmiehen ja naisen keskinäisistä suhteista, rakkaudesta ja naisen\nihmisarvosta. Olemme kahden aikakauden rajalla: vanhaa edustaa itsekäs,\nperittyyn asemaansa ja valtaansa luottava Herodes, joka samoin kuin\nHolofernes pitää naista vain nautintojensa välikappaleena,\ntunnustamatta hänen siveellistä yhdenvertaisuuttansa ja arvoansa;\nuutta, jalompaa käsitystä edustaa hänen puolisonsa Mariamne, joka\nymmärtää, että ellei avioliitto perustu rakkauteen ja molemminpuoliseen\nluottamukseen, sitä ei voi valoilla pitää eheänä. Epäillessään vaimoaan\nHerodes halventaa hänen persoonallisuuttaan ja samalla ihmisyyden arvoa\nyleensä. -- Herodes vaatii lähtiessään matkalle Aleksandriaan\nvaimoltaan lupausta surmata itsensä siinä tapauksessa, ettei hän\npalaisi. Mariamne kieltäytyy ei siksi, ettei rakastaisi puolisoansa,\nvaan siksi, ettei pidä tällaista lupausta arvonsa mukaisena, minkä\njohdosta Herodes asettaa hänen vartijakseen ja mahdolliseksi\nsurmaajakseen varakuningas Josefin. Saatuaan tältä tietää asian\nMariamne ottaa miehensä tämän palatessa kylmästi vastaan. Kun Herodes\nsitten lähtee sotaan ja uudelleen ilmaisee epäluulonsa Mariamnea\nkohtaan asettamalla tämän taas vartioinnin alaiseksi, tämä päättää\nkostaa Herodeelle menettelemällä niin, että todellakin näyttäisi siltä\nkuin epäluuloihin olisi aihetta. Tiedon tullessa, että Herodes on muka\nsurmattu, hän järjestää juhlan, toivoen, kuten tapahtuukin, Herodeen\nsaapuvan siihen. Älyämättä Mariamnen tarkoitusta Herodes antaa tuomita\nhänet kuolemaan, hänen sanomatta sanaakaan puolustuksekseen. Mariamne\nkuitenkin ilmoittaa roomalaiselle päällikkö Titukselle, miten asia on.\nHerodes oli tahtonut olla vaimonsa surmaaja kuoltuaan; olkoon sitä jo\neläessään. Mariamne ei välittänyt elämästä, koska se mies, jota hän\nrakasti niin suuresti, saattoi epäillä häntä uskottomuudesta. Kuultuaan\ntämän Herodes oivaltaa aiheuttaneensa epäluulollaan vaimonsa kuoleman.\nTämä toteamus ei kuitenkaan pehmitä häntä, vaan päinvastoin kovettaen\nhänen sydämensä tekee hänestä epäluuloisen hirmuhallitsijan, joka pian\nväistyy Bethlehemin tähden aloittaman uuden aikakauden tieltä. --\nMariamnen asettaminen vartioinnin alaiseksi kahdesti on rakennevika.\nMyöntää täytynee, että juoni on aatteellisesti, teoreettisesti\nkonstruoitu, kuulumatta tosielämään.\n\nTultuaan Burgteatterin johtajaksi Heinrich Laube sulki sen näyttämön\nHebbeliltä, jolle kritiikki ei yleensä ollut suosiollinen. Molokin\njulkaistut katkelmat ja kriitikkoihin kohdistunut satiirinen Michel\nAngelo (1850) eivät parantaneet hänen asemaansa siinä suhteessa. Agnes\nBernauer (1852) esitettiin Münchenissä. Se on proosatragedia\n\"Augsburgin enkelistä\", 1400-luvun alussa eläneestä kauniista\nkylvettäjän tyttärestä, jonka perintöprinssi Albrecht otti\npuolisokseen, mutta jonka hallitseva ruhtinas antoi hukuttaa, koska\npelkäsi tällaisesta avioliitosta koituvan valtakunnalle onnettomuutta.\nKun Hebbel osoittaa isän muka huolehtineen kokonaisuuden parhaasta,\njohon pojan oli yksilönä velvollisuus taipua, ja menetelleen siis\noikein, ja selvittää isän ja pojan riidan lopuksi niin, että poika muka\ntunnustaa isän perusteet hyväksyttäviksi, täytyy sanoa, että hän\nsovitti filosofiaansa väärään paikkaan ja oli asialla, jossa hän ei\nsaavuttanut eikä saavuta kenenkään myötätuntoa. Tulos oli\ntaiteellisesti täysin epäonnistunut ei vain aiheen tyrmistyttävän,\nvaikean luonteen, vaan myös siihen kuulumattoman filosofian vuoksi.\n\nRunonäytelmässä Gyges ja hänen sormuksensa (G. und sein Ring, 1854) on\njälleen kaksi maailmaa vastakkain: vaipuva barbaria, joka kuten Herodes\npitää naista vain omistamisen arvoisena esineenä, ja helleenisyys, joka\noivaltaa hänet miehen vertaiseksi. Antaessaan kreikkalaisen Gygeen\nsalaa nähdä vaimonsa Rhodopen alastomana Kandaules loukkaa tämän\nnaisellisuutta ja ihmisarvoa, ja tuhoutuu, sillä saatuaan tietää asian\nRhodope vaatii Gygestä murhaamaan Kandauleen, kuten syntyneessä\nkaksintaistelussa tapahtuukin. Rhodope ei kuitenkaan tahdo kuulua\nkostajalleen, vaan surmaa itsensä. Tämä Herodotoksesta ja Platonista\nperiytyvä tarina on niitä aiheita, joissa saksalainen gemyytti näkee\njotakin syvällistä, mutta joista ranskalainen kirjoittaisi farssin.\nMiksi Rhodope närkästyi siitä, että Kandaules näytti hänet Gygeelle\ntodistaakseen väitteensä hänen kauneudestaan perustelluksi? Sitä on\nvaikea ymmärtää, sillä Rhodopen olisi luullut tajuavan, että tässä\ntodellakin tarkoitus pyhitti keinon. Hänen suuttumuksensa olisi ollut\nkäsitettävä päinvastaisessa tapauksessa: että häntä olisi näytetty\nsalaa rumuuden tai jonkin ruumiinvian osoittamiseksi. Hebbelin oma\nlisäys, että Rhodope lopuksi surmaa itsensä, on perustelematon eikä\nvaikuta vakuuttavalta. Miksi hän olisi tehnyt niin, kun sai nuoren,\nkauniin, sivistyneen helleenin entisen barbaarinsa sijaan?\n\nSeitsemän vuotta Hebbel tämän jälkeen valmisti Nibelungen-trilogiaansa\n(1862), johon kuuluvat 1-näytöksinen johdantonäytelmä Karaistu\nSiegfried (Der gehörnte S.) ja kaksi 5-näytöksistä tragediaa:\nSiegfriedin kuolema (S:s Tod) ja Kriemhildin kosto (K. Rache).\nRunoilija seuraa ylipäätänsä tarkoin eepoksen kertomusta (II, s. 256),\nlisäten siihen vain kristillisyyden osuutta. Filosofiansa mukaan hän\nkäsittää Siegfriedin, Brunhildin ja Kriemhildin katoavan aikakauden\nviimeisiksi edustajiksi, joiden on väistyttävä uuden, humaanisemman\nsuvun tieltä. Trilogia sai Berlinin Schiller-palkinnon.\n\nHebbel oli ylläesitettyjen selostusten valossa hautova, raskasmielinen,\nfilosofinen runoilijasielu, joka sijoitti ihmisen pyrkimyksen vain\npiirteeksi suurien kosmillisten voimien työohjelmaan. Tästä aiheutuva\nlainalaisuus, toiminta ulkoa annetuissa kehyksissä, on tosiasiassa\nvapaan tahdon kieltämistä ja estää siten syvemmän, jumaluutta vastaan\nkapinoivan tragiikan syntymistä. Ihmiskohtaloita tarkastellessaan\nhän tulkitsi ne sielunelämän kuvauksen kautta, palaten siten\nracinelais-goetheläisen draaman korkealle tasolle. Hänen erikoisalanaan\noli nuorsaksalaisuuden julistama emansipaation aate: naisen\nvapauttaminen ja täyden ihmisarvon tunnustaminen. Omat yksilölliset\ntuntonsa hän ilmaisi herkemmin lyriikassaan kuin draamoissaan, jotka\naatteellisesti konstruoituina, aiheiltaan vähemmin onnistuneina ja\nperusajatuksensa kannalta aina jonkin verran hämäriksi jääneinä ovat\nparhaimmillaan vain puolia voittoja. Hänen luonteessaan oli itsekkyys,\nfriisiläisen talonpojan taipumattomuus, loukkaavan vallitsevana;\nhuumorin puute teki lisäksi sen yhä poistyöntävämmäksi. Mutta kaikkine\nrajoituksineen Hebbelin taiteessa on kuitenkin niin paljon suuruuden\nilmettä, että hänet voidaan asettaa Grillparzerin jälkeen yhdeksi\nmerkkivaloksi kuljettaessa Schilleristä Ibseniin.\n\n_Otto Ludwigin_ draama Metsänhoitaja (Der Erbförster, 1850) muistuttaa\nHebbelin Maria Magdalenasta, so. se kuvaa ahtaita porvarillisia oloja\nja niissä usein mitättömästä erimielisyydestä aiheutuvia suuria\nriitoja. Tilanomistaja Stein ja metsänhoitaja Ulrich tahtovat päättää\nlastensa ystävyyden avioliitolla, mutta joutuvatkin sanakiistaan ja\nvähitellen yhä kiihkeämpään erimielisyyteen. Vahinko, ettei Ludwig\nrakentanut juonta vain tämän varaan, vaan salaperäistytti sitä\nkohtalotragedian aineksilla ja saatteli sen julmaan, räikeään loppuun:\ntyttären kuolemaan isän käden kautta ja isän itsemurhaan. Hänen\ntragediansa Makkabealaiset (1852) muistuttaa Judithista ja\nCoriolanuksesta. Sen päähenkilöinä ovat Matatiaan puoliso Lea ja hänen\npoikansa Juda, kansan sankari. Lea antaa mieluummin lastensa kuolla\nkuin pelastaa henkensä luopumalla isiensä uskosta.\n\nSaksan romanttisen draaman kuvaus on asiallisimmin lopetettavissa\nviittauksella _Richard Wagneriin_ (1813-1883), jonka musiikkitaidetta\nuudistanut elämäntyö on huomattava myös siihen sisältyvän\ndraamarunollisen ja -teknillisen puolen vuoksi.\n\nWagner syntyi ja suoritti opintonsa Leipzigissä, alkoi jo varhain\nitse sepittää oopperain tekstejä ja säveltää niitä, ja saavutti\nensimmäisen menestyksensä Rienzillä Dresdenissä 1842. Teksti perustuu\nBulwer-Lyttonin samannimiseen romaaniin. Seuraavana vuonna esitetty\nLentävä Hollantilainen (Der fliegende Holländer) ei saavuttanut yhtä\nsuurta suosiota. Siinä jo ilmenee Wagnerin teosten keskeinen runollinen\najatus: rakkauden käsittäminen ihmistä kohottavaksi ja synnistä, aineen\nkahleista vapahtavaksi voimaksi. Päästyään 1843 Dresdenin teatterin\nhovikapellimestariksi hän sepitti ja sävelsi Tannhäuser-oopperan\n(1845), joka perustuu Wartburgin kilpalaulantaan (II, s. 312).\nOtettuaan osaa 1848:n vapausliikkeeseen hänen täytyi paeta Parisiin.\nMaanpakolaisena Wagner oli 1861:een saakka. Näinä vuosina Wagner\njulkaisi tutkielmansa Ooppera ja draama, Johtamisesta (Über das\nDirigieren) ja Juutalaisuus musiikissa (Das Judentum in der Musik). Jo\nennen pakoansa Dresdenistä hän oli saanut valmiiksi Lohengrinin (1845),\njonka aiheen otti Wolfram von Eschenbachin Parzivalista (II, s. 247);\nsen esitti Liszt Weimarissa 1850. Lisztin pyydettyä uutta oopperaa hän\nsyventyi Nibelungien lauluun ruveten vähitellen luomaan Nibelungien\nsormus-nimistä suurta tetralogiaa (II, s. 267), jonka tekstin julkaisi\n1863. Gottfried von Strassburgilta (II, s. 248) ottamansa Tristan ja\nisolde-aiheen hän sepitti sanoiksi 1857 ja sävelsi 1859; se esitettiin\nMünchenissä 1865. Kova vastoinkäyminen oli se, että huolellisesti ja\nsuurin rahallisin uhrauksin valmistettu Tannhäuserin esitys (1861)\nParisin Suuressa oopperassa epäonnistui kansalliskiihkoisen katuyleisön\nmelun vuoksi. Baijerin taidetta harrastava kuningas Ludwig II kutsui\nWagnerin Müncheniin, antoi hänelle vuotuisen apurahan ja asunnon, ja\nkehoitti häntä ryhtymään Nibelungien sormuksen säveltämiseen.\nNürnbergin mestarilaulajat (Die Meistersinger von Nürnberg, 1868) kuvaa\nHans Sachsia ja hänen piiriään (II, 316). Kun ei ollut kylliksi isoa\nteatteria, jossa Nibelungien sormus olisi voitu esittää, rakennettiin\nsellainen 1872-1876 Bayreuthiin. Siinä koko tetralogia esitettiin\nviimeksimainittuna vuonna. Wagnerin viimeinen teos oli Parsifal (1882).\nHän kuoli Venetsiassa.\n\nWagnerin pyrkimyksenä oli helleenien tason saavuttaminen draamataiteen\nalalla eli siis runous-, sävel- ja esitystaiteen sulattaminen eheäksi\nkokonaisuudeksi, jossa kauttaaltaan vallitsisi tekijänsä näitä kaikkia\naloja hallitseva taiteellinen henki. Tässä hän myös onnistui\npoikkeuksellisen, ainoalaatuisen lahjakkuutensa avulla. Kun hän osoitti\nsuuruutta myös siten, että välttäen kaikkea pinnallista ja\narkipäiväistä valitsi aiheensa runoudesta, jota sen sävyn ja\nsisällyksen puolesta todella voidaan sanoa \"pyhäksi\", hänen oopperansa\nmuodostuivat kauneudelle omistetuiksi suuriksi palvontamenoiksi,\nhelleenien Dionysos-tragedioiden uusiintumiksi. Dramaatikkona Wagner\noli kiinteän, johdonmukaisen kaarirakenteen mies, joka vaikutti työnsä\ntälläkin puolella ohjaavasti. Runoilijana hän myös saavutti suuria\nkauneusarvoja. Richard Wagnerin työ oli siis Euroopan hengenelämän\nkeskeinen suurilmiö, josta on säteillyt kaikkien maiden\nkauneuskäsityksiin, musiikki- ja draamarunouteen kohottavaa,\npuhdistavaa, innostuttavaa lämpöä.\n\nSaksan romanttisen draaman seuraaminen on saanut esityksessämme laajan\ntilan siksi, että lyriikan rinnalla erikoisesti se auttoi Saksan\nrunoutta kohoamaan siihen korkeaan, koko Euroopan kirjallisuutta\nvallitsevaan ja johtavaan asemaan, jonka se nyt ensimmäistä kertaa\nsaavutti. Saksan kirjallinen taide oli ollut aloittelevalla asteella\nvielä 1770-luvulle tultaessa; viidenkymmenen vuoden kuluessa siitä\nlaskien se kohosi renessanssin parhaiden tulosten tasolle.\nTämä äkillinen voimannäyte on monien tekijäin yhteistulos:\nkansallis-romanttinen tunneaalto kumosi ranskalaisen klassillisuuden\nylivallan ja antoi saksalaiselle gemyytille itsenäisen pohjan,\njollaista sillä ei ollut ollut uskonpuhdistuksen eikä humanismin\njälkeen muilla kuin uskonnon -- pietismin -- aloilla; poliittiset\nvaiheet, viimeiseksi vapaussota, tukivat tätä kansallista\nitsenäistymistä; filosofia syvensi ja avasi mielikuvituksen piiriä ja\nloi ihanteita, jotka yhtyneinä uushumanismin jaloon kauneuskäsitykseen\nvaikuttivat runouteen niin ylevöittävästi, että tämä kohosi ennen\nsaavuttamattomaan kimaltelevaan aatekorkeuteen. Näistä tekijöistä\nsyntyi uusi saksalainen renessanssi, väkevä gemyytin purkaus, joka\nhakeutui tällä kertaa ilmoille runouden kautta.\n\n\n\n2. Englanti.\n\n\n1\n\nEnglannin draamalla oli indiaanikesä 1770-luvulla, jolloin Goldsmithin\nja Sheridanin komediat ilmestyivät (IV, s. 424). Sen jälkeen tulee\nhiljaisuus, jota häiritsee ainoastaan kauhuromanttisten melodraamojen\nja muiden yleisön suosimien, joskus epäilyttävästi sirkusta\nmuistuttavien \"hevosnäytelmien\" aiheuttama melu. Taidedraama ei saanut\nmainitsemisen arvoisia lisiä koko loppuvuosisadalla eikä seuraavankaan\nensimmäisellä kymmenellä -- Wordsworthin ja Coleridgen kokeilut draaman\nalalla eivät onnistuneet --; vasta _Byron_, joka oli niin harvinaisella\ntavalla rikastuttanut lyriikkaa ja epiikkaa, jaksoi saada draamankin\nalalla aikaan aallonnousun.\n\nTämän tuotantonsa hän aloitti Manfredilla (1817), joka on draamallinen\nrunoelma. Sen sisällys on lyhyesti selostettuna seuraava:\n\nSveitsiläinen kreivi Manfred, joka asuu korkealla kalliolinnassaan, on\nnuoruudesta saakka ollut tiedon rajojen ulkopuolelle pyrkivä sielu.\nPaeten ihmisten seuraa hän on koettanut saada selville luonnon syvimmät\nsalaisuudet, ja kuljettuaan loppuun tieteen tiet on ruvennut tutkimaan\nsalatiedettä, magiaa. Ainoa, jota hän on milloinkaan rakastanut, on\nkreivitär Astarte, hänen oma sisarensa, vieläpä -- kuten runoilijan\nhämärät sanat lienee ymmärrettävä -- kielletyllä tavalla; tietoisuus\ntästä vei Astarten kuolemaan ja Manfred pitää itseään hänen\nmurhaajanaan. Tämän synkän tapahtuman jälkeen hän ei voi löytää onnea\neikä rauhaa. Näytelmän alkaessa hän aprikoitsee kohtaloaan\nlaboratoriossaan ja pyytää unohdusta seitsemältä luonnon hengeltä,\njotka manaa saapuville. Kun nämä eivät voi antaa hänelle sitä, hän\nkäskee heidän muuttua näkyviksi. Silloin hänelle ilmestyy kauniin\nnaisen muodossa hänen oman tähtensä henki, joka kuitenkin katoaa\nManfredin tahtoessa syleillä häntä. Manfred pyörtyy ja ääni kuuluu\nsanovan: \"Älkööt häntä milloinkaan lähestykö uni eikä kuolema!\"\n\nKäsky toteutuu jo seuraavana aamuna. Manfred on noussut\nJungfrau-alpille ja miettii heittäytymistä sen jyrkänteeltä. Mutta\njuuri kun hän on tekemäisillään sen, vuorivuohenmetsästäjä huomaa hänet\nja pakottaa seuraamaan majaansa. Levättyään siellä Manfred lähtee\ntakaisin laaksoon ja lepää matkallaan putouksen luona. Hänen kutsunsa\njohdosta ilmestyy Alppien hengetär, joka lupaa auttaa häntä ehdolla,\nettä hän vannoo olevansa kuuliainen hengettärelle ja häntä palveleville\nolennoille. Kun Manfred kieltäytyy, hengetär katoaa. Silloin hän\npäättää kysyä neuvoa vainajilta. Kolme kohtalotarta ja Nemesis ovat\njuuri tällöin menossa Ahrimanin saliin, jossa aiotaan viettää suuri\njuhla. Ahriman istuu siellä tulipallon päällä, henget ympärillään.\nÄkkiä Manfred ilmestyy saapuville. Hän kieltäytyy notkistamasta\npolveaan pimeyden ruhtinaalle, koska ei ole vielä polvistunut kenenkään\nedessä, ja vaatii saada nähdä Astarten. Tämä ilmestyy ja lupaa: \"Jo\nhuomenna loppuu maallinen tuskasi\".\n\nSaman päivän iltana kreivi on jälleen linnassaan. St. Moritzin apotti\nkehoittaa häntä tekemään sovinnon kirkon kanssa, mutta turhaan, sillä\nManfred ei tahdo armoa. Apotti yrittää vielä uudelleen, seuraten\nManfredia vuoristossa olevaan torniin, jossa tämä tahtoo odottaa\nkuolemaa. Apotin läsnä ollessa hänelle ilmestyy hänen Geniuksensa,\nsynkkä kauhuolento, joka mielii temmata hänet pois elämästä. Manfred ei\nkuitenkaan halua seurata häntä eikä hänen toverihenkiänsä eikä heillä\nole valtaa häneen; hän on itse tuhonnut itsensä, demoonit häviävät ja\nManfred kuolee.\n\nJo selostuksesta käy ilmi, mistä aineksista Byron loi runoelmansa.\nShelley käänsi hänelle Goethen Faustia -- Byron ei osannut saksaa -- ja\nsiitä hän sai alkusysäyksen: Manfred tornikammiossaan tunkeutumassa\nmagian avulla tiedon rajojen ulkopuolelle ja manaamassa luonnon henkiä\non tietenkin mukaelma Faustista. Mutta sielunkauppaa ja sopimusta\npaholaisen kanssa ei tapahdu -- silloinhan runoelmaa ei enää olisi\nvoinut pitää omintakeisena, jollainen se kuitenkin on --, vaan jatko\nkääntyy byronilaisen sankarin linjalle. Tunnetulla tavalla Manfredilla\non elämässään synkkä salaisuus, rikos, johon vihjaillaan, mutta jota ei\nmilloinkaan täysin paljasteta, mikä lisää asian suggestiivista voimaa.\nSovituksen ja unohduksen etsiminen tulee nyt Manfredin päämääräksi.\nKirous, ettei kuolema eikä uni saisi lähestyä häntä, on ilmaus\nAhasveruksen tarinan läsnäolosta, mutta runoilija ei kehitä\nrunoelmaansa sen perusteella loppuun saakka. Käynti Ahrimanin luona\njohtaa mieleen Beckfordin Vathek-romaanissaan (IV, s. 390) kuvaaman\nEblisin -- pimeyden ruhtinaan -- mahtavan salin. Rikos, jonka Manfred\nilmeisesti on tehnyt, on sisaren kanssa suoritettu incestum, jonka\nmuisto on jo tuhonnut sisaren ja jäytää Manfredin elinvoimaa. Tältä\npuolelta Manfred siis liittyy incestum-linjaan, jota Byron oli jo\nlähestynyt Abydoksen morsiamessa ja joka kuten tiedämme oli\nromantikoille mieluinen. Onpa tahdottu pitää Manfredia itse Byronina,\njoka hänen kauttansa kuvaa suhdettaan sisarpuoleensa, rouva Leighiin.\nManfredin vaikuttavin ominaisuus on sen kieltämätön, jylhä synkkyys:\nyli-ihminen on astunut hyvän ja pahan rajan yli ja tuntee nyt\ntuhoutuvansa tekonsa seurauksista. Tätä ei ole tulkittu vain epiikalla,\nvaan Goethen mukaan usein herkällä lyriikalla, jossa Byron oli\nmestarinsa vertainen. Ylevöittävää, mahtavaa sävyä runoelma saa\ntaustastaan, alppiluonnosta, joka oli Byronille tavallaan tuttua\nlapsuudesta, Skotlannin vuorilta, ja johon hän Manfredia\nsuunnitellessaan silminnäkijänä tutustui. Säkeiden alta värisevän\ntuskan ja lyyrillisen kosketuksen herkkyyden vuoksi Manfred on\nrakenteensa katkonaisuudesta huolimatta maailmankirjallisuuden\nmuistettavia saavutuksia.\n\nMarino Faliero (1820) syntyi innostuksesta Italian vapausliikkeeseen.\nSiinä on noudatettu \"yksyyksiä\", mutta niin taitavasti, ettei tätä\nhuomaa; kieltämättä draama on tämän kautta keskittynyt. Englannin\ndraaman historiassa se on sikäli muistettava, että se on ensimmäinen\nmainitsemisen arvoinen tragedia pariin sataan vuoteen, renessanssin\nviimeisten murhenäytelmien jälkeen. Keskushenkilö, dogi Faliero, joka\nsuostuu sotilas Bertuccin salaliittoon röyhkeätä aatelistoa vastaan ei\nniin paljon siksi, että on itse joutunut loukkausten kohteeksi, kuin\nsiksi, että todellakin ymmärtää aateliston tyrannian olevan valtiolle\nvahingoksi, on tulinen, ylimyksellinen luonne, eräänlainen Coriolanus,\njoka kärsii siitä, että on joutunut kantamaan nurjaa kilpeä\nisänmaatansa vastaan, vaikka päämääränä onkin Venetsian vapaus. Hän on\nsiis todella traagillinen henkilö, jolle kuolema merkitsee vapahdusta\nvaikeasta ristiriidasta. Mestauskohtauksen järjestäminen näyttämölle ja\ntoimituksen suorittaminen siihen silmänräpäykseen saakka, jolloin dogi\nlaskee päänsä pölkylle, viittaa Hugon kauhudramatiikkaan. Molemmat\nFoscarit (1821) perustuu dogi Francesco Foscarin (1373-1457) ja hänen\nmaanpaossa kuolleen poikansa Jacopon pateettiseen tarinaan, antaen\nByronille tilaisuuden ilmaista omia maanpakolaistunnelmiaan.\nSardanapalus (1821) on vaipunut nautintoelämään laiminlyöden\nhallitustoimet ja puolisonsa Zarinan, ja palvoen vain joonialaista\norjatarta Myrrhaa. Häntä vastaan on tehty salaliitto, jonka toimesta\nlopuksi syntyy kapina. Viimeisellä hetkellä Sardanapalus, joka vaaran\ntullen osoittautuu jaloksi, uljaaksi ja toimitarmoiseksi, lähettää\nturvaan kaikki uskollisensa ja nousee Myrrhan kanssa roviolle, jonka on\nantanut palatsiinsa rakentaa. Sardanapalus on Byron itse, ensin\nnautintojen ja sitten taistelun mies; Myrrhan taustalla kuultaa\nkreivitär Guiccioli. Juoni on selvä, johdonmukainen ja jännittävä,\nhenkilöt yksilöllisesti ja osuvasti luonnehdittuja. Sardanapalus kohoaa\nelostelijasta sankariksi luonteessaan uinuvien jalojen taipumusten\nperusteella. Werner (1823) on saksalaistyylinen murhadraama, tehty\nneiti Harriet Leen (1757-1851) Kruitzner-nimisestä kertomuksesta.\nMuodoton muutettu (1824) on kesken jäänyt dramatisointi Joshua\nPickersgillin romaanista Kolme veljestä (The three Brothers), puoleksi\nmysterio, puoleksi historiallinen, taustana Rooman hävittäminen 1527.\n\nYllämainitut draamat Byron sepitti todellista näyttämöä varten, ja ne\novatkin näyttämökelpoisia; teatteri, joka esittäisi esim.\nSardanapaluksen, saattaisi tehdä huomattavan löydön, sillä Byron oli\nkaikesta huolimatta suurin draamakirjailija, mikä Englannissa oli\nesiintynyt renessanssin jälkeen. Mutta näyttämön asettamat\nkäytännölliset vaatimukset kuitenkin rajoittivat hänen vapauttansa,\nniin että hän onnistui aatteellisrunolliselta kannalta paremmin\nsilloin, kun ei tällaisia rajoituksia ollut. Tarkoitamme hänen\nmysterionäytelmiään, Kainia ja Taivasta ja maata (1821).\n\nAuringon noustessa on Aadamin perhe tullut Paratiisin portille\nsuorittamaan uhria Herralle. Läsnä ovat Aadam, Eeva, Kain, Aabel, ja\ntyttäret Aada ja Silla, jotka samalla ovat Aadamin miniöitä, sillä Kain\non naimisissa edellisen, Aabel jälkimmäisen kanssa. Kaikki muut yhtyvät\nylistämään Herraa paitsi Kain, joka on vaiti. Menojen loputtua hän jää\nyksin jolloin Lucifer ilmestyy, sanoen olevansa pimeyden henkien\nvaltias ja rohkenevansa moittia maailmankaikkeutta pahaksi suoraan sen\nluojalle. Vaikka Kainin sydämessä asuukin pyrkimys hyvään, häntä\nkuitenkin miellyttää Luciferin kapinallisuus, sillä hän on itse\nkapinallisella tunnolla Herraa vastaan sen johdosta, että Aadamin ja\nEevan lasten ja tulevien sukupolvien täytyy kärsiä vanhempainsa\nlankeemuksen vuoksi, eikä usko enää Hänen hyvyyteensä eikä\noikeamielisyyteensä. Kaivaten tietoa ja ennen kaikkea selitystä siihen,\nmitä \"kuolema\" on, hän suostuu iloiten lähtemään Luciferin mukaan\nlennolle maailmankaikkeuteen. Maa tulee yhä pienemmäksi, kunnes loistaa\nvain tähtenä toisten joukossa; lopuksi tähdetkin katoavat ja he\nsaapuvat portille, josta tupruaa sakeaa savua: se on kuoleman\nvaltakunnan portti. Kain näkee näkyinä Maan varhaiselämän: mammutit,\nleviatanit, esi-aadamilaiset. Hän pyytää saada nähdä myös Herran ja\nLuciferin asunnot, mutta saa tietää tämän olevan mahdollista vasta\nhänen kuoltuaan. Hetken kuluttua, joka on kuitenkin tuntunut Kainista\nikuisuudelta, he palaavat Maahan. Kainin sielu on vain synkentynyt\nsiitä, mitä hän on nähnyt. Sen huomaa ensimmäiseksi Aada, näyttäessään\nhänelle nukkuvan lapsensa kauneutta: Kainin mielestä olisi parempi,\nettei lapsi olisi syntynytkään. Nyt Aabel tulee uhraamaan hänen\nkanssaan yhdessä. Kain kieltäytyy ensin, mutta suostuu sitten; hänen\nrukouksensa muuttuu kuitenkin rienaukseksi. Aabelin alttarin tuli\nnousee kirkkaana liekkipylväänä taivaaseen, kun taas tuuli kaataa\nKainin alttarin. Nyt Kain raivoissaan koettaa heittää kumoon Aabelin\nalttaria ja tämän ryhtyessä vastustamaan lyö hänet kuoliaaksi\nkekäleellä. Nähtyään veljensä kuolleena Kain tuntee katumuksen tuskaa.\n\"Kuolema on tullut maailmaan!\" huutaa saapuville tullut Silla.\nValittaen rakastetun poikansa kuolemaa Eeva kiroaa Kainin, jonka\nenkelin ääni karkoittaa pois. Uskollinen Aada seuraa häntä.\n\nKain on Faust-draama, jossa Byron tavallaan jatkoi Manfredissa\nkeskeyttämäänsä linjaa: ihmisen siitä johtuvaa tragiikkaa, ettei hän\nvoi päästä lopullisen tiedon perille. Sitä varten Kain tietenkin lensi\nTuonelan portille -- mielikuva on kotoisin Miltonilta, Saatanan\nlennosta Helvetin portilta Kaaoksen läpi Maahan. Mutta runoilija ei\nsittenkään pohdi pääasianaan Faustin tiedon-ongelmaa, vaan sitä,\njoka itsestään tunkeutuu keskeisimmäksi, kun kysymyksessä on\nsyntiinlankeemuksen aiheuttama tuomio: oliko se oikeudenmukainen? Job\nei tunnustanut Jumalan maailmanhallitusta vanhurskaaksi, koska pahat\nmenestyivät ja viattomat saivat kärsiä; Milton tunnusti sen oikeaksi;\nvalistuksen aika julisti sen vääräksi; Goethe asettui Luciferin\npuolelle, mutta tehdäkseen asian vähemmän räikeäksi nimitti häntä\nPrometheukseksi. Byron ilmaisi häikäilemättä käsittävänsä Luciferin ja\nKainin ihmisen kalleimman omaisuuden, vapaan, itsenäisen hengen\nedustajiksi siitä huolimatta, että paha näytti näin muuttuvan hyväksi\nja päinvastoin. Mutta romantikko, joka intuitiivisesti haaveili uudesta\nuskonnosta, silti luopumatta henkensä vapaudesta, ei voinut ajatella\nmuuten. Myönnettävähän onkin, että tässä ilmenevä vapaan tahdon eli\ntiedonhalun ja uskonnon saattaminen sopusointuun on oikeutettu,\nsyvällinen pyrkimys. Kirjaimellisesti raamatullisen Englannin Byron\ntällä kannanotollaan suututti; vielä enemmän hän ärsytti kansalaisiaan\nasettumalla avoimesti puolustamaan veljen ja sisaren avioliittoa, jota\noli vielä Manfredissa pitänyt niin kammottavana rikoksena, ettei sitä\nvoinut edes suoraan sanoa. Tässä kysymyksessä kuten tiedämme\nromantikkojen oppositiohalu meni harhaan siitä syystä, ettei\nsisaravioliittojen turmiollisuus sukuominaisuuksien jatkumisen kannalta\nollut vielä silloin tieteellisesti selvitetty; ihmiskunnan vaisto vain\noli arvannut sen, mikä kuvastui yleisestä käsityksestä ja laeista.\nEnglantilaisten suuttumus esti heitä huomaamasta, että Byronin runoelma\noli aatteellisesti syvällinen ja vakava, kokonaan toista kuin Don Juan,\nja että se oli yksin korkeatasoisen lyyrillisyytensä vuoksi loistava\nsaavutus.\n\nPuhuessamme hebrealaisten kirjallisuudesta (I, s. 50) mainitsimme\nRaamatun sen omituisen kohdan, jossa kerrotaan \"Jumalan poikien\"\nhuomanneen ihmisten tyttäret ihaniksi ja ottaneen heitä vaimoikseen, ja\nhuomautimme kysymyksen olevan kanaanilaisesta legendasta, jossa on\njumala isänä ja ihminen äitinä, kuten mytologisilla sankareilla\ntavallisesti. Byron tunsi tämän myytin, jonka taustana on pian puhkeava\nvedenpaisumus, hedelmöittävän hänen mielikuvitustaan ja loi siitä\ndraamarunoelman Taivas ja maa.\n\nIhmissuvun muodostavat Kainin ja Setin jälkeläiset, joista edelliset\novat perineet kantaisänsä taipumattoman uhmamielen, jälkimmäiset\nvastaavasti hurskaan alistuvaisuuden. Enkeli Samiasa on rakastunut\nKainin jälkeläiseen Aholibamahiin, enkeli Azaziel tämän sisareen\nAnahiin. Arkkienkeli Rafael käskee heidän palata taivaaseen, koska\nheidän sijansa on siellä ja Kainin suku tulee hävitettäväksi\ntuhotulvalla, mutta enkelit kieltäytyvät vedoten kuolemattomuuteensa ja\nsanoen mieluummin jäävänsä taivaan porttien ulkopuolelle kuin\njättävänsä rakastettunsa. Ottaen heidät siipiensä suojaan he katoavat\navaruuteen. Runoelman loppuna on kuvaus vedenpaisumuksesta.\n\nTästäkin runoelmasta ilmenee Byronin suuri lyyrillinen lahjakkuus ja\nhänen dantemainen kykynsä käsitellä kosmosta niin, että luulemme\nnäkevämme sen perille. Mikä hänen tarkoituksensa oli, jää epäselväksi,\nsillä sen ilmaiseminen olisi vaatinut jatkamaan runoelmaa, mutta varsin\ntodennäköisesti Byron on kuvitellut uutta enkelien kapinaa ja ihmisten\nkohoamista näiden rakkauden kautta uuteen olotilaan, jossa ei enää\nvanhalla Taivaalla eikä Maalla ole määräysvaltaa.\n\n\n2\n\nShelleyn näytelmäruno Kuningatar Mab (1813) on kiintoisa hänen\nrunokykynsä kehittymisen kannalta, mutta voidaan tässä epäkypsänä\nnuoruudentuotteena sivuuttaa. Siihen Prometheus-kapinaan, jonka Goethe\noli aloittanut, yhtyi toisena, aikaisemmin kuin Byron Kainillaan,\nShelley Vapautetulla Prometheuksellaan (1820).\n\nLähtökohtana on Aiskhylos (I, s. 269). Aiskhyloksen tarkoituksena oli\nosoittaa trilogiansa kolmannessa (kadonneessa) osassa, miten syntyi\nsovinto Prometheuksen ja Zeuksen välille. Nuori radikaali Shelley ei\nvoinut alistua tällaiseen sovinnon ajatukseen: hänelle Prometheus ja\nZeus edustivat dualistista, sovittamatonta vastakohtaisuutta.\nPrometheus on hänestä sankari, joka taisteltuaan ihmiskunnan ja tämän\nsivistysmahdollisuuksien puolesta ihmiskuntaa tuholla uhkaavaa\nitsevaltiasta Zeusta vastaan marttyyrina lyödään kahleisiin.\nKärsimykset eivät voi lannistaa häntä, mutta ne opettavat häntä\nrakastamaan ja antamaan anteeksi; taistelussaan Zeusta vastaan\nsinkoamaansa kirousta hän katuu, sillä hän ei toivo pahaa ainoallekaan\nelävälle olennolle. Vain pahaa itseään vastaan hän on leppymätön.\nVilahtaapa näkyviin sekin mielikuva, että Prometheus ja Jeesus ovat\nsuorittaneet ihmiskunnan hyväksi saman uhrin. Kärsimysten jälkeen\nkoittaa Prometheukselle lohdun ja riemun aika. Lempeät henget, jotka\nmuistamattomista ajoista alkaen ovat tukeneet ihmiskuntaa --\ntiedemiehiä, runoilijoita --, herättävät hänen sydämessään rakkauden\nmuiston ja toivon saada vielä kerran omakseen Aasia, kauneuden\njuurikuva, joka on häneltä ryöstetty. Seuraava näytös kuvaa Aasian ja\nhänen sisarensa Panthean matkaa Manalaan, pimeyden olemuksen\nDemogorgonin luo tiedustelemaan, mitä Zeus oikein on. Hän on kaiken\nolevaisuuden, henkisenkin, luoja, Jumala, hallitsija, jolla ei ole\nystäviä juuri siksi, että hän hallitsee; vallastaan huolimatta hän\nvapisee muistaessaan Prometheusta ja on siis tämän orja. Tarkoituksena\non osoittaa, että Prometheus onkin todellisuudessa hyvän ja Zeus pahan\nprinsiipin edustaja. Lopuksi Demogorgon syöksee Zeuksen vallasta ja\nvapauttaa Prometheuksen, joka nyt saa omakseen Aasian. Ihmiskuntakin\nvapautuu Zeuksen vihan taakasta, saavuttaen tasa-arvoisuuden ja\nluokattomuuden, irtautuen heimo- ja kansallisuusrajoituksista, ja\ntullen itse omaksi oikeamieliseksi, lempeäksi ja viisaaksi\nkuninkaakseen. Neljäntenä näytöksenä on sarja Maan, Kuun ja\nnäkymättömien henkien lyyrillisiä hymnejä tyrannin kukistumisen jälkeen\nkoittaneen onnen aikakauden ylistämiseksi.\n\nShelleytä voi nykyajan kielellä sanoa bolsheviikiksi. Se vääryys, jonka\nhän totesi elämässä menestyvän, oli hänen mielestään lähtöisin\nolevaisuuden perushallinnan itsevaltiudesta. Oli tehtävä vallankumous:\nsyöstävä Jumala valtaistuimelta ja kohotettava sijaan vapaa ihminen\nitse omaksi hallitsijakseen. Silloin muka paha loppuisi ja hyvä\nvoittaisi, ja Prometheus, ihmiskunnan edistyksen sankari, yhtyisi\nAasiaan, ikuiseen kauneuteen; silloin alkaisi tuhatvuotinen valtakunta.\nTämän ohjelmansa, jonka kuluva vuosisata on nähnyt toteutettuna\nkäytännössä, Shelley ilmaisi tapansa mukaan kauniina mutta samalla\nhämäränä lyriikkana, jonka ajatuksia ei ole varsin helppo ilmaista\nloogillisena proosana ja joka kertoo omalaatuisen mielikuvituksen\ntyöstä. Tämän lyriikan kauneushan edustaa sitä, mikä on runoelmassa\narvopuolta, eikä suinkaan sen filosofinen sisällys, joka on hämärää ja\ntekijän nuoruuden vuoksi vielä lapsellista: niin helposti kuin hän\najatteli ei Prometheuksen arvoitus liene ratkaistavissa; ihmiskunta ei\nkykene omaksi kuninkaakseen eikä edes halua irtautua Zeuksen johdosta;\nAiskhylos oli oikeassa pitäessään välttämättömänä Prometheuksen ja\nZeuksen, kulttuurin ja uskonnon sovintoa, sillä siitähän vasta voi\nalkaa sopusointu ja onni.\n\nSamaan aikaan kuin tätä aatteellis-lyyrillistä draamarunoelmaa Shelley\nkirjoitti realistista Cencit-tragediaa (1819), jossa käsitteli\nincestum-aihetta isän väkivaltana tytärtä kohtaan, minkä johdosta tytär\nsurmauttaa isän palkkamurhaajilla. Historiallinen Francesco Cenci\n(1549-1598) ei ollut läheskään niin huono ihminen kuin miksi Shelley\ntyrannivihassaan hänet kuvaa, eikä raiskannut tytärtään Beatricea; tämä\ntaas oli paljoa vähemmän viaton kuin miksi Shelley hänet isän kuvan\nvastapainoksi esittää, ja murhautti todella isänsä. Shelley piti\nmallinaan myöhäisrenessanssin räikeätä veridraamaa, ehkä Websterin\nValkoista paholaista (III, s. 474), jonka päähenkilöstä Beatrice\nmuistuttaa. Näytelmä erottautuu selvästi, kuten hän itsekin myönsi,\ntekijänsä varsinaisen runoilijaolemuksen ulkopuolelle. Se ei ole\nsyntynyt sellaisista sieluntaisteluista ja ongelmien harkinnoista kuin\npääosa hänen muusta runoudestaan, vaan on aiheutunut (Palazzo\nBarberinissa olevan) nuoren, kauniin naisen kuvan ja traagillisen\nkohtalon herättämästä romanttisesta mielenkiinnosta, ja kiihkeästä,\nhumaanisesta myötätunnosta. Incestum ei ole siinä samaa Shelleyn\nihanteellisen käsityksen tulkintaa, vaan ulkopuolella olevan\nkauhistunutta rikoksellisuuden toteamista. Cencit on yksityinen,\nkammottava rikostapaus, jota tekijä ei ole jaksanut nostaa runolliseen,\nyleisinhimilliseen voimaan. Sen estää jo se yksipuolisuus, jolla isän\nluonnoton ja mahdoton rikoksellisuus on kuvattu.\n\nHellas (1822) on syntynyt halusta kunnioittaa kreikkalaisia ja\ntoivottaa heille menestystä vapaustaistelussaan. Keskushenkilönä on\nsulttaani Mahmud, joka taistelee epäilyksissään ja aavistuksissaan.\nAhasverus selittää hänelle historian ja kehityksen kulun.\nKreikkalaisiin kohdistuva ihailu on kritiikitöntä, harhautuvaa.\n\n\n3\n\n_Landorin_ (s. 142) suuri näytelmärunoelma, trilogia Unkarin Andrea,\nNapolin Giovanna, ja Veli Rupert (1838-1840), on käsityksemme mukaan\naiheetta unohdettu.\n\nKaikkien päähenkilönä ja valtiasluonteena esiintyy munkki Rupert, joka\non lähinnä periytynyt kauhuromaanin linjalta, rouva Radcliffen\nItalialaisesta, apotti Schedonista (IV, s. 389), saaden piirteitä myös\nLewisin Munkista (IV, s. 390) ja Shakespearen Rikhard III:sta. Ennen\nnäytelmäin aikaa Rupertilla on ollut lemmentarina: suhde kauniiseen\noppilaaseensa Agathaan, mutta tämän hän on osannut salata; nyt hänellä\non uusi lemmitty, _valta_, jonka hän tahtoo pitää kokonaan ja jakamatta\nkäsissään. Siksi hän koettaa vieroittaa holhokkinsa Andrean tälle\nmäärätystä puolisosta, kuningatar Giovannasta, ettei tämä avioliiton\njälkeen pääsisi vaikuttamaan vallan käyttöön, mikä silloin jäisi\nyksinään Andrealle, so. Rupertille. Mutta Andrea rakastaa Giovannaa ja\nrupeaa kammoamaan Rupertia, peläten tämän kolkkoa, tuijottavaa katsetta\nja vaikutusvaltaa. Huomaten tämän Rupert murhaa hänet hääjuhlassa ja\naloittaa vehkeilyn Giovannaa vastaan, syösten hänet ja hänen perheensä\nturmioon, päämääränään vain oman vallan- ja kunnianhimon tyydyttäminen.\nNäin hän menettelee siitä huolimatta, että tavallaan rakastaa sekä\nAndreaa että Giovannaa. Rupertissa yhtyy siis kaksi voimakasta\nintohimoa taisteluun keskenään: rakkaus ja vallanhimo, joiden avaamaan\nkuiluun hän sortuu. Landorin trilogia on mitoiltaan, väreiltään,\nelämänmurheiltaan ja rikkaina sekä tosina kalahtelevilta ajatuksiltaan\nmieleenpainuva, voimakkaan ja miehekkään hengen luomus.\n\nTässä yhteydessä sallittaneen mainita _Philip James Baileyn_\n(1816-1902) Faust-runoelma Festus (1839), joka aikoinaan herätti\ntavatonta huomiota senkin vuoksi, että oli 20-vuotiaan kirjoittama.\nTennyson, Thackeray ja Bulwer-Lytton ylistivät sitä. Festus on 52:een\nkohtaukseen jaettu draamallinen runoelma, josta ilmenee ylevä käsitys\nJumalasta ja ihmisestä: edellinen on anteeksiantava, humaani,\njälkimmäinen jalo, jumalallinen. Tämän ominaisuutensa kautta ihmiskunta\ntulee lopuksi voittamaan olevaisuudessa asuvan pahan. Festus personoi\nihmiskunnan kohtaloa, kulkien Luciferin saattelemana aikain ja\ntulevaisuuden läpi, kunnes lopuksi ainoana jäljellä olevana ihmisenä\nkuolemassaan saavuttaa täyden henkisyyden. Tällöin myös Maa häviää,\nmuuttuen atoomeiksi, sillä se on täyttänyt tehtävänsä. Englannin\nkirjallisuustutkijat ovat vielä epäröineet, minkä aseman antaisivat\ntälle mahtavalle runoelmalle, mutta ääniä ei puutu, jotka puhuvat siitä\nyhtä kunnioittavasti kuin Kadotetusta Paratiisista. Joka tapauksessa se\nilmaisee ylevää uskoa ihmisen jumalallisuuteen, joka saa jalot henget\nuupumatta pyrkimään ihanteiden toteuttamiseen.\n\nEnglannin romanttinen draama ei kohonnut sille asteelle, josta olemme\ntavanneet Schillerin ja Kleistin. Se oli vain harvoissa tapauksissa\nteatterikelpoinen, sillä pyrkiessään ilmaisemaan aatteitaan romantikot\nharhautuivat lyyrillis-asuiseen filosofiaan, joka pysähdyttäen\ntoiminnan on epädraamallista. Sellaista määrätietoista, yhä korkeampiin\nsaavutuksiin pyrkivää draamojen luomistyötä kuin Schiller ei Englannin\nromantikoista kukaan harrastanut.\n\n\n\n3. Ranska.\n\n\n1\n\n_Mériméen_ (s. 217) Clara Gazul (1825) sisältää tosiasiallisesti\nRanskan ensimmäiset romanttiset draamat. Niitä on kaikkiaan viisi, ne\novat proosaa ja niillä on senkin puolesta tärkeä merkitys, että niiden\nespanjalaisuus antoi Ranskan uudelle romanttiselle draamalle sen\nerikoisesti suosiman sävyn. Lyhyydellään ja kiinteydellään ne\nviittaavat Mériméen novelleihin.\n\nNainen on paholainen (Une femme est un diable) kertoo kauniista\nMariquitasta, jota syytetään noituudesta ja jota kolme inkvisiittoria\ntutkii. He rakastuvat häneen kaikki ja veli Antonio surmaa veli\nRafaelin. Taivas ja kiirastuli (Le Ciel et l'Enfer) kertoo hurskaasta\ndonna Urracasta, joka tahtoo käännyttää syntisen rakastajansa don\nPablon; hurskaudestaan huolimatta hän kuitenkin surmaa heidän\nväleihinsä sekaantuneen rippi-isän auttaakseen Pablonsa pakenemaan\ntämän puvussa inkvisition vankilasta. Afrikkalaista rakkautta (L'Amour\nafricain) kuvaa kahden maurilaisen rakkautta samaan orjattareen: Nouman\nsurmaa ystävänsä Zeinin ja sitten tuon orjattaren. Inez Mendon\nnimihenkilö on Juan Mendon, salaisuudessa kylän pyövelin tytär, johon\naatelismies don Esteban on rakastunut isän ammattia tuntematta. Isä\nvastaa hänen kosintaansa kieltävästi. Don Esteban surmaa kilpakosijansa\nja joutuu Juan Mendon mestattavaksi, mutta tämä iskeekin vasemmalla\nkädellä poikki oikean. Pyöveliä ei ole, kuningas armahtaa don Estebanin\nja korottaa Mendon aatelismieheksi, jolloin nuoret saavat toisensa.\nDraaman toisessa osassa kuvataan Figaron häiden mukaan näin syntyneen\nparin lemmen jäähtymistä; don Esteban rikkoo uskollisuutensa ja\naiheuttaa vaimonsa kuoleman. Espanjalaiset Tanskassa (Les Espagnols en\nDanemarck) perustuu historiaan, espanjalaisten oleskeluun Fyenin\nsaarella 1808 ja heidän kapinaansa Napoleonia vastaan. Juonena on\nespanjalaisen upseerin ja ranskalaisen naisvakoojan rakkaus.\nVaikuttavan realistisesti on kuvattu viimeksimainitun äiti, viekas,\nkylmäverinen seikkailijatar.\n\nErikoinen, todennäköisesti Tieckin draamoista saatu \"irooninen\" piirre\non se, että useimmissa näytelmän loputtua kuolleet heräävät henkiin ja\nlausuvat muutamia huomautuksia yleisölle, särkien niillä tunnelman ja\npalauttaen katsomon sielulliseen tasapainoon. Tämän keksinnön\ntarkoituksenmukaisuudesta voi olla eri mieltä; sen voi kuitenkin sanoa\navailleen tietä siihen \"irvokkuuteen\" päin, joka kuten tiedämme tuli\nHugolle tärkeäksi taidekeinoksi.\n\nLa Jacquerie (1828) on draaman ja romaanin välimailla liikkuva\nhistoriallinen kuvaelmasarja, aiheena 1358:n talonpoikaiskapina.\nHerätteen siihen on voinut antaa Shakespeare, joka kuvasi Henrik VI:ssa\nvastaavaa englantilaista ilmiötä, Jack Caden kapinaa. _Ludovic Vitet_\n(1802-1873) oli kirjoittanut 1826-1827 kaksi tällaista kohtaussarjaa;\nWallensteinin leirillä ja Scottin romaaneilla on myös ollut tässä\nsuhteessa herättävä vaikutuksensa. Mérimée koetti kuvata eri\nkansanluokkien tyypillisiä edustajia, pyrkien historialliseen\ntosiasiallisuuteen.\n\nMériméen draamat eivät kuitenkaan valloittaneet näyttämöä, vaan tämä\njäi Dumas'n ja Hugon laajempien, teatteritehoisempien kappaleiden\ntehtäväksi. Hugon Cromwell (1827) olisi ollut ensimmäinen Mériméen\njälkeen, mutta oli omien muodottomuuksiensa vuoksi näyttämölle\nkelpaamaton. Sen vuoksi tuli Dumas'n Henrik III ja hänen hovinsa (1829)\nolemaan uuden draaman aloittaja teatterin palkeilla. Se täytti joka\nsuhteessa yleisön toivomukset, tuottamatta sille pettymystä\nulkoasullaankaan, sillä tämä oli proosaa.\n\nSaamme tutustua pirullisesti vehkeilevään ja julmaan Katariina dei\nMediciin, Henrik III:een ja hänen \"mignoneihinsa\", suosikkeihinsa.\nGuisen herttua epäilee enkelimäisen puolisonsa rakastavan\nSaint-Mégrinin kreiviä ja pakottaa hänet kirjoittamaan tälle kutsun\nsaapua klo 1 yöllä herttuattaren makuuhuoneeseen. Viidennessä\nnäytöksessä hän tuleekin ja on juuri tunnustamassa herttuattarelle\nrakkauttaan, kun kuulemme murhaajien lähestyvän. Herttuatar pistää\nsormensa oven määrlyyn ja kreivi pakenee parvekkeen kautta kadulle,\njossa hänet surmataan tikarilla ja kuristamalla, välineenä\nherttuattaren nenäliina.\n\nTämä ilmaiseekin riittävän selvästi Duman laajan draamatuotannon laadun\nmeidän tarvitsematta sitä enempää selostaa ja selittää: se on\nkauttaaltaan jännittävää, kiihkeästi toimivaa melodraamaa. Myös\nhuvinäytelmiä Dumas sepitti yhtä suurella menestyksellä. Samoin kuin\nhänen romaaninsa, hänen draamansakin ovat kokonaan aatteettomia.\nSiirrymme nyt kuvaamaan _Hugon_ dramatiikkaa.\n\nMarion de Lorme (1829) on ihanteellinen kurtisaani, samanlainen kuin\nKavaluuden ja rakkauden lady Milford. Häneen rakastuva nuori Didier,\njoka ei tiedä lemmittynsä entisyydestä, on Werther-René-tyyppi, orpona\nkasvanut ihmisvihaaja. Saatuaan tietää Marionin ammatin hän hylkää\nhänet, rikkoo Richelieun kaksintaistelukieltoa ja tuomitaan kuolemaan,\nkieltäytyy käyttämästä hyväkseen pakotilaisuutta, jonka Marion on\nhankkinut hänelle antautumalla eräälle Richelieun kätyrille, ja nousee\nmestauslavalle saadakseen halajamansa kuoleman suoman unohduksen.\n\nKuuluisammaksi kuin tämä porvarillisesta murhenäytelmästä muistuttava\n\"draama\" (TY, s. 416, 421-422) tuli kuten tiedämme Hernani (1839),\njonka ensi-ilta merkitsi ratkaisevaa ottelua vanhan ja uuden välillä.\n\nDonna Sol de Silva on kihloissa 60-vuotiaan holhoojansa, herttua don\nRuy Gomezin kanssa, mutta rakastaa salassa kapinallisten vuorelaisten\njohtajaa, rosvopäällikkö Hernanita, joka käy hänen luonaan herttuan\npoissa ollessa. Mutta myös kuningas don Carlos rakastaa donna Solia ja\ntunkeutuen tämän huoneeseen ja piiloutuen vaatekaappiin pääsee näkemään\ndonna Solin ja Hernanin lemmenkohtauksen. Sietämättä katsoa sitä\nloppuun hän ryntää näkyville ja alkaa miekkailla Hernanin kanssa.\nOttelu keskeytyy herttuan tullessa saapuville. Kuningas keksii\nuskottavan tekosyyn läsnäololleen donna Solin huoneessa ja Hernani\npääsee lähtemään vapaasti hänen seuralaisenaan.\n\nDonna Sol on päättänyt seurata Hernanita vuoristoon, minkä vuoksi tämä\non tullut miehineen kaupunkiin. Hernani tapaa kuninkaan ja vaatii häntä\nkaksintaisteluun, mutta siihen kuningas ei suostu, vaan sanoo pitävänsä\nparempana tulla murhatuksi. Tätä ei Hernani voi tehdä, vaan antaa\nkuninkaan mennä. Tämä hälyyttää sotaväen, Hernani pakenee vuoristoon.\n\nHerttuan ja donna Solin hääpäivän aamuna Hernani saapuu\ntoivioretkeläisen puvussa linnaan näkemään lemmittyään viimeisen\nkerran. Epätoivoissaan hän herttuan ja tämän väen kuullen kuitenkin\nilmoittaa olevansa Hernani, jonka päästä on luvattu palkinto. Herttua,\njoka ei vielä tiedä hänen rakastavan donna Solia, ei salli vieraslakien\npidättämänä ilmiantaa häntä. Kun sitten kuningas saapuu ja vaatii\nHernanita luovutettavaksi, herttua kieltäytyy ja kätkee Hernanin.\nKuningas asettaa silloin ehdoksi: joko Hernani tai donna Sol.\nPelastaakseen rakastettunsa viimeksimainittu silloin seuraa kuningasta.\nKuultuaan sitten Hernanilta, että kuningas tietenkin tekisi donna Solin\nrakastajattarekseen, herttua tahtoo lähteä ajamaan häntä takaa, mutta\nluopuu aikeestaan Hernanin kehoitettua häntä valmistamaan kostoaan\nhuolellisemmin ja tarjouduttua välikappaleeksi. Hän antaa herttualle\ntorvensa ja vannoo isänsä pään kautta menevänsä kuolemaan sillä\nhetkellä, jolloin herttua puhaltamalla torveen ilmoittaa haluavansa sen\ntapahtuvan.\n\nTällä välin on keisari Maximilian kuollut ja vaaliruhtinaat kokoontuvat\nAacheniin valitsemaan uutta. Kandidaatteja on kolme: Saksin Fredrik\nViisas, Ranskan Frans I ja Espanjan don Carlos. Tuomiokirkkoon, jossa\nvaali suoritetaan, ovat kostoaikeissa tulleet myös herttua Gomez ja\nHernani. He lyövät arpaa, kumman suoritettavaksi kosto jää, sillä se on\ntehtävä nyt, ennen vaalia; keisarin pyhään persoonaan he eivät enää\nvoisi koskea. Mutta kun tykinlaukaus ilmoittaa vaalin tapahtuneen,\nilmestyy salaliittolaisten keskuuteen don Carlos, nyt keisari Kaarle V,\nja antaa sotilaidensa vangita heidät. Silloin Hernani ilmoittaa\nolevansa Aragonian don Juan ja donna Sol, joka on osannut puolustaa\nsiveyttänsä tikarilla, vaipuu keisarin jalkoihin. Tämän on keisarinarvo\njalostanut: hän antaa Hernanille ja muille salaliittolaisille anteeksi\nja ensiksimainitulle lisäksi donna Solin käden.\n\nViimeisessä näytöksessä vietetään häitä. Juuri kun vieraat ovat\nlähteneet ja nuoren parin pitää poistua morsiushuoneeseen, kajahtaakin\nääni ja mustasukkainen herttua ilmestyy saapuville vaatimaan Hernanin\nkuolemaa. Hänellä on sitä varten myrkkyä mukanaan. Hernani on valansa\nsitoma, mutta donna Sol sieppaa myrkyn hänen kädestään ja juo siitä\npuolet. Lopun tyhjentää Hernani ja rakastavaiset kuolevat näyttämöllä\nsyleillen toisiaan. Herttua surmaa itsensä.\n\nVerdin Ernani-oopperan libretto perustuu tähän näytelmään.\n\nEi ole kummastelemista siinä, että selvän ja järkevän klassillisuuden\nkannattajat kauhistuivat nähdessään tämän oudostuttavan sepitelmän; he\nolivat oikeassa päätellessään, että jos draama lähtisi tälle tielle, se\nvarmaan menisi rappiolle.\n\nHernanin alaotsake \"kastilialainen kunnia\" ilmaisee, että sen lähteet\non haettava Espanjan kirjallisuudesta. Sehän onkin tyypillinen \"viitan\nja miekan näytelmä\" (III, s. 368): sen miehet ilmestyvät näyttämölle\nyleensä yöllä, kääriytyneinä viittaansa ja leveälierinen hattu syvään\npainettuna, ja seisovat uljaassa asennossa, käsivarret tavallisimmin\nristissä rinnan päällä, valon osuessa vain kalpeisiin kasvoihin ja\nsynkkiin silmiin. Erittäinkin ovat Segovian kankuri (III, s. 387) ja\nKunniansa lääkäri (III, s. 393) olleet lähellä Hernanin syntyä.\nMahdollisesti on myös Schillerin Rosvoilla siihen jotakin osuutta.\nNäytelmä on jännittävä melodramaattisella tavalla, so. tilanteet\nuhkaavat alituisesti kärjistyä väkivaltaisiksi, uhkaamaan joko henkeä\ntai donna Solin siveyttä. Juoni on teennäinen, valheellinen, ilmeisen\noikullinen, runoilijan päähänpistoista riippuva ja loppukäänteessään\nnaurettava, tekijänsä irvokkuusperiaatteita noudattava ulkoinen\nrakennelma, eikä siis henkilöiden luonteista ja näiden pyrkimysten\nristiriidoista välttämättömyyden pakosta johtuva tapahtumien luonteva\nketju.\n\nValaistaksemme Hugon dramatiikkaa muillakin näytteillä selostamme\ndraamat Kuningas huvittelee ja Ruy Blas.\n\nKuningas huvittelee (1832) kuvaa Frans I:stä, jonka nautinnonhalu ei\nsäästänyt hovimiesten rouvia eikä porvarien tyttäriä. Rakastuneena\nerääseen viimeksimainituista hän on ottanut selkoa hänen asunnostaan\nonnistumatta vielä tunkeutumaan tytön luo ja todennut erään\nnaamioituneen henkilön käyvän siellä joka ilta. Hän ei tiedä, että tämä\non hänen hovinarrinsa Triboulet, joka käy tervehtimässä 16-vuotiasta,\nhiljaisuudessa kasvatettua tytärtään. Hoviherrat taas luulevat\nTriboulet'n käyvän rakastettunsa luona ja päättävät tehdä hänelle\nkepposen: he ryöstävät Blanchen -- se on Triboulet'n tyttären nimi --\nja tuovat hänet kuninkaan luo. Triboulet on itse kepposen tekijäin\nmukana, silmät sidottuna ja naamioituna, ja on nyt epätoivoissaan\nhuomatessaan, mitä todellisuudessa oli tapahtunut, ja pitäessään sitä\nrangaistuksena siitä, että oli avustanut herraansa kaikissa tämän\nkataluuksissa. Blanche tosin tuntee kuninkaan siksi nuoreksi mieheksi,\njohon oli jo rakastunut, mutta peläten silti kohtaloansa pakenee\nviereiseen huoneeseen, joka kuitenkin sattuu olemaan kuninkaan\nmakuuhuone. Hoviherrat estävät Tribouletä häiritsemästä kuningasta ja\nsaavat vasta nyt hänen epätoivoisista puheistaan tietää, kuka Blanche\non.\n\nTriboulet vannoo kostoa ja palkkaa Saltabadil-nimisen mustalaisen, joka\nharjoitti salamurhaa ammattinaan, surmaamaan kuninkaan. Apulaisena\nhänellä on kaunis sisarensa Maguelonne, joka houkuttelee uhrit\nkotiinsa. Niinpä hän on hurmannut kuninkaankin, joka on aikoja sitten\nhylännyt Blanchen; tämä itse joutuu heidän lemmenkohtauksensa\ntodistajaksi. Sitten Blanche kuulee Maguelonnen rukoilevan veljeään\nsäästämään kuninkaan ja Saltabadilin lupaavan sen, jos joku myöhästynyt\nvaeltaja saapuisi surmattavaksi hänen sijastaan ennen puolta yötä.\nBlanche, joka yhä rakastaa kuningasta, päättää nyt pelastaa tämän,\npukeutuu miehen vaatteisiin, menee kolkuttamaan Saltabadilin ovelle ja\nsaa surmansa. Tullessaan keskiyöllä kuulemaan kostonsa onnistumisesta\nTriboulet saa Saltabadililta säkin, jossa on ruumis. Hän on jo\nheittämäisillään sen avaamatonna veteen, kun kuuleekin kuninkaan\nmenevän vihellellen tiehensä. Nyt hän avaa säkin ja puhkeaa\näänekkäisiin valituksiin. Tytär virkoaa vielä kerran, kuollakseen\nsitten isänsä sylissä.\n\nVerdin Rigoletton libretto on muodosteltu tämän näytelmän loppuosasta.\n\nToteamme tässä Hugon antiteesimenettelyn: Triboulet on suuri roisto,\nmutta samalla mitä paras isä, joka huonoutensa tunnossa tahtoo\nkasvattaa tyttärensä sitä paremmaksi; hän tahtoo suojella tytärtään,\nmutta joutuukin toimittamaan häntä kuninkaan käsiin; hän vihaa\nkuningasta ja hovilaisia, mutta palvelee heitä narrina; hän luulee\nsurmauttaneensa kuninkaan, mutta surmauttaakin tyttärensä; hän on\npilkannut aatelismies Saint-Vallier'ta, jonka tyttären kuningas\non raiskannut, ja joutuu itse tämän asemaan. Yhtä selvä on\nirvokkuusmenettely: näytelmä on rakennettu niin, että siinä kaikki jalo\nja hyvä poljetaan jalkojen alle, mutta annetaan pahuuden menestyä\nrankaisematta loppuun saakka, vanhurskauden ilmenemättä kenenkään muun\nkuin Triboulet'n kohtalossa, josta näet voi sanoa, että hän oli sen\nansainnut. Nyt on todettava, että vaikka elämä onkin täynnä\nmurheellisia antiteesejä ja irvokkuutta, jotka sikäli ovat myös\nluvallisia taiteessa, vieläpä sen tehokkainta ainesta, tämän\nrakentuminen yksinomaan niiden varaan ilman ainoatakaan lohdullista\nsovituksen piirrettä on ristiriidassa sen oman olemuksen kanssa, jonka\npäämääränä on aina sopusointu, tragediassa ylentynyt resignaatio,\nkatharsis. Hugon näytelmässä ei tätä saavuteta. Triboulet ei ole\ntraagillinen kohtalo, sillä hän ei uhraudu kenenkään puolesta. Blanche\non traagillinen vain niin pitkälle kuin Gretchen, josta hän muistuttaa,\nviattoman kärsimyksensä kautta voi sitä olla. Näytelmä tyrmistyttää\nsiveellisen olemuksemme ja jättää mieleen avonaisen, kirvelevän haavan.\nSen melodramaattisuus on huippuluokkaa: kuningas raiskaa 16-vuotiasta\nlasta näyttämön viereisessä huoneessa; näyttämöllä hovilaiset\npidättelevät kyttyräselkäistä narria, isää, joka tietää, mitä on\ntekeillä, ja raivoten huutaa kirouksiaan koko maailmaa vastaan;\nymmärtäen, että kuninkaan uusi rakastettu onkin narrin tytär,\nhovilaiset vähitellen hiljenevät; tytär syöksähtää näyttämölle --\nkuninkaan huviohjelma on suoritettu.\n\nRuy Blas (1838) kertoo tämännimisestä entisestä rosvosta, joka nyt\npalvelee hoviherra don Sallusten lakeijana. Hän tuntee olevansa\nnöyryytetty, sillä hän haaveilee suurista maineteoista; sitä paitsi hän\non rakastunut -- kuningattareen. Don Salluste joutuu kuningattaren\nepäsuosioon sen johdosta, että on vietellyt erään hovinaisen eikä halua\nhyvittää tekoaan avioliitolla: häneltä riistetään kaikki arvonimet ja\nhänet ajetaan maanpakoon. Ennen lähtöään hän kuitenkin päättää kostaa.\nTavattuaan sattumalta orpanansa don Césarin, josta on tullut \"jalo\nrosvo\", hän koettaa houkutella tätä nostamaan kapinan kuningatarta\nvastaan; kun don César kieltäytyy, hän antaa kätyriensä vangita hänet\nja viedä Pohjois-Afrikkaan.\n\nSaatuaan Ruy Blas'n puheista tietää tämän rohjenneen nostaa katseensa\nkuningattareen, don Salluste pukee hänet hovimieheksi ja esittää hänet\ndon Césarina hovissa. Sitä ennen hän antaa Ruy Blas'n kirjoittaa kaksi\nkirjettä: toisen tuntemattomalle naiselle, jossa häntä kiihkeästi\nvaaditaan tulemaan kirjoittajan luo \"tänä iltana\", ja toisen hänelle,\ndon Sallustelle, jossa lakeija Ruy Blas lupaa palvella häntä joka\nasiassa uskollisesti. Ottaen molemmat kirjeet mukaansa don Salluste\nlähtee matkoille.\n\nRuy Blas herättää pian kuningattaren huomiota ja kohoaa ruhtinaalliseen\narvoon. Kuningatar, joka muistuttaa Don Carloksen vastaavasta\nhenkilöstä, ei näet rakasta miestään, kuningas Kaarle II:sta (kysymys\non Espanjasta), joka on vanha ukko; muutenkin hän on saksalaisena\nprinsessana espanjalaisen hovijäykkyyden ikävystyttämä. Juuri silloin,\nkun Ruy Blas on kuin joku markiisi Posa menestyksellisen, yhteishyvää\ntarkoittavan toimintansa huipulla, don Salluste palaa takaisin ja aikoo\nnyt räjähdyttää miinansa: saattaa kuningattaren lakeijansa syliin ja\npaljastaa hänet siinä. Ruy Blas koettaa varoittaa kuningatarta, mutta\nepäonnistuu, ja kuningatar tulee todellakin yöllä hänen luokseen. Pian\nsinne saapuu myös don Salluste ilmoittaakseen kuningattarelle hänen\nrakastuneen lakeijaan. Mutta Ruy Blas sanookin sen itse, surmaa hänet\nja vaipuen kuningattaren jalkoihin ottaa myrkkyä. Kuningatar, joka on\nvihastuneena ensin torjunut hänet, syleilee häntä nyt, kun hän kuolee.\nKuningattaren kunnia on pelastettu.\n\nAntiteesit ovat selvät: lakeijalla on aatelismiehen ja tällä lakeijan\nsielu; lakeija rakastaa kuningatarta; rosvo on ritarillinen,\naatelismies halpamainen; palvelija pukeutuu herraksi, herra\npalvelijaksi; kuningatar tarjoo kamarineitoa aatelismiehelle, tämä\nsaattaa kuningattaren lakeijan syliin. Ruy Blas'n sisällys ei ole niin\nviiltävä ja irvokas kuin äsken selostamamme näytelmän eikä tyrmistytä\nsiinä määrässä siveellistä oikeudentuntoamme. Päinvastoin sen voi sanoa\nolevan tältä kannalta tasapainossa. Syvempää sisällystä siinä ei ole.\nTodellinen don César on miellyttävä tyyppi, joka antaa näytelmälle\ntosin sen juoneen kuulumatonta huvittavaa komiikkaa. Tämäkin näytelmä\non jännittävä melodraaman ja lisäksi juonikomedian tapaan.\n\nDraamakirjailijana Hugolla on ansiona hänen näytelmäinsä jännittävyys,\nmikä ei ole vähäpätöinen asia ajateltaessa niiden teatterikelpoisuutta.\nSe juoni- ja yllätystekniikka, jolla hän luo jännityksen, ei ole\nkotoisin Shakespearelta, jota hän kyllä ylisti, vaan hänen oman aikansa\nmelodraamasta, Schilleriltä ja espanjalaisesta draamasta. Kuten olemme\njo sanoneet, tämä jännitys on juonen ulkonaisesta rakenteesta,\netupäässä räikeästä antiteesiasettelusta, eikä luonteiden pyrkimysten\naiheuttamista välttämättömistä sisäisistä ristiriidoista johtuvaa.\nJuonen rakentelussa näin ulkoapäin Hugo häikäilemättä turvautui\nepätodenmukaisuuksiin. Henkilöidensä sielunelämän hän myös\nkaavamaistutti tarkoitusperiensä mukaiseksi: huomattavalla sijalla on\nnuori romanttinen sankarityyppi, Corneillen Cidin jälkeläinen, joka on\nvalmis uhraamaan kaikki rakkauden ja kunnian vuoksi. Sellaisia ovat\nDidier, Hernani ja Ruy Blas. Siinä suhteessa viittaamme usein puheena\nolleeseen romantiikan nuoreen sankariin, jonka rivistön siis Hugo\nRanskan osalta täydensi. Hänen ihanteellisuutensa tulee sitä\nkirkkaampaan valoon, kuta mustempi hänen vastapelaajansa on. Hän ei\npuhu kuten todellinen ihminen, vaan vaipuen innoituksen valtaan purkaa\nnäkynsä kuin markiisi Posa lyyrillisesti. Tällöin ei ole kysymys siitä,\nmitä hänen olisi sanottava näytelmän henkilönä, vaan siitä, mitä Hugo\ntahtoi hänen kauttaan julistaa kuulijakunnalle. Usein on joidenkin\nhenkilöiden tehtävä vain koristeellista laatua, so. he ovat hyödyllisiä\npaikallisvärityksen ilmaisijoina, mutta eivät välttämättömiä juonen\nkannalta. Ajatellessamme Corneillen velvollisuuspyrkimys- ja Racinen\nintohimodraamaa, saksalaisen ja englantilaisen romanttisen draaman\naatesyvyyttä ja runollista arvoa, oivallamme, että Ranskan romanttinen\ndraama jäi Hugon edustamana alemmalle tasolle kuin ne.\n\n\n2\n\n_Vignyn_ (s. 209) dramatiikka oli paljoa todellisuuspohjaisempaa kuin\nHugon. Tämän puolen välttämättömyyden hän oli tullut ymmärtämään mm.\nkääntäessään ja mukaillessaan Shakespearea, ja otti sen huomioon\ndramatisoidessaan Stellossa julkaisemansa kertomuksen Chattertonista\n(IV, s. 457); muutenkinhan todellisuus oli hänen asiallisen,\nobjektiivisen luonteensa vaatimus.\n\nChatterton on joutunut äärimmäiseen kurjuuteen asuessaan kauppias John\nBelliltä vuokraamassaan huoneessa. Hän on rakastunut Bellin vaimoon,\nsuloiseen Kittyyn, joka sääliessään onnetonta poikaa on puolestaan\nrakastunut häneen. Chattertonilla on vielä yksi toivo: hän on\nkirjoittanut avunpyynnön lordimajori Beckfordille, isänsä vanhalle\nystävälle, joka tarjoaa hänelle hyviä neuvoja ja kamaripalvelijan\ntoimen luonansa. Nöyryytettynä Chatterton myrkyttää itsensä ja\ntunnustaa sitten rakkautensa Kittylle. Toivoen voivansa antaa hänelle\nelämänrohkeutta Kitty ilmaisee vastarakkautensa, mutta se on myöhäistä.\nNähtyään Chattertonin kuolleen Kittykin kuolee.\n\nVigny tahtoi osoittaa, kuinka henkiset arvot tukahtuvat aineellisessa\nympäristössä, kuinka ahne laskelmoitsija kylmäverisesti käyttää\nhyväkseen henkistä kykyä. Näytelmä on klassillisen yksinkertainen ja\nmahtuu vaikeuksitta yksyyskehyksiin: juonenahan on ulkonaisesti vain\nse, että hädässä oleva poika kirjoittaa aamulla kirjeen, odottaa siihen\nkoko päivän vastausta ja saatuaan sen illalla surmaa itsensä. Siinä ei\nole teatterikohtauksia, ei valepukuja, ei roistoa, mutta siinä\neritellään luonteita mestarillisesti paljastamalla John Bellin\nitsekkyys, kveekarien tyly armeliaisuus ja ennen kaikkea Chattertonin\nepätoivo sen johdosta, ettei yhteiskunta suo hänelle hänen\nlahjakkuutensa mukaista asemaa. Kittyn rakkaus, joka ilmenee vain\npidättyväisyytenä, on hienosti kuvattu. Kaikenkaikkiaan Vignyn\nChatterton on korkean luokan porvarillinen murhenäytelmä.\n\nKun rouva Allan esitti _Musset'n_ (s. 211) Oikun Comédie Françaisessa\npalattuaan Pietarista, jossa oli nähnyt sen venäläisenä käännöksenä, ja\nkun sitten kaikki Musset'n näytelmät, joita Revue des Deux Mondes oli\njulkaissut 1830-luvulla toistakymmentä, vähitellen pääsivät\nparrasvaloon, todettiin hämmästyneinä, että romantiikan draaman\nvarsinaiset pääteokset olivat olleet siihen saakka teattereissa\ntuntemattomia.\n\nKastanjat tulesta (1830) on pieni Mériméen Clara Gazulin tyylinen,\nespanjalaisaiheinen tragedia, jonka päähenkilö Rafael menettää henkensä\nhylkäämänsä lemmityn Camargon toimesta, virkistettyään katselijoita\nkuolemassakaan lannistumattomalla hyväntuulisuudellaan ja\nhirtehishuumorillaan. Venetsian yö (1831) on myös Clara Gazulin\nvaikutuksen alainen: Razetta tahtoo menetettyään lemmittynsä Lauretten\nsurmata joko tämän sulhasen tahi itsensä, mutta muuttaakin iloisten\nveikkojen kehoituksesta päätöksensä, heittää huolensa ja lähtee\nhuvittelemaan toivoen muidenkin rakkauden päättyvän yhtä vaarattomasti.\nMalja ja huulet (1833) ilmaisee Manfredin ja Faustin vaikutusta;\npäähenkilö Frank on yli-ihminen, joka kohottuaan kykeneväksi puhtaaseen\nrakkauteen tuhoutuu rikollisen menneisyytensä vuoksi; Musset ei ollut\nsyvällinen luonne, minkä vuoksi näytelmä vaikuttaa mukaelmalta. Mitä\nunelmoivat nuoret tytöt (1833) on fantastinen huvinäytelmä, täynnä\nromanttista siroutta. Herttua Laerteella on kaksi tytärtä, kaksoset\nNinette ja Ninon. Miehen ääni laulaa illalla Ninonin ikkunan alla\nrakkaudesta; Ninetteä suutelee pimeässä tuntematon mies; molemmat\nhaaveilevat rakkaudesta entistä enemmän. Lemmenkirjeet kutsuvat heidät\nkohtaukseen -- samaan paikkaan, jossa he näkevät kahden miehen\ntaistelevan ja toisen kaatuvan. Kaikki on kuitenkin pilaa, jonka heidän\nisänsä on järjestänyt kypsyttääkseen heidät todellista rakkautta ja\ntoiselle valitsemaansa puolisoa, Silviota varten. Ninon ottaa hänet,\nmutta Ninette tietää kyllä löytävänsä lohdun aikanaan. Andrea del Sarto\n(1833) rakastaa puolisoansa Lucretiaa ja oppilastansa Cordiania, joka\nhuolimatta mestaria kohtaan tuntemastaan kunnioituksesta joutuu\nLucretian rakastajaksi ja pakenee hänen kanssaan. Andrea ei tahdo ajaa\nheitä takaa, vaan surmaa itsensä. Mariannen oikut (1833) kuvaa\nnimihenkilön ja vanhan Claudion aviosuhteita. Nuori Célio rakastaa\nkaunista Mariannea ja unelmoi sankariteoista hänen kunniakseen.\nMarianne torjuu hänen rakkautensa, jonka ilmaisee hänelle Célion ystävä\nOctave, ja alkaa rakastua tähän, joka puolestaan torjuu hänet. Claudio\nsurmauttaa Célion ja niin on tämä elämänvaihe selvä. Rakenne muistuttaa\ncommedia dell'artesta. Fantasio (1834) on ruumistunut romantiikka, joka\nseikkailee narrin puvussa Münchenin hovissa, rakastuneena kuninkaan\ntyttäreen. Tämäkin tuntee vetoa häneen, mutta oivaltaen asian\nmahdottomuuden ei kumpainenkaan ilmaise tunteitaan, joiden läsnäolo\nkuultaa silti heidän jokaisesta sanastaan. Lorenzaccio (1834) on\nLorenzo dei Medici, joka vannoo vapauttavansa isänmaansa Alexandre de\nMedicis'n tyranniudesta ja saavuttaakseen aluksi hänen luottamuksensa\nantautuu hänen paheittensa \"hankkijaksi\". Sitten hän houkuttelee\nherttuan väijytykseen, surmaa hänet ja pakenee Venetsiaan. Mutta hän ei\nvoikaan itse enää vapautua paheen vallasta ja menee tahallisesti\nmurhamiesten ulottuville: häneltä puuttuu moraalista voimaa suuren\ntehtävänsä täyttämiseen. Kohtauksissa on jälkiä Hamletin, Kuningas\nLearin, Vitet'n ja Mériméen historiallisten kuvaelmien, ja juonen\nrakenteessa Fiescon salaliiton vaikutuksesta. \"Proverbi\" -- rouva\nMaintenonin koulussa esitettyjen pienten moralisoivien näytelmien\nlajinimi -- Ei lempi leikin vuoksi (1835) kuvaa idyllisissä, hiukan\nsadunomaisissa maaseutukehyksissä tapahtuvia Perdicanin ja Camillen\nrakkausväittelyitä, jotka päättyvät heidän avioliitollaan siitä\nhuolimatta, että Camille uhkaa mennä luostariin ollen vakuutettu\nmiesten kelvottomuudesta ja Perdican kiusaa häntä kuhertelemalla sievän\nRosetten kanssa. Koomilliset taustahenkilöt messer Blazius, rouva\nPluche, kirkkoherra Bridaine ja linnanherra lisäävät kappaleen\neloisuutta ja miellyttävyyttä. Barberinen värttinässä (1835) kreivi\nUlric lupaa Astolphen tehdä parastaan hänen puolisonsa Barberinen\nsiveyden valloittamiseksi. Barberine osoittautuukin tämän luottamuksen\narvoiseksi ja tekee ahdistelijansa naurettavaksi ottamalla hänet\nvangiksi ja pakottamalla ansaitsemaan ruokansa kehräämällä. Aihe on\nkeskiaikainen tarina, joka esiintyy Decameronessa ja Cymbelinessä.\nKynttilän suoja (1835) kertoo donna Juliasta, joka pettää miestänsä\nmestari Andréta rakuunaupseerin kanssa ja oikein salatakseen asian\nottaa näkyväksi ystäväkseen, \"kynttilänsuojaksi\", mestarin nuoren\nkirjurin Fortunion. Mutta tämä onkin rakastunut donna Juliaan paljoa\nuhrautuvammin ja palavammin kuin upseeri, minkä johdosta tämä saa\nmennä. Sekä mestari André että donna Julia ja Fortunio ovat tyytyväisiä\nlopputulokseen. Proverbi Ei saa vannoa turhaan (1836) ja Oikku (1837)\novat rokokootyylisiä, marivaulaisia komedioja, joissa sirolla\nkeskustelulla ja siitä paljastuvalla psykologialla on ratkaiseva\nmerkitys.\n\nTämän lyhyen katsauksen tarkoituksena on ilmaista Musset'n erikoisuus\nnäytelmäkirjailijana. Tragediaa hänen tuotannossaan edustavat sen\nmukaan Malja ja huulet, Mariannen oikut, Andrea del Sarto ja\nLorenzaccio. Mutta jo kahden ensiksimainitun nimi ilmaisee, ettei\nkysymys ole ainakaan Racinen tyylisestä tragediasta, vaan\nelämännäkemyksestä, jossa traagillisuuden ohella vallitsee hieno\nmériméemainen kyynillisyys, \"byronimainen irvistys\", hirtehisvalaistus,\njohon asetettuna traagillisuus tulee sitä viiltävämmäksi. Katsoja on\nepävarma, tulisiko hänen hymyillä kylmästi vai ilmaista se murhe, joka\non laskeutunut hänen sydämeensä. Lorenzaccio on Musset'n tragedioista\nainoa, jossa päähenkilö asettaa itselleen suuren tehtävän, tuhoutuen\nsitten oman \"syynsä\" vuoksi.\n\nMuut mainitut näytelmät ovat lemmenkomedioja. Epäilemättä osutaan\noikeaan määrittelemällä ne yleensä \"marivaulaisiksi\", sillä\nrokokoo-asultaan ne muistuttavat tästä tyylistä. Mutta tarkastettaessa\nniitä lähemmin tuo määritelmä käy riittämättömäksi, sillä niissä on\nmarivaulaisuuden lisäksi jotakin muuta. Niiden keskeisin asia, rakkaus,\nei näet olekaan rokokoon perhosleikittelyä, vaan vuorosanojen taustalta\nväräjävää syvällistä tunnetta, jolle tietoisuus kaiken katoavaisuudesta\nantaa traagillista sävyä. Tämä \"ruusunpunainen suru\" on läsnä\nhilpeimmälläkin hetkellä mumisten kuin kanteleen koppa omaa tummaa,\nsalaperäistä säestystään kielten iloisimmallekin helinälle. Rakkauden\nkäsittämisessä tällaiseksi syvälliseksi tekijäksi ilmenee Musset'n\nelämänfilosofia: \"Rakkaudessa petymme usein, haavoitumme usein ja\nolemme usein onnettomia; mutta me rakastamme kuitenkin, ja ollessamme\nhaudan reunalla käännymme katsomaan taaksemme ja sanomme: 'Olen\nkärsinyt usein, olen pettynyt joskus, mutta olen rakastanut'\". Lisäystä\nmarivaulaisuuteen on vielä se, ettei Musset'n dialogi ole milloinkaan\ntyhjänpäiväistä loruilua, vaan aina sekä terävää että poikamaisilla,\nhirtehishumoristisilla käänteillään yllättävää florettimiekkailua,\njossa tosiasioille osataan antaa kekseliäitä, ällistyttäviä käänteitä.\nTämä huumori osoittautuu niin voimakkaaksi, että Musset osaa luoda\nsarjan itsenäisiä, terävästi tutkittuja henkilöitä, jotka huvittavasti\njatkavat ja rikastuttavat tyyppikomedian vanhaa perinnettä (IV, s.\n411). Lopuksi Musset osaa luoda lemmenkomedioihinsa runollista,\nsadunomaista auerta sijoittamalla ne epämääräiseen, joskus idylliseen\nympäristöön. Näin Musset selviää näytelmiensä tarkastuksesta sinä\nviehättävänä, nerokkaana, keikarimaisuudestaan huolimatta syvästi\nkärsivänä runoilijana, mikä hän oli muillakin harjoittamillaan aloilla.\n\nRanskan romanttisen draaman elinaika oli lyhyt. Hugon Linnankreivit\nkärsi musertavan tappion 1843. Tämä oli sen vastavaikutuksen tulos,\njonka oli aloittanut suuri näyttelijätär Rachel (IV, s. 145)\nkohottamalla ylevällä taiteellaan jälleen kunniaan Racinen tragediat.\nRanskalainen klassillisuus, Corneille ja Racine, valtasivat\nohjelmistossa vanhan paikkansa, sysäten syrjään paitsi romantiikkaa\nmyös Voltairen. Pohjalla oli vaikuttamassa uusi virtaus: halu tutustua\nelämään ja yhteiskuntaan todellisten, asiallisten huomioiden kautta.\nVanhan klassillisuuden tosioloisuus tyydytti aluksi tätä pyrkimystä,\nmutta pian senkin täytyi väistyä varsinaisen realistisen draaman\ntieltä. Jättäen Musset'n syrjään voi sanoa romanttisen draaman tulleen\nnäin lyhytikäiseksi vielä sen vuoksi, että se oli ulkonaisten seikkojen\ntähden laiminlyönyt sielulliset puolet ja pitänyt historiallisuutta ja\nmaalauksellisuutta tärkeämpänä kuin tarkkaa intohimojen ja luonteiden\nkuvausta. Mutta toisaalta se oli jatkanut jo vallankumouksen aloittamaa\ndraaman vapauttamistyötä repien rikki niitä vanhoja sovinnaisuuksia,\njotka eivät johdu draaman luonteesta, ja herättäen mieltymystä\nasialliseen, eloisaan, maalaukselliseen lavastukseen.\n\n\n\n4. Huomattavia draamakirjailijoita muissa maissa.\n\n\nVaikka otsake on monikossa, emme kuitenkaan noudata sen käskyä, vaan\ntyydymme käsittelemään yhden ainoan teoksen: _Madáchin_ (s. 232) jylhän\ndraamarunoelman Ihmisen tragedia. Sen sisällys on lyhimmittäin\nselostettuna seuraava:\n\nEnsimmäinen ja toinen kuvaelma esittävät Paratiisia ja\nsyntiinlankeemusta; kolmas esittää kaunista seutua, jossa Aadam\nmielellään työskentelee. Lausuttuaan Luciferille toivomuksen saada\nnähdä jälkeläistensä kohtalot Aadam vaipuu uneen ja näkee itsensä\n(neljännessä) faaraona, miljoonien hallitsijana ja pyramiidien\nrakennuttajana. Näille miljoonille, jotka tekevät työtä yhden hyväksi,\nhän tahtoo antaa vapauden. Viidennessä kuvaelmassa olemme Ateenassa,\njossa vapauden saavuttanut kansa nousee suurta sankariansa ja\npelastajaansa Miltiades-Aadamia vastaan ja tuomitsee hänet kuolemaan.\nPyövelinä toimii Lucifer, joka ivallisesti huomauttaa Aadamin\nmenetelleen kansaa kohtaan ylevämmin kuin kansa häntä kohtaan.\nKuudennessa olemme Roomassa, juomaseurassa, jota johtaa mässäilevä\nylimys Sergiolus-Aadam. Miksi janota ylevyyttä ja ikuisuutta, kun\nihmiskunta kuitenkin janoaa vain nautintoja? Rutto säikähdyttää\njuhlijat hajalle, apostoli Pietarin julistus herättää Sergiolus-Aadamin\nja Eevan, jotka rupeavat kaipaamaan jalompaa, puhtaampaa elämää.\nSeitsemäs kuvaelma ilmoittaa, mitä ihmiskunta on kristinuskon avulla\nsaavuttanut: Tancred-Aadam toteaa kirkon turmelleen kristinuskon,\npolttavan uhrejaan roviolla ja kehoittavan ihmisiä antautumaan\nluonnottomaan luostarielämään. Kahdeksannessa Aadam on Keplerinä,\nedustaen samalla runoilijaa itseään. Keplerin ja hänen\nnautinnonhimoisen puolisonsa Eevan välisistä kohtauksista näet ilmenee\nhänen oma avioliittotarinansa -- Eeva, joka on milloin ylevä puoliso,\nmilloin kevytmielinen, aviorikokseen harhautuva nainen. Kepler on\npakotettu valhettelemaan korkeille suosijoilleen saadakseen rahaa\nvaimonsa nautintoja varten. Hän inhoaa aikansa typeryyttä ja toivoo\ntulevaisuutta, jolloin vallitsisi omantunnon vapaus. Draaman kaikista\nkohtauksista tämä on vaikuttavin. Toivottu aikakausi, Ranskan\nvallankumous, esitetään yhdeksännessä kuvaelmassa: Robespierren ja\nSaint-Justin syytöksen perusteella, vapauden, veljeyden ja\ntasa-arvoisuuden nimessä, kansa surmaa Danton-Aadamin. Kymmenennessä\nkuvaelmassa Kepler herää eloon, paljastaa eräälle oppilaalleen\nteoreettisen, elämälle vieraan tieteen turhuuden, ja kehoittaa häntä\nnauttimaan olemassaolosta. Kun vapaus ja veljeys eivät siis ole voineet\ntehdä ihmiskuntaa onnellisiksi, Lucifer näyttää Aadamille\n(yhdennessätoista kuvaelmassa) viemällä hänet Lontoon kadulle, jossa\nrakkauskin on ostettavissa, miten ihminen koettaa saavuttaa onnea.\nTaistelu olemassaolosta johtaa muka sosialismiin: kahdestoista kuvaelma\nesittää Fourier'n (s. 29) kommunistista falangi-yhteiskuntaa. Nähtyään,\nettä etevimpien lahjakkuuksien täytyi siellä suorittaa halvimpia töitä,\nettä Maan henki pilkkasi oppineiden kemiallisia kokeita, ja että kaikki\nyksilöllisyys oli tuhottu ihmisten ollessa vain numeroita, Aadam\noivalsi ihmiskunnan joutuneen harhateille. Kolmannessatoista Aadam\nliitää Luciferin kuljettamana avaruuksissa, mutta tuntien, ettei hänen\nkotinsa voi olla siellä, palaa Maahan, jonne saapuu vanhuksena. Hän\ntoteaa (neljännessätoista kuvaelmassa) Maan jäätyneen ja ihmiskunnan\nmuuttuneen eskimoiksi, jotka toivovat vain saaliin lisääntymistä ja\nsyöjien vähentymistä. Nyt Lucifer herättää hänet. Viimeinen kuvaelma\ntapahtuu samalla näyttämöllä kuin kolmas. Näkyjensä kauhistuttamana\nAadam tahtoo kuolla estääkseen ihmiskuntaa syntymästä, mutta silloin\nEeva ilmoittaa olevansa tulossa äidiksi. Aadamin kuolema olisi siis\nturha.\n\nHerra lohduttaa häntä ja kieltää tutkimasta salaisuuksia, jotka on\njätetty sellaisiksi vain ihmisen oman onnen vuoksi. Jos ihminen näet\ntietäisi, että ajallisuus olisi vain väliaikaista ja että häntä\nodottaisi rajan tuolla puolen iankaikkisuus, niin mitä siveellistä\narvoa olisi enää maallisen elämän onnella tai kärsimyksillä; ja jos\nihminen tietäisi, päinvastoin sielunsa katoavan olemattomiin samalla\nkertaa kuin ruumiinsa, niin mikä rohkaisisi häntä pitämään siveellisiä\nihanteita arvokkaampina kuin hetken nautintoja? \"Kätesi on väkevä,\nsydämesi täynnä ylevyyttä ja työalasi, jossa sinun on toimittava,\nääretön\". Nämä Herran sanat ilmaisevat runoelman perusaatteen;\nsiteerattu lause on johdannainen Goethen Faustin tunnetuista\nloppusanoista.\n\nAjatus esittää ihmiskunnan historia kuvaelmina voi olla ranskalaisen\nhistoriallisen kuvaelmadramatiikan vaikutusta. Faust-runoelmista on\nilmeisesti ollut läheinen Byronin Kain, jossa kuten tiedämme Kain\nretkeilee avaruuksissa Luciferin saattamana ja näkee Maan\nkehitysvaiheiden salaisuudet. Baileyn Festuksessa seurataan ihmissuvun\nvaiheita loppuhetkeen saakka. Madáchin sommitelma on suurenmoinen: jo\nlukiessa syvennymme liikutettuina ja jännitettyinä seuraamaan ihmisen\ntragediaa tuntien sen joka piirteeltä omaksemme; näyttämöltä draaman\neloisat, värikkäät kuvaelmat tekevät vielä voimakkaamman vaikutuksen;\nrunoilijan sanonnan ylevyys pitää lankeamatta tasonsa alusta loppuun\nsaakka. Niinpä tämä runoelma, jota tekijä ei ajatellutkaan näyttämölle,\non erittäin näyttämökelpoinen ja valloittaa myös siinä ominaisuudessa\nyhä uusia maita ja ihailijoita. Ennenpitkää myös Suomi tulee liittämään\nsen kirjallisuuteensa.\n\n\n\n\n6. ESTEETTINEN JA KRIITILLIS-SATIIRINEN AJATTELU SEKÄ ERÄITÄ\nROMANTIIKAN AIHEITA.\n\n\n1\n\nSen filosofian ohella, jonka olemme selostaneet varsinaisena\n\"romanttisena\" filosofiana (s. 21), tänä aikakautena kirjoitettiin\npaljon sellaista, joka perustumatta järjestelmiin ilmaisi kuitenkin\nfilosofista suhtautumista; olematta kaunokirjallisuutta se lähenteli\ntätä ja käsitteli mielellään esteettisiä kysymyksiä. Sitä voi näin\nollen pitää esseekirjallisuutena, \"kulttuurikirjoitteluna\", joksi\nsanoimme vastaavaa ilmiötä puhuessamme englantilaisista viikkolehdistä.\n\nJos otamme vaivaksemme silmäillä sitä, mitä olemme kertoneet Ranskan\ntaantumuksellisesta filosofiasta (s. 176), pääsemme tässä uudistamasta\nsilloisia selostuksiamme. Samoin tyydymme vain viittaamaan rouva de\nStaëlin Montesquieu- ja Rousseau-innostuksen vallassa sepittämiin\nkirjoituksiin, Chateaubriandin tutkimuksiin vallankumouksista ja\nkristinuskon hengestä, Sénancourin ja Stendhalin rakkauserittelyihin,\nHugon tuumiskeluihin kirjallisuudesta ja filosofiasta ja Cousinin\nsopusointuiseen, Schillerin hengessä tehtyyn maailmankäsitykseen, joka\noli rakentunut \"todesta, kauniista ja hyvästä\". Englannissa olemme\ntodenneet tällaisen kirjoittelun alkaneen kukoistaa erikoisesti\n1820-luvulla, jolloin syntyivät Lambin sirotyyliset ja Quinceyn\neriskummallisuuksiin kaivautuvat esseet, Hazlittin rakkauserittelyt ja\nLandorin kuvitellut keskustelut. Voimakkaan nousun ja ohjelmallisuuden\nantoivat filosofiselle esseekirjallisuudelle Carlyle ja Ruskin, tehden\nsiitä aikakauteensa syvällisesti vaikuttavan aseen. Yhdysvalloissa tämä\nkirjallisuuden laji saavutti sekä elämänkatsomuksellisessa että\nesteettisessä suhteessa korkean tason: Emersonin sopusointuisuus- ja\nkauneusfilosofia ja Thoreaun ihanteellinen rousseaulaisuus ovat\nvieläkin eläviä tekijöitä hengen maailmassa. Saksan filosofiasta olemme\npuhuneet riittävästi. Italiasta muistuu mieleen Leopardin\nmoraalifilosofia, Ruotsista Tegnérin maailmantuska. Näiden viittauksien\ntarkoituksena on siis johdattaa mieleen tärkeä kirjallisuuden ala, joka\nomaksumansa montaignelaisen vapauden vuoksi käsittelee mitä\nmoninaisimpia asioita ja ilmaisee siten aikansa ajattelun kaikki\npuolet, sen pienimmätkin vivahdukset tarkasti ja yksityiskohtaisesti\nkuin kuvastin.\n\nEstetiikkaa sen puhtaasti filosofisessa merkityksessä olemme viimeksi\nkosketelleet puhuessamme Kantista, Hegelistä ja Schilleristä. Nyt\nkysymyksessä olevana aikakautena he saavuttivat tällä alalla korkeimman\ntuloksen. Schiller oli erikoinen kirjailija senkin puolesta, että hän\nkoetti toteuttaa estetiikkaansa käytännössä, so. ilmaista sitä myös\nrunoudessaan. Tämähän on harvinaista, sillä runoilija luo henkensä\nvoimalla eikä ajatellen kaunotieteellisiä teorioja. Filosofinen\nestetiikka tulee vasta jäljessä, toteaa, mitä on tapahtunut, koettaa\nselvittää syyn ja ilmiön pohjalla vallinneet lait, ja sijoittaa\ntuloksen järjestelmäänsä, joko tukemaan tai oikaisemaan sitä.\n\nKirjailijat ovat sen sijaan aina tarkoin noudattaneet niitä\naikakaudellensa ominaisia, muotoa, aihe-aloja ym. seikkoja koskevia\nulkonaisia ohjeita, jotka ovat yhtä vanhoja kuin kirjallisuuskin,\njäykistyvät perinteiksi ja ovat sangen vaikeasti syrjäytettävissä.\nTeoksemme sisällysluettelon avulla on helppo perehtyä niihin\npääpiirteissään. Tässä mainitsemme vain viimeisen vaiheen: Boileaun\nohjeet, joiden rikkomiseksi romantiikka tarvitsi kaikki voimansa.\nSamaan aikaan kuin Boileau julkaisi teoksensa, alkoi sanoma- ja\naikakauslehdistö saada merkitystä päivän tapahtumien ja pyrkimysten\npohtijana (IV, s. 50); kun kirjallisuus oli näiden joukossa\nsivistyneistöä erikoisesti kiinnostava ilmiö, tuli sen seuraaminen\naikakauslehdistössä tärkeäksi ohjelmanumeroksi (IV, s. 213, 264). Näin\nsyntyi kirjallisuuden julkinen arvostelu sen nykyaikaisessa\nmerkityksessä.\n\nRomantiikan aikana se oli jo kehittynyt vapaaksi esseekirjallisuudeksi,\njoka ilmestyi aikakauslehdissä tai kirjoina ja käsitteli laajaa\naihealaa, alkaen teoreettisesta estetiikasta ja päätyen varsin\nulkonaisiin seikkoihin. _Saksassa Herder ja Schiller_ aloittivat tämän\nsuunnan, jatkaen Lessingin perinteitä. Goethe on julkaissut esteettisiä\nkirjoitelmia (Winckelmann ja hänen aikansa, 1805) ja hänen\nkirjoituksiinsa sisältyy paljon esteettisiä huomioita ja mietelmiä.\n_Tieck_ käsitteli jo varhain (1796) Shakespearea yliluonnollisuuden\nilmaisijana. _Fr. v. Schlegel_ julkaisi (1797-1798) kaksi ansiokasta\ntutkimusta kreikkalaisista ja roomalaisista sekä heidän runoudestaan.\nHänen näkökantansa oli uushumanistinen ja pyrkimyksensä saada\nosoitetuksi helleenien runous heidän kansallisluonteensa ilmaukseksi;\nkuten tiedämme tämä oli ollut jo Woodin päämääränä (IV, s. 326).\nAikajärjestyksen mukaan on tämän jälkeen mainittava _Wackenroderin_\nKuvitelmia taiteesta (1799) ja sen yhteydessä _Tieckin ja Novaliin_\nterhenlumoinen \"sinisen kukan\" kauneusmaailma.\n\nTunnemme jo näiden mainittujen kirjailijain erikoisluonteen:\nWackenroderin taiderunoelmat ja hienon katolisen mystiikan; Tieckin\nfantastiset kuvittelut taiteesta, jossa yhtyisivät draama, eepos ja\nlyriikka, ja jonka satuvaikutelman repisi rikki eräänlainen\nariostomainen ironia; ja Novaliin syvän uskonnollisen hartauden. Tämä\nirtautuminen todellisuudesta ja lähtö etsimään tyydytystä\nsielunkaipuulle keskiajan ja renessanssin mystiikasta eikä antiikin\nselkeälinjaisesta taiteesta kuten Goethe ja Schiller, on Saksan\nromantiikassa erikoinen esteettinen näkemys.\n\n\"Kaipuu\" oli romantiikalle tunnusmerkillistä. Saavutuksiinsa\ntyytyväinen valistuksen ihminen ei tuntenut sitä, sillä sen jälkeen kun\nNewton oli järjestänyt taivaan mekaniikan kuntoon ja deismi määritellyt\nihmisen ja Jumalan suhteen \"järkevästi\", ei ollut enää syytä kiusata\nitseään tuonpuoleisilla ongelmilla; oli vain toimeenpantava täällä\nmaallisissa oloissa erinäisiä pikkuparannuksia, minkä jälkeen kaikki\nolisi hyvin. Mutta ihmissielun romanttinen puoli ei tyytynytkään tähän\njärjestelyyn, vaan pyyhkäisten syrjään tarjotut lääkkeet puhkesi\nvalittamaan maailmantuskaansa, ryhtyi ryntäämään Myrskyn ja kiihkon\nhurjuudella tietämyksensä rajoja vastaan ja yleensä avoimesti vaatimaan\nratkaisua olemassaolon arvoitukselle. Tämähän oli samaa, mikä oli\nilmennyt renessanssin ihmisen kapinallisuudessa keskiaikaa ja sen\ntakomia yksilöllisyyden ja vapaan hengen kahleita vastaan ja jonka niin\nkauniisti tulkitsi hänen platonilais-ihanteellinen näkemyksensä.\n\n\"Kaipuuta\" oli yhtä monta vivahdusta kuin yksilöäkin, ja romantiikan\nihminen tyydytti sitä monella tavalla. Suuret joukot löysivät\nlohdutuksen uskonnosta, heräten erikoisesti germaanisissa maissa\npalavaan tunne-elämään, joka on yleensä vanhan pietismin elpymistä,\nmutta sisältää vivahduksia romantiikalle ominaisesta mystiikasta. Tämä\nromantikkojen mystiikka taas on saman saksalaisen gemyytin ilmaus,\njonka tapasimme keskiaikana uskonnon alalta; se oli vain heidän\nsielussaan maallistunut sisällyttäen piiriinsä myös taiteen ja\nrunouden. Keskiajan runoudessa, kuten tiedämme esim. Ruusun romaanista\n(II, s. 327), vertauskuvallisuus oli suosittua ja yleistä.\nKansansaduissa esiintyy \"sininen ihmekukka\", joka avaa onnellisen\nlöytäjänsä silmät, niin että hän huomaa kätketyn aarteen. Tästä Novalis\njohtui omaksumaan Heinrich von Ofterdingenin toisessa osassa kaipuun ja\nsen tyydytyksen vertauskuvaksi mystillisen \"sinisen kukan\". Sen\nlöytäminen merkitsee ihmisen arvoituksen ratkaisua. \"Sinisen kukan\"\nterheninen, sadunomainen maailma oli omiaan johtamaan romantiikan yhä\nutuisempien mielikuvien pariin, vieroittaen sen niin kokonaan\ntodellisesta elämästä, että se kävi tälle taiteenakin\nmerkityksettömäksi.\n\nMitä todellista kukkaa Novalis ajatteli kirjoittaessaan \"sinisestä\nkukasta\" tai ajatteliko sellaista lainkaan, lienee epävarmaa. Kaksi on\nehdolla: ensin sinikaunokki (Centaurea cyanus), Saksan ensimmäisen\nkeisarin Henrik Linnustajan suosima ja keskiajan mysterioissa käytetty\nkukka, jonka Schiller mainitsee Eleusiin juhlassa ja johon viittaa se,\nettä Heinrich von Ofterdingenin hukkuneen lemmityn piti herätä eloon\nCyanena, \"sinisenä kukkana\"; sitten huonekasvina viljelty sininen\nkärsimyskukka (Passiflora coerulea), joka on saanut nimensä siitä, että\nhetiökehän arveltiin muistuttavan orjantappurakruunua ja emiön luottien\nnauloja; terä- ja verholehtiä oli yhteensä kymmenen eli opetuslasten\nmäärä, kun jätetään pois Pietari, joka kielsi, ja Juudas, joka petti\nmestarinsa. Epäilemättä kärsimyskukka on siihen liittyneen kristillisen\nmystiikan vuoksi soveliaampi \"siniseksi kukaksi\" kuin sinikaunokki.\nSaksan romantiikkaa käsittelevässä esityksessään Heine mainitsee\nkärsimyskukan kristinuskon vertauskuvana.\n\nSaksan esteettisestä ajattelusta ansaitsevat vielä huomiota A. W. v.\nSchlegelin luennot, joissa hän käsitteli aikansa uudessa hengessä\nklassillista ja romanttista kirjallisuutta; esityksellään\ndraamakirjallisuudesta hän avasi ranskalaisten silmät huomaamaan,\netteivät saksalaiset enää pitäneet edes Racinea erehtymättömänä\nmestarina. Nuori Saksa ilmaisi esteettiset käsityksensä lukuisissa\njulkaisuissa, joista olemme aikaisemmassa asiayhteydessä maininneet.\n\n_Englannin_ romantiikkaa yleisesti luonnehtiessamme (s. 115) olemme\nhuomauttaneet, että siellä esteettinen kirjoittelu yleensä pysyi\n\"terveen järjen\" rajoissa, harhautumatta saksalaiselle gemyytille\nmieluisiin syvällisiin hämäryyksiin. _Coleridge_ oli terävä kriitikko,\njoka kykeni sekä luennoissaan että kirjailijaelämäkerroissaan\nsattuvasti luonnehtimaan kuvattavansa ja erittelemään näkyviin heidän\nsyvimmät vaikuttimensa. Samantyylinen kriitikko oli _Hazlitt_, jonka\nlaajat esitykset olivat omiaan perinpohjin valaisemaan englantilaisen\nrunouden laatua ja aatepiiriä ja antamaan lihaa ja verta Thomas\nWartonin kirjallisuudenhistorialle (IV, s. 323) ja Johnsonin\nrunoilijaelämäkerroille (IV, s. 292). _Scott_ oli terävä kirjallisuuden\narvostelija: hänen runoilijaelämäkertansa ovat vieläkin --\nasiatietojensa ohella -- miehekästä, miellyttävää lukemista. _Lamb ja\nQuincey_ sisällyttivät esseidensä piiriin tärkeänä osana\nkirjallisuuden, johon myös _Macaulay ja Ruskin_ usein kohdistivat\nhuomionsa.\n\nOlemme aikaisemmassa yhteydessä maininneet, että kirjallisuuden\narvostelun keskeisimpiä ahjoja olivat whigiläinen Edinburgh Review,\njossa mm. Macaulay julkaisi kaikki esseensä, ja torylainen Quarterly\nReview. Edellistä toimitti 1802-1829 lakimies _Francis Jeffrey_\n(1773-1850), joka aloitti siinä uuden kirjallisuusarvostelun tyylin:\notteiden pohjalla arvostelija vaihtaa enemmän tai vähemmän\nystävälliseen sävyyn mielipiteitä tekijän kanssa. Hänen kannanotoistaan\nmainittakoon, että hän oivalsi täydelleen Burnsin ja Keatsin runouden\narvon ja merkityksen, ja asettaen ensiksimainitun Wordsworthin rinnalle\nlausui Järvikoulun mestarista ankaran tuomion. Wilhelm Meisterista\nJeffrey kirjoitti mm.: \"Se on mielestämme, harkittuamme sitä mitä\ntarkimmin, ilmeisesti järjetön, lapsellinen, muodoton, rahvaanomainen\nja teennäinen, ja, vaikka sen ansioina ovatkin melkoinen kekseliäisyys\nja jokunen eloisa piirre, alusta loppuun saakka räikeä loukkaus\njokaista hyvän aistin ja oikean sommittelun sääntöä vastaan\". Saman\narvostelun sisältämä katsaus Saksan kirjallisuuteen osoittaa niin\nylimielistä, holhoovaa asennetta, että sen täytyy johtua kansallisen\nomahyväisyyden yhtymisestä tietämättömyyteen. Quarterly Review'n\ntoimittaja _William Gifford_ (1756-1826) oli ahdasmielinen,\npitkävihainen, vain rajoitetusti lahjakas mies, joka hyökkäsi\nkummastuttavan raivokkaasti esim. Ben Jonsonia, hänen\nsuosikkikirjailijaansa edes hiukan arvostelleiden henkilöiden kimppuun;\nuseimpia vihansa kohteista hän vertasi rupikonniin ja matelijoihin.\nHänen kirjoittamansa oli Keatsin Endymioniin kohdistunut loukkaava,\nmurhaava, runoelman kauneudesta mitään tietämätön \"arvostelu\".\nGifford oli tunnettu häijynä \"haukkuvana\" satiirikkona. Englannin\nkirjallisuusarvostelun taso ei näytä olleen 1800-luvun alkukymmeninä\nerikoisemman korkea.\n\nKirjallisuuden suuntataistelun kannalta oli kuten tiedämme Lyyrillisten\nballaadien esipuhe tärkeä.\n\n_Ranskan_ esteettistä kirjoittelua olemme seuranneet henkilöiden ja\nasiayhteyksien kohdalla. Viittaamme vallankumouskirjallisuuden\nohjelmaan (s. 170), rouva _de Staëlin_ montesquieuläisiin mietelmiin\nyhteiskunnan ja kirjallisuuden suhteesta ja hänen työhönsä Saksan\nhenkisen elämän tunnetuksi tekemiseksi Ranskassa. _Stendhal_ kosketti\nesseellään Racinesta ja Shakespearesta klassillisuuden ja romantiikan\nvälisen riidan ytimeen. Romantiikka oli hänen mielestään taito tuottaa\nkirjallisuutta, joka ottaen huomioon kansojen tavat ja tottumukset\nsillä hetkellä valmisti heille korkeinta mahdollista nautintoa;\nklassillisuus tarjoaa heille sellaisia teoksia jotka huvittivat heidän\nesi-isiään. Tähän paradoksiin kätkeytyy se oikea ajatus, että\nkirjallisuuden tulee tulkita omaa aikaansa, sillä muutenhan se olisi\njäljittelyä. Romantikot eivät neuvo jäljittelemään Shakespearea vaan\noppimaan häneltä, miten on luotava heidän aikansa tarvetta tyydyttävä\ntragedia. Pohjaltaan tämä julistus kääntyi romantiikkaa vastaan ja\nsuositti realismia, jonka uranuurtaja Stendhal todellisuudessa oli.\n_Deschampsin_ kirjoitukset \"sodasta rauhan aikana\" ja ranskalaisesta\nsekä ulkomaisesta kirjallisuudesta, _Hugon_ Cromwellin esipuhe,\n_Nisardin_ vastakirjoitukset ja _Musset'n_ henkevät pilat ovat kuten\ntiedämme laukauksia romantikkojen ja klassikkojen välisessä\ntaistelussa, jonka olemme asiayhteydessään selostaneet. Paitsi Hugon\njohtamaa räikeätä antiteesi- ja historiallista romantiikkaa tästä\ntaistelusta oli tuloksena _Gautier'n_ \"taidetta taiteen vuoksi\"-nimellä\ntunnettu (l'art pour l'art-) teoria ja Sainte-Beuven\nkirjallisuusarvostelu.\n\nJo Nuoressa Ranskassa Gautier alkoi tehdä pilaa romantikkoystäviensä\nliioitteluista, vaikka oli niitä itse ensimmäisenä kannattanut. Hän\nloittoni Hugosta etenkin sen kautta, ettei välittänyt ollenkaan siitä,\noliko \"julistaja\". Taiteella ei näet hänen mielestään saanut olla\nmitään muuta tarkoitusperää kuin oma itsensä. \"Mistä on kysymys?\" hän\nlausui; \"siitä, että on saavutettava kauneus. Mutta yleensä on niin,\nettä niin pian kuin jokin tulee hyödylliseksi, se lakkaa olemasta\nkaunista\". Kauneus oli hänestä taiteessa ainoa tosiasia, ja sitä vain\noli taiteilijan palvottava; hänen ei pitänyt huolehtia moraalista,\nsillä tosi kauneus sisältää myös sen. Emaljien ja kameoiden viimeinen\nruno Taide (l'Art) julistaa vain taiteen ikuiseksi; kaikki muu häviää.\nRintakuva elää kauemmin kuin kaupunki; työmiehen maasta löytämä mitali\nkertoo, että kerran on ollut olemassa keisari; jumalatkin ovat\nkuolleet, mutta heistä sepitetyt säkeistöt ovat osoittautuneet\nkestävämmiksi kuin vaskitaulut. Muovaile siis ja siselöi, että häilyvä\nhaaveesi saisi muodon vastahakoisesta aineesta! Taide on siis elämässä\nkorkeinta, sitä, joka antaa sille sisällyksen. Ensimmäisenä tuloksena\ntästä taiteen yksinomaisesta palvonnasta ja moraalisten pidäkkeiden\nsyrjäyttämisestä oli Gautier'n oman tuotannon pitkälle menevä\nsiveettömyys. Tämän piiriin kuuluvien asioiden kuvaaminen luonnistui\nhäneltä hyvin ei vain hänen taideteoriansa luvalla vaan myös siksi että\nhän oli \"heräämätön pakana\", vailla sitä romantiikkaan yleisesti\nsisältyvää mystillisyyttä, joka herkistää tunnon ja ylevöittää taiteen.\n\nGautier'n periaate on sama, minkä Fr. v. Schlegel jo tavallaan julisti\nLucindessa: taide on asetettava kokonaan moraalin ulkopuolelle. Mutta\nsiinäkään suhteessa ei ihmishenki, joka luo taiteen, voi päästä irti\ntoimintansa kehyksistä, joina mm. ovat siveelliset pidäkkeemme.\n\nBoileau oli asettanut kirjallisuuden arvostelulle kaksi päämäärää: sen\noli säädettävä taiteen ja hyvän aistin lait ja käsiteltävä runouden\ntuotteet lähtien näiden määräyksistä. Tätä voi sanoa dogmaattiseksi\nkritiikiksi ja se oli voimassa vielä 1800-luvun alkukymmeninä. Mainittu\n_Nisard_ esim. kirjoitti Ranskan kirjallisuuden historian lähtien\narvioinneissaan ranskalais-klassillisten dogmien kannalta ja saattoi\nsiten ihailla 1600-luvun kirjailijoita ja tuomita romantiikan kokonaan.\nEräs toinen romantikkojen vastustaja, _Saint-Marc Girardin_\n(1801-1873), esitti tutkimuksessaan draamakirjallisuudesta tietyn\ntunteen esiintymisen klassillisuudesta omaan aikaansa saakka ja päätyi\nsiihen, että viimeksimainittu oli ilmaissut sen kaikista huonoimmin.\n\nDogmaattisen kritiikin sijaan rouva _de Staël_ vaati arvostelijalta\ntaideteoksen selittämistä eikä sen tuomitsemista, mikä ilmaisee A. W.\nv. Schlegelin arvostelijaperiaatteiden vaikutusta. Tätä selittävää,\neksplikatiivista menettelyä oli jo noudattanut parooni _Guillaume de\nBarante_ (1782-1866) Ranskan 1700-luvun kirjallisuutta käsittelevässä\nhistoriassaan (1809). Poliitikko ja kirjallisuushistorioitsija\n_François Villemainin_ (1790-1867) käsityksen mukaan kritiikki oli\nkirjallisuuden uusi laji, oratoorinen mutta ei saarnaava julistus, joka\nmm. tutkii kirjallisuutta yhteiskunnan kuvastimena; se on uusi\nkäyttövoima, muiden maiden kirjallisuuden tunnetuksi tekijä, joka\nkäsittelee kirjallisuuden kaikkia aloja, muuttaen ja nuorentaen ne.\nOnnistuakseen sen harjoittajalla täytyy olla tälle alalle erikoiset\nlahjat.\n\nNäin pitkälle oli päästy _Sainte-Beuven_ ryhtyessä työhönsä, jolla loi\npysyvän, puolueettoman, tieteellisesti pätevän kirjallisuustutkimuksen.\nMiten tämä tapahtui, ilmenee parhaiten Port-Royalin historiasta (III,\ns. 508) ja Maanantaipakinoista eli hänen pääteoksistaan. Edellisessä\nhänen tarkoituksenaan oli kuten hän itse on sanonut \"tutkia ja\npaljastaa kristinuskon suuruus ja hulluus vähentämättä siitä mitään tai\nolematta siihen nähden millään tavalla puolueellinen\". Kriitikolla\npitää olla riittävästi sekä uteliaisuutta että ankaraa puolueettomuutta\nvoidakseen eritellä ja ymmärtää kirjailijoita, jotka ovat toisen hengen\nlapsia kuin arvostelija itse. Hänellä ei saa olla mitään taiteellisia,\nsiveellisiä, uskonnollisia, yhteiskunnallisia eikä poliittisia\nennakkoluuloja, vaan hänen täytyy lähteä puolueettomasta, neutraalista\nasemasta. Erikoisesti on tärkeätä vapautua kaikista järjestelmistä,\nsillä ne ovat alituiseen houkuttelemassa taivuttelemaan asioita\nteoriain mukaisiksi. Sainte-Beuve aloitti vastustamalla Nisardin\ndogmatismia: \"Luonto on täynnä eri lajeja ja malleja; siinä on\nrajattomasti erilaisia lahjakkuuksia; miksi siis kriitikko pitäisi vain\nyhtä suojeluspyhimyksenään?\" Kun hänen oppilaansa Taine koetti\nmyöhemmin sovittaa ihmishengen tutkimiseen tieteellistä menettelytapaa\neli selittää yksilöllisen nerouden ilmenemistä yleispätevillä\nperusteilla, Sainte-Beuve ilmaisi epäilyksensä: Pindaros astui\neräänä päivänä näkyville Boiotiasta, André Chénier syntyi ja kuoli\n1700-luvulla -- nerouden tällaista esiintymistä on vaikea selittää\nyleisillä syillä. Kriitikon tulee lopuksi osata hillitä, jopa kieltää\nomat kirjailijapyrkimyksensä, sillä ne voivat vaarantaa hänen\npuolueettomuuttansa: \"Kriitillisen lahjakkuuden ehtona on, ettei\nhänellä saa olla omaa taidetta eikä tyyliä\".\n\nMikä on sitten sellaisen kriitikon tehtävä, joka täyttää kaikki nämä\nehdot? Hänen tulee herättää käsittelemänsä kirjailija henkiin juuri\nsellaisena kuin hän oli eläessään ollut. Tämä on suoritettavissa siten,\nettä tutkitaan tarkoin hänen elämäkertansa, henkilöllisyytensä,\njokapäiväinen olonsa ja tapansa, mielenlaatunsa, luonteensa,\nharrastuksensa jne., jolloin itsestään selviää, mikä hänen olemuksensa\npuoli on heijastunut hänen taiteeseensa ja mitä hän tällä on tullut\nilmaisseeksi. Vain tällaisen yksityiskohtaisen tutkimuksen kautta\nvoidaan saada selvä ja oikea käsitys kirjailijan sielunelämästä.\n\nKriitikko tutkii siis taiteilijoita niinkuin kasvitieteilijä kasveja.\nMutta ennenkuin nerot voidaan luokitella kuten kasvit heimoihin ja\nlajeihin, on suoritettava suunnaton määrä kärsivällistä yksilöiden\ntutkimista. Mahdotonta ei ole, että joskus kaukaisessa tulevaisuudessa\nnäistä selviää laji- ja heimotunnuksia, joiden kautta taiteilijat\njärjestyvät tieteelliseen rivistöön. Selvästi näistä periaatteista\nilmenee, että Sainte-Beuve on nykyaikaisen tieteellisen\nkirjallisuustutkimuksen perustaja. Valitettavasti hänen\nasiallisuusohjeitaan jaksetaan noudattaa vain harvoin, kriitikot kun\nenimmäkseen ovat kuka minkin suunnan palveluksessa ja tahtovat\nvälttämättä \"kasvattaa\" kirjailijoita sen pyrkimysten mukaisiksi.\n\n\n2\n\nRomantiikan satiiri on ajankohtansa kiistoihin kuuluvaa,\nkohteensa mukana unohtuvaa, kohoamatta missään omavoimaiseksi,\nyleisinhimilliseksi, pysyväarvoiseksi runoudeksi.\n\nMainitsemamme _Goethen, Lenzin ja Wagnerin_ satiirit (s. 57) olivat\niskuja Myrskyn ja kiihkon puolesta sen pilkkaajia vastaan. Paljoa\nmyöhemmät _Brentanon_ Satiirit ja runoleikit (1800) olivat päivän\nkohteista riippumattomia. Voimakkaammaksi ja arvokkaammaksi satiiri\ntuli sitten, kun sen kohde kohosi kirjallisten suuntakiistojen\nyläpuolelle, aihepiiriin, joka vetoaa väkevästi kokonaisen kansan\nkiinnostukseen. Tämä tapahtui heinäkuun vallankumouksen jälkeen,\njolloin Itävallassa eräät runoilijat ja Saksassa Nuori Saksa uskalsivat\nnousta vastustamaan Metternichin politiikkaa. Viittaamme siihen, mitä\nolemme sanoneet Grünistä, Börnestä, Heinestä, Herweghistä ja\nFreiligrathista (s. 105, 110, 111, 114, 115), joiden kaikkien\nkirjoitukset ja runous ovat väkevästi poliittis-satiirisia. Heinen\nSaksanmaa [suomentanut Otto Manninen] on aito näyte tekijänsä\nharvinaisesta, polttavasta pilkantekotaidosta. Saksan kansa on \"suuri\nnarri\"; sen \"likaiset saksalaissaappaat saastuttavat bulevardien pyhää\nmaaperää\"; se on \"vaalea Saksa, suupielissään viheliäisen\nrajoittuneisuuden piirre\"; jne. Silloinkin kun hän lausuu oikeaan\nosuvia arvosteluja, hän osaa antaa niille sapekkaan, suututtavan sävyn.\nRunoelma on näiltä puoliltaan, jotka ovat siinä vallitsevina,\nprovokatoorinen sikäli, että se on tehnyt ja tehnee edelleenkin\nsaksalaisista lukijoistaan antisemiittejä. Tulisi kuitenkin muistaa\nHeinen satiirin saaneen myrkkynsä siitä alennuksen tilasta, jossa Saksa\noli, ja tarkoittaneen Saksan kansan ravistamista hereille letargisesta\nvelttoudesta.\n\n_Englannissa_ on satiiri ollut yleensä suosittua; kirjallisuuden\nalallahan sille oli antanut unohtumattoman muodon ja mallin Pope\nDunciadillaan. Sen ja Persiuksen sekä Juvenaliin satiirien mukaisesti\nGifford teilaili mielestään moitittavia kirjallisia suuntia ja\nkirjailijoita, syntyi whigien keskuudessa ns. Rolliadi (1784-1785) --\nsarja hyökkäyksiä parlamentin vanhoillista jäsentä, eversti Rollea\nvastaan --, ja aikakauslehti Anti-Jacobin, jonka tehtävän jo nimi\nilmaisee. Dunciadin mukaan nuori _Byron_ antoi Englantilaisissa\nrunoilijoissa ja skotlantilaisissa arvostelijoissa (1809) selvän\narvosanan useimmille päivän kirjailijoille. _Huntin_ Runoilijain juhla\n(1811) oli samanlaatuinen tilinteko ja loukkasi erikoisesti Giffordia.\nMaailmankäsitysten rajankäynniksi muodostui Southeyn hyökkäys Byronia\nvastaan ja tämän Tuomionäky (s. 309). Shelley yritti satiiria, mutta\nepäonnistui. Disraelilla oli satiirisia taipumuksia, joita hän ilmaisi\npienissä draamallisissa luonnoksissa. Mutta ainoatakaan merkittävämpää,\nedes Saksanmaan tasolle nousevaa satiiria ei Englannissa romantiikan\nvaltakautena syntynyt.\n\n_Ranskassa_ satiiri oli aseena klassikkojen ja romantikkojen välisessä\ntaistelussa, kohoamatta sielläkään omavoimaiseksi kirjallisuudeksi.\nHugon maanpaossansa Napoleon III:tta vastaan kirjoittamat satiiriset\nhyökkäykset olemme jo maininneet.\n\n\n\n"]