[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$f_od2D2v1rNCH4xm6fYfuXYF9HWL3qFSwpI9RRceja2U":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":25,"gutenbergSummary":27,"gutenbergTranslators":28,"gutenbergDownloadCount":29,"aiDescription":30,"preamble":31,"content":32},2031,"Novelleja Tanskan rannikolta ja Kärntin alpeilta","Drachmann, Holger",1846,1908,"2031-drachmann-holger-novelleja-tanskan-rannikolta-ja-karntin-alpeilta","2031__Drachmann_Holger__Novelleja_Tanskan_rannikolta_ja_Kärntin_alpeilta",null,"novelli",[],[],"fi",1875,1909,32907,207742,false,36824,[23,24],"Fiction","Short stories",[26],"Short Stories","\"Novelleja\" by Marie Sophie Schwartz is a collection of short stories written in the late 19th century. The book appears to explore themes of love, loss, and the societal expectations of family roles, focusing on various characters and their intricate relationships. The initial story introduces the main character, a young male teacher, who becomes entangled in the lives of a noble family and their daughter, Eeva, reflecting on his unacknowledged feelings towards her.  The opening of the work presents a rich narrative, detailing the protagonist's arrival at Åkersfors, the estate of Count W----. He soon becomes smitten with Eeva, the Count's daughter, who has returned home changed after a mysterious absence. As he observes her interactions, he inadvertently overhears a troubling conversation about a girl named Sigrid, revealing layers of complexity involving abandonment and societal shame. This establishes a foundation for exploring how the characters’ decisions are intertwined with the fates of others, particularly the haunting consequences their actions may have on young Sigrid, indicating a deeper commentary on personal responsibility within the community. (This is an automatically generated summary.)",[],297,"Kokoelma sisältää tanskalaiskirjailijan kertomuksia, jotka sijoittuvat Tanskan rannikolle ja Kärntin Alpeille. Novellit kuvaavat rannikkokylien merellistä arkea ja saaristolaiselämää sekä vuoristoseutujen luontoa, uskonnollisia perinteitä ja asukkaiden arkisia kohtaloita.","Holger Drachmannin 'Novelleja Tanskan rannikolta ja Kärntin alpeilta'\non Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 2031. E-kirja on public domainissa\nsekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten emme aseta mitään rajoituksia\nkirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Helvi Ollikainen ja Projekti Lönnrot.","NOVELLEJA TANSKAN RANNIKOLTA JA KÄRNTIN ALPEILTA\n\nKirj.\n\nHolger Drachmann\n\n\nSuomentanut Selma Anttila\n\n\n\n\n\nHelsingissä,\nKustannusosakeyhtiö Otava,\n1909.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\nHolger Drachmann.\n\nTanskan rannikolta:\n\n  Muuan jouluilta\n  Iivar kuoli ja haudattiin\n  Ane kuoli ja haudattiin\n  Kirkon laiva\n\nKärntin alpeilta:\n\n  Sunnuntaimessu Tarvisissa\n  \"Der Trottel\"\n  Maria Luschari\n  Se luoti osui\n\n\n\n\nHOLGER DRACHMANN.\n\n\nNäitä rivejä kirjoitettaessa tulee ummelleen vuosi kuluneeksi\nHolger Drachmannin kuolemasta. Suuriin ja vilpittömiin kaipuun ja\nkunnioituksen osotuksiin hänen haudallaan yhtyivät silloin, runoilijan\noman isänmaan kanssa, kirjallisuuden ystävät myöskin meidän maassamme,\njopa kaikkialla, missä suurta ja kaunista runoutta rakastetaan.\n\nSillä Holger Drachmann oli epäilemättäkin nykyisemmän Tanskan sekä\nkyvyltään nerokkain ja loistavin että myöskin tuotannoltaan runsain ja\nmonipuolisin runoilija.\n\nNyt kun hänen kynänsä tuotteita, suorasanaisessa muodossa, toinen sarja\ntarjotaan suomalaiselle yleisölle -- ensi kerran julkaisi sikermän\nhänen kertomuksiaan suomenkielellä Juhani Aho v. 1896 -- lienevät\nmoniaat sanat kirjailijasta ja hänen elämäntyöstään tämän kokoelman\nohella paikallaan.\n\nHolger Drachmann syntyi Köpenhaminassa 1846. Hänen isänsä, Anders Georg\nD., oli lääkäri, mutta harjoitteli sen ohessa \"muusain, vikkeläin\nvesain\" ammattia. Pojan Holgerin ensimäiset taiteilijataipumukset\nnäyttäytyivät maalaustaiteen alalla, jota hän ylioppilaaksi tultuaan\n1865, jonkun aikaa harrasteli ja harjoitteli Lontoossa. Sieltä 1871\nkotiin palattuaan hän nerokkaan, kuuluisan maanmiehensä Georg Brandesin\nhehkuvan hengen sytyttämänä ratkaisevasti antausi runoilijan uralle.\n\nJo seitsenkymmenluvun alulla Drachmann vallankumouksellisilla\nlauluillaan \"Engelske Socialister\" (Englantilaisia sosialisteja),\n\"Digte\" (Runoja) sekä eräillä suorasanaisilla kertomuksillaan perusti\nrunoilijamaineensa ja oli ennen pitkää, kahdeksankymmenluvun alulla,\nkohonnut Tanskan realististen kirjallisen suunnan yhtä tunnustetuksi\nkuin ihailluksi johtomieheksi.\n\nDrachmannin kirjallinen tuotanto oli suorastaan suurenmoinen.\n\nJo kirjailijakautensa ensimäisen vuosikymmenen umpeen mennessä oli hän\njulkaissut 15 teosta, niiden joukossa 1877 ilmestyneen \"Der ovre fra\nGraensen\" (Rajan takana), isänmaallis-intomielisiä kuvauksia Saksalle\nmenetetystä Sönderjyllannista, jotka saivat laajan lukijakunnan, useita\nlyyrillisiä runokokoelmia kuten \"Sange ved Havet\" (Lauluja mereltä),\n\"Daempede Melodier\" (Hillittyjä säveleitä), \"Ungdom i Digt og Sang\"\n(Nuoruutta runossa ja laulussa), näytelmän \"Strandby Folk\" (Strandbyn\nväkeä) sekä joukon merimieskertomuksia.\n\nEdelleen seurasi, vuosien vieriessä, Drachmannin kynästä\nherkeämättömällä tuottelijaisuudella teos toistaan, useimmat Tanskan\nkirjallisuuden arvokkaimpia, pysyvimpiä tuotteita: ihana runokokoelma\n\"Sangenes Bog\" (Laulujen kirja), \"Den hellige Ild\" (Pyhä tuli),\nromaani \"Forskrevet\", lauluja, kertomuksia ja suuri joukko näytelmiä.\nJo hänen näytelmänsä yksinään muodostavat kirjallisuuden. Niitä on\nnim. Köpenhaminan teattereissa esitetty kaikkiaan 23 kappaletta,\nalkuperäisiä, jota paitsi Drachmann on näyttämölle toimittanut moniaita\nkäännöksiä. Suomenkielelle käännetty on hänen seikkailukomediansa\n\"Det var en gang --\", \"Oli kerran prinsessa\", tanskalaisen yleisön\nvarsinainen lempikappale, jota jo Drachmannin eläessä oli Köpenhaminan\nkuninkaallisessa teatterissa näytetty kaksisataa kertaa.\n\nDrachmannin kirjallisuudessa näkyy kaikkialla rohkea ja voimakas,\nkauttaaltaan oppositsionelli, omaluonteinen ja itsenäinen henki. Hän\noli runoilijana räiskyvä meteoori, täynnä säkeniä mitä erilaatuisinta\nvaloa, aina loistavaa, kaunista ja sytyttävää. Hänen lauluissaan,\nsamoin kuin suorasanaisissa kertomuksissaankin, helkkyy kielen\nerinomaista suloa ja kauneutta, tyylin ja rytmien sointua verrattomasti\nrikkaampaa ja täyteläisempää kuin kenelläkään muulla tanskalaisella\nkirjailijalla.\n\nDrachmann oli ennen kaikkea nuoruuden ja elämän runoilija. Koko hänen\nkirjallisuutensa oli oikeastaan \"Nuoruutta runossa ja laulussa\".\nKaikkeen, mitä hän kirjoitti, valautui hänen ikinuori sielunsa hetken\ntunnelmineen ja mielialoineen semmoisella voimalla ja avoimella\nuskollisuudella, että kirjailijan teoksissa pitkin matkaa oikeastaan\nlukee hänen omaa sieluansa ja henkilöänsä. Näissä seikoissa, alati\npulppuavassa nuoruudessa ja kaikkivaltiaassa persoonallisuudessa\nonkin, muodon taiteellisen mestaruuden ohella, Drachmannin runouden\nvarsinainen kiinto ja erikoisuus. \"Ei näkymättömänä vesimerkkinä, vaan\nsuuremmilla kirjaimilla kuin mitä koskaan oli Tanskassa nähty, on hänen\n_minänsä_ kirjoitettuna koko hänen runouteensa\", lausuu Georg Brandes.\n\nKoko olemukseltaan \"epäporvarillisena\" ja kumouksellisena oli\nDrachmann alinomaisella sotakannalla kaikkea n.s. olevata, virallista,\nsovinnaista vastaan, kaikkea vastaan mikä oli mahtia ja valtaa kunhan\nse ei ollut -- lemmen ja elämänilojen.\n\nLyyrikkona hän yleensä maansa kirjallisuudessa pitää yksinvaltaa,\nja hänen lemmenlauluissaan, olipa sitten aiheena Edith tai Suleima,\nDorrit tai Snefrid taikkapa _hän_ ylimalkaan, on hänen runottarellaan\naivan lukematon joukko ihania, hurmaavia sävelsointuja, niissä\nhelisee säejakso säejaksolta semmoista vienoa, säihkyvätä, raikasta\nkauneutta, jolla ei ainakaan pohjoismaiden laulurunoudessa ole vertaa.\nSuomenkielellä on hänen runojansa toistaiseksi näkynyt ainoastaan\njokunen yksityinen sipale käännettynä.\n\nMutta suorasanaisena kertojana, pienissä kansanelämän kuvauksissa, on\nDrachmann yhtä raikas ja välitön. Hän rakasti kansaa sen arkitouhuissa,\nkalastajaa, merimiestä, käsityöläistä, näki ja tunsi ja eli heidän\nelämäänsä sekä tunnelmissa että jokapäiväisessä toimessa. Ja tätä\nmerikansan väkeä ja meren aavaa ja uhmaa laulaessaan ja kertoessaan\nDrachmann, \"meren runoilija\", herkkä romantikko ja satujen seikkailija,\nsamalla oli luonnon ja todellisuuden mestarillinen kuvaaja.\n\nMikään varsinainen aatteiden ja ohjelmien ajaja ei Drachmann\nmilloinkaan ollut. Siltä puolen arvosteltuna koko hänen\nkirjailijatoiminnassaan oli paljon ja arveluttaviakin ristiriitoja.\nHenkilönä hän oli sama \"kulkuripoika\" -- \"Den farende Svend\" -- jona\nhän runoudessaan esiintyy: levoton, monipäinen, täynnä vastakohtia,\nrakastettava rakastelija ja seikkailija elämänsä loppuun saakka. Niinpä\nei hänen lemmenlaulujensa runotarkaan ollut mikään mielikuva, taikkapa\nvain kerran tiellä väikähtänyt pappilantyttö kuten Goethen Friederike\nBrion tai Petöfin aikaisin kuollut Etelka. Drachmannin runon hengetär\noli köpenhaminalainen varieteelaulajatar oikeata lihaa ja verta, ja\nkulkee hän innostavana, hedelmöittävänä, hurmaavana voimana kautta koko\nhänen kirjallisen tuotantonsa, niinkuin hän kulki todellisena ystävänä\nrunoilijan elämässä.\n\nNe kertomukset, jotka nyt julkaistavassa suomenkielisessä kokoelmassa\nesiintyvät, on valikoitu Drachmannin teoksista \"Sømandshistorier\"\n(Merimieshistorioita), jonka toinen painos ilmestyi 1901, ja \"Tarvis\",\nviimemainittu kuvauksia Kärntin alppimailta.\n\nHelsingissä, tammik. 1909.\n\n_Severi Nuormaa_.\n\n\n\n\nMUUAN JOULUILTA\n\n\nJouluaaton aattona oli satanut lunta, ja minä olin lähtenyt Vangaan\nkylään, sillä Vangaa on lumipeitteessään niin kaunis.\n\nYöllä tuli lisää lunta -- yhä enemmän -- ja vielä paljoa enemmän;\neikä ollut puhettakaan, että kukaan ihminen pääsisi Vangaasta kotia\nkaupunkiin viettämään joulua pienokaistensa kanssa.\n\nEn tiedä, miltä tuntuu punnita vaunuja tai rekeä taikka edes\nhevostakaan kullalla. En ole koskaan nähnyt niin paljoa kultaa yhdellä\nkertaa -- ja muuten toivonkin, etten ikinä saakaan nähdä. Siitä voisi\nhelposti saada silmiinsä vikaa -- ellei satu ennestään olemaan.\n\nMajatalon isäntä muuten sanoikin vaan, että _vaikka_ punnitsisin\nreen painon kultaa, niin ei sekään auttaisi. Mitään tietä ei päässyt\nkulkemaan; minun täytyi jäädä.\n\nSähköttää -- se kävisi päinsä. Ja minä sähkötin kotiin kokonaisen\nkirjeen; ja olin hyvin apealla mielellä; ja ulkona pyrytti ja\ntuprutti; ja sitten kompuroitsin nietosten halki \"Transpiratsiooniin,\"\nviettääkseni jouluiltani siellä.\n\nMitäkö \"Transpiratsiooni\" on? Sitä en totta sanoen tiedä. Kalastajat\neivät ota siitä puhuakseen. Se on semmoinen nimitys, jonka he ovat\ntuoneet mukanaan joltakin kauppalaivamatkalta. Otaksun, että se alkuaan\non ollut jokin \"Trinidad\", \"Trinitatis\" [merkitsevät \"Kolminaisuus\"\n_Suom. muist._]. Kalastajista se on hyvin hauska nimi. Minun\nluullakseni he eivät itsekään tiedä, mitä se oikeastaan on.\n\nMutta erään rakennuksen nimi se on. Keskellä Vangaata on kolme pientä\nmatalaa majaa kiilattuna, nuijittuna ja väännettynä toisiinsa kiinni;\nniissä on hyvin ohuet väliseinät, kuusi pienen pientä ikkunaista,\nyhteinen savupiippu, kolme sivuseinää ja kaksi ovea. Mahdotonta on\nselittää sen rakennetta; mahdotonta selittää, miten kolme perhettä\nvoi siellä elää -- yhdessä ja kuitenkin kukin erikseen -- luulematta\nomakseen toistensa neniä, sänkyjä, kehtoja, voipyttyjä, puukasoja ja\nryyppylaseja.\n\nKaikesta sovitaan, ja kuitenkin on kullakin omansa. Silloin tällöin\nnapistaan, ei koskaan tapella, pidetään kiinni varmasta oikeudesta,\nlainataan toiselle kaikkea ja vaaditaan se täsmällisesti takaisin.\nJäykistetään selkä elämän raskasta painoa vastaan. Niin on pakko tehdä.\nSiksipä kai niin tehdäänkin.\n\nTänä jouluna elämä painoi aika raskaasti tuolla Transpiratsioonissa.\nKalanpyynnistä ei koko syksynä tullut mitään, eikä oltu mitään\nansaittu. Sen tiesin ja olin heille jo edeltäpäin vasussa lähettänyt\nbaijerilaista olutta, kahvia, sokeria, pieniä puupiippuja ja\nkartuusitupakkaa. Vasuttakin olin tervetullut -- sen kyllä tiesin;\nmutta vasu on sentään aina vasu, varsinkin jouluiltana.\n\nKyykistyin päästäkseni ovesta ja olin jo puolitiessä temmata sen\nhartioillani keskelle huonetta.\n\nHyvää iltaa; iloista joulua! toivotin minä.\n\nHyvää iltaa; iloista joulua! kuului vastaus.\n\nKaikki kolme perhettä istui huoneessa -- talon suurimmassa --, ja se\noli niin pieni etten uskalla kertoakaan, kuinka pieni se oli. Sisällä\noli kuusi aikaihmistä ja kolme lasta, sitäpaitsi öljylamppu, kaksi\nkehtoa, kirsturahi patja päällä, pöytä, pesukaappi, kolme tuolia, Puita\nlaatikossa, lastenriepuja ja kalastusvaatteita nuoralla -- ja sitten\nminä itse. Ei unohdinpa kaakeliuunin ja seinäkaapin.\n\nTranspiratsioonissa oli lämmin.\n\nUlkona tuiskusi; ei kuulunut merenkään kohinaa. Lumi piiskasi pieniä\nakkunaruutuja kuin köysiluuta kailettia [kailetti, engl. skylight\n= taivaan valo: kattoikkuna, aluksessa kansi-ikkuna]. Vähä väliä\ntuiskahti lunta ovenraostakin. Kukaan ei siitä välittänyt, enkä siis\nminäkään ollut sitä huomaavinani. Istahdin. Ja nyt heidät esitän.\n\nEnsiksikin siellä istui Nuutti -- tämän huoneen isäntä; pieni,\nlyhytvartaloinen, hartiakas; tiheä leukaparta, suuri villahuivi\nkaulassa. Hän puristi toisen silmänsä kiinni vilkuttaen ja katseli\nuutta puupiippuaan; sitten hän nyökkäsi. \"Henki kulkee kyllä hyvin,\nmutta näin alussa polttaa hiukan kieltä. Onpa se mainiota tupakkaa!\"\n\nSe oli hänen kiitoksensa; ja se kuvastui koko naamassa ja valaisi\nsiunauksellaan kaikkia olutpulloja, jotka oli pantu pöydälle odottamaan\nminun tuloani.\n\nJanne, hänen veljensä, istui siellä myöskin; nuorempi, jäntevämpi,\nparta pehmeä ja hieno, kasvoilla äreä, surunvoittoinen ilme. Hänen\nvaimonsa oli haudattu kesällä, mukanaan kuolleena syntynyt pikku\nkalastaja. Janne imi piippuaan välittämättä, polttiko se kieltä vai ei.\nHän nyökkäsi pikkusen.\n\nSe oli hänen kiitoksensa ja kylläkin hyvä.\n\nJohannes serkku istui siellä myös taikka oikeammin hyppäsi pystyyn\nja löi kun loikin päänsä kattohirteen. Hän oli parraton, solakka,\nharteva, murtunut urho, rappiolle kulunut huimapää merimies ja\ntappelupukari; hänen voimiaan olivat pitkät matkat ja kanelinväriset\ntytöt Malakan salmessa jäytäneet enemmän kuin oli suotuisaa\nkalastajalle, jonka täytyy veneessä työskennellen elättää itseään ja\nperhettään. Määrättömän hyväntahtoinen ja määrättömän kevytmielinen,\nsairaloisuutensa vuoksi veltto, toisinaan vimmatusti työn kimpussa,\njoka taas oli palkittava juomatavaroilla, turhamainen, vaatimaton,\nmonijuttuinen irvihammas -- lapsen ja hirtehisen välimuoto. Hän kiitti\nminua sanatulvalla, pyyhkäisi kaikki maahan, jotta pääsisin istumaan\ntuolille, pudotti piippunsa, huomautti, ettei häneltä koskaan mitään\nputoa, keräsi piipun mujut lattialta kovilla hyppysillään ja pisti\nmujut, hietaa, sahajauhoja ja pieniä villalangan pätkiä sekaisin\npiipunpesään, samalla imien, sylkien ja vannoen, ettei _semmoista_\nainetta ollutkaan, mitä ei mies voisi polttaa -- paitsi linnunlantaa.\nSillä sitä hän oli kerran merellä koetellut; mutta sittenpä olikin\npitänyt koko päivä istua ulkona keulassa.\n\n\"Soh, soh, murjaani; ole nyt kerrankin ihmisiksi!\" kuului sointuva,\nsyvä, hymyilevä ääni kirsturahin puolelta.\n\nSe oli Tilda, Johanneksen vaimo. Hän oli ottanut Johanneksen, kuten\nhän itse sanoi, sen vuoksi että jonkun piti hänetkin ottaa, jottei\nmokoma joutuisi pitäjän niskoille! Vaan eipä ainoana syynä sentään\nollut niin käytännöllinen seikka. Urho oli vielä noin kuusi seitsemän\nvuotta takaperin ollut kaunis \"raunio\"; varsinkin hän oli osannut\nmainiosti tanssia. Ja Tilda rakasti tanssia sen itsensä vuoksi. Hän\nrakasti myös intohimoisesti omaa hirtehistään -- vaikkei sitä ilmaissut\nherkkätunteisten tavalla. Kun ukon voimat kohta häiden jälkeen kovasti\nheikkenivät, lähti Tilda, vaikka olikin silloin siunatussa tilassa,\nveneellä yksin merelle, souti monta penikulmaa siimoja kokemassa, tuli\nkotiin, nukkui pari tuntia, heitti kalakopan olalleen ja vaelsi sitä\nkanniskellen pitkin pitäjää. Hän sai poikansa, kulki taas merellä ja\nkävi kaloja kaupalla, haukkui Johannesta, kun tämä oli tehnyt jonkin\noikein tyhmän kepposen, ja antoi hänelle taas yhtä pian anteeksi.\n\nTällä naisella oli lapsen kasvot, pitkä, solakka, leveäharteinen\nruumis; kaula ja rinta kuin muinaisajan kuvapatsaalla, miehen lanteet,\nmiehen kädet, hienon naisen jalat, nilkat ja joustavat, lyhyet\naskelet. Hänellä oli yhden miehen voimat ja kolmen tahto; hänessä oli\nrahvaannaisen tyhjentymätön aarre rakkautta -- vaikkei hän kaiketi\nkoskaan ollut tätä käsitettä ajatellut taikka sitä nimeltä maininnut.\n\nKuitenkin on epäilemätöntä, että etevimmät naiset tavataan rahvaan\ntaikka historian kuningatarten joukossa. Parhaimmat miehet ovat kenties\netsittävät sivistyneestä, itsetietoisesta, voimakkaasta keskiluokasta.\n\nJohduin itsekseni tekemään tällaisen huomion. En näet voinut tällä\nhetkellä kuulla sanaakaan siitä, mitä huoneessa puhuttiin.\n\nTilda oli äskettäin lahjottanut hirtehiselleen uuden pantin --\nkalastajapantin -- rakkaudestaan. Se oli pieni, siro tyttönen, joka\nupotti pikkuruiset, ruusunpunaiset kyntensä valkeaan antiikkiseen\nrintaan ja imi äidillisestä lähteestä.\n\nTäällä ei kursailtu. \"Kyllä kai hän sellaista on kotonaankin nähnyt\",\nsanoi Tilda minuun vilkaisten, ja sillä liinalla, joka ensin oli rintaa\npeittänyt, ruvettiin pian kuivaamaan pikku imusuulta liiat pois, kun\nlähteestä ylen runsaasti pulppusi. Aina kun näin sattui ja kun liinaa\nei kyllin sukkelaan käytetty, päästi pieni suu hyvin äänekkään huudon.\nSitten viihdyteltiin ja sitten kaksi vahvaa sormea likisti valkoista,\npulleata pallonpuoliskoa ja jälleen valahti lähteestä liikaa -- ja taas\nkirkaistiin.\n\nKirsturahin puolella ei vähääkään kursailtu. Sinne oli oikeastaan\njärjestetty kehtokarsina, mutta kehdot olivatkin nyt tyhjinä äitien\nedessä laattialla.\n\nTildan vieressä istui Liina, Nuutin vaimo, perin pikkunen ja perin\nhintelä; rehellisillä harmailla, valppailla silmillään hän alati\nkatseli miestään ja sitten taas sylissään makaavaa pikku kalastajaa,\nlyhytruumiista ahmijaa ja kirkujaa, joka kovaksi onnekseen lepäsi\nsurkastuneella, laihalla povella, eikä tätäkään oltu liinalla peitetty.\n\nPikku kalastaja huusi melkein myötäänsä. Täällä oli liian vähän --\ntuolla liian paljon.\n\nKolmantena kehtokarsinan puolella oli vanha Johannes, Tildan appiukko.\nHän piteli pojanpoikaansa, kuusivuotiasta veitikkaa sylissään.\nPoika oli kovin väsynyt, torkahti hiukan, itki vähän väliä sätkien,\nkiemurrellen. Vanhus viihdytteli, painoi häntä karkeata, paikattua\nliiviään vasten, lellitteli ja jutteli; eikä yksikään äiti olisi voinut\nolla kärsivällisempi kuin tämä valkohapsinen kunnon mies, joka oli --\nkuten Vangaassa väitettiin -- tehnyt kaikki seitsemän kuolemansyntiä,\nmutta sen sijaan rakasti tätä pikku poikaa, niinkuin vanhassa\ntestamentissa, Edda-runoissa ja siellä täällä elämän kummallisimmissa\noloissa.\n\nVanha Johannes piti poikaa alati luonaan; yöllä sängyssään väliseinän\ntakana ja päivällä työnsä ohella -- kun näet sattui tekemään työtä.\nUkon kerrottiin näkevän nälkää säästääkseen killingin toisensa perään\npikku epäjumalalleen. Mutta jos hän nyt tosiaan näki nälkää -- enkä\nminä mene sitä epäilemään -- piti hän sen sijaan puoliaan seinäkaapin\nääressä. Nytkin hän vähän väliä nousi, poika käsivarrellaan, astui\nkaapin luo, mutisi hieman, hypisteli siellä jotakin, kulautti hiukkasen\nja meni taas paikalleen hyssytellen _omaa_ rintalastaan. Ja hän hyräili\nkaikkien hommiensa ohella, melkein kuin olisi vielä lapsi, erästä\nlaulunpätkää taikka jotakin alkuaan virrestä sepustettua katkelmaa:\n\n    Voi auta, Jesus armiain\n    ja Latsarus, mun sieluain.\n    Sa ruumis, henki vahvaks' tee,\n    niin että piru pakenee.\n\n    Se elkeinensä karkota,\n    vaan mulle suojas lahjota.\n    Sa astuit lasna maailmaan;\n    nyt Latsarus on taivaassaan.\n\nTästä tuli merkillinen jouluilta. Ei kukaan ollut milläänkään, vaikkei\nvoinut lainkaan kuulla, mitä sanottiin. Lopulta en minäkään siitä\nvälittänyt. Keskustelu sujui hyvässä rauhassa. Piiput ja tupakka --\nja varsinkin olut -- auttoivat! Tilda nousi ja lakkaamatta jutellen\nolkansa ylitse, pienokainen rinnoillaan, keitti kahvia uunin ääressä.\nMe miehet tyhjensimme pullot, mitä pöydällä oli; ei kuitenkaan vanhus,\njoka kehui, ettei koskaan pane suuhunsa sitä \"myrkkyä\", baijerilaista\nolutta; ja välistä kuului puheen seasta joku hänen virren värssynsä,\njota hän lauloi pikku lemmitylleen; ja Nuutti otti tyynesti piipun\nsuustaan ja huomautti hyvin vakavana ja lainkaan yrittämättä tekaista\nkömpelöä sukkeluutta, että nyt sentään \"oikeastaan on pyhä ilta ja\nsiksi vanhus saakoon kernaasti laulaa!\"\n\n\"Ja nyt saatte minulta joululahjan\", jatkoi hän. \"Ja se olkoon\nkiitokseksi siitä, mitä olette meille tuonut. Sillä tehän mielellänne\nkuuntelette juttuja!\" Sitten hän alkoi kertoa pitkää juttua, kuinka\nhän eräänä joulukuun yönä purjehti uudessa avonaisessa purressaan\nkotiin Sejeröstä ja ajelehti myrskyn mukana kauvas Kattegatiin. Juttu\nyhä venyi, se uhkasi venyä yhtä pitkäksi kuin joulukuun yö oli ollut.\nSilloin Johannes tarttui asiaan. Hän oli sill'aikaa salavihkaa ollut\nahkerasti pullojen kimpussa. Kun toinen yhä vielä jatkoi, löi hän\nnyrkkiään pöytään:\n\n\"Nyt saatte _minun_ joululahjani! Älkää suotta kuunnelko Nuutin\njuttuja, sillä _siitä_ ei tule hullua harmaammaksi!\" Ja sitten\nJohannes alkoi kertoa jotakin Malakan salmelta; ja hän heilutteli\npäätään ja väänteli vatsaansa ja näytti, miten kanelin väriset olivat\ntanssineet ja mitä muuta vielä oli tapahtunut, jota ei voi mainita ja\ntuskin kehtasi kuullakaan. Naiset istuivat kirsturahilla ja joivat\nkahvia. Liinan pikku kalastaja huusi herkeämättä; Liina katseli häntä\nsurumielin; Tilda nauroi, vaan ei miehensä jutuille; ne hän tunsi\nliiankin hyvin; hän nauroi pikku tytölleen, joka myöskin nauroi ja sai\nkiinni kupista, kaatoi muutaman pisaran päälleen ja kirkui kauheasti.\n\nMinustakin alkoi Transpiratsioonissa tuntua jotakuinkin lämpöiseltä.\nMutta Janne, joka oli minua tarkannut ja monta kertaa varottaen\nkoettanut vaientaa Johannesta, tämä kun hoilasi malaijilaista laulua,\n-- nousi äkkiä ja sanoi:\n\nKyllä täällä annetaan joululahjoja ylt'ympäri. Nyt tulee _minun_\nvuoroni! Johannes, nähkääs, ei saa juoda itseään sikahumalaan ja\nkeppuloida marakattina _tänä_ iltana! --\n\nYks', kaks', kolme. Kävi pieni maanjäristys. Minua ihmetyttää vieläkin,\nettei koko Transpiratsiooni revennyt. Nuutti oli oikein aavistanut,\nmiten siinä kävisi, ja tarttunut lamppuun; nähtiin vain pitkä mies\noikaistuna ilmassa -- mylly kumossa neljä siipeä harallaan --, ja pieni\njäntevä Janne kantoi Malakan salmen sankarin ulos ovesta, jonka Nuutti\ntuuppasi kiinni hänen jälkeensä.\n\nHetkisen kuluttua Janne tuli takaisin, istuutui tyynesti paikalleen ja\nalkoi sytyttää piippuaan, jonka oli kädestään laskenut. Hän kääntyi\nTildaan ja sanoi ihan tyynesti ja suuttumatta:\n\nKannoin sen sinne ja panin sinun sänkyysi. Kai se saa nukkua humalansa\nsiellä?\n\nSaa kai! vastasi Tilda, joka oli vain hiukan uteliaasti katsellut asian\nkulkua. Tahdotko kupin kahvia?\n\nJanne nyökkäsi; ja sitten hän istui ja silmäili ikäänkuin hiukan\nhuolissaan kehtokarsinaan.\n\nNuutti purjehti edelleen avonaisessa veneessään ja pääsi lopulta\nAnholtissa maihin.\n\nHuoneeseen tuli hiljaisuus. Ulkoa kuului lumen räiskinää. Nurkassaan\nistui vanha Johannes ja lauloi pojuaan nukutellen:\n\nSa astuit lasna maailmaan...\n\nJa sitten Liinan pikku kalastaja kirkui ja samalla repi puoleksi\nauenneilla kätösillään kuihtunutta, laihaa äidinrintaa.\n\nNuutti pääsi äkkiä Anholtista hyvän tuulen mukana ja sanoi\nmaltillisesti, vaikka äänessä olikin hiukan moitetta:\n\nAnnappas sille hiukan kahvitilkkaasi, Liina!\n\nPoika itki; Liina katsahti ihan itkemäisillään Nuuttiin, minuun ja\npienokaiseen.\n\nNyt on _minun_ vuoroni antaa joululahjani! sanoi Tilda. Ja hän\navasi kaikki liivinnapit, pani oman tyttönsä toiselle valkoiselle\npullealle pallonpuoliskolle ja otti Liisalta pojan ja pani hänet kuin\nkissanpoikasen toiselle valkoiselle, pullealle pallonpuoliskolleen.\n\nMutta hän nojasi hiukan taaksepäin, samalla kun Liina istui aivan\nsanatonna ja käsillään peitti niukkaa ravintolähdettänsä.\n\nJa Tilda hymyili itseksensä sitä hymyä, joka on itsetiedottomille,\nhyville ja väkeville ominaista. Ja hän lausui merkillisen ajatuksen,\njota en unohda:\n\nTäällä on joulu-ehtoollista köyhäin lapsille!\n\nAjattelin kotiin jääneitä pienokaisiani. Tällä hetkellä he arvatenkin\nhyppelivät suuren, kauniin kuusen ympärillä, avarassa, korkeassa\nsalissa, jossa oli tauluja, kirjakaappi, soittokone. Tällä hetkellä\nehkä luettiin sähkösanomaani. Jospa he olisivat saaneet tämän\nviimeisenkin.\n\nMutta nythän he saavat.\n\n\n\n\nIIVAR KUOLI JA HAUDATTIIN\n\n\nKun Iivar eräänä päivänä seisoi rannalla kiskomassa suurta, uutta haraa\nja neljääkymmentä syltä kettinkiä veneestä maalle, niin sattui, että\nhän äkkiä päästi kaikki käsistään ja tavotti takaapäin lännettänsä.\n\nMikä nyt? kysyi Antti, hänen apulaisensa.\n\nVedin vähän liiaksi, -- sanoi Iivar ja huohotti.\n\nSitten he jälleen kävivät käsiksi neljäänkymmeneen syleen.\n\nTämä oli muutamain mielestä alkuperäinen syy Iivar Asmussenin\npitkälliseen ja tuskalliseen sairauteen. Sillä \"kaikki kipu alkaa\npistoksella\".\n\nToiset sanoivat, että se nyt on vaan lorua: kalastaja tulee usein\nnostaneeksi liikaa, ja paljoa pahempaakin sattuu; sittenhän heidän\nkaikkien pitäisi olla raajarikkoja. Pikemmin se saattoi johtua siitä,\nettä joku oli häneen katsonut (se on: katsonut pahalla silmällä).\nKalastajat ovat yleensä taikauskoisia.\n\nVielä oli asiaan tämmöinenkin selitys. --\n\nSe oli saanut alkunsa -- sanottiin -- siitä helmikuun päivästä, jolloin\nIivar ja Antti olivat veneessään jääneet laivan alle noin puolen\npenikulman päässä rannasta. Kesti tunnin aikaa, ennenkuin heidät\nsieltä noudettiin maalle, ja vesi oli tietystikin kylmää, Iivar oli\nkovaluontoinen eikä tahtonut vaihtaa vaatteita heti, kun oli sisään\npäästy, -- eikä siis Anttikaan tahtonut. Mutta kun sitten tuli kevät,\nyltyi pistos Iivarin selässä; Anttia ei sitä vastoin mikään vaivannut.\nHe olivat molemmat olleet yhtä kauan vedessä ja kumpikin yhtä märkänä;\nmitä oli ajateltava mokomasta paholaisen juonesta, joka tarttui toisen\nselkään, mutta ei toisessa miehessä tarttunut mihinkään kohtaan? Ei,\nkyllä se oli suoraan sanoen pötyä -- taikka sitten se oli pahan silmän\ntyötä. Mutta sairas hän oli.\n\nLiena -- Iivarin vaimo -- suostutti hänet viimein menemään maata. Koko\nkovalle otti, ennenkuin mies saatiin niin pitkälle. Sillä hän oli\nraataja, harvapuheinen, kuivakiskoinen, väsymätön työmies. Hänellä oli\nvene ja Lienalla työkalut, kun he menivät naimisiin. Antilla puolestaan\nei ollut mitään osuutta; hän sai työstään palkkaa -- prosentiksi sitä\nvoi sanoa; hän oli kaunis mies, kasvot kukoistavat, suu vain suora\nviiva, joka ei koskaan täysin avautunut; hän puhui vielä vähemmän\nkuin Iivar; kenties nuo kaksi juuri sentähden tulivat keskenään hyvin\ntoimeen. Antilla oli vain yksi ainoa intohimo: hän tanssi -- mutta\ntanssin itsensä vuoksi. Ei rakastelua, ei mitään kuljeskelemista\niltasin. Kun ravintolassa oli talvitanssit, alotti hän sieppaamalla\novensuusta ensimäisen tytön, huolimatta siitä, oliko tämä vanha vai\nnuori, suuri vai pieni, ja lopetti, kun sai käsiinsä viimeisen. Silloin\nhänen nuttunsa oli läpimärkä, hän meni suoraan kotiin, pani maata\nhikisenä, nukkui unta näkemättä ja nousi aamulla ilman päänsärkyä.\n\nHän oli kerran tanssinut Lienan kanssa -- kolme vuoroa yhtä kyytiä. Kun\nhän päästi Lienan, istuutui tämä, katsoi häneen, hymyili ja sanoi:\n\nOnpa sinun kuuma!\n\nAntti katsoi lattiaan ja vastasi:\n\nSe oli tanssia se!\n\nSinä yönä hän vastoin tapaansa ei voinut nukkua. Hän nousi vuoteesta ja\nvaihtoi -- äkkinäisen päähänpiston mukaan -- villapaitaa. Tämä oli\nensimäinen kerta. Ja se auttoi.\n\nHe eivät sen koommin tanssineet yhdessä, sillä juuri silloin alkoi\npitkällinen sairastaminen. Iivarin selkä oli \"villissä\", veneessä\ntäytyi tehdä työtä kahden puolesta, piti ansaita rahaa tohtorille,\ntohtorin kyyteihin, rohtoihin, piti valvoa ja kuitenkin saada talon\ntoimet hoidetuksi. Liena ja Antti jakoivat työt tasan -- koskaan\npuhumatta. Raskas sairaus toi taloon vielä enemmän hiljaisuutta; vain\nIivarin voihkina ja toisinaan hänen huutonsa tuskaisina öinä katkaisi\näänettömyyden; ja näiden purkauksien jälkeen, jotka yhä heikkenevästä\nmiehestä kiristettiin, vallitsi hiljaisuus ja painostus sitä\nraskaampana pienessä perheessä.\n\nPitkään, matalaan rakennukseen mahtui puoli tusinaa perhettä. Iivar\nAsmussenin väki asui vasemmassa päätyhuoneustossa -- kahdessa\npienessä ullakkokamarissa; näitä erotti toisistaan lautaseinä,\njoka oli paperoittu ruudullisella tapetilla. Keittiö oli alhaalla.\nSiitä johtivat portaat raskaalle ullakkoluukulle, jossa oli kulunut\nrautarengas. Tätä luukkua pidettiin aina suljettuna siitä saakka, kun\nIivarin ja Lienan ainoa lapsi, pikku Mette-Mari, oli mennyt takaperoa\nsiitä alas. Lapsen pienen tylleröisen ruumiin pehmein, vaikkei juuri\njaloin osa oli töksähtänyt sillikoppaan. Sillit, ainakin päällimmäiset,\nolivat likistyneet, mutta sinä vuonna oli silliä runsaasti. Mette-Mari\noli siitä päässyt pelkällä säikähdyksellä. _Hänen_ selkänsä oli\nmoitteeton.\n\nKokonaista yhdeksän vuotta olivat nämä portaat samalla yksitoikkoisella\näänellä narisseet Iivarin astuessa, kun hän palasi kalasta taikka\noli menossa sinne. Hän oli painanut tervettä selkäänsä tätä luukkua\nvasten, jonka sysäsi auki pienellä, joustavalla nykäyksellä ja jälleen\nhuolellisesti sulki lyhyellä, täsmällisellä jysäyksellä. Nyt ei selkä\nenää kestänyt kalastusta eikä luukun avaamista; -- tuskin se jaksoi\nmaata suorana lyhyessä, leveässä sängyssä, missä oljet pistivät alta\nja patja kuumotti päältä. Selkä kävi yhä huonommaksi joka kuukaudelta,\nsuorastaan mureaksi, ja siinä oli pieniä läpiä, joista sitten tuli\nsuuri reikä; se meni umpeen ja aukeni taas; se pilkkasi maalaislääkärin\ntaitoa talvella ja kylpylaitoksen lääkärin keinoja kesällä; ja näin\nmakasi Iivar jo toista vuotta ja kuihtui vähin erin ja haisi pahalta ja\nkiemurteli kuin kurja matonen, joka turhaan odottaa suurta kantapäätä\npolkemaan itseään mäsäksi ja ainiaaksi lopettamaan tuskan.\n\nAiniaaksiko? Sitäpä tämä kovasti koeteltu mies ajatteli maatessaan\npitkinä päivinä ja vieläkin pitempinä öinä. Jotkut sukulaiset\nolivat kuin muinoin Jobin ystävät toimittaneet hänelle lohdutuksen\nperusteita, neuvoja ja virkistystä pikku kirjasten muodossa, joita\nmuuan hyväätekeväinen seura julkaisee monilukuisina kappaleina halpaan\nhintaan. Kannellista virsikirjaa, josta hän oli alottanut, hän ei\nenää jaksanut pidellä voimattomissa käsissään, ja Liena luki niin\nhitaasti ja huonosti ja sitäpaitsi aina itki, kun yritti _laulaa_,\nmitä ei voinut _lukea._ Mutta pieniä nidotuita lehtisiä hän jaksoi\nyksinäisyydessään hypistellä vapisevilla sormillaan. Hän luki, kunnes\ntuskat saivat hänestä voiton, sitten hän huusi hetkisen ja luki\njälleen, samalla kun hänen aivonsa hehkuivat kilpaa suuren haavan\nkanssa.\n\nEräänä aamuna hän kutsui Lienaa luokseen.\n\nHän oli kynnellä -- pitkällä, mustalla, käyrällä kynnellä -- painanut\nmerkin lauseeseen: Heidän matonsa ei kuole, heidän tulensa ei sammu.\n\nOikeastaan -- Liena -- kuulehan! sanoi hän. Mitä olen oikeastaan tehnyt\nsemmoista, että se voi olla niin pahaa?\n\nLiena ei vastannut, vaan pyyhkäisi silmiään sillä kädellä, jossa vielä\noli veitsi, hän kun juuri oli siivonnut pienen laihan kampelan.\n\nOlenko milloinkaan lyönyt sinua? kysyi hän.\n\nEt, sen Jumala tietää! nyyhkytti Liena ja vaihtoi veitsen esiliinaan.\n\nTaikka Mette-Maria -- paitsi sitä ainoaa kertaa, kun hän oli päästänyt\nporsaan ulos?\n\nEt -- et! oli vastaus.\n\nOlenko juopotellut taikka tuhlannut ansiota kortteihin -- taikka...?\nNyt eivät voimat enää riittäneet, vaan käsi vaipui velttona\nsängynlaidalta, ja pikku vihkonen putosi lattialle pahanaikaisten\nräsyjen -- siteiden sekaan, jotka hän yöllä oli repinyt haavaltaan.\n\nLiena kumartui ottamaan paperin ynnä rievut, meni alas keittiöön\nja heitti molemmat hiilokselle. Mutta ikäänkuin säikähtäen omaa\nrohkeuttaan hän samassa tuokiossa sieppasi painetut sivut takaisin,\nhieroi kädellään hiiltyneitä kohtia ja pani paperin hyllylle\nlautasrivin yläpuolelle. Räsyt jäivät palamaan ja niistä levisi pian\npahanhajuista käryä. Mutta Liena oli kyllä karaistunut sekä käryä että\nhajua kestämään.\n\nSiitä asiasta ei heidän kesken puhuttu sen enempää. Iivar ei enää\nlukenut. Hänen silmissään oli erikoinen katse, kun hän antoi Lienalle\nne lehtiset, jotka hänellä oli ollut sängyssä. Hänen tuskansa\nlisääntyivät. Hän käänsi silmänsä niin, että valkuainen -- ei, vaan\nsitruunankeltainen -- tuli päällimmäiseksi joka kerta, kun rautalevy\nhänen lapaluittensa välissä kävi hehkuvan punaiseksi -- sillä\nsemmoisilta hänestä tuskat tuntuivat. Heti kun puuskaus oli mennyt,\npainuivat silmäluomet umpeen, ja hän vaipui horroksiin; ja taas tulivat\ntuskat, ja taas rautalevy hehkui, ja taas hän vääntelihe ja taas vaipui\nhorroksiin.\n\nSe oli taistelua elämästä -- taistelua uskon kanssa -- se oli kuoleman\nkamppailua -- ja sitä kesti kauan.\n\nMies poloinen! sanoi maalaislääkäri. Ja hän päätti ilmottaa Lienalle,\nettä toivo oli turha -- hän ei enää mitään voinut toimittaa -- eikä\nhän tahtonut sen enempää ottaa palkkiota -- eikä heidän tarvinnut\nenää lähettää hakemaan. Hän uskoi menetelleensä jalosti; hän ei vain\nymmärtänyt, kuinka Liena voi ottaa tämän ilmotuksen vastaan niin\ntyynesti. \"Sellaisilla ihmisillä ei ole tunteita\", ajatteli hän\nhartioitaan kohauttaen ja istui vaunuihinsa. Liena saattoi häntä ulos:\n\nSen olisi tohtori oikeastaan voinut sanoa jo ennemminkin! arveli Liena.\n\nAja! sanoi lääkäri rengilleen.\n\nTässä sairastamisessa ei ollut mitään toivoa. Kaikki sen tiesivät, ja\nlopulta kaikki siitä puhuivat; ja niin oli siltä katkennut pahin kärki\n-- ellei oteta lukuun asianomaista itseään.\n\nPaha haju -- tämä kuvaamaton, unohtumaton haju -- levisi kahteen\nullakkohuoneeseen, tunkeutui suljetun luukun läpi ja pujahti kuin\naavemainen osa itse Iivaria äänetönnä alas jyrkkiä portaita ja tuntui\nkeittiön kaikissa sopissa. Liena ja Mette-Mari kuljettivat sitä\nvaatteissaan, ja Anttia se seurasi joka päivä veneeseen, jossa se\nhaihtui tuuleen, mutta illalla se uudestaan tarttui islantilaiseen\nvillaan.\n\nPahempi kuin haju -- jota voitiin tuulettaa -- oli tuo vaikerrus\nyläkerrasta. Miehen ruikutus, tuollaisen kovan, karaistuneen miehen\nvoivottelu vielä kovemman herra kuoleman häntä parhaansa mukaan\nkiduttaessa!\n\nTällaiseenkin voi ympäristö tottua. Lienan silmät olivat punaiset,\nmutta kyyneleet olivat loppuneet. Mette-Mari sitävastoin -- lapsi --\nei vielä ollut itkenyt koko kyynelvarastoaan. Hänen suruttomuutensa\n-- lapsen suruttomuus -- auttoi kestämään koko paljon, mutta niinä\npäivinä, jolloin asiat olivat ullakkokamarissa kovin pahalla kannalla,\ntäytyi hänen kyyristyä uunin nurkkaan ja peittää kasvonsa typistetyllä\nesiliinallaan.\n\nKun Antti silloin sattui astumaan avonaisen oven ohi ja näki lapsen\ntuossa tilassa istuvan, poikkesi hän säännöllisesti sisään, veti\nesiliinan syrjään, otti pienen pehmeän, suttuisen käden omaan isoon,\nkovaan, kalanlimalla ja suomuksilla vernissattuun kouraansa ja sanoi:\n\nMette-Mari, tuletko kanssani porsasta katsomaan -- mitä?\n\nJa sitten he yhdessä menivät pitkän rakennuksen toisen päätysivun\npuolelle, missä perheiden sikolätit olivat erotettuina nelinurkkaisiin\nkarsinoihin aivan kuin hautapaikat kirkkotarhassa.\n\nSiellä haisi myöskin -- tietysti. Mutta rannan raitis tuulahdus puhalsi\nvälistä joukkoon, ja sitäpaitsi: tiedettiinhän mitä se oli, ja että se\ntuli vaan siitä, mikä on hyvää.\n\nSiellä he äänettöminä seisoivat ja katselivat, kuinka suuri lihava\nporsas, täplät toisessa korvassa, kapsutti leukapieltään ja vähä\nväliä räpytti heille pitkiä, vaaleita, ylimyksellisiä silmäripsiään.\nJa sill'aikaa kun noilla kahdella oli kummallakin omat mietteensä\najasta ja ijäisyydestä, kärsimyksistä ja kurjuudesta, painoi\nporsas etusorkkansa kaukaloon, tonki sitkeällä kärsällään kaksine\n\"pyykatteineen\" ja röhki rauhottavasti:\n\nRöh, röh! syökäämme ja juokaamme, sillä huomenna meidän on kuoltava!\n\nSiltä se ainakin Antista kuulosti, ellei aivan samoilla sanoilla.\nTarkotus oli sama.\n\nMutta Mette-Mari pyyhki kyyneleensä ja pisti oljenkorren porsaan\nsierameen. Se oli kovin lystikästä, ja lapsiraukka sai nauraa; mutta\nporsas pyörähti äkkiä ympäri ja peräytyi syvästi loukkaantuneena\nmakuusuojaansa.\n\nRöh, röh!\n\nJa sitten se laski korvansa luppaan, niinkuin muut panevat kätensä\nristiin, ja sitten se nukahti heittäen kaikki sikseen.\n\nAina vaan pahemmaksi kävi ylhäällä ullakkokamarissa. Pitkinä,\nhiljaisina, kuutamoisina talvi-iltoina huudot tunkeutuivat läpi\npakkasen kukittamien akkunaruutujen ja kuuluivat yli koko rakennuksen\nja naapuritaloihinkin. Silloin aukeni siellä ja täällä ovi, ja joku\nkuunteleva olento näyttäytyi. Kolmen, neljän miehen joukko kokoontui\nAsmussenin ikkunain alle; he vaihtoivat muutamia sanoja ja astuivat\nkeittiöön, missä Liena otti heidät vastaan silmät punaisina, samalla\nkun huulet ja leuka vapisivat.\n\nHe nousivat yhdessä yläkertaan, missä öljylamppu kärysi pesukaapilla\nja Iivar vääntelihe sängyssä. Piti vaihtaa hänen alustaansa, hän ei\nvoinut saada lepoa, täytyi häntä siirtää. Nuo neljä miestä tarttuivat\nkukin karkean piikkolakanan kulmaan ja nostivat niin varovasti, kuin\nkalastajat osaavat nostaa. Iivar uikutti tuskasta.\n\nKun he jälleen tulivat alas ja seisoivat hohtavalla lumella, jonka yllä\ntaivas kaartui indigo-sinisenä loistokupuna, tavotti kukin vuorostaan\ntakaapäin selkäänsä, mutta sanomatta mitään. Kukin meni taas kotiinsa;\nmutta saattoi tapahtua, että heidät yöllä uudestaan kolistettiin\nliikkeelle, kun tarvitsi kääntää Iivaria -- \"sitä rämää!\"\n\nKerran pidettiin sitten perheneuvottelu. Siihen johduttiin ihan kuin\nitsestään.\n\nValvotun yön jälkeen, jolloin sairas oli ollut tavallista huonompi,\nLiena tarjosi aamun suussa kahvia näille neljälle sukulaiselle.\nIstuttiin keittiössä sinisiksi kohmettunein käsin ja höyryävät kupposet\nsylissä ja puhallettiin vuoroin sormiin ja kahviin.\n\nLiena sanoi:\n\nJospa Jumala jo pian hänet korjaisi!\n\nJoku sanoi: On sitä nähty, että pahemmastakin sairaasta on vielä mies\ntullut. Kun vaan saisimme sen matami Aspegrenin tänne...!\n\nTämä oli tietäjävaimo, joka asui salmen toisella puolella, monen\npenikulman päässä sisämaassa.\n\nSe on niin häijyn kallis! sanoi joku.\n\nEnsimäinen vastasi:\n\nKai siihenkin keino keksitään; Iivar ei ole koskaan vetäytynyt syrjään,\nkun asia on meitä koskenut. Kuinka paljon sinä voisit luovuttaa, Liena?\n\nEi riitä varoistani enempää kuin viisi, vastasi hän varmana.\n\nSe on jotakuinkin vähän. Hän ei lähde liikkeelle alle kolmenkymmenen\nviiden -- tähän vuoden aikaan. Täytynee vielä odottaa joku aika!\n\nKului kuukausi. Kylmyys oli ilmasta hävinnyt, kevään merkkejä ilmestyi,\nversominen edistyi nopeasti.\n\nNopeasti edistyi myös Iivarin meno -- alasmäkeä.\n\nSilloin nuo neljä miestä -- Erik Skammelen, Nuutti ynnä Kalle ja\nKristian Nörregaard veljekset -- sysäsivät purtensa vesille ja\npurjehtivat tietäjävaimoa hakemaan.\n\nSeuraavana päivänä he palasivat ja nostivat veneestä saaleihin käärityn\nmytyn ja laskivat sen hyvin varovasti hiekalle.\n\nSe oli matami Aspegren.\n\nHän riisui päällysvaatteensa ja antoi ne kappale kappaleelta\nkalastajille heihin katsomatta. He astuivat kunnioittavasti, kuin\nolisivat kaikki olleet hänen palvelijoitaan, hänen perässään taloon.\n\nPieni, hintelä vaimo, erinomaisen puhtaissa vaatteissa, päässä iso\nvanutäytteinen taftihilkka, sen alla tummaa, kiiltävää tukkaa ja\npienet, kiiluvat silmät kuin linnun -- taikka ehkä paremmin kuin\ntäytetyn linnun, sillä silmät eivät näyttäneet liikkuvan.\n\nLiena odotti häntä keittiössä ja suuteli hänen kättään, jonka matami\nitse hänelle ojensi.\n\nHän ei kysynyt mitään, vaan katsoi portaisiin.\n\nSe on tuolla ylhäällä, kuiskasi Liena ja astui itse edellä.\n\nMiehet nyhkivät toisiaan ovensuussa ja odottivat ihan ääneti. --\n\nMolemmat naiset tulivat takaisin. Liena piti kättä silmillään. Tällä\nkertaa käsi oli täynnä kyyneleitä, kun hän sen laski kasvoiltaan.\n\nMatami Aspegren viittasi uuniin päin, missä kahvipannu kiehui. Liena\nnoudatti heti viittausta. Matami istuutui hakkuutukille höyryävä\nkupponen kädessään; hän hörppi juomaa pitkin siemauksin ja narskutti\nmustaa rintasokeria höyryn ympäröidessä hänen kasvojaan kuin minkäkin\nmuinaisajan papittaren. Kukaan ei uskaltanut keskeyttää, mutta kaikki\nodottivat nähtävässä jännityksessä.\n\nNyt oli kuppi tyhjä. Hän kurkotti sitä Lienaan päin nyökäyttäen; asia\nymmärrettiin, ja toista kertaa nousi höyry ja ympäröi skoonelaista\nPythiaa, samalla kun musta rintasokeri narskui kuin luu petoeläimen\nhampaissa.\n\nSilloin Liena sanoi miehiin kääntyen: Matami Aspegren sanoo olevan\nliian myöhäistä -- eikö niin?\n\nTietäjävaimo nyökäytti, laski kupin kädestään ja tarttui hitaasti\nhameensa helmaan, jonka sitten hinasi ylös! Samoin ensimäisen ja\ntoisen puolivillaisen liepeen. Keltaisessa villahameessa oli syvä\ntasku; tästä taskusta hän otti esille pussin ja pussista lankakerän,\nsakset, muutamia nauhoja, nipun sipulia, avainkimpun, pienen pullon,\njonka korkissa oli sulka, ja rasian, jossa näytti olevan voidetta.\nNämä kapineet hän järjesti syliinsä. Miesten ja Lienan katseet olivat\nkiintyneet puuhaan kysyvässä ja hiukan kammottavassa äänettömyydessä.\nSitten Liena jatkoi:\n\nMatami Aspegren -- on -- sanonut -- että tohtori -- että se on liian\nkauan ollut Iivarin kimpussa... eikö niin?\n\nKuului mutinaa ja raskasten saappaiden siirtelemistä.\n\nMatami Aspegren nyökäytti.\n\nLiena jatkoi:\n\nNyt matami voi vain -- nyt hän ei voi muuta kuin...\n\nLiena vaikeni ja katsoi matamiin. Mutta tietäjävaimo istui kädet\nlevitettyinä yli taskun sisällyksen ja tuijotti jäykästi eteensä.\n\nVoiko matami poistaa siltä tuskat? kysyi Erik, miehistä uskaliain.\n\nMatami avasi suunsa kääntämättä silmiään, joiden ilme ei myöskään\nmuuttunut, ja sanoi vahvalla painolla:\n\nMinä voin päästää hänet kuolemaan!\n\nHe tuijottivat jonkun hetken toisiinsa hänen ympärillään, mutta sana\noli sanottu, ja oraakeli oli sen lausunut.\n\nAsia oli päätetty, kellään ei ollut vastaväitteitä, kukin kätki omat\najatuksensa, -- silloin kuultiin hiljaista itkua ylhäältä ullakolta.\n\n-- 29 --\n\nLuukku oli jäänyt auki. Ylimmällä portaalla istui Mette-Mari ja\nnyyhkytti, rystyset silmäkulmiin painettuina.\n\nLapsi oli jäänyt koulusta kotia ja piiloutunut sinne ylös, kun aavisti\nsuuria asioita päätettävän. Hän sai kaksi palaa mustaa rintasokeria ja\nkäskyn mennä leikkimään porsaan kanssa. Hän lakkasi itkemästä, mutta\nkieltäytyi kiihkeästi antamasta vieraalle vaimolle kättä.\n\nSitten nuo neljä miestä taas lähtivät merelle -- hyvällä tuulella -- ja\nveivät tietäjävaimon pois.\n\nHiukan myöhemmin tuli Antti kalasta. Kun hän rannalta tullessaan joutui\nkulkemaan sikolättien sivutse, näki hän Mette-Marin täydessä touhussa\noljenkorsi kädessä. Porsas röhki kaikin voimin. Lapsi nauroi ääneen.\n\nPäivää, pikku Mette-Mari! -- Päivää, Antti! -- Kuinkas voidaan? Minusta\nnäytti tuolla selällä olleen Erikin vene täynnä väkeä...?\n\nNyt lapsi päästi oljenkorren ja alkoi itkeä.\n\nOnko... onko Iivar kuollut? kysyi Antti.\n\nEi, mutta se vieras vaimo on ollut täällä -- ja nyt isän pitää kuolla\n-- ja minä olin ullakolla -- ja minua niin pelottaa, että ne tekevät\nisälle pahaa...\n\nJa hän yltyi itkemään yhä kovemmin.\n\nOdotas hiukan täällä ulkona, Mette-Mari! sanoi Antti. Ja päästyään\nrakennuksen ensimäisen oven kohdalle hän pisti päänsä naapurin ovesta\nsisälle ja pyysi vaimoa pitämään lasta silmällä.\n\nNaapurin vaimo iski häneen merkitsevän katseen.\n\nKyllä se ihminen on täällä käynyt. Niin, ja sitten lähdettiin viemään\nsitä heti jälleen pois. Sano Lienalle, että minä tulen kyllä auttamaan,\nkun Iivaria pestään ja puetaan.\n\nOnko hän kuollut? kysyi Antti.\n\nKyllä kai! --\n\nAntti riensi. Hän astui kiireesti Asmussenin kynnyksen poikki. Hämärä\noli alkanut. Liena istui kumarruksissa, sytytetty kynttilänpätkä\nkädessä keittiön kaapin edessä, missä hän säilytti liinavaatteita.\n\nJestas! Säikytit minusta melkein hengen, Antti, kun tulet niin äkkiä!\n\nOnko Iivar kuollut? --\n\nEi mutta...\n\nHän nousi seisaalle, puhdas palttinapaita käsivarrellaan. Kynttilän hän\nlaski kädestään ja oikoi paitaa.\n\nYmmärrätkö, Antti? _Hän_ on ollut täällä...\n\nNiin kuulin. Paljonko hän siitä otti?\n\nKolmekymmentäkaksi. Emme saaneet häneltä tingityksi vähempään. Mutta\nnyt Iivar saa apua!\n\nApua? --\n\nNiin juuri. Me päästämme hänet. Katsos, tässä on voiderasia. No;\nvoidetta sivellään tähän paitaan -- noin. Kun hän on saanut sen\nyllensä, niin -- niin hän pääsee tuskistaan ja voi istua pystyssä.\nSilloin häneen tulee semmoinen halu nousta vuoteesta -- ymmärrätkö?...\n\nEn!\n\nVai niin, mutta niin hän sanoi. Hän rupeaa tahtomaan ylös ja me olemme\nhäntä auttavinamme. Kun hän sitten aikoo seistä jaloillaan, huomaa hän,\nettä on hullusti laita. Ja silloin meidän pitää se sanoa hänelle...\n\nAntti tuijotti Lienaan:\n\nMitä sanoa?\n\nEttä hän on mennyttä miestä, että matami on hänet päästänyt. Ja sitten\n-- sitten hän kuolee _aivan rauhallisesti!_\n\nAntti katsoi maahan eteensä ja sitten sivulle.\n\nKaiketikin se on parasta, mitä hänelle voi tapahtua!\n\nNiin, eikö olekin? sanoi Liena.\n\nYhdessä he astuivat portaita ylös. Antti jäljessä kynttilää pidellen,\nLiena edellä, mukanaan paita, rasia ja ruukullinen vettä.\n\nSiellä Iivar makasi. Kynttilä häikäisi hänen silmiään, joissa jo oli\nlasimainen katse. Uupuneen ja masentuneen näköisenä hän ne sulki.\n\nIivar! sanoi Liena ojentaen hänelle paitaa.\n\nMikä nyt on? kuiskasi hän. Joko te aiotte minut pukea? Ettekö voi\nodottaa...?\n\nHe vaihtoivat paitaa hänen päälleen kuin lapselle. Vastoin\ntavallisuutta hän ei valittanut.\n\nNyt kai pian olen valmis; ettekö usko? Ah, sepä tekee hyvää! huokasi\nhän.\n\nHän makasi hetken; sitten hän näytti pyrkivän nousemaan. Liena ja Antti\nkatsoivat toisiinsa ja kannattivat häntä kumpikin kainalosta. Hän\nvaipui rennosti takaisin, voihki ja kuiskasi:\n\nKuulin kaikki; ette ole tänään panneet luukkua kiinni!\n\nHe katsoivat toisiinsa kuin lapset, jotka keksitään sokeria\nvarastamasta. Kuoleva kuiskasi, eikä hänen heikossa äänessään voitu\nhuomata mitään katkeruutta:\n\nAiotko eteenkinpäin maksaa Antille kaksikymmentäviisi äyriä kruunulta,\nLiena? Minun mielestäni olisi mukavampaa... Hän ei jatkanut vaan\nvoihkasi: Vettä!\n\nLiena käännähti ja tavotti ruukkua. Samalla hän tuli kaataneeksi\nkynttilänpätkän; se sammui ja putosi lattialle. Pimeässä kuului\nviimeinen käheä huuto. Antti hapuili tulitikkuja ja löi otsansa\nLienaan, joka myöskin haki. He ponnahtivat erilleen; Liena valitti,\nAntti noitui puoliääneen ja lopulta hän muisti, että hänellä taskussa\noli tikkuja.\n\nKun kynttilä jälleen oli sytytetty, makasi Iivar suu auki, toinen silmä\nkyynyssä, toinen luonnottoman suurena; kädet olivat koukistunein sormin\nkaivautuneet peitepatjaan. Hän oli jo ehtinyt kappaleen matkaa suureen\npimeyteen.\n\nNyt hän on kuollut! sanoi Antti. Ja hän ajatteli itsekseen, miten\npaljon tässä olisi voitu säästää, jos tietäjävaimo olisi jäänyt\nnoutamatta. Liena istui tuolille sängyn viereen ja silitteli tyynyä\nkämmenellään.\n\n       *       *       *       *       *\n\nIivar kuoli ja haudattiin: --\n\nLauha, kostea henkäys oli huokunut ilmassa jo varhaisesta aamusta\nsaakka. Tuoreita, poimullisia, värikkäitä pilviä oli noussut yht'aikaa\nkuin punainen aurinko ja ryhmittynyt sen ympärille aivan kuin\nröyhelöinen persilja vadilla painautuu palvatun liikkiön reunoille.\nAurinko oli sitten kadonnut ja pilvet niinikään, ja rannikon\nyläpuolella leijaili yksitoikkoinen hautausitku. Sataa tihutti hyvin\nhiljalleen; ruoho ja umppuiset pensaat imivät kosteuden sisäänsä\nja samoin tekivät dohvelitakit, mustat huopahatut ja pumpuliset\nsateenvarjot. Oli kevätilma, kasvattava ilma, hautajaisilma.\n\nKolmet ajopelit ja ruumisvaunu -- ravintoloitsijan vastamaalatut\ntyörattaat -- pysähtyivät pitkän, matalan rakennuksen eteen.\nRavintoloitsija, eläkkeellä oleva luotsi, eläkkeellä oleva tullimies,\nmuutamia käsityöläismestareita ja kalastajat -- toisin sanoen kaikki\n-- olivat tänne kokoontuneet. Keittiössä oli hieman raivattu tilaa ja\nsiellä oli kirstu kahden pukin varassa, ja kirstussa makasi Iivar ja\notti vastaan vieraita. Alkuaan hänen vastaanottonsa oli ollut ylhäällä\nsisemmässä ullakkokamarissa, mutta kun viereisessä huoneessa syötiin,\neikä Iivar ollut palsamoittu kuten ruhtinaalliset henkilöt, ja kun oli\ntuo haju... lyhyesti, siellä oli havaittu tarkotuksenmukaiseksi muuttaa\nIivar alakertaan. Samasta syystä havaittiin nyt tarkotuksenmukaiseksi\nlyödä kansi kiinni -- varhemmin kuin muuten on tapana. Sillä tuo\nkasvattava sää, jota pitäjän talonpojat siunasivat, oli hieman\npainostavaa, eikä se raitistanut ilmaa sisällä pienissä huoneissa,\njoihin myötäänsä tuli ihmisten mukana puolimärkiä vaatteita, ja\njoissa seppeleet -- monet seppeleet -- myöskin tuoksuivat vahvasti.\nEi niin, että kukaan olisi tästä valittanut; eihän oltu hemmoteltuja\nkaupunkilaisia, -- mutta kuitenkin oltiin siitä yhtä mieltä, että näin\noli mieluisinta.\n\nSeppähän se muuten -- joka aina oli yhtä hyvällä tuulella -- oli\nsanonut ratkaisevan sanan.\n\nHän painautui ovesta sisään ruskeassa lievenutussa, mustien housujen\nlahkeet käärittyinä, puristi Lienan kättä kysäisten: No, nyt kai on\nhyvä? -- taputti Mette-Marin päätä ja tiedusti:\n\nMinne olette Iivarin panneet?\n\nLiena viittasi vaieten ylöspäin.\n\nHetken kuluttua seppä tuli alas, kourassa viipale syötävää, ja sanoi:\n\nKuulkaas, mitähän jos toisimme hänet tänne alas?\n\nNiin tehtiinkin. Ja pian sen jälkeen kuulivat ne, jotka ylhäällä\nistuivat syömässä ja juomassa, vasaranlyöntejä keittiöstä.\n\nNyt Iivarin kirstua naulataan kiinni! sanoi seppä suu täynnä ruokaa.\n\nVanha luotsi risti kätensä olutlasin ympärille ja sanoi:\n\nEi olekaan liian aikaista!\n\nJa kaikki ruualla istujat tunsivat nyt ruokahalunsa kasvavan. Ja siellä\nylhäällä syötiin aika hyvin, ja oluttakin tuli juotua, ja toinen\ntoisensa jälkeen tuuppautuivat vastatulleet kalastajat aukosta sisään\n-- luukku oli otettu tänään tykkänään pois -- ja he puhuivat kaikki\nIivarista kuin läsnäolevasta henkilöstä, toverista, joka vielä vaelsi\nheidän joukossaan. Eikä hän vielä aivan poissa ollutkaan.\n\nAntti käveli siellä vaiti, kuten aina, suu pelkkänä viivana ja kaulassa\nniin kapea musta liina kuin rihma, ja täytti ryyppylaseja.\n\nSeppä alkoi kertoa pikku juttuja. Kukaan ei omin ehdoin ruvennut\nhautajaispainostuksen alaiseksi, kaikki arvelivat -- ja sanoivatkin --\nettä Iivarin nyt oli niin hyvä, ettei semmoista ollut pitkään aikaan\nollut.\n\nJa sitten Liena ilmestyi ovelle, hyvin kalpeana, musta puuvillainen\nleskihuivi yllään. Hän antoi sepälle merkin, ja seppä nousi heti ja\nsanoi: No miehet, nyt käydään käsiksi!\n\nHe menivät kaikki alas, ja lähimmät sukulaiset saivat pienellä vaivalla\n\"Iivarin\" ulos kapeasta ovesta, ja sitten järjestyttiin riviin\nkantajien jälkeen, ja niin lähdettiin liikkeelle.\n\nArkkua lähinnä seurasi Liena taluttaen kädestä Mette-Ilaria. Pikku\ntyttönen oli myöskin saanut mustan huivin ympärilleen; sen tupsulliset\nsuiput laahasivat, ja joka kerta kun lapsi kääntyi katsomaan, mikä\nhänen uusien nauhakenkiensä kannoille löi, puristi leski lujasti hänen\nkättään ja käski hiukan päätään ravistaen pitämään nenäliinaa silmillä.\nSillä niin hän itsekin teki koko matkan, kun kuljettiin kylän läpi.\n\nKaikki olivat akkunoista ja ovista katselemassa, kutka vain seistä ja\nkäydä taisivat. Liput puolitangossa ja puksipuun lehviä sirotettuina\nkauppiaan puutarhan kohdalle.\n\nKylän takana kulkue pysähtyi. Ajoneuvot tulivat paikalle; \"Ivar\"\nnostettiin työrattaille, joille myös nousi kaksi kalastajaa hoitelemaan\nseppeleitä. Seurue jakautui kolmille kärryille, ja sitten jyristettiin\npitkin tietä, sisämaahan päin, runsas penikulma kirkolle, hienosti\ntihuttavassa sateessa, joka pian muuttui siniseksi sumuksi, ja silloin\n\"Iivar\" ja hänen saattajansa hävisivät taaemmaksi jääneiden katseilta.\n\nIllalla Liena ja Antti seisoivat sikolätillä.\n\nAntti oli vetelehtinyt veneen luona kuin jotakin etsien. Lienasta\noli tuntunut niin kummalliselta keittiössä ja vielä kummallisemmalta\nylhäällä. Mette-Mari oli saanut luvan mennä leikkimään naapurivaimon\nlasten kanssa; hän ei millään ehdolla tahtonut mennä nukkumaan,\nennenkuin Liena itsekin tulisi. Lapsi oli vasta nyt oikein alkanut\npelätä kuollutta, kun tämä jo oli talosta poissa.\n\nLiena ja Antti seisoivat, kuten sanottu, porsaan luona.\n\nKuinka nyt oikeastaan järjestetään, Antti? sanoi Liena vitkaan.\n\nNiin, kuinkahan sitä järjestetään? kysyi toinen.\n\nSaanee kai jäädä kahteenkymmeneen viiteen kruunulta, niinkuin ennenkin?\nTaikka...? Hän pysähtyi.\n\nJotakin se Iivar tarkotti...? sanoi Antti.\n\nLiena katsoi häneen ja ojensi kätensä.\n\nAntti ojensi hänelle omansa.\n\nKun sopiva aika on kulunut! sanoi Liena puoliääneen.\n\nNiin, eihän sillä ennen liene väliä! vastasi toinen.\n\nSitten he vetivät kumpikin kätensä takaisin ja katsoivat jälleen\ntoisiinsa.\n\nRöh, röh! kuului lätistä.\n\nSe oli päätetty.\n\n\n\n\nANE KUOLI JA HAUDATTIIN\n\n\nHeitä oli kolme sisarusta: kaksi täyskasvuista poikaa, Julius ja\nJaakko, ja sitten tyttölapsi Ane.\n\nVanhemmat olivat kuolleet, isä hukkunut mereen ja äiti kuollut\nsänkyynsä -- johonkin \"sisälliseen\", kuten sanottiin.\n\nJulius ja Jaakko kalastivat yhdessä isän veneellä -- se olikin ainoa\nkapine, mitä hänen jälkeensä oli ilmoille noussut. Julius oli sen\nnäköinen kuin Tordenskjold tulitikkulaatikoiden kannessa; mieluimmin\nhän nauroi, paitsi kun jokin aivan tavaton asia vaati vakavuutta; ja\nsitten hän jälkeenpäin, vahinkoa korvatakseen, nauroi kaksin verroin.\nHän oli ahkera, ketterä ja kiiti kuin kissa kaikessa työssä. Mutta kun\nhänelle sattui hyvä tilaisuus päästä pariksi minuutiksi lepäämään,\nistui hän koukussa ja piteli sivujansa kuin mies, jolla on vatsan\nvaivoja. Hän nauroi milloin minkin vuoksi, kunhan vain sai nauraa. Ei\nhänen vatsaansa mikään vaivannut; hän oli isäänsä.\n\nJaakko oli tullut äitiinsä. Hän oli harvasanainen, hidas, sitkeä\ntyössä, eikä ollut helppo saada häntä hymähtämäänkään. Hänen sisässään\noli jokin mennyt vialle, mutta välttämättömyys oli hänen kimpussaan ja\najoi häntä eteenpäin; alituinen raataminen karkaisi häntä, pakollinen\nruokajärjestys -- kalaa ja puuroa, puuroa ja kalaa -- vastusti tuota\n\"sisällistä\". Ei mikään estänyt häntä oleskelemasta ulkoilmassa --\npäinvastoin; ja maalaislääkäri selitti, että hänestä kyllä voisi tulla\nvanha mies, huonon vatsansa kiusallakin.\n\nTytön nimi oli Ane. Vaaleaverinen, ryhdikäs, hyvä rinnanpyöreys,\nlujat lanteet, kalastajarotua. Mutta hän oli huomattavan kalpea. Niin\noli äitikin ollut. Ja niin kursailematta, kuin Vangaassa puhutaan\nperheasioista, sanoivat veljet heti rippikouluvuodesta saakka: Sinä\nkuolet nuorena, Ane!\n\nTämän lohdutuksen hän sai mukaansa, kun lähti pääkaupunkiin\npalvelukseen.\n\nHän palasi seuraavana kesänä herrasväkensä mukana, joka aikoi olla\nmaalla Vangaan puolella. Silmät olivat käyneet hiukan raukeiksi, mutta\nniihin ilmestyi jonkun verran loistoa, kun hän vei Juliuksen syrjään ja\nnäytti hänelle erästä valokuvaa.\n\nOnko hän tuon näköinen? kysyi Julius, samalla kun nauru jo rupesi häntä\nhytkyttämään.\n\nSe oli Anen lemmitty. Herrasmies, musta liivitakki yllä, kädessä\nsilinterihattu (joka kuvassa näytti liian isolta), ja toinen käsi\nnojaamassa köynnöskasveilla koristettuja kaidepuita vasten, jotka\nnäkyivätkin kaipaavan kaikkea sitä tukea, mitä oli saatavissa. Miettivä\nasento, puoleksi sivulta nähtynä, hyvin tuuhea sileä tukka kammattuna\nylöspäin, pieni kihara korvan juuressa; syväuurteisten liivien edessä\nriippuivat nenälasit leveässä mustassa nauhassa.\n\nOnko se komeljantti? kysyi Julius, tarkasteltuaan valokuvan takasivua\nja tavattuaan siellä joukon kolikoita kuvattuina puoliympyrään, jonka\nkeskellä oli kolmijalkainen pukki, kompassirasia päällä.\n\nHän on nykyään viinurina --! vastasi Ane vakavasti ja pyyhkäisi\nkädellään kultansa kasvoja, joihin Juliuksen hyppysistä oli jäänyt\ntahmea pilkku. -- Hän laittaa ensi syksyksi oman liikkeen!\n\nRavintolanko?\n\nNiin -- hotellin. Ehkä hän pääsee höyrylaivoihin, mutta se ei ole\nvarmaa. Niihin on niin paljon pyrkijöitä, sanoo hän.\n\nMikä hänen nimensä on?\n\nLudvig!\n\nEn minä sitä, vaan mikä hänen liikanimensä on?\n\nJaha - Bisserup!\n\nJuliuksen täytyi nyt kyykistyä, kun piti ihan kuollakseen nauraa\nmokomaa nimeä. Sepä oli hassunkurinen. Vaan eihän nimellä väliä ollut.\nTokko se muuten oli hyvänlaatuinen mies? -- Oli, kyllä se oli. --\nMitä lahjoja se oli antanut? -- Enimmäkseen rahaa; ei juuri paljoa,\nmutta kun oli sattunut ylimääräistä ansiota, niin hän oli saanut\nsiitä prosentit. -- Mitä ne rosentit olivat? -- Ne olivat semmoista\nosinkoa juomarahoista; ja sitten hän oli usein ollut teatterissa\nLudvigin kanssa; sillä Ludvig meni niin mielellään teatteriin ja osasi\nperästäpäin itse toistaa kaikki tyyni ja puhui muutenkin aina niin\nkauniisti eikä ryypännytkään enempää, kuin mitä hänen toimeensa kuului,\nja he aikoivat mennä yhteen, heti kun hän oli perustanut oman liikkeen\nja saanut joko ravintolan taikka jonkun höyrylaivan. --\n\nJulius siristi toisen silmänsä kiinni, vilkaisi hiukan syrjään ja\ntiedusti harmaalta kissalta, joka hiipi heidän sivutseen, tokko he --\ntuota noin -- jo olivat olleet yhdessä.\n\nAne pisti valokuvan taskuunsa aivan tyynesti.\n\nOletko sinä höperö? kysyi hän. Silloinhan se voisi pitää minua\nnarrinaan ja jättää minut siihen paikkaan!\n\nSinä talvena tukkukauppias, jonka luona Ane palveli, meni vararikkoon.\nTäytyi supistaa menoja, ja tytön oli pakko ottaa sopimattomaan\naikaan uusi paikka, mistä suinkin sai. Hän osui pariin tavalliseen\nköpenhaminalaiseen perheeseen, missä ruokana on makeata soppaa ja\nkokkarekakkuja ja piika saa maata semmoisessa sopessa, joka on\nromusäiliöksikin liian huono. Hän alkoi tuntea voimiensa vähenevän,\nrupesi yskimään ja sylki verta, ja sitten hänet sanottiin irti.\n\nHän meni viinurin luo.\n\nBisserup hankki hänelle paikan erään suuren hotellin keittiöön. Siellä\noli työtä aamusta keskiyönkin taakse. Ane kävi yhä huonommaksi, vaan\nsalasi sen viinuriltaan. Vihdoin hän kuitenkin meni tämän puheille ja\nsanoi tahtovansa kotiin veljien luo -- kotiin rauhassa kuolemaan.\n\nBisserup katsahti häneen ja silitti hiuskiharaansa pää kallellaan,\nsamalla vetäen suunsa vinoon, niinkuin maaseututeatterin näyttelijä\nyrittäessään ilmaista oikein syvää alakuloisuutta.\n\nAne oli kasvoiltaan ihan tuhkanharmaa, ja silmien alustat alkoivat\npainua mustiksi, mikä oli perin kummallisessa ristiriidassa hänen\nvahvan rakenteensa ja kauniin muotonsa kanssa.\n\nNiin, Ane -- sanoi hän -- huonolta sinä näytät, kovinkin. Mutta\nminä rakastan sinua, jumal'auta, niin syvästi. Etkö usko, että jos\nperustaisimme kodin... Siellä uudessa kaupunginosassa vallien puolella\non näet vapaana muuan kellari, jonka voisin saada -- vaikkei minulla\ntotta puhuen vielä ole kylliksi rahoja.\n\nHe juttelivat asiasta. Ane kävi katsomassa kellaria, ja toinen aikoi\ntoimittaa kuulutukseen, mutta Ane kävi huonommaksi ja sitten hänet\nolisi pitänyt viedä sairaalaan.\n\nSiihen hän ei suostunut; ennemmin kotiin. Vaan sitä ei Bisserup\nsallinut; hän siis vuokrasi kellarin, otti puoli kalustoa\nvähittäismaksulla, ja sitten Ane meni sinne makaamaan ja oli hyvin\nhuonossa kunnossa.\n\nJulius sai siitä kirjeen. Hän mietti asiaa päiväkauden ja lähti\nseuraavana päivänä kaupunkiin.\n\nHän löysikin kellarin aivan uudessa kaupunginosassa, missä oli joka\nakkunaan pantu ilmotus \"Vuokrattu\", vaan ihmisiä siellä ei ollut.\nKellarissa ei myöskään ollut tungosta. Herra Bisserup istui ainoan\nvieraansa kanssa vastakiillotetun kaapin edessä, käsi miettivässä\nasennossa posken alla. Hän hyppäsi heti lankonsa kaulaan, ja siitä\ntämä joutui hieman hämilleen: hän ei oikein tiennyt, sopiko purskahtaa\nnauramaan vai minne päänsä pistäisi. Sitten hän kysyi, miten Ane voi.\n\nHän on täällä sisällä -- kamarissaan. Minun on toisella puolella. Tässä\non veljesi, rakkahin tyttöseni! --\n\nHe seisoivat keltaiseksi maalatun sängyn ääressä puolipimeässä\nkamarissa, jonka akkuna oli niin korkealla, että sen sivutse kadulla\nyhtä mittaa juoksenteli koiria, kukin vuorostaan pimittäen näköalaa,\nkun näet viimeksi tullut tarkasteli, ettei akkunaa tosiaankaan oltu\npuhdistettu edellisen käynnin jälkeen. Siellä oli tuoreen muurin,\nhöylänlastujen ja lääkkeiden hajua. Ja siellä Ane makasi patjan alla,\njossa oli kukikas päällys; hän ojensi Juliukselle kätensä -- kostean\nlämpöisen käden -- ja he katsoivat toisiinsa, eikä Julius osannut\nmitään sanoa, ja sitten Julius lopuksi virkkoi:\n\nTeidän on kai hyvä olla yhdessä?\n\nHerra Bisserup kumarsi päätään, sai äänensä kumeaksi ja vastasi:\n\nPidän hänen hoidostaan huolta niin paljon kuin voin; eikö totta,\nrakkahin tyttöseni?\n\nJa entisen viinurin hermostuneessa olennossa, jossa oli kuvaamaton\nvivahdus sivistyneestä miehestä, ilmeni hetkeksi hieno piirre jotakin\ntositunnetta -- sen verran kuin näistä edellytyksistä saattoi johtua\n--, ja Ane nyökkäsi.\n\nSitten Julius lähti.\n\nViimeiseksi Ane sanoi veljelleen: Terveisiä kotiin ja pidä hyvänä\nMussia (harmaata kissaa).\n\nMutta kotimatkalla Julius yhä ajatteli, mimmoinen nauta hän oli ollut\nja ettei lainkaan ollut tullut puhuneeksi siitä, mitä oli aikonut, vaan\noli sanonut juuri semmoista, mitä ei tahtonut sanoa: no, teidän on kai\nhyvä olla yhdessä?\n\nJa kun Jaakko kysyi häneltä, miten siellä jaksettiin, rupesivat\nhöylänlastut ja märkä kalkki ja rohdot häntä ellottamaan, samalla kun\nhän tunsi Anen käden, ja hän kääntyi poispäin ja vastasi hätäisesti ja\njyrkästi:\n\nRoskaa!\n\nMutta kymmentä minuuttia myöhemmin seistessään rannalla veneen luona\nhän ei voinut pidättää itseään; hänen täytyi nauraa -- noin vaan hiukan\nsisällisesti. Tuommoinen viinuri, joka puhuu juhlallisen kumealla\näänellä, halailee ja pitää polkkatukkaa -- se on sentään hassunkurinen\notus.\n\nViikkoa myöhemmin Ane oli vainaja.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHerra Ludvig Bisserup itse tuli maalle sitä ilmottamaan. Hän oli\nmenehtyä. Hän syöksähti halaamaan -- ensin Juliusta, joka jo tunsi\ntavan, ja sitten Jaakkoa, joka hölmistyi ja äkämystyi. Sitten he\nyhdessä kävivät tervehtimässä sukua.\n\nSuku otti vieraan vastaan jokseenkin arkaillen; mutta niin se olisi\nmenetellyt, vaikkei hänellä olisikaan ollut silmälaseja kellonnauhassa\neikä polkkatukkaa. Se ei ollut oikein selvillä suhteistaan häneen:\noliko häntä pidettävä surevana leskimiehenä vai minä? Enimmim kallistui\nsuku siihen mielipiteeseen, että sänkyhäät sentään aina ovat jonakin\ntakuuna, muodon täyttämisenä. Mutta toiselta puolen -- olihan Ane nyt\nkuollut. Ei siinä ollut muuta tehtävää kuin haudata hänet; ja niin\nkauan tuota miestä kai voitiin pitää suvun jäsenenä.\n\nBisserup huomasi sen. Vangaan tavat koskivat häneen kipeästi, mutta\nhän hillitsi luontoansa. Tämä ristiriitainen tulos lainakirjastojen\nromaaneista, melodraamoista ja todellisista tunteista tahtoi osottaa\nvainajalle kunniaa, rakkaudelle kunniaa; ja siihen hän tarvitsi suvun\napua.\n\nHän puhui siitä Juliukselle. Ravintolaliike kävi vain pikku hiljaa, ja\nsairauden aikana oli ollut paljon menoja. Keneltä hän voisi lainata\nhautajaiskustannuksiin? Sillä hän tahtoi _itse_ pitää hautajaiset; hän\nei ollut tahtonut eikä voinut taikka ajatellutkaan pitää häitä.\n\nJulius oli kekseliäs. Hän neuvoi kääntymään enon, Posti-Johanneksen,\npuoleen; se oli vanha poikamies, joka oli ollut rahtimiehenä,\nkuljettanut postilaukkua ja paketteja, kunnes oli ajanut ja juossut\nkokoon pienen talon ja hieman säästövaroja.\n\nPosti-Johannes muistutti Münchhausenin mäyräkoiraa, joka oli alkuaan\nvinttikoira. Jaloista ei ollut enää paljoa jäljellä, eikä luita\nliha painanut. Hänen pienet, punareunaiset silmänsä säikähtyivät\nnäkymättömiin, kun hän kuuli, mistä oli puhe. Kolmesataa kruunua Anen\nhautaamiseen! Sehän nyt oli aivan kuin millekin leskikuningattarelle. --\n\nAne olisi kruununkin ansainnut! lausui Bisserup mahtavasti.\n\nJulius kääntyi toisaalle ja pisti käden suuhunsa.\n\nPosti-Johannes vääntelihe ja kiersi hivuttuneita jalkojaan kuin\nkorkkiruuvia soraan; mutta myöntyä hänen täytyi. Bisserupin\nkaunopuheisuus oli -- todellistako vai teeskenneltyä -- ainakin\nsellaista, joka valtasi tämän pikku miehen. Posti-Johannes ei itse\nsaanut kokoon kahtakaan lausetta. Vieras kohosi hänen silmissään\ntodelliseksi Demostheneeksi. Ja tulihan tuon suuren rahasumman loisto\noman suvun osaksi.\n\nAne tuli komeissa vaunuissa ajaen Vangaan kylään eräänä sateisena\nsyysiltana. Se oli ensimäinen askel.\n\nHänet pantiin säilöön erääseen tyhjään huvilaan, joka oli ihan\nlikellä veljien mökkiä. Koko yöksi Bisserup sulkeutui sinne kirstun\nkera. Sieltä näkyi valoa, hänen kuultiin koputtelevan ja nähtiin\nkapuilevan seiniä pitkin tikapuilla. Aamulla oli autio puutarhasali\nmuutettu kuusenhavujen, lippujen ja surumielisten georgiinien avulla\njuhlalliseksi kappeliksi. Kirstu oli avoinna keskellä lattiaa, ja\nkirstussa lepäsi Ane, keltaisena kuin norsunluu, ruumispuvussa, joka\nvivahti sinivalkoiselta ja jonka röyhelletyt poimut ja kielekkeet\nmuistuttivat kiiltopaperia.\n\nKädet oli pantu ristiin rinnalle, joka vieläkin oli säilyttänyt\npyöreytensä. Hänen rippikouluvirsikirjansa oli saanut sijansa leuan\nalla. Elottomien sormien lomiin oli pistetty ikivihreä myrtinoksa.\n\nAamupäivällä tuli vaunuissa kuusi soittajaa. Matkalla oli heittänyt\nmuutamia sadekuuroja, ja vähän väliä satoi vieläkin. Vangaan rajalla\nherrat musikantit kiskoivat mustat, pumpuliset peitteet torviensa\npäältä; pikkuhuilu vedettiin esille povitaskusta, ja pasuunan kappaleet\nkerättiin kokoon vaunun pohjalta. Punanenäinen, sinisenviluinen johtaja\netuistuimella nyökkäsi, ja kylmästä värisevä surumarssi houkutteli koko\nvanhan ja nuoren Vangaan huoneista ulos ja pian sitten surutaloon.\n\nKirstun ympärillä seisoi nyt koko suku, koko Vangaa. Siellä tuoksui\npuksipuulta, oluelta, märiltä vaatteilta. Oli syöty ja juotu, Ja\nnyt seistiin tässä hiukan oudolla, puoleksi hupaisella, puoleksi\nalakuloisella mielellä, pääsemättä oikein selville, mitä tästä\nseuraisi. Herra Bisserupilla oli toistaiseksi koko homma hallussaan.\nHän oli näin tahtonut, ja olihan kestitys hänen. Oltiin hänen\nmielikseen.\n\nSuvun tädit, serkut, naapurivaimot ja naapuri tytöt olivat jo\nneljännestunnin ajan itkeskelleet vienosti ja hiljaa, väliin puhjeten\nhiukan vahvempaankin valitukseen. Julius ja Jaakko vaihtoivat\nkärsimättömiä silmäyksiä; jälkimäinen alkoi sangen äreästi:\n\nKuules -- tuota noin -- jokohan viemme hänet...\n\nSilloin viereisen huoneen ovi avautui, herra Ludvig Bisserup\nastui kynnyksen poikki, horjui rillit silmillä arkun luo, nosti\nmustahansikkaisen oikean ja mustahansikkaisen vasemman kätensä, tapaili\nsanoja, pysähtyi ja katsahti ympärilleen.\n\nSeurakunta katsoi häneen. Hän oli kasvoiltaan norsunluunkeltainen,\nniinkuin vainajakin hänen edessään. Hermostus, todellinen\nmielenliikutus, teatterimainen asento, kokonainen sarja monimutkaisia,\nristiriitaisia vaikutuksia oli nyt vallalla tässä vaivaisessa\npääkaupungin lapsipuolessa, jollaisia elämä ei juuri hennoin käsin\npitele.\n\nJuliuksen taholta kuului tukahutettua hihitystä. Sitten alotti sureva\nrakastaja puheensa:\n\n-- 51 --\n\nTahtoisin -- niin, tahtoisin -- jos voisin -- kaitselmuksen nimessä --\ntarkotan -- anteeksi!...\n\nHän kääntyi, antoi rillien pudota ja käytti nenäliinaa.\n\nRakkaat kanssakrist... rakkaat sukulaiset ja vainajan omaiset. Seisomme\nnäiden paarien ääressä, hyvin pian jättääksemme -- muuttaaksemme tämän\nkatoovaisen -- niin, lyhyesti sanoen, olen tarkottanut, että koska\nmonet läsnäolijoista ovat rumalla epäilyksellä katselleet tätä minun\nrakkahinta edesmennyttä morsiantani, niin oli minun velvollisuuteni\njulistaa nyt kuoleman läheisyydessä tämän hyvin kunnioitettavan\nneidon olevan puhtaan ja viattoman. Niin, minä otan sallimuksen\ntodistajakseni, että hän lepää tässä kuoleman morsiusvuoteessa\nneitsyenä -- neitsyenä, sanon, myrtinkukkasena, oksana, sellaisena --\noo, Jumala minua auttakoon, kun olen niin onneton. Aamen, aamen...\nvettä!\n\nHän horjui, heilui; Julius juoksi avuksi, tarttui häneen ja sai\nhänet istumaan tuolille. Vettä ei ollut käsillä, mutta lasillinen\nbaijerilaista olutta; ja hän joi aika siemauksen ja itki ääneen --\nsydäntä repivää valitusta, johon sekaantui kaikkien naisten nyyhkytys,\nsill'aikaa kun miehet Juliuksen viittauksesta tarttuivat kirstun\nkanteen ja naulasivat sen kiinni ammattimiesten joutuisilla, varmoilla\niskuilla.\n\nOnpa tuo totta vie kumma otus! mutisi Jaakko. Niinhän tässä seistään,\nettä jo sisukset puutuu. Kuulkaas, miehet! Viedään hänet jo pois! --\n\nJa he kantoivat Anen ulos ja laskivat hänet kaikkine seppeleineen\ntyörattaille, ja sitten soittajat puhalsivat, ja ajava ja kävelevä\nsaattojoukko järjestyi. Ja herra Ludvig Bisserup istui päällystakitta\najajan vieressä rattailla, yhä pyyhkien silmiään, niin että mustat\nhansikkaat jättivät merkkejä kalpeisiin kasvoihin, samalla kun\nkylmänväreet puistattivat hoikkaa viinurin runkoa.\n\nSe oli surkea ruumissaatto surkeassa ilmassa. Ja kun tultiin\nkirkkomaalle, joka nyt oli kauttaaltaan kuin iso saviläjä, ristien ja\naitausten pisteessä esille kuin neulat tyynystään, niin Anen kantajat\nrämpivät eteenpäin rasvamaisessa sotkussa, ja taivas valoi raskaita\nsyyskyyneliään sateenvarjoille, huopahatuille ja päähineille aivan kuin\nnaamiojoukolle.\n\nPappi seisoi haudalla. Hän oli odottanut ja käynyt maltittomaksi.\nVoihan papinkin niin käydä. Oli tilattu pitkä puhe, ja sen mukainen\noli maksukin, joka oli suoritettu edeltäpäin. Pastori ajatteli\nsentään, että hänen pitäjäläistensä etu vaati panemaan ilman laatuun\nasianmukaista huomiota.\n\nHän alotti:\n\nRakkaat kristiveljet ja -sisaret. Kun seisomme näiden paarien ääressä...\n\nNyt rankka kuuro rummutti pastorin sateenvarjoa. Se oli uusi, soma,\nkireälle pingotettu silkkisuoja. Ja se laskeutui yhä alemmaksi pastorin\npäälle, ja sanat rimpuilivat päästäkseen kuuluville, ja kaikki muutkin\nsateenvarjot vaipuivat pitkien vesisuihkujen virratessa ruotien\nkärjistä yli saattojoukon, yli kirkkomaan, yli haudan, yli Anen,\nyli entisen viinurin lemmen, hänen elämänsä tositunteen, joka nyt\nsäädyllisesti haudattiin.\n\nJulius kurkisti vilaukselta sateenvarjonsa alta. Hän katsoi ympärilleen\n-- ja pisti sateenvarjon sarvisen varren suuhunsa. Hänestä tuntui, että\nhän olisi voinut antaa vaikka kymmenen kruunua köyhille, jos vaan olisi\nsaanut räjähtää edes sekunniksi.\n\nMutta sitten hän ajatteli Anea, kellaria ja hänen viimeisiä\nterveisiään. Siitä tuli pistos, sysäys hänen vasempaan kylkeensä. Hän\nluuli sitä joksikin muuksi ja puri huultaan. Mutta se oli sydämen\npistos. Ane oli kuollut, ja nyt häntä haudattiin.\n\nEntä Posti-Johannes? Hän tarkasteli herra Ludvig Bisserupia. Näki hänen\nkalpenevan yhä enemmän, ikäänkuin olisi itsekin kuolemaisillaan. Ja\nPosti-Johannes rupesi huomaamattansa itkemään. Hän sekotti kyyneleensä\ntaivaan kyyneliin.\n\nTaivas ei kenties vuodattanut kyyneliään ainoastaan Anen vuoksi, mutta\nvarmaa on, että postimies itki menettämiään kolmeasataa kruunua.\n\n\n\n\nKIRKON LAIVA\n\n\nKolme miestä, vanha Ole Bertelsen ja hänen kaksi poikaansa, Karl ja\nKristian, istui juttelemassa matalalla äänellä, -- ja vähän väliä he\nvilkaisivat Söreniin, kolmanteen veljeen, joka suurilla sormillaan\nhypisteli \"laivassa\" sangen pieniä kapineita.\n\nHe olivat kovin ylpeitä tuosta laivasta, _niin_ ylpeitä, että vain\nkuiskaillen voivat siitä puhua. Mutta jos joku olisi heiltä kysynyt,\nolisivat he ihan varmaan vastanneet kuin muina miehinä, aivan kuin\nlaiva olisi heistä ollut joutavin kalu koko maailmassa.\n\nSören istui puujalka kohtisuorana hänen omaa jalkaansa vasten;\nasento oli jotakuinkin epämukava, mutta ei voinut muuksi muuttua;\nja sillä välin kun hänen \"varamastonsa\" venkkuroi sivulle päin, ja\nlaihat, parrakkaat, kärsimyksien uurtamat kasvot painuivat varovasti\nraa'annokkien ja partuunien väliin, näpertelivät suuret, ruskettuneet\nkädet kuin nukenneulojan herkkätuntoiset sormet ylt'ympäri pitkin\nkantta ja taklausta, ja suurten, tyynten silmien pohjalla piili\nsellainen sielun riemu, jota ne kyllä varoivat ainoallakaan katseella\nilmaisemasta.\n\nEiköhän siitä jo pian ruvenne kalua tulemaan? kysäisi vanha Ole\nBertelsen varovasti ja kunnioittavasti.\n\nSörenillä oli hyvä syy olla vastaamatta. Hänellä oli hampaissaan kaksi\nköydenpäätä hyppysissä, oli pienen pieni, kolmitahkoinen väkipyörä,\nja hän koetti nyt, joulukuun päivän pian häipyvässä valossa, päästä\nkurkistamaan niihin reikiin, joiden läpi hieno köysi oli pujotettava.\n\nSitten hän sai hampaansa irti ja vastasi erääseen toiseen kysymykseen,\njoka oli hänelle tehty viisi minuuttia takaperin:\n\nEn ole löytänyt kuin yhden ainoan madonreiän sen pohjassa. Onpa se\nkun onkin, jos niin sopii sanoa, hyvin suoriutunut matkasta, joka on\nkestänyt kaksikymmentä vuotta.\n\nOnpa niinkin! sanoi Karl vakuuttavasti.\n\nSinäpä, Sören, huomautti Kristian, kaadoitkin silloin kolmen korttelin\npullon öljyä ja tärpättiä sen pohjaan.\n\nJa nyt kaadamme yhden lisää, sanoi Sören. Kun sitten kahdenkymmenen\nvuoden päästä laiva taas on tuotava telakkaan, ja kun me sitten ehkä\nolemme madonsyömiä, ja se joutuu muiden ihmisten käsiin, saavat ne\nainakin nähdä, että olemme sitä hyvin kohdelleet!\n\nNo, no, sanoi vanha Ole; kyllä me silloin vielä voimme elossa olla.\nSemmoistahan meidän sukumme on!\n\nOle oli hyvän matkaa kahdeksannella kymmenellä ja pojat yli\nneljänkymmenen.\n\nHe olivat kaksikymmentä vuotta sitten -- yhdessä muiden\npaikkakuntalaisten kanssa -- päässeet asiasta yksimielisiksi.\nKaikilla muilla paikkakunnilla pitkin rannikkoa oli kullakin laivansa\nriippumassa kirkon katossa; miksi piti Vangaan jäädä niistä takapajulle?\n\nJuuri silloin Sören oli palannut pitkältä matkalta mukanaan puujalka\nsen \"lihaisen ja luisen\" sijalla, joka hänellä oli lähtiessään ollut.\nKärsimykset olivat olleet kauheat siellä vieraan maan sairaalassa, ja\nluja merimies oli lopulta lannistunut; lahkolaisuus kukoisti sairaalan\nvuoteiden ääressä, eri \"lähetyssaarnaajat\" kiistelivät potilaista, ja\nSörenin oli saanut saaliikseen muuan ahnas mies, jolla oli lyhyeksi\nleikattu tukka ja kiinni puristuneet huulet. Tulta ja tulikiveä, pikeä\nja muuta polttoainetta oli satanut nääntyneen ramman päälle, ja Sören\noli tullut kotiin, ei ainoastaan luonnollista jalkaansa vailla, vaan\nluonnollisen mielialansakin menettäneenä.\n\nHän, joka aina oli ollut ankara tavoiltaan nuorukaisesta saakka,\nhän paheksui nyt muun maailman syntejä; niihin tuskiin, mitä oli\njalan tyngässä, ja katkeraan tuntoon, että piti -- paraassa iässä --\nolla toisten taakkana, liittyivät sairaalassa herätetyt omantunnon\nvaivat. Hänen piti ja _täytyi_ olla syntinen, ja nyt hän kiivaasti\ntarttui tilaisuuteen saada \"laivan\" teolla maksaa edes hiukan suuresta\nsyntivelastaan sinne, missä pidetään kirjaa vähäpätöisistäkin asioista.\n\nMuut keräsivät rahaa raaka-aineisiin, Sören otti avustaakseen\nsuurimmalla määrällä: se oli puolen vuoden väsymätön, yhtämittainen\ntyö fregatin rungon pukemisessa ja rikkaamisessa; ja fregatti\nristittiin \"Merimiehen muistoksi\", ja se oli hyvinkin seitsemän jalan\npituinen peräsimen kohdalta liivaripuomin nokkaan [liivari, ruots.\nklyvare = keula-/halkaisijapurje], ja se valmistui ja kannettiin\nhyvin juhlallisesti kirkkoon ja ripustettiin kattoon; ja vanha pappi\nvihki sen puheella, jonka ansiona oli ainakin pituus, ja Sören\nniisteli alinomaa nenäänsä puuvillaiseen liinaan, jossa oli kuvattuna\nSevastopolin vallotus, ja kun toiset menivät kapakkaan juhlallisuuden\npäätteeksi, kompuroitsi hän puolen penikulman matkan kotia\nkainalosauvansa ja keppinsä avulla, ja koko ajan hän tappeli vanhain\nsisällisten vihamiestensä kanssa: ne olivat ajatuksia, jotka syyttivät\nja puolustivat toisiaan. Eikö hän liene liian usein vilkaissut ylös\nkomeaan laivaan peläten, että se alkaisi ketjussa kieppua oman\nakselinsa ympäri? ja eikö hän tässä turhamaisuuden tuskassa jättänyt\nkuuntelematta vanhaa pappia sillä tavalla, kuin tulee kuunnella sanan\njulistajaa -- vaikka onkin puhe vaan laivasta?\n\nSitten pääsi vanhasta papista ruma juttu liikkeelle, eivätkä\nSörenin mietteet käyneet siitä valoisammiksi. Kun virkamies\ntekee kassanvajauksen, on se huonona esimerkkinä alaspäin, mutta\nkun pappi pahentaa seurakuntansa, on se rumempaa. Sillä vaikka\nenemmistö pitäjäläisiä onkin paksunahkaista väkeä, niin joukossa\non tuntehikkaitakin luonteita, kuten Sören, jotka kärsivät voimien\nriittämättömyydestä kehittämään itselleen ikipätevää siveellisyyttä\nvapaaksi inhimillisistä intohimoista. Sören kävi mustemmaksi päivä\npäivältä; eihän hän voinut, kuten veljet, haudata ajatuksiaan verkkojen\nmukana syvään mereen ja kiskaista niitä takaisin välkkyvinä kaloina.\n\nSilloin isän satunnainen lausuma palautti hänet toimintaan. Niin kauan\nkun on _yksikin_ oma jalka ja kaksi kouraa vartten päissä, ei tarvitse\naivojaan hautoa eikä toisia piinata! Sören häpesi ja tarttui asiaan.\n\"Laiva\" oli antanut sysäyksen. Sören rikkasi uuden laivan, joka pääsi\nnäyttelyyn, ja sieltä sen osti -- ihan itse amiraali mallikokoelmaan.\nToisia laivoja lähti teloiltaan; jotkut joutuivat kirkkoihin, toiset\nlelukauppoihin. Muutamat purjehtivat mielenylennyksen vesillä, toiset\nhuvin ja ajanvieton. Sörenin ajatukset purjehtivat myöskin; ne eivät\nenää lojuneet kotona hänen voimiaan kuluttamassa. Ne näyttivät hänelle\nmaailman kaikissa sen ristiriitaisissa hahmoissa ja kaiken takana\nsuuren, yhteisen, inhimillisen lain, elämän lain ja siveellisyyden\nlain. Herännäisestä Sören muuttui filosofiksi, ja kun tämän havainnon\nvaikuttama ensi ahdistus oli mielestä haihtunut, niin hän tunsi\nvaihdossa voittaneensa. Ja niin kului kaksikymmentä vuotta. Veljet\nolivat kumpikin saaneet vainionsa ja jo aikoja sitten hankkineet pikku\nväkeä kaupan päälle. Sören oli laittanut itselleen uuden \"jalan\",\npaljoa paremman kuin vanha englantilainen oli, joka maksoi seitsemän\npuntaa sterlingiä; hän filosofeeraili ja rikkasi, hän säästi vähän\nrahoja ja auttoi veljiä, hän oli nyt melkein arvokkain mies koko\nkylässä -- ja se on jotakin sellaisessa miehessä, joka ei kalasta.\n\n\"Vanhan\" papin päivistä oli ollut kokonainen sarja pappeja siinä\nseurakunnassa, johon tämä seutu kuului. Se oli jonkinlainen\n\"läpikäytävä\" virkapaikka. Viimeinen, nuorenpuolinen mies, oli siellä\nollut jo vuoden tai pari. Papit ovat ihmisten hampaissa meidän\naikoinamme. Toiselta puolen huudetaan \"totuuden julistajaksi\",\n\"herttaiseksi mieheksi\"; vastakkaisella puolella kuuluu: teeskentelijä,\npölkkypää! Tämä nuorekas pappi ei ollut kumpaakaan. Lapsi -- sekä\nuskossaan että töissään. Oppineen miehen hento poika, joka oli\nkouluajoiltaan säilyttänyt _yhden_ suuren, kaikki valtaavan rakkauden.\nHän rakasti merta, hän olisi tahtonut päästä merille. Hänen terveytensä\noli esteenä, ja hän kääntyi papin uralle. Hän oli rehellisesti\nihanteiden mies, hajamielinen, hämillään, ulkomuodoltaan tyttömäinen.\nHänen hengellinen virkansa ei tuottanut hänelle repiviä ristiriitoja;\nelämää hän ei tuntenut eikä tahtonutkaan tuntea; jos hän olisi jonakin\npäivänä sen kohdannut kasvoista kasvoihin, olisi hän väistynyt\nsen tieltä ja pyrkinyt kotiin lukukammioonsa. Siellä hänellä oli\nkirjahyllyllään -- leikkilaiva. Se oli häntä seurannut kouluajoilta\nasti. Hänellä oli sitäpaitsi hiljainen vaimo ja pieni poika. Pappilan\ntakamaalla oli rahkasuo ja siinä kirkasta vettä. Siellä pappi vaelsi\ntuntikausia, mukanaan pikku poikansa ja laivansa, ja vaikeata oli\npäättää, kumpaako laivan purjehtiminen enemmän huvitti, isääkö vai\npoikaa; olipa mahdollista, että isä vain siksi otti pojan mukaansa,\njottei häntä yksin yllätettäisi tässä toimessa.\n\nJoka päivä hän kulki puolen penikulman matkan kalastajakylään. Hän\nkatseli haaveillen merta ja tuijotti kalastajiin ja heidän veneisiinsä.\nEräänä päivänä hän oli ihan vähällä ottaa laivansa kainalossaan mukaan,\nnähdäkseen sen purjehtivan \"oikeassa\" vedessä. Hän oli viime hetkessä\nhillinnyt halunsa, mutta itse asiassa sitten katunut. Tietopuolisesti\nhän oli perehtynyt koko laivakulkuun ja tunsi laivain rakentamisen ja\nlaivain rikkaamisen koko taidon. Hän oli siitä lukenut teoksia, ja\nhänellä oli setä, vanha merimies, joka oli huviksensa päntännyt häneen\nammattisanaston. Mutta joutuessaan puheisiin kalastajien kanssa hän oli\naina hämillään ja hajamielinen. Hän oli väitellyt elämää; nyt elämä\nväitteli häntä.\n\nKalastajista ei montakaan nähty pienessä kirkossa. Ei siksi, että\nVangaassa erityisesti olisi puuttunut jumalanpelkoa, mutta oli\ntullut vanhaksi tavaksi vain kaikkein juhlallisimmissa -- ja ihan\nvälttämättömissä -- tilaisuuksissa siellä näyttäytyä. Nekin harvat\nkalastajat, jotka vanhoista ajoista siellä kävivät, jäivät vähitellen\npois. Ei ymmärretty pappia. Ei häntä vastaan ollut mitään, päinvastoin:\nhyvin pian tiedettiin kertoa, että hän pienilläkin varoillaan teki\npaljon hyvää -- oli suoraan sanoen hyvin herkkä uskomaan valituksia;\nja kalastajien joukosta huonommat verottivat häntä, mutta kirkkoon he\neivät tulleet.\n\nHän itse ei voinut sitä käsittää. Hän valmisti saarnansa niin\nhuolellisesti kuin suinkin; hän oli oppineen miehen ainoa lapsi, hän\noli tottunut perinpohjaisuuteen. Toisinaan, ja varsinkin alussa, hänen\nsilmänsä olivat, turhaan etsittyään kalastajia lattialta, kiintyneet\nsaarnastuolista \"laivaan\", joka siinä riippui ketjussa katosta hänen\nedessään. Hän oli iloisena kuin lapsi viivähtänyt siinä, se oli\nsekottanut hänen tekstinsä selitystä, ja hänen oli täytynyt oikein\nvakavasti koota ajatuksensa, ettei kokonaan hukkaisi hyvin hienosti ja\nnerokkaasti punottua lankaansa. Laiva oli kovin kaunis.\n\nMutta jo puolen vuoden ajan hän oli havainnut raihnaisuutta laivan\nriuvuissa ja runhulteissa [ruots. rundhult, yhteisnimitys puuosille\n(purje)laivan takilassa] ja köysissä. Hän jutteli siitä opettajalle ja\nkirkonisännälle ja pienen kylän muillekin ihmisille: he eivät voineet\nhäntä neuvoa, tuskin he aavistivatkaan laivan olemassa oloa -- vaikka\nse riippui siellä kaiken kansan nähtävänä, runsaasti seitsemän jalan\npituisena, pikkusia, pölyisiä matruuseja taklingissa, lippu kahvelin\nalla sekä viiri huipussa.\n\nSattuipa sitten viime syksynä, että papille ilmotettiin lähetystö\nVangaasta.\n\nSören, lähetystön puheenjohtaja, vääntäytyi lukuhuoneen ovesta sisään\nkeppineen ja kainalosauvoineen. Toinen veli, Karl, ja muuan kalastaja\ntulivat perästä.\n\nPappi oli hyvin hämillään, hän punastui ja sammalsi kysyessään tämän\nkäynnin tarkotusta, ja kun pappi oli niin hämillään, tuli Sörenkin\nhämilleen, ja hän sammalsi ja änkytti, ja Karl yritti ottaa häneltä\nsuunvuoroa, mutta Sören ei sallinut, ja sitten lopultakin saatiin\ntarkotus selville, että viimeisenä sunnuntaina ennen joulua tulisi\nkuluneeksi kaksikymmentä vuotta siitä, kun laiva oli ripustettu\nkattoon, ja nyt haluttiin parina viimeisenä kuukautena ottaa se alas\nja tarkastaa sen kiinteät ja irtaimet vehkeet, ja sitten aiottiin --\nsunnuntaina ennen joulua -- ripustaa se taas paikalleen, ja siihen nyt\ntahdottiin pyytää pastoria antamaan siunauksensa ja pitämään pieni\npuhe, kun jumalanpalvelus oli päättynyt.\n\nNäettekös, herra pastori -- näin puheenjohtaja lopetti -- onhan alusten\nlaita samoin kuin elävien ihmistenkin, että niiden köydet höllentyvät\nja runhultit vääristyvät ja muuten sopet ylt'ympäri pölyttyvät, kun\non kulunut vuosi ja päivä, saatikka kaksikymmentä vuotta ja muutamia\npäiviä; ja jos pitää siivota ihmistä sekä päältäpäin että sisällisesti,\nniin sitä taitoa ei meillä kalastajilla tosiaankaan ole, mutta ihan eri\nasia on laiva, johon olemme yksin neuvoin keränneet varoja ja jonka\nminä, Sören Olsen, itseäni kiittämättä, olen taklannut! --\n\nNuori pappi punastui vielä kerran, katsoi Söreniin ja sanoi:\n\nOlen -- olen tosin minäkin huomannut, että laiva on korjauksen\ntarpeessa. Alihangan puoleinen saalinginsarvi on taittunut, ja... onhan\nsiellä koko joukko vaurioita.\n\nSören katsoi kummastuneena hintelään pappiin; sitten hän kääntyi\nmolempiin toisiin, kuin olisi tahtonut sanoa: kuulitteko sitä?\nSaalinginsarvi! --\n\nJa se kuului tosiaankin yhtä ihmeelliseltä näiden kelpo miesten\nkorvissa, kuin olisi papista tuntunut, jos kalastajat äkkiä olisivat\npuhuneet hepreaa.\n\nSören kuitenkin vaan rykäisi ja sanoi:\n\nNo niin, jos siis herra pastori -- --\n\nPappi nyökkäsi: Tehkää te vain osanne; minä kyllä teen omani!\n\nJa sitten ojennettiin kolme suurta kouraa, toinen toisensa perästä,\nja papin pieni käsi hukkui kolme kertaa, ja kaikki kolme kalastajaa\nsanoivat: hyvin paljon kiitoksia, herra pastori!\n\nSitten lähetystö meni. Mutta ovessa Sören kääntyi ja osotti pastorin\nleikkilaivaa: Suokaa anteeksi rohkeuteni, mutta tuo tuossa sattui heti\nsilmiini. Luullakseni senkin olisi tarvis päästä teloille, ja ellei\npastorilla ole mitään sitä vastaan, niin tahtoisin mielelläni... kerran\njouluviikolla --!\n\nTahdotteko tosiaankin? kysyi pappi riemastuen. Te olette oikein hyvä\nihminen.\n\nMitä vielä, vastasi Sören järkevästi; minä olen vain kolme neljännestä\noikeata ihmistä -- ja _hyvä_ on vain yksi, joka on ollut.\n\nSe on kristillistä puhetta, sanoi pappi.\n\nSe on inhimillistä, sanoi Sören, mutta aivan hiljaa.\n\nTuli joulun edellinen sunnuntai. Päivää ei tullut, ennenkuin kello\noli melkein yhdeksän aamupuolella, mutta heikossa sarastuksessa\nSören katseli teostaan. Tuossa nyt fregattilaiva seisoi korkealla\njalustallaan, jonka alle voi kantimiksi pistää salkoja; ja purjeet\nolivat korjattuina, ja kannella välkkyi kaksitoista malmikanuunaa ja\npieniä, sinimekkoisia matruuseja kiipeili köysissä, ja kaikkein somin\nkapteeni, kultareunus lakissa, seisoi peräpuolella yläkannella, ja\nlippu liehui hänen kohdallaan kahvelissa ja isonmaston huipussa lepatti\nvalkoinen viiri, johon oli selvästi merkitty: \"Merimiehen muisto\".\nJa ulkona seisoi koko seudun kasvava nuoriso litistämässä nenäänsä\nakkunaruutuihin eikä kuitenkaan voinut nähdä huoneen sisään.\n\nKello tuli yksitoista, ja silloin miehet kantoivat laivan niin\nvarovasti, kuin se olisi ollut lasia, ulos huoneesta ja pitkin\ntietä kirkolle, ja koko kalastajaseutu oli koolla, korkeat hatut ja\nmatalapohjaiset hatut päässä, ja metsätorvi, pari klaneettia ja hanuri\noli etunenässä, ja vaimot ja tytöt päättivät kulkueen, ja kasvava\nnuoriso juoksi pitkän matkaa edellä ja hurrasi -- ja sitten niiden taas\npiti kohta palata laivaa katsomaan.\n\nVarsinainen jumalanpalvelus oli lopussa, mutta kyläläiset jäivät\nistumaan penkkeihinsä, ja yhä uusia tuli paikkakunnan joka taholta.\nKirkko oli koristettu pienillä kuusilla ja muulla talvisella\nvihreydellä saarnastuolin ympäriltä. Siellä vallitsi täydellinen\njoulutunnelma. Ja sitten tulivat laivan kantajat tahdikkaassa\nkulkueessa käytävää pitkin. Ketju hinattiin katosta ihan lattiaan,\nja Sören ja hänen vanha isänsä kiinnittivät sen keskilaivan kohdalle\nkoukkuun, joka oli ruuvattu kanteen.\n\nOikeastaan olisi pitänyt olla rautatanko! kuiskasi Sören vanhukselle.\n\nOnko ketju kierryksissä? kysyi Ole.\n\nLuullakseni ei, vastasi Sören; mutta entäs, jos se kuitenkin pyörii!\n\nTottahan siitä kerran pysähtyy! sanoi Ole.\n\nJa niin laiva riippui katossa. Ja nyt voi jokainen nähdä kuparoidun\npohjan ja kullatun kokkakuvion ja kanuunat, jotka kurkottivat kaulojaan\nporteista; eikä kirkossa ollut ainoatakaan silmää, joka ei olisi\nkaikkea tätä nähnyt.\n\nPappi seisoi saarnastuolissa; hän oli hyvin kalpea, hän oli puolen\nyötä valvonut tarkoin valmistaakseen puheensa, mutta nyt, kun hän\nseisoi täällä, tuntui hänestä oudolta kaikki se, mitä hän oppineesti ja\nperinpohjaisesti oli yöllä kyhännyt. Tuossa nyt kaunis laiva riippui\n-- hän tuskin uskalsi siihen katsahtaa, ettei katsoisi _liian_ paljon;\nja tuolla kaikki nuo ventovieraat kasvot tuijottivat häneen, kaikki\nkalastajat, heidän vaimonsa ja lapsensa. Kirkko ei ollut koskaan\nennen ollut niin täynnä, ja hän joutui aivan hämille ajatellessaan,\nettä hänen nyt piti puhua ihmisille, jotka eivät olleet ennen käyneet\n_täällä_ -- eivätkä kenties vastakaan tulisi.\n\nSilloin kuusten tuoksu hulmahti häntä vastaan; se oli joulun tuoksua,\nja papista tuntuu aina kodikkaalta siinä tuoksussa. Hän risti kätensä,\nloi katseensa alaspäin, sitten taas ylös ja alkoi.\n\nHän puhui armosta, armosta ylhäältä, kirkollisista\narmon välikappaleista, omasta syntisyydestämme, lujasta\nesivallasta,kuninkaasta, joka pitää valtion peräsintä, ja suuremmasta\nkuninkaasta, joka pitää maailman peräsintä. Ja kun hän nyt tahtoi sitoa\ntämän peräsimen laivan peräsimeen, lipesi häneltä lanka, ja hän alotti\nuudelleen armosta.\n\nLattialla näkyi pientä merkitsevää levottomuutta. Pappi katsahti sinne,\nja hän katsahti laivaan -- se _pyöri_ hyvin hitaasti. Se pysähtyi ja\nkääntyi takaisin päin, ja pappi pysähtyi ja käytti nenäliinaansa. Ja\nsitten hän pääsi kiinni toiseen lankaan.\n\nHän kertoi, mitä rakennustaito tarkottaa kirkon _laivalla_. Tästä\nsanasta olivat papit eri mieltä. Luultavasti oli ymmärretty väärin\nkreikkalainen sana _vaoa,_ kenties sekotettu sanaan _vuva._ Ja hän\nrupesi penkomaan hyvin perusteellisesti -- ja nyt laiva taas kieppui\nylhäällä ketjussaan.\n\nSilloin pappi aivan hämmentyi, ja lattialla kävi levottomuus\nsuuremmaksi.\n\nPappi tuijotti laivaan, joka oli jälleen pysähtynyt, ja isonmaston\nviiristä hän luki: \"Merimiehen muisto\".\n\nJa silloin tuntui, kuin olisi hänessä äkkiä jokin valo syttynyt --\nkenties tuollainen oikea joulukynttilä. Katso, tuollahan istuvat kaikki\nnuo ihmiset ja tuijottavat häneen, omituinen uteleminen katseissaan.\nEiväthän he olleet laisinkaan tulleet kuulemaan kirkollisista armon\nvälikappaleista taikka omasta syntisyydestään taikka kreikkalaisista\nsanoista ja sanontatavoista. He olivat köyhiä ihmisparkoja, jotka\nkokivat kovaa merellä ja rannalla, he olivat suuria lapsia kaikki\ntyyni, vanhat ja nuoret; he olivat tuoneet lapsellisen lahjansa, he\nolivat kiintyneet tähän laivaan: sehän oli heidän omaa elämäänsä, siinä\noli heidän sotaretkensä ja kalamatkansa, ylös, alas, myrskyssä ja\ntyynellä, ryöppyisinä öinä ja viileinä päivinä. Se oli luottavaisena\nlahjana annettu, kirkolle. Kuinka kirkko voisi kiitostansa lausua\nmuuten kuin terottamalla heidän mieliinsä kirkon parhaimpia sanoja:\nkeskinäistä rakkautta, veljellistä yksimielisyyttä elämän kovassa\ntaistelussa ja kaitselmuksen tutkimatonta lakia?\n\nJa semmoisia sanoja nousi ehdottomasti papin huulille. Kaikki\ntieteellinen esitystapa, koko ulkoa opittu puhe oli unhotettu. Ensi\nkertaa pappi puhui valmistamatta. Ja hän käytti sellaisia sanoja kuin\nkantraus ja ankkuripohja, ja hän lopetti tällaisella lauseella... \"kun\nsuuri kapteeni komentaa: kaikki miehet kannelle!\" Sitten hän lopuksi\nsanoi: aamen! Ja kun hän katsoi alaspäin, niin kimalteli kosteutta\nkaikkien silmissä; ja kun hän taas katsoi ylös, riippui laiva siellä\nniin vakavasti ja tyynesti, kuin sen ketjussa ei olisi ikinä ollut\nkierrosta.\n\nUlkona Sören odotti pappia.\n\nKiitos, herra pastori, -- kiitos! sanoi filosofi.\n\nOletteko tyytyväinen? kysyi pappi hyvin hiljaa.\n\nOlen -- kun lopultakin pääsitte tuuleen. Alussa oli hiukan pulaa;\nmutta niinhän sitä meillä muillakin usein on pula. Nyt teitä meidänkin\npuolella ymmärretään! --\n\nJoulupäivänä oli koko kalastajaseutu taas kirkossa. Kyllähän sitä\nsanottiin, että he olivat _vaan_ laivaa katsomassa. Mutta kalastajat\novat kerta kaikkiaan oikullista väkeä.\n\nToisena joulupäivänä Sören noudatti papin leikkilaivan korjattavakseen.\n\n\n\n\nSUNNUNTAIMESSU TARVISISSA.\n\n\nKeväällä 1885.\n\nLumi sulaa, kuin jäytäisivät sitä elämän voimat. Mitä? -- juurihan\ntäällä oli kevät, ruohonvihreitä vuorenrinteitä, kukkia vilisemällä,\npyökissä umput -- -- -- Oikein! Ja tänään sulaa jalan korkuisia\nlumikerroksia; jotka toispäivästä saakka ovat kevättä peittäneet.\n\nOlemme puolenkolmatta tuhannen jalan korkeudessa. Ja kun aurinko oli\npaistanut ensimäiset kahdeksan päivää, kasaantuivat pilvet yhteen, tuli\nsemmoinen lumipyry, ettei moista muualla tapaa kuin Alpeilla; taivas ja\nmaa yhtenä; mutta tänään on sunnuntai, tänään paistaa taas aurinko, ja\nlumi sulaa.\n\nTarvisin löytää, kun tarkkaan hakee, Etelä-Kärntistä -- tuskin puolen\ntunnin rautatiematkan päässä Italian rajalta -- Ober-Tarvis ja\nUnter-Tarvis -- sen notkon pohjalta, jonka kautta kansainvaelluksen\naallot vyöryivät roomalaisten valtakuntaa kohti. Roomalaiset\nasuivat näet _täälläkin_ ja paljoa pohjoisempana silloin, kun vyöry\ntuli. Täällä on ollut taisteluja, jumalat armahtakoot! -- pitkin\n\"Roomalaistietä\" ja \"Roomanlaaksossa\",kaikkialla, missä täällä päin\nvielä on nimien jälkiä siltä ajalta. Verta on vuotanut virtoina --\nniin tuhannen vietävästi, kuten vanha ystäväni, vuoriston talonpoika\nsanoo; gootit ja longobardit ovat taistelleet lyhyttukkaisen,\npyöreäpäisen legionasotilaan kanssa. Keskinäistä ottelua on kestänyt\nläpi koko keskiajan, ja myöhemmin ovat venäläiset, ranskalaiset,\nitävaltalaiset ja italialaiset sekottaneet vertansa yhteen -- vaikkei\njuuri veljellisesti. Kaikesta tästä murhaamisesta tietää Schlitza-joki\nkertoa, kiidättäessään vaahtoisana laakson halki viileitä, puhtaita\nlumivesilaineitaan. Onneksi sillä on muutakin kerrottavaa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSunnuntaina aamupäivällä Tarvis menee kirkkoon. Unter-Tarvisissa on oma\nkappelinsa Maria-Loretto, josta päälle päätteeksi kulkee se tarina,\nettä siellä on pari hyvää italialaisten mestarien maalausta. Mutta\nOber-Tarvisissa on pitäjän kirkko, Pyhä Pietari ja Paavali... kunnia\n_sille_! Se on tietysti rakennettu uudestaan jälkeen viidennentoista\nvuosisadan, jolloin se oli oikein hyvä gootilainen kirkko; nyt se on\nsaanut merkillisen kiinalaisen torninhuipun, joka on katettu sinkillä\nja tuhrattu hirveimmällä teurastajanpunaisella värillä, mikä ikinä\non katsellut Alppien sinertäviä, kaihoisia latvoja kohti. Mutta se\non ympäristöään ylempänä, seistessään keskellä muurien ympäröimää,\nneliömäistä kirkkotarhaa. Oikea pikku linnotus, jossa on sekä\ntodellisia että maalattuja ampumakoloja ja kaksi ulkonevaa, pyöreää\ntornia, nähtävästi peruisin linnankreivien ja kahakoiden ajoilta. Tästä\nkirkkotarhasta ja sen vihreistä, jyrkistä vallirinteistä minä pidän.\nSillä on historiansa -- vaikkapa romanttinen historia -- josta kaikuu\nterästä ja ampumista ja huutoja ryntääville: No, tulkaapas ottamaan!...\nja siihen sekaantuu aamupäivämessun urkusäveliä ja suitsutuksen vahvaa,\nimelää tuoksua ja seurakunnan merkillisen yksitoikkoisia, viattoman\nliikuttavia kärntiläisääniä:\n\n-- Bitt für uns, bitt für uns! Herr!...\n\n       *       *       *       *       *\n\nOlen hiukan tuttu kirkkoherran -- \"der Pfarrer\" -- kanssa; hän on\npitkä, vahvarakenteinen, vielä nuori mies, jolla on ahavoittunut --\npanettelijat sanovat: punainen -- kotkannenä. Kaikkien mielestä hän on\nvakava ja virassaan uskollinen pappi. Vapaamielisillä on hiukan kaunaa\nhäntä vastaan vaalipäivistä saakka. Mutta eräs nuori tyttöraukka,\njonka kauneus oli hänen pahin vaaransa -- Tarvisissa on myös sotaväkeä\n--, sanoi häntä sen sijaan ystäväni lääkärin kuullen \"lempeästi\ntuomitsevaksi herraksi, joka ei hyljännyt huonoakaan ihmistä\".\nLuonnollisesti hänessä on joku verta tuota katolilaisuutta, joka vain\nehdollisesti miellyttää meitä pohjoismaalaisia -- kenties siksi, ettei\nmeitä ole siihen totutettu kätkyestä saakka. Mutta yksi asia minun\ntäytyy hänen ansiokseen tunnustaa: hän heittää keilaa erinomaisen\nhyvin. Näkisitpä hänet jonakin lauantai-iltapäivänä keilaklubissa\nvanhan Gelbfussin luona! Hän sipaisee päästään mustan, pitkäliepeisen\ntakkinsa, käärii ranteesta paidan kalvosimen -- ja rits! Pallo lentää\nsuoraa kyytiä. Ei kertaakaan \"ojaan\", vain erinomaisen harvoin\n\"tyhjään\".\n\n       *       *       *       *       *\n\nTätä hän osaa -- ja juoda ruukkunsa olutta tai lisäksi puoli\nlitraa viiniä -- eikä milloinkaan menetä tasaista, harvasanaista,\nhymyilevää, hillittyä ryhtiään. _Sitä_ ei heitetä takin mukana;\n-- ja me muut, pikku tohtori, suuri leveälapainen notaari, kaikki\n27:nnen kenttäjääkäripataljoonan upseerit, minä itse ja useat toiset\ntoverit voimme olla aika iloisia ja sukkelia: kirkkoherra säilyttää\ntasapainonsa, ei koskaan hurmaannu, ei koskaan kääriydy hartauden\nkaapuun, ei rupea toverilliseksi. Ja _siksipä_ hänestä ehkä kaikki\npitävätkin -- vieläpä lääkäri ja upseeritkin.\n\nTässä on jotakin nimenomaan katolilaista. Siellä kotona ollaan hyvin\nväärässä, kun kuvitellaan roomalaisen kirkon papistoa niin ylhäisen\nylpeäksi. Se on tavallansa kansanvaltainen. Se ei _alennu_ kansaan;\nse elää, vaeltaa kansan _seassa_ -- väliin paitahihasillaan, väliin\nmessupaidassa. Kotona, pohjolassa, voisi moni maalaispastorimme ottaa\ntästä oppia.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTänään he menevät kirkkoon -- vuoriston talonpojat raskaissa\nkengissään, päällä harmaat tahi ruskeat nutut, joissa on vihreä\npystykaulus, linnunsulalla koristettu hattu kallellaan päässä. Piippu\non nyt poikkeukseksi suusta poissa.\n\nJa heidän naisensa -- vanhoja äitimuoreja, jotka vaappuvat eteenpäin\npidellen ennen niin raudankovissa, vaan nyt tutisevissa käsissään\nhartauskirjaa, pieni vihreä oksa lehtien välissä. Nuoria, terveitä,\nvaimoja ja tyttöjä, päässä matalat miesväen hatut taikka liinat,\nyleensä tummat silmät, säännölliset piirteet, lyhyet helmat, valkeat\nsukat, nauhakengät -- jalat kuin taiteilijan veistämät. Naiset tekevät\nkovaa työtä, heidän on pakko tehdä: miehet istuvat kieltämättä\nmielellään ravintolassa, nousevat vuorille, kaatavat jonkun puun,\nampuvat jonkun vuorivuohen, sepittävät siitä runon ja laulavat sitä\nravintolassa. Täällä on tietysti vakava yksinäinen raatajakin ylhäällä\nvuoren kupeella, mistä hieno, sininen savu nousee niin surunvoittoisena\niltataivaalle. Mutta muuten Kärntin talonpoika on huoleton veitikka,\nlyyrillisten runojen sepustaja, jossa huomaa myös vahvaa eroottista\npaikallisväriä. -- Kärntiläislaulut ja kärntiläisrunous ovat melkein\nsaavuttaneet tyrolilaisen maineen. Laulu on yksitoikkoista, mutta\nyleensä soitannollisesti varmaa, ja siinä tuntuu metsän kaikua,\ntunturin viattomuutta. Nämä laulut (die Kärntner-Lieder) on ahkerien\nkätten kerääminä julkaistu kahtena nidoksena, jotka sisältävät aivan\nerinomaisia kauneuksia, yleviä luottavaisuudessaan, samoin kuin\njoukossa on ylenmäärin rohkeita ja vallattomia. Siistitty painos on\nmyöskin olemassa yhtenä nidoksena -- _in usum delphini._\n\nHe menevät tänään sunnuntaimessuun. Kokonainen kansanvaellus tasaisesti\nviettävällä, kapealla käyrällä kadulla, jonka varrella on melkein\nkatkeamaton sarja kunnianarvoisia ravintoloita Unter-Tarvisista\nOber-Tarvisiin asti. Kattojen raskas, valkea lumiröykkä tippuu\ntippumistaan kimaltelevina pisaroina -- taikka valuu koskena\nräystäskourujen -- sylkevien lohikäärmeiden -- ammottavista kidoista...\nsiellä täällä liukumisen rasahdus, kumea jysäys -- ja lyhyt, pirteä\nkärntiläiskirkaisu -- kun sattuu lunta vyörymään katonharjalta. Ja\nkaikki on jälleen hiljaa... kuuluu vain kirkkoväen rämpimistä, kun sitä\nyhä tulee alhaalta päin läpi lumen ja sohjon.\n\nMutta ylhäältä, juulisten alppien korkeimmilta huipuilta, välkkyy\npuhdas, neitseellinen lumi. Se houkuttelee, se viittaa. Otan hatun ja\nkepin -- suuret, raudotetut kengät -- ja sitten matkaan!\n\nKuinka ihmeellinen, kuinka haavemainen maisema! Lunta vuorilla juuresta\nhuippuun saakka; ja lumen läpi, niin pitkältä kuin metsäaluetta\nriittää, tuikkii mehevän vihreä kevät lippujansa: Terve, terve!\nVuoritien toisella puolen, alhaalla solassa kuohuu Schlitza-joki -- se\non oikein uhoissaan tänään, kun on saanut lisävoimia lukemattomista\npuroista, sulavasta ja tippuvasta märkyydestä. Toisella puolella\nkohoovat törmät, jotka näyttävät luiskahtaneen villien tunturilinnojen\nhuipuilta ja taivasta tavottavilta vallinsarvilta -- luiskahtaneen\nja tarttuneen kalliopohjan päällystänä oleviin suippuihin kuusen- ja\nhonganrunkoihin, joiden keskellä pyökki levittelee vaaleita\npäivänvarjojaan niin iloisena kuin pikku tytöt, jos nämä keskellä\ntalvea saavat käsiinsä kesävaatteet ja leikkivät \"metsään menoa\".\n\nHihhei! kuuluu ylhäältä. Se on nuori \"Holzknecht\", sulkakoristeinen\nhattu kallellaan ja vuorisauva kädessä; hän hyppelee kuin vuorikauris,\nja hänen kintereillään lohkeilee suojaista lunta ja lähtee vierimään\npieninä lystillisinä, aivan vaarattomina vyöryinä, jotka jysähtäen\npysähtyvät tielle jalkaini eteen; ja kun kepilläni sohin tuollaista\nluokseni kierinyttä lumimöhkälettä, voi käydä niinkin, että\nsiitä ilmestyy pieni keltainen taikka sininen kukka, aivan kuin\nalppiprinsessa sadun munasta.\n\nSatua on koko maailma täällä, missä kevät piilee lumen peitossa. Ja\njos pysähdyn tien käänteessä, missä etelä-aurinko oikein vimmatusti\ntunkeutuu villiin vuorensolaan, niin virtaa vastaani heränneiden ja\nheräävien yrttien ja kukkien tuoksu -- autuas henkäys versovasta ja\nvarttuneesta elämästä, joka huomenna tai ylihuomenna aikoo nousta ja\nheittää yltään valkean verhonsa: uudestisyntymisen ja ylösnousemisen\nihana vertauskuva -- sille, joka tahtoo ja voi nähdä.\n\nOhi ja läpi Flitschlin pienen vuorikylän; muutamia hajanaisia,\npuoleksi sloveenilaisia majoja vähäpätöisen kappelin ympärillä,\njonka pärekatto kohottaa siron kellotapulinsa huippua niin suurta,\nvilliä, majesteettistä, haavemaista taustaa vasten, että maalari,\njoka on minussa hereillä, nöyränä väistyy syrjään ja mieleni käy\nyksinkertaiseksi tuntien muutakin kuin hartautta luonnon ilmiötä ja\nluonnon kauneutta kohtaan.\n\nKuka tietää: ehkä olen tästä mieleni liikutuksesta velassa\ntuolle vähäpätöiselle kappelille tiepuolessa ja vähäpätöistäkin\nmitättömämmälle Kristuksen kuvalle, joka riippuu lukitun oven\nulkopuolella! Kaikki ovet ovat täällä lukittuja; ei mitään inhimillistä\nelämää, ei edes murisevaa koiraa. Asukkaat ovat kaikki mennet\naamupäivämessuun Tarvisiin. Olen yksin, aivan yksin, äärettömän\nvuorimaiseman tuijottaessa minuun häipyvien värien hienoista\nhopeavivahduksista -- niin lähellä, kuin voisin siihen tarttua\nojentamalla käteni -- niin kaukana, kuin puhtauden ja onnen aavistus\ntuntuu olevan inhimillisestä surun ja tuskan täyttämästä mielestä.\n\nTuossa riippuu puinen kuva ruoskitusta ja ristille kuolleesta\nihmisparasta -- ei, jumalasta, jonka sanotaan kuolleen syntiemme\ntähden! Se ei ole taideteos; oikeastaan kamala katsella, vaikka\nunohtaakin olevansa taiteilija. Mutta lasten herkkäuskoiset silmät ovat\nehkä nähneet tästä jotakin puuttuvan; viattomat kädet ovat poimineet\nkukkia lumen alta ja peittäneet laihat lanteet ja seppelöineet\nkallistuneen pään kevään esikoisilla. Enhän ole katolilainen; kenties\nliiemmäksikin protestantti -- ihminen olen, yksin -- aivan kuin\nhyljätty -- ylevän villiyden autiossa maailmassa, jonka majesteettisuus\nei muuta kaipaa. Välkkyvänä, siintävänä, huikaisevana loistaa ikuinen\nlumi minua vastaan noilta repeytyneiltä huipuilta, uhmaavilta,\nylimielisiltä, jääkylmiltä -- tuolta kaukaa, kaukaa, mistä ei voi\najatella minkään jumalan astuvan alas luoksemme ja ottavan kärsiäkseen\nsyntiämme ja tuskaamme. Luonto on kuollut -- mutta lapsen kädet\nkietovat jumalan ympärille seppeleen. Niin hän siis elää lapsen\nuskossa: ainoassa mahdollisessa. Ja nyt muistan kaikki ihmiset, joiden\nolen nähnyt polvistuvan tämän tien vieressä -- ja ymmärrän, etteivät he\nole katselleet tuota kuvaa taideteoksena.\n\nOlen yksin. Ja tuo kärntiläiskäsityöläisen jumalankuva rukka on myöskin\nyksin pienen, luisuvan räystään alla, jolta lumi roikkuu ja tippuu\nkirkkaina kyynelinä. Tuollainen helmeilevä kyynel sattuu erääseen\nkukkaan; sen keltainen terä painuu veltosti seppeleestä irti ja putoaa\nmaahan. Otan sen käteeni ja seison siinä -- epätietoisena, pistänkö\nsen napinläpeeni, hattuuni, vai suutelenko ja panen sen takaisin\npaikalleen. Silloin kuuluu lähimmältä tunturilta, läpi Schlitza-joen\nhillityn pauhun, kummallisen kumea, jyrisevä... niin, millainen\nääni? -- puoleksi maanalainen, puoleksi kuin pilvistä, jotka alkavat\nkerääntyä korkeimpien huippujen ympärille. Hieno, kaukainen, valkea\npöly nousee luisuvalta metsän rinteeltä -- taaskin möyryävää, kauas\nhäipyvää ääntä, päättyen kuin sysäykseen, jonka voimasta maa tuntuu\nhyvin heikosti vapisevan. Lumivyöry -- vuorilta syössyt! Se oli täyttä\ntotta.\n\nKatson sivulleni, jyrkkää metsän rinnettä ylöspäin, joka on ihan\nvieressäni. Roikkuuhan täälläkin jalan korkuinen lumikerros ulkonevilla\nkallionlohkareilla ja noiden runkojen varassa, jotka nyt näyttävät niin\nepäluotettavilta, oksien ikäänkuin voihkiessa taakan alla.\n\nJonkinlainen jähmetys valtaa minut... Ja rinnastani nousee kummallinen\nrukous ja puristautuu ilmoille, vaikken sanoja erota, ja kuitenkin\nniin, että selvästi kuuluu sisästäni sanoja -- ja ne yhdistyvät\nvetoamaan johonkin tiettyyn persoonalliseen voimaan, aivan kuin\nmahtavaan metsien ja tunturien,elämän ja kuoleman valtiaaseen...\n\nHerr! bitt für uns! --\n\nSilloin vuoriston talonpojat palaavat kotiin aamupäivän messusta\nTarvisista.\n\n\n\n\n\"DER TROTTEL\".\n\n\nKun Schlitza-joki kuuman päivän perästä huokui viileyttään lähimmille\nrinteille, kun aurinko lähetti viimeisen tervehdyksensä laakson halki,\nsamalla kun paksut pilvet vastapäätä auringonlaskua uhkaavina kertyivät\nkokoon vuorenhuippujen yläpuolella, silloin hän kernaasti tuli näkyviin\nkuin kellon käki ja istuutui penkille pienen, matalan, pärekattoisen\nmajan eteen.\n\nSiinä hän istuskeli ja piti lystiä lauhassa viileydessä, auringon\npunaisessa hohteessa, hieroen käsiään paksujen jalkojensa välissä,\nlapsellisilla sammakonsilmillään hymyillen niin iloisesti ja leveästi\nkuin koko maailma olisi hänen omansa.\n\nJos lapset sattuivat kutsumaan poika parkaa, antaakseen hänelle jonkin\nsuuremman kuparirahan, niin hymy kävi vieläkin valoisammaksi ja\nleveämmäksi. Hän nousi ja ravasi alas rinnettä; hänen iso päänsä oli\npelkkää sekavaa kiittämistä -- samalla kun raskaat, hervottomat jäsenet\näärimmäisiin saakka ponnistelivat tahtoa totellakseen. Joki pauhasi\nvalkeassa vaahdossa alla hänen edessään, ja hänen takanaan kasaantuivat\nraskaat iltapilvet vuorenseinämille. Taustanaan vakavanraskas, synkkä\nmaisema hän seisoi siinä, aivan auringon paisteessa, eriskummallisena\nihastuksessaan, irtaantuneena tomun siteistä kaikessa suruttomuudessaan\nja tietämättömyydessään -- iloisena kuin eläin, jota ystävällinen käsi\nhyväilee -- niin onnellisena kuin vain tylsämielinen voi olla.\n\nSellaisina hetkinä hän oli meidän mielestämme melkein kaunis -- mikäli\npuhtaasti välitön ilo kaunistaa kaikkia eläviä olentoja. Ja ystävämme\nlääkäri sanoi: Voisinpa häntä kadehtia!\n\nMutta kun vuoriston nuoriso hätyytti häntä ärsyttävillä huudoilla ja\nkivenheitoilla ja kun hän vastarintaa ajattelemattakaan tuskaisena ja\npeloissaan etsi suojaa talomme takana -- kuin vainottu eläin, joka ei\nymmärrä käyttää omia voimiaan -- kun hän kiusaantunut, pelästynyt,\ntäydellisen avuton ilme silmissään katsoi ympärilleen, ikäänkuin\nkoko maailma olisi häneltä suljettu eikä hänellä olisi muuta neuvoa\nkuin heittäytyä Schlitzaan, -- silloin sydämemme vuoti verta hänet\nnähdessämme.\n\nTuo raukka! Onko luonto ikuisesti kaltaisensa armottomuudessaan, kun\nse kahden olennon väkevimmästä vietistä päästää syntymään tuollaisen\nolennon, varustaa hänet voimilla, joille hän ei keksi käytäntöä,\nkieltää häneltä kaikki -- paitsi hetkellistä onnen tuntoa, joka jälleen\nvaihtuu rajattoman turvattomuuden tajunnaksi?\n\nVoihan asettaa itselleen kysymyksiä, jotka värityksessä vetävät vertoja\nvuorimaisemalle, kun yön varjot alkavat sen yli levitä. -- Mutta tässä\noli luonto kuitenkin syytön.\n\nNäyttää siltä, kuin useimmissa pienissä Kärntin vuorikaupungeissa,\nkenties Ylä-Itävallassa myöskin -- kussakin olisi oma tylsämielisensä,\noma \"Trottelinsa\". Tarvisilla oli omansa. Ja tämä on lyhyesti hänen\ntarinansa.\n\nNoin kymmenkunta vuotta sitten ei Tarvisissa vielä ollut ketään\ntylsämielistä; mutta sinne oli tullut nuori, kaunis, kevytmielinen\nnaikkonen, mukanaan viiden, kuuden vanha kaunis poika, terve,\nsopusuhtainen, vahva, jolla oli kirkkaat hyväluontoisen viekkaat\nlapsensilmät -- semmoinen poika, jolla ei ollut isää, ainakaan\nkirkonkirjojen mukaan, ja joka kenties olisikin päässyt maailman läpi\nilman isää, jos vaan äiti olisi ollut kelvollinen.\n\nMutta eipä äidistä juuri mihinkään ollut. Hän palveli milloin missäkin,\nkulki tansseissa ja huvitteli oikein kärntiläiseen tapaan; olihan\nnäet sotamiehiä, kenttäjääkäreitä, kylliksi Tarvisissa kaunista\ntyttöä hauskuttamaan -- ja sillä aikaa hoiti poika itseänsä siellä,\nmissä oli vaalittavana, vanhan vaimon luona laitakaupungilla. Tällä\nvanhalla eukolla oli poika, \"iloinen Seppel\", ammatiltaan suutari; ja\nsuutarilla oli opetettu kottarainen, jonka kanssa hän kilpaa vihelteli\nvarhaisesta aamusta myöhäiseen iltaan. Kaikki pitivät pojasta, joka\nei kellekään mitään pahaa tehnyt, jolla päinvastoin aina oli jokin\nsukkela päähänpisto, naseva vastaus, terve nauru kaiken ystävällisen\nlähestymisen palkaksi, ja suutari jakoi pian rakkautensa kottaraisen\nja vilkkaan pikkupojan kesken. Kenties suutarin rakkaudesta kallistui\njokin määrä pojan äitiin; mutta iloinen Seppel oli luonteeltaan\nkäytännöllinen eikä vähääkään tuntehikas. Hän ei siis niinkään suuresti\npannut pahakseen, että tyttö piti ketä kulloinkin sattui häntä\nparempana. Naiset ovat arvaamattomia ja käsittämättömiä! Kun he ovat\nmieltyneet johonkuhun, niin pitäähän heitä lempiä -- mutta ei sovi\nvaatia ihmeitä! Se oli korkein totuus, mikä suutariin oli jäänyt elämän\nkokemuksista naisalalla.\n\nKun kerrottiin, että tyttö oli mieltynyt erään ylhäällä metsän rajalla\nasuvan vuoristolaisen poikaan, niin Seppel sanoi: Siinä hän on\noikeassa! Jos hän voi saada satimeen tuon pyynpoikasen, on se totta\nvieköön järkevintä, mitä hän koskaan on tehnyt. Mutta luulenpa sentään,\nettä se on viekas velikulta, se poika!\n\nEräänä iltapuolena nainen tuli hakemaan poikaa mukaansa. Seuraavana\npäivänä piti näet eräässä pienessä vuorikylässä olla kirkkojuhla; nyt\nhän aikoi mennä sinne -- viettää yönsä erään ystävättären luona --\nja tahtoi saada seuraa matkalle! sanoi hän ja näytti hymyillessään\nvalkeita hampaita somissa auringon paahtamissa kasvoissaan.\n\nEikö sinun olisi parasta antaa pojan olla? kysäisi Seppel ja katsoi\ntoisaanne kottaraiseen päin, joka istui häkkinsä päällä ja nokki\nruohoturvetta. Hän on vain vastuksinasi -- vaikka mihinkä joutuisit\nyöpymään -- ja hän on liian pieni löytämään yksin kotiin, jos sattuisi\nsinusta eksymään! --\n\nMutta nainen vastasi, että oli niin pitkä ja ikävä matka yksin kulkea\nsinne vuoristoon. Kyllä hän pitäisi huolta pojasta ja muutenkin sen oli\nhyvä päästä ihmisiin ja katsoa ympärilleen! --\n\nJa niin hän vei pojan mukanaan. Poika viittasi pienellä, ruskealla\nkädellään: hyvästi! hyvästi! ja loi pitkään suutariystäväänsä pitkän\nkatseen kirkkaista, viekkaista lapsensilmistään -- vielä tien\nmutkassa hän kääntyi ja katsoi hymyillen luottavaisen iloisena,\nterveenä kuin nuori lintu pitkään, hiukan eteenpäin kumartuneeseen\nkasvatusisäänsä. Äiti veti häntä kädestä pois; pienten tukevien jalkain\ntäytyi kunnollisesti ponnistella voidakseen jotenkuten pysyä solakan\nnaisolennon rinnalla -- ja Seppel puri piippunsa imuketta ja astui\ntakaisin puolipimeään suutarinmajaansa, mutta viheltelemättä kilpaa\nkottaraisen kanssa. Hän pahotteli, että oli sallinut naisen viedä pojan\nmukaansa.\n\nYöllä puhkesi ukkosilma, joka koko edellisen päivän oli uhkaillut\nalhaalla laaksossa, Seppel oli monta kertaa ylhäällä ja kävi\nulkona. Ilma värisi jyräyksistä, salamat huikaisivat -- ja jättivät\ntaas jälkeensä sysimustan pimeyden, jossa rohkea Seppelkin luuli\nnäkevänsä kaikenlaisia kummallisia ja kammottavia ilmiöitä: kaikki\nristiinnaulitun Kristuksen kuvat vääntelemässä ja valittamassa pitkin\nmatkaa vuoristoon päin -- ja hurjan ratsastajan kiitämässä metsästä\nlaaksoon pää kainalossa, josta Seppel oli kertonut pojalle monta\nmonituista kerta, kun tuli hämärän ja takkavalkean aika. Nyt hän\nharmitteli puhuneensa lapselle sellaista.\n\nKun jyrinä lakkasi, seurasi raju myrsky ja jääkylmä sade. Vasta\naamupuhteella sai vähänkään kunnollisesti nukuttua. Iltapäivän\ntienoissa naikkonen tuli takaisin - yksin.\n\nHän oli äkeissään, läpimärkä; koko kirkkojuhla oli sateesta mennyt\nmyttyyn; hän läimäytteli vahvoja lanteitaan, pusersi pääliinaansa,\nhaukkui ilmaa ja kysyi lopulta, oliko poika jo tullut?\n\nPoika -- poika! huusi Seppel. Mutta hyvä Jumala, minne sinä hänet olet\njättänyt? --\n\nMistä minä tiedän! vastasi hän äreästi; minua nukutti eilen illalla --\nhän tahtoi juosta pitkin huonetta -- annoin hänelle korvapuustin --\nsitten hän karkasi metsään. Luulin tietysti, että hän juoksi kotiin!\n\nTietysti! toisti Seppel ja astui askeleen taaksepäin, samassa\nehdottomasti kohottaen kättään. Tietysti ansaitsisit _sinä_\nkorvapuustin. Riennä nyt tuonne äidin huoneeseen saamaan jotakin kuivaa\npäällesi -- ja lähdetään sitten liikkeelle -- poikaa hakemaan! --\n\n-- Minä olen väsynyt ja uninen; minun täytyy mennä kotiin. Voit häntä\nitse hakea! sanoi toinen. Ja niin hän meni.\n\nSeppel seurasi häntä katseellaan, puri kirouksen hampaittensa väliin,\ntarttui keppiinsä ja lakkiinsa, sulki ovensa ja lähti vuoristoon. Parin\nhalkoajurin kanssa hän kapuili pitkin tiheätä, synkkää metsää. Sieltä\nhe lopulta löysivät pojan. Hän oli kaivanut itsensä sammaliin; hänen\njäsenensä olivat kutistuneet -- kylmästä -- tuskasta -- pelosta...\nhurja, hirveä yö tuolla ylhäällä autiossa metsässä yksin, kuusivuotias\nlapsi parka! Hänen silmänsä tuijottivat jäykkinä päässä; hän oli\nmenettänyt puhekyvyn -- hänestä oli tullut tylsämielinen.\n\nHänen kasvatusisänsä kuoli vähän sen jälkeen. Äiti oli jo silloin kohta\nkadonnut. Poika tuli kunnan hoitoon. Tarvis oli saanut \"Trottelinsa\".\n\nNiin, luonto voi kyllä olla armoton, kova, tunnoton saavuttamattomassa\nmajesteettisuudessaan; se voi synnyttää olennoita, joista täytyy sanoa,\nettemme voi niiden tarkotusta tajuta. Mutta voiko se arvaamattomuudessa\nvetää vertoja ihmisten itserakkaudelle ja kevytmielisyydelle?\n\nNo niin; tällä raukalla on hetkiä, jolloin hän on kylläinen, jolloin ei\nkukaan häntä kiusaa, jolloin hän nauttii virralta nousevaa puhdasta,\nviileän lauhaa ilmaa, samalla kun vuoriston laskeva aurinko häntä\nhyväilee hymyllään ja kultaa hänen kurjuuttaan. On hetkiä, joina\nmaailma näyttää kuuluvan hänelle -- ja jolloin vielä kaupan päälle\njoku lapsenkäsi hänelle ojentaa sen, mikä hänestä on arvokkainta,\nviiden kreutserin rahan tupakan ostoon. Ja vaikka hetken kuluttua\nhänen kiusanhenkensä rupeavatkin katkeroittamaan hänen elämäänsä --\nmitähän meidän on sanottava, meidän, joilla on kestettävänä tämä\nsisällinen taistelu ja alituinen pelko tulevaisuudesta, ympärillämme\npelkkiä suruja, huolia, pettymyksiä, kärsimyksiä?... Ja ajatelkaas,\nettä _hän_ oli kaunis poika -- että hänestä kenties olisi tullut\nmeidän kaltaisemme -- ja että hän olisi joutunut samaan, kärsimysten,\npettymysten, huolien, surujen kiertokulkuun!\n\nYstävämme lääkäri on kenties oikeassa sanoessaan: ei lopultakaan voi\ntietää, ketä pitää kadehtia ja ketä surkutella!\n\n\n\n\nMARIA LUSCHARI.\n\n\nJos aamulla nouseminen, velvollisuutensa täyttäminen pitkin päivää ja\nillalla hyvällä omallatunnolla maata meneminen -- jos se on elämää\n(ja onhan se monen elämänä): mitä onkaan sanottava elämästä jyrkkien\nkuilujen varrella, missä virta pauhaa alhaalla syvyydessä, missä valkea\nvaahto kapean polun käänteessä ikäänkuin kohoaa ja viittaa -- mitä on\nsanottava näiden kivisten notkojen pohjalle jääneistä metsänrippeistä,\njotka ovat kaatuneet ja murskaantuneet silloin, kun myrsky tai\nlumivyöry siitä hillitönnä kulki -- ja miten on selitettävä se huimaus,\nse sielun hurmio, joka valtaa ihmisen, kun on ponnistellen päässyt\nvuoren huipulle ja näkee maailman ihanuudet jalkainsa juuressa?\n\nMitä merkitsee nähdä maailman ihanuudet jalkainsa juuressa? Katso alas\neteesi, sinä, joka seisot täällä huipulla! Aurinko valaa huikaisevaa\nvaloaan pitkin tunturin sivuja; virta välkkyy syvällä sinisessä\nrotkossa; vuorimetsä näyttää olevan luisumassa syvyyteen vaipuaksensa\nsitä odottavaan syliin, puristuakseen sen maidonvalkeassa pyörteessä ja\nkadotakseen äärettömyyteen. Pikkaraisen kaupungin päällä lepää utua ja\nhienoa savua. Koko näky tuntuu narripeliltä, kujeilevan vuorenhaltian\nvallattomalta oikulta. Ja sinä itse, joka olet kartuttanut voimiasi\nvaivaloisella kiipeämisellä, sinä, joka olet paisuttanut nuoruutesi\nhalua elämän nauttimiseen, sinäkö muka et tietäisi, mitä merkitsee\nnähdä kokonaisen maailman ihanuus jalkojen juuressa -- ja toivoa\nitselleen siipiä laskeutuakseen maahan sitä maistamaan?\n\nMikä hyödyttää meitä ja lähintä sukupolvea paraiten: kaivautuako\nratkaisemattomiin kysymyksiin, ilmottautua kaikenlaisiin yhdistyksiin,\nhuomata joutuneensa ymmälle, sorretuksi, muserretuksi, ennenkuin\nkenties on kantanut ainoatakaan hyväksi poltettua tiiltä tulevaisuuden\nsuureen rakennukseen -- vai rohkealla mielellä tunnustaa se savi,\njosta meidät kerta kaikkiaan on luotu, tunnustaa olevamme luotuja\nväkevän Jumalan kaltaisiksi, joka istutti viiniköynnöksen, jotta\nvoisimme itseämme virkistää sen rypäleillä, ja miehen kylkiluusta\nteki naisen juuri niin kauniiksi, niin viehättäväksi, että voisimme\nunhottaa kaiken sen hien ja vaivan, mitä meillä oli saavuttaessamme\nhänet ja pitäessämme omanamme -- saavuttaessamme ja omistaessamme hänen\nkauttansa elämisen onnen tai onnettomuuden? -- --\n\nOlen sinulta kysynyt, lukijani, vaan ei sinun tarvitse vastata. Tule\nmukaani vuorille! Viettäkäämme läpi vuorokauden renessanssielämää! --\n\n       *       *       *       *       *\n\nPitkin liidunvalkeita, pölyisiä teitä tuli aina viikkojen päästä,\njoskus pari parin jäljestä, vaan useimmiten suuria parvia noita\nvaeltavia miehiä, naisia ja lapsia.\n\nHe kulkivat maalaiskaupungin lävitse pysähtymättä mihinkään ravintolaan\n-- harvinainen kieltäymys tällä seudulla. Katse luotuna maahan tai\ntiukasti eteenpäin he astuivat läpi mutkikkaan kadun, missä heitä\nkatseltiin väliä pitämättä tai seurattiin säälivällä hymyllä. Heillä\noli kädessä tukenaan sauva tai kainalossa suuri, kirjava puuvillainen\nsateensuoja. Lapsillakin oli tuommoiset suunnattomat sateenvarjot,\njoita he kantoivat vakavan arvokkaasti koettaessaan pysyä aikaihmisten\nkintereillä.\n\nKuljettu matka oli ollut pitkä; sen saattoi nähdä vaatteista ja\nkäynnistä, mutta eteenpäin oli määrä, ja eteenpäin he pyrkivät; ja niin\nhe pääsivät kaupungista -- ja samalla tiehensä, ikäänkuin molempien\nvuorenrinteiden välinen laakso olisi heidät niellyt.\n\nMiehillä oli kauttaaltaan tummat puvut karkeista, raskaista kankaista,\npainavat saappaat tai raudotetut kengät ja pyöreät, matalapohjaiset\nhatut. Harvoin oli hattuun pistetty kukka tai nokkela linnunsulka\n-- jollaisella koristeella Kärntin ja Tyrolin talonpoika ei melkein\nkoskaan jätä itseään somistamatta. Naiset olivat kirjavampia; he\nkulkivat yleensä suorempina kuin miehet; vaan he kantoivatkin\ntaakkojansa -- vasuja, myttyjä -- päänsä päällä, niin että heidän oli\npakko käydä pää pystyssä, kuten nähdään Italiassa. Hameet tai helmat\noli kääritty ylös taikka lyhyiksi leikattu polven kohdalta, ja jalat\nnäkyivät ruskeina ja vahvoina -- ellei niitä oltu pistetty jäykkiin,\nhyvin neulottuihin saappaisiin. Liivi oli tiukka, avoimeksi uurrettu\nrinnalta; mutta yli olkain olivat pöhöllä paitojen valkoiset hihat.\nJos vanhat vaimot kellertävällä ihollaan ja ryppyisillä kasvoillaan\nlähinnä muistuttivat noitia, niin oli siellä myös ihania olentoja\nnuorempien, vieläpä keski-ikäistenkin naisten joukossa. Kotoinen\nmaalaisväestömme, se kun on hyvinvoipa ja vanttera taikka kumarainen\nja kulunut, jollainen se myöskin voi olla, ei voi likimainkaan näyttää\nsellaisia tyyppejä. Ja niin nämä miehet, naiset ja lapset kulkivat\npienen kaupungin lävitse ja sitten edemmä tietä pitkin, jonne katosivat.\n\nMitä väkeä nuo ovat? kysyin kerran isännältämme.\n\nNe ovat pyhiinvaeltajia! --\n\nVai pyhiinvaeltajia!\n\nNiin! Niitä tulee joka taholta: Kärntin takimmaisilta kulmilta,\nSteiermarkista, Krainista, luulenpa vielä Unkaristakin, ja ne menevät\npyhälle vuorelle -- Maria Luscharille! Maria Luschari! Kappaleen\nmatkaa Tarvisista kohoaa kivipatsas, jonka huipussa on valkoinen\nmarmorienkeli. Tämä enkeli on tienviitta. Se ojentaa kättänsä viitaten\nkapeaan sivulaaksoon. Villit vuoripurot ovat yhtyneet ja tältä kohtaa\npuhkaisseet itselleen uran. Kesällä uoma on kuiva; talvella virta\nkiehuu ja kuohuu. Pitkin ahtaan rotkon molempia sivuja pyhiinvaeltajat\novat survoneet polun metsän halki, kivisen kalliomaan poikki, yhä\njyrkemmäksi vuoren huippua kohti, missä pienellä tasaisella pinnalla\nrinteiden ja kuilujen keskellä kohoaa vähäinen, valkoiseksi kalkittu\nkirkko ja vaatimaton torni pyrkii ylös puhtaaseen vuoristoilmaan.\nRikkinäiset, lumipeitteiset alppihuiput -- näennäisesti vaan\nampumamatkan päässä -- tuijottavat säälivästi tätä kääpiömäistä\nherranhuonetta.\n\nLeiriytyneinä kirkon ympärille, ahtaaseen paikkaan sullottuina, siellä\non kaupustelijain myymälöitä, \"pyhä\" majala paikalliselle papistolle,\ntässä kirkossa toimiville hengenmiehille, ja \"epäpyhä\" ravintola\nhartaille pyhiinvaeltajille ja tiedonhaluisille maailmanlapsille, jotka\ntahtovat olla yötä alppiseudun viileässä ilmakerrassa.\n\nTämä vuori on se \"pyhä\". Tässä kirkossa säilytetään ihmeitä tekevää\nkuvaa, joka esittää Jumalan äitiä lapsi käsivarrella. Juuri tämän kuvan\nluo tekevät toivioretkiä sairaat ja murheelliset, kärsivät ja poljetut\n-- kuten meillä vaellettiin pyhille lähteillemme. _Me_ olemme siitä\npäässeet eroon; mutta eteläsaksalainen, sloveeni, Tyrolin italialainen\non vielä tämän lääkityksen tarpeessa. Muuten siitä saa ajatella, mitä\ntahtoo.\n\nPieni ystäväni lääkäri ja minä olimme jo kauan jutelleet, että pitäisi\nmennä sinne yhdessä. Keskikesä oli tavattoman kuuma, Italia pani\ntuntemaan läheisyyttään -- ihanan laaksomme ilma pysyi hiljaa ja\nhehkui ikäänkuin polttouunista tulleena -- siirsimme vuorimatkamme\nviikosta viikkoon, tyydyin katselemaan, miten pyhiinvaeltajia kulki\nkaupungin kautta; ihmettelin vaan, etteivät he olleet kokonaan\nnääntyneet kuumuuteen, hikeen, pölyyn ja paastoon. He kiihottivat\nmielikuvitustani, he yllyttivät haluani oppia tuntemaan niitä ihmisiä,\njoista iltasin vilisi tarinoita Gelbfuss papan parvekkeella -- noina\niloisina Itävallan iltoina, joiden viattomaan ja huolettomaan suloon\non vaikea löytää vertaista pohjoisissa voileipäpakinoissamme, kun\nnäissä on _meidän_ oluemme, meidän poliittinen suvaitsemattomuutemme,\nmieskohtainen närkästymisemme, ahdasmieliset näkökantamme.\n\nTulipa sitten elokuu ja sen mukana ilman muutos, ukkosta, salamaa\nja rankkasadetta. Kaikkien vuorten huipuilla kimalteli lunta, alkoi\njo olla syysviileätä, kasvit, eläimet ja ihmiset pääsivät taas\nhengähtämään -- tuli ihana kuukausi, ja eräänä iltapuolena pikku\ntohtori selitti, että nyt voisin noutaa vuorisauvani ja paulottaa\nsäärystimeni, sillä nyt sitä mentiin Maria Luscharille!\n\nVielä kerran virkistettiin paikallisia ja karttatietojani miedon,\nkylmän, vaahtoavan olutlasin ääressä; -- pappa Gelbfuss, Minna, Kathi,\nEva, pikkunen yliluutnantti, iso kapteeni, pappi, notaari, veli \"Hans\"\nja muutkin veljet: kaikki nyökkäsivät ja toivottivat meille hyvää onnea\nmatkalle! Ja sitten lähdettiin.\n\nMinä en ole vuorille nousija. Olin vähällä sanoa: onko kukaan\ntasankolainen? Vaan unohdan, että muuan maanmieheni on erinomaisen kova\nkiipeejä.\n\nVuorisauvastani olin hyvin ylpeä. Se olisi hyvinkin voinut olla mukana\nDitmarskin sodassa, sillä niin pitkä ja raskas ja raudotettu se on\n-- hyppysauva, jota voi käyttää keihäänä. Tohtori vilkaisi siihen,\nhymähti, vaan ei sanonut mitään.\n\nEdellisenä päivänä olin sen hankkinut; ja koetellakseni sitä ja itseäni\nolin kavunnut pari tuhatta jalkaa eräälle tunturille, joka haarautui\nMaria Luscharin vuoresta: silloin olin havainnut, että mitä ylemmä\njouduin -- ja mitä jyrkemmäksi tunturi kävi -- sitä vähemmän apua\nminulla oli tukisauvastani. Viimeiset kolme, neljä sataa jalkaa minun\ntäytyi ryömiä käsilläni ja polvillani; ja ellei minua olisi hävettänyt,\nolisin mielelläni päästänyt keihään vierimään kuiluun. Mutta kun loioin\nylhäällä huipulla, uupuneena, rajusti huohottaen, hikeä vuotaen -- olin\ntietysti, kuten ainakin kokematon, valinnut urotyöhöni keskipäivän\najan -- minkä palkan sainkaan vaivoistani! Kokonaisen maailman ihanuus\njalkaini juuressa -- kaukonäky ihmeitten maahan, jossa oli siintäviä\nharjanteita, uhmaavia huippuja, valkoisia torneja silkkihunnun\npoimuissa -- ja ilma niin vahvistavaa, niin kevyttä, niin puhdasta --\nkoko Italian vahvatuoksuiset kukkaishenkäykset, joita pohjolan viileä\nviima sulattaa ja imee... oo! Ylen ihanaa! --\n\nMinuun oli tullut tavaton into päästä \"pyhälle\" vuorelle, vaikka\npitikin sinne nousta kaksinkertainen määrä jalkoja.\n\nPitkin matkaa laakson läpi reippaasti tietä marssiessamme tohtori\nvakuutteli minulle, että olimme valinneet oikean ajan. Kun vasta oikein\ntodenteolla tulisi ponnisteltavaksi, niin iltaviileys jännittäisi\nvoimiamme. Vuoren huipulla tulisi olemaan kylmä -- siksi vaippa olalle!\nEllemme siellä vaan saisi usvaa, valaisisi kuu meille tietä loppumatkan\nhuipun ylitse pitkin kuilua kirkolle ja majoille.\n\nKoetin luoda itselleni tuosta kuvaa: huippu -- kuilu -- villit\nvuorenseinät joka taholla -- kirkko ja majat, jotka täältä alhaalta\nnäyttivät naurettavan pieniltä leikkikaluilta korkealla auringon\nkultaamassa ilmassa... mutta luovuin saamatta kuvaa havainnolliseksi.\nMinusta tuntui vaan olevan mahdotonta, että _me_ pääsisimme _tuonne_\nylös -- ainakaan ensimäisenä vuorokautena.\n\nTervehdimme \"enkeliä\", joka viittasi meille tietä syrjälaaksoon.\nJa pontevasti sysäsin keihääni kärkeä kulmikasten kivien väliin,\njoilla polku näytti ihan olevan laskettu -- ehkä sitä varten, että\npyhiinvaeltaja raukat saisivat yhä sovittaa syntejään.\n\nSitten päästiin vuorenkupeen juurelle. Tästä alkoi nousu.\n\nMutta ennenkuin noustaan, luon silmäyksen leveään päälaaksoon --\nkanavalaaksoon, Tarvisin laaksoon --, mistä muinaisen kansainvaelluksen\ntie, sotilastie, kauppatie ja nyt rautatie kulkee Italian tasangoille.\n\nSaifnitzin poikki kulkee rautatien raide, Malborghetin ohitse\nPontaffeliin ja edelleen Italian alueella Pontebbaan... äh! mitä\nlukija noista nimistä välittää? _Minussa_ niiden pelkkä kaiku herättää\näärettömän monta kaunista, kirjavaa, vahvaa muistoa, ja nämä muistot\nliittyvät itsestään iltapäivän lämpöiseen, vienoon värihohtoon --\nkoko laakso näyttää ahmien kylpevän tässä valossa -- seuraan kaikkia\nnäitä piirteitä, vuorien jyrkkiä, kaltevia tai kaarevia rinteitä,\ntörröttäviä huippuja, yksityisiä puita, kirkontorneja, jonkin talon tai\nmajan kattoa -- olen sulautunut tämän maiseman henkeen -- ja tunnen\nkummallista surumieltä, että olen tuonne jättänyt osan sieluani!\n\nTule nyt, haaveilija! sanoo lääkäri. Ja polku viittaa meitä ylöspäin.\n\nSe vie ensimäisen \"karavaanimajalan\" sivutse. Se on sloveenilaiseen\ntyyliin rakennettu ravintola, josta ulkonee puoliavoin parveke. Siellä\non tulisijoja niiden pyhiinvaeltajien varalta, jotka tahtovat levähtää\nja vahvistaa itseään, ennenkuin alkavat kiivetä. Tämän ravintolan\nsivulla, polun vieressä, on myöskin pitkä jono pajuvitsoilla köytettyjä\nrisu- ja polttopuukimppuja järjestettyinä suuremmiksi ja pienemmiksi\nkasoiksi.\n\nMyydäänkö täällä polttopuita? Asuuko tässä jokin kaitsijamies? kysyn ja\nhieman kohotan tuommoista kimppua, joka tuntuu koko painavalta.\n\nSe on pelkkää synninsovitusta! sanoo tohtori hymyillen. Ja hän\nselittää, että vuoren huippu on ihan kalju; siellä ei tapaa puun tai\npensaan näköistäkään; mutta kun pyhät isät eivät siellä ylhäällä saa\npalella ja kun synnintuntoinen pyhiinvaeltaja raukka mielellään koettaa\nlyhentää syntivelkaansa taivaalle ja vuoren papistolle mieluisella\ntyöllä, niin pyhiinvaeltaja sälyttää puut selkäänsä -- välittämättä\nsiitä, mitä hänellä muuten on taakkana -- ja pyhät isät saavat ruokansa\nkeitetyksi ja majansa lämpimäksi! --\n\nMinä häristän hänelle:\n\n\"Du Spottgeburt von Dreck und Feuer!\" ja samassa käännyn, ja edessäni\non muuan niitä näkyjä, jotka voivat niin syvästi ja pysyvästi\ntarttua muistiimme ja niin sanoakseni antaa päivälle, ympäristölle,\ntilaisuudelle varsinaisen värin, sävyn, luonteen.\n\nKaksi pyhiinvaeltajaa -- epäilemättä isä ja tytär -- tuli alhaalta päin\nmeitä vastaan.\n\nSeisahduimme ja päästimme heidät ohitsemme.\n\nUkko oli kuin veistetty puusta tai kivestä. Kovana, jyrkkänä, vaiti hän\nharppasi, hieman kumarruksissa nojaten kuorittuun, sileäksi kuluneeseen\nsauvaan -- pikkunen kaksipuolinen pussi olalla, silmät tuijottaen\nsuoraan eteenpäin tarkkaamatta ketään tai mitään ja kuitenkin nähden\nkaikki... hän tiesi toisen tulevan perästä. Hän oli niin käskenyt --\nsanatta.\n\nJa toinen seurasi. Päänsä päällä hän kantoi risukimppua; sen olisi\n_luullut_ painavan hänet koukkuun -- mutta hän astui suorana,\ntoinen paljastettu käsivarsi ylhäällä, valkoinen, pöyheä paidanhiha\nlaskeutuneena -- niska, kaula, povi -- ja semmoinen piirteiden\nsopusointuinen leikki noissa lanteissa ja paljaissa jaloissa... nuori\nDiana, ankara kuin rangaistus, mehevä kuin rikos... syntinenkö?\n\nAstuimme ehdottomasti ihan syrjään, kun hän meni ohitsemme kantaen\nsynninsovituskimppuansa... viehättävän hienot kasvojen piirteet,\ntyynet, ylpeät vuorivuohen silmät -- ylväs ja vaiti kuin suru. Tohtori\nei enää nauranut: kulkija ei katsonut häneen eikä minuun. Pian he\nmolemmat olivat jonkun matkan päässä -- isä edellä, hän takana... polun\nmutka peitti heidät -- taas sain vilaukselta nähdä sorean tyttöolennon,\njoka suurta risukimppua kannatellen asteli pitkin jyrkkää kuvetta... ja\nsanoin tohtorille, etten muistanut koskaan nähneeni kauniimpaa nuorta\nnaista.\n\nHän hymyili: kyllä niitä saamme nähdä _useampiakin_ ennen huomista\naamupäivää. Glück auf! --\n\nGlück auf! Vuorimiesten huudahdus toisilleen alhaalla pimeässä\nkuilussa. Oltiin nousemassa, alettiin täyttä totta kiivetä.\n\nKuinka päästiin huipulle -- sitä en enää muista. Ja kertoa sellaisesta\nvaelluksesta, tunti tunnilta, jakso jaksolta, asema asemalta... mitä\nvielä? Voiko kuvata, mitä on uupuvien voimien ja samalla ruumiillisen\nnautinnon tunto -- kun rinta rajusti ponnistelee eivätkä kuumat huulet\nvoi muuta ähkiä kuin tajuamattomia ääniä? Miten kuvata levon makeutta,\nensimäisten kymmenen minuutin levähdystä pienellä hirsimajalla --\nkun äkkiä sinipunerva syvyys aukeni jalkojen juureen, äärettömän\nsyvällä rotkon pohjassa?... ja ruoskittua, veristä, oikeastaan\nkammottavaa Kristuksen kuvaa, joka riippui ristillä tuolla syvyyden\npartaalla -- ikäänkuin se tuskallisen surumielisin silmin mittaisi\nkaikkea inhimillistä kurjuutta ja viheliäisyyttä kuilun pohjalla --\nalhaalla laaksossa, jonne on sirotettu pieniä kaupunkeja aivan kuin\nleikkikalulaatikoita?\n\nMiten hallita sitä vaikutelmaa, minkä teki tämä kapuaminen läpi\nkumoon kaadetun havumetsän -- entisen metsän, jonka puhki vyöry on\njyristen kulkenut niinkuin Jumalan ilma vanhan testamentin kansojen\nhalki! Tuntuu kuin vielä kuuluisi ärjyntää Jehovan mahtavista\nkeuhkoista -- kostajan, sotapäällikön, tuhoojan... ja nyt alkavan\nhämärän hiljaisuudessa käy tuhotun metsän mykkä valitus melkein\nkuuluvaksi... salaiset purot mutisevat, maanalaiset lähteet sirisevät\nsammalien lävitse -- ja runkoja makaa runkojen päällä kuorittuina,\nharmaankalpeina -- kuin urhojen luurankoina.\n\nMikä äänettömyys! Ei muuta ääntä kuin raudotetusta \"keihäästäni\",\njota hiljakseen noituen laahaan jäljestäni, kun nousemistaan noustaan\nyhä jylhemmän yksinäisyyden ja villiyden läpi. Miten suurta on täällä\nylhäällä alppiseudussa, jonne nyt on päästy. Ei enää metsää -- ei edes\nkuollutta metsää; vain kivilaattoja ja kivimöhkäleitä -- siellä täällä\njoku kitupensas -- alppivuohia -- joita hämärässä luulen vuorivuohiksi\n-- muutamia loittonevia varjopiirteitä -- ja sitten huippujen siintävät\nrajaviivat -- ympärillä hienoa koleannihkeätä kuun utua... sillä kuu\non noussut -- ja olemme päässeet alastoman vuorenseinän ensimäiselle\npengermälle.\n\nEi vielä mitään kirkkoa, ei yhtään puotia, ei majalaa -- vaan\n\"viimeinen asema\" ennen viimeistä nousua -- pikkunen köyryniska\ntunturiravintola, jonka matalista akkunoista loistaa valoa -- ja jonka\nmatalaan huoneeseen astumme hikeä tippuen, hengästyneinä, nihkeästä\nalppiviimasta väristen ja huutaen: viiniä!\n\nJa viiniä saimme.\n\nKaksi tukevaa vuoriston impeä -- mustasilmäistä, korkeapovista,\nvalkoisin hampain hymyilevää -- kaatoi meille punaista viiniä Italian\nrajalta suuriin laseihin. Olimme jo ennestään kuin päihtyneet.\nSellaisen nousun jälkeen valtaa päihtymys... se on kuin voitto,\nikäänkuin olisi saanut täydellisen vallan, joka ei koskaan voisi\nkadota; ikäänkuin itse olisi maailman vertainen, joka on korkealla\nyläpuolella kaikkea pientä, tyhjää, tyhmää ja rumaa, mitä alhaalla\non... ja mikä vielä parempaa, tuntuu siltä, että rinnassa ovat\nruvenneet asumaan kaikki hyvät vallat, kaiken ylevän, hienon ja rakkaan\nmuisto ja kaipuu. Ei voi käsittää, että ikipäivinä voisi täältä palata\nja elää tuolla alhaalla -- kuten tohtorin on tapa sanoa -- \"im Sumpf\ndes Lebens\".\n\nTohtori on hurmiossa, ja minä olen hurmiossa. Jätämme ravintolan ja\nmolemmat \"Peer-Gyntimäiset\" vuori-immet. Sellaisina lienee Ibsen heidät\nnähnyt -- silloin, kun Peer Gynt vielä oli nuori ja villi.\n\nKiidämme eteenpäin -- kuun udussa ja yön viimassa -- vaippa hartioilla,\nkeihäillämme huitoen. Viimeinen vuorenselkä on voitettu -- viimeinen\nvarustus rynnäköllä vallattu. Kaikki muuttuu aivan haavemaiseksi.\nMaailma on epätodellinen... täällä korkeuksissa, monta tuhatta jalkaa\nmeren pintaa ylempänä.\n\nSeisomme kallionkeilalla -- vieressä jyrkkiä kuiluja... ja ympärillämme\naaltoileva meri hopeanvalkeita usvia, joiden lävitse aavistamme\njättiläistunturien seinämiä kohtisuorasti nousemassa syvyydestä --\nhuipuilla kimaltelevaa lunta -- kaiken verhona kuun utu kuin vihertävä\nhuurre. Ja tuolla on kirkko -- miten pikkarainen! Vaatimaton torni\npistää esille vähäiseltä alanteelta, keskeltä keilan huippua... ja\nleikkipuodit sen ympärillä -- ja epäpyhä ja pyhä majala... kaikki ihan\nkuin liukumassa alas kuiluun -- niin ahdas on paikka!\n\nKuitenkin kaikki pysyy pystyssä -- täällä on todellakin kirkko,\nrakennuksia ja ihmisiä. Täällä eletään -- vieläpä eletään vahvasti --\nkeväästä, kun viimeinen lumi on sulanut, syyspuolelle saakka, jolloin\nsataa ensi lumen.\n\nTäällä tunnustetaan syntejä, täällä rukoillaan niitä anteeksi, täällä\nsaadaan anteeksi, täällä tehdään uudestaan syntiä. Ihmiset ovat\nrakentaneet kirkon, ihmisiä tänne vaeltaa, ihmisinä he jälleen täältä\nlaskeutuvat.\n\nHaaveelliselta se kaikki minusta tuntui -- siitä hetkestä, kun ensin\nastuimme maallikoiden ravintolaan, missä paikallinen papisto myöskin\noli vieraana -- ja missä me kaikki lopulta joimme yhdessä, papit,\npyhiinvaeltajat, isäntäväki ja matkustajat. Katoliset papit -- ainakin\nnäin korkealla merenpinnan yläpuolella -- ovat ehkä inhimillisempiä\nkuin meikäläiset; ainakin heillä on tilaisuutta seurustella sekä\nväkevämpien että heikompien kuolevaisten kanssa... he eivät väistä\ntarjottua lasia -- käsittelevät juomalaulua yhtä taitavasti kuin\njärkipäätelmää jumaluusopillisessa väittelyssä... ja kun olimme vähän\naikaa jutelleet jumalallisista asioista ja havainneet näkökantamme\njokseenkin poikkeaviksi, vieläpä ilman uskonto-opillisen latinan apua\n-- niin täytyi turvautua maallikkolatinaan: _ergo bibamus!_\n\nSiis joimme... ja pääsimme perin hyvälle tuulelle; kilistimme maljoja,\nlauloimme, kerroimme juttuja, seikkailuja, matkakokemuksia; emme enää\nkiistelleet metafysikan korkeista totuuksista -- vaan maallisesta\nkauneudesta ja maallisista kaunottarista. Pikku tohtorin tenori alotti,\nja erään papin basso säesti -- duetteja, kvartetteja ja yksiäänisiä...\nmatalan majan katto kohosi, surut ja huolet nousivat katon mukana ja\nhaihtuivat tuikkivaan yösineen, missä kuu nyt paistoi pilvettömältä\ntaivaalta alppihuippujen ja laaksojen maailmaan. Olimme kuin veljeksiä\n-- kuin vapaamuurarikunta, jonka kokousta johtamassa keskellä istui\nsievä emäntä. Hänkin lauloi -- ja hänen sisarensa tai kälynsä... kaikki\nolimme iloisia ja kaikessa näimme ilmestyksiä elämän voimasta ja\nkauneudesta täällä maailman ihanuuden huipulla... Maria Luschari, Maria\nLuschari!\n\nTuliko se hyvästä viinistä, helmeilevän punaisesta viinistä, joka\nkasvaa vain muutaman penikulman päässä -- tuolla alhaalla pitkin\nItalian aurinkoisia rinteitä? Ihan varmaan se tuli hyvästä viinistä.\nKuka epäilee sinun kykyäsi kohottaa ja kirkastaa ja puhdistaa\nnäköämme? Sinun väärentämisesi on syntiä Pyhää Henkeä vastaan...\nmutta kun sinua nauttii puhtaana ja sekottamattomana näin lähellä\nalkulähdettäsi, on siinä itsessään anteeksianto, synninpäästö ja lihan\nylösnousemus! Koskaan ei näitä ihania seutuja -- missä on vuotanut\nniin paljon veljesverta ja veisattu niin monta hurskasta messua --\nkoskaan ei niitä liene syvimmässä merkityksessä \"ristitty\". Ei,\njos kristinoppi on lihan kuritusta. Aina tulee olemaan selityksen\nselityksiä -- kuten opissa itsessäänkin on ristiriitoja. Siis on sekin\nmahdollista, että opin perustaja oli niin suuri ja rikas ihminen, että\nhän todellakin tilaisuuden sattuessa muutti vettä viiniksi -- ja että\nhän ainoastaan väkisin rahvaan ymmärtämättömyyden ja hillittömyyden\nvuoksi joutui kiivailemaan sitä Jumalan lahjaa vastaan, jona rypäle\nkaikkina päivinään on ollut kärsivälle ihmiskunnalle. Kysyppä näiltä\nsekakansaisen rajamaan, \"Italian\" ihmisiltä -- mitä heistä viinittä\ntulisi? Vastauksena olisi leveä hymyily... he eivät voisi kuvitellakaan\nsellaista mahdollisuutta: vai ei yhtään rypälettä! Se on verenä\ntyömiehen ruumiissa, talonpojan suonissa; täkäläiset papit ovat\ntalonpoikaissyntyisiä alkuasukkaita -- ja pyhiinvaeltajat samoin.\n\nKatsahda yli lähimpien alppihuippujen -- alas laaksoihin, jotka\nviettävät Ylä-Italian lihavia tasankoja kohti. Ylänkömaa, ankaraa\ntyötä tekevä maa; viinimaa, nautinnon maa. Täällä on syntynyt muutamia\nrenessanssin suuria neroja. Vain muutaman penikulman päässä -- eräässä\nnäitä laaksoja, missä eristetty ja uhmaileva yhtyy rehevään ja vienoon\n-- Pieve di Cadoressa näki Tizian Vecellio päivän valon.\n\nTizian, tämä suuri väriniekka, värien loihtija, joka eli satavuotiaaksi\n-- joka rakasti juhlia ja viiniä ja kauniita vartaloita -- joka oli\n\"hyvä\" katolilainen, joka on maalannut sekä taivaaseen astumisia\nja ylösnousemuksia että myöskin Ledan joutsenineen ja Danaen\nkultasateilleen -- niin, joka on maalannut enemmän jumalaistaruja\nalttaritauluihinsa kuin kymmenen nykyaikaista professoria osaa\nuneksiakaan!\n\nErgo bibamus! Siis joimme... ja yön hetket vierivät kuin nauhaan\npujotetut helmet.\n\n    Näin vierivi aika ja maistellaan,\n    Ja laulu se käy: poculamus!\n    Nyt tyydy sä tuommoiseen latinaan;\n    Jos lie vika... ergo bibamus!\n\n    Kyll' ennen taisin myös latinaa,\n    Olin mestari semmoisessa;\n    En koulun oppia kiinni ma saa\n    Nyt päissäni korkeudessa!\n\n    Mä täältä nyt silmään laaksohon päin --\n    Siell' alla on usva ja sauhu;\n    Ja kohta on häijynä mielessäin\n    Tuo kiero mailma ja pauhu.\n\nJa yö kului.\n\nNousin seisaalle ja lähdin ulos maallikoiden suureen yömajaan --\njossa on keittiö ja makuusuoja yhdessä. Kiviliedellä sen keskellä\nliekehti vielä rovio -- puoleksi hiiltyneenä... mutta joku koukero\nkekäle valaisi ja loi hehkuansa seinien lepopenkeillä makaaviin\npyhiinvaeltajiin, miehiin, naisiin ja puolikasvuisiin lapsiin.\n\nJokin Tintoretto, jokin Ribera olisi täällä voinut tutkia aiheita...\nse oli \"värittäjien\" koulu. Tuolla kivikovat pronssikasvot melkein\nvarjossa -- täällä vienot, heikosti hehkuvat naispiirteet -- jokin\npolvi pystyssä, jokin käsivarsi veltosti riippumassa -- välistä\ntaas muodoton mytty, joka nukuksissa vähän liikahti, sysäsi tai sai\nsysäyksen... kauttaaltaan _maalattua_ liikkumattomuutta -- ja tuota\nunen ihmeellisen elotonta elämää, joka ilmenee hiljaa huohottavassa\nhengityksessä, hillityssä yninässä -- tai vähemmän runollisessa\nkuorsauksessa.\n\nOvi oli auki... kolea yöviima -- ja vihertävän kylmä kuutamo -- tunki\nsisään. Kuuvalo jäi sinne leikkimään savesta poljetun lattian poikki\nlieden punertavaa hehkua kohti. Yöviima väistyi takaisin -- mukanaan\ninhimilliset hiestykset ja hieno kirpeä sauhu puoleksi sammuneista\nkekäleistä.\n\nSitten oviaukkoa pimensi muuan olento -- voimakas, solakka\nsloveeninuorukainen, joka kumartui ja tähysteli... ja hänen takaansa,\nyli hänen leveiden hartiainsa ja hänen käsivartensa alta näkyi\nvilli vuorimaisema, säteillen kaukaisessa ylhäisyydessään, myöskin\nkumartuvan, tänne tähystelevän -- houkuttelevan luoksensa kaunista\nihmislasta.\n\nMatalalta lepopenkiltä, nukkuvien pyhiinvaeltajani välistä, irtautui\nsellainen ihmislapsi -- se nuori tyttö, joka oli kantanut risukimppua,\nkatumuskimppua, ylös vuorta ylpeällä niskallaan. Hän oli polvillaan ja\nojensi pöyheän, valkean paidanhihan verhoamaa käsivarttansa torjuen\ntai pyytäen ovessa seisovaa nuorukaista kohti. Mutta tämä ei siitä\nhuolinut... hän vaan seisoi ja viittaili ja pyyteli. Silloin tyttö\nloi silmäyksen viereisiin kivikoviin pronssikasvoihin... vanhus\nnukkui sikeästi. Kun nuorukainen oli uskaltanut näin pitkälle -- eikä\ntahtonut mennä -- niin täytyihän _hänen_ tulla. Ja ääneti tyttö hiipi\nlattian poikki -- kaksi käsivartta nosti hänet maasta... hän laski\nylpeän, kauniin päänsä nuorukaisen olalle -- ja poissa olivat molemmat\n-- uskoen itsensä suuren luonnon haltuun, vaipuen sen palvelukseen,\nkääntyen sen kaikkea armahtavaan sydämeen.\n\nToivoin _hänen_ vuokseen, että hän kerkiäisi palata, ennenkuin vanha\npronssinvärinen pää kohoaisi kovalta alaseltaan -- taikka ettei hän\nenää koskaan palaisi!\n\n       *       *       *       *       *\n\nSeuraavana aamupäivänä -- kun päivä jo oli jokseenkin pitkällä\n-- tohtori ja minä makasimme niukalla nurmikolla, pienen\npyhiinvaelluskirkon edustalla, melkein pyhien seinien juurella.\nYmpärillämme oli mahtava vuorimaisema, uhmaisia huippuja, jyrkkiä\nseinämiä, syviä rotkoja... maailman ihanuudet jalkaimme juurella.\n\nAamupäivän aurinko, lumitunturit, valkeat seinät, kultaiset pilvet...\nvoi kuinka se huikaisi silmiä!\n\nEttäkö me harmittelimme viime yötä? Kuka sitä uskaltaa väittää? Tohtori\nsanoi minulle:\n\nKuules, miltä tuntuu päässäsi?\n\nKiitos -- raskaalta. Entä omassasi?...\n\nKirkon sisällä, jonne pyhiinvaeltajat oli sullottu aamupäivämessuun\n-- Maria Luscharin kirkossa surisi kuin mehiläispesässä... _mitä_\nuskovaiset siellä lauloivat, sitä en tiedä; mutta pikku tohtori ravisti\npäätänsä ja hymisi:\n\n_Dies ira, dies illa_...\n\nSitten liuvuimme pyhältä vuorelta alas \"reillä\".\n\nReilläkö? Oliko siis yöllä satanut lunta meidän kilistellessämme?\n\nEi ollut lunta satanut -- mutta rekiin meidät sijotettiin, kullakin\nvetäjänä vuoristolainen voimamies... alas vihreitä sametinpehmeitä\ntörmiä ja rinteitä, jyrkempiä ja laakeampia, äkkinäisin kääntein --\nmonesti hihkaistiin -- monesti kimmahdettiin... välistä ihan varmoina,\nettä paiskaudutaan hornan kitaan... mutta voimamies hymyili, huohotti,\nkuivaili hikeä ja vakuutti meille, että se oli ihan \"vaaratonta\"!\n\nNo niin, vaaratonta. Samaa vakuuttaa Baedekerkin -- vaikkei ole\nmerkinnyt tähteä tämän rekiretken kohdalle. Mutta minua hävetti, että\ntoisen ihmisen piti tuolla tapaa olla toisen rekihevosena.\n\nPäästiin alas -- huimaavaa vauhtia -- pyhältä vuorelta. Ilmanveto\nvilvotti -- päihtymys oli mennyt -- yö unhotettu -- kaikki oli loitolla\nkuin seikkailu, kuin uni. Ylös mennessä olimme tarvinneet kuusi,\nseitsemän tuntia -- alas tultiin kahdessakymmenessä minuutissa.\n\nHemmetin vauhtia! Sepä oli ihana retki! Eläköön Maria Luschari!...\n\nJa me heilautimme vaahtoavaa olutruukkua Unter-Tarvisissa kelpo\nisäntäväkemme, herra ja rouva Moritschin luona... ja minä ajattelin\nkaunista, ylpeää synnintekijää. Lieneekö hän tullut ajoissa takaisin --\nvai eikö hän enää koskaan palaa?\n\n\n\n\nSE LUOTI OSUI.\n\nTarina.\n\n\n\"Tarvis on muuan vähäinen vuoristokaupunki Itävallan Alpeilla, lähellä\nnykyistä Italian rajaa ja sen harjanteen kyljessä, joka jakaa virtojen\nvedet Adrianmereen ja Mustaanmereen päin.\"\n\nTuohon tapaan saa lukea jostakin matkakirjasta. Minä luen omalla\ntavallani lisäksi tarinan.\n\nKiipeillessä pitkin täkäläisiä vuoria -- ja siihen tekee mieli\nyhtä mittaa, kun laakso on kaita ja vuoristo tarjoo metsästystä\nmetsämiehelle ja ihastuttavia näköaloja matkailijalle -- voi joutua\njuuri sille kohtaa, missä saattaa niin sanoakseni osottaa sormellaan\nmaaperää ja sanoa itselleen: Tämä pikku lähde antaa lisänsä siniseen\nAdrianmereen, ja tuo pikku lähde antaa lisänsä tummanvihreään\nMustaanmereen. Ja sill'aikaa kun molemmat pienet purot, alussa hyvin\nvaatimattomina, lorisevat kumpikin uraansa, lähtevät ajatukset niiden\nmukana liikkeelle ja kantavat yli laajain maa-alojen ja useiden\nmiespolvien historian. Samoin käy, vaikkei löydäkään lähteitä, kun vain\nliikkuu väestön joukossa tarkaten raja-asukkaiden piirteitä ja puhetta.\nEtelä-saksalainen, italialainen ja sloveenilainen veri kuvastuu eri\ntavoin katseissa, kasvojen ilmeissä, kielessä; taikka se on aikojen\nvieriessä yhtynyt toiseen ja luonut henkilöitä, miehiä ja naisia,\njoissa nämä eri ominaisuudet ovat yhdessä periytyneet. Nämä ihmiset\novat useimmiten vilkkaita, puheliaita luonteita, joissa on ainaisen\nsuruttomuuden leima. Historian tapaukset ovat niin paljon kolhineet\nheidän esi-isiänsä, että he itse näyttävät heittäytyneen lepoon sen\nfilosofian nojalla, jonka mukaan kullakin päivällä on omat murheensa\nja keisari pitäköön Wienissä lopusta huolta: Ollaanhan me kaikki hyviä\nkatolilaisia; kuuntelemme tuolla Tarvisissa kirkkoherran messua; jonkun\nkerran nitistämme vuoristossa pienen vuorivuohen; sitten sepitämme\nsiitä laulun ja laulamme sitä ravintolassa; ja karkeamman työn jätämme\nnaisten haltuun. Jos tänne sattuu tulemaan joku muukalainen ja\npalkkaamaan meidät oppaakseen ja tamineittensa kantajaksi, niin saamme\npäiväpalkan ja hänen pullostaan hyvän kulauksen. Siitä hyvästä hän\nsaa meiltä jonkun pikku jutun, kun päivän rämpimisestä väsyneinä ja\nkuumissamme olemme pysähtyneet lähteelle -- saman tekevä, minne siitä\nvesi virtaa!\n\nNäin pulppusi tämäkin kertomus, eräällä vuorentörmällä, missä\noppaan ja matkailijan ympärillä oli lumipeitteisiä alppihuippuja\nmajesteetillisessa kehässä. Siintävien huippujen takaa, joiden\nrotkoissa ja harjuja pitkin on liituvalkeata lunta, leijaili Italiasta\npäin kellertäviä kevätpilviä. Niissä oli lämpöä, melkein liiaksikin,\nja aurinko paahtoi niiden lävitse. Muuten oli ilma täällä ylhäällä\nviileä ja seutu itse kylmän ja ankaran kaunista, autiota ja villiä:\n-- Predilin kaita kalliosola. Katsoimme kukkulalta toiselle puolelle\nRaiblin järveen, syvän syvälle, pieneen, tummansiniseen piiriin, joka\nvetää silmäyksen puoleensa omalla katseellaan -- Vetehisen kostealla\nsilmällä. Toisella puolellamme oli kalliosola ja tie, joka luikertelee\nja kapuilee pitkin vuoren kylkeä ja syöksee ripeästi tasangolle\nTriestiä kohti -- ei vähääkään näe, minne tie häipyy: sen luulisi\nvievän manalaan. Ja hajasäärin tien poikki seisoo Predilin pikkunen\nvuorilinnotus, -- jo itsessäänkin vähäinen, mutta maisemassa sitä vielä\nlisäksi puristaa ja painaa Mannhart-vuoren jättiläisröykkiö, jonka\nhuippua pilvet alati kiertelevät kuin suuret linnut tuomiokirkon kupua.\n\nVasten linnanmuuria, ahtaassa solassa, uhkaavien ampumakolojen\nympäröimänä nojaa muuan muistopatsas: kivisen pyramiidin kylki,\njonka jalustalla kuolemaisillaan makaa nuolen lävistämä pronssinen\njalopeura. Sen mahtipontisessa otsakirjotuksessa on ensin luettavana\nkeisari Ferdinandin nimi, ja edemmä katsellessa saadaan tietää, että\ntämä valtias on pystyttänyt patsaan muistoksi pienen linnotuksen\npuolustajista, jotka urhean päällikkönsä johtamina täällä saivat\nsankarikuoleman vuonna 1809 torjuessaan ranskalaisten ryntäystä.\n\nTämä kalliosola onkin tavallansa Thermopyle. Ja kertomuksemme päättyy\ntänne -- samoin kuin se saa alkunsa alhaalla Tarvisissa, täältä\nrunsaasti puolentoista penikulman päässä.\n\nTarvisissa eleskeli näet viime ja sen edellisen vuosisadan\nrajavaiheilla muuan mies nimeltä Seppel, jota sanottiin iloiseksi\nSeppeliksi. Ammatiltaan hän oli räätäli, taipumukseltaan vuorivuohten\nmetsästäjä. Hänellä oli majansa solatien varrella kylän ulkopuolella,\nja vuorenrinteen törmältä, missä hän asui ja minne hänen kylttinsä ei\nmontakaan teettäjää houkuttanut, hän saattoi yhä tähystää alas kylään\npäin -- milloin siellä pidettiin jotakin huvia -- ja sisäänpäin läpi\nvuorilaakson, joka vie Raibliin ja Prediliin; tänne tuskin lienee\nsilloin ollut kuljettavaa tietä mutta Schlitza-joki hyppeli sieltä\npitkin laakson pohjaa, ja vuorivuohia tuli pitkin vuorenkupeita hyppien\npoluttomilta kukkuloilta. Niinpä sai saumarauta jähtyä uunilla, mutta\nrihlapyssy lämpeni useinkin hänen käsissään, kun hän päivittäin tai\nkuutamoisina öinä samoili suuressa metsässä ja kepeänä kuin vuorivuohi\nnousi niille huipuille, missä nyt Itävallan Alppiklubi on turvamajojen\nja turvaportaiden avulla koettanut vaarallisimmilla kohdilla suojella\nkaikkien kelpo matkailijain henkeä ja jäseniä.\n\nNäiltä retkiltä palattuaan hän osasi hyvinkin varoa kehumasta\nmetsästysonneaan; sillä kreivillisen isännän pyssymiehet vaanivat\npuolestaan tarkasti pienintäkin räätäliä; ja silloiset metsästyslait\nolivat ankaria. Siinä oli hengen kauppa, kun harjotti salametsästystä.\n\nMutta ravintolaan hänen sittenkin piti päästä; se oli hänelle\nkäynyt tarpeeksi, kuten se oli ja vieläkin aina on kaikkien aito\ntarvisilaisten tarpeena. Ja kun hän siellä oli salaperäisesti\nvastaillut niihin salavihkaisiin kysymyksiin, joita vakinaiset vieraat\nhänelle tekivät hänen retkensä suunnasta ja tarkotuksesta, ja kun\nhän oli saanut hyvän kulauksen viiniä ruskean, kuluneen nuttunsa\nsisäpuolelle, ja kun hän tunsi kaipaavansa kertomuksia urotöistä\nja muistettavista tapahtumista, jollainen kaipuu ravintoloissa\nuseinkin herää -- niin täytyi ottaa esille Lombardian sota. Kelpo\nitävaltalaisena hän oli ollut mukana sekä Baulieun että Wurmserin\nkomennossa sotimassa \"sitä saatanan\" Napoleon Bonapartea -- kenraalia\nja ensimäistä konsulia vastaan. Ja hänet oli lähetetty kotiin\nMarengosta juuri se painetinpistos vasemmassa hartiassa, joka oli\niloisen räätälin vapauttanut sotaretken seuraavista rasituksista\nja jonka vuoksi hän nyt esiintyi pikku sankarina Filafer papan\nravintolassa \"Glück auf!\" Että kolmivuotinen sodassa olo vielä\nlisäksi oli kehittänyt hänen synnynnäistä taipumustaan retkeilyyn\nja vuorivuohten ajoon, siihen viitattakoon tässä vain sivumennen,\nsamalla kun täydellisyyden vuoksi on lisättävä, että painetinpistos ja\njäykistynyt vasen olka lienevät olleet syynä, miksi hän ei jaksanut\nkauaa yhteen mittaan istua räätälinpöydällä -- kun taas toiselta\npuolen ei ole mainittu, että osittainen liikuntokyvyn puute olisi\nhäntä estänyt heittämästä lyhyttä rihlapyssyä oikealle olalle ja\nsaamasta kunnollista tähtäystä -- sekä juoksevaan otukseen vuoristossa\nettä kiintonaiseen levyyn Tarvisin ikivanhassa ja kunniakkaassa\nampumaseurassa.\n\nPappa Filaferin ravintolaan, jonka paksujen seinien ja kaarevan oven\nsanottiin olevan peruisin roomalaisten ajoilta, tähän pikkuseen,\nrattoisaan ravintolaan, jossa oli iso, matala, savuttunut vierashuone,\nmahtava, muurattu uuni, pienet, syvät akkunakomerot rautalangoilla\nvarustettuina tielle päin, seinällä Josefin ja Marian kuvat ja niiden\nvälissä savesta poltettu pikkunen vihkivesimalja ynnä hyvän Franz\nkeisarin varjokuva, jossa hän istuu ratsun selässä, alla Pyhän Tapanin\nkirkko Wienissä -- lyhyesti sanoen, Filafer papan vanhaan, hyväksi\ntunnettuun ravintolaan kokoontuivat silloin kaikki, joiden voi luulla\n-- asianomaisissa rajoissa laatuun ja aineisiin nähden -- tahtovan\npolitikoida piippu suussa ja olut- ja viiniruukku edessä.\n\nJokseenkin niukasti tunkeutuivat niinä aikoina maailman tapaukset\ntänne etäiseen kolkkaan, Etelä-Kärntin vuoristoon; ja samoin kuin\nTarvis vielä nytkin ottaa useimmat maailman tapahtumat vastaan\nkutakuinkin tyynesti, herttaisen vanhoilliseen tapaansa, niin ei ole\nepäilemistäkään, että silloinkin osattiin panna maltti kaikkia hyökyjä\nvastaan ja keksiä myötä- tai vastoinkäymisestä jokin omituinen hauska\npuoli, mikä voi toisinaan olla hyvinkin suositeltava tapa -- ainakin\nniin kauan, kunnes tosi terve sankarius pääsee purkautumaan.\n\nOli miten oli: aika oli vakava ja sen tapaukset olivat suuria, hyvin\nsuuria. Vallankumous oli nostanut myrskyn, joka oli reväissyt monta\nkäsitettä juurinensa ja temmannut laajalta mukaansa sekä huonoa\nettä hyvää. Tarvisin kirkkoherra -- joka myöskin kävi Filafer papan\nluona -- oli hyvin viisaasti osannut mahtavuudellaan ja näyttämällä\npitäjäläisilleen hyvää esimerkkiä manata pois näitä muukalaisia henkiä,\njoita silloin tällöin saattoi yksityisinä tuulenpuuskina kiitää pitkin\nhabsburgilaisia alusmaita. Mutta Napoleon Bonaparten nimen ympärille\noli kehkeytynyt kauhun ja ehdottoman ihailun salaperäinen loiste;\nja se seikka, että tämä merkillinen mies -- Jumalan ja paholaisen\nsekamuoto -- oli lyhyttä väliaikaa pitäen jo kaksi kertaa opettanut\nitävaltalaisille, kuinka selkään annetaan ja saadaan ihan uudella\ntavalla, se oli tarttunut mieliin ja niissä herättänyt levottomuutta,\ntaikauskoista pelkoa ja semmoisen ehdottoman ihailun tapaista, jota\nihmiset eivät voi olla tuntematta itse piruakin kohtaan -- niin kauan\nkuin sitä onni suosii.\n\nFilaferin vieraidenkin kesken olivat kuten tavallista mielipiteet\njakautuneet kahtia. Jotkut arvelivat -- ja niiden joukossa paksu\nFilafer pappa itsekin, joka vain niukasti joi omaa viiniään, mutta\nsen sijaan piti sitä paremmin huolta vieraiden kestityksestä -- että\nolisi ihan hullua ruveta kolmatta kertaa tappelemaan korsikalaisen\npirun kanssa. Sillä hyvä Franz keisari Wienissä oli kyllä monista\nerilaatuisista lapsistaan huolehtiva isä, ja tosin hänellä oli vanhan,\nkovan koulun käyneitä, urhoollisia kenraaleja, mutta sota on kerta\nkaikkiaan noppapelin kaltainen, ja jollakulla voi olla \"kirottu\"\nonni -- vaikka onkin keisari ja hänen apostolinen majesteettinsa\nomassa persoonassaan. Toiset -- niinpä hilpeä räätälikin --\nväittivät, että \"kolmas kerta se toden tekee\", ja että sotaonni juuri\nvaihtelevaisuutensa vuoksi voi kerran vihollisestakin luopua. Hän\nitse, iloinen Seppel, aikoi -- ja sitä sanoessaan hän kolautti lyhyen\npiippunsa koppaa kovasti pöytää vasten -- kankean hartiansa kiusallakin\nheti saapua paikalle rihlapyssy mukana, kun miehet kutsuttaisiin\npuolustamaan näitä vuorensolia vihollisen rynnäkköä vastaan. Luulisihan\nvuoristolaisten voivan pitää puoliansa juuri sellaisella alueella,\nmissä kaikki ovat lapsesta asti pyssymiehiä tuntien tiet ja polut,\n-- ja mitä ranskalaisiin tuli, niin saattoivathan ne olla kylläkin\nmiestä tasangolla, ja kun niillä oli riivattu tykistönsä... vaan\nannappas heidän tulla _tänne!_ Josef ja Maria! Heidät ammuttaisiin\nriekaleiksi, sekä kanavalaaksossa että Racolanan laaksossa! Ja jos ne\nesim. yrittäisivät vallata Predilin kautta kulkevan tien, päästäkseen\nTarvisin selkään, niin hän, Seppel, antaisi heille parinkymmenen\ntoverin avulla sellaiset tervetuliaiset kiitokseksi Marengosta, että\nkokonaisen miespolven ajan voisi Tarvisin ja Raiblin miehille riittää\npelkkiä ranskalaisia asetakkeja ja sääryksiä!... Kippis! ryypätäänpäs\nsen onneksi! --\n\nJa niin sitä ryypättiin; ja tupakan savu tuprusi, aivan kuin ruudin\nsavu taistelukentällä, katonrajassa ja pitkin seiniä,kätkien Josefin ja\nMarian ja itse Franz keisarinkin hyvin näkymättömäksi. Mutta iloinen\nräätäli seisoi häyryssä, komentaen ja huitoen, isäntä toi uutta tavaraa\nkellarista -- ja kaiken tämän aikana hääräsi isännän nuori tytär,\nkaunis Mizi, vierasten keskellä, joista monet, ja niiden joukossa\nSeppel, vanhan tuttavuuden vuoksi taputtivat häntä leuan alle taikka\nhuviksensa nykäisivät hänen pitkiä kellertäviä palmikoitaan -- ne kun\nhyppelivät hänen hartioillaan kuin kaksi piiskaa, joilla tyttönen olisi\nmukavasti voinut ajaa koko tuota kirjavaa seuraa, nuoria, vanhoja ja\nkeski-ikäisiä miehiä.\n\nTyttö oli, kuten sanottu, nimeltään Mizi ja tuskin vielä aikaihminen,\nmutta ikäisekseen hyvin kehittynyt. Jo pikkulapsena hänelle oli\nannettu -- maallisissa ravintolaristiäisissä -- lisänimi \"kaunis\";\neikä hän tätä nimitystä lainkaan vierastanut. Äiti oli häneltä kuollut\njo monta vuotta takaperin, ja ravintolan vieraat olivat tavallaan\nkasvattaneet hänet -- samoin kuin isäkään ei ollut jättänyt antamatta\nvihjauksia, kuinka täytetään olutruukku tai karahvi, kuinka tuodaan\nhiiliä piippuihin, kuinka niistetään talikynttilöitä, muistutetaan\nvieraita maksamaan ja muutenkin toimitetaan niitä talon ulkopuuhia,\njoita ei juuri voi jättää vanhan, kuuron keittäjättären huostaan. Mizi\noli sittenkin oppinut lukemaan -- arvatenkin oppinut itsekseen, hän\nkun oli pirteä luonteeltaan; hän kävi ahkerasti kirkossa kuuntelemassa\nmessua, kuten hänen leikkitoverinsakin samasta kylästä. Tansseissa hän\noli jo myöskin ruvennut käymään ja oppinut itsekseen senkin taidon.\nHänellä oli, kuten jo sanottiin, pitkät, kellertävät letit, jollaiset\novat tällä seudulla harvinaisia; lisäksi tuli kaksi siromuotoista\nkäsivartta, jotka juuri nykyään alkoivat pyöristyä, huikaisevan valkea\nkaula, pikkunen suu, ohuet, hienot, kirsikanpunaiset huulet, kuoppanen\nleuassa -- perintöä isältä -- ja semmoiset tummat silmät... semmoiset\nsilmät, joita voisi sanoa \"ihmetteleviksi\" tai uteleviksi -- vaikkeivät\nne muuten ihmetelleet mitään koko maailmassa eivätkä näyttäneet muuta\nutelevan kuin: kuka on paras tanssija kirkkojuhlissa? ja kukahan\nminulle lahjottaa uuden lettinauhan?\n\nTämmöinen oli Filafer papan Mizi, kun kertomuksemme alkaa.\n\nMutta mökissä vuorenkupeella kylän ulkopuolella istui räätälin vaimo\nmelkein aina yksinään kotona; ja hänen luonaan oli Alois poika.\n\nTämä oli kotona hänen luonaan aina, kun isä oli mennyt retkilleen\ntaikka ravintolaan. Mutta kun iloinen Seppel oli ahkeralla päällä ja\ntyössään kiinni, katosi poika tietämättömiin -- mukanaan isän pyssy.\n\nNämä kaksi, isä ja poika, eivät oikein sopineet yhteen; he olivat\neriluontoisia. Nuorukainen -- joka tähän aikaan oli seitsemän-,\nkahdeksantoista vuotias -- tuli äitiinsä. Tämä oli kotoisin Racolanan\nlaaksosta, villien vuorten välisestä, pitkästä, kapeasta notkosta,\njoka alkaa Raiblin järvestä Predilin solan juurelta ja ulottuu ihan\nChiusaforteen saakka, Italian nykyisen rajan taakse.\n\nTäällä on, niinkuin itse Predilin korkeudessa, autiota ja koleata,\nsuurimman osan vuotta. Ja kahtena kesäkuukautena aurinko paahtaa siellä\nsärmäisten alppihuippujen ylitse, kärventäen ruohon ja kuivaten vedet,\nniin että niukan väestön täytyy ajaa vuohet ja lehmät tuntureille,\nmissä ilma on kevyttä, täynnä yrttien voimakasta, höystävää henkeä\nja missä lumihuippu pilkistää toisensa takaa joka taholta avaraa\näärettömyyttä, joka suo laakson puristamalle mielelle haihtuvan\naavistuksen elämän kauneudesta ja rikkaudesta. Väestön suussa kaikuu\nsoinnukkaana milloin Sloveenian, milloin Italian kieli; mutta laulut,\njoita tytöt laulavat tuntureilla lyhyenä kesäkautena, sointuvat\nyksitoikkoisilta ja surumielisiltä verrattuina etelä-kärntiläisen\nhilpeään hihkunaan ja vallattomiin lemmenrunoihin. Hyvinkin voi nähdä\nja kuulla, ettei väestö oikein tiedä, minne maailman kolkkaan se\nkuuluu, missä sen oikea isänmaa on -- ja että se siksi mieluummin itkee\nkuin nauraa.\n\nTäällä ylhäällä, eräällä tuommoisella tunturilla, pienessä tuoreista\nhonganrungoista kyhätyssä majassa, oli Seppel räätäli metsästysretkellä\nnuoruutensa päivinä tavannut sen tummasilmäisen, harvapuheisen immen,\njonka muutamia vuosia myöhemmin toi Tarvisiin räätälinvaimoksi; tämä\noli samoihin aikoihin joutunut äidiksi, saaden samoin tummasilmäisen\nja harvapuheisen pojan, joka kastettiin kirkossa Alois nimiseksi.\nJotkut olivat tietävinään -- mutta ihmisillähän on niin kova hoppu,\nkun asia koskee lähimmäistä -- että pikku poika näki päivän valon\njo ylhäällä tunturilla siinä pienessä majassa, missä vallattomat\nvuohenkilit hyppelivät katolla ja lumihuiput pilkistivät mehevän\nvihreän pikku ylängön ylitse. Mutta ainakin on varmaa, että räätäli\nkauan kulki kosiskelemassa, sekä Racolanan laaksossa talvella\nettä tuntureilla kesällä. Ja samoin on tiettyä, että hänellä oli\nkilpailija, joka häneltä riiteli immen suostumusta ja sydäntä. Se oli\nkreivillisen tilanomistajan pyssymies Tarvisista,Bartelme Pinacher,\njota sanottiin myös Rauta-Bartl'iksi, iso, komea mies, teräväkatseinen\nja tukevakourainen. Salavihkaa kerrottiin, että jo silloin oli\nylhäällä tunturilla sattunut yhteentörmäys molempien kilpakosijain,\nammattimiehen ja \"vapaan\" ampujan kesken. Iloinen räätäli ei suinkaan\nollut räätäli tämän sanan halvemmassa merkityksessä. Kenties hän\nsilloisella ryhdillään ja menettelyllään on lopullisesti voittanut\ntytön sydämen -- sillä naisethan osaavat pitää arvossa sankareita,\nvaikka näiden siviilitoimena olisikin somistaa hyviä ihmisiä\nkirkollisiin juhliin ja pyhäpäiviksi -- kenties tämä sukkela, aina\ntyytyväinen ja iloinen mestarisälli juuri on tuntenut sen taidon,\njonka rinnalla jää varjoon sekä herrasvormu että toive päästä\nmetsänkaitsijaksi ja saada oma hirvensarvilla koristettu talo: osata\nnäet kauniisti haastella ja viekkaasti pujahtaa naissydämeen, joka\nitsekin kaipaa iloa, liikutusta ja ihania kuvia... sanalla sanoen,\nkosinta päättyi siihen, että vaitelias tyttö, jolla oli surumielisen\ntummat silmät ja laulut, muutti mestari Seppelin majaan Tarvisin\nlaidalle. Ja siellä hän nyt oli elänyt seitsemän-, kahdeksantoista\nvuotta Alois poikansa kanssa -- ja arvatenkin odotellut, että räätäli\nmuuttaisi tapojaan.\n\nPaha tai kova -- mitä näet pahoinpitelyyn ja muuhun semmoiseen\ntulee -- Seppel ei ollut hänelle koskaan ollut; ja hänellä oli ehkä\nvielä vähemmän valittamista kuin monella muulla rahvaan naisparalla\nhillittömien eteläkärntiläistensä kanssa. Kevytmielinen ja huoleton\nSeppel oli; eikä hän sitä voinut muuttaa; sitä varten hänen olisi\npitänyt uudestaan syntyä tai henkisessä merkityksessä pikikattilasta\nputkahdettuaan saada ihan uusi nahka ja luonto. Kelvollinen työntekijä\nhän oli -- kun jotakin teki; varsinaista puutetta ei mökissä koskaan\nollut -- sitä äiti itsekin torjui puuhaamalla mihin suinkin kykeni;\nsalametsästyksestä lienee myös jotakin herunut -- se hankki ainakin\nruokaa, vaikka pitikin varoa, etteivät atriat ilmaisseet itseään\nlähimpien naapurien nokkiin liian ärsyttävällä tuoksulla... ja sitten\ntapahtui kerran varhaisena keväänä, kun ei vielä näkynyt mitään\nsilmikoita, että Raiblista päin tuli muutamia puunhakkaajia, mukanaan\nrattailla räätälin ruumis. He ajoivat solatietä askel askelelta ja\npysähtyivät majan eteen.\n\nHe olivat tavanneet Seppelin ylhäällä vuorimetsän takana, mistä\nalastonten huippujen jyrkät muurit alkavat ja missä vielä oli paksulta\nlunta onkaloissa ja rotkoissa. Hän oli saanut luodin vasemman\nrintansa lävitse; vieressä oli hänen lyhyt rihlapyssynsä keltaisessa,\nsirolla ompeluksella koristetussa nahkahihnassa ja kuollut, puoleksi\nkylmänkankea vuorikauris.\n\nVaimo heittäytyi itkien ruumiin päälle, suuteli kylmiä poskia ja\nvalitti: Seppel kulta, Seppel rukka; mitä sinulle onkaan tehty!\n\nAlois oli astunut majasta äitinsä jäljestä. Hän seisoi siinä hartevana,\npitkänä ja solakkana. Yllään isän vanha, kulunut nuttu, joka puristi\nhäntä hihantyvestä, hihansuut ranteista käärittyinä. Hänen tummat\nkasvonsa, vahvat kulmakarvat, lapsellisen pyöreät posket ja miehekäs,\nluja leuka eivät ilmaisseet ainoallakaan värähdyksellä, että mikään\noli hänen sielussaan liikkeessä. Mustat, kirkkaat silmät -- jotka hän\nsaattoi niin elävästi kiinnittää äitiinsä, kun tämä hänelle lauloi tai\nkertoi kaukaisten laaksojen kaameita juttuja -- nämä mustat lämpöiset\nsilmät kääntyivät nyt miehiin melkein kylmästi tiedustellen:\n\nOliko lumessa jälkiä, paitsi hänen omiaan?\n\nOlihan niitä! sanoi muuan miehistä verkalleen.\n\nTunsitteko, kenen? --\n\nMiehet katsahtivat toisiinsa eivätkä vastanneet.\n\nEi tarvitsekaan. _Minä_ tiedän, kuka se oli! sanoi nuorukainen ja\nkatseli sivulta ruumista, samalla kun hänen huulensa liikkuivat,\nikäänkuin ne olisivat vainajalle jotakin kuiskanneet. Ja äiti kumartui\nruumiin ylitse kädet yhteen puristettuina, ja hänen kuumat kyyneleensä\nputoilivat kangistuneille kasvoille, joiden piirteissä ei enää näkynyt\njälkeäkään iloisen Seppelin kevytmielisyydestä.\n\nSitten sanoi muuan miehistä hiljaa:\n\nJaha, kyllä minäkin tiedän, kuka se oli. Ja kun eilen aamulla tapasimme\nSeppelin vähää ennen, kuin usva alkoi hälvetä, ei hän ollut oikein\nreilassa; hän höpisi jotakin sinnepäin, että oli muka saanut varotuksen\n-- tai jonkin aavistuksen -- tai muuta semmoista. Mutta ryypättyään\nhiukan pullostamme hän oli taas entisellään; ja me neuvoimme häntä\nlähtemään alaspäin -- mutta hän sanoi vaan: mitä tyhjää... ja sitten\nme lähdimme työhön; mutta hän juoksi ylöspäin sumun sekaan, ja hänellä\nnäkyi olevan rihlapyssy nutun alla piippu pistettynä housunpunttiin --\nja hän joelsi mennessään. Ja nyt aamulla kävimme siellä ja löysimme\nhänet!\n\nSamalla mies kouraisi kärryjen pohjalta ja ojensi Aloisille pyssyn.\n\nPoika tavotti asetta lapsellisen kiihkeästi. Mutta tuskin hän oli\nsen saanut käteensä, kun häntä tuntui hävettävän... Hän laski pyssyn\nhitaasti oven sisäpuolelle ja mutisi:\n\n_Tuon_ se siis hänelle kuitenkin jätti...!\n\nSitten väkevä nuorukainen ja kolme miestä yhdessä kantoivat vainajan\nsisään ja äiti tuli itkien perästä.\n\nMentyään taas vierasten kanssa ulos Alois pani isänsä pullon kulkemaan\nmiehestä mieheen.\n\nRyyppää itsekin, Alois! sanoivat he. Tarvitsethan sinä vahvistusta!\n\nHän ravisti päätään, katsahti ilmaan, katsahti eteensä maahan ja\nsanoi -- vähän niinkuin toiselle sivulle: meidän lienee kai parasta\nsanoa, että hän itse sattui ampumaan...? Miehet vilkaisivat häneen,\nnyökkäsivät ja ajoivat sitten edelleen kaupunkiin päin.\n\nKahta päivää myöhemmin vainaja lepäsi kauniisti puettuna parhaaseen,\nröyhelöiseen paitaansa, kädet ristissä hartauskirjan ja rukousnauhan\nympärillä, avoimessa arkussa, joka oli pukkien varassa, puoleksi ovessa\nja puoleksi ulkona. Hänen lukuisat ystävänsä ja tuttavansa olivat\nkaikki tulleet saapuville -- niinpä myös Filafer papan koko seurue\nynnä itse Filafer ja Mizi. Ja Filafer pappa nyyhkytti ja kaunis Mizi\nitki; samoin tekivät ympäristön kaikki vanhat eukot, jotka usein olivat\nhuudelleet iloiselle räätälille kaikkea muuta paitsi siunauksia, kun\nhän haukkuen kuin koira tai naukuen kuin kissa oli heitä pelotellut\niltaretkillään kotoa kapakkaan tai yöretkillään sieltä takaisin. Ja\nherttainen kamreeri, joka aina oli hänellä teettänyt vaatteensa, astui\nensimäisenä arkun jalkapäähän, minne oli laudalle, Seppelin jalkojen\nkohdalle, pantu pikkunen kuppi, kyljessä kullattu syntymäpäivätervehdys\nja sisässä vihkivettä. Ja kamreeri otti viereisen puksipuunoksan,\nkastoi sitä vihkiveteen ja pirskotti muutamia pisaria vainajan päälle\nsamalla mutisten tavanmukaista rukousta -- tai sen verran rukousta,\nkuin nyt oli räätälipoloiselle tuleva. Ja toisensa jälkeen he kaikki\ntekivät samoin, odotellessaan, että pappi tulisi kuoripoikien kanssa,\njotka kantoivat kynttilöitä ja ristiinnaulitun kuvaa, ja asettuisi\njohtamaan surujoukkoa, tämän kantaessa ja saattaessa räätäliä hänen\nviimeiseen leposijaansa Pyhän Pietarin ja Paavalin kirkkomaahan\nOber-Tarvisiin.\n\nSilloin muuan viittasi pitkälle, tukevalle miehelle, joka käveli\nalempana tiellä, päässä kolmikulmainen hattu ja vihreän vormutakin\npäällä rihlapyssy hihnassa:\n\nHei, Pinacher -- Bartelme! Etkös sinäkin tule tänne ylös antamaan\nSeppelille siunaustasi?\n\nMies käänsi päätään äkkiä ja loi väkijoukkoon pikaisen, tuikean\nsilmäyksen. Hän näytti hakevan jotakuta -- ehkä erästä naista. Mutta\n_tämä_ -- jota hän kenties haki -- oli jäänyt sisälle eikä nähnyt\ntulijaa tai juuri muutakaan, mitä oli tekeillä.\n\nPinacher pureksi hetkisen viiksiänsä, jotka jo olivat harmahtuneet --\nja sitten hän nousi törmälle.\n\nToiset työntäytyivät syrjään ja tekivät tilaa hänen ympärilleen.\nPinacher ei voinut olla isolla, pisamaisella kädellään koskettamatta\nkolmikulmaista hattua; hänen harmaat, tuikeat silmänsä kiintyivät\nvainajan ummistuneisiin ja painuneisiin silmiin. Silloin näistä toisen\nluomi kohosi hieman pystyyn, ja jäykkä, kiilloton katse näytti etsivän\npyssymiestä arkun jalkapuolelta. Pari eukkoa kirkaisi: Jesus ja\nMaria!... ja Alois ryntäsi esille ja sanoi uhaten:\n\nSiunaa häntä, Pinacher! Ja hampaitaan purren hän lisäsi: jos uskallat!\n\nPyssymies oli ottanut käteensä puksipuunoksan ja pisti sen kuppiin.\nMutta hänen kätensä vapisi, kuppi meni kumoon, ja sisällys valui\nräätälin jalkoihin ja arkkuun.\n\nSilloin kuului huudahdus. Mizi oli temmannut isän mukaansa pyssymiehen\nja Aloisin väliin.\n\nPinacherin käsi oli koholla nuorukaista kohti. Mutta Filafer pappa\ntarttui hänen käsivarteensa -- ja nyt kuului: pappi - pappi!\n\nKirous hampaissa Rauta-Bartl käännähti kantapäällään -- kaikki tekivät\ntilaa -- pyssymies marssi pitkin askelin alaspäin solatielle, paljasti\npäänsä papille ja tämän seurueelle ja poikkesi kylään päin.\n\nTätä kohtausta muisteltiin ja pohdittiin kauan aikaa kaikkien\nläsnäolijain kesken.\n\nKuukauden lopulla Alois astui puolipäivän tienoissa Filafer papan\nravintolan sivutse. Kaarevan oven yläpuolella oli kyltti -- kaksi\nristikkäistä vasaraa, vuorimiesten vaakunamerkkejä Raiblin sinkki- ja\nlyijykaivoksista, ja siihen oli maalattu \"Glück auf!\" Rautakoukussa\nkyltin päällä heilui tynnyrinvanne, josta roikkui kiemuraisia\nhöylänlastuja; häthätää sitä olisi luullut hienon naisen päästä\notetuksi käherrykseksi -- mutta hyvällä, vanhalla Itävallan kielellä se\nmerkitsi, että täällä anniskeltiin olutta. Samoin julisti jonkinlainen\nmehiläispesä, jonka ympärille oli kiedottu kuusenhavuja ja kirjava\nnauha, että janoiset sielut saivat täällä viiniä tynnyreistä. --\nPitkälle ulkonevan räystään alla oli kaksikerroksinen lintuhäkki, jossa\noli sirkkupari alakerrassa ja mustarastas ullakolla. Mutta pärekaton\nmustuneella harjalla istui vapaa lintu, kiiltävän musta kottarainen,\nnokasta tummankellervä, ja vihelteli kevään tuloa.\n\nAurinko iski kultavasarallaan kipinöitä jokaisesta märästä kivestä,\nmitä oli tiellä lätäköiden välissä; aidan juurella alkoivat voikukat ja\nvillit persiljat jo röyheltyä -- siellä täällä oli joku pensas täysin\nvihreä, ikäänkuin hämillään, että oli ensimäiseksi saanut ylleen uuden\npuvun -- ja kynnyksellä istui harmaajuovainen kissa, vahvalta valolta\npiilottaen silmänsä, joissa oli unen rääppää joka kulmassa, vähän\nväliä haukotellen niin, että oli leukapielensä nyrjäyttää, samalla kun\nilmeisesti mielihyvissään nuuskaisi puhdasta, lämmintä ilmaa, jota\nainoastaan terävän nurkan kohdalla -- siellä päin, missä varpuset\ntappelivat -- viilsivät väkevämmät kylmät viimat ylhäältä vuoriston\nkimaltelevalta lumelta.\n\nKissan takana ovessa seisoi Mizi.\n\nHänkin siristi silmiään vahvaa valoa vastaan. Mutta kun Alois oli\nmenossa sivutse kevyesti, hiukan veltosti tervehtien, avasi hän\nihmettelevät silmänsä selko selälleen, hymyili ja sanoi: Tulehan\nsisään! Minä olen ihan yksin. Ja minun on ikävä!\n\nTuo kuului niin luonnolliselta; olihan melkein itsestään selvää, että\nAloisin piti pysähtyä, ojentaa hänelle kätensä, mennä sisään.\n\nMitä sinä mieluimmin tahdot: lasillisen viiniä vai olutruukun?\n\nKiitos -- en mitään, vastasi Alois.\n\nNo kumpaa? kysyi Mizi ja nauroi.\n\nAlois istui penkille uunin viereen, missä hänen isänsä oli niin usein\nja niin kauan istuskellut, että hänestä melkein piti olla siellä merkki.\n\nMolemmat olivat tietysti usein nähneet toisensa lapsena. Mutta\nkoulunkäynnistä ei Tarvisissa siihen aikaan ollut paljon tietoa. Alois\noli ollut paljon kotona äitinsä luona tai kuljeskellut itseksensä.\nRavintolaa hän oli väitellyt samassa määrässä, kuin isä oli siellä\nkäynyt. Nyt hän istui täällä.\n\nSiis lasillinen viiniä? sanoi tyttö ja kaatoi hänelle.\n\nTuota -- minulla ei ole kreutseriakaan mukanani, vastasi toinen\nhämillään.\n\nPyh! isä nukkuu... ja voinenhan minä kaataa kelle tahdon,\ntunnustelematta ensin nuttusi taskua. Juo ja kilistä minun kanssani!\nOnpa sinusta tullut koko iso!\n\nNuorukainen joi -- hapahkoa, kellertävää viiniä -- ja katseli Miziä. Ja\nhänen mielessään pyöri, vaikkei puhjennut sanoiksi, että tytöstäkin oli\ntullut suuri ja kaunis.\n\nMizi nauroi -- ja vielä uudestaankin, istui ihan hänen viereensä,\ntarttui hänen käteensä, tutki sitä ja virkkoi:\n\nEihän sinulla ole sormusta. Tahdotko? -- Onko sinulla niin monta, että\nvoit niistä antaa? --\n\nTaas Mizi nauroi, pujahti ovesta, palasi mukanaan kirjailtu puulipas\n-- koko iso lipas, jota hänen täytyi pidellä molemmin käsin --\nlaski sen pöydälle ja rupesi sitä penkomaan. Sieltä ilmestyi\nhameenliivejä, nukke, kulkukauppiaalta ostettu italialainen niskakampa,\nhopeinen lusikka ja kahveli (kummilahja), kaikenlaisia tilkkuja,\nompelutarpeita... hän innostui, ja Alois auttoi häntä kääntämään\nlipasta, ja viimein sieltä kieri ulos muutamia sormuksia ja yhtä\nkoeteltiin ja se sopi tiukasti nuorukaisen ruskeaan sormeen. Ja sitten\n-- melkein samassa -- Mizi tarttui hänen korvannippuunsa ja suuteli\nhäntä. Mutta se osuikin vaan nenään, sillä Alois käänsi päänsä pois.\n\nNyt ollaan kihloissa! ymmärrätkö? --\n\nAlois ei ymmärtänyt vähääkään. Sen sijaan hän oli vähällä suuttua.\nTyttö istui hänen syliinsä, mutta hän nousi hölmistyneenä seisaalle ja\nkysyi, mitä se merkitsi.\n\nTietysti sitä, että minä pidän sinusta! Enkö saa pitää? --\n\nMizi lausui nämä sanat, niinkuin lapsi voi ne sanoa, niin avoimesti\nja niin mairitellen. Alois rypisti kulmakarvojaan -- nolostuneena,\näkeissään, ihan ymmällä -- ja pyöritteli yhä sormusta sormessaan.\nSitten tyttö laski kyynärpäänsä pöytään ja pani kädet silmilleen; ja\nnähdessään hänen itkevän Alois joutui aivan oudolle mielelle ja tahtoi\nlivistää ovesta ulos. Mutta ripeästi tyttö nosti päänsä -- ja nauroi:\n\nEtkös ymmärrä, että minä tahdon leikkiä kanssasi? --\n\nEi näin suuresta ole leikkimään, vastasi nuorukainen hyvin vakavasti.\nJa äiti odottaa minua kotona! --\n\nVieläkö hän kovasti suree? kysyi tyttö.\n\nVielä -- luullakseni. Hän ei enää liiku missään. Hän sanoo, että joku\nhäntä pelottaa! --\n\nKukahan se lienee? --\n\nNoo -- voisihan se olla vaikka...\n\nRauta-Bartl?\n\nKenties!\n\nHän lausui tämän \"kenties\" hyvin hiljaa. Ja lisäsi: Hyvästi!\n\nKuuleppas, minulta saat jotakin lahjaksi! sanoi Mizi. -- Johan sinä\nolet minulle antanut sormuksen, sanoi Alois; _sitä_ en ikinä saa irti!\n-- Mokomakin sormus... mutta nyt aion antaa sinulle jotakin semmoista,\nmistä itsekin pidän! Tahdotko tuon lippaan? Se on ollut äidin, ja\nsiihen on leikattu kauniita kuvia. Katsoppas tuossakin on kaksi kuvaa\nkannessa. Tässä on Aatami ja Eeva ja niiden välissä puu ja paha käärme.\nJa tässä on Jesus Kristus, joka antaa pienten lasten tulla tykönsä, ja\npahat ihmiset seisovat takana ja nauravat! Isäsi on tuon nähnyt monta\nkertaa, ja hän sanoi, että se on oikein taideteos ja hyvinkin kymmenen\nguldenin arvoinen. Mutta sittenkin annan sen sinulle -- sillä minä\npidän sinusta!\n\nMutta mitäs itsellesi jää? kysyi Alois, katsellen vuoroin pitkulaista\npuulipasta ja tyttöä.\n\nKyllä minulla aina on, millä huvittelen. Minulla on täällä kaikki\nvieraat -- mutta sinun täytyy istua yksin kotona! Suuteleppa minua\nkerran!\n\nEn minä semmoista! Pidä se sitten itse!\n\nSiihen en minä suostu! -- Ja ennenkuin toinen kerkisi estää, hypähti\nMizi hänen luokseen, kietoi kätensä hänen kaulaansa ja suuteli\nhäntä korvalle ja poskelle. Sitten hän nauroi, sysäsi lippaan hänen\nkainaloonsa ja hänet itse ovesta ulos kuiskaten: nyt isä on herännyt --\ntule pian taas meille!\n\nAlois tuli kotiin lahjoineen, päässä joukko sekavia ajatuksia. Laatikon\nhän pani vanhan kaapin päälle eteiseen. Matalassa huoneessa, jossa\nräätälinpöytä vielä oli vanhalla paikallaan, istui äiti nurkassa\ntuijottaen kummallisesti eteensä, niinkuin hänen tavakseen oli viime\naikoina tullut.\n\nMissä sinä olet käynyt, Alois? tiedusti hän.\n\nNuorukainen ei tahtonut valehdella, vaan vastasi empimättä, lyhyesti:\n\nPappa Filaferin luona! --\n\nSinäkin! virkkoi äiti katkerasti.\n\nÄlä nyt, äiti. En minä sinne enää koskaan mene! Ja sitten hän istui\näitinsä viereen, ja äiti otti hänen kätensä omiinsa ja suuteli häntä\nhellästi ja kiivaasti matalalle, leveälle otsalle, jolla kiharainen,\nmusta tukka riippui kuin tupsu nuorella, vahvalla, villillä varsalla,\njoka ei vielä koskaan ole pitänyt suitsia suussansa, koskaan tullut\ntuntemaan kesytyksen temppuja eikä myöskään oppinut panemaan ovelia\nmetkuja koulutuksen pakkoa vastaan.\n\nEi sinun tarvitse olla minusta huolissasi, äiti! sanoi Alois ja katsoi\nhäntä tummiin, raskasmielisiin silmiin. Minä en koskaan tuota sinulle\nsurua, niinkuin -- kuin...\n\nNiin, isäsi! keskeytti äiti -- hän rikkoi oikeastaan pahimmin itseänsä\nvastaan; ja piti minusta -- siitä olen varma, ja semmoisiakin vuosia\noli, jolloin elimme onnellisina. Enkä nyt hänen kuoltuaan itse voi\najatella hänestä mitään pahaa -- enkä kärsi kenenkään muunkaan puhuvan!\n\nJa hän suuteli poikaansa kiihkeästi ja veti hänet syliinsä nyyhkyttäen\nrajusti, kuin vasta nyt saisi murhettansa purkaa. Mutta kun hän ei\nollenkaan näyttänyt voivan tyyntyä, rupesi Alois häntä hellittelemään,\nsilitteli hänen leukaansa ruskealla, lujalla kourallaan ja puheli:\nÄiti, äiti -- älä nyt noin itke! kyllä me voimme elää onnellisesti\nyhdessä. Minä rupean työhön, minä teen... kunhan nyt tyynnyt!\n\nEi minusta koskaan tule onnellista! kuului vastaus itkun seasta.\n\nÄiti, mikä nyt, on? -- Jotakin se on! Minä _tahdon_ sen tietää! --\n\nÄidin käsi vapisi Aloisin kädessä. Min he istuivat kauan yhdessä;\nsitten äiti sanoi kääntäen päänsä pojasta poispäin: Se _mies._\nTiedäthän hänen usein täällä käyneen, kun Seppel oli poissa. Mutta aina\najoin hänet tiehensä. Sitten hän tuli joku päivä ennen... ennenkuin\nse tapahtui. Sinä olit mennyt messuun. Hän rupesi minua ahdistamaan.\nLienee ollut juovuksissa. Hän uhkasi Seppeliä, uhkasi minua -- hän\nloukkasi minua: voi, sinä Alois kulta, sinä et tiedä, kuinka kiihko voi\nvillitä miehet. Josef ja Maria armahtakoon meitä kumpaakin! --\n\nHuoneessa oli ihan hiljaista. Alois oli hellittänyt äitinsä käden.\nHän seisoi pienen, matalan akkunan ääressä, kumartui estääkseen valoa\npääsemästä kasvoihinsa ja katseli metsään päin. Ja hammasta purren hän\nmutisi: hänen pitää kuolla!\n\nKuutamoisena yönä hän nousi makuulta hyvin hiljaa, jottei äiti kuulisi\nviereisestä kamarista. Hän pujotti rihlapyssyn hihnan salakähmää\nolallensa, nosti ulko-oven salvan varovasti -- ja kuuli silloin äidin\nhartaasti kutsuvan luokseen. Sekunnin ajan hän seisoi hiljaa ja tuon\näänen kuuleminen ikäänkuin hyydytti kaiken hänen verensä.\n\nSaisiko hän sitä enää koskaan kuulla? -- pitikö luopua aikeestaan\n-- mennä papin puheille -- kertoa hänelle surunsa -- tyytyä siihen\nlohdutukseen, minkä pappi antaisi -- ja sitten palata kotiin ja olla\näidille hyvä, niin kauan kuin heidän annetaan elää yhdessä?\n\nEi! hänen verensä oli nyt kuin tulessa, mikään mielenrauha ei ollut\nmahdollinen, niin kauan kuin hän ja Rauta-Bartl elivät samalla seudulla.\n\nMatkalle!\n\nJa hän rukoili äidin puolesta, astuessaan harmaan aamusumun puhki\nRaibliin päin.\n\nPian hän poikkesi Schlitza-joen viereiseltä tieltä ja rupesi nousemaan.\nPuunhakkaajain maja oli tunnin matkan päässä ylöspäin vuoristoon\nmennessä. Siellä hän aikoi tiedustaa, missä päin Pinacher oli tähän\naikaan liikkeellä. Sillä metsänkaitsijoita oli useampia, joiden kesken\nkreivin laaja metsäalue oli jaettu, niin että he vuoronsa mukaan\nvalvoivat metsänhakkuun järjestämistä -- ja salametsästäjien kiinni\nottamista.\n\nYlöspäin metsän lävitse. Hänelle oli täällä kaikki yhtä tuttua kuin\nkotona tuvan lattialla, vaikkei täällä tosin saanut kävellä yhtä\ntasaisella pohjalla. Hän risteili kevyesti ja vaistomaisesti kuin\nainakin metsästäjä tiheiden runkojen lomitse, ryömi, kiipesi, kaarsi\nkallionkärkiä ja väisti metsäpuron rotkoja. Kuu katosi, usva muuttui\naamun nihkeäksi sarastukseksi. Hän piilotti rihlapyssynsä, kuten isän\noli tapana, ja saapui puunhakkaajien majalle. He olivat jo nousseet ja\nistuivat lämmittelemässä valkean ääressä, joka oli tehty muuratulle\ntulisijalle, keskellä nokeentunutta huonetta. Hän sai kierrellen\ntietää, mitä halusi. He tarjosivat hänelle aamujuomaa, vaan hän ei\nhuolinut -- ja niin hän jätti heidät, saaden mukaansa sen ystävällisen\nneuvon, että hänen piti varoa Rauta-Bartlia!\n\nYhä ylemmä. Hän joutui toiselle puolelle Raiblin rotkoja, villiä,\nalastomia kallioita, joilla vielä oli lunta, kun taas syvällä alhaalla\nkevät heräsi kirkkaaseen aamuun. Täällä hän istuutui ja veti henkeä.\nPunertavasta ja aaltoilevasta tulimerestä -- ikäänkuin verisenä --\nvieritti aurinko palloansa esille. Ylt'ympärillä vuorenhuiput pistivät\npäämöhkäleitään sumun seasta kuin jättiläiset, jotka näyttivät\ntarkastelevan tuota pikku kääpiötä -- ja varmaankin havaitsivat hänet\ntähän ympäristöön liian pieneksi. Mutta nuorukaisen sydän tykki\nmiehekkäästi: nyt hän oli juuri siellä, missä hänen pitikin olla,\nlähellä sitä paikkaa, missä isä oli saanut surmansa, ja keskellä sitä\naluetta, missä vuorivuohet hyppelivät ja Bartelme Pinacher isännöitsi.\n\nAlois kumarsi päätään syvälle, vaan ei auringonnousun ylevyyden vuoksi;\nsemmoiseen näkyyn hän oli tottunut ja juuri tänään häneltä liikeni\nluonnolle vähemmän ajatuksia kuin muulloin. Tämän vuoriston lapsena hän\nolisi tuntenut itsensä onnettomaksi, jos hänet olisi tuomittu elämään\ntäältä poissa Italian tasangoilla. Hän saattoi ajatella itseään vain\nnäiden mahtavien kukkuloiden ja notkojen osana; täällä hänen kotinsa\noli, aivan kuin vuorivuohetkin kuuluivat tänne; hän rakasti metsän\nhuminaa, jyrkkien purojen huokaavaa valitusta, uhmaavia huippuja,\nkimaltelevaa tai sinertävää lunta -- mutta jos hänen olisi pitänyt\nsanoin selittää, kuinka tämä hänen rakkautensa hänessä ilmeni, saatikka\nosottaa väreillä ja kuvilla tiedottoman kaipuunsa esineitä -- niin ei\nhän arvatenkaan olisi voinut vastata enempää kuin vuorivuohetkaan. Hän\nistui pää kumarruksissa -- ja mietti.\n\nHän odotti vihollistaan; ajatteli äitiään -- ja sitten surmattua\nisäänsä -- ja taas äitiä ja sitä miestä, joka oli syynä sekä äidin että\nisän onnettomuuteen. Ja hän tunsi: nyt on hetki tulossa!\n\nSillä välin aurinko yhä enemmän kehkesi aaltoilevasta merestä. Sumu\npainui laaksoon päin. Tarvis oli näkymättömissä; maailma näytti hänen\naltaan haihtuneen. Ja hän nosti päätään. Läheisellä harjanteella näkyi\nauringonpaisteessa pieni pyhiinvaeltajainkirkko, ympärillä rakennuksia\nja puoteja -- Maria Luschari -- \"pyhä vuori\". Sopiko hänen oikeastaan\najatella miestappoa tuo \"pyhä\" näky silmäinsä edessä?\n\nHän kääntyi. Hän näki Mannhartin valtavan kuvun kohoovan etäällä, Sitä\ntietä, Predilin solan kautta, hän pääsisi tiehensä teon tehtyään. Voisi\nkiitää läheiseen Krainiin, lymytä sloveenien sekaan... tai kääntyä\npäinvastaiseen suuntaan, laskeutua Raiblin järvelle, piillä Racolanan\nlaaksossa... ei, siellähän oli äidin sukulaisia ja kenties ruvettaisiin\nhäntä sieltä etsimään. Mutta oli miten oli: jostakin hän kai löytäisi\nturvaa -- sillä täällä oli tiettömiä vuoria ja laaksoja, vieraita\nmajoja ja monta kielimurretta, jotka hän kaikki tunsi. Nyt piti vaan\nodottaa, väijyä Pinacheria, huutaa sille pari sanaa oikealla Kärntin\nmurteella ja sitten -- pyssy poskelle ja luoti suoraan vasempaan\nrintaan.\n\nSillä vasempaan rintaan piti hänen kuolintervehdyksensä osua.\n\nHän odotteli. Aika rupesi tuntumaan pitkältä. Hän oli kovin nuori,\nkovin maltiton ja hänellä oli suurtyö mielessä. Sitten hän alkoi,\nvaikkei vähääkään ollut johtanut ajatuksiaan sinnepäin -- ajatella\nFilafer papan ravintolaa -- Miziä -- eilistä päivää. Eikö siitä\ntosiaankaan ollut kauempaa, kun se tyttö hupakko oli häntä suudellut?\n-- Eilenkö se tapahtui? -- Mutta eipä hän ollut tahtonut tyttöä\nsuudella -- eikä enää koskaan sinne menisi... ja kuitenkin oli niin\nihmeellisen tyhjää, paljasta ja autiota pitää mielessään sitä ajatusta,\nettei enää koskaan saisi Miziä nähdä -- ei hänen hymyään hänen,\nihmeellisiä silmiään -- eikä tuntea hänen käsiään kaulassaan!\n\nHän tunnusteli kaulaansa ja niskaansa Annappas jos Pinacher\nehättäisikin hänen Aloisin edelle...! Kuka silloin suutelisi hänen\nkylmiä poskiaan? -- kuka? -- Kyllä äiti!\n\nSilloin hän puristi pyssyä kourassaan. Se oli poikittain hänen\npolvillaan. Hän tarkasteli sitä, koetti lukkoa ja piitä, katsoi,\noliko sankissa ruutia -- ja keksi nyt, että hän kiireessä ja peläten\nherättävänsä äidin jos kovin paljon penkoisi huoneessaan, oli unohtanut\nottaa mukaansa luotikukkaron ja ruutisarven.\n\nHän hymyili; olihan pyssy ladattu. _Yksi_ laukaus riittäisi -- hän oli\nkädestään ja silmästään varma -- ruuti oli kuivaa ja pii kunnossa.\n\nÄkkiä kurkisti jokin pää kallion takaa -- utelias pääkkönen, jossa\noli kaksi pientä, taaksepäin käyristynyttä sarvea... Josef ja Maria!\nvuorivuohi!\n\nHän unhotti kaikki -- vaan ei sitä, että hän oli metsästäjä. Hän\npainui hiljaa suulleen maahan, laahasi itseään eteenpäin polvillaan,\nojentaen toista kättään -- toisessa oli pyssy -- muutamia kuivuneita,\nlumivyöryjen murtamia honganrunkoja kohti -- kääntyi sitten runkojen ja\nmatalan pensaikon suojaamana terävässä kulmassa ryömimään sinnepäin,\nmissä vuorivuohen pää taas oli kadonnut -- nousi hitaasti seisaalle\nsuuren lohkareen takana -- kurkotti kaulaansa ja tähysteli -- kunnes\ntaas näki vuorivuohen seisomassa ihan pystyssä kallion pengermällä,\netujalat yhdessä ja takajalat hiukan harallaan, hyvän ampumamatkan\npäässä.\n\nPyssy poskelle -- leimaus -- laukaus! -- vyöryvä kaiku -- otus\nlyyhistyneenä kuin salaman iskusta -- ja Alois kuin salama sen kimppuun.\n\nEläin sätki, käänsi silmänsä nurin ja loi tappajaansa katseen, jota\nkestääkseen täytyy olla syntynyt metsämieheksi.\n\nHän kyykistyi -- ja samassa hänen olalleen painui raskas käsi.\n\nKiinni! --\n\nSe oli Bartelme Pinacher. Hänellä ei ollut mukanaan pyssyä, vaan\nraskas, raudotettu, piikkipäinen sauva. Alois katsahti ylöspäin; ja se\nsuunnaton tyhmyys, jonka hän oli tehnyt, hervaisi silmänräpäyksessä\nhänen ajatuksensa ja liikkeensä, niin ettei hän edes estänyt voutia\nsieppaamasta pyssyä maasta ja heittämästä sitä olalleen.\n\nVouti ilkkui nauraen: sinä seuraat isäsi jälkiä, poikaseni! Mutta nyt\n-- mars täältä -- kaksi askelta edelläni! Jos yrität karata, pistän\ntämän piikin selkäsi puhki ja puin sinua niin kauan kuin jaksan! Otusta\nsaat itse kantaa -- juuri noin selässäsi -- kun kerran olet kauniisti\nsille antanut, niin että riittää! Mars! --\n\nAlois ei virkkanut sanaakaan. Kumarruksissa kantaen ampumaansa otusta\nhän kulki edellä alaspäin. Vouti hänen kintereillään.\n\nSitten tämä komensi: seis! Aion sentään varmuudeksi -- kun mukanani\non lyijyä ja ruutia -- täyttää pyssysi piipun. Siitä on itsellesi\nvahinkoa, jos minun tulee pakko se myös _sytyttää!_ Sinä olet\nkoiviltasi minua ketterämpi -- voisit saada päähäsi paiskata otuksen\nmaahan ja livistää. Mutta silloin minulla ei ole muuta neuvoa kuin\nlähettää sinulle muistutus isäsi omalla vehkeellä. No, katsos hittoa,\nkun luotini sopii -- sitä voi sanoa onnen potkaukseksi! Kas niin! Nyt\nvaan ruutia sankkiin! Lähdetään taas!\n\nPinacher oli ladannut Seppelin pyssyn ja ripustanut sen vasemmalle\nolalleen. Kädessä hänellä oli piikkisauvansa, jolla hän vähä väliä\n-- ikäänkuin kehotukseksi -- sohi nuorukaisen selässä roikkuvaa\nvuorivuohta.\n\nAloisin sydän paisui. Kiukun, nöyryytyksen, pettymyksen, koston\nkyyneliä värisi hänen silmäluomissaan. Eteenpäin kumartuneena, huulta\npurren hän astui raskasta kulkua alaspäin. Millainen olikaan hänen\nmielensä ollut matkalla ylöspäin!\n\nSilloin juolahti hänen päähänsä muuan ajatus -- pelastuksen.\n\nPinacher! sanoi hän. Minun täytyy levätä!\n\nLempo soikoon! kun päästään alas, kyllä minä toimitan sinulle lepoa --\nkopissa rautaristikon takana!\n\nTällä kohtaa oli jyrkkä ahde. Heidän ympärillään oli tiheästi honkia,\nhavuneuloilla oli liukasta astua. Alois hellitti otuksen; se ja\nhän mätkähtivät raskaasti maahan. Ylös siitä, pentu! ärjäsi vouti\nja tavotti häntä sauvallaan. Samalla hän itse menetti tasapainon,\nliukui pari askelta ja kaatui puuta vasten. Niin nopeasti kuin ajatus\ntarttui Alois pyssyn perään molemmin kourin -- riuhtasi vimmatusti --\nhihna katkesi -- kuului pamaus -- hurja parkaisu ja pitkä voihkina,\njoka päättyi kiroukseen -- ja Rauta-Bartl makasi maassa, koristen\nviimeisissä hengenvedoissaan, vasen rinta ammuttuna puhki.\n\nAlois tuijotti, savuava ase kädessä, kauhistuneena viholliseensa.\n\nVai tuolla tapaa! Sittenkin oli tapahtunut, mitä hän oli ajatellut --\nvaikka toisella tapaa, kuin hän oli suunnitellut! Hän saapui juosten\npuunhakkaajien majaan. He olivat siellä vielä. Tahdotteko pelastaa\nminut? huusi hän puolivillinä ja kertoi, mitä oli tapahtunut.\n\nVoitko vannoa Maria Luscharin jumalanäidin kautta, että kaikki on\ntotta, mitä sinä nyt kerroit laukauksesta, Alois? kysyi muuan.\n\nMinä vannon! vastasi Alois ja ojensi kättään sinnepäin, missä tämä\nvuori on.\n\nHyvä! Tässä on Rauta-Bartlin pyssy. Hän oli paha mies -- kaikkia\nkohtaan -- ja meitä kohtaan myös. Siitä saakka, kun hän ampui isäsi,\nhän on tavallisesti jättänyt tänne pyssynsä tuntureille mennessään --\nkenties sen vuoksi, ettei joutuisi kiusaukseen, se ilkiö. Nyt otamme\nhänen pyssynsä, laukaisemme sen ja lennätämme sen hänen luokseen\nsinne, missä hän makaa. Sitten saa kuka hyvänsä tulla ja tavata hänet\nja ajatella mitä haluaa hänen kuolintavastaan. Mutta sinun on parasta\njoksikin aikaa kadota tältä seudulta. Hyvästi nyt, Alois!\n\nKäykää joskus katsomassa äitiä! pyysi heiltä Alois. Ja sitten hän lähti\nsieltä pyssy mukanaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTuli kesä, tuli talvi; Tarvis oli kuin lumen alle haudattu. Ja taas\nsaatiin kevät ja kesä ja tänne autioiden harjanteiden väliseen\nlaaksoseutuun levisi ennen tuntematon hämminki.\n\nSanottiin, että Itävalta tahtoi ruveta kolmannen kerran tappelemaan\npelätyn sotapäällikön kanssa. Eikä häntä nyt enää nimitetty kenraaliksi\ntai ensimäiseksi konsuliksi. Hän oli omavaltaisesti huudattanut itsensä\nPariisissa ranskalaisten keisariksi; paavi oli -- ajatelkaas sitäkin!\n-- voidellut hänet pyhällä öljyllä; hän itse oli pannut omaan ja\nporvarillisen puolisonsa päähän keisarikruunun; ja nyt hän oli lähtenyt\nMilanoon, jossa -- samoin omin käsin -- oli pannut päähänsä Lombardian\nrautakruunun Italian kuninkaana! Mutta tämähän oli isku vasten\nItävallan naamaa -- ja loukkaus piti kostettaman. --\n\nTästä ja monesta muusta asiasta politikoittiin Filafer papan luona.\nSillä kun isänmaa on vaarassa ja maanisä kutsuu lippujen ääreen,\nsilloin höltyy kielen jänne. Pitkin seutua nähtiin sotaväkeä;\nesikuntaupseerit tutkivat kanavalaaksoa -- jossa Tarvis sijaitsi --\nja pientä Malborghetin vuorilinnotusta, joka viholliselta sulkee tien\nUdinesta ylöspäin Friaulin kalliosolien lävitse. Myöskin Predilin sola\n-- jota myöten tullaan Triestistä päin -- joutui asianymmärtävien\nsilmien tarkastettavaksi. Piti kyhätä hirsilinnotus; piti värvätä\nsotamiehiä vuoristolaisten parhaista ampujista; muonaa oli koottava\nvarastoon -- kaikki oli toimitettava, ja kuten tavallista tässä yhtä\nylevämielisessä kuin huolettomassa maassa: kaikki oli tehtävä samassa\ntuokiossa -- ja pappa Filaferillä oli kova kiire aluksi hankkia olutta\nja viiniä janoisiin kurkkuihin.\n\nAlas kylää kohti asteli hiljakseen nuori, pitkä, harteva mies vaatteet\npölyssä, lyhyt rihlapyssy keltaisessa hihnassa olalla. Hänen tummat\nsilmänsä katselivat joka taholle, ikäänkuin hän jotakin etsisi ja\nsamalla tahtoisi jotakin karttaa; iltapuolen laimenneessa valossa,\njonka varjot levisivät pitkälle, hän pysähtyi Seppel vainajan pikku\nmajan eteen. Ovi oli teljetty kiinni, uuninpiippu ei savunnut, vaikka\nnaapurista tuli savua; ja hän astui naapurin ovelle, ja siellä seisoi\nvanha eukko kolkkimassa maissintähkiä niinsanotuiksi turkinjauhoiksi.\n\nJumalan rauha! tervehti mies.\n\nJesus Maria! sinäkö se olet, Alois? huudahti vaimo.\n\nAlois nyökkäsi ja viittasi kädellään entiseen kotiinsa. Eukko aikoi\nvastata, mutta mies keskeytti: Kyllä tiedän -- hän on kuollut -- kuulin\nsen tänään Raiblissa. Sano vaan: mistä täällä päin nyt puhutaan? --\n\nEukko vastasi hänelle kerkein kielin, että nyt puhuttiin sodasta eikä\nmistään muusta. Että Filafer papan luona majaili jokin upseeri ja\nvärvääjäkersantti -- että kamreeri oli kuollut halvaukseen -- j.n.e.\nVaan mistä sinä tulet, Alois? ja mitä sinä olet niin kauan puuhannut?\n\nMinä olen ollut monessa paikassa -- pitkin koko Krainia --\nmetsätaloissa ja sahoissa -- ja nyt olen tullut katsomaan äidin hautaa.\nSillä totta kai hänet haudattiin tuonne kirkkomaahan isän viereen?\n-- Voi sentään! kyllä hän sai kristillisen ja hyvän hautauksen; ja\nkauniisti hän kuoli; minä olin hänen luonaan viime ajat; annoimme\nhänelle soppaa joka päivä; hänen oli vaan niin kauhean ikävä sinua! --\n\nAlois käänsi kasvonsa poispäin. Onko sinulla kotioveni avain? kysyi hän\njyrkästi.\n\nSitten hän meni vanhaan mökkiinsä. Hän istuutui tuolille, jolla\näidin oli ollut tapana istua; ja siihen hän jäi liikkumattomana käsi\nsilmillä, kunnes tuli aivan pimeä. Hän nousi, sytytti kynttilänpätkän,\ntarkasti kaikki esineet. Talouskapineista ei ollut montakaan jäljellä,\nkun hautajaismenot oli suoritettu. Mutta kaikkialla, missä äiti oli\nliikkunut, ja kaikessa, mitä äiti oli pidellyt, hän viivähti, etsien\nnäkyväisten esineiden avulla näkymättömiä muistoja.\n\nKaapin päältä hän löysi sen pitkähkön, kirjokantisen lippaan, jonka\nMizi oli hänelle lahjottanut. Hän otti sen sieltä, pyyhki siitä\npois paksun pölyn ja hämähäkinseitit ja katseli sitä. Hm! sehän on\nruumiskirstun näköinen -- lapsen kirstun. Voi, jospa olisin kuollut jo\npienenä!...\n\nKaikissa tapauksissa häntä kummallisesti ilahutti, että lipas oli\nsäilynyt oikeudenpalvelijain kynsistä. Hän laski sen ylimmälle kapealle\nhyllylle kaappiin -- tyhjään kaappiin -- ja lukitsi oven.\n\nKuu oli noussut. Se paistoi tuttavallisesti, täynnä lapsuuden muistoja\nja samalla kumman kaameasti huoneeseen pienien ruutujen lävitse.\nHän sammutti kynttilänpätkänsä ja meni ulos hiljaiseen, lämpimään\niltaan. Kapeata ajotietä pitkin, joka kulkee Prisnigin poikki, hän\njoutui Tarvisin ylimpään osaan, missä on pitäjän kirkko ja hautuumaa.\nKäyntiportti ei ollut lukossa; eräässä kolkassa hautuumaan muurin\nvieressä hän löysi kirkkaassa kuutamossa sen pienen haudan, jossa hänen\nvanhempansa lepäsivät. Hän polvistui, laski hattunsa maahan, hypisteli\nrukousnauhansa pieniä puuhelmiä ja luki kaikki ne rukoukset, jotka oli\näidiltään oppinut.\n\nHän rukoili, niinkuin hyvä katolilainen voi rukoilla -- ja oikeastaan\nsiis hyvin hartaasti.\n\nKun hän jälleen tuli hautuumaalta pois -- niin, minne nyt sopi mennä?\nPapinko luo, jonka akkunoista loisti valoa? Mutta mitä apua hänelle\npapistakaan olisi -- nyt kun hän oli rukoillut haudalla ja sanonut\njäähyväiset kaikelle, mikä hänelle oli maan päällä rakasta?\n\nMaailma oli hänestä käynyt niin yhdentekeväksi; ja taivaaseen hänellä\nsentään oli koko matka -- tuntui hänestä.\n\nHän kuljeskeli umpimähkään pitkin kylää. Kenties häntä ei kuitenkaan\noltu ihan unhotettu; ehkä häntä odotti tilinteko viime kerrasta...\nSiinä tapauksessa hän vastaisi puolestansa, hänen oli pakko olla siihen\nvalmiina -- ja nyt olikin jo aika, sillä hän tahtoi päästä eroon niistä\nkalvavista ajatuksista, jotka olivat häntä poissa ollessa rasittaneet.\n\nKaikki vanhat ravintolat olivat avoinna. Kaikkialla hän tapasi ihmisiä\nja joutui puheisiin monen kanssa. Mutta hän sai myöskin huomata\ntodeksi, ettei tarvitse olla kotoaan kovinkaan kauaa poissa joutuakseen\nunhotuksiin muiden asiain vuoksi. Joka paikassa häntä kohtasi\npolitiikka ja sota -- puolesta ja vastaan. Mitä semmoinen juttelu\nhäneen koski? Hänestä tuntui,kuin maailma pyörisi vaan Pinacherin ja\nhänen ympärillään, mutta kukaan ei välittänyt voudista rahtuakaan; --\njo aikoja oli hänen sijaansa tullut toinen Rauta-Bartl. -- Eikä hänelle\nitselleen, Aloisille, sanottu muuta kuin lasia tarjoten iloisesti:\nMissä hiidessä sinä olet niin kauan maleksinut? --\n\nLopulta hän osui Filafer papan ravintolaan.\n\nSiellä oli useita vanhoja vieraita, ja uusiakin oli tullut\nmonta. Tupakansavun lävitse näkyi talikynttiläin punertavassa\nloisteessa sotilaspukuja; ja kuului montakin vahvaa kärntiläistä ja\nylä-itävaltalaista kirousta, ja viiksiä kierreltiin ja kuivailtiin ja\nsitten suu taas peittyi niiden alle, samalla kun olut ja viini virtasi\nalas kurkuista. Kaikki puhuivat kilpaa, nauroivat, lauloivat... eipä\ntäällä kukaan tiedustellut Seppel räätälin poikaa. Muuan toinen hauska\nSeppel -- tosin ei räätäli -- johti puhetta tarvisilaisten puolesta;\nharmahtava värvääjäkersantti jyskytti pöytää alati tyhjentyneellä\nruukullaan -- ja Mizi -- niin, Mizi -- hän pujottelihe ketterästi\nedestakaisin lukuisten ojennettujen käsivarsien suopeista syleilyistä\n-- ja aina hän osasi viedä tyhjät ruukut ja karahvit pois huoneesta\nja tuoda ne täysinäisinä takaisin, samalla kun hänellä oli hymähdys\nja sukkela vastaus varalla kaikille, jättämättä ketään osapuoleksi --\nkuten hyvä ravintolatapa vaatii, mutta sittenkin siellä näytti eräs\nnuorehko upseeri erikoisesti hääräävän ollakseen hänelle otollinen; ja\ntässä hänellä olivat apuna tahi vuoroin esteenä eräät naureskelevat\nkadetit, jotka ehtimiseen tunnustelivat nenänsä alta, miten pitkälle\nheidän versovat viiksensä olivat kasvussaan päässeet viimeisinä viitenä\nminuuttina.\n\nMuista jonkun matkan päässä istui nuori, pulska korpraali ja seurasi\ntummilla, elävillä, omituisen kovilla silmillään kauniin immen jokaista\nliikettä, vaan ei kertaakaan häntä puhutellut -- ehkä sen vuoksi, että\nhänen esimiehensä oli läsnä. Sen sijaan hän välistä puheli Filafer\npapan kanssa; ja tämä kunnon ukko, joka oli tavattomasti paisunut ja\nnäytti kärsivän luuvaloa, oli saanut entistä leveämmän nojatuolin ja\njättänyt kaikki hommat tyttären haltuun.\n\nSen hän saattoikin huoleti tehdä. Sievästä Mizistä oli tullut\ntäydellinen kaunotar -- sellainen, kuin Tarvisissa saattoi olla,\nvieläpä kauniimpikin, kuin tässä laaksossa luulisi tapaavansa -- mutta\nhänessä oli myöskin kehittynyt varma ryhti liikkeissä ja säädyllinen\nkäytös, jokin paremmuus kaiken hymynsä ja juttelunsa ja leikinlaskunsa\nohella, jokin arvokkaisuus hoitaessaan tätä vaaranalaista tointansa\n-- ja kuitenkin hänessä oli vielä jäljellä niin paljon lapsekasta,\nsekä \"ihmettelevissä\" silmissä että hymyssä ja naurussa -- ja hänen\ntäyteläisemmät piirteensä, jotka vetivät puoleensa kaikki nämä\nihailevat katseet ja virittivät kaiken tämän ilmeisesti hedelmättömän\nkilpataistelun -- ne vaan saattoivat paremmin näkemään nuorta tuoreutta\ntässä vaarallisessa olennossa, joka on leikkisä kissa ja täysin\nvarttunut, tietävä ja itsetietoinen nainen yhtenä henkilönä.\n\nAlois oli ennen sinne tuloaan itsekseen päättänyt lähteä sieltä heti\npois. Hän jäi sinne istumaan koko illaksi ihan sulkemiseen saakka; ja\ntämä tapahtui hyvin myöhään.\n\nKukaan ei häneen kiinnittänyt huomiota. Filafer pappa osotti lyhyellä\nnyökkäyksellä hänet tuntevansa; siinä kaikki. Samanlaiseen nyökkäyksen\nhän sai Miziltäkin -- aivan kuin tämä olisi hänet nähnyt edellisenä\npäivänä. Alois oli harmissaan, ajatteli hiukan, kuinka tuhmasti hän\nteki, ja jäi istumaan.\n\nHän istui siellä ja kesti kuumuutta ja savua ja kaikkea tätä haastelua,\njoka ei häntä vähääkään huvittanut. Mitä hän välitti koko maailman\nsotamiehistä, Napoleonista tai Franz keisarista? Hän oli koditon\nmiekkonen, se hän oli; mökin hän aikoi myydä -- jos hänellä siinä enää\noli mitään omaa -- ja sitten hän tahtoi täältä pois, yli korkeiden\nvuorten, ja elää \"vapaana\" metsämiehenä, kaukana tästä laaksosta, missä\nkeltään ei enää hänelle liiennyt ystävällistä sanaa eikä hyväilyä --\neipä edes epäystävällistä sanaa. Mutta kuitenkin hän tahtoi nähdä\n\"kometian\" täällä loppuun saakka; ja vastoin tapaansa hän tilasi pikku\nkarahvin toisensa perästä kotoista viiniä; ja veri alkoi niin kummasti\njyskyttää hänen suonissaan.\n\nLopulta hän itsekin rupesi pitämään itseään naurettavana. Hän nousi\npaikaltaan oven luota ja astui ulos eteiseen. Juuri silloin ilmestyi\ntänne Mizi keittiöstä:\n\nMinnekä sinä aiot? --\n\nEnpä tiedä -- anna minun vaan mennä! --\n\nEihän sinua kukaan kiinni pidä! vastasi Mizi nauraen. Ja hän laski\nkäsistään pois lasit ja veti hänet kurillaan keittiöön. Tuli räiski\nuunissa, vanha, kuuro palvelija oli heihin selin; Mizi tarttui hänen\nnuttunsa rinnukseen ja sanoi:\n\nOnpa sinusta tullut oikein muhkea mies, Alois! Sinä olisit\nsotilaspuvussa komea!...\n\nVai niin, niinkö luulet --?\n\nMutta Mizi veti häntä leikillä likellensä, vaikka hän vastusteli ja\nhänen tummien silmiensä päälle ilmestyi ryppy. Alois joutui niin\nlähelle tyttöä, että Mizin raittiit, lämpöiset henkäykset hulmahtivat\nhänen kasvoilleen ja sytyttivät hänen poskissaan sellaisen punan, joka\nveti vertoja takkavalkealle. Ja tyttö kuiskasi hänelle:\n\nVieraiden mentyä me saamme jutella. Mene nyt vaan sisään -- äläkä ole\nmilläsikään!\n\nAlois siis istui jälleen tarjoiluhuoneessa. Miten aika kului, sitä hän\nei huomannut. Mutta yksitellen taikka pienissä, meluavissa parvissa\nvieraat katosivat -- jotkut hyvinkin vastahakoisesti. Ja viimein nousi\nFilafer pappa ja laahusti vaivaloisesti lattian poikki.\n\nNo, Alois; kotiinko aiot? kysyi hän kieli jokseenkin paksuna.\n\nNiin, nyt minä lähden! kuului Aloisin vastaus. Mutta istumaan hän jäi\nja vastasi tuikeasti siihen -- jokseenkin tutkivaan -- silmäykseen,\njolla viimeinen vieras, pulska korpraali, häntä tarkasteli. Ulko-ovessa\nMizi sanoi monta \"hyvää yötä\" vierailleen; Aloisista tuntui korpraali\nsaavan pisimmän -- mutta eipä se nuori upseerikaan, jolla oli talossa\nkortteerinsa, kovin hätäisesti eronnut kauniista ravintolantyttärestä.\nVihdoin hän kuului kävelevän ylhäällä huoneessansa -- myöskin\nFilafer pappa oli kömpinyt komeroonsa -- Alois oli yksinään tyhjässä\nsalissa, keskellä rähjääntyneitä pöytiä, joiden märkyydessä veltto\nkynttiläpahanen kuvasti unen uuvuttamaa liekkiään.\n\nAloisin sydän jyskytti. Pienistä, avoimista akkunoista pyrki savu\nulos yöhön, ja sen sijaan heitti kuu säteitään sisään. Alois koetteli\notsaansa; se oli kuuma; ja hän ajatteli kotimökkinsä kamaria, jossa\nkahden aavemaisen valojuovan välillä leijaili kuin äidin hahmo\nsurumielisin silmin varottaen -- sillä olihan kotonakin kuutamo.\n\nHän aikoi lähteä; -- ei, pitihän hänen jäädä odottamaan! mutta miksei\nMizi tullut? voi, hän oli tomppeli, hölmö, noiduttu mies poloinen --\nkun näin retkotti penkillä ja sohi sormeansa valuneeseen viiniin -- ja\npiirteli Mizin nimikirjaimia!\n\nLopulta Mizi tuli: Olet saanut aika lailla odottaa! Mutta minun piti\nsammuttaa valkea ja järjestää huomista varten -- sillä nyt minun pitää\ntehdä melkein kaikki! --\n\nHän istuutui heti Aloisin viereen, mutta näytti hiukan hajamieliseltä\nja tyytymättömältä. Hetken aikaa he istuivat ääneti. Oletko väsynyt?\nkysyi Alois.\n\nEikö sovi ollakin väsynyt tämmöisen päivän jälkeen? vastasi tyttö,\nkaatoi itselleen lasillisen viiniä ja joi sen. Juo! sanoi hän\nAloisille. Olen jo kyllikseni juonut! vastasi nuorukainen. No,\nkerro edes jotakin! sanoi Mizi ja nykäisi häntä hihasta. Mitä\n_minä_ kertoisin? kysyi Alois hidastellen; _sinähän_ kuulet ja näet\nniin paljon! -- Niinpä niin, kyllä täällä nyt eletään hauskasti!\nmyönsi Mizi. On tuota sotaväkeä -- ja se oikein kiiltää silmissä,\nniin että sydän povessa hyppelee... kunpa sinäkin saisit sellaisen\nharmaan sotilastakin, jossa on vihreät rinnukset ja kiiltävät napit,\nniinkuin kenttäjääkäreillä, ja ihonmukaiset housut ja puolisaappaat\nja huopalakin ja sapelin! Semmoisena minä tahtoisin sinut nähdä...!\n--No? sanoi Alois; jos sitä kertoaksesi olet minut jättänyt niin kauan\nodottamaan, niin... Ja hän näytti aikovan nousta.\n\nLorua! sanoi Mizi ja laski käsivartensa hänen kaulalleen. Olemmehan\nviime kerrasta saakka kihloissa. Annas kun katson, vieläkö sinulla on\nsormukseni? On tosiaankin! Sinä olet siis ajatellut minua? --\n\nEttä olenko? --\n\nAlois katsoi häntä silmiin ja sanoi hitaasti, hiukan hillityllä äänellä:\n\nPidätkö minua narrina? Melkein voisin sen uskoa, kun sinua katselen\nliikkuessasi muiden joukossa. Mutta jos todella jotakin tarkotit\nsormuksellasi, niin voin sinulle sanoa, etten hetkeksikään ole lakannut\nsinua ajattelemasta sillä aikaa, kun olin poissa. Sen sinulle nyt sanon\n-- ja voit mielesi mukaan saada sormuksen takaisin, -- jos se muuten\nheltiää sormestani. Mutta jos nyt jätät sen tuohon -- ja jos sitten\nkerran saan ilmi, että sinä vaan leikittelit minun kanssani, niin...\nniin silloin...!\n\nHän jätti kesken. Mutta kättä, johon hän oli tarttunut, hän rutisti\nniin, että Mizi päästi parahduksen ja näytti närkästyneen. Mutta pian\npalasi taas hymy; hän tuijotti suoraan eteensä; rypisti hienoja,\nkaarevia kulmakarvojaan hiukan -- ikäänkuin ajattelisi jotakin\nvastenmielistä. Hänen huulensa värähtivät; hän huokasi syvään, kääntyi\näkkiä Aloisiin ja suuteli häntä.\n\nAlois vapisi pidellessään Miziä sylissään. Sano, että rakastat minua --\nettä sinä olet minun! kuuletko: sano se! pyysi Alois hartaasti.\n\nMizi suuteli häntä. Pikkunen kynttiläpahanen rupesi pöydällä\nkummallisesti kieppumaan punertavan loistoisissa ympyröissä. Koko\nmaailman makea viini tuntui valuvan Aloisin huulille, tunkeutuvan hänen\nsydämeensä, nousevan hänen päähänsä, pyörryttävän, niin autuaasti\nkivistävän -- samalla kun hän tunsi kaipuuta ikuiseen lepoon, peläten\nheräävänsä ja havaitsevansa, että kaikki olikin vaan unta.\n\nKun hän jälleen pystyi näkemään silmillään, istui hän siinä punastunut\nMizi sylissään; eivätkä Mizin silmät ihmetelleet kerrassaan mitään. Ja\nAlois ajatteli itsekseen -- sillä vähimminkin itserakkailla nuorilla\nmiehillä on turhamaisuutensa -- että kaunein tyttö kymmenen penikulman\nalalta nyt oli hänen!\n\nKun kuu alkoi kalveta, seisoi Alois pikku mökkinsä edessä. Hän ei\nvoinut mennä sisään; eihän nyt mitenkään voinut nukkua, kun tämä\nsuunnaton onni oli hänelle osunut. Ei kukaan muu kuin hänen äitinsä\nollut koskaan hänelle suonut hyväilyä, jota voisi selittää rakkaudeksi\n-- ja nyt oli maailman ihanuus tullut hänen osakseen. Krainin\nsloveenilaisiin tyttöihin hän ei ollut katsahtanutkaan -- vaikka ne\nolivat häntä vaanineet montakin kertaa. Ja nyt oli Mizi tullut hänen\nomakseen -- kaunis, ihana, kuvaamattoman suloinen Mizi. Hän ei ollut\nennen lainkaan tuntenut Mizin oikeata luontoa; oli tehnyt hänelle\nvääryyttä... hän ei enää koskaan päästäisi mieleensä pahaa ajatusta.\nHänen teki mielensä mennä takaisin ravintolaan, tunnustaa Mizille\nkaikki -- olihan niin paljon sellaista, mitä hän ei ollut saanut\nMizille sanotuksi -- ja varsinkin _sen_ hän tahtoi Mizille sanoa, ettei\nhän voinut käsittää, kuinka Mizi saattoi rakastaa semmoista mitätöntä\nkuin hän oli... Ja hän lähti juoksemaan takaisin.\n\nSilloin hän näki eräässä tien käänteessä -- kalpenevassa kuutamossa,\njoka kamppaili alkavan aamusarastuksen kanssa -- sotilaspukuisen\nhahmon kumartuvan pikku puutarhan käyntiportin ylitse sillä puolella\nravintolaa, missä hän itse äsken oli sanonut Filafer papan tyttärelle\npitkälliset ja hellät hyvästit. Hän pysähtyi seisomaan, ikäänkuin jalat\nolisivat maahan kiinni tarttuneet. Varmaankin nyt silmät valehtelivat!\nmutta tällä valeilmiöllä oli kuitenkin muutama kiiltonappi --\nhahmo liikkui -- portti aukeni -- ja Alois hiipi saapuville, ihan\nkoneellisesti, mutta kyyryssä metsämiehen vaistoa noudattaen -- ja näki\nMizin molempien valkeiden käsivartten laskeutuvan hahmon kaulalle -- ja\nsitten pari katosi. Kuun utu ja aamu-usva näytti ne molemmat nielleen.\n\nAlois olisi voinut hyökätä esille -- hänellä oli veitsensä mukanaan --\nolisi voinut kiljaista, tehdä satakin eri työtä, joihin ensi lemmessään\nja ylpeydessään syvästi loukattu olento ryhtyy... mutta hän oli\nkokonaan hervahtunut. Kun hän ei ollut kokenut petosta eikä valhetta,\nei naisissa eikä miehissä, ja kun hän oli aivan kykenemätön ymmärtämään\nsemmoista, minkä vertaista ei hänen oma ajatuksensa voinut kuvitella,\nkääntyi hän poispäin kuin haavotettu eläin ja olisi kaatunut nurin,\nellei kallio olisi ollut ihan tien vieressä. Siinä hän seisoi jonkun\naikaa, jyskyttävä, märkä otsa kylmää kiveä vasten.\n\nSitte hän yhtäkkiä nauroi kovasti, kavahti naurunsa sointua ja juoksi\nkotiin, tupaan, kamariin, missä oli äidin sänky olkia täynnä. Ja sinne\nhän kaivautui ja nyyhkytti ja kiroili ja itki ja rukoili -- kunnes\naivan uupuneena vaipui nukuksiin ja nukkui unta näkemättä, niinkuin\npuolikuollut. -- --\n\nMutta aamupäivällä marssi pohjoista kohti pieni osasto seudun parhaita\nnuoria ampujia värvääjäkersantin johtamana. Tämä harmaa soturi\nheilautti pulloansa, kun oli päästy sille kohdalle Klagenfurtiin viepää\ntietä, missä Tarvisia saartavat sinertävät vuoret vaipuvat lähimmän\ntörmän taakse. Hyvästi, Tarvis! huusi hän. Hyvästi, pappa Filafer!\nja sinä kaunis Mizi!... Ja hän joi pullon tyhjäksi ja singautti\nsen kohisevan Schlitza-joen kuiluun. Sitten hän kääntyi nuorimman\npyssymiehen puoleen, joka marssi kuolonkalpeana ja hoippui, ikäänkuin\njuuri _hän_ olisi tuon suuren pullon tyhjentänyt. Mitä hemmettiä,\npoikaseni! onko sinussa vilutauti? Reippaasti vaan! Ei sotamies tiedä,\nelääkö hän enää huomispäivää!\n\n       *       *       *       *       *\n\nJa koko joukko -- paitsi tätä yhtä nuorta ampujaa -- lauloi keuhkojen\ntäydeltä vanhaa kärntiläislaulua:\n\n    Der Himmel ist hater,\n    das Wetter ist schean,\n    und die Nacht thuet nit plaudern,\n    wer zue mein Diendlan gean.\n\n[Suomeksi: Taivas on selkeä, ilma on kaunis; eikä yö lavertele, kuka\ntyttöni luona käy.]\n\n       *       *       *       *       *\n\nSotaretken tarina oli piankin lopussa. Kolmen keisarin taistelu\nAusterlitzissa on historian suuria tapahtumia; nyt sen tietää\njoka koulupoika kuin viisi sormeaan -- ja silloinen maailma piti\nsitä ainakin loppuna kaikkeen vastarintaan, mitä voitiin tehdä\ntaistelutannerten suurimmalle nerolle, valtaistuinten ja laillisten\nhallitsijain kumoojalle. Mitä apua siitä oli, että keisari Franz\nja keisari Aleksanteri olivat koonneet yhteen Itävallan ja Venäjän\ntuhannet? Tuona joulukuun 2:na päivänä 1805 molemmat keisarit jättivät\nverisen taistelutanteren Määrissä -- mutta sinne jäivät tuhansien\ntuhannet haavottuneet ja kaatuneet sotamiehet. Napoleon Ensimäinen\noli saavuttanut \"loistavan\" voiton. Kuka silloin uskalsi ajatella,\nettä saataisiin nähdä vielä suurempia kauhuja, vielä enemmän verta,\nvielä laajempi luminen taistelutanner, missä jättiläinen kukistuisi\nja käärinliina täynnä punaisia pilkkuja vedettäisiin yli Ranskan ja\npuolen Europan väkevien valiopoikain? Niitä oli kai harvoja, jotka\nsilloin ajattelivat; -- ja siinä pienessä kenttäjääkärien osastossa,\njoka joulun aikaan ponnisteli lumen halki Tarvisia kohti, oli tuskin\nainoatakaan, joka semmoista ajatteli.\n\nRisaisia ja kuluneita olivat heidän sotilaspukunsa; lyhyet rihlapyssyt\nroikkuivat voimattomien miekkosten olalla. Eräällä oli pilkullinen\nside otsassa, toisella riepu paljaan jalan ympärillä, mutta etunenässä\nastui Alois, vasen käsivarsi solmittuna vanhalla pyyhinliinalla niskan\nvaraan. Hän tuki toveria, joka kompuroitsi vaivaloisesti ja toisinaan\npysähtyi keventääkseen mieltään kovalla kirouksella tai hiljaisella\nrukouksella, eivätkä he isänmaan puolustajina näyttäneet voivan tehdä\npaljoakaan haittaa viholliselle, jos tämä olisi äkkiä ilmestynyt ja\nsulkenut heiltä tien.\n\nVaan kukapa täällä vihollista ajatteli? Lyhyen aselevon jälkeen oli\ntullut pikainen rauha, ja nämä kotiin pyrkivät olivat palveluksesta\npäästettyä väkeä.\n\nAlois marssi etunenässä. Hän oli sodan vaivoista kasvoiltaan riutunut;\nposket olivat kalpeat -- mutta hän olikin menettänyt nuorta vertaan.\nTummiin silmiin oli tullut kova, tuikea ilme -- ja se katse, joka nyt\netsi taloja ja mökkiä alhaalla laaksossa,oli melkein uhkaava.\n\nSanon sinulle, Alois -- virkkoi hänen toverinsa -- sinun on sittenkin\nmeistä kaikista käynyt parhaiten; sillä eihän sinulla ole eukkoa eikä\npalleroisia, ei edes henttua, jolle nyt tarvitsisi näyttää rääsyjäsi ja\nkipeitä raajojasi!\n\nMitä Josef haastelee! huusi muuan; ja hän seisahti toiselle terveelle\njalalleen, heilutti rei'ikästä huopalakkiaan kirkkaassa pakkasilmassa\nja hoilasi: Hihhei! eläköön Tarvis! eläköön Kärnti! Eläköön vanha\nItävalta ja hyvä Franz keisari! Jos hän meitä tarvitsisi neljännen\nkerran, niin kaikki iloiset kärntiläiset saapuisivat paikalle pyssyt\nmukana -- ranskalaisten ja turkkilaisten ja vaikka valkoratsuisen\nNapoleoninkin kiusalla! --\n\nEläköön isänmaa! huudahti pari miestä.\n\nLorua koko isänmaa! murisi Alois. Semmoista opitaan hoilaamaan\nkasarmin pihalla. Mutta ei sitä voida haistaa eikä maistaa eikä syödä\neikä juoda. Mitä minä tiedän isänmaasta? Kasarmissa olen ollut --\nja marssimassa -- ja sodassa ampumalinjassa; enkä ole mitään nähnyt\npelkältä ruudinsavulta -- en ainoatakaan ranskalaista -- sain vaan\nkäsivarteeni luodin; ja sitten minut viskattiin vaunuihin -- ja nyt\nolen täällä! Ei kukaan ole minua kiittänyt, kun sinne saavuin; eikä\nkukaan puristanut kouraani, kun sieltä läksin. Jos tämä on isänmaan\npuolesta tappelemista, niin olisi linnunpelätin keppi kädessä voinut\nsuorittaa saman kuin minä. Piru vieköön sotilaslaitoksen! Nuo vuoret\ntuolla -- ne ovat _minun_ isänmaani. Minä tahdon olla vapaa metsämies;\njos minun pitää vasta joutua ammuttavaksi, niin ampukoon herrain\npyssymies... häneltä se käy nasevasti ja täydesti! Hihhei! --\n\nRemahtaen nauruun -- kovaan kovassa pakkasessa -- hän heitti lakkinsa\ntieltä alas Schlitza-jokeen, samalle kohtaa, jonne värvääjäkersantti\noli pullonsa lennättänyt. Missähän kersantti oli? Niin, missähän olivat\nkaikki kesäiset miehet? Alois ei sitä kysynyt eikä ajatellut. Mitä hän\nhuoli koko maailmasta?\n\nJa nyt oltiin kotona.\n\nKotiin? -- kotona? Ihanin sana sen korvissa, joka ikävöi ja jota joku\nikävöi. Alois tuli takaisin vanhaan mökkiinsä. Se oli ennallaan; kukaan\nei näyttänyt sitä haluavan, ja niin hän otti sen taas haltuunsa.\n\nKoko talven hän hoiteli kipeätä kättänsä -- ja meni toisinaan\nvammastaan välittämättä vuoristoon ja otti jonkin otuksen. Kukaan ei\nruvennut häntä estelemään; häntä hieman pelättiin, kavahdettiin --\nvaikkei hän ollut kellekään mitään tehnyt. Lopulta hän oli mielissään\nsiitä, että häntä niin näyttiin pelättävän; sitä suuremmaksi kävi\nyksinäisyys hänen ympärillään -- ja hän rakasti yksinäisyyttä jylhillä\nvuorilla yhtä paljon kuin alhaalla laaksossa.\n\nHän oli lyhyesti kysynyt, ja lyhyesti oli hänelle vastattu, että\nFilafer pappa oli kuollut halvaukseen, eikä Miziä enää ollut näillä\ntienoin. Mizi oli -- sairasta tätiä hoitaakseen -- muuttanut\nnaapurilaaksoon, Feistritziin. Siellä on niin monta koreata tyttöä,\njoilla on lyhyet, poimulliset helmat, valkoiset, pöyheät paidanhihat ja\npitkät letit niskassa. Mitä häneen kuuluivat Mizi tai Feistritzin tytöt?\n\nKevät oli tulossa. Lumen alla alkoivat vuoripurot liristä ja taimet\nversoa. Lumella hyppeli lintusia -- kunnes kupsahtivat sen lävitse\nja veikeästi piipittäen \"ti-tit\" hämmästyneinä tervehtivät eloon\nheränneitä kukkia. Kaikki rinteet saivat vihreän puvun, pyökki puhkesi\nkuusen ja petäjän välissä -- ja sitten tuli ympäristöstä vuotuisesti\nkerääntyvä parvi pyhiinvaeltajia, miehiä ja naisia, vanhoja ja nuoria,\njotka pyrkivät Maria Luscharin pyhälle vuorelle sovittamaan syntejä,\nrukoilemaan hairahduksia anteeksi ja parantumaan pitkin vuotta\nsaamistaan taudeista.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMaria Luschari! Ylhäälle vuoren harjalle on rakennettu pikkunen\npyhiinvaeltajain kirkko, ja ympärillä on muutamia pieniä rakennuksia,\njoissa kirkon papisto asuu, ja ravintola, jossa pyhiinvaeltajat voivat\nolla yötä ja vahvistaa ruumistaan, sittenkun sielua on vahvistettu\nkirkossa. Sillä kuorissa säilytetään sitä taivaan kuningattaren\nkuvaa lapsi käsivarrella, jonka eräs vuohinensa kuljeskeleva paimen\noli tarinan mukaan löytänyt tältä autiolta vuorelta. Hän vei kuvan\nmukanaan laaksoon; -- yöllä se katosi ja löydettiin taas vuorelta.\nTämä toistui pari kertaa -- ja sen tarkotuksena kai oli, että taivaan\nkuningatar halusi kattoa päänsä päälle ylhäällä vuorella, korkealla\nihmisten syntien ja raihnaisuuden yläpuolella. Sitten rakennettiinkin\nkirkko; siellä tapahtui ihmeitä,kun kuvaan koskettiin tai vaan\npolvistuttiin hurskaassa rukouksessa sen eteen kuorin kiviliuskoille.\nVielä tehokkaampaa oli, jos vuoren juurella otettiin kannettavaksi\nsuuria risu- ja polttopuukimppuja -- pyhät isät näet tarvitsivat\nlämmitysaineita -- ja taakan alla ähkien laahustettiin monen tunnin\nmatka huipulle asti. Rikkaita ja köyhiä tulvaili sinne joka taholta;\nvähitellen survottiin polku epätasaisia törmiä pitkin, ja se seurasi\nensin villin puron repeytynyttä rotkoa ja nousi nousemistaan\nkuusikon lävitse kalliolaaksojen poikki, syvyyksien vieritse -- ja\npuolitiehen oli rakennettu pieni mökki, jonka edessä oli lähde ja\nKristuksen kuva ja jossa heikot ja raihnaiset saivat levähtää, keittää\nruokaansa ja päästä suojaan nousevalta rajuilmalta. Mutta ylinnä oli,\nkuten sanottu, kirkko ja ravintola ja koko joukko pieniä puoteja,\njoissa myytiin kaikenlaisia pyhitettyjä kapineita, vahakynttilöitä,\nrukousnauhoja, muistorahoja ja erilaisia jäljennöksiä kirkon pyhästä\nkuvasta. Varsinkin alkukesällä, kun lumi oli sulanut täällä ylhäällä\nja pyhiinvaeltajain suuri tulva alkoi, oli täällä jumalanpalveluksen\nja syntien anteeksi rukoilemisen ohella melkein pienet markkinat;\nja jokaisia kalpeita, kärsiviä kasvoja kohti nähtiin täällä kenties\nkahdetkin iloiset ja tyytyväiset, joiden mielestä nyt oli pahin\nkestetty ja taas voitiin ruveta katsomaan elämää valoisalta puolelta.\n\nTänne lähti Alois eräänä alkukesän ensimäisiä päiviä. Hän arveli\nolevansa sen tarpeessa, sillä Tarvisin kirkossa käymisen hän oli\nheittänyt, koska kaikki häntä karttoivat; mutta ollakseen aivan ilman\nmessua; veisuuta, vihkivettä hän oli liian hyvä katolilainen. Ehkäpä\nMaria Luschari voisi auttaa hänen käsivarttansakin, joka vielä oli\nhiukan kankea. Hän siis lähti retkelle.\n\nPian hän oli pyhiinvaeltajain joukossa, jotka keppi tai vuorisauva\nkädessä ja risukimppu tai ruokavaroja selässä vaivaloisesti marssivat\nylöspäin. He olivat hänelle kaikki vieraita, ja kukin oli omissa\najatuksissaan. Kuitenkin hänestä oli vastenmielistä käydä tuolla tapaa\nkulkueessa. Hän valitsi oman tiensä, ja vaikka se olikin jyrkkä ja\nrasittava, oli hän ainakin yksin.\n\nSilloin hän näki korkealta törmältä alhaalla polulla pari nuorta\nnaista. Molemmat olivat tulossa ylös. Toinen oli kalpea ja astui keppi\nkädessä; hänen kumppanillaan oli Feistritzin tyttöjen puku. Hän hyppi\nkevyesti kivien yli, nauroi usein ja välistä ojensi toiselle kätensä;\nja heidän nyt levätessään pienen mökin edessä, josta ristiinnaulitun\nkuva melkein pistää esiin kuilun terävän reunan ylitse, heittäytyi\nkalpeakin puheliaaksi -- ja äkkiä hän käänsi kasvonsa ylöspäin, ja\nAlois näki Mizin piirteet.\n\nMizi ei näyttänyt häntä huomanneen, mutta Alois kyyristyi heti ja tunsi\nsamalla, kuinka sydän jyski -- ja sitten hän jatkoi raskasta matkaansa\nhuipulle.\n\nMiten kalpeaksi Mizi olikaan käynyt -- vaan ehkä entistään\nkauniimmaksi. Ehkä hän oli onneton -- ehkä oli katunut... mitä hän\nmuuten tulisi Maria Luscharille?\n\nAlois syytti ja puolusti häntä; lupasi itsekseen olla vähääkään häneen\nkatsomatta, vaikka kohtaisikin ylhäällä -- ja samalla sanoi itselleen,\nettä hänen oli mahdotonta välttää joutumasta hänen lähellensä täällä\nmissä paikka oli niin pieni ja ympärillä joka taholla jyrkkiä rinteitä\nja ammottavia kuiluja.\n\nAlois oli kirkossa suorittanut hartautensa. Lähenevän illan hämärässä\nhän oli vielä polvillaan kuorin kiviliuskoilla pienessä kirkossa.\nSiellä oli paljon ihmisiä, polvillaan, mutisten, ristinmerkkiä tehden\nkuten hänkin; alttarin kynttilät paloivat uneliaasti, ilman tekivät\ntukehuttavaksi suitsutus ja nuo monet ihmiset, sairaat ja terveet.\nHäntä piinasi se tunto, että ajatukset olivat liikkuneet muualla.\nSilloin hän katsahti sivulleen: Mizi oli polvillaan lattian kivillä...\nkuinka kaunis hän oli!\n\nAlois ei voinut nousta, ennenkuin Mizikin nousi. Kului hetkinen; ja\nsill'aikaa oli jokin vieno ja surumielinen piirre Mizin kasvoissa\njäätänyt Aloisin kaiken veren ja taas hänet niin kuumentanut, kuin\nhänessä olisi kuume.\n\nYht'aikaa he joutuivat vihki vesimaljalle ovella; Mizi katsahti häneen\npistäessään sormenpäänsä veteen ja sanoi hillitysti:\n\nJumalan rauha! Alois!...\n\nMuuta hän ei sanonut; eikä Alois saanut mitään vastatuksi -- ja sitten\nMizi meni ulos.\n\nTaas Alois mietti mielessään, eikö hänen oikeastaan nyt pitäisi lähteä\npois -- paeta tältä vuorelta, missä ei ollut lepoa eikä lievitystä\nhänen mielelleen ja ajatuksilleen, vaan hänelle oli ilmestynyt\nkiusaus, jonka hän jo aikoja uskoi voittaneensa. Pianhan jo nousisi\nkuu ja valaisisi hänelle tietä -- jopa nytkin vyöryi leveä virta\npunasenkeltaista valoa Mannhartin jyhkeän kuvun takaa tuolta kaukaa\nlaajasta avaruudesta, ja kirkas pallo ui esille liikkumattomista,\nrikkinäisistä pilvistä ja katsoi häntä tuikeasti silmiin ja sanoi:\nkyllä minä sinulle tietä näytän ja johdan sinut syvyyksien sivutse;\nlähde vaan kiireesti alaspäin!\n\nMutta hän jäi.\n\nHän astui ravintolaan, suureen keittiöön, jossa sen keskelle muuratun\ntulisijan ympärillä loikoi, istui, seisoi ja käveli, nyyhki ja\nnauroi, ruikutti ja kujeili sairaita ja terveitä sekaisin. Suuret\nkekäleet heittivät räikeätä hohdetta lähimpiin pyhiinvaeltajiin;\nedempänä nurkissa nähtiin joku pari kuumekiiltoisia silmiä, naisten\nja lasten ruskeita tai valkeita käsiä tai liian lyhyelle penkille\nlaskeutuneen väsyneen ukon köyry selkä. Siellä oli myös nuoria miehiä,\nsloveenilaisia tai italialaisia, vieläpä unkarilaisiakin valkoiset\npaidanhihat pöhöllään, joista paljaat tukevat käsivarret tulivat\nnäkyviin; ja he joivat viiniä ja laskivat leikkiä tyttöjen kanssa, kun\nnyt oli tavallaan saatu synninpäästö kirkossa, ja etelämaalaisten veri\nvirtaa kevyesti ja vilppaasti eikä kauan siedä sulkua.\n\nMyöskin Feistritzin tyttö istui täällä; ja hän oli laskenut\nkäsivartensa reippaan nuorukaisen kaulalle ja he joivat viiniä yhdessä\neivätkä näkyneet koko maailmassa välittävän muusta kuin toisistaan ja\nnuoresta -- ehkä ensi lemmestään.\n\nMutta hänen vieressään istuva Mizi oli luonut katseensa tuleen;\nturhaan nuoret miehet tekivät kaikkensa, olivat toinen toistansa\nkohteliaampia, soittivat kitaraa ja lauloivat hänelle: hän vastasi\nystävällisellä hymyllä, mutta hajamielisesti ja väsyneesti heidän\nlähestymisyrityksiinsä; hänen silmänsä olivat käyneet niin suuriksi,\nniin omituisen loistaviksi, tummiksi tulen punertavassa hohteessa...\nja äkkiä hänen kalpeat, hienot poskensa punastuivat, kun hän käänsi\nsilmänsä ja tapasi oven luota Aloisin katseen.\n\nAlois antoi hänelle vihjauksen nostamalla oikeata kättään, jossa sormus\n-- Mizin sormus vielä kimalsi; hetken kuluttua Mizi nousi ja meni ulos\nhänen luokseen.\n\nTuossa nyt oli tämä pikkuinen kylä -- tai miksi voisi sanoa tätä\nkirkon, talojen, mökkien ja puotien paikkaa -- jokseenkin kaidalla\nvuorenharjalla, puurajan yläpuolella yhdellä puolella ruohoinen rinne\nja muualla ammottavia kuiluja, joista villit tunturit alastomina,\nkammottavan jyrkkinä kohottavat rikkinäisiä, hohtavan lumen kirjailemia\nkärkiänsä, huippu huippua ylempänä, harja harjaa korkeampana,\nhäipyvässä äärettömyydessä, -- sinänsä pienoismaailma, saarena keskellä\nkuuvalon ja syvien varjojen, epämääräisten aavistusten ja rajatonten\nkaipuiden suurta maailmaa.\n\nHe laskeutuivat polkua pitkin, joka kiemurtelee kuilujen partailla;\nhe kulkivat tasaisen kallion poikki, kuusikon läpi ja taas pitkin\njyrkän rotkon reunaa. Ilma oli kolea, melkein pureva; mutta se kävi\nleudommaksi laakson yöhenkäysten täyttämänä. Kaste oli maassa, ja\nvälistä heidän jalkansa luisuivat, ja Mizi nojautui Aloisiin, ja Alois\ntuki häntä käsivarrellaan; ja niin he liukuivat ja astuivat vaihdellen\nvaan sellaisia sanoja, joilla ei ole mitään merkitystä muille kuin\nniiden vaihtajille.\n\nHe istuutuivat, nojasivat selkäänsä sammaltunutta runkoa vasten,\nvaipuivat yhdessä ruoholle, syleilivät toisiaan -- ja kun Alois\njälleen tahtoi puhua Mizille, kysellä häneltä, sulki Mizi häneltä\nsuun suuteloillaan. Epätoivon vimma tuntui vaanivan Aloisia tänä\nkuutamoisena yönä ja tässä tunturi erämaassa, jossa hän kuuli\nsuutelot ja tunsi syleilyt kuin ne olisivat villejä, outoja valtoja,\nhaltiattaria, vuorenimpiä, luonnon alkuhenkiä, jotka täällä yhtyivät\n-- eikä kaksi ihmistä, hän ja Mizi, tottelemassa luonnon yleisen kulun\nlakia, joka korvaa uskollisuuden uskollisuudella ja vaatii rakkautta\nvastaan puhdasta ja epäitsekästä rakkautta.\n\nMizin väsyttyä he lepäsivät; kun Alois aikoi puhua, kohtasivat hänen\nsanansa kaksi lämmintä huulta, jotka eivät mitään selittäneet, ellei\nhellässä antautumisessa ole selitystä kylliksi.\n\nAlois oli vähällä huutaa kovaa -- hän melkein uskoi, että Mizi oli\nvuorenimpi, yliluonnollinen olento, jollaisista hänen äitinsä oli niin\npaljon kertonut. Mutta yhä riippui Mizi hänessä, niin tahdottomana\nkuin lapsi, -- ei varjoakaan entisestä Mizistä, joka oli ylimielinen\nja itsetietoinen. Ja kun Alois koetti pusertaa edes yhden yhtenäisen\najatuksen rasittuneista, sekaisista aivoistaan, niin oli jo liian\nmyöhä: hän oli kokonaan antautunut Mizille ja saattoi vain vapisevalla\näänellä pyytää häntä muuttamaan kauas kanssaan ja tulemaan vaimokseen.\n\nTämän hän kuiskasi Mizille heidän istuessaan pienen hirsimajan edessä,\nmissä lähde pulppusi maasta ja sitten juoksi äkkijyrkänteen yli kauas\nsyvyyteen. Ja Kristuksen kuva, hauraaseen puuhun veistetty, riippui\nristillä pienen, vinon lautakaton alla. Kuuvalo sattui verta vuotaviin\nhaavoihin, ja kallistuneen pään tuskasta puoleksi ummistuneet silmät\nnäyttivät katselevan rotkon reunan ylitse syvälle alas, nähdäkseen,\nminne kaikki lirisevät kyyneleet joutuivat.\n\nAlois kuiskasi Mizille, että tämän piti tulla hänen vaimokseen, lähteä\nhänen kanssaan jonnekin, missä ei kukaan heitä tuntenut.\n\nMizi ravisti päätään ja suuteli häntä kiihkeästi.\n\nKuuletko, sanoi Alois. Rakastathan sinä minua? Se ei ainakaan voi olla\nvalhetta...?\n\nTaas Mizi ravisti päätään, painautui hänen syliinsä ja itki.\n\nMinä rakastan sinua! sanoi Mizi. Tiedäthän sen; senhän näet. Älä\nminulta enempää kysy! --\n\nAlois istui hetkisen mietteissään. Sitten hän irrottihe Mizin\nsyleilystä ja nousi seisaalle. Mizi jäi istumaan.\n\nSanon vielä kerran! virkkoi Alois matalalla äänellä. Tahdon sinut\nvaimokseni. Tahdon sinut luokseni -- ainiaaksi -- en voi elää ilman\nsinua -- sinä teet minut hulluksi...!\n\nMinä en voi! sanoi Mizi hiljaa ja itkun seasta.\n\nVai et _voi_? -- ja miksi et? Alois tarttui hänen käsivarteensa ja\ntempaisi hänet seisaalle eteensä.\n\nÄlä kysy minulta! valitti Mizi ja kääntyi Kristuksen kuvaan päin\nikäänkuin hakeakseen sieltä apua.\n\nSen perästä, mitä tänä yönä on tapahtunut, sinä sanot: älä minulta\nkysy! mutta onhan minulla nyt oikeus -- ja minä tahdon tietää, miksi\nsinä et voi ruveta vaimokseni? --\n\nMizi kääntyi häneen toivotonna. Kuu oli tullut esiin jättiläiskuusen\nlatvan takaa ja katsoi Miziä suoraan kasvoihin. Tuska kamppaili Mizin\nsuurissa silmissä, hänen poskensa olivat märät, hiukset riippuivat\nirrallaan hartioilla. Hänen huulensa liikkuivat; hän näytti rukoilevan\n-- tahtovan suostuttaa rakastajaansa, joka seisoi varjossa synkkänä ja\nuhkaavana.\n\nPuhu! huusi Alois vimmattuna. Sinä olet toisen oma -- sen, joka\nperästäni tuli sinä yönä, jolloin myöskin oli kuutamo. Niin, kaikkea\nvoi joutua näkemään -- mutta myöskin tietämään kaikki. Kuka se mies\noli? -- oletko sinä vielä hänen? Puhu taikka minä...!\n\nMizi tuijotti häneen ja ojensi torjuen kätensä. Hän seisoi nyt\nihan jyrkänteen reunalla. Hänen huulensa avautuivat, hän kiinnitti\nkuin kuolevan katseen Aloisiin -- kuin vuorivuohi, joka lyyhistyy\nmetsämiehen luodista -- ja voihki:\n\nLyö vaan minua; halveksi minua -- siihen sinulla on oikeus. Sinä et\nvoi sitä käsittää -- en sitä itsekään ymmärrä; mutta sinua minä olen\nrakastanut ja sinua rakastan -- ja ellet juuri silloin olisi lähtenyt\npois sotamiehenä, niin olisin nyt -- sen vannon tuon Vapahtajan kautta\n-- voinut tulla... Voi, Alois, kuinka viheliäinen minä olen! --\n\nVait! karjaisi Alois ja teki uhkaavan liikkeen. Mutta hänen huutonsa\npäättyi kiljahdukseen.\n\nHänen edessään rotkon reunalla oli tyhjää.\n\nHän seisoi kuin halvaantunut. Kuunteli. Ei mitään ääntä -- ainoastaan\npuron pikku lirinää, joka hävisi syvyydestä nousevaan epäselvään\njyminään. Hän ei käsittänyt. Hän luuli tulleensa hulluksi. Silloin\ntuntui miesparan kiehuvissa aivoissa siltä, kuin ristiinnaulittu avaisi\npuoleksi ummistuneet silmänsä ja omien tuskiensa lomasta katsoisi\nhäneen surullisena nuhdellen ja koukistaisi naulalla lävistetyn kätensä\nlaihaa etusormea -- ja viittaisi alas syvyyteen. Ja verettömiltä,\nkapeilta huulilta tuntui kuuluvan heikko ääni, värähdellen kuin\nvuorikirkon kaukaisen kellonsoiton viimeiset helähdykset: Muistatko\nlempeitä sanojani langenneelle naiselle -- ja tiedätkö, mitä itse olet\ntehnyt!\n\nJesus Maria! äännähti Alois ja heittihe syvänteen reunan yli. Hän oli\nvähällä itsekin syöstä syvyyteen, sillä kallion laita oli kasteesta\nliukas ja hänen toinen käsivartensa oli vielä heikko. Mutta hän oli\nmetsämies, vuoriston lapsi; hän tarttui kiinni kuin kissa, luisui,\nastui, hyppäsi -- ja pääsi rotkon pohjalle. Ja heittäytyen hiljaa\nvoihkivan Mizin päälle hän suuteli veren pois hänen kauniilta\nkasvoiltaan; ja hänen korvansa sai kuulluksi -- hänen revitty sydämensä\nimi itseensä -- Mizin viimeiset sanat:\n\nNäin onkin hyvä!\n\n       *       *       *       *       *\n\nYlhäällä, erään tunturin laidalla, siellä saakka, missä metsänkasvu\nlakkaa ja karut, alastomat kalliot ulkonevat ja kasaantuvat ryhmiksi\nkuin taivasta tavottavan linnotuksen muuratut vallinsarvet -- korkealla\nRaiblin järven yläpuolella, jonka tumma piiri tuijottaa ylöspäin kuin\nvetehisen märkä silmä -- loitolla ihmisistä, kaikkien karttamana ja\nkaikkia vältellen eleli lähinnä seuraavina vuosina muuan mies, joka\noli raivatulle paikalle rakentanut itselleen hirsimajan tuoreina\nveistetyistä rungoista ja vienyt harvat kapineensa Tarvisista sinne.\n\nSe oli Alois.\n\nHän oli tuonut jotain muutakin mukanaan pikkuseen metsästäjämökkiinsä\n-- ei kuitenkaan Tarvisista, vaan Feistritzin seudulta, missä hän\noli puoli vuotta kuljeskellut. Kerran hän oli joutunut syrjäiselle\ntalonpoikaismökille, missä tummasilmäinen ja keltakiharainen suloinen\npoika oli ryömimässä edestakaisin kynnyksen poikki.\n\nAlois oli jäänyt seisomaan ja tuijottanut pienokaiseen, kunnes lapsi\noli hänet huomannut ja ojentanut kätösensä häntä kohti ikäänkuin\npyytäen häntä astumaan sisään. Alois olikin mennyt mökkiin; ja vanha,\nyksinäinen eukko oli aluksi säikähtänyt hänen omituista jäykkyyttänsä,\nsillä se ei näyttänyt olevan sopusoinnussa sen harrastuksen kanssa,\njota hän osotti pienokaista kohtaan. Mutta kun eukko oli paljon kokenut\nelämässä eikä kauan kerrallaan katsellut asioita niiden raskaalta\npuolelta, oli hän pian päässyt Aloisin kanssa juttusille -- hyvinkin\nseikkaperäisesti omasta puolestaan -- ja Alois oli ruvennut siellä\nkäymään useammin, oli antanut pikku pojan nykiä partaansa ja lopulta\nvienyt eukon ja lapsen mukanaan Tarvisiin, ja sieltä he kaikki kolme\nolivat yhdessä kulkeneet Raibliin päin muulin vetämillä halkorattailla,\njoille oli sälytetty joitakin talouskapineita.\n\nTäällä ylhäällä Alois nyt piti omaa taloutta; ja hän saattoi toiselta\npuolelta silmätä alas Racolanan laaksoon, ja suoraan vastapäätä oli\nPredilin sola; alapuolella oli metsä, jossa hän toisinaan auttoi\ntyössä puunhakkaajia ja halkojen vetäjiä, ja ylt'ympärillä, suuressa,\nvillissä puolikaaressa pitkin järven rantoja, solan toisella puolella,\nhänellä oli vuoristo ja siellä vuorivuohia ja muuta riistaa. Hän\nitse oli tavallaan ilman lain turvaa, mutta samalla sellainen, jonka\ntielle ei huolinut tulla kukaan, ei kreivillinen eikä yksityinen\nmetsästäjä. Raiblin ja Tarvisin ravintoloissa kerrottiin, että herrain\nkaksi pyssymiestä oli eräänä päivänä päättänyt käydä hänen kimppuunsa\najometsästyksellä, käskeä apuun seudun nuoret miehet, saadakseen\nhänet kiinni ja tuodakseen hänet sidottuna vuorelta alas -- taikka\nhätätilassa tehdäkseen hänet hyvin tähdätyllä laukauksella otuksille\nvaarattomaksi. Mutta vähin erin, kun parvi pitkänä ketjuna eteni\nmetsän lävitse, alkoivat rivit harveta; yksitellen he livistivät, ja\nkun viimein nuo molemmat metsästäjät näkivät Aloisin seisomassa lyhyt\nrihlapyssy käsivarrella, liikkumatta kallionlohkareella, ikäänkuin\nhän itse olisi otus, joka vartosi vainoojiaan -- niin ampujat tekivät\ntäyskäännöksen ja peräytyivät kirous hampaissa. Tiedettiin, etteivät\nAloisin luodit olleet vielä koskaan menneet harhaan; ja vaikka\nuskaliaita miehiä onkin kaksi, jotka kaupan päälle odottavat hyvää\npalkintoa, niin on henki kuitenkin kallis, eikä ole aivan helppo sopia\nsiitä, _kumman_ pitää uhrautua, jotta toveri pääsisi ampumaan.\n\nNäin kerrottiin, mutta myöskin on totta, että ravintolavieraat joskus\npuhuvat tyhjää.\n\nTäällä ylhäällä Alois eli yksinään vanhan eukon ja pikku pojan kanssa.\n\nHän ei kutsunut poikaa miltään nimeltä, sanoi häntä vaan \"pojaksi\" ja\noli häneen kiintynyt kuin saituri kultaansa, koira herraansa, äiti\nlapseensa, kuin me kaikki elämään, siihen, jota me kaikki rakastamme\nmiettimättä miksi.\n\nHän saattoi tuntikausia istuskella pienokainen sylissään, iloita\nnähdessään pojan leikkivän sillä sormuksella, joka hänellä itsellään,\nAloisilla, oli sormessaan eikä siitä koskaan hellinnyt. Tätä kiiltävää\nesinettä tavottaen lapsi oppi ensimäiset jokeltavat tavunsa ja sitten\nihmiskielen ensimäiset sanat; tämän sormuksen avulla heräsi lapsen\nsielu, siitä alkoivat sen ajatukset kehittyä, ja ikäänkuin sormus itse\nvoisi laajeta, samoin lapsen ajatuspiiri kasvoi ja käsitti pian tämän\naution tunturin pienoismaailman, missä vuorivuohet hyppivät, missä\nmetsä humisi, missä pilvet kulkivat vuorenhuippujen ylitse ja missä\nkotka kaarteli pienen raivatun alan, Aloisin oman rajotetun maailman\nympärillä.\n\nAlois itse oppi vähitellen niin ihmeen paljon lapselta. Metsän sisään,\nmissä lähde loristen kumpusi maasta, muuttuen kiitäväksi puroksi,\nhän oli muutamista laudanpätkistä, puikoista ja nauloista rakentanut\npojalle pienen vasarapajan, jonka rattaita puro pyöritti ja jonka\nvasaran tik-tak, tik-tak kuului koko kauas hiljaisten runkojen\nsekaan. Se oli näiden uudisasukasten ainoa kello, eikä se koskaan\nseissytkään, kun purossa aina oli vettä. Täällä oli pojan paras\nleikkipaikka -- ja Aloisin myös. Ja kun synkkä metsämies väsyneenä\ntuli retkeltään tunturien korkeimmilta seuduilta, kuuli hän jo kaukaa\npikku vasaran rauhottavaa nakutusta, ja metsänriista selässään hän\njoudutti askeliaan, iloisesti kuin lapsi odottaen jälleen näkevänsä\nlapsen. Silloin saattoi tosin -- varsinkin alussa -- vanha eukko\njoutua huomaamaan, kuinka Alois äkkiä seisahtui, piiloutui jyhkeän\nrungon taakse ja tarkasteli pienokaista, joka innoissaan hääräsi\nikiliikkujansa luona, auringon tuikkiessa lakkapäisten kuusien lomitse\nja suudellessa vaaleita kutria ja paistaessa mustiin, viekkaisiin\nsilmiin. Aloisin kasvoilla kulki silloin kuin pilvi; mutta ne\nkirkastuivat taas, ja eukko kuuli hänen mutisevan: Se on Mizin poika;\n-- olkoon muuten mitä sukua tahansa, nyt hän on _minun_. Ja minä\nkasvatan hänet vapaaksi metsämieheksi, joka seuraa vain suuren, puhtaan\nluonnon, vaan ei ikinä pienten turmeltuneiden ihmisten houkutuksia! --\n\nJa Alois astui äkkiä esille ja nauroi, kun poika pelästyen katsahti\nylöspäin, ja nauroi vielä enemmän, kun pienokainen hyppäsi ylös ja\njuoksi riemuiten häntä vastaan. Lapsen kirkas ääni yhtyi puron pulmaan,\nmetsän huminaan, petolintujen huutoihin ja pikku sirkkusien iloiseen\nviserrykseen, jotka vierailivat villissä metsässä, kenties ihastuneina\nolemaan vaaleakutrisen ja tummasilmäisen pikku pojan tovereina. Ja\nAlois oppi ymmärtämään luonnossa kaikuvaa laulua, puhetta, joka tähän\nsaakka oli hänestä ollut outoa, sekavaa ääntä ja jolle hänen oma\nsydämensä ei ollut suonut tilaa eikä sointupohjaa.\n\nNäistä kahdesta tuli eroamattomat; olivathan he molemmat lapsia, toinen\nhuoletonna leväten siinä rauhassa, jota saa villeillä ja autioilla\nkukkuloillakin, toinen etsien sitä rauhaa, jota saa, kun intohimot\nvaimenevat ja ihmisen oma luonto pääsee lepoon siinä, mihin meidän\nhyvä puolemme pyrkii, uhrautuvassa rakkaudessa olentoon, joka on meitä\nheikompi!\n\nNäin syntyi Aloisin pieni, turvattu maailma, vaikka hän itse oli lain\nturvaa vailla. Vuodet vierivät; hän tuskin pani merkille, montako; hän\nei tiedustanut, mitä ihmisten mielissä liikkui hänen alapuolellaan ja\nkaukana ympärillään. Hänellä oli oma maailmansa, ja hän ajatteli, kuten\nme kaikki niin mielellämme ajattelemme, että se pysyy.\n\nSitten se häneltä hukkui.\n\nKerran oli, mikä siellä sattui hyvin harvoin, ylhäällä mökissä käynyt\njoitakuita puunhakkaajain lapsia. Yksi näistä oli ollut huomattavan\nkalpea, ja tämä pikku raukka oli vaivoin laahustanut vuorelta takaisin.\nVuoristolaisten lapsia ei hemmotella, vaan ne saavat useinkin kulkea\npitkiä matkoja, vaikka niissä onkin joku tauti. Muutamia päiviä sen\njälkeen tarttui \"poikaan\" kuume, ja se kasvoi; vanha eukko tahtoi\nhakea lääkärinapua -- jos näet semmoista oli siihen aikaan saatavana\nRaiblissa -- tai neuvoa joltakin viisaalta mieheltä tai vaimolta. Mutta\nAlois ei suostunut; hän aikoi itse vaalia lasta; kyllä hän tuon pikku\nsairauden saisi talttumaan; eihän näin korkealla _voinut_ toden perään\nsairastua.\n\nPoika makasi Aloisin äidin vanhassa olkivuoteessa. Kului viikko viikon\nperästä; lapsi riutui riutumistaan; Alois itsekin kävi kalpeaksi ja\nvoimattomaksi; oltiin jo talven loppupuolella, ja tuleva kesä toisi\nvoimia ja elämää. Toihan se uutta elämää koko luontoon -- miksi ei siis\ntänne, missä ei kukaan _voinut_ kuolla?\n\nJa Alois istui kourassaan pieni, valkea, kuuma käsi -- ja odotti. Hän\nantoi juomaa niistä yrteistä, joita vanhan eukon oli pitänyt koota ja\npusertaa, ja tarkasteli suurten, tummien rengasten ympäröimiä raukeita\nsilmiä, jotka olivat niin toivottomat ja mykällä kielellään niin\nrukoilevat ja viimein niin villiintyneet ja tuskaiset. Hän odotti.\nTäytyihän lievityksen tulla.\n\nTuli kevät. Se ilmotti tulonsa vinkuvilla myrskyillä pitkän pitkinä\nöinä, jolloin pikku sairas välistä hytkähti, kuin olisi kovalla\nrystyllä isketty ovelle. Eräänä päivänä paistoi aurinko pikkuruisen\nruudun lävitse, ja ulkona kutsuivat muutamat pikku toverit iloisella\npiipityksellään sisällä makaavaa leikkikumppaniaan. Poika makasi hyvin\nhiljaa ja hymyili. Alois hymyili myös, kääntyi vanhan eukon puoleen ja\nkuiskasi: Näettekö nyt -- hän paranee!\n\nMutta eukko piti esiliinaa silmillään ja mutisi rukousta Josefille ja\nMarialle.\n\nAurinko katosi, poika vaikeroitsi koko illan, Alois piteli pikku\nkätöstä, joka yhä kylmeni. Kun kynttilä oli sytytetty, makasi sairas\ntaas hyvin hiljaa, avasi silmänsä raukeasti ja sanoi: isä! Silloin\nAloisin vahvaa ruumista värisytti; hän päästi käden, mutta kumartui\nsamassa pojan puoleen huulet kauan kiinni vaaleissa hiuksissa, jotka\nriippuivat kosteina, raskaina kiharoina kuuman otsan ympärillä. Ja\ntaas poika avasi silmänsä ja kuiskasi kuin pois häipyneenä: terveisiä\näidille!\n\nYön tullessa jysähti ovelle kova rysty ikäänkuin luisesta kädestä.\nTuulenpuuskaus ravisti mökkiä. Kuolema siellä tuloansa ilmotti.\n\nVanha eukko ja Alois pesivät ja pukivat pikku pojan aamulla yhdessä.\nEukon piti tehdä melkein kaikki; Aloisin vahvat kädet vapisivat, kuin\nolisi kuume häneen siirtynyt. Eukko oli ottanut hienon, valkoisen\nnaisenpaidan, jollaisia käytetään Feistritzissä, eräästä kätkössä\nolleesta mytystä. Hän leikkasi ja ompeli; mutta mytystä oli vierinyt\nlattialle pojan ensimäin en leikkikalu vauva-ajalta, punaiseen nauhaan\npujotettuja, kiiltäviä sotilasnappeja. Alois seisoi avonaisessa ovessa\nja silmäili pitkin järveä ja vuoria, pitkin laaksoa ja kalliosolaa.\nKimaltelevan kevätpäivän kirkas aamu valoi aurinkoa ja loistoa ja\nviileän tuoretta voimaa ahtaaseen huoneeseen; aurinko tervehti lapsen\nruumista, joka lepäsi valkoisella raidilla; ja lattialla olivat nuo\nkiiltävät napit kiiluen suoraan Aloisin silmiin, kun hän syvään\nhuokaisten kääntyi ja katsoi taaksensa.\n\nHän kumartui, sieppasi leikkikalun, helisti sitä eukon edessä ja sanoi\nkäheästi: Sinä tiedät, kuka hänen isänsä on. Nyt sinun täytyy se sanoa\n-- _nyt_ minä tahdon kostaa!\n\nMutta eukko löi kätensä yhteen, rauhotti häntä viitaten hengettömään\npikku ruumiiseen ja sanoi:\n\nNiin totta kuin kaikki pyhät minua auttakoot, minä en tiedä mitään --\npaitsi että pienokainen tuli maailmaan minun luonani ja että se oli\nMizin poika!\n\nAlois puristi nappeja kourassaan, niin että ne kuuluivat toisiaan\nraappivan. Sitten hän katsahti lapseen ja vaikeni. Samassa kuului\nkaukaa ulkoa laukaus, useampiakin, perästä kumea kaiku, joka tuntui\nlähtevän tukevammasta aseesta kuin vuoristolaisten pyssyistä.\n\nTuokion hän kuunteli hämmästyneenä. Mutta sitä kesti vaan tuokion. Mitä\nhäneen kuului koko maailman ampuminen! Siellä oli kai jokin juhla -- ja\ntäällä oli suru ja kuolema.\n\nHän etsi pitkin mökkiä; eräästä nurkasta romun seasta hän löysi\npölyisen kirstun, jonka Mizi hänelle kerran oli lahjottanut Kansi oli\nvielä tallella; hän pyyhki siitä tomun; ja kirstuun -- tähän arkkuun\n-- hän pani lapsen loistavan valkoiseen paitaan puettuna; pohjalla\noli tuoreita kuusenhavuja ja pienten, kalpeiden, ristiin pantujen\nsormien välissä joitakuita kevään ensimäisiä hentoja kukkia -- ja\nviimeisen kerran kumartuessaan pienokaisen puoleen ja kuumien, hereiden\nkyyneltensä valuessa vihkiveden lailla näille kasvoille ja näille\nkäsille, joita hän niin usein oli peittänyt suudelmillaan, hän päästi\nlapsen leikkikalun, kiiltävät sotilasnapit, luisumaan tuoretuoksuisten\nkuusenhavujen joukkoon.\n\nSitten hän kuumeisen kiireesti tarttui kanteen, naulasi sen kiinni\nja köytti ympärille nuoran -- ja seisoi katsellen kirjailtua kantta,\nAatamia ja Eevaa ja kiemuraista käärmettä -- ja Vapahtajan hahmoa, joka\nantaa pienokaisten tulla tykönsä.\n\nTaas kuului ulkoa kaukaista, kumeata ampumista.\n\nVanha eukko alkoi vapista ja väristä.\n\nMitä tämä merkitsee?\n\nMutta Alois heilautti rihlapyssyn olalleen, otti arkun selkäänsä ja\nastui ulos ovesta.\n\nHerra Jumala! Minnekäs sinä menet? kysyi eukko.\n\nMenen alas hautaamaan poikaa! -- ja sitten... sitten en enää tiedä.\nMutta sinä voit jäädä tänne, jos tahdot, tai mennä, minne mielesi\ntekee. Täällä on kaikki sinun -- me molemmat emme enää toisiamme\ntapaa!...\n\nEukko yritti estellä, mutta Alois sysäsi hänet sävyisästi syrjään\nkyynärpäällään. Hän otti toiseen käteensä arkun ympärille kierretyn\nköyden päät; toisessa kädessään hän puristi pyssyä; ja niin mentiin\nvuorta alas, kallis taakka selässä, ja hän oli tukehtua raateleviin\ntunteisiin: nyt sinulla ei ole maailmassa enää mitään rakastettavaa --\nnyt tulee viha, kosto ja kuolema!\n\nMutta mitä merkitsi tuo hälinä alhaalla Raiblissa? Siellä juoksi\nsekaisin kaivosmiehiä, vuorimiehiä, talonpoikia ja vuohipaimenia.\nNaiset ja lapset kirkuivat ja pakenivat pitkin laaksoa Tarvisiin päin.\n\nHei, hei! huusi joukosta muuan Aloisille, kun hän astui arkku selässä\nheidän sekaansa, -- minne sinä olet menossa?\n\nHautajaisiin! oli hänen lyhyt vastauksensa.\n\nNiihin me voimme pian joutua joka mies! Vihollinen on rynnännyt\nkanavalaakson kautta ja pommittaa par'aikaa Malborghetia. Meikäläiset\non työnnetty takaisin Tarvisiin. Nyt pitää säilyttää Predilin solaa\nniin kauan kuin suinkin. Siellä on hirsilinnotuksessa yksi komppania\nSzluinin rajarykmentistä. Mutta kolme komppaniaa Straszoldon\nrykmentistä on marssinut Racolanan laaksoon. Ranskalaisten sanotaan\nviime yönä kulkeneen vuorten poikki vallatakseen Predilin ja Tarvisin\ntakaapäin. Etkö kuule, kuinka Racolanan laaksossa ammutaan? Lähde\nkiireesti tiehesi!...\n\nVihollinen -- ranskalaiset -- sota! Aloisin silmissä rupesi pyörimään.\nVai oli täällä laaksossa jo päästy näin pitkälle? Aiottiinko taas\n-- neljättä kertaa -- ruveta tappelemaan? Eikö maailma siis koskaan\nlakkaa sotimasta? Eikö voisi jättää yksityisen ihmisen asiaksi laskea\nintohimonsa keskenään tappelemaan? Onhan kullakin kylliksi vihollisia\nomassa itsessään!\n\nHän laski lapsen arkun maahan ja katseli ympärilleen synkkänä ja\nhämillään.\n\nEikö kukaan tahdo minua auttaa hautauksessa? --\n\nOnko se sinun lapsesi, Alois? --\n\nSe on minun poikani -- minun poikani! Hänet pitää saada kristittyyn\nmaahan! --\n\nMuutamat kaivosmiehet tarttuivat kuokkiinsa ja seurasivat Aloisia\nRaiblin aution ja hyljätyn kaivoskylän lävitse pienelle kirkkomaalle.\nSiellä he häthätää kaivoivat haudan; Alois laski arkun sinne, katsahti\nsiihen viimeisen kerran -- ja sitten vuorilta vierinyt sora peitti\nsekä syntiinlankeemuksen että pienten lasten siunaamisen. Alois ja\nmiehet polvistuivat haudalle hatut ristiin pannuissa käsissä; --\nlukivat lyhyen rukouksen, samalla kun yhteislaukausten kaiku vieri\nylitse läheisen järven -- ja lapsen haudan. Näytti siltä, kuin täällä\nvalmistettaisiin leposija sotilaalle.\n\nSitten miehet nousivat ja huusivat: Nyt mennään, Alois!\n\nMinä jään tänne! oli hänen vastauksensa.\n\nSinä olet hullu! Tahdotko joutua ammuttavaksi? --\n\nAion jäädä tänne ja tapella; -- aion ampua tai itse kaatua. Minusta on\nkaikki yhdentekevää!...\n\nHe hajaantuivat eri tahoille. Alois meni pyssy kourassa järvelle\npäin. Täällä hän kohtasi hajalle lyödyt jäännökset niistä kolmesta\nitävaltalaisesta komppaniasta, jotka Straszoldon rykmentti oli\nlähettänyt tuleen ranskalaisia vastaan.\n\nMuuan sotamies -- sattumalta entinen toveri -- juoksi etumaisena ja\nmölisi: Eläköön isänmaa! Jäljessä tuli toinen, joka näytti jo saaneen\nosansa. Hän hoiperteli, nojasi pyssynperää kovasti maata vasten ja\nkaatui kyljelleen ja samalla huopalakki vieri maantielle. Mutta hänkin\nhuusi, vielä viimeisellä käheällä äänellä: Eläköön isänmaa!\n\nAlois sieppasi hänen huopalakkinsa ja nähtyään, että mies oli kuollut,\nhän otti valkeassa kannattimessa riippuvan sapelin ja kietaisi\nsen omalle olalleen. Sitten hän saavutti ensimäisen sotamiehen,\njoka oli kapuamassa jyrkkää rinnettä ylös järven rannalta suoraan\nsolakukkulalle, missä Predilin vallitettu hirsilinnotus sulki\nviholliselta tien. Hei, toveri! huusi hän.\n\nHei, hei, sinäkö siellä olet, Alois? Mitä sinä täällä teet? --\n\nKuten näet -- minä olen ruvennut sotamieheksi! Minnekä sinä aiot? --\n\nLinnotukseen! Minä en aio jäädä ranskalaisten vangiksi. Piru heidät\nperiköön! Predilissä on reippain väkemme. Sinne minä jään, vaikka\nolisin viimeinen mies paikalla! --\n\nHe astuivat kiireesti yhdessä harjun poikki, pitkin mutkikasta\npolkua, joka kiipee toista vuorenkuvetta. Heidän allaan oli syvä\nkuilu, jossa Predilin puro hiljakseen humisee kalliolohkareiden\nvälissä kuin surulaulu, sielumessu kaatuneiden sankarien muistoksi.\nHeidän edessään törrötti Mannhartin mahtava tuomiokirkonkupu\nkellertävien kevätpilvien keskellä. Ja jättiläishuipun juurella oli\npikkunen linna, hirsilinnotus, ja siinä vallinsarvet, paalutukset,\npaltat ja ampumakaivokset. Kanuunien suut ammottivat heitä vastaan\nrisukimppukorien välisistä aukoista. Polku näytti menevän suoraan\nsellaisesta aukosta sisään ja sinne jäävän. Mutta toisella puolella\n-- hirsilinnotuksen takana -- polku taas tuli näkyviin, harpaten\nmaasta luodun vallituksen ylitse, ja kiiti sitten suurissa kierteissä\nalaspäin... ikäänkuin syöksisi suoraa päätä manalaan. Ja tästä\nmanalasta ranskalaiset olivat tulossa ammuskellen.\n\nPitkän matkan takaa ja suuremmoisessa maisemassa, villien vuorien\nkeskellä, he näyttivät pieniltä karamateilta, jotka näkymättömien\nlankojen nykiminä leikkivät sotaa oikeilla kivääreillä. Mutta leikkiä\nei se ollut -- siellä valmistihe Serras'in suuri ranskalainen\nsotaväenosasto musertamaan sen vastarinnan, joka niin odottamatta oli\nilmestynyt ahtaassa kalliosolassa.\n\nAlois viittasi linnotukseen ja kysyi laimeasti:\n\nKuka tuolla komentaa?\n\nToinen mainitsi hänelle erään upseerin nimen.\n\nVai _hän!_ kiljahti Alois, singautti pyssynsä korkealle ilmaan ja\nsieppasi sen taas varresta kiinni. No, sinne minäkin tahdon -- aion\nnäyttää olevani ampuja! --\n\n       *       *       *       *       *\n\nSe oli tavallaan Thermopyle. Kourallinen väkeä, joka oli päättänyt\npysäyttää kokonaisen sotajoukon. Tiettyä on, mitä semmoinen päätös\nmaksaa; ja nämä urhoolliset miehet tiesivät paalutustensa ja\nrintasuojustensa turvissa, että se merkitsi kuolemaa.\n\nPäällikkö tiesi sen. Hän oli sanonut Tarvisissa tovereille hyvästi:\nMinä menen Prediliin saamaan siellä hautani. Mutta vihollista viivytän\nkolme vuorokautta!\n\nEnsimäinen oli kulunut. Kun nämä kaksi vapaaehtoista olivat\nilmottautuneet paalutuksen portilla, oli komentava upseeri tullut heitä\nvastaan ja sanonut, niillä ehdoilla siellä taisteltiin. He olivat\nvastanneet lyhyesti: Sen tiedämme; me tahdomme jäädä tänne!\n\nPäällikkö, kookas, solakka mies, oli katsonut Aloisia terävästi\nsilmiin; hän ei tuntenut, mutta Alois tunsi hänet: se oli sama upseeri,\njoka oli majaillut Filafer papan luona.\n\nKului vuorokausi. Vihollisia kummaltakin puolelta. Lakkaamatonta\nampumista; pienen linnotuksen joka laukauksen täytyi tavata miehensä\n-- ja Alois oli sijotettu ulompaan ampumakaivokseen, kun pian opittiin\ntuntemaan hänen pyssynsä varmuus. Hänestä koko juttu oli melkein\nkuin vuorivuohten metsästystä -- tai maalitauluun ampumista. Hän sai\nleivänsyrjän suuhunsa ja pullosta kulauksen, kun väsyi; ja sitten taas\noli pyssy poskea vasten -- ja toinen toisensa perästä vihollisampujat\nhellittivät kiväärinsä, suistuivat nenällensä kapealle tielle tai\nkeikahtivat sivulle ja vierivät syvyyteen. Vaikka päälliköllä oli\ntäysi puuha, ei hän kuitenkaan voinut olla hymyillen innostamatta tätä\npuolisotamiestä, joka osottautui niin kelvolliseksi ja kylmäveriseksi.\nAlois oli vastannut hänen kirkkaaseen ja ystävälliseen silmäykseensä\nsynkällä, melkein uhkaavalla -- mutta eiväthän sotamiehet ihmisiä\ntappaessaan aina näytä kovinkaan hyväntahtoisilta, ja upseeri oli\nlyhyesti nyökännyt ja sanonut: Se on oikein, kunnon poika! Sinä osaat\ntaistella isänmaan puolesta! --\n\nSitten ilmottautui -- keskipäivällä, kello kolmen aikaan --\nranskalainen lähetti, joka kehotti antautumaan. Komentaja meni\npaalutuksille ja vastasi lyhyesti: emme antaudu! Taas jatkettiin\nampumista. Alois oli pitkällään ampumakuopassa ja ajatteli --\najattelemistaan -- yhä samaa. Ja niin tuli yö. Hän istui tai makasi\nsiellä pyssy kourassa ja tähysteli ylempänä olevaa hirsilinnotusta\nkohti, jonka seinät ja katto törröttivät synkkää taivasta vasten, eikö\npäällikön solakkaa hahmoa näkyisi. Mutta kun se vihdoin aamupuhteella\nilmestyi, oli Alois tuokioksi nukahtanut.\n\nAmpuminen alkoi uudestaan. Nyt vihollinen oli saanut tykistönsä\ntuoduksi lähelle. Raskaat kuulat kyntivät paalutusten ja lankkuseinien\npuhki, myllersivät maata, repäisivät piiritettyjen jäseniä, musersivat\npäitä... verta oli kaikkialla, mutta linnankin kanuunat vastasivat, ja\nkauheita aukkoja repesi vihollisten riveihin, kun nämä yrittivät käydä\nkolonnina väkirynnäkköön.\n\nTaas saapui lähetti paalutusten eteen -- sama kielto, uusi pommitus.\nAmpujat komennettiin linnotuksen sisälle; kaivokset oli ammuttu\nhajalle, luotu umpeen mullalla ja kallionlohkareilla. Juuri ennen iltaa\nkuului uuden lähetin torventoitotus. Linnan eteen tuotiin vangiksi\njoutunut itävaltalainen upseeri; hän oli Malborghetin varusväkeä\nja vahvisti kuuluvalla äänellä todeksi lähetin ilmotuksen, että\nkanavalaakson linna oli antautunut ja että vaara uhkasi Tarvisiin\njäänyttä itävaltalaista joukkoa. \"Kellään ei ole odotettavana\npelastusta eikä armoa, ellei Predilin varustusta nyt luovuteta!\"\n\nSilloin päällikkö kutsui koolle väkensä viimeiset rippeet. Hän repäisi\ntaskukirjastaan lehden, kirjotti siihen ja luki taistelutovereilleen\nkovalla äänellä julki seuraavan käännöksen: \"Minun toimekseni on\nannettu äärimmäisiin saakka puolustaa tätä varustusta -- tämä on\nminusta kunnianasia ja elämäni tehtävä -- minä en missään tapauksessa\nenkä millään ehdolla suostu luovuttamaan haltuuni uskottua paikkaa,\nvaan puolustan sitä viimeiseen mieheen!\" Hän loi kysyvän katseen pitkin\nkutistunutta joukkoansa -- kaikkien kädet ponnahtivat pystyyn, ja\nyöhön, yli villin solan, missä vartiosoihdut paloivat kuin uhkaavat\ntulisilmät, kaikui yksimielinen huuto: Eläköön keisari Franz! Eläköön\nisänmaa!\n\nVihollinen sai lehden; hänen vieressään seisova vangittu itävaltalainen\nkumarsi päätään syvälle; torvella annettiin merkki, ja he vetäytyivät\ntakaisin pitkin kaitaa, verillä tahrattua polkua ja katosivat alkavaan\npimeyteen.\n\nAlois nojautui paalutukseen. Hän oli lopen uupunut; uupuneita tai\nhaavottuneita olivat kaikki muutkin hänen ympärillänsä. Mutta miksi\n_he_ kestivät? ja mitä hän itse täällä tahtoi?\n\nMaailma oli hänestä yhdentekevä, kaikki oli hänestä yhdentekevää; hän\ntahtoi täällä saada kuolemansa -- se näytti häntä välttävän -- mutta\nensin hän tahtoi toimittaa upseerille kuoleman -- koston kuoleman\nkaikesta, mitä Alois oli tässä elämässä enimmin rakastanut, koska\nelämä ei ollut hänelle säästänyt sitäkään, mikä ehkä olisi ollut\nesirukouksena viettelijän puolesta! --\n\nMutta nyt -- oli miten oli -- kuinka hän voisi tappaa tuon miehen,\njonka henkeä näkyi vallitsevan jokin kaikkia inhimillisiä siteitä\nvahvempi ja pyhempi?\n\nAlois veti henkeään; hän ei päässyt tästä ristiriitaisten tunteiden\nvyyhdistä selville. Hän toivoi, että vihollinen nyt tekisi väkirynnäkön.\n\nNo, poikaseni! kuului upseerin ääni ihan hänen vierestään. Huomenna\nalkaa kova leikki! Lemmittykö siinä on miehen mielessä...?\n\nMiehekkäässä äänessä, joka näin toverillisesti puhutteli pelkkää\nsotamiestä, ei ollut ivaa, vaan pikemmin sääliä, melkeinpä kaihomieltä.\n\nKapteeni! vastasi Alois hiljaa ja työläästi. Tunnustan teille kaikki.\nAjattelin ampua teidät tänä yönä -- kun te viisi vuotta takaperin\notitte minulta morsiameni tuolla Tarvisin ravintolassa \"Glück auf\"! --\n\nUpseeri tarttui hänen käsivarteensa ja kuiskasi: Mikä sinua riivaa?\nKenestä sinä puhut --? Siitäkö Filafer papan sievästä tytöstä? --\nEnhän minä siltä edes suuteloakaan ottanut!... Vannokaa! ähki Alois.\nVannokaa, ettei syy ole teidän, vaan sen toisen, joka...! Vait!\nkeskeytti hänet upseeri ja ojensi kätensä synkkää tunturisolaa kohti,\njosta sadat uhkaavat tulisilmät näyttivät heihin tuijottavan: Huomenna\njoudumme kaikki korkeimman tuomarin eteen. Kullakin voi siellä olla\ntunnustettavaa -- vastattavaa -- mutta tässä asiassa päällikkösi on\nviasta vapaa. Siihen annan sinulle kunniasanani -- kuolema silmiemme\nedessä!\n\nAloisin toinen polvi nojasi maahan; hän tarttui upseerin käteen,\nsuuteli sitä kiivaasti ja mutisi: anteeksi!\n\nYstävä parka! virkkoi komentaja verkalleen vetäen pois kätensä. Olet\nkai kärsinyt paljon. Henkensä uhraaminen isänmaan puolesta -- se on\nkaiken sovitus ja kaiken anteeksianto!\n\n       *       *       *       *       *\n\nAamun koitteesta selkeään päivään jyrisivät laukaukset; ne tuntuivat\njärkyttävän ikuisia tuntureita. Linnotus purki tulta ja sai tulta\nvastaansa. Olivatko nämä satakunta miestä voittamattomia? nämä mäsäksi\nammutut varustukset vallottamattomia? Silloin ryntäsi kamalasti\nkarjuen viiden, kuuden tuhannen krenatöörin kolonna eteenpäin ja\nheittäytyi yli paalutusten ja poikkivallitusten. Samaan aikaan oli\nosasto kevyttä jalkaväkeä uskomattoman vaivaloisesti kiivennyt vuoren\nlaidalle, joka riippui linnotuksen päällä. Sieltä he heittivät\nkekäleitä varustuksen katolle. Nyt oli taistelu käynnissä epätoivoisten\nihmisten ja petoeläinten välillä. Linnotus leimusi liekeissä, ja\nkun tuli oli päässyt likelle ruutikomeroa, syöksi päällikkö miekka\nkädessä rintavarustuksen ylitse painetteja vastaan. Hänen vieressään\n-- vielä viimeisessä silmänräpäyksessä kostaen hänen kuolemansa --\nkaatui Alois rintaan ammuttuna. Hän oli tänään, sankarina itse ja\nsankarien kanssa, saanut kokea tunteen, joka verhoo kaikki muut --\njohon mahtuu äidin, lemmityn ja lapsen rakkaus -- johon miehen oma itse\nhäviää luovuttaaksensa hänet kokonaan ja puhtaimmin takaisin miesten\naatelistoon.\n\nSe luoti, joka häneen osui, tavotti hänen sydäntään, ja hän vuodatti\nverensä miehenä, joka tietää, minkä puolesta henkensä uhraa.\n\n\n\n"]