Yksinäisen tähden harhailija

YKSINÄISEN TÄHDEN HARHAILUA

Kirj.

Zane Grey

Englannin kielestä ["The Lone Star Ranger"] suomentanut

Väinö Nyman

Porvoossa, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1924.

I OSA

HENKIPATTO

I

Se oli siis imeytynyt hänenkin veriinsä, tuo peritty taisteluvaisto, tuo pakottava tappamiskiihko. Hän oli Duanein, tuon vanhan texasilaisen sotaisen suvun, viimeinen jäsen. Mutta ei hänen kuolleen isänsä muisto, eivät hänen hellä-äänisen äitinsä rukoukset eivätkä nyt hänen edessään seisovan enonsa varoituksetkaan olleet voineet pakottaa Buck Duanea täydellisesti toteamaan verensä synkkää ja kiihkeää kutsua. Sen oli päinvastoin aiheuttanut erään kummallisen, kolmena viime vuonna hänen mielessään voimistuneen tunteen uusiintuminen satakertaisesti voimakkaampana kuin ennen.

"Niin, Cal Bain on kaupungissa, täynnä huonoa viskyä ja hän hakee sinua", toisti vanhempi mies vakavasti.

"Tämä on jo toinen kerta", mumisi Duane kuin itsekseen.

"Poikani, et voi välttää kohtausta. Poistu kaupungista, kunnes Cal selviää. Hän ei ahdistele sinua ollessaan selvällä päällä."

"Mutta mitä hän minusta oikeastaan tahtoo?" kysyi Duane. "Loukata minua jälleen varmaankin. En siedä sitä toista kertaa."

"Hän on saanut kuumeen, joka on hyvin yleinen Texasissa nykyjään, poikaseni. Hän haluaa näyttää ampumistaitoaan. Jos hän kohtaa sinut, koettaa hän tappaa sinut."

Duane tunsi jälleen verensä virtaavan kuumemmin suonissaan. Se värisytti hänen sisäistä olentoaan kuin leimuavat liekit, jähmetyttäen hänet kummallisen tyyneksi jäähdyttyään.

"Tappaako minut? Mutta miksi?" kysyi hän.

"Jumala kyllä tietää, että se tapahtuisi syyttä. Mutta tarvitaanko nykyjään ammuskelemiseen mitään todellista syytä. Eikö viisi paimenta tuolla Everallsissa ampunut toisiaan kuoliaaksi riitauduttuaan vain mitättömästä seikasta? Eikä Calilla ole mitään syytä rakastaa sinua. Hänen tyttönsä piti sinusta."

"Lopetin suhteen kuultuani, että tyttö on hänen."

"Tyttö arvatenkaan ei lopettanut. Mutta viis hänestä ja vaikuttimista! Cal on täällä ja hän on juuri sen verran juovuksissa, että hän voi olla ilkeä. Hän oikein palaa innosta saada tappaa jonkun, hän kun on tuollainen kerskaileva revolverisankari. Hänestä tuntuisi mieluisalta, jos hänestä vain voitaisiin ajatella pahaa. Täällä on paljon hurjia paimenia, jotka haluavat tulla kuuluisiksi. He kerskailevat nopealla ampumistaidollaan, matkien Blandia, King Fisheriä, Hardinia ja muita kuuluisia henkipattoja, ja uhkailevat liittyä Rio Granden rantamilla piileskeleviin rosvojoukkoihin. He nauravat sheriffeille kerskaillen, kuinka he tulevat kohtelemaan vartijoita. Sinun ei totisesti tarvitse välittää paljonkaan Calista, jos vain kartat häntä."

"Tarkoitatte varmaankin, että minun pitäisi paeta?" kysyi Duane ivallisesti.

"Sinun sijassasi en käsittäisi asiaa niinkään. Karta vain häntä. Buck, en pelkää sitä, että Cal voisi tehdä sinulle jotakin, vaikka tapaisittekin toisenne kaupungissa. Sinulla on isäsi silmä ja olet yhtä taitava ampujakin. Pelkään vain enimmän sitä, että tapat Bainin."

Duane vaikeni punniten enonsa vakavia sanoja ja koettaen ymmärtää niiden merkityksen.

"Jos Texas vain joskus tointuu tämän tyhmän sodan seurauksista ja tappaa kaikki tuollaiset henkipatot, pitää jokaisen nuoren miehen olla varuillaan", jatkoi eno. "Olet kolmekolmattavuotias nyt ja erinomaisen hienon näköinen mies, joten sinun pitää hillitä luontoasi. Sinulla on mahdollisuuksia elämässä. Mutta jos rupeat ammuskelemaan ja tapat jonkun miehen, olet mennyttä kalua. Silloin tapat vielä toisenkin ja sama vanha tarina toistuu vain. Vartijat julistavat sinut joka tapauksessa henkipatoksi, koska he aikovat saattaa lain ja järjestyksen voimaan Texasissakin. He eivät välitä lainkaan siitä, että kummallakin taistelijalla on ollut samanlaiset mahdollisuudet. Ellet antaudu, tapetaan sinut. Mutta jos taasen alistut siihen, viedään sinut vankilaan ja ehkä hirtetäänkin."

"Minua ei hirtetä milloinkaan!" mumisi Duane synkästi.

"Niin minäkin luulen", vastasi vanhus. "Käyttäytyisit kuin isäsi. Hän oli aina valmis ampumaan – liian valmis. Tällaisina aikoina, jolloin texasilaiset vartijat koettavat saattaa lain voimaan, olisi isäsi karkoitettu joelle. Ja, poikaseni, pelkään sinun olevan samanlaista ainesta. Etkö voi pidättäytyä, hillitä mieltäsi ja karttaa riitaa? Lopulta sinä kuitenkin saat itse kärsiä siitä enimmän. Isäsi kaatui katutaistelussa. Ja hänestä kerrottiin, että hän ampui pari kertaa senkin jälkeen kuin luoti oli lävistänyt hänen sydämensä. Ajattele, millainen hirveä luonne sellaisella miehellä on, joka kykenee tekemään sen. Jos suonissasi virtaa samanlaista verta, älä anna sille milloinkaan valtaa."

"Kaikki sananne ovat aivan tosia, eno", vastasi Duane, "mutta minulla ei ole muuta keinoa kuin paeta, mihin en aio alistua. Cal Bain tovereineen on jo saanut minut näyttämään raukalta. Hän sanoo minun pelkäävän niin, etten uskalla tulla kohtaamaan häntä. Mies ei yksinkertaisesti voi sietää sellaista tässä maassa. Ja sitäpaitsi ampuisi Cal minua selkään jonakin päivänä, ellen mene häntä vastaan."

"No niin, mitä siis aiot tehdä?" kysyi vanhempi mies.

"En ole päättänyt sitä vielä."

"Et, mutta päätöksesi näyttää kypsyvän hyvin nopeasti. Tuo kirottu lumous alkaa vaikuttaa sinussa. Olet niin erilainen tänään. Muistan, kuinka ennen tavallisesti tulit äreäksi, suutuit ja puhuit hurjasti enkä silloin milloinkaan pelännyt sinua paljonkaan. Mutta nyt sinä alat tulla kylmäksi, tyyneksi ja syvämietteiseksi enkä pidä silmiesi nykyisestä ilmeestäkään, koska se muistuttaa minua isästäsi."

"Arvailen, mitä isä sanoisi minulle tänään, jos hän olisi hengissä ja täällä", sanoi Duane.

"Mitä luulisit hänen sanovan? Mitä voisit odottaa mieheltä, joka ei milloinkaan vetänyt sormikasta oikeaan käteensä kahteenkymmeneen vuoteen?"

"No niin, hän ei ainakaan olisi tuhlannut sanoja. Isä ei ollut milloinkaan puhelias. Mutta hän olisi toiminut sitä enemmän. Ja minäkin lähden luullakseni kaupunkiin näyttäytymään Cal Bainille."

Sitten seurasi pitkä vaitiolo, jonka kuluessa Duane istui alasluoduin katsein ja eno näytti vaipuvan surullisiin ajatuksiin tulevaisuudesta. Hetkisen kuluttua hän kääntyi Duanen puoleen ilmein, joka ilmaisi alistumista, mutta oli kuitenkin sellainen, että siitä voitiin huomata heidän suonissaan virtaavan samaa verta.

"Sinulla on nopea hevonen, nopein tässä maassa minun tietääkseni. Tavattuasi Bainin kiiruhda kotiin. Sullon satulalaukkusi täyteen ja pidän hevosesi valmiina."

Sanottuaan sen pyörähti hän kantapäällään mennen taloon ja jättäen Duanen miettimään hänen omituisen puheensa merkitystä. Buck arvaili hetkisen kuluttua, oliko hän samaa mieltä kuin eno hänen ja Bainin kohtaamisen seurauksista. Hänen ajatuksensa olivat epämääräiset. Mutta tehdessään lopullisen päätöksen, että hän sittenkin haluaa mennä kohtaamaan Bainia, joutui hän sellaisen tunteitten kuohun valtaan kuin hän olisi kiemurrellut tuskissa. Kaikki oli kuitenkin sisällistä hänen rinnassaan kumpuilevaa taistelua, koska hänen kätensä oli vakava kuin kallio ja koska hän ei tuntenut minkään muunkaan ruumiinsa lihaksen värähtävänkään.

Hän ei pelännyt Bainia eikä ketään toistakaan miestä, vaan epämääräisesti itseään ja itsessään piilevää kummallista voimaa, joka pani hänet miettimään ja pudistelemaan päätään. Tuntui aivan siltä kuin hänellä ei olisi ollut mitään sanomista tähän asiaan. Hän näytti olevan hyvin vastahakoinen lähtemään, mutta jokin ääni, jokin kaukainen henki, jokin, mistä hän ei ollut vastuunalainen, pakotti hänet menemään. Tätä hetkeä Duanen elämässä voitiin verrata vuosikausia kestävään todelliseen elämään, ja sen kuluessa hänestä kehittyi ajatteleva mies.

Hän meni taloon kiinnittäen uumilleen vyön revolvereineen. Revolveri oli Colt .45, kuudesti laukeava raskas ase norsunluisine perineen. Hän oli kuljettanut sitä mukanaan viisi vuotta. Ennen oli hänen isänsä käyttänyt sitä. Norsunluiseen perään oli kaiverrettu monta koloa. Juuri tällä revolverilla oli hänen isänsä ampunut vielä kaksi kertaa saatuaan luodin sydämeensä ja hänen kätensä oli jäykistynyt niin lujaan sen ympärille kuolettavassa otteessaan, että muiden oli ollut pakko vääntää auki hänen sormensa. Sitä ei oltu sen jälkeen kuin se oli joutunut Duanen haltuun kohdistettu milloinkaan ketään ihmistä vastaan, mutta aseen kylmä kirkas kiilto ilmaisi kyllä, kuinka sitä oli käytetty. Duane voi vetäistä sen esille kuvaamattoman nopeasti ja katkaista sillä parinkymmenen jalan päästä syrjälleen asetetun kortin.

Hän halusi karttaa äitinsä tapaamista. Sitten hän muistikin, että äiti onneksi olikin poissa kotoa. Hän meni pihalle ja käveli polkua pitkin porttia kohti. Ilma oli tulvillaan kukkien tuoksua ja lintujen laulua. Kauempana tiellä keskusteli muudan naapurivaimo erään vankkureissaan seisovan maalaisen kanssa. He sanoivat jotakin hänellekin ja hän kuuli sanat, mutta ei vastannut. Sen jälkeen hän alkoi kävellä tietä pitkin kaupunkiin päin.

Wellston oli vielä pieni kaupunki, mutta tärkeä tämän suuren valtion epävarmimman osan asutus, koska se oli ainoa kauppakeskus monen sadan penikulman laajuisella alueella. Sen pääkadun varrella oli noin viisikymmentä rakennusta, kivistä, lankuista, enimmäkseen kuitenkin tiilistä kyhättyjä, ja kolmasosa niistä, kaikki varakkaimmilta näyttävät, olivat kapakoita. Duane kääntyi tieltä tälle kadulle. Se oli leveä kiinnipitopaalujen, satuloitujen hevosten ja erilaisten ajopelien reunustama kujanne. Duanen silmät kohdistuivat kadulle nähden kaiken yhdellä silmäyksellä ja erittäinkin henkilöt, jotka kuljeskelivat verkalleen sinne tänne. Ei ainoatakaan paimenta ollut näkyvissä. Hän hidastutti kulkuaan ja saavuttuaan Sol Whiten talon edustalle, jossa oli ensimmäinen kapakka, hän käveli jo hitaasti. Useat ihmiset puhuttelivat häntä kääntyen katsomaan taakseen sivuutettuaan hänet. Hän pysähtyi Whiten kapakan ovelle, katsoi tarkkaavaisesti sielläolijoita ja meni sisään.

Kapakka oli suuri ja viileä, täynnä miehiä, melua ja savua. Hälinä hiljeni hänen astuessaan sisään, ja sitä seuranneen hiljaisuuden rikkoi hetkisen kuluttua korttipöydälle putoilevien meksikolaisten hopeadollarien kilinä. Tarjoilupöydän takana seisova Sol White suoristautui huomatessaan Duanen ja kumartui sitten puhumatta sanaakaan pesemään lasia. Kaikkien silmät, paitsi meksikolaisten pelaajien, olivat kohdistuneet Duaneen terävinä, miettiväisinä ja kysyvinä. Nämä miehet tiesivät Bainin etsivän riitaa ja olivat ehkä kuulleet hänen kerskailunsa. Mutta mikä olikaan Duanen tarkoitus. Muutamat paimenet ja läsnäolevat karjanomistajat katsahtivat toisiinsa. Miehet, joilla kaikilla oli revolverit vyössään, olivat arvostelleet Duanen erehtymättömällä texasilaisella vaistolla. Duane näytti olevan isänsä poika. Senjälkeen miehet tervehtivät häntä palaten juomiensa ja korttiensa ääreen. Sol White laski suuret punaiset kätensä tarjoilupöydälle. Hän oli kookas, romuluinen texasilainen pitkine, vahattuine, teräväkärkisine viiksineen.

"Päivää, Buck", tervehti hän Duanea. Hän puhui huolettomasti kääntäen synkän katseensa hetkiseksi syrjään.

"Päivää, Sol", vastasi Duane hitaasti. "Kuulin erään herrasmiehen hakeneen minua kovasti täältä kaupungista."

"Olet kuullut oikein, Buck", vastasi White. "Hän tuli tänne noin tunti sitten ja oli varmasti raivoissaan himoten verta. Uskoi minulle kahden kesken erään määrätyn henkilön lahjoittaneen sinulle valkoisen silkkihuivin ja vannoi helvetin nimessä vievänsä sen kotiinsa punaiseksi värjättynä."

"Onko hänellä ketään toveria?"

"On Burt, Sam Outcalt ja eräs pieni paimen, jota en ole milloinkaan nähnyt. He kaikki koettivat houkutella häntä lähtemään pois kaupungista. Mutta hän on katsonut liian syvälle lasiin, Buck, ja aikoo jäädä tänne pitemmäksi aikaa."

"Miksi ei sheriffi Oaks pistä häntä putkaan, jos hän kerran käyttäytyy niin hillittömästi?"

"Oaks on poistunut kaupungista vartijainsa kanssa. Flesherin karjakartano on toistamiseen ryöstetty. King Fisherin joukko on luultavasti syyllinen siihen. Kaupunki on senvuoksi aivan turvaton."

Duane meni kadulle luoden katseensa kummallekin suunnalle. Hän käveli pitkän korttelin päästä päähän kohdaten paljon ihmisiä – maanviljelijöitä, karjanomistajia, konttoristeja, kauppiaita, meksikolaisia, paimenia ja naisia. Tuntui kummalliselta, että hän kääntyessään takaisin huomasi kadun melkein tyhjäksi. Hän ei ehtinyt vielä kulkea sataakaan metriä, kun katu oli kokonaan autio. Vain oviaukoista ja nurkkien takaa näkyi muutamia päitä. Wellstonin pääkadulla olivat tällaiset tilanteet tavallisia harva se päivä. Jos nyt texasilaiset tappelevat vaistosta, niin yhtä vaistomaisesti he käsittävät kummallisen äkkiä alkavan revolverinäytelmän merkit. Huhutkaan eivät voineet levitä niin nopeasti. Vähemmän kuin kymmenen minuutin, kuluttua tiesi jokainen ihminen, joka oli ollut kadulla tahi kaupoissa, että Buck Duane oli tullut kohtaamaan vihollistaan.

Duane jatkoi matkaansa. Kun hän saapui noin viidenkymmenen askeleen päähän eräästä kapakasta, suuntasi hän kulkunsa kadun keskelle, seisoi siinä hetkisen ja käveli sitten eteenpäin palaten takaisin käytävälle. Hän kulki siten korttelin päähän saakka. Sol White seisoi kapakkansa ovella.

"Buck, annan sinulle hienon viittauksen", sanoi hän nopeasti hiljaisella äänellä. "Cal Bain on juuri Everallin kapakassa. Jos hän etsii sinua niin kovasti kuin hän kerskailee, näyttää hän sen kyllä siellä."

Duane meni kadun poikki lähtien kävelemään sitä alaspäin. Huolimatta Whiten ilmoituksesta hän oli varovainen sivuuttaen hitaasti jokaisen oven. Mutta ei mitään tapahtunut ja hän sai kulkea melkein korttelin päähän asti näkemättä ketään. Everallin kapakka oli kulmassa.

Duane tiesi olevansa kylmä ja tyyni. Hän tunsi kummallista raivoa, mikä pani hänet toivomaan, että hän voisi oikein rientää eteenpäin. Ja kummallisinta oli, että hän tuntui ikävöivän tätä tapaamista enemmän kuin mitään muuta milloinkaan ennen. Mutta vaikka hänen tunteensa olivatkin herkät, tunsi hän ne kuitenkin kuin unessa.

Ennen saapumistaan Everallin kapakan luo hän kuuli kovia ääniä, joista varsinkin muudan oli kimakampi muita. Sitten kiepsahti lyhyt ovi ulospäin kuin kiihkeän käden työntämänä. Muudan vääräjalkainen paimen, jolla oli jalassaan villaiset säärystimet, hyökkäsi käytävälle. Nähdessään Duanen hän kuin ponnahti ilmaan ja huudahti hurjasti.

Duane pysähtyi paikalleen käytävän ulkoreunalle ehkä noin tusinan askeleen päähän Everallin ovesta.

Jos Bain oli juovuksissa, ei hän näyttänyt sitä liikkeissään. Hän horjui eteenpäin lyhentäen nopeasti välimatkaa. Punaisena, hikisenä, puku epäjärjestyksessä, hatuttomin päin ja kasvot mitä pahansuovimman ilmeen vääristäminä hän oli hurjan ja tuhoaennustavan näköinen. Hän oli kerran ennenkin tappanut miehen ja se voitiin huomata hänen käytöksestään. Hän oli ojentanut kätensä eteenpäin, pitäen oikeaa kättään hieman vasempaa alempana. Hän purki raivoaan jokaisella askeleellaan kiroillen enimmäkseen. Vähitellen hän hiljensi käyntiään pysähtyen vihdoin kokonaan. Miehet olivat nyt toisistaan ainakin viidenkolmatta askeleen päässä.

"Eikö mikään voi pakottaa sinua vetäisemään, senkin –!" huusi hän kiivaasti.

"Odotan vain sinua, Cal", vastasi Duane.

Bainin oikea käsi jäykistyi ja liikahti. Duane vetäisi revolverinsa esille, kuten joku poika heittää pallon salateitse – temppu, jonka hänen isänsä oli opettanut hänelle. Hän ampui pari kertaa ja laukaukset kuulostivat melkein kuin yhdeltä. Bainin suuri colt paukahti sen ollessa vielä suunnattuna maahan, samalla kun Bain alkoi kaatua. Hänen luotinsa pölähdytti ilmaan soraa ja tomua Duanen jalkojen juuresta. Cal kaatui rentonaan vääntelehtimättä.

Kaikki muuttui silmänräpäyksessä todellisuudeksi Duanelle. Hän lähestyi pitäen revolveriaan valmiina Bainin pienimmänkin liikkeen varalta. Mutta Bain makasi selällään eivätkä hänen ruumiinosistaan liikkuneet muut kuin rinta ja silmät. Kuinka kummallisesti puna oli haihtunutkaan hänen kasvoistaan, samoin kuin vääristyminenkin! Paholainen, joka oli näyttäytynyt Bainissa, oli karkoitettu. Hän oli selvä ja tajuissaan. Hän koetti puhua, mutta ei voinut. Hänen silmänsä ilmaisivat jotakin säälittävän inhimillistä. Ne muuttuivat, pyörivät kuopissaan ja jäykistyivät liikkumattomiksi.

Duane veti syvään henkeään pistäen revolverinsa takaisin huotraan. Hän tunsi olevansa kylmä, tyyni ja iloinen, että riita oli päättynyt. Vain yksi kiihkeä huudahdus purkautui hänen huuliltaan. "Sellainen houkka!" sanoi hän.

Kohottaessaan katseensa hän huomasi miehiä ympärillään.

"Suoraan keskelle", sanoi muudan.

Eräs toinen paimen, joka nähtävästi oli juuri poistunut pelipöydästä, kumartui aukaisten Bainin paidan. Hänellä oli pataässä kädessään. Hän laski sen Bainin rinnalle ja kortin musta kuvio peitti täydellisesti Bainin sydämen yläpuolella olevat luodin reiät.

Duane kääntyi kiiruhtaen pois. Hän kuuli erään toisen miehen sanovan:

"Cal sai nyt varmasti ansioittensa mukaan. Buck Duanen ensimmäinen revolverileikki. Poika on samanlainen kuin isäkin."

II

Se ajatus toistui alinomaan Duanen mielessä, että hän olisi voinut säästää itseään kuvittelujensa aiheuttamalta järkytykseltä, koska hän oli ajatellut, että ihmisen tappaminen olisi jotakin hirveätä. Hän ei tuntenut mitään sellaista nyt. Hän oli vain vapauttanut yhteiskunnan eräästä juopottelevasta, kerskailevasta ja riidanhaluisesta paimenesta.

Kun hän saapui kotinsa portille ja näki enonsa seisovan pihalla vireän hevosen vieressä, jonka selkään oli kiinnitetty satula, matkapullo, suopunki ja muut matkatavarat, vapisutti hänen mieltään kumma järkytys. Hän ei ollut tähän saakka muistanutkaan tekonsa seurauksia, mutta nähdessään nyt hevosensa ja katsoessaan enoaan palautti hän mieleensä sen tosiseikan, että hänen oli lähdettävä pakosalle, ja silloin hän suuttui järjettömästi.

"Millainen kirottu houkkio!" huudahti hän kiihkeästi. "Bainin kohtaaminen ei ollut juuri mitään, Jim-eno. Hän ampui vain saappaani pölyiseksi, siinä kaikki. Ja senvuoksi on minun nyt pakko lähteä pakoon."

"Poikani, sinä siis tapoit hänet?" kysyi eno käheästi.

"Kyllä. Seisoin kumarassa hänen vieressään ja näin hänen kuolevan. Menettelin, kuten minunkin suhteeni olisi menetelty."

"Tiesin sen. Olen jo kauan aavistanut tätä. Mutta nyt emme voi ruveta itkemään vuodatettua verta. Sinun on poistuttava kaupungista ja maan tästä osasta."

"Entä äiti?" huudahti Duane.

"Hän on poissa kotoa etkä voi odottaa. Kerron hänelle sen, mitä hän on aina pelännyt."

Duane istuutui äkkiä peittäen kasvonsa käsillään.

"Hyvä Jumala! Eno, mitä olenkaan tehnyt?" Hänen leveät hartiansa tärisivät.

"Kuuntele, poikani, ja muista sanani", vastasi vanhempi mies vakavasti. "Älä unhota tätä milloinkaan. Sinua ei voida syyttää. Olen iloinen nähdessäni sinun suhtautuvan tähän näin, koska luulen, ettei sinusta milloinkaan tule kovaa eikä tunteetonta. Sinua ei voida syyttää. Tämä on Texasia. Olet isäsi poika, ja nämä ovat hurjia aikoja. Laki, kuten vartijat sitä nyt sovelluttavat, ei voi muuttaa elämää täällä toisenlaiseksi minuutissa. Äidilläsikin, joka on hyvä ja uskollinen nainen, on ollut osansa sinun muodostamisessasi sellaiseksi kuin nyt olet. Sillä hänkin kuuluu uranuurtajiin – noihin tämän valtion taisteleviin uranuurtajiin. Nuo hurjat ajat ennen syntymääsi kehittivät hänessä vaiston taisteluun elämänsä ja lastensa puolesta, ja tämä vaisto on nyt tullut esille sinussa. Kuluu vielä monta vuotta, ennenkuin se haihtuu olemattomiin Texasissa syntyneiden poikien luonteesta."

"Olen murhaaja", sanoi Duane väristen.

"Et, poikani, et ollenkaan. Eikä sinusta sellaista milloinkaan tulekaan. Mutta sinusta tulee nyt pakostakin henkipatto, kunnes ajat muuttuvat sellaisiksi, että voit palata kotiin."

"Henkipattoko?"

"Niin juuri. Jos sinulla olisi rahaa ja vaikutusvaltaa, uskaltaisimme ehkä ryhtyä oikeudenkäyntiin. Mutta sinulla ei ole kumpaakaan. Eikä Buckley Duanen sovi nousta mestauslavalle eikä mennä vankilaan. Suuntaa kulkusi asumattomille seuduille ja mihin ikinä menetkin ja mitä ikinä tehnetkin, ole mies. Elä rehellisesti, jos se vain on mahdollista, mutta ellei se käy päinsä, koeta olla niin rehellinen kuin suinkin vain voit. Ja jos sinun on pakko elää muiden henkipattojen joukossa, älä koetakaan muuttua kehnoksi. Siellä on henkipattoja, jotka eivät ole kokonaan turmeltuneita – useita, joiden on ollut pakko paeta joelle samanlaisesta syystä kuin sinunkin. Tultuasi noiden miesten joukkoon vältä riitaa. Älä juo äläkä pelaa. Minun ei luullakseni tarvitse sanoa sinulle, mitä sinun on tehtävä revolverileikin alkaessa, mitä tuskin voinet välttää. Et voi palata kotiisi. Kun tämä asia unhotetaan, jos sellainen aika nyt milloinkaan koittaakaan, lähetän sanan sinulle tuonne asumattomaan maahan. Saat sen kyllä kuulla joskus. Siinä kaikki. Muista käyttäytyä kuin mies. Hyvästi!"

Duane tarttui enonsa käteen kostein silmin, ja kuristava tunne kurkussaan sanoi hän vanhukselle sanattomat jäähyväiset. Sitten hän hyppäsi kahdareisin mustansa selkään ratsastaen pois kaupungista.

Niin nopeasti kuin oli sopusoinnussa hevosen säästämisen kanssa pisti Duane viidentoista tahi kahdeksantoista penikulman pituisen välimatkan taakseen. Sitten hän hidastutti vauhtiaan tarvitsematta kiinnittää enää koko huomiotaan ratsastukseen. Hän sivuutti monta karjakartanoa ja ihmiset näkivät hänet. Se ei miellyttänyt häntä ja hän kääntyikin senvuoksi eräälle seudun halki vievälle vanhalle tielle. Ympäristö oli lakeaa tasankoa siellä täällä kasvavine surkastuneine mesquite-pensaineen ja okaisine kaktuksineen. Silloin tällöin hän näki kauempana mataloita kumpuja. Hän oli metsästellyt usein näillä seuduilla ja tiesi, mistä hän löytäisi ruohoa ja vettä. Kun hän saapui tälle korkeammalle maastolle, ei hän kuitenkaan pysähtynyt ensimmäiseen sopivaan leiripaikkaan, vaan jatkoi yhä matkaansa. Äkkiä hän saapui erään kukkulan laelle ja näki alapuolellaan laajan alueen sitä ympäröivää seutua. Se oli yhtä harmaan yksitoikkoista kuin sekin alue, jonka poikki hän oli jo kulkenut. Hän näytti haluavan katsella suurien etäisyyksien taakse, nähdä vilahduksen tuosta laajasta erämaasta, joka sijaitsi jossakin tuolla kauempana lounaassa. Aurinko alkoi jo laskea, kun hän päätti pystyttää leirinsä erääseen sattumalta huomaamaansa miellyttävään paikkaan. Hän talutti hevosen juomaan ja alkoi sitten hakea matalasta laaksosta sopivaa yöpaikkaa. Sitä tehdessään hän sivuutti monta vanhaa sellaista, jotka hän vielä hyvin muisti. Ne eivät kuitenkaan miellyttäneet häntä nyt, vaikka hänessä tapahtuneen muutoksen merkitys ei johtunut ollenkaan hetken vaikutteesta. Vihdoin hän löysi muutaman eristetyn nurkkauksen tiheiden mesquite-pensaiden ja tammien varjosta, melkoisen matkan päässä vanhasta tiestä. Hän irroitti satulan ja kuorman hevosensa selästä etsien tavaroittensa joukosta liekaköyttä; mutta nähtyään, ettei eno ollut huomannutkaan panna sellaista mukaan, hän muisti äkkiä, että hän harvoin käyttikin sellaista eikä milloinkaan tälle hevoselle. Hän katkaisi suopungistaan muutamien jalkojen pituisen palasen turvautuen siihen. Hevonen, joka ei ollut tottunut sellaiseen vapauden rajoittamiseen, oli ajettava laitumelle.

Duane sytytti pienen nuotion, valmisti ja söi illallisensa. Tehtyään sen ja siten lopetettuaan päivän työt hän istuutui ja täytti piippunsa. Hämärä oli jo synkistynyt pimeydeksi. Muutamat heikosti tuikkivat tähdet alkoivat juuri näyttäytyä taivaalla kirkastuen vähitellen. Satakielten iltalaulu kuulosti hänen korvissaan kovemmalta kuin hyönteisten yhtämittainen surina. Linnut lopettivat kuitenkin hetkisen kuluttua viserryksensä ja sitten kävi hiljaisuus huomattavammaksi. Kun yö saapui ja paikka alkoi tuntua enemmän eristetyltä ja yksinäiseltä, tunsi Duane huojennusta.

Hän huomasi äkkiä olevansa hermostunut, valpas ja uneton. Tämä hämmästytti häntä ja hän alkoi muistella viime töitään ja niiden vaikutteita. Tällainen yhden päivän aiheuttama muutos saatti hänet kokonaan ymmälle. Hänestä, joka ennen oli ollut vapaa, huoleton ja onnellinen erittäinkin ollessaan yksinään luonnon helmassa, oli muutamina lyhyinä tunteina tullut synkkä, vakava ja ennakkoluuloinen. Hiljaisuus, joka ennen oli hänestä tuntunut niin suloiselta, ei merkinnyt hänelle ainakaan nyt mitään muuta kuin että siitä oli nyt tullut jonkinlainen apukeino, jonka avulla hän paremmin saattoi kuulla takaa-ajajien äänet. Yksinäisyys, yö ja erämaa, jotka olivat aina tuntuneet hänestä kauniilta, aiheuttivat nyt vain sellaisen tunteen, että hän ainakin tällä haavaa oli turvassa. Hän vahti, kuunteli ja ajatteli. Hän tunsi olevansa väsynyt, mutta ei halunnut silti nukkua. Hän aikoi lähteä liikkeelle aamun sarastaessa ja suunnata kulkunsa lounasta kohti. Oliko hänellä mitään päämäärää? Jos oli, oli se yhtä epämääräinen kuin hänen tietonsa tuosta laajasta Rio Granden varrella sijaitsevasta mesquite-pensaita kasvavasta kallioisesta erämaasta. Jostakin sieltä löytäisi ehkä hänkin pakopaikan, sillä hänhän oli lähtenyt pakoon lain kouraa ja muuttunut henkipatoksi.

Ja siihen aikaan henkipatoksi joutuminen merkitsi ikuista valppautta. Hänellä ei tulisi olemaan mitään kotia, ei lepoa eikä tyytyväisyyttä eikä hän voisi elää sellaista elämää, mikä olisi elämisen arvoista. Hänen täytyisi kuluttaa aikansa yksinäisyydessä tahi liittyä samanlaisten pahantekijöitten joukkoon kuin hän itsekin oli. Ja jos hän aikoisi työskennellä elääkseen rehellisesti, pitäisi hänen silti salata henkilöllisyytensä ja antautua vaaraan, että hänet tunnettaisiin. Ja ellei hän saisi työskennellä jossakin kaukana sijaitsevassa karjakartanossa, niin kuinka hän eläisi? Varasteleminen tuntuisi hänestä inhoittavalta. Tulevaisuus tuntui muutenkin tarpeeksi harmaalta ja vakavalta. Ja hän oli vasta kolmekolmattavuotias.

Miksi oli hänet pakotettu alkamaan viettää tällaista kovaa elämää?

Tämä katkera kysymys tuntui synnyttävän kummallista kylmyyttä, joka lähti kiertämään hänen suonissaan. Mikä häntä oikeastaan vaivasikaan? Hän kohensi palamattomia mesquiteoksia niin, että ne leimahtivat viimeiseen lepattavaan liekkiin. Häntä vilusti ja jostakin syystä hän halusi hieman valoa. Pimeyden musta ympyrä painosti häntä sulkeutuessaan hänen ympärilleen. Äkkiä hän istui supisuorana ja jähmettyi siihen asentoon. Hän oli kuullut askelia. Ne kuuluivat hänen takaansa – ei, vaan sivulta. Joku oli siellä. Hän pakotti kätensä tarttumaan revolveriin, jolloin kylmään teräkseen koskettaminen aiheutti toisen jäätävän järkytyksen. Sitten hän odotti. Mutta kaikki oli hiljaista, niin hiljaista kuin vain erämaan laaksossa voi olla tuulen humistessa hiljaa mesquite-pensaikossa. Oliko hän kuullutkaan askelia? Hän alkoi hengittää vapaammin jälleen.

Mutta mikä hänen nuotiotaan oikeastaan vaivasikaan? Sen valo oli muuttunut kummallisen viheriäksi loistoksi ja näytti leijailevan pois uloimmaisten varjojen luo. Duane ei kuullut askelia eikä nähnyt mitään liikettä, mutta kuitenkin valvoi joku toinenkin tämän saman nuotion ääressä. Ja Duane näkikin hänet. Hän makasi tuolla viheriän loiston keskellä suorana, liikkumattomana ja kuolevana. Cal Bain! Hänen kasvonsa näkyivät ihmeellisen selvästi, selvemmin kuin mikään kohokuvakivi ja tarkemmin piirrettyinä kuin mikään kuva. Ne olivat iankaikkisuuden kynnyksellä pehmenneet kovat kasvot. Auringon aiheuttama punertava päivettyminen, juopottelun jättämät raa'at ja Bainille niin luonteenomaiset hurjuuden ja vihan merkit olivat hävinneet olemattomiin. Nuo kasvot edustivat erilaista Bainia näyttäen kaiken sen, mikä hänessä oli ollut inhimillistä ja mikä nyt haihtui yhtä nopeasti kuin kasvot kalpenivat. Huulet halusivat sanoa jotakin, mutta eivät jaksaneet. Silmät näyttivät tuskallisen miettiväisiltä. Ne paljastivat sen, mikä olisi ehkä ollut mahdollista tälle miehelle, jos hän olisi saanut elää, että hän oli huomannut erehdyksensä liian myöhään. Sitten ne pyörivät kuopissaan, muuttuivat lasimaisiksi ja sulkeutuivat kuolemaan.

Tämä ahdistava näky haihtui pusertaen kylmän hien Duanen otsalta ja pakottaen katumuksen jäytämään hänen elinvoimiaan, samalla kuin se pani hänet toteamaan kirouksen, jonka alaiseksi hän oli joutunut. Hän käsitti, ettei hän milloinkaan voisi karkoittaa silmistään tätä harhanäkyä. Hän muisti, kuinka syyttävän rikoksen raivottaret olivat alituisesti ahdistaneet hänen isäänsä, kuinka isä ei milloinkaan ollut voinut unhottaa työssään eikä nukkuessaankaan niitä miehiä, jotka hän oli tappanut.

Oli jo myöhäinen, kun Duanen ajatukset sallivat hänen nukkua, mutta sitten ahdistivat unet häntä. Aamulla hän nousi niin varhain, ettei hän tahtonut mitenkään harmaassa hämärässä löytää hevostaankaan. Päivä oli juuri koittanut, kun hän jälleen lähti ratsastamaan vanhaa tietä.

Hän ratsasti koko aamun pysähtyen erääseen varjoisaan paikkaan lepäämään ja syöttämään hevostaan. Iltapäivällä hän lähti jatkamaan matkaansa tietä pitkin ajaen hidasta hölkkää. Seutu muuttui yhä villimmäksi. Paljaat rosoiset vuoret rikkoivat tasaisen, yksitoikkoisen taivaanrannan. Noin kolmen aikaan iltapäivällä hän saapui muutamalle pienelle joelle, entisten metsästysmaittensa rajalle.

Hänen päätöksensä jatkaa matkaa vastavirtaa ainakin vähän aikaa johtui kahdestakin syystä: joen kummallakin puolella oli korkeita lentohiekkatöyryjä ja hänestä tuntui hyvin vastenmieliseltä mennä sen yli noihin seutuihin, missä jo paljas hänen läsnäolonsa olisi ilmaissut hänet merkityksi mieheksi. Alavammat maat, joiden halki joki kiemurteli lounasta kohti, tuntuivat hänestä houkuttelevammilta kuin erämaa, jonka läpi hän oli jo kulkenut. Lopun päivästä hän ratsasti verkalleen vastavirtaan. Auringon laskiessa hän tunkeutui pajukon ja pumpulipuumetsikön läpi viettääkseen yönsä jossakin. Hänestä tuntui kuin hän tässä yksinäisessä paikassa saisi olla huoleton ja tyytyväinen. Mutta niin ei käynytkään. Jokainen tunne ja kuvittelu, joita hän oli saanut kokea edellisenä yönä, palasivat nyt takaisin vielä elävämpinä muiden uusien yhtä eloisten ja värikkäiden kuvitelmien kanssa.

Matkustelemalla ja leiriytymällä tähän tapaan hän kulutti vielä kolme päivää, joiden kuluessa hän kulki lukemattomien polkujen ja yhden tien yli, jota pitkin oli aivan nykyjään ajettu karjaa, varastettua karjaa varmaankin. Tämä aika kulutti hänen ruokavarojaan, paitsi suolaa, pippuria, kahvia ja sokeria, joita hänellä oli suuret määrät mukanaan. Viidakossa oli kyllä antilooppeja, mutta koska hän ei päässyt niitä niin lähelle, että olisi voinut tappaa jonkun revolverillaan, täytyi hänen tyytyä kaniineihin. Hän tiesi, että hänen oli pakko totuttautua niukkaan ravintoon, koska se varmasti tulisi olemaan hänen osanaan.

Jossakin tämän joen yläjuoksun varrella oli muudan Huntsville-niminen kylä. Sinne oli Wellstonista noin sata penikulmaa ja se oli hyvin tunnettu koko lounaisessa Texasissa. Hän ei ollut milloinkaan käynyt siellä. Seikka oli nimittäin se, että kylän maine oli niin huono, että kunnialliset matkustajat kiersivät sen aina kaukaa. Duanella oli melkoisesti rahaa hallussaan ja hän päätti käväistä Huntsvillessä, jos vain voisi löytää sen, ja ostaa sieltä ruokavaroja.

Seuraavana päivänä iltapuhteella hän saapui tielle, jonka otaksui johtavan kylään. Mutta hiekassa oli paljon tuoreita hevosten jälkiä ja ne panivat hänet ajattelemaan. Hän lähti kuitenkin ratsastamaan tietä pitkin edeten hyvin varovaisesti. Eikä hän ollutkaan päässyt vielä kauaksi, kun kuuli nopeaa kavioiden kapsetta. Se kuului hänen takaansa. Pimenevässä hämärässä hän ei kyennyt näkemään pitkältikään taaksepäin tietä pitkin. Äänet varoittivat häntä kuitenkin siitä, että nämä ratsastajat, keitä he sitten lienevätkin olleet, olivat jo päässeet lähemmäksi häntä kuin hänelle oli mieluista. Matkan jatkamista tietä pitkin ei voitu enää ajatellakaan, minkä vuoksi hän ratsasti vähän matkaa mesquite-pensaikkoon pysähtyen sinne toivoen, ettei häntä nähtäisi eikä kuultaisi. Koska hän nyt oli pakolainen, tuntui jokainen ihminen hänestä viholliselta ja takaa-ajajalta.

Ratsastajat lähestyivät nopeasti. Hetkisen kuluttua he jo olivat aivan Duanen kohdalla, niin lähellä, että hän kuuli satuloiden ja kannusten kilinän.

"Hän meni varmasti joen yli alempana", sanoi muudan mies.

"Olet ehkä oikeassa, Bill. Hän livahti käsistämme", vastasi toinen.

Miehet olivat siis vartijoita tahi karjanomistajia, jotka ajoivat takaa jotakin pakolaista! Tämä huomio värisytti Duanea kummallisesti. Miehet eivät varmaankaan etsineet häntä. Mutta heidän läheisyytensä aiheuttama tunne oli samanlainen kuin jos hän juuri olisi ollut tämä takaa-ajettu mies. Hän pidätti henkeään, puri hampaansa yhteen ja siveli kädellään rauhoittavasti hevostaan. Äkkiä hän huomasi ratsastajien pysähtyneen. Miehet kuiskailivat keskenään. Hän voi juuri erottaa yhteen paikkaan kokoutuneen tumman ryhmän. Mikä oli pakottanut heidät pysähtymään niin epäilevinä?

"Olet erehtynyt, Bill", sanoi muudan hiljaa, mutta selvästi.

"Tuntuu oikein naurettavalta, että olit kuulevinasi hevosen hengitystä! Olet sinä koko vartija. Ja olet vannonut varmaankin helvetin nimessä ampuvasi tuon rosvon. Lähdetään nyt vain kotiin syömään."

"Kyllä, kunhan ensin vilkaisen hiekkaan", vastasi Billiksi kutsuttu mies.

Duane kuuli kannusten kilahtavan teräsjalustimiin ja erotti tömähdyksen miehen saappaitten jysähtäessä maahan. Seurasi lyhyt vaitiolo, jonka sitten rikkoi kiihkeä huudahdus.

Duane ei odottanut kauempaa. Miehet olivat löytäneet hänen jälkensä. Hän kannusti hevosensa suoraan pensaikkoon. Toisen rasahtavan laukan jälkeen kuului tieltä huutoja ja sitten laukauksia. Duane kuuli erään luodin viheltävän korvansa vieritse ja kun se sattui oksaan, muuttui sen ääni kummallisen laulavaksi. Laukaukset ja läheltä ohiviheltänyt lyijyluoti synnyttivät Duanen mielessä äkkiä kiivaan vihan, joka kehittyi sellaiseksi kiihkoksi, että sitä oli melkein mahdotonta hillitä. Hänen täytyi päästä pakoon ja kuitenkin tuntui se hänestä samantekevältä, pääsikö hän vai ei. Jokin kohtalokas ääni kehoitti häntä pysähtymään ja vastaamaan noiden miesten tuleen. Ratsastettuaan parisataa metriä hän kohottautui satulanupin varasta, johon hän oli nojautunut väistääkseen oksia, ja koetti ruveta ohjaamaan hevostaan. Mesquite-pensaitten ja pumpulipuiden varjossa oli hänen hyvin vaikea löytää aukeaa maata, mutta hän onnistui kuitenkin niin hyvin ja aiheutti niin vähän melua, että hän vähitellen etääntyi yhä kauemmaksi takaa-ajajistaan. Miesten hevosten kavioiden kapse, kun ne tunkeutuivat pensaikkoon, lakkasi kuulumasta. Duanekin pysähdytti hevosensa ja kuunteli. Hän oli jättänyt heidät jälkeensä. Miehet leiriytyisivät varmaankin jonnekin odottamaan aamunkoittoa ja sitten seuraisivat hänen jälkiään. Hän lähti jälleen jatkamaan matkaansa antaen hevosensa kävellä ja katsoen tarkasti maahan voidakseen käyttää hyödykseen ensimmäistä tietä, joka sattuisi hänen eteensä. Aika tuntui sanomattoman pitkältä, ennenkuin hän huomasi sellaisen. Hän ratsasti sitä hyvin myöhäiseen, kunnes saapui jälleen pajukkoon joen rannalle, jolloin hän sitoi hevosensa kiinni ja paneutui lepäämään. Mutta hän ei saanut unta. Hänen ajatuksensa pyörivät vain katkerasti kohtalossa, joka oli tullut hänen osakseen. Hän koetti ajatella muitakin asioita, mutta turhaan. Joka hetki hän odotti tuota jäätävää yksinäisyydentunnetta, minkä kummallinen vierailu vieläkin muutti pahanenteiseksi, ja noita kummallisia kuviteltuja yön valoja ja varjoja, jotka ennustivat Cal Bainin tuloa. Hän taisteli itsepäisesti tätä salakavalaa harhakuvaa vastaa, toistaen itselleen toistamistaan, että se oli vain kuvittelua, joka kyllä haihtuisi ajan oloon. Mutta hän ei sittenkään sydämessään uskonut toivonsa toteutumiseen. Hän ei aikonut sittenkään antaa perään eikä hyväksyä uhrinsa haamua miksikään todellisuudeksi.

Aamun ruvetessa sarastamaan nousi hän satulaan jälleen ja suuntasi kulkunsa jokea kohti. Ratsastettuaan puoli tuntia hän saapui tiheään orjantappurapensaikkoon ja pajukkoon. Hän tunkeutui sen läpi päästäkseen vihdoin kahlaamolle. Joen pohja oli karkeata soraa ja ylimeno senvuoksi hyvin helppoa. Päästyään vastakkaisella rannalle hän pysähdytti hevosensa ja katsoi synkästi taakseen. Tämä teko ilmaisi hänen käsittävän tilanteen: hän oli vapaaehtoisesti ratsastanut henkipattojen piilopaikkaan, kunniallisten ihmisten asuman alueen rajan toiselle puolen. Hänen huulilleen kohosi katkera ja kiihkeä kirous, kun hän kannusti hevosensa tämän toisen rannan viidakkoihin.

Hän ratsasti parikymmentä penikulmaa säästämättä ratsuaan ja välittämättä lainkaan siitä, jättikö hän selviä jälkiä vai ei.

"Ajakoot he vain minua takaa!" mumisi hän.

Kun keskipäivän kuumuus alkoi tuntua liian tukahduttavalta ja nälkä ja jano vaivata häntä, rupesi hän katselemaan paikkaa, mihin voisi pysähtyä keskipäivän tunneiksi. Polku johti muutamalle tielle, jonka karja oli tallannut kovaksi ja sileäksi. Hän oli aivan varma siitä, että hän nyt oli saapunut muutamalle rajaratsastajien käyttämälle tielle. Hän käänsi hevosensa sille, mutta ehti tuskin ratsastaa penikulmaakaan, kun hän kääntyessään eräässä mutkassa kohtasi yksinäisen ratsastajan, joka tuli suoraan häntä kohti. Molemmat ratsastajat käänsivät äkkiä hevosensa valmistautuen pakenemaan ja ampumaan. Vain noin sadan askeleen pituinen matka erotti heidät. He seisoivat siten hetkisen paikoillaan katsellen toisiaan.

"Hyvää huomenta, vieras!" huusi mies antaen kätensä vaipua lonkaltaan.

"Huomenta", vastasi Duane lyhyesti.

He ratsastivat toisiaan kohti lyhentäen välimatkan puoleen ja pysähtyen jälleen.

"Näen, ettette ole mikään vartija", sanoi ratsastaja, "enkä minäkään, koira vieköön ole sellainen."

Hän nauroi äänekkäästi kuin olisi hän sanonut jonkun pilan.

"Mistä tiedätte, etten ole vartija?" kysyi Duane uteliaana. Hän oli heti huomannut jostakin, ettei tämä ratsastaja ole mikään upseeri eikä varastettua karjaa etsivä karjanomistajakaan.

"Siitä", vastasi mies vetäisten hevosensa kävelemään, "ettei vartija milloinkaan olisi valmistautunut pakenemaaan ketään miestä."

Hän nauroi jälleen. Hän oli pieni ja jäntevä, huolettomasti pukeutunut ja hampaihin asti asestautunut mies, ja hän ratsasti mainiolla kimolla. Hänellä oli terävät, vilkuilevat, ruskeat silmät, rehelliset ja ylpeät samalla kertaa, ja raa'at päivettyneet kasvot. Mies oli nähtävästi joku hyväluontoinen hurjimus.

Duane tunnusti muukalaisen väitteen paikkansapitävyyden, miettien mielessään, kuinka ovelasti mies oli arvannut hänet pakolaiseksi.

"Nimeni on Luke Stevens ja elelen nykyjään tuolla joen rantamilla. Kuka te olette?" sanoi vieras.

Duane vaikeni.

"Olette varmasti Buck Duane", jatkoi Stevens. "Kuulin teidän osaavan käyttää revolverianne kirotun taitavasti."

Nyt nauroi Duanekin, ei tälle epäilyttävälle kohteliaisuudelle, vaan sille, että ensimmäinen hänen tapaamansa henkipatto tunsi hänet. Tässä oli selvä todistus siitä, kuinka nopeasti revolverileikin erityiskohdat leviävät Texasin rajaseuduilla.

"No niin, Buck", sanoi Stevens ystävällisesti, "en tahdo tuhlata aikaanne enkä tunkeutua seuraanne. Näen teidän olevan matkalla joelle. Mutta ettekö voi viipyä niin kauan, että voitte lahjoittaa toverille hieman ruokaa?"

"Minulla ei ole ruokaa itsellänikään ja olen melko nälissäni", myönsi Duane.

"Huomaan teidän ratsastaneen kovasti. Teidän on parasta täydentää varastoanne ennen lähtöänne noille seuduille."

Hän teki oikealla kädellään laajan liikkeen tarkoittaen lounaassa sijaitsevia alueita, ja hänen liikkeessään oli jotakin, mikä tuntui eittämättömästi tarkoittavan autioita ja hedelmättömiä seutuja.

"Täydentääkö varastoani?" kysyi Duane miettiväisesti.

"Niin juuri. Miehen on pakko joskus syödäkin. Voin kyllä matkustella viskyttä, mutta en ruoatta. Sehän se juuri tekee matkustelemisen näissä seuduissa, missä mies pelkää omaa varjoansakin, niin vaikeaksi. Olen matkalla Merceriin. Se on muudan pieni kaupunkipahanen jonkun matkan päässä tuolla joen yläjuoksun varrella. Aion hankkia sieltä hieman elintarpeita."

Stevensin ääni oli houkutteleva. Hän olisi nähtävästi ottanut hyvin mielellään Duanen mukaansa, vaikka hän ei sitä avoimesti sanonutkaan. Duane vaikeni kuitenkin, jolloin Stevens jatkoi:

"Vieras, tässä maassa muodostaa pari miestä jo sakin, koska se on turvallisempaa. En ole milloinkaan pitänyt tällaisesta yksinään kuljeskelemisesta, vaikka minun on joskus ollutkin pakko alistua siihen. Voidakseen kestää sitä jonkun aikaa täytyy miehen olla kirotun rohkea. Olen ollut joskus niin alakuloinen, että olen toivonut jonkun vartijan tulevan ampumaan minut. Olisin tyytyväinen, jos saisin uuden toverin joka päivä. Mutta ehkä ette olekaan sellainen mies enkä sitä todella pyydäkään. Tahdoin vain ilmaista mielipiteeni tarpeeksi selvästi."

"Tarkoitatte, että haluaisitte minut mukaanne?" kysyi Duane.

Stevens nauroi. "Olisin hyvin mielissäni ja sanomattoman ylpeä, jos saisin toverikseni niin kuuluisan mielien kuin teidät."

"Kuulkaahan nyt, hyvä mies, se on kaikki paljasta lorua", selitti Duane hieman kiivaasti.

"Pidän siitä, että nuoret ovat vaatimattomia", vastasi Stevens. "Vihaan kerskailua enkä kärsi ollenkaan noita ylvästeleviä paimenia, jotka aina etsivät riitaa ja puhuvat revolverileikistä. Buck, en tiedä teistä paljonkaan. Mutta jokainen mies, joka on asunut täällä Texasin rajaseuduilla, muistaa paljonkin isästänne. Teiltä odotettiin juuri tätä ja maineenne oli jo melkein vakiintunut, ennenkuin vetäisittekään revolverinne esille. Kuulin vain teidän olevan kuvaamattoman nopean liikkeissänne ja tiedän, että kun rupeatte ammuskelemaan revolverillanne, voidaan yhdellä ainoalla pataässän kuviolla peittää ampumienne luotien reiät. Sellaista kerrotaan nyt täällä rajalla ja maine sellainen leviää varmasti nopeasti kauaksi miehen edellä tässä maassa ja takaa miehen turvallisuuden paremmin kuin mikään muu, uskallan lyödä siitä vaikka vetoa. Tämä on juuri sellaisten miesten maa. Näen nyt, että olette vielä vain poikanen, vaikkakin hämmästyttävän tukeva sellaiseksi. Enkä minäkään, Buck, ole enää viime keväisiä kananpoikasia, sillä olen jo saanut olla pakosalla pitkän aikaa. Ehkä ei lyhytaikainen seurusteleminen kanssani olisi teillekään pahitteeksi. Teidän pitää oppia tuntemaan maa."

Tämän henkipaton olennossa oli jotakin vakavaa ja miellyttävää.

"Uskallan sanoa teidän olevan oikeassa", vastasi Duane tyynesti. "Ja suostun lähtemään kanssanne Merceriin."

Seuraavana hetkenä hän jo ratsasti Stevensin rinnalla tietä pitkin. Hän ei ollut milloinkaan ollut puhelias, mutta nyt tuntui puheleminen vielä vaikeammalta kuin tavallisesti. Hänen toverinsa ei näyttänyt kuitenkaan huomaavan sitä. Hän oli hilpeä ja puhelias mies ja nähtävästi nyt iloinen siitä, että sai kuunnella omaa ääntään. Duane kuunteli ajatellen joskus järkytettynä sen nimen merkityksellisyyttä ja sitä veren vaistoa, mitkä hänen isänsä oli jättänyt hänelle perinnöksi.

III

Myöhään samana päivänä pari tuntia ennen auringonlaskua satuloivat Duane ja Stevens hevosensa valmistautuen jatkamaan matkaansa lepuutettuaan ratsujaan muutamien mesquite-pensaiden varjossa Mercerin kaupungin läheisyydessä.

"Buck, koska etsimme ruokaa emmekä riitaa, on mielestäni parasta, että jäätte tänne", sanoi Stevens noustessaan satulaan. "Katsokaa, kaupunkien asukkaat, sheriffit ja vartijat odottavat aina uusien henkipattojen ilmestymistä näyttämölle. He ikäänkuin unhottavat useimmat entiset, paitsi niitä, jotka ovat kerrassaan auttamattomia. Nyt ei esimerkiksi kukaan Mercerissä kiinnitä huomiotaan minuun. Tuhansien miesten on ollut pakko paeta joelle henkipattoina, kuten teidänkin. Odottakaa vain täällä ja valmistautukaa hurjaan ratsastukseen, sillä ehkä helmasyntini saa minut jälleen valtoihinsa hyvistä aikeistani huolimatta, missä tapauksessa seuraukset ovat –"

Hänen keskeytyksensä oli merkityksellinen. Hän nauroi ja hänen ruskeat silmänsä tanssivat jonkinlaisesta hurjasta leikillisyydestä.

"Stevens, onko teillä lainkaan rahaa?" kysyi Duane.

"Rahaako?" huudahti Luke hämmästyneenä. "Minulla ei ole ollut killinkiäkään pitkiin aikoihin."

"Annan teille rahaa ruokaan", vastasi Duane, "ja viskyynkin, sillä ehdolla että kiiruhdatte tänne takaisin hakematta riitaa."

"Olette todellakin kunnon toveri", sanoi Stevens ihaillen ottaessaan rahat. "Annan teille sanani, Buck, ja voin vakuuttaa, etten ole sitä vielä milloinkaan rikkonut. Piiloutukaa ja odottakaa minua pian palaavaksi."

Sanottuaan sen hän kannusti hevostaan ja ratsasti mesquite-pensaikosta kaupunkia kohti. Sellaisen matkan, noin neljännespenikulman, päästä näytti Mercer matalien tiilirakennusten muodostamalta, erääseen pumpulipuumetsikköön piiloutuneelta kylältä. Sen alfalfa-laitumilla kuljeskeli hevosia ja karjaa. Duane näki erään lammaspaimenenkin ajavan harvalukuista laumaansa kylää kohti.

Hetkisen kuluttua Stevens hävisi näkyvistä päästessään kaupunkiin. Duane odotti toivoen henkipaton pitävän lupauksensa. Mutta tuskin oli vielä ehtinyt kulua neljännestuntiakaan, kun Duane kuuli winchesterin kimeän paukahduksen, nopeata kavioiden kapsetta ja sellaisia huutoja, jotka varmasti ennustivat vaaraa Stevensin laiselle miehelle. Duane nousi satulaan ratsastaen pensaikon laitaan.

Hän näki tiellä tomupilviä ja nopeasti juoksevan kimon. Luodit eivät nähtävästi olleet haavoittaneet Stevensiä, sillä hän istui vakavasti satulassa ja hänen ratsastuksensa näytti Duanesta tällaisenakin hetkenä ihmeelliseltä. Hänellä oli jokin suuri kääry edessään satulassa ja hän katsoi alinomaan taakseen. Ampuminen oli lakannut, mutta huudot vain kovenivat. Duane huomasi useita juoksevia miehiä, jotka huitoivat käsillään. Sitten hän kannusti hevosensa nopeaan juoksuun, ettei Stevens voisi sivuuttaa häntä. Hetkisen kuluttua saavuttikin henkipatto hänet. Hän nauroi, mutta nyt ei noiden vilkuilevien silmien ilme ollutkaan leikillinen, vaan pikemminkin pirullinen. Hänen kasvonsa näyttivät hieman kalpeammilta kuin äsken.

"Olin juuri poistumaisillani kaupasta", huusi Stevens, "kun törmäsin erääseen karjanomistajaan, joka tunsi minut. Hän avasi heti tulen luodikollaan. Meitä ryhdytään luullakseni ajamaan takaa."

He ratsastivat monta penikulmaa, ennenkuin takaa-ajosta näkyi merkkiäkään, ja kun ratsastajia ilmestyi näkyviin pumpulipuumetsiköstä, etääntyi Duane tovereineen yhä kauemmaksi.

"Tuossa joukossa ei ole ainoatakaan sellaista hevosta, jota meidän pitäisi pelätä!" huusi Stevens.

Duane ajatteli samoin eikä hän katsonutkaan enää taakseen. Hän ratsasti hieman edellä kuullen takaansa keskeytymätöntä nopeaa kavioiden kapsetta, kun Stevens seurasi hänen kintereillään. Auringon laskiessa he saapuivat joen rannalle pajukkoon. Duanen hevonen oli hengästynyt, hikinen ja vaahdon peittämä. Mutta vasta ylimenon jälkeen hän pysähtyi lepuuttamaan ratsuaan. Stevens ratsasti juuri joen töyräälle. Hän retkotti satulassa. Huudahtaen hämmästyksestä Duane hyppäsi maahan rientäen henkipaton luo.

Stevens oli kalpea ja hänen kasvoillaan helmeili hiki. Hänen paitansa koko rintamus oli märkänä verestä.

"Teitähän on ammuttu", huusi Duane.

"No niin, kuka hitossa on sanonut ettei minua olisi? Ettekö auttaisi minua tämän kääryn maahan laskemisessa?"

Duane nosti raskaan kääryn maahan ja auttoi sitten Stevensiä laskeutumaan satulasta. Henkipaton huulet olivat verisessä vaahdossa ja hän sylki verta.

"Ah, miksi ette sanonut sitä!" huudahti Duane. "En osannut aavistaakaan, koska ei teitä näyttänyt vaivaavan mikään."

"Luke Stevens voi kyllä joskus lörpötellä kuin vanha akka, mutta joskus hän sentään voi pitää suunsa kiinnikin. Se ei olisi hyödyttänyt mitään."

Duane käski hänen istuutua, riisui paidan hänen yltään ja pesi pois veren hänen rinnastaan ja selästään. Stevensiä oli ammuttu rintaan vaarallisen alhaalle ja luoti oli lävistänyt hänet kokonaan. Hänen ratsastuksensa pysytellessään satulassa raskaan kääryn kera oli ollut sellainen urotyö, jota voitiin hieman ihmetelläkin. Duane ei ymmärtänyt, kuinka se oli ollut mahdollista, eikä hän ollenkaan toivonut henkipaton pelastumista. Mutta hän tyrehdytti verenvuodon ja sitoi haavat lujasti.

"Miehen nimi on Brown", sanoi Stevens. "Jouduin riitaan hänen kanssaan eräästä hevosesta, jonka varastin häneltä Huntsvillessä. Ammuskelimme silloinkin toisiamme. Kun ratsastin Merceriin, näin tämän Brownin ennenkuin hän ehti nähdä minua. Olisin voinut tappaa hänet, mutta en halunnut rikkoa teille antamaani lupausta. Toivoin ettei hän huomaisi minua. Mutta hän huomasikin ja osui ensi laukauksellaan minua tähän. Mitä ajattelette tästä reiästä?"

"Se näyttää melko pahalta", vastasi Duane voimatta katsoa iloista henkipattoa silmiin.

"Niin minäkin luulen. No niin, minulla on ollut ennenkin muutamia vaikeita haavoja, joista olen parantunut. Ehkä voin kestää tämänkin. Nyt, Buck, etsikää minulle suojainen paikka viidakossa, jättäkää minulle hieman ruokaa ja vettä läheisyyteen ja sitten poistukaa."

"Jättäisinkö teidät tänne yksiksenne?" kysyi Duane tiukasti.

"Kyllä. Katsokaa, en voi lähteä mukaanne nyt. Brown ystävineen tulee seuraamaan meitä tänne joen toiselle puolenkin jonkun matkaa. Teidän on ajateltava vain itseänne tässä leikissä."

"Mitä tekisitte minun sijassani?" kysyi Duane uteliaana,

"Lähtisin varmasti jatkamaan matkaani pelastaakseni nahkani", vastasi Stevens.

Duane tunsi olevansa taipuvainen epäilemään henkipaton vakuutusta. Omasta puolestaan hän päätti pitemmittä puheitta, kuinka hän tulisi käyttäytymään. Ensin hän juotti hevoset, täytti matkapullot ja vesisäkin ja sitoi sitten kääryn oman hevosensa selkään. Tehtyään sen hän nosti Stevensin tämän hevosen selkään, ja tukien häntä, että hän pysyisi satulassa, hän kääntyi viidakkoon koettaen huolellisesti jatkaa kulkuaan kovaa tahi ruohoista maata pitkin, jossa jäljet vain heikosti näkyivät. Juuri illan ruvetessa pimenemään hän saapui tielle, jota pitkin Stevens sanoi voitavan mainiosti ratsastaa tuohon asumattomaan maahan.

"Meidän on luullakseni parasta jatkaa matkaamme pimeässäkin niin kauan, kunnes putoan", lopetti Stevens nauraen.

Duanne ajoi käymäjalkaa koko yön tietä pitkin synkkänä ja miettiväisenä, auttaen haavoitettua henkipattoa ja pysähtymättä lainkaan ennen aamunkoittoa. Hän oli silloin väsynyt ja hyvin nälkäinen. Stevens näytti olevan huonossa kunnossa, vaikka hän vielä olikin hilpeä ja iloinen. Duane pystytti leirin. Henkipatto ei halunnut syödä, pyysi vain sekä viskyä että vettä juodakseen.

Sitten hän ojentautui suoraksi.

"Buck, ettekö haluaisi vetää kenkiä jalastani?" kysyi hän kalpeiden kasvojen vääntyessä heikkoon hymyyn.

Duane veti ne pois arvaillen, ajatteliko henkipatto sitä, ettei hän halua kuolla kengät jalassaan. Stevens näytti ymmärtävän hänen ajatuksensa.

"Buck, vanhan isäni oli tapana sanoa, että olen syntynyt hirtettäväksi. En kuitenkaan ollutkaan, mutta kuoleminen saappaat jalassa on melkein yhtä ilkeää."

"Voitte mahdollisesti pelastua vielä tästäkin", sanoi Duane.

"Varmasti. Mutta haluan olla tarkka henkeni tähden, ja kuulkaahan, toveri, tahdon ilmoittaa teille, että olen kiitollinen ystävyydestänne, jos nyt kävisi niin huonosti, että kuolen."

Sitten hän sulki silmänsä näyttäen vaipuvan uneen.

Duane ei voinut löytää vettä hevosille, mutta läheisyydessä oli suuri kasteen kostuttama ruohokenttä ja sinne hän pani hevoset liekaan. Tehtyään sen hän valmisti itselleen hyvin tarvitsemansa aterian. Aurinko alkoi jo lämmittää kuumasti, kun hän paneutui nukkumaan, ja kun hän heräsi, alkoi se jo vaipua länteen. Stevens oli vielä hengissä, koska hän hengitti raskaasti. Hevoset olivat näkyvissä. Kaikki oli hiljaista, lukuunottamatta pensaikosta kuuluvaa hyönteisten surinaa. Duane kuunteli hetkisen, nousi sitten ja meni hevosten luo.

Kun hän palasi niiden kanssa, oli Stevenskin jo hereillään. Hänen silmänsä olivat kirkkaat, hän oli yhtä hilpeä kuin ennenkin ja nähtävästi paljon voimakkaampi.

"Niin, Buck, olen vielä luonanne ja tarpeeksi voimissani ratsastaakseni vielä toisenkin yön", sanoi hän. "Luullakseni en kaipaa nyt muuta kuin tukevan ryypyn tuosta pullosta. Auttakaa minua, olkaa niin hyvä. Kas niin, sepä maistui! En nieleskele enää verta tänä iltana. Ehkä se vuotikin melkein kuiviin."

Sillä aikaa kuin Duane nopeasti valmisti aterian itselleen, kokosi vähäiset matkatavarat ja satuloi hevoset, jatkoi Stevens puheluaan. Hänen näytti olevan kiire, että hän ehtisi kertoa Duanelle kaikki tietonsa maasta. Toisen yön ratsastus veisi heidät kauaksi takaa-ajajista, sopivan matkan päähän Rio Grandesta ja henkipattojen piilopaikoista.

Kun heidän piti nousta hevosten selkään, sanoi Stevens: "Voitte luullakseni vetää kengät jalkaani jälleen." Mutta huolimatta sanoja seuranneesta naurusta Duane huomasi henkipaton luonteessa tapahtuneen jonkun muutoksen.

Tänä yönä kävi matkan jatkaminen helpommin senvuoksi, että tie oli niin leveä, että hevoset voivat kulkea rinnan, joten Duanekin voi ratsastaa pitäessään Stevensiä satulassa.

Suurin vaikeus oli siinä, etteivät hevoset mitenkään tahtoneet malttaa kävellä. Ne olivat tottuneet juoksemaan, mutta sellainen vauhti ei sopinut nyt ollenkaan Stevensille. Iltarusko vaaleni lännessä, väritön jälkikajastus kirkasti taivaan hetkiseksi ja vihdoin tuli aivan pimeä, taivaan laaja sininen äärettömyys tummeni ja tähdet alkoivat tuikkia kirkkaammin. Hetkisen kuluttua Stevens lopetti puheensa retkottaen satulassa. Duane antoi kuitenkin hevosten kävellä tuntien kuluessa hitaasti. Hän ajatteli, ettei rauhallinen yö milloinkaan rupeakaan kirkastumaan aamuksi ja ettei tämä surullinen, yksitoikkoinen tasanko ikinä lopu. Mutta vihdoin vaalensi hämärä tähdet leviten mesquite-pensaita ja kaktuksia kasvavalle tasangolle.

Päivän sarastaessa pakolaiset olivat pystyttäneet leirinsä erään kallioisen pienen virran rannalle viheriään paikkaan. Stevens vaipui kuin kuollut Duanen käsivarsille ja vain silmäys hänen riutuneihin kasvoihinsa ilmaisi Duanelle, että henkipatto oli tehnyt viimeisen ratsastusmatkansa. Hänkin näytti ymmärtävän sen, menettämättä silti hilpeyttään.

"Buck, nämä raskaat kengät ovat väsyttäneet jalkani kokonaan", sanoi hän näyttäen tuntevan ääretöntä huojennusta Duanen vedettyä kengät pois.

Duanen mielestä oli tämä henkipaton kenkiinsä kiinnittämä huomio kummallinen. Hän laittoi Stevensille niin mukavan vuoteen kuin suinkin, ennenkuin ryhtyi täyttämään omia tarpeitaan. Ja henkipatto rupesi jatkamaan puhettaan siitä, mihin oli sen keskeyttänyt edellisenä iltana.

"Tämä tie haarautuu jonkun matkan päässä täältä ja jokainen sen haara johtaa johonkin piilopaikkaan, niistä löydätte miehiä – luultavasti hyvin vähän itsenne kaltaisia – muutamia samanlaisia kuin minä – ja joukoittain kehnoja hevosvarkaita, rosvoja ja muita samanlaisia. Se on helppoa elämää, Buck. Uskallan sentään vaikka vannoa, ettei se teistä tule tuntumaan hyvinkään helpolta, koska ette tule milloinkaan liittymään heihin. Teistä tulee yksinäinen susi, näen sen jo. No niin, jos mies vain voi kestää yksinäisyyttä ja osaa ampua nopeasti, on ehkä sellainen elämä parhainta. En tiedä sitä kuitenkaan varmasti. Mutta nämä miehet täällä epäilevät jokaista yksineläjää. Jos he vain saavat tilaisuuden, tappavat he teidät."

Hän pyysi vettä monta kertaa. Hän oli joko unhottanut viskyn tahi sitten hän ei enää halunnut sitä. Hänen äänensäkin heikkeni huomattavasti.

"Olkaa rauhallinen", sanoi Duane. "Puhuminen kuluttaa vain voimianne."

"Aion puhua, kunnes menehdyn", vastasi Stevens itsepäisesti. "Kuulkaahan nyt, toveri, voitte lyödä vaikka vetoa siitä, mitä nyt teille kerron. Ja siitä tulee olemaan teille hyötyäkin. Lähdettyänne tästä leiristä kohtaatte miehiä tämän tästäkin. Mutta heidän joukossaan ei ole ainoatakaan rehellistä. Siitä huolimatta ovat toiset kuitenkin parempia kuin toiset. Olen oleskellut joen rannoilla kaksitoista vuotta. Siellä on kolme suurta henkipattojoukkoa. Ensiksikin King Fisherin, tunnette kai hänet, koska hän oleskelee puolet ajastaan rehellisten ihmisten parissa. King on melko hyvä mies. Teidän sopisi liittyä häneen ja hänen joukkoonsa. Sitten siellä on Cheseldine, joka oleskelee Rim Rockissa joen yläjuoksun varrella. Hän on henkipattojen päällikkö. En ole milloinkaan nähnyt häntä, vaikka oleskelin kerran hänen leirissäänkin. Viime vuosina hän on rikastunut ja pysyttelee hyvin piilossa. Mutta Bland – olen ollut tuttu Blandin kanssa vuosikausia, enkä juuri välitä hänen seurastaan. Blandin joukko on suurin. Ette varmasti voi karttaa joutumista hänen pakopaikkaansa jolloinkin. Hänen kylänsä on todellinen kaupunki, niin sanoakseni. Siellä pelataan ja tapellaan alituisesti. Bland on tappanut parikymmentä miestä, paitsi meksikolaisia."

Tässä Stevens otti toisen kulauksen leväten hetkisen.

"Luulen, ettei teistä tule milloinkaan Blandin miehiä", jatkoi hän hetkisen kuluttua. "Olette liian kookas ja hyvännäköinen voidaksenne miellyttää päällikköä, sillä hänellä on naisia leirissään. Sitten hän olisi mustasukkainen teille ampumataitonne vuoksi. Hän olisi luullakseni kuitenkin hyvin varuillaan, sillä hän ei ole mikään tyhmeliini ja rakastaa nahkaansa. Jokainen muu on sentään mielestäni sopivampi teille silloin kun ette vaella yksinänne."

Tähän nähtävästi loppuivat kaikki ilmoitukset ja neuvot, joita Stevens oli ollut niin innokas jakamaan. Hän vaikeni ja makasi suljetuin silmin. Sillä aikaa aurinko nousi kuumana, tuuli huojutti mesquito-pensaita, linnut lensivät kylpemään matalaan virtaan ja Duane torkkui mukavalla istuimellaan. Hetkisen kuluttua jokin herätti hänet. Stevens puhui jälleen, mutta nyt muuttuneella äänellä.

"Miehen nimi on Brown", haaveili hän. "Jouduimme riitaan eräästä hevosesta, jonka varastin häneltä Huntsvillessä. Hän oli varastanut sen ensin. Brown on muudan noista lurjuksista, jotka välttävät julkisuutta. Hän varastaa ja teeskentelee kuitenkin olevansa rehellinen. Kuulkaahan, Buck, ehkä kohtaatte Brownin vielä jonakin päivänä. Olemme nyt tovereita."

"Muistan kyllä, jos joskus satun tapaamaan hänet", sanoi Duane.

Tämä tuntui tyydyttävän henkipattoa. Hetkisen kuluttua hän koetti kohottaa päätään, mutta ei jaksanut. Kummallinen varjo alkoi levitä hänen raaoille päivettyneille kasvoilleen.

"Jalkani tuntuvat melko raskailta. Riisuitte kai kenkäni?"

Duane kohotti niitä, mutta ei ollut ollenkaan varma, näkikö Stevens ne. Henkipatto sulki silmänsä jälleen muistaen sekavasti jotakin. Sitten hän nukkui. Duane luuli tämän unen olevan viimeisen. Päivä kului hänen odottaessaan ja vahtiessaan. Hieman ennen auringonlaskua Stevens heräsi ja hänen silmänsä näyttivät kirkkaammilta. Duane meni hakemaan raitista vettä ajatellen, että hänen toverinsa haluaa varmaankin sitä. Mutta hänen palattuaan ei Stevens näyttänyt mitenkään, että hän olisi tahtonut jotakin. Hänessä oli jotakin valoisaa ja äkkiä Duane ymmärsi sen tarkoituksen.

"Toveri, te – pysyitte – siis luonani!" kuiskasi henkipatto.

Duane huomasi hänen äänessään jotakin ilon tapaista ja näki riutuneilla kasvoilla heikon hämmästyksen ilmeenkin. Stevens oli nyt kuin pieni lapsi.

Duanesta tuntui tämä hetki surulliselta, alkeiselta ja suurelta salaperäisyyden tuntuineen, jota hän ei voinut ymmärtää.

Hän hautasi henkipaton erääseen matalaan syvänteeseen ja kokosi rauniollisen kiviä haudan merkiksi. Tehtyään sen hän satuloi toverinsa hevosen, ripusti aseet satulannuppiin ja nousten oman ratsunsa selkään lähti ratsastamaan tietä pitkin lisäytyvässä hämärässä.

IV

Pari päivää myöhemmin noin aamupäivän puolivälissä laahasi Duane molemmat hevosensa tavattoman vaikeakulkuisen tien viime mäelle huomaten saapuneensa Rim Rockin huipulle. Hänen jalkainsa juuressa lepäsi kaunis viheriä laakso, keltainen, hitaasti virtaava Rio Grande kimalteli auringonpaisteessa ja Meksikon laajat, villit ja vuoriset erämaat jatkuivat etelään päin.

Duane ei ollut tavannut ainoatakaan matkustajaa. Hän oli poikennut mukavimmalta näyttävälle tielle, joka oli sattunut hänen eteensä. Mihin se oli vienyt hänet ei hän osannut ollenkaan aavistaakaan, näki vain edessään virtaavan joen ja laakson, joka luultavasti oli jonkun kuuluisan henkipaton piilopaikka.

Sitä ei voitu ihmetelläkään, että henkipatot olivat turvassa täällä villissä pakopaikassa. Duane oli kuluttanut pari viime päivää kuoppaisimman ja vaikeakulkuisimman tien kiipeämiseen, mitä hän milloinkaan oli nähnyt. Ja katsoessaan rinnettä kuvitteli hän vaikeamman osan matkasta olevan vielä jäljellä, sillä ei ollut ollenkaan mahdotonta, että joelle johtava rinne oli noin parintuhannen jalan pituinen. Tuo kiilamainen laakso vihreine alfalfa-kenttineen ja pumpulipuineen huojensi ja ilahdutti hänen väsynyttä katsettaan sijaitessaan siinä mukavasti paljaiden keltaisten kallioiden välissä. Päästäkseen tasaiselle maalle hakemaan itselleen sopivaa levähdyspaikkaa hän alkoi innostuneena laskeutua laaksoon.

Tie osoittautui sellaiseksi, ettei sitä voitu laskeutua hitaasti. Hän sai väistää kallioita hyppäämällä syrjään, hevosten tullessa ohjaamatta hänen jäljessään. Ja hän saapuikin lyhyessä ajassa laaksoon tullen kiilan kärkeen. Siellä pursui kallioiden halkeamasta kirkasvetinen puronen levittäen enimmän vetensä kasteluojiin. Hänen hevosensa joivat janoisesti. Ja hän joi itsekin tuntien sellaista tyytyväisyyttä ja kiitollisuutta, mikä on yhteistä kaikille erämaanvaeltajille, kun he löytävät hyvää vettä. Sitten hän hyppäsi satulaan ja lähti ratsastamaan etemmäksi laaksoon arvaillen, millaisen vastaanoton hän tulisi saamaan.

Laakso olikin paljon suurempi kuin hän oli luullutkaan vuoren laelta katsoessaan. Hyvin kasteltuna vihreine ruohokenttineen ja puineen ja nähtävästi taitavien käsien viljelemine peltoineen hämmästytti se Duanea melkoisesti. Hevosia ja karjaa kävi laitumella kaikkialla. Jokaisessa pumpulipuumetsikössä oli pieni tiilirakennus. Hän näki meksikolaisten työskentelevän pelloilla ja hevosmiehiä kulki edestakaisin. Hetkisen kuluttua hän sivuutti erään muita rakennuksia suuremman talon, jossa oli kuistikin. Muudan hänen mielestään nuori ja kaunis nainen katseli häntä ovelta. Kukaan muu ei näyttänyt huomaavankaan häntä.

Tie laajeni piakkoin kaduksi ja se jonkinlaiseksi aukioksi, jonka ympärillä oli hyvin kömpelösti rakennettuja tiili- ja puurakennuksia. Näkyvissä oli hevosia, koiria, pari sonnia, meksikolaisia naisia ja lapsia ja valkoisia miehiä, joilla ei kellään näyttänyt olevan mitään tekemistä. Hänen tulonsa ei herättänyt mitään huomiota, ennenkuin hän ratsasti noiden valkoisten miesten luo, jotka vetelehtivät erään rakennuksen varjossa. Talossa oli nähtävästi kauppa ja kapakka, koska sisältä kuului uneliasta puheensorinaa.

Kun Duane veti suitsista pysähdyttääkseen ratsunsa, nousi muudan vetelehtijä varjosta huudahtaen kovasti:

"Hitto minut vieköön, ellei tuo ole Luken hevonen!"

Toisetkin tulivat tarkkaavaisemmiksi, vaikka he eivät väitettä vielä myöntäneetkään oikeaksi, ja nousivat tullen Duanea kohti.

"Vai mitä luulet, Euchre? Eikö tuo ole Luken kimo?" kysyi ensimmäinen mies.

"On yhtä varmasti kuin sinulla on nenä", vastasi Euchreksi puhuteltu mies.

"Sitä ei voida sitten enää epäilläkään", sanoi muudan nauraen, "sillä Bosomerin nenän osaa kyllä jokainen erottaa maisemasta."

Miehet asettuivat riviin Duanen eteen. Katsellessaan kylmästi heitä hän ajatteli, että heidät olisi missä tahansa voitu tuntea roistoiksi. Tuon Bosomer-nimeä kantava mies, joka oli astunut lähemmäksi, näytti hyvin vastenmieliseltä. Hänellä oli keltaiset silmät, kauhean suuri nenä, tomun värinen iho ja hiekan värinen tukka.

"Vieras, kuka olette, ja mistä helvetistä olette saanut käsiinne tuon kimon?" kysyi hän. Hänen keltaiset silmänsä kohdistuivat Stevensin hevoseen, sitten satulannuppiin kiinnitettyihin aseihin ja vihdoin suuntautui niiden kimalteleva julma katse Duaneen.

Duane ei pitänyt tavasta, millä häntä oli puhuteltu, ja vaikeni senvuoksi. Ainakin puolet hänen ajatuksistaan tuntuivat askartelevan kovasti jonkin kanssa, mikä ponnahteli hänen sisällään pannen hänen rintansa kohoilemaan. Hän tunsi sen tuoksi kummalliseksi vaistoksi, joka oli värisyttänyt häntä usein viime aikoina ja kypsyttänyt hänen päätöksensä, lähteä kohtaamaan Bainia. Nyt se kuitenkin oli erilainen, voimakkaampi.

"Vieras, kuka olette?" kysyi eräs toinen mies hieman kohteliaammin.

"Nimeni on Duane", vastasi Duane lyhyesti.

"Ja kuinka olette saanut hevosen?"

Duane vastasi lyhyesti ja hänen sanojaan seurasi lyhyt vaitiolo, jonka kestäessä miehet katsoivat häneen. Bosomer alkoi kierrellä viiksiään.

"Hän on varmasti kuollut, sillä muuten ei kukaan voisi kuljetella hänen hevostaan ja revolverejaan", sanoi Euchre hetkisen kuluttua.

"Herra Duane", aloitti Bosomer hiljaa pistävästi, "olen sattumalta Luke Stevensin paras toveri."

Duane kohdisti katseensa häneen, hänen kuluneihin saappaihinsa ja muodottomaan hattuunsa. Se tuntui suututtavan Bosomeria.

"Ja haluan saada hevosen ja revolverit omakseni!" huusi hän.

"Minusta on aivan yhdentekevää, otatteko te vai joku toinen ne. Toin ne vain tänne. Mutta kääry on minun", vastasi Duane. "Ja kuulkaa, olin toverinne ystävä. Ellette voi puhua kohteliaasti, on parasta, että tukitte suunne."

"Kohteliaastiko? Mitä vielä!" vastasi henkipatto. "En tunne teitä. Kuinka me voisimme olla varmat siitä, ettette ole ampunut Stevensiä, varastanut hänen hevostaan ja sitten sattumalta tullut tänne?"

"Teidän on vain uskottava sanani, siinä kaikki", vastasi Duane tiukasti.

"En usko sanojanne! Ymmärrättekö sen nyt? Ja minä olin Luken toveri!"

Sanottuaan sen Bosomer kääntyi ja työntäen toverinsa syrjään hän meni kapakkaan, alkaen karjua siellä.

Duane laskeutui satulasta heittäen suitset maahan.

"Vieras, Bosomer on kieltämättä hyvin tulinen", sanoi Euchre. Hän ei näyttänyt epäystävälliseltä eivätkä toisetkaan olleet vihaisia.

Juuri silloin tuli kapakasta aukiolle monta henkipattoa, joista eräs muita komenteleva oli pitkä roteva mies. Hänen käytöksestään voitiin huomata, että hän oli muiden johtaja. Hänellä oli pitkät kasvot, tulipunainen parta ja kirkkaat kylmät silmät, jotka kohdistuivat tarkkaavaisina Duaneen. Hän ei ollut texasilainen eikä Duane huomannut joukossa ketään toistakaan valtionsa kansalaista.

"Olen Bland", sanoi pitkä mies ratkaisevasti. "Kuka olette ja mitä teillä on täällä tekemistä?"

Duane katsoi Blandiin, kuten hän oli katsonut muihinkin. Tämä henkipattojen päällikkö näytti ainakin järkevältä, vaikka hän ei ollut kohteliaskaan. Duane kertoi tarinansa jälleen, mutta tällä kertaa hieman seikkaperäisemmin.

"Uskon teitä", vastasi Bland heti. "Luullakseni tiedän, milloin mies valehtelee."

"Olette varmasti oikeilla jäljillä", pisti Euchre väliin. "Tuo seikka, että Luke halusi saada kenkänsä riisutuiksi, tyydyttää minua. Hän pelkäsi hirveästi, että hän ehkä kuolee ne jalassaan."

Kuultuaan tämän leikkipuheen päällikkö ja miehet nauroivat.

"Oliko nimenne Duane – Buck Duane?" kysyi Bland. "Oletteko sen Duanen poika, joka muutamia vuosia sitten oli niin kuuluisa mestariampujana?"

"Olen", vastasi Duane.

"En tavannut häntä milloinkaan ja olen hyvilläni siitä", sanoi Bland kuivan leikillisesti. "Te jouduitte siis sellaisiin vaikeuksiin, että teidän niiden vuoksi oli pakko lähteä pakosalle? Saanko tietää, millaisiin vaikeuksiin?"

"Minun täytyi taistella."

"Taistellako? Tarkoitatteko revolverileikkiä?" kysyi Bland. Hän näytti kiihkeältä, uteliaalta ja mietiskelevältä.

"Tarkoitan. Se päättyi revolverileikkiin, tunnustan sen pahoitellen", vastasi Duane.

"Arvaan, ettei minun tarvitse kysyä, tappoiko Duanen poika miehensä", jatkoi Bland ivallisesti. "Olen pahoillani, että jouduitte heti riitaan tullessanne leiriini. Mutta asiain niin ollen tekisitte mielestäni viisaasti, jos poistuisitte."

"Onko tarkoituksenne pyytää minua kohteliaasti jatkamaan matkaani?" kysyi Duane tyynesti.

"Ei oikeastaan niinkään", sanoi Bland kuin ärtyneenä. "Ellei tämä ole vapaa paikka, ei maailmassa sitten olekaan sellaista. Jokainen on samanarvoinen täällä. Haluatteko liittyä joukkooni?"

"En."

"No niin, vaikka liittyisittekin, ei se luullakseni voisi hillitä Bosomeria. Hän on ilkeä mies. Hän on muudan noista tapaamistani revolverisankareista, jotka alituisesti haluavat tappaa jonkun. Useimmat sellaiset miehet ovat vain kerskailijoita. Mutta Bosomer on väriltään kokonaan samanlainen, aito punainen. Neuvon teitä vain itsenne vuoksi jatkamaan matkaanne."

"Kiitoksia. Mutta ellei muuta estettä ole, jään tänne", vastasi Duane. Puhuessaankin hänellä oli sellainen tunne, ettei hän tuntenut itseään.

Bosomer ilmestyi ovelle tyrkkien miehiä, jotka koettivat pidättää häntä, ja kun hän ponnahti vapaaksi viimeisestä pidättävästä kädestä, murahti hän kuin vihainen koira. Nähtävästi hän oli käyttänyt lyhyen kapakassa oleskelemisensa juomiseen ja raivonsa kiihdyttämiseen. Bland ja muut henkipatot siirtyivät äkkiä syrjään jättäen Duanen seisomaan yksikseen. Kun Bosomer näki Duanen seisovan liikkumattomana ja valppaana, tapahtui hänessä äkkiä kummallinen muutos. Hän pysähtyi kuin naulattu, ja hänen tehdessään niin, syöksyivät ne miehet, jotka olivat seuranneet häntä, melkein toistensa yli päästäkseen syrjään niin nopeasti kuin suinkin.

Duane näki täydellisesti tämän nopean liikkeen, tunsi vaistomaisesti sen merkityksen ja huomasi Bosomerissa tapahtuneen äkillisen muutoksen. Henkipattokin oli varuillaan ja oli nähtävästi toivonut pakoilevaa tahi ainakin pelkäävää vastustajaa. Mutta Duane tiesi, ettei hän ollut kumpaakaan. Hän tunsi olevansa kuin terästä, vaikka väristys väristyksen jälkeen vapisuttikin häntä. Hänestä tuntui melkein siltä kuin hän olisi ollut hyvin tottunut tällaisiin tilanteihin, ja hän ymmärsi jollakin tavoin tämän keltasilmäisen Bosomerin mielen. Henkipatto oli tullut aukiolle tappaakseen hänet. Ja hän aikoi vieläkin tappaa, vaikka vieraan vastarinta pidättikin häntä hieman. Hänkin oli joutunut sellaisen tappamiskiihkon valtaan, että hän halusi tappaa vain tappamisen vuoksi, kuten niin moni hänen laisensa roisto. Duane huomasi, ettei Bosomeria kannusta mikään äkillinen vihamielisyys. Hän halusi vain koetella onneaan. Sillä hetkellä olisi hän mielellään murhannut vaikka kenet, Hän oli nähtävästi jo unhottanut näennäisen riidanaiheen ja punnitsi nyt nähtävästi mielessään Duanen mahdollisuuksia.

Hän ei kuitenkaan puhunut mitään, seisoi vain liikkumatta paikallaan kauan aikaa vaalein, vakavin silmin ja oikean käden sormet koukistuneina kuin haukan kynnet.

Se hetki soi Duanelle taidon lukea vihollisensa silmistä ajatuksen, jota seuraisi toiminta. Mutta hän ei halunnut tappaa enää toista miestä. Hänen oli kuitenkin pakko taistella ja hän päätti tehdä Bosomerista raajarikon. Kun Bosomerin käsi liikahti, sylki Duanen revolveri tulta. Kuului vain kaksi laukausta, molemmat Duanen revolverista, ja henkipatto kaatui oikea käsivarsi murskana. Bosomer kirosi käheästi ja kierien tomussa koetti hän tavoitella revolveriaan vasemmalla kädellään. Mutta kun hänen toverinsa huomasivat, ettei Duane halua tappaa, ellei häntä pakoteta siihen, kokoutuivat he Bosomerin ympärille estäen jatkuvan mielettömyyden hänen puoleltaan.

V

Läsnäolevista henkipatoista näytti Euchre mieluummin haluavan yhdistää ystävällisyyden uteliaisuuteen, ja hän vei Duanen ja hevoset mukanaan erääseen pieneen tiilivajaan. Hän sitoi hevoset kiinni avonaisen katoksen suojaan irroittaen niiden satulat. Sitten ottaen mukaansa Stevensin aseet hän pyysi vierastaan käymään sisälle taloon.

Siinä oli pari huonetta lasittomine ikkunoineen ja paljaine lattioineen. Toisessa huoneessa oli peitteitä, aseita, satuloita ja suitsia, mutta toisessa oli vain kivinen takka, kömpelö pöytä ja lavitsa, pari vuodetta, laatikosta kyhätty astiakaappi ja erilaisia tummuneita talouskapineita.

"Koettakaa nyt kotiutua tänne ja viipykää niin kauan kuin vain haluatte", sanoi Euchre, "täällä ei ole paljonkaan tätä maallista tavaraa, mutta omistan sentään kaiken, mitä täällä on, ja te olette tervetullut tänne."

"Kiitoksia. Jään tänne mielelläni muutamiksi päiviksi lepäämään, sillä olen melkein lopussa", vastasi Duane.

Euchre katsahti häneen tarkasti.

"Levätkää vain. Minä vien hevosenne laitumelle."

Hän jätti Duanen yksikseen taloon. Duanen lihakset höltyivät silloin ja hän pyyhki vaistomaisesti hien kasvoiltaan. Hän oli jonkinlaisen lumouksen tahi järkytyksen vallassa, mikä ei haihtunutkaan niin äkkiä. Toinnuttuaan hän riisui takkinsa ja vyönsä paneutuen mukavasti pitkäkseen makuuhuoville. Mutta hänen mieltään askarrutti ajatus, että vaikka hän lepäsikin tahi nukkui, niin aiheuttiko se minkäänlaista eroa huomiseen nähden? Sillä ei mikään lepo eikä uni voinut muuttaa synkkää tulevaisuutta toisenlaiseksi. Hän tuli iloiseksi, kun Euchre tuli kiireesti huoneeseen, ja ensi kerran hän nyt kiinnitti huomionsa tarkemmin henkipattoon.

Euchre oli jo vanha mies. Ne muutamat hiussuortuvat, jotka vielä olivat jäljellä, olivat harmaita, kasvot olivat sileiksi ajellut ja täynnä ryppyjä, ja aurinkoa kohti tuijottaminen ja tomu olivat sulkeneet hänen silmänsä puoleksi. Hän oli sitäpaitsi kumarakin. Mutta hänen laiha ruumiinsa ilmaisi voimaa ja vähentymätöntä kestävyyttä.

"Tahdotteko ryypyn vai savukkeenko?" kysyi hän.

Duane pudisti päätään. Hän ei ollut tottumaton viskyyn ja oli polttanut tupakkaa kohtuullisesti kuudennestatoista ikävuodestaan asti, mutta nyt hän tunsi kummallista vastenmielisyyttä ajatellessaankin noita virvokkeita. Hän ei ymmärtänyt selvästi itsekään, miltä hänestä tuntui, tiesi vain epämääräisesti jotakin villiä olevan veressään, jotakin sellaista, mikä pani hänet pelkäämään itseään.

Euchre huljutti vanhaa päätään myötämielisesti. "Tunnette varmasti olevanne hieman kipeä. Lähden silloin aina juoksemaan, kun aletaan ampua. Kuinka vanha olettekaan?"

"Kolmenkolmatta", vastasi Duane.

Euchre näytti hämmästyvän. "Olette vielä poikanen! Luulin teitä ainakin kolmikymmenvuotiaaksi. Buck, kuulin mitä sanoitte Blandille ja kun liitän sen omiin mielipiteihini, vannon, ettette ole vielä rikollinenkaan. Revolverin esillevetäiseminen itsepuolustustarkoituksessa ei ole mikään rikos."

Duane tuntien keskustelun huojentavan vaikutuksen kertoi nyt enemmän itsestään.

"Huh!" vastasi vanhus. "Olen oleskellut täällä joen rannoilla vuosikausia ja nähnyt satojen poikien saapuvan tänne pakosalle. Useimmat heistä olivat kuitenkin turmeltuneita veitikoita. Eivätkä sellaiset elä täällä pitkää aikaa. Tämä joen halkaisema seutu on ollut ja on vieläkin kaikkialta Yhdysvalloista paenneiden rikollisten turvapaikka. Olen asunut pankkirosvojen, väärentäjien, varkaiden ja ilkeiden murhaajien kanssa, joilla ei ole ollut mitään tekemistä täällä Texasin rajalla. Blandin laiset miehet ovat poikkeuksia. Huomasitte, ettei hänkään ole texasilainen. Miehet, joita hän täällä hallitsee, tulevat tänne kaikilta ilmansuunnilta ja ovat ilkeitä roistoja, siitä voitte lyödä vaikka vetoa. He elävät komeasti ja helposti. Ja elleivät he taistelisi keskenään, kertyisi heitä tänne pian suuret joukot. Rim Rock ei ole mikään sopiva asuinpaikka rauhalliselle, kunnialliselle miehelle. Kuulin teidän sanovan Blandille, ettette halua liittyä hänen joukkoonsa. Se ei ainakaan kiinnitä häntä teihin. Onko teillä rahaa?"

"Hyvin vähän", vastasi Duane.

"Voisitteko elää pelaamisella? Oletteko taitava käsittelemään kortteja?"

"En."

"Ette varmaankaan ryhdy varastamaan hevosia ettekä karjaakaan?"

"En."

"Kun olette tuhlannut rahanne, kuinka hitossa silloin tulette toimeen? Täällä ei ole minkäänlaista työtä rehelliselle miehelle. Ette voi liittyä meksikolaisiinkaan. Blandin miehet ampuisivat teidät työskennellessänne kedolla. Mihin aiotte ryhtyä, poikani?"

"Jumala sen tietää", vastasi Duane toivottomasti. "Aion säästellä rahojani niin kauan kuin suinkin ja sitten kuolla nälkään."

"Minäkin olen kyllä melko köyhä, mutta teidän ei tarvitse milloinkaan nähdä nälkää niin kauan kuin minulla on jotakin."

Nyt järkytti Duanea jälleen tuo sama inhimillisyyden, ystävällisyyden ja innostuksen piirre, minkä hän oli huomannut Stevensissäkin. Arvostellessaan henkipattoja hän ei ollut tiennyt heidän joukossaan olevan tällaisiakin, vaan luullut heidän olevan vailla kaikkia hyveitä. Hänestä, kuten muistakin kunniallisista ihmisistä, he olivat tuntuneet vain turmeltuneilta miehiltä, joissa ei ole ainoatakaan sovittavaa piirrettä.

"Olen hyvin kiitollinen teille, Euchre", vastasi hän. "Mutta en tietystikään voi asua täällä luonanne maksamatta ruokaani."

"Suhtautukaa siihen, kuinka vain haluatte, poikani", vastasi Euchre hyväntuulisesti. "Te sytytätte tulen ja minä hankin ruokaa. Olen hyvin sitkeä, Buck. Sellaista miestä ei ole vielä syntynytkään, joka voisi riistää minulta leipäni."

"Kuinka maailmassa voitte hankkia elintarpeita tänne?" kysyi Duane ajatellen laakson melkein luoksepääsemätöntä asemaa.

"Osa tuodaan tänne Meksikosta ja loput jokea pitkin. Jokimatka on hyvin vaivalloinen. Ensimmäiseen elintarvekeskukseen on täältä viisisataa penikulmaa. Blandilla on palveluksessaan mozoja, meksikolaisia venemiehiä. Joskus hän tuo tänne elintarpeita joen suultakin, hän myy nimittäin tuhansia nautoja Kubaan. Ja kaikki karja on vietävä lotjilla laivoihin myötävirtaa."

"Mistä ihmeen kohdasta ajetaan sitten naudat tänne joelle?" kysyi Duane.

"Se ei ole minun salaisuuteni", vastasi Euchre lyhyesti. "Enkä sitä oikeastaan tiedäkään. Olen kyllä rosvonnut karjaa Blandille, mutta hän ei ole milloinkaan lähettänyt minua kuljettamaan sitä Rim Rockin yli."

Duane tunsi jonkinlaista huvia huomatessaan mielenkiintonsa heräävän. Hän halusi mielellään tietää hieman enemmän Blandista ja hänen joukostaan ja oli iloinen voidessaan ajatella jotakin. Sillä aina hetkisen kuluttua valtasi hänen mielensä sellainen tunne, että se melkein aiheutti tuskia. Hän tahtoi unhottaa. Ja seuraavana tuntina hän jo unhottikin auttaessaan mielellään aterian valmistamisessa ja sen syömisessä. Pestyään astiat ja ripusteltuaan ne seinälle painoi Euchre hatun päähänsä ja kääntyi mennäkseen ulos.

"Tulkaa mukaan tahi jääkää tänne", sanoi hän Duanelle.

"Jään mieluummin tänne", vastasi Duane hitaasti.

Vanha henkipatto poistui huoneesta lähtien laahustamaan tiehensä iloisesti vihellellen.

Duane katseli ympärilleen löytääkseen jonkun kirjan tahi lehden, jota hän voisi lukea, löytämättä kuitenkaan muuta painettua kuin ammuslaatikoiden kylkiin painetut muutamat sanat ja tupakkapussin takapuolelle painetun ilmoituksen. Siellä ei näyttänyt olevan hänelle mitään sopivaa tehtävää. Hän oli jo levännyt eikä halunnut makailla enää. Hän alkoi kävellä edestakaisin huoneen toisesta nurkasta toiseen. Ja kävellessään hän viimeaikaiseen totuttuun tapaansa rupesi miettimään onnettomuuksiaan.

Äkkiä hän suoristautui säpsähtäen. Hän oli tietämättään vetäissyt revolverinsa esille. Seisoessaan siinä kirkas kylmä ase kädessään hän katseli sitä järkytettynä. Kuinka hän oli tullut vetäisseeksi sen huotrasta? Hän ryhtyi vaikeasti muistelemaan äskeisiä ajatuksiaan, mutta ei muistanut ainoatakaan sellaista, mikä olisi aiheuttanut hänen tekonsa. Hän huomasi kuitenkin, että hänellä oli huomattava taipumus työntää kätensä revolveriaan kohti. Se voi ehkä johtua siitä tavasta, mihin hän alituisesti harjoitellessaan oli tottunut. Mutta se voi johtua siitäkin kummallisesta tunteesta, mitä hän tuskin ajattelikaan, tuosta viimeaikaisesta läheisestä ja välttämättömästä tuon aseen ja hänen välisestä suhteesta. Hän hämmästyi huomatessaan sen, sillä vaikka kohtalo olikin katkeroittanut hänet, paloi kuitenkin elämänhalu voimakkaasti hänessä. Jos hän olisi ollut niin onnettomassa tilanteessa, sellaisella erotuksella kuitenkin, ettei kukaan ihminen haluaisi sulkea häntä vankilaan eikä ottaa hänen henkeään, tunsi hän, että hänen polttava kiihkonsa saada olla vapaana ja puolustaa itseään ei olisi ollut niin voimakas. Sillä elämän mahdollisuudet eivät todellakaan tuntuneet hänestä valoisilta. Hän oli jo alkanut epäillä, voiko hän milloinkaan enää palata kotiinsa. Mutta antautuminen aran raukan tapaan, käsirautoihin alistuminen ja vankilaan joutuminen, juopuneen kerskailevan paimenen läheisyydestä pakeneminen ja suostuminen siihen, että joku rajalla oleskeleva roisto, joka vain halusi saada uuden kolon revolverinsa perään, saisi ampua hänet kylmäverisesti – sellaiseen ei Duane luullut ikinä voivansa suostua, koska hänen oli mahdotonta olla taistelematta. Sillä hetkellä oli hän antautunut vain kohtalon ja synnynnäisen luonteensa johdettavaksi. Tämän jälkeen täytyi tämän revolverin muuttua kuin osaksi hänestä itsestään. Ja heti siinä paikassa hän ryhtyi harjoittelemaan sen esillevetäisemistä, minkä hän oli keskeyttänyt pitkäksi aikaa. Nyt se tuntui hänestä ankaralta, katkeralta ja kuolettavan tärkeältä. Hänen ei tarvinnut laukaista revolveriaan, sillä tarkkuus on lahja ja hän oli saavuttanut sen. Nopeutta sen esillevetäisemisessä voitiin kuitenkin lisätä, ja hän päätti saavuttaa siinäkin sellaisen taidon kuin jollekin ihmiselle suinkin voi olla mahdollista. Hän seisoi liikkumatta paikallaan, hän käveli edestakaisin, hän istuutui, pani pitkäkseen ja asettui mitä kummallisimpiin asentoihin, ja jokaisesta asennosta hän harjoitteli revolverinsa esillevetäisemistä, harjoitteli sitä, kunnes oli hikinen ja väsynyt, kunnes hänen käsivarttaan pakotti ja hänen sormiaan poltti. Hän päätti jatkaa näitä harjoituksiaan joka päivä. Se oli ainakin jonkinlaista työtä, mikä auttaisi häntä päivien väsyttävien tuntien kuluttamisessa.

Myöhemmin hän meni pihalle pumpulipuiden viileään varjoon. Sieltä hän voi nähdä melkein koko laakson. Duane tunsi, että tällainen kaunis paikka olisi ilahduttanut häntä erilaisissa olosuhteissa. Euchren maja oli rinteen ensi penkereellä, ja Duane voi katsella koko laaksoa kiivettyään muutamia kymmeniä metrejä korkeammalle. Se oli todella oikea henkipattojen alue. Hän näki paljon meksikolaisia, jotka tietysti olivat hyvissä väleissä Blandin kanssa. Sitten hän huomasi suunnattoman suuria karkeasti kyhättyjä lotjia, jotka oli kiinnitetty joen äyrääseen. Rio Grande vyöryi eteenpäin korkeiden pengerten välissä. Leveän keltaisen virran yli oli jännitetty teräsköysi, jonka keskipaikka oli kovasti mutkalla, ja muudan vanha tasapohjainen lotja, jota nähtävästi käytettiin lauttana, oli ankkurissa toisella rannalla.

Laakso oli ihanteellinen piilopaikka jokaiselle henkipatolle, jonka toiminta ulottui laajalle alueelle. Takaa-ajoa tarvittiin tuskin pelätä Rim Rockin vaikeakulkuisilla teillä. Ja laakson yläpäätä voitiin puolustaa melkein millaista myötävirtaa saapuvaa miesjoukkoa vastaan tahansa. Meksikon puolelle voitiin taas päästä helposti ja nopeasti. Duanea hämmästytti kuitenkin se, kuinka Bland kuljetti karjaa joelle, ja hän arvaili, pääsikö rosvo todella vapaaksi varastetusta karjastaan käyttämällä lotjia.

Duane oli kai viipynyt melko kauan kukkulalla, koska hän palatessaan majaan näki Euchren hääräävän ahkerana tulen ääressä.

"Kas niin, olen iloinen nähdessäni, etteivät poskenne ole enää niin kalpeat kuin äsken", sanoi Euchre kuin tervehdykseksi. "Tulkaa sisään, sillä päivällinen on pian valmis. Tällä leirillä on sentään ehdottomasti muudan sovittavakin puoli."

"Mikä sitten?" kysyi Duane

"Täällä on riittävästi hyvää mehuisaa paistia syötäväksi. Eikä se maksa mitään."

"Mutta se maksaa vaikeita ratsastusmatkoja ja huolia, omantunnon vaivoja ja kovaa elämää, vai mitä?"

"En ole lainkaan varma tuosta pahasta omastatunnosta. Minua se ei ainakaan ole milloinkaan vaivannut. Ja mitä henkeen tulee, niin sitähän pidetään hyvin halpana täällä Texasissa."

"Kuka Bland on?" kysyi Duane vaihtaen äkkiä puheenaihetta. "Mitä tiedätte hänestä?"

"Emme tiedä, kuka hän on tahi mistä hän on kotoisinkaan", vastasi Euchre. "Se seikka on aina askarruttanutkin miesten ajatuksia. Hänen on pitänyt olla nuori mies saapuessaan Texasiin. Nyt hän on keski-iässä. Muistan, kuinka hän vuosia sitten haasteli hillitysti sekoittamatta puheeseensa sellaisia raakuuksia kuin nyt, ja hän osasi käyttäytyäkin säädyllisesti. Bland ei ole luullakseni hänen oikea nimensäkään. Hän tietää paljon, osaa parantaa tautinne ja käsittelee hyvin kätevästi kaikkia työvälineitä. Hän on sellainen, että hän osaa hallita toisia. Tänne saapuu alituisesti henkipattoja yhtyäkseen hänen joukkoonsa ja ellei pelaamista ja revolverileikkejä olisi, olisi hänellä täällä tuhansia miehiä."

"Kuinka paljon miehiä hänellä nyt on?"

"Ei luultavasti sataakaan. Mutta lukumäärä vaihtelee. Sitten hänellä on muutamia pienempiä piilopaikkoja virran ylä- ja alajuoksun varrellakin. Karjanlaitumillakin hänellä on miehiä."

"Kuinka hän voi pitää silmällä niin suurta voimaa?" kysyi Duane. "Ja erittäinkin, kun hänen joukossaan on vain pahoja miehiä. Luke Stevens sanoi, ettei hän hyväksy Blandia. Ja kuulin kerran jossakin, että Bland on oikea paholainen."

"Aivan niin, sellainen hän juuri on. Hän on kova kuin pii ja kiivas eikä hänellä milloinkaan ole ollut muita ystäviä kuin lähimmät apulaisensa, Dave Rugg ja Chess Alloway. Hän on aina valmis ampumaan. Hän on tappanut paljon miehiä, muutamia aivan syyttömiäkin. Syy, miksi henkipatot kokoutuvat hänen luokseen, on se, että oleskeleminen hänen luonaan on turvallista ja että hän tulee hyvin toimeen. Hän on rikas. Hänellä sanotaan olevan satojatuhansia pesoja kätkettynä jonnekin ja paljon kultaa. Mutta hän antaa rahojen pyöriä. Hän pelaa aina silloin kun hän ei ole poissa karjankuljetusmatkoillaan. Hän oikein syytää rahoja ympärilleen. Ja seikka onkin sellainen, että siellä, missä hän on, on aina paljon rahaa liikkeellä. Se pitää joukon koossa. Likaisia, verisiä rahoja."

"Tuntuu ihmeelliseltä, ettei häntä ole tapettu, kun ajattelee, että hän on elänyt kaikki nämä vuodet täällä rajalla!" huudahti Duane.

"No niin", vastasi Euchre kuivasti, "hän on vain ollut nopeampi liikkeissään kuin kaikki muut, jotka ovat yrittäneet ampua häntä, siinä kaikki."

Euchren vastaus pikemminkin vähensi Duanen hetkellistä mielenkiintoa. Sellaiset huomautukset panivat aina hänen ajatuksensa kiertämään häntä itseään koskevissa seikoissa.

"Puhuakseni vielä tästä käden nopeasta leikistä", jatkoi Euchre, "on leirissä keskusteltu melkoisesti tavastanne vetäistä revolverinne esille. Tiedätte kai sen, Buck, ettei meidän laisten, takaa-ajettujen miesten joukossa mikään herätä niin suurta kunnioitusta kuin taitava revolverin käyttäminen. Kuulin Blandin sanovan nyt iltapäivällä ja sanovan sen vakavasti ja miettiväisesti, ettei hän ole milloinkaan nähnyt teidän vertaistanne. Hän sanoi katsoneensa teihin tarkasti, mutta ei ollut erottanut kätenne liikettä kun vetäisitte. Ja kaikilla muillakin miehillä, jotka olivat nähneet teidän ja Bosomerin kohtauksen, oli jotakin sanomista. Bo on yhtä taitava käyttämään revolveriaan kuin joku toinenkin tässä leirissä, paitsi Chess Allowaytä ja ehkä Blandia itseään. Chess on tahi oli oikea kapteeni revolverin käytössä. Eikä hän totisesti pitänyt noista teidän nopeuttanne kuvailevista puheista. Bland oli rehellinen tunnustaessaan sen, mutta ei hänkään pitänyt siitä. Muutamat miehet olivat taipuvaisia väittämään nopeata vetoanne sattumaksi, mutta useimmat olivat toista mieltä. Ja kaikki vaikenivat, kun Bland kertoi, kuka ja millainen isänne oli ollut. Näin muistaakseni kerran isänne tuollaisessa revolverikahakassa Santonessa vuosia sitten. Pistin aironi tänään noiden miesten sekaan ja sanoin: 'Mikä teitä vekkuleita nyt vaivaa? Perääntyikö nuori Duane tuumaakaan, kun Bo syöksyi karjuen ulos nähden vain verta? Eikö hän ollut kylmä, tyyni ja vakavahuulinen ja eivätkö hänen silmänsä ymmärtäneet Bon aikomusta? Entä sitten tuo salamannopea vetäisy? Ettekö kaikki voi ymmärtää sitä perityksi taidoksi?'"

Euchren raollaan olevat silmät välähtivät ja hän antoi vatkaamalleen taikinalle aikamoisen läimäyksen jauhoisella kädellään. Nähtävästi hän oli julistautunut Duanen puolustajaksi ja toveriksi ollen niin ylpeä kuin vanhus voi olla nuoren ihailemansa miehen tuttavuudesta.

"Niin", jatkoi hän hetkisen kuluttua, "siten olette tullut tunnetuksi täällä rajalla, Buck. Ja korttinne oli korkea valtti. Saatte olla aivan rauhassa todellisten revolverisankarien ja sellaisten miesten kuin Blandin, Allowayn, Ruggin ja joukkojen muiden johtajien puolelta. Nämä todelliset miehet ovat kaikissa tapauksissa miehiä, kuten ymmärrätte, ja ellette suututa heitä, eivät he sekaudu sen enemmän asioihinne kuin tekään heidän. Mutta täällä joen rantamilla on paljon tuollaisia Bosomerinkin kaltaisia miehiä. He haluavat kaikki nitistää teidät hengiltä. Ja jokainen kaupunki, minne ratsastatte, kaivaa kyllä esille jonkun juopuneen paimenen tahi pitkätukkaisen kerskailevan revolverisankarin tahi sheriffin, ja nämä miehet tulevat kiihoittamaan väkijoukkoja ja vaatimaan huutaen henkeänne. Se on texasilaista siinä. Teidän pitää piiloutua ikuisiksi ajoiksi kallioisiin viidakkoihin tahi sitten tappaa tuollaiset miehet. Buck, nämä eivät varmasti ole iloisia uutisia teidän laisellenne rehelliselle miehelle. Kerron tämän teille senvuoksi, että olen ruvennut pitämään teistä, ja siksi, että huomasin heti teidän olevan tottumattoman näihin rajaseudun tapoihin. Syökäämme nyt ja sitten menemme ulos näyttämään miehille, ettette pakoile."

Kun Duane poistui tuvasta Euchren mukana, alkoi aurinko laskea Meksikoon joen toiselta puolen kohoavien vuorten taakse. Laakso näytti liian avonaiselta lounaaseen päin. Se oli rauhallinen ja kaunis. Jossakin läheisyydessä sijaitsevassa talossa lauloi joku nainen, ja tiellä Duane näki erään pienen meksikolaisen pojan ajavan kotiin muutamia lehmiä, joista yhdellä oli kello kaulassa. Naisen suloinen, iloinen ääni ja paljasjalkaisen pojan vihelteleminen eivät tuntuneet sopivan ollenkaan tähän paikkaan.

Euchre saapui hetkisen kuluttua aukiolle niiden kömpelöiden rakennusten edustalle, jotka Duanekin muisti. Hän oli astumaisillaan siihen kohtaan tomussa, missä Bosomer oli tullut häntä vastaan. Ja hän raivostui äkkiä huomatessaan, että se voi järkyttää häntä niin kummallisesti.

"Menkäämme hetkiseksi tänne", sanoi Euchre.

Duanen oli pakko taivuttaa päätään mennessään ovesta. Hän huomasi tulleensa melko suureen tiiliseinäiseen ja risukattoiseen huoneeseen. Se oli täynnä kömpelösti tehtyjä lavitsoita, pöytiä ja tuoleja. Eräässä nurkassa oli erityisellä lavitsalla nassakoita ja tynnyreitä vierekkäin. Muudan meksikolainen poika sytytti lamppuja, jotka oli kiinnitetty kattoparruja kannattaviin pylväihin.

"Ainoa mies, joka tulee katselemaan teitä tarkasti, on Benson", sanoi Euchre. "Hän omistaa paikan ja myy ryyppyjä. Miehet sanovat häntä Kaniininnaama-Bensoniksi, koska hän aina vilkuilee kaikille suunnille ja kuuntelee höröllä korvin. Älkää välittäkö hänestä, vaikka hän katselisikin teitä, Buck. Benson pelkää kuollakseen jokaista uutta tulokasta, joka saapuu Blandin leiriin. Ja se johtuu luullakseni siitä, että hän on käyttäytynyt kehnosti jotakin kohtaan. Hän piileskelee täällä. Mutta hän ei pelkää ketään sheriffiä eikä vartijaa. Miehet, jotka kannattavat heitä, eivät käyttäydy Kaniininnaama-Bensonin tapaan. Hän pakoilee jotakin henkilöä, joka ajaa häntä takaa tappaakseen hänet. Odotan aina näkeväni jonkun miehen tulevan ratsain tänne ja vetäisevän revolverinsa esille ampuakseen Bensonin. Se ei luullakseni pahoittaisi lainkaan mieltäni."

Duane katsahti ylimalkaisesti sanotulle suunnalle huomaten erään hennon ja laihan miehen, jonka naama näytti tavattoman kalpealta verrattuna hänen ympärilleen kokoontuneitten miesten punaisiin, päivettyneihin ja tummiin kasvoihin. Se oli kuin ruumiin naama. Mustat viikset riippuivat, suuri musta hiuskihara oli valahtanut otsalle ja syvälle kuoppiinsa painuneet tuijottavat silmät vilkuilivat kaikille suunnille pistävästi. Mies käyttäytyi levottomasti, valppaasti ja hermostuneesti. Hän nojasi kätensä pöytään, joka toimitti tiskin virkaa, ja katsoa tuijotti Duaneen. Mutta kohdattuaan Duanen katseen hän kääntyi äkkiä ryhtyen tarjoilemaan viinaa.

"Mitä teillä on häntä vastaan?" kysyi Duane istuutuessaan Euchren viereen. Hän kysyi sitä pikemminkin sanomisen halusta kuin mielenkiinnosta. Mitä hän välitti ilkeästä, takaa-ajetusta, arasta rikollisesta?

"Ehkä se on vain itsepäisyyttä minun puoleltani", vastasi Euchre anteeksipyytävästi. "Sellainen henkipatto ja rosvo kuin minä olen ei suinkaan voi olla ärtyisäkään. En ole kuitenkaan milloinkaan varastanut muuta kuin karjaa joltakin karjanomistajalta, joka ei ole sitä osannut kaivatakaan. Mutta tämä Benson-roisto luovutti erään pienen tytön Blandille."

"Tytönkö?" kysyi Duane nyt todella tarkkaavaisena.

"Niin. Bland on oikea naisten lumooja. Poistuttuamme täältä kerron teille tuosta tytöstä. Muutamat miehistä näyttävät haluavan tutustua teihin enkä voi puhua päälliköstä heidän kuullensa."

Seuraavana puolituntina kulki moni henkipatto Euchren ja Duanen ohi, pysähtyi tervehtimään tahi istuutui hetkiseksi juttelemaan. He olivat kaikki raakoja, äänekkäitä, iloisia ja hyväluontoisia miehiä. Duane vastasi kohteliaasti ja miellyttävästi hänelle kohdistettuihin sanoihin, mutta kieltäytyi päättäväisesti juomasta ja pelaamasta. Hänet oli nähtävästi hyväksytty jollakin tapaa heidän joukkoonsa kuuluvaksi. Kukaan ei vihjaissut eikä viitannut hänen taisteluunsa Bosomerin kanssa. Duane näki helposti, että Euchreä hyvin suosittiin. Muudan henkipatto lainasi häneltä rahaa ja muudan pyysi tupakkaa.

Illan pimettyä suuri huone oli täynnä henkipattoja ja meksikolaisia, joista useimmat pelasivat korttia. Nämä pelaajat, erittäinkin meksikolaiset, olivat tarkkaavaisia ja tyyniä. Vain juopottelevat ja vetelehtivät miehet melusivat. Duane oli nähnyt ennenkin pelipaikkoja, muutamia kuuluisiakin San Antoniossa ja El Pasossa ja joitakin sellaisissa rajakaupungeissa, joissa lupa voitiin saada helposti. Mutta tämä Kaniininnaama-Bensonin paikka tuntui hänestä sellaiselta, missä revolverit ja veitset olivat tekijöinä pelissä. Hänen ehkä hyvin tarkkanäköisistä silmistään näyttivät pelaajien aseet heidän silmiinpistävimmältä omaisuudeltaan. Useilla pöydillä oli jo kasoittain hopeaa, meksikolaisia pesoja, niin korkeissa pinoissa kuin hänen hattunsa kupu. Siellä oli paljon Yhdysvaltain kulta- ja hopearahaakin. Duanen ei tarvinnut olla tottunut nähdäkseen, että panokset olivat suuria ja että suuret summat vaihtoivat omistajaa. Meksikolaiset näyttivät olevan innokkaimpia ja kiihkeimpiä pelaajia. Muutamat amerikkalaiset laskivat panoksensa pöydälle vapaasti ja ylenkatseellisesti kuin rikkaat miehet, joille ei raha merkitse mitään. Nämä viimemainitut voittivat nähtävästi, koska siellä oli henkipattotovereita, jotka punnitsivat rahojaan miettiväisin, ärein ja ahnein silmin. Juopottelevien miesten äänekäs puhelu ja nauru vaimensivat, paitsi lyhyinä väliaikoina, pelaajien hiljaisen harvasanaisen puheen. Rahat helisivät alituisesti, joskus hiljaa, mutta aina sointuvasti, ja silloin kun joku pino kaatui äkkiä, kuului hopeanheleää kilinää. Tuolla koputti muudan henkipatto pöytään revolverinsa perällä ja tuolla taasen kääri muudan kokoon dollarin seteleitä tarkastellessaan vastapelaajansa kasvoja. Äänet eivät kuitenkaan Bensonin kapakassa juuri ollenkaan lisänneet paikan tuhoaennustavaa luonnetta. Se näytti pikemminkin johtuvan noista julmista levottomista kasvoista, noista kumartuneista tarkkaavaisista päistä, noista tummista valoista ja varjoista. Siellä oli kyllä kirkkaita valoja, mutta ne synnyttivät vain sitä synkempiä varjoja. Ja varjoissa piileskeli hillitön voitonhimo, jokin levoton ja rauhaton henki, jokin sellainen, mikä heti viittasi laittomuuksiin, varkauksiin, murhiin ja helvettiin.

"Bland ei olekaan täällä nyt", sanoi Euchre. "Hän poistui tänään jollekin noista tavallisista matkoistaan ottaen Allowayn ja muutamia muita mukaansa. Mutta hänen toinen apulaisensa, Rugg, on täällä. Hän seisoo tuolla noiden kolmen miehen vieressä Bensonin läheisyydessä. Rugg on tuo pieni vääräsäärinen mies, jonka kasvoista on toinen puoli ammuttu pois. Hän on silmäpuoli. Mutta hän voi varmasti nähdä tarkasti toisella silmälläänkin. Ja vieköön minut hitto, ellei tuolla ole Hardinkin! Tunnette kai hänet? Hän hallitsee yhtä suurta henkipattojoukkoa kuin Blandkin. Hardin seisoo aivan Bensonin vieressä. Katsokaa, kuinka tyyneltä ja välinpitämättömältä hän näyttää. Niin, mies on Hardin. Hän tulee tänne silloin tällöin tapaamaan Blandia. He ovat ystäviä, mikä on hyvin kummallista. Näettekö tuota meksikolaista tuolla, häntä, jolla on kultahelyjä ja pitsiä hatussaan? Hän on Manuel, muudan meksikolainen roisto. Hän on kiihkeä pelaaja ja tulee tänne joskus tuhlaamaan rahojaan. Hänen vieressään istuu Bill Marr, tuo mies, jolla on side päänsä ympärillä. Bill ratsasti tänne muutamia päiviä sitten muutamia tuoreita luodinreikiä nahassaan. Häntä on ammuttu enemmän kuin ketään toista tuntemaani miestä. Hän on aivan täynnä lyijyä. Se on kummallista, koska Bill ei milloinkaan etsi riitaa ja lähtee, kuten minäkin, mieluummin pakoon kuin ampuu. Mutta hän on Blandin paras rosvo, mainio ratsastaja ja ihmeellisen taitava käsittelemään karjaa. Ja katsokaa tuota pellavatukkaista nuorukaista. Hän on Kid Fuller, Blandin joukon nuorin. Fuller on rikkonut rauhan pahasti eikä hän tule toimeen vuottakaan täällä rajalla. Hän tappoi morsiamensa isän, ja sittenkuin hänen oli pakko paeta Stacetownista, rupesi hän varastelemaan hevosia. Ollessaan täällä hän on melkein aina Blandin seurassa. Toinenkin poika joutui hunningolle ja on nyt totisesti kova pähkinä purtavaksi."

Euchre jatkoi esittelyään kiinnittäen Duanen huomion toisiin miehiin sattuessaan katsahtamaan heihin. Jokainen heistä olisi ollut merkitty mies kunniallisten ihmisten joukossa. Täällä kukin istuutui paikalleen enemmän tahi vähemmän pöyhkeilevästi, riippuen entisen hurjan urhoollisuuden laadusta ja nykyisistä mahdollisuuksista. Duane, huomattuaan, että hänen sallittiin olla siellä ja että nämä peloittavat henkipatot kohtelivat häntä huolettoman ystävällisesti, tunsi tunteissaan tapahtuvan sellaisen muutoksen, että sitä voitiin melkein sanoa kauhuksi. Eikö hänen oleskelunsa täällä ollutkin vain ilkeää unta? Oliko hänellä mitään yhteistä sellaisten roistojen kanssa? Sitten hän muisti äkkiä tuskallisen todistuksen – hänkinhän oli rikollinen texasilaisen lain mukaan ja siis henkipatto.

Duane vaipui hetkiseksi kiusallisiin ajatuksiin, mutta Euchren raskas käsi palautti hänet takaisin todellisuuteen tarttumalla häntä lujasti ja varoittavasti käsivarteen.

Äänten sorina, rahojen kilinä ja kovat naurunhohotukset olivat vaienneet. Huoneessa vallitsi nyt sellainen hiljaisuus, mikä nähtävästi oli johtunut jostakin tavattomasta sanasta tahi teosta, joka oli riittänyt melun vaientamiseen. Sen rikkoi käheä kirous ja jonkun lavitsan siirtäminen lattiaa pitkin. Eräs mies oli noussut.

"Sinä kokosit kortit, sinä –!"

"Sano se vielä kerran", kuului toinen ääni eroten suuresti toisesta tyynellä tuhoa ennustavalla sävyllään.

"Sanon varmasti", vastasi ensimmäinen pelaaja kiivaasti. "Sanon sen vielä kolmannenkin kerran. Vihellän sen. Oletko kuuro? Sinä pitkäkyntinen roikale! Sinä kokosit kortit!"

Seurasi hiljaisuus, syvempi kuin ennen ja paljon puhuva. Mikäli Duane näki, ei kukaan henkipatto liikahtanutkaan vähään aikaan. Sitten syntyi huoneessa äkkiä kummallinen sekamelska, kun miehet nousivat, juoksivat ja sukelsivat kaikkialle.

"Juoskaa tahi kumartukaa!" huusi Euchre Duanen korvaan; Sanottuaan sen hän hyökkäsi ovelle. Duane riensi hänen jälkeensä. He joutuivat tunkeilevan joukon keskelle. Kumeat revolverin laukaukset ja käheät huudot karkoittivat joukon, jonka keskelle Duanekin oli joutunut, päistikkaa pimeään. Siellä se pysähtyi ja useat miehet tirkistivät huoneeseen.

"Ketä Kid oikeastaan uhkasikaan?" kysyi muudan henkipatto.

"Bud Marshia", vastasi toinen.

"Ensimmäiset laukaukset olivat varmasti Budin ampumat. Hyvästi, Kid. Vuoronsa kullakin", jatkoi kolmas.

"Kuinka monta laukausta ammuttiin?"

"Muistaakseni kolme tahi neljä."

"Kolme kovaa ja yksi heikompi. Heikompi lähti Kidin 38:sta. Siellähän Kid vielä rähisee. Hän ei siis sittenkään keikahtanut."

Nyt alkoivat useimmat henkipatot pujahdella takaisin huoneeseen. Duane oli jo mielestään nähnyt ja kuullut tarpeeksi Bensonin kapakassa yhdeksi illaksi ja lähti senvuoksi hitaasti kävelemään katua pitkin. Euchre saavutti hänet hetkisen kuluttua.

"Ei kumpikaan haavoittunut vaikeasti, mikä on hyvin kummallista", sanoi hän. "Tuo poikanen, nuori Fuller, josta kerroin teille, juopotteli ja menetti rahaa. Hän menetti järkensäkin uhmatessaan Budia siten. Bud on niin rehellinen pelaaja kuin joku toinenkin. Joku tarttui Budin käteen, jolloin hän ampui kattoon. Fullerin käsivarsi vain haavoittui. Hän osui vain erääseen meksikolaiseen."

VI

Seuraavana aamuna Duane huomasi olevansa hyvin alakuloinen ja toivoton. Toivoen saavansa olla yksinään hän lähti kävelemään erästä tietä pitkin, joka kiersi joen jyrkkää kalliorantaa, miettien miettimistään. Hetkisen kuluttua hän teki sellaisen johtopäätöksen, että hänen laitansa oli kai senvuoksi hullusti, ettei hän voinut alistua kohtataloonsa. Hän kauhistui niitä mahdollisuuksia, joita sattuma näytti varanneen hänelle, voimatta kuitenkaan uskoa, että toivo olisi vielä kokonaan mennyttä, vaikk'ei kyennytkään sanomaan, mitä hänen olisi tehtävä.

Hän oli tarpeeksi ymmärtäväinen ja järkevä huomatakseen vaaransa, joka uhkasi yhtä paljon hänen miehen luonnettaan kuin hänen henkeäänkin. Huomattuaan pitävänsä kunniaa ja rehellisyyttä paljon suuremmassa arvossa kuin henkeään hän käsitti, ettei hänen ole hyvä oleskella yksinään. Mutta hänestä tuntui kuitenkin siltä, että hänen oli alistuttava kuukausia, ehkäpä vuosikausia kestävään yksinäisyyteen. Toinenkin seikka hämmästytti häntä. Päivän kirkkaassa valossa hän ei voinut palata siihen mielentilaan, johon hän vaipui hämärissä, pimeässä ja yöllä. Päivisin nämä näyt tuntuivat hänestä sellaisilta, jollaisia ne todellisuudessa olivatkin – hänen omantuntonsa luomilta kuvitteluilta. Hän voi karkoittaa ne silloin ajatuksistaan, voiden tuskin uskoa, että nämä kummalliset mielikuvat tahi kuvittelut olivat vaivanneet ja kiusanneet häntä, vieden häneltä unen ja tehden hänet sairaaksi.

Sinä aamuna Duane vietti ikävän tunnin koettaessaan pakottaa horjuvaa mieltänsä jonkun päätöksen tekemiseen. Vihdoin hän päätti kiinnittää huomionsa kaikkeen kohtaamaansa ja siten unhottaa itsensä niin paljon kuin suinkin. Hän oli nyt saanut tilaisuuden katsella tarkasti, millaista henkipaton elämä todellisuudessa oli, ja aikoi pakottaa itsensä uteliaaksi, myötämieliseksi ja tarkkanäköiseksi. Ja hän aikoi jäädä laaksoon siihen saakka kunnes sielläolomahdollisuudet haihtuisivat tahi kunnes olosuhteet karkoittaisivat hänet jälleen epävarmalle tielle.

Kun hän palasi majaan, valmisti Euchre juuri päivällistä.

"Kuulkaahan, Buck, minulla on uutisia teille", sanoi hän ja hänen äänensä ilmaisi ylpeyttä joko sellaisten uutisten tietämisestä tahi Duanen toveruudesta. "Muudan Bradley-niminen mies tuli tänne ratsain tänään. Hän oli kuullut jotakin teistä. Ja kertoi tuosta pataässästä, jolla ampumanne paimenen, Bainin, saamat haavat peitettiin. Sitten on kuulemma eräs karjanomistaja ammuttu muutaman lähteen luona parinkymmenen penikulman päässä Wellstonista. Olen varma, ettette ole syyllinen siihen."

"En todellakaan", vastasi Duane.

"Teitä syytetään kuitenkin siitäkin. Ei ole mitään tavatonta, että miestä syytetään revolverileikeistä, joissa hän ei ole ollut mukanakaan. Ja, Buck, jos joskus tulette kuuluisaksi, kuten minusta jo näyttää, tullaan teitä syyttämään monesta rikoksesta. Nämä rajaseudut tekevät teistä henkipaton ja murhaajan. No niin, tämä riittää jo tästä asiasta. Minulla on muitakin uutisia. Teitä on ruvettu suosimaan."

"Suosimaanko? Mitä tarkoitatte?"

"Tapasin Blandin vaimon tänä aamuna. Hän oli nähnyt teidät eilen, kun ratsastitte tänne, ja haluaa nyt mielellään tutustua teihin, kuten muutamat toisetkin leirin naiset. He haluavat aina tutustua uusiin tänne saapuneihin miehiin. Heidän elämänsä täällä on niin yksinäistä, että he haluavat kuulla uutisia kaupungeista."

"Euchre, en tahtoisi olla epäkohteliaskaan, mutta mieluummin pysyisin sentään erilläni jokaisesta naisesta", vastasi Duane.

"Sitä juuri pelkäsinkin. En halua moittia teitä, koska naisiin ei mielestäni ole luottamista. Toivon teidän kuitenkin haluavan puhella vähän tuon yksinäisen tyttöraukan kanssa."

"Ketä tyttöä tarkoitatte?" kysyi Duane hämmästyneenä.

"Enkö kertonut teille Jenniestä, tuosta tytöstä, jota Bland pitää täällä vankinaan ja jonka varastamisessa Kaniininnaama-Benson auttoi häntä?"

"Puhuitte kyliä jostakin tytöstä ilmaisematta muuta. Kertokaa minulle nyt", vastasi Duane kiivaasti.

"Minulle on kerrottu asia näin. Ehkä se on juuri niin, ehkä ei. Muutamia vuosia sitten matkusti Benson joen toiselle puolen ostamaan mescalia ja muita juomia. Hän livahtaa sinne silloin tällöin aina jonkun ajan kuluttua. Ja toimitettuaan ostoksensa kohtasi hän erään meksikolaisjoukon, jolla oli mukanaan muutamia valkoisia vankeja. En tiedä varmasti, mutta luultavasti siellä taisteltiin, ehkäpä murhattiinkin joitakin ihmisiä. Benson toi kaikissa tapauksissa tytön tänne; Tyttö oli silloin enemmän kuollut kuin elävä. Mutta sitten saatiinkin selville, että hän olikin melkein nälkään kuolemaisillaan ja suunniltaan pelosta. Hänelle ei oltu tehty mitään pahaa. Silloin oli tyttö noin neljäntoista vuotias. Benson sanoi suunnitelleensa, että hän ottaa tytön kapakkaansa myymään ryyppyjä ja muuta sellaista. Mutta en ole milloinkaan luottanut suuresti Kaniininnaama-Bensonin sanoihin. Bland näki tytön melkein heti ja otti hänet luokseen, osti hänet Bensonilta. Voitte lyödä vaikka vetoa siitä, ettei Bland tehnyt sitä ritarillisuudesta. En väitä kuitenkaan sitä vastaan, tiedän vain sen, että Jennien on sittenkin ollut parempi oleskella Kate Blandin luona. Hän on kyllä ollut kova tytölle, mutta hän ei ole sallinut Blandin eikä muidenkaan miesten kohdella tyttöä häpeällisesti. Viime aikoina on Jennie kasvanut hyvin kauniiksi neidoksi ja Kate on sanomattoman mustasukkainen hänelle. Aavistan Blandin asunnossa tapahtuvan piakkoin jotakin kamalaa. Senvuoksi haluaisin, että tulisitte sinne kanssani. Bland on tuskin milloinkaan kotonaan. Hänen vaimonsa on kutsunut teidät sinne. Jos hän vain rakastuu teihin, kuten –. Niin, se sotkisi kyllä asioita. Mutta teidän pitää puhutella Jennietä ja ehkä voitte auttaakin häntä. Muistakaa, etten ole vihjaissut mitään. Haluan vain tutustuttaa teidät toisiinne. Olette mies ja kykenette ajattelemaan puolestanne. Minullakin oli kerran pieni tyttönen ja jos hän olisi saanut elää, olisi hän nyi Jennien kokoinen. Ja vannon, etten missään tapauksessa olisi sallinut hänen oleskella Blandin asunnossa!"

"Suostun tulemaan mukaanne, Euchre. Viekää minut vain sinne", vastasi Duane. Hän tunsi Euchren katseen kohdistuvan itseensä, mutta vanhalla henkipatolla ei ollut enää mitään sanomista.

Iltapäivällä lähti Euchre matkalle Duanen kanssa ja hetkisen kuluttua he jo saapuivatkin Blandin asunnolle. Duane muisti sen samaksi taloksi, jonka ovelta muudan kaunis nainen oli katsellut hänen ratsastustaan ohi, vaikka hän ei enää voinut muistaakaan, minkä näköinen nainen oli ollut.

Talo oli samanlainen kuin muutkin laaksossa sijaitsevat tiilirakennukset, se oli vain suurempi, sijaiten kauniilla paikalla melko korkealla kummulla eräässä pumpulipuumetsikössä. Ikkunoissa ja kuistissa oli todisteita naisen käden huolellisuudesta.

Duane näki avonaisesta ovesta vilahdukselta kirkkaanvärisiä meksikolaisia makuuhuopia ja mattoja.

Euchre koputti ovenpieleen.

"Tekö siellä olette, Euchre?" kysyi joku tyttö hiljaa epäröiden. Hänen äänensä sävy, melko syvä ja arka, järkytti Duanea. Hän arvaili, minkä näköinen tyttö mahtanee ollakaan.

"Niin, minä täällä olen, Jennie. Missä rouva Bland on?" vastasi Euchre.

"Hän meni Degerin luo. Siellä on joku sairaana", sanoi tyttö.

Euchre kääntyi ja kuiskasi jotakin hyvästä onnesta. Henkipaton silmänisku korosti Duanen mielestä tilanteen tärkeyttä.

"Jennie, tule pihalle tahi päästä meidät sisään. Täällä on sama nuori mieskin, josta kerroin sinulle", sanoi Euchre.

"Ah, en voi! Olen niin –"

"Viis siitä, miltä näytät", keskeytti henkipatto kuiskaten. "Tässä ei ole nyt aikaa välittää sellaisesta. Täällä on nuori Duane. Jennie, hän ei ole mikään rosvo eikä varas, vaan aivan erilainen kuin me muut. Tule pihalle, Jennie, niin ehkä hän –"

Euchre ei lopettanut lausettaan. Hän oli puhunut hiljaa katsellen samalla kaikille suunnille.

Mutta hänen sanansa riittivät tuomaan tytön äkkiä pihalle. Hän ilmestyi oviaukkoon alasluoduin silmin ja posket hieman punoittavina. Tytöllä oli kauniit surulliset kasvot ja vaalea tukka.

"Älä lainkaan häpeile, Jennie", sanoi Euchre. "Sinulla ja Duanella on nyt tilaisuus keskustella hieman toistenne kanssa. Menen hakemaan rouva Blandia, mutta en kiiruhda."

Sanottuaan sen Euchre poistui pumpulipuumetsikköön.

"Olen iloinen saadessani tutustua teihin, neiti Jennie", sanoi Duane. "Euchre ei muistanutkaan ilmoittaa sukunimeänne. Hän pyysi vain minua tulemaan –"

Duanen yritys olla miellyttävä keskeytyi äkkiä, kun Jennie avasi silmänsä katsoakseen häneen. Hän tunsi järkyttyvänsä jotenkin. Jennien harmaat silmät olivat kauniit, vaikka niiden kauneus ei ollutkaan keskeyttänyt hänen puhettaan. Hän oli näkevinään surullisen toivon ja epäilyn välisen taistelun loistavan Jennien tutkivasta katseesta. Tyttö tuijotti häneen yhä eikä voinut rikkoa hiljaisuutta. Hetki ei ollut mikään tavallinen.

"Miksi olette tullut tänne?" kysyi tyttö vihdoin.

"Tulin katsomaan teitä", vastasi Duane iloisesti saadessaan puhua.

"Mutta miksi?"

"No niin – Euchre ajatteli – hän halusi, että puhuttelisin teitä, ilahduttaisin teitä vähän", vastasi Duane hieman laimeasti, sillä tytön vakava katse hämmensi häntä.

"Euchre on niin hyvä. Hän on ainoa henkilö tässä hirveässä paikassa, joka on ollut hyvä minulle. Mutta hän pelkää Blandia. Hän sanoi teitä erilaiseksi. Kuka olette?"

Duane sanoi sen hänelle.

"Ette siis ole varas ettekä rosvo, ette murhaaja ettekä mikään sellainen paha mies, jonka on ollut pakko paeta tänne piileskelemään?"

"En totisesti", vastasi Duane koettaen hymyillä.

"Miksi siis olette tullut tänne?"

"Olen pakosalla. Tiedätte kai, mitä se merkitsee? Jouduin kaksintaisteluun tuolla kotona ja sitten minun oli pakko paeta. Kun asia unhotetaan, toivon voivani palata tasaisin."

"Mutta ette voi elää rehellisesti täällä."

"Kyllä, luullakseni."

"Ah, tiedän, millaisia nämä henkipatot ovat! Niin, te olette erilainen." Hän ei kääntänyt jännitettyä katsettaan Duanesta, mutta toivo alkoi syttyä hänen sydämessään ja hänen nuorten kasvojensa kovat piirteet alkoivat pehmetä.

Jokin suloinen ja lämmin liikutti syvästi Duanen mieltä, kun hän huomasi onnettoman tytön alkavan luottamuksen.

"Ah hyvä Jumala, ehkä juuri te voitte pelastaa minut ja viedä minut täältä pois, ennenkuin se on liian myöhäistä!"

Duane tunsi kiihtyvänsä.

"Niin, ehkä sen voin tehdä", vastasi hän heti.

Tyttö näytti tukahduttavan sokean mielijohteensa heittäytyä hänen syliinsä. Hänen poskensa hehkuivat, hänen huulensa vapisivat ja hänen rintansa kohoili risaisen puseron alla. Sitten alkoi puna haihtua ja hän joutui jälleen epäilyksiensä valtaan.

"Se ei voi olla mahdollista. Himoitsette vain minua, kuten Bland ja kaikki muutkin."

Duane ojensi pitkän käsivartensa tarttuen tyttöä olkapäähän ja pudistaen häntä.

"Katsokaa minua suoraan silmiin. Maailmassa on rehellisiäkin miehiä. Eikö teillä ole isää tahi veljeä?"

"He ovat kuolleet – rosvot tappoivat heidät. Asuimme Dimmit-maassa. Minut ryöstettiin", vastasi Jennie nopeasti. Hän ojensi kätensä rukoilevasti Duanea kohti. "Suokaa minulle anteeksi. Uskon ja tiedän teidät hyväksi. Olin vain – olen aina sellaisen pelon vallassa – olen melkein puoleksi mieletön – olen jo melkein unhottanut, miltä rehelliset miehet näyttävät. Herra Duane, tahdotteko auttaa minua?"

"Kyllä, Jennie, hyvin mielelläni. Mutta sanokaa minulle, kuinka. Mitä minun pitää tehdä? Onko teillä mitään suunnitelmaa?"

"Ah ei! Mutta viekää minut pois täältä."

"Lupaan koettaa", vastasi Duane vaatimattomasti. "Mutta se tulee kuitenkin olemaan melko vaikeaa. Minun pitää ajatella tarkasti asiaa ja teidän täytyy auttaa minua. On niin paljon seikkoja, joihin meidän pitää kiinnittää huomiomme. Hevosiin, eväihin, teihin ja sitten sopivimpaan hetkeen, jolloin voimme yrittää. Vahditaanko teitä kuin vankia?"

"Ei, olisin voinut paeta montakin kertaa, mutta olen pelännyt. Olisin vain joutunut yhä pahempiin käsiin. Euchre on sanonut minulle sen. Rouva Bland lyö minua ja antaa minun nähdä nälkää, mutta hän on suojellut minua mieheltään ja muilta roistoilta. Hän on ollut minulle niin hyvä ja olen siitä hänelle kiitollinen. Hän ei ole tehnyt sitä kuitenkaan rakkaudesta minuun, sillä hän on aina vihannut minua. Ja viime aikoina hän on tullut mustasukkaiseksikin. Tänne saapui kerran eräs Spence-niminen mies, niin hän ainakin nimitti itseään. Hän koetti olla ystävällinen minulle, mutta rouva ei sietänyt sitä, koska hän oli itse rakastunut mieheen. Hän on oikein ilkeä nainen. Bland ampui vihdoin Spencen ja se loppui siihen. Hän on ollut mustasukkainen aina siitä asti. Olen kuullut hänen riitelevän Blandin kanssa minusta. Hän vannoo tappavansa minut mieluummin kuin luovuttavansa minut Blandille, mutta Bland nauraa vain hänelle. Sitten olen kuullut Chess Allowayn koettavan taivuttaa Blandia antamaan minut hänelle. Mutta silloin ei Blandia naurata. Vain muutamia päiviä sitten ennen Blandin poistumista olivat asiat jo kehittyä huippuunsa. En voinut nukkua ja toivoin, että rouva Bland tappaisi minut. Tapan itseni varmasti, jos he tekevät minulle väkivaltaa. Duane, teidän pitää toimia nopeasti, jos haluatte pelastaa minut."

"Huomaan sen nyt", vastasi Duane miettiväisesti. "Luulen rouva Blandin pettämisen olevan kaikkein vaikeinta. Jos hän vain rupeaa epäilemään minua, usuttaa hän heti kimppuuni kaikki henkipatot."

"Ihan varmasti. Teidän pitää senvuoksi olla hyvin varovainen ja nopea."

"Millainen nainen hän oikeastaan on?" kysyi Duane.

"Hän on – hän on hävytön. Olen kuullut, kuinka hän seurustelee rakastajiensa kanssa. He juovat itsensä joskus juovuksiin Blandin poissaollessa. Hänellä on hirmuinen luonne ja sitten hän on hyvin turhamainen. Hän pitää imartelusta. Ah, te voisitte pettää hänet hyvin helposti, jos vain viitsisitte teeskennellä, että olette rakastunut häneen."

"Teeskennelläkö sellaista?" keskeytti Duane.

Jennie käänsi urhoollisesti häpeilevän katseensa häneen.

"Tyttöseni, olen valmis tekemään jotakin vielä paljon pahempaakin voidakseni viedä teidät täältä pois", sanoi Duane suoraan.

"Mutta Duane", sanoi tyttö änkyttäen, "Bland tappaa teidät."

Duane ei vastannut mitään tähän. Hän koetti tukahduttaa rinnastaan kumpuilevan kummallisen kiihkon, tuon entisen mielenliikutuksen, tappamisvaiston äkillisen kehoituksen, jolloin hänen ruumiinsa kuin jähmettyi kokonaan.

"Chess Alloway tappaa teidät siinä tapauksessa, ettei Bland onnistu", jatkoi Jennie, katsoen surullisesti Duaneen.

"Hän ehkä ainakin koettaa", vastasi Duane. Hänen oli hyvin vaikea pakottaa suunsa hymyyn, mutta onnistui kuitenkin.

"Ah, parasta on, että viette minut pois heti", sanoi Jennie. "Pelastakaa minut panematta niin paljon vaaralle alttiiksi – koettamatta rakastua rouva Blandiin."

"Varmasti, jos vain voin. Kas niin! Näen Euchren tulevan tuolla jonkun naisen seurassa."

"Rouva sieltä tulee. Ah, hän ei saa nähdä minua teidän seurassanne!"

"Odottakaa hetkinen", kuiskasi Duane Jennien livahtaessa sisään. "Olemme sopineet nyt siitä. Älkää unhottako. Keksin kyllä jonkun keinon, kuinka voin lähettää sanan teille. Ehkäpä Euchre voi auttaa minua. Koettakaa sillä aikaa pysyä rohkeana. Muistakaa, että pelastan teidät tavalla tai toisella. Koetamme sotataitoa ensin. Mitä ikinä nähnettekin tahi kuullettekin minusta, älkää ajatelko minusta sen pahempaa älkääkä –"

Jennie keskeytti hänet viittauksella ja ihmeellisellä silmien harmaalla välähdyksellä.

"Siunaan teitä sydänvereni jokaisella pisaralla", kuiskasi hän kiihkeästi.

Ja vasta silloin kun hän poistui huoneeseen, näki Duane hänen nilkuttavan, huomaten senkin, että hän oli pistänyt paljaat jalkansa meksikolaisiin sandaaleihin.

Duane istuutui lavitsalle kuistissa kohdistaen tarkkaavaisuutensa lähestyvään pariin. Metsikössä kasvoi puita niin tiheässä, että hän oli varma siitä, ettei rouva Bland ollut nähnyt hänen puhuttelevan Jennietä. Kun henkipaton vaimo tuli lähemmäksi, näki Duane, että hän oli pitkä, voimakas ja väkevä nainen ja melko hyvännäköinen täydellisesti puhjenneine ylpeine viehätysvoimineen. Mutta Duane kiinnitti enemmän huomiota hänen kasvojensa ilmeeseen kuin hänen ulkomuotoonsa, ja kun rouva ei näyttänyt epäilevän mitään, tunsi hän huojennusta. Sitten muuttui tilanne kummallisen miellyttäväksi.

Euchre tuli kuistiin esittäen Duanen kömpelösti rouva Blandille. Hän oli vielä nuori, tuskin viittäkolmatta vanhempi, mutta ei niin vaikuttava läheltä katsoen. Hänen silmänsä olivat suuret, melko ulkonevat ja väriltään ruskeat. Hänen suunsakin oli suuri täyteläisine huulineen ja valkoisine hampaineen.

Duane tarttui hänen ojennettuun käteensä sanoen olevansa iloinen saadessaan tutustua häneen.

Rouva Bland näytti tyytyväiseltä ja hänen naurunsa oli äänekästä ja melko sointuvaa.

"Herra Duane – Buck Duane, sanoi Euchre, vai mitä?" kysyi hän.

"Buckley", korjasi Duane. "Lempinimi ei ole minun valitsemani;"

"Olen todellakin iloinen saadessani tavata teitä, Buckley Duane", sanoi hän istuutuen Duanen tarjoamalle tuolille. "Mieltäni pahoittaa, että satuin olemaan poissa. Kid Fuller makaa vuoteessa tuolla Degerien luona. Kuulitte kai, että häntä ammuttiin eilen illalla? Hänellä on kuumetta tänään. Blandin poissaollessa pitää minun hoitaa kaikkia noita haavoittuneita poika-raukkoja ja se vie minulta paljon aikaa. Oletteko odottanut täällä yksinänne? Ettekö ole nähnyt luonani oleskelevaa tyttörähjystä?"

Hän katsahti Duaneen tarkkaavaisesti. Duanen mielestä näytti nainen voivan väännellä kummallisesti kasvojaan, eikä hän ollut kauniskaan, ellei hymyillyt.

"Olen ollut täällä yksinäni", vastasi Duane. "En ole nähnyt muita kuin erään sairaalta näyttävän tytön sankkoineen. Ja hän lähti juoksemaan nähdessään minut."

"Jennie luultavasti", sanoi rouva Bland. "Olemme ottaneet hänet luoksemme, vaikka hän tuskin jaksaa työskennellä ruokansakaan edestä. Eikö Euchre ole kertonut teille hänestä?"

"Muistelen hänen puhuneen jotakin jostakin tytöstä."

"Mitä hän kertoi teille minusta?" kysyi rouva Bland suoraan.

"Kate", vastasi Euchre puhuen itse puolestaan, "teidän ei tarvitse olla ollenkaan huolissanne, sillä puhuin teistä paljasta hyvää."

Henkipaton vaimo piti nähtävästi Euchrestä, koska hänen terävä katseensa kohdistui huvitettuna häneen.

"Mitä taasen Jennieen tulee, kerron teille joskus hänen tarinansa", jatkoi nainen. "Se on hyvin tavallinen juttu täällä joen rantamilla. Euchre taasen on helläsydäminen vanha houkkio ja Jennie on kiintynyt häneen."

"Koska kuulen teidän arvostelevan minua oikein", vastasi Euchre kuivasti, "lähden puhuttelemaan Jennietä, jos vain saan."

"Varmasti, menkää vain. Jennie sanoo teitä parhaimmaksi ystäväkseen", sanoi rouva Bland ystävällisesti. "Tuotte hänelle aina jotakin meksikolaista kamaa ja se johtuu kai siitä."

Kun Euchre oli laahustanut sisään, kääntyi rouva Bland Duanen puoleen uteliain ja mielenkiintoisin katsein.

"Bland puhui minulle teistä."

"Mitä hän sanoi?" kysyi Duane ollen säpsähtävinään.

"Ah, teidän ei tarvitse ollenkaan ajatella, että hän olisi soimannut teitä. Hän ei ole sellainen mies. Hän sanoi vain: 'Kate, tuolla leirissä on muudan nuori mies – hän ratsasti tänne piiloon. Hän ei ole rikollinen eikä halunnut liittyä joukkooni. Toivoisin hänen suostuvan. Parhain revolverilla-ampuja, mitä olen nähnyt pitkiin aikoihin. Katselisin mielelläni, jos Chess ja hän kohtaisivat toisensa tuolla tiellä!' Sitten hän selosti, kuinka teidän ja Bosomerin kohtaaminen päättyi."

"Mitä te siihen sanoitte?" kysyi Duane rouvan keskeyttäessä puheensa.

"Minäkö? kysyin vain, minkä näköinen olette", vastasi rouva iloisesti.

"Entä sitten?" jatkoi Duane.

"Komea mies", sanoi Bland. "Suurempi kuin kukaan muu laaksossa oleskeleva mies. Vain suuri, sinisilmäinen, päivettynyt poikanen."

"Hm!" myhähti Duane. "Olen pahoillani, että hän pani teidät odottamaan jotakin näkemisen arvoista."

"En ole ollenkaan pettynyt", vastasi rouva viekkaasti. "Duane, aiotteko viipyä täällä leirissä kauankin?"

"Viivyn kunnes rahani loppuvat ja minun on pakko lähteä jälleen liikkeelle. Mutta kuinka niin?"

Rouva Blandin kasvoissa tapahtui jälleen tuollainen kummallinen muutos. Hymyileminen, punastuminen ja katseet, lyhyesti sanoen kaikki sellainen, mikä hänessä oli ollut kiemailevaa, oli muuttanut hänet viehkeäksi, niin, melkeinpä nuoreksi jakaumiksi, mutta äkkiä jokin voimakas mielenliikutus muutti hänet kokonaan.

Ja Duane kuvitteli näkevänsä nyt edessään tyytymättömän, kiihkeän ja pikavihaisen naisen.

"Kerron sen teille, Duane", sanoi hän vakavasti. "Ja olen todella iloinen, jos aiotte viipyä täällä jonkun aikaa. Olen surkuteltava nainen, Duane. Olen erään henkipaton vaimo, mutta minä vihaan häntä ja sitä elämää, mitä minun on pakko viettää täällä. Polveudun eräästä kunnollisesta Brownsvillen perheestä. Vasta kauan naimisiinmenoni jälkeen kuulin, että Bland onkin henkipatto. Olimme erossa aina silloin tällöin, ja luulin hänen silloin olevan jollakin liikematkalla. Mutta totuus tuli vihdoin ilmi. Bland ampui oman serkkuni, joka kertoi sen minulle. Perheeni hylkäsi minut ja minun oli pakko lähteä pakoon Blandin kanssa. Olin silloin kahdeksantoistavuotias. Olen asunut täällä siitä asti. En ole milloinkaan senjälkeen nähnyt rehellistä naista enkä miestä. En ole ikinä kuullut mitään vanhasta kodistani, en ihmisistä enkä ystävistäni. Minut on haudattu tänne – haudattu tänne elävänä varkaiden ja murhaajien joukkoon. Voitteko moittia minua siitä, että olen iloinen saadessani puhutella nuorta miestä, niiden nuorukaisten kaltaista herrasmiestä, joiden kanssa ennen seurustelin? Tunteeni kuohahtavat melkein yli ja haluan itkeä. Tulen oikein sairaaksi ikävöidessäni puhetoveria. Minulla ei ole lapsia, Jumalan kiitos. Jos olisi, en jäisi tänne. Olen kyllästynyt tähän lymypaikkaan. Olen niin yksinäinen –"

Kaikkea tätä ei kenenkään näyttänyt tarvitsevan epäilläkään. Todellinen mielenliikutus hidastutti ja sitten katkaisi tämän nopean puhetulvan. Hän murtui puhjeten itkuun. Duanesta tuntui kummalliselta, että henkipaton vaimo ja nainen, joka on puolisonsa kaltainen ja hyvin sopiva ympäristön villiin luontoon, on sentään niin heikko, että voi itkeä. Duane uskoi ja sääli häntä.

"Surkuttelen teitä", sanoi hän.

"Älkää säälikö minua ollenkaan", sanoi rouva. "Se vain pakottaa minut huomaamaan teidän ja minun välisen eron. Älkääkä kiinnittäkö siihenkään mitään huomiota, mitä nämä henkipatot sanovat minusta. He ovat niin tyhmiä eivätkä voi ymmärtää minua. Kuulette, että Bland on tappanut miehiä, jotka ovat kosiskelleet minua. Mutta se on valhe. Blandkin hakee aina jotakin henkilöä saadakseen tappaa hänet, kuten muutkin tämän joen rantamilla asuvat henkipaton. Hän kieltää sen, mutta en usko häntä. Hän selittää revolverileikin olevan vastenmielistä miehistä, jotka ovat jotakin, syyttäen sen aloittamisesta kerskailijoita, pahoja miehiä. Miten lie, tiedän vain, että täällä ammutaan aina joku melkein joka toinen päivä. Hän vihasi Spenceä, ennenkuin Spence oli nähnytkään minua."

"Suuttuisikohan Bland, jos tulisin vieraisille luoksenne silloin tällöin?" kysyi Duane.

"Ei. Hän haluaa, että minulla olisi ystäviä. Kysykää häneltä itseltään hänen palattuaan. Ikävintä on ollut, että pari kolme hänen miestään rakastui minuun ja rupesi puolihumalassa tappelemaan. Te ette suinkaan aio tehdä niin."

"En juo itseäni missään tapauksessa juovuksiin, se ainakin on varma", vastasi Duane.

Hän hämmästyi nähdessään rouvan silmien laajenevan ja sitten hehkuvan tulisesti. Mutta ennenkuin hän ehti vastata, palasi Euchre kuistiin, ja se lopetti keskustelun.

Duane oli tyytyväinen saadessaan lopettaa siihen, koska hänellä enää oli hyvin vähän sanottavaa. Euchre ja rouva Bland puhuivat ja laskivat leikkiä ja Duane kuunteli. Hän koetti muodostaa itselleen jonkinlaisen käsityksen rouvan luonteesta. Nähtävästi oli rouva kärsinyt vääryyttä, ellei jotakin pahempaakin Blandin puolelta. Hän oli katkera, sairaalloinen ja liian herkkätunteinen. Ja jos hän oli valehtelija, mikä tuntui melkein varmalta, oli hän suorasukainen sellainen ja uskoi itsekin puheitaan. Hän ei ollut ainakaan viekas. Ja se, että hän janosi kunnioitusta, tuntui Duanesta kaikkein kummallisimmalta. Siinä luuli hän huomaavansa sellaisen erikoispiirteen, minkä avulla hän ehkä voi käsitellä rouvaa paremmin kuin vetoamalla hänen heikkouteensa ja turhamaisuuteensa.

Näiden ajatusten askarruttaessa hänen mieltään sattui hän katsahtamaan taloon sisälle ja näki vilahdukselta Jennien kalpeat kasvot ja häneen kohdistuneet suuret tuijottavat silmät syvällä eräässä pimeässä nurkassa. Tyttö oli vahtinut häntä ja kuunnellut hänen sanojaan. Duane näki hänen ilmeestään, että hän oli nyt ymmärtänyt sen, mitä hänen oli ollut niin vaikea uskoa. Odottaen sopivaa hetkeä hänkin katsahti tyttöön ja silloin näytti hänestä tytön kasvoissa tapahtuva muutos ihmeelliseltä.

Myöhemmin erottuaan rouva Blandista tarkoittavalla "Adios mañana" ja kävellessään kotiin päin vanhan henkipaton rinnalla hän huomasi ajattelevansakin tyttöä naisen asemesta, muistelevansa, kuinka oli nähnyt tytön kasvojen kirkastuvan toivosta ja kiitollisuudesta.

VII

Sinä yönä eivät Duanea ahdistaneet ne aaveet, jotka muulloin kiusasivat häntä sekä valvoessa että nukkuessa. Hän heräsi tuntien itsensä reippaaksi, innokkaaksi ja kiitolliseksi Euchreä kohtaan, koska Euchre oli suunnannut hänen ajatuksensa johonkin arvokkaampaan. Aamiaista syötäessä hän oli kuitenkin tavattoman miettiväinen ajatellessaan, kuinka paljon tai kuinka vähän hänen oli ilmaistava henkipatolle. Hän tiesi Euchren katsovan häneen tutkivasti.

"No niin", aloitti vanhus vihdoin, "kuinka aiotte menetellä lapsen kanssa?"

"Minkä lapsen?" kysyi Duane tunnustellen.

"Tarkoitan Jennietä. Mitä te juttelitte keskenänne?"

"Kaikenlaista. Halusittehan, että ilahduttaisin häntä."

Euchre istui kahvikuppi kädessään katsellen raollaan olevilla silmillään Duanea.

"Onnistuitte siinä erinomaisesti. Pelkään vain, että teitte ehkä tehtävänne liiankin hyvin."

"Kuinka niin?"

"Mennessäni hänen luokseen eilen illalla luulin häntä ensin puolihulluksi. Hän oli tavattoman kiihkoissaan ja hänen silmiensä ilme järkytti minua. Hän ei halunnut kertoa minulle sanaakaan puheestanne, puristeli vain käsiäni ja osoitti kaikella tapaa sanoitta, kuinka hän halusi kiittää minua siitä, että toin teidät mukanani sinne. Buck, minulle selveni heti, että te joko olitte mennyt äärimmäisyyksiin tahi tuhlannut liian paljon rohkaisevia sanoja ja toivoa. Minusta tuntuu ikävältä ajatella, että olette houkutellut Jennietä toivomaan enemmän kuin milloinkaan voi toteutua."

Euchre keskeytti, mutta huomattuaan jäävänsä vastausta vaille hän jatkoi:

"Buck, olen tuntenut muutamia henkipattoja, joiden sanaan voitiin luottaa. Minäkin olen sellainen ja saatte luottaa minuun. Luotinhan minäkin teihin viemällä teidät mukanani sinne ja selostamalla teille yritykseni tyttöraukan auttamiseksi?"

Saatuaan tällaisen velvoittavan käskyn Euchreltä Duane alkoi selostaa keskusteluaan Jennien ja rouva Blandin kanssa sana sanalta. Ja paljon ennen hänen lopettamistaan Euchre laski kuppinsa pöydälle alkaen tuijottaa häneen, ja kertomuksen lopussa menettivät hänen kasvonsa hieman punaista väriään hikikarpaloiden helmeillessä tiheässä hänen otsallaan.

"No ellei tämä mykistytä minua, niin ei mikään!" huudahti hän vilkuttaen silmiään Duanelle. "Nuori mies, luulin teitä melko kiihkeäksi ja varmaksi voidaksenne tulla kuuluisaksi tämän joen rantamilla, mutta erehdyin sittenkin todellisesta luonteestanne. Vai sellaista se siis miehenä oleminen onkin! Olin luullakseni unhottanut sen. No niin, olen jo vanha ja vaikka sydämeni olisikin oikealla paikallaan, ei minua oltu luotu suuria tehtäviä varten. Tiedättekö, mitä kaikkien Jennielle antamienne lupauksien toteuttaminen merkitsee?"

"En osaa aavistaakaan sitä", vastasi Duane vakavasti.

"Teidän pitää lumota Kate Blandin silmät, ja vaikka hän rakastuisikin teihin, mikä ei ole ollenkaan mahdotonta, ei se tule olemaan hyvinkään helppoa. Ja hän tappaa teidät sekunnissa, Buck, jos hän joskus saa sen selville. Ette suinkaan ole erehtynyt hänestä, vai mitä?"

"En, Euchre. Hän on nainen ja pelkään häntä enemmän kuin ketään miestä."

"Teidän on pakko ampua Bland, Chess Alloway ja Rugg ja ehkä joitakin muitakin, ennenkuin voitte paeta vuorille tytön kanssa."

"Miksi? Emmekö voi ajatella, että kohtelemme rouva Blandia hyvin ja sitten sopivassa tilaisuudessa livahdamme tiehemme ammuskelematta?"

"En ymmärrä, kuinka maailmassa se voisi käydä päinsä", vastasi Euchre vakavasti. "Poistuessaan muualle jättää Bland tänne kaikenlaisia vakoojia ja tiedustelijoita vahtimaan laaksoon johtavia teitä. Noilla miehillä on kaikilla luodikot. Ette voisi päästä heidän sivuitseen. Hänen kotona ollessaan ovat olosuhteet erilaiset. Mutta tietysti hän ja Chess pitävät silloinkin silmänsä auki. He oleskelevat kotonaan melko paljon, paitsi silloin kun he pelaavat montea ja pokeria Bensonin kapakassa. Senvuoksi onkin mielestäni parasta, että valitsette sopivan hetken jonakin iltapäivänä, menette sinne huolettomana pari hevosta mukananne, kuristatte rouva Blandin tahi iskette hänet tajuttomaksi, otatte Jennien mukaanne ja hyökkäätte tielle päästäksenne pois laaksosta. Jos teitä onnistaa, voitte suoriutua leikistä vetäisemättä revolverianne esille. Mutta paras suunnitelma on kuitenkin luullakseni se, että käytätte hieman lyijyä ja jätätte ainakin Blandin ja Allowayn kuolleina taaksenne. Otaksun tietysti, että kun he tulevat kotiin ja huomaavat teidän usein vierailevan rouva Blandin luona, he rupeavat odottamaan seurauksia. Chess ei pidä teistä. Hänen vastenmielisyytensä johtuu vain nopeudestanne revolverinkäytössä – olette ehkä nopeampi kuin hän. Se on juuri kohtalokkainta noissa revolverileikeissä. Kukaan ei voi milloinkaan sanoa, kumpi kahdesta mestariampujasta on nopeampi, ennenkuin he kohtaavat toisensa. Siinä on jotakin lumoavaa, minkä ehkä tulette huomaamaan jonakin päivänä. Bland tulee olemaan teille kohtelias, ellei ilmesty pätevää syytä toisenlaiseen käyttäytymiseen, enkä siinäkään tapauksessa usko, että hän itse haluaa tulla kohtaamaan teitä. Hän yllyttäisi Chessin ja Ruggin teitä vastaan. Bland ei ole kuitenkaan pelkuri ja jos joskus joudutte vastakkain hänen kanssaan pahalla hetkellä, pitää teidän olla nopeampi kuin ampuessanne Bosomeria."

"Hyvä on. Tahdon kohdata sen, mitä on tulossa", sanoi Duane tyynesti. "Tärkeintä on, että hevoset ovat valmiina juuri oikealla hetkellä, jotta seikkailusta voitaisiin selviytyä kunnollisesti."

"Niin, se on ainoa onnistumisen mahdollisuus. Mutta ette voi tehdä sitä yksinänne."

"Minun on pakko, sillä en tahdo teitä avukseni. En halua jättää teitä taakseni."

"Antaudun varmasti sellaisen mahdollisuuden varaan", vastasi Euchre suoraan. "Voitte lyödä vetoa viime pesostanne, että aion auttaa Jennietä. Täällä leirissä on ainoastaan neljä miestä, jotka voisivat ampua minut – Bland ja hänen apulaisensa ja tuo Kaniininnaama-Benson. Ja jos te sattuisitte kellistämään Blandin ja Chessin, tulisin mainiosti toimeen noiden toisten kanssa. Olen kaikissa tapauksissa jo niin vanha ja väsynyt, ettei ole väliä, vaikka minut jo ammuttaisiinkin. Uskallan antautua sellaiseen vaaraan kuin tekin, Buck, vaikka pelkäänkin revolverileikkiä. Sanoitte oikein, että hevosten pitää olla valmiina juuri oikealla hetkellä, jotta seikkailusta voitaisiin selviytyä kunnollisesti. Siitä olemme siis selvillä. Ruvetkaamme nyt suunnittelemaan kaikkia yksityiskohtiakin."

He puhuivat ja suunnittelivat tahi oikeastaan vain Euchre suunnitteli Duanen kuunnellessa ja myönnellessä. Blandin ja hänen apulaistensa paluuta odottaessa olisi hyvä, jos Duane hankkisi itselleen ystäviä toisten henkipattojen joukosta, pelaisi muutamia pelejä montea ja näyttäisi haluavansa menettää hieman rahaa. He päättivät käydä vieraisilla rouva Blandin luona joka päivä – Euchre viedäkseen Jennielle iloisia ja varoittavia viestejä ja Duane lumotakseen vanhemman naisen mihin hintaan hyvänsä. Päätettyään näistä valmistavista toimenpiteistä he alkoivat toteuttaa niitä.

Useimpien näiden hyväluontoisten henkipattojen ystävyyden voittaminen oli melko helppoa hommaa. He olivat tottuneetkin parempisäätyisten miesten seuraan ennen tuloaan tänne eristettyyn piilopaikkaan ja vajoamistaan alemmalle tasolleen. Ja sitäpaitsi oli kaikki heihin nähden helposti tullutta ja helposti mennyttä. Senvuoksi olikin heidän elämänsä niin huoletonta ja tavallisesti niin halpa-arvoista. Mutta heidän joukossaan oli kuitenkin miehiä, jotka panivat tuon selittämättömän hirveän vihan kumpuilemaan Duanen rinnassa. Hän ei voinut kärsiä eikä lähestyä heitä, koska hän ei voinut luottaa itseensä. Hän tunsi jonkin sanan, teon tahi jonkin muun voivan milloin tahansa vedota liian voimakkaasti tähän vaistoon, jota hän ei enää voinut hillitä. Kaniiniimaama-Benson oli muudan näistä miehistä. Hänen ja muiden hänen laistensa henkipattojen vuoksi Duane tuskin milloinkaan kykeni unhottamaan asiain todellista tilaa. Tämä eristetty laakso oli rosvojen luola, murhaajien kohtaus- ja hurjien miesten veren punaama villi paikka. Ja senvuoksi siellä aina tuntuikin painostavalta. Hauskin, joutilain ja huolettominkin hetki voi silmänräpäyksessä päättyä johonkin säälimättömään ja surulliseen tekoon. Eikä asianlaita tällaisten toivottomien luonteiden joukossa olisi voinut muuten ollakaan. Ja kauhein, mitä Duane tunsi, perustui seuraavaan: laakso oli kaunis, aurinkoinen, tuoksuva ja haaveilemiselle juuri sopiva paikka; vuorten huiput olivat aina siniset tahi kullan reunustamat, keltainen joki virtasi hitaasti ja majesteetillisesti sen läpi, linnut visertelivät pumpulipuissa, hevoset söivät ruohoa ja hyppivät, lapset leikkivät ja naiset ikävöivät rakkautta, vapautta ja onnea; henkipatot ratsastivat sinne ja sieltä pois puhuen vapaasti ja tuhlaten rahojaan; he elivät mukavasti tiilirakennuksissaan, tupakoivat, pelasivat, puhuivat, nauroivat ja kuluttivat lepäämällä työttömiä tuntejaan – mutta koko ajan oli elämä siellä jollakin tavoin väärää ja tämä paha voi äkkiä muuttaa rauhallisimmankin hetken sen mitä hirveimmäksi vastakohdaksi.

Duane tunsi pikemminkin kuin näki laakson yllä leijailevan synkän hautovan varjon.

Sitten, Duanen pyytämättä tahi kehoittamatta, rakastui Blandin rouva kiihkeästi häneen. Hänen omatuntonsa ei soimannut häntä milloinkaan suhteen alussa, koska rouva oikein tarjoutui hänelle. Hänen ei tarvinnut olla hyvinkään tarkkanäköinen huomatakseen sen. Ja vain uutuus, kaiken kummallisuus ja tällä haavaa tuo kuvaamaton tyydyttävä tunne, että Duane kunnioitti häntä, pitivät rouvan aisoissa. Duane ponnistautui huvittamaan, ilahduttamaan, liikuttamaan ja lumoamaan häntä, mutta aina kunnioittaen. Se oli hänen parhain valttinsa ja oli tehnyt hänen osansa helpoksi tähän saakka. Hän luuli voivansa toteuttaa koko suunnitelmansa sitoutumatta sen lujemmin mihinkään.

Hän leikki rakkauden leikkiä, leikki sitä elämän ja kuoleman kanssa. Joskus häntä vapisutti, ei senvuoksi, että hän olisi pelännyt Blandia, Allowayta tahi jotakin muuta miestä, vaan niiden elämän syvyyksien vuoksi, joita hän oli saanut nähdä. Hänen entinen luonteensa muuttui kokonaan. Hänen ei ollut kertaakaan, tämän rohkean vaikutteen vallattua hänen mielensä, tarvinnut säpsähtää vuoteensa vieressä lepäävän Bainin haamua. Häntä olivat pikemminkin ahdistaneet Jennien surulliset kasvot, hänen ikävöivä hymynsä ja hänen silmänsä. Duane ei voinut milloinkaan puhua hänelle sanaakaan. Kaiken vähäisen yhteyden heidän välillään toimitti Euchre, joka kuljetti lyhyitä viestejä. Mutta hän näki vilahdukselta tytön joka kerta ollessaan Blandin talossa. Jennien onnistui jollakin tavoin sivuuttaa jokin ovi tahi ikkuna katsahtaakseen häneen sopivassa tilaisuudessa. Ja Duane huomasi hämmästyksekseen, että nämä hetket hurmasivat häntä paljon enemmän kuin mitkään rouva Blandin seurassa vietetyt. Hän tiesi usein Jennien istuvan juuri ikkunan vieressä, ja silloin hän innostui puhumaan kohdistaen kaikki sanansa hänelle. Siten oppi Jennie vihdoin tuntemaan hänet, vaikka hän vielä olikin melkein outo. Euchre oli käskenyt Jennien kuunnella ymmärtääkseen, ettei Duane voi muuten auttaa häntä eikä lieventää hänen mielensä yhtämittaista painostusta. Hänen käskettiin ajatella jokaista sanaa, koska niillä voi olla kahdenlainen merkitys.

Euchre sanoi tytön alkaneen riutua jännityksestä ja palaa loppuun kiihkeästä toivosta, joka oli leimahtanut liekkiin hänen rinnassaan. Duane ei kuitenkaan voinut huomata muuta erotusta kuin kalpeammat kasvot ja tummemmat, ihmeellisemmät silmät, jotka näyttivät kehoittavan häntä kiiruhtamaan, koska aika riensi niin nopeasti, että pakeneminen piakkoin voisi ehkä jo olla liian myöhäistä. Sitten niiden ilmeessä oli toinenkin tarkoitus; ne loistivat kummallisesta tulesta, jota Duane ei voinut lainkaan ymmärtää. Se oli vain välähdys, joka katosi silmänräpäyksessä, mutta Duane muisti sen, koska hän ei ollut nähnyt sellaista milloinkaan kenenkään toisen naisen silmissä. Ja kaikkina näinä päivinä odottaessaan hän tiesi Jennien kasvojen ja erittäinkin Jennien lämpimän, sivumennen häneen kohdistuvan katseen olevan syynä hänessä tapahtuvaan hiljaiseen ja asteittaiseen muutokseen. Tämän muutoksen hän otaksui olevan siinä, että hän muistellessaan tyttöä vapautui kauhistuttavista, kuvottavista näköhäiriöistään.

Eräänä päivänä heitti muudan huoleton meksikolainen palavan savukkeen oksamattoon, jollaisista Bensonin kapakan katto oli kyhätty, ja se sytytti tulipalon, jolta ei säästynyt juuri muuta kuin talon tiiliseinät. Seurauksena oli, ettei korjauksien kestäessä voitu pelata eikä juoda. Aika alkoi tuntua pitkältä nelisestäkymmenestä henkipatosta. Päivät kuluivat riidoitta ja Blandin laaksossa vietettiin enemmän rauhallisia hetkiä kuin milloinkaan ennen. Duanesta kuitenkin tuntuivat tunnit kaikkea muuta kuin tyhjiltä. Hän kävi yhä useammin rouva Blandin luona, käveli penikulmittain laaksosta pois johtavia teitä pitkin ja hoiteli huolellisesti kahta hevostaan.

Hänen palatessaan viimeiseltä tällaiselta matkaltaan ehdotti| Euchre, että he lähtisivät joen rannalle valkamaan.

"Lautta ei voinutkaan päästä maihin tänä aamuna", sanoi hän., "Vesi on vähentynyt niin, että hiekkamatalikot vaikeuttavat suuresti hevosten kuljetusta. Eräät meksikolaiset tavaravankkuritkin ovat jääneet kiinni mutaan. Saamme varmasti kuulla jonkinlaisia uutisia rahtimiehiltä, koska Blandin otaksutaan menneen Meksikoon."

Melkein kaikki leirin henkipatot olivat kokoutuneet joen äyräälle maleksimaan pumpulipuiden varjoon. Kuumuus oli tukahduttava. Ei ainoakaan henkipatto tarjoutunut auttamaan rahtimiehiä, jotka koettivat kaivaa raskaasti kuormitettuja vankkureitaan esille lentohiekasta. Harvat henkipatot haluavat työskennellä itsensäkään saati sitten noiden halveksittujen meksikolaisten hyväksi.

Duane ja Euchre liittyivät laiskoittelevaan joukkoon istuutuen heidän pariinsa. Euchre sytytti mustuneen piippunsa ja vetäen hatun silmilleen nojautui mukavasti taaksepäin henkipattojen enemmistön tapaan. Mutta Duane oli valpas, tarkkaavainen ja ajatteleva. Hän ei laiminlyönyt milloinkaan mitään, uskoen, että mikä hetki hyvänsä tahi mikä sivumennen lausuttu sana tahansa voi olla hänelle hyödyksi. Ja nämä raa'at miehet olivat sitäpaitsi aina mielenkiintoisia.

"Bland on karkoitettu joen toiselle puolen", sanoi muudan.

"Ei ole, hän vain luovuttaa karjaa kubalaiselle laivalle", vastasi toinen.

"Suuret kaupat, vai mitä?"

"Melkoiset. Rugg kertoi päällikön saaneen viidentoista tuhannen naudan tilauksen."

"Vai niin, Hardin toimii yhdessä Blandin kanssa. He voivat kyllä yhteisvoimin suoriutua suuremmistakin kaupoista."

"Arvailenpa, mitä Hardinilla oli oikeastaan täällä tekemistä."

Duane ei voinut mitenkään seurata kaikkien henkipattojen keskustelua. Hän koettikin vain kiinnittää huomionsa läheisyydessä istuvien miesten puheeseen.

"Kid Fuller on kuulemma melkein lopussa", sanoi muudan vaaleaviiksinen pieni henkipatto.

"Jim kertoi sen minulle. Verenmyrkytys, vai mitä? Haava ei ollut vaarallinen, mutta sitten hän sai kuumeen", vastasi muudan toveri.

"Deger sanoo, että Kid kyllä voisi vielä parantua, jos häntä vain hoidettaisiin."

"Kate Blandilla ei nykyjään ole aikaa kenenkään haavoitetun pojan hoitamiseen. Hänellä on tarpeeksi tekemistä muutenkin."

Tälle leikkipuheelle naurettiin, mutta sitten seurasi painostava vaitiolo. Muutamat henkipatot katsoivat hyvänsuovasti Duaneen. He eivät olleet hänelle lainkaan vihaisia. He olivat nähtävästi huomanneet rouva Blandin hurmaantumisen.

"Pete, muistelen sinun puhuneen samasta asiasta ennenkin."

"Kyllä, sillä se ei ole mitään uutta."

Tälle huomautukselle naurettiin vielä sydämellisemmin ja Duaneen kohdistuvat katseet olivat merkityksellisemmät kuin äsken. Hän ei halunnut olla välittämättä niistä enää kauempaa.

"Pojat, ilvehtikää minulle niin paljon kuin haluatte, mutta älkää enää mainitko naisen nimeä. Käteni on nykyjään hyvin hermostunut ja se syyhyy."

Hän hymyili sanoessaan tämän venytellen, mutta hänen hyväntuulisuutensa ei heikontanut sen merkitystä mitenkään. Sitten hänen viime huomautuksensa oli tärkeä miehille, jotka taipumuksesta ja välttämättömyyden pakosta harjoittelivat revolverinsa esille vetäisemistä, kunnes heidän sormensa tulivat känsäisiksi ja helliksi ja kunnes se syövytti heidän hermostuneen olentonsa syvyyksiin sellaisen tottumuksen, joka pani käden viattomimmankin liikkeen päättymään lonkalle tahi lonkan läheisyyteen. Revolverisankarin kädessä on jotakin hyvin kummallista. Siinä ei milloinkaan näytä olevan sormikasta, se ei ikinä loukkaudu, ei ole milloinkaan poissa omistajansa näkyvistä eikä sen asento ole milloinkaan luonnoton.

Joukossa oli harmaantuneita henkipattoja, joiden useimpien revolverin perässä oli paljon koloja. He tovereineen kuuntelivat Duanen huomautusta vaieten ja ilmaisten siten sen maineen jo vakiintuneen, jonka hän oli saavuttanut.

Duane ei voinut muistaa mitään toista tilaisuutta, jolloin hän olisi puhutellut näitä miehiä näin tuttavallisesti, eikä hän varmasti milloinkaan ollut vihjaissutkaan mahdollisuuksiinsa. Hän huomasi heti, ettei hän olisi voinut menetellä viisaammin.

"Nyt on hirveän kuuma, vai mitä?" huomautti Bill Black hetkisen kuluttua. Bill ei voinut olla hiljaa pitkää aikaa. Hän oli tyypillinen texasilainen roisto eikä hän ollut milloinkaan ollut kauan muuta. Hän oli tullut kumaraksi ja vääräsääriseksi paljosta ratsastuksesta, mutta oli silti vielä jäntevä pieni mies voimakkaine lihaksineen, nelikulmaisine päineen, kovine kasvoineen, jotka olivat osaksi mustat pitkästä parransängestä ja osaksi punaiset auringonpaisteesta, ja kirkkaine, vilkuilevine, julmine silmineen. Hänen paidankauluksensa oli auki paljastaen karvaisen rinnan.

"Onko tässä joukossa ketään niin rohkeaa miestä, että uskaltaa tulla kanssani uimaan?" kysyi hän.

"Hyvä Jumala, Bill, et suinkaan aio peseytyä!" huudahti muudan toveri.

Tämä aiheutti sellaisen naurunpuuskan, että Blackkin yhtyi siihen. Mutta ei kukaan näyttänyt haluavan lähteä uimaan hänen kanssaan.

"En ole ikinä nähnyt laiskempia miehiä", jatkoi Bill tyytymättömänä. "Ei mitään tekemistä. Koska ei kukaan halua lähteä uimaan, niin ehkä joku kuitenkin haluaa pelata?"

Hän kaivoi taskustaan likaisen korttipakan näytellen sitä liikkumattomalle joukolle.

"Bill, olet liian ovela pelaaja", sanoi eräs hontelo henkipatto.

"Jasper, sanoit tuon hyvin miellyttävästi ja olet niin miellyttävän näköinenkin, että minun käy oikein sydämelle", vastasi Black muuttaen äkkiä ääntään.

Tässä tuo leimahtava intohimo näytti jälleen kärkeään. Jasperin vastauksesta riippui nyt, leppyisikö henkipatto vai ei. Kummallakin oli samanlaiset mahdollisuudet.

"Älähän nyt loukkaudu, Bill", sanoi Jasper tyynesti liikahtamatta.

Bill murahti jotakin unhottaen Jasperin. Mutta hän näytti levottomalta ja tyytymättömältä. Duane tiesi hänet piintyneeksi pelaajaksi. Ja kun Bensonin kapakka nyt oli käyttökelvottomassa kunnossa, oli Black kuin kala kuivalla maalla.

"Jos nyt kaikki pelkäätte kortteja, niin mistä haluatte lyödä vetoa?" kysyi hän tyytymättömänä.

"Bill, suostun pelaamaan kanssasi purutupakkapalasesta", vastasi eräs.

Black suostui innostuneena. Häntä vastaan pelaaminen ei ollut mitään leikkiä. Hän kiintyi vain peliin välittämättä panoksista. Nytkin hän ryhtyi pelaamaan tupakasta miettiväisen näköisenä, otsa rypyssä. Hän voitti. Toisetkin toverit koettivat onneaan, mutta hävisivät. Vihdoin, kun Bill oli anastanut heidän koko tupakkavarastonsa ja siten lamauttanut heidän intonsa tähän peliin, tarjoutui hän lyömään vetoa vaikka mistä.

"Katsokaa tuota turtturikyyhkystä tuolla", sanoi hän viitaten. "Lyön vetoa, että se pelästyy tahi ei pelästy yhtä kiveä. Viisi pesoa, että se pyrähtää tahi ei pyrähdä lentoon, kun joku nakkaa kiven. Kuka uskaltaa ryhtyä leikkiin?"

Tämä oli jo nähtävästi enemmän kuin useimpien henkipattojen peli-into voi sietää.

"Suostukaa vain. Helposti ansaittuja rahoja", sanoi muudan.

"Kuka heittää kiven?" kysyi toinen.

"Kuka tahansa", vastasi Bill.

"Lyön vetoa kanssasi siitä, että voin peloittaa sen lentoon yhdellä kivellä", sanoi ensimmäinen henkipatto.

"Me muutkin suostumme, jos vain Jim saa heittää kiven", huusivat toiset.

Rahat laskettiin ja kivi heitettiin. Kyyhkynen pyrähti lentoon kaikkien muiden henkipattojen, paitsi Billin, suureksi riemuksi.

"Lyön vetoa teitä kaikkia vastaan siitä, että se palaa takaisin tuohon puuhun viiden minuutin kuluessa", sanoi hän kylmäverisesti.

Nyt eivät henkipatot vitkastelleet liikkeissään, kun he vastasivat Billin ruohikkoon heitettyihin rahoihin. Jollakin oli kello ja kaikki istuutuivat kohdistaen tarkkaavaisuutensa ajanmittariin ja puuhun. Kolme minuuttia kului leikillisten huomautusten suuntautuessa erääseen houkkioon ja hänen rahoihinsa. Kun neljä ja kolmeneljäsosaa minuuttia oli kulunut laskeutui muudan kyyhkynen pumpulipuuhun. Sitten seurasi painostava hiljaisuus, kun Bill kokosi tyynesti taskuunsa viisikymmentä dollaria.

"Mutta ellei se olekaan sama kyyhkynen!" huudahti muudan henkipatto kiihkeästi. "Tämä on mielestäni pienempi, tomuisempi ja vaaleampikin."

Bill katsoi ylpeästi puhujaan.

"Sinun pitää hakea edellinen käsiisi todistaaksesi sen. Ymmärrätkö, toveri? Lyön nyt vetoa vaikka kenen kanssa näistä voittamistani viidestäkymmenestä dollarista, että voin peloittaa kyyhkysen lentoon yhdellä kivellä."

Mutta ei ketään halukasta ilmestynyt.

"No siinä tapauksessa uskallan lyödä vetoa kenen kanssa tahansa millaisesta summasta hyvänsä, ettei hän voi peloittaa kyyhkystä lentoon yhdellä kivellä."

Sitä vastaan ei kellään ollut mitään. Henkipatot panivat rahansa yhteen välittämättä ollenkaan Billin halveksivista huomautuksista heidän yhteispeliään vastaan. Kivi heitettiin, mutta kyyhkynen ei pyrähtänytkään lentoon. Sen jälkeen Bill ei voinut houkutella eikä ivailla tovereitaan minkäänlaisiin vetoihin tuosta linnusta.

Hän koetteli heitä lukemattomilla tarjouksilla, mutta turhaan. Sitten hän ei näyttänyt enää keksivänkään mitään tavatonta ja houkuttelevaa vetoa. Hetkisen kuluttua lähestyi joen rantaa muudan pieni ryysyinen meksikolaispoika, joka oli hyvin nälkiintyneen ja heikon näköinen. Bill huusi hänet luokseen antaen hänelle kourallisen hopearahoja. Poika poistui sanattomana ja hämmästyneenä puristaen rahat kouraansa.

"Lyön vetoa, että hän pudottaa muutamia ennen pääsemistään tielle", sanoi Bill. "Lyön vetoa, että hän juoksee. Kiiruhtakaa nyt, te kerskailevat pelurit."

Mutta Bill ei onnistunut kiihoittamaan ketään toveriaan ja muuttui senvuoksi äreäksi ja vaiteliaaksi. Hänen hyväntuulisuutensa haihtui kummallisesti, siitä huolimatta että hän oli voittanut melkoisesti.

Duane, katsellessaan tätä murahtelevaa henkipattoa, ihmetteli häntä arvaillen, mitä hänen mielessään oikeastaan mahtoikaan liikkua. Nämä miehet olivat oikullisempia kuin lapset, epävarmoja kuin vesi ja vaarallisia kuin dynamiitti.

"Bill, lyön kanssasi vetoa kymmenestä dollarista, ettet arvaa, mitä tuon miehen kantamassa sangossa on", sanoi Jim-niminen henkipatto.

Black nosti päätään kuin haukka, joka valmistautuu syöksymään uhrinsa niskaan.

Duane käänsi katseensa Blackista tielle, missä eräs raajarikkoinen mies kantoi sankoa jokeen päin. Mies oli muudan puolihullu intiaani, joka asui eräässä vajassa ja teki satunnaisia töitä meksikolaisille. Duane oli kohdannut hänet usein.

"Jim, suostun tarjoukseesi", vastasi Black.

Jokin, ehkä hänen äänensä käheys, pakotti Duanen kääntymään. Hän huomasi henkipaton silmien välähtävän.

"Kuulehan, Bill, matka on liian pitkä", sanoi Jasper, kun Black nojasi kyynärpäänsä polveensa ja tähtäsi pitkällä raskaalla Coltillaan. Mies oli noin viidenkymmenen askeleen päässä, siis niin kaukana, ettei taitavinkaan ampuja olisi voinut osua sangon tapaiseen pieneen liikkuvaan esineeseen.

Duane, joka oli ihmeellisen taitava tähtäimien asettaja, tiesi varmasti Blackin tähtäävän liian korkealle. Mutta katsahdettuaan toisen kerran noihin koviin kasvoihin hän alkoi epäillä, ettei henkipatto tähdännyt sankoon ollenkaan. Hän ponnahti pystyyn lyöden suunnatun aseen pois henkipaton kädestä. Toinen henkipatto otti sen maasta.

Black perääntyi hämmästyneenä. Menetettyään aseensa hän ei enää näyttänyt samalta mieheltäkään tahi sitten hän pelkäsi Duanen merkityksellistä ja uhkaavaa asentoa. Hän poistui äkkiä tahtomatta revolveriaankaan takaisin.

VIII

Millaisen vastakohdan saman päivän ilta Duanen mielestä esittikään hänen mielentilalleen!

Auringonlasku kirkasti kultaisella loistollaan kaukaiset Meksikon vuoret, ilta hämärtyi hitaasti, heikko tuuli puhalsi joelta viileästi ja suloisesti, kyyhkysen myöhäinen kuherrus ja lehmänkellon kilkatus olivat ainoat äänet ja tyyni ja rikkomaton rauhallisuus oli levinnyt laakson yli.

Duanen rinnassa sitävastoin riehui taistelu. Tämä kolmas toivottomien miesten kohtaaminen oli järkyttänyt hänen mielensä tasapainon. Vaikka se ei ollutkaan kehittynyt kohtalokkaaksi, oli se kuitenkin ollut hyvin uhkaava. Hänen luonteensa parempi puoli tuntui kehoittavan häntä kuolemaan mieluummin kuin taistelemaan tahi vastustamaan näitä tietämättömiä, onnettomia ja hurjia miehiä. Mutta hänen paatuneisuutensa oli niin voimakas, että se tukahdutti järjen ja omantunnon äänet. Hän ei voinut vastustaa sitä. Hän tunsi jonkin kuolevan itsessään ja kärsi. Toivo näytti pakenevan yhä kauemmaksi. Toivottomuus oli saanut hänet valtoihinsa kiihoittaen häntä uhkarohkeihin tekoihin, kun hän muisteli Jennietä.

Hän oli unhottanut tytön ja sen, että oli luvannut pelastaa Jennien. Hän oli unhottanut aikomuksensa, että hän sammuttaa niin monta elämää kuin niitä ehkä tunkeutuu Jennien ja vapauden väliin. Ja paljas sen muisteleminen riitti hänen sairaalloisen itsetutkistelunsa lopettamiseen. Tyttö vaikutti erotuksen, Kuinka kummalliselta Duanesta tuntuikaan todetessaan sen! Hän tunsi olevansa kiitollinen tytölle. Hänestä oli pakosta tullut henkipatto, mutta tyttö oli ryöstetty vanhemmiltaan ja viety vankeuteen. He olivat kohdanneet toisensa täällä joen muodostamassa linnoituksessa, hän vuodattaakseen toivoa tytön toivottomaan elämään ja tyttö tullakseen ehkä keinoksi, joka estäisi Duanen vaipumasta hänen vangitsijoittensa tasolle. Hän alkoi tuntea voimakasta ja sykähdyttävää halua saada tavata tyttöä ja puhutella häntä.

Nämä ajatukset olivat askarruttaneet hänen mieltään hänen kävellessään rouva Blandin taloon. Hän oli käskenyt Euchren mennä edeltä, koska hän tarvitsi enemmän aikaa voidakseen tyyntyä. Ilta oli pimennyt melkein kokonaan, kun hän vihdoin pääsi määräpaikkaansa. Kaikki huoneet olivat pimeät ja rouva Bland odotti häntä kuistissa.

Hän syleili Duanea ja tämä äkillinen, kiihkeä, outo kosketus järkytti Duanea niin, että hän melkein unhotti vakavan leikin, johon hän oli antautunut. Rouva ei kuitenkaan kiihkeydessään huomannut hänen säpsähdystään. Hänen syleilystään ja sen mukana virtaavista hellistä epäjohdonmukaisista sanoista päättäen Euchre oli kertonut hänelle Duanen käyttäytymisestä Blackia kohtaan.

"Hän olisi voinut tappaa teidät!" kuiskasi hän jo selvemmin, ja ellei Duane milloinkaan ollut kuullut rakkautta äänessä, kuuli hän ainakin nyt. Se lepytti hänet. Katehan oli kaikissa tapauksissa heikko ja kohtalon kouriin luonteensa pakotuksesta joutunut nainen, onneton elämänkokemuksissaan ja tuomittu vaikeaan elämään ja suruihin. Duane vastasi hänen lähenemisyritykseensä niin paljon, että hän vastasi Katen syleilyyn ja suuteli häntä. Katen osoittama mielenliikutus olisi muuttanut jokaisen naisen suloiseksi ja hänhän oli muutenkin melko lumoava. Hänen suutelemisensa oli helppoa, jopa miellyttävääkin, mutta Duane päätti kuitenkin, ettei hän mene tätä petosta pitemmälle, johon hänen nyt oli ollut pakko alistua, vaikka Kate antautumisessaan vaatikin ehkä enempää.

"Buck, rakastatteko minua?" kuiskasi hän.

"Tietysti!" vastasi Duane kiihkeästi haluten päästä asiasta niin pian kuin suinkin. Ja puhuessaan hän huomasi vilahdukselta Jennien kalpeat kasvot ikkunassa. Hän tunsi häpeävänsä, ollen iloinen, ettei Jennie voinut nähdä sitä. Muistikohan tyttö lupaustaan, ettei hän käsitä väärin ainoatakaan Duanen tekoa? Mitähän tyttö ajattelikaan hänestä nähdessään hänet pimeässä syleilevän tätä ylpeää naista? Mutta Jennien hämärästi näkyvät kalpeat kasvot ja hänen suuret tummat silmänsä hurmasivat kuitenkin Duanea jollakin tavoin innoittaen häntä tähän nykyiseen vaikeaan tehtävään.

"Kuunnelkaa nyt, rakkaani", hän sanoi naiselle tarkoittaen sanansa tytölle. "Aion viedä teidät pois tästä henkipattojen piilopaikasta, vaikka minun aikeeni toteuttamiseksi pitäisikin tappaa Bland, Alloway, Rugg ja jokainen muukin, joka vain asettuu tielleni. Teidät on tuotu väkisin tänne. Olette hyvä, tiedän sen. Onni odottaa teitä vielä jossakin – koti sellaisten hyvien ihmisten luona, jotka rakastavat teitä. Odottakaa vain –"

Hänen äänensä heikkeni mielenliikutuksesta. Kate Bland sulki silmänsä nojaten päänsä hänen rintaansa vasten. Duane tunsi hänen sydämensä sykinnän sydäntään vasten, jolloin omatunto soimasi häntä kovasti. Mitä, jos Kate todella rakastikin häntä niin kiihkeästi? Mutta hänen luonteensa muisteleminen ja ymmärtäminen paadutti Duanen jälleen ja hän sääli Katea vain niin paljon kuin hänen sukupuolensa ansaitsi, ei enempää.

"Buck, kuinka hyvä olettekaan", kuiskasi hän, "mutta se on jo ihan myöhäistä. Olen mennyttä kalua, sillä en voi erota Blandista. Pyydän vain, että rakastaisitte minua vähän ja hillitsisitte ampumisintoanne."

Kuu oli kohonnut erään synkännäköisen vuoren itäisen harjanteen yläpuolelle valaen laaksoon pehmeää valoaan. Pumpulipuiden varjot liehuivat hopean väristä taustaa vasten.

Äkkiä kauempaa kuuluva kavioiden nopea kapse pani Duanen kohottamaan päätään ja kuuntelemaan. Hevosia oli tulossa tietä pitkin laakson päästä päin. Tähän vuorokauden aikaan ei laaksoon tavallisesti saapunut ratsastajia. Hetkisen kuluttua mustat liikkuvat esineet menivät kuun valaiseman kapean kujanteen poikki sen tuonnimmaisessa päässä. Duane erotti kaksi hevosta.

"Bland sieltä tulee!" kuiskasi nainen tarttuen Duaneen vapisevin käsin. "Teidän pitää lähteä pakoon! Mutta ei, koska hän silloin huomaisi teidät, ja se olisi vieläkin pahempaa. Bland sieltä tulee, sillä tunnen hänen hevosensa askeleet."

"Mutta sanoittehan, ettei hän vihastu vierailuistani", vastusti Duane. "Euchrehan on täällä kanssani. Mitään vaaraa ei ole."

"Ehkä ei", vastasi rouva koettaen selvästi hillitä mieltään.

Hän pelkäsi nähtävästi hirveästi Blandia.

"Jos vain kykenisin ajattelemaan!"

Sitten hän veti Duanen ovelle työntäen hänet sisään.

"Euchre, tulkaa tänne luokseni! Duane, te saatte olla siellä tytön tykönä. Kerron Blandille teidän rakastuneen tyttöön. Jennie, jos vain kavallat meidät, väännän niskasi nurin."

Tämä nopea toiminta ja kiihkeä kuiskaus ilmaisivat Duanelle, että rouva Bland oli jälleen oma itsensä. Duane meni aivan Jennien viereen ikkunan luo. Ei kumpikaan puhunut, mutta Jennie oli ojentanut kätensä Duanelle. Ne olivat pienet vapisevat kätöset, kylmät kuin jää. Duane puristi ne kovasti omiinsa koettaen siten ilmaista tunteensa, että hän tahtoi suojella häntä. Tyttö nojautui häneen heidän katsoessaan ikkunasta pihalle. Duane tunsi olevansa tyyni ja varma itsestään. Hänen voimakkain tunteensa, paitsi pelästyneeseen tyttöön kohdistuva, oli uteliaisuutta, kuinka rouva Bland kykenisi suoriutumaan tilanteesta. Hän näki ratsastajien laskeutuvat satulasta kujanteella ja tulevan väsyneesti lähemmäksi. Muudan poika talutti hevoset pois. Euchre, tuo vanha kettu, puhui äänekkäästi ja kummallisen vaivattomasti, kun otetaan huomioon hänen luontainen arkuutensa.

"– se tapahtui kuusikymmenluvulla sota-aikana", sanoi hän. "Karjanvarkaudet eivät olleet silloin mitään verrattuina näihin nykyisiin ryöstöihin. Ja nämä ajat ovat sitäpaitsi raaemmat kuin silloiset. Tämä revolvereilla ammuskeleminen on muuttunut oikein kulkutaudiksi. Miehet ovat nyt yhtä kiihkeitä vetäisemään revolverinsa esille kuin he ennen olivat innostuneita pokerin pelaajia. Ainoa oikea pelaaja, paitsi meksikolaisia, joka meillä milloinkaan on ollut täällä, oli Bill, mutta hän pelaa nyt luullakseni jossakin kuumemmassa paikassa."

Lähestyvät henkipatot pysähtyivät noin viiden metrin päähän kuistista kuullessaan ääniä. Sitten rouva Bland huudahti ollen muka hämmästyvinään ja kiiruhti miehiä vastaan. Hän tervehti miestään lämpimästi toivottaen toisenkin miehen tervetulleeksi. Duane ei voinut nähdä niin selvästi pimeässä, että hän olisi tuntenut Blandin toverin, mutta hän luuli miestä Allowayksi.

"Olemme väsyneitä kuin koirat ja nälkäisiä", sanoi Bland raskaasti. "Kuka on luonasi?"

"Euchre on tuolla kuistissa. Duane on sisällä ikkunan luona Jennien kanssa", vastasi rouva Bland.

"Duaneko?" huudahti Bland. Sitten hän kuiskasi hiljaa jotakin, mitä Duane ei voinut kuulla.

"Pyysin häntä tulemaan", sanoi hänen vaimonsa. Hän puhui vaivattomasti ja luonnollisesti muuttamatta ääntään. "Jennie on sairastellut. Hän tulee hennommaksi ja kalpeammaksi päivä päivältä. Duane tuli tänne eräänä päivänä Euchren kanssa, näki Jennien ja hullaantui hänen kauniisiin kasvoihinsa samoin kuin te muutkin miehet. Sallin hänen senvuoksi tulla tänne."

Bland kirosi hiljaa ja synkästi partaansa. Toinen mies teki jonkin kiihkeän liikkeen, mutta pidättävä käsi tyynnytti hänet nähtävästi.

"Kate, sallit siis Duanen kosiskella Jennietä?" kysyi Bland epäillen.

"Kyllä", vastasi hänen vaimonsa itsepäisesti. "Miksi en olisi sallinut sitä? Jenniekin rakastaa häntä. Jos Duane vie hänet pois ja menee naimisiin hänen kanssaan, saattaa hänestä vielä tulla kunniallinen nainen."

Bland vaikeni hetkiseksi, mutta sitten hän purskahti kovaan ja käheään nauruun.

"Chess, kuulitko hänen sanansa? Sano nyt minulle, Jumalan nimessä, mitä ajattelet vaimostani?"

"Hän valehtelee tahi on tullut hulluksi", vastasi Alloway, ja hänen äänessään oli hyvin vastenmielinen sointu.

Mutta rouva Bland käski äkkiä vihaisesti miehensä apulaista tukkimaan suunsa.

Bland nauroi kuollakseen.

Sitten hän meni edellä kuistiin kilisevin kannuksin, kantamiensa aseiden kolistessa, ja istuutui lavitsalle.

"Kuinka voitte, päällikkö?" kysyi Euchre.

"Hei, vanhus! Voin mainiosti, vaikka olenkin aivan lopussa."

Alloway käveli hitaasti kuistin luo nojautuen kaiteeseen. Hän vastasi Euchren tervehdykseen nyökäyttämällä päätään. Sitten hän seisoi paikallaan synkkänä ja vaieten.

Rouva Blandin täyteläinen ääni kuin lievensi tilannetta hänen kysellessään kiihkeästi. Bland vastaili hänelle lyhyesti ilmoittaen matkansa onnistuneen mainiosti.

Duane otaksui, että hänen oli jo aika näyttäytyä. Hänellä oli sellainen tunne, että Bland ja Alloway sallivat hänen poistua tällä kertaa. He olivat selvästi joutuneet pulaan ja Alloway näytti äreältä ja miettiväiseltä.

"Jennie", kuiskasi Duane, "kuinka viekkaasti rouva Bland menettelikään! Älkäämme oikaisko petosta. Valmistautukaa nyt lähtemään milloin tahansa."

Tyttö painautui kiihkeästi häneen henkäisten hänen korvaansa vain heikosti kuuluvan "Kiiruhtakaa!"

"Hyvää yötä, Jennie", sanoi Duane ääneen. "Toivoakseni voitte paremmin huomenna."

Sitten hän meni kuistiin kuutamoon ja sanoi jotakin. Bland vastasi hänen tervehdykseensä ja vaikka hän ei näyttänytkään ystävälliseltä, ei hän ollut vihainenkaan.

"Kohtasin Jasperin ratsastaessani leiriin", sanoi Bland hetkisen kuluttua. "Hän kertoi minulle teidän raivostuttaneen Bill Blackin ja otaksui, ettei taistelua voida välttää. Miksi menettelitte niin?"

Duane selitti tapahtuman. "Olen pahoillani, että satuin olemaan siellä", jatkoi hän, "sillä mitäpä se minuun kuului."

"Se olisi ollut raaka teko", mumisi Bland. "Teitte oikein. Mutta siitä huolimatta toivon, ettette riitelisi miesteni kanssa, Duane. Jos kuuluisitte joukkoomme, olisi toisin, sillä en voi estää miehiäni taistelemasta keskenään. Mutta en ole ollenkaan suostuvainen siihen, että joku asiaan kuulumaton oleskelee leirissäni ja ampuu rosvojani."

"Minun pitää luullakseni lähteäkin täältä piakkoin jonnekin", sanoi Duane.

"Miksi ette liity joukkooni? Olette jo aloittanut huonosti, Duane, ja jos tunnen oikein nämä rajaseudut, ei teistä milloinkaan tule kunniallista kansalaista enää. Olette synnynnäinen tappaja. Tunnen jokaisen pahan miehen näillä seuduilla. Useampi kuin yksi on kertonut minulle jonkin räjähtäneen heidän aivoissaan, ja kun he olivat tulleet taas järkiinsä, oli heidän jaloissaan maannut toinen kuollut mies. Minun laitani ei ole niin. Olen kyllä ammuskellut hieman, minäkin, mutta en ole milloinkaan halunnut ampua toista miestä vapautuakseni edellisestä. Tappamani miehet eivät istu rinnallani öisin. Revolverisankarin kiusa on taas sellainen. Hän on hullu. Hänen on pakko tappaa uusi mies – hänet yllytetään siihen, että hän voisi unhoittaa edellisen."

"Mutta minä en ole mikään revolverisankari", vastusti Duane. "Olosuhteet olivat vain sellaiset, että –"

"Epäilemättä", keskeytti Bland nauraen. "Olosuhteet tekivät minustakin rosvon. Ette tunne itseänne. Olette vielä nuori, teillä on kiihkeä luonne ja isänne oli muudan vaarallisimmista miehistä, mitä Texasissa milloinkaan on elänyt. En voi ajatella tulevaisuuttanne toisenlaiseksi. Sen sijaan että rupeatte elämään sitä yksinänne – yksinäisenä sutena, kuten texasilaiset sanovat – pitäisi teidän liittyä muiden henkipattojen ystäväksi. Eläisitte pitemmän aikaa."

Euchre vääntelehti istuimellaan.

"Päällikkö, olen koettanut jutella pojalle aivan samaa kuin tekin. Senvuoksi veinkin hänet mukanani kotiini. Jos hän rupeaa toveriksemme, loppuvat vaikeudet siihen. Ja hän komistaisi vain joukkoamme. Olen nähnyt hurjan Bill Hickokin vetäisevän esille revolverinsa ja Billy Kidin ja Hardinin ja Chessin, jotka ovat rajaseudun nopeimpia miehiä. Ja pyytäen anteeksi läsnäolevilta uskallan väittää, että Duane voittaa heidät kaikki. Hänen vetäisyssään on eroa. Ette voi huomatakaan, kuinka hän sen tekee."

Euchren ihaileva ylistys aiheutti vaikuttavan lyhyen vaitiolon. Alloway liikahteli levottomasti kannusten heikosti kilistessä eikä kohottanut päätään. Bland näytti miettiväiseltä.

"Se onkin melkein ainoa ominaisuus, joka tekee minut vaalikelpoiseksi joukkoonne", sanoi Duane kevyesti.

"Ja se riittääkin mainiosti", vastasi Bland lyhyesti. "Haluatteko miettiä asiaa?"

"Kyllä; hyvää yötä."

Hän poistui sieltä Euchren kanssa. Kun he olivat päässeet kujanteen päähän ehtimättä vaihtaa sanaakaan, kutsui Bland Euchren takaisin. Duane käveli hitaasti kuun valaisemaa tietä pitkin majan luo istuutuen pumpulipuiden juurelle odottamaan Euchreä. Ilta oli äänetön ja rauhallinen, ja vain hyönteisten hiljainen surina todisti luonnon sykähdellen elävän. Korkealla vaeltavan kuun kauneus, varjoisat sysimustat rotkot vuorten rinteillä ja täydellisesti pimenneen yön surullinen tyyneys vapisuttivat Duanea hänen ajatellessaan, kuinka kaukana hän nyt olikaan näiden seikkojen aiheuttamasta ilosta. Hän ei voisi enää milloinkaan olla luonnollinen elämänsä kuluessa. Hänen mielensä oli synkistynyt. Tämän jälkeen hänen silmänsä ja korvansa saisivat merkitä muistiin luonnon vaikutelmia, voimaita riemuita niiden aiheuttamasta ilosta.

Mutta siitä huolimatta, kun hän istui siinä aavistaen olevansa pakotettu vielä kovempiin ja synkempiin töihin tulevaisuudessa, oli hänen mielessään kuitenkin jäljellä kummallisen suloisiakin ajatuksia, Jennien muistelemisesta johtuneita. Hän oli vielä tuntevinaan tytön pienen kylmän käden puristuksen. Hän ei muistellut Jennietä kuin naista eikä ruvennut erittelemään tunteitaan, ajatteli ja haaveili vain epämääräisesti; ja näihin mietteihin sekoittuivat alituisesti ja ankarasti suunnitelmat tytön pelastamiseksi.

Kuullessaan laahustavia askelia hän nousi. Euchren tumma vartalo lähestyi juuri pumpulipuiden juuritse kuun valaiseman ruohikon poikki. Ja heti kun henkipatto saapui Duanen luo, näki Duane hänen olevan hyvin kiihkoissaan. Mutta se vaikutti tuskin Duaneen, joka tuntui tulevan yhä kärsivällisemmäksi, tyynemmäksi ja voimakkaammaksi.

"Bland ei päästänytkään teitä sieltä niin helposti", sanoi hän.

"Odottakaa, kunnes saan hieman huokaista", vastasi Euchre.

Hän istui hetkisen vaiti löyhytellen itseään hatullaan, vaikka yö olikin viileä, ja sitten hän poistui tupaan palaten sieltä palava piippu hampaissaan.

"Kaunis ilta", sanoi hän ja hänen äänensä sävy ilmaisi Duanelle, että hän oli kummallisella tuulella. "Kaunis yö rakkausseikkailulle, koira vieköön."

"Huomasin sen", vastasi Duane kuivasti.

"Minut saa vaikka hirttää, ellen seisonut katsellen, kuinka Bland pudisti vaimoaan, kunnes Katen kieli tuli ulos suusta ja hänen kasvonsa mustuivat."

"Ei suinkaan!" huudahti Duane.

"Toivon saavani kuolla, ellei se ole totta. Buck, kuunnelkaahan tätä tarinaa. Tullessani takaisin kuistiin huomasin Blandin olevan heräämäisillään. Hän oli ollut liian väsynyt voidakseen käsittää kaikkea. Alloway ja Kate olivat menneet sisään sytyttämään lamppuja. Kuulin Katen juttelevan kovasti, mutta Alloway ei äännähtänytkään. Hän ei ole muulloinkaan puhelias, mutta ollessaan tuolla tuulella hän on kirotun vaarallinenkin. Bland teki minulle muutamia suoria kysymyksiä. Olin valmistautunut niihin ja vannoin, että kuu on viheriä juusto. Hän oli tyytyväinen. Bland on aina luottanut minuun ja pitänytkin minusta luullakseni. Minusta tuntui sentään ilkeältä valehdella siten. Mutta hän on kova mies ja hänellä on pahoja tarkoituksia Jennietä kohtaan, ja olen senvuoksi valmis pettämään hänet minä päivänä tahansa.

"Sitten menimme sisälle. Jennie oli pujahtanut pieneen huoneeseensa, mutta Bland kutsui hänet sieltä pois. Jennie sanoi jo riisuutuneensa, mutta Bland käski hänen pukea ylleen jälleen. Sitten, Buck, hänen seuraava tekonsa oli melko hämmästyttävä. Hän tähtäsi nimittäin harkitusti Katea revolverillaan. Niin, hän suuntasi suuren sinertävän coltinsa suoraan häntä kohti ja sanoi:

"'Mieleni tekee ampua kallosi mäsäksi.'

"'Anna tulla vain', sanoi Kate niin tyynesti kuin suinkin.

"'Valehtelit minulle!' karjaisi Bland.

"Kate nauroi hänelle päin naamaa. Bland läjähdytti revolverin takaisin huotraan tarttuen Kateen. Kate taisteli kyllä vastaan, mutta ei kyennyt pitämään puoliaan. Bland tarttui hänen kurkkuunsa ja kuristi häntä, kunnes luulin Katen tukehtuvan. Alloway hillitsi hänet. Kate vaipui rentonaan vuoteelle huohottaen hetkisen. Kun hän tointui, rupesi Bland sättimään häntä hirveästi pakottaakseen hänet alistumaan. Bland oli luullakseni mustasukkainen. Hän epäili Katen rakastuneen teihin ja pettävän häntä. On luullakseni hyvin kiusallista miehelle, että hän arvaa melkein oikein, mutta ei tiedä varmaan. Mutta hän hellitti kuitenkin hetkisen kuluttua, ruveten kiroilemaan ja raivoamaan hänelle. Muudan hänen purkauksistaan oli hattunne koristeen arvoinen: 'Miehen tappaminen ei ole mitään, eikä kenenkään tarvitse juuri yllyttää minua siihen, mutta haluan tietää totuuden, kuuletko sen, lutka!'

"Sitten hän meni kamariin laahaten Jennie-raukan sieltä tupaan.

"Jennie oli jo ehtinyt pukeutua. Bland oli niin hurjistunut, että hän loukkasi Jennien kipeää jalkaa. Muistatte kai Jennien saaneen tuon vamman taistellessaan erästä paholaista vastaan pimeässä. Ja nähdessäni Blandin pudistavan häntä ja tekevän hänelle pahaa tunsin jonkin kummallisen, kuuman tunteen kaivelevan sisuksiani, ja ensi kerran elämässäni toivoin olevani revolverisankari.

"Mutta Jennie sai minut hämmästymään. Hän oli lakanaakin valkoisempi, ja hänen silmänsä olivat suuret ja tuijottavat, mutta hän oli rohkea. Näin hänet nyt ensi kerran sellaisena.

"'Jennie', sanoi Bland, 'vaimoni kertoi Duanen tulleen tänne tapaamaan sinua. Luulen hänen valehtelevan. Uskon hänen rohkaisseen Duanea ja haluan tietää sen. Jos hän on käyttäytynyt niin ja sinä kerrot sen minulle päästän sinut vapaaksi. Lähetän sinut Huntsvilleen, missä voit päästä yhteyteen ystäviesi kanssa. Annan sinulle rahaakin.'

"Sen hetken täytyi Kate Blandista tuntua helvetilliseltä. Vaikka en olisi milloinkaan nähnyt kuoleman väijyvän kenenkään miehen silmissä, näin sen nyt ainakin Blandin katseessa. Hän rakastaa vaimoaan. Sehän tässä juuri onkin kummallisinta.

"'Tuliko Duane tänne tapaamaan vaimoani?' kysyi Bland tiukasti.

"'Ei', vastasi Jennie.

"'Hän on siis kosiskellut sinua?'

"'Niin.'

"'Onko hän rakastunut sinuun? Kate sanoi niin.'

"'Ei – en tiedä – hän ei ole sanonut sitä minulle.'

"'Mutta sinä kai olet rakastunut häneen?'

"'Kyllä', vastasi Jennie, ja, Buck, teidän olisi pitänyt nähdä hänet! Hän heitti päänsä pystyyn ja hänen silmänsä oikein leimusivat. Bland näytti hämmästyvän katsellessaan häntä. Ja Alloway, tuo pieni haisunäätä henkipatoksi, oikein huudahti. Sana sattui hänen arimpaan kohtaansa, koska hän rakastaa Jennietä. Ja Jennien ulkomuoto olisikin sillä kertaa karkoittanut vaikka kenen pois. Alloway livahti pihalle kuin varjo. Kerroinhan teille hänen koettaneen taivuttaa Blandia naittamaan Jennien hänelle. Siis voi tuollainen Allowayn tapainen roistokin rakastua naiseen!

"Bland käveli edestakaisin huoneessa ollen melkein suunniltaan.

"'Jennie'. sanoi hän kääntyen uudelleen Jennien puoleen, 'uskallatko vannoa henkesi uhalla puhuvasi totta? Eikö Kate ole rakastunut Duaneen? Onko hän sallinut hänen tulla tapaamaan vain sinua? Eikö heidän välillään ole ollut mitään?'

"'Ei, vannon sen', vastasi Jennie ja Bland istuutui kuin selkäänsä saanut mies.

"'Mene nukkumaan, sinä kalpeanaamainen –' Bland nieli jonkun sanan, luullakseni hyvin ilkeän, vapisten oikein tuolissaan.

"Jennie poistui silloin ja Kate alkoi saada hermokohtauksia. Ja setänne Euchre pujahti ovesta pihalle tullen kotiin."

Duane ei kyennyt puhumaan sanaakaan Euchren pitkän selostuksen loputtua. Hän tunsi huojennusta, sillä hän oli todellisuudessa odottanut jotakin paljon pahempaa. Ja hän oikein hurmaantui ajatellessaan, että Jennie oli vannonut väärin suojellakseen tuota turmeltunutta naista. Kuinka arvoituksellisia nuo naiset sentään ovatkaan!

"Niin, meidän pieni asiamme on nyt sillä asteella", jatkoi Euchre miettiväisesti. "Ymmärrätte kai, Buck, sen yhtä hyvin kuin minäkin, että ellette olisi sellainen mies, joka on näyttänyt osaavansa käsitellä revolveria ihmeellisen taitavasti, olisitte nyt täynnä lyijyä. Jos teidän vain onnistuu sattumalta tappaa Bland ja Alloway, voitte varmasti elää yhtä turvallisesti täällä rajalla kuin Santonessakin. Sellaisen maineen hankkii revolveri miehelle täällä taistelujen maassa."

IX

Molemmat miehet heräsivät varhain ja vaikenivat aavistaessaan tulevia vaikeuksia ja miettiessään sitä seikkaa, että kauan suunnitellun toiminnan hetki oli nyt koittanut. Tuntui kummalliselta, että niin puhelias mies kuin Euchre voi vaieta niin pitkän aikaa, mutta siitä voitiinkin käsittää, kuinka kuolettavan vakava suunniteltu tehtävä oli. Aamiaista syötäessä hän sanoi vain muutamia tavallisia ruoan tarjoiluun liittyviä sanoja. Mutta aterian lopussa hän näytti harkinneen asian loppuun.

"Buck, kuta pikemmin nyt, sitä parempi", sanoi hän silmien välähtäessä. "Kuta vähemmän aikaa tuhlaamme nyt, sitä vähemmän Bland hämmästyy."

"Olen valmis silloin kuin tekin", vastasi Duane tyynesti nousten pöydästä.

"No, satuloikaa siis hevoset", jatkoi Euchre töykeästi. "Sitokaa niiden selkään valmistamani kääryt, yhden kumpaankin satulaan. Ei voi vielä tietää, vaikka jommankumman hevosen täytyisikin kantaa kaksinkertaista kuormaa. On siunattu asia, että molemmat hevoset ovat suuret ja voimakkaat. Luullakseni Euchre-setänne ei menetellyt lainkaan viisaasti tuodessaan tänne hevosenne ja laittaessaan ne valmiiksi."

"Euchre, toivoakseni ette joudu pulaan täällä. Pelkään sitä. Antakaa minun nyt suoriutua lopusta yksinäni", sanoi Duane.

Vanha henkipatto katsoi häneen ivallisesti.

"Niin, se olisi hirveätä nyt, vai mitä? Mutta jos haluatte tietää sen, niin olen jo joutunut pulaan. En kertonutkaan teille eilen, että Chess Alloway jo uhkasi minua. Hän alkoi päästä selville kaikesta aika nopeasti."

"Euchre, aiotte siis lähteä kanssani?" kysyi Duane käsittäen äkkiä totuuden.

"Varmasti, joko helvettiin tahi sitten turvaan vuorten toisella puolen! Toivoisin olevani revolverisankari. Minusta tuntuu niin tukalalta poistua täältä ampumatta Kaniininaama-Bensonia. Nyt, Buck, pitää teidän ajatella tiukasti sillä aikaa kuin minä käyn vakoilemassa. On vielä melko aikaista, mikä onkin sitä suotuisampaa."

Euchre pani hatun päähänsä, ja kun hän poistui, näki Duane hänen kiinnittäneen revolveri- ja ammusvyön uumilleen. Duane näki nyt ensi kerran henkipaton asestautuneena.

Duane sulloi vähät tavaransa satulalaukkuihinsa kantaen sitten satulat aituukseen. Siellä kasvavan alfalfan runsaus ilmaisi hänelle hevosten voineen mainiosti. Ne olivat melkein lihoneet laaksossaoloaikanaan. Hän juotti ne, kiinnitti satulat löyhästi niiden selkään ja pani suitset suuhun. Sitten hän täytti purjekankaiset vesisäkit. Tehtyään sen hän palasi tupaan odottamaan.

Sillä hetkellä hän ei tuntenut kiihkoa eikä minkäänlaista muutakaan mielenliikutusta. Hänellä ei ollut enää mitään ajattelemista eikä suunnittelemista. Hetki oli koittanut ja hän oli valmis, ymmärtäen täydellisesti kaikkien toivottomat mahdollisuudet, joiden varaan hänen oli antauduttava. Hänen ajatuksensa rajoittuivat Euchreen ja tämän vanhan henkipaton osoittamaan hämmästyttävään uskollisuuteen ja hyvyyteen. Hetket kuluivat hitaasti. Hän katsoi ehtimiseen kelloonsa toivoen saavansa panna asian alulle ja pääsevänsä lähtemään ennen henkipattojen heräämistä. Vihdoin hän kuuli Euchren laahustavat askeleet kovalta polulta. Kopina oli kuitenkin tavallista nopeampaa.

Kun Euchre ilmestyi näkyviin tuvan nurkan takaa, ei Duane ollut niin paljon hämmästynyt kuin huolissaan nähdessään henkipaton kalpeana ja vapisevana. Hän oli aivan märkänä hiestä ja näytti hurjalta.

"Onni on – ainakin – vielä – meidän puolellamme, Buck!" huohotti hän.

"Ette siltä näytä", vastasi Duane.

"Olen hirveän pahoinvoipa. Tapoin juuri erään miehen. Ensimmäisen elämässäni."

"Kenen sitten?" kysyi Duane säpsähtäen.

"Kaniininnaama-Bensonin. Ja vaikka voinkin huonosti, riemuitsen kuitenkin siitä. Kävelin tietä pitkin katsellen ympärilleni. Näin Allowayn menevän Degerien luo. Hän on hyvissä väleissä heidän kanssaan. Menin sinne tietysti kyselemään. Olin kaikissa tapauksissa iloinen nähdessäni hänen poistuvan Blandin talosta. Eikä hän nähnyt minua. Pistäytyessäni Bensoniin näin siellä vain Kaniininaaman ja muutamia meksikolaisia, joille hän jakeli määräyksiä. Benson ei ole milloinkaan sietänyt minua. Nytkin hän tiuskaisi, ettei hän antaisi parin sentin hintaista tupakkapalastakaan hengestäni. Kysyin, mitä hän tarkoitti.

"'Koetatte pettää päällikköä ja Chessiä', sanoi hän.

"'Jack, paljonko antaisitte omasta hengestänne?' kysyin häneltä.

"Hän suoristautui hämmästyneenä ja ilkeän näköisenä. Ja silloin täräytin häntä keskelle rintaa. Hän kaatui ja meksikolaiset lähtivät pakoon. Nyt en saa varmaankaan nukkua enää milloinkaan, mutta minun oli se tehtävä."

Duane kysyi, oliko laukaus herättänyt huomiota muualla.

"En nähnyt muita kuin nuo meksikolaiset, vaikka katsoinkin tarkasti. Palatessani oikaisin Blandin talon taakse pumpulipuumetsikön läpi. Tarkoitukseni oli pysytellä piilossa, mutta halusin kuitenkin samalla jollakin tavoin saada selville, oliko Bland jo hereillä. Olin melkein törmätä Beppoon, tuohon poikaan, joka hoitaa Blandin hevosia. Beppo pitää minusta. Ja kun kysyin häneltä hänen isännästään, sanoi hän Blandin olleen ylhäällä koko yön ja tapelleen rouvan kanssa. Ja, Buck, luulen asian olevan näin: Bland ei voinut tyyntyä vielä eilen illalla. Hän oli vihainen ja rupesi ahdistamaan Katea jälleen saadakseen hänet väsymään. Yhtä helposti hän olisi voinut ruveta ahdistamaan Jennietä pahemmissa tarkoituksissa. Hän ja Kate ovat kaikissa tapauksissa taistelleet kiihkeästi ja kovasti. Meitä onnistaa todellakin."

"Siltä näyttää. No niin, minä lähden nyt", sanoi Duane päättäväisesti.

"Onnistaa, onnistaa todella niin, että minua oikein naurattaa! Bland on ollut pystyssä koko yön mitä väsyttävimmän ratsastusmatkan jälkeen. Hän on varmasti aivan lopussa tänä aamuna, uninen ja vihainen eikä osaa odottaa mitään kummempaa tapahtuvaksi ennen aamiaista. Kävelkää nyt hänen taloonsa ja kohdatkaa hänet kuinka vain haluatte. Se on teidän asianne. Vihjaisen teille sentään, että jos hän tulee pihalle ja haluatte neuvotella, sanokaa hänelle vain ajatelleenne hänen ehdotustaan ja tahtovanne joko liittyä tahi olla liittymättä hänen joukkoonsa. Teidän pitää tappaa hänet ja säästäisi aikaa, jos menisitte sinne revolveri kädessänne. Ja olisi se ehkä viisaintakin, sillä hänkin aikonee menetellä samoin."

"Entä hevoset?"

"Otan ne haltuuni ja saavun paikalle pari minuuttia teidän tulostanne sinne. Minusta tuntuu siltä, että kaiken pitää olla suoritettu ja Jennien pihalla silloin kun tulen sinne. Päästyämme vain hevosten selkään voimme ratsastaa pois leiristä, ennenkuin Alloway tahi joku muu ehtii ryhtyä toimeen. Jennie ei ole paljon kaniinia raskaampi. Suuri musta jaksaa kyllä kantaa teidät molemmat."

"Hyvä on. Mutta sallikaa minun kerran vielä taivuttaa teitä jäämään tänne ja olemaan sekaantumatta enää tähän asiaan", sanoi Duane vakavasti.

"Ei. Lähden mukaanne. Kuulittehan, mitä Benson kertoi minulle. Alloway ei suostu enää epäilemäänkään minua. Buck, vielä viimeinen sana. Varokaa tuota Blandin naista."

Duane vain nyökäytti päätään ja sitten ilmoitettuaan satuloineensa hevoset poistui pumpulipuumetsikköön. Kun oikaistiin sen ja kenttien poikki, oli Blandin taloon noin viiden minuutin matka. Mutta Duanesta se tuntui yhtä pitkältä kuin aikaa vievältäkin, ja hänen oli hyvin vaikea kulkea hitaasti. Kun hän käveli sinne, tapahtui hänen tunteissaan asteittainen ja kummallinen muutos. Hän oli jälleen menossa kohtaamaan erästä miestä taistellakseen hänen kanssaan. Hän olisi kyllä voinut karttaa tätä kohtausta, mutta huolimatta siitä tosiseikasta, että hän halusi taistella, ei hän vielä ollut tuntenut tuota kuumaa, selittämätöntä veren kohinaa. Hänen kuolettavan toimintansa vaikutin ei ollut henkilökohtainen ja se muutti asian jollakin tapaa.

Ei ketään henkipattoa ollut näkyvissä. Hän näki useita meksikolaisia paimenia nautoineen. Muutamien talojen piipuista kohosi kiemurrellen sinisiä savupilviä. Savun tuoksuva haju palautti Duanen mieleen kodin ja halkojen hakkaamisen hellaa varten.

Hän näki joesta kohoavan kerman väristä sumua, joka haihtui auringonpaisteessa.

Sitten hän saapui Blandin kujanteeseen. Ollessaan vielä jonkun matkan päässä talosta hän kuuli miehen ja naisen kovia vihaisia ääniä. Bland ja Kate riitelivät siis vielä. Hän tarkasti nopeasti ympäristön. Ei ainoata meksikolaistakaan ollut näkyvissä. Silloin hän kiiruhti hieman. Päästyään kujanteen puoliväliin hän käänsi päätään katsoakseen pumpulipuiden välitse. Hän näki Euchren jo tuovan hevosia. Mitkään merkit eivät osoittaneet, että vanha henkipatto menettäisi rohkeutensa lopussa. Duane oli pelännyt sitä.

Hän hiljensi nyt kävelemisensä hitaaksi maleksimiseksi. Päästyään kuistiin hän kuuli, mitä tuvassa puhuttiin.

"Jos teet sen, Bland, tapan taivaan nimessä sekä sinut että hänet!" Kate Blandin täyteläinen ääni sanoi tämän huohottaen.

"Päästä minut! Menen sinne vaikka mikä olisi!" vastasi Bland käheästi.

"Miksi?"

"Haluan vähän kosiskella häntä. Olisi niin sanomattoman hauskaa, jos saisin nauraa hänen uudelle rakastajalleen."

"Valehtelet", huusi Kate.

"En aio sanoa, mitä teen hänelle sitten jälkeenpäin!" Blandin ääni muuttui vain käheämmäksi intohimosta. "Päästä minut nyt!"

"En, en! En päästä sinua sinne. Pakottaisit vain hänet puhumaan totta ja tappaisit hänet."

"Tottako!" kähisi Bland.

"Niin, minä valehtelin. Jenniekin valehteli suojellakseen minua. Ei sinun tarvitse tappaa häntä senvuoksi."

Bland kirosi kauheasti. Sitten seurasi kovaan taisteluun joutuneiden ruumiiden painiskelua – jalkojen siirtelemistä, kannusten kilinää, jonkun kaatuvan tuolin tahi pöydän aiheuttamaa kolinaa ja sitten naisen tuskanhuutoja.

Duane meni avonaisesta ovesta huoneeseen. Kate Bland lepäsi melkein poikittain eräällä pöydällä, jolle hänet oli heitetty, koettaen jälleen päästä jaloilleen. Bland oli selin Duaneen. Hän oli aukaissut Jennien kamarin oven ja saanut jo toisen jalkansa kynnyksen yli. Duane kuuli tytön hiljaisen värähtelevän huudon.

Silloin hän lausui Blandin nimen kovasti ja selvästi.

Bland pyörähti äkkiä kuin kissa jäykistyen sitten kynnykselle.

Hänen katseensa, joka oli yhtä nopea kuin hänen tekonsakin, ymmärsi Duanen uhkaavan asennon, josta ei voitu erehtyä.

Hänen suuri ruumiinsa täytti koko oviaukon. Hän oli hyvin epämukavassa asennossa saadakseen revolverinsa käteensä, mutta hänellä ei ollut aikaa astua askeltakaan lähemmäksi. Duane näki hänen silmistään, kuinka hän epätoivoisesti punnitsi mahdollisuuksia, kääntäen vain sekunnin murto-osaksi katseensa vaimoonsa. Sitten hänen koko ruumiinsa näytti värähtävän hänen kätensä hujahtaessa.

Duane ampui hänet. Hän kaatui suulleen ja hänen revolverinsa laukesi sattuessaan lattiaan, irtautuen samalla ojentautuneista sormista. Duane hyökkäsi hänen luokseen ja kumartui hänen puoleensa kääntäen hänet selälleen. Bland katsahti häneen lasimaisin silmin heittäen henkensä.

"Duane, olette tappanut hänet!" huusi Kate Bland käheästi. "Tiesin teidän tekevän sen."

Nainen horjui nojautuen seinään laajentunein silmin, voimakkaat kädet ristissä ja kasvot hitaasti kalveten. Hän näytti järkytetyltä ja puoleksi mykistetyltä, mutta ei surulliselta.

"Jennie!" huusi Duane kovasti.

"Ah, Duane!" kuului tytön katkonainen vastaus.

"Niin. Tulkaa tänne! Kiiruhtakaa!"

Jennie tuli kamaristaan nilkuttaen ja nähden vain hänet. Tyttö kompastui Blandin ruumiiseen. Duane tarttui hänen käsivarteensa vetäisten hänet taakseen, koska hän pelkäsi Katea tämän todettua, kuinka häntä oli petetty. Hänen tekonsa oli suojeleva ja lähtönsä ovea kohti yhä merkityksellinen.

"Duane!" huusi rouva Bland.

Siinä ei ollut aikaa keskusteluun. Duane tunkeutui eteenpäin pitäen Jennietä takanaan. Silloin alkoi kujanteelta kuulua teräskenkäisten kavioiden kapsetta. Kate Bland hyökkäsi ovelle. Kun hän kääntyi takaisin, alkoi hänen hämmästyksensä muuttua toteamiseksi.

"Mihin aiotte viedä Jennien?" huusi hän kuin mies.

"Pois tieltä!" vastasi Duane. Hänen katseensa riitti ehkä Katelle sanoittakin. Nainen raivostui silmänräpäyksessä hirveästi.

"Sinä koira! Olet koko ajan pettänyt minua! Kosiskelit minua! Annoit minun uskoa – vannoit rakastavasi minua! Nyt ymmärrän, kuinka ovelasti olet käyttäytynyt. Kaikki vain tuon tytön vuoksi, mutta et voi saada häntä; et pääse täältä ikinä hengissä. Luovuta tyttö minulle. Anna minun päästä häneen käsiksi! Hän ei tule enää milloinkaan lumoamaan ainoatakaan miestä tässä leirissä."

Hän oli väkevä nainen ja Duane tarvitsi kaikki voimansa torjuakseen hänen hyökkäyksensä. Kate koetti repiä Jennietä hänen kohotetun käsivartensa yli. Ja jokainen sekunti lisäsi vain hänen raivoaan.

"Auttakaa, auttakaa, auttakaa!" huusi hän niin kovasti, että ääni varmasti kantautui laakson kaukaisimpaankin tupaan.

"Olkaa nyt siivosti!" huudahti Duane hiljaa tiukasti. Hänellä oli vielä revolveri oikeassa kädessään ja naisen hyökkäysten torjuminen alkoi jo käydä vaikeaksi. Hänen tyyneytensäkin oli haihtunut samalla kun nainen oli huutanut apua. "Olkaa nyt jo siivosti!" toisti hän lennättäen Katen vihaisesti syrjään.

Mutta Kate tempasikin äkkiä luodikon seinältä ja perääntyi hapuillen voimakkailla sormillaan liipaisinta. Kun hän sieppasi sen työntäen panoksen sisään ja suunnaten sen, hyökkäsi Duane hänen kimppuunsa. Hän työnsi luodikon ylös sen lauetessa, jolloin ruuti poltti hänen kasvojaan.

"Jennie, juokse ulos! Ja sitten äkkiä hevosen selkään!" sanoi hän.

Jennie hyökkäsi ovesta pihalle.

Duane puristi luodikon piipun raudanlujaan otteeseen. Hän oli tarttunut siihen vasemmalla kädellään vetäisten sitä niin kovasti, että raivostunut nainen kaatui lattialle. Mutta Duane ei saanut hänen otettaan irtautumaan. Kate oli yhtä voimakas kuin hänkin.

"Kate, päästäkää irti!"

Duane koetti säikäyttää naista. Kate ei nähnyt kasvojaan kohti ojennettua revolveria tahi sitten oli järki saanut väistyä sellaisen kiihkon tieltä, ettei hän välittänyt enää mistään. Hän kiroilikin. Hänen miehensä oli käyttänyt samoja kiroussanoja, mutta hänen huuliltaan ne kuulostivat kummallisilta, epänaisellisilta ja ilkeämmiltä. Hän taisteli Duanea vastaan kuin naarastiikeri eivätkä hänen kasvonsa enää näyttäneet naisen kasvoilta. Henkipattoelämän kaikki pahat puolet, hurjuus, raivo ja tappamiskiihko, vaikuttivat tällaisenakin hetkenä hirveästi Duaneen.

Hän kuuli huudon ulkoa, jonkun miehen käheän ja varoittavan huudon.

Se pani hänet ajattelemaan ajanhukkaa. Tämä naispaholainen voi ehkä vielä tuhota hänen suunnitelmansa.

"Päästäkää irti!" kuiskasi hän tuntien huuliensa jäykistyvän. Ja juuri tällä vakavalla hetkellä hän irroitti kätensä luodikon piipusta.

Silloin väänsi Kate äkillisellä, moninkertaisella ja vastustamattomalla voimalla luodikon alas laukaisten sen. Duane tunsi rinnassaan polttavaa tuskaa kuin olisi siihen lyöty tahi pistetty jollakin aseella. Sitten raivoissaan hän tempasi niin voimakkaasti pyssyn piipusta, että nainen lensi seinää vasten. Kate kaatui ja näytti menettävän tajuntansa.

Duane hypähti taaksepäin, kääntyi ja hyökkäsi ovesta kuistiin. Revolverin kumeat paukahdukset pysähdyttivät hänet. Hän näki Jennien pitävän käsissään kimon suitsia. Euchre istui kahdareisin toisen hevosen selässä tähdäten coltillaan ja ampuen sillä kujanteelle päin. Sitten kuului muudan kovempi laukaus ja Euchren ampuminen lakkasi. Hän putosi hevosen selästä.

Katsahtaen taakseen Duane näki erään miehen lähestyvän kujannetta pitkin. Tulija oli Chess Alloway. Hänen revolverinsa savusi, kun hän lähti juoksemaan. Sitten hän huomasi äkkiä Duanen koettaen hiljentää vauhtiaan kohottaessaan käsivarttaan. Mutta tämä pienikin pysähdys osoittautui kohtalokkaaksi. Duane ampui ja Alloway kaatui, jolloin hänen revolverinsa laukesi. Hänen luotinsa vihelsi Duanen vieritse kumahtaen tuvan seinään.

Duane riensi hevosten luo. Jennie koetti hillitä korskahtelevaa kimoa. Euchre makasi selällään kuolleena, luodin reikä rinnassaan, kasvot vakavina ja käsi tarrautuneena revolverin perään ja suitsiin.

"Jennie, olette rohkea tyttö, kuten otaksuinkin!" huusi Duane hillitessään hevosta, jota Jennie oli pidellyt kiinni. "No nyt satulaan! Kas niin! Viis siitä, vaikka jalustimet ovatkin pitkät Koettakaa pysytellä siinä."

Hän tempaisi suitset Euchren jäykistyneestä kourasta hypäten selkään. Säikähtyneet hevoset läksivät heti juoksemaan kiitäen kujannetta pitkin tielle. Duane näki asunnoistaan juoksemaan lähteviä miehiä. Hän kuuli huutojakin, mutta ei laukaustakaan ammuttu. Jennie näytti pysyvän hevosensa selässä, vaikka hän huojuikin jalustimitta sinne tänne, niin että Duane ratsasti lähemmäksi tarttuen hänen käsivarteensa.

Sitten he ratsastivat laakson päähän tielle, joka vei jyrkän ja vaikeakulkuisen Rim Rockin yli. Kun he rupesivat kiipeämään, katsoi Duane taakseen. Ei ketään takaa-ajajaa ollut näkyvissä.

"Jennie, olemme pääsemäisillämme pakoon!" huusi hän riemastuttaakseen tyttöä äänellään.

Mutta Jennie katsoi kauhistuneena hänen rintaansa, kun hän kääntyessään katsomaan taakseen joutui vastakkain Jennien kanssa.

"Ah, Duane, paitanne on aivan märkänä verestä!" änkytti tyttö viitaten vapisevalla sormillaan.

Kuullessaan hänen sanansa Duane huomasi kaksi seikkaa: käsi, jonka hän vaistomaisesti oli painanut rinnalleen, piteli vielä revolveria, ja hän oli saanut vaikean haavan.

Häntä oli ammuttu rintaan niin alas, että hän vakavasti pelkäsi henkensä olevan vaarassa. Luodin tekemästä reiästä vuoti kovasti verta, sekä siitä kohdasta, josta se oli mennyt sisään, että paikasta, josta se oli tullut ulos, veren maksoittumatta ollenkaan. Hänen suustaan ei kuitenkaan tullut verta, vaikka hän alkoikin sylkeä punertavaa vaahtoa.

Heidän ratsastaessaan eteenpäin Jennie katsoi häneen kalpein kasvoin puhumatta sanaakaan.

"Olen vaikeasti haavoittunut, Jennie", sanoi Duane, "mutta kestän kuitenkin luullakseni."

"Ampuiko tuo nainen teitä?"

"Ampui. Hän oli oikea paholainen. Euchre käski minua varoa häntä. En ollut tarpeeksi nopea."

"Ei suinkaan teidän ollut pakko –" kysyi tyttö vapisten.

"Ei, ei!" vastasi Duane.

He eivät keskeyttäneet kiipeämistään, vaikka Duane repi huivinsa kääreiksi, joilla hän sitoi lujasti haavansa. Levänneet hevoset kulkivat nopeasti, vaikka tie olikin huono. Aukeilla paikoilla Duane katsoi taakseen. Kun he nousivat viimeisen jyrkän rinteen laelle ja saapuivat Rim Rockin huipulle huomaamatta laaksossa minkäänlaisia takaa-ajon merkkejä ja nähden vain villin, kumpuisen erämaan edessään, kääntyi Duane tytön puoleen vakuuttaen hänelle, että heillä nyt oli kaikki pakenemismahdollisuudet puolellaan.

"Entä haavanne?" änkytti tyttö huolestuneen ja vakavan näköisenä. "Näen veren tippuvan selästänne!"

"Jennie, ei minua niin helposti tapeta", sanoi hän. Sitten hän vaikeni kiinnittäen tarkkaavaisuutensa epätasaiseen tiehen. Hän huomasi hetkisen kuluttua, ettei hän ollut ratsastanut Blandin leiriin tämän kautta. Mutta sillä ei ollut väliä, sillä jokainen Rim Rockin taakse vievä tie oli tarpeeksi turvallinen. Hän halusi vain päästä kauaksi johonkin villiin piilopaikkaan, jonne hän voisi kätkeytyä niin pitkäksi ajaksi, että hänen haavansa ehtisi parantua. Hänen rinnassaan paloi kuin tuli ja hänen kurkkuaan poltti niin, että hänen oli pakko tuon tuostakin nielaista kulahdus vettä. Hän alkoi tuntea melkoisia tuskiakin, jotka yhä lisäytyivät tuntien kuluessa, väistyäkseen vihdoin puutuneisuuden tieltä. Siitä lähtien tarvitsi hän kaikki suuret voimansa ja kaiken kestävyytensä. Hän menetti vähitellen vakavan asentonsa ja terävän näkönsä, todeten, että jos hän tapaisi sattumalta vihollisia tahi jos takaa-ajavat henkipatot saavuttaisivat hänet, kykenisi hän vain heikkoon vastarintaan. Senvuoksi hän kääntyikin eräälle tielle, jota näytti vain harvoin kuljetun.

Senjälkeen hän alkoi tuntea aistiensa yhä enemmän puutuvan. Hän tunsi voivansa pysytellä satulassa vielä vähän aikaa, vaikka tiesikin voimiensa loppuvan kesken. Sitten hän ajatteli, että hänen pitää neuvoa Jennietä, jotta Jennie siinä tapauksessa, että hän jäisi yksikseen, tietäisi hieman, mitä hänen olisi tehtävä.

"Jennie, minusta ei ole piakkoin enää mihinkään", sanoi hän. "Ei, en tarkoita sitä, mitä ajattelette, putoan vain pian satulasta. Voimani alkavat olla lopussa. Jos kuolen, ratsastakaa takaisin päätielle. Piileskelkää ja levähdelkää päivisin ja ratsastakaa öisin. Päätie vie eräälle joelle. Voitte luullakseni päästä Nueceen asti, missä varmasti joku karjanomistaja ottaa teidät luokseen asumaan."

Duane ei kuullut Jennien epäselvää vastausta, jatkoi vain ratsastustaan näkemättä hetkisen kuluttua enää tietä ja kuulematta hevosensa askelia. Hän ei tiennyt matkustivatko he vielä penikulman vai monta. Mutta hän tunsi, milloin hevonen pysähtyi, tietäen epämääräisesti putoavansa ja tuntevansa Jennien käsivarren ympärillään, ennenkuin kaikki mustui hänen silmissään.

Kun hän tuli tajuihinsa, huomasi hän lepäävänsä pienessä mesquite-pensaan oksista kyhätyssä majassa. Se oli lujasti rakennettu ja nähtävästi jo muutamia vuosia vanha. Siinä oli kaksi ovea tahi aukkoa, toinen ulkopuolella ja toinen peräseinässä. Duane kuvitteli sen pakolaisten rakentamaksi, sellaisten, jotka olivat halunneet pitää silmällä kumpaakin suuntaa tahtomatta tulla yllätetyiksi. Hän tunsi olevansa heikko eikä halunnut liikkua. Missä hän mahtoi ollakaan? Kummallinen kuvaamaton ajan ja etäisyyden, jonkin kauan aikaa sitten sattuneen tapahtuman, aiheuttama tunne painosti häntä. Mutta Euchren tekemien kääröjen näkeminen käänsi hänen ajatuksensa Jennieen. Mihin oli tyttö joutunut? Hänen työnsä merkkeinä majassa olivat kytevä tuli ja pieni mustunut kahvipannu. Ehkä hän oli ulkona pitämässä silmällä hevosia tahi hakemassa vettä. Duane luuli erottavansa askelia ja kuunteli, mutta tunsi itsensä väsyneeksi, ja hetkisen kuluttua hänen silmänsä sulkeutuivatkin ja hän vaipui uneen.

Kun hän heräsi siitä, huomasi hän Jennien istuvan vieressään. Tyttö näytti jollakin tavoin muuttuneen. Hänen puhuessaan tyttö säpsähti kääntyen kiihkeästi hänen puoleensa.

"Duane!" huudahti hän.

"Halloo! Kuinka voitte, Jennie, ja miten minun laitani mahtaa olla?" sanoi hän huomaten puhumisen hieman vaikeaksi.

"Ah, voin vallan mainiosti", vastasi tyttö. "Ja tekin olette tointunut ja haavanne ovat menneet umpeen; mutta olette ollut hyvin sairas. Kuumetta, luullakseni. Tein kaiken voitavani."

Duane huomasi nyt tytössä tapahtuneen muutoksen perustuvan ihon kalpeuteen ja kiinteyteen, kuopalle painuneihin silmiin ja jännittyneeseen ilmeeseen.

"Kuumettako? Kuinka kauan olemme olleet täällä?" kysyi hän.

Tyttö otti muutamia piikiviä Duanen hatusta laskien ne.

"Yhdeksän. Olemme olleet täällä yhdeksän päivää", vastasi hän.

"Yhdeksän päivääkö?" huudahti Duane uskomatta korviaan. Mutta katsahdettuaan tyttöön toisen kerran sai hän varmuuden, että tyttö tarkoitti totta puheellaan. "Olenko ollut niin kauan sairaana? Tekö olette hoitanut minua?"

"Niin."

"Blandin miehet eivät siis seuranneetkaan meitä tänne?"

"Eivät."

"Missä hevoset ovat?"

"Ne ovat laitumella muutamassa kuilussa tuolla takalistolla. Siellä on runsaasti ruohoa ja vettä."

"Oletteko nukkunut ollenkaan?"

"Olen vähän. Viime aikoina en enää pysynyt hereilläni."

"Hyvä Jumala! Kuinka olisi muu voinut ollakaan mahdollista. Miten tukalalta teistä on mahtanut tuntuakaan istua täällä yötä päivää, hoitaa minua ja pitää silmällä henkipattoja! Kertokaa minulle nyt kaikki."

"Siinä ei ole paljonkaan kertomista."

"Haluan kuitenkin tietää, mitä olette tehnyt ja miltä teistä on tuntunut."

"En muista kaikkea ehdottoman tarkasti", vastasi Jennie vaatimattomasti. "Ratsastimme kai tuona päivänä, jolloin lähdimme liikkeelle, ainakin neljäkymmentä penikulmaa. Teistä vuoti verta koko ajan. Iltapäivällä retkotitte jo hevosenne kaulalla. Kun tulimme tähän paikkaan, putositte satulasta maahan. Vedin teidät tänne ja tyrehdytin verenvuodon. Luulin teidän kuolevan sinä yönä. Mutta aamulla rupesin jälleen vähän toivomaan. Olin unhottanut hevoset kokonaan, mutta onneksi ne olivat pysähtyneet melko lähelle. Otin ne kiinni ja vein ne tuonne kuiluun. Kun haavanne menivät umpeen ja aloitte hengittää voimakkaammin, luulin teidän piankin paranevan. Mutta kuume viivyttikin tointumistanne. Hourailitte kovasti ja se pahoitti mieleni, koska en jaksanut hillitä teitä. Jokainen meitä etsivä mies olisi saattanut kuulla huutonne pitkän matkan päähän. En tiedä, pelkäsinkö silloin enemmän kuin ollessanne rauhallinen. Täällä kaikkialla ympäristössä oli sitäpaitsi niin synkkää, yksinäistä ja hiljaista. Panin joka päivä kiven hattuunne."

"Jennie, olette pelastanut henkeni", sanoi Duane.

"En tiedä, ehkä olenkin. Tein kaiken, mitä osasin", vastasi Jennie. "Tekin pelastitte henkeni ja enemmänkin."

Heidän katseensa yhtyivät pitkäksi ajaksi ja sitten he puristivat lujasti toistensa käsiä.

"Jennie, pääsemme nyt varmasti pakoon", sanoi Duane iloisesti. "Paranen muutamassa päivässä. Ette tiedäkään, kuinka voimakas olen. Piileskelemme päivisin ja ratsastamme öisin. Voin viedä teidät joen toiselle puolen."

"Entä sitten?" kysyi Jennie.

"Sieltä löydämme kyllä jonkun rehellisen karjanomistajan."

"Entä sitten?" toisti Jennie itsepäisesti.

"Sitten", aloitti Duane hitaasti, "en tiedä, sillä en ole vielä ajatellut sen pitemmälle. Ja jo sekin, että sain itseni vakuutetuksi niin paljosta, oli melko vaikeaa. Olette silloin turvassa. Teidän pitää kertoa tarinanne, jolloin teidät lähetetään johonkin kylään tahi kaupunkiin hoidettavaksi, kunnes voidaan ilmoittaa jollekin sukulaisellenne tahi ystävällenne."

"Entä te?" kysyi Jennie kummallisella äänellä.

Duane vaikeni.

"Mitä aiotte tehdä?" jatkoi tyttö.

"Jennie, minun on pakko palata takaisin muihin asumattomiin seutuihin. En uskalla näyttäytyä kunniallisille ihmisille, sillä minähän olen henkipatto."

"Ette ole mikään rikollinen", vastasi Jennie hyvin kiihkeästi.

"Jennie, täällä rajaseudulla ei henkipaton ja rikollisen välinen pieni ero merkitse juuri mitään."

"Ette suinkaan aio palata takaisin noiden hirveiden miesten luo? Tehän olette niin ystävällinen ja miellyttävä, ja niin hyväkin. Ah, Duane, älkää palatko sinne!"

"En voi palata takaisin henkipattojen luo, en ainakaan Blandin joukkoon. Ei, minun on vaellettava yksinäni, yksinäisenä sutena, kuten täällä rajalla sanotaan. Mitä muutakaan voisin tehdä, Jennie?"

"Ah, en tiedä! Ettekö voisi piiloutua jonnekin? Ettekö voi livahtaa pois koko Texasista ja matkustaa jonnekin kauaksi?"

"En voisi milloinkaan päästä pois Texasista joutumatta kiinni. Voisin kyllä piiloutua, mutta täytyyhän elääkin. Älkää olko huolissanne minun vuokseni, Jennie."

Duane voi jo kolmen päivän kuluttua kiivetä hyvin vaikeasti hevosensa selkään. Päivisin, vain lyhyen matkan kerrallaan, hän ja Jennie ratsastivat takaisin päätielle piiloutuen sen viereen, kunnes Duane oli levännyt tarpeekseen. Sitten pimeän turvissa he ratsastivat pois Rim Rockin rotkoista pysähtyen varhain aamulla ensimmäisen lähteen viereen levähtämään.

Siitä he lähtivät illan pimetessä, piiloutuen jälleen päivän koittaessa. Vihdoin, päästyään Nuece-joen toiselle puolen, Duane tiesi Jennien olevan turvassa, mutta itse joutuneensa suureen vaaraan. He olivat tulleet sellaisille seuduille, joita hän ei tuntenut ollenkaan. Jossakin joen itäpuolella oli karjakartanoita, jotka sijaitsivat kaukana toisistaan. Mutta hän voi yhtä hyvin löytää millaisen karjanomistajan, joka oli yhteistoiminnassa henkipattojen kanssa, kuin sellaisen, joka oli rehellinen. Duane toivoi, ettei hänen hyvä onnensa pettäisi häntä tässä hänen viimeisessä Jennielle tekemässään palveluksessa. Huolehtiessaan siitä ei hän voinut olla kiinnittämättä huomiotaan omaan tilaansa. Hän oli noussut vuoteeltaan liian pian, ratsastanut nopeasti liian kauaksi ja tunsi nyt voivansa millä hetkellä hyvänsä vierähtää satulasta maahan. Vihdoin erään pitkän mesquite-pensaitten pilkuttaman tomuisen maakaistaleen takaa rupesi siintämään muudan vihertävä täplä ja pieni punainen karjakartano. Hän ohjasi hevosensa sinnepäin, kääntäen kasvonsa sivulle koettaen näyttää iloiselta Jennien vuoksi. Tyttö näytti sekä onnelliselta että surulliselta.

Saavuttuaan lähemmäksi hän näki, että omistaja oli toimelias maanviljelijäkin. Ja toimeliaisuushan tietää rehellisyyttäkin. Siellä oli alfalfa-kenttiä, hedelmäpuita, aituuksia, tuulimyllypumppuja ja kasteluojia sievän pienen tiilirakennuksen ympärillä. Muutamia lapsia leikki pihalla, ja tapa, millä he juoksivat pakoon Duanea, kertoi heidän eristetyn elämänsä yksinäisyydestä ja vaaroista. Duane näki erään naisen tulevan kuistiin ja sitten muutaman miehen. Viimeksimainittu katsoi tarkasti tulijoita tullen sitten pihalle. Hän oli vaaleatukkainen pisamainen texasilainen.

"Päivää, vieras!" huudahti hän Duanen pysähtyessä. "Laskeutukaa satulasta, te ja naisenne. Oletteko sairas, vai onko teitä ammuttu vai mitä? Sallikaa minun –"

Retkottaessaan satulassa Duane kohdisti tutkivan katseensa karjanomistajaan ja luullen näkevänsä miehessä hyvää tahtoa, ystävällisyyttä ja rehellisyyttä uskalsi hän kaiken tämän yhden tarkan katseen varaan. Sitten hän melkein liukui satulasta maahan.

Kartanonomistaja tarttui häneen auttaen hänet lavitsalle istumaan.

"Martha, tulehan tänne!" huusi hän. "Tämä mies on sairas. Ei, häntä onkin ammuttu tahi sitten en enää tunne veritäpliä."

Jenniekin oli liukunut satulastaan maahan ja rientänyt Duanen luo, joka oli jo melkein pyörtymäisillään.

"Oletteko hänen vaimonsa?" kysyi tilanomistaja.

"En. Olen vain muudan tyttö, jonka hän pelasti henkipattojen käsistä. Ah, kuinka kalpea hän onkaan! Duane! Duane!"

"Buck Duaneko?" kysyi karjanomistaja kiihkeästi. "Blandin ja Allowayn tappajako? Olen hänelle suuressa kiitollisuuden velassa ja aion maksaa sen, nuori nainen."

Kartanonomistajan vaimo tuli nyt pihalle onnistuen samalla kertaa sekä ystävällisellä että taivuttavalla tavallaan pakottamaan Duanen juomaan muutamasta pullosta. Mutta Duane ei ollutkaan vielä niin heikko, ettei olisi tuntenut sen sisältöä, ja hän pyysikin hiljaa vettä. Juotuaan hän sanoi:

"Niin, olen Duane. Olen vain rasittanut itseäni liiaksi, siinä kaikki. Haavani, jotka sain Blandin leirissä, ovat jo parantumaisillaan. Tahdotteko ottaa tämän tytön luoksenne ja piilottaa hänet, kunnes henkipattojen kiihko asettuu?"

"Tahdon varmasti", vastasi texasilainen.

"Kiitoksia. Pidän teidät mielessäni voidakseni korvata teille."

"Mitä aiotte nyt tehdä?"

"Levätä hetkisen ja sitten palata viidakkoon takaisin."

"Nuori mies, ette ole nyt matkakunnossa. Ajavatko rosvot teitä takaa?"

"Pääsimme luullakseni livahtamaan Blandin miesten käsistä."

"Hyvä! Kuunnelkaa nyt ehdotustani. Otan teidät ja tytön tänne luokseni ja piilotan teidät molemmat, kunnes paranette. Siinä ei ole mitään vaaraa. Lähin naapurini on viiden penikulman päässä ja olemme vain harvoin tekemisissä toistemme kanssa."

"Uskallatte melko paljon. Henkipatot ja vartijat etsivät minua", vastasi Duane.

"En ole milloinkaan vielä nähnyt ainoatakaan vartijaa näillä mailla ja olen aina tullut toimeen henkipattojen kanssa, paitsi ehkä Blandin. Olen teille suuressa kiitollisuuden velassa."

"Hevoseni voivat ehkä ilmaista teidät", lisäsi Duane.

"Piilotan nekin muutamaan paikkaan, missä on ruohoa ja vettä. Siellä ei käy kukaan. Suostukaa nyt ja sallikaa minun auttaa teidät sisään."

Duanen tämän kovan päivän viimeiset haihtuvat vaikutelmat olivat: oikean vuoteen aiheuttama kummallinen tunne, hänen raskaitten kenkiensä riisumisen suoma huojennus ja Jennien pehmeän ja viileän käden laskeutuminen hänen polttavalle otsalleen.

Hän oli sairaana kolme viikkoa, ennenkuin hän alkoi parantua, ja kului vieläkin viikko, ennenkuin hän voi kävellä hieman ulkona iltahämärissä. Senjälkeen palasivat hänen voimansa nopeasti, ja vasta tämän pitkän toimettomuuden lopussa sai hän tarmonsa takaisin. Melkein koko sairastamisaikansa hän oli ollut hyvin vaitelias ja synkkä.

"Jennie, aion piakkoin taasen lähteä matkalle", sanoi hän eräänä iltana. "En voi käyttää hyväkseni tämän hyvän Andrewsin hyväntahtoisuutta enää pitempää aikaa, mutta en milloinkaan unhota hänen jalomielisyyttään. Hänen vaimonsakin on ollut meille niin hyvä. Niin, Jennie, teidän ja minun on sanottava toisillemme jäähyväiset hyvinkin pian."

"Älkää kiiruhtako pois", vastasi Jennie.

Jennie oli ruvennut hänestä viime aikoina tuntumaan melkein vieraalta. Hän oli nyt aivan toisenlainen kuin se tyttö, jota hän oli mennyt tapaamaan rouva Blandin taloon. Duanesta tuntui hänen vastahakoisuutensa sanoa jäähyväiset toistamiseen ilmaistulta pahoittelulta, että Duanen oli pakko palata takaisin erämaahan. Mutta samalla pakotti se jollakin tavoin Duanea kiinnittämään häneen enemmän huomiota. Jenniellä oli nyt yllään yksinkertainen valkoinen puku, jonka hän oli ommellut rouva Andrewsin hänelle antamista tarpeista, ja sitäpaitsi olivat lepo ja hyvä ruoka voimistuttaneet häntä. Vaikka hän oli ollutkin kaunis tuolla henkipattojen pakopaikassakin, oli hän nyt jotakin vielä enemmän. Mutta hän oli vieläkin yhtä kalpea ja yhtä jännittyneen näköinen, ja hänen tummat silmänsä näyttivät yhä olevan täynnä ahdistavia varjoja. Huomattuaan tämän tytössä tapahtuneen muutoksen Duane piti häntä tarkemmin silmällä tullen yhä varmemmaksi siitä, että hän tulisi hyvin pahoilleen, ellei saisi tavata tyttöä enää.

"Luultavaa on, ettemme tapaa toisiamme enää milloinkaan", sanoi hän. "Tuntuu niin kummalliselta ajatellakaan sitä. Olemme kokeneet yhtä ja toista kovaa yhdessä ja minusta tuntuu kuin olisin tuntenut teidät jo kauan aikaa."

Jennie näytti ujolta, melkeinpä surulliselta, minkä vuoksi Duane vaihtoi puheenaiheen vähemmän henkilökohtaiseksi.

Andrews palasi eräänä iltana kotiin Huntsvillestä, jossa hän oli ollut muutamia päiviä.

"Duane, kaikki puhuvat nyt siitä, kuinka te hajoititte Blandin joukon", sanoi hän painavasti ja täynnä uutisia. "Siinä on hieman liioittelua verraten teidän omaan kertomukseenne, mutta olette varmasti saanut itsellenne paljon ystäviä Nuecen tällä puolen. Täällä ei varmasti ole ainoatakaan kaupunkia, jonka asukkaat eivät tahtoisi toivottaa teidät tervetulleeksi luoksensa. Huntsville kuitenkin tekee pienen poikkeuksen, koska puolet sen asukkaista ovat roistoja, ja luullakseni ne ovat kaikkein pahimpia, jotka äänekkäimmin teitä ylistivät. Tapasin esimerkiksi King Fisherin, tuon näiden seutujen henkipattojen päällikön. No niin, King luulee olevansa rehellinen kansalainen. Hän sanoi minulle, kuinka suuriarvoinen työnne on tälle rajaseudulle ja kaikille rehellisille karjanomistajille. Nyt kun Bland ja Alloway ovat poissa tieltä, voi King Fisher varastaa karjaa helpommin. Puhutaan, että Hardin muuttaa asumaan Blandin laaksoon, mutta en voi sanoa, onko siinä mitään perää. Sitä voidaan kuitenkin suuresti epäillä. Menneinä aikoina, kun joku kuuluisa henkipattojen päällikkö joutui tuhon omaksi, hajosi hänen joukkonsa melkein aina muuttaen muualle, koska ei tavallisesti kukaan voinut ruveta johtamaan miehiä."

"Kuulitteko kerrottavan, ajaako joku henkipatto minua takaa?" kysyi Duane.

"Ei ainakaan kukaan Blandin joukosta, se on varmaa", vastasi Andrews. "Fisher sanoi, ettei siellä milloinkaan satuloitu ainoatakaan hevosta teidän takaa-ajoanne varten, koska siellä ei kukaan pitänyt Blandista. Hänen miehensä pelkäävät kaikissa tapauksissa lähteä jälkeenne. Voisitte ratsastaa suoraan Huntsvilleen, missä joutuisitte suurten suosionosoitusten esineeksi. Olisitte siellä varmasti turvassa, paitsi silloin kun joku tyhmä kapakkasankari tahi ilkeä paimen yrittäisi ampua teidät voidakseen sitten kerskailla sillä. Sellaisia miehiä tulette kohtaamaan kaikkialla, Duane."

"Kykenen ratsastamaan ja pitämään huolta itsestäni päivän tahi parin kuluttua", jatkoi Duane. "Silloin haluaisin lähteä, mutta tahtoisin keskustella kanssanne vähän Jenniestä."

"Hän saa hyvin kernaasti jäädä tänne luoksemme."

"Kiitoksia, Andrews. Olette ystävällinen mies, mutta haluan viedä Jennien hieman kauemmaksi Rio Grandesta, koska hän ei milloinkaan olisi turvassa täällä. Ja sitäpaitsi voi hän ehkä vielä kohdata jonkun sukulaisensakin. Hänellä on muutamia, vaikka hän ei tiedäkään, missä he asuvat."

"Hyvä on, Duane, tehkää, kuten parhaaksi näette. Luullakseni olisi parasta nyt, että veisitte hänet johonkin kaupunkiin. Ratsastakaa pohjoiseen päin ja koettakaa päästä joko Shelbyvilleen tahi Crocketiin. Ne ovat molemmat hyviä kaupunkeja. Ilmaisen Jennielle sellaisten miesten nimet, jotka kyllä mielellään auttavat häntä. Teidän ei tarvitse mennä kaupunkiin ollenkaan."

"Kumpi paikka on lähempänä ja kuinka kaukana?"

"Shelbyville. Sinne on noin parin päivän matka. Seudulla kasvatetaan vain vähän karjaa, joten teidän ei tarvitse pelätä rosvoja. Mutta parasta sittenkin on, että lähdette matkalle illalla ja ratsastatte varovasti."

Pari päivää myöhemmin auringon painuessa länteen nousivat Duane ja Jennie ratsujensa selkään sanoen jäähyväiset kartanonomistajalle ja hänen vaimolleen. Andrews ei halunnut kuunnellakaan Duanen kiitoslauselmia.

"Vannon olevani teille vieläkin kiitollisuuden velassa", sanoi hän.

"Mitä voisin tehdä hyväksenne?" kysyi Duane. "Ehkä palaan tänne vielä jonakin päivänä."

"Ellette silloin laskeudu satulasta ja tule sisään, ette ole ystäväni. En nyt muista mitään erityistä. – Mutta malttakaas, nyt juolahti sattumalta mieleeni jotakin –". Hän vei Duanen äänen kuulumattomiin ja jatkoi kuiskaten: "Buck, olin ennen rikas, mutta muudan Brown, Rodney Brown-niminen mies riisti omaisuuteni. Hän asuu Huntsvillessä ja on viholliseni. En ole milloinkaan ollut mikään tappelupukari enkä senvuoksi ole tehnyt hänelle mitään. Hän saattoi minut vararikkoon varastamalla koko omaisuuteni. Hän on hevos- ja karjanvaras, ja hänellä on tarpeeksi suuri ylivalta siellä voidakseen elää turvallisesti. Minun ei tarvinne sanoa enempää."

"Onko tämä Brown sama, joka ampui erään Stevens-nimisen henkipaton?" kysyi Duane uteliaana.

"Aivan sama. Kuulin jutun. Brown vannoi ampuneensa luotinsa Stevensin läpi, mutta henkipatto ratsasti sittenkin tiehensä eikä kukaan saanut asiasta täyttä varmuutta."

"Luke Stevens kuoli siitä haavasta. Minä hautasin hänet", sanoi Duane.

Andrews ei vastannut siihen mitään ja molemmat miehet palasivat naisten luo.

"Päätie on noin kolmen penikulman päässä täältä, ja sittenkuin se haarautuu, lähtekää vasemmalle ja ratsastakaa suoraan eteenpäin. Oliko se niin, Andrews?"

"Oli. Ja onnea nyt vain teille molemmille."

Duane ja Jennie lähtivät ajamaan ravia lisäytyvässä hämärässä. Muudan itsepäinen ajatus vaivasi Duanea sillä hetkellä. Sekä Luke Stevens että kartanonomistaja Andrews olivat vihjaisseet Duanelle, että hän tappaisi erään Brown-nimisen miehen. Hän toivoi nyt kaikesta sydämestään, etteivät he olisi maininneet siitä mitään, puhumattakaan siitä, että he jo näyttivät otaksuvan teon kuin suoritetuksi. Kuinka verenhimoinen maa tämä Texas sentään olikaan! Miehet, jotka ryöstivät ja joilta ryöstettiin, halusivat molemmat murhata. Maan henki oli sellainen. Duane päätti kaikin mokomin karttaa tämän Rodney Brownin tapaamista. Ja tehdessään tämän päätöksen hän ymmärsi, kuinka vaarallinen hän oli muille ihmisille ja itselleenkin. Joskus hän tunsi, kuinka vähäinen hänen viisaan ja paremman ja hänen hirveän hurjan ja vaarallisen minänsä välinen ero todellisuudessa oli. Hän luuli pelastuvansa vain järkensä avulla ajattelemalla tarkasti vaaraansa ja koettamalla kiintyä johonkin ihanteeseen.

Sitten hän rupesi hiljaa keskustelemaan Jennien kanssa kuvaillen tytön tulevaisuuden hyvin valoisaksi. Ilta pimeni hetkisen kuluttua kokonaan, taivas peittyi paksuun pilveen, ei tuulen henkäystäkään tuntunut ja painostava kuumuus ennusti myrskyä. Vihdoin Duane ei voinut nähdä viittä metriä eteensä, mutta hänen hevosensa pysyi silti helposti tiellä. Synkkä pimeys painosti häntä. Nopea ratsastaminen oli mahdotonta ja milloin tahansa voi hän sivuuttaa vasemmalle johtavan tien. Senvuoksi hänen olikin pakko kiinnittää koko huomionsa synkkiin varjoihin edessään. Ja kuin hyvä onni olisi häntä seurannut hän saapui korkeammalle maalle, missä ei kasvanut niin paljon mesquite-pensaita ja missä ei sentähden ollut niin pimeä, ja siellä juuri hän saapui tienhaaraan.

Ja päästyään kerran lähtemään oikealle suunnalle hän tunsi mielensä huojentuvan. Hänen harmikseen rupesi kuitenkin hienosti sataa tihuuttamaan. Jennie ei ollut tarpeeksi hyvin puettu sateen varalta eikä hänkään, jos sanomme totuuden. Hän oli sitonut takkinsa, jota hän harvoin käytti tässä kuivassa lämpimässä ilmastossa, satulansa taakse ja veti sen nyt Jennien ylle.

He jatkoivat matkaansa. Satoi lakkaamatta, vieläpä kovemmin kuin alussa. Duane kastui läpimäräksi ja häntä rupesi vilustamaan. Jenniellä oli kuitenkin hieman paremmat olot paksun takin turvissa. Mutta huolimatta näistä epämukavuuksista yö kului nopeasti ja pian tervehti harmaa, synkkä ja sateinen sarastus matkustavaisia.

Jennie vaati, että Duanen oli etsittävä joku suojainen paikka, mihin hän voi sytyttää tulen ja kuivata vaatteensa, koska hänen tilansa ei vielä sallinut vilustumista. Ja todellisuudessa Duanen hampaat kalisivatkin. Mutta suojan löytäminen tästä hedelmättömästä erämaasta oli melkein toivoton yritys. He saapuivat kuitenkin aivan odottamatta eräälle autiolle tiilituvalle, joka sijaitsi lyhyen matkan päässä tiestä. Se ei ainoastaan ollut kuiva sisältä, vaan siellä oli puitakin. Vesilammikoita oli kaikkialla läheisyydessä, mutta ei ruohoa hevosille.

Hyvä nuotio ja kuuma ruoka juomineen muutti heidän tilansa toisenlaiseksi ainakin mukavuuteen nähden. Jennie rupesi nukkumaan. Duanen oli pakko valvoa, koska tupa ei ollut mikään sopiva piilopaikka. Sade kiihtyi kiihtymistään ja tuuli kääntyi pohjoiseen. "Niin, pohjoinen siellä puhaltaa", mumisi Duane. "Ja sitä kestää varmaankin pari kolme päivää." Ja hänestä tuntui kuin hänen tavaton onnensa olisi jättänyt hänet. Muudan seikka oli hänelle sentään suosiollinen, nimittäin se, ettei luultavasti muita matkustajia myrskyn kestäessä ilmestyisi paikalle.

Jennie nukkui Duanen valvoessa. Tämän tytön suojeleminen merkitsi hänelle enemmän kuin minkään muun työn suorittaminen hänen entisen elämänsä aikana. Alussa se oli tapahtunut osaksi inhimillisistä tunteista auttaa onnetonta naista ja osaksi vaikutteesta saada itsensä selvästi käsittämään, ettei hän ole mikään henkipatto. Myöhemmin oli kuitenkin tähän liittynyt muudan erilainenkin tunne, kummallinen senvuoksi, että siihen sisältyi jotakin henkilökohtaista, lämmintä ja suojelevaa.

Kun Duane loi katseensa häneen, tuohon hentoon ja solakkaan tyttöön rutistuneine pukuineen ja epäjärjestykseen joutuneine tukkineen, kalpeine, tyynine, mutta unessa hieman ankaroine kasvoineen ja pitkine mustine silmäripsineen, jotka loivat varjonsa poskille, näytti hän käsittävän tytön hentouden, kauneuden ja naisellisuuden paremmin kuin milloinkaan ennen. Hänettä olisi tyttö ehkä tällä hetkellä voinut olla murtunut, surkea olento jossakin Blandin talon takahuoneessa. Tämä tosiseikka pani Duanen tuntemaan merkityksensä tytön kohtalon muuttamisessa. Hän oli vielä vahingoittumaton ja nuori, hän kyllä unhottaisi ja tulisi onnelliseksi ja eläisi tullakseen hyväksi vaimoksi ja äidiksi. Tämä ajatus paisutti jollakin tavoin Duanen sydäntä. Hänen tekonsa, kuoleman kanssa kamppailemista kun se oli ollut, oli ollut jalo, auttaen häntä pitämään kiinni haihtuvista toiveistaan. Tuskin kertaakaan olivat nuo aaveet palanneet takaisin kiduttamaan hänen sieluaan Jennien anastettua sijan hänen ajatuksissaan.

Huomenna pääsisi Jennie hyvien ystävällisten ihmisten joukkoon ja voisi ehkä löytää jonkun sukulaisensakin. Duane kiitti Jumalaa siitä, mutta tunsi siitä huolimatta pistoksen rinnassaan.

Jennie nukkui enemmän kuin puolet päivästä, ja Duane vartioi pysyen aina valppaana, istuipa, seisoipa tahi kävelipä hän. Sade ropisi tasaisesti katolle ryöpsähtäen silloin tällöin sumuisina pilvinä sisäänkin. Hevoset olivat ulkona muutamassa vajassa, joka tarjosi vain vähän suojaa, ja ne tömistelivätkin levottomina kavioitaan. Duane piti ne satuloituina ja suitsitettuina.

Jennie heräsi puolivälissä iltapäivää. He keittivät aterian ja istuutuivat sitten pienen tulen viereen. Tyttö ei ollut milloinkaan tuntunut Duanesta muuta kuin surulliselta olennolta, onnettomalta tytöltä, joka ei ollut milloinkaan tyyni eikä tasapainossa. Mutta tänään tuntui Duanesta kuin tämä luonteenomainen taipumus mielenliikutuksiin olisi esiintynyt tytössä voimakkaammin kuin ennen. Hän otaksui kuitenkin sen johtuvan pitkäaikaisesta jännityksestä ja epäilystä, jotka nyt lähenivät loppuaan. Mutta joskus, kun Jennie sattui katsahtamaan häneen, ei hän näyttänyt ajattelevan vapauttaan eikä tulevaisuuttaan.

"Tähän aikaan huomenna olette jo Shelbyvillessä", sanoi Duane.

"Entä te?" kysyi Jennie äkkiä.

"Minäkö? Olen kai menossa johonkin eristettyyn paikkaan", vastasi Duane.

Tyttöä värisytti.

"Minut on kasvatettu Texasissa. Muistan, kuinka kovaa elämää perheeni miespuoliset jäsenet saivat viettää. Mutta vaikka he olivatkin köyhiä, oli heillä kuitenkin katto päänsä päällä, uuninloukko lämmitelläkseen, lämmin vuode ja joku, joka heitä rakasti. Mutta te, Duane – hyvä Jumala! Mikä teidän elämästänne tuleekaan? Teidän pitää ratsastaa, olla aina varuillanne ja piileskellä. Ette saa milloinkaan oikeata ruokaa, ette pielusta päänne alle, ette ystävällistä sanaa, ette puhtaita vaatteita ettekä ikinä tuntea naisen käden hellää kosketusta. Vain hevoset, tiet, revolverit, kallioiset erämaat ja luolat tulevat tästä alkaen elämänne päätekijöiksi. Teidän täytyy vain jatkaa ratsastustanne, piileskelemistänne ja tappamistanne, kunnes kohtaatte –"

Hän keskeytti nyyhkyttäen painaen päänsä polviensa varaan.

Duane oli hämmästynyt ja syvästi liikutettu.

"Hyvä Jennie, kiitän teitä, että ajattelette minusta niin hyvää", sanoi hän värähtelevällä äänellä. "Ette ymmärräkään, kuinka paljon se merkitsee minulle."

Jennie kohotti kasvojaan, jotka olivat kyynelten kostuttamat, ilmehikkäät ja kauniit.

"Olen kuullut kerrottavan parhaimpienkin miesten turmeltuvan siellä. Mutta ette suinkaan te. Luvatkaa minulle se. En ole milloinkaan tuntenut teidän laistanne miestä. Minä – minä – emme ehkä näe milloinkaan toisiamme jälleen – tämän päivän jälkeen, mutta en ikinä unhota teitä. Rukoilen puolestanne enkä milloinkaan lakkaa koettamasta tehdä jotakin hyväksenne. Älkää senvuoksi joutuko toivottomaksi. Se ei ole milloinkaan liian myöhäistä. Toivoni piti minutkin hengissä tuolla Blandin luona ennen teidän tuloanne sinne. Olinhan vain heikko tyttöraukka. Mutta jos minä kerran voin toivoa, niin voitte kai tekin. Pysytelkää poissa miesten joukosta ja eläkää yksinäisenä sutena. Taistelkaa henkenne puolesta, Koettakaa kestää maanpakolaisuutenne loppuun, niin ehkä joskus –".

Sitten hänen äänensä katkesi. Duane puristi hänen kätensä omaansa luvaten yhtä syvästi liikutettuna kuin hänkin muistaa hänen sanansa. Toivottomuudessaan Duanen vuoksi hän oli puhunut viisautta – viitannut Duanelle ainoan elämänsuunnan.

Duanen valppaus, minkä mielenliikutus oli hetkiseksi herpaissut, kärjistyi jälleen äkkiä ja hän huomasi heti, että kimo, jolla Jennie oli ratsastanut, oli katkaissut marhamintansa ja karannut. Märkä pehmeä maa oli hiljentänyt sen kavioiden kapseen, mutta sen jäljet näkyivät selvästi mudassa. Läheisyydessä oli muutamia mesquite-pensaikkoja, joiden väliin hevonen mahdollisesti oli harhaillut. Mutta pian kuitenkin selveni, ettei hevonen ollut tehnytkään niin.

Duane ei halunnut jättää Jennietä yksikseen tupaan niin lähelle tietä. Hän nosti senvuoksi tytön hevosensa selkään käskien hänet mukaansa. Sade oli lakannut ainakin hetkiseksi, vaikka myrsky ei nähtävästi ollutkaan vielä lopussa. Jäljet johtivat erästä uomaa pitkin laajalle kentälle, missä kasvoi niin tiheässä mesquite-pensaita, okaisia päärynäpuita ja orjantappuroita, ettei Jennie voinut ratsastaa sinne. Duane oli hyvin huolissaan. Hänen täytyi löytää Jennien hevonen! Aika lensi kuin siivillä. Pian tulisi yö. Hän ei voinut toivoa, että Jennie voisi tarpeeksi nopeasti tunkeutua pensaikon läpi jalan, ja päätti senvuoksi uskaltaa niin paljon, että jätti tytön tiheikön laitaan ja meni sinne yksinään.

Kun hän poistui, säpsähti hän kuullessaan äänen. Oliko se jonkun oksan risahdus, jolle hän oli astunut, vai hyökkäys sivulta? Hän kuuli hevosensa kavioiden kärsimättömän kuopimisen ja sitten kävi kaikki hiljaiseksi. Mutta hän kuunteli vieläkin, koska hän ei ollut oikein varma asiastaan. Hän ei ollut milloinkaan varma turvallisuudestaan, sillä hän tiesi liiankin hyvin, ettei hän ikinä voisi olla turvassa tässä maassa.

Kimo oli tunkeutunut tiheikön kujanteihin ja Duane ihmetteli, mikä sen sinne oli vienyt. Se ei ainakaan ollut hakenut sieltä ruohoa, koska sitä ei siellä ollut laisinkaan. Hetkisen kuluttua hän kuuli hevosen kävelyä ja lähti silloin juoksemaan. Mutta mutaa oli paksulti ja terävät piikit vaikeuttivat kulkua. Hän saavutti kuitenkin hevosen joutuen samalla paikalle, missä oli paljon aivan tuoreita hevosenjälkiä.

Kumartuessaan tutkimaan niitä säikähti hän huomatessaan ne niin tuoreiksi, että ne olivat painautuneet mutaan sateen lakattua. Hevoset näyttivät olleen hyvässä kengässä. Hän suoristausi katsellen varovasti ympärilleen, päättäen heti kiiruhtaa niin pian kuin suinkin takaisin Jennien luo. Mutta hän oli kulkenut melkoisen matkan päähän tiheikköön ja takaisinsyöksyminen oli melkein mahdotonta. Kerran tahi pari hän oli kuulevinaan jotakin ritinää pensaikosta, mutta ei pysähtynyt ottamaan niitä selvää. Hän oli nyt varma siitä, että jonkinlainen vaara uhkasi heitä.

Äkkiä kantautui hänen korviinsa selvää hevosten kavioiden kapsetta jostakin edestäpäin. Sitten halkaisi muudan huuto ilman, mutta vaikeni äkkiä. Duane hyökkäsi eteenpäin tunkeutuen okaisen viidakon läpi. Hän kuuli Jennien huutavan jälleen rukoilevasti, mikä kuitenkin nopeasti vaiennettiin. Se tuntui kuuluvan enemmän hänen oikealta puoleltaan ja hän hyökkäsi sinnepäin. Hetkisen kuluttua hän saapui eräälle aukeamalle, missä oli hiiltyvä nuotio, ja jalanjälkien ja muiden merkkien peittämä maa osoitti, että siellä aivan äskettäin oli ollut matkamiehiä. Hyökäten sen poikki hän murtautui pensaikon läpi aukealle maalle, mutta tuli liian myöhään. Hänen hevosensa oli hävinnyt ja samoin Jenniekin. Ei ainoatakaan ratsastajaa ollut näkyvissä eikä kuulunut mitään ääniä, mutta pohjoiseen päin johti leveä hevosten polkema tie. Jennie oli ryöstetty – henkipatot olivat nähtävästi tehneet sen. Duane ymmärsi, ettei takaa-ajo voinut tulla kysymykseenkään ja että Jennie oli mennyttä kalua.

X

Noin sadan penikulman päässä niistä asuinpaikoista, missä Duanen urotyöt parhaiten tunnetaan, tuolla kaukana ylämaassa, missä Nuecen vesi virtaa kirkkaana keltaisten kallioiden välissä, oli pieni, hylätty, sammaltuneista mesquite-paaluista kyhätty tupanen. Se oli rakennettu jo aikoja sitten, mutta oli hyvin säilynyt. Toinen ovi johti ruohottuneelle tielle ja toinen erääseen kuiluun, missä kasvoi tiheää viidakkoa. Lain kättä pakoilevat miehet ja ne, jotka peloissaan piileskelevät tehtyään vääryyttä jollekin, eivät milloinkaan asu näillä rajaseuduilla majoissa, joissa on vain yksi ovi.

Paikka oli villin ja aution näköinen, aivan sopimaton muiden ihmisten kuin hylkiöiden asuttavaksi. Heidän olisi ehkä ollut hyvinkin vaikea vaihtaa sitä johonkin toiseen tämän hedelmättömän maan villiin kolkkaan. Sillä kuilussa oli aina hyvää vettä, ruohoa vuodet läpeensä, viileitä, varjoisia piilopaikkoja, antilooppeja, kaniineja, kalkkunoita, hedelmiä ja penikulmittain kapeaa, kiemurtelevaa, syvää solaa, joka oli täynnä särkyneitä kallioita ja läpipääsemättömiä viidakkoja. Siellä voitiin kuunnella pantterin kiljuntaa, villikissan kirkunaa ja jaguaarin karjuntaa. Lähteitten reunoilla kasvavissa kukissa surisi lukemattomia mehiläisiä, jotka näyttivät kantavan hunajaa kaikkiin ilmansuuntiin. Päivät pitkät saatiin siellä kuunnella yhtämittaista lintujen laulua ja satakielten äänekästä, suloista ja kuin muita lintuja ivailevaa viserrystä.

Kirkkaina päivinä – ja pilviset päivät olivat todellakin harvinaisia – tuulen tyyntyessä ja auringon painuessa mailleen tuntui siltä kuin pieni tupanen olisi verhoutunut hiljaisuuteen. Kaukaa siintävät himmeän hämäränsiniset vuoret olivat kuin kullalla reunustettuja, mikä vähitellen haihtui valon hämärtyessä.

Tänä rauhallisena hetkenä muudan mies kiipesi rotkosta istuutuen tupasen läntisen oven kynnykselle. Tämä yksinäinen lännen ihailija ja hiljaisuuden kuuntelija oli Duane. Ja tupanen oli sama, jossa Jennie kolme vuotta aikaisemmin oli hoitanut hänet takaisin elämään.

Erään Sellers-nimisen miehen tappaminen ja niiden olosuhteiden mutkallisuus, mitkä olivat muuttaneet surunäytelmän muistettavaksi kaipaukseksi, olivat aiheuttaneet, elleivät juuri muutosta, niin kuitenkin keskeytyksen Duanen toiminnassa. Hän oli seurannut Sellersin jälkiä tappaakseen hänet Jennien luulotellusta ryöstöstä, ajaen takaa miestä paljon sen jälkeen kuin hän oli saanut kuulla, että Sellers matkusteli yksinään. Duane halusi nimittäin saada ehdottoman varmuuden Jennien kuolemasta. Ja epämääräiset huhut, muutamat siellä täällä lausutut sanat ja toteennäyttämättömät kertomukset muodostivat kaiken sen aineiston, minkä perusteella hän uskoi Jennien kuolleen meluin heti toisen vankeutensa alussa. Mutta hän ei tiennyt sitä varmasti. Sellers olisi ehkä voinut ilmaista sen hänelle ja Duane toivoi voivansa lukea sen hänen silmistään lopussa, ellei hän voisi pakottaa häntä puhumaan. Mutta luoti sattui liian tarkasti; se lukitsi miehen huulet ja jäykisti hänen silmänsä.

Tämän kohtauksen jälkeen lepäili Duane kauan aikaa erään ystävänsä karjakartanossa. Mutta parannuttuaan Sellersin hänelle antamasta haavasta hän lähti pari kuormitettua hevosta mukanaan Nuecen varrella sijaitsevaan yksinäiseen rotkoon. Sinne hän sitten piiloutui kuukausiksi, tämä tunnontuskien vaivaama mies, uneksija ja näköharhojen uhri.

Toimeentuleminen tässä kallioisessa erämaassa oli hyvin työlästä. Mutta työ ja liikunto auttoivat häntä tuntien kuluttamisessa. Hän ei kuitenkaan voinut työskennellä alituisesti, vaikka hänellä olisi työtä ollutkin. Ja silloin laiskoitellessaan ja öisin oli hänen pakko kiemurrella mielessään kytevän helvetin liekeissä.

Auringonlasku ja hämärätunnit tekivät kaiken levon siedettäväksi. Jennie tuntui vielä oleskelevan täällä kuilun reunalla sijaitsevassa pienessä tupasessa. Mutta se ei tuntunut hänestä siltä kuin tytön henki olisi siellä leijaillut. Jos asian laita olisikin ollut niin, olisi hän ollut varma tytön kuolemasta. Hän toivoi Jennien sortuneen toiseen onnettomuuteensa ja tämä kiihkeä toivo oli syöpynyt hänen mieleensä uskoksi, ellei juuri varmuudeksi. Palatessaan tähän paikkaan silloin vieraillakseen ensi kerran tuvassa hän oli nähnyt kaiken olevan juuri sellaisessa kunnossa kuin heidän lähtiessäänkin ja löytänyt sieltä pienen vaalistuneen nauhan kappaleen, jolla Jennie oli tavallisesti sitonut vaalean tukkansa. Ei kukaan harhaileva henkipatto eikä matkustaja ollut sattunut tulemaan tähän yksinäiseen paikkaan, joka vieläkin tuntui Duanesta rakkaalta.

Tämän Jennien jättämän muiston kummallisin piirre perustui sen tuoreuteen – vuosikausia kestänyt epäonnistuminen, työ, jännitys ja tappaminen eivät olleet voineet hämärtää sitä eivätkä tukahduttaa ajatusta, millaiseksi kaikki olisi voinut muodostua. Hänen kuvittelukykynsä oli ihmeellinen. Hän voi painaa silmänsä umpeen ja nähdä Jennien edessään yhtä selvästi kuin tyttö olisi seisonut siinä ilmielävänä. Tuntikausia hän jatkoi sitä unelmoiden elämästä, mitä hän ei ollut milloinkaan saanut eikä ikinä saisikaan maistaa. Hän näki Jennien solakan, miellyttävän vartalon, tuon vanhan, ruskean, risaisen puvun, joka oli ollut tytön yllä hänen ensikerran nähdessään tytön Blandin talossa hänen meksikolaisiin sandaaleihin pistetyt pienet jalkansa, hänen työn kovettamat hienot kätensä, hänen pyöreät käsivartensa ja kaarevan kaulansa ja hänen kalpeat, surulliset ja kauniit kasvonsa tuijottavine tummine silmineen. Hän muisti jokaisen tytön häneen luoman katseen, jokaisen tytön hänelle lausuman sanan ja jokaisen hetken, jolloin tyttö oli koskettanut häneen. Hän muisteli hänen kauneuttaan ja suloisuuttaan ja niitä muutamia seikkoja, joiden perusteella hän oli tottunut päättelemään, että tyttö oli nähtävästi rakastanut häntä; ja hän totutti itsensä ajattelemaan näitä asioita mieluummin kuin hänen elämäänsä Blandin talossa, pakoa hänen kanssaan ja sitten hänen toista vangitsemistaan, koska sellaiset muistot vain aiheuttivat katkeraa hyödytöntä tuskaa. Hänen oli pakko taistella kärsimystä vastaan, koska se oli jäytämäisillään hänen sydämensä olemattomiin.

Istuessaan siinä silmät auki hän haaveili vanhasta kodistaan ja harmaatukkaisesta äidistään. Hän oli näkevinään vanhan kotielämänsä, sulostettuna ja täydennettynä rakkailla uusilla kasvoilla ja kasvavalla iloisuudella, menevän menojaan hänen silmiensä edessä hänen ottaessaan siihen osaa.

Sitten välttämättömän jälkivaikutuksen tapahtuessa, katkeran todellisuuden palatessa takaisin, voi hän lähettää maailmaan äänettömän huudon, yhtä terävän, vaikka hiljaisenkin: "Miesraukka! Ei, en näe äitiäni enää milloinkaan, en voi ikinä mennä kotiin enkä milloinkaan luoda kotia itselleni. Olen Duane, yksinäinen susi. Ah, hyvä Jumala, toivoisin tämän jo olevan ohi! Nämä unelmat kiduttavat minua. Mitä onkaan minulla tekemistä äidin, kodin ja vaimon kanssa? Ei kukaan vaaleatukkainen poika eikä tummasilmäinen tyttö tule milloinkaan rakastamaan minua. Olen henkipatto, hylkiö, kuollut hyvälle ja rehelliselle maailmalle. Olen yksinäinen, niin kovin yksinäinen! Parempi olisi olla kylmäverinen roisto tahi pikemmin kuollut. Tulen vielä hulluksi ajatellessani näitä kaikkia asioita. Mies, mitä onkaan sinulla jäljellä? Vain piilopaikka kuin sudella, yksinäisiä hiljaisia päiviä ja yksinäisiä öitä näköharhoineen. Tahi polkuja ja teitä verisine jälkineen ja sitten hurjaa ratsastusta, unetonta, nälkäistä ratsastusta johonkin kallioluolaan tahi erämaahan. Mikä helvetillinen voima minua ajaneekaan? Miksi en voi lopettaa tätä kaikkea? Mitä on jäljellä? Vain revolverisankarin kirottu lannistumaton luonto – elää – riippua kiinni tässä surkuteltavassa elämässä pelkäämättä kuolemaa, mutta kuitenkin pitää siitä kiinni kuin lipeätuhka – ja kuolla kuten revolverisankarit harvoin kuolevat, saappaitta. Bain, olit ensimmäinen, mutta puolestasi on jo aikoja sitten kostettu. Haluaisin vaihtaa osani kanssasi. Ja Sellers, sinä olit viimeinen ja sinunkin puolestasi on kostettu. Ja te toiset, teidänkin edestänne on kostuttu. Levätkää tyynesti haudoissanne ja antakaa minun olla rauhassa!"

Mutta he eivät levänneet tyynesti haudoissaan eivätkä antaneet hänelle rauhaa.

Joukko aaveita ilmestyi esille pimeän kätköistä ja kokoutuen hänen ympärilleen saattelivat hänet vuoteeseen.

Kun Duane oli ratsastanut teitä pitkin kiihkoissaan päästäkseen pakoon tahi etsiessään jotakin, olivat alituinen liikunto, työ ja väsymys suoneet hänelle unta. Mutta piileskellessään päivien kuluessa hän kaipasi vähitellen vähemmän lepoa ja unta. Ja silloin hänen ajatuksensa rupesivat työskentelemään tarmokkaammin. Hänen näköharhansa saivat hänet vähitellen valtoihinsa ja olisivat vihdoin vanginneet hänet kokonaan, ellei hänen unelmissaan olisi ollut suojelevia voimiakin.

Kuinka monesti hän oli sanonutkaan itselleen: "Olen järkevä mies enkä mikään hullu. Olen vielä täysissä sielunvoimissa. Kaikki tämä on vain mielikuvitusta – luulottelua – omantunnontuskia. Minulla ei ole mitään työtä, velvollisuuksia, ihanteita eikä toivoa, ja minun mieleni on senvuoksi synkkä ja kuvitteluja tulvillaan. Ja nämä kuvittelut liittyvät tietysti miehiin, joiden kanssa olen joutunut tekemisiin. En voi unhottaa heitä. He tulevat takaisin luokseni alituisesti ja kun kidutettu mieleni heikontuu, en ehkä silloin ole oikeutettu sellaiseen mielentilaan, mikä väsyttää ja suo minulle unta."

Siten hän päätteli paneutuessaan pitkäkseen mukavassa tupasessaan. Yö oli tähtikirkas rotkojen seinämien yläpuolella, mutta synkkä ja varjoinen niiden välissä. Hyönteiset surisivat, sirkuttivat ja rummuttivat yhtämittaista epäselvää lauluaan, matalaa ja yksitoikkoista. Hitaasti virtaava vesi lirisi uomassaan pehmeästi kivien yli. Kaukaa rotkosta kuului huuhkajan surullista huuhuntaa. Sillä hetkellä kun Duane paneutui nukkumaan lopettaen siten päivittäiset askareensa, painoivat kaikki nämä seikat häntä kuin jokin autiuden suuri, raskas vaippa. Mutta todellisuudessa ne eivät lainkaan vahvistaneet yksinäisyyden tunnetta.

Eikä hän voinut sen paremmin tukahduttaa ajatuksiaan kuin ojentaa kättänsä koskettaakseen johonkin kylmään, kirkkaaseen tähteen.

Hän arvaili, kuinka monta hänen laistaan hylkiötä makaa tämän tähtien täplittämän sametinhienon taivaan alla El Pason ja joen suun välisellä tuhannenviidensadan neliöpenikulman laajuisella alalla villiä erämaata. Koko alue oli autiota ja villiä seutua, täynnä henkipattojen piilopaikkoja. Jossakin hän oli kuullut tahi lukenut, että texasilaiset vartijat kirjoittavat muistiin jokaisen henkipaton nimen ja rikokset ja että heidän kirjoissaan on jo kolmentuhannen tunnetun henkipaton nimet. Tämä lukumäärä sisälsi kuitenkin tuskin puoltakaan tuosta onnettomasta joukosta, jonka jäsenet oli koottu kaikkialta Yhdysvalloista. Duane oli matkustellut leiristä leiriin, pesästä pesään ja piilopaikasta piilopaikkaan, ja hän tunsi nämä miehet. Useimmat heistä olivat parantumattomia rikollisia, muutamat kostajia, muutamat vääryyttä kärsineitä vaeltajia, mutta silloin tällöin tapasi heidän joukossaan jonkun miehen, joka oli inhimillinen tavallaan, niin rehellinen kuin suinkin ja vielä hyvyydelle altis.

Mutta kaikille heille oli yhteistä se, että he olivat henkipattoja; ja tänäkin tähtikirkkaana yönä he nukkuivat tummat kasvot taivasta kohti, toiset joukoissa kuin sudet, toiset taasen yksinään kuin harmaa susi, jolla ei ole toveria. Duanen ajatuksissa se ei vaikuttanut suurtakaan eroa, että enemmistö oli enemmän rikoksien tahraamaa kuin väkijuomien turmelemaa raakaa joukkoa, kykenemätöntä mihinkään hienoon tunteeseen, vain eksyksiin joutuneita villejä koiria.

Duane epäili, oliko heidän joukossaan ainoatakaan sellaista, joka ei olisi ymmärtänyt moraalista haaksirikkoaan ja turmelustaan. Hän oli kohdannut säälittäviä raukkoja, puoleksi mielipuolia, jotka olivat tienneet sen. Hän luuli ymmärtävänsä heidän ajatuksensa ja tuntevansa heidän elämänsä totuuden – tuon paatuneen henkipaton, raa'an, tietämättömän ja petomaisen, joka murhaa kuin Bill Black, varastaa vain varastaakseen, vaatii rahaa voidakseen pelata ja juoda, on aina valmis uhmaten kuolemaan kuin tuo hirvittävä henkipatto Helm, joka huusi mestauslavalla: "No antakaa sen nyt leikata!"

Joukossa oli villejä nuorukaisia, jotka hakivat mainetta ja hurjia seikkailuja; paimenia koloisine revolverinperineen ja ylvästelevine hymyineen, että he olivat vartijain merkitsemiä miehiä; pohjoisesta tulleita roistoja, kavaltajia, väärentäjiä, murhaajia, kaikki kalpeakasvoisia, lattearintaisia miehiä, erämaan elintavoille sopimattomia ja senvuoksi pian kuolevia; epärehellisiä karjanomistajia, henkipattojen tovereita ja sentähden kodeistaan karkoitettuja; vanhoja, harmaantuneita, vääräsäärisiä oikeita rosvoja – kaikkien näiden kanssa Duane oli joutunut tekemisiin, oli tarkastellut ja saanut paljon selville, ja samalla kun hän tunsi kuten he tunsivat, näytti hän käsittävän heidän elämänsä pahuuden, kuinka se ennemmin tahi myöhemmin loppuu kamalasti tahi surullisesti niin, että heidän pitää maksaa jonkinlainen maallinen sakko – ellei omantunnontuskien, niin ainakin pelon; ellei pelon, niin tuon kaikille levottomille ahkerille miehille mitä peloittavimman rangaistuksen, tuskien, lihan ja luiden kivun muodossa.

Duane tiesi sen, sillä hän oli nähnyt heidän maksavan. Mutta parhaiten ja vielä enemmänkin hän tunsi revolverisankarien sisäisen elämän, tuon valitun, mutta ei silti millään tavalla mitättömän joukon, johon hänkin kuului. Häntä tuomitseva maailma ja muut hänen laisensa miehet sanoivat häntä koneeksi, tappajakoneeksi, jolla oli vain sen verran järkeä, että hän voi seurata, kohdata ja tappaa toisen miehen. Duanelta oli mennyt kolme loppumattoman pitkää vuotta, ennenkuin hän oli oppinut ymmärtämään isäänsä. Hän tiesi, epäilemättä sitä ollenkaan, että sellaisilla revolverisankareilla kuin Blandilla, Allowaylla ja Sellersillä, miehillä, jotka olivat pahoja eivätkä tunteneet katumusta ja joilla ei ollut mitään henkistä syyttävää nemesistä, oli jotakin kiduttavampaa, ahdistavampaa ja lepoa, unta ja rauhaa karkoittavampaa, nimittäin luonnotonta kuolemanpelkoa. Duane tiesi sen, sillä hän oli ampunut nuo miehet, hän oli nähnyt tuon nopean, synkän varjon heidän silmissään, tuon aavistuksen, jota ei järki enää voi hallita, ja sitten kaamean varmuuden. Noiden miesten oli täytynyt tuntea todellisia tuskia jokaisessa kohtauksessa jonkun mahdollisen tahi varman vihollisen kanssa – kovempia tuskia kuin luodin aiheuttamasta haavasta. Hekin olivat ahdistettuja, tämän pelon ahdistamia ja jokaisen haudatun uhrin, joka huutaa haudastaan, ettei mikään ole niin välttämätöntä kuin kuolema, joka väijyy jokaisen nurkan takana, piiloutuu jokaiseen varjoon ja lepää syvällä jokaisen revolverin tummassa piipussa. Sellaisilla miehillä ei voi olla ainoatakaan ystävää eivätkä he voi rakastaa eivätkä luottaa keneenkään naiseen. He tietävät, että heidän ainoa mahdollisuutensa pysyä hengissä perustuu heidän omaan epäluottamukseensa, valppauteensa ja taitavuuteensa, vaikka sellainen toivo raukeneekin ennen pitkää heidän elämänsä luonteen pakosta. He ovat tuominneet itsensä. Mikä muu olisi silloin voinut liikkua heidän mielensä syvyyksissä heidän kääntelehtiessään vuoteellaan tällaisena tähtikirkkaana yönä, jolloin hiljaisuus ja varjot tuntuvat salaperäisiltä, jolloin aika kuluu varmasti ja jolloin synkkä tulevaisuus salaisuuksineen lähestyy joka tunti – mikä muu kuin helvetti?

Mutta Duanen mieltä kiduttava helvetti ei ollut ihmis- eikä kuolemanpelkoa. Hän olisi ollut iloinen, jos olisi voinut laskea hartioiltaan elämäntaakan, edellyttäen, että hän olisi saanut kuolla luonnollisesti. Hän oli usein rukoillut sitä. Mutta hänen liiallisuuteen kehittynyt yli-inhimillinen puolustusvaistonsa esti hänet itsemurhasta ja vihollisen luodin odottamisesta. Joskus hiipi hänen mieleensä epämääräinen ja tuskin tietoinen ajatus siitä, että juuri tämä oli tehnyt lounaasta valkoisille miehille asuttavan seudun.

Jokainen hänen uhrinsa, yksityinen tahi yhteinen muiden kanssa, palasi hänen luokseen aina, kuten näytti, näinä kidutustunteina kylmästi ja kiihkottomasti syyttävänä. He eivät syyttäneet häntä arkuudesta, raukkamaisuudesta, raakuudesta eivätkä murhasta, vaan ainoastaan kuolemasta. Näytti siltä kuin he olisivat tienneet enemmän kuin elämässään ja oppineet ymmärtämään, että elämä on jumalallinen salaperäinen lahja, jota ei saa ottaa. He tunkeilivat hänen ympärillään äänettömästi hälisten ja leijaillen sinne tänne sammuneine silmineen.

XI

Kun Duane oli ollut lähes kuusi kuukautta Nuecen kuilussa, karkoittivat yksinäisyys ja toimettomuus hänet teille hakemaan jotakin muuta yksinäisyydessä piileskelemisen sijaan ja päästämään hänet olemasta ajatusten ruoskaniskujen esineenä. Ja silloin kun hän ratsasti muiden ihmisten näkyviin, tapahtui hänessä huomattava muutos. Kummallista lämpöä virtasi hänen olentoonsa, hän ikävöi nähdä ihmisten kasvoja ja kuunnella heidän ääntään – miellyttävä mielenliikutus, samalla kertaa sekä surullinen että omituinen, järkytti häntä. Mutta se oli vain hänen entisen katkeran, unettoman ja alituisen valppautensa enne. Kun hän piileskeli yksinään viidakoissa, oli hän turvassa kaikilta muilta, paitsi syvemmältä paremmalta minältään, mutta paettuaan sieltä ihmisten asuinpaikkoihin kohdisti hän voimansa ja tahtonsa elämänsä suojelemiseen.

Mercer oli ensimmäinen kylä, johon hän saapui. Hänellä oli niellä monta ystävää, sillä Mercerin asukkaat olivat mielestään suuressa kiitollisuudenvelassa Duanelle. Kylän laidassa oli muudan hauta, niin pensasten peittämä, että Duane ratsastaessaan sen sivu tuskin huomasikaan sen kömpelötekoista ristiä. Hän ei ollut milloinkaan lukenut siinä olevaa kirjoitusta, mutta hän muisteli nyt Hardinia, tuota Blandin entistä liittolaista. Hardin oli monta vuotta vaivannut Mercerissä ja sen ympäristössä asuvia karjanomistajia ja maanviljelijöitä, ja kerran hänelle itselleen vahingoksi oli hän tahi hänen miehensä ryöstäneet ja piesseet erään miehen, joka kerran oli auttanut Duanea suuressa hädässä. Duane kohtasi Hardinin kylän pienellä torilla, sätti häntä kaikilla rajaseudun pilkkanimityksillä, ärsytti hänet vetäisemään revolverinsa esille ja ampui hänet siihen paikkaan.

Duane ratsasti erään Jones-nimisen texasilaisen taloon, joka oli tuntenut hänen isänsä, ja siellä hänet toivotettiin lämpimästi tervetulleeksi. Rehellisen käden puristus, ystävän ääni, lasten iloinen sorina, ne kun eivät pelänneet häntä eivätkä hänen revolveriaan, hyvä terveellinen ruoka ja puhtaat vaatteet muuttivat Duanen hetkiseksi kuin toiseksi mieheksi. Hän oli tietysti hyvin vaitelias. Hänen päästään luvattu palkinto ja hänen taakkansa paino tekivät hänet hiljaiseksi. Mutta hän kuunteli silti kiihkeästi kaikkia uutisia, joita hänelle kerrottiin. Näinä vuosina ollessaan poissa kotoaan ei hän ollut milloinkaan kuullut sanaakaan äidistään eikä enostaan. Ne, jotka olivat hänen todellisia ystäviään rajalla, olisivat viimeksi kaikista ruvenneet kyselemään, kirjoittelemaan tahi ottamaan vastaan kirjeitä, jotka olisivat ehkä voineet johtaa Duanen jäljille.

Duane jäi koko päiväksi vieraanvaraisen Jonesin kotiin ja kun ilta alkoi hämärtää, oli hän haluton lähtemään ja taipui kiihkeihin pyyntöihin jäädä sinne yöksi. Ja todellisuudessa saikin hän hyvin harvoin nukkua katon alla. Varhain illalla, kun Duane istui kuistissa talon kahden, häntä sankarina kunnioittavan pojan kanssa, palasi Jones postitoimistosta, jonne hän oli pistäytynyt pikimmältään. Hän lähetti pojat muitta mutkitta pois näyttäen olevan äärettömästi kiihdyksissään.

"Duane, kylässä on vartijoita", kuiskasi hän. "Ja kaikkialla tiedetään sitäpaitsi, että sinä olet täällä. Ratsastit tänne paljon jälkeen auringonnousun. Useat huomasivat tulosi. Mutta luullakseni täällä ei ole ainoatakaan miestä eikä poikaa, joka tahtoisi ilmiantaa sinut. Naiset sen kuitenkin voivat tehdä, he kun juoruavat, ja nämä vartijat ovat kauniita miehiä, oikeita naistenlumoojia."

"Mikä komppania se on?" kysyi Duane tyynesti.

"A-komppania, jota kapteeni MacNelly, tuo uusi vartija, komentaa. Hän tuli kuuluisaksi sodassa ja ruvettuaan vartijaksi hän on tehnyt ihmeitä. Hän on puhdistanut tuolla etelässä muutamia pahamaineisia paikkoja ja siirtyy nyt vähitellen tänne pohjoiseen päin."

"MacNellykö? Olen kuullut puhuttavan hänestä. Kuvailkaa hänet minulle."

"Hän näyttää hennolta, mutta on hyvin voimakas ja sitkeä. Sileäksi ajeltu leuka, mustat viikset ja tukka. Hän näyttää hyvin vaikutusvaltaiselta. MacNelly on hieno mies, Duane, ja hän polveutuukin eräästä hyvästä etelän perheestä. Minusta olisi vastenmielistä, jos hän tulisi etsimään sinua täältä."

Duane vaikeni.

"MacNelly on rohkea ja hänen miehensä ovat kaikki kokeneita vartijoita. Jos he vain saavat kuulla sinun oleskelevan täällä, tulevat he sinua hakemaan. MacNelly ei ole mikään mestariampuja, mutta hän ei epäröisi täyttää velvollisuuttaan siinäkään tapauksessa, että varmasti menettäisi siinä henkensä. Ja tulos olisi sellainen tässä tapauksessa. Duane, sinun ei pidä saada tavata kapteeni MacNellyä. Maineesi on vielä puhdas, vaikka se onkin hirveä. Et ole milloinkaan vielä ampunut ketään vartijaa etkä upseeria, paitsi jonkun roistomaisen sheriffin silloin tällöin, kuten esimerkiksi Rod Brownin."

Duane ei vieläkään sanonut mitään. Hän ei ajatellut vaaraa, vaan ainoastaan sitä tosiseikkaa, kuinka lyhyiksi hänen näiden ystäviensä luokse tekemiensä vierailuiden täytyi supistua.

"Olen jo sullonut eväslaukkusi täyteen ruokaa", jatkoi Jones. "Nyt livahdan tieheni satuloimaan hevostasi. Odota sinä täällä."

Hän oli tuskin ehtinyt lausua viimeisen sanansa, kun kovalta polulta alkoi kuulua pehmeitä nopeita askelia. Muudan mies kääntyi portista pihaan. Valaistus oli heikko, mutta kuitenkin niin voimakas, että se paljasti tulijan tavattoman pitkäksi mieheksi. Kun hän tuli lähemmäksi, huomattiin hänen kävelevän käsivarret ylhäällä kädet korkealla. Mies hidastutti kulkuaan.

"Asuuko Burt Jones täällä?" kysyi hän hiljaa nopeasti.

"Kyllä. Minä olen Burt. Kuinka voin palvella teitä?" vastasi Jones.

Vieras katseli ympärilleen hiipien varovasti lähemmäksi käsivarret vieläkin ylhäällä.

"Tiedetään yleisesti, että Buck Duane on täällä. Kapteeni MacNelly on leiriytynyt joen rannalle juuri kylän ulkopuolelle. Hän lähetti minut ilmoittamaan, että Duane tulisi sinne illan pimettyä."

Vieras kääntyi ja poistui yhtä nopeasti ja kummallisesti kuin oli tullutkin.

"Koira vieköön! Duane, kuinka sinä käsität tämän?" huudahti Jones.

"Vähän uutta minullekin tämä tällainen", vastasi Duane miettiväisesti.

"Ensimmäinen tyhmyys, minkä olen kuullut MacNellyn milloinkaan tehneen. En voi käsittää tätä ollenkaan. Olisin voinut vaikka vannoa, ettei MacNelly tahdo pettää ketään. Hän tuntui minusta rehelliseltä mieheltä, tuiki rehelliseltä. Mutta, hitto vieköön, nyt on hänellä varmaankin petos mielessä! Sillä en voi käsittää tätä muuksikaan."

"Ehkä kapteeni haluaa vain suoda minulle sopivan tilaisuuden antautumiseen vuodattamatta verta", huomautti Duane.

"Kauniisti tehty, jos hän vain tarkoittaa totta."

"Hän kutsuu sinut leiriinsä illan pimettyä. Siinä on jotakin kummallista, Duane. Mutta MacNelly on vielä uusi mies täällä. Hän suorittaa mitä omituisimpia tekoja. Ehkä hän alkaa jo ylpistyä liiaksi. Mutta millaiset hänen tarkoituksensa lienevätkin, on hänen läsnäolonsa Mercerin läheisyydessä meille tarpeeksi. Duane, sinun on lähdettävä matkalle ja pistettävä muutamia penikulmia itsesi ja ystävällisen kapteenin väliin ennen päivänkoittoa. Huomenna menen sinne kysymään häneltä, mitä pirua hän hän oikeastaan tarkoittaa."

"Oliko tuo hänen lähettämänsä viestintuoja vartija?" kysyi Duane.

"Olipa tietenkin ja rohkea olikin. Kysytään miestä tulla uhmaamaan sinua näin. Miehellä ei ollut revolveriakaan. Kummallinen temppu tämä. Mutta et voi luottaa siihen. Lähde vain matkalle."

Vähän myöhemmin muudan musta hevonen käärittyine jalkoineen ja kantaen selässään pitkää tummaa ratsastajaa, joka tirkisti tarkasti jokaiseen varjoisaan kohtaan, ravasi Jonesin talon takana sijaitsevaa niittyä pitkin, kääntyi tielle ja sitten koventaen vauhtiaan jätti Mercerin äkkiä taakseen.

Ratsastettuaan viisitoista tahi parikymmentä penikulmaa Duane pysähdytti hevosensa eräässä mesquite-metsikössä, laskeutui satulasta ja etsi ympäristöstä pienen ruohoisen aukeaman. Siellä hän sitoi hevosensa pitkään liekaan ja irroittaen satulansa pieluksekseen paneutui nukkumaan peittäen itsensä satulahuovalla.

Seuraavana aamuna hän lähti jälleen matkalle suunnaten kulkunsa etelää kohti. Muutamina seuraavina päivinä hän käväisi lyhyillä vierailulla useissa matkan varrella sijaitsevissa kylissä. Ja jokaisessa joku erityinen ystävä kertoi hänelle uutisen, joka teki hänet hyvin miettiväiseksi. Joku vartija oli käväissyt huomaamatta näiden ystävien luona jättäen heille seuraavan viestin: "Sanokaa Buck Duanelle, että hän ratsastaisi kapteeni MacNellyn leiriin jolloinkin illan pimettyä."

Duane päätteli ja hänen ystävänsä olivat samaa mieltä hänen kanssaan siitä, että uuden vartijapäällikön päätarkoitus Nuecen seuduilla oli Buck Duanen vangitseminen tahi tappaminen ja että tämä viesti oli yksinkertaisesti vain erikoinen ja ratkaiseva kepponen, minkä uhmaaminen olisi ehkä ollut joidenkin erityisten henkipattojen mieleen.

Mutta ei Buck Duanen. Vaikka hänen uteliaisuutensa oli herännytkin, ei se kuitenkaan voinut viekoitella häntä mihinkään uhkarohkeaan tekoon. Hän kääntyi lounaaseen päin ja ratsasti noin sata penikulmaa, kunnes hän jälleen pääsi harvaan asuttuihin seutuihin. Siellä hän ei enää kuullut puhuttavankaan vartijoista. Alue oli hyvin hedelmätöntä seutua, jonka läpi hän oli vain kerran ennen ratsastanut, ja se retki oli tullut hänelle kalliiksi, koska hänen oli ollut pakko murtautua ampumalla läpi. Henkipatot eivät sopineet siellä asuvien muutamien karjanomistajien eivätkä heidän paimeniensa kanssa. Hän sai kuulla, että henkipatot ja meksikolaiset rosvot olivat näiden karjanomistajien katkeria vihollisia. Tuntematta polkuja ja teitä Duane oli saapunut tämän seudun keskustaan, vaikka hän oli koko ajan luullut kiertävänsä sitä. Mutta eräästä talosta ammuttu luodikon laukaus, harkittu yritys tappaa hänet, koska häntä ei tunnettu niillä seuduilla, ilmaisi Duanelle hänen erehdyksensä; ja kova ratsastus päästäkseen pakoon oli taivuttanut hänet palaamaan entiseen tapaansa: piileskelemään päivisin ja matkustamaan öisin.

Hän saapui hyvin vaikeakulkuisille seuduille ja ratsasti kolme päivää pääsemättä pitkältikään eteenpäin, mutta luullen kuitenkin olevansa tulossa turvallisemmille seuduille. Pari kertaa hän tuli laajoille alaville maille, jotka olivat viheriät pajuista, pumpulipuista ja orjantappurapensaista ja joiden halki jostakin keskeltä virtasi muudan joki, jota hän luuli alemmaksi Nueceksi.

Eräänä iltana hiipiessään esille muutamasta piilopaikasta, missä hän oli levähdellyt, hän näki tulia jostakin kylästä. Hän koetti kiertää sen vasemmalta, mutta ei voinutkaan, koska tämän alavan maan viidakot ulottuivat melkein kylän laitaan saakka, minkä vuoksi hänen oli pakko kääntyä takaisin ja kiertää se oikealta. Piikkilanka-aidat ja laitumella käyvät hevoset vaikeuttivat tätä niin, että hän vasta puolenyön jälkeen suoriutui siitä. Sitten hän ratsasti kymmenen penikulmaa tahi enemmänkin päivänvalossa ja eteni senjälkeen varovasti erästä tietä pitkin, joka näytti paljon käytetyltä. Hän sivuutti monta pensaikkoa, joihin hän mielellään olisi piiloutunut päiväksi, ellei olisi ollut veden tarpeessa.

Hän olisi kyllä melkein milloin tahansa voinut saada sitä, mutta silloin ei lähteen läheisyydessä ollut viidakkoa eikä mesquite-pensaikkoa, joka olisi tarjonnut hänelle suojaa. Senvuoksi hänen oli pakko jatkaa matkaansa.

Hänen edessään leviävä seutu oli harjanteista. Syvänteissä kasvoi siellä täällä pumpulipuita ja ylemmillä paikoilla yuccaa ja mesquite-pensaita. Kun hän saapui erään harjanteen laelle, huomasi hän tien tekevän tiukan mutkan, jonka taakse hän ei voinut nähdä. Hän hidastutti kulkuaan ja oli kääntymäisillään siitä kukkulan juurella keltaisten saviseinämien välissä, kun hänen vireä hevosensa kuuli jotakin mikä pelästytti sen, tahi se säikähti jotakin ja pillastui.

Ne muutamat laukat, jotka se ehti ottaa, ennenkuin Duanen rautainen käsi pysähdytti sen, riittivät mutkan saavuttamiseksi. Duane näki edessään silmänräpäyksessä aukean maan uudelleen, pienen alempana sijaitsevan laakson leveine, mataline, kallioisine jokineen, taempana sijaitsevine pumpulipuumetsikköineen, häneen päin kääntyneine vakavine miesryhmineen ja oksista riippuvine tummine, hervottomine, omituisesti eriskummaisine olentoineen.

Näky oli hyvin tavallinen siihen aikaan Lounais-Texasissa, vaikka Duane ei ollut milloinkaan ennen joutunut katselemaan sitä niin vastenmielisen läheltä.

Muudan käheä ääni huudahti: "Hitto vieköön, tuolla on vielä muudan!"

"Vieras, ratsastakaa tänne tekemään selkoa itsestänne!" huusi toinen.

"Kädet ylös!"

"Oikein, Jack, älä antaudu minkään sattuman varaan. Merkitse hänet!"

Nämä huomautukset lausuttiin niin nopeasti kuin ne olisivat olleet samaa puhetta. Duane käänsi juuri hevostaan, kun pyssy pamahti. Luoti sattui hänen vasemman käsivartensa ranteeseen; jonka hän luuli kokonaan murskautuneen, koska hänen oli pakko hellittää ohjakset kädestään. Pelästynyt hevonen lähti laukkaamaan. Toinen luoti vihelsi Duanen ohi. Sitten luultavasti suojeli tienmutka hänet varmasta kuolemasta. Hänen nopea juoksijansa kiiti pitkän mäen juurelle kuin tuuli.

Hän ei kiiruhtanut katsomaan taakseen, koska hän tiesi, mitä hänellä oli odotettavana siltä taholta. Hänen suurimpana huolenaan sillä hetkellä oli hänen haavoittuneen käsivartensa tarkasteleminen. Hän huomasi luut vahingoittumattomiksi, vaikka haava, jonka pehmeä luoti oli aiheuttanut, olikin tavattoman vaikea. Siitä oikein tulvi verta. Ohjaamatta hevostaan hän kääri huivinsa tiukkaan reikien kohdalta sen ympäri sitoen sen käsin ja hampain kovasti kiinni. Tehtyään sen hän katsoi olkansa yli taakseen.

Ratsastajat panivat tomun lentämään kukkulan juurta kiertävällä tiellä ja yhä useampia oli tulossa leikkauksessa, jossa tie kääntyi. Ensimmäinen oli ehkä noin neljännespenikulman päässä ja muut ratsastivat jonossa hänen takanaan. Duanen tarvitsi vain katsahtaa heihin tietääkseen heidän olevan nopeasti ratsastavia kestäviä paimenia maasta, missä kaikki ratsastajat ovat hyviä. Heidän hevosensa eivät siis voineet olla muunlaisia kuin voimakkaita ja nopeita. Ja seutu oli sitäpaitsi sellaista, että karjanomistajat olivat sieltä saaneet sietää enemmän kuin tarpeekseen henkipattojen julmuutta ja ahneutta. Duane oli yksinkertaisesti ollut niin onneton, että oli suoraan törmännyt omavaltaiseen rangaistusjoukkoon aikana, jolloin jokainen muukalainen oli vaarassa ja jokainen henkipatto sai panna kaikkensa päästäkseen hengissä pakoon.

Hän ei katsonut taakseen enää, ennenkuin oli sivuuttanut harjanteisen maaperän ja päässyt tasaiselle maalle jälleen. Hän oli hieman jätättänyt takaa-ajajiaan. Huomattuaan sen hän koetti säästää hevostaan hidastuttamalla vähän sen kuolettavaa vauhtia. Hänen hevosensa oli mainio, suuri, voimakas ja nopea eläin, mutta sen kestävyyttä ei oltu milloinkaan pantu oikein koetukselle ja se huolestutti Duanea. Hänen elämänsä ali sellaista, ettei hän voinut käyttää samaa hevosta pitkää aikaa, ja tämä nykyinenkin oli hänelle aivan tuntematon.

Duanella oli vain yksi suunnitelma, ainoa mahdollinen tässä tapauksessa, nimittäin ehtiä jokiuomaan, jonka pajukossa hän ehkä voisi eksyttää takaa-ajajat jäljiltään. Jos hän vain saisi ratsastaa viisitoista penikulmaa tahi niille main, pääsisi hän joelle, eikä se ollut mikään toivoton matka millekään hyvälle hevoselle, ellei sitä kovin kannustettaisi. Hetkisen kuluttua hän huomasi, että takaa-ajavat paimenet jäivät vähän jälkeen, syystä että he eivät kiihoittaneet hevosiaan. Duanesta tuntui vallan tavattomalta, että sellaiset ratsastajat säästävät hevosiaan. Hän mietti sitä katsoen taakseen monta kertaa nähdäkseen, kannustivatko he ratsujaan. Sitä he eivät tehneet ja tämä tosiseikka oli hyvin hämmentävä. Hän voi tässä kiinnittää huomionsa vain yhteen ainoaan seikkaan, nimittäin siihen, että kun hän itse ratsastaa suoraan tätä tietä, ovat hänen takaa-ajajansa tyytyväisiä tarvitsematta kannustaa hevosiaan. Hän alkoi toivoa ja katsella jotakin polkua tahi tietä, joka kääntyisi joko oikealle tahi vasemmalle, mutta sellaista ei ollut. Tien kummallakin puolella oli vain vaikeasti kuljettavaa mesquite-pensaiden ja jucca-puiden täplittämää seutua. Duane uskoi, että hänen oli pakko vihdoin turvautua tähän vaivalloiseen kulkuun. Muudan asia oli kuitenkin varma: hänen täytyi kiertää kylä. Joki ainakin oli kylän laidassa ja päästyään vain kerran pajukkoon hän luuli olevansa turvassa.

Mutta kaukaa edestäpäin kohoavat tomupilvet lisäsivät hänen levottomuuttaan. Hän katseli sinne jännittynein silmin toivoen näkevänsä jotkut vankkurit tahi joitakin harhailevia nautoja, mutta ei, sillä hetkisen kuluttua hän erotti useita ratsastajia. Hänen takaansa kuuluvat laukaukset ja huudot todistivat, että hänen takaa-ajajansakin olivat huomanneet nämä uudet tulokkaat. Molempien ryhmien välillä oli vielä toista penikulmaa, mutta ei tämäkään välimatka voinut estää heitä piakkoin ymmärtämästä toisiaan. Duane odotti vain sen verran, että näki näiden uusien ahdistajien näyttävän nopeita äkillisen toiminnan merkkejä, ja silloin hän mumisten kirouksen kannusti hevosensa tieltä viidakkoon.

Hän valitsi oikean puolen, koska joki oli lähempänä sillä taholla. Kaktuksien ja mesquite-pensaiden välissä oli avonaisia hiekkaperäisiä kujanteita, ja hän huomasi, että hän sinne tänne poikkeilemisestaan huolimatta pääsi melko nopeasti eteenpäin. Mutta hänen oli mahdotonta saada selville, missä hänen takaa-ajajansa olivat. Hän otaksui heidän liittyvän toisiinsa ensin ja sitten poikkeavan hänen jäljilleen.

Voimme senvuoksi hyvin kuvitella hänen hämmästyksensä ja toivottomuutensa, kun hän saapui pensaikosta suoraan erään matalan kallioisen harjanteen juurelle, jonka yli hevosen oli mahdotonta kiivetä. Hän kääntyi vasemmalle seuraten sen suuntaa. Hiekkaperäinen maa muuttui kovemmaksi tantereeksi, jolla hevosen oli helpompi kulkea. Siellä kasvoi vähemmän mesquiteä ja kaktuksia tarjoten paremman tien, mutta vähemmän suojaa. Duane katsoi tarkasti eteensä ja huomasikin hetkisen kuluttua, kuten hän oli odottanutkin, liiteleviä tomupilviä ja hevosten tummia hahmoja. Ne olivat noin puolen penikulman päässä liikkuen viistoon tasangon poikki, mikä seikka todisti ratsastajien hyvin tuntevan seudun ja tietävän pakolaisen vaikeudet.

Epäröimättä hetkistäkään Duane kannusti hevosensa täyteen vauhtiin suoraan eteenpäin. Hänen täytyi päästä noiden miesten ohi. Mutta kun se näytti mahdottomalta erään syvän kuilun vuoksi, jonka laidalta hänen oli käännyttävä, alkoi Duanen selkää karmia ja hän tunsi itsensä sairaaksi. Oliko tämä nyt kaiken loppu? Henkipaton elämä loppuu aina jotenkin väkivaltaisesti. Hän halusi sitten ratsastaa suoraan takaa-ajajiaan kohti, mutta järki voitti vaiston. Vaikka hän pakenikin henkensä edestä, oli hänen voimakkain vaistonsa samalla kertaa toivo saada taistella.

Hän tiesi, milloin nuo kolme ratsastajaa huomasivat hänet, mutta hetkistä myöhemmin hän kadotti heidät näkyvistään jälleen, kun hän poikkesi mesquite-pensaikkoon. Päättäen nyt yrittää takaisin tielle hän kannusti senvuoksi hevostaan kovasti, koettaen kuitenkin säästää sitä viime syöksyä varten. Kalliot, tiheiköt, kaktukset ja rämeet estivät häntä kulkemasta suoraan, ja niinpä hän joutui melkein eksyksiin ja olisi lopulta ratsastanut suoraan vihollisiinsa pahki, ellei hyvä onni olisi vienyt häntä kulovalkean polttamalle aukealle paikalle.

Täällä hän näki molemmat takaa-ajajien ryhmät, yhden kummullakin puolellaan ja melkein pyssyn kantaman päässä. Miesten kovat huudot ja hänen julmasti raatelevat kannuksensa kiihoittivat hänen hevosensa tuohon vauhtiin, mikä nyt hänelle merkitsi elämää tahi kuolemaa. Eikä Duane ollut ennen milloinkaan ratsastanut niin rohkealla, nopealla ja luotettavalla hevosella. Hän näytti voivan sen avulla suoriutua mahdottomimmastakin. Upottavassa hiekassa se oli paljon takaa-ajajien hevosia parempi, ja tällä hiekkaperäisellä aukealla maalla Duane pääsi niin paljon edelle, että hän voi säästää ratsuaan hieman sen takana kasvavassa pensaikossa. Kuumissaan ja suunniltaan säikähtyneenä piti hevonen pensaikossakin yllä sellaista vauhtia, että oksat olivat melkein lakaista Duanen pois satulasta. Duane tunsi vapautuvansa jostakin raskaasta ja painostavasta. Hän oli pääsemäisillään edelle. Hevonen oli nopea, tulinen ja kestävä.

Duane syöksyi toiseen aukeaan paikkaan, missä kasvoi muutamia puita, ja siellä, juuri hänen tiellään, oli ratsastajia odottamassa pistoolinkantaman päässä. He huusivat ja kannustivat ratsujaan häntä kohti, mutta eivät ampuneet. Duane käänsi hevosensa oikealle. Vain yksi seikka esti häntä pysähtymästä paikalleen ja taistelemasta taistelua loppuun. Hän muisti nuo pumpulipuista riippuvat heilahtelevat hervottomat ruumiit. Nämä karjanomistajat halusivat mieluummin hirttää jokaisen henkipaton kuin tappaa hänet muuten. He antaisivat ehkä hänen ampua kaikki ammuksensa ja sitten vangitsisivat hänet. Hänen kauhunsa hirttämistä vastaan oli niin suuri, ettei sitä voitu verratakaan hänen mestariampujan vaistoonsa suojella itseään.

Silloin alkoi kilpailu, tomua pölisyttävä murskaava kilpailu harmaan mesquite-pensaikon läpi. Duane voi tuskin nähdä mitään, sillä pistävät oksat olivat melkein sokaista hänet. Tuuli humisi hänen korvissaan eikä hän tiennyt enää, kuinka kaukana hänen takaa-ajajansa olivat. Mutta ne olivat varmasti hyvin lähellä. Ampuivatko ne häntä? Hän kuvitteli kuulevansa laukauksia. Mutta se olikin ehkä vain kuivien oksien risahtelua. Hänen vasen käsivartensa riippui velttona, melkein kelvotonna, ja hän hoiteli ohjaksia oikealla kädellään painautuen matalalle satulannupin varaan. Harmaiden pensaiden vilahteleminen ohi, oksien lyönnit, tuulen humina, kavioiden raskas nopea kapse, hevosen kiivas liikunto – kaikki nämä kilpailivat vaikutelmissaan silmiin virtaavan hien aiheuttaman tuskan, haavan karvastelun ja vatsan kylmän kuvotuksen kanssa. Niihin liittyi vielä hänen tuntemansa synkkä, kiihkeä raivo. Hänen oli pakko paeta, vaikka hän halusikin taistella. Hänen täytyi ponnistaa kaikki tahdonvoimansa voidakseen hillitä itseään, takaa-ajajiaan ja tätä hyödyttömän elämänsä pelastamisyritystään kohtaan tuntemansa katkeran vihan.

Äkkiä hän syöksyi mesquite-pensaikosta tielle, joka oli pitkälti aivan autio. Kuinka rajusti hän käänsikään hevosensa sille tuntien kummallista kuumaa iloa. Sitten hän lasketteli menemään sitä pitkin ollen nyt varma siitä, että hän oli muista edellä. Hänen hevosellaan oli vielä voimaa ja vauhtia, vaikka siinä jo näkyikin uupumisen merkkejä. Hetkisen kuluttua katsoi Duane taakseen. Takaa-ajajat – hän ei voinut laskeakaan, montako niitä oli – kannustivat hevosiaan pysyäkseen hänen kintereillään. Hän ei kiinnittänyt niihin sen enemmän huomiotaan, katsoi vain yhteen purruin hampain eteensä ja vahvistuen vain päätöksessään tehdä heidän aikeensa tyhjiksi.

Duane sivuutti muutamia toisistaan erillään sijaitsevia karjakartanolta, joissa hevoset hirnuivat aituuksissa ja miehet uteliaina katselivat hänen kiitämistään ohi. Hän näki erään miehen juoksevan ja tiesi vaistomaisesti miehen aikovan liittyä takaa-ajoon. Duanen hevonen juoksi ja kiiti eteenpäin, ei sanottavasti hitaammin, vaan kuitenkin vailla entistä keveyttään, jännittynein, suonenvedontapaisin ja nykivin askelin, mikä ilmaisi sen voimien olevan jo melkein lopussa.

Nähdessään kylän edessään Duane hämmästyi. Hän oli saapunut sinne aikaisemmin kuin hän oli osannut odottaakaan. Sitten hän huomasi erään seikan – hän oli joutunut piikkilanka-aituuksien keskelle. Koska hän ei uskaltanut kääntyä enää takaisin, jatkoi hän vain matkaansa aikoen ratsastaa kylän läpi. Katsahtaessaan taakseen hän näki takaa-ajajien olevan noin puolen penikulman päässä, siis liian kaukana voidakseen hälyyttää ketään kyläläistä ajoissa keskeyttämään hänen pakoaan. Kun hän ratsasti ensimmäisten talojen sivu, loppuivat hänen hevosensa voimat ja se alkoi horjahdella. Duane ei luullut sen kestävän niinkään pitkää aikaa, että hän olisi päässyt kylän läpi.

Muutaman kaupan edessä seisovat satuloidut hevoset antoivat Duanelle erään aatteen, vanhan kylläkin, mutta sellaisen, minkä hän ennenkin oli saanut onnellisesti läpiajetuksi. Kun hän pysähdytti huohottavan ratsunsa ja hyppäsi maahan, tuli kaupasta pari karjanomistajaa, joista toinen meni erään siroruumiisen tulisen kimon luo. Hän oli juuri nousemaisillaan satulaan, kun hän huomasi Duanen, jolloin hän pysähtyi toinen jalka jalustimessa.

Duane meni lähemmäksi tarttuen miehen hevosen suitsiin.

"Hevoseni on hyvin väsynyt, mutta ei vielä kuollut", huohotti hän. "Vaihtakaa kanssani."

"Kyllä, vieras, olen aina valmis kauppoihin", vastasi mies venytellen. "Mutta etteköhän sentään hätäile hieman liikaa?"

Duane katsoi taakseen tielle. Takaa-ajajat olivat juuri saapumaisillaan kylään.

"Olen Duane – Buck Duane!" huusi hän uhkaavasti. "Haluatteko vaihtaa? Kiiruhtakaa nyt!"

Karjanomistaja vetäisi kalveten jalkansa pois jalustimesta ja peräytyi.

"Haluan varmasti", sanoi hän.

Hypäten satulaan Duane iski kannukset kimon kylkiin. Hevonen korskahti pelosta lähtien juoksemaan. Se oli levännyt, nopea ja puolivilli. Duane kiiti kadun viime talojen ohi aukealle tasangolle. Mutta tie joko loppui kylään tahi lähti jatkumaan sieltä jostakin toisesta kohdasta, sillä hän oli ratsastanut suoraan kentille ja niiltä kallioiseen erämaahan. Päästessään jälleen mesquite-pensaikon suojaan hän katsoi taakseen nähden kuusi ratsastajaa pyssynkantaman päässä ja heidän takanaan vielä toisia.

Hänen uusi hevosensa ei ollut vielä lämmennytkään, kun hän saapui muutamalle korkealle hiekkaharjanteelle, jonka juurelta pajukko alkoi. Ja niin kauaksi kuin hän voi nähdä jatkui tämä äärettömän pitkä tasainen kaistale punertavaa pajukkoa. Kuinka tervetullut se olikaan hänen silmilleen! Hänestä tuntui samalta kuin ahdistetusta sudesta, joka väsyneenä ja raajarikkoisena vihdoinkin pääsee kallioiden alla sijaitsevaan luolaansa. Mutkitellen ristiin rastiin pehmeän rinteen juurelle hän kannusti kimoa lehtien ja oksien muodostamaa lujaa seinämää vastaan, mutta hevonen ei totellutkaan.

Siinä ei voitu hukata minuuttiakaan aikaa. Laskeutuen satulasta hän veti itsepäisen hevosen mukanaan tiheikköön. Mutta se olikin kovempaa ja hitaampaa työtä kuin mihin Duane uskalsi ryhtyä. Ellei häntä olisi ahdistettu, olisi hän ehkä onnistunut paremmin. Hänen oli senvuoksi pakko luopua hevosesta – seikka, johon ainoastaan tällainen kova ahdinko voi hänet taivuttaa. Sitten hän jatkoi matkaansa nopeasti kapeita kujanteita pitkin. Hän ei ollut päässyt suojaan hetkistäkään liian varhain, sillä hän kuuli takaa-ajajien syöksyvän harjanteen yli äänekkäinä, luottavaisina ja raakoina. Hekin tunkeutuivat pajukkoon.

"Hei, Sid, täällä on hevosesi!" huusi muudan nähtävästi sille miehelle, jonka Duane oli pakottanut vaihtamaan.

"Jos te mielettömät hurjimukset voisitte tyyntyä hetkiseksi, sanoisin teille jotakin", vastasi muudan ääni harjanteelta.

"Anna kuulua, Sid? Olemme nyt saaneet hänet kiikkiin", sanoi ensimmäinen puhuja.

"Ehkä, ja jos olettekin, on edessänne kirotun kuuma paikka, sillä mies on Buck Duane!"

Tätä selitystä seurasi täydellinen hiljaisuus. Hetkisen kuluttua sen rikkoi irtonaisen soran rapiseminen ja sitten hiljaiset äänet.

"Hän ei voi päästä joen poikki, sanon sen teille", kantautui Duanen korviin. "Hän on nyt vangittu viidakkoon. Tunnen ympäristön tarkkaan."

Sitten Duane puikkelehtiessaan hiljaa ja nopeasti pajukon halki ei kuullut sen enempää takaa-ajajistaan. Hän suuntasi kulkunsa suoraan joelle. Tien etsiminen jonkun pajukon läpi oli hänelle hänelle tuttua työtä. Hän oli kuluttanut monta päivää ja yötä saavuttaakseen siinä sellaisen taitavuuden, että sitä olisi voinut intiaanikin kadehtia.

Rio Grande lisäjokineen virtaa melkein koko matkan juostessaan Texasin läpi laajojen, mataloiden, alavien maiden halki, tiheiden pajuviidakkojen välitse. Pumpulipuita, mesquite-pensaita, piikkisiä päärynäpuita ja muita kasveja oli pajupensasten välissä, ja yhdessä ne muodostivat sellaisen sotkuisen tiheän viidakon, että kokematon ihminen olisi voinut luulla sitä aivan läpipääsemättömäksi. Ylempää katsottuina näyttivät nämä villit viidakot viheriöiltä ja punertavilta, mutta sisältä ne olivat harmaankeltaiset kuin raitainen seinämä. Siellä oli hyvin vähän teitä ja kujanteita, vain muutamia antiloopin käytäviä ja joskus myskisian, jabalin tahi meksikolaisen villin sian pieniä polkuja. Maaperä oli savea ja tavattoman kuivaa, joskus niin lujaksikovettunutta, ettei siinä näkynyt mitään jälkiä. Siellä, missä joku pumpulipuumetsikkö oli estänyt pajukon levenemisen, oli tavallisesti paksua ruohikkoa ja juurikasvistoa. Pajut olivat lyhyitä solakoita salkoja ja kasvoivat niin tiheässä, että ne melkein koskettivat toisiinsa, tuuhean lehvistön muodostaessa paksun katoksen kaiken ylle.

Tämän viidakon keskus, jonne Duane oli tunkeutunut, oli hiljainen, haaveellinen ja kummallinen paikka. Sen valaistus oli keskipäivälläkin omituisen hämärä. Kun tuuli liikutteli lehvistöä, tunkeutui pitkiä auringonsädekimppuja viheriän katoksen läpi tanssien kuin kultahiutaleet paljaalla maalla.

Duane oli aina tuntenut tällaisten paikkojen omituisuuden, samalla kun hän oli ollut herkkä tuolle niiden suojelevalle jollekin, mikä aina oli tuntunut hänestä viidakon myötämielisyydeltä ahdistettuja eläimiä kohtaan. Jokainen haavoittumaton eläin, voimakas ja kekseliäs, oli turvassa päästyään livahtamaan tällaisen villin piilopaikan matalan, risahtelevan, viheriän katon suojaan. Jälkien piilottaminen oli siellä helppoa, joustava maa ei kumahdellut astuessa ja ihmiset voivat hakea siellä toisiaan viikkokausia, sivuuttaa toisensa muutaman metrin päässä, aavistamatta sitä milloinkaan. Vain hengissä pysyminen oli vaikeinta, mutta ahdistetut ihmiset ja eläimethän tulevat toimeen melko vähällä.

Duane halusi mennä joen poikki, jos se vain olisi mahdollista, ja sitten pysytellen viidakossa kulkea jokivartta ylöspäin, kunnes pääsisi vieraanvaraisempaan seutuun. Mutta muistaen, mitä miehet olivat sanoneet joesta, hän rupesi epäilemään ylipääsyä. Hän aikoi kuitenkin turvautua jokaiseen tarjolla olevaan mahdollisuuteen saadakseen joen itsensä ja takaa-ajajiensa väliin. Senvuoksi hän jatkoi vain matkaansa. Hänen oli sitäpaitsi hoidettava vasenta käsivarttaankin, koska hän tuskin voi sitä enää liikuttaakaan. Turvautuen oikeaan käteensä hän taivutti pajut erilleen toisistaan livahtaen sivuittain niiden välitse ja päästen siten melko nopeasti eteenpäin. Siellä oli kapeita kujanteita, uomia, matalalla sijaitsevia reikiä ja eläinten polkuja, joita kaikkia hän käytti hyödykseen juosten, kävellen, ryömien ja kumartuen miten vain päästäkseen eteenpäin. Suoraan kulkeminen ei ollut mitään helppoa – hän onnistui siinä kiinnittämällä huomionsa johonkin auringon valaisemaan runkoon tahi puuhun jossakin kauempana ja saavuttuaan sen luo katsomalla suoraan johonkin toiseen merkkiin. Hänen kulkunsa muuttui tietysti hitaammaksi, sillä kuta kauemmaksi hän pääsi, sitä villimmäksi ja tiheämmäksi viidakko kävi. Moskiittohyttyset alkoivat surista hänen korvissaan, mutta hän jatkoi matkaansa pysähtymättä. Pajujen juurilla tummenevat varjot ilmaisivat hänelle iltapäivän jo pitkälle kuluneen. Hän alkoi jo pelätä kulkeneensa väärälle suunnalle, kun vihdoin edestä päin kuultava valonpilkahdus huojensi hänen levottomuuttaan ja tunkeuduttuaan hyvin vaivalloisesti vielä tiheämmän pensaikon läpi hän saapui joen rannalle.

Duane näki edessään leveän, matalan ja mutaisen virran vastakkaisella rannalla kasvavine viidakkoineen, joka leveni kummallekin suunnalle kuin viheriänkeltainen valli. Hän huomasi ensi silmäyksellä, että hänen oli hyödytöntä yrittääkään yli tästä paikasta. Hitaasti virtaava vesi huuhtoi kaikkialla juoksuhiekkamatalikkoja. Joen pohja oli todellisuudessa kokonaan juoksuhiekkaa, ja hyvin todennäköistä oli, ettei vettä ollut missään jalkaa paksummalti. Hän ei voinut uida, ei ryömiä eikä työntää pölkkyäkään edellään sen poikki. Jokainen kiinteä kappale, joka vain koskettikaan tuohon sileään keltaiseen hiekkaan, tarttui siihen ja imeytyi upoksiin. Varmistuakseen siitä hän tarttui muutamaan pitkään paaluun ja kurkottaen korkealta törmältä heitti sen jokeen. Petollinen juoksuhiekka näytti olevan pohjatonta siinäkin kohti aivan rannan vieressä. Hän luopui kaikesta toivosta päästä joen yli. Asian laita voi ehkä olla aivan sama sekä myötä- että vastavirtaankin päin penikulmittain kummallekin suunnalle. Ennen poistumistaan törmältä hän sitoi hattunsa seipään päähän ja nosti sillä tarpeeksi vettä joesta sammuttaakseen janonsa. Sitten hän perääntyi sellaiselle paikalle, missä harvempi pajukko huojensi kulkua, ja käveli vastavirtaan päin, kunnes varjot tummenivat niin mustiksi, ettei hän voinut nähdä enää mitään. Haparoiden käsillään hän etsi niin suuren täplän, että voi paneutua pitkäkseen siihen ja ruveta nukkumaan. Tällä haavaa hän oli yhtä varmassa turvassa kuin jos olisi ollut Rim Rockin takana. Hän oli väsynyt, vaikka ei vielä aivan uuvuksissa, ja huolimatta käsivartensa tykyttävästä tuskasta hän vaipui heti uneen.

XII

Duane heräsi yöllä johonkin aikaan. Hiljaisuus, melkein niin paksu ja raskas kuin se olisi ollut ainetta, oli kietonut mustan viidakon vaippaansa. Hän ei voinut nähdä ainoatakaan tähteä, ei oksaa, ei puurunkoa eikä edes kättään, vaikka olisi kohottanut sen aivan silmiensä eteen. Hän makasi vain paikoillaan odottaen ja kuunnellen ollen varma siitä, että joku tavaton ääni oli herättänyt hänet. Erämaan öiden tavalliset äänet eivät häirinneet milloinkaan hänen untaan. Hänen aistinsa olivat harjaantuneet yhtä ihmeellisen teräviksi kuin vanhojen pakolaisten ja ahdistettujen eläimienkin. Hitaan tuulen pitkä puuska humisi pajukossa ja hiljeni; jokin hiipivä, pehmeäjalkainen eläin juoksi hänen sivuitseen pimeässä; kuivat lehdet kahisivat ja kettu haukahteli ikävissään jossakin kauempana. Mutta ei mikään näistä äänistä ollut keskeyttänyt hänen lepoaan.

Äkkiä rikkoi hiljaisuuden pistävästi verikoiran haukunta. Duane nousi nopeasti istualleen kauhun karmiessa hänen ytimiään. Liike muistutti häntä hänen haavoittuneesta käsivarrestaan. Sitten kuului toisten koirien hiljaisempaa haukuntaa kauempaa. Äänettömyys ympäröi hänet jälleen, mutta hänen epäluulojensa vuoksi painostavampi ja uhkaavampi kuin äsken. Verikoiria oli usutettu hänen jäljilleen eikä niiden johtaja ollut enää kaukanakaan. Duane oli käsitellyt verikoiria koko elämänsä ajan ja tiesi, että jos lauma ympäröisi hänet tässä läpitunkemattomassa pimeydessä, voisi hän ehkä pitää puoliaan sitä vastaan tahi joutua sen saaliiksi kuin susien raatelema uroshirvi. Nousten seisoalleen ja valmistautuen pakenemaan niin hyvin kuin suinkin hän odotti saadakseen varmasti selville suunnan, mihin hänen oli lähdettävä.

Koirien johtaja rupesi haukkumaan jälleen syvästi, kumeasti ja kaikuvasti, mikä merkityksellisessä voimassaan kuulosti kummalliselta, tuhoaennustavalta ja kauhealta. Se puristi kylmän hien Duanen ruumiin jokaisesta huokosesta. Hän kääntyi siihen selin ja terve käsi ojennettuna tunnustellakseen pajuja hän hapuili eteenpäin. Koska hän ei mitenkään voinut löytää kapeita kujanteita, oli hänen pakko liukua, tunkeutua ja hyökätä taipuvien varsien välitse. Kulkiessaan hän aiheutti sellaisen melun, ettei hän enää kuullut koirien haukuntaa. Hän ei toivonutkaan voivansa voittaa niitä viekkaudessa, ja aikoi senvuoksi kiivetä ensimmäiseen pumpulipuuhun, johon sattuisi törmäämään sokealla pakomatkallaan. Mutta näytti aivan siltä kuin hän ei milloinkaan onnistuisikaan kohtaamaan sellaista. Usein hän kaatuikin, joskus aivan pitkäkseen, joskus pajukon varaan. Ja se teki tämän työn vielä vaikeammaksi, että hän voi vain yhdellä kädellä raottaa toisiinsa takertuneita vesoja, jolloin hänen jalkansa usein tarttui tahi sotkeutui johonkin kapeaan haarukkaan pysähdyttäen hänet. Hänen oli pakko ponnistella toivottomasti. Tuntui aivan siltä kuin pajut olisivat olleet nyrkkiin puristuvia käsiä, hänen vihollisiaan, jotka koettivat vihamielisesti estää hänen etenemistään. Terävät piikit repivät hänen vaatteensa ja hänen ihoonsa tuli monta naarmua. Mutta hän jatkoi yhä matkaansa hirveän itsepäisesti, kunnes hän törmäsi kovasti erääseen pumpulipuuhun.

Hän nojautui siihen lepäämään, tuntien olevansa melkein niin lopussa kuin joskus ennenkin, märkänä hiestä, kädet täynnä karvastelevia naarmuja, rinta kiivaasti kohoillen ja sääret täynnä kirveleviä ruhjevammoja. Nojautuessaan siinä huoahtaakseen hän kuunteli takaa-ajavien koirien haukuntaa. Mutta niiden ääntä ei pitkään aikaan ollenkaan kuulunutkaan. Tämä ei kuitenkaan kyennyt herättämään hänessä minkäänlaista toivoa. Toiset verikoirat haukkuvat seuratessaan jälkiä, mutta toiset laukkaavat haukkumattakin. Edelliset ovat arvokkaampia omistajalleen ja jälkimmäiset vaarallisempia pakolaiselle. Hetkisen kuluttua Duanen korvat täyttyivät oikeasta kaikuvasta lyhyen haukunnan kuorosta. Lauma oli saapunut paikalle, missä hän oli nukkunut, ja ja nyt olivat jäljet tuoreita. Ollen tyytyväinen siitä, että koirat pian saavuttaisivat hänet, Duane alkoi kiivetä pumpulipuuhun, mikä hänen tilassaan kävi melko vaikeasti.

Puu sattui olemaan tavattoman suuri, noin viidentoista jalan korkeudella maasta sijaitsevine haaroineen ja sitä seuraavine järjestyksessä sijaitsevine oksineen. Duane kiipesi, kunnes pääsi ympäröivän pimeysvyöhykkeen yläpuolelle. Viidakko oli verhoutunut vaaleaan, harmaaseen sumuun ja sen läpi kuulsi jono himmeitä tulia. Duane päätteli niiden olevan harjanteelle sytytettyjä nuotioita, joiden tarkoitus oli vaikeuttaa hänen pakoaan sille suunnalle. Ja toisellakin suunnalla, hänen arvelunsa mukaan pohjoisessa, luuli hän näkevänsä enemmän tulia, mutta koska sumu oli hyvin sakeaa, ei hän tiennyt varmasti. Istuessaan siinä miettimässä asiaa kuunnellen samalla koirien haukuntaa hän huomasi sumun eräällä suunnalla hälvenevän. Hän otaksui idän olevan sielläpäin ja aamun siis piakkoin koittavan. Saatuaan varmuuden siitä hän laskeutui puun alimmalle oksalle.

Hänen tilanteensa nyt, vaikka se vielä olikin kriitillinen, ei näyttänyt enää niin toivottomalta kuin ennen. Koirat piirittäisivät hänet varmaankin kohdakkoin, jolloin hän ampuisi tahi ajaisi ne pakoon. Että joku mies olisi seurannut laukkaavia koiria viidakon halki yön pimeydessä, oli kaikkien mahdollisuuksien ulkopuolella. Duane oli enemmän huolissaan viidakon laidoille sytytettyjen nuotioiden vuoksi. Hän oli päässyt siihen käsitykseen erään takaa-ajajansa sanoista, että viidakko oli jonkinlainen pyydys, alkaen uskoa, ettei sieltä voida päästä pois muuta kuin yhtä tietä, nimittäin sitä harjannetta pitkin, jonka yli hän oli sinne tullut ja jonka laella takaa-ajajat nähtävästi olivat koko yön polttaneet nuotioita. Tämän seikan pitemmän punnitsemisen keskeyttivät kuitenkin pajujen risahtelu ja käpälien nopea kopina.

Duanen alapuolella oli kaikki harmaan sumun peitossa. Hän ei voinut nähdä maata eikä mitään muuta esinettä kuin puun tumman rungon. Mutta hän ei tarvinnutkaan silmiään tietääkseen hetken, milloin lauma tuli puun luo. Pajujen kovasti rapistessa saapuivat koirat puun juurelle ja sitten syntyi siinä hirmuinen meteli, mikä voitti pensaiden rapinan ja suurien käpälien kopinan. Duanen takaa-ajajat kaukana etelässä kuulivat sen varmaankin ymmärtäen sen tarkoituksen. Ja päivän koittaessa, niin, ehkäpä jo ennenkin, he oikaisisivat viidakon poikki noiden koirien haukunnan opastamina, jotka olivat ajaneet saaliinsa puuhun.

Mutta Duane voi jo muutamien hetkien kuluttua erottaa koirien himmeät ruumiit harmaasta hämärästä huolimatta. Hän odotti kuitenkin vielä, sillä hänellä oli vähän ammuksia ja hän tiesi entuudestaan, kuinka verikoiria oli kohdeltava. Hämärä vaaleni vähitellen ja vihdoin voi Duane nähdä koirat tarpeeksi hyvin tarkoituksensa toteuttamiseksi. Hänen ensimmäinen laukauksensa tappoi lauman suuren johtajan. Sitten hän haavoitti monta muuta tarkasti ampumillaan luodeilla. Se lopetti haukkumisen ja koirat alkoivat ulvoa kimakasti. Vihdoin lähti koko lauma pakoon peloissaan ja sen kulkema suunta voitiin helposti määritellä sen haavoittuneiden jäsenten ulvonnan perusteella. Duane latasi revolverinsa uudelleen ja saatuaan varmuuden siitä, että kaikki koirat olivat paenneet, hän laskeutui maahan lähtien kulkemaan nopeasti pohjoiseen päin.

Nouseva aurinko oli jo hajoittanut sumun, kun Duane pysähtyi ensikerran muutamia penikulmia pohjoisempana sitä paikkaa, missä hän oli odottanut koiria. Eräs jyrkkä kallioinen mäki, joka kohosi kohtisuoraan taivasta kohti pajukon laidasta, esti matkan jatkamisen sinnepäin. Hän lähti kiertämään mäen juurta, missä kulku oli melko helppoa, jokea kohti. Päästyään vihdoin sen päähän hän huomasi, ettei hän viidakon siitä nurkkauksesta voinut mitenkään päästä pakoon. Ponnistellen kovasti ja antautuen suureen vaaraan käsivartensa suurista tuskista huolimatta hän onnistui pääsemään sellaiselle paikalle, että voi täyttää hattunsa vedellä. Sammutettuaan janonsa hän tarkasti haavansa. Se oli veri- ja likamöykkyjen peittämä. Kun hän oli pessyt sen, näki hän käsivarren tulehtuneen ja ajettuneen luodin reiän ympäriltä. Hän hautoi sitä ja tunsi raittiin veden lieventävän tuskia. Sitten hän sitoi sen niin hyvin kuin voi pannen sen silmukkaan kaulaansa. Se lievensi loukkautuneen jäsenen tuskia pitäen sen rauhallisessa ja levollisessa asennossa, jossa sillä oli tilaisuus ruveta paranemaan.

Poistuessaan joen rannalta Duane tunsi virkistyneensä. Väsymys olikin hänelle melkein tuntematon käsite suurten voimiensa ja kestävyytensä vuoksi. Mutta käveleminen yötä päivää oli niin outoa hänelle kuin jollekin toisellekin lounaan ratsastajalle, ja hän alkoi tuntea sen jäsenissään. Palatessaan takaisin hän saapui paikalle, missä hän äkkiä oli törmännyt mäkeen, ja siellä hän päätti lähteä seuraamaan sen juurta toiselle suunnalle, kunnes löytäisi pakotien tahi huomaisi sellaisten ponnistusten hyödyttömyyden.

Hänen matkansa edistyi nopeasti, vaikka hän pysähtyikin silloin tällöin kuuntelemaan. Hän kuunteli kyllä muutenkin aina ja hänen silmänsä vilkuilivat kaikille suunnille. Tämä valppaus oli tullut niin hänen toiseksi luonteekseen, ettei hän laiminlyönyt sitä milloinkaan muulloin miettiessään synkkää ja kohtalokasta tilannetta kuin ollessaan aivan varma turvallisuudestaan. Sellainen valppaus ja miettiminen panivat ajan kiitämään nopeasti.

Puolenpäivän tienoissa hän oli kiertänyt viidakon tekemän laajan ympyrän ja voi kääntyä etelään päin. Harjanne oli muuttunut korkeasta vuorisesta mäestä matalaksi kallioiseksi raja-aidaksi, mutta se oli vieläkin niin jyrkkä ja louhikkoinen, ettei siinä ollut mitään sellaista halkeamaa eikä rinnettä, joita pitkin sen laelle olisi voitu nopeasti kiivetä. Hän jatkoi kuitenkin matkaansa tullen sitä varovaisemmaksi, kuta lähemmäksi hän pääsi vaarallista aluetta, ja huomaten, että hänen lähestyessään jokea tältä suunnalta oli pakko tunkeutua syvemmälle pajukkoon. Iltapäivällä hän saapui erääseen kohtaan, mistä hän näki miehiä kävelemässä edestakaisin harjanteella. Hän ymmärsi vartioittujen paikkojen olevan sellaisia, että hän ehkä niiden kautta voi paeta. Hän suuntasi kulkunsa noita miehiä kohti lähestyen sadan askeleen päähän harjaanteesta, jolla he olivat. Siellä oli monta miestä ja poikaa, kaikki asestettuja ja texasilaisten tapaan laiskoittelevia. Katsoessaan taivaanrannalle Duane näki toisia tummia pilkkuja harjanteen laella ja otaksui niiden olevan jonkun toisen pakotien suulle asetettuja vartijoita. Luultavasti olivat kaikki seudun käyttökelpoiset miehet toimessa, koska sellainen työ on texasilaisista hyvin mieluista. Duane muisti olleensa samanlaisessa toimessa monta kertaa eri tilaisuuksissa.

Hän katseli oksien välitse tutkistellen maanlaatua. Harjanteelle voitiin kiivetä monen sadan metrin pituiselta alalta. Sitten hän kiinnitti huomionsa vartijoihin. Heillä oli luodikot ja senvuoksi oli turhaa koettaakaan päästä heidän sivuitseen päivän valossa. Mutta hän otaksui yrityksen ehkä yöllä onnistuvan ja oli jo päättämäisillään piiloutua sinne pimeään asti ja sitten koettaa, kun erään koiran äkäinen haukunta ilmaisi hänet harjanteella seisoville vahdeille.

Koira oli varmaankin viety sinne siinä tarkoituksessa, että se hätyyttäisi miehet, ja se oli ripeän uskollinen tehtävälleen. Duane näki miesten juoksevan toistensa luo, puhelevan kiihkeästi ja tuijottavan viidakkoon, mistä Duane ymmärsi, että hänen oli hiivittävä tiehensä pajukon suojassa. Hän ei aiheuttanut minkäänlaista melua ja oli varma, ettei häntä huomattu. Hän kuuli kuitenkin huutoja ja sitten luodikkojen pamahduksia, jolloin kuulat alkoivat vinkua ja viheltää lehvistön läpi. Päivä oli niin kuuma ja tyyni, että Duane tiesi varsien latvojen vapisevan ja vapisuttavan muitakin silloin kun hän sattui niihin koskettamaan kuinka lievästi tahansa. Siitä olivat vahdit saaneet selville hänen olinpaikkansa. Kerran vihelsi luoti aivan hänen ohitseen ja toinen sattui maahan hänen eteensä. Tämä ampuminen raivostutti Duanea. Hänen oli pakko paeta noita miehiä ja hän vihasi itseään ja heitä senvuoksi. Aina sellaisten hetkien aiheuttamassa raivossa hän halusi antaa laukauksen laukauksesta. Mutta nyt hän pujottelihe pajujen välitse ja vihdoin lakkasivat pyssytkin paukkumasta.

Hän kääntyi vasemmalle jälleen seuraten kallioista estettä ja jatkaen matkaansa arvaillen, mitä seuraava penikulma toisi mukanaan.

Se toikin jotakin pahempaa, sillä tarkkanäköiset vartijat huomasivat hänet ja tulinen yhteislaukaus pakotti hänet juoksemaan henkensä edestä, jolloin hän sai kiittää onneaan, että pääsi pakoon vain luodin musertamin olkapäin.

Myöhemmin päivällä, lannistumatta vieläkään, hän käänsi jälleen harjannetta kohti huomaten, että kuta lähemmäksi hän tuli sitä paikkaa, mistä hän oli pujahtanut viidakkoon, sitä suurempaan vaaraan hän joutui. Hyökkääminen päivällä tuolle tielle rakennettua murrosta vastaan olisi kohtalokasta. Hän odotti sentähden yötä ja kun nuotioiden tuli oli hieman himmentynyt, koetti hän ryömiä esille viidakosta. Hän onnistui pääsemään harjanteen juurelle jonkinlaisen töyryn laitaan ja aikoi jo varovasti ryömiä sen laelle pensaiden varjossa, kun muudan koira jälleen ilmaisi hänen asemansa. Pajukkoon palaaminen oli niin vaarallista, ettei hän milloinkaan ollut ollut pahemmassa pinteessä, ja kun hän oli toteuttanut sen kuten hänestä tuntui satojen pyssyjen paukkuessa, tunsi hän sallimuksen häntä todellakin suojelleen. Tällä kertaa seurasivat miehet häntä hyvän matkaa viidakkoon ja lyijyluotien viheltämistä pajukon läpi kuului kaikkialta hänen ympäriltään.

Kun takaa-ajon aiheuttama melu oli lakannut, istuutui Duane pimeään miettimään paria seikkaa: koettaisiko hän vielä päästä pakoon vai ryhtyisikö hän odottamaan sopivampaa tilaisuutta. Mutta hän ei näyttänyt voivan päättää mitään. Hänen järkensä sanoi hänelle, että jokainen tunti vähensi hänen pakomahdollisuuksiaan. Hänellä oli vähän mahdollisuuksia kaikissa tapauksissa ja sehän se juuri tekikin toisen kokeen niin toivottoman vaikeaksi. Eikä kuitenkaan voida sanoa, että elämänrakkaus olisi pidättänyt häntä. Sellainen hetki koittaisi kyllä kerran ennemmin tahi myöhemmin, jolloin hänen päätöksensä kypsyisi tästä mielenliikutusten ja ajatusten kaaoksesta huolimatta. Mutta tuo hetki ei ollut vielä tullut.

Kun hän oli ollut tarpeeksi kauan paikallaan tyyntyäkseen ja huoahtaakseen juoksustaan, huomasi hän olevansa väsyksissä. Hän paneutui pitkäkseen lepäämään, mutta moskiittohyönteisten sankat parvet estivät hänet nukkumasta. Tämä viidakon nurkkaus oli matalaa maata ja niin lähellä jokea, että noiden verenimijöiden oli siinä helppo sikiintyä. Ne vihelsivät, surisivat ja vinkuivat hänen ympärillään yhä suuremmissa parvissa. Hän hautasi päänsä ja kätensä takkinsa laskoksiin ja makasi kärsivällisenä paikallaan. Yö oli hyvin pitkä ja tukala. Aamulla hän oli vielä ruumiillisesti terve, mutta peloittavassa mielentilassa. Hän kiiruhti aluksi joelle. Nälän vaatimukset hän voi kyllä kestää, mutta janon sammuttaminen oli välttämätöntä. Hänen haavansa aiheutti kuumetta ja senvuoksi hän olikin tavallista janoisempi ja hikinen. Jälleen hän tunsi virkistyvänsä. Sinä aamuna hänen oli hyvin vaikeata hillitä haluaan koettaa päästä joen poikki. Jos hän vain olisi löytänyt kevyen tukin, olisi hän ehkä sen avulla voinut kahlata matalan veden ja juoksuhiekkamatalikkojen poikki. Mutta ei vielä! Hän lähti jälleen väsyneenä itsepäisesti kävelemään harjannetta kohti.

Koko sen päivän ja seuraavan yön ja koko seuraavan päivän ja yön hän hiipi kuin ahdistettu villi joelta harjanteelle ja takaisin, ja jokainen tunti vahvisti vain sitä katkeraa varmuutta, että hän oli joutunut satimeen.

Hän ei enää laskenut päiviä eikä tapahtumia, sillä tilanne alkoi tuntua hänestä jo niin tukalalta. Vihdoin koitti sellainenkin hetki, jolloin hän takaa-ajajat kintereillään livisti mitä tiheimpään pajukkoon viidakon eteläisimmässä laidassa luullen viimeisen vastarintansa hetken koittaneen.

Kunpa vain nuo inhimilliset verikoirat piirittäisivät hänet nopeasti! Kunpa vain hän saisi taistella viimeisen katkeran taistelunsa ja päästä sitten kaikesta! Mutta nämä metsästäjät varoivat omaa nahkaansa, vaikka he halusivatkin kiihkeästi saada hänet käsiinsä. He panivat vähän vaaralle alttiiksi, sillä hänhän oli heidän laatimassaan satimessa.

Oli sen päivän keskipäivä, niin kuuma, tomuinen ja painostava, että se ennusti myrskyä. Duane ryömi kuin käärme tiheikön keskellä sijaitsevaan pimeään aukeamaan jääden siihen liikkumatonna lepäämään. Miehet olivat eristäneet hänet harjanteesta ja joesta ja piirittivät häntä nähtävästi kaikilta muiltakin suunnilta. Mutta hän kuuli ääniä vain vasemmalta puoleltaan ja edestään. Ja vaikka hänen tietään joelle ei olisi katkaistukaan, oli se melkein aivan sama.

"Tulkaa tänne, miehet!" huusi muudan vahti harjanteelta.

"Hän on nyt vihdoin joutunut satimeen", huusi toinen.

"Teidän ei tarvitse olla siitä niinkään varmat. Olemme otaksuneet samaa useammasti kuin kerran", kiusasi kolmas.

"Näin hänet varmasti."

"Mutta jos se olikin antilooppi."

"Bill löysi kuitenkin aivan tuoreet jäljet ja verisiä pajunoksia."

"Jos hän on saanut luodin siipeensä, ei meidän tarvitse kiiruhtaa."

"Olkaa hiljaa siellä, pojat", huudettiin käskevästi kauempaa harjanteelta. "Hillitkää mielenne. Olette kaikki tulemaisillanne tyhmiksi tällaisen pitkän jahdin lopussa."

"Aivan oikein, eversti. Pitäkää heidät vain kurissa. Mikään ei ole varmempaa kuin että joku meistä saa lyijyä nahkaansa hyvin pian. Hän hyökkää pian kimppuumme."

"Ympäröikäämme tämä nurkka ja näännyttäkäämme hänet nälkään."

"Pistäkäämme viidakko tuleen."

Kuinka selvästi kaikki tämä puhe kantautuikaan Duanen korviin! Siinä hän luuli kuulevansa tuomionsa. Tällainen oli siis tuo loppu, jota hän aina oli odottanut ja joka oli ollut saavuttamaisillaan hänet ennenkin, muita ei milloinkaan tähän tapaan.

"Jumalan nimessä", kuiskasi hän, "minulla ei ole enää muuta neuvoa kuin mennä heitä vastaan!"

Hänessä piilevä taisteleva ja tappava vaisto kiihoitti häntä siihen ja sillä oli tällä hetkellä melkein yli-inhimillinen voima. Jos hänen kerran täytyi kuolla, oli se ainoa sopiva tapa hänelle. Mitä muuta voitaisiin odottaakaan Buck Duanelta? Hän nousi polvilleen vetäisten revolverinsa esille. Ajettuneeseen ja melkein kelvottomaan käteensä hän latoi jäljellä olevat ammuksensa. Hän aikoi ryömiä äänettömästi pajukon laitaa, hyökätä äkkiä takaa-ajajien kimppuun ja tappaa niin kauan kuin sydän vain löi. Noilla miehillä oli kaikilla luodikot. Taistelu loppuisi lyhyeen. Mutta sellaista ampujaa ei ollut olemassakaan maailmassa, joka olisi voinut kääntää tällaisen taistelun kaikki varjopuolet häntä vastaan. Hyökkäämällä heidän kimppuunsa äkkiä hän voi tappaa miehen jokaisella revolverinsa laukauksella.

Niin Duane päätteli. Hän toivoi voivansa suhtautua tyynesti kohtaloonsa ja kohdata loppunsa. Mutta kun hän koetti lähteä eteenpäin, pidätti jokin hänet. Hän koetti pakottaa itseään, mutta ei voinut sittenkään liikkua mihinkään. Hänen tahtoaan kohdannut vastustus oli yhtä voittamaton kuin hänen ruumiillisesti oli ollut mahdotonta kiivetä harjanteelle.

Hän peräytyi hitaasti, kyyristyi matalaksi ja paneutui pitkäkseen. Tuo julma ja aavemainen arvokkaisuus, mitä hän oli tuntenut hetkinen sitten, haihtui hänestä olemattomiin ja hän makasi siinä suullaan luopuen itsekunnioituksen viime hituisestakin. Hän arvaili, pelkäsikö hän. Oliko hän, viimeinen Duaneista, joutunut sellaiseen tilanteeseen, että hän pelkäsi? Ei. Hän ei ollut milloinkaan hurjan elämänsä aikana halunnut niin kiihkeästi mennä vastustajiaan vastaan kuin nyt. Pelko ei siis pidättänyt häntä. Hän vihasi tätä piileskelemistä, tätä iankaikkista valppautta, tätä toivotonta elämää. Tilanteen kirottu näennäinen mahdottomuus oli juuri siinä, että jos hän menee kohtaamaan noita miehiä, on hänen tuomionsa aivan varma. Mutta jos hän pysyttelee piilossaan, on olemassa mahdollisuus, hyvin pieni tosin, että hän vielä voi jäädä henkiin. Nämä takaa-ajajat, vaikka he olivatkin itsepäisiä ja peräänantamattomia, pelkäsivät häntä sanomattomasti. Hänen maineensa teki heistä raukkoja. Duanen terävyys ilmaisi hänelle, että synkimmällä ja vaarallisimmalla hetkelläkin hänellä oli mahdollisuutensa. Ja hänen verensä, hänen isänsä luonne, hänen henkipattovuotensa ja hänen etsimättömän ja vihatun uransa suoma ylpeys, tuo nimetön ja kuvaamaton jokin hänessä, pakotti hänet hyväksymään tämän pienen mahdollisuuden.

Odottaminen muuttui silloin ruumiilliseksi ja sielulliseksi tuskaksi. Hän makasi siinä suullaan kuumassa auringonpaisteessa janoon kuolemaisillaan, vaikeasti hengittäen, hikoillen ja vuodattaen vertaan. Hänen hoitamaton haavansa karvasteli kuin hänen lihaansa olisi pistelty tulikuumalla raudalla. Hänen moskiittohyönteisten ja kärpästen alituisesti uudistuvien hyökkäysten rakkuloittama ja ajettuttama naamansa näytti toista vertaa tavallista suuremmalta, ja sitä kirveli ja pisteli.

Toiselta puolen ahdistivat häntä siis tällaiset ruumiilliset tuskat, toiselta taasen tuo vanha helvetti hänen mielessään, tämän pulman hirveästi suurentamana. Tuntui aivan siltä kuin hänen ajatuksensa ja kuvittelukykynsä eivät olisi milloinkaan työskennelleet näin nopeasti. Jos kuolema saavuttaisi hänet hetkisen kuluttua, niin kuinka se tulisi? Saisiko hän kunniallisen hautauksen vai jätettäisiinkö hänet meksikolaisten sikojen ja arosusien saaliiksi? Saisivatko hänen omaisensa milloinkaan tietää, missä hän oli kaatunut? Kuinka kurja ja surkuteltava hänen tilansa olikaan! Pitää kiinni tuomitusta elämästään oli hänen puoleltaan enää vain raukkamaisuutta ja luonnottomuutta. Sitten hänen sydämessään kumpuileva, tuo noita hänen jälkiään seuraavia miehiä kohtaan tuntemansa helvetillinen viha oli kuin ruoska. Hän ei tuntenut olevansa enää ihminenkään, vaan oli alentunut joksikin eläimeksi, joka osasi ajatella. Hänen sydämensä jyskytti, hänen valtimonsa löi, hänen rintansa kohoili ja koko hänen sisäinen jännityksensä tuntui jyrähtelevän hänen korvissaan. Hän sai nyt tuntea, millaista luoliinsa paenneiden raajarikkoisten nälkiintyneiden ja ahdistettujen susien surullinen elämä oli. Vain hänen kohtalonsa oli äärettömästi paljon hirveämpi, koska hänellä oli tarpeeksi järkeä ymmärtääkseen tukalan tilanteensa ja samankaltaisuutensa yksinäisen suden kanssa, joka verisin torahampain, likomärkänä, muristen ja leimuavin silmin ryhtyy vaistomaisesti viime puolustukseensa.

Mutta Duanen ajatusten luomaa pelkoakin voimakkaampi oli se vahtiva kuunteleva jännitys, tuo niin voimakas tunne, että se pani hänet tuntemaan vaikutelmia, joista hän sai kiittää vain mielikuvitustaan. Hän kuuli hiipiviä olemattomia askelia ja näki tummia liikkuvia olentoja, jotka olivat vain lehviä. Satakin kertaa aikoessaan juuri painaa liipaisinta hän huomasi erehdyksensä. Etäisyydestä kuului kuitenkin askelia, pajukon risahtelua ja muitakin oikeita ääniä, mutta Duane ei kyennyt erottamaan niitä vääristä. Oli sellaisiakin hetkiä, jolloin Duane luuli kiihtyvän tuulen pajukon kujanteissa humisevia kuumia puuskia lähestyväksi armeijaksi.

Tämä hänen aistiensa jännitys aiheutti vihdoin vastavaikutuksen, mikä itsessään oli kuin lykkäystä. Hän näki paksujen hitaasti suurenevien pilvien pimittävän auringon. Myrsky näytti olevan tulossa. Kuinka hitaasti se lähestyikään. Ilma oli kuin kuumaa höyryä. Jos sattuisi tulemaan tuollainen synkkä kova myrsky, jotka ovat yhteisiä vaikkakin harvinaisia näille seuduille, luuli Duane voivansa ehkä livahtaa tiehensä tuulen ja sateen raivotessa. Toivo, jota ei mikään näyttänyt voivan sammuttaa hänessä, alkoi elpyä jälleen. Hän tervehti sitä sellaisella katkeruudella, että se oli kuvottavaa.

Sitten kuullessaan risahtelevia askelia hän jäykistyi entiseen jännittyneeseen asentoonsa. Hän kuuli pehmeiden jalkojen hidasta kopinaa. Muudan ruskeankeltainen eläin meni erään tiheikössä sijaitsevan pienen aukeaman poikki. Siellä oli joku koira. Hetket, ennenkuin eläin tuli kokonaan näkyviin, tuntuivat pitkältä kuin iankaikkisuus. Koira ei ollut mikään verikoira, ja jos se oli päässyt jäljille tahi vainusi jotakin, ei se näyttänyt olevan varma asiastaan. Duane odotti välttämätöntä ilmituloa. Millainen metsästyskoira tahansa olisi löytänyt hänet tiheiköstä. Kauempaa kuului ääniä, jotka koettivat kiihoittaa koiraa. Sen nimi tuntui olevan Rover. Duane nousi istualleen, kun koira tuli pieneen varjoisaan piilopaikkaan. Hän luuli sen rupeavan haukkumaan, ulvomaan tahi ainakin murahtelemaan, mistä hänen piilopaikkansa saataisiin selville, ja tunsi äkkiä kummallista huojennusta. Loppu oli nyt hyvin lähellä. Hänellä ei ollut enää mitään valitsemisen varaa. No, antaa niiden vain tulla – hetkinen kiivasta laukaustenvaihtoa ja sitten loppuisi tämä kidutus! Hän odotti koiran hälyyttävää merkkiä.

Mutta koira vain katsoi häneen juosten tiheikköön päästämättä ääntäkään. Duane ei voinut oikein uskoa aistiensa todistusta ja luuli tulleensa äkkiä kuuroksi. Hän näki koiran katoavan, kuuli sen juoksentelevan sinne tänne pajukossa ja etääntyvän yhä kauemmaksi hänestä, kunnes sen askelten ääni lakkasi kokonaan kuulumasta.

"Tuollahan Rover on!" huusi muudan ääni rinteeltä. "Se on jo kulkenut tuon mustan kohdan läpi."

"Löytämättä sieltä kaniiniakaan", vastasi toinen.

"Pyh! Penikasta ei ole mihinkään", murahti ivallisesti joku kolmas. "Usuttakaa oikea koira tuohon pajukkoon."

"Poltetaan otus. Pistetään viidakko tuleen ennen sadetta."

Äänet lakkasivat kuulumasta miesten siirtyessä nähtävästi harjanteelle.

Sitten alkoi Duanea painostaa jälleen tuon entisen odottavan, vahtivan ja kuuntelevan lumouksen musertava taakka. Loppu ei siis vieläkään ollut käsissä. Hänellä oli vielä mahdollisuuksia, mitkä näyttivät hieman valoisammilta ja antoivat hänen ehkä toivoa turhaa.

Hämärä kietoi äkkiä pajukon vaippaansa, vai huomasiko Duane sen nyt vasta. Hän kuvitteli sen aiheutuvan lähestyvästä myrskystä. Mutta ilma ja pilvet olivat vielä melkein liikkumattomia ja ukkonen jyrähteli vielä kaukana. Todellisuudessa oli aurinko jo laskenut ja pilvisen taivaan vuoksi ilta oli pimenemäisillään.

Duane totesi sen samalla kun hänen entiset voimansa palasivat. Hän voisi ehkä vieläkin pettää takaa-ajajansa. Tällä hetkellä hän käsitti kaikkien niiden onnellisten olosuhteiden merkityksen, mitkä olivat johtaneet häntä. Kiirehtimättä ja äänettömästi hän alkoi ryömiä jokea kohti. Se ei ollutkaan kaukana ja hän pääsi törmälle ennen pimeää. Harjanteella oli miehiä, jotka keräsivät puita sytyttääkseen nuotion. Hetkisen hän melkein taipui kiusaukseen koettaa hiipiä joen rantaa pitkin aivan pajukon juuritse, mutta kun hän suoristautui katsomaan, käsitti hän sellaisen yrityksen melkein ehdottoman epäonnistumisen. Samalla hän näki muutaman karkeasti veistetyn lankun uiskentelevan joessa alapuolellaan tarttuneena pajuihin. Lankun pää ulottui hänen kohdallaan melkein rantaan. Nopeasti kuin salama hän käsitti, millainen toivoton mahdollisuus hänelle oli tässä tarjona. Saatuaan sen selville hän sitoi revolverinsa öljykangaspussiin pistäen sen taskuunsa.

Törmä oli jyrkkä ja mureneva. Hän ei saanut irroittaa palastakaan maata, ettei se vyöryisi loiskahtaen veteen. Eräs pajupehko kasvoi muutamien jalkojen päässä törmän laidasta. Hän taivutti sen varovasti vääntäen sen veden pintaa kohti niin, ettei se hänen päästettyään siitä irti enää ponnahtanutkaan suoraksi. Sitten hän heittäytyi sen varaan antaen jalkojensa liukua varovasti törmää alas. Hän joutui veteen melkein polviaan myöten tuntien juoksuhiekan tarttuvan jalkoihinsa, mutta sitten hän nojautui eteenpäin, kunnes hän tavoitti lankun, veti sen luokseen heittäytyen sille pitkäkseen.

Sen toinen pää painui äänettömästi veden alle toisen pään kuvastuessa heikosti riippuvia pajuja vasten. Duane alkoi sitten irroittaa hyvin varovaisesti oikeaa jalkaansa juoksuhiekasta. Tuntui aivan siltä kuin hänen jalkansa olisi puristautunut kovan kallion väliin. Mutta se liikkui kuitenkin ylöspäin ja hän veti niin kovasti kuin vain uskalsi. Se irtautui hitaasti, ja oli vihdoin vapaa. Vasemman jalan irroittaminen ei ollut niin vaikeata. Seuraavina hetkinä hän kiinnitti kaiken huomionsa lankkuun saadakseen varmuuden siitä, upottiko hänen painonsa sen hiekkaan. Toinen pää irtausi pajuista hieman loiskahtaen painautuen vähitellen pohjan varaan. Mutta se ei vajonnut syvemmälle, ja Duanen suurin huoli haihtui. Koska kuitenkin oli nähtävästi mahdotonta, että hän voisi pitää päätään ylhäällä koko aikaa, ryömi hän varovasti lankulle, kunnes voi nojata käsivartensa ja olkapäänsä pajuihin.

Katsoessaan taivaalle hän huomasi illan kummallisen valoisaksi. Harjanteen uloimmaisessa päässä paloi nuotio ja toinen leimusi sadan jalan päässä sen takana. Leveä valojuova ulottui viidakon yli sille suunnalle. Duane kuuli tuulen huminan ja tiesi takaa-ajajiensa sytyttäneen pajukon palamaan. Mutta hän ei uskonut sen auttavan heitä paljonkaan. Viidakko oli kyllä kuiva, mutta liian viheriä palaakseen hyvästi. Mitä taasen nuotioihin tuli, huomasi hän, että miehet syöttivät niitä kylästä tuomallaan öljyllä ja muilla aineilla, koska heidän puunsa olivat nähtävästi loppuneet. Noin kaksitoista miestä seisoi vahdissa harjanteella tuskin viidenkymmenen jalan päässä siitä paikasta, missä Duane oli piilossa pajujen suojassa. He puhelivat, laskivat leikkiä, lauloivat ja pitivät nähtävästi tätä henkipaton metsästämistä verrattomana pilana. Duane ei uskaltanut liikahtaakaan kirkkaan tulen aikana. Hänellä oli kärsivällisyyttä ja kestävyyttä odottaa myrskyn puhkeamista, mutta ellei se puhkeaisikaan, niin sitten tuota varhaista hetkeä ennen aamun sarastamista, jolloin harmaa sumu ja pimeys piilottavat joen.

Pako oli nyt hänen saavutettavissaan. Hän tunsi sen. Ja mielessään hän odotti voimakkaana kuin teräs vakaumuksessaan ja kykenevänä kestämään niin suuria vaivoja kuin ihmisruumis vain voi kärsiä.

Tuuli puhalsi puuskittain, kiihtyi ja humisi vihdoin pajukossa lennättäen kirkkaita säkeniä ilmaan. Ukkonen jyrähteli jokiuomassa ja salamat alkoivat välähdellä. Sade valui raskaina kuuroina, mutta ei tasaisesti. Salamoiden välähdykset ja korkealle kohoavat liekit olivat niin yhtämittaisia, ettei Duane uskaltanut lähteä joelle. Myrsky näytti päinvastoin lisäävän harjanteelle sijoittuneiden miesten valppautta. Mutta Duane tiesi, kuinka pitää odottaa, ja hän odottikin kärsien miehuullisesti tuskia, suonenvedonkohtauksia ja vilua. Myrsky lakkasi yhtä oikullisesti kuin se oli tullutkin ja pitkä yö alkoi. Koitti sellaisiakin hetkiä, jolloin Duane luuli saaneensa halvauksen, ja toisia, jolloin hän tunsi itsensä sairaaksi ja heikoksi jännittyneen asentonsa vuoksi, ollen melkein pyörtyä. Mutta tähtien ensi vaaleneminen synnytti hänessä jonkinlaista hurjaa iloa. Hän katsoi, kuinka ne vaalenivat, tulivat himmeämmiksi ja lopulta kokonaan katosivat. Varjo laskeutui alas, leijaili hetkisen joen kohdalla ja vähitellen tummeni. Harjanteella palava nuotio siinsi nyt kuin sumuisen hunnun läpi. Vartijat näyttivät vain kyyristyneiltä tummilta olennoilta.

Duane, tietäen kuinka hänen ruumiinsa oli jäykistynyt pitkästä liikkumattomuudesta, alkoi liikuttaa sääriään, tervettä kättään ja ruumistaan, kunnes hän vihdoin onnistui karkoittamaan halvaannuttavan kankeuden. Sitten kaivaen kätensä hiekkaan ja pitäen lankkua kohdallaan polvillaan hän suuntasi sen pään joelle. Tuuma tuumalta hän eteni, kunnes pääsi vapaaksi pajukosta. Katsoessaan ylös hän näki miesten tummat vartalot harjanteella ja totesi, että miehet ehkä voivat huomata hänet, peläten sen tapahtuvan. Mutta hän jatkoi kuitenkin matkaansa varovasti, äänettömästi ja sydäntä puuduttavan hitaasti. Silloin tällöin loiskautti hänen kyynärpäänsä hieman vettä niin että porahti. Ja vaikka hän olisi koettanut kuinka tahansa, ei hän voinut estää sitä. Se muuttui hänen korvissaan kuin jonkin putouksen kumeaksi kohinaksi, joka ivaili häntä. Joen vesi virtasi huomattavasti ja esti suoraa ylikulkua. Hän pääsi kuitenkin eteenpäin tuuma tuumalta odottaen pyssyjen kumeaa pauketta ja luotien loiskahtelemista veteen. Hän koetti katsoa taakseenkin, mutta ei voinut. Tulet näyttivät sentään himmeämmiltä ja liikkuvat varjot vähän tummemmilta.

Lankku tarttui kerran hiekkaan ja tuntui vajoavan. Mutta ruveten auttamaan jaloillaan käsiään hän onnistui melomaan sen petollisen paikan yli. Sitten hänen matkansa rupesi edistymään nopeammin. Joella vallitseva pimeys tuntui kietovan hänet vaippaansa. Kun hän katsoi taakseen jälleen, alkoivat miesten hahmot sulautua ympäröivään hämärään ja tulet näyttivät juovaisilta, himmeiltä valopilkuilta. Mutta ylhäällä kaartuva taivas alkoi jo kirkastua. Sarastus ei ollut enää kaukana.

Lännessä päin näytti kaikki pimeältä. Duane meloi vain lankkua eteenpäin äärettömän varovaisesti lannistumatta, vaikkakin vähenevin voimin, ja kun hän vihdoin erotti mustan törmän, ajatteli hän saapuneensa sille juuri ajoissa pelastuakseen. Hän ryömi rannalle, lepäsi harmaaseen aamunkoittoon saakka ja suuntasi sitten kulkunsa pohjoiseen päin.

XIII

Kuinka kauan Duane vaelsi päästäkseen pois näiltä seuduilta ei hän itsekään tiennyt. Mutta vihdoin hän kuitenkin saapui tutulle alueelle tavaten siellä kartanonomistajan, joka oli ennenkin kohdellut häntä ystävällisesti. Siellä hoidettiin hänen käsivarttaan, hän sai ruokaa ja lepoa ja tointui kokonaan parin viikon kuluttua.

Kun se hetki vihdoinkin koitti, jolloin Duanen oli jälleen määrä lähteä loppumattomalle taipaleelleen, ilmoitti hänen ystävänsä vastahakoisesti hänelle sen uutisen, että noin kolmenkymmenen penikulman päässä etelään päin oli muutamaan tienristeykseen Shirley-nimisen kylän läheisyyteen kiinnitetty ilmoitus, jossa luvataan palkinto elävän tahi kuolleen Duanen tuomisesta paikalle. Duane oli kyllä kuullut ennenkin puhuttavan sellaisista ilmoituksia, mutta ei ollut nähnyt ainoatakaan milloinkaan. Hänen ystävänsä vastahakoisuus ja kieltäytyminen ilmaisemasta, mistä erityisestä rikoksesta tämä palkinto oli luvattu, kiihdytti Duanen uteliaisuutta. Hän ei ollut milloinkaan ollut lähempänä Shirleytä kuin tämän kartanonomistajan kotona. Epäilemättä oli jonkun postitoimiston ryöstö tahi jokin revolverinäytelmä liitetty hänen nimeensä. Ja häntä oli syytetty pahemmistakin rikoksista. Hetkisen mietittyään Duane päätti ratsastaa sinne katsomaan, Kuka halusi saada hänet käsiinsä joko elävänä tahi kuolleena ja miksi.

Lähtiessään etelään päin tietä pitkin hän ajatteli, että hän nyt ensi kerran elämässään lähti harkitusti etsimään riitaa. Sisällinen näkemys myönsi tämän oikeaksi, sillä viimeisen hirveän pakonsa kestäessä alemman Nuecen varsilta ja levätessään sitten vuoteessaan hän oli muuttunut. Määrätty leppymätön ja toivoton katkeruus oli saanut hänet valtoihinsa. Hän oli jo päässyt köytensä päähän. Kaikki hänen mielensä ja sielunsa voimat eivät voineet ollenkaan muuttaa hänen kohtaloaan. Ja tämä kohtalo oli sellainen, että hänen piti muuttua henkipatoksi kaikissa suhteissa, tulla sellaiseksi kuin hänen luultiin olevankin, suoraan sanoen – liittoutua pahan kanssa yhdeksi kokonaisuudeksi. Hän ei ollut milloinkaan tehnyt mitään rikosta. Hän arvaili, vaaniko rikos häntä nyt jossakin läheisyydessä. Vihdoin hän päätteli, että hänet oli pakotettu tuntemaan rikoksen aiheuttamaa epätoivoa, ellei juuri sen vaikutetta, ja että, jos häntä vain ahdistetaan, hänen mahdollisuuksillaan ei ole minkäänlaisia rajoja. Hän ymmärsi nyt monen kuuluisan henkipaton tähän saakka selittämättömiä tekoja – miksi he olivat palanneet juuri sen rikoksen tapahtumapaikalle, jonka vuoksi heistä oli tullut henkipattoja; miksi he usein turvautuivat sellaisiin kohtalokkaisiin mahdollisuuksiin; miksi elämä tuntui heistä niin arvottomalta kuin tuulen henkäys; miksi ratsastivat he suoraan kuoleman kitaan vastustamaan vääryyttä kärsineitä miehiä tahi takaa-ajavia vartijoita ja vahteja nauraakseen heille päin naamaa. Näitä miehiä kannusti samanlainen katkeruus kuin häntäkin.

Iltapäivän lähestyessä Duane näki erään pitkän kukkulan laelta muutaman kylän, jonka hän otaksui Shirleyksi, viheriät kentät, puut ja kimaltelevat katot. Ja saavuttuaan kukkulan juurelle hän tuli erääseen tienristeykseen, jonka tienviittaan oli naulattu muudan ilmoitus. Duane pysähdytti hevosensa sen viereen ja kumartui lähemmäksi lukeakseen vaalenneen kirjoituksen "1000 dollaria luvataan Buck Duanesta kuolleena tahi elävänä." Katsoen tarkemmin voidakseen lukea hienomman vaalenneen kirjoituksen hän näki, että hänet tahdotaan vangita jonkun rouva Jeff Aikenin, Aikenin tilalla lähellä Shirleytä tapahtuneesta murhasta, Kuukausi, syyskuu, oli mainittu, mutta päivämäärästä hän ei enää voinut saada selvää. Naisen mies oli luvannut korvauksen, koska hänen nimensä oli sheriffin nimen vieressä kuulutuksen alla. Duane luki kuulutuksen pariin kertaan. Kun hän suoristautui, oli hän sairas kohtalonsa aiheuttamasta pelosta ja suunniltaan vihasta noita väärään johdettuja hölmöjä kohtaan, jotka uskoivat hänen voivan tehdä väkivaltaa naiselle. Sitten hän muisti Kate Blandin, ja aina kun Kate palasi hänen ajatuksiinsa, värisytti häntä sisällisesti. Vuosia sitten olivat huhut lentäneet ympäri valtiota, että hän oli tappanut Katen, ja senvuoksi olikin ihmisten helppo syyttää häntä muistakin rikoksista. Ehkä se oli tapahtunut hyvinkin usein. Hänen hartioilleen oli epäilemättä sälytetty lukemattomien rikosten taakka.

Hän joutui synkän kiihkeän raivon valtaan, joka vapisutti häntä kuin myrkky tammea. Kun se meni ohi jättäen hänet tyyneksi, vaikka hänen kulmansa olivatkin rypyssä ja silmät iskivät tulta, oli hänen mielensä surullinen. Kannustaen hevostaan hän ratsasti suoraan kylää kohti.

Shirley näytti suurelta vaativaiselta maalaiskaupungilta. Jonkin rautatien haarautuma päättyi sinne. Pääkatu oli leveä, puiden ja tilavien rakennusten reunustama ja useimmat kaupat olivat tiilirakennuksissa. Laaja, suurten pumpulipuiden varjostama tori sijaitsi kaupungin keskellä.

Duane pidätti juoksevaa hevostaan pysähdyttäen sen, sen tanssimisesta ja korskahtelemisesta huolimatta, erään laiskottelevan miesryhmän eteen, joka vetelehti lavitsoilla muutaman suuren pumpulipuun varjossa. Kuinka usein Duane oli katsellutkaan juuri samanlaista laiskaa paitahihasillaan olevaa texasilaisryhmää! Mutta hän ei ollut monestikaan nähnyt tällaisten tyynien, elehtivien ja hyväluonteisten miesten vaihtavan ilmettään ja asentoaan niin äkkiä kuin nyt. Hänen tulonsa oli nähtävästi hyvin tärkeä. Miesten mielestä hän oli luultavasti tavaton vieras. Mutta Duane oli kuitenkin huomaavinaan heti, ettei heistä kukaan tuntenut häntä eikä aavistanut hänen henkilöllisyyttään.

Hän liukui satulasta maahan heittäen suitset menemään.

"Olen Buck Duane", sanoi hän. "Luin tuonne viittaan naulatun kuulutuksen. Se on kirottu valhe. Menköön joku hakemaan tänne tuon Jeff Aikenin. Haluan puhutella häntä."

Hänen ilmoitustaan kuunneltiin vaieten. Muuta vaikutusta hän ei huomannutkaan, sillä hän ei halunnut katsoa näihin kyläläisiin. Ja syy olikin hyvin yksinkertainen: hän oli nimittäin hyvin kiihtynyt. Hänen silmissään oli kyyneliä. Istuutuen lavitsalle hän nojasi kyynärpäät polviinsa ja kätki kasvonsa käsiinsä. Tällä kertaa ainakaan hän ei välittänyt lainkaan kohtalostaan. Tämä häpeä oli kuin viimeinen korsi kekoon.

Hetkisen kuluttua hän kuitenkin oli huomaavinaan jonkinlaista liikettä kyläläisten joukossa. Hän kuuli kuiskauksia, matalia, käheitä ääniä ja sitten poistuvia nopeita askelia. Ja äkkiä jokin voimakas käsi vetäisi hänen revolverinsa pois huotrasta. Kun Duane nousi, uhkasi muudan laiha mies, joka oli aivan kalpea ja vapiseva kuin haavan lehti, häntä hänen omalla revolverillaan.

"Kädet ylös, Buck Duane!" karjaisi hän heiluttaen revolveriä.

Nämä sanat tuntuivat olevan merkkinä metelin alkamiselle. Duane avasi suunsa puhuakseen, mutta vaikka hän olisi huutanut keuhkojensa koko voimalla, ei hän olisi saanut sanojaan kuuluville. Hän katsoi väsyneesti ja inhoten laihaa miestä ja sitten toisia, jotka näyttivät kiihdyttävän itseään raivoon, liikahtamatta kuitenkaan nostaakseen käsiään ylös. Kyläläiset ympäröivät hänet ollen rohkeampia nyt, kun hän oli aseeton. Sitten tarttuivat muutamat miehet hänen käsiinsä sitoen ne hänen selkänsä taakse. Vastustus olisi ollut hyödytöntä, vaikka Duane olisi yrittänytkin. Joku oli käynyt irroittamassa hänen liekaköytensä satulasta ja sillä hänet sitten köytettiin avuttomaksi.

Ihmisiä tuli nyt juosten katua pitkin, kaupoista ja taloista. Vanhukset, paimenet, kauppa-apulaiset, pojat ja karjanomistajat riensivät juosten paikalle. Joukko kasvoi. Kiihtyvä hälinä alkoi viekoitella sinne naisiakin yhtä hyvin kuin miehiä. Joukko tyttöjä tuli kiireesti paikalle, mutta peräytyi sitten taammaksi peloissaan ja säälien.

Paimenten tulo paikalle muutti tilanteen toisenlaiseksi. He tunkeutuivat joukkoon ja päästyään Duanen luo tarttuivat häneen raa'asti ja tottuneesti. Muudan heistä kohotti nyrkkinsä ja käski karjuen raivostuneen joukon perääntyä ja lakata meluamasta. Hän ahdisti joukon piiriin, mutta kului kuitenkin hetkinen, ennenkuin melu sen verran hiljeni, että hän sai äänensä kuuluville.

"Ettekö voi olla hiljaa siellä?" huusi hän. "Suokaa meille tilaisuus kuulla jotakin. Tyyntykäähän nyt! Täällä ei tehdä kellekään pahaa. Kas niin, olkaa nyt kaikki hiljaa. Katsotaan nyt, mitä tästä tulee."

Tämä paimen, joka oli nähtävästi hyvin vaikutusvaltainen tahi ainakin voimakas persoonallisuus, kääntyi laihan miehen puoleen, joka vielä heilutteli Duanen revolveria.

"Abe, ojenna revolveri maata kohti", sanoi hän. "Se voi pian laueta. Anna se minulle. Kas niin, mikä täällä nyt on hätänä? Kuka tämä köytetty mies on ja mitä hän on tehnyt?"

Laiha mies, joka näytti nyt olevan vallan kaatumaisillaan, nosti vapisevan kätensä ja viittasi.

"Tuo mies tuossa on Buck Duane!" huohotti hän.

Ympäröivästä joukosta kuului vihaista muminaa.

"Köysi! Köysi! Heittäkää se jonkin yli! Ripustakaa hänet kuivamaan!" huusi muudan kiihoittunut kyläläinen.

"Buck Duane! Buck Duane!"

"Hirttäkää hänet!" Paimen vaiensi huudot.

"Abe, mistä tiedät, että tämä mies on Buck Duane?" kysyi hän tiukasti.

"Hän ilmaisi itse nimensä meille", vastasi Abeksi nimitetty mies.

"Mitä?" huudahti paimen epäillen.

"Niin se kuitenkin on", huohotti Abe heiluttaen tärkeän näköisesti kättään. Hän oli vanha mies ja näytti joutuneen aivan haltioihinsa tekonsa vuoksi. "Hän oli tullessaan ratsastaa meidät melkein kumoon. Sitten hän hyppäsi satulasta, sanoi olevansa Buck Duane ja haluavansa välttämättä puhutella Jeff Aikeniä."

Tämä puhe aiheutti toisen metelin, yhtä kovan kuin äskeisen, mutta ei niin pitkällistä. Kun paimen muutamien toveriensa avulla oli jälleen saanut järjestyksen palautetuksi, oli joku pistänyt suopungin silmukan Duanen kaulaan.

"Tuonne heilumaan vain!" huusi muudan hurjakatseinen nuorukainen.

Joukko tunkeutui lähemmäksi, mutta paimenet työnsivät sen takaisin.

"Abe, ellet ole juovuksissa tahi hullu, niin kerro kaikki uudestaan", määräsi Aben puhetoveri.

Abe toisti entisen puheensa hieman vastenmielisesti, mutta vähän arvokkaammin.

"Jos hän on Buck Duane, niin kuinka hitossa sait käsiisi hänen revolverinsa?" kysyi paimen töykeästi.

"Hän istuutui tuohon ja kätki kasvonsa käsiinsä, jolloin sieppasin hänen revolverinsa ja uhkasin häntä sillä."

Paimen ilmaisi ajatuksensa kaikesta tästä purskahtamalla nauruun. Hänen toverinsakin nauroivat ääneen. Sitten kääntyi johtaja Duanen puoleen.

"Vieras, teidän on luullakseni parasta puhua puolestanne", sanoi hän.

Tämä hiljensi joukon paremmin kuin mikään käsky.

"Olen Buck Duane, enkä kukaan muu", sanoi Duane tyynesti. "Seikka on sellainen, että –."

Kookas paimen näytti säpsähtävän hämmästyksestä. Punainen lämmin hehku haihtui kokonaan hänen kasvoistaan, hän puri hampaansa kovasti yhteen ja hänen pullistuneet niskasuonensa jännittyivät solmuiksi. Hän muuttui silmänräpäyksessä kovan, ankaran ja kummallisen näköiseksi. Ojentaen voimakkaan kätensä hän tarttui Duanen puseron rintapieliin.

"Tässä on jotakin hullusti. Mutta jos olette Duane, olette varmasti joutunut nyt helisemään. Sen ymmärtää tietääkseni jokainen hullukin. Te siis tarkoitatte sitä?"

"Niin."

"Ratsastitteko tänne peloittelemaan ampumisellanne asukkaita? Te revolverisankarit olette aina samanlaisia. Aiotte siis tappaa miehen, joka on tarjonnut palkinnon päästänne, vai mitä? Halusitte välttämättä puhutella Jeff Aikenia, niinkö?"

"Ei", vastasi Duane. "Tämä kaupunkinne asukas esitti asian väärässä valossa. Hän näyttää olevan hieman suunniltaan."

"Niin hän onkin, kuten moni muukin, sitä ei voida epäilläkään. Väitätte siis olevanne Buck Duane ja aiotte vastata hänen teoistaan?"

"Olen Duane, mutta en aio kärsiä, että minua syytetään teoista, joihin olen aivan syytön. Senvuoksi juuri olenkin täällä. Näin tuolla tuon kuulutuksen, jossa luvataan palkinto päästäni. En ole milloinkaan ennenkuin nyt ollut puolen päivän ratsastusmatkaa lähempänä tätä paikkaa. Minua syytetään sellaisesta, mitä en milloinkaan ole tehnyt. Ratsastin tänne, ilmaisin nimeni ja pyysin, että joku menisi hakemaan Jeff Aikinin tänne."

"Ja sitten istuuduitte ja annoitte tämän vanhan nahjuksen vetäistä revolverin tupestanne?" kysyi paimen hämmästyneenä.

"Niin se luullakseni tapahtui", vastasi Duane.

"Tämä on äärettömän kummallista, jos todella olette Buck Duane."

Muudan mies tunkeutui piirin keskelle.

"Hän on Duane. Tunnen hänet. Olen nähnyt hänet useammassa kuin yhdessä paikassa", sanoi hän. "Sibert, voitte luottaa sanoihini. En tiedä, onko hän hullu vai mitä, mutta sen tiedän varmasti, että hän on oikea Buck Duane. Ei kukaan, joka on nähnyt hänet kerran, voi milloinkaan unhottaa häntä."

"Miksi haluatte puhutella Aikenia?" kysyi nyt Sibertiksi kutsuttu paimen.

"Tahdon kohdata hänet voidakseni ilmoittaa hänelle, etten ole milloinkaan tehnyt hänen vaimolleen mitään pahaa."

"Miksi?"

"Siksi vain, että olen viaton."

"Otaksukaa, että lähetämme hakemaan Aikenin tänne ja hän kuuntelee teitä uskomatta sanojanne, niin mitä sitten."

"Ellei hän usko minua, niin silloin ovat asiani niin huonolla kannalla, että minun on parasta kuolla."

Sibert rikkoi hetkisen kestäneen vaitiolon.

"Ellei tämä ole kummallista, niin ei mikään. Pojat, parasta on sittenkin, että lähetämme hakemaan Jeffiä."

"Sinne lähti jo joku. Hän saapuu tänne hyvin pian", vastasi muudan mies.

Duane oli päätään pitempi piiriin kokoutunutta uteliasta joukkoa. Hän antoi katseensa liitää sen yli ja taakse. Silloin sattuivat hänen silmänsä kohdistumaan muutamiin joukon laidassa seisoviin naisiin. Toiset olivat vanhoja kovine kasvoineen, kuten miehet, mutta toiset olivat nuoria ja miellyttäviä, ja useimmat heistä näyttivät olevan kiihdyksissään mielenliikutuksesta tahi epätoivosta. He katsoivat peläten ja säälien Duanea, kun hän seisoi siinä silmukka kaulassaan. – Naiset ovat inhimillisempiä kuin miehet, ajatteli Duane. Hän kohtasi silmiä, jotka laajentuivat ja näyttivät joutuvan lumouksiin hänen katseestaan, mutta eivät kääntyneet pois. Vain vanhemmat naiset lörpöttelivät ilmaisten innokkaasti tunteensa.

Muutaman pumpulipuun rungon vieressä seisoi eräs solakka valkoisiin pukeutunut nainen. Duanen harhaileva katse kiintyi häneen. Naisen silmät olivat kohdistuneet häneen. Luultavasti joku helläsydäminen nainen, joka ei halunnut hänen hirttämistään.

"Tuolta tulee nyt Jeff Aiken!" huusi muudan mies kovasti.

Joukko liikahteli ja tungeksi kiihkoissaan. Duane näki parin miehen lähestyvän nopeasti. Toinen, edellimmäinen, oli hyvin roteva. Hänellä oli revolveri kädessään ja hän näytti tulisen tarmokkaalta.

Sibert-niminen paimen tunkeutui meluavan joukon läpi.

"Hillitkää mielenne, Jeff", huudahti hän pysähdyttäen revolveria kantavan miehen. Hän puhui niin hiljaa, ettei Duane kuullut hänen sanojaan, piilottaen samalla ruumiillaan Aikenin kasvot. Juuri silloin joukko hajaantui kokoutuakseen jälleen, jolloin Aiken ja Sibert joutuivat piirin keskelle. Kaikki koettivat tunkeutua lähemmäksi, ruumiit puristautuivat kovasti toisiaan vasten, kuului käheitä huutoja, huidottiin käsivarsilla ja jälleen oli syntymäisillään samanlainen mieletön melske kuin äskenkin, jolloin vaadittiin erään henkipaton henkeä ja aiottiin turvautua siihen villiin oikeuteen, jonka määräyksiä oli noudatettu tuhansia kertoja ennenkin Texasin verisellä kamaralla.

Sibert huusi synkälle ympäröivälle joukolle ja toiset paimenet löivät ja tyrkkivät turhaan auttaakseen häntä.

"Jeff, suostutteko kuuntelemaan?" sanoi Sibert nopeasti pitäen kättään toisen miehen käsivarrella.

Aiken nyökäytti päätään tyynesti. Duane, joka oli nähnyt usean miehen hillitsevän itsensä täydellisesti tällaisessakin tilanteessa, tunsi Aikenin mieltä hallitsevat tunteet. Hän oli kalpea, kylmä ja kiihkoton. Hänen suunsa ympärillä oli katkeran surun uurtamia juovia. Ja ellei Duane milloinkaan ennen ollut tuntenut kuoleman merkitystä, tunsi hän sen nyt.

"Tämä on varmasti teidän asianne, Aiken", sanoi Sibert. "Mutta kuunnelkaa minua hetkinen. Voidaan luullakseni hyvällä syyllä epäillä, ettei tämä mies olekaan Buck Duane. Hän on nähnyt kuulutuksen tienristeyksessä. Hän ratsastaa tänne Shirleyhin, sanoo olevansa Buck Duane ja haluaa puhutella Jeff Aikenia. Siihen saakka on kaikki selvää. Tiedättehän näiden revolverisankarien etsivän vasiten riitaa, mutta tässä hämmästyttää minua kuitenkin muudan seikka. Duane istuutuu tuolle lavitsalle ja antaa vanhan Abe Stricklandin siepata revolverinsa joutuen siten miesten valtaan. Ja vielä enemmänkin, hän jutteli minulle sellaisia mielettömyyksiä, että jollei hän saa teitä uskomaan häntä viattomaksi, on hänen parempi kuolla. Näette itse, ettei Duane ole juovuksissa, ei hullu eikä mieletönkään. Hän ei näytä minusta lainkaan sellaiselta mieheltä, joka on ratsastanut tänne vuodattamaan verta. Senvuoksi teidän on parasta hillitä mieltänne sen verran, että ehditte kuunnella, mitä hänellä on sanottavaa."

Silloin käänsi tuo riutuneen näköinen nälkäsilmäinen jättiläinen katseensa ensi kerran Duaneen. Hänen järkensä ei ollut vielä alistunut kiihkon komennettavaksi. Ja hän näytti sitäpaitsi sellaiselta mieheltä, jollaisia Duane juuri olisi halunnut tuomarikseen tällaisella tärkeällä hetkellä.

"Kuunnelkaa minua", sanoi Duane vakavasti katsoen suoraan Aikenia silmiin. "Olen Buck Duane. En ole milloinkaan elämässäni valehdellut kellekään ihmiselle. Minusta tehtiin väkisin henkipatto enkä ole milloinkaan saanut tilaisuutta poistua maasta. Olen ampunut miehiä suojellakseni omaa henkeäni, mutta en ole milloinkaan tarkoituksellisesti tehnyt pahaa kellekään naiselle. Ratsastin tänään kolmekymmentä penikulmaa nähdäkseni tuon kuulutuksen ja saadakseni selville, kenen se on laatima ja miksi. Luettuani sen tunsin itseni sairaaksi sydänjuuriani myöten. Senvuoksi tulin tänne hakemaan teitä ja ilmoittamaan teille, etten ole milloinkaan ennen käynytkään Shirleyssä. On aivan mahdotonta, että olisin voinut tappaa vaimonne, sillä viime syyskuussa oleskelin parinsadan penikulman päässä täältä ylemmän Nuecen varrella. Voin todistaa sen, ja kaikki ihmiset, jotka tuntevat minut, voivat sanoa teille, etten voi murhata ketään naista. En ymmärrä ollenkaan, kuinka minua voidaan syyttää sellaisesta teosta. Se on vain näiden villien rajaseudun juorujen ansiota. En käsitä ollenkaan, millaisten syitten perusteella te lykkäätte vastuunalaisuuden niskoilleni. Tiedän vain teidän olevan väärässä. Teitä on petetty. Ja kuulkaahan nyt, Aiken, ymmärrätte kai, että olen surkuteltava mies. Olen melkein murtunut luullakseni. En välitä enää hengestäni sen enempää kuin muustakaan. Ellette voi katsoa minua silmiin kuin mies ja uskoa sanojani, niin silloin saatte Jumalan nimessä ampua minut."

Aiken veti syvään henkeään.

"Buck Duane, kuinka puheenne on tahi ei ole vaikuttanut minuun, se ei kuulu tähän. Teitä on syytetty, oikeinko vai väärin, se saadaan pian nähdä. Voimme kuitenkin todistaa, oletteko syyllinen vai syytön. Tyttäreni Lucy sattui näkemään vaimoni murhaajan."

Hän viittasi ympäröiville miehille, että he hajaantuisivat.

"Joku – te Sibert – menkää te hakemaan Lucy tänne. Silloin tämä asia selvenee."

Duane kuunteli tätä kaikkea kuin hän olisi nähnyt pahaa unta.

Häntä ympäröivät kasvot ja äänten hälinä tuntuivat olevan hyvin kaukana. Hänen henkensä oli nyt heikon langan varassa. Hän ei kuitenkaan ajatellut sitä niin paljon kuin tulemista naismurhaajaksi, jollaiseksi hänet ehkä piakkoin julistaisi pelästynyt kuvitteleva tyttönen.

Joukko hajosi ja sulkeutui jälleen hänen ympärilleen. Duane oli näkevinään hämärästi erään hennon tytön, joka piti kiinni Silbertin käsivarresta. Hän ei voinut nähdä selvästi. Aiken nosti tytön syliinsä kuiskaten hänelle, ettei hän pelkäisi. Sitten hän toi tytön aivan Duanen eteen.

"Lucy, sano minulle, oletko milloinkaan ennen nähnyt tätä miestä?" kysyi Aiken hiljaa käheästi. "Onko hän sama mies, joka tuli kotiimme tuona päivänä, iski sinut maahan ja veti äidin –?"

Aikenin ääni katkesi.

Salaman nopea välähdys tuntui kirkastavan Duanen hämärtyneen katseen. Hän näki edessään kalpeat surulliset kasvot orvokinvärisine silmineen, jotka synkkinä ja kauhistuneina olivat kohdistuneet häneen. Ei mitään muuta Duanen elämän hirmuista hetkeä voitu verrata tähän hiljaisuutta ja epäilyä tulvillaan olevaan.

"Ei ole!" huudahti lapsi.

Sibert heitti heti silmukan pois Duanen kaulasta ja irroitti nuoran hänen käsivarsiensa ympäriltä. Lumottu joukko puhkesi käheihin huutoihin.

"Katsokaa nyt, mielettömät, kuinka helposti olisitte voineet hirttää väärän miehen", tiuskaisi paimen viuhaisten suopungin päällä. "Olette todellakin viisaita vartijoita, koira vieköön."

Hän vapautti Duanen työntäen luupäisen revolverin takaisin huotraan.

"Kuulehan, Abe, teit luullakseni oivan vetäisyn, mutta älä koetakaan toistaa sitä enää. Ja, miehet, uskallan lyödä vaikka vetoa siitä, että Duanea syytetään monista sellaisista rikoksista, joita hän ei ole milloinkaan tehnyt. Pois tieltä siellä. Missä hänen hevosensa on? Duane, tie on avoinna teille poistuaksenne Shirleystä."

Sibert työnsi hölmistyneet katsojat syrjään painaen Duanea hevosta kohti, jota toinen paimen piti kiinni. Duane nousi satulaan vaistomaisesti ja tunsi mielensä huojentuvan. Silloin paimenen kovat kasvot pehmenivät hymyyn.

"En ole luullakseni epäkohtelias, vaikka kehoitankin teitä poistumaan niin nopeasti kuin suinkin!" sanoi hän suoraan.

Hän talutti hevosen pois joukon keskeltä. Aiken yhtyi häneen ja siten he saattelivat Duanen pois torilta. Joukko näytti haluavan vastustamattomasti seurata heitä.

Aiken pysähtyi laskien suuren kätensä Duanen polvelle. Hän piti vielä ehkä tietämättään revolveriaan siinä.

"Duane, vielä sananen", sanoi hän. "Ette luullakseni olekaan niin paha kuin maineenne perusteella voitaisiin otaksua. Toivoisin, että minulla olisi aikaa sanoa enemmän. Mutta sanokaa minulle kuitenkin tämä: tunnetteko vartijakapteeni MacNellyn?"

"En", vastasi Duane hämmästyneenä.

"Tapasin hänet viikko sitten Fairfieldissä", jatkoi Aiken kiireesti. "Hän vannoi, ettette ole tappanut vaimoani. En uskonut häntä ja väittelin hänen kanssaan. Jouduimme melkein riitaan keskenämme. Olen nyt pahoillani senvuoksi. Hänen viime sanansa kuuluivat: 'Jos joskus tapaatte Duanen, älkää tappako häntä. Lähettäkää hänet leiriini illan pimettyä!' Hän tarkoitti jotakin kummallista, mutta mitä, en voi sanoa. Hän oli kuitenkin oikeassa ja minä väärässä. Jos Lucy vain olisi kuvitellutkaan tuntevansa teidät, olisin tappanut teidät. En kehoita teitä sittenkään menemään MacNellyn leiriin. Hän on kyllä rehellinen ja ehkä hän ei uusissa menettelytavoissaan huomaa mitään petollista. Ilmoitan vain teille, millainen hän on. Hyvästi. Auttakoon Jumala teitä vastakin, kuten tänään!"

Duane sanoi jäähyväiset ja kosketti hevostaan kannuksillaan.

"Näkemiin, Buck!" huusi Sibert rehellisen hymyn levitessä lämpimänä hänen ruskeille kasvoilleen samalla kun hän kohotti hattunsa korkealle.

XIV

Kun Duane saapui tienristeykseen, näytti viittaan kirjoitettu Fairfieldin nimi muodostuvan seikaksi, mikä painoi päätöksen heiluvan vaa'an alas sen suunnan hyväksi.

Hän totteli tässä käsittämätöntä mielijohdetta. Samoin kuin hänen oli ollut melkein pakko hakea Jeff Aiken käsiinsä, samoin oli hän nyt kutsuttu tapaamaan tätä tuntematonta vartijakapteenia. Duane oli nyt sellaisessa mielentilassa, ettei hän mitenkään voinut ajatella selvästi, järkevästi eikä terävästi. Hän meni sinne senvuoksi, että se tuntui hänestä kuin pakolta.

Oli jo hämärä, kun hän ratsasti erääseen kaupunkiin, jonka vastaus hänen kysymykseensä ilmaisi Fairfieldiksi. Kapteeni MacNellyn leiri oli kuulemma juuri kylän laidassa sen toisella puolen.

Ei kukaan muu kuin poika, jolta hän kyseli, näyttänyt huomaavan hänen tuloaan. Fairfield oli yhtä suuri ja varakkaan näköinen kaupunki kuin Shirleykin verrattuna noihin lukemattomiin kyliin, jotka pilkuttivat Lounais-Texasin laajaa aluetta. Kun Duane ratsasti sen läpi karttaen huolellisesti pääkatua, kuuli hän kirkonkellojen kuminan, joka muistutti häntä hänen vanhasta kodistaan.

Mutta kaupungin laidassa ei näyttänyt olevankaan minkäänlaista leiriä. Kun Duane pysähdytti hevosensa katsellen ympärilleen ja voimatta päättää, mille suunnalle hänen nyt olisi parasta lähteä, näki hän kauempaa pimeästä siintävän tuikkivia tulia. Kääntyen niitä kohti hän ratsasti noin neljännespenikulman saapuen erääseen mesquite-pensaikkoon. Monien tulien valo muutti ympäröivän pimeyden vieläkin synkemmäksi. Duane näki liikkuvien miesten hahmoja ja kuuli hevosten korskahtelua. Hän lähestyi luonnolliseen tapaan odottaen joka hetki tulevansa pidätetyksi.

"Kuka sieltä tulee?" huusi joku tiukasti pimeästä.

Duane pysähdytti hevosensa. Pimeys oli läpitunkematon.

"Muudan mies, yksinään", vastasi Duane.

"Outoko?"

"Niin."

"Mitä haluatte?"

"Haen vartijain leiriä."

"Olette saapunut sinne. Mikä on asianne?"

"Haluan puhutella kapteeni MacNellyä."

"Laskeutukaa satulasta ja lähestykää, mutta hitaasti. Älkää liikuttako käsiänne. On pimeä, mutta voin sittenkin nähdä."

Duane laskeutui satulastaan ja taluttaen hevostaan lähestyi hitaasti muutamia askelia. Hän näki tumman kirkkaan esineen – revolverin – ennenkuin huomasi sitä kädessään pitävän miehen. Käveltyään muutamia askelia vielä hän näki erään tumman olennon, joka sulki häneltä tien. Silloin Duane pysähtyi.

"Tulkaa lähemmäksi, vieras. Sallikaa meidän tarkastella teitä hieman", sanoi vahti lyhyesti.

Duane lähestyi jälleen, kunnes hän seisoi aivan miehen edessä.

Siinä nuotioiden liekkien säteet valaisivat lepattaen Duanen kasvot.

"Olette totisesti meille aivan outo mies. Mikä on nimenne ja mitä asiaa teillä on kapteeni MacNellylle?"

Duane epäröi miettien, mitä hänen olisi paras sanoa.

"Ilmoittakaa kapteeni MacNellylle, että olen sama mies, jonka hän on käskenyt ratsastaa leiriinsä illan pimettyä", sanoi Duane vihdoin.

Vartija kumartui eteenpäin voidakseen oikein tarkasti katsoa tätä öistä vierasta. Hänen entinen valppautensa muuttui nyt jännittyneisyydeksi.

"Tulkoon joku mies sieltä pian tänne!" huusi hän kääntymättä ollenkaan nuotioihin päin.

"Hei, mikä siellä on hätänä, Pickens?" vastattiin nopeasti. Sanoja seurasi kenkien nopea kapse pehmeällä maalla. Muudan tumma hahmo sivuutti nuotioiden valojuovan. Sitten ilmestyi eräs vartija uhkaavana vahdin viereen. Duane kuuli kuiskailua, jonka sisältöä hän ei erottanut. Toinen vartija kirosi partaansa, kääntyi sitten ja lähti takaisin leiriin.

"Kuulkaahan, vartija, ennenkuin poistutte, ymmärtäkää tämä. Vierailuni on rauhallinen ja ystävällinenkin, jos annatte sen jäädä sellaiseksi. Muistakaa, että minun on käsketty tulla tänne illan pimettyä."

Duanen kirkas läpitunkeva ääni kuului kauaksi. Tulien äärensä istuvat vartijat kuulivat hänen sanansa.

"Hei, Pickens, käskekää miehen odottaa", vastasi muudan vaikutusvaltainen ääni. Sitten erosi eräs solakka mies nuotioiden ääressä istuvasta tummasta miesjoukosta kiiruhtaen lähemmäksi.

"Olkaa varuillanne, kapteeni", huusi muudan vartija varoittavasti.

"Hiljaa siellä, kaikki", kuului vastaus.

Tämä upseeri, nähtävästi kapteeni MacNelly, liittyi pian niihin pariin vartijaan, jotka olivat ottaneet vastaan Duanen. Hän ei näyttänyt pelkäävän mitään, käveli vain suoraan Duanea kohti.

"Olen MacNelly", sanoi hän. "Jos olette etsimäni mies, älkää ilmaisko nimeänne vielä."

Kaikki tämä tuntui yhtä omituiselta Duanesta kuin monet muutkin viimeaikaiset tapahtumat.

"Tapasin Jeff Aikenin tänään", sanoi Duane. "Hän lähetti minut –"

"Tapasitteko todella Aikenin?" huudahti MacNelly tiukasti, kiihkeästi ja hiljaa. "No, tämä vie nyt voiton kaikesta!" Sitten hän näytti hillitsevän mielensä ja tulevan pidättyvämmäksi.

"Miehet, perääntykää ja antakaa meidän keskustella rauhassa hetkisen."

Vartijat perääntyivät hitaasti.

"Oletteko Buck Duane?" kysyi kapteeni kiihkeästi.

"Olen."

"Jos annan teille sanani, ettei teitä vangita ja että teitä kohdellaan rehellisesti, tahdotteko tulla leiriini neuvottelemaan kanssani?"

"Varmasti."

"Duane, olen todella iloinen saadessani tutustua teihin", jatkoi MacNelly ojentaen kätensä.

Hämmästyneenä ja liikutettuna, tuskin ymmärtäen tätä kaikkea, Duanekin ojensi kätensä tuntien sitä lämpimästi puristettavan.

"Tämä ei tunnu lainkaan luonnolliselta, kapteeni MacNelly, mutta luullakseni olen minäkin yhtä iloinen", sanoi Duane vakavasti.

"Tulette ainakin olemaan. Mennään nyt takaisin leiriin. Älkää ilmaisko vielä nimeänne."

Hän vei Duanen nuotioiden valopiiriin.

"Pickens, menkää takaisin toimeenne", määräsi hän, "ja, Beson, pitäkää huolta tästä hevosesta."

Kun Duane pääsi mesquite-pensasten taakse, jotka olivat piilottaneet suurimman osan leirin alueesta, näki hän noin viisitoistamiehisen ryhmän vartijoita istuvan tulien ympärillä erään pitkän, matalan katoksen läheisyydessä, jossa hevoset söivät heiniään ja jonka toisen pään läheisyydessä oli muudan pieni tiilirakennus.

"Olemme juuri syöneet, mutta hankin teille silti jotakin ruokaa. Sitten keskustelemme", sanoi MacNelly. "Olen pystyttänyt leirini tilapäisesti tänne. Selvittelen juuri erästä rosvojuttua. Kun olette syönyt, tulkaa suoraan luokseni tuohon rakennukseen."

Duane oli nälissään, mutta hän söi kuitenkin nopeasti eteensä katetun runsaan aterian uteliaisuutensa ja hämmästyksensä kiihoittamana. Hän ei voinut ymmärtää muuta oikeutta oleskelulleen täällä vartijain leirissä kuin sen, että MacNelly halusi saada häneltä joitakin hyödyllisiä tietoja. Mutta tuskin sekään olisi voinut tehdä tätä kapteenia niin kiihkeäksi. Tässä piili joku salaisuus ja Duane voi tuskin odottaa saadakseen sen ratkaistuksi. Syödessään hän oli katsellut tarkasti ympärilleen. Ensimmäisen tyynen tarkastelun jälkeen eivät vartijat nähtävästi kiinnittäneet häneen sen enempää huomiota. He olivat kaikki kokeneita palveluksessaan – Duane näki sen heti – ja karskeja, voimakkaita, raudanlujia miehiä. Huolimatta silloin tällöin sanotusta nuorempien miesten lausumasta pilasta tahi leikkipuheesta ja yleisestä nuotion aiheuttamaan tunnelmaan sopivasta keskustelusta ei Duanea voitu kuitenkaan pettää siihen tosiseikkaan nähden, että hänen tulonsa oli ollut tavaton ja hämmästyttävä, aiheuttaen monenlaisia salaisia otaksumisia ja jännitystäkin miesten keskuudessa. Nämä vartijat olivat liian hyvin harjoitettuja näyttääkseen peittelemättömästi uteliailta kapteeninsa vieraaseen nähden. Elleivät he olisi harkitusti koettaneet olla huomaamatta hänen läsnäoloaan, olisi hän luullut heidän ajattelevan häntä vain tavalliseksi vieraaksi, joka voi jollakin tavalla olla MacNellylle hyödyksi. Mutta asiain näin ollen Duane tunsi epäilyä, mikä ehkä johtui hänen nimensä arvailemisesta.

Hän ei viivytellyt pitkää aikaa, vaan kiiruhti niin pian kuin suinkin rakennuksen ovelle.

"Tulkaa sisään ja istuutukaa", sanoi NacNelly käskien viittaamalla erään miehen nousta tuoliltaan. "Poistukaa nyt, Russel, ja sulkekaa ovi. Luen nämä selostukset heti läpi."

MacNelly istui erään pöydän vieressä, jolla oli lamppu ja kaikenlaisia asiakirjoja. Näin valossa hän näytti hienolta, sotilaallisilta, noin nelikymmenvuotiaalta mieheltä tummine tukkineen ja silmineen ja päivettyneine kasvoineen, jotka näyttivät ovelilta, ankarilta ja voimakkailta, mutta silti ystävällisiltä. Hän silmäili nopeasti muutamia papereita läpi, touhusi niiden kanssa ja työnsi ne vihdoin kuoreen. Nostamatta katsettaan hän siirsi sikarilaatikon Duanea kohti, mutta kun Duane kieltäytyi polttamasta, otti hän itse sikarin, nousi sytyttäen sen lampusta ja sitten istuutuen takaisin tuoliinsa hän kohdisti katseensa Duaneen koettaen turhaan piilottaa jotakin, mikä varmaankin johtui pitkäaikaisen uteliaisuuden tyydyttämisestä.

"Duane, olen toivonut tätä jo pari vuotta", aloitti hän.

Duane hymyili heikosti hymyä, joka näytti kummalliselta hänen kasvoillaan. Hän ei ollut milloinkaan ollut mikään puhelias mies. Ja puhuminen täällä tuntui tavallistakin vaikeammalta.

MacNellykin huomasi luultavasti sen.

Hän katsoi pitkään ja kauan Duaneen, jolloin hänen nopea hermostunut käytöksensä muuttui vakavaksi miettiväisyydeksi.

"Minulla on teille paljon sanomista, mutta mistä aloittaisin", mumisi hän. "Duane, olette viettänyt kovaa elämää pakolaisena ollessanne. En ole tavannut teitä milloinkaan ennen enkä siis tiedä, minkä näköinen olitte nuorukaisena. Mutta voin sen ehkä ymmärtää – eikä vartijainkaan elämä ole aina mitään ruusuilla tanssimista."

Hän pyöritteli sikariaan huuliensa välissä puhallellen suuria savupilviä.

"Ette suinkaan ole kuullut kotoanne mitään poistumisenne jälkeen Wellstonista?" kysyi hän äkkiä.

"En."

"Ettekö sanaakaan?"

"En ainoatakaan", vastasi Duane surullisesti.

"Kuinka ikävää! Olen iloinen voidessani kertoa teille, että vielä aivan äskettäin äitinne, sisarenne, enonne ja kaikki muutkin sukulaisenne olivat luullakseni terveitä. Olen ottanut siitä selvän, mutta viime aikoina en ole kuullut sieltä mitään."

Duane käänsi kasvonsa syrjään hetkiseksi, epäröi, kunnes kurkun nytkähteleminen lakkasi ja sanoi sitten: "Tämän kuuleminen korvaa tämänpäiväiset kokemukseni."

"Voin kuvitella, miltä se teistä tuntuu. Ollessani sodassa – mutta ryhtykäämme nyt keskustelemaan tämän kohtauksen tarkoituksesta."

Hän siirsi tuolinsa lähemmäksi Duanea.

"Olette kai useammasti kuin kerran parin viime vuoden aikana saanut viestini että haluan puhutella teitä?"

"Muistaakseni kolmasti", vastasi Duane.

"Miksi ette hakenut minua käsiinne?"

"Luulin teidän otaksuvan minuakin tuollaiseksi revolverisankariksi, joka ei uskalla uhmata mitään, ja ajattelin teidän odottavan, että ratsastaisin leiriinne ja antautuisin vangiksi."

"Luullakseni se oli luonnollista", jatkoi MacNelly. "Ette tuntenut minua, sillä muussa tapauksessa olisitte tullut. Olen jo kauan aikaa halunnut tavata teitä, vaikkakin toimeni luonne teki minut varovaiseksi teihin nähden. Duane, tiedätte kai, kuinka surkean kuuluisa nimenne on koko Lounais-Texasissa."

"Olen sen kerran ainakin saanut kokea", vastasi Duane.

"Se on kuuluisin, aivan Murrellin ja Cheseldinen vertainen, täällä Texasin rajaseuduilla. Mutta siinä on kuitenkin seuraava ero: Murrellista tiedetään, että hän aikoinaan ansaitsi häpeällisen nimensä. Ja Cheseldine aikoinaan myös. Mutta olen tavannut satoja miehiä Lounais-Texasissa, jotka ovat ystäviänne ja jotka vannovat, ettette milloinkaan ole tehnyt rikosta. Kuta kauemmaksi etelään pääsin, sitä selvemmäksi se kävi. Haluan vain tietää totuuden. Oletteko milloinkaan tehnyt mitään rikollista? Sanokaa minulle totuus, Duane. Se ei silti tule muuttamaan suunnitelmaani. Ja puhuessani rikoksesta tarkoitan jotakin sellaista, mitä sanoisin rikokseksi tahi sen kaltaiseksi täällä Texasissa."

"Siihen nähden ovat käteni aivan puhtaat", vastasi Duane.

"Ette siis ole milloinkaan pidättänyt ketään miestä, ette ryöstänyt mistään kaupasta elintarpeita, ette varastanut hevosta, vaikka olisitte ollutkin kovasti sen tarpeessa, ettekä tehnyt mitään sellaista?"

"Olen aina jollakin tavoin pelastunut sellaisesta juuri kun minua on kovimmin ahdistettu."

"Duane, olen hyvin iloinen kuullessani sen!" huudahti MacNelly tarttuen Duanen käteen. "Iloinen äitinne vuoksi! Mutta kaikesta huolimatta olette sittenkin texasilainen henkipatto, rikollinen valtion silmissä. Olette tietysti täydellisesti selvillä näiden olosuhteiden vallitessa, että jos joudutte lain kouriin, teidät mahdollisesti hirtetään tahi joudutte ainakin vankilaan pitkäksi aikaa."

"Senvuoksi olenkin ollut pakosalla kaikki nämä vuodet", vastasi Duane.

"Aivan niin." MacNelly otti sikarin suustaan. Hänen silmänsä menivät raolleen ja kimaltelivat ja ruskeiden poskien lihakset kovenivat ja jännittyivät. Sitten hän kumartui lähemmäksi Duanea puristaen voimakkailla kovilla sormillaan Duanen polvea.

"Kuunnelkaa tätä", kuiskasi hän käheästi, "jos pistän armahduksen käteenne, teen teistä vapaan ja rehellisen kansalaisen jälleen, puhdistan nimenne kunniattomuudesta ja pakotan äitinne ja sisarenne ylpeilemään teistä, tahdotteko silloin vannoutua palvelukseeni ja suostua noudattamaan kaikkia määräyksiäni?"

Duane ei värähtänytkään, istui vain mykistyneenä paikallaan. Kapteeni MacNelly toisti hämmästyttävän kysymyksensä hitaasti, taivuttavammin ja vakavasti liikutettuna.

"Hyvä Jumala!" huudahti Duane. "Mitä tämä on? MacNelly, ette voi tarkoittaa totta puheellanne!"

"En ole milloinkaan ollut vakavampi. Pelaan korkeata peliä ja aion pelata sitä rehellisesti. Mitä vastaatte ehdotukseeni?"

Hän nousi seisoalleen. Duanekin seurasi hänen esimerkkiään kuin pakosta. Vartija ja henkipatto tarkastelivat sitten toisiaan silmin, jotka tutkivat toisen sielua. MacNellyn katseessa Duane luuli näkevänsä totuutta, voimakasta kiihkeää tarkoitusta, toivoa ja iloakin sekä häilyvää, yhä varmistuvaa voitonvarmuutta.

Duane koetti pari kertaa vastata jotakin, mutta ei saanut huuliltaan muita kuin käheitä epäjohdonmukaisia ääniä, kunnes hän hilliten kiihkeän puhumishalunsa sai sanotuksi:

"Vannoutuako palvelukseenne? Millaiseen palvelukseen tahansa, MacNelly; annan siitä teille kunniasanani", sanoi hän.

MacNellyn kasvot kirkastuivat lämpimiksi, jolloin niiden vakava synkkyys haihtui. Hän ojensi kätensä. Duane tarttui siihen ja kädet puristautuivat toistensa ympärille sellaiseen otteeseen, johon ihmiset tietämättään turvautuvat jännityksen hetkellä.

Kun ne irtaantuivat ja Duane perääntyi istuutuakseen tuoliinsa, hapuili MacNelly toisen sikarin käteensä – hän oli purrut ensimmäisen aivan palasiksi – sytytti sen entiseen tapaansa ja kääntyi sitten vieraansa puoleen tyynenä ja kylmänä. Hän näytti sellaiselta ihmiseltä, joka oikeudenmukaisesti on voittanut jotakin melkoiseen hintaan. Ensi työkseen hän otti pitkän nahkaisen lompakon povestaan ja haki sieltä käsiinsä useita kokoon taitettuja papereita.

"Tässä on armahduksenne, jonka maaherra on kirjoittanut", sanoi hän tyynesti. "Näette lukiessanne sen läpi, että se on ehdollinen. Kun olette kirjoittanut nimenne tämän paperin alle, on minulla tässä ehdot, joista meidän pitää sopia keskenämme."

Hän silitti paperin suoraksi, ojensi Duanelle kynän ja viittasi etusormellaan erääseen pilkutettuun riviin.

Duanen käsi vapisi. Vuosia oli jo kulunut siitä, kun hänellä viimeksi oli ollut kynä kädessään. Nimen kirjoittaminen paperiin oli senvuoksi hyvin vaikeaa. Buckley Duane – kuinka kummalliselta se näyttikään!

"Juuri tällä hetkellä päättyy Buck Duanen, revolverisankarin ja henkipaton, entinen ura", sanoi MacNelly; ja istuutuen hän otti kynän Duanen kädestä kirjoittaen useita rivejä moneen eri paikkaan paperiin. Sitten hän ojensi sen hymyillen Duanelle.

"Se tekee teistä texasilaisten vartijain A-komppanian jäsenen."

"Vai sitä se olikin!" huudahti Duane ymmärtäen nyt vihdoinkin kaiken hämmennyksestään huolimatta. "Haluatte kiinnittää minut vartijapalvelukseen?"

"Varmasti. Niin juuri", vastasi kapteeni kuivasti. "Kuunnelkaa nyt, millaisia palveluksia teiltä odotan. Ryhdyttyäni tähän toimeen olen työskennellyt ahkerasti ja kuten ehkä olette kuullut, olen saanut jotakin aikaankin. En tahdo salata teiltä, että sain toimeni valtiollisista syistä ja että Austinin seuduilla koetetaan eduskuntaa painostaa, jotta se toimeenpanisi tutkimuksen siitä, onko vartijapalvelus hyödyksi maalle vai ei ja onko se lakkautettava vai annettava jatkua. Kuulun siihen puolueeseen, joka puolustaa vartijapalvelusta. Väitän, että se juuri on tehnyt Texasista asuttavan maan. Toimenani on ollut esittää muille tuloksia. Niin pitkälle olen siis jo onnistunut. Mutta suurin kunnianhimoni on, että saisin joen varsilla asustavat roistojoukot hajoitetuksi. En ole milloinkaan vielä uskaltanut lähteä sinne, koska olen kaivannut miestä, josta saisin itselleni sopivan apulaisen. Ajatukseni kohdistuivat tietysti heti teihin. Aion aloittaa puhdistuksen Rio Granden yläjuoksun varsilta ja käydä aluksi Cheseldinen kimppuun. Hän on voimakkain ja näiden aikojen suurin henkipatto, rosvoakin pahempi. Juuri hän miehineen työskentelee joen rantamilla. He ovat pankkirosvoja. Tämä on yksityinen mielipiteeni, mutta se ei nojaudu mihinkään todisteihin. Cheseldine varoo jättämästä niitä. Hän on järkevä ja viekas. Kukaan ei tunnu nähneen häntä eikä kukaan tiedä, minkä näköinenkään hän on. Otaksun tietysti, että olette aivan tuntematon noilla seuduilla, missä hän hallitsee. Ne sijaitsevat sata penikulmaa länteen päin meidän alueeltamme. Siellä on muudan pieni Fairdale-niminen kaupunki, oikea rosvopesä. He ryöstävät ja tappavat esteettömästi. Kukaan ei tiedä, kuka heidän johtajansa on. Tahdon nyt, että te otatte siitä selvän, Saatte käyttää kaikkia sellaisia keinoja, mitä parhaaksi näette. Olette oma herranne. Tunnette sellaiset miehet ja tiedätte, kuinka heitä pitää lähestyä. Saatte käyttää tehtävään niin paljon aikaa kuin haluatte, vaikkapa kuukausiakin. Mutta on välttämätöntä, että olette yhteydessä kanssani, ja se aiheuttaa vaikeuksia, koska Cheseldine on monen eri maakunnan valtias. Teidän on keksittävä jokin keino viestin lähettämiseksi minulle silloin kun minua ja miehiäni tarvitaan siellä. Suunnitelmani on yksinkertaisesti sellainen, että Cheseldinen joukko on hajoitettava. Siitä muodostuu tämän rajaseudun vaikein tehtävä. Hänen vangitsemisensa yksinään ei voi tulla kysymykseenkään, koska häntä ei kuitenkaan voitaisi tuoda sieltä pois. Hänen tappamisestaankaan ei olisi juuri suurempaa hyötyä, koska hänen valitut apulaisensa, joiden kanssa hän työskentelee, ovat yhtä vaarallisia yhteiskunnalle kuin hänkin. Meidän on tapettava tahi vangittava kaikki nämä kuuluisat rosvot ja sitten hajoitettava muu joukko. Niiden hakeminen, jotenkin niiden keskuuteen pääseminen ja ansanne virittäminen meidän vahtien avuksi – kas siinä, Duane, on minun teiltä vaatimani palvelus ja Jumala yksin tietää, kuinka vaikea se on."

"Olen jo suostunut siihen", vastasi Duane.

"Toimenne tulee olemaan salainen. Olette nyt palvelukseeni pestautunut vartija. Mutta ei kukaan muu, kuin ne muutamat, joille luulen voivani sen ilmoittaa, saa tietää sitä, ennenkuin aloitamme työn. Olette yksinkertaisesti Buck Duane siihen asti kuin tarkoituksellemme soveltuu ilmaista Texasille, että olettekin vartija. Näette, ettei tässä paperissa ole mitään päivämäärää. Kukaan ei saa milloinkaan varmasti tietää, milloin ryhdytte palvelukseen. Ehkä voimme saada sen näyttämään siltä, että te koko tahi ainakin melkein koko henkipattoaikanne olette tehnyt valtiolle korvaamattomia palveluksia. Uskon asioiden vihdoin kääntyvän niin."

MacNelly keskeytti hetkiseksi nopean puheensa, pureskeli sikariaan, rypisti synkästi kulmiaan ja jatkoi: "Ei kukaan mies täällä rajaseudulla ymmärrä niin hyvin kuin te tämän palveluksen kuolettavaa laatua. Siinä on vain yksi mahdollisuus tuhannesta, ettei teitä tapeta. Ja uskallan väittää, ettei kellään muulla kuin teillä ole tähän toimeen minkäänlaisia mahdollisuuksia. Maineenne on levinnyt laajalle henkipattojen keskuudessa. Ehkä se, rohkeutenne ja ampumistaitonne auttavat teitä onnistumaan tehtävässänne. Toivon ainakin niin. Mutta on hyvin luultavaa, ettette milloinkaan palaa sieltä takaisin."

"Se ei olekaan pääasia", sanoi Duane. "Mutta siinä tapauksessa, että minut tapetaan siellä, pyydän –"

"Jättäkää se minun huolekseni", keskeytti kapteeni MacNelly. "Sukulaisenne saavat heti kuulla armahduksestanne ja vartijaksi pestautumisestanne. Jos menetätte henkenne siellä, pesen nimenne puhtaaksi häpeästä – sen palveluksen olen teille velkaa. Saatte olla aivan varma siitä."

"Olen tyytyväinen", vastasi Duane. "Niin paljon en ikinä olisi uskaltanut toivoakaan."

"No, se siis on sovittu. Annan teille rahaa kuluihin. Lähdette matkalle niin pian kuin haluatte – kuta pikemmin, sitä parempi. Aion ajatella vielä muita ehdotuksia ja erittäinkin sitä, kuinka voitte päästä yhteyteen kanssani."

Vielä kauan aikaa sen jälkeen kuin valot oli sammutettu ja nuotioiden ympärillä istuvien miesten hiljainen puheensorina lakannut kuulumasta Duane makasi valveillaan tuijottaen pimeään ja ihmetellen päivän kummallisia tapahtumia. Hän oli nöyrä ja kiitollinen sielunsa syvimpiä sopukoita myöten. Raskas ja musertava taakka oli nostettu pois hänen sydämeltään. Hän ryhtyi mielellään tähän vaaralliseen tehtävään sen miehen auttamiseksi, joka oli pelastanut hänet. Äidin, siskon, Jim-enon, kodin ja kaikkien vanhojen ystävien muisto palasi nyt syöksähtäen hänen mieleensä ensi kerran vuosikausiin, hänen voidessa onnellisena vajota näihin muisteluksiin. Hänen heille aiheuttamansa häpeä tulisi nyt haihtumaan; ja sen valossa katseltuina tuntuivat hänen kulunut tuhlattu elämänsä ja sen mahdollinen surullinen loppu tulevassa palveluksessa, kuin sovitukseksi kaikesta menneestä, nyt erilaisilta. Ja kun hän lepäsi siinä lähestyvän unen vihdoin himmentäessä hänen ajatustensa vilkkauden suurella salaperäisyydellään, liiteli varjoisia kasvoja hänen ympärillään pimeässä ahdistaen häntä samoin kuin häntä aina ennenkin oli ahdistettu.

Hänen herätessään oli jo kirkas päivä. MacNelly huusi häntä aamiaiselle. Ulkoa kuului miesten ääniä, tulen rätinää, hevosten korskahtelua ja kuopimista ja koirien haukuntaa. Duane pujahti pois huopien välistä ja oikein nautti saadessaan käyttää hyväkseen saippuaa, pyyheliinaa, partaveistä ja harjaa, jotka oli asetettu hänen läheisyyteensä lavitsalle ja jotka ovat ylellisyystavaroita matkustavalle henkipatolle. Hänen kuvastimessa näkemänsä kasvot olivat yhtä oudot kuin menneisyys, jota hän oli koettanut muistella. Sitten hän käveli ovelle mennen ulos.

Vartijat olivat kokoontuneet maahan levitetyn tervavaatteen ympärille syömään aamiaistaan.

"Miehet", sanoi MacNelly, "tervehtikää Buck Duanea. Hän on pestautunut salaiseen vartijapalvelukseen minulle, sellaiseen palvelukseen, mikä ehkä piankin panee teidät kaikki hyppimään riemusta. Mutta muistakaa vaieta asiasta."

Vartijat hämmästyttivät Duanen jyrisevällä tervehdyksellään, minkä lämmön hän hetkisen kuluttua huomasi jakautuneen hänen heihin liittymisen aiheuttaman ylpeyden ja sen kiihkon välillä, jonka kapteenin vihjaus heidän pääsemisestään tärkeään tehtävään oli herättänyt. He olivat iloisia hurjia miehiä, juuri niin vakavia, että he tervehdyksessään voivat näyttää Duanelle kunnioituksensa ja hyväksymisensä, unhottamatta silti hänen yksinäisenä sutena hankkimaansa mainetta. Kun hän istuutui ympyrään tullen nyt yhdeksi heistä, joutui hän ylevän ja kohottavan tunteen valtaan.

Aterian jälkeen vei kapteeni MacNelly Duanen syrjään.

"Tässä on rahat. Koettakaa tulla näillä toimeen niin kauan kuin suinkin. Ratsastakaa suoraan El Pasoon, vakoilkaa siellä ja koettakaa saada selville asioita. Matkustakaa sitten Valentineen. Se sijaitsee joen lähettyvillä eikä sieltä ole kuin noin viisikymmentä penikulmaa Rim Rockin päähän. Jossakin sielläpäin on Cheseldinen linnoitus. Siellä on tuo Fairdale-niminen kaupunkikin. Mutta hän ei piileskele aina vuoristossakaan, pakenee sinne vain jonkun uhkarohkean ryöstöretken ja rosvoamisen jälkeen. Hänellä on vallassaan muutamia rajakyliä tahi ne pelkäävät häntä, ja juuri nuo paikat meidän pitää saada selville, erittäinkin Fairdale. Kirjoittakaa minulle ja osoittakaa kirjeenne Austinin apulaiselle. Minun ei tarvinne varoittaa teitä olemaan varovainen, kun panette kirjeenne postiin. Ratsastakaa sata tai parikin sataa penikulmaa, tahi jos se on välttämätöntä, ratsastakaa suoraan El Pasoon."

MacNelly keskeytti kuin olisi hän puhunut loppuun, ja silloin Duane nousi.

"Lähden heti matkalle", sanoi hän ojentaen kätensä kapteenille. "Toivoisin – tahtoisin kiittää teitä!"

"Hitto vieköön, mies, älkää kiittäkö minua!" vastasi MacNell puristaen ojennettua kättä. "Olen lähettänyt paljon hyviä miehiä kuolemaan ja ehkä teidänkin kohtalonne muodostuu samanlaiseksi. Mutta teillä on yksi mahdollisuus tuhannesta, kuten jo olen sanonut. Ja, taivaan nimessä, en tahtoisi nyt olla Cheseldine enkä kukaan muukaan mies, jota te lähdette hakemaan. En sano teille jäähyväisiä, vaan näkemiin, Duane! Toivokaamme kohtaavamme toisemme jälleen."

II OSA

VARTIJA

XV

Pecos-joen länsipuolella sijaitseva osa Texasin valtiota on autiota villiä seutua, hedelmätöntä pohjoisessa, missä Llano Estacado levittelee muuttelevia hiekkakumpujaan, ja hedelmällistä etelässä Rio Granden varsilla. Rautatie jatkuu poikkeamatta suunnastaan viidensadan penikulman päähän tähän maahan, ja ainoat kylät ja kaupungit sijaitsevat tämän terästien läheisyydessä. Vaikka tämä läntinen Texas olikin vielä asumatonta seutua ja huolimatta henkipattojoukkojen tietystä ylivallasta, tunkeutuivat uranuurtajat empimättä sinne. Ensin oli saapunut yksinäinen karjanomistaja, sitten hänen naapurinsa läheisimpiin ja etäisimpiin laaksoihin, sitten oli alkanut kohota kyliä ja vihdoin kaupunkeja rautateineen. Ja uranuurtajia saapui yhä tunkeutuen syvemmälle laaksoihin ja kauemmaksi ruohokenttien laajemmalle alueelle. Seutu oli kyllä mesquite-pensaiden peittämää, kaktuksia kasvavaa erämaata, mutta silti hedelmällistä maata, johon vesi vaikutti kuin taikavoima. Siellä kasvoi tosin vähän ruohoa hehtaarin alueella, mutta siellä oli sen sijaan tuhansia hehtaareja. Ilmasto oli ihmeteltävä. Karja menestyi ja sen omistajat rikastuivat.

Rio Grande virtasi melkein suoraan etelään päin noin tuhannen penikulman pituisen matkan läntisellä rajaseudulla ja kääntyi sitten kuin väsyneenä suuntaansa äkkiä pohjoiseen, muodostaen mutkan, jota sanottiin Big Bendiksi. Länteen päin suuntautuva rautatie halkaisi tämän mutkan, ja kaikki rautatien pohjois- ja joen eteläpuolella sijaitsevat seudut olivat yhtä villejä kuin Staked-aavikotkin. Siellä ei ollut ainoatakaan asumusta. Tätä Big Bendiä vastapäätä, kuin eristääkseen sen, oli Ordin vuoristo, jonka Mount Ord-, Cathedral Mount- ja Elephant Mount-nimiset kukkulat kohottivat mustat huippunsa muita korkeammalle. Juuri kukkuloiden välisissä laaksoissa ja aavikolla oli kartanoita, mutta kauempana pohjoisessa kyliä sekä Alpine- ja Marfa-nimiset kaupungit.

Tämäkin Texasin osa muodosti oman maailmansa, kuten tämän suuren Yksinäisen Tähden valtion toisetkin osat – sellaisen maailman, missä kartanonomistajien varallisuus aina rikastutti henkipattoja. Sitä pientä kylää, joka sijaitsi lähimpänä tämän henkipattojen anastaman seudun porttia, sanottiin Ordiksi erään tumman vuorenhuipun mukaan, joka kohosi uhkaavana muutamien penikulmien päässä siitä etelään päin. Sen olivat aikoinaan perustaneet meksikolaiset – siellä oli vielä tiilikirkkojen raunioita mutta rosvojen ja henkipattojen saapuessa sinne ammuttiin tahi karkoitettiin niin paljon asukkaita, että Ordin suurimman varallisuuden ja pahamaineisuuden aikoina siellä oli enää vain muutamia meksikolaisia, joilla ei ollut muuta valitsemisen varaa kuin joko olla hyvässä sovussa henkipattojen kanssa tahi alistua näiden hurjien miesten maalitauluksi heidän ampuessaan pilkkaan.

Erään syksyn iltapäivän lopussa ratsasti muudan vieras Ordiin, ja yhteiskunnassa, missä kaikki miehet ovat kuuluisia toisesta tahi toisesta syystä, hänkin herätti huomiota. Kiihkein ensi uteliaisuus kohdistui ehkä aluksi hänen hevoseensa, koska hevoset niillä seuduilla olivat nähtävästi tärkeämpiä kuin miehet. Tämä hevonen ei kuitenkaan kiinnittänyt huomiota kauneudellaan. Ensi silmäyksellä se näytti rumalta. Mutta se oli suuri, musta kuin hiili, pörröinen huolimatta hyvästä hoidosta, pitkäruumiinen, romuluinen ja kookas joka tavalla. Muudan katselija huomasi, että sillä oli kaunis pää. Ja totta olikin, että se olisi ollut kaunis hevonen, jos vain sen pää olisi tullut kysymykseen. Hevosetkin näyttävät, kuten ihmiset, päänsä muodolla, millaisia ne ovat luonteeltaan, kooltaan ja piirteiltään. Tämäkin näytti tuliselta, nopealta, täysiveriseltä ja uskolliselta silmineen, jotka olivat hellät ja tummat kuin naisen. Sen pää oli aivan musta, paitsi otsaa, jossa oli valkoinen täplä.

"Kuulkaahan, herra, ettekö tahtoisi sanoa minulle sen nimeä?" kysyi muudan risainen poikanulikka, jonka silmien ilme ilmaisi syntyperäistä rakkautta hevosiin.

"Luoti", vastasi vieras.

"Senvuoksi, että sillä on tuo valkoinen täplä otsassaan?" kuiskasi poikanen toiselle. "Eikö se olekin aika venkale? Suurin hevonen, mitä milloinkaan olen nähnyt."

Luodilla oli selässään suuri, musta, hopeakoristeinen, meksikolainen satula, suopunki, matkapullo ja pieni tervavaatteeseen kääritty mytty.

Ratsastaja piti nähtävästi hyvää huolta hevosensa ulkomuodosta. Hänen oma pukunsa oli tuollainen tavallinen rantuinen paimenpuku, vailla turhamaisuuksia, risainen ja matkan likaama. Hänen kengistään voitiin huomata, että ne olivat joutuneet läheisiin tekemisiin kaktuksien kanssa. Tämä mies oli jättiläinen kooltaan, kuten hänen hevosensakin, mutta solakampi eikä niin romuluinen. Muuta huomiota herättävää ei hänessä ollutkaan kuin hänen vakavat kasvonsa terävine silmineen ja ohimoilta harmaantuneet hiukset. Hänellä oli vyössään kaksi revolveria, molemmat alhaalla, mutta se oli liian tavallinen asia herättääkseen huomiota Big Bendissä. Tarkkaavaisempi katselija olisi kuitenkin huomannut erään kummallisen tosiseikan: ratsastajan oikea käsi oli päivettyneempi, enemmän ilman ruskettama kuin vasen. Hän ei milloinkaan vetänyt sormikasta tähän oikeaan käteensä.

Hän oli laskeutunut satulasta erään luhistumaisillaan olevan rakennuksen edustalla, jonka laajaan, korkealle laudoitettuun julkisivuun oli maalattu: "Hotelli". Ratsastajia tuli ja meni kylän leveää, vanhojen kauppojen, kapakoiden ja talojen reunustamaa pääkatua pitkin. Ord ei todellakaan näyttänyt miltään vilkkaalta kaupungilta. Amerikkalaiset olivat nähtävästi ruvenneet vetelehtimään meksikolaisten tapaan. Hotellin edustalla oli leveä laituri, joka samalla toimitti sekä kuistin että käytävän virkaa. Siellä ja nojaillen hevosten kiinnipitoaidaketta vastaan oli eri-ikäisiä miehiä, jotka useimmat olivat huolimattomasti pukeutuneet vanhoihin pumpulivaatteihin ja lerppalierisiin hattuihin. Muutamilla oli kengät, vyö ja kannuksetkin. Ei kellään ollut takkia, mutta kaikilla oli liivit. Ryhmän revolverit olisivat lukumäärällään voittaneet miehet.

Joukko oli nähtävästi liian laiska ollakseen utelias. Hyväluontoisuutta ei näyttänyt puuttuvan, mutta se ei ollut tuollaista suoraa ja meluavaa, mikä on luonnollista päiväksi kaupunkiin ratsastaneelle paimenelle tahi kartanonomistajalle. Nämä miehet olivat vain vetelehtijöitä, mikä muuten voitiin selvästi huomatakin. Ja varmasti näyttivätkin he kaupunkiin saapuneesta vieraasta, joka vilkaisi heihin terävästi, sellaisilta roikaleilta, jotka eivät ole milloinkaan tehneet työtä.

Hetkisen kuluttua erosi eräs pitkä vaaleaviiksinen mies laiskasti muusta joukosta.

"Päivää, vieras", sanoi hän.

Vieras oli kumartunut aukaisemaan solkia, mutta suoristautui nyt nyökäyttäen päätään. Sitten sanoi hän: "Minua janottaa!"

Tämä väänsi miesten kasvot leveään hymyyn. Tervehdys oli luonteenomainen. Kaikki seurasivat vierasta hotelliin. Se oli hämärä, pahalta haiseva huone myymäläpöytineen, joka oli lyhyen miehen korkuinen. Muudan arpiposkinen tarjoilija jakeli ryyppyjä.

"Tulkaa lähemmäksi, miehet", kehoitti vieras.

He tuuppivat toinen toistaan päästäkseen pöydän ääreen lasketellen samalla raakoja piloja, kiroillen ja nauraen. Kukaan heistä ei näyttänyt huomaavankaan, ettei vieras ollutkaan niin janoinen kuin oli sanonut. Ja todellisuudessa, vaikka hän tekikin tarvittavat liikkeet, hän ei ryypännyt lainkaan.

"Nimeni on Jim Fletcher", sanoi vaaleaviiksinen pitkä mies. Hän puhui lyhyesti, mutta hänen äänessään oli kuitenkin sellainen sävy kuin hän olisi odottanut, että hänet tunnettaisiin. Nimeen liittyi nähtävästi jotakin, mikä ei kuitenkaan näyttänyt vaikuttavan vieraaseen.

"Minun nimeni voi taasen olla vaikka Blazes, vaikka se ei se olekaan", vastasi hän. "Miksi tätä paikkaa sanotaan?"

"Vieras, tätä pääkaupunkia sanotaan Ordiksi. Ettekö ole kuullut tästä ennen?"

Hän nojasi selkänsä pöytään ja nyt hänen pienet keltaiset silmänsä, jotka olivat kristallikirkkaat ja terävät kuin haukan, kohdistuivat vieraaseen. Muutkin miehet tulivat lähemmäksi muodostaen ympyrän. He olivat uteliaita ja valmiita joko ystävällisyyteen tahi vihamielisyyteen riippuen siitä, kuinka pitkä kyselijä suhtautuisi vastatulleeseen.

"Ord on todellakin minulle hieman outo paikka. Sijaitsee varmaankin kaukana rautatiestä, vai mitä? Seudun tiet ovat vallan naurettavia."

"Kuinka kauaksi aiotte matkustaa?"

"Niin kauaksi kuin vain pääsen", vastasi vieras kovasti nauraen.

Hänen vastauksellaan oli nopea vastavaikutus kuuntelevaan joukkoon. Muutamat miehet vaihtoivat katseita. Fletcher siveli riippuvia viiksiään, näytti miettiväiseltä, mutta menetti jotakin terävästä tarkastelustaan.

"Niin, Ord on todellakin melko syrjässä", sanoi hän hetkisen kuluttua. "Olette varmaankin kuullut puhuttavan Big Bendin seuduista?"

"Olen varmasti ja olen juuri matkalla sinne", vastasi vieras.

Fletcher kääntyi erään miehen puoleen, joka seisoi joukon ulkolaidassa. "Knell, tulehan tänne."

Tämä kansalainen tyrkki itselleen kyynärpäillään tien joukon keskelle. Hän oli vielä tuskin muuta kuin poikanen, melkein kalpea näihin päivettyneisiin miehiin verrattuna, pitkine, ilmeettömine, laihoine ja terävine kasvoineen.

"Knell, tämä mies –" Fletcher kääntyi vieraan puoleen. "Mikä on nimenne?"

"Minusta tuntuu vastenmieliseltä ilmaista, miksi olen itseäni viime aikoina nimittänyt."

Tämä leikkipuhe nauratti muita. Vieras näytti tyyneltä, huolettomalta ja välinpitämättömältä. Ehkä hän tiesi, kuten muutkin läsnäolevat, että tämä Fletcherin teeskentely, tämä teeskennelty esitteleminen, oli vain keskustelua sillä aikaa kuin häntä tarkasteltiin.

Knell tuli lähemmäksi, ja oli helppo nähdä siitä tavasta, millä Fletcher luopui osuudestaan tilanteeseen, että jokin häntä kuuluisampi mies oli nyt ilmestynyt näyttämölle.

"Onko teillä täällä mitään liikeasioita?" kysyi hän lyhyesti. Kun hän puhui, muodostivat hänen ilmeettömät kasvonsa kummallisen vastakohdan hänen äänensä kaiulle, sävylle ja julmuudelle. Tämä ääni ilmaisi, ettei sen omistaja ymmärrä leikkiä, ystävällisyyttä eikä sydämellisyyttä.

"Ei", vastasi vieras.

"Tunnetteko ketään täällä?"

"En ketään."

"Olette siis vain läpimatkalla?"

"Niin."

"Tuonneko takamaihin päin?"

Nyt seurasi lyhyt väliaika. Vieras näytti hieman suuttuvan suoristautuessaan halveksivasti.

"No koska te kaikki näytätte niin kirotun ystävällisiltä ja huomaavaisilta täällä Big Bendin maassa, en halua salata teiltä, että olen pakosalla", vastasi hän harkitun ivallisesti.

"Ordin länsipuolelta, tuolta El Pasosta päin ehkä?"

"Varmasti."

"Huh, niinköhän?" Knellin sanat kuin halkaisivat ilman hiljentäen melun. "Olette jostakin tuolta joen alajuoksun varsilta. Sielläpäin juuri on tapana sanoa: 'Olen pakosalla'... Vieras, olette valehtelija."

Kannusten nopeasti kilistessä ja kenkien kolistessa joukko hajaantui jättäen Knellin ja vieraan huoneen keskelle.

Tällaiset hurjat miehet eivät milloinkaan erehdy arvostellessaan jonkun miehen rohkeutta. Knell oli lausunut terävän haasteensa ja seisoi valmiina. Ja vieraskin muutti äkkiä raa'an ja hilpeän käytöksensä kokonaan toisenlaiseksi. Hän jäykistyi kuin pronssipatsaaksi ja näytti olevan hyvin perehtynyt tällaisiin tilanteihin. Hänen silmiinsä ilmestyi kummallinen pistävä valo, joka tanssi kuin kompassin neula.

"En kiellä valehdelleeni", sanoi hän, "minkä vuoksi en viitsi suuttuakaan haasteestanne. Haluan itselleni ystäviä enkä vihollisia. Te ette minusta näytä miltään tuollaiselta kerskailijalta, joka toivoo saavansa tappaa jonkun. Mutta jos olette sellainen, älkää enää vitkastelko, vaan aloittakaa tanssi... Katsokaa, minä en milloinkaan vetäise revolveriani esille ampuakseni sellaisia miehiä, ennenkuin he yrittävät vetäistä omansa."

Knell silmäili tyynesti vastustajaansa hänen kummallisten kasvojensa muuttumatta ollenkaan. Ja kuitenkin voitiin jollakin tavoin huomata hänen ulkomuodostaan, että tässä oli metallia, joka kilahti erilaiselta hänen korvissaan kuin hän oli odottanut. Pyydettynä aloittamaan taistelun tahi perääntymään Knell todisti olevansa erehtymätön vaistossaan, mikä on luonteenomaista vain todelliselle mestariampujalle.

"Vieras, minä passaan", sanoi hän ja kääntyen tarjoilupöytää päin hän tilasi ryypyn.

Jännitys laukesi, hiljaisuus rikkoutui, miehet täyttivät aukon ja satunnainen riita näytti päättyneen. Jim Fletcher liittyi vieraaseen ja nyt hänen tuimuutensa muuttui kunnioitukseksi ja ystävällisyydeksi.

"Paremman nimen puutteessa aion sanoa teitä Dodgeksi", sanoi hän.

"Dodge on yhtä hyvä nimi kuin joku toinenkin... Miehet, tulkaa lähemmäksi jälleen ja ellette voi olla ystävällisiä, olkaa kuitenkin varovaisia."

Sellainen oli Buck Duanen ensi esiintyminen henkipattojen pienessä Ord-nimisessä kylässä.

Duane oli jo ollut kolme kuukautta poissa Nuecen seuduilta. El Pasossa hän osti parhaimman hevosen, minkä voi saada, ja asestettuna ja muuten varustettuna kaiken varalta hän oli lähtenyt tuntemattomille teille. Verkalleen ratsasteli hän kaupungista kaupunkiin, kylästä kylään, kartanosta kartanoon sovittaen puheensa ja toimensa sen vaikutelman mukaisiksi, minkä hän halusi tehdä kohtaamiinsa eri ihmisiin. Hän oli milloin paimen milloin karjanomistaja, milloin maanviljelijä, milloin karjanostaja tai maiden katselija, ja jo paljon ennen saapumistaan villiin ja vihamieliseen Ordiin hän oli näytellyt henkipattoa, joka oli matkalla uusille seuduille. Hän jatkoi matkaansa hitaasti, koska hän tahtoi oppia tuntemaan seudut, kylien ja kartanoiden asemat ja niiden ihmisten työt, tavat, puheet, huvitukset ja pelonaiheet, joiden kanssa hän joutui tekemisiin. Vain eräästä hänelle mitä tärkeimmästä seikasta – henkipatoista – ei hän milloinkaan maininnut mitään, mutta puhumalla heistä kierrellen ja vaihtelemalla tuota vanhaa kartano- ja karjatarinaa hän sai vähitellen tietää paljon sellaista, mikä mahdollisesti voi edistää hänen suunnitelmiaan. Tässä pelissä ei ajalla ollut mitään merkitystä, hän sai käyttää tehtävänsä suorittamiseen vuosikausia, jos se olisi välttämätöntä. Sen hämmästyttävä ja vaarallinen luonne voitiin nähdä näistä hitaista, varovaisista valmisteluista. Kuullessaan Fletcherin nimen ja jouduttuaan vastakkain Knellin kanssa hän tiesi saapuneensa hakemaansa paikkaan. Ord oli laitumien laidalla sijaitseva kylänen, epäilemättä kunniallinen, mutta kuitenkin sellainen, että sieltä varmasti alkoi kiemurtelevia teitä tuonne henkipattojen vapaaseen ja kenenkään milloinkaan häiritsemättömään paratiisiin – Big Bendiin.

Duane koetti miellyttää, ei kuitenkaan liiaksi, Fletcheriä ja muutamia toisia miehiä, jotka olivat halukkaita puhelemaan, syömään ja juomaan, ja sitten hoidettuaan hevostaan hän ratsasti pois kaupungista noin parin penikulman päähän erääseen metsikköön, jonka hän tullessaan oli pannut merkille, ja siellä hän valmistautui viettämään yönsä hyvin piiloutuneena. Tämä toimenpide oli eduksi kahdessa suhteessa: hän oli siellä paremmin turvassa, ja tällainen tottumus näytti hyvältä henkipatoista, jotka siten olivat taipuvaisempia pitämään häntä erakkopakolaisena.

Jo kauan aikaa sitten Duane oli taistellut taistelun itsensä kanssa ja saavuttanut kauan ikävöimänsä voiton. Hänen ulkonainen elämänsä ja toimintansa oli melkein samanlaista kuin ennenkin, mutta hänen sisäinen elämänsä oli suunnattomasti muuttunut. Hänestä ei milloinkaan voinut tulla onnellista ihmistä eikä hän ikinä voinut kokonaan karkoittaa noita ahdistavia näköhäiriöitä, jotka olivat kerran muodostaneet hänen toivottomuutensa ja hulluutensa, mutta hän oli ottanut vastaan toimen, kokonaan mahdottoman muunlaiselle miehelle kuin hänelle, hän oli tuntenut sen tarkoituksen voimistuvan kummallisesti ja ihmeellisesti, ja tästä tunteesta oli vähitellen kehittynyt tietoisuus, kuinka kiihkeästi hän nyt piti kiinni tästä seikasta, mikä poistaisi olemattomiin hänen entisen häpeänsä. Rautaiset kahleet eivät enää uhanneet hänen käsiään eivätkä rautaiset ovet enää ahdistaneet häntä unessa. Hän ei milloinkaan unhottanut olevansa vapaa. Ja tämän uuden miehuuden tunteen keralla voimistui hänessä kummallisesti kiihkeä toivo, että hän onnistuisi saamaan nämä henkipattojen päälliköt tuomituiksi. Hän ei milloinkaan nimittänyt heitä henkipatoiksi, vaan rosvoiksi, varkaiksi, ryöväreiksi, murhaajiksi ja rikollisiksi. Hän tunsi tämän levottoman kiihkeän tunteen voimistumisen, ja joskus hän pelkäsi sitä enemmän kuin äskettäin saamaansa tämän vartijapalveluksen suomaa intoa ja ylpeyttä. Se oli tuo entinen peritty tappamisvaisto, joka kohotti käärmepäätään uudessa valepuvussa. Mutta siitä hän ei voinut olla varma. Hän pelkäsi sellaista ajatustakin ja voi vain odottaa.

Toinen Duanessa tapahtunut muutos, joka ei ollut kiihkeä eikä kannustava, vaan kuitenkin ehkä paljon tärkeämpi hänen elämänsä uudelle merkitykselle, oli hänen henkipattoaikana kuolleen luonnonrakkautensa huomaamaton palaaminen.

Vuosikausia oli hevonen ollut hänelle vain jonkinlainen liikuntoväline, joka oli kantanut häntä paikasta paikkaan tullakseen lyödyksi, kannustetuksi ja kiihoitetuksi säälimättömästi pakoon, mutta nyt tämä suuri musta jaloine päineen oli hänen toverinsa, ystävänsä, veljensä ja rakkautensa esine, jota hän vartioi mustasukkaisesti, syötti ja harjoitti ja jolla hän ratsasti, ymmärtäen täydellisesti antaa arvoa sen suurelle nopeudelle ja kestävyydelle. Vuosikausia hän oli käyttänyt päivät niiden syntymisestä auringon noustessa pitkien tuntien läpi iltaruskoon saakka nukkumiseen tahi lepoon jossakin kallioluolassa, pajukossa tahi autiossa majassa; hän oli vihannut niitä, koska ne vain lisäsivät takaa-ajon aiheuttamia vaaroja ja pakottivat pakolaisen yksinäiseen kurjaan piileskelemiseen; mutta nyt oli aamun sarastus kuin tervehdys ja lupaus toisesta päivästä, jolloin hän jälleen voi ratsastaa, suunnitella ja muistella ja jolloin aurinko, tuulet, sade ja taivas olivat hänelle ilon aiheina kertoen hänelle jollakin tavoin vapaudesta. Vuosikausia olivat yöt olleet kuin synkkiä väliaikoja, jolloin hänen oli ollut pakko ratsastaa salaa loppumattomia teitä pitkin ja tuijottaa kissansilmin pimeän läpi noita liikkuvia hahmoja, jotka ajoivat häntä alituisesti takaa, mutta nyt metsiköiden ja rotkojen hämärä, sumu ja varjot pimenivät yöksi kirkkaine tähtineen pannen hänet tyynesti miettimään päivän tapahtumia, huomisen mahdollisuuksia ja tuoden ehkä mukanaan noiden entisten näköhäiriöitten lyhyen kulkueen ja sitten unen. Vuosikausia hän oli pitänyt rotkoja, laaksoja ja vuoria jonkinlaisina piilopaikkoina toivoen niiden olevan tarpeeksi synkkiä ja villejä henkipatonkin pakopaikoiksi; mutta nyt hän katseli näiden suurten erämaiden piirteitä jotenkin samoin kuin joku poika, joka kerran on halunnut päästä kiihkeästi seikkailemaan ja elämään niiden laajoilla alueilla.

Tänä yönä pysyi ihmeellinen rusotus kauan aikaa läntisellä taivaalla, ja tätä kirkkaan taivaan kullanväristä taustaa vasten kuvastui Mount Ordin jylhä musta huippu kohoten korkealle kauniina mutta etäisenä, uhkaavana ja kuitenkin kutsuvana. Ei siis ihme, että Duane katseli lumottuna tätä huippua. Jossakin syvällä sen rosoisilla rinteillä tahi kaukana jossakin mutkaisessa rotkossa oli piilossa päähenkipaton, Cheseldinen, salainen linnoitus. Kaikkialla joen rantamilla aina El Pasosta asti Duane oli kuullut puhuttavan Cheseldinestä, hänen joukostaan ja hirveistä teoistaan, hänen viekkaudestaan ja laajalle ulottuvista ryöstöretkistään ja hänen muuttelemisestaan paikasta paikkaan kuin virvatuli, mutta ei milloinkaan sanaakaan hänen piilopaikastaan eikä hiiskaustakaan hänen ulkomuodostaan.

Duane ei palannutkaan enää seuraavana päivänä Ordiin, vaan suuntasi kulkunsa pohjoiseen päin ratsastaen erästä kuoppaista vähitellen viettävää tietä pitkin, jota myöten näyttiin silloin tällöin ajetun karjaa. Koska hän oli ratsastanut maahan lännestä päin, vei tämä pohjoinen suunta hänet kokonaan tuntemattomille ruuduille. Mutta ratsastaessaan hän kuitenkin piti kaikkea niin tarkasti silmällä, että hän tulevaisuudessa tiesi varmasti tuntevansa alueen, mikä olisi hänelle eduksi, jos hän joskus sattuisi kulkemaan tätä samaa tietä.

Kumpuinen, villi ja pensaita kasvava mäki aleni vähitellen juurikukkuloiden rinteiltä tasaiseksi suurenmoiseksi laitumeksi, missä Duane sai ratsastaa sen päivän puoleenpäivään saakka näkemättä ainoatakaan karjalaumaa tahi kartanoa. Silloin hän huomasi savua rautatieltä ja ratsastettuaan pari tuntia hän saapui erääseen kaupunkiin, joka kysyttäessä osoittautui Bradfordiksi. Se oli suurin kaupunki, missä hän oli vieraillut Marfan jälkeen, ja hän otaksui siinä olevan tuhat tahi tuhatviisisataa asukasta meksikolaisia lukuunottamatta. Hän arveli sen itselleen sopivaksi pysähdyspaikaksi joksikin aikaa, koska se oli Ordin läheisin kaupunki, vain neljänkymmenen penikulman päässä siitä. Senvuoksi hän sitoi hevosensa kiinni erään kaupan edustalle ja alkoi hitaasti tarkastella Bradfordia.

Mutta vasta illan pimeyttä sai Duane vahvistuksen Bradfordia vastaan kohdistuneille epäluuloilleen. Silloin kaupunki kuin heräsi ja siellä oli pitkä rivi kapakoita, tanssisaleja ja pelipaikkoja täydessä käynnissä. Duane kävi niissä kaikissa hämmästyen nähdessään täälläkin vietettävän samanlaista hurjaa ja vapaata elämää kuin Blandin leirissä joen varrella sen parhaimpana kukoistusaikana. Täällä hän sai selvästi tuntea, että kuta kauemmaksi länteen päin jokea seuraten matkustettiin, sitä harvemmassa siellä oli kunniallisia asutuksia, mutta sitä enemmän turmeltuneita luonteita ja johdonmukaisesti siis sitä enemmän laittomuutta. Duane palasi asuntoonsa vakuutettuna siitä, että MacNellyn tehtävä Big Bendin maan puhdistamiseksi oli suunnattoman vaikea. Hän oli kuitenkin sitä mieltä, että komppaniallinen pelottomia ja nopeasti ampuvia vartijoita olisi pian puhdistanut tämän Bradfordin.

Ravintoloitsijalla oli eräs toinenkin vieras tänä iltana, muudan pitkä mustatakkinen ja leveälierihattuinen texasilainen, joka muistutti Duanesta hänen isoisäänsä. Tämän miehen katse oli läpitunkeva, käytös kohtelias ja hän näytti hyvin taipuvaiselta toveruuteen ja ryyppyjen naukkailemiseen. Herrasmies esitti itsensä eversti Webbiksi Marfasta ja näytti pitävän aivan selvänä asiana, ettei Duane mainitse mitään itsestään.

"Herra, se on minulle aivan yhdentekevää", sanoi hän suoraan hujauttaen kädellään. "Olen matkustellut paljon. Texas on vapaa maa ja nämä rajaseudut ovat sellaisia, missä ihmiselle on terveellisempää ja aivan yhtä ystävällistä olla vähemmän utelias toveriinsa nähden. Voitte olla vaikka Cheseldine Big Bendistä, tahi tuomari Little El Pasosta – se on minulle aivan yhdentekevää. Juon kaikissa tapauksissa mielelläni kanssanne."

Duane kiitti häntä ollen tietoinen pidättyväisyydestä ja arvokkuudesta, joita hän ei olisi voinut tuntea eikä teeskennellä kolme kuukautta aikaisemmin. Ja sitten hän oli hyvä kuuntelija, kuten aina ennenkin. Eversti Webb kertoi muun muassa tulleensa Big Bendiin järjestämään erään kuolleen veljensä asioita, joka oli ollut tilanomistaja ja sheriffi eräässä Fairdale-nimisessä kaupungissa.

"Mutta en löytänyt sieltä asioita, en kartanoa enkä hänen hautaamakaan", sanoi eversti Webb. "Ja sanon teille suoraan, herra, että jos vain helvetti on tätä Fairdalea kamalampi paikka, en halua sovittaa syntejäni siellä."

"Fairdale!... Kuvittelen sheriffien saavan työskennellä kovasti täällä järjestyksen ylläpitämiseksi", vastasi Duane koettaen näyttää välinpitämättömältä.

Eversti kirosi hilpeästi.

"Veljeni oli ainoa rehellinen sheriffi, mitä Fairdalessa milloinkaan on ollut. Oli oikein ihmeellistä, kuinka kauan hän voi siellä vaikuttaa. Mutta hän oli rohkea, osasi käyttää revolveriaan ja toimi rehellisesti. Sitten hän oli niin viisas, että rajoitti työnsä oman kaupunkinsa ja naapuriston rikollisiin. Hän antoi ratsastavien henkipattojen olla rauhassa. Muussa tapauksessa hän ei olisi saanut olla siellä hengissä päivääkään... Nämä rajaseudut tarvitsevat, herra, rauhoittuakseen ainakin kuusi komppaniallista texasilaisia vartijoita."

Duane tunsi everstin tutkivan katseen kohdistuvan itseensä.

"Tiedättekö mitään noista vartijoista?" kysyi hän.

"Jouduin heidän kanssaan tekemisiin kymmenen vuotta sitten asuessani San Antoniossa. Hienoa joukkoa, joka takaa Texasin vapauttamisen."

"Maaherra Stone ei tunnu olevan samaa mieltä kanssanne", sanoi Duane.

Tässä eversti Webb räjähti. Maaherra ei nähtävästi ollut hänen valitsemansa tällaisen suuren valtion toimeenpanevaksi päälliköksi. Hän puhui politiikkaa hetkisen ja jutteli sitten kauan aikaa Pecon länsipuolella sijaitsevista laajoista autioista alueista, jotka eivät näyttäneet milloinkaan saavan minkäänlaisia etuoikeuksia Austinilta. Hän puhui niin paljon, että Duane käsitti hänen juuri olevan sellaisen ymmärtäväisen ja tietävän kunniallinen kansalaisen, jollaiseen hän oli halunnut tutustua. Hän koettikin tämän jälkeen olla miellyttävä ja mielenkiintoinen, huomaten hetkisen kuluttua, että hän nyt oli tilaisuudessa tekemään arvokkaan tuttavuuden, ehkäpä saamaan itselleen ystävänkin.

"Olen outo näillä seuduilla", sanoi Duane vihdoin. "Millaisesta henkipattotilanteesta te oikeastaan puhuittekaan?"

"Vain tästä yleisestä kirotusta ja uskomattomasta. Ei mitään rosvoamista enää, vaan kokonaisten laumojen ryöstämistä, mihin hommaan muutamat suuret karjanomistajat, joita luullaan rehellisiksi, ovat yhtä syyllisiä kuin henkipatotkin. Tehän tiedätte, että näillä rajaseuduilla rosvot ovat aina voineet varastaa niin paljon karjaa kuin ovat halunneet. Mutta suurista laumoista vapautuminen ei ole niinkään helppoa. Tämän paikkakunnan ja Valentinen välillä työskentelevillä joukoilla ei kuitenkaan näytä olevan tällaisia vastuksia. Kukaan ei aavistakaan, minne varastetut naudat kuljetetaan. Mutta minä en ole ainoa, joka luulee että suurin osa niistä luovutetaan muutamille suurille karjanomistajille. He laivaavat ne sitten San Antonioon, Austiniin, New Orleansiin ja El Pasoonkin. Jos ratsastatte karjatietä pitkin täältä Marfaan tahi Valentineen, näette kuolleita nautoja kaikkialla tien varsilla ja harhailevia eläimiä pensaikossa. Laumat on ajettu nopeasti kauaksi eikä laumasta eronneita eläimiä ole otettu kiinni."

"Siis jonkinlaista tukkukauppaa, vai mitä?" huomautti Duane. "Keitä nämä suuret karjanomistajat ovat?"

Eversti Webb näytti vähän hämmästyvän kuullessaan tämän äkillisen kysymyksen. Hän kohdisti läpitunkevan katseensa Duaneen sivellen miettiväisesti terävää partaansa.

"En tietysti halua mainita mitään nimiä. Mielipiteet ovat aivan eri asioita kuin suorat syytökset. Tämä ei ole mikään terveellinen maa ilmiantajalle."

Mutta puheen kääntyessä suoraan henkipattoihin eversti Webb puhui kainostelematta. Duane ei voinut päättää, oliko tämä everstin mieliaihe vai olivatko henkipatot niin huomattavia olemukseltaan ja töiltään, että kuka tahansa tiesi kaiken heistä. Kuuluisin nimi joen varsilla oli Cheseldinen, vaikka se kuulostikin sellaiselta nimeltä, jossa ei ole mitään yksilöllistä. Ei kukaan everstin tuntema rehellinen ihminen ollut milloinkaan nähnyt Cheseldineä, ja kaikki ne, jotka vaativat tämän epäilyttävän kunnian osakseen, vaihtelivat niin kuvaillessaan tätä päällikköä, että he vain hämmensivät totuutta ja lisäsivät tähän henkipattoon liittyvää salaperäisyyttä. Tämä on kummallista puhetta henkipattojen johtajasta, koska ei kukaan voinut sanoa tuntevansa häntä enempää kuin todistaakaan, että hän joskus olisi tappanut jonkun miehen. Veri vuoti kuin vesi Big Bendin maassa ja Cheseldinen sanottiin vuodattavan sitä. Ja kuitenkin jäi se tosiseikka kumoamattomaksi, ettei kukaan silminnäkijä voinut liittää näitä ilkiöitä keneenkään Cheseldine-nimiseen mieheen. Mutta yllättävän vastakohdan tälle salaperäisyydelle muodostivat Pogginin ja Knellin, hänen ensimmäisten apulaistensa, henkilöllisyys, luonne ja kylmäveriset teot. He olivat tuttuja henkilöitä kaikissa kaupungeissa parinsadan penikulmankin päässä Bradfordista. Knellkin oli kuuluisa, mutta mestariampujana, jolla oli uskomattoman paljon uhreja omallatunnollaan, Poggin oli häntä etevämpi. Jos Pogginilla oli joku ystävä, ei kukaan ollut kuullut hänestä milloinkaan puhuttavankaan. Hänen rohkeudestaan oli satoja kertomuksia, samoin kuin hänen ihmeellisestä ampumataidostaan, pelihimostaan, rakkaudestaan hevosiin ja kylmästä, leppymättömästä ja epäinhimillisestä tavastaan poistaa tieltään kaikki vastustajansa.

"Cheseldine on nimi, hirveä nimi", sanoi eversti Webb. "Joskus arvailenkin, piileekö sen takana ketään henkilöä. Mutta siinä tapauksessa voidaan kysyä, missä tämän joukon suunnittelevat aivot sijaitsevat? Ei, näiden rajaryöstöjen suunnittelijan täytyy olla oikea mestari alallaan ja sitäpaitsi mies, joka kykenee hillitsemään Pogginin ja Knellin laisia roistojakin. Kaikkien Länsi-Texasin kehittämien tuhansien henkipattojen joukossa ovat nämä kolme olleet kuuluisimmat viimeisten vuosikymmenien aikana. Etelä-Texasissa, Pecon ja Nuecen välillä, on ollut ja on vieläkin monta pahaa miestä. Mutta epäilen, kykenesikö kukaan siellä oleskeleva henkipatto, lukuunottamatta ehkä Buck Duanea, kilpailemaan Pogginin kanssa. Olette kai kuullut puhuttavan tästä Duanesta?"

"Kyllä vähän", vastasi Duane tyynesti. "Olen Etelä-Texasista. Buck Duane tunnetaan siis täälläkin?"

"Missäpä ei hänen nimeään tiedettäisi", vastasi eversti Webb.

"Olen painanut muistiini hänen tekonsa, kuten muidenkin. Duanekin on tietysti hieman salaperäinen olento, koska hän on yksinäinen henkipatto, vaikkakaan ei Cheseldinen kaltainen. Tännekin on kulkeutunut paljon juttuja Duanesta, muutamia oikein hirveitäkin, mutta huolimatta niistä verhoutuu tämä Nuecen henkipatto sittenkin jonkinlaiseen romantiikkaan. Hän on tappanut kolme suurta henkipattopäällikköä, Blandin, Hardinin ja, – ja, – tuon kolmannen nimen olen unhottanut. Hardin tunnettiin täällä Big Bendissäkin ja hänellä oli ystäviä täällä. Bland oli surullisen kuuluisa Del Rion varsilla."

"Siis tällä Duanella on jonkinlainen tavaton maine Pecon länsipuolella?" kysyi Duane.

"Häntä luullaan enemmän henkipattojen kuin rehellisten miesten viholliseksi. Ymmärrän, että Duanella on paljon ystäviä, kokonaiset maakunnat kannattavat häntä, salaa tietysti, koska hän on takaa-ajettu henkipatto, jonka päästä on luvattu palkinto. Hänen maineensa tässä maassa näyttää johtuvan hänen verrattomasta ampumataidostaan ja vihastaan henkipattojen päälliköitä kohtaan. Olen kuullut monen kartanonomistajan sanovan: 'Toivon Jumalan nimessä, että Buck Duane tulisi tänne! Antaisin sata pesoa, jos näkisin hänen ja Pogginin kohtaavan toisensa.' On kummallista, vieras, kuinka nämä kuuluisat henkipatot ovat kateellisia toisiaan kohtaan."

"Niin, todellakin, kaikki heihin liittyvä on kummallista", vastasi Duane. "Onko Cheseldinen joukko saanut aikaan mitään viime aikoina?"

"Ei. Nämä seudut ovat saaneet olla rauhassa ryöstöiltä kuukausia, vaikka selittämättömiä karjan siirtelemisiä onkin tapahtunut. Ehkä kaikki nykyjään laivatut naudat onkin ryöstetty kauan aikaa sitten. Cheseldine toimii niin laajalla alueella, liian laajalla, että uutiset voisivat ehtiä tänne viikon kuluessa. Sitten ei hänestä kuulla puhuttavan mitään pitkiin aikoihin. Tällaiset väliajat ennustavat varmasti jotakin kovaa myrskyä ennen pitkää. Ja Cheseldinen hommat, kun ne tapahtuvat harvoin pitkien väliaikojen jälkeen, ovat sitten aina suurempia ja rohkeampia. Täällä on sellaisiakin henkilöitä, jotka luulevat ettei Cheseldinellä ole ollut mitään tekemistä pankinryöstöjen ja junien pysähdyttämisien kanssa tässä maassa viime vuosien kuluessa, mutta se on vain tyhmää päättelemistä. Sellaiset teot ovat olleet liian hyvin suunniteltuja ja niin varmasti suoritettuja, ettei niistä voida syyttää meksikolaisia eikä tavallisia henkipattoja."

"Mitä luulette kaikesta tästä? Kuinka luulette kaiken tämän päättyvän? Otaksutteko tuon henkipaton tulevan milloinkaan karkoitetuksi?" kysyi Duane.

"Ei milloinkaan! Rio Granden varsilla tulee aina asumaan henkipattoja. Kaikki maailman armeijatkaan eivät voisi tutkia tarkasti tuon tuhannenviidensadan penikulman pituisen joen rannoilla kasvavia viidakkoja. Mutta tällainen henkipattojen ylivalta, kuin näiden kuuluisien johtajien, loppuu ennemmin tahi myöhemmin. Kaikki rikolliset kokoontuvat tänne Lounaaseen, mutta eivät niin suurissa joukoissa eivätkä niin nopeasti kuin uranuurtajat. Ja sitäpaitsi tappavat henkipatot toisiaan ja kartanonomistajat suuttuvat hitaasti, hitaammin kuin ryhtyvät toimintaan. Mutta ne ajat koittavat piakkoin. Kunpa he vain saisivat kykenevän johtajan aloittaakseen taistelun! Mutta hänkin ilmestyy varmasti. Puhutaan samanlaisista vapaaehtoisista joukoista, jollaisia on järjestetty Kaliforniassa ja joiden päävoima nyt on Idahossa. Nämä ovat toistaiseksi vain huhuja, mutta sellainenkin aika koittaa vielä varmasti. Ja sellaisten miesten kuin Cheseldinen ja Pogginin päivät ovat luetut."

Duane meni sinä iltana nukkumaan tavattomasti ajatuksiinsa vaipuneena. Pitkä tie alkoi lämmitä hänen jalkainsa alla. Tämä puhelias eversti oli antanut hänelle uusia aatteita. Häntä hämmästytti, että hän oli kuuluisa täällä ylemmän Rio Granden varsillakin. Luultavaa oli, ettei hän voisi pitkää aikaa piilottaa henkilöllisyyttään, ja siitä hän oli melkein varma, että hän pian tulisi kohtaamaan tämän rohkean ja häikäilemättömästi ryöstelevän joukon päälliköt. Mutta ei hän voinut päästä selville siitä, olisiko hän paremmin turvassa tunnettuna vai tuntemattomana. Edellisessä tapauksessa hänen ainoa mahdollisuutensa nojautui hänen nimensä kohtalokkaaseen maineeseen, omaan voimaansa pysyä tilanteen tasalla ja toimintaansa. Hän ei ollut milloinkaan uneksinutkaan mistään vainukoiran taipumuksista luonteessaan, mutta nyt hän tunsi jotakin sellaista. Ja syrjäyttäen kaikki muut kohdistuivat hänen ajatuksensa Pogginiin – Cheseldinen käskyjen raakaan toimeenpanijaan, mutta voimakkaimmin kuitenkin Pogginiin – mestariampujaan. Tämä muodosti jo itsessään varoituksen Duanelle. Hän tunsi peloittavien voimien myllertävän rinnassaan. Niihin liittyi tuo vakava ja järkähtämätön päätös Cheseldinen joukon hajoittamisesta, että valtion maaherra voisi huomata MacNellyn kerskailun olleen oikeutettua. Mutta se ei ollut kuitenkaan Duanen mielessä niin voimakkaana kuin jokin kummallisen julma ja kuolettava vaisto, jonka hän koetti tukahduttaa pelosta, että hän välttämättä halusi tappaa Pogginin, ei valtion eikä MacNellylle antamansa lupauksen, vaan itsensä vuoksi. Oliko hänen isänsä veri ja kovat vuodet tehneet Duanesta sellaisen miehen, joka vaistomaisesti halusi kohdata Pogginin? Hän oli vannoutunut MacNellyn palvelukseen ja taisteli nyt itsensä kanssa voidakseen painaa sen, ja vain sen, mieleensä.

Duane sai kuulla, että Fairdale sijaitsi parin päivän ratsastusmatkan päässä Bradfordista pohjoiseen. Valtion postivaunut tekivät tämän matkan kaksi kertaa viikossa.

Hän nousi seuraavana aamuna satulaan suunnaten matkansa Fairdalea kohti. Hän ratsasti hitaasti kuin olisi hän halunnut painaa mieleensä niin tarkan kuvan seudusta kuin suinkin. Tien varrella oli vain muutamia kartanoita. Mutta kuta kauemmaksi hän pääsi, sitä paremmiksi muuttuivat laitumet ja, mikä kummallisinta, sitä harvemmiksi karjalaumat.

Aurinko alkoi juuri painua mailleen, kun hän näki edessään ryhmän tiilirakennuksia, jotka sijaitsivat Fairdalen ja Bradfordin puolivälissä. Duane oli kuullut, että siellä on kodikas ravintola matkustajille.

Kun hän pysähdytti hevosensa ravintolan edustalla, tervehtivät isäntä, hänen perheensä ja joukko laiskoittelijoita häntä lyhyesti.

"Ratsastitte varmaankin postivaunujen ohi, vai mitä?" huomautti muudan.

"Tuolta ne jo tulevat", sanoi toinen. "Joe näyttää ajavan kovasti tänään."

Duane näki kaukana tiellä tomupilviä, hevosia ja kömpelöt vaunut. Kun hän oli hoitanut hevostaan, palasi hän ravintolan edustalla kokoontuneeseen joukkoon. He odottivat postivaunuja sellaisella mielenkiinnolla, mikä on tavallista eristetyille ihmisille. Vaunut saapuivatkin pian, nuo suuret lian tahraamat ja tomuiset ajopelit katolle ja taakse köytettyine tavaroineen. Niistä laskeutui joukko matkustajia, mutta Duanen huomio kiintyi vain kolmeen heistä. Muudan oli eräs pitkä, tumma, miellyttävän näköinen mies ja toiset olivat naisia, joilla oli pitkät harmaat ulsterit ja hunnut yllään. Duane kuuli ravintolan omistajan nimittävän miestä eversti Longstrethiksi, ja kun seurue meni ravintolaan, sieppasi Duanen tarkka korva muutamia sanoja, jotka ilmaisivat hänelle, että Longstreth oli Fairdalen kaupunginpäällikkö.

Duane meni itsekin sisään ja sai kuulla illallisen piakkoin valmistuvan. Pöydässä hän huomasi istuvansa noita kolmea vastapäätä, jotka olivat kiinnittäneet hänen huomionsa.

"Ruth, kadehdin noita onnellisia paimenia", sanoi Longstreth.

Ruth oli kiharatukkainen tyttö harmaine tahi pähkinänkarvaisine silmineen.

"Olen oikein mieletön ratsastamaan hurjilla hevosilla", sanoi hän.

Duane ymmärsi, että tyttö oli vain tullut vierailemaan Länsi-Texasiin. Toisen tytön syvä ääni, joka oli suloinen kuin tiukujen soitto, pakotti Duanen kiinnittämään huomionsa tarkemmin häneen. Hän oli niin kaunis, ettei Duane ollut milloinkaan nähnyt kauniimpaa naista. Tyttö oli kyllä hyvin solakka, mutta hänen vartalonsa ääriviivoista oli Duane näkevinään, että hän oli ainakin parinkymmenen vuoden ikäinen, ellei vanhempi. Niin kauniita käsiä kuin hänen ei Duane muistanut milloinkaan nähneensä. Hän ei muistuttanut ollenkaan everstiä, joka oli nähtävästi hänen isänsä. Hän näytti väsyneeltä ja tyyneltä, jopa surulliseltakin Kasvot olivat soikeat ja hienopiirteiset, iho puhdas, oliivin värinen; soikeat silmät olivat kaukana toisistaan, sysimustat ja kauniit katsella; nenä oli hento ja suora ja siinä oli jotakin hermostunutta ja hienoa, mikä pani Duanen ajattelemaan täysiveristä; suu ei ollut millään tavalla liian pieni, mutta jalopiirteinen, tukka muistutti vesisuihkua ja kaikki nämä piirteet ilmaisivat hänen kauneutensa Duanelle. Duane uskoi hänen polveutuvan jostakin Itä-Texasin vanhasta ranskalaisesta perheestä ja oli aivan varma siitä, kun neitonen katsoi häneen hänen melko itsepäisen katseensa pakottamana. Hänen silmissään oli ylpeyttä, tulta ja intohimoa. Duane tunsi punastuvansa hämmennyksestä. Hänen tuijottamisensa tyttöön oli kenties ollut julkeaa, vaikkakin tiedotonta. Kuinka monta vuotta siitä olikaan kulunut, kun hän oli saanut katsella hänen laistaan tyttöä? Senjälkeen hän suuntasi katseensa lautaseensa näyttäen kuitenkin tietävän herättäneensä mielenkiintoa molemmissa tytöissä.

Illallisen jälkeen kokoontuivat vieraat erääseen suureen seurusteluhuoneeseen, missä avonainen takka leimuavine mesquite-oksineen levitti lämpöä ja iloista loimua ympärilleen. Duane istuutui nurkkaan pöydän ääreen ja haettuaan sanomalehden käteensä alkoi lukea. Hetkisen kuluttua kohottaessaan katsettaan hän näki pari tummakasvoista miestä, vieraita, joita ei ollut näkynyt ravintolassa ennen, katsovan huoneeseen ovelta. Kun he näkivät Duanen huomanneen heidät, perääntyivät he pois näkyvistä.

Duanen mieleen juolahti äkkiä, että vieraat käyttäytyivät epäilyttävästi. Seitsenkymmenluvulla oli Texasissa huonoa politiikkaa sellainen, että vieraiden sallittiin mennä huomaamatta tiehensä. Duane mietti hetkisen lähtien sitten tarkastelemaan noita paria miestä. Ovi aukeni pienelle pihalle, jonka takana oli pieni likainen ja hämärä kapakkahuone. Siellä näki Duane ravintoloitsijan jakelevan ryyppyjä noille molemmille vieraille. He katsahtivat ylös hänen tullessaan huoneeseen ja toinen sanoi kuiskaten jotakin toiselle. Duane kuvitteli nähneensä toisen heistä ennenkin jossakin. Texasissa, missä kaikki ulkosalla asustavat miehet ovat raakoja, päivettyneitä, ylpeitä ja joskus hyvinkin julman näköisiä, ei ollut niinkään helppo erottaa rikollisia rehellisistä. Mutta Duanen rajaseudulla viettämät vuodet olivat terästäneet hänen luonnollista vaistoaan tahi lahjojaan ymmärtää ihmisluonteita tahi ainakin tuntea ihmisissä piilevän pahan, ja hän tiesi heti nämä vieraat epärehellisiksi miehiksi.

"Juokaa jotakin", sanoi toinen veitikkamaisesti. Molemmat tarkastelivat Duanea päästä jalkoihin asti.

"Ei kiitoksia, en juo mitään", vastasi Duane vastaten heidän tarkasteluunsa uteliaana. "Kuinka temput menestyvät Big Bendissä?"

Molemmat miehet tuijottivat häneen. Duanen ei ollut tarvinnut muuta kuin katsahtaa heihin huomatakseen heidät sellaisiksi roistoiksi, joista ei ollut milloinkaan puutetta joen varsilla. Näissä vieraissa oli sellainen leima ja heidän hämmästyksensä osoitti, että hän oli oikeassa. Nyt näytti ravintoloitsijakin tulevan hieman levottomaksi ottaen osaa asiakkaittensa hämmästykseen. Mitään enempää ei puhuttu sillä hetkellä ja molemmat miehet poistuivat melko nopeasti.

"Kuulkaahan, isäntä, turisitteko noita miehiä?" kysyi Duane ravintoloitsijalta.

"En."

"Mistäpäin he saapuivat?"

"Nyt kun muistelen sitä, nuo miehet ratsastivat tänne tänään molemmilta suunnilta", vastasi hän nojautuen molemmilla käsillään pöytään ja katsoen Duaneen. "He söivät päivällistä täällä sanoen tulevansa Bradfordista ja saapuivat tänne toistamiseen postivaunujen jälkeen."

Kun Duane palasi seurusteluhuoneeseen, oli eversti Longstreth poistunut sieltä samoin kuin useat muutkin matkustajat. Neiti Ruth istui hänen äskeisessä tuolissaan ja neiti Longstreth istui pöydän toisella puolen häntä vastapäätä. Duane meni suoraan heidän luokseen.

"Suokaa minulle anteeksi", sanoi Duane heille. "Haluan vain kertoa teille, että täällä on pari roiston näköistä miestä. Olen juuri puhutellut heitä. Heillä on paha mielessä. Kehoittakaa isäänne valppauteen. Lukitkaa ovenne ja sulkekaa ikkunoittenne luukut yöksi."

"Ah!" huudahti Ruth melko hiljaa. "Ray, kuulitko?"

"Kiitoksia; koetamme olla hyvin varovaisia", sanoi neiti Longstreth miellyttävästi. Hänen punaiset poskensa olivat kalvenneet äkkiä. "Näin noiden miesten tarkastelevan teitä ovelta. Heillä oli niin kirkkaat tummat silmät. Onko täällä todellakin niin vaarallista?"

"On luullakseni", vastasi Duane.

Pehmeät nopeat askeleet hänen takanaan kaikuivat ennen käheää ääntä: "Kädet ylös!"

Ei kukaan ihminen kyennyt käsittämään nopeammin kuin Duane näiden sanojen merkitystä. Hänen käsivartensa kohosivat. Neiti Ruth huudahti hiljaa pelokkaasti vaipuen muutamaan tuoliin. Neiti Longstreth taas kalpeni ja hänen silmänsä laajentuivat. Molemmat tytöt tuijottivat johonkin Duanen takana seisovaan mieheen.

"Kääntykää tännepäin", määräsi käheä ääni.

Suuri tummakasvoinen vieras, tuo parrakas, joka oli kuiskannut toverilleen kapakkahuoneessa ja tarjonnut Duanelle ryyppyä, piti revolveria suunnattuna häntä kohti. Hän tuli lähemmäksi kiiluvin silmin, painoi revolverin suun Duanen rintaan työntäen toisen kätensä hänen povitaskuunsa ja vetäisten sieltä esille setelitukun. Sitten hän kumartui matalalle tunnustellen Duanen lonkkaa, osui kädellään hänen revolveriinsa ja otti sen haltuunsa. Sitten hän taputteli toista lonkkaa hakien nähtävästi toista asetta. Tehtyään sen hän perääntyi näyttäen niin vihamielisen tyytyväiseltä, että Duane otaksui häntä vain tavalliseksi varkaaksi, kokemattomaksi aloittelijaksi tällaiseen tehtävään.

Hänen toverinsa seisoi ovella uhaten revolverillaan paria muuta miestä, jotka seisoivat paikallaan säikähtyneinä ja sanattomina.

"Koeta kiiruhtaa, Bill!" huusi tämä mies katsahtaen taakseen. Pihalta kuului kavioiden töminää. Rosvoilla oli tietysti hevoset odottamassa. Billiksi kutsuttu käveli huoneen poikki ruveten uhkaamaan raa'asti ja huolettoman nopeasti noita molempia miehiä revolverillaan ja tutkimaan heidän taskujaan. Ovella seisova rosvo huudahti: "Kiiruhda!" ja katosi.

Duane arvaili, missä ravintoloitsija, eversti Longstreth ja toiset pari matkustajaa olivat. Parrakas rosvo lopetti pian etsimisensä ja hänen murahteluistaan Duane ymmärsi, että hän oli saanut huonon korvauksen vaivoistaan. Sitten hän pyörähti taas ympäri. Duane ei ollut liikkauttanut lihastakaan, vaan seisonut paikallaan täydellisesti tyynenä käsivarret koholla. Rosvo perääntyi katsellen verestävillä silmillään tyttöjä. Neiti Longstreth ei värähtänytkään, mutta pienempi tyttö näytti olevan pyörtymäisillään.

"Älä vaikeroi siinä ollenkaan!" sanoi rosvo hiljaa tiukasti uhaten Ruthia revolverillaan. Silloin Duane tiesi varmasti, ettei mies ollut mikään maantien ritari, vaan selvä häikäilemätön rosvo vain. Vaara pani aina Duanen iloitsemaan jonkinlaisesta kylmästä riemusta, mutta nyt hän tunsi jotakin kuumaa kumpuilevan sisässään. Hänellä oli pieni revolveri taskussaan. Rosvo ei ollut löytänyt sitä ja nyt alkoi Duane punnita mahdollisuuksia.

"Onko teillä rahaa, jalokiviä tahi timantteja?" kysyi rosvo tuimasti.

Neiti Ruth pyörtyi. Rosvo lähestyi silloin neiti Longstrethiä, joka seisoi paikallaan kädet painettuina rintaa vasten. Rosvo ajatteli nähtävästi tämän asennon merkitsevän sitä, että hän oli piilottanut arvoesineensä poveensa. Mutta Duane otaksui kuitenkin, että neiti oli vaistomaisesti painanut kätensä sykkivää sydäntään vasten.

"Antakaa ne tänne!" sanoi mies käheästi ojentaen kätensä tarttuakseen tyttöön.

"Älkää koskeko minuun!" huusi neiti leimuavin silmin. Hän ei liikahtanutkaan ja näytti voivan säilyttää rohkeutensa.

Se värisytti Duanea. Hän huomasi nyt saavansa pian jonkinlaisen mahdollisuuden. Odottaminen oli ollut vain viisautta hänen puoleltaan. Mutta nyt se tuntui kovalta. Neiti Ruth oli pyörtynyt, mikä olikin hyvä. Neiti Longstreth näytti taistelunhaluiselta, mikä seikka auttoi Duanea, vaikka se mahdollisesti saattoikin neidin pahoinpitelyn esineeksi. Hän väisti pari miehen häneen suuntaamaa lyöntiä, mutta sitten miehen raskas käsi tarttui hänen puseroonsa ja repäisi sen hajalle yhdellä ainoalla tempaisulla paljastaen hänen kauniin olkapäänsä, valkoisen kuin lumi.

Hän huudahti. Tulla ryövätyksi tahi vaikkapa tapetuksikin ei ollut peloittanut neiti Longstrethiä niin paljon kuin tämä raaka tempaisu, joka oli halkaissut hänen puseronsa kahtia.

Rosvo oli kääntynyt vain osaksi pois Duanesta. Itsensä vuoksi Duane ei olisi viitsinyt odottaa enää kauempaa, mutta tytön tähden! Revolveri oli suunnattu vielä vaarallisesti ylöspäin tyttöä kohti. Duane vahti vain sitä. Sitten muudan huudahdus pani hänet kohottamaan päätään. Eversti Longstreth seisoi ovella suunniltaan raivosta. Hänellä ei ollut mitään asetta. Näytti kummalliselta, ettei hän ollenkaan pelännyt. Hän huusi jotakin jälleen.

Duanen vilkuileva katse huomasi rosvon nopeat liikkeet. Mies ikäänkuin säpsähti ja näytti hämmästyvän. Duane luuli hänen ampuvan Longstrethiä, mutta sen sijaan päästikin käsi, joka oli tarttunut neiti Longstrethin revittyyn puseroon, irti otteensa. Ja toinenkin käsi suunnattuine revolverineen vaipui hitaasti, kunnes ase tähtäsi lattiaan. Nyt oli Duanen hetki koittanut.

Nopeasti kuin salama hän veti esille revolverinsa ja ampui. Luodin aiheuttama läjähdys kuului hänen voimatta kuitenkaan silloin sanoa, sattuiko se rosvoon vai kattoon. Sitten paukahti rosvonkin revolveri aiheuttamatta mitään vahinkoa. Hän kaatui veren virratessa kasvoistaan. Duane totesi silloin osuneensa häneen, vaikka pieni luoti olikin vain raapaissut naamaa.

Neiti Longstreth horjui ja olisi kaatunut, ellei Duane olisi tukenut häntä. Huoneen sohva oli vain muutamien askelten päässä ja hän puoleksi kantoi ja puoleksi talutti neidin sille. Sitten hän syöksyi pois huoneesta pihan poikki aidan yli tallipihalle. Hän oli kuitenkin varovainen. Siellä seisoi pimeässä muudan satuloitu hevonen, luultavasti tuolle miehelle kuuluva, jota hän oli ampunut. Hänen toverinsa oli paennut. Palatessaan seurusteluhuoneeseen Duane näki kaikkien sinne kokoontuneiden ihmisten olevan melkein pakokauhun vallassa.

Ravintoloitsija hyökkäsi huoneeseen heinähanko kädessään.

Hän oli nähtävästi ollut työskentelemässä tallissa ja puhui nyt huutaen saadakseen selville, mitä oli tapahtunut. Joel, postivaunujen ajaja, koetti rauhoittaa miehiä, jotka olivat tulleet ryöstetyiksi. Muudan nainen, toisen miehen vaimo, oli tullut huoneeseen ja saanut hermokohtauksia. Tytöt olivat hyvin hiljaisia ja kalpeita. Rosvo Bill makasi vielä siinä paikassa, mihin oli kaatunut, ja Duane arvasi ampuneensa tarkasti sittenkin. Mutta sitten hämmästytti Duanea kaikkein enimmän Longstrethin raivo. Hän ei ollut milloinkaan nähnyt sellaista kiihkoa. Longstreth käveli ja raivosi kuin vangittu leijona. Vihdoin seurasi muudan tyynempi väliaika, jolloin ravintoloitsija kimeästi vastusti:

"Mies, mitä te oikeastaan raivoatte? Eihän kukaan ole haavoittunut, mistä saamme kiittää onneamme. Vannon Jumalan nimessä, ettei minulla ollut mitään tekemistä noiden miesten kanssa!"

"Minun pitäisi ampua teidät sittenkin!" vastasi Longstreth. Hänen äänensä hämmästytti nyt Duanea, koska sen sävy kuulosti niin voimakkaalta.

Tarkastaessaan Duane huomasi luotinsa raapaisseen rosvon ohimoa, kiskaisseen mukaansa suuren palasen hänen päänahastaan ja sitten kilpistyneen, kuten hän oli otaksunutkin. Mies ei ollut vakavasti haavoittunut ja osoittikin jo tajuihinsa palaamisen merkkejä.

"Viekää hänet pois täältä!" määräsi Longstreth kääntyen sitten tyttärensä puoleen.

Mutta ennenkuin ravintoloitsija ehti tarttua rosvoon, oli Duane ehtinyt ottaa miehen taskuista rahansa ja revolverinsa, jotka häneltä oli ryöstetty, ja hetkisen kuluttua hän ojensi toisillekin miehille heidän omaisuutensa. Joel auttoi ravintoloitsijaa kantamaan haavoittuneen jonnekin ulos.

Neiti Longstreth istui kalpeana, mutta tyynenä sohvalla, missä neiti Ruthkin makasi nähtävästi everstin sinne kantamana. Duane otaksui, ettei hän ollutkaan menettänyt kokonaan tajuntaansa, ja nyt hän lepäsi siinä paikallaan hyvin hiljaa tummin ja varjoisin silmin ja kalpein kostein kasvoin. Eversti, joka nyt vihdoinkin näytti muistavan naisensa, käyttäytyi hillitysti ja ystävällisesti. Hän puheli lohduttavasti neiti Ruthille, laski pilaa seikkailusta ja kehoitti tyttöä säilyttämään rohkeutensa täällä, missä saattaa tapahtua kaikenlaisia asioita.

"Voinko palvella teitä jotenkin", kysyi Duane huolestuneesti.

"Kiitoksia, mutta ette luullakseni voi tehdä mitään. Puhelkaa näille säikähtyneille tytöille sillä aikaa kuin minä menen katsomaan, kuinka tuota paksukalloista rosvoa on kohdeltava", vastasi hän, ja sanottuaan tytöille vaaran nyt olevan ohi hän poistui pihalle.

Neiti Longstreth istui pitäen toisella kädellään revittyä puseroaan paikoillaan ja ojentaen toisen Duanelle. Hän tarttui siihen kömpelösti tuntien kummallisesti hurmaantuvansa.

"Pelastitte henkeni", sanoi tyttö vakavasti ja suloisen totisesti.

"Ei, ei!" huudahti Duane. "Hän olisi ehkä vainut lyödä teitä ja tehdä teille pahaa, mutta ei muuta."

"Näin hänen murhanhimoiset silmänsä. Hän luuli, että minulla oli jalokiviä povessani. En voinut kärsiä hänen kosketustaan. Millainen peto hän olikaan! Olisin taistellut. Henkeni oli varmasti vaarassa."

"Tapoitteko hänet?" kysyi neiti Ruth, leväten sohvalla kuunnellen.

"Ah en. Hän ei haavoittunut pahastikaan."

"Olen hyvin iloinen, että hän jäi henkiin", sanoi neiti Longstreth väristen.

"Tarkoitukseni oli kyllä tarpeeksi paha", jatkoi Duane, "sillä tilanne oli hyvin houkutteleva. Hän oli puoleksi juovuksissa ja minä pelkäsin hänen revolverinsa laukeavan. Hän käsitteli sitä niin sanomattoman huolettomasti ja tyhmästi."

"Ja kuitenkin sanotte, ettette pelastanut henkeäni", vastasi neiti Longstreth äkkiä.

"No niin, annetaan nyt asian olla vaikka niinkin", sanoi Duane. "Pelastin teidät ehkä jostakin."

"Kertokaa minulle kaikki yksityiskohdat", kehoitti neiti Ruth, joka näytti nopeasti tointuvan.

Duane selosti melko hämmästyneenä tilanteen omalta näkökannaltaan.

"Siis seisoitte tuossa koko ajan kädet ylhäällä ajattelematta mitään ja odottamatta muuta kuin tuota lyhyttä hetkeä, jolloin voisitte vetäistä revolverinne esille?" kysyi neiti Ruth.

"Niin luullakseni."

"Serkku", sanoi neiti Longstreth miettiväisesti, "saamme kiittää onneamme, että tämä herrasmies sattui olemaan täällä huoneessa. Isä ivailee ja nauraa vaaralle. Hän näytti ajattelevan, ettei siinä ollut mitään vaaraa. Mutta hän raivosi kuitenkin senjälkeen hirveästi."

"Seuratkaa meitä aina Fairdaleen asti, olkaa niin hyvä", pyysi neiti Ruth ojentaen Duanelle suloisesti kätensä. "Nimeni on Ruth Herbert ja tämä on serkkuni Ray Longstreth."

"Olen juuri matkalla sinnepäin", vastasi Duane hyvin hämillään. Hän ei ymmärtänyt, kuinka hänen pitäisi suhtautua tilanteeseen.

Eversti Longstreth palasi silloin ja sanottuaan Duanelle hyvää yötä, mikä tuntui melko töykeältä tyttöjen kiitollisuuteen verrattuna, hän vei tytöt pois.

Ennen nukkumaanmenoaan Duane meni pihalle katsomaan haavoittunutta rosvoa ja tekemään hänelle ehkä muutamia kysymyksiä. Mutta Duanen hämmästykseksi hän oli poistunut ja hänen hevosensa myös. Ravintoloitsija oli kokonaan ymmällä. Hän sanoi jättäneensä miehen kapakkahuoneen lattialle.

"Oliko hän jo silloin tointunut?" kysyi Duane.

"Oli ja pyysi viskyä."

"Sanoiko hän jotakin muuta?"

"Ei ainakaan minulle, mutta kuulin hänen puhelevan tyttöjen isän kanssa."

"Tarkoitatte varmaankin eversti Longstrehtiä?"

"Juuri häntä. Hän oli varmasti suunniltaan raivosta. Juuri kuin minua olisi voitu syyttää tästä mitättömästä kohtauksesta."

"Mitä ajattelette tuon vanhan herrasmiehen raivosta?" kysyi Duane katsellen ravintoloitsijaa. Mies raapi päätään miettiväisenä. Hän oli sitäpaitsi tosissaankin ja Duane luotti hänen rehellisyyteensä.

"Minut saa vaikka hirttää, jos vain ymmärrän siitä mitään. Mutta hän on luullakseni joko hullu tahi sitten rohkeampi kuin useimmat muut texasilaiset."

"Niin, rohkeampi ehkä", vastasi Duane. "Saatelkaa nyt minut huoneeseeni, ravintoloitsija."

Päästyään vuoteeseensa pimeässä Duane valmistautui miettimään illan tapahtumia. Hän muisteli ryöväämisen kaikkia yksityiskohtia punniten niitä huolellisesti mielessään. Everstin viha sellaisten olosuhteitten vallitessa, jolloin melkein jokainen texasilainen olisi ollut tyyni, saattoi Duanen pulaan, mutta hän pani sen tulisen luonteen ansioksi. Hän mietti kauan aikaa rosvon käyttäytymistä sillä hetkellä, jolloin Longstrethin tulinen raivo oli purkautunut häneen. Rosvo oli silloin syystä tahi toisesta säpsähtänyt, vaikka olikin niin rohkean ja roistomaisen näköinen mies, ettei Duane ollut ilkeämpää ennen juuri tavannutkaan. Ja vaikka Duane oli koettanut punnita miehen kummallista päättämättömyyttä miltä kannalta tahansa, voi hän tehdä vain yhden ainoan johtopäätöksen siitä, nimittäin sen, että hänen säpsähdyksensä, pidättyväisyytensä ja pelkonsa oli johtunut tuntemisesta. Duane vertasi tätä vaikutusta siihen äkilliseen tunteeseen, minkä eversti Longstrethin voimakas persoonallisuus oli aiheuttanut. Miksi oli tuo toivoton rosvo laskenut revolverinsa suun lattiaa kohti ja seisonut kuin halvautuneena Fairdalen kaupunginpäällikön edessä? Hän ei voinut vastata siihen kysymykseen. Sen olivat kyllä voineet vaikuttaa lukemattomat syyt, kaikki eversti Longstrethin eduksi, mutta Duane ei voinut sittenkään käsittää sitä. Longstreth ei nähtävästi ollut huomannut tyttärensä vaaraa, vaikka tyttöä olikin kohdeltu raa'asti, oli vain lähestynyt miestä välittämättä kohotetusta revolverista. Duane ajatteli vakavasti tätä kummallista seikkaa kutsuen sitä tehdessään avukseen kaikki tietonsa ja kokemuksensa Texasin hurjasta elämästä. Ja hän ymmärsi vihdoin, että sillä hetkellä, jolloin eversti Longstreth oli ilmestynyt näyttämölle, oli hänen tytärtään uhkaava vaara lopussa. Mutta miksi? Siihenkään ei Duane voinut vastata. Siinä tapauksessa oli hänen raivonsa Duanen otaksuman mukaan johtunut ainoastaan siitä, että hänen tyttärensä oli joutunut rosvon ahdistettavaksi. Tämä johtopäätös hämmensi todellakin ajatuksia, mutta Duane pani sen syrjään eritelläkseen sen ja ajatellakseen sitä tarkemmin joskus toiste.

Seuraavana aamuna kuuli Duane pientä kylää sanottavan Sandersoniksi. Se oli suurempi kuin hän oli alussa otaksunutkaan. Hän käveli pääkadun päästä päähän ja takaisin jälleen. Juuri hänen palatessaan takaisin tuli muutamia ratsastajia ravintolan edustalle laskeutuen satulasta. Silloin sattui Longstrethinkin seurue tulemaan pihalle. Duane kuuli eversti Longstrethin huudahtavan. Sitten hän näki everstin puristavan erään pitkän miehen kättä. Longstreth näytti hämmästyneeltä ja vihaiselta puhuen tuimasti, mutta Duane ei voinut kuulla hänen sanojaan. Mies nauroi, vaikka hän jostakin syystä näytti Duanesta äreältä, kunnes hän äkkiä huomasi neiti Longstrethin. Silloin hänen kasvonsa muuttuivat ja hän otti hatun päästään. Duane meni lähemmäksi.

"Floyd, tulitko valjakolla?" kysyi Longstreth tiukasti.

"En, vaan ratsastin hyvällä ja nopealla hevosella", kuului vastaus.

"Hm! Minulla on sinulle jotakin sanomista hieman myöhemmin." Sitten kääntyi Longstreth tyttärensä puoleen. "Ray, tässä näet serkkusi, josta olen sinulle kertonut. Sinulla oli tapana leikkiä hänen kanssaan kymmenen vuotta sitten. Muistat kai Floyd Lawsonin? Floyd, tyttäreni ja sisarentyttäreni, Ruth Herbert."

Duane katsoi aina tarkasti jokaista tapaamaansa henkilöä, ja nyt antauduttuaan tällaiseen vaaralliseen peliin ja tuntien Longstrethin tavattoman ja tärkeän persoonallisuuden hän kohdisti terävän ja tutkivan katseensa Floyd Lawsoniin.

Mies ei ollut vielä täyttä kolmeakymmentäkään, vaikka hänen ohimoillaan jo olikin harmaita hiuksia – tummaverinen ja sileäksi ajeltu hurjan ja irstaan elämän uurtamine juovineen ja silmien alla olevine tummine varjoineen, voimakkaine, katkerine suineen ja jykevine leukoineen – levottomat, huolettomat, kauniit ja tuhoa ennustavat kasvot, jotka kummallisesti menettivät kovuutensa hänen hymyillessään. Hänen käytöksessään oli herrasmiehen suloa ja samaa oli hänen pehmeässä äänessäänkin. Duane oli varma, että hän, kuten moni muukin nuori mies, oli ajautunut näille rajaseuduille, joiden raaka ja hurja elämä oli painanut häneen ankaran leimansa, vaikka se ei ollutkaan täydellisesti voinut haihduttaa hyvästä perheestä polveutumisen merkkejä.

Eversti Longstreth ei nähtävästi ottanut osaa tyttärensä ja sisarentyttärensä tuntemaan iloon serkun saapumisen johdosta. Tässä kohtauksessa oli jotakin vinoa. Duane tunsi olevansa suunnattoman utelias, mutta koska vaunut näyttivät olevan valmiit lähtemään, ei hän saanut tilaisuutta tyydyttää uteliaisuuttaan.

XVI

Duane seurasi vaunuja pois kaupungista avoimelle kentälle ja sitten leveälle kovaksi poljetulle tielle, joka nähtävästi oli ollut jo vuosikausia käytännössä. Sen suunta oli luoteiseen. Vasemmalla kohosi jakso matalia vaaleita vuoria, jotka hän oli huomannut jo eilen, ja oikealla aleni vähitellen mesquite-pensaita kasvava tasanko harjanteineen ja alankoineen. Ajaja kiihdytti valjakkonsa nopeaan raviin, mikä vauhti varmasti katkaisi taipaleita joutuin.

Vaunut pysähtyivät kolmasti aamupäivällä, ensi kerran eräässä paikassa, missä hevosia juotettiin, toisen kerran muutamien siipikarjaa kuljettavien vankkureiden vieressä, jotka kuuluivat karjaa-ajaville paimenille, ja kolmannen kerran eräässä pienessä tiili- ja kivirakennuksia sisältävässä kylässä, jota ajaja sanoi Longstrethiksi, se kun oli saanut nimensä everstin mukaan. Sen ja Fairdalen välillä oli vain muutamia kartanoita, joista jokainen omisti suuren alueen maata.

Varhain iltapäivällä Duane erotti Fairdalen erään harjanteen laelta, jonkinlaisen viheriän täplän harmaan ympäristön keskellä. Ja verrattuna Texasin erämaihin se oli todellakin ihana näky. Mutta Duane kiinnitti kuitenkin enemmän huomiota sen etäisyyteen sivistyneiltä seuduilta kuin sen kauneuteen. Noina aikoina, varhain seitsenkymmenluvulla, jolloin Texasin valtion läntinen autio kolmasosa oli erämaata, olivat uranuurtajat saaneet aikaan oikein ihmeitä asettumalla sinne asumaan ja perustamalla sellaisia paikkoja kuin Fairdalekin oli.

Duanen ei tarvinnut muuta kuin katsahtaa erottaakseen muista eversti Longstrethin kartanon. Talo oli rakennettu ainoalle kukkulalle Fairdalen läheisyyteen, eräälle matalalle kummulle, joka ei ollut kuin viiden minuutin matkan päässä kaupungin laidasta. Talo oli matala tasakattoinen punainen tiilirakennus ja niin laaja, että se näytti peittävän hehtaarin suuruisen maa-alueen. Sen ympärillä oli kaikki muu viheriätä, paitsi piikkilanka-aituuksia ja lukemattomia talleja ja vajoja, jotka näyttivät harmailta ja punaisilta.

Duane saapui pian Fairdalen varjoisaan laitaan, tullen kaupunkiin sekavin uteliaisuuden, innon ja odotuksen aiheuttamin tuntein. Katu, jota pitkin hän ratsasti, näytti pääkadulta ja sen molemmilla puolin oli rivittäin kapakoita, pelipaikkoja ja hotelleja. Satuloituja hevosia oli kiinni kaikkialla jalkakäytävän vieressä kahdessa rivissä, kärryjen ja valjakkojen siellä täällä rikkoessa keskeytymättömän yhtenäisyyden. Tässä paikassa ainakin oli liikettä ja hälinää.

Ulkonäöstä päättäen Fairdale ei ollut muita rajaseudun kaupunkeja kummempi, joten Duanen aavistukset tuskin toteutuivat. Koska iltapäivä alkoi jo olla lopussa pysähdytti hän hevosensa erään pienen ravintolan edustalle. Muudan poika otti haltuunsa hänen hevosensa. Duane alkoi kysellä pojalta Fairdalesta lähestyen vähitellen aihetta, mikä painoi enimmän hänen mieltään.

"Eversti Longstrethilla on kai paljon apulaisia?"

"On varmasti", vastasi poika. "Kukapa tuon oikeastaan tienneekään, kuinka monta paimenta hänellä on. He tulevat ja menevät alituisesti. En tunne heistä puoliakaan."

"Onko näihin aikoihin liikuteltu paljon karjaa?"

"Karjaa liikutellaan aina", vastasi poika katsoen kummallisesti.

"Rosvotko sitä tekevät?"

Mutta poika ei katsahtanutkaan Duaneen vakuuttavasti, kuten hän oli odottanut.

"Kuulin sanottavan tätä Fairdalea vilkkaaksi paikaksi?"

"Ei tämä niin vilkas ole kuin Sanderson, vaikka onkin suurempi."

"Olen kuullut siitä puhuttavan. Muudan mies kertoi siellä, että pari paimenta on vangittu."

"Aivan niin. Tiedän koko jutun. Paimenet olivat Joe Bean ja Brick Higgins. He ovat kotoisin täältä, vaikka he eivät oleskelekaan täällä usein. Longstrethin poikia."

Koska Duane ei halunnut näyttää liian uteliaalta, vaihtoi hän puheenaihetta.

Syötyään illallisen Duane maleksi pääkadulla edestakaisin. Kun ilta pimeni, meni hän erääseen hotelliin, osti sikareja, istuutui ja katseli. Sitten hän poistui kadulle pistäytyen toiseen paikkaan. Sen julkipuoli oli hyvin kömpelön näköinen, mutta sali oli verraten muhkea ja hyvin valoisa, Se oli täynnä miehiä, jotka tulivat ja menivät – tuollaista joukkoa tomuisin saappain, joka tuoksuu hevosilta ja tupakalta. Duane istuutui muiden joukkoon hetkiseksi avoimin silmin ja korvin. Sitten hän lähestyi tarjoilupöytää, jonka vieressä useimmat vieraat olivat jo olleet tahi olivat sinne menossa. Hän näki edessään suuren nelikulmaisen huoneen, jota kuusi suurta lamppua valaisi. Tarjoilupöytä sijaitsi sen toisessa laidassa ja koko huone oli täynnä pöytiä ja tuoleja. Tämä oli ainoa pelipaikka Etelä-Texasissa, mukaanluettuina pienimmätkin, missä hän ei nähnyt lainkaan meksikolaisia. Siellä pelattiin juuri erästä korttipeliä tällä haavaa. Duane jäi sinne hetkiseksi tietäen vallan hyvin, että muukalaiset ovat liian tavallisia Fairdalessa herättääkseen huomiota. Sitten hän palasi ravintolaan, josta oli tilannut huoneen.

Hän istuutui likaisen pienen ravintolan kynnykselle. Pari miestä keskusteli huoneessa, eivätkä he olleet huomanneet Duanea.

"Laramie, mikä vieraan nimi on?" kysyi toinen.

"Hän ei ilmaissut sitä", vastasi toinen.

"Hän oli tavattoman kookas mies. Teki minuun kummallisen vaikutuksen. Hän ei ole mikään karjanostaja. Mitä mieltä te olette hänestä?"

"Hän näytti minusta tuollaiselta kylmältä, tyyneltä ja rauhalliselta texasilaiselta, joka on hakenut jotakin miestä vuosikausia tappaakseen hänet tavatessaan hänet."

"Olette oikeassa, Laramie, ja näin meidän kesken, toivon hänen hakevan Long–"

"Sshh!" keskeytti Laramie. "Olette varmaankin puoleksi juovuksissa voidessanne puhua noin."

Sitten he alkoivat puhella niin hiljaa, ettei Duane voinut kuulla heidän sanojaan, ja hetkisen kuluttua Laramien vieras poistui. Duane meni sisään ja käyttäytyen miellyttävästi hän alkoi kysellä yhtä ja toista Fairdalesta. Mutta Laramie oli hyvin vaitelias.

Duane poistui vihdoin huoneeseensa hyvin mietteissään. Oliko Laramien vieras tarkoittanut toivovansa, että joku tulisi tappamaan Longstrethin? Duane oli tehnyt sellaisen johtopäätöksen keskeytyneestä huomautuksesta. Fairdalen kaupunginpäällikössä oli siis jotakin vinoa. Duanekin tunsi sen. Ja hän tunsi senkin, että jos kukaan oli turmeltunut ja vaarallinen mies, oli ainakin tämä Floyd Lawson sellainen. Ja tähän ravintoloitsijaan, Laramiehen, näytti kannattavan tutustua. Mutta viimeksi kohdistuivat Duanen ajatukset kuitenkin sinä iltana neiti Longstrethiin. Hän ei voinut olla muistelematta tyttöä ja ajattelematta, kuinka kummallisesti heidän kohtaamisensa oli vaikuttanut häneen. Se palautti hänen mieleensä nuo entiset kaukaiset ajat, jolloin tytöt olivat muodostaneet osan hänen elämästään. Millainen surullinen, synkkä ja loppumaton väliaika olikaan tämän menneisyyden ja nykyisyyden välillä! Hänellä ei ollut oikeutta haaveillakaan niin kauniista naisesta kuin Ray Longstreth oli. Tämä vakaumus ei kuitenkaan karkoittanut hänen kuvaansa Duanen mielestä, vaan näytti päinvastoin luonnottomasti muuttavan sen vielä lumoavammaksi. Häntä muistellessaan Duane tunsi kummallista kuvaamatonta nälkää, jotakin sellaista, mikä kouristi tuskallisesti hänen rintaansa.

Seuraavana päivänä hän vetelehti vain ravintolassa, ryhtymättä lainkaan keskusteluun vaiteliaan omistajan kanssa. Hänellä ei ollut nyt mitään kiirettä, vaan hän tyytyi tarkastelemaan ja kuuntelemaan. Ja lähempänä sen päivän iltaa hän tiesi Fairdalen olevan sellaisen paikan, jollaiseksi MacNelly oli sen kuvaillut, ja Duane aavisti olevansa joutumaisillaan tavattomiin seikkailuihin. Seuraavan päivän hän kulutti melkein samoin, vaikka hän muutamassa tilaisuudessa ilmoittikin Laramielle etsivänsä erästä miestä. Sen jälkeen ravintoloitsija ei enää ollut niin salaperäinen eikä pidättyväinen. Hän vastasi tavallisiin kysymyksiin eikä Duane tarvinnut pitkää aikaa käsittääkseen, että Laramie oli kerran nähnyt parempiakin päiviä, vaikka hän nyt olikin murtunut, katkera ja kova. Joku oli tehnyt hänelle vääryyttä.

Niin kului muutamia päiviä. Duane ei onnistunut tutustumaan Laramiehen sen paremmin, mutta hän huomasi nurkkiin ja kauppojen edustalle kokoontuneitten laiskoittelijain luottavan häneen ja haluavan puhella. Hän sai ennen pitkää selville, että Fairdale oli Huntsvillen vertainen pelaamisessa, juomisessa ja tappelemisessa. Tomuiset ja satuloidut hevoset reunustivat aina pääkatua ja kaupunki oli täynnä vieraita. Rahaa näyttiin liikutettavan enemmän kuin missään toisessa Duanen tuntemassa paikassa, ja sitä tuhlattiin niin välinpitämättömästi, että se ilmaisi selvästi, kuinka helposti sitä vääryydellä hankittiin. Duane päätti, että Sanderson, Bradford ja Ord olivat vain tämän Fairdalen pahamaineisia etuvahteja, joka viimemainittu taas oli rosvojen ja henkipattojen salainen kokoontumispaikka. Ja se tuntui Duanesta kaikkein kummallisimmalta, että Longstreth oli kaupunginpäällikkö täällä ja istui oikeutta joka päivä. Hän tunsi vaistomaisesti, ennenkuin satunnainen huomautus todisti sen hänelle, että nämä istunnot olivat vain häpeällistä ilveilyä. Ja hän arvaili, pantiinko ne toimeen vain silmien lumeeksi. Tämä arvailu oli kuitenkin samaa kuin Longstrethin epäileminen, ja Duane moitti itseään. Sitten hän totesi, että tämä moite johtui vain Longstrethin tyttärestä. Hän oli saanut kyselemällä selville, että Ray Longstreth oli juuri muuttanut asumaan isänsä luokse. Longstreth oli alkuaan ollut maanviljelijä Louisianassa, jonne hänen perheensä oli jäänyt hänen muutettuaan länteen. Hän oli rikas kartanonomistaja omistaen puolet koko Fairdalesta ja karjanomistaja suuressa mittakaavassa. Floyd Lawson oli hänen apulaisensa ja liikkeen osakas.

Kun Duane viidennen päivän iltana ollessaan Fairdalessa palasi tavalliselta kävelyretkeltään ravintolaan ja meni sisään, hämmästyi hän nähdessään erään raa'an näköisen nuorukaisen syöksyvän ohitseen ovella. Huoneessa makasi Laramie lattialla verinen naarmu otsassaan. Hän ei näyttänyt olevan vaarallisestikaan loukkautunut.

"Bo Snecker! Hän löi minua koettaen sitten anastaa kassan", sanoi Laramie nousten vaivalloisesti seisoalleen.

"Oletteko pahastikin loukkautunut?" kysyi Duane.

"En luullakseni. Mutta Bon ei olisi tarvinnut lyödä minua. Minut on ryöstetty ennen lyömättäkin."

"Minäpä lähden tuon Bon jälkeen", vastasi Duane.

Hän meni ulos ja katsoi katua pitkin kaupungin keskustaa kohti. Mutta hän ei nähnyt ketään sellaista henkilöä, jota hän olisi voinut luulla ravintoloitsijan pahoinpitelijäksi. Sitten hän katsoi toiselle suunnalle ja näki nuoren miehen noin katuvälin päässä kiiruhtavan poispäin ja katsovan silloin tällöin taakseen.

Duane huusi hänelle, että hän pysähtyisi, ja lähti hänen jälkeensä. Silloin lähti Snecker juoksemaan. Duanekin paransi vauhtiaan saavuttaakseen hänet. Duanen käyttäytyminen johtui kahdestakin vaikuttimesta, nimittäin vihasta ja toivosta saada ystäväkseen tämä Laramie, jolta hän uskoi voivansa saada paljon tietoja.

Duane oli nopea juoksemaan ja hänen askeleensa olivat pitkät. Hän tavoittikin pian Sneckeriä, joka kääntyen milloin sinne, milloin tänne ei kyennyt pääsemään pois näkyvistä. Silloin hän pakeni aukealle kentälle juosten suoraan sitä viheriää kukkulaa kohti, jolla Longstrethin talo sijaitsi. Duane oli jo melkein saavuttanut Sneckerin, kun tämä pääsi pensaikon ja puiden suojaan, koettaen siellä livahtaa hänen käsistään viekkaudella. Mutta Duane ei päästänyt häntä näkyvistään, vaan seurasi häntä puiden varjossa polkuja pitkin kujanteen päähän pihalle, jolloin hän näki Sneckerin menevän suoraan Longstrethin taloon.

Mutta ei sekään pystynyt käännyttämään Duanea takaisin, vaikka se näyttikin omituiselta. Hän ei pysähtynyt miettimään. Hänestä tuntui riittävän, että hän tiesi kohtalon johdattaneen hänet tämän kartanonomistaja Longstrethin jäljille. Hän meni sisään ensimmäisestä talon sillä puolella sijaitsevasta ovesta. Se avautui erääseen käytävään, jota pitkin päästiin sisäpihalle. Siellä oli leveitä sileitä kivikuisteja ja kukkia ja pensaita keskellä. Duane kiiruhti sinne joutuen äkkiä vastakkain neiti Longstrethin ja useiden muiden nuorten henkilöiden kanssa. Neiti oli nähtävästi toimeenpannut pienet pidot.

Lawson nojautui muutamaan pilariin, joka kannatti kuistin kattoa, mutta kun hän näki Duanen, muuttuivat hänen kasvonsa melkoisesti ilmaisten hämmästystä, hämminkiä ja sitten pelkoa.

Äkkiä seuranneen hiljaisuuden kestäessä neiti Longstreth nousi yhtä vaaleana kuin hänen pukunsakin oli. Muut läsnäolevat nuoret naiset tuijottivat hämmästyneinä, vaikka eivät olleetkaan niin levottomia. Pihalla oli muutamia paimeniakin, jotka äkkiä muuttuivat tarkkaaviksi ja hiljaisiksi. Näistä merkeistä Duane päätti, että hänen ilmestymisensä sinne oli hämmästyttänyt läsnäolevia. Hän huohotti eikä hänellä ollut yllään hattua eikä takkia. Hänen suuri revolverinhuotransa näkyi selvästi hänen lonkallaan.

Mutta neiti Longstrethin näkeminen vaikutti kuvaamattomalla tavalla häneen. Hän joutui kokonaan ymmälle näkemättä sillä hetkellä muita kuin neidin.

"Neiti Longstreth, tulin tarkastamaan taloanne", huohotti hän. Hän tuskin tiesi, mitä sanoi, mutta samalla hetkellä kun hän puhui totesi hän, että hänen kaikin mokomin olisi pitänyt jättää juuri tämä sanomatta. Hän oli tehnyt tyhmyyden, mutta hän ei ollut tottunut naisiin ja tämä tummasilmäinen tyttö lumosi hänet pannen hänen sydämensä jyskyttämään ja sekoittaen hänen ajatuksensa.

"Tarkastamaanko taloani?" huudahti neiti Longstreth punan haihduttaessa kalpeuden hänen poskiltaan. Hän näytti hämmästyneeltä ja vihaiselta. "Mutta miksi? Kuinka uskallattekaan? Tämä on aivan anteeksiantamatonta."

"Muudan Bo Snecker-niminen mies hyökkäsi Jim Laramien kimppuun ryöstäen hänet", vastasi Duane nopeasti. "Ajoin Sneckeriä takaa tänne ja näin hänen pakenevan tähän taloon."

"Tännekö? Ah, herra, olette varmaankin erehtynyt. Emme ole nähneet ketään. Isäni poissaollessa olen määrääjä täällä. En salli teidän tarkastaa taloani."

Lawson näytti nyt tointuvan hämmästyksestään. Hän tuli lähemmäksi.

"Ray, älä ole milläsikään", sanoi hän serkulleen. "Tämä mies tekee vain kömpelöä pilaa. Kyllä minä hänelle opetan. Kuulkaa, herra, livistäkää nyt vain tiehenne täältä!"

"Haluan Sneckerin käsiini. Hän on täällä ja aion hakea hänet esille", vastasi Duane tyynesti.

"Pyh! Huonoa pilaa vain", ivaili Lawson. "Ymmärrän tarkoituksenne. Haluaisitte vain jonkun tekosyyn nojalla rynnätä tänne saadaksenne tavata serkkuani jälleen. Nähdessänne vieraat keksitte tämän verukkeen. Poistukaa nyt tahi teille käy huonosti."

Duane tunsi veren polttavan kasvojaan. Hän tiesi, että häntä voitiin melkein syyttää sellaisesta vaikuttimesta. Eikö hän ollut voinut karkoittaakaan tätä neiti Longstrethiä ajatuksistaan? Tytön silmät näyttivät nyt ivallisilta. Ja se haihdutti jollakin tavoin hänen hämmennyksensä.

"Neiti Longstreth, sallitteko minun tarkastaa talon?" kysyi hän.

"En."

"Siinä tapauksessa pahoittelen, että teen sen luvattanne."

"Ette uskalla!" tiuskaisi tyttö. Hän seisoi suorana kohoilevin povin.

"Suokaa anteeksi, mutta kyllä minä sen teen."

"Kuka olette?" kysyi tyttö äkkiä.

"Olen texasilainen vartija", vastasi Duane.

"Texasilainen vartijako?" toisti tyttö.

Floyd Lawsonin tummat kasvot kalpenivat.

"Neiti Longstreth, en tarvitse valtuuksia talojen tarkastamiseen", sanoi Duane. "Olen pahoillani, että vihastutan teitä. Mutta minusta olisi mieluisampaa, jos sentään antaisitte luvan. Muudan rosvo on paennut tänne isänne taloon. Hän on piiloutunut jonnekin. Saanko etsiä häntä?"

"Saatte, jos todellakin olette vartija."

Duane näytti paperinsa, mutta neiti Longstreth kieltäytyi ylpeästi katsomasta niihin.

"Neiti Longstreth, olen tullut tekemään Fairdalesta turvallisemman, puhtaamman ja paremman paikan naisille ja lapsille. En ihmettele ollenkaan suuttumustanne. Mutta jonakin päivänä kadutte vielä, että olette loukannut ja epäillyt minua."

Floyd Lawson hujautti kiihkeästi käsillään.

"Vain kerskailua! Serkku, jatka vain huvitteluasi. Otan mukaani pari paimenta ja lähden tämän – tämän texasilaisen vartijan mukaan."

"Kiitoksia", vastasi Duane kylmästi silmäillen Lawsonia. "Ehkä löydättekin Sneckerin pikemmin kuin minä."

"Mitä tarkoitatte?" kysyi Lawson kalveten. Hän oli nähtävästi hyvin tulinen ja kiihkeä mies.

"Älkää riidelkö", sanoi neiti Longstreth. "Floyd, mene hänen kanssaan ja kiiruhda. Olen hermostunut, kunnes mies löydetään tahi saadaan varmuus, ettei täällä ole ketään."

He alkoivat tarkastaa taloa usean paimenen avustamina, tutkien kaikki huoneet etsien, huudellen ja tirkistellen pimeihin paikkoihin. Ja Duanea hämmästytti kovasti, että Lawson vain huuteli. Hän kiiruhtikin niin paljon kuin suinkin koettaen pysytellä muista edellä. Duane arvaili, tiesikö hän piiloutuneen miehen tuntevan hänen äänensä? Oli sen asian laita kuinka tahansa, Duane kuitenkin kohdisti katseensa erääseen pimeään nurkkaan ja suunnaten revolverinsa sinnepäin huusi: "Tule esille sieltä!"

Mies ilmestyi valopiiriin – muudan pitkä, solakka, tummakasvoinen nuorukainen, jolla oli hattu päässään ja yllään pusero ja housut. Duane tarttui häntä kaulukseen, ennenkuin kukaan muu ehti liikahtaakaan, ja työnsi revolverin niin lähelle häntä, että nuorukainen säikähti. Mutta hän ei tehnyt Duaneen sellaista vaikutusta, että hän olisi pelännyt juuri silloin, vaikka hänen kasvonsa olivatkin hikiset ja hän oli niin kalpea kuin hän juuri olisi tointunut jostakin järkytyksestä. Hän tuijotti Duanen kasvoihin, sitten Duanen vieressä seisovaan paimeneen ja sitten Lawsoniin, ja ellei Duane milloinkaan elämässään ollut nähnyt huojentunutta ilmettä kenenkään kasvoissa, näki hän ainakin nyt. Muuta ei Duane halunnut tietääkään, vaikka hän aikoikin saada selville vielä enemmänkin, jos vain voisi.

"Kuka olette?" kysyi Duane tyynesti.

"Bo Snecker", vastasi mies.

"Miksi piileskelette täällä?"

Mies näytti synkistyvän.

"Luulin olevani yhtä hyvässä turvassa Longstrethin luona kuin muuallakin."

"Vartija, mitä aiotte tehdä hänelle?" kysyi Lawson epävarmasti nyt kun vangitseminen oli suoritettu.

"Se on minun asiani", vastasi Duane työntäen Sneckerin edellään pihalle.

Duanen mieleen oli äkkiä juolahtanut, että hän vie Sneckerin majuri Longstrethin kuulusteltavaksi oikeuteen.

Kun Duane saapui rakennukseen, missä oikeus istui, oli siellä muitakin miehiä, noin tusinan verran kenties, jotka kaikki näyttivät kiihtyneiltä, koska uutiset Duanen teosta olivat nähtävästi ehtineet sinne ennen häntä. Longstreth istui pöydän vieressä korokkeella. Hänen vieressään istui muudan paksu harmaantunut mies syvälle painuneine silmineen. Hän oli maakunnan tuomari Hanford Owens. Oikealla seisoi eräs pitkä romuluinen keltakasvoinen mies riippuvine vaaleine viiksineen. Hänen liiveihinsä oli silmäänpistävälle paikalle kiinnitetty suuri hopeakilpi. Hän oli Gorsech, muudan Longstrethin sheriffi. Siellä oli vielä neljä muutakin miestä, jotka Duane tunsi näöltään, useita, joiden kasvot näyttivät tutuilta, ja puoli tusinaa muukalaisia, kaikki tomuisia ratsastajia.

Longstreth löi kovasti nyrkillään pöytään saadakseen äänensä kuuluville. Vaikka hän olikin kaupunginpäällikkö, ei hän voinut nyt tukahduttaa kiihkeää melua. Se hiljeni kuitenkin vähitellen ja muutamista viimeisistä sanoista ennen hiljaisuutta Duane ymmärsi, että hän oli tulollaan häirinnyt jotakin huoneessa pidettävää kokousta.

"Miksi tunkeudutte tänne?" kysyi Longstreth.

"Eikö tämä ole oikeussali? Ettekö te ole Fairdalen kaupunginpäällikkö?" kysyi Duane puolestaan. Hänen äänensä oli kirkas ja kova, melkeinpä pistävä.

"Kyllä", vastasi Longstreth. Hän näytti kovalta kuin pii ja kuitenkin tunsi Duane hänen suuren mielenkiintonsa.

"Olen vanginnut erään rikollisen", sanoi Duane.

"Vanginnutko rikollisen?" huudahti Longstreth. "Tekö? Kuka te olette?"

"Olen vartija", sanoi Duane.

Nyt seurasi merkityksellinen hiljaisuus.

"Syytän Sneckeriä Laramien kimppuun hyökkäämisestä ja ryöväysyrityksestä, melkeinpä murhasta. Hänellä on ruma entisyys täällä ja oikeus kai on selvillä siitä."

"Mitä kuulenkaan puhuttavan teistä, Bo? Tulkaa lähemmäksi ja puolustakaa itseänne", sanoi Longstreth töykeästi.

Snecker lähestyi katsahtaen salavihkaa Duaneen ja laahustaen muutamia askelia lähemmäksi kaupunginpäällikköä. Hän näytti ilkeän julkealta, mutta aremmalta kuin mikään tavallinen rosvo.

"Asia ei ole niin, Longstreth", aloitti hän kovaa. "Menin Laramien ravintolaan syömään. Silloin tuli muudan mies, jota en milloinkaan ole nähnyt, hallista huoneeseen, löi Laramietä ja kaasi hänet lattialle. Juoksin pakoon. Silloin tämä suuri vartija lähti ajamaan minua takaa ja toi minut tänne. En tehnyt mitään pahaa. Tämä vartija haluaa vain vangita jonkun. Niin olen ainakin asian käsittänyt, Longstreth."

Longstreth sanoi jotakin hiljaa tuomari Owensille, jolloin tämä arvon mies nyökäytti myöntävästi päätään.

"Bo, teidät vapautetaan", sanoi Longstreth töykeästi. "Nyt saavat kaikki sivulliset poistua salista."

Hän ei ollut tietääkseenkään vartijasta. Tämä oli hänen vastarintansa Duanea kohtaan, isku vasten kasvoja hänen tielleen tulevalle vartijapalvelukselle. Jos Longstreth oli rikollinen, oli hän kieltämättä tavattoman rohkea. Mutta hänen välinpitämättömyytensä, päättäväinen käytöksensä ja ratkaiseva vakaumuksensa tuntuivat Duanen terävästä ja harjaantuneesta silmästä muodostavan kummallisen vastakohdan hänen suunsa jännittyneille piirteille ja oliivin värisen ihon hitaalle kapenemiselle. Hetkisen kestävän vaitiolon kuluessa Duanen Longstrethiin kohdistunut katse näki, kuinka ääretön miehen uteliaisuus oli.

Siiloin vangittu Snecker rykäisten, mikä rikkoi jännittyneen hiljaisuuden, astui pari askelta ovea kohti.

"Pysy paikoillasi!" huusi Duane. Käsky pysähdytti Sneckerin kuin luoti.

"Longstreth, näin Sneckerin hyökkäävän Laramien kimppuun", sanoi Duane kaikuvalla äänellä. "Mitä on oikeudella siihen sanomista?"

"Vain seuraavat sanat: Pecon länsipuolella emme kaipaa vartijain apua. Emme halua teitä tänne. Fairdale ei tarvitse teitä."

"Nyt te valehtelette, Longstreth", vastasi Duane. "Minulla on taskussani kirjeitä muutamilta Fairdalen asukkailta, jotka pyytävät vartijain apua."

Longstreth kalpeni ja hänen ohimosuonensa pullistuivat. Hän näytti olevan raivostumaisillaan eikä kyennyt keksimään nopeaa vastausta.

Floyd Lawson hyökkäsi saliin ja sitten pöydän viereen. Hänen kasvonsa olivat aivan tummanpunaiset niihin kohonneesta verestä, hänen puheensa oli epäselvää ja hänen hillitsemätön vihanpuuskansa ei ollut missään suhteessa mihinkään syyhyn, mistä hän ehkä olisi voinut suuttua. Longstreth peräytti hänet kirouksella ja varoittavalla silmäyksellä.

"Missä on vangitsemismääräys, jonka nojalla voitte pidättää Sneckerin?" huusi Longstreth.

"En tarvitse vangitsemismääräyksiä voidakseni pidättää jonkun. Longstreth, ette näytä tuntevankaan texasilaisten vartijain valtuuksia."

"Täällä ette ainakaan tule saamaan mitään aikaan kirotuilla vartijatempuillanne. Aion estää sen."

Tämä Longstrethin kiihkeä vastaus oli merkki, jota Duane oli odottanut. Longstreth oli siten selvittänyt pulmaa. Duane halusi pakottaa Longstrethiä toimimaan ja tahtoi näyttää kaupungille asemansa.

Hän perääntyi erilleen kaikista muista.

"Miehet, kutsun teidät kaikki todistajikseni!" huusi hän kaikuvasti. "Kutsun teidät todistajiksi erään rikollisen vangitsemiseen, minkä vangitsemisen Longstreth, Fairdalen kaupunginpäällikkö, on estänyt. Aion painostaa sitä seikkaa selostuksessani Austinin kenraaliajutantille. Longstreth, ette tule milloinkaan enää estämään ainoatakaan vangitsemista!"

Longstreth istui kalpeana purren hampaitaan.

"Longstreth, olette nyt näyttänyt korttinne", sanoi Duane niin kovasti, että hänen sanansa kuuluivat kauaksi ja jäykistivät ne, jotka sattuivat kuulemaan ne. "Jokainen Fairdalen rehellinen asukas voi nyt nähdä, mikä on oikeaa, ja ymmärtää, kuinka huonot kortit teillä on kädessänne. Saatte kuulla minun vielä sanovan pataa padaksi. Olette ollut jo pari vuotta kaupunginpäällikkönä ettekä ole vielä kertaakaan vanginnut ainoatakaan rosvoa, mikä on kummallista, koska Fairdale on oikea rosvojen pesäpaikka. Ette ole milloinkaan lähettänyt ainoatakaan vankia Del Rioon, vielä vähemmin Austiniin. Teillä ei ole täällä minkäänlaista vankilaa. Sinä aikana kuin olette hoitanut virkaanne, on täällä tehty yhdeksän murhaa, täällä on ollut lukemattomia katutaisteluja ja ryöstöjä, mutta ei ainoatakaan vangitsemista. Olette kyllä määrännyt vankeutta mitättömistä seikoista ja rangaissut niistä aivan suhteettoman kovasti. Oikeudessanne on käsitelty juttuja vesioikeuksista, karjakaupoista ja tilojen rajoista. Ja tuntuu kummalliselta, että te, Lawson tahi toiset teitä kannattavat miehet olette aina olleet sekaantuneet näihin juttuihin. Ja vielä kummallisemmalta näyttää, että lakia on aina tulkittu teidän hyväksenne."

Duane lopetti kylmän kaikuvan puheensa. Hiljaisuudessa sekä salin ulkopuolella että sen sisässä voitiin kuulla kiihoittuneiden miesten syvää hengitystä. Ja Longstrethiä kannatti todella katsella. Eikä hän kuitenkaan näyttänyt olevan muuta kuin raivoissaan tälle tungettelijalle.

"Longstreth, tämä on selvää puhetta teille ja Fairdalelle", jatkoi Duane. "En syytä teitä enkä oikeuttanne epärehellisyydestä. Sanon vain, että tämä on kummallista. Lain käyttö on täällä ollut paljasta ilveilyä. En ole vielä selvillä kaiken tämän velttouden vaikuttimista, mutta haastan teidät kaikissa tapauksissa vastaamaan."

XVII

Duane poistui salista, tunkeutui sivuittain joukon läpi ja lähti kävelemään katua alaspäin. Hän oli varmasti ollut näkevinään muutamien miesten kasvoissa huonosti salattua ihmettelyä ja tyytyväisyyttä. Hän oli nyt päässyt jonkun jalkoja polttavan tien päähän ja aikoi ottaa selvän, minne se johti. Ei ollut lainkaan mahdotonta, että hän kohtaisi Cheseldinen sen toisessa päässä. Hän koetti hillitä kiihtyvää innostustaan. Mutta aina yhä uudestaan sai kaikki muu väistyä Ray Longstrethin muiston tieltä. Hän epäili tytön isää, ettei tämä ollutkaan sellainen kuin hän oli olevinaan. Hän ehkä voi ja voi varmastikin aiheuttaa surua ja häpeää tälle nuorelle naiselle. Tämä ajatus kouristi tuskallisesti Duanen rintaa. Tyttö alkoi ahdistaa hänen mieltään ja sitten hän alkoi ajatella enemmän tytön kauneutta ja suloa kuin sitä häpeää, mihin hän ehkä voi tytön saattaa. Jokin kummallinen tunne, joka oli kauan ollut lukittuna Duanen sydämeen, tahtoi saada äänensä kuuluville ja päästä vapaaksi. Hän tunsi olevansa huolissaan.

Palatessaan ravintolaan hän tapasi Laramien siellä nähtävästi kokonaan tointuneena pahoinpitelyn seurauksista.

"Kuinka voitte, Laramie?" kysyi hän.

"Voin niin hyvin kuin suinkin voin toivoakin", vastasi Laramie. Hänen päinsä ympärillä oli kääre, joka ei kyennyt peittämään lyönnin aiheuttamaa pahkaa. Hän oli kalpea, mutta muuten mainiolla tuulella.

"Snecker näyttää antaneen teille aikamoisen tällin", huomautti Duane.

"En syytä Bota ollenkaan", väitti Laramie vastaan silmin, jotka panivat Duanen miettimään.

"Mutta minäpä syytän. Sain hänet kiinni ja vein hänet Longstrethin oikeuteen, mutta he päästivät hänet vapaaksi."

Laramie näytti tulevan liikutetuksi tästä ystävyyden osoituksesta.

"Kuulkaahan nyt, Laramie", jatkoi Duane, "muutamissa Texasin osissa on viisasta pitää suunsa kiinni, viisasta ja terveydelle edullista. Ja näin meidän kesken haluan ilmoittaa teille, että olen teidän puolellanne aitaa."

Laramie säpsähti. Duane kääntyi hetkisen kuluttua ja katsoi häntä suoraan silmiin. Hän oli säpsähdyttänyt Laramien unhottamaan tavallisen vaiteliaisuutensa, mutta hänen katsoessaan valo, joka ehkä johtui sekä hämmästyksestä että ilosta, haihtui Laramien kasvoista jättäen ne entisen naamion peittoon. Duane oli kuitenkin nähnyt tarpeeksi. Hänellä oli tarkka vainu kuin verikoiralla.

"Puhuaksemme työstä, Laramie, niin kenelle sanoittekaan Sneckerin työskentelevän?"

"En ole sanonut mitään."

"Mutta ilmoitatte kai sen nyt, ilmoitattehan? Laramie, olette kovin ärtyisä tänään. Tuoko kuhmu sen vaikuttaa? Kenelle Snecker työskentelee?"

"Silloin kun hän on työssä, mikä ei tapahdu usein, paimentaa hän Longstrethin karjaa."

"Hm! Minusta näyttää kuin Longstreth muodostaisi jonkinlaisen keskuksen koko Fairdalelle. Olin hieman vihoissani tässä eräänä päivänä, kun huomasin menettäväni rahaa Longstrethin farao-pelissä. Mutta en varmastikaan olisi ollut vihoissani, jos olisin voittanut. Hämmästyin kuitenkin melkoisesti kuullessani Longstrethin omistavan Hope So-yhtiön."

"Hän omistaa paljon taloja täällä", vastasi Laramie pidättyväisesti.

"Hm! Laramie, olette samanlainen kuin muutkin miehet tässä kaupungissa, ette uskalla puhua mitään Longstrethistä. Ymmärtäkää minut oikein, Laramie. En välitä tämän taivaallista koko kaupunginpäälliköstä, eversti Longstrethistä. Ja jos niikseen tulee, voin vetäistä revolverini esille ampuakseni hänet yhtä hyvin kuin jonkun toisenkin rosvon."

"Puhuminen on helppoa", vastasi Laramie ivaillen hänen kerskailuaan, vaikka hänen kasvonsa punastuivatkin.

"Niin onkin. Tiedän sen", sanoi Duane. "Enkä minä tavallisesti puhukaan paljon. Ei siis olekaan yleisesti tunnettua, että Longstreth omistaa Hope Son?"

"Kyllä se tiedetään täällä Pecon seuduilla, siitä ei ole pelkoa. Mutta Longstrethin nimi ei ole missään yhteydessä Hope Son kanssa. Blandy hoitaa ravintolaa."

"Vai Blandy. Ellei hänen farao-pelinsä ole väärää, olen hullaantunut mustangi. En sano tätä senvuoksi, ettei täällä olisi muitakin väärinpelaajia. Mieshän voi aina pitää heille puoliaan. Mutta Blandy on ilkeä ja kiero mies, joka ei milloinkaan uskalla katsoa toista silmiin. Tuon Hope Son isännän pitäisi olla yhtä rehellinen mies kuin te Laramie."

"Kiitoksia", vastasi Laramie ja Duane kuvitteli hänen äänensä kuulostavan käheältä. "Oletteko kuullut puhuttavan, että se ennen kuuluikin minulle?"

"En. Todellako?" sanoi Duane nopeasti.

"Niin. Rakensin ravintolan, suurensin sitä pari kertaa ja hoidin sitä yksitoista vuotta."

"No, minut saa vaikka hirttää!" Nyt oli todellakin Duanen vuoro hämmästyä ja hänen silmänsä alkoivat kiiltää. "Olen pahoillani, ettette ole siellä nyt. Myittekö sen?"

"En. Menetin vain koko paikan."

Hän värähteli nyt oikein huojennuksesta saadessaan puhua ja kertoa. Myötämielisyys oli pehmittänyt hänen sydämensä.

"Siitä on nyt kaksi vuotta – kaksi vuotta viime maaliskuussa", jatkoi hän. "Olin suurissa karjakaupoissa Longstrethin kanssa. Saimme naudat, mutta minun osani, kahdeksantoistasataa päätä, varastettiin. Olin velkaa Longstrethille. Hän rupesi ahdistamaan minua. Sitten meni juttu oikeuteen ja minä tein vararikon."

Duanesta tuntui vaikealta katsoa Laramiehen. Mies oli aivan kalpea ja kyyneliä virtasi hänen poskilleen. Duane ymmärsi miehen katkeruuden, tappion ja tuskat. Hän ei ollut voinut täyttää sitoumuksiaan, mutta häntä oli joka tapauksessa petetty. Kaikki, minkä hän oli tukahduttanut, ja kaikki, mikä olisi voinut olla kiihkoa, ellei miehen rohkeus olisi lannistunut, selveni nyt Duanelle äkkiä. Hän tiesi nyt Laramien katkeruuden salaisuuden. Mutta syyn, miksi hän ei avoimesti syyttänyt Longstrethiä, ja hänen pidättyväisyytensä ja pelkonsa salaisuuden päätti Duane olevan parasta ottaa selville jolloinkin toiste.

"Saatte kiittää siitä huonoa onneanne! Se oli todellakin kovaa", sanoi Duane. "Mutta olette tyyni häviäjä ja ratas pyörii. Kuunnelkaahan nyt, Laramie, sanojani. Olen neuvojenne tarpeessa. Minulla on hieman rahoja. Mutta ennenkuin menetän ne kaikki, haluan sijoittaa niistä edullisesti jonkun osan. Ostakaa minulle karjaa tahi lunastakaa minut osakkaaksi jonkun karjanomistajan laumaan. Haluan vain, että saatatte minut tekemisiin jonkun rehellisen karjanomistajan kanssa. Tahi parinkin, jos vain näillä seuduilla sattuu olemaan kahta rehellistä miestä. En halua olla missään tekemisissä sellaisten karjanomistajien kanssa, jotka toimivat salaisesti yksissä tuumin rosvojen kanssa. Olen päässyt siihen käsitykseen, että Fairdale on täynnä sellaisia. Tehän, Laramie, olette ollut täällä vuosikausia. Teidän täytyy varmasti tuntea pari sellaista miestä, joita ei voida epäillä."

"Jumalan kiitos minä toki tunnenkin", vastasi Laramie taiteellisesti. "Frank Morton ja Si Zimmer olivat naapureitani ja ystäviäni varallisuuteni aikoina ja ovat vieläkin. Voitte luottaa Frankiin ja Sihin. Mutta jos haluatte kuunnella neuvoani, älkää sijoittako rahojanne nyt karjaan."

"Miksi en?"

"Koska jokainen uusi tulokas, joka ostaa karjaa näihin aikoihin, menettää sen jälleen rosvoille pikemmin kuin hän ehtii sanoa Jack Robinson. Uranuurtajat ja uudet karjanomistajat ovat rosvojen mielestä helposti kynittäviä. Ja Jumala tietää, että kaikki muutkin karjanomistajat ovat melkein samanlaisia. Mutta uusien miesten pitää oppia tuntemaan ohjakset. He eivät tiedä mitään eivätkä tunne ketään. Mutta vanhat karjanomistajat ovat viisaita ja varovaisia. He taistelisivat, jos he vain –"

"Mitä?" pisti Duane väliin hänen keskeyttäessään.

"Jos he vain tuntisivat karjan varkaat, niinkö?".

"Ei."

"Jos he vain uskaltaisivat?"

"Ei se riipu siitäkään niin paljon."

"Mistä sitten? Mikä saisi heidät taistelemaan?"

"Jos he vain saisivat kykenevän johtajan."

"Päivää, Jim!" huusi joku äänekkäästi ovelta.

Muudan suuri, punakka ja hilpeän näköinen mies tuli huoneeseen.

"Hei, Morton!" vastasi Laramie. "Esittelisin sinut tälle vieraalleni, jos vain tietäisin hänen nimensä."

"Sen ei pitäisi olla minään esteenä, koska vain harvat miehet täällä käyttävät oikeaa nimeään."

"Kuulkaahan nyt, Morton", sanoi Duane. "Laramie vihjaisi minulle, että olette rehellinen mies liiketoveriksi. Minulla on hieman rahaa ja ennenkuin menetän sen kaikki, haluaisin sijoittaa siitä osan karjaan."

Morton hymyili leveästi.

"Olen tosissani", Duane sanoi suoraan. "Jollette arvostele naapureita paremmin kuin olette arvostellut minua, ette milloinkaan rikastu."

Duanesta tuntui hauskalta tehdä näille miehille huomautuksensa paljon puhuviksi. Morton näytti tyytyväiseltä ja tarkkaavaiselta, vaikka hän ei vielä luottanutkaan vieraaseen.

"Minulla on vähän rahaa. Ettekö salli minun ottaa osaa johonkin kauppaan? Ettekö tahdo tehdä minusta karjanomistajaa hankkimalla minulle omaa pientä laumaa?"

"Vieras, tahdon sanoa teille suoraan, että teette tyhmästi, jos ostatte karjaa nyt. En halua ottaa rahojanne ja nähdä teidän menettävän ne. Parasta on, että palaatte takaisin Pecon tuolle puolen, missä rosvot eivät ole niin voimakkaita. Minullakaan ei ole ollut kuin kaksituhatta viisisataa päätä kymmeneen vuoteen. Rosvot ovat sallineet minun pitää ne siitoseläiminä. Eivätkö he olekin ystävällisiä?"

"Kieltämättä tavallaan. Kuulen täällä vain puhuttavan rosvoista, Morton", vastasi Duane kärsimättömästi. "Katsokaa, en ole milloinkaan oleskellut pitkää aikaa rosvojen hallitsemassa maassa. Kuka joukkoa oikeastaan johtaa?"

Morton katsoi Duaneen hymyillen kummallisen huvitettuna, mutta puri sitten jykevät leukansa yhteen kuin tukahduttaakseen hetken mielijohteesta johtuvat sanansa.

"Kuulkaahan nyt, Morton; meidän on muistettava, että näiden rosvojen valta loppuu joskus, vaikka he olisivat kuinka voimakkaita tahansa, vaikka he työskentelisivät miten salaisesti hyvänsä ja vaikka he olisivat kuinka paljon tahansa tekemisissä luultujen rehellisten miesten kanssa."

"He ovat tulleet tänne uranuurtajien kanssa eivätkä lähde pois, ennenkuin viimeinenkin sonni on viety", sanoi Morton.

"Jos teistä olosuhteet näyttävät sellaisilta, ette ole mielestäni ollenkaan rehellisempi kuin joku noista rosvoista."

Morton oli sen näköinen kuin hän olisi aikonut lyödä Duanea ruoskansa varrella. Hänen vihansa haihtui sitten, kuin olisi hän pitänyt sitä itselleen arvottomana, ja koska jokin näytti tuntuvan hänestä hyvin hullunkuriselta, puhkesi hän kaikuvaan nauruun.

"Se ei ole niinkään naurettavaa", jatkoi Duane. "Jos aiotte teeskennellä olevanne toisenlainen kuin olette, voisinko silloin ajatella muuta?"

"Teeskennelläkö?" toisti Morton.

"Niin juuri. Tunnen rohkeat miehet eivätkä he täällä eroa laisinkaan toisten paikkojen rohkeista miehistä. Sanon vain, että koettaessanne näyttää pelkurilta teette kömpelöä pilaa. Olette luonnostanne rohkea, mutta täällä Fairdalen seuduilla on paljon miehiä, jotka pelkäävät omaa varjoaankin, pelkäävät mennä ulos pimeässä ja pelkäävät avata suutaan. Mutta te ette kuulu heihin. Jos siis väitätte, etteivät nämä rosvot häviä täältä olemattomiin, teeskentelette vain pelkuruutta tukeaksenne yleistä luuloa, koska ne eivät voi kestää täällä enää pitkää aikaa. Tarvitsette saada vain hieman uutta verta. Ymmärrättekö tarkoitukseni?"

"Kyllä, luullakseni", vastasi Morton näyttäen siltä kuin myrsky olisi puhaltanut hänen ylitseen. "Vieras, tulen puhuttelemaan teitä tullessani ensi kerran kaupunkiin."

Sitten hän poistui.

Laramien silmät oikein leimahtelivat.

Hän veti syvään henkeään ja antoi katseensa kiertää koko huoneen, ennenkuin kohdisti sen Duaneen.

"Kas niin", vastasi hän hiljaa, "olette nyt löytänyt oikean miehen. Mutta kuka maailmassa te oikeastaan olette?"

Työntäen kätensä pukinnahkaisten liiviensä povitaskuun Duane käänsi sen nurin. Muudan tähtimäinen kirkas hopeinen esine välähti hänen näyttäessään sitä taskuineen tuijottavalle Jimille.

"Vartija", kuiskasi Jim lyöden nyrkillään pöytään. "Otaksuinkin heti jotakin sellaista."

"Laramie, tiedättekö, kuka on tämän salaisen rosvokoplan päällikkö täällä?" kysyi Duane suoraan. Hänelle oli juuri luonteenomaista tällainen, että hän meni suoraan asiaan. Ja hänen äänensä ja hänen olennossaan piilevä syvä, huoleton ja kylmä jokin näytti tyynnyttävän Laramien.

"En", vastasi Laramie.

"Tietääköhän sen joku toinen?" jatkoi Duane.

"Täällä ei ole luullakseni ketään rehellistä kansalaista, joka sen tietäisi."

"Mutta te kai epäilette jotakin?"

"Kyllä."

"Ilmaiskaa minulle mielipiteenne tuosta joukosta, joka vetelehtii kapakoissa – noista tavallisista laiskureista."

"He ovat kaikki kurjia roistoja", vastasi Laramie näyttäen olevan hyvin selvillä siitä seikasta. "Useimmat heistä, ovat olleet täällä vuosikausia. Toiset ovat ajautuneet tänne myöhemmin. Muutamat työskentelevätkin silloin tällöin. He rosvoavat muutamia sonneja, varastavat ja ryöväävät saadakseen hieman rahaa juopotteluun ja pelaamiseen. Suuria roistoja kaikki."

"Tiedättekö ollenkaan, onko Cheseldine miehineen yhteistoiminnassa tämän joukon kanssa?"

"Sen tietää yksin Jumala. Mutta olen aina epäillyt kaikkien miesten kuuluvan samaan joukkoon. Ei kukaan ole milloinkaan nähnyt Cheseldineä ja se on kummallista, koska Knell, Poggin, Panhandle Smith, Blossom Kane ja Fletcher ratsastavat tänne usein, Poggin kuitenkin harvemmin kuin muut. Mutta toiset sitä useammin. Ja sanoakseni totuuden, he ovat kuin kotonaan kaikkialla Pecon länsipuolella."

"Minua on suuresti hämmästyttänyt seuraava seikka", sanoi Duane. "Miksi ovat kaikki miehet, jotka näyttävät rehellisiltä, niin vaiteliaita täällä? Onko asianlaita todella niin, vai luulottelenko vain sellaista?"

"Kyllä se niin varmasti on", vastasi Laramie synkästi. "Miehet ovat menettäneet karjansa ja omaisuutensa täällä Fairdalessa – menettäneet ne kunniallisesti tahi muuten, vaikka sitä ei olekaan todistettu. Ja muutamissa tapauksissa, kun he puhuivat tahi vihjaisivatkaan vähän, löydettiin heidät jonkun ajan kuluttua kuolleina jostakin. Rosvot olivat nähtävästi vanginneet ja ryövänneet ja sitten tappaneet heidät. Kuolleet miehet eivät puhu. Senvuoksi olemme niin vaiteliaita täällä."

Duane tunsi muuttuvansa synkän ja vakavan ankaraksi. Karjan rosvoamista voitiin kyllä sietää, sillä Länsi-Texas oli vaurastunut ja rikastunut niistä suurista rosvojoukoista huolimatta, jotka hallitsivat laajoja alueita, mutta tällainen pienen taistelevan yhteiskunnan kylmä, salainen ja murhaava painostus oli jotakin liian kummallista ja liian peloittavaa, että ihmiset voisivat sietää sitä pitkää aikaa.

Vartija oli juuri sanomaisillaan jotakin jälleen, kun kadulta kuuluva kavioiden kapse keskeytti hänet. Hevoset pysähtyivät ravintolan edustalle ja muudan ratsastaja laskeutui satulasta. Floyd Lawson tuli huoneeseen pyytäen tupakkaa.

Vaikka hänen tulonsa ehkä hämmästyttikin Laramietä, ei hän kuitenkaan näyttänyt sitä. Mutta Lawson raivostui nähdessään vartijan, ja hänen silmänsä alkoivat kiilua synkästi, kun hän käänsi katseensa Duanesta Laramiehin ja taas takaisin. Duane nojautui huolettomasti tarjoilupöytään.

"Tyhmempää tekoa ette ole milloinkaan tehnyt", sanoi Lawson. "Jos tulette nuuskimaan kartanoomme jälleen, käy teille huonosti."

Tuntui kummalliselta, ettei mies, joka oli asunut Pecon länsipuolella kymmenen vuotta, nähnyt Duanessa mitään sellaista, mikä olisi estänyt tällaiset puheet. Lawsonin käyttäytymistä ei voitu todellakaan sanoa rohkeudeksi, sillä rohkeat miehet ovat harvoin suvaitsemattomia. Siihen verrattomaan rohkeuteen, mikä oli luonteenomaista senaikuisille mestariampujille, liittyi vielä tyyni ja vaatimaton käytös ja harvapuheisuus, mikä oli melkein ystävällistä ja aina kohteliasta. Lawson oli tulinen louisianalainen ranskalaista syntyperää ja nähtävästi sellainen mies, jota ei milloinkaan oltu vastustettu ja joka oli voimakas, raaka ja kiihkeä, mitkä ominaisuudet tällaisessa tilanteessa tekivät hänestä yksinkertaisesti hölmön.

"Sanon vieläkin, että te keksitte vain tuon verukkeenne voidaksenne jälleen lähestyä Ray Longstrethiä", ivaili Lawson. "Mutta muistakaa, että jos tulette sinne vielä kerran, käy teille huonosti."

"Olette oikeassa, mutta ei siten kuin luulette", Duane vastasi tiukasti ja kylmästi.

"Ray Longstreth ei välitä hituistakaan sellaisesta kurjasta vakoilijasta kuin te olette", sanoi Lawson kiivaasti. Hän ei näyttänyt haluavan harkitusti kiihdyttää Duanea, oli vain kiukkuinen ja mustasukkainen. "Sanon teille suoraan, millainen olette, te kurja teeskentelijä, kerskailija ja kirottu muiden asioihin sekaantuva itserakas vartija."

"Lawson, en viitsi suuttua, koska näytätte puolustavan kaunista serkkuanne", vastasi Duane hitaasti. "Mutta sallikaa minun kuitenkin vastata kohteliaisuuteenne. Olette oikein hieno eteläläinen. Millainen kurja, kerskaileva, kirottu härkäpäinen rosvo te oikeastaan olettekaan!"

Duane sanoi oikein sähisten nämä viimeiset sanat. Ja sitten hän ymmärsi totuuden nähdessään Lawsonin nytkähtelevät, kiihkon tummentamat kasvot.

Lawson säpsähti, liikahti ja aikoi vetäistä revolverinsa esille.

Mutta kuinka hitaasti! Duane syöksyi eteenpäin. Hänen pitkä käsivartensa suuntautui ylöspäin ja Lawson horjui taaksepäin kaataen pöytiä ja tuoleja lysähtäen sitten puoleksi istuvaan asentoon seinää vasten.

"Älä yritäkään ampua!" varoitti Duane. "Lawson, päästäkää kätenne irti revolveristanne!" huusi Laramie.

Mutta Lawson oli aivan suunniltaan raivosta. Hän hapuili lonkkaansa samalla kun hänen kasvonsa muuttuivat tummanpunaisiksi, ilkeiksi ja murhanhimoisiksi. Duane potkaisi revolverin pois hänen kädestään. Lawson nousi raivoten seisoalleen ja syöksyi kadulle.

Laramie kohotti vapisevat kätensä.

"Miksi teitte hänestä siipirikon?" vaikeroi hän. "Hänhän yritti ampua teitä. Hänen laistensa miesten potkiminen ei käy päinsä täällä."

"Tuo härkäpäinen hölmö raivoaa ja hyökkää miehineen suoraan meidän kimppuumme. Juuri hänen laiseensa mieheen olen halunnut tutustuakin. Ja sitäpaitsi, jos olisin ampunut hänet, olisin tehnyt murhan."

"Murhanko?" huudahti Laramie.

"Niin, murha se olisi ollut minun työkseni", vastasi Duane.

"Se voi ehkä olla totta, kuka sitten lienettekään, mutta jos Lawson on sellainen mies kuin ajattelette, aloittaa hän nyt salaisen maanalaisen työnsä. Hän ei tule nukkumaan nyt öisin ollenkaan. Hän ja Longstreth ovat aina ahdistaneet minua."

"Laramie, mitä varten teillä on silmät?" kysyi Duane. "Olkaa varuillanne ja kuunnelkaa sanojani. Menkää ystävänne Mortonin luo ja sanokaa hänelle, että peli alkaa vilkastua. Menkää sitten yhdessä neljän tahi viiden sellaisen miehen luo, joihin voitte luottaa. Olen ehkä piankin apunne tarpeessa."

Sitten Duane meni paikasta paikkaan, nurkasta nurkkaan ja naukkulasta naukkulaan vahtien, kuunnellen ja painaen kaiken mieleensä. Kiihko oli ollut häntä nopeampi ja kaikkialla oli keskustelu vilkkaassa käynnissä. Hän otaksui olevan parasta, että hän pysytteli erillään siitä. Pimeän tultua hän hiipi Longstrethin kartanon läheisyyteen. Ilta oli lämmin, ovet olivat auki ja hämärissä ainoat sytytetyt lamput olivat Longstrethin suuressa seurusteluhuoneessa aivan rakennuksen toisessa päässä. Kun eräät ajopelit saapuivat pihalle ja Longstreth ja Lawson laskeutuivat niistä maahan, oli Duane hyvin piilossa pensaikossa ja niin suojassa, ettei hän nähnyt Longstrethistä muuta kuin vilahduksen tämän mennessä sisään. Ja mikäli Duane kykeni erottamaan näytti Longstreth hänestä tyyneltä ja rauhalliselta mieheltä, jännittyneeltä sisimmässään, mutta arvokkaalta loukkauksesta huolimatta. Lawsonia sen sijaan Duane ei ehtinyt lainkaan tarkastaa. He menivät vaieten sisään sulkien oven mennessään.

Kuistin toisessa päässä erään ikkunan alla oli portaiden ja seinän välissä pengermä, jonka varjoon Duane piiloutui. Samoin oli hän usein ennenkin odottanut pimeässä menettämättä kärsivällisyyttään, tottunut kun oli piileskelyyn.

Hetkisen kuluttua sytytettiin lamppu ja Duane kuuli hameiden kahinaa.

"Jotakin on varmasti tapahtunut, Ruth", kuuli hän neiti Longstrethin sanovan levottomana. "Isä kohtasi minut juuri lämpiössä puhumatta mitään. Hän näytti kalpealta ja huolestuneelta."

"Ja serkku Floyd oli aivan ukkospilven näköinen", sanoi Ruth. "Ja kerrankin hän unhotti yrityksensä suudella minua. Jotakin on tapahtunut. Ray, tämä on ollut hyvin ikävä päivä."

"Voi, kultaseni! Ruth, mitä voimmekaan tehdä? Kaikki nämä miehet ovat hurjia ja Floyd muuttaa elämäni vallan hirveäksi. Ja hän kiusaa sinuakin jul–"

"En sano sitä kiusaamiseksi. Floyd haluaa vain rakastua", selitti Ruth kiihkeästi. "Hän ei anna ainoankaan naisen olla rauhassa."

"Kuinka hieno kohteliaisuus minulle, Ruth", sanoi Ray nauraen.

"Viis siitä", vastasi Ruth itsepäisesti. "Niin se vain on. Hän on nolostunut, ja kun hän on juopotellut ja aikoo suudella minua, vihaan häntä."

Lämpiöstä kuului nyt askelia.

"Hei, tytöt!" kuului Lawsonin ääni sanovan vailla tavallista iloisuuttaan.

"Floyd, mitä onkaan tapahtunut?" kysyi Ray hetkisen kuluttua. "En ole milloinkaan nähnyt isää sellaisella tuulella kuin tänään ja sinäkin olet niin huolissasi. Kerro minulle, mitä on tapahtunut?"

"No niin, Ray, riitelimme tänään", vastasi Lawson nauraen töykeästi ja ilmehikkäästi.

"Riitelitte!" toistivat tytöt uteliaina.

"Meidän oli pakko alistua kirottuun häväistykseen tänään", lisäsi Lawson kiihkeästi kuin hänen äänensä olisi voinut kuvailla hänen tunteitaan. "Kuunnelkaa nyt, tytöt, niin kerron teille koko tapahtuman." Hän ryki ja ja selvitti kurkkuaan tavalla, mistä voitiin huomata hänen juopotelleen.

Duane painautui syvemmälle varjoisaan piiloonsa ja jäykistäen lihaksensa kestääkseen vielä jonkun aikaa kangistavan asentonsa vaikeuksia hän valmistautui kuuntelemaan niin tarkasti ja jännittyneenä kuin suinkin. Vain yksikin tämän Lawsonin kiihkoissaan huomaamatta lausuma sana voi olla juuri sopiva Duanen tarvitsemaksi johtolangaksi.

"Kaikki tapahtui kaupungintalolla", aloitti Lawson nopeasti. "Isäsi, tuomari Owens ja minä neuvottelimme siellä juuri kolmen kaupungin ulkopuolella asuvan kartanonomistajan kanssa. Silloin tuo kirottu vartija laahusti sisään tuoden sinne Sneckerin, tuon saman miehen, joka oli piiloutunut tänne taloomme. Hän oli vanginnut Sneckerin luullusta hyökkäämisestä erään Laramie-nimisen ravintoloitsijan kimppuun. Snecker vapautettiin sentään, koska hän nähtävästi oli aivan syytön. Silloin tämä vartija alkoi ladella loukkauksiaan. Lainkäyttö Fairdalessa on muka vain ilveilyä samoinkuin oikeudenistunnotkin. Täällä ei kuulemma ole minkäänlaista lakia. Hän alkoi syyttää isääsi huonosta kaupunginpäällikön viran hoitamisesta, koska isäsi ei muka vangitse ketään muista kuin mitättömistä rikoksista. Isäsi kuulemma pelkää rosvoja, maantierosvoja ja murhaajia, pelkää tahi antaa niiden olla kokonaan rauhassa. Hän käyttää valtaansa vain voidakseen pettää kartanon- ja karjanomistajia oikeusjutuissa. Kaiken tämän vartija huusi jokaisen kuullen. Millainen hirveä häväistys se olikaan! Raaka vartija loukkaa isääsi, Ray, oikeudessa, jossa isäsi on puheenjohtajana."

"Ah!" huudahti Ray Longstreth toivottoman vihaisesti.

"Vartijat haluavat ruveta hallitsemaan Länsi-Texasia", jatkoi Lawson. "Nämä vartijat ovat kaikki epäilyttäviä miehiä, monet heistä pahempia kuin heidän takaa-ajamansa henkipatot. Muutamat heistä ovat olleet henkipattoja ja revolverisankareita ennen vartijaksi rupeamistaan. Tämäkin on eräs noista pahimmista. Hän on terävä, järkevä ja tyyni, minkä vuoksi häntä saadaankin pelätä enemmän kuin muita, ja häntä onkin pelättävä. Hän haluaa tappaa jonkun ja tappaakin vielä. Jos isäsi olisi liikauttanut sormeaankaan, olisi hän ampunut isäsi. Hän on kylmähermoinen paholainen, oikea synnynnäinen mestariampuja. Hyvä Jumala, odotin joka hetki saavani nähdä isäsi kaatuvan kuolleena jalkoihini!"

"Ah, Floyd, millainen kuvaamaton roisto hän onkaan!" huudahti Ray Longstreth kiihkeästi.

"Katsohan, Ray, tämäkin mies hakee kuuluisuutta, kuten muutkin vartijat. Hän vangitsi Sneckerin vain senvuoksi, että hän voisi rähistä isällesi. Mies koetti yllyttää koko Fairdalen häntä vastaan. Mutta hänen puheensa oikeusjutuista oli kuitenkin pahinta kaikesta. Hitto hänet vieköön! Meistä tulee vihamiehiä."

"Mitä teidän tarvitsee välittää sellaisen miehen solvauksista?" sanoi Ray Longstreth syvällä ja tunteellisella äänellään. "Ajateltuaan hetkisen ihmiset eivät välitä heikäläisten puheista mitään. Älä ole milläsikään, Floyd. Sano isällekin, ettei hän olisi huolissaan. Tuollainen seikkailija ei varmaankaan voi turmella hänen mainettaan näin monen vuoden jälkeen."

"Kyllä sentään", vastasi Floyd äkkiä. "Nämä rajaseudut ovat kummallisia paikkoja. Täällä on paljon katkeroituneita miehiä, joiden yritykset ovat epäonnistuneet, kun taasen isääsi on onnistanut ihmeellisesti. Vartija on nyt tiputtanut myrkkyä haavaan ja se leviää."

XVIII

Vieraita ratsasti Fairdaleen ja muita ilkeän näköisiä asiakkaita, jotka olivat outoja Duanelle, elleivät juuri Fairdalelle, ja auttoivat jännittyneen ja odottavan tunnelman luomisessa. Kapakoissa oli tavaton tungos eivätkä ne olleet milloinkaan kiinni. Kaupungin rehelliset asukkaat heräsivät varhain aamuisin kaduilta kuuluvaan raakaan meluun.

Duane oli hyvin lähellä tätä kaikkea, päivisin pysytellen piilossa. Hän ei ollut samaa mieltä kuin muut, että hän ensi kerran kävellessään kadulla joutuu maalitauluksi. Asiat menevät harvoin niin, ja jos sellaista joskus sattuukin tapahtumaan, voidaan sitä sanoa enemmän tapaturmaksi kuin suunnitelluksi teoksi. Mutta öisin hän sen sijaan oli aina liikkeellä. Hän tapasi Laramien, Mortonin, Ziminerin ja muitakin samanmielisiä miehiä, perustettiin salainen kerho ja kaikki sen jäsenet olivat valmiit toimimaan. Duane kulutti tuntikausia öisin vahtimalla sellaisia taloja, joissa Floyd Lawson oleskeli silloin kun hän ei ollut Longstrethin kartanossa. Öisin kävi hänen luonaan vieraisilla tahi ainakin niihin taloihin poikkesi kummallisia miehiä, jotka olivat nopeita, varovaisia, salaperäisiä ja sellaisia, etteivät uskolliset ystävät eivätkä naapurit olisi niin käyttäytyneet. Duane ei ollut tuntenut ainoatakaan näistä öisistä vieraista, mutta hänen mielestään ei aika vielä ollut sopiva kenenkään tällaisen vieraan rohkeaan vangitsemiseen. Hän oli sitäpaitsi varma, että sellainen teko ilmaisisi Lawsonin tahi jonkun toisen talossa asuvan henkilön olevan tekemisissä rikollisten miesten kanssa.

Laramie oli ollut oikeassa. Hänen viime keskustelustaan Duanen kanssa, jolloin hän oli kehoittanut Duanea nopeaan toimintaan, ei ollut vielä kulunut neljääkolmatta tuntiakaan, kun hänet löydettiin kuolleena pienen tarjoilupöytänsä takaa ravintolastaan luodin reikä rinnassaan. Ketään sellaista henkilöä ei löydetty, joka olisi kuullut laukauksen. Se oli ollut harkittu murha, koska pöydälle oli jätetty paperipalanen, johon oli kömpelösti kirjoitettu: "Kaikki vartijain ystävät odottakoot samaa!"

Tämä pani Duanen toimimaan. Ensi työkseen hautasi hän kuitenkin Laramien. Ei kukaan vainajan naapuri osoittanut minkäänlaista mielenkiintoa kuolleeseen mieheen eikä hänen onnettomaan perheeseensä. Duane huomasi näiden naapurien hillitsevän mieltään pelosta. Rouva Laramie sairastui, sillä hänen miehensä kuolema järkytti häntä kovasti ja hän oli jäänyt melkein rutiköyhäksi viiden lapsensa kanssa. Duane vuokrasi erään pienen tiilirakennuksen kaupungin laidalta muuttaen perheen sinne. Siten hän näytteli huoltajan, ystävän ja hoitajan osaa.

Muutamien päivien kuluttua Duane meni rohkeasti kaupunkiin näyttäen kaikille, että hän aikoi ryhtyä toimeen. Hän oli nimittäin saanut päähänsä, että Fairdalessa on paljon sellaisia ihmisiä, jotka salaisesti iloitsevat vartijain sinne saapumisesta. Ja sitä, mitä hän mahdollisesti aikoi tehdä, ryhdyttiin pohtimaan kovasti kaikkialla. Komppaniallisella miliisiväkeä ei olisi ollut niin voimakasta vaikutusta Fairdalen hurjimuksiin kuin Duanen sinne ilmestymisellä. Kaikki olivat saaneet jostakin selville, että hän oli äärettömän taitava mestariampuja, jonka liikkeet olivat salamannopeat. Hänen vastustamisensa tiesi siis kuolemaa, ja hänestä oli liikkeellä niinkin hurjia huhuja, että hän oli tappanut kolmekymmentä miestä. Ja hänestä puhuttiin todellakin, että hän oli yhtä taitava ampuja kuin Buck Duane tahi Poggin.

Alussa oli rikollinen joukko vain vahvasti arvellut sitä, pidättyen kuitenkin samalla kaikesta sellaisesta toiminnasta, mikä olisi voinut vetää puoleensa teräväsilmäisen vartijan huomion. Pöytien ääressä, naukkuloissa ja muissa vetelehtijäin maleksimispaikoissa Duane kuuli huomautettavan: "Ketähän tuo vartija oikeastaan etsiikään? Mihin hän mahtanee aluksi ryhtyäkään? Odottaako hän jotakin? Kukahan yrittänee ampua hänet ensiksi päästäkseen helvettiin? Arvailenpa, kuinka pian hänet löydetään jostakin täynnä lyijyä."

Kun jossakin saatiin tietää, että Duane avoimesti seurusteli rehellisten kotonaan oleskelevien kaupunkilaisten kanssa yllyttääkseen heitä toista puoluetta vastaan, niin silloin näytti Fairdale hampaitaan. Häntä kohti ammuttiin pimeässä monta laukausta, jotka haavoittivat häntä vain lievästi. Huhuttiin yleisesti, että Pogginin, mestariampujan, piti tulla häntä kohtaamaan. Mutta lakia kunnioittamaton joukko ei kuitenkaan esiintynyt yhtenä joukkona tuhotakseen Duanen kaikkien nähden. Eikä se johtunut niinkään paljon siitä, että lain viholliset odottivat hänen seuraavaa tekoaan, vaan pikemmin hitaudesta, mikä on niin ominaista raja-asukkaille. Vartijahan eleli heidän keskuudessaan. Hän oli mielenkiintoinen, melkeinpä peloittavakin. Hänet olisi lausuttu tervetulleeksi korttipöytiin ja naukkuloihin ja pelaamaan ja juomaan juuri niiden miesten kanssa, jotka tiesivät olevansa epäiltyjä. Heidän avoimessa vihollisuudessaankin oli jonkinlaista raakaa leikillisyyttä.

Eikä sitäpaitsi yksi ainoa vartija voinut sen paremmin kuin komppaniallinenkaan heikäläisiä vetää näiden miesten jakamatonta huomiota pois heidän pelistään, juopottelustaan ja riidoistaan muuten kuin jollakin päättäväisellä teolla. He olivat melkein kaikki hyvin kiihkeitä, ahneita ja herkuttelevia miehiä. Duane huomasi sentään tavattoman poikkeuksen outojen miesten tavallisessa tulossa, mitä hän oli tottunut katselemaan. Snecker oli poistunut tahi piiloutunut jonnekin. Jälleen hän kuuli epämääräisiä huhuja Pogginin tulosta, vaikka mies ei milloinkaan näyttänyt saapuvan. Ja sitäpaitsi pelipaikkojen tavallisten vieraiden ja juomaan ja pelaamaan tulleiden paimenien käyttäytyminen muuttui tavattoman hiljaiseksi verrattuna heidän entiseen metelöimiseensä. Tämä tyven ei kuitenkaan pettänyt Duanea, koska se ei voinut olla pitkäaikaista. Ja ihmeellisintä siinä oli se, että sitä oli kestänyt jo näinkin kauan.

Duane meni usein tapaamaan rouva Laramietä ja hänen lapsiaan. Eräänä iltana ollessaan siellä hän näki neiti Longstrethin ja Ruthin ratsastavan ovelle. Heillä oli muudan kori mukanaan. Tytöt olivat siis nähtävästi kuulleet puhuttavan rouva Laramien köyhyydestä. Duane tunsi tulevansa kummallisen iloiseksi, mutta poistui mieluummin viereiseen huoneeseen kuin halusi tavata heitä.

"Rouva Laramie, olen tullut katsomaan teitä", sanoi neiti Longstreth iloisesti.

Pieni huone oli melko hämärä, siinä kun oli vain yksi ikkuna ja ovet, mutta Duane voi silti nähdä melko selvästi. Rouva Laramie lepäsi vuoteessaan riutuneena sisään painunein poskin. Kerran hän varmaankin oli ollut melko viehättävä nainen. Huolten ja surujen uurtamat jäljet näkyivät hänen laihtuneissa kasvoissaan, vaikka niissä ei sentään ollut samanlaista kovaa ja katkeraa ilmettä kuin hänen miehensä kasvoissa.

Duane arvaili, muistaessaan, että Longstreth oli ollut syynä Laramien vararikkoon, kuinka rouva Laramie tulisi suhtautumaan vihollisensa tyttäreen.

"Vai olette te Granger Longstrethin tytär?" kysyi nainen kohdistaen kirkkaat tummat silmänsä vieraaseen.

"Niin olen", vastasi neiti Longstreth vaatimattomasti. "Tämä on serkkuni, Ruth Herbert. Olemme tulleet hoitamaan teitä ja lapsia ja auttamaan teitä, jos vain sallitte."

Seurasi pitkä vaitiolo.

"Muistutatte vähän Longstrethiä", sanoi rouva Laramie vihdoin, "mutta ette ole lainkaan hänen kaltaisensa. Olette tullut varmaankin äitiinne. Neiti Longstreth, en tiedä, voinko tahi saanko hyväksyä mitään puoleltanne. Isänne vei mieheni omaisuuden."

"Tiedän sen", vastasi tyttö surumielisesti. "Senvuoksi olettekin sitä oikeutetumpi ottamaan vastaan apuni. Pyydän, älkää kieltäytykö. Se merkitsee minulle niin paljon."

Vaikka tämä toivoton naisraukka olisikin tuntenut jonkinlaista vihaa, suli se kuitenkin äkkiä neiti Longstrethin suloisen ja lämpimän käytöksen vaikutuksesta. Duanen mielestä neiti Longstrethin kauneus vaikutti aina nopeasti, semminkin kun sitä auttoi tytön anteliaisuus ja jalous. Hän oli kaikissa tapauksissa päässyt hyvään alkuun rouva Laramien kanssa, ja heti kun hän alkoi puhutella lapsia, olivat nämä ja äiti voitetut. Suuren korin avaaminen muodostui oikeaksi juhlallisuudeksi. Pienet nälkiintyneet kerjäläisraukat! Duanen tunteet tuntuivat helposti kiihtyvän. Jim Laramien murhaajalle olisi silloin todella käynyt huonosti, jos hän vain olisi saanut miehen näkyviinsä. Neiti Longstreth ja Ruth eivät kuitenkaan hellien ja käytännöllisten tyttöjen tapaan näyttäneet panevan tätä surullista tilannetta kovastikaan sydämelleen. Hävitys oli tuhonnut tämän talouden. Se kaipasi nyt vain hilpeyttä, ystävällisyyttä, apua ja toimintaa, ja tytöt suoriutuivatkin tästä kaikesta tavalla, mikä teki Duanelle hyvää.

"Rouva Laramie, kuka on pukenut vaatteet tämän lapsen ylle?" kysyi neiti Longstreth hetkisen kuluttua. Duane tirkisti oven raosta ja näki tytön nostaneen huonosti puetun lapsen polvelleen. Tämä näky, jos nyt vielä sellaista tarvittiin, täydensi hänen seikkaperäisen ja ylistävän arvostelunsa, järkyttäen kummallisesti hänen sydäntään.

"Vartija", vastasi rouva Laramie.

"Vartijako?" huudahti neiti Longstreth.

"Niin, hän on pitänyt huolta meistä kaikista sen jälkeen kuin –" vastasi rouva Laramie yskien.

"Niinkö? Eikö teitä siis ole auttanut kukaan muu kuin hän?" sanoi neiti Longstreth nopeasti. "Täällä ei siis ole ollut ketään naista. Kuinka hirveätä! Lähetän tänne jonkun ja tulen itsekin silloin tällöin."

"Olette oikein hyvä luvatessanne sen", jatkoi vanhempi nainen. "Katsokaa, Jimillä oli vain muutamia ystäviä – täällä kaupungissa. Ja he ovat pelänneet auttaa meitä – pelänneet, että hekin ehkä joutuvat saman kohtalon uhreiksi kuin Jim-raukkakin."

"Mutta sehän on hirveätä!" sanoi neiti Longstreth kiihkeästi. "Kylläpä nuo ystävät ovat urhoollisia. Rouva Laramie, älkää olko huolissanne enää. Rupeamme pitämään teistä huolta. Kuulehan, Ruth, auta minua. Mikä tämän lapsosen puvussa onkaan hullusti?"

Neiti Longstrethin oli nähtävästi hyvin vaikea hillitä liikutustaan.

"Mikäkö? Etkö näe, että puvun selkäpuoli on rinnan puolella?" sanoi Ruth. "Vartija ei ole luullakseni pukenut montakaan lasta elämässään."

"Hän teki sen kuitenkin parhaan ymmärryksensä mukaan", sanoi rouva Laramie. "Jumala yksin tietää, mihin me hänettä olisimme joutuneetkaan!"

"Sitten hän on jotakin enemmänkin kuin vartija?" kysyi neiti Longstreth hieman katkonaisella äänellä.

"Hän on enemmän kuin voin kertoakaan teille", vastasi rouva Laramie. "Hän hautasi Jimin, maksoi velkamme, toi meidät tänne, osti meille ruokaa, keitti meille ja ruokki meidät, pesi ja puki lapsen ja istui luonani pari ensimmäistä yötä Jimin kuoleman jälkeen, jolloin luulin itsekin kuolevani. Hän on niin ystävällinen, hiljainen ja kärsivällinen. Hän on rohkaissut minua oleskelemalla vain läheisyydessäni. Joskus kun herään horroksistani ja näen hänet täällä, tiedän kuinka vääriä ne huhut hänestä olivat, joita Jim kuuli hänestä ja aluksi uskoikin. Hän leikkii lasten kanssa kuin jokainen muukin hyvä mies. Kun hän nostaa lapsen syliinsä, en voi uskoa häntä sellaiseksi veren tahraamaksi mestariampujaksi, mikä hänen sanotaan olevan. Hän on hyvä, mutta ei onnellinen. Hänellä on niin surulliset silmät. Niissä on sellainen miettiväinen ilme joskus, kun lapset teuhaavat hänen ympärillään. He rakastavat häntä. Hänen elämänsä on niin surullista. Kenenkään ei tarvitse sanoa sitä minulle, tiedän, että hän näkee vain asioiden parhaimman puolen. Kerran hän sanoi minulle, että jonkun on ruvettava vartijaksikin. Sanon vain, että kiitän Jumalaa hänen laisistaan vartijoista."

Duane ei halunnut kuunnella enempää, minkä vuoksi hän meni huoneeseen.

"Kuinka harkitsevia olittekaan!" sanoi hän. "Täällä juuri tarvitaankin naisten apua. Osasin tehdä niin vähän. Rouva Laramie, olette jo terveemmän näköinen. Kuinka iloinen olenkaan! Ja tässä on nyt lapsonen puhtaana ja puettuna kokonaan valkoisiin. Kuinka kauan minulta menikään aikaa saadakseni selville, miten vaatteesi on puettava yllesi. No niin, rouva Laramie, enkö sanonut teille, että ystäviä vielä tulee? Samoin muuttuu elämäntiekin valoisammaksi."

"Niin, luottamukseni on jo lisääntynyt entisestään", vastasi rouva Laramie. "Granger Longstrethin tytär on tullut luokseni. Vähän aikaa Jimin kuoleman jälkeen luulin joutuvani tuhon omaksi. Meillä ei ollut mitään. Kuinka olisin milloinkaan voinut pitää huolta pienokaisistani? Mutta nyt alkaa rohkeuteni jo kasvaa ja –"

"Rouva Laramie, älkää olko enää huolissanne", sanoi neiti Longstreth. "Pidän huolta siitä, että teitä tullaan hyvin hoitamaan. Lupaan sen teille."

"Neiti Longstreth, se on oikein!" huudahti Duane. "Muuta en olisi teiltä osannut odottaakaan."

Tämä oli nähtävästi neidistä hyvin mieluista kuultavaa, koska hänen kalpeat kasvonsa kauniisti punastuivat.

"Ja tekin, neiti Herbert, olitte ystävällinen tullessanne tänne", lisäsi Duane. "Sallikaa minun kiittää teitä molempia. Olen iloinen, että olen saanut teidät liittolaisekseni ottaaksenne osaa yksinäiseen työhöni täällä. Ja olen enemmänkin kuin iloinen tämän hyvän naisen ja näiden pienokaisten vuoksi. Mutta teidän molempien pitää olla hyvin varovaisia tullessanne tänne kahden. Se on hieman uskallettua. Ja nyt minä lähden. Hyvästi, rouva Laramie. Poikkean tänne vielä illalla. Hyvästi."

"Herra vartija, odottakaa!" huudahti neiti Longstreth Duanen mennessä ulos. Hän oli kalpea ja ihmeellinen poistuessaan ovesta Duanen luo.

"Olen tehnyt teille vääryyttä!" sanoi hän kiihkeästi.

"Neiti Longstreth, kuinka voitte sanoa niin?" vastasi Duane.

"Uskoin, mitä isäni ja Floyd Lawson sanoivat teistä. Nyt huomaan tehneeni siinä teille vääryyttä."

"Teette minut hyvin iloiseksi. Mutta, neiti Longstreth, älkää puhuko minkäänlaisesta minua kohtaan tekemästänne vääryydestä. Olen ollut mestariampuja, nyt olen vartija ja useat minusta kerrotut jutut ovat tosia. Velvollisuuteni on kova toisia, joskus sellaisiakin kohtaan, jotka ovat aivan viattomia. Mutta Jumala tietää, että velvollisuuteni tuntuu minusta itsestänikin kovalta."

"Tein teille kaikissa tapauksissa vääryyttä. Jos tulette kotiini jälleen, tuntuu se minusta suurelta kunnialta. Olen –"

"Lakatkaa, neiti Longstreth!" keskeytti Duane.

"Mutta, herra, omatuntoni soimaa minua", jatkoi tyttö sellaisella äänellä, jota ei voitu verrata mihinkään. "Ettekö tahdo puristaa kättäni ja antaa minulle anteeksi?"

Hän ojensi kätensä kuninkaallisesti painaen samalla toisella kädellään rintaansa. Duane puristi tarjotun käden omaansa, koska hän ei tiennyt, mitä hän muutakaan olisi voinut tehdä.

Sitten näytti hänelle selviävän, että tytön rehellisen, suloisen ja jalon tarkoituksen takana piili jotakin muutakin kuin pyytää anteeksi kuviteltuja tahi todellisia vääryyksiä. Hän ajatteli, ettei maailmassa ole varmaankaan ainoatakaan sellaista ihmistä, joka olisi voinut vastustaa tyttöä silloin.

"Kunnioitan teitä hyvyytenne vuoksi tätä onnetonta naista kohtaan", sanoi tyttö hyvin nopeasti. "Kun hän oli yksinään ja avutonna, olitte hänen ystävänsä. Se oli oikoa miehen työ. Mutta rouva Laramie ei ole ainoa onneton nainen maailmassa. Minäkin olen onneton. Ah, kuinka pian minäkin mahdan olla ystävän tarpeessa! Tahdotteko tulla ystäväkseni? Olen niin yksinäinen ja niin hirveästi huolissani. Pelkään kaikkia. Ah, varmasti olen ystävän tarpeessa hyvinkin pian! Pelkään sitä, mitä tulette saamaan selville ennemmin tahi myöhemmin. Tahdon auttaa teitä. Suojelkaamme ainakin ihmishenkiä, ellemme voikaan pelastaa kunniaa. Täytyykö minun jäädä yksikseni, kokonaan yksikseni? Tahdotteko olla –" Hänen äänensä katkesi.

Duanesta tuntui kuin tyttö olisi päässyt selville siitä, mitä hän oli alkanut epäillä, ettei hänen isänsä eikä Lawson olleetkaan sellaisia rehellisiä kartanonomistajia kuin he olivat olevinaan. Ja ehkä tyttö tiesi vielä jotakin enemmänkin. Hänen vetoamisensa Duaneen järkytti Duanea kovasti. Hän halusi auttaa tyttöä enemmän kuin hän oli halunnut mitään ennen elämässään. Ja ymmärtäessään ne suloiset tunteet, joita tyttö oli hänessä herättänyt, hän alkoi samalla käsittää tilanteen vaarallisuuden.

"Minun täytyy olla uskollinen velvollisuudelleni", sanoi hän käheästi.

"Jos tuntisitte minut, tietäisitte, etten milloinkaan pyydäkään teitä pettämään sitä."

"No siinä tapauksessa haluan auttaa teitä parhaan taitoni mukaan."

"Ah, kiitoksia! Minua hävettää, että olen uskonut serkkuni Floydin puheita. Hän valehteli hävyttömästi. Mutta minä vaellan kuin pimeässä ja olen kummallisesti huolissani. Isäni haluaa, että lähtisin takaisin kotiin, mutta Floyd koettaa houkutella minua jäämään tänne. He ovat riidelleet. Ah, aavistan jotakin hirveätä piakkoin tapahtuvan! Tiedän tarvitsevani apuanne, jos –. Tahdotteko auttaa minua?"

"Kyllä", vastasi Duane ja hänen katseensa punastutti tytön posket.

XIX

Illallisen jälkeen hiipi Duane kadulle tavalliselle iltavakoilulleen. Yö oli pimeä ja tähdetön ja kova tuuli kahisutti puiden lehviä. Duane suuntasi askeleensa Longstrethin kartanoa kohti. Hänellä oli niin paljon ajateltavaa, ettei hän ollenkaan ymmärtänyt, kuinka aika voi rientää niin nopeasti. Tänä iltana päästessään pensaikon laitaan hän kuuli Lawsonin tutut askeleet ja näki Longstrethin oven olevan auki, niin että huoneesta virtasi leveä valojuova pimeään. Lawson meni kynnyksen yli, ovi sulkeutui ja kaikki peittyi jälleen pimeään rakennuksen ulkopuolella. Ikkunoistakaan ei näkynyt valonsädettäkään.

Voitiin tuskin epäilläkään, ettei tämä Longstrethin ja Lawsonin keskustelu olisi tuntunut Duanesta mielenkiintoiselta. Hän hiipi varpaillaan ovelle, mutta kuuli huoneesta vain epäselvää äänten muminaa. Ja sitäpaitsi oli asema hieman vaarallinen. Hän kiersi senvuoksi nurkan toiselle puolen.

Tämä suuren tiilirakennuksen puoli oli paljon vanhempaa rakennetta kuin sen taempi, suurempi osa. Rakennusten välissä oli kapea käytävä, joka johti ulkoa niiden välitse pihalle.

Tämä käytävä tarjosi nyt Duanelle tilaisuuden ja hän päätti käyttää sitä hyväkseen suuresta ilmeisestä vaarasta huolimatta. Ryömien hyvin varovasti hän pääsi käytävän suussa kasvavien pensasten suojaan. Pimeässä ilmaisi heikko valojuova, että seinässä oli kapea rako. Hänen oli pakko tunkeutua käytävästä rakennukseen sivuittain. Käytävä oli äärettömän ahdas, mutta hän onnistui kuitenkin pääsemään rakennukseen sisälle aiheuttamatta minkäänlaista melua. Hänen mennessään eteenpäin käytävä laajeni hieman sille suunnalle ja tämä seikka pani hänet ajattelemaan, että hänen oli parasta koettaa päästä takaisin pihalle, jos kiireellinen pako osottautuisi välttämättömäksi. Mutta hiipiessään edulliseen asemaan kulutti hän mielestään paljon aikaa. Kun hän saapui sinne, oli rako, johon hän oli kiinnittänyt huomionsa, noin jalan verran hänen päätään korkeammalla. Hän ei voinut muuta kuin hakea varpaillaan kolot murenevasta seinästä ja ponnistamalla polvet toista ja selän toista seinää vasten pysytellä ylhäällä. Saatuaan kerran silmänsä rakoon hän ei enää välittänyt vaarasta. Longstreth näytti huolestuneelta. Hän siveli viiksiään otsa rypyssä. Lawsonin kasvot näyttivät tummemmilta ja synkemmiltä, mutta jonkun kiihkeän päätöksen kirkastamilta.

"Selvitämme molemmat asiat tänä iltana", sanoi Lawson.

"Senvuoksi olen tullut tänne."

"Mutta otaksuhan, etten halua jutellakaan asioista täällä", vastusti Longstreth kärsimättömästi. "En ole milloinkaan ennenkään tehnyt talostani –"

"Olemme odottaneet jo tarpeeksi kauan ja tämä paikka on yhtä hyvä kuin joku toinenkin. Olet menettänyt rohkeutesi tuon vartijan kaupunkiin ilmestymisen jälkeen. Ensiksikin, tahdotko antaa Rayn minulle?"

"Floyd, puhut kuin hemmoiteltu poika. Antaako Rayn sinulle? Hänhän on nainen ja olen alkanut huomata, että hänellä on oma tahtokin. Olenhan jo sanonut sinulle, ettei minulla ole mitään sitä vastaan, että menette naimisiin keskenänne. Olen koettanut taivuttuakin häntä, mutta Ray ei näytä välittävän sinusta enää, Hän piti sinusta alussa, mutta nyt ovat hänen tunteensa muuttuneet. Mitä siis voinkaan tehdä?"

"Voit pakottaa hänet menemään naimisiin kanssani?"

"Pitäisikö minun pakottaa tyttäreni sellaiseen, mitä hän ei halua? Se ei kävisi päinsä, vaikka koettaisinkin. Enkä luullakseni sitä haluakaan. Mielipiteeni sinusta tulevana vävynäni eivät ole ollenkaan edulliset sinulle, Floyd, mutta jos Ray rakastaisi sinua, antaisin suostumukseni. Poistumme täältä kaikki yhdessä, ennenkuin tämä kirottu tilanne selviää. Silloin ei Ray saa milloinkaan tietää mitään ja ehkä sinäkin muutut enemmän entisesi kaltaiseksi, samanlaiseksi, jollainen olit, ennenkuin Länsi turmeli sinut. Mutta asiain näin ollen on sinun pelattava oma pelisi hänen kanssaan minun avuttani. Ja sanon sinulle nyt suoraan, että häviät sen."

"Miksi oikeastaan annoit hänen saapua tänne?" kysyi Lawson kiihkeästi. "Erehdyit suuresti siinä. Olen rakastunut häneen mielettömästi ja haluan saada hänet omakseni tahi kuolla. Etkö luule minun pian vakaantuvan, jos hän vain tulisi vaimokseni? Hänen tulonsa jälkeen olemme kumpikin olleet kuin pyörällä päästämme. Ja miehemme alkavat jo tulla tyytymättömiksi. Ei, Longstreth, meidän on päätettävä asioista tänä iltana."

"Sen, mikä koskee Rayta, voimme kyllä päättää heti", sanoi Longstreth nousten. "Tule, niin menemme kysymään häneltä. Silloin saamme selville kaikki mahdollisuutesi."

He poistuivat jättäen oven auki. Duane laskeutui maahan lepäämään ja odottamaan. Hän olisi halunnut kuulla neiti Longstrethin vastauksen, vaikka hän melkein voi jo arvatakin, millainen se tulisi olemaan. Lawson näytti olevan aivan sellainen, jollaiseksi Duane oli hänet kuvitellutkin, ja Duane uskoi piakkoin saavansa selville, että hän oli vielä pahempikin.

Miehet tuntuivat viipyvän poissa kauan aikaa, vaikka tämä tunne aiheutuikin ehkä suurimmaksi osaksi Duanen vapisuttavasta mielenkiinnosta ja levottomuudesta. Vihdoin hän kuuli raskaita askelia. Lawson tuli huoneeseen yksinään. Hän oli aivan lyijynharmaa ja nöyryytetty. Silloin jokin hänen tuntemansa toivottomuus kiihoitti hänet raivoon. Hän käveli edestakaisin huoneessa kiroillen. Sitten palasi Longstrethkin, nyt huomattavasti tyynempänä. Duane voi vain päättää, että hän tunsi selvää huojennusta Lawsonin ehdotuksen hylkäämisen vuoksi.

"Älä ole milläsikään, Floyd", sanoi hän. "Kuten näit, en voinut sille mitään. Olemme kyllä melko hurjia täällä, mutta en anna panna tytärtäni köysiin enkä luovuttaa häntä sinulle kuin villiä sonnia."

"Longstreth, voin pakottaa hänet naimisiin kanssani", sanoi Lawson synkästi.

"Miten sitten?"

"Tiedät, kuinka kokonaan olet vallassani, jos muistelet tuota sopimusta, joka teki sinusta tämän rosvojoukon päällikön."

"Sitä en luullakseni niin hevillä unhotakaan", vastasi Longstreth julmasti.

"Voin mennä Rayn luo, kertoa sen hänelle ja taivuttaa hänet uskomaan, että kerron sen muillekin, esimerkiksi tuolle vartijalle, ellei hän suostu menemään naimisiin kanssani."

Lawson puhui huohottaen kiihkon vääristämin kasvoin ja sokein silmin. Häntä ei hävettänyt ollenkaan, koska hän yksinkertaisesti oli joutunut kokonaan intohimonsa valtaan.

Longstreth katsoi synkästi sukulaiseensa hilliten raivoaan. Siitä katseesta Duane ymmärsi hänet voimakkaaksi ja häikäilemättömäksi mieheksi, joka on joutunut huonoille jäljille, mutta joka on kuitenkin vielä mies. Se ilmaisi myös Lawsonin villiksi ja intohimoiseksi raukaksi. Duane oli näkevinään, kuinka kaikkina näinä toveruusvuosina voimakkaampi mies oli tukenut heikompaa. Mutta nuo ajat olivat nyt olleet ja menneet ikuisesti Longstrethin osaan ja kaikkiin mahdollisuuksiin nähden. Kuten rajaseutujen pahojen ja ilkeiden miesten suurin enemmistö oli Lawsonkin nyt saavuttanut kohdan, missä toisen vaikutus ei hyödyttänyt mitään. Hän ei ollut enää kuulevinaankaan järjen ääntä nähdessään vain itsensä.

"Mutta, Floyd, Ray on ainoa ihminen maailmassa, jolle ei voida milloinkaan ilmoittaa, että olen rosvo, varas ja rajaseutujen pahimman rosvojoukon punakätinen päällikkö", vastasi Longstreth painavasti.

Kuullessaan sen Floyd taivutti päätään, kuin sen merkitys olisi juuri selvinnyt hänelle. Mutta hän ei ollut vielä hetikään lannistunut.

"Hän saa sen kyllä selville ennemmin tahi myöhemmin. Sanon sinulle nyt jo, että hän tietää täällä olevan jotakin hullusti. Hänelläkin on silmät päässään. Punnitse sanojani."

"Tiedän Rayn muuttuneen, mutta hän ei aavistakaan vielä, että hänen isänsä on rosvojoukon päällikkö. Hän on huolissaan vain siitä, minkä hän luulee kuuluvan kaupunginpäällikön velvollisuuksiini. Ja sitten hän ei ole luullakseni tyytyväinen selityksiini, kuinka olen saanut haltuuni omaisuutta, jonka hän luulee kuuluvan muille."

Lawson lopetti hermostuneen kävelynsä nojautuen kivistä uuninreunaketta vasten. Hän oli työntänyt kädet taskuihinsa ja suoristautui nyt kuin tämä olisi ollut hänen viimeinen vastarintansa. Ja hän oli toivottoman näköinen, vaikka hän ei tällä hetkellä näyttänyt olevankaan samaan tapaan hermostuneesti kiihoittanut kuin tavallisesti.

"Longstreth, tuo voi kyllä olla totta", sanoi hän, "yhtä hyvin kuin kaikki muutkin puheesi, mutta se ei auta minua. Haluan tytön omakseni. Ellen saa häntä, menemme varmasti kaikki suoraan helvettiin."

Hän voi ehkä tarkoittaa vaikka mitä, ehkä kaikkein pahintakin. Hänellä oli varmasti jotakin mielessään. Longstreth säpsähti hieman kuin heräävä tiikeri, juuri sen verran, että se voitiin huomata. Hän istui siinä katsellen maahan ja sivellen viiksiään. Duane luuli melkein näkevänsä hänen ajatuksensa. Hänellä oli suuri kokemus lukea sellaisen mielenliikutuksen valtaan joutuneiden ihmisten ajatuksia. Hän ei voinut mitenkään todistaa arvosteluaan oikeaksi, mutta hänen mielipiteensä oli se, että Longstreth juuri silloin siinä paikassa päätti tappaa Lawsonin. Duane ihmetteli, ettei Longstreth ollut tehnyt sellaista päätöstä ennen. Mutta voi olla hyvinkin mahdollista, että hänen tyttärensä tulo oli pannut Longstrethin taistelemaan itsensä kanssa.

Äkkiä hän karkoitti synkän ilmeen kasvoiltaan alkaen puhua. Hän puhui nopeasti ja taivuttavasti, ja kuitenkin Duane otaksui hänen puhuvan hillitäkseen Lawsonin hetkellistä kiihkoa. Mutta Lawson ei ymmärtänyt sen paremmin rajan yli menemisen ja määrän ja määrätyn asteen saavuttamisen kohtalokasta merkitystä kuin jos hän ei olisi ollut läsnäkään. Hän oli vaipunut kokonaan omiin ajatuksiinsa. Duane ihmetteli, kuinka hänen laisensa mies oli voinut elää niin kauan ja päästä niin pitkälle Lounais-Texasin vaativaisissa oloissa. Siihen voitiin ehkä vastata, että Longstreth oli ohjannut, tukenut ja suojellut häntä. Mutta Ray Longstrethin tulo oli muodostanut kiilan, joka oli erottanut heidät.

"Olet liian kärsimätön", lopetti Longstreth. "Teet tyhjäksi jokaisen pienimmänkin onnen mahdollisuuden, jos vain aiot ruveta pakottamaan Rayta. Hänet voidaan ehkä vielä taivuttaa. Jos ilmoittaisit hänelle, kuka olen, vihaisi hän sinua iäti. Hän voisi ehkä mennä naimisiin kanssasi pelastaakseen minut, mutta hän vihaisi sinua aina. Sitä keinoa et siis voi käyttää. Odota ja anna ajan vaikuttaa. Kohtele häntä eri tavalla. Lopeta juopottelusi, koska hän halveksii sitä. Suunnitelkaamme kaiken täällä olevan omaisuutemme – karjan, maatilamme ja muunkin myymistä – ja muuttakaamme sitten johonkin toiseen valtioon. Silloin voi kosintasi onnistua."

"Sanoinhan jo sinulle, että meidän on pakko jäädä tänne", murahti Lawson. "Miehet eivät salli meidän lähteä. Sitä ei voida tehdä, ellet suostu uhraamaan kaikkea."

"Tarkoitatko, että pettäisimme miehemme? Tahdotko, että poistuisimme heidän tietämättään? Haluatko, että jättäisimme heidät tänne vastaamaan kaikesta?"

"Tarkoitan juuri sitä."

"Olen kyllä tarpeeksi kehno, mutta en vielä sellainen", vastasi Longstreth. "Ellen voi taivuttaa miehiä päästämään minua pois, jään tänne kuulemaan soittoa. Mutta vähät siitä, Lawson! Onko mieleesi milloinkaan juolahtanut, että useimmat viime vuosien konnatyöt ovat olleet sinun suunnittelemiasi?"

"Kyllä. Mutta ellen minä olisi pannut niitä toimeen, ei niitä olisi ollut ainoatakaan. Olet aristellut jalkojasi, erittäinkin tuon vartijan tännetulon jälkeen."

"Sano sitä vain aristelemiseksi, jos haluat. Minä puolestani sanon sitä viisaudeksi. Olemme saavuttaneet rajamme jo aikoja sitten. Aloitimme varastamalla muutamia nautoja aikoina, jolloin sellaiselle naurettiin, mutta kuta suuremmaksi joukkomme kasvoi, sitä rohkeammiksi tulimme. Sitten joukkomme järjestyi, matkamme muuttuivat säännöllisiksi ja toinen seikka toi toisen mukanaan, kunnes emme tienneet – ennenkuin minä sen tiesin – että olemme syyllisiä huonoihin tekoihin, ryöstöihin ja murhiin. Silloin oli meidän pakko jatkaa, sillä takaisin kääntyminen oli jo myöhäistä."

"Olemme luullakseni kaikki siitä yhtä mieltä. Ei kukaan mielestämme halua erota joukostamme. He luulevat kaikki, kuten minäkin, ettei meille voida mitään. Meitä voidaan ehkä syyttää, mutta mitään ei voida, todistaa. Olemme liian voimakkaita."

"Siinä sinä juuri oletkin kokonaan väärässä", vastasi Longstreth kiihkeästi. "Minäkin kuvittelin samaa kauan aikaa sitten, sillä olin niin härkäpäinen. Kuka voisi milloinkaan otaksua Granger Longstrethin kuuluvan johonkin rosvojoukkoon? Mutta nyt olen toista mieltä. Olen ruvennut ajattelemaan ja punnitsemaan asioita. Olemme rikollisia ja aikamme on mennyttä. Elämän luonne on sellainen täälläkin, että se koettaa muuttaa olosuhteet paremmiksi. Viisainta olisi, jos jakaisimme kaiken tasan ja poistuisimme maasta joka sorkka."

"Mutta me kahdenhan omistamme kaiken karjan ja muunkin", vastusti Lawson.

"Jaan mielelläni oman osani."

"Mutta en minä ja se ratkaisee asian", lisäsi Lawson heti.

Longstreth levitti kätensä kuin tämän miehen vakuuttaminen olisi ollut hyödytöntä. Puhuminen ei ollut lisännyt hänen tyyneyttään ja hän näyttikin nyt olevan enemmän kuin kärsimätön. Synkkä tuli hehkui syvällä hänen silmissään.

"Karjasi ja omaisuutesi riittää sinulle pitkäksi aikaa, hyödyttää sinua monella eri tavalla, kun tämä vartija –"

"Pyh!" murahti Lawson käheästi. Vartijan nimeä voitiin verrata tikkuun, joka sytyttää ruudin. "Enkö ole sanonut sinulle, että hän on pian yhtä mennyttä kalua kuin Laramiekin?"

"Puhuit muistaakseni jotakin sellaista", vastasi Longstreth ivallisesti. "Kysyin siiloin, kuinka tämä toivottava tulos aiotaan saavuttaa."

"Miehet pitävät siitä kyliä huolta."

"Pyh!" vastasi Longstreth vuorostaan nauraen halveksivasti. "Floyd, älä käyttäydy kuin houkkio. Olet oleskellut täällä rajalla jo kymmenen vuotta. Olet kantanut revolveria ja käyttänytkin sitä. Olet ollut rosvojen mukana, kun he ovat tappaneet vankinsa, ja olet ollut läsnä monissa taisteluissa, mutta et ole milloinkaan elämässäsi nähnyt tämän vartijan veroista miestä. Eikä sinulla ole niin paljon järkeäkään, että ymmärtäisit hänet oikein, vaikka saisit siihen tilaisuudenkin. Eikä teillä muillakaan. Miehet eivät voi päästä hänestä muuten kuin ampumalla häntä yht'aikaa. Silloinkin hän tappaa muutamia heistä."

"Longstreth, sanoit tuon kuin et välittäisi ollenkaan, vaikka hän ampuisikin muutamia heistä", sanoi Lawson nyt ivallisesti.

"Sanoakseni totuuden, en välittäisikään", vastasi toinen töykeästi. "Olen saanut jo tarpeekseni kaikesta tästä."

Lawson kirosi hämmästyneenä. Hänen tunteitaan ei voitu ollenkaan verratakaan hänen ymmärrykseensä, koska hän oli melko hidasjärkinen. Duane ei ollut milloinkaan nähnyt turhamaisempaa ja ylpeämpää miestä.

"Longstreth, en pidä ollenkaan puheestasi", sanoi hän.

"Ellet pidä siitä, tiedäthän kyllä, mitä voit tehdä", vastasi Longstreth äkkiä. Hän nousi samalla ylös tyynenä ja rauhallisena silmien välähdellessä ja huulien pusertuessa yhteen siten, että Duane ymmärsi, kuinka vaarallinen hän oli sillä hetkellä.

"No niin, tämä ei kuulu missään tapauksessa siihen eikä tähänkään", jatkoi Lawson peläten tietämättään toista. "Tahdon vain tietää, saanko tytön?"

"Et mitenkään muuten kuin hänen suostumuksellaan."

"Et siis aio pakottaa häntä naimisiin kanssani?"

"En; en missään tapauksessa!" vastasi Longstreth vieläkin kylmästi ja hillitysti.

"Hyvä on. Siinä tapauksessa aion pakottaa hänet."

Longstreth ymmärsi nähtävästi edessään seisovan miehen niin hyvin, ettei hän tuhlannut enempää sanoja. Duane tiesi sen, mitä Lawson ei uneksinutkaan, että Longstrethillä oli revolveri jossakin lähettyvillä ja että hän aikoi käyttää sitä. Silloin kuului ulkoa raskaita askelia, jotka nousivat kuistiin. Duane ehkä erehtyi, mutta hän otaksui näiden askelien pelastaneen Lawsonin hengen.

"Siellä he ovat", sanoi Lawson aukaisten oven.

Huoneeseen tuli viisi naamioitua miestä. Heillä oli kaikilla takit yllään, joiden alla oli piilossa vaikka minkälaisia aseita. Muudan harteikas suuri mies puristi Longstrethin kättä toisten pysähtyessä kauemmaksi.

Huoneessa vallitseva tunnelma oli äkkiä muuttunut. Duane huomasi, ettei Lawsoniin kiinnitetty enää minkäänlaista huomiota. Ja Longstrethkin oli kuin toinen mies, aivan vieras Duanelle. Jos hänen mielessään oli kytenyt toivo, että hän ehkä voi vapautua tästä joukosta ja muuttaa johonkin toiseen maahan turvallisempiin oloihin, luopui hän siitä heti nähdessään nämä miehet. He edustivat voimaa ja hän oli sidottu.

Suuri mies kuiskaili jotakin käheällä äänellä ja hänen sitä tehdessään kokoontuivat toiset hänen ympärilleen pöydän viereen. Siinä vaihdettiin nähtävästi joitakin jäsenmerkkejä, joista Duane ei saanut selvää. Sitten taivuttivat kaikki päänsä pöytään päin. Hiljaiset äänet puhuivat, kyselivät, vastasivat ja väittelivät. Jännittämällä korviaan Duanekin erotti sanan silloin tällöin. He suunnittelivat tuhlaamatta kuitenkaan sanoja. Duane sai sen verran selville, että he tulevat kohtaamaan toisensa piakkoin Ordissa tahi jossakin sen läheisyydessä.

Sitten suuri mies, joka nähtävästi oli tämän kokouksen puheenjohtaja, nousi poistuakseen. Hän meni yhtä nopeasti kuin oli tullutkin hänen toveriensa seuratessa häntä. Longstreth valmistautui tyynesti tupakoimaan. Lawson näytti harvapuheiselta ja äreältä. Hän tupakoi kiihkeästi juoden alituisesti. Mutta äkkiä hän suoristautui kuuntelevaan asentoon.

"Mikä siellä on?" huudahti hän äkkiä.

Duanenkin jännittyneet korvat kuulivat heikkoa rapinaa.

"Varmaankin rotta", vastasi Longstreth.

Rapina muuttui kolinaksi.

"Minusta kuulostaa kuin siellä olisi kalkkarokäärme", sanoi Lawson.

Longstrethkin nousi pöydän äärestä katsellen ympärilleen.

Juuri silloin Duane tunsi melkein huomaamattoman liikkeen tiiliseinässä, joka kannatti häntä. Hän voi tuskin uskoa aistejaan. Mutta Longstrethin huoneesta kuuluvaan rapinaan sekaantui putoilevan saven heikkoja, kumeita kolahduksia. Tiiliseinä, joka oli melkein vain kuivattua savea, alkoi hajota. Duanekin tunsi selvästi sen vavahtelun, jolloin veri syöksyi takaisin hänen sydämeensä.

"Mitä hittoa tämä on?" huudahti Longstreth.

"Tunnen tomun hajua", sanoi Lawson tiukasti.

Se oli merkki Duanelle, että hänen oli laskeuduttava maahan orreltaan, mutta varovaisuudestaan huolimatta hän aiheutti kolinaa.

"Kuulitko askelia?" kysyi Longstreth.

Kukaan ei vastannut. Mutta suuri palanen tiiliseinästä luhistui maahan jymähtäen. Duane kuuli sen ja tunsi seinän vavahtavan.

"Tuolla seinien välissä on joku!" huudahti Longstreth.

Silloin kaatui seinän se osa kokonaan sisäänpäin kumahtaen ja Duane alkoi kiskoa ruumistaan kapean käytävän kautta pihaa kohti.

"Kuulitko hänen askeliaan?" huusi Lawson. "Hän meni tuonnepäin!"

"Eihän, vaan tuonne!" huusi Longstreth.

Raskaiden kenkien kolina antoi Duanelle toivottomuuden suomat voimat. Hän ei pelännyt taistelua, mutta kiikkiin joutuminen loukkuun tarttuneen arosuden lailla olikin kokonaan toinen asia. Hän melkein repi vaatteet yltään tuossa käytävässä. Tomukin oli aivan tukehduttaa hänet. Kun hän hyökkäsi pihalle, ei se tapahtunut sekuntiakaan liian aikaisin. Yksi ainoa syvä henkäys virkisti häntä ja hän ponnahti pystyyn revolveri kädessään lähtien juoksemaan ulkopihalle johtavaa porttia kohti. Mutta kajahtelevat askeleet käänsivät hänet takaisin. Niin kauan kuin hänellä oli pieninkin mahdollisuus päästä pakoon, ei hän halunnut taistella. Hän luuli kuulevansa jonkun tulevan juosten pihalle sen toisesta päästä. Mutta hän hiipi vain eteenpäin ja saavuttuaan eräälle ovelle hän työnsi sen hiljaa raolleen livahtaen huoneeseen tietämättä ollenkaan, minne joutui.

XX

Hiljainen huudahdus tervehti Duanea. Huone oli valoisa. Hän näki Ray Longstrethin istuvan vuoteessaan kampauspuserossaan. Viitaten varoittavasti tytölle, että hän olisi hiljaa, Duane kääntyi lukitakseen oven. Se oli jykevä, salvaton ja säpitön, ja suljettuaan sen Duane tunsi olevansa turvassa ainakin sillä haavaa. Sitten hän katseli ympärilleen. Huoneessa ei ollut kuin yksi ikkuna, jonka kaihtimet oli vedetty tarkasti sen eteen. Hän kuunteli luullen erottavansa palaavia askelia, joiden kopina lakkasi vähitellen kuulumasta.

Silloin Duane kääntyi neiti Longstrethin puoleen. Tyttö oli liukunut vuoteeltaan puoleksi polvilleen ja ojentanut vapisevat kätensä. Hän oli yhtä valkoinen kuin vuoteen pieluksetkin ja näytti pelkäävän hirveästi. Duane kohotti jälleen varoittavasti kätensä vaatien hiljaisuutta ja tuli lähemmäksi aikoen tyynnyttää tyttöä.

"Ah!" kuiskasi tyttö hurjasti ja Duane luuli hänen pyörtyvän. Kun hän tuli lähemmäksi ja katsoi tyttöä silmiin, ymmärsi hän niiden kummallisen synkän ilmeen. Tyttö pelkäsi luullen, että Duane aikoi tappaa hänet tahi tehdä hänelle ehkä vielä jotakin pahempaa. Duane totesi, että hän varmaankin oli näyttänyt hyvin julmalta ja hurjalta hyökätessään tytön huoneeseen suuri revolveri kädessään.

Tapa, millä tyttö tarkasteli Duanen kasvoja epäilevin pelokkain silmin, järkytti Duanea.

"Rauhoittukaa, en tiennyt tätä huoneeksenne. Tulin vain tänne päästäkseni pakoon ja pelastaakseni henkeni. Minua ajettiin takaa. Vakoilin isäänne ja hänen miehiään. He kuulivat liikkeeni, mutta eivät nähneet minua. He eivät siis tiedä, kuka kuunteli. Nyt he ajavat minua takaa."

Tytön toivottomat ja avuttomat silmät muuttuivat laajentuneiksi ja varjoisiksi, nopeasti syntyvien ajatusten ikkunoiksi.

Sitten hän nousi katsoen Duaneen, silmissään naisellista tulta ja ymmärtämystä.

"Kertokaa minulle kaikki. Vakoilitte siis isääni?"

Duane kertoi hänelle lyhyesti, mitä oli tapahtunut ennen hänen tuloaan tytön huoneeseen, ilmaisten samalla selvästi mielipiteensä vakoilemistaan miehistä.

"Hyvä Jumala, niinkö se siis onkin? Tiesin jotakin olevan hirveän hullusti täällä – hänessä – tässä paikassa – tämän kartanon asukkaissa. Ja tutustuttuani Floyd Lawsoniin vihasin häntä heti. Ah, tämä tappaa minut, jos – jos –. Tämä on paljon pahempaa kuin olin osannut uneksiakaan. Mitä minun on tehtävä?"

Jostakin läheisyydestä kuuluvat askeleet kiinnittivät Duanen huomion muualle muistuttaen häntä tytön vaarallisesta tilasta ja ilmaisten hänelle nyt selvästi sen mahdollisuuden, että hänet ehkä saadaan kiinni tytön huoneesta, mikä merkitsi hänelle nyt enemmän kuin mikään muu.

"Minun pitää päästä pois täältä", kuiskasi Duane.

"Odottakaa", vastasi tyttö. "Ettekö kertonut, että teitä etsitään?"

"Niin varmasti tehdäänkin", sanoi Duane vakavasti.

"Ah, siinä tapauksessa ette saa mennä! He voisivat ampua teidät ennen pääsemistänne pakoon. Jääkää tänne. Jos kuulemme heidän tulevan, voitte kätkeytyä. Sammutan valon ja menen heitä vastaan ovelle. Voitte luottaa minuun. Odottakaa kaiken rauhoittumista, vaikka meidän sitten pitäisikin odottaa aamuun saakka. Silloin voitte livahtaa pois."

"Minun ei pitäisi jäädä tänne. En halua enkä tahdokaan sitä", vastasi Duane hämmästyneenä ja itsepäisesti.

"Mutta teidän täytyy. Muuta turvallista keinoa ei ole. He eivät tule tänne."

"Mutta otaksukaamme, että he tulevat. Saamme olla melkein varmat siitä, että Longstreth etsii tämän vanhan rakennuksen jokaisen huoneen ja nurkan perin pohjin. Jos he löytäisivät minut täältä, en voisi ryhtyä taisteluun, koska tekin silloin voisitte haavoittua. Sitten sekin tosiseikka, että olen täällä –"

Duane ei ilmaissut tarkoitustaan, vaan astui sen sijaan askeleen ovea kohti. Mutta tyttö tarttui kalpeana ja leimuavin silmin hänen käsivarteensa pidättääkseen häntä. Hän oli voimakas ja ketterä kuin pantteri, mutta hänen ei olisi tarvinnut olla päättäväinen eikä voimakaskaan, koska paljas hänen kätensä kosketuskin riitti tekemään Duanen heikoksi.

"Oletko vielä ylhäällä, Ray?" kuului Longstrethin kirkas ääni sanovan liian jännittyneesti ja kiihkeästi ollakseen luonnollinen.

"En. Lueskelen vuoteessani. Hyvää yötä", vastasi neiti Longstreth heti niin tyynesti ja luonnollisesti, että Duane ihmetteli miesten ja naisten suurta eroavaisuutta. Sitten hän viittasi Duanelle, että Duane piiloutuisi vaatekomeroon. Duane pujahti sinne, mutta ovi ei mennytkään oikein kiinni.

"Oletko yksinäsi?" jatkoi Longstrethin läpitunkeva ääni.

"Olen", vastasi tyttö. "Ruth meni jo nukkumaan."

Ovi kääntyi saranoillaan nopeasti sisäänpäin naristen ja vingahtaen. Longstreth tuli puoleksi huoneeseen hurjan näköisenä leimuavin silmin. Hänen takanaan Duane näki Lawsonin ja epäselvästi jonkun toisenkin miehen.

Longstreth ei sallinut Lawsonin tulla huoneeseen, mikä teko ilmaisi yhtä paljon varovaisuutta kuin epäluottamustakin. Hän halusi vain katsoa huoneeseen. Kun hän oli silmäillyt ympärilleen, poistui hän sulkien oven mennessään.

Sitten seurasi, kuten tuntui, hyvin pitkä väliaika. Talo muuttui rauhalliseksi jälleen. Duane ei voinut nähdä neiti Longstrethiä, kuuli vain hänen nopean hengityksensä. Kuinka kauan aikoikaan tyttö antaa hänen olla piilossa täällä? Vaikka hänen elämänsä olikin ollut kovaa ja vaarallista, oli tällainen seikkailu kuitenkin hänelle jotakin aivan uutta. Hän oli määritellyt tunteittensa kummallisen vienouden olevan jollakin tavoin sukua tämän kauniin naisen magnetismille. Sillä voi tuskin olla mahdollista, että hän, joka oli oleskellut niin monta vuotta rajan toisella puolen, oli rakastunut. Ja kuitenkin täytyi juuri sen olla hänen mielenliikutuksensa salaisuus.

Hetkisen kullattua hän työnsi komeron oven auki tullen huoneeseen. Neiti Longstreth oli painanut päänsä käsivarsiensa varaan näyttäen olevan hyvin huolissaan. Kun Duane kosketti häneen, kohotti hän värähteleviä kasvojaan.

"Voin nyt luullakseni poistua turvallisesti", kuiskasi Duane.

"Menkää sitten, jos teidän on pakko, mutta saatte jäädä tännekin, kunnes olette varmasti turvassa."

"En osaa kiittää teitä tarpeeksi. Tämä vakoileminen on tuntunut minusta hyvin vaikealta, koska olette hänen tyttärensä, ja niin kummalliselta, koska en ymmärrä itseäni täydellisesti. Mutta haluan sanoa teille kuitenkin, että jollen olisi henkipatto enkä vartija, uhraisin henkeni puolestanne."

"Ah, tunnettehan minua niin vähän vielä!" änkytti tyttö.

"Mutta kaikissa tapauksissa se on totta. Ja se pakottaa minut tuntemaan syvemmin ne huolet, joita tuloni on teille aiheuttanut."

"Ette siis halua taistella isääni vastaan?"

"En, jos suinkin voin toimia muuten. Koetan pysytellä poissa hänen tieltään."

"Mutta tehän vakoilitte häntä."

"Olen vartija, neiti Longstreth."

"Ja, ah, minä taasen olen rosvon tytär!" huudahti tyttö. "Se on paljon hirveämpää kuin olin osannut odottaakaan. Luulin hänen sekaantuneen vain petollisiin kalakauppoihin. Tänä iltana lisääntyivät kuitenkin epäluuloni suuresti."

"Kuinka niin? Kertokaa minulle."

"Kuulin Floydin sanovan, että tänne saapuu tänä iltana miehiä, jotka järjestävät asiat niin, että isäni on pakko lähteä johonkin kokoukseen lähelle Ordia. Isä ei olisi halunnut lähetä sinne, mutta Floyd kiusasi häntä eräällä nimellä."

"Millä nimellä?" kysyi Duane.

"Cheseldinen."

"Cheseldinenkö? Hyvä Jumala! Neiti Longstreth, miksi kerroitte minulle tämän?"

"Mitä se sitten vaikuttaa asiaan?"

"Isänne ja Cheseldine tarkoittavat samaa miestä", kuiskasi Duane käheästi.

"Ymmärsin sen jo itsekin", vastasi tyttö surkeasti. "Mutta Longstreth on isäni oikea nimi."

Duane tunsi niin mykistyneensä, ettei hän voinut sanoa mitään pitkään aikaan. Tytön osa tähän surunäytelmään heikonsi hänen tahtoaan. Samalla hetkellä kuin tyttö ilmaisi salaisuuden, käsitti Duane selvästi rakastavansa tyttöä. Hänen tunteensa kuohahtivat yli kuin tulviva joki.

"Neiti Longstreth, kaikki tämä tuntuu niin uskomattomalta", kuiskasi hän. "Cheseldine on juuri sama rosvopäällikkö, jota olen tullut tänne ahdistamaan. Mutta se on vain nimi. Isänne on etsimäni mies. Olen vannonut tuhoavani hänet ja minua sitoo paljon muukin kuin laki ja valat. En voi syödä sanaani. Ja senvuoksi minun on pakko saattaa teidät häpeään ja tuhota elämänne. Neiti Longstreth, luulen rakastavani teitä. Tämä kaikki on tullut niin äkkiä. Kuolisin mielelläni puolestanne, jos vain voisin. Kuinka kohtalokasta ja hirmuista tämä onkaan! Miten kummallisesti asiat kehittyvätkään!"

Tyttö vaipui polvilleen tarttuen Duanea käsiin.

"Ette suinkaan aio tappaa häntä?" rukoili hän. "Jos vain rakastatte minua, ette kai voi tappaa häntä?"

"En. Lupaan sen teille."

Tyttö painoi päänsä pieluksiin hiljaa vaikeroiden.

Duane avasi oven ja hiipi varovaisesti käytävää pitkin pihalle.

Kun hän pääsi pimeään, missä tuuli jäähdytti hänen kuumia kasvojaan, vastasi hänen tuntemansa huojennus hänen muita tunteitaan.

Yö oli pimeä, tuulinen ja myrskyinen, vaikka ei satanutkaan. Duane toivoi päästyään pois kartanon alueelta saavansa heti jonkinlaista lievennystä tuntemalleen tuskalle. Mutta vielä kauan aikaa hänen saapumisensa jälkeen aukealle kentälle oli kuin pala hänen kurkussaan ja hänen rinnassaan tuskia. Kaikki hänen ajatuksensa kohdistuivat Ray Longstrethiin. Millainen nainen hän oli osoittautunut olevansakaan! Duane tunsi epämääräisesti ja toivottomasti toivovansa, että hän vielä pakostakin keksii jonkun keinon tytön pelastamiseksi.

XXI

Ennen nukkumaan menoaan sinä iltana Duane teki päätöksen lähteä Ordiin koettaakseen saada selville sen kokouksen, jossa Longstrethin oli määrä tavata miehensä. Ja hän halusi tutustua näihin miehiin paljon kiihkeämmin kuin heidän johtajaansa. Vaikka Longstreth tahi Cheseldine olikin tuon joukon suunnitteleva järki, oli Poggin näiden suunnitelmien toimeenpanija. Hänen oli senvuoksi etsittävä tämä Poggin käsiinsä ja lopetettava hänen toimintansa. Siis aluksi Poggin etevimpine apulaisineen! Duane tunsi kummallista tiikerimäistä intoa, mikä johtui enemmän Pogginin ajattelemisesta kuin MacNellyn suunnitelmien onnistumisesta, mutta hän ei ollut ollenkaan varma tästä tunteestaan.

Seuraavana päivänä hän lähti matkalle Bradfordiin iloiten voidessaan joksikin aikaa poistua Fairdalesta. Mutta eivät tunnit eivätkä penikulmat kyenneet ollenkaan lieventämään tuota hänen sydämensä uutta tuskaa. Vain silloin hän onnistui unhottamaan neiti Longstrethin, kun hän kohdisti ajatuksensa Pogginiin, mutta ei sekään keino aina auttanut.

Hän kiersi Sandersonin saapuen puolentoista päivän kuluttua Bradfordiin.

Iltana päivää ennen hänen saapumistaan sinne pysähdyttivät junarosvot posti- ja pikajunan numero kuusi, tappoivat Wells-Fargen lähetin kassakaappinsa eteen, haavoittivat postimestaria ja veivät postisäkit mennessään. Saapuessaan kaupunkiin veturilla ei ollut tarvevaunuakaan mukanaan, ja koneenkäyttäjien ja lämmittäjien antamat tiedot olivat ristiriitaisia. Muudan sheriffi, jota Duane epäili rikolliseksi, kokosi komennettavakseen joukon asekuntoisia rautatieläisiä ja kaupunkilaisia, ennenkuin veturi höyrysi takaisin noutamaan junan paikallejäänyttä osaa. Duane tunsi äkkiä, että hän oli hillinnyt mieltään saadakseen juuri tämän selville, ja toimien sen mukaan hän nousi jälleen hevosensa selkään poistuen Bradfordista kenenkään huomaamatta. Kun hän ratsasti yöllä pimeää tietä pitkin Ordia kohti, nauroi hän julmasti ja ivallisesti toivolleen, että häntä luultaisiin junarosvoksi.

Hän ratsasti kevyttä ravia melkein koko yön ja kun Ordin vuoren musta huippu aikoi häämöttää tähtiä vasten, pysähtyi hän, sitoi hevosensa kiinni ja nukkui päivänkoittoon saakka. Hän oli ottanut mukaansa hieman evästä ja valmisti nyt aamiaisensa hätäilemättä. Kun aurinko oli noussut taivaalle, satuloi hän Luodin ja poistuen tieltä paikassa, jossa hevosen jäljet näkyivät selvästi tomussa, hän ojensi hevosensa louhikkoon ja pensaikkoon, valiten siten tavattoman huonon, kiertävän ja vaivalloisen tien Ordiin, piiloittaakseen jälkensä kauan takaa-ajetun pakolaisen taitavuudella, saapuen sinne hengästyneellä ja vaahtoisella hevosella. Hänen saapumiselleen oli sekin melkoiseksi eduksi, että mies, jonka Duane muisti Fletcheriksi, ja useat muutkin näkivät hänet tulevan ketojen poikki ja hyppäyttävän hevosensa tielle.

Duane talutti Luodin kuistin viereen, missä Fletcher seisoi sivellen partaansa. Hän oli avopäin ja liiveittä ja oli nähtävästi juuri kulauttanut kurkkuunsa aamuryypyn.

"Päivää, Dodge", sanoi hän lyhyesti.

Duane vastasi, jolloin muutkin miehet tervehtivät häntä uteliaina.

"Jim, hevoseni on aivan lopussa. Haluan piilottaa sen jokaiselta tänne sattumalta saapuvalta matkailijalta, joka ratsastaa tänne nuuskimaan."

"Koira vieköön!"

Duane rohkaisi mielensä kuullessaan miesten käheän naurun.

"Elleivät nuo matkailijat satu olemaan hiton uteliaita, luulen hevosenne olevan hyvässä turvassa tiilivajassa tuolla Billin takapihalla. Siellä on heiniäkin, mutta teidän on pakko kantaa sinne vettä."

Duane talutti Luodin sanottuun paikkaan, piti huolta sen hyvinvoinnista ja jätti sen sinne. Palatessaan ravintolan portaille hän huomasi joukkoon liittyneen vielä muitakin miehiä, joista hän oli nähnyt muutamia ennenkin. Puhumatta mitään hän käveli tien laitaa eteenpäin hävittäen huolellisesti kaikki hevosensa hiekkaan painamat jäljet. Fletcher tovereineen katseli tätä toimitusta hyvin tarkkaavaisesti.

"Kuulkaahan, Dodge", huomautti Fletcher Duanen palatessa, "turvallisempaa on rukoilla sadetta."

Duanen vastaus oli yhtä kaunopuhelias kuin Fletcherin huomautuskin, sisältäen sen totuuden, että pitkä, hidas ja yksitoikkoinen ratsastusretki aiheuttaa janoa. Kaikki yhtyivät häneen ollen selvästi ystävällisiä. Mutta Knell ei ollut siellä eikä varmasti Pogginkaan. Fletcher ei ollut mikään tavallinen henkipatto, mutta mitä hänen kykyihinsä tuli, supistuivat ne luultavasti toisten käskyjen suorittamiseen. Tällä haavaa ei näillä miehillä nähtävästi ollut muuta tekemistä kuin juopotella ja vetelehtiä ravintoloissa. He olivat ilmeisesti hyvin vähissä rahoissakin, vaikka Duane huomasikin heidän voivan silloin tällöin lainata peson tahi pari tarjoilijalta. Duane koetti olla miellyttävä ja onnistuikin. Siellä pelattiin korttia pienistä panoksista, laskettiin raakaa pilaa, nuoremmat miehet härnäsivät kovasti toisiaan ja joskus riideltiinkin. Miehiä tuli ja meni koko aamun, kunnes Duane otaksui nähneensä niitä kaikkiaan ainakin viisikymmentä. Noin iltapäivän puolivälissä hyökkäsi muudan nuori mies kapakkaan huutaen vain pari sanaa:

"Sheriffin joukko!"

Melusta, jonka kadulle syöksyminen aiheutti, Duane päätti, että nuo sanat ja niitä seuraava toiminta olivat harvinaisia Ordissa.

"Mitä hittoa tämä on?" mumisi Fletcher katsoen tietä pitkin saapuvaa tummaa hevos- ja miesjoukkoa. "Näen ensi kerran jotakin tällaista Ordissa. Alamme päästä yhtä suureen suosioon kuin Valentinin seuduilla sijaitsevat leirit. Toivoisin Philin tahi Pogginin olevan täällä. Nyt pitää teidän kaikkien pitää suunne kiinni. Minä puhun puolestanne."

Joukko saapui kaupunkiin ratsastaen sinne ravia tomuisilla hevosilla ja pysähtyen yhteen joukkoon kapakan edustalle. Heitä oli noin parikymmentä raskaasti asestettua miestä, päällikkönä nähtävästi muudan sirokasvuinen solakka paimen. Duane tunsi olevansa melko tyytyväinen nähdessään, ettei sitä sheriffiä ollutkaan joukossa, jonka hän oli otaksunut tulevan sen johtajaksi.

Ehkä hän oli lähtenyt jollekin toiselle suunnalle toisen joukon kanssa.

"Hei, Jim Fletcher!" huusi paimen.

"Heipä hei!" vastasi Fletcher.

Kuullessaan hänen lyhyen kuivan vastauksensa ja nähdessään sen hitaan tavan, millä hän lähestyi joukkoa Duane tunsi lieventävänsä Fletcheristä tekemäänsä arvostelua. Henkipatto oli erilainen nyt.

"Fletcher, olemme seuranneet erään miehen jälkiä kolmen penikulman päähän tästä kaupungista. Jäljet näkyivät yhtä selvästi kuin nenäsi paistaa naamastasi. Löysimme hänen leiripaikkansakin. Sitten hän oli poikennut pensaikkoon ja eksyimme hänen jäljiltään. Meillä ei ole mukanamme ketään jälkien seuraajaa. Hän pakeni luullakseni vuoristoon. Mutta kaiken mahdollisuuden varalta ratsastimme lopun matkasta tänne, koska kerran näimme, että Ord on näin lähellä. Onko tänne saapunut ketään myöhään eilen illalla tahi varhain tänä aamuna?"

"Ei", vastasi Fletcher.

Hänen vastauksensa oli juuri sellainen kuin Duane oli hänen käytöksestään päättäen odottanutkin, eikä paimen nähtävästi osannut sitä lainkaan epäilläkään. Hän kääntyi toveriensa puoleen ruveten hiljaa keskustelemaan heidän kanssaan. Miehet olivat selvästi eri mieltä jostakin asiasta, vaikka eivät vielä juuri riidelleetkään.

"Enkö jo sanonut teille, että lähteminen tänne on kuin hullun asioilla juoksemista?" vastusti muudan vanha teräväkasvoinen kartanonomistaja. "Näitä hevosenjälkiä, joita olemme seuranneet tänne, ei voida ollenkaan verratakaan niihin sen vedenottopaikan läheisyydessä oleviin, missä juna pysähdytettiin."

"En ole niinkään varma siitä", vastasi johtaja.

"Kuulkaahan nyt, Guthrie, olen seurannut jälkiä koko ikäni enkä –"

"Ettekä kuitenkaan voinut seurata tuon miehen jälkiä pensaikossa."

"Antakaa minulle tarpeeksi aikaa, niin voin kyllä. Se ei olekaan vain minuutin asia. Ja tännepäin te vain välttämättä halusitte lähteä joutuen siten kokonaan väärälle suunnalle. Jos olisitte oikeassa, olisi tämä rosvo tapettuaan toverinsa ratsastanut takaisin suoraan kaupungin läpi postisäkit mukanaan! Minä puolestani luulen rosvojen olleen meksikolaisia. Muutamat meksikolaiset ovat järkeviäkin, ja silloin kun varastaminen tulee kysymykseen, ovat he oikein ovelia."

"Mutta meillä ei ole mitään syytä otaksua, että tämä rosvo, joka tappoi meksikolaiset, on itsekin meksikolainen. Paremminkin sopii tämä kurja rikos jonkun todellisen raukan työksi. Ettekö ole kuullut yksityiskohtia? Muudan meksikolainen hyppäsi veturiin uhaten koneenkäyttäjää ja lämmittäjää revolverillaan toisen meksikolaisen ammuskellessa junan ulkopuolella. Mutta se suuri mies, joka työnsi auki vaunujen ovet ja tappoi muut, oli muiden johtaja, muistakaa se."

Toiset miehet yhtyivät paimenen, toiset taasen vanhan karjanomistajan mielipiteeseen. Vihdoin tarttui nuori johtaja tyytymättömänä hevosensa suitsiin.

"Vieköön hitto koko homman! Sheriffihän meidät lähetti tälle suunnalle. Ehkä hän ei tehnyt sitä aiheetta. Ymmärrättekö? Jos minulla vain olisi joukko paimenia mukanani, sanon teille suoraan, että käyttäisin tilaisuutta hyväkseni ja puhdistaisin tämänkin luolan."

Jim Fletcher seisoi koko ajan tyynenä paikallaan kädet taskuissaan.

"Guthrie, kuuntelen todella mielelläni ystävällistä puhettasi", sanoi hän. Hänen puheensa sävy oli uhkaava, vaikka hänen sanansa eivät sellaisia olleetkaan.

"Voit mennä – vieköön sinut hitto, Fletcher!" huusi Guthrie hevosten lähtiessä liikkeelle.

Seisoen yksinään miestensä edessä Fletcher katseli joukon poistumista, kunnes se hävisi näkyvistä.

"Saatte kaikki kiittää onneanne, ettei Poggin sattunut olemaan täällä", sanoi hän heidän poistuessaan. Sitten hän tuli kuistiin miettiväisen näköisenä vieden Duanen mukanaan toisten joukosta naukkulaan. Kun hän katsoi Duanea kasvoihin, tapahtui se kokonaan toisella tavalla kuin ennen.

"Dodge, mihin olette piilottanut saaliinne? Olen nyt mielestäni osallinen siihen, koska onnistuin karkoittamaan Guthrien."

Duane näytteli osaansa hyvin. Nyt oli hänen tilaisuutensa tullut ja kuin saalistaan vaaniva tiikeri hän tarttui siihen. Hän katsoi aluksi henkipattoon hyvin kylmästi kieltäen sitten tietävänsä koko junan ryöstöstä sen enempää kuin mitä Fletcher itsekin oli kuullut. Sitten nähdessään Fletcherin itsepäisyyden, ihailun ja lisääntyvän ystävällisyyden hän naurahteli silloin tällöin paisuen muka ylpeydestä, mutta yhä kieltäen. Senjälkeen alkoi hänen tahdonvoimansa muka horjua Fletcherin taivutusten voimasta ja hän muuttui ensin hiljaiseksi ja sitten äreäksi. Fletcher, joka oli nähtävästi varma lopullisesta voitostaan, luopui tällä haavaa taivuttelustaan, ilmaisten kuitenkin kiihkeällä käytöksellään ja tunkeilevalla toveruudellaan illan kuluessa mielensä suuren jännityksen.

Myöhemmin, kun Duane nousi aikoen lähteä hakemaan hevostaan voidakseen ratsastaa johonkin pensaikkoon yöksi, näytti Fletcher katkerasti loukkaantuvan.

"Miksi ette voi jäädä minun luokseni? Minulla on mukava huone täällä. Enkö ollut puolellanne, kun Guthrie miehineen tuli tänne? Mitähän olisi seurannutkaan, ellen olisi teeskennellyt sellaista tietämättömyyttä? Heiluisitte nyt jossakin. Sanon teille suoraan, Dodge, ettei tällainen ole rehellistä peliä."

"Teen sen rehelliseksi. Maksan aina velkani", vastasi Duane. "Mutta en voi jäädä tänne koko yöksi. Jos kuuluisin joukkoon, muuttaisi se asian kokonaan."

"Mihin joukkoon?" kysyi Fletcher suoraan.

"Cheseldinen tietysti."

Fletcher nyökkäsi hänen leukansa loksahtaessa alas. Duane nauroi. "Kohtasin hänet tässä eräänä päivänä. Tunsin hänet nähdessäni hänet. Hän on todella oikea kuninkaallinen rosvo. Kun hän näki minut kysyen minulta, miksi minut on luotu maailmaan tahi jotakin sellaista, sanoin sen hänelle kainostelematta."

Fletcher näytti säikähtyneeltä.

"Kenestä te, koira vieköön, oikeastaan puhuttekaan?"

"Enkö sanonutkaan teille sitä heti? Cheseldinestä tietysti. Hän nimittää itseään Longstrethiksi tuolla kaukana."

Fletcherin kasvojen kaikki ne osat, joissa ei ollut partaa, muuttuivat nyt likaisen harmaiksi.

"Cheseldine – Longstreth!" kuiskasi hän käheästi. "Jumala kaikkivaltias, uskalsitte siis uhata –." Sitten tapahtui henkipatossa huomattava muutos. Hän nieleskeli, kohotti päänsä pystympään asentoon ja koetti hillitä liikutustaan, voimatta kuitenkaan palauttaa tervettä ruskettumista kasvoilleen. Katsellessaan tätä raakaa miestä Duane ihmetteli hänessä tapahtunutta muutosta, tuota äkillistä pidättyvää liikettä, mikä oli miehen ihmeellisen pelon ja uskollisuuden todistuksena. Se kaikki tarkoitti Cheseldineä, tuota miesten valtiasta.

"Kuka te oikein olette?" kysyi Fletcher kummallisen jännittyneellä äänellä.

"Tehän muistaakseni annoitte minulle nimen, vai mitä? Sanoitte minua Dodgeksi. Se on yhtä hyvä nimi kuin joku toinenkin ja sopii minulle mainiosti. Jim, olen ollut hyvin yksinäinen vuosikausia ja alan nyt kaivata tovereita. Luvatkaa ajatella asiaa. Tapaan teidät huomenna uudestaan."

Henkipatto katseli, kun Duane haki hevosensa, tarkasteli häntä, kun hän palasi ravintolaan, ja katseli, kun hän poistui ratsastaen pimeään, tehden tämän kaiken puhumatta sanaakaan.

Duane poistui kaupungista suunnaten kulkunsa rauhallista kaktuksien ja mesquite-pensasten välistä kujannetta pitkin erääseen paikkaan, jonka hän oli pannut merkille jo ennen, valmistautuen viettämään siellä yönsä. Mutta hänen mielensä oli niin täysi, ettei hän voinutkaan nukkua. Hänellä alkoi vihdoinkin olla onnea pelissään. Hän tunsi tärkeän pulman ensimmäisen ratkaisun hitaan lähenemisen. Mutta loppu, joka aina ahdisti hänen mieltään, oli kokonaan karkoitettava pois ajatuksista, koska hän ei saanut miettiä muuta kuin lähintä tulevaisuutta.

Hän vietti yönsä siellä ja palasi Ordiin myöhään aamulla tarkasteltuaan teitä ja polkuja harjanteelta. Vaikka Jim Fletcher koettikin teeskennellä välinpitämättömyyttä, oli se kuitenkin aivan turhaa. Hän ei ollut varmastikaan odottanut saavansa nähdä Duanea enää. Duane käyttäytyi nyt Fletcheriä kohtaan hieman vapaammin, mitä hän tähän saakka oli välttänyt.

Sinä iltapäivänä saapui muudan ratsastaja Bradfordista, eräs henkipatto, jonka hänen toverinsa näyttivät hyvin tuntevan ja josta he pitivät; ja Duane kuuli hänen sanovan, että junarosvo on Ordissa ja että rahojen menetys ryöstössä oli ollut vähäinen. Duane ymmärsi salamannopeasti tämän selostuksen suoman tilaisuuden, Hän käyttäytyi kuin hän ei olisi kuullut mitään.

Varhain hämärissä sopivassa tilaisuudessa hän kutsui Fletcherin luokseen, pisti kätensä tämän kainaloon ja vei hänet mukanaan kävelylle eräälle pienelle kapean kuilun yli vievälle sillalle. Siellä katseltuaan ympärilleen hän otti taskustaan setelikäärön, levitti sen, jakoi sen kahtia ja ojensi sanomatta sanaakaan toisen puolen Fletcherille. Fletcher laski kömpelöillä sormillaan saamansa rahat.

"Viisisataa!" huudahti hän. "Dodge, tämä on hiton kaunista teidän puoleltanne, kun ajatellaan, ettei –"

"Älkäämme ajatelko mitään", keskeytti Duane. "En halua muistella koko hommaa siellä enkä täällä. Olitte minulle suureksi avuksi. Jaoin nyt saaliini. Ja ellei tämä nyt tee meistä tovereita, ei toisen auttamisella eikä rahalla ole mitään arvoa tässä maassa."

Fletcher ei voinut enää vastustella.

Nämä molemmat miehet kuluttivat nyt suurimman osan ajastaan yhdessä. Duane keksi lyhyen sepitetyn tarinan itsestään, mikä tyydytti henkipattoa pannen tämän vain nauramaan ivallisesti Duanen vaatimattomuudelle, koska Fletcher ei salannut ollenkaan luuloaan, että hänen uusi toverinsa oli toimelias mies. Hän kehuikin, että Knellin, Pogginin ja Cheseldinen itsensäkin on uskottava se todeksi. Hänellä oli vaikutusvaltaa ja hän aikoi käyttää sitä. Hän luuli olevansa samaa mieltä Knellin kanssa, mutta ei kukaan maailmassa, ei päällikkökään, voi mitään Pogginille. Poggin on jonkun aikaa kuin kiinteää jäätä ja taas jonkun aikaa kuin liekehtivä helvetti. Mutta hän rakastaa hevosia. Hän ei ole milloinkaan rakastanut mitään muuta. Hänet voitaisiin voittaa Luodilla, jos se vain lahjoitettaisiin hänelle. Duanen suuremmoinen rohkeus oli jo voittanut Cheseldinen, koska Cheseldine muussa tapauksessa olisi tappanut hänet.

Vähitellen seuraavien päivien kuluessa Duane sai tietää juuri ne seikat, joita hän oli halunnutkin kuulla ja jotka painuivat hänen muistiinsa lähtemättömästi. Cheseldinen piilopaikka oli Mount Ordin kaukaisimmalla rinteellä muutamassa syvässä korkeaseinäisessä laaksossa. Hän tuli sinne aina ennen jotakin aiottua yritystä kohdaten siellä miehensä ja suunnitellen siellä heidän kanssaan kaiken valmiiksi. Sitten miesten toimiessa hän paistatti päivää toisessa tahi toisessa omistamassaan ravintolassa. Hän oli nyt parhaillaan piilopaikassaan valmiina suunnittelemaan suurinta konnantyötään. Nyt oli kysymyksessä pankinryöstö, mutta missä, sitä ei Fletcherille oltu vielä ilmoitettu.

Sittenkuin Duane nyt oli lypsänyt tältä hyvin ystävälliseltä henkipatolta kaikki yksityiskohdat nykypäiviin saakka, kokosi hän päivämäärät, tosiseikat ja paikat tuolta kymmenen vuoden pituiselta ajalta, minkä Fletcher oli ollut Cheseldinen joukossa. Ja ne paljastivat hänelle tarinan, joka oli niin synkkä verisessä järjestelyssään, niin uskomaton hillittömässä uhkarohkeudessaan ja niin kauhistava todistuksissaan tämän henkipaton hävityksistä ja vallasta Pecon ja Rio Granden välisillä seuduilla, että Duane vallan mykistyi. Verrattuina tähän Big Bendin Cheseldineen, tähän kartanonomistajaan, karjanostajaan, keinottelijaan ja maatilojen haltijaan olivat kaikki Duanen tuntemat muut henkipatot aivan mitättömiä. Miehen valta mykistytti hänet samoinkuin miestä kohtaan osoitettu kummallinen uskollisuuskin. Miehen suuren järjestelmän vehkeilevä sisäinen työskentelykin oli yhtä hämmästyttävää. Mutta kun Duane tointui tästä, joutui hän jälleen tuon entisen tappamisintonsa valtaan ja se raivosi kiihkeästi hänen voimatta sitä hillitä. Kunpa tuo punakätinen Poggin tahi kylmäsilmäinen kalpea Knell olisivat vain olleet Ordissa! Mutta he eivät olleet, ja ajan oloon saavutti Duane sen, mitä hän toivoikin, nimittäin vallan tunteittensa yli.

XXII

Jälleen toimettomuus ja epäily tekivät Duanen alakuloiseksi. Kuin kiinni sidottu koira, jolla on tarkka vainu jostakin, Duanekin halusi ryhtyä toimintaan, vaikka hän ei voinutkaan. Hän oli melkein pahoillaan. Jokin kutsui häntä Mount Ordin jylhien harjanteiden toiselle puolen. Mutta kun vielä Fletcherkin pysytteli Ordissa odottaen Knelliä, Pogginia ja määräyksiä, tiesi Duanekin, ettei hän taaskaan voi tehdä muuta kuin odottaa.

Mutta eräänä päivänä näkyi sellaisia merkkejä, että Ordin pitkäaikainen rauhallisuus oli nyt lopussa. Muudan Duanelle outo sanansaattaja ratsasti sinne salaisessa tarkoituksessa tuoden Fletcherille uutisia. Kun hän poistui, muuttui Fletcher hyvin miettiväiseksi tehden yksinään pitkiä kävelyretkiä. Hän juopottelikin harvoin ja sekin jo itsessään oli huomattava vastakohta hänen entiselle käytökselleen. Sanansaattaja saapui jälleen. Millaisen uutisen hän sitten lienee tuonutkaan, oli sillä kuitenkin ihmeellinen vaikutus henkipattoon. Duane sattui olemaan silloin kapakassa, kun mies saapui, näki hänen kuiskaavan muutamia sanoja, mutta ei kuullut niitä. Fletcher kalpeni vihasta tahi pelosta, ehkä molemmista, ja rupesi kiroilemaan kuin mielipuoli. Sanansaattaja, muudan laiha, tummakasvoinen, kovasti ratsastava mies, joka Duanen mielestä muistutti Guthrie-paimenta, poistui kapakasta kulauttamatta ryyppyäkään suuhunsa lähtien ratsastamaan länteen päin. Tämä länsi lumosi ja piti Duanea pilkkanaan yhtä paljon kuin Mount Ordin tuollapuolen sijaitseva eteläkin. Missä olivat Knell ja Poggin? He eivät nähtävästi olleetkaan johtajansa luona vuoristossa. Sanansaattajan poistumisen jälkeen muuttui Fletcher vaiteliaaksi ja äreäksi. Hän oli paljastanut Duanelle monta eri piirrettä luonteestaan, mutta tämä viimeinen pani Duanen ajattelemaan. Fletcher oli vaarallinen. Jonkun ajan kuluttua selveni, että leirin muut henkipatot pelkäsivät häntä pysytellen poissa hänen tieltään. Duanekin antoi hänen olla rauhassa päästämättä häntä kuitenkaan näkyvistään.

Noin tunnin kuluttua sanansaattajan lähdöstä teki Fletcher ilmeisesti jonkun päätöksen pyytäen, että hänen hevosensa satuloitaisiin. Sitten hän poistui asuntoonsa palaten sieltä hetkisen kuluttua. Duanesta näytti henkipatto nyt sellaiselta, että hän kykeni sekä ratsastamaan että taistelemaan. Hän määräsi leirissä oleskelevien miesten pysyttelemään lähistöllä, kunnes hän palaa. Sitten hän nousi satulaan.

"Tulkaa tänne, Dodge!" huusi hän.

Duane meni hänen luokseen laskien kätensä hänen satulansa nupille. Fletcher antoi hevosensa kävellä Duanen kulkiessa sen vieressä, kunnes he pääsivät puusillalle, jolloin hän pysähtyi.

"Dodge, olen helisemässä tuon Knellin vuoksi", sanoi hän. "Näyttää aivan siltä kuin minä olisin syyllinen Knellin ja Pogginin väliseen riitaan. Knell ei ole pitänyt minusta milloinkaan, mutta Poggin on ollut reilu, ellei juuri ystävällinenkään. Päällikkö suunnittelee jotakin suurenmoista, voimatta kuitenkaan tehdä mitään tämän kahnauksen vuoksi. Hän odottaa tuolla vuorilla antaakseen määräyksensä Pogginille ja Knellille, mutta ei kumpaakaan kuulu tulevaksi sinne. Minun on nyt pakko ruveta välittäjäksi, mikä ei minusta tunnu lainkaan mieluisalta."

"Mistä riita on johtunut, Jim?" kysyi Duane.

"Se johtuu hieman teistäkin, Dodge", sanoi Fletcher kuivasti. "Knell ei pitänyt teistä tuona päivänä. Hän ei pidä kenestäkään miehestä, ellei hän saa hallita miestä. Muutamat pojat täällä ovat lörpötelleet jotakin, ennenkuin minä ehdin lausua mielipiteeni, ja nyt on piru merrassa. Knell väittää tietävänsä teistä jotakin, minkä hän sanoo tekevän sekä päällikön että Pogginin sairaaksi, kun hän ilmoittaa sen. Mutta hän pitää kuitenkin suunsa kiinni. Knelliä ei todellisuudessa ymmärrä kukaan oikein. Mielestäni on parasta, että palaatte takaisin Bradfordiin päiväksi tahi pariksi ja leiriydytte sitten jonnekin tänne läheisyyteen, kunnes palaan."

"Mutta miksi?"

"Koska siitä ei ole mitään hyötyä, että tekin joudutte vaikeuksiin. Joukko voi saapua tänne milloin tahansa. Jos miehet osoittautuvat ystävällisiksi, sytytän tulen palamaan tuolle kukkulalle, sanokaamme kolmantena iltana tämän illan jälkeen. Mutta ellette näe tulta sinä iltana, pitää teidän lähteä matkalle jonnekin muualle. Teen voitavani. Jim Fletcher on aina uskollinen tovereilleen. Näkemiin siis, Dodge."

Sitten hän ratsasti pois.

Hän jätti Duanen melkoiseen pulaan. Nämä uutiset olivat huonoja. Asiat olivat menestyneet tähän saakka niin hyvin ja nyt tuli tällainen takaisku. Tällä hetkellä Duane ei tiennyt, mille suunnalle hän lähtisi, ollen sentään aivan varma siitä, ettei hän ainakaan lähde takaisin Bradfordiin. Vai olivat Cheseldinen parhaimmat apulaiset riitautuneet keskenään. Avoin vihamielisyys vallitsi siis päällikön luotettavimpien miesten välillä. Henkipattojen kesken on tällainen asioiden tila kuolettavan vakava. Sellaiset riidat ratkaistaan tavallisesti revolvereilla. Mutta onnettomuuskin voi sentään rohkaista Duanen mieltä. Ehkäpä Cheseldinen suuren joukon hajaantuminen oli jo alkanut. Mutta mitähän Knell oli saanutkaan kuulla? Duane ei syventynyt asiaan epäillen eikä toivoen, vaan oli heti varma siitä, että jos Knell tiesi jotakin, merkitsi se vain sitä, että hän epäili tätä Ordissa oleskelevaa vierasta, tätä Fletcherin uutta toveria, Buck Duaneksi eikä keneksikään muuksi. Duane ajattelikin ajan jo koittaneen, että hänen on käytettävä hyödykseen nimeään, jos hän nyt tahtoo hyötyä siitä ollenkaan. Tämä nimi oli ollut MacNellyn toivo. Hän oli perustanut koko suunnitelmansa Duanen maineeseen. Duanen oli vaikea hillitä haluaan ratsastaa Fletcherin jälkeen ja pysyä hänen rinnallaan. Tällainen olisi tuskin sentään ollut rehellistä peliä henkipattoa kohtaan, joka oli ollut niin suora Duanelle. Duane päätti odottaa asiain kehittymistä ja olla valmiina Ordissa, kun miehet ratsastavat sinne luultavasti eri piilopaikoistaan, että Knell voisi syyttää häntä. Hän ei voinut nähdä mitään muuta seurausta tästä tapahtumien jaksosta kuin tämän hänen ja Knellin välisen kohtauksen. Jos se sattuisi päättymään kohtalokkaasti Knellille, oli hyvin mahdollista, ettei Duane olisi silloinkaan missään pahemmassa pulassa kuin nytkään. Mutta kuinka sitten kävisi, jos Poggin ryhtyisi jatkamaan riitaa? Tässä Duane syytti jälleen itseään koettaen turhaan karkoittaa mielestään sitä ajatusta, että hän vain yritti keksiä verukkeita saadakseen kohdata henkipatot.

Mutta miksi hän ei sillä aikaa odottamisen asemesta voisi etsiä Cheseldinen piilopaikkaa vuoristosta? Tuskin oli tämä ajatus juolahtanut Duanen mieleen, kun hän jo kiiruhti hakemaan hevostaan.

Hän poistui Ordista lähtien muka Bradfordiin päin, mutta päästyään näkyvistä hän kääntyikin tieltä, kiersi pensaikon läpi ja poikkesi monen penikulman päässä kaupungin eteläpuolella eräälle ruohottuneelle tielle, jonka Fletcher oli sanonut johtavan Cheseldinen leiriin. Tiellä näkyvät hevosen jäljet olivat ainakin viikon elleivät enemmänkin vanhoja. Polku kiemurteli matalain pensaita kasvavien juurikukkuloiden ja mesquite-pensaitten välitse, pumpulipuiden ja tammivesojen reunustamia uomia ja kuiluja pitkin.

Tunnin kuluessa Duane jo pääsi Mount Ordin rinteille ja kiivetessään hän voi katsella tätä aaltoilevaa tummatäpläistä seutua, joka oli osaksi erämaata, osaksi hedelmällistä pitkine, kirkkaine, kuivine joenuomineen, jotka kiemurtelivat poispäin himmeten epäselviksi etäisyydessä. Hän joutui särkyneiden louhien ja kallioiden väliin, jolloin täällä aukealla viettävät aaltoilevat seudut katosivat näkyvistä ja hänen oli hyvin vaikea pysytellä tiellä. Hän eksyi siltä tämän tästäkin päästen vain hitaasti eteenpäin. Vihdoin hän kiipesi seudulle, missä oli vain kallioisia pengermiä, vaikeakulkuisia siellä ja sileitä täällä, silloin tällöin esiintyvine teräskengän naarmuineen, joiden mukaan hän ohjasi matkansa. Usein hänen oli pakko ratsastaa vain suoraan eteenpäin ja sitten poiketa joko oikealle tahi vasemmalle löytääkseen tien jälleen. Se oli hidasta työtä, mikä vei koko päivän, ja illan suussa hän oli vasta rinteen puolivälissä. Hän pysähtyi erääseen pieneen sivurotkoon, jossa oli ruohoa ja vettä, pystyttäen sinne leirinsä. Sellaisella korkeudella oli yö kirkas ja kylmä tummansinisine taivaineen ja tuikkivine tähtitarhoineen. Hän tunsi olevansa enemmän tyytyväinen tähän työteliääseen päivään saatuaan sen taakseen kuin hän oli ollut pitkiin aikoihin. Täällä antautuessaan tähän seikkailuun hän vastasi kutsuun, joka oli usein ennenkin määrännyt hänen tekonsa, ehkäpä hänen elämänsäkin, ja jossa ei logiikalla eikä järjellä ollut juuri mitään tekemistä. Ja tänä yönä, joka oli yhtä yksinäinen kuin hänen viettämänsä yöt Nuecen kuilussa ja niitä suuresti muistuttava, koska tämä kuilu oli melkein hänen vanhan piilopaikkansa näköinen, hän tunsi noiden entisten ahdistavien asioiden painostavan palaamisen – tuon kaukaisen menneisyyden hurjine pakoineen ja kuolleine kasvoineen. Mutta noiden kasvojen sijalle astuivat pian toiset värisyttävän elävät, kalpeat ja surulliset tummine, tarkkaavaisine ja puhuvine silmineen – nimittäin Ray Longstrethin kasvot.

Tähän viime muistelukseen hän vaipui, kunnes nukkui.

Aamulla oli hän tyytyväinen senvuoksi, että hän oli jättänyt vielä vähemmän jälkiä kuin muut, joiden jälkiä hän oli seurannut tullessaan tänne, ja talutti hevosensa rotkon päähän, missä oli kapea matalien kallioiden välinen aukko. Hän sulki hevosensa sinne tukkien aukon suun seetrien oksilla. Sitten hän palasi tielle lähtien seuraamaan jälkiä jalkaisin.

Hevosetta edistyi hänen matkansa nopeammin. Hän kiipesi syviä kuiluja ja leveitä rotkoja pitkin harjanteiden, penkereisten rinteiden ja jyrkänteiden yli saaden ponnistella kauan ja kovasti, kunnes pääsi paikalle, jota otaksui jakajaksi. Laskeutuminen oli helpompaa, vaikkakin murtuneet kallioiden muodostamat sakarat kävivätkin sitä lukuisammiksi, kuta pitemmälti hän seurasi tätä epäselvää kiemurtelevaa polkua. Ylempää siinsi pinjain ja mäntyjen muodostama kapea metsäkaistale ja sen takaa vuoren jylhä, paljas, keltainen huippu, joka oli kuin yksinäinen keila. Mutta päästyään muutamasta korkeiden jyrkänteiden välisestä leveästä portista hän näki selänteen takaa siintävän matalamman maan ja sen takaa, koska hän näki selvästi koko laajan seudun, suuren joen, joka muodosti Big Bendin. Hän laskeutui laskeutumistaan alemmaksi ihmetellen, kuinka hevoset voivat kulkea tällaista vaikeakulkuista tietä, mutta otaksuen kuitenkin, että Cheseldinen piilopaikkaan johtaa varmaankin joku parempikin tie joltakin toiselta suunnalta.

Kierrettyään erään esiintyöntyvän nurkkauksen, joka oli piilottanut näköalan, hän saapui hetkisen kuluttua muutaman korkean rinteen laelle. Ja alempana oli suuri amfiteatteri parin jyrkän seinämän välissä kuin sinisen udun läpi näkyvä viheriä lahti. Niin hän ainakin oli näkevinään. Se oli ehkä noin tuhat jalkaa alempana ja yhtä selvästi kuin tämän villin ympäristön muutkin piirteet siinsi sieltä suuri punainen tiili- tahi kivirakennus valkoisine ja kimaltelevine, korkeiden rantojen välissä virtaavine vesineen ja laitumella käyvine hevosineen ja nautoineen. Näköala oli kaunis ja rauhoittava. Duane ei voinut olla purematta hampaitaan ajatellessaan, että rosvot saivat asua siellä rauhassa ja huolettomina.

Hän laskeutui vaivalloisesti rinteen puoliväliin ja piiloutuen siellä hyvin muutamaan syvänteeseen hän alkoi pitää silmällä tietä ja laaksoa. Tarkastettuaan auringon asemaa hän näki, että jollei mitään tapahdu tahi jos hän päättää laskeutua alemmas, ei ole ollenkaan luultavaa, että hän ehtii takaisin leiriinsä ennen pimeää. Hän kuvitteli sitä pimeän tultua olevan turhaa yrittääkään.

Sitten hän suuntasi terävän katseensa alaspäin. Rakennus näytti hyvin kömpelösti tehdyltä. Vaikka se olikin laaja, oli se tietysti henkipattojen rakentama.

Laaksossa ei ollut mitään puutarhaa, ei viljeltyä maata eikä ainoatakaan karja-aitausta. Lukuunottamatta tuota kömpelöä kivistä ja hirsistä muurattua rakennusta laakso oli ehkä vieläkin yhtä villissä tilassa kuin sen löytämishetkellä. Duane sai mielestään vahtia kauan, ennenkuin hän näki merkkiäkään ihmisistä. Tämäkin mies meni nähtävästi noutamaan vettä joesta ja palasi sitten rakennukseen.

Aurinko laski seinämän taakse ja varjot alkoivat esiintyä selvemmin laakson suojaisemmissa osissa. Duane alkoi toivoa pääsevänsä lähemmäksi rakennusta. Mitä varten hän muuten olisikaan antautunut tähän vaikeaan kiipeämiseen? Hän pysytteli kuitenkin piilossaan koettaen tehdä muita suunnitelmia.

Hänen miettiessään tummenivat varjot äkkiä synkistyen. Jos hän tahtoi päästä takaisin leiriinsä, oli hänen lähdettävä matkalle heti. Kuitenkin hän viivytteli. Ja äkkiä hänen kaikkialle suuntautuva katseensa äkkäsi kaksi ratsastajaa, jotka tulivat laaksoon sen toisesta päästä. Miesten oli täytynyt saapua sinne jostakin alempaa suuren kallioisen rajamerkin toiselta puolen, jonne Duanen näköpiiri ei ulottunut. Heidän hevosensa olivat väsyneet ja pysähtyivät virran rannalle juomaan itsensä kylläisiksi.

Duane poistui syvänteestä jyrkälle tielle ja laskeutui laaksoon niin nopeasti kuin voi aiheuttamatta melua. Ei kulunutkaan pitkää aikaa, ennenkuin hän jo oli laakson pohjalla. Se oli melkein tasainen runsaine ruohoineen ja siellä täällä kasvavine pensaineen. Hämärä oli jo kietonut sen melkein kokonaan vaippaansa. Duane pani merkille tien suunnan alkaen sitten hiipiä kuin varjo ruohikon läpi pensaalta pensaalle. Hän näki kirkkaan valon, ennenkuin huomasi rakennuksen ääriviivat. Sitten hän kuuli kovia ääniä, iloista viheltelemistä, raakaa laulua ja rautaisten keittoastioiden kolinaa. Tuuli toi hänen sieraimiinsa hyvältä tuoksuvaa puun savun hajua ja hän näki tummien hahmojen kulkevan valojuovan poikki. Rakennuksessa oli nähtävästi joko hyvin leveä ovi tahi sitten oli tuli sytytetty sen edustalle.

Hän pyörsi vasemmalle pois valojuovan suoralta linjalta ja voi nyt nähdä paremmin. Sitten hän lähestyi äänettömästi, mutta nopeasti talon takalistoa. Siellä kasvoi puita aivan seinän vieressä. Hän oli varma, ettei hän aiheuta minkäänlaista melua, ja tiesi, ettei häntä voitaisi huomata, ellei miehillä ollut mukanaan vahtikoiraa. Koko henkipattoaikanaan hän oli antautunut vaaroihin pannen vain hyödyttömän elämänsä alttiiksi, mutta nyt, kun kaikki oli muuttunut, lähestyi hän varovaisesti ja rohkeasti kuin intiaani. Hän pääsikin puiden suojaan ja tiesi olevansa turvassa niiden varjossa, koska hän muutamien askelten päästä oli nähnyt vain niiden latvat. Sieltä hän livahti rakennuksen viereen tunnustellen käsillään seinää.

Hän saapui vihdoin pienen ikkunan kohdalle, josta valo pilkotti, ja kurkistaessaan sisään hän näki edessään varjoisan huoneen, alhaalle väännetyn lampun, pöydän ja tuoleja. Hän näki avonaisen ovenkin taampaa kajastavine kirkkaine loimuineen, mutta ei voinut nähdä tulta. Epäselviä ääniä kantautui hänen korviinsa. Epäröimättä hetkistäkään hän hiipi etemmäksi aivan rakennuksen päähän saakka. Kurkistaessaan nurkan takaa hän huomasi vain paljaalla maalla leimuavan nuotion. Palaten yhtä varovasti takaisin hän pysähtyi aukon edustalle jälleen, mutta nähtyään, ettei huoneessa ollut ketään, hän hiipi rakennuksen toiseen päähän. Siellä oli pensaita, muudan vanha vaja ja halkopino, siis sen verran suojaa kuin hän tarvitsikin siinä nurkassa.

Hänen ei ollut pakko ryömiäkään.

Ennen kurkistamistaan seinän jykevän nurkan ja sen läheisyydessä kasvavan pensaan välitse hän hengähti hieman. Tämä kiihoittuminen erosi suuresti siitä, mitä hän aina oli tuntenut ollessaan takaa-ajettuna. Siinä ei ollut mitään katkeruutta, tuskaa eikä pelkoa. Tämä oli kyllä yhtä vaarallista, ellei vaarallisempaakin, mutta ei kuitenkaan samanlaista. Sitten hän katsoi.

Hän näki kirkkaan tulen ja erään punakan miehen, joka oli kumartunut tuleen päin hämmentäissään vihellellen höyryävää pataa. Miehen yläpuolella oli seinään kiinnitetty luisu katos aukinaisine sivuineen ja parine kannattavine paaluineen. Katsoessaan toisen kerran silmien totuttua valoon Duane huomasi muitakin miehiä, kolme varjossa ja kaksi valopiirissä, mutta selin häneen.

"Tie on sileämpi ja paljon parempi, mutta ei niin lyhyt kuin tämä toinen suoraan vuorten yli", sanoi muudan henkipatto.

"Mikä sinua oikein vaivaa, Panhandle?" huudahti toinen. "Blossom ja minä ratsastimme tänne Faraway Springsistä, missä Poggin oleskelee muutamien miestensä kanssa."

"Suo anteeksi, Phil. En nähnyt sinun tulevan eikä Boldtkaan sanonut mitään."

"Päästäksenne tänne kulutitte paljon aikaa, mutta luullakseni ei se vaikuta asiaan", sanoi muudan miellyttävä taipuisa ääni kaikuvasti.

Longstrethin – Cheseldinen ääni!

Täällä he siis olivat kaikki – Cheseldine, Phil Knell, Blossom Kane, Panhandle Smith ja Boldt – kuinka hyvin Duane muistikaan nimet – siis kaikki nuo Cheseldinen joukon etevimmät miehet, paitsi kuuluisinta, Pogginia. Duane oli kovertanut maan heidän altaan ja hänen tunteensa tällä hetkellä pimittivät niin hänen näkönsä ja lamauttivat hänen kuulonsa, ettei hän kyennyt erottamaan mitään. Hän istuutui hillitäkseen mieltään ja tukahduttaakseen kiihtyvää riemuaan ja kurkisti sitten vasta nurkan taakse vähemmän jännittyneestä asennosta.

Henkipatot odottivat illallista. Heidän keskustelunsa oli aivan samanlaista kuin leiriytyneitten paimenien tahi tarkastukseen kokoontuneitten karjanomistajien. Duane kuunteli jännittäen korviaan ja odottaen asiallisempaa keskustelua, minkä hän tiesi tulevan. Ja koko ajan hän piti silmällä miehiä kuin susi saalistaan. Blossom Kane oli juuri sama laiha sanansaattaja, joka oli suututtanut Fletcherin. Boldt oli oikea jättiläinen kooltaan, synkkä, partainen ja vaitelias. Panhandle Smith oli tuo punakka kokki, hilpeä, jumalaton, lyhyt, vääräsäärin en mies, monen Duanen vanhastaan tunteman rosvon, erittäinkin Luke Stevensin, näköinen. Ja Knellkin istui siellä muiden joukossa pitkänä ja hoikkana, kalpeine, sileine, ilmeettömine kasvoineen ja kylmine, harmaine silmineen, ollen vuosiltaan ja kooltaan kuin poika verrattuna muihin. Mutta Longstreth, joka nojautui seinään, oli kauniine tummine kasvoineen ja ylimysmäisine partoineen kuin joku rikas louisianalainen maatilanomistaja, joita Duanekin tunsi useita. Kuudes mies istui niin varjossa, ettei hän ollut selvästi näkyvissä, ja vaikka häntä usein puhuteltiinkin, ei hänen nimeään kuitenkaan kertaakaan mainittu.

Panhandle Smith kantoi padat ja pannut tupaan huutaen iloisesti: "Miehet, jos olette nälkäisiä, älkää luulkokaan, että rupean syöttämään teitä lusikalla!"

Henkipatot työntyivät sisään meluten ja kolisten hirveästi istuutuessaan ateriansa ääreen. He olivat hyvin harvapuheisia, kuten nälkäiset miehet ainakin.

Duane odotti vielä hetkisen paikallaan, nousi sitten hiljaa ja ryömi rakennuksen toiselle puolen. Totuttuaan jälleen pimeään hän uskalsi hiipiä seinän vierustaa ikkunan kohdalle ja katsoa sisään. Mutta henkipatot olivatkin toisessa huoneessa, joten heitä ei voitu nähdä.

Duane odotti. Hetket kuluivat äärettömän hitaasti ja hänen sydämensä jyskytti kovasti. Longstreth tuli huoneeseen, väänsi valon suuremmaksi ja otettuaan sikarilaatikon pöydältä vei sen mukanaan toiseen huoneeseen.

"Kas tässä, miehet, menkää nyt ulos tupakoimaan", sanoi hän. "Knell tulkaa te tänne. Pohtikaamme asia kerrankin loppuun."

Hän palasi, istuutui, sytytti sikarin ja nosti jalkansa kenkineen pöydän kulmalle.

Duane näki nyt huoneen olevan mukavasti, melkeinpä ylellisesti sisustetun. Hän otaksui laaksoon johtavan jonkun hyvän tien, sillä muussa tapauksessa ei noita kapineita olisi mitenkään voitu kuljettaa tänne, ei ainakaan sitä tietä pitkin, jota hän oli kulkenut. Hetkisen kuluttua hän kuuli miesten menevän ulos ja heidän äänensä kävivät epäselviksi. Sitten Knell tuli huoneeseen ja istuutui voimatta näyttää lainkaan niin huolettomalta kuin hänen päällikkönsä. Hän oli ennakkoluuloinen ja tavalliseen tapaansa jäätävän kylmä.

"Mikä nyt on vikana, Knell? Miksi ette tullut tänne ennemmin?" kysyi Longstreth.

"Pogginin vuoksi; hitto hänet vieköön. Olemme riidelleet jälleen."

"Miksi?"

"Hänen ei olisi tarvinnut suuttua. Hän kesyttää uutta hevosta tuolla Farawayssa ja tiedättehän, millainen hän silloin on, kun hevonen on kysymyksessä. Se kiinnittää hänen mieltänsä paljon enemmän kuin mikään muu."

"Mitä muuta? Koettakaa kertoa se minulle pian, että voimme ruveta suunnittelemaan tätä uutta yritystä."

"No niin, se alkoi jo kauan aikaa sitten. En muista, kuinka kauan siitä jo onkaan, muutamia viikkoja ainakin, kun muudan vieras ratsasti Ordiin ja laskeutui niin huolettomana satulasta kuin hän olisi omistanut koko paikan. Hän tuntui minusta tutulta, vaikka en ollutkaan vielä varma. Pidimme häntä silmällä vähän aikaa ja sitten poistuin koettaen painaa hänen ulkomuotonsa tarkasti mieleeni."

"Minkänäköinen hän oli?"

"Hän oli kookas ja voimakas mies ohimoilta harmaantuneine tukkineen, rauhallisine kovine kasvoineen ja veitsenterävine silmineen. Tavasta, kuinka hän kantoi revolveriaan, käveli, seisoi ja heilutteli oikeaa kättään, näin heti, mikä hän on miehiään. Minua ei niinkään helposti petetä, kun vain revolverihai on kysymyksessä. Ja hänen ratsunsa oli komea suuri musta hevonen."

"Olen tavannut saman miehen", sanoi Longstreth.

"Ette suinkaan!" huudahti Knell. Oli ihmeellistä kuulla tämän miehen huudahtavan hämmästyksestä, josta ei näkynyt jälkeäkään hänen kummallisissa kasvoissaan. Hän naurahti lyhyesti, julmasti ja kumeasti. "Päällikkö, tämä suuri mies saapuu Ordiin jälleen tekeytyen Jim Fletcherin ystäväksi. Jimiähän voidaan hyvin helposti pettää, kuten tiedätte. Hän pitää miehistä. Ja kun sheriffin joukko tuli sinne seuraten vääriä jälkiä etsiessään kokonaan väärältä suunnalta miestä, joka ryöväsi pikajunan numero kuusi, luulee Jim tätä vierasta tuoksi maantierosvoksi liittyen häneen. Hän sai mieheltä varmaankin rahaa ja se saattaa minut kokonaan ymmälle. Mikä on miehen tarkoitus? Satun nimittäin varmasti tietämään, ettei hän pysähdyttänyt kuutosta."

"Mistä sen tiedätte?"

"Koska tein sen itse."

Päällikön kasvot tummenivat kiihkeästä vihasta.

"Hitto teidät vieköön, Knell! Te olette parantumaton ja epäluotettava. Jos vielä kerran teette tällaista, loppuvat suhteenne. Kerroitteko sen Pogginille?"

"Kyllä ja se oli muudan riidanaiheemme. Hän raivosi ja luulin hänen tappavan minut."

"Kuinka voitte ryhtyä sellaiseen uskallettuun yritykseen avutta ja suunnitelmitta?"

"Se sattui tarjolle eikä se ollut vaikeakaan, vaikka se olikin erehdys. Hälyytin vain maakunnan ja rautateiden virkakunnan tyhjän vuoksi. En voinut sille suoraan sanoen mitään. Tiedättehän, mitä joutilaisuus merkitsee meille. Ja tiedätte kai senkin, että meikäläisten elämä on aina kohtalokasta. Se johtuu siitä, että se suuntautuu väärälle taholle. Olen syntynyt hyvistä vanhemmista ja tiedän, mikä on oikein. Olemme väärässä emmekä voi odottaa tyynesti loppuamme, siinä kaikki. Minä puolestani en välitä hitaistakaan, milloin se tulee."

"Kuinka hienosti ja viisaasti te nyt puhuttekaan, Knell", sanoi Longstreth ivallisesti. "Jatkakaa kertomustanne."

"Kuten jo sanoin, liittyi Jim teeskentelijään ja heistä on tullut hyvät ystävät. He ovat melkein aina yhdessä. Ja voitte vaikka lyödä vetoa siitä, että Jim on kertonut hänelle kaiken ja vielä vähän lisääkin. Muutamat ryypyt riittävät irroittamaan hänen kielensä. Joitakin poikia ratsasti Ordista ja eräs heistä meni Pogginin luo sanoen, että Jim Fletcherillä on muudan uusi mies joukkoomme. Ja Pogginhan on aina valmis ottamaan vastaan uusia miehiä, kuten tiedätte. Hän sanoo, että jollei tulokas osoittaudu kelvolliseksi, voidaan hänet helposti erottaa. Ja hän näytti melkein pitävän siitä tavasta, millä tätä Jimin uutta toveria kehuttiin. Jim ja Poggin ovat aina päättäneet yhdessä asioista, minkä vuoksi Jimin toveri oli jo otettu joukkoon ennen minun ehtimistäni väliin, Pogginin ja teidän häntä näkemättäkään. Silloin ryhdyin punnitsemaan asiaa perinpohjin. Missä olin ennen nähnytkään tämän miehen? Sitten huomasinkin, etten ollutkaan nähnyt miestä ennen missään, mistä epäilyni johtuivatkin, koska en milloinkaan unhota näkemääni henkilöä. Kaivoin silloin arkustani tukullisen vanhoja sanomalehtiä silmäillen ne läpi. Tarkastin kaikki kirjeet, kuvat ja sanomalehdet. Luullakseni minulla oli melko tarkka tieto siitä, mitä hain ja miksi halusin saada varmuuden. Vihdoinkin löysin haettavani ja tunsin mieheni. En ilmaissut sitä kuitenkaan Pogginille. En ollenkaan! Haluan hieman kujeilla hänen kanssaan sopivalla hetkellä, Silloin hän varmaankin raivostuu enemmän kuin vangittu susi. Lähetin Blossomin Ordiin puhuttelemaan Jimiä, ja kun hän todisti kaikki nämä puheet oikeiksi, lähetin hänet sinne jälleen viemään sanaa, jonka otaksuin hämmästyttävän Jimiä. Poggin suuttui sanoen jäävänsä odottamaan Jimiä ja niin pääsin minä tänne neuvottelemaan kanssanne uudesta yrityksestä. Hän sanoi kohtaavansa minut Ordissa."

Knell oli puhunut nopeasti ja hiljaa, mutta silloin tällöin kiihkeästikin. Hänen vaaleat silmänsä kimaltelivat kuin jäälle sytytetty tuli ja nyt hänen äänensä muuttui kuiskaavaksi.

"Keneksi luulette tätä Fletcherin uutta ystävää?"

"Niin, kuka hän todellisuudessa onkaan?" kysyi Longstreth.

"Buck Duane!"

Longstrethin kengät laskeutuivat maahan jymähtäen, mutta sitten hänen ruumiinsa jäykistyi.

"Tuoko Nuecen henkipatto? Tuoko pari-laukausta-pataässään-ampuva revolverinheiluttaja, joka tappoi Allowayn, Blandin –?"

"Ja Hardinin." Knell kuiskasi tämän viime nimen tunteellisemmin kuin tilanne oikeastaan olisi vaatinutkaan.

"Niin, Hardinin, yhden Rim Rockin parhaista miehistä. – Siis Buck Duane!"

Longstreth oli nyt niin kalpea, että hänen mustat viiksensä piirtyivät kuin kalkkiseinää vasten. Hän katsoi julmaan apulaiseensa. He ymmärsivät toisensa pitemmittä puheitta. Se jo riitti, että Buck Duane oli saapunut Big Bendin maahan. Longstreth nousi hetkisen kuluttua tarttuen erääseen pulloon, josta hän joi, ojentaen sen sitten Knellille. Mutta Knell työnsi sen syrjään.

"Knell", aloitti päällikkö hitaasti pyyhkien huuliaan, "ymmärsin puheestanne, että teillä on jotakin tätä Buck Duanea vastaan."

"Niin minulla toki onkin."

"No niin, mutta älkää olko niin mieletön nyt ja tehkö sitä, mitä Poggin ja melkein jokainen miehenne tekisi – älkää menkö kohtaamaan tätä Buck Duanea. Minulla on pätevät syyt luulla, että hän on texasilainen vartija nykyjään."

"Mitä hittoa te nyt puhuttekaan?" huudahti Knell.

"Totta. Ratsastakaa Ordiin ja vihjaiskaa siitä Jim Fletcherille. Hän hakee silloin Pogginin sinne ja he voivat kyllä yhdessä suoriutua Buck Duanestakin."

"Hyvä on, teen parhaani. Mutta jos satun kohtaamaan Duanen –"

"Karttakaa häntä kaikin mokomin!" Longstrethin ääni kajahteli nyt kiihkeyden ja päällikkyyden sille suomasta voimasta. Hän kuivasi kasvojaan, joi vielä pullosta, istuutui, rupesi jälleen tupakoimaan ja vetäisten muutaman paperin liivinsä povitaskusta alkoi tutkia sitä.

"Olen iloinen, että se asia saatiin järjestykseen", sanoi hän muistellen nähtävästi Duanen juttua. "Nyt ryhdymme suunnittelemaan uutta yritystämme. Tänään on lokakuun kahdeksastoista päivä. Viidentenä kolmatta tahi mahdollisesti jo ennenkin saapuu Maanviljelijäin Pankkiin Val Verdeen laivanlastillinen kultaa. Palattuanne Ordiin antakaa Pogginille nämä määräykset. Rauhoittakaa joukkoa. Te, Poggin, Kane, Fletcher, Panhandle Smith ja Boldt tiedätte salaisuuden ja suoritatte työn. Ei kukaan muu. Teidän on lähdettävä Ordista kolmantenakolmatta päivänä ja ratsastettava poikkimaisin tietä pitkin, kunnes pääsette Mercerin näkyviin. Bradfordista on Val Verdeen noin sata penikulmaa ja Ordista on sinne suunnilleen sama matka. Järjestäkää matkanne niin, että olette Val Verden läheisyydessä kuudennenkolmatta päivän aamuna. Teidän tarvitsee ajaa vain hölkkää. Kahden aikaan iltapäivällä ratsastakaa hurjaa vauhtia kaupunkiin ja sitten suoraan Maanviljelijäin Pankkiin. Val Verde on melkoinen kaupunki. Siellä ei ole milloinkaan ryöstetty mitään ja kaupunki tuntuu senvuoksi turvalliselta. Tehkää siitä reipas, nopea ja päivänvaloa sietävä teko. Siinä kaikki. Oletteko ymmärtänyt yksityiskohdat?"

Knell ei viitsinyt kysyä edes päivämääriä jälleen.

"Mutta otaksukaamme, että minut tahi Poggin jollakin keinoin pidätetään, mitä sitten teemme?"

Longstreth katsoi synkästi apulaiseensa.

"Ihminen ei milloinkaan tiedä edeltäpäin, mitä saattaa tapahtua", jatkoi Knell. "Teen kuitenkin parhaani."

"Tavatessanne Pogginin kertokaa hänelle heti kaikki. Suunniteltu yritys rauhoittaa häntä aina. Ja kehoitan teitä vielä kerran varovaisuuteen, ettei mitään tapahdu. Joko teidän tahi Pogginin on suoritettava työ loppuun. Haluan kuitenkin, että te molemmat olette siinä mukana. Paetkaa vuorille ja päästyänne kallioisille seuduille, missä voitte piilottaa jälkenne, suunnatkaa matkanne tänne Mount Ordin taakse. Sittenkuin kaikki jälleen rauhoittuu, tulen tapaamaan teitä tänne. Siinä kaikki. Kutsukaa miehet sisään."

Duane hiipi tasangon poikki tummia kallioita kohti kuin varjo ja yhtä äänettömästi. Hänen jokainen hermonsa oli kuin jännitetty kieli. Liitävät ajatukset panivat hänen aivonsa hetkiseksi aivan sekaisin raskauttaen niitä, mutta sitten ne selvenivät kuin joku käärö olisi avattu paljastaen hänelle toiminnan pitkän hämmästyttävän määräyksen. Peli oli nyt hänen käsissään. Hänen täytyi päästä Mount Ordin yli nyt yöllä. Se tuntui melkein mahdottomalta, mutta ehkä se sentään kävi päinsä. Hänen täytyi ehtiä Bradfordiin, joka sijaitsi neljänkymmenen penikulman päässä juurikukkuloista, ennen kello kahdeksaa huomenaamulla. Hänen piti sähköttää MacNellylle, että tämä saapuisi Val Verdeen viidenneksikolmatta päiväksi. Hänen täytyi ratsastaa takaisin Ordiin, estää Knellin aikomukset, mennä häntä vastaan, alistua syytöksiin ja tappaa hänet, ja raudan vielä kuumana ollessa lyödä kovasti voittaakseen Pogginin puoleksi voitetun mielenkiinnon puolelleen, kuten hän oli täydellisesti voittanut Fletcherinkin. Mutta jos hän epäonnistuisi tässä viimeksimainitussa, täytyi hänen jättää henkipatot rauhaan odottamaan määrättyä aikaansa Ordissa, että he voisivat vapaasti ratsastaa Val Verdeen suorittamaan uutta tehtäväänsä. Sillä aikaa voi hän ajatella Longstrethin vangitsemista. Suunnitelma oli suurenmoinen, uskomaton, lumoava ja melkein käsittämätön kuvaamattomassa varmuudessaan. Hän tunsi olevansa kuin kohtalo, joka raudankovine seurauksineen on saavuttamaisillaan nuo tuomitut henkipatot.

Seinämän vieressä olivat varjot aivan mustia, ainoastaan puiden latvat ja kallioiden huiput näkyivät, mutta hän osui kuitenkin suoraan tielle. Se oli vain jonkinlainen harmaa juova mustien rajamerkkien välissä. Hän kiipesi pysähtymättä lainkaan lepäämään. Rinne ei näyttänytkään nyt jyrkältä ja hänestä tuntui aivan siltä kuin hänen jaloillaan olisi ollut silmät. Päästyään harjanteen laelle hän katsoi alas tuonne mustaan lahteen, mistä pilkotti vain yksi ainoa valo, ja nosti uhkaavasti kätensä heristäen nyrkkiään. Sitten hän jatkoi matkaansa epäröimättä ollenkaan, kunnes pääsi suurten pengermämäisten kallioiden luo. Siellä hän eksyi tieltä, koska sellaista ei juuri ollut olemassakaan, mutta hän muisti ylempänä sijaitsevien kallioiden huiput, muodot ja kolot. Ennenkuin hän saapui murtuneiden kallioiden luhistuneille jyrkänteille ja sekamelskaan, nousi kuu vuoren itäisen rinteen takaa, jolloin salaperäinen pimeys, jota hän oli pelännyt, muuttui kuin taikavoiman vaikutuksesta hopeanväriseksi valoksi. Kaikkialla näytti olevan yhtä kirkasta kuin päivällä, valaistus oli vain pehmeämpää ja tunteellisempaa ilman välkkyessä läpikuultavana. Hän juoksi paljaiden harjanteiden laelle ja sileiden rinteitten alle hyppien kuin kauris kalliolta kalliolle. Tässä valaistuksessa hän löysi helposti tien tarvitsematta pysähtyä kertaakaan hakemaan sitä. Päästyään jakajan yli oli hänellä myötämaa edessään. Hän laskeutui nopeasti ollen melkein aina varma muistiinsa painamista merkeistä. Hän ei muistanut kiinnittäneensä niihin juuri ollenkaan huomiotaan kiivetessään, mutta siinä ne vain olivat tutun näköisinä hänen katseelleen muuttuneessakin valossa. Se, minkä hän vain kerran näki, painui lujasti hänen mieleensä. Ja yhtä varmasti kuin antilooppi osaa piilopaikkaansa saapui hänkin rotkoon, mihin oli jättänyt hevosensa.

Hän löysi Luodin pian ja helposti. Duane heitti sen selkään satulan ja kääryn, kiinnitti remmit lujasti ja lähti sitten jatkamaan laskeutumistaan. Pahin osa tiestä oli vielä jäljellä. Paljaita, viettäviä, jyrkkiä kallioita, luhistuvia, rapautuneita rinteitä, kapeita, pimeitä kuiluja ja tuhansia sikinsokin sijaitsevia murtuneiden kallionlohkareitten välisiä aukkoja – niistä kaikista Duanen oli pakko selviytyä nopeasti taluttamansa suuren hevosen kanssa. Luoti musersi kavioillaan irtonaiset laidat, pannen ne vyörymään, liukui sileät rinteet alas, hyppäsi jyrkiltä pengermiltä ja seurasi kuin uskollinen koira isäntänsä kintereillä.

Tunnit kuluivat kuin siivillä. Duane oli hyvin oivan tilaisuutensa vertainen, mutta hän ei voinut tukahduttaa tuota minäänsä itsessään, mikä ei välittänyt välillä olevista yksinäisistä kovista vuosista, vaan haki esille entisen pojan hänestä. Hän, jonka osa oli ollut melkein pahempi kuin kuolleen, tarrautui nyt jälleen kiinni elämän sirpaleihin, mikä tarkoitti voittoa, kunniaa ja onnea. Duane tiesi, ettei hänen laitansa ollut täydellisesti oikein. Hänen mielestään oli ihmeellistä, ettei hän ollut tullut hulluksi. Niin hän laskeutui vuoren juurta kohti eikä hänen ihmeellinen taitavuutensa kulkea vaikeakulkuisia teitä ja pysyä oikeassa suunnassa ollut milloinkaan ennen hänen pakomatkoillakaan ollut näin terävä ja suuri. Mutta koko ajan pysytteli hänen vierellään muudan henki. Muistellessaan Ray Longstrethiä, kuinka hän oli poistunut tytön luota, tunsi hän itsensä heikoksi. Eikä hän nytkään, vaikka peli olikin jo melkein lopussa ja pyydys laukeamaisillaan onnistumisen kummallisesti ahdistaessa hänen mieltään, voinut karkoittaa tyttöä mielestään. Hän oli näkevinään tytön kalpeat kasvot suloisine, surullisine huulineen ja tummine silmineen, joissa oli niin hellä ja surullinen ilme. Eivätkä aika, etäisyys, vaara ja ponnisteleminen voineet tälle asialle mitään.

Kuu alkoi painua jo länteen. Puiden ja kallioiden varjot lankesivat nyt hänen toiselle puolelleen. Tähdet vaalenivat. Mutta silloin hän pääsikin jo kallioiden välistä huomaten himmeästi näkyvän tien aivan edessään. Noustuaan Luodin selkään hän suoriutui nopeasti pitkästä rinteestä, juurikukkuloista ja Ordiin päin viettävästä aaltoilevasta seudusta. Tuo pieni henkipattojen leiri vajoineen, tupineen ja taloriveineen lepäsi hiljaisena ja tummana vaalenevan kuun valossa. Duane ratsasti sen sivu alempaa tietä, suuntasi kulkunsa maantielle ja kannusti Luodin laukkaan. Hän katseli laskevaa kuuta, himmeneviä tähtiä ja itää. Koska hän voi vielä säästää aikaa, säästi hän hevostaankin. Knell lähtisi varmaankin kokouspaikalta luultavasti samaan aikaan kuin Duane kääntyi takaisin palatakseen Ordiin. He tapaisivat toisensa keskipäivän ja auringonlaskun välillä.

Yö kului ja kuu painui länteen matalien vuorten taakse. Tähdet kirkastuivat hetkiseksi ja sitten himmenivät. Harmaa hämärä kietoi maailman vaippaansa, synkkeni ja levisi kuin savu tielle. Sitten rupesivat varjot vähitellen kirkastumaan, kunnes läpikuultavan pimeyden läpi alkoi kiilua himmeä tuli.

Duane saapui Bradfordiin ennen aamunkoittoa. Hän laskeutui satulasta jonkun matkan päässä radasta, sitoi hevosensa kiinni ja meni senjälkeen radan poikki asemalle. Kuullessaan sähkökoneen tikutuksen hän värähti. Sähköttäjä istui huoneessa lukien. Kun Duane koputti ikkunaan, kohotti hän säpsähtäen katseensa ja tuli sitten nopeasti avaamaan ovea.

"Hyvää huomenta! Antakaa minulle paperia ja kynä. Mutta joutuin!" kuiskasi Duane.

Sähköttäjä totteli häntä vapisevin käsin. Duane kirjoitti sanoman paperille pantuaan sen ensin huolellisesti kokoon ajatuksissaan.

"Lähettäkää tämä ja toistakaa se ollaksenne varma, ja pitäkää sitten suunne kiinni. Tapaan teidät vielä joskus. Hyvästi."

Sähköttäjä tuijotti, mutta ei puhunut sanaakaan.

Duane poistui yhtä varovaisesti ja nopeasti kuin oli tullutkin. Hän talutti hevostaan pari penikulmaa takaisin tielle antaen sen sitten levähtää kirkkaaseen päivään saakka. Kun itä alkoi kirkastua, suuntasi Duane vakavana matkansa Ordia kohti.

Kun hän kääntyi Ordin laidassa sijaitsevalle laajalle ruohoiselle aukiolle, näki hän satuloituja hevosia, jotka oli sidottu kiinni ravintolan edustalle. Hän tiesi, mitä se merkitsi. Onni oli vieläkin hänen puolellaan. Kunpa se ei vain pettäisi häntä! Mutta enempää hän ei voinut toivoakaan. Loppu johtuisi kokonaan siitä, kuinka suuriksi hän voisi näyttää muille voimansa. Vaa'assa oli nyt avoin riita ylivoimaa vastaan. Se voisi ehkä muodostua hänelle hyvin kohtalokkaaksi, ja karttaakseen sitä hänen oli luotettava nimeensä ja esiintymiseensä, mikä hänen oli saatava kauhistuttavaksi. Hän tunsi henkipatot tietäen, millaiset ominaisuudet voivat hillitä heitä, ja tiesi, kuinka hänen piti liioitella.

Ei ainoatakaan henkipattoa ollut näkyvissä. Tomuiset hevoset näyttivät tulleen kaukaa tänä aamuna. Kun Duane laskeutui satulasta, kuuli hän ravintolasta kovia, vihaisia ääniä. Hän riisui takkinsa ja liivinsä ripustaen ne satulan nuppiin. Hänellä oli kaksi revolveria, joista toinen oli korkealla vasemmalla lonkalla ja toinen heilui alhaalla oikealla puolen. Hän ei katsonut eikä kuunnellut, työnsi vain rohkeasti oven auki mennen sisään.

Suuri huone oli täynnä miehiä, joiden kaikkien kasvot olivat kääntyneet häneen päin. Duane näki vilahdukselta Knellin kalpean naaman, sitten Boldtin, Blossom Kanen, Panhandle Smithin, Fletcherin, sitten muiden tuttujen ja viimeksi Pogginin. Vaikka Duane ei milloinkaan ollut nähnytkään Pogginia eikä kuullut häntä kuvailtavankaan, tunsi hän kuitenkin miehen. Sillä hän näki nyt edessään kasvot, joihin julmat ja ilkeät teot olivat painaneet leimansa.

Huoneessa vallitsi ehdoton hiljaisuus. Henkipatot olivat ryhmittyneet pitkän pöydän taakse, jolla oli papereita, kasoittain hopearahaa, kimpullinen seteleitä ja suuri kultakoristeinen revolveri.

"Odotatteko minua, miehet?" kysyi Duane. Hän antoi äänelleen kaiken sen kaikuvan tehon ja voiman, mihin vain pystyi. Ja hän perääntyi taaksepäin voidakseen liikkua vapaasti kaikkien henkipattojen jäädessä seisomaan hänen eteensä.

Knell seisoi vapisten paikoillaan, vaikka hänen kasvojaan olisi voitu luullakin naamioksi. Toiset henkipatot siirsivät katseensa hänestä Duaneen. Jim Fletcher kohotti toivottomana käsivartensa.

"Hyvä Jumala, Dodge, miksi hyökkäsitte tänne?" sanoi hän surullisesti astuen lähemmäksi. Hän käyttäytyi kuin mies, joka on uskollinen itselleen, tarkoittaen, että koska hän on ollut Duanen takaaja, tahtoo hän nyt puolustaa häntä.

"Perääntykää, Fletcher!" huusi Duane ja hänen äänensä hypähdytti henkipattoa.

"Hillitkää mielenne, Dodge, ja kaikki muutkin", sanoi Fletcher. "Antakaa minun puhua, koska näytän olevan väärässä täällä."

Mutta hänen vetoamisensa ei lieventänyt jännitystä.

"No, puhu nyt sitten", sanoi Poggin.

Fletcher kääntyi Duanen puoleen. "Toveri, syytän itseäni siitä, että tapaattekin täällä vihollisia ystävien asemesta. Se on minun syyni. Olen kuitenkin puolellanne, jos vain sallitte."

"En, Jim", vastasi Duane.

"Mutta miksi tulitte tänne näkemättä merkkiä?" tiuskaisi Fletcher toivottomana. Hän ei nähnyt tässä kohtauksessa muuta kuin onnettomuutta.

"Jim, en tunkeile kenenkään seuraan, mutta kun minua odotetaan kovasti, niin –"

Fletcher keskeytti hänen puheensa kohottamalla kätensä. Sitten hän kääntyi Pogginin puoleen raa'an arvokkaasti.

"Poggin, hän on toverini, mutta nyt kuin huilu. En ole milloinkaan sanonut hänelle sanaakaan, jonka vuoksi hänen olisi tarvinnut suuttua. Sanoin vain kerran, ettei Knell välitä hänestä sen enempää kuin minustakaan. Sinun sanasi ovat aina olleet lakina tässä joukossa. En ole pettänyt sinua milloinkaan elämässäni. Hän on toverini ja takaan hänet. Oletko puolellani? Tässä tapahtuu hirveä onnettomuus, ellet ole. Ja semminkin nyt, kun sellainen suurenmoinen yritys on tekeillä."

Fletcherin puhuessa näin hitaasti ja vakavan taivuttavasti Duane katsoi koko ajan Pogginiin. Miehessä oli jotakin leijonamaista. Hänen ihonsa oli ruskeankeltainen ja hänestä ikäänkuin loisti jotakin. Hän näytti niin kauniilta kuin tuli on kaunis. Mutta tarkemmin katsottuna silmillä, jotka näkivät fyysillisen ihmisen tuon jonkin samesta, mikä loisti hänestä, hän oli ruumiinrakenteeltaan täydellinen lihaksineen, jotka paisuivat, nytkähtelivät ja pullistivat hänen vaatteitaan, jalonmuotoisine päineen ja kasvoineen, jotka olivat yhtä julmat ja hurjat kuin ruskeankeltasilmäisen jaguaarin.

Katsoessaan tätä kummallisen näköistä Pogginia ja tuntiessaan vaistomaisesti hänen tavattomat ja hirveät voimansa Duane tunsi ensi kerran elämässään sisäistä, ihmisen aiheuttamaa, kuvottavaa pelkoa. Hänestä tuntui kuin jokin jääkielinen tiuku olisi kilissyt hänen sisässään puuduttaen hänen sydäntään. Sitä seurasi kyllä tuo entinen vaistomainen veren kuumeneminen, mutta se ei karkoittanut pelkoa. Hän tiesi ja tunsi tässä olevan jotakin enemmän kuin minkä ajatukset kykenivät lävistämään. Ja hän vihasi Pogginia.

Poggin oli punninnut Fletcherin pyyntöä.

"Jim, minä odotan", sanoi hän. "Mutta ellei Phil kykene selittämään meille asiaa täydellisesti, haastetaan hänet, ja toverisi saa aloittaa leikin."

Kaikkien katseet kohdistuivat nyt kalmankalpeaan Knelliin. Hän nauroi ja jokainen, joka kuuli tämän naurun, ymmärsi hänen äärettömän vihansa, joka oli samanlaista kuin hänen varmuutensakin, mikä teki hänestä tilanteen herran.

"Poggin, olet pelaaja, Big Bendin ässään verrattava häikäilemätön kerskailija", sanoi hän pistävän ivallisesti. "Lyön vetoa setelipinkastani yhtä meksikolaista pesoa vastaan, että voin jakaa sinulle sellaiset kortit, joilla et uskalla lähteä peliin."

"Phil, puhut ajattelemattomasti", murahti Poggin neuvovasti ja uhkaavasti.

"Jos maailmassa on jotakin, mitä vihaat, vihaat ainakin sellaista miestä, joka teeskentelee olevansa joku toinen kuin hän on. Eikö niin?"

Poggin nyökäytti päätään suuttuen vähitellen.

"No niin, Jimin uusi toveri – tämä Dodge – ei olekaan sellainen, miltä hän näyttää. Ei ollenkaan! Hän on jotakin aivan toista, mutta tunnen hänet sittenkin. Ja silloin kun ilmoitan hänen nimensä sinulle, Poggin, jäädyt ytimiäsi myöten. Ymmärrätkö? Sinä jäädyt ja kätesi jäykistyy, vaikka sen pitäisi toimia salamannopeasti. Ja kaikki johtuu vain siitä, että toteat seisoneesi viisi minuuttia, – viisi minuuttia hengissä hänen edessään."

Knellin ivallisiin tulisiin sanoihin ja hänen vapisevan kätensä liikkeisiin hänen heristäessään nyrkkiään Pogginin nenän edessä sisältyi, ellei juuri vihaa, niin ainakin hirveätä kiihkoa miestä kohtaan. Sanoja seuranneen lyhyen vaitiolon kestäessä voivat kaikki kuulla Knellin kiivaan huohotuksen. Toiset miehet olivat kalpeita ja varovaisen tarkkaavaisia, kun he hitaasti siirtyivät seinän viereen kummallekin puolelle jättäen päälliköt ja Duanen huoneen keskelle.

"Ilmaise sitten hänen nimensä, sinä –", sanoi Poggin vihaisesti kiroten.

Knell ei, kummallista kyllä, katsahtanutkaan mieheen, jota hän aikoi syyttää. Hän kumartui Pogginiin päin ilmaisten käsillään, ruumiillaan ja pitkulaisella päällään jollakin tavoin sen, mitä hänen kasvonsa eivät paljastaneet.

"Buck Duane!" huudahti hän äkkiä.

Mutta tämä nimi ei näyttänyt vaikuttavan Pogginiin mitenkään erikoisesti. Knellin kiihkeä nopea huudahdus tarkoitti kuitenkin nähtävästi sitä, että nimen pitäisi pakottaa Poggin nopeaan toimintaan. Ja sekin voi kyllä olla mahdollista, että Knellin käytös, hänen syytöksensä merkitys ja koko hänen kiihkonsa tarkoittava peruste hillitsivät Pogginia enemmän kuin hämmästys. Sillä henkipatto oli varmasti hämmästynyt, ehkäpä järkytettykin senvuoksi, että hän, Poggin, oli ollut melkein takaamaisillaan Fletcherin kanssa kuuluisaa henkipattoa, jota kaikki muut henkipatot vihasivat ja pelkäsivät.

Knell odotti kauan, mutta sitten hänen kylmät ilmeettömät kasvonsa vääristyivät erikoisesta pirullisesta ivasta. Hän oli saanut suuren Pogginin osoittamaan jotakin sellaista, mikä soi hänelle hurjaa, luonnotonta iloa.

"Buck Duane! Niin juuri", tiuskaisi hän vihdoin kiihkeästi. "Tuo Nuecen mestariampuja! Tuo parilla laukauksella pataässään osaava yksinäinen susi! Sinä ja minä olemme kuulleet puhuttavan hänestä tuhansia kertoja ja olemme itsekin keskustelleet hänestä usein. Ja tässä hän nyt seisoo edessäsi. Poggin, olit takaamaisillasi Fletcherin uutta toveria, Buck Duanea. Ja hän olisi pettänyt teidät molemmat, ellen olisi tullut väliin. Minä tunsin hänet sattumalta. Ja tiedän senkin, miksi hän on ajautunut tänne. Vain ampuakseen Cheseldinen, sinut tahi minut! Pyh! Älä koetakaan uskotella minulle, että hän halusi liittyä joukkoon. Tunnet mestariampujien tavat, sillä olethan itsekin sellainen. Etkö aina halua tappaa jonkun miehen? Ja etkö aina halua vastustaa todellista miestä eikä kerskailijaa? Mestariampujain mielettömyys on juuri sellaista ja minä tiedän sen. No niin, Duane tuli sinua vastaan haastaen sinut! Ja kun ilmoitin hänen nimensä, mitä sinun silloin olisi pitänyt tehdä? Mitä olisi päällikkö ja jokainen muukin odottanut Pogginilta? Vetäisitkö revolverisi äkkiä esille, kuten niin usein ennen? Et, vaan sinä yksinkertaisesti jäädyit. Ja miksi? Koska nyt tässä on edessäsi sellainen rohkea mies, jollainen itsekin haluaisit olla, koska hän on suurenmoinen uskaltaessaan tulla tänne kohtaamaan meitä yksinään ja koska tiedät, että hän on ihmeellisen taitava ampumaan ja sinäkin rakastat elämää. Ja koska sinunkin ja jokaisen muun täällä olevan miehen oli pakko suhtautua hänen tuloonsa tänne kuin itsekutakin vastaan tehtyyn uhkaukseen. Jos me kaikki vetäisimme revolverimme esille yht'aikaa, tappaisimme hänet varmasti. Mutta kuka aloittaa leikin? Kuka on ensimmäinen? Kuka pakottaa hänet ampumaan? Et sinä ainakaan, Poggin! Jätät sen tehtävän huonommalle miehelle, minulle, joka olen nähnyt tarpeeksi kauan nähdäkseni sinunkin pelkäävän. Sellainen hetki koittaa jokaiselle mestariampujalle. Olet tavannut parempasi Buck Duanessa. Ja, Jumalan nimessä, se ilahduttaa minua! Voin sinut kerrankin paljastaa!"

Käheä kiusoitteleva ääni katkesi. Knell perääntyi toverinsa luota, jota hän vihasi. Hän oli hikinen, vapiseva ja kalpea, mutta suurenmoinen.

"Buck Duane, muistatteko Hardinin!" kysyi hän tuskin kuuluvalla äänellä.

"Kyllä", vastasi Duane ymmärtäen silmänräpäyksessä Knellin tarkoituksen.

"Kohtasitte hänet, pakotitte hänet vetäisemään ja tapoitte hänet."

"Niin."

"Minulla ei ole milloinkaan ollut Hardinin laista toveria."

Hän puri hampaansa yhteen niin että huulet näkyivät vain kapeana viivana.

Huone kävi hyvin hiljaiseksi. Miehet eivät uskaltaneet hengittääkään. Väittelemiseen ei nyt enää ollut aikaa. Tänä pitkänä epäilyn täyttämänä hetkenä Knellin ruumis vähitellen jäykkeni ja vihdoin sen vapiseminen lakkasi. Hän kyykistyi ja hänen silmänsä leimahtelivat sielua viiltävästi.

Duane katseli häntä ja odotti. Vihdoin hän käsitti ajatuksen ja näki Knellin jännittyneiden lihasten höltyvän. Silloin hän vetäisi.

Revolverinsa savupilven läpi hän näki pari punaista välähdystä. Knellin ampumat luodit sattuivat kattoon ja mies kaatui huudahtaen kuin villi eläin tuskissaan.

Duane ei nähnyt Knellin kuolevan. Hän vahti Pogginia. Mutta Poggin katsoi selällään makaavaa toveriaan kuin järkytetty ja hämmästynyt mies.

Fletcher riensi Duanea kohti kädet ylhäällä.

"Nyt tielle heti, valehtelija, tahi teidän on pakko ampua minutkin!" huusi hän.

Kädet ylhäällä hän työnsi hartioillaan Duanen ulos huoneesta suojelleen häntä ruumiillaan.

Duane hyppäsi satulaan, kannusti hevostaan ja lähti laskettelemaan laukkaa tiehensä.

XXIII

Duane palasi Fairdaleen oleskellen mesquite-pensaikossa kolmanteenkolmatta päivään saakka. Mutta nämä muutamat päivät tuntuivat aivan loppumattomilta. Hän ei voinut muuta ajatellakaan kuin sen hetken heltymätöntä hidasta lähestymistä, jolloin hänen oli pakko tuottaa häpeää Ray Longstrethille. Tänä odottamisaikana hän oppi ymmärtämään, millaista rakkaus ja velvollisuutensa täyttäminen on. Kun päivä vihdoinkin koitti, ratsasti hän kuin riivattu kallioista rinnettä alas pannen kivet vyörymään ja tunkeutumaan pensaikkojen läpi sellaisen äänen kaikuessa hänen korvissaan, mikä ei ainoastaan johtunut tuulesta. Jokin kuin veti häntä.

Hänen mielensä toinen puoli oli nähtävästi muuttumattomasti samanlainen kuin ennenkin, toisen kootessa yhteen välähteleviä ajatuksia ja uudistuvia mielenliikutuksia. Hän ei voinut tyyntyä. Ja vähitellen lisäsi hän vain vauhtiaan melkein tahtomattaan. Toiminta tuntui lieventävän hänen mieltään keventäen kuormaa. Mutta kuta kauemmaksi hän pääsi, sitä vaikeampi oli sitä jatkaa. Oliko hän kääntänyt selkänsä rakkaudelle, onnelle ja ehkäpä itselleen elämällekin?

Tuntui aivan hyödyttömältä mennä etemmäksi, ennenkuin hän oli varma itsestään. Hän oli saavinaan selvän varoituksen, ettei sellaista työtä, joka näytti ahdistavan ja pakottavan häntä, milloinkaan voida suorittaa tällaisessa mielentilassa, jollaiseen hän nyt oli vaipunut. Ja hän piti kiinni siitä ajatuksesta. Useita kertoja hän hidastutti vauhtiaan, jopa kokonaan pysähtyikin, jatkaakseen kuitenkin jälleen matkaansa. Vihdoinkin, kun hän kiipesi erään matalan harjanteen laelle, lepäsi Fairdale kirkkaan värisenä ja viheriänä hänen edessään melko lähellä, ja tämä näky toimi kuin ratkaiseva pidättäminen. Harjanteella kasvoi mesquite-pensaita ja Duane meni niiden varjoon. Oli juuri keskipäivä, aurinko paahtoi kuumasti eikä tuulenhenkäystäkään tuntunut. Täällä oli Duanen pakko taistella taistelunsa loppuun. Hän ei ollut lainkaan oma itsensä, ei voinut palauttaa vanhaa minäänsä takaisin eikä ollut lainkaan sama mies kuin kerran ennen. Mutta hän ymmärsi syyn. Tämä oli kaikki Ray Longstrethin ansiota. Hän joutui kiusausten valtaan. Kunpa hän saisi tytön vaimokseen! Mutta sehän oli mahdotonta, vaikka tämä ajatus olikin silti sisällisesti lumoava. Duane kuvitteli mielessään, millainen hänen tuleva kotinsa tulisi olemaan. Hän oli näkevinään itsensä ratsastavan pumpuli-, riisi- ja sokeriruokoviljelysten läpi kotiin komeaan vanhaan kartanoonsa, missä pitkäkorvaiset koirat haukkuivat hänet tervetulleeksi ja missä muudan nainen odotti häntä tullen häntä vastaan hymyillen iloisesti ja kauniisti. Siellä voisi ehkä olla ja olisikin lapsia. Ja jotakin uutta kummallista sekaantui hämmentävästi hänen tunteisiinsa syntyen elämään syvällä hänen sydämessään. Siellä olisi varmasti lapsiakin! Ray olisi heidän äitinsä. Yksinäinen hylkiö ikävöi aina sellaista elämää saavuttamatta sitä milloinkaan. Hän näki ja tunsi sen kaiken.

Mutta kapteeni MacNellyn vaatimukset olivat kaikkia muita pyyteitä tärkeämmät. Muistaessaan sen Duane tunsi jonkin kylmän ja kuolemaa muistuttavan kouristavan sieluaan. Sillä hän tiesi, että tapahtuipa mitä tahansa, hän sai olla varma ainakin yhdestä seikasta, nimittäin siitä, että hänen oli tapettava joko Longstreth tahi Lawson. Longstreth voitaisiin ehkä vangita, mutta Lawson oli aivan järjetön, hillitön ja peloton. Hän sähisisi varmaankin kuin pantteri ja yrittäisi vetäistä revolverinsa esille, jolloin hän joutuisi ammuttavaksi. Tämä kaikkien loppujen loppu oli sellainen, mitä piti punnita.

Mutta Duane selviytyi siitä vihdoin katkerana, tyynenä ja vihaisena joutuen sellaiseen mielentilaan, mikä parhaiten sopikin tällaisen vaikean ja kuolettavan yrityksen toimeenpanemiseen. Hän oli vaipunut entisiin kummallisiin hyödyttömiin unelmiinsa, jotka rakkauden vaikutuksesta olivat tuntuneet vielä katkerammilta. Nyt hän karkoitti ne kokonaan mielestään. Niiden sijalle astuivat oliivi-ihoisen, teräväsilmäisen Longstrethin ja tumman, ilkeäkasvoisen Lawsonin kuvat, ja sitten palasi kymmenkertaisesti värisyttävämpänä ja tuhoaennustavampana tuo entinen kummallinen kiihko saada mennä Pogginia vastaan.

Kello oli noin yksi, kun Duane ratsasti Fairdaleen. Kadut olivat enimmäkseen aivan tyhjiä. Hän meni suoraan Mortonin ja Zimmerin puheille ja löysikin heidät vihdoin levottomina, synkkinä ja jännittyneinä, mutta tietämättöminä siitä osasta, mitä hän oli näytellyt Ordissa. He sanoivat Longstrethinkin olevan kotona. Ja mahdollista olikin, että hän oli palannut muiden huomaamatta kotiinsa.

Duane käski heidän olla valmiina kaupungissa miehineen siltä varalta, että hän ehkä tarvitsisi heidän apuaan, ja purren hampaansa yhteen hän lähti sitten kävelemään Longstrethin kartanoa kohti.

Hän hiipi pensaiden ja puiden varjossa lähemmäksi ja lähestyessään kuistia hän kuuli kovia, vihaisia, tuttuja ääniä. Longstreth ja Lawson riitelivät jälleen. Kuinka Duanen onnentähti johdattikaan häntä! Hänellä ei ollut mitään toimintasuunnitelmaa, mutta hänen järkensä kykeni kehittämään satojakin salamannopeita päätöksiä, ja nyt hän aikoi antautua millaiseen vaaraan tahansa mieluummin kuin tappaa Longstrethin. Molemmat miehet olivat kuistissa. Duane ryömi pensaikon päähän saakka kumartuen sitten alas odottamaan sopivaa tilaisuutta.

Longstreth näytti huolestuneelta ja laihtuneelta. Hän oli paitahihasillaan ja oli tullut kuistiin revolveri kädessään. Sen hän laski pöydälle seinän viereen. Hänellä ei ollut vyötäkään.

Lawson oli kuumissaan. Hän oli savun mustaama, paksuhuulinen, tulinen ja hikinen juopottelun vaikutuksesta, vaikka hän nyt olikin selvä. Hänen kasvoissaan oli kuitenkin sellaisen toivottoman ihmisen ilme, joka on ryhtynyt viimeiseen vastarintaansa. Niin, tämä olikin hänen viimeinen vastarintansa, vaikka hän ei tiennytkään sitä.

"Millaisia ovat uutisesi? Sinun ei tarvitse lainkaan kiinnittää huomiotasi minun tunteisiini", sanoi Lawson.

"Ray tunnusti olevansa hyvin kiintynyt tuohon vartijaan", vastasi Longstreth.

Duane luuli Lawsonin tukehtuvan. Hänen kurkkunsa oli kaikissa tapauksissa niin ahdas, että hänen oli pakko repiä paitansa pehmeä kaulus auki. Duane odotti mahdollisuuttaan kärsivällisesti ja kylmästi puristaen kaikki tunteensa kuin pihteihin.

"Mutta miksi menisi tyttäresi tapaamaan tuota vartijaa?" kysyi Lawson käheästi.

"Hän rakastaa miestä ja mies rakastaa häntä."

Duane oikein hekumoi nähdessään Lawsonin tilan. Totuus vaikutti nähtävästi säälimättömän voimakkaasti. Oliko Longstreth tosissaan? Mitä hän tarkoittikaan?

Voidessaan jälleen puhua Lawson kiroili Rayta, Longstrethiä ja vartijaa.

"Sinä kirottu itsekäs houkkio!" huudahti Longstreth katkeran ivallisesti. "Et voi muuta ajatellakaan kuin itseäsi ja tytön menettämistä. Ajattele kerran minuakin, kotiani ja elämääni!"

Silloin Longstrethin terävästi ilmaisema yhteenkuuluvaisuus selveni nähtävästi toisellekin. Jollakin tavoin tämän tytön avulla tulisivat isä ja serkku petetyiksi. Duane sai ainakin sen vaikutelman, vaikka hän ei voinut sanoakaan, kuinka paljon siinä oli totta. Mutta Lawsonin mustasukkaisuus oli varmasti miehen voimakkain tunne tällä haavaa.

"Saat mennä suoraa helvettiin!" tiuskaisi Lawson epäjohdonmukaisesti. Hän oli vallan raivoissaan. "Ellen saa häntä, ei häntä saa kukaan muukaan."

"Sinä et saa häntä milloinkaan", vastasi Longstreth venytellen sanojaan. "Ja auttakoon minua Jumala, ellen mieluummin näe häntä vartijan kuin sinua vaimonasi."

Sillä aikaa kuin Lawson koetti sulattaa tätä järkyttävää tietoa, kumartui Longstreth häneen päin vihaisen ja uhkaavan näköisenä.

"Lawson, sinä olet tehnyt minusta tällaisen miehen", jatkoi Longstreth. "Takasin ja suojelin sinua. Sinä olet oikeastaan Cheseldine, jos sanotaan peittelemätön totuus. Mutta nyt se on lopussa. Luovun sinusta. Olen joutunut kiikkiin."

Heidän harmaat kiihkon paisuttamat kasvonsa olivat vieläkin kuin kiveä.

"Herrat", huusi Duane kauas kantavalla äänellään tullessaan esille, "olette molemmat kiikissä!"

He kääntyivät vastustaakseen Duanea.

"Älkää liikahtakokaan! Ei lihas eikä sormikaan saa liikahtaa!" varoitti hän.

Longstreth ymmärsi sen, mitä Lawson ei näyttänyt lainkaan käsittävän. Hänen harmaat kasvonsa muuttuivat tuhkanvärisiksi.

"Mitä tarkoitatte?" huusi Lawson kiihkeästi ja kimakasti. Hänen tapanaan ei ollut totella käskyjä eikä nähdä uhkaavaa kuolemaa.

Kaikki lihakset väristen ja jännittyneinä, mutta kuitenkin täydellisesti omassa vallassaan Duane kohotti vasemman kätensä kääntäen nurin liivinsä aukinaisen rintamuksen. Hopeinen tähti loisti kirkkaasti.

Lawson ulvahti kuin koira. Raa'assa ja mielettömässä raivossaan voimatta lainkaan hillitä tyhmyyttään hän tapaili koukistetuin sormin revolveriaan. Mutta Duanen laukaus keskeytti hänen yrityksensä.

Ennenkuin Lawson ehti horjahtaakaan ja pudottaa revolveriaan kädestään Longstreth hyökkäsi hänen taakseen, tarttui häneen vasemmalla kädellään ja tempaisi salamannopeasti revolverin sitä puristavasta kädestä ja huotrasta. Hän suojeli itseään kuolleen miehen ruumiilla. Duane näki punaisia välähdyksiä ja savupilviä, kuuli nopeita pamahduksia. Jokin pisti häntä vasempaan käsivarteen. Sitten muudan lyönti kuin tuulenpuuska, heikko ääneltään, mutta voimakas vaikutukseltaan, sattui häneen pannen hänet horjahtelemaan. Lyijyn aiheuttama kuuma kihelmöiminen seurasi lyöntiä. Ja vaikka hänen sydämensä tuntui räjähtävän, oli hänen järkensä tavattoman selvä ja nopeasti toimiva.

Duane kuuli Longstrethin näpsyttelevän Lawsonin revolverin koneistoa. Hän kuuli hanan napsahtelevan tyhjien ammusten periin. Longstreth oli ampunut tyhjäksi Lawsonin revolverin. Hän kiroili kuin ihminen hävitessään. Duane odotti tyynesti ollen nyt varma asiastaan. Longstreth koetti nostaa kuollutta siirtääkseen ruumiin lähemmäksi pöytää, jolla hänen oma revolverinsa lepäsi, mutta huomattuaan vaaran, jos paljastaisi itsensä, käsitti hän yrityksensä mahdottomuuden. Hän kumartui katsomaan Duanea Lawsonin käsivarren alta, joka heilui hänen sivullaan. Hänen silmänsä olivat nyt sellaisen ihmisen silmät, joka aikoo tappaa. Tuollaisten silmien kummallisesta ja kauhistuttavasta ilmeestä ei kukaan voi milloinkaan erehtyä. Duane olisi useammasti kuin kerran voinut ampua niihin, Longstrethin otsaan tahi hänen kylkeensä.

Longstreth heitti Lawsonin ruumiin menemään. Mutta ennenkuin se ehti kaatuakaan ja ennenkuin Longstreth ehti hyökätä, kuten hänen tarkoituksensa varmaankin oli, uhkasi Duane häntä revolverillaan huutaen hänelle tiukasti:

"Älkää koettakokaan tempaista revolverianne pöydältä! Kuuletteko! Tapan teidät siinä tapauksessa yhtä varmasti kuin Jumala on taivaassa!"

Longstreth seisoi ehkä noin kymmenen askeleen päässä pöydästä, jolla hänen revolverinsa oli. Duane näki hänen punnitsevan mahdollisuuksia. Hän oli rohkea mies. Hänellä oli luonteessaan tuota uskaliaisuutta, joka pakotti Duanen kunnioittamaan häntä. Duane huomasi hänen mittaavan etäisyyttä revolveriin. Hän oli suurenmoinen aikoen tehdä sen. Duanen olisi siis pakko tappaa hänet.

"Longstreth, kuunnelkaa!" huusi Duane äkkiä. "Pelinne on menetetty. Olette joutunut kiikkiin. Mutta ajatelkaa tytärtänne! Säästän henkenne ja koetan vapauttaa teidät syytöksistä hänen vuokseen yhdellä ehdolla. Olen saanut teidät kiinni ja minulla on kaikki todistukset hallussani. Tuossa makaa Lawson ja te olette nyt yksin. Minulla on Morton ja muitakin miehiä apunani. Luopukaa vastustuksestanne ja antautukaa. Suostukaa vaatimuksiini, niin säästän henkenne. Ehkä voin taivuttaa MacNellyäkin sen verran, että hän sallii teidän matkustaa takaisin entiselle kotiseudullenne. Teen sen vain Rayn vuoksi. Siten voidaan ehkä pelastaa hänen henkensä, niin, ehkäpä hänen onnensakin. Kiiruhtakaa nyt, mies! Haluan kuulla vastauksenne!"

"Otaksukaa, että kieltäydyn. Mitä silloin tapahtuu?" kysyi Longstreth synkästi ja peloittavan vakavasti.

"Siinä tapauksessa ammun teidät heti. Ette voi liikauttaa kättännekään. Sananne tahi kuolema! Kiiruhtakaa, Longstreth! Olkaa mies! Hänen vuokseen! No, pian nyt! Vielä muutamia sekunteja ja sitten ammun teidät."

"Hyvä on, Buck Duane, annan teille sanani", vastasi Longstreth kävellen miettiväisenä tuolin luo ja vaipuen siihen.

Hän katseli kummallisesti Duanen veristä olkapäätä.

"Nyt tulevat tytöt tänne!" huudahti hän äkkiä. "Voitteko auttaa minua vetämään Lawsonin sisään? He eivät saa nähdä häntä."

Duane oli suunnannut katseensa kuistin toista päätä, pihaa ja aituuksia kohti. Neiti Longstreth ja Ruth olivat jo tulleet näkyviin lähestyen nopeasti nähtävästi säikähtyneinä. Mutta miehet onnistuivat kuitenkin vetämään Lawsonin huoneeseen, ennenkuin tytöt ehtivät huomata häntä.

"Duane, ette suinkaan ole pahasti haavoittunut?" kysyi Longstreth.

"En varmastikaan", vastasi Duane.

"Olen pahoillani. Kunpa vain olisitte puhunut minulle tästä ennen! Lawson, hitto hänet vieköön! Olen aina saanut kärsiä hänen vuokseen."

"Mutta tämä oli sentään viime kerta, Longstreth."

"Niin olikin, mutta olin melkein kiihoittaa teidät ampumaan minutkin. Duane, saitte puheellanne mieleni muuttumaan Rayn vuoksi. Hän saapuu tänne minuutin kuluttua. Se tulee olemaan paljon vaikeampaa kuin revolveria vastaan seisominen."

"Vaikeaa kylläkin nyt, mutta toivon sen kuitenkin kääntyvän parhaaksenne."

"Duane, tahdotteko tehdä minulle erään palveluksen?" kysyi hän näyttäen häpeävän.

"Kyllä."

"Koettakaa saada Ray ja Ruth uskomaan, että Lawson ampui teitä. Hän on nyt kuollut eikä sillä ole väliä. Duane, elämäni entinen puoli alkaa palata takaisin. Se on ollutkin jo kauan tulossa ja saapuu tänne juuri silloin, kun Ray tulee huoneeseen. Ja, Jumalan nimessä, vaihtaisin paikkaa Lawsonin kanssa, jos voisin."

"Olen iloinen kuullessani teidän puhuvan niin, Longstreth", vastasi Duane. "Ja Lawsonhan minua ampuikin. Se on meidän salaisuutemme."

Juuri silloin Ray ja Ruth tulivat huoneeseen. Duane kuuli pari hiljaista huudahdusta, jotka olivat hyvin erilaisia sävyltään, ja näki kahdet kalpeat kasvot. Ray tuli hänen luokseen kohottaen vapisevan kätensä ja viitaten Duanen veren tahraamaan rintaan. Kalpeana ja mykkänä hän siirsi katseensa siitä isäänsä.

"Isä!" huudahti hän sitten väännellen käsiään.

"Älkää hermostuko", vastasi Longstreth käheästi. "Teidän pitää molempien pysyä rohkeina. Duane ei ole pahastikaan haavoittunut, mutta Floyd on kuollut. Kuunnelkaa ja sallikaa minun kertoa kaikki nopeasti. Täällä on taisteltu. Lawsonin – niin, juuri Lawsonin revolverin luoti sattui Duaneen. Duane päästi minut vapaaksi ja todellisuudessa, Ray, hän pelasti minut. Aion jakaa tavarani ja palauttaa takaisin omistajille niin paljon kuin suinkin varastamastani omaisuudesta. Poistun sitten Texasista heti Duanen kanssa hänen vankinaan. Hän aikoo koettaa taivuttaa vartijakapteenin, MacNellyn, päästämään minut vapaaksi. Sen hän tekee sinun vuoksesi."

Ray seisoi siinä vapautuksen tuntein ja suunnaten silmiensä tumman ja surullisen katseen isästään Duaneen.

"Teidän pitää koettaa unhottaa tämä", sanoi Duane hänelle. "Otaksuin tämän vievän teidät perikatoon, mutta isännehän elää vielä ja voi ehkä sovittaa kaiken. Luulen voivani varmasti luvata teille, että hän pääsee vapaaksi. Ja ehkä tuolla kaukana Louisianassa tätä häpeää ei milloinkaan saada tietääkään, koska tämä maa on niin kaukana entisestä kodistanne: Eikä San Antoniossa eikä Austinissa kiinnitetä suurtakaan huomiota miehen huonoon maineeseen, koska näiden hurjien rajakahakoiden aikana on hyvin vaikea sanoa, kuka on rehellinen karjanomistaja, kuka rosvo. Karjan varastaminen on rosvoamista ja kuulin kerran erään tunnetun karjanomistajan sanovan, että kaikki rikkaat karjankasvattajat ovat aikoinaan hieman varastelleet. Isänne ajautui tänne ja onnistui yrityksissään, kuten niin monet muutkin. Olisi ehkä pikku seikoista kinastelua, jos alkaisimme tuomita häntä sivistyneitten maiden lakien ja moraalin mukaan. Tavalla tahi toisella hän joutui sitten tekemisiin pahojen miesten kanssa. Ehkä jokin rehellinen kauppa sitoi jollakin tavoin hänen kätensä. Tämä riita maasta, vesioikeuksista ja muutamista harhailevista naudoista oli ratkaistava oikeusistuimen ulkopuolella. Olen aivan varma siitä, ettei hän silloin aavistanutkaan, mihin hän oli ajautumaisillaan. Sitten asia johti toiseen, kunnes hän huomasi ryhtyneensä epärehellisiin kauppoihin. Ja suojellakseen itseään hän hankki itselleen liittolaisia. Ja niin suureni joukko. Tässä maassa on siten syntynyt monta voimakasta rosvojoukkoa. Hän ei voinut pitää miehiään silmällä, sekaantui vain yhä enemmän heidän asioihinsa. Ja jonkun ajan kuluttua muuttuivat heidän hommansa harkitun ja rohkean epärehellisiksi. Se taasen merkitsi veren vuodattamista ennemmin tahi myöhemmin, ja hänestä tuli miesten johtaja, koska hän oli voimakkain. Ja vaikka hänet ehkä voidaankin tuomita lukemattomista rikoksista, luulen kuitenkin, että hän olisi voinut olla paljon pahempikin."

XXIV

Kuudennenkolmatta päivän aamuna Duane ratsasti Bradfordiin niin varhain, että hän ehti ensimmäiseen junaan. Hänen haavansa eivät olleet niin pahoja, että olisivat tehneet hänet kykenemättömäksi toimintaan. Longstreth oli hänen kanssaan. Eikä neiti Longstrethiä eikä Ruth Herbertiäkään oltu jätetty jälkeen. He olivat nyt kaikki matkalla pois Fairdalesta ikuisiksi ajoiksi. Longstreth oli luovuttanut koko omaisuutensa Mortonille, jonka tovereineen oli määrä jakaa se niin oikeudenmukaisesti kuin suinkin. Duane oli seuralaisineen poistunut Fairdalesta illalla, sivuuttanut Sandersonin varhain aamulla ja saapunut Bradfordiin suunnittelemaansa aikaan.

Duane oli tänä kohtalokkaana aamuna ulkonaisesti tyyni, mutta sisäisesti hyvin kiihtynyt. Hän halusi oikein rientää Val Verdeen. Olikohan kapteeni MacNelly saapunut sinne vartijoineen, kuten Duane oli suunnitellut? Keltaisenruskean Pogginin muisto palasi hänen mieleensä kummallisen kiihkeänä. Duane oli odottanut tunteja, viikkoja ja kuukausia ja kestänyt henkipattoisuutensa loppumattomat tunnit, mutta nyt hän oli hyvin kärsimätön. Junan vihellys oikein säpsähdytti häntä.

Vaikka se oli pikajuna, tuntui matka kuluvan hitaasti.

Koska hän ei mielellään halunnut istua Longstrethiä eikä muita matkustajia vastapäätä, siirtyi hän istumaan vankinsa taakse. He olivat harvoin puhelleet. Longstreth istui pää painuksissa vaipuneena syviin mietteihin. Tytöt istuivat jossakin siinä läheisyydessä kalpeina, mutta tyyninä. Juna pysähtyi silloin tällöin lyhyeksi aikaa jollekin asemalle. Matkan loppupuolella Duane huomasi maantien kulkevan yhdensuuntaisesti rautatien kanssa, joskus melkein siinä kiinni, joskus taasen joko lähempänä tahi kauempana. Kun juna oli parinkymmenen penikulman päässä Val Verdestä, huomasi Duane tumman ratsumiesjoukon matkalla itään päin. Hänen verensä jyskytti hänen ohimoissaan kuin vasarat. Rosvojoukko! Hän luuli tuntevansa ruskeankeltaisen Pogginin, tuntien samalla kummallista sisäistä kokoonvetäytymistä. Katsoessaan vielä tarkemmin hän luuli erottavansa joukossa solakan Blossom Kanen, mustapartaisen jättiläisen Boldtin, punakan Panhandle Smithin ja Fletcherin. Mutta joukossa oli sellaisiakin miehiä, joita hän ei tuntenut. Oliko siellä Knellkin? Ei, joukossa ei voinut mitenkään olla Knelliä.

Duane nojautui tuolinsa selustan yli koskettaen Longstrethiä olkapäähän.

"Katsokaa! kuiskasi hän." Mutta Cheseldine oli jäykistynyt, koska hän jo oli huomannut miehet.

Juna kiiti ohitse ja henkipattojen joukko häipyi pian näkyvistä.

"Huomasitteko, ettei Knell ollutkaan heidän mukanaan?" kuiskasi Duane.

Hän ei puhunut Longstrethille enää mitään, ennenkuin juna pysähtyi Val Verdessä.

He laskeutuivat vaunuista ja tytöt seurasivat heitä luonnollisesti kuin tavalliset matkustajat. Tämä asema oli Bradfordin asemaa paljon suurempi ja senvuoksi siellä olikin paljon touhua ja hälinää junan saapuessa.

Duanen kaikkialle suuntautuva katse tarkasteli kasvoja pysähtyen vihdoin erääseen tutulta näyttävään mieheen. Miehenkin katse ilmaisi, että hän oli tuntenut Duanen, vaikka mies näyttikin odottavan jotakin merkkiä tahi vihjausta. Silloin Duanekin tunsi hänet MacNellyksi, parrattomaksi MacNellyksi. Viiksittä hän näytti erilaiselta, nuoremmalta.

Kun MacNelly huomasi Duanen aikovan tulla hänen luokseen tervehtimään häntä, kiiruhti hän lähemmäksi. Hänen silmänsä leimahtelivat kirkkaasti. Hän oli iloinen ja kiihkeä, koettaen kuitenkin hillitä itseään, ja katse, jonka hän suuntasi Duanen taakse Longstrethiin, oli kysyvä ja epäilevä. Eikä Longstreth totisesti ollutkaan minkään henkipaton näköinen.

"Duane! Hyvä Jumala, kuinka iloinen olenkaan nähdessäni teidät jälleen!" tervehti kapteeni. Mutta kun hän katsoi tarkemmin Duanea kasvoihin, haihtui hänen lämpönsä, sillä jokin, minkä hän näki niissä, lamautti hänen innostuksensa tahi ainakin sen ilmaisukeinot.

"MacNelly, tervehtikää Cheseldineäkin", sanoi Duane hiljaa.

Vartijakapteeni seisoi mykkänä ja liikkumatonna. Mutta hän huomasi Longstrethin nopean liikkeen tarttuen kömpelösti ojennettuun käteen.

"Onko joku miehistänne mukananne täällä?" kysyi Duane tiukasti.

"Ei. He ovat kaupungissa."

"Lähtekäämme siis sinne. MacNelly, kävelkää te hänen rinnallaan. Meillä on naisiakin mukanamme. Tulen teidän kintereillänne heidän kanssaan."

He lähtivät kävelemään kaupungin keskustaa kohti. Longstreth kulki kuin ystävien seurassa joillekin päivällisille mentäessä. Tytöt eivät puhuneet mitään. MacNelly käveli kuin hurmiotilaan joutunut ihminen. Neljän kadunkulman välillä ei kukaan puhunut sanaakaan.

Hetkisen kuluttua Duane huomasi erään leveän kadun nurkassa sijaitsevan kivirakennuksen. Siinä oli suuri kyltti: "Maanviljelijäin Pankki".

"Tuolla on hotelli", sanoi MacNelly. "Siellä on muutamia miehiäni. Olemme hajaantuneet."

He menivät kadun poikki, mutta vasta sitten kuin he olivat päässeet konttorin ja lämpiön läpi, pyysi Duane, että MacNelly veisi heidät johonkin yksityishuoneeseen. Vastaamatta sanaakaan kapteeni suostui. Kun he kaikki olivat päässeet huoneeseen, sulki Duane oven ja vetäen syvään henkeään kuin huojennuksesta hän katsoi heihin tyynesti.

"Neiti Longstreth, koettakaa te ja neiti Ruth saada olonne täällä niin mukavaksi kuin suinkin", sanoi hän. "Älkääkä olko huolissanne." Sitten hän kääntyi kapteeninsa puoleen. "MacNelly, tämä neiti on sen miehen tytär, jonka olen tuonut luoksenne, ja tämä toinen on hänen sisarentyttärensä."

Sitten hän kertoi lyhyesti Longstrethin tarinan ja vaikka hän ei säästänytkään rosvopäällikköä, oli hän kuitenkin jalomielinen.

"Kun lähdin ahdistamaan Longstrethiä", jatkoi hän, "tein sen joko tappaakseni hänet tahi tarjotakseni hänelle vapauden määrätyillä ehdoilla. Valitsin kuitenkin viimeksimainitun hänen tyttärensä vuoksi. Hän on luopunut koko omaisuudestaan ja luullakseni hän suostuu ehtoihinkin. Hän poistuu nyt Texasista palaamatta sinne milloinkaan enää. Cheseldinen nimi on aina ollut salaperäisyyden verhoama ja nyt se häviää maailmasta kokonaan."

Muutamia hetkiä myöhemmin Duane seurasi MacNellyä erääseen suurempaan huoneeseen, joka oli kuin lämpiö, ja siellä oli lukevia ja tupakoivia miehiä. Duane tunsi heidät vartijoiksi.

MacNelly viittasi miehilleen.

"Pojat, tässä hän nyt on!"

"Kuinka monta miestä teillä on mukananne?" kysyi Duane.

"Viisitoista."

MacNelly oli melkein syleillä Duanea ja olisi ehkä tehnytkin sen, ellei jokin Duanen olemuksessa esiintyvä synkkä vakavuus olisi pidättänyt häntä. Mutta sen sijaan hän oikein hehkui ja räiskyi koettaen puhua ja heiluttaa käsiään ollen aivan suunniltaan ilosta. Ja hänen miehensä tulivat lähemmäksi kiihkeinä kuin hyökkäykseen valmistautuneet koirat. He kaikki puhuivat yht'aikaa ja heidän puheessaan useimmin esiintyvä ja tärkein sana oli "henkipatot".

MacNelly löi nyrkillään kämmeneensä.

"Tämä tekee maaherran apulaisen sairaaksi ilosta. Emme luullakseni saa selostaa tätä itse maaherralle. Nyt voimme näyttää heille, millaista vartijapalvelus todellisuudessa on. Duane, miten maailmassa voitte saada tämän aikaan?"

"Kapteeni, tästä työstä ei ole vielä suoritettu puoltakaan, niin, tuskinpa neljättäosaakaan. Joukko on tulossa tietä pitkin. Näin sen junasta. Miehet aikovat hyökätä kaupunkiin täsmälleen puoli kolme."

"Kuinka monta heitä on?" kysyi MacNelly.

"Siellä on Poggin, Blossom Kane, Panhandle Smith, Boldt, Jim Fletcher ja sitten muudan tuntematon mies. Nämä miehet ovat Cheseldinen joukon etevimpiä. Uskallan lyödä vaikka vetoa siitä, että he yhdessä muodostavat nopeimman ja kovimman joukon, mitä te vartijat milloinkaan olette vastustaneet."

"Poggin, niin, siinä on meille kova pähkinä purtavaksi. Tultuani Val Verdeen olen kuullut heistä kaikista puhuttavan. Mutta missä Knell on? Häntä sanotaan vain pojaksi, mutta silti hirveän kiihkeäksi ja urhoolliseksi."

"Knell on kuollut."

"Ah!" huudahti MacNelly hiljaa. Sitten hän muuttui toimeliaaksi ja tyynemmäksi käyden ankaramman näköiseksi. "Duane, luovutan johdon teille tänään. Olen vain määräyksiänne totteleva vartija. Me kaikki tulemme noudattamaan käskyjänne. Luotamme täydellisesti teihin. Tehkää suunnitelmanne pian, että voin lähteä viemään määräyksiä niille pojille, jotka eivät ole täällä."

"Ymmärrätte kai sellaisen yrityksen mielettömyyden, että koettaisimme ruveta vangitsemaan Pogginia, Kanea ja noita muitakin?" kysyi Duane.

"Ei, en voi ymmärtää sitä", vastasi MacNelly suoraan.

"Sitä ei voida tehdä. Sellaisia miehiä ei voida vangita. Jos menette heitä vastaan, ampuvat he ja tekevätkin sen hyvin nopeasti ja suoraan, kuten esimerkiksi Poggin. Sillä henkipatolla ei ole vertaistaan revolverilla ampujien joukossa, ellei –. Hänet on tapettava nopeasti, kuten kaikki muutkin. He ovat kaikki pahoja ja epätoivoisia miehiä, jotka eivät tunne pelkoa, ja salamannopeita liikkeissään."

"Hyvä, Duane; silloin siitä syntyy taistelu ja se onkin kenties helpompaa. Pojat ovat vallan mielettömiä taisteluinnosta. Ilmaiskaa nyt suunnitelmanne."

"Asettakaa mies tämän kadun kumpaankin päähän juuri kaupungin laitaan. Antakaa hänen piiloutua sinne luodikkoineen estämään jokaisen sellaisen henkipaton paon, jota emme saa nitistetyksi. Katselin pankkirakennusta hyvin tarkasti. Se sijaitsee sopivalla paikalla tarkoitustamme varten. Sijoittakaa neljä miestä tuohon sisäänkäytävän yläpuolella sijaitsevaan huoneeseen, kaksi kumpaankin ikkunaan. Piiloutukoot he sinne, kunnes leikki alkaa. Heidän sielläolonsa on välttämätön senvuoksi, että viekkaat henkipatot voivat ehkä huomata pirun olevan merrassa, ennenkuin laskeutuvat satulasta tahi ehtivät sisälle pankkiin. Viekää sitten jäljelläolevat miehenne pankkiin sisälle pöytien taakse, jonne he saavat piiloutua. Menkää nyt pankkiin ja ilmoittakaa virkailijoille asia, mutta älkää salliko heidän sulkea pankkia. Te olette heidän apunsa tarpeessa. Käskekää heidän piilottaa kultansa. Mutta konttoristien ja kassanhoitajien pitää olla paikoillaan pöytiensä ääressä tahi ikkunoissa silloin kun Poggin ratsastaa esille. Hän katsoo kyllä ikkunoihin ennen laskeutumistaan satulasta. Nämä miehet eivät jätä milloinkaan mitään sattuman varaan. Meidän pitää olla viekkaampia kuin he tahi hävitä. Selitettyänne asian pankkivirkailijoille lähettäkää miehenne yksitellen paikalleen. Meidän on vältettävä liikaa kiirehtimistä, levottomuutta ja kaikkea muutakin tavatonta, mikä voisi kiinnittää yleisön huomion pankissa."

"Hyvä on. Kuinka suurenmoista tämä onkaan! Mutta sanokaa minulle, missä aiotte itse odottaa heitä?"

Duane kuuli MacNellyn kysymyksen ja se koski häneen kummallisesti. Hän näytti suunnitelleen ja puhuneen aivan koneellisesti. Kun hänen huomionsa kiinnitettiin siihen tosiseikkaan, joutui hän pieneen pulaan ja rupesi miettimään taivuttaen päänsä kumaraan.

"Missä aiotte odottaa, Duane?" toisti MacNelly itsepäisesti katsoen häneen miettiväisesti terävillä silmillään.

"Odotan miehiä eteisessä juuri ovien sisäpuolella", vastasi Duane väkinäisesti.

"Mutta miksi?" kysyi kapteeni.

"Senvuoksi", aloitti Duane hitaasti, "että Poggin laskeutuu ensimmäiseksi satulasta ja hyökkää sisään. Toisetkin tulevat pankkiin melkein hänen kintereillään. Mutta me emme saa päästää heitä sinne nopeasti. Seikka on nimittäin sellainen, etteivät he saa päästä esteettä sisään, koska he muussa tapauksessa alkaisivat heti ammuskella ja se merkitsisi jonkun kuolemaa. Jos vain voimme pitää meidän pysähdyttää heidät juuri ovelle."

"Mutta aiotteko piiloutua?" kysyi MacNelly.

"Piiloutuako?" Se ei ollut juolahtanutkaan Duanen mieleen.

"Siellä on muudan leveä oviaukko, jonkinlainen pyöreä lämpiö tahi eteinen, mistä askelmat johtavat pankkiin. Lämpiössäkin on muudan ovi. Siitä päästään jonnekin. Voimme sijoittaa miehiä sinne ja tekin voitte mennä sinne muiden joukkoon."

Duane vaikeni.

"Katsokaahan nyt, Duane", aloitti MacNelly hermostuneesti, "teidän ei pidä antautua mihinkään tarpeettomaan vaaraan täällä. Lupaattehan, että piiloudutte meidän muiden kanssa?"

"En!" Tämä sana ikäänkuin kiskaistiin Duanen suusta.

MacNelly tuijotti häneen ja sitten näyttivät hänen kasvonsa kirkastuvan kummallisesta ymmärtämyksen aiheuttamasta valosta.

"Duane, en voi antaa teille määräyksiä tänään", sanoi hän selvästi. "Tarjoan vain neuvojani. Onko teidän pakko antautua vieläkin vaaraan. Olette jo toimittanut suurenmoisen tehtävän hyödyksemme. Olette maksanut minulle armahduksenne hinnan tuhatkertaisesi. Olette sovittanut kaikki entiset rikoksenne. Maaherra, hänen apulaisensa ja koko maakunta on nouseva yhtenä miehenä kunnioittamaan teitä. Peli on melkein lopussa nyt. Tapamme nämä henkipatot tahi ainakin niin monta heistä, että heidän valtansa loppuu ikuisiksi ajoiksi. Ilmaisen mielipiteeni vartijana ja kysyn, onko teidän pakko antautua suurempaan vaaraan kuin kapteeninnekaan?"

Duane ei vieläkään puhunut mitään. Hänet oli ahdistettu kahden voiman väliin, joista toinen tuntui melkein murskaavan hänet kuin vuoksi, joka särkee sulut. Mutta vihdoin se puoli hänestä, tuo hänen väistyvä heikompi minänsä, sai sanoiksi:

"Kapteeni, te kai haluatte saada tämän tehtävän kaikin mokomin suoritetuksi?" kysyi hän.

"Varmasti!"

"Olen osoittanut teille keinon, mutta vain minä tunnen sellaiset miehet, joita vastaan nyt lähdemme. Sitä, mitä aion tehdä ja missä aion olla, en voi sanoa vielä. Tällaisissa kohtauksissa määräävät hetket kaiken. Tulen kuitenkin sinne kaikissa tapauksissa."

MacNelly levitti kätensä, katsoi avuttomana tarkkaavaisiin ja myötämielisiin vartijoihinsa ja pudisti päätään.

"Nyt kun olette tehnyt tehtävänne ja virittänyt loukkunne, onko tämä kummallinen aikeenne oikein rehellistä peliä neiti Longstrethiä kohtaan?" kysyi hän merkityksellisen hiljaisella äänellä.

Duane kuullessaan tämän vavahti kuin suuri puu, jonka juuret on hakattu poikki. Hän kohotti katseensa kuin olisi hän nähnyt aaveen.

Mutta vartijakapteeni jatkoi säälimättömästi: "Voitte voittaa hänet omaksenne, Duane. Ah, ette voi pettää minua! Kaikki selveni minulle minuutin kuluessa. Taistelkaa kanssamme piilosta käsin ja menkää sitten hänen luokseen. Olette sittenkin tehnyt texasilaisille vartijoille suuremman palveluksen kuin kukaan muu ihminen milloinkaan. Suostun eroonnekin. Teistä tulee vapaa, kunnioitettu ja onnellinen kansalainen. Tyttökin rakastaa teitä. Näin sen hänen silmistään. Hän on –"

Mutta Duane keskeytti hänen puheensa vihaisella liikkeellä. Sitten hän hyppäsi seisoalleen ja vartijat perääntyivät. Vaikka hän oli ollutkin synkkä, vaitelias ja julman näköinen, tapahtui hänessä kuitenkin nyt paljon tuhoaennustavampi ja kummallisempi muutos.

"Riittää jo. Olen mennyttä kalua", sanoi hän vakavasti. "Olen suunnitellut kaiken. Olemmeko samaa mieltä vai pitääkö minun mennä Pogginia ja hänen miehiään vastaan yksinäni?"

MacNelly kirosi kohottaen tällä kertaa kätensä hämmästyneenä ja harmissaan. Hänen tummat silmänsä näyttivät hyvin pahoittelevilta hänen kohdistaessaan ne Duaneen. Duane jäi huoneeseen yksikseen.

Hänen järkensä ei ollut milloinkaan ennen käsittänyt niin nopeasti, selvästi ja ihmeellisen tarkasti hänen kummallisen luonteensa entisiä mutkallisia ja petollisia mielijohteita. Hän oli päättänyt kohdata Pogginin, kohdata hänet ennenkuin kellään muulla olisi siihen tilaisuutta – Pogginin ensin ja sitten nuo muut. Hänen päätöksensä oli niin järkkymätön kuin hän hyväksyessään sen olisi muuttunut kiveksi.

Mutta miksi? Silloin seurasi toteaminen. Hän ei ollut mikään vartija nyt eikä hän välittänyt valtion eduista hituistakaan. Hän ei ajatellutkaan yhteiskunnan vapauttamista vaarallisesta henkipatosta eikä maakunnan pelastamista eräästä sen edistymisen ja vaurastumisen esteestä. Hän tahtoi vain tappaa Pogginin. Oli kummallista, että hän unhotti kaikki muut henkipatot. Hän oli nyt vain mestariampuja, revolverisankari ja revolverilla taistelija, kiihkeä ja peloittava. Hänen isänsä veri, tuo synkkä tulinen jännitys, ja hänen äitinsä luonne, tuo eloon jääneiden uranuurtajien voimakas ja lannistumaton henki, olivat imeytyneet häneen; ja nuo toisiaan seuraavat miestapot ja hurjat ahdistavat vuodet olivat tehneet hänestä mestariampujan välittämättä lainkaan hänen tahdostaan. Hän totesi sen nyt katkerana ja toivottomana. Hänestä oli kehittynyt juuri sellainen mies, jonka vihaamiseen hänen ymmärryksensä riitti. Vihdoin häntä värisytti mestariampujan kiihoittava, armoton ja epäinhimillinen verenhimo. Kauan aikaa sitten hänellä näytti olleen tapana sulkea kuin hautaan hänen laistensa miesten tuntema pelko ja tappaa tarpeen tullen joku toinen mies voidakseen unhottaa viime uhrinsa ahdistavan, unta karkoittavan läsnäolon. Mutta tuo kiihko oli vieläkin hänen verissään, tullen nyt esille pahempana, voimakkaampana, levon kiihdyttämänä ja niiden kiihkeiden intohimojen suurentamana, jotka ovat ominaisia ja välttämättömiä tuolle texasilaisten uranuurtajien kummalliselle ja hurjalle jälkeläiselle – mestariampujalle. Ja nämä intohimot olivat niin kiihkeitä, raakoja, alhaisia ja halpamaisia, ettei kenenkään ajattelevan ihmisen olisi pitänyt alistua sellaisten johdettavaksi. Mutta Duane oli maineestaan todellakin ylpeä, todellakin kerskaileva nopean ampumistaitonsa vuoksi ja ehdottomasti kateellinen jokaista kilpailijaa kohtaan.

Hän ei voinut oikein uskoa sitä. Mutta siinä hän nyt oli eikä hänellä ollut minkäänlaista valitsemisen varaa. Siitä, mitä hän oli pelännyt vuosikausia, oli kehittynyt hirveä todellisuus. Itsekunnioitus, sokeus ja jonkinlainen kunniantunto, johon hän oli turvautunut henkipattoaikanaan, tuntuivat nyt karisevan pois kuin kuoret. Hänet kuorittiin aivan paljaaksi ja hänen sielunsa – Kainin sielu – ihan alastomaksi. Aina siitä asti kuin ensimmäinen polttomerkki oli pakosta poltettu hänen ihoonsa oli hän ollut hukassa. Mutta nyt kun omatunto koetti vaikuttaa tähän kiihkeään tiikerimäiseen vaistoon, voimatta kuitenkaan mitään, oli hän aivan mennyttä kalua. Hän sanoi ja myönsikin sen. Ja suuressa alennustilassaan sielu, jota hän halveksi, äkkiä ponnahti ja värähti, hänen ajatuksiensa kohdistuessa Ray Longstrethiin.

Sitten seurasivat tuskat. Koska hän ei voinut ohjata kaikkia tämän kohtalokkaan kohtauksen mahdollisuuksia – kun hänen täytyi kohdistaa kaikki nopeat, kuolettavat, luontaiset taipumuksensa Pogginia vastaan ja luultavasti turhaan – ja koska kovasti ampuvia miehiä, joita hän ei voinut vahtia, seuraisi Pogginin kintereillä, oli Buck Duanen loppu melkein varma. Mutta sillä ei ollut väliä. Hän rakasti kuitenkin tyttöä haluten saada hänet omakseen. Kaikki tytön sulo, kiihkeys ja rukoilevat sanat palasivat kiduttamaan Duanea.

Juuri sillä hetkellä avautui ovi ja Ray Longstreth tuli huoneeseen.

"Duane", sanoi hän hellästi, "kapteeni MacNelly lähetti minut tänne."

"Mutta teidän ei olisi pitänyt tulla", vastasi Duane.

"Olisin tullut tänne heti hänen kertomuksensa jälkeen, vaikka hän ei olisi tahtonutkaan. Poistuitte luotani, kaikkien meidän luota, jättäen meidät kuin huumauksiin. En ehtinyt kiittääkään teitä. Teen sen nyt kaikesta sydämestäni. Kuinka jalomielinen olittekaan! Isä on aivan murtunut, koska hän ei osannut odottaakaan niin paljon. Ja hän tulee olemaan uskollinen teille. Mutta, Duane, minua pyydettiin kiirehtimään ja tässä minä nyt tuhlaan vain itsekkäästi aikaa."

"Poistukaa siis luotani. Ette saa heikontaa rohkeuttani nyt, kun tässä on tällainen toivoton peli lopetettavana."

"Pitääkö sen tulla niin toivottomaksi?" kuiskasi tyttö tullen hänen viereensä.

"Kyllä, sillä muullaiseksi se ei voi muodostua."

Duane oli aivan varma siitä, että MacNelly oli lähettänyt tytön taivuttamaan häntä. Ja hän tunsi tytön halunneen tullakin. Hänen silmänsä olivat tummat, jännittyneet ja kauniit, ja nyt ne kohdistivat Duaneen niin valoisan katseen, ettei hän milloinkaan ollut nähnyt niissä sellaista ilmettä.

"Aiotte kuulemma antautua mielettömään vaaraan", sanoi tyttö. "Sallikaa minun taivuttaa teidät luopumaan siitä. Sanoitte rakastavanne minua ja ah, Duane, ettekö aavista –?"

Tuo hiljainen ääni, joka oli syvä ja suloinen kuin sointu, katkesi, murtui ja lakkasi kuulumasta.

Duane säpsähti kovasti ja samalla sekoitti halvaannuttava hämmennys hänen ajatuksensa.

Tyttö liikahti levittäen käsivartensa ja hänen silmiensä ihmeellinen ilme himmeni kyynelvirrasta.

"Hyvä Jumala, ette suinkaan voi rakastaa minua?" huudahti Duane käheästi.

Silloin tuli tyttö häntä kohti käsivarret levällään.

"Mutta minä rakastan – rakastan."

Duane tarttui häneen salamannopeasti painaen hänet rintaansa vasten. Hän seisoi puristaen häntä kovasti tuntien tytön lämpimän sykkivän rinnan ja käsivarsien puristuksen taistelevan hirveää pelkoa vastaan kuin ruumiillistunut liha ja veri. Hän tunsi sen ja tällä haavaa oli sen mahti voimakkaampi kuin kaikki häntä riivaavat pahathenget. Ja hän piti tyttöä sylissään kuin tyttö olisi ollut hänen sielunsa, hänen voimansa maailmassa ja hänen toivonsa taivaassa, suudellen hänen huuliaan.

Kaikki epäilyn aiheuttama jännitys hävisi ja hän saattoi katsella jälleen ympärilleen. Ja hän joutui sellaisen kuohuvan mielenliikutuksen valtaan, joka oli kuvaamattoman suloinen ja täydellinen, voimakas kuin päihdyttävä juoma, syvä kuin hänen luonteensa ja jotenkin niin häikäisevä ja peloittava kuin aurinko kauan aikaa pimeässä oleskelleelle ihmiselle. Hänestä oli tullut hylkiö, vaeltaja, revolverisankari ja olosuhteitten uhri; hän oli saanut kärsiä senvuoksi enemmän kuin kuollut; hän oli kulkenut loppumatonta veristä tietään miestappajana ja pakolaisena, jonka mieli hitaasti ja välttämättömästi sulkeutuu kaikelle muulle, paitsi vaistomaiselle elämän jatkamiselle ja synkälle toivottomuudelle; mutta nyt pitäessään tätä naista sylissään ja tuntiessaan hänen kohoilevan rintansa rintaansa vasten, nyt melkein tällä ylösnousemisen hetkellä hän taipui sellaisen intohimojen ja ilon aiheuttaman myrskyn vaikutuksesta, mikä oli vain mahdollista hänelle, joka oli saanut kärsiä niin paljon.

"Siis sinä sittenkin pidät minusta hieman?" kuiskasi hän värähtelevällä äänellä.

Hän kumartui tytön puoleen katsoen syvälle noihin tummiin kosteihin silmiin.

Ray naurahti hiljaa melkein kuin puoleksi nyyhkyttäen ja kiersi käsivartensa Duanen kaulaan.

"Hiemanko vain? Ah, Duane, Duane, paljonkin!"

Heidän huulensa kohtasivat toisensa ensi suutelossa. Tytön suun sulo ja tulinen hehku tuntui Duanesta niin uudelta, kummalliselta ja vastustamattomalta. Hänen kipeä ja nälkäinen sydämensä sykki kovasti ja nopeasti. Hän tunsi, kuinka hylkiökin on rakkauden tarpeessa. Ja hän antautui kokonaan lumoavan hetken aiheuttaman tunteen valtaan. Tyttö tuli häntä vastaan puolivälissä, vastaten suuteloon suutelolla, syleilyyn syleilyllä, punaisin poskin ja silmät kiinni, kunnes hänen kiihkonsa ja voimansa loppuivat ja hän vaipui Duanen olkapäätä vasten.

Duane luuli äkkiä, että hän pyörtyy. Hän käsitti silloin, että tyttö oli ymmärtänyt hänet, tietäen, ettei tyttö sillä hetkellä olisi kieltänyt häneltä mitään, ei elämäänsäkään. Mutta nyt oli tyttö voitettu ja Duane tunsi tulevansa pahoilleen ajatellessaan kiihkoaan.

Mutta hetkisen kuluttua tyttö tointui painautuen vain lähemmäksi häntä ja nojautuen häneen kohottaen kasvonsa häntä kohti. Duane tunsi tytön kädet omissaan ja ne olivat pehmeät, kietovat ja voimakkaat kuin sametin alle kätketyt teräsvieterit. Duane tunsi hänen rintansa kohoilemisen ja laskeutumisen ja sen lämmön. Häntä värisytti ja hän koetti perääntyä, mutta silloin kun hän siinä hieman onnistui, huojui tytön ruumis hänen mukanaan painautuen vain lähemmäksi. Tyttö piti kasvojaan kohotettuina ja Duanen oli pakko katsoa niihin. Ne olivat ihmeelliset nyt, kalpeat, mutta kuitenkin hehkuvat, raollaan olevine punaisine huulineen ja lumoavine tummine silmineen. Mutta siinä ei ollut vielä hetikään kaikki. Niissä oli vielä intohimoakin, lannistumatonta voimaa ja naisen syvää ja voimakasta päättäväisyyttä..

"Rakastan sinua, Duane", sanoi hän. "Älä mene minun vuokseni tapaamaan tuota henkipattoa ja uhmaamaan häntä. Sinussa on jotakin hurjaa. Koeta tukahduttaa se, jos vain rakastat minua."

Duane tunsi itsensä äkkiä heikoksi ja kun hän puristi tytön syliinsä jälleen, oli hänellä tuskin sen verran voimia, että hän jaksoi nostaa tytön viereensä istumaan. Tytössä tuntui olevan jotakin enemmän kuin tavallista kuollutta painoa. Hänen tyyneytensä oli haihtunut. Hän nytkähteli, vapisi ja värähteli, posket olivat polttavan kuumat ja käsivarret puristautuivat Duanen ympärille kuin pihdit. Hän ojensi suunsa Duanea kohti kuiskaten: "Suutele minua!" Hän aikoi nähtävästi muuttaa Duanen mielen ja pidättää hänet poissa taistelusta.

Duane kumartui ja tytön käsivarret kiintyivät hänen kaulaansa vetäen häntä lähemmäksi. Painaessaan huulensa tytön huuliin Duane tunsi kuin liitelevänsä pois. Tämä suudelma sulki hänen silmänsä eikä hän voinut kohottaa päätään. Hän istui liikkumatonna pitäen tyttöä sylissään, sokeana ja avuttomana suloisen synkän riemun vallassa. Tyttö suuteli häntä kerran pitkään tahi sitten tuhansia kertoja. Hänen huulensa ja kosteat poskensa, hänen tukkansa ja hänen hellyytensä ja tuoksunsa, hänen käsivartensa hellä puristus ja hänen rintansa kohoileminen – kaikki nämä seikat tuntuivat kietovan Duanen verkkoonsa.

Hän ei voinut työntää tyttöä luotaankaan, vaan mukaantui hänen huuliensa ja käsivarsiensa kosketuksiin katsellen häntä ja vastaten tahtomattaan hänen hellyydenosoituksiinsa ja ollen nyt aivan varma hänen tarkoituksestaan. Hän oli aivan tytön sulojen lumoama, hämmentynyt ja melkein hukassa. Tällaiselta siis tuntuu naisen rakkauden esineenä oleminen. Hänen henkipattovuotensa olivat tehneet tyhjäksi jokaisen nuoruudenrakkauden, jota hän ehkä olisi saanut kokea. Ja tästä kaikesta hänen oli luovuttava – tytön suloisen henkilöllisyyden kaikista ihmeistä, tästä kummasta tulesta, jota hän pelkäsi, mutta kuitenkin rakasti, ja tästä toverista, jonka hänen syvästi tunteva kidutettu sielunsa tunsi. Hän ei ollut milloinkaan tähän hetkeen saakka aavistanutkaan, mitä nainen oikeastaan merkitsi miehelle. Tämä tarkoitus oli ruumiillinenkin sikäli kuin hän oppi tietämään, mitä kauneus on ja millaisia ihmeellisiä tunteita naisen ruumiin koskettaminen voi herättää, ja henkinen siihen nähden, että hän ymmärsi, millaista jalojen töiden kannustamaa elämää, onnellisempien olosuhteiden vallitessa, hän ehkä olisi saanut viettää sellaisen naisen rinnalla.

"Älä mene! Voi, älä mene!" huudahti tyttö, kun Duane liikahti kiihkeästi.

"Minun on pakko. Hyvästi, kultaseni. Muista, että rakastin sinua!"

Hän irroitti tytön kädet omistaan ja perääntyi.

"Ray, kultaseni, luulen tulevani vielä takaisin!" kuiskasi hän.

Nämä viimeiset sanat olivat petosta.

Hän riensi ovelle ja katsahti viime kerran tarkasti tyttöön painaakseen ikuisiksi ajoiksi mieleensä nuo kalpeat kasvot tummine, tuijottavine, surullisine silmineen.

"Duane!"

Hän pakeni tämän vaikeroinnin jyrähdellessä ukkosen, kuoleman ja helvetin lailla hänen korvissaan.

Ja voidakseen unhottaa hänet ja saadakseen rohkeutensa takaisin hän pakottautui muistelemaan Pogginia – tuota ruskeankeltatukkaista, keltasilmäistä, jaguaarimaista Pogginia nytkähtelevine lihaksineen. Hän palautti mieleensä henkipaton läsnäolon aiheuttaman ihmeellisen tunteen ja oman selittämättömän pelkonsa ja vihansa. Niin, Poggin oli pannut kylmät pelon väreet viiltelemään hänen ytimiään. Mutta miksi, koska hän vihasi elämää niin? Poggin oli hänen vaikein kokeensa. Ja tämä säännötön ja hämmästyttävä vaisto, joka oli nyt yhtä syvä kuin hänen elämänsä perustus, vaati nyt hurjaa ja kohtalokasta toteuttamistaan. Mutta muistaessaan äkkiä, että Pogginkin oli pelännyt häntä, tunsi hän hirvittävää riemua.

Niin sai synkkä luode Duanen valtoihinsa, ja kun hän poistui huoneesta, oli hän tulinen, leppymätön ja karaistu jokaista hyökkäystä vastaan, nopea kuin pantteri, synkkä kuin kuolema kummallisen intohimonsa orjuudessa.

Kadulla ei ollut huomattavissa minkäänlaista kiihkoa. Hän meni sen poikki pankin nurkkaan. Salista näkyvä kello oli juuri kaksi. Mentyään ovesta eteiseen hän katseli ympärilleen ja nousi sitten askelmia myöten pankkiin. Konttoristit työskentelivät pöytiensä ääressä nähtävästi hyvin ahkerasti. He olivat kuitenkin hermostuneita. Kassanhoitaja oikein kalpeni nähdessään Duanen. Siellä oli muitakin miehiä, vartijoita, jotka olivat kyyristyneet matalan väliseinän taakse. Kaikista ikkunoista oli poistettu rautaristikot pöytien kohdalta. Kassaholvi oli lukossa. Rahaa ei ollut lainkaan näkyvissä. Muudan asiakas tuli sisään, puheli hetkisen kassanhoitajan kanssa ja sai käskyn tulla uudelleen huomenna.

Duane palasi ovelle. Hän voi nähdä kadun päähän saakka ja kauas maaseudulle. Siinä hän odotti ja minuutit tuntuivat hänestä, iankaikkisuudelta. Hän ei nähnyt ainoatakaan henkilöä läheisyydessään eikä kuullut minkäänlaisia ääniä, ollessaan kuin luonnottoman jännityksensä eristämä.

Muutamia minuutteja ennen puolta kolmea ilmestyi tielle kaukana muudan tumma yhtenäinen ratsumiesjoukko. Miehet ratsastivat kovaa vauhtia muodostaen ryhmän, joka olisi herättänyt huomiota vaikka missä ja milloin tahansa. Tullessaan kaupunkiin he hieman paransivat vauhtiaan; sitten hetkisen kuluttua he paransivat sitä jälleen. Nyt he olivat neljän ristin päässä, nyt kolmen ja nyt kahden. Duane perääntyi eteisen keskelle portaitten yläpäähän pysähtyen laajan oviaukon keskelle.

Hänen korvissaan tuntui humisevan ja siihen sekaantui teräskenkäisten kavioiden kovaa kaikuvaa kapsetta. Hän näki vain kadun nurkkauksen, mutta äkkiä siihen ilmestyikin jänteväjäsenisiä tomuisia kimoja. Kuului levottomien kavioiden kapsetta, kun hevoset pysähdytettiin kadulle.

Duane näki ruskeankeltatukkaisen Pogginin puhuvan toverilleen. Poggin laskeutui nopeasti satulastaan maahan. Muut seurasivat hänen esimerkkiään, käyttäytyen kuin kartanonomistajat, joilla on kaupungissa joitakin liikeasioita toimitettavana. Ei ainoatakaan revolveria näkynyt. Poggin lähti hitaasti pankin ovea kohti, mutta paransi sitten hieman vauhtiaan. Toiset tulivat yhdessä ryhmässä aivan hänen kintereillään. Blossom Kane kantoi vasemmalla kädellään säkkiä. Jim Fletcher jätettiin hevosten vartijaksi ja hän oli jo koonnutkin suitset käsiinsä.

Poggin tuli eteiseen ensiksi, Kane toisella ja Boldt toisella puolellaan hieman taempana.

Tullessaan sisään hän huomasi heti Duanen.

"Helvetti sentään!" huudahti hän.

Duanen sisällä kuin särkyi jokin värisyttäen hänen ruumistaan kuin vilu. Olikohan se pelkoa? "Buck Duane!" toisti Kane.

Poggin kohotti hetkiseksi katseensa ja Duanekin katsoi häneen.

Ja sitten liikahti Poggin äkkiä kuin saaliinsa kimppuun syöksyvä jaguaari, ja melkein yhtä nopeasti Duanekin ojensi käsivartensa.

Revolverit paukahtivat melkein yht'aikaa.

Duane tunsi kovan sysäyksen juuri ennenkuin hän painoi liipaisinta. Hänen ajatuksensa liikkuivat yhtä nopeasti kuin hänen silmissään pyörivät kummalliset pilkutkin. Hänen kohoava revolverinsa oli irtautunut hänen kädestään. Poggin oli ollut nopeampi. Viiltävä tuska repi hänen rintaansa. Hän veti ja veti, mutta turhaan. Hänen ympäriltään kaikkialta kuului kumeita laukauksia. Näkyi punaisia välähdyksiä ja savupilviä ja kuului kimeitä huutoja. Hän alkoi vaipua maahan. Loppu, niin loppu oli tullut! Himmenevin silmin hän näki Kanen kaatuvan, sitten Boldtin, mutta kiduttaen häntä kovasti ja tuntuen hänestä katkerammalta kuin kuolema Poggin seisoi vielä seinää vasten tukka pystyssä kuin leijonan harja, kasvot veressä, suurenmoisena revolvereineen, joka sylki tulta.

XXV

Duanen silmien edessä välähteli valoa, paksua, tiivistä, kummallista valoa, joka syttyi ja sammui. Kumeat jyrähtelevät äänet syöksyivät ohi kauan aikaa täyttäen kaiken. Se oli unta, jossa ei ollut mitään; ajautumista taakan alla; pimeyttä, valoa, ääniä, liikuntoa ja epämääräistä hämärää tietoa ajasta, joka tuntui hyvin pitkältä. Sitten siihen liittyi tulta, laajenevaa, jäytävää tulta. Synkät liekit ympäröivät hänet vieden hänet mukaansa.

Hän näki sitten hämärästi oudon huoneen ja oudot ihmiset liikkuivat hänen ympärillään puhellen hiljaa ja ollen kaukana kuin unikuvat. Senjälkeen hän näki vähän selvemmin ja hänen tajuntansa palasi, mutta kuitenkin tuntui kaikki epätodelliselta ja kummalliselta, koska kaikki oli täynnä noita epämääräisiä ja kaukaisia asioita. Hän ei siis ollutkaan kuollut. Hän makasi jäykkänä kuin kivi tuntien vuoren raskaan painon rinnallaan ja kaikkialla sidotussa ruumiissaan hitaasti jäytävää, tylsistyttävää, nykivää tuskaa.

Jonkun naisen kasvot kumartuivat hänen puoleensa kalpeina ja surullisin silmin kuin jokin hänen entisistä ahdistavista näköhäiriöistään, mutta kuitenkin suloisina ja kaunopuheisina. Sitten joku mies seurasi naisen esimerkkiä, katsoi häntä syvälle silmiin ja tuntui kuiskaavan kauempaa: "Duane, Duane! Ah, hän tunsi minut jo!"

Senjälkeen seurasi toinen pitkä pimeä väliaika. Kun valo jälleen ilmestyi, tällä kertaa kirkkaampana, kumartui sama vakava mies hänen puoleensa. Mies oli MacNelly. Ja samalla kun Duane tunsi hänet, palasi menneisyyskin hänen muistiinsa.

Hän koetti puhua, mutta hänen huulensa olivat niin voimattomat, että hän tuskin jaksoi liikuttaa niitä.

"Poggin!" kuiskasi hän. Hänen ensimmäinen tietoinen ajatuksensa kohdistui Pogginiin. Entinen hallitseva intohimo, tuo ikuinen vaisto, ei vieläkään ollut lamaantunut.

"Poggin on kuollut, Duane; ammuttu palasiksi!" vastasi MacNelly juhlallisesti. "Kuinka hän taistelikaan! Hän tappoi kaksi miestäni ja haavoitti useita. Hyvä Jumala, millainen tiikeri hän olikaan! Hän tyhjensi kolme revolveria, ennenkuin kaasimme hänet maahan."

"Kuka pääsi pakoon?"

"Fletcher, hän, joka oli hevosten vartijana. Tapoimme kaikki muut.. Duane, tehtävä on nyt suoritettu. Te olette nyt –"

"Entä hän?"

"Neiti Longstreth on ollut melkein alituisesti vuoteenne vieressä. Hän auttoi lääkäriä hoitaen haavojanne. Ja, Duane, tässä eräänä yönä kun olitte melkein kuolemaisillanne, luulen hänen luottamuksensa palauttaneen teidät henkiin. Ah, hän on ihmeellinen tyttö! Duane, hän ei menettänyt milloinkaan rohkeuttaan eikä toivoaan. Nyt aiomme viedä teidät kotiinne ja hän tulee kanssamme. Eversti Longstreth matkusti Louisianaan heti taistelun jälkeen minun neuvostoni. Täällä syntyi melkoinen hälinä. Hänen olikin parasta lähteä."

"Onko minulla minkäänlaisia paranemismahdollisuuksia?"

"Mahdollisuuksiako? Kuinka ei teillä sellaisia olisi", huudahti kapteeni, "koska paranette varmasti täydellisesti. Mutta saatte kantaa melkoisesti lyijyä ruumiissanne koko ikänne. Te voitte kuitenkin sietää sen. Duane, koko Lounais-Amerikka tuntee tarinanne. Ette tarvitse enää milloinkaan hävetä nimeänne. Merkitty henkipatto on puhdistautunut. Texas luulee teidän olleen salaisesti vartijaston palveluksessa koko ajan. Olette oikea sankari. Ja nyt pitää teidän ajatella kotianne, äitiänne ja tätä jaloa tyttöä – ja tulevaisuuttanne."

Vartijat saattelivat Duanen kotiin Wellstoniin. Sinne oli rakennettu rautatiekin sen jälkeen kuin Duane oli lähtenyt maanpakoon. Wellston oli kasvanut. Äänekäs joukko ympäröi asemaa, mutta se vaikeni, kun Duane kannettiin junasta.

Kokonainen kasvomeri tunkeutui lähemmäksi. Duane luuli tuntevansa muutamia, entisiä koulutovereitaan, ystäviään ja naapureitaan. Melkein kaikki huiskuttivat käsiään toivottaakseen hänet tervetulleeksi kotiinsa, josta hän oli paennut. Hänen tuntemansa välinpitämättömyys haihtui. Tämä tervehtiminen aiheutti hänelle jollakin tavoin tuskia kiihoittaen häntä kuitenkin, jolloin hänen kylmässä olemuksessaan ja väsyneessä mielessään tapahtui muutos. Hänen näkönsä himmeni.

Sitten hän näki edessään erään valkoisen talon, vanhan kotinsa. Kuinka oudolta se näyttikään, mutta sittenkin todelliselta! Hänen sydämensä sykki nopeasti. Oliko siitä jo todellakin kulunut niin monta vuotta? Se näytti tutulta ja kuitenkin oudolta, ja kaikki tuntui kuin suurentuneen.

He kantoivat hänet sisään, nämä vartijatoverit, laskien hänet vuoteelle ja kohottaen hänen päänsä pieluksille. Talossa oli hyvin rauhallista, vaikka se olikin aivan täynnä ihmisiä. Duanen katse kääntyi avonaista ovea kohti.

Joku tuli huoneeseen – muudan pitkä valkoisiin pukeutunut tyttö tummine kosteine silmineen ja kirkastuneine kasvoineen. Hän talutti erästä vanhaa naista, harmaatukkaista, ankaran näköistä, vakavaa ja surullista – hänen äitiään. Muori oli jo hyvin heikko, mutta käveli vielä suorana. Hän oli kalpea ja vapiseva, mutta säilytti kuitenkin arvokkaisuutensa.

Tuo valkopukuinen huudahti hiljaa polvistuen Duanen vuoteen viereen. Hänen äitinsä levitti käsivartensa kummallisella liikkeellä.

"Tämä mies! He eivät ole tuoneetkaan poikaani takaisin! Tämä mies on hänen isänsä! Missä poikani on? Poikani – ah, minun poikani!"

Kun Duane voimistui, tuntui hänestä mukavalta lepäillä läntisen ikkunan vieressä ja katsella Jim-enoa, kuinka hän vuoleskeli tikkujaan ja lörpötteli. Vanhus oli jo aivan murtunut. Hän kertoi paljon mielenkiintoisia asioita ihmisistä, jotka Duane oli ennen tuntenut – ihmisistä, jotka olivat kasvaneet aikuisiksi, onnistuneet tahi epäonnistuneet yrityksissään, matkustaneet muualle tahi kuolleet. Mutta oli vaikeata kääntää Jim-enon ajatuksia muualle revolvereista, henkipatoista ja taisteluista. Hän ei näyttänyt käsittävän, kuinka näiden asioiden muisteleminen kiusasi Duanea. Eno Jim oli lapsellinen nyt ja hyvin ylpeä sisarenpojastaan. Hän halusi kuulla kaiken, mitä Duane oli saanut kokea maanpakolaisuudessaan. Ja jos tarinain joukossa oli jokin asia, mikä huvitti häntä enemmän kuin muut, niin ei ainakaan mikään suonut hänelle sen suurempaa iloa kuin keskusteleminen luodeista, joita Duanella oli ruumiissaan.

"Eikö niitä ole viisi, vai mitä?" kysyi hän ainakin sadannen kerran. "Viisi viime taistelussa! Koira vieköön! Ja kuusiko oli ruumiissasi jo entuudestaan?"

"Niin, eno", vastasi Duane.

"Viisi ja kuusi. Se on yhteensä yksitoista. Koira vieköön! Miehen pitää todellakin olla mies jaksaakseen kantaa ruumiissaan sellaista lyijymäärää. Mutta täällä Wellstonissa on nykyjään muudan Edwards- niminen neekeri. Hänellä on ruumiissaan kuulemma ainakin tonnillinen lyijyä, mutta hän ei näytä välittävän siitä hituistakaan. Entä sitten Cole Miller! Olen nähnyt hänet. Kuuluu olleen paha mies aikoinaan. Hänen sanotaan kantavan ruumiissaan kolmeakolmatta luotia. Mutta hän onkin suurempi kuin sinä ja lihavampikin... Kuinka hullunkurista se olikaan, Buck, ettei lääkäri voinut poistaa sinusta muuta kuin yhden luodin, tuon yhden rintalastastasi. Sen suuruus oli 41 kaliberia, siis tavattoman harvinainen ammus. Näin sen ja halusin saada sen omakseni, mutta neiti Longstreth ei tahtonut luopua siitä. Buck, Pogginin revolverissa oli ollut vielä yksi ammus jäljellä, juuri samanlainen kuin se, mikä rinnastasikin kiskottiin. Koira vieköön! Poika, se olisi tappanut sinut, jos se vain olisi saanut jäädä sinne."

"Olisi varmaankin, eno", vastasi Duane, ja hänen entinen ahdistava synkkyytensä palasi.

Mutta Duane ei joutunut usein lapsellisen, vanhan, sankareita kunnioittavan Jim-enon armoille. Neiti Longstreth näytti olevan ainoa sellainen henkilö, joka ymmärsi Duanen synkän mielentilan, ja ollessaan Duanen luona hän torjui kaikki sellaiset vihjauksetkin.

Eräänä iltana, kun tyttö oli hänen luonaan läntisen ikkunan vieressä, tuotiin Duanelle sähkösanoma. He lukivat sen yhdessä.

    "Olette työllänne pelastanut vartijapalveluksen Texasille.

                                               MacNelly."

Ray polvistui hänen viereensä ikkunan luo ja Duane luuli hänen nyt aikovan ruveta puhumaan asioista, joita he olivat karttaneet. Tytön kasvot olivat vielä kalpeat, mutta suloisemmat nyt marmorin alla sykkivästä rikkaasta elämästä, ja hänen tummat silmänsä olivat vielä tarkkaavaiset, vieläkin varjojen ahdistamat, vaikkakaan eivät enää surulliset.

"Olen yhtä iloinen MacNellyn kuin valtionkin vuoksi", sanoi Duane.

Tyttö ei vastannut mitään siihen, näytti vain ajattelevan kovasti. Duane värähti hieman.

"Tuskat – ovatko ne kovemmat tänään?" kysyi tyttö hetkisen kuluttua.

"Eivät; samanlaiset kuin ennenkin. Ja sellaisina ne tulevat aina pysymäänkin. Kuten tiedät, olen täynnä lyijyä. Mutta en välitä pienistä tuskista."

"Siis se on tuo entinen mielentilasi, pelkosi?" kuiskasi tyttö. "Kerro minulle."

"Niin, se ahdistaa minua. Voin piakkoin lähteä liikkeelle. Silloin palaa kaikki tuo helvetillinen takaisin."

"Ei, ei", vastasi tyttö liikutettuna.

"Joku juopunut paimen, joku ajattelematon revolverisankari hakee minut kyllä käsiinsä jokaisesta kaupungista, minne vain menen", jatkoi Duane surkeasti. "Buck Duane! Saadakseen vain tappaa Buck Duanen."

"Hush! Älä puhu niin. Kuuntele minuakin. Muistat kai tuon päivän Val Verdessä, jolloin tulin luoksesi ja koetin taivuttaa sinua, ettet menisi kohtaamaan Pogginia? Ah, kuinka hirmuinen hetki se olikaan minulle! Mutta se paljasti minulle totuuden. Näin tappamisvaistosi ja rakkautesi välisen taistelun ja olisin voinut pelastaa sinut, jos olisin tiennyt silloin saman, mitä nyt tiedän. Ymmärrän nyt tuon kaiken, mikä ahdistaa sinua. Mutta sinun ei tarvitse enää milloinkaan vetäistä revolveriasi esille. Sinun ei ole pakko enää ikinä tappaa ketään miestä, Jumalan kiitos!"

Duanekin olisi tahtonut tarttua oljenkorteen kuin hukkuva ihminen, mutta ei saanut kiihkeää kysymystään lausutuksi.

Tyttö kiersi hellästi käsivartensa hänen kaulaansa. "Koska minä tulen olemaan luonasi alituisesti", vastasi hän. "Koska minä tulen aina olemaan tuon peloittavan kiihkon ja sinun välissä."

Ja näytti aivan siltä kuin hän lausuessaan ajatuksensa olisi täydellisesti käsittänyt voimansa. Duane totesi heti, että hän nyt oli joutunut voimakkaamman naisen käsiin kuin hänen, joka oli koettanut taivuttaa häntä tuona kohtalokkaana päivänä.

"Me menemme naimisiin ja poistumme koko Texasista", sanoi tyttö hellästi lämpimän veren kuumentaessa hänen poskensa tummanpunaisiksi.

"Ray!"

"Niin juuri, vaikka sinä oletkin hyvin hidas kysymään sitä minulta, herraseni."

"Mutta, kultaseni, otaksukaamme", vastasi Duane käheästi, "otaksukaamme, että saamme lapsia – jonkun pojan. Pojan, jolla on isänsä verta suonissaan."

"Rukoilen Jumalaa, että niin kävisi! En pelkää sitä lainkaan niinkuin sinä. Mutta vaikka niinkin kävisi, virtaa hänen suonissaan kuitenkin puoleksi minunkin vertani."

Duane tunsi myrskyn puhkeavan ja rupeavan raivoamaan rinnassaan. Ja hänen kauhunsa oli kuin ilon tukahduttamaa pelkoa. Rakkauden kirkas loisto tämän naisen silmissä teki hänet heikoksi kuin lapsi. Kuinka voikaan Ray rakastaa häntä ja suhtautua niin urhoollisesti tulevaisuuteen hänen kanssaan? Kuitenkin puristi tyttö hänet syliinsä, kiersi käsivartensa hänen kaulaansa ja painoi hänet lujasti rintaansa vasten. Luottamuksensa, rakkautensa ja kauneutensa aikoi hän heittää hänen ja tuon kauhistuttavan menneisyyden väliin. Niissä oli hänen voimansa ja hän aikoi käyttää sen kokonaan. Mutta Duane ei uskaltanut ajatellakaan hänen uhrautumisensa hyväksymistä.

"Mutta, Ray, sinä jalo tyttö, minähän olen aivan köyhä. Minulla ei ole mitään ja olen sitäpaitsi raajarikkokin."

"Ah, sinä paranet kyllä vielä", vastasi tyttö. "Ja kuulehan, minulla on rahaa. Äitini jätti minulle suuren perinnön. Ja hän oli perinyt omaisuutensa isältään. Ymmärrätkö nyt? Otamme Jim-enon ja äitisi mukaamme Louisianaan, vanhaan kotiini. Sinne on täältä pitkä matka. Siellä on uudisviljelys, jonka eteen kannattaa työskennellä. Siellä on hevosia ja karjaa ja suuri kypressimetsä raivattavaksi. Ah, sinulla tulee olemaan paljon tekemistä! Unhotat pian kaiken siellä. Opit rakastamaan kotiani, tuota kaunista vanhaa paikkaa. Siellä on metsikköjä, joissa harmaa sammal kasvaa koko päivän ja satakielet laulavat koko yön."

"Kultaseni!" huudahti Duane katkonaisesti. "Ei, ei mitenkään!" Ja kuitenkin hän tiesi sydämessään, että hän jo oli mukaantumaisillaan Rayn pyyntöihin, ja aavisti, ettei hän voi vastustaa häntä hetkistäkään kauemmin. Millaista tämä rakkauden mielettömyys olikaan!

"Meistä tulee hyvin onnellisia", kuiskasi tyttö. "Ah, tiedän sen! Suostu nyt empimättä, kuuletko!"

Hänen silmänsä alkoivat sulkeutua raskaine luomineen ja hän kohotti suloiset, värähtelevät ja odottavat huulensa Duanea kohti.

Duane kumartui niitä kohti ylitsevuotavin sydämin. Sitten hän puristi tytön syliinsä painaen hänet lujasti rintaansa vasten, samalla kun hän himmein silmin katsoi läntisen matalan kukkularyhmän yli tuonne, mihin aurinko laski kullanpunaisena, ja tuonne Nuecen ja Rio Granden asumattomiin viidakkoihin, joita hän ei milloinkaan enää tulisi näkemään.

Ja tänä juhlallisena ja riemuisana hetkenä Duane mukautui onneensa, odottaen uutta elämää ja luottaen siihen, että tämä urhoollinen ja hellä nainen on tuota synkkää, kohtalokasta intohimoa voimakkaampi, joka oli varjostanut hänen entisyytensä.

Mutta se tulisi kyllä takaisin, tuo liekehtivä tuli, tuo mielettömyys saada unhottaa, tuo kiihoittava, taipumaton verenhimo. Niin, se palaisi varmaankin takaisin noine kalpeine, liehuvine ja ahdistavine kasvoineen ja sammuneine, syyttävine silmineen, mutta koko hänen elämänsä ajan olisi alituisesti niiden ja hänen välissään tämän jalon naisen luottamus, rakkaus ja kauneus, tehden ne voimattomiksi.