[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$f6tmgDb_-Wq4adgtJ4EWxdgfAC0uSsnh7p3-Ia76R7Ac":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":11,"gutenbergSubjects":21,"gutenbergCategories":22,"gutenbergSummary":11,"gutenbergTranslators":23,"gutenbergDownloadCount":11,"aiDescription":24,"preamble":25,"content":26},2032,"Yksinäisen tähden harhailija","Grey, Zane",1872,1939,"2032-grey-zane-yksinaisen-tahden-harhailija","2032__Grey_Zane__Yksinäisen_tähden_harhailija",null,"romaani",[],[],"fi",1915,1924,80331,529598,true,[],[],[],"Buck Duane perii sukunsa taisteluvaiston ja joutuu lainsuojattomaksi ammuttuaan miehen itsepuolustukseksi. Texasin rajaseudulle sijoittuva lännenseikkailu seuraa Duanen kamppailua omantuntonsa kanssa sekä hänen yritystään palata lain oikealle puolelle Texasin ratsupoliisien avulla.","Zane Greyn 'Yksinäisen tähden harhailija' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 2032. E-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten emme\naseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen k.o.\nmaissa.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","YKSINÄISEN TÄHDEN HARHAILUA\n\nKirj.\n\nZane Grey\n\n\nEnglannin kielestä [\"The Lone Star Ranger\"] suomentanut\n\nVäinö Nyman\n\n\n\n\n\nPorvoossa,\nWerner Söderström Osakeyhtiö,\n1924.\n\n\n\n\n\n\nI OSA\n\nHENKIPATTO\n\n\n\n\nI\n\n\nSe oli siis imeytynyt hänenkin veriinsä, tuo peritty taisteluvaisto,\ntuo pakottava tappamiskiihko. Hän oli Duanein, tuon vanhan texasilaisen\nsotaisen suvun, viimeinen jäsen. Mutta ei hänen kuolleen isänsä muisto,\neivät hänen hellä-äänisen äitinsä rukoukset eivätkä nyt hänen edessään\nseisovan enonsa varoituksetkaan olleet voineet pakottaa Buck Duanea\ntäydellisesti toteamaan verensä synkkää ja kiihkeää kutsua. Sen oli\npäinvastoin aiheuttanut erään kummallisen, kolmena viime vuonna hänen\nmielessään voimistuneen tunteen uusiintuminen satakertaisesti\nvoimakkaampana kuin ennen.\n\n\"Niin, Cal Bain on kaupungissa, täynnä huonoa viskyä ja hän hakee\nsinua\", toisti vanhempi mies vakavasti.\n\n\"Tämä on jo toinen kerta\", mumisi Duane kuin itsekseen.\n\n\"Poikani, et voi välttää kohtausta. Poistu kaupungista, kunnes Cal\nselviää. Hän ei ahdistele sinua ollessaan selvällä päällä.\"\n\n\"Mutta mitä hän minusta oikeastaan tahtoo?\" kysyi Duane. \"Loukata minua\njälleen varmaankin. En siedä sitä toista kertaa.\"\n\n\"Hän on saanut kuumeen, joka on hyvin yleinen Texasissa nykyjään,\npoikaseni. Hän haluaa näyttää ampumistaitoaan. Jos hän kohtaa sinut,\nkoettaa hän tappaa sinut.\"\n\nDuane tunsi jälleen verensä virtaavan kuumemmin suonissaan. Se\nvärisytti hänen sisäistä olentoaan kuin leimuavat liekit, jähmetyttäen\nhänet kummallisen tyyneksi jäähdyttyään.\n\n\"Tappaako minut? Mutta miksi?\" kysyi hän.\n\n\"Jumala kyllä tietää, että se tapahtuisi syyttä. Mutta tarvitaanko\nnykyjään ammuskelemiseen mitään todellista syytä. Eikö viisi paimenta\ntuolla Everallsissa ampunut toisiaan kuoliaaksi riitauduttuaan vain\nmitättömästä seikasta? Eikä Calilla ole mitään syytä rakastaa sinua.\nHänen tyttönsä piti sinusta.\"\n\n\"Lopetin suhteen kuultuani, että tyttö on hänen.\"\n\n\"Tyttö arvatenkaan ei lopettanut. Mutta viis hänestä ja vaikuttimista!\nCal on täällä ja hän on juuri sen verran juovuksissa, että hän voi olla\nilkeä. Hän oikein palaa innosta saada tappaa jonkun, hän kun on\ntuollainen kerskaileva revolverisankari. Hänestä tuntuisi mieluisalta,\njos hänestä vain voitaisiin ajatella pahaa. Täällä on paljon hurjia\npaimenia, jotka haluavat tulla kuuluisiksi. He kerskailevat nopealla\nampumistaidollaan, matkien Blandia, King Fisheriä, Hardinia ja muita\nkuuluisia henkipattoja, ja uhkailevat liittyä Rio Granden rantamilla\npiileskeleviin rosvojoukkoihin. He nauravat sheriffeille kerskaillen,\nkuinka he tulevat kohtelemaan vartijoita. Sinun ei totisesti tarvitse\nvälittää paljonkaan Calista, jos vain kartat häntä.\"\n\n\"Tarkoitatte varmaankin, että minun pitäisi paeta?\" kysyi Duane\nivallisesti.\n\n\"Sinun sijassasi en käsittäisi asiaa niinkään. Karta vain häntä. Buck,\nen pelkää sitä, että Cal voisi tehdä sinulle jotakin, vaikka\ntapaisittekin toisenne kaupungissa. Sinulla on isäsi silmä ja olet yhtä\ntaitava ampujakin. Pelkään vain enimmän sitä, että tapat Bainin.\"\n\nDuane vaikeni punniten enonsa vakavia sanoja ja koettaen ymmärtää\nniiden merkityksen.\n\n\"Jos Texas vain joskus tointuu tämän tyhmän sodan seurauksista ja\ntappaa kaikki tuollaiset henkipatot, pitää jokaisen nuoren miehen olla\nvaruillaan\", jatkoi eno. \"Olet kolmekolmattavuotias nyt ja erinomaisen\nhienon näköinen mies, joten sinun pitää hillitä luontoasi. Sinulla on\nmahdollisuuksia elämässä. Mutta jos rupeat ammuskelemaan ja tapat\njonkun miehen, olet mennyttä kalua. Silloin tapat vielä toisenkin ja\nsama vanha tarina toistuu vain. Vartijat julistavat sinut joka\ntapauksessa henkipatoksi, koska he aikovat saattaa lain ja järjestyksen\nvoimaan Texasissakin. He eivät välitä lainkaan siitä, että kummallakin\ntaistelijalla on ollut samanlaiset mahdollisuudet. Ellet antaudu,\ntapetaan sinut. Mutta jos taasen alistut siihen, viedään sinut\nvankilaan ja ehkä hirtetäänkin.\"\n\n\"Minua ei hirtetä milloinkaan!\" mumisi Duane synkästi.\n\n\"Niin minäkin luulen\", vastasi vanhus. \"Käyttäytyisit kuin isäsi. Hän\noli aina valmis ampumaan -- liian valmis. Tällaisina aikoina, jolloin\ntexasilaiset vartijat koettavat saattaa lain voimaan, olisi isäsi\nkarkoitettu joelle. Ja, poikaseni, pelkään sinun olevan samanlaista\nainesta. Etkö voi pidättäytyä, hillitä mieltäsi ja karttaa riitaa?\nLopulta sinä kuitenkin saat itse kärsiä siitä enimmän. Isäsi kaatui\nkatutaistelussa. Ja hänestä kerrottiin, että hän ampui pari kertaa\nsenkin jälkeen kuin luoti oli lävistänyt hänen sydämensä. Ajattele,\nmillainen hirveä luonne sellaisella miehellä on, joka kykenee tekemään\nsen. Jos suonissasi virtaa samanlaista verta, älä anna sille\nmilloinkaan valtaa.\"\n\n\"Kaikki sananne ovat aivan tosia, eno\", vastasi Duane, \"mutta minulla\nei ole muuta keinoa kuin paeta, mihin en aio alistua. Cal Bain\ntovereineen on jo saanut minut näyttämään raukalta. Hän sanoo minun\npelkäävän niin, etten uskalla tulla kohtaamaan häntä. Mies ei\nyksinkertaisesti voi sietää sellaista tässä maassa. Ja sitäpaitsi\nampuisi Cal minua selkään jonakin päivänä, ellen mene häntä vastaan.\"\n\n\"No niin, mitä siis aiot tehdä?\" kysyi vanhempi mies.\n\n\"En ole päättänyt sitä vielä.\"\n\n\"Et, mutta päätöksesi näyttää kypsyvän hyvin nopeasti. Tuo kirottu\nlumous alkaa vaikuttaa sinussa. Olet niin erilainen tänään. Muistan,\nkuinka ennen tavallisesti tulit äreäksi, suutuit ja puhuit hurjasti\nenkä silloin milloinkaan pelännyt sinua paljonkaan. Mutta nyt sinä alat\ntulla kylmäksi, tyyneksi ja syvämietteiseksi enkä pidä silmiesi\nnykyisestä ilmeestäkään, koska se muistuttaa minua isästäsi.\"\n\n\"Arvailen, mitä isä sanoisi minulle tänään, jos hän olisi hengissä ja\ntäällä\", sanoi Duane.\n\n\"Mitä luulisit hänen sanovan? Mitä voisit odottaa mieheltä, joka ei\nmilloinkaan vetänyt sormikasta oikeaan käteensä kahteenkymmeneen\nvuoteen?\"\n\n\"No niin, hän ei ainakaan olisi tuhlannut sanoja. Isä ei ollut\nmilloinkaan puhelias. Mutta hän olisi toiminut sitä enemmän. Ja minäkin\nlähden luullakseni kaupunkiin näyttäytymään Cal Bainille.\"\n\nSitten seurasi pitkä vaitiolo, jonka kuluessa Duane istui alasluoduin\nkatsein ja eno näytti vaipuvan surullisiin ajatuksiin tulevaisuudesta.\nHetkisen kuluttua hän kääntyi Duanen puoleen ilmein, joka ilmaisi\nalistumista, mutta oli kuitenkin sellainen, että siitä voitiin huomata\nheidän suonissaan virtaavan samaa verta.\n\n\"Sinulla on nopea hevonen, nopein tässä maassa minun tietääkseni.\nTavattuasi Bainin kiiruhda kotiin. Sullon satulalaukkusi täyteen ja\npidän hevosesi valmiina.\"\n\nSanottuaan sen pyörähti hän kantapäällään mennen taloon ja jättäen\nDuanen miettimään hänen omituisen puheensa merkitystä. Buck arvaili\nhetkisen kuluttua, oliko hän samaa mieltä kuin eno hänen ja Bainin\nkohtaamisen seurauksista. Hänen ajatuksensa olivat epämääräiset. Mutta\ntehdessään lopullisen päätöksen, että hän sittenkin haluaa mennä\nkohtaamaan Bainia, joutui hän sellaisen tunteitten kuohun valtaan kuin\nhän olisi kiemurrellut tuskissa. Kaikki oli kuitenkin sisällistä hänen\nrinnassaan kumpuilevaa taistelua, koska hänen kätensä oli vakava kuin\nkallio ja koska hän ei tuntenut minkään muunkaan ruumiinsa lihaksen\nvärähtävänkään.\n\nHän ei pelännyt Bainia eikä ketään toistakaan miestä, vaan\nepämääräisesti itseään ja itsessään piilevää kummallista voimaa, joka\npani hänet miettimään ja pudistelemaan päätään. Tuntui aivan siltä kuin\nhänellä ei olisi ollut mitään sanomista tähän asiaan. Hän näytti olevan\nhyvin vastahakoinen lähtemään, mutta jokin ääni, jokin kaukainen henki,\njokin, mistä hän ei ollut vastuunalainen, pakotti hänet menemään. Tätä\nhetkeä Duanen elämässä voitiin verrata vuosikausia kestävään\ntodelliseen elämään, ja sen kuluessa hänestä kehittyi ajatteleva mies.\n\nHän meni taloon kiinnittäen uumilleen vyön revolvereineen. Revolveri\noli Colt .45, kuudesti laukeava raskas ase norsunluisine perineen. Hän\noli kuljettanut sitä mukanaan viisi vuotta. Ennen oli hänen isänsä\nkäyttänyt sitä. Norsunluiseen perään oli kaiverrettu monta koloa. Juuri\ntällä revolverilla oli hänen isänsä ampunut vielä kaksi kertaa saatuaan\nluodin sydämeensä ja hänen kätensä oli jäykistynyt niin lujaan sen\nympärille kuolettavassa otteessaan, että muiden oli ollut pakko vääntää\nauki hänen sormensa. Sitä ei oltu sen jälkeen kuin se oli joutunut\nDuanen haltuun kohdistettu milloinkaan ketään ihmistä vastaan, mutta\naseen kylmä kirkas kiilto ilmaisi kyllä, kuinka sitä oli käytetty.\nDuane voi vetäistä sen esille kuvaamattoman nopeasti ja katkaista sillä\nparinkymmenen jalan päästä syrjälleen asetetun kortin.\n\nHän halusi karttaa äitinsä tapaamista. Sitten hän muistikin, että äiti\nonneksi olikin poissa kotoa. Hän meni pihalle ja käveli polkua pitkin\nporttia kohti. Ilma oli tulvillaan kukkien tuoksua ja lintujen laulua.\nKauempana tiellä keskusteli muudan naapurivaimo erään vankkureissaan\nseisovan maalaisen kanssa. He sanoivat jotakin hänellekin ja hän kuuli\nsanat, mutta ei vastannut. Sen jälkeen hän alkoi kävellä tietä pitkin\nkaupunkiin päin.\n\nWellston oli vielä pieni kaupunki, mutta tärkeä tämän suuren valtion\nepävarmimman osan asutus, koska se oli ainoa kauppakeskus monen sadan\npenikulman laajuisella alueella. Sen pääkadun varrella oli noin\nviisikymmentä rakennusta, kivistä, lankuista, enimmäkseen kuitenkin\ntiilistä kyhättyjä, ja kolmasosa niistä, kaikki varakkaimmilta\nnäyttävät, olivat kapakoita. Duane kääntyi tieltä tälle kadulle. Se oli\nleveä kiinnipitopaalujen, satuloitujen hevosten ja erilaisten ajopelien\nreunustama kujanne. Duanen silmät kohdistuivat kadulle nähden kaiken\nyhdellä silmäyksellä ja erittäinkin henkilöt, jotka kuljeskelivat\nverkalleen sinne tänne. Ei ainoatakaan paimenta ollut näkyvissä. Hän\nhidastutti kulkuaan ja saavuttuaan Sol Whiten talon edustalle, jossa\noli ensimmäinen kapakka, hän käveli jo hitaasti. Useat ihmiset\npuhuttelivat häntä kääntyen katsomaan taakseen sivuutettuaan hänet. Hän\npysähtyi Whiten kapakan ovelle, katsoi tarkkaavaisesti sielläolijoita\nja meni sisään.\n\nKapakka oli suuri ja viileä, täynnä miehiä, melua ja savua. Hälinä\nhiljeni hänen astuessaan sisään, ja sitä seuranneen hiljaisuuden rikkoi\nhetkisen kuluttua korttipöydälle putoilevien meksikolaisten\nhopeadollarien kilinä. Tarjoilupöydän takana seisova Sol White\nsuoristautui huomatessaan Duanen ja kumartui sitten puhumatta sanaakaan\npesemään lasia. Kaikkien silmät, paitsi meksikolaisten pelaajien,\nolivat kohdistuneet Duaneen terävinä, miettiväisinä ja kysyvinä. Nämä\nmiehet tiesivät Bainin etsivän riitaa ja olivat ehkä kuulleet hänen\nkerskailunsa. Mutta mikä olikaan Duanen tarkoitus. Muutamat paimenet ja\nläsnäolevat karjanomistajat katsahtivat toisiinsa. Miehet, joilla\nkaikilla oli revolverit vyössään, olivat arvostelleet Duanen\nerehtymättömällä texasilaisella vaistolla. Duane näytti olevan isänsä\npoika. Senjälkeen miehet tervehtivät häntä palaten juomiensa ja\nkorttiensa ääreen. Sol White laski suuret punaiset kätensä\ntarjoilupöydälle. Hän oli kookas, romuluinen texasilainen pitkine,\nvahattuine, teräväkärkisine viiksineen.\n\n\"Päivää, Buck\", tervehti hän Duanea. Hän puhui huolettomasti kääntäen\nsynkän katseensa hetkiseksi syrjään.\n\n\"Päivää, Sol\", vastasi Duane hitaasti. \"Kuulin erään herrasmiehen\nhakeneen minua kovasti täältä kaupungista.\"\n\n\"Olet kuullut oikein, Buck\", vastasi White. \"Hän tuli tänne noin tunti\nsitten ja oli varmasti raivoissaan himoten verta. Uskoi minulle kahden\nkesken erään määrätyn henkilön lahjoittaneen sinulle valkoisen\nsilkkihuivin ja vannoi helvetin nimessä vievänsä sen kotiinsa\npunaiseksi värjättynä.\"\n\n\"Onko hänellä ketään toveria?\"\n\n\"On Burt, Sam Outcalt ja eräs pieni paimen, jota en ole milloinkaan\nnähnyt. He kaikki koettivat houkutella häntä lähtemään pois\nkaupungista. Mutta hän on katsonut liian syvälle lasiin, Buck, ja aikoo\njäädä tänne pitemmäksi aikaa.\"\n\n\"Miksi ei sheriffi Oaks pistä häntä putkaan, jos hän kerran käyttäytyy\nniin hillittömästi?\"\n\n\"Oaks on poistunut kaupungista vartijainsa kanssa. Flesherin\nkarjakartano on toistamiseen ryöstetty. King Fisherin joukko on\nluultavasti syyllinen siihen. Kaupunki on senvuoksi aivan turvaton.\"\n\nDuane meni kadulle luoden katseensa kummallekin suunnalle. Hän käveli\npitkän korttelin päästä päähän kohdaten paljon ihmisiä --\nmaanviljelijöitä, karjanomistajia, konttoristeja, kauppiaita,\nmeksikolaisia, paimenia ja naisia. Tuntui kummalliselta, että hän\nkääntyessään takaisin huomasi kadun melkein tyhjäksi. Hän ei ehtinyt\nvielä kulkea sataakaan metriä, kun katu oli kokonaan autio. Vain\noviaukoista ja nurkkien takaa näkyi muutamia päitä. Wellstonin\npääkadulla olivat tällaiset tilanteet tavallisia harva se päivä. Jos\nnyt texasilaiset tappelevat vaistosta, niin yhtä vaistomaisesti he\nkäsittävät kummallisen äkkiä alkavan revolverinäytelmän merkit.\nHuhutkaan eivät voineet levitä niin nopeasti. Vähemmän kuin kymmenen\nminuutin, kuluttua tiesi jokainen ihminen, joka oli ollut kadulla tahi\nkaupoissa, että Buck Duane oli tullut kohtaamaan vihollistaan.\n\nDuane jatkoi matkaansa. Kun hän saapui noin viidenkymmenen askeleen\npäähän eräästä kapakasta, suuntasi hän kulkunsa kadun keskelle, seisoi\nsiinä hetkisen ja käveli sitten eteenpäin palaten takaisin käytävälle.\nHän kulki siten korttelin päähän saakka. Sol White seisoi kapakkansa\novella.\n\n\"Buck, annan sinulle hienon viittauksen\", sanoi hän nopeasti\nhiljaisella äänellä. \"Cal Bain on juuri Everallin kapakassa. Jos hän\netsii sinua niin kovasti kuin hän kerskailee, näyttää hän sen kyllä\nsiellä.\"\n\nDuane meni kadun poikki lähtien kävelemään sitä alaspäin. Huolimatta\nWhiten ilmoituksesta hän oli varovainen sivuuttaen hitaasti jokaisen\noven. Mutta ei mitään tapahtunut ja hän sai kulkea melkein korttelin\npäähän asti näkemättä ketään. Everallin kapakka oli kulmassa.\n\nDuane tiesi olevansa kylmä ja tyyni. Hän tunsi kummallista raivoa, mikä\npani hänet toivomaan, että hän voisi oikein rientää eteenpäin. Ja\nkummallisinta oli, että hän tuntui ikävöivän tätä tapaamista enemmän\nkuin mitään muuta milloinkaan ennen. Mutta vaikka hänen tunteensa\nolivatkin herkät, tunsi hän ne kuitenkin kuin unessa.\n\nEnnen saapumistaan Everallin kapakan luo hän kuuli kovia ääniä, joista\nvarsinkin muudan oli kimakampi muita. Sitten kiepsahti lyhyt ovi\nulospäin kuin kiihkeän käden työntämänä. Muudan vääräjalkainen paimen,\njolla oli jalassaan villaiset säärystimet, hyökkäsi käytävälle.\nNähdessään Duanen hän kuin ponnahti ilmaan ja huudahti hurjasti.\n\nDuane pysähtyi paikalleen käytävän ulkoreunalle ehkä noin tusinan\naskeleen päähän Everallin ovesta.\n\nJos Bain oli juovuksissa, ei hän näyttänyt sitä liikkeissään. Hän\nhorjui eteenpäin lyhentäen nopeasti välimatkaa. Punaisena, hikisenä,\npuku epäjärjestyksessä, hatuttomin päin ja kasvot mitä pahansuovimman\nilmeen vääristäminä hän oli hurjan ja tuhoaennustavan näköinen. Hän oli\nkerran ennenkin tappanut miehen ja se voitiin huomata hänen\nkäytöksestään. Hän oli ojentanut kätensä eteenpäin, pitäen oikeaa\nkättään hieman vasempaa alempana. Hän purki raivoaan jokaisella\naskeleellaan kiroillen enimmäkseen. Vähitellen hän hiljensi käyntiään\npysähtyen vihdoin kokonaan. Miehet olivat nyt toisistaan ainakin\nviidenkolmatta askeleen päässä.\n\n\"Eikö mikään voi pakottaa sinua vetäisemään, senkin --!\" huusi hän\nkiivaasti.\n\n\"Odotan vain sinua, Cal\", vastasi Duane.\n\nBainin oikea käsi jäykistyi ja liikahti. Duane vetäisi revolverinsa\nesille, kuten joku poika heittää pallon salateitse -- temppu, jonka\nhänen isänsä oli opettanut hänelle. Hän ampui pari kertaa ja laukaukset\nkuulostivat melkein kuin yhdeltä. Bainin suuri colt paukahti sen\nollessa vielä suunnattuna maahan, samalla kun Bain alkoi kaatua. Hänen\nluotinsa pölähdytti ilmaan soraa ja tomua Duanen jalkojen juuresta. Cal\nkaatui rentonaan vääntelehtimättä.\n\nKaikki muuttui silmänräpäyksessä todellisuudeksi Duanelle. Hän lähestyi\npitäen revolveriaan valmiina Bainin pienimmänkin liikkeen varalta.\nMutta Bain makasi selällään eivätkä hänen ruumiinosistaan liikkuneet\nmuut kuin rinta ja silmät. Kuinka kummallisesti puna oli haihtunutkaan\nhänen kasvoistaan, samoin kuin vääristyminenkin! Paholainen, joka oli\nnäyttäytynyt Bainissa, oli karkoitettu. Hän oli selvä ja tajuissaan.\nHän koetti puhua, mutta ei voinut. Hänen silmänsä ilmaisivat jotakin\nsäälittävän inhimillistä. Ne muuttuivat, pyörivät kuopissaan ja\njäykistyivät liikkumattomiksi.\n\nDuane veti syvään henkeään pistäen revolverinsa takaisin huotraan. Hän\ntunsi olevansa kylmä, tyyni ja iloinen, että riita oli päättynyt. Vain\nyksi kiihkeä huudahdus purkautui hänen huuliltaan. \"Sellainen houkka!\"\nsanoi hän.\n\nKohottaessaan katseensa hän huomasi miehiä ympärillään.\n\n\"Suoraan keskelle\", sanoi muudan.\n\nEräs toinen paimen, joka nähtävästi oli juuri poistunut pelipöydästä,\nkumartui aukaisten Bainin paidan. Hänellä oli pataässä kädessään. Hän\nlaski sen Bainin rinnalle ja kortin musta kuvio peitti täydellisesti\nBainin sydämen yläpuolella olevat luodin reiät.\n\nDuane kääntyi kiiruhtaen pois. Hän kuuli erään toisen miehen sanovan:\n\n\"Cal sai nyt varmasti ansioittensa mukaan. Buck Duanen ensimmäinen\nrevolverileikki. Poika on samanlainen kuin isäkin.\"\n\n\n\n\nII\n\n\nSe ajatus toistui alinomaan Duanen mielessä, että hän olisi voinut\nsäästää itseään kuvittelujensa aiheuttamalta järkytykseltä, koska hän\noli ajatellut, että ihmisen tappaminen olisi jotakin hirveätä. Hän ei\ntuntenut mitään sellaista nyt. Hän oli vain vapauttanut yhteiskunnan\neräästä juopottelevasta, kerskailevasta ja riidanhaluisesta paimenesta.\n\nKun hän saapui kotinsa portille ja näki enonsa seisovan pihalla vireän\nhevosen vieressä, jonka selkään oli kiinnitetty satula, matkapullo,\nsuopunki ja muut matkatavarat, vapisutti hänen mieltään kumma järkytys.\nHän ei ollut tähän saakka muistanutkaan tekonsa seurauksia, mutta\nnähdessään nyt hevosensa ja katsoessaan enoaan palautti hän mieleensä\nsen tosiseikan, että hänen oli lähdettävä pakosalle, ja silloin hän\nsuuttui järjettömästi.\n\n\"Millainen kirottu houkkio!\" huudahti hän kiihkeästi. \"Bainin\nkohtaaminen ei ollut juuri mitään, Jim-eno. Hän ampui vain saappaani\npölyiseksi, siinä kaikki. Ja senvuoksi on minun nyt pakko lähteä\npakoon.\"\n\n\"Poikani, sinä siis tapoit hänet?\" kysyi eno käheästi.\n\n\"Kyllä. Seisoin kumarassa hänen vieressään ja näin hänen kuolevan.\nMenettelin, kuten minunkin suhteeni olisi menetelty.\"\n\n\"Tiesin sen. Olen jo kauan aavistanut tätä. Mutta nyt emme voi ruveta\nitkemään vuodatettua verta. Sinun on poistuttava kaupungista ja maan\ntästä osasta.\"\n\n\"Entä äiti?\" huudahti Duane.\n\n\"Hän on poissa kotoa etkä voi odottaa. Kerron hänelle sen, mitä hän on\naina pelännyt.\"\n\nDuane istuutui äkkiä peittäen kasvonsa käsillään.\n\n\"Hyvä Jumala! Eno, mitä olenkaan tehnyt?\" Hänen leveät hartiansa\ntärisivät.\n\n\"Kuuntele, poikani, ja muista sanani\", vastasi vanhempi mies vakavasti.\n\"Älä unhota tätä milloinkaan. Sinua ei voida syyttää. Olen iloinen\nnähdessäni sinun suhtautuvan tähän näin, koska luulen, ettei sinusta\nmilloinkaan tule kovaa eikä tunteetonta. Sinua ei voida syyttää. Tämä\non Texasia. Olet isäsi poika, ja nämä ovat hurjia aikoja. Laki, kuten\nvartijat sitä nyt sovelluttavat, ei voi muuttaa elämää täällä\ntoisenlaiseksi minuutissa. Äidilläsikin, joka on hyvä ja uskollinen\nnainen, on ollut osansa sinun muodostamisessasi sellaiseksi kuin nyt\nolet. Sillä hänkin kuuluu uranuurtajiin -- noihin tämän valtion\ntaisteleviin uranuurtajiin. Nuo hurjat ajat ennen syntymääsi kehittivät\nhänessä vaiston taisteluun elämänsä ja lastensa puolesta, ja tämä\nvaisto on nyt tullut esille sinussa. Kuluu vielä monta vuotta,\nennenkuin se haihtuu olemattomiin Texasissa syntyneiden poikien\nluonteesta.\"\n\n\"Olen murhaaja\", sanoi Duane väristen.\n\n\"Et, poikani, et ollenkaan. Eikä sinusta sellaista milloinkaan\ntulekaan. Mutta sinusta tulee nyt pakostakin henkipatto, kunnes ajat\nmuuttuvat sellaisiksi, että voit palata kotiin.\"\n\n\"Henkipattoko?\"\n\n\"Niin juuri. Jos sinulla olisi rahaa ja vaikutusvaltaa, uskaltaisimme\nehkä ryhtyä oikeudenkäyntiin. Mutta sinulla ei ole kumpaakaan. Eikä\nBuckley Duanen sovi nousta mestauslavalle eikä mennä vankilaan. Suuntaa\nkulkusi asumattomille seuduille ja mihin ikinä menetkin ja mitä ikinä\ntehnetkin, ole mies. Elä rehellisesti, jos se vain on mahdollista,\nmutta ellei se käy päinsä, koeta olla niin rehellinen kuin suinkin vain\nvoit. Ja jos sinun on pakko elää muiden henkipattojen joukossa, älä\nkoetakaan muuttua kehnoksi. Siellä on henkipattoja, jotka eivät ole\nkokonaan turmeltuneita -- useita, joiden on ollut pakko paeta joelle\nsamanlaisesta syystä kuin sinunkin. Tultuasi noiden miesten joukkoon\nvältä riitaa. Älä juo äläkä pelaa. Minun ei luullakseni tarvitse sanoa\nsinulle, mitä sinun on tehtävä revolverileikin alkaessa, mitä tuskin\nvoinet välttää. Et voi palata kotiisi. Kun tämä asia unhotetaan, jos\nsellainen aika nyt milloinkaan koittaakaan, lähetän sanan sinulle\ntuonne asumattomaan maahan. Saat sen kyllä kuulla joskus. Siinä kaikki.\nMuista käyttäytyä kuin mies. Hyvästi!\"\n\nDuane tarttui enonsa käteen kostein silmin, ja kuristava tunne\nkurkussaan sanoi hän vanhukselle sanattomat jäähyväiset. Sitten hän\nhyppäsi kahdareisin mustansa selkään ratsastaen pois kaupungista.\n\nNiin nopeasti kuin oli sopusoinnussa hevosen säästämisen kanssa pisti\nDuane viidentoista tahi kahdeksantoista penikulman pituisen välimatkan\ntaakseen. Sitten hän hidastutti vauhtiaan tarvitsematta kiinnittää enää\nkoko huomiotaan ratsastukseen. Hän sivuutti monta karjakartanoa ja\nihmiset näkivät hänet. Se ei miellyttänyt häntä ja hän kääntyikin\nsenvuoksi eräälle seudun halki vievälle vanhalle tielle. Ympäristö\noli lakeaa tasankoa siellä täällä kasvavine surkastuneine\nmesquite-pensaineen ja okaisine kaktuksineen. Silloin tällöin hän näki\nkauempana mataloita kumpuja. Hän oli metsästellyt usein näillä\nseuduilla ja tiesi, mistä hän löytäisi ruohoa ja vettä. Kun hän saapui\ntälle korkeammalle maastolle, ei hän kuitenkaan pysähtynyt ensimmäiseen\nsopivaan leiripaikkaan, vaan jatkoi yhä matkaansa. Äkkiä hän saapui\nerään kukkulan laelle ja näki alapuolellaan laajan alueen sitä\nympäröivää seutua. Se oli yhtä harmaan yksitoikkoista kuin sekin alue,\njonka poikki hän oli jo kulkenut. Hän näytti haluavan katsella suurien\netäisyyksien taakse, nähdä vilahduksen tuosta laajasta erämaasta, joka\nsijaitsi jossakin tuolla kauempana lounaassa. Aurinko alkoi jo laskea,\nkun hän päätti pystyttää leirinsä erääseen sattumalta huomaamaansa\nmiellyttävään paikkaan. Hän talutti hevosen juomaan ja alkoi sitten\nhakea matalasta laaksosta sopivaa yöpaikkaa. Sitä tehdessään hän\nsivuutti monta vanhaa sellaista, jotka hän vielä hyvin muisti. Ne eivät\nkuitenkaan miellyttäneet häntä nyt, vaikka hänessä tapahtuneen\nmuutoksen merkitys ei johtunut ollenkaan hetken vaikutteesta. Vihdoin\nhän löysi muutaman eristetyn nurkkauksen tiheiden mesquite-pensaiden ja\ntammien varjosta, melkoisen matkan päässä vanhasta tiestä. Hän irroitti\nsatulan ja kuorman hevosensa selästä etsien tavaroittensa joukosta\nliekaköyttä; mutta nähtyään, ettei eno ollut huomannutkaan panna\nsellaista mukaan, hän muisti äkkiä, että hän harvoin käyttikin\nsellaista eikä milloinkaan tälle hevoselle. Hän katkaisi suopungistaan\nmuutamien jalkojen pituisen palasen turvautuen siihen. Hevonen, joka ei\nollut tottunut sellaiseen vapauden rajoittamiseen, oli ajettava\nlaitumelle.\n\nDuane sytytti pienen nuotion, valmisti ja söi illallisensa. Tehtyään\nsen ja siten lopetettuaan päivän työt hän istuutui ja täytti piippunsa.\nHämärä oli jo synkistynyt pimeydeksi. Muutamat heikosti tuikkivat\ntähdet alkoivat juuri näyttäytyä taivaalla kirkastuen vähitellen.\nSatakielten iltalaulu kuulosti hänen korvissaan kovemmalta kuin\nhyönteisten yhtämittainen surina. Linnut lopettivat kuitenkin hetkisen\nkuluttua viserryksensä ja sitten kävi hiljaisuus huomattavammaksi. Kun\nyö saapui ja paikka alkoi tuntua enemmän eristetyltä ja yksinäiseltä,\ntunsi Duane huojennusta.\n\nHän huomasi äkkiä olevansa hermostunut, valpas ja uneton. Tämä\nhämmästytti häntä ja hän alkoi muistella viime töitään ja niiden\nvaikutteita. Tällainen yhden päivän aiheuttama muutos saatti hänet\nkokonaan ymmälle. Hänestä, joka ennen oli ollut vapaa, huoleton ja\nonnellinen erittäinkin ollessaan yksinään luonnon helmassa, oli\nmuutamina lyhyinä tunteina tullut synkkä, vakava ja ennakkoluuloinen.\nHiljaisuus, joka ennen oli hänestä tuntunut niin suloiselta, ei\nmerkinnyt hänelle ainakaan nyt mitään muuta kuin että siitä oli nyt\ntullut jonkinlainen apukeino, jonka avulla hän paremmin saattoi kuulla\ntakaa-ajajien äänet. Yksinäisyys, yö ja erämaa, jotka olivat aina\ntuntuneet hänestä kauniilta, aiheuttivat nyt vain sellaisen tunteen,\nettä hän ainakin tällä haavaa oli turvassa. Hän vahti, kuunteli ja\najatteli. Hän tunsi olevansa väsynyt, mutta ei halunnut silti nukkua.\nHän aikoi lähteä liikkeelle aamun sarastaessa ja suunnata kulkunsa\nlounasta kohti. Oliko hänellä mitään päämäärää? Jos oli, oli se yhtä\nepämääräinen kuin hänen tietonsa tuosta laajasta Rio Granden varrella\nsijaitsevasta mesquite-pensaita kasvavasta kallioisesta erämaasta.\nJostakin sieltä löytäisi ehkä hänkin pakopaikan, sillä hänhän oli\nlähtenyt pakoon lain kouraa ja muuttunut henkipatoksi.\n\nJa siihen aikaan henkipatoksi joutuminen merkitsi ikuista valppautta.\nHänellä ei tulisi olemaan mitään kotia, ei lepoa eikä tyytyväisyyttä\neikä hän voisi elää sellaista elämää, mikä olisi elämisen arvoista.\nHänen täytyisi kuluttaa aikansa yksinäisyydessä tahi liittyä\nsamanlaisten pahantekijöitten joukkoon kuin hän itsekin oli. Ja jos hän\naikoisi työskennellä elääkseen rehellisesti, pitäisi hänen silti salata\nhenkilöllisyytensä ja antautua vaaraan, että hänet tunnettaisiin. Ja\nellei hän saisi työskennellä jossakin kaukana sijaitsevassa\nkarjakartanossa, niin kuinka hän eläisi? Varasteleminen tuntuisi\nhänestä inhoittavalta. Tulevaisuus tuntui muutenkin tarpeeksi harmaalta\nja vakavalta. Ja hän oli vasta kolmekolmattavuotias.\n\nMiksi oli hänet pakotettu alkamaan viettää tällaista kovaa elämää?\n\nTämä katkera kysymys tuntui synnyttävän kummallista kylmyyttä, joka\nlähti kiertämään hänen suonissaan. Mikä häntä oikeastaan vaivasikaan?\nHän kohensi palamattomia mesquiteoksia niin, että ne leimahtivat\nviimeiseen lepattavaan liekkiin. Häntä vilusti ja jostakin syystä hän\nhalusi hieman valoa. Pimeyden musta ympyrä painosti häntä\nsulkeutuessaan hänen ympärilleen. Äkkiä hän istui supisuorana ja\njähmettyi siihen asentoon. Hän oli kuullut askelia. Ne kuuluivat hänen\ntakaansa -- ei, vaan sivulta. Joku oli siellä. Hän pakotti kätensä\ntarttumaan revolveriin, jolloin kylmään teräkseen koskettaminen\naiheutti toisen jäätävän järkytyksen. Sitten hän odotti. Mutta kaikki\noli hiljaista, niin hiljaista kuin vain erämaan laaksossa voi olla\ntuulen humistessa hiljaa mesquite-pensaikossa. Oliko hän kuullutkaan\naskelia? Hän alkoi hengittää vapaammin jälleen.\n\nMutta mikä hänen nuotiotaan oikeastaan vaivasikaan? Sen valo oli\nmuuttunut kummallisen viheriäksi loistoksi ja näytti leijailevan pois\nuloimmaisten varjojen luo. Duane ei kuullut askelia eikä nähnyt mitään\nliikettä, mutta kuitenkin valvoi joku toinenkin tämän saman nuotion\nääressä. Ja Duane näkikin hänet. Hän makasi tuolla viheriän loiston\nkeskellä suorana, liikkumattomana ja kuolevana. Cal Bain! Hänen\nkasvonsa näkyivät ihmeellisen selvästi, selvemmin kuin mikään\nkohokuvakivi ja tarkemmin piirrettyinä kuin mikään kuva. Ne olivat\niankaikkisuuden kynnyksellä pehmenneet kovat kasvot. Auringon\naiheuttama punertava päivettyminen, juopottelun jättämät raa'at ja\nBainille niin luonteenomaiset hurjuuden ja vihan merkit olivat\nhävinneet olemattomiin. Nuo kasvot edustivat erilaista Bainia näyttäen\nkaiken sen, mikä hänessä oli ollut inhimillistä ja mikä nyt haihtui\nyhtä nopeasti kuin kasvot kalpenivat. Huulet halusivat sanoa jotakin,\nmutta eivät jaksaneet. Silmät näyttivät tuskallisen miettiväisiltä. Ne\npaljastivat sen, mikä olisi ehkä ollut mahdollista tälle miehelle, jos\nhän olisi saanut elää, että hän oli huomannut erehdyksensä liian\nmyöhään. Sitten ne pyörivät kuopissaan, muuttuivat lasimaisiksi ja\nsulkeutuivat kuolemaan.\n\nTämä ahdistava näky haihtui pusertaen kylmän hien Duanen otsalta ja\npakottaen katumuksen jäytämään hänen elinvoimiaan, samalla kuin se pani\nhänet toteamaan kirouksen, jonka alaiseksi hän oli joutunut. Hän\nkäsitti, ettei hän milloinkaan voisi karkoittaa silmistään tätä\nharhanäkyä. Hän muisti, kuinka syyttävän rikoksen raivottaret olivat\nalituisesti ahdistaneet hänen isäänsä, kuinka isä ei milloinkaan ollut\nvoinut unhottaa työssään eikä nukkuessaankaan niitä miehiä, jotka hän\noli tappanut.\n\nOli jo myöhäinen, kun Duanen ajatukset sallivat hänen nukkua, mutta\nsitten ahdistivat unet häntä. Aamulla hän nousi niin varhain, ettei hän\ntahtonut mitenkään harmaassa hämärässä löytää hevostaankaan. Päivä oli\njuuri koittanut, kun hän jälleen lähti ratsastamaan vanhaa tietä.\n\nHän ratsasti koko aamun pysähtyen erääseen varjoisaan paikkaan\nlepäämään ja syöttämään hevostaan. Iltapäivällä hän lähti jatkamaan\nmatkaansa tietä pitkin ajaen hidasta hölkkää. Seutu muuttui yhä\nvillimmäksi. Paljaat rosoiset vuoret rikkoivat tasaisen, yksitoikkoisen\ntaivaanrannan. Noin kolmen aikaan iltapäivällä hän saapui muutamalle\npienelle joelle, entisten metsästysmaittensa rajalle.\n\nHänen päätöksensä jatkaa matkaa vastavirtaa ainakin vähän aikaa johtui\nkahdestakin syystä: joen kummallakin puolella oli korkeita\nlentohiekkatöyryjä ja hänestä tuntui hyvin vastenmieliseltä mennä sen\nyli noihin seutuihin, missä jo paljas hänen läsnäolonsa olisi ilmaissut\nhänet merkityksi mieheksi. Alavammat maat, joiden halki joki kiemurteli\nlounasta kohti, tuntuivat hänestä houkuttelevammilta kuin erämaa, jonka\nläpi hän oli jo kulkenut. Lopun päivästä hän ratsasti verkalleen\nvastavirtaan. Auringon laskiessa hän tunkeutui pajukon ja\npumpulipuumetsikön läpi viettääkseen yönsä jossakin. Hänestä tuntui\nkuin hän tässä yksinäisessä paikassa saisi olla huoleton ja\ntyytyväinen. Mutta niin ei käynytkään. Jokainen tunne ja kuvittelu,\njoita hän oli saanut kokea edellisenä yönä, palasivat nyt takaisin\nvielä elävämpinä muiden uusien yhtä eloisten ja värikkäiden kuvitelmien\nkanssa.\n\nMatkustelemalla ja leiriytymällä tähän tapaan hän kulutti vielä kolme\npäivää, joiden kuluessa hän kulki lukemattomien polkujen ja yhden tien\nyli, jota pitkin oli aivan nykyjään ajettu karjaa, varastettua karjaa\nvarmaankin. Tämä aika kulutti hänen ruokavarojaan, paitsi suolaa,\npippuria, kahvia ja sokeria, joita hänellä oli suuret määrät mukanaan.\nViidakossa oli kyllä antilooppeja, mutta koska hän ei päässyt niitä\nniin lähelle, että olisi voinut tappaa jonkun revolverillaan, täytyi\nhänen tyytyä kaniineihin. Hän tiesi, että hänen oli pakko totuttautua\nniukkaan ravintoon, koska se varmasti tulisi olemaan hänen osanaan.\n\nJossakin tämän joen yläjuoksun varrella oli muudan Huntsville-niminen\nkylä. Sinne oli Wellstonista noin sata penikulmaa ja se oli hyvin\ntunnettu koko lounaisessa Texasissa. Hän ei ollut milloinkaan käynyt\nsiellä. Seikka oli nimittäin se, että kylän maine oli niin huono, että\nkunnialliset matkustajat kiersivät sen aina kaukaa. Duanella oli\nmelkoisesti rahaa hallussaan ja hän päätti käväistä Huntsvillessä, jos\nvain voisi löytää sen, ja ostaa sieltä ruokavaroja.\n\nSeuraavana päivänä iltapuhteella hän saapui tielle, jonka otaksui\njohtavan kylään. Mutta hiekassa oli paljon tuoreita hevosten jälkiä ja\nne panivat hänet ajattelemaan. Hän lähti kuitenkin ratsastamaan tietä\npitkin edeten hyvin varovaisesti. Eikä hän ollutkaan päässyt vielä\nkauaksi, kun kuuli nopeaa kavioiden kapsetta. Se kuului hänen takaansa.\nPimenevässä hämärässä hän ei kyennyt näkemään pitkältikään taaksepäin\ntietä pitkin. Äänet varoittivat häntä kuitenkin siitä, että nämä\nratsastajat, keitä he sitten lienevätkin olleet, olivat jo päässeet\nlähemmäksi häntä kuin hänelle oli mieluista. Matkan jatkamista tietä\npitkin ei voitu enää ajatellakaan, minkä vuoksi hän ratsasti vähän\nmatkaa mesquite-pensaikkoon pysähtyen sinne toivoen, ettei häntä\nnähtäisi eikä kuultaisi. Koska hän nyt oli pakolainen, tuntui jokainen\nihminen hänestä viholliselta ja takaa-ajajalta.\n\nRatsastajat lähestyivät nopeasti. Hetkisen kuluttua he jo olivat aivan\nDuanen kohdalla, niin lähellä, että hän kuuli satuloiden ja kannusten\nkilinän.\n\n\"Hän meni varmasti joen yli alempana\", sanoi muudan mies.\n\n\"Olet ehkä oikeassa, Bill. Hän livahti käsistämme\", vastasi toinen.\n\nMiehet olivat siis vartijoita tahi karjanomistajia, jotka ajoivat takaa\njotakin pakolaista! Tämä huomio värisytti Duanea kummallisesti. Miehet\neivät varmaankaan etsineet häntä. Mutta heidän läheisyytensä aiheuttama\ntunne oli samanlainen kuin jos hän juuri olisi ollut tämä takaa-ajettu\nmies. Hän pidätti henkeään, puri hampaansa yhteen ja siveli kädellään\nrauhoittavasti hevostaan. Äkkiä hän huomasi ratsastajien pysähtyneen.\nMiehet kuiskailivat keskenään. Hän voi juuri erottaa yhteen paikkaan\nkokoutuneen tumman ryhmän. Mikä oli pakottanut heidät pysähtymään niin\nepäilevinä?\n\n\"Olet erehtynyt, Bill\", sanoi muudan hiljaa, mutta selvästi.\n\n\"Tuntuu oikein naurettavalta, että olit kuulevinasi hevosen hengitystä!\nOlet sinä koko vartija. Ja olet vannonut varmaankin helvetin nimessä\nampuvasi tuon rosvon. Lähdetään nyt vain kotiin syömään.\"\n\n\"Kyllä, kunhan ensin vilkaisen hiekkaan\", vastasi Billiksi kutsuttu\nmies.\n\nDuane kuuli kannusten kilahtavan teräsjalustimiin ja erotti tömähdyksen\nmiehen saappaitten jysähtäessä maahan. Seurasi lyhyt vaitiolo, jonka\nsitten rikkoi kiihkeä huudahdus.\n\nDuane ei odottanut kauempaa. Miehet olivat löytäneet hänen jälkensä.\nHän kannusti hevosensa suoraan pensaikkoon. Toisen rasahtavan laukan\njälkeen kuului tieltä huutoja ja sitten laukauksia. Duane kuuli erään\nluodin viheltävän korvansa vieritse ja kun se sattui oksaan, muuttui\nsen ääni kummallisen laulavaksi. Laukaukset ja läheltä ohiviheltänyt\nlyijyluoti synnyttivät Duanen mielessä äkkiä kiivaan vihan, joka\nkehittyi sellaiseksi kiihkoksi, että sitä oli melkein mahdotonta\nhillitä. Hänen täytyi päästä pakoon ja kuitenkin tuntui se hänestä\nsamantekevältä, pääsikö hän vai ei. Jokin kohtalokas ääni kehoitti\nhäntä pysähtymään ja vastaamaan noiden miesten tuleen. Ratsastettuaan\nparisataa metriä hän kohottautui satulanupin varasta, johon hän oli\nnojautunut väistääkseen oksia, ja koetti ruveta ohjaamaan hevostaan.\nMesquite-pensaitten ja pumpulipuiden varjossa oli hänen hyvin vaikea\nlöytää aukeaa maata, mutta hän onnistui kuitenkin niin hyvin ja\naiheutti niin vähän melua, että hän vähitellen etääntyi yhä kauemmaksi\ntakaa-ajajistaan. Miesten hevosten kavioiden kapse, kun ne tunkeutuivat\npensaikkoon, lakkasi kuulumasta. Duanekin pysähdytti hevosensa ja\nkuunteli. Hän oli jättänyt heidät jälkeensä. Miehet leiriytyisivät\nvarmaankin jonnekin odottamaan aamunkoittoa ja sitten seuraisivat hänen\njälkiään. Hän lähti jälleen jatkamaan matkaansa antaen hevosensa\nkävellä ja katsoen tarkasti maahan voidakseen käyttää hyödykseen\nensimmäistä tietä, joka sattuisi hänen eteensä. Aika tuntui\nsanomattoman pitkältä, ennenkuin hän huomasi sellaisen. Hän ratsasti\nsitä hyvin myöhäiseen, kunnes saapui jälleen pajukkoon joen rannalle,\njolloin hän sitoi hevosensa kiinni ja paneutui lepäämään. Mutta hän ei\nsaanut unta. Hänen ajatuksensa pyörivät vain katkerasti kohtalossa,\njoka oli tullut hänen osakseen. Hän koetti ajatella muitakin\nasioita, mutta turhaan. Joka hetki hän odotti tuota jäätävää\nyksinäisyydentunnetta, minkä kummallinen vierailu vieläkin muutti\npahanenteiseksi, ja noita kummallisia kuviteltuja yön valoja ja\nvarjoja, jotka ennustivat Cal Bainin tuloa. Hän taisteli itsepäisesti\ntätä salakavalaa harhakuvaa vastaa, toistaen itselleen toistamistaan,\nettä se oli vain kuvittelua, joka kyllä haihtuisi ajan oloon. Mutta hän\nei sittenkään sydämessään uskonut toivonsa toteutumiseen. Hän ei\naikonut sittenkään antaa perään eikä hyväksyä uhrinsa haamua miksikään\ntodellisuudeksi.\n\nAamun ruvetessa sarastamaan nousi hän satulaan jälleen ja suuntasi\nkulkunsa jokea kohti. Ratsastettuaan puoli tuntia hän saapui tiheään\norjantappurapensaikkoon ja pajukkoon. Hän tunkeutui sen läpi\npäästäkseen vihdoin kahlaamolle. Joen pohja oli karkeata soraa ja\nylimeno senvuoksi hyvin helppoa. Päästyään vastakkaisella rannalle hän\npysähdytti hevosensa ja katsoi synkästi taakseen. Tämä teko ilmaisi\nhänen käsittävän tilanteen: hän oli vapaaehtoisesti ratsastanut\nhenkipattojen piilopaikkaan, kunniallisten ihmisten asuman alueen rajan\ntoiselle puolen. Hänen huulilleen kohosi katkera ja kiihkeä kirous, kun\nhän kannusti hevosensa tämän toisen rannan viidakkoihin.\n\nHän ratsasti parikymmentä penikulmaa säästämättä ratsuaan ja\nvälittämättä lainkaan siitä, jättikö hän selviä jälkiä vai ei.\n\n\"Ajakoot he vain minua takaa!\" mumisi hän.\n\nKun keskipäivän kuumuus alkoi tuntua liian tukahduttavalta ja nälkä ja\njano vaivata häntä, rupesi hän katselemaan paikkaa, mihin voisi\npysähtyä keskipäivän tunneiksi. Polku johti muutamalle tielle, jonka\nkarja oli tallannut kovaksi ja sileäksi. Hän oli aivan varma siitä,\nettä hän nyt oli saapunut muutamalle rajaratsastajien käyttämälle\ntielle. Hän käänsi hevosensa sille, mutta ehti tuskin ratsastaa\npenikulmaakaan, kun hän kääntyessään eräässä mutkassa kohtasi\nyksinäisen ratsastajan, joka tuli suoraan häntä kohti. Molemmat\nratsastajat käänsivät äkkiä hevosensa valmistautuen pakenemaan ja\nampumaan. Vain noin sadan askeleen pituinen matka erotti heidät. He\nseisoivat siten hetkisen paikoillaan katsellen toisiaan.\n\n\"Hyvää huomenta, vieras!\" huusi mies antaen kätensä vaipua lonkaltaan.\n\n\"Huomenta\", vastasi Duane lyhyesti.\n\nHe ratsastivat toisiaan kohti lyhentäen välimatkan puoleen ja pysähtyen\njälleen.\n\n\"Näen, ettette ole mikään vartija\", sanoi ratsastaja, \"enkä minäkään,\nkoira vieköön ole sellainen.\"\n\nHän nauroi äänekkäästi kuin olisi hän sanonut jonkun pilan.\n\n\"Mistä tiedätte, etten ole vartija?\" kysyi Duane uteliaana. Hän oli\nheti huomannut jostakin, ettei tämä ratsastaja ole mikään upseeri eikä\nvarastettua karjaa etsivä karjanomistajakaan.\n\n\"Siitä\", vastasi mies vetäisten hevosensa kävelemään, \"ettei vartija\nmilloinkaan olisi valmistautunut pakenemaaan ketään miestä.\"\n\nHän nauroi jälleen. Hän oli pieni ja jäntevä, huolettomasti pukeutunut\nja hampaihin asti asestautunut mies, ja hän ratsasti mainiolla kimolla.\nHänellä oli terävät, vilkuilevat, ruskeat silmät, rehelliset ja ylpeät\nsamalla kertaa, ja raa'at päivettyneet kasvot. Mies oli nähtävästi joku\nhyväluontoinen hurjimus.\n\nDuane tunnusti muukalaisen väitteen paikkansapitävyyden, miettien\nmielessään, kuinka ovelasti mies oli arvannut hänet pakolaiseksi.\n\n\"Nimeni on Luke Stevens ja elelen nykyjään tuolla joen rantamilla. Kuka\nte olette?\" sanoi vieras.\n\nDuane vaikeni.\n\n\"Olette varmasti Buck Duane\", jatkoi Stevens. \"Kuulin teidän osaavan\nkäyttää revolverianne kirotun taitavasti.\"\n\nNyt nauroi Duanekin, ei tälle epäilyttävälle kohteliaisuudelle, vaan\nsille, että ensimmäinen hänen tapaamansa henkipatto tunsi hänet. Tässä\noli selvä todistus siitä, kuinka nopeasti revolverileikin erityiskohdat\nleviävät Texasin rajaseuduilla.\n\n\"No niin, Buck\", sanoi Stevens ystävällisesti, \"en tahdo tuhlata\naikaanne enkä tunkeutua seuraanne. Näen teidän olevan matkalla joelle.\nMutta ettekö voi viipyä niin kauan, että voitte lahjoittaa toverille\nhieman ruokaa?\"\n\n\"Minulla ei ole ruokaa itsellänikään ja olen melko nälissäni\", myönsi\nDuane.\n\n\"Huomaan teidän ratsastaneen kovasti. Teidän on parasta täydentää\nvarastoanne ennen lähtöänne noille seuduille.\"\n\nHän teki oikealla kädellään laajan liikkeen tarkoittaen lounaassa\nsijaitsevia alueita, ja hänen liikkeessään oli jotakin, mikä tuntui\neittämättömästi tarkoittavan autioita ja hedelmättömiä seutuja.\n\n\"Täydentääkö varastoani?\" kysyi Duane miettiväisesti.\n\n\"Niin juuri. Miehen on pakko joskus syödäkin. Voin kyllä matkustella\nviskyttä, mutta en ruoatta. Sehän se juuri tekee matkustelemisen näissä\nseuduissa, missä mies pelkää omaa varjoansakin, niin vaikeaksi. Olen\nmatkalla Merceriin. Se on muudan pieni kaupunkipahanen jonkun matkan\npäässä tuolla joen yläjuoksun varrella. Aion hankkia sieltä hieman\nelintarpeita.\"\n\nStevensin ääni oli houkutteleva. Hän olisi nähtävästi ottanut hyvin\nmielellään Duanen mukaansa, vaikka hän ei sitä avoimesti sanonutkaan.\nDuane vaikeni kuitenkin, jolloin Stevens jatkoi:\n\n\"Vieras, tässä maassa muodostaa pari miestä jo sakin, koska se on\nturvallisempaa. En ole milloinkaan pitänyt tällaisesta yksinään\nkuljeskelemisesta, vaikka minun on joskus ollutkin pakko alistua\nsiihen. Voidakseen kestää sitä jonkun aikaa täytyy miehen olla kirotun\nrohkea. Olen ollut joskus niin alakuloinen, että olen toivonut jonkun\nvartijan tulevan ampumaan minut. Olisin tyytyväinen, jos saisin uuden\ntoverin joka päivä. Mutta ehkä ette olekaan sellainen mies enkä sitä\ntodella pyydäkään. Tahdoin vain ilmaista mielipiteeni tarpeeksi\nselvästi.\"\n\n\"Tarkoitatte, että haluaisitte minut mukaanne?\" kysyi Duane.\n\nStevens nauroi. \"Olisin hyvin mielissäni ja sanomattoman ylpeä, jos\nsaisin toverikseni niin kuuluisan mielien kuin teidät.\"\n\n\"Kuulkaahan nyt, hyvä mies, se on kaikki paljasta lorua\", selitti Duane\nhieman kiivaasti.\n\n\"Pidän siitä, että nuoret ovat vaatimattomia\", vastasi Stevens. \"Vihaan\nkerskailua enkä kärsi ollenkaan noita ylvästeleviä paimenia, jotka aina\netsivät riitaa ja puhuvat revolverileikistä. Buck, en tiedä teistä\npaljonkaan. Mutta jokainen mies, joka on asunut täällä Texasin\nrajaseuduilla, muistaa paljonkin isästänne. Teiltä odotettiin juuri\ntätä ja maineenne oli jo melkein vakiintunut, ennenkuin vetäisittekään\nrevolverinne esille. Kuulin vain teidän olevan kuvaamattoman\nnopean liikkeissänne ja tiedän, että kun rupeatte ammuskelemaan\nrevolverillanne, voidaan yhdellä ainoalla pataässän kuviolla peittää\nampumienne luotien reiät. Sellaista kerrotaan nyt täällä rajalla ja\nmaine sellainen leviää varmasti nopeasti kauaksi miehen edellä tässä\nmaassa ja takaa miehen turvallisuuden paremmin kuin mikään muu,\nuskallan lyödä siitä vaikka vetoa. Tämä on juuri sellaisten miesten\nmaa. Näen nyt, että olette vielä vain poikanen, vaikkakin\nhämmästyttävän tukeva sellaiseksi. Enkä minäkään, Buck, ole enää viime\nkeväisiä kananpoikasia, sillä olen jo saanut olla pakosalla pitkän\naikaa. Ehkä ei lyhytaikainen seurusteleminen kanssani olisi teillekään\npahitteeksi. Teidän pitää oppia tuntemaan maa.\"\n\nTämän henkipaton olennossa oli jotakin vakavaa ja miellyttävää.\n\n\"Uskallan sanoa teidän olevan oikeassa\", vastasi Duane tyynesti. \"Ja\nsuostun lähtemään kanssanne Merceriin.\"\n\nSeuraavana hetkenä hän jo ratsasti Stevensin rinnalla tietä pitkin. Hän\nei ollut milloinkaan ollut puhelias, mutta nyt tuntui puheleminen vielä\nvaikeammalta kuin tavallisesti. Hänen toverinsa ei näyttänyt kuitenkaan\nhuomaavan sitä. Hän oli hilpeä ja puhelias mies ja nähtävästi nyt\niloinen siitä, että sai kuunnella omaa ääntään. Duane kuunteli\najatellen joskus järkytettynä sen nimen merkityksellisyyttä ja sitä\nveren vaistoa, mitkä hänen isänsä oli jättänyt hänelle perinnöksi.\n\n\n\n\nIII\n\n\nMyöhään samana päivänä pari tuntia ennen auringonlaskua satuloivat\nDuane ja Stevens hevosensa valmistautuen jatkamaan matkaansa\nlepuutettuaan ratsujaan muutamien mesquite-pensaiden varjossa Mercerin\nkaupungin läheisyydessä.\n\n\"Buck, koska etsimme ruokaa emmekä riitaa, on mielestäni parasta, että\njäätte tänne\", sanoi Stevens noustessaan satulaan. \"Katsokaa, kaupunkien\nasukkaat, sheriffit ja vartijat odottavat aina uusien henkipattojen\nilmestymistä näyttämölle. He ikäänkuin unhottavat useimmat entiset,\npaitsi niitä, jotka ovat kerrassaan auttamattomia. Nyt ei esimerkiksi\nkukaan Mercerissä kiinnitä huomiotaan minuun. Tuhansien miesten on\nollut pakko paeta joelle henkipattoina, kuten teidänkin. Odottakaa vain\ntäällä ja valmistautukaa hurjaan ratsastukseen, sillä ehkä helmasyntini\nsaa minut jälleen valtoihinsa hyvistä aikeistani huolimatta, missä\ntapauksessa seuraukset ovat --\"\n\nHänen keskeytyksensä oli merkityksellinen. Hän nauroi ja hänen ruskeat\nsilmänsä tanssivat jonkinlaisesta hurjasta leikillisyydestä.\n\n\"Stevens, onko teillä lainkaan rahaa?\" kysyi Duane.\n\n\"Rahaako?\" huudahti Luke hämmästyneenä. \"Minulla ei ole ollut\nkillinkiäkään pitkiin aikoihin.\"\n\n\"Annan teille rahaa ruokaan\", vastasi Duane, \"ja viskyynkin, sillä\nehdolla että kiiruhdatte tänne takaisin hakematta riitaa.\"\n\n\"Olette todellakin kunnon toveri\", sanoi Stevens ihaillen ottaessaan\nrahat. \"Annan teille sanani, Buck, ja voin vakuuttaa, etten ole sitä\nvielä milloinkaan rikkonut. Piiloutukaa ja odottakaa minua pian\npalaavaksi.\"\n\nSanottuaan sen hän kannusti hevostaan ja ratsasti mesquite-pensaikosta\nkaupunkia kohti. Sellaisen matkan, noin neljännespenikulman, päästä\nnäytti Mercer matalien tiilirakennusten muodostamalta, erääseen\npumpulipuumetsikköön piiloutuneelta kylältä. Sen alfalfa-laitumilla\nkuljeskeli hevosia ja karjaa. Duane näki erään lammaspaimenenkin ajavan\nharvalukuista laumaansa kylää kohti.\n\nHetkisen kuluttua Stevens hävisi näkyvistä päästessään kaupunkiin.\nDuane odotti toivoen henkipaton pitävän lupauksensa. Mutta tuskin oli\nvielä ehtinyt kulua neljännestuntiakaan, kun Duane kuuli winchesterin\nkimeän paukahduksen, nopeata kavioiden kapsetta ja sellaisia huutoja,\njotka varmasti ennustivat vaaraa Stevensin laiselle miehelle. Duane\nnousi satulaan ratsastaen pensaikon laitaan.\n\nHän näki tiellä tomupilviä ja nopeasti juoksevan kimon. Luodit eivät\nnähtävästi olleet haavoittaneet Stevensiä, sillä hän istui vakavasti\nsatulassa ja hänen ratsastuksensa näytti Duanesta tällaisenakin hetkenä\nihmeelliseltä. Hänellä oli jokin suuri kääry edessään satulassa ja hän\nkatsoi alinomaan taakseen. Ampuminen oli lakannut, mutta huudot vain\nkovenivat. Duane huomasi useita juoksevia miehiä, jotka huitoivat\nkäsillään. Sitten hän kannusti hevosensa nopeaan juoksuun, ettei\nStevens voisi sivuuttaa häntä. Hetkisen kuluttua saavuttikin henkipatto\nhänet. Hän nauroi, mutta nyt ei noiden vilkuilevien silmien ilme\nollutkaan leikillinen, vaan pikemminkin pirullinen. Hänen kasvonsa\nnäyttivät hieman kalpeammilta kuin äsken.\n\n\"Olin juuri poistumaisillani kaupasta\", huusi Stevens, \"kun törmäsin\nerääseen karjanomistajaan, joka tunsi minut. Hän avasi heti tulen\nluodikollaan. Meitä ryhdytään luullakseni ajamaan takaa.\"\n\nHe ratsastivat monta penikulmaa, ennenkuin takaa-ajosta näkyi\nmerkkiäkään, ja kun ratsastajia ilmestyi näkyviin pumpulipuumetsiköstä,\netääntyi Duane tovereineen yhä kauemmaksi.\n\n\"Tuossa joukossa ei ole ainoatakaan sellaista hevosta, jota meidän\npitäisi pelätä!\" huusi Stevens.\n\nDuane ajatteli samoin eikä hän katsonutkaan enää taakseen. Hän ratsasti\nhieman edellä kuullen takaansa keskeytymätöntä nopeaa kavioiden\nkapsetta, kun Stevens seurasi hänen kintereillään. Auringon laskiessa\nhe saapuivat joen rannalle pajukkoon. Duanen hevonen oli hengästynyt,\nhikinen ja vaahdon peittämä. Mutta vasta ylimenon jälkeen hän pysähtyi\nlepuuttamaan ratsuaan. Stevens ratsasti juuri joen töyräälle. Hän\nretkotti satulassa. Huudahtaen hämmästyksestä Duane hyppäsi maahan\nrientäen henkipaton luo.\n\nStevens oli kalpea ja hänen kasvoillaan helmeili hiki. Hänen paitansa\nkoko rintamus oli märkänä verestä.\n\n\"Teitähän on ammuttu\", huusi Duane.\n\n\"No niin, kuka hitossa on sanonut ettei minua olisi? Ettekö auttaisi\nminua tämän kääryn maahan laskemisessa?\"\n\nDuane nosti raskaan kääryn maahan ja auttoi sitten Stevensiä\nlaskeutumaan satulasta. Henkipaton huulet olivat verisessä vaahdossa ja\nhän sylki verta.\n\n\"Ah, miksi ette sanonut sitä!\" huudahti Duane. \"En osannut\naavistaakaan, koska ei teitä näyttänyt vaivaavan mikään.\"\n\n\"Luke Stevens voi kyllä joskus lörpötellä kuin vanha akka, mutta joskus\nhän sentään voi pitää suunsa kiinnikin. Se ei olisi hyödyttänyt\nmitään.\"\n\nDuane käski hänen istuutua, riisui paidan hänen yltään ja pesi pois\nveren hänen rinnastaan ja selästään. Stevensiä oli ammuttu rintaan\nvaarallisen alhaalle ja luoti oli lävistänyt hänet kokonaan. Hänen\nratsastuksensa pysytellessään satulassa raskaan kääryn kera oli ollut\nsellainen urotyö, jota voitiin hieman ihmetelläkin. Duane ei\nymmärtänyt, kuinka se oli ollut mahdollista, eikä hän ollenkaan\ntoivonut henkipaton pelastumista. Mutta hän tyrehdytti verenvuodon ja\nsitoi haavat lujasti.\n\n\"Miehen nimi on Brown\", sanoi Stevens. \"Jouduin riitaan hänen kanssaan\neräästä hevosesta, jonka varastin häneltä Huntsvillessä. Ammuskelimme\nsilloinkin toisiamme. Kun ratsastin Merceriin, näin tämän Brownin\nennenkuin hän ehti nähdä minua. Olisin voinut tappaa hänet, mutta en\nhalunnut rikkoa teille antamaani lupausta. Toivoin ettei hän huomaisi\nminua. Mutta hän huomasikin ja osui ensi laukauksellaan minua tähän.\nMitä ajattelette tästä reiästä?\"\n\n\"Se näyttää melko pahalta\", vastasi Duane voimatta katsoa iloista\nhenkipattoa silmiin.\n\n\"Niin minäkin luulen. No niin, minulla on ollut ennenkin muutamia\nvaikeita haavoja, joista olen parantunut. Ehkä voin kestää tämänkin.\nNyt, Buck, etsikää minulle suojainen paikka viidakossa, jättäkää\nminulle hieman ruokaa ja vettä läheisyyteen ja sitten poistukaa.\"\n\n\"Jättäisinkö teidät tänne yksiksenne?\" kysyi Duane tiukasti.\n\n\"Kyllä. Katsokaa, en voi lähteä mukaanne nyt. Brown ystävineen tulee\nseuraamaan meitä tänne joen toiselle puolenkin jonkun matkaa. Teidän on\najateltava vain itseänne tässä leikissä.\"\n\n\"Mitä tekisitte minun sijassani?\" kysyi Duane uteliaana,\n\n\"Lähtisin varmasti jatkamaan matkaani pelastaakseni nahkani\", vastasi\nStevens.\n\nDuane tunsi olevansa taipuvainen epäilemään henkipaton vakuutusta.\nOmasta puolestaan hän päätti pitemmittä puheitta, kuinka hän tulisi\nkäyttäytymään. Ensin hän juotti hevoset, täytti matkapullot ja\nvesisäkin ja sitoi sitten kääryn oman hevosensa selkään. Tehtyään sen\nhän nosti Stevensin tämän hevosen selkään, ja tukien häntä, että hän\npysyisi satulassa, hän kääntyi viidakkoon koettaen huolellisesti jatkaa\nkulkuaan kovaa tahi ruohoista maata pitkin, jossa jäljet vain heikosti\nnäkyivät. Juuri illan ruvetessa pimenemään hän saapui tielle, jota\npitkin Stevens sanoi voitavan mainiosti ratsastaa tuohon asumattomaan\nmaahan.\n\n\"Meidän on luullakseni parasta jatkaa matkaamme pimeässäkin niin kauan,\nkunnes putoan\", lopetti Stevens nauraen.\n\nDuanne ajoi käymäjalkaa koko yön tietä pitkin synkkänä ja\nmiettiväisenä, auttaen haavoitettua henkipattoa ja pysähtymättä\nlainkaan ennen aamunkoittoa. Hän oli silloin väsynyt ja hyvin\nnälkäinen. Stevens näytti olevan huonossa kunnossa, vaikka hän vielä\nolikin hilpeä ja iloinen. Duane pystytti leirin. Henkipatto ei halunnut\nsyödä, pyysi vain sekä viskyä että vettä juodakseen.\n\nSitten hän ojentautui suoraksi.\n\n\"Buck, ettekö haluaisi vetää kenkiä jalastani?\" kysyi hän kalpeiden\nkasvojen vääntyessä heikkoon hymyyn.\n\nDuane veti ne pois arvaillen, ajatteliko henkipatto sitä, ettei hän\nhalua kuolla kengät jalassaan. Stevens näytti ymmärtävän hänen\najatuksensa.\n\n\"Buck, vanhan isäni oli tapana sanoa, että olen syntynyt hirtettäväksi.\nEn kuitenkaan ollutkaan, mutta kuoleminen saappaat jalassa on melkein\nyhtä ilkeää.\"\n\n\"Voitte mahdollisesti pelastua vielä tästäkin\", sanoi Duane.\n\n\"Varmasti. Mutta haluan olla tarkka henkeni tähden, ja kuulkaahan,\ntoveri, tahdon ilmoittaa teille, että olen kiitollinen ystävyydestänne,\njos nyt kävisi niin huonosti, että kuolen.\"\n\nSitten hän sulki silmänsä näyttäen vaipuvan uneen.\n\nDuane ei voinut löytää vettä hevosille, mutta läheisyydessä oli suuri\nkasteen kostuttama ruohokenttä ja sinne hän pani hevoset liekaan.\nTehtyään sen hän valmisti itselleen hyvin tarvitsemansa aterian.\nAurinko alkoi jo lämmittää kuumasti, kun hän paneutui nukkumaan, ja kun\nhän heräsi, alkoi se jo vaipua länteen. Stevens oli vielä hengissä,\nkoska hän hengitti raskaasti. Hevoset olivat näkyvissä. Kaikki oli\nhiljaista, lukuunottamatta pensaikosta kuuluvaa hyönteisten surinaa.\nDuane kuunteli hetkisen, nousi sitten ja meni hevosten luo.\n\nKun hän palasi niiden kanssa, oli Stevenskin jo hereillään. Hänen\nsilmänsä olivat kirkkaat, hän oli yhtä hilpeä kuin ennenkin ja\nnähtävästi paljon voimakkaampi.\n\n\"Niin, Buck, olen vielä luonanne ja tarpeeksi voimissani ratsastaakseni\nvielä toisenkin yön\", sanoi hän. \"Luullakseni en kaipaa nyt muuta kuin\ntukevan ryypyn tuosta pullosta. Auttakaa minua, olkaa niin hyvä. Kas\nniin, sepä maistui! En nieleskele enää verta tänä iltana. Ehkä se\nvuotikin melkein kuiviin.\"\n\nSillä aikaa kuin Duane nopeasti valmisti aterian itselleen, kokosi\nvähäiset matkatavarat ja satuloi hevoset, jatkoi Stevens puheluaan.\nHänen näytti olevan kiire, että hän ehtisi kertoa Duanelle kaikki\ntietonsa maasta. Toisen yön ratsastus veisi heidät kauaksi\ntakaa-ajajista, sopivan matkan päähän Rio Grandesta ja henkipattojen\npiilopaikoista.\n\nKun heidän piti nousta hevosten selkään, sanoi Stevens: \"Voitte\nluullakseni vetää kengät jalkaani jälleen.\" Mutta huolimatta sanoja\nseuranneesta naurusta Duane huomasi henkipaton luonteessa tapahtuneen\njonkun muutoksen.\n\nTänä yönä kävi matkan jatkaminen helpommin senvuoksi, että tie oli niin\nleveä, että hevoset voivat kulkea rinnan, joten Duanekin voi ratsastaa\npitäessään Stevensiä satulassa.\n\nSuurin vaikeus oli siinä, etteivät hevoset mitenkään tahtoneet malttaa\nkävellä. Ne olivat tottuneet juoksemaan, mutta sellainen vauhti ei\nsopinut nyt ollenkaan Stevensille. Iltarusko vaaleni lännessä, väritön\njälkikajastus kirkasti taivaan hetkiseksi ja vihdoin tuli aivan pimeä,\ntaivaan laaja sininen äärettömyys tummeni ja tähdet alkoivat tuikkia\nkirkkaammin. Hetkisen kuluttua Stevens lopetti puheensa retkottaen\nsatulassa. Duane antoi kuitenkin hevosten kävellä tuntien kuluessa\nhitaasti. Hän ajatteli, ettei rauhallinen yö milloinkaan rupeakaan\nkirkastumaan aamuksi ja ettei tämä surullinen, yksitoikkoinen\ntasanko ikinä lopu. Mutta vihdoin vaalensi hämärä tähdet leviten\nmesquite-pensaita ja kaktuksia kasvavalle tasangolle.\n\nPäivän sarastaessa pakolaiset olivat pystyttäneet leirinsä erään\nkallioisen pienen virran rannalle viheriään paikkaan. Stevens vaipui\nkuin kuollut Duanen käsivarsille ja vain silmäys hänen riutuneihin\nkasvoihinsa ilmaisi Duanelle, että henkipatto oli tehnyt viimeisen\nratsastusmatkansa. Hänkin näytti ymmärtävän sen, menettämättä silti\nhilpeyttään.\n\n\"Buck, nämä raskaat kengät ovat väsyttäneet jalkani kokonaan\", sanoi\nhän näyttäen tuntevan ääretöntä huojennusta Duanen vedettyä kengät\npois.\n\nDuanen mielestä oli tämä henkipaton kenkiinsä kiinnittämä huomio\nkummallinen. Hän laittoi Stevensille niin mukavan vuoteen kuin suinkin,\nennenkuin ryhtyi täyttämään omia tarpeitaan. Ja henkipatto rupesi\njatkamaan puhettaan siitä, mihin oli sen keskeyttänyt edellisenä\niltana.\n\n\"Tämä tie haarautuu jonkun matkan päässä täältä ja jokainen sen haara\njohtaa johonkin piilopaikkaan, niistä löydätte miehiä -- luultavasti\nhyvin vähän itsenne kaltaisia -- muutamia samanlaisia kuin minä -- ja\njoukoittain kehnoja hevosvarkaita, rosvoja ja muita samanlaisia. Se on\nhelppoa elämää, Buck. Uskallan sentään vaikka vannoa, ettei se teistä\ntule tuntumaan hyvinkään helpolta, koska ette tule milloinkaan\nliittymään heihin. Teistä tulee yksinäinen susi, näen sen jo. No niin,\njos mies vain voi kestää yksinäisyyttä ja osaa ampua nopeasti, on ehkä\nsellainen elämä parhainta. En tiedä sitä kuitenkaan varmasti. Mutta\nnämä miehet täällä epäilevät jokaista yksineläjää. Jos he vain saavat\ntilaisuuden, tappavat he teidät.\"\n\nHän pyysi vettä monta kertaa. Hän oli joko unhottanut viskyn tahi\nsitten hän ei enää halunnut sitä. Hänen äänensäkin heikkeni\nhuomattavasti.\n\n\"Olkaa rauhallinen\", sanoi Duane. \"Puhuminen kuluttaa vain voimianne.\"\n\n\"Aion puhua, kunnes menehdyn\", vastasi Stevens itsepäisesti.\n\"Kuulkaahan nyt, toveri, voitte lyödä vaikka vetoa siitä, mitä nyt\nteille kerron. Ja siitä tulee olemaan teille hyötyäkin. Lähdettyänne\ntästä leiristä kohtaatte miehiä tämän tästäkin. Mutta heidän joukossaan\nei ole ainoatakaan rehellistä. Siitä huolimatta ovat toiset kuitenkin\nparempia kuin toiset. Olen oleskellut joen rannoilla kaksitoista\nvuotta. Siellä on kolme suurta henkipattojoukkoa. Ensiksikin King\nFisherin, tunnette kai hänet, koska hän oleskelee puolet ajastaan\nrehellisten ihmisten parissa. King on melko hyvä mies. Teidän sopisi\nliittyä häneen ja hänen joukkoonsa. Sitten siellä on Cheseldine, joka\noleskelee Rim Rockissa joen yläjuoksun varrella. Hän on henkipattojen\npäällikkö. En ole milloinkaan nähnyt häntä, vaikka oleskelin kerran\nhänen leirissäänkin. Viime vuosina hän on rikastunut ja pysyttelee\nhyvin piilossa. Mutta Bland -- olen ollut tuttu Blandin kanssa\nvuosikausia, enkä juuri välitä hänen seurastaan. Blandin joukko on\nsuurin. Ette varmasti voi karttaa joutumista hänen pakopaikkaansa\njolloinkin. Hänen kylänsä on todellinen kaupunki, niin sanoakseni.\nSiellä pelataan ja tapellaan alituisesti. Bland on tappanut\nparikymmentä miestä, paitsi meksikolaisia.\"\n\nTässä Stevens otti toisen kulauksen leväten hetkisen.\n\n\"Luulen, ettei teistä tule milloinkaan Blandin miehiä\", jatkoi hän\nhetkisen kuluttua. \"Olette liian kookas ja hyvännäköinen voidaksenne\nmiellyttää päällikköä, sillä hänellä on naisia leirissään. Sitten hän\nolisi mustasukkainen teille ampumataitonne vuoksi. Hän olisi\nluullakseni kuitenkin hyvin varuillaan, sillä hän ei ole mikään\ntyhmeliini ja rakastaa nahkaansa. Jokainen muu on sentään mielestäni\nsopivampi teille silloin kun ette vaella yksinänne.\"\n\nTähän nähtävästi loppuivat kaikki ilmoitukset ja neuvot, joita\nStevens oli ollut niin innokas jakamaan. Hän vaikeni ja makasi\nsuljetuin silmin. Sillä aikaa aurinko nousi kuumana, tuuli huojutti\nmesquito-pensaita, linnut lensivät kylpemään matalaan virtaan ja Duane\ntorkkui mukavalla istuimellaan. Hetkisen kuluttua jokin herätti hänet.\nStevens puhui jälleen, mutta nyt muuttuneella äänellä.\n\n\"Miehen nimi on Brown\", haaveili hän. \"Jouduimme riitaan eräästä\nhevosesta, jonka varastin häneltä Huntsvillessä. Hän oli varastanut sen\nensin. Brown on muudan noista lurjuksista, jotka välttävät julkisuutta.\nHän varastaa ja teeskentelee kuitenkin olevansa rehellinen. Kuulkaahan,\nBuck, ehkä kohtaatte Brownin vielä jonakin päivänä. Olemme nyt\ntovereita.\"\n\n\"Muistan kyllä, jos joskus satun tapaamaan hänet\", sanoi Duane.\n\nTämä tuntui tyydyttävän henkipattoa. Hetkisen kuluttua hän koetti\nkohottaa päätään, mutta ei jaksanut. Kummallinen varjo alkoi levitä\nhänen raaoille päivettyneille kasvoilleen.\n\n\"Jalkani tuntuvat melko raskailta. Riisuitte kai kenkäni?\"\n\nDuane kohotti niitä, mutta ei ollut ollenkaan varma, näkikö Stevens ne.\nHenkipatto sulki silmänsä jälleen muistaen sekavasti jotakin. Sitten\nhän nukkui. Duane luuli tämän unen olevan viimeisen. Päivä kului hänen\nodottaessaan ja vahtiessaan. Hieman ennen auringonlaskua Stevens heräsi\nja hänen silmänsä näyttivät kirkkaammilta. Duane meni hakemaan raitista\nvettä ajatellen, että hänen toverinsa haluaa varmaankin sitä. Mutta\nhänen palattuaan ei Stevens näyttänyt mitenkään, että hän olisi\ntahtonut jotakin. Hänessä oli jotakin valoisaa ja äkkiä Duane ymmärsi\nsen tarkoituksen.\n\n\"Toveri, te -- pysyitte -- siis luonani!\" kuiskasi henkipatto.\n\nDuane huomasi hänen äänessään jotakin ilon tapaista ja näki riutuneilla\nkasvoilla heikon hämmästyksen ilmeenkin. Stevens oli nyt kuin pieni\nlapsi.\n\nDuanesta tuntui tämä hetki surulliselta, alkeiselta ja suurelta\nsalaperäisyyden tuntuineen, jota hän ei voinut ymmärtää.\n\nHän hautasi henkipaton erääseen matalaan syvänteeseen ja kokosi\nrauniollisen kiviä haudan merkiksi. Tehtyään sen hän satuloi toverinsa\nhevosen, ripusti aseet satulannuppiin ja nousten oman ratsunsa selkään\nlähti ratsastamaan tietä pitkin lisäytyvässä hämärässä.\n\n\n\n\nIV\n\n\nPari päivää myöhemmin noin aamupäivän puolivälissä laahasi Duane\nmolemmat hevosensa tavattoman vaikeakulkuisen tien viime mäelle\nhuomaten saapuneensa Rim Rockin huipulle. Hänen jalkainsa juuressa\nlepäsi kaunis viheriä laakso, keltainen, hitaasti virtaava Rio Grande\nkimalteli auringonpaisteessa ja Meksikon laajat, villit ja vuoriset\nerämaat jatkuivat etelään päin.\n\nDuane ei ollut tavannut ainoatakaan matkustajaa. Hän oli poikennut\nmukavimmalta näyttävälle tielle, joka oli sattunut hänen eteensä. Mihin\nse oli vienyt hänet ei hän osannut ollenkaan aavistaakaan, näki vain\nedessään virtaavan joen ja laakson, joka luultavasti oli jonkun\nkuuluisan henkipaton piilopaikka.\n\nSitä ei voitu ihmetelläkään, että henkipatot olivat turvassa täällä\nvillissä pakopaikassa. Duane oli kuluttanut pari viime päivää\nkuoppaisimman ja vaikeakulkuisimman tien kiipeämiseen, mitä hän\nmilloinkaan oli nähnyt. Ja katsoessaan rinnettä kuvitteli hän\nvaikeamman osan matkasta olevan vielä jäljellä, sillä ei ollut\nollenkaan mahdotonta, että joelle johtava rinne oli noin parintuhannen\njalan pituinen. Tuo kiilamainen laakso vihreine alfalfa-kenttineen ja\npumpulipuineen huojensi ja ilahdutti hänen väsynyttä katsettaan\nsijaitessaan siinä mukavasti paljaiden keltaisten kallioiden välissä.\nPäästäkseen tasaiselle maalle hakemaan itselleen sopivaa\nlevähdyspaikkaa hän alkoi innostuneena laskeutua laaksoon.\n\nTie osoittautui sellaiseksi, ettei sitä voitu laskeutua hitaasti. Hän\nsai väistää kallioita hyppäämällä syrjään, hevosten tullessa ohjaamatta\nhänen jäljessään. Ja hän saapuikin lyhyessä ajassa laaksoon tullen\nkiilan kärkeen. Siellä pursui kallioiden halkeamasta kirkasvetinen\npuronen levittäen enimmän vetensä kasteluojiin. Hänen hevosensa joivat\njanoisesti. Ja hän joi itsekin tuntien sellaista tyytyväisyyttä ja\nkiitollisuutta, mikä on yhteistä kaikille erämaanvaeltajille, kun he\nlöytävät hyvää vettä. Sitten hän hyppäsi satulaan ja lähti ratsastamaan\netemmäksi laaksoon arvaillen, millaisen vastaanoton hän tulisi\nsaamaan.\n\nLaakso olikin paljon suurempi kuin hän oli luullutkaan vuoren laelta\nkatsoessaan. Hyvin kasteltuna vihreine ruohokenttineen ja puineen ja\nnähtävästi taitavien käsien viljelemine peltoineen hämmästytti se\nDuanea melkoisesti. Hevosia ja karjaa kävi laitumella kaikkialla.\nJokaisessa pumpulipuumetsikössä oli pieni tiilirakennus. Hän näki\nmeksikolaisten työskentelevän pelloilla ja hevosmiehiä kulki\nedestakaisin. Hetkisen kuluttua hän sivuutti erään muita rakennuksia\nsuuremman talon, jossa oli kuistikin. Muudan hänen mielestään nuori ja\nkaunis nainen katseli häntä ovelta. Kukaan muu ei näyttänyt\nhuomaavankaan häntä.\n\nTie laajeni piakkoin kaduksi ja se jonkinlaiseksi aukioksi, jonka\nympärillä oli hyvin kömpelösti rakennettuja tiili- ja puurakennuksia.\nNäkyvissä oli hevosia, koiria, pari sonnia, meksikolaisia naisia ja\nlapsia ja valkoisia miehiä, joilla ei kellään näyttänyt olevan mitään\ntekemistä. Hänen tulonsa ei herättänyt mitään huomiota, ennenkuin hän\nratsasti noiden valkoisten miesten luo, jotka vetelehtivät erään\nrakennuksen varjossa. Talossa oli nähtävästi kauppa ja kapakka, koska\nsisältä kuului uneliasta puheensorinaa.\n\nKun Duane veti suitsista pysähdyttääkseen ratsunsa, nousi muudan\nvetelehtijä varjosta huudahtaen kovasti:\n\n\"Hitto minut vieköön, ellei tuo ole Luken hevonen!\"\n\nToisetkin tulivat tarkkaavaisemmiksi, vaikka he eivät väitettä vielä\nmyöntäneetkään oikeaksi, ja nousivat tullen Duanea kohti.\n\n\"Vai mitä luulet, Euchre? Eikö tuo ole Luken kimo?\" kysyi ensimmäinen\nmies.\n\n\"On yhtä varmasti kuin sinulla on nenä\", vastasi Euchreksi puhuteltu\nmies.\n\n\"Sitä ei voida sitten enää epäilläkään\", sanoi muudan nauraen, \"sillä\nBosomerin nenän osaa kyllä jokainen erottaa maisemasta.\"\n\nMiehet asettuivat riviin Duanen eteen. Katsellessaan kylmästi heitä hän\najatteli, että heidät olisi missä tahansa voitu tuntea roistoiksi. Tuon\nBosomer-nimeä kantava mies, joka oli astunut lähemmäksi, näytti hyvin\nvastenmieliseltä. Hänellä oli keltaiset silmät, kauhean suuri nenä,\ntomun värinen iho ja hiekan värinen tukka.\n\n\"Vieras, kuka olette, ja mistä helvetistä olette saanut käsiinne tuon\nkimon?\" kysyi hän. Hänen keltaiset silmänsä kohdistuivat Stevensin\nhevoseen, sitten satulannuppiin kiinnitettyihin aseihin ja vihdoin\nsuuntautui niiden kimalteleva julma katse Duaneen.\n\nDuane ei pitänyt tavasta, millä häntä oli puhuteltu, ja vaikeni\nsenvuoksi. Ainakin puolet hänen ajatuksistaan tuntuivat askartelevan\nkovasti jonkin kanssa, mikä ponnahteli hänen sisällään pannen hänen\nrintansa kohoilemaan. Hän tunsi sen tuoksi kummalliseksi vaistoksi,\njoka oli värisyttänyt häntä usein viime aikoina ja kypsyttänyt hänen\npäätöksensä, lähteä kohtaamaan Bainia. Nyt se kuitenkin oli erilainen,\nvoimakkaampi.\n\n\"Vieras, kuka olette?\" kysyi eräs toinen mies hieman kohteliaammin.\n\n\"Nimeni on Duane\", vastasi Duane lyhyesti.\n\n\"Ja kuinka olette saanut hevosen?\"\n\nDuane vastasi lyhyesti ja hänen sanojaan seurasi lyhyt vaitiolo, jonka\nkestäessä miehet katsoivat häneen. Bosomer alkoi kierrellä viiksiään.\n\n\"Hän on varmasti kuollut, sillä muuten ei kukaan voisi kuljetella hänen\nhevostaan ja revolverejaan\", sanoi Euchre hetkisen kuluttua.\n\n\"Herra Duane\", aloitti Bosomer hiljaa pistävästi, \"olen sattumalta Luke\nStevensin paras toveri.\"\n\nDuane kohdisti katseensa häneen, hänen kuluneihin saappaihinsa ja\nmuodottomaan hattuunsa. Se tuntui suututtavan Bosomeria.\n\n\"Ja haluan saada hevosen ja revolverit omakseni!\" huusi hän.\n\n\"Minusta on aivan yhdentekevää, otatteko te vai joku toinen ne. Toin ne\nvain tänne. Mutta kääry on minun\", vastasi Duane. \"Ja kuulkaa, olin\ntoverinne ystävä. Ellette voi puhua kohteliaasti, on parasta, että\ntukitte suunne.\"\n\n\"Kohteliaastiko? Mitä vielä!\" vastasi henkipatto. \"En tunne teitä.\nKuinka me voisimme olla varmat siitä, ettette ole ampunut Stevensiä,\nvarastanut hänen hevostaan ja sitten sattumalta tullut tänne?\"\n\n\"Teidän on vain uskottava sanani, siinä kaikki\", vastasi Duane\ntiukasti.\n\n\"En usko sanojanne! Ymmärrättekö sen nyt? Ja minä olin Luken toveri!\"\n\nSanottuaan sen Bosomer kääntyi ja työntäen toverinsa syrjään hän meni\nkapakkaan, alkaen karjua siellä.\n\nDuane laskeutui satulasta heittäen suitset maahan.\n\n\"Vieras, Bosomer on kieltämättä hyvin tulinen\", sanoi Euchre. Hän ei\nnäyttänyt epäystävälliseltä eivätkä toisetkaan olleet vihaisia.\n\nJuuri silloin tuli kapakasta aukiolle monta henkipattoa, joista eräs\nmuita komenteleva oli pitkä roteva mies. Hänen käytöksestään voitiin\nhuomata, että hän oli muiden johtaja. Hänellä oli pitkät kasvot,\ntulipunainen parta ja kirkkaat kylmät silmät, jotka kohdistuivat\ntarkkaavaisina Duaneen. Hän ei ollut texasilainen eikä Duane huomannut\njoukossa ketään toistakaan valtionsa kansalaista.\n\n\"Olen Bland\", sanoi pitkä mies ratkaisevasti. \"Kuka olette ja mitä\nteillä on täällä tekemistä?\"\n\nDuane katsoi Blandiin, kuten hän oli katsonut muihinkin. Tämä\nhenkipattojen päällikkö näytti ainakin järkevältä, vaikka hän ei ollut\nkohteliaskaan. Duane kertoi tarinansa jälleen, mutta tällä kertaa\nhieman seikkaperäisemmin.\n\n\"Uskon teitä\", vastasi Bland heti. \"Luullakseni tiedän, milloin mies\nvalehtelee.\"\n\n\"Olette varmasti oikeilla jäljillä\", pisti Euchre väliin. \"Tuo seikka,\nettä Luke halusi saada kenkänsä riisutuiksi, tyydyttää minua. Hän\npelkäsi hirveästi, että hän ehkä kuolee ne jalassaan.\"\n\nKuultuaan tämän leikkipuheen päällikkö ja miehet nauroivat.\n\n\"Oliko nimenne Duane -- Buck Duane?\" kysyi Bland. \"Oletteko sen Duanen\npoika, joka muutamia vuosia sitten oli niin kuuluisa mestariampujana?\"\n\n\"Olen\", vastasi Duane.\n\n\"En tavannut häntä milloinkaan ja olen hyvilläni siitä\", sanoi Bland\nkuivan leikillisesti. \"Te jouduitte siis sellaisiin vaikeuksiin, että\nteidän niiden vuoksi oli pakko lähteä pakosalle? Saanko tietää,\nmillaisiin vaikeuksiin?\"\n\n\"Minun täytyi taistella.\"\n\n\"Taistellako? Tarkoitatteko revolverileikkiä?\" kysyi Bland. Hän näytti\nkiihkeältä, uteliaalta ja mietiskelevältä.\n\n\"Tarkoitan. Se päättyi revolverileikkiin, tunnustan sen pahoitellen\",\nvastasi Duane.\n\n\"Arvaan, ettei minun tarvitse kysyä, tappoiko Duanen poika miehensä\",\njatkoi Bland ivallisesti. \"Olen pahoillani, että jouduitte heti riitaan\ntullessanne leiriini. Mutta asiain niin ollen tekisitte mielestäni\nviisaasti, jos poistuisitte.\"\n\n\"Onko tarkoituksenne pyytää minua kohteliaasti jatkamaan matkaani?\"\nkysyi Duane tyynesti.\n\n\"Ei oikeastaan niinkään\", sanoi Bland kuin ärtyneenä. \"Ellei tämä ole\nvapaa paikka, ei maailmassa sitten olekaan sellaista. Jokainen on\nsamanarvoinen täällä. Haluatteko liittyä joukkooni?\"\n\n\"En.\"\n\n\"No niin, vaikka liittyisittekin, ei se luullakseni voisi hillitä\nBosomeria. Hän on ilkeä mies. Hän on muudan noista tapaamistani\nrevolverisankareista, jotka alituisesti haluavat tappaa jonkun.\nUseimmat sellaiset miehet ovat vain kerskailijoita. Mutta Bosomer on\nväriltään kokonaan samanlainen, aito punainen. Neuvon teitä vain\nitsenne vuoksi jatkamaan matkaanne.\"\n\n\"Kiitoksia. Mutta ellei muuta estettä ole, jään tänne\", vastasi Duane.\nPuhuessaankin hänellä oli sellainen tunne, ettei hän tuntenut itseään.\n\nBosomer ilmestyi ovelle tyrkkien miehiä, jotka koettivat pidättää\nhäntä, ja kun hän ponnahti vapaaksi viimeisestä pidättävästä kädestä,\nmurahti hän kuin vihainen koira. Nähtävästi hän oli käyttänyt lyhyen\nkapakassa oleskelemisensa juomiseen ja raivonsa kiihdyttämiseen. Bland\nja muut henkipatot siirtyivät äkkiä syrjään jättäen Duanen seisomaan\nyksikseen. Kun Bosomer näki Duanen seisovan liikkumattomana ja\nvalppaana, tapahtui hänessä äkkiä kummallinen muutos. Hän pysähtyi kuin\nnaulattu, ja hänen tehdessään niin, syöksyivät ne miehet, jotka olivat\nseuranneet häntä, melkein toistensa yli päästäkseen syrjään niin\nnopeasti kuin suinkin.\n\nDuane näki täydellisesti tämän nopean liikkeen, tunsi vaistomaisesti\nsen merkityksen ja huomasi Bosomerissa tapahtuneen äkillisen muutoksen.\nHenkipattokin oli varuillaan ja oli nähtävästi toivonut pakoilevaa tahi\nainakin pelkäävää vastustajaa. Mutta Duane tiesi, ettei hän ollut\nkumpaakaan. Hän tunsi olevansa kuin terästä, vaikka väristys\nväristyksen jälkeen vapisuttikin häntä. Hänestä tuntui melkein siltä\nkuin hän olisi ollut hyvin tottunut tällaisiin tilanteihin, ja hän\nymmärsi jollakin tavoin tämän keltasilmäisen Bosomerin mielen.\nHenkipatto oli tullut aukiolle tappaakseen hänet. Ja hän aikoi vieläkin\ntappaa, vaikka vieraan vastarinta pidättikin häntä hieman. Hänkin oli\njoutunut sellaisen tappamiskiihkon valtaan, että hän halusi tappaa vain\ntappamisen vuoksi, kuten niin moni hänen laisensa roisto. Duane\nhuomasi, ettei Bosomeria kannusta mikään äkillinen vihamielisyys. Hän\nhalusi vain koetella onneaan. Sillä hetkellä olisi hän mielellään\nmurhannut vaikka kenet, Hän oli nähtävästi jo unhottanut näennäisen\nriidanaiheen ja punnitsi nyt nähtävästi mielessään Duanen\nmahdollisuuksia.\n\nHän ei kuitenkaan puhunut mitään, seisoi vain liikkumatta paikallaan\nkauan aikaa vaalein, vakavin silmin ja oikean käden sormet\nkoukistuneina kuin haukan kynnet.\n\nSe hetki soi Duanelle taidon lukea vihollisensa silmistä ajatuksen,\njota seuraisi toiminta. Mutta hän ei halunnut tappaa enää toista\nmiestä. Hänen oli kuitenkin pakko taistella ja hän päätti tehdä\nBosomerista raajarikon. Kun Bosomerin käsi liikahti, sylki Duanen\nrevolveri tulta. Kuului vain kaksi laukausta, molemmat Duanen\nrevolverista, ja henkipatto kaatui oikea käsivarsi murskana. Bosomer\nkirosi käheästi ja kierien tomussa koetti hän tavoitella revolveriaan\nvasemmalla kädellään. Mutta kun hänen toverinsa huomasivat, ettei Duane\nhalua tappaa, ellei häntä pakoteta siihen, kokoutuivat he Bosomerin\nympärille estäen jatkuvan mielettömyyden hänen puoleltaan.\n\n\n\n\nV\n\n\nLäsnäolevista henkipatoista näytti Euchre mieluummin haluavan yhdistää\nystävällisyyden uteliaisuuteen, ja hän vei Duanen ja hevoset mukanaan\nerääseen pieneen tiilivajaan. Hän sitoi hevoset kiinni avonaisen\nkatoksen suojaan irroittaen niiden satulat. Sitten ottaen mukaansa\nStevensin aseet hän pyysi vierastaan käymään sisälle taloon.\n\nSiinä oli pari huonetta lasittomine ikkunoineen ja paljaine\nlattioineen. Toisessa huoneessa oli peitteitä, aseita, satuloita ja\nsuitsia, mutta toisessa oli vain kivinen takka, kömpelö pöytä ja\nlavitsa, pari vuodetta, laatikosta kyhätty astiakaappi ja erilaisia\ntummuneita talouskapineita.\n\n\"Koettakaa nyt kotiutua tänne ja viipykää niin kauan kuin vain\nhaluatte\", sanoi Euchre, \"täällä ei ole paljonkaan tätä maallista\ntavaraa, mutta omistan sentään kaiken, mitä täällä on, ja te olette\ntervetullut tänne.\"\n\n\"Kiitoksia. Jään tänne mielelläni muutamiksi päiviksi lepäämään, sillä\nolen melkein lopussa\", vastasi Duane.\n\nEuchre katsahti häneen tarkasti.\n\n\"Levätkää vain. Minä vien hevosenne laitumelle.\"\n\nHän jätti Duanen yksikseen taloon. Duanen lihakset höltyivät silloin ja\nhän pyyhki vaistomaisesti hien kasvoiltaan. Hän oli jonkinlaisen\nlumouksen tahi järkytyksen vallassa, mikä ei haihtunutkaan niin äkkiä.\nToinnuttuaan hän riisui takkinsa ja vyönsä paneutuen mukavasti\npitkäkseen makuuhuoville. Mutta hänen mieltään askarrutti ajatus, että\nvaikka hän lepäsikin tahi nukkui, niin aiheuttiko se minkäänlaista eroa\nhuomiseen nähden? Sillä ei mikään lepo eikä uni voinut muuttaa synkkää\ntulevaisuutta toisenlaiseksi. Hän tuli iloiseksi, kun Euchre tuli\nkiireesti huoneeseen, ja ensi kerran hän nyt kiinnitti huomionsa\ntarkemmin henkipattoon.\n\nEuchre oli jo vanha mies. Ne muutamat hiussuortuvat, jotka vielä olivat\njäljellä, olivat harmaita, kasvot olivat sileiksi ajellut ja täynnä\nryppyjä, ja aurinkoa kohti tuijottaminen ja tomu olivat sulkeneet hänen\nsilmänsä puoleksi. Hän oli sitäpaitsi kumarakin. Mutta hänen laiha\nruumiinsa ilmaisi voimaa ja vähentymätöntä kestävyyttä.\n\n\"Tahdotteko ryypyn vai savukkeenko?\" kysyi hän.\n\nDuane pudisti päätään. Hän ei ollut tottumaton viskyyn ja oli polttanut\ntupakkaa kohtuullisesti kuudennestatoista ikävuodestaan asti, mutta nyt\nhän tunsi kummallista vastenmielisyyttä ajatellessaankin noita\nvirvokkeita. Hän ei ymmärtänyt selvästi itsekään, miltä hänestä tuntui,\ntiesi vain epämääräisesti jotakin villiä olevan veressään, jotakin\nsellaista, mikä pani hänet pelkäämään itseään.\n\nEuchre huljutti vanhaa päätään myötämielisesti. \"Tunnette varmasti\nolevanne hieman kipeä. Lähden silloin aina juoksemaan, kun aletaan\nampua. Kuinka vanha olettekaan?\"\n\n\"Kolmenkolmatta\", vastasi Duane.\n\nEuchre näytti hämmästyvän. \"Olette vielä poikanen! Luulin teitä\nainakin kolmikymmenvuotiaaksi. Buck, kuulin mitä sanoitte\nBlandille ja kun liitän sen omiin mielipiteihini, vannon,\nettette ole vielä rikollinenkaan. Revolverin esillevetäiseminen\nitsepuolustustarkoituksessa ei ole mikään rikos.\"\n\nDuane tuntien keskustelun huojentavan vaikutuksen kertoi nyt enemmän\nitsestään.\n\n\"Huh!\" vastasi vanhus. \"Olen oleskellut täällä joen rannoilla\nvuosikausia ja nähnyt satojen poikien saapuvan tänne pakosalle.\nUseimmat heistä olivat kuitenkin turmeltuneita veitikoita. Eivätkä\nsellaiset elä täällä pitkää aikaa. Tämä joen halkaisema seutu on ollut\nja on vieläkin kaikkialta Yhdysvalloista paenneiden rikollisten\nturvapaikka. Olen asunut pankkirosvojen, väärentäjien, varkaiden ja\nilkeiden murhaajien kanssa, joilla ei ole ollut mitään tekemistä täällä\nTexasin rajalla. Blandin laiset miehet ovat poikkeuksia. Huomasitte,\nettei hänkään ole texasilainen. Miehet, joita hän täällä hallitsee,\ntulevat tänne kaikilta ilmansuunnilta ja ovat ilkeitä roistoja, siitä\nvoitte lyödä vaikka vetoa. He elävät komeasti ja helposti. Ja elleivät\nhe taistelisi keskenään, kertyisi heitä tänne pian suuret joukot. Rim\nRock ei ole mikään sopiva asuinpaikka rauhalliselle, kunnialliselle\nmiehelle. Kuulin teidän sanovan Blandille, ettette halua liittyä hänen\njoukkoonsa. Se ei ainakaan kiinnitä häntä teihin. Onko teillä rahaa?\"\n\n\"Hyvin vähän\", vastasi Duane.\n\n\"Voisitteko elää pelaamisella? Oletteko taitava käsittelemään\nkortteja?\"\n\n\"En.\"\n\n\"Ette varmaankaan ryhdy varastamaan hevosia ettekä karjaakaan?\"\n\n\"En.\"\n\n\"Kun olette tuhlannut rahanne, kuinka hitossa silloin tulette toimeen?\nTäällä ei ole minkäänlaista työtä rehelliselle miehelle. Ette voi\nliittyä meksikolaisiinkaan. Blandin miehet ampuisivat teidät\ntyöskennellessänne kedolla. Mihin aiotte ryhtyä, poikani?\"\n\n\"Jumala sen tietää\", vastasi Duane toivottomasti. \"Aion säästellä\nrahojani niin kauan kuin suinkin ja sitten kuolla nälkään.\"\n\n\"Minäkin olen kyllä melko köyhä, mutta teidän ei tarvitse milloinkaan\nnähdä nälkää niin kauan kuin minulla on jotakin.\"\n\nNyt järkytti Duanea jälleen tuo sama inhimillisyyden, ystävällisyyden\nja innostuksen piirre, minkä hän oli huomannut Stevensissäkin.\nArvostellessaan henkipattoja hän ei ollut tiennyt heidän joukossaan\nolevan tällaisiakin, vaan luullut heidän olevan vailla kaikkia hyveitä.\nHänestä, kuten muistakin kunniallisista ihmisistä, he olivat tuntuneet\nvain turmeltuneilta miehiltä, joissa ei ole ainoatakaan sovittavaa\npiirrettä.\n\n\"Olen hyvin kiitollinen teille, Euchre\", vastasi hän. \"Mutta en\ntietystikään voi asua täällä luonanne maksamatta ruokaani.\"\n\n\"Suhtautukaa siihen, kuinka vain haluatte, poikani\", vastasi Euchre\nhyväntuulisesti. \"Te sytytätte tulen ja minä hankin ruokaa. Olen hyvin\nsitkeä, Buck. Sellaista miestä ei ole vielä syntynytkään, joka voisi\nriistää minulta leipäni.\"\n\n\"Kuinka maailmassa voitte hankkia elintarpeita tänne?\" kysyi Duane\najatellen laakson melkein luoksepääsemätöntä asemaa.\n\n\"Osa tuodaan tänne Meksikosta ja loput jokea pitkin. Jokimatka on hyvin\nvaivalloinen. Ensimmäiseen elintarvekeskukseen on täältä viisisataa\npenikulmaa. Blandilla on palveluksessaan mozoja, meksikolaisia\nvenemiehiä. Joskus hän tuo tänne elintarpeita joen suultakin, hän myy\nnimittäin tuhansia nautoja Kubaan. Ja kaikki karja on vietävä lotjilla\nlaivoihin myötävirtaa.\"\n\n\"Mistä ihmeen kohdasta ajetaan sitten naudat tänne joelle?\" kysyi\nDuane.\n\n\"Se ei ole minun salaisuuteni\", vastasi Euchre lyhyesti. \"Enkä sitä\noikeastaan tiedäkään. Olen kyllä rosvonnut karjaa Blandille, mutta hän\nei ole milloinkaan lähettänyt minua kuljettamaan sitä Rim Rockin yli.\"\n\nDuane tunsi jonkinlaista huvia huomatessaan mielenkiintonsa heräävän.\nHän halusi mielellään tietää hieman enemmän Blandista ja hänen\njoukostaan ja oli iloinen voidessaan ajatella jotakin. Sillä aina\nhetkisen kuluttua valtasi hänen mielensä sellainen tunne, että se\nmelkein aiheutti tuskia. Hän tahtoi unhottaa. Ja seuraavana tuntina hän\njo unhottikin auttaessaan mielellään aterian valmistamisessa ja sen\nsyömisessä. Pestyään astiat ja ripusteltuaan ne seinälle painoi Euchre\nhatun päähänsä ja kääntyi mennäkseen ulos.\n\n\"Tulkaa mukaan tahi jääkää tänne\", sanoi hän Duanelle.\n\n\"Jään mieluummin tänne\", vastasi Duane hitaasti.\n\nVanha henkipatto poistui huoneesta lähtien laahustamaan tiehensä\niloisesti vihellellen.\n\nDuane katseli ympärilleen löytääkseen jonkun kirjan tahi lehden, jota\nhän voisi lukea, löytämättä kuitenkaan muuta painettua kuin\nammuslaatikoiden kylkiin painetut muutamat sanat ja tupakkapussin\ntakapuolelle painetun ilmoituksen. Siellä ei näyttänyt olevan hänelle\nmitään sopivaa tehtävää. Hän oli jo levännyt eikä halunnut makailla\nenää. Hän alkoi kävellä edestakaisin huoneen toisesta nurkasta toiseen.\nJa kävellessään hän viimeaikaiseen totuttuun tapaansa rupesi\nmiettimään onnettomuuksiaan.\n\nÄkkiä hän suoristautui säpsähtäen. Hän oli tietämättään vetäissyt\nrevolverinsa esille. Seisoessaan siinä kirkas kylmä ase kädessään hän\nkatseli sitä järkytettynä. Kuinka hän oli tullut vetäisseeksi sen\nhuotrasta? Hän ryhtyi vaikeasti muistelemaan äskeisiä ajatuksiaan,\nmutta ei muistanut ainoatakaan sellaista, mikä olisi aiheuttanut hänen\ntekonsa. Hän huomasi kuitenkin, että hänellä oli huomattava taipumus\ntyöntää kätensä revolveriaan kohti. Se voi ehkä johtua siitä tavasta,\nmihin hän alituisesti harjoitellessaan oli tottunut. Mutta se voi\njohtua siitäkin kummallisesta tunteesta, mitä hän tuskin ajattelikaan,\ntuosta viimeaikaisesta läheisestä ja välttämättömästä tuon aseen ja\nhänen välisestä suhteesta. Hän hämmästyi huomatessaan sen, sillä vaikka\nkohtalo olikin katkeroittanut hänet, paloi kuitenkin elämänhalu\nvoimakkaasti hänessä. Jos hän olisi ollut niin onnettomassa\ntilanteessa, sellaisella erotuksella kuitenkin, ettei kukaan ihminen\nhaluaisi sulkea häntä vankilaan eikä ottaa hänen henkeään, tunsi hän,\nettä hänen polttava kiihkonsa saada olla vapaana ja puolustaa itseään\nei olisi ollut niin voimakas. Sillä elämän mahdollisuudet eivät\ntodellakaan tuntuneet hänestä valoisilta. Hän oli jo alkanut epäillä,\nvoiko hän milloinkaan enää palata kotiinsa. Mutta antautuminen aran\nraukan tapaan, käsirautoihin alistuminen ja vankilaan joutuminen,\njuopuneen kerskailevan paimenen läheisyydestä pakeneminen ja\nsuostuminen siihen, että joku rajalla oleskeleva roisto, joka vain\nhalusi saada uuden kolon revolverinsa perään, saisi ampua hänet\nkylmäverisesti -- sellaiseen ei Duane luullut ikinä voivansa suostua,\nkoska hänen oli mahdotonta olla taistelematta. Sillä hetkellä oli hän\nantautunut vain kohtalon ja synnynnäisen luonteensa johdettavaksi.\nTämän jälkeen täytyi tämän revolverin muuttua kuin osaksi hänestä\nitsestään. Ja heti siinä paikassa hän ryhtyi harjoittelemaan sen\nesillevetäisemistä, minkä hän oli keskeyttänyt pitkäksi aikaa. Nyt se\ntuntui hänestä ankaralta, katkeralta ja kuolettavan tärkeältä. Hänen ei\ntarvinnut laukaista revolveriaan, sillä tarkkuus on lahja ja hän oli\nsaavuttanut sen. Nopeutta sen esillevetäisemisessä voitiin kuitenkin\nlisätä, ja hän päätti saavuttaa siinäkin sellaisen taidon kuin jollekin\nihmiselle suinkin voi olla mahdollista. Hän seisoi liikkumatta\npaikallaan, hän käveli edestakaisin, hän istuutui, pani pitkäkseen ja\nasettui mitä kummallisimpiin asentoihin, ja jokaisesta asennosta hän\nharjoitteli revolverinsa esillevetäisemistä, harjoitteli sitä, kunnes\noli hikinen ja väsynyt, kunnes hänen käsivarttaan pakotti ja hänen\nsormiaan poltti. Hän päätti jatkaa näitä harjoituksiaan joka päivä. Se\noli ainakin jonkinlaista työtä, mikä auttaisi häntä päivien väsyttävien\ntuntien kuluttamisessa.\n\nMyöhemmin hän meni pihalle pumpulipuiden viileään varjoon. Sieltä hän\nvoi nähdä melkein koko laakson. Duane tunsi, että tällainen kaunis\npaikka olisi ilahduttanut häntä erilaisissa olosuhteissa. Euchren maja\noli rinteen ensi penkereellä, ja Duane voi katsella koko laaksoa\nkiivettyään muutamia kymmeniä metrejä korkeammalle. Se oli todella\noikea henkipattojen alue. Hän näki paljon meksikolaisia, jotka tietysti\nolivat hyvissä väleissä Blandin kanssa. Sitten hän huomasi suunnattoman\nsuuria karkeasti kyhättyjä lotjia, jotka oli kiinnitetty joen\näyrääseen. Rio Grande vyöryi eteenpäin korkeiden pengerten välissä.\nLeveän keltaisen virran yli oli jännitetty teräsköysi, jonka\nkeskipaikka oli kovasti mutkalla, ja muudan vanha tasapohjainen lotja,\njota nähtävästi käytettiin lauttana, oli ankkurissa toisella rannalla.\n\nLaakso oli ihanteellinen piilopaikka jokaiselle henkipatolle, jonka\ntoiminta ulottui laajalle alueelle. Takaa-ajoa tarvittiin tuskin pelätä\nRim Rockin vaikeakulkuisilla teillä. Ja laakson yläpäätä voitiin\npuolustaa melkein millaista myötävirtaa saapuvaa miesjoukkoa vastaan\ntahansa. Meksikon puolelle voitiin taas päästä helposti ja nopeasti.\nDuanea hämmästytti kuitenkin se, kuinka Bland kuljetti karjaa joelle,\nja hän arvaili, pääsikö rosvo todella vapaaksi varastetusta karjastaan\nkäyttämällä lotjia.\n\nDuane oli kai viipynyt melko kauan kukkulalla, koska hän palatessaan\nmajaan näki Euchren hääräävän ahkerana tulen ääressä.\n\n\"Kas niin, olen iloinen nähdessäni, etteivät poskenne ole enää niin\nkalpeat kuin äsken\", sanoi Euchre kuin tervehdykseksi. \"Tulkaa sisään,\nsillä päivällinen on pian valmis. Tällä leirillä on sentään\nehdottomasti muudan sovittavakin puoli.\"\n\n\"Mikä sitten?\" kysyi Duane\n\n\"Täällä on riittävästi hyvää mehuisaa paistia syötäväksi. Eikä se maksa\nmitään.\"\n\n\"Mutta se maksaa vaikeita ratsastusmatkoja ja huolia, omantunnon\nvaivoja ja kovaa elämää, vai mitä?\"\n\n\"En ole lainkaan varma tuosta pahasta omastatunnosta. Minua se ei\nainakaan ole milloinkaan vaivannut. Ja mitä henkeen tulee, niin sitähän\npidetään hyvin halpana täällä Texasissa.\"\n\n\"Kuka Bland on?\" kysyi Duane vaihtaen äkkiä puheenaihetta. \"Mitä\ntiedätte hänestä?\"\n\n\"Emme tiedä, kuka hän on tahi mistä hän on kotoisinkaan\", vastasi\nEuchre. \"Se seikka on aina askarruttanutkin miesten ajatuksia. Hänen on\npitänyt olla nuori mies saapuessaan Texasiin. Nyt hän on keski-iässä.\nMuistan, kuinka hän vuosia sitten haasteli hillitysti sekoittamatta\npuheeseensa sellaisia raakuuksia kuin nyt, ja hän osasi käyttäytyäkin\nsäädyllisesti. Bland ei ole luullakseni hänen oikea nimensäkään. Hän\ntietää paljon, osaa parantaa tautinne ja käsittelee hyvin kätevästi\nkaikkia työvälineitä. Hän on sellainen, että hän osaa hallita toisia.\nTänne saapuu alituisesti henkipattoja yhtyäkseen hänen joukkoonsa ja\nellei pelaamista ja revolverileikkejä olisi, olisi hänellä täällä\ntuhansia miehiä.\"\n\n\"Kuinka paljon miehiä hänellä nyt on?\"\n\n\"Ei luultavasti sataakaan. Mutta lukumäärä vaihtelee. Sitten hänellä on\nmuutamia pienempiä piilopaikkoja virran ylä- ja alajuoksun varrellakin.\nKarjanlaitumillakin hänellä on miehiä.\"\n\n\"Kuinka hän voi pitää silmällä niin suurta voimaa?\" kysyi Duane. \"Ja\nerittäinkin, kun hänen joukossaan on vain pahoja miehiä. Luke Stevens\nsanoi, ettei hän hyväksy Blandia. Ja kuulin kerran jossakin, että Bland\non oikea paholainen.\"\n\n\"Aivan niin, sellainen hän juuri on. Hän on kova kuin pii ja kiivas\neikä hänellä milloinkaan ole ollut muita ystäviä kuin lähimmät\napulaisensa, Dave Rugg ja Chess Alloway. Hän on aina valmis ampumaan.\nHän on tappanut paljon miehiä, muutamia aivan syyttömiäkin. Syy, miksi\nhenkipatot kokoutuvat hänen luokseen, on se, että oleskeleminen hänen\nluonaan on turvallista ja että hän tulee hyvin toimeen. Hän on rikas.\nHänellä sanotaan olevan satojatuhansia pesoja kätkettynä jonnekin ja\npaljon kultaa. Mutta hän antaa rahojen pyöriä. Hän pelaa aina silloin\nkun hän ei ole poissa karjankuljetusmatkoillaan. Hän oikein syytää\nrahoja ympärilleen. Ja seikka onkin sellainen, että siellä, missä hän\non, on aina paljon rahaa liikkeellä. Se pitää joukon koossa. Likaisia,\nverisiä rahoja.\"\n\n\"Tuntuu ihmeelliseltä, ettei häntä ole tapettu, kun ajattelee, että hän\non elänyt kaikki nämä vuodet täällä rajalla!\" huudahti Duane.\n\n\"No niin\", vastasi Euchre kuivasti, \"hän on vain ollut nopeampi\nliikkeissään kuin kaikki muut, jotka ovat yrittäneet ampua häntä, siinä\nkaikki.\"\n\nEuchren vastaus pikemminkin vähensi Duanen hetkellistä mielenkiintoa.\nSellaiset huomautukset panivat aina hänen ajatuksensa kiertämään häntä\nitseään koskevissa seikoissa.\n\n\"Puhuakseni vielä tästä käden nopeasta leikistä\", jatkoi Euchre, \"on\nleirissä keskusteltu melkoisesti tavastanne vetäistä revolverinne\nesille. Tiedätte kai sen, Buck, ettei meidän laisten, takaa-ajettujen\nmiesten joukossa mikään herätä niin suurta kunnioitusta kuin taitava\nrevolverin käyttäminen. Kuulin Blandin sanovan nyt iltapäivällä ja\nsanovan sen vakavasti ja miettiväisesti, ettei hän ole milloinkaan\nnähnyt teidän vertaistanne. Hän sanoi katsoneensa teihin tarkasti,\nmutta ei ollut erottanut kätenne liikettä kun vetäisitte. Ja kaikilla\nmuillakin miehillä, jotka olivat nähneet teidän ja Bosomerin\nkohtauksen, oli jotakin sanomista. Bo on yhtä taitava käyttämään\nrevolveriaan kuin joku toinenkin tässä leirissä, paitsi Chess Allowaytä\nja ehkä Blandia itseään. Chess on tahi oli oikea kapteeni revolverin\nkäytössä. Eikä hän totisesti pitänyt noista teidän nopeuttanne\nkuvailevista puheista. Bland oli rehellinen tunnustaessaan sen, mutta\nei hänkään pitänyt siitä. Muutamat miehet olivat taipuvaisia väittämään\nnopeata vetoanne sattumaksi, mutta useimmat olivat toista mieltä. Ja\nkaikki vaikenivat, kun Bland kertoi, kuka ja millainen isänne oli\nollut. Näin muistaakseni kerran isänne tuollaisessa revolverikahakassa\nSantonessa vuosia sitten. Pistin aironi tänään noiden miesten sekaan ja\nsanoin: 'Mikä teitä vekkuleita nyt vaivaa? Perääntyikö nuori Duane\ntuumaakaan, kun Bo syöksyi karjuen ulos nähden vain verta? Eikö hän\nollut kylmä, tyyni ja vakavahuulinen ja eivätkö hänen silmänsä\nymmärtäneet Bon aikomusta? Entä sitten tuo salamannopea vetäisy? Ettekö\nkaikki voi ymmärtää sitä perityksi taidoksi?'\"\n\nEuchren raollaan olevat silmät välähtivät ja hän antoi vatkaamalleen\ntaikinalle aikamoisen läimäyksen jauhoisella kädellään. Nähtävästi hän\noli julistautunut Duanen puolustajaksi ja toveriksi ollen niin ylpeä\nkuin vanhus voi olla nuoren ihailemansa miehen tuttavuudesta.\n\n\"Niin\", jatkoi hän hetkisen kuluttua, \"siten olette tullut tunnetuksi\ntäällä rajalla, Buck. Ja korttinne oli korkea valtti. Saatte olla aivan\nrauhassa todellisten revolverisankarien ja sellaisten miesten kuin\nBlandin, Allowayn, Ruggin ja joukkojen muiden johtajien puolelta. Nämä\ntodelliset miehet ovat kaikissa tapauksissa miehiä, kuten ymmärrätte,\nja ellette suututa heitä, eivät he sekaudu sen enemmän asioihinne kuin\ntekään heidän. Mutta täällä joen rantamilla on paljon tuollaisia\nBosomerinkin kaltaisia miehiä. He haluavat kaikki nitistää teidät\nhengiltä. Ja jokainen kaupunki, minne ratsastatte, kaivaa kyllä esille\njonkun juopuneen paimenen tahi pitkätukkaisen kerskailevan\nrevolverisankarin tahi sheriffin, ja nämä miehet tulevat kiihoittamaan\nväkijoukkoja ja vaatimaan huutaen henkeänne. Se on texasilaista siinä.\nTeidän pitää piiloutua ikuisiksi ajoiksi kallioisiin viidakkoihin tahi\nsitten tappaa tuollaiset miehet. Buck, nämä eivät varmasti ole iloisia\nuutisia teidän laisellenne rehelliselle miehelle. Kerron tämän teille\nsenvuoksi, että olen ruvennut pitämään teistä, ja siksi, että huomasin\nheti teidän olevan tottumattoman näihin rajaseudun tapoihin. Syökäämme\nnyt ja sitten menemme ulos näyttämään miehille, ettette pakoile.\"\n\nKun Duane poistui tuvasta Euchren mukana, alkoi aurinko laskea\nMeksikoon joen toiselta puolen kohoavien vuorten taakse. Laakso näytti\nliian avonaiselta lounaaseen päin. Se oli rauhallinen ja kaunis.\nJossakin läheisyydessä sijaitsevassa talossa lauloi joku nainen, ja\ntiellä Duane näki erään pienen meksikolaisen pojan ajavan kotiin\nmuutamia lehmiä, joista yhdellä oli kello kaulassa. Naisen suloinen,\niloinen ääni ja paljasjalkaisen pojan vihelteleminen eivät tuntuneet\nsopivan ollenkaan tähän paikkaan.\n\nEuchre saapui hetkisen kuluttua aukiolle niiden kömpelöiden rakennusten\nedustalle, jotka Duanekin muisti. Hän oli astumaisillaan siihen kohtaan\ntomussa, missä Bosomer oli tullut häntä vastaan. Ja hän raivostui äkkiä\nhuomatessaan, että se voi järkyttää häntä niin kummallisesti.\n\n\"Menkäämme hetkiseksi tänne\", sanoi Euchre.\n\nDuanen oli pakko taivuttaa päätään mennessään ovesta. Hän huomasi\ntulleensa melko suureen tiiliseinäiseen ja risukattoiseen huoneeseen.\nSe oli täynnä kömpelösti tehtyjä lavitsoita, pöytiä ja tuoleja. Eräässä\nnurkassa oli erityisellä lavitsalla nassakoita ja tynnyreitä\nvierekkäin. Muudan meksikolainen poika sytytti lamppuja, jotka oli\nkiinnitetty kattoparruja kannattaviin pylväihin.\n\n\"Ainoa mies, joka tulee katselemaan teitä tarkasti, on Benson\", sanoi\nEuchre. \"Hän omistaa paikan ja myy ryyppyjä. Miehet sanovat häntä\nKaniininnaama-Bensoniksi, koska hän aina vilkuilee kaikille suunnille\nja kuuntelee höröllä korvin. Älkää välittäkö hänestä, vaikka hän\nkatselisikin teitä, Buck. Benson pelkää kuollakseen jokaista uutta\ntulokasta, joka saapuu Blandin leiriin. Ja se johtuu luullakseni siitä,\nettä hän on käyttäytynyt kehnosti jotakin kohtaan. Hän piileskelee\ntäällä. Mutta hän ei pelkää ketään sheriffiä eikä vartijaa. Miehet,\njotka kannattavat heitä, eivät käyttäydy Kaniininnaama-Bensonin tapaan.\nHän pakoilee jotakin henkilöä, joka ajaa häntä takaa tappaakseen hänet.\nOdotan aina näkeväni jonkun miehen tulevan ratsain tänne ja vetäisevän\nrevolverinsa esille ampuakseen Bensonin. Se ei luullakseni pahoittaisi\nlainkaan mieltäni.\"\n\nDuane katsahti ylimalkaisesti sanotulle suunnalle huomaten erään hennon\nja laihan miehen, jonka naama näytti tavattoman kalpealta verrattuna\nhänen ympärilleen kokoontuneitten miesten punaisiin, päivettyneihin ja\ntummiin kasvoihin. Se oli kuin ruumiin naama. Mustat viikset\nriippuivat, suuri musta hiuskihara oli valahtanut otsalle ja syvälle\nkuoppiinsa painuneet tuijottavat silmät vilkuilivat kaikille suunnille\npistävästi. Mies käyttäytyi levottomasti, valppaasti ja hermostuneesti.\nHän nojasi kätensä pöytään, joka toimitti tiskin virkaa, ja katsoa\ntuijotti Duaneen. Mutta kohdattuaan Duanen katseen hän kääntyi äkkiä\nryhtyen tarjoilemaan viinaa.\n\n\"Mitä teillä on häntä vastaan?\" kysyi Duane istuutuessaan Euchren\nviereen. Hän kysyi sitä pikemminkin sanomisen halusta kuin\nmielenkiinnosta. Mitä hän välitti ilkeästä, takaa-ajetusta, arasta\nrikollisesta?\n\n\"Ehkä se on vain itsepäisyyttä minun puoleltani\", vastasi Euchre\nanteeksipyytävästi. \"Sellainen henkipatto ja rosvo kuin minä olen ei\nsuinkaan voi olla ärtyisäkään. En ole kuitenkaan milloinkaan varastanut\nmuuta kuin karjaa joltakin karjanomistajalta, joka ei ole sitä osannut\nkaivatakaan. Mutta tämä Benson-roisto luovutti erään pienen tytön\nBlandille.\"\n\n\"Tytönkö?\" kysyi Duane nyt todella tarkkaavaisena.\n\n\"Niin. Bland on oikea naisten lumooja. Poistuttuamme täältä kerron\nteille tuosta tytöstä. Muutamat miehistä näyttävät haluavan tutustua\nteihin enkä voi puhua päälliköstä heidän kuullensa.\"\n\nSeuraavana puolituntina kulki moni henkipatto Euchren ja Duanen ohi,\npysähtyi tervehtimään tahi istuutui hetkiseksi juttelemaan. He olivat\nkaikki raakoja, äänekkäitä, iloisia ja hyväluontoisia miehiä. Duane\nvastasi kohteliaasti ja miellyttävästi hänelle kohdistettuihin\nsanoihin, mutta kieltäytyi päättäväisesti juomasta ja pelaamasta. Hänet\noli nähtävästi hyväksytty jollakin tapaa heidän joukkoonsa kuuluvaksi.\nKukaan ei vihjaissut eikä viitannut hänen taisteluunsa Bosomerin\nkanssa. Duane näki helposti, että Euchreä hyvin suosittiin. Muudan\nhenkipatto lainasi häneltä rahaa ja muudan pyysi tupakkaa.\n\nIllan pimettyä suuri huone oli täynnä henkipattoja ja meksikolaisia,\njoista useimmat pelasivat korttia. Nämä pelaajat, erittäinkin\nmeksikolaiset, olivat tarkkaavaisia ja tyyniä. Vain juopottelevat ja\nvetelehtivät miehet melusivat. Duane oli nähnyt ennenkin pelipaikkoja,\nmuutamia kuuluisiakin San Antoniossa ja El Pasossa ja joitakin\nsellaisissa rajakaupungeissa, joissa lupa voitiin saada helposti. Mutta\ntämä Kaniininnaama-Bensonin paikka tuntui hänestä sellaiselta, missä\nrevolverit ja veitset olivat tekijöinä pelissä. Hänen ehkä hyvin\ntarkkanäköisistä silmistään näyttivät pelaajien aseet heidän\nsilmiinpistävimmältä omaisuudeltaan. Useilla pöydillä oli jo kasoittain\nhopeaa, meksikolaisia pesoja, niin korkeissa pinoissa kuin hänen\nhattunsa kupu. Siellä oli paljon Yhdysvaltain kulta- ja hopearahaakin.\nDuanen ei tarvinnut olla tottunut nähdäkseen, että panokset olivat\nsuuria ja että suuret summat vaihtoivat omistajaa. Meksikolaiset\nnäyttivät olevan innokkaimpia ja kiihkeimpiä pelaajia. Muutamat\namerikkalaiset laskivat panoksensa pöydälle vapaasti ja\nylenkatseellisesti kuin rikkaat miehet, joille ei raha merkitse mitään.\nNämä viimemainitut voittivat nähtävästi, koska siellä oli\nhenkipattotovereita, jotka punnitsivat rahojaan miettiväisin, ärein ja\nahnein silmin. Juopottelevien miesten äänekäs puhelu ja nauru\nvaimensivat, paitsi lyhyinä väliaikoina, pelaajien hiljaisen\nharvasanaisen puheen. Rahat helisivät alituisesti, joskus hiljaa, mutta\naina sointuvasti, ja silloin kun joku pino kaatui äkkiä, kuului\nhopeanheleää kilinää. Tuolla koputti muudan henkipatto pöytään\nrevolverinsa perällä ja tuolla taasen kääri muudan kokoon dollarin\nseteleitä tarkastellessaan vastapelaajansa kasvoja. Äänet eivät\nkuitenkaan Bensonin kapakassa juuri ollenkaan lisänneet paikan\ntuhoaennustavaa luonnetta. Se näytti pikemminkin johtuvan noista\njulmista levottomista kasvoista, noista kumartuneista tarkkaavaisista\npäistä, noista tummista valoista ja varjoista. Siellä oli kyllä\nkirkkaita valoja, mutta ne synnyttivät vain sitä synkempiä varjoja. Ja\nvarjoissa piileskeli hillitön voitonhimo, jokin levoton ja rauhaton\nhenki, jokin sellainen, mikä heti viittasi laittomuuksiin, varkauksiin,\nmurhiin ja helvettiin.\n\n\"Bland ei olekaan täällä nyt\", sanoi Euchre. \"Hän poistui tänään\njollekin noista tavallisista matkoistaan ottaen Allowayn ja muutamia\nmuita mukaansa. Mutta hänen toinen apulaisensa, Rugg, on täällä. Hän\nseisoo tuolla noiden kolmen miehen vieressä Bensonin läheisyydessä.\nRugg on tuo pieni vääräsäärinen mies, jonka kasvoista on toinen puoli\nammuttu pois. Hän on silmäpuoli. Mutta hän voi varmasti nähdä tarkasti\ntoisella silmälläänkin. Ja vieköön minut hitto, ellei tuolla\nole Hardinkin! Tunnette kai hänet? Hän hallitsee yhtä suurta\nhenkipattojoukkoa kuin Blandkin. Hardin seisoo aivan Bensonin vieressä.\nKatsokaa, kuinka tyyneltä ja välinpitämättömältä hän näyttää. Niin,\nmies on Hardin. Hän tulee tänne silloin tällöin tapaamaan Blandia. He\novat ystäviä, mikä on hyvin kummallista. Näettekö tuota meksikolaista\ntuolla, häntä, jolla on kultahelyjä ja pitsiä hatussaan? Hän on Manuel,\nmuudan meksikolainen roisto. Hän on kiihkeä pelaaja ja tulee tänne\njoskus tuhlaamaan rahojaan. Hänen vieressään istuu Bill Marr, tuo mies,\njolla on side päänsä ympärillä. Bill ratsasti tänne muutamia päiviä\nsitten muutamia tuoreita luodinreikiä nahassaan. Häntä on ammuttu\nenemmän kuin ketään toista tuntemaani miestä. Hän on aivan täynnä\nlyijyä. Se on kummallista, koska Bill ei milloinkaan etsi riitaa ja\nlähtee, kuten minäkin, mieluummin pakoon kuin ampuu. Mutta hän on\nBlandin paras rosvo, mainio ratsastaja ja ihmeellisen taitava\nkäsittelemään karjaa. Ja katsokaa tuota pellavatukkaista nuorukaista.\nHän on Kid Fuller, Blandin joukon nuorin. Fuller on rikkonut rauhan\npahasti eikä hän tule toimeen vuottakaan täällä rajalla. Hän tappoi\nmorsiamensa isän, ja sittenkuin hänen oli pakko paeta Stacetownista,\nrupesi hän varastelemaan hevosia. Ollessaan täällä hän on melkein aina\nBlandin seurassa. Toinenkin poika joutui hunningolle ja on nyt\ntotisesti kova pähkinä purtavaksi.\"\n\nEuchre jatkoi esittelyään kiinnittäen Duanen huomion toisiin miehiin\nsattuessaan katsahtamaan heihin. Jokainen heistä olisi ollut merkitty\nmies kunniallisten ihmisten joukossa. Täällä kukin istuutui paikalleen\nenemmän tahi vähemmän pöyhkeilevästi, riippuen entisen hurjan\nurhoollisuuden laadusta ja nykyisistä mahdollisuuksista. Duane,\nhuomattuaan, että hänen sallittiin olla siellä ja että nämä peloittavat\nhenkipatot kohtelivat häntä huolettoman ystävällisesti, tunsi\ntunteissaan tapahtuvan sellaisen muutoksen, että sitä voitiin melkein\nsanoa kauhuksi. Eikö hänen oleskelunsa täällä ollutkin vain ilkeää\nunta? Oliko hänellä mitään yhteistä sellaisten roistojen kanssa? Sitten\nhän muisti äkkiä tuskallisen todistuksen -- hänkinhän oli rikollinen\ntexasilaisen lain mukaan ja siis henkipatto.\n\nDuane vaipui hetkiseksi kiusallisiin ajatuksiin, mutta Euchren raskas\nkäsi palautti hänet takaisin todellisuuteen tarttumalla häntä lujasti\nja varoittavasti käsivarteen.\n\nÄänten sorina, rahojen kilinä ja kovat naurunhohotukset olivat\nvaienneet. Huoneessa vallitsi nyt sellainen hiljaisuus, mikä nähtävästi\noli johtunut jostakin tavattomasta sanasta tahi teosta, joka oli\nriittänyt melun vaientamiseen. Sen rikkoi käheä kirous ja jonkun\nlavitsan siirtäminen lattiaa pitkin. Eräs mies oli noussut.\n\n\"Sinä kokosit kortit, sinä --!\"\n\n\"Sano se vielä kerran\", kuului toinen ääni eroten suuresti toisesta\ntyynellä tuhoa ennustavalla sävyllään.\n\n\"Sanon varmasti\", vastasi ensimmäinen pelaaja kiivaasti. \"Sanon sen\nvielä kolmannenkin kerran. Vihellän sen. Oletko kuuro? Sinä\npitkäkyntinen roikale! Sinä kokosit kortit!\"\n\nSeurasi hiljaisuus, syvempi kuin ennen ja paljon puhuva. Mikäli Duane\nnäki, ei kukaan henkipatto liikahtanutkaan vähään aikaan. Sitten syntyi\nhuoneessa äkkiä kummallinen sekamelska, kun miehet nousivat, juoksivat\nja sukelsivat kaikkialle.\n\n\"Juoskaa tahi kumartukaa!\" huusi Euchre Duanen korvaan; Sanottuaan sen\nhän hyökkäsi ovelle. Duane riensi hänen jälkeensä. He joutuivat\ntunkeilevan joukon keskelle. Kumeat revolverin laukaukset ja käheät\nhuudot karkoittivat joukon, jonka keskelle Duanekin oli joutunut,\npäistikkaa pimeään. Siellä se pysähtyi ja useat miehet tirkistivät\nhuoneeseen.\n\n\"Ketä Kid oikeastaan uhkasikaan?\" kysyi muudan henkipatto.\n\n\"Bud Marshia\", vastasi toinen.\n\n\"Ensimmäiset laukaukset olivat varmasti Budin ampumat. Hyvästi, Kid.\nVuoronsa kullakin\", jatkoi kolmas.\n\n\"Kuinka monta laukausta ammuttiin?\"\n\n\"Muistaakseni kolme tahi neljä.\"\n\n\"Kolme kovaa ja yksi heikompi. Heikompi lähti Kidin 38:sta. Siellähän\nKid vielä rähisee. Hän ei siis sittenkään keikahtanut.\"\n\nNyt alkoivat useimmat henkipatot pujahdella takaisin huoneeseen. Duane\noli jo mielestään nähnyt ja kuullut tarpeeksi Bensonin kapakassa\nyhdeksi illaksi ja lähti senvuoksi hitaasti kävelemään katua pitkin.\nEuchre saavutti hänet hetkisen kuluttua.\n\n\"Ei kumpikaan haavoittunut vaikeasti, mikä on hyvin kummallista\", sanoi\nhän. \"Tuo poikanen, nuori Fuller, josta kerroin teille, juopotteli ja\nmenetti rahaa. Hän menetti järkensäkin uhmatessaan Budia siten. Bud on\nniin rehellinen pelaaja kuin joku toinenkin. Joku tarttui Budin käteen,\njolloin hän ampui kattoon. Fullerin käsivarsi vain haavoittui. Hän osui\nvain erääseen meksikolaiseen.\"\n\n\n\n\nVI\n\n\nSeuraavana aamuna Duane huomasi olevansa hyvin alakuloinen ja toivoton.\nToivoen saavansa olla yksinään hän lähti kävelemään erästä tietä\npitkin, joka kiersi joen jyrkkää kalliorantaa, miettien miettimistään.\nHetkisen kuluttua hän teki sellaisen johtopäätöksen, että hänen\nlaitansa oli kai senvuoksi hullusti, ettei hän voinut alistua\nkohtataloonsa. Hän kauhistui niitä mahdollisuuksia, joita sattuma\nnäytti varanneen hänelle, voimatta kuitenkaan uskoa, että toivo olisi\nvielä kokonaan mennyttä, vaikk'ei kyennytkään sanomaan, mitä hänen\nolisi tehtävä.\n\nHän oli tarpeeksi ymmärtäväinen ja järkevä huomatakseen vaaransa, joka\nuhkasi yhtä paljon hänen miehen luonnettaan kuin hänen henkeäänkin.\nHuomattuaan pitävänsä kunniaa ja rehellisyyttä paljon suuremmassa\narvossa kuin henkeään hän käsitti, ettei hänen ole hyvä oleskella\nyksinään. Mutta hänestä tuntui kuitenkin siltä, että hänen oli\nalistuttava kuukausia, ehkäpä vuosikausia kestävään yksinäisyyteen.\nToinenkin seikka hämmästytti häntä. Päivän kirkkaassa valossa hän ei\nvoinut palata siihen mielentilaan, johon hän vaipui hämärissä, pimeässä\nja yöllä. Päivisin nämä näyt tuntuivat hänestä sellaisilta, jollaisia\nne todellisuudessa olivatkin -- hänen omantuntonsa luomilta\nkuvitteluilta. Hän voi karkoittaa ne silloin ajatuksistaan, voiden\ntuskin uskoa, että nämä kummalliset mielikuvat tahi kuvittelut olivat\nvaivanneet ja kiusanneet häntä, vieden häneltä unen ja tehden hänet\nsairaaksi.\n\nSinä aamuna Duane vietti ikävän tunnin koettaessaan pakottaa horjuvaa\nmieltänsä jonkun päätöksen tekemiseen. Vihdoin hän päätti kiinnittää\nhuomionsa kaikkeen kohtaamaansa ja siten unhottaa itsensä niin paljon\nkuin suinkin. Hän oli nyt saanut tilaisuuden katsella tarkasti,\nmillaista henkipaton elämä todellisuudessa oli, ja aikoi pakottaa\nitsensä uteliaaksi, myötämieliseksi ja tarkkanäköiseksi. Ja hän aikoi\njäädä laaksoon siihen saakka kunnes sielläolomahdollisuudet\nhaihtuisivat tahi kunnes olosuhteet karkoittaisivat hänet jälleen\nepävarmalle tielle.\n\nKun hän palasi majaan, valmisti Euchre juuri päivällistä.\n\n\"Kuulkaahan, Buck, minulla on uutisia teille\", sanoi hän ja hänen\näänensä ilmaisi ylpeyttä joko sellaisten uutisten tietämisestä tahi\nDuanen toveruudesta. \"Muudan Bradley-niminen mies tuli tänne ratsain\ntänään. Hän oli kuullut jotakin teistä. Ja kertoi tuosta pataässästä,\njolla ampumanne paimenen, Bainin, saamat haavat peitettiin. Sitten on\nkuulemma eräs karjanomistaja ammuttu muutaman lähteen luona\nparinkymmenen penikulman päässä Wellstonista. Olen varma, ettette ole\nsyyllinen siihen.\"\n\n\"En todellakaan\", vastasi Duane.\n\n\"Teitä syytetään kuitenkin siitäkin. Ei ole mitään tavatonta, että\nmiestä syytetään revolverileikeistä, joissa hän ei ole ollut\nmukanakaan. Ja, Buck, jos joskus tulette kuuluisaksi, kuten minusta jo\nnäyttää, tullaan teitä syyttämään monesta rikoksesta. Nämä rajaseudut\ntekevät teistä henkipaton ja murhaajan. No niin, tämä riittää jo tästä\nasiasta. Minulla on muitakin uutisia. Teitä on ruvettu suosimaan.\"\n\n\"Suosimaanko? Mitä tarkoitatte?\"\n\n\"Tapasin Blandin vaimon tänä aamuna. Hän oli nähnyt teidät eilen, kun\nratsastitte tänne, ja haluaa nyt mielellään tutustua teihin, kuten\nmuutamat toisetkin leirin naiset. He haluavat aina tutustua uusiin\ntänne saapuneihin miehiin. Heidän elämänsä täällä on niin yksinäistä,\nettä he haluavat kuulla uutisia kaupungeista.\"\n\n\"Euchre, en tahtoisi olla epäkohteliaskaan, mutta mieluummin pysyisin\nsentään erilläni jokaisesta naisesta\", vastasi Duane.\n\n\"Sitä juuri pelkäsinkin. En halua moittia teitä, koska naisiin ei\nmielestäni ole luottamista. Toivon teidän kuitenkin haluavan puhella\nvähän tuon yksinäisen tyttöraukan kanssa.\"\n\n\"Ketä tyttöä tarkoitatte?\" kysyi Duane hämmästyneenä.\n\n\"Enkö kertonut teille Jenniestä, tuosta tytöstä, jota Bland pitää\ntäällä vankinaan ja jonka varastamisessa Kaniininnaama-Benson auttoi\nhäntä?\"\n\n\"Puhuitte kyliä jostakin tytöstä ilmaisematta muuta. Kertokaa minulle\nnyt\", vastasi Duane kiivaasti.\n\n\"Minulle on kerrottu asia näin. Ehkä se on juuri niin, ehkä ei.\nMuutamia vuosia sitten matkusti Benson joen toiselle puolen ostamaan\nmescalia ja muita juomia. Hän livahtaa sinne silloin tällöin aina\njonkun ajan kuluttua. Ja toimitettuaan ostoksensa kohtasi hän erään\nmeksikolaisjoukon, jolla oli mukanaan muutamia valkoisia vankeja. En\ntiedä varmasti, mutta luultavasti siellä taisteltiin, ehkäpä\nmurhattiinkin joitakin ihmisiä. Benson toi kaikissa tapauksissa tytön\ntänne; Tyttö oli silloin enemmän kuollut kuin elävä. Mutta sitten\nsaatiinkin selville, että hän olikin melkein nälkään kuolemaisillaan ja\nsuunniltaan pelosta. Hänelle ei oltu tehty mitään pahaa. Silloin oli\ntyttö noin neljäntoista vuotias. Benson sanoi suunnitelleensa, että hän\nottaa tytön kapakkaansa myymään ryyppyjä ja muuta sellaista. Mutta en\nole milloinkaan luottanut suuresti Kaniininnaama-Bensonin sanoihin.\nBland näki tytön melkein heti ja otti hänet luokseen, osti hänet\nBensonilta. Voitte lyödä vaikka vetoa siitä, ettei Bland tehnyt sitä\nritarillisuudesta. En väitä kuitenkaan sitä vastaan, tiedän vain sen,\nettä Jennien on sittenkin ollut parempi oleskella Kate Blandin luona.\nHän on kyllä ollut kova tytölle, mutta hän ei ole sallinut Blandin eikä\nmuidenkaan miesten kohdella tyttöä häpeällisesti. Viime aikoina on\nJennie kasvanut hyvin kauniiksi neidoksi ja Kate on sanomattoman\nmustasukkainen hänelle. Aavistan Blandin asunnossa tapahtuvan piakkoin\njotakin kamalaa. Senvuoksi haluaisin, että tulisitte sinne kanssani.\nBland on tuskin milloinkaan kotonaan. Hänen vaimonsa on kutsunut teidät\nsinne. Jos hän vain rakastuu teihin, kuten --. Niin, se sotkisi kyllä\nasioita. Mutta teidän pitää puhutella Jennietä ja ehkä voitte auttaakin\nhäntä. Muistakaa, etten ole vihjaissut mitään. Haluan vain tutustuttaa\nteidät toisiinne. Olette mies ja kykenette ajattelemaan puolestanne.\nMinullakin oli kerran pieni tyttönen ja jos hän olisi saanut elää,\nolisi hän nyi Jennien kokoinen. Ja vannon, etten missään tapauksessa\nolisi sallinut hänen oleskella Blandin asunnossa!\"\n\n\"Suostun tulemaan mukaanne, Euchre. Viekää minut vain sinne\", vastasi\nDuane. Hän tunsi Euchren katseen kohdistuvan itseensä, mutta vanhalla\nhenkipatolla ei ollut enää mitään sanomista.\n\nIltapäivällä lähti Euchre matkalle Duanen kanssa ja hetkisen kuluttua\nhe jo saapuivatkin Blandin asunnolle. Duane muisti sen samaksi taloksi,\njonka ovelta muudan kaunis nainen oli katsellut hänen ratsastustaan\nohi, vaikka hän ei enää voinut muistaakaan, minkä näköinen nainen oli\nollut.\n\nTalo oli samanlainen kuin muutkin laaksossa sijaitsevat\ntiilirakennukset, se oli vain suurempi, sijaiten kauniilla paikalla\nmelko korkealla kummulla eräässä pumpulipuumetsikössä. Ikkunoissa ja\nkuistissa oli todisteita naisen käden huolellisuudesta.\n\nDuane näki avonaisesta ovesta vilahdukselta kirkkaanvärisiä\nmeksikolaisia makuuhuopia ja mattoja.\n\nEuchre koputti ovenpieleen.\n\n\"Tekö siellä olette, Euchre?\" kysyi joku tyttö hiljaa epäröiden. Hänen\näänensä sävy, melko syvä ja arka, järkytti Duanea. Hän arvaili, minkä\nnäköinen tyttö mahtanee ollakaan.\n\n\"Niin, minä täällä olen, Jennie. Missä rouva Bland on?\" vastasi Euchre.\n\n\"Hän meni Degerin luo. Siellä on joku sairaana\", sanoi tyttö.\n\nEuchre kääntyi ja kuiskasi jotakin hyvästä onnesta. Henkipaton\nsilmänisku korosti Duanen mielestä tilanteen tärkeyttä.\n\n\"Jennie, tule pihalle tahi päästä meidät sisään. Täällä on sama nuori\nmieskin, josta kerroin sinulle\", sanoi Euchre.\n\n\"Ah, en voi! Olen niin --\"\n\n\"Viis siitä, miltä näytät\", keskeytti henkipatto kuiskaten. \"Tässä ei\nole nyt aikaa välittää sellaisesta. Täällä on nuori Duane. Jennie, hän\nei ole mikään rosvo eikä varas, vaan aivan erilainen kuin me muut. Tule\npihalle, Jennie, niin ehkä hän --\"\n\nEuchre ei lopettanut lausettaan. Hän oli puhunut hiljaa katsellen\nsamalla kaikille suunnille.\n\nMutta hänen sanansa riittivät tuomaan tytön äkkiä pihalle. Hän ilmestyi\noviaukkoon alasluoduin silmin ja posket hieman punoittavina. Tytöllä\noli kauniit surulliset kasvot ja vaalea tukka.\n\n\"Älä lainkaan häpeile, Jennie\", sanoi Euchre. \"Sinulla ja Duanella on\nnyt tilaisuus keskustella hieman toistenne kanssa. Menen hakemaan rouva\nBlandia, mutta en kiiruhda.\"\n\nSanottuaan sen Euchre poistui pumpulipuumetsikköön.\n\n\"Olen iloinen saadessani tutustua teihin, neiti Jennie\", sanoi Duane.\n\"Euchre ei muistanutkaan ilmoittaa sukunimeänne. Hän pyysi vain minua\ntulemaan --\"\n\nDuanen yritys olla miellyttävä keskeytyi äkkiä, kun Jennie avasi\nsilmänsä katsoakseen häneen. Hän tunsi järkyttyvänsä jotenkin. Jennien\nharmaat silmät olivat kauniit, vaikka niiden kauneus ei ollutkaan\nkeskeyttänyt hänen puhettaan. Hän oli näkevinään surullisen toivon ja\nepäilyn välisen taistelun loistavan Jennien tutkivasta katseesta. Tyttö\ntuijotti häneen yhä eikä voinut rikkoa hiljaisuutta. Hetki ei ollut\nmikään tavallinen.\n\n\"Miksi olette tullut tänne?\" kysyi tyttö vihdoin.\n\n\"Tulin katsomaan teitä\", vastasi Duane iloisesti saadessaan puhua.\n\n\"Mutta miksi?\"\n\n\"No niin -- Euchre ajatteli -- hän halusi, että puhuttelisin teitä,\nilahduttaisin teitä vähän\", vastasi Duane hieman laimeasti, sillä tytön\nvakava katse hämmensi häntä.\n\n\"Euchre on niin hyvä. Hän on ainoa henkilö tässä hirveässä paikassa,\njoka on ollut hyvä minulle. Mutta hän pelkää Blandia. Hän sanoi teitä\nerilaiseksi. Kuka olette?\"\n\nDuane sanoi sen hänelle.\n\n\"Ette siis ole varas ettekä rosvo, ette murhaaja ettekä mikään\nsellainen paha mies, jonka on ollut pakko paeta tänne piileskelemään?\"\n\n\"En totisesti\", vastasi Duane koettaen hymyillä.\n\n\"Miksi siis olette tullut tänne?\"\n\n\"Olen pakosalla. Tiedätte kai, mitä se merkitsee? Jouduin\nkaksintaisteluun tuolla kotona ja sitten minun oli pakko paeta. Kun\nasia unhotetaan, toivon voivani palata tasaisin.\"\n\n\"Mutta ette voi elää rehellisesti täällä.\"\n\n\"Kyllä, luullakseni.\"\n\n\"Ah, tiedän, millaisia nämä henkipatot ovat! Niin, te olette\nerilainen.\" Hän ei kääntänyt jännitettyä katsettaan Duanesta, mutta\ntoivo alkoi syttyä hänen sydämessään ja hänen nuorten kasvojensa kovat\npiirteet alkoivat pehmetä.\n\nJokin suloinen ja lämmin liikutti syvästi Duanen mieltä, kun hän\nhuomasi onnettoman tytön alkavan luottamuksen.\n\n\"Ah hyvä Jumala, ehkä juuri te voitte pelastaa minut ja viedä minut\ntäältä pois, ennenkuin se on liian myöhäistä!\"\n\nDuane tunsi kiihtyvänsä.\n\n\"Niin, ehkä sen voin tehdä\", vastasi hän heti.\n\nTyttö näytti tukahduttavan sokean mielijohteensa heittäytyä hänen\nsyliinsä. Hänen poskensa hehkuivat, hänen huulensa vapisivat ja hänen\nrintansa kohoili risaisen puseron alla. Sitten alkoi puna haihtua ja\nhän joutui jälleen epäilyksiensä valtaan.\n\n\"Se ei voi olla mahdollista. Himoitsette vain minua, kuten Bland ja\nkaikki muutkin.\"\n\nDuane ojensi pitkän käsivartensa tarttuen tyttöä olkapäähän ja\npudistaen häntä.\n\n\"Katsokaa minua suoraan silmiin. Maailmassa on rehellisiäkin miehiä.\nEikö teillä ole isää tahi veljeä?\"\n\n\"He ovat kuolleet -- rosvot tappoivat heidät. Asuimme Dimmit-maassa.\nMinut ryöstettiin\", vastasi Jennie nopeasti. Hän ojensi kätensä\nrukoilevasti Duanea kohti. \"Suokaa minulle anteeksi. Uskon ja tiedän\nteidät hyväksi. Olin vain -- olen aina sellaisen pelon vallassa -- olen\nmelkein puoleksi mieletön -- olen jo melkein unhottanut, miltä\nrehelliset miehet näyttävät. Herra Duane, tahdotteko auttaa minua?\"\n\n\"Kyllä, Jennie, hyvin mielelläni. Mutta sanokaa minulle, kuinka. Mitä\nminun pitää tehdä? Onko teillä mitään suunnitelmaa?\"\n\n\"Ah ei! Mutta viekää minut pois täältä.\"\n\n\"Lupaan koettaa\", vastasi Duane vaatimattomasti. \"Mutta se tulee\nkuitenkin olemaan melko vaikeaa. Minun pitää ajatella tarkasti asiaa ja\nteidän täytyy auttaa minua. On niin paljon seikkoja, joihin meidän\npitää kiinnittää huomiomme. Hevosiin, eväihin, teihin ja sitten\nsopivimpaan hetkeen, jolloin voimme yrittää. Vahditaanko teitä kuin\nvankia?\"\n\n\"Ei, olisin voinut paeta montakin kertaa, mutta olen pelännyt. Olisin\nvain joutunut yhä pahempiin käsiin. Euchre on sanonut minulle sen.\nRouva Bland lyö minua ja antaa minun nähdä nälkää, mutta hän on\nsuojellut minua mieheltään ja muilta roistoilta. Hän on ollut minulle\nniin hyvä ja olen siitä hänelle kiitollinen. Hän ei ole tehnyt sitä\nkuitenkaan rakkaudesta minuun, sillä hän on aina vihannut minua. Ja\nviime aikoina hän on tullut mustasukkaiseksikin. Tänne saapui kerran\neräs Spence-niminen mies, niin hän ainakin nimitti itseään. Hän koetti\nolla ystävällinen minulle, mutta rouva ei sietänyt sitä, koska hän oli\nitse rakastunut mieheen. Hän on oikein ilkeä nainen. Bland ampui\nvihdoin Spencen ja se loppui siihen. Hän on ollut mustasukkainen aina\nsiitä asti. Olen kuullut hänen riitelevän Blandin kanssa minusta. Hän\nvannoo tappavansa minut mieluummin kuin luovuttavansa minut Blandille,\nmutta Bland nauraa vain hänelle. Sitten olen kuullut Chess Allowayn\nkoettavan taivuttaa Blandia antamaan minut hänelle. Mutta silloin ei\nBlandia naurata. Vain muutamia päiviä sitten ennen Blandin poistumista\nolivat asiat jo kehittyä huippuunsa. En voinut nukkua ja toivoin, että\nrouva Bland tappaisi minut. Tapan itseni varmasti, jos he tekevät\nminulle väkivaltaa. Duane, teidän pitää toimia nopeasti, jos haluatte\npelastaa minut.\"\n\n\"Huomaan sen nyt\", vastasi Duane miettiväisesti. \"Luulen rouva Blandin\npettämisen olevan kaikkein vaikeinta. Jos hän vain rupeaa epäilemään\nminua, usuttaa hän heti kimppuuni kaikki henkipatot.\"\n\n\"Ihan varmasti. Teidän pitää senvuoksi olla hyvin varovainen ja nopea.\"\n\n\"Millainen nainen hän oikeastaan on?\" kysyi Duane.\n\n\"Hän on -- hän on hävytön. Olen kuullut, kuinka hän seurustelee\nrakastajiensa kanssa. He juovat itsensä joskus juovuksiin Blandin\npoissaollessa. Hänellä on hirmuinen luonne ja sitten hän on hyvin\nturhamainen. Hän pitää imartelusta. Ah, te voisitte pettää hänet hyvin\nhelposti, jos vain viitsisitte teeskennellä, että olette rakastunut\nhäneen.\"\n\n\"Teeskennelläkö sellaista?\" keskeytti Duane.\n\nJennie käänsi urhoollisesti häpeilevän katseensa häneen.\n\n\"Tyttöseni, olen valmis tekemään jotakin vielä paljon pahempaakin\nvoidakseni viedä teidät täältä pois\", sanoi Duane suoraan.\n\n\"Mutta Duane\", sanoi tyttö änkyttäen, \"Bland tappaa teidät.\"\n\nDuane ei vastannut mitään tähän. Hän koetti tukahduttaa rinnastaan\nkumpuilevan kummallisen kiihkon, tuon entisen mielenliikutuksen,\ntappamisvaiston äkillisen kehoituksen, jolloin hänen ruumiinsa kuin\njähmettyi kokonaan.\n\n\"Chess Alloway tappaa teidät siinä tapauksessa, ettei Bland onnistu\",\njatkoi Jennie, katsoen surullisesti Duaneen.\n\n\"Hän ehkä ainakin koettaa\", vastasi Duane. Hänen oli hyvin vaikea\npakottaa suunsa hymyyn, mutta onnistui kuitenkin.\n\n\"Ah, parasta on, että viette minut pois heti\", sanoi Jennie.\n\"Pelastakaa minut panematta niin paljon vaaralle alttiiksi --\nkoettamatta rakastua rouva Blandiin.\"\n\n\"Varmasti, jos vain voin. Kas niin! Näen Euchren tulevan tuolla jonkun\nnaisen seurassa.\"\n\n\"Rouva sieltä tulee. Ah, hän ei saa nähdä minua teidän seurassanne!\"\n\n\"Odottakaa hetkinen\", kuiskasi Duane Jennien livahtaessa sisään.\n\"Olemme sopineet nyt siitä. Älkää unhottako. Keksin kyllä jonkun\nkeinon, kuinka voin lähettää sanan teille. Ehkäpä Euchre voi auttaa\nminua. Koettakaa sillä aikaa pysyä rohkeana. Muistakaa, että pelastan\nteidät tavalla tai toisella. Koetamme sotataitoa ensin. Mitä ikinä\nnähnettekin tahi kuullettekin minusta, älkää ajatelko minusta sen\npahempaa älkääkä --\"\n\nJennie keskeytti hänet viittauksella ja ihmeellisellä silmien harmaalla\nvälähdyksellä.\n\n\"Siunaan teitä sydänvereni jokaisella pisaralla\", kuiskasi hän\nkiihkeästi.\n\nJa vasta silloin kun hän poistui huoneeseen, näki Duane hänen\nnilkuttavan, huomaten senkin, että hän oli pistänyt paljaat jalkansa\nmeksikolaisiin sandaaleihin.\n\nDuane istuutui lavitsalle kuistissa kohdistaen tarkkaavaisuutensa\nlähestyvään pariin. Metsikössä kasvoi puita niin tiheässä, että hän oli\nvarma siitä, ettei rouva Bland ollut nähnyt hänen puhuttelevan\nJennietä. Kun henkipaton vaimo tuli lähemmäksi, näki Duane, että hän\noli pitkä, voimakas ja väkevä nainen ja melko hyvännäköinen\ntäydellisesti puhjenneine ylpeine viehätysvoimineen. Mutta Duane\nkiinnitti enemmän huomiota hänen kasvojensa ilmeeseen kuin hänen\nulkomuotoonsa, ja kun rouva ei näyttänyt epäilevän mitään, tunsi hän\nhuojennusta. Sitten muuttui tilanne kummallisen miellyttäväksi.\n\nEuchre tuli kuistiin esittäen Duanen kömpelösti rouva Blandille. Hän\noli vielä nuori, tuskin viittäkolmatta vanhempi, mutta ei niin\nvaikuttava läheltä katsoen. Hänen silmänsä olivat suuret, melko\nulkonevat ja väriltään ruskeat. Hänen suunsakin oli suuri täyteläisine\nhuulineen ja valkoisine hampaineen.\n\nDuane tarttui hänen ojennettuun käteensä sanoen olevansa iloinen\nsaadessaan tutustua häneen.\n\nRouva Bland näytti tyytyväiseltä ja hänen naurunsa oli äänekästä ja\nmelko sointuvaa.\n\n\"Herra Duane -- Buck Duane, sanoi Euchre, vai mitä?\" kysyi hän.\n\n\"Buckley\", korjasi Duane. \"Lempinimi ei ole minun valitsemani;\"\n\n\"Olen todellakin iloinen saadessani tavata teitä, Buckley Duane\", sanoi\nhän istuutuen Duanen tarjoamalle tuolille. \"Mieltäni pahoittaa, että\nsatuin olemaan poissa. Kid Fuller makaa vuoteessa tuolla Degerien\nluona. Kuulitte kai, että häntä ammuttiin eilen illalla? Hänellä on\nkuumetta tänään. Blandin poissaollessa pitää minun hoitaa kaikkia noita\nhaavoittuneita poika-raukkoja ja se vie minulta paljon aikaa. Oletteko\nodottanut täällä yksinänne? Ettekö ole nähnyt luonani oleskelevaa\ntyttörähjystä?\"\n\nHän katsahti Duaneen tarkkaavaisesti. Duanen mielestä näytti nainen\nvoivan väännellä kummallisesti kasvojaan, eikä hän ollut kauniskaan,\nellei hymyillyt.\n\n\"Olen ollut täällä yksinäni\", vastasi Duane. \"En ole nähnyt muita kuin\nerään sairaalta näyttävän tytön sankkoineen. Ja hän lähti juoksemaan\nnähdessään minut.\"\n\n\"Jennie luultavasti\", sanoi rouva Bland. \"Olemme ottaneet hänet\nluoksemme, vaikka hän tuskin jaksaa työskennellä ruokansakaan edestä.\nEikö Euchre ole kertonut teille hänestä?\"\n\n\"Muistelen hänen puhuneen jotakin jostakin tytöstä.\"\n\n\"Mitä hän kertoi teille minusta?\" kysyi rouva Bland suoraan.\n\n\"Kate\", vastasi Euchre puhuen itse puolestaan, \"teidän ei tarvitse olla\nollenkaan huolissanne, sillä puhuin teistä paljasta hyvää.\"\n\nHenkipaton vaimo piti nähtävästi Euchrestä, koska hänen terävä\nkatseensa kohdistui huvitettuna häneen.\n\n\"Mitä taasen Jennieen tulee, kerron teille joskus hänen tarinansa\",\njatkoi nainen. \"Se on hyvin tavallinen juttu täällä joen rantamilla.\nEuchre taasen on helläsydäminen vanha houkkio ja Jennie on kiintynyt\nhäneen.\"\n\n\"Koska kuulen teidän arvostelevan minua oikein\", vastasi Euchre\nkuivasti, \"lähden puhuttelemaan Jennietä, jos vain saan.\"\n\n\"Varmasti, menkää vain. Jennie sanoo teitä parhaimmaksi ystäväkseen\",\nsanoi rouva Bland ystävällisesti. \"Tuotte hänelle aina jotakin\nmeksikolaista kamaa ja se johtuu kai siitä.\"\n\nKun Euchre oli laahustanut sisään, kääntyi rouva Bland Duanen puoleen\nuteliain ja mielenkiintoisin katsein.\n\n\"Bland puhui minulle teistä.\"\n\n\"Mitä hän sanoi?\" kysyi Duane ollen säpsähtävinään.\n\n\"Ah, teidän ei tarvitse ollenkaan ajatella, että hän olisi soimannut\nteitä. Hän ei ole sellainen mies. Hän sanoi vain: 'Kate, tuolla\nleirissä on muudan nuori mies -- hän ratsasti tänne piiloon. Hän ei ole\nrikollinen eikä halunnut liittyä joukkooni. Toivoisin hänen suostuvan.\nParhain revolverilla-ampuja, mitä olen nähnyt pitkiin aikoihin.\nKatselisin mielelläni, jos Chess ja hän kohtaisivat toisensa tuolla\ntiellä!' Sitten hän selosti, kuinka teidän ja Bosomerin kohtaaminen\npäättyi.\"\n\n\"Mitä te siihen sanoitte?\" kysyi Duane rouvan keskeyttäessä puheensa.\n\n\"Minäkö? kysyin vain, minkä näköinen olette\", vastasi rouva iloisesti.\n\n\"Entä sitten?\" jatkoi Duane.\n\n\"Komea mies\", sanoi Bland. \"Suurempi kuin kukaan muu laaksossa\noleskeleva mies. Vain suuri, sinisilmäinen, päivettynyt poikanen.\"\n\n\"Hm!\" myhähti Duane. \"Olen pahoillani, että hän pani teidät odottamaan\njotakin näkemisen arvoista.\"\n\n\"En ole ollenkaan pettynyt\", vastasi rouva viekkaasti. \"Duane, aiotteko\nviipyä täällä leirissä kauankin?\"\n\n\"Viivyn kunnes rahani loppuvat ja minun on pakko lähteä jälleen\nliikkeelle. Mutta kuinka niin?\"\n\nRouva Blandin kasvoissa tapahtui jälleen tuollainen kummallinen muutos.\nHymyileminen, punastuminen ja katseet, lyhyesti sanoen kaikki\nsellainen, mikä hänessä oli ollut kiemailevaa, oli muuttanut hänet\nviehkeäksi, niin, melkeinpä nuoreksi jakaumiksi, mutta äkkiä jokin\nvoimakas mielenliikutus muutti hänet kokonaan.\n\nJa Duane kuvitteli näkevänsä nyt edessään tyytymättömän, kiihkeän ja\npikavihaisen naisen.\n\n\"Kerron sen teille, Duane\", sanoi hän vakavasti. \"Ja olen todella\niloinen, jos aiotte viipyä täällä jonkun aikaa. Olen surkuteltava\nnainen, Duane. Olen erään henkipaton vaimo, mutta minä vihaan häntä ja\nsitä elämää, mitä minun on pakko viettää täällä. Polveudun eräästä\nkunnollisesta Brownsvillen perheestä. Vasta kauan naimisiinmenoni\njälkeen kuulin, että Bland onkin henkipatto. Olimme erossa aina silloin\ntällöin, ja luulin hänen silloin olevan jollakin liikematkalla. Mutta\ntotuus tuli vihdoin ilmi. Bland ampui oman serkkuni, joka kertoi sen\nminulle. Perheeni hylkäsi minut ja minun oli pakko lähteä pakoon\nBlandin kanssa. Olin silloin kahdeksantoistavuotias. Olen asunut täällä\nsiitä asti. En ole milloinkaan senjälkeen nähnyt rehellistä naista enkä\nmiestä. En ole ikinä kuullut mitään vanhasta kodistani, en ihmisistä\nenkä ystävistäni. Minut on haudattu tänne -- haudattu tänne elävänä\nvarkaiden ja murhaajien joukkoon. Voitteko moittia minua siitä, että\nolen iloinen saadessani puhutella nuorta miestä, niiden nuorukaisten\nkaltaista herrasmiestä, joiden kanssa ennen seurustelin? Tunteeni\nkuohahtavat melkein yli ja haluan itkeä. Tulen oikein sairaaksi\nikävöidessäni puhetoveria. Minulla ei ole lapsia, Jumalan kiitos. Jos\nolisi, en jäisi tänne. Olen kyllästynyt tähän lymypaikkaan. Olen niin\nyksinäinen --\"\n\nKaikkea tätä ei kenenkään näyttänyt tarvitsevan epäilläkään. Todellinen\nmielenliikutus hidastutti ja sitten katkaisi tämän nopean puhetulvan.\nHän murtui puhjeten itkuun. Duanesta tuntui kummalliselta, että\nhenkipaton vaimo ja nainen, joka on puolisonsa kaltainen ja hyvin\nsopiva ympäristön villiin luontoon, on sentään niin heikko, että voi\nitkeä. Duane uskoi ja sääli häntä.\n\n\"Surkuttelen teitä\", sanoi hän.\n\n\"Älkää säälikö minua ollenkaan\", sanoi rouva. \"Se vain pakottaa minut\nhuomaamaan teidän ja minun välisen eron. Älkääkä kiinnittäkö siihenkään\nmitään huomiota, mitä nämä henkipatot sanovat minusta. He ovat niin\ntyhmiä eivätkä voi ymmärtää minua. Kuulette, että Bland on tappanut\nmiehiä, jotka ovat kosiskelleet minua. Mutta se on valhe. Blandkin\nhakee aina jotakin henkilöä saadakseen tappaa hänet, kuten muutkin\ntämän joen rantamilla asuvat henkipaton. Hän kieltää sen, mutta en usko\nhäntä. Hän selittää revolverileikin olevan vastenmielistä miehistä,\njotka ovat jotakin, syyttäen sen aloittamisesta kerskailijoita, pahoja\nmiehiä. Miten lie, tiedän vain, että täällä ammutaan aina joku melkein\njoka toinen päivä. Hän vihasi Spenceä, ennenkuin Spence oli nähnytkään\nminua.\"\n\n\"Suuttuisikohan Bland, jos tulisin vieraisille luoksenne silloin\ntällöin?\" kysyi Duane.\n\n\"Ei. Hän haluaa, että minulla olisi ystäviä. Kysykää häneltä itseltään\nhänen palattuaan. Ikävintä on ollut, että pari kolme hänen miestään\nrakastui minuun ja rupesi puolihumalassa tappelemaan. Te ette suinkaan\naio tehdä niin.\"\n\n\"En juo itseäni missään tapauksessa juovuksiin, se ainakin on varma\",\nvastasi Duane.\n\nHän hämmästyi nähdessään rouvan silmien laajenevan ja sitten hehkuvan\ntulisesti. Mutta ennenkuin hän ehti vastata, palasi Euchre kuistiin, ja\nse lopetti keskustelun.\n\nDuane oli tyytyväinen saadessaan lopettaa siihen, koska hänellä enää\noli hyvin vähän sanottavaa. Euchre ja rouva Bland puhuivat ja laskivat\nleikkiä ja Duane kuunteli. Hän koetti muodostaa itselleen jonkinlaisen\nkäsityksen rouvan luonteesta. Nähtävästi oli rouva kärsinyt vääryyttä,\nellei jotakin pahempaakin Blandin puolelta. Hän oli katkera,\nsairaalloinen ja liian herkkätunteinen. Ja jos hän oli valehtelija,\nmikä tuntui melkein varmalta, oli hän suorasukainen sellainen ja uskoi\nitsekin puheitaan. Hän ei ollut ainakaan viekas. Ja se, että hän janosi\nkunnioitusta, tuntui Duanesta kaikkein kummallisimmalta. Siinä luuli\nhän huomaavansa sellaisen erikoispiirteen, minkä avulla hän ehkä voi\nkäsitellä rouvaa paremmin kuin vetoamalla hänen heikkouteensa ja\nturhamaisuuteensa.\n\nNäiden ajatusten askarruttaessa hänen mieltään sattui hän katsahtamaan\ntaloon sisälle ja näki vilahdukselta Jennien kalpeat kasvot ja häneen\nkohdistuneet suuret tuijottavat silmät syvällä eräässä pimeässä\nnurkassa. Tyttö oli vahtinut häntä ja kuunnellut hänen sanojaan. Duane\nnäki hänen ilmeestään, että hän oli nyt ymmärtänyt sen, mitä hänen oli\nollut niin vaikea uskoa. Odottaen sopivaa hetkeä hänkin katsahti\ntyttöön ja silloin näytti hänestä tytön kasvoissa tapahtuva muutos\nihmeelliseltä.\n\nMyöhemmin erottuaan rouva Blandista tarkoittavalla \"Adios mañana\" ja\nkävellessään kotiin päin vanhan henkipaton rinnalla hän huomasi\najattelevansakin tyttöä naisen asemesta, muistelevansa, kuinka oli\nnähnyt tytön kasvojen kirkastuvan toivosta ja kiitollisuudesta.\n\n\n\n\nVII\n\n\nSinä yönä eivät Duanea ahdistaneet ne aaveet, jotka muulloin kiusasivat\nhäntä sekä valvoessa että nukkuessa. Hän heräsi tuntien itsensä\nreippaaksi, innokkaaksi ja kiitolliseksi Euchreä kohtaan, koska Euchre\noli suunnannut hänen ajatuksensa johonkin arvokkaampaan. Aamiaista\nsyötäessä hän oli kuitenkin tavattoman miettiväinen ajatellessaan,\nkuinka paljon tai kuinka vähän hänen oli ilmaistava henkipatolle. Hän\ntiesi Euchren katsovan häneen tutkivasti.\n\n\"No niin\", aloitti vanhus vihdoin, \"kuinka aiotte menetellä lapsen\nkanssa?\"\n\n\"Minkä lapsen?\" kysyi Duane tunnustellen.\n\n\"Tarkoitan Jennietä. Mitä te juttelitte keskenänne?\"\n\n\"Kaikenlaista. Halusittehan, että ilahduttaisin häntä.\"\n\nEuchre istui kahvikuppi kädessään katsellen raollaan olevilla\nsilmillään Duanea.\n\n\"Onnistuitte siinä erinomaisesti. Pelkään vain, että teitte ehkä\ntehtävänne liiankin hyvin.\"\n\n\"Kuinka niin?\"\n\n\"Mennessäni hänen luokseen eilen illalla luulin häntä ensin\npuolihulluksi. Hän oli tavattoman kiihkoissaan ja hänen silmiensä ilme\njärkytti minua. Hän ei halunnut kertoa minulle sanaakaan puheestanne,\npuristeli vain käsiäni ja osoitti kaikella tapaa sanoitta, kuinka hän\nhalusi kiittää minua siitä, että toin teidät mukanani sinne. Buck,\nminulle selveni heti, että te joko olitte mennyt äärimmäisyyksiin tahi\ntuhlannut liian paljon rohkaisevia sanoja ja toivoa. Minusta tuntuu\nikävältä ajatella, että olette houkutellut Jennietä toivomaan enemmän\nkuin milloinkaan voi toteutua.\"\n\nEuchre keskeytti, mutta huomattuaan jäävänsä vastausta vaille hän\njatkoi:\n\n\"Buck, olen tuntenut muutamia henkipattoja, joiden sanaan voitiin\nluottaa. Minäkin olen sellainen ja saatte luottaa minuun. Luotinhan\nminäkin teihin viemällä teidät mukanani sinne ja selostamalla teille\nyritykseni tyttöraukan auttamiseksi?\"\n\nSaatuaan tällaisen velvoittavan käskyn Euchreltä Duane alkoi selostaa\nkeskusteluaan Jennien ja rouva Blandin kanssa sana sanalta. Ja paljon\nennen hänen lopettamistaan Euchre laski kuppinsa pöydälle alkaen\ntuijottaa häneen, ja kertomuksen lopussa menettivät hänen kasvonsa\nhieman punaista väriään hikikarpaloiden helmeillessä tiheässä hänen\notsallaan.\n\n\"No ellei tämä mykistytä minua, niin ei mikään!\" huudahti hän\nvilkuttaen silmiään Duanelle. \"Nuori mies, luulin teitä melko\nkiihkeäksi ja varmaksi voidaksenne tulla kuuluisaksi tämän joen\nrantamilla, mutta erehdyin sittenkin todellisesta luonteestanne. Vai\nsellaista se siis miehenä oleminen onkin! Olin luullakseni unhottanut\nsen. No niin, olen jo vanha ja vaikka sydämeni olisikin oikealla\npaikallaan, ei minua oltu luotu suuria tehtäviä varten. Tiedättekö,\nmitä kaikkien Jennielle antamienne lupauksien toteuttaminen merkitsee?\"\n\n\"En osaa aavistaakaan sitä\", vastasi Duane vakavasti.\n\n\"Teidän pitää lumota Kate Blandin silmät, ja vaikka hän rakastuisikin\nteihin, mikä ei ole ollenkaan mahdotonta, ei se tule olemaan hyvinkään\nhelppoa. Ja hän tappaa teidät sekunnissa, Buck, jos hän joskus saa sen\nselville. Ette suinkaan ole erehtynyt hänestä, vai mitä?\"\n\n\"En, Euchre. Hän on nainen ja pelkään häntä enemmän kuin ketään\nmiestä.\"\n\n\"Teidän on pakko ampua Bland, Chess Alloway ja Rugg ja ehkä joitakin\nmuitakin, ennenkuin voitte paeta vuorille tytön kanssa.\"\n\n\"Miksi? Emmekö voi ajatella, että kohtelemme rouva Blandia hyvin ja\nsitten sopivassa tilaisuudessa livahdamme tiehemme ammuskelematta?\"\n\n\"En ymmärrä, kuinka maailmassa se voisi käydä päinsä\", vastasi Euchre\nvakavasti. \"Poistuessaan muualle jättää Bland tänne kaikenlaisia\nvakoojia ja tiedustelijoita vahtimaan laaksoon johtavia teitä. Noilla\nmiehillä on kaikilla luodikot. Ette voisi päästä heidän sivuitseen.\nHänen kotona ollessaan ovat olosuhteet erilaiset. Mutta tietysti hän ja\nChess pitävät silloinkin silmänsä auki. He oleskelevat kotonaan melko\npaljon, paitsi silloin kun he pelaavat montea ja pokeria Bensonin\nkapakassa. Senvuoksi onkin mielestäni parasta, että valitsette sopivan\nhetken jonakin iltapäivänä, menette sinne huolettomana pari hevosta\nmukananne, kuristatte rouva Blandin tahi iskette hänet tajuttomaksi,\notatte Jennien mukaanne ja hyökkäätte tielle päästäksenne pois\nlaaksosta. Jos teitä onnistaa, voitte suoriutua leikistä vetäisemättä\nrevolverianne esille. Mutta paras suunnitelma on kuitenkin luullakseni\nse, että käytätte hieman lyijyä ja jätätte ainakin Blandin ja Allowayn\nkuolleina taaksenne. Otaksun tietysti, että kun he tulevat kotiin ja\nhuomaavat teidän usein vierailevan rouva Blandin luona, he rupeavat\nodottamaan seurauksia. Chess ei pidä teistä. Hänen vastenmielisyytensä\njohtuu vain nopeudestanne revolverinkäytössä -- olette ehkä nopeampi\nkuin hän. Se on juuri kohtalokkainta noissa revolverileikeissä. Kukaan\nei voi milloinkaan sanoa, kumpi kahdesta mestariampujasta on nopeampi,\nennenkuin he kohtaavat toisensa. Siinä on jotakin lumoavaa, minkä ehkä\ntulette huomaamaan jonakin päivänä. Bland tulee olemaan teille\nkohtelias, ellei ilmesty pätevää syytä toisenlaiseen käyttäytymiseen,\nenkä siinäkään tapauksessa usko, että hän itse haluaa tulla kohtaamaan\nteitä. Hän yllyttäisi Chessin ja Ruggin teitä vastaan. Bland ei ole\nkuitenkaan pelkuri ja jos joskus joudutte vastakkain hänen kanssaan\npahalla hetkellä, pitää teidän olla nopeampi kuin ampuessanne\nBosomeria.\"\n\n\"Hyvä on. Tahdon kohdata sen, mitä on tulossa\", sanoi Duane tyynesti.\n\"Tärkeintä on, että hevoset ovat valmiina juuri oikealla hetkellä,\njotta seikkailusta voitaisiin selviytyä kunnollisesti.\"\n\n\"Niin, se on ainoa onnistumisen mahdollisuus. Mutta ette voi tehdä sitä\nyksinänne.\"\n\n\"Minun on pakko, sillä en tahdo teitä avukseni. En halua jättää teitä\ntaakseni.\"\n\n\"Antaudun varmasti sellaisen mahdollisuuden varaan\", vastasi Euchre\nsuoraan. \"Voitte lyödä vetoa viime pesostanne, että aion auttaa\nJennietä. Täällä leirissä on ainoastaan neljä miestä, jotka voisivat\nampua minut -- Bland ja hänen apulaisensa ja tuo Kaniininnaama-Benson.\nJa jos te sattuisitte kellistämään Blandin ja Chessin, tulisin\nmainiosti toimeen noiden toisten kanssa. Olen kaikissa tapauksissa\njo niin vanha ja väsynyt, ettei ole väliä, vaikka minut jo\nammuttaisiinkin. Uskallan antautua sellaiseen vaaraan kuin tekin, Buck,\nvaikka pelkäänkin revolverileikkiä. Sanoitte oikein, että hevosten\npitää olla valmiina juuri oikealla hetkellä, jotta seikkailusta\nvoitaisiin selviytyä kunnollisesti. Siitä olemme siis selvillä.\nRuvetkaamme nyt suunnittelemaan kaikkia yksityiskohtiakin.\"\n\nHe puhuivat ja suunnittelivat tahi oikeastaan vain Euchre suunnitteli\nDuanen kuunnellessa ja myönnellessä. Blandin ja hänen apulaistensa\npaluuta odottaessa olisi hyvä, jos Duane hankkisi itselleen ystäviä\ntoisten henkipattojen joukosta, pelaisi muutamia pelejä montea ja\nnäyttäisi haluavansa menettää hieman rahaa. He päättivät käydä\nvieraisilla rouva Blandin luona joka päivä -- Euchre viedäkseen\nJennielle iloisia ja varoittavia viestejä ja Duane lumotakseen\nvanhemman naisen mihin hintaan hyvänsä. Päätettyään näistä\nvalmistavista toimenpiteistä he alkoivat toteuttaa niitä.\n\nUseimpien näiden hyväluontoisten henkipattojen ystävyyden voittaminen\noli melko helppoa hommaa. He olivat tottuneetkin parempisäätyisten\nmiesten seuraan ennen tuloaan tänne eristettyyn piilopaikkaan ja\nvajoamistaan alemmalle tasolleen. Ja sitäpaitsi oli kaikki heihin\nnähden helposti tullutta ja helposti mennyttä. Senvuoksi olikin heidän\nelämänsä niin huoletonta ja tavallisesti niin halpa-arvoista. Mutta\nheidän joukossaan oli kuitenkin miehiä, jotka panivat tuon\nselittämättömän hirveän vihan kumpuilemaan Duanen rinnassa. Hän ei\nvoinut kärsiä eikä lähestyä heitä, koska hän ei voinut luottaa\nitseensä. Hän tunsi jonkin sanan, teon tahi jonkin muun voivan milloin\ntahansa vedota liian voimakkaasti tähän vaistoon, jota hän ei enää\nvoinut hillitä. Kaniiniimaama-Benson oli muudan näistä miehistä. Hänen\nja muiden hänen laistensa henkipattojen vuoksi Duane tuskin milloinkaan\nkykeni unhottamaan asiain todellista tilaa. Tämä eristetty laakso oli\nrosvojen luola, murhaajien kohtaus- ja hurjien miesten veren punaama\nvilli paikka. Ja senvuoksi siellä aina tuntuikin painostavalta.\nHauskin, joutilain ja huolettominkin hetki voi silmänräpäyksessä\npäättyä johonkin säälimättömään ja surulliseen tekoon. Eikä asianlaita\ntällaisten toivottomien luonteiden joukossa olisi voinut muuten\nollakaan. Ja kauhein, mitä Duane tunsi, perustui seuraavaan: laakso oli\nkaunis, aurinkoinen, tuoksuva ja haaveilemiselle juuri sopiva paikka;\nvuorten huiput olivat aina siniset tahi kullan reunustamat, keltainen\njoki virtasi hitaasti ja majesteetillisesti sen läpi, linnut\nvisertelivät pumpulipuissa, hevoset söivät ruohoa ja hyppivät, lapset\nleikkivät ja naiset ikävöivät rakkautta, vapautta ja onnea; henkipatot\nratsastivat sinne ja sieltä pois puhuen vapaasti ja tuhlaten rahojaan;\nhe elivät mukavasti tiilirakennuksissaan, tupakoivat, pelasivat,\npuhuivat, nauroivat ja kuluttivat lepäämällä työttömiä tuntejaan --\nmutta koko ajan oli elämä siellä jollakin tavoin väärää ja tämä paha\nvoi äkkiä muuttaa rauhallisimmankin hetken sen mitä hirveimmäksi\nvastakohdaksi.\n\nDuane tunsi pikemminkin kuin näki laakson yllä leijailevan synkän\nhautovan varjon.\n\nSitten, Duanen pyytämättä tahi kehoittamatta, rakastui Blandin rouva\nkiihkeästi häneen. Hänen omatuntonsa ei soimannut häntä milloinkaan\nsuhteen alussa, koska rouva oikein tarjoutui hänelle. Hänen ei\ntarvinnut olla hyvinkään tarkkanäköinen huomatakseen sen. Ja vain\nuutuus, kaiken kummallisuus ja tällä haavaa tuo kuvaamaton tyydyttävä\ntunne, että Duane kunnioitti häntä, pitivät rouvan aisoissa. Duane\nponnistautui huvittamaan, ilahduttamaan, liikuttamaan ja lumoamaan\nhäntä, mutta aina kunnioittaen. Se oli hänen parhain valttinsa ja oli\ntehnyt hänen osansa helpoksi tähän saakka. Hän luuli voivansa toteuttaa\nkoko suunnitelmansa sitoutumatta sen lujemmin mihinkään.\n\nHän leikki rakkauden leikkiä, leikki sitä elämän ja kuoleman kanssa.\nJoskus häntä vapisutti, ei senvuoksi, että hän olisi pelännyt Blandia,\nAllowayta tahi jotakin muuta miestä, vaan niiden elämän syvyyksien\nvuoksi, joita hän oli saanut nähdä. Hänen entinen luonteensa muuttui\nkokonaan. Hänen ei ollut kertaakaan, tämän rohkean vaikutteen vallattua\nhänen mielensä, tarvinnut säpsähtää vuoteensa vieressä lepäävän Bainin\nhaamua. Häntä olivat pikemminkin ahdistaneet Jennien surulliset kasvot,\nhänen ikävöivä hymynsä ja hänen silmänsä. Duane ei voinut milloinkaan\npuhua hänelle sanaakaan. Kaiken vähäisen yhteyden heidän välillään\ntoimitti Euchre, joka kuljetti lyhyitä viestejä. Mutta hän näki\nvilahdukselta tytön joka kerta ollessaan Blandin talossa. Jennien\nonnistui jollakin tavoin sivuuttaa jokin ovi tahi ikkuna katsahtaakseen\nhäneen sopivassa tilaisuudessa. Ja Duane huomasi hämmästyksekseen, että\nnämä hetket hurmasivat häntä paljon enemmän kuin mitkään rouva Blandin\nseurassa vietetyt. Hän tiesi usein Jennien istuvan juuri ikkunan\nvieressä, ja silloin hän innostui puhumaan kohdistaen kaikki sanansa\nhänelle. Siten oppi Jennie vihdoin tuntemaan hänet, vaikka hän vielä\nolikin melkein outo. Euchre oli käskenyt Jennien kuunnella\nymmärtääkseen, ettei Duane voi muuten auttaa häntä eikä lieventää hänen\nmielensä yhtämittaista painostusta. Hänen käskettiin ajatella jokaista\nsanaa, koska niillä voi olla kahdenlainen merkitys.\n\nEuchre sanoi tytön alkaneen riutua jännityksestä ja palaa loppuun\nkiihkeästä toivosta, joka oli leimahtanut liekkiin hänen rinnassaan.\nDuane ei kuitenkaan voinut huomata muuta erotusta kuin kalpeammat\nkasvot ja tummemmat, ihmeellisemmät silmät, jotka näyttivät kehoittavan\nhäntä kiiruhtamaan, koska aika riensi niin nopeasti, että pakeneminen\npiakkoin voisi ehkä jo olla liian myöhäistä. Sitten niiden ilmeessä oli\ntoinenkin tarkoitus; ne loistivat kummallisesta tulesta, jota Duane ei\nvoinut lainkaan ymmärtää. Se oli vain välähdys, joka katosi\nsilmänräpäyksessä, mutta Duane muisti sen, koska hän ei ollut nähnyt\nsellaista milloinkaan kenenkään toisen naisen silmissä. Ja kaikkina\nnäinä päivinä odottaessaan hän tiesi Jennien kasvojen ja erittäinkin\nJennien lämpimän, sivumennen häneen kohdistuvan katseen olevan syynä\nhänessä tapahtuvaan hiljaiseen ja asteittaiseen muutokseen. Tämän\nmuutoksen hän otaksui olevan siinä, että hän muistellessaan tyttöä\nvapautui kauhistuttavista, kuvottavista näköhäiriöistään.\n\nEräänä päivänä heitti muudan huoleton meksikolainen palavan savukkeen\noksamattoon, jollaisista Bensonin kapakan katto oli kyhätty, ja se\nsytytti tulipalon, jolta ei säästynyt juuri muuta kuin talon\ntiiliseinät. Seurauksena oli, ettei korjauksien kestäessä voitu pelata\neikä juoda. Aika alkoi tuntua pitkältä nelisestäkymmenestä\nhenkipatosta. Päivät kuluivat riidoitta ja Blandin laaksossa vietettiin\nenemmän rauhallisia hetkiä kuin milloinkaan ennen. Duanesta kuitenkin\ntuntuivat tunnit kaikkea muuta kuin tyhjiltä. Hän kävi yhä useammin\nrouva Blandin luona, käveli penikulmittain laaksosta pois johtavia\nteitä pitkin ja hoiteli huolellisesti kahta hevostaan.\n\nHänen palatessaan viimeiseltä tällaiselta matkaltaan ehdotti| Euchre,\nettä he lähtisivät joen rannalle valkamaan.\n\n\"Lautta ei voinutkaan päästä maihin tänä aamuna\", sanoi hän., \"Vesi on\nvähentynyt niin, että hiekkamatalikot vaikeuttavat suuresti hevosten\nkuljetusta. Eräät meksikolaiset tavaravankkuritkin ovat jääneet kiinni\nmutaan. Saamme varmasti kuulla jonkinlaisia uutisia rahtimiehiltä,\nkoska Blandin otaksutaan menneen Meksikoon.\"\n\nMelkein kaikki leirin henkipatot olivat kokoutuneet joen äyräälle\nmaleksimaan pumpulipuiden varjoon. Kuumuus oli tukahduttava. Ei\nainoakaan henkipatto tarjoutunut auttamaan rahtimiehiä, jotka koettivat\nkaivaa raskaasti kuormitettuja vankkureitaan esille lentohiekasta.\nHarvat henkipatot haluavat työskennellä itsensäkään saati sitten noiden\nhalveksittujen meksikolaisten hyväksi.\n\nDuane ja Euchre liittyivät laiskoittelevaan joukkoon istuutuen heidän\npariinsa. Euchre sytytti mustuneen piippunsa ja vetäen hatun silmilleen\nnojautui mukavasti taaksepäin henkipattojen enemmistön tapaan. Mutta\nDuane oli valpas, tarkkaavainen ja ajatteleva. Hän ei laiminlyönyt\nmilloinkaan mitään, uskoen, että mikä hetki hyvänsä tahi mikä\nsivumennen lausuttu sana tahansa voi olla hänelle hyödyksi. Ja nämä\nraa'at miehet olivat sitäpaitsi aina mielenkiintoisia.\n\n\"Bland on karkoitettu joen toiselle puolen\", sanoi muudan.\n\n\"Ei ole, hän vain luovuttaa karjaa kubalaiselle laivalle\", vastasi\ntoinen.\n\n\"Suuret kaupat, vai mitä?\"\n\n\"Melkoiset. Rugg kertoi päällikön saaneen viidentoista tuhannen naudan\ntilauksen.\"\n\n\"Vai niin, Hardin toimii yhdessä Blandin kanssa. He voivat kyllä\nyhteisvoimin suoriutua suuremmistakin kaupoista.\"\n\n\"Arvailenpa, mitä Hardinilla oli oikeastaan täällä tekemistä.\"\n\nDuane ei voinut mitenkään seurata kaikkien henkipattojen keskustelua.\nHän koettikin vain kiinnittää huomionsa läheisyydessä istuvien miesten\npuheeseen.\n\n\"Kid Fuller on kuulemma melkein lopussa\", sanoi muudan vaaleaviiksinen\npieni henkipatto.\n\n\"Jim kertoi sen minulle. Verenmyrkytys, vai mitä? Haava ei ollut\nvaarallinen, mutta sitten hän sai kuumeen\", vastasi muudan toveri.\n\n\"Deger sanoo, että Kid kyllä voisi vielä parantua, jos häntä vain\nhoidettaisiin.\"\n\n\"Kate Blandilla ei nykyjään ole aikaa kenenkään haavoitetun pojan\nhoitamiseen. Hänellä on tarpeeksi tekemistä muutenkin.\"\n\nTälle leikkipuheelle naurettiin, mutta sitten seurasi painostava\nvaitiolo. Muutamat henkipatot katsoivat hyvänsuovasti Duaneen. He eivät\nolleet hänelle lainkaan vihaisia. He olivat nähtävästi huomanneet rouva\nBlandin hurmaantumisen.\n\n\"Pete, muistelen sinun puhuneen samasta asiasta ennenkin.\"\n\n\"Kyllä, sillä se ei ole mitään uutta.\"\n\nTälle huomautukselle naurettiin vielä sydämellisemmin ja Duaneen\nkohdistuvat katseet olivat merkityksellisemmät kuin äsken. Hän ei\nhalunnut olla välittämättä niistä enää kauempaa.\n\n\"Pojat, ilvehtikää minulle niin paljon kuin haluatte, mutta älkää enää\nmainitko naisen nimeä. Käteni on nykyjään hyvin hermostunut ja se\nsyyhyy.\"\n\nHän hymyili sanoessaan tämän venytellen, mutta hänen hyväntuulisuutensa\nei heikontanut sen merkitystä mitenkään. Sitten hänen viime\nhuomautuksensa oli tärkeä miehille, jotka taipumuksesta ja\nvälttämättömyyden pakosta harjoittelivat revolverinsa esille\nvetäisemistä, kunnes heidän sormensa tulivat känsäisiksi ja helliksi ja\nkunnes se syövytti heidän hermostuneen olentonsa syvyyksiin sellaisen\ntottumuksen, joka pani käden viattomimmankin liikkeen päättymään\nlonkalle tahi lonkan läheisyyteen. Revolverisankarin kädessä on jotakin\nhyvin kummallista. Siinä ei milloinkaan näytä olevan sormikasta, se ei\nikinä loukkaudu, ei ole milloinkaan poissa omistajansa näkyvistä eikä\nsen asento ole milloinkaan luonnoton.\n\nJoukossa oli harmaantuneita henkipattoja, joiden useimpien revolverin\nperässä oli paljon koloja. He tovereineen kuuntelivat Duanen\nhuomautusta vaieten ja ilmaisten siten sen maineen jo vakiintuneen,\njonka hän oli saavuttanut.\n\nDuane ei voinut muistaa mitään toista tilaisuutta, jolloin hän olisi\npuhutellut näitä miehiä näin tuttavallisesti, eikä hän varmasti\nmilloinkaan ollut vihjaissutkaan mahdollisuuksiinsa. Hän huomasi heti,\nettei hän olisi voinut menetellä viisaammin.\n\n\"Nyt on hirveän kuuma, vai mitä?\" huomautti Bill Black hetkisen\nkuluttua. Bill ei voinut olla hiljaa pitkää aikaa. Hän oli tyypillinen\ntexasilainen roisto eikä hän ollut milloinkaan ollut kauan muuta. Hän\noli tullut kumaraksi ja vääräsääriseksi paljosta ratsastuksesta, mutta\noli silti vielä jäntevä pieni mies voimakkaine lihaksineen,\nnelikulmaisine päineen, kovine kasvoineen, jotka olivat osaksi mustat\npitkästä parransängestä ja osaksi punaiset auringonpaisteesta, ja\nkirkkaine, vilkuilevine, julmine silmineen. Hänen paidankauluksensa oli\nauki paljastaen karvaisen rinnan.\n\n\"Onko tässä joukossa ketään niin rohkeaa miestä, että uskaltaa tulla\nkanssani uimaan?\" kysyi hän.\n\n\"Hyvä Jumala, Bill, et suinkaan aio peseytyä!\" huudahti muudan toveri.\n\nTämä aiheutti sellaisen naurunpuuskan, että Blackkin yhtyi siihen.\nMutta ei kukaan näyttänyt haluavan lähteä uimaan hänen kanssaan.\n\n\"En ole ikinä nähnyt laiskempia miehiä\", jatkoi Bill tyytymättömänä.\n\"Ei mitään tekemistä. Koska ei kukaan halua lähteä uimaan, niin ehkä\njoku kuitenkin haluaa pelata?\"\n\nHän kaivoi taskustaan likaisen korttipakan näytellen sitä\nliikkumattomalle joukolle.\n\n\"Bill, olet liian ovela pelaaja\", sanoi eräs hontelo henkipatto.\n\n\"Jasper, sanoit tuon hyvin miellyttävästi ja olet niin miellyttävän\nnäköinenkin, että minun käy oikein sydämelle\", vastasi Black muuttaen\näkkiä ääntään.\n\nTässä tuo leimahtava intohimo näytti jälleen kärkeään. Jasperin\nvastauksesta riippui nyt, leppyisikö henkipatto vai ei. Kummallakin oli\nsamanlaiset mahdollisuudet.\n\n\"Älähän nyt loukkaudu, Bill\", sanoi Jasper tyynesti liikahtamatta.\n\nBill murahti jotakin unhottaen Jasperin. Mutta hän näytti levottomalta\nja tyytymättömältä. Duane tiesi hänet piintyneeksi pelaajaksi. Ja kun\nBensonin kapakka nyt oli käyttökelvottomassa kunnossa, oli Black kuin\nkala kuivalla maalla.\n\n\"Jos nyt kaikki pelkäätte kortteja, niin mistä haluatte lyödä vetoa?\"\nkysyi hän tyytymättömänä.\n\n\"Bill, suostun pelaamaan kanssasi purutupakkapalasesta\", vastasi eräs.\n\nBlack suostui innostuneena. Häntä vastaan pelaaminen ei ollut mitään\nleikkiä. Hän kiintyi vain peliin välittämättä panoksista. Nytkin hän\nryhtyi pelaamaan tupakasta miettiväisen näköisenä, otsa rypyssä. Hän\nvoitti. Toisetkin toverit koettivat onneaan, mutta hävisivät. Vihdoin,\nkun Bill oli anastanut heidän koko tupakkavarastonsa ja siten\nlamauttanut heidän intonsa tähän peliin, tarjoutui hän lyömään vetoa\nvaikka mistä.\n\n\"Katsokaa tuota turtturikyyhkystä tuolla\", sanoi hän viitaten. \"Lyön\nvetoa, että se pelästyy tahi ei pelästy yhtä kiveä. Viisi pesoa, että\nse pyrähtää tahi ei pyrähdä lentoon, kun joku nakkaa kiven. Kuka\nuskaltaa ryhtyä leikkiin?\"\n\nTämä oli jo nähtävästi enemmän kuin useimpien henkipattojen peli-into\nvoi sietää.\n\n\"Suostukaa vain. Helposti ansaittuja rahoja\", sanoi muudan.\n\n\"Kuka heittää kiven?\" kysyi toinen.\n\n\"Kuka tahansa\", vastasi Bill.\n\n\"Lyön vetoa kanssasi siitä, että voin peloittaa sen lentoon yhdellä\nkivellä\", sanoi ensimmäinen henkipatto.\n\n\"Me muutkin suostumme, jos vain Jim saa heittää kiven\", huusivat\ntoiset.\n\nRahat laskettiin ja kivi heitettiin. Kyyhkynen pyrähti lentoon kaikkien\nmuiden henkipattojen, paitsi Billin, suureksi riemuksi.\n\n\"Lyön vetoa teitä kaikkia vastaan siitä, että se palaa takaisin tuohon\npuuhun viiden minuutin kuluessa\", sanoi hän kylmäverisesti.\n\nNyt eivät henkipatot vitkastelleet liikkeissään, kun he vastasivat\nBillin ruohikkoon heitettyihin rahoihin. Jollakin oli kello ja kaikki\nistuutuivat kohdistaen tarkkaavaisuutensa ajanmittariin ja puuhun.\nKolme minuuttia kului leikillisten huomautusten suuntautuessa erääseen\nhoukkioon ja hänen rahoihinsa. Kun neljä ja kolmeneljäsosaa minuuttia\noli kulunut laskeutui muudan kyyhkynen pumpulipuuhun. Sitten seurasi\npainostava hiljaisuus, kun Bill kokosi tyynesti taskuunsa viisikymmentä\ndollaria.\n\n\"Mutta ellei se olekaan sama kyyhkynen!\" huudahti muudan henkipatto\nkiihkeästi. \"Tämä on mielestäni pienempi, tomuisempi ja vaaleampikin.\"\n\nBill katsoi ylpeästi puhujaan.\n\n\"Sinun pitää hakea edellinen käsiisi todistaaksesi sen. Ymmärrätkö,\ntoveri? Lyön nyt vetoa vaikka kenen kanssa näistä voittamistani\nviidestäkymmenestä dollarista, että voin peloittaa kyyhkysen lentoon\nyhdellä kivellä.\"\n\nMutta ei ketään halukasta ilmestynyt.\n\n\"No siinä tapauksessa uskallan lyödä vetoa kenen kanssa tahansa\nmillaisesta summasta hyvänsä, ettei hän voi peloittaa kyyhkystä lentoon\nyhdellä kivellä.\"\n\nSitä vastaan ei kellään ollut mitään. Henkipatot panivat rahansa yhteen\nvälittämättä ollenkaan Billin halveksivista huomautuksista heidän\nyhteispeliään vastaan. Kivi heitettiin, mutta kyyhkynen ei\npyrähtänytkään lentoon. Sen jälkeen Bill ei voinut houkutella eikä\nivailla tovereitaan minkäänlaisiin vetoihin tuosta linnusta.\n\nHän koetteli heitä lukemattomilla tarjouksilla, mutta turhaan. Sitten\nhän ei näyttänyt enää keksivänkään mitään tavatonta ja houkuttelevaa\nvetoa. Hetkisen kuluttua lähestyi joen rantaa muudan pieni ryysyinen\nmeksikolaispoika, joka oli hyvin nälkiintyneen ja heikon näköinen. Bill\nhuusi hänet luokseen antaen hänelle kourallisen hopearahoja. Poika\npoistui sanattomana ja hämmästyneenä puristaen rahat kouraansa.\n\n\"Lyön vetoa, että hän pudottaa muutamia ennen pääsemistään tielle\",\nsanoi Bill. \"Lyön vetoa, että hän juoksee. Kiiruhtakaa nyt, te\nkerskailevat pelurit.\"\n\nMutta Bill ei onnistunut kiihoittamaan ketään toveriaan ja muuttui\nsenvuoksi äreäksi ja vaiteliaaksi. Hänen hyväntuulisuutensa haihtui\nkummallisesti, siitä huolimatta että hän oli voittanut melkoisesti.\n\nDuane, katsellessaan tätä murahtelevaa henkipattoa, ihmetteli häntä\narvaillen, mitä hänen mielessään oikeastaan mahtoikaan liikkua. Nämä\nmiehet olivat oikullisempia kuin lapset, epävarmoja kuin vesi ja\nvaarallisia kuin dynamiitti.\n\n\"Bill, lyön kanssasi vetoa kymmenestä dollarista, ettet arvaa, mitä\ntuon miehen kantamassa sangossa on\", sanoi Jim-niminen henkipatto.\n\nBlack nosti päätään kuin haukka, joka valmistautuu syöksymään uhrinsa\nniskaan.\n\nDuane käänsi katseensa Blackista tielle, missä eräs raajarikkoinen mies\nkantoi sankoa jokeen päin. Mies oli muudan puolihullu intiaani, joka\nasui eräässä vajassa ja teki satunnaisia töitä meksikolaisille. Duane\noli kohdannut hänet usein.\n\n\"Jim, suostun tarjoukseesi\", vastasi Black.\n\nJokin, ehkä hänen äänensä käheys, pakotti Duanen kääntymään. Hän\nhuomasi henkipaton silmien välähtävän.\n\n\"Kuulehan, Bill, matka on liian pitkä\", sanoi Jasper, kun Black nojasi\nkyynärpäänsä polveensa ja tähtäsi pitkällä raskaalla Coltillaan. Mies\noli noin viidenkymmenen askeleen päässä, siis niin kaukana, ettei\ntaitavinkaan ampuja olisi voinut osua sangon tapaiseen pieneen\nliikkuvaan esineeseen.\n\nDuane, joka oli ihmeellisen taitava tähtäimien asettaja, tiesi varmasti\nBlackin tähtäävän liian korkealle. Mutta katsahdettuaan toisen kerran\nnoihin koviin kasvoihin hän alkoi epäillä, ettei henkipatto tähdännyt\nsankoon ollenkaan. Hän ponnahti pystyyn lyöden suunnatun aseen pois\nhenkipaton kädestä. Toinen henkipatto otti sen maasta.\n\nBlack perääntyi hämmästyneenä. Menetettyään aseensa hän ei enää\nnäyttänyt samalta mieheltäkään tahi sitten hän pelkäsi Duanen\nmerkityksellistä ja uhkaavaa asentoa. Hän poistui äkkiä tahtomatta\nrevolveriaankaan takaisin.\n\n\n\n\nVIII\n\n\nMillaisen vastakohdan saman päivän ilta Duanen mielestä esittikään\nhänen mielentilalleen!\n\nAuringonlasku kirkasti kultaisella loistollaan kaukaiset Meksikon\nvuoret, ilta hämärtyi hitaasti, heikko tuuli puhalsi joelta viileästi\nja suloisesti, kyyhkysen myöhäinen kuherrus ja lehmänkellon kilkatus\nolivat ainoat äänet ja tyyni ja rikkomaton rauhallisuus oli levinnyt\nlaakson yli.\n\nDuanen rinnassa sitävastoin riehui taistelu. Tämä kolmas toivottomien\nmiesten kohtaaminen oli järkyttänyt hänen mielensä tasapainon. Vaikka\nse ei ollutkaan kehittynyt kohtalokkaaksi, oli se kuitenkin ollut hyvin\nuhkaava. Hänen luonteensa parempi puoli tuntui kehoittavan häntä\nkuolemaan mieluummin kuin taistelemaan tahi vastustamaan näitä\ntietämättömiä, onnettomia ja hurjia miehiä. Mutta hänen\npaatuneisuutensa oli niin voimakas, että se tukahdutti järjen ja\nomantunnon äänet. Hän ei voinut vastustaa sitä. Hän tunsi jonkin\nkuolevan itsessään ja kärsi. Toivo näytti pakenevan yhä kauemmaksi.\nToivottomuus oli saanut hänet valtoihinsa kiihoittaen häntä\nuhkarohkeihin tekoihin, kun hän muisteli Jennietä.\n\nHän oli unhottanut tytön ja sen, että oli luvannut pelastaa Jennien.\nHän oli unhottanut aikomuksensa, että hän sammuttaa niin monta elämää\nkuin niitä ehkä tunkeutuu Jennien ja vapauden väliin. Ja paljas sen\nmuisteleminen riitti hänen sairaalloisen itsetutkistelunsa\nlopettamiseen. Tyttö vaikutti erotuksen, Kuinka kummalliselta Duanesta\ntuntuikaan todetessaan sen! Hän tunsi olevansa kiitollinen tytölle.\nHänestä oli pakosta tullut henkipatto, mutta tyttö oli ryöstetty\nvanhemmiltaan ja viety vankeuteen. He olivat kohdanneet toisensa täällä\njoen muodostamassa linnoituksessa, hän vuodattaakseen toivoa tytön\ntoivottomaan elämään ja tyttö tullakseen ehkä keinoksi, joka estäisi\nDuanen vaipumasta hänen vangitsijoittensa tasolle. Hän alkoi tuntea\nvoimakasta ja sykähdyttävää halua saada tavata tyttöä ja puhutella\nhäntä.\n\nNämä ajatukset olivat askarruttaneet hänen mieltään hänen kävellessään\nrouva Blandin taloon. Hän oli käskenyt Euchren mennä edeltä, koska hän\ntarvitsi enemmän aikaa voidakseen tyyntyä. Ilta oli pimennyt melkein\nkokonaan, kun hän vihdoin pääsi määräpaikkaansa. Kaikki huoneet olivat\npimeät ja rouva Bland odotti häntä kuistissa.\n\nHän syleili Duanea ja tämä äkillinen, kiihkeä, outo kosketus järkytti\nDuanea niin, että hän melkein unhotti vakavan leikin, johon hän oli\nantautunut. Rouva ei kuitenkaan kiihkeydessään huomannut hänen\nsäpsähdystään. Hänen syleilystään ja sen mukana virtaavista hellistä\nepäjohdonmukaisista sanoista päättäen Euchre oli kertonut hänelle\nDuanen käyttäytymisestä Blackia kohtaan.\n\n\"Hän olisi voinut tappaa teidät!\" kuiskasi hän jo selvemmin, ja ellei\nDuane milloinkaan ollut kuullut rakkautta äänessä, kuuli hän ainakin\nnyt. Se lepytti hänet. Katehan oli kaikissa tapauksissa heikko ja\nkohtalon kouriin luonteensa pakotuksesta joutunut nainen, onneton\nelämänkokemuksissaan ja tuomittu vaikeaan elämään ja suruihin. Duane\nvastasi hänen lähenemisyritykseensä niin paljon, että hän vastasi Katen\nsyleilyyn ja suuteli häntä. Katen osoittama mielenliikutus olisi\nmuuttanut jokaisen naisen suloiseksi ja hänhän oli muutenkin melko\nlumoava. Hänen suutelemisensa oli helppoa, jopa miellyttävääkin, mutta\nDuane päätti kuitenkin, ettei hän mene tätä petosta pitemmälle, johon\nhänen nyt oli ollut pakko alistua, vaikka Kate antautumisessaan\nvaatikin ehkä enempää.\n\n\"Buck, rakastatteko minua?\" kuiskasi hän.\n\n\"Tietysti!\" vastasi Duane kiihkeästi haluten päästä asiasta niin pian\nkuin suinkin. Ja puhuessaan hän huomasi vilahdukselta Jennien kalpeat\nkasvot ikkunassa. Hän tunsi häpeävänsä, ollen iloinen, ettei Jennie\nvoinut nähdä sitä. Muistikohan tyttö lupaustaan, ettei hän käsitä\nväärin ainoatakaan Duanen tekoa? Mitähän tyttö ajattelikaan hänestä\nnähdessään hänet pimeässä syleilevän tätä ylpeää naista? Mutta Jennien\nhämärästi näkyvät kalpeat kasvot ja hänen suuret tummat silmänsä\nhurmasivat kuitenkin Duanea jollakin tavoin innoittaen häntä tähän\nnykyiseen vaikeaan tehtävään.\n\n\"Kuunnelkaa nyt, rakkaani\", hän sanoi naiselle tarkoittaen sanansa\ntytölle. \"Aion viedä teidät pois tästä henkipattojen piilopaikasta,\nvaikka minun aikeeni toteuttamiseksi pitäisikin tappaa Bland, Alloway,\nRugg ja jokainen muukin, joka vain asettuu tielleni. Teidät on tuotu\nväkisin tänne. Olette hyvä, tiedän sen. Onni odottaa teitä vielä\njossakin -- koti sellaisten hyvien ihmisten luona, jotka rakastavat\nteitä. Odottakaa vain --\"\n\nHänen äänensä heikkeni mielenliikutuksesta. Kate Bland sulki silmänsä\nnojaten päänsä hänen rintaansa vasten. Duane tunsi hänen sydämensä\nsykinnän sydäntään vasten, jolloin omatunto soimasi häntä kovasti.\nMitä, jos Kate todella rakastikin häntä niin kiihkeästi? Mutta hänen\nluonteensa muisteleminen ja ymmärtäminen paadutti Duanen jälleen ja hän\nsääli Katea vain niin paljon kuin hänen sukupuolensa ansaitsi, ei\nenempää.\n\n\"Buck, kuinka hyvä olettekaan\", kuiskasi hän, \"mutta se on jo ihan\nmyöhäistä. Olen mennyttä kalua, sillä en voi erota Blandista. Pyydän\nvain, että rakastaisitte minua vähän ja hillitsisitte ampumisintoanne.\"\n\nKuu oli kohonnut erään synkännäköisen vuoren itäisen harjanteen\nyläpuolelle valaen laaksoon pehmeää valoaan. Pumpulipuiden varjot\nliehuivat hopean väristä taustaa vasten.\n\nÄkkiä kauempaa kuuluva kavioiden nopea kapse pani Duanen kohottamaan\npäätään ja kuuntelemaan. Hevosia oli tulossa tietä pitkin laakson\npäästä päin. Tähän vuorokauden aikaan ei laaksoon tavallisesti saapunut\nratsastajia. Hetkisen kuluttua mustat liikkuvat esineet menivät kuun\nvalaiseman kapean kujanteen poikki sen tuonnimmaisessa päässä. Duane\nerotti kaksi hevosta.\n\n\"Bland sieltä tulee!\" kuiskasi nainen tarttuen Duaneen vapisevin käsin.\n\"Teidän pitää lähteä pakoon! Mutta ei, koska hän silloin huomaisi\nteidät, ja se olisi vieläkin pahempaa. Bland sieltä tulee, sillä tunnen\nhänen hevosensa askeleet.\"\n\n\"Mutta sanoittehan, ettei hän vihastu vierailuistani\", vastusti Duane.\n\"Euchrehan on täällä kanssani. Mitään vaaraa ei ole.\"\n\n\"Ehkä ei\", vastasi rouva koettaen selvästi hillitä mieltään.\n\nHän pelkäsi nähtävästi hirveästi Blandia.\n\n\"Jos vain kykenisin ajattelemaan!\"\n\nSitten hän veti Duanen ovelle työntäen hänet sisään.\n\n\"Euchre, tulkaa tänne luokseni! Duane, te saatte olla siellä tytön\ntykönä. Kerron Blandille teidän rakastuneen tyttöön. Jennie, jos vain\nkavallat meidät, väännän niskasi nurin.\"\n\nTämä nopea toiminta ja kiihkeä kuiskaus ilmaisivat Duanelle, että rouva\nBland oli jälleen oma itsensä. Duane meni aivan Jennien viereen ikkunan\nluo. Ei kumpikaan puhunut, mutta Jennie oli ojentanut kätensä Duanelle.\nNe olivat pienet vapisevat kätöset, kylmät kuin jää. Duane puristi ne\nkovasti omiinsa koettaen siten ilmaista tunteensa, että hän tahtoi\nsuojella häntä. Tyttö nojautui häneen heidän katsoessaan ikkunasta\npihalle. Duane tunsi olevansa tyyni ja varma itsestään. Hänen\nvoimakkain tunteensa, paitsi pelästyneeseen tyttöön kohdistuva, oli\nuteliaisuutta, kuinka rouva Bland kykenisi suoriutumaan tilanteesta.\nHän näki ratsastajien laskeutuvat satulasta kujanteella ja tulevan\nväsyneesti lähemmäksi. Muudan poika talutti hevoset pois. Euchre, tuo\nvanha kettu, puhui äänekkäästi ja kummallisen vaivattomasti, kun\notetaan huomioon hänen luontainen arkuutensa.\n\n\"-- se tapahtui kuusikymmenluvulla sota-aikana\", sanoi hän.\n\"Karjanvarkaudet eivät olleet silloin mitään verrattuina näihin\nnykyisiin ryöstöihin. Ja nämä ajat ovat sitäpaitsi raaemmat kuin\nsilloiset. Tämä revolvereilla ammuskeleminen on muuttunut oikein\nkulkutaudiksi. Miehet ovat nyt yhtä kiihkeitä vetäisemään revolverinsa\nesille kuin he ennen olivat innostuneita pokerin pelaajia. Ainoa oikea\npelaaja, paitsi meksikolaisia, joka meillä milloinkaan on ollut täällä,\noli Bill, mutta hän pelaa nyt luullakseni jossakin kuumemmassa\npaikassa.\"\n\nLähestyvät henkipatot pysähtyivät noin viiden metrin päähän kuistista\nkuullessaan ääniä. Sitten rouva Bland huudahti ollen muka\nhämmästyvinään ja kiiruhti miehiä vastaan. Hän tervehti miestään\nlämpimästi toivottaen toisenkin miehen tervetulleeksi. Duane ei voinut\nnähdä niin selvästi pimeässä, että hän olisi tuntenut Blandin toverin,\nmutta hän luuli miestä Allowayksi.\n\n\"Olemme väsyneitä kuin koirat ja nälkäisiä\", sanoi Bland raskaasti.\n\"Kuka on luonasi?\"\n\n\"Euchre on tuolla kuistissa. Duane on sisällä ikkunan luona Jennien\nkanssa\", vastasi rouva Bland.\n\n\"Duaneko?\" huudahti Bland. Sitten hän kuiskasi hiljaa jotakin, mitä\nDuane ei voinut kuulla.\n\n\"Pyysin häntä tulemaan\", sanoi hänen vaimonsa. Hän puhui vaivattomasti\nja luonnollisesti muuttamatta ääntään. \"Jennie on sairastellut. Hän\ntulee hennommaksi ja kalpeammaksi päivä päivältä. Duane tuli tänne\neräänä päivänä Euchren kanssa, näki Jennien ja hullaantui hänen\nkauniisiin kasvoihinsa samoin kuin te muutkin miehet. Sallin hänen\nsenvuoksi tulla tänne.\"\n\nBland kirosi hiljaa ja synkästi partaansa. Toinen mies teki jonkin\nkiihkeän liikkeen, mutta pidättävä käsi tyynnytti hänet nähtävästi.\n\n\"Kate, sallit siis Duanen kosiskella Jennietä?\" kysyi Bland epäillen.\n\n\"Kyllä\", vastasi hänen vaimonsa itsepäisesti. \"Miksi en olisi sallinut\nsitä? Jenniekin rakastaa häntä. Jos Duane vie hänet pois ja menee\nnaimisiin hänen kanssaan, saattaa hänestä vielä tulla kunniallinen\nnainen.\"\n\nBland vaikeni hetkiseksi, mutta sitten hän purskahti kovaan ja käheään\nnauruun.\n\n\"Chess, kuulitko hänen sanansa? Sano nyt minulle, Jumalan nimessä, mitä\najattelet vaimostani?\"\n\n\"Hän valehtelee tahi on tullut hulluksi\", vastasi Alloway, ja hänen\näänessään oli hyvin vastenmielinen sointu.\n\nMutta rouva Bland käski äkkiä vihaisesti miehensä apulaista tukkimaan\nsuunsa.\n\nBland nauroi kuollakseen.\n\nSitten hän meni edellä kuistiin kilisevin kannuksin, kantamiensa\naseiden kolistessa, ja istuutui lavitsalle.\n\n\"Kuinka voitte, päällikkö?\" kysyi Euchre.\n\n\"Hei, vanhus! Voin mainiosti, vaikka olenkin aivan lopussa.\"\n\nAlloway käveli hitaasti kuistin luo nojautuen kaiteeseen. Hän vastasi\nEuchren tervehdykseen nyökäyttämällä päätään. Sitten hän seisoi\npaikallaan synkkänä ja vaieten.\n\nRouva Blandin täyteläinen ääni kuin lievensi tilannetta hänen\nkysellessään kiihkeästi. Bland vastaili hänelle lyhyesti ilmoittaen\nmatkansa onnistuneen mainiosti.\n\nDuane otaksui, että hänen oli jo aika näyttäytyä. Hänellä oli sellainen\ntunne, että Bland ja Alloway sallivat hänen poistua tällä kertaa. He\nolivat selvästi joutuneet pulaan ja Alloway näytti äreältä ja\nmiettiväiseltä.\n\n\"Jennie\", kuiskasi Duane, \"kuinka viekkaasti rouva Bland menettelikään!\nÄlkäämme oikaisko petosta. Valmistautukaa nyt lähtemään milloin\ntahansa.\"\n\nTyttö painautui kiihkeästi häneen henkäisten hänen korvaansa vain\nheikosti kuuluvan \"Kiiruhtakaa!\"\n\n\"Hyvää yötä, Jennie\", sanoi Duane ääneen. \"Toivoakseni voitte paremmin\nhuomenna.\"\n\nSitten hän meni kuistiin kuutamoon ja sanoi jotakin. Bland vastasi\nhänen tervehdykseensä ja vaikka hän ei näyttänytkään ystävälliseltä, ei\nhän ollut vihainenkaan.\n\n\"Kohtasin Jasperin ratsastaessani leiriin\", sanoi Bland hetkisen\nkuluttua. \"Hän kertoi minulle teidän raivostuttaneen Bill Blackin ja\notaksui, ettei taistelua voida välttää. Miksi menettelitte niin?\"\n\nDuane selitti tapahtuman. \"Olen pahoillani, että satuin olemaan\nsiellä\", jatkoi hän, \"sillä mitäpä se minuun kuului.\"\n\n\"Se olisi ollut raaka teko\", mumisi Bland. \"Teitte oikein. Mutta siitä\nhuolimatta toivon, ettette riitelisi miesteni kanssa, Duane. Jos\nkuuluisitte joukkoomme, olisi toisin, sillä en voi estää miehiäni\ntaistelemasta keskenään. Mutta en ole ollenkaan suostuvainen siihen,\nettä joku asiaan kuulumaton oleskelee leirissäni ja ampuu rosvojani.\"\n\n\"Minun pitää luullakseni lähteäkin täältä piakkoin jonnekin\", sanoi\nDuane.\n\n\"Miksi ette liity joukkooni? Olette jo aloittanut huonosti, Duane, ja\njos tunnen oikein nämä rajaseudut, ei teistä milloinkaan tule\nkunniallista kansalaista enää. Olette synnynnäinen tappaja. Tunnen\njokaisen pahan miehen näillä seuduilla. Useampi kuin yksi on kertonut\nminulle jonkin räjähtäneen heidän aivoissaan, ja kun he olivat tulleet\ntaas järkiinsä, oli heidän jaloissaan maannut toinen kuollut mies.\nMinun laitani ei ole niin. Olen kyllä ammuskellut hieman, minäkin,\nmutta en ole milloinkaan halunnut ampua toista miestä vapautuakseni\nedellisestä. Tappamani miehet eivät istu rinnallani öisin.\nRevolverisankarin kiusa on taas sellainen. Hän on hullu. Hänen on pakko\ntappaa uusi mies -- hänet yllytetään siihen, että hän voisi unhoittaa\nedellisen.\"\n\n\"Mutta minä en ole mikään revolverisankari\", vastusti Duane.\n\"Olosuhteet olivat vain sellaiset, että --\"\n\n\"Epäilemättä\", keskeytti Bland nauraen. \"Olosuhteet tekivät minustakin\nrosvon. Ette tunne itseänne. Olette vielä nuori, teillä on kiihkeä\nluonne ja isänne oli muudan vaarallisimmista miehistä, mitä Texasissa\nmilloinkaan on elänyt. En voi ajatella tulevaisuuttanne toisenlaiseksi.\nSen sijaan että rupeatte elämään sitä yksinänne -- yksinäisenä sutena,\nkuten texasilaiset sanovat -- pitäisi teidän liittyä muiden\nhenkipattojen ystäväksi. Eläisitte pitemmän aikaa.\"\n\nEuchre vääntelehti istuimellaan.\n\n\"Päällikkö, olen koettanut jutella pojalle aivan samaa kuin tekin.\nSenvuoksi veinkin hänet mukanani kotiini. Jos hän rupeaa toveriksemme,\nloppuvat vaikeudet siihen. Ja hän komistaisi vain joukkoamme. Olen\nnähnyt hurjan Bill Hickokin vetäisevän esille revolverinsa ja Billy\nKidin ja Hardinin ja Chessin, jotka ovat rajaseudun nopeimpia miehiä.\nJa pyytäen anteeksi läsnäolevilta uskallan väittää, että Duane voittaa\nheidät kaikki. Hänen vetäisyssään on eroa. Ette voi huomatakaan, kuinka\nhän sen tekee.\"\n\nEuchren ihaileva ylistys aiheutti vaikuttavan lyhyen vaitiolon.\nAlloway liikahteli levottomasti kannusten heikosti kilistessä eikä\nkohottanut päätään. Bland näytti miettiväiseltä.\n\n\"Se onkin melkein ainoa ominaisuus, joka tekee minut vaalikelpoiseksi\njoukkoonne\", sanoi Duane kevyesti.\n\n\"Ja se riittääkin mainiosti\", vastasi Bland lyhyesti. \"Haluatteko\nmiettiä asiaa?\"\n\n\"Kyllä; hyvää yötä.\"\n\nHän poistui sieltä Euchren kanssa. Kun he olivat päässeet kujanteen\npäähän ehtimättä vaihtaa sanaakaan, kutsui Bland Euchren takaisin.\nDuane käveli hitaasti kuun valaisemaa tietä pitkin majan luo istuutuen\npumpulipuiden juurelle odottamaan Euchreä. Ilta oli äänetön ja\nrauhallinen, ja vain hyönteisten hiljainen surina todisti luonnon\nsykähdellen elävän. Korkealla vaeltavan kuun kauneus, varjoisat\nsysimustat rotkot vuorten rinteillä ja täydellisesti pimenneen yön\nsurullinen tyyneys vapisuttivat Duanea hänen ajatellessaan, kuinka\nkaukana hän nyt olikaan näiden seikkojen aiheuttamasta ilosta. Hän ei\nvoisi enää milloinkaan olla luonnollinen elämänsä kuluessa. Hänen\nmielensä oli synkistynyt. Tämän jälkeen hänen silmänsä ja korvansa\nsaisivat merkitä muistiin luonnon vaikutelmia, voimaita riemuita niiden\naiheuttamasta ilosta.\n\nMutta siitä huolimatta, kun hän istui siinä aavistaen olevansa\npakotettu vielä kovempiin ja synkempiin töihin tulevaisuudessa, oli\nhänen mielessään kuitenkin jäljellä kummallisen suloisiakin ajatuksia,\nJennien muistelemisesta johtuneita. Hän oli vielä tuntevinaan tytön\npienen kylmän käden puristuksen. Hän ei muistellut Jennietä kuin naista\neikä ruvennut erittelemään tunteitaan, ajatteli ja haaveili vain\nepämääräisesti; ja näihin mietteihin sekoittuivat alituisesti ja\nankarasti suunnitelmat tytön pelastamiseksi.\n\nKuullessaan laahustavia askelia hän nousi. Euchren tumma vartalo\nlähestyi juuri pumpulipuiden juuritse kuun valaiseman ruohikon poikki.\nJa heti kun henkipatto saapui Duanen luo, näki Duane hänen olevan hyvin\nkiihkoissaan. Mutta se vaikutti tuskin Duaneen, joka tuntui tulevan yhä\nkärsivällisemmäksi, tyynemmäksi ja voimakkaammaksi.\n\n\"Bland ei päästänytkään teitä sieltä niin helposti\", sanoi hän.\n\n\"Odottakaa, kunnes saan hieman huokaista\", vastasi Euchre.\n\nHän istui hetkisen vaiti löyhytellen itseään hatullaan, vaikka yö\nolikin viileä, ja sitten hän poistui tupaan palaten sieltä palava\npiippu hampaissaan.\n\n\"Kaunis ilta\", sanoi hän ja hänen äänensä sävy ilmaisi Duanelle, että\nhän oli kummallisella tuulella. \"Kaunis yö rakkausseikkailulle, koira\nvieköön.\"\n\n\"Huomasin sen\", vastasi Duane kuivasti.\n\n\"Minut saa vaikka hirttää, ellen seisonut katsellen, kuinka Bland\npudisti vaimoaan, kunnes Katen kieli tuli ulos suusta ja hänen kasvonsa\nmustuivat.\"\n\n\"Ei suinkaan!\" huudahti Duane.\n\n\"Toivon saavani kuolla, ellei se ole totta. Buck, kuunnelkaahan tätä\ntarinaa. Tullessani takaisin kuistiin huomasin Blandin olevan\nheräämäisillään. Hän oli ollut liian väsynyt voidakseen käsittää\nkaikkea. Alloway ja Kate olivat menneet sisään sytyttämään lamppuja.\nKuulin Katen juttelevan kovasti, mutta Alloway ei äännähtänytkään. Hän\nei ole muulloinkaan puhelias, mutta ollessaan tuolla tuulella hän on\nkirotun vaarallinenkin. Bland teki minulle muutamia suoria kysymyksiä.\nOlin valmistautunut niihin ja vannoin, että kuu on viheriä juusto. Hän\noli tyytyväinen. Bland on aina luottanut minuun ja pitänytkin minusta\nluullakseni. Minusta tuntui sentään ilkeältä valehdella siten. Mutta\nhän on kova mies ja hänellä on pahoja tarkoituksia Jennietä kohtaan, ja\nolen senvuoksi valmis pettämään hänet minä päivänä tahansa.\n\n\"Sitten menimme sisälle. Jennie oli pujahtanut pieneen huoneeseensa,\nmutta Bland kutsui hänet sieltä pois. Jennie sanoi jo riisuutuneensa,\nmutta Bland käski hänen pukea ylleen jälleen. Sitten, Buck, hänen\nseuraava tekonsa oli melko hämmästyttävä. Hän tähtäsi nimittäin\nharkitusti Katea revolverillaan. Niin, hän suuntasi suuren sinertävän\ncoltinsa suoraan häntä kohti ja sanoi:\n\n\"'Mieleni tekee ampua kallosi mäsäksi.'\n\n\"'Anna tulla vain', sanoi Kate niin tyynesti kuin suinkin.\n\n\"'Valehtelit minulle!' karjaisi Bland.\n\n\"Kate nauroi hänelle päin naamaa. Bland läjähdytti revolverin takaisin\nhuotraan tarttuen Kateen. Kate taisteli kyllä vastaan, mutta ei kyennyt\npitämään puoliaan. Bland tarttui hänen kurkkuunsa ja kuristi häntä,\nkunnes luulin Katen tukehtuvan. Alloway hillitsi hänet. Kate vaipui\nrentonaan vuoteelle huohottaen hetkisen. Kun hän tointui, rupesi Bland\nsättimään häntä hirveästi pakottaakseen hänet alistumaan. Bland oli\nluullakseni mustasukkainen. Hän epäili Katen rakastuneen teihin ja\npettävän häntä. On luullakseni hyvin kiusallista miehelle, että hän\narvaa melkein oikein, mutta ei tiedä varmaan. Mutta hän hellitti\nkuitenkin hetkisen kuluttua, ruveten kiroilemaan ja raivoamaan hänelle.\nMuudan hänen purkauksistaan oli hattunne koristeen arvoinen: 'Miehen\ntappaminen ei ole mitään, eikä kenenkään tarvitse juuri yllyttää minua\nsiihen, mutta haluan tietää totuuden, kuuletko sen, lutka!'\n\n\"Sitten hän meni kamariin laahaten Jennie-raukan sieltä tupaan.\n\n\"Jennie oli jo ehtinyt pukeutua. Bland oli niin hurjistunut, että hän\nloukkasi Jennien kipeää jalkaa. Muistatte kai Jennien saaneen tuon\nvamman taistellessaan erästä paholaista vastaan pimeässä. Ja nähdessäni\nBlandin pudistavan häntä ja tekevän hänelle pahaa tunsin jonkin\nkummallisen, kuuman tunteen kaivelevan sisuksiani, ja ensi kerran\nelämässäni toivoin olevani revolverisankari.\n\n\"Mutta Jennie sai minut hämmästymään. Hän oli lakanaakin valkoisempi,\nja hänen silmänsä olivat suuret ja tuijottavat, mutta hän oli rohkea.\nNäin hänet nyt ensi kerran sellaisena.\n\n\"'Jennie', sanoi Bland, 'vaimoni kertoi Duanen tulleen tänne tapaamaan\nsinua. Luulen hänen valehtelevan. Uskon hänen rohkaisseen Duanea ja\nhaluan tietää sen. Jos hän on käyttäytynyt niin ja sinä kerrot sen\nminulle päästän sinut vapaaksi. Lähetän sinut Huntsvilleen, missä voit\npäästä yhteyteen ystäviesi kanssa. Annan sinulle rahaakin.'\n\n\"Sen hetken täytyi Kate Blandista tuntua helvetilliseltä. Vaikka en\nolisi milloinkaan nähnyt kuoleman väijyvän kenenkään miehen silmissä,\nnäin sen nyt ainakin Blandin katseessa. Hän rakastaa vaimoaan. Sehän\ntässä juuri onkin kummallisinta.\n\n\"'Tuliko Duane tänne tapaamaan vaimoani?' kysyi Bland tiukasti.\n\n\"'Ei', vastasi Jennie.\n\n\"'Hän on siis kosiskellut sinua?'\n\n\"'Niin.'\n\n\"'Onko hän rakastunut sinuun? Kate sanoi niin.'\n\n\"'Ei -- en tiedä -- hän ei ole sanonut sitä minulle.'\n\n\"'Mutta sinä kai olet rakastunut häneen?'\n\n\"'Kyllä', vastasi Jennie, ja, Buck, teidän olisi pitänyt nähdä hänet!\nHän heitti päänsä pystyyn ja hänen silmänsä oikein leimusivat. Bland\nnäytti hämmästyvän katsellessaan häntä. Ja Alloway, tuo pieni\nhaisunäätä henkipatoksi, oikein huudahti. Sana sattui hänen arimpaan\nkohtaansa, koska hän rakastaa Jennietä. Ja Jennien ulkomuoto olisikin\nsillä kertaa karkoittanut vaikka kenen pois. Alloway livahti pihalle\nkuin varjo. Kerroinhan teille hänen koettaneen taivuttaa Blandia\nnaittamaan Jennien hänelle. Siis voi tuollainen Allowayn tapainen\nroistokin rakastua naiseen!\n\n\"Bland käveli edestakaisin huoneessa ollen melkein suunniltaan.\n\n\"'Jennie'. sanoi hän kääntyen uudelleen Jennien puoleen, 'uskallatko\nvannoa henkesi uhalla puhuvasi totta? Eikö Kate ole rakastunut Duaneen?\nOnko hän sallinut hänen tulla tapaamaan vain sinua? Eikö heidän\nvälillään ole ollut mitään?'\n\n\"'Ei, vannon sen', vastasi Jennie ja Bland istuutui kuin selkäänsä\nsaanut mies.\n\n\"'Mene nukkumaan, sinä kalpeanaamainen --' Bland nieli jonkun sanan,\nluullakseni hyvin ilkeän, vapisten oikein tuolissaan.\n\n\"Jennie poistui silloin ja Kate alkoi saada hermokohtauksia. Ja setänne\nEuchre pujahti ovesta pihalle tullen kotiin.\"\n\nDuane ei kyennyt puhumaan sanaakaan Euchren pitkän selostuksen\nloputtua. Hän tunsi huojennusta, sillä hän oli todellisuudessa\nodottanut jotakin paljon pahempaa. Ja hän oikein hurmaantui\najatellessaan, että Jennie oli vannonut väärin suojellakseen tuota\nturmeltunutta naista. Kuinka arvoituksellisia nuo naiset sentään\novatkaan!\n\n\"Niin, meidän pieni asiamme on nyt sillä asteella\", jatkoi Euchre\nmiettiväisesti. \"Ymmärrätte kai, Buck, sen yhtä hyvin kuin minäkin,\nettä ellette olisi sellainen mies, joka on näyttänyt osaavansa\nkäsitellä revolveria ihmeellisen taitavasti, olisitte nyt täynnä\nlyijyä. Jos teidän vain onnistuu sattumalta tappaa Bland ja Alloway,\nvoitte varmasti elää yhtä turvallisesti täällä rajalla kuin\nSantonessakin. Sellaisen maineen hankkii revolveri miehelle täällä\ntaistelujen maassa.\"\n\n\n\n\nIX\n\n\nMolemmat miehet heräsivät varhain ja vaikenivat aavistaessaan tulevia\nvaikeuksia ja miettiessään sitä seikkaa, että kauan suunnitellun\ntoiminnan hetki oli nyt koittanut. Tuntui kummalliselta, että niin\npuhelias mies kuin Euchre voi vaieta niin pitkän aikaa, mutta siitä\nvoitiinkin käsittää, kuinka kuolettavan vakava suunniteltu tehtävä oli.\nAamiaista syötäessä hän sanoi vain muutamia tavallisia ruoan tarjoiluun\nliittyviä sanoja. Mutta aterian lopussa hän näytti harkinneen asian\nloppuun.\n\n\"Buck, kuta pikemmin nyt, sitä parempi\", sanoi hän silmien välähtäessä.\n\"Kuta vähemmän aikaa tuhlaamme nyt, sitä vähemmän Bland hämmästyy.\"\n\n\"Olen valmis silloin kuin tekin\", vastasi Duane tyynesti nousten\npöydästä.\n\n\"No, satuloikaa siis hevoset\", jatkoi Euchre töykeästi. \"Sitokaa niiden\nselkään valmistamani kääryt, yhden kumpaankin satulaan. Ei voi vielä\ntietää, vaikka jommankumman hevosen täytyisikin kantaa kaksinkertaista\nkuormaa. On siunattu asia, että molemmat hevoset ovat suuret ja\nvoimakkaat. Luullakseni Euchre-setänne ei menetellyt lainkaan viisaasti\ntuodessaan tänne hevosenne ja laittaessaan ne valmiiksi.\"\n\n\"Euchre, toivoakseni ette joudu pulaan täällä. Pelkään sitä. Antakaa\nminun nyt suoriutua lopusta yksinäni\", sanoi Duane.\n\nVanha henkipatto katsoi häneen ivallisesti.\n\n\"Niin, se olisi hirveätä nyt, vai mitä? Mutta jos haluatte tietää sen,\nniin olen jo joutunut pulaan. En kertonutkaan teille eilen, että Chess\nAlloway jo uhkasi minua. Hän alkoi päästä selville kaikesta aika\nnopeasti.\"\n\n\"Euchre, aiotte siis lähteä kanssani?\" kysyi Duane käsittäen äkkiä\ntotuuden.\n\n\"Varmasti, joko helvettiin tahi sitten turvaan vuorten toisella puolen!\nToivoisin olevani revolverisankari. Minusta tuntuu niin tukalalta\npoistua täältä ampumatta Kaniininaama-Bensonia. Nyt, Buck, pitää teidän\najatella tiukasti sillä aikaa kuin minä käyn vakoilemassa. On vielä\nmelko aikaista, mikä onkin sitä suotuisampaa.\"\n\nEuchre pani hatun päähänsä, ja kun hän poistui, näki Duane hänen\nkiinnittäneen revolveri- ja ammusvyön uumilleen. Duane näki nyt ensi\nkerran henkipaton asestautuneena.\n\nDuane sulloi vähät tavaransa satulalaukkuihinsa kantaen sitten satulat\naituukseen. Siellä kasvavan alfalfan runsaus ilmaisi hänelle hevosten\nvoineen mainiosti. Ne olivat melkein lihoneet laaksossaoloaikanaan. Hän\njuotti ne, kiinnitti satulat löyhästi niiden selkään ja pani suitset\nsuuhun. Sitten hän täytti purjekankaiset vesisäkit. Tehtyään sen hän\npalasi tupaan odottamaan.\n\nSillä hetkellä hän ei tuntenut kiihkoa eikä minkäänlaista muutakaan\nmielenliikutusta. Hänellä ei ollut enää mitään ajattelemista eikä\nsuunnittelemista. Hetki oli koittanut ja hän oli valmis, ymmärtäen\ntäydellisesti kaikkien toivottomat mahdollisuudet, joiden varaan hänen\noli antauduttava. Hänen ajatuksensa rajoittuivat Euchreen ja tämän\nvanhan henkipaton osoittamaan hämmästyttävään uskollisuuteen ja\nhyvyyteen. Hetket kuluivat hitaasti. Hän katsoi ehtimiseen kelloonsa\ntoivoen saavansa panna asian alulle ja pääsevänsä lähtemään ennen\nhenkipattojen heräämistä. Vihdoin hän kuuli Euchren laahustavat\naskeleet kovalta polulta. Kopina oli kuitenkin tavallista nopeampaa.\n\nKun Euchre ilmestyi näkyviin tuvan nurkan takaa, ei Duane ollut niin\npaljon hämmästynyt kuin huolissaan nähdessään henkipaton kalpeana ja\nvapisevana. Hän oli aivan märkänä hiestä ja näytti hurjalta.\n\n\"Onni on -- ainakin -- vielä -- meidän puolellamme, Buck!\" huohotti\nhän.\n\n\"Ette siltä näytä\", vastasi Duane.\n\n\"Olen hirveän pahoinvoipa. Tapoin juuri erään miehen. Ensimmäisen\nelämässäni.\"\n\n\"Kenen sitten?\" kysyi Duane säpsähtäen.\n\n\"Kaniininnaama-Bensonin. Ja vaikka voinkin huonosti, riemuitsen\nkuitenkin siitä. Kävelin tietä pitkin katsellen ympärilleni. Näin\nAllowayn menevän Degerien luo. Hän on hyvissä väleissä heidän kanssaan.\nMenin sinne tietysti kyselemään. Olin kaikissa tapauksissa iloinen\nnähdessäni hänen poistuvan Blandin talosta. Eikä hän nähnyt minua.\nPistäytyessäni Bensoniin näin siellä vain Kaniininaaman ja muutamia\nmeksikolaisia, joille hän jakeli määräyksiä. Benson ei ole milloinkaan\nsietänyt minua. Nytkin hän tiuskaisi, ettei hän antaisi parin sentin\nhintaista tupakkapalastakaan hengestäni. Kysyin, mitä hän tarkoitti.\n\n\"'Koetatte pettää päällikköä ja Chessiä', sanoi hän.\n\n\"'Jack, paljonko antaisitte omasta hengestänne?' kysyin häneltä.\n\n\"Hän suoristautui hämmästyneenä ja ilkeän näköisenä. Ja silloin\ntäräytin häntä keskelle rintaa. Hän kaatui ja meksikolaiset lähtivät\npakoon. Nyt en saa varmaankaan nukkua enää milloinkaan, mutta minun oli\nse tehtävä.\"\n\nDuane kysyi, oliko laukaus herättänyt huomiota muualla.\n\n\"En nähnyt muita kuin nuo meksikolaiset, vaikka katsoinkin tarkasti.\nPalatessani oikaisin Blandin talon taakse pumpulipuumetsikön läpi.\nTarkoitukseni oli pysytellä piilossa, mutta halusin kuitenkin samalla\njollakin tavoin saada selville, oliko Bland jo hereillä. Olin melkein\ntörmätä Beppoon, tuohon poikaan, joka hoitaa Blandin hevosia. Beppo\npitää minusta. Ja kun kysyin häneltä hänen isännästään, sanoi hän\nBlandin olleen ylhäällä koko yön ja tapelleen rouvan kanssa. Ja, Buck,\nluulen asian olevan näin: Bland ei voinut tyyntyä vielä eilen illalla.\nHän oli vihainen ja rupesi ahdistamaan Katea jälleen saadakseen hänet\nväsymään. Yhtä helposti hän olisi voinut ruveta ahdistamaan Jennietä\npahemmissa tarkoituksissa. Hän ja Kate ovat kaikissa tapauksissa\ntaistelleet kiihkeästi ja kovasti. Meitä onnistaa todellakin.\"\n\n\"Siltä näyttää. No niin, minä lähden nyt\", sanoi Duane päättäväisesti.\n\n\"Onnistaa, onnistaa todella niin, että minua oikein naurattaa! Bland on\nollut pystyssä koko yön mitä väsyttävimmän ratsastusmatkan jälkeen. Hän\non varmasti aivan lopussa tänä aamuna, uninen ja vihainen eikä osaa\nodottaa mitään kummempaa tapahtuvaksi ennen aamiaista. Kävelkää nyt\nhänen taloonsa ja kohdatkaa hänet kuinka vain haluatte. Se on teidän\nasianne. Vihjaisen teille sentään, että jos hän tulee pihalle ja\nhaluatte neuvotella, sanokaa hänelle vain ajatelleenne hänen\nehdotustaan ja tahtovanne joko liittyä tahi olla liittymättä hänen\njoukkoonsa. Teidän pitää tappaa hänet ja säästäisi aikaa, jos menisitte\nsinne revolveri kädessänne. Ja olisi se ehkä viisaintakin, sillä hänkin\naikonee menetellä samoin.\"\n\n\"Entä hevoset?\"\n\n\"Otan ne haltuuni ja saavun paikalle pari minuuttia teidän tulostanne\nsinne. Minusta tuntuu siltä, että kaiken pitää olla suoritettu ja\nJennien pihalla silloin kun tulen sinne. Päästyämme vain hevosten\nselkään voimme ratsastaa pois leiristä, ennenkuin Alloway tahi joku muu\nehtii ryhtyä toimeen. Jennie ei ole paljon kaniinia raskaampi. Suuri\nmusta jaksaa kyllä kantaa teidät molemmat.\"\n\n\"Hyvä on. Mutta sallikaa minun kerran vielä taivuttaa teitä jäämään\ntänne ja olemaan sekaantumatta enää tähän asiaan\", sanoi Duane\nvakavasti.\n\n\"Ei. Lähden mukaanne. Kuulittehan, mitä Benson kertoi minulle. Alloway\nei suostu enää epäilemäänkään minua. Buck, vielä viimeinen sana.\nVarokaa tuota Blandin naista.\"\n\nDuane vain nyökäytti päätään ja sitten ilmoitettuaan satuloineensa\nhevoset poistui pumpulipuumetsikköön. Kun oikaistiin sen ja kenttien\npoikki, oli Blandin taloon noin viiden minuutin matka. Mutta Duanesta\nse tuntui yhtä pitkältä kuin aikaa vievältäkin, ja hänen oli hyvin\nvaikea kulkea hitaasti. Kun hän käveli sinne, tapahtui hänen\ntunteissaan asteittainen ja kummallinen muutos. Hän oli jälleen menossa\nkohtaamaan erästä miestä taistellakseen hänen kanssaan. Hän olisi kyllä\nvoinut karttaa tätä kohtausta, mutta huolimatta siitä tosiseikasta,\nettä hän halusi taistella, ei hän vielä ollut tuntenut tuota kuumaa,\nselittämätöntä veren kohinaa. Hänen kuolettavan toimintansa vaikutin ei\nollut henkilökohtainen ja se muutti asian jollakin tapaa.\n\nEi ketään henkipattoa ollut näkyvissä. Hän näki useita meksikolaisia\npaimenia nautoineen. Muutamien talojen piipuista kohosi kiemurrellen\nsinisiä savupilviä. Savun tuoksuva haju palautti Duanen mieleen kodin\nja halkojen hakkaamisen hellaa varten.\n\nHän näki joesta kohoavan kerman väristä sumua, joka haihtui\nauringonpaisteessa.\n\nSitten hän saapui Blandin kujanteeseen. Ollessaan vielä jonkun matkan\npäässä talosta hän kuuli miehen ja naisen kovia vihaisia ääniä. Bland\nja Kate riitelivät siis vielä. Hän tarkasti nopeasti ympäristön. Ei\nainoata meksikolaistakaan ollut näkyvissä. Silloin hän kiiruhti hieman.\nPäästyään kujanteen puoliväliin hän käänsi päätään katsoakseen\npumpulipuiden välitse. Hän näki Euchren jo tuovan hevosia. Mitkään\nmerkit eivät osoittaneet, että vanha henkipatto menettäisi rohkeutensa\nlopussa. Duane oli pelännyt sitä.\n\nHän hiljensi nyt kävelemisensä hitaaksi maleksimiseksi. Päästyään\nkuistiin hän kuuli, mitä tuvassa puhuttiin.\n\n\"Jos teet sen, Bland, tapan taivaan nimessä sekä sinut että hänet!\"\nKate Blandin täyteläinen ääni sanoi tämän huohottaen.\n\n\"Päästä minut! Menen sinne vaikka mikä olisi!\" vastasi Bland käheästi.\n\n\"Miksi?\"\n\n\"Haluan vähän kosiskella häntä. Olisi niin sanomattoman hauskaa, jos\nsaisin nauraa hänen uudelle rakastajalleen.\"\n\n\"Valehtelet\", huusi Kate.\n\n\"En aio sanoa, mitä teen hänelle sitten _jälkeenpäin_!\" Blandin ääni\nmuuttui vain käheämmäksi intohimosta. \"Päästä minut nyt!\"\n\n\"En, en! En päästä sinua sinne. Pakottaisit vain hänet puhumaan totta\nja tappaisit hänet.\"\n\n\"_Tottako_!\" kähisi Bland.\n\n\"Niin, minä valehtelin. Jenniekin valehteli suojellakseen minua. Ei\nsinun tarvitse tappaa häntä senvuoksi.\"\n\nBland kirosi kauheasti. Sitten seurasi kovaan taisteluun joutuneiden\nruumiiden painiskelua -- jalkojen siirtelemistä, kannusten kilinää,\njonkun kaatuvan tuolin tahi pöydän aiheuttamaa kolinaa ja sitten naisen\ntuskanhuutoja.\n\nDuane meni avonaisesta ovesta huoneeseen. Kate Bland lepäsi melkein\npoikittain eräällä pöydällä, jolle hänet oli heitetty, koettaen jälleen\npäästä jaloilleen. Bland oli selin Duaneen. Hän oli aukaissut Jennien\nkamarin oven ja saanut jo toisen jalkansa kynnyksen yli. Duane kuuli\ntytön hiljaisen värähtelevän huudon.\n\nSilloin hän lausui Blandin nimen kovasti ja selvästi.\n\nBland pyörähti äkkiä kuin kissa jäykistyen sitten kynnykselle.\n\nHänen katseensa, joka oli yhtä nopea kuin hänen tekonsakin, ymmärsi\nDuanen uhkaavan asennon, josta ei voitu erehtyä.\n\nHänen suuri ruumiinsa täytti koko oviaukon. Hän oli hyvin epämukavassa\nasennossa saadakseen revolverinsa käteensä, mutta hänellä ei ollut\naikaa astua askeltakaan lähemmäksi. Duane näki hänen silmistään, kuinka\nhän epätoivoisesti punnitsi mahdollisuuksia, kääntäen vain sekunnin\nmurto-osaksi katseensa vaimoonsa. Sitten hänen koko ruumiinsa näytti\nvärähtävän hänen kätensä hujahtaessa.\n\nDuane ampui hänet. Hän kaatui suulleen ja hänen revolverinsa laukesi\nsattuessaan lattiaan, irtautuen samalla ojentautuneista sormista. Duane\nhyökkäsi hänen luokseen ja kumartui hänen puoleensa kääntäen hänet\nselälleen. Bland katsahti häneen lasimaisin silmin heittäen henkensä.\n\n\"Duane, olette tappanut hänet!\" huusi Kate Bland käheästi. \"Tiesin\nteidän tekevän sen.\"\n\nNainen horjui nojautuen seinään laajentunein silmin, voimakkaat kädet\nristissä ja kasvot hitaasti kalveten. Hän näytti järkytetyltä ja\npuoleksi mykistetyltä, mutta ei surulliselta.\n\n\"Jennie!\" huusi Duane kovasti.\n\n\"Ah, Duane!\" kuului tytön katkonainen vastaus.\n\n\"Niin. Tulkaa tänne! Kiiruhtakaa!\"\n\nJennie tuli kamaristaan nilkuttaen ja nähden vain hänet. Tyttö\nkompastui Blandin ruumiiseen. Duane tarttui hänen käsivarteensa\nvetäisten hänet taakseen, koska hän pelkäsi Katea tämän todettua,\nkuinka häntä oli petetty. Hänen tekonsa oli suojeleva ja lähtönsä ovea\nkohti yhä merkityksellinen.\n\n\"Duane!\" huusi rouva Bland.\n\nSiinä ei ollut aikaa keskusteluun. Duane tunkeutui eteenpäin pitäen\nJennietä takanaan. Silloin alkoi kujanteelta kuulua teräskenkäisten\nkavioiden kapsetta. Kate Bland hyökkäsi ovelle. Kun hän kääntyi\ntakaisin, alkoi hänen hämmästyksensä muuttua toteamiseksi.\n\n\"Mihin aiotte viedä Jennien?\" huusi hän kuin mies.\n\n\"Pois tieltä!\" vastasi Duane. Hänen katseensa riitti ehkä Katelle\nsanoittakin. Nainen raivostui silmänräpäyksessä hirveästi.\n\n\"Sinä koira! Olet koko ajan pettänyt minua! Kosiskelit minua! Annoit\nminun uskoa -- vannoit rakastavasi minua! Nyt ymmärrän, kuinka ovelasti\nolet käyttäytynyt. Kaikki vain tuon tytön vuoksi, mutta et voi saada\nhäntä; et pääse täältä ikinä hengissä. Luovuta tyttö minulle. Anna\nminun päästä häneen käsiksi! Hän ei tule enää milloinkaan lumoamaan\nainoatakaan miestä tässä leirissä.\"\n\nHän oli väkevä nainen ja Duane tarvitsi kaikki voimansa torjuakseen\nhänen hyökkäyksensä. Kate koetti repiä Jennietä hänen kohotetun\nkäsivartensa yli. Ja jokainen sekunti lisäsi vain hänen raivoaan.\n\n\"Auttakaa, auttakaa, auttakaa!\" huusi hän niin kovasti, että ääni\nvarmasti kantautui laakson kaukaisimpaankin tupaan.\n\n\"Olkaa nyt siivosti!\" huudahti Duane hiljaa tiukasti. Hänellä oli vielä\nrevolveri oikeassa kädessään ja naisen hyökkäysten torjuminen alkoi jo\nkäydä vaikeaksi. Hänen tyyneytensäkin oli haihtunut samalla kun nainen\noli huutanut apua. \"Olkaa nyt jo siivosti!\" toisti hän lennättäen Katen\nvihaisesti syrjään.\n\nMutta Kate tempasikin äkkiä luodikon seinältä ja perääntyi hapuillen\nvoimakkailla sormillaan liipaisinta. Kun hän sieppasi sen työntäen\npanoksen sisään ja suunnaten sen, hyökkäsi Duane hänen kimppuunsa. Hän\ntyönsi luodikon ylös sen lauetessa, jolloin ruuti poltti hänen\nkasvojaan.\n\n\"Jennie, juokse ulos! Ja sitten äkkiä hevosen selkään!\" sanoi hän.\n\nJennie hyökkäsi ovesta pihalle.\n\nDuane puristi luodikon piipun raudanlujaan otteeseen. Hän oli tarttunut\nsiihen vasemmalla kädellään vetäisten sitä niin kovasti, että\nraivostunut nainen kaatui lattialle. Mutta Duane ei saanut hänen\notettaan irtautumaan. Kate oli yhtä voimakas kuin hänkin.\n\n\"Kate, päästäkää irti!\"\n\nDuane koetti säikäyttää naista. Kate ei nähnyt kasvojaan kohti\nojennettua revolveria tahi sitten oli järki saanut väistyä sellaisen\nkiihkon tieltä, ettei hän välittänyt enää mistään. Hän kiroilikin.\nHänen miehensä oli käyttänyt samoja kiroussanoja, mutta hänen\nhuuliltaan ne kuulostivat kummallisilta, epänaisellisilta ja\nilkeämmiltä. Hän taisteli Duanea vastaan kuin naarastiikeri eivätkä\nhänen kasvonsa enää näyttäneet naisen kasvoilta. Henkipattoelämän\nkaikki pahat puolet, hurjuus, raivo ja tappamiskiihko, vaikuttivat\ntällaisenakin hetkenä hirveästi Duaneen.\n\nHän kuuli huudon ulkoa, jonkun miehen käheän ja varoittavan huudon.\n\nSe pani hänet ajattelemaan ajanhukkaa. Tämä naispaholainen voi ehkä\nvielä tuhota hänen suunnitelmansa.\n\n\"Päästäkää irti!\" kuiskasi hän tuntien huuliensa jäykistyvän. Ja juuri\ntällä vakavalla hetkellä hän irroitti kätensä luodikon piipusta.\n\nSilloin väänsi Kate äkillisellä, moninkertaisella ja vastustamattomalla\nvoimalla luodikon alas laukaisten sen. Duane tunsi rinnassaan polttavaa\ntuskaa kuin olisi siihen lyöty tahi pistetty jollakin aseella. Sitten\nraivoissaan hän tempasi niin voimakkaasti pyssyn piipusta, että nainen\nlensi seinää vasten. Kate kaatui ja näytti menettävän tajuntansa.\n\nDuane hypähti taaksepäin, kääntyi ja hyökkäsi ovesta kuistiin.\nRevolverin kumeat paukahdukset pysähdyttivät hänet. Hän näki Jennien\npitävän käsissään kimon suitsia. Euchre istui kahdareisin toisen\nhevosen selässä tähdäten coltillaan ja ampuen sillä kujanteelle päin.\nSitten kuului muudan kovempi laukaus ja Euchren ampuminen lakkasi. Hän\nputosi hevosen selästä.\n\nKatsahtaen taakseen Duane näki erään miehen lähestyvän kujannetta\npitkin. Tulija oli Chess Alloway. Hänen revolverinsa savusi, kun hän\nlähti juoksemaan. Sitten hän huomasi äkkiä Duanen koettaen hiljentää\nvauhtiaan kohottaessaan käsivarttaan. Mutta tämä pienikin pysähdys\nosoittautui kohtalokkaaksi. Duane ampui ja Alloway kaatui, jolloin\nhänen revolverinsa laukesi. Hänen luotinsa vihelsi Duanen vieritse\nkumahtaen tuvan seinään.\n\nDuane riensi hevosten luo. Jennie koetti hillitä korskahtelevaa kimoa.\nEuchre makasi selällään kuolleena, luodin reikä rinnassaan, kasvot\nvakavina ja käsi tarrautuneena revolverin perään ja suitsiin.\n\n\"Jennie, olette rohkea tyttö, kuten otaksuinkin!\" huusi Duane\nhillitessään hevosta, jota Jennie oli pidellyt kiinni. \"No nyt\nsatulaan! Kas niin! Viis siitä, vaikka jalustimet ovatkin pitkät\nKoettakaa pysytellä siinä.\"\n\nHän tempaisi suitset Euchren jäykistyneestä kourasta hypäten selkään.\nSäikähtyneet hevoset läksivät heti juoksemaan kiitäen kujannetta pitkin\ntielle. Duane näki asunnoistaan juoksemaan lähteviä miehiä. Hän kuuli\nhuutojakin, mutta ei laukaustakaan ammuttu. Jennie näytti pysyvän\nhevosensa selässä, vaikka hän huojuikin jalustimitta sinne tänne, niin\nettä Duane ratsasti lähemmäksi tarttuen hänen käsivarteensa.\n\nSitten he ratsastivat laakson päähän tielle, joka vei jyrkän ja\nvaikeakulkuisen Rim Rockin yli. Kun he rupesivat kiipeämään, katsoi\nDuane taakseen. Ei ketään takaa-ajajaa ollut näkyvissä.\n\n\"Jennie, olemme pääsemäisillämme pakoon!\" huusi hän riemastuttaakseen\ntyttöä äänellään.\n\nMutta Jennie katsoi kauhistuneena hänen rintaansa, kun hän kääntyessään\nkatsomaan taakseen joutui vastakkain Jennien kanssa.\n\n\"Ah, Duane, paitanne on aivan märkänä verestä!\" änkytti tyttö viitaten\nvapisevalla sormillaan.\n\nKuullessaan hänen sanansa Duane huomasi kaksi seikkaa: käsi, jonka hän\nvaistomaisesti oli painanut rinnalleen, piteli vielä revolveria, ja hän\noli saanut vaikean haavan.\n\nHäntä oli ammuttu rintaan niin alas, että hän vakavasti pelkäsi\nhenkensä olevan vaarassa. Luodin tekemästä reiästä vuoti kovasti verta,\nsekä siitä kohdasta, josta se oli mennyt sisään, että paikasta, josta\nse oli tullut ulos, veren maksoittumatta ollenkaan. Hänen suustaan ei\nkuitenkaan tullut verta, vaikka hän alkoikin sylkeä punertavaa vaahtoa.\n\nHeidän ratsastaessaan eteenpäin Jennie katsoi häneen kalpein kasvoin\npuhumatta sanaakaan.\n\n\"Olen vaikeasti haavoittunut, Jennie\", sanoi Duane, \"mutta kestän\nkuitenkin luullakseni.\"\n\n\"Ampuiko tuo nainen teitä?\"\n\n\"Ampui. Hän oli oikea paholainen. Euchre käski minua varoa häntä. En\nollut tarpeeksi nopea.\"\n\n\"Ei suinkaan teidän ollut pakko --\" kysyi tyttö vapisten.\n\n\"Ei, ei!\" vastasi Duane.\n\nHe eivät keskeyttäneet kiipeämistään, vaikka Duane repi huivinsa\nkääreiksi, joilla hän sitoi lujasti haavansa. Levänneet hevoset\nkulkivat nopeasti, vaikka tie olikin huono. Aukeilla paikoilla Duane\nkatsoi taakseen. Kun he nousivat viimeisen jyrkän rinteen laelle ja\nsaapuivat Rim Rockin huipulle huomaamatta laaksossa minkäänlaisia\ntakaa-ajon merkkejä ja nähden vain villin, kumpuisen erämaan edessään,\nkääntyi Duane tytön puoleen vakuuttaen hänelle, että heillä nyt oli\nkaikki pakenemismahdollisuudet puolellaan.\n\n\"Entä haavanne?\" änkytti tyttö huolestuneen ja vakavan näköisenä. \"Näen\nveren tippuvan selästänne!\"\n\n\"Jennie, ei minua niin helposti tapeta\", sanoi hän. Sitten hän vaikeni\nkiinnittäen tarkkaavaisuutensa epätasaiseen tiehen. Hän huomasi\nhetkisen kuluttua, ettei hän ollut ratsastanut Blandin leiriin tämän\nkautta. Mutta sillä ei ollut väliä, sillä jokainen Rim Rockin taakse\nvievä tie oli tarpeeksi turvallinen. Hän halusi vain päästä kauaksi\njohonkin villiin piilopaikkaan, jonne hän voisi kätkeytyä niin pitkäksi\najaksi, että hänen haavansa ehtisi parantua. Hänen rinnassaan paloi\nkuin tuli ja hänen kurkkuaan poltti niin, että hänen oli pakko tuon\ntuostakin nielaista kulahdus vettä. Hän alkoi tuntea melkoisia\ntuskiakin, jotka yhä lisäytyivät tuntien kuluessa, väistyäkseen vihdoin\npuutuneisuuden tieltä. Siitä lähtien tarvitsi hän kaikki suuret\nvoimansa ja kaiken kestävyytensä. Hän menetti vähitellen vakavan\nasentonsa ja terävän näkönsä, todeten, että jos hän tapaisi sattumalta\nvihollisia tahi jos takaa-ajavat henkipatot saavuttaisivat hänet,\nkykenisi hän vain heikkoon vastarintaan. Senvuoksi hän kääntyikin\neräälle tielle, jota näytti vain harvoin kuljetun.\n\nSenjälkeen hän alkoi tuntea aistiensa yhä enemmän puutuvan. Hän tunsi\nvoivansa pysytellä satulassa vielä vähän aikaa, vaikka tiesikin\nvoimiensa loppuvan kesken. Sitten hän ajatteli, että hänen pitää neuvoa\nJennietä, jotta Jennie siinä tapauksessa, että hän jäisi yksikseen,\ntietäisi hieman, mitä hänen olisi tehtävä.\n\n\"Jennie, minusta ei ole piakkoin enää mihinkään\", sanoi hän. \"Ei, en\ntarkoita sitä, mitä ajattelette, putoan vain pian satulasta. Voimani\nalkavat olla lopussa. Jos kuolen, ratsastakaa takaisin päätielle.\nPiileskelkää ja levähdelkää päivisin ja ratsastakaa öisin. Päätie vie\neräälle joelle. Voitte luullakseni päästä Nueceen asti, missä varmasti\njoku karjanomistaja ottaa teidät luokseen asumaan.\"\n\nDuane ei kuullut Jennien epäselvää vastausta, jatkoi vain ratsastustaan\nnäkemättä hetkisen kuluttua enää tietä ja kuulematta hevosensa askelia.\nHän ei tiennyt matkustivatko he vielä penikulman vai monta. Mutta hän\ntunsi, milloin hevonen pysähtyi, tietäen epämääräisesti putoavansa ja\ntuntevansa Jennien käsivarren ympärillään, ennenkuin kaikki mustui\nhänen silmissään.\n\nKun hän tuli tajuihinsa, huomasi hän lepäävänsä pienessä\nmesquite-pensaan oksista kyhätyssä majassa. Se oli lujasti rakennettu ja\nnähtävästi jo muutamia vuosia vanha. Siinä oli kaksi ovea tahi aukkoa,\ntoinen ulkopuolella ja toinen peräseinässä. Duane kuvitteli sen\npakolaisten rakentamaksi, sellaisten, jotka olivat halunneet pitää\nsilmällä kumpaakin suuntaa tahtomatta tulla yllätetyiksi. Hän tunsi\nolevansa heikko eikä halunnut liikkua. Missä hän mahtoi ollakaan?\nKummallinen kuvaamaton ajan ja etäisyyden, jonkin kauan aikaa sitten\nsattuneen tapahtuman, aiheuttama tunne painosti häntä. Mutta Euchren\ntekemien kääröjen näkeminen käänsi hänen ajatuksensa Jennieen. Mihin\noli tyttö joutunut? Hänen työnsä merkkeinä majassa olivat kytevä tuli\nja pieni mustunut kahvipannu. Ehkä hän oli ulkona pitämässä silmällä\nhevosia tahi hakemassa vettä. Duane luuli erottavansa askelia ja\nkuunteli, mutta tunsi itsensä väsyneeksi, ja hetkisen kuluttua hänen\nsilmänsä sulkeutuivatkin ja hän vaipui uneen.\n\nKun hän heräsi siitä, huomasi hän Jennien istuvan vieressään. Tyttö\nnäytti jollakin tavoin muuttuneen. Hänen puhuessaan tyttö säpsähti\nkääntyen kiihkeästi hänen puoleensa.\n\n\"Duane!\" huudahti hän.\n\n\"Halloo! Kuinka voitte, Jennie, ja miten minun laitani mahtaa olla?\"\nsanoi hän huomaten puhumisen hieman vaikeaksi.\n\n\"Ah, voin vallan mainiosti\", vastasi tyttö. \"Ja tekin olette tointunut\nja haavanne ovat menneet umpeen; mutta olette ollut hyvin sairas.\nKuumetta, luullakseni. Tein kaiken voitavani.\"\n\nDuane huomasi nyt tytössä tapahtuneen muutoksen perustuvan ihon\nkalpeuteen ja kiinteyteen, kuopalle painuneihin silmiin ja\njännittyneeseen ilmeeseen.\n\n\"Kuumettako? Kuinka kauan olemme olleet täällä?\" kysyi hän.\n\nTyttö otti muutamia piikiviä Duanen hatusta laskien ne.\n\n\"Yhdeksän. Olemme olleet täällä yhdeksän päivää\", vastasi hän.\n\n\"Yhdeksän päivääkö?\" huudahti Duane uskomatta korviaan. Mutta\nkatsahdettuaan tyttöön toisen kerran sai hän varmuuden, että tyttö\ntarkoitti totta puheellaan. \"Olenko ollut niin kauan sairaana? Tekö\nolette hoitanut minua?\"\n\n\"Niin.\"\n\n\"Blandin miehet eivät siis seuranneetkaan meitä tänne?\"\n\n\"Eivät.\"\n\n\"Missä hevoset ovat?\"\n\n\"Ne ovat laitumella muutamassa kuilussa tuolla takalistolla. Siellä on\nrunsaasti ruohoa ja vettä.\"\n\n\"Oletteko nukkunut ollenkaan?\"\n\n\"Olen vähän. Viime aikoina en enää pysynyt hereilläni.\"\n\n\"Hyvä Jumala! Kuinka olisi muu voinut ollakaan mahdollista. Miten\ntukalalta teistä on mahtanut tuntuakaan istua täällä yötä päivää,\nhoitaa minua ja pitää silmällä henkipattoja! Kertokaa minulle nyt\nkaikki.\"\n\n\"Siinä ei ole paljonkaan kertomista.\"\n\n\"Haluan kuitenkin tietää, mitä olette tehnyt ja miltä teistä on\ntuntunut.\"\n\n\"En muista kaikkea ehdottoman tarkasti\", vastasi Jennie\nvaatimattomasti. \"Ratsastimme kai tuona päivänä, jolloin lähdimme\nliikkeelle, ainakin neljäkymmentä penikulmaa. Teistä vuoti verta koko\najan. Iltapäivällä retkotitte jo hevosenne kaulalla. Kun tulimme tähän\npaikkaan, putositte satulasta maahan. Vedin teidät tänne ja tyrehdytin\nverenvuodon. Luulin teidän kuolevan sinä yönä. Mutta aamulla rupesin\njälleen vähän toivomaan. Olin unhottanut hevoset kokonaan, mutta\nonneksi ne olivat pysähtyneet melko lähelle. Otin ne kiinni ja vein ne\ntuonne kuiluun. Kun haavanne menivät umpeen ja aloitte hengittää\nvoimakkaammin, luulin teidän piankin paranevan. Mutta kuume viivyttikin\ntointumistanne. Hourailitte kovasti ja se pahoitti mieleni, koska en\njaksanut hillitä teitä. Jokainen meitä etsivä mies olisi saattanut\nkuulla huutonne pitkän matkan päähän. En tiedä, pelkäsinkö silloin\nenemmän kuin ollessanne rauhallinen. Täällä kaikkialla ympäristössä oli\nsitäpaitsi niin synkkää, yksinäistä ja hiljaista. Panin joka päivä\nkiven hattuunne.\"\n\n\"Jennie, olette pelastanut henkeni\", sanoi Duane.\n\n\"En tiedä, ehkä olenkin. Tein kaiken, mitä osasin\", vastasi Jennie.\n\"Tekin pelastitte henkeni ja enemmänkin.\"\n\nHeidän katseensa yhtyivät pitkäksi ajaksi ja sitten he puristivat\nlujasti toistensa käsiä.\n\n\"Jennie, pääsemme nyt varmasti pakoon\", sanoi Duane iloisesti. \"Paranen\nmuutamassa päivässä. Ette tiedäkään, kuinka voimakas olen.\nPiileskelemme päivisin ja ratsastamme öisin. Voin viedä teidät joen\ntoiselle puolen.\"\n\n\"Entä sitten?\" kysyi Jennie.\n\n\"Sieltä löydämme kyllä jonkun rehellisen karjanomistajan.\"\n\n\"Entä sitten?\" toisti Jennie itsepäisesti.\n\n\"Sitten\", aloitti Duane hitaasti, \"en tiedä, sillä en ole vielä\najatellut sen pitemmälle. Ja jo sekin, että sain itseni vakuutetuksi\nniin paljosta, oli melko vaikeaa. Olette silloin turvassa. Teidän pitää\nkertoa tarinanne, jolloin teidät lähetetään johonkin kylään tahi\nkaupunkiin hoidettavaksi, kunnes voidaan ilmoittaa jollekin\nsukulaisellenne tahi ystävällenne.\"\n\n\"Entä te?\" kysyi Jennie kummallisella äänellä.\n\nDuane vaikeni.\n\n\"Mitä aiotte tehdä?\" jatkoi tyttö.\n\n\"Jennie, minun on pakko palata takaisin muihin asumattomiin seutuihin.\nEn uskalla näyttäytyä kunniallisille ihmisille, sillä minähän olen\nhenkipatto.\"\n\n\"Ette ole mikään rikollinen\", vastasi Jennie hyvin kiihkeästi.\n\n\"Jennie, täällä rajaseudulla ei henkipaton ja rikollisen välinen pieni\nero merkitse juuri mitään.\"\n\n\"Ette suinkaan aio palata takaisin noiden hirveiden miesten luo? Tehän\nolette niin ystävällinen ja miellyttävä, ja niin hyväkin. Ah, Duane,\nälkää palatko sinne!\"\n\n\"En voi palata takaisin henkipattojen luo, en ainakaan Blandin\njoukkoon. Ei, minun on vaellettava yksinäni, yksinäisenä sutena,\nkuten täällä rajalla sanotaan. Mitä muutakaan voisin tehdä, Jennie?\"\n\n\"Ah, en tiedä! Ettekö voisi piiloutua jonnekin? Ettekö voi livahtaa\npois koko Texasista ja matkustaa jonnekin kauaksi?\"\n\n\"En voisi milloinkaan päästä pois Texasista joutumatta kiinni. Voisin\nkyllä piiloutua, mutta täytyyhän elääkin. Älkää olko huolissanne minun\nvuokseni, Jennie.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nDuane voi jo kolmen päivän kuluttua kiivetä hyvin vaikeasti hevosensa\nselkään. Päivisin, vain lyhyen matkan kerrallaan, hän ja Jennie\nratsastivat takaisin päätielle piiloutuen sen viereen, kunnes Duane oli\nlevännyt tarpeekseen. Sitten pimeän turvissa he ratsastivat pois Rim\nRockin rotkoista pysähtyen varhain aamulla ensimmäisen lähteen viereen\nlevähtämään.\n\nSiitä he lähtivät illan pimetessä, piiloutuen jälleen päivän\nkoittaessa. Vihdoin, päästyään Nuece-joen toiselle puolen, Duane tiesi\nJennien olevan turvassa, mutta itse joutuneensa suureen vaaraan. He\nolivat tulleet sellaisille seuduille, joita hän ei tuntenut ollenkaan.\nJossakin joen itäpuolella oli karjakartanoita, jotka sijaitsivat\nkaukana toisistaan. Mutta hän voi yhtä hyvin löytää millaisen\nkarjanomistajan, joka oli yhteistoiminnassa henkipattojen kanssa, kuin\nsellaisen, joka oli rehellinen. Duane toivoi, ettei hänen hyvä onnensa\npettäisi häntä tässä hänen viimeisessä Jennielle tekemässään\npalveluksessa. Huolehtiessaan siitä ei hän voinut olla kiinnittämättä\nhuomiotaan omaan tilaansa. Hän oli noussut vuoteeltaan liian pian,\nratsastanut nopeasti liian kauaksi ja tunsi nyt voivansa millä\nhetkellä hyvänsä vierähtää satulasta maahan. Vihdoin erään pitkän\nmesquite-pensaitten pilkuttaman tomuisen maakaistaleen takaa rupesi\nsiintämään muudan vihertävä täplä ja pieni punainen karjakartano. Hän\nohjasi hevosensa sinnepäin, kääntäen kasvonsa sivulle koettaen näyttää\niloiselta Jennien vuoksi. Tyttö näytti sekä onnelliselta että\nsurulliselta.\n\nSaavuttuaan lähemmäksi hän näki, että omistaja oli toimelias\nmaanviljelijäkin. Ja toimeliaisuushan tietää rehellisyyttäkin. Siellä\noli alfalfa-kenttiä, hedelmäpuita, aituuksia, tuulimyllypumppuja ja\nkasteluojia sievän pienen tiilirakennuksen ympärillä. Muutamia lapsia\nleikki pihalla, ja tapa, millä he juoksivat pakoon Duanea, kertoi\nheidän eristetyn elämänsä yksinäisyydestä ja vaaroista. Duane\nnäki erään naisen tulevan kuistiin ja sitten muutaman miehen.\nViimeksimainittu katsoi tarkasti tulijoita tullen sitten pihalle. Hän\noli vaaleatukkainen pisamainen texasilainen.\n\n\"Päivää, vieras!\" huudahti hän Duanen pysähtyessä. \"Laskeutukaa\nsatulasta, te ja naisenne. Oletteko sairas, vai onko teitä ammuttu vai\nmitä? Sallikaa minun --\"\n\nRetkottaessaan satulassa Duane kohdisti tutkivan katseensa\nkarjanomistajaan ja luullen näkevänsä miehessä hyvää tahtoa,\nystävällisyyttä ja rehellisyyttä uskalsi hän kaiken tämän yhden tarkan\nkatseen varaan. Sitten hän melkein liukui satulasta maahan.\n\nKartanonomistaja tarttui häneen auttaen hänet lavitsalle istumaan.\n\n\"Martha, tulehan tänne!\" huusi hän. \"Tämä mies on sairas. Ei, häntä\nonkin ammuttu tahi sitten en enää tunne veritäpliä.\"\n\nJenniekin oli liukunut satulastaan maahan ja rientänyt Duanen luo, joka\noli jo melkein pyörtymäisillään.\n\n\"Oletteko hänen vaimonsa?\" kysyi tilanomistaja.\n\n\"En. Olen vain muudan tyttö, jonka hän pelasti henkipattojen käsistä.\nAh, kuinka kalpea hän onkaan! Duane! Duane!\"\n\n\"Buck Duaneko?\" kysyi karjanomistaja kiihkeästi. \"Blandin ja Allowayn\ntappajako? Olen hänelle suuressa kiitollisuuden velassa ja aion maksaa\nsen, nuori nainen.\"\n\nKartanonomistajan vaimo tuli nyt pihalle onnistuen samalla kertaa sekä\nystävällisellä että taivuttavalla tavallaan pakottamaan Duanen juomaan\nmuutamasta pullosta. Mutta Duane ei ollutkaan vielä niin heikko, ettei\nolisi tuntenut sen sisältöä, ja hän pyysikin hiljaa vettä. Juotuaan hän\nsanoi:\n\n\"Niin, olen Duane. Olen vain rasittanut itseäni liiaksi, siinä kaikki.\nHaavani, jotka sain Blandin leirissä, ovat jo parantumaisillaan.\nTahdotteko ottaa tämän tytön luoksenne ja piilottaa hänet, kunnes\nhenkipattojen kiihko asettuu?\"\n\n\"Tahdon varmasti\", vastasi texasilainen.\n\n\"Kiitoksia. Pidän teidät mielessäni voidakseni korvata teille.\"\n\n\"Mitä aiotte nyt tehdä?\"\n\n\"Levätä hetkisen ja sitten palata viidakkoon takaisin.\"\n\n\"Nuori mies, ette ole nyt matkakunnossa. Ajavatko rosvot teitä takaa?\"\n\n\"Pääsimme luullakseni livahtamaan Blandin miesten käsistä.\"\n\n\"Hyvä! Kuunnelkaa nyt ehdotustani. Otan teidät ja tytön tänne luokseni\nja piilotan teidät molemmat, kunnes paranette. Siinä ei ole mitään\nvaaraa. Lähin naapurini on viiden penikulman päässä ja olemme vain\nharvoin tekemisissä toistemme kanssa.\"\n\n\"Uskallatte melko paljon. Henkipatot ja vartijat etsivät minua\",\nvastasi Duane.\n\n\"En ole milloinkaan vielä nähnyt ainoatakaan vartijaa näillä mailla ja\nolen aina tullut toimeen henkipattojen kanssa, paitsi ehkä Blandin.\nOlen teille suuressa kiitollisuuden velassa.\"\n\n\"Hevoseni voivat ehkä ilmaista teidät\", lisäsi Duane.\n\n\"Piilotan nekin muutamaan paikkaan, missä on ruohoa ja vettä. Siellä ei\nkäy kukaan. Suostukaa nyt ja sallikaa minun auttaa teidät sisään.\"\n\nDuanen tämän kovan päivän viimeiset haihtuvat vaikutelmat olivat:\noikean vuoteen aiheuttama kummallinen tunne, hänen raskaitten kenkiensä\nriisumisen suoma huojennus ja Jennien pehmeän ja viileän käden\nlaskeutuminen hänen polttavalle otsalleen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHän oli sairaana kolme viikkoa, ennenkuin hän alkoi parantua, ja kului\nvieläkin viikko, ennenkuin hän voi kävellä hieman ulkona iltahämärissä.\nSenjälkeen palasivat hänen voimansa nopeasti, ja vasta tämän pitkän\ntoimettomuuden lopussa sai hän tarmonsa takaisin. Melkein koko\nsairastamisaikansa hän oli ollut hyvin vaitelias ja synkkä.\n\n\"Jennie, aion piakkoin taasen lähteä matkalle\", sanoi hän eräänä\niltana. \"En voi käyttää hyväkseni tämän hyvän Andrewsin\nhyväntahtoisuutta enää pitempää aikaa, mutta en milloinkaan unhota\nhänen jalomielisyyttään. Hänen vaimonsakin on ollut meille niin hyvä.\nNiin, Jennie, teidän ja minun on sanottava toisillemme jäähyväiset\nhyvinkin pian.\"\n\n\"Älkää kiiruhtako pois\", vastasi Jennie.\n\nJennie oli ruvennut hänestä viime aikoina tuntumaan melkein vieraalta.\nHän oli nyt aivan toisenlainen kuin se tyttö, jota hän oli\nmennyt tapaamaan rouva Blandin taloon. Duanesta tuntui hänen\nvastahakoisuutensa sanoa jäähyväiset toistamiseen ilmaistulta\npahoittelulta, että Duanen oli pakko palata takaisin erämaahan. Mutta\nsamalla pakotti se jollakin tavoin Duanea kiinnittämään häneen enemmän\nhuomiota. Jenniellä oli nyt yllään yksinkertainen valkoinen puku, jonka\nhän oli ommellut rouva Andrewsin hänelle antamista tarpeista, ja\nsitäpaitsi olivat lepo ja hyvä ruoka voimistuttaneet häntä. Vaikka hän\noli ollutkin kaunis tuolla henkipattojen pakopaikassakin, oli hän nyt\njotakin vielä enemmän. Mutta hän oli vieläkin yhtä kalpea ja yhtä\njännittyneen näköinen, ja hänen tummat silmänsä näyttivät yhä olevan\ntäynnä ahdistavia varjoja. Huomattuaan tämän tytössä tapahtuneen\nmuutoksen Duane piti häntä tarkemmin silmällä tullen yhä varmemmaksi\nsiitä, että hän tulisi hyvin pahoilleen, ellei saisi tavata tyttöä\nenää.\n\n\"Luultavaa on, ettemme tapaa toisiamme enää milloinkaan\", sanoi hän.\n\"Tuntuu niin kummalliselta ajatellakaan sitä. Olemme kokeneet yhtä ja\ntoista kovaa yhdessä ja minusta tuntuu kuin olisin tuntenut teidät jo\nkauan aikaa.\"\n\nJennie näytti ujolta, melkeinpä surulliselta, minkä vuoksi Duane\nvaihtoi puheenaiheen vähemmän henkilökohtaiseksi.\n\n       *       *       *       *       *\n\nAndrews palasi eräänä iltana kotiin Huntsvillestä, jossa hän oli ollut\nmuutamia päiviä.\n\n\"Duane, kaikki puhuvat nyt siitä, kuinka te hajoititte Blandin joukon\",\nsanoi hän painavasti ja täynnä uutisia. \"Siinä on hieman liioittelua\nverraten teidän omaan kertomukseenne, mutta olette varmasti saanut\nitsellenne paljon ystäviä Nuecen tällä puolen. Täällä ei varmasti ole\nainoatakaan kaupunkia, jonka asukkaat eivät tahtoisi toivottaa teidät\ntervetulleeksi luoksensa. Huntsville kuitenkin tekee pienen\npoikkeuksen, koska puolet sen asukkaista ovat roistoja, ja luullakseni\nne ovat kaikkein pahimpia, jotka äänekkäimmin teitä ylistivät. Tapasin\nesimerkiksi King Fisherin, tuon näiden seutujen henkipattojen\npäällikön. No niin, King luulee olevansa rehellinen kansalainen. Hän\nsanoi minulle, kuinka suuriarvoinen työnne on tälle rajaseudulle ja\nkaikille rehellisille karjanomistajille. Nyt kun Bland ja Alloway ovat\npoissa tieltä, voi King Fisher varastaa karjaa helpommin. Puhutaan,\nettä Hardin muuttaa asumaan Blandin laaksoon, mutta en voi sanoa, onko\nsiinä mitään perää. Sitä voidaan kuitenkin suuresti epäillä. Menneinä\naikoina, kun joku kuuluisa henkipattojen päällikkö joutui tuhon omaksi,\nhajosi hänen joukkonsa melkein aina muuttaen muualle, koska ei\ntavallisesti kukaan voinut ruveta johtamaan miehiä.\"\n\n\"Kuulitteko kerrottavan, ajaako joku henkipatto minua takaa?\" kysyi\nDuane.\n\n\"Ei ainakaan kukaan Blandin joukosta, se on varmaa\", vastasi Andrews.\n\"Fisher sanoi, ettei siellä milloinkaan satuloitu ainoatakaan hevosta\nteidän takaa-ajoanne varten, koska siellä ei kukaan pitänyt Blandista.\nHänen miehensä pelkäävät kaikissa tapauksissa lähteä jälkeenne.\nVoisitte ratsastaa suoraan Huntsvilleen, missä joutuisitte suurten\nsuosionosoitusten esineeksi. Olisitte siellä varmasti turvassa, paitsi\nsilloin kun joku tyhmä kapakkasankari tahi ilkeä paimen yrittäisi ampua\nteidät voidakseen sitten kerskailla sillä. Sellaisia miehiä tulette\nkohtaamaan kaikkialla, Duane.\"\n\n\"Kykenen ratsastamaan ja pitämään huolta itsestäni päivän tahi parin\nkuluttua\", jatkoi Duane. \"Silloin haluaisin lähteä, mutta tahtoisin\nkeskustella kanssanne vähän Jenniestä.\"\n\n\"Hän saa hyvin kernaasti jäädä tänne luoksemme.\"\n\n\"Kiitoksia, Andrews. Olette ystävällinen mies, mutta haluan viedä\nJennien hieman kauemmaksi Rio Grandesta, koska hän ei milloinkaan olisi\nturvassa täällä. Ja sitäpaitsi voi hän ehkä vielä kohdata jonkun\nsukulaisensakin. Hänellä on muutamia, vaikka hän ei tiedäkään, missä he\nasuvat.\"\n\n\"Hyvä on, Duane, tehkää, kuten parhaaksi näette. Luullakseni olisi\nparasta nyt, että veisitte hänet johonkin kaupunkiin. Ratsastakaa\npohjoiseen päin ja koettakaa päästä joko Shelbyvilleen tahi Crocketiin.\nNe ovat molemmat hyviä kaupunkeja. Ilmaisen Jennielle sellaisten\nmiesten nimet, jotka kyllä mielellään auttavat häntä. Teidän ei\ntarvitse mennä kaupunkiin ollenkaan.\"\n\n\"Kumpi paikka on lähempänä ja kuinka kaukana?\"\n\n\"Shelbyville. Sinne on noin parin päivän matka. Seudulla kasvatetaan\nvain vähän karjaa, joten teidän ei tarvitse pelätä rosvoja. Mutta\nparasta sittenkin on, että lähdette matkalle illalla ja ratsastatte\nvarovasti.\"\n\nPari päivää myöhemmin auringon painuessa länteen nousivat Duane ja\nJennie ratsujensa selkään sanoen jäähyväiset kartanonomistajalle ja\nhänen vaimolleen. Andrews ei halunnut kuunnellakaan Duanen\nkiitoslauselmia.\n\n\"Vannon olevani teille vieläkin kiitollisuuden velassa\", sanoi hän.\n\n\"Mitä voisin tehdä hyväksenne?\" kysyi Duane. \"Ehkä palaan tänne vielä\njonakin päivänä.\"\n\n\"Ellette silloin laskeudu satulasta ja tule sisään, ette ole ystäväni.\nEn nyt muista mitään erityistä. -- Mutta malttakaas, nyt juolahti\nsattumalta mieleeni jotakin --\". Hän vei Duanen äänen kuulumattomiin ja\njatkoi kuiskaten: \"Buck, olin ennen rikas, mutta muudan Brown, Rodney\nBrown-niminen mies riisti omaisuuteni. Hän asuu Huntsvillessä ja on\nviholliseni. En ole milloinkaan ollut mikään tappelupukari enkä\nsenvuoksi ole tehnyt hänelle mitään. Hän saattoi minut vararikkoon\nvarastamalla koko omaisuuteni. Hän on hevos- ja karjanvaras, ja hänellä\non tarpeeksi suuri ylivalta siellä voidakseen elää turvallisesti. Minun\nei tarvinne sanoa enempää.\"\n\n\"Onko tämä Brown sama, joka ampui erään Stevens-nimisen henkipaton?\"\nkysyi Duane uteliaana.\n\n\"Aivan sama. Kuulin jutun. Brown vannoi ampuneensa luotinsa Stevensin\nläpi, mutta henkipatto ratsasti sittenkin tiehensä eikä kukaan saanut\nasiasta täyttä varmuutta.\"\n\n\"Luke Stevens kuoli siitä haavasta. Minä hautasin hänet\", sanoi Duane.\n\nAndrews ei vastannut siihen mitään ja molemmat miehet palasivat naisten\nluo.\n\n\"Päätie on noin kolmen penikulman päässä täältä, ja sittenkuin se\nhaarautuu, lähtekää vasemmalle ja ratsastakaa suoraan eteenpäin. Oliko\nse niin, Andrews?\"\n\n\"Oli. Ja onnea nyt vain teille molemmille.\"\n\nDuane ja Jennie lähtivät ajamaan ravia lisäytyvässä hämärässä. Muudan\nitsepäinen ajatus vaivasi Duanea sillä hetkellä. Sekä Luke Stevens että\nkartanonomistaja Andrews olivat vihjaisseet Duanelle, että hän tappaisi\nerään Brown-nimisen miehen. Hän toivoi nyt kaikesta sydämestään,\netteivät he olisi maininneet siitä mitään, puhumattakaan siitä, että he\njo näyttivät otaksuvan teon kuin suoritetuksi. Kuinka verenhimoinen maa\ntämä Texas sentään olikaan! Miehet, jotka ryöstivät ja joilta\nryöstettiin, halusivat molemmat murhata. Maan henki oli sellainen.\nDuane päätti kaikin mokomin karttaa tämän Rodney Brownin tapaamista. Ja\ntehdessään tämän päätöksen hän ymmärsi, kuinka vaarallinen hän oli\nmuille ihmisille ja itselleenkin. Joskus hän tunsi, kuinka vähäinen\nhänen viisaan ja paremman ja hänen hirveän hurjan ja vaarallisen\nminänsä välinen ero todellisuudessa oli. Hän luuli pelastuvansa vain\njärkensä avulla ajattelemalla tarkasti vaaraansa ja koettamalla kiintyä\njohonkin ihanteeseen.\n\nSitten hän rupesi hiljaa keskustelemaan Jennien kanssa kuvaillen tytön\ntulevaisuuden hyvin valoisaksi. Ilta pimeni hetkisen kuluttua kokonaan,\ntaivas peittyi paksuun pilveen, ei tuulen henkäystäkään tuntunut ja\npainostava kuumuus ennusti myrskyä. Vihdoin Duane ei voinut nähdä\nviittä metriä eteensä, mutta hänen hevosensa pysyi silti helposti\ntiellä. Synkkä pimeys painosti häntä. Nopea ratsastaminen oli\nmahdotonta ja milloin tahansa voi hän sivuuttaa vasemmalle johtavan\ntien. Senvuoksi hänen olikin pakko kiinnittää koko huomionsa synkkiin\nvarjoihin edessään. Ja kuin hyvä onni olisi häntä seurannut hän saapui\nkorkeammalle maalle, missä ei kasvanut niin paljon mesquite-pensaita ja\nmissä ei sentähden ollut niin pimeä, ja siellä juuri hän saapui\ntienhaaraan.\n\nJa päästyään kerran lähtemään oikealle suunnalle hän tunsi mielensä\nhuojentuvan. Hänen harmikseen rupesi kuitenkin hienosti sataa\ntihuuttamaan. Jennie ei ollut tarpeeksi hyvin puettu sateen varalta\neikä hänkään, jos sanomme totuuden. Hän oli sitonut takkinsa, jota hän\nharvoin käytti tässä kuivassa lämpimässä ilmastossa, satulansa taakse\nja veti sen nyt Jennien ylle.\n\nHe jatkoivat matkaansa. Satoi lakkaamatta, vieläpä kovemmin kuin\nalussa. Duane kastui läpimäräksi ja häntä rupesi vilustamaan. Jenniellä\noli kuitenkin hieman paremmat olot paksun takin turvissa. Mutta\nhuolimatta näistä epämukavuuksista yö kului nopeasti ja pian tervehti\nharmaa, synkkä ja sateinen sarastus matkustavaisia.\n\nJennie vaati, että Duanen oli etsittävä joku suojainen paikka, mihin\nhän voi sytyttää tulen ja kuivata vaatteensa, koska hänen tilansa ei\nvielä sallinut vilustumista. Ja todellisuudessa Duanen hampaat\nkalisivatkin. Mutta suojan löytäminen tästä hedelmättömästä erämaasta\noli melkein toivoton yritys. He saapuivat kuitenkin aivan odottamatta\neräälle autiolle tiilituvalle, joka sijaitsi lyhyen matkan päässä\ntiestä. Se ei ainoastaan ollut kuiva sisältä, vaan siellä oli puitakin.\nVesilammikoita oli kaikkialla läheisyydessä, mutta ei ruohoa hevosille.\n\nHyvä nuotio ja kuuma ruoka juomineen muutti heidän tilansa\ntoisenlaiseksi ainakin mukavuuteen nähden. Jennie rupesi nukkumaan.\nDuanen oli pakko valvoa, koska tupa ei ollut mikään sopiva piilopaikka.\nSade kiihtyi kiihtymistään ja tuuli kääntyi pohjoiseen. \"Niin,\npohjoinen siellä puhaltaa\", mumisi Duane. \"Ja sitä kestää varmaankin\npari kolme päivää.\" Ja hänestä tuntui kuin hänen tavaton onnensa olisi\njättänyt hänet. Muudan seikka oli hänelle sentään suosiollinen,\nnimittäin se, ettei luultavasti muita matkustajia myrskyn kestäessä\nilmestyisi paikalle.\n\nJennie nukkui Duanen valvoessa. Tämän tytön suojeleminen merkitsi\nhänelle enemmän kuin minkään muun työn suorittaminen hänen entisen\nelämänsä aikana. Alussa se oli tapahtunut osaksi inhimillisistä\ntunteista auttaa onnetonta naista ja osaksi vaikutteesta saada itsensä\nselvästi käsittämään, ettei hän ole mikään henkipatto. Myöhemmin oli\nkuitenkin tähän liittynyt muudan erilainenkin tunne, kummallinen\nsenvuoksi, että siihen sisältyi jotakin henkilökohtaista, lämmintä ja\nsuojelevaa.\n\nKun Duane loi katseensa häneen, tuohon hentoon ja solakkaan tyttöön\nrutistuneine pukuineen ja epäjärjestykseen joutuneine tukkineen,\nkalpeine, tyynine, mutta unessa hieman ankaroine kasvoineen ja pitkine\nmustine silmäripsineen, jotka loivat varjonsa poskille, näytti hän\nkäsittävän tytön hentouden, kauneuden ja naisellisuuden paremmin kuin\nmilloinkaan ennen. Hänettä olisi tyttö ehkä tällä hetkellä voinut olla\nmurtunut, surkea olento jossakin Blandin talon takahuoneessa. Tämä\ntosiseikka pani Duanen tuntemaan merkityksensä tytön kohtalon\nmuuttamisessa. Hän oli vielä vahingoittumaton ja nuori, hän kyllä\nunhottaisi ja tulisi onnelliseksi ja eläisi tullakseen hyväksi vaimoksi\nja äidiksi. Tämä ajatus paisutti jollakin tavoin Duanen sydäntä. Hänen\ntekonsa, kuoleman kanssa kamppailemista kun se oli ollut, oli ollut\njalo, auttaen häntä pitämään kiinni haihtuvista toiveistaan. Tuskin\nkertaakaan olivat nuo aaveet palanneet takaisin kiduttamaan hänen\nsieluaan Jennien anastettua sijan hänen ajatuksissaan.\n\nHuomenna pääsisi Jennie hyvien ystävällisten ihmisten joukkoon ja voisi\nehkä löytää jonkun sukulaisensakin. Duane kiitti Jumalaa siitä, mutta\ntunsi siitä huolimatta pistoksen rinnassaan.\n\nJennie nukkui enemmän kuin puolet päivästä, ja Duane vartioi pysyen\naina valppaana, istuipa, seisoipa tahi kävelipä hän. Sade ropisi\ntasaisesti katolle ryöpsähtäen silloin tällöin sumuisina pilvinä\nsisäänkin. Hevoset olivat ulkona muutamassa vajassa, joka tarjosi vain\nvähän suojaa, ja ne tömistelivätkin levottomina kavioitaan. Duane piti\nne satuloituina ja suitsitettuina.\n\nJennie heräsi puolivälissä iltapäivää. He keittivät aterian ja\nistuutuivat sitten pienen tulen viereen. Tyttö ei ollut milloinkaan\ntuntunut Duanesta muuta kuin surulliselta olennolta, onnettomalta\ntytöltä, joka ei ollut milloinkaan tyyni eikä tasapainossa. Mutta\ntänään tuntui Duanesta kuin tämä luonteenomainen taipumus\nmielenliikutuksiin olisi esiintynyt tytössä voimakkaammin kuin ennen.\nHän otaksui kuitenkin sen johtuvan pitkäaikaisesta jännityksestä ja\nepäilystä, jotka nyt lähenivät loppuaan. Mutta joskus, kun Jennie\nsattui katsahtamaan häneen, ei hän näyttänyt ajattelevan vapauttaan\neikä tulevaisuuttaan.\n\n\"Tähän aikaan huomenna olette jo Shelbyvillessä\", sanoi Duane.\n\n\"Entä te?\" kysyi Jennie äkkiä.\n\n\"Minäkö? Olen kai menossa johonkin eristettyyn paikkaan\", vastasi\nDuane.\n\nTyttöä värisytti.\n\n\"Minut on kasvatettu Texasissa. Muistan, kuinka kovaa elämää perheeni\nmiespuoliset jäsenet saivat viettää. Mutta vaikka he olivatkin köyhiä,\noli heillä kuitenkin katto päänsä päällä, uuninloukko lämmitelläkseen,\nlämmin vuode ja joku, joka heitä rakasti. Mutta te, Duane -- hyvä\nJumala! Mikä teidän elämästänne tuleekaan? Teidän pitää ratsastaa, olla\naina varuillanne ja piileskellä. Ette saa milloinkaan oikeata ruokaa,\nette pielusta päänne alle, ette ystävällistä sanaa, ette puhtaita\nvaatteita ettekä ikinä tuntea naisen käden hellää kosketusta. Vain\nhevoset, tiet, revolverit, kallioiset erämaat ja luolat tulevat\ntästä alkaen elämänne päätekijöiksi. Teidän täytyy vain jatkaa\nratsastustanne, piileskelemistänne ja tappamistanne, kunnes\nkohtaatte --\"\n\nHän keskeytti nyyhkyttäen painaen päänsä polviensa varaan.\n\nDuane oli hämmästynyt ja syvästi liikutettu.\n\n\"Hyvä Jennie, kiitän teitä, että ajattelette minusta niin hyvää\", sanoi\nhän värähtelevällä äänellä. \"Ette ymmärräkään, kuinka paljon se\nmerkitsee minulle.\"\n\nJennie kohotti kasvojaan, jotka olivat kyynelten kostuttamat,\nilmehikkäät ja kauniit.\n\n\"Olen kuullut kerrottavan parhaimpienkin miesten turmeltuvan siellä.\nMutta ette suinkaan te. Luvatkaa minulle se. En ole milloinkaan\ntuntenut teidän laistanne miestä. Minä -- minä -- emme ehkä näe\nmilloinkaan toisiamme jälleen -- tämän päivän jälkeen, mutta en ikinä\nunhota teitä. Rukoilen puolestanne enkä milloinkaan lakkaa koettamasta\ntehdä jotakin hyväksenne. Älkää senvuoksi joutuko toivottomaksi. Se ei\nole milloinkaan liian myöhäistä. Toivoni piti minutkin hengissä tuolla\nBlandin luona ennen teidän tuloanne sinne. Olinhan vain heikko\ntyttöraukka. Mutta jos minä kerran voin toivoa, niin voitte kai tekin.\nPysytelkää poissa miesten joukosta ja eläkää yksinäisenä sutena.\nTaistelkaa henkenne puolesta, Koettakaa kestää maanpakolaisuutenne\nloppuun, niin ehkä joskus --\".\n\nSitten hänen äänensä katkesi. Duane puristi hänen kätensä omaansa\nluvaten yhtä syvästi liikutettuna kuin hänkin muistaa hänen sanansa.\nToivottomuudessaan Duanen vuoksi hän oli puhunut viisautta -- viitannut\nDuanelle ainoan elämänsuunnan.\n\nDuanen valppaus, minkä mielenliikutus oli hetkiseksi herpaissut,\nkärjistyi jälleen äkkiä ja hän huomasi heti, että kimo, jolla Jennie\noli ratsastanut, oli katkaissut marhamintansa ja karannut. Märkä pehmeä\nmaa oli hiljentänyt sen kavioiden kapseen, mutta sen jäljet näkyivät\nselvästi mudassa. Läheisyydessä oli muutamia mesquite-pensaikkoja,\njoiden väliin hevonen mahdollisesti oli harhaillut. Mutta pian\nkuitenkin selveni, ettei hevonen ollut tehnytkään niin.\n\nDuane ei halunnut jättää Jennietä yksikseen tupaan niin lähelle tietä.\nHän nosti senvuoksi tytön hevosensa selkään käskien hänet mukaansa.\nSade oli lakannut ainakin hetkiseksi, vaikka myrsky ei nähtävästi\nollutkaan vielä lopussa. Jäljet johtivat erästä uomaa pitkin laajalle\nkentälle, missä kasvoi niin tiheässä mesquite-pensaita, okaisia\npäärynäpuita ja orjantappuroita, ettei Jennie voinut ratsastaa sinne.\nDuane oli hyvin huolissaan. Hänen täytyi löytää Jennien hevonen! Aika\nlensi kuin siivillä. Pian tulisi yö. Hän ei voinut toivoa, että Jennie\nvoisi tarpeeksi nopeasti tunkeutua pensaikon läpi jalan, ja päätti\nsenvuoksi uskaltaa niin paljon, että jätti tytön tiheikön laitaan ja\nmeni sinne yksinään.\n\nKun hän poistui, säpsähti hän kuullessaan äänen. Oliko se jonkun oksan\nrisahdus, jolle hän oli astunut, vai hyökkäys sivulta? Hän kuuli\nhevosensa kavioiden kärsimättömän kuopimisen ja sitten kävi kaikki\nhiljaiseksi. Mutta hän kuunteli vieläkin, koska hän ei ollut oikein\nvarma asiastaan. Hän ei ollut milloinkaan varma turvallisuudestaan,\nsillä hän tiesi liiankin hyvin, ettei hän ikinä voisi olla turvassa\ntässä maassa.\n\nKimo oli tunkeutunut tiheikön kujanteihin ja Duane ihmetteli, mikä sen\nsinne oli vienyt. Se ei ainakaan ollut hakenut sieltä ruohoa, koska\nsitä ei siellä ollut laisinkaan. Hetkisen kuluttua hän kuuli hevosen\nkävelyä ja lähti silloin juoksemaan. Mutta mutaa oli paksulti ja\nterävät piikit vaikeuttivat kulkua. Hän saavutti kuitenkin hevosen\njoutuen samalla paikalle, missä oli paljon aivan tuoreita\nhevosenjälkiä.\n\nKumartuessaan tutkimaan niitä säikähti hän huomatessaan ne niin\ntuoreiksi, että ne olivat painautuneet mutaan sateen lakattua. Hevoset\nnäyttivät olleen hyvässä kengässä. Hän suoristausi katsellen varovasti\nympärilleen, päättäen heti kiiruhtaa niin pian kuin suinkin takaisin\nJennien luo. Mutta hän oli kulkenut melkoisen matkan päähän tiheikköön\nja takaisinsyöksyminen oli melkein mahdotonta. Kerran tahi pari hän oli\nkuulevinaan jotakin ritinää pensaikosta, mutta ei pysähtynyt ottamaan\nniitä selvää. Hän oli nyt varma siitä, että jonkinlainen vaara uhkasi\nheitä.\n\nÄkkiä kantautui hänen korviinsa selvää hevosten kavioiden kapsetta\njostakin edestäpäin. Sitten halkaisi muudan huuto ilman, mutta vaikeni\näkkiä. Duane hyökkäsi eteenpäin tunkeutuen okaisen viidakon läpi. Hän\nkuuli Jennien huutavan jälleen rukoilevasti, mikä kuitenkin nopeasti\nvaiennettiin. Se tuntui kuuluvan enemmän hänen oikealta puoleltaan ja\nhän hyökkäsi sinnepäin. Hetkisen kuluttua hän saapui eräälle\naukeamalle, missä oli hiiltyvä nuotio, ja jalanjälkien ja muiden\nmerkkien peittämä maa osoitti, että siellä aivan äskettäin oli ollut\nmatkamiehiä. Hyökäten sen poikki hän murtautui pensaikon läpi aukealle\nmaalle, mutta tuli liian myöhään. Hänen hevosensa oli hävinnyt ja\nsamoin Jenniekin. Ei ainoatakaan ratsastajaa ollut näkyvissä eikä\nkuulunut mitään ääniä, mutta pohjoiseen päin johti leveä hevosten\npolkema tie. Jennie oli ryöstetty -- henkipatot olivat nähtävästi\ntehneet sen. Duane ymmärsi, ettei takaa-ajo voinut tulla\nkysymykseenkään ja että Jennie oli mennyttä kalua.\n\n\n\n\nX\n\n\nNoin sadan penikulman päässä niistä asuinpaikoista, missä Duanen\nurotyöt parhaiten tunnetaan, tuolla kaukana ylämaassa, missä Nuecen\nvesi virtaa kirkkaana keltaisten kallioiden välissä, oli pieni,\nhylätty, sammaltuneista mesquite-paaluista kyhätty tupanen. Se oli\nrakennettu jo aikoja sitten, mutta oli hyvin säilynyt. Toinen ovi johti\nruohottuneelle tielle ja toinen erääseen kuiluun, missä kasvoi tiheää\nviidakkoa. Lain kättä pakoilevat miehet ja ne, jotka peloissaan\npiileskelevät tehtyään vääryyttä jollekin, eivät milloinkaan asu näillä\nrajaseuduilla majoissa, joissa on vain yksi ovi.\n\nPaikka oli villin ja aution näköinen, aivan sopimaton muiden ihmisten\nkuin hylkiöiden asuttavaksi. Heidän olisi ehkä ollut hyvinkin vaikea\nvaihtaa sitä johonkin toiseen tämän hedelmättömän maan villiin\nkolkkaan. Sillä kuilussa oli aina hyvää vettä, ruohoa vuodet läpeensä,\nviileitä, varjoisia piilopaikkoja, antilooppeja, kaniineja,\nkalkkunoita, hedelmiä ja penikulmittain kapeaa, kiemurtelevaa, syvää\nsolaa, joka oli täynnä särkyneitä kallioita ja läpipääsemättömiä\nviidakkoja. Siellä voitiin kuunnella pantterin kiljuntaa, villikissan\nkirkunaa ja jaguaarin karjuntaa. Lähteitten reunoilla kasvavissa\nkukissa surisi lukemattomia mehiläisiä, jotka näyttivät kantavan\nhunajaa kaikkiin ilmansuuntiin. Päivät pitkät saatiin siellä kuunnella\nyhtämittaista lintujen laulua ja satakielten äänekästä, suloista ja\nkuin muita lintuja ivailevaa viserrystä.\n\nKirkkaina päivinä -- ja pilviset päivät olivat todellakin harvinaisia\n-- tuulen tyyntyessä ja auringon painuessa mailleen tuntui siltä kuin\npieni tupanen olisi verhoutunut hiljaisuuteen. Kaukaa siintävät himmeän\nhämäränsiniset vuoret olivat kuin kullalla reunustettuja, mikä\nvähitellen haihtui valon hämärtyessä.\n\nTänä rauhallisena hetkenä muudan mies kiipesi rotkosta istuutuen\ntupasen läntisen oven kynnykselle. Tämä yksinäinen lännen ihailija ja\nhiljaisuuden kuuntelija oli Duane. Ja tupanen oli sama, jossa Jennie\nkolme vuotta aikaisemmin oli hoitanut hänet takaisin elämään.\n\nErään Sellers-nimisen miehen tappaminen ja niiden olosuhteiden\nmutkallisuus, mitkä olivat muuttaneet surunäytelmän muistettavaksi\nkaipaukseksi, olivat aiheuttaneet, elleivät juuri muutosta, niin\nkuitenkin keskeytyksen Duanen toiminnassa. Hän oli seurannut Sellersin\njälkiä tappaakseen hänet Jennien luulotellusta ryöstöstä, ajaen takaa\nmiestä paljon sen jälkeen kuin hän oli saanut kuulla, että Sellers\nmatkusteli yksinään. Duane halusi nimittäin saada ehdottoman varmuuden\nJennien kuolemasta. Ja epämääräiset huhut, muutamat siellä täällä\nlausutut sanat ja toteennäyttämättömät kertomukset muodostivat kaiken\nsen aineiston, minkä perusteella hän uskoi Jennien kuolleen meluin heti\ntoisen vankeutensa alussa. Mutta hän ei tiennyt sitä varmasti. Sellers\nolisi ehkä voinut ilmaista sen hänelle ja Duane toivoi voivansa lukea\nsen hänen silmistään lopussa, ellei hän voisi pakottaa häntä puhumaan.\nMutta luoti sattui liian tarkasti; se lukitsi miehen huulet ja jäykisti\nhänen silmänsä.\n\nTämän kohtauksen jälkeen lepäili Duane kauan aikaa erään ystävänsä\nkarjakartanossa. Mutta parannuttuaan Sellersin hänelle antamasta\nhaavasta hän lähti pari kuormitettua hevosta mukanaan Nuecen varrella\nsijaitsevaan yksinäiseen rotkoon. Sinne hän sitten piiloutui\nkuukausiksi, tämä tunnontuskien vaivaama mies, uneksija ja näköharhojen\nuhri.\n\nToimeentuleminen tässä kallioisessa erämaassa oli hyvin työlästä. Mutta\ntyö ja liikunto auttoivat häntä tuntien kuluttamisessa. Hän ei\nkuitenkaan voinut työskennellä alituisesti, vaikka hänellä olisi työtä\nollutkin. Ja silloin laiskoitellessaan ja öisin oli hänen pakko\nkiemurrella mielessään kytevän helvetin liekeissä.\n\nAuringonlasku ja hämärätunnit tekivät kaiken levon siedettäväksi.\nJennie tuntui vielä oleskelevan täällä kuilun reunalla sijaitsevassa\npienessä tupasessa. Mutta se ei tuntunut hänestä siltä kuin tytön henki\nolisi siellä leijaillut. Jos asian laita olisikin ollut niin, olisi hän\nollut varma tytön kuolemasta. Hän toivoi Jennien sortuneen toiseen\nonnettomuuteensa ja tämä kiihkeä toivo oli syöpynyt hänen mieleensä\nuskoksi, ellei juuri varmuudeksi. Palatessaan tähän paikkaan silloin\nvieraillakseen ensi kerran tuvassa hän oli nähnyt kaiken olevan juuri\nsellaisessa kunnossa kuin heidän lähtiessäänkin ja löytänyt sieltä\npienen vaalistuneen nauhan kappaleen, jolla Jennie oli tavallisesti\nsitonut vaalean tukkansa. Ei kukaan harhaileva henkipatto eikä\nmatkustaja ollut sattunut tulemaan tähän yksinäiseen paikkaan, joka\nvieläkin tuntui Duanesta rakkaalta.\n\nTämän Jennien jättämän muiston kummallisin piirre perustui sen\ntuoreuteen -- vuosikausia kestänyt epäonnistuminen, työ, jännitys ja\ntappaminen eivät olleet voineet hämärtää sitä eivätkä tukahduttaa\najatusta, millaiseksi kaikki olisi voinut muodostua. Hänen\nkuvittelukykynsä oli ihmeellinen. Hän voi painaa silmänsä umpeen ja\nnähdä Jennien edessään yhtä selvästi kuin tyttö olisi seisonut siinä\nilmielävänä. Tuntikausia hän jatkoi sitä unelmoiden elämästä, mitä hän\nei ollut milloinkaan saanut eikä ikinä saisikaan maistaa. Hän näki\nJennien solakan, miellyttävän vartalon, tuon vanhan, ruskean, risaisen\npuvun, joka oli ollut tytön yllä hänen ensikerran nähdessään tytön\nBlandin talossa hänen meksikolaisiin sandaaleihin pistetyt pienet\njalkansa, hänen työn kovettamat hienot kätensä, hänen pyöreät\nkäsivartensa ja kaarevan kaulansa ja hänen kalpeat, surulliset ja\nkauniit kasvonsa tuijottavine tummine silmineen. Hän muisti jokaisen\ntytön häneen luoman katseen, jokaisen tytön hänelle lausuman sanan ja\njokaisen hetken, jolloin tyttö oli koskettanut häneen. Hän muisteli\nhänen kauneuttaan ja suloisuuttaan ja niitä muutamia seikkoja, joiden\nperusteella hän oli tottunut päättelemään, että tyttö oli nähtävästi\nrakastanut häntä; ja hän totutti itsensä ajattelemaan näitä asioita\nmieluummin kuin hänen elämäänsä Blandin talossa, pakoa hänen kanssaan\nja sitten hänen toista vangitsemistaan, koska sellaiset muistot vain\naiheuttivat katkeraa hyödytöntä tuskaa. Hänen oli pakko taistella\nkärsimystä vastaan, koska se oli jäytämäisillään hänen sydämensä\nolemattomiin.\n\nIstuessaan siinä silmät auki hän haaveili vanhasta kodistaan ja\nharmaatukkaisesta äidistään. Hän oli näkevinään vanhan kotielämänsä,\nsulostettuna ja täydennettynä rakkailla uusilla kasvoilla ja kasvavalla\niloisuudella, menevän menojaan hänen silmiensä edessä hänen ottaessaan\nsiihen osaa.\n\nSitten välttämättömän jälkivaikutuksen tapahtuessa, katkeran\ntodellisuuden palatessa takaisin, voi hän lähettää maailmaan äänettömän\nhuudon, yhtä terävän, vaikka hiljaisenkin: \"Miesraukka! Ei, en näe\näitiäni enää milloinkaan, en voi ikinä mennä kotiin enkä milloinkaan\nluoda kotia itselleni. Olen Duane, yksinäinen susi. Ah, hyvä Jumala,\ntoivoisin tämän jo olevan ohi! Nämä unelmat kiduttavat minua. Mitä\nonkaan minulla tekemistä äidin, kodin ja vaimon kanssa? Ei kukaan\nvaaleatukkainen poika eikä tummasilmäinen tyttö tule milloinkaan\nrakastamaan minua. Olen henkipatto, hylkiö, kuollut hyvälle ja\nrehelliselle maailmalle. Olen yksinäinen, niin kovin yksinäinen!\nParempi olisi olla kylmäverinen roisto tahi pikemmin kuollut. Tulen\nvielä hulluksi ajatellessani näitä kaikkia asioita. Mies, mitä onkaan\nsinulla jäljellä? Vain piilopaikka kuin sudella, yksinäisiä hiljaisia\npäiviä ja yksinäisiä öitä näköharhoineen. Tahi polkuja ja teitä\nverisine jälkineen ja sitten hurjaa ratsastusta, unetonta, nälkäistä\nratsastusta johonkin kallioluolaan tahi erämaahan. Mikä helvetillinen\nvoima minua ajaneekaan? Miksi en voi lopettaa tätä kaikkea? Mitä on\njäljellä? Vain revolverisankarin kirottu lannistumaton luonto -- elää\n-- riippua kiinni tässä surkuteltavassa elämässä pelkäämättä kuolemaa,\nmutta kuitenkin pitää siitä kiinni kuin lipeätuhka -- ja kuolla kuten\nrevolverisankarit harvoin kuolevat, saappaitta. Bain, olit ensimmäinen,\nmutta puolestasi on jo aikoja sitten kostettu. Haluaisin vaihtaa osani\nkanssasi. Ja Sellers, sinä olit viimeinen ja sinunkin puolestasi on\nkostettu. Ja te toiset, teidänkin edestänne on kostuttu. Levätkää\ntyynesti haudoissanne ja antakaa minun olla rauhassa!\"\n\nMutta he eivät levänneet tyynesti haudoissaan eivätkä antaneet hänelle\nrauhaa.\n\nJoukko aaveita ilmestyi esille pimeän kätköistä ja kokoutuen hänen\nympärilleen saattelivat hänet vuoteeseen.\n\nKun Duane oli ratsastanut teitä pitkin kiihkoissaan päästäkseen pakoon\ntahi etsiessään jotakin, olivat alituinen liikunto, työ ja väsymys\nsuoneet hänelle unta. Mutta piileskellessään päivien kuluessa hän\nkaipasi vähitellen vähemmän lepoa ja unta. Ja silloin hänen ajatuksensa\nrupesivat työskentelemään tarmokkaammin. Hänen näköharhansa saivat\nhänet vähitellen valtoihinsa ja olisivat vihdoin vanginneet hänet\nkokonaan, ellei hänen unelmissaan olisi ollut suojelevia voimiakin.\n\nKuinka monesti hän oli sanonutkaan itselleen: \"Olen järkevä mies enkä\nmikään hullu. Olen vielä täysissä sielunvoimissa. Kaikki tämä on vain\nmielikuvitusta -- luulottelua -- omantunnontuskia. Minulla ei ole\nmitään työtä, velvollisuuksia, ihanteita eikä toivoa, ja minun mieleni\non senvuoksi synkkä ja kuvitteluja tulvillaan. Ja nämä kuvittelut\nliittyvät tietysti miehiin, joiden kanssa olen joutunut tekemisiin. En\nvoi unhottaa heitä. He tulevat takaisin luokseni alituisesti ja kun\nkidutettu mieleni heikontuu, en ehkä silloin ole oikeutettu sellaiseen\nmielentilaan, mikä väsyttää ja suo minulle unta.\"\n\nSiten hän päätteli paneutuessaan pitkäkseen mukavassa tupasessaan. Yö\noli tähtikirkas rotkojen seinämien yläpuolella, mutta synkkä ja\nvarjoinen niiden välissä. Hyönteiset surisivat, sirkuttivat ja\nrummuttivat yhtämittaista epäselvää lauluaan, matalaa ja\nyksitoikkoista. Hitaasti virtaava vesi lirisi uomassaan pehmeästi\nkivien yli. Kaukaa rotkosta kuului huuhkajan surullista huuhuntaa.\nSillä hetkellä kun Duane paneutui nukkumaan lopettaen siten\npäivittäiset askareensa, painoivat kaikki nämä seikat häntä kuin jokin\nautiuden suuri, raskas vaippa. Mutta todellisuudessa ne eivät lainkaan\nvahvistaneet yksinäisyyden tunnetta.\n\nEikä hän voinut sen paremmin tukahduttaa ajatuksiaan kuin ojentaa\nkättänsä koskettaakseen johonkin kylmään, kirkkaaseen tähteen.\n\nHän arvaili, kuinka monta hänen laistaan hylkiötä makaa tämän tähtien\ntäplittämän sametinhienon taivaan alla El Pason ja joen suun välisellä\ntuhannenviidensadan neliöpenikulman laajuisella alalla villiä erämaata.\nKoko alue oli autiota ja villiä seutua, täynnä henkipattojen\npiilopaikkoja. Jossakin hän oli kuullut tahi lukenut, että texasilaiset\nvartijat kirjoittavat muistiin jokaisen henkipaton nimen ja rikokset ja\nettä heidän kirjoissaan on jo kolmentuhannen tunnetun henkipaton nimet.\nTämä lukumäärä sisälsi kuitenkin tuskin puoltakaan tuosta onnettomasta\njoukosta, jonka jäsenet oli koottu kaikkialta Yhdysvalloista. Duane oli\nmatkustellut leiristä leiriin, pesästä pesään ja piilopaikasta\npiilopaikkaan, ja hän tunsi nämä miehet. Useimmat heistä olivat\nparantumattomia rikollisia, muutamat kostajia, muutamat vääryyttä\nkärsineitä vaeltajia, mutta silloin tällöin tapasi heidän joukossaan\njonkun miehen, joka oli inhimillinen tavallaan, niin rehellinen kuin\nsuinkin ja vielä hyvyydelle altis.\n\nMutta kaikille heille oli yhteistä se, että he olivat henkipattoja; ja\ntänäkin tähtikirkkaana yönä he nukkuivat tummat kasvot taivasta kohti,\ntoiset joukoissa kuin sudet, toiset taasen yksinään kuin harmaa susi,\njolla ei ole toveria. Duanen ajatuksissa se ei vaikuttanut suurtakaan\neroa, että enemmistö oli enemmän rikoksien tahraamaa kuin väkijuomien\nturmelemaa raakaa joukkoa, kykenemätöntä mihinkään hienoon tunteeseen,\nvain eksyksiin joutuneita villejä koiria.\n\nDuane epäili, oliko heidän joukossaan ainoatakaan sellaista, joka ei\nolisi ymmärtänyt moraalista haaksirikkoaan ja turmelustaan. Hän oli\nkohdannut säälittäviä raukkoja, puoleksi mielipuolia, jotka olivat\ntienneet sen. Hän luuli ymmärtävänsä heidän ajatuksensa ja tuntevansa\nheidän elämänsä totuuden -- tuon paatuneen henkipaton, raa'an,\ntietämättömän ja petomaisen, joka murhaa kuin Bill Black, varastaa vain\nvarastaakseen, vaatii rahaa voidakseen pelata ja juoda, on aina valmis\nuhmaten kuolemaan kuin tuo hirvittävä henkipatto Helm, joka huusi\nmestauslavalla: \"No antakaa sen nyt leikata!\"\n\nJoukossa oli villejä nuorukaisia, jotka hakivat mainetta ja hurjia\nseikkailuja; paimenia koloisine revolverinperineen ja ylvästelevine\nhymyineen, että he olivat vartijain merkitsemiä miehiä; pohjoisesta\ntulleita roistoja, kavaltajia, väärentäjiä, murhaajia, kaikki\nkalpeakasvoisia, lattearintaisia miehiä, erämaan elintavoille\nsopimattomia ja senvuoksi pian kuolevia; epärehellisiä karjanomistajia,\nhenkipattojen tovereita ja sentähden kodeistaan karkoitettuja; vanhoja,\nharmaantuneita, vääräsäärisiä oikeita rosvoja -- kaikkien näiden kanssa\nDuane oli joutunut tekemisiin, oli tarkastellut ja saanut paljon\nselville, ja samalla kun hän tunsi kuten he tunsivat, näytti hän\nkäsittävän heidän elämänsä pahuuden, kuinka se ennemmin tahi myöhemmin\nloppuu kamalasti tahi surullisesti niin, että heidän pitää maksaa\njonkinlainen maallinen sakko -- ellei omantunnontuskien, niin ainakin\npelon; ellei pelon, niin tuon kaikille levottomille ahkerille miehille\nmitä peloittavimman rangaistuksen, tuskien, lihan ja luiden kivun\nmuodossa.\n\nDuane tiesi sen, sillä hän oli nähnyt heidän maksavan. Mutta parhaiten\nja vielä enemmänkin hän tunsi revolverisankarien sisäisen elämän, tuon\nvalitun, mutta ei silti millään tavalla mitättömän joukon, johon hänkin\nkuului. Häntä tuomitseva maailma ja muut hänen laisensa miehet sanoivat\nhäntä koneeksi, tappajakoneeksi, jolla oli vain sen verran järkeä, että\nhän voi seurata, kohdata ja tappaa toisen miehen. Duanelta oli mennyt\nkolme loppumattoman pitkää vuotta, ennenkuin hän oli oppinut\nymmärtämään isäänsä. Hän tiesi, epäilemättä sitä ollenkaan, että\nsellaisilla revolverisankareilla kuin Blandilla, Allowaylla ja\nSellersillä, miehillä, jotka olivat pahoja eivätkä tunteneet katumusta\nja joilla ei ollut mitään henkistä syyttävää nemesistä, oli jotakin\nkiduttavampaa, ahdistavampaa ja lepoa, unta ja rauhaa karkoittavampaa,\nnimittäin luonnotonta kuolemanpelkoa. Duane tiesi sen, sillä hän oli\nampunut nuo miehet, hän oli nähnyt tuon nopean, synkän varjon heidän\nsilmissään, tuon aavistuksen, jota ei järki enää voi hallita, ja sitten\nkaamean varmuuden. Noiden miesten oli täytynyt tuntea todellisia tuskia\njokaisessa kohtauksessa jonkun mahdollisen tahi varman vihollisen\nkanssa -- kovempia tuskia kuin luodin aiheuttamasta haavasta. Hekin\nolivat ahdistettuja, tämän pelon ahdistamia ja jokaisen haudatun uhrin,\njoka huutaa haudastaan, ettei mikään ole niin välttämätöntä kuin\nkuolema, joka väijyy jokaisen nurkan takana, piiloutuu jokaiseen\nvarjoon ja lepää syvällä jokaisen revolverin tummassa piipussa.\nSellaisilla miehillä ei voi olla ainoatakaan ystävää eivätkä he voi\nrakastaa eivätkä luottaa keneenkään naiseen. He tietävät, että heidän\nainoa mahdollisuutensa pysyä hengissä perustuu heidän omaan\nepäluottamukseensa, valppauteensa ja taitavuuteensa, vaikka sellainen\ntoivo raukeneekin ennen pitkää heidän elämänsä luonteen pakosta. He\novat tuominneet itsensä. Mikä muu olisi silloin voinut liikkua heidän\nmielensä syvyyksissä heidän kääntelehtiessään vuoteellaan tällaisena\ntähtikirkkaana yönä, jolloin hiljaisuus ja varjot tuntuvat\nsalaperäisiltä, jolloin aika kuluu varmasti ja jolloin synkkä\ntulevaisuus salaisuuksineen lähestyy joka tunti -- mikä muu kuin\nhelvetti?\n\nMutta Duanen mieltä kiduttava helvetti ei ollut ihmis- eikä\nkuolemanpelkoa. Hän olisi ollut iloinen, jos olisi voinut laskea\nhartioiltaan elämäntaakan, edellyttäen, että hän olisi saanut kuolla\nluonnollisesti. Hän oli usein rukoillut sitä. Mutta hänen\nliiallisuuteen kehittynyt yli-inhimillinen puolustusvaistonsa esti\nhänet itsemurhasta ja vihollisen luodin odottamisesta. Joskus hiipi\nhänen mieleensä epämääräinen ja tuskin tietoinen ajatus siitä, että\njuuri tämä oli tehnyt lounaasta valkoisille miehille asuttavan seudun.\n\nJokainen hänen uhrinsa, yksityinen tahi yhteinen muiden kanssa, palasi\nhänen luokseen aina, kuten näytti, näinä kidutustunteina kylmästi ja\nkiihkottomasti syyttävänä. He eivät syyttäneet häntä arkuudesta,\nraukkamaisuudesta, raakuudesta eivätkä murhasta, vaan ainoastaan\nkuolemasta. Näytti siltä kuin he olisivat tienneet enemmän kuin\nelämässään ja oppineet ymmärtämään, että elämä on jumalallinen\nsalaperäinen lahja, jota ei saa ottaa. He tunkeilivat hänen ympärillään\näänettömästi hälisten ja leijaillen sinne tänne sammuneine silmineen.\n\n\n\n\nXI\n\n\nKun Duane oli ollut lähes kuusi kuukautta Nuecen kuilussa, karkoittivat\nyksinäisyys ja toimettomuus hänet teille hakemaan jotakin muuta\nyksinäisyydessä piileskelemisen sijaan ja päästämään hänet olemasta\najatusten ruoskaniskujen esineenä. Ja silloin kun hän ratsasti muiden\nihmisten näkyviin, tapahtui hänessä huomattava muutos. Kummallista\nlämpöä virtasi hänen olentoonsa, hän ikävöi nähdä ihmisten kasvoja ja\nkuunnella heidän ääntään -- miellyttävä mielenliikutus, samalla kertaa\nsekä surullinen että omituinen, järkytti häntä. Mutta se oli vain hänen\nentisen katkeran, unettoman ja alituisen valppautensa enne. Kun hän\npiileskeli yksinään viidakoissa, oli hän turvassa kaikilta muilta,\npaitsi syvemmältä paremmalta minältään, mutta paettuaan sieltä ihmisten\nasuinpaikkoihin kohdisti hän voimansa ja tahtonsa elämänsä\nsuojelemiseen.\n\nMercer oli ensimmäinen kylä, johon hän saapui. Hänellä oli niellä monta\nystävää, sillä Mercerin asukkaat olivat mielestään suuressa\nkiitollisuudenvelassa Duanelle. Kylän laidassa oli muudan hauta, niin\npensasten peittämä, että Duane ratsastaessaan sen sivu tuskin\nhuomasikaan sen kömpelötekoista ristiä. Hän ei ollut milloinkaan\nlukenut siinä olevaa kirjoitusta, mutta hän muisteli nyt Hardinia,\ntuota Blandin entistä liittolaista. Hardin oli monta vuotta\nvaivannut Mercerissä ja sen ympäristössä asuvia karjanomistajia ja\nmaanviljelijöitä, ja kerran hänelle itselleen vahingoksi oli hän tahi\nhänen miehensä ryöstäneet ja piesseet erään miehen, joka kerran oli\nauttanut Duanea suuressa hädässä. Duane kohtasi Hardinin kylän pienellä\ntorilla, sätti häntä kaikilla rajaseudun pilkkanimityksillä, ärsytti\nhänet vetäisemään revolverinsa esille ja ampui hänet siihen paikkaan.\n\nDuane ratsasti erään Jones-nimisen texasilaisen taloon, joka oli\ntuntenut hänen isänsä, ja siellä hänet toivotettiin lämpimästi\ntervetulleeksi. Rehellisen käden puristus, ystävän ääni, lasten iloinen\nsorina, ne kun eivät pelänneet häntä eivätkä hänen revolveriaan, hyvä\nterveellinen ruoka ja puhtaat vaatteet muuttivat Duanen hetkiseksi kuin\ntoiseksi mieheksi. Hän oli tietysti hyvin vaitelias. Hänen päästään\nluvattu palkinto ja hänen taakkansa paino tekivät hänet hiljaiseksi.\nMutta hän kuunteli silti kiihkeästi kaikkia uutisia, joita hänelle\nkerrottiin. Näinä vuosina ollessaan poissa kotoaan ei hän ollut\nmilloinkaan kuullut sanaakaan äidistään eikä enostaan. Ne, jotka olivat\nhänen todellisia ystäviään rajalla, olisivat viimeksi kaikista\nruvenneet kyselemään, kirjoittelemaan tahi ottamaan vastaan kirjeitä,\njotka olisivat ehkä voineet johtaa Duanen jäljille.\n\nDuane jäi koko päiväksi vieraanvaraisen Jonesin kotiin ja kun ilta\nalkoi hämärtää, oli hän haluton lähtemään ja taipui kiihkeihin\npyyntöihin jäädä sinne yöksi. Ja todellisuudessa saikin hän hyvin\nharvoin nukkua katon alla. Varhain illalla, kun Duane istui kuistissa\ntalon kahden, häntä sankarina kunnioittavan pojan kanssa, palasi Jones\npostitoimistosta, jonne hän oli pistäytynyt pikimmältään. Hän lähetti\npojat muitta mutkitta pois näyttäen olevan äärettömästi kiihdyksissään.\n\n\"Duane, kylässä on vartijoita\", kuiskasi hän. \"Ja kaikkialla tiedetään\nsitäpaitsi, että sinä olet täällä. Ratsastit tänne paljon jälkeen\nauringonnousun. Useat huomasivat tulosi. Mutta luullakseni täällä ei\nole ainoatakaan miestä eikä poikaa, joka tahtoisi ilmiantaa sinut.\nNaiset sen kuitenkin voivat tehdä, he kun juoruavat, ja nämä vartijat\novat kauniita miehiä, oikeita naistenlumoojia.\"\n\n\"Mikä komppania se on?\" kysyi Duane tyynesti.\n\n\"A-komppania, jota kapteeni MacNelly, tuo uusi vartija, komentaa. Hän\ntuli kuuluisaksi sodassa ja ruvettuaan vartijaksi hän on tehnyt\nihmeitä. Hän on puhdistanut tuolla etelässä muutamia pahamaineisia\npaikkoja ja siirtyy nyt vähitellen tänne pohjoiseen päin.\"\n\n\"MacNellykö? Olen kuullut puhuttavan hänestä. Kuvailkaa hänet minulle.\"\n\n\"Hän näyttää hennolta, mutta on hyvin voimakas ja sitkeä. Sileäksi\najeltu leuka, mustat viikset ja tukka. Hän näyttää hyvin\nvaikutusvaltaiselta. MacNelly on hieno mies, Duane, ja hän polveutuukin\neräästä hyvästä etelän perheestä. Minusta olisi vastenmielistä, jos hän\ntulisi etsimään sinua täältä.\"\n\nDuane vaikeni.\n\n\"MacNelly on rohkea ja hänen miehensä ovat kaikki kokeneita vartijoita.\nJos he vain saavat kuulla sinun oleskelevan täällä, tulevat he sinua\nhakemaan. MacNelly ei ole mikään mestariampuja, mutta hän ei epäröisi\ntäyttää velvollisuuttaan siinäkään tapauksessa, että varmasti\nmenettäisi siinä henkensä. Ja tulos olisi sellainen tässä tapauksessa.\nDuane, sinun ei pidä saada tavata kapteeni MacNellyä. Maineesi on vielä\npuhdas, vaikka se onkin hirveä. Et ole milloinkaan vielä ampunut ketään\nvartijaa etkä upseeria, paitsi jonkun roistomaisen sheriffin silloin\ntällöin, kuten esimerkiksi Rod Brownin.\"\n\nDuane ei vieläkään sanonut mitään. Hän ei ajatellut vaaraa, vaan\nainoastaan sitä tosiseikkaa, kuinka lyhyiksi hänen näiden ystäviensä\nluokse tekemiensä vierailuiden täytyi supistua.\n\n\"Olen jo sullonut eväslaukkusi täyteen ruokaa\", jatkoi Jones. \"Nyt\nlivahdan tieheni satuloimaan hevostasi. Odota sinä täällä.\"\n\nHän oli tuskin ehtinyt lausua viimeisen sanansa, kun kovalta polulta\nalkoi kuulua pehmeitä nopeita askelia. Muudan mies kääntyi portista\npihaan. Valaistus oli heikko, mutta kuitenkin niin voimakas, että se\npaljasti tulijan tavattoman pitkäksi mieheksi. Kun hän tuli lähemmäksi,\nhuomattiin hänen kävelevän käsivarret ylhäällä kädet korkealla. Mies\nhidastutti kulkuaan.\n\n\"Asuuko Burt Jones täällä?\" kysyi hän hiljaa nopeasti.\n\n\"Kyllä. Minä olen Burt. Kuinka voin palvella teitä?\" vastasi Jones.\n\nVieras katseli ympärilleen hiipien varovasti lähemmäksi käsivarret\nvieläkin ylhäällä.\n\n\"Tiedetään yleisesti, että Buck Duane on täällä. Kapteeni MacNelly on\nleiriytynyt joen rannalle juuri kylän ulkopuolelle. Hän lähetti minut\nilmoittamaan, että Duane tulisi sinne illan pimettyä.\"\n\nVieras kääntyi ja poistui yhtä nopeasti ja kummallisesti kuin oli\ntullutkin.\n\n\"Koira vieköön! Duane, kuinka sinä käsität tämän?\" huudahti Jones.\n\n\"Vähän uutta minullekin tämä tällainen\", vastasi Duane miettiväisesti.\n\n\"Ensimmäinen tyhmyys, minkä olen kuullut MacNellyn milloinkaan tehneen.\nEn voi käsittää tätä ollenkaan. Olisin voinut vaikka vannoa, ettei\nMacNelly tahdo pettää ketään. Hän tuntui minusta rehelliseltä mieheltä,\ntuiki rehelliseltä. Mutta, hitto vieköön, nyt on hänellä varmaankin\npetos mielessä! Sillä en voi käsittää tätä muuksikaan.\"\n\n\"Ehkä kapteeni haluaa vain suoda minulle sopivan tilaisuuden\nantautumiseen vuodattamatta verta\", huomautti Duane.\n\n\"Kauniisti tehty, jos hän vain tarkoittaa totta.\"\n\n\"Hän kutsuu sinut leiriinsä illan pimettyä. Siinä on jotakin\nkummallista, Duane. Mutta MacNelly on vielä uusi mies täällä. Hän\nsuorittaa mitä omituisimpia tekoja. Ehkä hän alkaa jo ylpistyä liiaksi.\nMutta millaiset hänen tarkoituksensa lienevätkin, on hänen läsnäolonsa\nMercerin läheisyydessä meille tarpeeksi. Duane, sinun on lähdettävä\nmatkalle ja pistettävä muutamia penikulmia itsesi ja ystävällisen\nkapteenin väliin ennen päivänkoittoa. Huomenna menen sinne kysymään\nhäneltä, mitä pirua hän hän oikeastaan tarkoittaa.\"\n\n\"Oliko tuo hänen lähettämänsä viestintuoja vartija?\" kysyi Duane.\n\n\"Olipa tietenkin ja rohkea olikin. Kysytään miestä tulla uhmaamaan\nsinua näin. Miehellä ei ollut revolveriakaan. Kummallinen temppu tämä.\nMutta et voi luottaa siihen. Lähde vain matkalle.\"\n\nVähän myöhemmin muudan musta hevonen käärittyine jalkoineen ja kantaen\nselässään pitkää tummaa ratsastajaa, joka tirkisti tarkasti jokaiseen\nvarjoisaan kohtaan, ravasi Jonesin talon takana sijaitsevaa niittyä\npitkin, kääntyi tielle ja sitten koventaen vauhtiaan jätti Mercerin\näkkiä taakseen.\n\nRatsastettuaan viisitoista tahi parikymmentä penikulmaa Duane\npysähdytti hevosensa eräässä mesquite-metsikössä, laskeutui satulasta\nja etsi ympäristöstä pienen ruohoisen aukeaman. Siellä hän sitoi\nhevosensa pitkään liekaan ja irroittaen satulansa pieluksekseen\npaneutui nukkumaan peittäen itsensä satulahuovalla.\n\nSeuraavana aamuna hän lähti jälleen matkalle suunnaten kulkunsa etelää\nkohti. Muutamina seuraavina päivinä hän käväisi lyhyillä vierailulla\nuseissa matkan varrella sijaitsevissa kylissä. Ja jokaisessa joku\nerityinen ystävä kertoi hänelle uutisen, joka teki hänet hyvin\nmiettiväiseksi. Joku vartija oli käväissyt huomaamatta näiden ystävien\nluona jättäen heille seuraavan viestin: \"Sanokaa Buck Duanelle, että\nhän ratsastaisi kapteeni MacNellyn leiriin jolloinkin illan pimettyä.\"\n\nDuane päätteli ja hänen ystävänsä olivat samaa mieltä hänen kanssaan\nsiitä, että uuden vartijapäällikön päätarkoitus Nuecen seuduilla oli\nBuck Duanen vangitseminen tahi tappaminen ja että tämä viesti oli\nyksinkertaisesti vain erikoinen ja ratkaiseva kepponen, minkä\nuhmaaminen olisi ehkä ollut joidenkin erityisten henkipattojen mieleen.\n\nMutta ei Buck Duanen. Vaikka hänen uteliaisuutensa oli herännytkin, ei\nse kuitenkaan voinut viekoitella häntä mihinkään uhkarohkeaan tekoon.\nHän kääntyi lounaaseen päin ja ratsasti noin sata penikulmaa, kunnes\nhän jälleen pääsi harvaan asuttuihin seutuihin. Siellä hän ei enää\nkuullut puhuttavankaan vartijoista. Alue oli hyvin hedelmätöntä seutua,\njonka läpi hän oli vain kerran ennen ratsastanut, ja se retki oli\ntullut hänelle kalliiksi, koska hänen oli ollut pakko murtautua\nampumalla läpi. Henkipatot eivät sopineet siellä asuvien muutamien\nkarjanomistajien eivätkä heidän paimeniensa kanssa. Hän sai kuulla,\nettä henkipatot ja meksikolaiset rosvot olivat näiden karjanomistajien\nkatkeria vihollisia. Tuntematta polkuja ja teitä Duane oli saapunut\ntämän seudun keskustaan, vaikka hän oli koko ajan luullut kiertävänsä\nsitä. Mutta eräästä talosta ammuttu luodikon laukaus, harkittu yritys\ntappaa hänet, koska häntä ei tunnettu niillä seuduilla, ilmaisi\nDuanelle hänen erehdyksensä; ja kova ratsastus päästäkseen pakoon oli\ntaivuttanut hänet palaamaan entiseen tapaansa: piileskelemään päivisin\nja matkustamaan öisin.\n\nHän saapui hyvin vaikeakulkuisille seuduille ja ratsasti kolme päivää\npääsemättä pitkältikään eteenpäin, mutta luullen kuitenkin olevansa\ntulossa turvallisemmille seuduille. Pari kertaa hän tuli laajoille\nalaville maille, jotka olivat viheriät pajuista, pumpulipuista ja\norjantappurapensaista ja joiden halki jostakin keskeltä virtasi muudan\njoki, jota hän luuli alemmaksi Nueceksi.\n\nEräänä iltana hiipiessään esille muutamasta piilopaikasta, missä hän\noli levähdellyt, hän näki tulia jostakin kylästä. Hän koetti kiertää\nsen vasemmalta, mutta ei voinutkaan, koska tämän alavan maan viidakot\nulottuivat melkein kylän laitaan saakka, minkä vuoksi hänen oli pakko\nkääntyä takaisin ja kiertää se oikealta. Piikkilanka-aidat ja\nlaitumella käyvät hevoset vaikeuttivat tätä niin, että hän vasta\npuolenyön jälkeen suoriutui siitä. Sitten hän ratsasti kymmenen\npenikulmaa tahi enemmänkin päivänvalossa ja eteni senjälkeen varovasti\nerästä tietä pitkin, joka näytti paljon käytetyltä. Hän sivuutti monta\npensaikkoa, joihin hän mielellään olisi piiloutunut päiväksi, ellei\nolisi ollut veden tarpeessa.\n\nHän olisi kyllä melkein milloin tahansa voinut saada sitä,\nmutta silloin ei lähteen läheisyydessä ollut viidakkoa eikä\nmesquite-pensaikkoa, joka olisi tarjonnut hänelle suojaa. Senvuoksi\nhänen oli pakko jatkaa matkaansa.\n\nHänen edessään leviävä seutu oli harjanteista. Syvänteissä kasvoi\nsiellä täällä pumpulipuita ja ylemmillä paikoilla yuccaa ja\nmesquite-pensaita. Kun hän saapui erään harjanteen laelle, huomasi hän\ntien tekevän tiukan mutkan, jonka taakse hän ei voinut nähdä. Hän\nhidastutti kulkuaan ja oli kääntymäisillään siitä kukkulan juurella\nkeltaisten saviseinämien välissä, kun hänen vireä hevosensa kuuli\njotakin mikä pelästytti sen, tahi se säikähti jotakin ja pillastui.\n\nNe muutamat laukat, jotka se ehti ottaa, ennenkuin Duanen rautainen\nkäsi pysähdytti sen, riittivät mutkan saavuttamiseksi. Duane näki\nedessään silmänräpäyksessä aukean maan uudelleen, pienen alempana\nsijaitsevan laakson leveine, mataline, kallioisine jokineen, taempana\nsijaitsevine pumpulipuumetsikköineen, häneen päin kääntyneine vakavine\nmiesryhmineen ja oksista riippuvine tummine, hervottomine, omituisesti\neriskummaisine olentoineen.\n\nNäky oli hyvin tavallinen siihen aikaan Lounais-Texasissa, vaikka Duane\nei ollut milloinkaan ennen joutunut katselemaan sitä niin\nvastenmielisen läheltä.\n\nMuudan käheä ääni huudahti: \"Hitto vieköön, tuolla on vielä muudan!\"\n\n\"Vieras, ratsastakaa tänne tekemään selkoa itsestänne!\" huusi toinen.\n\n\"Kädet ylös!\"\n\n\"Oikein, Jack, älä antaudu minkään sattuman varaan. Merkitse hänet!\"\n\nNämä huomautukset lausuttiin niin nopeasti kuin ne olisivat olleet\nsamaa puhetta. Duane käänsi juuri hevostaan, kun pyssy pamahti. Luoti\nsattui hänen vasemman käsivartensa ranteeseen; jonka hän luuli kokonaan\nmurskautuneen, koska hänen oli pakko hellittää ohjakset kädestään.\nPelästynyt hevonen lähti laukkaamaan. Toinen luoti vihelsi Duanen ohi.\nSitten luultavasti suojeli tienmutka hänet varmasta kuolemasta. Hänen\nnopea juoksijansa kiiti pitkän mäen juurelle kuin tuuli.\n\nHän ei kiiruhtanut katsomaan taakseen, koska hän tiesi, mitä hänellä\noli odotettavana siltä taholta. Hänen suurimpana huolenaan sillä\nhetkellä oli hänen haavoittuneen käsivartensa tarkasteleminen. Hän\nhuomasi luut vahingoittumattomiksi, vaikka haava, jonka pehmeä luoti\noli aiheuttanut, olikin tavattoman vaikea. Siitä oikein tulvi verta.\nOhjaamatta hevostaan hän kääri huivinsa tiukkaan reikien kohdalta sen\nympäri sitoen sen käsin ja hampain kovasti kiinni. Tehtyään sen hän\nkatsoi olkansa yli taakseen.\n\nRatsastajat panivat tomun lentämään kukkulan juurta kiertävällä tiellä\nja yhä useampia oli tulossa leikkauksessa, jossa tie kääntyi.\nEnsimmäinen oli ehkä noin neljännespenikulman päässä ja muut\nratsastivat jonossa hänen takanaan. Duanen tarvitsi vain katsahtaa\nheihin tietääkseen heidän olevan nopeasti ratsastavia kestäviä paimenia\nmaasta, missä kaikki ratsastajat ovat hyviä. Heidän hevosensa eivät\nsiis voineet olla muunlaisia kuin voimakkaita ja nopeita. Ja seutu oli\nsitäpaitsi sellaista, että karjanomistajat olivat sieltä saaneet sietää\nenemmän kuin tarpeekseen henkipattojen julmuutta ja ahneutta. Duane oli\nyksinkertaisesti ollut niin onneton, että oli suoraan törmännyt\nomavaltaiseen rangaistusjoukkoon aikana, jolloin jokainen muukalainen\noli vaarassa ja jokainen henkipatto sai panna kaikkensa päästäkseen\nhengissä pakoon.\n\nHän ei katsonut taakseen enää, ennenkuin oli sivuuttanut harjanteisen\nmaaperän ja päässyt tasaiselle maalle jälleen. Hän oli hieman\njätättänyt takaa-ajajiaan. Huomattuaan sen hän koetti säästää hevostaan\nhidastuttamalla vähän sen kuolettavaa vauhtia. Hänen hevosensa oli\nmainio, suuri, voimakas ja nopea eläin, mutta sen kestävyyttä ei oltu\nmilloinkaan pantu oikein koetukselle ja se huolestutti Duanea. Hänen\nelämänsä ali sellaista, ettei hän voinut käyttää samaa hevosta pitkää\naikaa, ja tämä nykyinenkin oli hänelle aivan tuntematon.\n\nDuanella oli vain yksi suunnitelma, ainoa mahdollinen tässä\ntapauksessa, nimittäin ehtiä jokiuomaan, jonka pajukossa hän ehkä voisi\neksyttää takaa-ajajat jäljiltään. Jos hän vain saisi ratsastaa\nviisitoista penikulmaa tahi niille main, pääsisi hän joelle, eikä se\nollut mikään toivoton matka millekään hyvälle hevoselle, ellei sitä\nkovin kannustettaisi. Hetkisen kuluttua hän huomasi, että takaa-ajavat\npaimenet jäivät vähän jälkeen, syystä että he eivät kiihoittaneet\nhevosiaan. Duanesta tuntui vallan tavattomalta, että sellaiset\nratsastajat säästävät hevosiaan. Hän mietti sitä katsoen taakseen monta\nkertaa nähdäkseen, kannustivatko he ratsujaan. Sitä he eivät tehneet ja\ntämä tosiseikka oli hyvin hämmentävä. Hän voi tässä kiinnittää\nhuomionsa vain yhteen ainoaan seikkaan, nimittäin siihen, että kun hän\nitse ratsastaa suoraan tätä tietä, ovat hänen takaa-ajajansa\ntyytyväisiä tarvitsematta kannustaa hevosiaan. Hän alkoi toivoa ja\nkatsella jotakin polkua tahi tietä, joka kääntyisi joko oikealle tahi\nvasemmalle, mutta sellaista ei ollut. Tien kummallakin puolella oli\nvain vaikeasti kuljettavaa mesquite-pensaiden ja jucca-puiden\ntäplittämää seutua. Duane uskoi, että hänen oli pakko vihdoin turvautua\ntähän vaivalloiseen kulkuun. Muudan asia oli kuitenkin varma: hänen\ntäytyi kiertää kylä. Joki ainakin oli kylän laidassa ja päästyään vain\nkerran pajukkoon hän luuli olevansa turvassa.\n\nMutta kaukaa edestäpäin kohoavat tomupilvet lisäsivät hänen\nlevottomuuttaan. Hän katseli sinne jännittynein silmin toivoen\nnäkevänsä jotkut vankkurit tahi joitakin harhailevia nautoja, mutta ei,\nsillä hetkisen kuluttua hän erotti useita ratsastajia. Hänen takaansa\nkuuluvat laukaukset ja huudot todistivat, että hänen takaa-ajajansakin\nolivat huomanneet nämä uudet tulokkaat. Molempien ryhmien välillä oli\nvielä toista penikulmaa, mutta ei tämäkään välimatka voinut estää heitä\npiakkoin ymmärtämästä toisiaan. Duane odotti vain sen verran, että näki\nnäiden uusien ahdistajien näyttävän nopeita äkillisen toiminnan\nmerkkejä, ja silloin hän mumisten kirouksen kannusti hevosensa tieltä\nviidakkoon.\n\nHän valitsi oikean puolen, koska joki oli lähempänä sillä taholla.\nKaktuksien ja mesquite-pensaiden välissä oli avonaisia hiekkaperäisiä\nkujanteita, ja hän huomasi, että hän sinne tänne poikkeilemisestaan\nhuolimatta pääsi melko nopeasti eteenpäin. Mutta hänen oli mahdotonta\nsaada selville, missä hänen takaa-ajajansa olivat. Hän otaksui heidän\nliittyvän toisiinsa ensin ja sitten poikkeavan hänen jäljilleen.\n\nVoimme senvuoksi hyvin kuvitella hänen hämmästyksensä ja\ntoivottomuutensa, kun hän saapui pensaikosta suoraan erään matalan\nkallioisen harjanteen juurelle, jonka yli hevosen oli mahdotonta\nkiivetä. Hän kääntyi vasemmalle seuraten sen suuntaa. Hiekkaperäinen\nmaa muuttui kovemmaksi tantereeksi, jolla hevosen oli helpompi kulkea.\nSiellä kasvoi vähemmän mesquiteä ja kaktuksia tarjoten paremman tien,\nmutta vähemmän suojaa. Duane katsoi tarkasti eteensä ja huomasikin\nhetkisen kuluttua, kuten hän oli odottanutkin, liiteleviä tomupilviä ja\nhevosten tummia hahmoja. Ne olivat noin puolen penikulman päässä\nliikkuen viistoon tasangon poikki, mikä seikka todisti ratsastajien\nhyvin tuntevan seudun ja tietävän pakolaisen vaikeudet.\n\nEpäröimättä hetkistäkään Duane kannusti hevosensa täyteen vauhtiin\nsuoraan eteenpäin. Hänen täytyi päästä noiden miesten ohi. Mutta kun se\nnäytti mahdottomalta erään syvän kuilun vuoksi, jonka laidalta hänen\noli käännyttävä, alkoi Duanen selkää karmia ja hän tunsi itsensä\nsairaaksi. Oliko tämä nyt kaiken loppu? Henkipaton elämä loppuu aina\njotenkin väkivaltaisesti. Hän halusi sitten ratsastaa suoraan\ntakaa-ajajiaan kohti, mutta järki voitti vaiston. Vaikka hän pakenikin\nhenkensä edestä, oli hänen voimakkain vaistonsa samalla kertaa toivo\nsaada taistella.\n\nHän tiesi, milloin nuo kolme ratsastajaa huomasivat hänet, mutta\nhetkistä myöhemmin hän kadotti heidät näkyvistään jälleen, kun hän\npoikkesi mesquite-pensaikkoon. Päättäen nyt yrittää takaisin tielle hän\nkannusti senvuoksi hevostaan kovasti, koettaen kuitenkin säästää sitä\nviime syöksyä varten. Kalliot, tiheiköt, kaktukset ja rämeet estivät\nhäntä kulkemasta suoraan, ja niinpä hän joutui melkein eksyksiin ja\nolisi lopulta ratsastanut suoraan vihollisiinsa pahki, ellei hyvä onni\nolisi vienyt häntä kulovalkean polttamalle aukealle paikalle.\n\nTäällä hän näki molemmat takaa-ajajien ryhmät, yhden kummullakin\npuolellaan ja melkein pyssyn kantaman päässä. Miesten kovat huudot ja\nhänen julmasti raatelevat kannuksensa kiihoittivat hänen hevosensa\ntuohon vauhtiin, mikä nyt hänelle merkitsi elämää tahi kuolemaa. Eikä\nDuane ollut ennen milloinkaan ratsastanut niin rohkealla, nopealla ja\nluotettavalla hevosella. Hän näytti voivan sen avulla suoriutua\nmahdottomimmastakin. Upottavassa hiekassa se oli paljon takaa-ajajien\nhevosia parempi, ja tällä hiekkaperäisellä aukealla maalla Duane pääsi\nniin paljon edelle, että hän voi säästää ratsuaan hieman sen takana\nkasvavassa pensaikossa. Kuumissaan ja suunniltaan säikähtyneenä piti\nhevonen pensaikossakin yllä sellaista vauhtia, että oksat olivat\nmelkein lakaista Duanen pois satulasta. Duane tunsi vapautuvansa\njostakin raskaasta ja painostavasta. Hän oli pääsemäisillään edelle.\nHevonen oli nopea, tulinen ja kestävä.\n\nDuane syöksyi toiseen aukeaan paikkaan, missä kasvoi muutamia puita,\nja siellä, juuri hänen tiellään, oli ratsastajia odottamassa\npistoolinkantaman päässä. He huusivat ja kannustivat ratsujaan häntä\nkohti, mutta eivät ampuneet. Duane käänsi hevosensa oikealle. Vain yksi\nseikka esti häntä pysähtymästä paikalleen ja taistelemasta taistelua\nloppuun. Hän muisti nuo pumpulipuista riippuvat heilahtelevat\nhervottomat ruumiit. Nämä karjanomistajat halusivat mieluummin hirttää\njokaisen henkipaton kuin tappaa hänet muuten. He antaisivat ehkä hänen\nampua kaikki ammuksensa ja sitten vangitsisivat hänet. Hänen kauhunsa\nhirttämistä vastaan oli niin suuri, ettei sitä voitu verratakaan hänen\nmestariampujan vaistoonsa suojella itseään.\n\nSilloin alkoi kilpailu, tomua pölisyttävä murskaava kilpailu harmaan\nmesquite-pensaikon läpi. Duane voi tuskin nähdä mitään, sillä pistävät\noksat olivat melkein sokaista hänet. Tuuli humisi hänen korvissaan eikä\nhän tiennyt enää, kuinka kaukana hänen takaa-ajajansa olivat. Mutta ne\nolivat varmasti hyvin lähellä. Ampuivatko ne häntä? Hän kuvitteli\nkuulevansa laukauksia. Mutta se olikin ehkä vain kuivien oksien\nrisahtelua. Hänen vasen käsivartensa riippui velttona, melkein\nkelvotonna, ja hän hoiteli ohjaksia oikealla kädellään painautuen\nmatalalle satulannupin varaan. Harmaiden pensaiden vilahteleminen ohi,\noksien lyönnit, tuulen humina, kavioiden raskas nopea kapse, hevosen\nkiivas liikunto -- kaikki nämä kilpailivat vaikutelmissaan silmiin\nvirtaavan hien aiheuttaman tuskan, haavan karvastelun ja vatsan kylmän\nkuvotuksen kanssa. Niihin liittyi vielä hänen tuntemansa synkkä,\nkiihkeä raivo. Hänen oli pakko paeta, vaikka hän halusikin\ntaistella. Hänen täytyi ponnistaa kaikki tahdonvoimansa voidakseen\nhillitä itseään, takaa-ajajiaan ja tätä hyödyttömän elämänsä\npelastamisyritystään kohtaan tuntemansa katkeran vihan.\n\nÄkkiä hän syöksyi mesquite-pensaikosta tielle, joka oli pitkälti aivan\nautio. Kuinka rajusti hän käänsikään hevosensa sille tuntien\nkummallista kuumaa iloa. Sitten hän lasketteli menemään sitä pitkin\nollen nyt varma siitä, että hän oli muista edellä. Hänen hevosellaan\noli vielä voimaa ja vauhtia, vaikka siinä jo näkyikin uupumisen\nmerkkejä. Hetkisen kuluttua katsoi Duane taakseen. Takaa-ajajat -- hän\nei voinut laskeakaan, montako niitä oli -- kannustivat hevosiaan\npysyäkseen hänen kintereillään. Hän ei kiinnittänyt niihin sen enemmän\nhuomiotaan, katsoi vain yhteen purruin hampain eteensä ja vahvistuen\nvain päätöksessään tehdä heidän aikeensa tyhjiksi.\n\nDuane sivuutti muutamia toisistaan erillään sijaitsevia\nkarjakartanolta, joissa hevoset hirnuivat aituuksissa ja miehet\nuteliaina katselivat hänen kiitämistään ohi. Hän näki erään miehen\njuoksevan ja tiesi vaistomaisesti miehen aikovan liittyä takaa-ajoon.\nDuanen hevonen juoksi ja kiiti eteenpäin, ei sanottavasti\nhitaammin, vaan kuitenkin vailla entistä keveyttään, jännittynein,\nsuonenvedontapaisin ja nykivin askelin, mikä ilmaisi sen voimien olevan\njo melkein lopussa.\n\nNähdessään kylän edessään Duane hämmästyi. Hän oli saapunut sinne\naikaisemmin kuin hän oli osannut odottaakaan. Sitten hän huomasi erään\nseikan -- hän oli joutunut piikkilanka-aituuksien keskelle. Koska hän\nei uskaltanut kääntyä enää takaisin, jatkoi hän vain matkaansa aikoen\nratsastaa kylän läpi. Katsahtaessaan taakseen hän näki takaa-ajajien\nolevan noin puolen penikulman päässä, siis liian kaukana voidakseen\nhälyyttää ketään kyläläistä ajoissa keskeyttämään hänen pakoaan. Kun\nhän ratsasti ensimmäisten talojen sivu, loppuivat hänen hevosensa\nvoimat ja se alkoi horjahdella. Duane ei luullut sen kestävän niinkään\npitkää aikaa, että hän olisi päässyt kylän läpi.\n\nMuutaman kaupan edessä seisovat satuloidut hevoset antoivat Duanelle\nerään aatteen, vanhan kylläkin, mutta sellaisen, minkä hän ennenkin oli\nsaanut onnellisesti läpiajetuksi. Kun hän pysähdytti huohottavan\nratsunsa ja hyppäsi maahan, tuli kaupasta pari karjanomistajaa, joista\ntoinen meni erään siroruumiisen tulisen kimon luo. Hän oli juuri\nnousemaisillaan satulaan, kun hän huomasi Duanen, jolloin hän pysähtyi\ntoinen jalka jalustimessa.\n\nDuane meni lähemmäksi tarttuen miehen hevosen suitsiin.\n\n\"Hevoseni on hyvin väsynyt, mutta ei vielä kuollut\", huohotti hän.\n\"Vaihtakaa kanssani.\"\n\n\"Kyllä, vieras, olen aina valmis kauppoihin\", vastasi mies venytellen.\n\"Mutta etteköhän sentään hätäile hieman liikaa?\"\n\nDuane katsoi taakseen tielle. Takaa-ajajat olivat juuri saapumaisillaan\nkylään.\n\n\"Olen Duane -- Buck Duane!\" huusi hän uhkaavasti. \"Haluatteko vaihtaa?\nKiiruhtakaa nyt!\"\n\nKarjanomistaja vetäisi kalveten jalkansa pois jalustimesta ja peräytyi.\n\n\"Haluan varmasti\", sanoi hän.\n\nHypäten satulaan Duane iski kannukset kimon kylkiin. Hevonen korskahti\npelosta lähtien juoksemaan. Se oli levännyt, nopea ja puolivilli. Duane\nkiiti kadun viime talojen ohi aukealle tasangolle. Mutta tie joko\nloppui kylään tahi lähti jatkumaan sieltä jostakin toisesta kohdasta,\nsillä hän oli ratsastanut suoraan kentille ja niiltä kallioiseen\nerämaahan. Päästessään jälleen mesquite-pensaikon suojaan hän katsoi\ntaakseen nähden kuusi ratsastajaa pyssynkantaman päässä ja heidän\ntakanaan vielä toisia.\n\nHänen uusi hevosensa ei ollut vielä lämmennytkään, kun hän saapui\nmuutamalle korkealle hiekkaharjanteelle, jonka juurelta pajukko alkoi.\nJa niin kauaksi kuin hän voi nähdä jatkui tämä äärettömän pitkä\ntasainen kaistale punertavaa pajukkoa. Kuinka tervetullut se olikaan\nhänen silmilleen! Hänestä tuntui samalta kuin ahdistetusta sudesta,\njoka väsyneenä ja raajarikkoisena vihdoinkin pääsee kallioiden alla\nsijaitsevaan luolaansa. Mutkitellen ristiin rastiin pehmeän rinteen\njuurelle hän kannusti kimoa lehtien ja oksien muodostamaa lujaa\nseinämää vastaan, mutta hevonen ei totellutkaan.\n\nSiinä ei voitu hukata minuuttiakaan aikaa. Laskeutuen satulasta hän\nveti itsepäisen hevosen mukanaan tiheikköön. Mutta se olikin kovempaa\nja hitaampaa työtä kuin mihin Duane uskalsi ryhtyä. Ellei häntä olisi\nahdistettu, olisi hän ehkä onnistunut paremmin. Hänen oli senvuoksi\npakko luopua hevosesta -- seikka, johon ainoastaan tällainen kova\nahdinko voi hänet taivuttaa. Sitten hän jatkoi matkaansa nopeasti\nkapeita kujanteita pitkin. Hän ei ollut päässyt suojaan hetkistäkään\nliian varhain, sillä hän kuuli takaa-ajajien syöksyvän harjanteen yli\näänekkäinä, luottavaisina ja raakoina. Hekin tunkeutuivat pajukkoon.\n\n\"Hei, Sid, täällä on hevosesi!\" huusi muudan nähtävästi sille miehelle,\njonka Duane oli pakottanut vaihtamaan.\n\n\"Jos te mielettömät hurjimukset voisitte tyyntyä hetkiseksi, sanoisin\nteille jotakin\", vastasi muudan ääni harjanteelta.\n\n\"Anna kuulua, Sid? Olemme nyt saaneet hänet kiikkiin\", sanoi\nensimmäinen puhuja.\n\n\"Ehkä, ja jos olettekin, on edessänne kirotun kuuma paikka, sillä mies\non Buck Duane!\"\n\nTätä selitystä seurasi täydellinen hiljaisuus. Hetkisen kuluttua sen\nrikkoi irtonaisen soran rapiseminen ja sitten hiljaiset äänet.\n\n\"Hän ei voi päästä joen poikki, sanon sen teille\", kantautui Duanen\nkorviin. \"Hän on nyt vangittu viidakkoon. Tunnen ympäristön tarkkaan.\"\n\nSitten Duane puikkelehtiessaan hiljaa ja nopeasti pajukon halki ei\nkuullut sen enempää takaa-ajajistaan. Hän suuntasi kulkunsa suoraan\njoelle. Tien etsiminen jonkun pajukon läpi oli hänelle hänelle tuttua\ntyötä. Hän oli kuluttanut monta päivää ja yötä saavuttaakseen siinä\nsellaisen taitavuuden, että sitä olisi voinut intiaanikin kadehtia.\n\nRio Grande lisäjokineen virtaa melkein koko matkan juostessaan\nTexasin läpi laajojen, mataloiden, alavien maiden halki, tiheiden\npajuviidakkojen välitse. Pumpulipuita, mesquite-pensaita, piikkisiä\npäärynäpuita ja muita kasveja oli pajupensasten välissä, ja yhdessä ne\nmuodostivat sellaisen sotkuisen tiheän viidakon, että kokematon ihminen\nolisi voinut luulla sitä aivan läpipääsemättömäksi. Ylempää katsottuina\nnäyttivät nämä villit viidakot viheriöiltä ja punertavilta, mutta\nsisältä ne olivat harmaankeltaiset kuin raitainen seinämä. Siellä oli\nhyvin vähän teitä ja kujanteita, vain muutamia antiloopin käytäviä ja\njoskus myskisian, jabalin tahi meksikolaisen villin sian pieniä\npolkuja. Maaperä oli savea ja tavattoman kuivaa, joskus niin\nlujaksikovettunutta, ettei siinä näkynyt mitään jälkiä. Siellä, missä\njoku pumpulipuumetsikkö oli estänyt pajukon levenemisen, oli\ntavallisesti paksua ruohikkoa ja juurikasvistoa. Pajut olivat lyhyitä\nsolakoita salkoja ja kasvoivat niin tiheässä, että ne melkein\nkoskettivat toisiinsa, tuuhean lehvistön muodostaessa paksun katoksen\nkaiken ylle.\n\nTämän viidakon keskus, jonne Duane oli tunkeutunut, oli hiljainen,\nhaaveellinen ja kummallinen paikka. Sen valaistus oli keskipäivälläkin\nomituisen hämärä. Kun tuuli liikutteli lehvistöä, tunkeutui pitkiä\nauringonsädekimppuja viheriän katoksen läpi tanssien kuin\nkultahiutaleet paljaalla maalla.\n\nDuane oli aina tuntenut tällaisten paikkojen omituisuuden, samalla kun\nhän oli ollut herkkä tuolle niiden suojelevalle jollekin, mikä aina oli\ntuntunut hänestä viidakon myötämielisyydeltä ahdistettuja eläimiä\nkohtaan. Jokainen haavoittumaton eläin, voimakas ja kekseliäs, oli\nturvassa päästyään livahtamaan tällaisen villin piilopaikan matalan,\nrisahtelevan, viheriän katon suojaan. Jälkien piilottaminen oli siellä\nhelppoa, joustava maa ei kumahdellut astuessa ja ihmiset voivat hakea\nsiellä toisiaan viikkokausia, sivuuttaa toisensa muutaman metrin\npäässä, aavistamatta sitä milloinkaan. Vain hengissä pysyminen oli\nvaikeinta, mutta ahdistetut ihmiset ja eläimethän tulevat toimeen melko\nvähällä.\n\nDuane halusi mennä joen poikki, jos se vain olisi mahdollista, ja\nsitten pysytellen viidakossa kulkea jokivartta ylöspäin, kunnes pääsisi\nvieraanvaraisempaan seutuun. Mutta muistaen, mitä miehet olivat\nsanoneet joesta, hän rupesi epäilemään ylipääsyä. Hän aikoi kuitenkin\nturvautua jokaiseen tarjolla olevaan mahdollisuuteen saadakseen joen\nitsensä ja takaa-ajajiensa väliin. Senvuoksi hän jatkoi vain matkaansa.\nHänen oli sitäpaitsi hoidettava vasenta käsivarttaankin, koska hän\ntuskin voi sitä enää liikuttaakaan. Turvautuen oikeaan käteensä hän\ntaivutti pajut erilleen toisistaan livahtaen sivuittain niiden välitse\nja päästen siten melko nopeasti eteenpäin. Siellä oli kapeita\nkujanteita, uomia, matalalla sijaitsevia reikiä ja eläinten polkuja,\njoita kaikkia hän käytti hyödykseen juosten, kävellen, ryömien ja\nkumartuen miten vain päästäkseen eteenpäin. Suoraan kulkeminen ei ollut\nmitään helppoa -- hän onnistui siinä kiinnittämällä huomionsa johonkin\nauringon valaisemaan runkoon tahi puuhun jossakin kauempana ja\nsaavuttuaan sen luo katsomalla suoraan johonkin toiseen merkkiin. Hänen\nkulkunsa muuttui tietysti hitaammaksi, sillä kuta kauemmaksi hän pääsi,\nsitä villimmäksi ja tiheämmäksi viidakko kävi. Moskiittohyttyset\nalkoivat surista hänen korvissaan, mutta hän jatkoi matkaansa\npysähtymättä. Pajujen juurilla tummenevat varjot ilmaisivat hänelle\niltapäivän jo pitkälle kuluneen. Hän alkoi jo pelätä kulkeneensa\nväärälle suunnalle, kun vihdoin edestä päin kuultava valonpilkahdus\nhuojensi hänen levottomuuttaan ja tunkeuduttuaan hyvin vaivalloisesti\nvielä tiheämmän pensaikon läpi hän saapui joen rannalle.\n\nDuane näki edessään leveän, matalan ja mutaisen virran vastakkaisella\nrannalla kasvavine viidakkoineen, joka leveni kummallekin suunnalle\nkuin viheriänkeltainen valli. Hän huomasi ensi silmäyksellä, että hänen\noli hyödytöntä yrittääkään yli tästä paikasta. Hitaasti virtaava vesi\nhuuhtoi kaikkialla juoksuhiekkamatalikkoja. Joen pohja oli\ntodellisuudessa kokonaan juoksuhiekkaa, ja hyvin todennäköistä oli,\nettei vettä ollut missään jalkaa paksummalti. Hän ei voinut uida, ei\nryömiä eikä työntää pölkkyäkään edellään sen poikki. Jokainen kiinteä\nkappale, joka vain koskettikaan tuohon sileään keltaiseen hiekkaan,\ntarttui siihen ja imeytyi upoksiin. Varmistuakseen siitä hän tarttui\nmuutamaan pitkään paaluun ja kurkottaen korkealta törmältä heitti sen\njokeen. Petollinen juoksuhiekka näytti olevan pohjatonta siinäkin kohti\naivan rannan vieressä. Hän luopui kaikesta toivosta päästä joen yli.\nAsian laita voi ehkä olla aivan sama sekä myötä- että vastavirtaankin\npäin penikulmittain kummallekin suunnalle. Ennen poistumistaan törmältä\nhän sitoi hattunsa seipään päähän ja nosti sillä tarpeeksi vettä joesta\nsammuttaakseen janonsa. Sitten hän perääntyi sellaiselle paikalle,\nmissä harvempi pajukko huojensi kulkua, ja käveli vastavirtaan päin,\nkunnes varjot tummenivat niin mustiksi, ettei hän voinut nähdä enää\nmitään. Haparoiden käsillään hän etsi niin suuren täplän, että voi\npaneutua pitkäkseen siihen ja ruveta nukkumaan. Tällä haavaa hän oli\nyhtä varmassa turvassa kuin jos olisi ollut Rim Rockin takana. Hän oli\nväsynyt, vaikka ei vielä aivan uuvuksissa, ja huolimatta käsivartensa\ntykyttävästä tuskasta hän vaipui heti uneen.\n\n\n\n\nXII\n\n\nDuane heräsi yöllä johonkin aikaan. Hiljaisuus, melkein niin paksu ja\nraskas kuin se olisi ollut ainetta, oli kietonut mustan viidakon\nvaippaansa. Hän ei voinut nähdä ainoatakaan tähteä, ei oksaa, ei\npuurunkoa eikä edes kättään, vaikka olisi kohottanut sen aivan\nsilmiensä eteen. Hän makasi vain paikoillaan odottaen ja kuunnellen\nollen varma siitä, että joku tavaton ääni oli herättänyt hänet. Erämaan\nöiden tavalliset äänet eivät häirinneet milloinkaan hänen untaan. Hänen\naistinsa olivat harjaantuneet yhtä ihmeellisen teräviksi kuin vanhojen\npakolaisten ja ahdistettujen eläimienkin. Hitaan tuulen pitkä puuska\nhumisi pajukossa ja hiljeni; jokin hiipivä, pehmeäjalkainen eläin\njuoksi hänen sivuitseen pimeässä; kuivat lehdet kahisivat ja kettu\nhaukahteli ikävissään jossakin kauempana. Mutta ei mikään näistä\näänistä ollut keskeyttänyt hänen lepoaan.\n\nÄkkiä rikkoi hiljaisuuden pistävästi verikoiran haukunta. Duane nousi\nnopeasti istualleen kauhun karmiessa hänen ytimiään. Liike muistutti\nhäntä hänen haavoittuneesta käsivarrestaan. Sitten kuului toisten\nkoirien hiljaisempaa haukuntaa kauempaa. Äänettömyys ympäröi hänet\njälleen, mutta hänen epäluulojensa vuoksi painostavampi ja uhkaavampi\nkuin äsken. Verikoiria oli usutettu hänen jäljilleen eikä niiden\njohtaja ollut enää kaukanakaan. Duane oli käsitellyt verikoiria koko\nelämänsä ajan ja tiesi, että jos lauma ympäröisi hänet tässä\nläpitunkemattomassa pimeydessä, voisi hän ehkä pitää puoliaan sitä\nvastaan tahi joutua sen saaliiksi kuin susien raatelema uroshirvi.\nNousten seisoalleen ja valmistautuen pakenemaan niin hyvin kuin suinkin\nhän odotti saadakseen varmasti selville suunnan, mihin hänen oli\nlähdettävä.\n\nKoirien johtaja rupesi haukkumaan jälleen syvästi, kumeasti ja\nkaikuvasti, mikä merkityksellisessä voimassaan kuulosti kummalliselta,\ntuhoaennustavalta ja kauhealta. Se puristi kylmän hien Duanen ruumiin\njokaisesta huokosesta. Hän kääntyi siihen selin ja terve käsi\nojennettuna tunnustellakseen pajuja hän hapuili eteenpäin. Koska hän ei\nmitenkään voinut löytää kapeita kujanteita, oli hänen pakko liukua,\ntunkeutua ja hyökätä taipuvien varsien välitse. Kulkiessaan hän\naiheutti sellaisen melun, ettei hän enää kuullut koirien haukuntaa. Hän\nei toivonutkaan voivansa voittaa niitä viekkaudessa, ja aikoi senvuoksi\nkiivetä ensimmäiseen pumpulipuuhun, johon sattuisi törmäämään sokealla\npakomatkallaan. Mutta näytti aivan siltä kuin hän ei milloinkaan\nonnistuisikaan kohtaamaan sellaista. Usein hän kaatuikin, joskus aivan\npitkäkseen, joskus pajukon varaan. Ja se teki tämän työn vielä\nvaikeammaksi, että hän voi vain yhdellä kädellä raottaa toisiinsa\ntakertuneita vesoja, jolloin hänen jalkansa usein tarttui tahi\nsotkeutui johonkin kapeaan haarukkaan pysähdyttäen hänet. Hänen oli\npakko ponnistella toivottomasti. Tuntui aivan siltä kuin pajut olisivat\nolleet nyrkkiin puristuvia käsiä, hänen vihollisiaan, jotka koettivat\nvihamielisesti estää hänen etenemistään. Terävät piikit repivät hänen\nvaatteensa ja hänen ihoonsa tuli monta naarmua. Mutta hän jatkoi yhä\nmatkaansa hirveän itsepäisesti, kunnes hän törmäsi kovasti erääseen\npumpulipuuhun.\n\nHän nojautui siihen lepäämään, tuntien olevansa melkein niin lopussa\nkuin joskus ennenkin, märkänä hiestä, kädet täynnä karvastelevia\nnaarmuja, rinta kiivaasti kohoillen ja sääret täynnä kirveleviä\nruhjevammoja. Nojautuessaan siinä huoahtaakseen hän kuunteli\ntakaa-ajavien koirien haukuntaa. Mutta niiden ääntä ei pitkään aikaan\nollenkaan kuulunutkaan. Tämä ei kuitenkaan kyennyt herättämään hänessä\nminkäänlaista toivoa. Toiset verikoirat haukkuvat seuratessaan jälkiä,\nmutta toiset laukkaavat haukkumattakin. Edelliset ovat arvokkaampia\nomistajalleen ja jälkimmäiset vaarallisempia pakolaiselle. Hetkisen\nkuluttua Duanen korvat täyttyivät oikeasta kaikuvasta lyhyen haukunnan\nkuorosta. Lauma oli saapunut paikalle, missä hän oli nukkunut, ja ja\nnyt olivat jäljet tuoreita. Ollen tyytyväinen siitä, että koirat pian\nsaavuttaisivat hänet, Duane alkoi kiivetä pumpulipuuhun, mikä hänen\ntilassaan kävi melko vaikeasti.\n\nPuu sattui olemaan tavattoman suuri, noin viidentoista jalan\nkorkeudella maasta sijaitsevine haaroineen ja sitä seuraavine\njärjestyksessä sijaitsevine oksineen. Duane kiipesi, kunnes pääsi\nympäröivän pimeysvyöhykkeen yläpuolelle. Viidakko oli verhoutunut\nvaaleaan, harmaaseen sumuun ja sen läpi kuulsi jono himmeitä tulia.\nDuane päätteli niiden olevan harjanteelle sytytettyjä nuotioita, joiden\ntarkoitus oli vaikeuttaa hänen pakoaan sille suunnalle. Ja toisellakin\nsuunnalla, hänen arvelunsa mukaan pohjoisessa, luuli hän näkevänsä\nenemmän tulia, mutta koska sumu oli hyvin sakeaa, ei hän tiennyt\nvarmasti. Istuessaan siinä miettimässä asiaa kuunnellen samalla koirien\nhaukuntaa hän huomasi sumun eräällä suunnalla hälvenevän. Hän otaksui\nidän olevan sielläpäin ja aamun siis piakkoin koittavan. Saatuaan\nvarmuuden siitä hän laskeutui puun alimmalle oksalle.\n\nHänen tilanteensa nyt, vaikka se vielä olikin kriitillinen, ei\nnäyttänyt enää niin toivottomalta kuin ennen. Koirat piirittäisivät\nhänet varmaankin kohdakkoin, jolloin hän ampuisi tahi ajaisi ne pakoon.\nEttä joku mies olisi seurannut laukkaavia koiria viidakon halki yön\npimeydessä, oli kaikkien mahdollisuuksien ulkopuolella. Duane oli\nenemmän huolissaan viidakon laidoille sytytettyjen nuotioiden vuoksi.\nHän oli päässyt siihen käsitykseen erään takaa-ajajansa sanoista, että\nviidakko oli jonkinlainen pyydys, alkaen uskoa, ettei sieltä voida\npäästä pois muuta kuin yhtä tietä, nimittäin sitä harjannetta pitkin,\njonka yli hän oli sinne tullut ja jonka laella takaa-ajajat nähtävästi\nolivat koko yön polttaneet nuotioita. Tämän seikan pitemmän\npunnitsemisen keskeyttivät kuitenkin pajujen risahtelu ja käpälien\nnopea kopina.\n\nDuanen alapuolella oli kaikki harmaan sumun peitossa. Hän ei voinut\nnähdä maata eikä mitään muuta esinettä kuin puun tumman rungon. Mutta\nhän ei tarvinnutkaan silmiään tietääkseen hetken, milloin lauma tuli\npuun luo. Pajujen kovasti rapistessa saapuivat koirat puun juurelle ja\nsitten syntyi siinä hirmuinen meteli, mikä voitti pensaiden rapinan ja\nsuurien käpälien kopinan. Duanen takaa-ajajat kaukana etelässä kuulivat\nsen varmaankin ymmärtäen sen tarkoituksen. Ja päivän koittaessa, niin,\nehkäpä jo ennenkin, he oikaisisivat viidakon poikki noiden koirien\nhaukunnan opastamina, jotka olivat ajaneet saaliinsa puuhun.\n\nMutta Duane voi jo muutamien hetkien kuluttua erottaa koirien himmeät\nruumiit harmaasta hämärästä huolimatta. Hän odotti kuitenkin vielä,\nsillä hänellä oli vähän ammuksia ja hän tiesi entuudestaan, kuinka\nverikoiria oli kohdeltava. Hämärä vaaleni vähitellen ja vihdoin voi\nDuane nähdä koirat tarpeeksi hyvin tarkoituksensa toteuttamiseksi.\nHänen ensimmäinen laukauksensa tappoi lauman suuren johtajan. Sitten\nhän haavoitti monta muuta tarkasti ampumillaan luodeilla. Se lopetti\nhaukkumisen ja koirat alkoivat ulvoa kimakasti. Vihdoin lähti koko\nlauma pakoon peloissaan ja sen kulkema suunta voitiin helposti\nmääritellä sen haavoittuneiden jäsenten ulvonnan perusteella. Duane\nlatasi revolverinsa uudelleen ja saatuaan varmuuden siitä, että kaikki\nkoirat olivat paenneet, hän laskeutui maahan lähtien kulkemaan nopeasti\npohjoiseen päin.\n\nNouseva aurinko oli jo hajoittanut sumun, kun Duane pysähtyi ensikerran\nmuutamia penikulmia pohjoisempana sitä paikkaa, missä hän oli odottanut\nkoiria. Eräs jyrkkä kallioinen mäki, joka kohosi kohtisuoraan taivasta\nkohti pajukon laidasta, esti matkan jatkamisen sinnepäin. Hän lähti\nkiertämään mäen juurta, missä kulku oli melko helppoa, jokea kohti.\nPäästyään vihdoin sen päähän hän huomasi, ettei hän viidakon siitä\nnurkkauksesta voinut mitenkään päästä pakoon. Ponnistellen kovasti ja\nantautuen suureen vaaraan käsivartensa suurista tuskista huolimatta hän\nonnistui pääsemään sellaiselle paikalle, että voi täyttää hattunsa\nvedellä. Sammutettuaan janonsa hän tarkasti haavansa. Se oli veri- ja\nlikamöykkyjen peittämä. Kun hän oli pessyt sen, näki hän käsivarren\ntulehtuneen ja ajettuneen luodin reiän ympäriltä. Hän hautoi sitä ja\ntunsi raittiin veden lieventävän tuskia. Sitten hän sitoi sen niin\nhyvin kuin voi pannen sen silmukkaan kaulaansa. Se lievensi\nloukkautuneen jäsenen tuskia pitäen sen rauhallisessa ja levollisessa\nasennossa, jossa sillä oli tilaisuus ruveta paranemaan.\n\nPoistuessaan joen rannalta Duane tunsi virkistyneensä. Väsymys olikin\nhänelle melkein tuntematon käsite suurten voimiensa ja kestävyytensä\nvuoksi. Mutta käveleminen yötä päivää oli niin outoa hänelle kuin\njollekin toisellekin lounaan ratsastajalle, ja hän alkoi tuntea sen\njäsenissään. Palatessaan takaisin hän saapui paikalle, missä hän äkkiä\noli törmännyt mäkeen, ja siellä hän päätti lähteä seuraamaan sen juurta\ntoiselle suunnalle, kunnes löytäisi pakotien tahi huomaisi sellaisten\nponnistusten hyödyttömyyden.\n\nHänen matkansa edistyi nopeasti, vaikka hän pysähtyikin silloin tällöin\nkuuntelemaan. Hän kuunteli kyllä muutenkin aina ja hänen silmänsä\nvilkuilivat kaikille suunnille. Tämä valppaus oli tullut niin hänen\ntoiseksi luonteekseen, ettei hän laiminlyönyt sitä milloinkaan muulloin\nmiettiessään synkkää ja kohtalokasta tilannetta kuin ollessaan aivan\nvarma turvallisuudestaan. Sellainen valppaus ja miettiminen panivat\najan kiitämään nopeasti.\n\nPuolenpäivän tienoissa hän oli kiertänyt viidakon tekemän laajan\nympyrän ja voi kääntyä etelään päin. Harjanne oli muuttunut korkeasta\nvuorisesta mäestä matalaksi kallioiseksi raja-aidaksi, mutta se oli\nvieläkin niin jyrkkä ja louhikkoinen, ettei siinä ollut mitään\nsellaista halkeamaa eikä rinnettä, joita pitkin sen laelle olisi voitu\nnopeasti kiivetä. Hän jatkoi kuitenkin matkaansa tullen sitä\nvarovaisemmaksi, kuta lähemmäksi hän pääsi vaarallista aluetta, ja\nhuomaten, että hänen lähestyessään jokea tältä suunnalta oli pakko\ntunkeutua syvemmälle pajukkoon. Iltapäivällä hän saapui erääseen\nkohtaan, mistä hän näki miehiä kävelemässä edestakaisin harjanteella.\nHän ymmärsi vartioittujen paikkojen olevan sellaisia, että hän ehkä\nniiden kautta voi paeta. Hän suuntasi kulkunsa noita miehiä kohti\nlähestyen sadan askeleen päähän harjaanteesta, jolla he olivat. Siellä\noli monta miestä ja poikaa, kaikki asestettuja ja texasilaisten tapaan\nlaiskoittelevia. Katsoessaan taivaanrannalle Duane näki toisia tummia\npilkkuja harjanteen laella ja otaksui niiden olevan jonkun toisen\npakotien suulle asetettuja vartijoita. Luultavasti olivat kaikki seudun\nkäyttökelpoiset miehet toimessa, koska sellainen työ on texasilaisista\nhyvin mieluista. Duane muisti olleensa samanlaisessa toimessa monta\nkertaa eri tilaisuuksissa.\n\nHän katseli oksien välitse tutkistellen maanlaatua. Harjanteelle\nvoitiin kiivetä monen sadan metrin pituiselta alalta. Sitten hän\nkiinnitti huomionsa vartijoihin. Heillä oli luodikot ja senvuoksi oli\nturhaa koettaakaan päästä heidän sivuitseen päivän valossa. Mutta hän\notaksui yrityksen ehkä yöllä onnistuvan ja oli jo päättämäisillään\npiiloutua sinne pimeään asti ja sitten koettaa, kun erään koiran\näkäinen haukunta ilmaisi hänet harjanteella seisoville vahdeille.\n\nKoira oli varmaankin viety sinne siinä tarkoituksessa, että se\nhätyyttäisi miehet, ja se oli ripeän uskollinen tehtävälleen. Duane\nnäki miesten juoksevan toistensa luo, puhelevan kiihkeästi ja\ntuijottavan viidakkoon, mistä Duane ymmärsi, että hänen oli hiivittävä\ntiehensä pajukon suojassa. Hän ei aiheuttanut minkäänlaista melua ja\noli varma, ettei häntä huomattu. Hän kuuli kuitenkin huutoja ja sitten\nluodikkojen pamahduksia, jolloin kuulat alkoivat vinkua ja viheltää\nlehvistön läpi. Päivä oli niin kuuma ja tyyni, että Duane tiesi varsien\nlatvojen vapisevan ja vapisuttavan muitakin silloin kun hän sattui\nniihin koskettamaan kuinka lievästi tahansa. Siitä olivat vahdit\nsaaneet selville hänen olinpaikkansa. Kerran vihelsi luoti aivan hänen\nohitseen ja toinen sattui maahan hänen eteensä. Tämä ampuminen\nraivostutti Duanea. Hänen oli pakko paeta noita miehiä ja hän vihasi\nitseään ja heitä senvuoksi. Aina sellaisten hetkien aiheuttamassa\nraivossa hän halusi antaa laukauksen laukauksesta. Mutta nyt hän\npujottelihe pajujen välitse ja vihdoin lakkasivat pyssytkin\npaukkumasta.\n\nHän kääntyi vasemmalle jälleen seuraten kallioista estettä ja jatkaen\nmatkaansa arvaillen, mitä seuraava penikulma toisi mukanaan.\n\nSe toikin jotakin pahempaa, sillä tarkkanäköiset vartijat huomasivat\nhänet ja tulinen yhteislaukaus pakotti hänet juoksemaan henkensä\nedestä, jolloin hän sai kiittää onneaan, että pääsi pakoon vain luodin\nmusertamin olkapäin.\n\nMyöhemmin päivällä, lannistumatta vieläkään, hän käänsi jälleen\nharjannetta kohti huomaten, että kuta lähemmäksi hän tuli sitä paikkaa,\nmistä hän oli pujahtanut viidakkoon, sitä suurempaan vaaraan hän\njoutui. Hyökkääminen päivällä tuolle tielle rakennettua murrosta\nvastaan olisi kohtalokasta. Hän odotti sentähden yötä ja kun nuotioiden\ntuli oli hieman himmentynyt, koetti hän ryömiä esille viidakosta. Hän\nonnistui pääsemään harjanteen juurelle jonkinlaisen töyryn laitaan ja\naikoi jo varovasti ryömiä sen laelle pensaiden varjossa, kun muudan\nkoira jälleen ilmaisi hänen asemansa. Pajukkoon palaaminen oli niin\nvaarallista, ettei hän milloinkaan ollut ollut pahemmassa pinteessä, ja\nkun hän oli toteuttanut sen kuten hänestä tuntui satojen pyssyjen\npaukkuessa, tunsi hän sallimuksen häntä todellakin suojelleen. Tällä\nkertaa seurasivat miehet häntä hyvän matkaa viidakkoon ja lyijyluotien\nviheltämistä pajukon läpi kuului kaikkialta hänen ympäriltään.\n\nKun takaa-ajon aiheuttama melu oli lakannut, istuutui Duane pimeään\nmiettimään paria seikkaa: koettaisiko hän vielä päästä pakoon vai\nryhtyisikö hän odottamaan sopivampaa tilaisuutta. Mutta hän ei\nnäyttänyt voivan päättää mitään. Hänen järkensä sanoi hänelle, että\njokainen tunti vähensi hänen pakomahdollisuuksiaan. Hänellä oli vähän\nmahdollisuuksia kaikissa tapauksissa ja sehän se juuri tekikin toisen\nkokeen niin toivottoman vaikeaksi. Eikä kuitenkaan voida sanoa, että\nelämänrakkaus olisi pidättänyt häntä. Sellainen hetki koittaisi kyllä\nkerran ennemmin tahi myöhemmin, jolloin hänen päätöksensä kypsyisi\ntästä mielenliikutusten ja ajatusten kaaoksesta huolimatta. Mutta tuo\nhetki ei ollut vielä tullut.\n\nKun hän oli ollut tarpeeksi kauan paikallaan tyyntyäkseen ja\nhuoahtaakseen juoksustaan, huomasi hän olevansa väsyksissä. Hän\npaneutui pitkäkseen lepäämään, mutta moskiittohyönteisten sankat parvet\nestivät hänet nukkumasta. Tämä viidakon nurkkaus oli matalaa maata ja\nniin lähellä jokea, että noiden verenimijöiden oli siinä helppo\nsikiintyä. Ne vihelsivät, surisivat ja vinkuivat hänen ympärillään yhä\nsuuremmissa parvissa. Hän hautasi päänsä ja kätensä takkinsa laskoksiin\nja makasi kärsivällisenä paikallaan. Yö oli hyvin pitkä ja tukala.\nAamulla hän oli vielä ruumiillisesti terve, mutta peloittavassa\nmielentilassa. Hän kiiruhti aluksi joelle. Nälän vaatimukset hän voi\nkyllä kestää, mutta janon sammuttaminen oli välttämätöntä. Hänen\nhaavansa aiheutti kuumetta ja senvuoksi hän olikin tavallista\njanoisempi ja hikinen. Jälleen hän tunsi virkistyvänsä. Sinä aamuna\nhänen oli hyvin vaikeata hillitä haluaan koettaa päästä joen poikki.\nJos hän vain olisi löytänyt kevyen tukin, olisi hän ehkä sen avulla\nvoinut kahlata matalan veden ja juoksuhiekkamatalikkojen poikki. Mutta\nei vielä! Hän lähti jälleen väsyneenä itsepäisesti kävelemään\nharjannetta kohti.\n\nKoko sen päivän ja seuraavan yön ja koko seuraavan päivän ja yön hän\nhiipi kuin ahdistettu villi joelta harjanteelle ja takaisin, ja\njokainen tunti vahvisti vain sitä katkeraa varmuutta, että hän oli\njoutunut satimeen.\n\nHän ei enää laskenut päiviä eikä tapahtumia, sillä tilanne alkoi tuntua\nhänestä jo niin tukalalta. Vihdoin koitti sellainenkin hetki, jolloin\nhän takaa-ajajat kintereillään livisti mitä tiheimpään pajukkoon\nviidakon eteläisimmässä laidassa luullen viimeisen vastarintansa hetken\nkoittaneen.\n\nKunpa vain nuo inhimilliset verikoirat piirittäisivät hänet nopeasti!\nKunpa vain hän saisi taistella viimeisen katkeran taistelunsa ja päästä\nsitten kaikesta! Mutta nämä metsästäjät varoivat omaa nahkaansa, vaikka\nhe halusivatkin kiihkeästi saada hänet käsiinsä. He panivat vähän\nvaaralle alttiiksi, sillä hänhän oli heidän laatimassaan satimessa.\n\nOli sen päivän keskipäivä, niin kuuma, tomuinen ja painostava, että se\nennusti myrskyä. Duane ryömi kuin käärme tiheikön keskellä sijaitsevaan\npimeään aukeamaan jääden siihen liikkumatonna lepäämään. Miehet olivat\neristäneet hänet harjanteesta ja joesta ja piirittivät häntä nähtävästi\nkaikilta muiltakin suunnilta. Mutta hän kuuli ääniä vain vasemmalta\npuoleltaan ja edestään. Ja vaikka hänen tietään joelle ei olisi\nkatkaistukaan, oli se melkein aivan sama.\n\n\"Tulkaa tänne, miehet!\" huusi muudan vahti harjanteelta.\n\n\"Hän on nyt vihdoin joutunut satimeen\", huusi toinen.\n\n\"Teidän ei tarvitse olla siitä niinkään varmat. Olemme otaksuneet samaa\nuseammasti kuin kerran\", kiusasi kolmas.\n\n\"Näin hänet varmasti.\"\n\n\"Mutta jos se olikin antilooppi.\"\n\n\"Bill löysi kuitenkin aivan tuoreet jäljet ja verisiä pajunoksia.\"\n\n\"Jos hän on saanut luodin siipeensä, ei meidän tarvitse kiiruhtaa.\"\n\n\"Olkaa hiljaa siellä, pojat\", huudettiin käskevästi kauempaa\nharjanteelta. \"Hillitkää mielenne. Olette kaikki tulemaisillanne\ntyhmiksi tällaisen pitkän jahdin lopussa.\"\n\n\"Aivan oikein, eversti. Pitäkää heidät vain kurissa. Mikään ei ole\nvarmempaa kuin että joku meistä saa lyijyä nahkaansa hyvin pian. Hän\nhyökkää pian kimppuumme.\"\n\n\"Ympäröikäämme tämä nurkka ja näännyttäkäämme hänet nälkään.\"\n\n\"Pistäkäämme viidakko tuleen.\"\n\nKuinka selvästi kaikki tämä puhe kantautuikaan Duanen korviin! Siinä\nhän luuli kuulevansa tuomionsa. Tällainen oli siis tuo loppu, jota hän\naina oli odottanut ja joka oli ollut saavuttamaisillaan hänet ennenkin,\nmuita ei milloinkaan tähän tapaan.\n\n\"Jumalan nimessä\", kuiskasi hän, \"minulla ei ole enää muuta neuvoa kuin\nmennä heitä vastaan!\"\n\nHänessä piilevä taisteleva ja tappava vaisto kiihoitti häntä siihen ja\nsillä oli tällä hetkellä melkein yli-inhimillinen voima. Jos hänen\nkerran täytyi kuolla, oli se ainoa sopiva tapa hänelle. Mitä muuta\nvoitaisiin odottaakaan Buck Duanelta? Hän nousi polvilleen vetäisten\nrevolverinsa esille. Ajettuneeseen ja melkein kelvottomaan käteensä hän\nlatoi jäljellä olevat ammuksensa. Hän aikoi ryömiä äänettömästi pajukon\nlaitaa, hyökätä äkkiä takaa-ajajien kimppuun ja tappaa niin kauan kuin\nsydän vain löi. Noilla miehillä oli kaikilla luodikot. Taistelu\nloppuisi lyhyeen. Mutta sellaista ampujaa ei ollut olemassakaan\nmaailmassa, joka olisi voinut kääntää tällaisen taistelun kaikki\nvarjopuolet häntä vastaan. Hyökkäämällä heidän kimppuunsa äkkiä hän voi\ntappaa miehen jokaisella revolverinsa laukauksella.\n\nNiin Duane päätteli. Hän toivoi voivansa suhtautua tyynesti kohtaloonsa\nja kohdata loppunsa. Mutta kun hän koetti lähteä eteenpäin, pidätti\njokin hänet. Hän koetti pakottaa itseään, mutta ei voinut sittenkään\nliikkua mihinkään. Hänen tahtoaan kohdannut vastustus oli yhtä\nvoittamaton kuin hänen ruumiillisesti oli ollut mahdotonta kiivetä\nharjanteelle.\n\nHän peräytyi hitaasti, kyyristyi matalaksi ja paneutui pitkäkseen. Tuo\njulma ja aavemainen arvokkaisuus, mitä hän oli tuntenut hetkinen\nsitten, haihtui hänestä olemattomiin ja hän makasi siinä suullaan\nluopuen itsekunnioituksen viime hituisestakin. Hän arvaili, pelkäsikö\nhän. Oliko hän, viimeinen Duaneista, joutunut sellaiseen tilanteeseen,\nettä hän pelkäsi? Ei. Hän ei ollut milloinkaan hurjan elämänsä aikana\nhalunnut niin kiihkeästi mennä vastustajiaan vastaan kuin nyt. Pelko ei\nsiis pidättänyt häntä. Hän vihasi tätä piileskelemistä, tätä\niankaikkista valppautta, tätä toivotonta elämää. Tilanteen kirottu\nnäennäinen mahdottomuus oli juuri siinä, että jos hän menee kohtaamaan\nnoita miehiä, on hänen tuomionsa aivan varma. Mutta jos hän pysyttelee\npiilossaan, on olemassa mahdollisuus, hyvin pieni tosin, että hän vielä\nvoi jäädä henkiin. Nämä takaa-ajajat, vaikka he olivatkin itsepäisiä ja\nperäänantamattomia, pelkäsivät häntä sanomattomasti. Hänen maineensa\nteki heistä raukkoja. Duanen terävyys ilmaisi hänelle, että synkimmällä\nja vaarallisimmalla hetkelläkin hänellä oli mahdollisuutensa. Ja hänen\nverensä, hänen isänsä luonne, hänen henkipattovuotensa ja hänen\netsimättömän ja vihatun uransa suoma ylpeys, tuo nimetön ja kuvaamaton\njokin hänessä, pakotti hänet hyväksymään tämän pienen mahdollisuuden.\n\nOdottaminen muuttui silloin ruumiilliseksi ja sielulliseksi tuskaksi.\nHän makasi siinä suullaan kuumassa auringonpaisteessa janoon\nkuolemaisillaan, vaikeasti hengittäen, hikoillen ja vuodattaen vertaan.\nHänen hoitamaton haavansa karvasteli kuin hänen lihaansa olisi pistelty\ntulikuumalla raudalla. Hänen moskiittohyönteisten ja kärpästen\nalituisesti uudistuvien hyökkäysten rakkuloittama ja ajettuttama\nnaamansa näytti toista vertaa tavallista suuremmalta, ja sitä kirveli\nja pisteli.\n\nToiselta puolen ahdistivat häntä siis tällaiset ruumiilliset tuskat,\ntoiselta taasen tuo vanha helvetti hänen mielessään, tämän pulman\nhirveästi suurentamana. Tuntui aivan siltä kuin hänen ajatuksensa ja\nkuvittelukykynsä eivät olisi milloinkaan työskennelleet näin nopeasti.\nJos kuolema saavuttaisi hänet hetkisen kuluttua, niin kuinka se tulisi?\nSaisiko hän kunniallisen hautauksen vai jätettäisiinkö hänet\nmeksikolaisten sikojen ja arosusien saaliiksi? Saisivatko hänen\nomaisensa milloinkaan tietää, missä hän oli kaatunut? Kuinka kurja ja\nsurkuteltava hänen tilansa olikaan! Pitää kiinni tuomitusta elämästään\noli hänen puoleltaan enää vain raukkamaisuutta ja luonnottomuutta.\nSitten hänen sydämessään kumpuileva, tuo noita hänen jälkiään seuraavia\nmiehiä kohtaan tuntemansa helvetillinen viha oli kuin ruoska. Hän ei\ntuntenut olevansa enää ihminenkään, vaan oli alentunut joksikin\neläimeksi, joka osasi ajatella. Hänen sydämensä jyskytti, hänen\nvaltimonsa löi, hänen rintansa kohoili ja koko hänen sisäinen\njännityksensä tuntui jyrähtelevän hänen korvissaan. Hän sai nyt tuntea,\nmillaista luoliinsa paenneiden raajarikkoisten nälkiintyneiden ja\nahdistettujen susien surullinen elämä oli. Vain hänen kohtalonsa oli\näärettömästi paljon hirveämpi, koska hänellä oli tarpeeksi järkeä\nymmärtääkseen tukalan tilanteensa ja samankaltaisuutensa yksinäisen\nsuden kanssa, joka verisin torahampain, likomärkänä, muristen ja\nleimuavin silmin ryhtyy vaistomaisesti viime puolustukseensa.\n\nMutta Duanen ajatusten luomaa pelkoakin voimakkaampi oli se vahtiva\nkuunteleva jännitys, tuo niin voimakas tunne, että se pani hänet\ntuntemaan vaikutelmia, joista hän sai kiittää vain mielikuvitustaan.\nHän kuuli hiipiviä olemattomia askelia ja näki tummia liikkuvia\nolentoja, jotka olivat vain lehviä. Satakin kertaa aikoessaan juuri\npainaa liipaisinta hän huomasi erehdyksensä. Etäisyydestä kuului\nkuitenkin askelia, pajukon risahtelua ja muitakin oikeita ääniä, mutta\nDuane ei kyennyt erottamaan niitä vääristä. Oli sellaisiakin hetkiä,\njolloin Duane luuli kiihtyvän tuulen pajukon kujanteissa humisevia\nkuumia puuskia lähestyväksi armeijaksi.\n\nTämä hänen aistiensa jännitys aiheutti vihdoin vastavaikutuksen, mikä\nitsessään oli kuin lykkäystä. Hän näki paksujen hitaasti suurenevien\npilvien pimittävän auringon. Myrsky näytti olevan tulossa. Kuinka\nhitaasti se lähestyikään. Ilma oli kuin kuumaa höyryä. Jos sattuisi\ntulemaan tuollainen synkkä kova myrsky, jotka ovat yhteisiä vaikkakin\nharvinaisia näille seuduille, luuli Duane voivansa ehkä livahtaa\ntiehensä tuulen ja sateen raivotessa. Toivo, jota ei mikään näyttänyt\nvoivan sammuttaa hänessä, alkoi elpyä jälleen. Hän tervehti sitä\nsellaisella katkeruudella, että se oli kuvottavaa.\n\nSitten kuullessaan risahtelevia askelia hän jäykistyi entiseen\njännittyneeseen asentoonsa. Hän kuuli pehmeiden jalkojen hidasta\nkopinaa. Muudan ruskeankeltainen eläin meni erään tiheikössä\nsijaitsevan pienen aukeaman poikki. Siellä oli joku koira. Hetket,\nennenkuin eläin tuli kokonaan näkyviin, tuntuivat pitkältä kuin\niankaikkisuus. Koira ei ollut mikään verikoira, ja jos se oli päässyt\njäljille tahi vainusi jotakin, ei se näyttänyt olevan varma asiastaan.\nDuane odotti välttämätöntä ilmituloa. Millainen metsästyskoira tahansa\nolisi löytänyt hänet tiheiköstä. Kauempaa kuului ääniä, jotka koettivat\nkiihoittaa koiraa. Sen nimi tuntui olevan Rover. Duane nousi\nistualleen, kun koira tuli pieneen varjoisaan piilopaikkaan. Hän luuli\nsen rupeavan haukkumaan, ulvomaan tahi ainakin murahtelemaan, mistä\nhänen piilopaikkansa saataisiin selville, ja tunsi äkkiä kummallista\nhuojennusta. Loppu oli nyt hyvin lähellä. Hänellä ei ollut enää mitään\nvalitsemisen varaa. No, antaa niiden vain tulla -- hetkinen kiivasta\nlaukaustenvaihtoa ja sitten loppuisi tämä kidutus! Hän odotti koiran\nhälyyttävää merkkiä.\n\nMutta koira vain katsoi häneen juosten tiheikköön päästämättä\nääntäkään. Duane ei voinut oikein uskoa aistiensa todistusta ja luuli\ntulleensa äkkiä kuuroksi. Hän näki koiran katoavan, kuuli sen\njuoksentelevan sinne tänne pajukossa ja etääntyvän yhä kauemmaksi\nhänestä, kunnes sen askelten ääni lakkasi kokonaan kuulumasta.\n\n\"Tuollahan Rover on!\" huusi muudan ääni rinteeltä. \"Se on jo kulkenut\ntuon mustan kohdan läpi.\"\n\n\"Löytämättä sieltä kaniiniakaan\", vastasi toinen.\n\n\"Pyh! Penikasta ei ole mihinkään\", murahti ivallisesti joku kolmas.\n\"Usuttakaa oikea koira tuohon pajukkoon.\"\n\n\"Poltetaan otus. Pistetään viidakko tuleen ennen sadetta.\"\n\nÄänet lakkasivat kuulumasta miesten siirtyessä nähtävästi harjanteelle.\n\nSitten alkoi Duanea painostaa jälleen tuon entisen odottavan, vahtivan\nja kuuntelevan lumouksen musertava taakka. Loppu ei siis vieläkään\nollut käsissä. Hänellä oli vielä mahdollisuuksia, mitkä näyttivät\nhieman valoisammilta ja antoivat hänen ehkä toivoa turhaa.\n\nHämärä kietoi äkkiä pajukon vaippaansa, vai huomasiko Duane sen nyt\nvasta. Hän kuvitteli sen aiheutuvan lähestyvästä myrskystä. Mutta ilma\nja pilvet olivat vielä melkein liikkumattomia ja ukkonen jyrähteli\nvielä kaukana. Todellisuudessa oli aurinko jo laskenut ja pilvisen\ntaivaan vuoksi ilta oli pimenemäisillään.\n\nDuane totesi sen samalla kun hänen entiset voimansa palasivat. Hän\nvoisi ehkä vieläkin pettää takaa-ajajansa. Tällä hetkellä hän käsitti\nkaikkien niiden onnellisten olosuhteiden merkityksen, mitkä olivat\njohtaneet häntä. Kiirehtimättä ja äänettömästi hän alkoi ryömiä jokea\nkohti. Se ei ollutkaan kaukana ja hän pääsi törmälle ennen pimeää.\nHarjanteella oli miehiä, jotka keräsivät puita sytyttääkseen nuotion.\nHetkisen hän melkein taipui kiusaukseen koettaa hiipiä joen rantaa\npitkin aivan pajukon juuritse, mutta kun hän suoristautui katsomaan,\nkäsitti hän sellaisen yrityksen melkein ehdottoman epäonnistumisen.\nSamalla hän näki muutaman karkeasti veistetyn lankun uiskentelevan\njoessa alapuolellaan tarttuneena pajuihin. Lankun pää ulottui hänen\nkohdallaan melkein rantaan. Nopeasti kuin salama hän käsitti, millainen\ntoivoton mahdollisuus hänelle oli tässä tarjona. Saatuaan sen selville\nhän sitoi revolverinsa öljykangaspussiin pistäen sen taskuunsa.\n\nTörmä oli jyrkkä ja mureneva. Hän ei saanut irroittaa palastakaan\nmaata, ettei se vyöryisi loiskahtaen veteen. Eräs pajupehko kasvoi\nmuutamien jalkojen päässä törmän laidasta. Hän taivutti sen varovasti\nvääntäen sen veden pintaa kohti niin, ettei se hänen päästettyään siitä\nirti enää ponnahtanutkaan suoraksi. Sitten hän heittäytyi sen varaan\nantaen jalkojensa liukua varovasti törmää alas. Hän joutui veteen\nmelkein polviaan myöten tuntien juoksuhiekan tarttuvan jalkoihinsa,\nmutta sitten hän nojautui eteenpäin, kunnes hän tavoitti lankun, veti\nsen luokseen heittäytyen sille pitkäkseen.\n\nSen toinen pää painui äänettömästi veden alle toisen pään kuvastuessa\nheikosti riippuvia pajuja vasten. Duane alkoi sitten irroittaa hyvin\nvarovaisesti oikeaa jalkaansa juoksuhiekasta. Tuntui aivan siltä kuin\nhänen jalkansa olisi puristautunut kovan kallion väliin. Mutta se\nliikkui kuitenkin ylöspäin ja hän veti niin kovasti kuin vain uskalsi.\nSe irtautui hitaasti, ja oli vihdoin vapaa. Vasemman jalan\nirroittaminen ei ollut niin vaikeata. Seuraavina hetkinä hän kiinnitti\nkaiken huomionsa lankkuun saadakseen varmuuden siitä, upottiko hänen\npainonsa sen hiekkaan. Toinen pää irtausi pajuista hieman loiskahtaen\npainautuen vähitellen pohjan varaan. Mutta se ei vajonnut syvemmälle,\nja Duanen suurin huoli haihtui. Koska kuitenkin oli nähtävästi\nmahdotonta, että hän voisi pitää päätään ylhäällä koko aikaa, ryömi hän\nvarovasti lankulle, kunnes voi nojata käsivartensa ja olkapäänsä\npajuihin.\n\nKatsoessaan taivaalle hän huomasi illan kummallisen valoisaksi.\nHarjanteen uloimmaisessa päässä paloi nuotio ja toinen leimusi sadan\njalan päässä sen takana. Leveä valojuova ulottui viidakon yli sille\nsuunnalle. Duane kuuli tuulen huminan ja tiesi takaa-ajajiensa\nsytyttäneen pajukon palamaan. Mutta hän ei uskonut sen auttavan heitä\npaljonkaan. Viidakko oli kyllä kuiva, mutta liian viheriä palaakseen\nhyvästi. Mitä taasen nuotioihin tuli, huomasi hän, että miehet\nsyöttivät niitä kylästä tuomallaan öljyllä ja muilla aineilla, koska\nheidän puunsa olivat nähtävästi loppuneet. Noin kaksitoista miestä\nseisoi vahdissa harjanteella tuskin viidenkymmenen jalan päässä siitä\npaikasta, missä Duane oli piilossa pajujen suojassa. He puhelivat,\nlaskivat leikkiä, lauloivat ja pitivät nähtävästi tätä henkipaton\nmetsästämistä verrattomana pilana. Duane ei uskaltanut liikahtaakaan\nkirkkaan tulen aikana. Hänellä oli kärsivällisyyttä ja kestävyyttä\nodottaa myrskyn puhkeamista, mutta ellei se puhkeaisikaan, niin sitten\ntuota varhaista hetkeä ennen aamun sarastamista, jolloin harmaa sumu ja\npimeys piilottavat joen.\n\nPako oli nyt hänen saavutettavissaan. Hän tunsi sen. Ja mielessään hän\nodotti voimakkaana kuin teräs vakaumuksessaan ja kykenevänä kestämään\nniin suuria vaivoja kuin ihmisruumis vain voi kärsiä.\n\nTuuli puhalsi puuskittain, kiihtyi ja humisi vihdoin pajukossa\nlennättäen kirkkaita säkeniä ilmaan. Ukkonen jyrähteli jokiuomassa ja\nsalamat alkoivat välähdellä. Sade valui raskaina kuuroina, mutta ei\ntasaisesti. Salamoiden välähdykset ja korkealle kohoavat liekit olivat\nniin yhtämittaisia, ettei Duane uskaltanut lähteä joelle. Myrsky näytti\npäinvastoin lisäävän harjanteelle sijoittuneiden miesten valppautta.\nMutta Duane tiesi, kuinka pitää odottaa, ja hän odottikin kärsien\nmiehuullisesti tuskia, suonenvedonkohtauksia ja vilua. Myrsky lakkasi\nyhtä oikullisesti kuin se oli tullutkin ja pitkä yö alkoi. Koitti\nsellaisiakin hetkiä, jolloin Duane luuli saaneensa halvauksen, ja\ntoisia, jolloin hän tunsi itsensä sairaaksi ja heikoksi jännittyneen\nasentonsa vuoksi, ollen melkein pyörtyä. Mutta tähtien ensi\nvaaleneminen synnytti hänessä jonkinlaista hurjaa iloa. Hän katsoi,\nkuinka ne vaalenivat, tulivat himmeämmiksi ja lopulta kokonaan\nkatosivat. Varjo laskeutui alas, leijaili hetkisen joen kohdalla ja\nvähitellen tummeni. Harjanteella palava nuotio siinsi nyt kuin sumuisen\nhunnun läpi. Vartijat näyttivät vain kyyristyneiltä tummilta\nolennoilta.\n\nDuane, tietäen kuinka hänen ruumiinsa oli jäykistynyt pitkästä\nliikkumattomuudesta, alkoi liikuttaa sääriään, tervettä kättään ja\nruumistaan, kunnes hän vihdoin onnistui karkoittamaan halvaannuttavan\nkankeuden. Sitten kaivaen kätensä hiekkaan ja pitäen lankkua kohdallaan\npolvillaan hän suuntasi sen pään joelle. Tuuma tuumalta hän eteni,\nkunnes pääsi vapaaksi pajukosta. Katsoessaan ylös hän näki miesten\ntummat vartalot harjanteella ja totesi, että miehet ehkä voivat huomata\nhänet, peläten sen tapahtuvan. Mutta hän jatkoi kuitenkin matkaansa\nvarovasti, äänettömästi ja sydäntä puuduttavan hitaasti. Silloin\ntällöin loiskautti hänen kyynärpäänsä hieman vettä niin että porahti.\nJa vaikka hän olisi koettanut kuinka tahansa, ei hän voinut estää sitä.\nSe muuttui hänen korvissaan kuin jonkin putouksen kumeaksi kohinaksi,\njoka ivaili häntä. Joen vesi virtasi huomattavasti ja esti suoraa\nylikulkua. Hän pääsi kuitenkin eteenpäin tuuma tuumalta odottaen\npyssyjen kumeaa pauketta ja luotien loiskahtelemista veteen. Hän koetti\nkatsoa taakseenkin, mutta ei voinut. Tulet näyttivät sentään\nhimmeämmiltä ja liikkuvat varjot vähän tummemmilta.\n\nLankku tarttui kerran hiekkaan ja tuntui vajoavan. Mutta ruveten\nauttamaan jaloillaan käsiään hän onnistui melomaan sen petollisen\npaikan yli. Sitten hänen matkansa rupesi edistymään nopeammin. Joella\nvallitseva pimeys tuntui kietovan hänet vaippaansa. Kun hän katsoi\ntaakseen jälleen, alkoivat miesten hahmot sulautua ympäröivään hämärään\nja tulet näyttivät juovaisilta, himmeiltä valopilkuilta. Mutta ylhäällä\nkaartuva taivas alkoi jo kirkastua. Sarastus ei ollut enää kaukana.\n\nLännessä päin näytti kaikki pimeältä. Duane meloi vain lankkua\neteenpäin äärettömän varovaisesti lannistumatta, vaikkakin vähenevin\nvoimin, ja kun hän vihdoin erotti mustan törmän, ajatteli hän\nsaapuneensa sille juuri ajoissa pelastuakseen. Hän ryömi rannalle,\nlepäsi harmaaseen aamunkoittoon saakka ja suuntasi sitten kulkunsa\npohjoiseen päin.\n\n\n\n\nXIII\n\n\nKuinka kauan Duane vaelsi päästäkseen pois näiltä seuduilta ei hän\nitsekään tiennyt. Mutta vihdoin hän kuitenkin saapui tutulle alueelle\ntavaten siellä kartanonomistajan, joka oli ennenkin kohdellut häntä\nystävällisesti. Siellä hoidettiin hänen käsivarttaan, hän sai ruokaa ja\nlepoa ja tointui kokonaan parin viikon kuluttua.\n\nKun se hetki vihdoinkin koitti, jolloin Duanen oli jälleen määrä lähteä\nloppumattomalle taipaleelleen, ilmoitti hänen ystävänsä vastahakoisesti\nhänelle sen uutisen, että noin kolmenkymmenen penikulman päässä etelään\npäin oli muutamaan tienristeykseen Shirley-nimisen kylän läheisyyteen\nkiinnitetty ilmoitus, jossa luvataan palkinto elävän tahi kuolleen\nDuanen tuomisesta paikalle. Duane oli kyllä kuullut ennenkin puhuttavan\nsellaisista ilmoituksia, mutta ei ollut nähnyt ainoatakaan milloinkaan.\nHänen ystävänsä vastahakoisuus ja kieltäytyminen ilmaisemasta, mistä\nerityisestä rikoksesta tämä palkinto oli luvattu, kiihdytti Duanen\nuteliaisuutta. Hän ei ollut milloinkaan ollut lähempänä Shirleytä kuin\ntämän kartanonomistajan kotona. Epäilemättä oli jonkun postitoimiston\nryöstö tahi jokin revolverinäytelmä liitetty hänen nimeensä. Ja häntä\noli syytetty pahemmistakin rikoksista. Hetkisen mietittyään Duane\npäätti ratsastaa sinne katsomaan, Kuka halusi saada hänet käsiinsä joko\nelävänä tahi kuolleena ja miksi.\n\nLähtiessään etelään päin tietä pitkin hän ajatteli, että hän nyt ensi\nkerran elämässään lähti harkitusti etsimään riitaa. Sisällinen näkemys\nmyönsi tämän oikeaksi, sillä viimeisen hirveän pakonsa kestäessä\nalemman Nuecen varsilta ja levätessään sitten vuoteessaan hän oli\nmuuttunut. Määrätty leppymätön ja toivoton katkeruus oli saanut hänet\nvaltoihinsa. Hän oli jo päässyt köytensä päähän. Kaikki hänen mielensä\nja sielunsa voimat eivät voineet ollenkaan muuttaa hänen kohtaloaan. Ja\ntämä kohtalo oli sellainen, että hänen piti muuttua henkipatoksi\nkaikissa suhteissa, tulla sellaiseksi kuin hänen luultiin olevankin,\nsuoraan sanoen -- liittoutua pahan kanssa yhdeksi kokonaisuudeksi. Hän\nei ollut milloinkaan tehnyt mitään rikosta. Hän arvaili, vaaniko rikos\nhäntä nyt jossakin läheisyydessä. Vihdoin hän päätteli, että hänet oli\npakotettu tuntemaan rikoksen aiheuttamaa epätoivoa, ellei juuri\nsen vaikutetta, ja että, jos häntä vain ahdistetaan, hänen\nmahdollisuuksillaan ei ole minkäänlaisia rajoja. Hän ymmärsi nyt monen\nkuuluisan henkipaton tähän saakka selittämättömiä tekoja -- miksi he\nolivat palanneet juuri sen rikoksen tapahtumapaikalle, jonka vuoksi\nheistä oli tullut henkipattoja; miksi he usein turvautuivat sellaisiin\nkohtalokkaisiin mahdollisuuksiin; miksi elämä tuntui heistä niin\narvottomalta kuin tuulen henkäys; miksi ratsastivat he suoraan kuoleman\nkitaan vastustamaan vääryyttä kärsineitä miehiä tahi takaa-ajavia\nvartijoita ja vahteja nauraakseen heille päin naamaa. Näitä miehiä\nkannusti samanlainen katkeruus kuin häntäkin.\n\nIltapäivän lähestyessä Duane näki erään pitkän kukkulan laelta muutaman\nkylän, jonka hän otaksui Shirleyksi, viheriät kentät, puut ja\nkimaltelevat katot. Ja saavuttuaan kukkulan juurelle hän tuli erääseen\ntienristeykseen, jonka tienviittaan oli naulattu muudan ilmoitus. Duane\npysähdytti hevosensa sen viereen ja kumartui lähemmäksi lukeakseen\nvaalenneen kirjoituksen \"1000 dollaria luvataan Buck Duanesta kuolleena\ntahi elävänä.\" Katsoen tarkemmin voidakseen lukea hienomman vaalenneen\nkirjoituksen hän näki, että hänet tahdotaan vangita jonkun rouva Jeff\nAikenin, Aikenin tilalla lähellä Shirleytä tapahtuneesta murhasta,\nKuukausi, syyskuu, oli mainittu, mutta päivämäärästä hän ei enää voinut\nsaada selvää. Naisen mies oli luvannut korvauksen, koska hänen nimensä\noli sheriffin nimen vieressä kuulutuksen alla. Duane luki kuulutuksen\npariin kertaan. Kun hän suoristautui, oli hän sairas kohtalonsa\naiheuttamasta pelosta ja suunniltaan vihasta noita väärään johdettuja\nhölmöjä kohtaan, jotka uskoivat hänen voivan tehdä väkivaltaa naiselle.\nSitten hän muisti Kate Blandin, ja aina kun Kate palasi hänen\najatuksiinsa, värisytti häntä sisällisesti. Vuosia sitten olivat huhut\nlentäneet ympäri valtiota, että hän oli tappanut Katen, ja senvuoksi\nolikin ihmisten helppo syyttää häntä muistakin rikoksista. Ehkä se oli\ntapahtunut hyvinkin usein. Hänen hartioilleen oli epäilemättä sälytetty\nlukemattomien rikosten taakka.\n\nHän joutui synkän kiihkeän raivon valtaan, joka vapisutti häntä kuin\nmyrkky tammea. Kun se meni ohi jättäen hänet tyyneksi, vaikka hänen\nkulmansa olivatkin rypyssä ja silmät iskivät tulta, oli hänen mielensä\nsurullinen. Kannustaen hevostaan hän ratsasti suoraan kylää kohti.\n\nShirley näytti suurelta vaativaiselta maalaiskaupungilta. Jonkin\nrautatien haarautuma päättyi sinne. Pääkatu oli leveä, puiden ja\ntilavien rakennusten reunustama ja useimmat kaupat olivat\ntiilirakennuksissa. Laaja, suurten pumpulipuiden varjostama tori\nsijaitsi kaupungin keskellä.\n\nDuane pidätti juoksevaa hevostaan pysähdyttäen sen, sen tanssimisesta\nja korskahtelemisesta huolimatta, erään laiskottelevan miesryhmän\neteen, joka vetelehti lavitsoilla muutaman suuren pumpulipuun varjossa.\nKuinka usein Duane oli katsellutkaan juuri samanlaista laiskaa\npaitahihasillaan olevaa texasilaisryhmää! Mutta hän ei ollut\nmonestikaan nähnyt tällaisten tyynien, elehtivien ja hyväluonteisten\nmiesten vaihtavan ilmettään ja asentoaan niin äkkiä kuin nyt. Hänen\ntulonsa oli nähtävästi hyvin tärkeä. Miesten mielestä hän oli\nluultavasti tavaton vieras. Mutta Duane oli kuitenkin huomaavinaan\nheti, ettei heistä kukaan tuntenut häntä eikä aavistanut hänen\nhenkilöllisyyttään.\n\nHän liukui satulasta maahan heittäen suitset menemään.\n\n\"Olen Buck Duane\", sanoi hän. \"Luin tuonne viittaan naulatun\nkuulutuksen. Se on kirottu valhe. Menköön joku hakemaan tänne tuon Jeff\nAikenin. Haluan puhutella häntä.\"\n\nHänen ilmoitustaan kuunneltiin vaieten. Muuta vaikutusta hän ei\nhuomannutkaan, sillä hän ei halunnut katsoa näihin kyläläisiin. Ja syy\nolikin hyvin yksinkertainen: hän oli nimittäin hyvin kiihtynyt. Hänen\nsilmissään oli kyyneliä. Istuutuen lavitsalle hän nojasi kyynärpäät\npolviinsa ja kätki kasvonsa käsiinsä. Tällä kertaa ainakaan hän ei\nvälittänyt lainkaan kohtalostaan. Tämä häpeä oli kuin viimeinen korsi\nkekoon.\n\nHetkisen kuluttua hän kuitenkin oli huomaavinaan jonkinlaista liikettä\nkyläläisten joukossa. Hän kuuli kuiskauksia, matalia, käheitä ääniä ja\nsitten poistuvia nopeita askelia. Ja äkkiä jokin voimakas käsi vetäisi\nhänen revolverinsa pois huotrasta. Kun Duane nousi, uhkasi muudan laiha\nmies, joka oli aivan kalpea ja vapiseva kuin haavan lehti, häntä hänen\nomalla revolverillaan.\n\n\"Kädet ylös, Buck Duane!\" karjaisi hän heiluttaen revolveriä.\n\nNämä sanat tuntuivat olevan merkkinä metelin alkamiselle. Duane avasi\nsuunsa puhuakseen, mutta vaikka hän olisi huutanut keuhkojensa koko\nvoimalla, ei hän olisi saanut sanojaan kuuluville. Hän katsoi\nväsyneesti ja inhoten laihaa miestä ja sitten toisia, jotka näyttivät\nkiihdyttävän itseään raivoon, liikahtamatta kuitenkaan nostaakseen\nkäsiään ylös. Kyläläiset ympäröivät hänet ollen rohkeampia nyt, kun hän\noli aseeton. Sitten tarttuivat muutamat miehet hänen käsiinsä sitoen ne\nhänen selkänsä taakse. Vastustus olisi ollut hyödytöntä, vaikka Duane\nolisi yrittänytkin. Joku oli käynyt irroittamassa hänen liekaköytensä\nsatulasta ja sillä hänet sitten köytettiin avuttomaksi.\n\nIhmisiä tuli nyt juosten katua pitkin, kaupoista ja taloista.\nVanhukset, paimenet, kauppa-apulaiset, pojat ja karjanomistajat\nriensivät juosten paikalle. Joukko kasvoi. Kiihtyvä hälinä alkoi\nviekoitella sinne naisiakin yhtä hyvin kuin miehiä. Joukko tyttöjä tuli\nkiireesti paikalle, mutta peräytyi sitten taammaksi peloissaan ja\nsäälien.\n\nPaimenten tulo paikalle muutti tilanteen toisenlaiseksi. He\ntunkeutuivat joukkoon ja päästyään Duanen luo tarttuivat häneen\nraa'asti ja tottuneesti. Muudan heistä kohotti nyrkkinsä ja käski\nkarjuen raivostuneen joukon perääntyä ja lakata meluamasta. Hän ahdisti\njoukon piiriin, mutta kului kuitenkin hetkinen, ennenkuin melu sen\nverran hiljeni, että hän sai äänensä kuuluville.\n\n\"Ettekö voi olla hiljaa siellä?\" huusi hän. \"Suokaa meille tilaisuus\nkuulla jotakin. Tyyntykäähän nyt! Täällä ei tehdä kellekään pahaa. Kas\nniin, olkaa nyt kaikki hiljaa. Katsotaan nyt, mitä tästä tulee.\"\n\nTämä paimen, joka oli nähtävästi hyvin vaikutusvaltainen tahi ainakin\nvoimakas persoonallisuus, kääntyi laihan miehen puoleen, joka vielä\nheilutteli Duanen revolveria.\n\n\"Abe, ojenna revolveri maata kohti\", sanoi hän. \"Se voi pian laueta.\nAnna se minulle. Kas niin, mikä täällä nyt on hätänä? Kuka tämä\nköytetty mies on ja mitä hän on tehnyt?\"\n\nLaiha mies, joka näytti nyt olevan vallan kaatumaisillaan, nosti\nvapisevan kätensä ja viittasi.\n\n\"Tuo mies tuossa on Buck Duane!\" huohotti hän.\n\nYmpäröivästä joukosta kuului vihaista muminaa.\n\n\"Köysi! Köysi! Heittäkää se jonkin yli! Ripustakaa hänet kuivamaan!\"\nhuusi muudan kiihoittunut kyläläinen.\n\n\"Buck Duane! Buck Duane!\"\n\n\"Hirttäkää hänet!\" Paimen vaiensi huudot.\n\n\"Abe, mistä tiedät, että tämä mies on Buck Duane?\" kysyi hän tiukasti.\n\n\"Hän ilmaisi itse nimensä meille\", vastasi Abeksi nimitetty mies.\n\n\"Mitä?\" huudahti paimen epäillen.\n\n\"Niin se kuitenkin on\", huohotti Abe heiluttaen tärkeän näköisesti\nkättään. Hän oli vanha mies ja näytti joutuneen aivan haltioihinsa\ntekonsa vuoksi. \"Hän oli tullessaan ratsastaa meidät melkein kumoon.\nSitten hän hyppäsi satulasta, sanoi olevansa Buck Duane ja haluavansa\nvälttämättä puhutella Jeff Aikeniä.\"\n\nTämä puhe aiheutti toisen metelin, yhtä kovan kuin äskeisen, mutta ei\nniin pitkällistä. Kun paimen muutamien toveriensa avulla oli jälleen\nsaanut järjestyksen palautetuksi, oli joku pistänyt suopungin silmukan\nDuanen kaulaan.\n\n\"Tuonne heilumaan vain!\" huusi muudan hurjakatseinen nuorukainen.\n\nJoukko tunkeutui lähemmäksi, mutta paimenet työnsivät sen takaisin.\n\n\"Abe, ellet ole juovuksissa tahi hullu, niin kerro kaikki uudestaan\",\nmääräsi Aben puhetoveri.\n\nAbe toisti entisen puheensa hieman vastenmielisesti, mutta vähän\narvokkaammin.\n\n\"Jos hän on Buck Duane, niin kuinka hitossa sait käsiisi hänen\nrevolverinsa?\" kysyi paimen töykeästi.\n\n\"Hän istuutui tuohon ja kätki kasvonsa käsiinsä, jolloin sieppasin\nhänen revolverinsa ja uhkasin häntä sillä.\"\n\nPaimen ilmaisi ajatuksensa kaikesta tästä purskahtamalla nauruun. Hänen\ntoverinsakin nauroivat ääneen. Sitten kääntyi johtaja Duanen puoleen.\n\n\"Vieras, teidän on luullakseni parasta puhua puolestanne\", sanoi hän.\n\nTämä hiljensi joukon paremmin kuin mikään käsky.\n\n\"Olen Buck Duane, enkä kukaan muu\", sanoi Duane tyynesti. \"Seikka on\nsellainen, että --.\"\n\nKookas paimen näytti säpsähtävän hämmästyksestä. Punainen lämmin hehku\nhaihtui kokonaan hänen kasvoistaan, hän puri hampaansa kovasti yhteen\nja hänen pullistuneet niskasuonensa jännittyivät solmuiksi. Hän muuttui\nsilmänräpäyksessä kovan, ankaran ja kummallisen näköiseksi. Ojentaen\nvoimakkaan kätensä hän tarttui Duanen puseron rintapieliin.\n\n\"Tässä on jotakin hullusti. Mutta jos olette Duane, olette varmasti\njoutunut nyt helisemään. Sen ymmärtää tietääkseni jokainen hullukin. Te\nsiis tarkoitatte sitä?\"\n\n\"Niin.\"\n\n\"Ratsastitteko tänne peloittelemaan ampumisellanne asukkaita? Te\nrevolverisankarit olette aina samanlaisia. Aiotte siis tappaa miehen,\njoka on tarjonnut palkinnon päästänne, vai mitä? Halusitte välttämättä\npuhutella Jeff Aikenia, niinkö?\"\n\n\"Ei\", vastasi Duane. \"Tämä kaupunkinne asukas esitti asian väärässä\nvalossa. Hän näyttää olevan hieman suunniltaan.\"\n\n\"Niin hän onkin, kuten moni muukin, sitä ei voida epäilläkään. Väitätte\nsiis olevanne Buck Duane ja aiotte vastata hänen teoistaan?\"\n\n\"Olen Duane, mutta en aio kärsiä, että minua syytetään teoista, joihin\nolen aivan syytön. Senvuoksi juuri olenkin täällä. Näin tuolla tuon\nkuulutuksen, jossa luvataan palkinto päästäni. En ole milloinkaan\nennenkuin nyt ollut puolen päivän ratsastusmatkaa lähempänä tätä\npaikkaa. Minua syytetään sellaisesta, mitä en milloinkaan ole tehnyt.\nRatsastin tänne, ilmaisin nimeni ja pyysin, että joku menisi hakemaan\nJeff Aikinin tänne.\"\n\n\"Ja sitten istuuduitte ja annoitte tämän vanhan nahjuksen vetäistä\nrevolverin tupestanne?\" kysyi paimen hämmästyneenä.\n\n\"Niin se luullakseni tapahtui\", vastasi Duane.\n\n\"Tämä on äärettömän kummallista, jos todella olette Buck Duane.\"\n\nMuudan mies tunkeutui piirin keskelle.\n\n\"Hän on Duane. Tunnen hänet. Olen nähnyt hänet useammassa kuin yhdessä\npaikassa\", sanoi hän. \"Sibert, voitte luottaa sanoihini. En tiedä, onko\nhän hullu vai mitä, mutta sen tiedän varmasti, että hän on oikea Buck\nDuane. Ei kukaan, joka on nähnyt hänet kerran, voi milloinkaan unhottaa\nhäntä.\"\n\n\"Miksi haluatte puhutella Aikenia?\" kysyi nyt Sibertiksi kutsuttu\npaimen.\n\n\"Tahdon kohdata hänet voidakseni ilmoittaa hänelle, etten ole\nmilloinkaan tehnyt hänen vaimolleen mitään pahaa.\"\n\n\"Miksi?\"\n\n\"Siksi vain, että olen viaton.\"\n\n\"Otaksukaa, että lähetämme hakemaan Aikenin tänne ja hän kuuntelee\nteitä uskomatta sanojanne, niin mitä sitten.\"\n\n\"Ellei hän usko minua, niin silloin ovat asiani niin huonolla kannalla,\nettä minun on parasta kuolla.\"\n\nSibert rikkoi hetkisen kestäneen vaitiolon.\n\n\"Ellei tämä ole kummallista, niin ei mikään. Pojat, parasta on\nsittenkin, että lähetämme hakemaan Jeffiä.\"\n\n\"Sinne lähti jo joku. Hän saapuu tänne hyvin pian\", vastasi muudan\nmies.\n\nDuane oli päätään pitempi piiriin kokoutunutta uteliasta joukkoa. Hän\nantoi katseensa liitää sen yli ja taakse. Silloin sattuivat hänen\nsilmänsä kohdistumaan muutamiin joukon laidassa seisoviin naisiin.\nToiset olivat vanhoja kovine kasvoineen, kuten miehet, mutta toiset\nolivat nuoria ja miellyttäviä, ja useimmat heistä näyttivät olevan\nkiihdyksissään mielenliikutuksesta tahi epätoivosta. He katsoivat\npeläten ja säälien Duanea, kun hän seisoi siinä silmukka kaulassaan. --\nNaiset ovat inhimillisempiä kuin miehet, ajatteli Duane. Hän kohtasi\nsilmiä, jotka laajentuivat ja näyttivät joutuvan lumouksiin hänen\nkatseestaan, mutta eivät kääntyneet pois. Vain vanhemmat naiset\nlörpöttelivät ilmaisten innokkaasti tunteensa.\n\nMuutaman pumpulipuun rungon vieressä seisoi eräs solakka valkoisiin\npukeutunut nainen. Duanen harhaileva katse kiintyi häneen. Naisen\nsilmät olivat kohdistuneet häneen. Luultavasti joku helläsydäminen\nnainen, joka ei halunnut hänen hirttämistään.\n\n\"Tuolta tulee nyt Jeff Aiken!\" huusi muudan mies kovasti.\n\nJoukko liikahteli ja tungeksi kiihkoissaan. Duane näki parin miehen\nlähestyvän nopeasti. Toinen, edellimmäinen, oli hyvin roteva. Hänellä\noli revolveri kädessään ja hän näytti tulisen tarmokkaalta.\n\nSibert-niminen paimen tunkeutui meluavan joukon läpi.\n\n\"Hillitkää mielenne, Jeff\", huudahti hän pysähdyttäen revolveria\nkantavan miehen. Hän puhui niin hiljaa, ettei Duane kuullut hänen\nsanojaan, piilottaen samalla ruumiillaan Aikenin kasvot. Juuri silloin\njoukko hajaantui kokoutuakseen jälleen, jolloin Aiken ja Sibert\njoutuivat piirin keskelle. Kaikki koettivat tunkeutua lähemmäksi,\nruumiit puristautuivat kovasti toisiaan vasten, kuului käheitä huutoja,\nhuidottiin käsivarsilla ja jälleen oli syntymäisillään samanlainen\nmieletön melske kuin äskenkin, jolloin vaadittiin erään henkipaton\nhenkeä ja aiottiin turvautua siihen villiin oikeuteen, jonka määräyksiä\noli noudatettu tuhansia kertoja ennenkin Texasin verisellä kamaralla.\n\nSibert huusi synkälle ympäröivälle joukolle ja toiset paimenet löivät\nja tyrkkivät turhaan auttaakseen häntä.\n\n\"Jeff, suostutteko kuuntelemaan?\" sanoi Sibert nopeasti pitäen kättään\ntoisen miehen käsivarrella.\n\nAiken nyökäytti päätään tyynesti. Duane, joka oli nähnyt usean miehen\nhillitsevän itsensä täydellisesti tällaisessakin tilanteessa, tunsi\nAikenin mieltä hallitsevat tunteet. Hän oli kalpea, kylmä ja kiihkoton.\nHänen suunsa ympärillä oli katkeran surun uurtamia juovia. Ja ellei\nDuane milloinkaan ennen ollut tuntenut kuoleman merkitystä, tunsi hän\nsen nyt.\n\n\"Tämä on varmasti teidän asianne, Aiken\", sanoi Sibert. \"Mutta\nkuunnelkaa minua hetkinen. Voidaan luullakseni hyvällä syyllä epäillä,\nettei tämä mies olekaan Buck Duane. Hän on nähnyt kuulutuksen\ntienristeyksessä. Hän ratsastaa tänne Shirleyhin, sanoo olevansa Buck\nDuane ja haluaa puhutella Jeff Aikenia. Siihen saakka on kaikki selvää.\nTiedättehän näiden revolverisankarien etsivän vasiten riitaa, mutta\ntässä hämmästyttää minua kuitenkin muudan seikka. Duane istuutuu tuolle\nlavitsalle ja antaa vanhan Abe Stricklandin siepata revolverinsa\njoutuen siten miesten valtaan. Ja vielä enemmänkin, hän jutteli minulle\nsellaisia mielettömyyksiä, että jollei hän saa teitä uskomaan häntä\nviattomaksi, on hänen parempi kuolla. Näette itse, ettei Duane ole\njuovuksissa, ei hullu eikä mieletönkään. Hän ei näytä minusta lainkaan\nsellaiselta mieheltä, joka on ratsastanut tänne vuodattamaan verta.\nSenvuoksi teidän on parasta hillitä mieltänne sen verran, että ehditte\nkuunnella, mitä hänellä on sanottavaa.\"\n\nSilloin käänsi tuo riutuneen näköinen nälkäsilmäinen jättiläinen\nkatseensa ensi kerran Duaneen. Hänen järkensä ei ollut vielä alistunut\nkiihkon komennettavaksi. Ja hän näytti sitäpaitsi sellaiselta mieheltä,\njollaisia Duane juuri olisi halunnut tuomarikseen tällaisella tärkeällä\nhetkellä.\n\n\"Kuunnelkaa minua\", sanoi Duane vakavasti katsoen suoraan Aikenia\nsilmiin. \"Olen Buck Duane. En ole milloinkaan elämässäni valehdellut\nkellekään ihmiselle. Minusta tehtiin väkisin henkipatto enkä ole\nmilloinkaan saanut tilaisuutta poistua maasta. Olen ampunut\nmiehiä suojellakseni omaa henkeäni, mutta en ole milloinkaan\ntarkoituksellisesti tehnyt pahaa kellekään naiselle. Ratsastin tänään\nkolmekymmentä penikulmaa nähdäkseni tuon kuulutuksen ja saadakseni\nselville, kenen se on laatima ja miksi. Luettuani sen tunsin itseni\nsairaaksi sydänjuuriani myöten. Senvuoksi tulin tänne hakemaan teitä ja\nilmoittamaan teille, etten ole milloinkaan ennen käynytkään Shirleyssä.\nOn aivan mahdotonta, että olisin voinut tappaa vaimonne, sillä viime\nsyyskuussa oleskelin parinsadan penikulman päässä täältä ylemmän Nuecen\nvarrella. Voin todistaa sen, ja kaikki ihmiset, jotka tuntevat minut,\nvoivat sanoa teille, etten voi murhata ketään naista. En ymmärrä\nollenkaan, kuinka minua voidaan syyttää sellaisesta teosta. Se on vain\nnäiden villien rajaseudun juorujen ansiota. En käsitä ollenkaan,\nmillaisten syitten perusteella te lykkäätte vastuunalaisuuden\nniskoilleni. Tiedän vain teidän olevan väärässä. Teitä on petetty. Ja\nkuulkaahan nyt, Aiken, ymmärrätte kai, että olen surkuteltava mies.\nOlen melkein murtunut luullakseni. En välitä enää hengestäni sen\nenempää kuin muustakaan. Ellette voi katsoa minua silmiin kuin mies ja\nuskoa sanojani, niin silloin saatte Jumalan nimessä ampua minut.\"\n\nAiken veti syvään henkeään.\n\n\"Buck Duane, kuinka puheenne on tahi ei ole vaikuttanut minuun, se ei\nkuulu tähän. Teitä on syytetty, oikeinko vai väärin, se saadaan pian\nnähdä. Voimme kuitenkin todistaa, oletteko syyllinen vai syytön.\nTyttäreni Lucy sattui näkemään vaimoni murhaajan.\"\n\nHän viittasi ympäröiville miehille, että he hajaantuisivat.\n\n\"Joku -- te Sibert -- menkää te hakemaan Lucy tänne. Silloin tämä asia\nselvenee.\"\n\nDuane kuunteli tätä kaikkea kuin hän olisi nähnyt pahaa unta.\n\nHäntä ympäröivät kasvot ja äänten hälinä tuntuivat olevan hyvin\nkaukana. Hänen henkensä oli nyt heikon langan varassa. Hän ei\nkuitenkaan ajatellut sitä niin paljon kuin tulemista naismurhaajaksi,\njollaiseksi hänet ehkä piakkoin julistaisi pelästynyt kuvitteleva\ntyttönen.\n\nJoukko hajosi ja sulkeutui jälleen hänen ympärilleen. Duane oli\nnäkevinään hämärästi erään hennon tytön, joka piti kiinni Silbertin\nkäsivarresta. Hän ei voinut nähdä selvästi. Aiken nosti tytön syliinsä\nkuiskaten hänelle, ettei hän pelkäisi. Sitten hän toi tytön aivan\nDuanen eteen.\n\n\"Lucy, sano minulle, oletko milloinkaan ennen nähnyt tätä miestä?\"\nkysyi Aiken hiljaa käheästi. \"Onko hän sama mies, joka tuli kotiimme\ntuona päivänä, iski sinut maahan ja veti äidin --?\"\n\nAikenin ääni katkesi.\n\nSalaman nopea välähdys tuntui kirkastavan Duanen hämärtyneen katseen.\nHän näki edessään kalpeat surulliset kasvot orvokinvärisine silmineen,\njotka synkkinä ja kauhistuneina olivat kohdistuneet häneen. Ei mitään\nmuuta Duanen elämän hirmuista hetkeä voitu verrata tähän hiljaisuutta\nja epäilyä tulvillaan olevaan.\n\n\"Ei ole!\" huudahti lapsi.\n\nSibert heitti heti silmukan pois Duanen kaulasta ja irroitti nuoran\nhänen käsivarsiensa ympäriltä. Lumottu joukko puhkesi käheihin\nhuutoihin.\n\n\"Katsokaa nyt, mielettömät, kuinka helposti olisitte voineet hirttää\nväärän miehen\", tiuskaisi paimen viuhaisten suopungin päällä. \"Olette\ntodellakin viisaita vartijoita, koira vieköön.\"\n\nHän vapautti Duanen työntäen luupäisen revolverin takaisin huotraan.\n\n\"Kuulehan, Abe, teit luullakseni oivan vetäisyn, mutta älä koetakaan\ntoistaa sitä enää. Ja, miehet, uskallan lyödä vaikka vetoa siitä, että\nDuanea syytetään monista sellaisista rikoksista, joita hän ei ole\nmilloinkaan tehnyt. Pois tieltä siellä. Missä hänen hevosensa on?\nDuane, tie on avoinna teille poistuaksenne Shirleystä.\"\n\nSibert työnsi hölmistyneet katsojat syrjään painaen Duanea hevosta\nkohti, jota toinen paimen piti kiinni. Duane nousi satulaan\nvaistomaisesti ja tunsi mielensä huojentuvan. Silloin paimenen kovat\nkasvot pehmenivät hymyyn.\n\n\"En ole luullakseni epäkohtelias, vaikka kehoitankin teitä poistumaan\nniin nopeasti kuin suinkin!\" sanoi hän suoraan.\n\nHän talutti hevosen pois joukon keskeltä. Aiken yhtyi häneen ja siten\nhe saattelivat Duanen pois torilta. Joukko näytti haluavan\nvastustamattomasti seurata heitä.\n\nAiken pysähtyi laskien suuren kätensä Duanen polvelle. Hän piti vielä\nehkä tietämättään revolveriaan siinä.\n\n\"Duane, vielä sananen\", sanoi hän. \"Ette luullakseni olekaan niin paha\nkuin maineenne perusteella voitaisiin otaksua. Toivoisin, että minulla\nolisi aikaa sanoa enemmän. Mutta sanokaa minulle kuitenkin tämä:\ntunnetteko vartijakapteeni MacNellyn?\"\n\n\"En\", vastasi Duane hämmästyneenä.\n\n\"Tapasin hänet viikko sitten Fairfieldissä\", jatkoi Aiken kiireesti.\n\"Hän vannoi, ettette ole tappanut vaimoani. En uskonut häntä ja\nväittelin hänen kanssaan. Jouduimme melkein riitaan keskenämme. Olen\nnyt pahoillani senvuoksi. Hänen viime sanansa kuuluivat: 'Jos joskus\ntapaatte Duanen, älkää tappako häntä. Lähettäkää hänet leiriini illan\npimettyä!' Hän tarkoitti jotakin kummallista, mutta mitä, en voi sanoa.\nHän oli kuitenkin oikeassa ja minä väärässä. Jos Lucy vain olisi\nkuvitellutkaan tuntevansa teidät, olisin tappanut teidät. En kehoita\nteitä sittenkään menemään MacNellyn leiriin. Hän on kyllä rehellinen ja\nehkä hän ei uusissa menettelytavoissaan huomaa mitään petollista.\nIlmoitan vain teille, millainen hän on. Hyvästi. Auttakoon Jumala teitä\nvastakin, kuten tänään!\"\n\nDuane sanoi jäähyväiset ja kosketti hevostaan kannuksillaan.\n\n\"Näkemiin, Buck!\" huusi Sibert rehellisen hymyn levitessä lämpimänä\nhänen ruskeille kasvoilleen samalla kun hän kohotti hattunsa korkealle.\n\n\n\n\nXIV\n\n\nKun Duane saapui tienristeykseen, näytti viittaan kirjoitettu\nFairfieldin nimi muodostuvan seikaksi, mikä painoi päätöksen heiluvan\nvaa'an alas sen suunnan hyväksi.\n\nHän totteli tässä käsittämätöntä mielijohdetta. Samoin kuin hänen oli\nollut melkein pakko hakea Jeff Aiken käsiinsä, samoin oli hän nyt\nkutsuttu tapaamaan tätä tuntematonta vartijakapteenia. Duane oli nyt\nsellaisessa mielentilassa, ettei hän mitenkään voinut ajatella\nselvästi, järkevästi eikä terävästi. Hän meni sinne senvuoksi, että se\ntuntui hänestä kuin pakolta.\n\nOli jo hämärä, kun hän ratsasti erääseen kaupunkiin, jonka vastaus\nhänen kysymykseensä ilmaisi Fairfieldiksi. Kapteeni MacNellyn leiri oli\nkuulemma juuri kylän laidassa sen toisella puolen.\n\nEi kukaan muu kuin poika, jolta hän kyseli, näyttänyt huomaavan hänen\ntuloaan. Fairfield oli yhtä suuri ja varakkaan näköinen kaupunki kuin\nShirleykin verrattuna noihin lukemattomiin kyliin, jotka pilkuttivat\nLounais-Texasin laajaa aluetta. Kun Duane ratsasti sen läpi karttaen\nhuolellisesti pääkatua, kuuli hän kirkonkellojen kuminan, joka\nmuistutti häntä hänen vanhasta kodistaan.\n\nMutta kaupungin laidassa ei näyttänyt olevankaan minkäänlaista leiriä.\nKun Duane pysähdytti hevosensa katsellen ympärilleen ja voimatta\npäättää, mille suunnalle hänen nyt olisi parasta lähteä, näki hän\nkauempaa pimeästä siintävän tuikkivia tulia. Kääntyen niitä\nkohti hän ratsasti noin neljännespenikulman saapuen erääseen\nmesquite-pensaikkoon. Monien tulien valo muutti ympäröivän pimeyden\nvieläkin synkemmäksi. Duane näki liikkuvien miesten hahmoja ja kuuli\nhevosten korskahtelua. Hän lähestyi luonnolliseen tapaan odottaen joka\nhetki tulevansa pidätetyksi.\n\n\"Kuka sieltä tulee?\" huusi joku tiukasti pimeästä.\n\nDuane pysähdytti hevosensa. Pimeys oli läpitunkematon.\n\n\"Muudan mies, yksinään\", vastasi Duane.\n\n\"Outoko?\"\n\n\"Niin.\"\n\n\"Mitä haluatte?\"\n\n\"Haen vartijain leiriä.\"\n\n\"Olette saapunut sinne. Mikä on asianne?\"\n\n\"Haluan puhutella kapteeni MacNellyä.\"\n\n\"Laskeutukaa satulasta ja lähestykää, mutta hitaasti. Älkää liikuttako\nkäsiänne. On pimeä, mutta voin sittenkin nähdä.\"\n\nDuane laskeutui satulastaan ja taluttaen hevostaan lähestyi hitaasti\nmuutamia askelia. Hän näki tumman kirkkaan esineen -- revolverin --\nennenkuin huomasi sitä kädessään pitävän miehen. Käveltyään muutamia\naskelia vielä hän näki erään tumman olennon, joka sulki häneltä tien.\nSilloin Duane pysähtyi.\n\n\"Tulkaa lähemmäksi, vieras. Sallikaa meidän tarkastella teitä hieman\",\nsanoi vahti lyhyesti.\n\nDuane lähestyi jälleen, kunnes hän seisoi aivan miehen edessä.\n\nSiinä nuotioiden liekkien säteet valaisivat lepattaen Duanen kasvot.\n\n\"Olette totisesti meille aivan outo mies. Mikä on nimenne ja mitä asiaa\nteillä on kapteeni MacNellylle?\"\n\nDuane epäröi miettien, mitä hänen olisi paras sanoa.\n\n\"Ilmoittakaa kapteeni MacNellylle, että olen sama mies, jonka hän on\nkäskenyt ratsastaa leiriinsä illan pimettyä\", sanoi Duane vihdoin.\n\nVartija kumartui eteenpäin voidakseen oikein tarkasti katsoa tätä öistä\nvierasta. Hänen entinen valppautensa muuttui nyt jännittyneisyydeksi.\n\n\"Tulkoon joku mies sieltä pian tänne!\" huusi hän kääntymättä ollenkaan\nnuotioihin päin.\n\n\"Hei, mikä siellä on hätänä, Pickens?\" vastattiin nopeasti. Sanoja\nseurasi kenkien nopea kapse pehmeällä maalla. Muudan tumma hahmo\nsivuutti nuotioiden valojuovan. Sitten ilmestyi eräs vartija uhkaavana\nvahdin viereen. Duane kuuli kuiskailua, jonka sisältöä hän ei\nerottanut. Toinen vartija kirosi partaansa, kääntyi sitten ja lähti\ntakaisin leiriin.\n\n\"Kuulkaahan, vartija, ennenkuin poistutte, ymmärtäkää tämä. Vierailuni\non rauhallinen ja ystävällinenkin, jos annatte sen jäädä sellaiseksi.\nMuistakaa, että minun on käsketty tulla tänne illan pimettyä.\"\n\nDuanen kirkas läpitunkeva ääni kuului kauaksi. Tulien äärensä istuvat\nvartijat kuulivat hänen sanansa.\n\n\"Hei, Pickens, käskekää miehen odottaa\", vastasi muudan\nvaikutusvaltainen ääni. Sitten erosi eräs solakka mies nuotioiden\nääressä istuvasta tummasta miesjoukosta kiiruhtaen lähemmäksi.\n\n\"Olkaa varuillanne, kapteeni\", huusi muudan vartija varoittavasti.\n\n\"Hiljaa siellä, kaikki\", kuului vastaus.\n\nTämä upseeri, nähtävästi kapteeni MacNelly, liittyi pian niihin pariin\nvartijaan, jotka olivat ottaneet vastaan Duanen. Hän ei näyttänyt\npelkäävän mitään, käveli vain suoraan Duanea kohti.\n\n\"Olen MacNelly\", sanoi hän. \"Jos olette etsimäni mies, älkää ilmaisko\nnimeänne vielä.\"\n\nKaikki tämä tuntui yhtä omituiselta Duanesta kuin monet muutkin\nviimeaikaiset tapahtumat.\n\n\"Tapasin Jeff Aikenin tänään\", sanoi Duane. \"Hän lähetti minut --\"\n\n\"Tapasitteko todella Aikenin?\" huudahti MacNelly tiukasti, kiihkeästi\nja hiljaa. \"No, tämä vie nyt voiton kaikesta!\" Sitten hän näytti\nhillitsevän mielensä ja tulevan pidättyvämmäksi.\n\n\"Miehet, perääntykää ja antakaa meidän keskustella rauhassa hetkisen.\"\n\nVartijat perääntyivät hitaasti.\n\n\"Oletteko Buck Duane?\" kysyi kapteeni kiihkeästi.\n\n\"Olen.\"\n\n\"Jos annan teille sanani, ettei teitä vangita ja että teitä kohdellaan\nrehellisesti, tahdotteko tulla leiriini neuvottelemaan kanssani?\"\n\n\"Varmasti.\"\n\n\"Duane, olen todella iloinen saadessani tutustua teihin\", jatkoi\nMacNelly ojentaen kätensä.\n\nHämmästyneenä ja liikutettuna, tuskin ymmärtäen tätä kaikkea, Duanekin\nojensi kätensä tuntien sitä lämpimästi puristettavan.\n\n\"Tämä ei tunnu lainkaan luonnolliselta, kapteeni MacNelly, mutta\nluullakseni olen minäkin yhtä iloinen\", sanoi Duane vakavasti.\n\n\"Tulette ainakin olemaan. Mennään nyt takaisin leiriin. Älkää ilmaisko\nvielä nimeänne.\"\n\nHän vei Duanen nuotioiden valopiiriin.\n\n\"Pickens, menkää takaisin toimeenne\", määräsi hän, \"ja, Beson, pitäkää\nhuolta tästä hevosesta.\"\n\nKun Duane pääsi mesquite-pensasten taakse, jotka olivat piilottaneet\nsuurimman osan leirin alueesta, näki hän noin viisitoistamiehisen\nryhmän vartijoita istuvan tulien ympärillä erään pitkän, matalan\nkatoksen läheisyydessä, jossa hevoset söivät heiniään ja jonka toisen\npään läheisyydessä oli muudan pieni tiilirakennus.\n\n\"Olemme juuri syöneet, mutta hankin teille silti jotakin ruokaa. Sitten\nkeskustelemme\", sanoi MacNelly. \"Olen pystyttänyt leirini tilapäisesti\ntänne. Selvittelen juuri erästä rosvojuttua. Kun olette syönyt, tulkaa\nsuoraan luokseni tuohon rakennukseen.\"\n\nDuane oli nälissään, mutta hän söi kuitenkin nopeasti eteensä katetun\nrunsaan aterian uteliaisuutensa ja hämmästyksensä kiihoittamana. Hän ei\nvoinut ymmärtää muuta oikeutta oleskelulleen täällä vartijain leirissä\nkuin sen, että MacNelly halusi saada häneltä joitakin hyödyllisiä\ntietoja. Mutta tuskin sekään olisi voinut tehdä tätä kapteenia niin\nkiihkeäksi. Tässä piili joku salaisuus ja Duane voi tuskin odottaa\nsaadakseen sen ratkaistuksi. Syödessään hän oli katsellut tarkasti\nympärilleen. Ensimmäisen tyynen tarkastelun jälkeen eivät vartijat\nnähtävästi kiinnittäneet häneen sen enempää huomiota. He olivat kaikki\nkokeneita palveluksessaan -- Duane näki sen heti -- ja karskeja,\nvoimakkaita, raudanlujia miehiä. Huolimatta silloin tällöin sanotusta\nnuorempien miesten lausumasta pilasta tahi leikkipuheesta ja yleisestä\nnuotion aiheuttamaan tunnelmaan sopivasta keskustelusta ei Duanea voitu\nkuitenkaan pettää siihen tosiseikkaan nähden, että hänen tulonsa oli\nollut tavaton ja hämmästyttävä, aiheuttaen monenlaisia salaisia\notaksumisia ja jännitystäkin miesten keskuudessa. Nämä vartijat olivat\nliian hyvin harjoitettuja näyttääkseen peittelemättömästi uteliailta\nkapteeninsa vieraaseen nähden. Elleivät he olisi harkitusti koettaneet\nolla huomaamatta hänen läsnäoloaan, olisi hän luullut heidän\najattelevan häntä vain tavalliseksi vieraaksi, joka voi jollakin\ntavalla olla MacNellylle hyödyksi. Mutta asiain näin ollen Duane tunsi\nepäilyä, mikä ehkä johtui hänen nimensä arvailemisesta.\n\nHän ei viivytellyt pitkää aikaa, vaan kiiruhti niin pian kuin suinkin\nrakennuksen ovelle.\n\n\"Tulkaa sisään ja istuutukaa\", sanoi NacNelly käskien viittaamalla\nerään miehen nousta tuoliltaan. \"Poistukaa nyt, Russel, ja sulkekaa\novi. Luen nämä selostukset heti läpi.\"\n\nMacNelly istui erään pöydän vieressä, jolla oli lamppu ja kaikenlaisia\nasiakirjoja. Näin valossa hän näytti hienolta, sotilaallisilta, noin\nnelikymmenvuotiaalta mieheltä tummine tukkineen ja silmineen ja\npäivettyneine kasvoineen, jotka näyttivät ovelilta, ankarilta ja\nvoimakkailta, mutta silti ystävällisiltä. Hän silmäili nopeasti\nmuutamia papereita läpi, touhusi niiden kanssa ja työnsi ne vihdoin\nkuoreen. Nostamatta katsettaan hän siirsi sikarilaatikon Duanea kohti,\nmutta kun Duane kieltäytyi polttamasta, otti hän itse sikarin, nousi\nsytyttäen sen lampusta ja sitten istuutuen takaisin tuoliinsa hän\nkohdisti katseensa Duaneen koettaen turhaan piilottaa jotakin, mikä\nvarmaankin johtui pitkäaikaisen uteliaisuuden tyydyttämisestä.\n\n\"Duane, olen toivonut tätä jo pari vuotta\", aloitti hän.\n\nDuane hymyili heikosti hymyä, joka näytti kummalliselta hänen\nkasvoillaan. Hän ei ollut milloinkaan ollut mikään puhelias mies. Ja\npuhuminen täällä tuntui tavallistakin vaikeammalta.\n\nMacNellykin huomasi luultavasti sen.\n\nHän katsoi pitkään ja kauan Duaneen, jolloin hänen nopea hermostunut\nkäytöksensä muuttui vakavaksi miettiväisyydeksi.\n\n\"Minulla on teille paljon sanomista, mutta mistä aloittaisin\", mumisi\nhän. \"Duane, olette viettänyt kovaa elämää pakolaisena ollessanne. En\nole tavannut teitä milloinkaan ennen enkä siis tiedä, minkä näköinen\nolitte nuorukaisena. Mutta voin sen ehkä ymmärtää -- eikä vartijainkaan\nelämä ole aina mitään ruusuilla tanssimista.\"\n\nHän pyöritteli sikariaan huuliensa välissä puhallellen suuria\nsavupilviä.\n\n\"Ette suinkaan ole kuullut kotoanne mitään poistumisenne jälkeen\nWellstonista?\" kysyi hän äkkiä.\n\n\"En.\"\n\n\"Ettekö sanaakaan?\"\n\n\"En ainoatakaan\", vastasi Duane surullisesti.\n\n\"Kuinka ikävää! Olen iloinen voidessani kertoa teille, että vielä aivan\näskettäin äitinne, sisarenne, enonne ja kaikki muutkin sukulaisenne\nolivat luullakseni terveitä. Olen ottanut siitä selvän, mutta viime\naikoina en ole kuullut sieltä mitään.\"\n\nDuane käänsi kasvonsa syrjään hetkiseksi, epäröi, kunnes kurkun\nnytkähteleminen lakkasi ja sanoi sitten: \"Tämän kuuleminen korvaa\ntämänpäiväiset kokemukseni.\"\n\n\"Voin kuvitella, miltä se teistä tuntuu. Ollessani sodassa -- mutta\nryhtykäämme nyt keskustelemaan tämän kohtauksen tarkoituksesta.\"\n\nHän siirsi tuolinsa lähemmäksi Duanea.\n\n\"Olette kai useammasti kuin kerran parin viime vuoden aikana saanut\nviestini että haluan puhutella teitä?\"\n\n\"Muistaakseni kolmasti\", vastasi Duane.\n\n\"Miksi ette hakenut minua käsiinne?\"\n\n\"Luulin teidän otaksuvan minuakin tuollaiseksi revolverisankariksi,\njoka ei uskalla uhmata mitään, ja ajattelin teidän odottavan, että\nratsastaisin leiriinne ja antautuisin vangiksi.\"\n\n\"Luullakseni se oli luonnollista\", jatkoi MacNelly. \"Ette tuntenut\nminua, sillä muussa tapauksessa olisitte tullut. Olen jo kauan aikaa\nhalunnut tavata teitä, vaikkakin toimeni luonne teki minut varovaiseksi\nteihin nähden. Duane, tiedätte kai, kuinka surkean kuuluisa nimenne on\nkoko Lounais-Texasissa.\"\n\n\"Olen sen kerran ainakin saanut kokea\", vastasi Duane.\n\n\"Se on kuuluisin, aivan Murrellin ja Cheseldinen vertainen, täällä\nTexasin rajaseuduilla. Mutta siinä on kuitenkin seuraava ero:\nMurrellista tiedetään, että hän aikoinaan ansaitsi häpeällisen nimensä.\nJa Cheseldine aikoinaan myös. Mutta olen tavannut satoja miehiä\nLounais-Texasissa, jotka ovat ystäviänne ja jotka vannovat, ettette\nmilloinkaan ole tehnyt rikosta. Kuta kauemmaksi etelään pääsin, sitä\nselvemmäksi se kävi. Haluan vain tietää totuuden. Oletteko milloinkaan\ntehnyt mitään rikollista? Sanokaa minulle totuus, Duane. Se ei silti\ntule muuttamaan suunnitelmaani. Ja puhuessani rikoksesta tarkoitan\njotakin sellaista, mitä sanoisin rikokseksi tahi sen kaltaiseksi täällä\nTexasissa.\"\n\n\"Siihen nähden ovat käteni aivan puhtaat\", vastasi Duane.\n\n\"Ette siis ole milloinkaan pidättänyt ketään miestä, ette ryöstänyt\nmistään kaupasta elintarpeita, ette varastanut hevosta, vaikka olisitte\nollutkin kovasti sen tarpeessa, ettekä tehnyt mitään sellaista?\"\n\n\"Olen aina jollakin tavoin pelastunut sellaisesta juuri kun minua on\nkovimmin ahdistettu.\"\n\n\"Duane, olen hyvin iloinen kuullessani sen!\" huudahti MacNelly tarttuen\nDuanen käteen. \"Iloinen äitinne vuoksi! Mutta kaikesta huolimatta\nolette sittenkin texasilainen henkipatto, rikollinen valtion silmissä.\nOlette tietysti täydellisesti selvillä näiden olosuhteiden vallitessa,\nettä jos joudutte lain kouriin, teidät mahdollisesti hirtetään tahi\njoudutte ainakin vankilaan pitkäksi aikaa.\"\n\n\"Senvuoksi olenkin ollut pakosalla kaikki nämä vuodet\", vastasi Duane.\n\n\"Aivan niin.\" MacNelly otti sikarin suustaan. Hänen silmänsä menivät\nraolleen ja kimaltelivat ja ruskeiden poskien lihakset kovenivat ja\njännittyivät. Sitten hän kumartui lähemmäksi Duanea puristaen\nvoimakkailla kovilla sormillaan Duanen polvea.\n\n\"Kuunnelkaa tätä\", kuiskasi hän käheästi, \"jos pistän armahduksen\nkäteenne, teen teistä vapaan ja rehellisen kansalaisen jälleen,\npuhdistan nimenne kunniattomuudesta ja pakotan äitinne ja sisarenne\nylpeilemään teistä, tahdotteko silloin vannoutua palvelukseeni ja\nsuostua noudattamaan kaikkia määräyksiäni?\"\n\nDuane ei värähtänytkään, istui vain mykistyneenä paikallaan. Kapteeni\nMacNelly toisti hämmästyttävän kysymyksensä hitaasti, taivuttavammin ja\nvakavasti liikutettuna.\n\n\"Hyvä Jumala!\" huudahti Duane. \"Mitä tämä on? MacNelly, ette voi\ntarkoittaa totta puheellanne!\"\n\n\"En ole milloinkaan ollut vakavampi. Pelaan korkeata peliä ja aion\npelata sitä rehellisesti. Mitä vastaatte ehdotukseeni?\"\n\nHän nousi seisoalleen. Duanekin seurasi hänen esimerkkiään kuin\npakosta. Vartija ja henkipatto tarkastelivat sitten toisiaan silmin,\njotka tutkivat toisen sielua. MacNellyn katseessa Duane luuli näkevänsä\ntotuutta, voimakasta kiihkeää tarkoitusta, toivoa ja iloakin sekä\nhäilyvää, yhä varmistuvaa voitonvarmuutta.\n\nDuane koetti pari kertaa vastata jotakin, mutta ei saanut huuliltaan\nmuita kuin käheitä epäjohdonmukaisia ääniä, kunnes hän hilliten\nkiihkeän puhumishalunsa sai sanotuksi:\n\n\"Vannoutuako palvelukseenne? Millaiseen palvelukseen tahansa, MacNelly;\nannan siitä teille kunniasanani\", sanoi hän.\n\nMacNellyn kasvot kirkastuivat lämpimiksi, jolloin niiden vakava\nsynkkyys haihtui. Hän ojensi kätensä. Duane tarttui siihen ja kädet\npuristautuivat toistensa ympärille sellaiseen otteeseen, johon ihmiset\ntietämättään turvautuvat jännityksen hetkellä.\n\nKun ne irtaantuivat ja Duane perääntyi istuutuakseen tuoliinsa, hapuili\nMacNelly toisen sikarin käteensä -- hän oli purrut ensimmäisen aivan\npalasiksi -- sytytti sen entiseen tapaansa ja kääntyi sitten vieraansa\npuoleen tyynenä ja kylmänä. Hän näytti sellaiselta ihmiseltä, joka\noikeudenmukaisesti on voittanut jotakin melkoiseen hintaan. Ensi\ntyökseen hän otti pitkän nahkaisen lompakon povestaan ja haki sieltä\nkäsiinsä useita kokoon taitettuja papereita.\n\n\"Tässä on armahduksenne, jonka maaherra on kirjoittanut\", sanoi hän\ntyynesti. \"Näette lukiessanne sen läpi, että se on ehdollinen. Kun\nolette kirjoittanut nimenne tämän paperin alle, on minulla tässä ehdot,\njoista meidän pitää sopia keskenämme.\"\n\nHän silitti paperin suoraksi, ojensi Duanelle kynän ja viittasi\netusormellaan erääseen pilkutettuun riviin.\n\nDuanen käsi vapisi. Vuosia oli jo kulunut siitä, kun hänellä viimeksi\noli ollut kynä kädessään. Nimen kirjoittaminen paperiin oli senvuoksi\nhyvin vaikeaa. Buckley Duane -- kuinka kummalliselta se näyttikään!\n\n\"Juuri tällä hetkellä päättyy Buck Duanen, revolverisankarin ja\nhenkipaton, entinen ura\", sanoi MacNelly; ja istuutuen hän otti kynän\nDuanen kädestä kirjoittaen useita rivejä moneen eri paikkaan paperiin.\nSitten hän ojensi sen hymyillen Duanelle.\n\n\"Se tekee teistä texasilaisten vartijain A-komppanian jäsenen.\"\n\n\"Vai sitä se olikin!\" huudahti Duane ymmärtäen nyt vihdoinkin\nkaiken hämmennyksestään huolimatta. \"Haluatte kiinnittää minut\nvartijapalvelukseen?\"\n\n\"Varmasti. Niin juuri\", vastasi kapteeni kuivasti. \"Kuunnelkaa nyt,\nmillaisia palveluksia teiltä odotan. Ryhdyttyäni tähän toimeen olen\ntyöskennellyt ahkerasti ja kuten ehkä olette kuullut, olen saanut\njotakin aikaankin. En tahdo salata teiltä, että sain toimeni\nvaltiollisista syistä ja että Austinin seuduilla koetetaan eduskuntaa\npainostaa, jotta se toimeenpanisi tutkimuksen siitä, onko\nvartijapalvelus hyödyksi maalle vai ei ja onko se lakkautettava vai\nannettava jatkua. Kuulun siihen puolueeseen, joka puolustaa\nvartijapalvelusta. Väitän, että se juuri on tehnyt Texasista asuttavan\nmaan. Toimenani on ollut esittää muille tuloksia. Niin pitkälle olen\nsiis jo onnistunut. Mutta suurin kunnianhimoni on, että saisin joen\nvarsilla asustavat roistojoukot hajoitetuksi. En ole milloinkaan vielä\nuskaltanut lähteä sinne, koska olen kaivannut miestä, josta saisin\nitselleni sopivan apulaisen. Ajatukseni kohdistuivat tietysti heti\nteihin. Aion aloittaa puhdistuksen Rio Granden yläjuoksun varsilta ja\nkäydä aluksi Cheseldinen kimppuun. Hän on voimakkain ja näiden aikojen\nsuurin henkipatto, rosvoakin pahempi. Juuri hän miehineen työskentelee\njoen rantamilla. He ovat pankkirosvoja. Tämä on yksityinen\nmielipiteeni, mutta se ei nojaudu mihinkään todisteihin. Cheseldine\nvaroo jättämästä niitä. Hän on järkevä ja viekas. Kukaan ei tunnu\nnähneen häntä eikä kukaan tiedä, minkä näköinenkään hän on. Otaksun\ntietysti, että olette aivan tuntematon noilla seuduilla, missä hän\nhallitsee. Ne sijaitsevat sata penikulmaa länteen päin meidän\nalueeltamme. Siellä on muudan pieni Fairdale-niminen kaupunki, oikea\nrosvopesä. He ryöstävät ja tappavat esteettömästi. Kukaan ei tiedä,\nkuka heidän johtajansa on. Tahdon nyt, että te otatte siitä selvän,\nSaatte käyttää kaikkia sellaisia keinoja, mitä parhaaksi näette. Olette\noma herranne. Tunnette sellaiset miehet ja tiedätte, kuinka heitä pitää\nlähestyä. Saatte käyttää tehtävään niin paljon aikaa kuin haluatte,\nvaikkapa kuukausiakin. Mutta on välttämätöntä, että olette yhteydessä\nkanssani, ja se aiheuttaa vaikeuksia, koska Cheseldine on monen eri\nmaakunnan valtias. Teidän on keksittävä jokin keino viestin\nlähettämiseksi minulle silloin kun minua ja miehiäni tarvitaan siellä.\nSuunnitelmani on yksinkertaisesti sellainen, että Cheseldinen joukko on\nhajoitettava. Siitä muodostuu tämän rajaseudun vaikein tehtävä. Hänen\nvangitsemisensa yksinään ei voi tulla kysymykseenkään, koska häntä ei\nkuitenkaan voitaisi tuoda sieltä pois. Hänen tappamisestaankaan ei\nolisi juuri suurempaa hyötyä, koska hänen valitut apulaisensa, joiden\nkanssa hän työskentelee, ovat yhtä vaarallisia yhteiskunnalle kuin\nhänkin. Meidän on tapettava tahi vangittava kaikki nämä kuuluisat\nrosvot ja sitten hajoitettava muu joukko. Niiden hakeminen, jotenkin\nniiden keskuuteen pääseminen ja ansanne virittäminen meidän vahtien\navuksi -- kas siinä, Duane, on minun teiltä vaatimani palvelus ja\nJumala yksin tietää, kuinka vaikea se on.\"\n\n\"Olen jo suostunut siihen\", vastasi Duane.\n\n\"Toimenne tulee olemaan salainen. Olette nyt palvelukseeni pestautunut\nvartija. Mutta ei kukaan muu, kuin ne muutamat, joille luulen voivani\nsen ilmoittaa, saa tietää sitä, ennenkuin aloitamme työn. Olette\nyksinkertaisesti Buck Duane siihen asti kuin tarkoituksellemme soveltuu\nilmaista Texasille, että olettekin vartija. Näette, ettei tässä\npaperissa ole mitään päivämäärää. Kukaan ei saa milloinkaan varmasti\ntietää, milloin ryhdytte palvelukseen. Ehkä voimme saada sen näyttämään\nsiltä, että te koko tahi ainakin melkein koko henkipattoaikanne olette\ntehnyt valtiolle korvaamattomia palveluksia. Uskon asioiden vihdoin\nkääntyvän niin.\"\n\nMacNelly keskeytti hetkiseksi nopean puheensa, pureskeli sikariaan,\nrypisti synkästi kulmiaan ja jatkoi: \"Ei kukaan mies täällä\nrajaseudulla ymmärrä niin hyvin kuin te tämän palveluksen kuolettavaa\nlaatua. Siinä on vain yksi mahdollisuus tuhannesta, ettei teitä tapeta.\nJa uskallan väittää, ettei kellään muulla kuin teillä ole tähän toimeen\nminkäänlaisia mahdollisuuksia. Maineenne on levinnyt laajalle\nhenkipattojen keskuudessa. Ehkä se, rohkeutenne ja ampumistaitonne\nauttavat teitä onnistumaan tehtävässänne. Toivon ainakin niin. Mutta on\nhyvin luultavaa, ettette milloinkaan palaa sieltä takaisin.\"\n\n\"Se ei olekaan pääasia\", sanoi Duane. \"Mutta siinä tapauksessa, että\nminut tapetaan siellä, pyydän --\"\n\n\"Jättäkää se minun huolekseni\", keskeytti kapteeni MacNelly.\n\"Sukulaisenne saavat heti kuulla armahduksestanne ja vartijaksi\npestautumisestanne. Jos menetätte henkenne siellä, pesen nimenne\npuhtaaksi häpeästä -- sen palveluksen olen teille velkaa. Saatte olla\naivan varma siitä.\"\n\n\"Olen tyytyväinen\", vastasi Duane. \"Niin paljon en ikinä olisi\nuskaltanut toivoakaan.\"\n\n\"No, se siis on sovittu. Annan teille rahaa kuluihin. Lähdette matkalle\nniin pian kuin haluatte -- kuta pikemmin, sitä parempi. Aion ajatella\nvielä muita ehdotuksia ja erittäinkin sitä, kuinka voitte päästä\nyhteyteen kanssani.\"\n\nVielä kauan aikaa sen jälkeen kuin valot oli sammutettu ja nuotioiden\nympärillä istuvien miesten hiljainen puheensorina lakannut kuulumasta\nDuane makasi valveillaan tuijottaen pimeään ja ihmetellen päivän\nkummallisia tapahtumia. Hän oli nöyrä ja kiitollinen sielunsa syvimpiä\nsopukoita myöten. Raskas ja musertava taakka oli nostettu pois hänen\nsydämeltään. Hän ryhtyi mielellään tähän vaaralliseen tehtävään sen\nmiehen auttamiseksi, joka oli pelastanut hänet. Äidin, siskon,\nJim-enon, kodin ja kaikkien vanhojen ystävien muisto palasi nyt\nsyöksähtäen hänen mieleensä ensi kerran vuosikausiin, hänen voidessa\nonnellisena vajota näihin muisteluksiin. Hänen heille aiheuttamansa\nhäpeä tulisi nyt haihtumaan; ja sen valossa katseltuina tuntuivat hänen\nkulunut tuhlattu elämänsä ja sen mahdollinen surullinen loppu tulevassa\npalveluksessa, kuin sovitukseksi kaikesta menneestä, nyt erilaisilta.\nJa kun hän lepäsi siinä lähestyvän unen vihdoin himmentäessä hänen\najatustensa vilkkauden suurella salaperäisyydellään, liiteli varjoisia\nkasvoja hänen ympärillään pimeässä ahdistaen häntä samoin kuin häntä\naina ennenkin oli ahdistettu.\n\nHänen herätessään oli jo kirkas päivä. MacNelly huusi häntä\naamiaiselle. Ulkoa kuului miesten ääniä, tulen rätinää, hevosten\nkorskahtelua ja kuopimista ja koirien haukuntaa. Duane pujahti pois\nhuopien välistä ja oikein nautti saadessaan käyttää hyväkseen saippuaa,\npyyheliinaa, partaveistä ja harjaa, jotka oli asetettu hänen\nläheisyyteensä lavitsalle ja jotka ovat ylellisyystavaroita\nmatkustavalle henkipatolle. Hänen kuvastimessa näkemänsä kasvot olivat\nyhtä oudot kuin menneisyys, jota hän oli koettanut muistella. Sitten\nhän käveli ovelle mennen ulos.\n\nVartijat olivat kokoontuneet maahan levitetyn tervavaatteen ympärille\nsyömään aamiaistaan.\n\n\"Miehet\", sanoi MacNelly, \"tervehtikää Buck Duanea. Hän on pestautunut\nsalaiseen vartijapalvelukseen minulle, sellaiseen palvelukseen, mikä\nehkä piankin panee teidät kaikki hyppimään riemusta. Mutta muistakaa\nvaieta asiasta.\"\n\nVartijat hämmästyttivät Duanen jyrisevällä tervehdyksellään, minkä\nlämmön hän hetkisen kuluttua huomasi jakautuneen hänen heihin\nliittymisen aiheuttaman ylpeyden ja sen kiihkon välillä, jonka\nkapteenin vihjaus heidän pääsemisestään tärkeään tehtävään oli\nherättänyt. He olivat iloisia hurjia miehiä, juuri niin vakavia, että\nhe tervehdyksessään voivat näyttää Duanelle kunnioituksensa ja\nhyväksymisensä, unhottamatta silti hänen yksinäisenä sutena\nhankkimaansa mainetta. Kun hän istuutui ympyrään tullen nyt yhdeksi\nheistä, joutui hän ylevän ja kohottavan tunteen valtaan.\n\nAterian jälkeen vei kapteeni MacNelly Duanen syrjään.\n\n\"Tässä on rahat. Koettakaa tulla näillä toimeen niin kauan kuin\nsuinkin. Ratsastakaa suoraan El Pasoon, vakoilkaa siellä ja koettakaa\nsaada selville asioita. Matkustakaa sitten Valentineen. Se sijaitsee\njoen lähettyvillä eikä sieltä ole kuin noin viisikymmentä penikulmaa\nRim Rockin päähän. Jossakin sielläpäin on Cheseldinen linnoitus. Siellä\non tuo Fairdale-niminen kaupunkikin. Mutta hän ei piileskele aina\nvuoristossakaan, pakenee sinne vain jonkun uhkarohkean ryöstöretken ja\nrosvoamisen jälkeen. Hänellä on vallassaan muutamia rajakyliä tahi ne\npelkäävät häntä, ja juuri nuo paikat meidän pitää saada selville,\nerittäinkin Fairdale. Kirjoittakaa minulle ja osoittakaa kirjeenne\nAustinin apulaiselle. Minun ei tarvinne varoittaa teitä olemaan\nvarovainen, kun panette kirjeenne postiin. Ratsastakaa sata tai parikin\nsataa penikulmaa, tahi jos se on välttämätöntä, ratsastakaa suoraan El\nPasoon.\"\n\nMacNelly keskeytti kuin olisi hän puhunut loppuun, ja silloin Duane\nnousi.\n\n\"Lähden heti matkalle\", sanoi hän ojentaen kätensä kapteenille.\n\"Toivoisin -- tahtoisin kiittää teitä!\"\n\n\"Hitto vieköön, mies, älkää kiittäkö minua!\" vastasi MacNell puristaen\nojennettua kättä. \"Olen lähettänyt paljon hyviä miehiä kuolemaan ja\nehkä teidänkin kohtalonne muodostuu samanlaiseksi. Mutta teillä on yksi\nmahdollisuus tuhannesta, kuten jo olen sanonut. Ja, taivaan nimessä, en\ntahtoisi nyt olla Cheseldine enkä kukaan muukaan mies, jota te lähdette\nhakemaan. En sano teille jäähyväisiä, vaan näkemiin, Duane! Toivokaamme\nkohtaavamme toisemme jälleen.\"\n\n\n\n\n\n\nII OSA\n\nVARTIJA\n\n\n\n\nXV\n\n\nPecos-joen länsipuolella sijaitseva osa Texasin valtiota on autiota\nvilliä seutua, hedelmätöntä pohjoisessa, missä Llano Estacado\nlevittelee muuttelevia hiekkakumpujaan, ja hedelmällistä etelässä Rio\nGranden varsilla. Rautatie jatkuu poikkeamatta suunnastaan viidensadan\npenikulman päähän tähän maahan, ja ainoat kylät ja kaupungit\nsijaitsevat tämän terästien läheisyydessä. Vaikka tämä läntinen Texas\nolikin vielä asumatonta seutua ja huolimatta henkipattojoukkojen\ntietystä ylivallasta, tunkeutuivat uranuurtajat empimättä sinne. Ensin\noli saapunut yksinäinen karjanomistaja, sitten hänen naapurinsa\nläheisimpiin ja etäisimpiin laaksoihin, sitten oli alkanut kohota kyliä\nja vihdoin kaupunkeja rautateineen. Ja uranuurtajia saapui yhä\ntunkeutuen syvemmälle laaksoihin ja kauemmaksi ruohokenttien\nlaajemmalle alueelle. Seutu oli kyllä mesquite-pensaiden peittämää,\nkaktuksia kasvavaa erämaata, mutta silti hedelmällistä maata, johon\nvesi vaikutti kuin taikavoima. Siellä kasvoi tosin vähän ruohoa\nhehtaarin alueella, mutta siellä oli sen sijaan tuhansia hehtaareja.\nIlmasto oli ihmeteltävä. Karja menestyi ja sen omistajat rikastuivat.\n\nRio Grande virtasi melkein suoraan etelään päin noin tuhannen\npenikulman pituisen matkan läntisellä rajaseudulla ja kääntyi sitten\nkuin väsyneenä suuntaansa äkkiä pohjoiseen, muodostaen mutkan, jota\nsanottiin Big Bendiksi. Länteen päin suuntautuva rautatie halkaisi\ntämän mutkan, ja kaikki rautatien pohjois- ja joen eteläpuolella\nsijaitsevat seudut olivat yhtä villejä kuin Staked-aavikotkin. Siellä\nei ollut ainoatakaan asumusta. Tätä Big Bendiä vastapäätä, kuin\neristääkseen sen, oli Ordin vuoristo, jonka Mount Ord-, Cathedral\nMount- ja Elephant Mount-nimiset kukkulat kohottivat mustat huippunsa\nmuita korkeammalle. Juuri kukkuloiden välisissä laaksoissa ja aavikolla\noli kartanoita, mutta kauempana pohjoisessa kyliä sekä Alpine- ja\nMarfa-nimiset kaupungit.\n\nTämäkin Texasin osa muodosti oman maailmansa, kuten tämän suuren\nYksinäisen Tähden valtion toisetkin osat -- sellaisen maailman, missä\nkartanonomistajien varallisuus aina rikastutti henkipattoja. Sitä\npientä kylää, joka sijaitsi lähimpänä tämän henkipattojen anastaman\nseudun porttia, sanottiin Ordiksi erään tumman vuorenhuipun mukaan,\njoka kohosi uhkaavana muutamien penikulmien päässä siitä etelään päin.\nSen olivat aikoinaan perustaneet meksikolaiset -- siellä oli vielä\ntiilikirkkojen raunioita mutta rosvojen ja henkipattojen saapuessa\nsinne ammuttiin tahi karkoitettiin niin paljon asukkaita, että Ordin\nsuurimman varallisuuden ja pahamaineisuuden aikoina siellä oli enää\nvain muutamia meksikolaisia, joilla ei ollut muuta valitsemisen varaa\nkuin joko olla hyvässä sovussa henkipattojen kanssa tahi alistua näiden\nhurjien miesten maalitauluksi heidän ampuessaan pilkkaan.\n\nErään syksyn iltapäivän lopussa ratsasti muudan vieras Ordiin, ja\nyhteiskunnassa, missä kaikki miehet ovat kuuluisia toisesta tahi\ntoisesta syystä, hänkin herätti huomiota. Kiihkein ensi uteliaisuus\nkohdistui ehkä aluksi hänen hevoseensa, koska hevoset niillä seuduilla\nolivat nähtävästi tärkeämpiä kuin miehet. Tämä hevonen ei kuitenkaan\nkiinnittänyt huomiota kauneudellaan. Ensi silmäyksellä se näytti\nrumalta. Mutta se oli suuri, musta kuin hiili, pörröinen huolimatta\nhyvästä hoidosta, pitkäruumiinen, romuluinen ja kookas joka tavalla.\nMuudan katselija huomasi, että sillä oli kaunis pää. Ja totta olikin,\nettä se olisi ollut kaunis hevonen, jos vain sen pää olisi tullut\nkysymykseen. Hevosetkin näyttävät, kuten ihmiset, päänsä muodolla,\nmillaisia ne ovat luonteeltaan, kooltaan ja piirteiltään. Tämäkin\nnäytti tuliselta, nopealta, täysiveriseltä ja uskolliselta silmineen,\njotka olivat hellät ja tummat kuin naisen. Sen pää oli aivan musta,\npaitsi otsaa, jossa oli valkoinen täplä.\n\n\"Kuulkaahan, herra, ettekö tahtoisi sanoa minulle sen nimeä?\" kysyi\nmuudan risainen poikanulikka, jonka silmien ilme ilmaisi syntyperäistä\nrakkautta hevosiin.\n\n\"Luoti\", vastasi vieras.\n\n\"Senvuoksi, että sillä on tuo valkoinen täplä otsassaan?\" kuiskasi\npoikanen toiselle. \"Eikö se olekin aika venkale? Suurin hevonen, mitä\nmilloinkaan olen nähnyt.\"\n\nLuodilla oli selässään suuri, musta, hopeakoristeinen, meksikolainen\nsatula, suopunki, matkapullo ja pieni tervavaatteeseen kääritty mytty.\n\nRatsastaja piti nähtävästi hyvää huolta hevosensa ulkomuodosta. Hänen\noma pukunsa oli tuollainen tavallinen rantuinen paimenpuku, vailla\nturhamaisuuksia, risainen ja matkan likaama. Hänen kengistään voitiin\nhuomata, että ne olivat joutuneet läheisiin tekemisiin kaktuksien\nkanssa. Tämä mies oli jättiläinen kooltaan, kuten hänen hevosensakin,\nmutta solakampi eikä niin romuluinen. Muuta huomiota herättävää ei\nhänessä ollutkaan kuin hänen vakavat kasvonsa terävine silmineen ja\nohimoilta harmaantuneet hiukset. Hänellä oli vyössään kaksi revolveria,\nmolemmat alhaalla, mutta se oli liian tavallinen asia herättääkseen\nhuomiota Big Bendissä. Tarkkaavaisempi katselija olisi kuitenkin\nhuomannut erään kummallisen tosiseikan: ratsastajan oikea käsi oli\npäivettyneempi, enemmän ilman ruskettama kuin vasen. Hän ei milloinkaan\nvetänyt sormikasta tähän oikeaan käteensä.\n\nHän oli laskeutunut satulasta erään luhistumaisillaan olevan\nrakennuksen edustalla, jonka laajaan, korkealle laudoitettuun\njulkisivuun oli maalattu: \"Hotelli\". Ratsastajia tuli ja meni kylän\nleveää, vanhojen kauppojen, kapakoiden ja talojen reunustamaa pääkatua\npitkin. Ord ei todellakaan näyttänyt miltään vilkkaalta kaupungilta.\nAmerikkalaiset olivat nähtävästi ruvenneet vetelehtimään meksikolaisten\ntapaan. Hotellin edustalla oli leveä laituri, joka samalla toimitti\nsekä kuistin että käytävän virkaa. Siellä ja nojaillen hevosten\nkiinnipitoaidaketta vastaan oli eri-ikäisiä miehiä, jotka useimmat\nolivat huolimattomasti pukeutuneet vanhoihin pumpulivaatteihin ja\nlerppalierisiin hattuihin. Muutamilla oli kengät, vyö ja kannuksetkin.\nEi kellään ollut takkia, mutta kaikilla oli liivit. Ryhmän revolverit\nolisivat lukumäärällään voittaneet miehet.\n\nJoukko oli nähtävästi liian laiska ollakseen utelias. Hyväluontoisuutta\nei näyttänyt puuttuvan, mutta se ei ollut tuollaista suoraa ja\nmeluavaa, mikä on luonnollista päiväksi kaupunkiin ratsastaneelle\npaimenelle tahi kartanonomistajalle. Nämä miehet olivat vain\nvetelehtijöitä, mikä muuten voitiin selvästi huomatakin. Ja varmasti\nnäyttivätkin he kaupunkiin saapuneesta vieraasta, joka vilkaisi heihin\nterävästi, sellaisilta roikaleilta, jotka eivät ole milloinkaan tehneet\ntyötä.\n\nHetkisen kuluttua erosi eräs pitkä vaaleaviiksinen mies laiskasti\nmuusta joukosta.\n\n\"Päivää, vieras\", sanoi hän.\n\nVieras oli kumartunut aukaisemaan solkia, mutta suoristautui nyt\nnyökäyttäen päätään. Sitten sanoi hän: \"Minua janottaa!\"\n\nTämä väänsi miesten kasvot leveään hymyyn. Tervehdys oli\nluonteenomainen. Kaikki seurasivat vierasta hotelliin. Se oli hämärä,\npahalta haiseva huone myymäläpöytineen, joka oli lyhyen miehen\nkorkuinen. Muudan arpiposkinen tarjoilija jakeli ryyppyjä.\n\n\"Tulkaa lähemmäksi, miehet\", kehoitti vieras.\n\nHe tuuppivat toinen toistaan päästäkseen pöydän ääreen lasketellen\nsamalla raakoja piloja, kiroillen ja nauraen. Kukaan heistä ei\nnäyttänyt huomaavankaan, ettei vieras ollutkaan niin janoinen kuin oli\nsanonut. Ja todellisuudessa, vaikka hän tekikin tarvittavat liikkeet,\nhän ei ryypännyt lainkaan.\n\n\"Nimeni on Jim Fletcher\", sanoi vaaleaviiksinen pitkä mies. Hän puhui\nlyhyesti, mutta hänen äänessään oli kuitenkin sellainen sävy kuin hän\nolisi odottanut, että hänet tunnettaisiin. Nimeen liittyi nähtävästi\njotakin, mikä ei kuitenkaan näyttänyt vaikuttavan vieraaseen.\n\n\"Minun nimeni voi taasen olla vaikka Blazes, vaikka se ei se olekaan\",\nvastasi hän. \"Miksi tätä paikkaa sanotaan?\"\n\n\"Vieras, tätä pääkaupunkia sanotaan Ordiksi. Ettekö ole kuullut tästä\nennen?\"\n\nHän nojasi selkänsä pöytään ja nyt hänen pienet keltaiset silmänsä,\njotka olivat kristallikirkkaat ja terävät kuin haukan, kohdistuivat\nvieraaseen. Muutkin miehet tulivat lähemmäksi muodostaen ympyrän. He\nolivat uteliaita ja valmiita joko ystävällisyyteen tahi\nvihamielisyyteen riippuen siitä, kuinka pitkä kyselijä suhtautuisi\nvastatulleeseen.\n\n\"Ord on todellakin minulle hieman outo paikka. Sijaitsee varmaankin\nkaukana rautatiestä, vai mitä? Seudun tiet ovat vallan naurettavia.\"\n\n\"Kuinka kauaksi aiotte matkustaa?\"\n\n\"Niin kauaksi kuin vain pääsen\", vastasi vieras kovasti nauraen.\n\nHänen vastauksellaan oli nopea vastavaikutus kuuntelevaan joukkoon.\nMuutamat miehet vaihtoivat katseita. Fletcher siveli riippuvia\nviiksiään, näytti miettiväiseltä, mutta menetti jotakin terävästä\ntarkastelustaan.\n\n\"Niin, Ord on todellakin melko syrjässä\", sanoi hän hetkisen kuluttua.\n\"Olette varmaankin kuullut puhuttavan Big Bendin seuduista?\"\n\n\"Olen varmasti ja olen juuri matkalla sinne\", vastasi vieras.\n\nFletcher kääntyi erään miehen puoleen, joka seisoi joukon ulkolaidassa.\n\"Knell, tulehan tänne.\"\n\nTämä kansalainen tyrkki itselleen kyynärpäillään tien joukon keskelle.\nHän oli vielä tuskin muuta kuin poikanen, melkein kalpea näihin\npäivettyneisiin miehiin verrattuna, pitkine, ilmeettömine, laihoine ja\nterävine kasvoineen.\n\n\"Knell, tämä mies --\" Fletcher kääntyi vieraan puoleen. \"Mikä on\nnimenne?\"\n\n\"Minusta tuntuu vastenmieliseltä ilmaista, miksi olen itseäni viime\naikoina nimittänyt.\"\n\nTämä leikkipuhe nauratti muita. Vieras näytti tyyneltä, huolettomalta\nja välinpitämättömältä. Ehkä hän tiesi, kuten muutkin läsnäolevat, että\ntämä Fletcherin teeskentely, tämä teeskennelty esitteleminen, oli vain\nkeskustelua sillä aikaa kuin häntä tarkasteltiin.\n\nKnell tuli lähemmäksi, ja oli helppo nähdä siitä tavasta, millä\nFletcher luopui osuudestaan tilanteeseen, että jokin häntä kuuluisampi\nmies oli nyt ilmestynyt näyttämölle.\n\n\"Onko teillä täällä mitään liikeasioita?\" kysyi hän lyhyesti. Kun hän\npuhui, muodostivat hänen ilmeettömät kasvonsa kummallisen vastakohdan\nhänen äänensä kaiulle, sävylle ja julmuudelle. Tämä ääni ilmaisi, ettei\nsen omistaja ymmärrä leikkiä, ystävällisyyttä eikä sydämellisyyttä.\n\n\"Ei\", vastasi vieras.\n\n\"Tunnetteko ketään täällä?\"\n\n\"En ketään.\"\n\n\"Olette siis vain läpimatkalla?\"\n\n\"Niin.\"\n\n\"Tuonneko takamaihin päin?\"\n\nNyt seurasi lyhyt väliaika. Vieras näytti hieman suuttuvan\nsuoristautuessaan halveksivasti.\n\n\"No koska te kaikki näytätte niin kirotun ystävällisiltä ja\nhuomaavaisilta täällä Big Bendin maassa, en halua salata teiltä, että\nolen pakosalla\", vastasi hän harkitun ivallisesti.\n\n\"Ordin länsipuolelta, tuolta El Pasosta päin ehkä?\"\n\n\"Varmasti.\"\n\n\"Huh, niinköhän?\" Knellin sanat kuin halkaisivat ilman hiljentäen\nmelun. \"Olette jostakin tuolta joen alajuoksun varsilta. Sielläpäin\njuuri on tapana sanoa: 'Olen pakosalla'... Vieras, olette valehtelija.\"\n\nKannusten nopeasti kilistessä ja kenkien kolistessa joukko hajaantui\njättäen Knellin ja vieraan huoneen keskelle.\n\nTällaiset hurjat miehet eivät milloinkaan erehdy arvostellessaan jonkun\nmiehen rohkeutta. Knell oli lausunut terävän haasteensa ja seisoi\nvalmiina. Ja vieraskin muutti äkkiä raa'an ja hilpeän käytöksensä\nkokonaan toisenlaiseksi. Hän jäykistyi kuin pronssipatsaaksi ja näytti\nolevan hyvin perehtynyt tällaisiin tilanteihin. Hänen silmiinsä\nilmestyi kummallinen pistävä valo, joka tanssi kuin kompassin neula.\n\n\"En kiellä valehdelleeni\", sanoi hän, \"minkä vuoksi en viitsi\nsuuttuakaan haasteestanne. Haluan itselleni ystäviä enkä vihollisia. Te\nette minusta näytä miltään tuollaiselta kerskailijalta, joka toivoo\nsaavansa tappaa jonkun. Mutta jos olette sellainen, älkää enää\nvitkastelko, vaan aloittakaa tanssi... Katsokaa, minä en milloinkaan\nvetäise revolveriani esille ampuakseni sellaisia miehiä, ennenkuin he\nyrittävät vetäistä omansa.\"\n\nKnell silmäili tyynesti vastustajaansa hänen kummallisten kasvojensa\nmuuttumatta ollenkaan. Ja kuitenkin voitiin jollakin tavoin huomata\nhänen ulkomuodostaan, että tässä oli metallia, joka kilahti erilaiselta\nhänen korvissaan kuin hän oli odottanut. Pyydettynä aloittamaan\ntaistelun tahi perääntymään Knell todisti olevansa erehtymätön\nvaistossaan, mikä on luonteenomaista vain todelliselle\nmestariampujalle.\n\n\"Vieras, minä passaan\", sanoi hän ja kääntyen tarjoilupöytää päin hän\ntilasi ryypyn.\n\nJännitys laukesi, hiljaisuus rikkoutui, miehet täyttivät aukon ja\nsatunnainen riita näytti päättyneen. Jim Fletcher liittyi vieraaseen ja\nnyt hänen tuimuutensa muuttui kunnioitukseksi ja ystävällisyydeksi.\n\n\"Paremman nimen puutteessa aion sanoa teitä Dodgeksi\", sanoi hän.\n\n\"Dodge on yhtä hyvä nimi kuin joku toinenkin... Miehet, tulkaa\nlähemmäksi jälleen ja ellette voi olla ystävällisiä, olkaa kuitenkin\nvarovaisia.\"\n\nSellainen oli Buck Duanen ensi esiintyminen henkipattojen pienessä\nOrd-nimisessä kylässä.\n\nDuane oli jo ollut kolme kuukautta poissa Nuecen seuduilta. El Pasossa\nhän osti parhaimman hevosen, minkä voi saada, ja asestettuna ja muuten\nvarustettuna kaiken varalta hän oli lähtenyt tuntemattomille teille.\nVerkalleen ratsasteli hän kaupungista kaupunkiin, kylästä kylään,\nkartanosta kartanoon sovittaen puheensa ja toimensa sen vaikutelman\nmukaisiksi, minkä hän halusi tehdä kohtaamiinsa eri ihmisiin. Hän oli\nmilloin paimen milloin karjanomistaja, milloin maanviljelijä, milloin\nkarjanostaja tai maiden katselija, ja jo paljon ennen saapumistaan\nvilliin ja vihamieliseen Ordiin hän oli näytellyt henkipattoa, joka oli\nmatkalla uusille seuduille. Hän jatkoi matkaansa hitaasti, koska hän\ntahtoi oppia tuntemaan seudut, kylien ja kartanoiden asemat ja niiden\nihmisten työt, tavat, puheet, huvitukset ja pelonaiheet, joiden kanssa\nhän joutui tekemisiin. Vain eräästä hänelle mitä tärkeimmästä seikasta\n-- henkipatoista -- ei hän milloinkaan maininnut mitään, mutta\npuhumalla heistä kierrellen ja vaihtelemalla tuota vanhaa kartano- ja\nkarjatarinaa hän sai vähitellen tietää paljon sellaista, mikä\nmahdollisesti voi edistää hänen suunnitelmiaan. Tässä pelissä ei ajalla\nollut mitään merkitystä, hän sai käyttää tehtävänsä suorittamiseen\nvuosikausia, jos se olisi välttämätöntä. Sen hämmästyttävä ja\nvaarallinen luonne voitiin nähdä näistä hitaista, varovaisista\nvalmisteluista. Kuullessaan Fletcherin nimen ja jouduttuaan vastakkain\nKnellin kanssa hän tiesi saapuneensa hakemaansa paikkaan. Ord oli\nlaitumien laidalla sijaitseva kylänen, epäilemättä kunniallinen, mutta\nkuitenkin sellainen, että sieltä varmasti alkoi kiemurtelevia teitä\ntuonne henkipattojen vapaaseen ja kenenkään milloinkaan\nhäiritsemättömään paratiisiin -- Big Bendiin.\n\nDuane koetti miellyttää, ei kuitenkaan liiaksi, Fletcheriä ja muutamia\ntoisia miehiä, jotka olivat halukkaita puhelemaan, syömään ja juomaan,\nja sitten hoidettuaan hevostaan hän ratsasti pois kaupungista noin\nparin penikulman päähän erääseen metsikköön, jonka hän tullessaan oli\npannut merkille, ja siellä hän valmistautui viettämään yönsä hyvin\npiiloutuneena. Tämä toimenpide oli eduksi kahdessa suhteessa: hän oli\nsiellä paremmin turvassa, ja tällainen tottumus näytti hyvältä\nhenkipatoista, jotka siten olivat taipuvaisempia pitämään häntä\nerakkopakolaisena.\n\nJo kauan aikaa sitten Duane oli taistellut taistelun itsensä kanssa ja\nsaavuttanut kauan ikävöimänsä voiton. Hänen ulkonainen elämänsä ja\ntoimintansa oli melkein samanlaista kuin ennenkin, mutta hänen sisäinen\nelämänsä oli suunnattomasti muuttunut. Hänestä ei milloinkaan voinut\ntulla onnellista ihmistä eikä hän ikinä voinut kokonaan karkoittaa\nnoita ahdistavia näköhäiriöitä, jotka olivat kerran muodostaneet hänen\ntoivottomuutensa ja hulluutensa, mutta hän oli ottanut vastaan toimen,\nkokonaan mahdottoman muunlaiselle miehelle kuin hänelle, hän oli\ntuntenut sen tarkoituksen voimistuvan kummallisesti ja ihmeellisesti,\nja tästä tunteesta oli vähitellen kehittynyt tietoisuus, kuinka\nkiihkeästi hän nyt piti kiinni tästä seikasta, mikä poistaisi\nolemattomiin hänen entisen häpeänsä. Rautaiset kahleet eivät enää\nuhanneet hänen käsiään eivätkä rautaiset ovet enää ahdistaneet häntä\nunessa. Hän ei milloinkaan unhottanut olevansa vapaa. Ja tämän uuden\nmiehuuden tunteen keralla voimistui hänessä kummallisesti kiihkeä\ntoivo, että hän onnistuisi saamaan nämä henkipattojen päälliköt\ntuomituiksi. Hän ei milloinkaan nimittänyt heitä henkipatoiksi, vaan\nrosvoiksi, varkaiksi, ryöväreiksi, murhaajiksi ja rikollisiksi. Hän\ntunsi tämän levottoman kiihkeän tunteen voimistumisen, ja joskus hän\npelkäsi sitä enemmän kuin äskettäin saamaansa tämän vartijapalveluksen\nsuomaa intoa ja ylpeyttä. Se oli tuo entinen peritty tappamisvaisto,\njoka kohotti käärmepäätään uudessa valepuvussa. Mutta siitä hän ei\nvoinut olla varma. Hän pelkäsi sellaista ajatustakin ja voi vain\nodottaa.\n\nToinen Duanessa tapahtunut muutos, joka ei ollut kiihkeä eikä\nkannustava, vaan kuitenkin ehkä paljon tärkeämpi hänen elämänsä uudelle\nmerkitykselle, oli hänen henkipattoaikana kuolleen luonnonrakkautensa\nhuomaamaton palaaminen.\n\nVuosikausia oli hevonen ollut hänelle vain jonkinlainen liikuntoväline,\njoka oli kantanut häntä paikasta paikkaan tullakseen lyödyksi,\nkannustetuksi ja kiihoitetuksi säälimättömästi pakoon, mutta nyt tämä\nsuuri musta jaloine päineen oli hänen toverinsa, ystävänsä, veljensä ja\nrakkautensa esine, jota hän vartioi mustasukkaisesti, syötti ja\nharjoitti ja jolla hän ratsasti, ymmärtäen täydellisesti antaa arvoa\nsen suurelle nopeudelle ja kestävyydelle. Vuosikausia hän oli käyttänyt\npäivät niiden syntymisestä auringon noustessa pitkien tuntien läpi\niltaruskoon saakka nukkumiseen tahi lepoon jossakin kallioluolassa,\npajukossa tahi autiossa majassa; hän oli vihannut niitä, koska ne vain\nlisäsivät takaa-ajon aiheuttamia vaaroja ja pakottivat pakolaisen\nyksinäiseen kurjaan piileskelemiseen; mutta nyt oli aamun sarastus kuin\ntervehdys ja lupaus toisesta päivästä, jolloin hän jälleen voi\nratsastaa, suunnitella ja muistella ja jolloin aurinko, tuulet, sade ja\ntaivas olivat hänelle ilon aiheina kertoen hänelle jollakin tavoin\nvapaudesta. Vuosikausia olivat yöt olleet kuin synkkiä väliaikoja,\njolloin hänen oli ollut pakko ratsastaa salaa loppumattomia teitä\npitkin ja tuijottaa kissansilmin pimeän läpi noita liikkuvia hahmoja,\njotka ajoivat häntä alituisesti takaa, mutta nyt metsiköiden ja\nrotkojen hämärä, sumu ja varjot pimenivät yöksi kirkkaine tähtineen\npannen hänet tyynesti miettimään päivän tapahtumia, huomisen\nmahdollisuuksia ja tuoden ehkä mukanaan noiden entisten näköhäiriöitten\nlyhyen kulkueen ja sitten unen. Vuosikausia hän oli pitänyt rotkoja,\nlaaksoja ja vuoria jonkinlaisina piilopaikkoina toivoen niiden olevan\ntarpeeksi synkkiä ja villejä henkipatonkin pakopaikoiksi; mutta nyt hän\nkatseli näiden suurten erämaiden piirteitä jotenkin samoin kuin joku\npoika, joka kerran on halunnut päästä kiihkeästi seikkailemaan ja\nelämään niiden laajoilla alueilla.\n\nTänä yönä pysyi ihmeellinen rusotus kauan aikaa läntisellä taivaalla,\nja tätä kirkkaan taivaan kullanväristä taustaa vasten kuvastui Mount\nOrdin jylhä musta huippu kohoten korkealle kauniina mutta etäisenä,\nuhkaavana ja kuitenkin kutsuvana. Ei siis ihme, että Duane katseli\nlumottuna tätä huippua. Jossakin syvällä sen rosoisilla rinteillä tahi\nkaukana jossakin mutkaisessa rotkossa oli piilossa päähenkipaton,\nCheseldinen, salainen linnoitus. Kaikkialla joen rantamilla aina El\nPasosta asti Duane oli kuullut puhuttavan Cheseldinestä, hänen\njoukostaan ja hirveistä teoistaan, hänen viekkaudestaan ja laajalle\nulottuvista ryöstöretkistään ja hänen muuttelemisestaan paikasta\npaikkaan kuin virvatuli, mutta ei milloinkaan sanaakaan hänen\npiilopaikastaan eikä hiiskaustakaan hänen ulkomuodostaan.\n\nDuane ei palannutkaan enää seuraavana päivänä Ordiin, vaan suuntasi\nkulkunsa pohjoiseen päin ratsastaen erästä kuoppaista vähitellen\nviettävää tietä pitkin, jota myöten näyttiin silloin tällöin ajetun\nkarjaa. Koska hän oli ratsastanut maahan lännestä päin, vei tämä\npohjoinen suunta hänet kokonaan tuntemattomille ruuduille. Mutta\nratsastaessaan hän kuitenkin piti kaikkea niin tarkasti silmällä, että\nhän tulevaisuudessa tiesi varmasti tuntevansa alueen, mikä olisi\nhänelle eduksi, jos hän joskus sattuisi kulkemaan tätä samaa tietä.\n\nKumpuinen, villi ja pensaita kasvava mäki aleni vähitellen\njuurikukkuloiden rinteiltä tasaiseksi suurenmoiseksi laitumeksi, missä\nDuane sai ratsastaa sen päivän puoleenpäivään saakka näkemättä\nainoatakaan karjalaumaa tahi kartanoa. Silloin hän huomasi savua\nrautatieltä ja ratsastettuaan pari tuntia hän saapui erääseen\nkaupunkiin, joka kysyttäessä osoittautui Bradfordiksi. Se oli suurin\nkaupunki, missä hän oli vieraillut Marfan jälkeen, ja hän otaksui\nsiinä olevan tuhat tahi tuhatviisisataa asukasta meksikolaisia\nlukuunottamatta. Hän arveli sen itselleen sopivaksi pysähdyspaikaksi\njoksikin aikaa, koska se oli Ordin läheisin kaupunki, vain\nneljänkymmenen penikulman päässä siitä. Senvuoksi hän sitoi hevosensa\nkiinni erään kaupan edustalle ja alkoi hitaasti tarkastella Bradfordia.\n\nMutta vasta illan pimeyttä sai Duane vahvistuksen Bradfordia vastaan\nkohdistuneille epäluuloilleen. Silloin kaupunki kuin heräsi ja siellä\noli pitkä rivi kapakoita, tanssisaleja ja pelipaikkoja täydessä\nkäynnissä. Duane kävi niissä kaikissa hämmästyen nähdessään täälläkin\nvietettävän samanlaista hurjaa ja vapaata elämää kuin Blandin leirissä\njoen varrella sen parhaimpana kukoistusaikana. Täällä hän sai selvästi\ntuntea, että kuta kauemmaksi länteen päin jokea seuraten matkustettiin,\nsitä harvemmassa siellä oli kunniallisia asutuksia, mutta sitä enemmän\nturmeltuneita luonteita ja johdonmukaisesti siis sitä enemmän\nlaittomuutta. Duane palasi asuntoonsa vakuutettuna siitä, että\nMacNellyn tehtävä Big Bendin maan puhdistamiseksi oli suunnattoman\nvaikea. Hän oli kuitenkin sitä mieltä, että komppaniallinen pelottomia\nja nopeasti ampuvia vartijoita olisi pian puhdistanut tämän Bradfordin.\n\nRavintoloitsijalla oli eräs toinenkin vieras tänä iltana, muudan pitkä\nmustatakkinen ja leveälierihattuinen texasilainen, joka muistutti\nDuanesta hänen isoisäänsä. Tämän miehen katse oli läpitunkeva, käytös\nkohtelias ja hän näytti hyvin taipuvaiselta toveruuteen ja ryyppyjen\nnaukkailemiseen. Herrasmies esitti itsensä eversti Webbiksi Marfasta ja\nnäytti pitävän aivan selvänä asiana, ettei Duane mainitse mitään\nitsestään.\n\n\"Herra, se on minulle aivan yhdentekevää\", sanoi hän suoraan hujauttaen\nkädellään. \"Olen matkustellut paljon. Texas on vapaa maa ja nämä\nrajaseudut ovat sellaisia, missä ihmiselle on terveellisempää ja aivan\nyhtä ystävällistä olla vähemmän utelias toveriinsa nähden. Voitte olla\nvaikka Cheseldine Big Bendistä, tahi tuomari Little El Pasosta -- se on\nminulle aivan yhdentekevää. Juon kaikissa tapauksissa mielelläni\nkanssanne.\"\n\nDuane kiitti häntä ollen tietoinen pidättyväisyydestä ja arvokkuudesta,\njoita hän ei olisi voinut tuntea eikä teeskennellä kolme kuukautta\naikaisemmin. Ja sitten hän oli hyvä kuuntelija, kuten aina ennenkin.\nEversti Webb kertoi muun muassa tulleensa Big Bendiin järjestämään\nerään kuolleen veljensä asioita, joka oli ollut tilanomistaja ja\nsheriffi eräässä Fairdale-nimisessä kaupungissa.\n\n\"Mutta en löytänyt sieltä asioita, en kartanoa enkä hänen\nhautaamakaan\", sanoi eversti Webb. \"Ja sanon teille suoraan, herra,\nettä jos vain helvetti on tätä Fairdalea kamalampi paikka, en halua\nsovittaa syntejäni siellä.\"\n\n\"Fairdale!... Kuvittelen sheriffien saavan työskennellä kovasti täällä\njärjestyksen ylläpitämiseksi\", vastasi Duane koettaen näyttää\nvälinpitämättömältä.\n\nEversti kirosi hilpeästi.\n\n\"Veljeni oli ainoa rehellinen sheriffi, mitä Fairdalessa milloinkaan on\nollut. Oli oikein ihmeellistä, kuinka kauan hän voi siellä vaikuttaa.\nMutta hän oli rohkea, osasi käyttää revolveriaan ja toimi rehellisesti.\nSitten hän oli niin viisas, että rajoitti työnsä oman kaupunkinsa ja\nnaapuriston rikollisiin. Hän antoi ratsastavien henkipattojen olla\nrauhassa. Muussa tapauksessa hän ei olisi saanut olla siellä hengissä\npäivääkään... Nämä rajaseudut tarvitsevat, herra, rauhoittuakseen\nainakin kuusi komppaniallista texasilaisia vartijoita.\"\n\nDuane tunsi everstin tutkivan katseen kohdistuvan itseensä.\n\n\"Tiedättekö mitään noista vartijoista?\" kysyi hän.\n\n\"Jouduin heidän kanssaan tekemisiin kymmenen vuotta sitten asuessani\nSan Antoniossa. Hienoa joukkoa, joka takaa Texasin vapauttamisen.\"\n\n\"Maaherra Stone ei tunnu olevan samaa mieltä kanssanne\", sanoi Duane.\n\nTässä eversti Webb räjähti. Maaherra ei nähtävästi ollut hänen\nvalitsemansa tällaisen suuren valtion toimeenpanevaksi päälliköksi. Hän\npuhui politiikkaa hetkisen ja jutteli sitten kauan aikaa Pecon\nlänsipuolella sijaitsevista laajoista autioista alueista, jotka eivät\nnäyttäneet milloinkaan saavan minkäänlaisia etuoikeuksia Austinilta.\nHän puhui niin paljon, että Duane käsitti hänen juuri olevan sellaisen\nymmärtäväisen ja tietävän kunniallinen kansalaisen, jollaiseen hän oli\nhalunnut tutustua. Hän koettikin tämän jälkeen olla miellyttävä ja\nmielenkiintoinen, huomaten hetkisen kuluttua, että hän nyt oli\ntilaisuudessa tekemään arvokkaan tuttavuuden, ehkäpä saamaan itselleen\nystävänkin.\n\n\"Olen outo näillä seuduilla\", sanoi Duane vihdoin. \"Millaisesta\nhenkipattotilanteesta te oikeastaan puhuittekaan?\"\n\n\"Vain tästä yleisestä kirotusta ja uskomattomasta. Ei mitään\nrosvoamista enää, vaan kokonaisten laumojen ryöstämistä, mihin hommaan\nmuutamat suuret karjanomistajat, joita luullaan rehellisiksi, ovat yhtä\nsyyllisiä kuin henkipatotkin. Tehän tiedätte, että näillä rajaseuduilla\nrosvot ovat aina voineet varastaa niin paljon karjaa kuin ovat\nhalunneet. Mutta suurista laumoista vapautuminen ei ole niinkään\nhelppoa. Tämän paikkakunnan ja Valentinen välillä työskentelevillä\njoukoilla ei kuitenkaan näytä olevan tällaisia vastuksia. Kukaan ei\naavistakaan, minne varastetut naudat kuljetetaan. Mutta minä en ole\nainoa, joka luulee että suurin osa niistä luovutetaan muutamille\nsuurille karjanomistajille. He laivaavat ne sitten San Antonioon,\nAustiniin, New Orleansiin ja El Pasoonkin. Jos ratsastatte karjatietä\npitkin täältä Marfaan tahi Valentineen, näette kuolleita nautoja\nkaikkialla tien varsilla ja harhailevia eläimiä pensaikossa. Laumat on\najettu nopeasti kauaksi eikä laumasta eronneita eläimiä ole otettu\nkiinni.\"\n\n\"Siis jonkinlaista tukkukauppaa, vai mitä?\" huomautti Duane. \"Keitä\nnämä suuret karjanomistajat ovat?\"\n\nEversti Webb näytti vähän hämmästyvän kuullessaan tämän äkillisen\nkysymyksen. Hän kohdisti läpitunkevan katseensa Duaneen sivellen\nmiettiväisesti terävää partaansa.\n\n\"En tietysti halua mainita mitään nimiä. Mielipiteet ovat aivan eri\nasioita kuin suorat syytökset. Tämä ei ole mikään terveellinen maa\nilmiantajalle.\"\n\nMutta puheen kääntyessä suoraan henkipattoihin eversti Webb puhui\nkainostelematta. Duane ei voinut päättää, oliko tämä everstin mieliaihe\nvai olivatko henkipatot niin huomattavia olemukseltaan ja töiltään,\nettä kuka tahansa tiesi kaiken heistä. Kuuluisin nimi joen varsilla oli\nCheseldinen, vaikka se kuulostikin sellaiselta nimeltä, jossa ei ole\nmitään yksilöllistä. Ei kukaan everstin tuntema rehellinen ihminen\nollut milloinkaan nähnyt Cheseldineä, ja kaikki ne, jotka vaativat\ntämän epäilyttävän kunnian osakseen, vaihtelivat niin kuvaillessaan\ntätä päällikköä, että he vain hämmensivät totuutta ja lisäsivät tähän\nhenkipattoon liittyvää salaperäisyyttä. Tämä on kummallista puhetta\nhenkipattojen johtajasta, koska ei kukaan voinut sanoa tuntevansa häntä\nenempää kuin todistaakaan, että hän joskus olisi tappanut jonkun\nmiehen. Veri vuoti kuin vesi Big Bendin maassa ja Cheseldinen sanottiin\nvuodattavan sitä. Ja kuitenkin jäi se tosiseikka kumoamattomaksi, ettei\nkukaan silminnäkijä voinut liittää näitä ilkiöitä keneenkään\nCheseldine-nimiseen mieheen. Mutta yllättävän vastakohdan tälle\nsalaperäisyydelle muodostivat Pogginin ja Knellin, hänen ensimmäisten\napulaistensa, henkilöllisyys, luonne ja kylmäveriset teot. He olivat\ntuttuja henkilöitä kaikissa kaupungeissa parinsadan penikulmankin\npäässä Bradfordista. Knellkin oli kuuluisa, mutta mestariampujana,\njolla oli uskomattoman paljon uhreja omallatunnollaan, Poggin oli häntä\netevämpi. Jos Pogginilla oli joku ystävä, ei kukaan ollut kuullut\nhänestä milloinkaan puhuttavankaan. Hänen rohkeudestaan oli satoja\nkertomuksia, samoin kuin hänen ihmeellisestä ampumataidostaan,\npelihimostaan, rakkaudestaan hevosiin ja kylmästä, leppymättömästä ja\nepäinhimillisestä tavastaan poistaa tieltään kaikki vastustajansa.\n\n\"Cheseldine on nimi, hirveä nimi\", sanoi eversti Webb. \"Joskus\narvailenkin, piileekö sen takana ketään henkilöä. Mutta siinä\ntapauksessa voidaan kysyä, missä tämän joukon suunnittelevat aivot\nsijaitsevat? Ei, näiden rajaryöstöjen suunnittelijan täytyy olla oikea\nmestari alallaan ja sitäpaitsi mies, joka kykenee hillitsemään Pogginin\nja Knellin laisia roistojakin. Kaikkien Länsi-Texasin kehittämien\ntuhansien henkipattojen joukossa ovat nämä kolme olleet kuuluisimmat\nviimeisten vuosikymmenien aikana. Etelä-Texasissa, Pecon ja Nuecen\nvälillä, on ollut ja on vieläkin monta pahaa miestä. Mutta epäilen,\nkykenesikö kukaan siellä oleskeleva henkipatto, lukuunottamatta ehkä\nBuck Duanea, kilpailemaan Pogginin kanssa. Olette kai kuullut\npuhuttavan tästä Duanesta?\"\n\n\"Kyllä vähän\", vastasi Duane tyynesti. \"Olen Etelä-Texasista. Buck\nDuane tunnetaan siis täälläkin?\"\n\n\"Missäpä ei hänen nimeään tiedettäisi\", vastasi eversti Webb.\n\n\"Olen painanut muistiini hänen tekonsa, kuten muidenkin. Duanekin on\ntietysti hieman salaperäinen olento, koska hän on yksinäinen\nhenkipatto, vaikkakaan ei Cheseldinen kaltainen. Tännekin on\nkulkeutunut paljon juttuja Duanesta, muutamia oikein hirveitäkin, mutta\nhuolimatta niistä verhoutuu tämä Nuecen henkipatto sittenkin\njonkinlaiseen romantiikkaan. Hän on tappanut kolme suurta\nhenkipattopäällikköä, Blandin, Hardinin ja, -- ja, -- tuon kolmannen\nnimen olen unhottanut. Hardin tunnettiin täällä Big Bendissäkin ja\nhänellä oli ystäviä täällä. Bland oli surullisen kuuluisa Del Rion\nvarsilla.\"\n\n\"Siis tällä Duanella on jonkinlainen tavaton maine Pecon\nlänsipuolella?\" kysyi Duane.\n\n\"Häntä luullaan enemmän henkipattojen kuin rehellisten miesten\nviholliseksi. Ymmärrän, että Duanella on paljon ystäviä, kokonaiset\nmaakunnat kannattavat häntä, salaa tietysti, koska hän on takaa-ajettu\nhenkipatto, jonka päästä on luvattu palkinto. Hänen maineensa tässä\nmaassa näyttää johtuvan hänen verrattomasta ampumataidostaan ja\nvihastaan henkipattojen päälliköitä kohtaan. Olen kuullut monen\nkartanonomistajan sanovan: 'Toivon Jumalan nimessä, että Buck Duane\ntulisi tänne! Antaisin sata pesoa, jos näkisin hänen ja Pogginin\nkohtaavan toisensa.' On kummallista, vieras, kuinka nämä kuuluisat\nhenkipatot ovat kateellisia toisiaan kohtaan.\"\n\n\"Niin, todellakin, kaikki heihin liittyvä on kummallista\", vastasi\nDuane. \"Onko Cheseldinen joukko saanut aikaan mitään viime aikoina?\"\n\n\"Ei. Nämä seudut ovat saaneet olla rauhassa ryöstöiltä kuukausia,\nvaikka selittämättömiä karjan siirtelemisiä onkin tapahtunut. Ehkä\nkaikki nykyjään laivatut naudat onkin ryöstetty kauan aikaa sitten.\nCheseldine toimii niin laajalla alueella, liian laajalla, että uutiset\nvoisivat ehtiä tänne viikon kuluessa. Sitten ei hänestä kuulla\npuhuttavan mitään pitkiin aikoihin. Tällaiset väliajat ennustavat\nvarmasti jotakin kovaa myrskyä ennen pitkää. Ja Cheseldinen hommat, kun\nne tapahtuvat harvoin pitkien väliaikojen jälkeen, ovat sitten aina\nsuurempia ja rohkeampia. Täällä on sellaisiakin henkilöitä, jotka\nluulevat ettei Cheseldinellä ole ollut mitään tekemistä pankinryöstöjen\nja junien pysähdyttämisien kanssa tässä maassa viime vuosien kuluessa,\nmutta se on vain tyhmää päättelemistä. Sellaiset teot ovat olleet liian\nhyvin suunniteltuja ja niin varmasti suoritettuja, ettei niistä voida\nsyyttää meksikolaisia eikä tavallisia henkipattoja.\"\n\n\"Mitä luulette kaikesta tästä? Kuinka luulette kaiken tämän päättyvän?\nOtaksutteko tuon henkipaton tulevan milloinkaan karkoitetuksi?\" kysyi\nDuane.\n\n\"Ei milloinkaan! Rio Granden varsilla tulee aina asumaan henkipattoja.\nKaikki maailman armeijatkaan eivät voisi tutkia tarkasti tuon\ntuhannenviidensadan penikulman pituisen joen rannoilla kasvavia\nviidakkoja. Mutta tällainen henkipattojen ylivalta, kuin näiden\nkuuluisien johtajien, loppuu ennemmin tahi myöhemmin. Kaikki rikolliset\nkokoontuvat tänne Lounaaseen, mutta eivät niin suurissa joukoissa\neivätkä niin nopeasti kuin uranuurtajat. Ja sitäpaitsi tappavat\nhenkipatot toisiaan ja kartanonomistajat suuttuvat hitaasti, hitaammin\nkuin ryhtyvät toimintaan. Mutta ne ajat koittavat piakkoin. Kunpa he\nvain saisivat kykenevän johtajan aloittaakseen taistelun! Mutta hänkin\nilmestyy varmasti. Puhutaan samanlaisista vapaaehtoisista joukoista,\njollaisia on järjestetty Kaliforniassa ja joiden päävoima nyt on\nIdahossa. Nämä ovat toistaiseksi vain huhuja, mutta sellainenkin aika\nkoittaa vielä varmasti. Ja sellaisten miesten kuin Cheseldinen ja\nPogginin päivät ovat luetut.\"\n\nDuane meni sinä iltana nukkumaan tavattomasti ajatuksiinsa vaipuneena.\nPitkä tie alkoi lämmitä hänen jalkainsa alla. Tämä puhelias eversti oli\nantanut hänelle uusia aatteita. Häntä hämmästytti, että hän oli\nkuuluisa täällä ylemmän Rio Granden varsillakin. Luultavaa oli, ettei\nhän voisi pitkää aikaa piilottaa henkilöllisyyttään, ja siitä hän oli\nmelkein varma, että hän pian tulisi kohtaamaan tämän rohkean ja\nhäikäilemättömästi ryöstelevän joukon päälliköt. Mutta ei hän voinut\npäästä selville siitä, olisiko hän paremmin turvassa tunnettuna vai\ntuntemattomana. Edellisessä tapauksessa hänen ainoa mahdollisuutensa\nnojautui hänen nimensä kohtalokkaaseen maineeseen, omaan voimaansa\npysyä tilanteen tasalla ja toimintaansa. Hän ei ollut milloinkaan\nuneksinutkaan mistään vainukoiran taipumuksista luonteessaan, mutta nyt\nhän tunsi jotakin sellaista. Ja syrjäyttäen kaikki muut kohdistuivat\nhänen ajatuksensa Pogginiin -- Cheseldinen käskyjen raakaan\ntoimeenpanijaan, mutta voimakkaimmin kuitenkin Pogginiin --\nmestariampujaan. Tämä muodosti jo itsessään varoituksen Duanelle. Hän\ntunsi peloittavien voimien myllertävän rinnassaan. Niihin liittyi tuo\nvakava ja järkähtämätön päätös Cheseldinen joukon hajoittamisesta, että\nvaltion maaherra voisi huomata MacNellyn kerskailun olleen oikeutettua.\nMutta se ei ollut kuitenkaan Duanen mielessä niin voimakkaana kuin\njokin kummallisen julma ja kuolettava vaisto, jonka hän koetti\ntukahduttaa pelosta, että hän välttämättä halusi tappaa Pogginin, ei\nvaltion eikä MacNellylle antamansa lupauksen, vaan itsensä vuoksi.\nOliko hänen isänsä veri ja kovat vuodet tehneet Duanesta sellaisen\nmiehen, joka vaistomaisesti halusi kohdata Pogginin? Hän oli\nvannoutunut MacNellyn palvelukseen ja taisteli nyt itsensä kanssa\nvoidakseen painaa sen, ja vain sen, mieleensä.\n\nDuane sai kuulla, että Fairdale sijaitsi parin päivän ratsastusmatkan\npäässä Bradfordista pohjoiseen. Valtion postivaunut tekivät tämän\nmatkan kaksi kertaa viikossa.\n\nHän nousi seuraavana aamuna satulaan suunnaten matkansa Fairdalea\nkohti. Hän ratsasti hitaasti kuin olisi hän halunnut painaa mieleensä\nniin tarkan kuvan seudusta kuin suinkin. Tien varrella oli vain\nmuutamia kartanoita. Mutta kuta kauemmaksi hän pääsi, sitä paremmiksi\nmuuttuivat laitumet ja, mikä kummallisinta, sitä harvemmiksi\nkarjalaumat.\n\nAurinko alkoi juuri painua mailleen, kun hän näki edessään ryhmän\ntiilirakennuksia, jotka sijaitsivat Fairdalen ja Bradfordin\npuolivälissä. Duane oli kuullut, että siellä on kodikas ravintola\nmatkustajille.\n\nKun hän pysähdytti hevosensa ravintolan edustalla, tervehtivät isäntä,\nhänen perheensä ja joukko laiskoittelijoita häntä lyhyesti.\n\n\"Ratsastitte varmaankin postivaunujen ohi, vai mitä?\" huomautti muudan.\n\n\"Tuolta ne jo tulevat\", sanoi toinen. \"Joe näyttää ajavan kovasti\ntänään.\"\n\nDuane näki kaukana tiellä tomupilviä, hevosia ja kömpelöt vaunut. Kun\nhän oli hoitanut hevostaan, palasi hän ravintolan edustalla\nkokoontuneeseen joukkoon. He odottivat postivaunuja sellaisella\nmielenkiinnolla, mikä on tavallista eristetyille ihmisille. Vaunut\nsaapuivatkin pian, nuo suuret lian tahraamat ja tomuiset ajopelit\nkatolle ja taakse köytettyine tavaroineen. Niistä laskeutui joukko\nmatkustajia, mutta Duanen huomio kiintyi vain kolmeen heistä. Muudan\noli eräs pitkä, tumma, miellyttävän näköinen mies ja toiset olivat\nnaisia, joilla oli pitkät harmaat ulsterit ja hunnut yllään. Duane\nkuuli ravintolan omistajan nimittävän miestä eversti Longstrethiksi, ja\nkun seurue meni ravintolaan, sieppasi Duanen tarkka korva muutamia\nsanoja, jotka ilmaisivat hänelle, että Longstreth oli Fairdalen\nkaupunginpäällikkö.\n\nDuane meni itsekin sisään ja sai kuulla illallisen piakkoin\nvalmistuvan. Pöydässä hän huomasi istuvansa noita kolmea vastapäätä,\njotka olivat kiinnittäneet hänen huomionsa.\n\n\"Ruth, kadehdin noita onnellisia paimenia\", sanoi Longstreth.\n\nRuth oli kiharatukkainen tyttö harmaine tahi pähkinänkarvaisine\nsilmineen.\n\n\"Olen oikein mieletön ratsastamaan hurjilla hevosilla\", sanoi hän.\n\nDuane ymmärsi, että tyttö oli vain tullut vierailemaan Länsi-Texasiin.\nToisen tytön syvä ääni, joka oli suloinen kuin tiukujen soitto, pakotti\nDuanen kiinnittämään huomionsa tarkemmin häneen. Hän oli niin kaunis,\nettei Duane ollut milloinkaan nähnyt kauniimpaa naista. Tyttö oli kyllä\nhyvin solakka, mutta hänen vartalonsa ääriviivoista oli Duane\nnäkevinään, että hän oli ainakin parinkymmenen vuoden ikäinen, ellei\nvanhempi. Niin kauniita käsiä kuin hänen ei Duane muistanut milloinkaan\nnähneensä. Hän ei muistuttanut ollenkaan everstiä, joka oli nähtävästi\nhänen isänsä. Hän näytti väsyneeltä ja tyyneltä, jopa surulliseltakin\nKasvot olivat soikeat ja hienopiirteiset, iho puhdas, oliivin värinen;\nsoikeat silmät olivat kaukana toisistaan, sysimustat ja kauniit\nkatsella; nenä oli hento ja suora ja siinä oli jotakin hermostunutta ja\nhienoa, mikä pani Duanen ajattelemaan täysiveristä; suu ei ollut\nmillään tavalla liian pieni, mutta jalopiirteinen, tukka muistutti\nvesisuihkua ja kaikki nämä piirteet ilmaisivat hänen kauneutensa\nDuanelle. Duane uskoi hänen polveutuvan jostakin Itä-Texasin vanhasta\nranskalaisesta perheestä ja oli aivan varma siitä, kun neitonen katsoi\nhäneen hänen melko itsepäisen katseensa pakottamana. Hänen silmissään\noli ylpeyttä, tulta ja intohimoa. Duane tunsi punastuvansa\nhämmennyksestä. Hänen tuijottamisensa tyttöön oli kenties ollut\njulkeaa, vaikkakin tiedotonta. Kuinka monta vuotta siitä olikaan\nkulunut, kun hän oli saanut katsella hänen laistaan tyttöä? Senjälkeen\nhän suuntasi katseensa lautaseensa näyttäen kuitenkin tietävän\nherättäneensä mielenkiintoa molemmissa tytöissä.\n\nIllallisen jälkeen kokoontuivat vieraat erääseen suureen\nseurusteluhuoneeseen, missä avonainen takka leimuavine\nmesquite-oksineen levitti lämpöä ja iloista loimua ympärilleen. Duane\nistuutui nurkkaan pöydän ääreen ja haettuaan sanomalehden käteensä\nalkoi lukea. Hetkisen kuluttua kohottaessaan katsettaan hän näki pari\ntummakasvoista miestä, vieraita, joita ei ollut näkynyt ravintolassa\nennen, katsovan huoneeseen ovelta. Kun he näkivät Duanen huomanneen\nheidät, perääntyivät he pois näkyvistä.\n\nDuanen mieleen juolahti äkkiä, että vieraat käyttäytyivät\nepäilyttävästi. Seitsenkymmenluvulla oli Texasissa huonoa politiikkaa\nsellainen, että vieraiden sallittiin mennä huomaamatta tiehensä. Duane\nmietti hetkisen lähtien sitten tarkastelemaan noita paria miestä. Ovi\naukeni pienelle pihalle, jonka takana oli pieni likainen ja hämärä\nkapakkahuone. Siellä näki Duane ravintoloitsijan jakelevan ryyppyjä\nnoille molemmille vieraille. He katsahtivat ylös hänen tullessaan\nhuoneeseen ja toinen sanoi kuiskaten jotakin toiselle. Duane kuvitteli\nnähneensä toisen heistä ennenkin jossakin. Texasissa, missä kaikki\nulkosalla asustavat miehet ovat raakoja, päivettyneitä, ylpeitä ja\njoskus hyvinkin julman näköisiä, ei ollut niinkään helppo erottaa\nrikollisia rehellisistä. Mutta Duanen rajaseudulla viettämät vuodet\nolivat terästäneet hänen luonnollista vaistoaan tahi lahjojaan ymmärtää\nihmisluonteita tahi ainakin tuntea ihmisissä piilevän pahan, ja hän\ntiesi heti nämä vieraat epärehellisiksi miehiksi.\n\n\"Juokaa jotakin\", sanoi toinen veitikkamaisesti. Molemmat tarkastelivat\nDuanea päästä jalkoihin asti.\n\n\"Ei kiitoksia, en juo mitään\", vastasi Duane vastaten heidän\ntarkasteluunsa uteliaana. \"Kuinka temput menestyvät Big Bendissä?\"\n\nMolemmat miehet tuijottivat häneen. Duanen ei ollut tarvinnut muuta\nkuin katsahtaa heihin huomatakseen heidät sellaisiksi roistoiksi,\njoista ei ollut milloinkaan puutetta joen varsilla. Näissä vieraissa\noli sellainen leima ja heidän hämmästyksensä osoitti, että hän oli\noikeassa. Nyt näytti ravintoloitsijakin tulevan hieman levottomaksi\nottaen osaa asiakkaittensa hämmästykseen. Mitään enempää ei puhuttu\nsillä hetkellä ja molemmat miehet poistuivat melko nopeasti.\n\n\"Kuulkaahan, isäntä, turisitteko noita miehiä?\" kysyi Duane\nravintoloitsijalta.\n\n\"En.\"\n\n\"Mistäpäin he saapuivat?\"\n\n\"Nyt kun muistelen sitä, nuo miehet ratsastivat tänne tänään molemmilta\nsuunnilta\", vastasi hän nojautuen molemmilla käsillään pöytään ja\nkatsoen Duaneen. \"He söivät päivällistä täällä sanoen tulevansa\nBradfordista ja saapuivat tänne toistamiseen postivaunujen jälkeen.\"\n\nKun Duane palasi seurusteluhuoneeseen, oli eversti Longstreth poistunut\nsieltä samoin kuin useat muutkin matkustajat. Neiti Ruth istui hänen\näskeisessä tuolissaan ja neiti Longstreth istui pöydän toisella puolen\nhäntä vastapäätä. Duane meni suoraan heidän luokseen.\n\n\"Suokaa minulle anteeksi\", sanoi Duane heille. \"Haluan vain kertoa\nteille, että täällä on pari roiston näköistä miestä. Olen juuri\npuhutellut heitä. Heillä on paha mielessä. Kehoittakaa isäänne\nvalppauteen. Lukitkaa ovenne ja sulkekaa ikkunoittenne luukut yöksi.\"\n\n\"Ah!\" huudahti Ruth melko hiljaa. \"Ray, kuulitko?\"\n\n\"Kiitoksia; koetamme olla hyvin varovaisia\", sanoi neiti Longstreth\nmiellyttävästi. Hänen punaiset poskensa olivat kalvenneet äkkiä. \"Näin\nnoiden miesten tarkastelevan teitä ovelta. Heillä oli niin kirkkaat\ntummat silmät. Onko täällä todellakin niin vaarallista?\"\n\n\"On luullakseni\", vastasi Duane.\n\nPehmeät nopeat askeleet hänen takanaan kaikuivat ennen käheää ääntä:\n\"Kädet ylös!\"\n\nEi kukaan ihminen kyennyt käsittämään nopeammin kuin Duane näiden\nsanojen merkitystä. Hänen käsivartensa kohosivat. Neiti Ruth huudahti\nhiljaa pelokkaasti vaipuen muutamaan tuoliin. Neiti Longstreth taas\nkalpeni ja hänen silmänsä laajentuivat. Molemmat tytöt tuijottivat\njohonkin Duanen takana seisovaan mieheen.\n\n\"Kääntykää tännepäin\", määräsi käheä ääni.\n\nSuuri tummakasvoinen vieras, tuo parrakas, joka oli kuiskannut\ntoverilleen kapakkahuoneessa ja tarjonnut Duanelle ryyppyä, piti\nrevolveria suunnattuna häntä kohti. Hän tuli lähemmäksi kiiluvin\nsilmin, painoi revolverin suun Duanen rintaan työntäen toisen kätensä\nhänen povitaskuunsa ja vetäisten sieltä esille setelitukun. Sitten hän\nkumartui matalalle tunnustellen Duanen lonkkaa, osui kädellään hänen\nrevolveriinsa ja otti sen haltuunsa. Sitten hän taputteli toista\nlonkkaa hakien nähtävästi toista asetta. Tehtyään sen hän perääntyi\nnäyttäen niin vihamielisen tyytyväiseltä, että Duane otaksui häntä vain\ntavalliseksi varkaaksi, kokemattomaksi aloittelijaksi tällaiseen\ntehtävään.\n\nHänen toverinsa seisoi ovella uhaten revolverillaan paria muuta miestä,\njotka seisoivat paikallaan säikähtyneinä ja sanattomina.\n\n\"Koeta kiiruhtaa, Bill!\" huusi tämä mies katsahtaen taakseen. Pihalta\nkuului kavioiden töminää. Rosvoilla oli tietysti hevoset odottamassa.\nBilliksi kutsuttu käveli huoneen poikki ruveten uhkaamaan raa'asti ja\nhuolettoman nopeasti noita molempia miehiä revolverillaan ja tutkimaan\nheidän taskujaan. Ovella seisova rosvo huudahti: \"Kiiruhda!\" ja katosi.\n\nDuane arvaili, missä ravintoloitsija, eversti Longstreth ja toiset pari\nmatkustajaa olivat. Parrakas rosvo lopetti pian etsimisensä ja hänen\nmurahteluistaan Duane ymmärsi, että hän oli saanut huonon korvauksen\nvaivoistaan. Sitten hän pyörähti taas ympäri. Duane ei ollut\nliikkauttanut lihastakaan, vaan seisonut paikallaan täydellisesti\ntyynenä käsivarret koholla. Rosvo perääntyi katsellen verestävillä\nsilmillään tyttöjä. Neiti Longstreth ei värähtänytkään, mutta pienempi\ntyttö näytti olevan pyörtymäisillään.\n\n\"Älä vaikeroi siinä ollenkaan!\" sanoi rosvo hiljaa tiukasti uhaten\nRuthia revolverillaan. Silloin Duane tiesi varmasti, ettei mies ollut\nmikään maantien ritari, vaan selvä häikäilemätön rosvo vain. Vaara pani\naina Duanen iloitsemaan jonkinlaisesta kylmästä riemusta, mutta nyt hän\ntunsi jotakin kuumaa kumpuilevan sisässään. Hänellä oli pieni revolveri\ntaskussaan. Rosvo ei ollut löytänyt sitä ja nyt alkoi Duane punnita\nmahdollisuuksia.\n\n\"Onko teillä rahaa, jalokiviä tahi timantteja?\" kysyi rosvo tuimasti.\n\nNeiti Ruth pyörtyi. Rosvo lähestyi silloin neiti Longstrethiä, joka\nseisoi paikallaan kädet painettuina rintaa vasten. Rosvo ajatteli\nnähtävästi tämän asennon merkitsevän sitä, että hän oli piilottanut\narvoesineensä poveensa. Mutta Duane otaksui kuitenkin, että neiti oli\nvaistomaisesti painanut kätensä sykkivää sydäntään vasten.\n\n\"Antakaa ne tänne!\" sanoi mies käheästi ojentaen kätensä tarttuakseen\ntyttöön.\n\n\"Älkää koskeko minuun!\" huusi neiti leimuavin silmin. Hän ei\nliikahtanutkaan ja näytti voivan säilyttää rohkeutensa.\n\nSe värisytti Duanea. Hän huomasi nyt saavansa pian jonkinlaisen\nmahdollisuuden. Odottaminen oli ollut vain viisautta hänen puoleltaan.\nMutta nyt se tuntui kovalta. Neiti Ruth oli pyörtynyt, mikä olikin\nhyvä. Neiti Longstreth näytti taistelunhaluiselta, mikä seikka auttoi\nDuanea, vaikka se mahdollisesti saattoikin neidin pahoinpitelyn\nesineeksi. Hän väisti pari miehen häneen suuntaamaa lyöntiä, mutta\nsitten miehen raskas käsi tarttui hänen puseroonsa ja repäisi sen\nhajalle yhdellä ainoalla tempaisulla paljastaen hänen kauniin\nolkapäänsä, valkoisen kuin lumi.\n\nHän huudahti. Tulla ryövätyksi tahi vaikkapa tapetuksikin ei ollut\npeloittanut neiti Longstrethiä niin paljon kuin tämä raaka tempaisu,\njoka oli halkaissut hänen puseronsa kahtia.\n\nRosvo oli kääntynyt vain osaksi pois Duanesta. Itsensä vuoksi Duane ei\nolisi viitsinyt odottaa enää kauempaa, mutta tytön tähden! Revolveri\noli suunnattu vielä vaarallisesti ylöspäin tyttöä kohti. Duane vahti\nvain sitä. Sitten muudan huudahdus pani hänet kohottamaan päätään.\nEversti Longstreth seisoi ovella suunniltaan raivosta. Hänellä ei ollut\nmitään asetta. Näytti kummalliselta, ettei hän ollenkaan pelännyt. Hän\nhuusi jotakin jälleen.\n\nDuanen vilkuileva katse huomasi rosvon nopeat liikkeet. Mies ikäänkuin\nsäpsähti ja näytti hämmästyvän. Duane luuli hänen ampuvan Longstrethiä,\nmutta sen sijaan päästikin käsi, joka oli tarttunut neiti Longstrethin\nrevittyyn puseroon, irti otteensa. Ja toinenkin käsi suunnattuine\nrevolverineen vaipui hitaasti, kunnes ase tähtäsi lattiaan. Nyt oli\nDuanen hetki koittanut.\n\nNopeasti kuin salama hän veti esille revolverinsa ja ampui. Luodin\naiheuttama läjähdys kuului hänen voimatta kuitenkaan silloin sanoa,\nsattuiko se rosvoon vai kattoon. Sitten paukahti rosvonkin revolveri\naiheuttamatta mitään vahinkoa. Hän kaatui veren virratessa kasvoistaan.\nDuane totesi silloin osuneensa häneen, vaikka pieni luoti olikin vain\nraapaissut naamaa.\n\nNeiti Longstreth horjui ja olisi kaatunut, ellei Duane olisi tukenut\nhäntä. Huoneen sohva oli vain muutamien askelten päässä ja hän puoleksi\nkantoi ja puoleksi talutti neidin sille. Sitten hän syöksyi pois\nhuoneesta pihan poikki aidan yli tallipihalle. Hän oli kuitenkin\nvarovainen. Siellä seisoi pimeässä muudan satuloitu hevonen,\nluultavasti tuolle miehelle kuuluva, jota hän oli ampunut. Hänen\ntoverinsa oli paennut. Palatessaan seurusteluhuoneeseen Duane näki\nkaikkien sinne kokoontuneiden ihmisten olevan melkein pakokauhun\nvallassa.\n\nRavintoloitsija hyökkäsi huoneeseen heinähanko kädessään.\n\nHän oli nähtävästi ollut työskentelemässä tallissa ja puhui nyt huutaen\nsaadakseen selville, mitä oli tapahtunut. Joel, postivaunujen ajaja,\nkoetti rauhoittaa miehiä, jotka olivat tulleet ryöstetyiksi. Muudan\nnainen, toisen miehen vaimo, oli tullut huoneeseen ja saanut\nhermokohtauksia. Tytöt olivat hyvin hiljaisia ja kalpeita. Rosvo Bill\nmakasi vielä siinä paikassa, mihin oli kaatunut, ja Duane arvasi\nampuneensa tarkasti sittenkin. Mutta sitten hämmästytti Duanea kaikkein\nenimmän Longstrethin raivo. Hän ei ollut milloinkaan nähnyt sellaista\nkiihkoa. Longstreth käveli ja raivosi kuin vangittu leijona. Vihdoin\nseurasi muudan tyynempi väliaika, jolloin ravintoloitsija kimeästi\nvastusti:\n\n\"Mies, mitä te oikeastaan raivoatte? Eihän kukaan ole haavoittunut,\nmistä saamme kiittää onneamme. Vannon Jumalan nimessä, ettei minulla\nollut mitään tekemistä noiden miesten kanssa!\"\n\n\"Minun pitäisi ampua teidät sittenkin!\" vastasi Longstreth. Hänen\näänensä hämmästytti nyt Duanea, koska sen sävy kuulosti niin\nvoimakkaalta.\n\nTarkastaessaan Duane huomasi luotinsa raapaisseen rosvon ohimoa,\nkiskaisseen mukaansa suuren palasen hänen päänahastaan ja sitten\nkilpistyneen, kuten hän oli otaksunutkin. Mies ei ollut vakavasti\nhaavoittunut ja osoittikin jo tajuihinsa palaamisen merkkejä.\n\n\"Viekää hänet pois täältä!\" määräsi Longstreth kääntyen sitten\ntyttärensä puoleen.\n\nMutta ennenkuin ravintoloitsija ehti tarttua rosvoon, oli Duane ehtinyt\nottaa miehen taskuista rahansa ja revolverinsa, jotka häneltä oli\nryöstetty, ja hetkisen kuluttua hän ojensi toisillekin miehille heidän\nomaisuutensa. Joel auttoi ravintoloitsijaa kantamaan haavoittuneen\njonnekin ulos.\n\nNeiti Longstreth istui kalpeana, mutta tyynenä sohvalla, missä neiti\nRuthkin makasi nähtävästi everstin sinne kantamana. Duane otaksui,\nettei hän ollutkaan menettänyt kokonaan tajuntaansa, ja nyt hän lepäsi\nsiinä paikallaan hyvin hiljaa tummin ja varjoisin silmin ja kalpein\nkostein kasvoin. Eversti, joka nyt vihdoinkin näytti muistavan\nnaisensa, käyttäytyi hillitysti ja ystävällisesti. Hän puheli\nlohduttavasti neiti Ruthille, laski pilaa seikkailusta ja kehoitti\ntyttöä säilyttämään rohkeutensa täällä, missä saattaa tapahtua\nkaikenlaisia asioita.\n\n\"Voinko palvella teitä jotenkin\", kysyi Duane huolestuneesti.\n\n\"Kiitoksia, mutta ette luullakseni voi tehdä mitään. Puhelkaa näille\nsäikähtyneille tytöille sillä aikaa kuin minä menen katsomaan, kuinka\ntuota paksukalloista rosvoa on kohdeltava\", vastasi hän, ja sanottuaan\ntytöille vaaran nyt olevan ohi hän poistui pihalle.\n\nNeiti Longstreth istui pitäen toisella kädellään revittyä puseroaan\npaikoillaan ja ojentaen toisen Duanelle. Hän tarttui siihen kömpelösti\ntuntien kummallisesti hurmaantuvansa.\n\n\"Pelastitte henkeni\", sanoi tyttö vakavasti ja suloisen totisesti.\n\n\"Ei, ei!\" huudahti Duane. \"Hän olisi ehkä vainut lyödä teitä ja tehdä\nteille pahaa, mutta ei muuta.\"\n\n\"Näin hänen murhanhimoiset silmänsä. Hän luuli, että minulla oli\njalokiviä povessani. En voinut kärsiä hänen kosketustaan. Millainen\npeto hän olikaan! Olisin taistellut. Henkeni oli varmasti vaarassa.\"\n\n\"Tapoitteko hänet?\" kysyi neiti Ruth, leväten sohvalla kuunnellen.\n\n\"Ah en. Hän ei haavoittunut pahastikaan.\"\n\n\"Olen hyvin iloinen, että hän jäi henkiin\", sanoi neiti Longstreth\nväristen.\n\n\"Tarkoitukseni oli kyllä tarpeeksi paha\", jatkoi Duane, \"sillä tilanne\noli hyvin houkutteleva. Hän oli puoleksi juovuksissa ja minä pelkäsin\nhänen revolverinsa laukeavan. Hän käsitteli sitä niin sanomattoman\nhuolettomasti ja tyhmästi.\"\n\n\"Ja kuitenkin sanotte, ettette pelastanut henkeäni\", vastasi neiti\nLongstreth äkkiä.\n\n\"No niin, annetaan nyt asian olla vaikka niinkin\", sanoi Duane.\n\"Pelastin teidät ehkä jostakin.\"\n\n\"Kertokaa minulle kaikki yksityiskohdat\", kehoitti neiti Ruth, joka\nnäytti nopeasti tointuvan.\n\nDuane selosti melko hämmästyneenä tilanteen omalta näkökannaltaan.\n\n\"Siis seisoitte tuossa koko ajan kädet ylhäällä ajattelematta mitään ja\nodottamatta muuta kuin tuota lyhyttä hetkeä, jolloin voisitte vetäistä\nrevolverinne esille?\" kysyi neiti Ruth.\n\n\"Niin luullakseni.\"\n\n\"Serkku\", sanoi neiti Longstreth miettiväisesti, \"saamme kiittää\nonneamme, että tämä herrasmies sattui olemaan täällä huoneessa. Isä\nivailee ja nauraa vaaralle. Hän näytti ajattelevan, ettei siinä ollut\nmitään vaaraa. Mutta hän raivosi kuitenkin senjälkeen hirveästi.\"\n\n\"Seuratkaa meitä aina Fairdaleen asti, olkaa niin hyvä\", pyysi neiti\nRuth ojentaen Duanelle suloisesti kätensä. \"Nimeni on Ruth Herbert ja\ntämä on serkkuni Ray Longstreth.\"\n\n\"Olen juuri matkalla sinnepäin\", vastasi Duane hyvin hämillään. Hän ei\nymmärtänyt, kuinka hänen pitäisi suhtautua tilanteeseen.\n\nEversti Longstreth palasi silloin ja sanottuaan Duanelle hyvää yötä,\nmikä tuntui melko töykeältä tyttöjen kiitollisuuteen verrattuna, hän\nvei tytöt pois.\n\nEnnen nukkumaanmenoaan Duane meni pihalle katsomaan haavoittunutta\nrosvoa ja tekemään hänelle ehkä muutamia kysymyksiä. Mutta Duanen\nhämmästykseksi hän oli poistunut ja hänen hevosensa myös.\nRavintoloitsija oli kokonaan ymmällä. Hän sanoi jättäneensä miehen\nkapakkahuoneen lattialle.\n\n\"Oliko hän jo silloin tointunut?\" kysyi Duane.\n\n\"Oli ja pyysi viskyä.\"\n\n\"Sanoiko hän jotakin muuta?\"\n\n\"Ei ainakaan minulle, mutta kuulin hänen puhelevan tyttöjen isän\nkanssa.\"\n\n\"Tarkoitatte varmaankin eversti Longstrehtiä?\"\n\n\"Juuri häntä. Hän oli varmasti suunniltaan raivosta. Juuri kuin minua\nolisi voitu syyttää tästä mitättömästä kohtauksesta.\"\n\n\"Mitä ajattelette tuon vanhan herrasmiehen raivosta?\" kysyi Duane\nkatsellen ravintoloitsijaa. Mies raapi päätään miettiväisenä. Hän oli\nsitäpaitsi tosissaankin ja Duane luotti hänen rehellisyyteensä.\n\n\"Minut saa vaikka hirttää, jos vain ymmärrän siitä mitään. Mutta hän on\nluullakseni joko hullu tahi sitten rohkeampi kuin useimmat muut\ntexasilaiset.\"\n\n\"Niin, rohkeampi ehkä\", vastasi Duane. \"Saatelkaa nyt minut\nhuoneeseeni, ravintoloitsija.\"\n\nPäästyään vuoteeseensa pimeässä Duane valmistautui miettimään illan\ntapahtumia. Hän muisteli ryöväämisen kaikkia yksityiskohtia punniten\nniitä huolellisesti mielessään. Everstin viha sellaisten olosuhteitten\nvallitessa, jolloin melkein jokainen texasilainen olisi ollut tyyni,\nsaattoi Duanen pulaan, mutta hän pani sen tulisen luonteen ansioksi.\nHän mietti kauan aikaa rosvon käyttäytymistä sillä hetkellä, jolloin\nLongstrethin tulinen raivo oli purkautunut häneen. Rosvo oli silloin\nsyystä tahi toisesta säpsähtänyt, vaikka olikin niin rohkean ja\nroistomaisen näköinen mies, ettei Duane ollut ilkeämpää ennen juuri\ntavannutkaan. Ja vaikka Duane oli koettanut punnita miehen kummallista\npäättämättömyyttä miltä kannalta tahansa, voi hän tehdä vain yhden\nainoan johtopäätöksen siitä, nimittäin sen, että hänen säpsähdyksensä,\npidättyväisyytensä ja pelkonsa oli johtunut tuntemisesta. Duane vertasi\ntätä vaikutusta siihen äkilliseen tunteeseen, minkä eversti\nLongstrethin voimakas persoonallisuus oli aiheuttanut. Miksi oli tuo\ntoivoton rosvo laskenut revolverinsa suun lattiaa kohti ja seisonut\nkuin halvautuneena Fairdalen kaupunginpäällikön edessä? Hän ei voinut\nvastata siihen kysymykseen. Sen olivat kyllä voineet vaikuttaa\nlukemattomat syyt, kaikki eversti Longstrethin eduksi, mutta Duane ei\nvoinut sittenkään käsittää sitä. Longstreth ei nähtävästi ollut\nhuomannut tyttärensä vaaraa, vaikka tyttöä olikin kohdeltu raa'asti,\noli vain lähestynyt miestä välittämättä kohotetusta revolverista. Duane\najatteli vakavasti tätä kummallista seikkaa kutsuen sitä tehdessään\navukseen kaikki tietonsa ja kokemuksensa Texasin hurjasta elämästä. Ja\nhän ymmärsi vihdoin, että sillä hetkellä, jolloin eversti Longstreth\noli ilmestynyt näyttämölle, oli hänen tytärtään uhkaava vaara lopussa.\nMutta miksi? Siihenkään ei Duane voinut vastata. Siinä tapauksessa oli\nhänen raivonsa Duanen otaksuman mukaan johtunut ainoastaan siitä, että\nhänen tyttärensä oli joutunut rosvon ahdistettavaksi. Tämä johtopäätös\nhämmensi todellakin ajatuksia, mutta Duane pani sen syrjään\neritelläkseen sen ja ajatellakseen sitä tarkemmin joskus toiste.\n\nSeuraavana aamuna kuuli Duane pientä kylää sanottavan Sandersoniksi. Se\noli suurempi kuin hän oli alussa otaksunutkaan. Hän käveli pääkadun\npäästä päähän ja takaisin jälleen. Juuri hänen palatessaan takaisin\ntuli muutamia ratsastajia ravintolan edustalle laskeutuen satulasta.\nSilloin sattui Longstrethinkin seurue tulemaan pihalle. Duane kuuli\neversti Longstrethin huudahtavan. Sitten hän näki everstin puristavan\nerään pitkän miehen kättä. Longstreth näytti hämmästyneeltä ja\nvihaiselta puhuen tuimasti, mutta Duane ei voinut kuulla hänen\nsanojaan. Mies nauroi, vaikka hän jostakin syystä näytti Duanesta\näreältä, kunnes hän äkkiä huomasi neiti Longstrethin. Silloin hänen\nkasvonsa muuttuivat ja hän otti hatun päästään. Duane meni lähemmäksi.\n\n\"Floyd, tulitko valjakolla?\" kysyi Longstreth tiukasti.\n\n\"En, vaan ratsastin hyvällä ja nopealla hevosella\", kuului vastaus.\n\n\"Hm! Minulla on sinulle jotakin sanomista hieman myöhemmin.\" Sitten\nkääntyi Longstreth tyttärensä puoleen. \"Ray, tässä näet serkkusi, josta\nolen sinulle kertonut. Sinulla oli tapana leikkiä hänen kanssaan\nkymmenen vuotta sitten. Muistat kai Floyd Lawsonin? Floyd, tyttäreni ja\nsisarentyttäreni, Ruth Herbert.\"\n\nDuane katsoi aina tarkasti jokaista tapaamaansa henkilöä, ja nyt\nantauduttuaan tällaiseen vaaralliseen peliin ja tuntien Longstrethin\ntavattoman ja tärkeän persoonallisuuden hän kohdisti terävän ja\ntutkivan katseensa Floyd Lawsoniin.\n\nMies ei ollut vielä täyttä kolmeakymmentäkään, vaikka hänen ohimoillaan\njo olikin harmaita hiuksia -- tummaverinen ja sileäksi ajeltu hurjan\nja irstaan elämän uurtamine juovineen ja silmien alla olevine tummine\nvarjoineen, voimakkaine, katkerine suineen ja jykevine leukoineen --\nlevottomat, huolettomat, kauniit ja tuhoa ennustavat kasvot, jotka\nkummallisesti menettivät kovuutensa hänen hymyillessään. Hänen\nkäytöksessään oli herrasmiehen suloa ja samaa oli hänen pehmeässä\näänessäänkin. Duane oli varma, että hän, kuten moni muukin nuori mies,\noli ajautunut näille rajaseuduille, joiden raaka ja hurja elämä oli\npainanut häneen ankaran leimansa, vaikka se ei ollutkaan täydellisesti\nvoinut haihduttaa hyvästä perheestä polveutumisen merkkejä.\n\nEversti Longstreth ei nähtävästi ottanut osaa tyttärensä ja\nsisarentyttärensä tuntemaan iloon serkun saapumisen johdosta. Tässä\nkohtauksessa oli jotakin vinoa. Duane tunsi olevansa suunnattoman\nutelias, mutta koska vaunut näyttivät olevan valmiit lähtemään, ei hän\nsaanut tilaisuutta tyydyttää uteliaisuuttaan.\n\n\n\n\nXVI\n\n\nDuane seurasi vaunuja pois kaupungista avoimelle kentälle ja sitten\nleveälle kovaksi poljetulle tielle, joka nähtävästi oli ollut jo\nvuosikausia käytännössä. Sen suunta oli luoteiseen. Vasemmalla kohosi\njakso matalia vaaleita vuoria, jotka hän oli huomannut jo eilen, ja\noikealla aleni vähitellen mesquite-pensaita kasvava tasanko\nharjanteineen ja alankoineen. Ajaja kiihdytti valjakkonsa nopeaan\nraviin, mikä vauhti varmasti katkaisi taipaleita joutuin.\n\nVaunut pysähtyivät kolmasti aamupäivällä, ensi kerran eräässä paikassa,\nmissä hevosia juotettiin, toisen kerran muutamien siipikarjaa\nkuljettavien vankkureiden vieressä, jotka kuuluivat karjaa-ajaville\npaimenille, ja kolmannen kerran eräässä pienessä tiili- ja\nkivirakennuksia sisältävässä kylässä, jota ajaja sanoi Longstrethiksi,\nse kun oli saanut nimensä everstin mukaan. Sen ja Fairdalen välillä oli\nvain muutamia kartanoita, joista jokainen omisti suuren alueen maata.\n\nVarhain iltapäivällä Duane erotti Fairdalen erään harjanteen laelta,\njonkinlaisen viheriän täplän harmaan ympäristön keskellä. Ja verrattuna\nTexasin erämaihin se oli todellakin ihana näky. Mutta Duane kiinnitti\nkuitenkin enemmän huomiota sen etäisyyteen sivistyneiltä seuduilta kuin\nsen kauneuteen. Noina aikoina, varhain seitsenkymmenluvulla, jolloin\nTexasin valtion läntinen autio kolmasosa oli erämaata, olivat\nuranuurtajat saaneet aikaan oikein ihmeitä asettumalla sinne asumaan ja\nperustamalla sellaisia paikkoja kuin Fairdalekin oli.\n\nDuanen ei tarvinnut muuta kuin katsahtaa erottaakseen muista eversti\nLongstrethin kartanon. Talo oli rakennettu ainoalle kukkulalle\nFairdalen läheisyyteen, eräälle matalalle kummulle, joka ei ollut kuin\nviiden minuutin matkan päässä kaupungin laidasta. Talo oli matala\ntasakattoinen punainen tiilirakennus ja niin laaja, että se näytti\npeittävän hehtaarin suuruisen maa-alueen. Sen ympärillä oli kaikki muu\nviheriätä, paitsi piikkilanka-aituuksia ja lukemattomia talleja ja\nvajoja, jotka näyttivät harmailta ja punaisilta.\n\nDuane saapui pian Fairdalen varjoisaan laitaan, tullen kaupunkiin\nsekavin uteliaisuuden, innon ja odotuksen aiheuttamin tuntein. Katu,\njota pitkin hän ratsasti, näytti pääkadulta ja sen molemmilla puolin\noli rivittäin kapakoita, pelipaikkoja ja hotelleja. Satuloituja hevosia\noli kiinni kaikkialla jalkakäytävän vieressä kahdessa rivissä, kärryjen\nja valjakkojen siellä täällä rikkoessa keskeytymättömän yhtenäisyyden.\nTässä paikassa ainakin oli liikettä ja hälinää.\n\nUlkonäöstä päättäen Fairdale ei ollut muita rajaseudun kaupunkeja\nkummempi, joten Duanen aavistukset tuskin toteutuivat. Koska iltapäivä\nalkoi jo olla lopussa pysähdytti hän hevosensa erään pienen ravintolan\nedustalle. Muudan poika otti haltuunsa hänen hevosensa. Duane alkoi\nkysellä pojalta Fairdalesta lähestyen vähitellen aihetta, mikä painoi\nenimmän hänen mieltään.\n\n\"Eversti Longstrethilla on kai paljon apulaisia?\"\n\n\"On varmasti\", vastasi poika. \"Kukapa tuon oikeastaan tienneekään,\nkuinka monta paimenta hänellä on. He tulevat ja menevät alituisesti. En\ntunne heistä puoliakaan.\"\n\n\"Onko näihin aikoihin liikuteltu paljon karjaa?\"\n\n\"Karjaa liikutellaan aina\", vastasi poika katsoen kummallisesti.\n\n\"Rosvotko sitä tekevät?\"\n\nMutta poika ei katsahtanutkaan Duaneen vakuuttavasti, kuten hän oli\nodottanut.\n\n\"Kuulin sanottavan tätä Fairdalea vilkkaaksi paikaksi?\"\n\n\"Ei tämä niin vilkas ole kuin Sanderson, vaikka onkin suurempi.\"\n\n\"Olen kuullut siitä puhuttavan. Muudan mies kertoi siellä, että pari\npaimenta on vangittu.\"\n\n\"Aivan niin. Tiedän koko jutun. Paimenet olivat Joe Bean ja Brick\nHiggins. He ovat kotoisin täältä, vaikka he eivät oleskelekaan täällä\nusein. Longstrethin poikia.\"\n\nKoska Duane ei halunnut näyttää liian uteliaalta, vaihtoi hän\npuheenaihetta.\n\nSyötyään illallisen Duane maleksi pääkadulla edestakaisin. Kun ilta\npimeni, meni hän erääseen hotelliin, osti sikareja, istuutui ja\nkatseli. Sitten hän poistui kadulle pistäytyen toiseen paikkaan. Sen\njulkipuoli oli hyvin kömpelön näköinen, mutta sali oli verraten muhkea\nja hyvin valoisa, Se oli täynnä miehiä, jotka tulivat ja menivät --\ntuollaista joukkoa tomuisin saappain, joka tuoksuu hevosilta ja\ntupakalta. Duane istuutui muiden joukkoon hetkiseksi avoimin silmin ja\nkorvin. Sitten hän lähestyi tarjoilupöytää, jonka vieressä useimmat\nvieraat olivat jo olleet tahi olivat sinne menossa. Hän näki edessään\nsuuren nelikulmaisen huoneen, jota kuusi suurta lamppua valaisi.\nTarjoilupöytä sijaitsi sen toisessa laidassa ja koko huone oli täynnä\npöytiä ja tuoleja. Tämä oli ainoa pelipaikka Etelä-Texasissa,\nmukaanluettuina pienimmätkin, missä hän ei nähnyt lainkaan\nmeksikolaisia. Siellä pelattiin juuri erästä korttipeliä tällä haavaa.\nDuane jäi sinne hetkiseksi tietäen vallan hyvin, että muukalaiset ovat\nliian tavallisia Fairdalessa herättääkseen huomiota. Sitten hän palasi\nravintolaan, josta oli tilannut huoneen.\n\nHän istuutui likaisen pienen ravintolan kynnykselle. Pari miestä\nkeskusteli huoneessa, eivätkä he olleet huomanneet Duanea.\n\n\"Laramie, mikä vieraan nimi on?\" kysyi toinen.\n\n\"Hän ei ilmaissut sitä\", vastasi toinen.\n\n\"Hän oli tavattoman kookas mies. Teki minuun kummallisen vaikutuksen.\nHän ei ole mikään karjanostaja. Mitä mieltä te olette hänestä?\"\n\n\"Hän näytti minusta tuollaiselta kylmältä, tyyneltä ja rauhalliselta\ntexasilaiselta, joka on hakenut jotakin miestä vuosikausia tappaakseen\nhänet tavatessaan hänet.\"\n\n\"Olette oikeassa, Laramie, ja näin meidän kesken, toivon hänen hakevan\nLong--\"\n\n\"Sshh!\" keskeytti Laramie. \"Olette varmaankin puoleksi juovuksissa\nvoidessanne puhua noin.\"\n\nSitten he alkoivat puhella niin hiljaa, ettei Duane voinut kuulla\nheidän sanojaan, ja hetkisen kuluttua Laramien vieras poistui. Duane\nmeni sisään ja käyttäytyen miellyttävästi hän alkoi kysellä yhtä ja\ntoista Fairdalesta. Mutta Laramie oli hyvin vaitelias.\n\nDuane poistui vihdoin huoneeseensa hyvin mietteissään. Oliko Laramien\nvieras tarkoittanut toivovansa, että joku tulisi tappamaan\nLongstrethin? Duane oli tehnyt sellaisen johtopäätöksen keskeytyneestä\nhuomautuksesta. Fairdalen kaupunginpäällikössä oli siis jotakin vinoa.\nDuanekin tunsi sen. Ja hän tunsi senkin, että jos kukaan oli\nturmeltunut ja vaarallinen mies, oli ainakin tämä Floyd Lawson\nsellainen. Ja tähän ravintoloitsijaan, Laramiehen, näytti kannattavan\ntutustua. Mutta viimeksi kohdistuivat Duanen ajatukset kuitenkin sinä\niltana neiti Longstrethiin. Hän ei voinut olla muistelematta tyttöä ja\najattelematta, kuinka kummallisesti heidän kohtaamisensa oli\nvaikuttanut häneen. Se palautti hänen mieleensä nuo entiset kaukaiset\najat, jolloin tytöt olivat muodostaneet osan hänen elämästään.\nMillainen surullinen, synkkä ja loppumaton väliaika olikaan tämän\nmenneisyyden ja nykyisyyden välillä! Hänellä ei ollut oikeutta\nhaaveillakaan niin kauniista naisesta kuin Ray Longstreth oli. Tämä\nvakaumus ei kuitenkaan karkoittanut hänen kuvaansa Duanen mielestä,\nvaan näytti päinvastoin luonnottomasti muuttavan sen vielä\nlumoavammaksi. Häntä muistellessaan Duane tunsi kummallista\nkuvaamatonta nälkää, jotakin sellaista, mikä kouristi tuskallisesti\nhänen rintaansa.\n\nSeuraavana päivänä hän vetelehti vain ravintolassa, ryhtymättä lainkaan\nkeskusteluun vaiteliaan omistajan kanssa. Hänellä ei ollut nyt mitään\nkiirettä, vaan hän tyytyi tarkastelemaan ja kuuntelemaan. Ja lähempänä\nsen päivän iltaa hän tiesi Fairdalen olevan sellaisen paikan,\njollaiseksi MacNelly oli sen kuvaillut, ja Duane aavisti olevansa\njoutumaisillaan tavattomiin seikkailuihin. Seuraavan päivän hän kulutti\nmelkein samoin, vaikka hän muutamassa tilaisuudessa ilmoittikin\nLaramielle etsivänsä erästä miestä. Sen jälkeen ravintoloitsija ei enää\nollut niin salaperäinen eikä pidättyväinen. Hän vastasi tavallisiin\nkysymyksiin eikä Duane tarvinnut pitkää aikaa käsittääkseen, että\nLaramie oli kerran nähnyt parempiakin päiviä, vaikka hän nyt olikin\nmurtunut, katkera ja kova. Joku oli tehnyt hänelle vääryyttä.\n\nNiin kului muutamia päiviä. Duane ei onnistunut tutustumaan Laramiehen\nsen paremmin, mutta hän huomasi nurkkiin ja kauppojen edustalle\nkokoontuneitten laiskoittelijain luottavan häneen ja haluavan puhella.\nHän sai ennen pitkää selville, että Fairdale oli Huntsvillen vertainen\npelaamisessa, juomisessa ja tappelemisessa. Tomuiset ja satuloidut\nhevoset reunustivat aina pääkatua ja kaupunki oli täynnä vieraita.\nRahaa näyttiin liikutettavan enemmän kuin missään toisessa Duanen\ntuntemassa paikassa, ja sitä tuhlattiin niin välinpitämättömästi, että\nse ilmaisi selvästi, kuinka helposti sitä vääryydellä hankittiin. Duane\npäätti, että Sanderson, Bradford ja Ord olivat vain tämän Fairdalen\npahamaineisia etuvahteja, joka viimemainittu taas oli rosvojen ja\nhenkipattojen salainen kokoontumispaikka. Ja se tuntui Duanesta\nkaikkein kummallisimmalta, että Longstreth oli kaupunginpäällikkö\ntäällä ja istui oikeutta joka päivä. Hän tunsi vaistomaisesti,\nennenkuin satunnainen huomautus todisti sen hänelle, että nämä istunnot\nolivat vain häpeällistä ilveilyä. Ja hän arvaili, pantiinko ne toimeen\nvain silmien lumeeksi. Tämä arvailu oli kuitenkin samaa kuin\nLongstrethin epäileminen, ja Duane moitti itseään. Sitten hän totesi,\nettä tämä moite johtui vain Longstrethin tyttärestä. Hän oli saanut\nkyselemällä selville, että Ray Longstreth oli juuri muuttanut asumaan\nisänsä luokse. Longstreth oli alkuaan ollut maanviljelijä Louisianassa,\njonne hänen perheensä oli jäänyt hänen muutettuaan länteen. Hän oli\nrikas kartanonomistaja omistaen puolet koko Fairdalesta ja\nkarjanomistaja suuressa mittakaavassa. Floyd Lawson oli hänen\napulaisensa ja liikkeen osakas.\n\nKun Duane viidennen päivän iltana ollessaan Fairdalessa palasi\ntavalliselta kävelyretkeltään ravintolaan ja meni sisään, hämmästyi hän\nnähdessään erään raa'an näköisen nuorukaisen syöksyvän ohitseen ovella.\nHuoneessa makasi Laramie lattialla verinen naarmu otsassaan. Hän ei\nnäyttänyt olevan vaarallisestikaan loukkautunut.\n\n\"Bo Snecker! Hän löi minua koettaen sitten anastaa kassan\", sanoi\nLaramie nousten vaivalloisesti seisoalleen.\n\n\"Oletteko pahastikin loukkautunut?\" kysyi Duane.\n\n\"En luullakseni. Mutta Bon ei olisi tarvinnut lyödä minua. Minut on\nryöstetty ennen lyömättäkin.\"\n\n\"Minäpä lähden tuon Bon jälkeen\", vastasi Duane.\n\nHän meni ulos ja katsoi katua pitkin kaupungin keskustaa kohti. Mutta\nhän ei nähnyt ketään sellaista henkilöä, jota hän olisi voinut luulla\nravintoloitsijan pahoinpitelijäksi. Sitten hän katsoi toiselle\nsuunnalle ja näki nuoren miehen noin katuvälin päässä kiiruhtavan\npoispäin ja katsovan silloin tällöin taakseen.\n\nDuane huusi hänelle, että hän pysähtyisi, ja lähti hänen jälkeensä.\nSilloin lähti Snecker juoksemaan. Duanekin paransi vauhtiaan\nsaavuttaakseen hänet. Duanen käyttäytyminen johtui kahdestakin\nvaikuttimesta, nimittäin vihasta ja toivosta saada ystäväkseen tämä\nLaramie, jolta hän uskoi voivansa saada paljon tietoja.\n\nDuane oli nopea juoksemaan ja hänen askeleensa olivat pitkät. Hän\ntavoittikin pian Sneckeriä, joka kääntyen milloin sinne, milloin tänne\nei kyennyt pääsemään pois näkyvistä. Silloin hän pakeni aukealle\nkentälle juosten suoraan sitä viheriää kukkulaa kohti, jolla\nLongstrethin talo sijaitsi. Duane oli jo melkein saavuttanut Sneckerin,\nkun tämä pääsi pensaikon ja puiden suojaan, koettaen siellä livahtaa\nhänen käsistään viekkaudella. Mutta Duane ei päästänyt häntä\nnäkyvistään, vaan seurasi häntä puiden varjossa polkuja pitkin\nkujanteen päähän pihalle, jolloin hän näki Sneckerin menevän suoraan\nLongstrethin taloon.\n\nMutta ei sekään pystynyt käännyttämään Duanea takaisin, vaikka se\nnäyttikin omituiselta. Hän ei pysähtynyt miettimään. Hänestä tuntui\nriittävän, että hän tiesi kohtalon johdattaneen hänet tämän\nkartanonomistaja Longstrethin jäljille. Hän meni sisään ensimmäisestä\ntalon sillä puolella sijaitsevasta ovesta. Se avautui erääseen\nkäytävään, jota pitkin päästiin sisäpihalle. Siellä oli leveitä sileitä\nkivikuisteja ja kukkia ja pensaita keskellä. Duane kiiruhti sinne\njoutuen äkkiä vastakkain neiti Longstrethin ja useiden muiden nuorten\nhenkilöiden kanssa. Neiti oli nähtävästi toimeenpannut pienet pidot.\n\nLawson nojautui muutamaan pilariin, joka kannatti kuistin kattoa, mutta\nkun hän näki Duanen, muuttuivat hänen kasvonsa melkoisesti ilmaisten\nhämmästystä, hämminkiä ja sitten pelkoa.\n\nÄkkiä seuranneen hiljaisuuden kestäessä neiti Longstreth nousi yhtä\nvaaleana kuin hänen pukunsakin oli. Muut läsnäolevat nuoret naiset\ntuijottivat hämmästyneinä, vaikka eivät olleetkaan niin levottomia.\nPihalla oli muutamia paimeniakin, jotka äkkiä muuttuivat tarkkaaviksi\nja hiljaisiksi. Näistä merkeistä Duane päätti, että hänen\nilmestymisensä sinne oli hämmästyttänyt läsnäolevia. Hän huohotti\neikä hänellä ollut yllään hattua eikä takkia. Hänen suuri\nrevolverinhuotransa näkyi selvästi hänen lonkallaan.\n\nMutta neiti Longstrethin näkeminen vaikutti kuvaamattomalla tavalla\nhäneen. Hän joutui kokonaan ymmälle näkemättä sillä hetkellä muita kuin\nneidin.\n\n\"Neiti Longstreth, tulin tarkastamaan taloanne\", huohotti hän. Hän\ntuskin tiesi, mitä sanoi, mutta samalla hetkellä kun hän puhui totesi\nhän, että hänen kaikin mokomin olisi pitänyt jättää juuri tämä\nsanomatta. Hän oli tehnyt tyhmyyden, mutta hän ei ollut tottunut\nnaisiin ja tämä tummasilmäinen tyttö lumosi hänet pannen hänen\nsydämensä jyskyttämään ja sekoittaen hänen ajatuksensa.\n\n\"Tarkastamaanko taloani?\" huudahti neiti Longstreth punan\nhaihduttaessa  kalpeuden hänen poskiltaan. Hän näytti hämmästyneeltä\nja vihaiselta. \"Mutta miksi? Kuinka uskallattekaan? Tämä on aivan\nanteeksiantamatonta.\"\n\n\"Muudan Bo Snecker-niminen mies hyökkäsi Jim Laramien kimppuun ryöstäen\nhänet\", vastasi Duane nopeasti. \"Ajoin Sneckeriä takaa tänne ja näin\nhänen pakenevan tähän taloon.\"\n\n\"Tännekö? Ah, herra, olette varmaankin erehtynyt. Emme ole nähneet\nketään. Isäni poissaollessa olen määrääjä täällä. En salli teidän\ntarkastaa taloani.\"\n\nLawson näytti nyt tointuvan hämmästyksestään. Hän tuli lähemmäksi.\n\n\"Ray, älä ole milläsikään\", sanoi hän serkulleen. \"Tämä mies tekee vain\nkömpelöä pilaa. Kyllä minä hänelle opetan. Kuulkaa, herra, livistäkää\nnyt vain tiehenne täältä!\"\n\n\"Haluan Sneckerin käsiini. Hän on täällä ja aion hakea hänet esille\",\nvastasi Duane tyynesti.\n\n\"Pyh! Huonoa pilaa vain\", ivaili Lawson. \"Ymmärrän tarkoituksenne.\nHaluaisitte vain jonkun tekosyyn nojalla rynnätä tänne saadaksenne\ntavata serkkuani jälleen. Nähdessänne vieraat keksitte tämän verukkeen.\nPoistukaa nyt tahi teille käy huonosti.\"\n\nDuane tunsi veren polttavan kasvojaan. Hän tiesi, että häntä voitiin\nmelkein syyttää sellaisesta vaikuttimesta. Eikö hän ollut voinut\nkarkoittaakaan tätä neiti Longstrethiä ajatuksistaan? Tytön silmät\nnäyttivät nyt ivallisilta. Ja se haihdutti jollakin tavoin hänen\nhämmennyksensä.\n\n\"Neiti Longstreth, sallitteko minun tarkastaa talon?\" kysyi hän.\n\n\"En.\"\n\n\"Siinä tapauksessa pahoittelen, että teen sen luvattanne.\"\n\n\"Ette uskalla!\" tiuskaisi tyttö. Hän seisoi suorana kohoilevin povin.\n\n\"Suokaa anteeksi, mutta kyllä minä sen teen.\"\n\n\"Kuka olette?\" kysyi tyttö äkkiä.\n\n\"Olen texasilainen vartija\", vastasi Duane.\n\n\"Texasilainen vartijako?\" toisti tyttö.\n\nFloyd Lawsonin tummat kasvot kalpenivat.\n\n\"Neiti Longstreth, en tarvitse valtuuksia talojen tarkastamiseen\",\nsanoi Duane. \"Olen pahoillani, että vihastutan teitä. Mutta minusta\nolisi mieluisampaa, jos sentään antaisitte luvan. Muudan rosvo on\npaennut tänne isänne taloon. Hän on piiloutunut jonnekin. Saanko etsiä\nhäntä?\"\n\n\"Saatte, jos todellakin olette vartija.\"\n\nDuane näytti paperinsa, mutta neiti Longstreth kieltäytyi ylpeästi\nkatsomasta niihin.\n\n\"Neiti Longstreth, olen tullut tekemään Fairdalesta turvallisemman,\npuhtaamman ja paremman paikan naisille ja lapsille. En ihmettele\nollenkaan suuttumustanne. Mutta jonakin päivänä kadutte vielä, että\nolette loukannut ja epäillyt minua.\"\n\nFloyd Lawson hujautti kiihkeästi käsillään.\n\n\"Vain kerskailua! Serkku, jatka vain huvitteluasi. Otan mukaani pari\npaimenta ja lähden tämän -- tämän texasilaisen vartijan mukaan.\"\n\n\"Kiitoksia\", vastasi Duane kylmästi silmäillen Lawsonia. \"Ehkä\nlöydättekin Sneckerin pikemmin kuin minä.\"\n\n\"Mitä tarkoitatte?\" kysyi Lawson kalveten. Hän oli nähtävästi hyvin\ntulinen ja kiihkeä mies.\n\n\"Älkää riidelkö\", sanoi neiti Longstreth. \"Floyd, mene hänen kanssaan\nja kiiruhda. Olen hermostunut, kunnes mies löydetään tahi saadaan\nvarmuus, ettei täällä ole ketään.\"\n\nHe alkoivat tarkastaa taloa usean paimenen avustamina, tutkien kaikki\nhuoneet etsien, huudellen ja tirkistellen pimeihin paikkoihin. Ja\nDuanea hämmästytti kovasti, että Lawson vain huuteli. Hän kiiruhtikin\nniin paljon kuin suinkin koettaen pysytellä muista edellä. Duane\narvaili, tiesikö hän piiloutuneen miehen tuntevan hänen äänensä? Oli\nsen asian laita kuinka tahansa, Duane kuitenkin kohdisti katseensa\nerääseen pimeään nurkkaan ja suunnaten revolverinsa sinnepäin huusi:\n\"Tule esille sieltä!\"\n\nMies ilmestyi valopiiriin -- muudan pitkä, solakka, tummakasvoinen\nnuorukainen, jolla oli hattu päässään ja yllään pusero ja housut. Duane\ntarttui häntä kaulukseen, ennenkuin kukaan muu ehti liikahtaakaan, ja\ntyönsi revolverin niin lähelle häntä, että nuorukainen säikähti. Mutta\nhän ei tehnyt Duaneen sellaista vaikutusta, että hän olisi pelännyt\njuuri silloin, vaikka hänen kasvonsa olivatkin hikiset ja hän oli niin\nkalpea kuin hän juuri olisi tointunut jostakin järkytyksestä. Hän\ntuijotti Duanen kasvoihin, sitten Duanen vieressä seisovaan paimeneen\nja sitten Lawsoniin, ja ellei Duane milloinkaan elämässään ollut nähnyt\nhuojentunutta ilmettä kenenkään kasvoissa, näki hän ainakin nyt. Muuta\nei Duane halunnut tietääkään, vaikka hän aikoikin saada selville vielä\nenemmänkin, jos vain voisi.\n\n\"Kuka olette?\" kysyi Duane tyynesti.\n\n\"Bo Snecker\", vastasi mies.\n\n\"Miksi piileskelette täällä?\"\n\nMies näytti synkistyvän.\n\n\"Luulin olevani yhtä hyvässä turvassa Longstrethin luona kuin\nmuuallakin.\"\n\n\"Vartija, mitä aiotte tehdä hänelle?\" kysyi Lawson epävarmasti nyt kun\nvangitseminen oli suoritettu.\n\n\"Se on minun asiani\", vastasi Duane työntäen Sneckerin edellään\npihalle.\n\nDuanen mieleen oli äkkiä juolahtanut, että hän vie Sneckerin majuri\nLongstrethin kuulusteltavaksi oikeuteen.\n\nKun Duane saapui rakennukseen, missä oikeus istui, oli siellä muitakin\nmiehiä, noin tusinan verran kenties, jotka kaikki näyttivät\nkiihtyneiltä, koska uutiset Duanen teosta olivat nähtävästi ehtineet\nsinne ennen häntä. Longstreth istui pöydän vieressä korokkeella. Hänen\nvieressään istui muudan paksu harmaantunut mies syvälle painuneine\nsilmineen. Hän oli maakunnan tuomari Hanford Owens. Oikealla seisoi\neräs pitkä romuluinen keltakasvoinen mies riippuvine vaaleine\nviiksineen. Hänen liiveihinsä oli silmäänpistävälle paikalle\nkiinnitetty suuri hopeakilpi. Hän oli Gorsech, muudan Longstrethin\nsheriffi. Siellä oli vielä neljä muutakin miestä, jotka Duane tunsi\nnäöltään, useita, joiden kasvot näyttivät tutuilta, ja puoli tusinaa\nmuukalaisia, kaikki tomuisia ratsastajia.\n\nLongstreth löi kovasti nyrkillään pöytään saadakseen äänensä\nkuuluville. Vaikka hän olikin kaupunginpäällikkö, ei hän voinut nyt\ntukahduttaa kiihkeää melua. Se hiljeni kuitenkin vähitellen ja\nmuutamista viimeisistä sanoista ennen hiljaisuutta Duane ymmärsi, että\nhän oli tulollaan häirinnyt jotakin huoneessa pidettävää kokousta.\n\n\"Miksi tunkeudutte tänne?\" kysyi Longstreth.\n\n\"Eikö tämä ole oikeussali? Ettekö te ole Fairdalen kaupunginpäällikkö?\"\nkysyi Duane puolestaan. Hänen äänensä oli kirkas ja kova, melkeinpä\npistävä.\n\n\"Kyllä\", vastasi Longstreth. Hän näytti kovalta kuin pii ja kuitenkin\ntunsi Duane hänen suuren mielenkiintonsa.\n\n\"Olen vanginnut erään rikollisen\", sanoi Duane.\n\n\"Vanginnutko rikollisen?\" huudahti Longstreth. \"Tekö? Kuka te olette?\"\n\n\"Olen vartija\", sanoi Duane.\n\nNyt seurasi merkityksellinen hiljaisuus.\n\n\"Syytän Sneckeriä Laramien kimppuun hyökkäämisestä ja\nryöväysyrityksestä, melkeinpä murhasta. Hänellä on ruma entisyys\ntäällä ja oikeus kai on selvillä siitä.\"\n\n\"Mitä kuulenkaan puhuttavan teistä, Bo? Tulkaa lähemmäksi ja\npuolustakaa itseänne\", sanoi Longstreth töykeästi.\n\nSnecker lähestyi katsahtaen salavihkaa Duaneen ja laahustaen muutamia\naskelia lähemmäksi kaupunginpäällikköä. Hän näytti ilkeän julkealta,\nmutta aremmalta kuin mikään tavallinen rosvo.\n\n\"Asia ei ole niin, Longstreth\", aloitti hän kovaa. \"Menin Laramien\nravintolaan syömään. Silloin tuli muudan mies, jota en milloinkaan ole\nnähnyt, hallista huoneeseen, löi Laramietä ja kaasi hänet lattialle.\nJuoksin pakoon. Silloin tämä suuri vartija lähti ajamaan minua takaa ja\ntoi minut tänne. En tehnyt mitään pahaa. Tämä vartija haluaa vain\nvangita jonkun. Niin olen ainakin asian käsittänyt, Longstreth.\"\n\nLongstreth sanoi jotakin hiljaa tuomari Owensille, jolloin tämä arvon\nmies nyökäytti myöntävästi päätään.\n\n\"Bo, teidät vapautetaan\", sanoi Longstreth töykeästi. \"Nyt saavat\nkaikki sivulliset poistua salista.\"\n\nHän ei ollut tietääkseenkään vartijasta. Tämä oli hänen vastarintansa\nDuanea kohtaan, isku vasten kasvoja hänen tielleen tulevalle\nvartijapalvelukselle. Jos Longstreth oli rikollinen, oli hän\nkieltämättä tavattoman rohkea. Mutta hänen välinpitämättömyytensä,\npäättäväinen käytöksensä ja ratkaiseva vakaumuksensa tuntuivat Duanen\nterävästä ja harjaantuneesta silmästä muodostavan kummallisen\nvastakohdan hänen suunsa jännittyneille piirteille ja oliivin värisen\nihon hitaalle kapenemiselle. Hetkisen kestävän vaitiolon kuluessa\nDuanen Longstrethiin kohdistunut katse näki, kuinka ääretön miehen\nuteliaisuus oli.\n\nSiiloin vangittu Snecker rykäisten, mikä rikkoi jännittyneen\nhiljaisuuden, astui pari askelta ovea kohti.\n\n\"Pysy paikoillasi!\" huusi Duane. Käsky pysähdytti Sneckerin kuin luoti.\n\n\"Longstreth, näin Sneckerin hyökkäävän Laramien kimppuun\", sanoi Duane\nkaikuvalla äänellä. \"Mitä on oikeudella siihen sanomista?\"\n\n\"Vain seuraavat sanat: Pecon länsipuolella emme kaipaa vartijain apua.\nEmme halua teitä tänne. Fairdale ei tarvitse teitä.\"\n\n\"Nyt te valehtelette, Longstreth\", vastasi Duane. \"Minulla on\ntaskussani kirjeitä muutamilta Fairdalen asukkailta, jotka pyytävät\nvartijain apua.\"\n\nLongstreth kalpeni ja hänen ohimosuonensa pullistuivat. Hän näytti\nolevan raivostumaisillaan eikä kyennyt keksimään nopeaa vastausta.\n\nFloyd Lawson hyökkäsi saliin ja sitten pöydän viereen. Hänen kasvonsa\nolivat aivan tummanpunaiset niihin kohonneesta verestä, hänen puheensa\noli epäselvää ja hänen hillitsemätön vihanpuuskansa ei ollut missään\nsuhteessa mihinkään syyhyn, mistä hän ehkä olisi voinut suuttua.\nLongstreth peräytti hänet kirouksella ja varoittavalla silmäyksellä.\n\n\"Missä on vangitsemismääräys, jonka nojalla voitte pidättää Sneckerin?\"\nhuusi Longstreth.\n\n\"En tarvitse vangitsemismääräyksiä voidakseni pidättää jonkun.\nLongstreth, ette näytä tuntevankaan texasilaisten vartijain\nvaltuuksia.\"\n\n\"Täällä ette ainakaan tule saamaan mitään aikaan kirotuilla\nvartijatempuillanne. Aion estää sen.\"\n\nTämä Longstrethin kiihkeä vastaus oli merkki, jota Duane oli odottanut.\nLongstreth oli siten selvittänyt pulmaa. Duane halusi pakottaa\nLongstrethiä toimimaan ja tahtoi näyttää kaupungille asemansa.\n\nHän perääntyi erilleen kaikista muista.\n\n\"Miehet, kutsun teidät kaikki todistajikseni!\" huusi hän kaikuvasti.\n\"Kutsun teidät todistajiksi erään rikollisen vangitsemiseen, minkä\nvangitsemisen Longstreth, Fairdalen kaupunginpäällikkö, on\nestänyt. Aion painostaa sitä seikkaa selostuksessani Austinin\nkenraaliajutantille. Longstreth, ette tule milloinkaan enää estämään\nainoatakaan vangitsemista!\"\n\nLongstreth istui kalpeana purren hampaitaan.\n\n\"Longstreth, olette nyt näyttänyt korttinne\", sanoi Duane niin kovasti,\nettä hänen sanansa kuuluivat kauaksi ja jäykistivät ne, jotka sattuivat\nkuulemaan ne. \"Jokainen Fairdalen rehellinen asukas voi nyt nähdä, mikä\non oikeaa, ja ymmärtää, kuinka huonot kortit teillä on kädessänne.\nSaatte kuulla minun vielä sanovan pataa padaksi. Olette ollut jo pari\nvuotta kaupunginpäällikkönä ettekä ole vielä kertaakaan vanginnut\nainoatakaan rosvoa, mikä on kummallista, koska Fairdale on oikea\nrosvojen pesäpaikka. Ette ole milloinkaan lähettänyt ainoatakaan vankia\nDel Rioon, vielä vähemmin Austiniin. Teillä ei ole täällä minkäänlaista\nvankilaa. Sinä aikana kuin olette hoitanut virkaanne, on täällä tehty\nyhdeksän murhaa, täällä on ollut lukemattomia katutaisteluja ja\nryöstöjä, mutta ei ainoatakaan vangitsemista. Olette kyllä määrännyt\nvankeutta mitättömistä seikoista ja rangaissut niistä aivan\nsuhteettoman kovasti. Oikeudessanne on käsitelty juttuja\nvesioikeuksista, karjakaupoista ja tilojen rajoista. Ja tuntuu\nkummalliselta, että te, Lawson tahi toiset teitä kannattavat miehet\nolette aina olleet sekaantuneet näihin juttuihin. Ja vielä\nkummallisemmalta näyttää, että lakia on aina tulkittu teidän\nhyväksenne.\"\n\nDuane lopetti kylmän kaikuvan puheensa. Hiljaisuudessa sekä salin\nulkopuolella että sen sisässä voitiin kuulla kiihoittuneiden miesten\nsyvää hengitystä. Ja Longstrethiä kannatti todella katsella. Eikä\nhän kuitenkaan näyttänyt olevan muuta kuin raivoissaan tälle\ntungettelijalle.\n\n\"Longstreth, tämä on selvää puhetta teille ja Fairdalelle\", jatkoi\nDuane. \"En syytä teitä enkä oikeuttanne epärehellisyydestä. Sanon vain,\nettä tämä on kummallista. Lain käyttö on täällä ollut paljasta\nilveilyä. En ole vielä selvillä kaiken tämän velttouden vaikuttimista,\nmutta haastan teidät kaikissa tapauksissa vastaamaan.\"\n\n\n\n\nXVII\n\n\nDuane poistui salista, tunkeutui sivuittain joukon läpi ja lähti\nkävelemään katua alaspäin. Hän oli varmasti ollut näkevinään muutamien\nmiesten kasvoissa huonosti salattua ihmettelyä ja tyytyväisyyttä. Hän\noli nyt päässyt jonkun jalkoja polttavan tien päähän ja aikoi ottaa\nselvän, minne se johti. Ei ollut lainkaan mahdotonta, että hän kohtaisi\nCheseldinen sen toisessa päässä. Hän koetti hillitä kiihtyvää\ninnostustaan. Mutta aina yhä uudestaan sai kaikki muu väistyä Ray\nLongstrethin muiston tieltä. Hän epäili tytön isää, ettei tämä\nollutkaan sellainen kuin hän oli olevinaan. Hän ehkä voi ja voi\nvarmastikin aiheuttaa surua ja häpeää tälle nuorelle naiselle. Tämä\najatus kouristi tuskallisesti Duanen rintaa. Tyttö alkoi ahdistaa hänen\nmieltään ja sitten hän alkoi ajatella enemmän tytön kauneutta ja suloa\nkuin sitä häpeää, mihin hän ehkä voi tytön saattaa. Jokin kummallinen\ntunne, joka oli kauan ollut lukittuna Duanen sydämeen, tahtoi saada\näänensä kuuluville ja päästä vapaaksi. Hän tunsi olevansa huolissaan.\n\nPalatessaan ravintolaan hän tapasi Laramien siellä nähtävästi kokonaan\ntointuneena pahoinpitelyn seurauksista.\n\n\"Kuinka voitte, Laramie?\" kysyi hän.\n\n\"Voin niin hyvin kuin suinkin voin toivoakin\", vastasi Laramie. Hänen\npäinsä ympärillä oli kääre, joka ei kyennyt peittämään lyönnin\naiheuttamaa pahkaa. Hän oli kalpea, mutta muuten mainiolla tuulella.\n\n\"Snecker näyttää antaneen teille aikamoisen tällin\", huomautti Duane.\n\n\"En syytä Bota ollenkaan\", väitti Laramie vastaan silmin, jotka panivat\nDuanen miettimään.\n\n\"Mutta minäpä syytän. Sain hänet kiinni ja vein hänet Longstrethin\noikeuteen, mutta he päästivät hänet vapaaksi.\"\n\nLaramie näytti tulevan liikutetuksi tästä ystävyyden osoituksesta.\n\n\"Kuulkaahan nyt, Laramie\", jatkoi Duane, \"muutamissa Texasin osissa on\nviisasta pitää suunsa kiinni, viisasta ja terveydelle edullista. Ja\nnäin meidän kesken haluan ilmoittaa teille, että olen teidän\npuolellanne aitaa.\"\n\nLaramie säpsähti. Duane kääntyi hetkisen kuluttua ja katsoi häntä\nsuoraan silmiin. Hän oli säpsähdyttänyt Laramien unhottamaan tavallisen\nvaiteliaisuutensa, mutta hänen katsoessaan valo, joka ehkä johtui sekä\nhämmästyksestä että ilosta, haihtui Laramien kasvoista jättäen ne\nentisen naamion peittoon. Duane oli kuitenkin nähnyt tarpeeksi. Hänellä\noli tarkka vainu kuin verikoiralla.\n\n\"Puhuaksemme työstä, Laramie, niin kenelle sanoittekaan Sneckerin\ntyöskentelevän?\"\n\n\"En ole sanonut mitään.\"\n\n\"Mutta ilmoitatte kai sen nyt, ilmoitattehan? Laramie, olette kovin\närtyisä tänään. Tuoko kuhmu sen vaikuttaa? Kenelle Snecker\ntyöskentelee?\"\n\n\"Silloin kun hän on työssä, mikä ei tapahdu usein, paimentaa hän\nLongstrethin karjaa.\"\n\n\"Hm! Minusta näyttää kuin Longstreth muodostaisi jonkinlaisen keskuksen\nkoko Fairdalelle. Olin hieman vihoissani tässä eräänä päivänä, kun\nhuomasin menettäväni rahaa Longstrethin farao-pelissä. Mutta en\nvarmastikaan olisi ollut vihoissani, jos olisin voittanut. Hämmästyin\nkuitenkin melkoisesti kuullessani Longstrethin omistavan Hope\nSo-yhtiön.\"\n\n\"Hän omistaa paljon taloja täällä\", vastasi Laramie pidättyväisesti.\n\n\"Hm! Laramie, olette samanlainen kuin muutkin miehet tässä kaupungissa,\nette uskalla puhua mitään Longstrethistä. Ymmärtäkää minut oikein,\nLaramie. En välitä tämän taivaallista koko kaupunginpäälliköstä,\neversti Longstrethistä. Ja jos niikseen tulee, voin vetäistä\nrevolverini esille ampuakseni hänet yhtä hyvin kuin jonkun toisenkin\nrosvon.\"\n\n\"Puhuminen on helppoa\", vastasi Laramie ivaillen hänen kerskailuaan,\nvaikka hänen kasvonsa punastuivatkin.\n\n\"Niin onkin. Tiedän sen\", sanoi Duane. \"Enkä minä tavallisesti puhukaan\npaljon. Ei siis olekaan yleisesti tunnettua, että Longstreth omistaa\nHope Son?\"\n\n\"Kyllä se tiedetään täällä Pecon seuduilla, siitä ei ole pelkoa. Mutta\nLongstrethin nimi ei ole missään yhteydessä Hope Son kanssa. Blandy\nhoitaa ravintolaa.\"\n\n\"Vai Blandy. Ellei hänen farao-pelinsä ole väärää, olen hullaantunut\nmustangi. En sano tätä senvuoksi, ettei täällä olisi muitakin\nväärinpelaajia. Mieshän voi aina pitää heille puoliaan. Mutta Blandy on\nilkeä ja kiero mies, joka ei milloinkaan uskalla katsoa toista silmiin.\nTuon Hope Son isännän pitäisi olla yhtä rehellinen mies kuin te\nLaramie.\"\n\n\"Kiitoksia\", vastasi Laramie ja Duane kuvitteli hänen äänensä\nkuulostavan käheältä. \"Oletteko kuullut puhuttavan, että se ennen\nkuuluikin minulle?\"\n\n\"En. Todellako?\" sanoi Duane nopeasti.\n\n\"Niin. Rakensin ravintolan, suurensin sitä pari kertaa ja hoidin sitä\nyksitoista vuotta.\"\n\n\"No, minut saa vaikka hirttää!\" Nyt oli todellakin Duanen vuoro\nhämmästyä ja hänen silmänsä alkoivat kiiltää. \"Olen pahoillani, ettette\nole siellä nyt. Myittekö sen?\"\n\n\"En. Menetin vain koko paikan.\"\n\nHän värähteli nyt oikein huojennuksesta saadessaan puhua ja kertoa.\nMyötämielisyys oli pehmittänyt hänen sydämensä.\n\n\"Siitä on nyt kaksi vuotta -- kaksi vuotta viime maaliskuussa\", jatkoi\nhän. \"Olin suurissa karjakaupoissa Longstrethin kanssa. Saimme naudat,\nmutta minun osani, kahdeksantoistasataa päätä, varastettiin. Olin\nvelkaa Longstrethille. Hän rupesi ahdistamaan minua. Sitten meni juttu\noikeuteen ja minä tein vararikon.\"\n\nDuanesta tuntui vaikealta katsoa Laramiehen. Mies oli aivan kalpea ja\nkyyneliä virtasi hänen poskilleen. Duane ymmärsi miehen katkeruuden,\ntappion ja tuskat. Hän ei ollut voinut täyttää sitoumuksiaan, mutta\nhäntä oli joka tapauksessa petetty. Kaikki, minkä hän oli\ntukahduttanut, ja kaikki, mikä olisi voinut olla kiihkoa, ellei miehen\nrohkeus olisi lannistunut, selveni nyt Duanelle äkkiä. Hän tiesi nyt\nLaramien katkeruuden salaisuuden. Mutta syyn, miksi hän ei avoimesti\nsyyttänyt Longstrethiä, ja hänen pidättyväisyytensä ja pelkonsa\nsalaisuuden päätti Duane olevan parasta ottaa selville jolloinkin\ntoiste.\n\n\"Saatte kiittää siitä huonoa onneanne! Se oli todellakin kovaa\", sanoi\nDuane. \"Mutta olette tyyni häviäjä ja ratas pyörii. Kuunnelkaahan nyt,\nLaramie, sanojani. Olen neuvojenne tarpeessa. Minulla on hieman rahoja.\nMutta ennenkuin menetän ne kaikki, haluan sijoittaa niistä edullisesti\njonkun osan. Ostakaa minulle karjaa tahi lunastakaa minut osakkaaksi\njonkun karjanomistajan laumaan. Haluan vain, että saatatte minut\ntekemisiin jonkun rehellisen karjanomistajan kanssa. Tahi parinkin, jos\nvain näillä seuduilla sattuu olemaan kahta rehellistä miestä. En halua\nolla missään tekemisissä sellaisten karjanomistajien kanssa, jotka\ntoimivat salaisesti yksissä tuumin rosvojen kanssa. Olen päässyt siihen\nkäsitykseen, että Fairdale on täynnä sellaisia. Tehän, Laramie, olette\nollut täällä vuosikausia. Teidän täytyy varmasti tuntea pari sellaista\nmiestä, joita ei voida epäillä.\"\n\n\"Jumalan kiitos minä toki tunnenkin\", vastasi Laramie taiteellisesti.\n\"Frank Morton ja Si Zimmer olivat naapureitani ja ystäviäni\nvarallisuuteni aikoina ja ovat vieläkin. Voitte luottaa Frankiin ja\nSihin. Mutta jos haluatte kuunnella neuvoani, älkää sijoittako\nrahojanne nyt karjaan.\"\n\n\"Miksi en?\"\n\n\"Koska jokainen uusi tulokas, joka ostaa karjaa näihin aikoihin,\nmenettää sen jälleen rosvoille pikemmin kuin hän ehtii sanoa Jack\nRobinson. Uranuurtajat ja uudet karjanomistajat ovat rosvojen mielestä\nhelposti kynittäviä. Ja Jumala tietää, että kaikki muutkin\nkarjanomistajat ovat melkein samanlaisia. Mutta uusien miesten pitää\noppia tuntemaan ohjakset. He eivät tiedä mitään eivätkä tunne ketään.\nMutta vanhat karjanomistajat ovat viisaita ja varovaisia. He\ntaistelisivat, jos he vain --\"\n\n\"Mitä?\" pisti Duane väliin hänen keskeyttäessään.\n\n\"Jos he vain tuntisivat karjan varkaat, niinkö?\".\n\n\"Ei.\"\n\n\"Jos he vain uskaltaisivat?\"\n\n\"Ei se riipu siitäkään niin paljon.\"\n\n\"Mistä sitten? Mikä saisi heidät taistelemaan?\"\n\n\"Jos he vain saisivat kykenevän johtajan.\"\n\n\"Päivää, Jim!\" huusi joku äänekkäästi ovelta.\n\nMuudan suuri, punakka ja hilpeän näköinen mies tuli huoneeseen.\n\n\"Hei, Morton!\" vastasi Laramie. \"Esittelisin sinut tälle vieraalleni,\njos vain tietäisin hänen nimensä.\"\n\n\"Sen ei pitäisi olla minään esteenä, koska vain harvat miehet täällä\nkäyttävät oikeaa nimeään.\"\n\n\"Kuulkaahan nyt, Morton\", sanoi Duane. \"Laramie vihjaisi minulle, että\nolette rehellinen mies liiketoveriksi. Minulla on hieman rahaa ja\nennenkuin menetän sen kaikki, haluaisin sijoittaa siitä osan karjaan.\"\n\nMorton hymyili leveästi.\n\n\"Olen tosissani\", Duane sanoi suoraan. \"Jollette arvostele naapureita\nparemmin kuin olette arvostellut minua, ette milloinkaan rikastu.\"\n\nDuanesta tuntui hauskalta tehdä näille miehille huomautuksensa paljon\npuhuviksi. Morton näytti tyytyväiseltä ja tarkkaavaiselta, vaikka hän\nei vielä luottanutkaan vieraaseen.\n\n\"Minulla on vähän rahaa. Ettekö salli minun ottaa osaa johonkin\nkauppaan? Ettekö tahdo tehdä minusta karjanomistajaa hankkimalla\nminulle omaa pientä laumaa?\"\n\n\"Vieras, tahdon sanoa teille suoraan, että teette tyhmästi, jos ostatte\nkarjaa nyt. En halua ottaa rahojanne ja nähdä teidän menettävän ne.\nParasta on, että palaatte takaisin Pecon tuolle puolen, missä rosvot\neivät ole niin voimakkaita. Minullakaan ei ole ollut kuin kaksituhatta\nviisisataa päätä kymmeneen vuoteen. Rosvot ovat sallineet minun pitää\nne siitoseläiminä. Eivätkö he olekin ystävällisiä?\"\n\n\"Kieltämättä tavallaan. Kuulen täällä vain puhuttavan rosvoista,\nMorton\", vastasi Duane kärsimättömästi. \"Katsokaa, en ole milloinkaan\noleskellut pitkää aikaa rosvojen hallitsemassa maassa. Kuka joukkoa\noikeastaan johtaa?\"\n\nMorton katsoi Duaneen hymyillen kummallisen huvitettuna, mutta puri\nsitten jykevät leukansa yhteen kuin tukahduttaakseen hetken\nmielijohteesta johtuvat sanansa.\n\n\"Kuulkaahan nyt, Morton; meidän on muistettava, että näiden rosvojen\nvalta loppuu joskus, vaikka he olisivat kuinka voimakkaita tahansa,\nvaikka he työskentelisivät miten salaisesti hyvänsä ja vaikka he\nolisivat kuinka paljon tahansa tekemisissä luultujen rehellisten\nmiesten kanssa.\"\n\n\"He ovat tulleet tänne uranuurtajien kanssa eivätkä lähde pois,\nennenkuin viimeinenkin sonni on viety\", sanoi Morton.\n\n\"Jos teistä olosuhteet näyttävät sellaisilta, ette ole mielestäni\nollenkaan rehellisempi kuin joku noista rosvoista.\"\n\nMorton oli sen näköinen kuin hän olisi aikonut lyödä Duanea ruoskansa\nvarrella. Hänen vihansa haihtui sitten, kuin olisi hän pitänyt sitä\nitselleen arvottomana, ja koska jokin näytti tuntuvan hänestä hyvin\nhullunkuriselta, puhkesi hän kaikuvaan nauruun.\n\n\"Se ei ole niinkään naurettavaa\", jatkoi Duane. \"Jos aiotte\nteeskennellä olevanne toisenlainen kuin olette, voisinko silloin\najatella muuta?\"\n\n\"Teeskennelläkö?\" toisti Morton.\n\n\"Niin juuri. Tunnen rohkeat miehet eivätkä he täällä eroa laisinkaan\ntoisten paikkojen rohkeista miehistä. Sanon vain, että koettaessanne\nnäyttää pelkurilta teette kömpelöä pilaa. Olette luonnostanne rohkea,\nmutta täällä Fairdalen seuduilla on paljon miehiä, jotka pelkäävät omaa\nvarjoaankin, pelkäävät mennä ulos pimeässä ja pelkäävät avata suutaan.\nMutta te ette kuulu heihin. Jos siis väitätte, etteivät nämä rosvot\nhäviä täältä olemattomiin, teeskentelette vain pelkuruutta tukeaksenne\nyleistä luuloa, koska ne eivät voi kestää täällä enää pitkää aikaa.\nTarvitsette saada vain hieman uutta verta. Ymmärrättekö tarkoitukseni?\"\n\n\"Kyllä, luullakseni\", vastasi Morton näyttäen siltä kuin myrsky olisi\npuhaltanut hänen ylitseen. \"Vieras, tulen puhuttelemaan teitä\ntullessani ensi kerran kaupunkiin.\"\n\nSitten hän poistui.\n\nLaramien silmät oikein leimahtelivat.\n\nHän veti syvään henkeään ja antoi katseensa kiertää koko huoneen,\nennenkuin kohdisti sen Duaneen.\n\n\"Kas niin\", vastasi hän hiljaa, \"olette nyt löytänyt oikean miehen.\nMutta kuka maailmassa te oikeastaan olette?\"\n\nTyöntäen kätensä pukinnahkaisten liiviensä povitaskuun Duane käänsi sen\nnurin. Muudan tähtimäinen kirkas hopeinen esine välähti hänen\nnäyttäessään sitä taskuineen tuijottavalle Jimille.\n\n\"Vartija\", kuiskasi Jim lyöden nyrkillään pöytään. \"Otaksuinkin heti\njotakin sellaista.\"\n\n\"Laramie, tiedättekö, kuka on tämän salaisen rosvokoplan päällikkö\ntäällä?\" kysyi Duane suoraan. Hänelle oli juuri luonteenomaista\ntällainen, että hän meni suoraan asiaan. Ja hänen äänensä ja hänen\nolennossaan piilevä syvä, huoleton ja kylmä jokin näytti tyynnyttävän\nLaramien.\n\n\"En\", vastasi Laramie.\n\n\"Tietääköhän sen joku toinen?\" jatkoi Duane.\n\n\"Täällä ei ole luullakseni ketään rehellistä kansalaista, joka sen\ntietäisi.\"\n\n\"Mutta te kai epäilette jotakin?\"\n\n\"Kyllä.\"\n\n\"Ilmaiskaa minulle mielipiteenne tuosta joukosta, joka vetelehtii\nkapakoissa -- noista tavallisista laiskureista.\"\n\n\"He ovat kaikki kurjia roistoja\", vastasi Laramie näyttäen olevan hyvin\nselvillä siitä seikasta. \"Useimmat heistä, ovat olleet täällä\nvuosikausia. Toiset ovat ajautuneet tänne myöhemmin. Muutamat\ntyöskentelevätkin silloin tällöin. He rosvoavat muutamia sonneja,\nvarastavat ja ryöväävät saadakseen hieman rahaa juopotteluun ja\npelaamiseen. Suuria roistoja kaikki.\"\n\n\"Tiedättekö ollenkaan, onko Cheseldine miehineen yhteistoiminnassa\ntämän joukon kanssa?\"\n\n\"Sen tietää yksin Jumala. Mutta olen aina epäillyt kaikkien miesten\nkuuluvan samaan joukkoon. Ei kukaan ole milloinkaan nähnyt Cheseldineä\nja se on kummallista, koska Knell, Poggin, Panhandle Smith, Blossom\nKane ja Fletcher ratsastavat tänne usein, Poggin kuitenkin harvemmin\nkuin muut. Mutta toiset sitä useammin. Ja sanoakseni totuuden, he ovat\nkuin kotonaan kaikkialla Pecon länsipuolella.\"\n\n\"Minua on suuresti hämmästyttänyt seuraava seikka\", sanoi Duane. \"Miksi\novat kaikki miehet, jotka näyttävät rehellisiltä, niin vaiteliaita\ntäällä? Onko asianlaita todella niin, vai luulottelenko vain\nsellaista?\"\n\n\"Kyllä se niin varmasti on\", vastasi Laramie synkästi. \"Miehet ovat\nmenettäneet karjansa ja omaisuutensa täällä Fairdalessa -- menettäneet\nne kunniallisesti tahi muuten, vaikka sitä ei olekaan todistettu. Ja\nmuutamissa tapauksissa, kun he puhuivat tahi vihjaisivatkaan vähän,\nlöydettiin heidät jonkun ajan kuluttua kuolleina jostakin. Rosvot\nolivat nähtävästi vanginneet ja ryövänneet ja sitten tappaneet heidät.\nKuolleet miehet eivät puhu. Senvuoksi olemme niin vaiteliaita täällä.\"\n\nDuane tunsi muuttuvansa synkän ja vakavan ankaraksi. Karjan rosvoamista\nvoitiin kyllä sietää, sillä Länsi-Texas oli vaurastunut ja rikastunut\nniistä suurista rosvojoukoista huolimatta, jotka hallitsivat laajoja\nalueita, mutta tällainen pienen taistelevan yhteiskunnan kylmä,\nsalainen ja murhaava painostus oli jotakin liian kummallista ja liian\npeloittavaa, että ihmiset voisivat sietää sitä pitkää aikaa.\n\nVartija oli juuri sanomaisillaan jotakin jälleen, kun kadulta kuuluva\nkavioiden kapse keskeytti hänet. Hevoset pysähtyivät ravintolan\nedustalle ja muudan ratsastaja laskeutui satulasta. Floyd Lawson tuli\nhuoneeseen pyytäen tupakkaa.\n\nVaikka hänen tulonsa ehkä hämmästyttikin Laramietä, ei hän kuitenkaan\nnäyttänyt sitä. Mutta Lawson raivostui nähdessään vartijan, ja hänen\nsilmänsä alkoivat kiilua synkästi, kun hän käänsi katseensa Duanesta\nLaramiehin ja taas takaisin. Duane nojautui huolettomasti\ntarjoilupöytään.\n\n\"Tyhmempää tekoa ette ole milloinkaan tehnyt\", sanoi Lawson. \"Jos\ntulette nuuskimaan kartanoomme jälleen, käy teille huonosti.\"\n\nTuntui kummalliselta, ettei mies, joka oli asunut Pecon länsipuolella\nkymmenen vuotta, nähnyt Duanessa mitään sellaista, mikä olisi estänyt\ntällaiset puheet. Lawsonin käyttäytymistä ei voitu todellakaan sanoa\nrohkeudeksi, sillä rohkeat miehet ovat harvoin suvaitsemattomia. Siihen\nverrattomaan rohkeuteen, mikä oli luonteenomaista senaikuisille\nmestariampujille, liittyi vielä tyyni ja vaatimaton käytös ja\nharvapuheisuus, mikä oli melkein ystävällistä ja aina kohteliasta.\nLawson oli tulinen louisianalainen ranskalaista syntyperää ja\nnähtävästi sellainen mies, jota ei milloinkaan oltu vastustettu ja joka\noli voimakas, raaka ja kiihkeä, mitkä ominaisuudet tällaisessa\ntilanteessa tekivät hänestä yksinkertaisesti hölmön.\n\n\"Sanon vieläkin, että te keksitte vain tuon verukkeenne voidaksenne\njälleen lähestyä Ray Longstrethiä\", ivaili Lawson. \"Mutta muistakaa,\nettä jos tulette sinne vielä kerran, käy teille huonosti.\"\n\n\"Olette oikeassa, mutta ei siten kuin luulette\", Duane vastasi tiukasti\nja kylmästi.\n\n\"Ray Longstreth ei välitä hituistakaan sellaisesta kurjasta\nvakoilijasta kuin te olette\", sanoi Lawson kiivaasti. Hän ei näyttänyt\nhaluavan harkitusti kiihdyttää Duanea, oli vain kiukkuinen ja\nmustasukkainen. \"Sanon teille suoraan, millainen olette, te kurja\nteeskentelijä, kerskailija ja kirottu muiden asioihin sekaantuva\nitserakas vartija.\"\n\n\"Lawson, en viitsi suuttua, koska näytätte puolustavan kaunista\nserkkuanne\", vastasi Duane hitaasti. \"Mutta sallikaa minun kuitenkin\nvastata kohteliaisuuteenne. Olette oikein hieno eteläläinen. Millainen\nkurja, kerskaileva, kirottu härkäpäinen rosvo te oikeastaan\nolettekaan!\"\n\nDuane sanoi oikein sähisten nämä viimeiset sanat. Ja sitten hän ymmärsi\ntotuuden nähdessään Lawsonin nytkähtelevät, kiihkon tummentamat kasvot.\n\nLawson säpsähti, liikahti ja aikoi vetäistä revolverinsa esille.\n\nMutta kuinka hitaasti! Duane syöksyi eteenpäin. Hänen pitkä\nkäsivartensa suuntautui ylöspäin ja Lawson horjui taaksepäin kaataen\npöytiä ja tuoleja lysähtäen sitten puoleksi istuvaan asentoon seinää\nvasten.\n\n\"Älä yritäkään ampua!\" varoitti Duane. \"Lawson, päästäkää kätenne irti\nrevolveristanne!\" huusi Laramie.\n\nMutta Lawson oli aivan suunniltaan raivosta. Hän hapuili lonkkaansa\nsamalla kun hänen kasvonsa muuttuivat tummanpunaisiksi, ilkeiksi ja\nmurhanhimoisiksi. Duane potkaisi revolverin pois hänen kädestään.\nLawson nousi raivoten seisoalleen ja syöksyi kadulle.\n\nLaramie kohotti vapisevat kätensä.\n\n\"Miksi teitte hänestä siipirikon?\" vaikeroi hän. \"Hänhän yritti ampua\nteitä. Hänen laistensa miesten potkiminen ei käy päinsä täällä.\"\n\n\"Tuo härkäpäinen hölmö raivoaa ja hyökkää miehineen suoraan meidän\nkimppuumme. Juuri hänen laiseensa mieheen olen halunnut tutustuakin. Ja\nsitäpaitsi, jos olisin ampunut hänet, olisin tehnyt murhan.\"\n\n\"Murhanko?\" huudahti Laramie.\n\n\"Niin, murha se olisi ollut minun työkseni\", vastasi Duane.\n\n\"Se voi ehkä olla totta, kuka sitten lienettekään, mutta jos Lawson on\nsellainen mies kuin ajattelette, aloittaa hän nyt salaisen maanalaisen\ntyönsä. Hän ei tule nukkumaan nyt öisin ollenkaan. Hän ja Longstreth\novat aina ahdistaneet minua.\"\n\n\"Laramie, mitä varten teillä on silmät?\" kysyi Duane. \"Olkaa\nvaruillanne ja kuunnelkaa sanojani. Menkää ystävänne Mortonin luo ja\nsanokaa hänelle, että peli alkaa vilkastua. Menkää sitten yhdessä\nneljän tahi viiden sellaisen miehen luo, joihin voitte luottaa. Olen\nehkä piankin apunne tarpeessa.\"\n\nSitten Duane meni paikasta paikkaan, nurkasta nurkkaan ja naukkulasta\nnaukkulaan vahtien, kuunnellen ja painaen kaiken mieleensä. Kiihko oli\nollut häntä nopeampi ja kaikkialla oli keskustelu vilkkaassa käynnissä.\nHän otaksui olevan parasta, että hän pysytteli erillään siitä. Pimeän\ntultua hän hiipi Longstrethin kartanon läheisyyteen. Ilta oli lämmin,\novet olivat auki ja hämärissä ainoat sytytetyt lamput olivat\nLongstrethin suuressa seurusteluhuoneessa aivan rakennuksen toisessa\npäässä. Kun eräät ajopelit saapuivat pihalle ja Longstreth ja Lawson\nlaskeutuivat niistä maahan, oli Duane hyvin piilossa pensaikossa ja\nniin suojassa, ettei hän nähnyt Longstrethistä muuta kuin vilahduksen\ntämän mennessä sisään. Ja mikäli Duane kykeni erottamaan näytti\nLongstreth hänestä tyyneltä ja rauhalliselta mieheltä, jännittyneeltä\nsisimmässään, mutta arvokkaalta loukkauksesta huolimatta. Lawsonia sen\nsijaan Duane ei ehtinyt lainkaan tarkastaa. He menivät vaieten sisään\nsulkien oven mennessään.\n\nKuistin toisessa päässä erään ikkunan alla oli portaiden ja seinän\nvälissä pengermä, jonka varjoon Duane piiloutui. Samoin oli hän usein\nennenkin odottanut pimeässä menettämättä kärsivällisyyttään, tottunut\nkun oli piileskelyyn.\n\nHetkisen kuluttua sytytettiin lamppu ja Duane kuuli hameiden kahinaa.\n\n\"Jotakin on varmasti tapahtunut, Ruth\", kuuli hän neiti Longstrethin\nsanovan levottomana. \"Isä kohtasi minut juuri lämpiössä puhumatta\nmitään. Hän näytti kalpealta ja huolestuneelta.\"\n\n\"Ja serkku Floyd oli aivan ukkospilven näköinen\", sanoi Ruth. \"Ja\nkerrankin hän unhotti yrityksensä suudella minua. Jotakin on\ntapahtunut. Ray, tämä on ollut hyvin ikävä päivä.\"\n\n\"Voi, kultaseni! Ruth, mitä voimmekaan tehdä? Kaikki nämä miehet ovat\nhurjia ja Floyd muuttaa elämäni vallan hirveäksi. Ja hän kiusaa\nsinuakin jul--\"\n\n\"En sano sitä kiusaamiseksi. Floyd haluaa vain rakastua\", selitti Ruth\nkiihkeästi. \"Hän ei anna ainoankaan naisen olla rauhassa.\"\n\n\"Kuinka hieno kohteliaisuus minulle, Ruth\", sanoi Ray nauraen.\n\n\"Viis siitä\", vastasi Ruth itsepäisesti. \"Niin se vain on. Hän on\nnolostunut, ja kun hän on juopotellut ja aikoo suudella minua, vihaan\nhäntä.\"\n\nLämpiöstä kuului nyt askelia.\n\n\"Hei, tytöt!\" kuului Lawsonin ääni sanovan vailla tavallista\niloisuuttaan.\n\n\"Floyd, mitä onkaan tapahtunut?\" kysyi Ray hetkisen kuluttua. \"En ole\nmilloinkaan nähnyt isää sellaisella tuulella kuin tänään ja sinäkin\nolet niin huolissasi. Kerro minulle, mitä on tapahtunut?\"\n\n\"No niin, Ray, riitelimme tänään\", vastasi Lawson nauraen töykeästi ja\nilmehikkäästi.\n\n\"Riitelitte!\" toistivat tytöt uteliaina.\n\n\"Meidän oli pakko alistua kirottuun häväistykseen tänään\", lisäsi\nLawson kiihkeästi kuin hänen äänensä olisi voinut kuvailla hänen\ntunteitaan. \"Kuunnelkaa nyt, tytöt, niin kerron teille koko tapahtuman.\"\nHän ryki ja ja selvitti kurkkuaan tavalla, mistä voitiin huomata hänen\njuopotelleen.\n\nDuane painautui syvemmälle varjoisaan piiloonsa ja jäykistäen\nlihaksensa kestääkseen vielä jonkun aikaa kangistavan asentonsa\nvaikeuksia hän valmistautui kuuntelemaan niin tarkasti ja jännittyneenä\nkuin suinkin. Vain yksikin tämän Lawsonin kiihkoissaan huomaamatta\nlausuma sana voi olla juuri sopiva Duanen tarvitsemaksi johtolangaksi.\n\n\"Kaikki tapahtui kaupungintalolla\", aloitti Lawson nopeasti. \"Isäsi,\ntuomari Owens ja minä neuvottelimme siellä juuri kolmen kaupungin\nulkopuolella asuvan kartanonomistajan kanssa. Silloin tuo kirottu\nvartija laahusti sisään tuoden sinne Sneckerin, tuon saman miehen, joka\noli piiloutunut tänne taloomme. Hän oli vanginnut Sneckerin luullusta\nhyökkäämisestä erään Laramie-nimisen ravintoloitsijan kimppuun. Snecker\nvapautettiin sentään, koska hän nähtävästi oli aivan syytön. Silloin\ntämä vartija alkoi ladella loukkauksiaan. Lainkäyttö Fairdalessa on\nmuka vain ilveilyä samoinkuin oikeudenistunnotkin. Täällä ei kuulemma\nole minkäänlaista lakia. Hän alkoi syyttää isääsi huonosta\nkaupunginpäällikön viran hoitamisesta, koska isäsi ei muka vangitse\nketään muista kuin mitättömistä rikoksista. Isäsi kuulemma pelkää\nrosvoja, maantierosvoja ja murhaajia, pelkää tahi antaa niiden olla\nkokonaan rauhassa. Hän käyttää valtaansa vain voidakseen pettää\nkartanon- ja karjanomistajia oikeusjutuissa. Kaiken tämän vartija huusi\njokaisen kuullen. Millainen hirveä häväistys se olikaan! Raaka vartija\nloukkaa isääsi, Ray, oikeudessa, jossa isäsi on puheenjohtajana.\"\n\n\"Ah!\" huudahti Ray Longstreth toivottoman vihaisesti.\n\n\"Vartijat haluavat ruveta hallitsemaan Länsi-Texasia\", jatkoi Lawson.\n\"Nämä vartijat ovat kaikki epäilyttäviä miehiä, monet heistä pahempia\nkuin heidän takaa-ajamansa henkipatot. Muutamat heistä ovat olleet\nhenkipattoja ja revolverisankareita ennen vartijaksi rupeamistaan.\nTämäkin on eräs noista pahimmista. Hän on terävä, järkevä ja tyyni,\nminkä vuoksi häntä saadaankin pelätä enemmän kuin muita, ja häntä onkin\npelättävä. Hän haluaa tappaa jonkun ja tappaakin vielä. Jos isäsi olisi\nliikauttanut sormeaankaan, olisi hän ampunut isäsi. Hän on\nkylmähermoinen paholainen, oikea synnynnäinen mestariampuja. Hyvä\nJumala, odotin joka hetki saavani nähdä isäsi kaatuvan kuolleena\njalkoihini!\"\n\n\"Ah, Floyd, millainen kuvaamaton roisto hän onkaan!\" huudahti Ray\nLongstreth kiihkeästi.\n\n\"Katsohan, Ray, tämäkin mies hakee kuuluisuutta, kuten muutkin\nvartijat. Hän vangitsi Sneckerin vain senvuoksi, että hän voisi rähistä\nisällesi. Mies koetti yllyttää koko Fairdalen häntä vastaan. Mutta\nhänen puheensa oikeusjutuista oli kuitenkin pahinta kaikesta. Hitto\nhänet vieköön! Meistä tulee vihamiehiä.\"\n\n\"Mitä teidän tarvitsee välittää sellaisen miehen solvauksista?\" sanoi\nRay Longstreth syvällä ja tunteellisella äänellään. \"Ajateltuaan\nhetkisen ihmiset eivät välitä heikäläisten puheista mitään. Älä ole\nmilläsikään, Floyd. Sano isällekin, ettei hän olisi huolissaan.\nTuollainen seikkailija ei varmaankaan voi turmella hänen mainettaan\nnäin monen vuoden jälkeen.\"\n\n\"Kyllä sentään\", vastasi Floyd äkkiä. \"Nämä rajaseudut ovat kummallisia\npaikkoja. Täällä on paljon katkeroituneita miehiä, joiden yritykset\novat epäonnistuneet, kun taasen isääsi on onnistanut ihmeellisesti.\nVartija on nyt tiputtanut myrkkyä haavaan ja se leviää.\"\n\n\n\n\nXVIII\n\n\nVieraita ratsasti Fairdaleen ja muita ilkeän näköisiä asiakkaita, jotka\nolivat outoja Duanelle, elleivät juuri Fairdalelle, ja auttoivat\njännittyneen ja odottavan tunnelman luomisessa. Kapakoissa oli tavaton\ntungos eivätkä ne olleet milloinkaan kiinni. Kaupungin rehelliset\nasukkaat heräsivät varhain aamuisin kaduilta kuuluvaan raakaan meluun.\n\nDuane oli hyvin lähellä tätä kaikkea, päivisin pysytellen piilossa. Hän\nei ollut samaa mieltä kuin muut, että hän ensi kerran kävellessään\nkadulla joutuu maalitauluksi. Asiat menevät harvoin niin, ja jos\nsellaista joskus sattuukin tapahtumaan, voidaan sitä sanoa enemmän\ntapaturmaksi kuin suunnitelluksi teoksi. Mutta öisin hän sen sijaan oli\naina liikkeellä. Hän tapasi Laramien, Mortonin, Ziminerin ja muitakin\nsamanmielisiä miehiä, perustettiin salainen kerho ja kaikki sen jäsenet\nolivat valmiit toimimaan. Duane kulutti tuntikausia öisin vahtimalla\nsellaisia taloja, joissa Floyd Lawson oleskeli silloin kun hän ei ollut\nLongstrethin kartanossa. Öisin kävi hänen luonaan vieraisilla tahi\nainakin niihin taloihin poikkesi kummallisia miehiä, jotka olivat\nnopeita, varovaisia, salaperäisiä ja sellaisia, etteivät uskolliset\nystävät eivätkä naapurit olisi niin käyttäytyneet. Duane ei ollut\ntuntenut ainoatakaan näistä öisistä vieraista, mutta hänen mielestään\nei aika vielä ollut sopiva kenenkään tällaisen vieraan rohkeaan\nvangitsemiseen. Hän oli sitäpaitsi varma, että sellainen teko ilmaisisi\nLawsonin tahi jonkun toisen talossa asuvan henkilön olevan tekemisissä\nrikollisten miesten kanssa.\n\nLaramie oli ollut oikeassa. Hänen viime keskustelustaan Duanen kanssa,\njolloin hän oli kehoittanut Duanea nopeaan toimintaan, ei ollut vielä\nkulunut neljääkolmatta tuntiakaan, kun hänet löydettiin kuolleena\npienen tarjoilupöytänsä takaa ravintolastaan luodin reikä rinnassaan.\nKetään sellaista henkilöä ei löydetty, joka olisi kuullut laukauksen.\nSe oli ollut harkittu murha, koska pöydälle oli jätetty paperipalanen,\njohon oli kömpelösti kirjoitettu: \"Kaikki vartijain ystävät odottakoot\nsamaa!\"\n\nTämä pani Duanen toimimaan. Ensi työkseen hautasi hän kuitenkin\nLaramien. Ei kukaan vainajan naapuri osoittanut minkäänlaista\nmielenkiintoa kuolleeseen mieheen eikä hänen onnettomaan perheeseensä.\nDuane huomasi näiden naapurien hillitsevän mieltään pelosta. Rouva\nLaramie sairastui, sillä hänen miehensä kuolema järkytti häntä kovasti\nja hän oli jäänyt melkein rutiköyhäksi viiden lapsensa kanssa. Duane\nvuokrasi erään pienen tiilirakennuksen kaupungin laidalta muuttaen\nperheen sinne. Siten hän näytteli huoltajan, ystävän ja hoitajan osaa.\n\nMuutamien päivien kuluttua Duane meni rohkeasti kaupunkiin näyttäen\nkaikille, että hän aikoi ryhtyä toimeen. Hän oli nimittäin saanut\npäähänsä, että Fairdalessa on paljon sellaisia ihmisiä, jotka\nsalaisesti iloitsevat vartijain sinne saapumisesta. Ja sitä, mitä hän\nmahdollisesti aikoi tehdä, ryhdyttiin pohtimaan kovasti kaikkialla.\nKomppaniallisella miliisiväkeä ei olisi ollut niin voimakasta\nvaikutusta Fairdalen hurjimuksiin kuin Duanen sinne ilmestymisellä.\nKaikki olivat saaneet jostakin selville, että hän oli äärettömän\ntaitava mestariampuja, jonka liikkeet olivat salamannopeat. Hänen\nvastustamisensa tiesi siis kuolemaa, ja hänestä oli liikkeellä niinkin\nhurjia huhuja, että hän oli tappanut kolmekymmentä miestä. Ja hänestä\npuhuttiin todellakin, että hän oli yhtä taitava ampuja kuin Buck Duane\ntahi Poggin.\n\nAlussa oli rikollinen joukko vain vahvasti arvellut sitä, pidättyen\nkuitenkin samalla kaikesta sellaisesta toiminnasta, mikä olisi voinut\nvetää puoleensa teräväsilmäisen vartijan huomion. Pöytien ääressä,\nnaukkuloissa ja muissa vetelehtijäin maleksimispaikoissa Duane kuuli\nhuomautettavan: \"Ketähän tuo vartija oikeastaan etsiikään? Mihin hän\nmahtanee aluksi ryhtyäkään? Odottaako hän jotakin? Kukahan yrittänee\nampua hänet ensiksi päästäkseen helvettiin? Arvailenpa, kuinka pian\nhänet löydetään jostakin täynnä lyijyä.\"\n\nKun jossakin saatiin tietää, että Duane avoimesti seurusteli\nrehellisten kotonaan oleskelevien kaupunkilaisten kanssa yllyttääkseen\nheitä toista puoluetta vastaan, niin silloin näytti Fairdale\nhampaitaan. Häntä kohti ammuttiin pimeässä monta laukausta, jotka\nhaavoittivat häntä vain lievästi. Huhuttiin yleisesti, että Pogginin,\nmestariampujan, piti tulla häntä kohtaamaan. Mutta lakia\nkunnioittamaton joukko ei kuitenkaan esiintynyt yhtenä joukkona\ntuhotakseen Duanen kaikkien nähden. Eikä se johtunut niinkään paljon\nsiitä, että lain viholliset odottivat hänen seuraavaa tekoaan, vaan\npikemmin hitaudesta, mikä on niin ominaista raja-asukkaille. Vartijahan\neleli heidän keskuudessaan. Hän oli mielenkiintoinen, melkeinpä\npeloittavakin. Hänet olisi lausuttu tervetulleeksi korttipöytiin ja\nnaukkuloihin ja pelaamaan ja juomaan juuri niiden miesten kanssa, jotka\ntiesivät olevansa epäiltyjä. Heidän avoimessa vihollisuudessaankin oli\njonkinlaista raakaa leikillisyyttä.\n\nEikä sitäpaitsi yksi ainoa vartija voinut sen paremmin kuin\nkomppaniallinenkaan heikäläisiä vetää näiden miesten jakamatonta\nhuomiota pois heidän pelistään, juopottelustaan ja riidoistaan muuten\nkuin jollakin päättäväisellä teolla. He olivat melkein kaikki hyvin\nkiihkeitä, ahneita ja herkuttelevia miehiä. Duane huomasi sentään\ntavattoman poikkeuksen outojen miesten tavallisessa tulossa, mitä hän\noli tottunut katselemaan. Snecker oli poistunut tahi piiloutunut\njonnekin. Jälleen hän kuuli epämääräisiä huhuja Pogginin tulosta,\nvaikka mies ei milloinkaan näyttänyt saapuvan. Ja sitäpaitsi\npelipaikkojen tavallisten vieraiden ja juomaan ja pelaamaan tulleiden\npaimenien käyttäytyminen muuttui tavattoman hiljaiseksi verrattuna\nheidän entiseen metelöimiseensä. Tämä tyven ei kuitenkaan pettänyt\nDuanea, koska se ei voinut olla pitkäaikaista. Ja ihmeellisintä siinä\noli se, että sitä oli kestänyt jo näinkin kauan.\n\nDuane meni usein tapaamaan rouva Laramietä ja hänen lapsiaan. Eräänä\niltana ollessaan siellä hän näki neiti Longstrethin ja Ruthin\nratsastavan ovelle. Heillä oli muudan kori mukanaan. Tytöt olivat siis\nnähtävästi kuulleet puhuttavan rouva Laramien köyhyydestä. Duane tunsi\ntulevansa kummallisen iloiseksi, mutta poistui mieluummin viereiseen\nhuoneeseen kuin halusi tavata heitä.\n\n\"Rouva Laramie, olen tullut katsomaan teitä\", sanoi neiti Longstreth\niloisesti.\n\nPieni huone oli melko hämärä, siinä kun oli vain yksi ikkuna ja ovet,\nmutta Duane voi silti nähdä melko selvästi. Rouva Laramie lepäsi\nvuoteessaan riutuneena sisään painunein poskin. Kerran hän varmaankin\noli ollut melko viehättävä nainen. Huolten ja surujen uurtamat jäljet\nnäkyivät hänen laihtuneissa kasvoissaan, vaikka niissä ei sentään ollut\nsamanlaista kovaa ja katkeraa ilmettä kuin hänen miehensä kasvoissa.\n\nDuane arvaili, muistaessaan, että Longstreth oli ollut syynä Laramien\nvararikkoon, kuinka rouva Laramie tulisi suhtautumaan vihollisensa\ntyttäreen.\n\n\"Vai olette te Granger Longstrethin tytär?\" kysyi nainen kohdistaen\nkirkkaat tummat silmänsä vieraaseen.\n\n\"Niin olen\", vastasi neiti Longstreth vaatimattomasti. \"Tämä on\nserkkuni, Ruth Herbert. Olemme tulleet hoitamaan teitä ja lapsia ja\nauttamaan teitä, jos vain sallitte.\"\n\nSeurasi pitkä vaitiolo.\n\n\"Muistutatte vähän Longstrethiä\", sanoi rouva Laramie vihdoin, \"mutta\nette ole lainkaan hänen kaltaisensa. Olette tullut varmaankin äitiinne.\nNeiti Longstreth, en tiedä, voinko tahi saanko hyväksyä mitään\npuoleltanne. Isänne vei mieheni omaisuuden.\"\n\n\"Tiedän sen\", vastasi tyttö surumielisesti. \"Senvuoksi olettekin sitä\noikeutetumpi ottamaan vastaan apuni. Pyydän, älkää kieltäytykö. Se\nmerkitsee minulle niin paljon.\"\n\nVaikka tämä toivoton naisraukka olisikin tuntenut jonkinlaista vihaa,\nsuli se kuitenkin äkkiä neiti Longstrethin suloisen ja lämpimän\nkäytöksen vaikutuksesta. Duanen mielestä neiti Longstrethin kauneus\nvaikutti aina nopeasti, semminkin kun sitä auttoi tytön anteliaisuus ja\njalous. Hän oli kaikissa tapauksissa päässyt hyvään alkuun rouva\nLaramien kanssa, ja heti kun hän alkoi puhutella lapsia, olivat nämä\nja äiti voitetut. Suuren korin avaaminen muodostui oikeaksi\njuhlallisuudeksi. Pienet nälkiintyneet kerjäläisraukat! Duanen tunteet\ntuntuivat helposti kiihtyvän. Jim Laramien murhaajalle olisi silloin\ntodella käynyt huonosti, jos hän vain olisi saanut miehen näkyviinsä.\nNeiti Longstreth ja Ruth eivät kuitenkaan hellien ja käytännöllisten\ntyttöjen tapaan näyttäneet panevan tätä surullista tilannetta\nkovastikaan sydämelleen. Hävitys oli tuhonnut tämän talouden. Se\nkaipasi nyt vain hilpeyttä, ystävällisyyttä, apua ja toimintaa, ja\ntytöt suoriutuivatkin tästä kaikesta tavalla, mikä teki Duanelle hyvää.\n\n\"Rouva Laramie, kuka on pukenut vaatteet tämän lapsen ylle?\" kysyi\nneiti Longstreth hetkisen kuluttua. Duane tirkisti oven raosta ja näki\ntytön nostaneen huonosti puetun lapsen polvelleen. Tämä näky, jos nyt\nvielä sellaista tarvittiin, täydensi hänen seikkaperäisen ja ylistävän\narvostelunsa, järkyttäen kummallisesti hänen sydäntään.\n\n\"Vartija\", vastasi rouva Laramie.\n\n\"Vartijako?\" huudahti neiti Longstreth.\n\n\"Niin, hän on pitänyt huolta meistä kaikista sen jälkeen kuin --\"\nvastasi rouva Laramie yskien.\n\n\"Niinkö? Eikö teitä siis ole auttanut kukaan muu kuin hän?\" sanoi neiti\nLongstreth nopeasti. \"Täällä ei siis ole ollut ketään naista. Kuinka\nhirveätä! Lähetän tänne jonkun ja tulen itsekin silloin tällöin.\"\n\n\"Olette oikein hyvä luvatessanne sen\", jatkoi vanhempi nainen.\n\"Katsokaa, Jimillä oli vain muutamia ystäviä -- täällä kaupungissa. Ja\nhe ovat pelänneet auttaa meitä -- pelänneet, että hekin ehkä joutuvat\nsaman kohtalon uhreiksi kuin Jim-raukkakin.\"\n\n\"Mutta sehän on hirveätä!\" sanoi neiti Longstreth kiihkeästi. \"Kylläpä\nnuo ystävät ovat urhoollisia. Rouva Laramie, älkää olko huolissanne\nenää. Rupeamme pitämään teistä huolta. Kuulehan, Ruth, auta minua. Mikä\ntämän lapsosen puvussa onkaan hullusti?\"\n\nNeiti Longstrethin oli nähtävästi hyvin vaikea hillitä liikutustaan.\n\n\"Mikäkö? Etkö näe, että puvun selkäpuoli on rinnan puolella?\" sanoi\nRuth. \"Vartija ei ole luullakseni pukenut montakaan lasta elämässään.\"\n\n\"Hän teki sen kuitenkin parhaan ymmärryksensä mukaan\", sanoi rouva\nLaramie. \"Jumala yksin tietää, mihin me hänettä olisimme\njoutuneetkaan!\"\n\n\"Sitten hän on jotakin enemmänkin kuin vartija?\" kysyi neiti Longstreth\nhieman katkonaisella äänellä.\n\n\"Hän on enemmän kuin voin kertoakaan teille\", vastasi rouva Laramie.\n\"Hän hautasi Jimin, maksoi velkamme, toi meidät tänne, osti meille\nruokaa, keitti meille ja ruokki meidät, pesi ja puki lapsen ja istui\nluonani pari ensimmäistä yötä Jimin kuoleman jälkeen, jolloin luulin\nitsekin kuolevani. Hän on niin ystävällinen, hiljainen ja\nkärsivällinen. Hän on rohkaissut minua oleskelemalla vain\nläheisyydessäni. Joskus kun herään horroksistani ja näen hänet täällä,\ntiedän kuinka vääriä ne huhut hänestä olivat, joita Jim kuuli hänestä\nja aluksi uskoikin. Hän leikkii lasten kanssa kuin jokainen muukin hyvä\nmies. Kun hän nostaa lapsen syliinsä, en voi uskoa häntä sellaiseksi\nveren tahraamaksi mestariampujaksi, mikä hänen sanotaan olevan. Hän on\nhyvä, mutta ei onnellinen. Hänellä on niin surulliset silmät. Niissä on\nsellainen miettiväinen ilme joskus, kun lapset teuhaavat hänen\nympärillään. He rakastavat häntä. Hänen elämänsä on niin surullista.\nKenenkään ei tarvitse sanoa sitä minulle, tiedän, että hän näkee vain\nasioiden parhaimman puolen. Kerran hän sanoi minulle, että jonkun on\nruvettava vartijaksikin. Sanon vain, että kiitän Jumalaa hänen\nlaisistaan vartijoista.\"\n\nDuane ei halunnut kuunnella enempää, minkä vuoksi hän meni huoneeseen.\n\n\"Kuinka harkitsevia olittekaan!\" sanoi hän. \"Täällä juuri tarvitaankin\nnaisten apua. Osasin tehdä niin vähän. Rouva Laramie, olette jo\nterveemmän näköinen. Kuinka iloinen olenkaan! Ja tässä on nyt lapsonen\npuhtaana ja puettuna kokonaan valkoisiin. Kuinka kauan minulta menikään\naikaa saadakseni selville, miten vaatteesi on puettava yllesi. No niin,\nrouva Laramie, enkö sanonut teille, että ystäviä vielä tulee? Samoin\nmuuttuu elämäntiekin valoisammaksi.\"\n\n\"Niin, luottamukseni on jo lisääntynyt entisestään\", vastasi rouva\nLaramie. \"Granger Longstrethin tytär on tullut luokseni. Vähän aikaa\nJimin kuoleman jälkeen luulin joutuvani tuhon omaksi. Meillä ei ollut\nmitään. Kuinka olisin milloinkaan voinut pitää huolta pienokaisistani?\nMutta nyt alkaa rohkeuteni jo kasvaa ja --\"\n\n\"Rouva Laramie, älkää olko enää huolissanne\", sanoi neiti Longstreth.\n\"Pidän huolta siitä, että teitä tullaan hyvin hoitamaan. Lupaan sen\nteille.\"\n\n\"Neiti Longstreth, se on oikein!\" huudahti Duane. \"Muuta en olisi\nteiltä osannut odottaakaan.\"\n\nTämä oli nähtävästi neidistä hyvin mieluista kuultavaa, koska hänen\nkalpeat kasvonsa kauniisti punastuivat.\n\n\"Ja tekin, neiti Herbert, olitte ystävällinen tullessanne tänne\",\nlisäsi Duane. \"Sallikaa minun kiittää teitä molempia. Olen iloinen,\nettä olen saanut teidät liittolaisekseni ottaaksenne osaa yksinäiseen\ntyöhöni täällä. Ja olen enemmänkin kuin iloinen tämän hyvän naisen ja\nnäiden pienokaisten vuoksi. Mutta teidän molempien pitää olla hyvin\nvarovaisia tullessanne tänne kahden. Se on hieman uskallettua. Ja nyt\nminä lähden. Hyvästi, rouva Laramie. Poikkean tänne vielä illalla.\nHyvästi.\"\n\n\"Herra vartija, odottakaa!\" huudahti neiti Longstreth Duanen mennessä\nulos. Hän oli kalpea ja ihmeellinen poistuessaan ovesta Duanen luo.\n\n\"Olen tehnyt teille vääryyttä!\" sanoi hän kiihkeästi.\n\n\"Neiti Longstreth, kuinka voitte sanoa niin?\" vastasi Duane.\n\n\"Uskoin, mitä isäni ja Floyd Lawson sanoivat teistä. Nyt huomaan\ntehneeni siinä teille vääryyttä.\"\n\n\"Teette minut hyvin iloiseksi. Mutta, neiti Longstreth, älkää puhuko\nminkäänlaisesta minua kohtaan tekemästänne vääryydestä. Olen ollut\nmestariampuja, nyt olen vartija ja useat minusta kerrotut jutut ovat\ntosia. Velvollisuuteni on kova toisia, joskus sellaisiakin kohtaan,\njotka ovat aivan viattomia. Mutta Jumala tietää, että velvollisuuteni\ntuntuu minusta itsestänikin kovalta.\"\n\n\"Tein teille kaikissa tapauksissa vääryyttä. Jos tulette kotiini\njälleen, tuntuu se minusta suurelta kunnialta. Olen --\"\n\n\"Lakatkaa, neiti Longstreth!\" keskeytti Duane.\n\n\"Mutta, herra, omatuntoni soimaa minua\", jatkoi tyttö sellaisella\näänellä, jota ei voitu verrata mihinkään. \"Ettekö tahdo puristaa\nkättäni ja antaa minulle anteeksi?\"\n\nHän ojensi kätensä kuninkaallisesti painaen samalla toisella kädellään\nrintaansa. Duane puristi tarjotun käden omaansa, koska hän ei tiennyt,\nmitä hän muutakaan olisi voinut tehdä.\n\nSitten näytti hänelle selviävän, että tytön rehellisen, suloisen ja\njalon tarkoituksen takana piili jotakin muutakin kuin pyytää anteeksi\nkuviteltuja tahi todellisia vääryyksiä. Hän ajatteli, ettei maailmassa\nole varmaankaan ainoatakaan sellaista ihmistä, joka olisi voinut\nvastustaa tyttöä silloin.\n\n\"Kunnioitan teitä hyvyytenne vuoksi tätä onnetonta naista kohtaan\",\nsanoi tyttö hyvin nopeasti. \"Kun hän oli yksinään ja avutonna, olitte\nhänen ystävänsä. Se oli oikoa miehen työ. Mutta rouva Laramie ei ole\nainoa onneton nainen maailmassa. Minäkin olen onneton. Ah, kuinka pian\nminäkin mahdan olla ystävän tarpeessa! Tahdotteko tulla ystäväkseni?\nOlen niin yksinäinen ja niin hirveästi huolissani. Pelkään kaikkia. Ah,\nvarmasti olen ystävän tarpeessa hyvinkin pian! Pelkään sitä, mitä\ntulette saamaan selville ennemmin tahi myöhemmin. Tahdon auttaa teitä.\nSuojelkaamme ainakin ihmishenkiä, ellemme voikaan pelastaa kunniaa.\nTäytyykö minun jäädä yksikseni, kokonaan yksikseni? Tahdotteko olla --\"\nHänen äänensä katkesi.\n\nDuanesta tuntui kuin tyttö olisi päässyt selville siitä, mitä hän oli\nalkanut epäillä, ettei hänen isänsä eikä Lawson olleetkaan sellaisia\nrehellisiä kartanonomistajia kuin he olivat olevinaan. Ja ehkä tyttö\ntiesi vielä jotakin enemmänkin. Hänen vetoamisensa Duaneen järkytti\nDuanea kovasti. Hän halusi auttaa tyttöä enemmän kuin hän oli halunnut\nmitään ennen elämässään. Ja ymmärtäessään ne suloiset tunteet, joita\ntyttö oli hänessä herättänyt, hän alkoi samalla käsittää tilanteen\nvaarallisuuden.\n\n\"Minun täytyy olla uskollinen velvollisuudelleni\", sanoi hän käheästi.\n\n\"Jos tuntisitte minut, tietäisitte, etten milloinkaan pyydäkään teitä\npettämään sitä.\"\n\n\"No siinä tapauksessa haluan auttaa teitä parhaan taitoni mukaan.\"\n\n\"Ah, kiitoksia! Minua hävettää, että olen uskonut serkkuni Floydin\npuheita. Hän valehteli hävyttömästi. Mutta minä vaellan kuin pimeässä\nja olen kummallisesti huolissani. Isäni haluaa, että lähtisin takaisin\nkotiin, mutta Floyd koettaa houkutella minua jäämään tänne. He ovat\nriidelleet. Ah, aavistan jotakin hirveätä piakkoin tapahtuvan! Tiedän\ntarvitsevani apuanne, jos --. Tahdotteko auttaa minua?\"\n\n\"Kyllä\", vastasi Duane ja hänen katseensa punastutti tytön posket.\n\n\n\n\nXIX\n\n\nIllallisen jälkeen hiipi Duane kadulle tavalliselle iltavakoilulleen.\nYö oli pimeä ja tähdetön ja kova tuuli kahisutti puiden lehviä. Duane\nsuuntasi askeleensa Longstrethin kartanoa kohti. Hänellä oli niin\npaljon ajateltavaa, ettei hän ollenkaan ymmärtänyt, kuinka aika voi\nrientää niin nopeasti. Tänä iltana päästessään pensaikon laitaan hän\nkuuli Lawsonin tutut askeleet ja näki Longstrethin oven olevan auki,\nniin että huoneesta virtasi leveä valojuova pimeään. Lawson meni\nkynnyksen yli, ovi sulkeutui ja kaikki peittyi jälleen pimeään\nrakennuksen ulkopuolella. Ikkunoistakaan ei näkynyt valonsädettäkään.\n\nVoitiin tuskin epäilläkään, ettei tämä Longstrethin ja Lawsonin\nkeskustelu olisi tuntunut Duanesta mielenkiintoiselta. Hän hiipi\nvarpaillaan ovelle, mutta kuuli huoneesta vain epäselvää äänten\nmuminaa. Ja sitäpaitsi oli asema hieman vaarallinen. Hän kiersi\nsenvuoksi nurkan toiselle puolen.\n\nTämä suuren tiilirakennuksen puoli oli paljon vanhempaa rakennetta kuin\nsen taempi, suurempi osa. Rakennusten välissä oli kapea käytävä, joka\njohti ulkoa niiden välitse pihalle.\n\nTämä käytävä tarjosi nyt Duanelle tilaisuuden ja hän päätti käyttää\nsitä hyväkseen suuresta ilmeisestä vaarasta huolimatta. Ryömien hyvin\nvarovasti hän pääsi käytävän suussa kasvavien pensasten suojaan.\nPimeässä ilmaisi heikko valojuova, että seinässä oli kapea rako. Hänen\noli pakko tunkeutua käytävästä rakennukseen sivuittain. Käytävä oli\näärettömän ahdas, mutta hän onnistui kuitenkin pääsemään rakennukseen\nsisälle aiheuttamatta minkäänlaista melua. Hänen mennessään eteenpäin\nkäytävä laajeni hieman sille suunnalle ja tämä seikka pani hänet\najattelemaan, että hänen oli parasta koettaa päästä takaisin pihalle,\njos kiireellinen pako osottautuisi välttämättömäksi. Mutta hiipiessään\nedulliseen asemaan kulutti hän mielestään paljon aikaa. Kun hän saapui\nsinne, oli rako, johon hän oli kiinnittänyt huomionsa, noin jalan\nverran hänen päätään korkeammalla. Hän ei voinut muuta kuin hakea\nvarpaillaan kolot murenevasta seinästä ja ponnistamalla polvet toista\nja selän toista seinää vasten pysytellä ylhäällä. Saatuaan kerran\nsilmänsä rakoon hän ei enää välittänyt vaarasta. Longstreth näytti\nhuolestuneelta. Hän siveli viiksiään otsa rypyssä. Lawsonin kasvot\nnäyttivät tummemmilta ja synkemmiltä, mutta jonkun kiihkeän päätöksen\nkirkastamilta.\n\n\"Selvitämme molemmat asiat tänä iltana\", sanoi Lawson.\n\n\"Senvuoksi olen tullut tänne.\"\n\n\"Mutta otaksuhan, etten halua jutellakaan asioista täällä\", vastusti\nLongstreth kärsimättömästi. \"En ole milloinkaan ennenkään tehnyt\ntalostani --\"\n\n\"Olemme odottaneet jo tarpeeksi kauan ja tämä paikka on yhtä hyvä kuin\njoku toinenkin. Olet menettänyt rohkeutesi tuon vartijan kaupunkiin\nilmestymisen jälkeen. Ensiksikin, tahdotko antaa Rayn minulle?\"\n\n\"Floyd, puhut kuin hemmoiteltu poika. Antaako Rayn sinulle? Hänhän on\nnainen ja olen alkanut huomata, että hänellä on oma tahtokin. Olenhan\njo sanonut sinulle, ettei minulla ole mitään sitä vastaan, että menette\nnaimisiin keskenänne. Olen koettanut taivuttuakin häntä, mutta Ray ei\nnäytä välittävän sinusta enää, Hän piti sinusta alussa, mutta nyt ovat\nhänen tunteensa muuttuneet. Mitä siis voinkaan tehdä?\"\n\n\"Voit pakottaa hänet menemään naimisiin kanssani?\"\n\n\"Pitäisikö minun pakottaa tyttäreni sellaiseen, mitä hän ei halua? Se\nei kävisi päinsä, vaikka koettaisinkin. Enkä luullakseni sitä\nhaluakaan. Mielipiteeni sinusta tulevana vävynäni eivät ole ollenkaan\nedulliset sinulle, Floyd, mutta jos Ray rakastaisi sinua, antaisin\nsuostumukseni. Poistumme täältä kaikki yhdessä, ennenkuin tämä kirottu\ntilanne selviää. Silloin ei Ray saa milloinkaan tietää mitään ja ehkä\nsinäkin muutut enemmän entisesi kaltaiseksi, samanlaiseksi, jollainen\nolit, ennenkuin Länsi turmeli sinut. Mutta asiain näin ollen on sinun\npelattava oma pelisi hänen kanssaan minun avuttani. Ja sanon sinulle\nnyt suoraan, että häviät sen.\"\n\n\"Miksi oikeastaan annoit hänen saapua tänne?\" kysyi Lawson kiihkeästi.\n\"Erehdyit suuresti siinä. Olen rakastunut häneen mielettömästi ja\nhaluan saada hänet omakseni tahi kuolla. Etkö luule minun pian\nvakaantuvan, jos hän vain tulisi vaimokseni? Hänen tulonsa jälkeen\nolemme kumpikin olleet kuin pyörällä päästämme. Ja miehemme alkavat jo\ntulla tyytymättömiksi. Ei, Longstreth, meidän on päätettävä asioista\ntänä iltana.\"\n\n\"Sen, mikä koskee Rayta, voimme kyllä päättää heti\", sanoi Longstreth\nnousten. \"Tule, niin menemme kysymään häneltä. Silloin saamme selville\nkaikki mahdollisuutesi.\"\n\nHe poistuivat jättäen oven auki. Duane laskeutui maahan lepäämään ja\nodottamaan. Hän olisi halunnut kuulla neiti Longstrethin vastauksen,\nvaikka hän melkein voi jo arvatakin, millainen se tulisi olemaan.\nLawson näytti olevan aivan sellainen, jollaiseksi Duane oli hänet\nkuvitellutkin, ja Duane uskoi piakkoin saavansa selville, että hän oli\nvielä pahempikin.\n\nMiehet tuntuivat viipyvän poissa kauan aikaa, vaikka tämä tunne\naiheutuikin ehkä suurimmaksi osaksi Duanen vapisuttavasta\nmielenkiinnosta ja levottomuudesta. Vihdoin hän kuuli raskaita askelia.\nLawson tuli huoneeseen yksinään. Hän oli aivan lyijynharmaa ja\nnöyryytetty. Silloin jokin hänen tuntemansa toivottomuus kiihoitti\nhänet raivoon. Hän käveli edestakaisin huoneessa kiroillen. Sitten\npalasi Longstrethkin, nyt huomattavasti tyynempänä. Duane voi vain\npäättää, että hän tunsi selvää huojennusta Lawsonin ehdotuksen\nhylkäämisen vuoksi.\n\n\"Älä ole milläsikään, Floyd\", sanoi hän. \"Kuten näit, en voinut sille\nmitään. Olemme kyllä melko hurjia täällä, mutta en anna panna tytärtäni\nköysiin enkä luovuttaa häntä sinulle kuin villiä sonnia.\"\n\n\"Longstreth, voin pakottaa hänet naimisiin kanssani\", sanoi Lawson\nsynkästi.\n\n\"Miten sitten?\"\n\n\"Tiedät, kuinka kokonaan olet vallassani, jos muistelet tuota\nsopimusta, joka teki sinusta tämän rosvojoukon päällikön.\"\n\n\"Sitä en luullakseni niin hevillä unhotakaan\", vastasi Longstreth\njulmasti.\n\n\"Voin mennä Rayn luo, kertoa sen hänelle ja taivuttaa hänet uskomaan,\nettä kerron sen muillekin, esimerkiksi tuolle vartijalle, ellei hän\nsuostu menemään naimisiin kanssani.\"\n\nLawson puhui huohottaen kiihkon vääristämin kasvoin ja sokein silmin.\nHäntä ei hävettänyt ollenkaan, koska hän yksinkertaisesti oli joutunut\nkokonaan intohimonsa valtaan.\n\nLongstreth katsoi synkästi sukulaiseensa hilliten raivoaan. Siitä\nkatseesta Duane ymmärsi hänet voimakkaaksi ja häikäilemättömäksi\nmieheksi, joka on joutunut huonoille jäljille, mutta joka on kuitenkin\nvielä mies. Se ilmaisi myös Lawsonin villiksi ja intohimoiseksi\nraukaksi. Duane oli näkevinään, kuinka kaikkina näinä toveruusvuosina\nvoimakkaampi mies oli tukenut heikompaa. Mutta nuo ajat olivat nyt\nolleet ja menneet ikuisesti Longstrethin osaan ja kaikkiin\nmahdollisuuksiin nähden. Kuten rajaseutujen pahojen ja ilkeiden miesten\nsuurin enemmistö oli Lawsonkin nyt saavuttanut kohdan, missä toisen\nvaikutus ei hyödyttänyt mitään. Hän ei ollut enää kuulevinaankaan\njärjen ääntä nähdessään vain itsensä.\n\n\"Mutta, Floyd, Ray on ainoa ihminen maailmassa, jolle ei voida\nmilloinkaan ilmoittaa, että olen rosvo, varas ja rajaseutujen pahimman\nrosvojoukon punakätinen päällikkö\", vastasi Longstreth painavasti.\n\nKuullessaan sen Floyd taivutti päätään, kuin sen merkitys olisi juuri\nselvinnyt hänelle. Mutta hän ei ollut vielä hetikään lannistunut.\n\n\"Hän saa sen kyllä selville ennemmin tahi myöhemmin. Sanon sinulle nyt\njo, että hän tietää täällä olevan jotakin hullusti. Hänelläkin on\nsilmät päässään. Punnitse sanojani.\"\n\n\"Tiedän Rayn muuttuneen, mutta hän ei aavistakaan vielä, että hänen\nisänsä on rosvojoukon päällikkö. Hän on huolissaan vain siitä, minkä\nhän luulee kuuluvan kaupunginpäällikön velvollisuuksiini. Ja sitten hän\nei ole luullakseni tyytyväinen selityksiini, kuinka olen saanut\nhaltuuni omaisuutta, jonka hän luulee kuuluvan muille.\"\n\nLawson lopetti hermostuneen kävelynsä nojautuen kivistä uuninreunaketta\nvasten. Hän oli työntänyt kädet taskuihinsa ja suoristautui nyt kuin\ntämä olisi ollut hänen viimeinen vastarintansa. Ja hän oli toivottoman\nnäköinen, vaikka hän ei tällä hetkellä näyttänyt olevankaan samaan\ntapaan hermostuneesti kiihoittanut kuin tavallisesti.\n\n\"Longstreth, tuo voi kyllä olla totta\", sanoi hän, \"yhtä hyvin kuin\nkaikki muutkin puheesi, mutta se ei auta minua. Haluan tytön omakseni.\nEllen saa häntä, menemme varmasti kaikki suoraan helvettiin.\"\n\nHän voi ehkä tarkoittaa vaikka mitä, ehkä kaikkein pahintakin. Hänellä\noli varmasti jotakin mielessään. Longstreth säpsähti hieman kuin\nheräävä tiikeri, juuri sen verran, että se voitiin huomata. Hän istui\nsiinä katsellen maahan ja sivellen viiksiään. Duane luuli melkein\nnäkevänsä hänen ajatuksensa. Hänellä oli suuri kokemus lukea sellaisen\nmielenliikutuksen valtaan joutuneiden ihmisten ajatuksia. Hän ei voinut\nmitenkään todistaa arvosteluaan oikeaksi, mutta hänen mielipiteensä oli\nse, että Longstreth juuri silloin siinä paikassa päätti tappaa\nLawsonin. Duane ihmetteli, ettei Longstreth ollut tehnyt sellaista\npäätöstä ennen. Mutta voi olla hyvinkin mahdollista, että hänen\ntyttärensä tulo oli pannut Longstrethin taistelemaan itsensä kanssa.\n\nÄkkiä hän karkoitti synkän ilmeen kasvoiltaan alkaen puhua. Hän puhui\nnopeasti ja taivuttavasti, ja kuitenkin Duane otaksui hänen puhuvan\nhillitäkseen Lawsonin hetkellistä kiihkoa. Mutta Lawson ei ymmärtänyt\nsen paremmin rajan yli menemisen ja määrän ja määrätyn asteen\nsaavuttamisen kohtalokasta merkitystä kuin jos hän ei olisi ollut\nläsnäkään. Hän oli vaipunut kokonaan omiin ajatuksiinsa. Duane\nihmetteli, kuinka hänen laisensa mies oli voinut elää niin kauan ja\npäästä niin pitkälle Lounais-Texasin vaativaisissa oloissa. Siihen\nvoitiin ehkä vastata, että Longstreth oli ohjannut, tukenut ja\nsuojellut häntä. Mutta Ray Longstrethin tulo oli muodostanut kiilan,\njoka oli erottanut heidät.\n\n\"Olet liian kärsimätön\", lopetti Longstreth. \"Teet tyhjäksi jokaisen\npienimmänkin onnen mahdollisuuden, jos vain aiot ruveta pakottamaan\nRayta. Hänet voidaan ehkä vielä taivuttaa. Jos ilmoittaisit hänelle,\nkuka olen, vihaisi hän sinua iäti. Hän voisi ehkä mennä naimisiin\nkanssasi pelastaakseen minut, mutta hän vihaisi sinua aina. Sitä keinoa\net siis voi käyttää. Odota ja anna ajan vaikuttaa. Kohtele häntä eri\ntavalla. Lopeta juopottelusi, koska hän halveksii sitä. Suunnitelkaamme\nkaiken täällä olevan omaisuutemme -- karjan, maatilamme ja muunkin\nmyymistä -- ja muuttakaamme sitten johonkin toiseen valtioon. Silloin\nvoi kosintasi onnistua.\"\n\n\"Sanoinhan jo sinulle, että meidän on pakko jäädä tänne\", murahti\nLawson. \"Miehet eivät salli meidän lähteä. Sitä ei voida tehdä, ellet\nsuostu uhraamaan kaikkea.\"\n\n\"Tarkoitatko, että pettäisimme miehemme? Tahdotko, että poistuisimme\nheidän tietämättään? Haluatko, että jättäisimme heidät tänne vastaamaan\nkaikesta?\"\n\n\"Tarkoitan juuri sitä.\"\n\n\"Olen kyllä tarpeeksi kehno, mutta en vielä sellainen\", vastasi\nLongstreth. \"Ellen voi taivuttaa miehiä päästämään minua pois, jään\ntänne kuulemaan soittoa. Mutta vähät siitä, Lawson! Onko mieleesi\nmilloinkaan juolahtanut, että useimmat viime vuosien konnatyöt ovat\nolleet sinun suunnittelemiasi?\"\n\n\"Kyllä. Mutta ellen minä olisi pannut niitä toimeen, ei niitä olisi\nollut ainoatakaan. Olet aristellut jalkojasi, erittäinkin tuon vartijan\ntännetulon jälkeen.\"\n\n\"Sano sitä vain aristelemiseksi, jos haluat. Minä puolestani sanon sitä\nviisaudeksi. Olemme saavuttaneet rajamme jo aikoja sitten. Aloitimme\nvarastamalla muutamia nautoja aikoina, jolloin sellaiselle naurettiin,\nmutta kuta suuremmaksi joukkomme kasvoi, sitä rohkeammiksi tulimme.\nSitten joukkomme järjestyi, matkamme muuttuivat säännöllisiksi ja\ntoinen seikka toi toisen mukanaan, kunnes emme tienneet -- ennenkuin\nminä sen tiesin -- että olemme syyllisiä huonoihin tekoihin, ryöstöihin\nja murhiin. Silloin oli meidän pakko jatkaa, sillä takaisin kääntyminen\noli jo myöhäistä.\"\n\n\"Olemme luullakseni kaikki siitä yhtä mieltä. Ei kukaan mielestämme\nhalua erota joukostamme. He luulevat kaikki, kuten minäkin, ettei\nmeille voida mitään. Meitä voidaan ehkä syyttää, mutta mitään ei voida,\ntodistaa. Olemme liian voimakkaita.\"\n\n\"Siinä sinä juuri oletkin kokonaan väärässä\", vastasi Longstreth\nkiihkeästi. \"Minäkin kuvittelin samaa kauan aikaa sitten, sillä olin\nniin härkäpäinen. Kuka voisi milloinkaan otaksua Granger Longstrethin\nkuuluvan johonkin rosvojoukkoon? Mutta nyt olen toista mieltä. Olen\nruvennut ajattelemaan ja punnitsemaan asioita. Olemme rikollisia ja\naikamme on mennyttä. Elämän luonne on sellainen täälläkin, että se\nkoettaa muuttaa olosuhteet paremmiksi. Viisainta olisi, jos jakaisimme\nkaiken tasan ja poistuisimme maasta joka sorkka.\"\n\n\"Mutta me kahdenhan omistamme kaiken karjan ja muunkin\", vastusti\nLawson.\n\n\"Jaan mielelläni oman osani.\"\n\n\"Mutta en minä ja se ratkaisee asian\", lisäsi Lawson heti.\n\nLongstreth levitti kätensä kuin tämän miehen vakuuttaminen olisi ollut\nhyödytöntä. Puhuminen ei ollut lisännyt hänen tyyneyttään ja hän\nnäyttikin nyt olevan enemmän kuin kärsimätön. Synkkä tuli hehkui\nsyvällä hänen silmissään.\n\n\"Karjasi ja omaisuutesi riittää sinulle pitkäksi aikaa, hyödyttää sinua\nmonella eri tavalla, kun tämä vartija --\"\n\n\"Pyh!\" murahti Lawson käheästi. Vartijan nimeä voitiin verrata tikkuun,\njoka sytyttää ruudin. \"Enkö ole sanonut sinulle, että hän on pian yhtä\nmennyttä kalua kuin Laramiekin?\"\n\n\"Puhuit muistaakseni jotakin sellaista\", vastasi Longstreth\nivallisesti. \"Kysyin siiloin, kuinka tämä toivottava tulos aiotaan\nsaavuttaa.\"\n\n\"Miehet pitävät siitä kyliä huolta.\"\n\n\"Pyh!\" vastasi Longstreth vuorostaan nauraen halveksivasti. \"Floyd, älä\nkäyttäydy kuin houkkio. Olet oleskellut täällä rajalla jo kymmenen\nvuotta. Olet kantanut revolveria ja käyttänytkin sitä. Olet ollut\nrosvojen mukana, kun he ovat tappaneet vankinsa, ja olet ollut läsnä\nmonissa taisteluissa, mutta et ole milloinkaan elämässäsi nähnyt tämän\nvartijan veroista miestä. Eikä sinulla ole niin paljon järkeäkään, että\nymmärtäisit hänet oikein, vaikka saisit siihen tilaisuudenkin. Eikä\nteillä muillakaan. Miehet eivät voi päästä hänestä muuten kuin\nampumalla häntä yht'aikaa. Silloinkin hän tappaa muutamia heistä.\"\n\n\"Longstreth, sanoit tuon kuin et välittäisi ollenkaan, vaikka hän\nampuisikin muutamia heistä\", sanoi Lawson nyt ivallisesti.\n\n\"Sanoakseni totuuden, en välittäisikään\", vastasi toinen töykeästi.\n\"Olen saanut jo tarpeekseni kaikesta tästä.\"\n\nLawson kirosi hämmästyneenä. Hänen tunteitaan ei voitu ollenkaan\nverratakaan hänen ymmärrykseensä, koska hän oli melko hidasjärkinen.\nDuane ei ollut milloinkaan nähnyt turhamaisempaa ja ylpeämpää miestä.\n\n\"Longstreth, en pidä ollenkaan puheestasi\", sanoi hän.\n\n\"Ellet pidä siitä, tiedäthän kyllä, mitä voit tehdä\", vastasi\nLongstreth äkkiä. Hän nousi samalla ylös tyynenä ja rauhallisena\nsilmien välähdellessä ja huulien pusertuessa yhteen siten, että Duane\nymmärsi, kuinka vaarallinen hän oli sillä hetkellä.\n\n\"No niin, tämä ei kuulu missään tapauksessa siihen eikä tähänkään\",\njatkoi Lawson peläten tietämättään toista. \"Tahdon vain tietää, saanko\ntytön?\"\n\n\"Et mitenkään muuten kuin hänen suostumuksellaan.\"\n\n\"Et siis aio pakottaa häntä naimisiin kanssani?\"\n\n\"En; en missään tapauksessa!\" vastasi Longstreth vieläkin kylmästi ja\nhillitysti.\n\n\"Hyvä on. Siinä tapauksessa aion pakottaa hänet.\"\n\nLongstreth ymmärsi nähtävästi edessään seisovan miehen niin hyvin,\nettei hän tuhlannut enempää sanoja. Duane tiesi sen, mitä Lawson ei\nuneksinutkaan, että Longstrethillä oli revolveri jossakin lähettyvillä\nja että hän aikoi käyttää sitä. Silloin kuului ulkoa raskaita askelia,\njotka nousivat kuistiin. Duane ehkä erehtyi, mutta hän otaksui näiden\naskelien pelastaneen Lawsonin hengen.\n\n\"Siellä he ovat\", sanoi Lawson aukaisten oven.\n\nHuoneeseen tuli viisi naamioitua miestä. Heillä oli kaikilla takit\nyllään, joiden alla oli piilossa vaikka minkälaisia aseita. Muudan\nharteikas suuri mies puristi Longstrethin kättä toisten pysähtyessä\nkauemmaksi.\n\nHuoneessa vallitseva tunnelma oli äkkiä muuttunut. Duane huomasi, ettei\nLawsoniin kiinnitetty enää minkäänlaista huomiota. Ja Longstrethkin oli\nkuin toinen mies, aivan vieras Duanelle. Jos hänen mielessään oli\nkytenyt toivo, että hän ehkä voi vapautua tästä joukosta ja muuttaa\njohonkin toiseen maahan turvallisempiin oloihin, luopui hän siitä heti\nnähdessään nämä miehet. He edustivat voimaa ja hän oli sidottu.\n\nSuuri mies kuiskaili jotakin käheällä äänellä ja hänen sitä tehdessään\nkokoontuivat toiset hänen ympärilleen pöydän viereen. Siinä vaihdettiin\nnähtävästi joitakin jäsenmerkkejä, joista Duane ei saanut selvää.\nSitten taivuttivat kaikki päänsä pöytään päin. Hiljaiset äänet\npuhuivat, kyselivät, vastasivat ja väittelivät. Jännittämällä korviaan\nDuanekin erotti sanan silloin tällöin. He suunnittelivat tuhlaamatta\nkuitenkaan sanoja. Duane sai sen verran selville, että he tulevat\nkohtaamaan toisensa piakkoin Ordissa tahi jossakin sen läheisyydessä.\n\nSitten suuri mies, joka nähtävästi oli tämän kokouksen puheenjohtaja,\nnousi poistuakseen. Hän meni yhtä nopeasti kuin oli tullutkin hänen\ntoveriensa seuratessa häntä. Longstreth valmistautui tyynesti\ntupakoimaan. Lawson näytti harvapuheiselta ja äreältä. Hän tupakoi\nkiihkeästi juoden alituisesti. Mutta äkkiä hän suoristautui\nkuuntelevaan asentoon.\n\n\"Mikä siellä on?\" huudahti hän äkkiä.\n\nDuanenkin jännittyneet korvat kuulivat heikkoa rapinaa.\n\n\"Varmaankin rotta\", vastasi Longstreth.\n\nRapina muuttui kolinaksi.\n\n\"Minusta kuulostaa kuin siellä olisi kalkkarokäärme\", sanoi Lawson.\n\nLongstrethkin nousi pöydän äärestä katsellen ympärilleen.\n\nJuuri silloin Duane tunsi melkein huomaamattoman liikkeen\ntiiliseinässä, joka kannatti häntä. Hän voi tuskin uskoa aistejaan.\nMutta Longstrethin huoneesta kuuluvaan rapinaan sekaantui putoilevan\nsaven heikkoja, kumeita kolahduksia. Tiiliseinä, joka oli melkein vain\nkuivattua savea, alkoi hajota. Duanekin tunsi selvästi sen vavahtelun,\njolloin veri syöksyi takaisin hänen sydämeensä.\n\n\"Mitä hittoa tämä on?\" huudahti Longstreth.\n\n\"Tunnen tomun hajua\", sanoi Lawson tiukasti.\n\nSe oli merkki Duanelle, että hänen oli laskeuduttava maahan orreltaan,\nmutta varovaisuudestaan huolimatta hän aiheutti kolinaa.\n\n\"Kuulitko askelia?\" kysyi Longstreth.\n\nKukaan ei vastannut. Mutta suuri palanen tiiliseinästä luhistui maahan\njymähtäen. Duane kuuli sen ja tunsi seinän vavahtavan.\n\n\"Tuolla seinien välissä on joku!\" huudahti Longstreth.\n\nSilloin kaatui seinän se osa kokonaan sisäänpäin kumahtaen ja Duane\nalkoi kiskoa ruumistaan kapean käytävän kautta pihaa kohti.\n\n\"Kuulitko hänen askeliaan?\" huusi Lawson. \"Hän meni tuonnepäin!\"\n\n\"Eihän, vaan tuonne!\" huusi Longstreth.\n\nRaskaiden kenkien kolina antoi Duanelle toivottomuuden suomat voimat.\nHän ei pelännyt taistelua, mutta kiikkiin joutuminen loukkuun\ntarttuneen arosuden lailla olikin kokonaan toinen asia. Hän melkein\nrepi vaatteet yltään tuossa käytävässä. Tomukin oli aivan tukehduttaa\nhänet. Kun hän hyökkäsi pihalle, ei se tapahtunut sekuntiakaan liian\naikaisin. Yksi ainoa syvä henkäys virkisti häntä ja hän ponnahti\npystyyn revolveri kädessään lähtien juoksemaan ulkopihalle johtavaa\nporttia kohti. Mutta kajahtelevat askeleet käänsivät hänet takaisin.\nNiin kauan kuin hänellä oli pieninkin mahdollisuus päästä pakoon, ei\nhän halunnut taistella. Hän luuli kuulevansa jonkun tulevan juosten\npihalle sen toisesta päästä. Mutta hän hiipi vain eteenpäin ja\nsaavuttuaan eräälle ovelle hän työnsi sen hiljaa raolleen livahtaen\nhuoneeseen tietämättä ollenkaan, minne joutui.\n\n\n\n\nXX\n\n\nHiljainen huudahdus tervehti Duanea. Huone oli valoisa. Hän näki Ray\nLongstrethin istuvan vuoteessaan kampauspuserossaan. Viitaten\nvaroittavasti tytölle, että hän olisi hiljaa, Duane kääntyi lukitakseen\noven. Se oli jykevä, salvaton ja säpitön, ja suljettuaan sen Duane\ntunsi olevansa turvassa ainakin sillä haavaa. Sitten hän katseli\nympärilleen. Huoneessa ei ollut kuin yksi ikkuna, jonka kaihtimet oli\nvedetty tarkasti sen eteen. Hän kuunteli luullen erottavansa palaavia\naskelia, joiden kopina lakkasi vähitellen kuulumasta.\n\nSilloin Duane kääntyi neiti Longstrethin puoleen. Tyttö oli liukunut\nvuoteeltaan puoleksi polvilleen ja ojentanut vapisevat kätensä. Hän oli\nyhtä valkoinen kuin vuoteen pieluksetkin ja näytti pelkäävän hirveästi.\nDuane kohotti jälleen varoittavasti kätensä vaatien hiljaisuutta ja\ntuli lähemmäksi aikoen tyynnyttää tyttöä.\n\n\"Ah!\" kuiskasi tyttö hurjasti ja Duane luuli hänen pyörtyvän. Kun hän\ntuli lähemmäksi ja katsoi tyttöä silmiin, ymmärsi hän niiden\nkummallisen synkän ilmeen. Tyttö pelkäsi luullen, että Duane aikoi\ntappaa hänet tahi tehdä hänelle ehkä vielä jotakin pahempaa. Duane\ntotesi, että hän varmaankin oli näyttänyt hyvin julmalta ja hurjalta\nhyökätessään tytön huoneeseen suuri revolveri kädessään.\n\nTapa, millä tyttö tarkasteli Duanen kasvoja epäilevin pelokkain silmin,\njärkytti Duanea.\n\n\"Rauhoittukaa, en tiennyt tätä huoneeksenne. Tulin vain tänne\npäästäkseni pakoon ja pelastaakseni henkeni. Minua ajettiin takaa.\nVakoilin isäänne ja hänen miehiään. He kuulivat liikkeeni, mutta eivät\nnähneet minua. He eivät siis tiedä, kuka kuunteli. Nyt he ajavat minua\ntakaa.\"\n\nTytön toivottomat ja avuttomat silmät muuttuivat laajentuneiksi ja\nvarjoisiksi, nopeasti syntyvien ajatusten ikkunoiksi.\n\nSitten hän nousi katsoen Duaneen, silmissään naisellista tulta ja\nymmärtämystä.\n\n\"Kertokaa minulle kaikki. Vakoilitte siis isääni?\"\n\nDuane kertoi hänelle lyhyesti, mitä oli tapahtunut ennen hänen tuloaan\ntytön huoneeseen, ilmaisten samalla selvästi mielipiteensä\nvakoilemistaan miehistä.\n\n\"Hyvä Jumala, niinkö se siis onkin? Tiesin jotakin olevan hirveän\nhullusti täällä -- hänessä -- tässä paikassa -- tämän kartanon\nasukkaissa. Ja tutustuttuani Floyd Lawsoniin vihasin häntä heti. Ah,\ntämä tappaa minut, jos -- jos --. Tämä on paljon pahempaa kuin olin\nosannut uneksiakaan. Mitä minun on tehtävä?\"\n\nJostakin läheisyydestä kuuluvat askeleet kiinnittivät Duanen huomion\nmuualle muistuttaen häntä tytön vaarallisesta tilasta ja ilmaisten\nhänelle nyt selvästi sen mahdollisuuden, että hänet ehkä saadaan kiinni\ntytön huoneesta, mikä merkitsi hänelle nyt enemmän kuin mikään muu.\n\n\"Minun pitää päästä pois täältä\", kuiskasi Duane.\n\n\"Odottakaa\", vastasi tyttö. \"Ettekö kertonut, että teitä etsitään?\"\n\n\"Niin varmasti tehdäänkin\", sanoi Duane vakavasti.\n\n\"Ah, siinä tapauksessa ette saa mennä! He voisivat ampua teidät ennen\npääsemistänne pakoon. Jääkää tänne. Jos kuulemme heidän tulevan, voitte\nkätkeytyä. Sammutan valon ja menen heitä vastaan ovelle. Voitte luottaa\nminuun. Odottakaa kaiken rauhoittumista, vaikka meidän sitten\npitäisikin odottaa aamuun saakka. Silloin voitte livahtaa pois.\"\n\n\"Minun ei pitäisi jäädä tänne. En halua enkä tahdokaan sitä\", vastasi\nDuane hämmästyneenä ja itsepäisesti.\n\n\"Mutta teidän täytyy. Muuta turvallista keinoa ei ole. He eivät tule\ntänne.\"\n\n\"Mutta otaksukaamme, että he tulevat. Saamme olla melkein varmat siitä,\nettä Longstreth etsii tämän vanhan rakennuksen jokaisen huoneen ja\nnurkan perin pohjin. Jos he löytäisivät minut täältä, en voisi ryhtyä\ntaisteluun, koska tekin silloin voisitte haavoittua. Sitten sekin\ntosiseikka, että olen täällä --\"\n\nDuane ei ilmaissut tarkoitustaan, vaan astui sen sijaan askeleen ovea\nkohti. Mutta tyttö tarttui kalpeana ja leimuavin silmin hänen\nkäsivarteensa pidättääkseen häntä. Hän oli voimakas ja ketterä kuin\npantteri, mutta hänen ei olisi tarvinnut olla päättäväinen eikä\nvoimakaskaan, koska paljas hänen kätensä kosketuskin riitti tekemään\nDuanen heikoksi.\n\n\"Oletko vielä ylhäällä, Ray?\" kuului Longstrethin kirkas ääni sanovan\nliian jännittyneesti ja kiihkeästi ollakseen luonnollinen.\n\n\"En. Lueskelen vuoteessani. Hyvää yötä\", vastasi neiti Longstreth heti\nniin tyynesti ja luonnollisesti, että Duane ihmetteli miesten ja\nnaisten suurta eroavaisuutta. Sitten hän viittasi Duanelle, että Duane\npiiloutuisi vaatekomeroon. Duane pujahti sinne, mutta ovi ei mennytkään\noikein kiinni.\n\n\"Oletko yksinäsi?\" jatkoi Longstrethin läpitunkeva ääni.\n\n\"Olen\", vastasi tyttö. \"Ruth meni jo nukkumaan.\"\n\nOvi kääntyi saranoillaan nopeasti sisäänpäin naristen ja vingahtaen.\nLongstreth tuli puoleksi huoneeseen hurjan näköisenä leimuavin silmin.\nHänen takanaan Duane näki Lawsonin ja epäselvästi jonkun toisenkin\nmiehen.\n\nLongstreth ei sallinut Lawsonin tulla huoneeseen, mikä teko ilmaisi\nyhtä paljon varovaisuutta kuin epäluottamustakin. Hän halusi vain\nkatsoa huoneeseen. Kun hän oli silmäillyt ympärilleen, poistui hän\nsulkien oven mennessään.\n\nSitten seurasi, kuten tuntui, hyvin pitkä väliaika. Talo muuttui\nrauhalliseksi jälleen. Duane ei voinut nähdä neiti Longstrethiä, kuuli\nvain hänen nopean hengityksensä. Kuinka kauan aikoikaan tyttö antaa\nhänen olla piilossa täällä? Vaikka hänen elämänsä olikin ollut kovaa ja\nvaarallista, oli tällainen seikkailu kuitenkin hänelle jotakin aivan\nuutta. Hän oli määritellyt tunteittensa kummallisen vienouden olevan\njollakin tavoin sukua tämän kauniin naisen magnetismille. Sillä voi\ntuskin olla mahdollista, että hän, joka oli oleskellut niin monta\nvuotta rajan toisella puolen, oli rakastunut. Ja kuitenkin täytyi juuri\nsen olla hänen mielenliikutuksensa salaisuus.\n\nHetkisen kullattua hän työnsi komeron oven auki tullen huoneeseen.\nNeiti Longstreth oli painanut päänsä käsivarsiensa varaan näyttäen\nolevan hyvin huolissaan. Kun Duane kosketti häneen, kohotti hän\nvärähteleviä kasvojaan.\n\n\"Voin nyt luullakseni poistua turvallisesti\", kuiskasi Duane.\n\n\"Menkää sitten, jos teidän on pakko, mutta saatte jäädä tännekin,\nkunnes olette varmasti turvassa.\"\n\n\"En osaa kiittää teitä tarpeeksi. Tämä vakoileminen on tuntunut minusta\nhyvin vaikealta, koska olette hänen tyttärensä, ja niin kummalliselta,\nkoska en ymmärrä itseäni täydellisesti. Mutta haluan sanoa teille\nkuitenkin, että jollen olisi henkipatto enkä vartija, uhraisin henkeni\npuolestanne.\"\n\n\"Ah, tunnettehan minua niin vähän vielä!\" änkytti tyttö.\n\n\"Mutta kaikissa tapauksissa se on totta. Ja se pakottaa minut tuntemaan\nsyvemmin ne huolet, joita tuloni on teille aiheuttanut.\"\n\n\"Ette siis halua taistella isääni vastaan?\"\n\n\"En, jos suinkin voin toimia muuten. Koetan pysytellä poissa hänen\ntieltään.\"\n\n\"Mutta tehän vakoilitte häntä.\"\n\n\"Olen vartija, neiti Longstreth.\"\n\n\"Ja, ah, minä taasen olen rosvon tytär!\" huudahti tyttö. \"Se on paljon\nhirveämpää kuin olin osannut odottaakaan. Luulin hänen sekaantuneen\nvain petollisiin kalakauppoihin. Tänä iltana lisääntyivät kuitenkin\nepäluuloni suuresti.\"\n\n\"Kuinka niin? Kertokaa minulle.\"\n\n\"Kuulin Floydin sanovan, että tänne saapuu tänä iltana miehiä, jotka\njärjestävät asiat niin, että isäni on pakko lähteä johonkin kokoukseen\nlähelle Ordia. Isä ei olisi halunnut lähetä sinne, mutta Floyd kiusasi\nhäntä eräällä nimellä.\"\n\n\"Millä nimellä?\" kysyi Duane.\n\n\"Cheseldinen.\"\n\n\"Cheseldinenkö? Hyvä Jumala! Neiti Longstreth, miksi kerroitte minulle\ntämän?\"\n\n\"Mitä se sitten vaikuttaa asiaan?\"\n\n\"Isänne ja Cheseldine tarkoittavat samaa miestä\", kuiskasi Duane\nkäheästi.\n\n\"Ymmärsin sen jo itsekin\", vastasi tyttö surkeasti. \"Mutta Longstreth\non isäni oikea nimi.\"\n\nDuane tunsi niin mykistyneensä, ettei hän voinut sanoa mitään pitkään\naikaan. Tytön osa tähän surunäytelmään heikonsi hänen tahtoaan. Samalla\nhetkellä kuin tyttö ilmaisi salaisuuden, käsitti Duane selvästi\nrakastavansa tyttöä. Hänen tunteensa kuohahtivat yli kuin tulviva joki.\n\n\"Neiti Longstreth, kaikki tämä tuntuu niin uskomattomalta\", kuiskasi\nhän. \"Cheseldine on juuri sama rosvopäällikkö, jota olen tullut tänne\nahdistamaan. Mutta se on vain nimi. Isänne on etsimäni mies. Olen\nvannonut tuhoavani hänet ja minua sitoo paljon muukin kuin laki ja\nvalat. En voi syödä sanaani. Ja senvuoksi minun on pakko saattaa teidät\nhäpeään ja tuhota elämänne. Neiti Longstreth, luulen rakastavani teitä.\nTämä kaikki on tullut niin äkkiä. Kuolisin mielelläni puolestanne, jos\nvain voisin. Kuinka kohtalokasta ja hirmuista tämä onkaan! Miten\nkummallisesti asiat kehittyvätkään!\"\n\nTyttö vaipui polvilleen tarttuen Duanea käsiin.\n\n\"Ette suinkaan aio tappaa häntä?\" rukoili hän. \"Jos vain rakastatte\nminua, ette kai voi tappaa häntä?\"\n\n\"En. Lupaan sen teille.\"\n\nTyttö painoi päänsä pieluksiin hiljaa vaikeroiden.\n\nDuane avasi oven ja hiipi varovaisesti käytävää pitkin pihalle.\n\nKun hän pääsi pimeään, missä tuuli jäähdytti hänen kuumia kasvojaan,\nvastasi hänen tuntemansa huojennus hänen muita tunteitaan.\n\nYö oli pimeä, tuulinen ja myrskyinen, vaikka ei satanutkaan. Duane\ntoivoi päästyään pois kartanon alueelta saavansa heti jonkinlaista\nlievennystä tuntemalleen tuskalle. Mutta vielä kauan aikaa hänen\nsaapumisensa jälkeen aukealle kentälle oli kuin pala hänen kurkussaan\nja hänen rinnassaan tuskia. Kaikki hänen ajatuksensa kohdistuivat Ray\nLongstrethiin. Millainen nainen hän oli osoittautunut olevansakaan!\nDuane tunsi epämääräisesti ja toivottomasti toivovansa, että hän vielä\npakostakin keksii jonkun keinon tytön pelastamiseksi.\n\n\n\n\nXXI\n\n\nEnnen nukkumaan menoaan sinä iltana Duane teki päätöksen lähteä Ordiin\nkoettaakseen saada selville sen kokouksen, jossa Longstrethin oli määrä\ntavata miehensä. Ja hän halusi tutustua näihin miehiin paljon\nkiihkeämmin kuin heidän johtajaansa. Vaikka Longstreth tahi Cheseldine\nolikin tuon joukon suunnitteleva järki, oli Poggin näiden suunnitelmien\ntoimeenpanija. Hänen oli senvuoksi etsittävä tämä Poggin käsiinsä ja\nlopetettava hänen toimintansa. Siis aluksi Poggin etevimpine\napulaisineen! Duane tunsi kummallista tiikerimäistä intoa, mikä johtui\nenemmän Pogginin ajattelemisesta kuin MacNellyn suunnitelmien\nonnistumisesta, mutta hän ei ollut ollenkaan varma tästä tunteestaan.\n\nSeuraavana päivänä hän lähti matkalle Bradfordiin iloiten voidessaan\njoksikin aikaa poistua Fairdalesta. Mutta eivät tunnit eivätkä\npenikulmat kyenneet ollenkaan lieventämään tuota hänen sydämensä uutta\ntuskaa. Vain silloin hän onnistui unhottamaan neiti Longstrethin, kun\nhän kohdisti ajatuksensa Pogginiin, mutta ei sekään keino aina\nauttanut.\n\nHän kiersi Sandersonin saapuen puolentoista päivän kuluttua\nBradfordiin.\n\nIltana päivää ennen hänen saapumistaan sinne pysähdyttivät junarosvot\nposti- ja pikajunan numero kuusi, tappoivat Wells-Fargen lähetin\nkassakaappinsa eteen, haavoittivat postimestaria ja veivät postisäkit\nmennessään. Saapuessaan kaupunkiin veturilla ei ollut tarvevaunuakaan\nmukanaan, ja koneenkäyttäjien ja lämmittäjien antamat tiedot olivat\nristiriitaisia. Muudan sheriffi, jota Duane epäili rikolliseksi, kokosi\nkomennettavakseen joukon asekuntoisia rautatieläisiä ja kaupunkilaisia,\nennenkuin veturi höyrysi takaisin noutamaan junan paikallejäänyttä\nosaa. Duane tunsi äkkiä, että hän oli hillinnyt mieltään saadakseen\njuuri tämän selville, ja toimien sen mukaan hän nousi jälleen hevosensa\nselkään poistuen Bradfordista kenenkään huomaamatta. Kun hän ratsasti\nyöllä pimeää tietä pitkin Ordia kohti, nauroi hän julmasti ja\nivallisesti toivolleen, että häntä luultaisiin junarosvoksi.\n\nHän ratsasti kevyttä ravia melkein koko yön ja kun Ordin vuoren musta\nhuippu aikoi häämöttää tähtiä vasten, pysähtyi hän, sitoi hevosensa\nkiinni ja nukkui päivänkoittoon saakka. Hän oli ottanut mukaansa hieman\nevästä ja valmisti nyt aamiaisensa hätäilemättä. Kun aurinko oli\nnoussut taivaalle, satuloi hän Luodin ja poistuen tieltä paikassa,\njossa hevosen jäljet näkyivät selvästi tomussa, hän ojensi hevosensa\nlouhikkoon ja pensaikkoon, valiten siten tavattoman huonon, kiertävän\nja vaivalloisen tien Ordiin, piiloittaakseen jälkensä kauan\ntakaa-ajetun pakolaisen taitavuudella, saapuen sinne hengästyneellä ja\nvaahtoisella hevosella. Hänen saapumiselleen oli sekin melkoiseksi\neduksi, että mies, jonka Duane muisti Fletcheriksi, ja useat muutkin\nnäkivät hänet tulevan ketojen poikki ja hyppäyttävän hevosensa tielle.\n\nDuane talutti Luodin kuistin viereen, missä Fletcher seisoi sivellen\npartaansa. Hän oli avopäin ja liiveittä ja oli nähtävästi juuri\nkulauttanut kurkkuunsa aamuryypyn.\n\n\"Päivää, Dodge\", sanoi hän lyhyesti.\n\nDuane vastasi, jolloin muutkin miehet tervehtivät häntä uteliaina.\n\n\"Jim, hevoseni on aivan lopussa. Haluan piilottaa sen jokaiselta tänne\nsattumalta saapuvalta matkailijalta, joka ratsastaa tänne nuuskimaan.\"\n\n\"Koira vieköön!\"\n\nDuane rohkaisi mielensä kuullessaan miesten käheän naurun.\n\n\"Elleivät nuo matkailijat satu olemaan hiton uteliaita, luulen\nhevosenne olevan hyvässä turvassa tiilivajassa tuolla Billin\ntakapihalla. Siellä on heiniäkin, mutta teidän on pakko kantaa sinne\nvettä.\"\n\nDuane talutti Luodin sanottuun paikkaan, piti huolta sen hyvinvoinnista\nja jätti sen sinne. Palatessaan ravintolan portaille hän huomasi\njoukkoon liittyneen vielä muitakin miehiä, joista hän oli nähnyt\nmuutamia ennenkin. Puhumatta mitään hän käveli tien laitaa eteenpäin\nhävittäen huolellisesti kaikki hevosensa hiekkaan painamat jäljet.\nFletcher tovereineen katseli tätä toimitusta hyvin tarkkaavaisesti.\n\n\"Kuulkaahan, Dodge\", huomautti Fletcher Duanen palatessa,\n\"turvallisempaa on rukoilla sadetta.\"\n\nDuanen vastaus oli yhtä kaunopuhelias kuin Fletcherin huomautuskin,\nsisältäen sen totuuden, että pitkä, hidas ja yksitoikkoinen\nratsastusretki aiheuttaa janoa. Kaikki yhtyivät häneen ollen selvästi\nystävällisiä. Mutta Knell ei ollut siellä eikä varmasti Pogginkaan.\nFletcher ei ollut mikään tavallinen henkipatto, mutta mitä hänen\nkykyihinsä tuli, supistuivat ne luultavasti toisten käskyjen\nsuorittamiseen. Tällä haavaa ei näillä miehillä nähtävästi ollut muuta\ntekemistä kuin juopotella ja vetelehtiä ravintoloissa. He olivat\nilmeisesti hyvin vähissä rahoissakin, vaikka Duane huomasikin heidän\nvoivan silloin tällöin lainata peson tahi pari tarjoilijalta. Duane\nkoetti olla miellyttävä ja onnistuikin. Siellä pelattiin korttia\npienistä panoksista, laskettiin raakaa pilaa, nuoremmat miehet\nhärnäsivät kovasti toisiaan ja joskus riideltiinkin. Miehiä tuli ja\nmeni koko aamun, kunnes Duane otaksui nähneensä niitä kaikkiaan ainakin\nviisikymmentä. Noin iltapäivän puolivälissä hyökkäsi muudan nuori mies\nkapakkaan huutaen vain pari sanaa:\n\n\"Sheriffin joukko!\"\n\nMelusta, jonka kadulle syöksyminen aiheutti, Duane päätti, että nuo\nsanat ja niitä seuraava toiminta olivat harvinaisia Ordissa.\n\n\"Mitä hittoa tämä on?\" mumisi Fletcher katsoen tietä pitkin saapuvaa\ntummaa hevos- ja miesjoukkoa. \"Näen ensi kerran jotakin tällaista\nOrdissa. Alamme päästä yhtä suureen suosioon kuin Valentinin seuduilla\nsijaitsevat leirit. Toivoisin Philin tahi Pogginin olevan täällä. Nyt\npitää teidän kaikkien pitää suunne kiinni. Minä puhun puolestanne.\"\n\nJoukko saapui kaupunkiin ratsastaen sinne ravia tomuisilla hevosilla ja\npysähtyen yhteen joukkoon kapakan edustalle. Heitä oli noin\nparikymmentä raskaasti asestettua miestä, päällikkönä nähtävästi muudan\nsirokasvuinen solakka paimen. Duane tunsi olevansa melko tyytyväinen\nnähdessään, ettei sitä sheriffiä ollutkaan joukossa, jonka hän oli\notaksunut tulevan sen johtajaksi.\n\nEhkä hän oli lähtenyt jollekin toiselle suunnalle toisen joukon kanssa.\n\n\"Hei, Jim Fletcher!\" huusi paimen.\n\n\"Heipä hei!\" vastasi Fletcher.\n\nKuullessaan hänen lyhyen kuivan vastauksensa ja nähdessään sen hitaan\ntavan, millä hän lähestyi joukkoa Duane tunsi lieventävänsä\nFletcheristä tekemäänsä arvostelua. Henkipatto oli erilainen nyt.\n\n\"Fletcher, olemme seuranneet erään miehen jälkiä kolmen penikulman\npäähän tästä kaupungista. Jäljet näkyivät yhtä selvästi kuin nenäsi\npaistaa naamastasi. Löysimme hänen leiripaikkansakin. Sitten hän oli\npoikennut pensaikkoon ja eksyimme hänen jäljiltään. Meillä ei ole\nmukanamme ketään jälkien seuraajaa. Hän pakeni luullakseni vuoristoon.\nMutta kaiken mahdollisuuden varalta ratsastimme lopun matkasta tänne,\nkoska kerran näimme, että Ord on näin lähellä. Onko tänne saapunut\nketään myöhään eilen illalla tahi varhain tänä aamuna?\"\n\n\"Ei\", vastasi Fletcher.\n\nHänen vastauksensa oli juuri sellainen kuin Duane oli hänen\nkäytöksestään päättäen odottanutkin, eikä paimen nähtävästi osannut\nsitä lainkaan epäilläkään. Hän kääntyi toveriensa puoleen ruveten\nhiljaa keskustelemaan heidän kanssaan. Miehet olivat selvästi eri\nmieltä jostakin asiasta, vaikka eivät vielä juuri riidelleetkään.\n\n\"Enkö jo sanonut teille, että lähteminen tänne on kuin hullun asioilla\njuoksemista?\" vastusti muudan vanha teräväkasvoinen kartanonomistaja.\n\"Näitä hevosenjälkiä, joita olemme seuranneet tänne, ei voida ollenkaan\nverratakaan niihin sen vedenottopaikan läheisyydessä oleviin, missä\njuna pysähdytettiin.\"\n\n\"En ole niinkään varma siitä\", vastasi johtaja.\n\n\"Kuulkaahan nyt, Guthrie, olen seurannut jälkiä koko ikäni enkä --\"\n\n\"Ettekä kuitenkaan voinut seurata tuon miehen jälkiä pensaikossa.\"\n\n\"Antakaa minulle tarpeeksi aikaa, niin voin kyllä. Se ei olekaan vain\nminuutin asia. Ja tännepäin te vain välttämättä halusitte lähteä\njoutuen siten kokonaan väärälle suunnalle. Jos olisitte oikeassa, olisi\ntämä rosvo tapettuaan toverinsa ratsastanut takaisin suoraan kaupungin\nläpi postisäkit mukanaan! Minä puolestani luulen rosvojen olleen\nmeksikolaisia. Muutamat meksikolaiset ovat järkeviäkin, ja silloin kun\nvarastaminen tulee kysymykseen, ovat he oikein ovelia.\"\n\n\"Mutta meillä ei ole mitään syytä otaksua, että tämä rosvo, joka tappoi\nmeksikolaiset, on itsekin meksikolainen. Paremminkin sopii tämä kurja\nrikos jonkun todellisen raukan työksi. Ettekö ole kuullut\nyksityiskohtia? Muudan meksikolainen hyppäsi veturiin uhaten\nkoneenkäyttäjää ja lämmittäjää revolverillaan toisen meksikolaisen\nammuskellessa junan ulkopuolella. Mutta se suuri mies, joka työnsi auki\nvaunujen ovet ja tappoi muut, oli muiden johtaja, muistakaa se.\"\n\nToiset miehet yhtyivät paimenen, toiset taasen vanhan karjanomistajan\nmielipiteeseen. Vihdoin tarttui nuori johtaja tyytymättömänä hevosensa\nsuitsiin.\n\n\"Vieköön hitto koko homman! Sheriffihän meidät lähetti tälle suunnalle.\nEhkä hän ei tehnyt sitä aiheetta. Ymmärrättekö? Jos minulla vain olisi\njoukko paimenia mukanani, sanon teille suoraan, että käyttäisin\ntilaisuutta hyväkseni ja puhdistaisin tämänkin luolan.\"\n\nJim Fletcher seisoi koko ajan tyynenä paikallaan kädet taskuissaan.\n\n\"Guthrie, kuuntelen todella mielelläni ystävällistä puhettasi\", sanoi\nhän. Hänen puheensa sävy oli uhkaava, vaikka hänen sanansa eivät\nsellaisia olleetkaan.\n\n\"Voit mennä -- vieköön sinut hitto, Fletcher!\" huusi Guthrie hevosten\nlähtiessä liikkeelle.\n\nSeisoen yksinään miestensä edessä Fletcher katseli joukon poistumista,\nkunnes se hävisi näkyvistä.\n\n\"Saatte kaikki kiittää onneanne, ettei Poggin sattunut olemaan täällä\",\nsanoi hän heidän poistuessaan. Sitten hän tuli kuistiin miettiväisen\nnäköisenä vieden Duanen mukanaan toisten joukosta naukkulaan. Kun hän\nkatsoi Duanea kasvoihin, tapahtui se kokonaan toisella tavalla kuin\nennen.\n\n\"Dodge, mihin olette piilottanut saaliinne? Olen nyt mielestäni\nosallinen siihen, koska onnistuin karkoittamaan Guthrien.\"\n\nDuane näytteli osaansa hyvin. Nyt oli hänen tilaisuutensa tullut ja\nkuin saalistaan vaaniva tiikeri hän tarttui siihen. Hän katsoi aluksi\nhenkipattoon hyvin kylmästi kieltäen sitten tietävänsä koko junan\nryöstöstä sen enempää kuin mitä Fletcher itsekin oli kuullut. Sitten\nnähdessään Fletcherin itsepäisyyden, ihailun ja lisääntyvän\nystävällisyyden hän naurahteli silloin tällöin paisuen muka ylpeydestä,\nmutta yhä kieltäen. Senjälkeen alkoi hänen tahdonvoimansa muka horjua\nFletcherin taivutusten voimasta ja hän muuttui ensin hiljaiseksi ja\nsitten äreäksi. Fletcher, joka oli nähtävästi varma lopullisesta\nvoitostaan, luopui tällä haavaa taivuttelustaan, ilmaisten kuitenkin\nkiihkeällä käytöksellään ja tunkeilevalla toveruudellaan illan kuluessa\nmielensä suuren jännityksen.\n\nMyöhemmin, kun Duane nousi aikoen lähteä hakemaan hevostaan voidakseen\nratsastaa johonkin pensaikkoon yöksi, näytti Fletcher katkerasti\nloukkaantuvan.\n\n\"Miksi ette voi jäädä minun luokseni? Minulla on mukava huone täällä.\nEnkö ollut puolellanne, kun Guthrie miehineen tuli tänne? Mitähän olisi\nseurannutkaan, ellen olisi teeskennellyt sellaista tietämättömyyttä?\nHeiluisitte nyt jossakin. Sanon teille suoraan, Dodge, ettei tällainen\nole rehellistä peliä.\"\n\n\"Teen sen rehelliseksi. Maksan aina velkani\", vastasi Duane. \"Mutta en\nvoi jäädä tänne koko yöksi. Jos kuuluisin joukkoon, muuttaisi se asian\nkokonaan.\"\n\n\"Mihin joukkoon?\" kysyi Fletcher suoraan.\n\n\"Cheseldinen tietysti.\"\n\nFletcher nyökkäsi hänen leukansa loksahtaessa alas. Duane nauroi.\n\"Kohtasin hänet tässä eräänä päivänä. Tunsin hänet nähdessäni hänet.\nHän on todella oikea kuninkaallinen rosvo. Kun hän näki minut kysyen\nminulta, miksi minut on luotu maailmaan tahi jotakin sellaista, sanoin\nsen hänelle kainostelematta.\"\n\nFletcher näytti säikähtyneeltä.\n\n\"Kenestä te, koira vieköön, oikeastaan puhuttekaan?\"\n\n\"Enkö sanonutkaan teille sitä heti? Cheseldinestä tietysti. Hän\nnimittää itseään Longstrethiksi tuolla kaukana.\"\n\nFletcherin kasvojen kaikki ne osat, joissa ei ollut partaa, muuttuivat\nnyt likaisen harmaiksi.\n\n\"Cheseldine -- Longstreth!\" kuiskasi hän käheästi. \"Jumala\nkaikkivaltias, uskalsitte siis uhata --.\" Sitten tapahtui henkipatossa\nhuomattava muutos. Hän nieleskeli, kohotti päänsä pystympään asentoon\nja koetti hillitä liikutustaan, voimatta kuitenkaan palauttaa tervettä\nruskettumista kasvoilleen. Katsellessaan tätä raakaa miestä Duane\nihmetteli hänessä tapahtunutta muutosta, tuota äkillistä pidättyvää\nliikettä, mikä oli miehen ihmeellisen pelon ja uskollisuuden\ntodistuksena. Se kaikki tarkoitti Cheseldineä, tuota miesten valtiasta.\n\n\"Kuka te oikein olette?\" kysyi Fletcher kummallisen jännittyneellä\näänellä.\n\n\"Tehän muistaakseni annoitte minulle nimen, vai mitä? Sanoitte minua\nDodgeksi. Se on yhtä hyvä nimi kuin joku toinenkin ja sopii minulle\nmainiosti. Jim, olen ollut hyvin yksinäinen vuosikausia ja alan nyt\nkaivata tovereita. Luvatkaa ajatella asiaa. Tapaan teidät huomenna\nuudestaan.\"\n\nHenkipatto katseli, kun Duane haki hevosensa, tarkasteli häntä, kun hän\npalasi ravintolaan, ja katseli, kun hän poistui ratsastaen pimeään,\ntehden tämän kaiken puhumatta sanaakaan.\n\nDuane poistui kaupungista suunnaten kulkunsa rauhallista kaktuksien ja\nmesquite-pensasten välistä kujannetta pitkin erääseen paikkaan, jonka\nhän oli pannut merkille jo ennen, valmistautuen viettämään siellä\nyönsä. Mutta hänen mielensä oli niin täysi, ettei hän voinutkaan\nnukkua. Hänellä alkoi vihdoinkin olla onnea pelissään. Hän tunsi\ntärkeän pulman ensimmäisen ratkaisun hitaan lähenemisen. Mutta loppu,\njoka aina ahdisti hänen mieltään, oli kokonaan karkoitettava pois\najatuksista, koska hän ei saanut miettiä muuta kuin lähintä\ntulevaisuutta.\n\nHän vietti yönsä siellä ja palasi Ordiin myöhään aamulla tarkasteltuaan\nteitä ja polkuja harjanteelta. Vaikka Jim Fletcher koettikin\nteeskennellä välinpitämättömyyttä, oli se kuitenkin aivan turhaa. Hän\nei ollut varmastikaan odottanut saavansa nähdä Duanea enää. Duane\nkäyttäytyi nyt Fletcheriä kohtaan hieman vapaammin, mitä hän tähän\nsaakka oli välttänyt.\n\nSinä iltapäivänä saapui muudan ratsastaja Bradfordista, eräs\nhenkipatto, jonka hänen toverinsa näyttivät hyvin tuntevan ja josta he\npitivät; ja Duane kuuli hänen sanovan, että junarosvo on Ordissa ja\nettä rahojen menetys ryöstössä oli ollut vähäinen. Duane ymmärsi\nsalamannopeasti tämän selostuksen suoman tilaisuuden, Hän käyttäytyi\nkuin hän ei olisi kuullut mitään.\n\nVarhain hämärissä sopivassa tilaisuudessa hän kutsui Fletcherin\nluokseen, pisti kätensä tämän kainaloon ja vei hänet mukanaan kävelylle\neräälle pienelle kapean kuilun yli vievälle sillalle. Siellä\nkatseltuaan ympärilleen hän otti taskustaan setelikäärön, levitti sen,\njakoi sen kahtia ja ojensi sanomatta sanaakaan toisen puolen\nFletcherille. Fletcher laski kömpelöillä sormillaan saamansa rahat.\n\n\"Viisisataa!\" huudahti hän. \"Dodge, tämä on hiton kaunista teidän\npuoleltanne, kun ajatellaan, ettei --\"\n\n\"Älkäämme ajatelko mitään\", keskeytti Duane. \"En halua muistella koko\nhommaa siellä enkä täällä. Olitte minulle suureksi avuksi. Jaoin nyt\nsaaliini. Ja ellei tämä nyt tee meistä tovereita, ei toisen\nauttamisella eikä rahalla ole mitään arvoa tässä maassa.\"\n\nFletcher ei voinut enää vastustella.\n\nNämä molemmat miehet kuluttivat nyt suurimman osan ajastaan yhdessä.\nDuane keksi lyhyen sepitetyn tarinan itsestään, mikä tyydytti\nhenkipattoa pannen tämän vain nauramaan ivallisesti Duanen\nvaatimattomuudelle, koska Fletcher ei salannut ollenkaan luuloaan, että\nhänen uusi toverinsa oli toimelias mies. Hän kehuikin, että Knellin,\nPogginin ja Cheseldinen itsensäkin on uskottava se todeksi. Hänellä oli\nvaikutusvaltaa ja hän aikoi käyttää sitä. Hän luuli olevansa samaa\nmieltä Knellin kanssa, mutta ei kukaan maailmassa, ei päällikkökään,\nvoi mitään Pogginille. Poggin on jonkun aikaa kuin kiinteää jäätä ja\ntaas jonkun aikaa kuin liekehtivä helvetti. Mutta hän rakastaa hevosia.\nHän ei ole milloinkaan rakastanut mitään muuta. Hänet voitaisiin\nvoittaa Luodilla, jos se vain lahjoitettaisiin hänelle. Duanen\nsuuremmoinen rohkeus oli jo voittanut Cheseldinen, koska Cheseldine\nmuussa tapauksessa olisi tappanut hänet.\n\nVähitellen seuraavien päivien kuluessa Duane sai tietää juuri ne\nseikat, joita hän oli halunnutkin kuulla ja jotka painuivat hänen\nmuistiinsa lähtemättömästi. Cheseldinen piilopaikka oli Mount Ordin\nkaukaisimmalla rinteellä muutamassa syvässä korkeaseinäisessä\nlaaksossa. Hän tuli sinne aina ennen jotakin aiottua yritystä kohdaten\nsiellä miehensä ja suunnitellen siellä heidän kanssaan kaiken\nvalmiiksi. Sitten miesten toimiessa hän paistatti päivää toisessa tahi\ntoisessa omistamassaan ravintolassa. Hän oli nyt parhaillaan\npiilopaikassaan valmiina suunnittelemaan suurinta konnantyötään. Nyt\noli kysymyksessä pankinryöstö, mutta missä, sitä ei Fletcherille oltu\nvielä ilmoitettu.\n\nSittenkuin Duane nyt oli lypsänyt tältä hyvin ystävälliseltä\nhenkipatolta kaikki yksityiskohdat nykypäiviin saakka, kokosi hän\npäivämäärät, tosiseikat ja paikat tuolta kymmenen vuoden pituiselta\najalta, minkä Fletcher oli ollut Cheseldinen joukossa. Ja ne\npaljastivat hänelle tarinan, joka oli niin synkkä verisessä\njärjestelyssään, niin uskomaton hillittömässä uhkarohkeudessaan ja niin\nkauhistava todistuksissaan tämän henkipaton hävityksistä ja vallasta\nPecon ja Rio Granden välisillä seuduilla, että Duane vallan mykistyi.\nVerrattuina tähän Big Bendin Cheseldineen, tähän kartanonomistajaan,\nkarjanostajaan, keinottelijaan ja maatilojen haltijaan olivat kaikki\nDuanen tuntemat muut henkipatot aivan mitättömiä. Miehen valta\nmykistytti hänet samoinkuin miestä kohtaan osoitettu kummallinen\nuskollisuuskin. Miehen suuren järjestelmän vehkeilevä sisäinen\ntyöskentelykin oli yhtä hämmästyttävää. Mutta kun Duane tointui tästä,\njoutui hän jälleen tuon entisen tappamisintonsa valtaan ja se raivosi\nkiihkeästi hänen voimatta sitä hillitä. Kunpa tuo punakätinen Poggin\ntahi kylmäsilmäinen kalpea Knell olisivat vain olleet Ordissa! Mutta he\neivät olleet, ja ajan oloon saavutti Duane sen, mitä hän toivoikin,\nnimittäin vallan tunteittensa yli.\n\n\n\n\nXXII\n\n\nJälleen toimettomuus ja epäily tekivät Duanen alakuloiseksi. Kuin\nkiinni sidottu koira, jolla on tarkka vainu jostakin, Duanekin halusi\nryhtyä toimintaan, vaikka hän ei voinutkaan. Hän oli melkein\npahoillaan. Jokin kutsui häntä Mount Ordin jylhien harjanteiden\ntoiselle puolen. Mutta kun vielä Fletcherkin pysytteli Ordissa odottaen\nKnelliä, Pogginia ja määräyksiä, tiesi Duanekin, ettei hän taaskaan voi\ntehdä muuta kuin odottaa.\n\nMutta eräänä päivänä näkyi sellaisia merkkejä, että Ordin pitkäaikainen\nrauhallisuus oli nyt lopussa. Muudan Duanelle outo sanansaattaja\nratsasti sinne salaisessa tarkoituksessa tuoden Fletcherille uutisia.\nKun hän poistui, muuttui Fletcher hyvin miettiväiseksi tehden yksinään\npitkiä kävelyretkiä. Hän juopottelikin harvoin ja sekin jo itsessään\noli huomattava vastakohta hänen entiselle käytökselleen. Sanansaattaja\nsaapui jälleen. Millaisen uutisen hän sitten lienee tuonutkaan, oli\nsillä kuitenkin ihmeellinen vaikutus henkipattoon. Duane sattui olemaan\nsilloin kapakassa, kun mies saapui, näki hänen kuiskaavan muutamia\nsanoja, mutta ei kuullut niitä. Fletcher kalpeni vihasta tahi pelosta,\nehkä molemmista, ja rupesi kiroilemaan kuin mielipuoli. Sanansaattaja,\nmuudan laiha, tummakasvoinen, kovasti ratsastava mies, joka Duanen\nmielestä muistutti Guthrie-paimenta, poistui kapakasta kulauttamatta\nryyppyäkään suuhunsa lähtien ratsastamaan länteen päin. Tämä länsi\nlumosi ja piti Duanea pilkkanaan yhtä paljon kuin Mount Ordin\ntuollapuolen sijaitseva eteläkin. Missä olivat Knell ja Poggin? He\neivät nähtävästi olleetkaan johtajansa luona vuoristossa.\nSanansaattajan poistumisen jälkeen muuttui Fletcher vaiteliaaksi ja\näreäksi. Hän oli paljastanut Duanelle monta eri piirrettä luonteestaan,\nmutta tämä viimeinen pani Duanen ajattelemaan. Fletcher oli\nvaarallinen. Jonkun ajan kuluttua selveni, että leirin muut henkipatot\npelkäsivät häntä pysytellen poissa hänen tieltään. Duanekin antoi hänen\nolla rauhassa päästämättä häntä kuitenkaan näkyvistään.\n\nNoin tunnin kuluttua sanansaattajan lähdöstä teki Fletcher ilmeisesti\njonkun päätöksen pyytäen, että hänen hevosensa satuloitaisiin. Sitten\nhän poistui asuntoonsa palaten sieltä hetkisen kuluttua. Duanesta\nnäytti henkipatto nyt sellaiselta, että hän kykeni sekä ratsastamaan\nettä taistelemaan. Hän määräsi leirissä oleskelevien miesten\npysyttelemään lähistöllä, kunnes hän palaa. Sitten hän nousi satulaan.\n\n\"Tulkaa tänne, Dodge!\" huusi hän.\n\nDuane meni hänen luokseen laskien kätensä hänen satulansa nupille.\nFletcher antoi hevosensa kävellä Duanen kulkiessa sen vieressä, kunnes\nhe pääsivät puusillalle, jolloin hän pysähtyi.\n\n\"Dodge, olen helisemässä tuon Knellin vuoksi\", sanoi hän. \"Näyttää\naivan siltä kuin minä olisin syyllinen Knellin ja Pogginin väliseen\nriitaan. Knell ei ole pitänyt minusta milloinkaan, mutta Poggin on\nollut reilu, ellei juuri ystävällinenkään. Päällikkö suunnittelee\njotakin suurenmoista, voimatta kuitenkaan tehdä mitään tämän kahnauksen\nvuoksi. Hän odottaa tuolla vuorilla antaakseen määräyksensä Pogginille\nja Knellille, mutta ei kumpaakaan kuulu tulevaksi sinne. Minun on nyt\npakko ruveta välittäjäksi, mikä ei minusta tunnu lainkaan mieluisalta.\"\n\n\"Mistä riita on johtunut, Jim?\" kysyi Duane.\n\n\"Se johtuu hieman teistäkin, Dodge\", sanoi Fletcher kuivasti. \"Knell ei\npitänyt teistä tuona päivänä. Hän ei pidä kenestäkään miehestä, ellei\nhän saa hallita miestä. Muutamat pojat täällä ovat lörpötelleet\njotakin, ennenkuin minä ehdin lausua mielipiteeni, ja nyt on piru\nmerrassa. Knell väittää tietävänsä teistä jotakin, minkä hän sanoo\ntekevän sekä päällikön että Pogginin sairaaksi, kun hän ilmoittaa sen.\nMutta hän pitää kuitenkin suunsa kiinni. Knelliä ei todellisuudessa\nymmärrä kukaan oikein. Mielestäni on parasta, että palaatte takaisin\nBradfordiin päiväksi tahi pariksi ja leiriydytte sitten jonnekin tänne\nläheisyyteen, kunnes palaan.\"\n\n\"Mutta miksi?\"\n\n\"Koska siitä ei ole mitään hyötyä, että tekin joudutte vaikeuksiin.\nJoukko voi saapua tänne milloin tahansa. Jos miehet osoittautuvat\nystävällisiksi, sytytän tulen palamaan tuolle kukkulalle, sanokaamme\nkolmantena iltana tämän illan jälkeen. Mutta ellette näe tulta sinä\niltana, pitää teidän lähteä matkalle jonnekin muualle. Teen voitavani.\nJim Fletcher on aina uskollinen tovereilleen. Näkemiin siis, Dodge.\"\n\nSitten hän ratsasti pois.\n\nHän jätti Duanen melkoiseen pulaan. Nämä uutiset olivat huonoja. Asiat\nolivat menestyneet tähän saakka niin hyvin ja nyt tuli tällainen\ntakaisku. Tällä hetkellä Duane ei tiennyt, mille suunnalle hän lähtisi,\nollen sentään aivan varma siitä, ettei hän ainakaan lähde takaisin\nBradfordiin. Vai olivat Cheseldinen parhaimmat apulaiset riitautuneet\nkeskenään. Avoin vihamielisyys vallitsi siis päällikön luotettavimpien\nmiesten välillä. Henkipattojen kesken on tällainen asioiden tila\nkuolettavan vakava. Sellaiset riidat ratkaistaan tavallisesti\nrevolvereilla. Mutta onnettomuuskin voi sentään rohkaista Duanen\nmieltä. Ehkäpä Cheseldinen suuren joukon hajaantuminen oli jo alkanut.\nMutta mitähän Knell oli saanutkaan kuulla? Duane ei syventynyt asiaan\nepäillen eikä toivoen, vaan oli heti varma siitä, että jos Knell tiesi\njotakin, merkitsi se vain sitä, että hän epäili tätä Ordissa\noleskelevaa vierasta, tätä Fletcherin uutta toveria, Buck Duaneksi eikä\nkeneksikään muuksi. Duane ajattelikin ajan jo koittaneen, että hänen on\nkäytettävä hyödykseen nimeään, jos hän nyt tahtoo hyötyä siitä\nollenkaan. Tämä nimi oli ollut MacNellyn toivo. Hän oli perustanut koko\nsuunnitelmansa Duanen maineeseen. Duanen oli vaikea hillitä haluaan\nratsastaa Fletcherin jälkeen ja pysyä hänen rinnallaan. Tällainen olisi\ntuskin sentään ollut rehellistä peliä henkipattoa kohtaan, joka oli\nollut niin suora Duanelle. Duane päätti odottaa asiain kehittymistä ja\nolla valmiina Ordissa, kun miehet ratsastavat sinne luultavasti eri\npiilopaikoistaan, että Knell voisi syyttää häntä. Hän ei voinut nähdä\nmitään muuta seurausta tästä tapahtumien jaksosta kuin tämän hänen ja\nKnellin välisen kohtauksen. Jos se sattuisi päättymään kohtalokkaasti\nKnellille, oli hyvin mahdollista, ettei Duane olisi silloinkaan missään\npahemmassa pulassa kuin nytkään. Mutta kuinka sitten kävisi, jos Poggin\nryhtyisi jatkamaan riitaa? Tässä Duane syytti jälleen itseään koettaen\nturhaan karkoittaa mielestään sitä ajatusta, että hän vain yritti\nkeksiä verukkeita saadakseen kohdata henkipatot.\n\nMutta miksi hän ei sillä aikaa odottamisen asemesta voisi etsiä\nCheseldinen piilopaikkaa vuoristosta? Tuskin oli tämä ajatus\njuolahtanut Duanen mieleen, kun hän jo kiiruhti hakemaan hevostaan.\n\nHän poistui Ordista lähtien muka Bradfordiin päin, mutta päästyään\nnäkyvistä hän kääntyikin tieltä, kiersi pensaikon läpi ja poikkesi\nmonen penikulman päässä kaupungin eteläpuolella eräälle ruohottuneelle\ntielle, jonka Fletcher oli sanonut johtavan Cheseldinen leiriin. Tiellä\nnäkyvät hevosen jäljet olivat ainakin viikon elleivät enemmänkin\nvanhoja. Polku kiemurteli matalain pensaita kasvavien juurikukkuloiden\nja mesquite-pensaitten välitse, pumpulipuiden ja tammivesojen\nreunustamia uomia ja kuiluja pitkin.\n\nTunnin kuluessa Duane jo pääsi Mount Ordin rinteille ja kiivetessään\nhän voi katsella tätä aaltoilevaa tummatäpläistä seutua, joka oli\nosaksi erämaata, osaksi hedelmällistä pitkine, kirkkaine, kuivine\njoenuomineen, jotka kiemurtelivat poispäin himmeten epäselviksi\netäisyydessä. Hän joutui särkyneiden louhien ja kallioiden väliin,\njolloin täällä aukealla viettävät aaltoilevat seudut katosivat\nnäkyvistä ja hänen oli hyvin vaikea pysytellä tiellä. Hän eksyi siltä\ntämän tästäkin päästen vain hitaasti eteenpäin. Vihdoin hän kiipesi\nseudulle, missä oli vain kallioisia pengermiä, vaikeakulkuisia siellä\nja sileitä täällä, silloin tällöin esiintyvine teräskengän naarmuineen,\njoiden mukaan hän ohjasi matkansa. Usein hänen oli pakko ratsastaa vain\nsuoraan eteenpäin ja sitten poiketa joko oikealle tahi vasemmalle\nlöytääkseen tien jälleen. Se oli hidasta työtä, mikä vei koko päivän,\nja illan suussa hän oli vasta rinteen puolivälissä. Hän pysähtyi\nerääseen pieneen sivurotkoon, jossa oli ruohoa ja vettä, pystyttäen\nsinne leirinsä. Sellaisella korkeudella oli yö kirkas ja kylmä\ntummansinisine taivaineen ja tuikkivine tähtitarhoineen. Hän tunsi\nolevansa enemmän tyytyväinen tähän työteliääseen päivään saatuaan sen\ntaakseen kuin hän oli ollut pitkiin aikoihin. Täällä antautuessaan\ntähän seikkailuun hän vastasi kutsuun, joka oli usein ennenkin\nmäärännyt hänen tekonsa, ehkäpä hänen elämänsäkin, ja jossa ei\nlogiikalla eikä järjellä ollut juuri mitään tekemistä. Ja tänä yönä,\njoka oli yhtä yksinäinen kuin hänen viettämänsä yöt Nuecen kuilussa ja\nniitä suuresti muistuttava, koska tämä kuilu oli melkein hänen vanhan\npiilopaikkansa näköinen, hän tunsi noiden entisten ahdistavien asioiden\npainostavan palaamisen -- tuon kaukaisen menneisyyden hurjine pakoineen\nja kuolleine kasvoineen. Mutta noiden kasvojen sijalle astuivat pian\ntoiset värisyttävän elävät, kalpeat ja surulliset tummine,\ntarkkaavaisine ja puhuvine silmineen -- nimittäin Ray Longstrethin\nkasvot.\n\nTähän viime muistelukseen hän vaipui, kunnes nukkui.\n\nAamulla oli hän tyytyväinen senvuoksi, että hän oli jättänyt vielä\nvähemmän jälkiä kuin muut, joiden jälkiä hän oli seurannut tullessaan\ntänne, ja talutti hevosensa rotkon päähän, missä oli kapea matalien\nkallioiden välinen aukko. Hän sulki hevosensa sinne tukkien aukon suun\nseetrien oksilla. Sitten hän palasi tielle lähtien seuraamaan jälkiä\njalkaisin.\n\nHevosetta edistyi hänen matkansa nopeammin. Hän kiipesi syviä kuiluja\nja leveitä rotkoja pitkin harjanteiden, penkereisten rinteiden ja\njyrkänteiden yli saaden ponnistella kauan ja kovasti, kunnes pääsi\npaikalle, jota otaksui jakajaksi. Laskeutuminen oli helpompaa,\nvaikkakin murtuneet kallioiden muodostamat sakarat kävivätkin sitä\nlukuisammiksi, kuta pitemmälti hän seurasi tätä epäselvää kiemurtelevaa\npolkua. Ylempää siinsi pinjain ja mäntyjen muodostama kapea\nmetsäkaistale ja sen takaa vuoren jylhä, paljas, keltainen huippu, joka\noli kuin yksinäinen keila. Mutta päästyään muutamasta korkeiden\njyrkänteiden välisestä leveästä portista hän näki selänteen takaa\nsiintävän matalamman maan ja sen takaa, koska hän näki selvästi koko\nlaajan seudun, suuren joen, joka muodosti Big Bendin. Hän laskeutui\nlaskeutumistaan alemmaksi ihmetellen, kuinka hevoset voivat kulkea\ntällaista vaikeakulkuista tietä, mutta otaksuen kuitenkin, että\nCheseldinen piilopaikkaan johtaa varmaankin joku parempikin tie\njoltakin toiselta suunnalta.\n\nKierrettyään erään esiintyöntyvän nurkkauksen, joka oli piilottanut\nnäköalan, hän saapui hetkisen kuluttua muutaman korkean rinteen laelle.\nJa alempana oli suuri amfiteatteri parin jyrkän seinämän välissä kuin\nsinisen udun läpi näkyvä viheriä lahti. Niin hän ainakin oli\nnäkevinään. Se oli ehkä noin tuhat jalkaa alempana ja yhtä selvästi\nkuin tämän villin ympäristön muutkin piirteet siinsi sieltä suuri\npunainen tiili- tahi kivirakennus valkoisine ja kimaltelevine,\nkorkeiden rantojen välissä virtaavine vesineen ja laitumella käyvine\nhevosineen ja nautoineen. Näköala oli kaunis ja rauhoittava. Duane ei\nvoinut olla purematta hampaitaan ajatellessaan, että rosvot saivat asua\nsiellä rauhassa ja huolettomina.\n\nHän laskeutui vaivalloisesti rinteen puoliväliin ja piiloutuen siellä\nhyvin muutamaan syvänteeseen hän alkoi pitää silmällä tietä ja laaksoa.\nTarkastettuaan auringon asemaa hän näki, että jollei mitään tapahdu\ntahi jos hän päättää laskeutua alemmas, ei ole ollenkaan luultavaa,\nettä hän ehtii takaisin leiriinsä ennen pimeää. Hän kuvitteli sitä\npimeän tultua olevan turhaa yrittääkään.\n\nSitten hän suuntasi terävän katseensa alaspäin. Rakennus näytti hyvin\nkömpelösti tehdyltä. Vaikka se olikin laaja, oli se tietysti\nhenkipattojen rakentama.\n\nLaaksossa ei ollut mitään puutarhaa, ei viljeltyä maata eikä\nainoatakaan karja-aitausta. Lukuunottamatta tuota kömpelöä kivistä ja\nhirsistä muurattua rakennusta laakso oli ehkä vieläkin yhtä villissä\ntilassa kuin sen löytämishetkellä. Duane sai mielestään vahtia kauan,\nennenkuin hän näki merkkiäkään ihmisistä. Tämäkin mies meni nähtävästi\nnoutamaan vettä joesta ja palasi sitten rakennukseen.\n\nAurinko laski seinämän taakse ja varjot alkoivat esiintyä selvemmin\nlaakson suojaisemmissa osissa. Duane alkoi toivoa pääsevänsä lähemmäksi\nrakennusta. Mitä varten hän muuten olisikaan antautunut tähän vaikeaan\nkiipeämiseen? Hän pysytteli kuitenkin piilossaan koettaen tehdä muita\nsuunnitelmia.\n\nHänen miettiessään tummenivat varjot äkkiä synkistyen. Jos hän tahtoi\npäästä takaisin leiriinsä, oli hänen lähdettävä matkalle heti.\nKuitenkin hän viivytteli. Ja äkkiä hänen kaikkialle suuntautuva\nkatseensa äkkäsi kaksi ratsastajaa, jotka tulivat laaksoon sen toisesta\npäästä. Miesten oli täytynyt saapua sinne jostakin alempaa suuren\nkallioisen rajamerkin toiselta puolen, jonne Duanen näköpiiri ei\nulottunut. Heidän hevosensa olivat väsyneet ja pysähtyivät virran\nrannalle juomaan itsensä kylläisiksi.\n\nDuane poistui syvänteestä jyrkälle tielle ja laskeutui laaksoon niin\nnopeasti kuin voi aiheuttamatta melua. Ei kulunutkaan pitkää aikaa,\nennenkuin hän jo oli laakson pohjalla. Se oli melkein tasainen runsaine\nruohoineen ja siellä täällä kasvavine pensaineen. Hämärä oli jo\nkietonut sen melkein kokonaan vaippaansa. Duane pani merkille tien\nsuunnan alkaen sitten hiipiä kuin varjo ruohikon läpi pensaalta\npensaalle. Hän näki kirkkaan valon, ennenkuin huomasi rakennuksen\nääriviivat. Sitten hän kuuli kovia ääniä, iloista viheltelemistä,\nraakaa laulua ja rautaisten keittoastioiden kolinaa. Tuuli toi hänen\nsieraimiinsa hyvältä tuoksuvaa puun savun hajua ja hän näki tummien\nhahmojen kulkevan valojuovan poikki. Rakennuksessa oli nähtävästi joko\nhyvin leveä ovi tahi sitten oli tuli sytytetty sen edustalle.\n\nHän pyörsi vasemmalle pois valojuovan suoralta linjalta ja voi nyt\nnähdä paremmin. Sitten hän lähestyi äänettömästi, mutta nopeasti talon\ntakalistoa. Siellä kasvoi puita aivan seinän vieressä. Hän oli varma,\nettei hän aiheuta minkäänlaista melua, ja tiesi, ettei häntä\nvoitaisi huomata, ellei miehillä ollut mukanaan vahtikoiraa. Koko\nhenkipattoaikanaan hän oli antautunut vaaroihin pannen vain hyödyttömän\nelämänsä alttiiksi, mutta nyt, kun kaikki oli muuttunut, lähestyi hän\nvarovaisesti ja rohkeasti kuin intiaani. Hän pääsikin puiden suojaan ja\ntiesi olevansa turvassa niiden varjossa, koska hän muutamien askelten\npäästä oli nähnyt vain niiden latvat. Sieltä hän livahti rakennuksen\nviereen tunnustellen käsillään seinää.\n\nHän saapui vihdoin pienen ikkunan kohdalle, josta valo pilkotti, ja\nkurkistaessaan sisään hän näki edessään varjoisan huoneen, alhaalle\nväännetyn lampun, pöydän ja tuoleja. Hän näki avonaisen ovenkin taampaa\nkajastavine kirkkaine loimuineen, mutta ei voinut nähdä tulta.\nEpäselviä ääniä kantautui hänen korviinsa. Epäröimättä hetkistäkään hän\nhiipi etemmäksi aivan rakennuksen päähän saakka. Kurkistaessaan nurkan\ntakaa hän huomasi vain paljaalla maalla leimuavan nuotion. Palaten yhtä\nvarovasti takaisin hän pysähtyi aukon edustalle jälleen, mutta\nnähtyään, ettei huoneessa ollut ketään, hän hiipi rakennuksen toiseen\npäähän. Siellä oli pensaita, muudan vanha vaja ja halkopino, siis sen\nverran suojaa kuin hän tarvitsikin siinä nurkassa.\n\nHänen ei ollut pakko ryömiäkään.\n\nEnnen kurkistamistaan seinän jykevän nurkan ja sen läheisyydessä\nkasvavan pensaan välitse hän hengähti hieman. Tämä kiihoittuminen erosi\nsuuresti siitä, mitä hän aina oli tuntenut ollessaan takaa-ajettuna.\nSiinä ei ollut mitään katkeruutta, tuskaa eikä pelkoa. Tämä oli kyllä\nyhtä vaarallista, ellei vaarallisempaakin, mutta ei kuitenkaan\nsamanlaista. Sitten hän katsoi.\n\nHän näki kirkkaan tulen ja erään punakan miehen, joka oli kumartunut\ntuleen päin hämmentäissään vihellellen höyryävää pataa. Miehen\nyläpuolella oli seinään kiinnitetty luisu katos aukinaisine sivuineen\nja parine kannattavine paaluineen. Katsoessaan toisen kerran silmien\ntotuttua valoon Duane huomasi muitakin miehiä, kolme varjossa ja kaksi\nvalopiirissä, mutta selin häneen.\n\n\"Tie on sileämpi ja paljon parempi, mutta ei niin lyhyt kuin tämä\ntoinen suoraan vuorten yli\", sanoi muudan henkipatto.\n\n\"Mikä sinua oikein vaivaa, Panhandle?\" huudahti toinen. \"Blossom ja\nminä ratsastimme tänne Faraway Springsistä, missä Poggin oleskelee\nmuutamien miestensä kanssa.\"\n\n\"Suo anteeksi, Phil. En nähnyt sinun tulevan eikä Boldtkaan sanonut\nmitään.\"\n\n\"Päästäksenne tänne kulutitte paljon aikaa, mutta luullakseni ei se\nvaikuta asiaan\", sanoi muudan miellyttävä taipuisa ääni kaikuvasti.\n\nLongstrethin -- Cheseldinen ääni!\n\nTäällä he siis olivat kaikki -- Cheseldine, Phil Knell, Blossom Kane,\nPanhandle Smith ja Boldt -- kuinka hyvin Duane muistikaan nimet -- siis\nkaikki nuo Cheseldinen joukon etevimmät miehet, paitsi kuuluisinta,\nPogginia. Duane oli kovertanut maan heidän altaan ja hänen tunteensa\ntällä hetkellä pimittivät niin hänen näkönsä ja lamauttivat hänen\nkuulonsa, ettei hän kyennyt erottamaan mitään. Hän istuutui\nhillitäkseen mieltään ja tukahduttaakseen kiihtyvää riemuaan ja\nkurkisti sitten vasta nurkan taakse vähemmän jännittyneestä asennosta.\n\nHenkipatot odottivat illallista. Heidän keskustelunsa oli aivan\nsamanlaista kuin leiriytyneitten paimenien tahi tarkastukseen\nkokoontuneitten karjanomistajien. Duane kuunteli jännittäen korviaan ja\nodottaen asiallisempaa keskustelua, minkä hän tiesi tulevan. Ja koko\najan hän piti silmällä miehiä kuin susi saalistaan. Blossom Kane oli\njuuri sama laiha sanansaattaja, joka oli suututtanut Fletcherin. Boldt\noli oikea jättiläinen kooltaan, synkkä, partainen ja vaitelias.\nPanhandle Smith oli tuo punakka kokki, hilpeä, jumalaton, lyhyt,\nvääräsäärin en mies, monen Duanen vanhastaan tunteman rosvon,\nerittäinkin Luke Stevensin, näköinen. Ja Knellkin istui siellä muiden\njoukossa pitkänä ja hoikkana, kalpeine, sileine, ilmeettömine\nkasvoineen ja kylmine, harmaine silmineen, ollen vuosiltaan ja kooltaan\nkuin poika verrattuna muihin. Mutta Longstreth, joka nojautui seinään,\noli kauniine tummine kasvoineen ja ylimysmäisine partoineen kuin joku\nrikas louisianalainen maatilanomistaja, joita Duanekin tunsi useita.\nKuudes mies istui niin varjossa, ettei hän ollut selvästi näkyvissä, ja\nvaikka häntä usein puhuteltiinkin, ei hänen nimeään kuitenkaan\nkertaakaan mainittu.\n\nPanhandle Smith kantoi padat ja pannut tupaan huutaen iloisesti:\n\"Miehet, jos olette nälkäisiä, älkää luulkokaan, että rupean syöttämään\nteitä lusikalla!\"\n\nHenkipatot työntyivät sisään meluten ja kolisten hirveästi\nistuutuessaan ateriansa ääreen. He olivat hyvin harvapuheisia, kuten\nnälkäiset miehet ainakin.\n\nDuane odotti vielä hetkisen paikallaan, nousi sitten hiljaa ja ryömi\nrakennuksen toiselle puolen. Totuttuaan jälleen pimeään hän uskalsi\nhiipiä seinän vierustaa ikkunan kohdalle ja katsoa sisään. Mutta\nhenkipatot olivatkin toisessa huoneessa, joten heitä ei voitu nähdä.\n\nDuane odotti. Hetket kuluivat äärettömän hitaasti ja hänen sydämensä\njyskytti kovasti. Longstreth tuli huoneeseen, väänsi valon suuremmaksi\nja otettuaan sikarilaatikon pöydältä vei sen mukanaan toiseen\nhuoneeseen.\n\n\"Kas tässä, miehet, menkää nyt ulos tupakoimaan\", sanoi hän. \"Knell\ntulkaa te tänne. Pohtikaamme asia kerrankin loppuun.\"\n\nHän palasi, istuutui, sytytti sikarin ja nosti jalkansa kenkineen\npöydän kulmalle.\n\nDuane näki nyt huoneen olevan mukavasti, melkeinpä ylellisesti\nsisustetun. Hän otaksui laaksoon johtavan jonkun hyvän tien, sillä\nmuussa tapauksessa ei noita kapineita olisi mitenkään voitu kuljettaa\ntänne, ei ainakaan sitä tietä pitkin, jota hän oli kulkenut. Hetkisen\nkuluttua hän kuuli miesten menevän ulos ja heidän äänensä kävivät\nepäselviksi. Sitten Knell tuli huoneeseen ja istuutui voimatta näyttää\nlainkaan niin huolettomalta kuin hänen päällikkönsä. Hän oli\nennakkoluuloinen ja tavalliseen tapaansa jäätävän kylmä.\n\n\"Mikä nyt on vikana, Knell? Miksi ette tullut tänne ennemmin?\" kysyi\nLongstreth.\n\n\"Pogginin vuoksi; hitto hänet vieköön. Olemme riidelleet jälleen.\"\n\n\"Miksi?\"\n\n\"Hänen ei olisi tarvinnut suuttua. Hän kesyttää uutta hevosta tuolla\nFarawayssa ja tiedättehän, millainen hän silloin on, kun hevonen on\nkysymyksessä. Se kiinnittää hänen mieltänsä paljon enemmän kuin mikään\nmuu.\"\n\n\"Mitä muuta? Koettakaa kertoa se minulle pian, että voimme ruveta\nsuunnittelemaan tätä uutta yritystä.\"\n\n\"No niin, se alkoi jo kauan aikaa sitten. En muista, kuinka kauan siitä\njo onkaan, muutamia viikkoja ainakin, kun muudan vieras ratsasti Ordiin\nja laskeutui niin huolettomana satulasta kuin hän olisi omistanut koko\npaikan. Hän tuntui minusta tutulta, vaikka en ollutkaan vielä varma.\nPidimme häntä silmällä vähän aikaa ja sitten poistuin koettaen painaa\nhänen ulkomuotonsa tarkasti mieleeni.\"\n\n\"Minkänäköinen hän oli?\"\n\n\"Hän oli kookas ja voimakas mies ohimoilta harmaantuneine tukkineen,\nrauhallisine kovine kasvoineen ja veitsenterävine silmineen. Tavasta,\nkuinka hän kantoi revolveriaan, käveli, seisoi ja heilutteli oikeaa\nkättään, näin heti, mikä hän on miehiään. Minua ei niinkään helposti\npetetä, kun vain revolverihai on kysymyksessä. Ja hänen ratsunsa oli\nkomea suuri musta hevonen.\"\n\n\"Olen tavannut saman miehen\", sanoi Longstreth.\n\n\"Ette suinkaan!\" huudahti Knell. Oli ihmeellistä kuulla tämän miehen\nhuudahtavan hämmästyksestä, josta ei näkynyt jälkeäkään hänen\nkummallisissa kasvoissaan. Hän naurahti lyhyesti, julmasti ja kumeasti.\n\"Päällikkö, tämä suuri mies saapuu Ordiin jälleen tekeytyen Jim\nFletcherin ystäväksi. Jimiähän voidaan hyvin helposti pettää, kuten\ntiedätte. Hän pitää miehistä. Ja kun sheriffin joukko tuli sinne\nseuraten vääriä jälkiä etsiessään kokonaan väärältä suunnalta miestä,\njoka ryöväsi pikajunan numero kuusi, luulee Jim tätä vierasta tuoksi\nmaantierosvoksi liittyen häneen. Hän sai mieheltä varmaankin rahaa ja\nse saattaa minut kokonaan ymmälle. Mikä on miehen tarkoitus? Satun\nnimittäin varmasti tietämään, ettei hän pysähdyttänyt kuutosta.\"\n\n\"Mistä sen tiedätte?\"\n\n\"Koska tein sen itse.\"\n\nPäällikön kasvot tummenivat kiihkeästä vihasta.\n\n\"Hitto teidät vieköön, Knell! Te olette parantumaton ja epäluotettava.\nJos vielä kerran teette tällaista, loppuvat suhteenne. Kerroitteko sen\nPogginille?\"\n\n\"Kyllä ja se oli muudan riidanaiheemme. Hän raivosi ja luulin hänen\ntappavan minut.\"\n\n\"Kuinka voitte ryhtyä sellaiseen uskallettuun yritykseen avutta ja\nsuunnitelmitta?\"\n\n\"Se sattui tarjolle eikä se ollut vaikeakaan, vaikka se olikin erehdys.\nHälyytin vain maakunnan ja rautateiden virkakunnan tyhjän vuoksi. En\nvoinut sille suoraan sanoen mitään. Tiedättehän, mitä joutilaisuus\nmerkitsee meille. Ja tiedätte kai senkin, että meikäläisten elämä on\naina kohtalokasta. Se johtuu siitä, että se suuntautuu väärälle\ntaholle. Olen syntynyt hyvistä vanhemmista ja tiedän, mikä on oikein.\nOlemme väärässä emmekä voi odottaa tyynesti loppuamme, siinä kaikki.\nMinä puolestani en välitä hitaistakaan, milloin se tulee.\"\n\n\"Kuinka hienosti ja viisaasti te nyt puhuttekaan, Knell\", sanoi\nLongstreth ivallisesti. \"Jatkakaa kertomustanne.\"\n\n\"Kuten jo sanoin, liittyi Jim teeskentelijään ja heistä on tullut hyvät\nystävät. He ovat melkein aina yhdessä. Ja voitte vaikka lyödä vetoa\nsiitä, että Jim on kertonut hänelle kaiken ja vielä vähän lisääkin.\nMuutamat ryypyt riittävät irroittamaan hänen kielensä. Joitakin poikia\nratsasti Ordista ja eräs heistä meni Pogginin luo sanoen, että Jim\nFletcherillä on muudan uusi mies joukkoomme. Ja Pogginhan on aina\nvalmis ottamaan vastaan uusia miehiä, kuten tiedätte. Hän sanoo, että\njollei tulokas osoittaudu kelvolliseksi, voidaan hänet helposti\nerottaa. Ja hän näytti melkein pitävän siitä tavasta, millä tätä Jimin\nuutta toveria kehuttiin. Jim ja Poggin ovat aina päättäneet yhdessä\nasioista, minkä vuoksi Jimin toveri oli jo otettu joukkoon ennen minun\nehtimistäni väliin, Pogginin ja teidän häntä näkemättäkään. Silloin\nryhdyin punnitsemaan asiaa perinpohjin. Missä olin ennen nähnytkään\ntämän miehen? Sitten huomasinkin, etten ollutkaan nähnyt miestä ennen\nmissään, mistä epäilyni johtuivatkin, koska en milloinkaan unhota\nnäkemääni henkilöä. Kaivoin silloin arkustani tukullisen vanhoja\nsanomalehtiä silmäillen ne läpi. Tarkastin kaikki kirjeet, kuvat ja\nsanomalehdet. Luullakseni minulla oli melko tarkka tieto siitä, mitä\nhain ja miksi halusin saada varmuuden. Vihdoinkin löysin haettavani ja\ntunsin mieheni. En ilmaissut sitä kuitenkaan Pogginille. En ollenkaan!\nHaluan hieman kujeilla hänen kanssaan sopivalla hetkellä, Silloin hän\nvarmaankin raivostuu enemmän kuin vangittu susi. Lähetin Blossomin\nOrdiin puhuttelemaan Jimiä, ja kun hän todisti kaikki nämä puheet\noikeiksi, lähetin hänet sinne jälleen viemään sanaa, jonka otaksuin\nhämmästyttävän Jimiä. Poggin suuttui sanoen jäävänsä odottamaan Jimiä\nja niin pääsin minä tänne neuvottelemaan kanssanne uudesta yrityksestä.\nHän sanoi kohtaavansa minut Ordissa.\"\n\nKnell oli puhunut nopeasti ja hiljaa, mutta silloin tällöin\nkiihkeästikin. Hänen vaaleat silmänsä kimaltelivat kuin jäälle\nsytytetty tuli ja nyt hänen äänensä muuttui kuiskaavaksi.\n\n\"Keneksi luulette tätä Fletcherin uutta ystävää?\"\n\n\"Niin, kuka hän todellisuudessa onkaan?\" kysyi Longstreth.\n\n\"_Buck Duane_!\"\n\nLongstrethin kengät laskeutuivat maahan jymähtäen, mutta sitten hänen\nruumiinsa jäykistyi.\n\n\"Tuoko Nuecen henkipatto? Tuoko pari-laukausta-pataässään-ampuva\nrevolverinheiluttaja, joka tappoi Allowayn, Blandin --?\"\n\n\"Ja Hardinin.\" Knell kuiskasi tämän viime nimen tunteellisemmin kuin\ntilanne oikeastaan olisi vaatinutkaan.\n\n\"Niin, Hardinin, yhden Rim Rockin parhaista miehistä. -- Siis Buck\nDuane!\"\n\nLongstreth oli nyt niin kalpea, että hänen mustat viiksensä piirtyivät\nkuin kalkkiseinää vasten. Hän katsoi julmaan apulaiseensa. He\nymmärsivät toisensa pitemmittä puheitta. Se jo riitti, että Buck Duane\noli saapunut Big Bendin maahan. Longstreth nousi hetkisen kuluttua\ntarttuen erääseen pulloon, josta hän joi, ojentaen sen sitten\nKnellille. Mutta Knell työnsi sen syrjään.\n\n\"Knell\", aloitti päällikkö hitaasti pyyhkien huuliaan, \"ymmärsin\npuheestanne, että teillä on jotakin tätä Buck Duanea vastaan.\"\n\n\"Niin minulla toki onkin.\"\n\n\"No niin, mutta älkää olko niin mieletön nyt ja tehkö sitä, mitä Poggin\nja melkein jokainen miehenne tekisi -- älkää menkö kohtaamaan tätä Buck\nDuanea. Minulla on pätevät syyt luulla, että hän on texasilainen\nvartija nykyjään.\"\n\n\"Mitä hittoa te nyt puhuttekaan?\" huudahti Knell.\n\n\"Totta. Ratsastakaa Ordiin ja vihjaiskaa siitä Jim Fletcherille. Hän\nhakee silloin Pogginin sinne ja he voivat kyllä yhdessä suoriutua Buck\nDuanestakin.\"\n\n\"Hyvä on, teen parhaani. Mutta jos satun kohtaamaan Duanen --\"\n\n\"Karttakaa häntä kaikin mokomin!\" Longstrethin ääni kajahteli nyt\nkiihkeyden ja päällikkyyden sille suomasta voimasta. Hän kuivasi\nkasvojaan, joi vielä pullosta, istuutui, rupesi jälleen tupakoimaan ja\nvetäisten muutaman paperin liivinsä povitaskusta alkoi tutkia sitä.\n\n\"Olen iloinen, että se asia saatiin järjestykseen\", sanoi hän\nmuistellen nähtävästi Duanen juttua. \"Nyt ryhdymme suunnittelemaan\nuutta yritystämme. Tänään on lokakuun kahdeksastoista päivä. Viidentenä\nkolmatta tahi mahdollisesti jo ennenkin saapuu Maanviljelijäin Pankkiin\nVal Verdeen laivanlastillinen kultaa. Palattuanne Ordiin antakaa\nPogginille nämä määräykset. Rauhoittakaa joukkoa. Te, Poggin, Kane,\nFletcher, Panhandle Smith ja Boldt tiedätte salaisuuden ja suoritatte\ntyön. Ei kukaan muu. Teidän on lähdettävä Ordista kolmantenakolmatta\npäivänä ja ratsastettava poikkimaisin tietä pitkin, kunnes pääsette\nMercerin näkyviin. Bradfordista on Val Verdeen noin sata penikulmaa ja\nOrdista on sinne suunnilleen sama matka. Järjestäkää matkanne niin,\nettä olette Val Verden läheisyydessä kuudennenkolmatta päivän aamuna.\nTeidän tarvitsee ajaa vain hölkkää. Kahden aikaan iltapäivällä\nratsastakaa hurjaa vauhtia kaupunkiin ja sitten suoraan Maanviljelijäin\nPankkiin. Val Verde on melkoinen kaupunki. Siellä ei ole milloinkaan\nryöstetty mitään ja kaupunki tuntuu senvuoksi turvalliselta. Tehkää\nsiitä reipas, nopea ja päivänvaloa sietävä teko. Siinä kaikki. Oletteko\nymmärtänyt yksityiskohdat?\"\n\nKnell ei viitsinyt kysyä edes päivämääriä jälleen.\n\n\"Mutta otaksukaamme, että minut tahi Poggin jollakin keinoin\npidätetään, mitä sitten teemme?\"\n\nLongstreth katsoi synkästi apulaiseensa.\n\n\"Ihminen ei milloinkaan tiedä edeltäpäin, mitä saattaa tapahtua\",\njatkoi Knell. \"Teen kuitenkin parhaani.\"\n\n\"Tavatessanne Pogginin kertokaa hänelle heti kaikki. Suunniteltu yritys\nrauhoittaa häntä aina. Ja kehoitan teitä vielä kerran varovaisuuteen,\nettei mitään tapahdu. Joko teidän tahi Pogginin on suoritettava työ\nloppuun. Haluan kuitenkin, että te molemmat olette siinä mukana.\nPaetkaa vuorille ja päästyänne kallioisille seuduille, missä voitte\npiilottaa jälkenne, suunnatkaa matkanne tänne Mount Ordin taakse.\nSittenkuin kaikki jälleen rauhoittuu, tulen tapaamaan teitä tänne.\nSiinä kaikki. Kutsukaa miehet sisään.\"\n\nDuane hiipi tasangon poikki tummia kallioita kohti kuin varjo ja yhtä\näänettömästi. Hänen jokainen hermonsa oli kuin jännitetty kieli.\nLiitävät ajatukset panivat hänen aivonsa hetkiseksi aivan sekaisin\nraskauttaen niitä, mutta sitten ne selvenivät kuin joku käärö olisi\navattu paljastaen hänelle toiminnan pitkän hämmästyttävän määräyksen.\nPeli oli nyt hänen käsissään. Hänen täytyi päästä Mount Ordin yli nyt\nyöllä. Se tuntui melkein mahdottomalta, mutta ehkä se sentään kävi\npäinsä. Hänen täytyi ehtiä Bradfordiin, joka sijaitsi neljänkymmenen\npenikulman päässä juurikukkuloista, ennen kello kahdeksaa\nhuomenaamulla. Hänen piti sähköttää MacNellylle, että tämä saapuisi Val\nVerdeen viidenneksikolmatta päiväksi. Hänen täytyi ratsastaa takaisin\nOrdiin, estää Knellin aikomukset, mennä häntä vastaan, alistua\nsyytöksiin ja tappaa hänet, ja raudan vielä kuumana ollessa lyödä\nkovasti voittaakseen Pogginin puoleksi voitetun mielenkiinnon\npuolelleen, kuten hän oli täydellisesti voittanut Fletcherinkin. Mutta\njos hän epäonnistuisi tässä viimeksimainitussa, täytyi hänen jättää\nhenkipatot rauhaan odottamaan määrättyä aikaansa Ordissa, että he\nvoisivat vapaasti ratsastaa Val Verdeen suorittamaan uutta tehtäväänsä.\nSillä aikaa voi hän ajatella Longstrethin vangitsemista. Suunnitelma\noli suurenmoinen, uskomaton, lumoava ja melkein käsittämätön\nkuvaamattomassa varmuudessaan. Hän tunsi olevansa kuin kohtalo, joka\nraudankovine seurauksineen on saavuttamaisillaan nuo tuomitut\nhenkipatot.\n\nSeinämän vieressä olivat varjot aivan mustia, ainoastaan puiden latvat\nja kallioiden huiput näkyivät, mutta hän osui kuitenkin suoraan tielle.\nSe oli vain jonkinlainen harmaa juova mustien rajamerkkien välissä. Hän\nkiipesi pysähtymättä lainkaan lepäämään. Rinne ei näyttänytkään nyt\njyrkältä ja hänestä tuntui aivan siltä kuin hänen jaloillaan olisi\nollut silmät. Päästyään harjanteen laelle hän katsoi alas tuonne\nmustaan lahteen, mistä pilkotti vain yksi ainoa valo, ja nosti\nuhkaavasti kätensä heristäen nyrkkiään. Sitten hän jatkoi matkaansa\nepäröimättä ollenkaan, kunnes pääsi suurten pengermämäisten kallioiden\nluo. Siellä hän eksyi tieltä, koska sellaista ei juuri ollut\nolemassakaan, mutta hän muisti ylempänä sijaitsevien kallioiden huiput,\nmuodot ja kolot. Ennenkuin hän saapui murtuneiden kallioiden\nluhistuneille jyrkänteille ja sekamelskaan, nousi kuu vuoren itäisen\nrinteen takaa, jolloin salaperäinen pimeys, jota hän oli pelännyt,\nmuuttui kuin taikavoiman vaikutuksesta hopeanväriseksi valoksi.\nKaikkialla näytti olevan yhtä kirkasta kuin päivällä, valaistus oli\nvain pehmeämpää ja tunteellisempaa ilman välkkyessä läpikuultavana. Hän\njuoksi paljaiden harjanteiden laelle ja sileiden rinteitten alle\nhyppien kuin kauris kalliolta kalliolle. Tässä valaistuksessa hän löysi\nhelposti tien tarvitsematta pysähtyä kertaakaan hakemaan sitä.\nPäästyään jakajan yli oli hänellä myötämaa edessään. Hän laskeutui\nnopeasti ollen melkein aina varma muistiinsa painamista merkeistä. Hän\nei muistanut kiinnittäneensä niihin juuri ollenkaan huomiotaan\nkiivetessään, mutta siinä ne vain olivat tutun näköisinä hänen\nkatseelleen muuttuneessakin valossa. Se, minkä hän vain kerran näki,\npainui lujasti hänen mieleensä. Ja yhtä varmasti kuin antilooppi osaa\npiilopaikkaansa saapui hänkin rotkoon, mihin oli jättänyt hevosensa.\n\nHän löysi Luodin pian ja helposti. Duane heitti sen selkään satulan ja\nkääryn, kiinnitti remmit lujasti ja lähti sitten jatkamaan\nlaskeutumistaan. Pahin osa tiestä oli vielä jäljellä. Paljaita,\nviettäviä, jyrkkiä kallioita, luhistuvia, rapautuneita rinteitä,\nkapeita, pimeitä kuiluja ja tuhansia sikinsokin sijaitsevia murtuneiden\nkallionlohkareitten välisiä aukkoja -- niistä kaikista Duanen oli pakko\nselviytyä nopeasti taluttamansa suuren hevosen kanssa. Luoti musersi\nkavioillaan irtonaiset laidat, pannen ne vyörymään, liukui sileät\nrinteet alas, hyppäsi jyrkiltä pengermiltä ja seurasi kuin uskollinen\nkoira isäntänsä kintereillä.\n\nTunnit kuluivat kuin siivillä. Duane oli hyvin oivan tilaisuutensa\nvertainen, mutta hän ei voinut tukahduttaa tuota minäänsä itsessään,\nmikä ei välittänyt välillä olevista yksinäisistä kovista vuosista, vaan\nhaki esille entisen pojan hänestä. Hän, jonka osa oli ollut melkein\npahempi kuin kuolleen, tarrautui nyt jälleen kiinni elämän sirpaleihin,\nmikä tarkoitti voittoa, kunniaa ja onnea. Duane tiesi, ettei hänen\nlaitansa ollut täydellisesti oikein. Hänen mielestään oli ihmeellistä,\nettei hän ollut tullut hulluksi. Niin hän laskeutui vuoren juurta kohti\neikä hänen ihmeellinen taitavuutensa kulkea vaikeakulkuisia teitä\nja pysyä oikeassa suunnassa ollut milloinkaan ennen hänen\npakomatkoillakaan ollut näin terävä ja suuri. Mutta koko ajan pysytteli\nhänen vierellään muudan henki. Muistellessaan Ray Longstrethiä, kuinka\nhän oli poistunut tytön luota, tunsi hän itsensä heikoksi. Eikä\nhän nytkään, vaikka peli olikin jo melkein lopussa ja pyydys\nlaukeamaisillaan onnistumisen kummallisesti ahdistaessa hänen mieltään,\nvoinut karkoittaa tyttöä mielestään. Hän oli näkevinään tytön kalpeat\nkasvot suloisine, surullisine huulineen ja tummine silmineen, joissa\noli niin hellä ja surullinen ilme. Eivätkä aika, etäisyys, vaara ja\nponnisteleminen voineet tälle asialle mitään.\n\nKuu alkoi painua jo länteen. Puiden ja kallioiden varjot lankesivat nyt\nhänen toiselle puolelleen. Tähdet vaalenivat. Mutta silloin hän\npääsikin jo kallioiden välistä huomaten himmeästi näkyvän tien aivan\nedessään. Noustuaan Luodin selkään hän suoriutui nopeasti pitkästä\nrinteestä, juurikukkuloista ja Ordiin päin viettävästä aaltoilevasta\nseudusta. Tuo pieni henkipattojen leiri vajoineen, tupineen ja\ntaloriveineen lepäsi hiljaisena ja tummana vaalenevan kuun valossa.\nDuane ratsasti sen sivu alempaa tietä, suuntasi kulkunsa maantielle ja\nkannusti Luodin laukkaan. Hän katseli laskevaa kuuta, himmeneviä tähtiä\nja itää. Koska hän voi vielä säästää aikaa, säästi hän hevostaankin.\nKnell lähtisi varmaankin kokouspaikalta luultavasti samaan aikaan kuin\nDuane kääntyi takaisin palatakseen Ordiin. He tapaisivat toisensa\nkeskipäivän ja auringonlaskun välillä.\n\nYö kului ja kuu painui länteen matalien vuorten taakse. Tähdet\nkirkastuivat hetkiseksi ja sitten himmenivät. Harmaa hämärä kietoi\nmaailman vaippaansa, synkkeni ja levisi kuin savu tielle. Sitten\nrupesivat varjot vähitellen kirkastumaan, kunnes läpikuultavan pimeyden\nläpi alkoi kiilua himmeä tuli.\n\nDuane saapui Bradfordiin ennen aamunkoittoa. Hän laskeutui satulasta\njonkun matkan päässä radasta, sitoi hevosensa kiinni ja meni senjälkeen\nradan poikki asemalle. Kuullessaan sähkökoneen tikutuksen hän värähti.\nSähköttäjä istui huoneessa lukien. Kun Duane koputti ikkunaan, kohotti\nhän säpsähtäen katseensa ja tuli sitten nopeasti avaamaan ovea.\n\n\"Hyvää huomenta! Antakaa minulle paperia ja kynä. Mutta joutuin!\"\nkuiskasi Duane.\n\nSähköttäjä totteli häntä vapisevin käsin. Duane kirjoitti sanoman\npaperille pantuaan sen ensin huolellisesti kokoon ajatuksissaan.\n\n\"Lähettäkää tämä ja toistakaa se ollaksenne varma, ja pitäkää sitten\nsuunne kiinni. Tapaan teidät vielä joskus. Hyvästi.\"\n\nSähköttäjä tuijotti, mutta ei puhunut sanaakaan.\n\nDuane poistui yhtä varovaisesti ja nopeasti kuin oli tullutkin. Hän\ntalutti hevostaan pari penikulmaa takaisin tielle antaen sen sitten\nlevähtää kirkkaaseen päivään saakka. Kun itä alkoi kirkastua, suuntasi\nDuane vakavana matkansa Ordia kohti.\n\nKun hän kääntyi Ordin laidassa sijaitsevalle laajalle ruohoiselle\naukiolle, näki hän satuloituja hevosia, jotka oli sidottu kiinni\nravintolan edustalle. Hän tiesi, mitä se merkitsi. Onni oli vieläkin\nhänen puolellaan. Kunpa se ei vain pettäisi häntä! Mutta enempää hän ei\nvoinut toivoakaan. Loppu johtuisi kokonaan siitä, kuinka suuriksi hän\nvoisi näyttää muille voimansa. Vaa'assa oli nyt avoin riita ylivoimaa\nvastaan. Se voisi ehkä muodostua hänelle hyvin kohtalokkaaksi, ja\nkarttaakseen sitä hänen oli luotettava nimeensä ja esiintymiseensä,\nmikä hänen oli saatava kauhistuttavaksi. Hän tunsi henkipatot tietäen,\nmillaiset ominaisuudet voivat hillitä heitä, ja tiesi, kuinka hänen\npiti liioitella.\n\nEi ainoatakaan henkipattoa ollut näkyvissä. Tomuiset hevoset näyttivät\ntulleen kaukaa tänä aamuna. Kun Duane laskeutui satulasta, kuuli hän\nravintolasta kovia, vihaisia ääniä. Hän riisui takkinsa ja liivinsä\nripustaen ne satulan nuppiin. Hänellä oli kaksi revolveria, joista\ntoinen oli korkealla vasemmalla lonkalla ja toinen heilui alhaalla\noikealla puolen. Hän ei katsonut eikä kuunnellut, työnsi vain rohkeasti\noven auki mennen sisään.\n\nSuuri huone oli täynnä miehiä, joiden kaikkien kasvot olivat kääntyneet\nhäneen päin. Duane näki vilahdukselta Knellin kalpean naaman, sitten\nBoldtin, Blossom Kanen, Panhandle Smithin, Fletcherin, sitten muiden\ntuttujen ja viimeksi Pogginin. Vaikka Duane ei milloinkaan ollut\nnähnytkään Pogginia eikä kuullut häntä kuvailtavankaan, tunsi hän\nkuitenkin miehen. Sillä hän näki nyt edessään kasvot, joihin julmat ja\nilkeät teot olivat painaneet leimansa.\n\nHuoneessa vallitsi ehdoton hiljaisuus. Henkipatot olivat ryhmittyneet\npitkän pöydän taakse, jolla oli papereita, kasoittain hopearahaa,\nkimpullinen seteleitä ja suuri kultakoristeinen revolveri.\n\n\"Odotatteko minua, miehet?\" kysyi Duane. Hän antoi äänelleen kaiken sen\nkaikuvan tehon ja voiman, mihin vain pystyi. Ja hän perääntyi\ntaaksepäin voidakseen liikkua vapaasti kaikkien henkipattojen jäädessä\nseisomaan hänen eteensä.\n\nKnell seisoi vapisten paikoillaan, vaikka hänen kasvojaan olisi voitu\nluullakin naamioksi. Toiset henkipatot siirsivät katseensa hänestä\nDuaneen. Jim Fletcher kohotti toivottomana käsivartensa.\n\n\"Hyvä Jumala, Dodge, miksi hyökkäsitte tänne?\" sanoi hän surullisesti\nastuen lähemmäksi. Hän käyttäytyi kuin mies, joka on uskollinen\nitselleen, tarkoittaen, että koska hän on ollut Duanen takaaja, tahtoo\nhän nyt puolustaa häntä.\n\n\"Perääntykää, Fletcher!\" huusi Duane ja hänen äänensä hypähdytti\nhenkipattoa.\n\n\"Hillitkää mielenne, Dodge, ja kaikki muutkin\", sanoi Fletcher.\n\"Antakaa minun puhua, koska näytän olevan väärässä täällä.\"\n\nMutta hänen vetoamisensa ei lieventänyt jännitystä.\n\n\"No, puhu nyt sitten\", sanoi Poggin.\n\nFletcher kääntyi Duanen puoleen. \"Toveri, syytän itseäni siitä, että\ntapaattekin täällä vihollisia ystävien asemesta. Se on minun syyni.\nOlen kuitenkin puolellanne, jos vain sallitte.\"\n\n\"En, Jim\", vastasi Duane.\n\n\"Mutta miksi tulitte tänne näkemättä merkkiä?\" tiuskaisi Fletcher\ntoivottomana. Hän ei nähnyt tässä kohtauksessa muuta kuin\nonnettomuutta.\n\n\"Jim, en tunkeile kenenkään seuraan, mutta kun minua odotetaan kovasti,\nniin --\"\n\nFletcher keskeytti hänen puheensa kohottamalla kätensä. Sitten hän\nkääntyi Pogginin puoleen raa'an arvokkaasti.\n\n\"Poggin, hän on toverini, mutta nyt kuin huilu. En ole milloinkaan\nsanonut hänelle sanaakaan, jonka vuoksi hänen olisi tarvinnut suuttua.\nSanoin vain kerran, ettei Knell välitä hänestä sen enempää kuin\nminustakaan. Sinun sanasi ovat aina olleet lakina tässä joukossa. En\nole pettänyt sinua milloinkaan elämässäni. Hän on toverini ja takaan\nhänet. Oletko puolellani? Tässä tapahtuu hirveä onnettomuus, ellet ole.\nJa semminkin nyt, kun sellainen suurenmoinen yritys on tekeillä.\"\n\nFletcherin puhuessa näin hitaasti ja vakavan taivuttavasti Duane katsoi\nkoko ajan Pogginiin. Miehessä oli jotakin leijonamaista. Hänen ihonsa\noli ruskeankeltainen ja hänestä ikäänkuin loisti jotakin. Hän näytti\nniin kauniilta kuin tuli on kaunis. Mutta tarkemmin katsottuna\nsilmillä, jotka näkivät fyysillisen ihmisen tuon jonkin samesta, mikä\nloisti hänestä, hän oli ruumiinrakenteeltaan täydellinen lihaksineen,\njotka paisuivat, nytkähtelivät ja pullistivat hänen vaatteitaan,\njalonmuotoisine päineen ja kasvoineen, jotka olivat yhtä julmat ja\nhurjat kuin ruskeankeltasilmäisen jaguaarin.\n\nKatsoessaan tätä kummallisen näköistä Pogginia ja tuntiessaan\nvaistomaisesti hänen tavattomat ja hirveät voimansa Duane tunsi ensi\nkerran elämässään sisäistä, ihmisen aiheuttamaa, kuvottavaa pelkoa.\nHänestä tuntui kuin jokin jääkielinen tiuku olisi kilissyt hänen\nsisässään puuduttaen hänen sydäntään. Sitä seurasi kyllä tuo entinen\nvaistomainen veren kuumeneminen, mutta se ei karkoittanut pelkoa. Hän\ntiesi ja tunsi tässä olevan jotakin enemmän kuin minkä ajatukset\nkykenivät lävistämään. Ja hän vihasi Pogginia.\n\nPoggin oli punninnut Fletcherin pyyntöä.\n\n\"Jim, minä odotan\", sanoi hän. \"Mutta ellei Phil kykene selittämään\nmeille asiaa täydellisesti, haastetaan hänet, ja toverisi saa aloittaa\nleikin.\"\n\nKaikkien katseet kohdistuivat nyt kalmankalpeaan Knelliin. Hän nauroi\nja jokainen, joka kuuli tämän naurun, ymmärsi hänen äärettömän vihansa,\njoka oli samanlaista kuin hänen varmuutensakin, mikä teki hänestä\ntilanteen herran.\n\n\"Poggin, olet pelaaja, Big Bendin ässään verrattava häikäilemätön\nkerskailija\", sanoi hän pistävän ivallisesti. \"Lyön vetoa\nsetelipinkastani yhtä meksikolaista pesoa vastaan, että voin jakaa\nsinulle sellaiset kortit, joilla et uskalla lähteä peliin.\"\n\n\"Phil, puhut ajattelemattomasti\", murahti Poggin neuvovasti ja\nuhkaavasti.\n\n\"Jos maailmassa on jotakin, mitä vihaat, vihaat ainakin sellaista\nmiestä, joka teeskentelee olevansa joku toinen kuin hän on. Eikö niin?\"\n\nPoggin nyökäytti päätään suuttuen vähitellen.\n\n\"No niin, Jimin uusi toveri -- tämä Dodge -- ei olekaan sellainen,\nmiltä hän näyttää. Ei ollenkaan! Hän on jotakin aivan toista, mutta\ntunnen hänet sittenkin. Ja silloin kun ilmoitan hänen nimensä sinulle,\nPoggin, jäädyt ytimiäsi myöten. Ymmärrätkö? Sinä jäädyt ja kätesi\njäykistyy, vaikka sen pitäisi toimia salamannopeasti. Ja kaikki johtuu\nvain siitä, että toteat seisoneesi viisi minuuttia, -- viisi minuuttia\nhengissä hänen edessään.\"\n\nKnellin ivallisiin tulisiin sanoihin ja hänen vapisevan kätensä\nliikkeisiin hänen heristäessään nyrkkiään Pogginin nenän edessä\nsisältyi, ellei juuri vihaa, niin ainakin hirveätä kiihkoa miestä\nkohtaan. Sanoja seuranneen lyhyen vaitiolon kestäessä voivat kaikki\nkuulla Knellin kiivaan huohotuksen. Toiset miehet olivat kalpeita ja\nvarovaisen tarkkaavaisia, kun he hitaasti siirtyivät seinän viereen\nkummallekin puolelle jättäen päälliköt ja Duanen huoneen keskelle.\n\n\"Ilmaise sitten hänen nimensä, sinä --\", sanoi Poggin vihaisesti\nkiroten.\n\nKnell ei, kummallista kyllä, katsahtanutkaan mieheen, jota hän aikoi\nsyyttää. Hän kumartui Pogginiin päin ilmaisten käsillään, ruumiillaan\nja pitkulaisella päällään jollakin tavoin sen, mitä hänen kasvonsa\neivät paljastaneet.\n\n\"_Buck Duane_!\" huudahti hän äkkiä.\n\nMutta tämä nimi ei näyttänyt vaikuttavan Pogginiin mitenkään\nerikoisesti. Knellin kiihkeä nopea huudahdus tarkoitti kuitenkin\nnähtävästi sitä, että nimen pitäisi pakottaa Poggin nopeaan toimintaan.\nJa sekin voi kyllä olla mahdollista, että Knellin käytös, hänen\nsyytöksensä merkitys ja koko hänen kiihkonsa tarkoittava peruste\nhillitsivät Pogginia enemmän kuin hämmästys. Sillä henkipatto oli\nvarmasti hämmästynyt, ehkäpä järkytettykin senvuoksi, että hän, Poggin,\noli ollut melkein takaamaisillaan Fletcherin kanssa kuuluisaa\nhenkipattoa, jota kaikki muut henkipatot vihasivat ja pelkäsivät.\n\nKnell odotti kauan, mutta sitten hänen kylmät ilmeettömät kasvonsa\nvääristyivät erikoisesta pirullisesta ivasta. Hän oli saanut suuren\nPogginin osoittamaan jotakin sellaista, mikä soi hänelle hurjaa,\nluonnotonta iloa.\n\n\"Buck Duane! Niin juuri\", tiuskaisi hän vihdoin kiihkeästi. \"Tuo Nuecen\nmestariampuja! Tuo parilla laukauksella pataässään osaava yksinäinen\nsusi! Sinä ja minä olemme kuulleet puhuttavan hänestä tuhansia kertoja\nja olemme itsekin keskustelleet hänestä usein. Ja tässä hän nyt seisoo\nedessäsi. Poggin, olit takaamaisillasi Fletcherin uutta toveria, Buck\nDuanea. Ja hän olisi pettänyt teidät molemmat, ellen olisi tullut\nväliin. Minä tunsin hänet sattumalta. Ja tiedän senkin, miksi hän on\najautunut tänne. Vain ampuakseen Cheseldinen, sinut tahi minut! Pyh!\nÄlä koetakaan uskotella minulle, että hän halusi liittyä joukkoon.\nTunnet mestariampujien tavat, sillä olethan itsekin sellainen. Etkö\naina halua tappaa jonkun miehen? Ja etkö aina halua vastustaa\ntodellista miestä eikä kerskailijaa? Mestariampujain mielettömyys on\njuuri sellaista ja minä tiedän sen. No niin, Duane tuli sinua vastaan\nhaastaen sinut! Ja kun ilmoitin hänen nimensä, mitä sinun silloin olisi\npitänyt tehdä? Mitä olisi päällikkö ja jokainen muukin odottanut\nPogginilta? Vetäisitkö revolverisi äkkiä esille, kuten niin usein\nennen? Et, vaan sinä yksinkertaisesti jäädyit. Ja miksi? Koska nyt\ntässä on edessäsi sellainen rohkea mies, jollainen itsekin haluaisit\nolla, koska hän on suurenmoinen uskaltaessaan tulla tänne kohtaamaan\nmeitä yksinään ja koska tiedät, että hän on ihmeellisen taitava\nampumaan ja sinäkin rakastat elämää. Ja koska sinunkin ja jokaisen muun\ntäällä olevan miehen oli pakko suhtautua hänen tuloonsa tänne kuin\nitsekutakin vastaan tehtyyn uhkaukseen. Jos me kaikki vetäisimme\nrevolverimme esille yht'aikaa, tappaisimme hänet varmasti. Mutta kuka\naloittaa leikin? Kuka on ensimmäinen? Kuka pakottaa hänet ampumaan? Et\nsinä ainakaan, Poggin! Jätät sen tehtävän huonommalle miehelle,\nminulle, joka olen nähnyt tarpeeksi kauan nähdäkseni sinunkin\npelkäävän. Sellainen hetki koittaa jokaiselle mestariampujalle. Olet\ntavannut parempasi Buck Duanessa. Ja, Jumalan nimessä, se ilahduttaa\nminua! Voin sinut kerrankin paljastaa!\"\n\nKäheä kiusoitteleva ääni katkesi. Knell perääntyi toverinsa luota, jota\nhän vihasi. Hän oli hikinen, vapiseva ja kalpea, mutta suurenmoinen.\n\n\"Buck Duane, muistatteko Hardinin!\" kysyi hän tuskin kuuluvalla\näänellä.\n\n\"Kyllä\", vastasi Duane ymmärtäen silmänräpäyksessä Knellin\ntarkoituksen.\n\n\"Kohtasitte hänet, pakotitte hänet vetäisemään ja tapoitte hänet.\"\n\n\"Niin.\"\n\n\"Minulla ei ole milloinkaan ollut Hardinin laista toveria.\"\n\nHän puri hampaansa yhteen niin että huulet näkyivät vain kapeana\nviivana.\n\nHuone kävi hyvin hiljaiseksi. Miehet eivät uskaltaneet hengittääkään.\nVäittelemiseen ei nyt enää ollut aikaa. Tänä pitkänä epäilyn täyttämänä\nhetkenä Knellin ruumis vähitellen jäykkeni ja vihdoin sen vapiseminen\nlakkasi. Hän kyykistyi ja hänen silmänsä leimahtelivat sielua\nviiltävästi.\n\nDuane katseli häntä ja odotti. Vihdoin hän käsitti ajatuksen ja näki\nKnellin jännittyneiden lihasten höltyvän. Silloin hän vetäisi.\n\nRevolverinsa savupilven läpi hän näki pari punaista välähdystä. Knellin\nampumat luodit sattuivat kattoon ja mies kaatui huudahtaen kuin villi\neläin tuskissaan.\n\nDuane ei nähnyt Knellin kuolevan. Hän vahti Pogginia. Mutta Poggin\nkatsoi selällään makaavaa toveriaan kuin järkytetty ja hämmästynyt\nmies.\n\nFletcher riensi Duanea kohti kädet ylhäällä.\n\n\"Nyt tielle heti, valehtelija, tahi teidän on pakko ampua minutkin!\"\nhuusi hän.\n\nKädet ylhäällä hän työnsi hartioillaan Duanen ulos huoneesta suojelleen\nhäntä ruumiillaan.\n\nDuane hyppäsi satulaan, kannusti hevostaan ja lähti laskettelemaan\nlaukkaa tiehensä.\n\n\n\n\nXXIII\n\n\nDuane palasi Fairdaleen oleskellen mesquite-pensaikossa\nkolmanteenkolmatta päivään saakka. Mutta nämä muutamat päivät tuntuivat\naivan loppumattomilta. Hän ei voinut muuta ajatellakaan kuin sen hetken\nheltymätöntä hidasta lähestymistä, jolloin hänen oli pakko tuottaa\nhäpeää Ray Longstrethille. Tänä odottamisaikana hän oppi ymmärtämään,\nmillaista rakkaus ja velvollisuutensa täyttäminen on. Kun päivä\nvihdoinkin koitti, ratsasti hän kuin riivattu kallioista rinnettä alas\npannen kivet vyörymään ja tunkeutumaan pensaikkojen läpi sellaisen\näänen kaikuessa hänen korvissaan, mikä ei ainoastaan johtunut tuulesta.\nJokin kuin veti häntä.\n\nHänen mielensä toinen puoli oli nähtävästi muuttumattomasti samanlainen\nkuin ennenkin, toisen kootessa yhteen välähteleviä ajatuksia ja\nuudistuvia mielenliikutuksia. Hän ei voinut tyyntyä. Ja vähitellen\nlisäsi hän vain vauhtiaan melkein tahtomattaan. Toiminta tuntui\nlieventävän hänen mieltään keventäen kuormaa. Mutta kuta kauemmaksi hän\npääsi, sitä vaikeampi oli sitä jatkaa. Oliko hän kääntänyt selkänsä\nrakkaudelle, onnelle ja ehkäpä itselleen elämällekin?\n\nTuntui aivan hyödyttömältä mennä etemmäksi, ennenkuin hän oli varma\nitsestään. Hän oli saavinaan selvän varoituksen, ettei sellaista työtä,\njoka näytti ahdistavan ja pakottavan häntä, milloinkaan voida suorittaa\ntällaisessa mielentilassa, jollaiseen hän nyt oli vaipunut. Ja hän piti\nkiinni siitä ajatuksesta. Useita kertoja hän hidastutti vauhtiaan, jopa\nkokonaan pysähtyikin, jatkaakseen kuitenkin jälleen matkaansa.\nVihdoinkin, kun hän kiipesi erään matalan harjanteen laelle, lepäsi\nFairdale kirkkaan värisenä ja viheriänä hänen edessään melko lähellä,\nja tämä näky toimi kuin ratkaiseva pidättäminen. Harjanteella kasvoi\nmesquite-pensaita ja Duane meni niiden varjoon. Oli juuri keskipäivä,\naurinko paahtoi kuumasti eikä tuulenhenkäystäkään tuntunut. Täällä oli\nDuanen pakko taistella taistelunsa loppuun. Hän ei ollut lainkaan oma\nitsensä, ei voinut palauttaa vanhaa minäänsä takaisin eikä ollut\nlainkaan sama mies kuin kerran ennen. Mutta hän ymmärsi syyn. Tämä oli\nkaikki Ray Longstrethin ansiota. Hän joutui kiusausten valtaan. Kunpa\nhän saisi tytön vaimokseen! Mutta sehän oli mahdotonta, vaikka tämä\najatus olikin silti sisällisesti lumoava. Duane kuvitteli mielessään,\nmillainen hänen tuleva kotinsa tulisi olemaan. Hän oli näkevinään\nitsensä ratsastavan pumpuli-, riisi- ja sokeriruokoviljelysten läpi\nkotiin komeaan vanhaan kartanoonsa, missä pitkäkorvaiset koirat\nhaukkuivat hänet tervetulleeksi ja missä muudan nainen odotti häntä\ntullen häntä vastaan hymyillen iloisesti ja kauniisti. Siellä voisi\nehkä olla ja olisikin lapsia. Ja jotakin uutta kummallista sekaantui\nhämmentävästi hänen tunteisiinsa syntyen elämään syvällä hänen\nsydämessään. Siellä olisi varmasti lapsiakin! Ray olisi heidän äitinsä.\nYksinäinen hylkiö ikävöi aina sellaista elämää saavuttamatta sitä\nmilloinkaan. Hän näki ja tunsi sen kaiken.\n\nMutta kapteeni MacNellyn vaatimukset olivat kaikkia muita pyyteitä\ntärkeämmät. Muistaessaan sen Duane tunsi jonkin kylmän ja kuolemaa\nmuistuttavan kouristavan sieluaan. Sillä hän tiesi, että tapahtuipa\nmitä tahansa, hän sai olla varma ainakin yhdestä seikasta, nimittäin\nsiitä, että hänen oli tapettava joko Longstreth tahi Lawson. Longstreth\nvoitaisiin ehkä vangita, mutta Lawson oli aivan järjetön, hillitön ja\npeloton. Hän sähisisi varmaankin kuin pantteri ja yrittäisi vetäistä\nrevolverinsa esille, jolloin hän joutuisi ammuttavaksi. Tämä kaikkien\nloppujen loppu oli sellainen, mitä piti punnita.\n\nMutta Duane selviytyi siitä vihdoin katkerana, tyynenä ja vihaisena\njoutuen sellaiseen mielentilaan, mikä parhaiten sopikin tällaisen\nvaikean ja kuolettavan yrityksen toimeenpanemiseen. Hän oli vaipunut\nentisiin kummallisiin hyödyttömiin unelmiinsa, jotka rakkauden\nvaikutuksesta olivat tuntuneet vielä katkerammilta. Nyt hän karkoitti\nne kokonaan mielestään. Niiden sijalle astuivat oliivi-ihoisen,\nteräväsilmäisen Longstrethin ja tumman, ilkeäkasvoisen Lawsonin\nkuvat, ja sitten palasi kymmenkertaisesti värisyttävämpänä ja\ntuhoaennustavampana tuo entinen kummallinen kiihko saada mennä Pogginia\nvastaan.\n\nKello oli noin yksi, kun Duane ratsasti Fairdaleen. Kadut olivat\nenimmäkseen aivan tyhjiä. Hän meni suoraan Mortonin ja Zimmerin\npuheille ja löysikin heidät vihdoin levottomina, synkkinä ja\njännittyneinä, mutta tietämättöminä siitä osasta, mitä hän oli\nnäytellyt Ordissa. He sanoivat Longstrethinkin olevan kotona. Ja\nmahdollista olikin, että hän oli palannut muiden huomaamatta kotiinsa.\n\nDuane käski heidän olla valmiina kaupungissa miehineen siltä varalta,\nettä hän ehkä tarvitsisi heidän apuaan, ja purren hampaansa yhteen hän\nlähti sitten kävelemään Longstrethin kartanoa kohti.\n\nHän hiipi pensaiden ja puiden varjossa lähemmäksi ja lähestyessään\nkuistia hän kuuli kovia, vihaisia, tuttuja ääniä. Longstreth ja Lawson\nriitelivät jälleen. Kuinka Duanen onnentähti johdattikaan häntä!\nHänellä ei ollut mitään toimintasuunnitelmaa, mutta hänen järkensä\nkykeni kehittämään satojakin salamannopeita päätöksiä, ja nyt hän aikoi\nantautua millaiseen vaaraan tahansa mieluummin kuin tappaa\nLongstrethin. Molemmat miehet olivat kuistissa. Duane ryömi pensaikon\npäähän saakka kumartuen sitten alas odottamaan sopivaa tilaisuutta.\n\nLongstreth näytti huolestuneelta ja laihtuneelta. Hän oli\npaitahihasillaan ja oli tullut kuistiin revolveri kädessään. Sen hän\nlaski pöydälle seinän viereen. Hänellä ei ollut vyötäkään.\n\nLawson oli kuumissaan. Hän oli savun mustaama, paksuhuulinen, tulinen\nja hikinen juopottelun vaikutuksesta, vaikka hän nyt olikin selvä.\nHänen kasvoissaan oli kuitenkin sellaisen toivottoman ihmisen ilme,\njoka on ryhtynyt viimeiseen vastarintaansa. Niin, tämä olikin hänen\nviimeinen vastarintansa, vaikka hän ei tiennytkään sitä.\n\n\"Millaisia ovat uutisesi? Sinun ei tarvitse lainkaan kiinnittää\nhuomiotasi minun tunteisiini\", sanoi Lawson.\n\n\"Ray tunnusti olevansa hyvin kiintynyt tuohon vartijaan\", vastasi\nLongstreth.\n\nDuane luuli Lawsonin tukehtuvan. Hänen kurkkunsa oli kaikissa\ntapauksissa niin ahdas, että hänen oli pakko repiä paitansa pehmeä\nkaulus auki. Duane odotti mahdollisuuttaan kärsivällisesti ja kylmästi\npuristaen kaikki tunteensa kuin pihteihin.\n\n\"Mutta miksi menisi tyttäresi tapaamaan tuota vartijaa?\" kysyi Lawson\nkäheästi.\n\n\"Hän rakastaa miestä ja mies rakastaa häntä.\"\n\nDuane oikein hekumoi nähdessään Lawsonin tilan. Totuus vaikutti\nnähtävästi säälimättömän voimakkaasti. Oliko Longstreth tosissaan? Mitä\nhän tarkoittikaan?\n\nVoidessaan jälleen puhua Lawson kiroili Rayta, Longstrethiä ja\nvartijaa.\n\n\"Sinä kirottu itsekäs houkkio!\" huudahti Longstreth katkeran\nivallisesti. \"Et voi muuta ajatellakaan kuin itseäsi ja tytön\nmenettämistä. Ajattele kerran minuakin, kotiani ja elämääni!\"\n\nSilloin Longstrethin terävästi ilmaisema yhteenkuuluvaisuus selveni\nnähtävästi toisellekin. Jollakin tavoin tämän tytön avulla tulisivat\nisä ja serkku petetyiksi. Duane sai ainakin sen vaikutelman, vaikka hän\nei voinut sanoakaan, kuinka paljon siinä oli totta. Mutta Lawsonin\nmustasukkaisuus oli varmasti miehen voimakkain tunne tällä haavaa.\n\n\"Saat mennä suoraa helvettiin!\" tiuskaisi Lawson epäjohdonmukaisesti.\nHän oli vallan raivoissaan. \"Ellen saa häntä, ei häntä saa kukaan\nmuukaan.\"\n\n\"Sinä et saa häntä milloinkaan\", vastasi Longstreth venytellen\nsanojaan. \"Ja auttakoon minua Jumala, ellen mieluummin näe häntä\nvartijan kuin sinua vaimonasi.\"\n\nSillä aikaa kuin Lawson koetti sulattaa tätä järkyttävää tietoa,\nkumartui Longstreth häneen päin vihaisen ja uhkaavan näköisenä.\n\n\"Lawson, sinä olet tehnyt minusta tällaisen miehen\", jatkoi Longstreth.\n\"Takasin ja suojelin sinua. Sinä olet oikeastaan Cheseldine, jos\nsanotaan peittelemätön totuus. Mutta nyt se on lopussa. Luovun sinusta.\nOlen joutunut kiikkiin.\"\n\nHeidän harmaat kiihkon paisuttamat kasvonsa olivat vieläkin kuin kiveä.\n\n\"Herrat\", huusi Duane kauas kantavalla äänellään tullessaan esille,\n\"olette molemmat kiikissä!\"\n\nHe kääntyivät vastustaakseen Duanea.\n\n\"Älkää liikahtakokaan! Ei lihas eikä sormikaan saa liikahtaa!\" varoitti\nhän.\n\nLongstreth ymmärsi sen, mitä Lawson ei näyttänyt lainkaan käsittävän.\nHänen harmaat kasvonsa muuttuivat tuhkanvärisiksi.\n\n\"Mitä tarkoitatte?\" huusi Lawson kiihkeästi ja kimakasti. Hänen\ntapanaan ei ollut totella käskyjä eikä nähdä uhkaavaa kuolemaa.\n\nKaikki lihakset väristen ja jännittyneinä, mutta kuitenkin\ntäydellisesti omassa vallassaan Duane kohotti vasemman kätensä kääntäen\nnurin liivinsä aukinaisen rintamuksen. Hopeinen tähti loisti\nkirkkaasti.\n\nLawson ulvahti kuin koira. Raa'assa ja mielettömässä raivossaan\nvoimatta lainkaan hillitä tyhmyyttään hän tapaili koukistetuin sormin\nrevolveriaan. Mutta Duanen laukaus keskeytti hänen yrityksensä.\n\nEnnenkuin Lawson ehti horjahtaakaan ja pudottaa revolveriaan kädestään\nLongstreth hyökkäsi hänen taakseen, tarttui häneen vasemmalla kädellään\nja tempaisi salamannopeasti revolverin sitä puristavasta kädestä ja\nhuotrasta. Hän suojeli itseään kuolleen miehen ruumiilla. Duane näki\npunaisia välähdyksiä ja savupilviä, kuuli nopeita pamahduksia. Jokin\npisti häntä vasempaan käsivarteen. Sitten muudan lyönti kuin\ntuulenpuuska, heikko ääneltään, mutta voimakas vaikutukseltaan, sattui\nhäneen pannen hänet horjahtelemaan. Lyijyn aiheuttama kuuma\nkihelmöiminen seurasi lyöntiä. Ja vaikka hänen sydämensä tuntui\nräjähtävän, oli hänen järkensä tavattoman selvä ja nopeasti toimiva.\n\nDuane kuuli Longstrethin näpsyttelevän Lawsonin revolverin koneistoa.\nHän kuuli hanan napsahtelevan tyhjien ammusten periin. Longstreth oli\nampunut tyhjäksi Lawsonin revolverin. Hän kiroili kuin ihminen\nhävitessään. Duane odotti tyynesti ollen nyt varma asiastaan.\nLongstreth koetti nostaa kuollutta siirtääkseen ruumiin lähemmäksi\npöytää, jolla hänen oma revolverinsa lepäsi, mutta huomattuaan vaaran,\njos paljastaisi itsensä, käsitti hän yrityksensä mahdottomuuden. Hän\nkumartui katsomaan Duanea Lawsonin käsivarren alta, joka heilui hänen\nsivullaan. Hänen silmänsä olivat nyt sellaisen ihmisen silmät, joka\naikoo tappaa. Tuollaisten silmien kummallisesta ja kauhistuttavasta\nilmeestä ei kukaan voi milloinkaan erehtyä. Duane olisi useammasti kuin\nkerran voinut ampua niihin, Longstrethin otsaan tahi hänen kylkeensä.\n\nLongstreth heitti Lawsonin ruumiin menemään. Mutta ennenkuin se ehti\nkaatuakaan ja ennenkuin Longstreth ehti hyökätä, kuten hänen\ntarkoituksensa varmaankin oli, uhkasi Duane häntä revolverillaan\nhuutaen hänelle tiukasti:\n\n\"Älkää koettakokaan tempaista revolverianne pöydältä! Kuuletteko! Tapan\nteidät siinä tapauksessa yhtä varmasti kuin Jumala on taivaassa!\"\n\nLongstreth seisoi ehkä noin kymmenen askeleen päässä pöydästä, jolla\nhänen revolverinsa oli. Duane näki hänen punnitsevan mahdollisuuksia.\nHän oli rohkea mies. Hänellä oli luonteessaan tuota uskaliaisuutta,\njoka pakotti Duanen kunnioittamaan häntä. Duane huomasi hänen mittaavan\netäisyyttä revolveriin. Hän oli suurenmoinen aikoen tehdä sen. Duanen\nolisi siis pakko tappaa hänet.\n\n\"Longstreth, kuunnelkaa!\" huusi Duane äkkiä. \"Pelinne on menetetty.\nOlette joutunut kiikkiin. Mutta ajatelkaa tytärtänne! Säästän henkenne\nja koetan vapauttaa teidät syytöksistä hänen vuokseen yhdellä ehdolla.\nOlen saanut teidät kiinni ja minulla on kaikki todistukset hallussani.\nTuossa makaa Lawson ja te olette nyt yksin. Minulla on Morton ja\nmuitakin miehiä apunani. Luopukaa vastustuksestanne ja antautukaa.\nSuostukaa vaatimuksiini, niin säästän henkenne. Ehkä voin taivuttaa\nMacNellyäkin sen verran, että hän sallii teidän matkustaa takaisin\nentiselle kotiseudullenne. Teen sen vain Rayn vuoksi. Siten voidaan\nehkä pelastaa hänen henkensä, niin, ehkäpä hänen onnensakin.\nKiiruhtakaa nyt, mies! Haluan kuulla vastauksenne!\"\n\n\"Otaksukaa, että kieltäydyn. Mitä silloin tapahtuu?\" kysyi Longstreth\nsynkästi ja peloittavan vakavasti.\n\n\"Siinä tapauksessa ammun teidät heti. Ette voi liikauttaa kättännekään.\nSananne tahi kuolema! Kiiruhtakaa, Longstreth! Olkaa mies! Hänen\nvuokseen! No, pian nyt! Vielä muutamia sekunteja ja sitten ammun\nteidät.\"\n\n\"Hyvä on, Buck Duane, annan teille sanani\", vastasi Longstreth kävellen\nmiettiväisenä tuolin luo ja vaipuen siihen.\n\nHän katseli kummallisesti Duanen veristä olkapäätä.\n\n\"Nyt tulevat tytöt tänne!\" huudahti hän äkkiä. \"Voitteko auttaa minua\nvetämään Lawsonin sisään? He eivät saa nähdä häntä.\"\n\nDuane oli suunnannut katseensa kuistin toista päätä, pihaa ja aituuksia\nkohti. Neiti Longstreth ja Ruth olivat jo tulleet näkyviin lähestyen\nnopeasti nähtävästi säikähtyneinä. Mutta miehet onnistuivat kuitenkin\nvetämään Lawsonin huoneeseen, ennenkuin tytöt ehtivät huomata häntä.\n\n\"Duane, ette suinkaan ole pahasti haavoittunut?\" kysyi Longstreth.\n\n\"En varmastikaan\", vastasi Duane.\n\n\"Olen pahoillani. Kunpa vain olisitte puhunut minulle tästä ennen!\nLawson, hitto hänet vieköön! Olen aina saanut kärsiä hänen vuokseen.\"\n\n\"Mutta tämä oli sentään viime kerta, Longstreth.\"\n\n\"Niin olikin, mutta olin melkein kiihoittaa teidät ampumaan minutkin.\nDuane, saitte puheellanne mieleni muuttumaan Rayn vuoksi. Hän saapuu\ntänne minuutin kuluttua. Se tulee olemaan paljon vaikeampaa kuin\nrevolveria vastaan seisominen.\"\n\n\"Vaikeaa kylläkin nyt, mutta toivon sen kuitenkin kääntyvän\nparhaaksenne.\"\n\n\"Duane, tahdotteko tehdä minulle erään palveluksen?\" kysyi hän näyttäen\nhäpeävän.\n\n\"Kyllä.\"\n\n\"Koettakaa saada Ray ja Ruth uskomaan, että Lawson ampui teitä. Hän on\nnyt kuollut eikä sillä ole väliä. Duane, elämäni entinen puoli alkaa\npalata takaisin. Se on ollutkin jo kauan tulossa ja saapuu tänne juuri\nsilloin, kun Ray tulee huoneeseen. Ja, Jumalan nimessä, vaihtaisin\npaikkaa Lawsonin kanssa, jos voisin.\"\n\n\"Olen iloinen kuullessani teidän puhuvan niin, Longstreth\", vastasi\nDuane. \"Ja Lawsonhan minua ampuikin. Se on meidän salaisuutemme.\"\n\nJuuri silloin Ray ja Ruth tulivat huoneeseen. Duane kuuli pari\nhiljaista huudahdusta, jotka olivat hyvin erilaisia sävyltään, ja näki\nkahdet kalpeat kasvot. Ray tuli hänen luokseen kohottaen vapisevan\nkätensä ja viitaten Duanen veren tahraamaan rintaan. Kalpeana ja\nmykkänä hän siirsi katseensa siitä isäänsä.\n\n\"Isä!\" huudahti hän sitten väännellen käsiään.\n\n\"Älkää hermostuko\", vastasi Longstreth käheästi. \"Teidän pitää\nmolempien pysyä rohkeina. Duane ei ole pahastikaan haavoittunut, mutta\nFloyd on kuollut. Kuunnelkaa ja sallikaa minun kertoa kaikki nopeasti.\nTäällä on taisteltu. Lawsonin -- niin, juuri Lawsonin revolverin luoti\nsattui Duaneen. Duane päästi minut vapaaksi ja todellisuudessa, Ray,\nhän pelasti minut. Aion jakaa tavarani ja palauttaa takaisin\nomistajille niin paljon kuin suinkin varastamastani omaisuudesta.\nPoistun sitten Texasista heti Duanen kanssa hänen vankinaan. Hän aikoo\nkoettaa taivuttaa vartijakapteenin, MacNellyn, päästämään minut\nvapaaksi. Sen hän tekee sinun vuoksesi.\"\n\nRay seisoi siinä vapautuksen tuntein ja suunnaten silmiensä tumman ja\nsurullisen katseen isästään Duaneen.\n\n\"Teidän pitää koettaa unhottaa tämä\", sanoi Duane hänelle. \"Otaksuin\ntämän vievän teidät perikatoon, mutta isännehän elää vielä ja voi ehkä\nsovittaa kaiken. Luulen voivani varmasti luvata teille, että hän pääsee\nvapaaksi. Ja ehkä tuolla kaukana Louisianassa tätä häpeää ei\nmilloinkaan saada tietääkään, koska tämä maa on niin kaukana entisestä\nkodistanne: Eikä San Antoniossa eikä Austinissa kiinnitetä suurtakaan\nhuomiota miehen huonoon maineeseen, koska näiden hurjien rajakahakoiden\naikana on hyvin vaikea sanoa, kuka on rehellinen karjanomistaja, kuka\nrosvo. Karjan varastaminen on rosvoamista ja kuulin kerran erään\ntunnetun karjanomistajan sanovan, että kaikki rikkaat karjankasvattajat\novat aikoinaan hieman varastelleet. Isänne ajautui tänne ja onnistui\nyrityksissään, kuten niin monet muutkin. Olisi ehkä pikku seikoista\nkinastelua, jos alkaisimme tuomita häntä sivistyneitten maiden lakien\nja moraalin mukaan. Tavalla tahi toisella hän joutui sitten tekemisiin\npahojen miesten kanssa. Ehkä jokin rehellinen kauppa sitoi jollakin\ntavoin hänen kätensä. Tämä riita maasta, vesioikeuksista ja muutamista\nharhailevista naudoista oli ratkaistava oikeusistuimen ulkopuolella.\nOlen aivan varma siitä, ettei hän silloin aavistanutkaan, mihin hän oli\najautumaisillaan. Sitten asia johti toiseen, kunnes hän huomasi\nryhtyneensä epärehellisiin kauppoihin. Ja suojellakseen itseään hän\nhankki itselleen liittolaisia. Ja niin suureni joukko. Tässä maassa on\nsiten syntynyt monta voimakasta rosvojoukkoa. Hän ei voinut pitää\nmiehiään silmällä, sekaantui vain yhä enemmän heidän asioihinsa. Ja\njonkun ajan kuluttua muuttuivat heidän hommansa harkitun ja rohkean\nepärehellisiksi. Se taasen merkitsi veren vuodattamista ennemmin tahi\nmyöhemmin, ja hänestä tuli miesten johtaja, koska hän oli voimakkain.\nJa vaikka hänet ehkä voidaankin tuomita lukemattomista rikoksista,\nluulen kuitenkin, että hän olisi voinut olla paljon pahempikin.\"\n\n\n\n\nXXIV\n\n\nKuudennenkolmatta päivän aamuna Duane ratsasti Bradfordiin niin\nvarhain, että hän ehti ensimmäiseen junaan. Hänen haavansa eivät olleet\nniin pahoja, että olisivat tehneet hänet kykenemättömäksi toimintaan.\nLongstreth oli hänen kanssaan. Eikä neiti Longstrethiä eikä Ruth\nHerbertiäkään oltu jätetty jälkeen. He olivat nyt kaikki matkalla pois\nFairdalesta ikuisiksi ajoiksi. Longstreth oli luovuttanut koko\nomaisuutensa Mortonille, jonka tovereineen oli määrä jakaa se niin\noikeudenmukaisesti kuin suinkin. Duane oli seuralaisineen poistunut\nFairdalesta illalla, sivuuttanut Sandersonin varhain aamulla ja\nsaapunut Bradfordiin suunnittelemaansa aikaan.\n\nDuane oli tänä kohtalokkaana aamuna ulkonaisesti tyyni, mutta\nsisäisesti hyvin kiihtynyt. Hän halusi oikein rientää Val Verdeen.\nOlikohan kapteeni MacNelly saapunut sinne vartijoineen, kuten Duane oli\nsuunnitellut? Keltaisenruskean Pogginin muisto palasi hänen mieleensä\nkummallisen kiihkeänä. Duane oli odottanut tunteja, viikkoja ja\nkuukausia ja kestänyt henkipattoisuutensa loppumattomat tunnit, mutta\nnyt hän oli hyvin kärsimätön. Junan vihellys oikein säpsähdytti häntä.\n\nVaikka se oli pikajuna, tuntui matka kuluvan hitaasti.\n\nKoska hän ei mielellään halunnut istua Longstrethiä eikä muita\nmatkustajia vastapäätä, siirtyi hän istumaan vankinsa taakse. He olivat\nharvoin puhelleet. Longstreth istui pää painuksissa vaipuneena syviin\nmietteihin. Tytöt istuivat jossakin siinä läheisyydessä kalpeina, mutta\ntyyninä. Juna pysähtyi silloin tällöin lyhyeksi aikaa jollekin\nasemalle. Matkan loppupuolella Duane huomasi maantien kulkevan\nyhdensuuntaisesti rautatien kanssa, joskus melkein siinä kiinni, joskus\ntaasen joko lähempänä tahi kauempana. Kun juna oli parinkymmenen\npenikulman päässä Val Verdestä, huomasi Duane tumman ratsumiesjoukon\nmatkalla itään päin. Hänen verensä jyskytti hänen ohimoissaan kuin\nvasarat. Rosvojoukko! Hän luuli tuntevansa ruskeankeltaisen Pogginin,\ntuntien samalla kummallista sisäistä kokoonvetäytymistä. Katsoessaan\nvielä tarkemmin hän luuli erottavansa joukossa solakan Blossom Kanen,\nmustapartaisen jättiläisen Boldtin, punakan Panhandle Smithin ja\nFletcherin. Mutta joukossa oli sellaisiakin miehiä, joita hän ei\ntuntenut. Oliko siellä Knellkin? Ei, joukossa ei voinut mitenkään olla\nKnelliä.\n\nDuane nojautui tuolinsa selustan yli koskettaen Longstrethiä\nolkapäähän.\n\n\"Katsokaa! kuiskasi hän.\" Mutta Cheseldine oli jäykistynyt, koska hän\njo oli huomannut miehet.\n\nJuna kiiti ohitse ja henkipattojen joukko häipyi pian näkyvistä.\n\n\"Huomasitteko, ettei Knell ollutkaan heidän mukanaan?\" kuiskasi Duane.\n\nHän ei puhunut Longstrethille enää mitään, ennenkuin juna pysähtyi Val\nVerdessä.\n\nHe laskeutuivat vaunuista ja tytöt seurasivat heitä luonnollisesti kuin\ntavalliset matkustajat. Tämä asema oli Bradfordin asemaa paljon\nsuurempi ja senvuoksi siellä olikin paljon touhua ja hälinää junan\nsaapuessa.\n\nDuanen kaikkialle suuntautuva katse tarkasteli kasvoja pysähtyen\nvihdoin erääseen tutulta näyttävään mieheen. Miehenkin katse ilmaisi,\nettä hän oli tuntenut Duanen, vaikka mies näyttikin odottavan jotakin\nmerkkiä tahi vihjausta. Silloin Duanekin tunsi hänet MacNellyksi,\nparrattomaksi MacNellyksi. Viiksittä hän näytti erilaiselta,\nnuoremmalta.\n\nKun MacNelly huomasi Duanen aikovan tulla hänen luokseen tervehtimään\nhäntä, kiiruhti hän lähemmäksi. Hänen silmänsä leimahtelivat\nkirkkaasti. Hän oli iloinen ja kiihkeä, koettaen kuitenkin hillitä\nitseään, ja katse, jonka hän suuntasi Duanen taakse Longstrethiin, oli\nkysyvä ja epäilevä. Eikä Longstreth totisesti ollutkaan minkään\nhenkipaton näköinen.\n\n\"Duane! Hyvä Jumala, kuinka iloinen olenkaan nähdessäni teidät\njälleen!\" tervehti kapteeni. Mutta kun hän katsoi tarkemmin Duanea\nkasvoihin, haihtui hänen lämpönsä, sillä jokin, minkä hän näki niissä,\nlamautti hänen innostuksensa tahi ainakin sen ilmaisukeinot.\n\n\"MacNelly, tervehtikää Cheseldineäkin\", sanoi Duane hiljaa.\n\nVartijakapteeni seisoi mykkänä ja liikkumatonna. Mutta hän huomasi\nLongstrethin nopean liikkeen tarttuen kömpelösti ojennettuun käteen.\n\n\"Onko joku miehistänne mukananne täällä?\" kysyi Duane tiukasti.\n\n\"Ei. He ovat kaupungissa.\"\n\n\"Lähtekäämme siis sinne. MacNelly, kävelkää te hänen rinnallaan. Meillä\non naisiakin mukanamme. Tulen teidän kintereillänne heidän kanssaan.\"\n\nHe lähtivät kävelemään kaupungin keskustaa kohti. Longstreth kulki kuin\nystävien seurassa joillekin päivällisille mentäessä. Tytöt eivät\npuhuneet mitään. MacNelly käveli kuin hurmiotilaan joutunut ihminen.\nNeljän kadunkulman välillä ei kukaan puhunut sanaakaan.\n\nHetkisen kuluttua Duane huomasi erään leveän kadun nurkassa sijaitsevan\nkivirakennuksen. Siinä oli suuri kyltti: \"Maanviljelijäin Pankki\".\n\n\"Tuolla on hotelli\", sanoi MacNelly. \"Siellä on muutamia miehiäni.\nOlemme hajaantuneet.\"\n\nHe menivät kadun poikki, mutta vasta sitten kuin he olivat päässeet\nkonttorin ja lämpiön läpi, pyysi Duane, että MacNelly veisi heidät\njohonkin yksityishuoneeseen. Vastaamatta sanaakaan kapteeni suostui.\nKun he kaikki olivat päässeet huoneeseen, sulki Duane oven ja vetäen\nsyvään henkeään kuin huojennuksesta hän katsoi heihin tyynesti.\n\n\"Neiti Longstreth, koettakaa te ja neiti Ruth saada olonne täällä niin\nmukavaksi kuin suinkin\", sanoi hän. \"Älkääkä olko huolissanne.\" Sitten\nhän kääntyi kapteeninsa puoleen. \"MacNelly, tämä neiti on sen miehen\ntytär, jonka olen tuonut luoksenne, ja tämä toinen on hänen\nsisarentyttärensä.\"\n\nSitten hän kertoi lyhyesti Longstrethin tarinan ja vaikka hän ei\nsäästänytkään rosvopäällikköä, oli hän kuitenkin jalomielinen.\n\n\"Kun lähdin ahdistamaan Longstrethiä\", jatkoi hän, \"tein sen joko\ntappaakseni hänet tahi tarjotakseni hänelle vapauden määrätyillä\nehdoilla. Valitsin kuitenkin viimeksimainitun hänen tyttärensä vuoksi.\nHän on luopunut koko omaisuudestaan ja luullakseni hän suostuu\nehtoihinkin. Hän poistuu nyt Texasista palaamatta sinne milloinkaan\nenää. Cheseldinen nimi on aina ollut salaperäisyyden verhoama ja nyt se\nhäviää maailmasta kokonaan.\"\n\nMuutamia hetkiä myöhemmin Duane seurasi MacNellyä erääseen suurempaan\nhuoneeseen, joka oli kuin lämpiö, ja siellä oli lukevia ja tupakoivia\nmiehiä. Duane tunsi heidät vartijoiksi.\n\nMacNelly viittasi miehilleen.\n\n\"Pojat, tässä hän nyt on!\"\n\n\"Kuinka monta miestä teillä on mukananne?\" kysyi Duane.\n\n\"Viisitoista.\"\n\nMacNelly oli melkein syleillä Duanea ja olisi ehkä tehnytkin sen, ellei\njokin Duanen olemuksessa esiintyvä synkkä vakavuus olisi pidättänyt\nhäntä. Mutta sen sijaan hän oikein hehkui ja räiskyi koettaen puhua ja\nheiluttaa käsiään ollen aivan suunniltaan ilosta. Ja hänen miehensä\ntulivat lähemmäksi kiihkeinä kuin hyökkäykseen valmistautuneet koirat.\nHe kaikki puhuivat yht'aikaa ja heidän puheessaan useimmin esiintyvä ja\ntärkein sana oli \"henkipatot\".\n\nMacNelly löi nyrkillään kämmeneensä.\n\n\"Tämä tekee maaherran apulaisen sairaaksi ilosta. Emme luullakseni saa\nselostaa tätä itse maaherralle. Nyt voimme näyttää heille, millaista\nvartijapalvelus todellisuudessa on. Duane, miten maailmassa voitte\nsaada tämän aikaan?\"\n\n\"Kapteeni, tästä työstä ei ole vielä suoritettu puoltakaan, niin,\ntuskinpa neljättäosaakaan. Joukko on tulossa tietä pitkin. Näin sen\njunasta. Miehet aikovat hyökätä kaupunkiin täsmälleen puoli kolme.\"\n\n\"Kuinka monta heitä on?\" kysyi MacNelly.\n\n\"Siellä on Poggin, Blossom Kane, Panhandle Smith, Boldt, Jim Fletcher\nja sitten muudan tuntematon mies. Nämä miehet ovat Cheseldinen joukon\netevimpiä. Uskallan lyödä vaikka vetoa siitä, että he yhdessä\nmuodostavat nopeimman ja kovimman joukon, mitä te vartijat milloinkaan\nolette vastustaneet.\"\n\n\"Poggin, niin, siinä on meille kova pähkinä purtavaksi. Tultuani Val\nVerdeen olen kuullut heistä kaikista puhuttavan. Mutta missä Knell on?\nHäntä sanotaan vain pojaksi, mutta silti hirveän kiihkeäksi ja\nurhoolliseksi.\"\n\n\"Knell on kuollut.\"\n\n\"Ah!\" huudahti MacNelly hiljaa. Sitten hän muuttui toimeliaaksi ja\ntyynemmäksi käyden ankaramman näköiseksi. \"Duane, luovutan johdon\nteille tänään. Olen vain määräyksiänne totteleva vartija. Me kaikki\ntulemme noudattamaan käskyjänne. Luotamme täydellisesti teihin. Tehkää\nsuunnitelmanne pian, että voin lähteä viemään määräyksiä niille\npojille, jotka eivät ole täällä.\"\n\n\"Ymmärrätte kai sellaisen yrityksen mielettömyyden, että koettaisimme\nruveta vangitsemaan Pogginia, Kanea ja noita muitakin?\" kysyi Duane.\n\n\"Ei, en voi ymmärtää sitä\", vastasi MacNelly suoraan.\n\n\"Sitä ei voida tehdä. Sellaisia miehiä ei voida vangita. Jos menette\nheitä vastaan, ampuvat he ja tekevätkin sen hyvin nopeasti ja suoraan,\nkuten esimerkiksi Poggin. Sillä henkipatolla ei ole vertaistaan\nrevolverilla ampujien joukossa, ellei --. Hänet on tapettava nopeasti,\nkuten kaikki muutkin. He ovat kaikki pahoja ja epätoivoisia miehiä,\njotka eivät tunne pelkoa, ja salamannopeita liikkeissään.\"\n\n\"Hyvä, Duane; silloin siitä syntyy taistelu ja se onkin kenties\nhelpompaa. Pojat ovat vallan mielettömiä taisteluinnosta. Ilmaiskaa nyt\nsuunnitelmanne.\"\n\n\"Asettakaa mies tämän kadun kumpaankin päähän juuri kaupungin laitaan.\nAntakaa hänen piiloutua sinne luodikkoineen estämään jokaisen sellaisen\nhenkipaton paon, jota emme saa nitistetyksi. Katselin pankkirakennusta\nhyvin tarkasti. Se sijaitsee sopivalla paikalla tarkoitustamme varten.\nSijoittakaa neljä miestä tuohon sisäänkäytävän yläpuolella sijaitsevaan\nhuoneeseen, kaksi kumpaankin ikkunaan. Piiloutukoot he sinne, kunnes\nleikki alkaa. Heidän sielläolonsa on välttämätön senvuoksi, että\nviekkaat henkipatot voivat ehkä huomata pirun olevan merrassa,\nennenkuin laskeutuvat satulasta tahi ehtivät sisälle pankkiin. Viekää\nsitten jäljelläolevat miehenne pankkiin sisälle pöytien taakse, jonne\nhe saavat piiloutua. Menkää nyt pankkiin ja ilmoittakaa virkailijoille\nasia, mutta älkää salliko heidän sulkea pankkia. Te olette heidän\napunsa tarpeessa. Käskekää heidän piilottaa kultansa. Mutta\nkonttoristien ja kassanhoitajien pitää olla paikoillaan pöytiensä\nääressä tahi ikkunoissa silloin kun Poggin ratsastaa esille. Hän katsoo\nkyllä ikkunoihin ennen laskeutumistaan satulasta. Nämä miehet eivät\njätä milloinkaan mitään sattuman varaan. Meidän pitää olla viekkaampia\nkuin he tahi hävitä. Selitettyänne asian pankkivirkailijoille\nlähettäkää miehenne yksitellen paikalleen. Meidän on vältettävä liikaa\nkiirehtimistä, levottomuutta ja kaikkea muutakin tavatonta, mikä voisi\nkiinnittää yleisön huomion pankissa.\"\n\n\"Hyvä on. Kuinka suurenmoista tämä onkaan! Mutta sanokaa minulle, missä\naiotte itse odottaa heitä?\"\n\nDuane kuuli MacNellyn kysymyksen ja se koski häneen kummallisesti. Hän\nnäytti suunnitelleen ja puhuneen aivan koneellisesti. Kun hänen\nhuomionsa kiinnitettiin siihen tosiseikkaan, joutui hän pieneen pulaan\nja rupesi miettimään taivuttaen päänsä kumaraan.\n\n\"Missä aiotte odottaa, Duane?\" toisti MacNelly itsepäisesti katsoen\nhäneen miettiväisesti terävillä silmillään.\n\n\"Odotan miehiä eteisessä juuri ovien sisäpuolella\", vastasi Duane\nväkinäisesti.\n\n\"Mutta miksi?\" kysyi kapteeni.\n\n\"Senvuoksi\", aloitti Duane hitaasti, \"että Poggin laskeutuu\nensimmäiseksi satulasta ja hyökkää sisään. Toisetkin tulevat pankkiin\nmelkein hänen kintereillään. Mutta me emme saa päästää heitä sinne\nnopeasti. Seikka on nimittäin sellainen, etteivät he saa päästä\nesteettä sisään, koska he muussa tapauksessa alkaisivat heti ammuskella\nja se merkitsisi jonkun kuolemaa. Jos vain voimme pitää meidän\npysähdyttää heidät juuri ovelle.\"\n\n\"Mutta aiotteko piiloutua?\" kysyi MacNelly.\n\n\"Piiloutuako?\" Se ei ollut juolahtanutkaan Duanen mieleen.\n\n\"Siellä on muudan leveä oviaukko, jonkinlainen pyöreä lämpiö tahi\neteinen, mistä askelmat johtavat pankkiin. Lämpiössäkin on muudan ovi.\nSiitä päästään jonnekin. Voimme sijoittaa miehiä sinne ja tekin voitte\nmennä sinne muiden joukkoon.\"\n\nDuane vaikeni.\n\n\"Katsokaahan nyt, Duane\", aloitti MacNelly hermostuneesti, \"teidän ei\npidä antautua mihinkään tarpeettomaan vaaraan täällä. Lupaattehan, että\npiiloudutte meidän muiden kanssa?\"\n\n\"En!\" Tämä sana ikäänkuin kiskaistiin Duanen suusta.\n\nMacNelly tuijotti häneen ja sitten näyttivät hänen kasvonsa kirkastuvan\nkummallisesta ymmärtämyksen aiheuttamasta valosta.\n\n\"Duane, en voi antaa teille määräyksiä tänään\", sanoi hän selvästi.\n\"Tarjoan vain neuvojani. Onko teidän pakko antautua vieläkin vaaraan.\nOlette jo toimittanut suurenmoisen tehtävän hyödyksemme. Olette\nmaksanut minulle armahduksenne hinnan tuhatkertaisesi. Olette\nsovittanut kaikki entiset rikoksenne. Maaherra, hänen apulaisensa ja\nkoko maakunta on nouseva yhtenä miehenä kunnioittamaan teitä. Peli on\nmelkein lopussa nyt. Tapamme nämä henkipatot tahi ainakin niin monta\nheistä, että heidän valtansa loppuu ikuisiksi ajoiksi. Ilmaisen\nmielipiteeni vartijana ja kysyn, onko teidän pakko antautua suurempaan\nvaaraan kuin kapteeninnekaan?\"\n\nDuane ei vieläkään puhunut mitään. Hänet oli ahdistettu kahden voiman\nväliin, joista toinen tuntui melkein murskaavan hänet kuin vuoksi, joka\nsärkee sulut. Mutta vihdoin se puoli hänestä, tuo hänen väistyvä\nheikompi minänsä, sai sanoiksi:\n\n\"Kapteeni, te kai haluatte saada tämän tehtävän kaikin mokomin\nsuoritetuksi?\" kysyi hän.\n\n\"Varmasti!\"\n\n\"Olen osoittanut teille keinon, mutta vain minä tunnen sellaiset\nmiehet, joita vastaan nyt lähdemme. Sitä, mitä aion tehdä ja missä aion\nolla, en voi sanoa vielä. Tällaisissa kohtauksissa määräävät hetket\nkaiken. Tulen kuitenkin sinne kaikissa tapauksissa.\"\n\nMacNelly levitti kätensä, katsoi avuttomana tarkkaavaisiin ja\nmyötämielisiin vartijoihinsa ja pudisti päätään.\n\n\"Nyt kun olette tehnyt tehtävänne ja virittänyt loukkunne, onko tämä\nkummallinen aikeenne oikein rehellistä peliä neiti Longstrethiä\nkohtaan?\" kysyi hän merkityksellisen hiljaisella äänellä.\n\nDuane kuullessaan tämän vavahti kuin suuri puu, jonka juuret on hakattu\npoikki. Hän kohotti katseensa kuin olisi hän nähnyt aaveen.\n\nMutta vartijakapteeni jatkoi säälimättömästi: \"Voitte voittaa hänet\nomaksenne, Duane. Ah, ette voi pettää minua! Kaikki selveni minulle\nminuutin kuluessa. Taistelkaa kanssamme piilosta käsin ja menkää sitten\nhänen luokseen. Olette sittenkin tehnyt texasilaisille vartijoille\nsuuremman palveluksen kuin kukaan muu ihminen milloinkaan. Suostun\neroonnekin. Teistä tulee vapaa, kunnioitettu ja onnellinen kansalainen.\nTyttökin rakastaa teitä. Näin sen hänen silmistään. Hän on --\"\n\nMutta Duane keskeytti hänen puheensa vihaisella liikkeellä. Sitten hän\nhyppäsi seisoalleen ja vartijat perääntyivät. Vaikka hän oli ollutkin\nsynkkä, vaitelias ja julman näköinen, tapahtui hänessä kuitenkin nyt\npaljon tuhoaennustavampi ja kummallisempi muutos.\n\n\"Riittää jo. Olen mennyttä kalua\", sanoi hän vakavasti. \"Olen\nsuunnitellut kaiken. Olemmeko samaa mieltä vai pitääkö minun mennä\nPogginia ja hänen miehiään vastaan yksinäni?\"\n\nMacNelly kirosi kohottaen tällä kertaa kätensä hämmästyneenä ja\nharmissaan. Hänen tummat silmänsä näyttivät hyvin pahoittelevilta hänen\nkohdistaessaan ne Duaneen. Duane jäi huoneeseen yksikseen.\n\nHänen järkensä ei ollut milloinkaan ennen käsittänyt niin nopeasti,\nselvästi ja ihmeellisen tarkasti hänen kummallisen luonteensa entisiä\nmutkallisia ja petollisia mielijohteita. Hän oli päättänyt kohdata\nPogginin, kohdata hänet ennenkuin kellään muulla olisi siihen\ntilaisuutta -- Pogginin ensin ja sitten nuo muut. Hänen päätöksensä oli\nniin järkkymätön kuin hän hyväksyessään sen olisi muuttunut kiveksi.\n\nMutta miksi? Silloin seurasi toteaminen. Hän ei ollut mikään vartija\nnyt eikä hän välittänyt valtion eduista hituistakaan. Hän ei\najatellutkaan yhteiskunnan vapauttamista vaarallisesta henkipatosta\neikä maakunnan pelastamista eräästä sen edistymisen ja vaurastumisen\nesteestä. Hän tahtoi vain tappaa Pogginin. Oli kummallista, että hän\nunhotti kaikki muut henkipatot. Hän oli nyt vain mestariampuja,\nrevolverisankari ja revolverilla taistelija, kiihkeä ja peloittava.\nHänen isänsä veri, tuo synkkä tulinen jännitys, ja hänen äitinsä\nluonne, tuo eloon jääneiden uranuurtajien voimakas ja lannistumaton\nhenki, olivat imeytyneet häneen; ja nuo toisiaan seuraavat miestapot ja\nhurjat ahdistavat vuodet olivat tehneet hänestä mestariampujan\nvälittämättä lainkaan hänen tahdostaan. Hän totesi sen nyt katkerana ja\ntoivottomana. Hänestä oli kehittynyt juuri sellainen mies, jonka\nvihaamiseen hänen ymmärryksensä riitti. Vihdoin häntä värisytti\nmestariampujan kiihoittava, armoton ja epäinhimillinen verenhimo. Kauan\naikaa sitten hänellä näytti olleen tapana sulkea kuin hautaan hänen\nlaistensa miesten tuntema pelko ja tappaa tarpeen tullen joku toinen\nmies voidakseen unhottaa viime uhrinsa ahdistavan, unta karkoittavan\nläsnäolon. Mutta tuo kiihko oli vieläkin hänen verissään, tullen nyt\nesille pahempana, voimakkaampana, levon kiihdyttämänä ja niiden\nkiihkeiden intohimojen suurentamana, jotka ovat ominaisia ja\nvälttämättömiä tuolle texasilaisten uranuurtajien kummalliselle ja\nhurjalle jälkeläiselle -- mestariampujalle. Ja nämä intohimot olivat\nniin kiihkeitä, raakoja, alhaisia ja halpamaisia, ettei kenenkään\najattelevan ihmisen olisi pitänyt alistua sellaisten johdettavaksi.\nMutta Duane oli maineestaan todellakin ylpeä, todellakin kerskaileva\nnopean ampumistaitonsa vuoksi ja ehdottomasti kateellinen jokaista\nkilpailijaa kohtaan.\n\nHän ei voinut oikein uskoa sitä. Mutta siinä hän nyt oli eikä hänellä\nollut minkäänlaista valitsemisen varaa. Siitä, mitä hän oli pelännyt\nvuosikausia, oli kehittynyt hirveä todellisuus. Itsekunnioitus,\nsokeus ja jonkinlainen kunniantunto, johon hän oli turvautunut\nhenkipattoaikanaan, tuntuivat nyt karisevan pois kuin kuoret. Hänet\nkuorittiin aivan paljaaksi ja hänen sielunsa -- Kainin sielu -- ihan\nalastomaksi. Aina siitä asti kuin ensimmäinen polttomerkki oli pakosta\npoltettu hänen ihoonsa oli hän ollut hukassa. Mutta nyt kun omatunto\nkoetti vaikuttaa tähän kiihkeään tiikerimäiseen vaistoon, voimatta\nkuitenkaan mitään, oli hän aivan mennyttä kalua. Hän sanoi ja myönsikin\nsen. Ja suuressa alennustilassaan sielu, jota hän halveksi, äkkiä\nponnahti ja värähti, hänen ajatuksiensa kohdistuessa Ray Longstrethiin.\n\nSitten seurasivat tuskat. Koska hän ei voinut ohjata kaikkia tämän\nkohtalokkaan kohtauksen mahdollisuuksia -- kun hänen täytyi kohdistaa\nkaikki nopeat, kuolettavat, luontaiset taipumuksensa Pogginia vastaan\nja luultavasti turhaan -- ja koska kovasti ampuvia miehiä, joita hän ei\nvoinut vahtia, seuraisi Pogginin kintereillä, oli Buck Duanen loppu\nmelkein varma. Mutta sillä ei ollut väliä. Hän rakasti kuitenkin tyttöä\nhaluten saada hänet omakseen. Kaikki tytön sulo, kiihkeys ja rukoilevat\nsanat palasivat kiduttamaan Duanea.\n\nJuuri sillä hetkellä avautui ovi ja Ray Longstreth tuli huoneeseen.\n\n\"Duane\", sanoi hän hellästi, \"kapteeni MacNelly lähetti minut tänne.\"\n\n\"Mutta teidän ei olisi pitänyt tulla\", vastasi Duane.\n\n\"Olisin tullut tänne heti hänen kertomuksensa jälkeen, vaikka hän ei\nolisi tahtonutkaan. Poistuitte luotani, kaikkien meidän luota, jättäen\nmeidät kuin huumauksiin. En ehtinyt kiittääkään teitä. Teen sen nyt\nkaikesta sydämestäni. Kuinka jalomielinen olittekaan! Isä on aivan\nmurtunut, koska hän ei osannut odottaakaan niin paljon. Ja hän tulee\nolemaan uskollinen teille. Mutta, Duane, minua pyydettiin kiirehtimään\nja tässä minä nyt tuhlaan vain itsekkäästi aikaa.\"\n\n\"Poistukaa siis luotani. Ette saa heikontaa rohkeuttani nyt, kun tässä\non tällainen toivoton peli lopetettavana.\"\n\n\"Pitääkö sen tulla niin toivottomaksi?\" kuiskasi tyttö tullen hänen\nviereensä.\n\n\"Kyllä, sillä muullaiseksi se ei voi muodostua.\"\n\nDuane oli aivan varma siitä, että MacNelly oli lähettänyt tytön\ntaivuttamaan häntä. Ja hän tunsi tytön halunneen tullakin. Hänen\nsilmänsä olivat tummat, jännittyneet ja kauniit, ja nyt ne kohdistivat\nDuaneen niin valoisan katseen, ettei hän milloinkaan ollut nähnyt\nniissä sellaista ilmettä.\n\n\"Aiotte kuulemma antautua mielettömään vaaraan\", sanoi tyttö. \"Sallikaa\nminun taivuttaa teidät luopumaan siitä. Sanoitte rakastavanne minua ja\nah, Duane, ettekö aavista --?\"\n\nTuo hiljainen ääni, joka oli syvä ja suloinen kuin sointu, katkesi,\nmurtui ja lakkasi kuulumasta.\n\nDuane säpsähti kovasti ja samalla sekoitti halvaannuttava hämmennys\nhänen ajatuksensa.\n\nTyttö liikahti levittäen käsivartensa ja hänen silmiensä ihmeellinen\nilme himmeni kyynelvirrasta.\n\n\"Hyvä Jumala, ette suinkaan voi rakastaa minua?\" huudahti Duane\nkäheästi.\n\nSilloin tuli tyttö häntä kohti käsivarret levällään.\n\n\"Mutta minä rakastan -- rakastan.\"\n\nDuane tarttui häneen salamannopeasti painaen hänet rintaansa vasten.\nHän seisoi puristaen häntä kovasti tuntien tytön lämpimän sykkivän\nrinnan ja käsivarsien puristuksen taistelevan hirveää pelkoa vastaan\nkuin ruumiillistunut liha ja veri. Hän tunsi sen ja tällä haavaa oli\nsen mahti voimakkaampi kuin kaikki häntä riivaavat pahathenget. Ja hän\npiti tyttöä sylissään kuin tyttö olisi ollut hänen sielunsa, hänen\nvoimansa maailmassa ja hänen toivonsa taivaassa, suudellen hänen\nhuuliaan.\n\nKaikki epäilyn aiheuttama jännitys hävisi ja hän saattoi katsella\njälleen ympärilleen. Ja hän joutui sellaisen kuohuvan mielenliikutuksen\nvaltaan, joka oli kuvaamattoman suloinen ja täydellinen, voimakas kuin\npäihdyttävä juoma, syvä kuin hänen luonteensa ja jotenkin niin\nhäikäisevä ja peloittava kuin aurinko kauan aikaa pimeässä\noleskelleelle ihmiselle. Hänestä oli tullut hylkiö, vaeltaja,\nrevolverisankari ja olosuhteitten uhri; hän oli saanut kärsiä senvuoksi\nenemmän kuin kuollut; hän oli kulkenut loppumatonta veristä tietään\nmiestappajana ja pakolaisena, jonka mieli hitaasti ja välttämättömästi\nsulkeutuu kaikelle muulle, paitsi vaistomaiselle elämän jatkamiselle ja\nsynkälle toivottomuudelle; mutta nyt pitäessään tätä naista sylissään\nja tuntiessaan hänen kohoilevan rintansa rintaansa vasten, nyt melkein\ntällä ylösnousemisen hetkellä hän taipui sellaisen intohimojen ja ilon\naiheuttaman myrskyn vaikutuksesta, mikä oli vain mahdollista hänelle,\njoka oli saanut kärsiä niin paljon.\n\n\"Siis sinä sittenkin pidät minusta hieman?\" kuiskasi hän värähtelevällä\näänellä.\n\nHän kumartui tytön puoleen katsoen syvälle noihin tummiin kosteihin\nsilmiin.\n\nRay naurahti hiljaa melkein kuin puoleksi nyyhkyttäen ja kiersi\nkäsivartensa Duanen kaulaan.\n\n\"Hiemanko vain? Ah, Duane, Duane, paljonkin!\"\n\nHeidän huulensa kohtasivat toisensa ensi suutelossa. Tytön suun sulo ja\ntulinen hehku tuntui Duanesta niin uudelta, kummalliselta ja\nvastustamattomalta. Hänen kipeä ja nälkäinen sydämensä sykki kovasti ja\nnopeasti. Hän tunsi, kuinka hylkiökin on rakkauden tarpeessa. Ja hän\nantautui kokonaan lumoavan hetken aiheuttaman tunteen valtaan. Tyttö\ntuli häntä vastaan puolivälissä, vastaten suuteloon suutelolla,\nsyleilyyn syleilyllä, punaisin poskin ja silmät kiinni, kunnes hänen\nkiihkonsa ja voimansa loppuivat ja hän vaipui Duanen olkapäätä vasten.\n\nDuane luuli äkkiä, että hän pyörtyy. Hän käsitti silloin, että tyttö\noli ymmärtänyt hänet, tietäen, ettei tyttö sillä hetkellä olisi\nkieltänyt häneltä mitään, ei elämäänsäkään. Mutta nyt oli tyttö\nvoitettu ja Duane tunsi tulevansa pahoilleen ajatellessaan kiihkoaan.\n\nMutta hetkisen kuluttua tyttö tointui painautuen vain lähemmäksi häntä\nja nojautuen häneen kohottaen kasvonsa häntä kohti. Duane tunsi tytön\nkädet omissaan ja ne olivat pehmeät, kietovat ja voimakkaat kuin\nsametin alle kätketyt teräsvieterit. Duane tunsi hänen rintansa\nkohoilemisen ja laskeutumisen ja sen lämmön. Häntä värisytti ja hän\nkoetti perääntyä, mutta silloin kun hän siinä hieman onnistui, huojui\ntytön ruumis hänen mukanaan painautuen vain lähemmäksi. Tyttö piti\nkasvojaan kohotettuina ja Duanen oli pakko katsoa niihin. Ne olivat\nihmeelliset nyt, kalpeat, mutta kuitenkin hehkuvat, raollaan olevine\npunaisine huulineen ja lumoavine tummine silmineen. Mutta siinä ei\nollut vielä hetikään kaikki. Niissä oli vielä intohimoakin,\nlannistumatonta voimaa ja naisen syvää ja voimakasta päättäväisyyttä..\n\n\"Rakastan sinua, Duane\", sanoi hän. \"Älä mene minun vuokseni tapaamaan\ntuota henkipattoa ja uhmaamaan häntä. Sinussa on jotakin hurjaa. Koeta\ntukahduttaa se, jos vain rakastat minua.\"\n\nDuane tunsi itsensä äkkiä heikoksi ja kun hän puristi tytön syliinsä\njälleen, oli hänellä tuskin sen verran voimia, että hän jaksoi nostaa\ntytön viereensä istumaan. Tytössä tuntui olevan jotakin enemmän kuin\ntavallista kuollutta painoa. Hänen tyyneytensä oli haihtunut. Hän\nnytkähteli, vapisi ja värähteli, posket olivat polttavan kuumat ja\nkäsivarret puristautuivat Duanen ympärille kuin pihdit. Hän ojensi\nsuunsa Duanea kohti kuiskaten: \"Suutele minua!\" Hän aikoi nähtävästi\nmuuttaa Duanen mielen ja pidättää hänet poissa taistelusta.\n\nDuane kumartui ja tytön käsivarret kiintyivät hänen kaulaansa vetäen\nhäntä lähemmäksi. Painaessaan huulensa tytön huuliin Duane tunsi kuin\nliitelevänsä pois. Tämä suudelma sulki hänen silmänsä eikä hän voinut\nkohottaa päätään. Hän istui liikkumatonna pitäen tyttöä sylissään,\nsokeana ja avuttomana suloisen synkän riemun vallassa. Tyttö suuteli\nhäntä kerran pitkään tahi sitten tuhansia kertoja. Hänen huulensa ja\nkosteat poskensa, hänen tukkansa ja hänen hellyytensä ja tuoksunsa,\nhänen käsivartensa hellä puristus ja hänen rintansa kohoileminen --\nkaikki nämä seikat tuntuivat kietovan Duanen verkkoonsa.\n\nHän ei voinut työntää tyttöä luotaankaan, vaan mukaantui hänen\nhuuliensa ja käsivarsiensa kosketuksiin katsellen häntä ja vastaten\ntahtomattaan hänen hellyydenosoituksiinsa ja ollen nyt aivan varma\nhänen tarkoituksestaan. Hän oli aivan tytön sulojen lumoama,\nhämmentynyt ja melkein hukassa. Tällaiselta siis tuntuu naisen\nrakkauden esineenä oleminen. Hänen henkipattovuotensa olivat tehneet\ntyhjäksi jokaisen nuoruudenrakkauden, jota hän ehkä olisi saanut\nkokea. Ja tästä kaikesta hänen oli luovuttava -- tytön suloisen\nhenkilöllisyyden kaikista ihmeistä, tästä kummasta tulesta, jota hän\npelkäsi, mutta kuitenkin rakasti, ja tästä toverista, jonka hänen\nsyvästi tunteva kidutettu sielunsa tunsi. Hän ei ollut milloinkaan\ntähän hetkeen saakka aavistanutkaan, mitä nainen oikeastaan merkitsi\nmiehelle. Tämä tarkoitus oli ruumiillinenkin sikäli kuin hän oppi\ntietämään, mitä kauneus on ja millaisia ihmeellisiä tunteita naisen\nruumiin koskettaminen voi herättää, ja henkinen siihen nähden, että hän\nymmärsi, millaista jalojen töiden kannustamaa elämää, onnellisempien\nolosuhteiden vallitessa, hän ehkä olisi saanut viettää sellaisen naisen\nrinnalla.\n\n\"Älä mene! Voi, älä mene!\" huudahti tyttö, kun Duane liikahti\nkiihkeästi.\n\n\"Minun on pakko. Hyvästi, kultaseni. Muista, että rakastin sinua!\"\n\nHän irroitti tytön kädet omistaan ja perääntyi.\n\n\"Ray, kultaseni, luulen tulevani vielä takaisin!\" kuiskasi hän.\n\nNämä viimeiset sanat olivat petosta.\n\nHän riensi ovelle ja katsahti viime kerran tarkasti tyttöön painaakseen\nikuisiksi ajoiksi mieleensä nuo kalpeat kasvot tummine, tuijottavine,\nsurullisine silmineen.\n\n\"Duane!\"\n\nHän pakeni tämän vaikeroinnin jyrähdellessä ukkosen, kuoleman ja\nhelvetin lailla hänen korvissaan.\n\nJa voidakseen unhottaa hänet ja saadakseen rohkeutensa takaisin hän\npakottautui muistelemaan Pogginia -- tuota ruskeankeltatukkaista,\nkeltasilmäistä, jaguaarimaista Pogginia nytkähtelevine lihaksineen. Hän\npalautti mieleensä henkipaton läsnäolon aiheuttaman ihmeellisen tunteen\nja oman selittämättömän pelkonsa ja vihansa. Niin, Poggin oli pannut\nkylmät pelon väreet viiltelemään hänen ytimiään. Mutta miksi, koska hän\nvihasi elämää niin? Poggin oli hänen vaikein kokeensa. Ja tämä\nsäännötön ja hämmästyttävä vaisto, joka oli nyt yhtä syvä kuin hänen\nelämänsä perustus, vaati nyt hurjaa ja kohtalokasta toteuttamistaan.\nMutta muistaessaan äkkiä, että Pogginkin oli pelännyt häntä, tunsi hän\nhirvittävää riemua.\n\nNiin sai synkkä luode Duanen valtoihinsa, ja kun hän poistui huoneesta,\noli hän tulinen, leppymätön ja karaistu jokaista hyökkäystä vastaan,\nnopea kuin pantteri, synkkä kuin kuolema kummallisen intohimonsa\norjuudessa.\n\nKadulla ei ollut huomattavissa minkäänlaista kiihkoa. Hän meni sen\npoikki pankin nurkkaan. Salista näkyvä kello oli juuri kaksi. Mentyään\novesta eteiseen hän katseli ympärilleen ja nousi sitten askelmia myöten\npankkiin. Konttoristit työskentelivät pöytiensä ääressä nähtävästi\nhyvin ahkerasti. He olivat kuitenkin hermostuneita. Kassanhoitaja\noikein kalpeni nähdessään Duanen. Siellä oli muitakin miehiä,\nvartijoita, jotka olivat kyyristyneet matalan väliseinän taakse.\nKaikista ikkunoista oli poistettu rautaristikot pöytien kohdalta.\nKassaholvi oli lukossa. Rahaa ei ollut lainkaan näkyvissä. Muudan\nasiakas tuli sisään, puheli hetkisen kassanhoitajan kanssa ja sai\nkäskyn tulla uudelleen huomenna.\n\nDuane palasi ovelle. Hän voi nähdä kadun päähän saakka ja kauas\nmaaseudulle. Siinä hän odotti ja minuutit tuntuivat hänestä,\niankaikkisuudelta. Hän ei nähnyt ainoatakaan henkilöä läheisyydessään\neikä kuullut minkäänlaisia ääniä, ollessaan kuin luonnottoman\njännityksensä eristämä.\n\nMuutamia minuutteja ennen puolta kolmea ilmestyi tielle kaukana muudan\ntumma yhtenäinen ratsumiesjoukko. Miehet ratsastivat kovaa vauhtia\nmuodostaen ryhmän, joka olisi herättänyt huomiota vaikka missä ja\nmilloin tahansa. Tullessaan kaupunkiin he hieman paransivat vauhtiaan;\nsitten hetkisen kuluttua he paransivat sitä jälleen. Nyt he olivat\nneljän ristin päässä, nyt kolmen ja nyt kahden. Duane perääntyi eteisen\nkeskelle portaitten yläpäähän pysähtyen laajan oviaukon keskelle.\n\nHänen korvissaan tuntui humisevan ja siihen sekaantui teräskenkäisten\nkavioiden kovaa kaikuvaa kapsetta. Hän näki vain kadun nurkkauksen,\nmutta äkkiä siihen ilmestyikin jänteväjäsenisiä tomuisia kimoja. Kuului\nlevottomien kavioiden kapsetta, kun hevoset pysähdytettiin kadulle.\n\nDuane näki ruskeankeltatukkaisen Pogginin puhuvan toverilleen. Poggin\nlaskeutui nopeasti satulastaan maahan. Muut seurasivat hänen\nesimerkkiään, käyttäytyen kuin kartanonomistajat, joilla on kaupungissa\njoitakin liikeasioita toimitettavana. Ei ainoatakaan revolveria\nnäkynyt. Poggin lähti hitaasti pankin ovea kohti, mutta paransi sitten\nhieman vauhtiaan. Toiset tulivat yhdessä ryhmässä aivan hänen\nkintereillään. Blossom Kane kantoi vasemmalla kädellään säkkiä. Jim\nFletcher jätettiin hevosten vartijaksi ja hän oli jo koonnutkin suitset\nkäsiinsä.\n\nPoggin tuli eteiseen ensiksi, Kane toisella ja Boldt toisella\npuolellaan hieman taempana.\n\nTullessaan sisään hän huomasi heti Duanen.\n\n\"Helvetti sentään!\" huudahti hän.\n\nDuanen sisällä kuin särkyi jokin värisyttäen hänen ruumistaan kuin\nvilu. Olikohan se pelkoa? \"Buck Duane!\" toisti Kane.\n\nPoggin kohotti hetkiseksi katseensa ja Duanekin katsoi häneen.\n\nJa sitten liikahti Poggin äkkiä kuin saaliinsa kimppuun syöksyvä\njaguaari, ja melkein yhtä nopeasti Duanekin ojensi käsivartensa.\n\nRevolverit paukahtivat melkein yht'aikaa.\n\nDuane tunsi kovan sysäyksen juuri ennenkuin hän painoi liipaisinta.\nHänen ajatuksensa liikkuivat yhtä nopeasti kuin hänen silmissään\npyörivät kummalliset pilkutkin. Hänen kohoava revolverinsa oli\nirtautunut hänen kädestään. Poggin oli ollut nopeampi. Viiltävä tuska\nrepi hänen rintaansa. Hän veti ja veti, mutta turhaan. Hänen\nympäriltään kaikkialta kuului kumeita laukauksia. Näkyi punaisia\nvälähdyksiä ja savupilviä ja kuului kimeitä huutoja. Hän alkoi vaipua\nmaahan. Loppu, niin loppu oli tullut! Himmenevin silmin hän näki Kanen\nkaatuvan, sitten Boldtin, mutta kiduttaen häntä kovasti ja tuntuen\nhänestä katkerammalta kuin kuolema Poggin seisoi vielä seinää vasten\ntukka pystyssä kuin leijonan harja, kasvot veressä, suurenmoisena\nrevolvereineen, joka sylki tulta.\n\n\n\n\nXXV\n\n\nDuanen silmien edessä välähteli valoa, paksua, tiivistä, kummallista\nvaloa, joka syttyi ja sammui. Kumeat jyrähtelevät äänet syöksyivät ohi\nkauan aikaa täyttäen kaiken. Se oli unta, jossa ei ollut mitään;\najautumista taakan alla; pimeyttä, valoa, ääniä, liikuntoa ja\nepämääräistä hämärää tietoa ajasta, joka tuntui hyvin pitkältä. Sitten\nsiihen liittyi tulta, laajenevaa, jäytävää tulta. Synkät liekit\nympäröivät hänet vieden hänet mukaansa.\n\nHän näki sitten hämärästi oudon huoneen ja oudot ihmiset liikkuivat\nhänen ympärillään puhellen hiljaa ja ollen kaukana kuin unikuvat.\nSenjälkeen hän näki vähän selvemmin ja hänen tajuntansa palasi, mutta\nkuitenkin tuntui kaikki epätodelliselta ja kummalliselta, koska kaikki\noli täynnä noita epämääräisiä ja kaukaisia asioita. Hän ei siis\nollutkaan kuollut. Hän makasi jäykkänä kuin kivi tuntien vuoren raskaan\npainon rinnallaan ja kaikkialla sidotussa ruumiissaan hitaasti\njäytävää, tylsistyttävää, nykivää tuskaa.\n\nJonkun naisen kasvot kumartuivat hänen puoleensa kalpeina ja surullisin\nsilmin kuin jokin hänen entisistä ahdistavista näköhäiriöistään, mutta\nkuitenkin suloisina ja kaunopuheisina. Sitten joku mies seurasi naisen\nesimerkkiä, katsoi häntä syvälle silmiin ja tuntui kuiskaavan kauempaa:\n\"Duane, Duane! Ah, hän tunsi minut jo!\"\n\nSenjälkeen seurasi toinen pitkä pimeä väliaika. Kun valo jälleen\nilmestyi, tällä kertaa kirkkaampana, kumartui sama vakava mies hänen\npuoleensa. Mies oli MacNelly. Ja samalla kun Duane tunsi hänet, palasi\nmenneisyyskin hänen muistiinsa.\n\nHän koetti puhua, mutta hänen huulensa olivat niin voimattomat, että\nhän tuskin jaksoi liikuttaa niitä.\n\n\"Poggin!\" kuiskasi hän. Hänen ensimmäinen tietoinen ajatuksensa\nkohdistui Pogginiin. Entinen hallitseva intohimo, tuo ikuinen vaisto,\nei vieläkään ollut lamaantunut.\n\n\"Poggin on kuollut, Duane; ammuttu palasiksi!\" vastasi MacNelly\njuhlallisesti. \"Kuinka hän taistelikaan! Hän tappoi kaksi miestäni ja\nhaavoitti useita. Hyvä Jumala, millainen tiikeri hän olikaan! Hän\ntyhjensi kolme revolveria, ennenkuin kaasimme hänet maahan.\"\n\n\"Kuka pääsi pakoon?\"\n\n\"Fletcher, hän, joka oli hevosten vartijana. Tapoimme kaikki muut..\nDuane, tehtävä on nyt suoritettu. Te olette nyt --\"\n\n\"Entä hän?\"\n\n\"Neiti Longstreth on ollut melkein alituisesti vuoteenne vieressä. Hän\nauttoi lääkäriä hoitaen haavojanne. Ja, Duane, tässä eräänä yönä kun\nolitte melkein kuolemaisillanne, luulen hänen luottamuksensa\npalauttaneen teidät henkiin. Ah, hän on ihmeellinen tyttö! Duane, hän\nei menettänyt milloinkaan rohkeuttaan eikä toivoaan. Nyt aiomme viedä\nteidät kotiinne ja hän tulee kanssamme. Eversti Longstreth matkusti\nLouisianaan heti taistelun jälkeen minun neuvostoni. Täällä syntyi\nmelkoinen hälinä. Hänen olikin parasta lähteä.\"\n\n\"Onko minulla minkäänlaisia paranemismahdollisuuksia?\"\n\n\"Mahdollisuuksiako? Kuinka ei teillä sellaisia olisi\", huudahti\nkapteeni, \"koska paranette varmasti täydellisesti. Mutta saatte kantaa\nmelkoisesti lyijyä ruumiissanne koko ikänne. Te voitte kuitenkin sietää\nsen. Duane, koko Lounais-Amerikka tuntee tarinanne. Ette tarvitse enää\nmilloinkaan hävetä nimeänne. Merkitty henkipatto on puhdistautunut.\nTexas luulee teidän olleen salaisesti vartijaston palveluksessa koko\najan. Olette oikea sankari. Ja nyt pitää teidän ajatella kotianne,\näitiänne ja tätä jaloa tyttöä -- ja tulevaisuuttanne.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nVartijat saattelivat Duanen kotiin Wellstoniin. Sinne oli rakennettu\nrautatiekin sen jälkeen kuin Duane oli lähtenyt maanpakoon. Wellston\noli kasvanut. Äänekäs joukko ympäröi asemaa, mutta se vaikeni, kun\nDuane kannettiin junasta.\n\nKokonainen kasvomeri tunkeutui lähemmäksi. Duane luuli tuntevansa\nmuutamia, entisiä koulutovereitaan, ystäviään ja naapureitaan. Melkein\nkaikki huiskuttivat käsiään toivottaakseen hänet tervetulleeksi\nkotiinsa, josta hän oli paennut. Hänen tuntemansa välinpitämättömyys\nhaihtui. Tämä tervehtiminen aiheutti hänelle jollakin tavoin tuskia\nkiihoittaen häntä kuitenkin, jolloin hänen kylmässä olemuksessaan ja\nväsyneessä mielessään tapahtui muutos. Hänen näkönsä himmeni.\n\nSitten hän näki edessään erään valkoisen talon, vanhan kotinsa. Kuinka\noudolta se näyttikään, mutta sittenkin todelliselta! Hänen sydämensä\nsykki nopeasti. Oliko siitä jo todellakin kulunut niin monta vuotta? Se\nnäytti tutulta ja kuitenkin oudolta, ja kaikki tuntui kuin\nsuurentuneen.\n\nHe kantoivat hänet sisään, nämä vartijatoverit, laskien hänet vuoteelle\nja kohottaen hänen päänsä pieluksille. Talossa oli hyvin rauhallista,\nvaikka se olikin aivan täynnä ihmisiä. Duanen katse kääntyi avonaista\novea kohti.\n\nJoku tuli huoneeseen -- muudan pitkä valkoisiin pukeutunut tyttö\ntummine kosteine silmineen ja kirkastuneine kasvoineen. Hän talutti\nerästä vanhaa naista, harmaatukkaista, ankaran näköistä, vakavaa ja\nsurullista -- hänen äitiään. Muori oli jo hyvin heikko, mutta käveli\nvielä suorana. Hän oli kalpea ja vapiseva, mutta säilytti kuitenkin\narvokkaisuutensa.\n\nTuo valkopukuinen huudahti hiljaa polvistuen Duanen vuoteen viereen.\nHänen äitinsä levitti käsivartensa kummallisella liikkeellä.\n\n\"Tämä mies! He eivät ole tuoneetkaan poikaani takaisin! Tämä mies on\nhänen isänsä! Missä poikani on? Poikani -- ah, minun poikani!\"\n\nKun Duane voimistui, tuntui hänestä mukavalta lepäillä läntisen ikkunan\nvieressä ja katsella Jim-enoa, kuinka hän vuoleskeli tikkujaan ja\nlörpötteli. Vanhus oli jo aivan murtunut. Hän kertoi paljon\nmielenkiintoisia asioita ihmisistä, jotka Duane oli ennen tuntenut --\nihmisistä, jotka olivat kasvaneet aikuisiksi, onnistuneet tahi\nepäonnistuneet yrityksissään, matkustaneet muualle tahi kuolleet. Mutta\noli vaikeata kääntää Jim-enon ajatuksia muualle revolvereista,\nhenkipatoista ja taisteluista. Hän ei näyttänyt käsittävän, kuinka\nnäiden asioiden muisteleminen kiusasi Duanea. Eno Jim oli lapsellinen\nnyt ja hyvin ylpeä sisarenpojastaan. Hän halusi kuulla kaiken, mitä\nDuane oli saanut kokea maanpakolaisuudessaan. Ja jos tarinain joukossa\noli jokin asia, mikä huvitti häntä enemmän kuin muut, niin ei ainakaan\nmikään suonut hänelle sen suurempaa iloa kuin keskusteleminen\nluodeista, joita Duanella oli ruumiissaan.\n\n\"Eikö niitä ole viisi, vai mitä?\" kysyi hän ainakin sadannen kerran.\n\"Viisi viime taistelussa! Koira vieköön! Ja kuusiko oli ruumiissasi jo\nentuudestaan?\"\n\n\"Niin, eno\", vastasi Duane.\n\n\"Viisi ja kuusi. Se on yhteensä yksitoista. Koira vieköön! Miehen\npitää todellakin olla mies jaksaakseen kantaa ruumiissaan sellaista\nlyijymäärää. Mutta täällä Wellstonissa on nykyjään muudan Edwards-\nniminen neekeri. Hänellä on ruumiissaan kuulemma ainakin tonnillinen\nlyijyä, mutta hän ei näytä välittävän siitä hituistakaan. Entä sitten\nCole Miller! Olen nähnyt hänet. Kuuluu olleen paha mies aikoinaan.\nHänen sanotaan kantavan ruumiissaan kolmeakolmatta luotia. Mutta hän\nonkin suurempi kuin sinä ja lihavampikin... Kuinka hullunkurista se\nolikaan, Buck, ettei lääkäri voinut poistaa sinusta muuta kuin yhden\nluodin, tuon yhden rintalastastasi. Sen suuruus oli 41 kaliberia, siis\ntavattoman harvinainen ammus. Näin sen ja halusin saada sen omakseni,\nmutta neiti Longstreth ei tahtonut luopua siitä. Buck, Pogginin\nrevolverissa oli ollut vielä yksi ammus jäljellä, juuri samanlainen\nkuin se, mikä rinnastasikin kiskottiin. Koira vieköön! Poika, se olisi\ntappanut sinut, jos se vain olisi saanut jäädä sinne.\"\n\n\"Olisi varmaankin, eno\", vastasi Duane, ja hänen entinen ahdistava\nsynkkyytensä palasi.\n\nMutta Duane ei joutunut usein lapsellisen, vanhan, sankareita\nkunnioittavan Jim-enon armoille. Neiti Longstreth näytti olevan ainoa\nsellainen henkilö, joka ymmärsi Duanen synkän mielentilan, ja ollessaan\nDuanen luona hän torjui kaikki sellaiset vihjauksetkin.\n\nEräänä iltana, kun tyttö oli hänen luonaan läntisen ikkunan vieressä,\ntuotiin Duanelle sähkösanoma. He lukivat sen yhdessä.\n\n    \"Olette työllänne pelastanut vartijapalveluksen Texasille.\n\n                                               MacNelly.\"\n\nRay polvistui hänen viereensä ikkunan luo ja Duane luuli hänen nyt\naikovan ruveta puhumaan asioista, joita he olivat karttaneet. Tytön\nkasvot olivat vielä kalpeat, mutta suloisemmat nyt marmorin alla\nsykkivästä rikkaasta elämästä, ja hänen tummat silmänsä olivat vielä\ntarkkaavaiset, vieläkin varjojen ahdistamat, vaikkakaan eivät enää\nsurulliset.\n\n\"Olen yhtä iloinen MacNellyn kuin valtionkin vuoksi\", sanoi Duane.\n\nTyttö ei vastannut mitään siihen, näytti vain ajattelevan kovasti.\nDuane värähti hieman.\n\n\"Tuskat -- ovatko ne kovemmat tänään?\" kysyi tyttö hetkisen kuluttua.\n\n\"Eivät; samanlaiset kuin ennenkin. Ja sellaisina ne tulevat aina\npysymäänkin. Kuten tiedät, olen täynnä lyijyä. Mutta en välitä pienistä\ntuskista.\"\n\n\"Siis se on tuo entinen mielentilasi, pelkosi?\" kuiskasi tyttö. \"Kerro\nminulle.\"\n\n\"Niin, se ahdistaa minua. Voin piakkoin lähteä liikkeelle. Silloin\npalaa kaikki tuo helvetillinen takaisin.\"\n\n\"Ei, ei\", vastasi tyttö liikutettuna.\n\n\"Joku juopunut paimen, joku ajattelematon revolverisankari hakee minut\nkyllä käsiinsä jokaisesta kaupungista, minne vain menen\", jatkoi Duane\nsurkeasti. \"Buck Duane! Saadakseen vain tappaa Buck Duanen.\"\n\n\"Hush! Älä puhu niin. Kuuntele minuakin. Muistat kai tuon päivän Val\nVerdessä, jolloin tulin luoksesi ja koetin taivuttaa sinua, ettet\nmenisi kohtaamaan Pogginia? Ah, kuinka hirmuinen hetki se olikaan\nminulle! Mutta se paljasti minulle totuuden. Näin tappamisvaistosi ja\nrakkautesi välisen taistelun ja olisin voinut pelastaa sinut, jos\nolisin tiennyt silloin saman, mitä nyt tiedän. Ymmärrän nyt tuon\nkaiken, mikä ahdistaa sinua. Mutta sinun ei tarvitse enää milloinkaan\nvetäistä revolveriasi esille. Sinun ei ole pakko enää ikinä tappaa\nketään miestä, Jumalan kiitos!\"\n\nDuanekin olisi tahtonut tarttua oljenkorteen kuin hukkuva ihminen,\nmutta ei saanut kiihkeää kysymystään lausutuksi.\n\nTyttö kiersi hellästi käsivartensa hänen kaulaansa. \"Koska minä tulen\nolemaan luonasi alituisesti\", vastasi hän. \"Koska minä tulen aina\nolemaan tuon peloittavan kiihkon ja sinun välissä.\"\n\nJa näytti aivan siltä kuin hän lausuessaan ajatuksensa olisi\ntäydellisesti käsittänyt voimansa. Duane totesi heti, että hän nyt oli\njoutunut voimakkaamman naisen käsiin kuin hänen, joka oli koettanut\ntaivuttaa häntä tuona kohtalokkaana päivänä.\n\n\"Me menemme naimisiin ja poistumme koko Texasista\", sanoi tyttö\nhellästi lämpimän veren kuumentaessa hänen poskensa tummanpunaisiksi.\n\n\"Ray!\"\n\n\"Niin juuri, vaikka sinä oletkin hyvin hidas kysymään sitä minulta,\nherraseni.\"\n\n\"Mutta, kultaseni, otaksukaamme\", vastasi Duane käheästi,\n\"otaksukaamme, että saamme lapsia -- jonkun pojan. Pojan, jolla on\nisänsä verta suonissaan.\"\n\n\"Rukoilen Jumalaa, että niin kävisi! En pelkää sitä lainkaan niinkuin\nsinä. Mutta vaikka niinkin kävisi, virtaa hänen suonissaan kuitenkin\npuoleksi minunkin vertani.\"\n\nDuane tunsi myrskyn puhkeavan ja rupeavan raivoamaan rinnassaan. Ja\nhänen kauhunsa oli kuin ilon tukahduttamaa pelkoa. Rakkauden kirkas\nloisto tämän naisen silmissä teki hänet heikoksi kuin lapsi. Kuinka\nvoikaan Ray rakastaa häntä ja suhtautua niin urhoollisesti\ntulevaisuuteen hänen kanssaan? Kuitenkin puristi tyttö hänet syliinsä,\nkiersi käsivartensa hänen kaulaansa ja painoi hänet lujasti rintaansa\nvasten. Luottamuksensa, rakkautensa ja kauneutensa aikoi hän heittää\nhänen ja tuon kauhistuttavan menneisyyden väliin. Niissä oli hänen\nvoimansa ja hän aikoi käyttää sen kokonaan. Mutta Duane ei uskaltanut\najatellakaan hänen uhrautumisensa hyväksymistä.\n\n\"Mutta, Ray, sinä jalo tyttö, minähän olen aivan köyhä. Minulla ei ole\nmitään ja olen sitäpaitsi raajarikkokin.\"\n\n\"Ah, sinä paranet kyllä vielä\", vastasi tyttö. \"Ja kuulehan, minulla on\nrahaa. Äitini jätti minulle suuren perinnön. Ja hän oli perinyt\nomaisuutensa isältään. Ymmärrätkö nyt? Otamme Jim-enon ja äitisi\nmukaamme Louisianaan, vanhaan kotiini. Sinne on täältä pitkä matka.\nSiellä on uudisviljelys, jonka eteen kannattaa työskennellä. Siellä on\nhevosia ja karjaa ja suuri kypressimetsä raivattavaksi. Ah, sinulla\ntulee olemaan paljon tekemistä! Unhotat pian kaiken siellä. Opit\nrakastamaan kotiani, tuota kaunista vanhaa paikkaa. Siellä on\nmetsikköjä, joissa harmaa sammal kasvaa koko päivän ja satakielet\nlaulavat koko yön.\"\n\n\"Kultaseni!\" huudahti Duane katkonaisesti. \"Ei, ei mitenkään!\" Ja\nkuitenkin hän tiesi sydämessään, että hän jo oli mukaantumaisillaan\nRayn pyyntöihin, ja aavisti, ettei hän voi vastustaa häntä hetkistäkään\nkauemmin. Millaista tämä rakkauden mielettömyys olikaan!\n\n\"Meistä tulee hyvin onnellisia\", kuiskasi tyttö. \"Ah, tiedän sen!\nSuostu nyt empimättä, kuuletko!\"\n\nHänen silmänsä alkoivat sulkeutua raskaine luomineen ja hän kohotti\nsuloiset, värähtelevät ja odottavat huulensa Duanea kohti.\n\nDuane kumartui niitä kohti ylitsevuotavin sydämin. Sitten hän puristi\ntytön syliinsä painaen hänet lujasti rintaansa vasten, samalla kun hän\nhimmein silmin katsoi läntisen matalan kukkularyhmän yli tuonne, mihin\naurinko laski kullanpunaisena, ja tuonne Nuecen ja Rio Granden\nasumattomiin viidakkoihin, joita hän ei milloinkaan enää tulisi\nnäkemään.\n\nJa tänä juhlallisena ja riemuisana hetkenä Duane mukautui onneensa,\nodottaen uutta elämää ja luottaen siihen, että tämä urhoollinen ja\nhellä nainen on tuota synkkää, kohtalokasta intohimoa voimakkaampi,\njoka oli varjostanut hänen entisyytensä.\n\nMutta se tulisi kyllä takaisin, tuo liekehtivä tuli, tuo mielettömyys\nsaada unhottaa, tuo kiihoittava, taipumaton verenhimo. Niin, se palaisi\nvarmaankin takaisin noine kalpeine, liehuvine ja ahdistavine kasvoineen\nja sammuneine, syyttävine silmineen, mutta koko hänen elämänsä ajan\nolisi alituisesti niiden ja hänen välissään tämän jalon naisen\nluottamus, rakkaus ja kauneus, tehden ne voimattomiksi.\n\n\n\n"]