[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fLcrGpkUVU5l21dpObD9iBNNhf4kuWs65vKOkXlFP4iM":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":15,"language":16,"yearPublished":17,"yearPublishedTranslation":18,"wordCount":19,"charCount":20,"usRestricted":21,"gutenbergId":22,"gutenbergSubjects":23,"gutenbergCategories":28,"gutenbergSummary":31,"gutenbergTranslators":32,"gutenbergDownloadCount":34,"aiDescription":35,"preamble":36,"content":37},2033,"Seikkailujen saari","Tracy, Louis",1863,1928,"2033-tracy-louis-seikkailujen-saari","2033__Tracy_Louis__Seikkailujen_saari",null,"romaani",[14],"seikkailu",[],"fi",1903,1923,32772,215027,false,59704,[24,25,26,27],"Islands -- Fiction","Love stories","Mines and mineral resources -- Fiction","Shipwrecks -- Fiction",[29,30],"Adventure","Novels","\"Seikkailujen saari\" by Louis Tracy is a novel written in the early 20th century. The story revolves around the ill-fated voyage of the steamship Sirdaren and its passengers as they encounter a treacherous storm. Among the main characters are Lady Tozer, Miss Iris Deane, and Captain Ross, who find themselves facing the dangers of both the sea and the aftermath of a shipwreck on a deserted island.  At the start of the book, the Sirdaren is embarking on a journey, with Lady Tozer and Miss Iris Deane discussing potential troubles they might face, including a looming storm. Captain Ross tries to reassure them, but anxiety builds as the ship encounters increasingly violent weather. The scene shifts dramatically when the ship is suddenly wrecked during a fierce storm, leading Iris and the crew to struggle for survival in the chaotic aftermath. The opening introduces a tense atmosphere, setting the stage for the characters' harrowing adventures on the mysterious island they are cast upon and their quest for survival amidst the challenges they face. (This is an automatically generated summary.)",[33],"Kare, Aito",255,"Seikkailuromaani alkaa Sirdaren-aluksen haaksirikosta Kiinanmerellä. Eloonjääneet päätyvät autiolle saarelle, missä he joutuvat selviytymään luonnonvoimien armoilla. Tarina yhdistää jännitystä, kultalöydöksiä ja orastavan rakkauden matkustajien välillä.","Louis Tracyn 'Seikkailujen saari' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 2033. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella,\njoten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Timo Ervasti ja Projekti Lönnrot.","SEIKKAILUJEN SAARI\n\nKirj.\n\nLouis Tracy\n\n\nSuomentanut\n\nAito Kare\n\n\n\n\n\nHelsingissä,\nKustannusliike Minerva Oy,\n1923.\n\n\n\n\n\n\nI.\n\nSirdarenin haaksirikko.\n\n\nLady Tozer korjasi taistelunhaluisena kultasankaisia silmälasejaan.\nHän oli oleskellut liian monta vuotta kaukaisessa idässä. Hongkongissa\nkutsuttiin häntä yleisesti \"mandariiniksi\". Englantiin menevän\nSirdarenin päällikkö arvasi joutuvansa kidutuspenkille ottaessaan\npaikkansa salongin pöydän ääressä.\n\n\"Onko totta, kapteeni, että joudumme pyörremyrskyyn?\" kysyi hänen\narmonsa.\n\n\"Kuka niin on sanonut, lady Tozer?\" Kapteeni Ross oli varovainen,\nvaikkakin hiukan hämmästynyt.\n\n\"Miss Deane. Muistelen hänen joku aika sitten sanoneen, että te\npuhuitte siitä hänelle.\"\n\n\"Minä?\"\n\n\"Niin, ettekö se olleet te? Joku puhui siitä aamulla minulle. En kai\nitse ole voinut sitä arvata\", sanoi Iris Deane katsoen häneen suurilla,\nsinisillä silmillään.\n\n\"Ah niin, -- aivan niin -- olin sen unohtanut\", sanoi tahdikas merimies.\n\n\"Onko se totta?\" kysyi lady Tozer kiusottavasti.\n\n\"On, totta se on\", vastasi kapteeni Ross samanlaisella äänensävyllä.\n\n\"Kauheata!\" läähätti hänen armonsa salaamatta pelkoaan.\n\n\"Tulitteko vakuutetuksi siitä vilkaistessanne aurinkoon?\" kysyi Iris.\n\nKapteeni hymyili. \"Tällä kertaa osasitte lähemmäksi totuutta kuin ehkä\nluulettekaan, miss Deane\", sanoi hän. \"Eilen huomioita tehdessämme oli\nauringon ympärillä harvinainen kehä. Tänä aamuna huomasitte kenties\nmeren olevan peilityynenä, ainoastaan joku maininki silloin tällöin\nsitä liikautti. Ilmapuntari putoaa nopeasti ja arvelen ennen päivän\nloppua alkavan kovan merenkäynnin. Pelkään, ettette ole tottunut\nmerenkäyntiin, lady Tozer! Oletteko te, miss Deane?\"\n\n\"Minäkö! Olisi ihastuttavaa olla oikeassa myrskyssä!\"\n\n\"Varjelkoon! Toivon, ettei siitä tule kovin raju!\" huudahti lady Tozer.\n\n\"Ei ole mitään levottomuuden syytä!\" vastasi kapteeni. \"Myrsky\nKiinanmerellä on tietysti raju niin kauan kuin sitä kestää, mutta\nsellainen alus kuin _Sirdaren_ ei siitä paljon välitä.\"\n\nSenjälkeen poistui kapteeni Ross, eivätkä matkustajat enää häntä sinä\npäivänä nähneet.\n\nHänen armonsa antoi puheenaiheen jäädä ja mittaili miss Deanea\nlorgnettinsa läpi.\n\n\"Sir Arthurilla on kai aikomus tulla kesäkuussa kotiin Englantiin,\nluulen kuulleeni?\" sanoi hän.\n\nIris oli harvinaisen terve nuori nainen. Hänen huomionsa oli tällä\nhetkellä kiintynyt suureen banaaniin ja hän nyökkäsi iloisesti.\n\n\"Te oleskelette hänen tuloonsa asti kai sukulaisten luona?\" jatkoi lady\nTozer.\n\n\"Sukulaisten? -- Niitä meillä ei ole ketään -- tarkoitan sellaisia,\njoiden kanssa erityisesti seurustelisimme. Pysähdyn pariksi päiväksi\nLontooseen neuvotellakseni ompelijattareni kanssa ja matkustan sitten\nsuoraan Heimdaleen, maatilallemme Yorkshireen.\"\n\n\"Mutta teillähän pitää tietysti olla seuranainen?\"\n\n\"Seuranainen? Rakas lady Tozer, tekikö isäni teihin sellaisen\nvaikutuksen, että hän sallisi ikävän, lihavan vanhan naisen tehdä\nelämäni sietämättömäksi?\"\n\nKorko vastauksessa oli sanalla \"lihava\". Mutta Iris ei ollut tottunut\nolemaan ristikuulustelussa.\n\nKolmikuukautisella saarella oleskeluaikanaan oli hän oppinut välttämään\nlady Tozeria. Täällä se kuitenkin oli mahdotonta ja vanha nainen\npureutui häneen kiinni kuin iilimato. Miss Iris Dean oli makupala\nsellaisille, jotka pitävät juoruamisesta. Ei vielä kahtakymmentäyhtä\ntäyttänyt, isä rikas baronetti, joka vallitsi kokonaista laivastoa\nkomeita aluksia -- m.m. Sirdarenia --; tyttö, joka oli ollut isänsä\nkodin hallitsijattarena siitä saakka kun tuli Dresdenistä kolme vuotta\nsitten -- nuori, rikas, kaunis -- siinä yhdistelmä, joka sai miehet\nkiittämään lempeää sallimusta ja naiset pakahtumaan kateudesta.\n\nSir Arthuria pidättivät liikeasiat, mutta hän ei tahtonut jättää Iristä\nalttiiksi vaaralliselle kiinalaiselle keväälle, joten he erosivat\nkyyneleet silmissä ja Iris uskottiin kapteenin hoitoon.\n\n\"Arvelen sir Arthurin teidän tulevaa avioliittoanne silmälläpitäen\nhaluavan, että tottuisitte olemaan itsenäinen\", jatkoi lady Tozer.\n\n\"Minun -- tulevaa -- avioliittoani!\" huudahti Iris suunnattoman\nhämmästyneenä.\n\n\"Niin. Eikö ole totta, että aiotte avioliittoon lordi Ventnorin kanssa?\"\n\nEräs juuri ohikulkeva tarjoilija kuuli suoraan asiaan käyvän kysymyksen.\n\nSillä oli omituinen vaikutus häneen. Hän tuijotti miss Deaneen ja\nunohti itsensä siihen määrin, että antoi jäätelömaljakon levätä sir\nJohn Tozerin kaljulla päälaella.\n\nIris ei voinut olla huomaamatta hänen kummallista käytöstään.\nTavallinen hyvä tuuli karkoitti hänen lady Tozerin ristikuulustelun\njohdosta tuntemansa vihan.\n\n\"Se ehkä tulee minun onnelliseksi kohtalokseni\", sanoi hän iloisesti,\n\"mutta lordi Ventnor ei ole kosinut minua.\"\n\n\"Peijakas! Mitä te teette, pässinpää\", huusi sir John kun jäätelö alkoi\nsulaa.\n\nKohtaus huvitti niitä matkustajia, jotka istuivat kyllin lähellä\nnähdäkseen sen. Mutta ylitarjoilija juoksi esiin kalpeana raivosta ja\nsähisi: \"Ilmoittautukaa toisen luokan ruokasaliin palvelukseen tänä\niltana!\" Ja hän töyttäsi käskynalaisensa syrjään sir Johnin tuolin\nluota.\n\nMiss Deane nousi ylös reippautta säteillen.\n\n\"Olkaa hyvä, älkääkä rangaisko miestä, mr Jones\", sanoi hän\nrakastettavasti. \"Se oli selvä onnettomuus. Hän hämmästyi niin. Hänen\nsijassaan olisin kaatanut koko maljakon.\"\n\nYlitarjoilija vaikeni. Hän ei oikein tiennyt mitä oli tapahtunut, mutta\nniin merkittävä henkilö kuin sir John Tozer olikin, oli kuitenkin\nlaivan omistajan tytär vielä merkittävämpi.\n\n\"Kyllä, miss, kyllä!\" vastasi hän sekä lisäsi sitten luottavasti: \"On\nhyvin ikävää tarjoilijalle tulla lähetetyksi toiseen luokkaan, miss.\nMatkustajien juomarahoissa on niin suuri ero.\"\n\nTyttö hymyili ja kumartui sir Johnin puoleen, joka kuivasi\nruokaliinalla niskaansa.\n\n\"Te annatte hänelle anteeksi, eikö niin?\" kuiskasi hän. \"En tiedä\nminkävuoksi, mutta miesraukka tarkasteli minua niin, ettei nähnyt mitä\nteki.\"\n\nSir John tuli heti lempeämmäksi.\n\nYht'äkkiä tunsivat matkustajat vaipuvansa ikäänkuin alus olisi\nmuuttunut suureksi hissiksi. He tarttuivat kovasti tuoleihinsa, jotka\nnatisivat ja koettivat pyörähtää nurin, samalla kun avonaisesta\nluukusta räiskähti vesiryöppy sisään.\n\n\"Kas niin!\" huudahti hänen armonsa. \"Tiesin, että joutuisimme myrskyyn,\nvaikka kapteeni Ross uskotteli -- John, vie minut heti hyttiini!\"\n\nPitkät, tummat aallot liukuivat äänettömästi ohi laivan. Miehistö oli\ntäydessä työssä. Laskarit juoksivat edestakaisin totellen puosmannin ja\npäälliköittensä pillien vihellyksiä.\n\nUpseerit valkoisissa univormuissaan kulkivat edestakaisin.\nVahdinmuutossa huomasi Iris ensimmäisen upseerin olevan puettuna\nvanhaan siniseen pukuun ja kantavan käsivarrellaan öljytakkia\nkiivetessään komentosillalle.\n\nLuonto näytti oikulliselta ja levottomalta. Laiva tuntui olevan\nsamanlaisessa mielentilassa. Ilmassa oli varustautumisen ja\nkoettelemuksen tuntu. Kettingit kitisivät tavalla, jota tyttö ei ollut\nmilloinkaan ennen huomannut, ja myrskykannella juoksevien miesten\naskeleet kaikuivat raskailta ja kovilta.\n\nSoittokunnan eloisat säveleet eivät onnistuneet täyttämään salonkia.\n_Sirdaren_ taisteli päättävästi yltyvää myrskyä vastaan. Mutta\ntodellinen taistelu oli miellyttävämpää kuin seuraavien tuntien\ntuottama kauhea vaaran tunne. Koneen voimakas jyskytys, propellien\npyöriminen ja tasainen kulku läpi kuohun ja laineiden vaikutti\nrohkaisevasti ja luottamusta herättävästi.\n\nMiss Deane osoitti kestävänsä merenkäyntiä. Hän hymyili iloisesti\nlaivalääkärille kun tämä huomasi hänen katselevan monia tyhjiä paikkoja\npöydässä. Iris oli yksin ja lääkäri asettui hänen viereensä.\n\n\"Te tuotatte kunniaa yhtiölle -- olette oikea merenkuninkaan tytär\",\nsanoi lääkäri.\n\n\"Tohtori, puhutteko samalla tavoin kaikille naismatkustajille?\"\n\n\"En, en suinkaan! Liiankin usein voin pysyä totuudessa vain olemalla\nvaiti.\"\n\nIris nauroi. \"Jos jään kauaksi aikaa laivalle, niin menee pääni\npyörälle\", huudahti hän. \"Saan kuulla kohteliaisuuksia aina kapteenista\n--\"\n\n\"Lääkäriin saakka!\"\n\n\"Te olette luettelossa jo toisena!\"\n\nOikeastaan ajatteli hän jäätelöä kuljettavaa tarjoilijaa ja tämän\nhämmästystä kuullessaan mainittavan hänen otaksutusta kihlauksestaan.\nMies kiinnitti hänen mieltään. Hän näytti uraltaan suistuneelta\nherrasmieheltä. Ylitarjoilija seisoi lähellä ja hetken aikaa tuumi hän\nkysyä mihin rikollinen oli joutunut, mutta ei sitten välittänyt siitä.\nAsia oli liian jokapäiväinen.\n\nKovasti helisten vierivät porsliinit, lasit ja muut pöydällä olevat\nesineet tuulenpuoleiselle laidalle. Jos ei pöydillä olisi ollut\nvaralaitoja, olisi kaikki vierinyt lattialle. Eräs tarjoilija kaatui\ntäysinäisen tarjottimen kera ja toiset olivat pakoitettuja tarttumaan\ntuolien selustoihin pysyäkseen pystyssä. Eräs miehistä tarttui lähellä\nolevan naisen hiuksiin, naisen, joka jokaista ruokailua ennen omisti\nhiustensa järjestelylle tunnin. _Sirdaren_ koetti pyörähtää ympäri.\n\n\"Suunnanmuutos!\" huomautti tohtori. \"Tavallisesti on tapana välttää\nsitä matkustajien istuessa pöydässä, mutta rajumyrsky ei salli mitään\nkohteliaisuuksia.\"\n\n\"Minun on kiiruhdettava kannelle\", sanoi miss Deane.\n\n\"Ette voi päästä sinne ennenkuin huomenaamulla.\"\n\n\"Niinkö! Kapteeni Ross lupasi minulle -- se tahtoo sanoa, minä pyysin\nhäntä --\"\n\nTohtori hymyili. Iris oli niin ihastuttavan itsepäinen.\n\n\"Se on yksinkertaisesti mahdotonta. Ovet ovat suljetut. Laineet\nhuuhtovat kävelykantta joka minuutti. Yksi pelastusvenhe on\nryöstäytynyt irti ja useat kannatushirret ovat murskautuneet kuin\ntulitikut. Ensi kerran elämässänne, miss Deane, olette lukittujen ovien\ntakana.\"\n\nTyttö ehkä kalpeni hiukan, sillä tohtori lisäsi kiireesti:\n\n\"Ei tietystikään ole mitään vaaraa, ymmärrättehän, mutta nämä\nvarovaisuustoimenpiteet ovat välttämättömiä. Te ette arvatenkaan\npitäisi siitä, jos useita tonneja vettä syöksyisi alas\nsalonginportaita, vai miten?\"\n\n\"En, ehdottomasti en. Mutta ei ole hauskaa olla suljettuna suureen\nrautalaatikkoon, tohtori. Se muistuttaa suurta ruumisarkkua.\"\n\n\"Ei suinkaan! _Sirdaren_ on turvallisin alus mitä löytyy. Teidän\nisällänne on siinä suhteessa aina ollut erinomainen menettelytapa.\nLontoon Hongkong yhtiöllä ei kenties ole erittäin nopeakulkuisia\nlaivoja, mutta ne ovat merikelpoisia ja joka suhteessa hyvin\nvarustettuja.\"\n\n\"Onko monta matkustajaa sairaana?\"\n\n\"Ei, ainoastaan tavallinen määrä. Mutta ennen päivällistä sattui suuri\nonnettomuus.\"\n\n\"Varjelkoon! Mitä tapahtui?\"\n\n\"Muutamat laskarit joutuivat myrskylaineeseen. Eräältä murtui luu.\"\n\n\"Vieläkö muuta?\"\n\nTohtori epäröi. Hänen mieltään näytti kiinnittävän bourgougneviinin\nväri.\n\n\"En tunne vielä yksityiskohtia\", vastasi hän. \"Huomenna aamiaisen\njälkeen kerron teille kaikki.\"\n\nMahtava aalto oli temmannut etukanssista mukaansa toisen perämiehen ja\nneljä laskaria. Seuraava aalto sinkautti kaikki viisi takaisin kaidetta\nvasten. Eräs mustista merimiehistä jäi jalka murtuneena makaamaan\nkannelle. Toiset neljä musertuivat rautakaidetta vastaan ja katosivat.\n\nKone hiljentyi hetkeksi. Laiva alkoi kääntyä. Kapteeni Ross puri\nhampaitaan ja merkinantokello soitti: Täydellä vauhdilla!\n\nTohtori oli kutsuttu pois ja Iris oli ainoa nainen salongissa.\nIstuttuaan hetken katselemassa kortinpelaajia lähti hän hyttiinsä.\nSiellä tapasi hän kamarineitinsä ja erään siivoojattaren. Molemmat\nnaiset itkivät.\n\n\"Mikä on hätänä?\" kysyi Iris.\n\n\"Eräs hänen ystävättäristään oli naimisissa äskenhukkuneen miehen\nkanssa\", selitti kamarineito osoittaen siivoojatarta.\n\n\"Hukkuneen? Minkä miehen?\"\n\nJa vähitellen sai Iris tietää koko surullisen totuuden. Hän oli vähällä\npuhjeta kyyneliin. Hän muisti tohtorin epäröinnin ja omat sanansa\n\"suuresta ruumisarkusta.\"\n\nHän ei halunnut riisuutua. Kamarineiti pyysi itkien saada jäädä\nemäntänsä luo. Hän tahtoi levätä sohvalla.\n\nIris paneutui vuoteeseen ja koetteli lukea, mutta se oli hyvin vaikeaa.\nHänen katseensa harhaili paikasta paikkaan ja hän huomasi naurettavat\nliikkeet, joita koukuissa olevat vaatteet tekivät. Hän ei ollut\npeloissaan, vaan pikemmin kummastunut, sekä varustautunut vakaviin\ntapahtumiin.\n\nLopuksi hän kuitenkin nukahti ja hänen viimeinen selvä ajatuksensa oli\nkiitollisuudentunne siitä, että kone jatkoi jyskytystään sellaisella\nlujalla päättäväisyydellä.\n\nKun oli muutettu suuntaa ja _Sirdaren_ kulki länsietelään, katsoi\nkapteeni ilmapuntaria kerran puolessa tunnissa. Elohopea oli viimeisten\nkahdentoista tunnin kuluessa laskenut pari tuumaa. Tavattoman matala\nilmanpaine aiheutti pilviä, jotka tekivät myrskyn tunnelman vielä\nvaikuttavammaksi.\n\nHeti puolenyön jälkeen osoitti ilmapuntari kohoamisen merkkejä. Kello\npuoli yksi kävi kohoaminen huomattavaksi ja samalla kääntyi tuuli äkkiä\nlänteen.\n\nKapteeni Ross hymyili väsyneesti. Hänen muotonsa valkeni. Hän napitti\nöljytakkinsa, heitti katseen kompassiin ja nyökkäsi hyväksyvästi.\n\n\"Hyvä on\", huusi hän torveen alaperämiehelle. \"Pitäkää sama suunta --\netelä 15 länsi.\"\n\n\"Etelä 15 länsi, sir\", huusi merimies vastaukseksi.\n\nKapteeni Ross söi muutamia voileipiä ja huuhtoi ne alas kylmällä\nteellä. Hän oli nälkäisempi kuin oli luullutkaan, sillä yhteentoista\ntuntiin ei hän ollut maistanut mitään. Hän tilasi puhetorvella lisää\nvoileipiä sekä kahvia.\n\nSitten alkoi hän tutkia karttaa ja ensimmäinen upseeri ryhtyi samaan\ntyöhön. Molemmat miehet tarkastelivat sitä hiljaisuuden vallitessa.\n\nVihdoin tarttui kapteeni Ross lyijykynään ja asetti sen eräälle\npisteelle 14° N ja 112° Ö välille.\n\n\"Olemme näillä tienoin\", sanoi hän.\n\nEnsimmäinen upseeri myönsi ja sanoi:\n\n\"Ei mitään teille tänä yönä, sir.\"\n\n\"Ei yhtään mitään. Se on kuitenkin onni tällaisella ilmalla.\nPäivänkoittoon voimme pitää niin kauas etelään kuin haluamme ja sitten\n-- -- Miltä näytti ulkona kun tulitte sisään?\"\n\n\"Hiukan paremmalta, arvelen.\"\n\n\"Olen käskenyt lisää virvokkeita. Ottakaamme pieni tähystys ennenkuin\nkäymme käsiksi niihin.\"\n\nMolemmat upseerit menivät myrskykannelle. Samalla hetkellä yritti tuuli\npyyhkäistä merikorttihytin kannelta. Vahtiupseeri näki sen ja nyökkäsi.\nEi hyödyttänyt koettaa puhua. Mutta ilma oli huomattavasti kirkkaampi.\n\nKaikki tuijottivat eteenpäin pimeyteen. He koettivat silmillään\nlävistää edessään olevaa verhoa. Äkkiä kuului edestä villi ulvonta.\nNuo kolme miestä tuijottivat kauhistuneina suureen, mastottomaan\nkiinalaisdsonkkaan, joka pyöri avuttomana aivan laivan edessä.\n\nKapteeni juoksi ohjaushyttiin ja ilmaisi vilkkain elein, että suunta\noli muutettava.\n\nVahtiupseeri asetti sähköosoittajan näyttämään \"seis!\" ja\n\"takaisin täydellä koneella!\" vetäen samalla vapaalla kädellään\nmerkinantokädensijasta ja käheä varoitus saattoi tarjoilijat\njuosten kiiruhtamaan ilmaluukkuja sulkemaan. Ensimmäinen upseeri\njuoksi alatuulenpuoleiselle laidalle, sillä _Sirdaren_ totteli\nsilmänräpäyksessä peräsintä ja näytti selviytyvän dsonkasta kuin\ntaikaiskulla.\n\nKaikki tapahtui niin nopeasti, että dsonkka liukui ohi laivan käheän\nmerkinannon vielä kaikuessa. Ensimmäinen upseeri, joka oli liittynyt\npäällikköönsä, katsoi dsonkkaraukkaa. He näkivät miehistön tarrautuneen\nkorkealla esikannella olevaan vintturiin. Dsonkka oli lastattu\ntukeilla. Vaikkakin vettä täynnä, ei se voinut upota, jos vain pysyi\nkoossa.\n\nMahtava laine heitti sen etemmäksi laivasta ja sinkautti sitten\nvastustamattomalla voimalla takaisin. _Sirdaren_ oli juuri\nlopettamaisillaan käännöksen ja propelli pyöri ylhäällä ilmassa --\nsillä kolmas upseeri oli käskenyt täydellä vauhdilla eteenpäin! -- kun\nkömpelö dsonkka antoi hirmuisen iskun _Sirdarenin_ peräpuoleen, löi irti\npropellin ja särki peräsimen.\n\nKone jyskytti tavattomasti ennenkuin koneenkäyttäjä sai sen\npysähtymään. Dsonkka katosi aaltoihin ja kaunis laiva, joka muutamia\nsekuntteja sitten oli ollut täynnä voimaa, kamppaili kuin haavoitettu\nLeviathan kostonhaluisen vihollisen käsissä.\n\nMutta rohkeat, taitavasti johdetut miehet ponnistivat voimiaan\ntorjuakseen äärimmäisen onnettomuuden.\n\nNopeasti asetettiin etumastoon purje, ja meriankkuri laitettiin kuntoon\nheti kun huomattiin, ettei peräsin toiminut. Säännöllisin väliajoin\nlaskettiin raketteja siinä heikossa toivossa, että ne herättäisivät\njonkun muun laivan huomiota ja tämä seuraisi jäljestä sekä antaisi\nmyrskyn lakattua apua.\n\nKun kapteeni oli varmistautunut siitä, ettei laiva ollut saanut vuotoa,\nvaan vahingot olivat ulkopuolella, avattiin varmuusovet ja matkustajat\npäästettiin salonkiin, säteilevään palatsiin, jossa ei huomannut\njälkeäkään myrskystä eikä vaurioista.\n\nKapteeni Ross tuli itse sanomaan vaiteliaille miehille ja\nkalpeille naisille muutamia rauhoittavia sanoja. Hän kertoi heille\ntotuudenmukaisesti mitä oli tapahtunut.\n\nTunnit kuluivat hitaasti. Kaikki olivat halukkaat pääsemään kannelle\nheittääkseen silmäyksen ulkona oleviin tuntemattomiin vaaroihin.\nMutta kun se ei voinut tulla kysymykseen, istuvat he pöydän ympärille\ninnokkaasti pohtimaan tilannetta.\n\nMuutamat varovaiset sielut menivät hytteihinsä ottamaan ylleen\narvoesineensä siltä varalta, että jotain odottamatonta vielä\ntapahtuisi. Toiset, rohkeammat, menivät sensijaan uudelleen levolle.\n\nSillä aikaa olivat kapteeni ja ensimmäinen upseeri ohjaushytissä, jossa\nhe innokkaasti tutkivat merikortteja ja keskustelivat uudesta vaarasta,\njoka uhkaavana sukelsi heidän eteensä. Laiva oli ollut onnettomuuden\nsattuessa kaukana tavalliselta kulkuväylältään. He laskivat sen nyt\nkulkevan yhdentoista meripenikulman nopeudella tunnissa kohti tunnetun\nmaailman vaarallisinta paikkaa, Kiinan meren eteläisintä osaa, joka oli\ntäynnä lukemattomia kallioita, kiviä ja salakareja.\n\nEi ollut kuitenkaan tehtävissä mitään muuta, kuin niin huomaamatta kuin\nsuinkin ryhtyä muutamiin varovaisuustoimenpiteisiin ja luottaa sitten\nkohtaloon. Ankkurin heittäminen ja koetteleminen sen varassa kestää\nmyrskyä ei heidän nykyisessä tilassaan voinut tulla kysymykseen.\n\nKello tuli kaksi, kolme, neljä. Puolen tunnin kuluttua koittaisi päivä.\nIlmapuntari nousi nopeasti. Myrskyn keskus oli mennyt ohi. Jälellä\nolivat vain mahtavat laineet ja raivokas, mutta tasainen tuuli.\n\nKapteeni Ross astui kahdennenkymmenennen kerran ohjaushyttiin.\n\nHän näytti monta vuotta vanhemmalta. Hymyilevä, komea upseeri oli\nmuuttunut masentuneeksi, hiljaiseksi mieheksi. Hän oli muuttunut\nyhdessä laivansa kanssa.\n\n\"On mahdotonta nähdä eteensä kahta jalkaa\", uskoi hän lähimmälle\nmiehelleen. \"En ole koko elämässäni ollut näin huolissani. Jumalan\nkiitos, että yö lähenee loppuaan. Päivänkoitossa ehkä --\".\n\nHänen viimeisissä sanoissaan oli rukousta ja toivoa. Mutta hänen vielä\npuhuessaan näytti laiva kohoavan ilmaan.\n\nSilmänräpäystä myöhemmin kuului räiskettä ja rautojen katkeilemista.\nKaikki, jotka sattumalta eivät pitäneet lujasti kiinni, kaatuivat.\nKansi taipui, samalla kun aallot, jotka uudistuneella raivolla löivät\nuutta estettä vastaan, tukahduttivat laskarien huudot.\n\n_Sirdaren_ oli lopettanut viimeisen retkensä. Nyt se oli rikkoutunut\nhylky. Se riippui karilla muutaman sekunnin. Silloin tarttui uusi laine\nsuureen laivaan, kuljetti sitä jonkun matkaa ja paiskasi kallioihin.\nSen selkä taittui. Se katkesi kahteen osaan. Molemmat osat kääntyivät\nylösalaisin ja kaikki -- mastot, savupiiput, veneet, ja jokainen elävä\nsielu joutui kuohuvaan vesi- ja vaahtopyörteeseen, joka heidät nielasi.\n\n\n\n\nII.\n\nPelastuneet.\n\n\nKun _Sirdaren_ katkesi keskeltä, halkesi salongin lattia mahtavalla\nräiskeellä. Liian huumautuneina voidakseen lausua edes rukousta\nlensivät miehet ja naiset sikin sokin. Iris tempautui kauhistuneen\nkamarineitinsä otteesta, putosi käytävään ja olisi mennyt laivan mukana\npohjaan, jollei eräs kajuutanportaihin nojaava merimies olisi tarttunut\nhäneen.\n\nMies ei ymmärtänyt mitä oli tapahtunut. Itsesäilytysvaiston ajamana\ntarttui hän laivan törmätessä kivelle ensimmäiseen tukeen. Samoin\nsaattoi vaistomainen auttamisenhalu hänet ojentamaan vasemman kätensä\nja tarttumaan tytön vyötäisiin kun tämä vieri ohi. Onnellisen sattuman\nkautta olivat he tuulenpuoleisella laidalla, sillä epäröityään kauhean\nsekunnin kallistui laiva alatuuleen.\n\nMies ei ollut valmistautunut tähän. Samalla hetkellä kun portaat\nkallistuivat, kadotti hän tasapainonsa; molemmat lennähtivät\nvoimakkaasti luukun kautta ulos ja katosivat kiehuvaan aallokkoon.\nSellaisissa olosuhteissa oli mahdotonta ajatella. Sarja vaikutelmia,\njoukko epäselviä kuvia kiintyi sieluun ja selveni myöhemmin\ntuskallisina muistoina. Pelko, epätoivo, hämmästys -- ei mitään\nnäistä tunteista ollut olemassa. Hän tiesi ainoastaan, että elotonta\nnaisruumista -- sillä onneksi oli Iris pyörtynyt -- täytyi pidellä\nlujasti kunnes kuolema sen häneltä tempaisi. Hän palasi tietoisuuteen\nkuohuvassa meressä ja tunsi jalkojensa alla jotain, joka muistutti\nviettävää kalliota. Hän kohosi vedestä ja luuli tuntevansa jälleen\nohjaushyttiä kannattavan pylvään, joka yhdessä ohjaushytin kanssa oli\nrepeytynyt irti.\n\nVapaalla kädellään tarttui hän tähän odottamattomaan tukeen. Lyhyen\nhetken oli hänellä hämärä tietoisuus laivan haaksirikosta. Sekä keula-\nettä peräpuoli olivat ilmanpaineesta räjähtäneet. Hylynsirpaleet ja\nihmisruumiit singahtivat sinne tänne. Meri jymisi kallioita vastaan\nkymmenentuhannen mahtavan rautavasaran lailla.\n\nUnivormupukuinen mies -- hän arveli sen olevan kapteenin -- ojensi\nkätensä tarttuakseen pylvääseen, joka kannatti merimiestä ja tyttöä,\nmutta kateellinen aalto kohotti puun ja lennätti miehen tiedottomine\ntaakkoineen takaisin syvyyteen. Hän taisteli elämästä epätoivon\nvimmalla. Nyt oli loppu varmasti käsissä. Mutta ei, hänen polvensa\nnojasi musiikkisalongin kattoa vastaan ja hän sai hengähdysaikaa.\nSuurin vaikeus oli hengittämisessä, niin tiheää oli kuohu, jonka läpi\nhän ajautui. Mutta tässäkin kauheassa silmänräpäyksessä säilytti hän\nmielenmalttinsa. Tiedottoman tytön suonenvedontapaiset rinnan liikkeet\nosoittivat hänen olevan tukehtumaisillaan. Äärimmilleen ponnistaen\nkäänsi hän tytön siten, että suojasi häntä omalla ruumiillaan.\n\nSe näytti tuottavan helpotusta ja tällä hetkellä luuli merimies\ntuntevansa hänet. Hänellä ei ollut kuitenkaan kykyä selvästi\najattelemaan. Samalla hetkellä, kun hän epäselvästi pääsi perille\nnaisen henkilöllisyydestä, kadotti heikko tuki, johon hän nojasi,\ntasapainon, ja epätasainen taistelu alkoi jälleen.\n\nTällä kertaa tapasivat hänen jalkansa jotain turvallisen kiinteätä.\nHän paiskautui eteenpäin ja tunsi jälleen saman kiinteän ja lujan\npohjan. Hänen sielunkykynsä heräsivät. Siinä oli hiekkaa. Pelastuksen\ntoivon kannustamana taisteli hän kuin hullu. Hän kaatui usein; kolme\nkertaa koetti takaisin virtaava vesi viedä hänet mukanaan, mutta hän\nponnisteli sokeasti edelleen kunnes jalat vajosivat pehmeään valkoiseen\nhiekkaan.\n\nHän kaatui kykenemättä enää nousemaan. Ponnistaen viimeiset voimansa\nveti hän tytön lähelleen ja siinä lepäsivät molemmat mistään\nvälittämättä.\n\nMiten kauan mies siinä makasi, saattoi hän jälkeenpäin vain arvailla.\n_Sirdaren_ vajosi pohjaan juuri ennen päivänkoittoa ja merimies näki\ntajuntansa palattua pienen auringonsäteen pilkistävän pilvien välitse\nidässä; myrsky oli alkanut vaimentua.\n\nHän kohottautui hitaasti ja vaivaloisesti istumaan. Heti alettuaan\nliikkua tunsi hän pahoinvointia, sillä hän oli niellyt paljon\nsuolavettä, ja vasta saatuaan sen pois saattoi hän ajatella tyttöä.\nTämä makasi vielä kasvot hiekkaa vasten.\n\nKaikkien pakoittavien jäsentensä väristessä lankesi hän toiselle\npolvelleen ja kohotti hellästi Iriksen pään ja olkapäät ylös. Tytön\nsilmät olivat suletut, huulet ja hampaat lujasti yhteenpuristetut --\nseikka, jota hän epäilemättä sai kiittää hengestään, sillä muussa\ntapauksessa olisi hän tukehtunut; -- hänen kalpeutensa oli sitä lajia,\njoka näytti todistavan kuolemaa.\n\nEpätoivon elein pyyhkäisi mies takinhihalla silmiään paremmin\nnähdäkseen. Sitten koetti hän vapisevin käsin avata tytön puseron\nkaulusta ja nyöriliivejä. Hänellä oli hämärä käsitys siitä, että\nniin oli pyörtyneiden naisten kanssa meneteltävä ja hän oli vakaasti\npäättänyt palauttaa Iris Deanen tajuihinsa. Hänen työtään vaikeutti\nvyö, jonka hän katkaisi veitsellään.\n\nSilloin vasta huomasi hän oikean kätensä etusormen kynnen repeytyneen\nirti, luultavasti koettaessaan pitää kiinni epävarmasta tuesta, joka\noli niin merkittävästi vaikuttanut hänen pelastukseensa. Kynsi riippui\nyhä lihariekaleessa kiinni estäen käden käyttöä. Ilman epäröimistä puri\nhän hampaillaan siihen ja repäisi irti.\n\nAikoessaan senjälkeen ruveta huolehtimaan tytöstä, huomasi hän\nihmeekseen tämän loikovan avoimin silmin ja katsovan häneen. Tyttö oli\ntäydessä tajussaan ja oli nähnyt hänen omituisen käyttäytymisensä.\n\n\"Jumalan kiitos, te olette elossa!\" huudahti merimies käheästi.\n\n\"Miksikä niin teitte? Minkävuoksi repäisitte kynnen?\" kuiskasi tyttö.\n\n\"Se oli tiellä. Halusin leikata vaatteenne auki vyötäisiltä. Olitte\npyörtynyt ja aioin avata nyöriliivinne.\"\n\nIriksen väri palasi huomattavan nopeasti.\n\nHän koetti kohottautua ja kädet yrittivät vaistomaisesti järjestää\npukua.\n\n\"Naurettavaa!\" huudahti hän hämillään.\n\n\"Luuletteko voivanne maata siinä kunnes hankin hiukan vettä?\" kysyi\nmies levottomasti.\n\nIris nyökkäsi ja sulki silmänsä. Se johtui vain siitä, että suolainen\nmerivesi kirveli kovasti silmiä, mutta merimies luuli hänen pyörtyvän\nuudelleen.\n\n\"Koettakaa olla pyörtymättä\", sanoi hän. \"Eikö ole parasta, jos avaan\nvaatteenne?\"\n\n\"Ei, ei\", mutisi Iris. \"Silmiäni vain kirveltää, siinä kaikki. Eikö ole\n-- yhtään -- vettä?\"\n\nMies laski hellästi hänen päänsä hiekalle ja nousi ylös. Hänen\nensimmäinen silmäyksensä koski merta. Hän näki jotain, joka sai hänet\nhämmästyksestä säpsähtämään. Meri vyöryi yhä edelleen yli riuttojen,\njotka sulkivat sisäänsä pienen lahdelman. Vastakohta myrskyävän meren\nja tyynen, rauhallisen lahden välillä oli kummastuttava.\n\nMerellä ei näkynyt jälkeäkään _Sirdarenista_, mutta ranta oli\nkaikkialla pirstaleiden peitossa ja -- kauheata -- useita elottomia\nihmisruumiita oli heittynyt sikin sokin rannalle laivanjäännösten\njoukkoon.\n\nTämä huomio sai hänet toimimaan. Hän kääntyi heittääkseen silmäyksen\nmaahan, johon avuttomine seuralaisineen oli joutunut. Suureksi\nhelpotuksekseen huomasi hän sen olevan vuorista ja metsänpeittämää.\nHän tiesi, ettei laiva ollut voinut ajautua Borneoon, joka oli kaukana\netelässä. Tämän täytyi olla joku niistä Kiinan meressä olevista\nsadoista saarista, joilla kalastajat käyvät. Todennäköisesti oli se\nasuttu, vaikkakin tuntui kummalliselta, etteivät saaren asujamet olleet\nnäyttäytyneet. Joka tapauksessa oli täällä vettä ja jotain syömistä.\n\nMutta ennen vedenetsintään lähtemistä oli suoritettava kaksi asiaa.\nTyttö oli muutettava pois nykyisestä paikastaan. Olisi liian julmaa\nantaa hänen nähdä rannalla olevia ruumiita.\n\nHän kumartui tytön puoleen ja sanoi lempeästi: \"Teidän täytyy antaa\nminun kantaa itsenne kauemmaksi maalle.\"\n\nSitten otti hän tytön käsivarsilleen ja kantoi erään hiekasta kohoavan\nkiven taa, joka suojasi tuulelta ja rannan tarjoamalta näyltä.\n\n\"Minua paleltaa ja olen niin väsynyt\", mutisi Iris. \"Eikö ole yhtään\nvettä? Kaulassani tuntuu niin kipeältä.\"\n\n\"Koettakaa maata hiljaa muutamia minuutteja. Teidän ei tarvitse kärsiä\nkauan. Tulen heti takaisin.\"\n\nHänen oma kurkkunsa ja silmänsä kirvelivät kuin tulessa suolavedestä,\nmutta siitä huolimatta juoksi hän ensiksi lagunin rannalle. Siellä oli\nkaikkiaan neljätoista ruumista. Miesten joukossa oli laivalääkäri,\nensimmäinen upseeri ja sir John Tozer.\n\nMerimies ei osoittanut mitään näkyvää liikutusta tutkiessaan heitä.\nVakuuttauduttuaan siitä, ettei voinut auttaa ketään näistä vaiteliaista\nolennoista, meni hän lähintä metsää kohden. Hän ei tiennyt kuinka\npitkäaikaiseksi vedenetsintä tulisi ja hänelle oli mitä tärkeintä sen\nlöytäminen.\n\nTultuaan likimmäisten puiden luo päästi hän ilohuudon. Siellä\nkasvoi suuri joukko saniaiskasveja, joiden suuret kääntyneet lehdet\nmuistuttivat teekuppia ja sisälsivät sadevettä, johon oli senlisäksi\nsekaantunut niiden omaa hyvältämaistuvaa mehua.\n\nHän leikkasi veitsellään kaksi lehteä noituen samalla vahingoittunutta\nsormeaan ja kiiruhti Iriksen luo kalliine juomineen. Iris onnistui\nnousemaan käsivarsiensa varaan ja hänen silmänsä loistivat toivosta\nsaada jotain virkistävää. Hän joi nopeasti molempien lehtien sisällön.\n\n\"Miten kummallinen maku\", sanoi hän sitten. \"Mitä se on?\"\n\nMutta into, jolla Iris sammutti janonsa, muistutti merimiestä omista\nsilmänräpäykseksi unohtuneista tuskistaan. Hänen kielensä tuntui\nturpoavan ja hänen oli mahdotonta vastata.\n\n\"Te ette ole juoneet mitään itse!\" huudahti Iris. \"Menkää heti juomaan.\nJa olkaa ystävällinen ja tuokaa minullekin vielä vähän.\"\n\nHänen ei tarvinnut sanoa sitä kahta kertaa. Juotuaan kiireesti\nmuutamien lehtien sisällyksen, palasi merimies Iriksen luo tuoden lisää\nvettä. Tyttö oli nyt noussut istumaan. Aurinko loisti majesteetillisena\npilvien välitse ja jäsenet saivat lämpöä ja jäntevyyttä.\n\n\"Mitä tämä on?\" kysyi hän juotuaan vielä kerran.\n\n\"Saniaiskasvin vettä. Luonto ei ole aina julma. Ollessaan erinomaisen\njalossa mielentilassa keksi se tämän tavan säilyttää vettä.\"\n\nMiss Deane ojensi kätensä saadakseen lisää.\n\n\"Ei, madame\", sanoi merimies äänessään kunnioitusta ja päättäväisyyttä.\n\"Ei enempää tällä kertaa. Ensiksi on minun hankittava jotain syötävää.\"\n\n\"Laiva on uponnut?\" sanoi Iris hetken vaiettuaan.\n\n\"Niin, madame.\"\n\n\"Ja me olemme ainoat pelastuneet?\"\n\n\"Pelkään niin olevan.\"\n\n\"Onko tämä asumaton saari?\"\n\n\"En usko, madame. Se on ehkä tilapäisesti asumaton, mutta kiinalaiset\nkalastajat tulevat näille seuduille kokoamaan kilpikonnia ja\n_beche-de-meriä_. En ole nähnyt meitä itseämme lukuunottamatta\nainoatakaan elävää olentoa, mutta asukkaat voivat oleskella saaren\neteläosassa.\"\n\n\"Ei voi olla mahdollista\", jatkoi Iris hetken kuluttua, \"että\n_Sirdarenin_ kokoinen laiva on murskautunut.\"\n\nMerimies vastasi tyynesti:\n\n\"Se on vain liiankin totta, madame. Te ette tiedä kuinka se tapahtui\n-- se kävi niin nopeasti. Onneksi kadotitte te tajuntanne.\"\n\n\"Kuinka sen tiedätte\", kysyi tyttö nopeasti.\n\n\"Minä -- niin -- olin sattumalta teidän läheisyydessänne, madame, kun\nlaiva murskautui ja me -- tulimme heitetyksi yhdessä maihin.\"\n\nIris kohottautui ja katsoi häneen. \"Nyt muistan\", huudahti hän. \"Te\ntartuitte minuun kaatuessani käytävään. Putosimme mereen laivan\nhajotessa. Olette pelastanut henkeni. Jos ei teitä olisi ollut, en\nolisi päässyt hengissä.\"\n\nHän tarkasti miestä vakavasti nähdessään punan kohoavan tämän suolan ja\nhiekan peittämille kasvoille.\n\n\"Ei, mutta\", huudahti hän äkkiä, \"tehän olette tarjoilija, jonka eilen\nhuomasin salongissa. Mistä johtuu, että olette merimiehen puvussa?\"\n\n\"Myrskyn aikana sattui laivalla onnettomuus, madame. Olen sangen hyvä\nmerimies, mutta huono tarjoilija ja pyysin tulla muutetuksi. Koska\nmiehistö ei ollut täysilukuinen, suostuttiin pyyntööni.\"\n\nIris tarkasteli häntä hyvin huomaavasti.\n\n\"Te pelastitte henkeni\", toisti hän hitaasti. Sitten juolahtivat hänen\nmieleensä kapteeni Ross, sir John, lady Tozer, tohtori, kamarineiti\nja kaikki muut. Olivatko kaikki tosiaankin kuolleet? Hänen huulensa\nvärisivät ja silmät täyttyivät kyynelin.\n\n\"Onko todellakin totta, että kaikki meitä lukuunottamatta ovat\nhukkuneet?\" kysyi hän katkonaisella äänellä.\n\n\"Onnettomuudeksi ei siitä voi olla pienintäkään epäilyä\", vastasi\nmerimies alasluoduin katsein.\n\n\"Oletteko siitä ihan, ihan varma?\"\n\n\"Kyllä -- ainakin muutamien suhteen!\" Vasten tahtoaan kääntyi hän\nrannalle.\n\nIris ymmärsi. Hän laskeutui polvilleen, painoi kädet kasvoilleen ja\npurskahti kovaan itkuun. Mies kumartui hänen puoleensa katseessaan\nsanomatonta osanottoa ja aikoi laskea kätensä hänen olalleen, mutta\npidättäytyi äkkiä. Jokin oli tehnyt tämän miehen kovaksi. Hänelle\nmaksoi ponnistusta välinpitämättömänä pysyminen, mutta se onnistui. Hän\npuristi huulensa yhteen ja lempeä ilme kasvoilta katosi.\n\n\"Kas niin, rakas madameni\", huudahti hän teeskennellyn reippaalla\näänellä, \"teidän on rauhoituttava. Haaksirikossa on samoin kuin\nsodassakin. Me olemme elossa ja meidän on koetettava selviytyä.\nKadonneita me emme voi auttaa.\"\n\n\"Mutta osanottoa voimme tuntea\" vaikeroi Iris katsoen häneen\nkyynelten täyttämin silmin. Ei edes tälläkään hetkellä hän voinut\nolla kummastelematta, että tämä merimies, joka puhui kuin sivistynyt\nmies, mutta koetteli jäljitellä alemman luokan tapoja, oli mitä\nritarillisimmin pelastanut hänen henkensä ja auttanut häntä, vaikka\nitse oli vielä enemmän avun tarpeessa.\n\nMies odotti vaieten kunnes hänen nyyhkytyksensä lakkasivat.\n\n\"Ja nyt, madame\", sanoi hän, \"on tärkeintä saada jotain ruokaa. En\njätä teitä mielelläni yksin ennenkuin olemme oppineet tuntemaan\noleskelupaikkamme paremmin. Jaksatteko kulkea vähän matkaa metsään\npäin, vai kannanko teitä?\"\n\nIris nousi heti ja työnsi uhmaavasti hiuksensa taapäin.\n\n\"Tietysti voin kulkea\", vastasi hän. \"Mitä ehdotatte tehtäväksi?\"\n\n\"Niin, madame --\"\n\n\"Mikä on nimenne?\" keskeytti Iris käskevästi.\n\n\"Jenks, madame -- Robert Jenks.\"\n\n\"Kiitos! Kuulkaa nyt, Robert Jenks. Minä olen miss Iris Deane. Laivalla\nolin minä matkustajana ja te tarjoilijana -- toisin sanoen, siksi kun\nrupesitte merimieheksi. Täällä olemme onnettomuustovereita, mutta\nte olette johtaja -- minä olen aivan avuton. Voin auttaa teitä vain\nantamienne ohjeiden mukaan, enkä siis halua enää hetkeäkään tulla\nkutsutuksi 'madameksi'. Ymmärrättekö?\"\n\nMr Robert Jenks tunsi hänen suurten sinisten silmiensä katselevan\nitseään ja tukahdutti hymyilyn. Tyttö oli yhä hermostunut, täytyi tehdä\nhänen mielikseen.\n\n\"Kuten haluatte, miss Deane\", sanoi hän. \"Tosiasiaksi kuitenkin jää,\nettä meillä on paljon tehtävää ja että meidän on heti syötävä jotain.\"\n\n\"Mitä voimme syödä?\"\n\n\"Ottakaamme siitä selvää\", vastasi Robert Jenks, alkaen tarkastella\nlähimpiä puita.\n\nHe liikkuivat vaivaloisesti eteenpäin. Silloin tuli Iris ajatelleeksi\nharvinaista näkyä, joka oli osunut hänen silmiinsä tajunnan palatessa.\n\n\"Olette vahingoittanut sormenne\", sanoi hän. \"Näyttäkää se minulle.\"\n\nJenks ojensi oikean kätensä häneen katsomatta.\n\n\"Oi, raukkaa!\" huudahti Iris. \"Sitä pakottaa tietysti hirveästi.\"\n\nSitten repäsi hän riekaleen puvustaan ja sitoi sormen hellästi ja\nvarovasti.\n\n\"Kiitos!\" sanoi Jenks. Sitten päästi hän ilohuudon.\n\n\"Jupiterin kautta, miss Deane! Meillä on onnea! Tässä on mainio\npisankipuu!\"\n\nVaikkakin hedelmät tuskin olivat kypsiä, söivät he niitä ahnaasti.\nVihdoinkin oli heidän nälkänsä jonkunverran vaimentunut.\n\n\"Nyt\", selitti Jenks, \"on teidän levättävä täällä hetkinen. Aion mennä\ntakaisin rannalle. Teidän ei tarvitse olla peloissanne. Täällä ei ole\nmitään eläimiä, jotka voisivat teitä vahingoittaa, enkä minä viivy\nkauan.\"\n\n\"Mitä teette rannalla?\" kysyi Iris.\n\n\"Koetan pelastaa ruokatavaroita ja muuta.\"\n\n\"Enkö saa tulla mukaan? Saattaisin ehkä olla hiukan avuksi.\"\n\nJenks vastasi hitaasti:\n\n\"Olkaa kiltti ja tehkää mielikseni jäämällä tänne. Tulen takaisin pian\nja siellä tulee ehkä koko joukko työtä.\"\n\nIris ymmärsi hänen tarkoituksensa ja värähti.\n\n\"_Sitä_ en saattaisi tehdä\", mutisi hän. \"Minä pyörtyisin. Teidän\npoissaollessanne rukoilen heidän puolestaan -- onnettomien\nystäväraukkojeni puolesta.\"\n\nJenksin jättäessä hänet itki hän hiljaa.\n\nKun Robert Jenks tuli lagunille, pysähtyi hän äkkiä. Hän muisti\nvarmasti lukeneensa neljätoista ruumista. Nyt niitä oli vain\nkaksitoista. Kaksi laskaria, jotka olivat levänneet aivan lagunin\nrantakivillä, oli kadonnut.\n\nMihin he olivat joutuneet?\n\n\n\n\nIII.\n\nLöytö.\n\n\nMerimies ei kuluttanut aikaa ihmettelemiseen. Hän tutki innokkaasti\njokaista kadonneista laskareista jäänyttä jälkeä. Lopuksi tuli hän\nsiihen tulokseen, että voima, jota hän ei voinut ymmärtää, oli vetänyt\nruumiit kallioiden yli laguniin.\n\nNähtyään ne viimeksi puoli tuntia sitten olivat ne levänneet monta\njalkaa vesirajan yläpuolella. Tällä kohdalla oli ranta hyvin jyrkkää.\nHän saattoi katsoa syvälle kirkkaaseen veteen. Siellä ei näkynyt muuta\nkuin useita erilaisia pikkukaloja.\n\nTapahtuma kummastutti ja suututti häntä. Yhä ajatellen asiaa istuutui\nhän kivelle, otti kenkänsä ja tyhjensi niistä veden. Sukkansa asetti\nhän kalliolle kuivumaan.\n\nSe muistutti häntä miss Deanen tarpeista. Hän juoksi paikalle,\njosta saattoi huutaa tytölle neuvoakseen tätä hänen poissaollessaan\nkuivaamaan vaatteitaan. Hän vetäytyi nopeasti takaisin peljäten\ntulevansa nähdyksi, sillä Iris oli jo levittänyt suuren osan\nvaatteitaan auringonpaisteeseen.\n\nSenjälkeen ryhtyi hän epämiellyttävään, mutta välttämättömään työhön.\nEnsimmäisen upseerin ja tohtorin taskusta veti hän esille kaksi\nladattua revolveria toivoen etteivät patruunat olisi kastuneet. Peläten\nsäikäyttävänsä miss Deanea ei hän kuitenkaan uskaltanut niitä koetella.\n\nMolemmilla upseereilla oli lompakot, muistikirjat ja lyijykynät.\nToiseen muistikirjoista, jonka lehdet olivat kuivat, teki hän tarkan\nluettelon kuolleilta löytämistään rahoista ja arvoesineistä. Sen\njälkeen otti hän molemmilta kengät ja päällysvaatteet. Hän ei tiennyt\nkuinka kauaksi hänen ja tytön oli saarelle jäätävä, ja oli senvuoksi\nvälttämätöntä varustautua vaatteilla.\n\nSiitä huolimatta oli hänen hyvin vaikea ottaa naisten päällysvaatteet.\nSitten seisahtui hän tuumimaan kuinka menettelisi ruumiiden kanssa.\nHänen ensimmäinen ajatuksensa oli kaivaa laudanpätkällä suuri kuoppa,\nmutta ajatellessaan kuinka paljon työtä se vaatisi ja kuinka paljon\nhänelle ja hänen avuttomalle toverilleen kallisarvoista aikaa siihen\ntarvittaisiin, katsoi hän parhaaksi luopua aikomuksestaan.\n\nHän puri hampaat yhteen ja työnsi ruumiit, yhden kerrallaan, laguniin.\nNe eivät enää tulisi näkyviin. Hän oli melkein suunniltaan ja tunsi\ntehneensä ikäänkuin häpeällisen rikoksen, sillä tyyneen veteen\nmuodostui mustien terävien evien aikaansaamia väreitä. Hait olivat\ntäydessä toimessa.\n\nSenjälkeen hän ojentautui ja pudisti itseään kuin koira. Oli jälellä\nvielä paljon tehtävää. Hän kokosi vaatteet yhteen ja asetti niiden\nläheisyyteen rikkinäisen tavaralaatikon sirpaleita -- pettääkseen\nIristä. Tätä tehdessään potkaisi hän hiekasta esiin ruostuneen kris'in\n(malaijilaismiekan). Tämän aseen läsnäolo pelästytti häntä. Hän tutki\nsitä kauan ja pisti sen takaisin hiekkaan, niin ettei sitä näkynyt.\n\nPukeuduttuaan kuiviin sukkiin ja kenkiin palasi hän Iriksen luo.\n\n\"Oletteko valmis, miss Deane\", huusi hän iloisesti.\n\n\"Valmis! Minähän olen odottanut teitä?\"\n\nJenks naurahti itsekseen. \"Minun on pidettävä vaaria kielestäni, ettei\nse minua ilmaise\", ajatteli hän.\n\nIris tuli hänen luokseen. Jollain salaperäisellä tavalla oli tyttö\nsiistiytynyt melkoisesti, mutta vaatteissa näkyi reikiä.\n\n\"Jospa minulla vain olisi neulaa ja lankaa --\" alkoi Iris.\n\n\"Siinäkö kaikki?\" kysyi merimies alkaen kaivella taskujaan ja otti\nesille pienen rasian, joka sisälsi sormustimen, kuusi neulaa ja\nmuutamia lankakeriä. Rasia ja sen sisältö olivat märkiä, mutta tyttö\ntarttui tähän aarteeseen huoahtaen syvään helpotuksesta.\n\n\"Olkaa kiltti ja hankkikaa minulle nyt sähkösanoma-asema ja laiva!\"\nhuudahti hän.\n\nMerimiehen oli mahdoton vastustaa hänen tarttuvaa eloisuuttaan. Tällä\nkertaa nauroi hän koettamatta sitä salata.\n\n\"Otamme niistä selon, miss Deane. Mutta tahdotteko silläaikaa olla niin\nystävällinen ja käyttää tätä? Aurinko nousee nopeasti taivaalle.\"\n\nHän ojensi Irikselle öljylakin, jota käytti. Itselleen oli hän ottanut\ntoisen. Tytön katse tuli vakavaksi, sillä hän muisti merimiehen asian.\nMutta kun hän oli harvinaisen ymmärtäväinen nuori nainen, ei hän tehnyt\nmitään vastaväitteitä, vaan pakottautui solmimaan nyörit leuan alta.\n\nTullessaan rannalle huomasi hän vaatekasan rikkonaisen tavaralaatikon\nkeskellä. Tämä kuje ei häntä pettänyt. Mutta hän katsoi hyvin\nkiitollisena seuralaiseensa. Miten huoltapitävä tämä olikaan!\n\n\"Näen teillä olleen paljon työtä\", sanoi Iris nyökäten sille suunnalle,\njossa vaatteet ja kengät olivat.\n\n\"Niin\", sanoi merimies. \"Oli onni että löysin ne, eikö niin?\"\n\n\"Kyllä. Kun ne ovat oikein kuivuneet, käytän niistä osan. Mutta mihin\nryhdymme ensiksi?\"\n\n\"Kaikkein ensiksi, miss Deane, on meidän tutkittava maihin ajautuneet\ntavarat ja katsottava sisältäisikö laatikoista joku ruokatavaroita.\nToiseksi on meidän vedettävä kuivalle maalle kaikki, josta saattaa\nolla hyötyä. Kolmanneksi on meidän syötävä ja levättävä, ja lopuksi on\ntutkittava saari, ennenkuin tulee liian pimeä. Olen vakuutettu, että\nolemme täällä yksin. Tämä on hyvin pieni saari, ja jos täällä olisi\nollut kiinalaisia, olisivat he kauan sitten näyttäytyneet.\"\n\n\"Luuletteko siis meidän olevan pakoitettuja jäämään tänne kauaksi\naikaa?\"\n\n\"Sitä on mahdoton tietää. Apu saattaa tulla päivän kuluttua. Toiselta\npuolen -- on viisainta, miss Deane, varustautua pahimpaan.\"\n\n\"Tarkoitatteko, että meidän on kenties oltava täällä viikkoja -- ehkäpä\nkuukausia?\"\n\n\"Jos ajattelette muutamia tunteja taaksepäin, niin myönnätte olevan\nonnen, että yleensä olemme täällä.\"\n\n\"Älkää väistäkö kysymyksiäni, mr Jenks! Vastatkaa!\"\n\nMies kumarsi. \"Tosiasiat ovat nähtävissä, miss Deane. _Sirdarenin_\nuppoaminen ei varmastikaan tule tunnetuksi moneen päivään. Tullaan\narvelemaan konevian kohdanneen höyrylaivaa. Asiamiehet Singaporessa\nodottavat sähkösanomaa laivan olopaikasta. Myrsky on saattanut ajaa sen\nminne hyvänsä. Vihdoin lähettävät he laivan ottamaan selkoa asiasta\n-- teidän isänne levottomuus voi hiukan kiirehtiä sen lähettämistä.\nEtsijäretkikunnan on tutkittava koko Kiinan meri. Myrsky on saattanut\najaa vahingoittuneen laivan etelään, pohjoiseen, itään tahi länteen.\nKiinan, Jaavan, Borneon ja Filippiinien rantamat eivät ole varustettu\nsähkölangoilla. Sitäpaitsi on meidän otettava huomioon rantarosvot ja\nvillit kansanheimot.\"\n\n\"Lyhyesti ja selvästi\", jatkoi hän, \"meidän on kenties jäätävä tänne\nmoniksi päiviksi, ehkäpä kuukausiksi. Aina on tietysti mahdollisuus,\nettä meidät löydetään. Meidän on kuitenkin toimittava silmälläpitäen\npitkäaikaista tänne jäämistä. Puhun asianhaaroista sellaisina kuin ne\novat. Saaren lähempi tutkiminen saattaa kenties muuttaa mielipiteeni.\"\n\n\"Missä suhteessa?\"\n\nMerimies kääntyi osoittaen heidän takanaan olevaa puiden peittämää\nkukkulaa.\n\n\"Tuolta ylhäältä näemme kukaties toisia suurempia saaria. Siinä\ntapauksessa ovat ne varmasti asuttuja. Minua kummastuttaa ettei tämä\nsitä ole.\"\n\nHän vaikeni äkkiä. He kuluttivat turhaan aikaa. Ennenkuin Iris ehti\nauttaa oli hän vetänyt vedestä suuren, ehyen laatikon.\n\n\"Samppanjaa!\" sanoi hän. \"Vieläpä lisäksi hyvää merkkiä.\"\n\nTämä mies oli tosiaankin arvoitus. Hän puhui sivistyneen miehen\ntavoin, mutta käyttäytyi harkitun karkeasti luullessaan Iriksen häntä\ntarkkaavan. Tämä karkea kuori hämmästytti tyttöä.\n\nIris ryhtyi auttamaan sikäli kun voi. He saalistivat harvinaisen\nkokoelman. Laatikon samppanjaa, toisen konjakkia, kirjalaatikon,\nyökiikarin, kompassin, useita laatikoita laivakorppuja, suolan\npeittämiä, mutta kovuutensa vuoksi hyvin säilyneitä. Kaksi suurta\nlaatikkoa kinkkua pelastettiin hyvin säilyneinä ja senlisäksi muutamia\nsuuria vadin kansia, rautapata, joukko lankkuja ja nuoria.\n\nSitäpaitsi saivat he hyvin raskaan laatikon, joita eivät jaksaneet\nnostaa. Merimies etsi sopivan rautapalan, jolla mursi auki kannen --\nlaatikko sisälsi 500 Lee-Metford-kiväärin patruunaa.\n\n\"Ah\", huudahti hän. \"Nyt tarvitsemme joitakin kiväärejä.\"\n\n\"Mitä hyötyä meillä niistä olisi?\" kysyi Iris.\n\nMerimies kutsui itseään pöllöksi, mutta vastasi heti.\n\n\"Lintuja ampuaksemme tietenkin, miss Deane. Täällä on niitä paljon ja\nmonet syötäviä.\"\n\n\"Teillähän on kaksi revolveria ja patruunoita.\"\n\n\"Niin kyllä, mutta niitä ei voi käyttää metsästykseen.\"\n\nHe työskentelivät vaieten vielä tunnin. Aurinko läheni keskitaivasta\nja lämpö vaivasi sietämättömästi. Jenks otti kinkun, laivakorppuja,\najopuita ja kiikarin sekä pyysi miss Deanea seuraamaan mukana\nmetsänreunaan. Iris totteli lausumatta sanaakaan, vaikkakin kummasteli\nkuinka merimies aikoi sytyttää tulen. Avustaakseen jollain tavoin\ntulevan juhlan valmisteluissa, otti hän maljakon kannen ja pullon\nsamppanjaa.\n\nMerimies tarkasteli viimemainittua paheksuvin katsein.\n\n\"Ei niin kauan kuin aurinko on ylhäällä\", sanoi hän. \"Illalla se kyllä\non erinomaista\".\n\n\"Se oli teille aiottu\", sanoi Iris kylmästi. \"Minä en juo viiniä.\"\n\n\"Teidän on rikottava raittiuslupaustanne niin kauan kuin olette\ntäällä, miss Deane. Tällä leveysasteella on usein öisin hyvin kylmä.\nVilustuminen saattaisi aiheuttaa kuumeen, kenties kuoleman\".\n\n\"Kummallinen ihminen!\" mutisi tyttö.\n\nHän tarkkasi huolellisesti merimiehen valmistuksia. Tämä otti\nmuistikirjasta kuivan lehden, veti patruunasta kuulan ulos ja kasteli\nruudin. Siveltyään ruudinsekoitusta paperille asetti hän sen aurinkoon,\njossa se heti kuivui. Senjälkeen kokosi hän kuivia palmunoksia,\njotka asetti ajopuiden alle ja valitsi nuotiolleen varjoisan paikan.\nPistettyään paperin oksien väliin, kiersi hän kiikarista irti lasin\nja sitä polttolasina käyttäen sai muutaman minuutin kuluttua nuotion\nsyttymään. Terävien tikkujen avulla paistoi hän kinkkuviipaleita.\n\nIris unohti mielenkiinnosta kokonaan harminsa. Ilma täyttyi ruokahalua\nherättävällä tuoksulla.\n\n\"Voinko auttaa jotenkin?\" kysyi hän niin katuvalla äänellä, että Jenks\nnäytti suorastaan kummastuneelta.\n\n\"Kyllä\", vastasi puhuteltu osoittaen vadin kanteen. \"Jos puhdistatte\ntuon puseronne hihalla, niin se voi toimia lautasena. Aamiainen on\nvalmis.\"\n\nHän asetti korppujen päälle kinkkuviipaleita ja ojensi ne sekä\nkääntöveitsensä Irikselle.\n\n\"Minä käytän sormiani\", selitti Jenks. \"Se ei ole ensimmäinen kerta.\"\n\n\"Oletteko viettäneet seikkailurikasta elämää?\" kysyi Iris saadakseen\naikaan keskustelun.\n\n\"En\", mutisi toinen.\n\n\"Luulin sitä senvuoksi, että näytätte tuntevan kaikki mahdolliset\nkeinot, asiat ja esineet, joista minä en ole kuullut edes\npuhuttavankaan.\"\n\n\"Käristetyn kinkun -- ja korput -- esimerkiksi?\"\n\nToisessa tilaisuudessa olisi Iris nenästänyt häntä tästä vastauksesta,\nmutta nyt vastasi hän aivan tyynesti.\n\nSyötyään nousi merimies nopeasti ja otti esiin revolverin.\n\n\"Onko teillä mitään sitä vastaan, jos ammun laukauksen koetellakseni\npatruunia?\"\n\nIris nyökkäsi. Jenks tähtäsi kookospähkinärykelmään. Laukaus kajahti,\nkaksi pähkinää putosi ja ilma täyttyi kimeällä kirkunalla ja siipien\nsuhinalla. Iris tunsi hiukan levottomuutta, mutta merimies sanoi\ntyynesti: \"Kalalokkeja\".\n\nHän panosti revolverin ja oli juuri sanomaisillaan jotain, kun ääni,\nmuistuttaen veden pulppuamista pullosta, kuului. Se tuli metsän sisästä\nja he katsoivat hämmästyneinä, kysyvästi toisiinsa. Jenks otti nopeasti\nmuutamia askeleita sinne päin, mutta pysähtyi äkkiä ja purskahti\nnauruun. Iris piti hänen naurustaan. Se oli avointa eikä teeskenneltyä.\n\n\"Nyt muistan\", sanoi Jenks \"Wou-wou apinat huutavat noin. Niiden\nläsnäolo osoittaa saaren joskus olleen asutun.\"\n\n\"Muistatte?\" sanoi tyttö. \"Te olette siis jo kerran ennenkin olleet\ntässä maailmanosassa?\"\n\n\"En, tarkoitan lukeneeni niistä.\"\n\nKahdesti puolen tunnin kuluessa oli hän lyhyesti torjunut\nhenkilökohtaiset tiedustelut.\n\n\"Osaatteko käyttää revolveria?\" kysyi merimies.\n\n\"Kyllä, isäni on minulle sen opettanut. -- Hänen mielestään jokaisen\nnaisen on tarvittaessa kyettävä puolustamaan itseään.\"\n\n\"Mainiota! Nyt, miss Deane, on teidän koetettava nukkua pari tuntia.\nAion tarkastaa kappaleen rantaa saaren molemmilta puolin. Jos haluatte\njotain, niin laukaus on merkkinä.\"\n\n\"Olen hyvin väsynyt\", tunnusti tyttö. \"Mutta te?\"\n\n\"Oh, kaikki on all right. Olen aivan reipas -- tarkoitan, etten voi\nnukkua ennen yön tuloa, enkä ennenkuin olen kiivennyt tuolle kukkulalle\nja saanut yleissilmäyksen valtakunnastamme. Haluan saada paremman\nasunnon kuin meillä nyt on.\"\n\nJos Iris olisi ollut vähemmän väsyksissä, olisi hän ehkä pannut\nmerkille levottomuuden ja epäluulon merimiehen äänessä. Mutta hiekalle\nlevitetyt lehdet, joiden päällä hän loikoi, olivat hyvin houkuttelevia.\nHänen silmänsä sulkeutuivat, hän asettui niin mukavasti kuin taisi ja\nnukahti.\n\nMies katseli häntä hetken, muutti revolverin niin, ettei hän unissaan\nvoinut vahingoittaa sillä itseään, mutta herätessään huomaisi sen heti,\nveti öljylakin silmilleen ja lähti.\n\nHe olivat joutuneet maihin saaren lounaiselle rannalle. Lukuunottamatta\npalmupeittoisten koralliriuttojen muodostamaa lagunia, oli saarella\nkaaren muoto, jonka molemmat kärjet olivat toisistaan noin kolmen\nneljäsosa mailin päässä.\n\nKeskellä kohosi saari melkoisesti, noin 150 á 200 jalkaa. Ylängön\nkeskipaikoilla oli korkea vuori, joka näytti muodostavan luoteeseen\npäin jyrkän seinän. Kaakkoispuolella oli mereenpistävä kallionkieleke.\nMerimies kulki ensiksi luoteeseen, sillä se suunta näytti sopivimmalta\npikaiseen tutkimiseen.\n\nHän ei hämmästynyt huomatessaan kukkulan päättyvän jyrkkään\nkallioseinään, joka kohosi uhkaavana ympäröivän vehreyden keskeltä.\nTätä kallioseinää vastapäätä, kapean maakappaleen eroittamana, oli\ntoinen kukkula, joka oli aivan paljas ja halkeillut tavalla, joka\nmuistutti salamaniskuista.\n\nJenks vihelsi itsekseen. \"Jupiterin kautta!\" sanoi hän. \"Saari on\ntuliperäinen ja mineraalirikas!\"\n\nKukkuloiden välillä olevaa maata peittivät harvaan kasvavat puut,\njoiden nimeä hän ei tiennyt, mutta jotka muistuttivat ebenholtsia ja\nseedriä. Joukko kantoja ilmaisi täällä käytetyn kirvestä, vaikkakaan ei\näskettäin.\n\nHän laskeutui laaksoon ja kiipesi erästä puuta ylös. Kuten oli\nodottanutkin, kohtasi hänen katseensa sinisen meren puolen mailin\npäässä.\n\nTultuaan alas aloitti hän järjestelmällisen etsinnän. Ihmiset olivat\nolleet täällä. Oliko täällä kenties talo? Kohtaisiko hän yht'äkkiä\njonkun malaijin -- tahi kiinalaiserakon?\n\nVuoren juurella kasvoi pisanki-, pähkinä- ja kookospuita.\n\n\"Tässä on ainakin hiukan vaihtelua ruokalistaan\", mutisi hän.\n\nTaitettuaan saagopalmusta paksun oksan, raivasi hän tieltään puita ja\noksia saadakseen selville syyn tähän runsaaseen kasvullisuuteen. Oksat\nja pensaat peittivät lähdettä -- uhkasivat suorastaan ensimmäisellä\nmyrskyllä sen tukahduttaa.\n\nIhastuneena keksinnöstään, joka tällä hetkellä oli hänelle timantteja\narvokkaampi, lankesi hän polvilleen nähdäkseen syvennykseen. Lähde oli\nhuolellisesti tehty. Kymmentä jalkaa syvemmällä saattoi hän nähdä omat\nkasvonsa. Ojentamalla kätensä mahdollisimman alas ulottui hän kepillä\nveteen. Hän maistoi pisaroita; ne olivat suolattomia. Hiekka muodosti\nmitä parhaimman vedenpuhdistuskoneen.\n\nNoustessaan ylös huomasi hän umpeenkasvaneen, kalliolle johtavan polun.\nHän seurasi sitä varovasti kun hänen jalkojensa alla ratisi jotain.\nLähemmin tutkiessaan asiaa huomasi hän astuneensa luurangon päälle.\n\nJos hänen jaloissaan olisi kiemurrellut myrkyllinen käärme, ei hän\nolisi voinut enemmän säikähtyä. Mutta tämä teräshermoinen mies tointui\npian.\n\nKepillä raivasi hän syrjään ruohoa ja oksia, niin että miehen\nluuranko paljastui. Luut olivat suuria, mutta ilman vaikutuksesta\nhauraiksi tulleita. Jenks oli vahingoittanut vasenta kyynärluuta,\nmutta katkenneet reisiluut ja musertunut olkapää kertoivat kauheasta,\nkirjoittamattomasta historiasta.\n\nNäiden synkkien jäännösten luona oli maatuneita vaatteita. Ne olivat\nsinistä kangasta. Niiden läheisyydessä oli muutamia messinkinappeja,\njoissa oli ankkurin kuva.\n\nRuostunut kääntöveitsi oli maassa ja luurangon rinnan päällä oli\npyöreä tinapala, tupakkapurkin kansi. Jenks otti sen ylös. Siihen\noli piirretty muutamia omituisia merkkejä ja numeroita. Heitettyään\nsiihen pikaisen silmäyksen pisti hän sen taskuunsa tutkiakseen sitä\ntilaisuuden tullen tarkemmin.\n\nMitään aseita ei näkynyt. Hän ei voinut arvata koska ja millä tavoin\ntämä tuntematon mies oli kuollut. Jenks oli seisonut paikalla useita\nminuutteja ennenkuin huomasi luurangolta puuttuvan pään. Aluksi luuli\nhän kepillään sysänneensä pään syrjään, mutta huolellinen tutkimus\nosoitti sen tulleen poisviedyksi, sillä luurankoa tiheästi ympäröivä\nkasvullisuus ei olisi sallinut sen katoamista.\n\nMerimiehen kasvot tulivat vielä vakavemmiksi ja synkemmiksi. Hän\najatteli ruostunutta malaijilaismiekkaa ja epäselvät muistot\nomituisista kertomuksista Kiinan mereltä johtuivat hänen mieleensä.\n\n\"Dyakkeja!\" mutisi hän. \"Päitä metsästävien dyakkirosvojen murhaama\nmeriupseeri, todennäköisesti englantilainen.\"\n\nJos he olivat kerran käyneet, tulisivat he uudelleen.\n\nViiden sadan yardin päässä nukkui Iris Deane. Hänen ei olisi\npitänyt jättää tyttöä yksin. Samalla hetkellä rikkoi hiljaisuuden\nrevolverinlaukaus, joka saattoi linnut kirkuen lentelemään sinne tänne.\n\nLäähättäen ja liikutettuna oli Jenks uskomattoman lyhyessä ajassa\ntytön luona, joka oli nyt lagunin rannalla ja tuijotti siellä oleviin\nkallioihin.\n\n\"Mitä on tapahtunut?\"\n\n\"Oh, ei mitään. Näin niin kauheaa unta. Te taistelitte tuolla jonkun\nhirviön kanssa.\" Hän osoitti kalliota.\n\n\"En ollut ollenkaan sillä suunnalla\", sanoi Jenks myötätuntoisesti.\n\n\"Niin, niin, kyllä ymmärrän. Mutta minä heräsin ja juoksin tänne\npelastaakseni teidät. Ja tänne tullessani näin jonkin heiluvine\nkäsivarsineen ja ammuin.\"\n\nMerimies meni hitaasti kalliolle. Tuore naarmu kivessä osoitti mihin\nkuula oli sattunut. Mahtava kivipaasi oli märkä ikäänkuin aalto olisi\npyyhkäissyt sen yli. Hän seisoi hiljaa ja silmäili veteen. Ei yhtään\nkalaa näkynyt, mutta pienet hiekkajyvät pohjassa liikkuivat.\n\nHän tunsi kylmän väristyksen selässään. Tällä kohdalla olivat kadonneet\nlaskarit olleet. Välähdyksenä selvisi hänelle, että pelätty mustekala\noleilee Kiinan meressä.\n\nHän oli kalpea kuin ruumis palatessaan Iriksen luo. \"Te olette\nväsymyksestä suunniltanne, miss Deane\", sanoi hän. \"Näkynne oli\ntodennäköisesti näköhäiriö. Olkaa kiltti ja lähtekää jälleen nukkumaan.\"\n\n\"Hyvä, menen takaisin\", vastasi Iris, \"vaikkakin mieluummin seuraisin\nmukana. Mitä te teette?\"\n\n\"Etsin paikkaa, johon voisimme päämme kallistaa\", vastasi merimies\nvälinpitämättömästi. \"Teidän on tosiaankin levättävä, miss Deane,\nmuussa tapauksessa tulette sairaaksi.\"\n\nIris meni jälleen levähdyspaikalle ja merimies palasi luurangon luo.\n\n\n\n\nIV.\n\nSateenkaarisaari.\n\n\nPoikittain rutikuivien luiden päällä oli keppi, jonka Jenks oli\nkauhistuksissaan pudottanut. Hän otti sen ylös ja meni polkua pitkin\neteenpäin. Nyt tutki hän maata niin tarkoin, että tuskin kiinnitti\nhuomiota suuntaan. Polku johti suoraan vuorenseinää vasten. Välimatka\nei ollut suuri, noin neljäkymmentä yardia. Aluksi hidastuttivat\npensaat, mutta pian este katosi ja selvästi muodostunut tie johti\neteenpäin.\n\nMuutamia pensaita kasvoi vielä kallion juurella ja niiden takaa eroitti\nhän sisäänkäytävän erääseen luolaan; kuusi kuukautta vanha kasvullisuus\nilmaisi selvästi kuinka pitkä aika oli kulunut siitä, kun ihmisjalka\nrikkoi yksinäisyyden ja hiljaisuuden.\n\nJotkut voimakkaat kepiniskut aukaisivat tien. Merimies kumartui, sillä\naukko oli vain viisi jalkaa korkea ja katsoi luolaan. Hän huomasi\nheti syvennyksen olevan ihmiskätten tekoa. Luonnollinen tunneli oli\nihmisen laajentama. Kauempana korkeni luola. Jenks laski sisällä\nolevan riittävän valoisaa, jos troopillinen kasvullisuus ulkopuolella\nraivataan pois. Nyt oli sisällä melko pimeää. Hän koputteli kepillä\nseiniin ja kattoon. Pari pelästynyttä lintua lensi tiehensä. Silmäin\ntotuttua pimeyteen näki hän luolan olevan kolmekymmentä jalkaa pitkän,\nkymmenen leveän ja seitsemän, kahdeksan korkean.\n\nPerällä oli kokoelma esineitä, jotka herättivät hänessä vilkasta\nmielenkiintoa. Hän huomasi suurella kivellä, joka oli toimittanut\npenkin virkaa, muutamia tinapalasia, veitsiä, sextantin ja joukon\npatruunanhylsyjä. Kiven ja kallioseinän välillä oli neljän jalan\nlevyinen avoin paikka. Puoleksi hiekkaan hautautuneena löysi hän sieltä\nkaksi kuokkaa, vasaran, lapion, hyvän kirveen ja kolme sorkkarautaa.\n\nPimeimmässä kulmassa tuntui seinä olevan aivan sileä. Hän koetteli\nkepillään ja kuuli läkkipellin kalinaa, jonka aiheutti kuusi\nfotogenisäiliötä. Kolme oli tyhjää, yksi puolillaan ja kaksi aivan\ntäyttä.\n\n\"Tällainen saalis!\" huudahti hän. Sikäli kun saattoi nähdä, ei luola\nsisältänyt muita yllätyksiä. Uloskäytävälle palatessaan potkaisi hän\njalallaan muutamia suurireikäiseen revolveriin sopivia patruunoita.\nKappaleen matkaa sisäänkäytävän ulkopuolella oli niitä tusinoittain.\n\n\"Taistelun jälkiä!\" ajatteli hän. \"Miehen päälle hyökättiin ja hän\npuolustautui. Kun hän ei ollut odottanut vihollista, ei hän ollut\nvarustautunut ruokatavaroilla ja vedellä. Hänet murhattiin koettaessaan\npäästä lähteelle, todennäköisesti yöllä. Mutta mitä peijakasta\nmiesraukka täällä teki? Minkävuoksi hautautui hän tälle saarelle\nyksinkertaisine elämänmahdollisuuksineen?\"\n\nSenjälkeen puhdisti hän kirveellä luolan edustan oksista ja raivasi\nlähteelle uuden tien sekä heitti luurangon päälle lehtiä. Myöhemmin\naikoi hän sen haudata.\n\nOltuaan poissa vähän enemmän kuin tunnin, palasi hän tytön luo.\n\n\"Miten olette onnistuneet?\" huudahti tämä heti hänet nähdessään.\n\n\"Hyvin, miss Deane. Olen löytänyt vettä, fotogenia ja katon päämme\npäälle.\"\n\n\"Onko siellä talo?\" kysyi Iris innokkaasti.\n\n\"Ei, luola. Jos olette kylliksi levänneet, tulette ehkä mukaan ottamaan\nsen haltuunne.\" Tytön silmät loistivat innosta. Mies kertoi mitä oli\nnähnyt -- eräällä poikkeuksella -- ja tyttö juoksi hänen edellään\ntarkastamaan tätä ihmettä.\n\n\"Miksi olette raivanneet lähteelle uuden tien?\" kysyi hän pikaisen\ntarkastuksen jälkeen.\n\n\"Uuden tien?\" Tämä suoraan asiaan käypä kysymys hämmästytti miestä.\n\n\"Niin, täällä ennen asuneet ihmiset ovat kai kulkeneet sinne mistä\nsattui.\"\n\n\"Olen vain raivannut viimeaikojen kasvullisuuden syrjään\", valehteli\nJenks.\n\n\"Ja minkävuoksi on tänne kaivettu luola? Olisi kai ollut paljon\nyksinkertaisempaa rakentaa näistä puista talo.\"\n\n\"Siihen kysymykseen en voi vastata\", selitti merimies avomielisesti.\n\n\"Nämä tyhjät patruunat ovat hauskoja. Ne saattavat ajattelemaan\nlinnoitusta, taistelua.\"\n\n\"Meillä on koko joukko suoritettavaa!\" huomautti Jenks kiireesti.\n\"Meidän on kiivettävä vuorelle ja oltava täällä ajoissa takaisin\nsytyttääksemme tulen ennen auringonlaskua. Aion asettaa purjekankaasta\nverhon luolan suun eteen ja koettaa löytää jonkunlaisen lampun.\"\n\n\"Onko minun nukuttava täällä sisällä?\" kysyi Iris.\n\n\"Tietysti! Kuinkas muuten?\"\n\n\"Suoraan sanoen en pidä tuollaisessa paikassa nukkumisesta. Sehän on\nkuin hautaholvi.\"\n\n\"Te sanoitte kerran minua johtajaksi ja kuitenkin asetutte määräyksiäni\nvastaan\".\n\n\"Aivan oikein. Mutta jos terveydelleni on vaarallista nukkua kylmässä,\nsateessa tahi auringonpaisteessa, niin on se yhtä epäterveellistä\nteillekin. Ja ilman teitä olen aivan avuton, ymmärrättehän\".\n\n\"Tahdon palvella teitä parhaan kykyni mukaan, miss Deane!\" huudahti\nJenks. \"Saamme toivoa pikaista pelastusta ja muuten minä olen tottunut\nyhteen ja toiseen. Mutta sitä te ette ole. Oletteko valmis kiipeämään.\"\n\nIris otti koneellisesti maasta, jalkojensa juuresta, kepin, mutta\nmerimies sieppasi sen häneltä ja sinkautti puiden väliin.\n\n\"Se on vaarallinen alppisauva\", sanoi hän. \"Puu on haurasta ja saattaa\nkatketa. Leikkaan teille paremman.\"\n\nIris ajatteli, että hän oli \"lystikäs\" ja seurasi häntä pitkin ylänköä,\njoka ei ollut jyrkkä, sillä vuosien myrskyt olivat siloittaneet\nkalliota ja ajaneet rakoihin hiekkaa.\n\nKukkula oli metsänpeitossa eivätkä he nähneet muuta kuin lähimmän\nympäristön, kunnes merimies löysi korkeamman paikan. Jenksin oli\nautettava tyttöä, sillä oli vaikea saada jalansijaa. Miehen kiinteä ja\nvarovainen ote herätti luottamusta. Iris oli hengästynyt kun he olivat\npäässeet korkeimmalle paikalle. Sieltä oli näköala joka ilmansuuntaan,\nlukuunottamatta pientä alaa luoteessa, jota puut varjostivat.\n\nÄkillinen auringonpaisteisen maan ja meren ilmestyminen näkyviin\nvaikutti ihastuttavalta. He näyttivät seisovan puolikuunmuotoisen\nsaaren keskellä. Se ei ollut suurempi kuin merimies oli arvellut. Ne\nrinteet, jotka he näkivät, olivat kasvullisuuden peittämät aina mereen\nsaakka, joka noin mailin päässä lainehti riuttoja vasten. Meri näytti\ntästä korkeudesta erinomaisen tyyneltä. Säännöttömät siniset täplät\netelässä ja idässä kiinnittivät miehen huomiota. Hän tarttui mukanaan\nolevaan kiikariin.\n\n\"Saaria!\" huudahti hän. \"Vieläpä hyvin suuria.\"\n\n\"Miten kummallista!\" kuiskasi Iris, joka omisti huomionsa lähimmälle\nympäristölle. Jenks heitti häneen terävän katseen. Tyttö ei katsonut\nollenkaan saariin, vaan halkeamaan, joka muistutti kivilouhosta ja oli\noikealla heidän alapuolellaan noin kolmensadan yardin päässä, lähellä\nsitä ylänköä, jossa lähde oli.\n\nSuuressa kaaressa sen ympärillä ei ollut jälkeäkään ruohosta, pensaista\neikä puista, ei mitään muuta kuin kiviä ja hiekkaa.\n\n\"Ihmeen kaunis saari!\" mutisi Iris. \"Mikähän sen nimi lienee?\"\n\n\"Arvelen voivamme ristiä sen 'Sateenkaarisaareksi',\" vastasi merimies.\n\n\"Miksikä juuri 'Sateenkaari'?\"\n\n\"Senvuoksi, että sateenkaari on latinaksi Iris.\"\n\n\"Tietysti! Miten erinomaista, että tulitte sitä ajatelleeksi. Kertokaa\nminulle mitä Robert kreikaksi merkitsee.\"\n\n\"En tiedä\", vastasi Jenks kääntyen pois. \"Olisi ehkä väärä käännös, jos\nsanoisi sen merkitsevän laivatarjoilijaa, palvelijaa.\"\n\nIris suuttui, sillä hän oli kysynyt pilanpäiten.\n\nSill'aikaa tarkasteli Jenks kiikarilla riuttaa, johon _Sirdaren_ oli\ntörmännyt. Palmujen välitse näkyi muutamia neliskulmaisia esineitä.\nVinosti vedenpintaa vastan lankeavat auringonsäteet tekivät vaikeaksi\nniiden erottamisen.\n\n\"Mitä luulette niiden olevan?\" kysyi hän ojentaen Irikselle kiikarin.\n\n\"Luulen niiden olevan matkalaukkuja tahi laatikoita\"; vastasi tyttö.\n\n\"Ah! Niin minäkin arvelin. Minun on käytävä siellä.\"\n\n\"Kuinka? Aiotteko uida?\"\n\n\"En\", vastasi Jenks hymyillen. \"En aio uida -- ja kesken kaiken, miss\nDeane, teidän on oltava varovainen liikkuessanne meren läheisyydessä.\nNykyään on lagunissa paljon haikaloja. Olen varma, että voin mennä\nsinne riuttoja myöten, nyt on laskuvesi ja myrsky on asettunut.\"\n\n\"Haikaloja!\" huudahti Iris värähtäen. \"Millaisia kauheita yllätyksiä\ntällä pikkusaarella onkaan!\"\n\n\"On parasta palata nyt, miss Deane. Täällä on pureva tuuli.\"\n\nHe poimivat ruokailuaan varten muutamia hedelmiä ja saapuivat\nilman seikkailuja luolaan. Tuli sytytettiin ja Iriksen ryhtyessä\nruuanlaittoon kaatoi merimies muutamia nuoria puita. Hän tarvitsi\npaaluja ja nämä olivat juuri sopivan kokoisia. Senjälkeen raahasi hän\nrannalta pienemmän öljyvaatteen ja asetti sen luolan suulle siten, että\nse peitti täydellisesti sisäänkäytävän, vaikkakin läpäisi valoa ja\nilmaa.\n\nHän oli niin kiintynyt työhönsä, että kiinnitti vähän huomiota\nIrikseen, mutta tunsi käristetyn kinkun tuoksun. Hän oli nostamassa\nparia raskasta kiveä purjekankaan painoksi, ettei se tuulessa liehuisi,\nkun tyttö huusi häntä.\n\n\"Ettekö halua pestä käsiänne ennenkuin syömme päivällistä?\"\n\nJenks ojentautui ja katsoi häneen. Hänen kasvonsa ja kätensä loistivat.\nMuutos oli niin suuri, että merimies näytti suorastaan hämmästyneeltä.\n\n\"Olen oppivainen oppilas\", huudahti tyttö. \"Kuten huomaatte, alan oppia\nauttamaan itseäni. Olen tehnyt maljakonkannesta ämpärin kiinnittämällä\nsen reunoihin nuorakorvat. Vadinkansi ja suuri lehti toimittavat\nkäsienpesuastian ja pyyheliinan virkaa. Olen pessyt tinapikarit ja\nveitset, ja katsokaa -- tässä on minulla aarre.\" Hän piti ylhäällä\npientä metallilamppua.\n\n\"Mistä ihmeestä löysitte sen?\" huudahti hän.\n\n\"Luolasta hiekkaan hautautuneena.\"\n\n\"Vieläkö muuta?\"\n\nHänen sävynsä oli jyrkkä. Tyttö tunsi itsensä pettyneeksi hänen\nnäennäisen alentuvaisuutensa vuoksi arvostellessaan toisen työn\ntuloksia ja ilonvälke hänen silmissään sammui hänen kumartuessaan\netsimään korppuja.\n\nTällä kertaa kävi merimiehen sääliksi.\n\n\"Suokaa minulle anteeksi, miss Deane\", sanoi hän katuvaisesti. \"Sanani\njohtuvat huolehtimisesta. En halua teidän tekevän löytöjä. Tämä on\nomituinen paikka -- monessa suhteessa yllättävä.\"\n\n\"Saan kai kulkea edestakaisin omassa luolassani.\"\n\n\"Tietysti! Olin huolimaton jättäessäni sen tarkemmin tutkimatta.\"\n\n\"Miksikä siis murisette senvuoksi, että löysin lampun\".\n\n\"Se ei ollut aikomukseni. Suokaa anteeksi.\"\n\n\"Minusta te olette hirveä. Jos tahdotte peseytyä, niin tuolta löydätte\nvettä. Mutta kiiruhtakaa, sillä muuten kinkku palaa.\"\n\nJenks raukka! Onko mies milloinkaan saanut niin ansaitsemattomasti\nmoitteita? Hän peseytyi, aluksi tuntui raitis vesi ihanalta, mutta\nsitten alkoi vahingoittunutta sormea särkeä tavattomasti. Tulta\nlähestyessään tunsi hän heikkoudesta johtuvaa huimausta. Pyörtyisikö\nhän todellakin. Se olisi liian hullua. Puut ja kalliot alkoivat tanssia\nhänen silmissään. Iriksen ääni kuului epäselvänä ja tuntui tulevan\nhyvin kaukaa. Hän vaipui maahan. Hän koetteli nousta, mutta tällä\nkertaa ei hänen rautainen tahtonsa totellut ja hän vajosi pimeyteen.\n\nTointuessaan oli hänen kaulansa ympärillä tytön vasen käsi. Katsoessaan\ntämän silmiin huomasi hän niissä kyyneleitä. Hän raivostui itseensä,\nettä oli aiheuttanut ne.\n\n\"Ah!\" sanoi hän ja koetteli nousta.\n\n\"Oletteko parempi?\" Tytön huulet värisivät.\n\n\"Kyllä, Mitä on tapahtunut? Pyörryinkö minä?\"\n\n\"Juokaa tämä!\" Hän vei merimiehen suulle pikarin ja tämä tyhjensi sen\nkuuliaisesti. Siinä oli samppanjaa.\n\nHän palautui nopeasti ennalleen, mutta tunsi itsensä hyvin\nnöyryytetyksi. Hän ei huomannut sitä tosiasiaa, että ainoastaan hyvin\nvahva mies saattoi tehdä kaiken mitä hän oli tehnyt ja jäädä eloon. Hän\nei ollut kolmeenkymmeneenkuuteen tuntiin nukkunut.\n\n\"Miten saatoittekaan niin pelästyttää minut!\" sanoi Iris hermostuneena.\n\"Tehän kai tunsitte rasittavanne itseänne liikaa ja pakoititte minut\nlepäämään. Minkävuoksi ette itse levänneet?\"\n\nMies katsoi häneen katuvin ilmein. Tytön vuoksi ei sellaista saanut\ntoiste tapahtua. Sitten veti tyttö kätensä pois punastuen kaulaan asti.\n\n\"Kas niin!\" sanoi Iris teeskennellyn reippaasti. \"Nyt on kaikki\nkunnossa. Juokaa viini!\"\n\nHän tyhjensi pikarin uudelleen. Se antoi hänelle uutta elämää.\n\n\"Minusta on samppanja muutamissa tilanteissa arvokkaampaa kuin\nsen paino kultaa\", sanoi hän vakavasti. \"Tämä on eräs sellaisista\ntilanteista.\"\n\nIris teki itsekseen sen huomion, ettei alemman yhteiskuntaluokan\nmiehillä ole tapana muodostaa mielipiteitä samppanjasta. Mutta äkkiä\njohtui hänen mieleensä uusi onnettomuus.\n\n\"Varjelkoon!\" huudahti hän. \"Kinkku on turmeltunut.\"\n\nSe oli aivan mustaksi palannut. Hän käristi lisää. Kun se oli valmis,\noli Jenks jälleen ennallaan. He söivät vaieten ja jakoivat sen, mikä\noli jälellä pullossa. Mies ihmetteli, mitä mahtoi sinä iltana olla\nSavoyssa. Hän muisti viimeksi siellä ollessaan tilanneensa _jambon de\nYork aux epinards_ sekä puolipullollisen Heidsickciä. Hymy kirkasti\nhänen väsyneitä kasvonpiirteitään.\n\nIris näki sen. Hän ei ollut ikinä ennen keittänyt edes perunoita tahi\nmunaa. Kinkku oli hänen ensimmäinen kokeensa.\n\n\"Huvittaako minun ruuanlaittoni teitä?\" kysyi hän epäilevästi.\n\n\"Se tyydyttää kaikki vaatimukset\", mutisi merimies. \"Tarvitaan vain\nyksi seikka tekemään hyvinvointini täydelliseksi.\"\n\n\"Ja se on?\"\n\n\"Lupa saada polttaa.\"\n\n\"Polttaa mitä?\"\n\nJenks otti taskustaan ilmanpitävästi suljetun teräsaskin ja piipun.\n\n\"Teidän taskuissanne on ehtymätön varasto\", sanoi tyttö. \"Mitä muuta\nteillä on?\"\n\nMies sytytti piippunsa ja veti esille maallisen omaisuutensa vakavin\nkasvonilmein. Paitsi ennen nähtyä ilmestyi sieltä vielä hopeadollari,\nhyvin musta ja likainen nenäliina sekä tinapala. Laatikon norjalaisia\ntulitikkuja heitti hän kelvottomina pois, mutta Iris otti sen.\n\n\"Ei voi koskaan tietää mihin ne kelpaavat\", sanoi hän. \"Mutta mitä\nvarten teillä on tinapala.\"\n\n\"Olen sen täältä löytänyt, miss Deane\", vastasi merimies ojentaen sen\nhänelle. Hän ei tullut merkeistä sen viisaammaksi ja he tutkivat niitä\nyhdessä. Merimies hieroi esinettä fotogenin ja hiekan sekoituksella\nja silloin esiintyivät numerot sekä merkit selvinä. Joku oli\nkärsivällisesti laittanut tinan sellaiseksi, että sillä lopuksi oli\ntällainen muoto:\n\n          N\n        9 16N\n      113. 80 Ö\n    W J S        Ö\n     1---? 32/1\n          S\n\nIris oli nopeakäsityksinen. \"Sehän on saaren kartta!\" huudahti hän.\n\n\"Ja sen pituus- ja leveysaste.\"\n\n\"Mutta mitä merkitsee 'J. S.'?\"\n\n\"Ne ovat todennäköisesti miehen nimen alkukirjaimet, sanokaamme esim.:\nJohn Smithin.\"\n\n\"Ja saarella olevat numerot, sekä X ja piste?\"\n\n\"Sitä en tiedä. Arvelen viivan saaren päässä merkitsevän tätä pientä\nlaaksoa ja pilkkulinjan luolaa. Mutta 32 jaettuna 1:llä sekä X saisivat\nSherlock Holmesinkin polttamaan kaksi piipullista. Mutta tahdotteko\nauttaa minua vetämään lankkuja rannalta? Jos saamme muutamia sellaisia,\nvoi tuli palaa monta tuntia. Tarvitsemme myöskin hiukan lisää vaatteita\nja pian tulee pimeä.\"\n\nTämä yhteistyötarjous ilahdutti Iristä. Hän suostui innokkaasti, ja\nilman suurempaa ponnistusta toivat he suuren joukon polttoaineita\nleiripaikalleen. He kantoivat sinne myöskin peitteekseen muutamia\ntakkeja. Sitten ryhtyi Jenks laittamaan kuntoon lamppua ja ennenkuin\npäivä oli mennyt mailleen, oli hän onnistunut takista vetämistään\nlangoista laittamaan siihen sydämen. Kun yö äkkiä saapui, kuten ainakin\ntropiikissa, saattoi Iris valaista pienen valtakuntansa.\n\nMolemmat olivat äärimmäisen väsyneitä, mutta siitä huolimatta ei\nmerimies voinut nukkua. Hänen ajatuksensa työskentelivät tinapalassa\nolevissa merkeissä.\n\n\"32 jaettuna 1; X ja pilkku vieressä!\" toisti hän useita kertoja.\n\"Mitä se merkitsee. Jupiterin kautta!\" huudahti hän äkkiä. \"Se ei ole\nmikään X, jonka yläpuolella on piste. Se merkitsee pääkalloa ja kahta\nristiinasetettua reisiluuta. Merkki on juuri sillä paikalla, jossa\npäivällä näimme tuon aution, kummallisen kivilouhoksen. Ennenkuin tyttö\naamulla herää, on minun tutkittava paikka.\"\n\n\n\n\nV.\n\nKuitit.\n\n\nHerätessään huomasi hän auringon korkealla taivaalla, nuotio rätisi\niloisesti ja hallitseva jumalatar oli muuttanut muotoaan niin, että\nmerimies tarkasteli häntä hämmästyneenä.\n\nJenks nousi äänettömästi istumaan, veti jalat alleen ja katseli. Tytön\nkasvot eivät olleet hänen istumapaikaltaan näkyvissä ja ensi hetkellä\nluuli hän uneksuvansa. Tyttö oli puettu hienoon merensiniseen hameeseen\nja aistikkaaseen puseroon. Hänen valkoisten säämiskäkenkiensä tilalle\nolivat ilmestyneet vahvat nahkakengät. Hän oli oikein hieno, tämä\nsaaren Hebe.\n\nVihdoin käsitti mies mitä oli tapahtunut. Tyttö oli noussut\npäivänkoitteessa, voittanut luonnollisen vastenmielisyytensä ja\nedellisenä päivänä kootusta varastosta valinnut sopivampia vaatteita\nkuin ne, joissa oli pelastunut.\n\nHän silmäili omia ryysyjään ja antoi miettivin katsein kätensä liukua\najamatonta leukaansa pitkin. Muutamien päivien kuluttua muistuttaisivat\nhänen kasvonsa kenkäharjaa. Tällä surullisella hetkellä olisi hän\nvaihtanut rakkaan piippunsa ja tupakkansa -- partaveitseen.\n\nSitten hänen tunteensa muuttuivat. Hänen nimensä oli Robert-palvelija.\nHän tarttuu kenkäänsä ja Iris kuuli sen.\n\n\"Huomenta!\" huudahti hän ystävällisesti hymyillen. \"Luulin ettette\nikinä heräisi. Olkaa hyvä ja peseytykää nopeasti, muuten tulevat munat\nkoviksi.\"\n\n\"Munat?\"\n\n\"Niin. Olen koonnut metsästä muutamia. Maistoin yhtä, joka näytti\nhyvältä ja se oli erinomainen.\"\n\nMiss Deane oli valmistanut erinomaisen aamiaisen. Kinkku ja laivakorput\nolivat ruokalistassa tietysti etusijalla, mutta sitäpaitsi oli\nkeitettyjä munia, paistettuja banaaneja ja tuoreita kookospähkinöitä.\nNämä ja raitis vesi eivät olleet niinkään halveksittavia\nhaaksirikkoisille, jotka olivat satojen mailien päässä sivistyneestä\nmaailmasta.\n\nVaikka hänen elämänsä olisi ollut kysymyksessä, ei mies olisi voinut\nolla tuomatta esille seurustelulahjojaan. Heidän keskustelunsa\nkosketteli Italiaa, Egyptiä ja Intiaa. Hän puheli sivistyneen miehen\nvapaudella. Hän kertoi m.m. erään kaskun brittiläisen sotamiehen\navuttomuudesta kaikessa, mitä ei ole säännöissä.\n\n\"Minä muistan\", sanoi hän \"nähneeni erään kerran ratsuväen\naliupseerin komennuskuntineen istuvan nälistyneinä säkkipinkan päällä\nSuakinaavikolla. Ja tiedättekö, mitä säkeissä oli? Korppuja! He\nluulivat säkkien sisältävän patenttijalkineita, kunnes minä ilmoitin\nheille asianlaidan.\"\n\nIris oli sanomaisillaan: \"Siinä tapauksessa te olette ollut upseerina\narmeijassa!\" mutta ei tehnyt sitä. Hän ei kuitenkaan voinut peittää\nsilmiensä veitikkamaista ilmettä. Merimies huomasi sen, pysähtyi ja\njatkoi:\n\n\"Miss Deane, nyt olemme lörpötelleet riittävästi. Olen tänä aamuna\noikea laiskiainen, mutta ennenkuin ryhdyn työhön, on minun sanottava\nteille muutamia asioita. Ensiksikin, te ette saa tehdä useampia\nkokeiluja ruoka-aineiden kanssa. Munat olivat mainioita, mutta\nmenestyksen innostuttamana te myrkyttäisitte itsenne. Toiseksi, ette\nkoskaan saa mennä pois näkyvistäni ilman revolveria -- antaaksenne\nsillä merkin. Oliko teillä revolveri mukananne mennessänne munia\nkokoamaan?\"\n\n\"Ei, miksikä sitä kysytte?\"\n\nMies näytti huolestuneelta vastatessaan:\n\n\"On ehkä parasta kertoa teille heti, että me voimme saada koska\nhyvänsä vieraiksemme julmia ja verenhimoisia villejä. En olisi sitä\nmaininnut, jos se olisi vain kaukainen mahdollisuus. Mutta asiain näin\nollen on teidän tiedettävä, että jotain sentapaista saattaa tapahtua.\nToivokaamme Jumalan hyvyyteen ja siihen, että pelastus pian tulee.\nSaari näyttää olleen hylättynä monta kuukautta ja siinä on paras toive\npelastukseemme.\"\n\nNyt oli Iris vakava.\n\n\"Mistä tiedätte sellaisen vaaran meitä uhkaavan?\"\n\nMies väisti kysymyksen.\n\n\"Senvuoksi, että olen sattumalta lukenut koko joukon Kiinan merestä\nja sen saariasujamista. Minä olisin viimeinen tuottamaan teille\nlevottomuutta turhanpäiten. Haluan vain selittää, että muutamiin\nvarovaisuustoimenpiteisiin on ryhdyttävä torjuaksemme vaaran, joka on\nmahdollinen, mutta ei todennäköinen. Siinä kaikki.\"\n\n\"Mr Jenks\", sanoi Iris mutkattomasti. \"Olemme Jumalan kädessä. Asetan\nluottamukseni häneen ja teihin. Olen toivorikas, ei, enemmän -- varma.\nKiitän teitä siitä, mitä olette tehneet ja vielä tulette tekemään. Jos\nte ette voi suojella minua uhkaavia vaaroja vastaan, ei sitä voi kukaan\nmuukaan mies tehdä, sillä te olette rohkein ja ritarillisin herrasmies,\njonka olen tavannut.\"\n\nMerimies ei uskaltanut vastata. Hän nousi ja tarttui kirveeseen\ntehdäkseen murhaavan hyökkäyksen lähellä olevaa sagopalmua vastaan.\n\nIris sai ensiksi takaisin mielenmalttinsa. Synnynnäisellä\nhienotunteisuudella osoitti hän innokasta mielenkiintoa puun kaatoon.\n\n\"Mihin tarvitsette sitä?\" kysyi hän puun kaatuessa.\n\nJenks tunsi olevansa melkein ennallaan.\n\n\"Siinä on muutosta ruokalistaan\", vastasi hän. \"Ei, emme me keitä\nlehtiä emmekä paista kuorta. Kun halkaisen palmun, huomaatte sen olevan\ntäynnä eräänlaista ydintä, ja teidän tehtäväksenne jää viruttaa se\nvedessä, poimia pois kaikki säikeet ja antaa lopuksi veden haihtua.\nJälelle jää valkoista pulveria. Kun se keitetään, saadaan siitä sagoa.\"\n\n\"Varjelkoon!\" sanoi Iris.\n\n\"Se kuuluu kummalliselta, mutta luulen olevani oikeassa. Maksaa joka\ntapauksessa vaivan koettaa.\"\n\nSenjälkeen jätti hän Iriksen valmistamaan sagoa ja lähti saaren\ntoiselle rannalle pyydystämään kilpikonnia, kuten ilmoitti. Päästyään\npuiden suojaan alkoi hän kulkea nopeammin ja kääntyi vasemmalle\ntutkiakseen halkeamaa, joka tinapellille oli merkitty pääkallolla ja\nristiin asetetuilla luilla. Kummastuksekseen joutui hän vanhalle tielle\n-- toisin sanoen, metsän läpi kulkevalle linjalle, jossa ei ollut\nmitään suurempia puita ja maassa oli merkkeinä ihmisten käynnistä pari\nkokoonkäpristyneitä kiinalaisia jalkineita, puusandaali sekä paarien\nlahonneet jäännökset.\n\nVihdoin tuli hän perille halkeaman reunalle ja näkemänsä näky sai hänet\nhämmästymään. Lukuisat ihmiskädet olivat vuoren syrjään kaivaneet\nmahtavan haudan. Muodoltaan melkein ympyriäisenä oli sen läpimitta ehkä\nsata jalkaa, ja syvimmässä kohdassa arveli hän syvyyden olevan noin\nneljäkymmentä jalkaa.\n\nRuohoja, pensaita ja kaikenlaisia kasveja kasvoi reunoilla. Mutta noin\nkymmenen jalan päässä pohjasta lakkasi kaikki kasvullisuus ikäänkuin\npohjan ympärillä olisi ollut noiduttu kehä.\n\nKehä oli hautausmaana. Ihmisten ja eläinten luita oli sekaisin.\nUseimmista oli jälellä vain luuranko. Muutamilla ruumiilla -- hän laski\nniitä yhdeksän -- oli vielä yhtäläisyyttä ihmisen kanssa. Heillä oli\ndyakkivaatteet. Toiset olivat ehkä olleet kiinalais-kuleja. Hän eroitti\nkoreja ja omituisia lapioita sekä kuokkia luiden joukossa. Eläimet\nolivat kaikki samaa lajia, pieniä ja laihoja. Lopuksi näki hän jalan.\nSe oli sian.\n\nKaiken yllä oli pyörretuulen tuomia paksuja hiekkakerroksia. Paikka oli\nkauhea. Jenks tunsi kylmän hien kohoavan otsalleen. Hänestä tuntui kuin\nolisi silmännyt haudan salaisuuksiin.\n\nVihdoin kuitenkin alkoivat hänen aivonsa selvetä. Hän sai ajatuskykynsä\nja alkoi tuumia tullen seuraavaan tulokseen:\n\nKauan sitten oli joku tuliperäisessä kalliossa keksinyt arvokkaita\nkivennäisaineita. Kaivaustyöt olivat olleet täydessä käynnissä kun\ntulivuori valmisti koston ihmismuurahaisille, jotka tunkeutuivat sen\nsisuksiin, tukahduttamalla heidät hiilikaasuun. Sikalauma -- jonka\nkiinalaiset epäilemättä olivat tullessaan tuoneet -- joutui saman\nkohtalon alaiseksi ollessaan siellä kauhealla ateriallaan.\n\nSitten tuli eurooppalainen, joka ymmärsi hiilikaasun olevan ilmaa\nraskaampaa ja pysähtyvän kaivoksen pohjalle. Hänkin oli yrittänyt\ntemmata kalliosta aarretta rakentamalla sen läpi tunnelin. Hän\noli kenties osaksi onnistunut ja purjehtinut pois -- ehkä apua\nhakemaan -- sekä merkinnyt paikan läkkipurkin tinakanteen. Se joutui\ntodennäköisesti jonkun toisen miehen haltuun, joka uteliaana, muttei\nvakuutettuna, antoi laskea itsensä maihin tälle kohtalokkaalle\npaikalle, varustettuna riittävillä ruokavaroilla. Hän oli ehkä\njärjestänyt niin, että hänet haettaisiin määrätyn ajan kuluttua.\n\nMutta sitä ennen tuli dyakkirosvojen _sampani_ ja rohkean miehen luut\nlepäsivät lähteen läheisyydessä, hänen päänsä koristaessa jonkun\nverenhimoisen päällikön laajaa. Haudattuaan omat kuolleensa -- sillä\nvalkoinen mies kamppaili elämänsä puolesta epätoivoisesti, kuten\npatruunahylsyistä näkyi -- tutkivat murhaajat saaren, jolloin muutamat\nheistä uteliaisuudesta laskeutuivat kaivokseen ja jäivät sinne. Toiset\ntaikauskoiset raakalaiset pakenivat niin kiireesti, etteivät muistaneet\nviedä luolasta mukaansa fotogenia eivätkä työkaluja, vaikka pitävätkin\nniitä suuressa arvossa.\n\nSellainen oli hänen mielestään täällä tapahtunut murhenäytelmä.\nSe selitti kaiken paitsi 32. Oliko vieläkin joku kauhea arvoitus\nodottamassa ratkaisua?\n\nSitten kiisivät hänen ajatuksensa Irikseen. Jospa hän olisi sattunut\nmunia etsiessään tähän kuoleman laaksoon! Ja miten voisi tämän salata\nhäneltä? Eikö ollut parempi tuntea tämä kuin yht'äkkiä kävellessään\nmetsässä joutua tähän kauhistuttavaan paikkaan.\n\nHän juoksi nopeasti takaisin kunnes huomasi Iriksen olevan polvillaan\nja viruttavan vadinkannessa olevassa vedessä sagoa.\n\nHän huusi tyttöä, vei hänet polulle ja osoitti kohtalokasta\nkivilouhosta, mutta siten, ettei Iris voinut sinne katsoa.\n\n\"Muistattehan sen pyöreän reiän, jonka näimme vuorenhuipulta\", sanoi\nhän. \"No niin, se on täynnä hiilihappokaasua, jonka hengittäminen on\nsama kuin kuolema. Luvatkaa minulle, ettette mene milloinkaan sen\nlähelle.\"\n\nIris oli hiukan hermostunut ja tunsi kaulassaan kuristusta vastatessaan:\n\n\"En halua kuolla. Luonnollisesti pysyn sieltä poissa. Miten kauhea\nsaari. Ja kuitenkin saattaisi se olla paradiisi!\"\n\nHän puri huuliaan pidättääkseen kyyneleitä, mutta kun hän oli tämän\nparadiisin Eeva, ei hän voinut olla tiedustamatta:\n\n\"Kuinka pääsitte siitä selville? Onko siellä -- jotain -- hirveää?\"\n\n\"On, eläinten jäännöksiä ja muuta. En olisi puhunut siitä, ellei se\nolisi ollut aivan välttämätöntä!\"\n\n\"Onko teillä muita salaisuuksia?\"\n\n\"Koko joukko!\" Hän hymyili ja kuje onnistui, sillä Iris luuli hänen\npuhuvan menneisyydestään.\n\nHe palasivat vaieten luolalle.\n\n\"Menen sisään teidän lamppunne kanssa. Saanko?\" kysyi merimies.\n\n\"Tietysti! Miksikä ette saisi? Saanko tulla mukaan?\"\n\nMies nyökkäsi, jonka jälkeen he menivät yhdessä sisään ja Jenks tutki\nperinpohjaisesti kallion. Maanjäristyksen aiheuttama maanvieremä, joka\noli helpottanut tunnelin kaivamista, näytti luolan päästä suuntautuneen\nvasemmalle. Luolassa näkyi jälkiä sitkeästä työstä. Äkkiä hän huudahti.\n\n\"Mikä on?\" huudahti Iris.\n\n\"En ole varma asiasta\", vastasi merimies. \"Tahdotteko pidellä lamppua\nsillä aikaa kun käytän sorkkarautaa.\"\n\nKivessä näkyi ohut sinivalkoinen juova. Hänen onnistui murtaa sangen\nsuuri pala, joka sisälsi metallia. He menivät ulos merimiehen ottaessa\nmukaansa veitsen, jolla voisi vuolla metalliliuskoja.\n\n\"Onko se hopeaa?\" kysyi Iris liikutettuna.\n\n\"En usko sitä. En ole mikään ammattimies -- mutta luulen -- arvelen sen\nolevan -- antimoniumia.\"\n\n\"Niin paljon melua tyhjästä!\" sanoi Iris ja palasi valmistamaan sagoa.\n\nKirves olalla läksi Jenks rannalle. Oli laskuvesi ja riutan kivet\npistivät esille viheriästä vedestä kuin terävät hampaat.\n\nJoukko laivan sirpaleita makasi kuivalla. Oli helppo asia vahvalle ja\nnotkealle miehelle päästä perille, ja kuitenkin merimies epäröi.\n\n\"Syötillä varustettu rotanloukku\", mutisi hän itsekseen ja kiiruhti\nsitten askeleitaan. Hypellessään kalliolta kalliolle katosi epäilys.\nHänestä esineet olivat verrattomasti arvokkaammat vaaraa. Hän oli\nparissa minuutissa perillä. Palmu kasvoi kalkkikivikalliolla ja sen\njuuret olivat tunkeutuneet kallion rakoihin ollen hyvässä suojassa\nmyrskyltä.\n\nMerimiehen ja puun välillä oli kapea vesivyö. Vaikka vesi lagunissa\noli kaksikymmentä syltä syvää, oli se kristallikirkasta. Pohjassa,\njonka muodosti ihmeellisen valkoinen hiekka ja rikkoutuneet\nkorallinkappaleet, näkyi jokainen esine. Hän saattoi huomata paljon\nkaloja, mutta ei yhtäkään haikalaa. Riutan sisäpuolella näkyi selvästi\n_Sirdarenin_ etuosa.\n\nMerenpuolella ei vesi ollut niin kirkasta. Saavuttaakseen Palmukallion\n-- kuten sitä myöhemmin kutsuttiin -- oli hänen kahlattava noin\nkolmekymmentä jalkaa vyötäisiään myöten vedessä.\n\nHän teki sen. Puuta vasten nojallaan oli matala, kapea laatikko\nvarustettuna rautakulmilla ja brittiläisen hallinnon merkillä, leveällä\nnuolella.\n\n\"Kaikkien jumalien kautta!\" huudahti merimies, \"pyssyjä.\"\n\n_Sirdaren_ oli kuljettanut aseita ja ammuksia Hongkongista Singaporeen.\nKohtalo oli sallinut, että melkein loppumaton patruunavarasto oli\nlennähtänyt yli riutan saaren rantaan. Ja tässä oli Lee-Melford\nkiväärejä kylliksi puolelle komppanialle. Hän ei halunnut panna\nvaaraan kallisarvoista kirvestään koettamalla avata sillä raudoitettua\nlaatikkoa. Täytyi palata hakemaan sorkkarautaa.\n\nMitä muuta tässä Neptunin lahjoittamassa kauppaliikkeessä oli? Näköään\nvahingoittumaton laatikko teetä. Kolme tynnyriä turmeltumattomia\njauhoja. Salongintuoli, rikkinäinen kronomeetteri, rikkonaisia\nporsliineja ja puutavaraa.\n\nKappaleen matkaa kauempana näkyi _Sirdarenin_ mahtava savupiippu.\nTavaroiden joukossa oli myöskin nuoraa ja väkipyörä. Hänelle johtui\nheti mieleen rakentaa ilmarata ja sitä myöten siirtää teelaatikko\nnäihin.\n\nHän asetti nuoran väkipyörään ja kiipesi puuhun repien siinä toimessa\nhousunsa. Hän oli kiinnittänyt väkipyörän vahvasti puuhun ennenkuin\ntuli ajatelleeksi miten paljon yksinkertaisempaa olisi murtaa laatikko\nauki ja viedä tee maihin vähin erin.\n\nHän nauroi ja sanoi itsekseen: \"Alan tulla tyhmäksi! Mutta koska laitos\non valmiina, voin nyt yhtä hyvin käyttää sitä.\"\n\nHän solmi köydenpäät yhteen ja heitti ne riutalle. Sitten tarttui\nhän kirveeseen ja laskeutui veteen tietämättä, että Iris, joka oli\nvaivannut taipuisan sagon latteaksi pannukaakuksi, oli tullut rannalle\nja katseli häntä.\n\nVesi oli noussut tuskin hänen polviensa yli, kun pitkä käsivarsi\nkiertyi ikäänkuin lasso hänen oikean jalkansa ympärille. Toinen\nsamanlainen kietoutui vyötäisille.\n\n\"Jumalani!\" läähätti hän kun kauhea imuputki sulki hänen suunsa ja\nnenänsä. Mustekala oli hyökännyt hänen kimppuunsa.\n\nKauhea pahoinvoinnin tunne oli voittamaisillaan hänet, mutta rakkaus\nelämään tuli hänelle avuksi ja hän työnsi imuputken kasvoiltaan. Sitten\nheilahti kirves ja yksi mustekalan kahdeksasta käsivarresta lyheni\nmelkoisesti. Mutta neljäs kiertyi vasemman jalan ympäri. Muutaman jalan\npäässä, vedestä kohonneena, ulkopuolella kirveen ulottuman näkyi kauhea\nmustekala ammottavine kiduksineen ja ilettävine silmineen.\n\nMerimies seisoi hajasäärin iskien kirveellä kuin mieletön, mutta\nvesi vaikeutti häntä ja hänen täytyi taivuttautua taaksepäin ettei\nkadottaisi tasapainoaan. Jalansijan säilyttämisen välttämättömyys esti\nhäntä antamasta kuolettavaa iskua.\n\nMustekala oli ankkuroitu kolmella käsivarrellaan. Viimeinen vapaa\nimulonkero singahti salamannopeudella tarttuakseen jälleen miehen\nkasvoihin tahi kaulaan. Hän löi uudelleen ja uudelleen onnistumatta\nantamaan tehoisaa iskua.\n\nMerimies tunsi epätoivoissaan voimainsa alkavan pettää. Jos mustekala\nolisi ollut lajinsa jättiläisiä, ei hän olisi kestänyt näinkään kauan.\nAsiain näin ollen saattoi peto kärsivällisesti lujentaa otettaan ja\nsäälimättömällä varmuudella vetää uhrinsa luokseen.\n\nHänen voimansa olivat melkein lopussa. Epätoivoissaan päätti hän\nantaa perään ja mielettömästi ponnistaen koettaa upottaa kirveen\npedon aivoihin. Mutta ennenkuin hän ehti toteuttaa tämän kohtalokkaan\nsuunnitelman -- sillä mustekala olisi silmänräpäyksessä vetäissyt hänet\nveden alle -- kuului tiheästi peräkkäin viisi revolverinlaukausta. Iris\noli onnistunut pääsemään lähimmälle kalliolle.\n\nKolmas kuula teki mustekalan miettiväiseksi. Se heitti tumman suihkun\nveteen, joka heti paikalla tuli mustaksi ja läpinäkymättömäksi.\nImulonkerot pieksivät voimattomassa raivossa vedenpintaa ja se, joka\npiteli Jenksin vyötäisistä, tuli voimattomaksi ja jäykäksi. Kirves\nvälähti ajatuksen nopeudella. Vielä yksi käsivarsi katkaistiin.\n\nMutta Jenks oli yhä kiinni voimatta liikkua. Hän kääntyi ja katsoi\nIrikseen. Sillä tavalla silmäsi ehkä Lazarus haudastaan.\n\n\"Nuora!\" huusi tyttö, päästi revolverin ja tarttui jalkojensa juuressa\nolevaan nuoranpäähän.\n\nMerimies heitti kirveen kalliolle ja tarttui molemmin käsin\nnuoraan. Hän kohottautui ylös ja potkasi. Hän oli vapaa. Kahdella\nsuonenvedontapaisella askeleella oli hän tytön rinnalla.\n\nHän horjui erään kiven luo ja vaipui voimattomana sille. Hetken\nkuluttua tunsi hän kuinka Iris ujosti laski kätensä hänen olkapäälleen.\nHän kohotti päätään ja katsoi tyttöön.\n\n\"Kiitos\", sanoi hän. \"Nyt olemme kuitit.\"\n\n\n\n\nVI.\n\nMuutamia selityksiä.\n\n\nKoska Jenks oli vahvarakenteinen, toipui hän pian. Onneksi ei hän\nollut saanut taistelussa mustekalan kanssa mitään vaikeampia vammoja.\nHänen suunsa ympäristö oli arka sekä vyötäisillä ja jaloissa muutamia\nmustelmia. Kirveenisku oli sattunut vasempaan kenkään hipaisemattakaan\njalkaa. Lyhyesti, hän oli melkein vahingoittumaton.\n\nHänellä oli sama tapa kuin koirilla, nimittäin ravistaa itseään\ntappelun jälkeen. Hän teki nytkin niin noustuaan seisomaan. Iriksessä\nnäkyi mielenliikutuksen aiheuttamia jälkiä. Hän oli aivan kalpea ja\nhänen silmänsä tuijottivat.\n\n\"Tulkaa!\" sanoi Jenks lempeästi. \"Palatkaamme saarelle.\"\n\nHän otti tyynesti johdon, auttoi tyttöä yli kallioiden ja melkein\nkantoi häntä, kun tie tuli liian vaikeaksi.\n\nRannalle tultuaan saattoi Iris käydä yksin, mutta hän ontui. Jenks\ntarttui hänen käsivarteensa ja sanoi käheästi:\n\n\"Oletteko jollain tavoin vahingoittunut?\"\n\n\"Ei se ole mitään\", mutisi Iris. \"Minä luiskahdin kalliolta. Se ei ole\nmikään nyrjähdys -- ainoastaan pieni niukahdus -- nilkan yläpuolella on\npieni naarmu.\"\n\n\"Minä kannan teitä!\"\n\n\"Sellainen päähänpisto! Voin juosta teidän kanssanne kilpaa luolalle.\"\n\nEikä se ollut leikkiä. Hän tahtoi juosta -- joutua kauemmaksi\nmustekalasta.\n\n\"Onko varma, että vamma on vain vähäpätöinen?\"\n\n\"Ehdottomasti! Sukka hankaa hiukan, siinä kaikki. Odottakaa, niin\nnäytän.\"\n\nHän kumartui, veti sukan oikeasta jalastaan ja ojensi sen esiin nostaen\nhiukan hamettaan. Ulkosivulla oli suuri haava.\n\nMerimies osoitti asianmukaista lääkärin mielenkiintoa. Hänen sanansa ja\ntapansa olivat ammattimaisia.\n\n\"Tämän laitamme jälleen pian kuntoon\", sanoi hän. \"Kaistale\nmusliinipuvustanne konjakkiin kastettuna --.\"\n\n\"Konjakkiin!\" huudahti Iris.\n\n\"Niin, meillä on hiukan konjakkia, kuten tiedätte. Konjakki on\nerinomaista ruhjevammoihin. Sitä voi käyttää sekä sisällisesti että\nulkonaisesti.\"\n\nIriksen repiessä muutamia musliinikaistaleita, katkaisi merimies kaulan\nkonjakkipullosta. Molemmat maistoivat hiukan ja alkohooli toi väriä\nheidän kalpeihin kasvoihinsa.\n\nSide oli valmis ja sen toinen pää oli kasteltu konjakkiin. Iris meni\nluolalle, mutta mies huudahti:\n\n\"Odottakaa hiukan! Minun on otettava ensiksi sieltä pari sorkkarautaa.\"\n\n\"Mitä varten?\"\n\n\"Minun on mentävä sinne takaisin.\" Pään nyökkäyksellä osoitti hän\nriuttaa. Tyttö nyyhkytti kauhistuksesta. \"Tällä kertaa en antaudu\nalttiiksi vaaroille\", jatkoi Jenks. \"Löysin sieltä kiväärejä ja me\ntarvitsemme niitä; ne saattavat olla meidän pelastuksemme.\"\n\nKun Iris päätti jonkun asian, ilmestyi hänen leukaansa kuoppa.\n\n\"Minä tulen mukaan\", ilmoitti hän.\n\n\"Hyvä! Odotan teitä. Laskuvesi kestää vielä tunnin.\"\n\nSide oli pian laitettu ja he palasivat riutalle. Kun Iris nyt kiipeili\nyli epätasaisten kivien ja kallioiden, hämmästyi hän sitä notkeutta\nja rohkeutta, jota oli osoittanut kulkiessaan samaa tietä äskettäin.\nSilloin hyppäsi hän kiveltä kivelle pelottomalla varmuudella. Tällä\nkertaa nosti Jenks hänet kanavan yli.\n\n\"Tässäkö te kaaduitte?\" kysyi merimies hellästi.\n\n\"Niin. Mistä sen arvasitte?\"\n\n\"Luin sen silmistänne.\"\n\n\"Olkaa kiltti, älkääkä lukeko minun silmistäni, vaan katsokaa omillanne\nmihin menette.\"\n\n\"Teen sen ehkä myöskin.\"\n\nHe seisoivat sen kanavan maanpuoleisella laidalla, jossa Jenks\noli taistellut mustekalan kanssa. Musta väri, jota hyökkääjä oli\nruiskuttanut kärsiessään tappion, alkoi vähitellen kadota.\n\n\"Mitä aiotte tehdä tuotuanne niin suurin vaikeuksin minut tänne?\" kysyi\nIris. \"Olisi mieletöntä koettaa kahlata uudelleen yli. Siellä missä\nnäitä petoja on yksi, on kyllä useampiakin.\"\n\nJenks hymyili. \"Siitä syystä olen juuri ottanut sorkkarautoja mukaani.\nJos istutte hetken tässä, niin on kaikki selvillä.\"\n\nHän kaivoi toisen sorkkaraudan lujasti kiinni koralliriuttaan. Päät\nköydestä, joka oli viety puussa olevan väkipyörän ympäri, olivat siinä,\njohon tyttö oli ne taistelun jälkeen heittänyt. Hän kiinnitti ne\nrautaan, kiersi laudankappaleella tiukalle ja muodosti niistä sillan,\njota myöten hyvin saattoi vetää tavaroita.\n\nIris katseli tätä vaieten. Merimies esiintyi aina edukseen\ntyöskennellessään kovasti. Kaikkeen, mihin hän ryhtyi, omistautui hän\nkoko sielullaan. Iris ei ollut milloinkaan nähnyt sellaista miestä.\nSellaisina hetkinä tunsi hän tätä kohtaan rajatonta ihailua.\n\n\"Otaksun\", huomautti tyttö, \"teidän laittavan kuntoon ilmaratanne\nturvataksenne oman ja tavaroiden kulun.\"\n\n\"Ni-in.\"\n\n\"Miksikä olette siis noin epäröivä?\"\n\n\"Senvuoksi, että omasta puolestani olen aikonut kahlata yli. Köysi on\naiottu tavaroille.\"\n\nIris nousi nopeasti. \"Kiellän teitä ehdottomasti menemästä uudelleen\nveteen. On suorastaan häpeä ajatella sellaista. Te asettaudutte\nvakavaan vaaraan ilman mitään todellista syytä, sikäli kuin näen, ja\njos teille jotain tapahtuu, jään minä tälle kauhealle saarelle yksin.\"\n\nMerimies ei oikein näyttänyt tietävän mitä tekisi.\n\n\"Miss Deane\", sanoi hän, \"vaara ei ole niin suuri kuin kuvittelette.\nViime kerralla yllätti mustekala minut, mutta sitä se ei tee toista\nkertaa. Minun on saatava nuo kiväärit. Jos se teitä rauhoittaa, voin\nkyllä itsekin kulkea nuoraa pitkin.\"\n\nHän teki tämän myönnytyksen kovin vastenmielisesti, sillä jos jokin\nvaara merestä käsin uhkaisi, olisi hänen paljon vaikeampi välttää sitä\nriippuessaan köydessä, joka painui hänen allaan, kuin kulkiessaan\nvapaasti valmiina syöksymään joko eteen tahi taakse.\n\nTätä ei Iris ymmärtänyt ennenkuin näki hänen pitkin, voimakkain ottein\nheilauttavan itseään eteenpäin.\n\n\"Seis!\" huusi Iris. Mies päästi otteen ja putosi veteen kääntyen\nkatsomaan tyttöä.\n\n\"Mikä on?\" kysyi hän.\n\n\"Astukaa! Kulkekaa!\" Merimies kulki takaisin ottaakseen vastaan\nojennuksen.\n\n\"Te tiesitte koko ajan olevan parempaa mennä kahlaamalla, mutta\ntehdäksenne minulle mieliksi ryhdyitte tähän vaaralliseen keinoon!\nMiksikä teitte sen?\"\n\n\"Olette itse vastannut kysymykseenne.\"\n\n\"Olen teihin hyvin, hyvin suuttunut.\"\n\n\"Kerron teille mitä teen\", sanoi Jenks. \"Jos suotte minulle anteeksi,\nkoetan hypätä yli. Hyppäsin erään kerran yhdeksäntoista jalkaa kolme\ntuumaa eräällä -- hm -- niityllä --\"\n\n\"Älkää seisoko lörpöttelemässä siinä! Puolen tunnin kuluttua on vesi\nnoussut yli riutan\", huudahti tyttö.\n\nMitään puhumatta alkoi Jenks työnsä. Siellä oli paljon köyttä ja hänen\nsuunnitelmansa oli varsin yksinkertainen. Kun jokainen käärö oli\nvarmasti sidottu, kiinnitti hän tavaran juoksevaan köyteen, joka kulki\npuusta rautapulttiin. Juoksunuoraan sitoi hän kiinni kevyimmän köyden,\njonka löysi, ja heitti toisen pään Irikselle. Kevyesti vetämällä\nsaattoi Iris vetää raskaan kiväärilaatikonkin toiselle puolelle, sillä\nkaltevuuspinta oli niin jyrkkä, että mitä raskaampi paino oli, sitä\nhelpommin se liukui köyttä pitkin.\n\nHe työskentelivät kunnes Jenks ei löytänyt enää mitään ottamisen\narvoista. Senjälkeen kahlasi hän varovasti yli kanaalin. Tyttö tuijotti\nkauhistuneena veteen siksi kunnes merimies oli jälleen hänen rinnallaan.\n\n\"Kuten näette\", sanoi mies, \"olette te säikäyttäneet jokaisen\nmustekalan monen mailin piirissä karkuun.\"\n\nNousuvesi oli kääntynyt; muutaman minuutin kuluttua olisi osa riuttaa\nveden alla. Kiväärilaatikon kantaminen saarelle oli aivan mahdotonta\nja Jenks teki nyt sen, joka olisi säästänyt, aikaisemmin suoritettuna,\nhäneltä koko joukon työtä ja vaivaa. Hän särki laatikon ja huomasi\naseiden olevan hyvässä kunnossa.\n\nHän tarkasti puolitusinaa ja pani ne syrjään. Senjälkeen laittoi hän\nlaivanpirstaleista pienen lautan ja sitoi sille kiinni teelaatikon,\njauhotynnyrin, rikkinäisen salongintuolin ja muuta pikkutavaraa, jota\nsaattoi tarvita. Hän vältti vesillelaskemisvaikeudet rakentamalla\nlautan aivan lähelle vesirajaa. Kun kaikki oli valmiina, kohotti\nnousuvesi lautan, johon oli sidottu vahva köysi, ja kuljetti sitä\nrantaan päin. Sitten otti merimies olalleen neljä kivääriä, pyysi tytön\ntekemään samoin kahdelle jälelle jääneelle, ja ohjasi lauttaa nuorasta\nsopivaan paikkaan.\n\n\"Teidän kuljettaessanne tavaroita maihin, menen minä valmistamaan\npäivällistä\", ilmoitti Iris.\n\n\"Mutta olkaa varovainen, ettette nyrjäytä jalkaanne uudelleen.\"\n\n\"Sitä kyllä olen. Nilkkani muistuttaa siitä joka askeleella, jonka\notan.\"\n\nSill'aikaa kun Jenks sai tavarat maihin, oli Iris valmistanut\npäivällisen. Se oli keittotaidon uusi riemuvoitto. Munat olivat\npaistettuja!\n\n\"Minulla on vakava aikomus keittää kokonainen kinkku\", sanoi tyttö.\n\"Onko teillä mitään aavistusta, kuinka kauan sellaista on keitettävä.\"\n\n\"Neljännestunti jokaista puoltakiloa kohti.\"\n\n\"Mainiota! Mehän emme voi mitata painoa emmekä aikaa.\"\n\n\"Luulen voivamme tehdä molemmat. Laitan jonkunlaisen tasapainolaitteen.\nSen toiseen päähän sidomme kinkun ja toiseen kiväärin sekä muutamia\npatruunoita, ja minä voin sanoa kinkkujenne painon täsmälleen.\nAjanmittauksen suhteen olen päättänyt turvautua aurinkokelloon. Muistan\nsangen hyvin siihen vaadittavat kappaleet, ja kun olemme jonkun aikaa\nsitä tarkanneet, voimme korjata esiintyvät virheet.\"\n\n\"Te olette tosiaankin viisas, mr Jenks\", sanoi Iris lapsellisesti.\n\"Oletteko omistaneet monta vuotta elämästänne valmistautuaksenne\noleskeluun asumattomalla saarella?\"\n\n\"Jotain siihen tapaan. Elämäni on ollut päätöntä kuljeksimista. Kohtalo\non ajanut minut paikkaan, jossa ne pienet kokemukset, joita minulla on,\nvoivat olla hyödyllisiä.\"\n\n\"Päätöntä kuljeksimista!\" huudahti Iris. \"Sitä en usko. Sellaista\nilmaisutapaa käytetään ikävistä, tarkoituksettoman kiertelyhalun\nvaltaamista ihmisistä. Teidän pahin vihollisennekaan ei voi teistä\nsanoa sitä.\"\n\n\"Pahin viholliseni on joka tapauksessa saattanut sen ilmaisumuodon\nvastaamaan todellisuutta, miss Deane.\"\n\n\"Te tarkoitatte hänen turmelleen teidän uranne?\"\n\n\"Niin -- otaksun asian olevan siten.\"\n\n\"Oliko hän hyvin suuri lurjus?\"\n\n\"Oli ja on vieläkin.\"\n\nJenks puhui rauhallisen katkerasti. Tytön sanat olivat herättäneet\nmuistoja. Hetkeksi unohti hän joutuneensa puhumaan itsestään eikä\nollenkaan huomannut Iriksen kasvojen tyytyväistä ilmettä, kun tämä sai\ntietää hänen pahimman vihollisensa olevan miehen.\n\n\"Te olette väsynyt\", sanoi tyttö. \"Haluatteko tupakoida?\"\n\nJenks otti esille piippunsa ja tupakkansa, mutta hänen oli vaikea\nkäyttää oikeaa kättään, jota särki kauheasti.\n\nMyötätunnosta huudahtaen hypähti tyttö ylös ja pyysi saada hoitaa hänen\nsormeaan. Hän sitoi sormen konjakkiin kastetulla liinarievulla. Sitten\ntarttui hän miehen tupakkapurkkiin ja piippuun.\n\n\"Älkää pelätkö\", sanoi hän nauraen. \"Olen täyttänyt isäni piipun monta\nkertaa. Kesken kaiken, te tulette varmasti pitämään isästäni, kun\nopitte hänet tuntemaan. Hän on paras ihminen minkä tunnen.\"\n\n\"Te olette siis hyviä ystäviä.\"\n\n\"Hyviä ystäviä! Hän on ainoa ystävä mitä minulla maailmassa on.\"\n\n\"Mitä? Onko se totta?\"\n\n\"Täydellisesti! Minä en luonnollisesti koskaan unohda kuinka paljosta\nminun on teitä kiittäminen, mr Jenks. Ja minä pidän myöskin teistä\ntavattomasti, vaikka te välistä olette niin -- niin tuima minua\nkohtaan.\"\n\n\"Rakas lapsi!\" mutisi merimies nähtävästi omissa ajatuksissaan. \"Vain\nniin, minä olen mielestänne tuima?\"\n\n\"Niin, oikea karhu, silloin kun te läksytätte minua! Te voitte olla\noikein hauska kun haluatte ja unohdatte huolenne. Mutta minkävuoksi\nkutsutte minua lapseksi. Kuinka vanha te olette, mr Jenks? Minä täytin\njoulukuussa kaksikymmentä.\"\n\n\"Ah, täytin elokuussa kaksikymmentäkahdeksan\", vastasi mies.\n\n\"Varjelkoon!\" läähätti tyttö! \"Pyydän anteeksi, mutta luulin teidän\nolevan vähintäin neljänkymmenen.\"\n\n\"Epäilemättä näytän siltä. Mutta ei ole eduksi ulkonäölle nousta\nvarhain ylös ja mennä myöhään vuoteeseen.\"\n\n\"Olen usein kummastellut kuinka armeijan upseerit kestävät\", sanoi\nIris. \"He eivät koskaan näytä saavan tarpeeksi unta, eivät ainakaan\ntäällä idässä. Olen nähnyt heidän tanssivan puolen yön jälkeen ja\nkuullut heidän senjälkeen olleen ulkona viiden tai kuuden aikaan\naamulla metsästämässä tahi harjoituksissa.\"\n\n\"Te arvelette siis minun olleen upseerina?\"\n\n\"Olen siitä varma. Teidän tapanne, äänenne, tyyni, käskevä\nesiintymisenne, niin, vieläpä käyntitapannekin ilmaisee sen.\"\n\n\"Siinä tapauksessa\", sanoi Jenks surullisesti, \"en tahdo kieltää\ntosiasiaa. Olen ollut yhdeksän vuotta upseerina intialaisessa\npääesikunnassa. Minun päähänpistoni, miss Deane, oli huolehtia\nparhaimmalla tavalla miesteni ruuasta ja pitää heitä reippaina kaikissa\nolosuhteissa ja ilmastoissa, erikoisesti silloin kun jokapäiväisiä\nelämäntarpeita ei ollut riittävästi. Siihen päästäkseni luin kaikkea\nmahdollista jokaisesta maasta, mihin rykmenttini mahdollisesti\nsaattoi tulla lähetetyksi; opettelin tavallisten ruoka-aineiden nimet\nmaankielellä ja otin erityisesti selkoa kuinka luonto huolehtii ihmisen\ntoimeentulosta. Nämä tutkimukset kiinnittivät mieltäni. Sudanin retken\naikana oli minulla niistä hyötyä ja, kiitos niiden, minut koroitettiin.\"\n\n\"Kertokaa!\"\n\n\"Muutamien taisteluiden jälkeen oli minun osastoni seurattava\nratsukameleita, jotka, kuten tiedätte; voivat kulkea ilman vettä\npaljon kauemmin kuin hevoset. Olimme melkein saavuttamaisillamme ne,\nmutta hevosemme olivat aivan nääntyneet. Onneksi olin kiinnittänyt\nhuomiota muutamiin merkkeihin, jotka ilmaisivat missä kohden erämaan\nalla oli vettä. Puolen tunnin työ lapioilla osoitti minun olleen\noikeassa. Me saavutimme takaa-ajajat, vangitsimme heidät ja minä sain\nkapteeninvaltakirjani.\"\n\n\"Eikö mitään tappelua tapahtunut?\"\n\nHän ei vastannut heti. Sitten päätti hän nähtävästi hyvin\nvastahakoisesti vastata. \"Kyllä, tapahtui taistelu. Se oli hyvin kiivas\nsenvuoksi, että osasto englantilaista ratsuväkeä, jonka piti minua\ntukea, kääntyi veden puutteen vuoksi takaisin. Mutta se ei pelastanut\n24 lancierirykmentin komentajaa vakavasta varoituksesta.\"\n\n\"24 lancierirykmentin!\" huudahti Iris. \"Lordi Ventnorin rykmentti!\"\n\n\"Lordi Ventnor oli kysymyksessä oleva upseeri.\"\n\nIris tuli kasvoiltaan tulipunaiseksi. \"Te tunnette siis hänet\", sanoi\nhän.\n\n\"Kyllä, sen teen.\"\n\n\"Onko hän teidän vihollisenne?\"\n\n\"On.\"\n\n\"Siis senvuoksi tulitte te niin liikutetuksi viimeisenä päivänä\n_Sirdarenin_ kannella kun lady Tozer kysyi minulta, olinko hänen\nkanssaan kihloissa?\"\n\n\"Niin.\"\n\n\"Kuinka saattoi se asia koskea teitä? Ettehän edes tiennyt nimeäni?\"\n\n\"Se koski minuun koska hänen nimensä äkillinen mainitseminen sai minut\najattelemaan kunniattomuuttani. Jätin armeijan kuusi kuukautta sitten,\nmiss Deane, hyvin kiusallisten olosuhteiden vallitessa. Sotaoikeus\nkatsoi minut syylliseksi upseerille sopimattomaan käytökseen. En saanut\nedes tilaisuutta ottaa eroa. Minut pyyhittiin rullista.\"\n\nHän koetteli puhua tyynesti, mutta kalpeni hieman ja vaikka hän piti\npiippua suussaan, niin hänen huulensa värisivät.\n\nHän ei uskaltanut katsoa tyttöön, jonka kummasteleva katse oli\nsuuntautunut häneen.\n\n\"Minä muistan sen\", sanoi Iris hitaasti kääntämättä hänestä katsettaan.\n\"Asiasta puhuttiin minun tullessani Hongkongiin. Te olette kapteeni\nRobert Anstruther?\"\n\n\"Niin.\"\n\n\"Ja te loukkasitte julkisesti lordi Ventnoria erään riidan vuoksi\nnaisesta?\"\n\n\"Kuten sanotte.\"\n\n\"Kenen oli syy?\"\n\n\"Nainen sanoi sen olleen minun.\"\n\n\"Oliko se totta?\"\n\nRobert Anstruther, entinen kapteeni Intian armeijassa, nousi seisomaan.\nHän päätti kohdata tuomionsa seisovin jaloin. -- \"Sotaoikeus oli hänen\nkanssaan yhtä mieltä ja minä itse olen puolueellinen todistaja.\"\n\n\"Kuka oli nainen?\"\n\n\"Everstini vaimo, mrs Costobell.\"\n\nKauan jälkeenpäin muisti hän tässä tilaisuudessa tunteneensa epätoivoa.\nMutta hän oli päättänyt asian, eikä kuulunut niihin, jotka pelkäävät\nseurauksia.\n\nIrikselle palasi ensiksi mielenmaltti.\n\n\"Minua ilahduttaa suoruutenne, kapteeni Anstruther,\" alkoi hän.\n\n\"Jenks, jos saan pyytää, miss Deane, Robert Jenks.\"\n\nTytön silmissä oli omituinen ilme, mutta sitä ei mies nähnyt ja Iris\njatkoi pidätetyin äänin.\n\n\"Tietysti, mr Jenks. Sallikaa minun olla yhtä suora ennenkuin jätämme\ntämän puheenaiheen. Olen tavannut lady Costabellin. En pidä hänestä.\nLuulen hänen olevan petollisen naisen. Sotaoikeus olisi kenties\nlangettanut toisenlaisen tuomion, jos sen jäsenet olisivat olleet hänen\nomaa sukupuoltaan. Mitä tulee lordi Ventnoriin, niin ei hän merkitse\nminulle mitään. Totta kyllä on, että hän on pyytänyt isältäni lupaa\nsaada osoittaa minulle huomiotaan, mutta rakas vanha isäni jätti asian\nkokonaan minun ratkaistavakseni, enkä minä ole milloinkaan antanut\nlordi Ventnorille vähintäkään rohkaisua. Huomaan nyt lady Costabellin\nja lordi Ventnorin valehdelleen, kun he syyttivät teitä jostain\nkunniattomasta teosta, ja olen iloinen, että te annoitte hänelle\nopetuksen klubissa. Olen aivan varma, että hän oli sen ansainnut.\"\n\nEi sanaakaan tämä harvinainen mies vastannut. Hän vavahti, tarttui\nkirveeseen, joka oli hänen jaloissaan ja lähti metsään kääntäen\nkasvonsa poispäin Iriksestä, ettei tämä huomaisi hänen silmissään\nkyyneleitä.\n\nTyttö puolestaan alkoi tarmokkaasti kiilloittaa keittiöastioitaan\nja pian sen jälkeen laulaa. Jos ajattelee, että hänen tuli sietää\narmeijasta poisajetun upseerin seuraa, niin oli hän naurettavan\ntyytyväinen.\n\n\n\n\nVII.\n\nYllätyksiä.\n\n\nEnnen kolmannen päivän iltaa oli Jenks valmistanut tilavan teltan,\nkäyttäen sen tukemiseen oleskelupaikkansa ympäristöstä kaatamiaan\npuita. Tukipuihin naulasi ja sitoi hän rannalta tuomansa öljykankaan.\nRaskaan kankaan oikealle paikalle asettaminen vaati hänen ja Iriksen\nyhteisiä ponnistuksia.\n\nHe työskentelivät kymmenen päivää alkaen aamunkoitosta ja lopettaen\nvasta pimeän tullen. Merimies laati suunnitelman, jota noudatti\ntiukasti. Ensiksi teki hän valmiiksi asunnon, jossa oli kaksi osastoa,\nsisempi huone, jossa Iris nukkui, ja toinen, joka oli ruokasalina ja\nhänen omana makuuhuoneenaan.\n\nSenjälkeen valmisti hän Näköalavuorelle valtavan kaaren, jossa oli\n_Sirdarenin_ nimi kuusi jalkaa korkeista, uponneesta laivasta otetuista\nlankuista.\n\nSilläaikaa opetteli Iris kutomaan verkkoa. Käyttäen kuulia painona\nvalmisti hän siitä heittoverkon, jolla pyydysti suuren joukon kaloja.\nAluksi he eivät tienneet, mitkä niistä olivat syötäviä, mutta sitten\nsai tyttö hyvän mielijohteen.\n\n\"Merilinnut voivat sen meille sanoa\", sanoi hän. \"Levittäkäämme\nsaaliimme hiekalle ja jättäkäämme siihen. Jos panemme merkille, mitkä\nlajit linnut syövät ja mitkä hylkäävät, niin emme voi tehdä mitään\nsuurta erehdystä.\"\n\nVaikkakin hänen arvelunsa ei ollut pettämätön, osoittautui se\nolevan huomioonotettava. Niiden kalojen joukossa, joita siivelliset\ntarkastajat valitsivat, oli pari lajia, jotka muistuttivat turskaa ja\nvalkoturskaa sekä maistuivat erinomaisen hyviltä.\n\nJenks oli sangen perehtynyt eläintieteeseen ja saattoi eroittaa\nsyötävät linnut. Nämä kaksi haaksirikkoista, jotka sattuma oli\nheittänyt asumattomalle saarelle, söivät tuoretta kalakeittoa,\npaistettuja lintuja, keitettyä tahi paistettua kinkkua ja sagovanukasta\nhuuhtoen kaiken alas mainiolla lähdevedellä tahi kulauksella hienointa\nsamppanjaa.\n\nRiutalla olevista ruostuneista kivääreistä otti Jenks pistimet,\nruuvit, renkaat ja kaikki pikkuosat, joista saattoi olla hyötyä.\nKiväärinpiipuista laittoi hän, helpottaakseen Iriksen ruuanlaittoa,\nhellan, ja tarkastamalla joka aamu huolellisesti poltettujen\nlaivahylynkappaleiden tuhkan, hankki hän pienen varaston\nkäyttökelpoisia nauloja. Turvallisen ja samalla kertaa mukavan\nkylpypaikan löytäminen saattoi hänet sekä tytön omistamaan erään\niltapäivän rannan tarkastukselle. He olivat antaneet kaikille paikoille\nnimet. Pohjoista niemekettä kutsuttiin luonnollisesti Nordkapiksi,\nläntisen nimi oli Europa Point ja matala hiekkasärkkä kaakossa sai\nnimekseen Kilpikonnaranta, kun Jenks huomasi tavattoman määrän vihreitä\nkilpikonnia käyvän siellä ja hautaavan munansa hiekkaan.\n\nHe alkoivat tutkimusretkensä siltä paikalta, jossa merimies oli\ntaistellut epätoivoisen taistelunsa myrskyn aikana. Iris tahtoi saada\nheti tietää sen kiven, jonka taakse merimies oli hänet asettanut\nlähtiessään hakemaan vettä. Hetkeksi sai muisto heidän onnettomista\nlaivatovereistaan kohoamaan kyyneleet hänen silmiinsä.\n\nAntaakseen hänen ajatuksilleen toisen suunnan osoitti mies heidän\nensimmäisen nuotionsa tuhkaa. Jenks oli onnellinen. Mutta kuinka\nkauan sitä jatkuisi? Korkealla kalliolla oli merkki niitä varten,\njotka hakivat kadonnutta _Sirdarenia_. Ja kun pelastajat saapuisivat,\nolisi miss Deane jälleen rikkaan baronetin tytär ja hän itse nimetön,\nkunniaton kulkuri. -- Hän puri hampaitaan yhteen ja iski kivellä\nsaniaiskasviin, joka oli sammuttanut heidän ensimmäisen janonsa.\n\n\"Oi, minkävuoksi teitte sen?\" huudahti Iris. \"Se oli hädän hetkenä\ntotinen ystävä. Haluaisin kasvattaa siitä kauneimman ja lehtirikkaimman\nistutuksen tälle saarelle.\"\n\n\"Hyvä!\" vastasi Jenks. \"Voitte täyttää halunne. Jos päivittäin\nkastelette sen juuria raittiilla vedellä, on tahtonne pian täyttyvä.\"\n\n\"Te annatte neuvonne epäystävällisellä äänellä, mutta seuraan sitä\nkuitenkin.\"\n\nJenksin tavallinen huonon tuulen puuska aiheutti ohi menevän pilven.\nKiipeämästä Nordkapin kallioille aiheutunut ponnistus palautti\njokapäiväiset suhteet.\n\nEteläpuolella löysivät he vihdoinkin ihastuttavan, pienen lahden,\npuilla reunustetun, hiekkapohjaisen sekä kolmelta puolelta luotojen ja\nvuorien suojeleman.\n\n\"Oh!\" huudahti Iris innokkaasti. \"Miten ihastuttava paikka! Oikea\nsalakuljettajain lahti!\"\n\n\"Niin, ihastuttava nähdä\", kuului vastaus, \"mutta avoin merelle. Mainio\npaikka haikaloille, miss Deane, mutta sopimaton kylpemiseen.\"\n\n\"Jumala varjelkoon! Olin kokonaan unohtanut haikalat. Otaksun niidenkin\npitävän elää, vaikka ne ovat sellaisia petoja, mutta en tahdo, että ne\nsyövät minut.\"\n\nHe menivät edelleen. Kulkiessaan pitkin koralleilla siroteltua\netelärantaa huomasi Jenks kilpikonnien jälkiä.\n\n\"Ihania munia ja samanlaista kilpikonnakeittoa!\" huudahti hän. \"Jos ne\novat vihreitä, emme voi toivoa mitään parempaa. Kun joku laiva tulee\nmeitä hakemaan, houkuttelen kapteenin lastaamaan laivansa niillä ja\nansaitsen sillä tavoin omaisuuden.\"\n\n\"Te ette ole siis rikas, mr Jenks\", sanoi Iris ujosti.\n\n\"Minulla on rikas, naimaton eno, joka teki minut perillisekseen ja\nantoi minulle vuotuiseksi ylläpidoksi neljäsataa puntaa, niin että\narmeijassa ollessani olin oikea Kroisos. Mutta kun romahdus tuli,\nhylkäsi hän minut. Myymällä hevoseni ja muut tavarani saatoin jättää\narmeijan ilman äyriäkään taskuissani, mutta myöskin ilman velkoja?\"\n\n\"Ja kaikki tuo vain petollisen naisen vuoksi?\"\n\n\"Niin.\"\n\n\"Oliko hän hyvin julma, teille, mr Jenks.\"\n\nMies pysähtyi ja nauroi suorastaan hirnuen.\n\n\"Julma minulle! Minulla ei ollut hänen kanssaan mitään tekemistä. Hän\npetti miestään eikä minua.\"\n\nTultuaan Europa Pointille, huudahti merimies.\n\n\"Vene! Katsokaa! Kallioilla!\"\n\n\"Kun _Sirdaren_ särkyi, ajautui vene kai virran mukana maihin.\"\n\nJenks muisti kapteeni Rossin antaneen varustaa kaikki veneet\nelintarpeilla heti kun propelli oli särkynyt. Nyt oli kaikki poissa,\nmastot, purjeet, airot, penkit -- kaikki paitsi kaksi vesiastiaa; Jenks\navasi innokkaasti perälaudan alla olevan komeron ja se oli varustettu\nsäilykkeillä sekä laivakorpuilla. He olivat hädin tuskin toipuneet\nveneen ilmestymisen aiheuttamasta mielenliikutuksesta, ennenkuin\nJenks huomasi niiden kallioiden takana, joilla vene oli, pienen,\nluonnonmuodostaman vesisäiliön, joka uudistui joka myrskyllä ja oli\ntäydellisesti eroitettu merestä.\n\nSe ei ollut muuta kuin neljän jalan syvyinen, joka puolelta kallioiden\nympäröimä ja pohja mitä hienointa valkoista hiekkaa. Siinä ei näkynyt\nainoatakaan kalaa. Se oli ihanteellinen kylpyallas.\n\nIris oli ihastuksissaan. Hän osoitti sille suunnalle, jossa heidän\nmajansa oli.\n\n\"Mr Jenks, olen kotona teeaikana.\"\n\nPyydettyään häntä laukaisemaan revolverin, jos tarvitsisi apua, lähti\nmerimies nopeasti.\n\n\"Ihmettelen mitä hän pelkää\", tuumi tyttö. Senvuoksi kiiruhti hän\nniin paljon kuin voi ja juoksi takaisin miehen luo. Tämä askarteli\nkiinnittämällä pistimiä lankkuun. \"Minkä vuoksi tuota teette?\" kysyi\ntyttö.\n\n\"Koetan valmistaa saapuville epämiellyttäville vieraille ikävyyksiä\",\nvastasi Jenks. \"Tästä tulee _cheval de frise_, jonka aion sijoittaa\nluolamme eteen, jos olemme pakoitettuja puolustautumaan villeiltä. Kun\nse sulkee tien, eivät he voi hyökätä päällemme.\"\n\nHeidän yhdeksäntenätoista saarella oleskelupäivänään kiipesi merimies\ntapansa mukaan Näköalavuorelle Iriksen laittaessa aamiaista. Hän katsoi\nkiikarilla joka suuntaan, mutt'ei ainuttakaan purjetta näkynyt.\n\nHän pisti kiikarin koteloon ja palasi Iriksen luo.\n\nAamu kului kuten tavallisesti. Iris ei ollut unohtanut saniaiskasvin\nkastelemista. Aamiaisen jälkeen oli hänellä tapana mennä sitä\nkastelemaan ja hän nousi nytkin sitä varten ylös.\n\n\"Saanko auttaa teitä\", sanoi Jenks. \"Minulla ei ole tänään kiirettä.\"\n\n\"Ei kiitos! En salli teidän liikuttavan pensasta. Se näyttää suorastaan\niloiselta minun tullessani ja juo veden yhtä halukkaasti kuin janoinen\neläin.\"\n\n\"Kaalinpäälläkin on sydän, miss Deane.\"\n\nIris lähti nauraen, mutta oli ollut poissa tuskin viittä minuuttia, kun\nmies kuuli kaksi kertaa toistetun huudon. Hän eroitti oman nimensä --\nei Jenksin, vaan Robertin. Jotain hirveätä oli tapahtunut, sillä huuto\noli äärimmäisen epätoivoinen.\n\nHän juoksi sisään, tempasi kivääritelineeltä yhden kuudesta kivääristä,\njotka olivat aina ladatut ja syöksyi läpi metsän, jossa ei nähnyt\nmitään, rannalle. Täällä näki hän Iriksen taistelevan kahden villin\nnäköisen dyakin kiinnipitelemänä, joista toinen puvusta päättäen oli\njoku päällikkö ja toinen vastenmielisen näköinen puolialaston villi.\nHeidän ympärillään tanssi seitsemän pyssyillä ja parangeilla (suurilla\nmalaijilaisveitsillä) asestettua miestä.\n\nMolemmat villit koettelivat sitoa Iriksen käsivarsia, mutta hän oli\nnotkea ja vahva, joten he saivat kovan pähkinän purrakseen. Estääkseen\nhäntä huutamasta painoi toinen dyakeista suuren kätensä hänen suulleen.\n\nTyynesti ja rauhallisesti, kuin olisi ollut harjoituskentällä,\nlaskeutui Jenks polvilleen ja tähtäsi. Ei kukaan dyakeista\nhuomannut häntä, sillä kaikkien mielenkiinto oli kohdistunut\nhämmästystäherättävään saaliiseen, nuoreen ja kauniiseen naiseen,\njoka aivan tyynesti kuljeskeli täällä ympäri. Jyvä ja tähtäin tulivat\nhitaasti suoraan linjaan sen pedon rinnan kanssa, joka painoi tytön\nsuuta.\n\nKuula sattui aivan sydämen yläpuolelle ja katkasi selkärangan.\n\nIris, joka tunsi vapautuneensa ilettävästä otteesta, tempautui irti\npäälliköstä ja kiisi kuin lintu kohti Jenksiä ja pelastusta.\n\nKivääristä kuului jälleen kaksi perättäistä lyhyttä, terävää laukausta\nja kaksi dyakkia vaipui hiekkaan. Jälellä oli kuusi, niiden joukossa\npäällikkö, jota pakeneva tyttö tietämättään ruumiillaan suojeli.\n\nNeljäs dyakki kaatui.\n\nJälelle jääneet, julmat, mutta eivät pelkurit villit latasivat\npyssyjään. Kalpeana, päättäväisenä, teräksinen kiilto silmissään ja\nleuka eteenpäin työntyneenä seurasi merimies heidän valmistelujaan.\n\n\"Vasemmalle!\" huusi hän. \"Juoskaa puuta kohti.\"\n\nIris kuuli ja koetteli totella, mutta voimat pettivät ja hän kaatui\nmurentuneiden korallien päälle.\n\nJenks tarkasteli häntä sekä dyakkeja, jotka ampuivat epätasaisen\nyhteislaukauksen. Jotain, joka muistutti kiirehtivää mehiläistä, surisi\nhänen korvansa ohi, ja hänen oikean jalkansa läheisyydessä oleva kivi\nsai voimakkaan läimäyksen näkymättömästä kädestä. Se oli hänestä\nmieluista. Tästä tulisi taistelu eikä teurastus.\n\nViides dyakki vaipui kuolinkouristuksissa maahan ja päällikkö tähtäsi\ntarkkaan polviasennossa olevaa ampujaa, joka uhkasi tuhota koko\nhänen joukkonsa. Mutta merimies ampui ensin ja näki kummastuksekseen\nkirjavasti puetun villin lentävän taapäin useita yardeja ja kaatuvan\nsitten maahan.\n\nVielä kaatui yksi ennenkuin kaksi jälelle jäänyttä katsoivat olevan\nsyytä lähteä peräytymisretkelle. He tekivät sen nopeasti, mutta\nlaahasivat päällikköä mukanaan. Jenksin tarkoitus ei kuitenkaan ollut\npäästää heitä menemään. Hän tähtäsi jälleen yhtä. Kuului naksahdus eikä\nmitään muuta. Patruuna ei syttynyt. Hän koetti kiireesti vetää sen\nulos, mutta epäonnistui. Sellaisia vahingoita saattaa sattua niinkin\nhyvälle kiväärille kuin Lee-Metford on.\n\nKarjaisten hyppäsi hän ylös ja syöksyi eteenpäin. Pakenevat miehet\nnäkivät hänet ja lisäsivät vauhtia. Samalla hetkellä kun hän oli\nIriksen luona, katosivat he puiden sekaan.\n\nHän heitti remmistä kiväärin olalleen ja otti tytön käsivarsilleen.\nTämä oli tajuissaan, mutta hengästynyt.\n\n\"Kuulkaa\", huusi Jenks. \"Koettakaa totella minua -- kirjaimellisesti.\nKannan teidät -- luolaan. Jääkää sinne. Ampukaa jokainen, jonka näette\n-- kunnes minä tulen.\"\n\nTyttö kuunteli ihmetellen. Ajatteliko mies jättää hänet nyt, kun hän\noli painettuna tämän rintaa vasten? Mahdotonta! Ah, hän ymmärsi. Villit\nolivat kai tulleet sinne veneellä. Merimies aikoi hyökätä heidän\nkimppuunsa uudelleen. Hän ajatteli taistella yksin heidän kanssaan eikä\nhän, Iris, saisi tietää mitään ennenkuin kaikki olisi ohi.\n\nJenks asetti hänet luolan sisäänkäytävälle. \"Te ymmärrätte!\" huudahti\nhän ja vastausta odottamatta juoksi sisään hakemaan uuden kiväärin.\nSenjälkeen juoksi hän Näköalavuoren kautta etelärantaa kohti. Hän\nymmärsi dyakkien nousseen maihin sillä hiekkarannalla, jota Iris oli\nkutsunut Salakuljettajain lahdeksi. He eivät saaneet päästä pakoon\nmillään ehdolla.\n\nMerimies oli oikeassa. Tullessaan perille huomasi hän kolmen -- eikä\nkahden -- miehen työntävän _sampania_ vesille. Yksi heistä oli, ihme\nkyllä, päällikkö. Silloin ymmärsi Jenks kuulan sattuneen dyakin\nkohotettuun pyssyyn edelläkerrotulla seurauksella. Hän oli välttänyt\nkuoleman kuin ihmeen kautta.\n\nJenks valmistautui kylmäverisesti tappamaan kaikki kolme. Välimatka oli\nsangen suuri, ehkä 800 yardia. Hän laskeutui polvilleen ja ampui. Kuula\nnäytti sattuneen veneeseen.\n\nSamassa kuuli hän takanaan nopeita askelia. Hän nousi salamannopeasti,\nkääntyi ja näki -- Iriksen.\n\n\"He pakenevat\", sanoi tyttö. \"Missä ovat toiset?\"\n\n\"Kuolleet!\"\n\n\"Tarkoitatteko tappaneenne kaikki?\"\n\n\"Vain kuusi. Heitä oli kaikkiaan yhdeksän.\"\n\nHän laskeutui uudelleen polvilleen ja kohotti kiväärin. Iris heittäytyi\nhänen viereensä.\n\n\"Mr Jenks\", sanoi hän rukoilevasti yhteenliitetyin käsin, \"älkää\ntappako minun takiani useampia ihmisiä!\"\n\n\"Omasta puolestani sitten\", murahti mies kiusaantuneena\nhäiritsemisestä, sillä nyt oli _samponi_ kaukana.\n\n\"Silloin pyydän teitä Jumalan nimeen olemaan ottamatta useampia\nihmishenkiä. Se, minkä teitte, oli välttämätöntä, ehkä oikein. Mutta\ntämä on murha.\"\n\nMies laski aseensa ja katsoi häneen.\n\n\"Jos nämä miehet pääsevät elävänä, tulevat he takaisin suurella\njoukolla kostamaan toverinsa -- ja ottamaan teidät vangiksi.\"\n\n\"Niin on ehkä sallimuksen tahto. Rukoilen teitä sittenkin säästämään\nheidät.\"\n\nJenks laski kiväärin hiekalle ja nosti tytön hellästi ylös. Ei\nkumpikaan heistä sanonut sanaakaan. _Sampanin_ suuri, kolmikulmainen\npurje täyttyi tuulella. Perässä näkyi mies, joka uhkaavasti pudisti\nrannalla olijoille nyrkkiään.\n\nMalaijipäällikkö kirosi heitä ja Jenks ymmärsi varsin hyvin, mitä hän\ntarkoitti.\n\n\n\n\nVIII.\n\nVarustautuminen.\n\n\nHe katsoivat kauan etenevän veneen jälkeen. Pian näkyi se vain pienenä\npilkkuna tyynellä merellä. Tasainen tuuli pullisti purjeita ja merimies\nymmärsi ettei siinä ollut mitään sotajuonta, vaan dyakit pakenivat\npeloissaan ja raivoissaan. He palaisivat riittävin voimin kostamaan.\n\nMerimies rypisti otsaansa; hän ei tiennyt vasemman käsivartensa olevan\ntytön vyötäisillä ennenkuin tämä vapautui ja sanoi pyytävästi:\n\n\"Älkää olko minulle vihainen, mr Jenks. En voinut sille mitään. En\nsietänyt nähdä heitä ammuttavan.\"\n\nSilloin heräsi mies todellisuuteen.\n\n\"Tulkaa\", sanoi hän ihmeellisen puoleensavetävästi hymyillen. \"Palaamme\nlinnaamme. Olemme ainakin jälelläolevan osan päivää rauhassa.\"\n\nHänen täytyi sanoa tahi tehdä jotain tytön rauhoittamiseksi. Tämä\noli yhä hyvin liikutettu ja merimies katsoi sen luonnollisesti\nvangitsemisen aiheuttamaksi.\n\n\"Ette pyydä minua kertomaan seikkailuani\", sanoi Iris rauhallisesti\nkatsottuaan häntä hetkisen.\n\n\"En\", vastasi Jenks. \"Luulin teidän olevan liian liikutetun puhuaksenne\nsiitä vielä.\"\n\n\"Liikutetun? Ei suinkaan! Olen vain väsyksissä vastustelemisesta ja\navunhuutamisesta, mutta älkää luulkokaan minun aikovan pyörtyä tahi\nsaada hermokohtausta. Myönnän itkeneeni hiukan, kun työnsitte minut\nsyrjään ja nostitte kiväärin ampuaksenne noita viheliäisiä, henkensä\nedestä pakenevia raukkoja. Tein ehkä väärin estäessäni teitä?\"\n\n\"Kyllä, siinä teitte väärin,\" vastasi Jenks vakavasti.\n\n\"Samantekevää,\" jatkoi tyttö. \"Jumala on ollut meille sangen hyvä. En\nvoi ajatella hänen pelastaneen meitä niin monista vaaroista antaakseen\nmeidän kuolla muutamia tunteja tahi päiviä ennen avun saapumista. Ja\nminä haluan kertoa teille mitä tapahtui.\"\n\n\"Sen voitte tehdä, mutta ensiksi on teidän juotava tämä.\"\n\nHe olivat perillä leiripaikalla ja Jenks avasi nopeasti konjakkipullon\nja kaatoi siitä pikariin.\n\nTyttö nieli sitä hiukan tehden vastustavan eleen ja Jenks joi loput.\n\n\"Menin vesiastioineni saniaiskasvin luo,\" alkoi Iris, \"ja kuulin kuinka\njanoiset juuret särpivät sisäänsä vettä, kun yht'äkkiä metsästä syöksyi\nneljä miestä tarttuen takaapäin käsivarsiini ennenkuin ehdin käyttää\nrevolveria.\"\n\n\"Jumalan kiitos, ettette sitä tehneet!\"\n\n\"Arvelette, että he olisivat vastanneet tuleen, jos olisin ampunut.\nNiin, etenkin jos olisin satuttanut päällikköä. Mutta hän se oli, joka\nsilmänräpäyksessä antoi muutamia käskyjä -- arvatenkin etteivät he\nsaisi tehdä minulle mitään pahaa. Tosiasia on, että he näyttivät yhtä\nkummastuneilta kuin minä kauhistuneelta. Mutta joskin he saattoivat\npitää kiinni käsistäni, niin eivät he voineet estää minua huutamasta.\nAh, miten huusin!\"\n\n\"Niin, sen todellakin teitte! Ja minä tartuin ensimäiseen kivääriin,\njonka tapasin. Mutta nyt, miss Deane -- koska asia on päättynyt\nonnellisesti, rohkenen ehkä pyytää teitä jäämään luolaan siksi kunnes\ntulen takaisin. Minun täytyy vaatia sitä. Te ette tosiaankaan saa\nseurata minua.\"\n\nTyttö ymmärsi mille asialle hän meni ja alistui kuuliaisesti.\n\nJenks katsoi viisaimmaksi kulkea Kilpikonnarantaa\nSalakuljettajainlahteen ja sieltä seurata dyakkien jälkiä, koska hän\nsillä tavoin saattoi tutkia melkein koko saaren. Hän ei lyönyt laimin\nmitään varovaisuustoimenpiteitä. Hän pysähtyi usein kuuntelemaan.\n\nMaassa olevat merkit osoittivat rannalle laskeneen vain yhden\n_sampanin_. Senjälkeen hän ei huomannut mitään mielenkiintoista\nennenkuin löysi hiekalla makaavan päällikön pyssyn. Se oli\nsuustaladattava, sangen kaunis ase, jonka perä oli koristettu kullalla\nja elfenluulla.\n\nLukko oli Lee-Metford-kuulan särkemä ja rannalla olevat epäilemättömät\ntodistuskappaleet kertoivat päällikön kadottaneen kaksi -- joll'ei\nkolmea oikean käden sormea.\n\nHänellä oli siis hiukan syytäkin raivota, ajatteli Jenks. Se oli onni,\nsillä nyt ei hän vähään aikaan tuntene halua uusiin seikkailuihin.\n\nHän pelkäsi jonkun dyakeista olevan vain vaarallisesti haavoittuneen ja\ntunsi suurta helpotusta huomatessaan ettei niin ollut laita.\n\nHän kokosi kuolleiden pyssyt ja veitset sekä heidän alkuperäiset vyönsä\nja koristeensa. Seuraavan puolen tunnin aikana tarjosi hiljainen\nlaguuni herkkupaloja haikaloille.\n\nHeidän syödessään illallista ennusti puiden suhina ja vaahtopirskeiden\nräiske riuttaa vasten lähestyvää myrskyä. Troopillinen myrsky, ei\npyörremyrsky, vaan myöhästynyt sadeajan purkaus, peitti saaren\nennen puolta yötä. Väsyneenä päivän elämyksistä oli Iris vetäytynyt\nhuoneeseensa muutamaa tuntia aikaisemmin; hän oli nukkunut heti ja\nJenks jäi yksin ajatuksineen.\n\nHän ei voinut nukkua, vaan istui ja poltteli suurenmoisen tuhlaavasti,\nsillä hänen pieni tupakkavarastonsa väheni nopeasti.\n\nHän istui tupakoimassa ja tuumimassa siksi kunnes sade meni ohi ja\nsaari kylpi ihanassa kuunvalossa.\n\nSilloin hän nousi, aukasi oven ja seisoi hetken kuunnellen aaltojen\nkohinaa.\n\nÄkkiä sattui hänen silmiinsä voimakas valonsäde, joka lankesi kallioon,\njohon luola oli kaivettu.\n\n\"Jupiterin kautta!\" mutisi hän. \"Tuota en ole milloinkaan ennen\nhuomannut.\"\n\nHänen huomiotaan oli kiinnittänyt aivan luolan suun yläpuolella, noin\nneljänkymmenen jalan korkeudessa oleva ylätasanko. Se oli ehdottomasti\nluoksepääsemätön ja hyvin vaikea maasta käsin tutkia. Jenks oli\ntoiminnan mies. Hän kiipesi lähimpään korkeaan puuhun, mutta ei ollut\nehtinyt kahdeksaa jalkaa korkeammalle, kun useita lintuja lensi kirkuen\npois yöpuultaan.\n\n\"Hitto vieköön,\" mutisi hän peläten Iriksen heräävän. Hän koetti\nedelleen kavuta oksien välitse ylöspäin, kun tuttu ääni sanoi:\n\n\"Mr Jenks, mitä ihmettä siellä teette.\"\n\n\"Sain halun vaihteen vuoksi nukkua kerran puussa.\"\n\n\"Olkaa kiltti ja vastatkaa vakavasti!\"\n\n\"Olen enemmän kuin vakava. Tässä puussa on paljon pieniä piikkejä,\njotka saavat hyvin totiseksi, kun koettaa kiivetä ylöspäin.\"\n\n\"Mr Jenks, sanokaa minulle heti mitä te teette!\"\n\nIris koetti olla ankara, mutta hänen äänessään tuntui levottomuutta,\njoka heti sai merimiehen katumaan. Hän kertoi tytölle ylätasangosta\nja selitti epäselvän suunnitelmansa, että he mahdollisesti\nsieltä löytäisivät pakopaikan, jossa saattaisivat puolustautua\nmonta päivää. Hänen täytyi heti varmistautua suunnitelman\ntoteuttamismahdollisuudesta. Tyttö kehoitti häntä olemaan varovainen,\nja hän kiipesi edelleen. Päästyään kahdenkymmenenviiden jalan\nkorkeuteen sai hän hyvän yleissilmäyksen ylätasangosta. Yksi ainoa\nkatse sai hänen sydämensä ilosta sykkimään. Tasanko oli vähintäin\nviisitoista jalkaa pitkä. Se oli täydellinen kotkanpesä ja ihminen\nsaattoi päästä sinne vain portailla tahi ilmapallolla.\n\nLiikutetumpana keksinnöstään kuin tahtoi osoittaa, koetti hän näyttää\nhyvin välinpitämättömältä palatessaan alas.\n\nJenksin kerrottua kaikki sanoi Iris hitaasti:\n\n\"Te olette siis vakuutettu noiden petojen takaisintulosta?\"\n\n\"Onnettomuudeksi olen asiasta liiankin varma.\"\n\n\"Mitä voimme tehdä pelastaaksemme henkemme? Mikä tahansa on parempaa\nkuin uuden hyökkäyksen odottaminen.\"\n\n\"Kaikkein ensiksi täytyy koettaa nukkua ennen päivän koittoa.\"\n\nSeuraavana aamuna valmisti hän kiireesti riittävän pitkän ja kylliksi\nvahvan tangon sitomalla nuoralla yhteen kaksi nuorta puuta. Iris auttoi\nhäntä asettamaan ne vuoren seinää vasten ja hän kiipesi ylätasangolle.\n\nHänen edellisenä iltana tekemänsä huomiot vahvistuivat. Tasanko oli\nsuurempi kuin hän oli rohjennut toivoa, toiselta sivulta melkein\nkymmenen jalan pituinen. Paneutumalla pitkäkseen ja katselemalla\njoka suunnalle, huomasi hän ainoat paikat, joista saattoi nähdä\nylätasangolla olevan parin korkean puun ja noin yhdeksänkymmenen jalan\npäässä olevan vastapäisen kallion. Tasangolla oli riittävästi tilaa\nvettä ja ruokatarpeita varten, ja hän huomasi heti polttavan auringon\nsäteitä ja yön purevaa kylmyyttä voitavan lieventää asettamalla\nöljykangas sopivaan paikkaan.\n\n\"Tämä oli oikea onnenpotkaus\", ajatteli Jenks. \"Otaksuen ettei\nkumpikaan meistä haavoitu, voimme puolustautua viikon tahi kenties\nenemmänkin. Miten on mahdollista, että olen voinut oleskella täällä\nniin kauan ja vain sattumalta keksiä tämän turvallisen sopen.\"\n\nVasta alas tultuaan saattoi hän ymmärtää asian. Silloin hän näki, että\ntapa, jolla vuoren molemmat kulmat ulkonivat, esti ylätasankoa syrjästä\nnäkymästä, ja edestäpäin kirkkaassa auringonvalossa katsottuna näytti\nse vain mitättömältä syvennykseltä.\n\nHän kertoi nopeasti suunnitelmansa Irikselle. Pääsy Kotkanpesään\noli valmistettava käyttämällä nuoraportaita, jotka kiinnitettiin\nlujasti ja voitiin vetää ylös. Paikan täytyi olla alati varustettuna\nruokatarpeilla, vedellä ja ampumavälineillä. Ne saatettiin peittää\nöljykankaalla, että säilyisivät kunnossa.\n\n\"Meidän on nukuttava siellä joka yö\", jatkoi hän huomaamatta Iriksen\nkalpenemista.\n\n\"Ei kai ennen, kun meitä uhkaa todellinen vaara?\" huudahti tyttö.\n\n\"No niin, ehkä se ei käy välttämättömäksi ennenkuin yhdennellätoista\nhetkellä. Kun olen vienyt ylös elin- ja muut tarpeemme sekä valmistanut\nportaat, koetan tuumia tepsivien vartiopostien asettamista asemamme\nympärille. Saammehan nähdä.\"\n\nPian saattoi Iris purkaa ja yhdistää köyttä paljon paremmin kuin hänen\nopettajansa ja hänen tehtäväkseen jäi kuudenkymmenen köysiaskelman\nlaittaminen portaisiin. Sitä ei hän luonnollisesti yhtenä päivänä olisi\nehtinyt, mutta päivällisen jälkeen ryhtyi merimies häntä auttamaan. He\nuurastivat niin myöhään iltaan, että sormet tulivat helläksi ja selkää\nrupesi pakottamaan.\n\nMutta sitä ennen oli Jenks jälleen kiivennyt tankoa myöten ylös ja\nvienyt mukanaan sorkkaraudan, vasaran ja kuokan. Näillä työkaluilla\nryhtyi hän korjaamaan tulevaa asuntoa. Hän ei luonnollisesti koettanut\npoistaa suurempia kivimääriä, mutta siellä oli joukko epätasaisuuksia\n\"lattiassa\", jotka oli tasoitettava.\n\nIlokseen havaitsi hän muutaman kuokanlyönnin paljastavan halkeaman,\njota helposti saattoi suurentaa. Hän onnistui muodostamaan siihen\nsyvennyksen, jossa Iris saattoi elintarvekasan takana istua turvassa;\nsamalla oli hän itsekin suojassa vastapäätä olevalta kalliolta eikä\nhäntä näkynyt puistakaan.\n\nKuljetettuaan ylös kaksi laatikkoa ammuksia, -- joita varten oli tehnyt\nerikoiset syvennykset -- korvaamattomat vesisäiliöt maihin ajautuneesta\nveneestä, useita laatikkoja korppuja, kaikki säilykkeet sekä kolme\npulloa viiniä ja kaksi konjakkia, palasi hän alas ryhtyen kiinnittämään\nkiväärinlukkoja seipäisiin.\n\n\"Jos ette heti kerro mitä ajattelette noilla kummallisilla vehkeillä\ntehdä\", sanoi Iris aamiaisen jälkeen, \"niin minä teen lakon.\"\n\n\"Niistä tulee meidän ulkopostejamme. Tulkaa mukaan, niin saatte nähdä\nkuinka asetan ne paikoilleen.\"\n\nHän otti yhden seipäistä eriskummallisille liitteineen, heitti kiväärin\nolkapäälleen ja hymyili nähdessään Iriksen tärkeän ilmeen tämän\nsitoessa revolveria uumilleen.\n\nHe menivät nopeasti Salakuljettajainlahteen ja tyttö ymmärsi pian\nnoiden itsetoimivien merkkien nerokkuuden. Jenks sitoi seipään lujasti\nkasvavaan puuhun niin, että se jäi ruohon peittoon. Otettuaan kuulan\npois patruunasta, sijoitti hän nallin hanan eteen. Liipasimeen, jonka\nvieterin hän oli asettanut niin, että se laukesi pienimmästäkin\nkosketuksesta, sitoi hän ohuen nuoran laittaen sen noin kuuden tuuman\nkorkeudelle maasta sekä kiinnitti toisen pään jonkun matkan päässä\nolevaan kantoon.\n\nSeurauksena oli, että Iriksen hameen hipaisu jännitettyyn nuoraan sai\npatruunan laukeamaan.\n\n\"Kas niin!\" huudahti merimies iloisesti. \"Kun olen vetänyt ketjun\ntällaisia laitteita molemmin puolin lahtea, arvelen voivamme tyynesti\nodottaa heidän yritystään päästä huomaamattamme maihin.\"\n\n\"Tiedättekö,\" sanoi Iris vakavasti, \"luulen teidän olevan nerokkaimman\nmiehen maailmassa.\"\n\nJenksiä nähtävästi ilahdutti keksintönsä ja hän teki yhtämittaa\nvalmiiksi koko ketjun. Silläaikaa alkoi tulla pimeä.\n\n\"Tältä päivältä riittää,\" sanoi hän. \"Huomenna asetamme vartioposteja\nmuille strategisille paikoille. Sitten voimme nukkua rauhassa.\"\n\nHeikossa lampunvalossa työskentelivät he senjälkeen innokkaasti\nportaiden valmistuksessa kunnes Iris oli nukkumaisillaan väsymyksestä.\nVäsyneesti hymyillen toivotti tyttö hyvää yötä ja pian olivat molemmat\nvaipuneet uneen, jonka vain terveys, raskas työ ja raitis ilma suo.\n\n\n\n\nIX.\n\nLuolan salaisuus.\n\n\nSeuraavana iltana valmistuivat köysiportaat. Jenks oli lujasti\npäättänyt olla vuoteeseen menemättä ennen niiden paikoilleen\nasettamista. Senjälkeen juolahti hänen mieleensä, jos suinkin\nmahdollista, räjähdyttää kallio, josta näkyi ylätasangolle. Se oli\nkuitenkin hänen käytettävissään olevilla keinoilla mahdotonta. Kallion\nhuippu vietti heikosti länteen eikä mikään muu kuin dynamiitti tahi\nmuu sellainen aine olisi voinut tehdä sitä vihollisen ampujille\nkäyttökelvottomaksi.\n\nHän saattoi olla varma voivansa päivisin yhdeksällekymmenelle yardille\nasetetulla kiväärillään pitää paikan vapaana tungettelijoista. Mutta\nyöllä -- siinä oli vaikeus. Hän ratkaisi sen osaksi asettamalla\nylätasangolle kaksi tukea vihollisen otaksuttuun keskustaan tähdätyille\nkivääreille ja sitäpaitsi teki hän toiseen tukeen merkkejä voidakseen\nampua koko vihollisen rintamaa.\n\nMutta hän ei tyytynyt tähänkään. Hänen mieleensä juolahti, että dyakit\nsaattavat tuloksettoman etsimisen jälkeen lähteä pois, jos hänen\nonnistuisi uskotella heille, että hän Iriksen kanssa oli poistunut\nsaarelta. Senvuoksi poisti hän huolellisesti vuoren juurelta kaikki\nkivet, jotka oli ylätasangolta irroittanut ja vaikkakin hän järjesti\ntuet valmiiksi öljykankaalle, ei hän ripustanut sitä paikoilleen.\nIris ja hän saattoivat olla siellä kätkössä monta päivää ilman että\npiilopaikkaa keksittäisiin.\n\nSe edellytti kuitenkin, että liiat ruokavarat ja ampumatarpeet täytyi\npiilottaa, ja mikä paikka sopi siihen paremmin kuin luola?\n\nJenks alkoi jälleen kaikin voimin kaivaa kuokalla ja lapiolla\nantimoniumsuonen läheisyydestä. Sillä tavoin johtui hän elämänsä\ntoiseen suureen tapahtumaan.\n\nSateenkaarisaari oli antanut hänelle sen, jonka mies asettaa kaiken\nmuun yläpuolelle -- puhtaan rakkauden naiseen, yhtä kauniiseen\nruumiiltaan kuin sielultaankin. Ja nyt lahjoitti se hänelle rikkauksia,\njotka olisivat voineet herättää eteläafrikalaisen magnaatin kateutta.\nIlman ajatustakaan mistään muusta kuin tarvittavan piilopaikan\nvalmistamisesta, kaivoi ja kuokki merimies tavalla, joka leimasi kaikki\nhänen tekonsa, kun hän äkkiä kohtasi suonen melkein puhdasta kultaa.\n\nVoidakseen viedä pois kiviä ja maata, heitti hän kaiken kaivamansa\nöljykankaalle, jonka laahasi sitten metsään tyhjennettäväksi.\nTehtyään sen neljä kertaa kiinnitti hän huomiota metallisiruihin,\njotka muistuttivat antimoniumia. Mutta kuudes taakka auringonvaloon\nkannettuna näytti niin merkilliseltä, että hän ryhtyi sitä tutkimaan\nlähemmin. Vaikka hänen tietonsa kivennäisaineista olivat sangen\npuutteelliset, täytyi hänen uskoa, ettei siinä ollut kuparia tahi\nrautakiisua, vaan kimaltelevaa, keltaista kultaa.\n\nHiukan liikutettuna, vaikka puoleksi epäluuloisena palasi hän luolaan\nja otti mukaansa kimpaleen löytämäänsä metallia. Tällä kertaa ei\nvoinut erehtyä. Luonto itse oli muovaillut puhtaan kultakimpaleen.\nIris oli mennyt kylpemään ja viipyisi jonkun aikaa poissa. Jenks istui\nkannolle ja piteli kädessään pientä, ehkä noin kahdenkymmenen punnan\narvoista kultapalaa. Verkalleen tuumi ja yhdisti hän saarella oleskelun\nensipäivinä tekemänsä johtopäätökset.\n\n-- Englantilaisen luuranko, joka makasi lähteen luona pensastossa,\nmyrkyllisillä kaasuilla täytetty Golgata, kaivostyökalut, niin\nhyvin kiinalaiset kuin eurooppalaisetkin, tinakanteen piirretty\nkarttaluonnos -- ah! tinakansi! Koneellisesti otti merimies sen\ntaskustaan. Vihdoinkin keksi hän salaperäisen 32 merkityksen. Mittaa\nkolmekymmentäkaksi askelta tunnelin suulta, kaiva yhden jalan syvyyteen\nja pääset tämän kultapitoisen kallion emäsuoneen. Siinä oli siis luolan\nsalaisuus.\n\nKiinalaiset, jotka tunsivat vuoren kultapitoisuuden, olivat kaivaneet\nvuoren toiselta puolen. Mutta heidän täydellinen tietämättömyytensä\noli johtanut perikatoon. Vapautunut hiilikaasu oli tukahduttanut heitä\ntusinoittain. He olivat todennäköisesti itsepäisesti taistelleet tätä\nnäkymätöntä pahaahenkeä vastaan, kunnes paikka tuli kirotuksi ja\nelävien olentojen pannaan julistamaksi. Mutta jos he vain olisivat\nkaivaneet pienen kanavan ja antaneet näkymättömän vaaran virrata\nalaspäin kunnes sen voima olisi ollut ilman ja meren murtama, olisivat\nhe rankaisematta saattaneet murtaa koko vuoren.\n\nTuntematon J S-raukka olisi myöskin voinut sen tehdä. Mutta omaten vain\nkarkeantyöntekijän tiedot ja välttäen kivilouhosta, oli hän ryhtynyt\nvaikeampaan tunnelintekoon saavuttaakseen aarteen. Hän onnistui, mutta\nvain tullakseen tapetuksi samalla hetkellä kuin pääsi miljonääriksi.\n\nTulisiko sama kohtalo niidenkin osaksi, jotka olivat tulleet hänen\njälkeensä?\n\n\"Ei, kautta Jumalan!\" Jenks melkein huusi. \"Minä murran lumouksen.\nOlen tullut tänne kohtalon lähettämänä, en kultaa kaivamaan,\nvaan pelastamaan naisen elämän, ja vaikka kaikki kiinalais- ja\nmalaijilaisjumalat yhtyisivät minua vastaan, niin minä voitan ne.\"\n\nHän hypähti kuullessaan oman äänensä. Hänellä ei ollut aavistustakaan\nolevansa niin liikutettu. Heti tukahdutti hän sen brittiläiseen\nvälinpitämättömyyteen tuntien oikein häpeävänsä.\n\nMitä tämä löytö häntä hyödytti? Miehen kantamuksellisella kultaa ei hän\nsaattaisi ostaa silmänräpäyksenkään turvallisuutta Irikselle, itsestään\npuhumattakaan.\n\nIris! Puhuisiko hän tästä tytölle? He olivat yhtiömiehiä kaikessa\nsaarta koskevassa -- miksikä siis salata häneltä tämä ihmeellinen\nuutinen?\n\nJa kuitenkin tunsi hän siihen kiusausta -- juuri rakkautensa vuoksi\ntyttöön. Ei saattanut tietää mitä voisi sattua heidän tultuaan\npelastetuiksi. Aika kuluisi nopeasti kunnes vanha järjestys palautuisi\nja Iris ottaisi paikkansa yhteiskunnassa ja hänestä itsestään tulisi\njälleen kunniaton ent. upseeri.\n\nEikö olisi ihanaa uhmata vastoinkäymistä, jos hän sellaisten\nolosuhteiden vallitessa onnistuisi voittamaan tytön rakkauden ja sitten\npaljastaisi saaren salaisuuden? Hän ehkä epäonnistuisi. Vaikkapa hän\nolisi rikas kuin Kroisos tulisi hän aina olemaan merkitty mies. Iris\noli tyttö, joka saattoi vaatia ruhtinaskruunua. Päästyään isänsä luo\ntuntisi hän ehkä yhä kiitollisuutta, mutta rakkaus katoaisi kuin\nkangastus. Silloin olisi toimittava rehellisesti. Puolet täällä\nolevista rikkauksista kuuluisi Irikselle.\n\nNiin, tämä oli ainoa mahdollisuus. Sitä tapausta varten, että hänelle\nitselleen kävisi huonosti ja Iris pelastuisi, kirjoittaisi hän\ntäydellisen selonteon löydöstään ja uskoisi sen tytölle avattavaksi\nkuusi kuukautta heidän pelastumisensa jälkeen.\n\nHän otti muistikirjasta lehden ja kirjoitti:\n\n    \"Rakas miss Deane!\n\n    Joko minä olen elävänä tahi kuolleena teidän tätä lukiessanne,\n    niin tietäkää, että rakastan teitä. Jos voisin toistaa tämän\n    vakuutuksen miljoona kertaa yhtä monella eri tavalla, en\n    kuitenkaan löytäisi parempaa tapaa ilmaista haavetta, jota olen\n    hellinyt siitä asti kun suopea kohtalo salli minun temmata teidät\n    kuoleman kynsistä. Sanon yksinkertaisesti: rakastan teitä! Tulen\n    niin tekemään elämäni loppuun asti ja korkein toivoni on, että\n    haudantakaisessa elämässäkin voisin ilmituoda rakkauteni teihin.\n\n    Mutta kohtalo ei ehkä suo minun saada vastarakkautta. Kuolemani\n    varalta, ennen saarelta lähtöänne, haluan senvuoksi ilmoittaa\n    teille kuinka löydätte suuriarvoisen kultakaivoksen vuoresta,\n    jossa luola on. Te kai muistatte tinakannessa olevat merkit,\n    joita emme ymmärtäneet. Luku 32 tarkoittaa luolan pituutta ja\n    numero yksi että jalan syvyydessä luolan lattian alla kulkee\n    runsas kultasuoni. Vuoren toisella puolella oleva louhimo\n    täyttyi myrkyllisillä kaasuilla estäen kiinalaiset kaivostöitä\n    jatkamasta. Siinä kaikki tiedot, jotka sir Arthur Deanen tänne\n    toimittamat tutkijat tarvitsevat. Tosiasiat ovat kiistämättömiä.\n\n    Otaksuen, että olen elossa, omistamme luonnollisesti\n    kaivoksen yhdessä. Jos olen kuollut, haluan kuudennen osan\n    lankeavan enolleni William Anstrutherille, Crosstwaite Manor,\n    Northelleston, Yorkshire, tunnustukseksi hänen hyvyydestään minua\n    kohtaan nuoruudessani. Kaikki muu jää kokonaan teille.\n\n                                            Robert Anstruther.\"\n\nLuettuaan kirjeen alkoi hän tuumia mistä saisi siihen kuoren. Samassa\nnäki hän Iriksen tulevan uimasta ja kulkevan kuin riepuihin puettu\nnymfi. Sillä hetkellä putosi hänen silmiltään verho. Mitä? Epäillä\nIristä! Saattoiko hetkeäkään epäillä, että rikkaus tahi köyhyys, huono\ntahi hyvä maine vaikuttaisi pienimmälläkään tavalla tähän uskolliseen\nsydämeen, jos tämä neitseellinen lähde oli sen rakkauden täyttämä, joka\nkerran elämässä tulee jokaiselle tosi naiselle!\n\nNauraen hulluudelleen repi hän kirjeen pieniin palasiin.\n\n\"Varjelkoon! Älkää tuijottako minuun niin! En kai näytä kummitukselta?\"\nhuudahti Iris tultuaan niin lähelle, että eroitti hänen liikutetun\nmuotonsa.\n\n\"Teillä ei kai ole mitään sitä vastaan, jos kutsuisin teitä\nkeijukaiseksi?\" sanoi Jenks poiskäännetyin katsein, etteivät ne puhuisi\nenempää kuin kieli.\n\n\"Ei, jos tarkoitatte hauskoja keijukaisia. Mutta pelkään,\nettä 'mörkö' olisi koko joukon sopivampi sana. Katsokaa\nsunnuntai-iltapäivä-kävelypukuani!\"\n\nHän levitti hamettaan ja se näytti tosiaankin surkuteltavalta. Se\noli paikattu sekä parsittu, mutta kuitenkin niin täynnä reikiä, että\nitseään kunnioittava palvelija olisi epäillyt käyttää sitä tulisijan\npuhdistuksessa.\n\n\"Täällä on kylliksi miehen vaatteita\" alkoi Jenks. \"Saattaisi olla\nmahdollista -- laittaa -- niistä jotain, jota voisitte käyttää.\"\n\n\"Mutta ompelulankani on lopussa.\"\n\n\"Siinä tapauksessa on sitä valmistettava hampusta.\"\n\n\"Niin, se ehkä kävisi päinsä. Te löydätte aina keinoja.\"\n\n\"Pelkään tämän olevan huonon keinon. Mutta voitte myöhemmin hankkia\nitsellenne hyvitystä ostamalla muutamia kauniita pukuja Daucetilta tahi\nWorthilta.\"\n\nTyttö nauroi iloisesti. \"Saattaahan sattua, että rakas vanha isäni,\niloissaan löytämisestäni, antaa minun Parisissa kotimatkalla hypätä yli\naisojen, mutta se ei kestä kauan. Me olemme sangen rikkaita, mutta minä\nen saa heittää kymmentätuhatta puntaa vuodessa vaan pukuihin.\"\n\n\"Te olette hyvin rikas, miss Deane.\"\n\n\"Te tiedätte luonnollisesti puhuvanne palturia.\"\n\n\"Suokaa anteeksi! Mitä maksaa kävelypuku parhaimmista pariisilaisista\nliikkeistä?\"\n\n\"Kolmekymmentä puntaa.\"\n\n\"Ja päivällispuku?\"\n\n\"Ah, mitä hyvänsä viidestäkymmenestä punnasta ylöspäin.\"\n\nJenks otti muutamia kvartsipaloja öljykankaalta.\n\n\"Tässä on kävelypuku\", sanoi hän ojentaen tytölle puolen kilon\npainoisen kiven. \"Tällä jälelläolevalla kivikasalla voitte saada\nEuropan parhaimmin puetun naisen päivälliskutsuissa hämmästymään.\"\n\n\"Tarkoitatte, että pommittaisin häntä näillä?\" kysyi Iris\nveitikkamaisesti.\n\n\"Ei, vielä pahemmin! Kantamalla vielä kalliimpaa pukua.\"\n\nJenksin ääni oli vakava; tyttö otti kvartsinkappaleen ja katsoi siihen.\n\n\"Luolasta, arvaan? Ettekö sanoneet, ettei antimonium ole arvokasta?\"\n\n\"Tämä ei ole antimoniumia vaan -- kultaa. Sattumalta löysin hyvin\nrikkaan kultasuonen. Vaatimattoman laskun mukaan on se satojentuhansien\npuntien arvoinen. Me olemme rikkaita, miss Deane.\"\n\n\"Me! Rikkaita!\" läähätti Iris. \"Olen hyvin iloinen teidän vuoksenne,\nmutta sanokaa, mr Jenks, mitä _minulla_ on asian kanssa tekemistä?\"\n\n\"Teillä? Mehän olemme yhtiötovereita. Löytäjän oikeudella omistamme me\nmaan, metsät y.m.\"\n\n\"Sitä en käsitä. Te löydätte kultakaivoksen ja selitätte aivan\nkylmäverisesti minun omistavan siitä puolet senvuoksi, että olette\nvetäneet minut merestä, antaneet minulle ruokaa ja katon pääni päälle,\npelastaneet minut merirosvojen käsistä ja kohdelleet minua yleensä\nniinkuin uskollinen palvelijatar pientä lasta. Mr Jenks, en tosiaankaan\nvoi.\"\n\n\"Miss Deane, te saatte minut oikein suuttumaan, jos sanotte vielä\nsanankin. Kieltäydyn ehdottomasti kuuntelemasta sentapaisia todisteita.\"\n\nHe seisoivat hetkisen vaieten kunnes merimies alkoi moittia itseään\nkarkeudesta. Hän oli ehkä loukannut tyttöä. Tämähän oli vain kokematon\nlapsi; hän olisi voinut esittää asian selvemmin ja rauhallisemmin.\nJa koko ajan leikki Iriksen kasvoilla pidätetty iloisuus, sillä hän\nymmärsi miestä niin hyvin, että olisi nauranut, jos tämä olisi uhannut\nhänet surmata.\n\n\"Tahdotteko olla hyvä ja tuoda lampun\", sanoi Jenks vihdoinkin.\n\n\"Oi, saanko puhua?\" pyysi Iris. \"En tahdo teitä suututtaa, mutta minun\n_täytyy_ puhua.\"\n\n\"Tarkastamme ensiksi kaivostamme lähemmin. Jos tahdotte tuoda lampun,\nnäemme paremmin.\"\n\nHuolellinen tutkimus vahvisti ensimmäisen olettamuksen.\n\n\"Täällä on siis hyvin paljon rahaa?\" sanoi Iris hetken kuluttua.\n\n\"On, hyvin paljon.\"\n\n\"Siinä tapauksessa meidän ei tarvitse tulla erimielisiksi jaon suhteen.\nSiitä riittää meille molemmille.\"\n\n\"Aivan varmasti. Voimmepa antaa hiukan ystävillemmekin.\"\n\nSe aika, jolloin Jenksin oli tapana kiivetä Näköalavuorelle, lähestyi.\nHän tarttui kivääriin ja kirveeseen sekä lähti. Iris asetti teeveden\nkiehumaan, ja tahtoen saada enemmän polttoaineita, meni rannalle, jossa\nrikkirevityn kirjeen palaset olivat hajallaan.\n\nHän oli elävöitynyt kunniallisuus, mutta ei vielä ole syntynyt naista,\njoka olisi voinut kääntää katseensa kirjeestä. Hän sattui eräällä\nliuskalla näkemään oman nimensä.\n\n\"Vai niin, se oli aiottu minulle!\" huudahti hän tarttuen liuskaan ja\nsilmäillen sitä tutkivasti. Ei mistään hinnasta maailmassa olisi hän\nryhtynyt poimimaan liuskoja ja koettamaan liittää niitä yhteen. Mutta\nne kiinnittivät hänen mieltään ja nyt, lähempää katsoen, näki hän\npalan, johon oli kirjoitettu: \"-- Minä rakastan teitä!\"\n\nNämä kaksi palaa näyttivät sopivan erinomaisesti yhteen. Mutta\nkolmannessa oli samat sanat: Minä rakastan teitä! -- Hän ei halunnut\nnähdä enempää eikä edes kääntänyt lappuja, jotka olivat pudonneet\nmaahan kirjoitettu puoli alaspäin.\n\nHän aukaisi puseronsa kauluksen ja otti esille pienen kultamedaljongin,\njossa hänen vanhempiensa kuvat olivat. Sinne asetti hän nuo kolme\nmerimiehen kirjeen palasta, joiden sisällys oli hänelle kallis.\n\nPalatessaan vuorta alas kuuli Jenks tytön laulun kauan ennen kuin näki\nhänet lieden ääressä askaroimassa. Lähemmäksi tultuaan huomasi hän\nmaassa olevat kirjeenpalaset, kumartui ottamaan ne ja heitti tuleen.\n\n\"Mitä te kirjoititte minun kylpemässä ollessani?\" kysyi Iris\nhuolettomasti.\n\n\"Muutamia ilmoituksia kaivoksesta, mutta ajatellessani lähemmin asiaa\nhuomasin, ettei sitä tarvittu.\"\n\n\"Ah, siinäkö kaikki!\"\n\n\n\n\nX.\n\nHyökkäystä odotellessa.\n\n\nPäivän toisensa jälkeen työskenteli merimies puolustusvarustuksien\nkuntoonlaittamisessa tarkastellen huolellisesti merta keksiäkseen joko\npelastavan laivan tahi vihollisen veneiden tulon. Tätä lykkäystä ei\nhän olisi saanut, ellei onneksi olisi satuttanut kuulallaan päällikköä\nja siten riistänyt tältä kolme sormea. Ei edes villikään voi sellaista\nvammaa kuitata aivan helpolla, ja kuluisi kymmenen päivää ennenkuin\ntypistetty ryöväri saattaisi kiroilematta liikuttaa kättään.\n\nSilläaikaa nukkui Jenks, ajan kuluessa, yö yöltä rauhattomimmin\nja hänen muotonsa muuttui yhä levottomammaksi. Hän alkoi ymmärtää\nminkävuoksi saarelle ei saapunut laivaa, joka varmasti oli lähetetty\nheitä etsimään -- se tutki Kiinan ja Siamin pitkiä rantalinjoja.\n\nHänellä oli tapana merkitä päivien kulku yksinkertaiseen,\nvalmistamaansa aurinkokelloon. Iris näki sattumalta kuinka hän leikkasi\nneljännenkymmenennenneljännen loven puun reunaan.\n\n\"Olemmeko tosiaankin olleet täällä neljäkymmentäneljä päivää\", kysyi\nhän laskettuaan merkit.\n\n\"Kyllä, luulen laskeneeni oikein\", vastasi mies. \"_Sirdaren_ upposi 18\npäivä maaliskuuta ja nyt pitäisi siis olla ensimmäinen toukokuuta.\"\n\n\"Vapun päivä!\"\n\n\"Niin, menemmekö iltapäivällä Hurlinghamiin?\"\n\n\"Joskus, sitä ajatellessani, tuntuu aika yhtä monelta vuodelta, mutta\nkun minulla on kiire, kuluvat päivät kuin tunnit.\"\n\n\"Mahtaa olla hauskaa kun on niin mukautuva luonne.\"\n\n\"Tietysti. Koettelen sovitella aikaa teidän pahantuulenne mukaan.\"\n\nIris pani kädet kupeille ja katseli Jenksiä melkein nenäkkäästi.\nNykyisin olivat he erinomaisia ystäviä.\n\nYksi ainoa kysymys jäi ratkaisematta -- Iriksen varustaminen\nvaatteilla. Hänen ja merimiehen yhteinen nerokkuus ei riittänyt\nhamppuköydestä valmistamaan oikeata ompelulankaa. Se oli liian\nmyhkyräistä ja epätasaista. Jenks koetti puunsäikeitä, linnunhöyheniä,\nkaikkea, mitä keksiä saattoi, ja olisi ehkä onnistunutkin, jos olisi\nsaanut jatkaa muutamia viikkoja.\n\nSitä mukaa kuin päivät kuluivat, tuli asia yhä sietämättömämmäksi ja\nmolemmat tarkastelivat usein vaieten sitä miesten vaatteiden paljoutta,\njoka heillä oli. Takkien ja liivien suhteen ei tietysti ollut mitään\nvaikeuksia. Iris oli jo kauan aikaa kantanut näitä osia laivan lääkärin\npuvusta, mutta muun suhteen.\n\nEräänä muistettavana päivänä teki Iris ratkaisevan päätöksen. Jenks\noli tavallisuuden mukaan kiivennyt Näköalavuorelle. Hän tuli takaisin\ntuoden uutisen, että hän luuli -- ei tosin ollut ihan varma, mutta\nmuutamat merkit osoittivat -- lännessä olevan kaukaisen saaren luona\nnäkyvän savua höyrylaivasta.\n\nVaikkakin hän näki silmillään viidenkymmenen mailin päässä olevan\nsavupilven, ei hän lähellä asuntoaan huomannut mitään erikoista.\nJos eivät hänen ajatuksensa olisi olleet niin kokonaan kiintyneet\ntaivaanrannalla näkyvään savuun, olisi hän pannut merkille Iriksen\nhameenreunan alta näkyvät, housuihin puetut jalat.\n\nMerimiehestä tuntui Iris ottavan tämän tärkeän ilmoituksen omituisesti\nvastaan ja oli kummallista, ettei hän tarjoutunut seuraamaan\nhuomiontekopaikalle, jonne Jenks palasi.\n\nHän tuli takaisin tuntia myöhemmin ja rypyt otsalla olivat entistä\nsyvemmät.\n\n\"Väärä hälyytys!\" vastasi hän lyhyesti tytön kysymykseen.\n\nJa siinä kaikki, vaikka Iris kokosi rohkeutensa ja kulki hänen\nohitseen. Lujasti päättäen tehdä tästä vaikeasta koettelemuksesta\nlopun, pysähtyi hän Jenksin eteen ja sanoi:\n\n\"Niin, nyt olen tehnyt sen!\"\n\n\"Oletteko?\" huudahti Jenks käsittämättä mitään.\n\n\"Kyllä. Ne ovat hiukan liian pitkät ja tunnen itseni vähän\ntottumattomaksi, mutta ne ovat kuitenkin paremmat -- kuin vanha\npukuraukkani.\" Punastuen ojensi hän esiin toisen jalkansa.\n\n\"Ah, minä näen!\" mutisi merimies punastuen myöskin.\n\nIris, joka oli kuumeisen halukas olemaan hyödyksi, selitti äkkiä, että\nolisi erinomaista, jos hänkin oppisi käyttämään kivääriä voidakseen\ntarpeen tullen auttaa.\n\nLee-Melford kivääri antaa niin pienen sysäyksen, että mikä nainen\nhyvänsä voi sitä käyttää. Näin ollen suostui Jenks esitykseen heti,\nvaikka se tehtiin yhdennellätoista hetkellä. Aluksi antoi hän tytön\nkoetella lataamattomilla patruunoilla. Opittuaan jotenkuten panostamaan\nja tähtäämään sai hän ampua kymmenen laukausta. Maalitauluna oli valkea\nympyrä kahdeksankymmenen jalan päässä olevassa kallionseinässä, ja se\nosa kymmenestä laukauksesta, joka ei sattunut maaliin, olisi saanut\nsaman matkan päässä olevan vihollisen tuntemaan itsensä melko araksi.\n\nIris oli hyvin tyytyväinen taitoonsa.\n\n\"Nyt saatan olla taakan asemesta teille hiukan avuksi,\" huudahti hän.\n\"Joka tapauksessa luulevat dyakit heitä vastassa olevan kaksi miestä ja\nheillä on hyvä syy pelätä meistä ainakin toista.\"\n\nSilloin sai Jenks hyvän mielijohteen.\n\n\"Miksikä ette tulleet sitä ennen ajatelleeksi?\" kysyi hän. \"Ettekö\nhuomaa, miss Deane, mahdollisuutta, johon sananne viittaavat? Olen\npahoillani täytyessäni teille sanoa olevani vakuutettu, että jos nuo\nroistot hyökkäävät, niin tekevät he sen enemmän vangitakseen teidät\nkuin kostaakseen toveriensa kuoleman. Nämä dyakit ovat roistoja ja\nryöväreitä, jotka eivät ole niinkään halukkaita taistelemaan kuin\nsaamaan saalista ja naisia. Jos he tulevat takaisin ja näkevät\nkohtaavansa kaksi hyvinasestettua miestä, jotka ovat varustautuneet\nheitä ottamaan vastaan lämpimästi, niin on mahdollista, että he\nluopuvat yrityksestään.\"\n\n\"Toisin sanoen -- he eivät saa nähdä minua muuten kuin miehen\nvaatteisiin puettuna?\" sanoi Iris.\n\n\"Niin, viime hädässä. Toivon, etteivät he, kiitos\nvarovaisuustoimenpiteidemme, keksi oleskelupaikkaamme. Ylhäällä\nylätasangolla tulee olemaan hyvin epämukavaa, mutta se ei tee mitään,\njos vain olemme turvassa.\"\n\nTyttö ei vastannut heti. Sitten sanoi hän tuumivasti:\n\n\"Neljäkymmentäneljä päivää! Siinä on ollut enemmän kuin riittävästi\naikaa koko Kiinan meren tutkimiseen. Isäni ei koskaan luovu toivosta\nennenkuin on täysin vakuutettu _Sirdarenin_ menneen pohjaan kaikkine\npäivineen!\"\n\nMerimiehellä oli vastaus valmiina. \"Joka päivä lähenee pelastuksemme.\nVaikkakin, luonnollista kyllä, tunsin aamulla pettymystä, voin tyynesti\nsanoa pelastuksen voivan tulla millä hetkellä tahansa.\"\n\nHän tarttui kivääriin ja lähti. Takaisin tultuaan kiipesi hän monta\nkertaa ylätasangolle vieden turpeita, jotka asetti selvästi näkyviin.\nSenjälkeen meni hän luolaan ja hakkasi pari tuntia kalliota. Vihdoin\ntuli hän sieltä hikisenä ja tomuisena juuri oikeaan aikaan ehtiäkseen\ntehdä viimeisen käyntinsä Näköalavuorelle ennenkuin aurinko laski. Hän\npyysi tyttöä odottamaan hiukan illallisvalmistustensa kanssa, koska\nhalusi kylpeä, joten heidän syömään ryhtyessään oli jo aivan pimeä.\n\n\"Miksikä kaivoitte taas luolassa?\" kysyi Iris. \"Onko teillä kiire tulla\nrikkaaksi?\"\n\n\"Seurasin ilmareikää enkä malmisuonta. Jos ette pelkää jäädä pimeyteen,\nniin ryhdyn lampunvalossa jatkamaan työtäni heti kun olemme syöneet.\"\n\nMutta Iris vastusti sitä. Hänestä tuntui yksinäiseltä ja hän halusi\npuhella.\n\n\"Suostun siihen\", sanoi Jenks, \"edellyttäen ettette puhu mitään siitä,\njonka teille kuukausi sitten kerroin.\"\n\n\"Sen lupaan. Saatte puhua niin paljon tahi niin vähän kuin haluatte.\nKeskustelunaihe on teidän joutumisenne sotaoikeuteen.\"\n\n\"Hyvin epämiellyttävä aihe!\" huudahti Jenks.\n\n\"Onko? Ei minusta. Olen ystävänne, mr Jenks, tietystikään en erikoisen\nvanha ystävä, sen myönnän, mutta nämä kuusi viikkoa saattaa yhtä hyvin\nvastata kuuden vuoden tuttavuutta. Ettekö voi minuun luottaa?\"\n\n\"Kyllä, teihin voin luottaa\", vastasi merimies vakaumuksellisesti.\n\"Tarkoitukseni oli jonain kauniina päivänä kertoa teille historiani.\nMiksikä ei siis tänään?\"\n\nPimeyden suojassa etsi Iriksen käsi kultamedaljonkia, jota hän aina\nkantoi kaulassaan.\n\n\"On omituista\", jatkoi Jenks, \"että te puhuitte juuri äsken kuudesta\nvuodesta. On melkein päivälleen kuusi vuotta siitä kun vaikeudet\nalkoivat.\"\n\n\"Lordi Ventnorin kanssa?\" Nimi luiskahti tytöltä huomaamatta.\n\n\"Niin. Olin siihen aikaan pääesikunnassa luutnanttina ja taitavuuteni\nalkuasukasten kielissä kiinnitti erään Simlassa asuvan ystävän\nhuomiota. Hän neuvoi minua hakemaan poliittiseen palvelukseen Intian\nhallitukseen. Tein niin. Hän tuki anomustani ja minulle ilmoitettiin,\nettä saisin ensimmäisen vapaan paikan jossain alkuasukaskaupungissa,\njos menisin naimisiin.\"\n\nHän lausui viimeiset sanat kiusottelevalla äänellä. Hämmästyneenä tästä\nehdosta päästi Iris medaljongin ja kumartui korjaamaan tulta. Merimies\nhuomasi kiiltävän korun.\n\n\"Kesken kaiken\", huomautti hän, \"mikä tuo loistava esine on\nrinnallanne?\"\n\n\"Se on ainoa jälellejäänyt kalleuteni\", vastasi tyttö. \"Lahja isältäni\ntäyttäessäni kymmenen vuotta. Mutta olkaa hyvä ja jatkakaa.\"\n\n\"Minulla ei ollut ajatustakaan naimisiin menosta, mutta silmäilin\ngarnisoonin seurapiiriä ja tulin siihen tulokseen, että tuomarin\nsisarentytär olisi minulle sopiva vaimo. Hän oli älykäs, sievä, ymmärsi\nkeskustella ja omasi ihastuttavat hampaat.\"\n\n\"Oliko hän hyvin kaunis?\"\n\n\"Ihmiset väittivät hänen olevan.\"\n\n\"Mutta mitä _te itse_ ajattelitte?\"\n\n\"Silloin olin minä puolueellinen. Olen nähnyt hänet myöhemmin ja hän\noli melkoisesti muuttunut. Nykyään hän on naimisissa ja on tullut\nlihavaksi.\"\n\n\"Viekas Jenks!\" Iris asettui mukavasti ja valmistautui kuuntelemaan.\n\n\"Niin, mutta te ette milloinkaan joutuneet naimisiin hänen kanssaan\",\nhuomautti tyttö.\n\n\"En, Jumalan kiitos\", sanoi merimies vakavasti. \"Olimme tuskin\nkihlautuneet ennenkuin hän kuumuuden johdosta matkusti enonsa kanssa\nSimlaan. Siellä tapasi hän lordi Ventnorin, joka palveli varakuninkaan\nesikunnassa. -- Jos sallitte, hyppäämme tämän kohdan yli -- keksin\nsilloin minkävuoksi matkustetaan Englantiin vaimoa etsimään.\nKymmenenpäiväisen oleskeluni aikana Simlassa tuli minulle lordi\nVentnorin kanssa yhteenotto klubissa puolustaessani arvotonta naista ja\npääsin vakavista seurauksista vain senvuoksi, että minua kohtaan oli\nkäyttäydytty pahoin. Siitä huolimatta oli poliittinen urani lopussa ja\nminä palasin rykmenttiini saadakseni asianomaisista papereista selon\nminkälainen onni minulla oli ollut.\"\n\n\"Tarkoitatteko suhdettanne miss Morrisiin?\" kysyi Iris.\n\n\"Aivan niin. Ja nyt jättää Elisabeth näyttämön. Kun ei minusta ollut\navioliittoon, asetin päämääräkseni tulla kunnon upseeriksi. Ja kun\nhallitus vuosi sitten tahtoi vapaaehtoisista muodostaa kiinalaisen\nrykmentin, ilmoittauduin ja tulin hyväksytyksi. Minulla oli onni saada\npalvella vanhan ystäväni eversti Costobellin päällikkyyden alaisena,\nmutta silloin lähetti pahansuopa kohtalo lordi Ventnorin kaukaiseen\nitään, tällä kertaa tärkeissä siviilitoimissa. Tapasin hänet silloin\ntällöin ja tulimme vakuutetuiksi, ettemme pitäneet toisistamme enempää\nkuin ennenkään.\"\n\n\"Eversti Costobell sairastui ja rykmentin päällikkyys joutui minulle\nkoska majurimme oli matkoilla. Onnettomuudeksi valitsi everstin vaimo\njuuri sen ajan keimailulleen lordi Ventnorin kanssa. Kun en ollut\ntullut vielä niin ymmärtäväiseksi, että olisin hoitanut vain omia\nasioitani, huomautin asiasta madamelle ja hankin sillä tavoin itselleni\nverivihollisen. Hän ja lordi Ventnor tekivät suunnitelman tuhotakseen\nminut -- kuten muistanette, olin joutunut lordin tielle myöskin\nEgyptissä --. Verukkeella, että halusi minulta neuvoa, houkutteli hän\nminut Hongkongissa olevan klubin puutarhan syrjäiseen osaan; lordi\nVentnor oli myöskin näyttämöpaikalla, ja heidän yhteisen väitteensä\njohdosta käyttäytymisestäni, olin vähällä lyödä miehen kuoliaaksi.\"\n\n\"Lopun voi kertoa lyhyesti\", jatkoi merimies vaiettuaan hetkisen. \"Mitä\nhyödytti minun epätoivoinen kieltämiseni niitä todistuksia vastaan,\njotka lordi Ventnor ja hänen liittolaisensa toivat esille! Vieläpä\neversti Costobellkin uskoi vaimoansa ja tuli katkeraksi vihollisekseni.\nNaisraukka! Tunnen häntä kohtaan myötätuntoa. Niin, siinä on kaikki! Ja\nnyt olen täällä!\"\n\n\"Voidaanko miehen elämä turmella niin helposti?\" mutisi tyttö.\n\n\"Siltä näyttää. Mutta olen saanut palkintoni. Jos joskus näen mrs\nCostobellin, kiitän häntä ystävänpalveluksesta.\"\n\nIris tuli äkkiä hämilleen ja hänen kasvonsa hehkuivat.\n\n\"Mutta katsokaa, te olette houkutelleet minut unohtamaan työni, miss\nDeane!\" huudahti Jenks. \"Olemme istuneet tässä puhelemassa kunnes\ntulikin on väsynyt seuraamme. Olkaa hyvä ja paneutukaa heti levolle.\"\n\nIris tarttui hänen käsivarteensa. \"Rukoilen Jumalaa tänä iltana ja joka\nilta\", sanoi hän juhlallisesti, \"että nimenne tulisi kaikkien ihmisten\nsilmissä pestyksi yhtä puhtaaksi kuin minun. Ja olen vakuutettu, että\nrukoukseni tulee kuulluksi.\"\n\nHän meni omalle puolelleen, mutta hänen enkelimäinen vaikutuksensa jäi\njälelle. Mies kiitti Jumalaa niistä kärsimyksistä, jotka olivat tuoneet\ntämän naisen hänen elämäänsä.\n\nOli ihana yö. Jenks ei Iriksen lähdettyä tuntenut halua mennä vielä\nnukkumaan, vaan tarttui kuivaan oksaan, sytytti sen melkein sammuneesta\nhiilloksesta ja meni luolaan.\n\nHän kantoi kaivostyökalunsa ulos, sijoitti kauan sitten valmistamansa\n_cheval de frise'n_ oikeaan paikkaan ja sammutti vedellä tulen.\n\nTämä oli joka ilta hänen viimeinen huolensa ennenkuin hän ojensi\nväsyneet jäsenensä oksista tehdylle vuoteelle. Se aiheutti\naamuisin viivykettä, mutta hän ei milloinkaan laiminlyönyt mitään\nvarovaisuustoimenpiteitä, ja saattoihan olla mahdollista, etteivät\ndyakit löytäisi Kotkanpesää, jos luulisivat saaren hyljätyksi.\n\nHän astui majaan ja oli juuri vetämäisillään jaloistaan saappaita,\nkun kajahti laukaus. Se kuului kymmenesti tavallista voimakkaampana\ntäydellisen hiljaisuuden vuoksi. Sitä seurasi kiivas ampuminen, jonka\nhänen harjautunut korvansa kuuli suustaladattavien aiheuttamaksi.\n\nDyakit olivat nousseet maihin. Tullessaan hiljaa ja salaperäisinä\nolivat he itse joutuneet saman sotajuonen uhriksi, jota olivat aikoneet\nkäyttää. Sensijaan että olisivat yllättäneet Sateenkaarisaaren asujamet\ntulivat he itse laukauksella vastaanotetuksi heti maihin noustuaan.\nSäikähtyneet villit vastasivat heti laukaisemalla vanhentuneet aseensa\npuita vastaan ja aiheuttivat melun, joka olisi herättänyt seitsemän\nunikekoa.\n\nSilmänräpäystä myöhemmin ilmestyi Iris täysin puettuna.\n\n\"Ne ovat tulleet!\" kuiskasi hän.\n\n\"Niin!\" vastasi Jenks iloisesti. \"Ylös portaita! Kiiruhtakaa! He\neivät ole täällä vielä puoleen tuntiin, jos pitävät tuollaista melua\njokaisesta vaikeudesta. Mutta emme antaudu mihinkään vaaraan. Heittäkää\nalas köydet ja vetäkää kun sanon.\"\n\n\"Hyvä on! Olkaa kiltti ja tulkaa luokseni pian.\"\n\nKöydet putosivat alas. Vaatteet, kuokat, kirveet, lapiot, sorkkaraudat\nynnä muut vedettiin ylös. Merimies juoksi majaan ja potkaisi\nlehtivuoteet lattialle. Senjälkeen kiinnitti hän kaikki kiväärit\nolkapäälleen ja kiipesi ylös nuoraportaita vetäen ne jälestään\nKotkanpesään.\n\n\"Kuulkaa,\" sanoi hän äkkiä \"onko teillä mukananne sadehattu?\"\n\n\"On.\"\n\n\"Ja raamattunne?\"\n\n\"Se on aina päänallani.\"\n\n\n\n\nXI.\n\nTaistelu.\n\n\nMerimies tiesi niin hyvin, mihin oli sijoittanut vartiopostinsa, että\nsaattoi seurata kaikkia vihollisen liikkeitä.\n\n\"Jos he jatkavat tuolla tavoin, eivät he ole perillä ennen\npäivänkoittoa.\"\n\n\"Haluaisin melkein, että he olisivat jo täällä\", kuului tytön\nrauhallinen vastaus. \"Tämä odotus on hermoja koettelevaa.\"\n\nHe loikoivat muutamilla ryysyisillä vaatekappaleilla, jotka kiireesti\noli heitetty ylätasangolle. Suuri kallio oli pimeän peitossa.\n\nJenks tarttui tytön käteen. Se oli hiukan kostea, mutta ei vapissut\nenempää kuin hänen omansakaan.\n\n\"Dyakit ovat paljon arempia kuin te\", kuiskasi hän nauraen. \"Miten\njulmia ja rohkeita he ovatkaan, eivät he kuitenkaan uskalla kohdata\nkummitusta.\"\n\n\"Sääli, ettemme voi heille loihtia esiin kummitusta.\"\n\nNämä sanat saivat miehen tuumimaan. Ilman että tyttö tiesi, oli\nvälikappale kummituksen valmistamiseen peitetty pensaaseen lähelle\nlähdettä. Mutta sitäpaitsi tarvittiin bengaalitulia, fosforia ja\npeilejä.\n\n\"Mitä sanotte?\" kysyi Iris.\n\nJenks luetteli puuttuvat esineet. Heillä ei ollut muuta tehtävää kuin\nodottaminen, ja ihmiset keskustelevat vaaran uhatessa jokapäiväisistä\nasioista.\n\n\"En tiedä mitään fosforista\", sanoi tyttö, \"mutta tulikivellä voi saada\naikaan omituisia tuloksia, ja tällä hetkellä on huoneessani laatikko\ntulitikkuja. Ettekö muista? Ne olivat taskussanne ja te heititte ne\npois. Ei, mitä aiotte tehdä?\"\n\nJenks oli laskenut nuoraportaat ja aikoi nähtävästi kiivetä niitä\nmyöten alas.\n\n\"Älkää pelätkö\", sanoi hän. \"En viivy kuin viisi minuuttia!\"\n\n\"Jos te menette alas, tulen minä mukaan. En halua jäädä yksin tänne\nylös.\"\n\n\"Olkaa hyvä, älkääkö pidättäkö minua\", kuiskasi merimies vakavasti. \"Te\nette saa tulla. En aio antautua mihinkään vaaraan. Jos jäätte tänne,\nvoitte varoittaa minua heti. Mutta jos molemmat olemme siellä, voimme\ntosiaankin joutua vaaraan. Pyytäisin teitä tarkasti pitämään silmällä\nKilpikonnarantaa siltä varalta, että dyakit ovat valinneet sen tien.\"\n\nTyttö myöntyi, vaikka vastahakoisesti. Hän vapisi tuskasta miehen\nvuoksi.\n\nJenks katosi sanaakaan lisäämättä. Hän juoksi pensastoon ja palasi\nsenjälkeen takaisin luolan luo kantaen sylissään jotain valkoista.\nToisen kerran meni hän samaa tietä tuoden yhtäläisen kantamuksen.\nSitten juoksi hän taloon. Enempää ei ylätasangolla oleva tyttö nähnyt,\nmutta pian kuuli hän köysiportaiden narinasta miehen kiipeävän niitä\nmyöten ylös. Vihdoin oli hän tytön luona, joka nyyhkytti:\n\n\"Älkää enää poistuko luotani! En kestä sitä\".\n\nJenks katsoi viisaimmaksi koettaa tyynnyttää häntä herättämällä hänen\nmielenkiintoaan. Vetäen yhdellä kädellä köysiportaita ojensi hän esiin\ntoisen, jossa loisti valoisia pilkkuja kuten kiiltomatoja.\n\n\"Se on teidän syynne,\" sanoi hän. \"Te annoitte minulle mainion\nmielijohteen ja minun täytyi panna se täytäntöön.\"\n\n\"Mitä te teitte?\"\n\n\"Laitoin luolaan kauhean kummituksen.\"\n\n\"Kuinka?\"\n\n\"Se ei ollut mikään hauska tehtävä, mutta pakko ei lue lakeja.\"\n\nTyttö käsitti, ettei Jenks halunnut vastata kysymyksiin. Saattaa olla,\nettä uteliaisuus nyt, kun Iris tunsi olevansa turvassa, olisi voittanut\npelon ja saanut hänet pyytämään tarkempaa selvitystä, mutta samalla\nkuului raivokkaita ääniä ja koralli narskui askeleista.\n\n\"Ne tulevat kuitenkin rantaa pitkin,\" kuiskasi Jenks.\n\nTavallaan hän kuitenkin erehtyi. Säännötön yhteislaukaus vuoren\npohjoispuolella ilmaisi, että ainakin muutamat dyakit tulivat sitä\ntietä. Dyakkipäällikön esiintyminen, oikea käsi siteessä ja seurassaan\nmuutamia miehiä, osoitti rohkeimpien uskaltaneen kulkea Kuolemanlaakson\nkautta.\n\nHe etenivät varovaisesti ikäänkuin väijytystä peläten.\n\nPäälliköllä oli vasemmassa kädessään kiiltävä parangi; toiset olivat\nasestetut kivääreillä ja vöihin pistetyillä miekoilla.\n\nJenks tunsi äkkiä, että olisi viisainta ampua koko joukko. Hän heitti\nkuitenkin mielestään tämän ajatuksen heti. Hän oli ryhtynyt kaikkiin\nvalmistuksiin siinä toivossa, että roistot luopuisivat hakemisesta\nmuutaman tunnin tuloksettoman etsinnän jälkeen. Hän vakuutti itselleen\nvihollisuuksien aloittamisen olevan tyhmyyttä. Olisi paljon parempi\nvälttää taistelua kuin ilmaista sen alkamisella piilopaikkansa.\n\nToisin sanoen: hän teki suuren tyhmyyden. Ampumalla dyakkipäällikön\nolisi hän riistänyt vihollisilta miehen, jota ilman he eivät olisi\nsaarelle tulleet. Jos päävoima, joka jo oli metsässä piilevien\nnäkymättömien voimien peloittama, olisi paikalle saapuessaan tavannut\npäällikkönsä ja hänen pienen joukkonsa ruumiit, olisivat he joutuneet\ntäydellisen pakokauhun valtaan.\n\nMutta ei hyödytä mitään ajatella kuinka olisi voinut käydä. Asiain\nnäin ollen kulkivat dyakit hiljaa ja mitä suurimmalla varovaisuudella\nohi lähteen ja aikoivat juuri mennä luolaan, kun yksi heistä huomasi\nasunnon.\n\nSilmänräpäyksessä muuttivat he tapaa ja vetäytyivät vastapäisen kallion\nvarjoon aikoen odottaa lisävoimien tuloa. Merimies arveli lähetetyn\nlähetin kiiruhtamaan hidastelijoita, sillä kaukainen ampuminen taukosi\nja viiden minuutin kuluttua ilmaisi kimeä ulvonta yhteisen rynnäkön\nalkaneen taloa vastaan.\n\nHe pitivät sellaista melua, että Jenksin täytyi suorastaan huutaa\nsanoessaan Irikselle:\n\n\"He arvelevat meidän nukkuvan hyvin raskaasti, koska emme ole heränneet\nheidän laukauksistaan.\"\n\nTyttö aikoi vastata, mutta Jenks esti sen asettamalla kätensä hänen\nolkapäälleen, sillä dyakit, jotka olivat keksineet asunnon tyhjäksi,\njuoksivat luolalle ja olivat täysin näkyvissä.\n\nSikäli kuin merimies saattoi eroittaa, joutuivat kolme ensimmäistä\n\"espanjalaisen ratsastajan\" pistimien lävistämiksi ja oppivat\nsillä tavoin tuntemaan sen peloittavat ominaisuudet. Haavoittuneet\nhuusivat epätoivoisesti, mutta heidän äänensä hukkui hämmästyneiden\ntoverien ulvontaan. Silmänräpäyksessä syöksyivät kaikki lähteelle,\nrannalle, kalliolle, mihin hyvänsä, päästäkseen pois kauhean luolan\nlähettyviltä, jossa kummitukset mellastivat ja miehet kaatuivat\nitsestään sisäänkäytävän luona. Merimies, joka kurkisti niin pitkälle\nkuin tyttö salli, kuuli kahden vaikeroivan alhaalla samalla kuin kolmas\nvaivaloisesti nilkutti karkuun.\n\n\"Mikä on?\" kysyi Iris. \"Mitä on tapahtunut?\"\n\n\"Laatikko tulitikkuja ja muutamat kokoonasetetut luut ovat\nkarkoittaneet heidät pakosalle.\"\n\nHänellä ei ollut aikaa vastata enempää, sillä hän oli kiintynyt\nlaskemaan kuinka monta dyakkeja oli.\n\nTähän saakka oli hän nähnyt noin viisikymmentä. Sitäpaitsi ei hän\nhalunnut antaa Irikselle lähempiä tietoja tekemästään kujeesta. Hän\noli poiminut lähteen luona olevan luurangon luut kokoon, kostuttanut\ntulitikuista saamansa tulikiven ja sivellyt sillä luurangon, sekä\nasettanut sen luolan kaukaisimpaan nurkkaan.\n\nEivät edes päällikön rohkaisevat houkuttelut saaneet hänen miehiään\nuudelleen lähestymään tätä kauheata paikkaa. Vihdoin meni peloton\nlurjus itse miekkaansa heiluttaen luolan ovelle. Kauhun lyömänä katsoi\nhän sisällä olevaa esinettä, joka silloin tällöin loisti. Miekallaan\nkoetteli hän \"espanjalaista ratsastajaa.\" Se oli ainakin jotain\naineellista, sitten laahasi hän toisen vaikeasti haavoittuneista\nkuunvaloon.\n\nJälleen kutkutti Jenksin sormia halu lähettää luoti roiston pään läpi\n-- mutta hän hillitsi itsensä. Ja niin meni se, joka harvoille miehille\ntarjoutuu -- toinen tilaisuus.\n\nPäällikön uudistettu käsky sai muutamat rohkeat miehet kantamaan pois\nhaavoittuneet, todennäköisesti majaan.\n\nTuskin oli merimies käsittänyt heidän seuraavan aikomuksensa, ennenkuin\nhän pakoitti Iriksen menemään öljyvaatteen alle suojaan, painautuen\nitse kalliolattiaa vasten ja tarkastellen ruohoturpeiden takaa. Villit\nolivat sytyttäneet lähteen luo tulen. Pian valaisi punainen leimu\nmustaa vuorta ja villit ryhmittyivät tulen läheisyyteen.\n\nHe puhuivat kieltä, jossa oli paljon kovia ääntiöitä ja söivät\nkuivattua kalaa, hirssiä sekä kuivattua lihaa. Todennäköisesti oli\nvillejä myöskin veneitä vartioimassa ja saarta kiertelemässä. Myöhemmin\nselvisi, että kolmella _sampanilla_ oli tullut yhdeksättäkymmentä\nmiestä.\n\nEräs joukosta oli puettu aivan eri tavalla kuin muut ja kantoi Intian\nmuhamettilaisten tavallista pukua. Hänen ihonsa oli ruskea, mutta\nvillien lian alta näkyvä iho oli keltainen. Tavasta, jolla miehen\nturbaani oli sidottu, päätti Jenks hänen olevan Punjabin musulmanneja\n-- nähtävästi Andamoneilta karannut rangaistusvanki.\n\nKaikki olivat asestetut suustaladattavilla, joko vanhentuneilla\npiilukkokivääreillä tahi pyssyillä, jotka olivat siksi uudenaikaisia,\nettä nallihatun asettamista varten oli piikki.\n\nJokaisella dyakilla komeili parangi ja tikaria muistuttava kris;\nmuutamat harvat olivat varustetut keihäillä; ja noin tusinan verran\nkantoi olkapäällään pitkää, suoraa bamburuokoa. Ensi silmänräpäyksessä\nei merimies käsittänyt mitä niillä tehtiin. Hän huomasi sen myöhemmin\nniin äkkiä, että säästyi monen tunnin pelolta, sillä nämä aseet olivat\nkuolettavampia kuin konekivääri.\n\nTulen ympärillä kävi vilkas keskustelu. Vaikkakin oli helppo huomata\npäällikön olevan käskijän, näyttivät hänen miehensä saavan vapaasti\nlausua mielipiteensä.\n\nHetken kuluttua sieppasi päällikkö nuotiosta kekäleen ja valaisi\nsillä Jenksin äsken sammuttamaa nuotiota. Hän näytti tulevan hiilien\ntutkimisesta johonkin lopputulokseen ja hänen sanansa näyttivät tekevän\nvaikutuksen.\n\nIris painautui lähemmäksi merimiestä ja kuiskasi:\n\n\"Tiedättekö mitä hän sanoo?\"\n\n\"Saatan vain arvata, että hän palaneista kekäleistä saattaa sanoa\nmilloin tuli on sammutettu.\"\n\n\"Siinä tapauksessa tietävät he meidän olevan saarella.\"\n\n\"Niin, tahi että olemme lähteneet täältä muutamia tunteja sitten. Joka\ntapauksessa aikovat he päivän valettua tutkia tarkasti saaren.\"\n\n\"Nouseeko aurinko pian?\"\n\n\"Kyllä -- oletteko väsynyt?\"\n\n\"Hiukan.\"\n\n\"Älkää pitäkö minua hulluna -- mutta ettekö koettaisi nukkua hiukan?\"\n\n\"Nukkua! Näiden miesten täällä ollessa?\"\n\n\"Niin. Emmehän tiedä kuinka kauaksi he jäävät. Meidän on säästettävä\nvoimiamme.\"\n\n\"Tahdon koettaa tehdäkseni teille mieliksi.\"\n\nJenks valmistui myöskin lepäämään hiukan. Hän oli vakuutettu, että\nheidän piilopaikkansa ilmitulo ennen päivän valkenemista oli sula\nmahdottomuus ja ensimmäinen heikko päivänsäde herättäisi hänet.\n\nKun aamutuuli alkoi puhaltaa ja tähdet taivaalla vaalenivat, heräsi\nmerimies siipien suhinaan. Eräs lintu aikoi juuri istuutua kalliolle,\nmutta pelästyi hänet nähdessään. Hän heitti katseen Irikseen ja\nvakuuttauduttuaan siitä, että tyttö yhä nukkui, ryömi äänettömästi\nruohoturpeiden taa katselemaan.\n\nDyakit olivat jo alkaneet liikuskella. Muutamat lisäsivät puita\nnuotioon, toiset hakivat vettä, laittoivat ruokaa tahi polttivat\npitkävartisia, naurettavan pienipäisiä piippuja. Päällikkö makasi\nyhä hiekalla, mutta kun ensimmäiset auringonsäteet kultasivat vettä,\nkumartui eräs miehistä hänen puoleensa ja sanoi jotain, joka sai hänet\nnousemaan ylös. Muutamat miehet lähtivät heti Europa Pointin suunnalle.\n\n\"He ovat löytäneet veneen,\" ajatteli Jenks.\n\nKaksi miehistä tuli pian takaisin. Toinen heistä näytti Jenksin\nvartioposteja. Villeillä oli huumorintajua. He nauroivat makeasti\nnähdessään viime yön pelon aiheuttajan. Ainoastaan päällikkö näytti\nvihaiselta.\n\nVihdoin antoi hän muutamia määräyksiä ja dyakit hajaantuivat eri\nsuunnille.\n\nJenks hiipi Iriksen luo ja herätti hänet. Tyttö istuutui heti ja\ntuijotti kummastellen herättäjään. \"Oi\", kuiskasi hän, \"ovatko he vielä\ntäällä?\"\n\nMerimies kertoi mitä oli tapahtunut ja esitti, että he söisivät hiukan\nsilläaikaa kun vihollinen ei ollut näkyvissä.\n\nSyötyä aikoi Iris heittää tähteet tyhjään fotogeniastiaan, mutta Jenks\nehkäisi sen sanoen hymyillen:\n\n\"Ei. Jätteet muodostavat seuraavan ateriamme. Emme saa heittää pois\nmitään, joka kelpaa ruuaksi.\"\n\n\"Miten ajattelematon olen!\" huudahti Iris. \"Mutta sanokaa -- luuletteko\nheidän lähtevän tänään?\"\n\nMutta merimies heittäytyi pitkäkseen ja tarttui kivääriinsä.\n\n\"Pysytelkää hiljaa, jos elämänne on teille rakas,\" sanoi hän. \"Ryömikää\nkoloonne. Vastapäisellä kalliolla on dyakki.\"\n\nJa niin olikin; eräs mies oli kiivennyt pahaan paikkaan sijoitetulle\nkalliolle ja huusi jotain tovereilleen. Tähän saakka ei hän ollut\nnähnyt mitään eikä kiinnittänyt huomiota pakolaisten piilopaikkaan.\n\nJenks toivoi kimeä-äänisen villin laskeutuvan keskustelun loputtua\nalas. Mutta ei! Mies katseli laaksoon, lähteen ympärille, taloon ja\nluolaan. Hän ei vieläkään huomannut ylätasankoa. Tällä onnettomalla\nhetkellä lensi kolme dyakkien peloittamaa lintua suoraan kalliota\nkohti, etsien laskeutumispaikkaa.\n\nJenks kiroili itsekseen ja tähtäsi vasemmalle puolelle dyakin rintaa.\nEräs linnuista laskeutui ylätasangon reunalle, mutta samalla keksivät\nsen kirkkaat silmät miehen ja se kiisi tovereidensa seuraamana kirkuen\ntiehensä.\n\nDyakki kiinnitti huomiota lintujen pelästyneeseen käytökseen ja\ntuijotti tiukasti ylätasankoa. Hän ei voinut eroittaa Jenksiä turpeiden\ntakaa. Hän näki ehkä osan öljykangasta, mutta siltä matkalta näytti se\nkallion osalta. Ja kuitenkin oli siellä jotain, joka kummastutti häntä.\nHetken tuijotettuaan kääntyi hän ja huusi jotain rannalle päin.\n\nVaarallinen hetki oli käsissä. Jenks laukaisi ja dyakki putosi\nkalliolta kadoten näkyvistä.\n\nEnsimmäisen todellisen laukauksen ääni herätti saarella tavattoman\nmelun. Linnut täyttivät ilman käheällä kirkunalla ja dyakit juoksivat\nulvoen kokoon joka suunnalta. Kaatunutta lähinnä olevat nostivat hänet\nylös ja kantoivat lähteelle. Hän oli kuollut, ja vaikka he muiden\nvammojen joukosta löysivät pian kuulanreiän, eivät he silminnähtävästi\ntienneet mistä oli ammuttu, sillä niillä, joille hän oli huutanut, ei\nollut pienintäkään aavistusta mitä hän oli aikonut sanoa, ja kevyt\nruudinsavu oli jo leijaillut avaruuteen.\n\nIris kuuli melua alhaalta ja kysyi vapisevin äänin:\n\n\"Aikovatko he hyökätä?\"\n\n\"Ei vielä\", kuului tyyni vastaus. \"Tapoin miehen, joka meidät näki,\nennenkuin hän ehti ilmoittaa muille.\"\n\nHän oli ottanut rohkean askeleen, sillä nyt dyakit tiesivät vihollisen\nolevan saarella eikä ollut pienintäkään toivetta, että he lähtisivät\npian asian näin ollen. Tilanne ei kuitenkaan ollut toivoton. Ei kukaan\nvilleistä tiennyt kuka tahi kuinka heidän toverinsa oli ammuttu. Useat\nedestakaisin kuljeksivasta joukosta heittivät tuon tuostakin katseen\nvuoreen, mutta ei kenkään kiinnittänyt huomiota ylätasankoon.\n\nJenks luonnollisesti ymmärsi todellisen vaaran uhkaavan vasta sitten,\nkun he kävisivät toverinsa kuolinpaikalla. Yhdestä asiasta hän oli\nvarma -- ennenkuin he hänet voittaisivat, maksattaisi hän heille\nvoitosta kalliin hinnan.\n\nPäällikkö kuunteli mielenkiinnolla selitystä, jonka antoi dyakki, joka\noli nähnyt toverinsa horjuvan ja kaatuvan. Noin parinkymmenen miehen\nseuraamana lähti hän kalliolle, jossa kuollut oli ollut.\n\nJenks heitti katseen tyttöön. Päällikkö miehineen oli kadonnut kallion\ntaa. Tällä hetkellä kiipesivät muutamat kai kohtalokkaalle paikalle.\nOliko tämä loppu?\n\nTietämättä uhkaavasta vaarasta luki Iris raamattua.\n\nÄkkiä kuului kimeä huuto. Jenks nousi polvilleen. Dyakit olivat\nkeksineet piilopaikan ja varustautuivat sitä ampumaan. Hän tarjoutui\nmaalitauluksi siltä varalta, ettei Iris olisi suojassa.\n\n\"Vetäytykää takaisin\", sanoi Jenks. \"He ovat huomanneet meidät. Pian\nvinkuu lyijy korviemme ympärillä.\"\n\nTyttö vetäytyi koloon ja merimies heittäytyi pitkälleen. Neljä kuulaa\nvihelsi tasangon yläpuolella, kolme lävisti öljykankaan ja litistyi\nkallioseinään.\n\nSilloin suuttui Jenks. Neljä kertaa tuotti Lee-Metford kivääri kuoleman\nampujain joukkoon.\n\nEnnenkuin neljäs dyakki oli vaipunut maahan, ampuivat toiset\nvastapäisellä kalliolla olevat pientä ruohoturpeen yli näkyvää\nsavupilveä. Mutta heidän kuulansa tapasivat vain kalliota, ja pian\nsenjälkeen oli vihollisista jälellä vain kaksi, ja he makasivat\nliikkumattomina.\n\nAlhaalla olijat ampuivat kaikin voimin, mutta onnistuivat vain\nirroittamaan kiviliuskoja Kotkan pesästä. Merimies hymyili. Hän\ntarttui tyynesti vanhaan nuttuun, kääri sen kokoon ja työnsi näkyviin.\nSenjälkeen ryömi hän siitä kymmenen jalan päähän. Ne, joiden pyssyt\nolivat ladatut, laukaisivat ne luonnollisesti takkia kohti, jonka\njälkeen Jenks kumartui kivääreineen kallioreunan yli.\n\nKolme dyakkia kaatui ennenkuin toiset livistivät. Patruunasäiliössä\njälellä olevat patruunat saivat kahden hiljentämään vauhtiaan. Jenks\npäästi tyhjän kiväärin ja tarttui uuteen. Nyt seisoi hän suorana ja\nlähetti viimeiselle rosvolle muistutuksen. Toiset olivat kadonneet\nsille suunnalle, johon heidän johtajansa pienentyneine joukkoineen oli\nvetäytynyt. -- Hetkistä myöhemmin ei näkynyt ainuttakaan villiä.\n\nJenks saattoi jälleen katsahtaa Irikseen. Tämän kasvoista vuosi veri.\n\n\"Jumalani!\" vaikeroi mies. \"Oletteko haavoittunut?\"\n\nTyttö hymyili urhoollisesti. \"Tyhjänpäiväistä\", sanoi hän.\n\"Kivensirpale raapaisi otsaani.\"\n\n\n\n\nXII.\n\nAselepo.\n\n\nOli vaarallisempikin vihollinen kuin ympäri hiiviskelevät dyakit.\nTunnin kuluttua olisi aurinko keskitaivaalla ja kuivaisi kuumilla\nsäteillään veren heidän suonissaan.\n\nSen oli Jenks tiennyt koko ajan. Öljykangas tarjoaisi vain\nmitätöntä suojaa. Mutta -- jos Iris haavottuisi? Jos tämä kova\njännitys aiheuttaisi kuumeen? Samassa kuuli hän tytön sanovan aivan\nrauhallisesti, melkein reippaasti:\n\n\"Teitä ilahduttaa kai kuulla, että verenvuoto on lakannut. Se oli vain\nnaarmu.\"\n\nSiis vielä kerran oli kohtalo säälinyt heitä. Pilvi poistui hänen\nsydämestään, sumu katseestaan. Äkkiä oli hän kuulevinaan heikkoa\nkahinaa puissa. Siinä oli paikka, jota vastaan hän ei ollut turvattu\ntässä paikassa seisoessaan.\n\nKun Iris puhutteli häntä, otti hän askeleen takaisin vastatakseen ja\nsamalla hetkellä iski kaksi kuulaa juuri hänen päänsä yläpuolelle.\nTyttö oli puhuttelullaan pelastanut hänen henkensä.\n\nHän juoksi tasangon oikealle sivulle ja kurkisti rohkeasti ruohojen\nläpi. Puussa oli kaksi pääjoukosta myöhästynyttä kuljeksijaa. He\npainautuivat oksien väliin pelastuakseen, mutta toinen oli käänteissään\nliian hidas. Lee-Metford kuula saavutti hänet ja laukauksen kaiku\ntukahdutti hänen jäähyväishuutonsa.\n\nSenjälkeen kääntyi merimies ja ryömi ylätasangon toiseen päähän.\nRuohopeitteen välitse saattoi hän eroittaa vuoren juurella hiekassa\nmakaavan miehen mustat hiukset ja keltaisen naaman. Välimatka oli\nyhdeksänkymmentä yardia. Jenks tähtäsi tarkkaan, laukaisi ja kuuli\nheikon ulvahduksen; yritteliäs pää katosi eikä useampia vapaaehtoisia\ntähän palvelukseen ilmautunut.\n\nHän piti yhä silmällä tätä erikoisen tärkeätä paikkaa, kun Iris\nhuudahti epätoivoisesti:\n\n\"Oi, tulkaa pian tänne! Vesi! Säiliöt ovat puhjenneet!\"\n\nVasta kun Jenks oli temmannut öljykankaan sivuun ja koettanut käsin\nkoota muutamia kallisarvoisia pisaroita, joita oli kokoontunut pieneen\nhalkeamaan, näki hän koko onnettomuuden laajuuden.\n\nEnsimmäisen laukaustenvaihdon aikana olivat useat kuulat lävistäneet\nöljykankaan. Onnettomuudeksi oli kaksi niistä sattunut kumpaiseenkin\nvesisäiliöön rikkoen ne. Sisällys oli hiljaa valunut pois. Huolimatta\nepätoivoisista ponnistuksista ei Iriksen ja hänen onnistunut pelastaa\nenempää kuin noin puoli litraa.\n\nJenksiin vaikutti tapahtuma sillä tavoin, että Iris suorastaan\nkauhistui.\n\n\"Puhukaa minulle\", kuiskasi hän kalpein huulin. \"Kestän kaikkea muuta\npaitsi tätä vaitioloa. Rukoilen teitä sanomaan minulle kaiken. Onko se\nniin hirveää?\"\n\nTytön epätoivon näkeminen sai miehen toipumaan.\n\n\"Niin, tämä oli hyvin ikävää. Ei suorastaan loppu, mutta lähellä sitä.\"\n\n\"Loppu\", sanoi Iris rohkeasti, \"on kuolema. Me olemme elossa ja\nvahingoittumattomia. Teidän on jatkettava taistelua. Jos jumala suo,\nemme me kuole.\"\n\n\"Jumala teitä siunatkoon, rakas tyttö\", mutisi Jenks katkonaisesti. \"Te\nsaattaisitte rohkaista minkä miehen hyvänsä kulkemaan varjojen laakson\nläpi.\"\n\nTytön katse ei väistänyt hänen katsettaan. Sellaisina hetkinä puhuu\nsydän sydämelle mitään salaamatta. \"Meillä on vielä hiukan vettä\njälellä!\" huudahti Iris. \"Kaikeksi onneksi emme ole janoisia, ja te\nolette unohtaneet samppanja- ja konjakkivarastomme.\"\n\nViimeisessä huomautuksessa oli jotain lystikästä; merimies ei sanonut\nmitään, vaan jätti kauhean totuuden toistaiseksi.\n\n\"Lohdutamme itseämme päivällisellä pullolla samppanjaa\", sanoi Jenks.\n\"Mutta nyt kuulen ystäviemme huutavan saaren tällä puolella oleville,\njälelle jääneille tovereilleen. Minun on otettava osaa keskusteluun.\"\n\nHän tarttui kivääriinsä ja paneutui pitkälleen miellyttävän lämpöiselle\ntasangolle. Hän luuli tuntevansa päällikön äänen jakelevan määräyksiä.\n\n\"Onkohan hän nälkäinen?\" tuumi Jenks. \"Siinä tapauksessa laitan\nruokatavaroiden hankinnalle pikku esteen.\"\n\nIris sanoi:\n\n\"Mr Jenks?\"\n\n\"Niin\", vastasi Jenks päätään kääntämättä. Hän arvasi kyseessä olevan\ntavanmukaisen asian.\n\n\"Saanko tulla sinne. Olen väsynyt täällä istumiseen.\"\n\n\"Kyllä, tällä hetkellä ei ole mitään vaaraa. Mutta ne saattaisivat\nnähdä teidät ja tehän muistatte mitä -- --.\"\n\n\"Niin, muistan sen erinomaisen hyvin. Siinäkö kaikki. Kuului vaatteiden\nkahinaa. Nyt näytän mieheltä. Jos lupaatte olla minua katsomatta, niin\ntulen esiin.\"\n\n\"Minä lupaan.\"\n\nIris astui esiin. Hän oli hiukan punainen ja hämmennystään peittääkseen\ntarttui hän kivääriin.\n\n\"Nyt on meitä kaksi ampujaa\", sanoi hän seisoessaan Jenksin vieressä.\n\nJenks saattoi syrjäsilmällä nähdä solakan, hyvin muodostuneen\nnuorukaisen ilmestyvän yht'äkkiä; se ilahdutti häntä. Tilanne tulisi\nkenties paremmaksi, jos dyakit näkisivät tytön tuollaisena.\n\n\"Teidän on heittäydyttävä pitkällenne heti kun minä sanon.\"\n\n\"Luottakaa minuun. Jumala minua varjelkoon.\"\n\nMerimiehen kivääri laukesi niin äkkiä, että huudahdus kuoli tytön\nhuulille. Kolme dyakkia koetti juosta piiritettyjen tovereidensa luo.\nHe kantoivat ruukkua ja kahta koria. Ruukunkantaja kaatui ja astia\nrikkoontui. Toiset tekivät koko käännöksen ja kiisivät tiehensä kuin\njänikset haavoittuneen ryömiessä perästä. Jenks ei ampunut uudelleen.\n\nIris seurasi silmillään haavoittunutta raukkaa. Silmät kostuivat ja\nhän kalpeni hiukan. Haavoittuneen kadottua silmäsi hän laaksoon ja\nvastapäiselle kalliolle; kahdenkymmenen yardin päässä makasi kolme\nkuollutta ja kalliolla kaksi.\n\n\"Toivon ettei minun tarvitse käyttää kivääriä\", sanoi hän vapisevin\näänin. \"Tiedän ettei sitä voi auttaa, mutta luulen etten milloinkaan\nvoisi nukkua, jos tappaisin ihmisen.\"\n\nHän näki merimiehen katkeran hymyilyn. Jenks nukkuisi paljon paremmin,\njos yhdellä ainoalla laukaisulla voisi surmata jok'ikisen saarella\nolevan dyakin.\n\n\"Te aioitte sanoa jotain, kun tulitte keskeytetyksi\", huomautti\nmerimies.\n\n\"Niin, minua kummastutti huomatessani miten lämpimäksi tämä tasanko on\ntullut.\" Sitten lisäsi hän hetken vaiettuaan: \"Nyt luulen käsittäväni\nmiksi tulitte niin liikutetuksi vesivarastomme vuodettua kuiviin. Ennen\npäivän päättymistä saamme tuntea kaikki janon tuskat.\"\n\n\"Älkäämme maalatko pirua seinälle\", sanoi Jenks. \"Mutta minä olen\njanoissani nyt.\"\n\nMies liikahti levottomasti. Hän oli liiankin tietoinen kaikille\nihmisille yhteisestä heikkoudesta, joka aiheutti halun saada sellaista,\njonka tyydyttäminen oli sula mahdottomuus. Hänen oma kurkkunsakin oli\naivan kuiva.\n\n\"Hakekaa tinapikari\", sanoi hän. \"Ottakaamme puolet varastostamme ja\nkäyttäkäämme toinen puoli syödessämme. Koettakaa olla hengittämättä\nsuun kautta. Vielä emme ole todellisessa veden tarpeessa. Se on\nsuureksi osaksi luulottelua.\" Tyttö mittasi huolellisesti puolet ja\nhuudahti:\n\n\"Minä juon ensiksi!\"\n\n\"Ei, ei!\" huudahti Jenks kärsimättömästi. \"Antakaa tänne.\"\n\nTyttö oli olevinaan kummastunut.\n\n\"Kohteliaisuudesta\" alkoi hän.\n\n\"Valitan, mutta minun täytyy vaatia sitä.\"\n\nIris ojensi pikarin. Jenks vei sen huulilleen ja oli juovinaan.\n\n\"Kas niin!\" sanoi hän. \"Minulla on kiire, sillä dyakit voivat tulla\nmilloin hyvänsä.\"\n\nIris heitti katseen pikariin. \"Mutta ettehän te juoneet mitään!\"\n\n\"Riittävästi.\"\n\n\"Mr Jenks! Te tarvitsette enemmän kuin minä. Minä -- en -- tahdo --\nelää -- ilman -- teitä.\"\n\nMerimiehen kädet vapisivat. Oli onni, ettei hänen tarvinnut nyt juuri\nampua.\n\n\"Vakuutan juoneeni niin paljon kuin tarvitsin\", sanoi hän turhan\npainavasti.\n\n\"Tehdäksenne minulle mieliksi voitte juoda ainakin oman osanne.\"\n\n\"Te tahdoitte pettää minua\", murisi Jenks. \"Jos juotte ensiksi puolet,\njuon minä loput.\"\n\nJa sillä tavoin asia järjestyi. Nämä pari suullista vettä antoivat\nheille uutta elämää. Siitä huolimatta kärsivät he päivällisaikana janoa.\n\n\"Mistä johtuu\", kysyi Iris, \"että tänään on niin lämmin?\"\n\n\"Kahdesta hyvästä syystä -- pakollisesta toimettomuudesta ja tämän\nkirotun kallion kuumenemisesta. Sitäpaitsi on tämä lämpimin päivä\nsaarella olomme aikana.\"\n\n\"Katsotteko tilamme aivan toivottomaksi?\" kysyi Iris.\n\n\"Se ei ole toivottamampi kuin yöllä tahi tänä aamunakaan.\"\n\n\"Silloin oli meillä vettä. Täysin vesivarastoinkin olisi meidän ollut\nvaikeaa kestää. Nykyisissä olosuhteissa on se suorastaan mahdotonta.\"\n\n\"Myönnän sen olevan vaikeata\", sanoi Jenks. \"Siitä huolimatta on meidän\nsäilytettävä rohkeutemme yön tuloon saakka. Silloin hankimme vettä tahi\nlähdemme saarelta.\"\n\n\"Mutta me emme voi tehdä molempia?\"\n\n\"Olemme ehkä pakoitettuja siihen.\"\n\n\"Mutta kuinka?\"\n\nTämän kysymyksen vastaaminen olisi käynyt Talleyrandinkin\nymmärryksen yli, mutta ennenkuin Jenks ehti keksiä mitään syytä\nliian toivorikkaaseen lausuntoonsa, tuli noin kahdeksan sadan metrin\npäässä näkyviin pitkin Kilpikonnarantaa kulkeva kolmen miehen soutama\n_sampani_. Vaikkakin syntymästä asti sellaiseen tottuneena olivat\ndyakit väsyneet kuumiin kallioihin ja suolaveteen. Vene tuli toisten\nvillien merkinantojen vuoksi ja sen näkeminen antoi Jenksille uutta\ntoivoa. Salamannopeasti juolahti hänen mieleensä, että jos hän\nsaattaisi pysyttää heidät poissa lähteeltä ja turmella _sampanin_, joka\ntuli avuksi tuoden ehkä pääosan heidän varastojaan, niin villit kenties\nväsyisivät sammuttamaan janoaan saniaiskasvin lehdistä.\n\n\"Tulkaa heti tänne!\" huudahti hän asettaen kiväärinsä kuntoon.\n\"Laskeutukaa pitkällenne ja tähdätkää veneen keulaan. Ei tee mitään\nvaikka kuula ensin iskeekin veteen.\"\n\nHän laittoi kiväärin kuntoon tytölle ja alkoi itse ampua ennenkuin Iris\nehti hänen luokseen.\n\nPian lähettivät molemmat kiväärit kaksikymmentä kuulaa minutissa\n_sampania_ kohti. Seuraukset siitä eivät viipyneet kauan. Dyakit\ntanssivat penkiltä penkille. Yksi miehistä putosi veteen ja heti sen\njälkeen katkesi eräs laitalaudoista. _Sampani_ täyttyi vedellä ja\nupposi maissa olevien rosvojen kimeän ulvonnan säestämänä. Molemmat\ndyakit koettelivat uida maihin, mutta muutamien vetojen jälkeen\nojensivat käsivartensa ja katosivat. Kirkkaassa ilmassa saattoi katsoja\nnähdä mustien evien piirtelevän vedenpintaa.\n\nHe olivat alkaneet rauhoittua taistelun jälkeen -- ja jano oli\njälleen ruvennut heitä kiusaamaan -- kun jonkunlainen likainen\nliehuva kangaspala näkyi vastapäisen kallion juurella. Se katosi\npian tullakseen taas uudelleen näkyviin. Nyt pysyi se vakavana ja\nruskea käsivarsi tuli näkyviin. Kun Jenks ei ampunut, pistäytyi esiin\nturbaanin peittämä pää. Se oli muhamettilainen.\n\n\"Ei ampua!\" huusi mies. \"Minä engelska puhu.\"\n\n\"Ettekö osaa hindujen kieltä?\" huusi Jenks sillä kielellä.\n\n\"_Han_, sahib (kyllä, herra!)\" kuului ihastunut vastaus. \"Tahtooko\nteidän armonne sallia palvelijansa tulla kanssanne puhumaan?\"\n\n\"Kyllä, jos tulette aseettomana.\"\n\n\"Ja päällikön myös, sahib?\"\n\n\"Kyllä, mutta kuulkaa tarkoin! Ensimmäisestä petoksen merkistä ammun\nmolemmat.\"\n\n\"Pidämme sanamme, sahib. Syökööt korpit lihamme, jos petämme.\"\n\nMusulmanni ja päällikkö astuivat esiin. Heillä ei ollut pyssyjä,\npäälliköllä oli vain kris'insä.\n\n\"Sanokaa hänelle, että hän panee pois miekkansa\", huusi merimies\nkäskevästi.\n\nPäällikkö totteli happamin ilmein.\n\n\"Pysykää lähellä minua\", sanoi Jenks tytölle, \"näyttäytykää heille,\nmutta vetäkää hattu silmillenne.\"\n\nIris totteli vaieten.\n\nPari uteliasta päätä pisti esiin vuoren kulman takaa.\n\n\"Jos nuo miehet eivät katoa heti, niin minä ammun\", huusi Jenks.\n\nHindu käänsi ja päällikkö huusi muutamia sanoja, joilla oli toivottu\nvaikutus. Neuvottelijat pysähtyivät noin kymmenen askeleen päähän\nluolan eteen, ja molemmat vihollispuolueet tarkastelivat toisiaan.\n\n\"Sahib\", alkoi hindu, \"päällikköni Taung S'Ali ei halua tapattaa\nuseampia miehiä riidan vuoksi naisesta. Luovuttakaa nainen, sanoo\nhän, ja hän sitoutuu joko jättämään teidät rauhaan tahi viemään\nturvallisesti johonkin paikkaan, josta voitte päästä valkoisten miesten\nlaivaan.\"\n\n\"Nainen!\" sanoi Jenks ivallisesti. \"Onko mies mieletön? Missä täällä on\nnainen?\"\n\n\"Nainen, jonka päällikkö näki puoli kuukautta sitten, sahib.\"\n\n\"Taung S'Ali oli noiduttu. Tapoin hänen miehiään niin nopeasti, että\nhän näki kummituksia.\"\n\nPäällikkö kuuli nimeään mainittavan ja keskusteli jonkun aikaa\nkiivaasti musulmannin kanssa osoittaen useita kertoja Jenksin vieressä\nseisovaa Iristä.\n\nMusulmanni teki kunnioittavan salaamin ja sanoi:\n\n\"Köyhien suojelija, en uskalla vastustaa teitä, mutta Taung S'Ali\nsanoo tytön seisovan vieressänne ja olevan miehen puvustaan huolimatta\nnaisen, jota hän haluaa.\"\n\n\"Hänellä on hyvät silmät, mutta huonot aivot\", vastasi merimies.\n\"Miksikä tulee hän tänne etsimään naista, joka ei ole hänen rotuaan?\nSanokaa hänelle, että hänen on lähdettävä saarelta eikä tultava\nmilloinkaan takasin. Silloin kenties annan anteeksi hänen kavalan\nyrityksensä murhata meidät yöllä nukkuessamme.\"\n\nPäällikkö hymyili ilkeästi ja musulmanni jatkoi:\n\n\"Sahib, on parasta ettei häntä liiaksi suututeta. Hän sanoo tahtovansa\ntytön. Hän näki tytön kauneuden, ja se saattoi hänen sydämensä\nliekkiin. Tyttö on maksanut hänelle monta ihmishenkeä, mutta on vielä\nenemmän arvoinen. Ja mitä merkitsee yksi nainen maailmassa sinne tahi\ntänne ollakseen syynä sotaan ja verenvuodatukseen.\"\n\nMerimies tunsi itämaisen luonteen liian hyvin ja ymmärsi miehen\nkummastuksen, että naisen omistamisesta antauduttiin sellaiseen\ntaisteluun. Oli silminnähtävästi hulluutta esittää mitään rauhanehtoja\nja kuitenkin oli alkuasukas niin halukas saamaan kaikenlaisia etuja,\nettä Jenks päätti tarttua oljenkorteen. \"Te olette Delkistä?\" sanoi hän.\n\n\"Korkeasti kunnioitettu sahib on hyvin viisas.\"\n\n\"Ei kukaan muu kuin Delkistä kotoisin oleva vanno Kutubin tien varressa\nolevien hautojen kautta. Olette karanneet Andamoneilta?\"\n\n\"Sahib, tapoin miehen vain itsepuolustuksekseni.\"\n\n\"Mikä lieneekään ollut syynä, niin ette te koskaan voi palata Intiaan.\nSiitä huolimatta antaisitte monta vuotta elämästänne saadaksenne käydä\nChandni Chowkin basaareissa tahi istua iltasin Lakoreportin luona.\"\n\nHindun kasvot saivat kullan värin. \"Se on hyvää puhetta\", sanoi hän.\n\n\"Auttakaa siis minua ja ystävääni pääsemään pakoon. Pakoittakaa\npäällikkö lähtemään saarelta! Tappakaa! Kapinoikaa häntä vastaan.\nLupaan teille vapauden ja monta rupiaa. Tehkää se ja vannon tulevani\nlaivalla hakemaan teidät täältä. Miss sahibin isä on mahtava mies.\nHänellä on suuri vaikutus Sirkariin.\" [Intian hallitus].\n\nTaung S'Ali tunsi nähtävästi kummastusta ja epäluuloa tämän pitkän\nkeskustelun aikana, jota hän ei ymmärtänyt. Hän pyysi selitystä ja\nnopea-ajatuksinen hindu keksi jonkun valeen. Mutta katsoessaan Jenksiin\noli hänen silmissään takaa-ajetun otuksen katse.\n\n\"Sahib\", sanoi hän, \"olen yksin monien joukossa. Sana minulta ja\nhe leikkaisivat kurkkuni. Jos olisin luonanne ylhäällä, kuolisin\nkanssanne, sillä palvelin Kumaon Rissalassa [alkuasukkaista kokoonpantu\nratsuväkirykmentti], kun onnettomuus minua kohtasi. Ei hyödytä mitään\nkoettaa sopia tiikerin kanssa, sahib. Otaksun ettette halua luovuttaa\nmiss sahibia. Olkaa keskustelevinanne minun kanssani. Koetan auttaa\nteitä mikäli voin.\"\n\nJenksin sydän tykytti kuullessaan tämän odottamattoman tarjouksen.\nMusulmanni raukka oli silminnähtävästi hyvin halukas pääsemään pois\nrosvojoukosta, johon oli joutunut. Mutta päällikkö alkoi tulla\nepäluuloiseksi ja kärsimättömäksi.\n\nSamalla kun ojensi raivokkaasti kivääriään, huusi merimies:\n\n\"Sanokaa Taung S'Alille, että ennen huomisen auringon nousua tapan\nhänet ja hänen miehensä. -- Hän tuntee voimani osaksi, mutta ei\nkokonaan. Yöllä kello kahdentoista aikaan löydätte täältä alaslaskemani\nköyden. Sitokaa siihen astia vettä. Älkää unohtako. Olen sahib\nAnstruther Belgaum Rissalasta.\"\n\nHindu käänsi uhkauksen päällikölle. Tämä heitti surmaavan katseen\nJenksiin ja Irikseen mutisten jotain.\n\n\"Siis, sahib, ei ole muuta sanottavaa. Pitäkää silmällä oikealla olevia\npuita. Ne voivat lähettää hiljaisen kuoleman sillekin paikalle, jossa\nnyt seisotte. Ja minä en ikinä teitä petä\", huudahti tulkki.\n\n\"Uskon teitä. Menkää! Mutta sanokaa päällikölle, että senjälkeen\nkun olette kadonneet kallion taa, josta tulitte, tahdon puhua hänen\nkanssaan vain kiväärillä.\"\n\nTaung S'Ali näytti ymmärtävän englantilaisen ilmehikkäät eleet.\nUhmaavasti kääntyi dyakki ympäri ja hindu seurasi häntä.\n\nJa nyt joutui Jenks suureen kiusaukseen. Iris pani kätensä hänen\nkäsivarrelleen ja kuiskasi:\n\n\"Mitä olette päättäneet? En uskaltanut puhua pelosta että hän kuulisi\nääneni.\"\n\nTyttö raukka! Hän oli niin varma, ettei dyakki ollut keksinyt hänen\nvalepukuaan.\n\nJenks ei vastannut. Hän tiesi, että jos tappaisi Taung S'Alin,\njoutuisivat tämän miehet sellaisen kauhun valtaan, että pakenisivat\nyöllä. Se olisi pelin voitto. -- Iris, rakkaus, rikkaus, elämä --\nkaikki riippui annetusta sanasta. Ja kuitenkin asteli tämä villi,\ntämä naismurhaaja ja verenimijä, joka oli tehnyt kaikkia mahdollisia\nrikoksia, tyynesti pois, luottaen valkoisen miehen sanaan.\n\nOh, tämä oli julmaa! Tämä hetki oli vaikeampi kuin mikään tähän asti\nkoettu. Hän veti helpotuksen huokauksen, kun silkkiin puettu roisto oli\nkadonnut näkyvistä kunnioittamatta silmäykselläkään häntä ja Iristä.\n\n\"Kertokaa minulle mitä olette päättäneet\", toisti tyttö, jolla ei ollut\naavistustakaan taistelusta, jota merimies taisteli.\n\n\"Pitänyt sanani tuolle röyhkeälle roistolle\", vastasi Jenks\nkiitollisena, että saattoi puhua totta. \"Kun kerran annoin hänen tulla\ntänne, piti hänen saada rauhassa poistuakin. Hän tunsi teidät heti.\"\nSitten kertoi hän mitä oli tapahtunut. Iris hämmästyi kovin saadessaan\ntietää asian todellisen kulun, ja hän joutui suunniltaan kuullessaan\nolevansa kari, jolle keskustelut olivat joutuneet.\n\n\n\n\nXIII.\n\nRomantiikkaa ja todellisuutta.\n\n\nNe, jotka ovat oleskelleet troopillisissa maissa, tietävät kuumuuden\nolevan kovimmillaan kahden ja neljän välillä iltapäivällä. Syötyään\ntällä kertaa yksinkertaisen päivällisen esitti Jenks, että he\nasettaisivat öljykankaan siten, jotta saisivat molemmat suojaa aurinkoa\nvastaan ja voisivat samalla pitää silmällä vihollisen toimia. Iris\nauttoi öljykankaan asettamisessa.\n\nMerimies, joka yhä piti kiinni periaatteistaan ja voitti janon\ntuottamat ensimmäiset tuskat, antoi luvan viimeisen vesivaraston\nkäyttämiseen.\n\nHe istuivat kauan vaieten -- melkein tunnin. Merimies mietti heidän\nasemaansa. Siitä, pitäisikö hindu lupauksensa, riippui tietysti\npaljon. Mies oli entinen _sowar_ ja kokemuksesta intialaisen\nratsurykmentin upseeri tiesi, kuinka tämä karannut rangaistusvanki\nkaipasi kotiseutuaan ja sotapalvelusta. Tällä hetkellä muhamettilainen\ntodennäköisesti rukoili profeettaa avuksi, voidakseen palvella sahibia\nja naista, jota tämä piti niin rakkaana, sillä kaikkitietävä ja -voipa\n_Sirkar_ oli hyvin armollinen niitä alkuasukkaita kohtaan, jotka olivat\nvikansa tällä tavoin hyvittäneet.\n\nMutta mitä saattoi yksi mies niin hartaasti kuin halusikin, tehdä\nniin monien joukossa? Oli hyvin luultavaa, että muhamettilaisraukka\nmenettäisi elämänsä ensi yönä, koettaessaan hankkia vuorelle vettä.\n\nLopuksi kysyi merimies itseltään, mitä mies oli tarkoittanut\nvaroittaessaan heitä oikealla olevista puista ja \"hiljaisesta\nkuolemasta\", joka niistä tulisi. Hän oli juuri ryömimäisillään\nylätasangon reunalle, kun Iris, joka oli myöskin ollut syventyneenä\najatuksiinsa, esti häntä.\n\n\"Odottakaa hiukan\", sanoi tyttö. \"Ei yksikään dyakeista rohkene tulla\navoimelle paikalle ennen yön tuloa. Ja minulla on teille jotain\nsanottavaa.\"\n\nHänen äänessään oli tyyntä vakavuutta, jota Jenks ei ollut milloinkaan\nennen kuullut.\n\n\"Tuo mies, tulkki\", sanoi tyttö, \"puhui teille, että jos minut\nluovutettaisiin päällikölle, lähtisi hän seuralaisineen pois tekemättä\nteille mitään pahaa.\"\n\n\"Se oli vain ansa\", huomautti Jenks nopeasti. \"Ei missään tapauksessa\nmaksa vaivaa keskustella siitä.\"\n\nJa vastaus tuli tyynesti ja päättäväisesti. \"Minä suostun näihin\nehtoihin.\"\n\nAluksi tuijotti Jenks tyttöön mykkänä hämmästyksestä. Sitten johtui\nhänen mieleensä, että tyttö teki tämän uhrin pelastaakseen hänet.\n\n\"Teidän täytyy olla mielipuoli, jos edes unissannekaan voitte sellaista\nkuvitella. Ettekö ymmärrä mitä se merkitsee teille -- ja minulle? Se on\nansa. He ovat tavallisia villejä. Saatuaan teidät valtaansa nauravat he\nkaikille lupauksille.\"\n\n\"Te ehkä erehdytte. Heillä täytyy olla jotain kunniantuntoa. Ja\njoka tapauksessa panisin tinkimättömäksi ehdoksi, että he ensin\nvarustaisivat teidät riittävästi vedellä. Silloin saattaisitte\nvastustaa heitä monta vuorokautta. Emme kadota mitään, mutta voimme\nvoittaa koko joukon koettaessamme saada heidät rauhallisemmiksi.\"\n\n\"Iris!\" läähätti Jenks. \"Mitä te sanotte?\"\n\nOman nimensä odottamaton kuuleminen miehen huulilta sai tytön melkein\nkadottamaan tajuntansa. Mutta mies oli uskaltanut kaikki hänen\ntakiansa, uhmannut hänen vuokseen kuolemaa monta kertaa. Nyt oli siis\nhänen vuoronsa.\n\n\"Olen miettinyt tarkoin asiaa\", selitti hän. \"Maksaa vaivan\nkoettaa tätä viimeistä keinoa. Me olemme kaikkien muiden paitsi\nJumalan hylkäämiä, eikä näytä olevan Hänen pyhä tahtonsa, että me\npelastuisimme. Me voimme taistella siksi kunnes kuolemme. Onko se siis\noikein, kun toinen meistä saattaa ehkä elää?\"\n\nHän oli ilmaissut itsensä suoruutensa kautta. Hän tahtoi antautua\nnäille pedoille, vieläpä mielistellä heitä, kunnes he olisivat\ntarpeeksi kaukana saaresta ja sitten -- kuolla.\n\nMerimies tunsi halua ravistaa häntä kuin itsepäistä lasta. Sitten\nkatsoi hän tyttöön ja sulki tämän äkkiä vahvoille käsivarsilleen,\njoilla tyttö lepäsi ihmetellen ja vapisten. Mies kuiskasi:\n\n\"Rakkaani, luuletko minun voivan elää kadotettuani sinut? Sinä olet\nminun elämäni. Jos meidän täytyy kuolla, rakkahin, niin kuolkaamme\nyhdessä.\"\n\nIris kietoi kätensä hänen kaulaansa.\n\n\"Nyt olen hyvin, hyvin onnellinen\", nyyhkytti hän katkonaisesti.\n\"En luullut -- että se -- tapahtuisi tällä -- tavoin, mutta -- olen\nkiitollinen -- että se tuli.\"\n\nHetkeksi antautuivat he jumalallisen tunnelman valtaan sielujen\nkohdatessa toisensa. Sanoja ei tarvittu. Kaikkialla ympärillä väijyi\nonnettomuus, puute, vieläpä kuolemakin, mutta he eivät välittäneet\nsiitä, sillä heillä oli taivas keskellä maallista helvettiä.\n\nKun he olivat hiukan rauhoittuneet, sanoi Iris: \"Minun täytyy vedota\nsinun myötätuntoosi. Olen nälissäni ja, oi, niin janoinen!\" Hän oli\naamiaiseksi syönyt tuskin mitään. Nyt oli hän täynnä uutta toivoa.\nSaisiko hän elää tunnin, tahi puoli vuosisataa, ei hän milloinkaan\njättäisi rakastettuaan, eikä tämä luonnollisesti koskaan, koskaan\njättäisi häntä.\n\nJenks otti esille korpun, astian säilykkeitä ja pullon samppanjaa.\n\n\"Sinä et ole oikein _frappé_\", sanoi hän ojentaessaan tytölle kuohuvan\njuoman, \"mutta toisissa olosuhteissa olisi tämä viini melkein kylliksi\narvokasta sinun maljasi juomiseen. Mutta mitä se oli?\"\n\nHän oli kuullut heikon iskun päänsä yläpuolella olevaan öljykankaaseen.\nIris ilmoitti kuulleensa sen kolme neljä kertaa, mutta luulleensa\nöljykankaan kahinan aiheuttaneen sen.\n\nHe odottivat ja kuuntelivat hiljaisuuden vallitessa. Jälleen kuului\nääni, tällä kertaa toisessa paikassa ja molemmat olivat yksimielisiä,\nettä jokin oli lentänyt kaaressa yli ylätasangon ja sattunut\nöljykankaaseen.\n\n\"Katsokaamme mitä se on!\" huudahti merimies. Hän ryömi eteenpäin,\nojensi kätensä ja palasi mukanaan pari pientä nuolta.\n\n\"Ei vähempää kuin seitsemän tällaista on öljykankaassa\", sanoi hän. \"Ne\neivät näytä vaaralliselta. Otaksun rakkaan hinduni tarkoittaneen näitä,\nvaroittaessaan minua oikealla olevista puista.\"\n\nHän ei sanonut Irikselle kaikkea mitä musulmanni oli puhunut; ei\nhyödyttänyt saattaa häntä turhanpäiten levottomaksi. Hänen tutkiessaan\nkummallista nuolta, lensi öljykankaaseen jälleen yksi samanlainen.\n\nNuolenvarsi, jostain kovasta puusta valmistettu, oli noin kymmenen\ntuuman pituinen. Siihen oli kiinnitetty kalanluinen kärki, jossa ei\nollut väkäsimiä. Kaiken kaikkiaan näytti se hyvin lapselliselta.\n\n\"Kuinka he lähettävät näitä?\" kysyi Iris. \"Heittävätkö ne niitä?\"\n\n\"Sen sanon sinulle pian\", sanoi Jenks ottaen kiväärin.\n\n\"Älä mene vielä ulos!\" rukoili tyttö. \"He eivät voi tehdä meille mitään\npahaa. Ehkäpä keksimme jotain istumalla täällä. He eivät kai jatka koko\npäivää näiden nuolien lähettämistä.\"\n\nJälleen tuli kauniissa kaaressa lentävä nuoli ja oli vähällä sattua\ntytön ojennettuun käteen. Hän otti sen ylös. Kalanluukärki oli\nkatkennut sattuessaan kiveen. Iris tarkasti huolellisesti kärkeä.\n\"Katso!\" sanoi hän. \"Se näyttää olevan johonkin aineeseen kastettu.\"\n\nJenks rypisti otsaansa. Hänelle oli juolahtanut mieleen kauhea selitys.\n\n\"Pane se pois! Heti!\" huudahti hän.\n\nIris totteli kummastunein ilmein. Jenks kaatoi teelusikallisen\nsamppanjaa kalliosyvennykseen ja pisti kalanluun siihen. Hetken\nkuluttua tuli samppanja vihertäväksi ja kalanluu valkeaksi. Silloin hän\nymmärsi.\n\n\"Hyvä Jumala!\" huudahti hän. \"Nämä ovat myrkytettyjä nuolia, joita\npuhalletaan ontosta bambuputkesta. En ole koskaan ennen niitä nähnyt,\nmutta olen kyllä usein niistä lukenut. Bamburuo'ot, joita dyakit\nkantoivat, olivat _Sumpitans'eja_. Kalanluu on kastettu upaspuun\nmehuun. Iris, rakas tyttöni, jos ne olisivat tuottaneet sormeesi\npienimmänkään naarmun, ei mikään mahti maailmassa olisi voinut sinua\npelastaa.\"\n\nTyttö kalpeni ja vetäytyi kauhistuneena taapäin.\n\nVielä yksi nuoli lensi heidän kolminkertaisesti siunattuun\nöljykankaaseensa. Nähtävästi dyakit aikoivat sitä pitkittää kunnes joku\nnuolista osuisi.\n\nJenks päätti odottaa seuraavan nuolen tuloa, syöksyä ulos ja koetella\nmitä dum-dumkuulat voivat _sumpitans'in_ puhaltajille.\n\nIris luonnollisesti vastusti.\n\nEi tarvinnut odottaa kauan. Seuraava nuoli tuli ja hän syöksyi\nylätasangon oikealle sivulle. Kolme dyakkia oli maassa ja neljäs\npuussa. Kaikilla oli puhallusputket. Puussa oleva oli juuri\nasettamaisillaan nuolta bambuputkeen. Toiset katsoivat.\n\nJenks ampui ja puussa olija putosi suinpäin alas. Seuraava laukaus\nheitti toverin hänen päälleen. Eräs miehistä pääsi pensaikkoon karkuun,\nmutta neljäs kompastui _sumpitans'iinsa_ ja kuula pyyhkäisi pois\nyläpuolen hänen päästään.\n\nSenjälkeen merimies ampui putket rikki ja palasi jälleen kalpean tytön\nluo.\n\n\"Luulen ettei Sateenkaarisaarella tule useampia puhallusharjoituksia\",\nsanoi hän.\n\n\"Mutta, rakas Robert, kuinka kauan voimme kestää?\" tiedusti tyttö.\n\n\"Mitä? Oletko jo kyllästynyt minuun?\"\n\nSenjälkeen istuutui hän tytön viereen ja kertoi kaikista epäilyksistään\nja toiveistaan. Hän päätti, ettei täst'edes salaisi tytöltä mitään.\n\nEnnen pimeän tuloa silmäili hän kauan ja vakavasti lähteelle. Heidän\noma, vadinkannesta tehty sankonsa oli aivan sen vieressä. Varovainen\nhiipiminen yli hiekkaisen laakson, puoliminuuttia vakavaa vaaraa, ja\nhänellä olisi palatessaan muutamiksi päiviksi riittävästi vettä.\n\nAlas laskeutuminen vuorelta ei enää ollut vaarallista. Heti auringon\nlaskettua vuori oli syvän pimeyden peitossa, sillä tropiikissa seuraa\npäivää heti yö.\n\nIris ei tietysti tahtonut kuulla puhuttavankaan asiasta.\n\n\"Muhamettilainen ehkä auttaa meitä\", sanoi hän. \"Odottakaamme joka\ntapauksessa kunnes kuu katoaa. Silloin on pimeintä. Emmehän tiedä mitä\nsiihen asti saattaa tapahtua.\"\n\nSanat olivat tuskin päässeet hänen huuliltaan ennenkuin vihollisen\noikealta siiveltä laukaistiin heitä vastaan epäsäännöllinen\nyhteislaukaus. Kaikki kuulat sattuivat useita yardeja heidän\nyläpuolelleen, mutta ne iskivät kipinöitä kovasta kalliosta ja Jenks\nhuomasi dyakin tällä tavoin voivan saada hyvän osoituksen siitä mihin\noli tähdättävä. Annettuaan Irikselle määräyksen ryömiä koloonsa, asetti\nhän nopeasti yhden kivääreistä ennen tekemälleen puujalustalle ja ampui\nkolme laukausta vastapäiselle vuorelle, sille kohdalle, josta enimmät\nkiväärintulet olivat välkkyneet.\n\nAinakin yksi kuula kolmesta tapasi ihmisen. Kuului hämmästyksen ja\ntuskan huuto ja seuraava yhteislaukaus ammuttiin maasta. Ne eivät\nvoineet tuottaa mitään vaaraa, mutta hän koetti peloittaa ampujat pois,\nsuuntaamalla sille suunnalle yhtämittaisen tulen.\n\nMutta huolimatta kaikesta taidostaan, ei hänen onnistunut karkoittaa\nsieltä dyakkeja. Joka minuutti iski yksi tahi useampia kuulia kallioon\nrikkoen öljykankaan ja turmellen elintarvevarastoja.\n\nHän saattoi arvata mitä oli tapahtunut. Maaten kalliojyrkänteellä\nolivat dyakit niin hyvin suojatut, että hän ainoastaan sattumalta\nsaattoi tavata heitä kuulalla. Mutta heidät täytyi karkoittaa, muussa\ntapauksessa tulisi tästä yöllisestä pommituksesta vakava asia.\n\n\"Onko kaikki hyvin, Iris?\" huusi hän.\n\n\"Kyllä, rakkahin,\" kuului vastaus.\n\n\"Hyvä, haluan, että pidät öljykangasta päälläsi vielä jonkun aikaa --\nerityisesti olkapäiden ja pään ympärillä. Aion hillitä noita lurjuksia.\nHe ovat löytäneet meidän heikon kohtamme, mutta kyllä minä heidät\nopetan.\"\n\nHeti kuultuaan öljykankaan kahinan laski hän nuoraportaat ja\nkiipesi alas asestettuna vain revolverilla. Hän oli aivan näkymätön\nviholliselle. Vedettyään portaat ylös siten, että alimmat askelmat\nolivat noin kuuden jalan korkeudella maasta, hiipi hän varovasti\nneljänkymmenen yardin päässä olevalle kalliolle.\n\nHän pysähtyi pienen _poon_-puun juurelle ja kumartui ottamaan jotain,\njoka oli kaivettu juurten läheisyyteen. Hän saattoi selvästi kuulla\ndyakkien puhelevan matalin äänin ja nähdäkin monet niistä, jotka\nlojuivat hiekalla. Tämä tosiasia osoitti kuinka kohtalokas hänen\nvedenhakuyrityksensä olisi ollut. Heidän olisi täytynyt huomata hänet\nheti, kun hän olisi tullut kallion varjosta. Hän viipyi ehkä muutamia\nsekuntteja kauemmin kuin oli välttämätöntä.\n\nUudistettu kiivas yhteislaukaus lähetti hänet mitä nopeimmin\ntakaisin. Iris oli yksin ylhäällä. Ei tietänyt mitä saattoi tapahtua.\nKauhistuksekseen huomasi hän nuoraportaiden hiljaa heiluvan\nedestakaisin. Hän juoksi esiin ja tarttui niiden alapäähän, joka oli\njälleen maassa. Asettaessaan jalkansa ensi askelmalle kuuli hän Iriksen\näänen aivan läheltään:\n\n\"Robert, missä olet?\"\n\n\"Tässä!\" vastasi hän ja tyttö putosi hänen käsivarsilleen.\n\nHämmästyksen huuto talon läheisyydessä ja muutamien, hiukan kauempana\nolevien villien kiljunta osoitti, että heidät oli kuultu.\n\n\"Ylös!\" kuiskasi hän. \"Tartu kiinni ja kiipeä ylös niin pian kuin voit.\"\n\n\"En ilman sinua!\"\n\n\"Ylös, Jumalan nimessä! Seuraan kantapäilläsi!\"\n\nIris alkoi kiivetä. Jenks otti jotain, jota tähän saakka oli pitänyt\nhampaidensa välissä, nähtävästi nyörin ja veti sitä mukanaan\nkiivetessään.\n\nHänen ollessaan noin kymmenen jalan korkeudella maasta, ryntäsi talosta\nkaksi ulvovaa dyakkia.\n\n\"Eteenpäin!\" sanoi hän Irikselle. \"Älä pelästy, tapahtuipa mitä\ntahansa. Olen aivan takanasi.\"\n\n\"En pelkää yhtään!\" läähätti tyttö.\n\nJenks kääntyi, tarttui lujasti toisella kädellään kiinni ja ampui kahta\nalhaalla olijaa, jotka hän saattoi eroittaa vain hyvin epäselvästi,\nvaikka he olivat aivan portaiden juurella. Laukaukset saivat heidät\npysähtymään. Jenks ei tiennyt, eikä välittänyt siitä, oliko heihin\nsattunut. Seisahtuminen riitti. Useita muita tuli juosten sinne päin.\n\nSilloin vetäisi hän lujasti nyöristä, jota piteli kädessään. Terävä\npaukahdus kuului kivilouhimon läheltä. Näkyi salamoita. Samalla\nsinkosi kirkas valokimppu vastapäiseltä kalliolta ja valaisi laakson\nkuin meteori. Se paljasti Iriksen, joka juuri katosi turvalliselle\nylätasangolle, näytti Jenksin ja dyakit toisilleen. Silmänräpäystä\nmyöhemmin kuului kauhea räjähdys, joka tärisytti maata ja ilmaa,\nhajoitti jokaisen kiven vastapäisestä kalliosta, heitti joitakin\ndyakkeja alas sieltä ja haavoitti toisia kivensirpaleilla.\n\nDyakit ulvoivat tuskasta ja pelosta.\n\nSilmänräpäyksessä saavutti merimies ylätasangon, jolla Iris makasi\nkuten oli kaatunut, kuolleena tahi tajuttomana, merimies ei tietänyt\nkumpana. Hän tunsi kalpenevansa ja nosti tytön käsivarsilleen, mutta\nsaattoi vain kummastella ja odottaa.\n\nVihdoin veti tämä syvään henkeään ja värähti.\n\n\"Robert!\" kuiskasi hän.\n\n\"Niin, rakkaani. Mitä sinulle on tapahtunut.\"\n\n\"Luulen pyörtyneeni. Minulla ei ole mitään tuskia. Kaipasin sinua.\nJokin sanoi minulle, että olit jättänyt minut. Tulin alas auttaakseni\ntahi kuollakseni kanssasi. Ja sitten tuo ääni! Ja valo! Mitä sinä teit?\"\n\nJenks kantoi tytön turvalliseen koloon ja etsi käsiinsä konjakkipullon.\nTyttö joi hiukan. Juoman elähdyttävän vaikutuksen jälkeen saattoi hän\nkuunnella Jenksin antamaa selontekoa.\n\nErääseen puuhun oli hän sitonut aivan villien kallion yläpuolella\nolevaan irtonaiseen kiveen tähdätyn ladatun kiväärin. Tämän kiven\ntakana oli nallihattuja, jotka vuorostaan olivat suoranaisessa\nyhteydessä kahdenkymmenenneljän tuuman syvyiseen, sorkkaraudalla\ntehtyyn ja räjähdysaineella täytettyyn reikään. Sysäys kiveen sai\nehdottomasti ainakin jonkun nalleista laukeamaan. Hän oli käyttänyt\nkolmensadan patruunan sisällyksen saadakseen riittävästi ruutia.\nTämän miinan räjähdyttämällä oli hän vaikuttavalla tavalla poistanut\njok'ikisen dyakin vastapäiseltä kalliolta, ja jälelle jääneet kyllä\nvaroisivat tämän kohtalokkaan paikan läheisyyttä.\n\n\n\n\nXIV.\n\nOdottamaton tapahtuma.\n\n\nSenjälkeen alkoivat he keskustelun, joka ei kiinnitä muiden mieltä,\nmutta heistä oli mitä ihastuttavinta.\n\nAika kului kunnes nouseva kuu valaisi valkoista hiekkaa vastaan\nkohoutuvan vuoren. Ja Jenks, joka tunsi tähdistä ajan, ilmoitti\nIrikselle puoliyön olevan käsissä.\n\nHe painuivat polvilleen ylätasangon reunalle innokkaina kuulemaan\njokaisen pienimmänkin äänen. Mutta Sateenkaarisaarella oli hiljaista\nkuin haudassa.\n\nMutta yht'äkkiä kuului alhaalta käärmeen sihinä. Iris ei kiinnittänyt\nsiihen huomiota, mutta Jenks, joka tiesi, ettei saarella ollut\nainoatakaan matelijaa, kumartui yli reunan ja matki ääntä parhaansa\nmukaan. Hindu oli alhaalla.\n\n\"Sahib!\"\n\nTyttö hypähti kuullessaan odottamattoman äänen, mutta Jenks vastasi\ntyynesti: \"Niin.\"\n\n\"Nuora, sahib!\"\n\nMerimies laski nuoran. Siihen sidottiin jotain.\n\n\"Vetäkää, sahib!\"\n\nJenks veti ylös nuoran, johon oli sidottu vedellä täytetty pukinnahka.\nHän tyhjensi pikarista lämpimän, happamen viinin ja ojensi sitten\ntytölle tervetulleen, kylmän juoman, mutta muisti samalla jotain.\n\n\"Anna minun maistaa ensiksi\", sanoi hän.\n\nHindu oli kenties petollinen. Kummallisempia asioita oli tapahtunut.\nJospa veteen oli sekoitettu myrkkyä tai unijuomaa!\n\nHän vei pikarin huulilleen. Vesi maistui ummehtuneelta senvuoksi,\nettä se oli nahkaleilissä, mutta muuten tuntui se olevan hyvää.\nHelpotuksesta huokaisten ojensi hän Irikselle pikarin ja hymyili sille\nsopimattomalle kiireelle, jolla tyttö tyhjensi sen.\n\n\"Juo itse ja anna minulle sitten hiukan lisää\", pyysi tyttö.\n\n\"Ei enempää tällä kertaa, armollisin neiti. Muutamien minuuttien\nkuluttua saat lisää.\"\n\nJuotuaan kumartui Jenks jälleen reunan yli ja huusi: \"_Koi hai_!\"\n[Hei, siellä alhaalla!]\n\n\"Sahib!\"\n\n\"Eikö kukaan ole seurannut teitä?\"\n\n\"En usko, sahib. Mutta älkää puhuko niin kovaa; he ovat viekkaita kuin\nketut. Teillä on portaat, teidän armonne, sanovat he. Ettekö tahtoisi\ntulla alas. Minulla olisi paljon puhuttavaa.\"\n\nIris ei tehnyt vastaväitteitä kun Jenks käänsi miehen sanat. Hän asetti\nvain sen ehdon, ettei Jenks saanut mennä pois portaiden luota. Merimies\notti luonnollisesti mukaansa revolverin ja senlisäksi sorkkaraudan,\nerinomaisen hyvän ja hiljaisen aseen. Sitten laskeutui hän varovasti\nalas. Tullessaan lähemmäksi maata näki hän hindun olevan aseettoman\nja tekevän syvän _salaamin_. Miesraukka näytti olevan hyvin halukas\nauttamaan.\n\n\"Mikä on nimenne?\" kysyi merimies.\n\n\"Mir Jan, sahib, entinen _naik_ (korpraali) _Kumaon Rissalassa_.\"\n\n\"Koska jätitte rykmentin?\"\n\n\"Kaksi vuotta sitten, sahib. Minä tapoin --\"\n\n\"Mikä oli everstinne nimi?\"\n\n\"Eversti Spence, urhoollinen mies, mutta ei erikoisen taitava\nratsastaja.\"\n\nJenks muisti hyvin eversti Spencen -- lihavahkon upseerin lyhyine\njalkoineen, jotka hakkasivat hevosen kylkiä kuin rumpupalikat. Mir Jan\npuhui totta.\n\n\"Olette oikeassa, Mir Jan. Mitä tekee Taung S'Ali nyt?\"\n\n\"Kiroaa enimmäkseen, sahib. Hänen miehensä pelkäävät. Hän haluaa,\nettä he tekisivät uuden kokeen myrkytettyjä nuolia ampuvilla\npuhallusputkilla, mutta he kieltäytyvät. Hän ei voi tulla yksin, sillä\nhänen oikea kätensä on kipeä ja sitäpaitsi haavoittui hän kallion\nräjähtäessä. Olitte vähällä tappaa minutkin, sahib.\"\n\n\"Lähtevätkö he nyt tiehensä?\"\n\n\"Ei, sahib. Nuo koirat ovat tulleet niin piiskatuiksi, että haluavat\nkostaa. He sanovat, ettei hyödytä mitään ampua teitä, mutta he ovat\npäättäneet tappaa teidät ja miss-sahibin tahi viedä hänet pois, jos hän\njää rynnäkön jälkeen eloon.\"\n\n\"Minkä rynnäkön?\"\n\n\"Köyhien suojelija -- he rakentavat rynnäkköä varten tikkaita --\nkaikkiaan neljää. Heti päivänvalettua aikovat he rynnätä. Te tapatte\nehkä muutamia, sanovat he, mutta ette ehdi tappaa kaikkia. Taung S'Ali\non luvannut kultakoristeen jokaiselle rynnäkön jälkeen eloon jääneelle,\njos se onnistuu. Ja minulla on vielä jotain kerrottavaa. Ennenkuin he\nnostavat rynnäkköportaat, tekevät he suuren tulen tuoreista puista,\nniin että tuuli tuo savun silmiinne. Muussa tapauksessa te ette ammu\nharhaan.\"\n\nMolemmat olivat niin kiintyneinä keskusteluun, että unohtivat\nvaroillaan olon hetkeksi. Mutta Iris oli valppaampi. Hän oli\nkuulevinaan oikealla olevasta pensaikosta kahinaa. Ja hän saattoi\nmyöskin sähistä, jos niin kerran piti tehdä.\n\nMiten hän sähisikään! Jenks kiipesi nopeasti portaiden puoliväliin.\n\"Mikä on, rakkaani?\"\n\n\"En ole aivan varma, mutta luulen kuulleeni tuolla pensastossa jonkun\nliikkuvan.\"\n\n\"Hyvä on, armaani. Pidän silmäni auki. Voitko kuulla meidän puhuvan?\"\n\n\"Tuskin. Viivytkö kauan?\"\n\n\"Pari minuuttia vielä.\"\n\nHän laskeutui alas ja kertoi Mir Janille mitä miss-sahib oli sanonut.\nHindu aikoi lähteä katsomaan, mutta Jenks pysähdytti hänet ojentaen\nhänelle revolverinsa.\n\n\"Ottakaa tämä! Arvaan teidän osaavan käyttää sitä.\"\n\nMir Jan otti sen mitään vastaamatta, tutki pensaikon ja rannan sekä\npalasi hetken kuluttua ilmoittamaan kaiken olevan rauhallista ja jätti\nrevolverin takaisin.\n\n\"Sahib,\" sanoi hän syvään kumartaen, \"olen kunniaton mies, mutta jos te\nannatte minun tulla luoksenne, taistelen rinnallanne kunnes molemmat\nkäteni ovat poikkihakatut. Olen väsynyt näihin villeihin -- armoton\nkohtalo heitti minut heidän joukkoonsa, mutta minulla ei ole mitään\nyhteistä heidän kanssaan. Joll'ette halua minua luoksenne vuorelle,\nniin antakaa minulle kivääri, minä piiloudun puiden sekaan ja lupaan,\nettä muutamat heistä tänä yönä kuolevat ennenkuin he löytävät minut.\nRykmentin kunnian vuoksi älkää kieltäkö, sahib. Pyydän ainoastaan, että\njos teidän armonne pelastuu, niin kirjoitatte eversti Spencelle ja\nkerrotte Mir Janin, toisen eskadroonan _naikin_ viimeisestä teosta.\"\n\nMiehen sanat liikuttivat syvästi Jenksiä. Hän mietti kuinka parhaiten\nsaattaisi käyttää tarjottua apua panematta miestä alttiiksi varmalle\nkuolemalle.\n\nHindu ymmärsi hiljaisuuden väärin. \"En ole mikään roisto, sahib. Tapoin\nmiehen sentähden --.\"\n\n\"Kuulkaa minua, Mir Jan. Ette voi sanoa parempaa kuin olette sanonut.\nOletteko varma siitä etteivät dyakit tule ennen aamua?\"\n\n\"He ovat kantaneet haavoittuneet veneeseen ja tekevät nyt portaita.\"\n\n\"Eivätkö he kaipaa teitä?\"\n\n\"He tulevat kaipaaman pukinnahkaa. Se oli heidän viimeinen täysi\nnahkansa.\"\n\n\"Mir Jan, tehkää niinkuin sanon, ja te näette vielä Delhin. Oletteko\nmilloinkaan käyttänyt Lee-Metford kivääriä?\"\n\n\"Olen nähnyt niitä, mutta ymmärrän paremmin Martini-kivääriä.\"\n\n\"Annan teille kiväärin runsaine ammusmäärineen. Menkää luolaan --.\"\n\nMir Jan säpsähti. \"Siellä on kummitus, sahib\", sanoi hän.\n\n\"Kummitus? Ei se ole mikään kummitus, ainoastaan muutamia luita\nmiehestä, jonka nämä roistot kauan sitten ovat murhanneet. Onko teillä\nruokaa?\"\n\n\"Vähän riisiä, sahib -- riittävästi päiväksi, hätätilassa kahdeksi.\"\n\n\"Hyvä! Vettä hankimme lähteestä. Kun taistelu aamun valjetessa alkaa,\nammutte jokaisen, jonka luolan perältä näette. Älkää millään ehdolla\ntulko ulos. Odottakaa tässä!\"\n\nJenks kiipesi hakemaan kiväärin ja tusinan patruunapaketteja. Iris näki\nkuinka hän selitti hindulle kiväärin koneistoa. Äkkiä huomasi tyttö\nuseiden dyakkien hiipivän pitkin vuoren kuvetta.\n\n\"Robert!\" huusi hän. \"Dyakkeja! Vasemmalla sinusta!\"\n\nSamalla kun huusi, tarttui hän kivääriin ja alkoi ampua niin nopeasti\nkuin saattoi. Onnettomuudeksi oli alhaalla oleva kivääri lataamatta,\nkun Mir Jan juuri sitä tutki. Jenks veti nopeasti revolverin.\n\n\"Luolaan!\" huusi hän ja Mir Jan syöksyi sinne kuin nuoli.\n\nJenks itse juoksi portaille ja tyhjensi revolverinsa samalla kun\nvasemmalla kädellä tarttui köyteen. Kolme dyakkia oli niin lähellä,\nettä olisi ollut mieletöntä lähteä kiipeämään. Hän sinkautti aseen\nlähimmälle miehelle vasten kasvoja ja pysähdytti tämän, sillä pimeässä\nei voinut heittoasetta välttää.\n\nMerimies kääntyi juostakseen luolaan ottamaan Mir Janin kiväärin kun\nsatutti jalallaan kalliota vasten nojallaan olevaan sorkkarautaan.\nHirmuisella voimalla iski hän johonkin dyakkiin, eikä voinut\nmilloinkaan selittää kuinka surmasi hyökkääjistä toisen, mutta kuului\nsiltä kuin olisi munankuori rikottu. Senjälkeen kiisi hän nopeasti kuin\nkissa ylös portaita. Neljänkymmenen sekunnin kuluttua Iriksen huudosta\noli hän ylhäällä ja huudahti:\n\n\"Kaikki hyvin, tyttöseni!\"\n\nJokaisen hyvän naisen tapaan omasi Iris myöskin äidinvaiston. Kun Jenks\noli alhaalla ja joutumaisillaan hakatuksi kappaleiksi, valtasi lempeän,\nhellän tytön, joka ei voinut tehdä kärpäsellekään pahaa, todellinen\nraivo. Robert täytyi pelastaa.\n\nMutta nyt oli hän Iriksen luona vahingoittumattomana ja yhtenään\nampuen, sillä joka suunnalta juoksi dyakkeja. Tytöllä riitti parhaiksi,\nennen itkuun purskahtamistaan, voimia asettaa kivääri paikoilleen. Heti\nsenjälkeen tuli alhaalla rauhallisempaa, joten Jenks ehti huolehtia\nIriksestä ja koetti häntä rauhoittaa mikä suunnilleen onnistuikin.\n\nHän otti tytön käsivarsilleen ja kantoi öljykankaalla päällystetylle\nrikkonaiselle vesisäiliölle istumaan.\n\n\"Sinä olet ollut kiltti pikku tyttö ja ansainnut hyvin illallisesi\",\nsanoi hän.\n\n\"Oh, miten saatat puhua noin välinpitämättömästi sellaisen hirveän\ntapauksen jälkeen?\" huudahti Iris.\n\n\"Se ei ole puhumisen arvoista, armahin\", vastasi Jenks. \"Kerron sinulle\npian mitä tapahtui, mutta ensiksi on minun puhuttava Mir Janin kanssa,\njonka lähetin luolaan.\" Hän astui vuoren reunalle ja huusi: \"Mir Jan!\"\n\n\"Ah, sahib! Kiitetty olkoon korkeimman nimi, te olette pelastuneet!\nTarkastin suru sydämessä kaikki kuolleet.\"\n\n\"Kuolleet? Montako niitä on?\"\n\n\"Viisi, sahib!\"\n\n\"Mahdotonta! Ammuin revolverilla yhden ja tapoin toisen sorkkaraudalla.\nKolmas kaatui metsänreunaan saatuani kiväärin käteeni.\"\n\n\"Silloin on niitä kuusi, sahib, ottamatta lukuun haavoittuneita. Minä\nolen ampunut yhden, joten miss-sahib -- --\"\n\n\"Mitä hän minusta sanoo?\" kysyi Iris, joka oli tullut tasangon reunalle.\n\n\"Hän sanoo sinun säikäyttäneen dyakkeja avaamalla tulen samalla\nhetkellä kun he näyttäytyivät.\"\n\n\"Miten te jouduitte tappamaan yhden, Mir Jan?\"\n\n\"Eräs dyakki seurasi minua luolaan. Odotin häntä pimeydessä.\"\n\n\"Hyvin tehty! Olisiko Taung S'Ali onnellisen sattuman kautta kuolleiden\njoukossa?\"\n\n\"Ei, sahib\", vastasi hindu. Mir Jan oli niin vakuutettu vihollisen\nsaaneen tänä yönä kyllikseen, että otettuaan ylös Jenksin revolverin\nja palautettuaan sen takaisin, meni aivan rohkeasti lähteelle hakemaan\nvettä.\n\nIllallisen aikana kertoi Jenks Irikselle asiasta niin paljon kuin\narveli olevan edullista tälle kuulla. Pakoitettuaan tytön menemään\nlevolle palasi hän vahtipaikalleen. Mir Jan tarjoutui pitämään vahtia\nalhaalla, mutta Jenks käski hänen mennä luolaan, sillä päivä valkenisi\npian.\n\nHeti päivän noustua herätti hän Iriksen, sillä oli paljon\nsuoritettavaa, jos dyakit panisivat toimeen Mir Janin kertoman\nsuunnitelman.\n\nÖljykangas käärittiin kokoon ja elintarpeista kyhättiin Irikselle\nsuojamuuri.\n\nMerimies oli juuri asettanut kiväärinsä ja muut tarvekalut saapuville,\nkun kuuli alhaalta sähinää. \"Mikä on?\" kysyi hän.\n\n\"Sahib, he tulevat!\"\n\n\"Olen valmis. Antakaa käärmeen kadota vuorenkoloon, ettei joku\n_mongosse_ iske siltä päätä poikki.\" Mir Jan katosi heti.\n\nEnsimmäinen viittaus, jonka he vihollisen aikeista saivat, oli\nläpitunkeva, mutta miellyttävän hajuinen savu, joka täytti ilman.\nDyakit laittoivat suuren tulen. Kuumuus oli ylhäällä ylätasangollakin\nkova; minuutit kuluivat eikä mitään merkittävämpää tapahtunut.\n\nIris, joka oli hiukan kalpea, sanoi pelokkaasti naurahtaen:\n\n\"Tämä ei tunnu minusta vaaralliselta. Se muistuttaa\nruuanlaittokokeitani.\"\n\n\"Pelkään tulevan pahempaakin, rakkaani. Mutta dyakit ovat tyhmiä.\nNiiden olisi pitänyt odottaa yöhön ja väsyttää meidät pitkällä, koko\npäivän kestävällä vahdinpidolla.\"\n\n\"Hyi!\" Savupatsas kohosi ilmaan ja oli vähällä tukahduttaa heidät.\nSe laskeutui kuin musta kääriliina yli vuoren ja pimitti meren sekä\ntaivaan. He yskivät yhtenään ja olivat tukehtumaisillaan, sillä dyakit\nolivat heittäneet kuivien puiden päälle märkää meriruohoa.\n\n\"Paneudu pitkäksesi kalliolle!\" huohotti Jenks, kastaen takin veteen ja\nantaen Iriksen haudata suunsa ja nenänsä märkään vaatteeseen. Se tuotti\nhelpotusta ja hän osoitti naisellista kekseliäisyyttä sitomalla hihat\nniskan takaa yhteen. Jenks nyökkäsi ja seurasi esimerkkiä, sillä tavoin\nsaivat he kätensä vapaiksi.\n\nMusta pilvi tuli joka sekuntti tiheämmäksi. Kiitos ylätasangon\nsisäänpäin viettäväisyyden ja savun taipumuksen kohota ylös, oli\neteläpuoli paljon vapaampi savusta kuin pohjoinen.\n\nMerimies pani heti merkille tämän suotuisan asianhaaran. Kauas\noikealle ulottuva este tuottaisi suurta hyötyä. Hän hyppäsi ylös, veti\nöljykankaan mukaansa ja ripusti sen kuokan kädensijaan, lyötyään kuokan\nensiksi kallion halkeamaan.\n\nHeti väheni savu ja he saattoivat hengittää, vieläpä puhellakin.\nEsiripun edessä ja yläpuolella kohosi savu yhä tihenevin pilvin, mutta\nmerimies oli vielä kerran voittanut dyakit viekkaudessa.\n\n\"Olemme voittaneet ensimmäisen erän\", kuiskasi hän Irikselle.\n\nHe eivät eroittaneet mitään yläpuolella, alapuolella ja sivuilla. Ilma,\njota he hengittivät, oli kuumaa ja kitkerää.\n\nRannalla näkyi epäselviä liikkuvia olentoja, hän laukaisi sinne.\nYhteislaukaus seurasi vastaukseksi irroittaen kaikkialta hänen\nympäriltään pieniä kiviä. Tällä kertaa olivat dyakit tehneet hyvän\nsuunnitelman. Savupiirin ulkopuolelle sijoitettu ampuja-osasto alkoi ja\npiti yllä kiivasta tulta peittäen hyökkääjiä.\n\nJenks huomasi olevansa pakoitettu vetäytymään takaisin. Hän heitti pois\nkiväärin ja tarttui sorkkarautaan. Silloin tällöin kuuli hän kumeita\njymähdyksiä laaksosta. Aluksi kummasteli hän, mutta keksi sitten, että\nMir Jan oli luolassa toimessa.\n\nVahvojen, kömpelöiden portaiden päät heiluivat savussa ja asettuivat\nylätasangon reunaa vasten. Ennenkuin Jenks ehti paikalle olivat niiden\nkohottajat kadonneet. He olivat seisoneet luolan edessä ja hindu\ntyöskenteli Lee-Metford kiväärillään kolmenkymmenen yardin päästä.\n\nSorkkaraudalla työnsi Jenks portaat pois. Ne kaatuivat ulospäin\ntuottaen ampujille ikävyyksiä.\n\n\"Hyvin tehty!\" huudahti Iris.\n\nKummastuneena tytön äänensävystä heitti merimies kiireimmiten katseen\nhäneen. Hän oli hyvin kalpea, mutt'ei pelosta. Maatessaan toiseen\npolveen nojautuneena, revolveri kummassakin kädessään, ei hän ollut\nmikään sopimaton toveri rohkealle miehelle, joka taisteli hänen\npuolestaan.\n\n\"Me voitamme heidät lopuksi!\" huudahti hän hymyillen.\n\nEi ollut aikaa puhella enempää. Kolmet portaat laskeutuivat ylätasangon\nreunalle; niitä pidettiin alhaalta kiinni, joten Jenks ei voinut kaataa\nniitä. Neljännetkin tulivat näkyviin, ja kaikki yhteensä peittivät\nmelkein koko ylätasangon reunan, lukuunottamatta sitä pientä alaa, jota\nMir Jan kivääreineen luolasta hallitsi.\n\nMerimies seisoi suorana sorkkarauta lujasti käteen puristettuna.\nAmpuminen laaksossa lakkasi. Irvistävä dyakin naama näkyi Iristä\nlähinnä olevilla portailla.\n\n\"Älä ammu!\" huusi Jenks ja sorkkarauta iski kuin salama. Kaksi muuta\nvilliä heittäytyi jo puoleksi ylätasangolle. Nyt tarvittiin sekä\nrautasorkka että revolveri. Nyt olivat kolmet portaat tehdyt hyvin\nvaikeakulkuisiksi ja Jenks juoksi viimeisten luo.\n\nMiehiä kiipesi kuin muurahaisia niitä myöten. Aivan hänen jaloissaan\noli tyhjä vesiastia. Se oli alkuperäinen, mutta vaikuttava ase, kun se\nheitettiin hyvin, ja merimies ei ollut koskaan tähdännyt paremmin kuin\npaiskatessaan astian ylimmän rosvon päähän.\n\nNyt tuli rannalta uusi yhteislaukaus. Eräs luodeista kulki hänen\nhiustensa läpi ja pyyhkäisi pois hatun. Jälleen lähtivät piirittäjät\njoukottain rynnäkköön. Heidän täytyi onnistua tavalla tahi toisella.\nYksi mies ja yksi nainen -- ei edes sellainen mies ja sellainen nainen\n-- voisi vastustaa viittäkymmentä raivoisaa villiä käsikähmässä.\n\nJenks tiesi mitä tapahtuisi. Häntä ammuttaisiin päähän tai rintaan\ntorjuessaan hyökkääjiä. Ah, Iris! Hän ajatteli tyttöä!\n\n\"Takaisin! He eivät ikinä pääse ylätasangolle!\" huusi Iris.\n\nJa laukausten räiskeen, haavottuneiden voivotuksen ja hyökkääjien\nulvonnan läpi kuului ilmassa leikkaava, viheltävä ääni, joka voitti\nkaikki muut. Se läheni uskomattoman nopeasti ja ennenkuin merimies\ntohti luottaa korviinsa -- sillä hän tunsi äänen mainiosti -- iski\nylätasangon eteen granaatti peittäen laakson ympäri sinkoilevilla\nlyijypaloilla.\n\nJenks ehti hädin tuskin painaa Iriksen maahan ennenkuin granaatti\nräjähti. Hän ei käsittänyt mitään eikä uskaltanut ruveta edes\narvailemaan. Hän tiesi vain granaatin iskeneen alas levittäen kuolemaa\nlaaksossa olevaan roistojoukkoon.\n\nPortaat olivat tyhjät. Kuului vaikerointia, juoksevien miesten\naskeleita ja etäämpänä olevien huutoa ja kirkunaa.\n\n\"Sahib!\" ulvoi Mir Jan tullen ulos luolastaan.\n\n\"Niin!\" huusi Jenks vastaukseksi.\n\nMielenliikutuksesta käheällä äänellä kertoi hindu jotain. Merimies\nteki nopeasti muutamia kysymyksiä varmistuakseen, ettei Mir Jan ollut\nerehtynyt.\n\nSitten kietoi hän kätensä Iriksen ympärille, veti hänet luokseen ja\nkuiskasi:\n\n\"Armaani, olemme pelastetut. Sotalaiva on laskenut eteläisen riutan\nulkopuolelle ankkurinsa ja kaksi veneellistä asestettuja merimiehiä on\ntulossa tänne.\"\n\nJa tyttö vastasi ylpeästi:\n\n\"Dyakit eivät olisi ikinä meitä voittaneet, Robert. Me olimme\nsilminnähtävästi Jumalan erityisessä suojeluksessa. Oi, rakkaani, olen\nniin kiitollinen ja onnellinen!\"\n\n\n\n\nXV.\n\nOn vaikea olla kaikkien mieliksi.\n\n\nSavusi vielä niin, etteivät he voineet eroittaa laakson pohjaa. Jenks\nei uskaltanut tällaisena hetkenä jättää Iristä yksin. Eikä hän myöskään\nrohjennut viedä häntä alas portaita, sillä mahdollisesti saattaisi\ntulla toinen granaatti. Mutta jotain oli tehtävä.\n\nHän huusi Mir Jania.\n\n\"Ottakaa turbaaninne ja kiertäkää se päänne ympäri, jos luulette niiden\nnäkevän teidät sotalaivasta.\"\n\n\"All right, sahib\", tuli rohkaiseva vastaus. \"Vene on lähellä maata.\nUnivormuista päättäen luulen niiden olevan englantilaisia. Dyakit ovat\njok'ikinen painuneet jo matkoihinsa.\"\n\nSiitä huolimatta Jenks odotti. Liiallisella hätiköimisellä ei voittanut\nmitään.\n\nMir Jan tanssi ihastuksissaan.\n\n\"He ovat nähneet dyakkien juoksevan sampaaneilleen ja toinen vene\nsoutaa sille suunnalle. Nyt lähtee laivasta vielä yksi vene\", huusi Mir\nJan.\n\nKun nämä sanat käännettiin Irikselle tuli hän hyvin innokkaaksi ja\nhalusi päästä maahan tätä ihmettä näkemään.\n\n\"On parasta, että odotat täällä, armas\", sanoi Jenks. \"Voi sattua,\nettä vihollinen karkoitetaan takaisin tälle suunnalle, enkä minä halua\nasettaa sinua alttiiksi useammille vaaroille. Merimiehet nousevat pian\nmaihin ja silloin voit vaaratta laskeutua alas.\"\n\nMereltä kuului tykinlaukaus. Vaistomaisesti kumartui tyttö ja Jenks\nhymyili hänen pelolleen.\n\n\"Joku sampaaneista on lähtenyt merelle\", selitti Jenks, \"ja sotalaiva\nampuu sitä.\"\n\nVielä kaksi laukausta kuului. Sotalaiva tarkoitti nähtävästi totta.\n\n\"Lurjus raukat!\" mutisi Iris. \"Eivätkö eloonjääneet voi päästä pakoon?\"\n\n\"Siihen asiaan emme voi mitään. Ne, jotka joutuvat vangiksi, viedään\nluultavasti mannermaalle ja hirtetään rikoksistaan, niin että saattaa\nolla samantekevä, millä tavoin he kuolevat.\"\n\nSilminnähtäväksi huojennukseksi tytölle ei useampia laukauksia\nkuulunut ja Mir Jan ilmoitti joukon merisotilaita nousseen maihin.\nHeti senjälkeen kuului juoksumarssissa lähenevien jalkojen kopinaa ja\nupseerin ääni huusi huonolla hindustanin kielellä:\n\n\"Hei, musta! Onko täällä valkoisia?\"\n\nJenks huusi:\n\n\"Kyllä, kaksi kappaletta! Vuorella teidän yläpuolellanne! Me tulemme\nalas!\"\n\nHän laski köysiportaat. Iriksen koko ruumis vapisi.\n\n\"Rauhoitu, rakkaani!\" kuiskasi merimies. \"Älä pelkää! Olen aivan sinun\nalapuolellasi.\"\n\nHe olivat melkein maassa, kun kova huuto ja raskas iskunjymähdys saivat\nJenksin pysähtymään.\n\nEräs rynnäkköportaiden juurella makaava dyakki oli nähnyt heidän\nalastulonsa. Vasemmassa kädessään piti villi parangia, oikea oli\nsidottu. Kykenemättömänä liikkumaan kokosi kostonhimoinen ryöväri\nkuitenkin viimeiset voimansa ja laahautui heiluvien köysitikkaiden\nluo. Se oli kuolevan käärmeen vihalla ja myrkyllä varustettu Taung\nS'Ali. Viime hetkellä toivoi hän voivansa tappaa miehen, joka oli\nuhmannut häntä ja hänen murhaajalaumaansa. Koska Jenksin huomio oli\nniin kiintynyt Irikseen, olisi rosvo kenties onnistunut, jollei Mir Jan\nolisi pitänyt silmiään auki. Muhamettilainen hypähti hänen luokseen\nja antoi pyssynperällä sellaisen iskun, että dyakkipäällikkö huokasi\nviimeisen kerran.\n\nSilmänräpäystä myöhemmin seisoivat Iris ja Jenks alhaalla ja\nenglantilainen luutnantti sanoi innokkaasti:\n\n\"Näytämme saapuneen kreivinaikaan. Ette kai sattumalta kuulu\n_Sirdarenin_ väkeen.\"\n\n\"Olemme ainoat eloonjääneet\", vastasi Jenks.\n\n\"Vain te kaksi?\"\n\n\"Niin. _Sirdaren_ törmäsi luoteiselle riutalle myrskyssä. Tämä neiti,\nmiss Iris Deane, ja minä jouduimme maihin --\".\n\n\"Miss Deane! Onko se mahdollista? Sallikaa minun esittää\nsydämellisimmät onnitteluni. Sir Arthur Deane on tällä hetkellä\n_Orientin_ kannella.\"\n\nIris oli aivan huumaannuksissa. Hän kääntyi Robertiin.\n\n\"Kuulitko? Hän sanoo isäni olevan laivalla. Viekää minut hänen\nluokseen!\"\n\n\"Ei tarvitse, miss\", huomautti eräs aliupseeri. \"Hän tulee juuri\nmaihin. Hän tahtoi seurata meitä, mutta kapteeni ei sitä sallinut,\nkoska saarella nähtävästi oli taistelu.\"\n\nJa aivan oikein -- tyttökin saattoi kyynelten täyttämillä silmillään\neroittaa harmaapartaisen, siviilipukuun puetun herran, joka istui\npienessä venheessä erään upseerin vieressä. Viiden minuutin kuluttua\nkohtasivat isä ja tytär toisensa.\n\n\"Rohkenenko kysyä kuka te olette?\" kysyi silläaikaa upseeri Jenksiltä.\n\n\"Nimeni on Anstruther -- Robert Anstruther.\"\n\nIris, joka nojautui hänen käsivarteensa, kuuli vastauksen. Hellästi\nkatsahtaen häneen huudahti tyttö:\n\n\"Niin, kapteeni Anstruther, intialaisesta pääesikunnasta. Joll'ei\nhän halua kertoa teille kaikkea mitä on tehnyt, kuinka hän on\npelastanut henkeni parikymmentä kertaa, kuinka hän on yksin taistellut\nkahdeksaakymmentä vastaan, niin kysykää minulta.\"\n\nUpseeri heitti ymmärtävän katseen vuoreen rynnäkköportaineen ja\nköysitikkaineen, luolaan, joukkoon kuolleita tahi tiedottomia rosvoja\n-- ja veti syvään henkeään.\n\n\"Kuinka kauan olitte tuolla ylhäällä?\" kysyi hän.\n\n\"Yli kolmekymmentä tuntia.\"\n\n\"Se oli kova ottelu!\"\n\n\"Kovempi miltä näyttää\", sanoi Anstruther. \"Tämä on vain loppua. Kaiken\nkaikkiaan olemme tappaneet rosvoista nelisenkymmentä. -- Kesken kaiken\n-- tahdotteko olla hyvä ja sanoa nimenne?\"\n\n\"Playdon -- luutnantti Philip H. Playdon.\"\n\n\"Tiedättekö kenelle tämä saari kuuluu?\"\n\n\"Ei kenellekään, luulen. Kartalla tämä on merkitty asumattomaksi.\"\n\n\"Siinä tapauksessa\", sanoi Anstruther, \"pyydän teitä, luutnantti\nPlaydon ja kaikkia läsnäolevia todistamaan, että minä, Robert\nAnstruther, entinen upseeri Intian armeijasta, omasta ja miss Iris\nDeanen puolesta selitän, että me olemme Englannin kuninkaan nimessä\nottaneet saaren haltuumme ja omistamme yhteisesti kaikki mitä sillä on.\"\n\nNämä tällaisessa tilaisuudessa sanotut juhlalliset sanat hämmästyttivät\nkuulijoita. Vain Iriksellä oli niiden merkityksestä aavistus.\n\n\"En luule kenenkään vastustavan vaatimustanne\", sanoi meriupseeri\nvakavasti.\n\n\"Kiitos\", sanoi Robert yhtä vakavana, vaikka hänen oli vaikea pysyä\ntotisena nähdessään Playdonin hölmistyneen muodon. \"Heti kun saan\naikaa, ripustan kuulutuksen luolan seinälle.\"\n\nNyt lähtivät he kaikki rannalle. Vene oli vielä monen jalan päässä\nrannasta, kun Iris hypähti esiin ja levitti kätensä miehelle, joka\ntuijotti häneen epätoivoisin katsein.\n\n\"Isä, isä!\" huudahti hän, \"etkö enää tunne minua?\"\n\nSir Arthur Dean tuijotti kahta rannalla olevaa omituista olentoa ja\njoka hetki tuli hänen sydämensä raskaammaksi. Tämä saari oli hänen\nviimeinen toivonsa. Monta viikkoa, erään ystävällisen amiraalin\njätettyä risteilijä _Orientin_ hänen käytettäväkseen, oli hän\npurjehtinut Kiinanmeren rantoja etsimässä tietoja _Sirdarenista_.\n\nHän ei ollut tavannut mitään. Ei venettä, ei pelastusrengasta, ei\nlautaakaan kadonneesta laivasta ollut missään.\n\nAinoa, mitä _Orient_ saattoi tehdä, oli käydä kaikilla suurimmilla\nsaarilla ja kuulustella kalastajia. Edellisenä iltana oli palkinnon\nhoukuttelema malaiji tullut laivalle ja kertonut kapteenille\nkummallisen jutun saaresta, jossa asui kaksi valkoista henkiolentoa,\nmies ja nainen. Sinne oli eräs päällikkö Taung S'Ali joutunut\nsattumalta ja kadottanut paljon miehiään. Mutta Taung S'Ali oli\nnaishaamun noituma ja oli palannut saarelle mukanaan suuri joukko,\nvannoen vangitsevansa olennon tahi kuolevansa.\n\nTämä omituinen kertomus oli ensimmäinen viittaus, että saarella\nmahdollisesti oli valkoisia haaksirikkoisia, joskaan ei ehkä\n_Sirdarenista_, ja laiva suunnattiin sinne. Tapahtumat maissa, jotka\nvahtiupseeri huomasi, puhuivat omaa kieltään. Missä ikinä dyakit\novat ryhtyneet taisteluun, siinä on jotain konnanjuonia tekeillä,\njonkavuoksi _Orient_ myös sekaantui leikkiin.\n\nTarkasteltuaan kahta merimiesten rannalle saattamaa omituista olentoa\nlaski sir Arthur Deane väsyneesti päänsä painumaan ja sanoi, ettei\nnoista kumpikaan voinut olla hänen tyttärensä. Äkkiä luuli hän\nnäkevänsä unta, sillä rannalta kuului Iriksen ääni:\n\n\"Isä! Isä! Etkö tunne minua?\"\n\nSir Arthur nousi hämmästyneenä ja vapisten.\n\n\"Niin, rakas isä! Minä se olen -- sinun oma pikku tyttösi, joka palaa\nluoksesi! Oi, rakas! En näe sinua kyyneleiltä!\"\n\nJa sillä tavoin he viimein kohtasivat. Merimiehet jättivät heidät\nkahden ja kokoontuivat Anstrutherin ympärille, tehden hänelle sadottain\nkysymyksiä.\n\nHetken kuluttua huusi Iris:\n\n\"Robert, tule tänne!\"\n\nHänen ristimänimensä käyttäminen herätti huomiota. Anstruther astui\nesiin.\n\n\"Tässä on isäni!\" huudahti tyttö. \"Ja, rakas isä, tässä on kapteeni\nRobert Anstruther, jota minun Jumalan ohella on kiittäminen hengestäni\nmonta, monta kertaa _Sirdarenin_ upottua.\"\n\nSir Arthur Deane paljasti päänsä ja ojensi kätensä.\n\n\"Kapteeni Anstruther\", sanoi hän, \"olen teille tyttäreni pelastamisesta\nsuuremmassa kiitollisuudenvelassa kuin milloinkaan voin suorittaa. Ja\nminun on kiittäminen teitä myöskin omasta elämästäni, sillä Iriksen\nkuolema olisi ollut minunkin.\"\n\nRobert tarttui ojennettuun käteen.\n\n\"Luulen, sir Arthur, että meistä kahdesta minä olen suuremmassa\nkiitollisuudenvelassa.\" Sitten kääntyi hän Irikseen sanoen: \"Mielestäni\non parasta, että isäsi vie sinut _Orientille_. Sieltä saat ruokaa\ntoipuaksesi aamun vaikeista koettelemuksista ja löydät ehkä myöskin\nsopivia vaatteita. Myöhemmin voit tuoda sir Arthurin jälleen maihin ja\nnäytämme hänelle sitten saaren.\"\n\nSir Arthur ei ollut huomaamatta tapaa, jolla nämä kaksi puhuttelivat\ntoisiaan eikä peittämätöntä rakkautta, joka loisti heidän silmistään,\nmutta mitä saattoi hän tehdä?\n\n\"Esityksenne on mainio\", sanoi hän. \"Laivan varusteiden joukossa on\nkenties jotain sopivia vaatteita Irikselle ja laivalla tapaa hän\nvanhan ystävän, jolla ei vielä tällä hetkellä ole aavistustakaan hänen\nlöytymisestään. Lordi Ventnor on seurannut minua etsinnässäni. Hän\nluonnollisesti ihastuu.\"\n\nAnstruther punastui, mutta Iris sanoi:\n\n\"Isä, minkävuoksi _hän_ on mukana?\"\n\n\"Niin, rakas lapseni, hän tunsi melkein yhtä suurta surua kuin minä.\"\n\n\"Mutta miksi? Miksi?\"\n\n\"Onhan vain luonnollista, että sinun kihlattusi koetti kaikkensa\npelastaakseen sinut.\"\n\n\"Kihlattuni --?\"\n\n\"Niin, rakas lapsi. Sanontatapa ei ehkä sinun kannaltasi katsoen ole\noikea. Mutta et kai ole unohtanut, että lordi Ventnor.\" --\n\n\"Rakas isä, kihlattuni on tässä! Me kihlauduimme kuoleman porteilla.\nEn ole suostunut mihinkään lordi Ventnorin tarjouksiin. Hän on huono,\nkelvoton mies. Jos sinä tuntisit hänet, et asettaisi hänen nimeään\nyhteyteen minun nimeni kanssa. Vai kuinka, Robert?\"\n\nEi ole milloinkaan ollut niin hölmistynyttä miestä kuin\nlaivanvarustajaraukka. Samalla hetkellä kun hänen rakastettu\ntyttärensä löytyi, tuli hän pakoitetuksi joko näyttelemään pettyneen\nja leppymättömän isän osaa tahi antamaan suostumuksensa tyttärensä\navioliittoon rääsyisen, vaikkakin miehekkään näköisen olennon kanssa,\njoka tosin oli pelastanut tytön kuolemasta, mutta jota ei yksistään\nsillä perusteella voinut hyväksyä vävyksi.\n\nAnstruther, joka nopeammin kuin Iris huomasi sir Arthurin pulan, tuli\nritarillisesti avuksi. Hän pani kätensä hellästi tytön olkapäälle.\n\n\"Seuratkaa neuvoani, sir Arthur, ja sinä myöskin, Iris. Tämä ei ole\noikea hetki selityksiin. Antakaa minun hoitaa lordi Ventnor. Olen\ntäysin halukas jättämään lopullisen ratkaisun teille, sir Arthur. Te\nsaatte aikanaan tietää mitä on tapahtunut. Mene laivalle, Iris. Kohtaa\nlordi Ventnor samalla tavoin kuin kohtaisit minkä muun miehen hyvänsä.\nSinä et milloinkaan mene hänen kanssaan naimisiin, sen minä tiedän.\nSinuun minä voin luottaa.\"\n\n\"Olen teille hyvin kiitollinen,\" mutisi sir Arthur, joka oli liian\nkokenut ollakseen näkemättä neuvon oivallisuutta niin ryysyinen kuin\nsen antaja olikin.\n\n\"Kesken kaiken\", sanoi sir Arthur, \"kuinka te jouduitte _Sirdarenille_.\nMinulla on luettelo kaikista matkustajista, eikä teidän nimeänne niiden\njoukossa ole.\"\n\n\"Ah, se on helposti selitetty. Otin laivalle pestin tarjoilijana Robert\nJenksin nimellä.\"\n\n\"Robert Jenks! Tarjoilija!\" Tämä oli yhä hullumpaa. Sir Arthurista\ntuntui, että taivaan pitäisi romahtaa alas.\n\n\"Niin. Se muodostaa osan selityksestä, jonka lupasin.\"\n\n\"Tule nyt, isä\", huudahti Iris iloisesti. \"Olen puolikuollut halusta\nsaada nähdä mitä laivan varasto sinun ja Robertin avustuksella saattaa\ntehdä vaatekysymyksessä.\"\n\nSir Arthur auttoi tyttärensä veneeseen, joka heti soudettiin laivalle.\nLuutnantti Playdon, joka oli melkein yhtä pitkä kuin Anstruther,\nlähetti palvelijalleen kirjelapun ja pian palasi vene tuoden mukanaan\npuvun ja liinavaatteita. Palvelijalla oli mukanaan parranajovehkeet ja\nkymmenen minuutin kuluttua näytti Anstruther toiselta ihmiseltä.\n\nHänen neuvostaan heitettiin kuolleiden dyakkien ruumiit laguniin,\nhaavoittuneet vietiin laivalääkärin hoitoon ja vangit tuotiin Mir Janin\neteen, joka ilmoitti jokaisen nimen, ja huomasi ettei ketään puuttunut.\n\nRobert ei unohtanut kirjoittaa kuulutusta ja kiinnittää sitä vuoren\nseinään. Tämä toimitus herätti kummastusta upseereissa, jotka olivat\nmuodostaneet itselleen käsityksen taistelusta, jonka molemmat\nhaaksirikkoiset olivat suorittaneet, vaikkakin Anstruther oli hieman\nhämillään kuvitellessaan kuinka tyttö kertoisi taistelujen kulun.\nAsian näin ollen käytti hän tilaisuutta ja kuvaili vilkkaasti Iriksen\nrohkeutta, hänen milloinkaan pettämätöntä hyvää tuultaan ja valmiuttaan\nryhtymään kaikkeen.\n\nHänen vaiettuaan sanoi ensimmäinen luutnantti:\n\n\"Te ette tarvitse ihailuamme, kapteeni Anstruther. Jokainen meistä\nkadehtii teitä kaikesta sielustaan.\"\n\n\"Te erehdytte minun arvostani\", sanoi Anstruther. \"Olen ollut\nkapteeni Intian armeijassa, mutta kuusi kuukautta sitten asetettiin\nminut Hongkongissa sotaoikeuteen ja poistettiin armeijasta. Tulin\nepäoikeudenmukaisesti tuomituksi ja toivon eräänä kauniina päivänä\nvoivani puhdistautua. Mutta siihen saakka olen yksinkertaisesti vain\nmr Anstruther. Miss Deanen jaloluontoisuus ja osanotto saattoi hänet\nkäyttämään entistä arvoani.\"\n\nJos upseerien keskuudessa olisi räjähtänyt pommi, ei se olisi voinut\nherättää suurempaa hämmästystä. Sotaoikeuteen vedetty! Pyyhitty pois\narmeijan rullista!\n\nEnsimmäinen luutnantti katsoi olevansa pakoitettu sanomaan jotain.\n\n\"Se oli peijakkaan ikävä juttu!\" huudahti hän.\n\n\"Niin, mutta ymmärrätte, että minun oli se teille kerrottava.\"\n\nHänen suoruudessaan oli sellaista jaloa arvokkuutta, sellaista\nviattomuutensa tietoisuutta, että ensimmäinen luutnantti tulkitsi\nomansa sekä toveriensa mielipiteen sanoessaan:\n\n\"Minä ja kaikki muut laivalla olijat emme siitä huolimatta lakkaa\ntuntemasta myötätuntoa kohtaanne. Mutta vaikka te olisitte karannut\nrangaistusvanki, ei kukaan voisi olla ihailematta teidän suurenmoista\nkykyänne ja rohkeuttanne taistelussa sellaista ylivoimaa vastaan.\nMeidän velvollisuutemme on selvä. Viemme teidät Singaporeen, jonne\ntoisetkin epäilemättä heti tahtovat lähteä. Ilmoitan päällikölle mitä\nolette suvainneet meille kertoa. Silläaikaa tahdomme auttaa teitä\nkykymme mukaan.\"\n\nHyväksyvä mutina kuului ympäriltä.\n\n\"Saatan vain kiittää teitä!\" vastasi Robert hieman epävarmalla äänellä.\n\"Ystävyytenne koskee minuun enemmän kuin vastoinkäyminen.\"\n\nSivulta kuului kahinaa ja parisilaispukuun ja -hattuun puettu nuori\nlady sai kaikkien vetämään henkeään.\n\n\"Oi, Robert, rakkaani, kuinka sinä _saatoit_? En todellakaan tuntenut\nsinua.\"\n\nIris tuijotti ihaillen Robertiin, joka maksoi katseen korkoineen.\n\n\"Saattaisiko ajatella, että vaatteet siihen määrin muuttavat naisen?\"\nhuudahti Anstruther nauraen.\n\n\"Sellainen ilkeä kohteliaisuus! Mutta tule nyt, rakas, sillä kapteeni\nFitzroy ja lordi Ventnor ovat seuranneet isääni ja minua maihin. He\nhaluavat, että näyttäisimme heille kaikki. Te suotte kai hänelle\nanteeksi\", lisäsi Iris kääntyen ihastuttavasti hymyillen toisiin.\n\nHe lähtivät yhdessä.\n\n\n\n\nXVI.\n\nHyvitys.\n\n\nLordi Ventnor ei ollut tyhmä. Iriksen muuttuessa villittärestä\nmaailmannaiseksi kertoi sir Arthur Deane earlille osan tapahtumista\nsaarella.\n\nHänen armonsa -- kaunis, kylmäverinen ja häikäilemätön mies -- neuvoi\nkärsivällisyyteen, vieläpä Anstrutherin ansioiden tunnustamiseenkin.\n\n\"Jättäkää Iris rauhaan. Nykyoloissa tuntee hän suurta kiitollisuutta,\nettä hädin tuskin on välttänyt kuoleman. Antakaa hänen palata\nsäännöllisiin oloihin. Anstrutherin huono maine tulee vähitellen\nhänelle tutuksi. Se herättää hänen halveksumistaan. Viikon kuluttua\npyytää hän teitä vapauttamaan itsensä miehestä. Se on vain rahakysymys.\"\n\nLordi Ventnor seurasi Iristä ja hänen isäänsä maihin. _Orientin_\nkapteeni liittyi seuraan. Nuo kolme herraa seurasivat Robertia\nkatseellaan kun hän tytön kanssa tuli heitä kohti.\n\n\"Anstruther on erinomaisen komea mies,\" huomautti kapteeni Fitzroy.\n\"Kuka hän on?\"\n\nSir Arthur ei sanonut mitään, mutta hänen armonsa vastasi tyynesti:\n\n\"Nimestä ja siitä, mitä Deane on minulle kertonut, päätän hänen olevan\nentisen upseerin Intian armeijasta.\"\n\n\"Ah, hän on eronnut armeijasta?\"\n\n\"Niin. Tapasin hänet viimeksi Hongkongissa\", sanoi lordi.\n\nSilläaikaa sanoi Anstruther Irikselle:\n\n\"Rakkahin, älä tee mitään viittauksia entiseen arvooni. En ole\noikeutettu siihen, mutta Jumalan avulla saan sen kyllä takaisin.\"\n\n\"Sinä olet hyvin kaunis\", sanoi Iris.\n\n\"Älä kiusaa minua. Se ei ole kauniisti tehty, kun kaikki nämä ihmiset\nkatselevat meitä.\"\n\n\"Mutta tiedätkö, Robert, muistan, että nähdessäni sinut ensikerran,\nolit minusta tavattoman hienon näköinen tarjoilijaksi.\"\n\n\"Niin, minä olen aivan avuton -- en voi edes nipistää käsivarttasi.\nSivumennen sanoen, Iris, älä puhu lähipäivinä kenellekään\nkaivoksestamme.\"\n\n\"Miksikä en?\"\n\n\"Se on vain oikku. -- Tekisit minulle sillä mieliksi.\"\n\n\"Jos sinä tahdot niin, Robert, olen minä tyytyväinen.\"\n\nHän painoi tytön käsivartta, sillä he olivat liian lähellä noita kolmea\nherraa, niin ettei hän voinut sanoa mitään.\n\n\"Kapteeni Fitzroy\", huudahti Iris, \"sallikaa minun esitellä mr\nAnstruther. Lordi Ventnor, tehän olette tavanneet mr Anstrutherin\nennenkin.\"\n\nMerimies ojensi kätensä; lordi hymyili rakastettavasti.\n\n\"Teidän pakollinen saarella oleskelunne näyttää sopineen teille\nmainiosti\", sanoi lordi.\n\n\"Erinomaisesti. Elämällä täällä oli huonotkin puolensa, mutta me\ntaistelimme vihollisiamme vastaan rehellisesti, eikö niin, Iris.\"\n\n\"Kyllä, armas. Dyakkiraukat eivät olleet kylliksi sivistyneitä\nhyökätäkseen väärillä todistuksilla.\"\n\nHänen armonsa kellertävät kasvot rypistyivät hiukan. Iris tiesi siis\nsotaoikeudesta eikä ollenkaan pelännyt julistaa koko maailmalle, että\ntämä mies oli hänen sulhasensa.\n\nSiitä huolimatta hymyili lordi Ventnor jälleen.\n\n\"Yksinpä dyakitkin kunnioittivat miss Deanea\", sanoi hän.\n\nMutta Anstruther, joka huomasi laivanvarustajan silminnähtävän\nmasentuneisuuden, pidätti huulillaan olevan vastauksen ja esitti, että\nhe ensiksi lähtisivät pohjoisrannalle, haaksirikon tapahtumapaikalle.\n\nSeuraavan tunnin aikana oli hän pikemmin kuulija kuin kertoja. Iris\nkuvaili hänen taisteluaan tuulta ja aaltoja vastaan. Iris osoitti\npaikan, jossa hän oli taistellut mustekalan kanssa, Iris kuvaili\nlakkaamattomassa työssä vietetyt pitkät päivät ja kertoi kuinka\nRobert oli pelastanut hänet villien käsistä, miten hän oli ryhtynyt\nvarustautumaan odotettavissa olevan hyökkäyksen varalta ja vihdoin --\nparas kaikesta -- kuinka hän kerta toisensa jälkeen oli tehnyt tyhjäksi\ndyakkien viekkaimmatkin suunnitelmat ja torjunut heidän hyökkäyksensä\nkolmikymmentuntisen kauhistuttavan taistelun ajan.\n\nIriksellä oli tarkkaavainen kuulijakunta. Useimmat _Orientin_\nupseereista tulivat paikalle ja seurasivat henkeään pidättäen tytön\nvaikuttavaa kuvausta. Robert koetti useammin kuin kerran kääntää kaikki\nleikiksi, mutta siitä ei Iris halunnut tietää mitään.\n\nTytöllä oli lopettaessaan kyyneleet silmissä, mutta ne olivat onnen ja\nkiitollisuuden kyyneleitä ja lordi Ventnor, joka oli ollut vaitelias,\nmutta tarkkaavainen kuuntelija, eikä ollut kadottanut sanaakaan, tunsi\nkylmässä sydämessään vielä kylmempää sekä huomasi, ettei tämän naisen\nrakkaus kuuluisi koskaan hänelle.\n\nKapteeni Fitzroy sanoi:\n\n\"Käsitän sangen hyvin, että te pidätte tästä kauheasta paikasta, mutta\ntahtoisin mielelläni tietää miksi haluatte sitä omaksenne. Teillä\ntuskin on aikomus asettua tänne.\"\n\nAnstruther tuumi hetken ennenkuin vastasi. Hän tunsi lordi Ventnorin\nkatselevan itseään. Kaikki olivat halukkaita saamaan siihen selityksen.\n\n\"Muutamissa maailmanosissa\", sanoi hän, \"on tuntemattomia, kartalle\nmerkitsemättömiä vedenalaisia kallioita ja riuttoja, joille monet\nlaivat ovat törmänneet ilman pienintäkään vikaa upseerin puolelta.\"\n\n\"Epäilemättä.\"\n\n\"Niin, kapteeni Fitzroy, ollessani rykmentissäni Hongkongissa törmäsin\nsellaiselle karille ja kärsin haaksirikon. Ainakin minusta näytti aivan\nsiltä. Kohtalo heitti minut täällä maihin oltuani kauan veden alla. Te\ntuskin voitte minua moittia, jos olen kiintynyt tähän pieneen paikkaan,\njoka lahjoitti minulle pelastukseni.\"\n\n\"En\", myönsi meriupseeri. Hän ymmärsi tämän lausunnon takana piilevän\njotain erikoista, mutta se asia ei liikuttanut häntä.\n\n\"Sitäpaitsi\", lisäsi Robert hymyillen, \"on minulla yhtiötoveri, kuten\nnäette.\"\n\n\"Niin, ei näy olevan pienintäkään epäilystä yhtiötoveruudesta\", vastasi\nkapteeni Fitzroy heti.\n\nKaikki nauroivat, vaikkakin sir Arthur Deanen iloisuus oli\nteeskenneltyä ja lordi Ventnor tunsi katkeran maun omassa hymyilyssään.\n\nMyöhemmin päivällä kertoi luutnantti päällikölleen Anstrutherin\nvapaaehtoisen tunnustuksen sotaoikeudesta. Kapteeni Fitzroy tunsi\ntietysti kiusallista liikutusta tämän epämiellyttävän jutun\nkuullessaan, mutta omisti siitä huolimatta saman käsityksen, jonka\nhänen ensimmäinen luutnanttinsa oli Robertin läsnäollessa tuonut julki.\n\nIris ja hänen isänsä palasivat Robertin seurassa takaisin saarelle.\nMietittyään asiaa päätti viimemainittu antaa Mir Janin jäädä saarelle\nsiksi kunnes hän itse tulisi takaisin. Vaara uuden dyakkilauman\nsaapumisesta ei ollut suuri. Taung S'Alia kohdannut kohtalo ei ollut\nomiaan houkuttelemaan muita seuraamaan hänen esimerkkiään ja Anstruther\nhuolehtisi siitä, että muhamettilaisella olisi riittävästi elintarpeita\nja aseita. Joka tapauksessa oli hindulle edullisempaa oleskella\nvapaudessa Sateenkaarisaarella, kuin tulla pidätetyksi karanneena\nrangaistusvankina, siksi kunnes viranomaiset päättäisivät hänen\nkohtalostaan.\n\nMir Jan oli haltioissaan. Hän otti päästään turbaaninsa, asetti sen\nAnstrutherin jalkoihin ja sanoi:\n\n\"Sahib, olen teidän koiranne. Jos jonain kauniina päivänä olen kylliksi\narvokas olemaan palvelijanne, niin silloin tiedän Allahin antaneen\nsyntini anteeksi. Minä tapoin miehen sentähden --\"\n\n\"Rauhaa, Mir Jan! Anna hänen levätä.\"\n\nRobert kokosi lompakot, rahat ja arvoesineet, jotka oli löytänyt\nkuolleilta laivatovereiltaan. Sir Arthur, joka luonnollisesti oli\ntuntenut kaikki korkeimmat upseerit _Sirdarenilla_, katseli niitä\nsurullisin ilmein.\n\nIris oli antanut viedä laivalle ryysyiset vaatteensa,\nöljykangashattunsa ja kulmikkaat kenkänsä. Nyt otti hän vielä raamatun,\nTennysonin kootut runot, kuhmuisen tinapikarin, revolverin ja sen\nLee-Metford-kiväärin, jolla hän oli \"pelottanut\" dyakkeja, kun nämä\nolivat yllättämäisillään Anstrutherin ja Mir Janin. Häntä varten kokosi\nRobert sitäpaitsi muutamia dyakkihattuja, vöitä ja aseita sekä Taung\nS'Alin parangin ja yhden _sumpitansin_.\n\nLopuksi täytti Anstruther kaksi tyhjää öljyastiaa kultakvartsilla\nja asetti päälle hiukan antimoniummetallia. Mir Jan kantoi kaikki\nodottavaan veneeseen.\n\nSitten heräsi kysymys mitä tehtäisiin vangittujen dyakkien kanssa.\n\n\"Jos teemme pienen mutkan ja laskemme heidät maihin Borneossa,\nhirtetään heidät heti eikä meillä ole enempää vaivaa\", sanoi kapteeni\nFitzroy. \"Jos viemme ne Singaporeen, asetetaan heidät oikeuden eteen ja\ntuomitaan pakkotyöhön. Kumman teemme?\"\n\nIris ratkaisi asian.\n\n\"En siedä ajatusta, että useampia ihmishenkiä uhrataan\", sanoi\nhän. \"Jos näitä miehiä kohdellaan armeliaasti ja heidät lähetetään\nrangaistuksensa kärsittyään kotiin, niin ehkä heidän kohtalonsa\npeloittaa toisia.\" Ja niin tuli asia ratkaistuksi.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSamana päivänä kun _Orientin_ piti saapua Singaporeen, houkuteltiin\nIris jollain verukkeella ohjaushyttiin ja luutnantti Playdon vei\nRobertin syrjään. Merimiehen suoruudella kävi hän suoraan asiaan.\n\n\"Muutamat meistä ovat keskustelleet teistä, mr Anstruther, emmekä me\narvatenkaan erehdy otaksuessamme teillä olevan puutteen rahoista. Se\ntosiasia, että te otitte pestin tarjoilijana _Sirdareniin_, osoittaa,\nettei teillä ole halua kääntyä avunpyynnöllä omaistenne puoleen. Mutta\nmaihin päästessämme tulee teille vaikeuksia. Lyhyesti ja selvästi --\nolen saanut tehtäväkseni tarjota teille viidenkymmenen punnan lainan\nmaksettavaksi takaisin milloin teille sopii.\"\n\nRobert puristi huulensa yhteen. Ensi hetkellä ei hän löytänyt sanoja\nilmaistakseen tunteitaan. Playdon pelkäsi loukanneensa häntä.\n\n\"Olisi ikävää, jos olisimme loukanneet teitä\", sanoi hän epäröiden,\n\"mutta luulimme tosiaan --\"\n\n\"Olkaa hyvä älkääkä koettako pyyhkiä pois jalomielisten sanojenne\nvaikutusta\", huudahti Anstruther. \"Otan tarjouksenne vastaan\nkiitollisena -- mutta yhdellä ehdolla.\"\n\n\"Hiiteen ehdot! Mutta kuinka se kuuluu?\"\n\n\"Että sanotte minulle niiden toisten nimet, paitsi itseänne, joille\nolen kiitollisuudenvelassa.\"\n\n\"Ah, se on helppoa. Toiset ovat Fitzroy ja ensimmäinen luutnantti.\nSäilytimme asian pienen piirin tietona. Arvelimme teidän pitävän\nparhaiten siitä.\"\n\nAnstruther hymyili ja puristi hänen kättään. Kun kaikki kävi ympäri,\nniin oli maailmassa vielä monta kunnon poikaa. Nuo kolme upseeria\ntoimivat pelkästä hyväntahtoisuudesta. He auttoivat miestä, joka näytti\naivan köyhtyneeltä ja pian saisi taistella uusia vaikeuksia vastaan\nkihlauksensa vuoksi tytön kanssa, joka näytti olevan paljon ylempänä\nhäntä itseään. Ja kaikkein viimeksi saattoivat he ajatella, että heidän\ntoverillinen lainansa tuottaisi heille enemmän kuin kaikki ne vuodet,\njotka he olivat laivastossa palvelleet, sillä heidän viisikymmentä\npuntaansa oli joutunut tulevan miljoonanomistajan taskuun, joka\noli varustettu sillä harvinaisella ominaisuudella, ettei unohtanut\nystäviään köyhyyden päiviltä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKun _Orient_ Singaporeen satamaan saapuessaan hiljensi vauhtia, tuli\nsir Arthur Deane kannelle tapaamaan Iristä.\n\n\"Ah, siinähän sinä olet\", huudahti tyttö. \"Aioin juuri tulla tapaamaan\nsinua. Sinä menetät mitä ihanimman näköalan, pelkkää viheriää, sinistä\nja ruskeaa. Kiiruhda! Haluan että näet kaikki.\"\n\nJa hän veti isänsä mukanaan. Kappaleen matkaa toisistaan seisoivat\nlordi Ventnor ja Anstruther kaiteen yli kumartuneina. On turhaa mainita\nkumman luokse Iris vei isänsä.\n\n\"Tässä hän on, Robert\", sanoi tyttö nauraen. \"Luulen hänen olleen\nharmissaan senvuoksi, että kapteeni Fitzroy oli niin huomaavainen\nminulle. Mutta sinähän et välittänyt siitä rahtuakaan.\"\n\nMolemmat miehet vilkaisivat toisiinsa ja hymyilivät.\n\n\"Tahdon vain sanoa teille, Anstruther, että koska Iris on antanut\nteille sydämensä, en tahdo kieltää suostumustani hänen käteensä.\"\n\n\"Sinä rakas, vanha isä!\"\n\nIris tarttui molemmin käsin hänen päähänsä ja suuteli häntä. Lordi\nVentnor, joka kummasteli mikä tarkoitus tuolla hellyydenosoituksella\noli, tuli heidän luokseen.\n\n\"Mitä on tapahtunut, miss Deane. Oletteko vasta nyt huomanneet mikä\nmainio isä teillä on?\"\n\n\"Olisitte tuskin voineet keksiä parempaa selitystä\", sanoi sir Arthur.\n\nHänen armonsa ei ollut oikein tyytyväinen. \"Otaksun teidän vievän\nIriksen Smithin hotelliin?\" sanoi hän.\n\nIris vastasi hänelle. \"Niin. Isäni on juuri pyytänyt Robertin seuraaman\nmeitä. Mihin te menette?\"\n\n\"Tosiaankin!\" sanoi lordi Ventnor. \"Sir Arthur näyttää tehneen koko\njoukon päätöksiä viimeisen tunnin aikana.\"\n\n\"Niin\", kuului laivanvarustajan tyyni vastaus. \"Olen päättänyt jälellä\nolevien päivieni ajan ajatella pääasiallisesti tyttäreni onnea. Kaiken\nmuun täytyy sen edestä väistyä.\"\n\nHänen armonsa kasvot tulivat keltaisiksi raivosta ja hän käänsi heille\nselkänsä ilman muuta.\n\n       *       *       *       *       *\n\n_Orientin_ saapuessa satamaan, otti sen vastaan pieni joukko uteliaita,\nosaksi tyhjäntoimittajia sekä kuleja. Heidän joukossaan oli kaksi\nhenkilöä, jotka olivat kiireesti ajaneet satamaan kuullessaan\n_Orientin_ saapumisesta. Toinen oli nähtävästi korkea upseeri, toinen\nepäilemättä sivilimies. Hän oli muuten vanha herra, joka kiroili\nilmastoa, kaupunkia ja sen asukkaita. Hän oli hyvin pitkä, hyvin lihava\nja hyvin punainen.\n\nHänen seuralaisensa tarkasteli kiikarilla venettä, joka juuri lähti\n_Orientista_.\n\n\"Jupiterin kautta!\" huudahti hän. \"Näen sir Arthur Deanen ja tytön,\njoka muistuttaa hänen tytärtään. Ja siellä on tuo lurjus lordi Ventnor\nmyöskin.\"\n\n\"Tuo kirottu roisto!\" huudahti vanha herra. \"Hän on ajanut minun\nveljenpoikani onnettomuuteen ja kuolemaan, mutta tulee itse takaisin\npirteänä ja terveenä. Odottakaa vain kunnes saan hänet kynsiini. Minä\n-- --\".\n\n\"Kas niin, Anstruther, älkää unohtako lupaustanne! Pidän huolen lordi\nVentnorista. Hyppivän Mooseksen kautta luulen. -- Niin! Hän se on!\nAnstruther! Veljenpoikanne istuu tytön vieressä.\"\n\nJättiläisen punaset kasvot tulivat äkkiä valkoisiksi. Hän nojasi\nystäväänsä ettei kaatuisi.\n\n\"Rauhoittukaa, Anstruther! Se on Robert, niin totta kuin elän. Ettekö\nusko minun tuntevan ystäväraukkaani, jonka kaikkien muiden tavoin hädän\nhetkenä hylkäsin? Mutta minulla oli syy.\"\n\nVene laski laituriin. Playdon auttoi Iriksen maihin. Senjälkeiset\ntapahtumat on parasta kertoa hänen omilla sanoillaan siten, kun hän\nmyöhemmin kuvaili tapahtumaa tovereilleen.\n\n\"Olimme juuri nousseet maihin\", kertoi hän, \"ja joku miehistä työnsi\nsyrjään kuleja, kun kaksi miestä ryntäsi esiin ja peijakkaanmoinen\nmellakka alkoi. Se tahtoo sanoa, tappelua ei oikeastaan tullut, mutta\neräs veikko, joka osoittautui sittemmin olevan eversti Costobell,\ntarttui lordi Ventnorin rinnuksiin ja uhkasi lyödä hänen kallonsa\nhalki, jollei hän kuuntelisi mitä everstillä oli sanottavaa. No\nniin, selvisi, että mrs Costobell oli kuollut. Hän sai hermokuumeen\nviikon kuluttua _Orientin_ lähdöstä ja oli kuoleman oma neljän päivän\nkuluttua. Ennen kuolemaansa tunnusti hän kaiken.\n\n\"Hän pyysi mieheltään anteeksi ja tunnusti lordi Ventnorin kanssa\nsuunnitelleensa jutun, jonka vuoksi Anstruther vedettiin sotaoikeuteen.\nSe mahtoi olla roskainen juttu, sillä Costobell hikoili raivosta,\nvaikkakin puhui jääkylmästi. Ja teidän olisi pitänyt nähdä Ventnorin\nnaama kun hän kuuli puhuttavan kirjallisesta, oikeaksi todistetusta\ntunnustuksesta, jonka oli allekirjoittanut mrs Costobell ja muutamat\nkiinalaiset palvelijat, jotka oli houkuteltu tekemään väärä vala.\nVentnor oli luvannut mennä naimisiin lady Costobellin kanssa everstin\nkuoltua tahi hankkia ainakin eron rouvalle kun tuo Hongkongin juttu\nolisi unohdettu. Mutta sitten sai mrs Costobell tietää lordin\najattelevan Iristä, eikä ole epäilystäkään, että kiukku lisäsi\nkuumetta. Costobell sanoi, että hän olisi vaimonsa vuoksi halunnut\nvaientaa asian, mutta oli pakoitettu puhdistamaan Anstrutherin nimen\nerittäinkin, kun oli tavannut toisen vanhan veikon.\"\n\n\"Pompey, puhut hajanaisesti. Kuka on 'toinen vanha veikko'?\" kysyi\nensimmäinen luutnantti.\n\n\"Enkö ole maininnut hänestä? Anstrutherin setä, tietysti, vanha\nvirtahevonen, joka oli tehnyt veljenpoikansa perinnöttömäksi\nkuullessaan sotaoikeudesta. Sitten katui hän ja sähkötti. Mutta kun ei\nsaanut mitään vastausta, tuli hän tänne itse ottamaan asiasta selkoa.\nHän tapasi everstin pari päivää hänen vaimonsa kuoleman jälkeen ja\nhe vannoivat yhdessä -- setä vannoo niin että sitä on hauska kuulla\n-- kostavansa Ventnorille ja pesevänsä puhtaaksi Anstrutherin nimen\nolkoonpa tämä sitten elävä tahi kuollut. Vanha poika raukka, hän\nitki kuin lapsi pyytäessään veljenpojaltaan anteeksi. Se oli oikein\nliikuttavaa! Voin sanoa teille --.\"\n\nPlaydon oli etsivinään nenäliinaa taskustaan.\n\n\"Kas niin, kerro nyt, muuten käy hullusti!\" huudahti ensimmäinen\nluutnantti.\n\n\"Odottakaa! Niin. Costobell päästi vihdoin Ventnorin sillä tiedolla,\nettä Anstrutherin tuomio oli sotaoikeudessa peruutettava ja että hän\npian saisi kapteenin valtakirjansa ja hänen ratkaistavakseen jäisi,\nvedetäänkö hänen armonsa sotaoikeuteen.\"\n\n\"Mitä miss Deane teki?\"\n\n\"Hän riippui Anstrutherissa kuin itkevä enkeli ja kun Ventnor oli\nmennyt, suuteli hän kaikkia. Ei -- tarkoitan: isäänsä, Anstrutheria ja\npaksua setää. Onnettomuudeksi en minä ehtinyt mukaan.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nSaavuttuaan hotelliin kertoi Anstruther sir Arthur Deanelle ja\nsedälleen saaren rikkaista kultasuonista.\n\n\"Niin, rakas isä\", sanoi Iris, \"se on totta. Ne ovat niin arvokkaat,\nettä voit tuskin sitä käsittää. Otaksun, että Robert senvuoksi pyysi\nminua olemaan niistä mainitsematta.\"\n\n\"Ei, Iris, se ei ollut syynä\", vastasi sulhanen. \"Sinun rakkautesi oli\nminulle suuremman arvoinen kuin kaikki maailman kulta. Olin voittanut\nsinut ja aioin sinut pitää, mutta en halunnut sinua ostaa.\"\n\nSitten kääntyi hän tytön isään. Hänen mielenliikutuksensa oli niin\nvoimakas, että hän saattoi vain vaivalla puhua.\n\n\"En ole saanut ennenkuin nyt tilaisuutta kiittää teitä sanoista, jotka\nlausuitte ennen laivasta lähtöänne. Mutta tulen niitä koko elämäni ajan\npitämään rakkaassa muistossa. Te lahjoititte minulle Iriksen, kun olin\nköyhä ja kunniaton. Ja minä tiedän miksi sen teitte. Senvuoksi, että\nasetitte hänen onnensa yläpuolelle rikkautta ja yhteiskunta-asemaa. Ja\nkiitän myöskin sinua, setä. Sinä matkustit tuhansia maileja auttaaksesi\nja lohduttaaksesi minua epätoivossani. Vaikka olisinkin ollut niin\nhuono, kuin kerrottiin, tunsi vanha sydämesi kuitenkin osanottoa. Sinä\nolit valmis vetämään minut epätoivon kuilusta. Miksikä vihaisin lordi\nVentnoria? Olisiko hän voinut tehdä minulle suurempaa palvelusta kuin.\ntämän? Hän on antanut minulle Iriksen. Hän on hankkinut Iriksen isän\nsuostumuksen. Hän on vienyt vastoinkäymisen hetkenä setäni rinnalleni.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nSeuraavana päivänä tutki hallituksen asiantuntija niiden kahden\nfotogenisäiliön sisällyksen ja arvioi ne viidensadan punnan arvoisiksi,\nvaikka mallit eivät olleet saaren suurimpia.\n\nJa nyt ei ole enää paljon kerrottavaa Sateenkaarisaaresta ja noista\nkahdesta haaksirikkoisesta.\n\nSamana päivänä kun The Gazettessa oli Robert Anstrutherin nimitys\nentiseen rykmenttiinsä, vihittiin hänet ja Iris englantilaisessa\nkirkossa Hongkongissa, sillä Iriksen tahto oli, että se paikka, joka\noli ollut hänen miehensä nöyryytyksen todistajana, todistaisi myöskin\nhänen riemuvoittonsa.\n\nLuutnantti Playdon oli _best man_ ja _Orient_ oli useiden tuntien ajan\nmelkein miehistön hylkäämä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nEräänä iltana kesäkuun alussa laski kaksi laivaa ankkurinsa\nPalmupuuluodon eteen ja Mir Jan juoksi edestakaisin rannalla ilman\nmuuta syytä kuin se, ettei voinut pysytellä hiljaa. Sahib toi hyviä\nuutisia. Hongkongin kuvernööri oli kirjoittanut Intian hallitukselle\nja esittänyt Mir Janin asian niin hyvin, ettei ollut pienintäkään\nepäilystä siitä, että seuraava posti toisi hänelle armahduksen.\n\nKaivostutkijat vahvistivat Robertin suurimmatkin toiveet. Ja\nkahdenkymmenenneljän tunnin kuluttua oli työ täydessä käynnissä.\n\nKun suuri laiva seuraavana päivänä ennen hämärän tuloa kääntyi\nSingaporea kohti, saattoi Iris kuulla jyskeen koneista, jotka\nirroittivat metallia vuoresta.\n\nNyt oli Robertin työn ensi osa lopussa. Hänen vaimonsa, sir Arthur\nja setä seisoivat kävelykannella hänen tullessaan heidän luokseen\nkertomaan antaneensa määräyksen, että kalliolle oli asetettava\nvilkkumajakka heti, kun dynamo alkaisi toimia.\n\n\"Kun tulemme tänne kylmän vuodenajan aikana, ei meidän tarvitse pelätä\nsaavamme osaksemme _Sirdarenin_ kohtaloa, vaikka saapuisimmekin yöllä.\"\n\nIris ei vastannut. Hänen katseensa suuntautui nopeasti katoaviin\nkallioihin.\n\n\"Armahin, miksikä olet niin vaitelias?\" kysyi hänen miehensä.\n\nIris kääntyi häneen. Laskevan auringon säteet valaisivat nuoren rouvan\nsuloisia kasvoja.\n\n\"Senvuoksi, että olen niin onnellinen. Oi, Robert, niin onnellinen ja\nkiitollinen.\"\n\nP.S. Pitkäaikaisten ja kalliiden tutkimusten kautta onnistui Robert\nAnstruther saamaan selville, että höyrylaivan koneenkäyttäjä James\nSpencer oli, kaivettuaan ensin kultaa Kaliforniassa, ottanut pestin\nShanghaihin menevään laivaan. Siellä jätti hän laivan. Vietettyään\nmaissa epäsäännöllistä elämää, otti hän toimen kiinalaisella\njokialuksella. Hänestä kuultiin viimeksi kahdeksantoista kuukautta\nennen _Sirdarenin_ tuhoa.\n\nSilloin oli hän kertonut eräälle kiinalaiselle merimieskapakoitsijalle\naikovansa ansaita omaisuuden seuraamalla kiinalaisia kalastajia. Ei\nkukaan tiennyt mihin hän lähti, mutta siitä päivästä oli hän kadonnut\njäljettömiin. Ainoat, jotka häntä surivat, olivat äiti ja sisar.\nViimeinen häneltä saatu kirje oli leimattu Shanghaissa. Vaikka ei\ntäysin sitovasti käynyt selville tämän miehen olleen saman, joka\noli murhattu Sateenkaarisaarella, piti Robert Anstruther kuitenkin\nhuolen hänen omaisistaan tavalla, joka hankki hänelle heidän ikuisen\nkiitollisuutensa.\n\n\n\n"]