[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fqQxXXOdzUb4ORNqb5iB3qLg02oqUTHB8Oumo_KJH9JI":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":15,"language":16,"yearPublished":17,"yearPublishedTranslation":18,"wordCount":19,"charCount":20,"usRestricted":21,"gutenbergId":22,"gutenbergSubjects":23,"gutenbergCategories":28,"gutenbergSummary":30,"gutenbergTranslators":31,"gutenbergDownloadCount":33,"aiDescription":34,"preamble":35,"content":36},2034,"Troian sota","Berg, Fridtjuv",1851,1916,"2034-berg-fridtjuv-troian-sota","2034__Berg_Fridtjuv__Troian_sota","Muinaiskreikkalaisia jumaluus- ja sankaritarinoita","lastenkirja",[14],"kansanperinne",[],"fi",1901,1908,44636,290704,false,59762,[24,25,26,27],"Achilles (Mythological character) -- Fiction","Epic poetry, Greek -- Adaptations","Tales -- Greece","Trojan War -- Fiction",[29],"Mythology, Legends & Folklore","\"Troian sota: Muinaiskreikkalaisia jumaluus- ja sankaritarinoita\" by Fridtjuv Berg is a collection of retellings of ancient Greek mythological stories, likely written in the early 20th century. The work delves into the overarching themes of the Trojan War, focusing on gods, heroes, and their significant interactions throughout this legendary conflict. Readers can expect to encounter well-known characters such as Priamos, Hektor, and Akhilleus, deeply woven into the intricate tapestry of Greek mythology.  At the start of the book, the narrative introduces the historical context surrounding the Trojan War, emphasizing the significance of Homeric poetry in preserving these tales. It begins with the story of Dardanos, the progenitor of priamos, and explores the establishment of the city of Troia. As the story unfolds, it reveals the prophecy concerning the birth of Paris, a character central to the war’s narrative, and hints at his eventual role in Helen's abduction, which ultimately leads to the conflict between the Greeks and the Trojans. This opening section sets the tone for an exploration of the divine and heroic influences that shape the fate of Troy and its legendary figures. (This is an automatically generated summary.)",[32],"Kajander, Kalle",241,"Homeroksen eepoksiin pohjautuva kokoelma kertoo Troian sodan vaiheista, antiikin jumalista ja sankaritarinoista. Teos etenee sodan syistä ja Helenan ryöstöstä aina Troian häviöön ja sankaritöihin Akhilleuksen ja Hektorin johdolla.","Fridtjuv Bergin 'Troian sota' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 2034.\nE-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten\nemme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","TROIAN SOTA\n\nMuinaiskreikkalaisia jumaluus- ja sankaritarinoita\n\n\nHomeroksen runojen mukaan kertonut\n\nFRIDTJUV BERG\n\n\n\nSuomentanut\n\nK. K. [Kalle Kajander]\n\n\n\nNuorten kirjoja N:o 22.\n\n\n\n\n\nHelsingissä,\nKustannusosakeyhtiö Otava,\n1908.\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\n    Alkulause.\n 1. Troia ja Priamos.\n 2. Eriksen omena.\n 3. Helenan ryöstö.\n 4. Sotavarustuksia.\n 5. Ensimmäinen retki Troiaan.\n 6. Toinen retki Troiaan.\n 7. Sota puhkeaa.\n 8. Ensimmäiset sotavuodet.\n 9. Akhilleus ja Agamemnon.\n10. Odysseus ja Tersites.\n11. Menelaos ja Paris.\n12. Diomedeen urotyöt.\n13. Hektor Troiassa.\n14. Hektor ja Aias.\n15. Aselepo.\n16. Hektor vallihaudalla.\n17. Öinen neuvottelu.\n18. Öinen vakoiluretki.\n19. Hektor tunkeutuu leiriin.\n20. Hektor rynnistää laivoille saakka.\n21. Patrokloksen urotyöt ja kaatuminen.\n22. Taistelu Patrokloksen ruumiista.\n23. Valmistuksia kostoon.\n24. Raivoava Akhilleus.\n25. Hektor kaatuu.\n26. Patrokloksen ruumissaatto.\n27. Hektorin hautajaiset.\n28. Akhilleuksen viimeiset kohtalot.\n29. Pariksen loppu.\n30. Troian häviö.\n\n\n\n\n\nALKULAUSE.\n\n\nNiihin aikoihin, jolloin kreikkalaiset olivat maailman sivistynein \nkansa, laulettiin heidän keskensä useita runoja heidän jumalistaan ja \nmuinaissankareistaan. Erittäin pidettyjä olivat runot n.k. troialaisen \nsodan urhoista, ja enimmin ihailtiin niitä runokokoelmia, jotka \nkulkivat Iliadin ja Odysseian nimisinä ja joita luultiin runoilija \nHomeroksen tekemiksi. Molemmat kokoelmat ovat säilyneet \njälkimaailmalle. Odysseiassa kerrotaan Odysseuksen ihmeellisistä \nseikkailuista Troian sodan jälkeen. Iliadissa taas lauletaan siitä \nriidasta, joka kymmenentenä sotavuotena puhkesi ylikuningas Agamemnonin \nja suuren sankarin Akhilleuksen välille, ja niistä tapauksista, jotka \nsiitä olivat seurauksena (ja joista kerrotaan tämän kirjan 9-27 \nluvuissa). Aikaisemmista ja myöhemmistä tapahtumista löytyi kyllä \nmuitten runoilijain tekemiä runoja, mutta ne ovat kaikki joutuneet \nhukkaan, niin että niitten sisältöä tunnetaan sangen vähän.\n\nEttä kreikkalaiset niin yleiseen pitivät Homeroksen runoista, riippui \nsiitä, että niissä niin tarkasti ja todenmukaisesti kuvattiin koko \nheidän kansallinen elämänsä: heidän perhe- ja yhteiskunta-olonsa, \nheidän toimensa niin rauhan kuin sodankin aikana, heidän tapansa ja \nuskontonsa sekä heidän tunteensa ja ajatuksensa elämästä ja kuolemasta.\n\nMoni oppinut on ollut sitä mieltä, että tarina Troian sodasta olisi \npuhdas mielikuvituksen tuote. Mutta viimeisen miespolven eläissä on \nsaksalainen kauppias Herman Schliemann kaivannut esiin jäännöksiä \ntuhatvuotisesta linnasta juuri sillä samalla kunnaalla, jossa muinaisen \nIlionin piti sijainneen. Ja kun näitä löytöjä on tarkemmin tutkittu, ei \nenää kukaan epäile, etteivät ne olisi jäännöksiä juuri siitä \nloistavasta kaupungista, josta Homeroksen Iliadissa kerrotaan.\n\n\n\n\nTROIA JA PRIAMOS.\n\n\nKauvan sitten hallitsi _Arkadian_ maassa kuningas, jonka nimi oli \n_Dardanos_. Arkadiaa ympäröivät korkeat, metsäiset kalkkikivivuoret, \njoitten sisäpuolella oli laaksoja ja tasankoja, järviä ja soita. Kun \nsattui satamaan tavallista enemmän, tulvivat järvet ja suot yli \näyräittensä. Sellainen tapaus sattui kerran Dardanoksen aikana. Tulva \noli niin suuri, että arkadialaisten täytyi paeta vuorille. Vaan kun he \nsiellä elannon puutteessa joutuivat suureen hätään, päätti Dardanos \nsiirtyä kokonaan maasta pois ja ottaa osan kansastaan mukaansa.\n\nHän samosi vuorien yli meren rantaan, hankki siellä laivoja ja purjehti \n_Samotraaken_ saareen. Siihen aikoi hän aluksi jäädäkin kokonaan, mutta \nkun huomasi, ettei saari ollutkaan niin hedelmällinen kuin hän ensin \noli luullut, nousi hän uudestaan laivoihin ja jatkoi matkaansa. Jonkun \najan kuluttua tuli hän _Hellespontokseen_, siihen suureen salmeen, joka \neroittaa Euroopan Aasiasta, Hän laski siinä _Skamandros_ joen suuhun, \nnousi joukkoineen maihin ja samosi jokea seuraten ylämaahan korkean, \nmetsäisen _Ida_ vuoren juurelle. Vuoren huomasi hän rikkaaksi \nlähteistä, puroista ja rehevistä laidunmaista. Nyt oli hän mielestään \nlöytänyt hyvän maan, johon mainiosti sopi asettua asumaan. Niin hän \ntekikin ja rakensi kaupungin, jolle antoi nimeksi _Dardania._\n\nYksi Dardanoksen jälkeläisistä oli nimeltään _Tros_. Tämä hallitsi koko \nSkamandros-laaksoa aina mereen saakka. Dardania ei siis enää sopinut \npääkaupungiksi, ja niin katsoi Tros itselleen uuden. Hän perusti sen \neräälle kunnaalle aivan lähelle sitä kohtaa, jossa _Simoets_ joki \nlaskee Skamanderiin. Kaupunki sai nimen _Troia_ ja sen asukkaita \nkutsuttiin _troialaisiksi eli trooeiksi_.\n\nTrooksen pojan nimi oli _Ilos_, ja tämä rakensi Troian huipulle linnan, \njonka varusti paksuilla muureilla ja korkeilla torneilla. Sitä \nkutsuttiin _Ilioniksi_. Ja muurien sisäpuolelle rakennutti hän vielä \nkomeita kuningaspalatseja sekä temppeleitä jumalille. Mahtavimmat \ntemppelit pyhitettiin taivaitten haltijalle _Zeus Kronionille_, hänen \ntyttärelleen, sodan ja viisauden jumalattarelle _Pallas Athenelle_, \nsekä auringon jumalalle _Phoibos Apollonille_. Athenen temppeliin \nasetettiin jumalattaren oma kuva, joka oli puusta tehty, kilpi ja \nkeihäs kädessä. Sitä kutsuttiin _palladioniksi_, ja kulki siitä \nsellainen ennustus, että niinkauvan kun se säilyi Troiassa, ei kukaan \nvihollinen voinut kaupunkia valloittaa.\n\nKuuluisin Troian kuninkaista oli _Priamos_. Hän oli kahdesti nainut. \nHänen ensimmäinen puolisonsa, _Arisbe_, oli laajalta tunnetun tietäjän \nja ennustajan _Meropsin_ tytär. Arisbe sai pojan, jolle annettiin \nnimeksi _Aisakos_, ja tämä poika lähetettiin äitinsä isän \nkasvatettavaksi, että hän oppisi salaiset taidot ja voisi lintujen \nlennosta sekä uhriteuraitten sisälmyksistä selittää jumalien tahdon ja \nennustaa ihmisten kohtaloita.\n\nPriamoksen toinen puoliso oli _Hekabe_. Hänen vanhin poikansa sai nimen \n_Hektor_, ja tästä Hektorista tuli erittäin rehellinen ja uljas mies, \njosta kaikki troialaiset iloitsivat ja ylpeilivät.\n\nKun Hektor vietä oli lapsi, näki kuningatar Hekabe eräänä yönä \nihmeellisen unen. Hän oli synnyttävinään vielä pojan, joka muuttui \npalavaksi tulisoihduksi, sytytti Troian liekkeihin ja poltti tuhkaksi \nkoko kaupungin. Herättyään kertoi hän unensa Priamokselle. Priamos \npelästyi suuresti ja kutsui luokseen Aisakoksen saadakseen häneltä \nselityksen, mitä uni saattoi merkitä. Aisakos vastasi:\n\n-- Merkitys on selvä. Kuningatar Hekabe saa pojan, joka tuottaa turmion \nTroialle. Ainoa pelastus on ottaa lapsi hengiltä, ennenkuin se vielä \nennättää saada mitään pahaa aikaan.\n\nJonkun ajan päästä saikin Hekabe todella pojan. Tavan mukaan vietiin \nvastasyntynyt isän nähtäväksi, jolla oli valta määrätä sen tulevasta \nkohtalosta. Priamos katseli pienokaista ja havaitsi hänet tavattoman \nkauniiksi. Mutta hän muisti unen eikä ottanut poikaa syliinsä, vaan \nkutsui luokseen _Agelaos_ nimisen orjan. Tällä oli toimena paimentaa \nkuninkaan karjaa ja oli hänellä paimenmaja Ida vuoren rinteellä. Hänen \nkäski nyt Priamos ottaa pojan haltuunsa ja heittää metsän petojen \nsyötäväksi.\n\nAgelaos teki työtä käskettyä, kääri pojan vaatteeseen, kantoi Ida \nvuorelle ja asetti siellä erääseen rotkoon, jota karhut pitivät \ntyyssijanaan. Muutaman päivän kuluttua meni hän uudestaan sinne \nkatsomaan ja huomasi suureksi ihmeekseen pojan olevan vielä elossa.\n\n-- Emokarhu on varmaan imettänyt lasta, mietti hän, ja epäilemättä on \njumalain ajatus, että sen täytyy jäädä eloon.\n\nHän nosti pojan maasta ja kantoi pieneen majaansa, antoi hänelle nimen \n_Paris_ ja kasvatti niinkuin omaa lastansa ainakin.\n\nSitä mukaa kuin vartta jatkui tuli Pariksesta ihmeen kaunis \nnuorukainen. Samalla oli hän reipas ja toimelias sekä erittäin \nharjaantunut kaikellaisiin miehuullisiin yrityksiin, varsinkin jousella \nampumiseen. Kun paimenet Ida vuorella sattuivat rosvojen käsiin, auttoi \nParis heitä aina tehokkaasti ja sai senvuoksi heiltä liikanimen \n_Aleksandros_, joka merkitsee \"auttajaa\".\n\n\n\n\n2. ERIKSEN OMENA.\n\n\nSyvällä aaltojen alla hallitsi ijäkäs meren jumala _Nereus_. Hänen \ntyttäriään olivat ihanat merenneidot, _nereidit_. He asuivat \nhopeanhohtavissa louhikoissa meren pohjalla, mutta keikkuivat myös \nmielellään kimaltelevilla aalloilla merihevosien vetämissä vaunuissa \ntai delfinien selässä ratsastain. Toisinaan astuivat he kauniilla \nrannalla maalle ja huvitteleivat suloisilla kisahypyillä. Jos he \njoutuivat vaaraan, pelastuivat he siitä aina varsin helposti \nmuuttumalla mitä erilaisimpiin ja vaihtelevimpiin haahmuihin.\n\nYhden Nereuksen tyttären nimi oli _Thetis_. Hän oli niin kaunis, että \nitse ylijumala _Zeus_ ja hänen veljensä, merenjumala _Poseidon_ kilpaa \nkoettivat saada häntä puolisokseen.\n\nKun eivät voineet asiasta muuten sopia, jättivät he sen \noikeudenjumalattaren _Themiksen_ ratkaistavaksi. Tämä selitti, että kun \nThetis kerran saisi pojan, kohoisi se mahtavuudessa isäänsä \nkorkeammalle. Zeus ymmärsi nyt, että jos Thetis joutuisi avioksi \njumalalle, tulisi hänen pojastaan kaikkien muitten jumalain hallitsija \nja silloin olisi hänen oma ylivaltansa lopussa. Senvuoksi julisti hän, \nettei kukaan kuolematon saisi ottaa Thetistä puolisokseen. Poseidon sai \ntyytyä Thetiksen sisareen _Amphitriteen_. Ja ollakseen täysin varma \nylimmästä hallitusvallastaan päätti Zeus naittaa Thetiksen jollekulle \nkuolevaisista ja valitsi hänelle mieheksi sankari _Peleuksen_. Tämä \nvoimakas ja rohkea mies oli urhoollisten _myrmidonien_ kuningas. Mutta \nhän oli vaan tavallinen kuolevainen, eikä hänen poikansa siis koskaan \nvoinut tulla jumalain vertaiseksi, vielä vähemmin heidän \nhallitsijakseen.\n\nKun Peleus kuuli, että Zeus oli hänet valinnut Thetiksen aviomieheksi, \nkysyi hän äitinsä isältä _Kheironilta_, kuinka hänen olisi meneteltävä, \nettä saavuttaisi tuon ihanan merenneidon suosion. Kheiron oli \nniinkutsuttu _kentauri_ eli mieshevonen, joilla yläosa ruumista oli \nniinkuin ihmisellä ainakin, vaan alaosa hevosen haahmuinen.\n\n-- Oletpa saanut vaikean toimen täyttääksesi, vastasi tämä, ja jos \ntoivot menestystä siinä, täytyy sinun olla näyttämättä pienintäkään \npelkuruutta. Sillä vapaasta tahdostaan ei jumalatar milloinkaan lähde \nkuolevaisen miehen vaimoksi. Hän pakenee sinua niin kauvan kuin voi, ja \njos vihdoin saavutatkin hänet, muuttaa hän muotonsa käärmeeksi, \nleijonaksi, tulen liekiksi ja milloin miksikin. Jos silloin säikähdyt, \non hän sinulta ainiaaksi mennyt. Vaan jos tahdot saavuttaa päämaalisi, \non sinun pidettävä hänestä kiinni, pistäkööt käärmeet, purkoot leijonat \nja polttakoot tuliliekit kuinka kovasti tahansa. Silloin on hän vihdoin \nojentava sinulle kätensä.\n\nPeleus kiitti Kheironia hyvästä neuvosta, otti veljensä _Telamonin_ \nmukaansa ja lähti Nereuksen valtakuntaan. Kun merenneidot näkivät \nveljesten saapuvan, hajaantuivat he kauhuissaan kaikille suunnille. \nThetis pakeni voimainsa takaa etsiäkseen suojaa vanhan isänsä luota. \nMutta Peleus oli nopeampi, sai hänet kiinni ja sulki syliinsä. Silloin \ntoteutui Kheironin sana; Thetis muuttui kähiseviksi käärmeiksi, \nkiljuvaksi leijonaksi ja roihuavaksi tuleksi, ja Peleuksen sydän \nvavahteli. Mutta yhtäkaikki piti hän saaliistaan kiinni. Kun Thetis \nhuomasi sen, muuttui hänen mielensä; hän otti luonnollisen muotonsa, \nojensi sankarille kätensä ja lupasi tulla hänen morsiamekseen.\n\nZeus oli moisesta urotyöstä erittäin mielissään ja päätti pitää \nThetikselle ja Peleukselle mitä loistavimmat häät. Kaikki jumalat ja \njumalattaret kutsuttiin vieraiksi. Ainostaan yksi heitettiin kutsumatta \nja se oli eripuraisuuden jumalatar, _Eris_. Hän ymmärsi kyllä, miksi \ntoiset eivät tahtoneet häntä seuraansa, ja päätti lujasti, että heillä \ntulisi olemaan vielä vähemmän hauskuutta hänen poissaolostaan, kuin \nmitä hänen läsnäolostaan olisi ollut.\n\nHäät vietettiin sulhasen isoisän Kheironin luona _Pelionin_ vuorella. \nKaikki jumalat paitse Eristä saapuivat jumalallisessa kulkueessa \nasunnoistaan _Olympoksen_ vuorelta alas. Runsaita olivat ne lahjat, \njoita jumalat tullessaan toivat Peleukselle. Kaikkien yhteisenä lahjana \nsai hän kallisarvoiset sotavarustukset miekkoineen ja kilpineen, \nPoseidonilta parin kuolemattomia hevosia, Xantoksen ja Balioksen, ja \nKheironilta peljättävän keihään, jonka varsi oli tehty Pelionin \nhuipulla kasvaneesta saarnipuusta.\n\nKemut olivat komeat. Itselleen ja sukulaisilleen tarjosi Peleus \nsellaista ruokaa ja juomaa, jota kuolevaiset ihmiset tavallisesti \njuhlissaan käyttivät. Mutta sellainen ei kelvannut jumalille. Heidän \nsuonissaan ei juossut tavallinen ihmisveri, vaan jalompi neste, jonka \nnimi oli _ikhor_, Sentähden söivätkin he ainoastaan _ambrosiaa_ ja \njoivat pelkkää _nektaria_.\n\nJuuri kun juhlailo oli korkeimmillaan, aukeni salin ovi raolleen, siitä \nnäkyi käsi, ja seuraavassa silmänräpäyksessä pyörähti kultainen omena \nlattialle. Syntyi hiljaisuus, kaikkien katseet seurasivat pyörivää \nomenaa, eikä kukaan huomannut Eristä, joka vahingoniloisena kurkisteli \novelta ihmettelevää hääjoukkoa.\n\nKun ensimmäinen hämmästys oli ohi, viittasi Zeus jumalain \nsanansaattajalle, sulkajalkaiselle _Hermeelle_. Hermes kiirehti esiin, \notti omenan lattialta, käänteli sitä kaikille tahoille ja huomasi sen \nyhdessä kyljessä kirjoituksen. Sen hän luki korkealla äänellä, ja näin \nse kuului: _Kauniimmalle kaikista_.\n\nNyt syntyi jumalattarien keskuuteen suuri hämminki ja he loivat \ntoisiinsa kateellisia katseita. Aluksi piti jokainen itseään kaikista \nkauniimpana. Mutta kohta älysivät sentään useimmat, ettei heidän \nkannattanut kilpailla omenasta, ja vihdoin jäi niitä ainoastaan kolme, \njotka tekivät vaatimuksia sen suhteen. Ne olivat taivaan haltijatar \n_Hera_, sodan ja viisauden jumalatar _Athene_, sekä rakkauden jumalatar \n_Aphrodite_. Yksikään heistä ei tahtonut väistyä kahden vastassaan \nolevan tieltä, Sentähden pyysivät he lopulta, että Zeus tekisi tuomion \nheidän asiassaan. Mutta hänellä ei ollut siihen halua, sillä Hera oli \nhänen puolisonsa, ja Athene ja Aphrodite kumpikin hänen tyttäriään. Ja \nsentähden lausui hän:\n\n-- Idan vuorella troialaisten maassa elää paimen nimeltä Paris. Hän \nitse on kaunein miesten joukossa ja voi paremmin kuin kukaan muu \npäättää, kuka teistä on ensimmäinen kauneudessa. Lähteköön nyt Hermes \nPariksen luo, antakoon omenan hänen käteensä ja vieköön minulta \nsellaiset terveiset, että hänen on oltava tuomarina tässä riidassa!\n\nTähän päätökseen täytyi kaikkien alistua, ja heti kun hää-ateria oli \nlopussa, varustautuivat Hermes ja nuo kolme jumalatarta matkalle.\n\nEräänä päivänä istui Paris yksinään metsäisessä laakson pohjukassa Ida \nvuoren rinteellä. Hänen yläpuolellaan kasvoi mäntyä ja kuusta, \nalapuolellaan tiheä metsikkö tammia, kastanjoita ja pähkinäpuita, ja \nvuoren juurelta aukeni koko troialaisten maa kunnaineen, jokineen ja \nkaupunkeineen, niitten joukossa ylinnä itse Troia, sen mahtava \nkalliolinna ja loistavat temppelit ja palatsit. Taempana näkyi meri, ja \nsen takana kaukaisten saarien ja mannermaan hämärästi siintävät rannat.\n\nSyventyneenä mietteissään katselemaan tätä ihanaa näköalaa, kuuli Paris \näkkiä jonkun jumalallisen olennon askeleet, jotka saivat maan \ntärisemään hänen ympärillään. Käännyttyään katsomaan näki hän Hermeen \nlähestyvän puoleksi käyden, puoleksi siipiensä varassa, airutsauva ja \nkultainen omena kädessä. Ja tarkemmin katsottuaan huomasi Paris Hermeen \nkintereillä kolme mahtavaa jumalatarta, kaikki korkeavartisia ja \nsanomattoman ihania. Pyhä vavistus kävi läpi hänen ruumiinsa; hän \nkavahti seisaalleen ja tahtoi paeta näitten kuolemattomien seurasta. \nMutta Hermes tarttui hänen käteensä ja lausui:\n\n-- Rohkaise mieltäsi! Jumalattaret eivät tule pahoissa aikeissa; he \ntahtovat vaan, että sinä ratkaisisit erään riitakysymyksen. Tarkastapa \ntätä omenaa, ja lue, mitä siihen on kirjoitettu! Sinun on nyt \nsanottava, kuka näistä kolmesta on kaunein. Tämän tehtävän on sinulle \nmäärännyt itse Zeus.\n\nKun Paris kuuli mistä oli kysymys, tyyntyi hän ja kääntyi takaisin. Hän \notti omenan käteensä ja alkoi tarkastella jumalattaria, jotka seisoivat \nhänen edessään ja odottivat tuomiota. Hän siirsi katseensa toisesta \ntoiseen, mutta ei tiennyt mitä sanoa. Sillä hänestä tuntui aina, \nniinkuin juuri se olisi ollut kaunein, jota hän viimeksi oli katsellut. \nSilloin astui yksi heistä lähemmäksi ja alkoi puhua. Hän oli korkea ja \nkunnioitusta herättävä, hänen kasvonsa olivat säännölliset, silmänsä \nsuuret ja loistavat sekä koko olentonsa ylväs ja jalo. Hänen \naaltomaisia hiuksiaan kaunisti hohtava kruunu ja toisessa kädessä oli \nhänellä valtikka, jonka yläpäässä loisti kultainen kranaattiomena. Hän \nsanoi:\n\n-- Tässä näet edessäsi Heran, ylijumala Zeuksen puolison ja taivaan \nvaltijattaren. Tuomitse minulle mikä minulle oikeudella kuuluu, ja minä \nolen sinut halvasta paimenesta kohottava koko Aasian hallitsijaksi!\n\nMutta tuskin oli Hera lopettanut puheensa, kun jo toinen jumalattarista \nastui esiin. Hän oli siro ja neitseellinen olento, korkealle\nkaareutuva otsa ja siniset silmät täynnä syvää vakavuutta. Hänellä oli \ntöyhtöharjainen kypäri päässä ja rintahaarniskassa oli kauhua herättävä \nmedusanpää; kädessä oli hänellä keihäs ja toisella kädellään nojasi hän \nkilpeensä. Hän katsoi loistavin silmin nuoreen paimeneen ja lausui:\n\n-- Minä olen Pallas Athene, viisauden ja voiton jumalatar. Anna \nkauneuden palkinto minulle! Viisaus ja voitto seuraavat silloin sinua \nja maineesi on kohoava korkeammalle kuin kenenkään muun sankarin.\n\nKolmas jumalatar, joka näytti kaikista nuorimmalta ja hennoimmalta, oli \ntähän saakka seissyt vaiti, katse kainosti maassa. Mutta nyt katsoi hän \nylös ja sanoi hyväilevällä äänellä:\n\n-- Valta ei kuulu minun lahjoihini eikä sankarimaine, Jos asetat ne \nkorkeammalle muista, niin palvele Heraa tai Athenea. Minä olen \nAphrodite, rakkauden jumalatar, ja rakkauden suloinen onni on ainoa \nlahja, jota muille voin jakaa. Tuomitse omena minulle ja palkinnoksi \ntahdon sinulle antaa maailman ihanimman naisen!\n\nSanoessaan näin, iski hän Parikselle silmää niin viehkeästi hymyillen, \nettä tämä hurmaantui aivan kokonaan ja että molemmat toiset \njumalattaret tuntuivat hänestä vaalenevan aivan mitättömiin. Ja enempää \nmiettimättä ojensi hän omenan heti Aphroditeelle, joka kiitti häntä ja \nlupasi pian täyttää lupauksensa. Mutta Hera ja Athene käänsivät täynnä \nvihaa ja kateutta Parikselle selkänsä, ja he vannoivat pyhän valan, \netteivät ennen lepäisi, ennenkuin saisivat kostetuksi kärsimänsä häpeän \nja tuhotuksi Pariksen koko heimoineen ja kansoineen.\n\n\n\n\n3. HELENAN RYÖSTÖ.\n\n\nSillä aikaa elivät Priamos ja Hekabe siinä uskossa, että heidän \nvanhimman jälkeinen poikansa oli saanut surmansa. Sittemmin oli heille \nsyntynyt useita lapsia, sekä poikia että tyttäriä.\n\nLähinnä Parista olivat ikänsä puolesta kaksoissisarukset _Kassandra_ ja \n_Helenos_. Pieninä olivat he kerran jääneet yksikseen auringon jumalan \nApollonin temppeliin. Sieltä löydettiin heidät sitten uneen vaipuneina, \nja heidän vieressään nähtiin jumalan pyhät käärmeet, jotka \nkiemurtelivat heidän ympärillään ja nuoleskelivat heidän korviaan. \nSiitä uskottiin heidän korvainsa tulleen niin pyhiksi, että he \nsaattoivat ymmärtää eläinten ääniä ja käsittää jumalain päätöksiä.\n\nPriamoksen toisista pojista mainittakoon _Deiphobos, Ilioneus, Lykaon, \nPolydoros ja Troilos_, tyttäristä _Astyokhe, Kreusa, Laodike ja \nPolyxene_. Pojat olivat kaikki urhokkaita miehiä. Tyttäristä joutui \nAstyokhe naimisiin Mysian kuninkaan _Telephoksen_, ja Kreusa Dardanian \nkuninkaan _Eneaksen_ kanssa.\n\nMutta Priamoksen ja Hekaben mielestä ei ainoakaan heidän lapsistaan \nollut niin kaunis kuin toinen järjestyksessä, se sama, jonka he olivat \nheitättäneet metsän pedoille. Hekabe suri häntä katkerasti ja joka \nvuosi antoi Priamos viettää juhlan hänen muistokseen. Silloin syötiin \njoka kerta hautajaisateria; ja sille alttarille keskellä linnaa, jossa \npyhä tuli suitsusi ja jonka ympärillä kuninkaan esi-isien kuvat \nseisoivat, valettiin maitoa, viiniä ja hunajaa. Lopuksi teurastettiin \nuhrieläin ja vietettiin taistelukisat vainajan kunniaksi.\n\nVähäistä myöhemmin kun nuo kolme jumalatarta olivat käyneet Pariksen \nluona, piti taas vietettämän samallainen muistojuhla, ja Priamos \nlähetti poikansa Hektorin ja Helenoksen etsimään Ida vuorelta sopivaa \nuhrieläintä. He alkoivat tarkastella Pariksen kaitsemaa karjaa ja \nhuomasivat siinä nuoren sonnin, joka erittäin miellytti heitä. Mutta \nsama sonni olikin aina ollut Pariksen erikoinen suosikki ja hän kielsi \nsitä ottamasta. Siitäpä kuninkaanpojat vähän välittivät, mitä\npaimen-orjalla oli sanomista; he ottivat sonnin ja taluttivat Troiaan. \nParis seurasi heitä kuitenkin ja oli kovasti vihoissaan.\n\nHeti kun he olivat tulleet kaupunkiin, toimitettiin kuolinuhri, ja \nsankarileikit alkoivat. Niissä voittivat Priamoksen pojat kaikki \nvastustajansa, vaan kun Paris näki tämän, juoksi hän suoraan \nkilpakentälle ja vaati Deiphobosta sekä Ilioneusta taisteluun. He \nseurasivatkin vaatimusta, yksi ensin, toinen sitten, mutta Paris \ntaisteli niin notkeasti ja voimakkaasti, että hän voitti molemmat ja \nsai voittajalle määrätyn palmuseppeleen palkinnoksi. Deiphobos ja \nIlioneus olivat haljeta häpeästä ja katkeruudesta. He hyökkäsivät \nmiekat kädessä Pariksen päälle surmatakseen hänet. Hän pakeni ja etsi \nsuojaa perhe-alttarin äärestä. Silloin avasi Zeus ennustajatar \nKassandran silmät, niin että hän heti tunsi vainotun nuorukaisen, ja \nhuusi vakavalla äänellä, kättään kohottaen:\n\n-- Hän on teidän oma veljenne, sama joka on saattava Troian turmioon.\n\nKaikki hämmästyivät suuresti, mutta Hekabe tunsi nuoren miehen kasvojen \npiirteet ja sulki hänet riemuiten syliinsä. Hän ei tahtonut kuullakaan \nonnettomuuden ennustuksista, eivätkä toisetkaan niistä enää mitään \nvälittäneet.\n\nParikselle alkoi siitä hetkestä uusi elämä. Orjasta oli hän yht'äkkiä \nmuuttunut kuninkaanpojaksi, ja nyt oli hänellä niin paljon uutta \najattelemista, että unohti kokonaan tapauksen Ida vuorella sekä \nAphroditeen antaman lupauksen.\n\nMutta Aphrodite itse ei unohtanut sitä. Eräänä päivänä ilmestyi \njumalatar uudestaan ja sanoi:\n\n-- Nyt, Paris, on hetki tullut. Ylös siis, ja varustaudu matkalle \n_Akhaiaan!_ Siellä odottaa sinua maailman ihanin nainen.\n\nNäin puhuessaan vuodatti hän Pariksen sieluun voittamattoman \nikävöimisen. Parikselle tuli kiire ja hän juoksi isänsä luo pyytämään \nlaivaa, jolla heti purjehtisi noutamaan luvattua morsiantaan, Priamos \nsuostui kernaasti poikansa pyyntöön. Kokonainen laivasto varustettiin \nja suuri joukko miehiä pantiin seuralaisiksi. Paris itse määrättiin \nlaivaston ylipäälliköksi, mutta apulaisikseen sai hän veljensä \nDeiphoboksen ja lankonsa Aineiaan.\n\nYksi oli kuitenkin, joka mitä innokkaimmin vastusti koko lähtöä, ja se \noli Pariksen veli, ennustaja Helenos.\n\n-- Jos Paris tuo naisen Akhaiasta, sanoi hän, tulevat akhaialaiset \ntänne, polttavat kaupunkimme ja tuhoavat koko Priamoksen suvun.\n\nMutta tämä kolmaskin onnettomuuden ennustus kaikui kuuroille korville. \nKun Paris oli saanut laivansa kuntoon, nosti hän ankkurit ja suuntasi \nmerelle. Toisinaan käytti hän purjeita, toisinaan taas antoi miestensä \nsoutaa. Matka sujui onnellisesti, ja hän näki monta vierasta maata. \nToisin paikoin esiintyi hän rauhan miehenä, mutta missä huomasi \nvoimainsa riittävän, siinä nousi maihin ja ryösti omaisuutta, mitä \nkäsiinsä sai. Niinpä teki hän äkkipikaisen hyökkäyksen rikkaaseen \nphoinikialaisten kauppakaupunkiin Sidoniin ja ryösti sieltä joukon \nsidonilaisia kankaita, joita siihen aikaan pidettiin taiteellisimpina \nja arvokkaimpina, mitä löytyä saattoi.\n\nVihdoin saapui hän spartalaisten maahan Peloponneesoksen eteläisessä \nosassa. Maan pääkaupungissa, _Spartassa_, asui kuningas _Menelaos_ \npuolisonsa, kauniin _Helenan_ kanssa, Helena oli Spartan edellisen \nkuninkaan _Tyndareoksen_ tytär, ja hänestä sanottiin yleensä, että hän \noli ihanin kaikista naisista. Kuultuaan tämän tuli Paris uteliaaksi ja \nhän päätti käydä tervehtämässä kuningas Menelaosta. Hän laski maihin \nEurotas joen suuhun, otti Aineiaksen ja valitun joukon troialaisia \nmukaansa ja lähti Spartaan. Menelaos otti tulijat vastaan suurella \nkunnioituksella ja vei heidät linnaansa, jossa Helena naisorjiensa \nympäröimänä odotti heitä. Kun Paris oli astunut kynnyksen yli ja \nheittänyt katseensa nuoreen kuningattareen, vetäytyi hän hämmästyksestä \ntaapäin, sillä hän kuuli sisässään Aphroditeen kuiskaavan, että se oli \njuuri tämä nainen, jota hän oli tullut etsimään. Ja saman kuiskauksen \ntunsi sillä hetkellä Helenakin, niin että hän hämmentyneenä kääntyi \npois ja peitti kasvonsa kämmenellään, kääriäkseen toisella kädellään \nhunnun päänsä ympäri. Mutta hänen hämilläänolonsa kesti vaan \nsilmänräpäyksen. Seuraavassa hetkessä hän jo tervehti vieraita \narvokkaasti ja suloisesti. Menelaos oli erittäin vieraanvarainen isäntä \nja kestitsi Parista ja Aineiasta mitä komeimmalla tavalla. Aterian \njälkeen tuli Helena seuralaisineen naisten huoneesta miehien joukkoon, \nja siinä alkoivat he kehrätä värttinöillään. Paris huvitti seuraa \nlaululla ja kitaran soitolla sekä kertomuksilla komeasta Troiasta. \nHelenalle antoi hän kunnialahjaksi joukon niitä kallisarvoisia \nkankaita, joita oli Sidonista ryöstänyt.\n\nKesken näitä hauskoja kemuja sai Menelaos ystävältään, kuningas \n_Idomeneuksella_, kutsun saapua hänen luokseen _Kretaan_ ottamaan osaa \nsuureen uhrijuhlaan. Ei hän kuitenkaan tahtonut, että Paris ja Aineias \nniin pian jättäisivät hänen talonsa, ja senvuoksi pyysi hän Helenaa \npitämään huolta vieraista, niinkauvan kun hän itse oli poissa; eikä hän \naikonut kauvan viipyäkään matkallaan.\n\nTuskin oli hyvänluuloinen Menelaos lähtenyt kotoaan kun Paris jo päätti \nkäyttää tilaisuutta hyväkseen. Hän kokosi salaa miehensä ja ilmoitti \nheille aikovansa ryöstää kuningattaren itselleen vaimoksi. Jos miehet \ntahtoisivat auttaa häntä siinä, saisivat he ottaa Menelaoksen aarteista \nniin paljon kuin heitä vaan halutti. Miehet lupasivat kernaasti \napuansa. Illalla, kun kaikki Spartalaiset olivat käyneet levolle, \nhiipivät troialaiset palatsiin ja veivät pois Helenan sekä pari hänen \nnaispalvelijaansa. Ja Menelaoksen aarrevarastoista ottivat he \nsitäpaitse mukaansa joukon kulta- ja hopea-astioita sekä muita \nkalleuksia. Sitten riensivät he saaliineen kiireimmän kautta \nlaivoihinsa, ja kun kaikki oli saatu kuntoon, antoi Paris nostaa \npurjeet.\n\nAphrodite suosi häntä myötäisellä tuulella, ja kolmen päivän kuluttua \noli hän laivastoineen jo Skamandros joen suulla. Troialaiset joutuivat \njonkun verran hämilleen nähdessään vieraan kuningattaren ja kuultuaan \nkertomuksen hänen ryöstöstään. Mutta kun Paris antoi tuoda laivoista \nkalliit ryöstösaaliinsa, ihastuivat kaikki ikihyviksi, eikä kukaan \nepäillyt enää mitään. Jonkun ajan kuluttua viettivät Paris ja Helena \nhäänsä suurilla juhlallisuuksilla Ilionin kuninkaallisessa linnassa.\n\n\n\n\n4. SOTAVARUSTUKSIA.\n\n\nKaiken aikaa oli jumalatar Hera tarkasti seurannut Aphroditen ja \nPariksen toimia. Heti kun Paris oli tehnyt ilkityönsä, kutsuikin hän \nluokseen naisairuensa _Iriksen_ ja käski tämän heti lähteä Kretaan \nkertomaan Menelaokselle, mitä oli tapahtunut.\n\nIris teki niinkuin oli käsketty. Menelaos ei tahtonut aluksi uskoa \nhäntä, mutta riensi sentään kiireimmän kautta takaisin Spartaan. Siellä \nnäki hän koko talonsa olevan täydellisessä epäjärjestyksessä. Poissa \nolivat vieraat ja heidän mukanaan kuningatar sekä suurin osa parhaita \nkalleuksia. Menelaos joutui raivoon ja päätti kostaa. Hän oli urhea \nmies, mutta ajatukseltaan hidas ja epäröivä, ja kaikissa tukalissa \nyrityksissä mukautuikin hän tavallisesti vanhemman veljensä \n_Agamemnonin_ johtoon. Agamemnon oli naimisissa Helenan sisaren \n_Klytaimnestran_ kanssa ja asui _Mykenen_ linnassa, komeassa ja \nrikkaassa kaupungissa sen suuren kauppatien varrella, joka vei Argoksen \nlahdesta Korinthoksen lahteen. Hänellä oli paljon sotureita sekä \nlaivoja ja joka kohdassa tahtoi hän kulkea ensimmäisenä, mitä arvoon ja \nkunniaan tuli. Saatuaan tiedon Spartan tapahtumista alkoi hän heti \nsuunnitella valtavaa kostoretkeä Troiaan ja päätti itse ruveta tämän \nretken ylimmäksi johtajaksi, niin että kaikki Akhaian muut ruhtinaat \ntulisivat hänen päällikkyytensä alle.\n\nAgamemnon tiesi hyvästi, että moni ruhtinaista olisi vastenmielinen \nlähtemään mukaan, mutta hän tiesi myöskin, että heidän oli vaikea \nvetäytyä asiasta syrjään. Sillä jo niihin aikoihin, kun Menelaos sai \nHelenan puolisokseen, oli heiltä kaikilta saatu viekoitelluksi \nsellainen lupaus, että aina auttaisivat Menelaosta.\n\nAsia oli silloin käynyt seuraavalla tavalla. Maine Helenan \nerinomaisesta kauneudesta oli levinnyt niin laajalle, että useimmat \nAkhaian nuorista ruhtinaista olivat tulleet kosioretkelle hänen isänsä \nTyndareoksen luo Spartaan. Niitten joukossa oli Odysseus Ithakasta, \nAntilokhos Pyloksesta, Diomedes ja Sthenelos Argoksesta, Menelaos \nMykenestä, Aias ja Teukros Telamonin pojat Salamiksesta, Menestheus \nAtheenasta, Aias Oileuksen poika Lokriksesta, sekä Philoktetes, \nProtesilaos, Patroklos, Eurypylos, Eumelos, Makhaon, Podaleirios ja \nPolypoites Thessaliasta.\n\nHi ollut helppoa Tyndareokselle valita vävyä tällaisesta joukosta \neteviä miehiä. Hän joutui täydelliseen pulaan, sillä antaisipa hän \ntyttärensä kelle tahansa, saattoi hän olla varma siitä, että kaikki \nmuut tulisivat hänen vihamiehikseen. Mies parka oli niin ymmällä, ettei \ntiennyt mitä tehdä. Silloin tuli viekas Odysseus hänen luokseen, veti \nhänet syrjään ja sanoi:\n\n-- Minä näen, että olet joutunut tyttäresi Helenan vuoksi suureen \ntuskaan. Sinä pelkäät, että jokainen hyljätty kosija muuttuu sinulle \nvihamieheksi, ja siinä olet oikeassa. Arvaan, että otat kernaasti \nvastaan hyvän neuvon, joka auttaa sinua tästä pälkähästä. Minä tahdon \nsellaisen sinulle antaa, mutta ainoastaan sillä ehdolla, että teet \nminulle vastapalveluksen. Itse puolestani luovun Helenasta, mutta hänen \nsijastaan tahdon hänen orpanansa _Penelopeian_, veljesi _Ikarioksen_ \ntyttären. Hän ei tosin ole yhtä kaunis, vaan minulle hän luullakseni \nsoveltuu paremmin. Kuinka olet suoriutuva muista kosijoista, sen saat \nkyllä tietää, kunhan vaan rupeat puhemiehekseni veljesi Ikarioksen \nluona ja toimitat Penelopeian vaimokseni.\n\nTyndareos oli niin kovassa pulassa, että hän empimättä myöntyi. \nOdysseus jatkoi sitten:\n\n-- Nyt on sinun heti kutsuttava kokoon kaikki kosijat ja ilmoitettava \nheille, että Helena ottakoon miehen oman valintansa mukaan. Mutta sano \nheille samassa, että heidän on kaikkien ennen vaalia kalliilla valalla \nluvattava, että ovat tyytyväisiä kohtaloonsa ja että vastaisuudessa \nkaikin voimin tahtovat auttaa Helenaa ja hänen tulevaa miestänsä \nkaikkea vääryyttä vastaan, tulkoon se mistä päin tahansa.\n\nTyndareos havaitsi Odysseuksen neuvon viisaaksi ja menetteli sen \nmukaan. Hän kutsui kosijat erääseen pyhättöön korkean _Taygetos_ vuoren \njuurella, uhrasi heidän läsnäollessaan hevosen ja otti sitten heiltä \nvakaisella kädenlyönnillä valan, että he aina auttaisivat Helenaa ja \nhänen valitsemaansa miestä. Kun hevonen oli juhlallisesti haudattu, \ntuotiin Helena esille. Tyndareos ojensi hänelle seppeleen ja käski \nhänen sillä kaunistamaan sen kosijan pään, jonka mieluimmin ottaisi \nmiehekseen. Helena laski sen Menelaoksen vaaleakutriseen päähän ja tuli \nsiten hänen vaimokseen.\n\nNyt oli Agamemnonin ja Menelaoksen muistutettava entisiä kosijoita \nheidän lupauksestaan ja saatava heidät pitämään se. Siinä \ntarkoituksessa lähtivät he ensiksi Antilokhoksen luo, joka oli Pyloksen \nkuninkaan Nestorin poika. Viisas Nestor poikineen kuunteli kauhulla ja \ninholla kertomusta Helenan ryöstöstä, ja Nestor lausui:\n\n-- Tällainen konnantyö on niin musta, että meidän täytyy ponnistaa \nkaikki voimamme saadaksemme se kostetuksi. Thrasymedeen ja kaikkien \npoikaini täytyy lähteä Troiaan, eikä vaan Antilokhoksen yksin, ja niin \nvanha kuin olenkin, tahdon vielä itsekin yhtyä seuraan.\n\nAgamemnon ja Menelaos olivat iloissaan viisaan vanhuksen sanoista ja \npyysivät, että hän lähtisi mukaan kaupungista kaupunkiin hyvällä \npuhetaidollaan vaikuttamaan niihin, jotka ehkä olisivat vastenmielisiä \ntai arkoja. Siihen suostuikin Nestor ja heidän matkansa onnistui hyvin. \nKaikki kosijat olivat valmiit pitämään valansa, ja vieläpä moni muukin \nlupasi lähteä kostoretkelle Troiaan, niitten joukossa _Idomeneus_ ja \n_Meriones_ Kretasta, _Palamedes_ Euboiasta sekä kuuluisa tietäjä \n_Kalkhas_.\n\nErittäin tärkeänä piti Agamemnon saada Odysseuksen mukaan. Senvuoksi \npurjehti hän Palamedeksen kanssa Ithakaan, missä Odysseus nyt eleli \nPenelopeian kanssa onnellisena ja tyytyväisenä. Heille oli vast'ikään \nsyntynyt poika, jolle oli annettu nimeksi _Telemakhos_, ja joka oli \nvanhempainsa ilo ja riemu.\n\nOdysseus oli saanut etukäteen tiedon Agamemnonin ja Palamedeen tulosta, \neikä ollut tietämätön heidän asiastaan. Mutta hänellä ei ollut \nvähintäkään halua lähteä Helenan vuoksi sotaan, jossa hänen saattoi \nkäydä niin hullusti, ettei sinä ilmoisna ikänä enää näkisi vaimoaan \neikä poikaansa tai vanhaa isäänsä _Laertesta_. Sentähden mietti hän \nkeinon, jonka avulla voisi päästä lähtemästä.\n\nKun Agamemnon ja Palamedes olivat laskeneet Ithakaan ja saapuivat hänen \ntaloonsa, näkivät he hänen pellolla kyntämässä. Mutta hän käyttäytyi \ntyössään niinkuin vähämielinen, sillä auransa eteen oli hän valjastanut \nhärän ja hevosen, ja vakassa, josta hän kylvi siementä peltoon, ei \nollut viljaa, vaan suolaa. Vieraita hän ei ollut tuntevinaan, ja kun he \npuhuttelivat häntä, pyöritteli hän silmiään kuin hullu ja mutisi \npartaansa sekavia, hajanaisia sanoja. Agamemnon uskoikin todella, että \nmies oli menettänyt järkensä. Mutta Palamedes epäili asiaa, hiipi \nOdysseuksen asuntoon ja tempasi siellä Telemakhoksen hänen hoitajansa \nsylistä. Sitten juoksi hän pellolle ja laski avuttoman pojan juuri \nsiihen vakoon, jota pitkin Odysseus tulla porhalti hullunkurisella \nauraparillaan. Odysseus koetti yhä jatkaa juontansa, mutta kun hän \nhuomasi poikansa vaossa, seisautti hän yhdellä ainoalla nykäisyllä \nvetojuhdat, viskasi auran sivulle ja nosti varovasti poikansa ylös. \nSilloin päästivät Palamedes ja Agamemnon ilohuudon, sillä nyt oli \npäivän selvää, että Odysseuksen hullutus oli vaan pelkkää juonittelua. \nEikä hänellä enää ollutkaan mitään tekosyytä jäädä kotiin, vaan täytyi \nhänen suostua toisten pyyntöön. Mutta Palamedesta, joka oli ollut \nviekkaampi häntä itseään, ei hän sen koommin voinut koskaan sietää.\n\nToinen uros, joka Agamemnonin välttämättä täytyi saada mukaan, oli \nnuori _Akhilleus_. Hän oli Thetiksen ja Peleuksen poika; ja vaikka \nhänen äitinsä kuuluikin kuolemattomiin jumaliin, oli poika sentään \nsyntynyt isänsä mukaan kuolevaiseksi, koska isä oli vaan tavallinen \nihminen. Se suretti Thetistä, sillä hän rakasti suuresti poikaansa, ja \nniin päätti hän polttaa pojasta pois kaiken katoavaisen, joka sillä oli \nisän perintönä. Senvuoksi poltti hän nuorta Akhilleusta joka yö \nihmeellisellä, puhdistavalla tulella, ja päivin voiteli hänen ihonsa \njumalallisella ambrosialla. Mutta eräänä yönä yllätti hänen miehensä \nhänet, juuri kun hän piteli poikaa tulella. Kun Peleus näki lapsen \npotkivan liekeissä, päästi hän parkasevan hätähuudon. Sillä\nhetkellä tuli salaisuus ilmi, puhdistava voima tulesta katosi, ja \nThetiksen täytyi jättää aikeensa kesken. Lohduttomana laski hän\npojan maahan, viittasi kädellään jäähyvästiksi ja katosi Nereuksen \nkosteaan valtakuntaan. Kokonaan kuolemattomaksi ei hän ollut\nennättänyt poikaansa saada, mutta oli sentään tulen avulla saanut \nhaavoittamattomaksi koko hänen muun ruumiinsa paitse toista kantapäätä, \njosta hän poikaa tulella käännellessään oli pitänyt kädellään kiinni.\n\nPeleus nosti Akhilleuksen maasta ja vei äitinsä isän, kentauri \nKheironin luo. Hänestä tuli pojan kasvattaja ja opettaja. Äidin rintaa \nei Akhilleus saanut imeä, mutta sen sijasta elätti Kheiron häntä \nkarhujen ytimillä ja jalopeurain maksalla, niin että hänestä tulikin \nväkevä kuin karhu ja rohkea kuin jalopeura. Kheironilta oppi hän myös \ntaidon parantaa haavoja ja soittaa lyyraa.\n\nErittäin taitavaksi kehittyi Akhilleus pikajuoksussa ja sentähden \nkutsuttiinkin häntä nopeajalkaiseksi. Kheironin ohella hoiti häntä \nmyöskin Peleuksen ystävä _Phoinix_; tämä opasti häntä sotataidossa ja \nkaunopuheisuudessa. Leikkitoverina oli hänellä _Patroklos_, jonka isä \n_Menoitios_ oli hänkin Peleuksen ystäviä.\n\nJumalatar Thetis ei lakannut koskaan ajattelemasta poikaansa eikä \ntutkimasta hänen tulevaisuuttaan. Kerrankin meni hän ennustustaitoisen \nisänsä Nereuksen luo ja kyseli häneltä Akhilleuksen kohtaloja. Nereus \nvastasi, että Akhilleus joko eläisi vanhaksi huomaamattomana ja ilman \nmainetta, tai kuolisi varhain, mutta silloin täyttäisi koko maailman \nmaineellaan. Silloin kohosi Thetis merestä, hiipi puolisonsa palatsiin \nja kertoi ennustuksen pojalleen. Akhilleus valitsi empimättä \nmainehikkaan elämän ja varhaisen kuoleman. Mutta Thetis olisi ennemmin \nsuonut hänelle pitkän, vaikkakin hiljaisen ja unhotetun elämän, ja \nsenvuoksi päätti hän niinkauvan kuin mahdollista piiloitella häntä \nvaaroista ja taisteluista. Siinä tarkoituksessa puki hän Akhilleuksen \nnaisen vaatteihin ja kuljetti hänet salaa ystävänsä _Lykomedeen_ luo \n_Skyroksen_ saarelle. Siellä kasvatettiin häntä Lykomedeen tyttärien \nseurassa vaimoväen toimiin. Vanhin kuninkaan tyttäristä oli _Deidamia_, \nja vihdoin naitti Lykomedes hänet Akhilleukselle. He saivat pojan, \njonka nimi oli _Neoptolemos_.\n\nHelenan kosijoista ja valansa antaneista sankareista oli myös Patroklos \nollut yksi. Nestor ja Odysseus lähtivät sentähden myrmidonien maahan \nkutsumaan häntäkin Troian retkelle, ja hän oli heti aulis suostumaan. \nMutta hänen kasvinveljeään Akhilleusta eivät he nähneet missään. Siksi \nkääntyivät he Kalkhaan puoleen, ja tietäjätaidollaan sai tämä vihdoin \nkeksityksi, että Thetis oli piiloittanut poikansa Skyroksen saarelle. \nOdysseus otti etsiäkseen hänet. Hän valitsi seuralaisikseen urhean \nDiomedeen ja torvenpuhaltaja _Agyrteen_, kaikki kolme pukeutuivat \nkauppamiehiksi, varustivat laivan ja purjehtivat tavaroineen \nSkyrokseen. Siellä menivät he palatsiin ja kehuivat myövänsä komeita \nkankaita sekä koristetavaraa, joita halusivat näyttää kuninkaan \ntyttärille. Nämä kokoontuivat kauppamiesten ympärille ja tarkastivat \nuteliaina heidän kalliita tavaroitaan. Muun tavaran joukkoon oli \nOdysseus kätkenyt keihään ja kilven. Juuri kun ihastus oli ylimmillään, \nantoi Odysseus salaa merkin Agyrteelle, ja äkkiä kuului naurun ja ilon \nkeskeltä räikeän sotatorven terävä puhallus. Silmänräpäyksessä \nvaikenivat kaikki, ja samassa tuokiossa juoksivat tytöt parkuen pakoon \nkaikille suunnille niinkuin säikytetyt kyyhkyset. Mutta Akhilleus \nkoppasi tietämättään käteensä keihään ja kilven, valmiina käymään \nhyökkäävää vihollista vastaan. Odysseus riensi esiin ja sanoi:\n\n-- Oletpa ilmaissut itsesi, Peleuksen poika. Heitä pois joutava \nvalepukusi, ja ota sotisopa, joka paremmin soveltuu urholle! Nyt \nseuraat meitä Troiaan; sieltä olet voittava kuolemattoman maineen.\n\nAkhilleusta ei tarvinnut kehoittaa kahta kertaa. Hän pukeutui \nsotilaaksi, heitti hyvästit Deidamialle ja Neoptolemokselle ja palasi \nisänsä luo varustautumaan retkelle. Jonkun ajan kuluttua tulivat Nestor \nja Odysseus noutamaan häntä. Peleus antoi hänelle seuralaiseksi ja \nneuvonantajaksi vanhan Phoinixin sekä lahjoitti hänelle kaikki ne \nkalleudet, jotka itse oli saanut häälahjakseen: komean sotapuvun, \nkuolemattomat hevoset ja ihmeellisen peitsen.\n\n\n\n\n5. ENSIMMÄINEN RETKI TROIAAN.\n\n\nKaiken aikaa oli Agamemnon osoittanut erinomaista intoa päästäkseen \ntämän suuren yrityksen ylimmäksi johtajaksi. Hän kulki ympäri kuninkaan \nluota toisen luo, ja jokaiselle riitti häneltä lämpimiä kättenlyöntejä \nja ystävällisiä sanoja. Kotona loistavassa Mykenessä olivat hänen \novensa kaikille avoinna, eikä niin halpaa vierasta tullut, ettei häntä \nolisi runsaasti kestitty.\n\nTämän mielittelevyytensä vuoksi alettiin hänestä lopulta pitää siihen \nmäärään, että ruhtinaat yksimielisesti valitsivat hänet ylipäälliköksi.\n\nVarustautuminen vei pitkän ajan, ja kului useita vuosia, ennenkun \nAgamemnon voi antaa käskyn, että kaikki osanottajat määrättyyn aikaan \nsaapuisivat hänen luokseen _Auliiseen_, joka oli pieni satamakaupunki \nAkhaian manterella, vastapäätä _Euboian_ saarta. Sinne saapuivat sitten \nruhtinaat laivoineen, muutamat useammilla, toiset harvemmilla, kukin \nvarallisuutensa mukaan.\n\nKun kaikki olivat tulleet paikalle, kokoontui koko sotajoukko rannalle \nanomaan yhteisellä uhrilla Zeukselta onnea ja vahvistamaan itseään \nuhri-aterialla matkaa varten. Kokonaisia härkälaumoja eli \"hekatombeja\" \ntuotiin siinä esiin ja teurastettiin uhreiksi. [_Hekatombl_, \nalkuperäisin = uhri, jossa uhrattiin sata nautaa, myöhemmin yleensä = \nsuuri uhri.]\n\nJa ne uhrattiin jumalille pyhällä alttarilla tuuhean vaahteran \nsuojassa, jonka juurien alta kumpusi esiin mitä kirkkahin lähde. Mutta \nkatso, silloin sattui ihmeellinen enne: kauhea lohikäärme, \npunaisenkirjava selästään, nousi jumalan lähettämänä alttarilta ja \nkiemurteli ylös vaahteraan, jonka ylimmällä oksalla lehtien suojassa \noli varpusen pesä. Pesässä lepäsi kahdeksan vastahaudottua poikaa, emä \nyhdeksäntenä. Kaikki kahdeksan poikaa nielasi lohikäärme ahnaaseen \nkitaansa, ja ne vikisivät surkeasti. Emä lentää räpytteli valittavalla \näänellä poikastensa ympärillä, mutta nieltyään ensin kaikki poikaset, \ntempasi lohikäärme hänetkin suuhunsa. Ja nyt teki sama jumala, joka \nlohikäärmeen oli lähettänyt, uuden ihmeen: Zeus muutti sen \nsilmänräpäyksessä kiveksi. Kaikki olivat äärettömästi hämmästyksissään \ntästä näystä, joka pyhää uhria toimitettaissa oli sattunut. Mutta \nennustushenkensä vaikutuksesta julisti Kalkhas: Miksi seisotte niin \näänettöminä, runsastukkaiset akhaialaiset? [Runsastukkaisiksi kutsuu \nHomeros akhaialaisia siitä syystä, että heillä oli hiuksia yli koko \npään, kun sitävastoin jotkut muut kansat ajelivat päänsä edestä \npaljaaksi, ettei vihollinen käsikähmässä olisi voinut tarttua tukkaan \nkiinni.] Kaikkiviisas Zeus on tällä enteellä näyttänyt meille, että me \nlopultakin tulemme niittämään kunniaa, vaikka meiltä kuluu siihen \npaljon aikaa. Sillä niinkuin lohikäärme nieli kahdeksan varpusen poikaa \nja emän yhdeksänneksi, niin saamme mekin taistella Ilionin edustalla \nyhdeksän vuotta ja vasta kymmenentenä joutuu se mahtava kaupunki \nkäsiimme.\n\nEi ollut ilosanoma ruhtinaille sellainen tieto, että vasta \nkymmenvuotisen sodan jälkeen saisivat valtaansa Troian. Mutta olihan \nusein havaittu tietäjäin ennustukset turhiksi, eikä Kalkhaan sanoille \nsiis annettu aivan painavaa merkitystä. Moisien valmistuksien jälkeen \nolisi ollut suuri häpeäkin luopua yrityksestä. He heittivät siis \nennustukset mielestään ja lähtivät matkalle.\n\nOnnellisesti saapuivatkin he Vähän Aasian puolelle. Mutta tuntematta \nväylää Troiaan, antoivatkin he tuulen painaa laivastonsa _Mysian_ \nrannalle ja ankkuroivat siihen. Pitkin rantaa näkivät he asestettuja \nvartijoita, jotka huusivat, ettei kukaan muukalainen saanut astua \nmaihin ilman kuningas Telephoksen lupaa. Mutta akhaialaiset eivät \nvälittäneet heidän huudoistaan. Akhilleus ja Protesilaos juoksivat \nlaivoista rannalle, ja heitä seurasi Patroklos, Diomedes, Palamedes \nsekä Aias Telamonin poika. Useimmat vartijoista hakattiin maahan, ja \nainoastaan aniharvoja pääsi pakoon kuningas Telephoksen luo. Tämä \nkeräsi kiireimmän kautta sotajoukon, riensi rantamaahan ja hyökkäsi \nakhaialaisten kimppuun sellaisella kiivaudella, että heidän täytyi \nperääntyä. Siinä kulkivat Akhilleus ja Patroklos viimeisinä, ja \nsaattaakseen mysialaisten joukon epäjärjestykseen, viekoittelivat he \nsen peräytyessään erääseen viinitarhaan. Kun Telephoksen piti rientää \neteenpäin viiniköynnösten läpi, sattui hän lankeamaan. Sitä hetkeä \nkäytti Akhilleus hyväkseen, ja juuri kun Telephoksen piti nousta maasta \nylös, tapasi Akhilleuksen peitsi hänen vasempaan lonkkaansa. \nMysialaiset seisattuivat pelastaakseen kuninkaansa, Akhilleus tempasi \npeitsensä ja meni menojaan, ja niin pelastuivat akhaialaiset miten \nkuten laivoihinsa. Mutta heti sen jälkeen puhkesi raju itäinen myrsky, \njoka ajoi heidän laivastonsa takaisin Euroopan puolelle ja hajoitti \nheidät minkä minnekin. Akhilleuksen onnistui päästä Skyrokseen, ja \nsinne hän jäi joksikuksi ajaksi puolisonsa ja appensa luo. Toisetkin \nruhtinaat pelastuivat sentään, mutta paljon laivoja ja miehiä oli \nheiltä mennyt hukkaan, ja kauvan kesti taas, ennenkun he voivat tehdä \nuutta koetusta.\n\nKuningas Telephos oli kuitenkin kärsinyt kaikista pahimmin. Hän joutui \nAkhilleuksen antamasta haavasta tautivuoteelle. Lääkkeet eivät \nauttaneet ja hän kärsi sietämättömiä tuskia. Epätoivoisena lähetti hän \nvihdoin miehiä kallisarvoiset lahjat mukana _Delphoin_ kuuluisaan \noraakeliin [oraakeli: ennustus, ennustuspaikka, Delphoissa oli \nApollonin pyhäkkö, jossa ennustuksia antoi Pythia niminen papitar], \nkysymään jumala Apollonilta, voisiko hän milloinkaan tulla terveeksi. \nSilloin antoi Pythia seuraavan vastauksen: _Se sama, joka haavan on \nantanut, on myös parantava sen_.\n\nKun Telephos oli saanut tällaisen tervehdyksen, nousi hän \ntautivuoteeltaan, kannatutti itsensä laivaan ja purjehti Kreikanmaalle. \nSinne saavuttuaan kuuli hän, että akhaialaiset ruhtinaat olivat koossa \nAgamemnonin luona Mykenessä neuvoittelemassa uudesta sotaretkestä. \nTelephos pukeutui ryysyiseksi kerjäläiseksi, reppu olalla, vesileili \nvyöllä, ja hoiperteli sauva kädessä suurella tuskalla Agamemnonin \npääkaupunkiin. Hän tiesi joutuvansa hengen vaaraan, jos hänet \ntunnettaisiin. Päästyään palatsiin meni hän suoraan kehdon luo, jossa \nAgamemnonin ainoa poika, pieni Orestes nukkui, otti lapsen syliinsä ja \nriensi perhealttarin ääreen. Sellaista turvan etsimisen tapaa \nakhaialaiset pitivät erittäin pyhänä eikä kukaan oikeamielinen mies \nsitä hylännyt. Agamemnon hyökkäsi suuttuneena esiin, mutta \nKlytaimnestra juoksi heidän väliinsä, sillä hän pelkäsi, että \nkerjäläinen voisi tappaa heidän lapsensa, jos hänelle tehtäisiin pahaa. \nSenvuoksi täytyi Agamemnonin luvata Telephokselle täysi rauha ja \nturvallisuus.\n\nNyt ilmoitti vieras nimensä ja asiansa ja pyysi Akhilleusta parantamaan \nhaavaa. Jos hänelle se hyvä tehtäisiin, sanoi hän, niin näyttäisi hän \nAkhaiaIaisille oikean tien Troiaan, ettei heidän toista kertaa \ntarvitsisi tehdä turhaa matkaa. Akhilleus tarkasti haavaa, mutta \nselitti, että se oli aivan liian vaikea hänen taidollaan parantaa, \netteikä sitä voinutkaan parantaa muuten kuin ihmeen kautta. Kauvan \nseisoivat kaikki neuvottomina, mutta vihdoin sanoi Odysseus:\n\n-- Apollonin vastauksella on toinen tarkoitus, kuin mitä me aluksi \nolemme luulleet. Sillä, joka haavan on antanut, ei jumala varmaankaan \ntarkoita Akhilleusta itseään, vaan hänen peistänsä. Sen tässä myös \npitää auttaa, eikä miehen yksinään. Vuolkaamme siitä hiukan lastuja \nhaavaan, niin saamme nähdä, eikö jumala tule meille avuksi parantavalla \nvoimallaan.\n\nNiin tehtiin. Peleidi nouti peitsensä ja vuoli siitä veitsellä lastuja. \nJa silloin nähtiin ihme -- sitä mukaa kuin lastut putosivat haavaan, \nalkoi se silmin nähden parantua, ja muutaman tunnin kuluttua oli \noraakelin ennustus täytetty: sama, joka oli haavan antanutkin, oli myös \nparantanut sen. Telephos kiitti sekä Akhilleusta että Odysseusta avun \nsaannista. Palkkioksi antoi hän akhaialaisille tarkkoja tietoja Troian \nasemasta ja kulkuväylästä sinne sekä neuvoi heitä pyrkimään maihin \nSkamandros joen suulla, koska se oli ainoa kelvollinen satamapaikka. \nTerveenä ja iloisena palasi hän sitten omalle maalleen.\n\n\n\n\n6. TOINEN RETKI TROIAAN.\n\n\nKun talvi myrskyineen oli mennyt, kokoontuivat ruhtinaat taas \nAuliiseen. Ensimmäisenä saapui Agamemnon, ja odotellessaan toisia, \nvietti hän aikaansa metsästyksellä. Eräällä sellaisella retkellään \njoutui hän _Artemiin_ uhrilehtoon. Siellä sattui hän näkemään \njumalattarelle pyhitetyn emähirven. Innostuneena kohotti hän jousensa \nja ampui, nuoli suhahti, ja kaunis eläin virui verissään ruohikossa. \nKerskaten huusi silloin Agamemnon:\n\n-- Katsokaapa, kuinka onni seuraa miestä! Ei itse Artemiskaan olisi \nosannut paremmin kuin minä.\n\nMutta rangaistus hänen uhkamielisyydestään oli lähellä. Juuri kun \nkaikki olivat koossa ja toista tuhatta laivaa oli sullottuna kylki \nkyljessä ahtaaseen lahteen, valmiina nostamaan purjeensa, tyynnytti \nArtemis meren. Agamemnonin täytyi jättää lähtö seuraavaan päivään, vaan \nkun huomisaamu koitti, oli tyven sama kuin eilenkin. Joka ilta toivoi \nhän, että aamulla nousisi tuuli, mutta päivän valjetessa läikkyi meri \nrasvatyynenä, eikä ainoakaan purje hulmahtanut. Aluksi koettivat urhot \nkuluttaa aikaa parhaansa mukaan kaikellaisilla kisoilla, mutta vihdoin \nrupesi toimettomuus käymään heille tuskalliseksi. Sellainen tyven oli \nvarmaan jumalain kostoa, arvelivat he. Kova-äänisinä kokoontuivat he \nKalkhaan ympärille ja vaativat häneltä tietoa, kuka oli syyllinen. Kun \ntietäjä ei päässyt heiltä rauhaan, sanoi hän vihdoin:\n\n-- Luulonne on oikea. Tämän tyynen sään on toimittanut Artemis kostoksi \nsiitä ylimielisyydestä, jolla Agamemnon kohteli häntä. Mutta jos \nAgamemnon sitä pyhää hirveä vastaan, jonka nuolellaan kaatoi, uhraa \nArtemiille tyttärensä _Iphigeneian_, on jumalatar lepytetty ja antaa \nmeille heti myötäisen tuulen. Ellei näin tehdä, emme ikinä pääse \nTroiaan.\n\nKun Agamemnon kuuli tämän, antoi hän akhaialaisten yhteisen airueen \n_Talthybioksen_ korkealla äänellä julistaa, että koko sotajoukko sai \nhajaantua, sillä hän ei aikonut koskaan uhrata tytärtään. Sitten \nsulkeutui hän telttiinsä eikä päästänyt ketään puheilleen.\n\nMutta kun Talthybios oli asian julistanut, puhkesi leirissä kapina. \nSoturit ympäröivät Agamemnonin teltin ja vaativat hurjasti huutaen \nhäntä myöntymään; koska hän oli ollut niin innokas pyrkimään heidän \nylipäällikökseen, oli hän myös velvollinen pitämään huolta heidän \nyhteisestä asiastaan, sanoivat kaikki. Agamemnon säikähtyi heidän \nuhkauksiaan ja pelkäsi, että he surmaisivat hänet paikalla tai \nseuraisivat häntä Mykeneen, jos hän pakenisi sinne. Senvuoksi pani hän \nviestin kuningatar Klytaimnestralle, että Iphigeneia heti \nlähetettäisiin Auliiseen, koska hän muka ennen laivaston lähtöä tahtoi \nantaa hänet avioksi Akhilleukselle.\n\nMoinen tieto sai Klytaimnestran suuresti hämmästymään, sillä ei hän \nkoskaan ollut kuullut hiiskaustakaan sellaisesta avioliitosta. \nKuitenkin riensi hän aarrevarastoon ja valikoi kaikellaisia kalliita \nesineitä, jotka hänen mielestään soveltuivat myötäjäisiksi. Palvelijain \nkäski hän kantaa kaikki vaunuihin ja valjastaa eteen nopeimmat varsat. \nEi hän kuitenkaan tahtonut erota tyttärestään, vaan lähti samaan \nmatkaan ja ottipa vielä mukaan poikansakin, pienen Oresteen, joka \nmatkalla makasi hänen helmassaan ja nukkui.\n\nSaavuttuaan Auliiseen ja saatuaan kuulla, että hänen tyttärensä olikin \nuhrattava, riensi hän heti Agamemnonin luo ja rukoili tätä luopumaan \nsellaisesta petomaisesta aikeesta. Mutta Agamemnon ei vastannut \nsanaakaan. Silloin rukoili Iphigeneia itse henkensä puolesta, lausuen:\n\n-- Oi isä, jos olisin Orpheus [tarun mukaan muinaisajan laulaja, joka \nlaulullaan lumosi metsän pedot ja sai puut ja kalliot seuraamaan \njälessään] ja voisin lauluni taikavoimalla liikuttaa vuoret ja \nhellyttää sydämmet, niin sitä taitoani varmaan nyt koettelisin. Mutta \neihän minulla ole muuta voimaa kuin kyyneleeni. En laske jalkoihisi \noliivipuun oksaa, niinkuin tapa vaatisi -- en, vaan lasken oman itseni. \nElä murra omaa nuorta umppuasi! Kuinka synkkää onkaan manalan maa \nkirkkaan päivän rinnalla! Olen ensimmäinen, jonka suusta olet kuullut \nisän nimen, olen ensimmäinen, jota sinä kutsuit lapseksesi. Sano, \nmuistatko vielä päiviä menneitä, kun minä istuin leikkien polvellasi ja \nme suutelimme toinen toistamme? Silloin sanoit sinä: saanko koskaan, \nlapseni, katsella sinua kokoistavana ja terveenä ja onnellisena \nonnellisen puolison talossa? Painautuen tätä samaa poskea vastaan, jota \nnyt kädelläni hyväilen, vastasin minä sinulle: saanenko milloinkaan \nomassa kodissani ottaa hellästi vastaan isäni ja kiitollisuudella \npalkita harmaalle vanhukselle kaiken sen hoivan, jota hän minulle \nlapsuudessani antoi? Niin me keskustelimme. Minä puolestani muistan sen \nniin hyvästi. Mutta sinä olet unohtanut sen, ja tahdot nyt minun \nkuolemaani.\n\nMutta Agamemnon ei rohjennut säästää häntä. Silloin painoi Iphigeneia \npäänsä alas ja lähti nöyränä kuolemaansa kohti. Kaikki oli kunnossa. \nTuli paloi alttarilla. Juhlapukuiset tytöt kaunistivat immen nauhoilla \nja seppeleillä. Isä seisoi selin sivummalla, peittäen kasvojaan \nvaipallaan. Lähinnä oli Kalkhas, puettuna komeaan pappispukuun, kädessä \npitkä välähtelevä uhriveitsi. Tavan mukaan leikkasi hän ensin immen \nkeltakiharaiselta otsalta hiussuortuvan ja viskasi sen tuleen. Sitten \nkohotti hän taas veitsensä ja suuntasi sen kohti Iphigeneian \npaljastettua kaulaa. Mutta katso -- samassa laski usvainen pilvi hänen \nsilmäinsä eteen, ja kun se oli jälleen haihtunut, näki hän alttarilla \nverisen, vavahtelevan hirven. Viimeisessä hetkessä oli Artemiin käynyt \nsääliksi uhriksi altista Iphigeneiaa, hän oli temmannut hänet pois ja \nkuljettanut _Tauriiseen_, papittareksi omaan temppeliinsä. Mutta siitä \nei tiennyt mitään kukaan muu, paitse hän itse ja pelastettu neito, \nAkhaialaiset näkivät vaan, että uhri oli täytetty ja että uhrattava \npaloi alttarin liekeissä. Kun viimeinen kipinä alttarilla oli sammunut, \nkuulivat he puitten latvoista huminan, ja kun katsoivat merelle, \nnäkivät he laivansa kiikkuvan aaltoilevassa lahdessa. Jumalatar oli \nsiis lepytetty, tyven oli loppunut. Riemuhuudoin riensivät kaikki \ntelttoihinsa, käärivät ne kokoon ja veivät laivoihin. Ja raittiin \ntuulen työntämänä lähti koko laivasto ikävöityä Troiaa kohti.\n\nMatka kävi nopeasti, sillä koko ajan oli heillä etelätuuli. Kun \nkreikkalaiset saapuivat _Lemnos_ saaren kohdalle, täytyi heidän sentään \npoiketa siihen ottamaan juomavettä. Useat ruhtinaista nousivat saareen, \nniitten joukossa myös Philoktetes. Hän oli maankuulu jousi-ampuja ja \noli hänellä mukanaan ne myrkytetyt nuolet, jotka oli saanut sankari \n_Herakleelta_. Kävellessään ympäri saarta, tapasi hän vanhan, jumalatar \nAthenelle pyhitetyn alttariraunion. Silloin ehdoitti hän, että \ntoimitettaisiin siinä uhri, Ja niin tehtiinkin. Mutta kun Philoktetes \nlähestyi uhritulta, pujahti esiin kyykäärme ja pisti häntä oikeaan \nsääreen sekä lymysi sitten vikkelästi kiemurrellen alttarin raunioon. \nPisto oli niin ankara, että Philoktetes vaipui tajuttomana maahan, \nPalamedes, Akhilleus ja Diomedes riensivät apuun, kantoivat hänet \nlaivaan ja sitoivat haavan. Mutta haava ärtyi vaan ja ajettui sekä \ntuotti niin ankaria tuskia, että Philoktetes ei voinut olla ääneensä \nvalittamatta.\n\nLemnoksesta otti laivasto suunnan suoraan itään ja tuli _Tenedoksen_ \nsaareen, heti ulkopuolella troialaisen valtakunnan rantaa. Siinä laski \nAgamemnon laivaston ankkuriin sekä kutsui etevimmät ruhtinaista\njuhla-aterialle ja sotaneuvotteluun. Ensimmäiset paitse Menelaosta, \njotka kutsuttiin saapuville, olivat Nestor ja Idomeneus; heidän \njälestään seurasivat molemmat Aias-sankarit sekä Diomedes ja Odysseus, \nja vihdoin ne, jotka olivat arvossa alemmat. Nuorta Akhilleusta ei \nkatsottu etevimpien arvoiseksi. Hän suuttui kovasti sellaisesta \nloukkauksesta ja käski myrmidonejaan panemaan laivansa kuntoon ja \nlähtemään kotiin. Odysseus riensi hätiin ja koetti saada häntä jäämään. \nTurhaa oli kuitenkin Odysseuksen puhe, kunnes hänen täytyi kuvitella \nAkhilleukselle, että suurempi häpeä tulisi siitä, jos hän nyt palaisi \ntakaisin, koska kaikki silloin sanoisivat, että hän pelkäsi, kun näki \nTroian linnoituksen, eikä rohjennut antautua taisteluun mahtavan \nHektorin kanssa. Sitä ei Akhilleus kestänyt. Hän nieli kiukkunsa ja \npäätti jäädä.\n\nTyytyväisenä palasi Odysseus ruhtinaitten neuvotteluun. Siinä \nkäyttäytyi Agamemnon ystävineen hyvin ylimielisesti. He söivät ja \njoivat suunnattomasti ja kerskasivat, että jokainen heistä vastaa \nhyvästi sataa troialaista, vieläpä kahtakin sataa, jos niin tarvitaan. \nParhaan mehkansa aikana kuulivat he käärmeen pureman Philokteteksen \npäästävän surkeita valitushuutoja. Agamemnon tuli tuskaiseksi ja alkoi \npelätä, että sotilaat menettäisivät kaiken miehuutensa, jos he yhtenään \nkuulisivat sellaista valitusta. Sentähden kutsui hän luokseen \nMenelaoksen ja Odysseuksen tuumailemaan mitä haavoitetulle oli tehtävä. \nSilloin päätettiin kuljettaa hänet huomaamattaan takaisin Lemnoksen \nsaareen ja jättää sinne. Odysseus otti täyttääkseen tämän tehtävän. Hän \nodotti kunnes Philoktetes tuiki uupuneena vihdoin raukeni uneen. \nSilloin siirsi hän hänet pienempään alukseen ja pani mukaan vaatteita \nja aseita sekä ruokavaroja muutamiksi päiviksi. Sitten soudettiin \nLemnokseen ja siellä antoi Odysseus miestensä kantaa Philokteteksen \nerääseen kallioluolaan lähellä rantaa. Nukkuvan viereen jätettiin \nvaatteet, aseet ja ruokavarat. Kun kaikki oli tehty, riensi Odysseus \nalukseensa takaisin, nosti purjeen ja palasi muun laivaston luo.\n\nPian sen jälkeen suuntasi tämä Hellespontokseen ja lähestyi \ntroialaisten rantaa.\n\n\n\n\n7. SOTA PUHKEAA.\n\n\nAkhaialaisten laivaston tulo tiedettiin jo Troiassa ennenkun se oli \nehtinyt Hellespontokseen. Kun se oli purjehtinut esiin Tenedoksen \ntakaa, olivat rantakunnailla karjojaan syöttävät paimenet huomanneet \nsen ja juosseet heti ilmoittamaan asiasta Hektorille. Kun akhaialaiset \npääsivät ohi _Sigeionin_ niemen ja heille aukeni näköala Ilionin \nkentälle ja Troiaan, näkivät he, että kaupungin portit avattiin ja \nniistä marssi troialaisten sotajoukkoja järjestyneissä riveissä ulos. \nNe hajaantuivat nopeasti kentälle ja asettuivat sopiviin kohtiin pitkin \nrantaa, valmiina nujertamaan jousillaan ja peitsillään maahan heti \nensimmäisen miehen, joka yrittäisi astua heidän rannikolleen.\n\nAkhaialaiset soutivat laivansa niin lähelle kuin mahdollista, mutta \nnähdessään troialaiset valmiina vastarintaan, epäröivät he hetkisen. \nSillä helppoa oli huomata, että ensimmäinen mies, joka hyppäisi maihin, \nolisi kuoleman oma. Niitten joukossa, jotka olivat etummaisissa \nlaivoissa, seisoi Protesilaos. Hänellä ei ollut pienintäkään halua \nkuolla, sillä hän oli vielä aivan nuori ja oli juuri ennen Troiaan \nlähtöään nainut ihanan _Laodameian_, joka nyt istui kotilinnassa \nepätoivoisena hänen vaaranalaisesta kohtalostaan. Mutta kun Protesilaos \nnäki kaikkien tovereittensa seisovan neuvottomina ympärillään, pisti \nhänen päähänsä, että yhdenhän siinä on tehtävä alku, vaikkapa henkikin \nmenköön toisten puolesta. Hän heilautti päättäväisenä miekkaansa \nkorkealla ja hyökkäsi alas laivan keulasta. Samassa suhahti keihäs \nHektorin jäntevästä kädestä ja lävisti hänet. Mutta innostuneina \nProtesilaoksen esimerkistä ryntäsivät muutkin Akhaialaiset maalle ja \nkävivät sellaisella voimalla troialaisia vastaan, että näitten täytyi \nlyhyen taistelun jälkeen vetäytyä lähemmäksi kaupunkia.\n\nNyt pitivät akhaialaiset ruhtinaat sotaneuvoittelun. He päättivät, \nettei vielä ryhdyttäisi rynnäkköön, vaan lähetettäisiin ensin \nkaupunkiin airueet pyytämään sovinnolla takaisin Helenaa ja Menelaoksen \naarteita. Airueiksi valittiin Menelaos itse sekä Odysseus.\n\nMenelaos ja Odysseus menivät lähimmälle kaupunginportille, jota \nkutsuttiin _skaialaiseksi_, ja pyysivät, että Priamos valallaan \nvakuuttaisi heille loukkaamattomuuden ja ottaisi heidät vastaan rauhan \nneuvottelijoina. Tämä kaikki täytettiin, portit avattiin ja he pääsivät \nkaupunkiin, jossa heille annettiin asunto vanhan viisaan _Antenorin_ \nluona. Hän oli yksi suku-ylimyksistä, neuvoston jäsen sekä kuninkaan \nlanko; hänen puolisonsa _Theano_ oli Hekaben sisar. Antenor itse kuului \nniihin troialaisiin, jotka alusta pitäen olisivat tahtoneet luovuttaa \ntakaisin sekä Helenan että ryöstetyt aarteet. Hän ottikin Menelaoksen \nja Odysseuksen vastaan niinkuin kestivieraat ainakin. Seuraavana \npäivänä vei hän heidät neuvoittelukokoukseen, ja siellä saivat he \nesittää asiansa Priamokselle ja hänen pojilleen. Suurella \ntarkkaavaisuudella katselivat heitä siinä troialaiset, ja nähtiin, että \nhe olivat sekä vartaloltaan että luonteeltaan melkein toistensa \nvastakohtia.\n\nSillä kun he siinä seisoivat loistavan troialaisjoukon keskellä, näytti \nMenelaos hartiakkaammalta kuin toverinsa. Mutta heti kun he istahtivat, \nsilloin oli Odysseus kaikkien silmissä vallitsevamman näköinen. Ja kun \nhe alkoivat puhua ja neuvoitella, lausui ruhtinas Menelaos ajatuksensa \nlyhyesti mutta voimakkaasti, vältellen turhia sanoja ja puheen \nulkonaista komeutta, vaikka olikin nuorempi ijältään kuin Odysseus. \nVaan kun älykäs Odysseus nousi puhumaan, seisoi hän aluksi katse maahan \nluotuna ja ruhtinassauvaansa nojaten, niinkuin arka ja kokematon. Mutta \nsitten kun hän kerran oli päästänyt sointuvan äänensä kuuluviin, \nryöppysi sanojen tulva voimakkaana niinkuin talvinen lumimyrsky.\n\nKaunopuheisin sanoin osoitti Odysseus, kuinka mieletöntä olisi, jos \nkaksi niin suurta ja voimakasta kansaa kuin akhaialaiset ja troialaiset \nkävisivät sotaa keskenään yhden ainoan kevytmielisen nuorukaisen \ntähden.\n\nAntenor piti Odysseuksen puolta ja häneen yhtyivät useat\nsuku-ylimyksistä. Helena itse kaipasi laillisen puolisonsa luo \ntakaisin, ja vanha Priamoskin alkoi kallistua samaan suuntaan. Mutta \nParis pani tiukasti vastaan jokaista myönnytystä ja samoin Deiphobos ja \nAineias, jotka olivat olleet mukana ryöstöretkellä Spartaan. Hektor, \njoka itse asiassa oikeastaan oli Troian hallitsija, olisi myöskin \nmieluimmin luovuttanut Helenan aarteineen. Mutta koska Paris oli hänen \nveljensä, ei hän tahtonut häntäkään liian jyrkästi vastustaa. Hän \nehdoitti siis, että Menelaokselle annettaisiin ryöstetyistä aarteistaan \ntäysi korvaus, mutta että hänelle Helenan sijasta tarjottaisiin \njotakuta Priamoksen tyttäristä sekä täydet kuninkaalliset myötäjäiset. \nHän saisi oman valintansa mukaan ottaa joko viisaan Kassandran tai \nnuoren kukoistavan Polyxenan. Mutta Menelaos vastasi ylenkatseella:\n\n-- Enpä totisesti olisi päässyt pitkälle, jos minun nyt täytyisi valita \nvaimo pahimpien vihamiesteni joukosta. Pitäkää te rosvot ja raakalaiset \nitse tyttärenne, mutta antakaa minulle nuoruuteni morsian takaisin!\n\nSilloin syöksyi Paris ystävineen Menelaoksen ja Odysseuksen\npäälle. Mutta Hektor astui airueitten turvaksi ja saattoi heidät \nloukkaamattomina kaupungin portista ulos. Vihasta raivoavina riensivät \nhe rantaan ja kertoivat Agamemnonille, kuinka matkalla oli käynyt.\n\nNyt oli akhaialaisten toivo pikaisesta kotiinpaluusta rauennut tyhjiin. \nOli helppoa arvata, että sota tulisi kestämään kauvan. Sillä he olivat \nhuomanneet troialaiset sotakuntoiseksi kansaksi ja heidän kaupunkinsa \nlujasti varustetuksi.\n\nSenvuoksi oli heidän ensimmäisenä huolenaan rakentaa vankka leiri, \njossa voisivat pitää laivojaan turvattuina sekä itsekin asustaa \npitemmän ajan.\n\nTärkein oli laivojen suojaaminen. Sitä varten asetettiin rannalle \npyöreitä hirsiä, ja niin valmistetuille teloille kiskottiin kaikki \nlaivat merestä pitkiin riveihin. Lähimpänä rantaa olleet vedettiin \nylimmäksi maalle, siitä seuraavat jäivät keskustaan, ja uloimpana \nolleet joutuivat alimpaan riviin. Rantaan kaivettiin kanavia ja kaikki \nlaivat käännettiin keula merelle päin, että olisi helpompi saada ne \npikaisesti veteen, jos tarve niin vaatisi. Että ne seisoisivat vapaasti \neivätkä ottaisi mädäntymisen alkua maan kosteudesta, asetettiin niitten \nsivuille vahvoja tukipuita ja pohjain alle pantiin pelkkoja ja kiviä. \nJokaisen pohjaan kairattiin läpi, josta sadevesi pääsisi valumaan pois.\n\nJokainen laiva-osasto sai oman paikkansa, ja niin syntyi niitten väliin \nikäänkuin katuja, suuremmat pitkin, pienemmät kadut poikin, aivan kuin \nkaupungissa. Pääkadut kulkivat laivarivien välissä rannan suuntaa, \npoikkikadut taas rannasta ylös päin. Ylimmässä rivissä asui Akhilleus \nSigeionin niemen juurella ja Aias Telamonidi Rhoiteionin juurella, sekä \nheidän keskellään Idomeneus, Menestheus ynnä muita. Alimmassa rivissä \noli Diomedeella paikkansa Sigeionin lähellä, Agamemnonilla ja \nMenelaoksella taas lähempänä Rhoiteionia, sekä Odysseukselle keskessä. \nOdysseuksen leiripaikan edustalla oli yhteinen kokouskenttä. Se oli \nniin laaja, että siihen voi kokoontua koko sotajoukko, ja siihen oli \nmyös pystytetty uhrialttari jumalankuvineen.\n\nAkhaialaiset eivät asuneet laivoissaan, vaan niitten viereen \nrakennetuissa leirimajoissa ja teltoissa. Teltat olivat rakennetut \npaaluista, tiivistetyt risuilla tai savella ja katetut kaisloilla. \nMiehistön majat olivat pieniä ja yksinkertaisia, ruhtinaitten suurempia \nja komeampia.\n\n\n\n\n8. ENSIMMÄISET SOTAVUODET.\n\n\nHeti kun akhaialaiset olivat saaneet leirinsä kutakuinkin valmiiksi, \npäätti Agamemnon ryhtyä hyökkäyspuuhiin. Ja kun kaikki olivat syöneet \nvankan aterian, kokosivat ruhtinaat miehensä ja käskivät heidän \nvarustautua taisteluun. Se kävi tavallisilta sotilailta varsin \nnopeasti. Muutamat heimot käyttivät aseinaan vaan linkoja, nuolia ja \nheittokeihäitä; he siis taistelivat pitkän välimatkan päästä, eivätkä \ntarvinneet kypäreitä eivätkä kilpiä. Toiset taas kävivät vastustajansa \nkimppuun lähempää, taistellen peitsellä, miekalla, sotakirveellä tai \nnuijalla. Heillä täytyi siis olla hyvät suojeluskojeet. Säärien \netupuolta peitti tina- tai pronssilevyistä tehdyt säärykset; miehustaa \nsuojeli vahva metallihaarniska; päätä peitti jouhitöyhtöinen kypäri, ja \nvasemmassa kädessä oli kilpi. Hyökkäysaseista riippui miekka \nhuotrassaan olkavyössä; peistä, tapparaa ja nuijaa kannettiin kädessä. \nRuhtinaat ja ylimykset eivät kulkeneet jalan, vaan ajoivat \nsotavaunuissa; ajajana oli heillä joku valittu ystävä, johon voivat \ntäydellisesti luottaa.\n\nUhrattuaan ensin ja rukoiltuaan jumalilta voittoa, lähtivät he \nliikkeelle. Heidän edessään kohosi loivasti etelään päin, Ida vuorta \nkohti, Ilionin vihertävä, kukoistava kenttä. Sekä oikealla että \nvasemmalla rajoittivat sitä kalkkikivivuoret. Itäpuolella laski \nvuorilta alas Skamandros joki, polveillen jalavain, poppelilehtojen ja \nkanervamaisten tamariskipensaikkojen lomitse. Tavan takaa täytyi \nakhaialaisten vältellä soita ja vesilätäköitä, joita oli talvesta \njäänyt alangolle, kun virta oli tulvinut yli äyräittensä. Siellä täällä \nnäkivät he hiekkakumpuja, joita hautapatsaat koristivat. Merkillisimmän \nkummun ohi kulkivat he heti leiristä lähdettyään; se oli luotu Troian \nlinnan perustajan, muinaissankari Iloksen haudalle.\n\nVuolaana ja väkevissä pyörteissä virtasi Skamandros uomassaan, \nkuljettaen äärettömät joukot hiekkaa ja keltaista mutaa mukanaan. Sen \nläntistä rantaa seurasivat akhaialaiset ylöspäin, etsien sopivaa \nkaalamoa, mutta eivät löytäneet sellaista. Kaiken aikaa oli heillä \nTroia silmäinsä edessä. Jyrkkänä se kohosi korkeuteen Skamandroksen \ntoisella rannalla ja sitä ympäröi etelän ja pohjan puolella syvät \nlaaksot. Pohjanpuolisessa laaksossa virtasi Simoeis joki, eteläisessä \npienempi puro. Ylinnä vuoren huipulla loisti linna temppeleineen ja \npalatseineen, mutta penkereellä heti sen eteläpuolella oli itse \nkaupunki suljettuna muureilla, porteilla ja torneilla, ja koko joen \nranta alahalla kihisi troialaisia.\n\nNähtyään toisensa päästivät akhaialaiset ja troialaiset huikean \nsotahuudon. Akhaialaiset riensivät jokeen ja koettivat kahlata yli, \nmutta saivat vastaansa niin rajun kuuron nuolia, keihäitä ja kiviä, \nettä heidän, pelastuakseen hukkumasta, täytyi pian pyörtää takaisin. He \ntekivät uusia koetuksia, mutta yhtä turhaan, ja illalla täytyi heidän \ntyhjin toimin palata leiriinsä. Eikä sillä hyvä, vieläpä troialaiset \najoivat heitä takaakin, ahdistellen nuolillaan ja keihäillään sekä \nmonenmoisilla ivahuudoilla.\n\nSillä tavalla jatkui sotaa kauvan aikaa. Joka päivä hyökkäsivät \nakhaialaiset esiin ja kohtasivat vastustajansa joko joen rannalla tai \nulompana kentällä. Mutta ratkaisevaa voittoa eivät he saaneet \nkertaakaan. Yksi syy siihen oli vaikeassa ruokavarojen saannissa. \nToisinaan saapui kyllä leirirantaan kauppiaita laivoineen, mutta \nniitten tuomat elintarpeet eivät riittäneet suurelle sotajoukolle. \nSenvuoksi täytyi ruhtinasten aika ajoin tehdä pitkiä partioretkiä ja \nkoettaa ryöstämällä saada välttämättömiä tarpeita.\n\nSellaisilla retkillä voitti Akhilleus suurimman maineen ja rikkaimman \nsaaliin. Hänen mukanaan oli aina Patroklos, toisinaan myös Nestor ja \nAntilokhos tai hänen sukulaisensa Aias Telamonin poika. Ja hän retkeili \nsekä maalle että merelle päin.\n\nKerran purjehti hän laivoineen Kreikan saaristoon ja valloitti \nTenedoksen ja Lesboksen sekä monta muuta saarta. Saarelaisten \nomaisuuden otti hän ryöstösaaliiksi ja teki heidät itsensä orjiksi.\n\nToisen kerran samosi hän Skamandroksen jokea ylös Dardaniaan Ida vuoren \njuurella. Siellä oli Aineiaalla suuria maatiloja. Aineias oli kotosalla \nja paimensi karjaansa. Akhilleus hyökkäsi siinä hänen kimppuunsa niin \nrajusti, että hänen täytyi paeta yli vuoren etelään päin ja etsiä \nsiellä turvaa Lyrnessoksen kaupungissa. Mutta sieltäkin täytyi hänen \npaeta, sillä Akhilleus ajoi häntä takaa ja hävitti koko kaupungin. \nSiitä suuntasi Akhilleus retkensä itään päin ja tuli _Theben_ \nkaupunkiin, jossa hallitsi kuningas _Eetion_, Hänellä oli seitsemän \npoikaa, ja hänen tyttärensä _Andromakhe_ oli naimisissa Priamoksen \npojan Hektorin kanssa. Vaikka Thebe oli vahvasti varustettu kaupunki \nkorkeilla porteilla ja paksuilla muureilla, otti Akhilleus sen sentään \nväkirynnäköllä, jolloin Eetion itse ja kaikki hänen poikansa kaatuivat. \nAkhilleus ei kuitenkaan ryöstänyt vanhan ruhtinaan ruumista vaan poltti \nsen roviolla kaikkine komeine sota-asuineen ja pystytti sitten hänelle \nmuistopatsaan. Thebestä jatkoi Akhilleus vielä ryöstöretkeään pitkin \nrannikkoa, valloitti muitten muassa Pedasoksen kaupungin ja palasi \nvihdoin akhaialaisten leiriin takaisin.\n\nNäillä retkillään oli Akhilleus valloittanut kaksikymmentäyksi \nkaupunkia, kaksitoista saarilla ja yhdeksän Troian ympäristössä, sekä \nvoittanut suunnattoman saaliin. Leiriin palattuaan jätti hän kaikki \nsaaliinsa ylipäällikön jaettavaksi. Agamemnon, joka paraasta päästä oli \nvenynyt toimettomana leirissä, piti suuren määrän siitä itse omana \n\"kunnia-osanaan\", muun muassa Apollon-papin _Khryseen_ tyttären nimeltä \n_Khryseis_, joka oli ryöstetty Thebestä ja josta nyt oli tehty orjatar. \nLopun saaliin jakeli hän lahjoina etevimmille ruhtinaille. Akhilleus \nitse sai muun muassa kauniin orjattaren _Briseiksen_, joka oli otettu \nvangiksi Lyrnessossa.\n\nAkhilleuksen poissa ollessa olivat troialaiset saaneet olla enemmän \nrauhassa ja alkaneet tuntea olonsa koko lailla turvalliseksi. \nPriamoksella oli Troilos niminen poika, vasta mieheksi tulossa. Hän \npiti erittäin paljon hevosista ja tepasteli niitten kanssa mielellään \nvuoren rinteillä Troian ulkopuolella. Tämän huomasi Akhilleus ja päätti \nmennä väijymään poikaa. Hän kahlasi salaa joen yli, hiipi puulta puulle \nja lymysi vihdoin erään korkean kaivon taa. Hetken kuluttua näki hän \nTroiloksen saapuvan huolettomasti ratsastaen, mukanaan sisarensa \nPolyxena, joka tuli noutamaan vettä. Etäämmällä seisoi kaksi \ntroialaista etuvartijaa, mutta ne eivät näyttäneet vainuavan mitään \nvaaraa. Polyxena otti vettä astiaansa ja Troilos juotti hevosiaan. \nSilloin lentää kohahti musta korppi ilkeästi koikkuen kaivon katolle, \nja samassa hyökkäsi Akhilleus piilostaan esiin. Polyxena heitti \nastiansa maahan ja alkoi vähissä hengin juosta kaupunkiin päin. Troilos \nkäänsi hevosensa ja pakeni täyttä nelistä. Mutta nopeajalkainen \nAkhilleus saavutti hänet sittenkin ja tempasi hänet ratsailta maahan. \nLähellä oli pieni Apollonin temppeli ja sen alttarille juoksi nyt \nTroilos turvaa hakemaan. Mutta Akhilleus lävisti hänet miekallaan ja \naikoi raastaa mukanaan hänen ruumiinsa. Patroklos, joka oli seurannut \nmatkan päästä, riensi siinä toimessa hänelle avuksi, mutta vartijat \nolivat tehneet hälytyksen ja Hektor kiirehti paikalle. Ryöstäjäin \ntäytyi jättää saaliinsa, ja Hektor kantoi nyt pienen veljensä ruumiin \nkaupunkiin ja vei sen surevalle Hekabelle.\n\nPriamoksella oli myös _Lykaon_ niminen poika. Tämä oli kerran yöllä \nmennyt taittelemaan isänsä puutarhasta viikunapuun oksia, punoakseen \nniistä rintasuojan sotavaunuihinsa. Mutta Akhilleus oli taaskin \nliikkeellä, hän oli salaa piiloutunut puutarhaan ja karkasi siellä \nLykaonin päälle. Hän ei kuitenkaan tappanut Lykaonia, vaan tukkesi \nhänen suunsa, kiskoi hänet mukanaan leiriin ja vaihtoi siellä orjaksi \neräälle Lemnolaiselle kauppiaalle sataa härkää vastaan.\n\nKaikesta tästä huolimatta näytti tulevaisuus akhaialaisille kuitenkin \npimeältä. Elintarpeet kävivät yhä niukemmiksi, leirissä vallitsi nälkä \nja tauti. Koko seutu ympäristössä oli ryöstetty ja tyhjä sekä ihmisistä \nettä karjasta. Ida vuorelta tuli laumoittain susia, jotka hyökkäsivät \npäälle ja repivät kappaleiksi jokaisen, joka rohkeni leiristä ulos. \nMiehistö huusi ääneensä, että ruhtinasten oli hankittava apua. Vihdoin \nselitti Palamedes, ettei muuta pelastuskeinoa ollut, kuin luopua \npiirityksestä. Mutta sellaista puhetta eivät Agamemnon ja Menelaos \nkärsineet, ja heihin liittyi myös Odysseus, joka ei koskaan voinut \nunohtaa kuinka Palamedes ennen Ithakassa oli hänet viekkaudessa \nvoittanut. Palamedesta syytettiin lahjain ottamisesta troialaisilta ja \nnimitettiin miehistön kuullen kurjaksi petturiksi. Vihdoin meni asia \nniin pitkälle, että hänet vietiin oikeuteen ja pantiin syytteen \nalaiseksi. Oikeuden jäseniksi oli Agamemnon valinnut kaikki ne \nruhtinaat, jotka olivat Palamedeksen vihamiehiä. He julistivat hänet \nsyylliseksi ja tuomitsivat kuolemaan, Agamemnon antoi viedä hänet \nleirin ulkopuolelle ja kivittää siellä, sekä julisti, ettei kukaan \nsaanut toimittaa hänelle kunniallista hautausta.\n\n\n\n\n9. AKHILLEUS JA AGAMENNON.\n\n\nYhdeksäntenä vuotena ensimmäisen lähdön jälkeen Auliista syttyi \nAgamemnonin ja Akhilleuksen välille kiivas riita.\n\nApollonin-pappi Khryses, joka asui Khrysen kaupungissa, oli Theben \nvalloituksessa menettänyt tyttärensä Khryseiksen. Saatuaan kuulla, että \nKhryseis oli Agamemnonin orjattarena, otti hän kultaisen sauvansa sekä \njumalan pyhät seppeleet ja lähti akhaialaisten leiriin pyytämään, että \nsaisi lunastaa tyttärensä takaisin. Hän lupasi korkeat lunnaat, ja muut \nakhaialaiset olivatkin taipuvaisia hänen pyyntöönsä, mutta Agamemnon \nvihastui ja puhkesi lausumaan:\n\n-- Ukko, jos minä sinut vielä toistain tapaan täällä laivojen luona, \nniin vähän on sinulle silloin apua jumalasi sauvasta ja seppeleistä. \nTyttärestäsi en luovu, vaan saa hän harmaantua minun luonani. Korjaa \nluusi täältä eläkä ärsytä minua, jos tahdot nahkasi säilyttää!\n\nUkko totteli pelästyneenä ja lähti sanaakaan sanomatta astuskelemaan \npitkin kuohuvan meren rantaa.\n\nMutta tultuaan jonkun matkaa sivummalle kohotti hän kätensä ja rukoili \nApollonia, että tämä kuolonnuolillaan kostaisi akhaialaisille \nAgamemnonin tylyyden. Ja jumala kuuli hänen rukouksensa. Hän astui \nsydän täynnä vihaa Olympoksesta alas, jousi olallaan ja nuolet helisten \nselässä. Ja hän lähestyi niinkuin yö, asettui etäälle laivoista ja \nalkoi ampua, jolloin hänen hopeajousestaan lähti kauhua herättävä \nhelähdys.\n\nEnsin suuntasi hän nuolensa akhaialaisten muuliaaseihin ja koiriin, \nmutta sitten alkoi hän surmata miehiäkin, ja niin tuhoisasti, että \nruumisroviot paloivat leirissä lakkaamatta. Kun yhdeksän päivää oli \nsillä tavoin kulunut, kutsui Akhilleus miehet pitämään käräjiä. Kun \nkaikki olivat koossa, astui hän esiin ja lausui:\n\n-- Nyt, Agamemnon, täytyy meidän luullakseni luopua koko tästä \nyrityksestä, meitä kun samalla kertaa painaa sekä tauti että sota. \nMutta kuulkaamme sentään ensiksi jotakuta pappia, tietäjää, tai unien \nselittäjää, että saisimme tietää, mitä varten Apollon ahdistaa meitä \nnäillä ruttonuolilla: olemmeko jättäneet täyttämättä jonkun lupauksen \nvaiko laiminlyöneet uhrimme.\n\nSilloin nousi Kalkhas ja sanoi:\n\n-- Sinä tahdot siis, Akhilleus, meitä lausumaan julki, miksi Apollon on \nvihastunut. Hyvä on, minä voin sen tehdä. Mutta silloin on sinun \netukäteen luvattava minulle turvaa, jos Agamemnon sattuisi julmistumaan \nsiitä mitä minulla on sanottavaa.\n\nAkhilleus antoi lupauksensa, ja nyt julisti Kalkhas, ettei Apollonin \nviha lauhtuisi, ennenkun Agamemnon olisi lähettänyt takaisin \nKhryseiksen sekä hänen mukanaan hekatombin sovitusuhriksi jumalalle. \nAgamemnon hypähti ylös säkenöivin silmin, täynnä katkeruutta.\n\n-- Sinä turmion tietäjä, huusi hän, et koskaan vielä ole ennustanut \nmitään hyvää, aina näyttää sinua huvittavan puhua onnettomuuksista. Nyt \nkuvittelet sinä akhaialaisille, että rutto on tullut Khryseiksen tähden \nja että minun muka pitää lähettää pois voittosaaliini. Olkoon niin, \nminä teen sen, mutta ainoastaan sillä ehdolla, että saan täysin yhtä \nhyvän sijaan.\n\n-- Voi sinua ahnasta miestä, vastasi Akhilleus, mitä luulet \nakhaiaiaisten tällä hetkellä voivan antaa? Kukaan meistä ei ole \nkuullut, missä yhteisiä aarteita säilytetään. Kaiken sotasaaliimme \nvalloitetuista kaupungeista olet sinä jakanut, ja tuskin on soveliasta, \nettä kansan täytyisi tuoda takaisin, mitä sille kerran on annettu. \nLähetä siis tyttö pois! Kun Troia on käsissämme, annamme sinulle \nsilloin kernaasti kolmin- tai nelinkertaisenkin korvauksen.\n\n-- Elä koeta viekoitella minua moisilla puheilla! sanoi Agamemnon. \nLuuletko todellakin, että minä luopuisin saaliistani, ja sinä saisit \nsentään pitää omasi? Teen sen kylläkin, jos akhaialaiset suostuvat \nehtoihini, antavat minulle toivoni mukaisen korvauksen. Ellei siihen \nsuostuta, otan minä joko sinun saaliisi, tai Aiaan, tai jonkun muun, \nmutta olkoon se mies tyytyväinen osaansa, jonka luo minä tulen \nvaatimustani tekemään. Kuitenkin -- no niin, siitä seikasta saamme \nkyllä puhua vastedes. Antakoon nyt joku teistä työntää laivan vesille \nja valitkoon niin monta soutajaa kuin tarvitaan, sekä toimittakoon \nhekatombin ja Khryseiksen laivaan.\n\n-- Äh, sinä itara ja saaliinhimoinen mies, puhkesi Akhilleus sanoihin, \nkuinka tahtoisi tästä lähin kukaan lähteä sotaretkelle sinun \nkäskystäsi? Tulinko minä tänne troialaisten tähden, _minulle_ he eivät \nolleet tehneet koskaan pahaa? Ei, vaan minä tulin auttamaan sinua ja \nveljeäsi. Mutta mitä huolit sinä siitä! Kun torvi soi taisteluun, niin \nolen se minä, joka kannan suurimman helteen. Mutta kun tullaan saaliin \njakoon, niin sinä se otat runsaimman osan, ja minä saan tyytyä \nrippeihin. Nyt aion palata kotimaahani. Saatpa nähdä, kuinka runsaasti \nsitten kokoot aarteita.\n\n-- Onnea matkalle, jos sinua haluttaa, vastasi Agamemnon. Minä en pyydä \nsinua jäämään, apulaisia on minulla kyllä tarpeeksi; juonien punoja \nolet aina ollutkin. Lähde vaan kotiin laivoinesi, miehinesi, ja ohjaa \nmyrmidonejasi parhaasi mukaan! Minä en kaipaa sinua, mutta varo \nitseäsi, jos satutaan tapaamaan! Khryseiksen lähetän takaisin, mutta \nhuomaa tarkoin: silloin riistän sinulta sinun saaliisi, ihanan \nBriseiksen. Silloinpa nähdään, onko sinulla valtaa uhitella minun \nyliherruuttani.\n\nTämän kuultuaan kuohahti Akhilleus, ja hän punnitsi itsekseen, \ntyöntäisikö sivulliset syrjään ja iskisi Agamemnonin maahan, vai \npeittäisikö kiukkunsa. Seistessään siinä epäilevänä, miekka puoleksi \nhuotrasta ulkona, tunsi hän jonkun silittelevän hiuksiaan. Hän pyörähti \nympäri ja huomasi, että se oli jumalatar Athene. Tämä kuiskasi hänen \nkorvaansa:\n\n-- Sano hänelle kernaasti mikä hän on miehiään, mutta elä koske häneen! \nKerran vielä tulee päivä, jolloin hän tarjoo sinulle kolminkertaisen \nkorvauksen. Malta mielesi nyt ja tottele minua!\n\nKun Akhilleus kuuli tämän, työnsi hän voimakkaasti miekkansa huotraan. \nAthene katosi ja Akhilleus jatkoi:\n\n-- Sinä humalainen koira, jolla on hirvilehmän sydän, onko sinulla \nmilloinkaan ollut rohkeutta miehen tavoin taistella vihollista vastaan \nenempää avoimessa rintamassa kuin väijyksistäkään? Ei, mieluummin olet \nrosvonnut saaliin niiltä, jotka rohkenevat sanoa sen sinulle päin \nnaamaa. Tee kuinka tahdot, mutta minä vannon valtikkani kautta, että \nturhaan rukoilet tästä lähin minun apuani. Syvästi kaivataan vielä \nAkhilleusta teidän joukossanne, ja turhaan etsit apua silloin, kun \nmiehiä kaatuu Hektorin edessä kuin heinää. Silloin tunnet kalvavaa \nkatumusta rinnassasi, että olet rohjennut häväistä akhaialaisten \nuljainta miestä.\n\nSitten viskasi hän kultakoristeisen valtikkansa maahan ja istui. \nAgamemnon nousi raivoisana ylös, mutta silloin astui esiin vanha \nNestor.\n\nHän piti pitkän, sovinnollisen puheen, ja huomautti riitaveljille, että \nhe olivat vielä nuorukaisia hänen rinnallaan ja että heidän senvuoksi \ntäytyi kuulla hänen neuvoaan. Niin olivat tehneet muinaisajankin suuret \nsankarit, ja mitä olivat kaikki nykyajan miehet niitten rinnalla. Hän \nlopetti ystävällisesti kehoittaen, että Agamemnon ja Akhilleus \nrupeisivat sovintoon ja kunnioittaisivat molemmin puolin toinen \ntoistaan. Sillä Agamemnon ansaitsi kyllä kunnioitusta _valtansa_ ja \nAkhilleus _uljuutensa_ nojalla.\n\n-- Olkoon niin, vastasi Agamemnon, saatat kyllä olla oikeassa, mutta \ntuo tuossa on olevinaan ensimmäinen kaikista ja tahtoo hallita ja \nkomentaa kaikkialla, vaikka harvatpa sentään taitavat totella häntä. \nJos kohta jumalat loivatkin hänet sotilaaksi, onko hänellä sen nojalla \noikeus häväistä mahtavampia?\n\n-- Lienet päällikkö kelle voit, et minulle, vastasi Akhilleus. Jos \nakhaialaiset tahtovat hyleksiä apuani, niin ryöstä orjattareni! Hänen \ntähtensä en tahdo taistella, mutta jos muuhun omaisuuteeni kajoot, \nsilloin jumalavita virtaa musta veresi tämän keihään kärkeä myöten.\n\nSiihen loppuivat käräjät. Agamemnon antoi hinata yhden laivoista \nteloiltaan mereen, valitsi siihen kaksikymmentä soutajaa ja pani \nhekatombin sekä Khryseiksen mukaan. Päälliköksi hän määräsi siihen \nOdysseuksen ja käski hänen menemään Khryseen lepyttämään pappia ja \nhänen vihastunutta jumalaansa. Sitten määräsi hän tehtäväksi yleisen \npuhdistuksen koko sotajoukossa. Joka mies pesi ja siistisi itsensä ja \nkaikki lika viskattiin mereen. Lopuksi tuotiin esiin kaksi hekatombia \nhärkiä ja vuohia, ne uhrattiin rannalla, ja savu kohosi suurina \npyörteinä taivasta kohti. Kun uhri oli toimitettu, kutsui Agamemnon \nluokseen airueet _Talthybioksen_ ja _Eurybateen_ ja käski heidän mennä \nnoutamaan Briseistä.\n\n-- Jos Akhilleus vastustaa, sanoi hän, niin tulen itse jälestä, ja \nsilloin hänen ei käy hyvin.\n\nAirueet tottelivat varsin vastenmielisesti. He astuivat surullisina \nrantaa pitkin ja tulivat vihdoin myrmidonien laivain luo. Siinä istui \nAkhilleus telttansa edustalla. Hänen katseensa synkistyi, kun hän \nhuomasi airueet, eivätkä nämä rohjenneetkaan ilmaista asiaansa. \nSilloin lausui hän itse:\n\n-- Rauha teille, airueet, te jumalain ja ihmisten sanansaattajat! \nTulkaa lähemmäksi, teitä en moiti, sillä kaikki syy on Agamemnonin. \nTaluta orjatar ulos, Patroklos, ja jätä hänet näille miehille! Mutta he \nolkoot minun todistajani jumalain ja ihmisten ja tuon ynseän kuninkaan \nedessä, jos hän vielä kertaakaan tarvitsee minun apuani.\n\nPatroklos toi Briseiksen teltasta ja jätti airueille.\n\nAlakuloisena seurasi neito heitä. Mutta jalo Akhilleus poistui itkuun \npuhjeten leiristään ja meni istumaan vaahtoavan meren rannalle. Siellä \nkatseli hän punertavaan syvyyteen ja alkoi ojennetuin käsin palavasti \nrukoilla äitiään: [_Punertava syvyys_; iltavalaistuksessa hohtavat \naaltojen pohjat Välirneressä punertavilta.]\n\n-- Koska kerran synnytit, äitini, minut nuorena kuolemaan, niin pitäisi \nkaiketi olympolaisen Zeuksen suoda minulle jonkun verran kunniaa. Mutta \nsitä hän ei tee. Näetkö, kuinka Atreuksen mahtava poika, Agamemnon, \nminua häpäisee! [_Atreuksen poika_; Agamemnon ja Menelaos olivat \nMykenen kuninkaan Atreuksen poikia.]\n\nNiin hän puhui ja itki. Ja jalo äiti kuuli poikansa rukouksen meren \nsyvyyteen, jossa istui vanhan isänsä luona. Hän kohosi lakkapäille \nlaineille keveänä kuin usma, lähestyi itkevää poikaansa, hiveli häntä \nhyväillen poskelle ja lausui:\n\n-- Miksi itket poikani? Mikä tuska painaa mieltäsi? Elä salaa minulta \nsitä, vaan avaa sydämmesi!\n\nAkhilleus puhui äidilleen kaikki, ja pyysi häntä saattamaan asiat \nsille kannalle, että Agamemnonin jo hyvin pian täytyisi rukoilla apua \nhäneltä, Akhilleukselta. Kyynelsilmin lupasi Thetis tehdä kaiken \nvoitavansa. Kerran aikojen alussa, kun Poseidon, Hera ja Athene\nolivat liittoutuneet Zeusta vastaan, oli Thetis kutsunut suuren \nmerijättiläisen ylijumalan avuksi. Nyt oli Zeus eilisestä saakka kotoa \npoissa _ethiopialaisten_ [ethiopialaiset (Aithiopit); Homeroksen mukaan \ntummaihoinen kansakunta itämailla (ei Afrikassa, jossa myös asuu \nsamannimistä kansaa)] luona eräässä suuressa juhlassa, jota piti \nkestämän kaksitoista päivää. Mutta heti kun hän palaisi kotiin, aikoi \nThetis muistuttaa häntä tuosta entisestä kiitollisuusvelasta, ja pyytää \nhäntä asettamaan sodan siten, että akhaialaisten täytyisi anoa \nAkhilleukselta apua.\n\nVihdoin valkeni kahdennentoista päivän aamu, ja kaikki jumalat, Zeus \netunenässä saapuivat kotiin. Thetiksellä oli visusti mielessään lupaus, \njonka oli pojalleen antanut. Hän nousi nopeasti meren syvyydestä ja \nriensi aamuhämärässä jumalain asuntoon. Hän tapasi Zeuksen istumassa \nyksinään Olympoksen korkeimmalla huipulla, erillään toisista. Siinä \nasettui Thetis hänen eteensä, tarttuen vasemmalla kädellään hänen \npolviinsa ja silitellen oikeallaan hänen parrakasta leukaansa.\n\n-- Isä Zeus, sanoi hän, jos milloinkaan olen työllä tai neuvolla tehnyt \nsinulle jonkun palveluksen, niin täytä nyt rukoukseni! Koska olet \nmäärännyt Akhilleukselle varhaisen kuoleman, niin suo hänelle edes \nmainehikas elämä. Anna Agamemnonin kärsiä tappioita, kunnes hän on \nsovittanut loukkauksen minun poikaani kohtaan!\n\nZeus ei vastannut mitään, istui vaan kauvan äänettömänä. Silloin \nsyleili Thetis vielä innokkaammin hänen polviaan ja sanoi:\n\n-- Anna edes vastaus minulle, joko sitten myöntävä tai kieltävä! Sinä \nvoit kieltää, jos tahdot, mutta silloin tiedän minä olevani \nhalveksituin kaikista jumalattarista.\n\n-- Pahasti teet, vastasi Zeus huokaisten, kun näin saatat riitaa minun \nja Heran välille. Aina kun me jumalat istumme yhdessä, valittaa hän ja \nväittää, että minä autan hänen vihamiehiään. Riennä siis heti pois \ntäältä, ettei hän näe sinua! Mutta mitä olet pyytänyt, se tapahtukoon, \nja tämän lupaukseni vakuudeksi rävähytän minä suosiollisesti \nkulmakarvojani! sinä tiedät, että se on suurin vakuus, minkä kukaan voi \nsaada.\n\nNiin hän puhui ja rävähytti mustia kulmakarvojaan. Ja koko Olympos \nvavahteli.\n\nThetis painautui takaisin meren syvyyteen, mutta Zeus lähti linnaansa. \nKun hän astui sisään, riensi koko jumalain joukko kunnioittavasti häntä \nvastaan.\n\nJa hän nousi istuimelleen. Mutta Hera oli yhtäkaikki huomannut hänen \nkeskustelunsa Thetiksen kanssa eikä malttanut olla häntä siitä \npistelemättä.\n\n-- Sinä salaperäinen, sanoi hän, aina on sinulla tapana minun poissa \nollessani toimia hiljaisuudessa ja tehdä salaisia päätöksiä; et koskaan \ntahdo omasta ehdostasi ilmaista minulle pienintäkään ajatustasi.\n\n-- Elä toivokaan saavasi tietää kaikkea, mitä minä ajattelen, sanoi \nZeus kärsimättömänä. Niistä asioista, joitten tarvitsee tulla sinun \ntietoosi, sinä kyllä saat tiedon edellä kaikkien jumalain ja ihmisten. \nMutta mikä koskee ainoastaan minua, sitä ellös tutkiko tai kyselkö.\n\n-- Mitä sanoitkaan kauhea Zeus! huudahti Hera, Enhän koskaan ole \nsinulta tutkinut tai kysellyt mitään. Pelkäänpä vaan, että meren ukon \ntytär on vietellyt sinut johonkin hullutukseen. Hän rukoili \naamuhämärissä sinua polviasi hyväillen, ja sinä mahdoit nyykäyttää \nhänelle suostumuksesi ja luvata troialaisille voiton.\n\n-- Kummallinen olento, vastasi Zeus, aina olet sinä epäluuloinen ja \nkaikkialla sinä vakoilet. Mutta kaikella sillä et voita mitään muuta, \nkuin että joudut sydämmestäni yhä kauvemmaksi. _Jos_ minä nyt olen \njotain luvannut, niin se lupaus täytetään. Istu siis, vaikene ja \ntottele, muuten ei yksikään Olympoksen jumalista voi suojella sinua \nminun kiukkuani vastaan.\n\nTämän kuultuaan pelästyi Hera. Hän salasi suuttumuksensa ja istui. Ja \nkaikki toisetkin jumalat istuivat hiljaa ja alakuloisina.\n\nSitä ei voinut Zeuksen ja Heran poika, tuo ontuva mutta taitava seppä \nHephaistos sietää.\n\n-- Mitä apua on siitä, sanoi hän, että kurjain kuolevaisten tähden \nsaatetaan meidän keskuuteemme tällaista toraa ja ikävyyttä? Ota neuvoni \nvastaan, äiti, ja ole isälleni kuuliainen, sillä jos hän tahtoo, voi \nhän syöstä meidät kaikki istuimiltamme; niin väkevä on hän. Parempi, \nettä koetat lepyttää hänen mieltään ystävällisin sanoin, niin tulee hän \nhyvälle tuulelle taas!\n\nJa Hephaistos hyppäsi ylös, täytti kaksoismaljan nektarilla ja ojensi \nsen äidilleen. Sitten kulkea onnahteli hän puuhaavana miehestä mieheen \nja kaatoi maljaan jokaiselle.\n\nJa autuaat jumalat nauroivat katketakseen, kun katselivat Hephaistoksen \ninnokasta touhua salissa. He istuivat kemuissa koko päivän, kunnes \naurinko oli mennyt mailleen, eikä puuttunut siinä ruokaa ei juomaa, ei \nApollon sointuvia lyran säveliä eikä runottarien vaihtelevia lauluja.\n\nIllan tullen menivät he kukin omaan palatsiinsa levolle.\n\n\n\n\n10. ODYSSEUS JA THERSITES.\n\n\nKaikki muut jumalat Olympoksessa nukkuivat, mutta Zeus valvoi ja \nmietiskeli, kuinka voisi täyttää Thetikselle antamansa lupauksen. \nVihdoin keksi hän sen keinon, että antaisi Agamemnonin nähdä jonkun \npetollisen unen. Ja Agamemnon näkikin unessa, että vanha Nestor oli \nseisovinaan hänen vuoteensa vieressä ja sanovinaan hänelle, että jos \nakhaialaiset seuraavana aamuna hyökkäävät Troiaan, on kaupunki heidän.\n\nSiihen iloiseen sanomaan heräsi Agamemnon. Hän nousi heti ylös, veti \npehmeän ihotakin päälleen, heitti väljän vaipan hartioilleen, pisti \nsandaalit jalkaansa ja lähti ulos, hopeahelainen miekka olkavyössä \nriippuen ja kuninkaan valtikka kädessä. Ensin käski hän airueitten \nkulkea ympäri leirin ja kutsua koko miehistön käräjäpaikkaan. Sillä \naikaa keskusteli hän ruhtinasten kanssa Nestorin laivan luona ja kertoi \nheille unensa. Hän aikoi noudattaa sitä opastusta, jonka jumalat siten \nolivat hänelle lähettäneet, mutta arveli sentään sopivaksi ensin \nkoetella miehistön rohkeutta sillä tavoin, että kehoittaisi heitä \npalaamaan Akhaiaan; siinä hän näkisi kehenkä voisi luottaa, kehenkä ei. \nRuhtinaat suostuivat hänen tahtoonsa ja seurasivat häntä \nkäräjäpaikkaan. Sinne riensivät nyt kaikki niinkuin surisevat \nmehiläisparvet.\n\nKun kaikki istuivat paikoillaan ja melu oli hiljennyt, nousi Agamemnon \nylös, nojautui kuningassauvaansa ja lausui:\n\n-- Suurena häpeänä pitävät varmaan tulevaiset sukupolvet, ettei niin \nsuuri ja voimakas kansa kuin akhaialaiset ole voinut kukistaa \ntroialaisten mitätöntä joukkoa. Todellakin -- jos me molemmat kansat \nkokoontuisimme yhteiseen juominkiin ja akhaialaiset istuisivat \nkymmenmiehisiin seurueihin, valiten kukin seurue yhden troialaisen \njuomanlaskijakseen, niin varmaan usea meikäläisistä juomakunnista jäisi \ntarjoojaa vaille. Niin paljo enemmän on meitä. Nyt on yhdeksän vuotta \nvierähtänyt, laivamme maatuvat, niitten köydet mätänevät, puolisomme ja \nlapsemme menehtyvät kotona ikävään, emmekä me ole vielä saaneet toimeen \nmitään. Palatkaamme siis kotiin! Ilion pysyy meiltä kuitenkin aina \nvalloittamatta.\n\nKaikki ne, jotka eivät olleet kuulleet ruhtinasten neuvoittelua, \npettyivät tämän puheen johdosta, ja kiihkeä elämä syntyi sotajoukossa. \nMonet juoksivat kirkuen laivojen luo, niin että pöly kohosi pilvinä \nmaasta. He kehoittivat toisiaan käymään käsiksi ja työntämään laivoja \nvesille; jotkut väänsivät irti tukipuita, toiset avasivat kiireellä \nmudan täyttämiä kanavia, ja pilviin saakka kohosi niitten huuto, jotka \ntahtoivat lähteä kotiin.\n\nMutta tämä ei miellyttänyt Heraa, ja hän pyysi Athenea hillitsemään \nkansaa. Athene saapui syöksyvällä kiireellä leiriin ja kohtasi \nOdysseuksen, joka synkkänä ja äreänä seisoi laivansa luona.\n\n-- Onko aikomuksenne todellakin paeta? kysyi hän. Aattelepa Priamoksen \nriemua! Ei, Odysseus, se ei saa tapahtua. Riennä heti hillitsemään \nkansaa järkevin sanoin!\n\nOdysseus tunsi jumalattaren äänen. Hän heitti pois vaippansa ja juoksi \nAgamemnonin luo, otti häneltä valtikan käteensä ja kiirehti jälleen \nlaivaleiriin käskemään kaikkia ylikuninkaan nimessä uudestaan \nkäräjäpaikalle.\n\nJa kun hän tapasi jonkun ruhtinaista tai päälliköistä, seisahtui hän ja \npuhui imartelevin sanoin:\n\n-- Kuulehan naapuri, suotta sinä pelkäät ja väistyt. Käyhän takaisin, \nrauhoitu ja kehoita toisiakin palaamaan kokoukseen! Et tunne vielä \nAgamemnonin todellista ajatusta. Hän koettelee meitä nyt vaan, mutta \npian saattaa hän muuttua ankaraksikin. Meistä ei jokainen kuullut, mitä \nhän puhui neuvottelussa. Ei millään muotoa pidä ärsyttää häntä kostoon \nakhaialaisia kohtaan, sillä moisen kuninkaan katkeruus on ankara, joka \njohtaa sukunsa itse Zeuksesta!\n\nMutta kun hän näki jonkun miehistöstä, joka piti äänekästä melua, sitä \nlöi hän sauvallaan ja sanoi tiukasti:\n\n-- Tyhmä, istu ja vaikene, ja kuuntele, mitä toiset sanovat! Kaikki ne \novat miehekkäämpiä kuin sinä, josta ei ole apua taistelussa eikä \nkokouksessa, Emmehän kaikki voi olla kuninkaita, yksi vaan olkoon \nkuningas, yksi hallitsija: se, jolle korkea Kronoksen poika soi \nvaltikan ja säännökset, joilla kansaa hallitaan.\n\nSiten sai hän vähitellen kaikki kääntymään laivain luota \nkäräjäpaikalle, ja niinkuin myrskyn ryskeellä hyökkäsivät he jälleen \npaikoilleen.\n\nVihdoin vaikenivat kuitenkin kaikki. Ainoastaan _Thersites_, joka oli \nainainen lörppö, melusi yhä. Hänellä oli suu täynnä hävyttömyyksiä ja \njoka tilaisuudessa riiteli hän röyhkeästi kuningasten kanssa. Ja \nkaikista Ilioniin saapuneista akhaiaiaisista oli hän rumin. Hän oli \nkierosilmä, ontuva, ja vielä päällepäätteeksi kyttyräselkä, ja hänen \nsuipokkaassa, kaljussa päälaessaan oli ainoastaan siellä täällä \nmuutamia harvoja hiuskarvoja.\n\nTällä kertaa ei hän kuitenkaan rähissyt heitä, vaan Agamemnonia \nvastaan.\n\n-- Mitä sinä oikeastaan tahdot, Agamemnon? huusi hän. Eikö ole joka \nnurkka teltassasi täynnä saalista, jonka me olemme sinulle hankkineet? \nAkhaialaisia akkoja me olemme, emme akhaialaisia miehiä, jos sallimme \nsinun jatkaa tähän suuntaan. Saisitpa hoitaa itse asioitasi, niin \nnähtäisiin kuinka suoriutuisit. Akhilleustakin olet solvaissut. Mutta \nAkhilleus ei ole kärkäs vihaan eikä sapekas, muuten olisitkin loukannut \nhäntä viimeisen kerran.\n\nNiin purki Thersites sanoja suustaan. Mutta äkkiä astui Odysseus hänen \nviereensä, katsoi häntä tuimasti silmiin ja sanoi ankaralla äänellä:\n\n-- Hullu lorujen laskija, lopeta huutosi ja nalkutuksesi! Pahempaa \neläintä kuin sinä ei löydy koko sotajoukossa. Kuule nyt tarkoin, mitä \nsanon sinulle: jos kerrankin vielä raivoat tällä tavalla, niin olkoon \npääni mennyttä elköönkä minua enää kutsuttako Telemakhoksen isäksi, \nellen paikalla revi vaatteitasi ihoa myöten ja pieksemällä aja sinua \nkäräjäpaikalta pois, huutanet sitten minkä huutanetkin.\n\nNäin sanoessaan kohotti Odysseus kädessään olevan valtikan ja roimi \nsillä rähisijää selkään. Thersites uikutti ja lyyhistyi niin matalaksi \nkuin saattoi sekä väistyi paikalleen, johon jäi istumaan, itkeä \nnyyhkyttäin ja tuijottaen mykkänä eteensä. Mutta ympärillä istujat \nnauroivat suureen ääneen ja sanoivat toisilleen:\n\n-- Tosin on Odysseus tehnyt lukemattomia suurtöitä sekä miekkain \nmittelössä että rauhallisissa neuvotteluissa, mutta tämä oli sentään \nhänen suurin tekonsa, että hän kerrankin sai tuon nenäkkään sättijän \nsuun tuketuksi.\n\nOdysseus kohotti taas valtikkaansa, ja käräjäpaikalie tuli sellainen \nhiljaisuus, että kaikki saattoivat kuulla hänen sanansa.\n\n-- Kauvan olemme venyneet täällä, sanoi hän, enkä moiti akhaialaisia \nsiitä, että he tähän ovat kyllästyneet, Mutta häpeällistä olisi tyhjin \nkäsinkin palaaminen. Muistan vielä niinkuin eilisestä sen ihmeellisen \nennusmerkin, jonka Zeus näytti meille Auliissa, kun hän antoi \nlohikäärmeen niellä nuo kahdeksan varpusen poikaa ja vielä emän kaupan \npäälle. Nyt ovat nuo kahdeksan vuotta kuluneet ja yhdeksäskin jo \nmennyt. Odottakaamme siis vielä vähän aikaa sitä täyttymyksen hetkeä, \njoka juuri nyt on tulossa!\n\nKansa osoitti korkeilla huudoilla suostumustaan.\n\nSitten piti vanha Nestor Agamemnonille puheen, lopettaen sen seuraavin \nsanoin:\n\n-- Löytyisikö täällä joku, joka ei tahdo pitää pyhää valaansa, niin \nanna hänen kernaasti mennä menojaan! Hän ei kuitenkaan voi välttää \nkohtaloaan. Parasta on, että sotajoukko asettuu taistelujärjestykseen \nheimoittain, veljeskunnittain ja suvuttain; silloin on sinun helppoa \nhuomata, kutka vetäytyvät syrjään, kutka taas tahtovat seurata sinua. \n[_Heimot, veljeskunnat ja suvut_. Kreikkalaisilla muodostivat useammat \ntoisilleen läheiset _suvut_ eli perheet \"_veljeskunnan_\" (\"fratrian\"), \njonka kaikilla jäsenillä oli yhteinen suojelusjumala ja uhripaikka. \nSamoin muodostivat useammat \"veljeskunnat\", joilla oli yhteinen \nalkuperä ja samat kotijumalat, _heimon_.]\n\nAgamemnon hyväksyi tämän neuvon. Siihen loppui käräjäin pito, ja \njokainen riensi leirimajaansa varustautumaan järjestykseen.\n\n\n\n\n11. MENELAOS JA PARIS.\n\n\nEtevimmät ruhtinaista kutsuttiin Agamemnonin luo uhriaterialle, ja kun \nse oli syöty, lähetettiin airueet leiriin kuuluvalla äänellä kutsumaan \nmiehistöä hyökkäykseen. Silloin alkoi heti kaikkialla vilistä \nsotavaunuja ja jalkaväkeä, ja koko seutu kaikui hälinästä ja jyskeestä. \nAkhilleuksen leiristä vaan ei lähtenyt päätäkään liikkeelle. Sotavaunut \nseisoivat siellä peitettyinä, hevoset pureskelivat rauhassa heiniään, \nmiehet huvitteleivat rannalla kiekon (diskoksen) ja keihään heitolla \ntai ampuilivat jousillaan pilkkaan, ja päälliköt astuskelivat \nedestakaisin, tyytymättöminä toimettomuudestaan.\n\nKun akhaialaisten joukot lähestyivät Troiaa, näkivät he troialaisten \ntulevan ulos kaupungista. Rohkeasti hyökkäsi kumpainenkin sotajoukko \neteenpäin, akhaialaiset tällä kertaa ihan äänettöminä, mutta \ntroialaiset raikuvalla voittohuudolla. Kun he olivat tulleet toisiaan \nmiltei silmä silmää vasten, juoksi Paris esiin troialaisten riveistä. \nPantterin talja hartioilla, miekka vyöllä ja jousi selässä sekä \nheiluttaen kahta pronssikärkistä keihästä [_pronssikärkinen keihäs_. \nIliadissa kuvautuu muutosaika Kreikkalaisien pronssikaudesta \nrautakauteen, jolloin rauta tosin jo oli tunnettua, mutta vähän \nkäytännössä vielä. Kun runossa puhutaan _vaskesta_ (vaskipukuinen, \nvaskella suojattu j.n.e.), tarkoitetaan sillä aina _pronssia_] \nkädessään vaati hän urhokkainta miestä akhaialaisten joukosta \nmittelemään voimia kanssaan. Kun Menelaos kuuli vaatimuksen, tuli hän \niloiseksi ja hyppäsi heti vaunustaan alas. Mutta nähtyään kuka riveistä \nastui esiin, vaaleni Paris, perääntyi ja lymysi silmänräpäyksessä \nmaanmiestensä joukkoon. Siitä sydämmistyi Hektor katkerasti.\n\n-- Oi sinua keikailevaa naissankaria, puhkesi hän sanoihin, että sinun \nollenkaan piti syntyä maailmaan tuottamaan häpeää meille kaikille. Kun \non kuljettava varkaan toimissa vieraitten heimojen luona viettelemässä \nheidän naisiaan ja ryöväämässä heidän tavaroitaan, silloin sinussa on \nkyllä urhoa, mutta kun ryöstön kärsinyt kohtaa sinut rehellisessä \ntaistelussa, silloin pistäydyt piiloon kuin raukka, sillä häntä vastaan \nei auta sinua lyyryn soitto, ei kauniit kiharasi eikä kiemaileva \nnaamasi. Elleivät troialaiset olisi niin perin pohjin hyväluontoisia \nkuin ovat, olisit aikaa sitten tullut kivitetyksi konnantöittesi \nvuoksi.\n\n-- Ah veljeni, vastasi Paris nöyrtyneenä, en tahdo sanallakaan \npuolustaa itseäni. Epätasaiset ovat kohtalon antimet. Sinut ovat \njumalat luoneet sellaiseksi, ettet koskaan tunne pelkoa rinnassasi; \nminun osalleni ovat tulleet Aphroditen lahjat. Mutta jos tahtosi on \njärkkymätön, astun lopultakin esiin. Käske troialaisia ja akhaialaisia \nlevähtämään ja anna heidän tehdä sellainen sopimus, että minä ja \nMenelaos yksin astumme kaksintaisteluun Helenasta ja hänen aarteistaan.\n\nNämä sanat vaikuttivat Hektoriin. Hän otti keihään keskeä käteensä, \njuoksi taistelevien väliin ja huusi, että kaikki lopettaisivat ottelun. \nTroialaiset herkesivät heti, mutta akhaialaiset jatkoivat ampumista ja \nkivien heittoa. Silloin käski Agamemnon heitäkin lakkaamaan. Hektor \ntoisti korkealla äänellä Pariksen uuden taisteluvaatimuksen. Menelaos \nlupasi ottaa sen vastaan, mutta sopimus oli pyhitettävä uhrilla, sanoi \nhän, ja Priamoksen itsensä täytyi tulla se vahvistamaan, sillä hänen \npoikiinsa ei ollut luottamista.\n\nMolemmin puolin iloittiin sydämmellisesti siitä, että tämä sietämätön \nsota nyt pian loppuisi. Ajajat heittivät ohjaksensa pois, sankarit \nastuivat vaunuistaan ja laskivat aseensa syrjään. Hektor lähetti kaksi \nairuetta Troiaan noutamaan Priamosta ja kahta uhrilammasta, joista \ntoisen piti oleman valkean uhrattavaksi auringolle, toisen mustan, \nmaalle. Agamemnon käski Talthybioksen tuomaan laivoilta vielä \nkolmannenkin lampaan, joka uhrattaisiin Zeukselle.\n\nSillä aikaa istui Helena Pariksen palatsissa ja kutoi leveätä, \nloistavaa kangasta. Hän kutoi siihen kuvia taistelevista troialaisista \nja akhaialaisista. Hänen siinä istuissaan tuli Iris huoneeseen hänen \nkälynsä Laodiken haahmussa.\n\n-- Tule, sanoi hän, niin näet ihmeellisen tapahtuman. Troialaiset ja \nakhaialaiset ovat herenneet taistelemasta ja istuvat nyt rauhassa \ntoistensa rinnalla kilpiinsä nojaten, keihäät iskettyinä pystyyn \nmaahan. Paris ja Menelaos aikovat kahden ratkaista sodan, ja sinä \njoudut sille heistä, joka voittaa.\n\nTäynnä ikävöimistä entisen puolisonsa luo ja kotimaahan, pani Helena \npäähänsä hopeanhohtavan hunnun ja juoksi Skaialaiselle portille. Siellä \nistuivat Priamos, Antenor ja _Pantoos_ sekä monta muuta kaupungin \netevimmistä miehistä. He olivat liian vanhoja taisteluun, mutta \ntahtoivat sentään kernaasti seurata sen menoa. Ja sitäpaitse oli heillä \nläheisimpiään surmakentällä, Antenorilla poikansa _Agenor_, \nPantooksella kaksi poikaa, _Polydamas_ ja _Euphorbos_. Kun ukot näkivät \nHelenan vaihtoivat he ihmetteleviä katseita ja kuiskasivat hiljaa \ntoistensa korviin:\n\n-- Ei sovi ihmetellä, että Troian miehet ja vaskipaitaiset akhaialaiset \novat tuollaisen naisen tähden niin kauvan kestäneet sodan tuhoja. Hän \nvoi kilpailla kauneudessa itse jumalattarien kanssa. Mutta olkoon \nkuinka kaunis tahansa, niin mieluummin menköön laivoihinsa takaisin, \nkuin että saattaisi koko kansamme turmioon!\n\nPriamos kutsui häntä ystävällisesti luokseen.\n\n-- Tule tänne ylemmä, rakas lapsi, sanoi hän! Täältä näet entisen \nmiehesi ja paljon sukulaisiasi ja ystäviäsi. Et ole sinä syypää tähän \nsotaan, vaan kuolemattomat jumalat, jotka ovat päättäneet asiain menon. \nIstuhan tähän viereeni ja sano minulle tuon rotevan jättiläisen nimi, \njoka astelee akhaialaisten rivien edessä ja näyttää aivan kuninkaalta!\n\n-- Oi arvoisa appi-isäni, vastasi Helena, kuinka monta kertaa olenkaan \nkatunut, etten ennemmin lopettanut päiviäni, kuin että seurasin \npoikaasi tänne! Mutta mitä äsken tahdoit tietää, sen sanon sinulle \nkernaasti: mies, jota kysyit, sehän on Agamemnon -- hän, joka kerran \noli juuri minun lankoni.\n\n-- Onnellinen ruhtinas, sanoi Priamos; olihan minullakin ennen \nsotajoukkoja käskettävissäni, vaan ei milloinkaan noin suuria! Mutta \nsanohan vielä, lapseni, ken on tuo mies tuolla, joka on vähän lyhempi \nmutta hartiakkaampi kuin Agamemnon ja joka nyt kulkee rivien välissä \nkuin pässi lammaslaumassa.\n\n-- Hän on Odysseus, vastasi Helena, kallioisen Ithakan ruhtinas ja \nkavalin mies koko akhaialaisten joukossa.\n\n-- Onpa niinkin, yhtyi Antenor, minä muistan hänet hyvästi niiltä \najoilta, jolloin hän Menelaoksen kanssa tuli lähettiläänä tänne ja me \nkaikki ihmettelimme neuvottelussa hänen sujuvaa puhettansa.\n\n-- No tuo toinen sitten, kysyi Priamos, joka on olkapäitään myöten koko \nmuuta joukkoa korkeampi?\n\n-- Se on Aias Telamonin poika, vastasi taas Helena, jättiläinen \nruumiiltaan ja kaikkien akhaialaisten rintavarustus. Ja tuolla \nloitompana seisoo Idomeneus Kreetasta, joka niin usein tuli \nkestivieraaksi kotiimme Spartaan.\n\nSiihen keskeyttivät Hektorin airueet puheen. He olivat noutaneet \nuhrilampaat ja samalla vuohennahkaisen säkin täynnä viiniä, suuren \nloistavan juomamaljan ja joukon pienempiä kultapikareita, sekä tulivat \nnyt pyytämään Priamosta mukaan. Ukko vavahti kuullessaan Pariksen \naikovan taistella Menelaosta vastaan, mutta käski kuitenkin panna \nhevoset valjaihin. Hän otti Antenorin mukaansa, tarttui ohjaksiin ja \najoi huimaa vauhtia Skaialaisesta portista kentälle.\n\nSaavuttuaan joukkojen väliseen kapeaan kujaan, astuivat he vaunuista \nalas ja menivät kohtaamaan Agamemnonia ja Odysseusta. Airueet kantoivat \nuhrilampaat esiin, sekoittivat viiniä suureen maljaan ja valelivat \nruhtinasten kädet vihkivedellä. Sitten veti Agamemnon uhriveitsen \ntupestaan miekan sivulta, leikkasi jokaisen lampaan otsasta villatukon \nja antoi airueitten jakaa villat etevimpien akhaialaisten ja \ntroialaisten kesken. Kun tämä oli toimitettu, kohotti hän kätensä \ntaivasta kohti ja huusi Zeusta, aurinkoa ja maata todistajiksi tähän \njuhlalliseen sopimukseen, että se taistelevista, joka voittaisi, saisi \npitää Helenan ja hänen aarteensa. Rukoiltuaan uhrasi hän lampaat ja \nasetti niitten ruumiit sivulle, että ne sitten piti vietämän pois ja \nkaivettaman maahan. Sitten jakoi hän pyhitetyn viinin läsnäoleville. \nMutta Priamos ei tahtonut enää jäädä paikalle, sillä hän pelkäsi \npoikansa kaatuvan, eikä hän olisi voinut kestää sitä. Senvuoksi otti \nhän molemmat Troiasta tuodut uhrilampaat vaunuihin ja ajoi Antenorin \nkanssa takaisin Ilioniin.\n\nHektor ja Odysseus mittasivat nyt kaksintaistelupaikan. Sitten \nheitettiin arpaa, kumpi ensimmäiseksi saisi viskata keihäänsä. Kaksi \npientä litteätä kiveä valittiin arvoiksi, toinen Menelaoksen, toinen \nPariksen. Ne asetti Hektor kypäriinsä ja pudisti kypäriä pää syrjään \nkäännettynä, kunnes toinen kivi poukahti kypäristä ulos. Se oli \nPariksen. Kaikki katselijat istuutuivat. Mutta Menelaos ja Paris \npukeutuivat sotisopaan ja astuivat esiin, katsellen toisiaan uhkaavina \nja heilutellen keihäitään. Ensi heitto oli Pariksen; hän tapasi \nMenelaoksen kilpeen, mutta hänen keihäänsä kärki taipui ja keihäs \nkimmahti sivuun. Huutaen Zeusta avukseen lennätti nyt Menelaos \nkeihäänsä, se puhkaisi Pariksen kilven ja rintahaarniskan sekä vielä \nihonutunkin, ja olisi tuottanut varman kuoleman, ellei Paris olisi \nvikkelästi kumartunut alas. Menelaos tempasi miekkansa ja suuntasi \nhuiman iskun vastustajansa päähän. Mutta miekka taittui Pariksen \nkypäriin ja singahti neljänä kappaleena maahan. Silloin katsahti \nMenelaos syvästi huokaisten taivasta kohti ja lausui:\n\n-- Oi Zeus, sinä olet julmin kaikista jumalista! Toivoin kostavani sen \nhäpeän, jonka olen Pariksen kautta kärsinyt, mutta nyt katkesi miekka \nkäteeni, ja peitsenikin lensi harhaan -- enkä sentään voinut \nvihamiestäni edes haavoittaa!\n\nJulmistuneena ryntäsi hän kourin kiinni Pariksen kypäritöyhtöön ja \nalkoi raastaa häntä siitä jälessään akhaialaisten rivejä kohti. Paris \nei voinut tehdä mitään, sillä kypärin leukahihna kuristi häntä niin \nkovasti leuvan alta, että hänen olisi täytynyt tukehtumalla heittää \nhenkensä, ellei Aphrodite olisi rientänyt auttamaan häntä. Jumalatar \nnykäsi sievästi leukahihnan poikki, niin että tyhjä kypäri jäi \nMenelaoksen käteen. Raivoissaan heitti hän sen akhaialaisten puolelle, \njotka ottivat sen maasta ylös, ja ryntäsi sitten uudestaan peitsi \nkädessä paljaspäistä Parista vastaan.\n\nMutta aivan samalla hetkellä peittikin Aphrodite Pariksen paksuun \npilveen ja kuljetti hänet ilman halki hänen omaan palatsiinsa Ilioniin.\n\nSitten kiirehti jumalatar heti tapaamaan Helenaa ja löysikin hänet \nistumassa muitten troiattarien seurassa lähellä Skaialaista porttia \nolevasta tornista. Vanhan spartalaisen kehrääjä-akan muodossa nyhkäsi \nhän Helenaa kauhtanasta ja kuiskasi:\n\n-- Riennä kotiin, Helena, sillä Paris odottaa sinua palatsissaan! Ei \nkukaan voisi arvata, että hän palaa verisestä taistelusta, sillä hän on \nniin puhdas ja kaunis kuin karkeloihin menossa.\n\nHelena hämmästyi, mutta tarkastettuaan lähemmältä akkaa, huomasikin hän \nryppyisen naaman alta Aphroditeen ruusuisen hipiän, ja puhkesi pahalla \nmielellä sanomaan:\n\n-- Julma jumalatar, kun nyt laillinen mieheni on voittanut minut ja \ntahtoo ottaa minut takaisin, niin miksi koetat minua uudestaan tehdä \nmielettömäksi! Mene itse rakastetun Pariksesi luo ja kuhertele hänen \nympärillään, kunnes hän ottaa sinut joko vaimokseen tai orjakseen! Minä \nen tahdo enää olla hänen kanssaan missään tekemisissä!\n\nKatkerana vastasi Aphrodite:\n\n-- Elä suututa minua, kurja! Minä voin ruveta vihaamaan sinua yhtä \npaljon, kuin tähän saakka olen sinua rakastanut. Ja silloin saatan \nsytyttää akhaialaisten ja troialaisten välille sellaisen vihan liekin, \nettä se vie uhriksi _sinutkin_.\n\nTällaista uhkaa pelästyi Helena. Hiljaa tarttui hän jumalattaren \nojennettuun käteen ja yhdenkään läsnäolijan huomaamatta vei Aphrodite \nhänet Pariksen palatsiin, ja asetti hänelle hymyillen istuimen Pariksen \nvastapäätä. Mutta aluksi ei Helena tahtonut vilkaistakaan Parista, vaan \nsanoi pilkallisesti:\n\n-- Palasit siis taistelusta taas! Oi että olisit kaatunut sen sankarin \nkädestä, joka kerran on ollut puolisoni! Turhaan kehuit muinoin, kuinka \nhelposti voittaisit Menelaoksen! Tietysti aijot heti vaatia hänet \nuuteen otteluun, olethan siksi uljas? Mutta minä neuvon, että pysyt \nkoreasti kotona, etkä mene ollenkaan tuon miehen näkyville. Parasta on \nsinulle, että varot nahkaasi vaan, sillä pian saattaisi hänen peitsensä \nlävistää sinut!\n\nMutta Paris naurahti ja lausui:\n\n-- Heitä torumisesi, Helena; se sopii huonosti niin ihanalle naiselle \nkuin sinulle. Jos Menelaos voittikin minut, niin se tuli, katsopa, \nsiitä, että Athene auttoi häntä. Toisella kerralla voitan minä, sillä \nminullakin on suosijoita kuolemattomien joukossa. Mutta heittäkäämme \nriita ja olkaamme ystäviä!\n\nHeikkona ja taipuisana niinkuin ainakin leppyi Helena ennalleen.\n\nSillä aikaa kiersi Menelaos niinkuin raivoisa peto ympäri kenttää ja \netsi kadonnutta vastustajaansa. Mutta ei troialaisten eikä heidän \nliittolaistensakaan joukossa ollut ketään, joka olisi voinut sanoa, \nmihin Paris oli hävinnyt. Silloin julisti Agamemnon korkealla äänellä \nMenelaoksen voittajaksi ja vaati, että troialaisten nyt heti piti \nluovuttaa Helena aarteineen heille. Akhaialaiset päästivät \nhyväksymishuudon, mutta troialaiset seisoivat kuin puusta pudonneina, \ntietämättä mitä olisi tehtävä.\n\nAivan samalla hetkellä pidettiin suurta neuvottelukokousta \nOlympoksessa. Hebe [nuoruuden jumalatar, Olympoksen jumalien \njuomanlaskija] kiersi ympäri kaataen nektaria kultamaljoihin, ja \njumalat joivat toistensa terveydeksi ja katselivat toisinaan kihisevää \nelämää Troian edustalla. Heidän siinä istuissaan kääntyi Zeus Heran ja \nAthenen puoleen ja sanoi ilveillen:\n\n-- Kaksi korkeista jumalattarista on ottanut Menelaoksen huostaansa, \njalo puolisoni Hera ja loistava tyttäreni Athene. Mutta heidän \nvastassaan häärii herkeämättä Aphrodite, hymy huulillaan, ja koettaa \nvarjella Parista turmiosta. Vast'ikään pelasti hän hänet varmasta \nkuolemasta. Punnitkaamme kuitenkin tarkemmin, mihin suuntaan annamme \nasiain kulkea: kiihoitammeko kansoja tuhoisaan sotaan ja \neripuraisuuteen, niinkuin tähänkin saakka, vai yhdistämmekö heitä \nystävyyteen? Jos jälkimäinen puoli asiasta olisi kaikille teille \nmieleinen, niin saisi Priamoksen linna seistä paikoillaan tuleviin \naikoihin ja Menelaos palata Helenansa kanssa rauhassa Spartaan \ntakaisin.\n\nZeus tiesi aivan hyvin, että Hera ja Athene raivostuisivat sellaisesta \nesityksestä, kun he siinä istuivat rinnatusten eivätkä ajatelleet \nmitään muuta kuin Troian häviötä, Athene vaikeni, mutta Hera ei voinut \nhillitä itseään vaan huudahti:\n\n-- Mitä kauheata puhutkaan, Zeus! Aijotko tehdä turhiksi kaikki minun \nmonet vaivani? Olenhan ajanut parivaljakkoni näännyksiin, kun olen \nkiertänyt kiihoittamassa kansoja uupumattomaan taisteluun Priamoksen \npoikia vastaan. Tee tahtosi, mutta huomaa, että me toiset emme tule \nsitä koskaan hyväksymään!\n\nZeus ei ollut nyt tietävinäänkään, että Hera vihasi Parista siitä \nsaakka, kun oli joutunut tappiolle kauneuden kilpailussa Ida vuorella, \nja kysyi senvuoksi:\n\n-- Sanohan kerrankin, mitä pahaa ovat Priamos tai hänen poikansa \nsinulle tehneet, että niin leppymättömästi toivot Troian, tuon ihanan \nkaupungin häviötä? Riennä siis heti muurien yli eli läpi porttien, ja \nniele suuhusi Priamos poikineen sekä kansoineen päivineen! Ehkäpä \nsappesi sitten saa kyllikseen.\n\nTee kuitenkin tahtosi mukaan, jatkoi hän, meidän ei sovi olla \nepäsovussa tämän kaupungin vuoksi. Sen vaan sanon, että jos minä joskus \ntahtoisin tuhota jonkun kaupungin, jossa sattuisi asumaan _sinun_ \nsuosikkejasi, niin ei sinun silloin maksa vaivaa tulla luokseni \nrukouksilla. Ainoastaan suurella vastenmielisyydellä suostun nyt sinun \ntahtoosi ja annan Ilionin hukkua.\n\nYlen riemastuneena vastasi Hera heti:\n\n-- Kolme on kaupunkia, jotka ovat minulle rakkaimpia maan päällä: \nMykene, Sparta ja Argos. Mutta hävitä ne kaikki, millä hetkellä vaan \ntahdot: en sano sanaakaan vastaan, kunhan vaan jätät Troian minun \nkäsiini! Olenhan joka tapauksessa puolisosi, mukaantukaamme siis jonkun \nverran toisiimme: sittehän toisetkin jumalat elävät paremmassa sovussa. \nLähetä nyt siis Athene heti taistelukentälle, että hän viettelisi \ntroialaiset rikkomaan sopimuksen; silloin leimahtaa sota uuteen \nliekkiin ja Troia kulkee varmasti häviötään kohti.\n\nZeus antoi suostumuksensa ja heti heittäysi Athene salaman nopeudella \nmaan pinnalle, niinkuin lentävä tähti, joka ilmojen halki pudotessaan \nlevittää loistavan valon ja säihkyy tuhansissa kipinöissä. Tultuaan \ntaistelukentälle rupesi hän troialaisen soturin haamuun ja kääntyi \nkuuluisan jousiampujan, lykialaisen _Pandaroksen_ puoleen. Tämä seisoi \netummaisten joukossa troialaisten riveissä ja kuunteli Agamemnonin \nvaatimusta Helenan ja aarteitten suhteen.\n\n-- Kuulehan Pandaros, kuiskasi Athene, sinä kun olet niin oiva \njousimies, etkö voisi lähettää yhtä nuolistasi tuon Menelaoksen \nkylkeen? Sellaisella teolla voittaisit kunniaa sekä kaikkien \ntroialaisten kiitollisuuden, ja Parikselta saisit varmaan mitä \nsuurimman palkinnon.\n\nTyhmä Pandaros meni heti ansaan. Hän otti komean jousensa ja kumartui \ntoveriensa kilpien taa suojaan, etteivät akhaialaiset olisi ennen \naikaansa nähneet häntä. Hiljaa avasi hän viinensä, otti sieltä \nsulitetun rautapäisen nuolen, asetti sen jouselle ja pingoitti jännettä \nkaikin voimin.\n\nJa kun hän oli vetänyt härännahkaisen jänteen niin tiukalle, että itse \njousi oli aivan puoliympyrän muotoisessa kaaressa, laski hän nuolensa \nsuhahtaen Menelaosta kohti.\n\nMutta Athenen tarkoitus ei ollut haavoittaa ketään, ainoastaan \nkiihoittaa akhaialaisia. Samoin kuin äiti varovasti huiskii pois \nkärpäsiä nukkuvasta lapsestaan, aivan samalla hellyydellä piti \njumalatar huolta suosikistaan Menelaoksesta. Hän ohjasi nuolen sivulle, \nniin että se tapasi Menelaosta vyötäisten kohdalle, jossa hänellä oli \nvahvimmat varustukset, päällimmäisenä nahkavyö ja haarniska sekä \nniitten alla vielä erityinen, pronssilevyillä päällystetty alusvyö. \nKuitenkin tuli nuoli sellaisella voimalla, että se tunkeutui kaikkien \nniitten läpi ja otti ihoonkin, niin että verta alkoi valua. Menelaos \nvavahti hiukan, nähdessään verensä vuotavan, ja Agamemnon huusi:\n\n-- Oi veljeni, niin ovat siis nuo konnat rikkoneet sopimuksen ja \nsurmanneet sinut salanuolella! Mutta Zeus, joka valapatot rankaisee, \nvaatii heidät kyllä tuomiolle moisesta petoksesta. Olen sisimmässäni \nvakuutettu siitä, että kerran koittaa päivä, jolloin pyhä Ilion \nkukistuu ja sen mukana myös Priamos ja koko hänen kansansa. -- Vaan jos \nsinä nyt kuolet, Menelaos, lisäsi hän painuneella äänellä, niin \najattele millä kauhulla akhaialaiset pakenevat täältä, minkä häpeän \nsaan kärsiä minä palattuani kotiini Mykeneen, ja millä vahingon ilolla \ntroialaiset minua pilkkaavat!\n\n-- Rauhoitu, vastasi Menelaos, eläkä saata miehiämme menettämään \nrohkeuttaan; minä huomaan, ettei haava ole vaarallinen, koska nuolen \nvä'ät tuntuvat olevan näkyvissä.\n\n-- Hyvä että niin olisi, sanoi Agamemnon, mutta lääkärin täytyy sentään \nheti tutkia haava. Riennä, Talthybios, kutsumaan Makhaon tänne!\n\nAirut juoksi rivejä pitkin ja etsi Makhaonia. Pian löysikin hän hänet \nja pyysi tulemaan mukaansa. Yhdessä riensivät he nyt takaisin \nMenelaoksen luo, joka makasi levottomain ja kiihtyneitten ruhtinasten \nympäröimänä. Makhaon nykäsi heti nuolen vyöstä irti, jolloin vä'ät \ntaipuivat ulospäin ja katkesivat. Sitten avasi hän vyön, haarniskan ja \nalusvyön, tarkasti haavaa ja imi sen verestä puhtaaksi sekä siroitti \nsiihen parantavista yrteistä valmistettua jauhetta.\n\n\n\n\n12. DIOMEDEEN UROTYÖT.\n\n\nSopimus oli nyt rikottu ja taistelu alkoi uudestaan. Agamemnon riensi \njoukosta joukkoon, rohkaisi yhtä, kiihdytti toista, aina sen mukaan, \nkuinka luuli tarvittavan. Kun hän kohtasi Diomedeen ja tämän hevosten \najajan Stheneloksen, nuhteli hän heitä molempia ja soimasi Diomedestä, \nettei hän muka läheskään ollut uljuudessa isänsä Tydeuksen vertainen. \nSthenelos aikoi ruveta väittämään vastaan, mutta Diomedes kielsi häntä \nvastaamasta loruilla, ainoastaan töillä.\n\nKohta olivat molemmat sotajoukot liikkeellä taas ja hyökkäsivät yhteen \nvoimalla ja ryskeellä. Se, joka enin kunnosti itseään tässä \ntaistelussa, oli Diomedes.\n\nStheneloksen ohjaamilla sotarattaillaan ajoi hän ristiin rastiin \nkentällä niin nopeasti, että taistelevat joukot tuskin tiesivät, \nkumpaanko puoleen hän oikeastaan kulloinkin kuului, ja missä hän \nhyökkäsi esiin, siihen jäi aina läjittäin kaatuneita vihollisia. Kun \nPandaros näki tämän, viritti hän jousensa ja ampui Diomedesta \nolkapäähän, niin että veri alkoi vuotaa haarniskan läpi. Pandaros \nriemuitsi, mutta Diomedes astui maahan ja pyysi Sthenelosta vetämään \nnuolen haavasta ulos. Sthenelos teki työtä käskettyä, mutta silloin \npurskahti veri korkealle haarniskan renkaitten lomista. Nyt rukoili \nDiomedes Athenea tyrehyttämään veren, antamaan hänelle voimia vielä ja \nsaattamaan Pandaroksen hänen peitsensä ulottumalle. Athene kuuli \nrukouksen, ja samalla olivat Diomedeksen jäsenet voimakkaat taas ja \nkeveämmät kuin linnulla.\n\n-- Nyt olet saanut voimasi takaisin, sanoi jumalatar, ja samalla olen \npoistanut silmistäsi sen kaihin, joka niitä ennen on peittänyt, niin \nettä tästälähin voit eroittaa kuolevaiset kuolemattomista. Jos siis \njoku jumalista lähestyy sinua taistelussa, niin vältä häntä. Yhteen \nainoaan, jos hän leikkiin sekaantuu, saat peitselläsi painaa merkin, ja \nse on Zeuksen tytär Aphrodite.\n\nDiomedes ja Sthenelos ajoivat nyt entistään rohkeampina troialaisten \njoukkoon. Missä ikinä he hyökkäsivät esiin, harvenivat rivit heidän \nympärillään. Kun Aineias näki tämän, juoksi hän taistelun tuiskeessa \nPandaroksen luo.\n\n-- Missä on jousesi ja sulitetut nuolesi? sanoi hän. Tahdotko nyt \nsäilyttää maineesi meidän parhaana ampujana, niin ammu ehdottomasti \ntuota miestä, joka kaikkialla murtaa rivimme hajalle ja tuottaa meille \nniin paljon tuhoa.\n\n-- Se on varmaan Diomedes, vastasi Pandaros, mutta joku jumalista \nkulkee hänen edellään ja tekee nuolet tehottomiksi. Äsken juuri \nlennätin nuolen hänen oikeaan olkapäähänsä, mutta se ei tuottanut \nhänelle pienintäkään vammaa. Tyhmä olen ollut, kun olen luottanut \njouseeni, sillä kahta akhaialaista olen tänään turhaan ampunut, ensin \nMenelaosta ja sitten Diomedesta. Jos kerran vielä palaan kotiin, niin \nlyötäköön kalloni mäsäksi, ellen omin käsin murskaa koko jousta ja \nnuoliani ja viskaa niitä tuleen.\n\n-- Elä sano niin, tyynnytti Aineias häntä, tule ennemmin tänne minun \nluokseni, ja ota ruoska ja ohjakset, kun minä taistelen. Tai voit sinä \nottaa peitsenkin, jos minä ohjaan hevosia.\n\nPandaros rupesi mieluummin peitsenheittäjäksi, he nousivat \nsotavaunuihin ja Aineias ajaa karahutti suoraan Diomedesta ja \nSthenelosta vastaan.\n\n-- Tuolla tulee kaksi peljättävää miestä vastaamme, sanoi Sthenelos, \ntoinen on Pandaros, toinen Aineias; nyt on parasta meidän välttää alta.\n\n-- Ei sanaakaan paosta, vastasi Diomedes rypistäen tuimasti kulmiaan. \nMutta sinä voit kylläkin pysytellä syrjässä, minä astun taistelemaan \nheitä vastaan jalan. Yhtä asiaa sentään pyydän sinulta: jos minä \nvoitan, niin sido valjakkomme kiinni ja riennä anastamaan Aineiaan \nhevosia! Ne ovat parhaat mitä olen nähnyt, ja meille olisi suureksi \nkunniaksi, jos voisimme viedä ne voittosaaliina leiriin.\n\nSamassa tunki Pandaroksen peitsi läpi Diomedeksen kilven ja tapasi \nhaarniskaa. Pandaros päästi jo voittohuudon, mutta aivan samalla \nhetkellä lennähtikin jo Diomedeksen heitto ja Athene ohjasi sen niin, \nettä peitsi lävisti Pandaroksen kokonaan. Hän kaatui maahan niin että \naseet rämähtivät ja hevoset kirmasivat vauhkoina sivulle. Vihan \nvimmassa hyppäsi Aineias alas ja asettui peitsi tanassa ystävänsä \nruumiin eteen, valmiina lävistämään jokaisen, joka aikoisi sitä \nryöstää. Nyt koppasi Diomedes kiven ja viskasi sillä Aineiasta \nlanteeseen, niin että lannenikama murskaantui ja kaksi jännettä \nkatkesi. Aineias vaipui polvilleen, nojaten toiseen käteensä, ja hänen \nsilmänsä pimenivät. Hän olisi ollut kuoleman oma, ellei Aphrodite olisi \ntarttunut häneen valkeilla käsillään, verhonnut häntä säteilevään \nhuntuunsa ja vienyt taistelun tuoksinasta pois. Sillä aikaa oli \nSthenelos anastanut Aineiaan hevoset. Mutta Diomedes oli nähnyt, että \nse oli Aphrodite, joka vei Aineiaan. Hän kiirehti jälestä ja pisti \nhäntä peitsensä kärjellä. Terävä ase meni läpi jumalattaren hunnun, \nsattui hänen hienon pehmeään ranteeseensa ja särki nahan, niin että \nkirkasta ikoria pisarteli haavasta. Ääneensä valittaen jätti hän \nAineiaan siihen ja pakeni ylös Olympokseen. Siellä olivat Hera ja \nAthene häntä vastassa, iva- ja pistosanat suussaan, ja pilkallisesti \nlausui Athene Zeukselle:\n\n-- Ethän pane pahaksesi, isä Zeus, jos sanon sinulle jotain? Varmaan on \nsisareni taas vietellyt jonkun naisen Spartasta troialaisten mukaan, \njoita hän niin tulisesti rakastaa, ja hyväillessään häntä saanut \narvatenkin hänen kultasoljestaan naarmun käteensä.\n\nZeus hymähti partaansa, käski Aphroditen luokseen ja sanoi hänelle:\n\n-- Ei ole sinun osallesi, tyttäreni, määrätty sotilaan toimia, ne \nkuuluvat Athenelle ja Arekselle. Kujertele sinä vaan rakkauden \nhommissa!\n\nNiin keskusteltiin korkealla Olympoksessa. Mutta alhaalla \ntaistelukentällä raivosi Diomedes vielä. Samalla hetkellä kun Aphrodite \njätti Aineiaan, oli Phoibos Apollon pilveen peittyneenä nostanut hänet \nsyliinsä. Innoissaan ei Diomedes huomannut sitä, koetti vaan surmata \nAineiaan ja saada hänen aseensa. Kolmasti hyökkäsi hän päin, ja \nkolmasti ponnahti hän takaisin, ja vasta kun jumala hänen neljättä \nkertaa yrittäissään säikäytti hänet julmalla karjahduksella, hillitsi \nhän itsensä. Apollon vei Aineiaan omaan temppeliinsä Ilionin huipulla \nja jätti hänet sinne sisarensa _Artemiin_ ja äitinsä _Leton_ \nhoidettavaksi. He paransivat siellä hänen vammansa ja ohjasivat \ntakaisin sotakentälle. Mutta Apollon meni Areksen luo, joka istui \nSimoeis ja Skamandros jokien yhtymäkohdassa taistelua katsellen, sekä \nkysyi, eikö hän suostuisi masentamaan röyhkeätä Diomedesta. Ares rupesi \nerään troialaisten liittosoturin muotoon ja heittäysi taistelun \npyörteeseen.\n\nMutta kun Hera ja Athene huomasivat, että Ares auttoi troialaisia, \nvihastuivat he kovasti ja pyysivät Zeukselta lupaa ajaakseen hänet pois \ntaistelukentältä. Saatuaan luvan laskeutuivat he alas samaan paikkaan, \njosta Ares juuri oli lähtenyt. Siihen jättivät he hevosensa vahvan \npilven peittoon ja heittivät niille ambrosian sekaista rehua eteen. \nItse lähtivät he keveästi kuin kyyhkyset astelemaan taistelevien \njoukkoon. Hera otti _Stentorin_ muodon, joka oli vahva-äänisin mies \nkreikkalaisten joukossa [_Stentorista_ johtuu sananparsi \"stentorin \nääni\"], ja huutaa kajahutti:\n\n-- Hävetkää, akhaialaiset miehet, sillä rohkeutta teillä riittää vaan \nniinkauvan kun Akhilleus on joukossanne! Hänen liikkuessaan eivät \ntroialaiset rohjenneet pistää nenäänsä portista ulos, mutta nyt he ovat \najaneet teidät kohta jo laivoillenne saakka.\n\nAthene juoksi Diomedeen luo, joka puhdisteli haavojaan, ja sanoi \nhänelle nuhtelevasti:\n\n-- Ei ole tullut isäänsä Tydeuksen poika. Isä oli ko'oltaan pieni, \nmutta hän oli _sotilas_.\n\n-- Sinut minä tunnen kyllä, jumalatar, vastasi Diomedes tyynenä, ja sen \nvuoksi ilmaisen sinulle asiain oikean laidan. Pelkuri en ole enkä hidas \nliioin, mutta juuri sinun oma määräyksesihän pidättää minua, etten saa \nkäydä taisteluun ketään muuta kuolematonta, kuin Aphroditeä vastaan. \nNyt näen kuitenkin tuolla troialaisten joukossa itse sodanjumala \nAreksen ja siitä syystä olen perääntynyt.\n\n-- Ah, rakas Diomedes, vastasi Athene, ei sekään ole nyt enää sinulle \nesteenä. Ohjaa vaan hevosesi häntä vastaan ja merkitse hänet oikein \nkunnollisesti peitselläsi! Minä kyllä autan sinua.\n\nNäin sanoen työnsi hän Stheneloksen vaunuista alas ja nousi itse hänen \ntilalleen ystävänsä Diomedeen rinnalle. Sitten tempasi hän ruoskan ja \nohjakset ja ajoi tulisella valjakolla huimaa vauhtia Aresta vastaan.\n\nAres kumartui hevosten yli pistämään Diomedesta, mutta Athene painoikin \npeitsen syrjään, niin että se lensi sivulle. Vaan kun Diomedes \npuolestaan työnsi peistänsä, ohjasi Athene sen Areksen kylkeen, niin \nettä vaikea haava syntyi. Ja kun Diomedes veti aseensa takaisin, \nulvahti jumala sellaisella äänellä, kuin yhdeksän eli kymmenentuhatta \nmiestä olisi yhdestä suusta päästänyt sotahuudon, ja niin troialaiset \nkuin akhaialaisetkin jäivät kauhistuneina seisomaan. Mutta Diomedeen \nsilmissä oli Ares ikäänkuin sysimusta pyörrevihuri, kun hän nousi ylös \nOlympokseen. Siellä näytti hän Zeukselle, kuinka ikor vuoti hänestä, ja \nsyytti katkerasti Athenea. Mutta Zeuksen mielestä sai hän syyttää \nitseään, koska aina olikin ollut riitapukari. Hänen haavansa \nparannettaisiin kuitenkin. Kohta palasivat Hera ja Athenekin toimensa \ntehtyään takaisin Olympokseen, ja akhaialaiset ja troialaiset saivat \nnyt suoriutua taistelustaan omin päinsä.\n\nHetkeä myöhemmin kohtasi Diomedes taistelussa lykialaisen _Glaukoksen_.\n\n-- Ken olet sinä, jalo mies, sanoi hän, ja mikä on heimosi? Sinua en \nole ennen tavannut, ja nyt rohkenet aivan yksinäsi käydä taisteluun \nkanssani! Et mahda vielä tietää, että jokainen joka käy peistäni \nvastaan, on kuolemaan tuomittu.\n\n-- Mitä sinua liikuttaa nimeni ja heimoni? vastasi Glaukos. Ihmisten \nsuvut ovat lehtien kaltaisia: toisia putoo myrskyssä maahan, toisia \npuhkeaa kevään tulten tilalle!\n\nMutta kernaasti saat minun puolestani tietää sukuni, lisäsi hän. Isäni \nnimi on _Hippolokhos_ ja isäni isä oli kuuluisa _Bellerophontes_.\n\nTämän kuultuaan painoi Diomedes peitsensä syvälle maahan ja huudahti \niloisena:\n\n-- Tosiaankin, sinähän olet jo ammoisista ajoista minun kestiystäväni. \n[_Kestiystävä_. Muukalainen vieraassa maassa ei vanhoina aikoina \nnauttinut mitään turvaa, vaan kohdeltiin häntä vihollisena, ellei joku \nottanut häntä \"kestiystäväkseen\", jolloin häntä pidettiin perheen \njäsenenä. \"Kestiystävyys\" oli suuriarvoinen etu ja kulki perintönä, \naivan kuin muutkin kalleudet.] Sillä isoisäsi vieraili kerran \nkaksikymmentä päivää minun isoisäni luona, ja erotessaan antoivat he \ntoisilleen mitä kallisarvoisimpia lahjoja: minun isoisäni antoi \nhohtavan purppuravyön ja sinun antoi kultaisen kaksoismaljan, joka \nminulla vielä on perintönä tallessa kotonani Argoksessa. Siis mekin \nmolemmat olemme vielä ystäviä emmekä saa taistella toisiamme vastaan. \nMinulla on kylläksi troialaisia peitseni varalle ja sinulla \nakhaialaisia. Vaihtakaamme nyt vanhan tavan mukaan aseita, että kaikki \nnäkevät, kuinka suuressa arvossa pidämme perittyä ystävyyttämme!\n\nMolemmat sankarit astuivat alas vaunuistaan, löivät kättä toisilleen ja \nlupasivat rikkomatta säilyttää ystävyytensä. Sitten riisuivat he \nkumpikin varustuksensa ja vaihtoivat ne. Mutta se, joka siinä kaupassa \njoutui häviölle, oli Glaukos, sillä hänen varustuksensa olivat kultaa \nja sadan härän arvoiset, kun Diomedeksen pronssiset tamineet sen sijaan \nmaksoivat vaan kymmenen härkää.\n\n\n\n\n13. HEKTOR TROIASSA.\n\n\nKun akhaialaiset taas alkoivat tunkeutua lähemmäksi, kääntyi tietäjä \nHelenos Hektorin puoleen ja sanoi:\n\n-- Sinun, veljeni, täytyy mennä kaupunkiin pyytämään äitiämme, että hän \nkutsuu Athenen temppeliin kokoon kaikki Troian jaloimmat naiset \n[hienoimmat, ylhäisimmät] ja lahjoittaa jumalalle kallisarvoisimman \nvaippansa, sekä lupaa hänelle suuren uhrin, jos hän suojelee meitä \nraivoavan Tydeuksen pojan käsistä.\n\nHektor hyppäsi vaunuista alas, käski miehiään tekemään käännöksen ja \npainamaan akhaialaisia takaisin, sekä huusi kaikuvalla äänellä:\n\n-- Uljaat troialaiset ja kaikki asetoverit, jotka olette kaukaisilta \nmailta tulleet auttamaan meitä, taistelkaa nyt miesten lailla, sillä \naikaa kun minä itse riennän Ilioniin kehoittamaan vanhoja viisaita \nsankareita ja rakkaita vaimojamme, että he rukoilisivat apua taivaan \njumalilta ja lupaisivat heille runsaita uhreja!\n\nNiin huusi töyhtökypärinen Hektor ja riensi pois.\n\nKun hän vielä oli ulkopuolella skaialaisen portin, pyhän pyökkipuun \nkohdalla, riensivät jo Troiasta vaimot ja tyttäret häntä vastaan, \nuteliaina kysellen, kuinka miehet, veljet ja pojat jaksoivat. [_Vaimot \nja tyttäret_ oleskelivat usein skaialaisen portin edustalla, sillä \nsuuren maantien varrella heti sen eteläpuolella oli kaksi lähdettä, \ntoinen kylmä toinen lämmin, ja niistä noutivat kaupungin naiset vettä, \nsekä toimittivat siellä vaatteittensa pesua.] Mutta hän kehoitti heitä \nkutakin kotonaan rukoilemaan jumalia, sillä vaikeat huolet uhkasivat \nnyt Troiaa.\n\nSitten kun hän vihdoin oli saapunut Priamoksen uljaan palatsin \nkorkeihin pylväskäytäviin, tuli hänen hellä äitinsä Hekabe kiireellä \nhänen luokseen, tarttui hänen käteensä ja kysyi hätäisesti:\n\n-- Poikani, miksi olet jättänyt taistelun melskeen ja tullut tänne? \nAhdistavatko inhoittavat akhaialaiset teitä niin ankarasti? Ehkä ovat \nhe jo päässeet muureille ja sinut toi hurskas mielesi tänne rukoilemaan \nIlionin linnassa Kronoksen pojan apua? Mutta odotahan! Minä noudan \nsinulle suloista viiniä, että uhraat sitä ensin Zeukselle ja muille \njumalille, ja sitten virkistät itseäsi. Sillä viini vahvistaa uupunutta \nmiestä, ja uuvuksissahan olet varmaan, koska olet niin urheasti \ntaistellut omaistesi puolesta.\n\n-- Elä tarjoo minulle mieltä riemastuttavaa viiniä, äiti, vastasi \ntöyhtökypäräinen Hektor, sillä siitä tulisin vaan heikoksi ja \nvoimattomaksi. Enkä rohkene uhrata sitä Zeuksellekaan pesemättömin \nkäsin, sillä ei pilvienpitäjää hallitsijaa sovi kenenkään rukoilla \nverellä tahrattuna. Mutta riennä sinä kaikkien jaloimpien naisten \nkanssa Athenen pyhään temppeliin suitsuttamaan uhrisavua! Vie sinne \nmukanasi suurin ja paras vaippasi, ja levitä se kutripäisen Pallas \nAthenen polville ja lupaa uhrata hänelle kaksitoista vuosikuntaista \nlehmää, jos hän vaan armahtaa troialaisia ja heidän kaupunkiaan! Sillä \naikaa käyn itse kutsumassa Parista taisteluun, kunhan tuo epäkelpo vaan \ntottelisi kutsuani. Oi, että maa nielisi hänet tällä hetkellä, sillä \nturmioksi eikä miksikään muuksi on Kronoksen poika hänet luonut \ntroialaisille! Jos näkisin hänen vaeltavan manalan majoille, niin \nvarmaan heti unohtaisin suuret huoleni.\n\nHekabe antoi orjattariensa heti kutsua kokoon Troian jaloimmat naiset, \nmutta itse juoksi hän hyvälle tuoksuavaan aarrehuoneeseensa. Siellä oli \nhänellä säilössä mitä kallisarvoisimpia vaippoja, jotka Paris kerran \noli tuonut hänelle lahjaksi ryöstösaaliina Sidonista, purjehdittuaan \nsinne yli myrskyisen meren. Niistä valitsi hän nyt kaikkein parhaan \nlahjaksi Athenelle.\n\nSitten lähti hän toisten naisten kanssa jumalattaren temppeliin, missä \nkaunis Teano, temppelin papitar, heti avasi heille ovet. Kaikki \nojensivat nyt kätensä jumalatarta kohti, rusoposkinen Teano asetti \nvaipan kutripäisen Athenen polville, teki lupauksensa ja rukoili suuren \nOlympolaisen tytärtä:\n\n-- Korkea Athene, Ilionin suoja, sinä jalo jumalatar, murra Diomedeen \npeitsi ja anna hänen suistua pölyyn ja hiekkaan Skaialaisen portin \nluona! Me lupaamme uhrata sinulle alttarillasi kaksitoista \nvuosikuntaista lehmää, jos vaan armahdat troialaisia ja heidän \nkaupunkiaan!\n\nNiin hän rukoili, mutta Athene ei kuullut häntä.\n\nHeidän rukoillessaan jumalatarta meni Hektor Pariksen mahtavaan taloon, \njonka tämä etevimpien mestarien avulla oli itselleen rakentanut \nPriamoksen ja Hektorin linnain viereen.\n\nYksitoista jalkaa pitkä, vaskella ja kullalla helattu peitsi kädessään \nastui Hektor veljensä asuntoon. Hän tapasi Pariksen puuhaamassa \naseittensa kanssa, mutta spartalainen Helena istui sivummalla ja \nmääräili töitä naisorjilleen.\n\nSyvällä paheksumisella sanoi hän Parikselle:\n\n-- Huono on tekosi, veljeni, että tällä tavoin vetäydyt syrjään, kun \nmiehemme taistelevat menehtymäisillään muurien edustalla! Sinunhan \nyksin on syysi, että me tällä tavoin saamme kärsiä, ja varmaan \nmoittisit sinä ankarasti jokaista muuta, joka näin hiipisi pois \nkuumasta ottelusta. Ylös, nahjus, ettei kaupunkimme kohta joudu \nliekkien valtaan!\n\nHänelle vastasi heti kauneudestaan kuulu Paris:\n\n-- Koska olet täydellä syyllä moittinut minua, Hektor, niin tahdon \npuhua sinulle totuuden, uskonet sitten minua tahi et. En istu täällä \nhuoneessani siitä syystä, että olisin närkästynyt troialaisiin; istun \ntäällä surussa ja katumuksessa. Äsken juuri houkutteli vaimoni minua \nystävällisin sanoin lähtemään takaisin taisteluun, ja molemmat \nkatsoimmekin sen parhaaksi, sillä voiton onni kääntyy usein. Odota siis \nkunnes vedän varustukset päälleni, tai riennä edellä! Minä seuraan ja \ntoivon saavuttavani sinut.\n\nHektor vaikeni, mutta Helena sanoi hänelle valittavalla äänellä:\n\n-- Kuulehan, Hektor, onnettomuutta tuottavalle naiselle jouduit sinä \nlangoksi. Oi että myrskyn vihuri olisi minut heti synnyttyäni viskannut \nkallioon mäsäksi tai upottanut kuohuvan meren syvyyteen, niin olisi \nkaikki nämä turmiot jääneet tekemättä! Vaan jos tämä kaikki oli \njumalien tahdosta, miksei annettu minua vaimoksi urhokkaammalle \nmiehelle, jonka sydän ei olisi ollut tyhjä hävyn ja kunnian tunnosta! \nParis on kevytmielinen ja sellaisena pysyy, ja pian, luulen minä, saa \nhän korjata hedelmät horjuvaisuudestaan. Mutta istuhan, lankoni, ja \nlevähdä hetkinen, sillä sinun hartioillesi on kuitenkin sälytetty \nsuurin huoli meidän kaikkien kohtalosta, meidän, joitten ainoa osa on \nse, että vastaiset sukupolvet saavat laatia meistä lauluja.\n\nHänelle vastasi töyhtökypäräinen Hektor:\n\n-- Suotta pyydät minua istumaan, Helena, sillä mieleni palaa \nlevottomana troialaisten luo, jotka odottavat minua avukseen. Riennätä \nvaan miestäsi ja kiirehtiköön hän itsekin, että tapaisi minut vielä \nmuurien sisäpuolella. Nyt käyn hetkiseksi omaan kotiini, nähdäkseni \nvielä kerran rakkaan puolisoni, pienen poikani sekä muun kotiväkeni. \nSillä ken tietää, palaanko enää koskaan omaisteni luo.\n\nSen sanottuaan lähti hän omaan taloonsa, mutta ei tavannutkaan \npuolisoaan Andromakhea kotona, sillä tämä oli pienen poikansa ja \nimettäjän seurassa mennyt muureille ja noussut siellä erääseen torniin, \njossa itki ja huokaili katkerasti.\n\n-- Mihin on mennyt puolisoni? kysyi Hektor kotona olevilta \npalvelijoilta. Onko hän mennyt kälyjensä luo, vaiko Athenen temppeliin, \njossa muutkin Troian naiset parhaillaan lepyttävät suuttunutta \njumalatarta? Vastatkaa heti ja puhukaa totta!\n\n-- Ei hän ole mennyt kälyjensä luo, eikä temppeliinkään, vastasi yksi \npuuhaavista palvelijoista, vaan nousi hän Troian korkeimpaan torniin, \nkun kuuli akhaialaisten entistään vimmatummin ahdistavan meikäläisiä. \nMuureille juoksi hän kuin mieletön, ja imettäjä pojan kanssa hänen \njälestään.\n\nSilloin lähti Hektor kiireellä linnastaan ulos ja riensi kaupungin \nhalki samaa tietä takaisin, jota oli tullutkin. Ja kun hän oli \nennättänyt skaialaiselle portille, josta tie vei ulos kentälle, juoksi \nhänen kaivattu puolisonsa Andromakhe siinä häntä vastaan, ja jälestä \nseurasi imettäjä, Hektorin suloinen ja rakastettu poika Astyanax \nsylissään. Hektor seisattui ja katseli hymyillen poikaansa, mutta \nAndromakhe tarttui kyynelsilmin hänen käteensä ja lausui:\n\n-- Rakkahin mieheni, rohkeutesi tuottaa sinulle surman! Armahda tätä \nlasta ja minua, onnetonta! Pian olen minä enää vaan sinun leskesi, kun \nakhaialaiset miehissä hyökkäävät päällesi. Parempi olisi silloin \nkuolema minullekin, sillä olenhan isätön ja äiditön, eikä minulle jäisi \nmitään lohdutusta, jos sinä kaatuisit. Isäni surmasi väkevä Akhilleus, \nsaman miehen kädestä kaatuivat veljeni, ja äitini muutti tuonen \nmajoille. Hektor, Hektor, sinä olet siis minulle isä ja äiti, samalla \nmyös veli ja kaikki oi Hektor, minun ihana puolisoni! Jää sääliväisenä \nTroiaan, elä riistä minulta miestäni, eläkä turvattomalta pojaltasi \nsuojelevaa isää! Järjestä troialaiset tuohon viikunametsikköön, sillä \ntältä taholta on helppo nousta muureille ja tältä samalta taholtahan \novat viholliset jo kolmasti yrittäneet hyökätä kaupunkiin!\n\nLempeästi vastasi töyhtökypäräinen Hektor:\n\n-- Tämä huolestuttaa itseänikin. Mutta minä pelkään Troian miehien ja \nnaisten moitetta, jos arkana jäisin pois taistelusta. Ja sen kieltää \noma rohkeutenikin, joka on opettanut minut vaaran hetkellä seisomaan \nensimmäisenä troialaisten rivissä ja puolustamaan niin hyvin isäni \nmainehikasta nimeä kuin omaanikin. Sisimmässäni olen kyllä vakuutettu \nsiitä, että kerran koittaa päivä, jolloin pyhä Ilion sortuu ja Priamos \nitse kansoineen kaikkineen kaatuu. Vaan en sure niin paljo Troian \nhäviötä, en Hekabea, en Priamosta, enkä veljiäni, jotka kuitenkin \nkerran kaatuvat taistelun tuoksinassa, kuin suren _sinua_, \najatellessani, että joku vaskikypäräinen akhaialainen taluttaa sinut \nkyynelistäsi huolimatta vapaudesta orjuuteen, että sinun Argoksessa \ntäytyy helkyttää pirtaasi vieraan käskystä, että sinun vieraalla maalla \ntäytyy kantaa vettä lähteistä, kohtalon raudankovan lain pakoittamana.\n\nMoni silloin, kun puhkeet kyyneleihin, on sanova surkutellen: tuo on \nHektorin puoliso, urheimman troialaisen, joka aikoinaan taisteli \nIlionin muureilla. Niin saatetaan sanoa, mutta sinussa virittää se vaan \nuudestaan surua, että olet kadottanut sen, joka olisi voinut sinut \npelastaa. Mutta peittäköön minut ennemmin musta multa, kuin että \nkuulisin sinun valituksesi, kun ne raastavat sinua vankeuteen!\n\nHän avasi sylinsä pojalleen, tuo komea Hektor, mutta pienokainen \npainautui itkien imettäjänsä rintaa vastaan, sillä hän pelkäsi isän \nsotaisaa asua: vasken välkettä ja kypärin töyhtönä hulmahtelevaa \nhevosen harjaa. Isä ja äiti hymyilivät tämän nähdessään. Hektor laski \nkiiltävän kypärinsä maahan ja otti sitten rakkaan poikansa syliinsä, \nsuuteli ja keinutteli häntä hellästi käsivarrellaan sekä rukoili Zeusta \nja muitakin jumalia:\n\n-- Zeus, ja jumalat kaikki! Suokaa, että tästä ainoasta pojastani \nkerran tulisi isänsä veroinen, ensimmäinen troialaisten joukossa ja \nIlionin voimakas hallitsija! Suokaa, että kerran sanottaisiin: hän on \nvoimakkaampikin isäänsä, kun hän on kaatanut vihollisensa, ja äitinsä \nsuureksi riemuksi palaa runsaine voitto-saaliineen sotaretkeltä!\n\nNiin hän rukoili jumalia ja laski pojan puolisonsa syliin, joka koetti \nhymyillä ottaessaan poikaa vastaan, mutta ei kuitenkaan voinut peittää \nkyyneleitään.\n\nSilloin tuli Hektor syvästi liikutetuksi, hyväili kädellään Andromakhen \nposkea ja lausu:\n\n-- Hyvä vaimoni, elä anna tuskan noin ahdistaa mieltäsi! Ei kukaan voi \nennemmin lähettää minua manalan teille, kuin kohtaloni määrää, vaikka \neipä kyllä ole vielä sitäkään miestä syntynyt, joka voisi kohtalonsa \nvälttää, olkoon hän uljas tai pelkuri. Palaa sinä nyt siis rauhassa \nkotiaskareihisi, värttinän ja kangaspuitten ääreen, ja käske palvelevia \nnaisiasi täyttämään tehtävänsä! Meidän miesten täytyy taistella, \netupäässä minun, jolla on Troiassa synnyinmajani.\n\nNiin hän puhui ja otti maasta kypärin päähänsä, mutta hänen puolisonsa \nlähti kotiin päin, katsellen tavan takaa kyynelet silmissä taakseen. \nPian saapui hän Hektorin komeaan taloon takaisin ja sai kyynelillään ja \nsurullaan kaikki orjattarensa katkerasti valittamaan, Ja niin itkettiin \nHektoria jo kotonaan, vaikka hän vielä asteli elävien joukossa.\n\nMutta ei Pariskaan kuhnaillut omassa talossaan, vaan riensi veljensä \njälestä, heti kun oli saanut sotatamineensa kuntoon. Hän tapasi \nHektorin vielä samalta paikalta, missä tämä oli kohdannut puolisoaan, \nja sanoi hänelle nöyrästi:\n\n-- Pelkään, että olen viivyttänyt sinua liiaksi, veljeni, kun en tullut \nniin pian, kuin käskit.\n\n-- Rakas veljeni, vastasi Hektor lempeästi, ei kukaan voi sentään \ntarkemmin ajatellen kieltää sinulta sotilaallista kuntoa, sillä kyllä \nsinä sittenkin olet urhoollinen. Mutta sinä nahjustelet tahallasi ja \nsinulta puuttuu hyvää tahtoa, ja se juuri karvastelee sydäntäni, että \nminun sinusta täytyy kuulla häpäiseviä sanoja troialaisten suusta, \njotka sinun tähtesi ovat niin paljon kärsineet. Mutta puhukaamme tästä \nasiasta enemmän toisella kertaa, jos Zeus ja kuolemattomat jumalat \nmeidän vielä sallivat nostaa vapauden maljaa huulillemme omassa \ntalossamme, sittenkun olemme ajaneet vaskipaitaiset akhaialaiset \ntiehensä Ilionin lähistöltä.\n\nNiin sanoi loistava Hektor ja riensi portista ulos, ja hänen rinnallaan \nkiirehti kauneudestaan kuulu Paris, molemmat palaen innosta taisteluun.\n\n\n\n\n14. HEKTOR JA AIAS.\n\n\nHeti kun Hektor oli palannut taisteluun, alkoivat troialaiset päästä \nvoitolle. Silloin lensi Athene alas Olympoksesta auttamaan \nakhaialaisia. Mutta Apollon kohtasi hänet pyhän pyökkipuun luona \nskaialaisen portin edustalla ja ehdoitti, että he siksi päiväksi \nlopettaisivat taistelun ja antaisivat Hektorin käydä kaksintaisteluun \njonkun akhaialaisen kanssa. Siihen suostui Athene.\n\nTietäjä Helenos oli sielussaan ymmärtänyt, mitä jumalat olivat \npäättäneet, ja kertoi sen Hektorille. Tämä ilostui suuresti ja juoksi \ntaistelevien väliin pitäen keihästä keskeä kädessään, joka oli merkki \ntaistelun lopettamiseen. Kaikki troialaiset istuutuivat maahan, ja \nAgamemnonin käskystä tekivät akhaialaiset samoin. Athene ja Apollon \nlensivät kahden korppikotkan haahmussa pyhän pyökkipuun latvaan ja \nkatselivat sieltä mielihyvällä elämää kentällä, jossa joukot majailivat \ntiheissä riveissä ja kokonainen metsä kypäreitä, kilpiä ja pitkiä \npeitsiä kohosi taivasta kohti. Seisoen keskellä joukkojaan, huusi \nHektor akhaialaisille:\n\n-- Teidän riveissänne ovat Akhaian etevimmät sankarit. Ken teistä \nrohkenee taisteluun minua vastaan, hän astukoon esiin! Mutta seuraavan \nehdon asetan minä kaksintaistelulle: jos minä kaadun, ottakoon voittaja \nvarustukseni, mutta jättäköön ruumiini troialaisten poltettavaksi; jos \ntaas minä jään voittajaksi, pyhitän minä kaatuneen aseet Apollonille \nIlionin vuorella, mutta annan akhaialaisten asettaa hänen ruumiinsa \nroviolle ja pystyttää muistopatsaan hänen kunniakseen!\n\nAkhaialaiset kuuntelivat äänettöminä tätä ehdoitusta, sillä he \nhäpesivät kieltää, mutta pelkäsivät myöntymistä. Vihdoin nousi Menelaos \nylös.\n\n-- Voi mitä nahjuksia minun maanmieheni ovat! puhkesi hän. Akhaialaisia \nakkoja te olette! Pölyksi te saatte muuttua ja haipua tuulen kanssa \nnäkymättömiin -- ilman sydäntä ja miehen mieltä kun olette kaikki! \nMutta minä tahdon astua Hektoria vastaan, voitto on jumalain käsissä.\n\nVihoissaan alkoi hän vetää rautapaitaa päälleen. Mutta toiset ruhtinaat \nriensivät estämään häntä, Agamemnon tarttui hänen oikeaan käteensä ja \nlausui:\n\n-- Houritko sinä, Menelaos? Kuinka saattaa pistää päähäsi moinen tuuma, \nhän kun on sinua niin paljon väkevämpi? Hänhän on kauhu meille \nkaikille; itse Akhilleuskin välttää häntä mielellään. Pysy siis \npaikallasi sinä, ja anna meidän katsoa joku toinen, jolla on enemmän \nvoimia!\n\nMenelaos totteli ja istahti paikalleen. Mutta kun kaikki muut yhä \npysyivät äänettöminä, nousi Nestor ylös, moitti heitä pitkässä puheessa \nja kertoi, kuinka urhoollisia miehet olivat olleet _hänen_ \nnuoruudessaan.\n\n-- Jos olisin vielä miehuuteni voimissa, sanoi hän, astuisin totisesti \nitse heti paikalla Hektoria vastaan. Mutta teistä, jotka olette \nolevinanne parhaat joukossa, ei _ainoakaan_ rohkene tulla esiin.\n\nMoinen soimaus oli liian vaikea niellä, ja niin nousikin ylös yht'aikaa \nyhdeksän ruhtinasta: Agamemnon, Diomedes, molemmat Aiakset, Idomeneus \nja Meriones, Eurypylos, Thoas ja Odysseus. Nestor määräsi, että arpa \nratkaiskoon heidän keskensä. Jokainen otti oman arpansa, pani siihen \nmerkin ja heitti sitten Agamemnonin kypäriin. Kun kaikki oli kunnossa, \nasettuivat he piiriin Nestorin ympärille. Nestor otti kypärin ja \nravisteli sitä, niin että yksi arpa poukahti ulos. Airut nosti sen \nmaasta, kulki myötäpäivää ympäri piirin ja näytti sitä jokaiselle \njärjestään. Kahdeksan ensimmäistä pudisti kieltävästi päätään, mutta \nkun airut tuli yhdeksännen luo, joka oli Aias Salamiista, otti tämä \narvan käteensä ja tunsi sen omakseen. Hän heitti sen iloisena \njalkoihinsa ja sanoi:\n\n-- Aivan oikein, toverit, arpa on minun, ja olen iloinen siitä, sillä \nminä toivon voittavani tuon loisteliaan Hektorin. Rukoilkaa nyt kaikki \nKronoksen poikaa puolestani, sillä aikaa kun itse vedän varustukset \npäälleni!\n\nHe tekivät niin, ja kun Aias sonnustihe sotisopaansa, rukoilivat he \nZeusta antamaan hänelle voiton, tai pitämään hänet ainakin tasaväkisenä \nHektorin kanssa.\n\nPäästyään kuntoon riensi Aias mahtavin askelin Hektoria vastaan, pitäen \nrintansa edessä suurta jättiläiskilpeään. Se oli paljoa vahvempi kuin \nHektorin, sillä se oli tehty seitsemästä härän vuodasta päällekkäin ja \nulkopuolelta vielä varustettu vaskilevyllä. Hektor tunsi sydämmensä \ntykyttävän, mutta hän ei välttänyt, vaan viskasi keihäänsä sellaisella \nvoimalla, että se puhkasi Aiaksen kilvestä kuusi vuotaa ja pysähtyi \nvasta seitsemänteen. Sitten heitti Aias. Hänen keihäänsä tunkeutui läpi \nHektorin kilven ja rautapaidan, vieläpä läpi ihonutunkin, ja olisi \nvarmaan haavoittanut häntä, ellei hän olisi notkeasti taivuttanut \nitseään sivulle. Molemmat sankarit irroittivat keihäät kilvistään ja \nheittivät uudestaan. Hektorin keihäs sattui keskelle Aiaksen kilpeä, \nmutta sen kärki lytistyi. Vaan Aias lävisti vielä toistain Hektorin \nkilven ja haavoitti häntä kaulaan, niin että veri purskahti. Silloin \nhypähti Hektor sivulle, tapasi maasta suuren kulmikkaan kiven käteensä \nja viskasi sillä Aiasta. Se sattui kilpeen niin että vaski rämähti. \nAias koppasi vielä isomman kiven ja singahutti sillä vuorostaan niin \nrajusti, että Hektorin kilpi murskaantui kokonaan ja hän itse horjahti \nkumoon. Mutta hän oli heti jaloillaan taas, ja nyt tarttuivat kumpikin \nmiekkaan. Mutta juuri kun heidän piti iskeä yhteen, juoksivat molempain \nsotajoukkojen airueet esiin, Talthybios akhaialaisten ja Idaios \ntroialaisten puolelta, tehdäkseen lopun kaksintaistelusta. He \nkohottivat pitkät sauvansa taistelevien väliin, ja Idaios huusi:\n\n-- Ei enempää taistelua tänään, rakkaat lapset! Kumpikin olette \nnäyttäineet eteviksi sankareiksi. Mutta nyt käskee yö meitä levolle, ja \nsen käskyä on toteltava.\n\n-- Puhu ensin Hektorille, vastasi Aias, hän on alottanut taistelun, ja \ntahtooko hän sen lopettaa, niin tahdon myös minäkin.\n\n-- Uljas Aias, vastasi Hektor, jumalat ovat luoneet sinut suureksi, \nväkeväksi ja aseihin pystyväksi. Mutta tänään olemme molemmat saaneet \ntarpeeksemme; toistain ehkä kohtaamme taas. Antakaamme kuitenkin, \nennenkun tästä eroamme, toisillemme kunnialahjat, niin että kumpikin \nsotajoukko saattaa meitä ylistäen lausua: he astuivat kuohuvin mielin \ntoisiaan vastaan, mutta erkanivat rauhallisina ystävinä.\n\nJa sanoessaan näin, ojensi hän Aiakselle hopeakahvaisen miekkansa \nkannattimineen ja tuppineen. Aias puolestaan irroitti purppuraisen \nvyönsä ja antoi sen Hektorille. Sitten erkanivat he, ja kumpikin \nsotajoukko oli hyvillään, että heillä vielä oli vankimmat sankarinsa \njäljellä.\n\n\n\n\n15. ASELEPO.\n\n\nMolempain sotajoukkojen päälliköt kokoontuivat nyt neuvoitteluun, \nakhaialaiset Agamemnonin telttaan, troialaiset Priamoksen palatsin \neteiselle torille.\n\nAgamemnonin luona syötiin uhri-ateria, jossa Aias Telamonin poika oli \nkunniavieras ja sai osalleen lihavimman selkäkappaleen uhriteuraasta. \nKun kaikki olivat ravitut, ehdoitti Nestor, että seuraava päivä \npidettäisiin aselepoa, niin että molemmin puolin voitaisiin koota \nkaatuneitten ruumiit ja polttaa ne. Ja saadakseen laivansa parempaan \nturvaan, olisi akhaialaisten aselevon kestäessä tehtävä niitten \nsuojaksi vallitus. Tämä kaikki hyväksyttiin.\n\nTroialaisten kokouksessa taas antoi Antenor sellaisen neuvon, että \nHelena aarteineen olisi luovutettava; sehän oli juhlallisesti \nluvattukin aamulla ennen Menelaoksen ja Pariksen kaksintaistelua, ja \nellei lupausta pidettäisi, seuraisi siitä vaan onnettomuutta.\n\n-- Ethän tarkoittane totta, huudahti Paris kiukkuisesti, ja jos \ntarkoitatkin, niin silloin ovat jumalat varmaan pimittäneet järkesi. \nHelenasta en ikinä luovu, se sinun pitäisi tietää, mutta jos niin \ntahdot, niin viekööt hänen aarteensa koska tahansa, ja vielä annan \nomistanikin lisäksi, mitä akhaialaiset vaativat lisähyvitystä.\n\nVanhalla hyvänluontoisella Priamoksella ei ollut sydäntä vastustaa \nkauneinta pojistaan. Hän käski siis airut Idaioksen menemään aamulla \nvarhain laivaleiriin ja ilmoittamaan Pariksen tarjouksen, ja samalla \noli hänen pyydettävä aselepoa; että kummallakin puolella voitaisiin \nkorjata kaatuneet.\n\nYön kuluessa vielä täytti Idaios määräyksen. Hän tapasi akhaialaiset \nruhtinaat koolla Agamemnonin laivan luona ja esitti terveiset \nPriamokselta. Kaikki miettivät asiaa syvimmässä hiljaisuudessa, mutta \nvihdoin avasi Diomedes suunsa:\n\n-- Aarteet eivät meitä viehätä, emmekä Helenastakaan enää huoli, sanoi \nhän; imevä lapsikin voi nyt jo huomata, että troialaiset ovat perikadon \npartaalla.\n\nKaikki muut ruhtinaat antoivat korkealla huudolla suostumuksensa, ja \nAgamemnon lausui:\n\n-- Sinä kuulet nyt akhaialaisten mielen, Idaios, ja minun oma \nvastaukseni on sama kuin heidänkin. Mutta aselepoon suostun kernaasti, \nsillä niin jumalaton ei ole kukaan, ettei soisi kaatuneille omaisilleen \nviimeistä leposijaa ja auttaisi heidän varjojaan Hadekseen.\n\nIdaios palasi Troiaan ja kertoi Priamokselle, kuinka hänen matkallaan \noli käynyt. Nyt tuli kiire molemmissa sotajoukoissa. Toiset riensivät \nylös metsiin noutamaan polttopuuta rovioita varten, toiset taas \ntaistelukentälle kokoomaan ruumiita.\n\nKun aselepo oli lyhyt, poltettiin ja haudattiin kaatuneet suurimmalla \nkiireellä sekä ilman tavanmukaisia pitkiä juhlallisuuksia.\n\nNestorin neuvon mukaan käyttivät akhaialaiset tilaisuutta hyväkseen \nvahvistaakseen leiriään. Siinä tarkoituksessa kaivoivat he syvän haudan \nkoko sen niemekkeen poikki, jolla heidän laivansa ja telttansa \nsijaitsivat. Kaiken maan, mitä haudasta nousi, loivat he sen \npohjoiselle puolelle, niin että siitä muodostui korkea valli, ja itse \nhaudan kaivoivat he loivareunaiseksi, niin että se oli päältä leveämpi \nkuin pohjasta. Samoin loivat he myös vallin sivut kalteviksi, että se \nparemmin pysyisi sortumatta koossa, ja varustivat sitten sekä vallin \nettä haudan ulkoreunat puupaalutuksella, jättäen vallin ja paalutuksen \nväliin pitkin koko mittaa kapean käytävän. Ja että valli pysyisi \nvieläkin paremmin koossa, sotkivat he siihen haudasta nostetun maan \nsekaan puunrunkoja ja kiviä, ja varustivat sen harjan vielä toisella \npaalutuksella. Siten saivat he jommoisenkin rintavarustuksen, jonka \nsuojasta saattoivat ampua ja heittää keihäitään vihollisia vastaan. \nJoihinkuihin kohtiin rakennettiin vielä vallin harjalle puisia torneja. \nKolmesta kohdasta jättivät he haudan umpeen, niin että niissä oli \nikäänkuin sillat, joitten kautta helposti pääsi kentättä haudan yli \nvallikäytävälle. Näitten siltojen kohdalle jätettiin valliin aukot, \njoihin rakennettiin korkeat tornit ja leveät, puomeilla varustetut \nportit.\n\nKun aurinko meni mailleen, oli linnoitus valmis ja akhaialaiset \nrupesivat illalliselle, koettaen olla iloisia. Mutta ilo ei tahtonut \noikein ilolle ruveta, sillä kaiken yön vaivasi Zeus heitä ankaralla \njyrinällä ja salaman iskuilla.\n\n\n\n\n16. HEKTOR VALLIHAUDALLA.\n\n\nSeuraavana aamuna kutsui Zeus kaikki jumalat kokoon ja antoi \nmääräyksen, ettei kukaan heistä sinä päivänä saanut sekaantua \ntaisteluun. Ken sitä ei tottelisi, hänet viskattaisiin rangaistukseksi \nmanalan syvimpään kuiluun, vielä syvemmälle, kuin maa ja itse manala \nulottuivatkaan.\n\n-- Silloin hän huomaa, lisäsi Zeus, että minä teistä kaikista sentään \nolen väkevin.\n\nKaikki istuivat äänettöminä, sillä Zeuksen sanoissa oli ollut erityinen \nvoima ja paino.\n\nVihdoin avasi kuitenkin Athene suunsa:\n\n-- Tiedämme kyllä, ettei kukaan voi sinua vastustaa, ja sentähden \npysymme poissa taistelusta. Mutta antanethan meidän sentään hiukan \nauttaa akhaialaisia hyvillä neuvoilla, etteivät he heti joudu \nalakynteen?\n\nZeus hymähti ja vastasi hänelle:\n\n-- Elä ole huolissasi, lapseni! Enhän tarkoittanut ihan täyttä totta. \nSinua kohtaan tahdon aina olla lempeä.\n\nSitten nousi hän vaunuihinsa ja meni Ida vuoren korkeimmalle huipulle, \n_Cargarokselle_, missä hänellä oli lehto ja alttari. Siihen hän \nistahti, niin että hänellä oli näkyvissään koko Skamandroksen laakso, \nTroia, laivaleiri sekä kaikki ympärillä olevat vedet ja maat. Alahalla \nalkoi jo tulla elämää ja liikettä. Akhaialaiset olivat syöneet \naamiaisensa ja pukeutuneet taisteluvalmiiksi, Troian porteista virtasi \ntaas heidän puolen sotureita ulos. Näitä jälkimäisiä oli luvultaan \nvähemmän, mutta he olivat täynnä intoa, sillä taistelivathan he \nkotinsa, vaimojensa ja lastensa puolesta. Zeus katseli, kuinka \nsotajoukot iskivät yhteen, ja antoi heidän ponnistella koko aamupäivän.\n\nKun vielä oli varhainen aamu ja aurinko teki hiljalleen nousuaan, \nsattuivat nuolet tarkasti, ja miestä kaatui molemmin puolin kuin \nheinää. Mutta kun aurinko oli ennättänyt keskitaivaalle, silloin otti \nZeus esiin kultaisen vaakansa ja asetti siihen kaksi katkeran turmion \narpaa, toiseen puoleen troialaisille, toiseen akhaialaisille, ja \ntarttui sitten vaakaan keskeä kiinni. Akhaialaisten arpa painui syvälle \nkohti viheriöivää maata, mutta troialaisten kohosi kohti siintävää \ntaivasta. Itse jyrisytti Zeus ankarasti Ida vuorta ja lähetti \nleimahtavat salamansa akhaialaisten joukkoon, jotka kauhistuen \nkatselivat niitä ja kalpenivat pelosta.\n\nAkhaialaiset väistyivät ja Hektor heitti ivasanoja heidän jälkeensä.\n\n-- Lapsekkaita narreja, huusi hän omille miehilleen, kun luulevat \nmokomain vallien tekevän meille haittaa! Eivät ne pidätä meitä, ja \ntuollaisten kaivosten yli kulkevat hevosemme astumalla. Mutta kun \nolemme päässeet heidän laivainsa luo, niin olkaa valmiina \ntulisoihtuinenne, että voimme sytyttää heidän laivansa tuleen ja sitten \nsurmata heidät kaikki savun sekaan hämmentyneinä.\n\nKuullessaan tämän Hektorin uhkauksen, käännähti Hera niin kiivaasti, \nettä hänen valtaistuimensa jalat rusahtivat, ja ehdoitti Poseidonille, \nettä he yhdessä tuumin karkoittaisivat troialaiset takaisin. Mutta \nPoseidon vastasi, ettei maksanut vaivaa ruveta tottelemattomaksi \nkaikkivoipaa Zeusta kohtaan.\n\nAkhaialaiset tulivat nyt työnnetyiksi vallihautaansa, yli siltojen ja \nläpi porttien omalle puolelleen takaisin. Ahdinko oli niin suuri, että \nkapea käytävä vallin ja kaivoksen välissä oli tungokseen saakka täynnä \nvaunuja ja jalkaväkeä. Aias Telamonidi ja hänen veljensä Teukros \nkoettivat viimeiseen saakka estää troialaisia. Teukros asettui \njousineen veljensä jättiläiskilven suojaan, ja lähetti sieltä surmaavia \nnuoliaan taajimpaan troialaisjoukkoon. Ja joka kerta kun hän osasi \npaikalle ja joku vihollinen keikahti kumoon, vetäytyi hän jälleen \nlähemmäksi Aiasta, niinkuin lapsi äitinsä helmojen turviin.\n\n-- Oikein, Teukros, huusi Agamemnon, jatka vaan samaan tapaan, niin \ntulee sinusta ilo kaikille akhaialaisille ja kunnia isällesi, ja saatpa \naimo palkinnon, kun Troia on valloitettu!\n\nKehoituksesta innostuneena tähtäsi Teukros nuolensa Hektoriin. Mutta \nnuoli ei sattunutkaan häneen, vaan kaatoikin nuoren _Gorgythionin_, \njonka pää painui raskaana maahan.\n\nVielä kerran tähtäsi Teukros Hektoria. Mutta nytkin sattui nuoli \ntoiseen, nimittäin hänen hevostensa ajajaan. Silloin hyppäsi Hektor \njulmistuneena vaunuista ja sieppasi käteensä särmikkään kiven, ja juuri \nkun Aias painoi kilpeään alemmaksi, että Teukros paremmin olisi nähnyt \nampua, singahti Hektorin kivi Teukroksen olkaluuhun ja kaatoi hänet \ntainnoksiin maahan. Aias riensi suojelemaan häntä kilvellään, ja pari \ntoveria kantoi hänet laivain luo.\n\nKun Hera näki Olympokseen akhaialaisten hädän, ehdoitti hän Athenelle, \nettä he yhdessä lähtisivät auttamaan heitä. Athene suostui heti, ja \nsittenkun Hera oli valjastanut hevoset ja Athene pukeutunut isänsä \nvarustuksiin, lähtivät he liikkeelle. Mutta Zeus huomasi heidät heti ja \nvihastui ankarasti. Hän lähetti Iriksen viemään heille sellaiset \nterveiset, että elleivät he silmänräpäyksessä käänny takaisin,\niskee hän salamansa heidän niskaansa. Silloin heidän hevosensa \nlamaantuisivat, vaunut menisivät pirstaleiksi, ja he itse \nkärventyisivät niin, ettei olisi paranemisen toivoa kymmeneen vuoteen. \nIris riensi heitä vastaan ja vei Zeuksen terveiset. Silloin näkivät he \nparhaaksi kääntyä ympäri, mutta pahasti olivat he harmissaan palattuaan \ntakaisin istuimilleen Olympokseen. Pian saapui Zeuskin kotiin. Poseidon \nriensi häntä vastaan, riisui hevoset ja työnsi vaunut niitten \ntavalliseen säilytyspaikkaan sekä peitti liinavaatteella. Sitten nousi \nZeus kultaiselle istuimelleen. Syrjässä hänestä istuivat Hera ja \nAthene, yksinään ja happamina, eivät puhuneet mitään eivätkä vastanneet \nkysymyksiin. Zeus katsoi heihin ja sanoi:\n\n-- Mitä te siellä niin alakuloisina istutte? Ketterästi palasitte \nkotiin tällä kertaa, luulen minä? Ja oikein se olikin, sillä jos minun \nolisi täytynyt lingota salamani teihin, ette istuisikaan siinä nyt, \nuskokaa minua. Ja sinulle, Hera, voin kertoa, että rakkaat \nakhaialaisesi pysyvät tappiolla siihen asti, kunnes Hektor on \ntunkeutunut heidän laivoilleen saakka ja Akhilleus lähtee uudestaan \nleikkiin.\n\nSiksi päiväksi oli taistelu kuitenkin lopussa, sillä aurinko meni jo \nmailleen. Hektor etsi nyt lähellä joen ja vallihaudan yhtymäkohtaa \nsellaisen paikan, jossa ei ollut aivan paljoa kaatuneitten ruumiita, ja \npiti siinä päälliköineen neuvoittelun. Nämä kuuntelivat, seisten \nvaunujensa vieressä, ja Hektor puhui, nojaten pitkään peitseensä:\n\n-- Nyt olisi akhaialaisten viimeinen hetki koittanut, mutta yö ennätti \nväliin. Viettäkäämme me nyt yö täällä kentällä! Tuokaa tänne härkiä ja \nlampaita, viiniä ja leipää, sekä puita riittämään saakka, niin että \nvoimme sytyttää vartionuotioita tuohon rinteelle leirin takana. Airueet \nlähtekööt heti Troiaan ja käskekööt ukkoja ja nuorukaisia tähystelemään \ntorneista ja naisia virittämään tulet kaikkiin taloihin, niin ettei \nmikään vihollisjoukkue voi hiipiä kaupunkiimme eikä yllättää sitä. \nAamun valjetessa uudistamme me hyökkäyksemme.\n\nTroialaiset seurasivat Hektorin käskyä, ja pian loimusivat vartiotulet \nkentällä. Jokaisella nuotiolla makasi viisikymmentä miestä ja \nsivummalla seisoivat hevoset vaunujen vieressä ja purivat rehujaan. \nKaukana näköpiirissä häämöittivät vuorien monisärmäiset huiput, ja \nkaiken yläpuolella kaareutui rajattomana kirkas ja korkea taivaan laki, \nvilkuttaen tuhansia tähtiään.\n\n\n\n\n17. ÖINEN NEUVOITTELU.\n\n\nAlakuloisuus ja tuska vallitsi akhaialaisten leirissä. Agamemnon käski \nairueitten juosta ympäri ja kutsua ruhtinaat kaikessa hiljaisuudessa \nneuvoitteluun. He tulivatkin koolle ja istuivat murhemielin \npaikoilleen. Agamemnon seisoi ensin hetken ja itki, mutta sitten alkoi \nhän syvästi huokaillen valittaa Zeuksen julmuutta ja selitti lopuksi, \nettei hänen mielestään nyt ollut muuta keinoa, kuin työntää laivat \nvesille ja purjehtia kotiin. Mitä syvin hiljaisuus vallitsi jonkun \naikaa koko joukossa. Vihdoin sanoi Diomedes:\n\n-- Mielettömältä kajahti nyt puheesi, Agamemnon. Toissa päivänä \nsoimasit sinä minua pelkuriksi ja heikoksi. Nyt voivat kaikki nähdä, \nkehenkä tuo soimaus sattuu. Yhden edun on Zeus sinulle antanut, \nnimittäin kuninkaallisen vallan ja kunnian, mutta rohkeutta, joka \nkuitenkin on tärkein kaikista, ei hän ole sinulle suonut. Eivät kaikki \nole tässä sentään niin miehuuttomia kuin sinä: jos niin innokkaasti \ntoivot kotimaahasi, niin lähde sitten. Tie on vapaa ja tuossa rannassa \novat laivasi, joita toit joukottain Mykenestä. Mutta toiset \nakhaialaiset jäävät tietysti tänne, kunnes Troia on kukistettu. Mutta\n-- olkoon heilläkin sentään vapaus lähteä kotiin, jos heitä haluttaa! \nMinä ja Sthenelos jatkamme silti taistelua, sillä me tahdomme antaa \nTroialle osansa. Me kaksi, me luotamme jumalain lupaukseen.\n\nRuhtinaat ilmaisivat korkealla äänellä hyväksymisensä, ja Nestor \nlausui:\n\n-- Olet nuori vielä, Diomedes, ja kelpaisit ikäsi puolesta nuorimmaksi \npojakseni, mutta puhunut olet viisaasti kuin vanha mies. Nyt \nasettakaamme ensiksi vartijoita kaivoksen käytäville, ja sitten saa \nAgamemnon tarjota meille illallisen; vasta sen jälestä saatamme \nkeskustella enemmän.\n\nSiten tehtiin. Seitsemän nuorta urhoa, niitten joukossa Thrasymedes ja \nMeriones, määrättiin kenttävartioston päälliköiksi. Jokainen heistä sai \nsata miestä ja he lähtivät joukkoineen valleille ja sytyttivät \nnuotioita.\n\nSitten kerääntyivät etevimmät ruhtinaista Agamemnonin kemuihin, ja kun \nhe olivat syöneet ja juoneet kyllikseen, puhui Nestor:\n\n-- Nyt tahdon minä puolestani lausua, mikä minusta näyttää parhaalta, \nja luulen melkein, ettei kukaan voi parempaa neuvoa antaa. Siitä \npäivästä pitäen, jolloin Agamemnon otti Briseiksen, on minun mielestäni \nkaikki käynyt huonosti, ja tulee vastakin niin käymään, ellei \nAkhilleusta lepytetä hyvillä sanoilla ja runsailla lahjoilla.\n\n-- Oikeassa olet, vanhus, vastasi Agamemnon; minä olen erehtynyt enkä \nsitä kielläkään. Vaan koska kerran olen antanut pahan tahtoni vallita, \nniin tahdon nyt mielelläni sovittaa rikokseni. Ja loukkaukseni \nsovitukseksi olen valmis antamaan Akhilleukselle seuraavat lahjat: \nkymmenen talenttia kultaa ja seitsemän kolmijalkaa [_talentti_, \npainomäärä, jonka suuruutta Homeroksen aikakaudelta ei kuitenkaan \ntunneta. Sitä ei silloin vielä käytetty rahana; arvon mittaajana \nkäytettiin sen sijaan härkiä, niin että joku tavara oli niin ja niin \nmonen härän arvoinen, -- _kolmijalat ja kattilat_; erilaisia \nkeittoastioita], jotka eivät kertaakaan ole vielä tulella olleet, sekä \nkaksikymmentä kirkasta kattilaa ja kaksitoista vahvaa hevosta, jotka \nkaikki ovat kilpailuissa palkitut. Rikkaana saattaisi jo pitää itseään \nse mies, jolla olisi kaikki se kulta, niitä näillä hevosilla olen \npalkintoina ansainnut. Sitäpaitse annan seitsemän orjatarta, kauniita \nja työtaitoisia, kaikki siitä voittosaaliista valituita, jonka \nAkhilleus itse toi Lesboksesta; vihdoin Briseiksen itsensä, jonka aina \nolen pitänyt kunniassa, niinkuin pyhällä valallani voin vakuuttaa. \nKaiken tämän saa hän nyt heti. Mutta jos jumalat kerran suovat meidän \nvalloittaa Troian, ja siinä päästään saaliin jakoon, silloin on hän \npurjehtiva täältä laivansa lastattuna vaskella ja kullalla, mukanaan \nkaksikymmentä orjatarta, valitut Troian kauniimmista naisista. Ja kun \nme sitten saavumme kotimaahan taas, otan hänet vävykseni ja pidän yhtä \nsuuressa kunniassa kuin ainoata poikaanikin, Orestesta. Kolme tytärtä \non minulla kotona; valitkoon niistä, kenen tahtoo. Kihloja hänen ei \ntarvitse lunastaa, mutta minä annan puolestani hänelle suuremmat \nmyötäjäiset, kuin kukaan kuningas on koskaan tyttärelleen antanut, \nnimittäin seitsemän väkirikkaimmista ja varakkaimmista kaupungeistani. \nNe hän omistakoon ja kantakoon niistä veroa. Tällaiset lahjat minä \nannan, kun hän vaan leppyy vihastaan.\n\n-- Ei ole todellakaan hyleksittävä korvaus, jonka tarjoot \nAkhilleukselle, sanoi Nestor. Valitse nyt heti muutamia miehiä viemään \ntarjoustasi perille! Tahi -- minäkin voin ne yhtä hyvin tässä heti \nvalita, ja toivon, että valitsemani eivät vetäydy syrjään. Ensiksi \nPhoinix, sitten miehekäs Aias, ja kolmanneksi älykäs Odysseus; ja \nnäitten lisäksi vielä airueet Eurybates ja Hodios.\n\nKun oli miehissä annettu jumalille juomauhri, lähtivät Nestorin \nvalitsemat leirimajasta. Hän katsoi heitä vielä vakavasti silmiin ja \nkehoitti, että he kaikin mokomin koettaisivat taivuttaa Akhilleusta. \nEnimmin luotti hän sukkelasuiseen Odysseukseen.\n\nHartaassa onnistumisen toivossa astelivat lähettiläät pitkin meren \nhyrskyävää rantaa ja saapuivat myrmidonien leiriin ja Akhilleuksen \nkomeaan asuntoon.\n\nHe tapasivat sankarin soittamassa helkkyvää lyyraa, sirotekoista ja \ntaitehikasta, jonka kielien pitimet olivat hopeaa. Hän oli sen saanut \nretkillään sotasaaliina, ja nyt huvittelihe hän sillä, laulaen samalla \nsankarien urotöistä. Vastapäätä häntä istui Patroklos yksinään, \näänettömänä odottaen laulun loppumista. Silloin astuivat miehet sisään, \njalo Odysseus etunenässä, ja seisahtuivat Akhilleuksen eteen. Molemmat \nhämmästyivät suuresti nähdessään tulijat, ja nousivat ylös \nistuimiltaan.\n\nAkhilleus laski lyyransa pois ja ojensi tulijoille kättä.\n\n-- Terve teille! sanoi hän. Mikä nyt on hätänä? Mutta se on \nyhdentekevää; te olette joka tapauksessa tervetulleita.\n\nHän vei heidät sisemmäksi ja käski istumaan purppuravaatteisille \ntuoleille.\n\n-- Ota suurempi astia, Patroklos, jatkoi hän, täytä se parhaalla \nviinillä, ja aseta maljat jokaiselle! Ovathan kattoni alla nyt ne \nmiehet, jotka ovat minulle rakkaimmat koko meikäläisessä sotajoukossa!\n\nKiireimmän kautta valmistettiin ateria. Patroklos nosti tulen valoon \npitkän rahin ja otti esille pukin, oinaan ja porsaan selkäkappaleita. \nAkhilleuksen hevostenajaja Automedon piteli niitä rahilla, ja\nsankari itse leikkeli niistä suurella taitavuudella pieniä paloja \npaistinvartaisiin. Sillä aikaa lisäsi Patroklos tulta, ja kun kaikki \npuut olivat palaneet, tasoitti hän hiilet, nosti vartaat hahloihin \nhiilustalle ja käänteli niitä siinä, niin että lihapalat hyvin \npaistuivat joka taholta, ja riputteli pyhää suolaa päälle. Sitten latoi \nhän kaikki palat kauniiseen järjestykseen laudalle ja ojensi sen \nAkhilleukselle, joka nyt tarjosi niitä vieraille, samalla kun Patroklos \ntarjosi punotusta vitsakorista leipää. Mutta ennen aterian alkamista \nkäski Akhilleus Patrokloksen valamaan juoma-uhrin jumalille, ja itse \nviskasi hän samoin ensimmäisen palan lihasta uhriksi tuleen. Vieraat \ntulivat pian kylläisiksi, sillä hehän olivat vast'ikään aterioineet \nAgamemnonin luona. Hetken kuluttua vihjasi Aias salaa Phoinixille, että \ntämä alkaisi puhua. Mutta Odysseus huomasi sen ja kiirehti ensimmäisenä \npuhumaan. Hän täytti maljansa, joi Akhilleuksen kunniaksi ja lausui:\n\n-- Terve sinulle, Peleuksen poika! Emme voi toivoa parempia pitoja, \nkuin mihin tänä iltana olemme joutuneet, ensiksi Agamemnonin luo ja \nsitten tänne. Mutta tänne emme ole saapuneet syömään ja juomaan, vaan \nrukoilemaan sinun apuasi hädässämme. Troialaiset majailevat \nvallihautamme vieressä, tuolla kentällä loimuavat heidän nuotionsa, ja \nHektor uhkaa sytyttää laivamme tuleen. Auta meitä nyt, ennenkuin kaikki \non myöhäistä! Muuten kadut vielä vastaisuudessa kovuuttasi. Oi \nystäväni, muistelehan mitä isäsi lausui silloin, kun me olimme sinua \nhänen luotaan noutamassa, kuinka hän kehoitti sinua hillitsemään \nylpeätä luontoasi ja karttamaan kaikkea turmiollista riitaa! Katso, \nAgamemnon rukoilee sinulta sovintoa, ja tarjoo mitä rikkaimpia lahjoja.\n\nSitten luetteli Odysseus kaikki, mitä Agamemnon oli luvannut \nsovinnoiksi. Mutta enempää miettimättä vastasi Akhilleus:\n\n-- Jalo Laerteen poika, tahdon heti antaa sinulle avomielisen ja suoran \nvastauksen, niin ettei kenenkään enää tarvitse tulla vaivaamaan minua \nturhilla valituksillaan. Ei Agamemnon eikä kukaan muukaan voi minua \nenää taivuttaa. Hänen isännyydestään ja määräyksistään olen saanut \nkyllikseni. Enkö ole tehnyt hänelle suuria palveluksia? Enkö ole \nyhtenään asettanut elämääni alttiiksi hänen tähtensä? Kuinka monta \nunetonta yötä, kuinka monta veristä päivää olen elänytkään, hänen \nmaatessaan rauhassa! Kaksitoista kaupunkia voitin minä merellä ja \nyksitoista ryöstin maalla, ja kaiken saaliin jätin hänen jaettavakseen, \nmutta minkä kiitoksen sain? Sen, että hän rosvosi minulta sen, jota \nminä pidin kalleimpana. Ei, nyt tunnen hänet kyllin hyvästi. Tulkoon \nhän toimeen parhaansa mukaan sinun ja muitten ruhtinasten avulla! Onhan \nhän ilman minua tehnyt jo oikeita suurtöitä: valleja ja torneja on hän \nrakentanut, ja näitten ulkopuolelle on hän teettänyt kaivannon joka on \npitkä, leveä ja syvä ja paalutuksella vahvistettu. Minun aikanani ei \nmeillä ollut mitään sellaisia komeuksia, eikä Hektor sentään silloin \nrohjennut kertaakaan ulommaksi skaialaista porttia ja pyhää \npyökkipuuta; siellä oli hän kerran pientä veljeään hakemassa, ja \npelastui itse hädin tuskin hengenvaarasta. Mutta mitä varten \ntaistelisin minä enää Hektorin kanssa? Mitä riitaa saattaisi meidän \nvälillämme olla? Ei mitään! Kun minä huomenna aamun koittaessa olen \nuhrannut Zeukselle ja hinannut laivani mereen, niin saat katsella, jos \nse sinua huvittaa, kuinka minä purjehdin pois yli Hellespontoksen ja \nkuinka reippaasti mieheni käyttävät airojaan. Jos Poseidon antaa \nsuotuisan tuulen, olen kolmantena päivänä kotirannoillani taas, kaukana \nhävyttömästä Agamemnonista. Sille miehelle en anna hiuskarvan vertaa \narvoa ja minä syljen hänen lahjoihinsa. Vaikka hän tarjoisi minulle \nkymmenen, vaikkapa kaksikymmentä kertaa koko omaisuutensa, ja vielä \nkaiken senkin, mitä hän vastaisuudessa ehkä tulee saamaan, niin \nvaikkapa hän tarjoisi minulle niin paljon kultaa kuin meressä on \nhiekkaa, ei siitä sittenkään olisi hänelle apua. Ja hänen tyttärensä \nkanssa minulla ei ole hituistakaan tekemistä, vaikkapa he olisivat \nkauniita kuin Aphrodite ja viisaita kuin Athene itse. Valitkoon hän \nheille toisia akhaialaisia, jotka ovat ylhäisempiä ja sopivampia hänen \nvävyikseen kuin minä! Minä olen tyytyväinen entiseen naimiseeni ja \nhaluan nyt vaan kotiin, lepoon ja rauhaan vaimoni ja lasteni luo. \nÄitini Thetis on jo kauvan sitten sanonut, että minulla oli kaksi \nkohtaloa valittavana. Jos jään tänne Troian edustalle taistelemaan, \nniin kaadun, mutta maineeni elää iankaikkisesti. Jos taas palaan \nkotimaahani, silloin on suuri maineeni mennyt, mutta sen sijaan saan \npitkän elinajan.\n\nTeille toisillekin tahtoisin antaa sen hyvän neuvon, että heti \nlähtisitte matkaanne. Ilionia ette koskaan valloita ilman minua. Hyvä, \njos akhaialaiset ruhtinaat jollain keinoin voivat pelastaa edes \nlaivansa. Minulta he eivät saa apua, se on tervehdykseni heille! Mutta \nPhoinixin täytyy jäädä meidän luo lepäämään hiukan; huomenna voi hän \nseurata minua kotimatkalle, jos niin haluaa, sillä pakoittaa en häntä \ntahdo.\n\nLähettiläät istuivat vaiti, hämmästyneinä siitä voimasta, jolla \nAkhilleus oli puhunut. Vihdoin alkoi vanha Phoinix itkeä ja vaikeroida:\n\n-- Rakas Akhilleus, sanoi hän, kuinka luulet, että minä voisin jäädä \ntänne sinun jälkeesi -- isäsihän on lähettänyt minut mukaan vartavasten \nsinulle neuvonantajaksi. Sellaista ei pälkähtäisi päähäni, ei \nsittenkään, vaikka joku jumala lupaisi muuttaa minut ryppyisestä \nvanhuksesta kukoistavaksi nuorukaiseksi, jommoinen olin nuoruuteni \nonnellisina päivinä. Ah, meitä kahta, mehän olemme niin kauvan olleet \nyhdessä! Kuka on tehnyt sinut niin suureksi, ellen juuri minä? Olen \nrakastanut sinua hellästi aina lapsuudestasi saakka. Et koskaan \ntahtonut lähteä vieraisille ilman minua, et kotonakaan tahtonut syödä, \nennenkuin minä otin sinut polvelleni ja tarjosin ruokaa, jonka aivan \nsinua varten olin paloitellut, ja viiniä, jota sinun varallesi olin \nmaljaan kaatanut. Oh, kuinka usein sinä valutit viinin pienestä \nsuustasi ulos ja tahrit minun ihonuttuni ensimmäisinä lapsuusvuosinasi! \nNiin, paljon olen kärsinyt ja ahertanut sinun tähtesi, Akhilleus, \nkaikki siinä toivossa, että saisin pitää sinua niinkuin omana \npoikanani, koska itselläni ei poikaa ole. Kuuntele nyt siis puhettani \nja heitä kauhea vihasi pois! Ellei Agamemnon katuisi niin \nvilpittömästi, ja ellei hän tarjoisi niin suuria lahjoja, en puhuisi \nsinulle mitään. Mutta nyt antaa hän sinulle heti paikalla sellaiset \nhyvitykset ja lupaa vast'edes lähettää vielä enemmän. Ota siis vastaan, \nmitä sinulle tarjotaan, ja lähde mukaamme! Silloin kunnioittavat kaikki \nakhaialaiset sinua niinkuin jumalaa.\n\n-- Sitä en kaipaa, vastasi Akhilleus, sillä kunniaa on minulta \nkylliksi, niin kauvan kun käsivarteni taipuu ja sydän tykkii \nrinnassani. Elä kiusaa minua enää rukouksillasi Agamemnonin puolesta; \nhän on vihamieheni, ja oikeastaan pitäisi hänen oleman sinunkin \nvihamiehesi. Viekööt toiset hänelle minun vastaukseni, mutta sinä saat \ntäältä pehmeän vuoteen levätäksesi. Aamulla varhain voimme sitten \nkeskustella, lähdemmekö kotiin vai jäämmekö tänne.\n\nHän antoi silmää iskien vihjauksen Patroklokselle, että tämä laatisi \nukolle vuoteen kuntoon. Toiset kyllä sitten ymmärtäisivät poistua, \najatteli hän.\n\n-- Lähtekäämme, Odysseus, sanoi Aias, meillä ei kuitenkaan ole enää \nmitään tekemistä täällä. Kuinka iloton vastauksemme onkaan, täytyy \nmeidän sentään kiireimmän kautta saattaa se toisille akhaialaisille, \njotka levottomina odottavat paluutamme. Hurja ja taipumaton sydän on \nsukulaisellani Akhilleuksella rinnassaan, eikä häntä liikuta edes \nentisten tovereittensa ystävyys, vaikka he ovat kunnioittaneet häntä \nenemmän kuin ketään muuta. Moni on ottanut sovintosakkoja murhatusta \nveljestä, vieläpä murhatusta pojastakin. Mutta sinä, Akhilleus, olet \nyhden ainoan orjattaren tähden niin täynnä vihaa, ettei sinua lepytä \nedes sekään, että tarjotaan seitsemää orjatarta tuon yhden tilalle, ja \nvielä paljo muuta! Vielä kerran: lauhtuos uhkamielisestä vihastasi!\n\n-- Olet kyllä puhunut viisaasti, miehekäs Aias, vastasi Akhilleus, \nmutta joka kerta kun ajattelen Agamemnonin tekemää häväistystä, paisuu \nsydämmeni vihasta. Senvuoksi olkoon tämä viimeinen sanani: kun Hektor \non polttanut laivanne ja tuhonnut teidät itsenne, ja saapuu tänne \ntehdäkseen samoin minulle laivoineni ja miehineni, silloin vasta tartun \nminä jälleen miekkaan, mutta en ennen.\n\nNyt ottivat kaikki maljansa ja valoivat uhrin jumalille. Sitten \npalasivat Odysseus ja Aias airueitten kera takaisin Agamemnonin \nasuntoon. Ruhtinaat hyökkäsivät ylös maljat kourassa ja kyselivät \nkiihkeästi, mitä Akhilleus oli vastannut. Innokkain kaikista oli \nAgamemnon itse.\n\n-- Akhilleus on kovempi kuin koskaan ennen, vastasi Odysseus. Hän uhkaa \naamulla varhain purjehtia matkaansa ja kehoittaa meitä toisia tekemään \nsamoin. Phoinixin pidätti hän luonaan, mutta Aias ja nämä kaksi \nrehellistä airuetta voivat vakuuttaa, että puhun totta.\n\n-- Oi Agamemnon, puhkesi Diomedes harmissaan, parempi olisi, ettet \nkoskaan olisi tuhlannut rukouksia sen miehen tähden. Hän oli tarpeeksi \nylpeä ennenkin ja nyt on hän tullut vielä ylpeämmäksi. Elkäämme huoliko \nhänestä enää mitään, se on minun ajatukseni. Menköön tai jääköön, \nkummin päin häntä vaan haluttaa! Kyllä hänessä kerran vielä herää \ntaistelu-intokin. Mutta syökäämme ja juokaamme me, ja menkäämme sitten \nlevolle. Huomenna käymme uusilla voimilla taisteluun taas.\n\n\n\n\n18. ÖINEN VAKOILURETKI.\n\n\nAgamemnon ei saanut hetkeksikään unta. Kuinka päin hän väänsi ja \nkäänsikin itseään vuoteellaan, yhäti pilkoittivat troialaisten \nvartiotulet hänen silmissään, ja ajatellessaan sitä vaaraa, joka nyt \nuhkasi akhaialaisten laivoja, repi hän tuskissaan hiuksiaan. Aivan \nneuvottomana nousi hän vihdoin ylös ja päätti lähteä Nestorin luo. Hän \nveti ihonutun päällensä, pisti anturat jalkaansa ja heitti hartioilleen \nleijonantaljan, joka ylettyi maahan saakka. Juuri kun hän tarttui \npeitseensä, näki hän jonkun miehen astuvan sisään. Se oli Menelaos. Ei \nhänkään ollut voinut nukkua, vaan tuli nyt kysymään, eikö olisi \nviisainta lähettää joku vakoilija tarkastelemaan, mitä troialaiset \nhommasivat. Agamemnon pyysi häntä herättämään Idomeneusta ja Aias \nTelamonidia. Itse lähti hän Nestorin luo. Nestor loikoi vuoteellaan, \nvieressään kaksi peistä, kilpi ja kypäri sekä komeankirjava vyö. Kun \nukko kuuli jonkun tulevan, nousi hän ryntäilleen ja kysyi:\n\n-- Ken olet sinä, yksinäinen yökulkija, joka luuhit pimeällä leirissä, \nsilloin kun muut ihmiset makaavat? Etsitkö jotakuta toveriasi, vai onko \naasisi kateissa? Puhu! Elä lähesty minua, ellet vastaa! Mitä tahdot?\n\n-- Minä olen Agamemnon, vastasi tulija, ja olen niin rauhaton, että \njäseneni vapisevat ja sydämmeni on hypätä rinnasta ulos. Kuka tietää, \neivätkö troialaiset ole aikeissa yllättää meitä tänä yönä! Eikö meidän \npitäisi mennä tarkastamaan, täyttäväkö vartijamme velvollisuutensa?\n\n-- Kylläpä todellakin, vastasi Nestor, Mene kutsumaan Diomedes, \nOdysseus ja Aias Lokroista! Jonkun pitäisi myös herättää Aias \nsalamilaisen ja Idomeneuksen, joka asuu uloimpana leirissä. Minä pidän \nkyllä Menelaoksesta, sen teen tosiaankin, mutta pitäisipä hänenkin \nsentään tällaisena yönä oleman hiukan tarkkaavaisemman, eikä maata ja \nnukkua ja heittää kaikkia huolia sinulle.\n\n-- Voipi kyllä olla syytä häntä joskus moittiakin, vastasi Agamemnon, \nei hitaudesta eikä tyhmyydestä, vaan siitä, että hän aina ensiksi \nkatsahtaa minuun ja odottaa, että minä panisin asiat alulle. Mutta \ntällä kertaa oli hän jalkeilla ennen minua, ja on jo mennyt herättämään \njuuri niitä, jotka mainitsit.\n\nSe oli Nestorin mielestä oikein tehty. Sitten lähtivät he ja ottivat \nOdysseuksen mukaansa, ja kun he nyt kaikin kolmin tulivat Diomedeksen \nleiriin, näkivät he tämän makaavan telttansa edustalla täysissä \ntamineissa, puhvelin talja allaan ja komea vaippa kokoon käärittynä \npäänalaiseksi. Ympärillä makasivat hänen miehensä kilvet päänalaisina \nja peitset vieressä, pistettyinä pystyyn maahan. Nestor nyhkäsi \nDiomedesta hiukan jalallaan ja kehoitti nousemaan ylös. Diomedes oli \nheti pystyssä herkästä unestaan, ja nähdessään Nestorin, sanoi hän \nhämmästyneenä:\n\n-- Eikö todellakaan ole enää koko leirissä ketään nuorempaa juoksemaan \nympäri ja herättämään miehiä? Vanhusten pitäisi suoda itselleen hiukan \nlepoa.\n\n-- Saatathan olla oikeassa, vastasi Nestor, mutta tällä kertaa on hätä \nniin suuri, ettei kukaan meistä jouda nukkumaan. Sillä asiain \nnykyisellään ollessa riippuu kaikki veitsen tutkaimesta, jäämmekö \nelämään, vai pitääkö meidän kurjasti kuolla. Mutta jos vanhuuttani \nsäälit, niin käy sitten puolestani herättämään Aias Lokrilaista.\n\nDiomedes tekikin sen, ja sitten lähtivät päälliköt joukolla \nvallikäytävälle. Vartijat olivat kaikki paikoillaan, kaikki valveilla, \nja tähystelivät tarkkaavaisina kentälle.\n\n-- Se on oikein pojat, sanoi Nestor tyytyväisenä; näyttäkää, ettei uni \neikä vihollinen saa teitä yllättää!\n\nHän antoi sitten vartiopäälliköitten Thrasymedeen ja Merioneen seurata \nmukana toiselle puolelle vallihautaa ja etsi sieltä sopivan paikan, \njohon voi istahtaa ja pitää neuvoittelua.\n\n-- Kuulkaahan nyt, ystäväni, sanoi hän, onko teidän joukossanne ketään, \njoka rohkenisi mennä tuonne kentälle ottamaan selkoa mitä ne toimivat, \nja jos mahdollista saamaan jotain vihiä niitten keskustelusta?\n\n-- Kyllä, minäkin, vastasi Diomedes, mutta kernaasti ottaisin jonkun \ntoisen mukaani.\n\nHeti tarjoutui useampia: Thrasymedes ja Meriones, molemmat Aias-urhot, \nMenelaos ja Odysseus. Agamemnon pelkäsi, että Diomedes valitsisi \nMenelaoksen, ja riensi sen vuoksi sanomaan:\n\n-- Valitse oman mielesi mukaan, Diomedes, katsomatta syntyyn tai \nsukuun, eläkä pelkää jättää syrjään jotakuta, vaikkapa hän arvonsa \npuolesta olisi ensimmäinen kaikista!\n\n-- Jos vaali on minusta riippuva, niin kernaimmin kaikista valitsen \nOdysseuksen, vastasi Diomedes; hän on kekseliäs mies ja suoriutuu mistä \nvaikeuksista tahansa. Seuratkoon hän minua! Me kaksi palaamme takaisin \nvaikka liekkien läpi.\n\n-- Pois turhat ylistyspuheet, sanoi Odysseus, meillä ei ole nyt aikaa \nniihin.\n\nKumpikaan heistä ei ollut täysissä varustuksissa, ja saivat senvuoksi \nvartiopäälliköiltä lainaan, mitä tarvitsivat lisää. Thrasymedes antoi \nDiomedeelle kaksiteräisen miekkansa, kilven ja härännahkaisen hattunsa. \nOdysseus taas sai Merioneelta miekan, jousen nuolineen, sekä kypärin, \njoka oli punottu nahkaviilekkeistä, sisustettu villavaatteella, ja \nharjalta metsäsian hampailla koristettu.\n\nSiten varustettuina lähtivät molemmat sankarit kiireellä kentälle. \nOikealla puolellaan kuulivat he haikaran äännähtelevän, vaikka pimeän \nvuoksi eivät voineet sitä nähdä. Mutta he pitivät sitä Athenen antamana \nonnellisena enteenä, ja lupasivat jumalattarelle runsaan uhrin, jos \nheidän vakoilunsa onnistuisi.\n\nSamaan aikaan oli myös Hektor päälliköineen pitänyt neuvoittelua, jossa \noli tehty aivan sama esitys, kuin akhaialaistenkin puolella.\n\n-- Kuka teistä haluaa mennä vakoilulle akhaialaisten leiriin, sanoi \nhän, ottamaan selkoa, onko heillä etuvartijoita, vai hankkivatko he \npoislähtöä? Joka ottaa tämän tehtävän täyttääkseen, hän saa vastaisesta \nsotasaaliistamme vaunut ja parhaan parivaljakon.\n\nEräs _Dolon_ niminen mies nousi ylös. Hän oli pienikasvuinen ja ruma, \nmutta erinomainen juoksija.\n\n-- Lupaatko minulle Akhilleuksen valjakon sanoi hän, niin hiivin heidän \nleiriinsä aina Agamemnonin teltalle saakka, jossa hän varmaan juuri \ntällä hetkellä neuvoittelee päälliköittensä kanssa paosta tai \ntaistelusta?\n\nHektor lupasi hänelle mitä hän pyysi.\n\nSilloin heitti Dolon hallavan sudentaljan hartioilleen, pani \nnäädännahkaisen kypärin päähänsä sekä otti aseikseen jousen ja peitsen. \nNiin varustettuna juoksi hän kenttää alas ja oli pian jättänyt kauvaksi \njälkeensä miehiä ja hevosia kihisevän leirin.\n\nKun hän oli juossut jonkun matkaa, huomasi hänet Odysseus ja kuiskasi \nDiomedeelle:\n\n-- Näetkö, tuolla tulee joku mies troialaisten leiristä. Lieneekö hän \nvakooja vai ruumisten ryöstäjä? Annetaan hänen mennä ohitsemme ja \nhyökätään sitten hänen kimppuunsa! Kyllä me hänet piankin saavutamme. \nJos hän olisi meitä nopeampi, niin ahdista häntä alas leiriin päin, \nettei hän pääse pyörtämään takaisin kaupunkiin!\n\nHe lyyhistyivät piiloon tien viereen kaatuneitten ruumisten taa ja \nantoivat tuon varomattoman juosta ohi. Ja kun hän oli päässyt vähän \nmatkaa eteenpäin, ryntäsivät he jälestä. Dolon seisahtui kuullessaan \naskelten töminää, sillä hän otaksui jälestä tulevia omiksi \ntovereikseen, jotka Hektor ehkä oli lähettänyt kutsumaan häntä \ntakaisin. Mutta kun takaa-ajajat olivat tulleet keihään heittämän \npäähän, huomasikin hän ne vihollisiksi ja alkoi juosta kaikin voimin. \nNämä juoksivat kaartain jälestä, niin että hänen täytyi painautua yhä \nlähemmäksi leiriä. Silloin alkoi Diomedes pelätä, että joku toinen \nakhaialaisista veisi heiltä varman saaliin, ja huusi kovalla äänellä:\n\n-- Seisahda heti, muuten lävistän sinut keihäälläni! Hän heittikin \nkeihäänsä, mutta heitti sen tahallaan pakenevan ylitse, niin että se \nputosi pystyyn maahan hänen eteensä, Dolon seisahti kuin naulaan, \nhampaat kalisten pelosta. Ja samalla hetkellä tarttuivat Diomedes ja \nOdysseus läähättäen häneen kiinni. Dolon rupesi itkemään.\n\n-- Jättäkää minut henkiin, sammalsi hän, minä olen rikas ja annan \nteille lunnaiksi vaskea ja kultaa niin paljon kuin vaan mielenne tekee!\n\n-- Elähän ole noin peloissasi eläkä suotta ajattele kuolemaa, vastasi \nOdysseus, mutta ilmaise meille heti, millä asioilla kuljet! Hiivitkö \ntäällä ruumiita ryöstämässä? Vai oletko Hektorin vakooja?\n\n-- Hektor vietteli minut, vastasi Dolon; hän lupasi minulle palkinnoksi \nAkhilleuksen parivaljakon, jos hiipisin teidän leiriinne.\n\n-- Etpä totisesti tyydykään vähiin, sanoi Odysseus naurahtaen. Mutta \nsano nyt meille, missä oleskelee Hektor tällä hetkellä? Mitä aikeita on \nhänellä? Ja mitä tekevät toiset troialaiset? Nukkuvatko, vai ovatko \nvaruillaan?\n\n-- Hektor neuvoittelee päälliköittensä kanssa Iloksen hautakummulla, \nvastasi Dolon, ja troialaiset pitävät vartiota nuotioitten luona, mutta \nliittolaiset nukkuvat.\n\n-- Hyvä on, sanoi Odysseus, mutta ovatko liittolaiset yhdessä \ntroialaisten kanssa, vai ovatko he erillään?\n\n-- Erillään ovat, vastasi Dolon, ja reunimmaisina kaikista makaavat \nThraakialaiset, He ovat vasta tulleet, ja heidän ruhtinaallaan \n_Rhesoksella_ on suurimmat ja kauniimmat hevoset, mitä koskaan olen \nnähnyt, valkeat kuin lumi ja nopeat kuin vihuri. Hänen vaununsa ovat \nsilatut kullalla ja hopealla, ja hänen aseensa ovat pelkkää kultaa. Nyt \ntiedätte kaiken, viekää siis minut laivojenne luo, tai sitokaa tähän, \nkunnes palaatte!\n\n-- Ohoh, ettäkö pääsisit pakoon, sanoi Diomedes, katse synkkänä. Jos \nnyt jäisit eloon, niin kohtaisimme sinut tietysti piankin taas joko \nvakoilemassa tai julkitaistelussa.\n\nVavisten nosti Dolon kätensä koskettaakseen rukoilevana tuon julman \nmiehen leukaa. Mutta Diomedes iski hänet armotta hengiltä. Odysseus \notti sitten kaatuneen varustukset ja ripusti ne lähellä olevaan \ntamariskipensaaseen. Ja löytääkseen ne varmasti jälleen, asetti hän \nmuutamia oksia tielle pensaan kohdalle.\n\nTämän tehtyään kulkivat Diomedes ja Odysseus edelleen. Murskattujen \naseitten ja mustien verilätäköitten yli saapuivat he vihdoin \ntroialaisen leirin uloimpaan syrjään. Siinä näkivät he sotureita \nthraakialaisissa pukimissa makaavan kolmessa rivissä, ja jokaisen \nsotilaan vieressä oli hänen kiiltävä vaskipaitansa ja hevosensa. \nKeskustasta löysivät he päällikön ja hänen vaununsa sekä lumivalkeat \nhevosensa.\n\n-- Tuossa on miehemme, kuiskasi Odysseus. Riennä nyt ja irroita \nhevoset! Tai voit sinä puolestasi pitää huolta noista makaajistakin, \njos minä hoidan hevosia.\n\nVerenhimoinen Diomedes surmasi nyt yhden thraakialaisen toisensa \nperästä, ja Odysseus kulki hänen jälessään, kiskaisten jokaisen \nsurmatun jaloista sivummalle, että saisi tietä auki hevosia varten. \nVihdoin antoi Diomedes kuoliniskun Rhesoksellekin. Odysseus irroitti \nhiljaa hevoset, sitoi ne suitsista yhteen ja talutti ulos, sekä \nhätyytti niitä jonkun matkaa jousellaan eteenpäin; hän oli kiireessä \nunohtanut ottaa ruoskaa mukaansa. Sitten antoi hän hiljaa viheltäen \nmerkin Diomedeelle, joka seisoi mietiskellen mitä vielä olisi tehtävää: \nvetääkö vaunut ulos ja ottaa nekin mukaan, vai surmatako vielä useampia \nthraakialaisia. Kuultuaan vihellyksen meni hän sentään Odysseuksen luo, \nja molemmat nousivat nyt ratsaille. Odysseus hoputti hevosia \njousellaan, ja ennenkun thraakialaiset olivat heränneet sikeästä \nunestaan, olivat seikkailijat jo kaukana matkalla omaa leiriään kohti. \nTamariskipensaan luona astui Diomedes maahan, toi Dolonin varustukset \nOdysseukselle ja nousi taas kiireellä ratsunsa selkään.\n\nAkhaialaisten päälliköt istuivat vielä samassa paikassa, johon olivat \njääneet Diomedeen ja Odysseuksen lähtiessä. Äkkiä sanoi Nestor:\n\n-- Kuulenko oikein, vai hairaavatko korvani? On niinkuin kuulisin \nnelistäväin hevosten töminää. Tokkohan ne olisivat ystävämme? Mutta \nminä pelkään, että heidän on käynyt hullusti.\n\nMutta tuskin oli hän tämän sanonut, kun odotetut olivatkin jo heidän \nedessään ja hyppäsivät ratsailta alas. Kaikki riensivät iloisesti \nhuudahdellen ottamaan heitä tervetulleiksi takaisin. Riemuissaan kertoi \nOdysseus, kuinka seikkailu oli onnistunut, ja sitten palasivat kaikki \ntoiselle puolen vallihaudan. Hevoset jäivät Diomedeen saaliiksi, mutta \nDolonin aseet ripusti Odysseus laivansa peräkeulaan pyhittääkseen ne \nAthenelle.\n\nKun kaikki oli kunnossa taas, menivät molemmat hikiset ja pölyiset \nsankarit meren rantaan peseytymään. Sitten ottivat he lämpimän kylvyn \nja voitelivat koko ruumiinsa öljyllä. Lopuksi söivät he aamiaisen ja \nvaloivat juoma-uhrin Athenelle, jolle he omistivat kunnian \nuhkarohkeasta yrityksestään.\n\n\n\n\n19. HEKTOR TUNKEUTUU LEIRIIN.\n\n\nAamu valkeni ja molemmat sotajoukot hyökkäsivät toisiaan vastaan. Zeus \nasettui Gargaroksen vuorelle katselemaan taistelua.\n\nAgamemnon taisteli tänä päivänä epätoivon hurjuudella. Aluksi antoikin \nZeus hänelle menestystä, niin että troialaisten täytyi perääntyä, \nensiksi Iloksen hautakummulle, sitten viikunalehdon ohitse aina pyhän \npyökkipuun kohdalle ja vihdoin skaialaisen portin edustalle saakka. \nAgamemnon oli riemuissaan eikä säästänyt ketään. Vihdoin työnsi \nkuitenkin Antenorin poika _Koon_ peitsen hänen käsivartensa läpi. \nAgamemnon vavahti tuntiessaan peitsen kärjen ruumiissaan, mutta hän ei \nlakannut taistelemasta, vaan hyökkäsi eteenpäin yhä ja kaatoi Koonin. \nJa niinkauvan hän pisti ja löi ja heitteli kiviä, kun haava oli tuore, \nmutta sittenkun veri alkoi hyytyä, tuli hänelle ankarat tuskat. Silloin \nhuusi hän akhaialaisille, että he yhä pitäisivät puoliaan, mutta itse \nantoi hän vaunuillaan saattaa itsensä laivain luo.\n\nAgamemnonin poistuttua taistelusta, vei Hektor taas joukkonsa \neteenpäin. Hetken kuluttua haavoittuivat Diomedes ja Odysseus niin \npahasti, että heidänkin täytyi kannatuttaa itsensä laivoille, ja vähää \nmyöhemmin sai lääkäri Makhaon nuolen olkapäähänsä. Nestor otti hänet \nvaunuihinsa ja saattoi leiriin.\n\nAkhaialaiset kääntyivät nyt pitkin koko rintamaa pakosalle. Ainoa, joka \nviimeiseen saakka piti puoliaan, oli Aias Telamonidi. Hänkin tosin \nväistyi ylivoiman alta mutta hitaasti, askel askeleelta, kääntyen tuon \ntuostakin lukuisampia mutta heikompia ahdistajiaan vastaan, jotka \njoukolla häärivät hänen jälessään ja mursivat peitsiään hänen \njättiläiskilpeensä.\n\nJa niinkuin pojat lyövät sauvansa säpäleiksi aasin selkään, joka heidän \npaimennuksestaan huolimatta on murtanut viljapellon aidan, eikä poistu \nsieltä lasten voimalla, paitse yksin askelin, sittenkun on saanut \nmahansa täyteen, samalla tavoin hätyyttivät troialaisetkin Telamonin \npoikaa, rotevata Aiasta.\n\nKun Eurypylos näki Aiaan sellaisen vihollisparven ahdistamana, riensi \nhän apuun. Mutta hänen kävi niin onnettomasti, että Pariksen nuoli \nsattui hänen oikeaan sääreensä, ja hänen täytyi poistua taistelusta.\n\nSillä aikaa oli Nestor tullut haavoittuneen Makhaonin kanssa leiriin. \nAkhilleus, joka laivansa peräkeulassa seisten oli katsellut \nakhaialaisten pakoa, oli huomannut heidät, ja huusi Patroklosta \nluokseen.\n\n-- Kuulehan hyvä veli, sanoi hän, mene kysymään Nestorilta, kuka on se \nhaavoittunut mies, jota hän toi taistelusta! Minusta oli hän \nselkäpuoleltaan Makhaonin näköinen, mutta en nähnyt hänen kasvojaan, ne \nkun ajoivat niin kovaa.\n\nPatroklos juoksi heti Nestorin telttaan. Ukon aseenkantaja Eurymedon \noli riisunut hevoset. Nestor oli Makhaonin kanssa istahtanut hetkiseksi \nmeren rannalle, antaen viileän tuulen vilvoitella hikeä vähemmäksi. \nMutta sitten olivat he yhdessä menneet telttaan, asettuneet vuoteille \nja virkistäneet itseään maljallisella viiniä. Ja juuri kun he siinä \nolivat päässeet keskustelun alkuun, ilmestyi Patroklos teltti-aukolle. \nNestor nousi ylös, tarttui hänen käteensä ja pyysi häntä istumaan.\n\n-- Minulla ei ole aikaa, sanoi Patroklos, Olen vaan lähetetty \nkuulemaan, ketä haavoitettua sinä kuljetit, ja nyt näenkin hänet itse. \nRiennän heti takaisin kertomaan sitä Akhilleukselle; tunnethan hänen \nkärsimättömyytensä.\n\nMutta Nestor pidätti Patroklosta ja alkoi katkerasti valittaa, kuinka \ntyly ja leppymätön Akhilleus oli, varsinkin siihen nähden, mitä hän, \nNestor oli nuoruutensa päivinä ollut. Ja hän kertoi laveasti kaikista \nniistä urotöistä, joita hän silloin oli toisten hyväksi tehnyt. Lopuksi \nmuistutti hän, kuinka Patrokloksen oma isä Menoitios heidän sotaan \nlähteissään oli kehoittanut häntä olemaan hyvänä neuvonantajana ja \nesikuvana Akhilleukselle.\n\n-- Riennä nyt, lopetti Nestor, ja puhu hänelle hyviä sanoja, että hän \nmuuttaisi mielensä! Mutta ellei mikään auta, niin pyydä edes, että hän \npäästäisi sinut ja myrmidonit taisteluun! Silloin saattavat troialaiset \nluulla sinua häneksi, ja väistyvät jonkun verran, niin että me toiset \nsaamme edes hiukan hengähtää tässä kauheassa ottelussa.\n\nLiikutettuna vanhuksen rukouksista riensi Patroklos takaisin kertomaan \nasiaansa. Mutta saavuttuaan käräjäpaikan kohdalle, tuli hänen ystävänsä \nEurypylos siinä häntä vastaan, ontuen pahasti ja pidellen säärtään, \njonka nuoli oli haavoittanut. Hiki valui hänen otsaltaan ja verta vuoti \ntulvanaan haavasta, mutta lujaluontoisena koetti hän sentään nilkuttaa \nasuntoonsa päin.\n\n-- Kuinka teidän käy, Eurypylos? kysyi Patroklos sääliväisesti.\n\n-- Kurjasti vallan, vastasi Eurypylos. Ei ole enää mitään pelastusta, \nkohta makaamme kaikki kaatuneina. Mutta auta, rakas ystävä, minua \nlaivalleni ja tarkasta tuota haavaa! Olethan Akhilleukselta oppinut \nlääketaitoa. Ei ole saatavissa ainoaakaan lääkäriä; Makhaon on itse \nhaavoittunut ja Podaleirios on parhaillaan taistelussa.\n\n-- Mitä minun nyt on tehtävä? valitti Patroklos. Akhilleus odottaa \nminua levottomana, mutta enhän voi sinuakaan jättää tähän avuttomaksi \ntuskiisi!\n\nHän kantoi Eurypyloksen hänen omaan telttaansa ja antoi palvelijan \nsiellä levittää häräntaljan hänen allensa. Sitten irroitti hän \nveitsellään nuolen kärjen haavoittuneen säärestä ja pesi haavan \nhaalealla vedellä, otti povestaan muutamia katkeria, parantavia juuria, \nhieroi ne hienoksi kämmenissään ja siroitti haavaan. Heti tyrehtyi \nverenvuoto ja tuskat katosivat.\n\nKentällä jatkui taistelu yhä ja Troialaiset olivat tunkeutuneet jo \nvallihaudalle saakka. Hektor tahtoi heti karahuttaa hevosineen sen yli, \nmutta reunalle tultuaan korskahtivat hevoset vauhkoina ja seisattuivat, \nsillä ne pelkäsivät terävää paalutusta ja haudan leveyttä. Hektor antoi \nnyt kaikkien vaunutaistelijain astua maahan ja jakoi koko sotajoukon \nviiteen osastoon. Ensimmäistä ja suurinta osastoa johti hän itse, \ntoista johti Paris, kolmatta Helenos ja Deiphobos, neljännen \npäälliköksi asetti hän Aineiaan ja viidennen Sarpedonin ja Glaukoksen. \nKaikki hyökkäsivät eteenpäin, toiset siltain kautta, toiset haudan yli.\n\nJuuri kun Hektor oman osastonsa kanssa oli menossa yli, näkivät he \nonnettoman enteen. Heidän vasemmalla puolellaan liiteli korkealla \nilmassa kotka, pitäen kynsissään suurta punakeltaista käärmettä. Käärme \nnäytti olevan jo melkein henkiheittona, mutta kiemurteli sentään vielä \nkiukkuisena tuskasta. Vihdoin sai hän iskettyä kotkaa kaulaan, niin \nettä tämän täytyi hellittää saaliinsa ja lentää pahasti kirkuen \ntiehensä. Käärme putosi aivan troialaisten keskelle, ja heitä \npöyristytti, nähdessään sen sähisevänä kiemurtelevan maassa.\n\n-- Hektor, puhkesi Polydamas sanoihin, totelkaamme tätä ennettä, jolla \njumalat ovat tahtoneet meitä varoittaa! Me luulemme, että akhaialaiset \nnyt ovat meidän kynsissämme. Mutta jos menemme vielä eteenpäin,\niskevät he meitä kurkkuun, niin että meidän täytyy jättää heidät ja \nkuolettavasti haavoitettuina paeta. Ei kukaan tietäjä voi selittää tätä \nennettä muulla tavalla.\n\n-- Varmaan ovat jumalat soaisseet järkesi, Polydamas, vastasi Hektor \ntuimalla katseella, muuten et voisi tosissasi loruta tuolla tavalla. \nPitäisikö meidän nyt uskoa taikoja, ennusmerkkejä ja lentäviä lintuja, \njuuri kun vihdoinkin olemme valmiit nujertamaan vihollisen ja \npelastamaan Troian turmiosta! Minä en välitä mokomista enteistä, \nlentävätpä ne oikealle eli vasemmalle, itään tai länteen. Ei, me \nseuraamme ainoastaan sitä ohjetta, jonka Zeus on painanut sydämmiimme, \nhän, joka hallitsee sekä kuolemattomien että kuolevaisten kohtaloita. \nJa _yksi_ enne on paras kaikista: _puolustaa isänmaata_.\n\nTämän sanottuaan hyökkäsi hän kaivoshaudan yli, ja miehensä seurasivat \nhäntä huikealla huudolla. Zeus puhalsi Ida-vuorelta kohahtavan \npyörretuulen, joka nosti hiekkaa ja pölyä päin akhaialaisten silmiä. \nTroialaiset kiipesivät vallille ja koettivat repiä rintavarustusta alas \nsekä särkeä torneja ja portteja. Mutta vallin harjalla juoksivat \nedestakaisin molemmat Aias-urhot ja kiihoittivat akhaialaisia \nvastarintaan, molemmin puolin lensi kiviä, nuolia ja keihäitä, ja \nkaikkialla kaikui huuto ja aseitten räminä.\n\nSarpedon ja Glaukos olivat joutuneet sitä tornia vastaan, jota \nMenestheus athenalaisineen puolusti. Sarpedon kääntyi ystävänsä puoleen \nja lausui:\n\n-- Glaukos, miksi pidetään meitä siellä kotipuolella Lykiassa \nsuuremmassa arvossa kuin muita, miksi tarjotaan meille aina parhainta \nruokaa ja suurimmat maljat, miksi asetetaan meidät aina kunniasijoille, \nmelkein kuin jumalat? Miksi annettiin meille Xanthoksen rantakunnaista \nne, jotka kasvavat tulisinta viiniä ja parasta vehnää? Eiköhän \nsenvuoksi, ystävä, että me aina olisimme etummaisina taistelussa ja \nveisimme kansaamme suuriin urotöihin, niin että Lykian kulmilla vielä \nkauvan meidän jälkeemme sanottaisiin: emme suotta antaneet heille \nparhaita maita, emme turhaan syöttäneet heille lihavimpia lampaita tai \njuottaneet hunajanmakeaa viiniä -- kukaan ei voittanut heitä voimassa \neikä rohkeudessa, he olivat aina joukkojen etunenässä?\n\nGlaukos oli samaa mieltä ja seurasi ystäväänsä. Mutta kun Menestheus \nnäki heidät, säikähti hän ja alkoi katsastella, eikö näkyisi apua \nmistään, Sivummalla olivat kyllä Aias Telamonidi ja Teukros, mutta melu \noli niin kauhea, ettei huuto voinut kuulua sinne. Hän lähetti senvuoksi \nsanansaattajansa heidän luokseen ja he riensivätkin apuun. Teukros \nampui Glaukosta käsivarteen. Silloin hiipi Glaukos salaa pois, ettei \nTeukros saisi ivata hänen huonoa onneaan. Raivostuneena siitä tarttui \nSarpedon jäntevillä kourillaan ylimpään paalulaitokseen kiinni ja veti \nkaikin voimin. Osa paalutusta sortui ja tilalle jäi niin suuri aukko, \nettä useita miehiä mahtui siitä rinnakkain hyökkäämään sisään. \nUlkopuolella paalutusta seisoivat lykialaiset, sisäpuolella \nakhaialaiset, ja pitkään aikaan ei kumpainenkaan puoli saanut toistaan \nväistymään.\n\nHektor oli hyökännyt sitä suurta porttia vastaan, joka oli vallin \nkeskustassa. Se oli kaksipuolinen, vahvoilla metallikoukuilla ja \npaksuilla puutelkimillä suljettu. Hektor katsahti ympärilleen ja näki \nvallissa suuren, kulmikkaan, toisesta päästään teräväsärmäisen kiven, \nja vaikka se oli hyvin kahden miehen nostettava, otti hän sen yksinään \nsyliinsä ja kantoi portille. Siinä asettui hän vakavaan asentoon, jalat \nlevällään, ja survasi sitten rajulla voimalla kiven porttia vastaan. \nTeljet murtuivat, koukut katkesivat ja koko portti lensi pirstaleiksi, \nniin huima oli heitto. Kivi putosi portin jäännösten sekaan maahan ja \naukosta hyökkäsi sisään Hektor, voitonriemuisena, kaksi peistä \nkädessään. Lähimmät troialaiset riensivät hänen jälessään ja toiset \njuoksivat ylös vallille.\n\nKun akhaialaiset näkivät pääportin murretuksi, pitivät he koko valliaan \nmenetettynä ja pakenivat avoimelle kentälle laivainsa edustalle.\n\n\n\n\n20. HEKTOR RYNNISTÄÄ LAIVOILLE SAAKKA.\n\n\nZeus oli kaiken aikaa seurannut taistelun menoa Gargaroksen vuorelta. \nMutta annettuaan Hektorin päästä vallin sisäpuolelle, käänsi hän \nsalamoivan katseensa leiristä pois ja silmäili muutteeksi kaukaisia \nmaita toisella suunnalla. Tämän oivalsi Poseidon, joka oli istunut \nSamothraken saaren korkeimmalla metsävuorella, josta hänellä oli vapaa \nnäköala Idaan, Troiaan ja akhaialaisten laivaleiriin. Hän päätti \nkäyttää tilaisuutta hyväkseen.\n\nHän astui suurin askelin vuorelta alas, niin että kalliot ja metsät \nvapisivat hänen jalkainsa alla. Kolme askelta hän otti eteenpäin ja \nneljännellä oli hän jo matkansa päässä, syvässä lahden poukamassa meren \nrannalla, jossa hänellä oli kultainen linna. Siellä valjasti hän \nkultaisten vaunujensa eteen vaskella kengitetyt hevosensa, pukeutui \nitsekin pelkkään kultaan, sieppasi ruoskan käteensä ja ajaa karahutti \naalloille. Delfiinit nousivat karkeloimaan hänen ympärilleen, sillä he \ntunsivat kuninkaansa, meri halkesi kahtia hänen edellään, ja hevoset \nnelistivät sellaista vauhtia, että vaunujen pyörät tuskin kastuivat. Ja \nniin ajoi hän keveällä valjakollaan Troian rantaa kohti.\n\nSyvimmän lahden pohjukassa Tenedoksen ja Imbroksen välissä oli hänellä \navara luola. Vietyään hevosensa sinne, lähti hän taistelukentälle, \nrupesi tietäjä Kalkhaan haamuun ja kulki edestakaisin akhaialaisten \njoukossa rohkaisemassa heitä. Mutta siitä ei ollut apua; Hektor \ntroialaisineen tunkeutui vastustamattomasti eteenpäin ja läheni askel \naskeleelta ylintä laivariviä.\n\nEivät teltoissa olijatkaan olleet enää suojassa. Nestor, joka istui ja \njutteli haavoittuneen Makhaonin kanssa, kuuli kuinka taistelun ryske \ntuli yhä lähemmäksi. Hän otti kilven ja peitsensä, ja riensi lähellä \nolevalle kunnaalle katsomaan taistelun menoa. Ja kun hän huomasi, \nkuinka lähellä laivoja taistelevat jo olivat, kauhistui hän ja \nihmetteli, mitä olisi tehtävä. Hän rupesi kiireellä etsimään \nAgamemnonia, ja kuljettuaan jonkun matkaa, kohtasikin hän hänet \nDiomedeen ja Odysseuksen seurassa. He olivat kaikki haavoittuneina ja \npääsivät vaivoin eteenpäin peitsiinsä nojaten.\n\n-- Joko sinäkin luovut taistelusta, Nestor? huusi Agamemnon. Silloin \npelkään, että Hektor täyttää lupauksensa ja polttaa koko laivastomme \ntuhaksi. Oi, että kaikki akhaialaiset vihaavat minua niinkuin \nAkhilleuskin, eikä kukaan tahdo enää suojella laivojamme.\n\n-- Huonosti käy todellakin, sanoi Nestor, valli on revitty, ja kaikilta \ntahoilta ahdistetaan meitä ankarasti. Nyt olisivat hyvät neuvot \nkallisarvoiset.\n\n-- En tiedä muuta, kuin yhden keinon, huokasi Agamemnon. Kaivanto ja \nvalli, joihin panimme niin paljon työtä, eivät ole voineet suojella \nmeitä; työntäkäämme siis heti mereen alin laivarivi ja asettukaamme \nniihin, kunnes yö pimenee! Sittenhän näemme, herkeävätkö troialaiset \nsen verran taistelusta, että saamme vesille toisetkin laivat. Parempi \npaeta kuin joutua vangiksi.\n\n-- Mitä puhutkaan! puhkesi Odysseus. Olisit edes pienemmän joukon \npäällikkö, mutta kun sinulla on näin paljon urhoollista väkeä, niin \nsilloin et saa hourailla! Mekö pakenisimme kaiken tämän kurjuuden \nkestettyämme? Elä päästä moisia sanoja yhdenkään akhaialaisen \nkuuluville! Pahimman taistelun raivotessa tahdot sinä hinata laivat \nvesille. Sehän olisi troialaisten voitto ja meille selvä perikato, \nsillä heti kun miehemme näkisivät laivoja työnnettävän rannasta, \nheittäisivät he viimeisenkin toivon taistelun menestymisestä!\n\n-- Ei millään muotoa, vastasi Agamemnon, minä en yksinäni vaadi sitä, \nellei se ole teidän toistenkin tahto. Kunhan vaan löytyisi jokukaan, \nnuori tai vanha, joka voisi keksiä paremman keinon, hän olisi minulle \nsydämmeni ystävä!\n\n-- Tässä on mies, vastasi Diomedes, ja minun neuvoni on se, että heti \nriennämme rohkaisemaan taistelevia.\n\nHe tekivätkin niin ja lähtivät, Agamemnon etunenässä, taistelevien luo.\n\nSiellä hääri Poseidonkin vielä kiihoittamassa akhaialaisia. Tämän näki \nHera Olympokseen ja oli erittäin hyvillään, että hän rohkeni tehdä \nvastoin Zeuksen kieltoa, ja päätti auttaa häntä kaikin voimin. Siinä \ntarkoituksessa meni hän _Unen_ jumalan luo, joka oli _Kuoleman_ jumalan \nkaksoisveli. [Uni ja Kuolema; Kreikan kielellä Hypnos ja Thanatos] Hän \ntarttui Unen jumalaa käteen ja lausui:\n\n-- Mahtava Uni, sinä joka hallitset sekä jumalia että ihmisiä. Jos olet \nmilloinkaan välittänyt minun toivomuksistani, niin tee nyt, mitä \nsinulta pyydän, ja ikuisesti kiitän sinua siitä! Hiivi Zeuksen luo ja \npaina hänet pikkuisen nukahtamaan!\n\n-- Kenen tahansa muun painaisin uneen, vastasi Unenjumala, mutta Zeusta \nen rohkene. Kerran ennen viettelit minut tekemään sen. Se oli silloin, \nkun Herakles oli merellä ja sinä tahdoit tuhota hänet. Mutta siitähän \njoutui Zeus aivan raivoihinsa, ja minä olisin ollut mennyttä kalua, \nellen olisi heittäytynyt _Yön_ syliin. Hänen helmassaan ei hän tohtinut \nvainota minua.\n\n-- Mieletön, sanoi Hera, kuinka voit luulla, että troialaiset olisivat \nZeukselle yhtä rakkaita kun Herakles? Tule vaan heti auttamaan minua! \nMinä annan sinulle palkinnoksi yhden nuorista sulottarista, itse \n_Pasithean_, jota aina olet toivonut puolisoksesi.\n\n-- No jos niin on, vastasi Unenjumala iloisena, silloin rohkenen tehdä \nmitä tahansa. Mutta vanno minulle ensiksi vala manalan pyhän joen \n_Styxin_ nimessä, ja kosketa toisella kädelläsi maa-emoa, toisella \nläikkyvää merta, ja kutsu samalla kaikki manalan voimat todistajiksi, \nettä todella annat minulle nuoren sulottaren, itse Pasithean, hänet, \njota aina olen toivonut kainaloiseksi kanakseni!\n\nHera teki heti, mitä häneltä vaadittiin. Ja kun Unenjumala oli kuullut \nhänen valansa, lensi hän nopeana pilvenhattarana heti Ida-vuorelle, \nlymysi mahtavan hongan havuiseen latvaan Gargaroksen korkeimmalla \nlaella, ja painoi sieltä raskaan väsymyksen Zeuksen silmiin. Tämän \ntehtyään kiirehti hän laivaleiriin ja kertoi asian Poseidonille.\n\nNyt sai taistelu heti toisen käänteen, Diomedes, Odysseus ja Agamemnon \nkulkivat pitkin akhaialaisten rivejä ja jakelivat uusia aseita, \nheikommille miehille keveitä, vahvoille raskaampia. Poseidon itse \nasettui joukon etunenään ja heilutti kädessään kauhean pitkää miekkaa, \njoka välähteli kuin salama.\n\nVastapäätä Poseidonia järjesti Hektor joukkojaan. Hän heitti keihäänsä \nAiasta vastaan, ja se sattui rintaan, mutta juuri miekan ja kilven \nkannatusvöitten risteykseen, niin ettei se tehnyt mitään vahinkoa. \nSuuttuneena vetäytyi Hektor miestensä joukkoon takaisin. Mutta äkkiä \nsieppasi Aias yhden niistä suurista kivistä, joita oli asetettu \nlaivojen tukeiksi, ja heilautti sen menemään, niin että ilma vonkui. Se \nmeni Hektorin kilven ylitse ja tapasi häntä rintaan, heti kaulan \nalapuolelle. Hektorilta singahti keihäs syrjään, kilpi putosi kädestä, \nkypäri päästä, ja vaskivarustukset rämähtivät, kun sankari kaatui \nmaahan. Kovasti karjaisten hyökkäsivät akhaialaiset tavoittamaan häntä \nvangiksi, ja pilvenä lensi keihäitä troialaisia vastaan. Mutta Aineias, \nAgenor, Polydamas, Sarpedon ja Glaukos ehtivät samalla hetkellä \nHektorin eteen ja toiset troialaiset suojelivat häntä kilvillään, niin \nettei ainoakaan heitto koskenut häneen.\n\nLähimpänä olevat nostivat hänet ylös maasta ja kantoivat vaunuihin, ja \nniillä lähdettiin nopeasti saattamaan häntä kaupunkiin. Hektor hengitti \nvaikeasti ja hänen rintansa korahteli, niin että saattajamiehet \nnostivat hänet kahlauspaikalle tultuaan maahan ja valelivat kylmällä \nvedellä. Silloin hengitti hän taas kevyemmästi, avasi silmänsä, nousi \npolvilleen ja rykäsi suustaan suuren joukon hyytynyttä verta. Sitten \nvaipui hän tainnoksiin taas ja pimeys peitti hänen silmänsä.\n\nHektorin jouduttua taistelusta pois, täytyi troialaisten perääntyä. He \npakenivat paalutuksen ja haudan yli, ja pysähtyivät vasta vaunujensa \nluona, kalpeina pelosta ja tuskasta.\n\nMutta aivan samalla hetkellä heräsi Zeus unestaan. Hän kohautti äkkiä \npäätään, ja näki kuinka akhaialaiset Poseidonin johdolla ajoivat \ntroialaisia edellään. Hän etsi katseellaan Hektoria ja huomasi hänen \nmakaavan joen äyräällä ystävien ympäröimänä, mutta hän hengitti \nraskaasti ja sylki verta. Silloin täyttyi Zeuksen mieli säälistä ja \nsuuttumuksesta.\n\n-- Tämä on sinun työtäsi, sinä kavala ja ilkeä Hera! huudahti hän. Jos \noikein tekisin, antaisin sinulle nyt ankaran rangaistuksen.\n\n-- Olkoot taivas ja maa ja manalassa pyörteilevä Styx todistajinani, \nettä minä en ole viekoitellut Poseidonia taisteluun, vastasi Hera \nsäikähtyen! Hän on tehnyt sen aivan omalla uhallaan. Minä pikemminkin \nolisin neuvonut häntä tottelemaan sinun määräystäsi.\n\nZeus hymyili leppyneenä ja lausui:\n\n-- Jos sinä, Hera, aina olisit minun puolellani, niin täytyisi \nPoseidonin piankin taipua meidän mukaamme. Mutta jos se on totta ja \nsydämmestä puhuttua, mitä äsken sanoit, niin kutsu heti tänne Iris ja \nApollon!\n\nHera totteli, ja pian saapuivat Iris ja Apollon. Iriksen lähetti Zeus \nkäskemään Poseidonia taistelusta pois, mutta kun Iris oli vienyt \nperille tämän määräyksen, vastasi Poseidon vihastuneena:\n\n-- Kylläpä hän todella on liian röyhkeä, kun aikoo pakoittaa minua, \njoka kunniassa olen täydelleen hänen vertaisensa! Meitä on Kronoksen ja \nRhean poikia kolme veljestä: Zeus, minä itse ja Hades. Meidän kolmen \nkesken jakoi Kronos arvan mukaan perinnön, minä sain vaahtoavan meren, \nHades manalan usvaisen maan, Zeus avaran taivaan ja pilvet, mutta maa \nja korkea Olympos jäivät meille yhteisomaisuudeksi. Sen vuoksi en \nvälitä Zeuksen käskyistä, nauttikoon vapaasti sitä valtaansa, jonka on \nsaanut, minä olen oma herrani, enkä pelästy hänen uhkauksiaan! Parempi \nolisi, että hän isän tavoin opastaisi omia lapsiaan, uhkamielisiä \npoikiaan ja tyttäriään, sillä ne hän ehkä voisi vallallaan pitää \nsopivassa kurissa.\n\n-- Pitääkö minun todella viedä tällainen vastaus Zeukselle? kysyi Iris. \nEtkö tahdo hiukan muuttaa sanojasi, ennenkuin on myöhäistä?\n\nPoseidon mietti hetkisen.\n\n-- Sinä olet oikeassa, Iris, sanoi hän sitten, ja on varsin hyvä, että \nsanansaattaja voi antaa järkeviä neuvoja. Zeuksen röyhkeys sai minut \nraivostumaan. Mutta sen sanon sinulle, että jos hän lopultakin vastoin \nmeidän kaikkien tahtoa, niin minun ja Heran ja Athenen kuin Hermeen ja \nHephaistoksenkin, pelastaa Troian, emme koskaan anna sitä hänelle \nanteeksi.\n\nSen sanottuaan sukelsi meren jumala aaltojen syvyyteen ja jätti \nakhaialaiset omin neuvoinsa taistelemaan.\n\n-- Phoibos, poikani, sanoi silloin Zeus, lähde nyt alas auttamaan \nlyötyä ystävääsi!\n\nApollon totteli ilolla. Kun hän lähestyi Hektoria, oli Hektor jo \nnoussut istumaan ja tullut tajuihinsa taas, niin että tunsi kaikki \nympärillä seisojat; kylmää hikeä ei enää valunut hänen otsaltaan ja hän \nhengitti tasaisemmin. Kuitenkin oli hän vielä kovin raukea. Mutta \nApollon virkisti häntä ja palautti hänen voimansa, niin että hän \nmuutaman silmänräpäyksen kuluttua nousi jo jaloilleen ja kiirehti \ntaisteluun takaisin.\n\nJoukkojensa etunenässä hyökkäsi hän nyt uudestaan vihollista vastaan, \nJa aivan hänen edessään kulki Apollon, karjahdellen kauheasti ja \nheiluttaen peistänsä. Useimmat akhaialaisista menettivät rohkeutensa, \nhajaantuivat ja pakenivat haudan ja vallin yli. Apollon ajoi heitä \ntakaa, ja missä hän vaan kulki eteenpäin, siinä survasi hän \naskeleillaan etuvarustukset luhaksi, niin että paalut murtuivat poikki, \nkaivanto täyttyi ja valli sortui maan tasalle. Jumalan jäljissä \nseurasivat Troian sankarit vaunuissaan ja lähenivät hurjasti ajaen \nylimpää laivariviä. Eivät he kuitenkaan voineet tunkeutua laivojen \nväliin eivätkä telttoihin saakka, sillä heitä oli sentään akhaialaisiin \nnähden paljoa vähemmän, ja enimmät akhaialaisista nousivat laivainsa \nperäkeuloihin, tehden sieltä vastarintaa pitkillä, terävillä \nkekseillään, joita oli varattu laivoihin meritaistelua varten. \nEtummainen laiva oli se, joka oli ollut Protesilaoksen oma. Sen perässä \nseisoi Aias Telamonidi. Hän ei kuitenkaan pysynyt aina samassa kohti, \nvaan hyppeli pitkillä harppauksilla laivasta laivaan, ja tuhosi \njulmalla keksillään jokaisen troialaisen, joka rohkeni lähestyä häntä. \nVihdoin tarttui sentään Hektor Protesilaoksen laivan emäpuuhun ja \npiteli siitä hellittämättömästi kiinni, huutaen miehilleen, että he \ntoisivat sytykkeitä ja virittäisivät laivan tuleen. Aias koetti kyllä \nkarkoittaa häntä siitä, mutta sai vastaansa sellaisen nuolisateen, \nettei hänen jättiläiskilvestäänkään enää ollut apua. Hän väistyi nyt \nperäkeulasta ja asettui keskelle laivaa tuhtolaudalle, tähystellen \nsiinä kaikille tahoille ja heilutellen keksiään. Hektorin käskystä \nyrittivät troialaiset yksi toisensa jälestä lähestyä laivaa palavat \nsoihdut käsissään, mutta Aias lävisti heidät jokaisen vaskikärkisellä \nkeksillään.\n\n\n\n\n21. PATROKLOKSEN UROTYÖT JA KAATUMINEN\n\n\nTaistelun riehuessa valleilla, istui Patroklos ystävänsä Eurypyloksen \nluona ja hoiti hänen haavaansa. Mutta kun hän kuuli melskeen lähestyvän \nja näki akhaialaiset pakosalla, löi hän kämmenillään polviinsa ja \nsanoi:\n\n-- Ei, Eurypylos, tämä ei kelpaa, että taistelu todellakin käy näin \nvaikeaksi. Minun täytyy juosta pyytämään Akhilleusta, että hän \nvihdoinkin auttaisi teitä. Ehkä jumalien avulla voin taivuttaa hänen \nmielensä.\n\nHän juoksi tarmonsa takaa, ja saavuttuaan Akhilleuksen eteen ojensi hän \nkätensä kuin rukoileva ja puhkesi itkuun.\n\n-- Mikä sinua vaivaa? kysyi Akhilleus kummastellen, Itkethän kuin \npahanpäiväinen tyttöriepu, joka pitelee äitinsä hameesta ja huutaa: ota \nminut, ota minut! Oletko saanut huonoja viestejä kotoa? Onko Menoitios \nkuollut? Tai ehkä Peleus? Sillä ethän kuitenkaan akhaialaisten vuoksi \nruikuttane tuolla tavoin?\n\n-- Elä pahastu, Akhilleus! sanoi Patroklos, mutta kuinka voit vieläkin \npysyä noin taipumattomana? On mahdotonta, että vanhempasi olisivat \njumalatar ja ihminen -- sinä olet kylmän meren tai aution kallion \npoika, sillä sydämmesi on kova kuin kivi. No hyvä, jos sinua sitoo \näitisi kielto tai joku ennustus, niin lainaahan minulle edes aseesi ja \nvarustuksesi, ja anna minun myrmidonien kanssa lähteä taisteluun!\n\n-- Sen tietänet varsin hyvin, vastasi Akhilleus nyrpeästi, ettei minua \npidätä kenenkään kielto eikä ennustukset. Mutta rintani täyttää katkera \ntuska joka kerta, kun joku suuremman valtansa nojalla tahtoo ryöstää \nansaitun saaliin toiselta, joka muuten on täydelleen hänen vertaisensa. \nSellainen minua suututtaa ja sellaisen konnantyön olen saanut kärsiä.\n\nMinua on kohdeltu niinkuin muukalaista, eikä niinkuin vapasukuista, \nitsenäistä miestä. Mutta vähätpä siitä! Ei aikomukseni suinkaan ole \nollut laskea troialaisia aivan silmilleni hyppäämään. Varustukseni saat \nkernaasti lainata, ja myrmidonitkin tulkoot mukaasi. Mutta paina \ntarkasti mieleesi, mitä nyt sanon sinulle: elä pyri liian lähelle \nIlionia, ja karta rupeamasta taisteluun Hektorin tai jonkun jumalan \nkanssa! Käänny takaisin heti, kun olet karkoittanut troialaiset \nleiristä, ja anna taistelevien sitten keskenään tuhota toisiaan, minkä \ntahtovat! Parasta olisi, että he surmaisivat toisensa molemmin puolin \nviimeiseen mieheen, niin saisimme me kaksi yksinämme sortaa Ilionin \nmuurit.\n\nTämän keskustelun kestäessä olivat troialaiset tulleet yhä lähemmäksi \nAias Telamonidia. Heidän keihäänsä ja nuolensa räiskyivät hänen \nkypäriään vastaan ja hänen vasen kätensä alkoi hervahtua alinomaisesta \nraskaan kilven kieputuksesta, hänen rintansa kohoili kiivaasti, hiki \nvalui virtanaan ja hengitys alkoi käydä huohottamalla. Hektor iski \nmiekallaan poikki hänen pitkän keksipiikkinsä, niin että sen vaskinen \nkärki putosi helähtäen maahan, ja synkkänä katseli Aias kädessään sen \nkatkennutta varren tynkää. Hänen täytyi nyt väistyä, ja heti antoi \nHektor viskata palavia sytykkeitä laivaan. Muutaman silmänräpäyksen \nkuluttua oli koko sen peräkeula ilmi tulessa.\n\nAkhilleus seisoi telttansa ovella ja katseli Hektorin puuhaa. \nHämmästyneenä löi hän kämmenillään polviinsa ja huusi kiivaalla äänellä \nPatroklokselle, että tämä koettaisi kiirehtiä. Ja kiireellä pukeutuikin \nPatroklos sotatamineihin, mutta Pelionin suurta peistä ei hän ottanut, \nkoska sitä ei jaksanut pidellä kukaan muu paitse Akhilleus itse. \nAutomedon pani valjaihin kuolemattomat hevoset, ja itse juoksi \nAkhilleus ympäri leiriä kutsumassa myrmidoneja telttansa edustalle, \njossa hän järjesti heidät suvuttain ja veljeskunnittain.\n\n-- Te olette kauvan valittaneet ja nurisseet, ettette ennemmin ole \npäässeet aseleikkiin, sanoi hän, mutta nyt te saatte näyttää, onko \nsydämmenne vielä oikeilla paikoillaan!\n\nHän astui telttaansa ja avasi siellä erään suuren kirstun, johon hänen \näitinsä sotaan lähdettäissä oli sälyttänyt kaikellaista tarpeellista \ntavaraa, niinkuin ihonuttuja, vaippoja, peitteitä ja muuta sellaista. \nSieltä otti hän esille kallisarvoisen maljan, jota hän käytti \nainoastaan Zeukselle uhratessaan. Hän puhdisti sen tulikiven savussa ja \nhuuhteli kirkkaalla lähdevedellä, pesi sitten kätensä, täytti maljan \nviinillä ja astui taas telttansa edustalle. Siinä valutti hän viinin \nmaahan, katse taivaaseen kohotettuna, ja rukoili Zeukselta menestystä \nystävänsä Patrokloksen yritykseen. Ja vietyään maljan takaisin \nkirstuun, tuli hän jälleen ulos katselemaan miestensä lähtöä.\n\nHeti hyökkäsivät myrmidonit palavan laivan luo, ja Patroklos singahutti \npeitsen taajimpaan vihollisparveen. Troialaiset käännähtivät katsomaan, \nja heidät valtasi kauhu, kun huomasivat ketä oli tulossa, sillä he \nuskoivat Akhilleuksen itsensä rynnistävän esiin. Patroklos ajoi \nlähimpänä seisovat pakoon ja antoi sammuttaa jo puoleksi palaneen \nlaivan. Nyt saivat akhaialaiset uutta rohkeutta ja riensivät eteenpäin \ntaas. Hektor ja Sarpedon koettivat pitää puoliaan, mutta heidän \nhurjasti pakenevat miehensä tempasivat heidät mukaansa niinkuin väkevä \nvirta. Monet troialaisten hevosista nousivat pystyyn vallihaudalla, \ntoiset seisattuivat, mutta toiset syöksyivät hautaan, taittoivat aisat \nja kirmasivat sitten vauhkoina kentälle, jättäen vaunut ja miehet \nkirjavaan epäjärjestykseen haudan pohjalle. Mutta Akhilleuksen \nkuolemattomat hevoset menivät yhdellä potkasulla ylitse ja nelistivät \nhuimaa vauhtia eteenpäin. Kun Patroklos siten oli päässyt jonkun matkan \npakenijain edelle, antoi hän Automedonin kääntää valjakon poikkiteloin \nheidän eteensä, niin että paluutie kaupunkiin tuli heiltä katkaistuksi. \nJa kun he koettivat kiertää häntä, ajoi hän heti heitä vastaan ja \nahdisti rantaan päin takaisin.\n\nTämä odottamaton tappio suututti uljasta Sarpedonia, hän hyppäsi \nvaunuistaan alas ja kävi Patroklosta vastaan. Silloin tunsi Zeus sääliä \nhäntä kohtaan ja sanoi Heralle:\n\n-- Kohtalo on määrännyt, että tämän minun suosikkini täytyy kaatua \nPatrokloksen käden kautta. Mutta olen kahden vaiheilla, annanko \nkohtalon tehdä tehtävänsä, vai pelastanko Sarpedonin hengissä \nkotimaahansa.\n\n-- Kuinka voit ajatellakaan sellaista? huudahti Hera. Veisitkö Kohtalon \nkäsistä tuon kuolevaisen miehen, jonka elämän pää jo on varmasti \nmäärätty! Kuinka kävisikään, jos me kaikki taivaalliset alkaisimme \ntehdä samalla tavalla? Ei, anna sinä hänen vaan astua kohti määrättyä \nosaansa! Vaan jos häntä aivan paljon säälit, niin voithan antaa Unen ja \nKuoleman viedä hänen ruumiinsa omaisille Lykiaan.\n\nZeus myöntyi Heran ehdoitukseen. Sankarit iskivät yhteen, eikä kestänyt \nkauvan, ennenkuin Patrokloksen peitsi lävisti Sarpedonin, niin että hän \nkaatui maahan ja tarttui kourin hiekkaan.\n\n-- Glaukos, ystävä rakas, huusi hän kuolevana, olisi suuri häpeä, jos \nantaisit vihollisen ryöstää ruumiini.\n\nKuullessaan ystävänsä äänen, tarttui Glaukos vasemmalla kädellään omaan \nhaavoitettuun käsivarteensa ja pusersi sitä lujasti.\n\n-- Korkea Apollon, huusi hän, lienetkö nyt täällä Troiassa tai kotona \nLykiassa, mutta kuule kuitenkin ystävää, joka sinua hädässä rukoilee. \nKoko käsivarttani särkee, veren vuoto ei ole vielä edes asettunut, \nolkapääni on raskas ja jäykkä, ja minun on mahdoton pidellä peistä. \nMutta vahvista minua, että voisin puolustaa ystävääni!\n\nSamassa hetkessä katosi särky käsivarresta ja hän tunsi voimainsa \npalaavan. Pitkin harppauksin haki hän Hektorin ja kiirehti hänen \nkanssaan Patroklosta vastaan. Sarpedonin ruumiista syntyi nyt ankara \nottelu, eivätkä lopulta hänen lähimmät ystävänsäkään enää olisi voineet \ntuntea sitä; niin täynnä se oli kiireestä kantapäähän saakka keihästä \nja nuolta, pölyä ja verta. Vihdoin voitti Patroklos. Hän riisti \nSarpedonin varustukset ja käski erään miehistään kantamaan niitä \nlaivoille.\n\nMutta itse ruumis oli samalla hetkellä kadonnut. Zeuksen käskystä astui \nApollon alas, kantoi Sarpedonin Skamandrokseen, pesi hänet siellä \nvirtaavalla vedellä ja voiteli ambrosialla, niin että haavat katosivat \nkaikki ja ruumis sai aivan nuortean ulkonäön. Sitten puki hän hänet \npuhtaaseen, loistavaan pukuun ja antoi kaksoisveljille Unelle ja \nKuolemalle, jotka halki ilmojen lentäen kuljettivat hänet sukulaisille \nLykiaan. Sukulaiset hautasivat hänet kaikella kunnialla sekä \ntoimittivat kuolinuhrin.\n\nAkhilleuksen määräyksen mukaan olisi Patrokloksen nyt ollut palattava \nleiriin takaisin. Mutta kevyesti saatu voitto oli tehnyt hänet ylpeän \nrohkeaksi, ja hän päätti omin päinsä valloittaa koko Troian. Hän \nhyökkäsi kaupungin muuria vastaan ja kolme kertaa onnistuikin hänen \neräässä kohti kiivetä ylös saakka. Mutta kolmasti kohtasi häntä siinä \nApollon, painoi kädellään hänen kilpeensä ja työnsi hänet joka kerta \nalas. Uhkamielisenä kiipesi Patroklos neljännen kerran muurille.\n\n-- Väisty, Patroklos! huusi silloin jumala kauhealla äänellä. Ei ole \nsuotu edes Akhilleukselle hävittää Troiaa, ja hän on sentään monin \nverroin sinua voimakkaampi.\n\nVihdoin malttoi Patroklos mielensä ja vältti jumalaa. Mutta sen sijaan \nantautui hän taisteluun Hektorin kanssa, joka hevostenajajansa \nKebrioneen keralla tuli häntä vastaan. Patroklos astui vaunuista alas, \ntempasi peitsen vasempaan käteensä ja oikeaan niin suuren kiven kuin \nnostaa jaksoi, sekä viskasi kiven kaikin voiminsa Hektoria kohti. Kivi \nsattuikin Kebrionesta otsaan, niin että otsaluu murtui ja mies suistui \nvaunuista maahan. Silloin huusi Patroklos ivallisesti:\n\n-- Kas, kuinka notkea mies! Kuin paras sukeltaja! Käyttäisipä hän vaan \ntaitoaan kalarikkaassa meressä, niin moni saisi iloita hänen \npyydystämistään ostereista, sillä pahimmassa myrskyssäkin voisi \ntuollainen veitikka sukeltaa laivasta meren pohjaan, päättäen siitä, \nettä hän tekee noin vikkelän kuperkeikan vaunuista kentälle! Näkyypä \ntodella löytyvän sukeltajiakin troialaisten joukossa.\n\nSiten ivaten tarttui Patroklos kaatunutta jalkoihin. Mutta Hektorkin \nhyppäsi alas ja tarttui Kebrioneen pääpuoleen. Myrmidonit auttoivat \nPatroklosta, troialaiset Hektoria, ja niin raastoivat he pitkän aikaa \nkummatkin kuollutta omakseen. Vihdoin vei Patroklos voiton ja riisti \nKebrioneen aseet. Kolme kertaa hyökkäsi hän sitten troialaisten \njoukkoon ja kaatoi kaikki, jotka hänen tielleen sattuivat. Mutta kun \nhän neljättä kertaa rynnisti, arveli Apollon, että hänen mittansa oli \njo yllin kyllin täytetty. Pimeään pilveen peittyneenä asettui jumala \nhänen taakseen ja antoi voimakkaalla kädellään hänelle iskun keskelle \nhartioita, juuri kun hän hurjimmin raivosi vihollisiaan vastaan. \nPatrokloksen päätä huimasi, kypäri ja kilpi putosivat helähtäen maahan, \npeitsi lennähti hänen kädestään ja kaikki rautapaidan siteet \nratkesivat. Iskun tainnuttamana seisoi Patroklos, kauhuissaan ja \nhämmentyneenä, eikä osannut liikauttaa jäsentäkään. Euphorbos pisti \nhäntä peitsellään, mutta ei arvannut jäädä lähelle, vaan juoksi samassa \ntakaisin. Voimattomana tahtoi Patroklos nyt vetäytyä Myrmidoniensa \nturviin. Vaan Hektor riensikin esiin ja lävisti hänet kokonaan.\n\n-- Haa, Patroklos, huusi hän, sinä tahdoit hävittää kaupunkimme ja \nviedä naisemme orjiksi, mutta nyt näet, että heidän miehensä voivat \npuolustaa heitä. Varmaankin antoi Akhilleus sinulle sellaisen \nmääräyksen, että sinun pitäisi palatessasi tuoda vähintäin Hektorin \nrautapaita saaliinasi. Mutta se oletkin nyt sinä itse, joka jouduit \nkorppien ruuaksi.\n\n-- Riemuitse vaan, Hektor, vastasi kuoleva Patroklos, mutta elä \nkuvittelekaan mielessäsi, että minä kaadun sinun voimastasi! Vaikkapa \nkaksikymmentä sinun veroistasi olisi tullut vastaani, olisi peitseni \nsentään heidät kaikki lävistänyt. Jumaluusvoimista ovat ne Kohtalo ja \nApollon, jotka ovat minut voittaneet, ja ihmisten joukosta Euphorbos. \nSinä, joka tulet kolmantena, sinä ainoastaan ryöstät minut. Mutta lyhyt \non enää sinunkin aikasi; taipumaton Kohtalo seisoo rinnallasi: pian \nolet kaatuva Peleuksen pojan mahtavan käden kautta.\n\nTämän sanottuaan veti hän viimeisen hengähdyksensä.\n\n-- Miksi ennustat juuri minulle niin pikaista kuolemaa, Patroklos? \nsanoi Hektor kaatuneelle. Ken voi tietää, eikö yhtä hyvin Peleuksen \npoika saata kaatua _minun_ käteni kautta?\n\nSitten veti hän peitsensä haavasta ja lähti juoksemaan Automedonin \njälestä, ryöstääkseen Akhilleuksen parivaljakon.\n\n\n\n\n22. TAISTELU PATROKLOKSEN RUUMIISTA.\n\n\nHektorin ajaessa Automedonia takaa koetti Euphorbos anastaa \nPatrokloksen ruumista. Mutta se jäi häneltä tekemättä, sillä Menelaos \nkaatoi hänet ja alkoi nyt vuorostaan riistää hänen varustuksiaan. Mutta \njuuri silloin palasikin Hektor turhaan juostuaan takaisin ja hyökkäsi \nhurjasti huutaen esiin.\n\n-- Voi minua, sanoi Menelaos itsekseen, pitääkö minun nyt jättää noin \nkauniit aseet ja sen lisäksi vielä Patroklos, joka kuitenkin menetti \nhenkensä juuri minun tähteni? Aivan varmaan halveksuvat kaikki \nakhaialaiset minua siinä tapauksessa. Mutta jos yksinäni jään tähän, \njoudun saarroksiin, sillä Hektorin mukanahan näkyy olevan kokonainen \njoukko. Kuitenkin -- vaan mitä minä epäilen? Joku jumala tahtoo \nnähtävästi auttaa Hektoria; kuinka rohkenisin silloin asettua \nvastarintaan? Toinen asia olisi, jos voisin hakea Aiaan apuuni;\nme kaksi yhdessä saattaisimme vastustaa vaikka jotakuta \nkuolemattomistakin.\n\nMenelaos juoksi hakemaan Telamonidia ja palasi hänen kanssaan takaisin, \njuuri kun Hektor oli kumartuneena Patrokloksen ruumiin yli. Kun Hektor \nnäki Aiaan ryntäävän paikalle, suuri kilpi suojanaan niinkuin torni, \ntempasi hän kiireellä Patrokloksen varustukset ja juoksi niitten kanssa \npakoon, sekä käski miehiään viemään niitä kaupunkiin.\n\n-- Hektor, huusi silloin Glaukos, suuri on maineesi, mutta \nansaitsematta olet sinä sen saanut. Tästä lähin saat tulla parhaasi \nmukaan toimeen omine troialaisinesi; me lykialaiset olemme kärsineet \ntarpeeksi teidän kiittämättömyyttänne. Mitä apua olisikaan meillä \nvähäväkisemmillä odotettavissa sinulta, koska vast'ikään sallit \nakhaialaisten ryöstää Sarpedoninkin, joka kuitenkin oli sinun \nkestiystäväsi? Jos lykialaiset taipuvat minun tahtooni, niin jätämme \nteidät. Olisipa sinussa ja teikäläisissä yleensä vähänkin miehuutta, \nniin helposti anastaisimme Patrokloksen ruumiin, ja silloin täytyisi \nakhaialaisten vaihettaa se Sarpedoniin. Mutta Aias on väkevämpi sinua, \nja senvuoksi luikit pakoon.\n\n-- Luulin tosiaankin sinulla olevan enemmän järkeä, sanoi Hektor \nkatkerasti. En ole milloinkaan ollut pelkuri, mutta rohkeimmankin \ntäytyy väistyä, ellei Zeus suo hänelle voittoa. Mutta seuraa nyt minua, \nniin näet olenko arka!\n\nHän lähti juoksemaan niitten miehien jälestä, jotka oli pannut viemään \nPatrokloksen varustuksia kaupunkiin, otti ne pois heiltä ja puki \npäälleen. Mutta pilvienkokooja Zeus pudisti säälivästi päätänsä ja \nsanoi:\n\n-- Oi onneton, et aavista, kuinka lähellä on oma kuolemasi. Nyt \npukeudut maailman parhaaseen sotisopaan, mutta ei milloinkaan ole \nAndromakhe auttava sitä päältäsi pois. Mutta hyvitykseksi siitä annan \nsinulle sentään vielä tänään voiton.\n\nHektor juoksi pitkin liittolaisten rivejä ja huusi kaikuvalla äänellä:\n\n-- Kuulkaa minua, liittolaiset! En ole kutsunut teitä tänne lisätäkseni \nomaa valtaani tai saadakseni johtaa suuria joukkoja, vaan siksi, että \nolisitte apunani puolustamassa kotia ja kontua muukalaisten \nhyökkäykseltä. Juuri siitä syystä, enkä mistään muusta köyhdytän \nkokonaan omankin kansani, hankkiessani teille elantoa ja lahjoja. \nRynnätkää siis suosiolla eteenpäin vaan! Se, joka tuo Patrokloksen \nruumiin meidän puolelle, saa puolet saaliista.\n\nKun Aias näki troialaisten taas lähestyvän, sanoi hän Menelaokselle:\n\n-- Onpa tosiaan soma nähdä, kuinka tämä leikki päättyy. Ei ruumiiseen \nnähden, sillä se jää kuitenkin koirien ja korppien saaliiksi,\nvaan mitä tulee omiin päihimme. Näytäpä, voitko huutaa ketään \ntaisteluveikoistamme apuun!\n\nMenelaos avasi suunsa ja huusi kuin torvesta. Kohta saapuikin Aias \nlokrilainen sekä monta muuta, rynnäten, ja nyt alkoi ylen kiivas \nottelu. Aurinko paistoi polttavana kentälle, ei pilven hattaraa näkynyt \ntaivaalla, ja miehet uupuivat siihen määrään, että heidän tavan takaa, \nniin ystävän kuin vihollisenkin täytyi istahtaa maahan levähtämään, \nvastapäätä toisiaan. Mutta Patrokloksen ruumiin päälle laski Zeus \npaksun pilven, niin että niitä, jotka siinä lähinnä taistelivat vaivasi \nsamalla kertaa sekä kuumuus että pimeys.\n\nJa siinä raastoivat he kaatunutta sankaria puolelta toiselle, sillä \ntroialaiset olivat lujasti päättäneet viedä ruumiin omakseen, ja \nakhaialaiset puolestaan koettivat pelastaa sitä laivoihin. Hurjasti \nsiinä taisteltiin, peitsien kärjet välähtelivät, ja miestä kaatui \nmolemmin puolin. Moni akhaialainen lausui: ystävät, kunniamme ei salli \nmeidän väistyä; ei, nielköön meidät kaikki ennemmin maa, ennenkuin \njätämme hänen ruumistaan troialaisille voittosaaliiksi! Ja moni urhea \ntroialainen taas sanoi: veljet, vaikka Kohtalo olisi määrännyt, että \nmeidän tähän täytyy kaatua viimeiseen mieheen, niin elköön kukaan \nväistykö taistelusta!\n\nVähän matkaa sivummalla seisoivat Akhilleuksen hevoset paikoillaan. Ne \nolivat saaneet tietää, että heidän rakas hoitajansa nyt oli kaatunut. \nAutomedon puheli niille milloin ystävällisesti, milloin uhkaavasti, \nläimäyttipä toisinaan ruoskallakin. Mutta ne seisoivat paikoillaan \nvaan, alakuloisina lerpattavin harjoin ja päät nuokuksissa, ja niitten \nsilmistä välähteli suuria kyyneleitä. Kun Zeus näki hevosten surun, \nsanoi hän säälivästi:\n\n-- Eläin raukat, miksi lahjoitimmekaan teitä, jotka olette \nkuolemattomat, kuningas Peleukselle, kuolevaiselle miehelle? \nSäälittävin kaikkien luotujen joukossa, jotka maan päällä elävät, on \nsittenkin ihminen. Mutta Hektorin käsiin en teitä sentään milloinkaan \nanna; olkoon hänelle kylliksi siinä, että sai Peleuksen pojan aseet!\n\nHän valoi uutta voimaa hevosten suoniin. Ne kohottivat päitään, \npudistivat pölyn harjoistaan, ja laukkasivat pois. Hektor ja Aineias \nkoettivat turhaan ottaa niitä kiinni, ja kun eivät siinä onnistuneet, \nkääntyivät he uudestaan Menelaosta, kumpaakin Aiasta, Idomeneusta ja \nMerionesta vastaan, jotka puolustivat Patrokloksen ruumista. Menelaos \nhuusi Athenea avuksi. Siitä oli jumalatar sangen hyvillään, että \nhänelle annettiin etusija, ja hän vahvisti Menelaoksen rohkeutta sekä \nlisäsi voimaa hänen jänteihinsä.\n\nMutta kaikki akhaialaisten ponnistukset raukesivat sittenkin turhaan. \nAias Telamonidi itki kiukusta ja huusi:\n\n-- Tyhminkin voi nyt jo huomata, että Zeus on troialaisten puolella. \nHeidän nuolensa sattuvat aina kohdalleen, mutta meidän putoovat maahan. \nEikö kukaan voisi keksiä keinoa, kuinka saisimme ruumiin mukaamme ja \npääsisimme hengissä pois? Eikö ole sitä miestä, joka nyt juoksisi \nsanomaan Akhilleukselle, missä pälkähässä olemme! Hän ei varmaankaan \nvielä tiedä mitään kasvinveljensä kuolemasta. Mutta tässähän on niin \npimeäkin, ettei näe eteensä. Oi Zeus, ylijumala, pelasta nyt poikasi \narmollisesti pimeydestä ja anna meidän edes päivän valossa kaatua, jos \nsellainen on tahtosi!\n\nSamassa häipyikin pimeä pilvi ja aurinko paistoi kirkkaana taas. Aias \npyysi Menelaoksen toimittamaan Antilokhosta sanan viejäksi \nAkhilleukselle. Kun Antilokhos kuuli Patrokloksen kaatuneen, puhkesi \nhän kyyneliin, eikä saanut sanaa sanotuksi. Mutta hän lähti sentään \nheti juoksujalassa viemään surusanomaa, jättäen päällikkyyden \nveljelleen Thrasymedeelle.\n\n-- Sanan kyllä Akhilleus nyt saa, sanoi Menelaos Aiaalle, mutta \ntuskinpa hän saapuu tänne, sillä hänellähän ei ole aseita, ja niin \nsaamme sittenkin suoriutua omin neuvoimme.\n\n-- Niin tosiaankin, Menelaos, vastasi Telamonidi; nyt ei muuta \nkeinoksi, kuin että sinä Merioneen kanssa alat kantaa ruumista ja me \nmolemmat Aiaat suojaamme teitä takaa päin. Me kaksi, joilla on sama \nnimi ja sama rohkeus, pidämme kyllä yhdessä puoliamme niinkuin \nennenkin.\n\nMenelaos ja Meriones alkoivat kantaa ruumista, mutta kun troialaiset \nhuomasivat sen, ryntäsivät he hurjasti huutaen estämään heitä. Mutta \nheti kun jokukaan heistä tuli liian lähelle, tekivät Aias-urhot \ntäysikäännöksen ja karkoittivat ahdistajan.\n\nSillä aikaa oli nopsajalkainen Antilokhos ennättänyt leiriin. Akhilleus \nistui laivansa luona ihmetellen akhaialaisten viipymistä, ja oli täynnä \npahoja aavistuksia.\n\n-- Oi ystäväni, sanoi Antilokhos itkien, että minun täytyy tuoda \nsinulle näin kauhea sanoma! Patroklos on kaatunut, ja nyt parhaillaan \ntaistellaan hänen alastomasta ruumiistaan! Kaikki varustukset riisti \nhäneltä Hektor.\n\nTämän kuultuaan tarttui Akhilleus molemmin käsin maahan ja hieroi \nhiekkaa hiuksiinsa ja kasvoihinsa. Sitten heittäytyi hän kuin \nmielipuoli pitkälleen ja repi tukkaansa. Orjattaret juoksivat \nkauhuissaan sinne tänne ja löivät rintoihinsa. Mutta Antilokhos \npelkäsi, että Akhilleus mielensä murtuessa katkaisee vielä kaulansa, ja \ntarttui senvuoksi hänen käsiinsä kiinni.\n\nPoikansa epätoivoisen valituksen kuuli jumalatar Thetis hopealuolaansa \nmeren pohjalla. Nyt alkoi hänkin valittaa ja kaikki merenneidot \nyhtyivät häneen. Ja heidän seurassaan kohosi hän merestä Troian \nrannikolle. Siinä istui Akhilleus surunsa vallassa.\n\nThetis nousi maalle, syleili poikansa rakasta päätä ja lausui \nnyyhkytellen:\n\n-- Mitä itket, poikani? Mikä suru painaa mieltäsi? Aukaise vaan \nsydämmesi minulle! Onhan Zeus täyttänyt kaikki, mitä häneltä ennen \nkohotetuin käsin rukoilit.\n\n-- On, on, vastasi Akhilleus, mutta mitä auttaa minua kaikki se, kun \nkasvinveljeni on kaatunut. Ainoa ajatukseni on nyt vaan kosto hänen \nsurmaajalleen Hektorille.\n\n-- Hektorin kuolemasta omaan kuolemaasi on taival sangen lyhyt, sanoi \nThetis itkien.\n\n-- Olkoon, jos niin on ollakseen, ja jos Zeus sekä muut jumalat sen \ntahtovat, vastasi Akhilleus. Kyllikseni olenkin jo vetelehtinyt täällä \nlaivain luona, tarpeettomana olentona maan päällä, mielettömän vihan \nsokaisemana. Nyt lähden ystäväni surmaajaa tapaamaan; kaikki hellyytesi \nei riitä estämään minua, minä en sinua tottele.\n\n-- Kuinka vaan tahdot, poikani, vastasi Thetis, mutta eihän sinulla ole \naseitakaan. Huomenna varhain tuon sinulle uudet varustukset, mutta \nsiihen mennessä elä sekaannu taisteluun ollenkaan.\n\nSitten heitti hän hyvästi ja liiteli Olympokseen.\n\nMutta kentällä koettivat Menelaos ja Meriones kantaa Patrokloksen \nruumista talteen, ja vaikka molemmat Aias-urhot suojelivat heitä \nhyökkäyksiltä, seurasi Hektor yhtäkaikki niin lähellä heidän \nkintereillään, että hän kolme kertaa tarttui Patrokloksen jalkaan. Joka \nkerta täytyi hänen kuitenkin hellittää. Mutta hän läheni yhä uudestaan \nja yhä rohkeampana. Kun Hera näki tämän, alkoi hän pelätä, että Hektor \nvihdoin onnistuisi, ja senvuoksi lähetti hän salaa Iriksen pyytämään \nAkhilleusta, että hän saapuisi pelastamaan ystävänsä ruumiin.\n\n-- Se olisi hartahin haluni, vastasi Akhilleus, mutta olenhan \nmenettänyt kaikki aseeni, ja äitini on kieltänyt minua menemästä \ntaisteluun, ennenkuin hän hankkii minulle uudet. Enkä tiedä muita \naseita, jotka olisivat käypiä minulle, kuin Aias Telamonidin kilven, \nvaan sekin on tietysti nyt hänellä itsellään.\n\n-- Tiedämme kyllä kaikki, että aseesi ovat ryöstetyt, sanoi Iris, mutta \ntällä kertaa tarvitsee sinun ainoastaan tulla vallihaudalle ja \nnäyttäytyä vihollisille.\n\nAkhilleus lähti kernaasti. Athene nosti kauhua herättävän\nAigis-manttelinsa hänen hartioillensa ja ympäröi hänen päänsä \nkullankimaltelevalla pilvellä, joka säteili kaikille suunnille niinkuin \ntulessa palava kehä. Siten varustettuna juoksi Akhilleus vallihaudan \nreunalle ja päästi ankaran huudon. Ja samalla huusi myös Athene, niin \nettä heidän äänensä kajahti kauvas kentille, niinkuin vaskitorven \nraikuva puhallus. Silloin hiljeni taistelun melu ja kaikki kuuntelivat, \nhevoset perääntyivät säikähtyneinä, ja kun troialaiset näkivät \ntulikehän Akhilleuksen pään ympärillä, joutuivat he kauhun valtaan. \nKolmasti kohotti sankari huutonsa ja kolmasti joutuivat viholliset sen \njohdosta täydelliseen hämminkiin. Sitä käyttivät Patrokloksen \npuolustajat hyväkseen. Ponnistaen viimeiset voimansa nostivat he \nuudestaan ruumiin maasta ja toivat sen juoksujalassa vallihaudan yli \nomalle puolelleen.\n\nAurinko oli nyt laskenut ja yön pimeys levisi maille mantereille. \nHektor kokosi päällikkönsä sotaneuvotteluun. Kaikki seisoivat; niin \nsäikähtyneitä ja levottomia he olivat.\n\n-- Ystävät, sanoi Polydamas, nyt on tarpeen, että tarkastamme asemaamme \njoka taholta. Minun neuvoni on, että heti palaamme kotiin ja odotamme \nhuomisen päivän tapahtumia kaupungin muurien suojassa. Niin kauvan kun \ntuo hirviö oli kiukuissaan Agamemnonille, ei ollut mitään hätää \ntaistellessa akhaialaisia vastaan. Minäkin riemuitsin seistessäni \nheidän laivainsa luona ja toivoin näkeväni ne liekkien vallassa. Mutta \nnyt, kun Akhilleus jälleen on ryhtynyt taisteluun, onkin kysymyksessä \nmeidän oma kaupunkimme ja kaikkien meidän kotimme. Tällä kertaa \nainoastaan yö pidättää häntä. Jos hän kohtaa meidät aamulla tässä \nsamassa paikassa, niin uskokaa pois, moni meistä jää koirien ja \nkorppikotkien ruuaksi. Palatkaamme siis kaupunkiin ja olkaamme siellä \ntorilla koossa aamuun asti! Onhan meillä korkeat tornit ja vahvat \nportit. Aamun koittaissa asetumme muureille täysissä varustuksissa. \nVaikeaksi käy Akhilleukselle silloin taistella meitä vastaan alhaalta \npäin, ja ajakoon hän sitten parivaljakollaan kentällä ristiin rauhaan \nniin paljon kuin häntä haluttaa; ei hän kuitenkaan voi murtaa \nmuurejamme.\n\n-- Vastoin minun mieltäni puhut, Polydamas sanoi Hektor tuimasti, kun \nkehoitat meitä lymyymään kaupunkiin taas. Emmekö todellakaan ole vielä \nkyllästyneet istumaan muurien suojassa? Ennen oli kaupunkimme kuulu \nsuurista rikkauksistaan, oli vaskea ja oli kultaa. Mutta nyt ovat \nparhaat kalleutemme tuhlatut tämän sietämättömän sodan tarpeihin. Ei, \nPolydamas, kun Zeus nyt kerrankin on suonut minulle sen onnen, että \nolen voinut karkoittaa akhaialaiset rantaan saakka, niin elä tuo \nsilloin kuuluville niin mitättömiä neuvoja! Määräykseni on, että syömme \nillallisen täällä kentällä ja seuraamme tarkasti vihollisen liikkeitä. \nAamulla varhain rynnistämme taas eteenpäin. Ja jos ylpeä Akhilleus \ntodellakin silloin ilmestyy taisteluun, niin sitä pahempi hänelle! \nAsetun kasvot kasvoja vastaan hänen kanssaan; voittakoon meistä sitten \nkumpi tahansa!\n\nTroialaiset hyväksyivät kaikuvilla suosiohuudoilla hänen määräyksensä, \nsöivät illallisen ja jäivät kentälle odottamaan aamua.\n\nMutta myrmidonien leirissä seisoivat ruhtinaat Patrokloksen ruumiin \nääressä. Akhilleus antoi pestä sen haalealla vedellä, voidella öljyllä \nja nostaa komealle kuolinvuoteelle. Polttamisen ja hautauksen jätti hän \ntuonnemmaksi.\n\n-- Olen viettävä sinulle hautajaiset, huusi hän kuolleelle, mutta ensin \nriistän surmaajasi röyhkeän pään ja hänen aseensa, ja kaksitoista \nnuorukaista Troian parhaista suvuista on seuraava sinua sovintouhrina \nroviolle!\n\n\n\n\n23. VALMISTUKSIA KOSTOON.\n\n\nThetis oli heti illalla rientänyt Hephaistoksen palatsiin, joka oli \nrakennettu pelkästä kimaltelevasta vaskesta. Jumalan kaunis aviopuoliso \n_Kharis_ [sulouden jumalatar] tuli häntä vastaan, vei sisälle ja pyysi \nistumaan. Sitten huusi hän Hephaistokselle, että Thetis oli siellä ja \ntahtoi puhutella häntä.\n\n-- No jopa nyt, huudahti Hephaistos hyvillään, saanko siis todellakin \ntäällä omassa asunnossani nähdä sen kunnioitettavan jumalattaren, joka \nminua ontuvana poikapahaisena hoiteli kokonaista yhdeksän vuotta? Oi, \nettä voisin jollain tavoin osoittaa hänelle kiitollisuuttani ja korvata \nhänen hyvyytensä! Pidä hänelle seuraa ja tarjoa parasta mitä talossa \nlöytyy, kunnes laitan täällä hiukan pajaani siivoon!\n\nRoteva ja nokinen seppäin jumala alkoi ontuen hääriskellä ympäri \npajaansa. Hän otti palkeet ja muut työkalunsa sekä asetti ne suureen \nhopeaiseen kirstuunsa. Sitten pesi hän merisienellä kasvonsa, kätensä \nja miehustansa, veti ihonutun päälleen ja otti valtikan käteensä. \nSiistittynä tuli hän nyt ontuen sisään, tervehti Thetistä ja kysyi, \nmikä asiana. Ja kuultuaan, että Akhilleus oli menettänyt aseensa, \nvastasi hän, että sellainen asia oli pian autettu. Hän meni heti pajaan \ntakaisin, otti käsille kaikki kahdetkymmenet palkeensa, asetti ne \npaikoilleen ja käski niitten puhaltaa ahjoon, milloin kovemmin, milloin \nhiljemmin, aina tarpeen ja työn mukaan kulloinkin. Hän työnsi ahjoon \nvaskea, tinaa, hopeata ja kultaa, nosti alasimen alustalleen, tarttui \nvasaraan ja pihteihin ja alkoi takoa.\n\nEnsiksi takoi hän mahtavan kilven ja siihen hopeasta kannattimen. Hän \nteki sen viidenkertaisen, ulkopintaan kaksi kerrosta vaskea, \nsisäpuolelle kaksi kerrosta tinaa ja välille kultakerroksen. \nUlkopuolelta kaunisti hän sen nerokkaasti ihanilla kuvioilla, jotka \nolivat sisäkkäin ympyrissä, reunoista keskustaan saakka: keskellä \nkilvenkupulassa maan ja taivaankappaleiden kuva, niitten ulkopuolella \nkohtauksia ihmiselämästä, ja reunimmaisena kuohuva maailmanvirta \n_Okeanos_.\n\nKun kilpi oli valmis, takoi Hephaistos rautapaidan, tuuheatöyhtöisen \nkypärin ja parin säärisuojuksia pehmeästä tinasta.\n\nSitten antoi hän ne kaikki Thetikselle. Thetis lähti nyt kiireellä \nviemään niitä Akhilleukselle, joka makasi itkien Patrokloksen ruumiin \nääressä, aseveljiensä ympäröimänä. Kun sankari näki jumalan \nlahjoittamat komeat varustukset, kohotti hän ne yhden erältänsä \nkorkealle kädessään ja ihaili sydämmessään niitten kauneutta. Ainoa \nmikä häntä nyt huolestutti, oli se seikka, että kärpäset tärvelisivät \nPatrokloksen ruumiin ennen polttamista. Mutta Thetis valoi siihen \nnektaria ja ambrosiamehua, ja sellainen jumalain voide esti sen \nmärkänemästä.\n\nNyt alkoi jo päivä kajastaa idän puolelta, Akhilleus juoksi pitkin \nrantaa ja huusi jyrisevällä äänellä kaikkia akhaialaisia \nkäräjäpaikalle, ja ken vaan jaloilleen kykeni, se riensi torille. \nPerämiehetkin, joitten aina piti seistä laivainsa kannella, ja \nvarastojen vartijat kiirehtivät sinne, Diomedes ja Odysseus saapuivat \npeistensä varassa, pahasti nilkuttaen, ja asettuivat etumaisten riviin. \nVihdoin saapui haavoittunut Agamemnonkin. Silloin nousi Akhilleus ylös \nja lausui hänelle:\n\n-- Parempi olisi ollut meille kummallekin, Agamemnon, että Briseis \nolisi saanut surmansa samana päivänä, jona minä valloitin Lyrnessoksen, \nkuin että me olisimme joutuneet niin katkeraan riitaan yhden ainoan \nnaisen vuoksi. Mutta unohtakaamme menneet asiat, kiukkuni on lauhtunut; \nriennä vaan viemään akhaialaisia hyökkäykseen!\n\nHänen puhettaan seurasi kokouksessa voimakas ja pitkällinen \nsuosiohuuto. Agamemnon nousi vastaamaan, mutta hän ei astunut kaikkien \nkokoontuneitten keskelle, vaan jäi seisomaan paikalleen.\n\n-- Ystävät, sanoi hän, vaietkaahan hetkiseksi, muuten en saa ollenkaan \nääntäni kuuluville. Tahdon vastata Akhilleuksen puheeseen. Usein ovat \nakhaialaiset moittineet minua käytöksestäni häntä kohtaan. Mutta\nsyy ei ollut minun, se oli Kohtalon ja Zeuksen; he tekivät minut \nmielettömäksi, ja ajoivat minut sokeana tähän surulliseen erehdykseen. \nMutta koska siten olen tullut vietellyksi hairahdukseen, tahdon myös \npahasta teostani antaa sinulle hyvityksen, Akhilleus. Kaiken sen tahdon \nsinulle antaa, mitä Odysseus viime yönä luonasi käydessään lupasi. \nAnnan heti noutaa kaikki laivoista, että voit omin silmin tulla \nvakuutetuksi asiasta.\n\n-- Hyvä on jos annat, hyvä myöskin, vaikka olet antamatta, minusta se \non yhdentekevää nyt, vastasi Akhilleus. Mutta meillä ei ole aikaa \ntärvätä hukkaan, vaan on meidän heti riennettävä rynnäkköön.\n\n-- Elähän hätäile, Akhilleus, yhtyi Odysseus puheeseen, täytyyhän \nmeidän ensin saada ruokaa, muuten ei ainoakaan meistä kestä päivän \nhellettä ja vaivaa. Ja sitäpaitse on Agamemnonin tuotettava tänne \nlahjansa, niin että koko miehistö saa ne nähdä, ja sitten on hänen \npidettävä teltassaan sinulle kemut, niin että sovintonne tulee \ntäydelliseksi.\n\n-- Se on minunkin ajatukseni, sanoi Agamemnon. Istukaamme nyt tässä \nniinkauvan, kunnes Odysseus on noutanut lahjat ja Talthybios \nvalmistanut uhrin!\n\n-- Kaiken sen voimme jättää toiseen aikaan, puhkesi Akhilleus \nkärsimättömästi. Kaikki ne, jotka Hektor kaatoi, makaavat vielä \nkentällä; onko silloin aikaa puuhailla ruuan kanssa? Kun aurinko on \nmennyt mailleen ja häpeämme on kostettu, silloin pitäkäämme huimat \nkemut. Mutta sitä ennen ei mene ruokaa eikä juomaa ainakaan minun \nkurkustani alas. Ei -- ei mitään syöminkejä nyt, surmaa vaan ja verta, \nja sankarien korahtelevia kuolonhuutoja!\n\n-- Oi sinä urhoollisista urhoollisin, sanoi Odysseus, sinä olet kyllä \nvahvempi minua ja melkolailla tanakampi peitsen heitossa mutta asiain \nharkinnassa olen minä sinua edellä, sillä olen vanhempi sinua ja olen \nnähnyt enemmän maailmaa. Tottele nyt siis minun neuvoani! Eihän ole \ntarkoituksesi, että meidän pitäisi surra kaatuneita vatsallamme? \nTässähän kaatuu sankareita joka päivä joukottain -- milloin olisikaan \naikaa edes hengähtää surun ja huolen lomassa, jos kaikki asiat \notettaisiin sellaisella kiivaudella kuin sinä tahdot? Kun joku on \nkuollut, niin hänet haudataan, ja koetetaan siitä huolimatta pysyä \ntyynellä mielellä. Meidän, jotka vielä elämme, täytyy ajatella ruokaa \nja juomaa, ellei muunkaan vuoksi, niin ollaksemme ainakin kestävämpiä \nkäymään vihollisen kimppuun.\n\nSanottuaan nämä järkevät sanat, otti Odysseus muutamia miehiä ja meni \nheidän kanssaan Agamemnonin telttaan, sekä palasi sieltä heti lahjat \nmukanaan: kolmijalat, keitto-astiat, talentit ja orjattaret, niitten \njoukossa myöskin Briseis. Akhilleus sanoi olevansa täysin tyytyväinen \nja antoi myrmidonien viedä kaikki leiriinsä. Kun Briseis siellä näki \nkuolleen Patrokloksen, heittäytyi hän hänen päälleen ja valitti \nääneensä, sillä Patroklos oli eläissään aina ollut hyvä ja lempeä häntä \nkohtaan.\n\nUudestaan pyysivät kaikki akhaialaisten päälliköt Akhilleusta \nvirkistämään itseään ennen taistelua ruualla ja juomalla. Mutta hän \nitki kiukusta ja surusta, ja vastasi, ettei voinut mitään nauttia, \nennenkuin oli kostanut kasvinveljensä kuoleman. Säälistä häntä kohtaan \nastui silloin Athene Olympoksesta alas ja valutti hänen rintaansa \nnektaria ja ambrosiaa, ettei hän alkavan taistelun aikana menehtyisi \nnälkään ja janoon.\n\n\n\n\n24. RAIVOAVA AKHILLEUS.\n\n\nNyt oli päivä valjennut ja kaikkialla leirissä varustauduttiin \ntaisteluun. Akhilleus veti päälleen uudet varustuksensa, ja ne sopivat \nerinomaisen hyvin; kaikki jäsenet taipuivat notkeasti ja hän tunsi \nitsensä miltei valmiiksi lentämään. Hän koppasi käteensä \nPelionpeitsensä, hyppäsi vaunuihin hevostensa ajajan Automedonin \nrinnalle ja huusi jyrisevällä äänellä:\n\n-- Nyt, Xanthos ja Balios, ette saa jättää minua kentälle niinkuin \neilen jätitte Patrokloksen.\n\nHänen nuhteensa karvasteli hevosten mieliä. Xanthos painoi päänsä ja \nharjansa alas, ja hetkeksi antoi Hera sille kuolemattomalle elukalle \npuhelahjan.\n\n-- Ei ollut meidän hitautemme tai huolimattomuutemme syynä siihen, että \nPatroklos kaatui, sanoi hevonen, hänet kaatoi mahtava Apollon. Luulemme \npystyvämme kilpailemaan vaikka länsituulen kanssa, ja tänään kyllä \ntuomme sinut kotiin. Mutta pian olet kuitenkin saapa surmasi -- niin on \nKohtalo määrännyt erään jumalan ja erään kuolevaisen käden kautta. \n\n-- Miksi ennustat minulle kuolemaa, Xanthos? sanoi Akhilleus nyrpeänä. \nSe ei ole sinulle ollenkaan tarpeellista, ystäväni, ja sitäpaitse \ntiedän kyllä itsekin aivan hyvin, että minun pian täytyy kuolla. Mutta \npiehtaroitkaamme ensin troialaisten kanssa, että he saavat mielitekonsa \ntäytetyksi.\n\nSitten päästi hän kiihkeän huudon, ja hevoset nelistivät eteenpäin.\n\nSillä aikaa kun akhaialaiset ja troialaiset asestautuivat, piti Zeus \nneuvoittelua. Siinä olivat saapuvilla kaikki jumalat ja jumalattaret, \nmuitten muassa jokienkin jumalat sekä lehdikoitten, lähteitten ja \nniittyjen neidot. Zeus julisti, että suuri, ratkaiseva taistelu oli nyt \nalkamassa. Itse sanoi hän tyytyvänsä katselemaan sitä Olympoksesta, \nmutta muut jumalat saisivat kaikki mielensä ja halunsa mukaan ottaa \nosaa taisteluun.\n\nSitä hänen ei tarvinnut sanoa kahta kertaa. Akhaialaisten luo riensivät \nHera, Athene, Poseidon, Hermes ja Hephaistos, troialaisten joukkoon \ntaas yhtyivät Aphrodite, Ares, Apollon, Artemis ja Leto, sekä \njoenjumala Skamandros, Athene kulki milloin meren rannalla, milloin \nvalleilla, milloin taas kaivannossa, ja kaikkialla päästi hän kauhua \nherättäviä huutoja. Ares karjahteli toisinaan Ilionista, toisinaan \nSimoeisjoesta, Poseidon tärisytti maata, niin että Idavuori, Troia ja \nkoko laivaleiri vapisivat. Tärinä oli niin kova, että manalan jumala \nHades hypähti kauhuissaan valtaistuimeltaan, peläten maan repeävän ja \nhänen varjoisien asunnoittensa joutuvan kaikkien nähtäviksi. Aluksi \njumalat eivät sentään ottaneet osaa itse taisteluun, tyytyivät vaan \nkehoittelemaan ystäviään ja pitämään epäluuloisina toinen toistaan \nsilmällä.\n\nAkhilleus syöksyi keskelle troialaisten joukkoja, etsien Hektoria. \nEnsimmäinen päällikkö, jonka hän kohtasi, oli Aineias.\n\n-- Kuinka rohkenet tulla näin etäälle toisista, raukka? huusi hän \nAineiaalle. Aiotko ehkä kunnostaa itseäsi, niin että aikain kuluessa \npääset Troian hallitsijaksi? Muistatko, kuinka pakenit minua Idavuoren \nrinnettä alas, niin ettet ennättänyt takasi vilkaisemaan? Ja muistatko, \nkuinka kuuman lähdön sait sittemmin Lyrnessoksesta? Silloin pääsit \njumalien turviin, mutta tokko nekään tänään enää auttavat sinua. Matele \nsiis takaisin miestesi joukkoon, sen neuvon annan sinulle.\n\n-- Elkäämme löpiskö turhia niinkuin pahat lapset! vastasi Aineias. \nVoisimmehan kyllä molemmatkin syytää suustamme niin paljon \nhaukkumasanoja, ettei satasoutuinen laiva voisi niitä kantaa, sillä \nkieli on hyvin notkea ruumiin elin, ja sanoja löytyy monenlaisia. Mutta \nmiksi seisoisimme tässä uhaten, herjaten ja riidellen niinkuin kaksi \nkateellista akkaa? Antakaamme heti toistemme tuntea, miltä vaski \nmaistuu!\n\nHän heitti peitsensä ja se puhkasi molemmat vaskikerrokset Akhilleuksen \nkilvessä, mutta tarttui kultakerrokseen. Kun sitten Pelionpeitsi \nsuhahti ilmassa, kumartui Aineias, ja se lennähti yli. Vaikka Poseidon \noli troialaisten vihollinen, tunsi hän sentään sääliä Aineiasta kohtaan \nja tempasi hänet pois, sekä varoitti toistain rupeamasta otteluun \nAkhilleuksen kanssa.\n\nSuuttuneena ryntäsi Akhilleus uudestaan troialaisten joukkoon ja \nkohtasi _Polydoroksen_, joka Troiloksen kuoleman jälkeen oli Priamoksen \nnuorin elossaoleva poika. Häntä oli ankarasti käsketty pysyttelemään \njälkiriveissä, mutta nuoruuden rohkeudella ja nopeihin jalkoihinsa \nluottaen olikin hän rientänyt etujoukkoihin. Akhilleus hyökkäsi \nraivoisana häntä vastaan ja lävisti hänet. Tämän nähtyään ei Hektor \nvoinut enää pysyä paikoillaan, vaan työnsi etumaiset miehet syrjään ja \nastui peitsi koholla Akhilleusta vastaan. Akhilleus päästi riemuhuudon.\n\n-- Siinäpä siis on vihdoinkin ystäväni surmaaja, huusi hän, astu \nlähemmäksi vaan, pian on elämäsi mitta täynnä!\n\n-- Eivät minua uhkauksesi säikytä! vastasi Hektor. Tunnen rohkeutesi ja \ntiedän, että olet minua väkevämpi. Mutta kaikki on lopultakin jumalain \nkäsissä.\n\nHän heilautti peistään ja heitti. Mutta Athene puhalsi peitseen, niin \nettei se koskenutkaan Akhilleukseen, vaan lennähti takaisin Hektorin \nomiin jalkoihin. Varmana voitosta syöksähti nyt Akhilleus päin, mutta \nApollon peitti Hektorin paksuun pilveen. Kolmasti työnsi Akhilleus \npeitsensä pilven puhki, mutta ei tavannut ketään.\n\n-- Taaskin pääsit karkuun, koira! karjasi hän. Varmaan auttoi sinua \nnytkin Apollon, häntä kun herkeämättä rukoilet. Mutta kerran vielä \ntapaan sinut. Siihen mennessä lävistäköön peitseni muita miehiäsi.\n\nJa niin kävikin. Kaatuneita jäi läjittäin hänen ympärilleen ja \nkauhistuneina pakenivat troialaiset hänen raivoaan. Kun he saapuivat \nSkamandroksen rantaan, hajaantuivat he kahteen joukkoon. Jotkut \njuoksivat joen vasenta puolta kenttää ylös, mutta Hera heitti heidän \neteensä sellaisen pimeyden, etteivät he tienneet missä olivat. \nSenvuoksi saavutti Akhilleus heidät helposti ja kaatoi heistä useita. \nToinen joukko pakenevia oli heittäytynyt Skamandroksen vaahtoaviin \npyörteihin, kahlatakseen yli, mutta joutui ahdingossa sellaiseen \nsekasortoon, että moni kadotti pohjan jalkainsa alta. Hevosia ja miehiä \nvyöryi sekaisin virrassa, ajautui syvempään veteen ja upposi. Vesien \nsyvyydet kuohuivat ja kohisivat, ja rannat kaikuivat hukkuvien \nhätähuudoista, Akhilleus asetti peitsensä tamariskipensaan nojaan, \njuoksi miekka kädessä aaltoihin ja pisti ja löi joka taholle, niin että \nvesi alkoi punertaa verestä. Vaan kun hän lopulta oli väsynyt \nmurhaamiseen, otti hän toisen toisensa jälestä kiinni kaksitoista \ntroialaista nuorukaista, jotka ponnistelivat virtaa vastaan, ja veti \nheidät tunnottomina rannalle. Siinä irroitti hän hihnat heidän \nrautapaidoistaan ja sitoi niillä heidän kätensä selän taakse yhteen. \nSitten jätti hän heidät miestensä huostaan ja sanoi heistä tehtävän \nsovinto-uhrin Patrokloksen haudalla. Nyt hyökkäsi hän jälleen virtaan \nja otti kiinni erään troialaisen juuri kun tämä oli pääsemäisillään \ntoiselle rannalle. Hämmästyen huomasi hän, että se oli _Lykaon_.\n\n-- Mikä ihmeitten ihme tämä on! huusi hän suutuksissaan. Enkö myynyt \nkerran tätä samaa miestä Lemnokseen orjaksi, ja nyt hän on täällä taas! \nMutta saammepa nähdä, palaako hän vieläkin uudestaan takaisin.\n\nHän kohotti peitsensä. Mutta Lykaon juoksi kumarassa lähemmäksi ja \ntarttui toisella kädellään Akhilleuksen polviin, toisella hänen \npeitsensä varteen.\n\n-- Armoa, Akhilleus! rukoili hän. Kaksitoista päivää sitten onnistui \nminun paeta Lemnoksesta, ja nyt on kova kohtaloni heittänyt minut taas \nsinun käsiisi. Sinä möit minut sadasta härästä, mutta nyt tahdon \nkernaasti maksaa sinulle henkeni lunnaiksi kolmesataa.\n\n-- Hullu, vastasi Akhilleus ivallisesti, elä vaivaa korviani lunnaista \nlörpöttelemällä! Ennen Patrokloksen kuolemaa olisin ehkä voinut \nsellaiseen suostua. Mutta nyt ei pääse kukaan elävänä käsistäni, \nkaikkein vähimmin Hektorin veljet. Turhaan valitat, ystäväni. Ja mikset \nkuolisi? Patroklos oli parempi mies kuin sinä, ja hänenkin täytyi \nkuolla. Ja minua itseänikin, joka olen jumalattaren poika, lähestyy \nväkivaltainen Kohtalo: jonakuna aamuna, iltana tai puolipäivän aikaan \nlennähtää se peitsi tai nuoli, joka jäykistää jäseneni.\n\nKun Lykaon kuuli nämä julmat sanat, hellitti hän kätensä peitsestä ja \navasi sylinsä, odottaen kuolemaa. Akhilleus iski hänet miekallaan \nkuoliaaksi, ja viskasi, jaloista kiinni käyden, hänen ruumiinsa jokeen, \nhuutaen samalla:\n\n-- Makaa nyt siellä ja anna kalojen syödä valkeata lihaasi! Ja saman \nlopun saakoon teistä jokainen; ei Skamandroskaan kaikella voimallaan \nvoi estää minua ottamasta teidän kurjia henkiänne.\n\nJoen haltija suuttui hänen röyhkeydestään ja huusi hänelle, että hän \nväistyisi syrjään eikä enää tahraisi laineita verellä. Akhilleus \ntottelikin aluksi. Mutta kohta hän sentään juoksi uudestaan jokeen \nsurmatakseen muutamia pakenevia troialaisia. Silloin julmistui \nSkamandros. Hän kuohutti joen tulvilleen, pani aallot kohisten \nvyörymään, viskasi ruumiit rannalle ja tempasi Akhilleuksen käsistä \nkaikki ne, joissa vielä oli henki. Sameana kiehui vesi Akhilleuksen \nympärillä ja pärskyi hänen kilpeään vastaan. Hän horjahteli ja tarttui \nhädissään rannalla kasvavaan jalavaan. Mutta vesi irroitti puun \njuurineen maasta ja sorti sen mukana vielä kappaleen rantatörmää \njokeen, niin että siihen syntyi oikea pato. Akhilleus nousi padolle ja \nharppaili pitkin askelin rantaa kohti. Mutta joki ei seisahtanut, vaan \nvyöryi hirveällä kohinalla hänen kintereillään. Joka kerta, kun \nAkhilleus koetti pysähtyä, huuhtoivat aallot hänen hartioitaan, ja kun \nhän tuskan vimmassa loikkasi korkealle ilmaan, löivät ne hänen jalkansa \nsivulle ja veivät maan hänen altansa.\n\n-- Oi taivaitten haltija Zeus, huusi hän silloin hädissään, anna minun \nkuolla millä muulla tavalla tahansa, mutta elä tällaisella! Kuinka \nusein onkaan äitini sanonut, että olen kaatuva miekkain kalskeessa, ja \nnyt täytyy minun tällaisessa surkeudessa hukkua niinkuin kurjan \nsikopaimenen! Oi, että olisin saanut surmani Hektorin peitsestä: \nsankarin kädestä sankarin kuoleman!\n\nAthene ja Poseidon kuulivat hänen hätähuutonsa, lähestyivät häntä \nkahden miehen haahmussa ja auttoivat häntä molemmista käsistä \ntukemalla. Mutta Skamandroksen viha ei ollut vielä lauhtunut, vaan \nkutsui hän ystävänsä, Simoeisjoen haltijan avukseen.\n\n-- Veli, huusi hän, täytä silmänräpäyksessä uomasi kaikkien lähteittesi \nja purojesi vedellä! Nouse korkealle ja murra kuohuvilla aalloillasi \nkaikki puut ja kivet tuota raivoisaa murhamiestä vastaan, joka luulee \nolevansa jumalain vertainen! Ei auta häntä silloin voima eikä kauneus, \neikä nuo komeat aseet; ne makaavat piankin minun syvimmässä helmassani \nja hänet itsensä peitän minä kivillä ja soralla. Siinä saakoon hän \nhautansa; akhaialaisten ei tarvitse vaivata itseään etsimällä hänen \nluitaan tai luomalla hänelle hautakumpua.\n\nYhdistynein voimin hyökkäsivät molemmat joet Akhilleuksen kimppuun, \nvyörytellen hyrskeisten aaltojensa harjoilla verisiä ruumiita.\n\nNyt alkoi jo Herakin peljätä, että Akhilleus hukkuisi kokonaan. Ja \nsenvuoksi kehoitti hän Hephaistosta hillitsemään jokien haltijoita. \nHephaistos kiirehti paikalle. Hän singahutti tulisoihtunsa veteen ja \npoltti sillä kaikki aalloilla ajelehtivat vainajat. Sitten käänsi hän \nsäihkyvän tulensa itse jokia vastaan, ja pian olivat kaikki tamariskit, \npajukot, jalavat, vesiruohot ja kaislikot pitkin rantoja ilmiliekeissä. \nAnkeriaat menehtyivät kuumuudesta ja kaikki kalat ailahtelivat, aallot \nkiehuivat niinkuin kattilassa ja valkea höyry kohosi syvyyksistä. \nLiekkien masentamana nosti silloin Skamandros päänsä vedestä ja rukoili \nHephaistosta ja Heraa, että he kaikin mokomin sammuttaisivat tulen. Jos \nhe tämän tekisivät, ei hän välittäisi vähintäkään troialaisista, vaan \nantaisi Akhilleuksen kernaasti menetellä heidän kanssaan kuinka häntä \nvaan haluttaisi. Hera ja Hephaistos leppyivät, tuli sammui ja jokien \nhaltijat painautuivat syviin uomiinsa takaisin.\n\nSillä aikaa oli monissa muissa jumalissa herännyt taisteluhalu. Ares \nkävi Athenea vastaan. Mutta Athene viskasi häntä suurella kivellä \nkaulaan, niin että hän kaatui. Aphrodite nosti hänet ylös ja kuljetti \npois taistelusta. Mutta silloin hyökkäsi Athene jälestä ja työnsi \nAphroditea rintaan, niin että tämä pyllähti kumoon. Hera puolestaan \ntarttui Artemiksen molempiin käsiin, tempasi häneltä jousen ja \nläimäytteli sillä häntä korville, niin että onneton metsästyksen \njumalatar ihan vääntelihe tuskasta ja itki, kun näki kaikki kauniit \nnuolensa putoilevan murskaksi maahan.\n\nHetken kuluttua väsähtivät sentään jumalat sotaleikkiinsä ja palasivat \nOlympokseen. Ainoastaan Apollon yksinään meni Troiaan ollakseen mukana \nHektorin ja Akhilleuksen viimeisessä ottelussa.\n\n\n\n\n25. HEKTOR KAATUU.\n\n\nKorkealla tornissa seisoi vanha Priamos, ja nähdessään sieltä, kuinka \nAkhilleus ahdisti troialaisia, tuli hän valitellen alas ja sanoi \nvartijoille:\n\n-- Työntäkää portti auki, että pakenevat meikäläiset pääsevät sisään! \nMutta sulkekaa se sitten taas ja pankaa salvat lujasti kiinni! \nAkhilleus on aivan heidän kintereillään, ja pelkään, että hän ryntää \nmuureille.\n\nPian saapuivatkin troialaiset pölyisinä ja janoon nääntymäisillään. Ja \nkun he huomasivat portin olevan auki, juoksivat he siitä sisään. Mutta \nAkhilleus huomasi sen myöskin ja olisi ennättänyt hyökätä yhtaikaa \nheidän kanssaan kaupunkiin ellei _Agenor_ olisi pidättänyt häntä pyhän \npyökkipuun luona. Sydän tykytti Agenorin rinnassa, mutta hän sanoi \nitsekseen:\n\n-- Mikä on oikeastaan miehiään tuo Akhilleus, joka ahdistaa minua? Eikö \npeitsi ollenkaan pysty häneen? Eikö hänellä ole kuolevainen ruumis \nniinkuin muillakin ihmisillä?\n\nHän kohotti kilpensä suojakseen ja viskasi peitsensä. Se sattui \nAkhilleuksen sääreen, niin että säärisuojus rämähti pahasti, mutta \nkimmosi siitä takaisin. Kun Akhilleuksen nyt piti heittää, tempasi \nApollon Agenorin mustassa pilvessä kentältä pois. Sitten muutti Apollon \nitse itsensä Agenorin haahmuun ja alkoi juosta vehnävainioiden poikki \nSkamandrokselle päin. Akhilleus kiirehti verenjanoisena perässä, mutta \nkun Apollon siten oli vietellyt sankarin kylläksi etäälle portista, \nkääntyi hän ympäri ja sanoi ilvehtien:\n\n-- Miksi juokset minun jälessäni, Akhilleus? Etkö enää väiltäkään \ntroialaisista, kun lasket heidät rauhassa kaupunkiinsa? Minua et \nkuitenkaan voi surmata.\n\n-- Olet siis tahallasi pettänyt minua pelastaaksesi rakkaat ystäväsi! \nhuudahti Akhilleus suutuksissaan. Usko minua, kauko-ampuja, ankarasti \nkostaisin sinulle, jos vaan voisin.\n\nUhkamielisenä kääntyi hän sitten kaupungin porttia kohti takaisin. \nMutta silloin olivat kaikki troialaiset jo ennättäneet sisään. He \npyyhkielivät hikeä, sammuttivat janoaan, ja nojautuivat muurien \nrintavarustuksiin. Hektor yksinään oli jäänyt muurien ulkopuolelle. Kun \nPriamos näki Akhilleuksen lähestyvän peljättävä peitsi kädessään, löi \nhän käsillään otsaansa ja kohotti ne sitten taivasta kohti.\n\n-- Hektor, Hektor, huusi hän tuskissaan pojalleen, elä jää yksinäsi \nodottamaan tuota kauheata murhaajaa, joka nyt lähestyy sinua! Liian \nmonta poikaa on hän minulta jo ryöstänyt. Niistäkin, jotka tänään \nlähtivät taisteluun, on taas kaksi kateissa -- oi mikä murhe heidän \näidilleen ja minulle, jos Polydoros ja Lykaon ovat kaatuneet! Mutta \nsurkeampaa olisi meille sekä koko Troialle, jos sinä Hektor kaatuisit. \nSääli siis meitä, eläkä menetä sitä henkeä, joka meille kaikille on \nniin kallis! Ethän tahtone, että minun pitäisi nähdä se päivä, jolloin \nkaikki poikani ovat surmatut, kaikki tyttäreni raastetut pois ja kaikki \nlastenilapset lyötyinä mäsäksi maahan, ja jolloin minun omat kurttuiset \nraajani ja harmaat hapseni viskattaisiin verenhimoisille koirille?\n\nKun ukko näki Hektorin seisovan järkähtämättä paikoillaan, repi hän \nepätoivoisena hiuksiaan. Ja hänen rinnalleen ilmestyi Hekabe. Hän repi \nvaatteitaan, riisti rintansa paljaaksi ja huusi:\n\n-- Hektor, poikani, muista että kerran olet levännyt tällä povella ja \nkuule äitisi ääntä! Vältä tuota kauheaa vihollista! Jos hän sinut \nsurmaa, niin ei ole suotu minulle eikä puolisollesi kääriä ruumistasi \nkuolinliinoihin, tai itkeä vuoteesi ääressä!\n\nMutta Hektor ei ottanut korviinsa vanhan äitinsäkään rukouksia. Hän \nnojasi vaan kilpeensä muurin edustalla ja kuunteli niitä ääniä, jotka \nkuiskailivat hänen sisässään.\n\n-- Voi minua, sanoi hän itsekseen; väistyisinkö nyt portin kautta \nmuurien suojaan, niin voisi Polydamas täydellä syyllä moittia minua \nylpeydestäni. Viime yönä kehoitti hän minua viemään troialaisia \nkaupunkiin, ja hyvä olisi ollut, jos hänen neuvoaan olisin seurannut, \nmutta sitä en tehnyt. Nyt, kun hullussa uhkarohkeudessani olen \nsaattanut kansani häviön partaalle, saattavat troialaiset, niin miehet \nkuin naiset, niin ylhäiset kuin alhaiset osoittaa minua sormellaan ja \nsanoa: Liiaksi itseensä luottaen on Hektor vienyt kansamme häviöön. \nNiin he varmaan sanoisivat, ja silloin on todellakin parempi käydä \nAkhilleusta vastaan ja voittaa tai kaatua kunnialla. Mutta -- mitä, jos \nriisuisinkin aseeni, astuisin hänen eteensä ja lupaisin luovuttaa \nhänelle Helenan aarteineen sekä sen lisäksi vielä puolet kaikesta \nkaupungin omaisuudesta? -- Vaan mistä tulee tällaisia ajatuksia \nmieleeni? Kuinka voi pälkähtää päähäni, että rupeisin rukoilemaan tätä \nmiestä? Hän surmaisi minut armotta, vaikka olisin aseettomanakin. Ei. \nhänen kanssaan ei laverrella, niinkuin poika lavertelee tytölle jossain \ntammen alla tai vuoren siimeksessä. Parasta on iskeä yhteen -- sittenpä \nnähdään, kummalle Zeus suo elämän ja kunnian.\n\nMutta kun Akhilleus tuli lähemmäksi, säihkyvin katsein ja hammasta \npurren, Pelionpeitsi oikealla olallaan, valtasi Hektorin vastustamaton \nkauhu, eikä hän voinut seisoa paikallaan vaan pakeni. Hän juoksi isoa \nvaltatietä pitkin muurien sivutse, ohi tornin, viikunalehdon ja \nmolempain lähteitten. Mutta nopeajalkainen Akhilleus otatti jälessä ja \najoi häntä niinkuin metsäkoira ajaa saalistaan, Hektor koetti päästä \nmuurin suojaan, siinä toivossa, että troialaiset auttaisivat häntä \nheittämällä ylähältä peitsiään Akhilleusta vastaan. Mutta Akhilleus \npysyttelihe aina lähempänä kaupunkia kuin hän ja ennätti juoksussaan \njoka kerta hänen eteensä, niin että hänen täytyi paeta loitommalle \ntaas. Akhaialaiset seisoivat jouset kohotettuina, valmiina ampumaan \nHektoria. Mutta Akhilleus viittasi heille, ettei kukaan saisi tulla \navuksi, sillä hän tahtoi yksinään niittää koko kunnian Hektorin \nsurmaamisesta.\n\nSiten juoksivat he kolmasti ympäri kaupungin, ja jumalat istuivat \nOlympoksessa katsellen sitä.\n\n-- Minua säälittää katsella Hektoria, sanoi Zeus säälivästi, sillä hän \non antanut minulle monta uhria, niin Idavuorella kuin kaupungin \nlinnassakin. Emmeköhän punnitse, täytyykö meidän todellakin antaa hänen \nkaatua, vai saattaisimmeko ennemmin temmata hänet pois kuoleman \nkäsistä?\n\n-- Mitä sanotkaan, isä! huudahti Athene. Tämän kuolevaisen miehen, \njosta Kohtalo jo on arpansa heittänyt, hänetkö aikoisit pelastaa \nkuolemasta? No, tee tahtosi, mutta me toiset emme koskaan hyväksy sitä.\n\nJuuri samalla hetkellä olivat Hektor ja Akhilleus saapuneet kolmannen \nkerran lähteitten kohdalle. Zeus otti esille kultaisen vaakansa, asetti \nsen kumpaisellekin laudalle kuoleman arvan, toisen Hektorille, toisen \nAkhilleukselle. Sitten tarttui hän keskeä kiinni vaakaan ja punnitsi, \nja Hektorin arpa painui Hadesta kohti. Samassa silmänräpäyksessä jätti \nApollon Hektorin, jonka läheisyydessä hän siihen saakka oli pysytellyt. \nMutta Athene astui alas auttamaan Akhilleusta.\n\n-- Nyt, jalo Akhilleus, sanoi hän, on Hektorin arpa langennut, eikä hän \nenää pääse käsistäsi. Voit huoletta levähtää hiukan. Minä käyn Hektorin \nluo ja viettelen hänet kaksintaisteluun kanssasi.\n\nAkhilleus jäi riemuissaan seisomaan, nojaten peitseensä. Mutta Athene \nlähestyi Deiphoboksen haamussa Hektoria.\n\n-- Oi vanhempi veljeni, sanoi hän, kovin ahdistaa sinua nyt Akhilleus. \nMutta käykäämme yksissä tuumin häntä vastaan ja karkoittakaamme hänet \ntakaisin.\n\n-- Sinä, Deiphobos, olet aina ollut minulle rakkain kaikista \nveljistäni, vastasi Hektor hilpeästi, mutta nyt annan sinulle vieläkin \nsuuremman arvon, koska minun tähteni olet rohjennut tulla muurien \nulkopuolelle.\n\n-- Rakas veli, sanoi Athene, kyllähän ne kaikki polvillaan rukoilivat, \netten lähtisi, mutta sydäntäni kirvelsi, kun näin sinut sellaisessa \nvaarassa. Käykäämme rohkeasti eteenpäin nyt ja elkäämme säästäkö \npeitsiämme! Sittenpä näemme, kumpainen teistä toisensa kaataa, sinäkö \nvai Akhilleus.\n\nNiin haastoi kavala jumalatar ja astui Hektorin edellä Deiphoboksen \nhaamussa Akhilleusta vastaan. Rohkeana riensi Hektor jälestä.\n\n-- Nyt, Peleuksen poika, olen kolmasti juossut edelläsi kaupungin \nympäri rohkenematta kääntyä vastaasi, huusi hän. Mutta tällä hetkellä \nkäskee sydämmeni minua taisteluun. Ensiksi kuitenkin käskekäämme \njumalat todistajiksi erääseen sopimukseen välillämme! Jos Zeus suo \nvoiton minulle, tahdon kunniakkaasti kohdella sinua kaatuneena ja antaa \nruumiisi akhaialaisille, heti kun olen riisunut aseesi. Anna sinä \nminulle sama lupaus!\n\n-- Elä puhu sopimuksista, sinä sietämätön lörpöttelijä! vastasi \nAkhilleus tylysti. Ei tee leijona sopimuksia ihmisten kanssa, eivätkä \nsudet ja lampaat astele käsitysten rinnakkain; ei, heidän välillään \nvallitsee ainoastaan kiihkein viha. Samoin sinun ja minun välillä; \nmeidän keskemme eivät tule mitkään sopimukset kysymykseen, ainoastaan \ntaistelu elämästä ja kuolemasta.\n\nRajusti lennähti hänen peitsensä, mutta Hektor huomasi heiton ja \nkumartui polvilleen, niin että peitsi meni ylitse.\n\n-- Harhaan osui! huusi Hektor; vielä ei ole Zeus antanut kohtaloani \nsinun käsiisi.\n\nSitten heitti hän, ja hänen peitsensä sattui keskelle Akhilleuksen \nkilpeä. Mutta kilpi kesti ja peitsi kimmosi kauvas takaisin, Hektor \nmeni murheelliseksi ja loi katseensa maahan. Hänellä ei ollut toista \npeistä mukanaan ja hän huusi Deiphobosta tuomaan omaansa lainaksi.\n\nMutta Deiphobosta ei kuulunutkaan, ja kun Hektor katsahti taakseen, oli \nhän kadonnut.\n\n-- Voi minua, sanoi Hektor, nyt ymmärrän kaikki. Luulin varmasti, että \nse oli Deiphobos, mutta se olikin vaan Athene, joka petti minua \nharhanäyllä; Deiphoboshan seisoo tuolla muurilla. Muinoin auttoivat \nminua Zeus ja Apollon, mutta nyt on kohtaloni saavuttanut minut. Vaan \nkurjana en kuole, enkä maineetta. Tahdon tehdä jotain suurta vielä, \njoka elää jälkimaailman muistossa.\n\nHän sivalsi miekkansa huotrasta, heilautti sitä päänsä päällä ja \nsyöksyi Akhilleusta vastaan. Mutta Akhilleuskin ryntäsi eteenpäin, \npeitsen kärki välähdellen ilmassa, tuuhea kypärinharja heilahdellen ja \nmahtava kilpi loistaen huikaisevasti. Säkenöivin katsein tarkasteli hän \nvastustajaansa kiireestä kantapäähän. Hän tunsi hyvästi Hektorin \nvarustukset, ja tiesi, että ne jättivät ainoastaan yhden kohdan \nsuojaamatta, sen paikan kaulan alapuolella, missä solisluut yhtyvät. \nSiihen työnsi hän koko voimallaan peitsensä, kärki tunkeutui syvälle ja \nHektor vaipui maahan.\n\n-- Mieletön, huusi Akhilleus voitosta riemuitsevalla äänellä, luulit \nolevasi varma hengestäsi, kun ryöstit sankari Patrokloksen, mutta et \nmuistanutkaan, että hänelle jäi kostaja eloon ja että se kostaja olen \nminä. Nyt ovat polvesi lamassa ja pian olet joutuva hänen \nhautajaiskemuissaan koirien ja lintujen saaliiksi.\n\n-- Omien vanhempaisi nimessä pyydän sinulta, sanoi Hektor raukeasti, \nettä otat ne lunnaat, jotka isäni tarjoo, ja lähetät ruumiini \ntroialaisille, että he saisivat kunnioittaa minua tulella!\n\n-- Elä pyydä minulta mitään, koira, karjahti Akhilleus raivoisana; \nkappaleiksi tahtoisin sinut silpoa kaikkien pahaintöittesi palkkioksi, \nsiihen määrään sinua vihaan! Vaikkapa he tarjoisivat kymmen- tai \nkaksikymmenkertaisia lunnaita, vaikkapa isäsi tarjoisi oman painosi \nkultaa, ei äitisi sittenkään ole käärivä ruumistasi kuolinliinoihin. \nVapaasti saakoot koirat ja korppikotkat aterioida pääsi ympärillä!\n\nKuolevana lausui vielä Hektor:\n\n-- Sinut tunsin kyllä, ja tiesin, ettei sinua mikään voi liikuttaa. \nRinnassasi on rautainen sydän. Varo kuitenkin, etten minä vedä jumalain \nvihaa päällesi sinä päivänä, jolloin Paris ja Phoibos Apollon yhdessä \nsinut surmaavat Skaialaisen portin luona, niin urhea kuin oletkin!\n\nSen sanottuaan hän kuoli. Mutta ylpeä Akhilleus huusi vielä:\n\n-- Kuole sinä vaan! Minä otan kyllä osani vastaan, siiloin kun Zeus ja \nmuut jumalat tahtovat sen minulle antaa.\n\nSitten kiskasi hän vaskikärkisen peitsensä haavasta ulos, heitti sen \nsivulle ja riisti kaatuneelta hänen veriset varustuksensa.\n\nAkhaialaiset riensivät ihailemaan kaatuneen komeata vartaloa, ja \njokainen pisti häntä peitsensä kärjellä.\n\n-- Nyt hän tuntuu olevan paljoa pehmeämpi pidellä, sanoivat he, kuin \nsilloin, kun hän seisoi tulisoihtu kädessä laivaimme luona.\n\n-- Ylös, ystävät, huusi Akhilleus, ja hyökätkäämme heti muureja \nvastaan, niin näemme, vieläkö troialaiset voivat pitää puoliaan, vai \njoko heittävät linnansa meille, kun Hektor ei enää ole heitä \njohtamassa! Mutta mitä minä hourailenkaan? Hautaamatta ja itkemättä \nmakaa vielä Patroklos leirissä, ja häntä kohtaan on minulla kaikista \ntärkein velvollisuus täyttämättä. Liikkeelle siis nuorukaiset ja \nvirittäkää voiton virsi, meidän viedessä tätä kaatunutta mukanamme, \ntätä Hektoria, jota troialaiset kunnioittivat kuin jumalaa.\n\nHän tarttui Hektoria jalkoihin ja sitoi hänet niistä vaunujensa taakse \nkiinni. Sitten nousi hän itse vaunuihinsa, iski hevosia ruoskalla, ja \nniin laahasi Hektorin ruumis pölyssä ja hiekassa hänen jälessään.\n\nKun Hekabe muureilta näki tämän röyhkeän teon, tarttui hän hiuksiinsa, \nviskasi huntunsa repaleina luotaan ja puhkesi katkeraan itkuun. Priamos \nhyökkäsi portille ja tahtoi ulos, ja kun troialaiset estivät häntä, \nheittäytyi hän maahan, rukoili ja pyysi heitä jokaista nimeltään, että \nhe antaisivat hänen täyttää tahtonsa.\n\n-- Rakkaat ystävät, pyysi hän, laskekaa minut menemään! Tahdon niin \nhellästi rukoilla tuota julmaa, kauheata miestä. Ehkä hän säälii \nharmaita hapsiani. Hänen omakin isänsä on jo vanhuuttaan harmaa!\n\n-- Kuolema on nyt paras minullekin, äiti paralle, nyyhkytti Hekabe, \nkoska sinä Hektor olet kuollut, sinä joka olit ylpeyteni ja kunniani \nsekä meidän kaikkien ainoa turva ja pelastus!\n\nJa molempain vanhusten ympärillä vaikeroivat kaikki troialaiset, niin \nmiehet kuin naiset. Mutta kaatuneen palatsissa istui Andromakhe ja \nkutoi ahkerasti loistavaa, kahdenkertaista kangasta, kirjaillen sitä \nmonenmoisilla vaihtelevilla kuvioilla.\n\nHän oli vast'ikään käskenyt naisorjiaan asettamaan suurta kattilaa \ntulelle ja lämmittämään kylpyvettä, että Hektorille olisi kylpy \nvalmiina, kun hän väsyneenä palaa taistelusta. Hän ei ollut vielä \nsaanut vähintäkään tietoa miehensä kohtalosta. Mutta äkkiä kuuli hän \nvalitusta ja suruhuutoja tornista. Hänen jäsenensä vavahtivat ja \nsukkula putosi hänen kädestään.\n\n-- Seuratkaa minua te kaksi, sanoi hän molemmille lähimpänä seisoville \napulaisilleen; tahdon mennä katsomaan, mitä siellä on tapahtunut. Äsken \njuuri kuulin anoppini äänen tuolta ulkoa. Rintani lyö kiihkeästi, mutta \njalat jäykistyvät allani. Varmaan on Hektorille tapahtunut jotain; \npelkään, että Akhilleus on hänen kimpussaan ja tekee kauhean lopun \nhänen onnettomasta uhkarohkeudestaan!\n\nTuskan vallassa ja tykyttävin sydämmin juoksi hän molempain \nnaisorjainsa kanssa muureille päin. Ja kun hän oli sotilasten tungoksen \nläpi päässyt muurille ja alkoi tähystellä alas, näki hän heti \nAkhilleuksen vaunut ja niitten perässä Hektorinsa laahaamassa pitkin \npölyistä maata. Tämä näky pimitti hänen silmänsä, hän horjahti taapäin \nja pyörtyi, ja otsakoriste, hiusside, tanu ja huntu lensivät kaikki \nmaahan hänen päästään. Priamoksen tyttäret ja miniät riensivät apuun ja \nnostivat hänet ylös, mutta kauvan makasi hän aivan tajuttomana. Kun hän \nvihdoin heräsi, heräsi samalla myös muisto hänen menetetystä \npuolisostaan, ja hän huokaili itkien ja nyyhkyttäin:\n\n-- Hektor, Hektor, niinkö sinun piti jättää minut ja pieni viaton \npoikamme! Missä löytää nyt orpo raukka turvan, kun hänet työnnetään \nhalpana syrjään? Ei missään muualla, kuin yksinäisen, itkevän äitinsä \nluona! Toisin käy nyt, kuin olisi käynyt sinun eläissäsi! Silloin ei \nhänelle ollut mikään liiaksi hyvää; silloin sai hän istua polvellasi ja \nnauttia herkullisimpia ytimiä ja pehmeintä lampaanlihaa, ja kun hän \nsitten oli leikkinyt uuvuksiin saakka, sai hän suloisesti nukahtaa \nhoitajansa sylissä vuoteen hyllyville patjoille, kylläisenä, \ntyytyväisenä ja iloisena sydämmessään. Mutta nyt olet sinä poissa, \nsinä, joka olit meidän kaikkien turva; siellä makaat sinä nyt \nrunneltuna ja alastomana, ja kaikki juhlavaatteesi, joita olemme \nsinulle kutoneet ja ommelleet, riippuvat hyödyttöminä täällä \npalatsissa. Oi, ne minä kerään nyt kaikki ja poltan loimuavassa \ntulessa, sillä sinä, Hektorini, et ikänä enää pue niitä päällesi.\n\nNiin itki ja valitti hän, ja hänen ympärillään vaikeroivat surun \nvallassa kaikki Troian naiset.\n\n\n\n\n26. PATROKLOKSEN RUUMISSAATTO.\n\n\nKun Akhilleus palasi leiriin, antoi hän koko myrmidonien joukon ensiksi \nkulkea kolmasti Patrokloksen ruumiin ympäri. Mutta Hektorin ruumiin \nheitti hän virumaan kentälle. Sitten kutsui hän tuhatlukuiset sotilaat \nkokoon ja tarjosi heille suuren muisto-aterian. Vihdoin pyysi hän \nAgamemnonilta, että akhaialaisten sotajoukko saisi seuraavana päivänä \nauttaa häntä polttorovion valmistuksessa. Ja saatuaan Agamemnonin \nsuostumuksen, meni hän lopuksi meren rantaan, etsi sieltä sellaisen \nkohdan, jonka maininki oli huuhtonut puhtaaksi, ja heittäytyi siihen \npitkälleen.\n\nUupunut kun oli valvonnasta, surusta ja taistelusta, nukkui hän pian \nsikeään uneen. Silloin lähestyi häntä Patrokloksen haamu. Se oli \nkooltaan, muodoltaan, ääneltään ja pukimiltaan aivan kuin ilmielävä \nPatroklos.\n\n-- Makaatko sinä, ystäväni, kuuli Akhilleus haamun kysyvän, ja \nunohdatko sinä minut nyt, vaikka eläissäni muistit minua joka hetki? \nPolta kiireellä ruumiini ja kätke maahan, sillä sitä ennen eivät henget \nlaske minua virran yli luokseen, vaan täytyy minun koditonna harhailla \nulkopuolella Hadeksen portteja. Auta minua; sitä pyydän sinulta \nkyynelsilmin! Heti kun olen kunnialla palanut tulessa, en enää \nmilloinkaan tule takaisin maan päälle. Sinä itsekin olet seuraava minua \nsangen pian. Ja yhtä vielä anon sinulta: aseta niin, ettei oma tuhkasi \ntule etäälle minusta, vaan että meidän molempain luut lepäisivät \nsamassa kultaisessa uurnassa, niinkuin eläissämmekin olemme yhdessä \nvaeltaneet!\n\n-- Kaikki teen, mitä pyydät, huokasi Akhilleus. Mutta astu lähemmäksi, \nettä saamme syleillä toisiamme ja yhdessä valittaen huojentaa suruamme!\n\nHän ojensi kätensä ystävää kohti. Mutta hän tapasi vaan tyhjää ilmaa. \nUikuttavalla äänellä katosi haamu maahan niinkuin savu. Akhilleus \nheräsi ja hypähti pystyyn, ja kun ei hän ketään nähnyt, alkoi hän \nvalittaa sitä, että vainajat olivat vaan katoavia varjoja.\n\nAamulla lähetti Agamemnon suuren miesjoukon Merioneen johdolla \nnoutamaan Idavuorelta polttopuita. Edellä ajettiin aaseja, ja niitten \njälessä kulkivat miehet kirveineen ja köysineen. Suuri määrä puita \nkaadettiin ja tehtiin haloiksi. Halot sälytettiin aasien selkään ja \nsitäpaitse kantoi miehistä vielä jokainen yhden suuremman puun \nolallaan. Kun miehet olivat palanneet takaisin, laskivat he kuormansa \nmaahan ja istuivat katselemaan hautajaisjuhlallisuuksia.\n\nAkhilleus käski myrmidonien pukeutua täysiin aseihin. Vaunutaistelijat \nasettuivat hevosineen ruumissaaton etunenään. Keskellä kantoivat \nPatrokloksen ruumista hänen lähimmät ystävänsä paareilla; päätä \nkannatti Akhilleus, Ystävät olivat leikanneet suortuvia omista \nhiuksistaan ja peittäneet koko ruumiin niillä. Jälestä seurasi \nloppumaton jono jalkamiehiä. Kun saatto oli tullut määrätylle paikalle, \nlaskettiin ruumis maahan ja halot pinottiin rovioksi, joka oli \nnelisivuinen, sata jalkaa läpimittaan. Akhilleus leikkasi pitkät, \nruskeat kiharansa ja asetti ne ystävävainajansa käteen. Sitten \nnostettiin ruumis paareineen keskelle rovion harjaa. Suuri määrä \nlampaita ja kärkiä teurastettiin, ja kaikista niistä otti Akhilleus \nrasvaa, jolla peitti vainajan kiireestä kantapäähän. Lähimmäksi paareja \nasetti hän öljy- ja hunaja-astioita, sekä niitten ulkopuolelle \nlampaitten ja härkien ruumiit. Sitäpaitse antoi hän vielä teurastaa \nneljä muhkeata hevosta ja kaksi parhainta koiraansa, jotka myös \nnostettiin roviolle. Vihdoin toi hän esille ne kaksitoista troialaista \nnuorukaista, jotka oli vangeiksi ottanut, surmasi heidät ja viskasi \nsamaan rovioon. Kun kaikki siten oli valmiina, sytytti hän rovion \ntuleen ja huusi:\n\n-- Terve sinulle, Patroklos! Kaikki mitä olen luvannut, täytän nyt. \nKaksitoista etevimpien troialaisten poikaa seuraa sinua tuleen. Mutta \nHektoria en pane seuraasi; hänet repikööt koirat.\n\nKun liekit eivät heti ottaneet kohotakseen, nouti Akhilleus kultaisen \nmaljan ja teki juoma-uhrin tuulienjumalille Pohjoiselle ja Lännelle. Ne \nsaapuivatkin mereltä, lennättäen pilviä edellään, ja antoivat vauhtia \ntulelle. Koko yön seisoi Akhilleus malja kädessään rovion vieressä ja \nmanasi kuolleen henkeä. Kun aamu valkeni, oli rovio räytynyt, ja niin \npitkälle kuin hiilustaa ulottui, antoi Akhilleus kaataa viiniä. Sitten \nkerättiin luitten jätteet, ja siinä eroitettiin tarkasti Patrokloksen \nluut, jotka olivat keskustassa, troialaisten ja uhri-eläinten luista, \njotka olivat syrjemmällä. Patrokloksen luut käärittiin kahdenkertaiseen \nihrakalvoon ja kätkettiin kultaiseen uurnaan. Sitten mitattiin maahan \nympyrä, mutta Akhilleuksen määräyksestä tehtiin se vaan kohtalaisen \nsuuri, sillä hänen oman kuolemansa jälkeen piti sitä isonnettaman, \nsanoi hän. Ympyrän piiriin asetettiin kiviä kehäksi ja keskelle luotiin \nmaasta kumpu.\n\nKun kumpu oli valmis, aikoivat akhaialaiset ruhtinaat poistua kukin \ntelttaansa. Mutta Akhilleus pyysi heitä jäämään vielä ja sanoi \naikovansa pitää taistelukisat vainajan kunniaksi.\n\nEnsiksi pantiin toimeen _kilpa-ajot_, joissa ensimmäisenä palkintona \noli kaunis ja taitava naisorja sekä suuri kolmijalka, toisena \nkuusitalvias hevonen, kolmantena loistava kattila, neljäntenä kaksi \ntalenttia kultaa ja viidentenä kaksoismalja. Kun kaikki palkinnot oli \ntuotu nähtäville, sanoi Akhilleus:\n\n-- Tässä näette palkinnot, jotka odottavat voittajaa. Jos itse voisin \nottaa osaa kilpailuun, veisin varmaan ensimmäisen niistä, sillä \nkuolemattomat hevoseni ovat epäilemättä nopeimmat kaikista. Tällä \nkertaa ne sentään seisovat ja surevat kunnon ajajaansa ja ovat \nsenvuoksi kilpailun ulkopuolella. Mutta koettakaahan nyt te toiset \nvaljakoitanne.\n\nViisi urhoa nousi ylös ja asettui riviin: Eumelos, Diomedes, Menelaos, \nAntilokhos ja Meriones. Akhilleus näytti matkan määräksi erään \nkuivuneen kelon kahden vaaleanharmaan kiven välissä [kilpa-ajossa oli \nkierrettävä soikean radan toisessa päässä oleva patsas tai kivi], ja \nlähetti vanhan Phoinixin sinne valvomaan, että kaikki kävisi \ntäsmällisesti. Sillä aikaa antoi Nestor pojalleen Antilokhokselle hyviä \nneuvoja.\n\n-- Sinulla on hitaimmat hevoset, sanoi hän, mutta ei voitto riipu \nyksinään siitä. Tyhmä on se mies, joka antaa hevostensa laukata \nmielensä mukaan ja kulkea rataa omin päinsä. Joka on viisas, hän pitää \nmatkan päämäärän aina silmissään ja pyörtää siellä ympäri juuri \nparhaalla hetkellä. Hellitä oikeanpuolisen hevosen ohjasta ja kovista \nsitä sekä huutaen että ruoskalla, mutta kallistu itse vasemmalle ja \npidä senpuolista hevosta niin lähellä kiveä, että pyörä miltei koskee \nsitä! Mutta varo kaikella mokomin ajamasta kiveen kiinni, sillä se \nolisi kauhea häpeä! Kun kerran olet päässyt kääntymään ympäri ja tullut \nhiukankin toisista edelle, ei kukaan enää voi ajaa ohitsesi.\n\nMäärätyllä merkinannolla lähtivät kaikki yht'aikaa liikkeelle; pöly \nryöppysi kuin paksu pilvi, hevosten harjat hulmusivat ja vaunut olivat \nmilloin maassa, milloin pitkät matkat kokonaan ilmassa. Alussa olivat \nkaikki jotensakin tasaväkisiä, mutta määräpatsaan kierrettyä alkoi \nheidän välinsä tulla hyvinkin epätasaiseksi. Ensimmäisenä saapui \nkäännekohtaan Eumelos erinomaisilla hevosillaan, sitten Diomedes \nAineiaalta ryöstämällään valjakolla niin lähellä Eumeloksen kintereitä, \nettä hänen hevosensa olivat törmätä Eumeloksen vaunuihin. Ja samassa \ntuokiossa kävikin heidän molempain hyvin hullusti. Diomedes pudotti \nruoskansa ja oli itkeä harmista. Eumelokselta taas särkyi ies, hevoset \nirtaantuivat toisistaan ja väli-aisa putosi maahan. Itse hän suistui \nkentälle ja loukkasi pahasti kyynärpäänsä, nenänsä ja leukansa; \nkyyneleet nousivat hänelle silmiin, eikä hän saanut edes ääntä \nsuustaan. Nyt pääsi Diomedes hänen ohitsensa ja heti hänen jälessään \nseurasi Menelaos. Mutta juuri kun Menelaos oli päässyt erääseen \nkohtaan, jossa kevättulva oli uurtanut kuoppia maahan, tulla rytyytti \nAntilokhos huutaen ja meluten aivan hänen rinnalleen. Menelaos alkoi \npelätä, että he törmäisivät yhteen, ja huusi Antilokhokselle, että tämä \nväistyisi syrjemmälle. Mutta nuorukainen oli kuin kuuro ja sokea ja \nhosusi hevosiaan yhä pahemmin vaan. Nyt täytyi Menelaoksen hillitä omia \nhevosiaan välttääkseen kaatumista, ja siinä pääsi Antilokhos hänen \nohitsensa.\n\n-- Sinä olet hurjapää, Antilokhos, huusi hän kiukuissaan, mutta \nennenkuin palkinnon saat, pitää sinun tottavie tehdä vala, että olet \nmenetellyt rehellisesti.\n\nPiirissä istuivat akhaialaiset ruhtinaat ja tähystelivät jännityksellä \nryöppyäviä pölypilviä. Idomeneus oli noussut eräälle lähellä olevalle \nkunnaalle, paremmin nähdäkseen.\n\n-- Näenkö oikein vain väärin? huusi hän. Eumeloksen on mahtanut käydä \njollain tavoin hullusti, sillä minusta näyttää nyt niinkuin Diomedes \nolisi etummaisena.\n\n-- Elä höpise, sanoi Aias lokrilainen; olet vanha ja heikkonäköinen jo, \neikä sinun pitäisi puhua mitään, sillä täällä on kyllä nuorempia ja \nterävämpiä silmiä. Tietysti Eumelos vielä on etunenässä.\n\n-- Sinä ilkeä tyhjänpuhuja, huusi Idomeneus, tule tänne, niin lyömme \nvetoa! Olkoon Agamemnon todistajana!\n\nAias nousi kiivaasti ylös, mutta Akhilleus pyysi heitä rauhoittumaan, \nsillä pianhan nähtäisiin, kumpi heistä oli oikeassa. Ja samassa \nsaapuikin Diomedes perille, pölyn peittämänä, hevoset vaahdossa. Sitten \ntuli Antilokhos ja heti hänen kintereillään Menelaos. Noin \nkeihäänheittoa jälempänä seurasi Meriones ja viimeisenä kaikista \nonnettomuuden kärsinyt Eumelos, ajaen hevosia edellään ja vetäen itse \nvaunujansa. Akhilleus katseli säälivästi Eumelosta ja sanoi:\n\n-- Minkä vaurion vuoksi nämä hevoset saapuvat viimeisinä, vaikka ne \nkuitenkin ovat parhaat kaikista? Olkoon ensimmäinen palkinto \nDiomedeksen, mutta toinen on kohtuuden mukaan annettava Eumelokselle.\n\n-- Ei, Akhilleus, huusi Antilokhos kiivaasti, minun palkintoani et saa \nantaa kellekään muulle. Eumelos on kyllä taitava ja olisikin varmaan \ntullut ensimmäisenä perille, jos hän todellisella hartaudella olisi \nrukoillut jumalilta menestystä. Mutta sen hän on tänään jättänyt \ntekemättä. Jos tahdot häntä jollain tavoin korvata, on se oma asiasi, \nmutta minä en luovu palkinnostani; sen otan vaikka taistelemalla ketä \nvastaan tahansa.\n\nAkhilleus hymähti hänen innostukselleen ja antoi sen sijaan tuoda \nEumelokselle lahjaksi komean pronssihaarniskan. Mutta nyt astui \nMenelaos suuttuneena esiin, otti eräältä airueelta valtikan käteensä ja \nlausui:\n\n-- Kuulehan, Antilokhos, asetu nyt ruoska kädessä vaunujesi viereen, \nniinkuin tapa aina on ollut, ja vanno Poseidonin kautta, ettet \ntahallasi estänyt minua vapaasti ajamasta!\n\n-- Olet vanhempi minua ja voimakkaampi, vastasi Antilokhos nöyränä, ja \ntiedät siis hyvin kyllä, kuinka helposti kiivas ja ajattelematon \nnuorukainen voi hairahtua. Suonet sentähden minulle anteeksi; luovun \nkernaasti palkinnosta ja suostun ennemmin maksamaan sinulle sovinnoita, \nkuin että saisin sinut vihamiehekseni.\n\nSen sanottuaan otti hän hevosen ja talutti sen Menelaoksen eteen.\n\n-- Nyt on minun vuoroni myöntyä, sanoi Menelaos silloin iloisena; \nnuoruutesi on voittanut sydämmeni, Antilokhos, ja olettehan sitäpaitse \nsekä sinä itse että veljesi ja isäsi kärsineet paljon minun tähteni. \nMutta varo toistain käyttämästä tuollaisia poikamaisia kujeita!\n\nMenelaos ei ottanut hevosta vastaan, vaan tyytyi kolmanteen palkintoon. \nTalentit sai Meriones, ja nyt oli enää vaan malja jälellä. Sen ojensi \nAkhilleus Nestorille muistoksi Patrokloksen hautajaisista, ja ukko \nkiitteli häntä pitkässä, kauniissa puheessa.\n\nSitten piti alkaa kilpailun _nyrkkitaistelussa_. Akhilleus talutti \nesille kuusivuotiaan muulin, vikurin mutta vahvan ja työkuntoisen; sen \npiti oleman ensimmäisenä palkintona. Toiseksi tuli kaksipäinen pikari.\n\nSilmänräpäyksessä hypähti esille suuri nyrkkitaistelija Epeios, joka \nsamalla oli taitava rakennusmestari. Hän löi kätensä muulin lautasille \nja lausui:\n\n-- Tämä on minun! Mutta jos joku teistä haluaa pikaria, hän astukoon \nesiin! Olen suurimmalla mielihyvällä murtava hänen luunsa ja taittava \nniskansa, ja parasta on, että hän heti ottaa mukaansa apulaisia, jotka \nvoivat kantaa hänet pois.\n\n_Euryalos_, yksi Diomedeen ystävistä, otti vastaan tämän ystävällisen \ntarjouksen. Molemmat vyöttivät vahvasti vyötäreensä, käärivät \nvaatteensa ylös ja kietasivat nyrkkiensä ympärille puhvelinnahkaiset \nviilekkeet, niin että ne tulivat koviksi kuin puunuijat. Siten \nvarustettuina ottivat he yhteen. Katsojain oli mahdoton nähdä heidän \nnyrkkiensä liikkeitä, mutta läimäykset kyllä kuuluivat. Vihdoin teki \nEpeios kovan ponnistuksen ja iski Euryalosta korvalle, niin että tämä \nponnahti korkealle maasta ja kaatui kumoon. Hän nosti sitten kaatuneen \nylös ja käski hänen ystäväänsä tulla korjaamaan häntä. Ja hyvään \ntarpeesen olikin, että he ottivat huostaansa sekä hänet itsensä että \nhänen pikarinsa, sillä hän oli aivan tajuttomana ja sylki verta.\n\nNyt seurasi kilpailu _paininlyönnissä_. Siinä asetti Akhilleus \nensimmäiseksi palkinnoksi kahdentoista härän arvoisen kolmijalan ja \ntoiseksi käsitöitä taitavan naisorjan, jonka arvo oli neljä härkää. \nAias Telamonidi ja Odysseus sonnustivat itsensä ja iskivät yhteen. \nHeidän selkänikamansa rutisivat, ja mistä vaan he tarttuivat toisiinsa \nkiinni, joko olkapäistä tai kyljistä, siihen jäi aina punaiset sormien \nsijat. Ottelu kesti niin kauvan, että katsojat alkoivat menettää \nmalttinsa.\n\n-- Nosta minut maasta, muuten nouset itse! huusi Aias.\n\nHän kohotti vastustajansa ilmaan, mutta juuri silloin potkasi viekas \nOdysseus häntä kantapäällään polven taipeeseen niin voimakkaasti, että \nhän horjahti ja kaatui selälleen, Odysseus sylissään. Odysseus koetti \nnyt kohottaa häntä, mutta ei jaksanutkaan, vaan molemmat yhdessä \ntuuskahtivat uudestaan maahan. Kun he kolmatta kertaa yrittivät yhteen, \nsanoi Akhilleus:\n\n-- Kyllä tämä jo riittää; te olette voittaneet kumpainenkin, ja minä \nannan teille molemmille saman palkinnon.\n\nKun palkinnot oli annettu, asettuivat kaikki paikoilleen taas, ja nyt \nalkoi kilpailu _pikajuoksussa_. Ensimmäisenä palkintona oli siinä \nsirotekoinen sidomlainen hopeamaljakko, toisena härkä, kolmantena puoli \ntalenttia kultaa. Aias lokrilainen, Odysseus ja Antilokhos asettuivat \nrinnatusten riviin, Akhilleus näytti määrämatkan, ja kilpailijat \nlähtivät juoksuun. Aias ennätti heti edelle toisista, mutta Odysseus \npysyi niin lähellä häntä, että hänen huohotuksensa tuntui Aiaan \nniskaan. Voitonkiihkoisena rukoili Odysseus suojelusjumalattareltaan \nlisää voimia ja ponnisteli eteenpäin minkä polvista lähti. Juuri kun \nmolemmat olivat tapaamaisillaan hopeamaljakkoa kouraansa, luiskahti \nAiaan jalka ja hän tupertui suin päin pölyiseen kenttään. Odysseus \ntempasi maljakon, mutta heti kun Aias oli päässyt maasta ylös, tarttui \nhän härkää sarviin, sylkäsi lian suustaan ja sanoi:\n\n-- Varmaan on Athene noitunut jalkani; hän kärkkyy joka paikassa \nauttamassa rakasta Odysseustaan, niinkuin äiti poikaansa.\n\nKaikilta pääsi sydämmellinen nauru. Kun sitten Antilokhos hetkisen \npäästä saapui perille kolmantena miehenä, otti hän puolitalenttiaan, \nja lausui:\n\n-- Kylläpä näkyy, että kuolemattomat suosivat vanhempia miehiä yksin \npikajuoksussakin. Aias tosin ei ole minua paljoa vanhempi, mutta \nOdysseus kuuluu jo menneeseen sukupolveen, eikä sentään kukaan voi \nkilpailla hänen kanssaan juoksussa -- paitse Akhilleusta itseään, \ntietysti.\n\n-- Sanoitpa todellakin sanan, joka ansaitsee korvauksen, vastasi \nAkhilleus mairiteltuna; minä lisään palkintoosi vielä puoli talenttia.\n\nHän pisti talentin ystävänsä käteen ja määräsi sitten kilpailtavaksi \n_peitsitaistelussa_. Voittaja tulisi saamaan hopealla helatun miekan, \nja sitäpaitse jaettaisiin vielä ylimääräisesti Sarpedonin komeat \nvarustukset kummankin taistelijan kesken tasan. Diomedes ja Aias \nTelamonidi kävivät otteluun. Aias osasi Diomedeen kilpeen, mutta \nDiomedes työnsi Aiaan kilven syrjään ja suuntasi peitsen suoraan hänen \nkaulaansa. Silloin riensivät toiset ruhtinaat taistelevien väliin. \nDiomedes sai miekan ja Serpedonin varustuksista otti kumpikin osansa.\n\nSitten seurasi _pallonheitto_. Akhilleus otti esiin suuren, rosoisen \nrautapallon. Sitä piti heitettämän ja parhaan heittäjän oli määrä saada \nse sama pallo palkinnoksi. Riviin astuivat nyt Polypoites ja Leonteus \nsekä Aias Telamonidi ja Epeios. Epeios ei jaksanut heittää palloa kuin \npikkuisen matkaa, ja kaikki nauroivat hänelle. Hiukan parempi oli \nLeonteuksen heitto. Mutta Aias viskasi koko joukon ylitse määrämatkan. \nVihdoin tarttui Polypoites palloon ja pyörähytti sen huimaa vauhtia \nhyvän matkaa ulkopuolelle koko piiriä. Miehet päästivät suosiohuudon ja \nPolypoitoksen ystävät kantoivat pallon hänen laivaansa.\n\nNyt tuli _jousi-ampujain_ vuoro. Akhilleuksen miehet pystyttivät maahan \nlaivasta irroitetun maston, sitoivat sen huippuun hienon rihman ja \nkiinnittivät rihman toiseen päähän kyyhkysen jalastaan kiinni. \nPalkinnoksi lupasi Akhilleus parhaalle ampujalle kymmenen kaksiteräistä \nkirvestä ja kymmenen yksiteräistä parhaimman jälkeiselle. Teukros ja \nMeriones astuivat esiin ja vetivät arpaa ensimmäisestä vuorosta. Se \nlankesi Teukrokselle. Hänen nuolensa sattui rihmaan, niin että se \nkatkesi, ja kyyhkynen lensi korkealle ilmaan. Miehistö oli riemuissaan \nsellaisesta ammunnasta. Mutta Meriones, joka jo oli varolle ottanut \nnuolen viinestään esille, tempasi silmänräpäyksessä jousen Teukroksen \nkädestä, asetti nuolen jänteelle, tähtäsi ja ampui. Nuoli meni \nkyyhkysen siipiluun läpi ja putosi sitten maahan aivan hänen eteensä, \npainuen syvälle hiekkaan. Kyyhkynen lentää räpytteli maston nenään ja \njäi siihen istumaan pää ja siivet riipallaan, mutta putosi sitten \nhetken kuluttua maahan. Miehet katselivat ihmeissään tällaista\nmestari-ampujaa, kun hän astui esiin ja otti palkintonsa.\n\nViimeiseksi asetti Akhilleus piiriin kattilan, joka oli yhden härän \narvoinen, ja sen viereen keihään. Ne olivat palkinnot taitavimmille \n_keihäänheitossa_. Meriones ja Agamemnon nousivat kilpailemaan.\n\n-- Atreuksen poika, sanoi Akhilleus kohteliaasti, kaikki tiedämme \nentuudesta, että sinä olet voittamaton keihäänheitossa. Ota siis tämä \npalkinto ilman kilpailua! Keihään annan Merionekselle, ellei sinulla \nole mitään sitä vastaan.\n\nHyvillään sellaisesta ylistyksestä otti Agamemnon kattilan, ja Meriones \nsai keihään. Airueitten päämiehelle Talthybiokselle antoi Akhilleus \nlopuksi erityisen palkinnon.\n\n\n\n\n27. HEKTORIN HAUTAJAISET.\n\n\nKilpailun jälkeen hajaantuivat katselijat ja jokainen riensi telttaansa \nillalliselle sekä levolle. Mutta Akhilleusta vaivasi yhä muisto \nvastahaudatusta ystävästään. Hän kääntelihe vuoteellaan sinne tänne, \nmilloin suulleen, milloin kyljelleen, mutta ei saanut hituistakaan unta \nsilmiinsä. Lopulta nousi hän ylös ja lähti lohduttomana meren rantaan, \njossa käveli aamun koittoon saakka. Sitten valjasti hän hevosensa, \nsitoi Hektorin ruumiin vaunuihinsa kiinni ja laahasi sitä jälessään \nkolmeen kertaan Patrokloksen haudan ympäri. Ellei kukaan olisi \nsuojellut ruumista, olisi se sellaisesta rääkkäyksestä mennyt aivan \nmuodottomaksi. Mutta sitä ennen oli Aphrodite yöt päivät vaalinut sitä, \nja tällä kertaa suojeli sitä Apollon.\n\nKun jumalat näkivät Akhilleuksen julman menettelyn kaatunutta \nvihamiestään kohtaan, valtasi heidät kaikki, Heraa lukuunottamatta, \nsäälin tunne, ja he pyysivät kekseliästä Hermestä varastamaan ruumista \npois. Kahdentenatoista päivänä Hektorin kuolemasta sanoi Apollon:\n\n-- Kuinka te jumalat sentään olette julmia ja katkeria! Ette suo \nHektorille edes kunniallista hautausta, vaikka hän niin usein antoi \nteille runsaita uhreja. Autatte vaan kauheaa Akhilleusta, joka ei tiedä \nkohtuudesta mitään, vaan miettii ainoastaan väkivallan töitä, aivan \nkuin raaka ja verenhimoinen leijona. Onhan moni menettänyt veljensä tai \nainoan poikansakin ja leppyy sentään vihdoin. Mutta tämä sitoo \nvihollisensa, jonka ensin on surmannut, vaunuihinsa kiinni ja raastaa \nhäntä kuolleen ystävänsä haudan ympäri, niinkuin siitä muka olisi \njotain hyötyä tai kunniaa haudassa makaajalle. Katsokaa, kuinka hän \nhurjassa raivossaan häpäisee hengetöntä ruumista!\n\n-- Puhu mitä tahdot, vastasi Hera ilkeästi, mutta ethän kuitenkaan voi \nverrata Hektoria ja Akhilleusta toisiinsa! Hektor oli vaan tavallinen \nihminen, mutta Akhilleuksen äiti on jumalatar. Olithan itsekin hänen \nhäissään, sinä kavala lyyransoittaja ja petturi!\n\n-- Noin karvaita sanoja et saa suustasi päästää, sanoi Zeus ankarasti. \nEiväthän jumalatkaan ole kaikki saman arvoisia, ja ihmisistä oli Hektor \nminulle rakkain. En kuitenkaan anna Hermeen varastaa hänen ruumistaan, \nsillä siitä tulisi vaan pahoja panetteluja, mutta kutsukaa tänne \nThetis, niin pyydän hänen antamaan pojalleen terveellistä opastusta!\n\nIris riensi heti hopealuolaan ja kutsui Thetistä mukaansa. Thetis \nkietasikin mustan viitan ympärilleen ja lähti kutsujan matkaan. Aallot \nhalkesivat heidän edessään, ja pian olivat he maan päällä sekä nousivat \nylös Olympokseen. Athene tarjosi istuimensa Thetikselle, ja Hera ojensi \nhänelle tervetulijaisiksi kultaisen maljan.\n\n-- Olet surun painama, sen tiedän hyvin, sanoi Zeus, mutta olen sentään \nkutsunut sinut tänne ja tahdon heti ilmaista syyn kutsuuni. Yhdeksän \npäivää ovat jumalat kiistelleet Hektorin ruumiista, ja onpa ollut jo \nkysymys siitäkin, että annettaisiin Hermeen varastaa pois se. Mutta en \nole tahtonut saattaa Akhilleukselle sellaista häpeätä, sillä olen aina \nkunnioittanut sinua niinkuin ystävää. Riennä nyt tervehtämään poikaasi \nja sano hänelle, että me olemme sangen vihaisia siitä, ettei hän suostu \nottamaan lunnaita Hektorin ruumiista.\n\nThetis laskeutui myrmidonien leiriin ja astui poikansa telttaan. Hän \nistahti hänen viereensä, hyväili kädellään hänen poskeaan ja sanoi:\n\n-- Rakas poikani, kuinka kauvan aijotkaan tärvätä aikaasi kyyneleihin \nja huokauksiin? Vähän on enää elämääsi jäljellä; nauti siis siitäkin \nvähästä, mikä sinulle vielä on suotu! Minä tuon nyt sinulle terveisiä \nitse Zeukselta; jumalat, sanoo hän, ovat sinulle suutuksissaan sen \nvuoksi, ettet vihassasi tahdo ottaa lunnaita Hektorin ruumiista.\n\n-- Jos tämä on Olympolaisen tahto, vastasi Akhilleus, en rupea sitä \nvastustamaan, vaan otan kernaasti lunnaat, kunhan vaan joku tarjoo \nniitä.\n\nÄidin ja pojan tällä tavoin keskustellessa, lensi Iris Zeuksen käskystä \nIlioniin. Siellä kohtasi hän vaan surua ja valitusta. Kuninkaan \npalatsin edustalla istuivat Priamoksen pojat ja itkivät, ja heidän \nkeskellään virui vanhus maassa, kaivaen käsillään hiekkaa ja sirotellen \nsitä päähänsä. Palatsin sisäpuolelta kaikui kuninkaan tyttärien ja \nminiäin valitus. Iris lähestyi Priamosta, kuiskasi hiljaa hänen \nnimensä, sekä lausui Zeukselta sellaiset terveiset, että hänen pitäisi \nlähteä tarjoamaan Akhilleukselle lunnaita poikansa ruumiista. Priamos \nkuunteli vapisevana, ja kun jumalatar oli kadonnut, hypähti hän ylös ja \nmääräsi, että heti oli valjastettava kahdet vaunut, toisten eteen \nhevoset, toisten eteen muulit. Sitten meni hän varastohuoneeseensa, \njoka oli sisustettu seeteripuulla, ja toi sieltä joukon kalliita \ntavaroita. Hän huusi Hekaben luokseen ja kertoi hänelle aikomuksensa.\n\n-- Oletko kokonaan menettänyt järkesi! alkoi Hekabe nyyhkyttää. Jos tuo \nkavala ja verenjanoinen mies kerran vaan saa sinut käsiinsä, niin ei \nhän tiedä säälistä eikä hävystä mitään. Oh, minä tahtoisin iskeä \nhampaani hänen maksaansa saakka ja niellä sen!\n\n-- Tällä kertaa en kuuntele sinun onnettomia ennustuksiasi, vastasi \nPriamos, sillä olen omin silmini nähnyt jumalattaren ja kuullut hänen \näänensä. Vaan jos kohtalo todellakin on määrännyt, että minun on \nkuoltava akhaialaisten laivain luona niin kaikki hyvin, surmatkoon hän \nminut siellä, tuo ylpeä Akhilleus, kunhan vaan ensin olen saanut \nsyleillä poikaani ja itkeä tarpeekseni.\n\nHän avasi arkkujensa kannet ja otti esille ne lunnaat joita aikoi \ntarjota: kaksitoista juhlapukua, kaksitoista peitettä, kaksitoista \nmattoa, kaksitoista ihonuttua ja saman määrän päällysvaippoja, kymmenen \ntalenttia kultaa, neljä kattilaa, kaksi kolmijalkaa sekä yhden \nkallisarvoisen maljan. Sitten ajoi hän sauvallaan ulos kaikki \ntroialaiset, jotka olivat kerääntyneet pylväskäytävään.\n\n-- Ulos, laiskurit, huusi hän pojilleen! Soisin, että te kaikki \nolisitte kuolleet ennen Hektoria! Pankaa vaunut heti kuntoon ja \nasettakaa kunnollisesti kaikki nämä tavarat niihin, että pääsen pian \nlähtemään matkalleni.\n\nSäikähtyneinä vanhuksen kiivaudesta sälyttivät pojat kaikki kalleudet \nsuureen laatikkoon, nostivat sen tukeville nelipyöräisille ja \nvaljastivat parin vankkoja muuleja eteen. Itse otti Priamos Idaioksen \nmukaansa ja valjastutti omain vaunujensa eteen hevoset. Kun kaikki oli \nkunnossa, ojensi Hekabe hänelle maljan käteen ja pyysi hänen uhraamaan \nsiitä Zeukselle ja rukoilemaan ennusmerkkiä. Kaikki kohottivat \nkatseensa taivasta kohti. Silloin näkivät he kotkan, joka siivet \nlevällään liiteli kaupungin yli oikealle päin. Tämän onnellisen enteen \nnähtyään astui Priamos riemuissaan vaunuihinsa, antoi Idaioksen lähteä \nedelle muulikuorman kanssa, ja ajoi sitten itse jälestä, niin että \nporttiholvi kumahteli. Poikansa seurasivat häntä muureille saakka, \nmutta kääntyivät siitä takaisin.\n\nMutta vanhukset kulkivat eteenpäin, ajoivat tavallisesta \nkaalauspaikasta Skamandroksen yli, sitten Iloksen hautakummun ohitse, \nja pysähtyivät kotvaseksi aikaa juottamaan muuleja ja hevosia joesta. \nAirut tähysteli tuskallisena ympäristöä iltahämärässä.\n\n-- Tuolla lähestyy joku mies, sanoi hän, ja pelkäänpä, että hän tekee \nlopun meistä molemmista. Paetkaamme hevosinemme -- tai ehkä ennemmin \nastumme maahan ja rukoilemme häneltä armoa!\n\nHiukset nousivat pystyyn Priamoksen päässä ja koko hänen ruumiinsa \nvapisi pelosta. Mutta vastaan tulija olikin Hermes, ei tosin \njumalallisessa muodossaan, vaan nuoren kuninkaanpojan haahmussa.\n\nHän astui esiin, tarttui Priamoksen käteen ja lausui:\n\n-- Isä, minne olet matkalla yön pimeydessä, kun kaikki muut ihmiset \nnukkuvat? Etkö pelkää akhaialaisia, joitten leiri on juuri tuossa \nedessäsi. Jos joku heistä keksisi sinut suuret tavarat mukanasi, \njoutuisi hän helposti kiusaukseen ryöstää kuormasi, eikä teissä \nkummassakaan olisi enää miehen vastusta, sillä molemmat näytätte jo \nvanhoilta. Mutta minä en tee sinulle mitään pahaa, vaan päinvastoin \nsuojelen sinua, sillä oletpa kovasti oman kunnianarvoisan isäni \nnäköinen.\n\n-- Kyllä tämä on tosiaankin uhkarohkea teko, johon olen ryhtynyt, \nvastasi Priamos. Mutta varmaan suojelee minua joku jumalista, koska \nminulle on lähetetty niin hyvä matkatoveri kuin sinä näytät olevan.\n\n-- Aiotko tällä tavoin pelastaa jonkun osan aarteitasi? kysyi Hermes. \nVai joko jätätte kaikki Troian, kun poikasi Hektor ei enää ole sitä \npuolustamassa?\n\n-- Kuka olet sinä, rakas ystävä, joka puhut niin hellästi onnettomasta \npojastani Hektorista? kysyi Priamos vuorostaan.\n\n-- Minä näin hänet usein, vastasi Hermes, kun me myrmidonit seisoimme \netäältä taistelua katsellen; olen yksi Akhilleuksen miehistä.\n\n-- Koska niin on laita, sanoi Priamos innostuneena, niin kerrohan \nminulle heti, vieläkö poikani makaa laivarannassa, vai onko Akhilleus \nhänet jo silponut kappaleiksi ja heittänyt koirille?\n\n-- Hän on vielä ihan samallainen kuin kaksitoista päivää sitten, \nvastasi Hermes; Akhilleus on kyllä rääkännyt häntä, mutta hän ei ole \nsiitä sentään ollenkaan vahingoittunut. Sinä hämmästyisit, jos näkisit \nkuinka puhtaana ja entisensä näköisenä hän siellä makaa. Veri on pesty \npois ja hänen monet haavansa ovat silinneet umpeen.\n\n-- Ota minulta tämä kaunis malja, ystäväni, puhkesi vanhus iloisena, ja \nopasta minua kuningas Akhilleuksen telttaan!\n\n-- Elä viettele minua lahjoilla, vanha mies! sanoi Hermes. Akhilleuksen \ntietämättä en ota mitään niistä kalleuksista, jotka ovat aijotut \nhänelle itselleen. Minä kyllä opastan sinua rehellisesti ilman \npalkintoakin.\n\nHän astui vaunuihin, otti ohjakset ja ajoi hevosia, niin että he pian \nsaapuivat vallihaudalle. Siinä istui vartijoita syöden illallistaan, \nmutta Hermes kohotti sauvansa heidän ylitsensä, niin että he painuivat \nuneen. Esteettä pääsi hän siten kaivannon yli, sai portit auki ja \njälleen suljetuiksi. Sitten ajoi hän Akhilleuksen asuntoon, jota \nympäröi vahva paalu-rita. Paalutuksessa oli portti ja siinä niin suuri \npetäjäinen salpa, että tarvittiin kolme miestä avaamaan ja sulkemaan \nsitä. Hermes avasi sen aivan yksinään ja ajoi vaunut avaralle \npihamaalle. Siinä ojensi hän Priamokselle kättä ja sanoi:\n\n-- Vanha mies, minä olen Hermes, yksi kuolemattomista, ja Zeus itse on \nminut lähettänyt opastamaan sinua tällä matkalla. Nyt palaan takaisin, \nkun olen saanut sinut onnellisesti tänne. Mene nyt sisälle Akhilleuksen \nluo ja pyydä häntä poikansa, isänsä ja äitinsä nimessä, että hän \nhellyttäisi sydämmensä!\n\nTämän sanottuaan katosi Hermes. Priamos astui vaunuista alas ja riensi \ntelttaan. Siellä istui Akhilleus ystäväinsä seurassa. He olivat juuri \nsyöneet illallista ja pöytä oli vielä katettuna. Äkkiä syöksyi Priamos \nsisään, heittäytyi Akhilleuksen jalkoihin, tarttui hänen polviinsa ja \nsuuteli hänen käsiään. Kaikki katsahtivat hämmästyneinä toisiinsa, \nmutta Priamos sanoi:\n\n-- Ajattele isääsi, jumalallinen Akhilleus! Hänkin seisoo jo haudan \npartaalla, häntäkin ehkä vaivaa murhe, kun ainoa poikansa on kaukana \npoissa, eikä hänellä ole ketään turvanaan. Mutta hän tuntee sentään \nriemua rinnassaan joka kerta, kun viestit kertovat sinun vielä elävän, \nja päivästä päivään toivoo hän, että sinä palaat takaisin. Mutta minä \nkurja, minä olen ainiaaksi menettänyt sen pojistani, joka oli minulle \nrakkahin; hänet olet sinä vast'ikään surmannut, kun hän puolusti \nisäinsä maata. Lunastaakseni hänen ruumistaan olen nyt tullut tänne \nmukanani runsaat lunnaat. Kavahda nyt jumalia ja ole armollinen \nminulle! Muista omaa isääsi ja ajattele, että minä olen paljoa \nsurkuteltavampi kuin hän, sillä kukaan kuolevainen ei ole kärsinyt \nenempää kuin minä, minä, jonka täytyy suudella poikani surmaajan käsiä.\n\nAkhilleus työnsi hiljaa vanhuksen käden luotaan. Hän itki omaa \nyksinäistä isäänsä, itki kuollutta ystäväänsä, ja hänen jalkainsa \njuuressa itki Priamos kaatunutta poikaansa. Mutta kun Akhilleus oli \nhetkisen keventänyt kyynelillä sydäntään, nousi hän ylös, kohotti \nvanhuksen polviltaan seisaalleen ja sanoi:\n\n-- Paljon olet todellakin kärsinyt, vanha mies. Mutta kuinka olet \nrohjennut tulla yksinäsi tänne poikiesi surmaajan luo? Sinulla mahtaa \nolla rautainen sydän. Mutta istuhan nyt tähän ja heitä hetkeksi huolet \nrinnastasi! Kaksi maljaa on Zeuksella aina vieressään, toisessa hyviä \nlahjoja, toisessa huonoja, ja niistä hän sekoittaa ihmisten kohtalot. \nPaljon hyvää on hän suonut minun isälleni: valtaa, rikkautta ja \nkuolemattoman puolison. Mutta niitä vastaan on hän antanut hänelle sen \nonnettomuuden, että hänen ainoa poikansa on kuoleva ennen aikojaan. \nNiin ovat jumalat sinullekin antaneet paljon hyvää, mutta samalla myös \nsuruja ja rauhattomuutta. Mutta ellös surko herkeämättä; surusi ei \nkuitenkaan saata poikaasi eloon takaisin.\n\n-- Ei, ei, vastasi Priamos; niinkauvan kun Hektorini on hautaamatta, en \ntahdo tietää levosta mitään. Anna hänet heti haltuuni, ota tarjoomani \nlunnaat ja vie ne sitten mukanasi kotimaahasi.\n\n-- Elä vaivaa minua rukouksilla! sanoi Akhilleus kuohahtaen. Olen \näitini kautta jo saanut tietää jumalain tahdon, että minun on lunnaita \nvastaan annettava poikasi ruumis takaisin. Ja senkin tiedän varsin \nhyvin, että joku kuolemattomista on tuonut sinut tänne, sillä muuten et \nolisi päässyt sivu vartijoitten etkä saanut porttini telkeä avatuksi. \nElä siis tarpeettomasti kiusaa minua valituksillasi! Minä saatan \nhelposti joutua tekemään sinulle väkivaltaa, Zeuksen käskystä \nhuolimatta.\n\nVavisten totteli vanhus häntä. Akhilleus meni ulos, riisui hevoset ja \nmuulit valjaista, sekä toi Idaioksen sisään ja tarjosi hänelle \nistuimen. Sitten antoi hän ottaa kuormasta esille kaikki Priamoksen \ntuomat lunnaat. Kaksi vaippaa ja yksi ihonuttu jätettiin sentään \nottamatta, että ruumis kotimatkalla käärittäisiin niihin. Sitten \nkäskettiin naisorjat ulos pesemään ja voitelemaan ja pukemaan ruumista. \nTämä tapahtui kuitenkin syrjässä, niin ettei Priamos nähnyt sitä; sillä \npeljättiin, että hän nähdessään poikansa ruumiin voisi liiallisesti \ntulistua hänen surmaajaansa, ja sillä tavoin saattaa vielä itsensä \ntuhon omaksi. Kun naiset olivat tehneet tehtävänsä, ilmoittivat he \nsiitä Akhilleukselle. Silloin tuli hän ulos ja asetti Hektorin \npaareille, jotka ystävät sitten nostivat muulien vetämiin vainuihin. \nSiinä huokasi Akhilleus ja lausui:\n\n-- Elä ole pahoillasi, Patroklos, jos siellä alahalla Hadeksessa \nhuomannet, että luovutan Hektorin ruumiin hänen isälleen! Suuret olen \nsaanut lunnaat, ja niistä saat sinä kohtuullisen osasi.\n\nHän meni nyt takaisin telttaansa ja tarjosi Priamokselle sekä \nIdaiokselle oivallisen aterian. Noustuaan syömästä tarkasteli Priamos \nihmetellen ja hämmästyksellä Akhilleuksen suurta ja komeaa vartaloa, ja \ntämä taas puolestaan ihanteli vanhuksen kunnioitusta herättäviä kasvoja \nja sointuvaa ääntä. Kun he olivat kyllikseen katselleet toisiaan, pyysi \nPriamos päästä levolle, sillä hän ei ollut maannut vuoteella eikä \nistunut pöydässä kertaakaan jälkeen poikansa kuoleman. Akhilleus antoi \nnaisorjien valmistaa etusuojaan kaksi makuutilaa villaisista, \npurppuranvärisistä peitteistä.\n\n-- Asetu nyt levolle tuonne toiselle puolelle, vanhus! sanoi Akhilleus. \nTänne sisään saapuu tavan takaa akhaialaisten kuninkaita \nneuvoittelemaan kanssani, ja jos nukkuisit tässä, saattasi joku heistä \ntuntea sinut ja kertoa sen Agamemnonille, ja silloin, luulen minä, \ntulisi sinulle koko joukon viivytystä poikasi ruumiin kanssa. Mutta \nsano nyt minulle, kuinka monta päivää tarvitset Hektorin hautaamiseen; \ntahdon sen ajan pidättää joukkomme taistelusta, että te saatte olla \nrauhassa.\n\n-- Jos sen tahdot tehdä, huudahti vanhus iloisena, niin teet minulle \nerinomaisen hyväntyön. Me olemme ahtaalle saarrettuina, ja puut \npolttorovioon ovat tuotavat vuorilta saakka. Yhdeksän päivää tahdomme \npitää perhesurua poikani jälkeen, kymmenentenä poltamme hänet, ja \nyhdentenätoista luomme hänelle hautakummun. Kahdentenatoista voimme \nsitten taistella jälleen, jos se nyt todella on niin välttämätöntä.\n\n-- Tapahtukoon sinun toivosi mukaan, vastasi Akhilleus, yksitoista \npäivää annan akhaialaisten pitää aselepoa.\n\nKun tämä sopimus oli tehty, menivät sekä Akhilleus että hänen vieraansa \nlevolle. Kaikki muutkin nukkuivat, sekä ihmiset että jumalat. Hermes \nyksinään valvoi, ja kun vanhukset olivat levänneet hetken, lähestyi hän \nPriamoksen makuutilaa ja sanoi:\n\n-- Etpä todellakaan ole pelkuri, ukkoseni, kun voit noin rauhallisesti \nnukkua keskellä vihollistesi leiriä. Akhilleus on kyllä säälinyt sinua \nja ottanut lunnaat pojastasi, mutta kolme sen vertaa saisivat poikasi \nmaksaa lunnaita sinusta itsestäsi, jos Agamemnon saisi tietää, että \nolet täällä.\n\nPriamos nousi säikähtyneenä ylös ja herätti Idaioksen. Hiljaa \nvaljastivat he hevoset ja muulit ja ajoivat kiireellä leirin läpi \nkentälle. Ja taas asetti Hermes kaikki siten, etteivät vartijat eikä \nkukaan muukaan huomannut mitään. Kun hän oli saattanut heidät \nkaalamolle, katosi hän ja palasi Olympokseen. Silloin oli yö jo kulunut \nniin pitkälle, että idän puolella alkoi sarastaa.\n\nTroiassa oli valvottu koko yö, levottomina kuninkaan matkan vuoksi. \nKassandra oli noussut linnan korkeimpaan torniin. Siellä hän seisoi ja \ntähysteli alas kaalamolle. Heikossa aamuvalossa huomasikin hän joelta \npäin jotain liikettä, ja kun se tuli lähemmäksi, näki hän jo selvästi \nhevoset ja isänsä sekä niitten takana Idaioksen muulivaunut ja \nruumispaarit. Hän kirkasi kovasti ja huusi, että Priamos oli tulossa \nHektorin ruumiin kanssa. Kaikki, jotka sen kuulivat, riensivät vastaan \ntielle ja ympäröivät vaunut. Priamos pyysi heitä väistymään syrjään ja \najoi ylös palatsiinsa.\n\nSiellä muutettiin Hektor komealle ruumisvuoteelle. Ympärille asetettiin \nlaulajia, jotka lauloivat kuolinrunoja, ja laulun väliajoilla \npuhkesivat naiset kova-ääniseen valitukseen. Andromakhe astui poikansa \nAstyanaxin kanssa kuolleen sankarin ruumiin luo, kietoi lumivalkeat \nkäsivartensa hänen päänsä ympäri ja valitti:\n\n-- Rakastettu mieheni, elämäsi kukoistuksessa olet sinä mennyt manalle, \nja minut ja tämän pienen poikamme sekä meidät kaikki olet sinä jättänyt \nturvattomiksi. Oi, Astyanax, laivoihinsa he vielä raastavat meidät; \norjina saamme me molemmat palvella julmaa herraa. Tai saapuu ehkä joku \nakhaialainen soturi ja viskaa sinut tornista alas, kostoksi siitä, että \nhänen isänsä tai veljensä tai poikansa on kaatunut sinun isäsi \nvoimakkaan käden kautta. Sillä et sinä ollut hempeäkourainen \ntaistelussa, Hektorini. Katkera on nyt suru kansassasi, katkerampi \nvielä vanhemmillasi, mutta katkerimmin kaikista suree sinun \nAndromakhesi, jolle et kuolinvuoteelta ojentanut kättäsi, jolle et \nlähtöhetkelläsi lausunut ainoata sanaa, jonka hän öin päivin itkiessään \nolisi säilyttänyt muistona sydämmessään!\n\n-- Oi, Hektor, valitti Hekabe; jumalain suosikki olit eläissäsi ja \njumalain suosikki olet vielä kuolleenakin. Kuinka hellästi he ovatkaan \nsäilyttäneet sinua, kuinka tuoreena ja verevänä makaat vielä täällä \npalatsissa, aivan kuin sinua ei olisikaan surmattu, vaan joku Apollonin \nnuoli olisi kutsunut sinut täältä pois!\n\n-- Sinä, Hektor, niin puhui sitten Helena, sinä olit aina kaikista \nveljeksistäsi minulle paras. Monta vuotta on siitä jo vierähtänyt, kun \nyksi veljistäsi onnettomana hetkenä ryösti minut kotoani pois.\n\nPaljon olen täällä saanut kärsiä. Mutta sinun suustasi en koskaan \nkuullut pahaa sanaa. Päinvastoin, jos joku yritti olla minulle ankara, \npyörsit sinä hänet aina pois ja asetit hyväsydämmisenä asiat oikealle \ntolalleen. Syytä on minulla siis itkeä sinua ja itkeä itseäni, sillä \nnyt ei minulla enää ole Troiassa ainoaakaan lohduttavaa ystävää -- ah, \nne väistävät minua täällä kaikki!\n\nHeidän näin valittaessaan nyyhkytti kansa ympärillä.\n\nMutta kun ensimmäinen suru oli ohitse, käski Priamos heti ryhtymään \nhautajaisvalmistuksiin. Metsiin lähetettiin miehiä, härkiä ja aaseja, \nja yhdeksän päivää vedätettiin puita valtavaan rovioon, joka \npystytettiin muurien ulkopuolelle. Kymmenentenä päivänä oli kaikki \nkunnossa. Silloin nostettiin Hektorin ruumis rovion harjalle ja puihin \npistettiin tuli. Seuraavana päivänä sammutettiin kekäleet viinillä. \nHektorin luut koottiin kultaiseen lippaaseen, se käärittiin \npurppuravaatteeseen ja asetettiin hautaan. Haudan ympäri tehtiin aitaus \nsuurista kivistä, ja niitten keskelle luotiin kumpu. Kaiken aikaa \nseisoivat vartijat joka taholla tähystelemässä akhaialaisia, etteivät \nnämä saisi yllättää hautakummun tekijöitä. Vaan kun kumpu oli valmis, \nlähtivät kaikki ylös Ilioniin ja viettivät siellä loistavat \nhautajaiskemut.\n\nNiin hautasivat troialaiset parhaan sankarinsa, hevosten tepastuttajan \nHektorin.\n\n\n\n\n28. AKHILLEUKSEN VIIMEISET KOHTALOT.\n\n\nJonkun ajan kuluttua Hektorin hautajaisten jälkeen näkivät troialaiset \naseilla varustetun joukon tulevan ratsain kaupunkiin päin. Etunenässä \nratsasti nuori, kaunis nainen, ja koko hänen joukkonsa oli samoin \npelkkiä naisia. Se oli kuuluisa ruhtinatar _Penthesileia_\nsota-impineen, joita kutsuttiin _amatsoneiksi_. Hän saapui auttamaan \nPriamosta akhaialaisia vastaan.\n\nRiemuiten juoksivat troialaiset uusia liittolaisiaan tapaamaan. \nPriamoskin tuli katsomaan heitä ja vei heidät palatsiinsa. Hän piti \nPenthesileialle upeat kemut ja antoi hänelle kalliita lahjoja. \nIhastuksissaan teki silloin Penthesileia pyhän lupauksen, että hän \nsurmaisi Akhilleuksen ja polttaisi akhaialaisten laivat.\n\nVarhain seuraavana aamuna hyppäsi hän ratsunsa selkään ja otti kaksi \npeistä vasempaan käteensä sekä kaksiteräisen sotakirveensä oikeaan. \nToiset amatsonit seurasivat häntä ratsain ja heidän jälestään tulivat \ntroialaiset sotavaunuissaan tai jalan, Pariksen ja Hektorin toisten \nveljien johtamina. Akhaialaiset hämmästyivät, kun näkivät niin \nkummallisen näköisiä vihollisia niin peräti oudolla tavalla hyökkäävän \nkimppuunsa. [_Peräti oudolla tavalla_; akhaialaiset ja troialaiset \neivät milloinkaan taistelleet ratsain.] Alkoi tulinen ottelu, ja \nmolemmin puolin kaatui miehiä, sekä amatsonejakin.\n\nAinoastaan pieni osa akhaialaisia oli viitsinyt lähteä taisteluun, \nsillä he ajattelivat, ettei troialaisista Hektorin kaaduttua ollut enää \npaljoakaan vaaraa. Useat sankarit olivat senvuoksi jääneet leiriin.\n\nNiitten joukossa oli Akhilleuskin ja hänen sukulaisensa Aias \nTelamoninpoika. He loikoivat Patrokloksen hautakummulla ja \npahoittelivat, ettei heillä enää ollut edes kunnollista vastustajaa, \njonka kanssa olisi maksanut vaivan mitellä voimiaan.\n\nKun he siinä olivat joutilaina pitkällään, kuuli Aias sotahuudon \nlähenevän. Hän nosti päätään ja katsahti Akhilleukseen.\n\n-- Sotaveikko, sanoi hän, mikähän ääni se tuolta saapui korvaani? Se \noli minusta niinkuin ankaran taistelun melua. Käydäänpä katsomaan, mitä \nsiellä on tekeillä!\n\nAkhilleus nousi ylös ja kuunteli. Ryske kuului yhä kovemmin. Molemmat \nsieppasivat aseensa, nousivat vaunuihinsa ja ajoivat kentälle. Siellä \nnäkivät he amatsonien hyökkäävän eteenpäin kaatuneitten akhaialaisten \nyli. Kun Penthesileia keksi Akhilleuksen, viskasi hän heti peitsensä \nhäntä kohti. Mutta peitsi kimmahti takaisin hänen kilvestään. Akhilleus \nsilmäili terävin katsein naissoturia sekä hänen ratsuaan ja lausui:\n\n-- Sano minulle nainen, kuinka rohkenet käydä minua vastaan, jonka \nedessä itse Hektorinkin on täytynyt kaatua? Olet varmaan menettänyt \njärkesi. Mutta nyt on viimeinen hetkesi tullut.\n\nTämän sanottuaan työnsi hän Pelion-peitsensä puhki Penthesileian kilven \nja sisään hänen rintaansa. Sotakirves putosi immen kädestä ja hänen \nsilmänsä pimenivät. Hän oli silmänräpäyksen kahdella päällä, vetääkö \nmiekkansa ja puolustaa itseään, vai heittäytyäkö ratsultaan \nAkhilleuksen jalkoihin ja rukoilla armoa. Mutta Akhilleus ei antanut \nhänelle aikaa pitkiin epäilyksiin, Julmistuneena immen rohkeudesta \ntyönsi hän uudestaan peitsensä ja lävisti sekä hänet että hänen \nratsunsa, niin että molemmat yhdessä suistuivat kumoon maahan. Sitten \nirroitti hän kypärin hänen päästään. Mutta nähtyään siinä Penthesileian \nihanat kasvot, joissa vielä kuolleenakin oli häntä kohtaan suunnattu \nrukoileva ilme, valtasi hänet surumielisyys. Joukko akhaialaisia, joka \njuuri ikään oli paennut hänen sotakirvestään, juoksi paikalle ja tahtoi \nvielä peitsillään runnella häntä. Innokkain niistä oli tuo inhoittava \nThersites. Mutta Akhilleus pidätti heitä ja kielsi koskemasta \nkaatuneeseen impeen, hänet oli vahingoittamatta jätettävä troialaisten \nairueille, että hänen ystävänsä saisivat antaa hänelle kunniallisen \nhautauksen.\n\n-- Mikä pöllö onkaan tuo mahtava Akhilleus! kirkui Thersites \npilkallisesti. Tuossa hän nyt seisoo allapäin mokoman tytön vuoksi, \njoka on tehnyt meille niin paljon pahaa! Kauniit kasvot ovat tarpeeksi \nsaattamaan hänen heikot aivonsa sekaisin. Mutta hänestä huolimatta \njoutuu tyttö kuitenkin koirien ja korppikotkien saaliiksi.\n\nSamassa työnsi hän keihäänsä kaatuneen immen silmään. Mutta se olikin \nherjaajan viimeinen teko. Raivoisana kohotti Akhilleus nyrkkinsä ja \niski häntä korvalle sellaisella voimalla, että hän kaatui hengettömänä \nmaahan. Mykkinä kauhusta väistyivät kaikki toiset syrjään.\n\nTaistelu oli nyt loppunut, ja Priamokselta saapui airut pyytämään \naselepoa, että molemmin puolin voitaisiin luovuttaa kaatuneet ja \ntoimittaa ne haudatuiksi. Siihen oli Akhilleus myöntyväinen. \nPenthesileian ja muut kaatuneet amatsonit polttivat ja hautasivat \ntroialaiset.\n\nNiin surkealla tavalla surmansa saanut Thersites oli Diomedeen \nsukulainen. Tämä rupesi nyt vaatimaan hyvitystä hänen tapostaan ja sai \nsiinä Agamemnonin puolelleen. Mutta siitä vihastui Akhilleus niin, että \nantoi työntää laivansa vesille ja purjehti Lesboksen saareen, \njatkaakseen sieltä matkaa kotiinsa. Hädissään kiirehti silloin Odysseus \nhänen jälestään ja sai hänet taivutetuksi palaamaan sentään takaisin \nTroiaan.\n\nAmatsoniruhtinattaren kaaduttua olivat Troian päälliköt menettää kaiken \ntoivonsa voitosta. Muutamat tekivätkin jo sellaisen ehdoituksen, että \nolisi viisainta jättää koko Troia akhaialaisille, ottaa palladion [= \nPallas Athene jumalattaren vanhanaikuinen puusta veistetty kuva] ja \nisien luut mukaan ja vaeltaa jonnekin vieraille maille perustamaan \nuutta kaupunkia. Mutta parhaillaan kun siitä asiasta väiteltiin, saapui \nvartijoita, jotka kertoivat, että uusi apujoukko oli ratsain \nlähestymässä. Se oli mahtava sotilasruhtinas _Memnon_, joka hallitsi \nethiopien maata.\n\nKun Thetis sai kuulla Memnonin tulosta, riensi hän kiireellä pyytämään \nAkhilleusta, ettei hän ryhtyisi taisteluun ethiopeja vastaan. Sillä jos \nhän sen tekisi, niin hän kyllä kaataisi Memnonin, mutta kaatuisi heti \nsen tehtyään itse. Akhillleus lupasi pysyä poissa ja antaa muitten \nakhaialaisten suorittaa taistelun yksinään.\n\nSeuraavana aamuna näkivät akhaialaiset suuren joukon tummahipiäisiä \nsotilaita lähestyvän leiriään. Heidän keskellään ratsasti loistavissa \nvarustuksissa komea nuorukainen, jonka pää kohosi yli koko muun joukon. \nSe oli Memnon. Ensimmäisen hyökkäyksensä suuntasi hän Nestorin väkeä \nvastaan. Kaksi Nestorin miehistä kaatui heti, ja samalla lennähti \nnuoli, joka tappoi toisen hevosen hänen omain vaunujensa edestä. Kun \nukko näki Memnonin lähestyvän peitsi tanassa, huusi hän Antilokhosta \navuksi. Nuorukainen saapuikin, asettui suojaksi Nestorin eteen ja \nviskasi suurella kivellä Memnonia kypäriin. Mutta kypäri ei edes \nsärkynyt, ja Memnon lävisti Antilokhoksen, joka siten omalla hengellään \npelasti isänsä.\n\nEpätoivoisena kääntyi Nestor takaisin, riensi Akhilleuksen leiriin ja \nkertoi, että nyt oli sekin mies kaatunut, josta Akhilleus Patrokloksen \njälkeen oli enimmin pitänyt; häntä ryösti nyt Memnon parhaillaan. Tämän \nkuullessaan joutui Akhilleus raivoon, ja huolimatta äitinsä kiellosta \njuoksi hän sotavaunuihinsa ja hyökkäsi Memnonia vastaan. Heidän \nkeskensä alkoi pitkä ja vimmattu kaksintaistelu, sillä molemmat olivat \njättiläisiä voimiltaan ja taitavia aseitten käyttäjiä. Vihdoin onnistui \nAkhilleuksen työntää peitsensä Memnonin rintaan. Mutta kaatuneen \nvarustuksia ei hän voinut ryöstää; ei liioin syntynyt mitään taistelua \nruumiista. Sillä Zeus lähetti tuulien jumalat paikalle ja ne veivät \nkaatuneen Memnonin heti hänen omaan kotimaahansa.\n\nKun Memnon oli kaatunut, perääntyivät ethiopit ja troialaiset ja \nAkhilleus ajoi heitä takaa aina Troiaan saakka. Hän oli nyt lujasti \npäättänyt rynnätä sisään kaupunkiin, maksoi mitä maksoi. Huolimatta \npeitsistä tai nuolista mitään juoksi hän porttiholviin. Siinä tarttui \nhän portteihin kiinni ja koetti yliluonnollisilla voimillaan reväistä \nniitä salvoista irki, avatakseen siten tien toisille akhaialaisille.\n\nMutta nyt astui Apollon suuttuneena alas ja kävi vastustamaan \nAkhilleusta, niinkuin hän ennen kävi Patroklostakin vastaan. Jumalan \nsilmät säkenöivät, nuolet helisivät viinessä hänen kupeellaan, maa \njärähteli hänen jalkainsa alla, ja jyrisevällä äänellä käski hän \nAkhilleusta poistumaan.\n\n-- Joko olet taas tielläni, kauko-ampuja? huusi Akhilleus uhkamielin. \nKerran ennen tahdoit ikään riistää voiton käsistäni. Mutta nyt neuvon \nsinua lähtemään takaisin toisten jumalain luo, muuten saattaa peitseni \nylettyä sinuun, niin kuolematon kuin oletkin.\n\nKuohahtaen vihasta kääntyi Apollon Pariksen puoleen ja kehoitti häntä \nampumaan Akhilleusta. Paris jännitti heti jousensa ja ampui. Ja Apollon \nsuuntasi nuolen siten, että se lävisti Akhilleuksen kantapään, ainoan \nkohdan, johon häntä voi kuolettavasti haavoittaa. Pistävä kipu kävi \nläpi koko sankarin ruumiin aina sydämmeen saakka, ja aivan kuin torni, \njonka perustus on kaivettu ontoksi, kaatui hän romahtaen kumoon.\n\n-- Kuka ampui tämän kavalan nuolen? huusi hän, katsellen julmistuneena \nympärilleen. Oi, että voisin tavata hänet rehellisessä taistelussa, \nniin repisin hänet kappaleiksi ja lähettäisin hänen kurjan henkensä \nHadekseen! Minä aavistan, että se on ollut viekas Paris, ja että \nApollon itse on suunnannut hänen nuoltaan.\n\nKiivaasti nykäisemällä tempasi hän nuolen haavasta ja viskasi sen \nkauvas luotaan. Sitten harppasi hän terveellä jalallaan ja peitseensä \nnojaten keskelle troialaisten joukkoa, ja surmasi kaikki, jotka vaan \nkäsiinsä sai. Toiset pakenivat kauhun vallassa. Silloin työnsi hän \npeitsensä maahan, pysyttelihe sen nojalla seisaallaan ja huusi siinä \nkarmealla äänellä pakenevien jälkeen. Mutta pian alkoivat hänen \njäsenensä jäykistyä, hänen kätensä heltisivät peitsen varresta ja hän \nvaipui hengettömänä maahan.\n\nRiemuhuudolla juoksi Paris esiin ja kehoitti troialaisia ryöstämään \nAkhilleuksen ruumista. Mutta samassa olivat siinä jo akhaialaisetkin \npelastamassa sitä. Aias Telamonin poika kiskoi sen jälessään muurista \nloitommaksi ja Odysseus suojeli häntä hyökkääjiltä. Vihdoin saivatkin \nhe yhdessä ruumiin turvalliseen paikkaan.\n\nTaistelu jäi nyt muutamiksi päiviksi, sillä molemminpuolin oli paljon \nkaatuneita. Akhaialaisten leirissä poltettiin ja haudattiin ensin \nAntilokhos ja sitten Akhilleus. Akhilleuksen hautajaisiin tuli myös \nhänen äitinsä Thetis, kaikki merenneidot mukanaan; ruumiin ympärille \nasettuivat kaikki yhdeksän olympolaista runotarta laulamaan itkuja, ja \nThetis ja Briseis ilmaisivat suruaan valittavissa virsissä. Polttamisen \njälkeen kätkettiin Akhilleuksen luut samaan uurnaan ja samaan kumpuun \nkuin Patrokloksenkin.\n\nKun hautajaiskemut oli vietetty, pani Thetis toimeen taistelukisat ja \njakoi suuria kalleuksia palkintoina voittajille. Vihdoin ilmoitti hän \ntahtovansa lahjoittaa poikansa verrattomat aseet sille akhaialaiselle \nsankarille, jonka avulla hänen ruumiinsa etupäässä saatiin \npelastetuksi.\n\nSilloin riensivät samalla kertaa esiin Aias, joka ruumista oli \nkantanut, ja Odysseus, joka sitä oli suojellut. He kaksi eivät olleet \nmilloinkaan olleet oikein sovussa keskenään; Odysseus oli aina pitänyt \nenemmän Diomedeesta, Aias taas sukulaisestaan Akhilleuksesta. \nKumpainenkin tahtoi nyt pitää puoliaan, ja he vaativat, että Agamemnon, \nNestor ja Idomeneus ratkaisisivat asian. Nestor vei molemmat toiset \nsyrjään ja kuiskasi, ettei heidän akhaialaisina ruhtinaina sopinut \nruveta tätä asiaa ratkaisemaan, sillä päättivätpä he sen kummin päin \ntahansa, joka tapauksessa saisivat he toisen kilpailijoista \nvihamiehekseen, joko väkevän Aiaksen tai viekkaan Odysseuksen. Parasta \noli hänen mielestään tuoda esille ne troialaiset, jotka ruumiista \ntaisteltaissa olivat joutuneet vangeiksi, ja antaa heidän tuomita.\n\nNiin tehtiinkin. Vangitut troialaiset tuotiin käräjäpaikalle ja vietiin \nistumaan tuomarien istuimille, ja Aias ja Odysseus tekivät uudestaan \nkaiken miehistön kuullen vaatimuksensa. Vangit, jotka taistelussa \nolivat kärsineet enemmän sen miehen kädestä, joka puolusti ruumista, \nkuin sen, joka sitä kantoi, selittivät Odysseuksella olevan suuremman \nansion.\n\nIloisena otti Odysseus vastaan ihanan palkintonsa. Mutta Aias lähti \näänetönnä telttaansa ja istahti sinne, katsomatta ollenkaan puolisoonsa \n_Tekmessaan_ tai poikaansa _Eurysakeeseen_, tai puhumatta heille \nsanaakaan. Tuli yö, mutta Aias ei ajatellut unta, ajatteli vaan sitä \nhäpeää, että häntä pidettiin Odysseusta huonompana. Niin kauvan \nmietiskeli hän sitä, ja niin rajaton oli hänen vihansa, että hän \nvihdoin menetti järkensä. Keskellä yötä hyökkäsi hän ulos. Kentällä \nlähellä hänen telttaansa oli akhaialaisten syöttökarjaa laitumella. \nSokean hävityshalun vallassa ryntäsi hän keskelle karjalaumaa, ja löi \nja pisti joka suunnalle. Kun hän siten oli tarpeekseen raivonnut, meni \nhänen hulluuskohtauksensa ohi, ja hän tuli järkiinsä taas ja huomasi, \nmitä oli tehnyt. Silloin kauhistui hän ja häpesi kurjaa tekoaan. \nSynkkänä asteli hän telttaansa takaisin ja heitti hyvästit puolisolleen \nja pojalleen. Sitten veti hän huotrasta sen saman miekan, jonka oli \nsaanut Hektorilta kunnialahjaksi heidän kaksintaistelunsa jälkeen, ja \nasetti sen kahvasta maata vastaan, kärjen ylöspäin. Ja kohotti kätensä \ntaivasta kohti ja lausui:\n\n-- Yhtä asiaa rukoilen sinulta, Zeus: lähetä veljeni Teukros tänne heti \nkun minä olen kuollut, ja anna hänen ottaa ruumiini huostaansa, ettei \nse jää kentälle virumaan! Mutta sinä aurinko, joka nyt juuri nouset \nloistavissa vaunuissasi taivaan lakea kiertämään, kun sinä olet \nennättänyt Salamiin kukkivain niittyjen kohdalle, niin tiukenna siinä \nohjaksiasi ja ilmoita vanhalle isälleni ja onnettomalle äidilleni \nheidän poikansa katkera kohtalo!\n\nTämän sanottuaan syöksyi hän miekkaansa ja kuoli.\n\n\n\n\n29. PARIKSEN LOPPU.\n\n\nAkhilleuksen ja Aiaan kuoleman jälkeen kokoontuivat akhaialaiset \nruhtinaat keskustelemaan, mitä olisi tehtävä. Kauvan istuivat he \nneuvottomina, kunnes Kalkhas nousi ja selitti, että hänen mielestään \ntarvittiin Troian valloitukseen kaksi asiaa: ensiksikin apua \nAkhilleuksen pojalta Neoptolemokselta, joka oleskeli äitinsä luona \nSkyroksessa, ja toiseksi ne nuolet, jotka olivat Lemnos-saareen jätetyn \nPhilokteteen mukana ja hänen omiaan. Sekä Neoptolemos että nuolet oli \nsaatava välttämättä noudetuiksi, ja sen miehen, joka niitä lähtisi \nnoutamaan, tulisi olla sekä rohkean että viisaan.\n\nMatkalle Skyrokseen ilmoittautuivat heti Odysseus ja Diomedes. He \nsaapuivat onnellisesti perille ja kohtasivat kuninkaallisen palatsin \nedustalla nuoren Neoptolemoksen, tekemässä aseharjoituksia, Huomattuaan \nvieraat juoksi hän heitä vastaan ja vei heidät äitinsä Deidameian ja \näitinsä isän Lykomedeen luo. Odysseus kertoi Akhilleuksen kuolemasta, \nesitti sitten asiansa ja tarjoutui luovuttamaan Neoptolemokselle ne \nverrattomat aseet, jotka itse oli saanut Thetikseltä lahjaksi. \nDeidameia puhkesi itkuun, kun kuuli miehensä kaatuneen, ja varoitti \nNeoptolemosta lähtemästä koko kauheaan sotaan, josta ei ikinä tullut \nloppua. Lykomedeskin varoitteli tyttärensä poikaa, mutta ei tahtonut \nsentään suorastaan estää häntä. Nuorukainen itse paloi halusta \nloistaviin urotöihin, voittamaan yhtä mainehikasta nimeä, kuin oli \nollut hänen isälläänkin. Hän syleili omaisiaan ja riensi laivaan. \nSuotuisalla tuulella nostivat he purjeet ja lyhyen ajan kuluttua ohjasi \nOdysseus laivansa lahteen Sigeionin niemen taa.\n\nIhmeekseen näkivät silloin sankarit, että kuuma taistelu oli \nparhaillaan käynnissä ja että laivaleiri oli suuressa vaarassa. Ja kun \nhe olivat tulleet lähemmäksi rantaa, kuulivat he, että Mysian nuori \nkuningas _Eurypylos_, Telephoksen poika ja Priamoksen tyttärenpoika, \noli saapunut suuren sotajoukon kanssa Troiaan.\n\nHän seisoi nyt joukkoineen vallihaudan luona, valmiina tunkeutumaan \nleiriin. Täynnä taisteluhalua juoksivat nyt kaikki kolme maalle. \nOdysseus vei heti Neoptolemoksen telttaansa ja antoi hänelle \nAkhilleuksen aseet. Nuorukainen pukeutui isänsä sotisopaan ja sieppasi \nkäteensä Pelion-peitsen, jota ei sitä ennen kukaan ollut voinut \nheiluttaa. Sitten riensi hän Odysseuksen seurassa taistelevien \nmyrmidonien luo. Vanha Phoinix syleili häntä kyynelsilmin eikä voinut \nkyllikseen ihannella hänen voimaansa ja kauneuttaan; oli niinkuin itse \nAkhilleus olisi noussut Hadeksesta, sanoi hän, Myrmidonit riemuitsivat, \nja muutkin akhaialaiset olivat erittäin iloissaan nähdessään hänet. Ja \nNeoptolemos kävikin heti sellaisella uljuudella taisteluun, että \nvoitollisten mysialaisten täytyi väistyä. Eurypylos jatkoi tosin \ntaistelua iltaan saakka ja vielä seuraavana päivänäkin, mutta vihdoin \nkaatui hän Neoptolemoksen peitsestä, ja mysialainen sotajoukko \nhajaantui pakoon.\n\nKun tämä vaara oli torjuttu, tarjoutui Odysseus noutamaan Philokteteen \nnuolet. Tällä kertaa otti hän Neoptolemoksen mukaansa ja purjehti \nvuoriseen Lemnokseen. Siellä jätti hän väkensä laivaan ja lähestyi \nkahden kesken Neoptolemoksen kanssa varovaisesti sitä luolaa, johon hän \nmonta vuotta sitten oli jättänyt käärmeen pureman Philokteteen, \nTultuaan lähemmäksi huomasi hän, että luola oli tyhjä. Mutta sen \npohjalla oli lehdistä koottu makuutila, ja siinä olevasta syvennyksestä \nsaattoi helposti huomata, että joku oli siinä vast'ikään maannut. Ja \nsitäpaitse oli lehtikasan vieressä juoma-astia ja tulukset. Odysseus \nymmärsi, ettei Philoktetes voinut olla kaukana. Hetkisen kuluttua \nnäkyikin hän jo tulevan luolaansa kohti, ontuen pahasti sairasta \njalkaansa ja voihkien tuskasta. Odysseus ei tahtonut heti näyttää \nitseään, vaan vetäytyi piiloon ja käski Neoptolemoksen astua esiin. \nNeoptolemos tervehti ja sanoi nimensä. Kuultuaan sen tuli Philoktetes \nylenmäärin iloiseksi, sillä hän toivoi nyt vihdoinkin pääsevänsä pois \nmonivuotisesta yksinäisyydestään. Mutta kun hän heti sen jälkeen \nhuomasi Odysseuksen ja tunsi hänet, tuli hän levottomaksi sekä vihasta \nettä pelosta, ja rukoili Neoptolemokselta suojelusta tuota kavalaa ja \npaha-aikeista miestä vastaan. Odysseus puolestaan vakuutti hänelle \npyhästi ja kalliisti, ettei hänellä ollut ollenkaan pahoja aikeita, \nvaan että nyt oli tultu noutamaan häntä takaisin akhaialaiseen \nsotajoukkoon. Siellä pääsisi Philoktetes jumalain avulla sairaudestaan, \nniin että voisi ottaa osaa taisteluun ja kostaa Akhilleuksen kuoleman \nhänen surmaajalleen Parikselle. Odysseuksen liikuttavista sanoista \ntaipui Philoktetes vihdoin, ja noutajat taluttivat hänet laivaan. \nSiellä annettiin hänelle virkistävä kylpy ja voimallinen ateria. Sitten \nnostettiin purjeet ja suunnattiin takaisin Troiaan.\n\nKun he laskivat Hellespontoksen salmeen, tulvasivat akhaialaiset \nrannalle ja kohottivat raikuvia riemuhuutoja. Philoktetes nousi \nmakuultaan ryntäilleen ja koetti ojentaa surkastuneita käsiään heitä \nkohti. Silloin ottivat Odysseus ja Neoptolemos hänet syliinsä ja \nkantoivat maalle. Hänen siteihin kääritty jalkansa ja surkastunut \nulkomuotonsa herättivät akhaialaisissa suurta sääliä, ja heti vietiin \nhänet taitavimman lääkärin, Podaleirioksen luo. Tämä asetti hänet \nvuoteelle ja tutki tarkasti kipeän jalan. Sitten pesi hän haavan \nhuolellisesti ja pani siihen voiteita, sekä kohotti lopuksi kätensä \njumalain puoleen, rukoillen heiltä parantavaa ja puhdistavaa voimaa \npotilaalle. Ja heti tunsikin Philoktetes, että tuskat huojentuivat, \nhaava meni umpeen, voimat palasivat ja pian vaipui hän virkistävään \nuneen. Kun hän sitten seuraavana aamuna heräsi, tunsi hän itsensä aivan \nuudeksi ihmiseksi, ja parin päivän kuluttua oli hän kokonaan terve.\n\nPäästyään taistelukuntoiseksi, ryntäsi hän toisten mukana Troiaa \nvastaan. Hän oli silloin puettuna Herakleen uhkeaan pronssipaitaan, \naseina Herakleen jousi ja hänen myrkkyyn kastetut nuolensa. Jokainen, \njota hän niillä satutti, oli kuolemaan tuomittu. Vihdoin juoksi Paris \nhäntä vastaan, heiluttaen röyhkeästi joustansa, Philoktetes riemuitsi.\n\n-- Tulehan tänne, sinä troialainen naisten rosvooja, huusi hän, niin \nsaat ansaitun palkkasi!\n\nSamassa ampui hän yhden nuolistaan ja se teki naarmun Pariksen käteen. \nParis viritti jousensa, mutta ennenkuin hän ennätti edes tähdätä, \nsuhahti toinen nuoli Philokteteen jousesta, ja se sattui häntä \nlanteeseen. Vavisten joka kohdastaan käännähti Paris ympäri ja vaipui \ntroialaisten syliin. He veivät hänet pois ja laskivat paareille. Siinä \nvalitti ja vaikeroi hän ja huusi kaikkia lääkäreitä rientämään \navukseen. Mutta kukaan ei voinut poistaa hänestä myrkyn salaista \nvoimaa. Se levisi nopeasti kaikkiin hänen suoniinsa, ja hetken kuluttua \nmakasi tuo kaunis kuninkaanpoika jäykkänä ja kuolleena.\n\n\n\n\n30. TROIAN HÄVIÖ.\n\n\nKun Paris oli kaatunut, otti Deiphobos ihanan Helenan puolisokseen. \nTämä tapahtui kuitenkin vastoin Helenan tahtoa, sillä hän ei voinut \nsietää Deiphobosta, vaan tahtoi oman, laillisen miehensä luo takaisin. \nDeiphobos otti myös ylipäällikkyyden Troiassa ja löi useat kerrat \nakhaialaiset takaisin.\n\nEräänä päivänä nousi Kalkhas akhaialaisten ruhtinasten kokouksessa \nkertomaan ihmeellisestä enteestä, jonka hän vähää aikaisemmin oli \nnähnyt.\n\n-- Näin haukan ahdistavan kyyhkystä, sanoi hän, mutta kyyhkynen \npiiloutui kallion koloon, niin että haukka ei saanut sitä kynsiinsä, \nvaikka kuinkakin kauvan olisi vaaninut ulkopuolella. Silloin lymysi hän \nvihdoin lähellä olevaan pensaikkoon. Ja katso, heti rohkeni tyhmä \nkyyhkynen tulla piilostaan ulos ja nyt iski haukka hänen niskaansa ja \ntappoi hänet.\n\nKaikki istuivat syvästi ajatellen, mutta kukaan ei voinut antaa \ntyydyttävää selitystä tähän ennusmerkkiin, kunnes Odysseus nousi ylös \nja lausui:\n\n-- Athene, viisauden jumalatar, on ilmaissut minulle selityksen tähän \nmerkkiin. Minun neuvoni on, että me rakennamme puisen jättiläishevosen. \nSen sisälle menevät sitten piiloon meidän rohkeimmat miehemme. Koko muu \nsotajoukko purjehtii pois Tenedoksen saareen. Ainoastaan yksi mies jää \nhevosen luo, ja hän viettelee troialaiset repimään aukon muuriinsa ja \nviemään puuhevosen kaupunkiin. Kun tämä on tehty, antaa hän merkin \nniille, jotka ovat Tenedoksessa ja toisen merkin niille, jotka ovat \nhevosen sisässä, ja silloin käy Troian valloittaminen meille varsin \nhelpoksi.\n\nKalkhas ylisti Odysseuksen terävyyttä ja sanoi, että hänen selityksensä \ntäytyi olla ainoan oikean. Neoptolemos ja Philoktetes tahtoivat \nvastatulleina koettaa rynnäkköä. Mutta kaikki muut arvelivat, että oli \njo tarpeeksi saakka ryntäilty ja taisteltu, ja että nyt olisi \nseurattava Odysseuksen neuvoa.\n\nTaitavin puuseppä ja kuvanveistäjä akhaialaisten joukossa oli Epeios, \nsama joka Patrokloksen hautajaisissa oli voittanut ensi palkinnon \nnyrkkitaistelussa. Hänet pantiin teettämään sitä suurta puuhevosta. \nRakennusaineita tuotiin Ida vuorelta. Hirret veistettiin ja sahattiin \npaksuiksi pelkoiksi, jotka Epeioksen johdolla liitettiin yhteen ja \nmuovailtiin hevosen muotoiseksi. Niskaan kiinnitettiin vahvasti jouhia, \nsamoin häntään, ja silmiksi asetettiin suuret lasipallot. Kylkeen \ntehtiin aukko, joka suljettiin niin tiiviisti liitetyllä ovella, ettei \nsitä ulkoa päin kukaan voinut eroittaa. Ovi aukeni sisään päin ja siitä \nsaattoi laskea portaat maahan. Kun nousi portaita ylös ja ryömi aukosta \nsisään, pääsi hevosen onttoon mahaan, joka oli niin suuri, että sinne \nmahtui useita täysikasvuisia miehiä.\n\nKolmen päivän kuluttua sai Epeios työnsä valmiiksi, ja kaikki \nakhaialaiset kokoontuivat ihmettelemään mestarin teosta. Sillä hevonen \noli niin ilmielävän näköinen, että sen olisi luullut voivan hirnahtaa \nmillä hetkellä tahansa.\n\nSillä aikaa oli Odysseus ollut herkeämättä toimessa. Saadakseen varman \ntiedon, kuinka hevosen sisään piiloutuneitten soturien oli meneteltävä, \nsittenkun he sen mukana olivat päässeet kaupunkiin, täytyi hänen \nhankkia tarkat tiedot kaikista Troian kaduista, porteista ja torneista. \nHän pukeutui repaleiseksi orjaksi, ruoski ruumiinsa mustelmille ja \nraajansa pöhöttymiä täyteen, ja lähti sellaisena kaupunkiin. Kukaan ei \npannut huomiota sellaiseen kerjäläiseen, vaan annettiin hänen vapaasti \nliikkua kaikkialla, niin että hän vihdoin pääsi linnaankin ja \nDeiphoboksen palatsiin. Ei sielläkään kukaan muu epäillyt häntä, paitse \nHelena. Niin rumennettu kuin hän olikin ja niin paljon kuin hän \nkoettikin muuttaa ääntänsä, tunsi Helena hänet kuitenkin heti, vei \nhänet erilleen syrjäiseen huoneeseen ja sanoi, että hän oli Odysseus. \nMutta hän lupasi pyhästi pitää asian salassa, sillä hänellä ei ollut \nenää ainoaakaan ystävää koko Troiassa, sanoi hän. Silloin ilmaisi \nOdysseus hänelle koko aikeensa, ja nyt kuljetti Helena häntä kaikissa \npalatseissa ja temppeleissä, siinä Athenen temppelissäkin, jossa \npalladionia säilytettiin. Ja kun hän oli kaikki kohdat tarkasti \nvakoillut, auttoi Helena hänet maanalaisen käytävän kautta onnellisesti \nulos kaupungista.\n\nPalattuaan leiriin, ehdoitteli hän Diomedeelle, että he yhdessä \nhiipisivät takaisin Troiaan ja varastaisivat palladionin. Diomedes \nmyöntyi heti sellaiseen seikkailuun. Seuraavana yönä hiipivätkin he \nlinnaan saman käytävän kautta, josta Helena oli opastanut Odysseuksen. \nLinnassa oli Helena heitä vastassa ja vei heidät Athenen temppeliin. He \nnujersivat vartijan hengiltä ja menivät sille alttarille, jolla \npalladionia säilytettiin. Papitar Theano, Antenorin puoliso, riensi \nkauhistuneena hätiin. Mutta Odysseus sanoi olevansa hänen miehensä \nkestiystävä, ja lupasi kaupungin valloituksessa säästää koko hänen \nperhettään, ja niin antoi Theano heidän viedä palladionin mukaansa.\n\nLeirissä oli hevonen nyt valmis, sotajoukko kerääntyi käräjäpaikkaan, \nja Odysseus nousi puhumaan.\n\n-- Nyt, akhaialaiset, sanoi hän, on työnnettävä laivat mereen, \npoltettava teltat ja purjehdittava Tenedokseen. Mutta yhden rohkean \nmiehen me tarvitsemme, joka jää hevosen luo ja viettelee troialaiset \nhinaamaan sen kaupunkiinsa.\n\nEräs _Sinon_ niminen nuori mies juoksi esiin ja sanoi olevansa siihen \ntoimeen halukas. Odysseus vei hänet syrjään ja neuvoi tarkasti kaikki, \nmitä hänen piti tehdä ja puhua. Sinon lupasi täyttää kaikki \ntäsmällisesti.\n\nUseat akhaialaisten uljaimmista ruhtinaista pyrkivät Odysseuksen mukana \nhevosen sisään, niitten joukossa Diomedes, Menelaos, Aias lokrilainen, \nNeoptolemos ja Philoktetes. Odysseus antoi heidän nousta edellään ja \nryömi itse viimeiseksi, veti sitten portaat jälestään ja sulki aukon.\n\nAgamemnonin ja Nestorin johdolla työnnettiin laivat vesille, teltat \npistettiin tuleen, ja koko laivasto purjehti Tenedoksen taa.\n\nTroialaiset hämmästyivät suuresti nähdessään leirin tulessa, eivätkä \nolleet uskoa silmiään, kun näkivät laivaston laskevan merelle. Ja \npäästyään vakuutukseen, ettei se ollut harhanäkyä, vaan puhdasta totta, \nkohottivat he riemuhuudon ja juoksivat suurissa joukoissa kaupungistaan \nleiriin. Siellä näkivät he heti tuon suuren puuhevosen ja jäivät aluksi \nihmeissään katselemaan sitä matkan päästä. Mutta kun hirviö ei \nliikahtanut, tulivat he lähemmäksi ja alkoivat perin pohjin tarkastella \nsitä joka puolelta.\n\nMuutamat huusivat, että hevonen olisi heti vietävä voittomerkiksi \nkaupunkiin. Toiset taas kirkuivat, että se olisi heti poltettava tai \ntyönnettävä mereen. Niitten joukossa, jotka innokkaimmin tahtoivat sitä \ntuhottavaksi, oli pappi _Laoko'on_.\n\n-- Ettehän toki liene niin mielettömiä, sanoi hän, että veisitte tämän \nakhaialaisten onnettomuuslahjan kaupunkiimme! Olkaa varmat siitä, että \ntässä piilee joku juoni. Ei, meidän täytyy varoa akhaialaisia, vaikka \nhe tarjoovat lahjojakin.\n\nHän otti peitsen erään troialaisen kädestä ja viskasi sen hevosen \nkylkeen. Kärki upposi puuhun, varsi seisoi viipoittaen suorana \nulospäin, ja hevosen sisästä kuului ontto kumahdus. Troialaiset \nhätkähtivät ja sanoivat kuulleensa jonkun jumalan äänen, joka oli \nvihastunut Laoko'onin teosta. Silloin otti Laoko'on mukaansa molemmat \npoikansa ja lähti meren rantaan uhraamaan Poseidonille ja rukoilemaan \nhäneltä suojaa pois purjehtivia akhaialaisia vastaan.\n\nUteliaina lähentelivät troialaiset hevosta yhä, ja vihdoin uskalsivat \nmuutamat rohkeat nuorukaiset mennä aivan sen alle. Silloin huomasivat \nhe jotain liikettä hevosen jaloissa, ja kun katsoivat tarkemmin, \nnäkivät he, että siinä makasi pitkään ruohoon lymynneenä nuori \nakhaialainen mies. He vetivät hänet esiin ja veivät Priamoksen luo, \njoka myöskin oli saapunut kummitusta katsomaan. Sinon ojensi kätensä \nkuningasta kohti ja rukoili nyyhkytellen armoa. Priamos pyysi häntä \nrauhoittumaan ja sanomaan kuka oli.\n\n-- Akhaialainen olen, vastasi vanki, sitä en tahdo kieltää, sillä jos \nSinon onkin onneton mies, ei hän sentään ole valehtelija. Mielellään \nsaat kuulla surullisen kohtaloni, ennenkuin surmautat minut. Minä olen \nsukulainen Palamedeelle, jonka akhaialaiset murhasivat ja minä uhkasin \nvaatia kostoa hänen murhastaan. Se joutui kavalan Odysseuksen korviin, \nja hän vannoi, että minunkin piti kuoleman. Hänen toimestaan nousi \ntässä eräänä päivänä suuri valehtelija Kalkhas, tietäjä mukamas, ja \njulisti, että samoin kuin akhaialaisten täytyi uhrata nuori impi, \nennenkuin pääsivät onnellisesti lähtemään tänne, täytyi heidän nyt \nuhrata nuori mies, jos toivoivat pääsevänsä kunnialla kotiin takaisin. \nOdysseus vaati kiihkeästi, että hän ilmaisisi uhrin nimen. Alussa \ntuntui tuo teeskentelijä välttelevän, mutta kun Odysseus oli häntä \nahdistavinaan yhä kovemmin, nimitti hän vihdoin minut. Minut temmattiin \nheti kiinni, mutta pääsin yöllä karkuun ja lymysin kaislikkoon joen \nrannassa. Kun he sitten olivat lähteneet tiehensä, hiivin kaislikosta \npois ja etsin suojaa tämän pyhän hevosen alla. Ja nyt saat tehdä \nminulle mitä tahdot.\n\n-- Elä pelkää, sanoi Priamos ystävällisesti, minä en aijo tehdä sinulle \nollenkaan pahaa, kunhan vaan kerrot, mikä on tarkoitus tällä hevosella, \njota kutsut pyhäksi.\n\n-- En tiedä, teenkö oikein, nyyhkytti Sinon, mutta ovathan maanmieheni \nitse hyljänneet minut, eivätkä jumalat siinä tapauksessa julmistune \nminuun, jos ilmaisenkin salaisuuden, Luulen siis voivani puhua tämän \ntärkeän asian. Odysseus ja muutkin akhaialaiset ovat aina panneet \nkaiken luottamuksensa Atheneen. Senvuoksi ovat he myös hiljattain \nryöstäneet sen palladionin, joka näihin saakka suojeli teidän \nlinnaanne. Mutta kaukana siitä, että he tällä ryöstöllä olisivat \nvoittaneet hänen apunsa, he päinvastoin suututtivat vaan jumalattaren \nmoisella teollaan. Heti kun Odysseus ja Diomedes olivat tuoneet \npalladionin leiriin, hypähti kuva kolme kertaa vihaisena jalustaltaan \nylös. Silloin selitti Kalkhas, ettei heillä ollut nyt muuta keinoa, \nkuin palata kotimaahansa. Ja ettei suuttunut jumalatar tuhoaisi heitä, \nkoettivat he lepyttää häntä mahtavimmalla uhrilahjalla, mitä \nmilloinkaan oli nähty. Siksi rakensivat he tämän ihmeellisen hevosen. \nMutta kun he hyvin ymmärsivät, että te tahtoisitte viedä sen \nkaupunkiin päästäksenne jumalattaren suosioon, päättivät he rakentaa \nhevosen niin suureksi, ettei se millään tavoin mahtuisi porteistanne \nsisään. He toivoivat, että te silloin suutuksissanne rupeisitte \nsärkemään tätä pyhää esinettä ja saisitte jumalattaren vihat päällenne, \njohon tuo pappi teitä äsken juuri viettelikin.\n\nTroialaiset seisoivat vielä kahden vaiheilla. Samassa kuului rannasta \nhuikea huuto. Kaikki katsoivat sinne. Meren kalvo väikkyi tyynenä \nnäköpiiriin saakka. Mutta Tenedoksesta nähtiin kaksi mahdottoman suurta \nkäärmettä uivan rantaan päin; niitten kaulat ja rinta ja veripunaiset \nharjat kohosivat korkealle vedestä, ja muu ruumis kiemurteli kaukana \npitkin pintaa. Ne nousivat maalle, kieputtivat kähisten päätään ja \nmatelivat suoraan sitä alttaria kohti, jolla Laoko'on poikineen \nparhaillaan toimitti uhria. Ennenkuin onnettomat aavistivat mitään, \nolivat käärmeet kietoutuneet sekä isän että poikain ympärille, purreet \nheitä ja pusertaneet heidän ruumiinsa mäsäksi. Kun kaikki kolme olivat \nvetäneet viimeisen hengähdyksensä, suoristuivat käärmeet jälleen ja \nmatelivat Ilionin huipulle. Siellä nähtiin niitten vihdoin katoavan \nAthenen temppelin alle.\n\nKauvan aikaa seisoivat troialaiset kalpeina kauhusta. Kaikkien mielestä \nolivat käärmeet Athenen lähettämät, rankaisemaan Laoko'onia hänen \nuhkauksistaan hevosta kohtaan. Ja kaikki innostuivat nyt viemään sitä \nTroiaan. Toiset asettivat pyöriä sen jalkain alle, toiset punoivat \npitkiä köysiä sen ympärille. Mutta kun yksikään portti ei ollut kyllin \navara, antoi Priamos särkeä osan kaupungin muuria. Riemusaatossa \nlähdettiin sitten liikkeelle. Priamos itsekin tarttui köyteen, ja \nnuorukaiset ja nuoret neitoset vetivät kaikki joukolla, virittäen tuon \ntuostakin ylistyslauluja Athenelle. Neljä kertaa tarttui hevonen kiinni \nja joka kerta kuului sen sisästä kumea kaiku. Mutta se innostutti \nvetäjiä yhä enemmän vaan, eivätkä he hellittäneet, ennenkuin olivat \nsaaneet hevosen keskelle toria kuninkaallisen palatsin vastapäätä.\n\nSiinä pantiin toimeen suuret kemut, kun kerrankin oli päästy \nakhaialaisista ja saatu pyhä hevonen kaupunkiin. Ja Priamos ja \nDeiphobos riemuitsivat enimmin kaikista. Helenakin oli hyvillä mielin, \nsillä hän tiesi hevosen sisällä olevan pelastajansa, niitten joukossa \nMenelaoksenkin, Senvuoksi käveli hän kolmeen kertaan hevosen ympäri, \ntaputteli sen pintaa ja huvitteli itseään huutamalla etevimpien \nakhaialaisten nimiä ja matkimalla samassa heidän vaimojensa ääntä. Tämä \nleikki olisi kuitenkin voinut päättyä varsin onnettomasti, ellei \nOdysseus olisi ollut mukana hevosen vatsassa. Sillä kun Diomedes ja \nmuutkin kuulivat nimiään huudettavan, tahtoivat he väkipakolla vastata \ntai avata aukon. Mutta Odysseus sai töin tuskin hillityksi heidät.\n\nJuhlaa kesti myöhään yöhön, ja paljon siinä syötiin ja paljon juotiin. \nVihdoin hiljeni melu; huilut ja lyyrat vaikenivat; laulu ja tanssi \nlakkasi, ja kaikki troialaiset menivät levolle.\n\nMutta kun keskiyön hetki oli ohitse, nousi Sinon Skaialaisen portin \npäällä olevaan torniin, sytytti tulisoihdun ja heilutti sitä \nedestakaisin ilmassa. Hetkisen kuluttua näkikin hän pimeässä koko \nakhaialaisen laivaston tulevan Tenedoksen takaa esiin, suuntaavan \nsuoraa päätä lahteen ja laskevan rantaan, ja heti sen jälkeen näki hän \ntummien joukkojen kiirehtivän maalle. Silloin hiipi hän puuhevosen luo \nja kopautteli hiljaa sen kylkeen. Sankarit kuulivat koputuksen ja \nkääntyivät tarkkaavaisina Odysseuksen puoleen. Tämä esti innokkaimpia \nkoluamasta, avasi itse äänettömästi aukon, pisti hiukan päätänsä ulos \nja tähysteli kaikille suunnille. Kun ei hän nähnyt ketään muita paitse \nSinonin yksinään, laski hän portaat alas, tuli maahan ja käski toisten \ntehdä samoin, kuitenkin niin hiljaa kuin mahdollista. Sitten käski hän \nmuutamia nousemaan torneihin ja nujertamaan vartijoita sekä avaamaan \nportteja; toisia määräsi hän menemään lähestyviä akhaialaisia vastaan \nja näyttämään heille revityn kohdan muurissa; vihdoin piti jälelle \njääneitten hyökätä palatseihin, surmata troialaisten päälliköt ja \nanastaa suurimmat kalleudet.\n\nOdysseus itse ja Menelaos riensivät kestiystävänsä Antenorin taloon ja \nkiinnittivät sen portille pantterin taljan, merkiksi siitä, että se oli \nrauhoitettu. Sitten murtautuivat he Deiphoboksen palatsiin. Deiphobos \nheräsi melusta ja pakeni, mutta Menelaos ajoi häntä takaa ja lävisti \npeitsellään. Sitten juoksi hän ympäri palatsia etsien Helenaa. \nKauhistuneena sotamelskeestä ja peläten miehensä vihaa oli Helena \nkätkeytynyt erääseen pimeään kolkkaan. Sieltä löysi hänet Menelaos \nvihdoin, ja ajatellessaan sitä häpeää, jonka oli saanut hänen ryöstönsä \ntähden kärsiä, kohotti hän jo miekkansa ja aikoi upottaa sen entisen \npuolisonsa rintaan. Mutta samassa heltyi sentään hänen sydämmensä. Hän \nlaski miekkansa alas, tarttui Helenan ranteeseen ja vei hänet \nhävityksestä pois, tervehtien häntä uudestaan omana kuningattarenaan.\n\nSillä aikaa pääsivät Aias ja Neoptolemos Priamoksen ja Hektorin \npalatseihin. Kassandra oli ensimmäisenä huomannut vaaran ja paennut \nAthenen temppeliin, kietoen siellä kätensä jumalattaren kuvan ympäri. \nMutta Aias ryntäsi hänen jälessään, ja välittämättä vähääkään paikan \npyhyydestä, tarttui ennustajan hiuspalmikkoihin kiinni ja tempasi hänet \nalas alttarilta. Neoptolemos hyökkäsi eteenpäin pitkin palatseja ja löi \nhengiltä useita Priamoksen pojista. Zeuksen alttarilta keskellä \npalatsinsa pihaa löysi hän itse isä Priamoksen. Neoptolemos pyörähytti \nveristä miekkaansa ja irroitti yhdellä iskulla vanhuksen harmaahapsisen \npään. Sitten juoksi hän Hektorin huoneisiin, riisti siellä Astyanaxin \nAndromakhen sylistä, nousi poikarievun kanssa korkeaan torniin ja \nviskasi hänet sieltä alas mustaan syvyyteen.\n\nSamalla tavoin raivosivat voittajat muissakin osissa kaupunkia. \nPäälliköistä eivät saaneet armoa muut kuin Antenor poikineen. Ainoa, \njonka onnistui paeta, oli Aineias. Kun hän huomasi Troian \nauttamattomasti menetetyksi, otti hän vanhan isänsä _Ankhiseen_ \nselkäänsä, talutti pientä poikaansa Askaniosta kädestä, ja hiipi \nliekkien ja savun läpi kaupungista ulos. Hän saikin välttäneeksi kaikki \nvaarat ja vihdoin onnistui hänen perustaa itselleen kokonaan uusi \nvaltakunta.\n\nKun aamu valkeni tämän kauhean yön jälkeen, oli koko Troia liekeissä. \nSuunnattomia saaliita kantaen ja mukanaan suuri joukko troialaisia \nnaisia, jotka oli ryöstetty orjiksi, palasivat akhailaiset viimeistä \nkertaa vanhalle leiripaikalleen takaisin. Ennenkuin he nousivat \nlaivoihinsa, viivähtivät he Neoptolemoksen pyynnöstä hetkisen \nAkhilleuksen hautakummulla. Sillä Neoptolemos tahtoi, että suurimmalle \ntroialaisen sodan sankareista oli annettava myös paras osa saaliista. \nHänen katseensa kulki pitkin ylhäisimpien troiattarien riviä ja \npysähtyi vihdoin Polyxenaan, nuorimpaan ja ihanimpaan Priamoksen \nvangeiksi otetuista tyttäristä. Hänet raastettiin Akhilleuksen \nhautakummulle ja uhrattiin kaatuneen sankarin varjolle.\n\nMonivuotisen ankaran taistelun jälkeen olivat akhaialaiset nyt \nsaavuttaneet päämaalinsa. Ryöstetty Helena oli voitettu takaisin ja \nryöstäjän koko suku sekä hänen kaupunkinsa oli hävitetty jäljettömiin \nmaan päältä. Voittajilla ei ollut nyt muuta tehtävää kuin palata \nkotimaahansa. Mutta jos heillä olisi ollut tietäjälahjoja, olisi heidän \nvoittoriemunsa ollut sangen vähäinen, sillä useimpia heistä odotti \nvaikea ja surullinen kohtalo.\n\nKalliotörmälle Skamandroksen ja Simoeis-joen väliselle kannakselle, \nmistä akhailaiset ensi kerran tullessaan olivat nähneet mahtavan Troian \ntornien ja rakennusten kohoavan auringon säteilevässä valossa, jättivät \nhe nyt ainoastaan savuavia raunioita. Kun palo sammui, peitti \nraunioitten sora ne kadut, joilla Hektor ja Andromakhe olivat \nastelleet, ja se on peittänyt niitä vuosituhansia, niin että kauvan on \nihmetelty, tokko Priamoksen kaupunkia koskaan on ollut olemassakaan ja \ntokko Troian sota on ollut muuta kuin kaunis ja viehättävä tarina. \nVasta meidän päivinämme on löydetty jätteitä runojen ylistämästä \nIlionista.\n\n\n\n"]