Suomussalmen taistelut

SUOMUSSALMEN TAISTELUT

Kirj.

Hj. Siilasvuo

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1940

      Omistan tämän teoksen niille uljaille miehille,
      joiden rohkeus ja sitkeys johtivat Suomussalmen
      voittoihin, ennenkaikkea niille, jotka sydänverellään
      suorittivat voittojen lunnaat.

SISÄLLYS:

YLIMÄÄRÄISET KERTAUSHARJOITUKSET.

SOTATOIMET ALKAVAT.

  Venäläiset ylittävät rajan.
  Alkutaistelut.
  Suojajoukot väistyvät.

RYHMÄ SIILASVUO OHJATAAN SUOMUSSALMELLE.

  Prikaatin muodostaminen.
  Rintamalle lähtö.
  Tilanne etulinjoilla.

VARMISTUSTOIMENPITEET.

  Sivustojen varmistaminen.
  Rintaman vahvistaminen.

KIRKONKYLÄN HYÖKKÄYSTAISTELU.

  Hyökkäyssuunnitelma ja ryhmittyminen.
  Eteneminen kyläaukeamille.
  Taistelut asutuskeskuksesta.
  Ensimmäiset iskut Hulkonniemen ja Raatteen suuntaan.
  Prikaati kasvaa divisioonaksi.
  Vihollisen jouluhyökkäys.

HULKONNIEMEN HYÖKKAYSTAISTELU.

  Yleistilanne ja hyökkäyssuunnitelma.
  Ensimmäinen hyökkäyspäivä.
  Uhka Raatteen suunnasta.
  Toinen hyökkäyspäivä – vastarinnan murtaminen.
  Kylänmäen-Kylänlammen valtaus.

RAATTEEN HYÖKKAYSTAISTELU.

  Yleistilanne. Alkutaistelut Haukilassa ja Sanginlammella.
  JR 65:n saapuminen Suomussalmelle.
  Hyökkäyssuunnitelma ja ryhmittyminen.
  Ensimmäinen hyökkäyspäivä.
  Ryhmä Fagernäs.
  Ryhmä Kari.
  Ryhmä Mäkiniemi.
  Ryhmä Mandelin.
  Toinen hyökkäyspäivä – luhistuminen alkaa.
  Ryhmä Fagernäs.
  Ryhmä Kari.
  Ryhmä Mäkiniemi.
  Ryhmä Mandelin.
  Kolmas hyökkäyspäivä – vihollisdivisioonan tuho.
  Päätös.

YLIMÄÄRÄISET KERTAUSHARJOITUKSET

Tilanteen kärjistyessä Suomen ja Neuvostoliiton välillä syksyllä 1939 kutsuttiin, kuten tunnettua, osa reserviläisistä ylimääräisiin kertausharjoituksiin.

Suomussalmen, Hyrynsalmen, Puolangan ja Ristijärven reserviläiset kokoontuivat lokakuun 10-14 päivinä Suomussalmelle, joka maan puolustuksen kannalta oli tärkeä rajapitäjä.

Oli odotettavissa, että hyökkääjä pyrkisi katkaisemaan maayhteydet Etelä- ja Pohjois-Suomen välillä ja ennen kaikkea tärkeän rautatieyhteyden Ruotsiin juuri tässä Suomen kapeimmassa kohdassa. Useat länteen johtavat ensiluokkaiset maantiet ja vastavalmistunut Kontiomäen-Hyrynsalmen rautatie ikään kuin houkuttelivat maahantunkijaa tähän yritykseen. Tosin ainoastaan yksi maantie, Raatteen tie, kulki aivan rajalle ja jatkui sen yli Venäjän puolelle. Lähestyvä talvi antoi kuitenkin viholliselle mahdollisuudet avata uusia teitä ja näin ollen valita vapaasti etenemissuuntansa.

Suomussalmelle kokoontuneista reserviläisistä muodostettiin erillinen pataljoona, Erillispataljoona 15 (Er.P. 15) ja välttämättömät huoltomuodostelmat.

Suomussalmen harjoituskeskuksen päälliköksi oli määrätty Kainuun rajakomendantti, everstiluutnantti Leo Kyander.

Joukkojen kaaderina ja opetushenkilöstönä toimivat Kainuun rajavartioston upseerit ja aliupseerit sekä suojeluskuntien aluepäälliköt.

Puolangan reserviläiset muodostivat 1. komppanian, päällikkönä luutnantti Leskinen, Ristijärven miehet 2. komppanian, päällikkönä kapteeni Harola. Suomussalmen omat pojat palvelivat 3. komppaniassa, jonka päällikkönä oli Suomussalmen suojeluskunnan aluepäällikkö, kapteeni Kontula. Tämä miestensä kunnioittama ja ihailema urhoollinen sotilas haavoittui kuolettavasti Raatteen taistelussa. Hyrynsalmelaiset olivat myös oman aluepäällikkönsä, res.luutnantti Kanasen johdossa pataljoonan konekiväärikomppaniassa. Pataljoonaan kuului vielä kranaatinheitinjoukkue ja pioneerijoukkue, joissa palveli Kajaanin ja Vuolijoen miehiä.

Huolestuttavan tilanteen takia vahvistettiin jo lokakuussa paikallista rajavartiokomppaniaa, kuitenkin ainoastaan siinä laajuudessa, kuin Suomen ja Venäjän välinen sopimus rajarauhan turvaamiseksi salli. Pitäjän raja jaettiin kahteen lohkoon. Eteläisen, Raatteen, suunnassa oli päällikkönä reserviluutnantti Lehto, kelpo sotilas, joka sittemmin sai surmansa ilmapommituksessa. Pohjoisen, Juntusrannan, lohkon päällikkönä oli res.vänrikki Elo, joka hänkin antoi sodassa henkensä isänmaan puolesta.

Pataljoonan pääosa sijoitettiin Suomussalmen kirkonkylään. Alkoi kuumeinen harjoituskausi. Oli verestettävä sotilastietoja. Innolla ja vakavuudella miehet suhtautuivat tehtäviinsä. Valmistauduttiin puolustamaan köyhää, mutta rakasta kotimaakuntaa. Ei tarvittu innostavia puheita, väkinäistä propagandaa. Tehtävä oli yksinkertainen ja luonnollinen, Suomen miesten tehtävä kautta vuosisatojen.

Harjoitusten lomassa suoritettiin myös varustustöitä, varsinkin Raatteen maantien varrella. Edelleen järjestettiin ilmavalvonta ja miehitettiin puhelinkeskukset. Näihin tehtäviin osallistui runsaasti vapaaehtoisia suojeluskuntalaisia ja lottia.

Lotat huolehtivat alussa kokonaan reserviläisten muonituksesta ja perustivat majapaikkojen yhteyteen viihtyisiä kanttiineja. Myöhemmin siirtyi harjoitussyistä keittäminen miehille. Kahvinkeittäjinä lotat kuitenkin toimivat edelleen, muutamat heistä sodan loppuun asti, kulkien joukkojen mukana taistelujen kaikissa vaiheissa. Uljaita, urhoollisia Suomen naisia.

Paikkakunnan väestö teki parhaansa joukkojen viihdyttämiseksi. Majapaikoissa vallitsi suuri ahtaus, mutta erinomainen sopu. Suomen asia oli kaikille yhteinen.

Kertausharjoitusten yhä jatkuessa Suomussalmen harjoituspataljoona, kuten muutkin joukot ympäri Suomen, vähitellen kehittyi joukko-osastoksi, joka kestäisi sodan ankarat koettelemukset.

SOTATOIMET ALKAVAT

Venäläiset ylittävät rajan

Poliittisen tilanteen kärjistyessä marraskuun 29 päivänä oltiin Suomussalmella ja muilla rajoilla täysin selvillä aseman vakavuudesta. Rajalla oleville vartioille annettiin käsky olla toimintavalmiina.

Pataljoona oli edelleen Suomussalmen kirkonkylässä 30 km rajalta. Kuumeisella kiireellä suoritettiin viimeiset valmistelut. Kuormastot täytettiin, miehille jaettiin patruunat, ensisiteet ja rauta-annokset. Päälliköt toimittivat tarkastuksiaan. Illalla käytiin rauhassa lepoon, sillä pian ehkä tarvittaisiin kaikki voimat.

Marraskuun 30 päivänä klo 8.05 everstiluutnantti Kyander sai Pohjois-Suomen ryhmän esikunnalta, jonka alaisina Suomussalmen joukot toimivat, puhelintiedoituksen vihollisuuksien alkamisesta Vaitolahdessa, Kivivaarassa ja Käsnäselässä. Rauhaa rakastava, pieni Suomi oli siis joutunut mahtavan naapurinsa hyökkäyksen alaiseksi.

Hetken kuluttua res.luutnantti Lehto ilmoitti komentopaikastaan Likoharjusta, että Raatteen suunnasta kuuluu ammuntaa. Sota oli alkanut myös Suomussalmella.

Venäläisten eteneminen näytti suuntautuvan pitkin Raatteen tietä, kuten oli laskettu. Tämän tien varrella Venäjän puolella on verrattain lähellä Suomen rajaa useita huomattavia asutuskeskuksia, kuten Latvajärven ja Kivivaaran kylät ja 50 km rajalta Vuokkiniemen suuri kyläryhmä. Kaiken todennäköisyyden mukaan vihollinen oli keskittänyt hyökkäysjoukkonsa näihin asutuskeskuksiin.

Toinen rajan läheisyyteen pistävä maantie oli Kuivajärven kylätie (noin 25 km Raatteen maantien eteläpuolella). Tämän tien kohdalla oli myös asutusta Vuokinsalmen ja Särkijärven kylissä.

Suomussalmen pohjoisosassa ei ollut teitä rajan läheisyyteen. Venäjän puolella ei myöskään ollut kyliä rajan lähellä, paitsi Lonkan 7 taloa käsittävä asutus. Vasta 40 km rajalta oli Vuonnisen huomattava kylä, mikäli tiedettiin, huonojen tieyhteyksien varassa.

Raatteen tien suuntaa varmisti yhteensä kaksi joukkuetta. Toinen, vääpeli Räisäsen johdossa, oli noin 1 1/2 km rajalta maantien varrella Raatejärven eteläpuolella, toinen joukkue, kersantti Ojanteen johdossa, oli Likoharjussa noin 10 km rajalta.

Alkutaistelut

Venäläinen kärkikomppania ylitti valtakunnan rajan leveällä rintamalla, pääosa maantien suunnassa, osa Raatejärven pohjoispuolitse. Joukkue Räisänen vetäytyi ylivoiman edessä taistellen länteen. Likoharjussa ollut joukkue riensi viipymättä avuksi asettuen asemiin Myllypurolle (5 km rajalta), missä molemmat joukkueet puolenpäivän jälkeen yhtyivät. Kello 10.00 jälkeen saapui Juntusrannasta yllättävä tieto, että vihollinen myös tässä suunnassa oli saapunut rajan yli. Toistaiseksi oli kuitenkin huomattu vain 10-miehinen osasto.

Heti ensimmäiset tiedot saatuaan vihollisuuksien alkamisesta everstiluutnantti Kyander antoi hälyttää joukot. Raatteen suuntaan ohjattiin pataljoonan pääosa. Kapteeni Harolan johtama 2. komppania, johon oli liitetty konekiväärijoukkue, lähti hiihtäen liikkeelle klo 9.00. Sitä seurasi luutnantti Leskisen johtama 1. komppania ja kranaatinheitinosasto. Pohjois-Suomen ryhmän käskystä kapteeni Kontulan komppania, ja konekivääripuolijoukkue jäi toistaiseksi kirkonkylään ryhmän reservinä.

Kaikki joukkomme olivat suksilla. Vihollinen liikkui Suomussalmella yleensä jalan. Vasta myöhemmässä vaiheessa nähtiin joskus hiihtomiehiä, jopa hiihto-osastojakin.

Rinnan näiden sotilaallisten toimenpiteiden kanssa alkoi poliisiviranomaisten johdossa siviiliasukkaiden evakuoiminen rajapinnan kylistä. Vaikeudet olivat tietenkin erittäin suuret tässä laajassa, harvaan asutussa pitäjässä. Rajan väestöllä ei ollut aikaa ottaa mukaansa omaisuutta. Karja jäi suureksi osaksi navettoihin. Kaikki toimet oli jätettävä kesken. Välttämätön vaatetus otettiin päälle ja sitten oli lähdettävä vainolaista pakoon, kuten esi-isät niin monasti olivat tehneet. Rajan ikuiset kirot.

Valtiovalta, luottaen Suomen omaan rauhantahtoon, ei ollut aikaisemmin ryhtynyt poistamaan väestöä rajaseudulta. Näissä vaikeissa oloissa eivät läheskään kaikki asukkaat ehtineet poistua kodeistaan ennen vihollisen tuloa. Osa vanhuksia, vaimoja ja lapsia joutui hyökkääjän käsiin.

Res.luutnantti Lehto, joka johti rajajoukkueiden taistelua Raatteen suunnassa, torjui menestyksellisesti vihollisen ensimmäisen hyökkäyksen Myllypuron asemia vastaan. Vasta kun huomattava vihollisosasto etelästä kiertäen uhkasi sivustaa, hän klo 15.00 jälkeen vetäytyi taemmaksi.

Iltapäivällä kapteeni Harolan johtama vahvistettu komppania saapui Purasjokilinjalle (noin 10 km rajalta) ja asettui jokitörmälle varustettuihin asemiin. Illan hämärtyessä res.luutnantti Lehdon osasto, joka oli taistellut koko päivän ylivoimaa vastaan, vetäytyi aseman läpi kokoontuen sen taakse Likoharjun taloon. Purasjoen silta hävitettiin. Kapteeni Harola oli lujasti päättänyt torjua kaikki vihollisen yritykset tunkeutua lähemmäksi kirkonkylää. Kaiken varalta res.insinööriluutnantti Luostarisen johtama Tie- ja siltarakennuskomppania sai illalla käskyn varustaa Tyynelän itäpuolella olevat järvikannakset puolustuskuntoon.

Juntusrantaa kohti eteni päivän kuluessa pieniä vihollisosastoja useasta suunnasta pakottaen res.vänrikki Elon heikon, noin 50 miestä käsittävän varmistusosaston vetäytymään Juntusrannan länsipuolella olevan vesistön taakse. Vihollisen vahvuus arvioitiin komppaniaksi.

Yöllä saapui Er.P. 15:n Raatteen suuntaan lähetetty loppuosa Purasjoen puolustusaseman länsipuolelle. Kaikki konekiväärit siirrettiin tuliasemiin ja kranaatinheitinosasto valmistautui tukemaan puolustusta.

Ensimmäisenä taistelupäivänä venäläiset olivat edenneet Raatteen suunnassa noin 6 km, pysähtyen Parvavaaraan, Juntusrannan suunnassa noin 8 km, aina Juntusrannan kylään. Alku ei ollut erikoisen peloittava. Omat tappiot olivat muutamia haavoittuneita.

Joulukuun 1 päivän aamutunnit kuluivat tiedustelun merkeissä. Tähystyselimet ja partiot hakivat vihollista. Oli selvitettävä, missä suunnassa vihollisen päävoimat etenivät. Myös täydennettiin asemien varustelua.

Kello 12.00 aikana karautti vihollisen ratsupartio Purasjokilinjan eteen. Osa tuhottiin kivääritulella, osa pakeni. Kello 13.00 vihollisen kranaatinheittimet ja konekiväärit aloittivat kiihkeän tulivalmistelun ja vähän sen jälkeen jalkaväki kävi hyökkäykseen. Hyökkäys kuitenkin tyrehtyi joukkojemme tuleen. Yksikään vihollinen ei päässyt Purasjoen itäpuolella raivatun aukean yli. Tulitaistelua käytiin noin kaksi tuntia. Vähitellen tuli vaimeni. Er.P. 15 oli saanut tulikasteensa. Se selviytyi ensimmäisestä taistelustaan ilman tappioita. Luottavaisina jäätiin odottamaan vihollisen seuraavaa yritystä.

Juntusrannan suunnasta saapui iltapäivällä huolestuttavia tietoja. Vihollinen oli päässyt etenemään noin 8 km Juntusrannasta länteen, Salovaaraan. Oma varmistusosastomme oli vetäytynyt Linnansalmeen, jonka länsiranta tarjosi hyvät puolustusmahdollisuudet. Ainoastaan partio oli jätetty salmen itäpuolelle Keträän pitämään kosketusta viholliseen. Uhkaavan tilanteen vuoksi lähetettiin Suomussalmen entinen aluepäällikkö, luutnantti Airanne, Linnansalmeen johtamaan pohjoisen suunnan puolustusta.

Vihollisen aktiivinen toiminta tässä suunnassa oli vastoin odotuksia. Toivottiin kuitenkin etenemisen pysähtyvän Linnansalmessa, jossa leveä vesieste oli vihollisen tiellä.

Joulukuun 2 päivän aamulla Er.P. 15:n komentaja sai Pohjois-Suomen ryhmän käskyn pitää nykyiset asemansa ja säilyttää kapteeni Kontulan osaston edelleen ryhmän reservinä. Omaa tiedustelua oli tehostettava.

Tänä aamupäivänä vihollisen ilmavoimat suorittivat ensimmäiset lentonsa Suomussalmen korpipitäjän yllä etsien joukkojamme. Uusi hyökkäys Purasjokilinjaa vastaan oli ilmeisesti tulossa.

Kello 13.00 aikaan alkoi tuli asemiamme vastaan. Noin kaksi komppaniaa jalkaväkeä kävi hyökkäykseen maantien molemmin puolin. Vihollinen ei nytkään päässyt aukean yli. Kaiken varalta luutnantti Leskisen johtama 1. komppania oli etulinjan takana valmiina heittämään vihollisen takaisin, jos se jossain kohdin olisi päässyt asemiimme.

Oli myös otettava lukuun, että vihollinen suhteellisen helposti saattoi kiertää Purasjokilinjan pohjoisesta. Puraksen kylästä, joka sijaitsee lähellä rajaa noin 8 km Raatteen maantieltä pohjoiseen, johtaa hyvä tie asemiemme selustaan. Useita vihollispartioita oli jo havaittu kylässä. Tämän vaaran torjumiseksi lähetettiin res.luutnantti Lehdon komennossa olevat rajajoukkueet Purakseen. Kun kapteeni Kontulan komppania, joka oli reservinä kirkonkylässä, sittemmin joutui erilleen pataljoonastaan, muodostettiin näistä joukkueista uusi Er.P. 15:n 3. komppania.

Myös etelästä asemien kiertäminen oli mahdollinen. Varsin vaaralliseksi tilanne saattoi muuttua, jos vihollinen ryhtyisi etenemään Kuivajärven kautta Kuhmon maantielle. Tähän suuntaan lähetetyt partiot ilmoittivat kuitenkin, että Kuivajärvi oli vapaa vihollisista.

Juntusrannan suunnassa vihollinen jatkoi etenemistään Linnansalmea kohti. Keträssä, noin 3 km Linnansalmesta, suunnilleen komppanian vahvuinen osasto hyökkäsi varmistuspartiomme kimppuun pakottaen sen vetäytymään länttä kohti aina Kiantajärven rantaan.

Sunnuntaiaamuna, joulukuun 3 päivänä, venäläiset jo klo 4.00 aikana avasivat voimakkaan tulen Purasjoen puolustusasemia vastaan. Kranaatinheitinten lisäksi osallistui nyt tuleen myös huomattava tykistö. Tuli kesti kiivaana aina kello 7.00 saakka. Odotettua hyökkäystä ei kuitenkaan kuulunut.

Vasta päivällä syntyi vasemmalla siivellä ankara taistelu. Siellä olevista tukikohdista havaittiin hämmästyneinä, että komppanian vahvuinen vihollisosasto oli päässyt aseman selustaan. Se oli ilmeisesti pimeässä kiertänyt avoimen sivustamme.

Puolustusasemassa syntyi hurja ottelu. Taistelua käytiin aivan lähietäisyyksillä pistimin ja käsikranaatein. Erikoisesti kunnostautui res.vänrikki Koskisen johtama tukikohta. Noin kaksi tuntia oteltiin mies miestä vastaan, ennen kuin erä päättyi suomalaisten voittoon. Yksityisiä vihollisia tavattiin vielä pitkin päivää. Osa oli suuntautunut pohjoisemmaksi. Näiden osien kanssa kahakoitiin vielä myöhään illalla.

Noin 100 vihollista jäi taistelukentälle. Yksi upseeri ja 9 miestä otettiin vangiksi. Omat tappiot olivat vähäiset. Voittoisa lähitaistelu antoi joukolle itseluottamusta ja varmuutta vastaisen varalle.

Suojajoukot väistyvät

Juntusrannan suunta kävi päivän kuluessa entistä uhkaavammaksi. Aamulla venäläiset olivat jo Linnansalmen itärannassa. Kuolemaa uhmaten he kävivät rintamahyökkäykseen noin 300 m leveän salmen yli. Puolustajien tuli iski kuitenkin hyökkäysmassat verissä päin takaisin.

Iltapäivällä venäläiset lähettivät vahvan ratsuosaston kiertämään noin 2 km etelämpänä olevan niemen kohdalta. Kiantajärvi oli jo kestävässä jäässä. Ratsuosasto pääsi salmen yli puolustajien selkään. Raskain mielin oli vetäydyttävä yhä lännemmäksi kohti Suomussalmen-Kuusamon maantietä. Tämän perääntymisen aikana kaatui res.vänrikki Elo, intomielinen taistelija ja isänmaan ystävä. Linnansahnen taistelukentälle jäi vaikeasti haavoittuneena rajavartiosotamies Tarkkanen, turvaten konepistoolillaan viimeiseen asti muiden perääntymistä.

Päivän taistelujen juuri hiljennyttyä saapui yllättävä tieto venäläisten uudesta hyökkäyksestä Purasjoen asemia vastaan. Maantien pohjoispuolella hyökkäsi noin pataljoonan vahvuinen vihollinen. Huolimatta ankarasta torjuntatulesta vihollinen pääsi murtautumaan asemaamme. Pataljoonan komentaja, everstiluutnantti Kyander, päätti tämän johdosta, neuvoteltuaan ryhmän komentajan kanssa, luopua Purasjoen asemista ja siirtää joukot yön aikana Tyynelän itäpuolella oleville järvikannaksille, joita oli jossain määrin varustettu. Vetäytyminen suoritettiin yöaikana.

Päivä oli raskas Suomussalmella, todellinen musta sunnuntai.

Tilanteen näin kärjistyessä Pohjois-Suomen ryhmän komentaja päätti vahvistaa Suomussalmen joukkoja. Kajaanista saapui Kenttätäydennysprikaatin IV pataljoona (IV/KT-Pr.), pääosat jo sunnuntai-iltana. Komentajana oli res.kapteeni Vehanen. Näistä joukoista alistettiin kaksi komppaniaa ja kaksi konekiväärijoukkuetta Er.P. 15:n komentajalle. Yksi komppania ja yksi konekivääri joukkue liitettiin kapteeni Kontulan osastoon, joka edelleen oli kirkonkylässä Pohjoissuomen ryhmän reservinä.

Er.P. 15:n komentajan aikomuksena oli vahvistuksen saatuaan edetä uudelleen Purasjoen suuntaan lyödäkseen asemiimme tunkeutuneen vihollisen. Tässä mielessä res.vänrikki Heleniuksen johtama joukkue lähetettiin seuraavana päivänä maantien suunnassa itään kosketuksen ottoon vihollisen kanssa. Joukkue pääsi aina Likoharjuun asettuen asemiin maantien molemmin puolin. Joukkueen reipas johtaja kaatui myöhemmin sankarina miestensä edessä Hulkonniemen taistelussa joulukuun 27 päivänä.

Maanantaipäivä kului tulevan hyökkäyksen valmisteluissa. Oli hankittava selvyys vihollisen ryhmityksestä. Partiot totesivat, että asemiin tunkeutunut vihollinen oli edennyt noin 2 km, mutta tämän jälkeen se oli vetäytynyt takaisin.

Saamansa käskyn mukaan Er.P. 15:n komentaja illalla antoi käskyn tulevasta etenemisestä. Vahvistetun pataljoonan tuli 5.12. aamulla edetä Purasjoelle ja lyödä sinne edennyt vihollinen.

Pohjoisessa suunnassa jatkui maanantaina vihollisen eteneminen. Luutnantti Airanne osastoineen vetääntyi aamulla Palovaaran talon itäpuoliseen maastoon, ollen ainoastaan noin 1 km Kuusamon maantieltä. Pohjois-Suomen ryhmän toimesta oli Airanteen avuksi lähetetty yksi joukkue, res.vänrikki Vuoriston johdossa. Tämä joukkue oli 4.12. aamulla Käpylässä, noin 5 km Palovaarasta etelään Kuusamon maantien varrella.

Tiedustelu oli selvittänyt, että vihollisia oli ainakin yksi pataljoona jalkaväkeä, pienehkö osasto ratsuväkeä ja kranaatinheitinosasto.

Vihollisen painostus jatkui ankarana. Omien oli vetäydyttävä Kuusamon maantielle ja edelleen kohti Suomussalmea. Käpylässä varmistusosastomme asettuivat uudelleen puolustukseen.

Tässä vakavassa tilanteessa Pohjois-Suomen ryhmän komentaja päätti ohjata yhden Kuusamossa olevan komppanian (komppania Keränen) hyökkäykseen Piispajärveltä etelään Juntusrannasta edenneen vihollisen selkään. Hyökkäyksen tuli alkaa 5.12. aamulla.

Joulukuun 5 päivänä varhain aamulla vahvistettu Er.P. 15 ryhmittyi etenemistä varten. Sivustoilla olevat varmistusosastot olivat ilmoittaneet, ettei vihollisen toimintaa ollut havaittavissa niiden suunnissa.

Liikkeelle lähdön jälkeen alkoi idästä kuulua voimakasta tykkien jyskettä. Vihollinen oli ryhtynyt hyökkäykseen varmistusosastojamme vastaan. Pataljoonan alkupään saavuttua Mäntylän talon kohdalle se joutui vihollisen tykistötulen alaiseksi. Tulesta välittämättä kärjessä kulkeva kapteeni Harolan johtama 2. komppania jatkoi etenemistään Likoharjuun, jossa vihollinen par'aikaa ahdisti res.vänrikki Heleniuksen joukkuetta. Komppania levittäytyi ja ryhtyi taisteluun.

Pataljoonan pääosa, kolme komppaniaa ja kuusi konekivääriä, ryhmittyi hyökkäykseen maantien pohjoispuolelle Hämeenvaaran talon seuduille. Tarkoitus oli täältä käsin iskeä vihollisen sivustaan. Eteneminen maastossa oli vaikeata. Oli ylitettävä syvä rotko, joka sulki tien. Vasta illan hämärtyessä kaikki oli valmiina.

Kaikesta päättäen vihollinen oli selvillä pataljoonan pääosan etenemisestä. Ryhmitysalueelle kohdistettiin jo ennen liikkeelle lähtöä kranaatinheitintuli. Joukot pääsivät ainoastaan muutamia satoja metrejä lähtölinjaltaan, kun oikealta avattiin voimakas kiväärituli. Etulinja syöksyi asemiin. Alkoi tulitaistelu, joka tyrehdytti etenemisen.

Suomussalmen joukkojen uudeksi komentajaksi tuli tässä vaiheessa majuri K. Kari, joka jo päivällä oli käynyt tutustumassa tilanteeseen Raatteen suunnassa.

Pohjoisessa suunnassa vihollinen ryntäsi heti aamulla luutnantti Airanteen asemia vastaan Käpylän maastossa. Ylivoima oli liian suuri. Osa ahdisti asemia rintaman suunnassa, toisen osan hyökätessä oikeaa sivustaa vastaan. Perääntyminen jatkui kohti Kuurtolaa, missä joukot asettuivat uusiin asemiin noin puolenpäivän aikana.

Komppania Keräsen hyökkäys pohjoisesta ei päässyt vaikuttamaan tilanteeseen. Osa vihollisvoimista oli Palovaarasta kääntynyt pohjoiseen kohti Piispajärveä. Tämä vihollisosasto teki toistaiseksi tyhjäksi kaikki yritykset päästä Suomussalmea kohti etenevän vihollisen selkään.

Vihollisen taistelutapa tämän etenemisen aikana oli seuraava. Edessä ratsasti verrattain huolettomasti noin 10 ratsumiestä. Tarkoitus oli houkutella joukkomme paljastamaan asemansa ja konetuliaseet. Kun aseiden sijoitus oli saatu selville, kranaatinheittimet ottivat nämä tulen alaisiksi. Tämän jälkeen tuli jalkaväkikärki, sekin aivan rauhallisesti, jotta puolustaja vielä kerran näyttäisi aseensa. Vasta uuden tulivalmistelun jälkeen seurasi jalkaväen hyökkäys tiheissä muodostelmissa.

Vihollisen nopea eteneminen pohjoisessa johti siihen, että luovuttiin aloitetusta hyökkäyksestä Raatteen suunnassa. Ryhmän käskyn mukaan joukot vetäytyivät takaisin lähtöasemiinsa järvikannaksille. Kapteeni Kontulan johdossa oleva reservi, jonka vahvistukseksi Kajaanista kuljetettiin res.vänrikki Simolan johdossa oleva Erilliskomppania, siirrettiin, osittain autoilla, pohjoiseen luutnantti Airanteen avuksi.

Tilanne oli nyt selvinnyt. Venäläisten painopiste ei ollutkaan Raatteen suunnassa, kuten oli laskettu. Hyökkääjä, joka vapaasti saattoi valita tulotiensä, lähestyi päävoimillaan suunnasta, joka kaikkien laskelmien mukaan oli vähiten odotettu. Raatteen vihollisen tehtävänä oli sitoa voimiamme tässä suunnassa kiirehtimättä erikoisesti eteenpäin. Oli odotettava, kunnes pohjoinen ryhmä, joka eteni erinomaisella nopeudella, ehtisi Suomussalmen kirkonkylään. Silloin murskattaisiin pienet suomalaiset suojajoukot kahden hyökkäysryhmän välissä kirkonkylän ja Raatteen välisellä tiellä.

Joulukuun 6 päivänä vihollinen eteni aivan hitaasti Raatteen maantietä. Kapteeni Harolan komppania oli viivytysasemissa järvikannasten itäpuolella, etumaiset osat Mäntykylässä. Järvikannaksilla olivat luutnantti Leskisen ja res.luutnantti Lehdon komppaniat. Iltaan mennessä kapteeni Harola, taisteltuaan vihollisen kanssa kolmessa viivytysasemassa, vetäytyi järvikannasten taakse. Yksi vahvistettu joukkue res.vänrikki Pentikäisen johdossa jätettiin etuvartioksi kannasten itäpuolelle.

Pohjoisessa suunnassa vihollinen jatkoi etenemistään Kuurtolaa kohti. Kuurtolan talojen eteläpuolella olevilla Kuurtosärkillä oli taisteluetuvartiona yksi kivääri- ja yksi konekiväärijoukkue, johtajina res.vänrikit S. ja E. Vesterinen, joista edellinen sai sankarikuoleman kirkonkylän taisteluissa. Noin 2 km taempana oli varsinainen puolustusasema kapteeni Kontulan johdossa, miehityksenä yksi kiväärikomppania ja kolme konekivääriä.

Jo varhain aamulla, noin kello 6.00 vihollinen joutui kosketukseen taisteluvartion kanssa. Vasta kahden tunnin taistelun jälkeen etuvartiojoukot väistyivät taistellen vielä välimaastossa puolustusasemien edessä. Noin kello 10.00 vihollinen lähestyi puolustusasemaa. Tykistö ryhtyi valmistelemaan hyökkäystä.

Kapteeni Kontula oli aamulla lähettänyt kaksi joukkuetta tiedustelemaan vihollisen sivustoille. Maantien itäpuolella kohtasi rajavartiokersantti Karttimon johtama joukkue noin komppanian vahvuisen vihollisosaston. Syntyneessä taistelussa Karttimo pakotettiin vetäytymään sivulle. Hän lähetti ilmoituksen tapahtumasta komppanialleen, mutta sanan viejä, korpraali Pusula, kaatui matkalla eikä viesti tullut perille.

Tästä oli seurauksena, että vihollinen pääsi kiertämään Kuurtolan asemien taakse. Paikalla oleva komppanian päällikkö, res.luutnantti Heikkinen, komentoryhmineen avasi empimättä tulen noin 50 m:n päässä olevaan vihollisosastoon. Neuvokas ja urhoollinen res.vänrikki Karjalainen, joka sittemmin antoi henkensä Hulkonniemen taistelussa, murtautui joukkueineen saarroksesta maantien suunnassa etelään. Muut joukot vetäytyivät länteen ja pääsivät nekin onnellisesti omalle puolelle. Joukot koottiin illalla uuteen viivytysasemaan noin 3 km:n päähän Kotajärven korkeudelle.

Joulukuun 6 päivä, itsenäisyyspäivämme, oli tällä kertaa synkkä. Oli tehtävä raskas päätös. Kirkonkylä oli jätettävä viholliselle ja hajallaan olevat joukot koottava puolustukseen Haukiperän-Niskanselän eteläpuolelle. Muussa tapauksessa uhkasi joukkoja varma tuho ja tie länteen olisi täysin auki pian yhtyville vihollisryhmille. Majuri Kari alisti päätöksensä ryhmän komentajalle, joka antoi siihen hyväksymisensä. Joukot saivat illalla ohjeet vetäytymisestään vesistölinjan taakse.

Kapteeni Harola jäi yöksi asemiinsa järvikannaksilla. Joulukuun 7 päivän aamuna noin klo 9.00 venäläiset hyökkäsivät etuvartioita vastaan. Noin 50 miehen vahvuinen kärki lähestyi 100 metrin päähän asemista. Vasta silloin avattiin tuli kaikista aseista. Melkein koko osasto jäi taistelukentälle. Vihollisen ryhtyessä kiertämään etelästä etuvartiot vetäytyivät käskyn mukaisesti puolustusaseman taakse.

Kello 14.00 aikaan vihollinen lähestyi järvikannasta. Kärkenä etenevä noin 25 miehen osasto laskettiin häiritsemättä järvien välissä olevalle sillalle, joka oli panostettu hävittämistä varten. Sillan räjähtäessä lensi sen mukana noin 10 vihollista ilmaan. Loput tuhottiin tulella. Maantien sivuun oli myös jätetty partioita, jotka avasivat yllättävän tulen etenevän vihollisrivistön sivustoihin.

Pohjoisessa suunnassa vihollinen heti aamulla ryntäsi suurin voimin Kotajärven asemia vastaan. Joukot väistyivät noin 1 km:n taemmaksi. Raatteen suunnasta irroitettu komppania Leskinen lähetettiin nyt kapteeni Kontulan avuksi ja asettui puolustukseen Kylänmäen tienhaaran seuduille, noin 9 km Suomussalmen kirkonkylästä pohjoiseen. Sen tehtävänä oli kaikin keinoin estää vihollisen pääsy kirkonkylään ennen klo 19.00.

Ennen pitkää Kotajärven taempi asema oli jätettävä vihollisen uhatessa sivustoja. Luutnantti Leskisen ja res.vänrikki Simolan komppaniat huolehtivat tämän jälkeen vihollisen viivyttämisestä. Vihollisen ensimmäinen hyökkäys Kylänmäen tienhaaraa vastaan torjuttiin helposti. Pian ilmestyivät hurjasti maantietä ajaen ensimmäiset hyökkäysvaunut. Myös tykistö oli ehtinyt asemiin. Kirvelevin sydämin oli jälleen väistyttävä. Perääntyminen tapahtui maantien suunnassa erittäin raskaissa olosuhteissa hyökkäysvaunujen alati ahdistaessa joukkoja, joilla ei ollut aseita eikä miinoja näitä hirviöitä vastaan. Moni uljas soturi, niiden joukossa res.vänrikki Hela, kohtasi kuoleman tämän synkän vetäytymisen aikana.

Myös Harolan osasto vetäytyi illan kuluessa hiljalleen taaksepäin. Noin kello 23.00 mennessä joukot olivat asettuneet asemiin vesistölinjan taakse.

Kirkonkylän tyhjentämiseen oli osittain ryhdytty jo aikaisemmin. Varsinaisesti se tapahtui kuitenkin vasta tänä viimeisenä päivänä. Kuljetusvälineiden ja ajan niukkuus tuotti evakuoinnille suuria vaikeuksia. Jää ei myöskään vielä kestänyt raskaita kuormia. Paljon arvokasta omaisuutta oli jätettävä.

Illalla sytytettiin koko laaja, komea kirkonkylä. Venäläiset eivät saaneet haltuunsa kipeästi kaipaamaansa huolto- ja majoituskeskusta tukikohdaksi vastaisille sotatoimilleen.

Kirkonkylän palon kaameassa valaistuksessa kaivoivat miehemme kiihkeästi tuliasemiaan. Jokainen luotti siihen, että taistelujen käännekohta oli saavutettu. Tiedettiin, että Ylipäällikkö oli lähettänyt apujoukkoja, jotka pian saapuisivat. Siihen asti oli kestettävä. Vastoinkäyminen oli vielä muuttuva Suomen aseiden voitoksi.

RYHMÄ SIILASVUO OHJATAAN SUOMUSSALMELLE

Prikaatin muodostaminen

Pohjois-Pohjanmaan sotilasläänin perustama 9. divisioona, jonka komentajana toimin, oli sodan alkaessa Ylipäällikön reservinä perustamispaikoillaan. Yksi rykmentti – JR 26 – oli kuitenkin jo lokakuussa siirretty Kannakselle.

Joukkojen varustaminen oli vielä aivan keskeneräinen. Vaatetus oli puutteellinen. Telttoja oli ainoastaan noin 40 % tarpeesta. Suksia ei ollut riittävästi. Tykistökalusto puuttui vielä kokonaan.

Divisioonalle annettujen ohjeiden mukaan sen keskitys saattoi tulla kysymykseen vasta noin kuukauden jälkeen. Tätä ennen ei laskettu voitavan poistaa puutteita.

Tilanteen kehitys itärajalla – lähinnä Kuhmossa, Suomussalmella ja Sallassa – vaati kuitenkin nopeita vastatoimenpiteitä Pohjois-Suomea uhkaavan välittömän vaaran torjumiseksi.

Jo joulukuun 4 päivänä divisioonani muodostama Prikaati Vuokko, jonka runkona oli JR 25, siirrettiin Kuhmon rintamalle ja alistettiin Pohjois-Suomen ryhmään.

Kolme päivää myöhemmin, joulukuun 7 päivänä klo 01.00 vastaanotti esikuntapäällikköni, majuri Into Ahonen, peitetyn puhelinmääräyksen Päämajasta, josta sanomasta ilmeni, että oli muodostettava toinen prikaati – runkona Kemissä oleva JR 27. Tämä rykmentti, joka sittemmin niin kunniakkaasti taisteli sodan kaikissa vaiheissa, oli kokoonpantu Lapin läänin reserviläisistä. Minun tuli henkilökohtaisesti toimia prikaatin komentajana. Kuormaus juniin alkaisi vielä samana päivänä. Matkan määrää ei tietenkään ilmoitettu. Salla tai Suomussalmi saattoivat lähinnä tulla kysymykseen.

Reippain mielin käytiin lähtövalmisteluihin. Aikaa oli todella niukasti. Pahimmat puutteet oli vielä tavalla tai toisella poistettava.

Kahden prikaatin keskittämisen jälkeen jäisi vielä huomattava osa divisioonastani perustamispaikoille. Minun oli sen vuoksi jätettävä toimintakykyinen esikunta ja viransijainen Ouluun jatkamaan joukkojen perustamistöitä. Määräsin esikuntapäällikköni, majuri Ahosen, sijaisekseni ja rintamalle lähtevän prikaatin esikuntapäälliköksi kapteeni Alpo Marttisen, joka taidolla ja tarmolla toimi esikuntapäällikkönäni koko sodan ajan.

Esikuntani muista alkuperäisistä jäsenistä olivat tärkeimmät: intendentti, kapteeni J. Kalervo, joka sai sankarikuoleman Kuhmossa; pioneerikomentaja, kapteeni F. Rinta; viestikomentaja, kapteeni E. Pennanen; toimisto II:n päällikkö, kapteeni S. Mäkinen sekä ase- ja kuormastoupseeri, res.luutnantti E. Kalaja. Edelleen seurasi minua pari nuorta reserviupseeria. – Valinta ei ollut helppoa, sillä kaikkien mieli paloi rintamalle.

Rintamalle lähtö

Taistelujoukkojen ja esikuntani kuormaus oli suoritettava 7.12. kuluessa, alkaen klo 15.00. Osa huoltomuodostelmista oli jätettävä seuraavaksi päiväksi. Vaunupulan takia ei voitu kuitenkaan tarkkaan noudattaa kuormausaikoja, josta seurasi, että junien lähdöt myöhästyivät 2-4 tuntia.

Joukkojen mieliala lähdön hetkenä oli vakava, mutta luottavainen. Mentiin kohti ankaria kohtaloita, mutta mentiin suomalaisina puolustamaan suomalaista isänmaata.

Olin jo päivällä saanut käskyn henkilökohtaisesti ilmoittautua Kajaanissa tulevalle esimiehelleni, kenraalimajuri Tuompolle, joka toimi Pohjois-Suomen ryhmän komentajana. Lähdin esikuntapäällikköni seurassa moottorijunalla matkaan ja olimme perillä klo 21.00.

Ryhmän esikunnassa selostettiin lyhyesti Suomussalmella syntynyt kriitillinen tilanne ja annettiin suullinen toimintaohje. Tämä sisälsi lakoonisen tehtävän: Suomussalmelle edennyt vihollinen oli lyötävä. Toimintaohje vahvistettiin kirjallisesti seuraavana päivänä.

Jatkoimme välittömästi Hyrynsalmen asemalle. Tänne olin puhelimitse käskenyt suojeluskunnan paikallispäällikön ja nimismiehen antamaan tietoja paikallisista oloista, jotka olivat esikunnalleni täysin tuntemattomat. Hyrynsalmelle saavuimme yön pimeydessä 8.12. noin klo 01.00.

Rakenteilla oleva Taivalkosken rata oli kiskoitettu Hyrynsalmelle asti ja avattu väliaikaisesti liikenteelle pari päivää aikaisemmin. Asemalla ei ollut minkäänlaisia purkaussiltoja eikä muuta purkauskalustoa. Panimme ratamestarin heti toimintaan ja melko tyydyttävät laitteet syntyivät yön kuluessa. Paikallispäällikön ja nimismiehen avulla laadimme majoitus- ja marssisuunnitelman joukkoja ja huoltomuodostelmia varten.

Ensimmäistä junaa, johon oli kuormattu esikuntani ja prikaatin kevyt komppania, odotettiin saapuvaksi jo klo 02.00 aikaan. Junaa ei kuitenkaan kuulunut eikä syytä myöhästymiseen tunnettu. Seuraavien junien piti saapua noin 2 tunnin väliajoin. Odotus oli tuskallinen. Kriitillisen tilanteen vuoksi olin toivonut voivani vielä pimeän aikana siirtää autoilla osan joukoista Suomussalmelle, minne apujoukkoja kärsimättömästi odotettiin.

Jäimme asemakonttoriin odottamaan junia tai ainakin tietoja. Yksi ainoa nuori virkailija hoiti asemaa. Hänen osansa ei ollut kadehdittava. Hänen piti yksin hoitaa lennätin, puhelin, lippukassa ja junia. Ratapihalla oli evakuoimisjunia täynnä karjaa ja ihmisiä. Odotushuone oli tulvillaan pakolaisia. Sotilaskuljetuksia odotettiin.

Nukuimme aamuyön asemavirkailijan poikamieshuoneessa konttorin vieressä. Virkailija itse torkkui toimitusten välillä asemakonttorin kirjoituspöydällä.

Aamulla saapui lennätintieto, että ensimmäinen kuljetusjuna oli ajanut yhteen tavarajunan kanssa lähellä Jaalangan pysäkkiä. Koko Oulun-Kontiomäen rataosa oli tämän vuoksi tukossa. Yhteenajon arveltiin aiheuttavan noin 12 tunnin myöhästymisen. Todellisuudessa kuljetukset myöhästyivät toista vuorokautta. Alku ei ollut lupaava.

Aamun valjettua teimme pikaisen kierroksen Hyrynsalmen kirkonkylässä tarkistaaksemme yöllä saamamme tiedot. Kylä oli täynnä Suomussalmelta tulleita pakolaisia, vanhuksia, vaimoja ja lapsia, jotka ankarassa pakkasessa vähine tavaroineen olivat taivaltaneet kohti rautatietä idästä ryntäävän vihollisen tieltä. Avonaisessa kuorma-autossa saapui vastasynnyttänyt äiti lapsineen. Ohjasimme raukat läheiseen sotasairaalaan saamaan apua.

Pakolaisia oli rukoushuoneessa, pappilassa, kauppiaiden pirteissä lämmittelemässä ja odottamassa kyytiä länteenpäin. Evakuoitu karja täytti tiet ja kujat, värjötti pihoilla. Mieliala oli rauhallinen, mutta kuitenkin painostava.

Myöskin hyrynsalmelaiset valmistautuivat lähtemään. Evakuoimiskäsky oli juuri annettu. Kauppiaat jakoivat tavaroitaan ilmaiseksi. Arvokkain omaisuus vedettiin asemalle poiskuljetusta varten. Kukaan ei tuntunut luottavan Hyrynsalmen pelastumiseen.

Tilanne etulinjoilla

Kuljetuksia yhä odottaessani kävin päivällä autolla rintamanlohkon komentajan, majuri Karin, komentopaikassa. Tämä sijaitsi pienessä, kurjassa torpassa noin 5 km Haukiperän lossilta Hyrynsalmelle päin.

Tapasin joukon mustia, partaisia miehiä, joihin monen vuorokauden valvominen ja epätasainen, raskas taistelu oli lyönyt leimansa, mutta jotka kuitenkin olivat päättäneet viimeiseen asti torjua vihollisen yritykset vesistön yli.

Majuri Karin selostuksesta sain elävän kuvan tilanteen vakavuudesta. Joukot olivat äärimmäisen rasittuneet ja osittain myös masentuneet raskaan ja kiireellisen perääntymisen jälkeen. Viholliselle oli jäänyt suurin osa Suomussalmen pitäjästä. Viattomia ihmisiä, vanhuksia, vaimoja ja lapsia, oli jäänyt vainolaisen käsiin. Komea kirkonkylä oli tuhkana.

Ylivoimainen vihollinen hyökkäysvaunuhirmuineen oli yhä kintereillä. Niskanselkä ja Haukiperä olivat jo melko kestävässä jäässä. Aamulla vihollinen noin komppanian vahvuisena oli hyökännyt Haukiperän lossin kohdalla. Ensimmäinen hyökkäysaalto oli tunkeutunut asemiimme asti. Ainoastaan äärimmäisellä ponnistuksella hyökkäys oli torjuttu. Luutnantti Leskisen komppania heitti rajulla vastaiskulla vihollisen takaisin.

Miten kävisi, kun hyökkäysvaunut uskaltautuvat jäälle! Majuri Karilla ei ollut yhtään torjunta-asetta eikä niitä ollut minullakaan, ei tykin tapaistakaan.

Oli muitakin vakavia huolia. Noin 40 km leveä alue Suomussalmen kirkolta Kuusamoon päin oli täysin varmistamatta, sen jälkeen kuin joukot olivat vetäytyneet Suomussalmen kirkonkylän eteläpuolelle. Maantie Suomussalmelta Ylinäljängälle ja edelleen Taivalkosken tai Puolangan kautta Ouluun oli avoin viholliselle. Ratsuosastoja oli jo todettu Ylinäljängällä, missä ne olivat kahakoineet melkein aseettomien suojeluskuntalaisten kanssa.

Myöskin Kuhmon suunta oli kokonaan vartioimatta. Tämä ammottava, noin 90 km leveä aukko tarjosi viholliselle useita etenemismahdollisuuksia, joista houkuttelevin ja vaarallisin oli Moisiovaaran kautta suoraan Hyrynsalmelle.

Pohjois-Suomen ryhmän antaman toimintaohjeen mukaan minun tuli klo 20.00 ottaa vastaan majuri Karilta Suomussalmen lohkon päällikkyys. Koska prikaatini joukot eivät vielä olleet saapuneet, en voinut millään vahvistaa heikkoa asemaamme. Käskin ainoastaan majuri Karin selostaa väsyneille joukoilleen, että apu oli lähellä ja että asemat oli ehdottomasti pidettävä. Sain varman vakaumuksen siitä, että päällikkö ja joukot tekisivät parhaansa, enkä erehtynyt.

Tuskallisesti odotettu ensimmäinen kuljetus saapui vihdoin Hyrynsalmelle 9.12. heti keskiyön jälkeen. Yhteentörmäyksessä oli tuhoutunut jonkin verran ajoneuvoja ja muita tarvikkeita. Onneksi kuitenkin miehet ja hevoset olivat päässeet pelkällä säikähdyksellä.

VARMISTUSTOIMENPITEET

Sivustojen varmistaminen

Esikuntani sijoitin Hyrynsalmen kirkonkylän liepeillä olevaan aluemetsänhoitajan virkataloon. Siellä se majaili aina Suomussalmen taistelujen loppuun. Useita kertoja vihollislentäjät kunnioittivat meitä pommituksilla. Kerran, joulupäivänä, tuli kaksi pommia seinän läpi huoneeseen. Vauriot korjattiin. Jäimme uskollisesti asumaan edelleen samaan paikkaan.

Ratkaisutaistelujen aikana minulla oli komentopaikkani rintamalla, alussa Haukiperän lossin luona aivan etulinjassa, myöhemmin noin 5 km lossin takana.

Erittäin vaarallisena pidin jo todettua vihollisen hanketta pyrkiä Suomussalmelta luoteeseen vasemman siipemme ohitse kohti Oulua. Ohjasin tämän vuoksi luutnantti Hannilan johtaman Kevyen komppanian välittömästi purkauksen jälkeen Laajan pysäkille, joka sijaitsee noin 20 km Hyrynsalmelta pohjoiseen Suomussalmelta Puolangalle johtavan maantien luona. Komppania sai tehtäväkseen suojata joukkojeni vasenta sivustaa ja tehokkaasti häiritä pohjoissuunnassa toimivia vihollisosastoja. Tässä reippaassa komppaniassa palveli etupäässä Tyrnävän ja Temmeksen reserviläisiä.

Seuraavan kuljetusjunan saavuttua lähetin kauemmaksi pohjoiseen Ylinäljängän-Suomussalmen tielle kuorma-autoilla erillisosaston res.vänrikki Vakkalan johdossa. Osaston kokoonpano oli yksi kiväärijoukkue, yksi pioneerijoukkue ja kaksi konekivääriä. Tehtävä oli vaativa. Osaston tuli pienuudestaan huolimatta estää vihollisen eteneminen Taivalkosken ja Puolangan suuntaan. Ennen kaikkea käskin rakentaa lukuisia tiesulkuja Ylinäljängän ja Vääkiön välille.

Ei ollut kuitenkaan varmaa, ehtisikö osasto ajoissa Ylinäljängälle, jonka liepeillä jo edellisenä päivänä oli tavattu vihollisen ratsuosastoja. – Vänrikki Vakkala miehineen täytti kuitenkin loistavasti tehtävänsä, karkoitti vihollisen ja sulki pysyväisesti vihollisen etenemistien Vääkiön kohdalla. Tämä kelpo reserviupseeri sai myöhemmin sankarikuoleman Kuhmon taisteluissa.

Moisiovaaraan lähetin kaksi ryhmää res.alikersantti Heikkilän johdossa pitämään silmällä laajaa, tyhjää aluetta oikean siiven ulkopuolella. Kylässä oli ennestään ainoina paikalleen jääneinä asukkaina pieni ilmavartioryhmä – pari suojeluskuntalaista ja lottaa – jotka uskollisesti puhelimitse ilmoittivat vihollisen lennoista.

Alikersantti Heikkilän osasto partioi rohkeasti ja tunnontarkasti aina Suomussalmen-Kuhmon maantielle, täyttäen tehtävänsä kaikella kunnialla.

Rintaman vahvistaminen

Itse rintaman vahvistamiseksi siirrettiin heti aamulla 9.12. yksi konekiväärikomppania (1. KKK/JR 27) ja yksi kranaatinheitinjoukkue /JR 27 kuorma-autoilla Haukiperän lossin maastoon, missä vihollinen juuri oli uudistanut läpimurtoyrityksensä. Hyökkäys oli tälläkin kertaa onnistumaisillaan. Iltapäivällä siirtyi 2. KKK/JR 27 autoilla Toloseen vasemman siiven vahvistamiseksi. Myöhemmin illalla kuljetettiin loppuosa I/JR 27 Hietajärven maastoon, 4 km Haukiperän lossilta lounaaseen, missä pataljoonan tuli olla vastaiskuvalmiina siltä varalta, että vihollisen onnistuisi murtaa asemamme.

Asemista ei todellisuudessa voinut puhua. Ei ollut etukäteen kaivettuja ampumahautoja. Vesistön eteläpuolelle peräydyttyään väsyneet miehet olivat pyrkineet siellä kaivautumaan. Maa oli kuitenkin niin jäätynyttä ja lisäksi kivistä, että miehiä varten oli aikaansaatu vain matalia ampumakuoppia. Näissä makasivat harvat mieheni, monissa kohdin vierustovereinaan kangistuneita vihollisia, joiden voitontie oli päättynyt vasta asemissamme. Kahden aamun hyökkäyksen jälkeen rannassamme oli enemmän kaatuneita vihollisia kuin puolustajia. Jäällä oli röykkiöitä. Mustat korpit olivat jo paikalla.

Saamieni tietojen ja omien havaintojeni perusteella arvostelin tilanteen seuraavasti:

Kaksi hyökkäysrivistöä oli Suomussalmella tunkeutunut rajan yli, voimakkaampi pohjoisessa Lonkasta käsin, heikompi 50 km etelämpänä, Raatteen kohdalla. Rivistöt olivat jo 7.12. päässeet yhtymään Suomussalmen kirkonkylässä. Lisäjoukkoja saapui jatkuvasti, varsinkin Lonkan kautta. Yhtynyt vihollinen pyrki välittömästi jatkamaan etenemistään Hyrynsalmen ja Taivalkosken suuntiin, joihin johtivat ensiluokkaiset tiet.

Vihollisen vahvuudesta ei ollut varmoja tietoja. Oli todettu miehiä kahdesta eri rykmentistä, tykistöä, hyökkäysvaunuja ja ratsuosastoja. Omat joukkoni olivat joka tapauksessa heikommat ja ainakin toistaiseksi kokonaan vailla tykistöä.

Vasta myöhemmin selvisi, että Suomussalmelle oli hyökännyt Venäjän 163. divisioona vahvistettuna ratsuväellä ja panssarivoimilla. Juntusrannan kautta tulivat rykmentit JR 662, josta osa kuitenkin kääntyi Kuusamon suuntaan, ja JR 81. Rivistöön kuului noin pataljoonan verran ratsuväkeä ja hyökkäysvaunuja. Raatteen kautta tuli JR 759 ja tiedusteluosasto.

KIRKONKYLÄN HYÖKKÄYSTAISTELU

Hyökkäyssuunnitelma ja ryhmittyminen

Ainoa mahdollisuus minulle täyttää tehtäväni vallitsevissa voimasuhteissa oli erottaa yhtyneet vihollisrivistöt toisistaan, lyödä kiila niiden vähin ja sen jälkeen toimia sisälinjoilla, ensiksi toista, sitten toista vihollisryhmää vastaan.

Noin 10 km kirkonkylästä Raatteeseen päin oli kartan mukaan 1 1/2 km leveä kannas Kuivasjärvi ja Kuomasjärvi nimisten järvien välillä. Kannaksen poikki virtasi joki. Siihen kohtaan näytti olevan mahdollista saada sulku itää kohti. Tiedustelu osoitti, ettei vihollinen ollut miehittänyt Kuivasjärven pohjoisrantaa, joten pääsy kannakselle ei tuottaisi erikoisia vaikeuksia.

Päätin jättää rintamaan Haukiperän-Niskanselän etelärannalle etupäässä konetuliaseita ja suorittaa kaikilla irtisaatavilla voimilla hyökkäyksen Kuivasjärven-Kuomasjärven kannakselle. Raatteen maantien saavuttamisen jälkeen oli osa voimia käytettävä järvikannaksen sulkemiseen itää kohti ja pääosa ohjattava länteen kirkonkylässä olevan vihollisen sivustaan, päämääränä vihollisen lyöminen tahi sen karkoittaminen kirkonkylästä.

Asia ei sietänyt viivytystä. Vihollinen saattoi milloin tahansa päästä Haukiperän yli.

Tämän päätöksen mukaisesti jätin puolustusasemiin Haukiperän-Niskanselän etelärannalle yhteensä kolme konekiväärikomppaniaa, neljä kranaatinheitinjoukkuetta ja majuri Karin pioneerijoukkueen. Reserviksi muodostettiin noin 50-miehinen osasto prikaatin huoltoyhtymistä intendenttini, kapteeni Kalervon, johdossa. Puolustuksen johtajaksi määräsin kapteeni Mäkisen esikunnastani. Itse siirryin esikuntapäällikköni kanssa etulinjaan Haukiperän lossille.

Hyökkäysryhmäni koottiin yöllä joulukuun 10 päivää vasten, osa vasta seuraavana päivänä. Ryhmitysalue oli Isovaaran maasto, noin 7 km Kuivasjärvestä länteen. Rautatiekuljetuksina tulleet joukot siirrettiin autoilla Suovaaraan, josta hevostie oli avattu Isovaaraan.

Koska oli mahdollista, että vihollinen uudistaisi hyökkäyksensä Haukiperän yli myös 10 päivänä, siirtyivät majuri Karin komennossa olevat joukot sekä I/JR 27, joka oli reservinä Hietajärven luona, ryhmitysalueelle vasta 10.12. illalla. Näistä myöhästyi irroittamisvaikeuksien ja suhteellisen pitkän matkan vuoksi Er.P. 15, jolle annoin luvan toistaiseksi jäädä Hietajärven maastoon käytettäväkseni.

Voidakseni hyökkäyksen kuluessa sitoa Hulkonniemessä olevaa vihollista annoin Kevyen komppanian 10.12. siirtyä lähemmäksi rintamaa, Toloseen.

Hyökkäysryhmän komentajaksi määräsin JR 27:n komentajan, everstiluutnantti (nyttemmin eversti) Mäkiniemen.

Käskemäni hyökkäysryhmitys oli seuraava: edessä JR 27, rintamaleveys noin 600 m, syvyys 500 m. Välittömästi JR 27:n taakse oli ryhmitettävä järvikannaksen sulkemista varten muodostettu osasto Kontula, jonka muodostivat erilliskomppaniat Kontula ja Simola, yksi konekiväärijoukkue ja yksi pioneerijoukkue. Tämän jälkeen seuraisi everstiluutnantti Mäkiniemen reservinä IV/KT-Pr., komentajana majuri Mannismäki. Oikean siiven ulkopuolelle määräsin molemmat tiedusteluosastoni (TO 1 ja TO 2), jotka juuri olivat saapuneet rintamalle.

Joukkojen tuli yöllä joulukuun 10 päivää vasten siirtyä ryhmitysalueelta hyökkäysvalmiusasemiin Kuivasjärven länsipuolelle.

10.12. aamupäivällä antamani lopullisen hyökkäyskäskyn mukaan everstiluutnantti Mäkiniemen tuli edetä Kuivasjärven länsirannan suunnassa maantielle, josta edelleen molemmin puolin maantietä kohti kirkonkylää, painopiste maantien pohjoispuolella. Osasto Kontulan tuli välittömästi seurata Mäkiniemen pääosaa, sulkea järvikannas itään ja työntää voimakas tiedustelu Raatteen suuntaan, Kokkojärvelle. Tiedusteluosastojen tehtävä oli etenemisen aikana toimia pääjoukon oikeana sivustasuojana.

Vihollisen sitomiseksi lännempänä kirkonkylässä ja Hulkonniemessä oli 11.12. vastaisena yönä työnnettävä panssarikelkoilla varustettu konekivääriosasto Niskanselän jäälle, niin että se saattoi estää liikenteen Hulkonniemen ja kirkonkylän välillä. Panssarikelkat olivat sangen vaatimattomia, Hyrynsalmella kokoonkyhättyjä. Samassa mielessä tuli Kevyen komppanian samanaikaisesti pääjoukon hyökkäyksen kanssa edetä Tolosesta Vuonanniemen kautta Hulkonniemen pohjoisosaan, missä sen tuli katkaista maantie. Hyökkäyshetki oli 11.12. klo 8.00.

Joukkojen hyökkäysvalmistelut jäivät puutteellisiksi, mikä johtui lyhyestä ajasta. Ryhmitysmaasto osoittautui vaikeaksi. Ainoa käytettävissä oleva kartta, Suomussalmen pitäjän kartta mittakaavaan 1:100,000, ei antanut käsitystä maastosta ja oli lukuisissa kohdin törkeän virheellinen. Tarkempi tiedustelu olisi näin ollen ollut suotava. Everstiluutnantti Mäkiniemi tekikin minulle esityksen hyökkäyksen lykkäämisestä seuraavaan päivään.

Tilanne Haukiperän lossin seudulla oli kuitenkin käsitykseni mukaan sellainen, että se oli pelastettavissa ainoastaan nopealla hyökkäyksellä. Vihollinen oli joulukuun 8 päivästä lukien joka päivä uudistanut yrityksensä päästä Haukiperän yli. Hyökkäysvaunuja oli jo nähty pohjoisrannassa, ja kaikesta päättäen jää jo kesti ainakin keveiden vaunujen painon. Yllättävä hyökkäys vihollisen sivustaan estäisi parhaiten uhkaavan läpimurron.

Eteneminen kyläaukeamille

Ryhmitysvaikeuksien takia hyökkäys pääsi käyntiin vasta klo 10.00. Oikealla etenivät kapteeni Sihvosen johtama II/JR 27 ja kapteeni Airimon johtama III/JR 27 pitkin Kuivasjärven jäätä kohti maantietä. Vastarannalle oli jo etukäteen työnnetty varmistusketju. Vasemmalla, Kuivassalmen kautta, etenivät muut joukot. Kuten olin laskenut, joukot saavuttivat maantien järvikannaksen länsipuolella ilman vastarintaa. Saavutettuaan maantien everstiluutnantti Mäkiniemen rivistö kääntyi vasempaan kirkonkylää kohti. Pian tavoitettiin erään mäen rinteessä vihollisen varmistusosasto. Etulinjassa kulki nyt maantien oikealla puolella kapteeni Lassilan johtama I/JR 27, sen vasemmalla puolella kapteeni Sihvosen pataljoona II/JR 27. Päättäväisellä hyökkäyksellä vihollinen karkotettiin.

Eteneminen jatkui pitkin maantien vartta. Edessä olevat vihollisosastot työnnettiin kohti kirkonkylää.

Kun pataljoona Lassila oli edennyt noin 3 km, tuli maantiellä vastaan 6 vihollisen kuorma-autoa täynnä sotilaita. Osa vihollisista tuhottiin, loput otettiin vangeiksi. Kärkikomppanian päällikkö, res.luutnantti Kattainen, joutui kaksintaisteluun ensimmäisessä autossa olleen venäläisen kapteenin kanssa selviytyen tällä kertaa voittajana. Kuhmon ankarissa taisteluissa hänkin antoi elämänsä taistelukentällä johdettuaan sitä ennen komppaniaansa lukuisissa voittoisissa otteluissa. – Tässä kahakassa JR 27 kärsi ensimmäiset tappionsa. Sotamies Väinö Saari antoi nuoren elämänsä isänmaan edestä.

Noin 3 km pappilasta itään maantie nousee korkealle mäelle. Kun etulinjamme illan hämärtyessä alkoi hiihtää mäkeä ylös, avattiin sieltä voimakas tuli lukuisista kone- ja pikakivääreistä. Tulemme vaikutuksesta vihollinen vetäytyi mäkeä ylöspäin. Kun joukkomme ryhtyivät jatkamaan etenemistään, avasi vihollinen uudelleen tulen ylempää mäeltä. Hetken päästä vihollinen kävi vastahyökkäykseen molemmin puolin maantietä. Pimeässä taajat vihollisosastot syöksyivät aivan linjojemme eteen. Syntyi kiivas lähitaistelu käsikranaatein, pistoolein, jopa pistiminkin. Vihollinen heitettiin takaisin melkoisin tappioin.

Kun vihollisen vastahyökkäys oli torjuttu, oli puoliyö jo pitkälle sivuutettu. Miehet olivat sangen väsyneitä. Annoin käskyn everstiluutnantti Mäkiniemelle jatkaa hyökkäystä aamun valjetessa.

JR 27 oli selviytynyt kunnialla ensimmäisestä taistelupäivästään. Saavutettu alkumenestys innosti miehiä. Oli näytettävä Pohjolan miesten kunto ja kestävyys talven ankarissa oloissa.

Yö oli tukala. Vaatteet ja jalkineet olivat päivällä kastuneet. Yöksi nousi ankara pakkanen. Vihollisen läheisyyden vuoksi ei nuotioita voitu tehdä, minkä johdosta kylmyys ahdisti miehiä. Myös nälkä hätyytti, sillä kuormastot eivät ehtineet seurata.

Osasto Kontula sai verrattain rauhassa järjestää puolustuksensa järvikannaksella ja ryhtyi tarmokkaasti rakentamaan tiesulkuja.

Järvikannaksen poikki virtaava Kuomasjoki on todellisuudessa vain mitätön puro. Rannat ovat kuitenkin verrattain jyrkät. Vaikkakaan Kuomasjoki ei muodostanut vakavaa estettä, se pidätti huomattavasti vihollista ja helpotti aseman valvontaa, varsinkin koska se pysyi sulana joulukuun loppuun saakka.

Kevyt komppania oli käskyn mukaisesti aamulla edennyt Vuonanniemen kautta Hulkonniemeen. Maantien seudulla se tapasi vihollisleirin, jonka kimppuun se hyökkäsi. Vihollinen oli tuntuvasti ylivoimainen ja vähitellen ilmaantui paikalle lisäjoukkoja. Luutnantti Hannila katsoi tämän vuoksi parhaaksi vetää komppaniansa illalla takaisin lähtöasemiinsa Tolosen maastoon.

Etenemisen helpottamiseksi annoin käskyn Er.P. 15:lle edetä aamulla Hulkonniemeen. Sen tehtävänä oli katkaista liikenne Hulkonniemen ja kirkonkylän välillä. Myös Kevyt komppania Hannila sai käskyn yhtyä tähän hyökkäykseen.

Tukeakseen välittömästi everstiluutnantti Mäkiniemen hyökkäystä tuli kapteeni Kalervon osaston pyrkiä Haukiperän yli lossin itäpuolella ja vyöryttäen länteen tuhota rannassa todetut pesäkkeet. Kapteeni Mäkiselle alistetut kranaatinheittimet saivat käskyn tulittaa Mäkiniemen hyökkäysryhmän edessä olevaa vihollista. Kaikki voimani oli näin ollen asetettu toimintaan.

Eteneminen alkoi kranaatinheitinvalmistelun jälkeen klo 8.30 hämärän vielä vallitessa. Etulinjassa kulkivat kapteeni Sihvosen ja kapteeni Airimon pataljoonat.

Vihollinen piti edelleen asemiaan kukkulalla.

Todellinen taistelumieli oli vallannut joukot raskaasta yöstä huolimatta. Vihollisen tukikohta otettiin suoralla hyökkäyksellä. Tukikohta oli syvä, konetuliaseita oli asetettu kolmeen perättäiseen linjaan. Taisteltiin jälleen pistoolein ja pistimin. Mikään ei pidättänyt Peräpohjolan miehiä. Suurin osa vihollismiehityksestä jäi kaatuneina paikoilleen. Saimme useita konekiväärejä ja runsaasti pikakiväärejä.

Eteneminen jatkui edelleen. Nyt ilmaantui äkkiä kirkonkylän suunnasta kaksi hyökkäysvaunua, jotka pysähtyivät joukkojen kohdalle. Metsä oli harvaa. Oli kiireesti heittäydyttävä mättäiden ja kantojen suojaan luotisuihkujen pyyhkiessä joukkojen ylitse. Kapteeni Sihvosen adjutantti, res.luutnantti Huovinen, sitoi viisi käsikranaattia yhteen ja lähti ryömimään vaunujen luo. Res.vänrikki Virkki seurasi, iso mauseri aseenaan. Kun vänrikki Virkki oli ryömien saapunut 30 metrin päähän vaunuista, hän hyppäsi pystyyn ja tyhjensi pistoolinsa yrittäen osua hyökkäysvaunun tähystysaukkoon. Ammuttuaan hän heittäytyi jälleen maahan. Samassa ampui vuorostaan hyökkäysvaunu konekiväärillään. Luultiin rohkea vänrikki jo menneeksi. Mutta vähän ajan kuluttua hän nousi jälleen pystyyn ja ampui uuden lippaan vaunua kohti. Taas ampui hyökkäysvaunu Virkin maastoutuessa. Virkki ampui vielä kolmannenkin lippaan tyhjäksi, ja silloin poistuivat hyökkäysvaunut.

Res.luutnantti Huovinen oli tämän kaksintaistelun aikana ryöminyt vaunujen taakse. Hän ei valitettavasti ehtinyt heittää kasapanostaan, ennen kuin vaunut lähtivät liikkeelle. Hän koetti vielä juosten tavoittaa vaunuja, mutta nämä kiihdyttivät vauhtiaan.

Näiden upseerien rohkeus kelpasi esimerkiksi.

Vähitellen joukot pääsivät pappilan korkeudelle. Pappilan hallitseva mäki oli vahvasti miehitetty.

Ensimmäinen hyökkäys tyrehtyi vihollisen kiivaan tulen vuoksi. Taistelussa kaatui res.luutnantti Wallin ja useita miehiä.

Tänä taistelupäivänä sai myös res.vänrikki Remes sankarikuoleman. Hän oli haavoittunut käteen ja oli matkalla sidontapaikkaan. Hämärässä hän kuitenkin yksin kulkien oli joutunut taisteluun vihollisosaston kanssa. Seuraavana päivänä hänen ruumiinsa löydettiin 6 kaatuneen vihollisen keskeltä. Hän oli myynyt henkensä kalliista hinnasta.

Ilta pimeni tulitaistelun vielä jatkuessa. Hiljalleen vihollisen tuli lakkasi, ja kun joukot varovaisesti lähtivät etenemään, huomattiin, että mäki oli jätetty. Joukot asettivat varmistuksen kirkonkylän suuntaan. Metsään tehtiin nuotioita, joiden luona joukot saivat lämmitellä, sillä pakkanen oli jälleen kiristynyt ankaraksi. Kuormastot olivat myös saapuneet, ja nälkäiset miehet saivat vihdoin lämmintä ruokaa.

Kapteeni Kalervo pienine joukkoineen oli päivällä pelottomasti yrittänyt yli Haukiperän, mutta hyökkäys tyrehtyi ankaraan konekiväärituleen. Kapteeni Harolan johtama Er.P. 15 ja luutnantti Hannilan kevyt komppania saavuttivat ankarasti ponnistellen tavoitteensa.

Päivän sotasaalis oli kymmeniä kone- ja pikakiväärejä.

Tämän päivän kuluessa esiintyivät vihollisen ilmavoimat varsin voimakkaina, pommittaen mm. Hyrynsalmen asemaa, missä juuri purettiin sotilasjunaa. Myös everstiluutnantti Mäkiniemen hyökkäysrivistö sai raivokkaita ilmahyökkäyksiä osakseen.

Etenemisen aikana oli jäänyt tuhoamatta erillisiä pesäkkeitä. Tehokkaita tiesulkuja ei myöskään vielä saatu aikaan. Hyökkäysvaunut tekivät edelleen raid'eja aina pappilan korkeudelle.

Juuri komentopaikkani kohdalla Haukiperän koillisrannassa esti muutama konekivääripesäke liikenteen Haukiperän yli. Minulla oli käsissäni ainoastaan pieni sotapoliisiosasto poliisiupseeri Eino Kaipaisen johdossa. Osoitin hänelle vihollisen. Tehtävä ei kuulunut sotapoliiseille, mutta osaston johtaja ei epäröinyt. Hämärän suojassa osasto äänettömästi eteni yli jään ja nujersi hetkessä häiritsevät pesäkkeet. Osasto Mäkiniemi saattoi tämän jälkeen käyttää huoltotienään Hyrynsalmen-Suomussalmen valtatietä.

Illalla 12.12. annoin osasto Mäkiniemelle käskyn jatkaa kirkonkylän valtausta seuraavana päivänä. Vihollisen oli huomattu pesiytyneen talojen raunioihin, kivijalkojen taakse ja kellareihin. Ilmeisesti oli myös tuotu lisäjoukkoja Hulkonniemen puolelta.

Annoin everstiluutnantti Mäkiniemelle vahvistukseksi kranaatinheitinkomppanian (JR 27), joka oli ollut asemissa vesistölinjan eteläpuolella. Tämä siirrettiin heti vesistön pohjoispuolelle tukemaan hyökkäystä kaivautuneita pesäkkeitä vastaan.

Er.P. 15 ja Kevyt komppania, jotka pimeän tultua olivat palanneet vesistön eteläpuolelle, saivat käskyn 13.12. illalla edetä uudelleen entisin tavoittein.

Er.P. 15 pääsi Kuusamon maantien varteen noin 72 km Hulkonniemen etelärannasta pohjoiseen. Pataljoona pureutui kiinni maastoon häiriten vakavasti vihollista, jonka joukot eivät enää voineet käyttää maantietä. Ainoastaan hyökkäysvaunut liikkuivat edelleen suvereenisesti tielläkin, mutta ne eivät pystyneet karkottamaan metsään kaivautuneita joukkojamme.

Kevyt komppania partioi pohjoisempana aina Kylänmäelle ja Kuurtolaan. Vasta joulukuun 18 päivänä nämä sitkeät ja urhoolliset joukot palasivat Vuonanniemeen.

Everstiluutnantti Mäkiniemen eteneminen alkoi 13.12. noin klo 9.00. Maantien oikealla puolella hyökkäsi etulinjassa pataljoona Airimo, vasemmalla pataljoona Sihvonen. Osa kapteeni Lassilan komppanioista oli pataljoona Airimon mukana. Hyökkäyksen päästyä liikkeelle saapui kirkonkylästä kolme hyökkäysvaunua ampuen joukkoja tykeillään ja konekivääreillään. Metsä oli jälleen ainoana suojana. Pian alkoi myös kirkonkylästä voimakas tykistötuli. Joukot jatkoivat etenemistään tulesta huolimatta. Oli edetty noin 1/2 km, kun kirkonkylän suunnasta tuli näkyviin kaksi uutta hyökkäysvaunua, joita seurasi jalkaväkeä. Syntyi ankara taistelu, jossa tuhottiin hyökkäysvaunuja seurannut jalkaväki. Myös pommi- ja hävittäjäkoneita ilmestyi joukkojen niskaan.

Klo 12.00 seuduilla oli päästy eteenpäin noin 1 1/2 km. Tykistötuli oli edelleen voimakas. Kirkonkylästä saapui lisää jalkaväkeä pyrkien eteenpäin hyökkäysvaunujen tukemana. Etenemismaasto huononi. Metsä oli harva, ja laaja aukea pisti syvälle metsään molemmin puolin tietä. Vihollinen asettui asemiin aukean reunaan. Kapteeni Sihvonen otti komentoonsa kaksi komppaniaa ja kiersi niiden kanssa aukean karkottaen vihollisen jalkaväen. Välittämättä hyökkäysvaunuista, jotka edelleen hallitsivat maantietä, hän jatkoi kohti kirkonkylää. Lähetin hänelle avuksi kapteeni Ponkalan konekiväärikomppanian, joka hiihti määräpaikkaansa pitkin Haukiperän itärantaa. Jo aamulla Sihvonen oli saanut avukseen komppania Karjalaisen, joka kuului IV/KT-Pr:iin. Ankarasti ponnistellen Sihvonen saavutti kirkonkylän reunan ja otti haltuunsa muutamia taloja. Kello oli jo 22.00. Yritettiin yhä eteenpäin, mutta vihollinen kohdisti hyökkääjiin hirvittävän konekivääritulen. Pian yhtyivät taisteluun myös vihollisen suorasuuntaustykit. Hyökkäys oli vähitellen keskeytettävä, varsinkin kun puuttui yhteys pataljoona Airimoon, jonka tuli edetä oikealla. Asetettiin varmistus ja tehtiin murroksia hyökkäysvaunujen liikkumisen estämiseksi.

Pataljoona Airimo oli edetessään joutunut maantieltä itään pistävän suon reunaan. Vastareuna oli vihollisen miehittämä, ja hyökkäysvaunut tulittivat ankarasti maantieltä. Pataljoona ei päivän mittaan päässyt eteenpäin. Auttaakseen pataljoona Airimon etenemistä kapteeni Lassila oli kiertänyt oikealta. Metsässä hän oli tavannut useita vahvoja vihollispartioita, jotka tuhottiin tai hajoitettiin. Pataljoona ei kuitenkaan saanut karkotetuksi kapteeni Airimon edessä olevaa vihollista.

Vihollisen taistelutahtoa lisäsi ilmeisesti tieto lisävoimien saapumisesta Raatteen suunnasta. Oma tiedustelukoneemme totesi nimittäin päivällä useiden rivistöjen lähestyvän idästä. Nopea menestys kirkonkylässä oli näin ollen erittäin suotava.

Taistelut asutuskeskuksesta

Seuraavana päivänä, joulukuun 14:ntenä, alkoi hyökkäys uudelleen heti aamun valjetessa. Pataljoona Sihvonen pääsi alussa eteenpäin kirkonkylän asutusalueella. Maasto oli aukeata. Hyökkääjiin kohdistettiin murhaava tuli kaikista aseista. Tuimassa taistelussa kaatui 4. komppanian uljas päällikkö, luutnantti Paavilainen. Hän oli juuri ketjussa neuvomassa miehiään, kun konekiväärisuihku sattui häneen. Luutnantti Paavilainen oli vanha kokenut soturi, joka oli kunnostautunut jo vapaussodassa sekä Vienan ja Aunuksen retkillä. Vaikeasti haavoittui res.luutnantti Palo, joka rohkeasti johti 6. komppaniaa.

Everstiluutnantti Mäkiniemen käskystä Sihvosen hyökkäys keskeytettiin, kunnes pataljoona Airimo oli ehtinyt sen sivulle. Tämä tapahtui jo iltapäivällä.

Kapteeni Lassila oli saanut käskyn hyökätä kirkonkylään pataljoona Airimon oikealta puolen suoraan idästä. Pataljoona kiersi metsien kautta kirkonkylän itäreunaan. Klo 13.00 hyökkäys pääsi alkuun. Vihollinen oli tässäkin suunnassa pureutunut kellareihin ja kivijalkoihin. Ankarien ponnistusten jälkeen saatiin ensimmäiset talot vallatuiksi. Tällöin oli jo pimeä. Pataljoonan tappiot olivat huomattavat. Muiden joukossa kaatui joukkueenjohtaja, res.vänrikki Martti Sankala, hyökätessään ensimmäisenä vihollisen asemia vastaan.

Kello 18.30 alkoi Sihvosen ja Airimon yhteinen hyökkäys molemmin puolin maantietä. Vihollisen voimakkaasta tulesta huolimatta joukot pääsivät jo lähelle kirkonkylän keskellä olevaa tienristeystä. Näytti jo siltä, että kirkonkylän kohtalo oli ratkaistu, kun yht'äkkiä vihollisen kaikki aseet aloittivat hirveän tulen ja pakottivat joukkomme vetäytymään taaksepäin. Pahin tuli kohdistettiin palaneiden talojen kellareista, osittain alueelta, joka oli jo joukkojemme hallussa.

Tässä kylätaistelussa kaatui Airimon peloton komppanian päällikkö, res.luutnantti Kalliomäki, joka pystyssä kulkien neuvoi poikiaan. Moni rehti Kittilän soturi seurasi aluepäällikköään kuolemaan.

Myös kaatui 7. komppanian joukkueenjohtaja, res.vänrikki Ruokolahti.

Raatteen suunnassa etenevä vihollinen osoitti jo 14.12. aktiivisuutta pyrkien noin 50 miehen vahvuisena kiertämään järvikannasta pohjoisesta. Vihollisen yritys torjuttiin. Oli kuitenkin pakko venyttää rintama leveämmäksi. Kapteeni Mäkinen, joka nyttemmin johti järvikannaksen puolustusta, sai vahvistukseksi yhden konekiväärijoukkueen.

Kamppailu kirkonkylän omistuksesta jatkui seuraavana aamuna. Rohkeasti rynnistivät komppaniat kilvan kirkonkylän aukeata, kulkivat talonraunioiden yli ja tunkeutuivat lähelle lossille johtavia teitä. Vihollinen oli pesiytynyt kellareihin. Niiden valloittaminen kysyi joukoilta rohkeutta ja sitkeyttä.

Tässä kunnostautui erikoisesti jo iäkäs jääkäriluutnantti Laine, joka ei heittäytynyt maahan pahimmassakaan tuliryöpyssä. Miehiään hän kyllä tarkoin ohjasi maastoutumaan. "Olen jo kolmannessa sodassa, enkä aio kuolla sängyssä", oli hänen sanansa, kun häntä moitittiin. Hän kuoli kuitenkin vuoteessaan vilustuttuaan perinpohjaisesti Raatteen taistelussa.

Näytteenä johtajien ja joukkojen hengestä mainitsen vielä pari tapausta tämän kylätaistelun vaiheista. 3. komppanian päällikkö, res.luutnantti Laulajainen, tuhosi yhden pesäkkeen ryömimällä korsun katolle, josta hän sai tilaisuuden pudottaa käsikranaattikimpun ilmanvaihtoaukosta korsun syvyyteen. Eivät edes haavoittuneet tahtoneet poistua rivistä. Niinpä res.kersantti E. Pelttari palasi sitomisen jälkeen jatkamaan miestensä kanssa taistelua, vaikka hän oli saanut kolme luotia ruumiiseensa.

Kapteeni Lassila lähetti noin puolet res.luutnantti Kattaisen komppaniasta komppanian päällikön johdossa ottamaan Suomussalmen kirkon ja Kirkkoniemen haltuunsa. Lyhyen taistelun jälkeen yritys onnistui. Kirkkoniemi antoi joukoillemme hyvän tilaisuuden häiritä vihollisen liikehtimistä Kiantajärvellä ja tähystää Hulkonniemeen.

Taisteluun otti osaa myös kaksi kainuulaista komppaniaa, res.vänrikki Karjalaisen ja res.luutnantti Simolan. Kunnon komppanioita ja kunnon johtajia.

Illalla joukot asettuivat asemiin valtaamiinsa kellareihin.

Päivällä vihollisen lentotoiminta oli erittäin vilkasta. Varsinkin hävittäjät kävivät matalalla lentäen kimppuumme. Saimme vasta nyt ensimmäiset ilmatorjuntakonekiväärimme. Riemuksemme onnistuttiin ampumaan alas vihollislentäjä heti, kun konekivääri oli saatu asemaan. Se ei jäänyt ainoaksi.

Joulukuun 16-19 päivinä tulitaistelu jatkui kiivaana kirkonkylässä. Tilanne jäi kuitenkin hyökkäysyrityksistämme huolimatta jokseenkin ennalleen. Alkoi näyttää siltä, että kirkonkylän loppuosan valtaaminen tulisi tuottamaan raskaita menetyksiä, ellei hyökkäystä voitu valmistaa riittävällä tykistöllä. Muutamat kranaatinheittimemme eivät riittäneet, vaikka ne yrittivät parhaansa. Heitinten tulenjohtajat eivät väistäneet vaaroja. Uljas res.luutnantti Passi kaatui tulta johtaessaan 18.12.

Minulle oli tiedoitettu, että lähiaikoina oli odotettavissa everstiluutnantti Susitaipaleen joukkojen eteneminen Ylinäljängän-Piispajärven seuduilta kohti Suomussalmen-Kuusamon maantietä. Tämä sotatoimi kohdistui näin ollen everstiluutnantti Mäkiniemen edessä olevan vihollisen yhteyksiin ja osittain sen selkään. 16.12. ilmoitti Pohjois-Suomen ryhmän komentaja, että Susitaipaleen pääosa oli aamulla lähtenyt liikkeelle Tervavaarasta kohti Palovaaraa ja että majuri Järvisen komennossa oleva PPP 6 seuraavana aamuna ryhtyisi etenemään Ylinäljängältä Vuonanlahden-Kovajärven kannasta kohti. PPP 6:n eteneminen juuri tässä suunnassa, missä se taktillisesti vaikuttaisi Suomussalmen tilanteeseen, tapahtui pyynnöstäni, ja odotin sen pikaista vaikutusta.

Joulukuun 16 päivä toi meille kauan kaipaamamme vahvistuksen. Saimme ensimmäiset tykkimme, kokonaisen patterin (à 4 kanuunaa, Bofors, malli 02). Näistä määrättiin yksi tykki everstiluutnantti Mäkiniemelle suorasuuntaustykiksi hyökkäysvaunujen läpimurron varalta ja samoin yksi samaa tarkoitusta varten kapteeni Mäkiselle. Jäljellä oleva tykkijaos määrättiin asemiin Tolosen maastoon, mistä se saattoi tulittaa sekä kirkonkylässä että Hulkonniemessä olevaa vihollista. Nämä muutamat tykit antoivat meille tuntuvan helpotuksen. Heti asemiin saavuttua onnistui kapteeni Mäkisen tykin tuhota kolme hyökkäysvaunua, jotka olivat edenneet Kuomasjoen rantaan vaanien ylipääsyä. Niiden takana nähtiin vielä 7 vaunua, jotka kiireellisesti kääntyivät tienmutkan suojaan.

Koska everstiluutnantti Susitaipaleen eteneminen tulisi katkaisemaan vihollisen tähänastiset yhteydet Lonkkaan, oli vaara tarjona, että yhteydet siirrettäisiin Kiantajärven jäälle, joka nyttemmin oli verrattain vahva. Tämän vuoksi määräsin 18.12. noin 100 miestä käsittävän osaston luutnantti Volasen johdossa Ala-Röntylään, 20 km Suomussalmen kirkonkylästä pohjoiseen, estämään vihollisen mahdolliset liikkeet pitkin Kiantajärveä.

Luutnantti Volasen tuli ulottaa häirintänsä aina Juntusrannan ja Linnansalmen seuduille. – Osasto suoritti kunnialla vaikean tehtävänsä, häiritsi vihollisen liikkeitä, vangitsi vakoilijoita ja antoi arvokkaita tietoja vihollisvoimien sijoituksesta.

Edelleen asetettiin kaksi konekivääriä asemiin Kannikkoniemeen, noin 10 km kirkolta pohjoiseen. Everstiluutnantti Mäkiniemi lähetti myös 17.12. illalla yhden komppanian Kiantajärven yli Sopalaan, missä arveltiin olevan vihollistykistöä, jota komppania ei kuitenkaan tavannut.

Pyrkimyksenäni oli häiritä ja sitoa vihollista sissitoiminnalla laajalla rintamalla, kunnes odotettavat apujoukot toisivat edellytykset ratkaisevaan taisteluun. Tässä mielessä Er.P. 15 ja Kevyt komppania toimivat öisin vihollisen leirialueita vastaan Vuonanlahden ja Oraviselän itäpuolella. Kapteeni Mäkisen partiot ahdistivat Raatteen tiellä olevia rivistöjä. TO 2 toimi Vuokkiniemestä käsin, asetti miinoja ja hävitti siltoja rajan ja Kokkojärven välillä.

Tällaisella retkellä haavoittui kuolettavasti luutnantti Airanne, joka noin komppanian vahvuisella osastolla hyökkäsi vihollisen pesäkkeitä vastaan Hulkonniemen etelärannassa.

Pääosalle pyrittiin suomaan hiukan lepoa, sillä joukot olivat ilman vaihtoa ja yölepoa kamppailleet ankarassa pakkasessa aina vihollisuuksien alkamisesta lähtien. Suurin osa joukoista oli edelleen ilman telttoja, eikä asumuksia löytynyt juuri ollenkaan vesistölinjan pohjoispuolella. Näin ollen saattoi vain osa kerrallaan päästä lämpöiseen telttaan.

Ensimmäiset iskut Hulkonniemen ja Raatteen suuntaan

Oh syytä pelätä, että vihollinen ponnistaisi kaikkensa ennen Stalinin syntymäpäivää joulukuun 21 päivää. Joulukuun 18:ntena oma lentäjä huomasi lukuisia rivistöjä lähestyvän Lonkan suunnasta. Osa näistä lähestyvistä vihollisvoimista oli jo aivan lähellä Hulkonnientä.

Everstiluutnantti Susitaipaleen etenemisestä Linnansalmea kohti ei minulla ollut varmoja tietoja.

Uusien vihollisjoukkojen lähestyminen Linnansalmen suunnasta osoitti kuitenkin, ettei Susitaival ollut vielä katkaissut maantietä.

Näissä oloissa pidin parhaana toistaiseksi luopua kirkonkylän jäljellä olevien pesäkkeiden valtausyrityksestä. Ei ollut varaa uhrata kallista verta näitä lujia asemia vastaan, joiden valtaus ilman kunnollista tykistöä oli jo osoittautunut ylivoimaiseksi joukoilleni. Päätin sen sijaan torjua lähestyvän vaaran hyökkäämällä Hulkonniemeen, ennen kuin vihollinen itse hyökkäisi tästä suunnasta.

Annoin 18.12. illalla everstiluutnantti Mäkiniemelle käskyn irroittaa komppanian, jonka tuli hyökätä Hulkonniemeen idästä Kiantajärven yli. Tämän tehtävän sai kapteeni Lassilan 1. komppania, joka oli koossa lyhyttä lepoa varten everstiluutnantti Mäkiniemen rintaman takana.

Majuri Karille palautin IV/KT-Pr:n, joka oli kuulunut everstiluutnantti Mäkiniemen hyökkäysjoukkoihin. Pataljoona kuljetettiin 18.12. autoilla Toloseen. Näin vahvistettuna majuri Karin tuli hyökätä Hulkonniemeen Vuonanniemestä käsin.

Pohjoisesta tuli hyökkäykseen yhtyä PPP 6:n, joka par'aikaa lähestyi Alajärven-Kovajärven kannasta.

Näin ollen saatoin hyökätä lähes kolmella pataljoonalla. Tykistöni, joka 18.12. sai toisen patterinsa entisen lisäksi, pystyisi myöskin nyt tukemaan hyökkäystä melkoisella voimalla.

Hyökkäys alkoi 20.12. aamulla tykistövalmistelun jälkeen.

Osasto Kari eteni kahtena rivistönä. Kapteeni Schönbergin johtama rivistö – yksi komppania, 1/2 konekiväärijoukkuetta ja yksi kranaatinheitinjoukkue – eteni pitkin Hulkonniemen etelärantaa. Kapteeni Harolan johtama rivistö – kolme komppaniaa, 1 1/2 konekiväärijoukkuetta ja yksi kranaatinheitinjoukkue – eteni noin 1 1/2 km pohjoisempana suoraan Kuusamon maantietä kohti.

I./JR 27 ylitti Kiantajärven noin 1 km kirkon pohjoispuolella, ja sen tehtävänä oli saavuttaa maantie, jonka suunnassa oli jatkettava etelään. Komppanian etujoukkona TO 1 jo yöllä oli siirtynyt Kiantajärven länsipuolelle, jossa osasto oli ryhtynyt taisteluun leiriytyneen vihollisosaston kanssa.

Sekä Karin että Lassilan joukot pääsivät ilman vaikeuksia Hulkonniemeen. Kapteeni Schönberg kohtasi kuitenkin heti rantaan päästyään vahvan pesäkeketjun eikä vähäisillä voimillaan päässyt sanottavasti eteenpäin.

Taistelu oli ankara ja vaati raskaita uhreja. Uljas vääpeli Honkanen ja moni muu kunnon soturi kaatui tässä rynnistyksessä.

Kapteeni Harola pääsi melko helposti aina Hulkonniemen taloryhmän seuduille ja osittain maantielle saakka. Täällä oli kuitenkin vastassa vahva vihollinen hyvin varustetuissa asemissa.

Hyökkäysvaunut riensivät paikalle. Oli vetäydyttävä metsään, joka edelleen oli ainoana suojana näitä teräshirmuja vastaan.

I./JR 27 saavutti maantien noin 1 km Harolasta pohjoiseen. Maantien varsi oli tässäkin kohdassa lujasti miehitetty. Eteneminen pysähtyi.

Valitettavasti PPP 6:n painostus pohjoisesta, jonka vaikutus olisi saattanut olla ratkaiseva, ei päässyt vaikuttamaan. Raskas keli ja miesten tästä johtuva väsymys oli hidastanut pataljoonan etenemistä. Se saapui Kovajärven-Alajärven kannakselle vasta tämän hyökkäyspäivän jälkeen, kuten myöhemmin ilmeni.

Hyökkäys oli lähinnä tarkoitettu estämään vihollisen omat ilmeiset hyökkäysaikeet ja samalla selvittämään vihollisen vahvuus ja ryhmitykset. Tämä tarkoitus saavutettiin.

Illalla annoin joukkojen vetäytyä takaisin. Harolan joukot palasivat kuitenkin vasta aamuyöllä.

Auttaakseen Hulkonniemen hyökkäystä everstiluutnantti Mäkiniemi aloitti 20.12. aamulla jäljellä olevilla voimillaan hyökkäyksen kirkonkylän asemia vastaan.

Tykit ja heittimet suorittivat valmistelun. Joukot ryntäsivät eteenpäin tuimasta vihollistulesta huolimatta. Maasto oli aukeata. Vihollinen istui suojaavissa kivijaloissa ja kellareissa. Tappiot kasvoivat hetki hetkeltä. Kaiken lisäksi vihollinen kävi vastahyökkäykseen. Oli tuotava rintamaan viimeiset hevosmiehetkin, ennen kuin vastahyökkäys saatiin torjutuksi. Koskaan ennen ei vihollinen ollut hyökännyt sellaisella vimmalla, melkeinpä järjettömästi. Se tuhottiin melkein viimeiseen mieheen.

Vihollisen vastahyökkäys sai kuitenkin aikaan sen, että oma eteneminen tyrehtyi. Joukot asettuivat entisiin asemiinsa, joita ryhdyttiin varustamaan. Asemien eteen vedettiin yön aikana piikkilankaeste, siltä varalta, että vihollinen uudistaisi hyökkäyksensä.

Päivä oli ollut raskas. Kapteeni Sihvosen taitava ja rohkea adjutantti, res.luutnantti Huovinen, joukkueenjohtajat, res.luutnantti Lohijoki ja res.vänrikki Ekman saivat sankarikuoleman. Heidän kanssaan jäi hangelle moni urhea aliupseeri ja mies taistelussa kaiken puolesta, joka on Suomen miehille pyhää ja kallista.

Myös vihollinen taisteli urhoollisesti. Kaatuneen venäläisen kapteenin karttalaukusta löydettiin kirje, josta ilmeni, että kapteenia oli syytetty pelkuruudesta pappilan mäen taistelussa. Kirjeessä hän vakuutti tehneensä parhaansa, mutta hän ei ollut saanut väsyneitä miehiään liikkeelle. Hänelle annettiin nyt tilaisuus pelastaa kunniansa. Hän ei ollut pelkuri, vaan kunnon upseeri.

Minulle oli tiedoitettu huomattavien apujoukkojen tulosta, joista ensimmäisten tuli saapua jo 22 päivänä. Vasta näiden tultua perille oli aika käydä ratkaisevaan taisteluun. Siihen mennessä oli pidettävä molemmat vihollisrivistöt niin kuumina, etteivät ne itse ryhtyisi hyökkäämään.

Seuraavana päivänä, 21.12., kapteeni Mäkinen suoritti tässä mielessä väkivaltaisen tiedustelun Kokkojärven seuduille, jossa ei tavattu mitään vahvoja voimia. Osaston tehtävä oli myös hävittää Kokkojärvellä oleva maantiesilta. Siltaa suojasi kuitenkin vihollisen hyökkäysvaunu, joka oli asettunut itse sillalle. Tiedustelun tuloksena oli käsitys, että Raatteen suunnassa oli toistaiseksi vain suhteellisen pieniä vihollisvoimia.

Päätin tämän vuoksi yrittää seuraavana päivänä työntää Raatteen suunnassa olevan vihollisen Pyöreäisen-Kokkojärven-Yrjänän kannasten itäpuolelle. Nämä asemat olivat taktillisesti edullisemmat, ja ennen kaikkea olisi saatu vihollisryhmät kauemmaksi toisistaan.

Tämän hyökkäystehtävän sai kapteeni Mäkinen, jolle alistin pataljoona Lassilan, TO 1:n ja yhden panssarintorjuntajaoksen, joka oli saapunut 20.12. Nämä olivat ensimmäiset panssarintorjunta-aseeni.

Hyökkäyssuunnitelman mukaan kapteeni Lassilan tuli edetä Kuivasjärven eteläpuolitse Katiskalammen kautta Kokkojärven tienhaaraan. Tähän saavuttuaan hänen tuli sulkea osillaan maantie itään ja pääosillaan kääntyä länteen Haukilan selkään.

Kapteeni Kontulan johdossa tuli komppanian vahvuisen osaston, johon liitettiin hv.torjuntajaos, edetä Kuivasjärven itäpuolitse Haukilaan, josta pääosa kääntyisi länteen järvikannasta kohti. TO 1 suunnattiin Kuomasjärven pohjoispuolitse Kotvalan ja Materon kautta Tyynelään helpottamaan pataljoona Lassilan eteenpäin pääsyä.

Järvikannaksella olevien joukkojen tuli paikallisilla hyökkäyksillä sitoa vastassa oleva vihollinen.

Joukot lähtivät liikkeelle noin klo 6.00. Kapteeni Lassila saavutti ilman vastarintaa maantien Kokkojärven itäpuolella, asetti varmistuksen itään ja suuntasi pääosallaan kulkunsa Kokkojärven-Teerisen kannasta kohti. Täällä pataljoona joutui taisteluun vihollisosaston kanssa. Kaksi kuorma-autoa, yksi hyökkäysvaunu ja yksi kenttäkeittiö tuhottiin. Siltamaasto oli kuitenkin niin vahvasti miehitetty, että hyökkäyksestä yhden yrityksen jälkeen oli luovuttava. Kapteeni Lassila kiersi nyt Teerisen eteläpuolitse Tyynelään ja otti yllättäen tämän taloryhmän haltuunsa. Tämän onnistuttua pataljoona yritti lännestä karkottaa vihollisen sillasta. Hyökkäysvaunut olivat kuitenkin valppaita. Tästäkin yrityksestä oli luovuttava. Taistelussa kaatui res.luutnantti Vanninen.

Pääjoukon taistellessa Tyynelässä ja Kokkojärven tienoilla vihollinen keräsi huomattavan osaston, yhteensä 16 autollista miehiä, kapteeni Lassilan pientä varmistusosastoa vastaan Kokkojärven itäpuolella. Neuvokas joukkueenjohtaja, res.vänrikki Kärkäs, oli miinoittanut maantien ja piti lujasti puoliaan, kunnes pataljoona puolenyön aikaan sai käskyn palata lähtöasemaansa. Kapteeni Kontula saavutti myös helposti Haukilan taloaukean, yllätti maantiellä marssitauolla olevan panssarintorjuntatykistön, joka käsitti noin 20 tykkiä. Noin 100 hevosta tuhottiin tykkien edestä. Vihollisen hämminki oli tavaton. Pian kuitenkin ahdistettiin kapteeni Kontulan vähäistä joukkoa kolmelta suunnalta ja joukon oli vetäydyttävä taaksepäin.

Hyökkäys osoitti, että vihollinen edellisen päivän jälkeen oli saanut huomattavia lisäjoukkoja. Todellisuudessa 44. venäläinen divisioona oli nyt pääosillaan Raatteen tiellä.

Tämä ensimmäinen varsinainen iskumme Raatteen divisioonan kylkeen sekoitti ratkaisevasti sen aikeet ja herätti ukrainalaisissa miehissä sellaisen kammon joukkojani kohtaan, ettei tämä divisioona siitä enää päässyt.

PPP 6:n osia oli myös jo toiminnassa pohjoisessa suunnassa, ja ne kävivät pienin osastoin vihollisen kimppuun sekä yön että päivän aikana. Yöllä 23.12. vasten tuhosi mm. luutnantti Lehtosuon osasto noin kahden joukkueen vahvuisen etuvartion Alajärven länsirannalla.

Prikaati kasvaa divisioonaksi

Kuten jo on esitetty, joutui alkuperäinen 9. divisioona sodan alkupäivinä hajalle eri rintamille. Vain osa joukoista ja esikunnasta oli kanssani Suomussalmella.

Joulukuun 22 päivänä saapui minulle käsky 9. divisioonan uudelleen muodostamisesta. Käytettäväkseni asetettiin kaksi uutta rykmenttiä, JR 64 ja JR 65, ynnä tarpeelliset erikoisjoukot. JR 65 oli kuitenkin toistaiseksi sidottu muualle.

JR 64 oli kokoonpantu osittain Suomen Valkoisen Kaartin ja Pohjan Rykmentin alokkaista, osittain Tampereen, Seinäjoen ja Kokkolan seudun reserviläisistä. Rykmentti oli perustettu äärimmäisessä kiireessä. Sen varustus oli erittäin puutteellista. Aseistus oli kirjavaa. Berdan-kiväärejäkin oli jaettu miehille. Telttoja ei ollut ollenkaan.

Rykmentin komentaja oli everstiluutnantti (sittemmin eversti) Fagernäs. Hän oli ottanut rykmenttinsä vastaan kaksi tuntia ennen rykmentin rintamalle lähtöä. Osa pataljoonan komentajista saapui Hyrynsalmelle vasta rykmentin saapumisen jälkeen.

Rykmentin pääosa saapui jouluaattona, osa vasta joulupäivänä. Se teki puutteistaan huolimatta reippaan vaikutuksen.

Joulupäivänä saapui myös Kevyt osasto ratsumestari Paavolan johdossa. Myös tämän osaston varustus oli erittäin puutteellista. Edelleen saapui tervetulleena lisänä pioneerimuodostelma luutnantti Sorasalmen johdossa ja eräitä huoltoyksikköjä.

Tapaninpäivänä sain myös joukon upseereja pienen esikuntani vahvistamiseksi. Näistä oli mainittava lääkintäeverstiluutnantti Sourander, joka toimi divisioonan lääkärinä, eläinlääkintäkapteeni Andersson, josta tuli divisioonan eläinlääkäri, kapteeni (nyttemmin majuri) Sairio, joka hoiti huoltopäällikön raskasta virkaa, ja kapteeni Kuistio, joka toimi sekä esikunnassani että rintamalla usein vaikeissa tehtävissä. Erikoisen maininnan ansaitsevat divisioonan pastorit Antila ja Kumpulainen, jotka molemmat koko sielullaan antautuivat vastuunalaiseen ja raskaaseen tehtäväänsä.

Vihollisen jouluhyökkäys

Lisäjoukot saapuivat todella viime hetkessä.

Jouluaaton aattona vihollisen tykistötuli kiihtyi äärimmilleen kirkonkylän asemia vastaan ja jatkui ilman taukoa koko yön ja seuraavan aamupäivän. Klo 12.00 aikaan jouluaattona alkoi yleinen hyökkäys molemmin puolin maantietä. Rivimme olivat harvenneet ankarassa tulessa. Paikoitellen joukkomme väistyivät. Tilanne näytti jo pahalta. Kaikki puhelinyhteydet olivat rikkoutuneet. Viime tingassa kapteeni Sihvonen sai kootuksi yhden komppanian vastaiskua varten. Asemat vallattiin suurin piirtein takaisin. Tässä vastahyökkäyksessä kaatui urhoollinen luutnantti Varmavuori.

Joukot, jotka jo kaksi viikkoa olivat kamppailleet ankarassa pakkasessa ilman kunnollista lepoa, usein nälkäisinäkin, kestivät tämänkin hyökkäyksen. Mutta kestäisivätkö ne enää kauan?

Seuraavana päivänä, itse joulupäivänä, vihollinen yritti uudelleen, mutta laimeammin.

Myös Hulkonniemestä käsin vihollinen hyökkäsi jään ylitse Vuonanniemeen. Tykistö ja ilmavoimat tukivat yritystä. Vihollinen pääsi Niettusaareen, josta se kuitenkin pian heitettiin takaisin.

Raatteen suunta herätti myöskin huolestumista. Jouluyönä vihollinen pyrki Kuomasjoen yli lähellä Kuomasjärveä. Joulupäivänä toistui yritys Kuomasjärven jäällä. Kapteeni Mäkinen torjui yritykset vastaiskulla.

Näissä merkeissä vietettiin rauhanjuhlaa, maaten talvisella hangella ankarassa pakkasessa, joka miehen silmä tiukkana. Muistui ehkä mieleen rauhalliset joulut kotona, vaimot ja lapset, joiden puolesta Suomen miehet nyt taistelivat. Oli kestettävä.

Joukkojeni vakavan aseman takia Pohjois-Suomen ryhmän komentaja esitti harkittavakseni, olisiko joukot vedettävä vesistölinjan taakse.

En tahtonut sitä tehdä. Perääntyminen olisi riistänyt minulta kaikki mahdollisuudet saavuttaa lopullisen voiton. Vihollisrivistöt oli pidettävä erillään toisistaan. Niskanselän ja Haukiperän eteläranta oli täysin varustamaton. Asemat eivät kauan kestäisi yhtyneen vihollisen painostusta, ja kerran aloitettu perääntyminen jatkuisi auttamattomasti länttä kohti.

Tilanne oli kuitenkin niin vakava, että minun jouluaattona oli annettava ryhmien komentajille ohjeet siltä varalta, että perääntyminen olisi ainoa ratkaisu. Pidätin päätösvallan itselleni. – Kaiken varalta siirrettiin kaikki tarpeettomat ajoneuvot vesistölinjan eteläpuolelle.

HULKONNIEMEN HYÖKKÄYSTAISTELU

Yleistilanne ja hyökkäyssuunnitelma

Jouluaaton iltana tilanteen ollessa synkimmillään sain Pohjois-Suomen ryhmän hyökkäyskäskyn, joka perustui pari päivää aikaisemmin tekemääni suulliseen esitykseen.

Käskyn mukaan minun tuli Tapaninpäivänä hyökätä Hulkonniemessä olevan vihollisen lyömiseksi. Samanaikaisesti hyökkäisi everstiluutnantti Susitaival, joka joukkoineen oli Suomussalmen pohjoisosassa, noin 30 km pohjoisempana, Linnansalmen suunnassa. Susitaipaleen eteneminen tulisi näin ollen katkaisemaan Hulkonniemessä olevan vihollisen tähänastisen huoltotien, joka kulki Linnansalmen kautta Juntusrantaan ja edelleen Lonkkaan.

Koska kuitenkin huomattavaa osaa saapuvista lisäjoukoista odotettiin Hyrynsalmelle vasta joulupäivänä, siirrettiin hyökkäyksen alkaminen joulukuun 27 päivään. Koska Hyrynsalmelta ryhmitysalueelle oli 50 km:n pituinen matka, jäi valmisteluihin aivan liian vähän aikaa. Tilanne ei valitettavasti sallinut lykkäystä. Näin tilanteen seuraavassa valossa. Oltuaan puolustuskannalla aina joulukuun 11 päivästä lähtien, jolloin joukkoni aloittivat hyökkäyksensä kirkonkylään, vihollinen jouluaattona oli siirtynyt hyökkäykseen. Sen voimantunto oli ilmeinen. Varsinkin kirkonkylässä ja Hulkonniemessä oli runsaasti joukkoja, tykistöä ja hyökkäysvaunuja. Voimakkaat ilmavoimat tukivat taistelua, joka raivokkaasti jatkui vielä joulupäivänä.

Myös Raatteen suunnassa vihollinen oli tuntuvasti voimistunut.

Varsinaista hyökkäystä varten kypsyi seuraava suunnitelma.

Hyökkäys Hulkonniemeen onnistuu aikaisempien kokemusten perusteella parhaiten Vuonanniemestä käsin. Ylitettävä järvitaival on suhteellisen lyhyt ja ryhmitysalue edullinen. Er.P. 15 ja IV/KT-Pr. olivat jo useasti edenneet tässä suunnassa ja tunsivat hyvin maaston. Uusiin tiedusteluihin ei enää ollut aikaa. Päätin tämän vuoksi koota Vuonanniemeen mahdollisimman vahvan ryhmän päähyökkäystä varten. Käytettävissäni olivat lähinnä majuri Karin komennossa olevat pataljoonat (Er.P. 15 ja IV/KT-Pr.), jotka jo olivat tällä rintamanosalla. Annoin lisäksi siirtää JR 64:n (paitsi III pataljoonaa) autoilla Hyrynsalmelta majuri Karin joukkojen taakse.

Päähyökkäysryhmän päällikkyyden uskoin majuri Karille, joka oli paikalla ja parhaiten tunsi maaston ja vihollisen asemat.

Vihollisen lyöminen edellytti kuitenkin, että sen kaikki pakoyritykset voitaisiin tehokkaasti estää. Oli aikaansaatava sulkurengas pohjoiseen ja itään ja käytävä vihollisen kimppuun myös näistä suunnista.

Pohjoisessa PPP 6 oli valmiina ryhtymään hyökkäykseen. Eräät sen osat sulkivat jo 22.12. lähtien Vuonanlahden-Kovajärven kannakset länteen. Pääosa oli Pirttijärven pohjoispuolella. Annoin pataljoonalle käskyn yhtyä hyökkäykseen pääosillaan Pirttijärven pohjoispuolitse Kuurtojärven suuntaan ja edelleen maantien suunnassa etelään. Osilla oli hyökättävä myös Vuonanlahden-Kovajärven kannaksilla.

Koska tuntui mahdolliselta, että vihollinen pyrkisi siirtämään huoltoyhteytensä Kiantajärven jäälle ja ehkä myös poistuisi jäitse Hulkonniemestä ja kirkonkylästä, ohjasin Kevyt osasto Paavolan Ruottulaan, 5 km kirkonkylästä pohjoiseen. Osaston tehtävänä oli yleisessä hyökkäyksessä ylittää Kiantajärvi Sopalan kohdalla ja edelleen tunkeutua maantien itäpuolella etelään yhteistoiminnassa majuri Karin päähyökkäysryhmän kanssa.

Kevyt komppania Hannilan päätin jättää Kiantajärven itäpuolelle valvomaan liikettä jäällä ja varmistamaan pohjoiseen.

Tilanne kirkonkylässä ja Raatteen suunnassa herätti jatkuvaa huolestumista. Kestäisivätkö everstiluutnantti Mäkiniemen ja kapteeni Mäkisen asemat vihollisen rynnistyksiä? Siirsin kaiken varalta yhden pataljoonan JR 64:stä (III/JR 64) reserviksi Haukiperän pohjoispuolelle.

Joulun jälkeisinä päivinä ei tapahtunut muutoksia. Joukot siirtyivät suunnitelman mukaan paikoilleen.

Tapaninpäivän aamuna annoin lopullisen hyökkäyskäskyni.

Hyökkäyskäskyni mukaan majuri Kari jakoi ryhmänsä kahteen hyökkäysrivistöön.

Eteläinen rivistö, jonka komentajana oli everstiluutnantti Fagernäs, käsitti kaksi pataljoonaa, I/JR 64 (kapteeni Mankonen) ja IV/KT-Pr. (kapteeni Schönberg). Jälkimmäisestä puuttui yksi komppania. Rivistöön kuului vielä yksi kranaatinheitinjoukkue, yksi pioneerijoukkue ja yksi panssarintorjuntatykki. Rivistön tehtävänä oli hyökätä Vuonanniemen eteläkärjestä Hulkonniemeen ja tuhota niemen eteläosassa olevat pesäkkeet ja tykistöasemat aina maantielle saakka. Tolosessa oleva patteri ja kranaatinheitinkomppania tukivat rivistön hyökkäystä.

Pohjoinen rivistö, komentajana kapteeni Harola, käsitti samoin kaksi pataljoonaa, II/JR 64 (kapteeni Räsänen) ja Er.P. 15 (luutnantti Karhunen). Rivistöön oli liitetty kaksi pioneeriryhmää ja yksi panssarintorjuntatykki.

Rivistö oli ryhmitetty hyökkäykseen noin 1 1/2 km rivistö Fagernäsistä pohjoiseen, jossa kohdassa kulki metsätie Hulkonniemen poikki. Sen tehtävänä oli tämän tien suunnassa tunkeutua maantielle, sulkea maantie pohjoiseen ja pääosallaan jatkaa etelään Hulkonniemen eteläosassa olevan vihollisen selkään.

Päähyökkäysryhmä oli, kuten esityksestä selviää, varsin pieni. Toinen puoli joukoista oli ensimmäistä kertaa taistelussa. Olin tämän vuoksi määrännyt kumpaankin rivistöön yhden vanhan ja yhden uuden pataljoonan. – Tykistöavustus oli aivan riittämätön. Köyhyydelle ei voinut mitään. Puutteet oli korvattava oikealla hyökkäyshengellä ja voitontahdolla.

Hyökkäyskäskyn mukaan hyökkäys oli aloitettava pohjoisessa ja idässä klo 7.30, jolloin vielä oli jokseenkin pimeä, majuri Karin lohkolla vasta klo 8.00.

Ensimmäinen hyökkäyspäivä

PPP 6:n hyökkäys alkoi määrättyyn aikaan.

Pataljoonan pääosa oli ryhmittyneenä Pirttijärven itäpuolella. Erillinen osasto sulki maantien pohjoiseen. Se joutui heti taisteluun pohjoisesta lähestyvän motorisoidun joukon kanssa. Tässä kahakassa tuhottiin 5 kuorma-autoa ja niissä oleva miehistö. Sulkuosasto kaivautui ja rakensi murroksia maantielle.

Pääosa kohtasi heti liikkeelle lähdettyään vahvan vihollistukikohdan Myllyjoen etelärannassa. Ankaran, saarrostavan hyökkäyksen jälkeen tukikohta joutui joukkojeni käsiin. Uljas joukkueenjohtaja, res.vänrikki Marttila ja varajoukkueenjohtaja, ylikersantti Pietilä saivat tässä hyökkäyksessä sankarikuoleman miestensä edessä.

Puoleen päivään mennessä oli päästy eteenpäin noin 3 km.

Vuonanlahden-Kovajärven kannaksilla PPP 6:lla oli yhteensä vain yksi komppania. Tämä pyrki käskyn mukaan etenemään kohti Kylänmäen tienhaaraa ja voitti aluksi alaa. Puolen päivän aikaan vihollisen vastarinta kuitenkin kasvoi. Vihdoin vihollinen tykistön tukemana kävi vastahyökkäykseen. Ankara taistelu jatkui iltamyöhään. Komppania piti asemansa, mutta se ei heikoilla voimillaan pystynyt saavuttamaan tienhaaraa.

Myös pohjoisessa vihollinen uudisti hyökkäyksensä PPP 6:n sulkuosastoa vastaan. Hyökkäys torjuttiin.

Osasto Paavola, jonka idästä tuli hyökätä Hulkonniemeen, ei päässyt käskyn mukaisesti liikkeelle. Sen saapuessa edellisenä päivänä keskitysalueelleen, tuli vastaan pienehköjä vihollisosastoja, jotka olivat ryöstöretkellä Kiantajärven itärannan taloissa. Lisäksi liikkui jäällä panssariautoja jotka vaikeuttivat ylimenoa.

Osasto kahakoi hyökkäyspäivän aamuna vihollisosastojen kanssa Kiantajärven itäpuolella. Vasta iltapäivällä Paavola ylitti Kiantajärven saapuen hämärässä Sopalaan, missä tällä hetkellä ei ollut vihollisia. Käsketty yhteys etelämpänä olevaan pääryhmään jäi valitettavasti saamatta.

Päähyökkäysryhmä pääsi ilman vaikeuksia Hulkonniemen länsirantaan.

Everstiluutnantti Fagernäsin johtama eteläinen rivistö nousi maihin kirjailija Ilmari Kiannon omistaman Turjanlinnan kohdalla. Huvilan, joka oli venäläisten majapaikkana, olivat partiomme polttaneet 7 päivää aikaisemmin. Raunioissa ja muualla rannassa oli vihollisen pesäkkeitä, jotka tuhottiin.

Jatkuva eteneminen oli raskasta. Korsuja konetuliaseineen oli rannassa ja varsinkin ylempänä rinteellä, jossa tavattiin kokonainen linnake joka käsitti lähes 30 korsua.

Joukot pyrkivät kaikesta huolimatta sisukkaasti eteenpäin. Saartaen tuhottiin korsu korsun jälkeen. Klo 13.00 mennessä oli päästy Hulkonniemen taloaukeamille, noin 1 km maantieltä.

Vastarinta yhä kasvoi. Vihattuja korsuja oli kaikkialla. Rivistö hyökkäsi kolmesti, viimeisen kerran iltapimeässä. Miehet olivat niin uupuneet, että enemmistä yrityksistä oli tältä päivältä luovuttava. Kenttäkeittiöt noudettiin lähemmäksi etulinjaa. Talvinen hanki oli yösijana.

Kapteeni Harolan rivistö kohtasi vihollisia vasta lähestyessään maantietä. Tämä oli venäläisten tapaan vahvasti varustettu. Hyökkäysvaunuja ilmestyi paikalle syytäen tulta poikiemme kasvoihin. Muodostui vaikeaksi tunkeutua tien itäpuolelle. Kerran oli jo osa päässyt onnellisesti yli, kun vihollisen vastaisku heitti sen takaisin. Iltapimeässä ja koko yön raivosi taistelu tien omistuksesta. Taistelussa kunnostautui erikoisesti etulinjan komentaja, luutnantti Karhunen, jota miehet sokeasti seurasivat, ja res.luutnantti Tuomas Kettunen, joka taistelussa haavoittui.

Kapteeni Harola oli jo yöllä ennen hyökkäystä lähettänyt komppanian ja pioneeriosaston sulkemaan maantien pohjoiseen noin 1 km sisäänmurtokohdan pohjoispuolella. Tehtävä suoritettiin onnellisesti, kaadettiin vahvoja puita poikki maantien, asetettiin miinoja. Rajusti hyökkäysvaunut kävivät komppanian kimppuun, tunkeutuen useassa kohdin metsäänkin. Sulku kesti.

Tässä taistelussa kunnostautuivat erikoisesti pioneerikomentajani, kapteeni Rinta, joka henkilökohtaisesti valvoi pioneeriensa toimintaa, sekä komppanianpäällikkö, res.luutnantti Lehto.

Ensimmäinen hyökkäyspäivä ei tuonut kaivattua ratkaisua.

Uhka Raatteen suunnasta

Idästä, Raatteen suunnasta, saapui huolestuttavia tietoja. Oma ilmatiedustelumme oli keskipäivällä todennut maantien olevan mustana vihollisrivistöistä. Ei ollut enää epäilystä siitä, että kokonainen divisioona oli koossa Raatteen tiellä.

Pysyisikö tämä toimettomana, kun 10 km lännempänä käytiin taistelua naapuridivisioonan elämästä ja kuolemasta?

Tätä uhkaavaa vihollista oli kaikin keinoin sidottava, kunnes Hulkonniemen voitto oli saavutettu.

Tarkoitukseen minulla oli lähinnä käytettävinäni molemmat tiedusteluosastot, jotka aina olivat valmiit käymään vihollisen kimppuun.

Tiedusteluosasto N:o 1, res.vänrikki Larvon johdossa, sai käskyn pohjoisesta käsin ahdistaa Tyynelässä todettuja nuotioleirejä. Tiedusteluosasto N:o 2 suunnattiin etelästä Raatteen tielle. Tämän osaston pelottomana johtajana oli res.vänrikki Konttinen, joka, kuten niin moni uljas päällikkö, myöhemmin sai sankarikuoleman.

Tiedusteluosastot käsittivät noin 50 miestä. Ne oli kokoonpantu pelottomista valiohiihtäjistä. Osastot eivät koskaan palanneet retkiltään tyhjin toimin. Ne olivat vihollisten kammona. Niiden pelosta jätettiin pian nuotiot tekemättä.

Hulkonniemen ensimmäisen hyökkäyspäivän iltana saapui rintamalleni uusi, vasta perustettu sissipataljoona (SP 1) kapteeni (nyttemmin majuri) Häkkisen johdossa. Päätin käyttää tätä voimanlisää, joka erinomaisesti soveltui vihollisen häirintään, Raatteen vihollisen sitomiseksi.

Pataljoona siirrettiin autoilla rintamalle ja sai käskyn heti ensimmäisenä yönä, oppaiden avustamana, hyökätä kahdella komppanialla etelästä käsin Raatteen tiellä olevien rivistöjen kimppuun.

Retken tuloksena oli tuhottuja hevoskuormastoja ja autoja, mutta ennen kaikkea oli pilattu koko pitkän vihollisrivistön yörauha.

Aamun valjetessa pataljoona koottiin Kuivasjärven länsipuolelle kohtaamaan vihollisen mahdollisia iskuja tässä suunnassa, missä se erikoisesti oli pyrkinyt etenemään.

Vihollinen hyökkäsikin noin pataljoonalla seuraavana päivänä Kuivasjärven jäällä.

Sissipataljoonan hyvin johdettu pikakiväärituli sai kuitenkin vihollisen vetäytymään takaisin. Pian venäläiset ryhtyivät kiertämään järven ympäri. Tämäkin yritys torjuttiin. Paikalle jäi noin 60 kaatunutta vihollista.

Raatteen taistelussa saimme haltuumme 44. divisioonan kaikki kirjalliset käskyt näiltä ajoilta. 27.12. illalla antamassaan käskyssä divisioonan komentaja käskee seuraavasti: "Divisioona suorittaa läpimurron keskustassa, saartaa vihollisen molemmat siivet ja tuhoaa vihollisen alueella Kuomasjärvi-Suomussalmi. Hyökkäys alkaa 28.12. klo 10.30."

Tähän hyökkäykseen oli määrätty koko Jalkaväkirykmentti N:o 25, yksi pataljoona rykmentistä N:o 146, kaksi hyökkäysvaunukomppaniaa ja yksi tiedusteluosasto. Tuntemattomista syistä hyökkäys ei päässyt käyntiin tässä laajuudessa. Myöhemmin päivällä divisioonan komentaja peruutti koko hyökkäyksen, mutta määräsi joukot olemaan jatkuvasti hyökkäysvalmiina.

Ratkaisun saaminen Hulkonniemessä oli kuitenkin tärkein tehtäväni. Hetket olivat nyt kalliit.

Tilanne everstiluutnantti Mäkiniemen lohkolla, missä vihollinen joulun tienoilla oli ankarasti hyökännyt, näytti hiukan rauhoittuneen.

Päätin vahvistaa majuri Karin hyökkäysryhmää kirkonkylän miehityksen kustannuksella. Hulkonniemen taistelun ratkaisu tulisi ratkaisemaan myös kirkonkylän kohtalon.

Annoin illalla 27.12. siirtää pataljoona Lassilan, joka tällä hetkellä oli everstiluutnantti Mäkiniemen reservinä, Kurimoon Karin vasemman siiven taakse. Tässä suunnassa vihollisen vastarinta oli ollut vahvin.

Toinen hyökkäyspäivä – vastarinnan murtaminen

Aamuvarhain 28.12. alkoi Hulkonniemessä uusi rynnistys. Everstiluutnantti Fagernäsin rivistö pääsi vähitellen maantielle ja alkoi vyöryttää vihollisen asemia etelään maantielossin suuntaan.

Kapteeni Harolan rivistö ylitti myöskin ennen puolta päivää maantien ja jatkoi pääosilla etelään (kapteeni Räsänen), osilla pohjoiseen (luutnantti Leskinen).

Pohjoisessa PPP 6 tunkeutui aamulla maantien suunnassa etelään noin 3 km. Vastarinta oli kova.

Myöhemmin vihollinen tykistön tukemana teki rajun hyökkäyksen PPP 6:n joukkoja vastaan. Tämä kuitenkin torjuttiin.

Jo klo 9.00 aikaan murtui vihollisen vastarinta everstiluutnantti Fagernäsin edessä. Vähin erin joukot jättivät asemansa. Jäälle Hulkonniemen itäkärjen kohdalle purkautui kuormastoja. Tänne suuntautui myös jalkaväkeä kokoontuen vähitellen rivistöksi, joka pian lähti liikkeelle.

Alkoi ainutlaatuinen perääntyminen pitkin 35 km pitkää Kiantajärveä. Suunta oli pohjoiseen kohti Juntusrantaa.

Tähän pakenevaan rivistöön liittyivät vähitellen myös kirkonkylässä olevat vihollisosastot.

Miehet kulkivat jalan kahlaten lumessa, jono jonon vieressä. Moni oli heittänyt aseensa. Rivistön ulkopuolella oli hyökkäysvaunuja sitä suojaamassa. Yläpuolelle ilmestyi hävittäjiä ja pommikoneita. Muutamat pesäkkeet rannoissa ja lähisaarissa pysyivät paikoillaan, kunnes jälkipää oli päässyt liikkeelle.

Everstiluutnantti Mäkiniemi lähetti viipymättä konekivääriosaston pitkin Kiantajärven itärantaa häiritsemään pakenevia.

Kevyt komppania Hannila oli myös varuillaan. Se oli Hulkonniemen taistelun aikana partioinut Kiantajärven itärannalla ja käynyt monta seikkailurikasta kahakkaa vihollisosastojen kanssa. Se oli hyökännyt jäällä tapahtuvien kuljetusten kimppuun ja ulottanut retkensä kauas pohjoiseenkin, edustaen Suomen valtiovaltaa tässä "ei kenenkään maassa".

Komppanian huomattua jäällä liikkuvan rivistön se siirtyi kokonaisuudessaan asemiin erääseen Kiantajärven niemeen ja avasi kaikilla konekivääreillään tulen. Kiantajärvi on kuitenkin niin leveä, että tulen vaikutus kapeimmissakin kohdissa jäi sangen heikoksi. Hyökkäysvaunut, jotka risteilivät rannalta toiselle, estivät kaiken lähestymisen jäällä, ja myös vihollisen hävittäjäkoneet vaanivat miehiämme. Kevyt komppania pysyi jatkuvasti vihollisosaston rinnalla tämän poistuessa pohjoiseen.

Harhailevia vihollisosastoja tavattiin myös Kiantajärven itärannalla, missä ne tuhottiin tai vangittiin. Vielä komppanian palatessa kirkonkylään uudenvuoden päivänä se kohtasi metsissä ja jäälläkin jälkeen jääneitä ryhmiä ja yksityisiä miehiä.

Näiden partioretkien aikana, jolloin komppania toimi syrjäseuduilla, kaukana omista joukoista, kehittyi joukossa erinomainen henki ja luottamuksellinen, läheinen suhde päällystön ja miehistön välille. Siinä, missä kuolema uhkaa joka askeleella ja apu on kaukana, syntyy oikea aseveljeys. Tämä vilpitön toverihenki antoi sisäistä voimaa, joka auttoi yli vaikeuksien. Sodan kestäessä kehittyi kaikissa joukoissani rehti, lämmin aseveljeys. Se liittää vielä rauhan tultua yhteen ne miehet, jotka kerran kamppailivat vierekkäin.

On vaikeata arvioida, kuinka suuri osa vihollisen 163. divisioonasta pääsi pakenemaan. Hyvin huomattava osa oli tuhottu käydyissä taisteluissa. Suuri osa löysi kohtalonsa myöhemmin.

Vaikka vihollinen oli poistunut Hulkonniemestä ja kirkonkylästä, oli vielä huomattavia voimia Kylänmäen-Kylänlammen seuduilla. Näitä saarsivat lännestä ja pohjoisesta PPP 6:n joukot, etelästä osa Harolan rivistöstä.

Myöskin tämä vihollisryhmä pyrki ilmeisesti poistumaan. Klo 13.00 aikaan PPP 6:n joukot huomasivat, että Käkimäen luona kokoontui tielle kuormastoja ja joukkoja. Tätä kokoontumista suojasivat asemissa olevat vihollisosastot. Toistaiseksi oli kuitenkin rauhallista.

Annoin nyt majuri Karille käskyn käyttää pataljoona Lassilaa kapteeni Harolan vasemmalla siivellä lähinnä Kylänmäkeä vastaan.

Hulkonniemessä ja kirkonkylässä suoritettiin iltapäivän ja illan kuluessa pesäkkeiden puhdistus. Pieniä, osittain sitkeitäkin vihollisryhmiä tavattiin melkein kaikkialla. Yöhön mennessä puhdistus oli suurin piirtein suoritettu loppuun. Kuitenkin löydettiin hajaantuneita ja piiloutuneita vihollisia vielä useana päivänä, kunnes pakkanen ja nälkä ajoivat viimeisetkin esille metsien ja korsujen piilosta. Nämä viimeiset tarjosivat kammottavan näyn. Elävät, valkoiset ruumiit, jäsenet surkeasti paleltuneina, kömpivät metsistä päivänvaloon.

Kahden päivän yhtämittaisessa hyökkäyksessä joukot olivat osittain sekaantuneet. Ne olivat myös äärimmilleen uupuneet ja nälkäiset. Oli palautettava järjestys ja suotava miehille hiukan lepoa, ennen kuin hyökkäystä jatkettaisiin Kylänmäkeä kohti.

Valmistusosastoja asetettiin. Kenttäkeittiöt ja käytettävissä olevat harvat teltat ajettiin joukkojen luo. Eksyneet palasivat joukkoihinsa.

Ensimmäinen ratkaiseva taistelu oli päättynyt voittoon. Vihollisen 163. divisioona oli tuhottu tai karkotettu. Osa odotti vielä saarrettuna kohtaloaan.

Annoin illalla käskyn suunnata Hulkonniemessä vapautuneet voimat pohjoiseen saarretun vihollisryhmän selkään.

Kylänmäen-Kylänlammen valtaus

Kapteeni Harolan rivistö lähti jo keskiyön aikana liikkeelle maantien suunnassa. Vastarinta oli melkoinen. Tien varrella oleva vihollismiehitys ei ilmeisestikään tiennyt pääjoukon perääntymisestä. Oli taisteltava jokaisesta pesäkkeestä, usein käsikranaatein ja pistimin. Harola pääsi kuitenkin eteenpäin. Pian vallattiin pari tykkiä, kenttäkeittiöitä ja kuormastoja. Runsas konetuliaseistus joutui saaliiksemme.

Everstiluutnantti Fagernäs eteni maantien itäpuolella. Hänen tehtävänään oli sulkea saartorengas itään.

Jo yöllä oli havaittu, että osa saarretuista voimista pyrki metsien kautta suoraan Kiantajärvelle. Määräsin tämän vuoksi pataljoona Lassilan siirtymään Riihivaaran-Hovilan maastoon (Kylänmäestä itään noin 3 km) estämään kaikki perääntymisyritykset tässä suunnassa.

Sekä Harolan että Fagernäsin eteneminen oli olosuhteiden pakosta hidasta. Vihollinen ei vielä ollut lannistunut, vaan piti sitkeästi puoliaan.

PPP 6 joutui heikoilla voimillaan kauan yksin kamppailemaan Kylänmäen-Kylänlammen seuduilla olevan vihollisen kanssa.

Tämä vihollinen käsitti noin rykmentin verran jalkaväkeä, yhden patteriston ja sekalaisia huoltojoukkoja. Joukot olivat varustetuissa asemissa Kylänmäen-Käkimäen seuduilla, rintama länteen. Huomattava osa sekä joukkoja että kuormastoja oli, kuten jo on kerrottu, koossa maantiellä pyrkien saartoketjun läpi pohjoiseen.

Jo klo 10.00 aikaan PPP 6:n komentaja, majuri Järvinen, pyysi pikaista apua. Hänen saartorenkaansa oli heikko ja tappiot olivat huomattavat.

Päätin nyt asettaa kaikki kirkonkylässä vapautuneet joukot, jotka olivat suhteellisen hyvässä kunnossa, hyökkäykseen Kylänmäen suuntaan.

Ainoastaan pataljoona Sihvosen siirsin kapteeni Mäkisen taakse, Raatteen suunnasta ehkä tulevien yllätysten varalta.

Määräsin everstiluutnantti Mäkiniemen hyökkäysosaston johtajaksi. Osastoon liitettiin myös pataljoonat Lassila ja Mankonen.

Ennen kuin tämä uusi eteneminen pääsi liikkeelle, hyökkäsi Käkimäelle kokoontunut vihollisrivistö pyrkien saartoketjun läpi pohjoiseen. Taistelussa tuhottiin kymmeniä kuorma-autoja ja hevoskolonnia, jotka väkipakolla yrittivät murrosten läpi. Ainoastaan pieniä jalkaväkiosastoja pääsi rintaman läpi pohjoiseen. Nämä tuhottiin seuraavana päivänä 7 km pohjoisempana takaa-ajavan osaston toimesta.

Everstiluutnantti Mäkiniemen eteneminen pääsi käyntiin noin klo 15.00. Päivä oli jo lopussa.

Oikealla kulki kapteeni Airimon pataljoona (II/JR 27), joka lähti Juurikasta Kiantajärven länsirannalla. Suunta oli länteen, kohti vihollisen selkäpuolta. Airimosta vasemmalla oli pataljoona Lassila. Maantien suunnasta eteni etulinjassa res.luutnantti Ylösen johtama komppania (3/IV/KT-Pr.).

Toisessa portaassa seurasi pataljoona Mankonen Airimon takana.

Muut joukot jäivät toistaiseksi lepoon.

Eteneminen oli pimeässä varsin hidasta. Metsässä tavattiin useita vihollisosastoja, jotka pyrkivät Kiantajärvelle. Eräs noin kahden komppanian vahvuinen osasto taisteli lähes neljä tuntia kapteeni Lassilan joukkojen kanssa, ennen kuin se lyötynä hajosi kaikkiin suuntiin. Sopalaan, minne kapteeni Lassila oli jättänyt kuormastonsa, saapui myös pakeneva vihollisryhmä, joka käsitti noin 50 miestä. Pataljoonan talousupseeri, res.vänrikki Miettinen, järjesti hevosmiehet asemiin ja tuhosi lyhyessä, mutta kiivaassa taistelussa koko osaston.

Vasta noin klo 2.00 yöllä 30.12. Lassila ja Airimo olivat Kylänmäen tienhaaran pohjoispuolella vihollisen selässä. Yksi komppania (komppania Klass/JR 64), joka oli alistettuna Lassilaan, sulki maantien pohjoiseen Lassilan oikean siiven kohdalla. Maantiellä oli joukkoja ja kuormastoja yhtenä kaaoksena.

Vasta aamulla, kun näkyväisyys parani, saatiin puristus saarretun vihollisen ympäri kiinteäksi. Vihollinen puski epätoivoisena pohjoiseen ja itään. Klo 10.00 aikaan se kootuin voimin pyrki pohjoiseen. Yritys torjuttiin. Taistelupaikalle jäi noin 300 kaatunutta. Vallattiin noin 50 autoa, 100 hevosta ja 8 tykkiä. Viimeinen vastarinta murtui. Klo 12.00 aikaan saartorengas oli tyhjennetty. Koko valtava kuormasto oli käsissämme. Huomattava määrä vankeja ja eläviä hevosia teki voiton valtavaksi.

Yön pimeässä osa vihollisia oli päässyt pakenemaan Kiantajärven suuntaan.

Annoin jo klo 2.00 käskyn kapteeni Kuistiolle, joka palveli esikunnassani, varustaa kuorma-autoretkikunnan ajamaan näitä rippeitä takaa Kiantajärven jäällä.

Retkikunta käsitti 5 kuorma-autoa. Aseistuksena oli yksi panssarintorjuntatykki, yksi ilmatorjuntakonekivääri, 4 konekivääriä, pikakiväärejä ja konepistooleja. Lähtö tapahtui Haukiperän lossin luota klo 8.00. Keli jäällä oli raskasta. Oli äsken satanut lunta. Heikommat vaunut eivät pystyneet kulkemaan, vaan ne oli palautettava.

Kapteeni Kuistio jatkoi kahdella autolla. Ajettuaan noin 20 km Kiantajärveä pohjoiseen hän tapasi vihollisrivistön, jota vastaan avattiin tuli kaikista aseista. Melkein koko rivistö, noin 400 miestä, jäi kaatuneena paikalle.

Syntyneessä tulitaistelussa toinen auto vioittui ja yksi mies haavoittui vaikeasti.

Vioittunut auto tuotiin hinaamalla takaisin. Vielä paluumatkalla Kuistion retkikunta tapasi jäällä vihollisryhmiä, jotka tuhottiin. Retkikunta palasi noin klo 13.00.

Joukkojen toimesta suoritettiin taistelualueen suunnitelmallinen puhdistus. Partioita lähetettiin seuraamaan pakenevien osastojen jälkiä.

Järjestys palautettiin. Joukot koottiin. Ennen yötä JR 27:n pääosat olivat leiriytyneinä pappilan seuduilla, JR 64 ja Osasto Kari Niskanselän eteläpuolella, Kevyt osasto Paavola kirkonkylässä. Ainoastaan pieni osa joukoista jätettiin Hulkonniemeen jatkamaan puhdistusta.

PPP 6, joka niin kunniakkaasti oli suorittanut osuutensa Hulkonniemen taistelussa, alistettiin jo 30.12. everstiluutnantti Susitaipaleen joukkoihin ja kääntyi suoraan taistelukentältä kohti Kuusamoa. Matkalla se vielä tuhosi vihollisosastoja, jotka olivat päässeet pohjoiseen saartoketjun läpi.

Hulkonniemen taistelun sotasaalis oli valtava. Sen keruu ja poiskuljetus kesti viikkokausia. Heikosti aseistetut joukkoni saivat tervetulleen asetäydennyksen. Saimme käyttöömme kiväärejä, pikakiväärejä, konekiväärejä, panssarintorjuntatykkejä ja runsaasti ammuksia. Saaliin joukossa oli mm. 6 haupitsia, 13 kenttäkanuunaa, 6 panssarintorjuntatykkiä, 2 ilmatorjuntatykkiä, 4 ilmatorjuntakonekivääriä, 11 hyökkäysvaunua, 2 panssariautoa, 150 kuorma-autoa, 250 hevosta ja tavaton määrä kaikenlaisia sotatarvikkeita. Myös vankeja kertyi noin 500.

Ylpeydellä tiedoitettiin joukoille Ylipäällikön kiitossähkösanoma.

Tunsin suunnatonta helpotusta. Joukkojeni taisteluinto ja ääretön sitkeys olivat johtaneet Suomen aseiden voittoon.

Illan hämärässä, kun vihollisen lentäjät eivät voineet häiritä, joukot kokoontuivat jumalanpalvelukseen kiittämään Herraa, joka ei ollut joukkoaan hylännyt.

Ei ollut aikaa lepoon. Uudet tehtävät odottivat divisioonaani Raatteen suunnassa.

RAATTEEN HYÖKKÄYSTAISTELU

Yleistilanne. Alkutaistelut Haukilassa ja Sanginlammella

Venäläisten joulukuun 28 päivänä tyhjäksi rauenneen hyökkäyksen jälkeen Raatteen suunnassa oli verrattain rauhallista. Sotilaskomissaari Misinin ja esikuntapäällikkö Volkoffin varmentamassa käskyssään joulukuun 28 päivän iltana 44. divisioonan komentaja, kenraali Vinogradoff, käskee joukkoja olemaan valmiina hyökkäykseen tuhoamaan Suomussalmen puolustajat yhteistoiminnassa 163. divisioonan kanssa. Divisioonan laatimassa operatiivisessa yhteenvedossa, joka jaettiin joukoille uudenvuoden aattona, puhutaan vielä hyökkäysvalmisteluista. Naapuridivisioonan satu oli kuitenkin silloin jo päättynyt.

Äänihavainnoista päättäen vihollinen suoritti varustustöitä. Divisioonan komentaja olikin käskenyt suorittaa ensimmäisen vaiheen varustustyöt loppuun joulukuun 29 päivän iltaan mennessä. Erikoisesti tehostettiin käskyssä, että kaivantojen tuli olla täysimittaisia. Venäläiset, jotka yleensä olivat mestareita pioneerialalla, panivat ilmeisesti koko tarmonsa asemien varustamiseen oman hyökkäystoiminnan kustannuksella. Ankarat pakkaset myötävaikuttivat myös siihen, että joukot mielellään kaivautuivat, saadakseen edes hiukan suojaa talven viimoja vastaan.

Järvikannasten puolustus oli edelleen uskottu kapteeni Mäkiselle. Asemissa olivat kapteeni Kontulan ja res.vänrikki Simolan paljon kokeneet kiväärikomppaniat sekä res.luutnantti Kanasen konekiväärikomppania, joka sekin oli jo ehtinyt olla monessa ankarassa paikassa. Molemmat kanuunapatterimme, reippaiden päällikköjensä luutnantti Kuuselan ja vänrikki Kaasisen johdossa, tukivat puolustusta ja häiritsivät jatkuvasti vihollisen liikkeitä.

Varsinaisella purolinjalla oli kaksi tukikohtaa, molemmat res.vänrikeiksi ylennettyjen nuorten pappien johdossa (Komulainen ja Vuoristo). Vielä kolmas pappismies, rauhallinen res.kornetti Virtaniemi, hoiti konekiväärijoukkueen johtajana päällikkyyttä tässä Suomussalmen Thermopylaissa.

Kuivasjärven länsirannalla oli etulinjassa noin joukkueen vahvuinen tukikohta. Taempana oli koko Sissipataljoona Häkkinen (SP 1) reservinä.

Maantien suunnassa pataljoona Sihvonen oli koossa Hautajärven kohdalla varustaen puolustusasemaa rintaman murtumisen varalta. Koska vihollinen erikoisesti oli pyrkinyt kiertämään asemamme etelästä, annoin 28.12. illalla siirtää kaksi komppaniaa pataljoona Sihvosesta Kuivasjärven länsipuolelle, jossa minulla tämän jälkeen oli huomattava reservi, yhteensä viisi komppaniaa.

Kuten jo on käynyt ilmi, puolustus rakentui ennen kaikkea vihollisen häikäilemättömään häirintään, joka antoi sille liioitellun kuvan voimistamme ja sekoitti sen omat hyökkäysyritykset. Kävimme öisin pienin osastoin vihollisen kimppuun lähestymällä maantietä vuoroin etelä-, vuoroin pohjoispuolelta. Pyrkimyksenä oli aiheuttaa viholliselle jatkuvia tappioita, häiritä kuljetuksia ja joukkojen yörauhaa. Näistä lukuisista partioretkistä res.vänrikki Komulaisen ja res.vänrikki Larvon tervehdyskäynti Haukilassa itse jouluaattona ansaitsee erikoisen maininnan.

Tiedustelu osoitti, että koko maantienvarsi aina Likoharjuun saakka oli varustettu ja miehitetty. Venäläisen taktiikan mukaan joukot varmistautuivat joka suuntaan. Kuivas- ja Kuomasjärvien itärannat olivat nyttemmin täynnä pesäkkeitä. Haukilan ympärillä oli laaja korsujärjestelmä, joka ulottui noin 2 km maantieltä. Tällä alueella oli huomattavasti joukkoja. Kuten myöhemmin kävi ilmi, siinä oli koko rykmentti N:o 25, yksi pataljoona rykmentistä N:o 146, kaksi hyökkäysvaunukomppaniaa ja tiedusteluosasto. Tykistöä oli erittäin runsaasti. Paitsi jalkaväen omaa tykistöä oli kaksi patteristoa 122. tykistörykmentistä asemissa.

Rykmentti N:o 305 oli pääosillaan Haukilan aukeamien ja Puraksen tienhaaran välillä. Kokkojärven-Tyynelän seuduilla oli myöskin paljon joukkoja, 146. jalkaväkirykmentin pääosat. Näistä joukoista oli asetettu varmistus Eskolaan ja maantievartioita Likoharjun ja Kokkojärven välillä. Tietä varmistamassa oli, paitsi panssariautoja ja hyökkäysvaunuja, yksi kiväärijoukkue kilometriä kohti.

Puraksen maantien ja Likoharjun välillä oli todettu huomattava hiihto-osasto, joka kaikesta päättäen toistaiseksi ainoastaan piti hiihtoharjoituksia.

Uudenvuoden aattona otti kapteeni Sihvonen päällikkyyden järvikannaksilla. Miehitys jäi suurin piirtein ennalleen. Ainoastaan res.luutnantti Kanasen konekiväärikomppania vaihdettiin kapteeni Sihvosen omaan konekiväärikomppaniaan, jonka päällikkönä oli res.luutnantti Ponkala, hänkin koeteltu ankarissa paikoissa. Komppania Kananen liittyi jälleen pataljoonaansa, Er.P. 15.

Partiot, jotka edellisenä yönä olivat käyneet Tyynelässä ja Saukossa, ilmoittivat kylät vapaiksi vihollisista. Likoharjussa oli myös tavattu ainoastaan joukkueen vahvuinen varmistusosasto. Haukilassa, asemiemme edessä, oli sen sijaan kaikki ennallaan. Vihollinen jatkoi läpi yön asemiensa varustelua.

Tiedustelu antoi kuvan, että vihollinen oli vetänyt osan joukoistaan taaksepäin, kuten samoihin aikoihin oli tapahtunut pohjoisempana, Juntusrannassa ja Sallassa.

Uudenvuoden aattona suoritettu oma ilmatiedustelu totesi rajan takana paljon joukkoja, mikä seikka vahvisti mainittua otaksumaa.

Päätin suorittaa uudenvuoden yönä väkivaltaisen tiedustelun Haukilaan, hankkiakseni selvyyden vihollisen voimista ja aikomuksista.

Tämän tehtävän uskoin kapteeni Mäkiselle, joka sai käyttöönsä kapteeni Häkkisen sissipataljoonan ja komppania Kontulan, joka kokoonpantuna Suomussalmen omista reserviläisistä tunsi maaston yksityiskohdat. Yksi konekiväärijoukkue ja yksi panssarintorjuntatykki liitettiin osastoon.

Hyökkäyskäskyn mukaan kapteeni Häkkisen tuli tunkeutua Haukilaan Kuivasjärven eteläpuolitse edeten ja pyrkiä Haukilasta edelleen maantien suunnassa länteen. Kapteeni Kontulan tehtävänä oli sivustasta hyökätä Kuivasjärven itärannassa todettujen pesäkkeiden kimppuun.

Eteneminen alkoi klo 5.00. Sissipataljoona kohtasi heti liikkeelle lähdettyään huomattavan vihollisosaston, joka oli etenemässä etelään ja todennäköisesti aikoi kiertää Kuivasjärven. Löydetyistä asiakirjoista päättäen tämä osasto oli kokonainen pataljoona (II/25), sama, joka 28.12. oli hyökännyt tässä suunnassa.

Hämärässä metsässä syntyi ankara taistelu. Kapteeni Häkkisen iskiessä kerta toisensa jälkeen vihollisen sivustoihin tungettiin vähitellen vihollinen kohti Haukilaa. Aamupäivällä kapteeni Häkkinen oli päässyt Haukilaa suojaavan korsurivin edustalle.

Sissit kävivät konepistoolein ja käsikranaatein hyökkäykseen. Useita pesäkkeitä nujerrettiin. Vihollisen tuliaseet oli taitavasti sijoitettu ja tuli päivänvalossa tarkka. Yhä enemmän haavoittuneita ja kaatuneita oli vedettävä ahkioilla taaksepäin sidontapaikkaan. Taistelussa kaatui muiden joukossa res.vänrikki Aarne Lahdenperä, päästyään juuri miestensä kanssa vihollisen vahvaan tukikohtaan. Hänen veljensä, myös res.vänrikki, kaatui muutamaa päivää myöhemmin.

Komppania Kontula eteni päättäväisesti ja puhdisti Kuivasjärven itärannan pesäkkeistä noin kahden kilometrin pituiselta osalta. Armoton kohtalo katkaisi silloin kapteeni Kontulan tien. Tämä rohkea soturi, joka oli ehtinyt olla miestensä kanssa niin monessa taistelussa, haavoittui kuolettavasti. Miehet kantoivat kuolevan päällikkönsä linjojen taakse. Johtajan poistuttua paikaltaan eteneminen pysähtyi, kuten niin usein sodassa tapahtuu. Komppanian voima oli murrettu tältä päivältä.

Kun vähitellen kävi ilmeiseksi, etteivät taisteluun asetetut voimat saavuttaisi suurempaa menestystä ilman kohtuuttomia tappioita, annoin puolen päivän aikaan vetää joukot taaksepäin. Käskin niiden miehittää puolustukseen sopivan maastonkohdan noin 3 km Haukilasta etelään. Nämä asemat muodostaisivat lähtölinjan tulevaa toimintaa varten. Tarkoitukseni oli nimittäin käydä ensi tilassa uudelleen Haukilan kimppuun.

Jo aamulla klo 6.00 olin käskenyt everstiluutnantti Mäkiniemen esikuntineen sekä pataljoona Lassilan siirtyä kapteeni Häkkisen entiselle leirialueelle Kuivasjärven länsipuolelle. Kolme tuntia myöhemmin myös pataljoona Airimo sai käskyn seurata Kuivasjärvelle.

Alistin everstiluutnantti Mäkiniemelle kaikki Kuivasjärven suunnassa olevat joukot ja annoin hänelle käskyn hyökätä Haukilaan seuraavana aamuna.

Rinnan näiden valmistavien hyökkäysten kanssa, joiden tarkoituksena oli vihollisen sitominen ja sen voimaryhmityksen selvittäminen, kypsyi suunnitelma koko vihollisdivisioonan lyömiseksi.

Kaikesta päättäen Raatteen kautta tulleet vihollisvoimat olivat edelleen maantien varrella, jonka molemmin puolin ne olivat varustaneet puolustusasemia. Pääosa oli Haukilan-Kokkojärven alueella valmiina hyökkäykseen. Huomattavia osia oli kuitenkin kauempana idässä, varsinkin rajan takana, mistä saattoi odottaa lisäjoukkoja.

Vihollisen tuhoaminen edellytti ennen kaikkea, että siltä katkaistaisiin kaikki yhteydet itään. Myös apuvoimien saapuminen idästä oli kaikin keinoin estettävä. Kun tämä oli tapahtunut, oli rivistö sivustaiskuilla paloitettava osiin ja nämä saartaen tuhottava.

Vihollisen sivustaan pääsi helpoimmin etelästä käyttämällä hyväksi vesistöreittiä Alanteenjärvi-Pärsämönselkä-Vuokinjärvi, joka on yhdensuuntainen Raatteen maantien kanssa noin 8-10 km maantien eteläpuolella.

Jo joulukuun lopussa, ennen Hulkonniemen taistelun päättymistä, olin antanut käskyn autotien avaamisesta pitkin näitä vesistöjä. Tämän tien avulla oli minulla tarkoitus siirtää everstiluutnantti Fagernäsin ja majuri Karin joukot Vuokinjärven ja Pärsämönselän pohjoispuolelle toimintaa varten Raatteen tiellä olevan vihollisen sivustaan. Annoin myös avata hevosilla liikennöitävän huoltotien Moisiovaarasta suoraan Pärsämönselän etelärantaan. Moisiovaaraan, jonne voitiin aurata autotie, sijoitettiin etukäteen ampumatarvike- ja muonavarastoja joukkoja varten.

Tie- ja siltakomppaniani teki työtä ponnella. Virtapaikoissa oli noustava kovalle maalle, oli tasoitettava ja jäädytettävä. Vähitellen tie valmistui, aluksi kuitenkin vain hevosliikennettä varten.

Uudenvuoden päivänä lähetin Kevyt osasto Paavolan ensimmäisenä etenemään tätä uutta tietä, tavoitteena Sanginlammen maasto Pärsämönselän pohjoispuolella. Osaston tehtävänä oli varmistaa ja tiedustella Raatteen maantien suuntaan. Jo ennestään TO 2 toimi tällä alueella. Sen tiedusteluelimet olivat äsken todenneet, että vihollinen oli miehittänyt Eskolan, joka tähän asti oli ollut vapaa vihollisista.

Samana päivänä annoin käskyn joukkojen ryhmittymisestä tulevaa ratkaisua varten. Everstiluutnantti Fagernäsin ja majuri Karin joukot saivat käskyn seuraavana päivänä siirtyä ylempänä mainitulle ryhmitysalueelle. Joukkosiirtojen salaamiseen oli kiinnitettävä erityistä huomiota, ja tästä syystä marssi oli keskeytettävä valoisaksi ajaksi.

Kevyt osasto Paavola saapui tammikuun 1 päivän iltana noin 25 km marssin jälkeen Mäkelän taloon Pärsämönselän eteläpuolella ja asettui levolle. Varhain seuraavana aamuna ratsumestari Paavola lähetti partion Pärsämönselän pohjoispuolelle Sanginlammen suuntaan. Partio ei tavannut vihollisia. Klo 9.00 aikaan osasto ylitti Pärsämönselän päästen onnellisesti rantaan. Vähän matkaa edettyään osaston kärki sai kiivasta kivääri- ja pikakivääritulta ylempänä rinteellä olevan Sangin talon luota. Kärki, res.vänrikki Karvan johdossa, jäi sitomaan vihollista rintamassa komppania Vilpon kiertäessä metsän kautta. Ankaran hyökkäyksen jälkeen vihollinen väistyi. Osaston jatkaessa etenemistään se kohtasi vahvan vihollistukikohdan Sanginlammen eteläpään korkeudella. Varustustyöt olivat par'aikaa käynnissä. Partiomme eivät olleet aikaisemmin tavanneet vihollisia näillä seuduin.

Vihollisella oli käytettävänään runsaasti konetuliaseita, pari hyökkäysvaunua ja ainakin kaksi tykkiä.

Kevyt osasto kävi päättäväisesti hyökkäykseen. Konekiväärimme tekivät parhaansa. Alikersantti Anttila vaimensi tarkalla tulellaan yhden tykin ja yhden konekiväärin. Vihollisen tuliylivoima oli kuitenkin liian suuri. Osaston tappiot kasvoivat. Muiden joukossa kärjen reipas johtaja, res.vänrikki Karva, sai sankarikuoleman.

Kaikista ponnistuksista huolimatta osasto ei pystynyt karkottamaan vihollista varustetuista asemistaan.

Ratsumestari Paavola lähetti nyt komppania Hapuojan katkaisemaan tien vihollisaseman takana. Komppania pääsikin tavoitteeseen vasemmalta kiertäen. Illalla Hapuoja yritti edetä aseman selustaan, mutta varuillaan oleva vihollinen esti voimakkaalla konekivääritulella kaikki lähestymisyritykset. Yöksi Kevyt osasto jäi asemiinsa pitäen vihollisvarustuksen saarrettuna.

Everstiluutnantti Mäkiniemen hyökkäys Haukilaan alkoi 2.1. aamuyöllä. Pataljoona Lassila eteni kapteeni Häkkisen käyttämän hyökkäystien itäpuolella ja pääsi maantien lähettyville noin 1 1/2 km Haukilasta itään. Yllätetty vihollinen teki vimmatuita vastaiskuja sekä Haukilan että Tyynelän suunnasta. Mukana seuranneiden pioneerien avulla kapteeni Lassilan onnistui rakentaa vahva murros Tyynelän suuntaan. Yksi hyökkäysvaunu kohtasi pian tuhonsa yrittäessään murroksen läpi. Myöhemmin saatiin myös tie murrostetuksi Haukilaan päin. Murrosten väliin jäi tällöin huomattava kuormasto, joka vähitellen tuhottiin, ja yksi hyökkäysvaunu, joka suurten ponnistusten jälkeen saatiin tuleen. Näin oli Haukilassa oleva huomattava vihollisosasto eristetty muista joukoista. Pataljoona Lassila kaivautui, voidakseen pysyä asemissaan vihollisen rynnistyksistä huolimatta.

Pataljoona Lassilan vasemmalla puolella eteni pataljoona Airimo päästen päivän kuluessa maantien läheisyyteen Haukilan kohdalla.

Pataljoonat jäivät asemiinsa. Annoin everstiluutnantti Mäkiniemelle käskyn järjestää joukot niin, että ne todellisen ylivoiman uhatessa pääsisivät vetäytymään takaisin. Lassilan ja Airimon aseman vahvistamiseksi siirrettiin 2.1. illalla kapteeni Häkkisen sissipataljoona lähemmäksi Haukilaa. Pataljoona miehitti puolustusaseman, joka saattoi palvella vastaanottoasemana siinä tapauksessa, että hyökkäysjoukot pakotettaisiin perääntymään. Pataljoona Häkkinen lähetti myös tiedustelupartioita pataljoona Lassilan oikean siiven itäpuolelle.

Taistelut jatkuivat Haukilassa koko yön. Aamuyöstä kapteeni Lassila sai perille panssarintorjuntatykkinsä ja sairaankuljetusreet. Ne tulivat pataljoonan tarmokkaan lääkärin, res.lääkintäluutnantti Lehdon johdossa ja aivan "kreivin aikaan". Vihollisen hyökkäysvaunut ja panssariautot kävivät nimittäin heti aamulla murrosten kimppuun pyrkien ne poistamaan. Panssarintorjuntatykkimme saivat kerrankin otollisia maaleja. Muutamassa tunnissa tykkijoukkue, res.vänrikki Pitkäsen johdossa, tuhosi 7 vaunua. Tuhotut vaunut muodostivat nyt erinomaisen murroksen, jota vihollinen ei enää pystynyt raivaamaan tieltään.

Kun murrosten poistaminen oli epäonnistunut, vihollinen ryhtyi ahdistamaan kapteeni Lassilan sivustoja. Kaikki yritykset torjuttiin. Sivustoille rakennettiin piikkilankaesteitä.

Everstiluutnantti Fagernäs oli lähtenyt marssille varhain aamulla tammikuun 2 päivänä ja oli perillä ryhmitysalueellaan Heikkilän kylässä klo 17.00 aikaan. Majuri Karin joukot jättivät käskyn mukaan leirialueensa hämärän tultua ja saapuivat perille määräpaikkaansa Pärsämönselän lounaispuolelle noin klo 19.00. Joukot majoittuivat taloihin ja osittain telttoihin.

Joukkojeni tulevan toiminnan kannalta Sanginlammen tilanne oli selvitettävä nopeasti. Kevyt osasto Paavolan voimat eivät näyttäneet siihen riittävän. Annoin tämän vuoksi keskiyöllä tammikuun 3 päivää vasten majuri Karille käskyn karkottaa vihollinen Sanginlammelta ja edetä osastoineen Eskolaan, jonka kautta osaston käyttö tulevassa hyökkäyksessä oli suunniteltu. Osasto Paavola alistettiin majuri Kariin Sanginlammen hyökkäystä varten. Lähetin myöskin yön aikana majuri Karille kanuunajaoksen ja yhden panssarintorjuntatykin.

Majuri Karin hyökkäys alkoi 3.1. noin klo 16.00 hämärän jo laskettua. Yksi komppania Er.P. 15:stä eteni taistelukosketukseen maantien suunnassa ennestään asemissa olevan komppania Vilpon vahvistamiseksi. Koko pataljoona IV/KT-Pr., luutnantti Karhusen johdossa, kiersi Sanginlammen itäpuolitse. Sen tehtävänä oli hyökätä vihollisen selkään pohjoisesta.

Vihollinen oli nytkin varuillaan. Luutnantti Karhusen joukkoja vastaan kohdistettiin erittäin ankara tuli. Ei päästy sanottavasti eteenpäin. Vihollinen, joka tietenkin tunsi asemansa epämiellyttäväksi, yritti yöllä klo 3.00 aikaan murtautua pohjoiseen. Yritys kuitenkin torjuttiin. Nuori, uljas komppanianpäällikkö, res.vänrikki Siitonen, kaatui tässä yöllisessä kamppailussa.

Seuraavana aamupäivänä, noin klo 11.30, luutnantti Karhunen kävi ratkaisevaan hyökkäykseen. Vastarinta oli edelleen kova. Joukot rynnistivät pelottomasti korsujen kimppuun. Tie oli saatava auki omille joukoille. Myös etelästä ahdistettiin vihollisen asemia. Sitkeästi taistellen joukot valloittivat pesäkkeen toisensa jälkeen. Klo 15.00 aikaan vastarinta oli täydelleen murrettu.

Sanginlammen taistelupaikalta laskettiin 260 kaatunutta vihollista ja 50 kuollutta hevosta. Vankeja otettiin noin 40.

Sotasaalis oli runsas: 2 kenttäkanuunaa, 1 ilmatorjuntakonekivääri, 10 konekivääriä, 11 pikakivääriä, lukuisia autoja, vankkureita ja erilaisia sotatarvikkeita. Tukikohdassa olleet hyökkäysvaunut olivat jo ensimmäisenä taisteluyönä pujahtaneet komppania Hapuojan läpi pohjoiseen.

Välittämättä Sanginlammella riehuvasta taistelusta majuri Kari jo aamuyöllä 4.1. antoi kapteeni Harolan johtaman Er.P. 15:n edetä taistelukentän ohitse Eskolaan. Tämän etenemisen helpottamiseksi olin edellisenä päivänä käskenyt kapteeni Häkkisen lähettää yhden komppanian Kuivasjärveltä maaston halki Eskolan pohjoispuolelle katkaisemaan maantien. Tehtävä suoritettiin onnellisesti. Komppania pysyi paikoillaan, kunnes Er.P. 15 aamuvarhain 4.1. otti Eskolan hallitsevan maaston haltuunsa.

Everstiluutnantti Fagernäs ryhtyi antamani käskyn perusteella 3.1. tulevan hyökkäyksen edellyttämiin valmisteluihin. Olin paikallisilta poliisiviranomaisilta hankkinut mahdollisimman tarkat tiedot etenemismahdollisuuksista Vuokinjärven seuduilta Raatteen maantielle, jossa suunnassa everstiluutnantti Fagernäsin joukkojen käyttö oli suunniteltu. Pataljoonille oli jaettu oppaita, jotka tarkoin tunsivat tämän kulmakunnan.

Pidin tärkeänä, että Raatteen maantie katkaistaisiin mahdollisimman lähellä rajaa. Taistelun päättyessä voittoomme, jota en Hulkonniemen voiton jälkeen hetkeäkään epäillyt, oli samalla koko Suomussalmi vapautettava vihollisista rajanpintaa myöten.

Tämän vuoksi olin käskenyt avata tien Raatevaaraa kohti. Matka on noin 12 km. Vanha talvitien pohja oli olemassa. Toistaiseksi tie oli avattava vain puoliväliin, Linnalammen korkeudelle, minne oli asetettava varmistusosasto.

Maaston puolesta tien katkaiseminen oli tehokkain Purasjokilinjalla, missä Er.P. 15 sodan alkupäivinä menestyksellisesti torjui usean vihollishyökkäyksen. Joki on noin 8 m leveä, ja saatujen tietojen mukaan se vielä oli sulana.

Näillä seuduin oli myös aina todettu vihollisjoukkoja, joiden kimppuun oli päästävä. Annoin tämän vuoksi everstiluutnantti Fagernäsille käskyn avata etukäteen tien Honkajärvelle ja asettaa joukkueen varmistamaan tien päätekohtaan.

Salaamissyistä ei teitä saatu rakentaa pitemmälle eikä tiedustelua toistaiseksi ulottaa maantielle saakka. Vakoiluvaaran takia annoin kuljettaa taaksepäin kaikki siviiliasukkaat, joita vielä oli jossain määrin näillä syrjäseuduilla.

JR 65:n saapuminen Suomussalmelle

Tammikuun 2 päivänä, keskitysmarssien jo alettua, oli minulle saapunut yllättävä, mutta erittäin ilahduttava tieto lisävoimien tulosta. JR 65, joka oli ollut everstiluutnantti Susitaipaleen käytössä, oli ilmoituksen mukaan, yhtä pataljoonaa lukuunottamatta, vapaa liittymään divisioonaan, johon se jo ennestään luettiin kuuluvaksi.

Valitettavasti rykmentti oli 50 km:n päässä Suomussalmen pohjoisosassa. Kuusamon maantie oli aurattu ainoastaan Käkimäen taistelupaikoille asti. Autokuljetusta ei näin muodoin voitu ajatella.

Annoin rykmentille käskyn siirtyä Suomussalmelle marssien. Joku määrä kuljetusautoja asetettiin käytettäväksi avattua tieosaa varten. Tarvitsin tämän voimanlisän, jota en ollut ottanut laskelmissa huomioon, voidakseni saartaa Haukilassa olevan vihollisen tehokkaasti myös pohjoisesta. Tähän tehtävään rykmentti ehkä vielä ehtisi.

JR 65, komentajana everstiluutnantti evp. R. Mandelin, oli kuten JR 64 perustettu kaikessa kiireessä. Varustus oli puutteellista. Telttoja oli koko rykmentissä vain 8 kappaletta.

Upseeristo oli melkein kauttaaltaan reservistä. Miehistö oli kokoonpantu Tampereen ja Porin seudun reserviläisistä sekä Porin rykmentin alokkaista.

Näistä puutteista huolimatta iloitsin rykmentin saapumisesta. JR 65 tuli sittemmin kuulumaan divisioonaani aina sodan loppuun saakka ja täytti tehtävänsä kaikella kunnialla.

Rykmentin ensimmäiset osat saapuivat myöhään illalla tammikuun 3 päivänä osoittamalleni leirialueelle, 4 km Kuomasjoen länsipuolella. Marssi oli ollut erittäin raskas lumituiskun ajaessa tien umpeen. Kuormastot eivät jaksaneet seurata. Loppuosa saapui seuraavana päivänä, viimeiset vasta iltayöllä.

En voinut suoda väsyneelle rykmentille aikaa lepoon. Olin päättänyt sijoittaa osan rykmentistä kapteeni Sihvosen puolustusasemiin Kuivasjärven-Kuomasjärven kannaksille, saadakseni asemissa olevat, taisteluun tottuneet joukot irti lähestyvää ratkaisutaistelua varten. Tämän tehtävän sai jääkärikapteeni evp. Hyppölän johtama II/JR 65. Asemien vanhasta miehitysjoukosta jätettiin kuitenkin puolustuksen rungoksi komppania Simola, kranaatinheitinjoukkue Lehtinen ja pioneerijoukkue Eskola.

III/JR 65, joka oli jääkärikapteeni evp. Flinkin johdossa, sai käskyn siirtyä Kuomasjärven länsipuolelle, Luttolaan. Yhden komppanian, ainoan, joka pataljoonasta oli perillä Suomussalmella käskynannon hetkenä, tuli siirtyä Kuomasjärven itäpuolelle Kotvalaan, jossa Kevyt osasto Volanen ja res.vänrikki Larvon tiedusteluosasto jo olivat valmiina iskemään vihollisrivistöön pohjoisesta. Kevyt komppania oli palannut Röntylästä uudenvuoden päivänä. Res.luutnantti Volanen otti tässä vaiheessa komppanian päällikkyyden vastaan luutnantti Rannilalta, joka siirtyi esikuntaani.

Vaihdot ja siirrot toimeen pantiin 4.1. iltaan mennessä.

Oma ilmatiedustelu havaitsi päivällä runsaasti kuormastoja matkalla itään. Pyrkikö vihollinen todella ulos verkosta? Haukilan luona tie oli katkaistu, mutta idempänä vihollisella vielä oli liikkumavapaus. Käskin res.luutnantti Volasen ja res.vänrikki Larvon osastoja siirtymään lähemmäksi maantietä, jotta ne voisivat tukea kapteeni Lassilaa mahdollisen läpimurtoyrityksen sattuessa.

Hyökkäyssuunnitelma ja ryhmittyminen

Hyökkäystä ei voinut lykätä. Ryhmien komentajat olivat saaneet toimintaohjeensa jo ennen joukkojen uudelleen ryhmitystä. Lopullisen hyökkäyskäskyn annoin tammikuun 4 päivän aamuna. Seuraavana aamuna ratkaisutaistelun tuli alkaa.

Joukot oli jaettu neljään ryhmään, joista kullakin oli oma tehtävänsä. Niiden kokoonpano oli seuraava:

    ryhmä Fagernäs: JR 64 (paitsi I/JR 64);
    ryhmä Kari: Er.P. 15, IV/KT-Pr. ja I/JR 64;
    ryhmä Mäkiniemi: JR 27 ja SP 1;
    ryhmä Mandelin: JR 65 (paitsi I/JR 65), komppania Simola,
          Kevyt osasto Volanen ja TO 1.

Tykistö oli jaettu siten, että 1 1/2 patteria tuki everstiluutnantti Mäkiniemen hyökkäystä. Yksi jaos oli alistettu majuri Karille.

Reservikseni olin jättänyt Kevyt osasto Paavolan Sanginlammelle, yhden komppanian JR 64:stä Kerälään ja komppania Vuoriston Kuivasjärven länsipuolelle.

Eri ryhmien tehtävät oli määritelty hyökkäyskäskyssä ja komentajille antamissani suullisissa ohjeissa.

Everstiluutnantti Fagernäsin osaksi lankesi lähinnä estää apujoukkojen saapuminen rajan takaa. Tässä mielessä hänen tuli pienemmillä osilla edetä Raatteeseen, rajan läheisyyteen, ja pääosillaan Purasjoelle, missä tie oli ehdottomasti suljettava. Hänen tuli myöskin tuhota Purasjoen seuduilla todetut ja sinne ehkä lännestä purkautuvat vihollisvoimat.

Majuri Karin tehtävänä oli saartamalla lyödä ne huomattavat vihollisvoimat, jotka olivat koossa Kokkojärven-Tyynelän maastossa ja osillaan edetä itää kohti yhteistoimintaan everstiluutnantti Fagernäsin joukkojen kanssa.

Everstiluutnantti Mäkiniemen tuli jatkaa aloittamaansa hyökkäystä Haukilaan. Tätä hyökkäystä tuki everstiluutnantti Mandelinin osat saartamalla Haukilaa pohjoisesta.

Ensimmäinen hyökkäyspäivä

Ryhmä Fagernäs

Everstiluutnantti Fagernäsin joukot ryhtyivät etenemään ryhmitysalueeltaan Vuokinjärven pohjoispuolella heti keskiyön jälkeen tammikuun 5 päivänä. Oikealla komppania Lavi, vahvistettuna yhdellä konekiväärijoukkueella, kahdella pioneeriryhmällä ja kahdella kranaatinheittimellä, eteni puoliväliin avattua talvitietä, joka Vänkästä johtaa Raatteen tielle, noin 1 1/2 km rajalta. Komppanian eteneminen oli vaivalloista. Noin 6 km:n pituisella taipaleella Linnalammelta Raatteeseen tie oli täysin ummessa. Maasto oli soista, eivätkä pahimmat suokohdat vielä kestäneet hevosen painoa. Ainoastaan jalkaväen ja pioneerien auttamina kuormasto vähitellen pääsi eteenpäin. Ajan voittamiseksi komppanian pääosa hiihti edelle ja saavutti maantien puolen päivän aikaan.

Raatteen taloryhmä oli, kuten kaikki muutkin asutukset Raatteen maantien varrella, vihollisen miehittämä. Arvioltaan noin komppanian vahvuinen osasto, todennäköisesti rajavartiojoukkoja, piti paikkaa hallussaan. Pesäkkeitä oli kaikkien talojen ympärillä.

Lavin osasto meni asemiin maantien eteläpuolelle halliten tulellaan itse maantietä. Se ei kuitenkaan aukean maaston vuoksi pystynyt rakentamaan murrosta tielle. Tulitaistelu jatkui iltaan asti.

Koska komppanialla ei ollut telttoja, annoin illalla luvan vetää pääosan taaksepäin ensimmäisiin taloihin, jotka sijaitsivat noin 5 km maantieltä.

Päivän taisteluissa komppania oli onnistunut tuhoamaan muutamia kuorma-autoja, jotka yrittivät ajaa maantietä pitkin länteen.

Everstiluutnantti Fagernäsin pääosa eteni rykmentin komentajan johdossa Heikkilästä metsän kautta kohti Likoharjua. Heikko ajotie oli etukäteen avattu puoliväliin, Honkajärvelle. Loppumatkalla tie oli olematon ja maasto vaikeakulkuista. Uusi tie avattiin siten, että kärjessä ajoi useita tyhjiä rekiä. Näiden jälkeen seurasi muutamia puoleksi kuormattuja rekiä ja lopuksi täysin kuormatut ajoneuvot.

Etumaiset osat saivat kosketuksen viholliseen saapuessaan päivän valjetessa Likolammen seuduille, välittömästi maantien eteläpuolelle. Tiellä nähtiin liikkuvan joukkoja, autoja ja jokunen hyökkäysvaunu. Jo hiukan aikaisemmin everstiluutnantti Fagernäsin lähettämä pioneerikomennuskunta pääsi maantielle Myllyojan luona, noin 4 km idempänä. Pioneerit räjäyttivät maantiesillan ja tuhosivat henkilöauton matkustajineen. Yritys räjäyttää myös Purasjoen maantiesilta raukesi vihollisen valppauden takia.

Koska ei voitu havaita varustettuja asemia, everstiluutnantti Fagernäs päätti hyökätä Likoharjuun odottamatta panssarintorjuntatykkejään, jotka aisojen katkeamisen takia olivat jääneet jälkeen.

Joukot ryhmittäytyivät hyökkäykseen metsään noin 300 m Likoharjun talon eteläpuolella. Etulinjaan asetettiin kaksi komppaniaa, molemmat vahvistettuna konekiväärijoukkueella. Kranaatinheitinkomppania oli asemissa valmiina tukemaan hyökkäystä.

Eteneminen alkoi noin klo 10.00. Maantien eteläpuolella oli kätkeytyneinä muutamia pikakivääripesäkkeitä, jotka nujerrettiin rynnäköllä. Maantien varresta, joka osoittautui olevan täynnä pesäkkeitä, avattiin nyt äkkiä ankara konekivääri- ja pikakiväärituli hyökkääjiä vastaan. Myös hyökkäysvaunuja riensi paikalle. Toistuneista yrityksistä huolimatta joukot eivät päässeet Likoharjuun.

Pian havaittiin, että lännestä virtasi apujoukkoja ahdistetun vihollisen asemiin. Tulitaistelu oli todennäköisesti hälyttänyt Mäntylässä olevat voimat, jotka nyt kuorma-autoilla ajoivat taistelupaikalle. Joukot kuuluivat apujoukkoon, joka juuri autoilla oli saapunut 44. divisioonan avuksi.

Everstiluutnantti Fagernäs lähetti res.luutnantti Laitakarin joukkueineen Mäntylän suuntaan estämään apujoukkojen perille tulon. Joukkue toimi pelottomasti liikkuen maantien eteläpuolella. Se tuhosi väijytysasemista useita autoja ja kävi menestyksellistä taistelua jalkaväki- ja ratsuväkiosastojen kanssa.

Illalla kuutamon valossa everstiluutnantti Fagernäs hyökkäsi uudelleen kranaatinheitintulivalmistelun jälkeen. Likolammen pohjoispuolella päästiin jo maantielle. Vihollinen kävi kuitenkin idästä hyökkäysvaunujen ja tykistön tukemana vastahyökkäykseen, joka pakotti oikean siipemme vetäytymään lähellä olevan metsän suojaan. Everstiluutnantti Fagernäs heitti nyt tuleen toisessa portaassa edenneen res.luutnantti Ramsayn komppanian. Komppania pääsi välittömästi maantien eteläpuolelle, missä se torjui vihollisen toistuvat hyökkäykset. Tässä kovassa taistelussa kunnostautui erikoisesti res.luutnantti Ramsay, joka urhoollisesti pystyssä kulkien neuvoi ja rohkaisi miehiään.

Pidin erittäin tärkeänä, että Purasjoen silta saataisiin hävitetyksi. Tämä onnistuikin useiden yritysten jälkeen klo 22.00 aikaan. Nyt voitiin katsoa, että maantie oli ehdottomasti katkaistu.

Vasta puolenyön aikana vaimeni vihollisen toiminta. Yö oli tukalan kylmä, 35° pakkasta. Telttoja ei ollut käytettävissä. Koska vihollisen vastarinta Purasjoella oli ollut odotettua kovempi, annoin illalla everstiluutnantti Fagemäsin käytettäväksi reservikseni pidättämäni 9. komppanian.

Ryhmä Kari

Majuri Karin joukot olivat hyökkäyspäivän aamulla ryhmitettyinä seuraavasti. Er.P. 15, kapteeni Harolan johdossa, oli edellisenä aamuna miehittänyt Eskolan, noin 3 1/2 km Kokkojärven tienhaarasta, ja työntänyt varmistusosaston Eskolan pohjoispuolelle. Pataljoona Mankonen (I/JR 64) oli myös edellisenä päivänä saapunut Eskolan maastoon. IV/KT-Pr., luutnantti Karhusen johdossa, oli Sanginlammen ankaran taistelun jälkeen jätetty telttaleiriin 3 km Eskolan eteläpuolelle.

Majuri Kari oli päättänyt hyökätä maantien varrelle pesiytyneen vihollisen kimppuun sekä idästä että lännestä, saattaakseen vihollisen ahtaalle Kokkojärven ja Teerisen väliselle kannakselle. Pataljoona Mankosen tehtävänä oli edetä maantien suunnassa Kokkojärven tienhaaraan ja sulkea tienhaaran kohdalla vihollisen perääntymistiet itään. Osilla oli edettävä myös Saukkoon. Pataljoonalle alistettiin tykkijaos, yksi panssarintorjuntatykki ja kaksi pioneeriryhmää. Pataljoona Harolan tuli maaston kautta tunkeutua Tyynelään, käydäkseen vihollisen kimppuun lännestä. IV/KT-Pr. jäi toistaiseksi majuri Karin reserviksi ja siirtyi aamuvarhain Eskolaan.

Molemmat hyökkäyspataljoonat lähtivät liikkeelle klo 6.00.

Kapteeni Mankonen kohtasi noin 1 1/2 km Eskolan pohjoispuolella vahvan vihollistukikohdan, joka sulki pataljoonan etenemistien. Rajulla hyökkäyksellä vallattiin tukikohta puoleen päivään mennessä. Etenemistä jatkettiin kohti tienhaaraa. Varmistusosasto lähetettiin metsätietä myöten Saukkoon. Illan hämärtyessä pataljoona, taisteltuaan koko päivän perääntyvien vihollisosastojen kanssa, oli noin 1/2 km Kokkojärven tienhaarasta. Omat tappiot olivat melkoiset. Kapteeni Mankosen henkilökohtainen urheus oli kannustanut hänen eteläpohjalaisia miehiään äärimmäisiin ponnistuksiin.

Koska pataljoona Mankonen oli vailla telttoja ja miehet uupuneet, majuri Kari illalla antoi siirtää pataljoona Karhusen etulinjaan pataljoona Mankosen tilalle. Tämä vedettiin taemmaksi, missä nuotioiden teko oli mahdollista. Vasta seuraavana päivänä kapteeni Mankosen raskaita taisteluita käynyt pataljoona sai ensimmäiset telttansa, yhteensä 8 kpl.

Pataljoona Harola pääsi vaikeuksitta Tyynelän taloaukeamien reunaan. Maantie havaittiin vahvasti miehitetyksi. Kolme hyökkäysvaunua partioi tiellä ja esti kaikki yritykset tunkeutua maantien yli. Niille ei aukeassa maastossa voinut mitään, ennen kuin jälkeenjäänyt panssarintorjuntatykki oli päässyt perille. Käytyään pari tuntia tuloksetonta tulitaistelua kapteeni Harola veti joukkonsa metsän suojaan odottamaan panssarintorjuntatykkiä.

Iltapäivällä majuri Kari antoi pataljoonalle käskyn hyökätä kaikin voimin maantielle. Hyökkäys suoritettiin klo 19.00 kolmesta kohdin Tyynelän talon ja Puraksen tienhaaran välillä. Kaikki komppaniat pääsivät maantien varteen. Hyökkäysvaunujen ja jalkaväen tuli estivät kuitenkin nytkin yritykset päästä tien pohjoispuolelle. Murroksia ei myöskään saatu rakennetuiksi pioneerien ponnistuksista huolimatta. Keskiyön aikana joukot vedettiin taaksepäin metsän suojaan.

Ensimmäinen hyökkäyspäivä ei majuri Karin ryhmän kohdalla tuonut toivottua ratkaisua, tietä ei saatu katkaistuksi. Hyökkäysten joka suunnalta ahdistetulle viholliselle tuottama järkytys joudutti kuitenkin suuresti Raatteen taistelun lopputulosta.

Olin jo päivällä kiirehtinyt maantien katkaisemista Kokkojärvellä. Vihollinen ei missään tapauksessa saisi purkautua Likoharjun suuntaan, missä everstiluutnantti Fagernäs jo ennestään taisteli ylivoimaa vastaan.

Illalla annoin majuri Karille käskyn pyrkiä seuraavana päivänä ratkaisuun. Hänen oli lisäksi osillaan otettava yhteys sekä lännessä että idässä oleviin naapurijoukkoihin.

Ryhmä Mäkiniemi

Taistelujen polttopisteessä, Haukilassa, peräpohjalaiset pataljoonat Lassila ja Airimo pitivät esimerkiksi kelpaavalla uljuudella edelleen tammikuun 2 päivänä saavuttamiaan asemia. Kapteeni Lassila sulki maantien Haukilan itäpuolella, ja Airimon joukot olivat pureutuneet kiinni vastustajaan noin 1/2 km Haukilasta kaakkoon. Nämä vuorokaudet olivat sekä joukoilta että johtajilta kysyneet voimia ja sitkeyttä. Ne olivat myös vaatineet uhreja. Peloton res.vänrikki Kalske ja moni muu kunnon soturi oli jäänyt talviselle hangelle näiden päivien taisteluissa.

Löydetyistä asiakirjoista käy selville, että kapteeni Lassilan eteneminen oli kohdistunut vihollisen patteriasemiin. Eteneminen oli niin yllättävä, etteivät patterit ehtineet kääntää putkiaan joukkojamme vastaan. Myös etulinjan rykmentin komentopaikka (JR 25) joutui Lassilan joukkojen konekiväärituleen ja tuhoutui kokonaan päivällä.

Varsinaiseen hyökkäykseen ryhmittyivät Kuivasjärven itäpuolella noin 1 1/2 km Haukilasta, pataljoonat Sihvonen (oikealla) ja Häkkinen. Niiden tehtävänä oli hyökätä maantielle pataljoona Airimon vasemman siiven ja Kuivasjärven välillä. Tämä aukko saartoketjussa oli noin 2 km leveä.

Reservinä oli tässä suunnassa entinen komppania Kontula, joka kapteeni Kontulan haavoittumisen jälkeen oli siirtynyt res.vänrikki Vuoristolle. Tämä tulisieluinen pappi ja reserviupseeri antoi, kuten niin moni hänen pappistovereistaan, myöhemmin henkensä uskonnon, kodin ja isänmaan puolesta, kaatuen sankarina Kuhmon raskaissa taisteluissa.

Hyökkäysjoukot siirtyivät ryhmitysalueelle heti keskiyön jälkeen. Teltat pystytettiin, ja miehet asettuivat muutamaksi tunniksi levolle.

Liikkeelle lähtö tapahtui klo 6.00. Maasto oli pataljoona Sihvosen kaistalla kumpuilevaa metsää, Kuivasjärven itärannassa, missä pataljoona Häkkinen eteni, heikon metsän peittämää suota.

Molemmat pataljoonat pääsivät alussa hyvin eteenpäin. Metsässä tavattiin ainoastaan heikkoja vihollispartioita, jotka helposti karkotettiin. Kuivasjärven rannassa lähimmät pesäkkeet, joissa aikaisemmin oli miehitys, todettiin nyt tyhjiksi.

Pataljoonat pitivät partioyhteyttä keskenään. Pataljoona Sihvosella oli jatkuvasti hiukan etumatkaa. Tykistön tulenjohtajat olivat valmiina toimimaan.

Noin 800 m maantiestä vastarinta kasvoi. Kapteeni Sihvonen tapasi saman tukikohdan, johon kapteeni Kontulan hyökkäys oli kilpistynyt uudenvuoden päivänä. Reippaalla sivustaiskulla tukikohta vallattiin. Saaliiksi saatiin muutamia konekiväärejä ja runsaasti jalkaväkikiväärejä. Kapteeni Sihvonen pääsi jälleen eteenpäin, vaikkakin hitaasti, kunnes illalla eteneminen vähitellen pysähtyi.

Vastarinta kapteeni Häkkisen edessä osoittautui niin lujaksi, ettei pataljoona pystynyt sitä murtamaan. Vihollisen miehitys oli erittäin tiheä, varsinkin Kuivasjärven rannassa, ja konekiväärien tulisuunnitelma ilman aukkoja.

Pataljoona Lassila, johon oli liitetty myös komppania Kattainen kapteeni Airimon pataljoonasta, sekä erilliskomppania Kahila, pääsi klo 13.00 aikaan osillaan maantien pohjoispuolelle.

Hyökätessään maantien yli kaatui 1. komppanian rohkea päällikkö, res.vänrikki Miettinen, ja vähän myöhemmin haavoittuivat komppanian molemmat jäljellä olevat upseerit, res.luutnantti Soiniemi ja Juvani. Menetettyään kaikki upseerinsa komppania vetäytyi takaisin maantien eteläpuolelle. Vihollisen tykistötuli oli erittäin kiihkeä ja tarkka ja aiheutti joukoille tuntuvia tappioita.

Pataljoonan asema oli erittäin vaikea. Vihollinen puski epätoivon vimmalla, pyrkien avaamaan maantien itään. Taitavasti naamioidut hyökkäysvaunut yrittivät murrosten kimppuun. Rauhalliset peräpohjalaiset eivät väistyneet. Tie oli suljettu ja pysyi. Näissä taisteluissa kunnostautui erikoisesti luutnantti Kattainen komppanioineen. Tämä uljas komppanianpäällikkö kaatui myöhemmin Kuhmossa joukkojensa edessä. Taistelussa haavoittui kuolettavasti res.vänrikki Penttilä, joka kuoli haavoihinsa 2 päivää myöhemmin. Myös 3. komppanian uusi päällikkö, res.vänrikki Lipponen, joka reippaasti oli johtanut komppaniaansa näinä ankarina päivinä, haavoittui taistelussa.

Pataljoona Airimo pääsi samoin eteenpäin ja oli keskipäivällä aivan maantien reunassa. Joukkoihin kohdistettiin ankara tuli Haukilan kukkulalta. Vihollinen käytti jopa nelipiippuisia ilmatorjuntakonekiväärejään syytäen hehkuvia valojuovaluoteja riveihimme.

Taistelu riehui iltamyöhään. Vasta keskiyön jälkeen tuli vaimeni. Tykistö jyrisi vielä silloin tällöin. Partiot kahakoivat ja hyökkäysvaunut surisivat vihaisesti maantiellä.

Teltat ja kenttäkeittiöt noudettiin lähemmäksi. Osa joukoista pääsi kerrallaan lämmittelemään, syömään ja lepäämään raskaan päivän jälkeen. Vartiomiehiä vaihdettiin tiheään paleltumisten välttämiseksi.

Ryhmä Mandelin

Everstiluutnantti Mandelinin ryhmästä osallistui aamupäivällä hyökkäykseen ainoastaan Kevyt komppania Volanen ja TO 1. Nämä kokeneet sissiosastot partioivat jo ahkerasti tammikuun 5 päivän vastaisena yönä, liikkuen Raatteen maantien ja Puraksen kylätien välisellä alueella. Useita vihollispartioita tuhottiin yöllisissä kahakoissa. Aamuksi Kevyt komppania Volanen siirtyi käskyn mukaan Kotvalaan, TO 1 Puraksen tien varteen. Lukuisat partiot varmistivat Kotvalan ja Materon välillä.

Koska oli odotettavissa, että vihollinen, sen jälkeen kun Raatteen maantie oli katkaistu, tulisi pyrkimään saarroksesta Puraksen kylätietä pitkin, joka johti rajan läheisyyteen, alistettiin Luttolassa oleva JR 65:n komppania Pyrrö res.luutnantti Volaselle nimenomaan Puraksen suuntaa varten. Komppania siirtyi aamupäivällä Kotvalaan yhtyäkseen Kevyeen komppaniaan. Puraksen tie suljettiin nyt tehokkaasti.

Oli kuitenkin tärkeää aikaansaada pettämätön varmistus koko metsäalueella Kuomasjärven ja Puraksen tien välillä. Tähän tarkoitukseen everstiluutnantti Mandelin ilmoitti puolen päivän aikaan voivansa asettaa komppania Pyrrön lisäksi yhden vahvistetun komppanian III/JR 65:stä. En ollut uskaltanut ottaa tätä komppaniaa lukuun, koska se oli saapunut Suomussalmelle vasta edellisenä iltana raskaan marssin jälkeen. Komppania, jota pataljoonan komentaja, kapteeni Flink, henkilökohtaisesti johti, asetti varmistuksen Kuomasjärven ja Lauttalammen välillä. Kaksi konekivääriä vietiin asemaan Kuomasjärven itärantaan. Varmistus oli asetettu noin klo 18.00.

Auttaakseni kapteeni Harolan etenemistä Tyynelään annoin klo 11.30 käskyn everstiluutnantti Mandelinille painostaa Tyynelää pohjoisesta res.luutnantti Volasen joukoilla. Tämän tehtävän sai komppania Pyrrö, joka ryhtyi etenemään Materosta Tyynelää kohti. Vihollisen tiheät konekivääripesäkkeet estivät kuitenkin komppaniaa pääsemästä Tyynelän lähelle.

Ankaran pakkasen takia käskin vetää Volasen pääosat yöksi Materoon ja Kotvalaan, missä oli joitakin rakennuksia jäljellä. Varmistuslinjalle jääneet partiot kahakoivat vihollisen kanssa läpi yön.

Illalla ja yöllä vihollisen tykistö ampui asemiamme Kuivasjärven-Kuomasjärven kannaksella. Vihollisen jalkaväki pysyi kuitenkin toimettomana.

Ensimmäinen hyökkäyspäivä ei missään kohdin johtanut ratkaisuun. Vihollinen oli kuitenkin ajettu ahtaalle. Sen liikkumisvapautta oli suuresti rajoitettu. Kaikki merkit viittasivat siihen, ettei vihollinen enää pystynyt ottamaan aloitetta käsiinsä, vaan hiljalleen kulki kohtaloaan kohti.

Löydetyistä asiakirjoista tavattiin mielenkiintoinen 9. armeijan radiosanoma 44. divisioonalle, annettu 5.1. klo 10.00. Armeijan komentaja käskee siinä 44. divisioonan komentajaa irroittamaan vähintään kaksi pataljoonaa hyökkäykseen maantien eteläpuolella. Tähän hyökkäykseen yhtyisi JR 3:n osat, jotka oli lähetetty 44. divisioonan avuksi. Toiminnan piti alkaa klo 13.00 pommituskoneiden tukemana. Oma hyökkäyksemme teki ilmeisesti tämän suunnitelman tyhjäksi.

Raatteen taistelun vaikeissa olosuhteissa, yhteyksien kulkiessa pitkiä huonoja talviteitä, huoltotoiminta oli erittäin tärkeätä. Joukoille oli toimitettava ajoissa tarvittava muona, rehu ja ammukset. Haavoittuneet oli nopeasti saatava hoitoon.

Huoltohenkilöstö tunsi vastuunsa. Etulinjojen sidontapaikoissa, luotien vinkuessa ja kranaattien räjähtäessä, annettiin haavoittuneille ensimmäinen apu. Taempana kenttä- ja sotasairaalat suorittivat tärkeän tehtävänsä. Muistan näiltä taistelupäiviltä erikoisella kunnioituksella taitavien lääkärieni ja uljaiden hoitajattarien uupumattoman työn, jonka avulla niin moni haavoittunut pelastettiin elämälle.

Toinen hyökkäyspäivä – luhistuminen alkaa

Ryhmä Fagernäs

Tammikuun 6 päivän aamuna vihollinen ryhtyi uudelleen ankarasti hyökkäämään everstiluutnantti Fagernäsin asemia vastaan. Hyökkäystä tuki tykistöosasto ja 5 hyökkäysvaunua, joiden tykit tulittivat etulinjaamme suoralla suuntauksella. Tässä taistelussa 6. komppanian päällikkö, res.vänrikki Lönnbohm, antoi loistavan näytteen reserviupseeriemme kunnosta. Suojatakseen komppaniansa hyökkäysvaunujen tulelta hän hyökkäsi yksin, käsikranaateilla aseistettuna, erään vaunun kimppuun, surmasi kuljettajan ja tuhosi hyökkäysvaunun. Uroteko maksoi kuitenkin hänen henkensä. Myös toisen, etulinjassa olevan komppanian päällikkö kannettiin pian haavoittuneena linjojen taakse. Päälliköiden poistuminen aiheutti sen, että etulinja vetäytyi taaksepäin metsän suojaan, missä hyökkäysvaunut eivät enää voineet ahdistaa. Omat panssarintorjuntatykit, jotka vihdoin olivat päässeet perille, joutuivat muutaman laukauksen jälkeen epäkuntoon. Toinen tykeistä jäi kaiken lisäksi linjojen väliin etulinjan väistyessä. Hiukan myöhemmin se vallattiin takaisin.

Reservinä olleen 9. komppanian saavuttua taistelualueelle everstiluutnantti Fagernäs ohjasi sen Likolammen eteläpuolitse Purasjoen sillalle ottamaan siltamaaston haltuunsa. Komppania pääsi onnellisesti perille, karkotti rantatörmällä olevan vihollisen ja asettui puolustusasemaan Purasjoen länsipuolelle.

Koska everstiluutnantti Fagernäs oli vaikeassa tilanteessa, annoin puolen päivän aikaan majuri Karille käskyn ohjata pataljoona Mankonen Saukon ja Mäntylän kautta everstiluutnantti Fagernäsin avuksi. Yksi komppania oli kuitenkin annettu luutnantti Karhuselle, eikä se siis voinut seurata pataljoonaansa. Pataljoona Mankosen tehtävänä oli tuhota ne vihollisvoimat, jotka olivat jääneet majuri Karin ja everstiluutnantti Fagernäsin väliin.

Nämä olivat ilmeisesti ne JR 3:n osat, jotka 9. armeijan komentaja oli lähettänyt 44. divisioonan avuksi.

Kapteeni Mankonen lähti iltapäivällä liikkeelle Eskolasta ja eteni metsätietä suoraan Saukkoon. Kylässä oli vihollisia, ja niitä virtasi lisää lännestä. Kylässä kehittyi ankara taistelu, mies miestä vastaan. Vasta illalla päästiin jatkamaan Mäntylään, joka kuten Saukko, oli vihollisen miehittämä. Paitsi jalkaväkeä oli kylässä eskadroonan vahvuinen ratsuosasto. Useatuntisen ankaran taistelun jälkeen kapteeni Mankonen sai kylän haltuunsa.

Yhä virtasi vihollisia lännestä pataljoonan selkään. Ne olivat yksityisiä miehiä ja ryhmiä, jotka metsien kautta olivat kiertäneet luutnantti Karhusen tiesulut Kokkojärven itäpuolella. Kun näiden luku yhä kasvoi, mikä haittasi joukkojen etenemistä itää kohti, kapteeni Mankonen käänsi illalla rintamansa länteen ja tuhosi ankarassa taistelussa häiritsevät vihollisosastot. Tämän päivän taistelut kahdella rintamalla olivat pataljoona Mankoselle erittäin raskaat. Komentajan henkilökohtainen urheus kannusti miehiä saavuttamaan yliotteen vihollisesta toivottomissakin tilanteissa.

Likoharjussa ei tilanne päivän mittaan sanottavasti muuttunut. Vihollinen teki useita hyökkäyksiä asemiamme vastaan, viimeiset illalla klo 20.00-21.00 välillä. Kaikki hyökkäykset torjuttiin, ja vihollinen kärsi huomattavia tappioita.

Raatteessa komppania Lavi jatkoi taisteluaan kaivautuneen vihollisen kanssa ja esti liikenteen maantiellä. Yksi hyökkäysvaunu ja yksi kuorma-auto tuhottiin kasapanoksilla.

Ryhmä Kari

Antamani käskyn perusteella majuri Kari ryhtyi kaikin voimin jatkamaan hyökkäystään. Asemiin saavuttuaan 5.1. illalla pataljoona Karhunen sai käskyn viipymättä katkaista maantien Kokkojärven itäpuolella.

Eteneminen Kuhmon maantien suunnassa oli osoittautunut raskaaksi. Tie oli reunustettu pesäkkeillä, ja varsinkin Raatteen tienhaaran seutu oli tulvillaan vihollisia. Myös tykkejä oli asemissa lähellä tienhaaraa.

Luutnantti Karhunen lähetti tämän vuoksi res.luutnantti Ylösen johtaman 3. komppanian, vahvistettuna yhdellä konekiväärijoukkueella ja panssarintorjuntatykillä, maaston halki Raatteen maantielle. Komppanian tuli katkaista tie noin 1 1/2 km Kokkojärveltä itään, missä arveltiin tien murrostamisen käyvän päinsä suhteellisen helposti. Loppuosa pataljoonasta jäi toistaiseksi entisiin asemiinsa valmiina myöhemmin yhtymään hyökkäykseen.

Res.luutnantti Ylösen komppania saavutti onnellisesti Raatteen maantien noin klo 3.00. Maantie katkaistiin murroksilla sekä länteen että itään. Tien poikki kaadettiin mahtavia puita, ja puiden väliin ja eteen asetettiin runsaasti miinoja. Komppanian käytettäväksi annettu panssarintorjuntatykki saatettiin asemaan, niin että se pystyi tulittamaan noin 1 km:n pituista maantien osaa.

Aamun valjetessa vihollinen ryhtyi lännestä käsin hyökkäykseen. Jalkaväki eteni pitkinä jonoina molemmin puolin tietä, noin 50 m tien ulkopuolella. Myös konekiväärejä kuljetettiin mukana. Maantietä myöten ajoi hyökkäysvaunu, joka tulitti ankarasti lumikuopissa makaavaa komppaniaa.

Miehet säilyttivät malttinsa. He ymmärsivät täysin asemansa tärkeyden. Panssarintorjuntamiehet tähtäsivät huolella. Täysiosuma tuhosi hyökkäysvaunun, ennen kuin se ehti murrokselle. Kone- ja pikakiväärit pysäyttivät jalkaväen.

Hyökkäysvaunun turvissa loppumaton rivistö kuorma-autoja, vankkureita ja tykkejä seurasi tiellä pakomatkalla itään. Se pysäytettiin kaikkien aseiden tulella ja jäi liikuntakyvyttömänä asemiemme eteen.

Koska oli ilmeistä, että vihollinen uudistaisi yrityksensä murtautua res.luutnantti Ylösen linjojen läpi, majuri Kari antoi luutnantti Karhusen käytettäväksi yhden kiväärikomppanian ja yhden konekiväärijoukkueen pataljoona Mankosesta. Lisäksi siirrettiin res.luutnantti Ylöselle yksi joukkue luutnantti Karhusen 1. komppaniasta. Näiden lisävoimien avulla vahvistettiin sivustoja ja lähetettiin partioita seuraamaan niitä vihollisryhmiä, jotka tien ulkopuolella olivat päässeet murroksen ohi.

Vihollinen yrittikin klo 14.00 aikaan uudelleen murtautua läpi, mutta tuloksetta.

Myös kapteeni Harola hyökkäsi aamulla päästäkseen maantielle. Iskuryhmä, kaksi komppaniaa, oli koottu Teerisen länsipuolelle hyökkäämään Teerisen-Kokkojärven kannaksen suunnassa.

Hyökkäys alkoi aamuhämärässä, klo 8.00. Pataljoona pääsi ankarasti taistellen maantielle klo 11.00 mennessä. Osa jätettiin sulkemaan järvikannas itään. Pääosa kääntyi länteen kohti Tyynelää. Eteneminen jatkui Tyynelän taloaukeamien itäreunaan, johon joukot asettuivat asemiin tien molemmin puolin. Tien poikki rakennettiin murros.

Ennen pitkää saarretut vihollisvoimat hyökkäsivät lännestä kapteeni Harolan asemia vastaan. Oli hinnalla millä tahansa päästävä ulos vankeudesta, missä kuolema odotti. Kaikki yritykset raukesivat joukkojemme ankaraan tuleen. Kaksi hyökkäysvaunua ammuttiin kelvottomiksi murroksen edessä.

Pian havaittiin, että vihollinen yritti poistua saartorenkaasta Puraksen tietä, missä omat joukkomme olivat suhteellisen heikot. Ainoastaan komppaniat Pyrrö ja Volanen varmistivat tässä suunnassa.

Asetin tämän vuoksi majuri Karin käyttöön Kevyt osasto Paavolan, joka illalla ohjattiin Materoon. Ratsumestari Paavola lähetti toisen komppaniansa (Hapuoja) sulkemaan teiden välisen maaston. Toinen komppania (Vilppo) partioi Materon-Lauttalammen välillä yhteistoiminnassa res.luutnantti Volasen varmistusosastojen kanssa.

Ryhmä Mäkiniemi

Everstiluutnantti Mäkiniemen joukot aloittivat uudelleen hyökkäyksensä heti aamulla tammikuun 6 päivänä.

Kapteeni Lassila ryntäsi kolmella komppanialla ja pääsi aamupäivällä välittömästi maantiehen kiinni. Joukot jäivät vaanimaan vihollista, jonka epäiltiin vielä kerran yrittävän saarroksesta.

Pataljoona Airimo valtasi myös viimeiset viholliskorsut maantien eteläpuolella. Panssarintorjuntatykki saatettiin asemaan tienvarteen, ja kaiken varalta rakennettiin tielle uusi murros kapteeni Lassilan murrosten lisäksi. Pesäkkeiden valtaamisessa res.vänrikki Johnhelm kunnostautui erikoisesti.

Pataljoonat Sihvonen ja Häkkinen eivät aamulla päässeet sanottavasti eteenpäin. Vastarinta oli äärimmäisen kova ja pesäkkeitä tiheässä. Myös vihollisen tykistö ampui hyökkäysmaastoa.

Puolen päivän aikaan havaittiin, että vihollinen pyrki murtautumaan. Annoin käskyn edetä joka suunnasta perääntymisen estämiseksi. Klo 13.30 aikaan kapteenit Sihvonen ja Häkkinen ryntäsivät jälleen. Pataljoona Sihvonen mursi aukon korsurivissä ja iski sivustasta jäljellä olevien pesäkkeiden kimppuun. Iltahämärässä pataljoona saavutti maantien pataljoona Airimon vasemmalla puolella. Myös pataljoona Häkkinen pääsi ankarasti taistellen maantielle. Aivan Kuivasjärven rannassa oli kuitenkin vielä joitakin pesäkkeitä tuhoamatta.

Maantielle päästyään joukot saivat hämärässä näkyviinsä hyökkäysvaunujen kuvut. Miehet luulivat niitä ensiksi korsujen katoiksi, mutta kun tykistötulemme vaikutuksesta eräs tiellä oleva ammuskuorma räjähti ja sytytti palon, nähtiin selvästi aavemainen, loppumaton kolonna maantiellä.

Iltayöstä maattiin asemissa. Pataljoona Häkkisen vasemmalla siivellä jatkui vielä verinen taistelu korsu korsulta. Yö oli jälleen tavattoman kylmä. Osa teltoista oli pystyssä joukkojen takana.

Ainakin 10 hyökkäysvaunua liikkui maantiellä. Ärsytettyjen villieläinten tavoin ne kerta toisensa jälkeen puskivat kapteeni Lassilan murrokseen. Miinat tekivät tehtävänsä. Nyt vihollinen hädässään ajoi hevoslauman murroksia kohti, saadakseen vaaralliset miinat laukeamaan. Eläinraukat tuupertuivat tuleemme.

Yhä kasvoi saarrettujen hätä. Jalkaväki yritti tiheänä laumana tien suunnassa kuolemaa pakoon. Ei ollut enää johdettua toimintaa, vaan järjetöntä pakoa hinnalla millä hyvänsä. Toiset pyrkivät saarroksesta ryömien maantien ojia myöten. Järkevimmät heittivät jo aseensa, kun huomasivat tilanteensa toivottomaksi. Vankiryhmiä kertyi hiljalleen linjojemme taakse. Onnettomia Ukrainan poikia, jotka oli tuotu tänne Pohjolan metsiin, missä kuolema uhkasi joka askeleella.

Kello 2.00 aikaan jatkettiin hyökkäystä. Noin tunnin taistelun jälkeen vihollinen Airimon ja Sihvosen edessä vetäytyi maantien varresta Haukilan kukkulalle, missä talot olivat raunioina. Alkoi pimeässä yössä ennenkuulumaton kiväärien räiske ja pauhina. Ahtaalle joutunut vihollinen ampui ympärilleen. Kuului voimakasta huutoa tuhansista kurkuista, kuoleman pelossa olevan joukon tuskanhuutoa.

Joukkomme jäivät asemiinsa odottamaan aamua.

Ryhmä Mandelin

Kapteeni Lassilan tilanteen helpottamiseksi ja ratkaisun jouduttamiseksi annoin jo ensimmäisen hyökkäyspäivän illalla everstiluutnantti Mandelinille käskyn ohjata res.luutnantti Volasen pääosa maantien pohjoispuolitse kohti Haukilaa.

Eteneminen alkoi 6.1. aamulla, komppaniat Volanen ja Pyrrö vierekkäin. Pian havaittiin metsässä pakenevia vihollisosastoja matkalla koilliseen. Haukilan pohjoispuolella syntyi ankara metsätaistelu. Vihollinen, joka kulki jalan pitkinä jonoina, joutui auttamattomasti alakynteen taistelussa hiihto-osastomme kanssa. Kornetti Renwall joukkueineen lähti seuraamaan jälkiä. Myös kapteeni Flinkin rintamanosalla vihollinen jo päivällä pakeni, osa metsien kautta, osa pitkin Kuomasjärven jäätä, joutuen konekivääriemme tuleen.

Osa pakenevista oli jo päässyt useita kilometrejä, aina Näätälään asti, jossa huomattiin nuotiosavujen nousevan taivasta kohti. Everstiluutnantti Mandelin lähetti tähän suuntaan kaikki irtisaatavat osat pakenevien takaa-ajoon.

Iltapäivällä pakolaisten luku yhä kasvoi. Vihollinen jätti Haukilan joukkueen, jopa komppanian vahvuisina osastoina. Näitä uupuneita, nälkiintyneitä ryhmiä oli helppo seurata. Leveä ura osoitti pehmeässä lumessa pakotien. Vankeja kertyi runsaasti.

Everstiluutnantti Mandelin irroitti takaa-ajoon viimeiset reservinsä, jotka Luttolasta käsin suorittivat retkiä kauas pohjoiseen ja itään.

Res.luutnantti Volasen eteneminen Haukilaan kapteeni Lassilan avuksi tuli näissä oloissa estetyksi. Osia Volasen joukoista oli tosin edennyt aina lähelle Haukilaa. Ne vetäytyivät kuitenkin takaisin Materoon, jouduttuaan vihollisen ankaran tulen alaiseksi.

Sekä kapteeni Flinkin että res.luutnantti Volasen osastot jatkoivat tammikuun 7:ntenä ja vielä useina seuraavina päivinä alueen puhdistamista. Vihollisia oli hajallaan metsissä. Toiset pyrkivät vielä itään, kohti rajaa. Toiset olivat uupuneina piilottautuneet tuuheiden puiden alle. Vähitellen nälkä ja pakkanen ajoivat nämä onnettomat päivänvaloon.

Toinen hyökkäyspäivä oli jo sinetöinyt vihollisdivisioonan kohtalon. Haukilassa vastarinta oli täysin murrettu. Kokkojärven-Tyynelän maastossa vihollisen asema niinikään oli toivoton. Likoharju, missä vihollisen tuoreimmat voimat vielä sitkeästi pitivät puoliaan, oli sekin kukistuva everstiluutnantti Fagernäsin ja kapteeni Mankosen yhteisestä rynnistyksestä.

Kolmas hyökkäyspäivä – vihollisdivisioonan tuho

Everstiluutnantti Fagernäs oli päättänyt käydä ratkaisevaan hyökkäykseen tammikuun 7 päivän aamuna, jolloin pataljoona Mankonen, joka lähestyi lännestä, jo saattaisi vaikuttaa taisteluun.

Yö tuotti ikävän yllätyksen. Klo 4.00 aikaan vihollisen onnistui hyökkäysvaunujen tukemana karkottaa 9. komppania asemistaan Purasjokilinjalla.

Ilmeisesti vihollinen vielä toivoi pääsevänsä irti joukkojeni otteista. Vastoinkäyminen Purasjokilinjalla teki välttämättömäksi jo laaditun hyökkäyssuunnitelman muuttamisen viime tingassa. Siltamaasto oli nopeasti vallattava takaisin. Vasta tämän jälkeen voitiin käydä Likoharjussa olevien vihollisen päävoimien kimppuun.

Everstiluutnantti Fagernäsin joukot järjestäytyivät hyökkäykseen Likolammen ja Pienen-Parvajärven väliselle kannakselle, ensimmäisenä tehtävänään karkottaa vihollinen Purasjokilinjalta. Yksi komppania (Ramsay) jätettiin sitomaan vihollista Likoharjun maastossa. Hyökkäys alkoi klo 10.30.

Vihollinen ei enää kestänyt joukkojemme painoa, vaan pakeni Purasjokilinjalta täydessä epäjärjestyksessä kaikkiin ilmansuuntiin. Siltamaastoon jätettiin yksi vahvistettu joukkue varmistamaan ja tiedustelemaan itään. Päävoimat jatkoivat länteen, kohti Likoharjua, jota komppania Ramsay ahdisti etelästä. Vihollisen vastarinta oli murrettu. Huomattava osa heitti jo aseensa antautuen vangiksi. Likoharju, josta oli taisteltu kaksi vuorokautta, vallattiin ilman mainittavia tappioita.

Puolen päivän aikaan lähestyi pataljoona Mankonen, taisteltuaan läpi yön metsissä ja tiellä harhailevien vihollisosastojen kanssa. Yhä virtasi vihollisia lännestä pataljoonan selustaan. Likoharjuun päästyään kapteeni Mankonen vielä kerran palasi pataljoonineen Mäntylään, jonka hän puhdisti sinne kertyneistä vihollisista.

Osa vihollisvoimista oli paennut metsiin tien pohjois- ja eteläpuolelle. Vahvoja hiihtopartioita lähetettiin ajamaan näitä pakenevia takaa. Vain harvat välttivät kohtalonsa.

Likoharjun sotasaalis oli sangen huomattava: 5 hyökkäysvaunua, 35 kuorma-autoa, 10 moottoripyörää, 20 vankkuria, 50 hevosta ja erittäin runsas jalkaväkiaseistus.

Raatteessa komppania Lavi piti edelleen asemiaan. Vihollinen yritti vielä aamupimeässä hyökätä rajan takana olevan tykistön tukemana. Ilmeisesti tämä oli viimeinen yritys päästä saarretun divisioonan avuksi. Hyökkäysyritykset kuitenkin torjuttiin.

Oma tiedustelu ulotettiin nyt jo Venäjän puolelle. Res.vänrikki Konttinen tiedusteluosastoineen kävi aina Vasovaaran kylässä tervehtimässä vihollisen siellä olevia johto- ja huoltoelimiä. Hän toi rauhoittavan tiedon, ettei kylässä ollut taistelujoukkoja. Kaikki tässä suunnassa olevat voimat oli jo heitetty tuleen.

Myös majuri Karin rintamanlohkolla tilanne kehittyi nopeasti ratkaisua kohti. Yöllä vihollinen vielä pyrki saarroksesta. Eräs panssariauto ajoi mistään välittämättä res.luutnantti Ylösen murrokseen ja pääsi ihmeen kautta läpi ja tunkeutui jalkaväen asemiin. Res.luutnantti Ylönen tuhosi henkilökohtaisesti auton kasapanoksella. Ennen kuin murros oli ehditty korjata, siihen ajoi toinenkin panssariauto, joka kuitenkin luisui ojaan. Tämän jälkeen ei enää yritetty avata tietä.

Tyynelässä taisteltiin vielä aamupäivällä, mutta vihollisen usko oli mennyt. Osa pyrki pohjoiseen metsien läpi. Ratsumestari Paavolan varmistuselimet tuhosivat lukuisia pakenevia ryhmiä, jotka epätoivoisina kahlasivat lumessa.

Puolen päivän aikaan vihollinen ryhtyi antautumaan. Nälkiintyneitä, paleltuneita miehiä nousi korsujen pimeydestä. Sota oli heidän kohdaltaan päättynyt. Yksi ainoa pesäke piti vielä illalla puoliaan. Jätimme sen toistaiseksi omaan rauhaansa.

Maantiellä oleva saalis oli valtava: 10 hyökkäysvaunua, 6 tykkiä, 42 kuorma-autoa, noin 400 elävää hevosta, kymmenittäin konekiväärejä ja pikakiväärejä. Kaatuneita vihollisia laskettiin lähes 800. Vangeiksi antautui noin 200.

Everstiluutnantti Mäkiniemen rintamanosalla, Haukilassa, vihollisen luhistuminen jatkui kiihtyvällä nopeudella. Heti aamulla joukkomme ylittivät maantien ja jatkoivat etenemistään, kunnes saatiin kosketus Haukilan pohjoispuolella oleviin omiin joukkoihin.

Maantiellä oli katkeamaton jono hyökkäysvaunuja, autoja, vankkureita, traktoreita. Haukilan aukean itälaidassa oli useita tykkipattereita asemissa, pitkät putket suunnattuina länttä kohti. Metsä oli täynnä irtipäässeitä hevosia, jotka nälissään olivat kuorineet puita ja oksia. Tämä suunnaton sotamateriaali, jonka paljoudesta köyhät joukkomme eivät olleet voineet edes uneksia, joutui nyt käsiimme eheänä ja melkein uutena. Varsinkin tykistökalusto loisti uutuuttaan. Tulenjohto-, mittaus- ja viestivälineet olivat runsaat ja monipuoliset. Saimme erinomaisen täydennyksen heikoille varastoillemme. Saimme kalliita lääkeaineita ja instrumentteja, satuloita ja kenttäkeittiöitä, jotka tulivat meille hyvään tarpeeseen.

Ainoastaan muutamat harvat pesäkkeet jatkoivat vastarintaa, toiset niistä erittäin sitkeästi aina iltamyöhään. Korsussa oleva vihollinen taisteli yleensä viimeiseen asti antautumiskehoituksista välittämättä. Sitkein vastarinta oli Kuivasjärven rannassa ja Kuomasjoen itäpuolella, minne ilmeisesti oli asetettu valiojoukkoja. Nämä vihollispesäkkeet estivät maantien käytön Haukilasta suoraan Suomussalmen kirkonkylään. Huoltoyhteyksien kannalta tämä tie oli nopeasti avattava.

Tehtävän sai vanha, koeteltu jääkärikapteeni Laine. Oman komppaniansa ja kapteeni Häkkisen osien avulla hän tuhosi kaikki maantien lähellä olevat pesäkkeet.

Näin saatiin avatuksi tärkeä huoltotie. Pioneerit rakensivat uuden sillan Kuomasjoen yli. Murrokset poistettiin. Nälkiintyneet sotasaalishevoset kuljetettiin ensimmäisinä taistelualueelta saamaan rehua ja hoitoa.

Alueen puhdistus jatkui. Metsistä ja korsuista tuotiin vankeja. Useat olivat palelluttaneet kätensä tai jalkansa. Maantien varrelle sytytettiin nuotioita, missä omat miehemme ja vihollisvangit lämmittelivät sovussa.

Vielä myöhään illalla oli jäljellä vihollispesäkkeitä lähellä Kuomasjärveä. Kersantti Rosenqvist joukkueineen sai tehtäväkseen tuhota nämä viimeiset varustukset. Hän lähti liikkeelle noin klo 22.00 ja palasi klo 4.00 mukanaan 70 vankia.

Seuraavina päivinä joukot jatkoivat alueen puhdistusta ja sotasaaliin keruuta. Vihollisia oli vielä piilottautuneina korsujen pimennoissa, kuormastoissa ym. paikoissa. Lumesta löydettiin aseita, tykinlukkoja ja suuntauslaitteita.

Erikoiset komennuskunnat jätettiin jatkamaan puhdistusta. Tämä työ kesti sodan loppuun ja vielä sen jälkeenkin.

Haukilan sotasaalis oli kerrassaan valtava. Mainitsen eräitä lukuja: kenttätykkejä 40, panssarintorjuntatykkejä 29, ilmatorjuntakonekiväärejä 13, hyökkäysvaunuja 27, panssariautoja 6, traktoreita 20, kuorma-autoja 160, vankkureita 300, kenttäkeittiöitä 32, eläviä hevosia noin 600. Lisäksi oli tavaton määrä ammuksia, viestikalustoa, lääkintävälineitä ym.

Päätös

Raatteen taistelu oli näin päättynyt vihollisen 44. divisioonan täydelliseen tuhoon. Joukoilleni annettu tehtävä oli suoritettu loppuun.

Ihailtavalla sitkeydellä joukkoni olivat lähes kuukauden kamppailleet Suomussalmen talvisessa korvessa. Kuolemaa uhmaten ne olivat rynnistäneet ylivoimaa vastaan, ainoana johtotähtenä rakas, yhteinen isänmaa, joka taisteli elämästään.

Moni urhea soturi lunasti sydänverellään Suomussalmen suuret voitot. He antoivat nöyrinä elämänsä isänmaan, kodin ja uskonnon puolesta. Valkoiset ristit kirkkotarhoissa kertovat heidän uhristaan. He näyttivät kansalle kunnian tien, joka oli raskas, mutta ainoa.

Lyhyen levon jälkeen siirryin joukkoineni Kuhmon rintamalle, missä meitä odottivat vielä raskaammat tehtävät.