[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fWEcPr0Onsc8G1VehRqODxQnKB8mC4UxQ-D9-Tjw7jbw":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":24,"gutenbergSummary":26,"gutenbergTranslators":27,"gutenbergDownloadCount":30,"aiDescription":31,"preamble":32,"content":33},2036,"Shenstonen rouva","Barclay, Florence L.",1862,1921,"2036-barclay-florence-l-shenstonen-rouva","2036__Barclay_Florence_L.__Shenstonen_rouva",null,"romaani",[],[],"fi",1910,1915,45509,293569,false,59833,[23],"English fiction -- Translations into Finnish",[25],"Novels","\"Shenstonen rouva\" by Florence L. Barclay is a novel written in the early 20th century. The story appears to revolve around lady Ingleby, who is depicted as a thoughtful and emotional character, grappling with feelings of loneliness and anxiety over her husband, Mikael, who is at war. The book sets a scene filled with rich descriptions of nature, a sense of impending winter, and the emotional turmoil faced by lady Ingleby, along with her connection to her little dog, Petter.   At the start of the narrative, we find lady Ingleby pacing on her balcony, wrapped in her fur coat and listening to the sounds of autumn. Her worries about Mikael's well-being are palpable, as she engages in light banter with her dog and reminisces about their life together. The arrival of a telegram announces a potential visit from Dr. Deryck Brand, which brings her some relief. The opening chapters depict the anxiety and solitude lady Ingleby faces, along with her relationship with her husband and the comfort she seeks in her surroundings and the arrival of friends. The story unfolds against a backdrop of war, emphasizing the emotional stakes and character dynamics that will likely play a significant role in the plot ahead. (This is an automatically generated summary.)",[28,29],"Joutsen, O. A. (Otto Aleksanteri)","Jaakkola, Väinö",266,"Romanttinen draama kertoo lady Myra Inglebystä, joka vetäytyy Cornwallin rannikolle surun murtamana saatuaan tiedon puolisonsa kuolemasta. Siellä hän kohtaa Jim Airthin, ja heidän välilleen kehittyy rakkaussuhde, jota menneisyyden salaisuudet varjostavat.","Florence L. Barclayn 'Shenstonen rouva' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 2036. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella,\njoten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Johanna Kankaanpää ja Projekti Lönnrot.","SHENSTONEN ROUVA\n\nRomaani\n\n\nKirj.\n\nFLORENCE L. BARCLAY\n\n\nEnglannista suomentaneet\n\nVäinö Jaakkola ja O. A. Joutsen\n\n\n\n\n\nPorvoossa,\nWerner Söderström Osakeyhtiö,\n1915.\n\n\n\n\n\n\nEnsimäinen luku.\n\nSHENSTONEN PARVEKKEELLA.\n\n\nKello kolme kosteana iltapäivänä marraskuun alussa. Talvinen\nauringonpaiste puhkaisi silloin tällöin taivaan lyijyistä harmautta\nlyhytaikaisilla pilkahduksillaan.\n\nShenstonen puiston suuret puut seisoivat alastomina ja paljaina,\nojennellen pitkiä käsivarsiaan yli likomärän ruohikon. Koko luonto\ntuntui odottavan talven ensi lunta, joka peittäisi sen kuolleet ja\nkuihtuneet jäsenet suloisella, hohtavalla valkoverhollaan, jonka alla\ntulevan uuden elämän lupaus voisi hiljalleen liikahdella ja siirrehtiä\npuhjetakseen ajallaan esiin.\n\nShenstonen valtiatar käveli verkalleen edestakaisin parvekkeella\npitkään turkisviittaansa kääriytyneenä, kuunnellen syksyn\nhiljaista \"tip-tip\"-pisaroimista ympärillään, katsellen viimeisten\nlakastuneitten lehtien äänetöntä varisemista, etäämpänä näkyvän järven\nteräksenharmaata kalvoa, tyhjää kukkatarhaa ja autiota ruohokenttää.\n\nSuuri kivirakennus teki asumattoman vaikutuksen. Useimmat sen huoneista\nolivat nähtävästi suljetut; mutta parissa huoneessa leimusi iloinen\nroihuvalkea, heittäen punertavan hohteen ikkunaruutuihin ja lähettäen\nulkopuolelle houkuttelevan lupauksen sisällä odottavasta lämmöstä ja\nkodikkuudesta.\n\nPikkuinen valkoinen sylivillakoira käveli parvekkeella valtiattarensa\nmukana. Se oli levoton, pieni valkoinen kähärätukku, joka milloin\njuoksenteli hänen ympärillään, milloin kiiruhti edelle tai jäi jälkeen,\nsyöksähtääkseen taas arvaamattomassa kiireenpuuskassa eteenpäin\nnurkkauksissa, saaden hänet käänteissä miltei kompastumaan.\n\n\"Petter\", sanoi lady Ingleby eräässä tuollaisessa tapauksessa, \"minä\ntoivon että käyttäytyisit vähän järkevämmin! Joko jättäytyisit jälkeen\nja seuraisit siivosti perässä, niinkuin sinun ikäisesi koiran tulisi\ntehdä, taikka sitten juoksisit edellä siihen iloisen nuorekkaaseen\ntapaan, jota noudatat silloin kun Mikael ottaa sinut mukaansa\nkävelylle; mutta älä Herran tähden ole niin rauhaton äläkä juoksentele\nminun ympärilläni noin mielettömästi, muuten kutsun Williamin ja\nlähetän sinut sisälle. Jospa Mikael vain voisi nähdä sinut!\"\n\nPiskuinen elukka loi häneen hartaan katseen sikinsokin riippuvien\nkähäräinsä lomitse -- silkinpehmoisten villakähäräin, jotka olivat\nhankkineet sille Pörrö-Pekan nimen. Sen silmissä, jotka koleassa\ntuulessa olivat käyneet punareunaisiksi, oli sellainen sokealta\nnäyttävä katse, jonka usein huomaa hyvin vanhoilla koirilla. Lisäksi\noli niissä ynnä koko sen pikku olennossa huolestunutta levottomuutta,\njoka ei olisi jäänyt huomaamatta oikealta koirain-ystävältä. Lady\nInglebykin huomasi sen osittain. Hän kumartui ja taputti sen päätä.\n\n\"Pikku Petter parka\", virkkoi hän ystävällisemmin. \"On hirveätä meille\nkummallekin, että Mikael on niin kaukana tuossa ilkeässä sodassa.\nMutta kyllä hän palaa kohta kotiin, ja silloin me unhotamme kaiken\nlevottomuutemme ja yksinäisyytemme. Tulee taaskin kevät, ja Mikael\nantaa keritä sinut kunnollisesti ja me menemme Brightoniin, jossa saat\njuoksennella ympärinsä ja kuulla ihmisten sanovan sinua 'Britannian\njalopeuraksi'. Minä luulen tosiaankin, että sinä kuvittelet itseäsi\nTrafalgar-torin jalopeurain veroiseksi! En voi ymmärtää, minkätähden\nsellainen iso suuri mies kuin Mikael on niin ihastunut sellaiseen\npikkuruiseen koira-pahaseen kuin sinuun! Jospa olisit edes suuri\ntanskalaiskoira tai mahtava St. bernhardilainen --! Mutta samapa se;\nMikael rakastaa meitä molempia ja me molemmat rakastamme Mikaelia, ja\nsiksi meidän tulee olla kilttejä toisillemme, pikku Petter, silläaikaa\nkun hän on poissa.\"\n\nMyra Ingleby hymyili, kietoi viittansa laskokset tiukemmin ympärilleen\nja jatkoi kävelyään. Pieni valkoinen varjo seurasi häntäänsä\nheiluttamatta, alakuloisena hänen perässään.\n\nJa lakastuneet lehdet irtausivat mehuttomista oksista ja liipottelivat\nalas märkään nurmikkoon, ja syksyn hiljainen \"tip-tip\"-pisaroiminen\njatkui joka puolella. Alahallin ovi avautui. Sähkösanomaa tuova\nlakeija astui joutuisasti ulos. Hänen kasvojensa ilme oli levollinen,\nharjaantuneen hillitty, mutta hänen silmäluomensa värähtelivät\nhermostuneesti, kun hän ojensi hopeatarjotinta emännälleen.\n\nLady Inglebyn viehättävät kasvot kalpenivat kokonaan verettömiksi\nsuuren majavannahkahatun alla, mutta hän otti punakellervän kuoren\nvakavalla kädellä ja avasi sen vapisemattomin sormin. Hänen silmättyään\nallekirjotusta palasi väri jälleen hänen poskilleen.\n\n\"Tohtori Brandilta\", virkahti hän, huudahtaen tahdottomasti\nmielenkevennyksestä. Odottava lakeija kääntyi ja nyökäytti salavihkaa\ntaloon päin, ja erään ikkunan ääressä seisonut palvelustyttö laski\nuutimen alas ja riensi kertomaan levottomalle talonväelle että kaikki\noli hyvin.\n\nSillävälin lady Ingleby luki sähkösanomansa.\n\n    Sairaskäynnillä lähiseudullanne. Voitteko majottaa minut\n    luoksenne yöksi? Saavun 4.30.\n\n                                           Deryck Brand.\n\nLady Ingleby kääntyi lakeijan puoleen. \"William\", sanoi hän, \"sanokaa\nrouva Jarvisille, että sir Deryck Brand on käynnillä näillä tienoin\nja tulee yöksi tänne. He voivat panna heti tulen magnoliahuoneen\nuuniin ja järjestää sen häntä varten. Hän on täällä tunnin päästä.\nLähettäkää auto asemalle. Sanokaa Groatleylle, että me juomme\nteetä arkihuoneessani heti kun sir Deryck saapuu. Lähettäkää sana\nPuistomajaan rouva O'Maralle, että minä tarvitsen häntä täällä tänä\niltana. Niin, ja mainitkaa samalla Puistomajassa, ettei ole saapunut\nmitään uusia tietoja ulkomaalta.\"\n\n\"Kyllä, armollinen rouva\", virkkoi lakeija, ja Myra Ingleby hymyili\nhuomatessaan miehen äänessä ja kasvoissa heijastuksen omasta\nrajattomasta helpotuksestaan. Palvelija kääntyi ja kiiruhti huoneisiin,\nPetterin syöksähtäessä äkillisessä vääräänsuunnatussa tarmonpuuskassa\nhurjasti haukkuen hänen kintereilleen.\n\nLady Ingleby siirtyi parvekkeen etulaitaan ja seisahtui lähelle\nkivileijonaa tyhjän kukkamaljan viereen, joka kesällä oli ollut\ntulipunaisena kukkivista geraniumeista. Hänen kasvoillaan kuvastui\niloinen odotus.\n\n\"Vihdoinkin joku, jonka kanssa saa puhua!\" sanoi hän. \"Olin jo\nruvennut ajattelemaan, että minun oli uhmattava äiti-kultaa ja\npalattava kaupunkiin. Ja vielä itse sir Deryck eikä kukaan muu! Hän\nsähköttää Victoriasta, joten voin päättää hänen käyvän potilaansa\nluona matkan varrella taikka vasta huomenaamulla. Kuinka erinomaisen\nherttaista häneltä suoda minulle kokonainen ilta! Ihmettelenpä, kuinka\nmoni ihminen rikkoisi kymmenettä käskyä minun suhteeni, jos tämän\ntietäisi!... Petter, sinä pikku paholainen! Tule tänne! Miksi lakeijat\nja puutarhurit ja kirjeenkantajat eivät potkaise suustasi viimeisiäkin\nhampaita, sitä en voi ymmärtää! Olet muka olevinasi liian sairas\nvoidaksesi syödä päivällistäsi ja heti sen jälkeen käyttäydyt kuin\nraivostunut hyena, kun viaton William parka tuo minulle sähkösanoman!\nMinä kirjotan Mikaelille ja kysyn, enkö saa hirtättää sinut.\"\n\nJa erittäin valoisalla tuulella lady Ingleby lähti huoneeseen.\n\nMutta ulkona käännähtelivät kuolleet lehdet verkalleen rapisten\nruohikolla, syksyn hiljaisen \"tip-tip\"-pisaroimisen jatkuessa\nkaikkialla. Viime henkäyksiään vetävä vuosi oli jo melkein kuollut, ja\nluonto odotti valkoista käärinliinaansa.\n\n\n\n\nToinen Luku.\n\nEDELLÄKÄVIJÄ.\n\n\n\"Kuinka hauskaa, että vihdoinkin on joku jonka kanssa saa puhua! Ja\nvielä _te_ päälle päätteeksi, hyvä tohtori! Vaikka en vieläkään voi\nkäsittää kuinka potilas, joka on saanut teidät matkustamaan tänne asti,\nvoi odottaa käyntiänne huomiseen saakka, suoden siten täysin terveelle\nihmiselle, sellaiselle kuin minulle, verrattoman suuriarvoisen\netuoikeuden nauttia teidän seurastanne teellä, päivällisellä ja\naamiaisella sekä viehättävällä _tête-à-têteillä_ niiden välillä.\nTietäähän koko maailma, että teidän minuuttinne ovat kullankalliit.\"\n\nNäin puheli lady Ingleby kaataessaan tohtorille teetä ja ojentaessaan\nsitä hänelle.\n\nDeryck Brand asetti varovasti kupin kokoonkäännettävän teepöydän\nkulmalle, otti itselleen ohuen voileivän ja vastasi sitten\nviehättävimmällä hymyllään: \"Olisipa ammattini kovin synkkä, rakas\nlady, jos se kieltäisi minua milloinkaan aterioimasta tai pakinoimasta\ntai viettämästä hupaisaa iltaa täysin terveen ihmisen seurassa. Minun\nmielestäni varmin tapa elää täysintä elämää, suorittaen suurimman\nmäärän työtä vähimmällä ponnistuksella, on elää nykyhetkessä,\nantautua koko olemuksellaan hetken ympäristölle, hetken asialle,\nhetken henkilölle. Senvuoksi jätämme nyt, teidän luvallanne, syrjään\npotilaani, sekä entiset että nykyiset, ja nautimme täysin määrin tästä\nodottamattomasta _tête-à-têtestä_.\"\n\nMyra Ingleby katseli vierastaan. Tohtori Deryckin neljäkymmentä\nikävuotta eivät olleet jättäneet häneen raskaita jälkiä, vaikkakin\nhänen tummassa tukassaan oli kummankin ohimon yläpuolella hopeaisia\njuovia. Hänen kookkaassa, ryhdikkäässä vartalossaan oli nuorteaa\nreippautta, mutta laihojen, ruskeitten, sileiksi ajeltujen ja tyvenien\nkasvojen ilmeessä oli levollista voimaa ja lujuutta sekä samalla\nharrasta ystävällisyyttä ja altista ymmärtämystä, joka toisissa\nsynnytti turvallisen luottamuksen tunteen.\n\nOli kuin suuren yksinäisyyden taakka olisi nostettu Myran sydämeltä.\n\n\"Panetteko aina noin paljon suolaa voileivällenne?\" sanoi hän. \"Kuinka\niloinen olen saadessani olla 'hetken henkilö'! Mutta -- siihen saakka\nkun tuo salaperäinen 'lähiseudun potilas vaatii osakseen huomionne --\non teidän saatava pitää täydellistä lupapäivää, ja minun on koetettava\nunohtaa puhuvani nykyajan etevimmän hermolääkärin kanssa ja ainoastaan\nnauttia siitä ilosta että saan pitää vieraanani omaani ja Mikaelin\nhyvää ystävää. Muussa tapauksessa tuntisin kiusausta kysyä teidän\nneuvoanne lääkärinä, sillä pelkään todella, sir Deryck, että olen\ntulemassa heikkohermoiseksi ensi kertaa elämässäni.\"\n\nTohtorin ei tarvinnut katsoa emäntäänsä. Hänen harjaantunut silmänsä\noli jo huomannut ohentuneet posket, rasittuneen katseen ja suloisten,\nharmaitten silmien alla olevan sinertävän varjon, jota ei voinut\nkokonaan lukea pitkien, tummien silmäripsien syyksi. Hän kumartui\neteenpäin ja katseli tuleen.\n\n\"Jos asia on todella niin\", virkkoi hän, \"niin se seikka, että te\nsen itse huomaatte, on niin erinomaisen oire, ettei tila voi olla\nvakava. Mutta minä pyydän teitä pitämään mielessänne, lady Ingleby,\nettä minä pidän kaikkia potilaitani ystävinäni, ja että ystävilläni on\nvapaus minä hetkenä hyvänsä tulla potilaikseni. Niin että kysykää vain\nneuvoani, jos voin olla teille joksikin hyödyksi.\"\n\nTohtori laittoi itselleen uuden voileivän, taittaen sen kokoon\nhuolekkaan täsmällisesti.\n\nLady Ingleby ojensi kätensä ottaakseen hänen kuppinsa, kiitollisena\nsiitä ettei tohtori osottanut huomanneensa hänen silmiinsä odottamatta\nkihonneita kyyneliä. Hän puuhaili teekeittiön kanssa, kunnes saattoi\njälleen puhua levollisella äänellä, ja sanoi sitten hieman väkinäisesti\nnaurahtaen: \"Oi, suuri kiitos! Jonkun ajan perästä -- jos sallitte\n-- neuvottelen kanssanne mielihyvällä. Mutta siihen mennessä -- mitä\npidätte 'hetken ympäristöstä'? Näyttääkö budoaarini teistä muuttuneen\nedukseen? Mikael teki kaikki nämä muutokset ennen poismenoaan. Nuo\nuudet sähkölamput ovat hänen omaa patentinsaanutta sommitelmaansa. Ja\noletteko nähnyt hänen muotokuvaansa? Ihmeellisen onnistunut, eikö ole?\"\n\nTohtori katseli ympärilleen hyväksyvästi.\n\n\"Olen ihaillut huonetta siitä saakka kun astuin sisään\", sanoi hän. \"Se\non viehättävä.\" Sitten hän kohotti katseensa uuninreunan yläpuolella\nolevaan kuvaan: se oli luonnolliseen kokoon maalattu muotokuva\nkookkaasta, parrakkaasta miehestä, jolla oli tiedemiehen ja ajattelijan\nkorkea otsa, mietiskelijän katse ja pyhimyksen lempeä, tyyni ilme.\nHän näytti kyllin vanhalta sopiakseen isäksi sille naiselle, jonka\nbudoaarissa hänen muotokuvansa oli keskus-esineenä. Taiteilija oli\nmaalannut hänet vanhaan norfolkilaiseen metsästyspukuun puettuna,\nnahkasäärystimet jaloissa ja metsästyspiiska kädessä istumassa\npuutarhatuolissa yksinkertaisen pöydän ääressä. Kaikki mitä kuvassa\nesiintyi oli kodikasta, vanhaa ja mieluisaa; puvun rypyt olivat vanhoja\ntuttavia; iäkäs tupakkakukkaro pöydällä oli kulunut ja nuhraantunut.\nRuskeahko väri oli vallitsevana, ja kuvan valoisimman kohdan muodosti\nuneksivien, mietiskelevien silmien kirkas sini. Silmien katse oli\nsuunnattu pöydälle, millä istui odottavassa, hartaan tarkkaavaisessa\nasennossa valkoinen sylivillakoira. Kookkaan miehen ja pikku koiran\nvälinen ilmeinen kiintymys ja se keskittynyt mieltymys, jolla he\nkatselivat toisiaan, olivat hyvin osaavasti kuvatut. Kuvan nimenä olisi\nvoinut olla: \"Me kaksi\"; ja se antoikin vaikutuksen ystävyydestä,\njossa ei ollut sijaa kolmannelle. Tohtori loi silmäyksen leposohvalla,\nhopeaisen teekeittiön takana istuvaan suloiseen naiseen, ja hänen\nalitajuntansa toi esiin kysymyksen: \"Mitä tekemistä _hänellä_ oli\nsiinä?\" Mutta seuraavassa tuokiossa hän kääntyi oikealla kädellä\nolevaan isoon nojatuoliin päin, missä pieni, yksinäinen, valkoinen\nkähärätukku makasi yhdessä sykkyrässä. Oli mahdotonta erottaa päätä\nhännästä.\n\n\"Onko tuo sama koira?\" kysyi tohtori.\n\n\"On; se on Petter. Mutta kuvassa se on hienona ja kunnollisesti\nkerittynä ja parempivointisena kuin tällä hetkellä. Petter ja Mikael\novat kovasti kiintyneet toisiinsa, ja kun Mikael on poissa, on Petter\nminun huolenpidossani. Mutta minä en pidä pienistä koirista, ja\nPetter on minun mielestäni aivan liiaksi hemmoteltu. Lisäksi minä\ntunnen aina, että se sietää minua vain siksi että olen Mikaelin vaimo\nja pysyy luonani sen vuoksi että se tietää Mikaelin palaavan sinne\nmissä minä olen. Olen kuitenkin varsin ystävällinen sille, Mikaelin\ntakia. Mutta itse asiassa se on häijy pikku rakki ja liian vanha\nelossa pidettäväksi. Mikael puhuu siitä aina ikäänkuin se olisi\nkerrassaan liian hyvä elämään, ja minä puolestani ajattelen että\nolisi jo paras aika sen mennä minne kaikki hyvät koirat menevät. En\nvoi ymmärtää mikä sitä tällä kertaa vaivaa. Sitten eilisillan se ei\nole koskenutkaan ruokaansa ja on ollut niin levoton ja rauhaton. Se\nnukkuu aina Mikaelin vuoteella, ja tavallisissa oloissa se ei anna enää\nmerkkiä itsestään sitten kun olen asettanut sen siihen ja sulkenut\nMikaelin ja oman huoneeni välisen oven, ennenkuin aamulla, jolloin\nse haukkuu pyrkien ulos ja palvelustyttöni vie sen alas. Mutta viime\nyönä se vinkui ja ulvoi tuntikausia. Viimein minä nousin ylös, etsin\nMikaelin vanhan metsästystakin -- saman joka on tuossa taulussa -- ja\npanin sen vuoteelle. Petter kömpi siihen ja kyyristyi nukkumaan. Minä\nkäärin hihat sen ympärille, ja se näytti tyyntyvän. Mutta tänään se\nyhä kieltäytyy syömästä. Minä luulen että sillä on vatsahäiriöitä tai\njoitakin muita vaivoja, joita koirille tulee vanhemmiten. Rehellisesti\npuhuen -- ettekö luule, että pieni, tehokas myrkkyannos houkuttelevassa\nkapselissa..?\"\n\n\"Ssh, hiljaa!\" sanoi tohtori. \"Petter ei ehkä nukukaan.\"\n\nLady Ingleby nauroi. \"Mutta hyvä tohtori! Luuletteko että eläimet\nymmärtävät meidän puhettamme?\"\n\n\"Luulen kyllä\", vastasi tohtori. \"Ja vielä enemmänkin; ne eivät\ntarvitse kielen välitystä ymmärtääkseen. Niiden tajuaminen tapahtuu\ntelepaattisesti. Ne lukevat ajatuksemme. Hermostunut ratsastaja\ntai ajaja voi saattaa hevosenkin säikkymään. Mykät luontokappaleet\nkarttavat ihmisiä, joilla on niitä kohtaan vastenmieliset tai\npahansuovat ajatukset, kun taas todellinen eläinten-ystävä voi voittaa\nne puolelleen ilman ainoatakaan ääneen lausuttua sanaa. Rakastavat ja\nhyväntahtoiset ajatukset vaikuttavat niihin telepaattisesti, herättäen\nheti kohta luottamusta ja vastakaikua. Ja mekin puolestamme voimme,\njos viitsimme nähdä sen vaivan, päästä suuressa määrin selville niiden\najatuksista samaa keinoa käyttäen.\"\n\n\"Merkillistä!\" huudahti lady Ingleby. \"Toivoisinpa että voisitte\najatuksenluvulla saada selville mikä Petteriä vaivaa. En tiedä miten\nuskallan odottaa Mikaelin paluuta, jos jotakin ikävää tapahtuu hänen\nrakkaalle koiralleen.\"\n\nTohtori nojautui taaksepäin nojatuolissaan, heitti polvensa ristiin\ntoiselle polvelle ja pitäen kyynärpäänsä tuolin käsinojilla antoi\nsormenpäittensä laskeutua vastakkain hyvin täsmällisesti. Hän\notti täten vaistomaisesti asennon, jossa hän tavallisesti istui\nkohdistaessaan huomionsa tarkkaavasti johonkin potilaaseen. Sitten\nhän kääntyi ja katsoi kiinteästi isossa nojatuolissa kyyröttävään\nvalkoiseen kääryyn.\n\nHuoneessa oli hyvin hiljaista.\n\n\"Petter!\" sanoi tohtori äkkiä.\n\nPetter nousi heti istumaan ja tuijotti tohtoriin kähäräinsä lomitse.\n\n\"Pikku Petter-parka\", sanoi tohtori ystävällisesti. Petter siirtyi\ntuolin reunalle, istui hyvin pystyssä ja tähysti innokkaasti tohtoriin\npäin. Sitten se heilutti häntäänsä, koputtaen tuolia nopein, levottomin\npikku koputuksin.\n\n\"Ensimäinen hännänheilutus viimeksikuluneen vuorokauden aikana\",\nhuomautti lady Ingleby, mutta ei tohtori enempää kuin Petterkään\nvälittänyt huomautuksesta.\n\nPikku koiran huolestuneet silmät tähystivät tuskallisen kysyvinä miehen\nystävällisiin, älykkäisiin silmiin.\n\nLiikahtamatta tohtori sitten puhui.\n\n\"_Kyllä_, pikku Petter\", sanoi hän.\n\nPetterin pieni tupsukas häntä lakkasi koputtamasta. Se istui hetkisen\nhyvin hiljaa; sitten se siirtyi ääneti takaisin keskelle tuolia,\nkääntyi siinä ympäri kolme neljä kertaa ja paneutui sitten maata,\nlaskien päänsä käpäliensä väliin ja päästäen pitkän, väräjävän\nhuokauksen, kuten pieni lapsi, joka on nyyhkyttänyt itsensä uneen.\n\nTohtori kääntyi ja katsoi lady Inglebyhyn.\n\n\"Mitä tämä merkitsee?\" kysyi Myra hämmästyneenä.\n\n\"Pikku Petter teki kysymyksen\", vastasi tohtori Deryck vakavasti, \"ja\nminä vastasin siihen.\"\n\n\"Ihmeellistä! Ettekö tahtoisi puhua tästä telapatiasta Mikaelin kanssa,\nkun hän tulee kotiin? Se huvittaisi häntä suuresti.\"\n\nTohtori katseli tuleen.\n\n\"Se on suuri kysymys\", sanoi hän. \"Kun saan aikaa, ajattelen kirjottaa\ntutkielman eläinten älyllisestä ja henkisestä kehityksestä sellaisena\nkuin se ilmenee Raamatussa.\"\n\n\"Bileamin aasissako?\" kysäisi lady Ingleby.\n\nTohtori hymyili. \"Aivan niin\", sanoi hän. \"Mutta Bileamin aasi ei ole\nainoa eläin Raamatussa eikä mielenkiintoisinkaan. Ettekö ole koskaan\npannut merkille kuinka monessa tapauksessa eläimet välittömästi\nnoudattivat Jumalan käskyjä, silloinkin kun nuo käskyt olivat\nkerrassaan vastakkaisia niiden voimakkaimmille vaistoille? Esimerkiksi\njalopeura, joka kohtasi tottelemattoman jumalanmiehen Betelistä\ntulevalla tiellä. Eläimen vaisto olisi vaatinut sitä miehen tapettuaan\nraatelemaan ruumiin, raahaamaan sen pesäänsä ja syömään sen. Mutta\nJumalan käsky oli, että sen tuli lyödä kuoliaaksi, mutta ei syödä\nruumista eikä myöskään raadella aasia. Aasin vaisto olisi vaatinut\nsitä kauhistuneena pakenemaan jalopeuraa, mutta Jumalaan-luottamus\nepäilemättä voitti sen luonnollisen pelon, ja ohikulkevat ihmiset\nnäkivät merkillisen näyn: jalopeuran ja aasin seisomassa vartiona\njumalanmiehen kuolleen ruumiin kahden puolen; ja siinä ne pysyivät,\nkunnes vanha profeetta saapui Betelistä viedäkseen ruumiin pois\nhaudattavaksi.\"\n\n\"Erinomaista!\" sanoi lady Ingleby. \"Niin ne tekivätkin. Ja kun\nkerran tulee sitä ajatelleeksi, niin huomaa joukottain samanlaisia\nesimerkkejä. Käärmeen, jonka Mooses kohotti merkiksi korvessa, olisi\nvaistoaan seuraten pitänyt luikerrella alas ja purra israelilaisia, sen\nsijaan että se jäi ylös tuottaakseen siihen katsoville parantumisen.\"\n\nTohtori hymyili. \"Aivan niin\", sanoi hän. \"Mutta meidän ei kuitenkaan\nsovi mainita sitä esimerkkinä, koska käärme, ollen vaskesta, oli\nluullakseni vailla kaikkia vaistoja. Muuten se olisi ollut erinomaisen\nvalaiseva kohta. Ja minä uskon että eläimillä on henkistä elämää\npaljon enemmän kuin luulemmekaan. Muistatteko erästä psalmien kohtaa,\njossa sanotaan että jalopeurat 'etsivät Jumalalta elatustansa'? Ja\nvielä merkillisempää on, kun samassa psalmissa luemme koko elollisesta\nluomakunnasta, että kun Jumala peittää kasvonsa, niin se peljästyy?\nHerra nähköön!\" jatkoi tohtori vakavasti; \"toivoisinpa että meidänkin\nhenkinen elämämme aina täyttäisi nämä kaksi vaatimusta: nimittäin\nettä Jumalan tahto olisi ylempänä voimakkaimpiakin vaistojamme; ja\nettä milloin tahansa jokin pilvi asettuisi meidän ja Hänen kasvojensa\nvalkeuden väliin, me tuntisimme heti levottomuutta sieluissamme.\"\n\n\"Minä pidän tuosta lausetavasta 'henkinen elämä'\", sanoi lady Ingleby.\n\"Olen varma että te tarkotatte sillä samaa mitä muut ihmiset ilmaisevat\ntoisinaan niin erilaisilla sanontatavoilla. Oletteko kuullut Meldrumin\nherttuattaren käynnistä siinä suuressa evankelisessa kokouksessa\nAlbert-hallissa? En todellakaan oikein tiedä mikä kokous se oli.\nOlen saanut sen käsityksen, että se oli jokin yleiskristillinen\nlähetyskokous, jossa oli Amerikasta tullut saarnaaja; ja kokouksia\nkesti kaksi viikkoa. Minun mieleeni ei ikinä olisi pälkähtänyt mennä\nsinne. Mutta kelpo vanha herttuatar tahtoo aina olla selvillä 'ajan\nilmiöistä' ja saada näytteitä niistä kaikista. Sitäpaitsi hänellä\non vakinainen aitionsa Albert-hallissa. Ja niin hän purjehti sinne\neräänä iltapäivänä hyvissä ajoin ennen kokouksen alkamista ja seurasi\nmenoja loppuun asti. Hän nautti laulusta, ihmetteli kuuntelevan\nkansanjoukon ääretöntä paljoutta, liikuttui kyyneliin asti saarnaajan\nkaunopuheisuudesta ja oli lähtemässä hallista herkytetympänä kuin oli\nollut vuosikausiin ja aikoen vahvasti tulla sinne toistekin ja tuoda\nmuitakin mukanaan, kun muuan ovella hääräilevä imelänsiloinen henkilö\npuhutteli häntä sanoilla: 'Anteeksi, rouva, oletteko kristitty?'\nHerttuatar kohotti lornjettinsa sanattomana ällistyksestä ja katseli\nhäntä päästä jalkoihin. Sangen todennäköisesti kyyneleet vielä\nkimaltelivat hänen vanhoilla, ylväillä kasvoillaan. Ainakin tuo\nmahdoton henkilö näyttää pitäneen häntä lupaavana sanankuulijana.\nHerttuattaren äänettömyyden rohkaisemana hän laski kätensä hänen\nkäsivarrelleen ja toisti kysymyksensä: 'Oletteko kristitty?' Silloin\nherttuatar pääsi tilanteen tasalle eikä viivyttänyt kostoaan.\n'Hyvä mies', sanoi hän niin selkeästi että jokainen etehisessä\noleva voi kuulla, 'olisin luullut teidän hienosti kehittyneelle\nhavaintokyvyllenne olevan kysymättäkin selvää, että olen miellyttävä\nsekotus juutalaista, turkkilaista, uskotonta ja kiinalais-pakanata!\nSiirtyisittekö nyt ystävällisesti syrjään, että pääsen vaunujeni\nluo'. -- Eikä herttuatar sen koommin halunnut näytteitä evankelisista\nkokouksista!\"\n\nTohtori huokasi. \"Tahditonta\", sanoi hän. \"Oi kuinka surkeaa on, kun\n'hupsut ryntäävät siihen mihin enkelitkin pelkäävät astua!'\"\n\n\"Ihmiset nauravat täyttä kurkkua, kun herttuatar kertoo tätä\", sanoi\nlady Ingleby; \"mutta hän matkiikin tuota tekopyhää olentoa niin\nerinomaisesti; eikä hän mainitse mitään kyynelistä. Ne olen saanut\neräältä silminnäkijältä. Mutta -- kuten sanoin -- minä pidän teidän\nsanontatavastanne 'henkinen elämä'. Siinä on todellakin sisällystä; ja\nvaikka olisikin velvollinen tunnustamaan, ettei itsellä ole sellaista,\ntaikka että se mitä on, on kovasti laimentunutta, niin näkee kuitenkin\nsen täydellisemmässä muodossaan toisissa ihmisissä; ja onhan siinäkin\njo jotain mihin uskoa. -- Katsokaa kuinka rauhallisesti pikku Petter\nnyt nukkuu. Te olette nähtävästi saattanut sen mielen lepoon. Se on\nMikaelin nojatuoli ja sen vuoksi Petterinkin. Nyt lähetämme pois\nteevehkeet; ja sitten -- saanko tulla potilaaksenne?\"\n\n\n\n\nKolmas luku.\n\nMITÄ PETTER TIESI.\n\n\n\"Eikö kelpo Groatleyni näytä hullunkuriselta?\" sanoi lady Ingleby, kun\novi sulkeutui poistuvan kellarimestarin jälkeen. \"Minä kutsun häntä\nGryfoniksi, koska hän näyttää aina hämmästyneeltä. Hänen kulmakarvansa\novat kaarevat kuin mustat hevosenkengät, ja ne nousevat yhä ylemmäksi\notsalle sitä mukaa kuin toisen puhetta jatkuu. Mutta hän on hyvin\nuskollinen ja tuntee tehtävänsä, ja Mikael on tyytyväinen häneen.\nPidättekö tästä Mikaelin muotokuvasta? Garth Dalmain oli täällä\njoitakin kuukausia ennen kuin hän menetti näkönsä, poika parka, ja\nmaalasi meidät molemmat. Luulen että minun kuvani oli itse asiassa\nhänen viimeinen muotokuvansa. Se on ruokasalissa.\"\n\nTohtori siirsi tuolinsa vastapäätä uunia, niin että hän saattoi\nkatsella uuninreunuksen yläpuolella olevaa taulua ja samalla kääntyä\nvaivattomasti vasemmalla puolellaan istuvaan lady Inglebyhin päin.\nHänen oikealla puolellaan nukkui pikku Petter sikeästi poissaolevan\nisäntänsä tuolilla, tuontuostakin nyyhkivästi huokaisten. Roihuvalkea\nleimusi kirkkaasti. Sähkövalo heijastui ambranvärisen lasin läpi\nauringonpaistetta muistuttavana kultaisena hohteena kautta huoneen.\nSyksyn kostealla, usvaisella pisaroimisella ei ollut pienintäkään sijaa\ntässä lämpöisessä ylellisyydessä. Uutimet olivat tarkoin suletut; ja\nmikä ei ole näkyvissä, sen pian unhottaa.\n\nTohtori vilkaisi kelloon. Minuuttiviisari osotti neljännestä vaille\nkuusi.\n\nHän kohotti katseensa tauluun.\n\n\"Minä tuskin tunnen riittävästi lordi Inglebytä voidakseni lausua\nmielipiteeni, mutta minusta tuntuu että näköisyys on erinomainen\nja että sillä on suuressa määrin se kaikkien Dalmainin muotokuvien\nerikois-ominaisuus, että kuta kauemmin sitä katselee, sitä enemmän\nsisällystä siinä näkee. Hänen muotokuvansa ovat erinomaisia\nluonnetutkielmia. Mitä enemmän asianomaista henkilöä oppii\ntuntemaan, sitä suuremman arvon tulee antamaan muotokuvan älykkäälle\nsuoritukselle.\"\n\n\"Niin\", sanoi lady Ingleby nojautuen eteenpäin katsoakseen tarkasti\nkuvaa. \"Minä usein hämmästyn tullessani huoneeseen, kun näen kasvoilla\nuuden ilmeen, sen mukaan millainen oma mielialani on tai mitä\nsattumalta olen juuri ollut tekemässä; ja minä saan selville Mikaelin\najatuksen asiasta helpommin tuosta kuvasta kuin siitä mitä itse hänestä\ntunnen. Garth Dalmain on nero!\"\n\n\"Mutta sanokaa minulle\", virkkoi tohtori hellävaroin, \"minkätakia\njätitte kaupungin ja monet siellä olevat ystävänne ja harrastuksenne\nhautautuaksenne tänne näitten kolkkojen syksysäitten aikana? Uutisten\nodottamisen aiheuttama jännitys olisi varmaankin ollut pienempi siellä,\nlähempänä sotatoimistoa ja iltalehtiä.\"\n\nLady Ingleby naurahti jokseenkin ilottomasti.\n\n\"Jätin kaupungin osaksi päästäkseni eroon äitikullasta; ja kun te\nette tunne äiti-kultaa, on teidän melkein mahdotonta ymmärtää kuinka\nvälttämätöntä oli päästä hänestä eroon. Kun Mikael on poissa, olen\nminä turvaton. Äiti tulla tohahtaa ja asettuu kodiksi talooni, saattaa\ntalonväkeni heidän sukupuolensa ja luonteenlaatunsa mukaan joko\nraivoon, hermokohtauksiin tai epätoivoon, sanoo karvaita totuuksia\nystävilleni, niin että kaikki -- paitsi herttuatar -- loukkautuneina\nkaikkoavat tiehensä. Sitten äiti ryhtyy 'saaliinjakoon'! Toisin sanoin:\nhän asettuu väijymään sähkösanomiani ja avaa ne itse, sanoen että jos\nsisältävät hyviä uutisia, niin kuuliaisen tyttären tulisi olla iloinen\nsaadessaan heti jakaa ne hänen kanssaan; jos ne taas sisältävät pahoja\nuutisia, josta taivas varjelkoon! -- ja kun äiti korskahtaa taivaaseen\npäin, niin ei se varmaankaan uskalla olla varjelematta! -- niin _hän_\non juuri sopivin henkilö hellävaroin ilmottamaan ne minulle. Minä\nkestin sitä kuusi viikkoa; sitten pakenin tänne, tietäen hyvin ettei\nedes nautinto saada pidellä minua lujilla voisi houkutella äitiä\nlähtemään Shenstoneen syksyllä.\"\n\nTohtorin kasvot olivat totiset. Hetken ajan hän katsoi äänettömänä\ntuleen. Hän oli mies, jolla oli paljon ihanteita; ja ensimäisiä niistä\noli hänen ihanteensa siitä suhteesta, jonka tuli vallita vanhempien\nja lasten välillä, kuuliaisuudesta äitiä kohtaan, mikä -- vaikkakaan\nse ei estäisi myöntämästä vikoja tai virheitä -- kuitenkin hellästi\nvaroisi asettamasta niitä syrjäisten nähtäviksi ja arvosteltaviksi.\nHänestä tuntui loukkaavalta, pyhyydenhalventamiselta, kuulla tyttären\npuhuvan tällä tavoin äidistään, vaikkakin hän yleisesti tunnettujen,\nseikkojen perusteella vallan hyvin tiesi, kuinka vähän tuolla hänen\nvieressään istuvalla miellyttävällä, herttaisella naisella oli syytä\npitää tuota suhdetta enemmän pyhänä kuin hellänäkään. Mutta hän oli\ntullut auttamaan, ei vikoja etsimään. Minuuttiviisari läheni kiireesti\nkuutta, ja vanhan, hyväsydämisen Meldrumin herttuattaren viimeinen\nvarotus heidän erotessaan sotatoimistossa oli ollut: \"Muistakaa! Kello\nkuusi Lontoosta. Minä _vaadin_ pidättämään sen siihen saakka. Jos\nhe osottautuvat vastahakoisiksi, niin leiriydyn sisäänkäytävään ja\npidätän jokaisen sanomanviejän, joka koettaa mennä ulos. Mutta minä\nolen tottunut saamaan tahtoni läpi noitten ihmisten keskuudessa. En\nhaikailisi soittaa tarpeen tullen suoraan Buckinghamin palatsiin, kuten\nhe hyvin tietävät! Niin että voitte luottaa rauhassa siihen, ettei se\nlähde Lontoosta ennen kello kuutta. Teille jää niinollen runsaasti\naikaa.\"\n\nSiksi tohtori virkkoi: \"Ymmärrän. En voi selittää sitä millään omilla\nkokemuksillani, mutta luulen kuitenkin ymmärtäväni. Mutta sanokaahan,\nlady Ingleby, -- jos pahoja uutisia tulisi, ottaisitteko ne mieluummin\nvastaan suoraan sotatoimistolta siinä tylyssä sanamuodossa, jota\nnoissa sähkösanomissa ei voi välttää, vai soisitteko ennemmin että\njoku ystävänne -- joku muu kuin äitinne -- ilmottaisi ne teille\nhellävaraisemmin?\"\n\nMyran silmissä välkähti. Hän suoristautui elostuen.\n\n\"Minä tahtoisin saada sen suoraan\", sanoi hän, \"Se tuntuisi paljon\nvähemmän musertavalta, jos se tulisi virallisesti. Voisin kuulla\nrumpujen pärinän ja nähdä lipun hulmuamisen. Isänmaan ja kunnian\npuolesta! Soturin tyttären ja soturin vaimon tulee kyetä kestämään\nmitä hyvänsä. Jos heillä olisi ilmoitettavana minulle että Mikael on\nsuuressa vaarassa, niin minä jakaisin vaaran hänen kanssaan ottamalla\nuutisen vastaan hätkähtämättä. Jos hän olisi haavottunut, niin\nsähkösanoman lukiessani saisin itse haavan ja koettaisin olla yhtä\nurhoollinen kuin hänkin. Kaikki suoraan sodasta tuleva yhdistäisi\nminua Mikaeliin. Mutta syrjästä sekaantuvat ystävät, vaikka kuinkakin\nhyväätarkottavina, tulisivat väliin vain hämmentämään. Jollei _hän_ ole\ntullut varjelluksi kiväärinkuulalta tai miekanpistolta, minkätähden\npitäisi _minua_ varjella tiedolta, että hän on saanut haavan?\"\n\nTohtori varjosti kasvojaan kädellään.\n\n\"Ymmärrän\", sanoi hän.\n\nKello löi kuusi.\n\n\"Mutta se ei ollut ainoa syy miksi kaupungista lähdin\", jatkoi lady\nIngleby silminnähtävästi pakottautuen. Sitten hän ojensi molemmat\nkätensä tohtoria kohti. \"Oi, tohtori! Kunpa voisin kertoa teille erään\nasian, joka on ollut koko elämäni taakkana monet vuodet!\"\n\nSeurasi hetki jännittynyttä äänettömyyttä; mutta tohtori oli tottunut\nsellaisiin hetkiin, ja äänettömyyden kestäessä hän saattoi tavallisesti\nmäärätä, oliko tarjoutuvaa luottamusta suvaittava vai kartettava.\nHän kääntyi ja katsoi levollisesti noihin suloisiin, huolestuneihin\nkasvoihin.\n\nNe olivat harvinaisen kauniin, kolmeakymmentä lähestyvän naisen kasvot.\nMutta niiden suloisissa silmissä oli vielä pienen lapsen silmien\npuhdas kirkkaus, hempeät huulet värähtelivät äkillisestä liikutuksesta\neikä matalalla otsalla näkynyt mitään häpeän tai synnin merkkiä.\nTohtori tiesi että hänen puhetoverinsa oli suosituimpia emäntiä,\nihailluimpia naisia koko valtakunnassa. Kuitenkin hänen ammatillinen\ntarkkanäköisyytensä ilmaisi hänelle, että tässä naisessa oli jotain\nkehityksessään keskeytynyttä, täyttymättä jääneitä mahdollisuuksia,\njokin vaja-arvoisuuden ja siitä johtuneen pettymyksen ongelma, johon\nhänellä ei ollut avainta. Mutta nuo ojennetut kädet tarjosivat sitä\nhänelle hartaasti. Saattaisiko hän auttaa, jos suostuisi kuulemaan\nongelman selvityksen, vai -- tulisiko apu liian myöhään?\n\n\"Rakas lady Ingleby\", lausui hän tyynesti; \"kertokaa minulle mitä vain\nhaluatte; tarkotin sanoa, että mistä vain varmasti luulette lordi\nInglebyn sallivan teidän keskustella kolmannen henkilön kanssa.\"\n\nMyra nojautui taapäin sohvan patjoihin ja naurahti -- iloista pikku\nnaurua, puolittain huvitettuna, puolittain keventyneenä.\n\n\"Oi, Mikael ei siitä välittäisi!\" hän sanoi. \"Kaiken, mistä Mikael\nsaattaisi välittää, olen aina kertonut suoraan hänelle itselleen; ja\nne ovat olleet typeriä pikku asioita, sellaisia kuin esimerkiksi\njoistakin hupakoista, jotka koettivat hakkailla minua, tai eräästä\nulkomaalaisesta ruhtinaasta, jolla oli viikset kuin Saksan keisarilla\nja joka tarjoutui ampumaan Mikaelin, jos lupaisin mennä naimisiin hänen\nkanssaan sitten kun hän olisi kärsinyt loppuun hänelle siitä seuraavan\nvankeusrangaistuksen. En ole koskaan peitellyt halveksimistani niitä\nhourupäitä kohtaan, jotka rohkenivat hakkailla minua, ja minä vakuutin\ntuolle ulkomaalaiselle ruhtinaalle, että surmaisin itse ihan varmasti\nhänet, jos hän vahingoittaisi hiuskarvaakaan Mikaelin päästä! Ei,\nhyvä tohtori. Elämäni on puhdas kaikista tuonlaisista selkkauksista.\nMinun huoleni on raskaampaa laatua, siihen sisältyy kokonainen\nelämän-ongelma. Ja se ongelma on vajakuntoisuuden ja vaja-arvoisuuden\nongelma -- ei maailmaan nähden; siitä minä en välittäisi hituistakaan;\nvaan siihen ihmiseen nähden, jolle olen kaikkein suurimmassa velassa:\nMikaeliin -- mieheeni nähden.\"\n\nTohtori liikahti levottomasti tuolissaan ja vilkaisi kelloon.\n\n\"Oi, vaiti!\" sanoi hän. \"Älkää...\"\n\n\"Ei!\" huudahti Myra. \"Ette saa pysäyttää minua. Antakaa minun\nvihdoinkin puhumalla keventää mieltäni. Hyvä ystävä, minä olen\nkahdenkymmenenkahdeksan vuoden vanha, olen ollut kymmenen vuotta\nnaimisissa, ja kuitenkin uskon etten ole vielä tullut todella\ntäysikasvuiseksi! Sydämeltäni ja aivoiltani olen kehittymätön lapsi, ja\nminä tiedän sen; ja, mikä vielä pahempi, Mikael tietää sen myös, ja --\n_Mikael ei siitä välitä_. Kuulkaa! Se johtuu ammoin menneiltä ajoilta.\nÄiti ei koskaan sallinut yhdenkään tyttärensä tulla täysikasvuiseksi.\nMeille ei sallittu mitään omaa yksilöllisyyttä, ei mielipiteitä, ei\nitsenäisyyttä. Meitä vaadittiin ainoastaan 'tekemään hänen käskynsä\nja seuraamaan häntä'. Suokaa anteeksi tämä virheellinen sitaatti. Me\nolimme äidin silmissä aina lapsia. Me kasvoimme isoiksi ja kasvoimme\nhyvännäköisiksi, mutta emme tulleet täysikasvuisiksi. Me pysyimme\nlapsina, joita nenästettiin, pidettiin vallan alla ja nöyryytettiin.\nSisareni, jotka olivat kilttejä lapsia, saivat yllinkyllin hilloa ja\nkakkua, ja aikanaan he joutuivat avioliittoon miesten kanssa, jotka\nolivat äidin mielen mukaisia. Olette ehkä kuullut millaisiksi nuo\navioliitot ovat muodostuneet?\"\n\nLady Ingleby pysähtyi, ja tohtori nyökkäsi miltei huomaamattomasti\nmyönnytykseksi. Toinen kysymyksessäolevista sisaruksista,\nmitä onnettomin nainen, oli parastaikaa hoidettavana hänen\nmielisairaalassaan; mutta hän epäili tiesikö lady Ingleby siitä.\n\n\"Minä olin musta lammas\", jatkoi Myra, kun ei mitään huomautusta\nkuulunut. \"Minä en tehnyt koskaan mitään oikein; minä tein aina kaikki\nväärin. Kun Mikael kohtasi minut, olin lähes kahdeksantoista-vuotias,\nyhtä pitkä kuin nytkin, mutta älylliseen kehitykseen ja\nmaailmantuntemukseen nähden lastenkamariin kuuluva, ja luonteeseen\nkatsoen mitä onnettomin, välinpitämättömin pikku lapsi. Mikaelin\nrakkaus, kun vihdoinkin sen tajusin, oli minulle kuin ihme. Hellyys,\narvonanto ja hienotunteisuus olivat minulle niin uutukaisia kokemuksia,\nettä ne olisivat panneet pääni pyörälle, jollei niiden herättämän\nylpeyden vastapainona olisi ollut rajaton kiitollisuuden tunne sekä\npelko joutua takaisin äidin käsiin, mitkä seikat olisivat saaneet minut\ntaipumaan vaikka mihin. Vuosien kuluttua Mikael kertoi minulle, että se\nmikä minussa ensiksi veti häntä puoleensa, oli minun silmieni katse,\njoka oli ihan samanlainen kuin eräällä hänen lemmikki-lintukoirallaan,\njota kaikki toiset aina sortivat ja jonka eräs metsänvartia oli\nvast'ikään tapaturmassa ampunut. Mikael kertoi tämän minulle itse ja\najatteli täydellä todella että se oli minulle mieleen! Se antoi minulle\nvalaisevan selityksen suhteestani häneen -- minä olin hänelle samaa\nkuin hellästi rakastettu lemmikkikoira. Sanoin ei voi ilmaista, kuinka\nhyvä hän on aina ollut minulle. Jos kadottaisin hänet, kadottaisin\nkaikkeni -- kaiken mikä tekee kodin kodiksi ja elämän turvalliseksi ja\nvarmaksi. Mutta jos _hän_ kadottaisi pikku Petterin, olisi se hänelle\ntähdellisempi menetys kuin jos hän kadottaisi minut, koska Petter on\nälykkäämpi asemassaan ja todella enemmän varsinainen toveri Mikaelille\nkuin minä. Monta kertaa, kun hän on käynyt huoneeseensa minun huoneeni\nläpi, Petter turvallisesti kainaloon pistettynä ja lausuen minulle\n'hyvää yötä, kultaseni' mennyt sisään ja sulkenut oven perästään,\nolen tuntenut että saattaisin lyödä pikku Petteriä siksi että sillä\noli parempi sija ja että se pois vietäessä katsoi minuun kähäräinsä\nläpi ikäänkuin sanoakseen: 'Sinulla ei ole tähän mitään asiaa!' Tiesin\nkuitenkin että minulla oli kaikki mitä olin ansainnut; ja Mikaelin\nlempeys ja hyvyys ja kärsivällisyys olivat sanoin kuvaamattomat. Mutta\n-- mutta -- oi, _voitteko_ ymmärtää? Minusta olisi ollut mieluisempaa,\njos hän olisi minua moittinut ja torunut; olisin mieluummin suonut että\nhän olisi ravistellut minua ja kutsunut minua hupsuksi, kuin hymyillyt\nminulle ja jättänyt minut yksin. Olin lastenkamarissa silloin kun\nhän meni naimisiin kanssani; siitä saakka olen ollut kouluhuoneessa,\nkoettaen oppia elämän läksyä yksinäni, ilman opettajaa. Ei mikään\nole auttanut minua tulemaan täysikasvuiseksi. Mikael on aina sanonut\nminulle että olen täydellinen, ja ettei hän halua minua toisenlaiseksi.\nMutta minulla ei ole koskaan ollut todella osaa hänen elämäänsä ja\nharrastuksiinsa. Jos teen typeriä erehdyksiä, ei hän minua oikaise.\nMinä saan huomata ne itse, kerratessani niitä muitten läsnäollessa.\nKun äsken tein tuon tyhmän erehdyksen vaskikäärmeestä, oikaisitte te\nsen niin ystävällisesti. Mikael olisi vain hymyillyt, sivuuttaen sen\nliian vähäpätöisenä oikaistavaksi; sitten minä olisin toistanut sen\nhuoneen ollessa täynnä väkeä ja ihmetellyt miksi he näyttivät niin\nhuvitetuilta! Oh, mutta mitä minä välitän ihmisistä taikka maailmasta!\nMinä en tahdo muuta kuin päästä oikealle sijalleni Mikaelin rinnalle.\nMinä tahdon 'tulla hänen kaltaisekseen kaikessa'. Niin, tiedän kyllä\nettä se on raamatunlause. Minä olen kuuluisa väärästä lainaamisesta,\ntaikka oikeammin lainausten väärinsijottamisesta. Mutta se ilmaisee\najatukseni -- kuten herttuatar huomauttaa sanottuaan ärsytettynä jotain\nlievää ja kun hänen papukaijansa kiroaa! -- Ja sanokaa nyt minulle,\nrakas viisas hyvä tohtori, te, joka olette ollut tuon suurenmoisen\nJane Dalmainin elinaikainen ystävä, te, joka olette tehnyt niin paljon\nkymmenille minunkin tuntemilleni naisille, sanokaa minulle kuinka voin\nlakata olemasta vaja-arvoinen mieheni rinnalla.\"\n\nTuo kiihkeä sanavirta pysähtyi äkkiä. Lady Ingleby nojautui taaksepäin\ntyynyjä vasten.\n\nPetter huokasi unissaan.\n\nHallissa löi kello neljänneksen yli kuuden.\n\nTohtori katsoi yhä vain tuleen. Näytti siltä kuin hänen olisi ollut\nvaikeata löytää sanoja.\n\nVihdoin hän virkkoi hieman värähtävällä äänellä: \"Rakas lady Ingleby,\nhän ei pitänyt -- ei pidä -- teitä sellaisena\".\n\n\"Ei, ei!\" huudahti Myra kohoutuen jälleen pystyyn. \"Hän ei ajattele\nminusta mitään mikä ei olisi ystävällistä tai oikeudenmukaista. Mutta\nhän ei ole koskaan odottanutkaan minun olevan muuta kuin kiltti,\nhellä, sievä koira; ja minä -- minä en ole osannut olla parempi kuin\nhän on odottanut. Mutta vaikka hän on niin kärsivällinen, kyllästyttää\nminun seurassani oleminen häntä toisinaan sanomattomasti. Kaikki muut\nlemmikkiolennot ovat mykkiä, mutta minä pidän puhelemisesta ja sanon\nlakkaamatta tyhmyyksiä, jotka eivät _tunnu_ tyhmiltä ennenkuin olen\nne sanonut. Hän lähtee Norjaan kalastelemaan, Engadineen vuorille\nkiipeilemään, tuohon kauheaan sotaan panemaan kalliin henkensä vaaraan.\nVaikka minne, päästäkseen olemaan yksin, vaikka minne...\"\n\n\"Vaietkaa\", sanoi tohtori laskien lujan, ruskean käden hetkiseksi\nvalkoisille, levottomille sormille. \"Te olette kiihottunut näitten\nviime viikkojen aiheuttamasta jännityksestä. Te tiedätte varsin hyvin\nettä lordi Ingleby lähti vapaaehtoisena tähän rajasotaan siksi, että\nhän halusi niin innokkaasti kokeilla uusilla räjähdysaineillaan ja\ntoteuttaa käytännössä aatteitaan sähkön käyttämisestä nykyaikaisessa\nsodankäynnissä, jotka olivat häntä niin kauan askarruttaneet.\"\n\n\"Oh, kyllä tiedän\", sanoi Myra hymyillen alakuloisesti. \"Väsyttäviä\nasioita, jotka pidättävät häntä tuntikausia laboratoriossaan. Ja\nhänellä on jokin hyvin nerokas suunnitelma merkkipuhelua varten\npitkillä matkoilla linnakkeesta linnakkeeseen -- hieroglyyfejä\npilvissä, eikö niin? Tiedättehän mitä tarkotan. Mutta se seikka että\nhän vapaaehtoisesti tarjoutui kaikkiin noihin vaaroihin, ainoastaan\nkokeillakseen, tekee sen raskaammaksi kantaa kuin jos hän olisi\nollut vanhan rykmenttinsä komentajana ja lähtenyt velvollisuuden\nvääjäämättömästä kutsusta. Mutta oli miten oli -- kaikki on\nsamantekevää, kun hän vain saapuu terveenä kotiin. Ja nyt teidän --\nteidän, sir Deryck -- täytyy auttaa minua tulemaan todelliseksi avuksi\nMikaelille. Kertokaa minulle kuinka te autoitte -- oh, aivan niin,\nälkäämme mainitko nimiä. Mutta antakaa minulle viisas neuvo. Antakaa\nminulle toivoa, antakaa minulle rohkeutta. Tehkää minut voimakkaaksi.\"\n\nTohtori katsoi kelloon, ja juuri hänen katsoessaan heläytti hallin\nkello puoli tuntia yli kuuden.\n\n\"Te ette ole vielä kertonut minulle\", lausui hän, puhuen hyvin\nhitaasti, ikäänkuin kuunnellen jotain toista ääntä; \"te ette ole vielä\nkertonut minulle toista syytä, minkä vuoksi poistuitte kaupungista.\"\n\n\"Ah, niin\", sanoi lady Ingleby, ja hänen äänessään oli syvempi,\nvanhanomaisempi sävy -- murhenäytelmään vivahtava sointu. \"Niin,\nsir Deryck, minä lähdin kaupungista, koska toiset ihmiset opettivat\nminulle rakkaudenläksyjä enkä minä tahtonut oppia niitä erilläni\nMikaelista. Minä olin Jane Dalmainin ja hänen sokean miehensä luona\nennenkuin he palasivat Gleneeshiin. Muistattehan, että he olivat\nkaupungissa Dalmainin uuden sinfonian esityksen takia. Minä näin tuon\nihanteellisen avioelämän ja oivalsin johonkin määrin, mitä täydellinen\nsielujen toveruus saattoi merkitä. Ja sitten -- niin, siellä oli\nmuitakin; ihmisiä, jotka eivät ymmärtäneet kuinka kokonaan minä\nkuulun Mikaelille; ei mitään varsinaisesti pahaa, mutta ei myöskään\nsellaista raitista ja nuorekasta kuin Billyn viaton ihailu; ja minä\npelkäsin että voisin sattumalta oppia sen mitä ainoastaan Mikael saa\nopettaa. Sentähden minä pakenin pois. Oi, tohtori, jos jolloinkin\noppisin toiselta mieheltä sen, mitä en ole onnistunut oppimaan omalta\nmieheltäni, niin heittäytyisin Mikaelin jalkoihin ja rukoilisin häntä\ntappamaan minut!\"\n\nTohtori nosti katseensa uuninreunustan yläpuolella olevaan tauluun.\nTyvenet, kiihkottomat kasvot hymyilivät leppeästi pienelle koiralle.\nHienopiirteinen käsi, valkoinen ja siro kuin naisen, oli kohotettuna\netusormi pystyssä, pitäen pikku eläimen innokasta katsetta tarkkaavasti\nitseensä kiinnitettynä. Taiteilijan taikamainen taito antoi tohtorille\nongelman selityksen. _Nainen_ -- toverina, vaimona, osana hänestä\nitsestään -- ei ollut mikään tarve tämän ajattelijan, keksijän,\ntiedemiehen, pyhimyksen elämässä. Hän saattoi pitää arvossa mykkää\nkiintymystä, hän kykeni osottamaan rajatonta ystävällisyyttä,\nlempeyttä, kärsivällisyyttä ja suvaitsevaisuutta. Mutta niin nainen\nkuin koirakin jäivät hänen sisimmän olemuksensa muurin ulkopuolelle.\nJolleivät Myran silmät olisi muistuttaneet hänen lemmikkikoiransa\nsilmiä, ei hän arvattavasti olisi mennyt naimisiin tämän rakastettavan\nnaisen kanssa, joka nyt kymmenen vuotta oli kantanut hänen nimeään; ja\nsittenkään ei hän vielä olisi sitä tehnyt, jollei äidin tyrannius olisi\nherättänyt hänessä heikkojen ja sorrettujen suojelemisen vaistoa ja\nkypsyttänyt hänessä päätöksen nousta tuota tyranniutta vastaan ja viedä\nriemulla sorrettu mukanaan vapauteen.\n\nMitä kauemmin tohtori katsoi, sitä itsepintaisemmin kuva sanoi: \"Me\nkaksi; ja mitä tekemistä _hänellä_ on siinä?\" Pyhä viha heräsi Deryck\nBrandin sydämessä; sillä hänen ihanteensa siitä palvomisesta, jota\nmiehen tulee naiselle osottaa, oli hyvin korkea. Kun hän ajatteli\nsuljettua ovea sekä yksinäistä vaimoa, joka kadehti sylikoiraa, mutta\nsyytti yksinäisyydestään nöyrästi ainoastaan itseään, niin hänen\nhampaansa pusertuivat yhteen ja otsansa synkkeni. Ja kaiken aikaa hän\nodotti sitä ääntä ulkomaailmasta, joka oli pian tuleva.\n\nLady Ingleby huomasi hänen hellittämättömän katseensa, ja eteenpäin\nnojautuen kohotti hänkin katseensa tauluun. Tulen valo hohti hänen\nviehättävillä kasvoillaan ja säihkyvän pehmeällä tukallaan. Hänen\nhuulensa raottuivat hellään hymyyn; hänen silmänsä sädehtivät puhdasta\nloistetta.\n\n\"Oi, hän on niin hyvä!\" lausui hän. \"Kaikkina näinä vuosina hän ei\nole kertaakaan puhutellut minua tylysti. Ja katsokaa kuinka hellästi\nhän katsoo Petteriin, joka todellisuudessa on mitä vastenmielisin\nkoirapahanen. Oletteko koskaan kuullut herttuattaren 'sutkausta'\nMikaelista? Hän ja minä olimme kerran yhdessä Overdenessä, mutta\nherttuatar ei kutsunut meitä sinne toistamiseen, ennenkuin mieheni\nmentyä Norjaan kalastamaan; ja silloin minä tietysti menin yksin.\nHerttuatar menettelee tällaisissa asioissa aina avoimesti ja selittää\nne. Niinpä hän sanoi silloin minulle: 'Kultaseni, minä olen iloinen\nsaadessani teidät vieraakseni; mutta teidän ei pidä tulla muulloin\nkuin voidessanne tulla yksin. Minä en halua enää toista kertaa elää\nteidän kelpo Mikaelinne mallin mukaan. Meistä saattoi todellakin\nkäyttää sanaa Pyhä Mikael ja kaikki hänen enkelinsä. _Hän_ oli Pyhä\nMikael, ja _meidän_ oli kaikkien oltava enkeleitä! Eikö se ollut\naivan herttuattaren tapaista ja samalla kaunis todistus Mikaelin\njärkähtämättömästä hyvyydestä? Oi, minä toivoisin teidän tuntevan hänet\nparemmin. Ja muuten toivoisin itsekin tuntevani hänet paremmin! Mutta\njoka tapauksessa minä olen hänen vaimonsa. Sitä asemaa ei minulta\nmikään voi riistää. Ja ettekö tekin arvele, että kun Mikael tulee\nkotiin tällä kertaa, niin kaikki tulee jollakin tavoin toisenlaiseksi\n-- paremmaksi kuin koskaan ennen?\"\n\nHallin kello löi kolme neljännestä yli kuuden.\n\nOvikellon heläys kajahti läpi hiljaisen talon.\n\nPetter kohosi istualleen ja haukahti kerran terävästi.\n\nTohtori nousi ylös ja seisoi selin tuleen, kasvot oveen päin.\n\nMyran kysymys jäi vastauksetta.\n\nKiireisiä askelia lähestyi.\n\nSisään astui lakeija tuoden sähkösanoman lady Inglebylle.\n\nMyra otti sen levollisin sormin, ilman tuota tavallista äkillisen\naavistuksen aiheuttamaa sydämen herpautumista. Hetken keskustelu täytti\nkokonaan hänen mielensä, ja tohtorin läsnäolo synnytti hänessä niin\nvoimakkaan ja turvallisen tunteen -- ikäänkuin varmuuden ettei mitään\npahoja sanomia voinut olla tulossa.\n\nHän ei kuullut Deryck Brandin levollista ääntä tämän virkkaessa\npalvelijalle: \"Ei tarvitse odottaa.\"\n\nOven sulkeuduttua tohtori kääntyi poispäin ja seisoi tuijottaen tuleen.\n\nHuoneessa oli hyvin hiljaista.\n\nLady Ingleby aukaisi sähkösanomakotelon, levitti paperin hitaasti ja\nluki sen läpi kahteen kertaan.\n\nSen jälkeen hän istui paikallaan niin hievahtamattoman äänettömänä,\nettä tohtori vihdoin kääntyi ja katsoi häneen.\n\nMyran katse kohtasi levollisena hänen katseensa.\n\n\"Sir Deryck\", lausui hän, \"se on sotavirastosta. Ne ilmottavat minulle\nettä Mikael on kaatunut. Luuletteko että se on totta?\"\n\nHän ojensi sähkösanoman sir Deryckille, joka otti sen ja luki sen\näänettömänä. \"Hyvä lady Ingleby\", virkkoi hän sitten hyvin lempeästi,\n\"pelkään ettei tässä ole epäilemistä. Hän on antanut henkensä\nsynnyinmaansa puolesta. Teidän on oltava niin urhoollinen antaessanne\nhänet, kuin hän olisi halunnut vaimonsa olevan.\"\n\nMyra hymyili, mutta tohtori näki hänen kasvojensa vähitellen vaalenevan.\n\n\"Kyllä\", sanoi hän; \"kyllä olen! En tahdo olla häntä heikompi. Tahdon\nolla samanarvoinen -- vihdoinkin.\" Sitten, ikäänkuin äkillisen\nmielijohteen saaneena, hän kysyi: \"Tiesittekö tästä? Senkö vuoksi te\ntulitte?\"\n\n\"Niin\", vastasi tohtori verkkaisesti. \"Herttuatar lähetti minut. Hän\noli sota virastossa tänä aamuna uutisien saapuessa, kysymässä tietoja\nRonald Ingramista, joka on haavottunut ja makaa kuumeessa. Hän soitti\nminulle pyytäen minua tulemaan ja vaati, että sähkösanoman lähettäminen\npidätettäisiin kello kuuteen saakka tänä iltana, jotta minulla olisi\naikaa matkustaa tänne ja ilmottaa uutinen teille ensin varovasti, jos\nse näyttäytyisi tarpeelliseksi.\"\n\nMyra tuijotti häneen suurin silmin. \"Ja te annoitte minun sanoa kaiken\ntuon Mikaelista ja itsestäni?\"\n\n\"Rakas lady\", sanoi tohtori, ja harvat ihmiset olivat milloinkaan\nkuulleet tuon syvän, lujan äänen olevan niin värisemäisillään, \"en\nvoinut estää teitä. Mutta te ette sanonut yhtäkään sanaa, joka olisi\nlähtenyt muusta kuin ehdottoman rakkauden ja uskollisuuden tunteesta.\"\n\n\"Kuinka olisin muuta voinutkaan?\" kysyi Myra, kasvojensa tullessa yhä\nvalkeammiksi ja silmien suuremmiksi ja kirkkaammiksi. \"Minulla ei ole\nkoskaan ollut edes ajatustakaan, joka olisi ollut muuta kuin rakkautta\nja uskollisuutta.\"\n\n\"Tiedän sen\", sanoi tohtori. \"Poloinen, urhea sielu, -- minä tiedän\nsen.\"\n\nMyra otti sähkösanoman ja luki sen uudelleen. \"Kaatunut\", sanoi hän;\n\"_kaatunut_. Tahtoisin mielelläni tietää miten.\"\n\n\"Herttuatar on valmis tulemaan heti luoksenne, jos vain haluatte hänen\ntulevan\", esitti tohtori.\n\n\"Ei\", sanoi Myra, hymyillen heikosti. \"Ei; sitä tuskin haluan. Paitsi\njos äiti-kulta tulee. Siinä tapauksessa meidän on heti sähkötettävä\nherttuattarelle, koska nyt -- nyt kun Mikael on poissa -- hän on\nainoa ihminen, joka voi pitää puoliaan äitiä vastaan. Mutta muussa\ntapauksessa pyydän että se jätettäisiin tekemättä, koska ymmärrättehän\n-- hän sanoi ettei hän voinut elää Mikaelin mallin mukaan, eikä tuo\nsukkeluus huvita tällä haavaa.\"\n\n\"Onko ketään, jota haluaisitte kutsuttavaksi heti?\" kysyi tohtori,\nihmetellen itsekseen kuinka paljon suuremmiksi ja kirkkaammiksi nuo\nsuuret harmaat silmät saattoivat tulla, ja olivatko yhdenkään elävän\nihmisen kasvot koskaan olleet niin täydelleen värittömät.\n\n\"Ketään, jota haluaisin tulemaan heti? En tiedä. Tai kyllä sentään --\nyksi henkilö on, jos hän vain voisi tulla. Jane -- tiedättehän? Jane\nDalmain. Minä sanon aina että hän on niinkuin bassoääni laulussa --\nniin tukeva ja täydentävä ja turvaava. Ei mitään aivan pahaa voisi\ntapahtua, jos Jane olisi läsnä. Mutta tämä tietysti _on_ tapahtunut --\neikö olekin?\"\n\nTohtori istuutui.\n\n\"Minä sähkötin Gleneeshiin aamulla\", sanoi hän. \"Jane on täällä varhain\nhuomis-aamuna.\"\n\n\"Monet ihmiset tiesivät sen siis ennen minua?\" sanoi lady Ingleby.\n\nTohtori ei vastannut.\n\nMyra nousi ylös ja seisoi katsoen alas tuleen; kookas, sulava vartalo\nojennettuna täyteen pituuteensa, selkä tohtoriin päin, jonka valppaat\nsilmät eivät hetkeksikään lakanneet häntä vaarinottamasta.\n\nÄkkiä Myra katsahti toiselle puolen huonetta lordi Inglebyn nojatuoliin.\n\n\"Ja minä uskon että _Petterkin_ tiesi sen\", sanoi hän kovalla,\nkorkealla äänellä. \"Hyvät ihmiset! Petter tiesi eikä huolinut ruoasta\nsen vuoksi että Mikael oli kuollut. Ja minä sanoin että sillä oli\nvatsahäiriöitä! Mikael, oi Mikael! Sinun vaimosi ei tiennyt että olit\nkuollut, mutta koirasi tiesi! Oi Mikael, Mikael! Pikku Petter tiesi!\"\n\nHän kohotti käsivartensa suurta miestä ja pientä koiraa esittävää\ntaulua kohti.\n\nSitten hän horjahti taaksepäin.\n\nTohtori otti hänet vastaan, kun hän kaatui.\n\n\n\n\nNeljäs luku.\n\nVARMOISSA KÄSISSÄ.\n\n\nKoko yön lady Ingleby makasi tuijottaen eteensä kiiltävin silmin, jotka\neivät nähneet mitään.\n\nPuistomajan hiljainen vaimo, joka ennen naimisiin menoaan oli ollut\nlady Inglebyllä uskollisena seuraneitinä, saapui sanattoman murheen\nvallassa ja auttoi tohtoria lempeästi tekemään kaikkea mitä oli\ntehtävissä.\n\nMutta kun tajunta ja todellisuuden tieto palasivat, ei niitä seurannut\nmitään luonnollisia murheen ilmauksia; ainoastaan herkeämätön,\nkivettynyt äänettömyys, liikahtamaton, synkkä ilme kalpeilla kasvoilla\nja luonnoton kirkkaus silmissä, jotka eivät mitään nähneet.\n\nMargaret O'Mara oli polvillaan ja itki ja rukoili, suudellen\nsilkkisellä peitteellä lepääviä yhteenliitettyjä käsiä. Mutta lady\nIngleby hymyili vain heikosti; ja yhden kerran hän virkkoi: \"Hiljaa,\nMaggie kulta. Vihdoinkin me olemme samanarvoisia.\"\n\nTohtori tuli useita kertoja yön kuluessa, istuutuen hiljaa vuoteen\nviereen, tarkkaavin katsein ja levollisin kosketuksin. Myra tuskin\nhuomasi häntä, ja tohtori ihmetteli taaskin, kuinka paljon suuremmiksi\nnuo suuret, harmaat silmät saattoivat tulla noissa kalpeissa, tuskan\njäykistämissä suloisissa kasvoissa.\n\nKerran hän viittasi toista valvojaa seuraamaan häntä käytävään.\nSuljettuaan oven hän kääntyi jääden seisomaan hänen eteensä. Hän piti\ntuosta hiljaisesta naisesta, joka oli puettu mustaan merino-hameeseen,\nvalkoisin liinakauluksin ja hihustimin ja sirosti palmikoiduin hiuksin.\nHänen olemuksensa teki hienostuneen ja hiljaisen itsehillinnän\nvaikutuksen, mikä miellytti tohtoria.\n\n\"Rouva O'Mara\", sanoi hän; \"hänen täytyy itkeä ja hänen täytyy nukkua.\"\n\n\"Hän ei itke helposti, sir\", vastasi Margaret O'Mara; \"ja minä\ntiedän hänen maanneen valveilla ilman unen rahtuakaan kokonaisen yön\npienemmästäkin surun syystä kuin tämä.\"\n\n\"Vai niin,\" sanoi tohtori, katsoen kiinteästi Puistomajan vaimoon.\n\"Ihmettelenpä mitä muuta te tiedätte?\" ajatteli hän. Mutta hän ei\nlausunut luuloaan ääneen. Deryck Brand teki harvoin tiedusteluja\nkolmannelta henkilöltä. Hänen potilaittensa ei tarvinnut koskaan\nhuomata hänen saaneen tietoja heistä toisten ihmisten juoruilun tai\nluottamuksen rikkomisen kautta.\n\nViimein hän ei voinut sallia tuon herkeämättömän tuijotuksen enää\njatkuvan. Hän päätti tehdä mikä oli tarpeellista, nyökäyttäen\nlevollisesti päätään vastaukseksi Margaret O'Maran rukoilevaan\nkatseeseen. Hän siirsi syrjään silkkisen yöpuvun väljää hihaa, tarttui\ntoisella lujalla kädellään sen alla olevaan hentoon käsivarteen,\ntehden toisella ihoa vastaan taitavasti nopean, pusertavan liikkeen.\nMargaretinkaan levottomasti tähystävä katse ei nähnyt sen enempää; ja\njälkeenpäin Myra usein ihmetteli, mistä tuo pieni naarmu oli voinut\ntulla hänen valkohipiäiseen käsivarteensa.\n\nPian hän oli vaipunut levolliseen uneen. Tohtori seisoi katsellen\nhäntä. Tuossa täydellisessä kauneudessa oli hänen mielestään jotain\ntraagillista. Nyt, kun harmaitten silmien selkeä puhtaus oli\nverhottuna, ei kasvoissa enää ollut entistä lapsimaista ilmettä. Ne\nolivat naisen kasvot -- ja naisen, joka oli elänyt ja kärsinyt.\n\nNiitä katsellessaan tohtori muisteli tuon kymmenen vuotta kestäneen\navioelämän historiaa, liittäen yhteen Myran hänelle kertomia piirteitä,\nomia teräviä päätelmiään ja yleisesti tunnettuja tosiseikkoja.\n\nSen verran menneisyydestä. Nykyhetki oli, ainakin muutamiksi tunneiksi\neteenpäin, armeliasta unohdusta. Mitä oli tulevaisuus tuova? Myra\nIngleby oli urheasti ja uskollisesti torjunut luotaan kaikki kiusaukset\ntulla tuntemaan elämän riemuja ja rakkauden täydellisyyttä keneltäkään\nmuulta kuin omalta mieheltään. Eikä tämä ollut häntä opettanut niitä\ntuntemaan. Voiko kuuro opettaa sävelten sointuja tahi sokea selittää\nvärisekotuksien ihanuuksia?\n\nMutta tulevaisuus ei ollut enää kärsivä noista rajotuksista. \"Suljettu\npuutarha\" ei ollut enää lukittu kaikilta muilta paitse sen omistajalta,\njoka ei ollut välittänyt sen kukoistuksesta. Portti oli ainoastaan\nsäpissä, vaikkakin vain siksi kunnes halajava käsi sitä painaltaisi,\nkokonaan tiedottomana siitä että sen salvat ja teljet olivat poissa ja\nse saattoi revähtää apoauki.\n\n\"Ah\", mietti tohtori. \"Sattuukohan oikea mies kulkemaan ohi? Nuoruus\noppii helposti nuoruudelta; mutta onko joukossamme miestä, joka olisi\nkyllin voimakas, kyllin vilpitön ja kyllin puhdas opettamaan tälle\nkolmeakymmentä lähestyvälle naiselle sitä, mikä hänen olisi ollut\nopittava kultaisina immenpäivinään? Varmaankin tuo ainokainen mies,\njolle hän on oleva ainokainen nainen, liikkuu ja toimii ja odottaa\njossain maan päällä tälläkin hetkellä. Jumala suokoon hänen kohdata\ntämän naisen, kun aika on täytetty.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nJa juuri sillä hetkellä -- Myran nukkuessa ja tohtorin valvoessa\nvieressä miettien ja aprikoiden -- juuri sillä hetkellä eräs voimakas\nmies kaukana Idän taivaan alla, elämään kyllästyneenä, uupuneena\nja toiveissaan pettyneenä, taistellessaan ankaran kuumeen kourissa\nsotilasteltan tukahduttavassa ilmassa, huusi nääntyneen sielunsa\nkatkeruudesta: \"Oi Jumala, anna minun kuolla!\" Lisäten sitten tuon\n\"kuitenkin\"-ehdon, joka aina liittyy uljaan sielun rukoukseen hänen\nanoessaan vapahdusta tuskista: \"Jollei -- jollei, oi Jumala, tämän maan\npäällä ole vielä jotain tehtävää, jonka ainoastaan minä voin tehdä.\"\n\nJa tohtori oli juuri sanonut: \"Oi Jumala, suo hänen kohdata tämä\nnainen, kun aika on täytetty.\"\n\nNuo kaksi rukousta saapuivat yhdessä Kaikkitietävän istuimen luo.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKun Deryck Brand katsahti ylös, näki hän Margaret O'Maran levollisten\nsilmien katsovan häneen kiitollisina vuoteen toiselta puolen. \"Kiitos\",\nkuiskasi hän.\n\nTohtori hymyili. \"Sitä ei ole koskaan tehtävä harkitsematta, rouva\nO'Mara\", sanoi hän. \"Kaikkia muita keinoja on koetettava ensin.\nMutta tärkeimmistäkin säännöistä on poikkeuksia, ja on turmiollista\nheikkoutta empiä tuollaisen poikkeuksen eteen sattuessa. Lähettäkää\nhakemaan minua, kun hän herää; mutta sitä odottaessanne laskeutukaa\ntuohon sohvalle ja nukkukaa vähän itsekin. Te olette uupunut.\"\n\nTohtori kääntyi poispäin, mutta ehti sitä ennen kuitenkin huomata\näkillisen mykän tuskan ilmeen, joka häivähti noihin levollisiin\nsilmiin. Hän saapui ovelle, pysähtyi silmänräpäykseksi ja palasi sitten\ntakaisin.\n\n\"Rouva O'Mara\", sanoi hän laskien käden hänen olalleen, \"teillä on\nsurua itsellännekin?\"\n\nMargaret O'Mara astahti takaperin säikähtyneenä. \"Oi, vaiti!\" kuiskasi\nhän. \"Älkää kysykö! Älkää herpauttako minua, sir. Auttakaa minua\najattelemaan ainoastaan häntä.\" Sitten hän lisäsi rauhallisemmin:\n\"Mutta tietystikään minä en ajattele muuta kuin häntä, niin kauan\nkuin hän minua tarvitsee. Mutta -- mutta, sir -- koska te olette niin\nystävällinen --\" hän veti poveltaan rutistuneen sähkösanoman ja ojensi\nsen tohtorille. \"Tämä saapui yhtaikaa kuin hänenkin\", virkkoi hän\nvaatimattomasti.\n\nTohtori levitti auki sotaviraston sanoman.\n\n    Ikäväksemme ilmotamme että kersantti O'Mara kaatui eilen\n    hyökkäyksessä Targaita vastaan.\n\n\"Hän oli hyvä mies\", sanoi Margaret O'Mara vaatimattomasti, \"ja me\nolimme hyvin onnelliset.\"\n\nTohtori ojensi kätensä. \"Olen ylpeä että olen tavannut teidät, rouva\nO'Mara. Tämä on mielestäni urhoollisin teko, minkä tiedän yhdenkään\nnaisen koskaan tehneen.\"\n\nMargaret O'Mara hymyili kyyneltensä läpi. \"Kiitos, sir\", virkkoi hän\nväräjävin äänin. \"Mutta minun on helpompi kantaa omaa suruani, kun saan\ntehdä jotakin hänen puolestaan.\"\n\n\"Jumala itse lohduttakoon teitä, ystäväni\", sanoi Deryck Brand, ja\nenempää ei hän uskaltanut sanoa, jottei äänensä pettäisi; eikä hän\nhävennyt sitä, että hänen oli haparoitava umpimähkään ovenripaa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTohtori oli syönyt aamiaisensa ja pyysi juuri Groatleylta aikataulua,\nkun hänelle tuotiin sana että lady Ingleby oli valveilla. Hän läksi\nheti ylös hänen luokseen.\n\nMyra istui vuoteessa, tyynyjen varaan tuettuna. Hänen poskillaan oli\nheleä puna, ja silmissä oli kuiva kiilto.\n\nHän ojensi kätensä tohtorille.\n\n\"Kuinka hyvä te olette ollut\", sanoi hän, puhuen hyvin nopeaan\nkorkealla, luonnottomalla äänellä. \"Olen tainnut aiheuttaa teille\nkovin paljon vaivaa. En muista juuri paljoa eilis-illasta, paitsi että\nMikaelin ilmotettiin kaatuneen. Onko Mikael todella kaatunut, mitä\nluulette? Ja ilmotetaanko minulle yksityiskohtia? Varmasti minulla on\noikeus tietää yksityiskohdat. Ei mikään voi muuttaa sitä tosiasiaa että\nminä olin Mikaelin vaimo, eihän? Mene syömään aamiaista, Maggie. Ei\nsinun auta seisoa siinä ja hymyillä ja sanoa ettet tarvitse aamiaista.\nJokainen tarvitsee aamiaista kello yhdeksältä aamulla. Minäkin\ntarvitsisin aamiaista, jollei Mikael olisi kaatunut. Sanokaa hänelle\nettä hänen täytyy syödä aamiaista, sir Deryck. Minä luulen että hän on\nollut ylhäällä koko yön. On niin lohdullista kun hän on täällä. Hän on\nniin uljas ja tyyni ja niin osanottavainen.\"\n\n\"Hän on hyvin uljas\", sanoi tohtori; \"ja te olette aivan oikeassa\nsanoessanne hänen tarvitsevan aamiaista. Menkää alas hetkiseksi, rouva\nO'Mara. Minä olen sen aikaa lady Inglebyn luona.\"\n\nMargaret O'Mara meni tottelevaisesti ovea kohti, mutta Deryck Brand\nennätti sen luokse ennen häntä. Ja kuuluisa lontoolainen erikoislääkäri\npiti ovea auki nuorelle kersantin leskelle, ilmaisten niin suurta\nkunnioitusta käytöksessään, että tuskin olisi osottanut sellaista\nkuningattarellekaan.\n\nSitten hän palasi lady Inglebyn luokse. Juna, jolla hänen oli\nmatkustettava, lähti kolmen neljänneksen perästä. Mutta hänen\ntehtävänsä täällä ei ollut vielä täytetty. Lady Ingleby oli nukkunut,\nmutta ennenkuin tohtori Deryck uskalsi jättää hänet, täytyi hänen itkeä.\n\n\"Missä Petter on?\" tiedusti kiihtynyt ääni vuoteelta. \"Se haukkuu aina\naamusin pyrkien ulos, mutta minä en ole vielä kuullut sen ääntävänkään.\"\n\n\"Se oli kovin uuvuksissa eilen illalla, pikku ressu raukka\", sanoi\ntohtori. \"Se jaksoi tuskin kävellä. Minä kannoin sen ylös itse ja panin\nsen vuoteelle viereiseen huoneeesen. Takki oli vielä paikoillaan.\nMinä kiedoin Petterin siihen. Se nuoli kättäni ja paneutui maata\ntyytyväisenä.\"\n\n\"Minä tahdon nähdä sen\", sanoi lady Ingleby. \"Mikael rakasti sitä.\nTuntuu kuin se olisi kaikki, mitä minulla on jälellä Mikaelista.\"\n\n\"Minä noudan sen\", sanoi tohtori.\n\nHän meni viereiseen huoneeseen, jättäen oven raolleen. Myra kuuli hänen\nsaapuvan vuoteen ääreen. Sitten seurasi pitkä äänettömyys.\n\n\"Mikä siellä on?\" huusi Myra vihdoin. \"Eikö se ole siellä? Miksi\nviivytte niin kauan?\"\n\nSilloin tohtori tuli takaisin. Hän kantoi jotakin myttyä sylissään,\nvanhaan metsästystakkiin kiedottuna.\n\n\"Rakas lady Ingleby\", sanoi hän, \"pikku Petter on kuollut. Se on\nvarmaan kuollut yöllä nukkuessaan. Se makasi juuri samassa asennossa,\nmihin se jäi illalla lähtiessäni, takkiin käpertyneenä; mutta se\non aivan kylmä ja kankea. Uskollinen pikku olento!\" lisäsi tohtori\nliikutettuna, pidellen hellävaroin kantamustaan.\n\n\"Mitä!\" huusi Myra, ojentaen molemmat käsivartensa. \"Petter on\nkuollut, koska Mikael on kuollut, ja minä -- minä en ole vuodattanut\nkyyneltäkään!\" Hän hervahti taaksepäin tyynyjen varaan valtavan\nitkunpuuskan puistattamana.\n\nTohtori seisoi vieressä äänettömänä, tietämättä mitä tehdä. Myran\nnyyhkytykset yltyivät yhä, vavahutellen vuodetta suonenvedontapaisella\nvoimallaan. Sitten hän alkoi huudahdella katkonaisin parahduksin\nMikaelia ja Petteriä ja nyyhkyttää uudelleen kasvavalla kiihkeydellä.\n\nSilloin tohtori kuuli automobiilin törähdyksen puistokujalta; sitten,\nmelkein heti sen jälkeen, ovikellon kilinää ja vieraitten saapumisen\nsynnyttämää liikehtimistä alhaalta. Rajattoman helpotuksen ilme tuli\nhänen kasvoilleen. Hän meni leveitten portaitten yläpäähän ja katsoi\nkaiteen yli.\n\nJalosukuinen rouva Dalmain oli saapunut. Tohtori näki hänen kookkaan,\ntummanvihreään matkaviittaan verhotun vartalonsa kulkevan nopeasti\nhallin poikki.\n\n\"Jane!\" sanoi hän. \"Jeanette! Ah, tiesinhän ettette tuottaisi meille\npettymystä! Tulkaa suoraan tänne ylös. Saavuitte parhaaseen aikaan.\"\n\nJane katsahti ylös ja näki tohtorin seisovan portaitten yläpäässä,\npidellen vanhaan takkiin käärittyä myttyä varovaisesti sylissään. Hän\nlähetti hänelle tervehtivän ja vakuuttavan hymyn ja riisui sitten\nkiiruusti yltään, tuhlaamatta aikaa puheisiin, viitan, hatun ja\nhansikkaat, viskaten ne nopeasti yhden toisensa jälkeen ällistyneelle\nlakeijalle. Tohtori odotti vain siksi että näki hänen todella alkavan\nnousta ylös portaita. Sitten hän meni lady Inglebyn huoneen läpi ja\nlaski Petterin pienen ruumiin takaisin isäntävainajan vuoteelle, yhä\nvanhaan villanuttuun käärittynä.\n\nKun hän astui takaisin lady Inglebyn huoneeseen, sulkien välillä\nolevan oven, näki hän Jane Dalmainin polvistuvan vuoteen viereen ja\nsulkevan itkevän olennon syliinsä rajattoman suojelevaista hellyyttä\nilmaisevalla liikkeellä.\n\n\"Oi Jane\", nyyhkytti lady Ingleby, kätkiessään kasvonsa tuon jalon\nrinnan suomaan lohtuun, \"oi, Jane! Mikael on kaatunut! Ja pikku Petter\nkuoli, koska Mikael on kuollut. Pikku Petter _kuoli_, ja minä en ollut\nvuodattanut kyyneltäkään!\"\n\nTohtori meni nopeasti ulos, sulkien oven jälkeensä. Hän ei odottanut\nkuullakseen vastausta. Hän tiesi että se oli viisas ja lempeä ja\noikeaan osuva. Hän jätti hoidokkaansa varmoihin käsiin. Jane oli\nvihdoinkin saapunut. Kaikki oli käyvä hyvin.\n\n\n\n\nViides luku.\n\nLADY INGLEBYN VIRKISTYSLEPO.\n\n\nSiitä hetkestä lähtien, jolloin Cornwallin pikajuna verkalleen\nmutta peruuttamattomasti oli lähtenyt vierimään Paddingtonin\nasemalta, ja hän oli heittänyt viimeisen silmäyksen Margaret\nO'Maran helliin, huolekkaisiin, yksinkertaisen leskenpäähineen\nkehystämiin kasvoihin, todeten että hänen jonkunverran omituinen\nvirkistysleponsa oli todellakin menestyksellisesti alkanut ja että\nhän jätti jälkeensä ei ainoastaan vaivojaan ja vastuksiaan, vaan itse\noman henkilöllisyytensäkin -- siitä hetkestä lähtien lady Ingleby\noli istunut taaksepäin nojautuneena suljetuin silmin oman eristetyn\nvaunuosastonsa kulmassa ja antautunut levollisesti muistelemaan\nmenneisyyttä.\n\nLevossa ollessaan hänen kasvonsa näyttivät surullisilta -- tyvenen\nsurullisilta, kuvastaen kaipausta, johon ei sisältynyt katkeruutta.\nPosket, joita silmien tumma ripsireunus varjosi, olivat, valkoiset ja\nohuet; täyden terveyden väri ja piirteet olivat niistä hävinneet. Mutta\nsilloin tällöin muisteloiden vallassa tuon suloisen, ilmehikkään suun\nsurumielinen raukeus kaartui hymyksi ja poskiin pilkahti odottamatta\npieni hymykuoppa, antaen väsyneille kasvoille nuorekkaan näön.\n\nKun Lontoo esikaupunkeineen oli kokonaan sivuutettu ja kesäinen\npäivänpaiste helotti ikkunasta vaunuun selkeän siniseltä, säteilevältä\nkesäkuun taivaalta, nojautui lady Ingleby eteenpäin, katsellen nopeasti\nohivieriviä niittyjä ja pensas-aitoja, laajoja, kinsteripensaista\nkeltaisia laidunmaita, sinikello-mattoisia havumetsiköitä, sammaleisia\ntöyräitä, joilla riippui orjanruusuja, kuusamia ja metsäköynnöksiä\n-- koko sitä kuvaamatonta vihannuutta ja tuoksuvaa rehevyyttä, jota\nEnglannin varhaiskesä tarjoaa; ja hänen katsellessaan syntyi siitä\nvastaheijastus hänen kauniisiin, harmaisiin silmiinsä. Syksyn raskas\nalakuloisuus, talven kalmanjäykkyys, kevään kolea epävarmuus -- kaikki\ntuo oli ollutta ja mennyttä. \"Kukkaiset ovat puhjenneet ulos kedolla,\nja toukomettisen ääni kuuluu meidän maassamme\", laulaa Korkean veisun\nrakastaja; ja Myra Inglebyn ankeassa sydämessä puhkesivat arkoina esiin\ntoivon kukkaset, epämääräiset lupaukset tulevaisesta ilosta, joka\nelämällä saattoi vielä olla tarjottavana. Mustarastas visersi iloisesti\norapihlajassa, ja Myra hyräili hiljaa \"Mustarastaan laulua\", Garth\nDalmainin sepittämällä sävelellä:\n\n    \"Jo elvy sydän suruinen,\n          ja laula, oi!\n    Kun loistain kukkii Luojan maa,\n          ei toivo kuolla voi.\n    Miss' oisi sijaa surrakaan,\n    kun taivaan rakkaus täyttää maan!\"\n\nSitten, junan kiitäessä halki Wiltshiren, Somersetin ja Devonin, lady\nIngleby tunsi toivottoman mielialansa soluvan pois, ja hän silmäili\nmenneisyyttä jokseenkin samaan tapaan kuin vanki silmäilee taakseen\npimeään, ahtaaseen koppiinsa avoimelta, auringonpaisteiselta ovelta,\nseisoessaan vihdoinkin vapauden kynnyksellä.\n\nSeitsemän kuukautta oli nyt kulunut siitä, kun tuona koleana marraskuun\niltana tieto lordi Inglebyn kuolemasta oli saapunut Shenstoneen.\nSitä seuraavien viikkojen tapahtumat tuntuivat nyt Myrasta hämäriltä\nja unenkaltaisilta; vain muutamat harvat seikat esiintyivät selvinä\nkurjuuden harmaasta hämäryydestä. Hän muisti tohtorin luottamusta\nherättävän lujuuden, Margaret O'Maran epäitsekkään uhrautuvaisuuden,\nJanen terveen, ymmärtävän hellyyden tuottaman sanomattoman lohdutuksen.\nSitten seurasi hänen äitinsä pelätty saapuminen ja heti sen jälkeen,\nkuten luvattu oli, Georginan, Meldrumin herttuattaren suojeleva\nilmestyminen; jonka jälkeen traagillisuus ja koomillisuus kulkivat\nkäsikädessä, ja murheen hiljaisuutta vilkastuttivat herttuattaren\nsuorasukaiset sananparret ja rouva Coller-Crayn suuttuneet tuhahdukset.\n\nMyöhemmin saapui yksityiskohtaisia tietoja lordi Inglebyn kuolemasta,\nja hänen leskensä sai tietää hänen kaatuneen -- tosin Targaita\nvastaan tehdyssä hyökkäyksessä -- mutta tapaturman uhrina, menettäen\nhenkensä, ei hurjan vihollisen käden kautta, vaan erään oman\ntoverinsa onnettoman erehdyksen takia. Myra ei päässyt oikein tarkoin\nkäsitykseen kaikista yksityiskohdista: jokin muuri oli räjäytettävä;\noli käytettävä hänen itse keksimäänsä pelottavaa räjähdysainetta;\nkiihkeällä innolla oli hän itsepintaisesti vaatinut saada itse asettaa\npanoksen paikalleen ja käyttää sen räjähdyttämisessä patentinsaanutta\nsähkömenettelyään. Sitten seurasi jonkun merkin väärinkäsittäminen,\nsähkönappulan painaminen viisi minuuttia liian varhain, sähkövälähdys\nmiinakäytävässä, hirvittävä räjähdys ja silmänräpäyksellinen kuolema\nmiehelle, jonka taito ja rohkeus olivat raivanneet aukon, jonka läpi\näänettömästä pimeydestä esiinsyöksyvien brittiläisten sotilasten\nhurraavat parvet riensivät heitä odottavaan voittoon.\n\nKun täysin yksityiskohtaiset tiedot saapuivat sotavirastoon, teki\neräs hyvin korkea-arvoinen henkilö käynnin lady Inglebyn luokse\nhänen asuntoonsa Park Lane kadun varrelle selittääkseen hänelle\nmieskohtaisesti joittenkin näitten suuresti-valitettavien seikkojen\nsalassapitämisen välttämättömyyttä. Koko tuolla onnettomalla\ntapahtumalla oli ollut suureksi osaksi kokeilun luonne. Räjähdysaine,\nuusi merkinantojärjestelmä, kannettava sähkökalusto -- kaikki\nnämä olivat lordi Inglebyn ja hänen nuorten upseeri-apulaistensa\nkäytettävinä enemmän tai vähemmän kokeilunomaisesti ja epävirallisesti.\nMiehellä, jonka onnettomasta erehdyksestä tapaturma aiheutui, oli\nedessään huomattava tulevaisuus. Hänen nimensä ei saanut päästä\njulkisuuteen. Olisi kohtuutonta, että paljon lupaava tulevaisuus\ntuhottaisiin tapahtuman takia, joka oli ilmeinen tapaturma. Niitä\nharvoja, jotka tiesivät nimen, oli heti velvotettu säilyttämään\nse salaisuutenaan. Tietysti se ilmotettaisiin yksityisesti lady\nInglebylle, jos hän todella halusi sen tietää, mutta -- -- --\n\nSilloin Myra menetteli hänelle hyvin luonteenomaisella tavalla. Hän\nsuoristautui istumaan äkillisen päättäväisyyden terästämänä, hänen\nkalpeille kasvoilleen kohosi puna ja hänen suuret ilmehikkäät, harmaat\nsilmänsä saivat kirkkaan säihkyn.\n\n\"Suokaa anteeksi, sir, että keskeytän\", lausui hän; \"mutta minä en\nollenkaan halua tietää tuota nimeä. Mieheni olisi ollut ensimäinen\nvaatimaan ettei sitä ilmaistaisi. Ja mitä minuun tulee, niin olisi\nvalitettavaa jos maan päällä eläisi ihminen, jonka kättä en saattaisi\nsuostua ystävällisesti pudistamaan. Käsi, joka minusta teki lesken,\nteki sen ilman aikomusta. Pysyköön se ainian minulle Sallimuksen tahdon\nsalaperäisenä välikappaleena. En tahdo koskaan koettaa edes arvatakaan,\nkenelle Mikaelin tovereista tuo käsi kuului.\"\n\nLady Ingleby teki tämän päätöksen vilpittömällä mielellä; ja tuo hyvin\nkorkea-arvoinen henkilö astui viisi minuuttia myöhemmin vaunuihinsa\nsuuresti keventyneenä ja rajattomasti ihaillen lordi Inglebyn kaunista\nja jalomielistä leskeä. Viehättävä oli lady Ingleby aina ollut. Nyt\noli hän lisännyt terveen järkevyyden persoonalliseen viehätykseensä.\nErinomaista! Verratonta! Sääli Ingleby parkaa! Ja sääli -- ah, _hänen_\nnimeänsähän ei saanut mainita, ei edes ajatuksissa.\n\nNiin; lady Ingleby oli tehnyt tuon päätöksensä täysin vilpittömällä\nmielellä. Ja kuitenkin pyöri tuosta hetkestä alkaen kaksi nimeä\nlakkaamatta hänen mielessään, seurassaan alinomainen arvailu -- niiden\nkahden miehen nimet, joita Mikael oli kirjeissään alituiseen maininnut\nkokeilu-kumppaneinaan ja harrastustensa ja vaarojensa jakajina:\nRonald Ingram ja Billy Cathcart -- molemmat herttaisia poikia, Myran\nhartaita ihailijoita, melkeinpä hänen rakkaimpia, lähimpiä ystäviään,\nuskollisia, luotettavia, koeteltuja. Ja nyt, aina kun Myran ajatukset\njohtuivat heihin, kummitteli vierellä kysymys: \"Oliko se Ronald? Vai\noliko se Billy? Kumpiko? Billykö vai Ronnie? Ronnieko vai Billy?\"\nMyra oli sanonut: \"En tahdo koskaan koettaa edes arvatakaan\", ja hän\noli sanonut sen vilpittömällä mielellä. Hän ei koettanut arvata. Hän\npäinvastoin arvaili, vaikka koetti olla sitä tekemättä, ja tuo hänen\nolettamustensa varmuus ja samalla epävarmuus koski hänen hermoihinsa,\nmuodostuen sielulliseksi kidutukseksi, joka alitajuisesti seurasi häntä\naina, päivin ja öin.\n\nAika kului. Siirtomaasota oli päättynyt. Englanti oli, kuten aina,\npannut määräkseen saada lopullisen voiton; ja Englanti oli voittanut.\nSe oli vaatinut vain aikaa, viisastumista alussa tehdyistä erehdyksistä\nja suuren määrän brittiläistä kultaa ja brittiläistä verta. Englannin\nylivalta oli tyydyttävästi lujitettu, ja se osa urhoollisesta\nsotajoukosta, joka oli säästynyt hengissä alussa tehdyiltä\nerehdyksiltä, palasi kotiin; heidän joukossaan Ronald Ingram ja Billy\nCathcart, ensinmainittu huomattavasti vanhempana kuin lähtiessään,\nlaihana ja kuihtuneena, päivettymisestään huolimatta kalpeana,\nolemuksessaan selvästi nähtävinä vaikean haavan ja sitä seuranneen\nkuumeen vaikutukset. \"Äärettömän mielenkiintoinen\", sanoi Meldrumin\nherttuatar lady Inglebylle kertoessaan ensinäkemäänsä Ronald Ingramin\nkanssa. \"Jos vain olisin viisikymmentä vuotta nuorempi kuin olen,\nmenisin paikalla naimisiin tuon suloisen pojan kanssa, veisin hänet\nOverdeneen ja ja hoitaisin hänet jälleen terveeksi ja voimakkaaksi.\nOo, ei sinun tarvitse näyttää noin epäuskoiselta, Myra kulta! Minä\ntarkoitan aina mitä sanon, kuten varsin hyvin tiedät.\"\n\nMutta lady Ingleby väitti ettei hän ollut lainkaan epäuskoinen ja\nhuomautti vain raukeasti, että -- lukuunottamatta avioliitto-pykälää\n-- ohjelma oli erinomainen ja varsin hyvin toteutettavissa. Ja kun\nnuoren Ronaldin havaittiin olevan samaa mielipidettä, sijotettiin\nhänet väleen Overdeneen, missä hän, omien sanojensa mukaan, vietti\nelämänsä ihanimmat päivät vanhan kelpo herttuattaren hemmottelemana\nja lellittelemänä, sallimatta hänen koskaan edes epäillä että yksi\nOverdenen pääviehätyksiä oli se, että se oli niin mukavan automatkan\npäässä Shenstonen linnasta.\n\nBilly palasi yhtä nuorekkaana, yhtä epäjohdonmukaisena ja yhtä\nmasentumattomana kuin aina ennenkin. Ja kuitenkin huomasi Myra\nhänessäkin lievän muutoksen, jolle hän oli liiankin kärkäs löytämään\nsyyn, joka oli kaukana todellisesta.\n\nAsiain todellinen laita oli tällainen. Molemmat nuoret miehet olivat\ntähän saakka, huolimatta romanttisesta kiintymyksestään Myraan,\nsäilyttäneet miehekkäisyytensä ja pysyneet vilpittöminä lordi Inglebytä\nkohtaan. Mutta heidän vilpittömyytensä oli aina ollut väkinäistä.\nSiispä, kun he -- jännityksen lauettua -- tapasivat Myran uudelleen,\nolivat he mitä selvimmin tietoisia hänen vapaudestaan ja samalla heitä\nitseään kahlehtivien siteitten pois-putoamisesta. Tämä synnytti heissä\njonkinlaisen pidättäväisyyden ja ujouden Myran läsnäollessa, minkä\nMyra luonnollisesti selitti vahvistukseksi omille epäilyksilleen. Hän\n-- joka ei koskaan ollut tuntenut yhtään vaikeaksi muistaa kuuluvansa\nMikaelille ja olla hänelle uskollinen kaikissa ajatuksissaan -- hän oli\naivan tiedoton vapaudestaan. Kun hänen ei ollut tarvinnut mitenkään\npakottautua pysymään uskollisena oman puhtaan, rehellisen, kunniallisen\nluonteensa vaistoille, ei mikään jännityksen laukeaminen hänen nähden\ntullut kysymykseenkään.\n\nAivan luonnollisista syistä siis johtui, että kun Ronald Ingram\neräänä päivänä oli istunut kauan aikaa hänen luonaan äänettömänä\ntutkien kenkiään, voimakkailla kasvoillaan pingottunut ja onneton\nilme, kohottaen silloin tällöin silmänsä heittääkseen salavihkaisen\nkatseen häneen ja antaakseen sen heti taas painua alas kohdattuaan\nMyran tyvenen ystävällisen katseen, Myra ajatteli: \"Voi Ronnie parkaa\n'huomattavine tulevaisuuksineen'. Hän se epäilemättä teki sen. Ja\nBilly tietää sen myös. Kas kuinka rauhaton Billy on, kun Ronnie istuu\nluonani.\"\n\nMutta jonkun hetken kuluttua hän ajattelikin: \"Ei, tietysti se oli\nBilly -- suloinen, tuittupäinen, vilkas nuori Billy. Ja Ronald, tietäen\nasian, tuntee itsensä myös syylliseksi. Pikku Billy parka, joka oli\nkuin oma poika Mikaelille! Ei voinut erehtyä tuosta liikutetusta\nilmeestä hänen kasvoillaan äsken, kun vain laskin käteni hänen\nkädellensä. Voi sitä malttamatonta, haihattelevaa poikaa! ... Hyvänen\naika, kunpa hän ei ojentaisi minulle voileipää!\"\n\nSitten tunki tähän väärinymmärrysten ja epävarmuuden ilmapiiriin\nvielä uusi aines. Muuan lordi Inglebyn serkku, jolle arvonimi ilman\nsukutilaa oli siirtynyt, johtui siihen huomioon ettei mikään estäisi\nyhdistämästä arvonimeä ja sukutilaa jälleen yhteen. Siinä tarkotuksessa\nhän tunkeutui häiritsemään lady Inglebyn yksityisrauhaa kaikissa\nmahdollisissa tilaisuuksissa, alkaen virallisen kaavamaisen kosiskelun.\n\nTämä herätti karkealla tavalla Myran tajuamaan vapautensa. Heti\nmuuttui koko hänen elämänkatsantonsa toiseksi. Kaikki seikat saivat\nuuden merkityksen. Ronnie ja Billy eivät enää tuntuneet hänestä\nlohduttajilta. Ronnien hermostunut vaivan-alaisuus sai uuden tärkeyden\nja yhtyneenä hänen omiin epäilyksiinsä täytti hänet hyydyttävällä\nkauhulla. Herttuattaren verhotut pilapuheet sattuivat häneen ja\ntekivät kipeää. Turvattoman yksinäisyyden tunne valtasi hänet.\nJokainen mies muuttui tulevaksi, peljätyksi kosijaksi; jokaisen naisen\nhuomautukset tuntuivat sisältävän salaviittauksen. Kun hän näki nimensä\nsanomalehdissä, kiusasi se häntä.\n\nHän oivalsi kyllä itse tilansa sairaaloiseksi, muttei siitä huolimatta\nvoinut voittaa sitä; ja eräänä päivänä hän äkkiä lähti Shenstonesta,\ntuli kaupunkiin ja kysyi neuvoa sir Deryck Brandilta.\n\n\"Oi, hyvä ystävä\", sanoi hän, \"auttakaa minua! En kykene lainkaan\nkestämään elämää enää.\"\n\nTohtori kuunteli häntä malttavaisesti, helpottaen kerrottavan\nesilletuomista lujamielisellä, ymmärtävällä äänettömyydellään.\n\nSitten hän virkkoi tyvenesti: \"Rakas lady, taudin määrittely ei ole\nvaikea. Eikä sille ole kuin yksi lääke mahdollinen.\"\n\nHän vaikeni, ja lady Inglebyn anova katse odotti kiihkeänä hänen\ntuomiotaan.\n\n\"Virkistyslepo\", virkkoi tohtori lopulta ratkaisevasti. \"Kauhistus,\nei toki!\" huusi Myra. \"Tahtoisitteko salvata minut neljän seinän\nsisään, ahtaa minuun riisiputinkia ja sen semmoista mitä enimmän\ninhoan, lähettää kamalan naisihmisen minua hieromaan, hankaamaan ja\nmukiloimaan ja kertomaan minulle hirveitä juttuja, pidättää minulta\nkaikki ystäväni ja kirjeet ja kirjat ja uutiset; ja sitten kuuden\nviikon kuluttua päästää minut jälleen maailmaan ulkomuoto turmeltuna\nja ilman ainuttakaan tervettä ajatusta mistään asiasta auringon alla?\nRakas tohtori, ajatelkaa sitä! Lihavana ja tylsämielisenä! Oi, antakaa\nminulle jotain pullorohtoa pudistettavaksi ja otettavaksi kolme kertaa\npäivässä -- ja päästäkää minut menemään!\"\n\nTohtori hymyili. Hän oli kuuluisa tyvenestä kärsivällisyydestään.\n\n\"Teidän hieman räikeävärinen kuvauksenne, rakas lady Ingleby, sopii\nsellaiseen virkistyslepoon, jollaista minä harvoin, jos koskaan,\nsuositan. Teihin nähden se ei olisi ainoastaan hyödytön, vaan\nvahingollinenkin. Me emme hyötyisi mitään sulkemalla teidät sen ainoan\nhenkilön seuraan, joka teitä kiusaa ja josta meidän on saatava teidät\nvapautetuksi.\"\n\n\"Kuka se henkilö on?\" kysyi Myra suurin silmin.\n\n\"Hyvin miellyttävä henkilö muuhun ihmiskuntaan nähden\", hymyili\ntohtori, \"mutta hyvin vahingollinen teille juuri tällä haavaa.\"\n\n\"Mutta kuka?\" kysyi Myra jälleen. \"Ketä te voitte tarkottaa?\"\n\n\"Tarkotan lady Inglebytä\", vastasi tohtori vakavasti. \"Kun lähetän\nteidät virkistyslepoon, on lady Ingleby huolineen ja suruineen,\npelkoineen ja epäilyksineen jätettävä jälelle. Lähetän teidät\nerääseen pieneen kylään kauas muusta maailmasta, Cornwallin karulle\nmerenrannikolle, missä te ette tunne ketään eikä kukaan tunne teitä.\nTeidän on mentävä sinne tuntemattomana, otettava nimeksenne jokin\n'neiti' tai 'rouva' -- mikä hyvänsä. Virkistysleponne ensimäinen pykälä\non, että teidän on irtauduttuva joksikin aikaa lady Inglebyn asemasta,\ntilasta ja huolista. Teidän on annettava tieto lähimmille ystävillenne\nja ilmotettava heille, että aiotte vetäytyä yksinäisyyteen ja ettei\nheidän pidä kirjottaa teille ennenkuin saavat jälleen kuulla teistä.\nSaatte luvan kirjottaa yhden kirjeen viikossa ainoastaan yhdelle\nhenkilölle, ja sen henkilön tulee olla sellainen, jonka minä voin\nhyväksyä. Teidän tulee syödä runsaasti terveellistä ruokaa, kuljeksia\nulkona päivät pitkät, nousta ylös varhain, mennä aikaisin levolle,\nelää kokonaan vaatimattomassa, kauniissa, terveellisessä nykyhetkessä,\nlujasti välttäen kaikkea surullisen menneisyyden muistelua ja epävarman\ntulevaisuuden aavistelua. Ei kukaan saa tietää olinpaikkaanne, paitsi\nminä ja se ainoa ystävä, jolle saatte kirjottaa. Mutta meidän on\njärjestettävä niin että joku -- esimerkiksi tuo teidän uskollinen\nseuranaisenne Puistomajasta -- on aina vapaa ja valmis lähtemään\nluoksenne tunnin kuluttua kutsun saatuaan, siinä tapauksessa että\näkillinen yksinäisyydentunne valtaisi teidät. Tietoisuus tästä estää\narvatenkin sellaista tapahtumasta. Te voitte neuvotella kanssani\nvaikka joka päivä, kirjeellä tai sähköttämällä, mutta muitten ihmisten\nei ole tiedettävä mitään olinpaikastanne. En halua että monien\nhenkilöiden huolestuneet tai levottomat ajatukset seuraisivat teitä.\nHuomenna ilmotan teille suosittamani paikan ynnä majatalon, josta\nvoitte tilata huoneet. Sen tulee olla paikka, jossa ette ole koskaan\nollut ja josta arvattavasti ette ole koskaan kuullutkaan. Olemme nyt\ntoukokuun lopulla. Toivoisin teidän lähtevän kesäkuun ensi päivänä.\nJos haluatte kesäseuruetta Shenstoneen tänä kesänä, voitte kutsua\nvieraanne heinäkuun alusta. Lady Ingleby on silloin jälleen kotona,\ntäysin kyeten kannattamaan mainettaan voittamattoman viehättävänä,\nherttaisena ja suosittuna emäntänä. Sairaaloinen itsetunto on\nmielentila, josta te tähän saakka olette ollut niin täysin vapaa, että\ntämä odottamaton hyökkäys on teidät ihan herpauttanut ja vaatii ripeitä\nja perinpohjaisia toimenpiteitä... Aivan niin, Jane Dalmain sopii hyvin\nkirjeenvaihtotoveriksenne. Paremmin ette olisi voinut valita.\"\n\nTällainen oli tohtorin lausunto ja määräys; ja koska hänen potilaillaan\nei ollut tapana väittää edellistä vastaan tai kieltäytyä seuraamasta\njälkimäistä, oli Myra nyt tänä säihkyvänä kesäkuun ensi päivänä\nkiitämässä länteenpäin Cornwallin pikajunassa, matkan määränä pieni\nTregarth-niminen kalastajakylä, jossa hän oli tilannut huoneet\nMoorheadin majatalosta rouva O'Maran nimelle.\n\n\n\n\nKuudes luku.\n\nMOORHEADIN MAJATALOSSA.\n\n\nTulipunaisen auringonlaskun rusohohde heijastui rantakalliolle ja\npikku kylään, heittäen monikimmelteisen kultaloisteen etäämpänä\nleviävälle ulapalle, kun Myra käveli someropolkua Moorheadin majatalon\nmaalaismallista sisäänkäytävää kohti ja silmäili ympärilleen yhä\nenenevin virkistyksen tuntein.\n\nHän oli tullut jalkaisin pieneltä väliasemalta, matkatavaroiden\nseuratessa jälempänä käsikärryissä; ja tällainen kulkutapa, ilman\nlakeijaa ja kamarineitiä, itse kantaen päällystakkia, sateensuojaa ja\nmatkalaukkua, oli jo sinänsä viehättävä uutuus.\n\nOvella oli häntä vastassa majatalon omistajatar, muhkea nainen,\nmustassa satiinipuvussa ja kaksinkertainen rivi isoja, mustia helmiä\nkaulassa; ja heti ensi silmäyksellä muistuivat Myran mieleen kaikki\nlordi Inglebyn naimattomat tädit. Tämä näytti olevan heidän kaikkien\ntehostettu, jalostettu ja keskitetty ruumiillistuma, ja Myra kaipasi\nBillyä jakaakseen huvin hänen kanssaan.\n\n\"Täti Ingleby\" pyysi rouva O'Maraa astumaan sisään ja toivoi että\nhänellä oli ollut hauska matka. Sitten hän heläytti kahdesti hyvin\nisoa kelloa, kutsuakseen palvelustyttöä opastamaan häntä huoneisiinsa;\nja kun tyttöä ei heti ilmestynyt, pyysi hän rouva O'Maraa sillä aikaa\nkirjottamaan nimensä vieraskirjaan.\n\nLady Ingleby astui eteishalliin, sivuuttaen vasemmalla olevan\ntupakkahuoneen ja lukien kultakirjaimin maalatut sanat \"Kahvi-huone\"\nsuoraan edessään olevan käytävän päässä näkyvältä ovelta. Hallin\nkeskustasta, hänen oikealta puoleltaan, nousivat avarahkot,\nvanhanaikaiset portaat yläkertaan, ja seinän vieressä, niitä\nvastapäätä, tupakkahuoneen ja \"Vastaanotto-huoneen\" nimeä kantavan\noven välissä, seisoi marmorilevyinen pöytä, jolla oli avattuna kookas\nvieraskirja. Siinä oli äskettäin alotettu uusi sivu, jolla toistaiseksi\noli vain neljä nimeä. Kolme ensimäistä oli päivätty toukokuun 8.\npäivälle, ja säännöllisin kirjaimin riipustetut nimet olivat:\n\n    Neiti Amelia Murgatroyd  |\n    Neiti Eliza Murgatroyd   | Nurmipiha, Putney.\n    Neiti Susanna Murgatroyd |\n\nNäiden alapuolella oli viikkoa myöhemmin päivättynä, pienellä,\ntäsmällisellä, erehtymättömän luonteenomaisella ja selvällä käsialalla\nnimi:\n\n    Jim Airth........Lontoo.\n\nKynä ja muste olivat valmiina, ja vaivautumatta ottamaan pois\nhansikastaan lady Ingleby kirjotti sen alle suurella, hiukan\nhuolimattomalla käsialalla:\n\n    Rouva O'Mara......Puistomaja, Shenstone.\n\nPalvelustyttö ilmestyi, otti hänen päällystakkinsa ja käsilaukkunsa ja\nalkoi astua hänen edellään portaita ylös.\n\nEhdittyään portaitten käänteeseen lady Ingleby seisahtui ja katsahti\ntaakseen halliin.\n\nTupakkahuoneen ovi avautui ja ulos astui hyvin pitkä mies, ottaen\npiipun väljän norfolkilaistakkinsa taskusta. Hänen astuessaan\nhuolettomin liikkein halliin muistuttivat hänen kasvonsa\npronssinruskeudellaan ja laihuudellaan Ronnien kasvoja, mutta olivat\nvanhemmat -- lujat, ankarat, päämäärästään tietoiset. Tuuheat ruskeat\nviikset eivät voineet peittää leuan järeäpiirteisyyttä.\n\nHuomatessaan uuden nimen kirjassa mies pysähtyi, ja laskien toisen\nsuuren kämmenensä pöydälle hän kumartui lukemaan sitä.\n\nMyra seisoi hiljaa ja katseli, pannen merkille leveät hartiat ja\nnahkasääryksien verhoamien säärien suunnattoman pituuden.\n\nHän näytti tutkivan avointa sivua kauemmin kuin olisi tarvinnut\npelkkään nimen lukemiseen. Sitten hän ympärilleen katsomatta ojentausi\nsuoraksi, otti korkealla seinällä olevan hirvenpään sarvihaarukasta\nlakin, pisti sen takaraivolleen, pyörähti ja meni ulos ovesta,\nvihellellen kuin mustaratsas.\n\n\"Jim Airth\", sanoi Myra itsekseen noustessaan hitaasti edelleen; \"Jim\nAirth _Lontoosta_. Osote sekin! Hän olisi aivan yhtä hyvin voinut\nkirjottaa: 'maailmasta'! Kaartilaisen ja cowboyn välimuoto; ja lopulta\nkai ilmeneekin että mies on kauppamatkustaja.\" Saapuessaan sitten ylös,\nmissä hän tapasi rusoposkisen tytön pitämässä auki avaran, ilmavan\nmakuuhuoneen ovea, hän lisäsi kujeellisesti hymyillen: \"Olipa kuinka\nhyvänsä, minun olisi sentään pitänyt vaivautua kirjoittamaan vähän\nsievemmin.\"\n\n\n\n\nSeitsemäs luku.\n\nROUVA O'MARAN KIRJEENVAIHTO.\n\n\nLady Inglebyn kirje jalosukuiselle rouva Dalmainille.\n\n    Moorheadin majatalo,\n\n    Tregarth, Cornwall. Rakas Jane!\n\n    Kun nyt olen ollut täällä viikon päivät, arvelen olevan ajan\n    käsissä alottaa ensimäinen kirjeeni sinulle.\n\n    Miltä tuntuu olla henkilönä, jonka katsotaan olevan erikoisen\n    sopiva hoitamaan mielisairasta? Eikö tunnu siltä kuin olisit\n    pelkkää riisiputinkia tai mallasmehua; jotain erikoisen\n    luotettavaa ja terveellistä ainetta? Sinun olisi pitänyt kuulla,\n    kuinka sir Deryck karkasi hyväksymään sinut niin pian kuin\n    koetteeksi mainitsin sinun nimesi kirjeenvaihtaja-ehdokkaanani.\n    Olin tuskin henkäissyt sen, kun hän karkasi siihen kiinni ja\n    löi asian lukkoon. Luulen että hän mainitsi nimenomaan sanan\n    \"terveellinen\". Toivon ettet tästä pahastu, Jane kulta. Minun\n    täytyy tunnustaa että itse olisin mieluummin vaikka makaroonia\n    tai osteripiirakkaa, senkin uhalla että tuottaisin ystävilleni\n    tilapäisiä vatsahäiriöitä. Mutta minähän en olekaan koskaan\n    pyrkinyt näyttelemään auttajan osaa, jossa sinä olet niin\n    verraton. Ei sillä että se sinulla olisi mitään näyttelemistä,\n    Jane kulta. Se on sinussa pikemminkin olennainen luonteenpiirre.\n    Sinä astut sisään ja tapaat toivottoman sotkuisen vyyhden, otat\n    langat lujiin, taitaviin käsiisi, kätevästi järjestelet ja\n    pitelet niitä, -- ja katso, sekavuus on hävinnyt, elämän vyyhti\n    on jälleen valmis kerittäväksi!\n\n    No niin, minussa ei kuitenkaan ole paljon sekavuutta tällä\n    haavaa, kiitos kelpo tohtorimme erinomaisten määräysten. Se\n    oli todellinen nerotyö, tämä minun irtauttaminen itsestäni.\n    Jo heti ensi päivänä oli vapautuksen tunne kuvaamaton. Minä\n    nautin siitä että minua kutsutaan vain \"rouvaksi\"; olen\n    hurmaantunut ollessani ilman kamarineitiä, vaikka tukkani\n    laittaminen viekin iankaikkisuuksia ja minä vakavasti epäilen\n    sen riippuvan siansaparoina pitkin selkääni! Kun muistan sen\n    surkean, kiusaantuneen ja nääntyneen seuraelämä-itseni, jonka\n    jätin taakseni, tekee minun mieleni ostaa puulapio ja sanko ja\n    lähteä ihan yksinäni rakentamaan hiekkalinnoja tälle ihanalle\n    merenrannalle. Minulla ei ole ketään leikkikumppania, sillä olen\n    varma että neidit Murgatroyd -- joista kohta kerron sinulle\n    -- eivät eläessään ole tehneet hiekkalinnoja; ei, eivät edes\n    lapsuudessaan sata vuotta sitten! He ovat varmasti aina olleet\n    sitä lajia lapsia, joilla on valkoiset poimutetut kaulukset,\n    sievästi laskostetut hameet ja suuret olkihatut etevän pikku\n    leuan alle solmituin nauhoin, ja jotka kävelevät siivosti\n    opettajattariensa kanssa ja katselevat paheksuen toisia lapsia,\n    jotka hoilaavat ja juoksevat. Minuakin haluttaisi hoilata ja\n    juosta nyt; ja neidit Murgatroyd ovat aivan valmiit näyttämään\n    paheksuvaa naamaa.\n\n    Voi sentään kuinka vapaa on, kun ei ole kukaan eikä tarvitse\n    ajatella eikä tehdä mitään! Ja kaikki mitä näen ja kuulen,\n    tuottaa minulle iloa -- leivonen, joka kohoaa ruohomättäästä\n    ja laulaen hilaa pikku olemuksensa ylös sinisiin ilmoihin;\n    valtavat Atlantin mainingit, jotka pauhaavat rantaa vasten;\n    kalastaja-asukkaat, jotka seisovat somien, olkikattoisten\n    mökkiensä ovilla. Kaikki näyttää elävän sellaista yltäkylläisen\n    täyteläistä elämää, jolle minä olen kauan ollut vieras.\n\n    Tunnetko tätä rannikkoa, sen korkealla olevia kanervanummia\n    ja mahtavia kallioita, ja syvällä alhaalla sen kutsuvia\n    hietikkopoukamia ja alati-liikehtivää, vyöryvää, hyrskyävää,\n    syvänsinistä merta? Ihmeellistä, kaunista, ääretöntä!\n\n    Majataloni on viehättävä; vaatimaton, mutta kuitenkin mukava.\n    Meillä on erinomaista kahvia, paistettua kalaa täysin määrin,\n    todella verratonta voileipää, maalaisvoita ja kotonaleivottua\n    leipää. Kun täydennykseksi lisäät näihin hedelmähyydelmää ja\n    marjahilloa, niin mikään muu ei enää ole tarpeellista.\n\n    Tilapäisiä matkustajia tulee ja menee automobiileilla,\n    syöden vain väliaterian tai pysähtyen yhdeksi yöksi, mutta\n    muita vakinaisia vieraita on vain neljä. Kaikista näistä on\n    minulla loppumatonta mielenkiintoa ja huvitusta. Nuo kolme\n    Murgatroyd-neitiä -- oi, Jane, kuinka vedenpaisumuksen aikuisia\n    ja siron huoliteltuja he ovatkaan! Kolme vanhaa sisarusta,\n    nimeltään Amelia, Eliza ja Susanna. Heidän Putneyssä sijaitsevan\n    huvilansa nimi on \"Nurmipiha\"; se on niin luonteenomainen ja\n    sattuva, koska ei mikään heidän omaa nurmipihaansa ulommaksi\n    ulottuva näköala näytä noista kelpo ladyistä katsomisen\n    arvoiselta. He eivät matkusta koskaan ulkomaille, \"paitsi\n    Wight-saarelle\", koska he \"eivät pidä ulkomaalaisista\".\n    Toispäivänä juuri ennen päivällistä saapui automobiililla\n    seurue kerrassaan miellyttäviä amerikkalaisia, ja he pitivät\n    meitä eloisalla tuulella lyhyen vierailunsa ajan. Liemen\n    aikana he olivat herttaisia, kalaa syödessä ystävällisiä ja\n    kolmanteen ruokalajiin päästessä vallan tuttavallisia. Mutta\n    voi! nuo viehättävät merentakaiset serkut olivat \"ulkomaalaisia\"\n    Murgatroyd-neitien mielestä, jotka sen johdosta sulkeutuivat\n    oman itsetietoisen siroutensa jäykkään panssariin ja ojensivat\n    sinappiastian hymyilemättä. Minä katsoin velvollisuudekseni\n    jälestäpäin pyytää anteeksi kansalaisteni puolesta, mutta\n    amerikkalaiset olivat tulvillaan suopeaa hyväntahtoisuutta\n    ja selittivät tulleensa yli meren varta vasten nähdäkseen\n    kaikenlaisia vanhoja brittiläisiä muinaisjäännöksiä. He kysyivät\n    minulta, eivätkö neidit Murgatroyd tuntuneet minustakin siltä\n    kuin astuisivat ulos \"suoraan Dickensin romaaneista\". Minä\n    hölmistyin aika tavalla, sillä otaksuin heidän aikovan sanoa\n    \"suoraan Noakin arkista\" -- tiedäthän kuinka mielessään lopettaa\n    lauseen heti kun on kuullut alun? -- ja minä suoraan sanoen\n    en uskaltanut tunnustaa, etten ollut lukenut Dickensiä! Voi,\n    kuinka tietämättömiksi kirjallisuutemme merkkiteoksista tunnemme\n    itsemme, kun puhelemme amerikkalaisten kanssa ja huomaamme niiden\n    olevan kerrassaan osa heidän jokapäiväisestä elämästään.\n\n    Mutta minun on kerrottava sinulle enemmän Murgatroyd-neideistä\n    -- Amebasta, Elizasta ja Susannasta. Ollessaan aivan rauhassa\n    kolmisin, mikä ei tapahdu usein, he ovat vain Miili, Liisu ja\n    Sussu; mutta jos pieni särähdys tunkeutuu kolmisointuun, ilmenee\n    se heti täydellisten ristimänimien käyttämisenä. Susannaparka,\n    joka on nuorin -- nuoremmalla puolen kuuttakymmentä -- ja\n    taipuvainen riehakkuuteen ja kevytmielisyyteen, on hyvin harvoin\n    \"Sussu\". Neiti Amelia Murgatroyd on ankara ja taipumaton. Hänellä\n    on ruokalusikan kokoinen kamee-rintaneula ja hän lukee lakia\n    virheettömällä ja sirolla englanninkielellä, vieläpä silloinkin\n    kun hän pyytää Sussua ojentamaan leipäkoria. Eliza-neiti, toinen\n    sisaruksista, on säyseä ja hyvänsopuinen. Hänen suhtautumisensa\n    Amelia-neitiin on alituista anteeksipyyntöä. Hän puhuttelee\n    Sussua \"Sussu-kiltikseen\", paitsi milloin Sussun käytös saa\n    hänet ihan halpautumaan. Silloin hän huudahtaa: \"Susanna\n    _rakas_!\" ja huokaa. Minä vähän luulen että Eliza-neitiä vaivaa\n    esiytymishaluinen luonne, joka ei ole milloinkaan saanut\n    purkautua.\n\n    Mutta Sussu on vilkkain heistä. Hän olisi taipuvainen hakkailuun,\n    jos jokin mies uskaltaisi hakkailla häntä Amelia-neidin silmäin\n    edessä. Sussu on vain viidenkymmenen viiden vuoden vanha, ja\n    vanhemmat sisaret pitävät häntä ihan lapsena vielä ja ovat\n    aina valmiit nuhtelemaan ja ojentamaan häntä. Sussulla on\n    helakat, lempeät, lihavat pikku kasvot ja lylleröiset kädet,\n    joissa on kuopat rystyjen kohdilla; ja Sussu on taipuvainen\n    turhamaisuuteen. Jim Airth piti eräänä päivänä kahvihuoneen\n    ovea avoinna hänelle, ja siitä saakka on Sussu -- Susanna piti\n    sanomani -- ollut levottomassa tilassa. Turmeltunut Susanna\n    parka! Amelia-neiti on muuttanut hänen paikkansa ruokapöydässä\n    -- heidän pöytänsä on keskellä huonetta -- niin että Susanna\n    on joutunut istumaan selin Jim Airthiin, jolla on oma pyöreä\n    pöytänsä ikkunan luona.\n\n    Nyt minun on kerrottava sinulle Jim Airthistä ja eräästä\n    häneen liittyvästä omituisesta sattumasta, jota ei saa kertoa\n    tohtorille, jottei hän karkottaisi minua pois täältä.\n\n    Tahdon tunnustaa heti, että tunnen tavatonta mielenkiintoa\n    Jim Airthiin -- ja tämä tunnustus on kaunis ja jalomielinen\n    teko minun puoleltani, sillä Jim Airthillä ei ole vähintäkään\n    mielenkiintoa minuun! Aniharvoin hän suo minulle sanan tai\n    katseen. Hän on karhu ja raakalainen, mutta erinomaisen komea\n    karhu ja erinomaisen uljas ja mielenkiintoinen raakalainen!\n    Hän on kaikkein pisin mies mitä koskaan olen nähnyt,\n    äärettömän pitkäraajainen, laiha ja suuriluinen, mutta liikkuu\n    kuitenkin intiaanin norjalla sulavuudella. Hän on ollut siinä\n    viimevuotisessa sodassa ja saanut kauhean auringonpistoksen\n    ja kuumeen, jonka aikana hänen päänsä ajeltiin paljaaksi.\n    Niinmuodoin on hänen tuuhea ruskea tukkansa nyt pystyssä,\n    siirottaen joka taholle kuin lamppuharja. Tiedän että Sussu\n    halajaisi sivellä sen sileäksi, mutta siihen eivät Sussun\n    suurimmatkaan ponnistukset riittäisi. Hänen kulmakarvansa\n    ovat hyvin ankarat ja vaakasuorat, ja syvälläolevien silmien\n    väri on tuollainen gentianasininen, joka johtaa mieleen\n    Alppien huiput. Ne voivat toisinaan välähtää ja leimuta, ja\n    joskus ne näyttävät melkein tumman-sinipunervilta. Hänellä on\n    tuuheat ruskeat viikset, ja hänen leukansa ja poskipielensä\n    ovat pelottavat ylpeässä voimassaan. Kuitenkin hän polttaa\n    vanhaa ruusupuupiippua, viheltelee kuin mustarastas ja hankkii\n    itselleen ääretöntä huvia turhamaisen Sussun kainoudesta,\n    milloin kamee-rintaneula on toisaalle käännettynä. Olen nähnyt\n    hänen silmiensä vilkkuvan hauskutuksesta, kun Susanna-neiti on\n    tahallaan pudottanut nenäliinansa ja hän on ojentanut pitkän\n    käsivartensa, ottanut sen ylös ja ojentanut sen omistajalleen.\n    Minkä jälkeen Sussu on kiiruhtanut ulos sisartensa vanavedessä\n    punastuneena ja hämmentyneenä, Eliza-neidin kääntyessä\n    kuiskaamaan: \"Mutta Sussu kulta! Susanna _rakas!_\" Kun tällaista\n    tapahtuu, koetan minä kohdata Jim Airthin iloista katsetta ja\n    jakaa hetken hauskuuden hänen kanssaan, mutta hän katsoo joka\n    kerta järkähtämättä minun lävitseni seinään ja varmaankin astuisi\n    armottomasti raskaalla jalallaan _minun_ nenäliina-paralleni,\n    jos ottaisin pudottaakseni sen. Neiti Amelia Murgatroyd\n    kertoo minulle että Jim Airth on piintynyt naiskauneuden\n    vihaaja, jolloin Susanna-neiti salavihkaa tarkastaa muotoaan\n    vastaanottohuoneen uuninreunuksella olevasta kultakehyksisestä\n    peilistä ja lausuu valittavasta! \"Oi, älä sano niin, Amelia!\"\n    Mutta Amelia _sanoo_ niin ja vielä paljon muutakin.\n\n    Kun ensi kerran näin Jim Airthin, pidin häntä cowboyn ja\n    kaartilaisen välimuotona, ja niin pidän vieläkin. Mutta\n    voitko arvata mitä muuta hän osottautuu olevansa sen lisäksi?\n    Kirjailija! Ja vielä kummallisempaa, hän kirjottaa tärkeää\n    teosta, nimeltä _Nykyaikaiset sodankäyntitavat ja -edellytykset_,\n    jossa hän selittää ja kehittää useita Mikaelin aatteita ja\n    kokeiluja. Hän oli mukana tuossa siirtomaasodassa alusta loppuun,\n    ottaen osaa hyökkäykseen Targaita vastaan. Hän on ihan varmaan\n    tuntenut läheisesti Mikaelin.\n\n    Kaikki nämä tiedot olen saanut Amelia-neidiltä. Istun\n    toisinaan päivällisen jälkeen Murgatroyd-neitien kanssa\n    vastaanottohuoneessa, missä he kerivät lankaa ja kutovat --\n    kerivät kerimästä päästyäänkin ja kutovat kutomattomatkin! Viisi\n    minuuttia vailla kymmenen Amelia Murgatroyd sanoo: \"No niin,\n    Eliza-kulta. No niin, Susanna\", joka on merkkinä siihen, että he\n    panevat kaikki tavaransa ja kapistuksensa mustasta satiinista\n    ommeltuihin käsityöpusseihin. Täsmälleen kello kymmenen\n    Amelia-neiti nousee ja kaikki vaeltavat perätysten nukkumaan --\n    oi, ei! pyydän anteeksi. Neidit Murgatroyd eivät koskaan \"mene\n    nukkumaan\". He aina \"lähtevät levolle\".\n\n    Jim Airth ja hänen puuhansa ovat suosituimpana keskustelun\n    aiheena. He käyttävät hänestä nimitystä \"herra Airth\", mikä\n    kuulostaa niin lystilliseltä. Hän ei ole sitä lajia miehiä, joita\n    milloinkaan voisi kutsua \"herraksi\". Minulle hän on ollut \"Jim\n    Airth\" aina siitä saakka kun näin hänen nimensä kirjotettuna\n    pienellä, selvällä käsialalla vieraskirjassa. Minun oli pantava\n    omani juuri sen alle, ja minä tietysti kirjotin: \"Rouva O'Mara\";\n    ja kun osotettakin näytettiin vaativan, lisäsin: \"Puistomaja,\n    Shenstone\". Juuri kun olin saanut tämän kirjotetuksi, tuli\n    Jim Airth halliin ja seisoi yhdessä kohti tarkastellen sitä.\n    Minä näin hänet portaitten puolitiestä. Ensin arvelin hänen\n    ihmettelevän minun pöyristyttävää käsialaani, mutta nyt olen\n    siinä uskossa että nimi \"Shenstone\" kiinnitti hänen silmäänsä.\n    Epäilemättä hän tiesi että se oli Mikaelin sukutilan nimi.\n\n    Tiedätkö, oli niin omituista toissa iltana kuulla vanhimman neiti\n    Murgatroydin kertovan Mikaelin kuolemasta. Hän selitti että\n    hän oli ollut \"ensimäisenä ryntäämässä sisään muurinaukosta\"\n    ja että hän kaatui \"päin viholliseen\". Hän lisäsi myöskin\n    hyvin tunteneensa \"suloisen lady Ingleby-raukan\". Tämä oli\n    mielenkiintoista ja näytti ansaitsevan lähempää tiedustelua.\n    Kävi selville että hän on kaukainen sukulainen eräälle\n    vastenmieliselle vanhalle ihmiselle, jolla oli tapana kerran\n    vuodessa käydä äidin luona pyytämässä avustusta jollekin\n    yhdistykselle, jonka tarkotuksena oli edistää Etelämeren saarten\n    asukkaitten oloja. Äitikulta kävi joka vuosi tuon vanhan olennon\n    kimppuun ja tyrmistytti hänet siihen paikkaan, ja oli tuon\n    toimituksen kuunteleminen meille hirmuinen ilo; mutta joka vuosi\n    hän tuli aina uudelleen listoineen. Eräänä kertana, juuri ennen\n    naimisiin-menoani, neiti Murgatroyd oli hänen mukanaan. Siitä\n    hänen hyvä tuttavuutensa \"suloisen lady Ingleby-raukan\" kanssa.\n    Lisäksi on hänellä ystävä, joka aivan äskettäin oli nähnyt lady\n    Inglebyn ajelemassa puistossa, \"ja ihmis-raukka oli käynyt\n    niin surkean huononnäköiseksi\". Minun teki mieleni kurkistaa\n    kultakehyksiseen peiliin Sussun tapaan ja huudahtaa: \"Oi, älä\n    sano niin, Amelia!\"\n\n    Eikö ole omituista, kuinka sellaiset ihmiset kuin nämä arvon\n    naiset niin ylen mielellään tahtoisivat pystyä sanomaan\n    tuntevansa meidät, sillä lopultakaan, todella ei meissä ole\n    paljoakaan tuntemisen arvoista? Minä tahtoisin mieluummin tuntea\n    jonkun maailmanrannan cowboyn, sellaisen kuin Jim Airthin, kuin\n    puolet kaikista seurustelulistallani olevista arvonimellisistä\n    henkilöistä.\n\n    Mutta, Jane, minun ei todellakaan pitäisi enää mainita tuota\n    miestä, tai alat sinä muuten luulla Susannan hämmennyksen\n    tarttuneen minuunkin. Ei sinne päinkään, hyvä ystävä! Hän\n    ei ole osottanut minulle mitään pieniä kohteliaisuuksia; on\n    antanut vain aniharvoja merkkejä siitä että juuri on tietoinen\n    olemassaolostani, ja niukin-naukin vastannut aamutervehdykseeni,\n    vaikka minun yksinäinen pöytäni on juuri hänen pöytäänsä\n    vastapäätä, suuren kaariakkunan luona.\n\n    Mutta tässä uudessa elämänvaiheessa tuntuu kaikki mukaantempaavan\n    mielenkiintoiselta, ja niiden harvojen ihmisten yksilöllisyydet,\n    joita täällä näen, saavat liikaa tärkeyttä osakseen. (Tuopa\n    lause voisi melkein olla sir Deryckin suusta lähtenyt!) Ja minä\n    uskon todellakin, että Jim Airthin omituinen tenho johtuu siitä,\n    että tunnen hänen suhtautuvan minuun hieman moittivasti. Jos\n    hän ajattelee minua laisinkaan, niin ei hän tee sitä millään\n    ihailulla, ei edes suopeudella. Ja tämä on vallan uutukainen\n    kokemus, sillä minut on pilattu alituisella myötämielisyydellä ja\n    kyllästetty järjettömällä ja ansaitsemattomalla imartelulla.\n\n    Oi Jane! Kun käyskentelen pitkin näitä kallioita ja kuulen\n    Atlantin hyökyjen jymisevän niitten juurta vastaan kaukana\n    alhaalla; kun katselen lokkien lentoa niitten kaareillessa\n    ympärinsä voimakkailla, valkoisilla siivillään; kun näen\n    luonnossa vallitsevan voiman, tarmon ja vapauden, elämään\n    liittyvän kasvun ja kehityksen, niin tunnen etten ole koskaan\n    todella elänyt. En ole koskaan tuntenut mitään _voimakasta_, en\n    alapuolellani, en ympärilläni enkä vastassani. Jos minut joskus\n    olisi masennettu ja pidetty vallan alla ja pantu tekemään toisen\n    tahdon mukaan, niin olisin tuntenut rakkauden todellisuudeksi\n    ja elämä olisi tullut elämisen arvoiseksi. Mutta minä olen vain\n    joutiloinut kautta vuosien, tehden juuri niinkuin itse halusin,\n    erehtyen kenenkään vaivautumatta minua oikaisemaan, epäonnistuen\n    kenenkään tuntematta siitä pettymystä.\n\n    Minä huomaan nyt, että on olemassa elämän avain ja rakkauden\n    avain, jota ei ole koskaan annettu minun käsiini. Mikä se aivan\n    on, en tiedä. Mutta jos joskus saan oppia sen tuntemaan, niin\n    opin sen juuri sellaiselta mieheltä kuin Jim Airth on. En ole\n    kertaakaan todella puhunut hänen kanssaan, mutta olen kuitenkin\n    niin vahvasti tietoinen hänen voimastaan ja miehuudestaan, että\n    hän on minulle, älyperäisessä mielessä, kaiken sen esikuvana,\n    mikä miehuudessa on miehekkäintä ja elämässä elinvoimaisinta.\n\n    Suuri osa täällä-oloni siunauksellisesta vaikutuksesta tulee\n    minulle hänestä -- hänen olematta siitä vähintäkään tietoinen.\n    Kun hän astuu sisään vihellellen kuin mustarastas, kun hän\n    ripustaa lakkinsa hirvensarveen jalkaa ja paria korkeammalle kuin\n    muut ihmiset ulottuisivat, kun hän siekailematta käy ateriansa\n    kimppuun kirja tai sanomalehti eteensä pystyyn sovitettuna,\n    kun hän kolauttaa suuret kenkänsä käytävän lattialle aikoja\n    sen jälkeen kun hiljainen talo jo on lepoon vaipunut, ja minä\n    hymyilen itsekseni pimeässä ajatellessani kuinka tuo kolahdus\n    todennäköisesti harmittaa Amelia-neitiä, säikähdyttää Elizaa\n    ja panee kevytmielisen Susannan sydämen värähtelemään, -- kun\n    kaikki tämä tapahtuu joka päivä, tunnen itsessäni että saan\n    selvemmän ymmärtämyksen menneisyyteen nähden, uuden voiman\n    tulevaisuutta varten ja uuden elämän-katsannon pelkästään vain\n    siitä tosiasiasta että hän on oma itsensä ja että hän on täällä.\n    Jim Airth ei ehkä ole pyhimys, mutta hän on _mies!_\n\n    Jane kulta, minä tuskin uskaltaisin lähettää sinulle tätä\n    epistolaa, jollen tietäisi kaikkien noiden laatusanojen:\n    \"terveellinen\", \"auttavainen\", \"ymmärtäväinen\" j.n.e. pitävän\n    niin hyvin paikkansa sinuun nähden; _Sinä_ et ymmärrä väärin.\n    Siitä minulla ei ole pelkoa. Mutta älä kerro tohtorille muuta\n    kuin että voin oikein hyvin, olen erittäin reippaalla mielellä ja\n    onnellisempi kuin koskaan eläissäni olen ollut.\n\n    Sano Garthille että pidin hänen viime laulustaan. Kuinka usein\n    laulankaan itsekseni käyskennellessäni merenleyhkässä ja\n    päivänpaisteessa, sinikellojen keinuessa jalkaini juuressa:\n\n    \"Kun loistain kukkii Luojan maa,\n    ei toivo kuolla voi.\"\n\n    Uskon laulavani sitä oikein, vaikka kyllä tiedän ettei minulla\n    ole paljon korvaa.\n\n    Entä kuinka voi pikku Geoffrey? Onko hänellä vielä ne kauniit,\n    loistavat silmät, jotka kaikki muistamme? Olen usein nauranut\n    selonteollesi hänen olostaan Overdenessä ja siitä kuinka\n    herttainen, ilkeä herttuatar-vanhuksemme yllytti hänet kapinaan\n    hoitajaansa vastaan. Kyllä sinulla varmaan oli huolta sylintäysi,\n    kun sinä ja Garth palasitte Amerikasta. Oi Jane, kuinka erilaista\n    olisi minunkin elämäni ollut, jos minulla olisi ollut pieni\n    poika! Ah, niin!\n\n          Miss' oisi sijaa surrakaan,\n          kun taivaan rakkaus täyttää maan.\n\n    Sano Garthille että rakastan sitä; mutta haluaisin että hän\n    kirjottaisi yksinkertaisempia säestyksiä. Tämä käy yli voimieni!\n\n    Sinun, Jane kulta, kiitollinen ja harras ystäväsi\n\n                                                 Myra Ingleby.\n\n_Jalosukuisen rouva Dalmamin kirje lady Inglebylle._\n\n    Castle Gleneesh.\n\n    Rakas Myra!\n\n    Ei, minulla ei ole mitään vastaan esiytyä riisiputinkina tai\n    muunakaan yksinkertaisena ja terveellisenä laitteena, kun vain\n    voin olla sinulle hyödyksi ja tyydyttää hetken tarpeen.\n\n    Olen todella iloinen saadessani niin hyvän sairaskertomuksen.\n    Se osottaa Deryckin olleen oikeassa taudinmäärittelyssään ja\n    hoito-ohjeissaan. Noudata viimeksimainittuja uskollisesti\n    yksityiskohtia myöten.\n\n    Olen hyvin huvitettu selostuksestasi kanssavieraistasi\n    Moorheadin majatalossa. Ei, en ymmärrä väärin kirjettäsi;\n    en myöskään usko minkään hupsun herkkätunteisuuden taikka\n    Susannan kaltaisen mielenrauhattomuuden voivan saada sinussa\n    valtaa. Jim Airth esiintyy sinulle älyperäisenä asiana --\n    tinkimättömän miehekkäänä voimassaan ja varmuudessaan, joka\n    vaikuttaa hyvin puoleensavetävästi sen yksinäisyyden ja\n    ajelullejoutumisen tunteen jälkeen, mikä viime aikoina on\n    ollut osanasi. Mutta muista: milloin on kysymys elävistä\n    ihmisistä, on turvallisen älyperäisillä asioilla taipumus\n    muuttua tuhoisan persoonallisiksi, ja sinun tulevainen onnesi\n    voi joutua vakaviin hankaluuksiin ennenkuin huomaatkaan\n    vaaraa. Minun on myöntäminen, etten voi ymmärtää mitä varten\n    tuo mies karttaa sinua. Hän kuulostaa sellaiselta mieheltä,\n    joka olisi ystävällinen ja miellyttävä kaikille naisille ja\n    kiihkeän uskollinen yhdelle. Ehkä sinun viehättävä suloisuutesi\n    -- joka on tosiasia, huolimatta Amelia-neidin vanhan ystävän\n    puisto-huomiosta! -- muistuttaa häntä jostakin ammoin-suljetusta\n    sivusta hänen menneisyytensä historiassa ja hän tahtoo säästyä\n    muistojen lehtien kääntämisen tuottamalta tuskalta. Susanna-neiti\n    arvatenkin muistuttaa hänelle jotain hänen vanhapiika-tätiään ja\n    hän voi niinollen vastata hänen hellyydenosotuksiinsa.\n\n    Se mitä mainitset siitä miten amerikkalaiset tuntevat meidän\n    merkkikirjailijoitamme, johtaa mieleeni erään matkatoverin\n    menomatkaltamme \"Balticilla\", Hartfordista, Connecticutista,\n    kotoisin olevan miellyttävän naisen, joka istui vieressämme\n    ruokapöydässä. Hän oli viettänyt viisi kuukautta Europassa\n    lakkaamatta matkustellen ja saapui viimeiseksi Lontooseen --\n    missä hän ei ollut ennen käynyt -- odottaen olevansa aivan\n    liian väsynyt nauttiakseen siitä; mutta huomasikin sen niin\n    ylenpalttisen mielenkiintoiseksi ja viehättäväksi paikaksi,\n    että elämä alkoi kulkea uudella vauhdilla ja väsymys unhottui.\n    \"Jokainen katu\", hän selitti, \"on niin tuttu. Me emme ole koskaan\n    ennen niitä nähneet, ja kuitenkin ne ovat meille tutunomaisempia\n    kuin omien syntymäkaupunkiemme kadut. Se on Dickensin ja\n    Thackerayn Lontoo. Sen tunnemme kaikki. Tunnemme kadut niille\n    astuessamme. Paikat ovat meille kotoisia. _Olemme tunteneet ne\n    kaiken ikämme_\" Minua ilahutti tämä kirjallisuudellemme annettu\n    tunnustus. Mutta minä ihmettelen, rakas Myra, kuinka monet meidän\n    vanhan Lontoomme kaduista, Terriple Bar'ista itäänpäin, ovat\n    \"kotoisia\" sinulle.\n\n    Garth tahtoo välttämättä lähettää sinulle heti valikoiman\n    omia suosikkejaan Dickensin teoksista. Niin että älä hämmästy\n    saadessani valtavan kirjapakan ennen pitkää. Voit lukea niitä\n    ääneen Murgatroyd-neideille silläaikaa kun he kutovat ja kerivät.\n\n    Garth nautti mitä syvimmin Amerikan-matkastamme. Tiedät\n    kai mitä varten sinne lähdimme? Senjälkeen kun hän kadotti\n    näkönsä, merkitsevät kaikki äänet hänelle niin paljon. Hän on\n    niin poikamaisen innokas kuulemaan kaikkea mitä maailmassa on\n    kuultavaa. Jokainen uuden äänikokemuksen mahdollisuus täyttää\n    hänet innokkaalla odotuksella, ja silloin ei muuta kuin matkalle!\n    Hän halusi mitä hartaimmin kuulla Niagaran ukkosjyminää, ja niin\n    me lähdimme matkaan Valkoisen tähden linjalla. Ja kun hän sitten\n    vihdoin seisoi lähellä Hevosenkenkä-putousta Kanadan puoleisella\n    rannalla pidellen kädellään suojakaiteesta sillä kohdalla missä\n    vaahto pärskyy katsojan ylle ja syöksyvän veden jyminä tuntuu\n    ympäröivän joka puolella, oli hänen nautintonsa täydellinen. Ja\n    seisoessamme siinä vierekkäin alkoi pikku lintu laulaa lähellämme\n    puun oksalla! -- Garth sommittelee parhaallaan kaikkea tätä\n    sinfoniaksi.\n\n    Kuinka totta on se mitä sanot amerikkalaisten iloisesta\n    ystävällisyydestä! Ajattelin sitä itse paluumatkallamme. Minusta\n    tuntuu että he ovat ylimalkaan paljon vähemmän itsetietoisia\n    kuin me. Heidän mielensä ovat täysin vapaat kohtaamaan mitä\n    vilkkaimmalla hyväksymisellä ja mielenkiinnolla jokaista uutta\n    tuttavuutta. Meidän järjetön brittiläinen tervehdyksemme: \"Kuinka\n    voitte?\" -- tuo iänikuinen kysymys, johon ei odoteta eikä\n    toivota vastausta -- ei _voi_ johtaa muuhun kuin jokapäiväisiin\n    huomautuksiin ilmasta; kun taas Amerikan: \"Hauska tavata teitä,\n    rouva Dalmain\", tai: \"Minua ilahuttaa tutustua teihin, lady\n    Ingleby\", on avoin ovi, jonka kautta pääsemme heti siirtymään\n    täydellisempään ystävyyteen. Esittelyn hetkellä pidättyvä\n    brittiläinen luonne liian usein kääntyy itseensä, arkatuntoisesti\n    arvostellen tekemäänsä vaikutusta, hermostuneesti peläten\n    esiintyvänsä liian avonaisesti, pelokkaasti varoen antamasta\n    toiselle mitään itsestään. Mutta, kuten sanoin, amerikkalainen\n    astuu vastaamme kohdatakseen meitä peittelemättömällä\n    mielenkiinnolla ja suosiollisen odottavana; ja tuossa alttiin\n    myötätunnon maassa me saamme puolessa tunnissa enemmän ystäviä\n    kuin omissa jäykissä piireissämme puolessa vuodessa. Ehkä tämä\n    mielipiteeni tuntuu sinusta puolueelliselta. Oli miten oli, he\n    olivat ihmeen hyviä Garthille ja minulle, ja me olemme niin\n    suuresti riippuvaisia siitä että ihmiset _sanovat_ oikean sanan\n    oikealla hetkellä. Kun ystävällisiä katseita ei voi nähdä, käyvät\n    tahdikkaat sanat kaksinverroin tarpeellisiksi.\n\n    Kyllä, pikku Geoff'in silmät ovat kirkkaat ja loistavat ja\n    niitten väri oikea kullanruskea. Monessa muussakin suhteessa hän\n    tulee hyvin paljon isäänsä.\n\n    Garth lähettää sydämellisen tervehdyksensä ja lupaa sinulle\n    erikois-säestyksen \"Mustarastaan lauluun\", sellaisen jonka voi\n    helposti soittaa yhdellä sormella!\n\n    Tuntuu niin oudolta osottaa tämä kirje rouva O'Maralle.\n    Se muistuttaa minulle ajasta, jolloin luovuin omasta\n    itsenäisyydestäni ja rupesin käyttämään toisen ihmisen nimeä.\n    Toivon vain että sinunkin kokeesi päättyisi yhtä onnellisesti\n    kuin minun.\n\n    Ah, Myra rakas, on olemassa _paras_ jokaista elämää varten!\n    Joskus me voimme saavuttaa sen vain louhikoista polkua tai\n    okaista tietä pitkin, ja ne jotka pelkäävät vaivaa, eivät saavuta\n    sitä lainkaan. Mutta ne meistä, jotka ovat sen saavuttaneet,\n    voivat todistaa että se maksaa vaivan. Kaikesta, mitä olet\n    kertonut minulle viime aikoina, olen saanut sen käsityksen, ettei\n    _paras_ ole vielä osunut sinun tiellesi. Odota edelleen. Älä\n    tyydy vähempään.\n\n    Tietysti ei meidän pidä ilmottaa Deryckille että Jim Airth --\n    miten soma nimi! -- oli mukana Targain luona. Hän siirtäisi sinut\n    heti paikalle muualle.\n\n    Lähetä sairaskertomus taas ensi viikolla; ja pysyttele, jos\n    tarpeelliseksi näkyy, kamee-rintaneulan turvallisen valvonnan\n    alla.\n\n    Sinun uskollinen\n\n                                                 Jane Dalmain.\n\n\n\n\nKahdeksas luku.\n\nHEVOSENKENKÄ-POUKAMASSA.\n\n\nLady Ingleby istui kuusamamajassa, kaataen itselleen teetä pienestä\nsavisesta teekannusta ja sivellen paksuille kotonaleivotuille\nleipäviipaleille nuorteinta maalaisvoita, kun postinkantaja-vanhus\nnilkutti Moorheadin majatalon puutarhaportille tuoden kirjeen rouva\nO'Maralle.\n\nEnsin hänestä tuntui kuin ei hän voisi avata kirjekuorta, jolla oli\nmuu nimi kuin hänen omansa. Sitten hän, hymyillen empimiselleen, repi\nsen auki innokkaan ihastuneena kuten ainakin ihminen, joka tottuneena\nsaamaan tusinan kirjeitä päivässä on viettänyt viikon saamatta\nainoatakaan.\n\nHän luki nopeasti läpi rouva Dalmainin kirjeen; kerran hän nauroi\nääneen ja kerran lehahti äkillinen puna hänen poskilleen.\n\nSitten hän laski sen pois ja otti hunajaa -- oikeaa kullankirkasta\nkanervankukka-hunajaa.\n\nHän otti kirjeen uudestaan käsiinsä ja luki sen tarkkaavasti, punniten\njoka sanan.\n\n\"Kelpo vanha Jane!\" virkkoi hän sitten; \"jokseenkin näppärästi\nsanottu: 'turvallisen älyperäinen' tulee 'tuhoisan persoonalliseksi'.\nHän on harjaantunut käyttämään täsmällisiä ja nasevia lausetapoja\npitkäaikaisessa ystävyydessään tohtorin kanssa. Voin käyttää sellaisia\nitsekin, kun koetan; mutta _minun_ sir-deryckiläis-lauseillani on\ntaipumus vain kuulua komeilta merkitsemättä kerrassaan mitään. Ja\nsisältääkö tämä Janenkaan lause oikeastaan mitään ajattelemisen\narvoista? Voisiko kuusi jalkaa viisi tuumaa pitkä älyperäisyys -- joka\nsyö aamiaisensa täysin tiedottomana toisen läsnäolosta, vastaa toisen\narkaan 'hyväänhuomeneen' yliolkaisella kohteliaisuudella, ja tämän\nmiettiessä uskaltaisiko lausua jonkun huomautuksen ilmasta, antaa\nhänen vaipua ilmeiseen unohdukseen -- voisiko sellainen koskaan tulla\ntuhoisan persoonalliseksi?\"\n\nLady Ingleby nauroi taaskin, pisti kirjeen jälleen koteloonsa ja ryhtyi\nleikkaamaan viipaletta kotonaleivotusta rusinakaakusta. Lopettaessaan\nsitä viimeisen teekupillisen ohella ajatteli hän huvitettuna, kuinka\nsuuri oli ero tämän vanhan majatalon puutarhan kuusamamajassa nautitun\nvahvan aterian ja niitten hienojen teekutsujen välillä, jotka samaan\naikaan olivat parhaillaan kaupungissa väenpaljouden täyttämissä\nseurusteluhuoneissa, missä ihmiset tulivat sisään kiireen touhussa,\nnauttivat pienen viipaleen ohkaista voileipää ja hörppäyksen haaleata\nteetä, joka pitkästä seisomisesta maistui parkille; kuuntelivat tai\nkertoivat joitakin enemmän tai vähemmän halventavia asioita yhteisistä\nystävistään, rientääkseen sitten toisaalle saamaan kurkkuvoileipiä,\nvielä kylmempää ja vielä kauemmin seisonutta teetä ja uutta\njuoru-annosta.\n\n\"Voi, minkätähden teemme tuota kaikkea?\" mietti lady Ingleby. Ja ottaen\ntulipunaisen päivänvarjonsa hän astui pienen nurmikentän poikki ja\nseisahtui puutarhan portille iltapäivä-auringon paisteeseen, tuumien\nminne päin suuntaisi kävelynsä.\n\nTavallisesti hän kävelyllä ollessaan kulki pitkin rantakallioitten\nlakea, missä leivoset ponnahtivat ylös mataloista ruohomättäistä ja\nkissankelloryhmistä ja laulaen kiipesivät taivasta kohti. Hänestä\noli mieluista olla korkealla meren yläpuolella ja kuulla alhaalla\nkallionkylkiä vastaan murtuvien hyökyaaltojen etäistä pauhinaa.\n\nMutta tänään näytti pieni, jyrkästi viettävä, kalastajakylän kautta\nlahdenpoukamaan johtava maantie houkuttelevalta. Oli pakovesi, ja\nrautahiekka hohti kullankellertävänä.\n\nSitäpaitsi hän oli lehtimajassa istuessaan nähnyt Jim Airthin kookkaan\nhahmon reippaasti astelevan kallion reunaa pitkin, kuvastuen tummana\nvarjokuvana taivaan selkeää sineä vasten. Ja eräs lause hänen juuri\nsaamassaan kirjeessä sai hänen suuntaamaan kulkunsa rantaan päin.\n\nHyväntahtoiset kyläläiset, jotka istuivat majojensa portailla\npäivänpaisteessa, hymyilivät viehättävälle valkopukuiselle naiselle,\njoka asteli heidän kylätietään alaspäin niin kookkaana ja notkeana\ntulipunaisen päivänvarjonsa suojassa. Yhtenä pykälänä tohtorin ohjeissa\noli ollut surupuvun poisjättäminen, ja Myrasta olikin tuntunut\naivan luonnolliselta tulla ensimäiselle cornwallilais-aamiaiselleen\nvaaleankellervässä sarssipuvussa.\n\nRantaan saavuttuaan hän kääntyi siihen suuntaan mihin hän tavallisesti\nkulki ylhäällä kallioilla kävellessään ja asteli ripeästi kovaa,\nsileää hietikkoa myöten, pysähtyen silloin tällöin poimiakseen jonkun\nkaunisjuovaisen kiven tai tutkiakseen vuoroveden kuivalle jättämää\nloistavaa merivuokkoa tai kuultavaa maneettia.\n\nPian hän saapui paikalle missä kallio pistäytyi merta kohti, ja\nkiipeillen liukkaitten kivien yli, joitten lomissa kimaltelevissa\nlätäköissä tummanpunaiset merilevät huojuivat, ravut karkasivat\nsyrjään hänen varjonsa tieltä ja rapot puikahtivat toiselle laidalle\nja hautautuivat kiireesti hiekkaan, Myra huomasi tulleensa mitä\nviehättävimpään poukamaan. Rantakallio muodosti siinä hevosenkengän,\njonka pituus oli noin puoli kilometriä. Tämän kaariviivan sisäpuolelle\njäänyt lahdeke oli miltei satumaisen kaunis, hietikko hohtavan\nvalkoinen, sirojen, tummanpunaisten merilevien koristama. Korkealle\nkohoavat kalliot loivat mieluista siimestä rantamalle, samalla kuin\nniitten taakse jäänyt aurinko kuitenkin välkkyi ja kimmelteli etäämpänä\nmeren pinnalla.\n\nMyra käveli hevosenkengän keskelle, otti sitten maasta ajopuun\nkappaleen, kaivoi mukavan kuopan hiekkaan noin kymmenen kyynärän päähän\nkallion juurelta, asetti levitetyn päivänvarjonsa pystyyn sen taakse\nsuojaksi jonkun satunnaisen kalliolla kulkijan katseilta ja laskeutui\nsitten pitkälleen pehmeään syvennykseen, katsellen puoleksi suljettujen\nluomiensa alitse häilyviä varjoja, sinistä taivasta ja vienosti\naaltoilevaa merta. Pienet, valkoiset pilvenhattarat värjäytyivät\nruusunpunerviksi. Vedenkalvo välkkyi opaalinkarvaisena. Aaltojen\nloiskinta oli niin kaukaista, ettei se tuntunut rikkovan rauhaisaa\nhiljaisuutta.\n\nLady Inglebyn silmäluomet painuivat painumistaan kiinni.\n\n\"Niin, rakas Jane\", mutisi hän, tähystellen uneksivasti lumivalkoista\npurjetta, joka kaartoi niemekkeen, noikkasi ja katosi näkyvistä;\n\"epäilemättä -- hyvin osattu lausetapa, mutta kaukana -- kaukana --\ntodellisuudesta. Turvallisen älyperäiselle on tuskin -- tuskin tarpeen\n-- kamee -- --\"\n\nPitkä kävely, meri-ilma, kaukainen veden liplatus -- kaikki nämä\nyhdessä olivat tehneet raukaisevan vaikutuksen.\n\nLady Ingleby nukkui levollisesti Hevosenkenkäpoukamassa; ja kohoava\nvuorovesi hiipi hiljalleen lahdelmaan.\n\n\n\n\nYhdeksäs luku.\n\nJIM AIRTH TULEE APUUN.\n\n\nTuntia myöhemmin asteli kallion töyryä kulkevaa polkua mies,\nvihellellen kuin mustarastas.\n\nAurinko oli mailleen vaipumassa, ja kävellessään hän nautti\nhurmautuneena taivaan kulta- ja ruskoloisteesta ja kohoilevan meren\nopaalivälkkeestä.\n\nTuuli oli yltynyt auringon aletessa ja tyrskyt alkoivat kuohahdella\npitkin rantamaa.\n\nÄkkiä sattui hänen silmäänsä jotain kaukana alhaalla kallion juurella.\n\n\"Katsos vain!\" sanoi hän. \"Tulipunainen unikko hietikolla!\"\n\nHän käveli edelleen, kunnes hänen ripeät, pitkät askeleensa toivat\nhänet Hevosenkenkä-poukaman yläpuolella olevan kallion keskikohdalle.\n\n\"Hyvä Jumala!\" huudahti silloin Jim Airth ja jäi seisomaan paikalleen.\n\nHän oli keksinyt lady Inglebyn valkoisen hameen hietikolla tulipunaisen\npäivänvarjon takana.\n\n\"Hyvä Jumala!\" sanoi Jim Airth.\n\nSitten hän tähysteli taivaanrantaa. Ei ainoatakaan venettä näkyvissä.\n\nNopein katsein hän tarkasti kallioita, joita pitkin hän oli tullut. Ei\nelävää olentoa nähtävissä.\n\nKatse siirtyi edelleen kalastajakylään. Ohuet, ylöspäin kohoavat\nsavunauhat osottivat savupiippujen paikkaa. \"Ainakin kolme kilometriä\",\nmutisi Jim Airth. \"En ehtisi juosta sinne ja palata takaisin veneellä\nvähemmässä kuin kolmessa neljännestunnissa.\"\n\nSitten hän katsoi alas poukamaan.\n\n\"Kummaltakin puolen pääsy katkaistu. Vesi nousee hänen jalkoihinsa\nkymmenessä minuutissa ja huuhtoo kallion juurta kahdenkymmenen minuutin\nperästä.\"\n\nJuuri sen paikan kohdalla, missä hän seisoi, enemmän kuin puolitiessä\nkallion äyräältä alaspäin, oli noin kuuden jalan pituinen ja neljän\njalan levyinen kallionkieleke.\n\nLaskeutuen töyrään ylitse ja pidellen kiinni ruohotupsuista,\nvaivaispensaista, ulkonevista kivistä ja kallion kyljessä olevista\nhalkeamista hänen onnistui päästä tuolle kielekkeelle, pudottautuen\nviimeiset kymmenen jalkaa ja säilyttäen hyppäyksen jälkeen tasapainonsa\nmiltei yli-inhimillisellä ponnistuksella.\n\nHän pysähtyi hetkiseksi, mittasi matkan huolellisesti silmämäärällä\nja kurottui sitten katsomaan alas. Oli jälellä kuusikymmentä jalkaa\näkkijyrkkää rinnettä, missä ei ollut minkäänlaista tukea jalalle eikä\nkiinnityskohtaa kädelle.\n\nJim Airth napitti kiinni norfolkilaistakkinsa ja tiukensi vyönsä.\nSoluen sitten jalat edellä kielekkeen reunalta hän liukui alas\nselällään, taivuttaen polvensa juuri samassa silmänräpäyksessä kun\nhänen jalkansa tömähtivät raskaasti hiekalle.\n\nHetkiseksi jysähdys typerrytti hänet. Sitten hän nousi ylös ja katsoi\nympärilleen.\n\nHän seisoi kymmenen kyynärän päässä punaisesta päivänvarjosta sillä\nkapealla hietikkokaistaleella, jota nousevan vuoksen nopeasti lähenevät\naallot eivät vielä olleet peittäneet.\n\n\n\n\nKymmenes luku.\n\n\"O-HII, O-HEI!\"\n\n\n\"Kamee-rintaneulan holhous\", mutisi lady Ingleby ja aukaisi äkkiä\nsilmänsä. Taivas ja meri olivat paikoillaan kuin ennenkin, mutta\nniitten välillä, lähempänä kuin kumpikaan niistä, seisoi Jim Airth\nkatsoen häneen jännitetty loiste sinisissä silmissään.\n\n\"Kas, minä olen nukkunut!\" sanoi lady Ingleby.\n\n\"Niin olette\", sanoi Jim Airth; \"ja sillä aikaa aurinko on laskenut ja\n-- vuoksi noussut. Sallikaa minun auttaa teitä ylös.\"\n\nLady Ingleby asetti kätensä Jim Airthin käteen, ja Jim Airth auttoi\nhänet jaloilleen. Myra seisoi hänen vieressään tuijottaen suurin,\nhämmästynein silmin paisunutta merta, hyrskyäviä laineita ja kapeata\nhietikkokaistaletta.\n\n\"Vuoksi näyttää olevan hyvin korkealla\", sanoi Lady Ingleby.\n\n\"Hyvin korkealla\", myönsi Jim Airth. Hän seisoi ihan Myran vieressä,\nmutta hänen silmänsä tähystivät yhä kiinteästi vettä. Jos jonkin\nsuosiollisen sattuman kautta vene olisi ilmestynyt niemekkeen takaa,\nolisi vielä ehtinyt huutaa sitä avuksi.\n\n\"Paluutie näyttää olevan katkaistu\", sanoi lady Ingleby.\n\n\"O-hii, O-hei!\"\n\n\"Paluutie _on_ katkaistu\", vastasi Jim Airth lakoonisesti.\n\n\"Sitten meidän kai täytyy saada vene\", sanoi lady Ingleby.\n\n\"Erinomainen ehdotus\", vastasi Jim Airth kuivasti, \"jos vene vain\nolisi saatavissa. Mutta kovaksi onneksi me olemme kolmen kilometrin\npäässä kylästä, eikä nyt ole mikään veneitten tulo- eikä lähtöaika;\neivätkä ne sitäpaitsi kulkisikaan tämän kautta. Kun näin teidät kallion\ntöyräältä, arvioin olisiko minun ollut mahdollista ehtiä venevalkamaan\nja sieltä takaisin tänne ajoissa. Mutta ennenkuin olisin ehtinyt tänne\nveneineni, olisitte te ollut -- hyvin märkä\", lopetti Jim Airth hiukan\nepämääräisesti.\n\nHän katsahti viehättäviin kasvoihin, jotka olivat lähellä hänen\nolkaansa. Ne olivat kalpeat ja totiset, mutta pelon merkkiä ei niissä\nnäkynyt.\n\nHän silmäsi mereen pistäytyvää kallionientä kohti. Kaksikymmentä jalkaa\nsen louhikkoisen juuren yläpuolella hyrskyivät hyökyaallot, mutta\nniemen taakse kerran päästyään olisivat he olleet turvassa.\n\n\"Osaatteko uida?\" kysyi Jim Airth kiihkeästi.\n\nMyran levolliset harmaat silmät kääntyivät tyvenesti katsomaan häneen.\nNiissä pilkotti hiukan leikillisyyttä.\n\n\"Jos panette kätenne leukani alle ja laskette 'yks, kaks! yks, kaks'\nhyvin kovalla äänellä ja nopeaan, voin uida lähes kymmenen kyynärää\",\nsanoi hän.\n\nJim Airth nauroi. Hänen silmänsä kohtasivat Myran katseen ilmaisten\nvilkkaasti ymmärtävää toveruutta. \"Totta vie, sinussa on sisua!\"\nnäyttivät ne sanovan. Mutta ääneen hän sanoi: \"Siis uiminen ei käy.\"\n\n\"Ei käy minulta\", sanoi Myra vakavasti, \"eikä teiltäkään minun painoani\nkulettaen. Me emme ikinä pääsisi tuon vellovan pyörteen toiselle\npuolen. Se tietäisi vain että molemmat hukkuisimme. Mutta te voitte\ntehdä sen helposti yksinänne. Voi, lähtekää heti! Lähtekää pian!\nÄlkääkä -- katsoko taaksenne. Minä tulen kyllä hyvin toimeen. Istun\nvain kallion juurelle ja odotan. Olen aina ihaillut merta.\"\n\nJim Airth katsahti häneen jälleen. Ja tällä kertaa hänen tuikeissa\nsilmissään loisti peittelemätön ihailu.\n\n\"Ah, urheata!\" sanoi hän. \"Soturien äiti! Sellaiset naiset ne tekevät\nmeistä taistelija-rodun.\"\n\nMyra laski kätensä hänen hihalleen. \"Ystäväni\", sanoi hän, \"minun ei\nole sallittu tulla äidiksi. Mutta minä olen soturin tytär ja soturin\nleski, -- enkä minä pelkää kuolemaa. Voi, minä pyydän teitä --\npuristakaa kättäni ja lähtekää!\"\n\nJim Airth tarttui käteen, jonka hän ojensi, mutta hän piti sen lujasti\nomassaan.\n\n\"Te ette saa kuolla\", sanoi hän hampaat yhteenpuserrettuina.\n\"Luuletteko että minä jättäisin kenenkään naisen kuolemaan yksinään?\nJa _teidät_ -- juuri teidät lisäksi! -- Taivaan nimessä\", kertasi hän\nitsepäisesti, \"te ette saa kuolla. Luuletteko että minä voisin mennä ja\njättää\" -- hän keskeytti lauseensa äkkiä.\n\nMyra hymyili. Käsi, joka piteli hänen kättään, oli hyvin voimakas,\nja hän tunsi sydämessään omituista levollisuutta. Eikö Jim Airth\nollut sanonut: \"Juuri _teidät_ lisäksi?\" Mutta tänäkin hetkenä, joka\nnäytti olevan hänen viimeisensä, sai Myran erehtymätön vaisto hänet\nkäyttäytymään tahdikkaasti.\n\n\"Uskon kyllä ettette jättäisi ketään naista vaaraan\", sanoi hän; \"ja\nvoi! jotkut olisivat olleet helpommat pelastaa kuin minä. Pyylevä pikku\nSusanna-neiti olisi pysynyt itsestään pinnalla.\"\n\nJim Airthin nauru kajahti raikkaana. \"Ja Amelia-neiti olisi purjehtinut\nkamee-soljessaan\", sanoi hän.\n\nSitten, ikäänkuin nauru olisi rikkonut lumouksen, joka piti häntä\ntoimettomana, hän veti Myran kallion juurelle ja huusi: \"Tulkaa, meillä\nei ole silmänräpäystäkään hukattavana! Katsokaa! Näettekö tietä, jota\nmyöten tulin alas? Tuota pitkää luikua hiekassa? Laskin siinä mäkeä\nselälläni. Aika jyrkkä, eikä mitään mistä pidellä kiinni, sen myönnän;\nmutta ei kuitenkaan mikään perin pitkä matka. Ja siinä, mistä luikuni\nalkaa, on siunattu kieleke, kuutta jalkaa pitkä ja neljää leveä.\" Hän\nveti taskustaan suuren linkkuveitsen, avasi isoimman terän ja alkoi\nhakata pykäliä kallion kylkeen. \"Meidän täytyy kiivetä\", sanoi hän.\n\n\"En ole koskaan kiivennyt\", kuiskasi Myran ääni hänen takanaan.\n\n\"Teidän on tänään kiivettävä\", sanoi Jim Airth.\n\n\"En ole koskaan voinut kiivetä edes puihinkaan,\" kuiskasi Myra.\n\n\"Teidän on kiivettävä kalliota tänä iltana. Se on ainoa\npelastusmahdollisuutemme.\"\n\nHän hakkasi edelleen joutuisasti.\n\nÄkkiä hän pysähtyi. \"Näyttäkää kurkotusvälinne\", sanoi hän. \"Minun\nsylimittani ei kelpaisi. Pankaa vasen kätenne tuohon; niin! Kurkottakaa\nnyt ylös oikealla; niin korkealle kuin mukavasti voitte... Jaha, kolme\njalkaa kuusi tuumaa, tai niille paikoin. Nyt vasen jalkanne liki\nkallion juurta. Astukaa ylös oikealla, niin korkealle kuin mukavasti\nvoitte... Kaksi jalkaa yhdeksän tuumaa. Hyvä! Erotus tehnee korkeintaan\nyhden pykälävälin enemmän tai vähemmän. Nyt kuunnelkaa silläaikaa\nkun minä työskentelen. Mikä Luojan-onni onkaan meille, että juuri\ntässä sattuu olemaan tämä pehmeä hiekkakivikerros. Me olisimme olleet\nmennyttä miestä, jos kallio olisi ollut kovaa kiveä. Teidän on nyt\nvalittava kahdesta suunnitelmasta toinen. Minä voisin kovertaa teitä\nvarten yhden toisia laajemman pykälän -- miltei kielekkeen -- juuri\nveden ulottuman yläpuolelle ja jättää teidät siihen siksi aikaa kun\nmenen ylemmäksi ja valmistan pykälät. Sitten voisin palata noutamaan\nteitä. Te voisitte kiivetä edellä, minun auttaessa alhaalta käsin. Se\ntuntuisi teistä turvallisemmalta. Taikka -- teidän on seurattava minua\nylös nyt, askel askeleelta, sitä mukaa kuin minä koverran niitä.\"\n\n\"Minä en voisi odottaa kielekkeellä yksinäni\", sanoi Myra. \"Minä tahdon\nseurata teitä askel askeleelta.\"\n\n\"Hyvä\", sanoi Jim Airth: \"se säästää aikaa. Pelkään että teidän on\nriisuttava kengät ja sukat. Tähän työhön ei kelpaa muu kuin paljas\njalka. Meidän on painettava varpaamme pykälään ja takerruttava niillä\nkiinni kuin sormilla.\"\n\nHän kiskaisi jaloistaan omat kenkänsä ja sukkansa, irrotti sitten\nnorfolkilaisnuttunsa vyön ja sitoi sen lujasti vasempaan nilkkaansa,\nsiten että toinen pää jäi riippumaan pitkälle alas hänen kiivetessään.\n\n\"Huomatkaa tämä\", sanoi hän. \"Kun olette alapuolellani olevissa\npykälissä, riippuu se käsienne lähellä. Jos lipeätte ja tunnette että\nteidän on _pakko_ tarttua johonkin, niin tarttukaa siihen. Mutta, jos\nmahdollista, huutakaa ensin, niin minä imeydyn kiinni kuin etana ja\nkoetan kestää painon. Mutta älkää tehkö sitä, jollei se ole todella\nvälttämätöntä.\"\n\nHän otti maasta Myran kengät ja sukat ja pisti ne väljiin taskuihinsa.\n\nSillä hetkellä eräs etujoukkoihin kuuluva aalto syöksähti hietikolle ja\nkasteli heidän paljaat jalkansa.\n\n\"Oi, Jim Airth\", huusi Myra, \"menkää ilman minua! Minulla ei ole mikään\nluja pää. Minä en voi kiivetä.\"\n\nJim Airth pani molemmat kätensä hänen olkapäilleen ja katsoi häntä\nkiinteästi silmiin.\n\n\"Te _voitte_ kiivetä\", sanoi hän. \"Teidän _täytyy_ kiivetä. Te\n_kiipeätte_. Meidän on kiivettävä -- tai hukuttava. Ja muistakaa: jos\nte putoatte, putoan minäkin. Te ette pelasta minua heittäytymällä itse\nturmioon.\"\n\nMyra loi epätoivoisen katseen hänen silmiinsä. Ne leimusivat hänelle\nyhteenvetäytyneitten kulmiensa alta. Myra tunsi hänen tahtonsa\nmahtavan käskijävoiman. Hänen oma tahtonsa teki vielä viimeisen\nvastustus-yrityksen.\n\n\"Minulla ei ole mitään minkä vuoksi elää, Jim Airth\", sanoi hän. \"Minä\nolen yksin maailmassa.\"\n\n\"Niin olen minäkin\", huusi Jim Airth. \"Olen ollut pahemminkin kuin\nyksin kymmenkunnan vuotta. Mutta onhan jälellä _elämä_, jonka vuoksi\nelää. Tahtoisitteko heittää pois suurimman kaikista lahjoista? Minä\ntahdon elää! -- Hyvä Jumala, minun _täytyy_ elää; ja niin täytyy\nteidänkin. Me elämme tai kuolemme yhdessä.\"\n\nHän päästi irti Myran olkapäät ja tarttui häntä ranteisiin. Hän kohotti\nhänen vapisevat kätensä ja piteli niitä rintaansa vasten.\n\nHetkisen he seisoivat siten aivan äänettöminä. Silloin Myra tunsi\nitsensä täysin voitetuksi. Pelko katosi hänestä kokonaan; mutta sen\nsijaan astunut turvallisuuden tunne johtui Jim Airthin rohkeudesta,\nei hänen omastaan; ja Myra tiesi sen. Hän kohotti päätään ja hymyili\nhänelle kalpein huulin.\n\n\"Minä en putoa\", sanoi hän.\n\nToinen aalto huuhtaisi heidän nilkkojaan ja jäi niitä hyväilemään.\n\n\"Hyvä\", sanoi Jim Airth päästäen irti Myran ranteet. \"Me tulemme\nolemaan elämästämme velassa toinen toisellemme. Kun ensi kerran katson\nsilmiinne, olemme, Jumala suokoon, turvassa. Tulkaa!\"\n\nHän ponnahti ylös kallion kylkeä, jääden seisomaan ylimmäisiin\nkovertamiinsa pykäliin.\n\n\"Seuratkaa nyt minua varovasti\", sanoi hän; \"hitaasti ja varovasti.\nMeillä ei ole varaa hätiköidä. Pitäkää aina kumpikin käsi ja kumpikin\njalka lujasti pykälässä. Oletteko kohdalla? Hyvä!.. Älkää nyt katsoko\nylös eikä alas, vaan kiinnittäkää katseenne minun kantapäihini. Heti\nkun minä siirryn, siirtykää perässä tyhjiin pykäliin. Ymmärrättekö?...\nNo niin. Pysyttekö hyvin? .. Hyvä! Eteenpäin siis! Pitkää aikaa ei\ntämä sentään vie... Totta vie, olisi hauskaa jos Murgatroyd-neidit nyt\nkurkistaisivat alas kallion äyräältä! Ameliaa pöyristyttäisi meidän\npaljaat jalkamme Eliza huutaisi: 'Oi hyvä rakas!' Ja Susanna putoaisi\nsuoraa päätä niskaamme! Halloo! Siivosti siellä alhaalla! Älkää naurako\nliian paljon... Mainio veitsi tämä. Ostin sen Meksikosta. Ja jos iso\nterä loppuu, on kaksi muuta jälellä; ja lisäksi saha ja korkkiruuvi...\nVarokaa ettei irtautuva hiekka varise silmiinne... Sanokaa, jolleivät\npykälät ole tarpeeksi syviä, ja muistakaa ettei ole kiirettä, me emme\npyri ehtimään mihinkään määrättyyn junaan! Siivosti siellä! Älkää\nnaurako... Ylös mentiin taas! Oh, hyvä! Kolmannes matkasta on päästy.\nÄlkää katsoko ylös eikä alas. Vaarinottakaa kantapäitäni -- toivon\nettä ne olisivat enemmän katsomisen arvoiset -- ja muistakaa että vyö\non käsillä ja että minä olen yhtä vankkumaton kuin tämä kallio. Te\nja kaikki Murgatroyd-neidit voisitte riippua siinä yhdessä. Siivosti\nsiellä! .. Hyvä, hyvä; en mainitse heitä... Sivumennen sanoen, vesi\ntaitaa olla alapuolellamme jo melko syvää. Jos putoaisitte, saisitte\nvain pienen sukelluksen. Minä liukuisin alas ja vetäisin teidät ylös,\nja sitten alkaisimme uudestaan... Herra Jumala! .. Oh, älkää välittäkö!\nEi se mitään. Veitseni vain luiskahti, mutta minä sain siepatuksi sen\nkiinni... Nyt taidamme jo olla puolimatkassa. Kuinka hyvä onni, että\nmeillä on minun liukumisjälkeni oppaanamme. En voi nähdä kielekettä\ntäältä. Laulakaamme 'Nancy Lee'tä. Arvelen että osaatte sen. Minä\nvoin aina työskennellä paremmin hyvän junttalaulun säestyksellä.\" Ja\niskiessään veitsensä kallioon kajautti Jim Airth:\n\n    Joukosta naisen jos valikoi,\n    O-hii, o-hei, o-hoi!\n    Hei, pojat, hoi!\n    Nancy Leetä parempaa ei löytää voi,\n    Hei, pojat, hoi! O-hoi!\n    Tuolla hän nyt --\n\n-- Turkanen! Nyt sattui kivi eteen! Ei kuitenkaan suuri. Muistakaa että\ntämä pykälä on vähän enemmän oikealla\n\n    -- huivia huiskuttaa,\n    Laiturilla seisoo ja mua odottaa;\n    Aina kun laineille lähden mä pois,\n    Pian, pian takaisin hän palaavan mun sois;\n    Ja kun myrsky ulvoo ja meri kohisee,\n    Jussillensa suojaa hän rukoilee,\n    Hei, pojat, hoi! O-hoi!\n\nJa sitten kuoro.\n\n    Merimiehen tähti hänen vaimonsa on.\n\n-- No, mukaan! Laulakaa tekin!\n\n    O-hii, o-hei, o-hoi,\n    Yli aallokon!\n\nkuului lady Inglebyn ääni alhaalta, jokseenkin heikkona ja vapisevana.\n\n\"Se on oikein!\" huusi Jim Airth. \"Älkää hellittäkö! Nyt voin jo nähdä\nkielekkeen suoraan yläpuolellamme.\"\n\n    Perämiehen pilli jo kannelta soi,\n    O-hii, o-hei, o-hoi!\n    Hei, pojat, hoi!\n    Viime maljan vielä juoda nyt voi,\n    Hei, pojat, hoi!\n    O-hoi!\n    Kauan, kauan eläköön mun armas vaimosein,\n    Pitkä ikä olkoon myös laivatoverein.\n\n-- Älkää hellittäkö siellä alhaalla! Minulla on jo toinen käsi\nkielekkeellä.\n\n    -- Älköhön luitamme saako valtoihin\n    Vanha Davy Jones, missä lienemmekin!\n\n    Älköhön -- luitamme -- saako valtoihin --\n    Vanha Davy -- Jones -- ken hän lieneekin,\n\nvärähteli lady Inglebyn ääni, hänen tehdessä vielä viimeistä\nponnistusta siirtyäkseen ylemmäksi tyhjiin pykäliin, vaikka hänen\nsormensa ja varpaansa olivat niin turtuneet ettei hän voinut tuntea\nniiden vastaavan hiekkakiveen.\n\nSitten Jim Airthin koko ruumis hävisi äkkiä hänen yläpuoleltaan, kun\nhän kiskaisi itsensä kielekkeelle. \"_O-hii, o-hei_!\" kuului hänen\näänensä ylhäältä.\n\n\"_O-hii, o-hei_!\"\n\n\"_O-hii, o-hei_!\" lauloi lady Ingleby heikkona kuiskauksena.\n\nHän ei jaksanut siirtyä tyhjiin pykäliin. Hän saattoi vain pysytellä\nsiinä missä oli, takertuen kallion kylkeä vasten.\n\nHänen mieleensä johtui äkkiä seinällä liikkuva kärpänen, ja hän muisti\nerään erikoisen kärpäsen, joka oli kävellyt hänen lapsenkamarinsa\nseinällä vuosia sitten. Hän oli seurannut sen nousua pikku sormellaan,\nja hänen hoitajansa oli tullut tomuriepu kädessään ja sanoen: \"Ilkeä\nelävä!\" säälimättä sivaltanut sen alas. Kärpänen oli pudonnut --\npudonnut kuolleena lattiamatolle... Lady Ingleby tunsi että hänkin oli\nputoamaisillaan. Hän heitti tuskaisen katseen ylös korkealle kohoavaa\nkallion kylkeä pitkin, jonka yläpuolella hohti kaistale taivasta.\nSitten kaikki alkoi huojua ja keinua. \"Soturien äidin on pudottava\nkirkaisematta\", kiistivät hänen aivonsa. Sitten -- pitkä käsivarsi\nojentui alas hänen yläpuoleltaan; voimakas koura tarttui häneen lujasti.\n\n\"Yksi askel vielä\", sanoi Jim Airthin ääni lähellä hänen korvaansa,\n\"niin minä voin nostaa teidät.\"\n\nMyra teki ponnistuksen, ja Jim Airth veti hänet viereensä kielekkeelle.\n\n\"Hyvin paljon kiitoksia\", sanoi lady Ingleby. \"Ja kuka oli Davy Jones?\"\n\nJim Airthin kasvot valuivat hikeä virtanaan. Hänen suunsa oli täynnä\nhiekkaa. Hänen sydämensä jyskytti kurkussa. Mutta hänestä oli mieluista\nesiintyä urhokkaana ja mieluista myöskin nähdä toisen niin tekevän.\nSiksi hän nauroi kietoessaan käsivartensa Myran ympärille, pidellen\nhäntä lujasti, jottei hän tuntisi kuinka kovasti hän vapisi.\n\n\"Davy Jones\", sanoi hän, \"on muuan herrasmies, jolla on meren pohjalla\narkku, minne menee kaikki mitä hukkuu. Pelkään että teidän sievä\npäivänvarjonne on mennyt sinne, samoinkuin minun kenkäni ja sukkani.\nMutta ne voinemme kyllä hänelle suoda... Oh, mitä nyt? .. Niin, itkekää\nvain oikein sydämenne pohjasta. Älkää minusta välittäkö. Ja ettekö\nluule että me tässä kahden muistaisimme jonkunlaisen rukouksen? Sillä\njos milloinkaan kaksi ihmistä on yhdessä katsonut kuolemaa silmiin,\nniin me olemme sen nyt tehneet; ja me olemme, Jumalan armosta, tässä --\nelävinä.\"\n\n\n\n\nYhdestoista luku.\n\nMEREN JA TAIVAAN VÄLILLÄ.\n\n\nMyra ei unhottanut koskaan Jim Airthin rukousta. Vaistomaisesti hän\ntunsi tämän olevan ensi kerran, jolloin hän oli pukenut sanoihin\nsielunsa kiitoksen tai anomuksen toisen ihmisen läsnäollessa. Samalla\nhän huomasi, että ensi kertaa koko hänen omassakin elämässään\nrukoileminen kävi hänelle todellisuudeksi. Kyyröttäessään kielekkeellä\nJim Airthin vieressä, väristen niin hillittömästi, että jollei\nJim Airthin käsivarsi olisi häntä tukenut, hän olisi menettänyt\ntasapainonsa ja pudonnut; kuullessaan tuon voimakkaan sielun lausuvan\nyksinkertaisin, omintakeisin lausein ilmi kiitollisuutensa henkensä\nsäilymisestä ja turvaan pääsemisestään, liittäen siihen hartaan\nanomuksen varjeluksesta yön kuluessa ja täydellisestä pelastuksesta\naamun tultua, tuntui Myrasta kuin taivaat olisivat avautuneet ja\nJumalan läsnäolo olisi selvästi tajuttavana heidät ympäröinyt tässä\nheidän omituisessa yksinäisyydessään.\n\nÄäretön rauha täytti hänen mielensä. Ennenkuin nuo hajanaiset,\npysähtelevät lauseet olivat päättyneet, oli Myra lakannut vapisemasta;\nja kun Jim Airth, osaamatta muulla tavoin saattaa rukoustaan\npäätökseen, alkoi lausua: \"Isä meidän, joka olet taivaissa\", yhtyi\nMyran sulosointuinen ääni hänen ääneensä, täynnä vakavaa rukouksen\nhartautta.\n\nViimeiset sanat lausuttuaan Jim Airth veti pois käsivartensa, ja arka\näänettömyys laskeutui heidän välilleen. Mielen liikutus oli saattanut\nruumiin kankeuden tajuttavaksi. Noissa yhdistävissä sanoissa: \"_Isä\nmeidän_\" olivat heidän sielunsa liitäneet kauemmaksi kuin minne heidän\nruumiinsa olivat valmiit seuraamaan.\n\nLady Ingleby pelasti tilanteen. Hän kääntyi Jim Airthiin päin tuolla\nvälittömällä sulolla, joka aina oli vastustamaton. Nopeasti tihenevässä\nhämärässä Jim Airth saattoi juuri erottaa hänen suuret, miettiväiset,\nharmaat silmänsä soikeitten kasvojen vaaleudesta. \"Tiedättekö\", sanoi\nMyra, \"minä en todellakaan voisi mitenkään istua koko yötä sohvan\nkokoisella pengermällä henkilön kanssa, jota minun pitäisi kutsua\n'herraksi'. Minä voisin istua siinä vain vanhan hyvän tuttavan kanssa,\njoka luonnollisesti kutsuisi minua 'Myraksi' ja jota minä voisin\nkutsua 'Jimiksi'. Jollen saa kutsua teitä 'Jimiksi', niin vaadin saada\nlaskeutua alas ja uida kotiin. Ja jos te puhuttelette minua 'Rouva\nO'Maraksi', niin saan varmasti hermokohtauksen ja vierähdän alas!\"\n\n\"Tietysti\", sanoi Jim Airth. \"Minä vihaan kaikkia arvonimiä. Minä\npolveudun vanhasta kveekarisuvusta, ja yksinkertaiset nimet ilman\nmitään etuliitettä ovat minun mielestäin aina parhaat. Ja emmekö\nolekin vanhoja ja koeteltuja ystäviä. Eikö jokainen minuutti tuolla\nkallion kyljellä ollut vuosi? Ja se sekunti, joka kului veitseni\nluiskahtamisesta oikeasta kädestäni sen kiinnisieppaamiseen\nvasemmalla kädellä polveani vasten, voi käydä kymmenestä vuodesta!\nAh, ajatelkaa, jos se olisi pudonnut kokonaan! Ei, älkää vainkaan\najatelko. Me olimme vasta puolitiessä. Nyt teidän on koetettava\nsaada kengät ja sukat jalkoihinne.\" Hän veti ne esiin taskustaan.\n\"Ja sitten meidän on saatava selville miten voimme mukavimmin ja\nturvallisimmin sijottua tähän. Meillä on vain yksi vihollinen, jota\nvastaan meidän on taisteltava lähinnäseuraavien seitsemän tunnin aikana\n-- kouristus. Teidän on paikalla ilmotettava minulle, jos tunnette\nsen uhkaavan jossakin kohdassa ruumistanne. Olen toimittanut aika\npaljon vakoojanpalvelusta aikoinani ja tiedän kyllä keinon tai pari\nsitä vastaan. Tiedän myöskin mitä merkitsee maata samassa asennossa\ntuntikausia uskaltamatta liikauttaa lihastakaan, kylmän hien valuessa\nkasvoille yksinomaan kouristuksen tuottamasta tuskasta. Meidän on\npidettävä siltä varamme.\"\n\n\"Jim\", sanoi Myra, \"kuinka kauan meidän on istuttava tässä?\"\n\nJim liikahti, ikäänkuin hänen oman nimensä kuuleminen Myran huulilta\nensi kertaa olisi merkinnyt hänelle paljon; ja hänen äänessään oli\nsyvemmän iloisuuden sävy, kun hän vastasi:\n\n\"Olisi mahdotonta kiivetä tästä ylös kallion laelle. Kun tulin alas,\noli minun suorastaan pudottauduttava kymmenen jalkaa. Näettehän\nettä kallio ulkonee hiukan juuri yläpuolellamme. Vuoroveden vuoksi\nme voisimme kiivetä alas kolmen tunnin kuluttua, mutta nyt ei ole\nkuutamoa ja silloin on aivan pilkkopimeä. Meillä täytyy olla valoa\nlaskeutuessamme, jos minun mieli saattaa teidät turvallisesti ja\nvahingoittumattomana kallion juurelle. Aamunkoiton pitäisi sarastaa\nkohta kolmen jälkeen. Aurinko nousee huomenna kello 3.44; mutta on\naivan valoisaa jo ennen sitäkin. Arveluni mukaan voimme odottaa\npääsevämme Moorheadin majataloon neljän aikaan aamulla. Toivokaamme\nettei Amelia Murgatroyd kurkista ikkunastaan juuri silloin kun me\nastelemme polkua pitkin.\"\n\n\"Mitähän he kaikki nyt ajattelevat?\" kysyi lady Ingleby.\n\n\"En tiedä, enkä välitäkään siitä\", sanoi Jim Airth iloisesti. \"Te\nolette hengissä ja minä olen hengissä; ja me olemme suorittaneet\nrekordi-kiipeämisen! Muulla ei ole väliä.\"\n\n\"Ei, mutta vakavasti, Jim?\"\n\n\"No niin, vakavasti puhuen, hyvin vähän luultavaa on, että minua\nlainkaan kaivataan. Minä syön usein päivällistä muualla ja palaan\nmajataloon vasta hyvin myöhään taikka olen kokonaan palaamatta. Kuinka\nlienee teidän laitanne?\"\n\n\"Omituista kyllä\", sanoi Myra, \"ennen ulos lähtöäni minä lukitsin\nmakuuhuoneeni oven. Tässä on sen avain. Olin jättänyt joitakin\npapereita esille -- minä en ole erittäin järjestystä rakastava.\nAinoana kertana, jolloin ennen olen lukinnut oveni, jäin kokonaan pois\npäivälliseltä ja palattuani iltakävelyltä menin levolle. Minä olen\ntäällä muka 'virkistyslevolla'. Palvelustyttö tunnusti oveani, meni\npois eikä tullut uudestaan ennenkuin aamulla. Hyvin todennäköisesti hän\non tehnyt samoin nytkin.\"\n\n\"Sitten en luule että he lähettävät etsijäjoukkuetta meitä hakemaan\",\nsanoi Jim Airth.\n\n\"Ei. Me olemme niin yksin täällä. Emme merkitse mitään muille kuin\nitsellemme\", sanoi Myra.\n\n\"Ja toisillemme\", sanoi Jim Airth tyynesti.\n\nMyran sydän seisahtui.\n\nNuo syvän, lämpimän äänen niin yksinkertaisesti lausumat kaksi sanaa\nmerkitsivät hänelle enemmän kuin konsanaan mitkään sanat olivat\nmerkinneet. Ne merkitsivät niin paljon, että ne muodostivat ympärilleen\näänettömyyden -- ihmeen ja todeksitulemisen avaran, pyhän temppelin,\nmissä ne kaikuivat edestakaisin, toistuen yhä uudelleen ja uudelleen.\n\nMolemmat pengermällä olijat istuivat kuunnellen.\n\nToinen toisensa omistamisen laulu, joka niin äkkiä oli virinnyt\nhumisemaan, oli liian kaunis keskeytettäväksi muilla sanoilla.\n\nEi lady Inglebynkään erehtymätön aisti löytää tahdikkaita sanoja voinut\nrikkoa tämän odottamattoman tilanteen syvää suloisuutta. Myran sydän\noli heräämistilassa; ja kun sydän järkyttyy, unohtaa ajatus toisinaan\ntahdikkuuden vaatimukset.\n\n\"Ettekö muista\", virkkoi vihdoin Jim Airth hyvin hiljaa, \"mitä sanoin\nteille ennenkuin alotimme kiipeämisen? Enkö sanonut, että jos meidän\nonnistuisi päästä turvallisesti tälle kielekkeelle, niin tulisimme\nolemaan elämästämme velassa toinen toisellemme? Me pääsimme, ja -- siis\nolemme velassa toisillemme.\"\n\n\"Oi, ei\", huudahti Myra vilkkaasti. \"Ei, Jim Airth! Te kävelitte tämän\nkallion laella iloisena, turvallisena ja vapaana. Minä järjettömässä\ntyperyydessäni makasin nukkuen alhaalla hietikolla, veden kohotessa\nympärilläni. Te laskeuduitte alas vaaraan, pannen sitä tehdessänne\nhenkenne alttiiksi. Minä olen velassa elämästäni teille, Jim Airth; te\nette ole minulle velkaa mistään.\"\n\nHänen rinnallaan istuva mies kääntyi ja katsoi häneen omituinen,\nlevollinen hymy kasvoillaan.\n\n\"Minä en ole tottunut siihen että lausuntojani parsitaan\", virkkoi hän\nkuivasti.\n\nOli tullut niin pimeä, että he juuri vaivoin saattoivat erottaa\ntoistensa kasvot.\n\nLady Ingleby nauroi. Hän oli niin tottumaton tuollaisiin huomautuksiin,\nettei hän heti voinut keksiä sopivaa vastausta.\n\n\"Luulen että itse asiassa saan kiittää hengestäni punaista\npäivänvarjoani\", virkkoi hän tuokion kuluttua. \"Jollei se olisi\nkiinnittänyt puoleensa huomiotanne, ette te olisi nähnyt minua.\"\n\n\"Enkö olisi?\" kysyi Jim Airth, katse kiinnitettynä Myran kasvojen\nsuloiseen vaaleuteen. \"Siitä saakka kun ensi kerran teidät näin sinä\niltana jolloin saavuitte tänne, oletteko kertaakaan tullut minun\nsilmänkantamani sisäpuolelle minun näkemättä teitä ja panematta\nmerkille jokaista yksityisseikkaa?\"\n\n\"Sinäkö iltana jolloin saavuin?\" kysyi lady Ingleby hämmästyneenä.\n\n\"Niin\", vastasi Jim Airth varmasti. \"Kello seitsemän, kesäkuun\nensimäisenä päivänä. Seisoin tupakkahuoneen ikkunan ääressä ja inhosin\nkaikkea; olin kyllästynyt itseeni, tyytymätön käsikirjotukseeni ja\nväsynyt käristettyyn kalaan -- älkää naurako; pienet asiat auttavat\nihmisen masennuksen mittaa täyttymään yhtä hyvin kuin suuretkin.\nSilloin portti levähti auki, ja TE -- suurin kultakirjaimin --\nlähestyitte puutarhanpolkua auringon paistaessa silmiinne. Arvostelin\nteidät täysikasvuiseksi naiseksi, joka ei vuosiin nähden ehkä ollut\nkovinkaan kaukana omasta iästäni; arvasin teidät maailmannaiseksi,\njolla on asema täytettävänään ja tietoa ihmisistä ja asioista.\nKuitenkin te näytitte ihan kuin herttaiselta lapselta, joka tulee\nsatumaahan; odottamattoman lupapäivän iloinen yllätys välkehti\nsäteilevissä silmissänne. Siitä saakka on kaunis puoli elämästä minulle\naina ollut -- TE, suurin kultakirjaimin.\"\n\nJim Airth vaikeni ja istui äänettömänä.\n\nOli tullut jo aivan pimeä.\n\nMyra pujotti kätensä Jim Airthin käteen, joka sulki sen puristukseensa\nlujalla, empimättömällä otteella.\n\n\"Jatkakaa, Jim\", virkkoi Myra vienosti.\n\n\"Menin halliin ja näin nimenne vieraskirjassa. Muste oli vielä\ntuoretta. Käsiala oli saman lupapäivälapsen -- minun haluttaisi antaa\nteille kirjotusharjotuksia! Nimi tuotti minulle yllätyksen -- mieluisen\nyllätyksen. Olin odottanut voivani heti asettaa tuon puutarhanpolkua\ntulleen naisen oikealle yhteiskunnalliselle sijalleen. Oli yllätys\nja lohdutus huomata, ettei satuprinsessani ollut lainkaan mikään\nmuotikaunotar tai seuraelämän johtohenkilö, vaan kantoi yksinkertaista\nirlantilaista nimeä ja asui puistomajassa.\"\n\n\"Jatkakaa, Jim\", sanoi lady Ingleby jokseenkin epävarmalla äänellä.\n\n\"Sitten nimi 'Shenstone' kiinnitti mieltäni, koska tunnen Inglebyt\n-- ainakin tunsin lordi Inglebyn hyvin, ja tulen pian tuntemaan myös\nlady Inglebyn. Olen todella juuri tänään kirjottanut hänelle pyytäen\nsaada puhutella häntä. Minun täytyy puhua hänen kanssaan hänen miehensä\nmuistiinpanojen johdosta, jotka, jos hän antaa siihen luvan, tulevat\nliitettäväksi kirjaani. Jos asutte likellä Shenstonen linnaa, tunnette\narvatenkin Inglebyt?\"\n\n\"Kyllä\", sanoi Myra. \"Mutta sanokaa minulle, Jim -- jos... jos kerran\nteitte niin paljon huomioita tuona ensi päivänä, jos tunsitte --\nmielenkiintoa, jos halusitte antaa minulle kirjotusharjotuksia -- niin,\nminä tiedän kirjottaneeni pöyristyttävää käsialaa -- miksi ette silloin\nkoskaan katsonut minuun? Miksi olitte niin jäykkä ja epäystävällinen?\nMiksi ette ollut niin kohtelias minulle kuin olitte esimerkiksi\nSusanna-neidille?\"\n\nJim Airth istui kauan äänettömänä, tuijottaen pimeään. Vihdoin hän\nlausui:\n\n\"Tahdon sen sanoa teille. Tietysti minun _täytyy_ sanoa se teille.\nMutta -- saanko tehdä joitakin kysymyksiä ensin?\"\n\nLady Ingleby tuijotti myös mitään näkemättä pimeyteen; mutta hän\nnojautui vähän likemmäksi vieressään olevaa leveää olkapäätä.\n\"Kysykää minulta mitä tahdotte\", sanoi hän. \"Ei ole mitään minun koko\nelämässäni, mitä en sanoisi teille, Jim Airth.\"\n\nHänen poskensa oli niin likellä karheata norfolkilaistakkia, että jos\nse olisi siirtynyt hiukkasenkaan likemmäksi, olisi hän levännyt sitä\nvastaan. Mutta se ei siirtynyt; hänen kättään pitelevä ote tuli vain\ntiukemmaksi.\n\n\"Menittekö naimisiin hyvin nuorena?\" kysyi Jim Airth.\n\n\"En ollut aivan täyttänyt kahdeksaatoista. Siitä on nyt kymmenen\nvuotta.\"\n\n\"Menittekö naimisiin rakkaudesta?\"\n\nOli pitkä äänettömyys, jonka kestäessä molemmat katsoivat järkähtämättä\npimeyteen.\n\nSitten Myra vastasi, puhuen hyvin hitaasti. \"Ollakseni aivan\nrehellinen, luulen menneeni naimisiin etupäässä päästäkseni pois hyvin\nonnettomasta kodista. Ja lisäksi minä olin hyvin nuori enkä tiennyt\nmitään -- en elämästä enkä rakkaudesta; enkä -- kuinka voisin selittää,\nJim Airth? -- enkä ole myöskään oppinut paljoa näinä kymmenenä pitkänä\nvuotena.\"\n\n\"Oletteko ollut onneton?\" Jim Airth kysyi tämän hyvin matalalla äänellä.\n\n\"En oikeastaan onneton. Mieheni oli hyvin hyvä mies, sanomattoman\nystävällinen ja kärsivällinen minua kohtaan. Mutta minä tunsin usein\nhämärästi, että olin jäänyt ilman _parasta_ elämässä. Nyt -- tiedän\nettä niin oli.\"\n\n\"Kuinka kauan olette ollut -- kuinka kauan hän on ollut kuolleena?\"\nSyvä ääni oli niin hellä, ettei kysymys voinut synnyttää tuskaa.\n\n\"Seitsemän kuukautta\", vastasi lady Ingleby. \"Mieheni kaatui\nhyökkäyksessä Targaita vastaan.\"\n\n\"Targaita vastaan!\" huudahti Jim Airth niin yllätettynä, että ilmaisi\nhämmästyksensä. Sitten hän heti hillitsi itsensä ja lisäsi: \"Ah, niin;\ntietysti. Seitsemän kuukautta. Minäkin olin siellä, nähkääs.\"\n\nMutta hänen aivoissaan työskentelivät ajatukset nopeasti, ja paljon\nalkoi selvetä.\n\nKersantti O'Mara! Oliko se mahdollista? Tällainen harvinaisen\nhienostunut nainen, jossa erehtymättömän selvänä kuvastuu korkean\nsyntyperän ja hyvän kasvatuksen leima? Kersantti oli kelpo mies\nja erinomainen -- mutta, hyvä Jumala! _Hänen_ miehensä! Mutta\nkahdeksantoistavuotiaat tytöt tekevät mielettömiä tekoja ja katuvat\nlakkaamatta jälkeenpäin. Pako-avioliitto onnettomasta kodista; sitten\nsukulaisten hylkäämänä, ja nyt ystävittä ja yksinään. Mutta --\nkersantti O'Mara! Mitään muuta O'Mara nimistä ei kuitenkaan kaatunut\nTargain luona; ja hänen ja lordi Inglebyn välillä _oli_ jokin yhdysside.\n\nSitten hänen mietteensä keskeytti Myran vieno ääni, virkkaen hänen\nvierellään pimeässä: \"Mieheni oli aina hyvä minulle, mutta...\"\n\nJa Jim Airth laski toisen kätensä pitelemänsä käden päälle. \"Uskon\nkyllä että hän oli\", sanoi hän lempeästi. \"Mutta jos olisitte ollut\nvanhempi ja tiennyt enemmän rakkaudesta ja elämästä, olisitte\nmenetellyt toisin. Älkää koettako selittää. Minä ymmärrän.\"\n\nJa Myra jätti asian mielihyvin silleen. Olisi ollut niin kovin vaikeaa\nkertoa edelleen kuvaamatta Mikaelia; ja ainoa millä itsessään oli\nmerkitystä, oli se, että -- selittäen tai selittämättä -- Jim Airth\nymmärsi.\n\n\"Ja nyt -- sanokaa minulle\", huomautti Myra vienosti.\n\n\"Ah, niin\", sanoi Jim Airth, kooten ajatuksensa tahdonponnistuksella.\n\"Minun kokemukseni ovat vailla _parasta_ ja käsittävät samaten kymmenen\npitkää vuotta. Mutta kokemukseni ovat olleet kovempia kuin teidän.\nMenin naimisiin yhdenkolmattavuotiaana poikana itseäni vanhemman,\ntavattoman kauniin naisen kanssa. Hänen sulonsa hullaannutti minut.\nMillään muulla ei tuntunut olevan merkitystä eikä väliä. Tiesin ettei\nhän ollut hyvä nainen, mutta ajattelin hänen voivan tulla sellaiseksi;\nja vaikkei hän tulisikaan, ei se tehnyt mitään erotusta. Minä halusin\nkiihkeästi omata hänet. Jälkeenpäin huomasin että hän oli nauranut\nminulle kaiken aikaa. Ja kaiken aikaa oli hänellä lisäksi ollut toinen\n-- minua vanhempi mies -- joka oli nauranut yhdessä hänen kanssaan.\nHänen asemansa ei ollut sallinut hänen mennä naimisiin silloin kun minä\nmenin, mutta kaksi vuotta myöhemmin hän pääsi rahoihin. Silloin --\nvaimoni lähti luotani.\"\n\nJim Airth pysähtyi. Hänen äänensä oli karhea tuskasta. Yö oli\npilkkopimeä. Tummassa äänettömyydessä he saattoivat kuulla hyökyjen\nrytmikkään jymähtelyn niitten syöksähdellessä herkeämättä kaihon kylkeä\nvastaan heidän alapuolellaan.\n\n\"Minä erosin hänestä tietysti, ja tuo toinen mies meni naimisiin\nhänen kanssaan; mutta minä läksin ulkomaille ja pysyin siellä. En\nkoskaan voinut ajatella tuota naista muuna kuin vaimonani. Hän oli\ntehnyt elämäni helvetiksi, riistänyt minulta kaikki kuvittelut,\nturmellut ihanteeni, katkeroittanut nuoruuteni. Mutta minä olin sanonut\nJumalan silmäin edessä ottavani hänet vaimokseni kunnes kuolema\nmeidät erottaisi; ja mikä voima olisi voinut vapauttaa minut tuosta\njuhlallisesta valasta, niin kauan kuin me molemmat olimme elossa?\nMinusta tuntui siltä kuin pysytellessäni toisella pallonpuoliskolla\nolisin tehnyt hänen toisen avioliittonsa vähemmän synnilliseksi.\nAlussa tunsin usein kiusausta ampua itseni korjatakseni tuon toisen\nrikkomuksen. Mutta aikaa voittaen pääsin tuosta sairaaloisuudesta\nja käsitin, että vaikka Rakkaus on hyvä, niin Elämä on sittenkin\nsuurin kaikista lahjoista. Sen vapaaehtoisesti luotaan heittäminen\non anteeksiantamaton synti. Itsemurhan rangaistuksena pitäisi olla\nkuolemattomuuden kadottaminen. No niin, minä löysin itselleni työtä,\nkaiken kaltaista, Amerikassa ja muualla. Ja vuosi sitten -- vaimoni\nkuoli. Olisin tullut suoraan kotiin, mutta olin kirjottautunut tuohon\nsiirtomaaselkkaukseen, jota he kutsuivat 'sodaksi'. Sain kuumeen\nTargain taistelun jälkeen, minut lähetettiin potilaana kotiin, ja\ntäällä minä nyt ole kokoomassa voimia ja viimeistelemässä kirjaani. Nyt\nvoitte ymmärtää, minkätähden naiskauneus täyttää minut jonkinlaisella\nkammolla, silloinkin kun osa minusta yhä vaistomaisesti karkaa\npalvomaan sitä. Olin usein sanonut itsekseni, että jos jolloinkin\nvielä uskaltautuisin avioliittoon, niin ottaisin rumat kasvot ja jalon\nsydämen; vaikka kaiken aikaa tiesin etten koskaan voisi taipua todella\nhalajamaan rumia kasvoja. Ja kuitenkin, aivan kuin palanut lapsi pelkää\ntulta, minä olen aina koettanut siirtää katseeni pois kauneudesta.\nMutta -- satuprinsessani, saanko sanoa sen? -- jo päiviä sitten\naloin tuntea varmaksi että teissä -- TEISSÄ suurin kultakirjaimin --\nulkonainen sulous ja sydämen jalous kulkevat käsikädessä. Vaan jo siitä\nhetkestä alkaen, jolloin te tulitte auringonlaskusta ja kävelitte\npuutarhanpolkua suoraan sydämeeni, merkitsi tuo tosiasia, että TE\nolitte se mikä olitte ja että olitte täällä, minulle niin paljon,\netten uskaltanut antaa sen merkitä enempää. Jotenkuten en milloinkaan\ntullut ajatelleeksi teitä leskeksi, ja vasta tänä iltana, kun sanoitte\nminulle rannalla: 'Olen soturin leski', tulin tietämään että olette\nvapaa. -- Kas niin! Nyt olette kuullut kaikki mitä on kuultavaa. Tein\npahan erehdyksen alussa; mutta toivon etten ole sellainen ihminen, jota\nette kernaasti tahtoisi kumppaniksenne kallionkielekkeelle ja kutsuisi\n'Jimiksi'.\"\n\nVastaukseksi Myran poski painui luottavaisesti lepäämään karhean\nvillakankaisen takin hihaa vasten. \"Jim\", sanoi hän, \"oi, Jim!\"\n\n-- -- --\n\n\"Te siis tunnette Inglebyt?\" huomautti Jim Airth hetken perästä.\n\n\"Tunnen\", sanoi Myra.\n\n\"Onko 'Puistomaja' lähellä Shenstonen linnaa?\"\n\n\"Puistomaja on puistossa. Se ei ole minkään portin edustalla. -- Minä\nen ole portinvartijatar, Jim! -- Se on sievä pikku talo aivan erikseen\njuuri pohjoisen puistonportin sisäpuolella.\"\n\n\"Oletteko vuokrannut sen heiltä?\"\n\nMyra epäröi, mutta ainoastaan sekunnin murto-osan. \"Ei, se on minun\nomani. Lordi Ingleby lahjotti sen minulle.\"\n\n\"_Lordi_ Ingleby?\" Jim Airthin äänen sävy muistutti rypistettyjä\nsilmäkulmia. \"Minkätähden ei _lady_ Ingleby?\"\n\n\"Se ei ollut hänen, jotta hän olisi voinut sen lahjottaa. Kaikki mitä\nhänellä on, kuului hänen miehellensä.\"\n\n\"Ymmärrän. Kumman heistä tulitte ensin tuntemaan?\"\n\n\"Olen tuntenut lady Inglebyn koko ikäni\", sanoi Myra todenmukaisesti.\n\"Ja lordi Inglebyn olen tuntenut siitä saakka kun hän meni naimisiin.\"\n\n\"Ahaa. Hänestä tuli siis teidän ystävänne, koska hän meni naimisiin\nlady Inglebyn kanssa?\"\n\nMyra nauroi. \"Kyllä\", sanoi hän. \"Arvatenkin niin.\"\n\n\"Mitä sukkelaa siinä on?\"\n\n\"Omituinen sanontatapa minua vain huvitti; mutta se on epäilemättä\ntotta.\"\n\n\"Onko heillä lapsia?\"\n\nMyran ääni vavahti hiukan. \"Ei, ei yhtään. Miksi sitä kysytte?\"\n\n\"Niin, leirissä olin usein lordi Inglebyn kanssa samassa teltassa, ja\nhänellä oli tapana puhella unissaan.\"\n\n\"Niin?\"\n\n\"Oli eräs nimi, jota hän usein mainitsi ja toisti.\"\n\nLady Inglebyn sydän seisahtui.\n\n\"Mikä sitte?\"\n\n\"Se oli 'Petter'\", jatkoi Jim Airth. \"Yöllä ennen sitä päivää, jona hän\nsai surmansa, hän yhtämittaa kääntelehti unissaan ja kertasi: 'Petter!\nHei, pikku Petter! Tules tänne!' Ajattelin että hänellä oli ehkä pikku\npoika, jonka nimi oli Petter.\"\n\n\"Hänellä ei ollut poikaa\", sanoi lady Ingleby saaden vaivoin äänensä\nhillityksi. \"Petter oli pieni koira, josta hän paljon piti. Oliko tuo\nnimi ainoa, jota hän mainitsi?\"\n\n\"Ainoa, mitä minä kuulin\", vastasi Jim Airth.\n\nSilloin lady Ingleby äkkiä kietoi molemmat kätensä hänen käsivartensa\nympärille.\n\n\"Jim\", kuiskasi hän katkonaisesti, \"ette kertaakaan ole lausunut minun\nnimeäni. Mehän sovimme siitä. Meidänhän piti olla vanhoja ja läheisiä\nystäviä. Minusta tuntuu kuin olisin kutsunut teitä 'Jimiksi' koko\nikäni! Mutta te ette ole kertaakaan kutsunut minua 'Myraksi'. Antakaa\nminun kuulla se nyt, minä pyydän.\"\n\nJim Airth laski suuren kätensä hänen molempien käsiensä päälle.\n\n\"En voi\", sanoi hän. \"Olkaa vaiti! Minä en voi. Ei täällä ylhäällä --\nse merkitsee liian paljon. Odottakaa kunnes pääsemme takaisin maan\npäälle. Sitten -- oi, hyväinen aika! Ettekö voi auttaa minua?\"\n\nTämän kaltainen liikutus oli lady Inglebylle tuntematon mahti. Samoin\noli hänen oman sydämensäkin hurja tykytys. Mutta hän tiesi että tilanne\ntarvitsi tahdikkuutta; ja eikö tahdikas puhe ollut aina ollut hänen\nerikoinen vahva puolensa?\n\n\"Jim\", sanoi hän, \"eikö teillä ole kauhean nälkä? Minullakin olisi\nnälkä, jollen olisi nauttinut niin mahtavaa tee-ateriaa ennen kävelylle\nlähtöäni. Haluaisitteko kuulla mitä söin teen kanssa? Ei. Minä pelkään\nettä se tekisi olonne vain pahemmaksi. Majatalossa on päivällisaika\nvarmaankin jo aikoja sitten ohi. Mitähän käristetyn kalan muunnoslajia\nheillä nyt on mahtanut olla, ja onkohan Sussu saanut ruodon kurkkuunsa\nja ollut pakotettu pyytämään lupaa poistua huoneesta? Oi, muistatteko\nsitä iltaa? Te näytitte niin pelästyneeltä ja säikähtyneeltä, että ihan\nluulin teidän lähtevän apuun! Paljonkohan kello saattaa olla?\"\n\n\"Sen voimme pian sanoa\", sanoi Jim Airth iloisesti. Hän työnsi kätensä\ntaskuun, veti esiin tulitikkulaatikon, jota hän oli kauan aikaa\nhypistellyt vuoroin piippunsa ja tupakkakukkaronsa kanssa, raapaisi\ntulta ja katsoi kelloonsa. Myra näki hänen laihat, ruskeat kasvonsa\ntulitikun kellertävässä loisteessa. Hän näki myös heitä niin lähellä\nolevan kammottavan syvyyden, jonka hän oli melkein unohtanut. Hän alkoi\ntuntea huimausta. Häntä olisi haluttanut takertua kiinni Jim Airthin\nkäsivarteen, mutta tämä oli vetänyt sen päättäväisesti pois.\n\n\"Puoli yksitoista\", sanoi Jim Airth. \"Neiti Amelia Murgatroyd on pannut\nyömyssyn päähänsä. Eliza-neiti on huokaissut: '_Hyvää yötä, kesä, hyvää\nyötä, hyvää yötä_', avonaisen ristikkoakkunan edessä, ja Sussu on\nristinyt lylleröiset kätensä ja sanonut: '_Nyt minä nukun_'.\"\n\nMyra nauroi. \"Ja he kuuntelevat kaikki korvat hörössä milloin te\njysäytätte lattialle suuret kenkänne\", sanoi hän. \"Se on aina teidän\n'hyvän yön' toivotuksenne muutoin hiljaiselle talolle.\"\n\n\"Todellako? Kolahtavatko ne niin kovasti?\" sanoi Jim Airth katuvasti.\n\"En koskaan enää...\"\n\n\"Oi, mutta teidän täytyy\", sanoi Myra. \"Minä pidän -- tarkotan, Sussu\npitää siitä äänestä ja vartoo aina kuullakseen sen. Jim, tuo tulitikku\njohtaa mieleeni: miksette te tupakoi? Varmasti se vähentäisi nälkää ja\nolisi viihdyttävää ja reipastuttavaa.\"\n\nJim Airthin piippu ja tupakkakukkaro olivat siinä paikassa esillä.\n\n\"Onko varma ettei se vaivaa teitä? Ettei se tee teitä pahoinvoivaksi\ntai tuota päänsärkyä?\"\n\n\"Ei, minä luulen pitäväni siitä\", sanoi Myra. \"Totta puhuen pidän siitä\nihan varmasti. Tarkotan, istun mielelläni lähellä piippuanne. Ei, en\npolta itse.\"\n\nToinen tulitikku leimahti, ja jälleen Myra näki kuilun ja pengermän\nreunan läheisyyden. Hän kesti kauhuaan kunnes piippu oli alkanut vetää\nhyvin. \"Oi, Jim\" sanoi hän sitten, \"olen niin pahoillani, mutta pelkään\nettä minua alkaa pyörryttää. Minusta tuntuu kuin väkisinkin putoisin.\"\nHän puolittain nyyhkytti.\n\nJim Airth kääntyi heti valppaana häneen päin.\n\n\"Joutavia\", sanoi hän, mutta tuima ääni kaikui hellältä. \"Runsaan\nneljän jalan levyinen tila on yhtä turvallinen kuin neljänkymmenenkin.\nMuuttakaa asentoanne hiukan.\" Hän pani käsivartensa Myran ympärille ja\nsiirsi hänet siten että hän nojasi paremmin heidän takanaan olevaan\nkallioon. \"Unhottakaa nyt koko jyrkänne\", sanoi hän, \"ja kuunnelkaa.\nMinä kerron teille leirijuttuja ja tarinoita Suuresta lännestä.\"\n\nJa sitten heidän istuessaan siinä pimeässä, Jim Airth tupakoi ja\nkertoi, kuvaillen eloisin sanamaalauksin elämää ja seikkailuja muissa\nmaissa. Ja Myra kuunteli mukaantempautuneena ja lumoutuneena, oivaltaen\njoka hetkeltä yhä täydellisemmin tuon itsetiedottomasti itseään\nilmaisevan suuren luonteen miehekkään voimakkuuden ja rehellisen\nsuorasukaisuuden, sen leikillisyyden ja tulisuuden, sen suurenmoisen\nnauttimiskyvyn ja sitä vastaavan syvän tuskan mahdollisuuden.\n\nJa hänen kuunnellessaan puheli hänen sydämensä:\n\n\"Oi, sinä maailmanrannan cowboy'ni! Jumalalle kiitos, ettet löytänyt\nmatkustajakirjasta mitään arvonimeä, joka olisi sysännyt sinut luotaan.\nJumalalle kiitos, ettet löytänyt nimeä, jonka olisit voinut 'sijottaa',\nsysäten sen omistaja-poloisen 'seuraelämän johtohenkilöiden' piireihin,\njoihin sinulla ei ollut mitään osaa. Ja -- oi, ennen kaikkea minä\nkiitän Jumalaa tohtorin viisaasta määräyksestä: 'Jättäkää taaksenne\nlady Ingleby!'\"\n\n\n\n\nKahdestoista luku.\n\nAAMUTÄHDEN ALLA.\n\n\nYö kului.\n\nTähdet tuikkivat tummansinisellä taivaalla kuin kirkkaat, valppaat\nsilmät, jotka väsymättöminä katselevat alas nukkuvaan maailmaan.\n\nAlhaalla leviävän meren kohina vaimeni hiljaiseksi muminaksi ja\nvetäytyi kauas etäisyyteen.\n\nOli lauha kesäkuun yö ja hyvin hiljaista.\n\nJim Airth oli siirtynyt kielekettä myöten sen äärimmäiseen päähän ja\nistui heilutellen sääriään reunan yli. Hänen tyydytyksensä oli niin\nsyvä ja täysi, että tavallinen puhe tuntui mahdottomalta ja äänettömyys\niloiselta välttämättömyydeltä. Ajatus siitä, mitä tulevaisuudella\nsaattoi olla hänelle varattuna, teki pengermän hänelle liian ahtaaksi.\nHän etsi kevennystä liikkumisesta ja huiskutteli pitkiä sääriään ulos\npimeyteen.\n\nHänen mieleensä ei ollut johtunut ihmetellä kumppaninsa äänettömyyttä;\nhänen oman vaitiolonsa syy oli ollut niin täysin riittävä.\n\nVihdoin hän raapasi tikulla tulta katsoakseen kelloa; sitten hän\nkääntyi hymyillen ja piti tulitikkua siten että se valaisi Myraa.\n\nMyra oli polvillaan kielekkeellä, kädet painettuina sen yli kohoavaa\nulkonevaa kallioseinää vasten, pää käännettynä kauhun vallassa\npoispäin. Hänen kasvojensa kalpeus oli aivan harmahtava, ja suuret\nkyynelet vierivät alas hänen poskiaan.\n\nJim pudotti huudahtaen tulitikun ja hapuili häntä kohti pimeässä.\n\n\"Armas!\" huusi hän. \"Oi, hyvä armas, mikä teidän on? Millainen itsekäs\npöllöpää minä olen! Minä ajattelin teidän vain lepäävän rauhallisena ja\ntyytyväisenä.\"\n\nHänen haparoivat kätensä löysivät Myran ja jäivät pitelemään häntä.\n\n\"Oi, Jim\", nyyhkytti lady Ingleby, \"olen niin pahoillani! Tämä\non minulta niin heikkoa ja arvotonta. Mutta minä pelkään että\nminua pyörryttää. Koko kallio tuntuu keinuvan ja liikkuvan. Joka\nhetki pelkään että se kaataa minut kumoon. Ja te tunnuitte olevan\npeninkulmien päässä!\"\n\n\"Teitä pyörryttää todellakin\", sanoi Jim Airth, \"eikä ihmekään. Siinä\nei ole mitään heikkoa ja arvotonta. Te olette ollut vallan loistava.\nMinä vain olen ollut ajattelematon aasi. Mutta minä en voi antaa teidän\npyörtyä täällä ylhäällä. Teidän täytyy heti paneutua pitkäksenne. Jos\nminä istun pengermän reunalla selin teihin, voitteko vetäytyä taakseni\nja maata siinä pitkin pituuttanne nojaten kallioseinään?\"\n\n\"Ei, oi ei, en voi!\" kuiskasi Myra. \"Minua pelottaa niin kamalasti kun\nte annatte säärtenne riippua partaan yli, enkä voi sietää kallioon\nkoskettamista. Se tuntuu pahemmalta kuin musta tyhjyys. Se keinuu\nedestakaisin ja tuntuu sysäävän minut alas. Oi, Jim! Mitä minä teen?\nAuttakaa minua!\"\n\n\"Teidän _täytyy_ ruveta pitkäksenne\", sanoi Jim Airth purren hampaitaan\nyhteen. \"Kas näin, odottakaa hetkinen. Siirtykää vähän ulommaksi. Älkää\npeljätkö. Minä pidän teistä kiinni. Päästäkää minut taaksenne... Juuri\nniin. Nyt te ette kosketa kallioon. Odottakaa kunhan saan hartiani\nlujasti tässä päässä olevaan mutkaan ja jalkani kiinteästi vastaamaan\ntoiseen päähän. Kas näin! Nyt on selkäni painettuna kalliota vastaan\nniin lujaan, ettei mikään muu kuin maanjäristys voisi nykäistä minua\npaikaltani. Nyt, armas, -- kääntäkää selkänne minuun päin ja kasvonne\nmerelle ja laskeutukaa pitkäksenne. Ette te putoa. Älkää peljätkö.\"\n\nHyvin hellävaroin, mutta samalla hyvin lujasti hän veti Myran syliinsä.\n\nOllen väsyneenä, peloissaan ja huimauksessa, ei lady Ingleby ensin\ntajunnut mitään, paitsi sitä rajatonta huojennusta, minkä tunne häntä\nympäröivästä suuresta voimakkuudesta synnytti. Hänestä tuntui kuin hän\nolisi taistellut kalliota vastaan ja torjunut ammottavaa pimeyttä,\nkunnes hän oli kokonaan näännyksissä. Nyt hän antoi myöten tuolle\nlempeälle pakolle ja vaipui turvaan. Hänen poskensa lepäsi Jim Airthin\nkarheaa nuttua vasten, ja se tuntui hänestä viihdyttävämmältä kuin\npehmein tyyny. Tyydytyksestä huoaten hän risti kätensä rinnalleen, ja\nJim Airth laski toisen suuren kätensä niiden molempien yli. Hän tunsi\nitsensä niin turvatuksi ja suojatuksi.\n\nSitten hän kuuli Jim Airthin äänen läheltä korvaansa.\n\n\"Me emme ole yksin\", puhui se. \"Teidän täytyy koettaa nukkua, armas;\nmutta ensin tahdon saada teidät käsittämään ettemme ole yksin.\nTiedättekö mitä tarkotan? _Jumala on täällä_. Kun olin hyvin pieni\npoika, kävin eräässä mummonkoulussa Ylämaassa, ja vanha mummo antoi\nminun opetella ulkoa 139:n psalmin. Olen kerrannut kohtia siitä\nkaikenmoisissa vaikeuksissa ja vaaran paikoissa. Tahdon nyt toistaa\nsiitä teille lempivärsyni. Kuunnelkaa. 'Kuhunka minä menen Sinun\nhengestäs? ja kuhunka minä Sinun kasvois edestä pakenen? ... Jos minä\nottaisin aamuruskon siivet ja asuisin meren äärissä, niin Sinun kätes\nsielläkin minua johdattais, ja Sinun oikia kätes pitäis minun. Jos\nminä sanoisin: pimeys kuitenkin peittää minun, niin on myös yö valkeus\nminun ympärilläni. Sillä ei pimeys Sinun edessäs pimitä, ja yö valistaa\nniinkuin päivä; pimeys on niinkuin valkeus... Kuinka kalliit ovat minun\nedessäni, Jumala, Sinun ajatukses? kuinka suuri on heidän lukunsa? Jos\nminä heitä lukisin, niin ne olisivat usiammat kuin santa: koska minä\nherään, olen minä vielä tykönäs'.\"\n\nSyvä ääni vaikeni. Lady Ingleby avasi silmänsä. \"Olin melkein unessa\",\nsanoi hän. \"Kuinka hyvä te olette, Jim.\"\n\n\"Ei, en minä ole hyvä\", vastasi Jim Airth. \"Olen paatunut junkkari,\ntäynnä vikoja ja kukkurallaan puutteita. Mutta -- jos sinä tahdot\nluottaa minuun, niin, Jumalan avulla, en koskaan hylkää sinua. Mutta\nnyt tahdon että nukut; enkä tahdo että ajattelet minua. Minä olen vain\nolento, jonka Jumalan sallimuksesta on suotu olla sinulle turvana.\nNäetkö tuota ihmeellistä kiertotähteä, joka loistaa taivaalla kuin\nlamppu? Katsele sitä silläaikaa kun lausun sinulle muutamia säkeitä,\njotka eräs amerikkalainen nainen on kirjottanut tuota viimeksi\nlukemaani värsyä ajatellen.\"\n\nJa poski vasten Myran pehmoista tukkaa ja voimakas käsivarsi lujasti\nhänen ympärillään Jim Airth lausui verkalleen Harriet Beecher-Stowen\nverrattoman runon:\n\n    \"Sun luonas vielä, konsa pilvein häivää\n    luo aamunkoite ruskon loisteloon;\n    sulompi koita, ihanampi päivää\n    on mulle tietoisuus: Sun luonas oon.\n\n    Sun luonas yksin, varjoin hälvetessä,\n    kun luonnon täyttää pyhä hiljaisuus;\n    Sun luonas yksin, hartaus sydämessä,\n    kun kastehelmin hehkuu aamu uus.\n\n    Kuin koitteess' aamun meren tyyneen pintaan\n    kointähti kirkkaan kuvaimensa luo,\n    niin luonnon aamuhiljaisuus mun rintaan\n    Sun kuvas yksin heijastua suo.\n\n    Kun sielu uupuneena uneen vaipuu\n    ja sulkee silmät luottain valvontaas,\n    on lepo armas; armahampi kaipuu\n    on herätä ja löytää Sinut taas.\n\n    Kun kerran suureen aamuun sielu herää\n    ja mainen elo häipyy pimentoon,\n    ah, silloin kirkkaampana päivänterää\n    tää aatos riemahtaa: Sun luonas oon!\"\n\nJim Airthin ääni vaikeni. Hän odotti hetken hiljaisuuden vallitessa.\n\n\"Pidätkö siitä?\" kysyi hän sitten lempeästi.\n\nHän ei saanut vastausta. Myra nukkui rauhallisesti kuin pieni lapsi.\nHän saattoi tuntea hänen rauhallisen hengityksensä säännölliset\nliikkeet kätensä alla.\n\n\"Jumalalle kiitos!\" sanoi Jim Airth luoden katseensa aamutähteen.\n\n\n\n\nKolmastoista luku.\n\nHERÄÄMINEN.\n\n\nKun lady Ingleby avasi silmänsä, ei hän ensi hetkessä voinut kuvitella\nmissä hän oli.\n\nPäivä alkoi sarastaa meren yllä. Hopeinen juova oli aamutähden paikalla\ntummalla taivaalla. Hän saattoi nähdä hopeisen hohteen heijastuvan\nmereen.\n\n\"Minkätähden nukun näin lähellä suurta ikkunaa?\" tiedusteli hänen\nhämmentynyt tajuntansa. \"Vai olenko minä parvekkeella?\"\n\n\"Minkätähden tunnen itseni niin harvinaisen voimakkaaksi ja\nlevänneeksi?\" kyseli hänen verkalleen heräävä ruumiinsa.\n\nHän makasi hievahtamatta ja mietti asiaa.\n\nSitten hän katsahtaessaan alas näki kookkaan ruskean käden pitelevän\nhänen molempia käsiään. Hänen päänsä lepäsi sen käsivarren taipeessa,\njohon tuo käsi kuului. Voimakas oikea käsi oli ojennettu hänen ylitseen\nja ympärilleen. Kaikki kyselyt saivat ratkaisunsa kahdesta lyhyestä\nsanasta: \"Jim Airth\".\n\nLady Ingleby makasi hyvin hiljaa. Hän pelkäsi rikkoa sitä levon\nlumousta, jonka vallassa hän oli. Hän ei hennonut painaa alas maahan\nsitä ihmeellistä taivaallista tunnetta, joka häntä ympäröi.\n\nKun päivänsarastus kirkastui meren yllä, kirkastui hänen silmiinsä\nihmeellinen valkeus, säteily, jonka kaltaista ei koskaan ennen ollut\nloistanut noissa suloisissa silmissä. \"Rakas Jumala\", kuiskasi hän,\n\"olenko tuleva tuntemaan _parhaan_?\"\n\nSitten hän hellävaroin veti pois toisen kätensä ja laski sen kädelle,\njoka oli peittänyt hänen kättään.\n\n\"Jim\", sanoi hän, \"Jim! Katso! On jo päivä.\"\n\n\"Kuinka?\" kuului Jim Airthin ääni hänen takaansa. \"Kuinka? _Mitä?\nSisään?_ -- Ohoo! Totisesti!\"\n\nMyra hymyili aamunkoitetta kohti. Hän oli jo kokenut nuo ensimäiset\nhämmästyvän selviämisen hetket. Mutta Jim Airthille kävi tilanne\nselväksi nopeammin kuin hänelle.\n\n\"Ohoo!\" sanoi hän. \"Aioin pitää vartiota koko ajan, mutta olenkin\nvarmaan nukkunut. Voitko aivan hyvin? Ihan varmaanko? Ei mitään\nkouristuksia? No hyvä, mutta minulla on vasemmassa sääressäni sellainen\nkouristus, että se panee minut vierimään alas kallion kylkeä tuossa\ntuokiossa, jollen saa sitä liikutetuksi. Anna minun auttaa sinua\nylös... Sillä tavoin. Istu nyt rauhassa siinä, sillaikaa kun minä\nirrotan itseni tästä kiila-asemasta... Totta totisesti! Luulenpa että\nolen kasvanut kiinni kallioon niinkuin kivettynyt kalalisko. Oletko\nkoskaan nähnyt kalaliskoa? Eikö tunnu olevan vuosia siitä kun sanoit:\n'Ja kuka on Davy Jones?' Eikö tee mieli vähän aamiaista? Taitaa jo olla\nmeidän aika lähteä kotiin.\"\n\nIloisesti puhellen koko ajan Jim Airth veti koukkuun pitkät raajansa\nhieroen niitä tarmokkaasti, oikaisi käsivartensa päänsä yli ja siveli\nsitten kädellään pörröistä tukkaansa.\n\n\"Voi peruukkiani\", sanoi hän. \"Millainen aamu! Ja kuinka ihanaa elää!\"\n\nMyra katsahti salavihkaa häneen. Hänen silmänsä olivat kääntyneet\nmerelle päin. Niissä oli sama kirkas kajastus, joka säihkyi Myran\nsilmissä.\n\n\"Eikö tee mieli aamiaista?\" sanoi Jim Airth ja veti kellon taskustaan.\n\n\"Tekee kyllä\", sanoi Myra iloisesti. \"Ja nyt minä uskallan sanoa\nsinulle, millaista herkullista kotonaleivottua leipää minulla oli teen\nkera. Paljonko kello on, Jim?\"\n\n\"Puoli neljä. Muutaman minuutin perästä aurinko nousee. Katso!\nOletko koskaan ennen nähnyt aamunkoittoa? Eikö se ole ihmeellinen?\nAina enemmän helmiä ja hopeaa kuin auringonlaskussa. Katso kuinka\ntuo kapea juova on levennyt ja jatkunut poikki koko taivaan. Päivän\nvaltias on tulossa! Katso noita pieniä pilviairuita heleänpunaisen\nja kullan värisissä livereissä. Katso nyt tuonne missä meri näyttää\nvaloisimmalta. Ah! .. Siinä nousee sen veripunaisen kehrän syrjä\nylös merestä. Ja kuinka nopeasti koko kehrä ilmestyy. Näetkö tuota\nvälkkyvää, kultaista ja väkevänpunaista polkua? Se on kuin veden\npäällä kulkeva kuninkaallinen valtatie, joka johtaa rannasta juuri\nalapuoleltamme suoraan hänen loistavan majesteettinsa valtaistuimen\neteen... Uusi päivä on alkanut, emmekä me ole sanoneet 'hyvää\nhuomenta'. Miksi sanoisimmekaan? Emmehän sanoneet 'hyvää yötäkään'.\nKuinka ihanteellista olisi, kun ei koskaan tarvitsisi sanoa 'hyvää\nhuomenta' eikä 'hyvää yötä'. Yö olisi aina hyvä ja samoin jokainen\nhuomen. Koko elämä olisi yhtä ainoata kohoamista hyvästä parempaan,\nparhaimpaan. Mitä? Olemmeko löytäneet parhaan? Oi, vaiti! En aikonut\nsanoa sitä vielä... Oletko valmis kapuamaan alas? Ei, minä en voi\nsallia mitään alas kurkistelemista ja arvelemista. Jos todella pelkäät,\njuoksen Tregarthiin niin joutuin kuin mahdollista, herätän nukkuvan\nkylän, tuon köysiä ja miehiä ja hinaan sinut kallion töyräältä ylös.\"\n\n\"Minä kieltäydyn jyrkästi antautumasta 'hinattavaksi ylös kallion\ntöyräältä' taikka jäämästä yksin\", julisti lady Ingleby.\n\n\"Siis mitä pikemmin alamme alasmenon, sitä parempi\", sanoi Jim Airth.\n\"Minä menen ensin.\" Hän oli solahtanut partaan yli ennenkuin Myra oli\nehtinyt avata suutaan vastaväitteisiin. \"Käänny nyt ympäri. Pidä kätesi\nlujasti kielekkeellä ja anna minulle jalkasi. Kuuletko? Tee niinkuin\nsanon. Älä epäröi. Ei se ole niin jyrkkä kuin miltä se eilen tuntui.\nMeillä ei ole mitään vaaraa. Ala tulla vain! ... Kas sillä tavoin.\"\n\nSitten seurasi Myralle viisi minuuttia mitä pahinta kauhua, hänen\nantautuessaan sokeasti tottelemaan allaan olevia vahvoja käsivarsia ja\nvoimakasta ääntä, joka rohkaisi ja uhkasi häntä vuorotellen.\n\nMutta kun laskeutuminen oli päättynyt ja hän seisoi rannalla Jim\nAirthin vieressä, kun he yhdessä kääntyivät ja katselivat äänettöminä\nveden kalvolla välkkyvää, nousevan auringon leimuavaan kauneuteen\njohtavaa loistokujaa, tulvahtivat kiitollisuuden kyyneleet lady\nInglebyn silmiin.\n\n\"Oi, Jim\", huudahti hän, \"Jumala on hyvä! On niin ihmeen ihanaa elää!\"\n\nSilloin Jim Airth kääntyi kasvot kirkastuneina, auringon loistetta\nsilmissään, ja aukaisi sylinsä. \"Myra\", sanoi hän. \"Me olemme löytäneet\nparhaan.\"\n\nHe kävelivät rantaa pitkin ja ylös jyrkästi viettävää katua nukkuvan\nkylän keskitse käsikädessä niinkuin onnelliset lapset.\n\nMoorheadin majataloon saavuttuaan he työnsivät auki puutarhan portin ja\nastuivat äänettömin askelin päivän valaiseman nurmikentän poikki.\n\nValtaovi oli lujasti salvattu. Jim Airth pujahti talon takasivulle,\nmutta palasi hetken kuluttua päätään pudistaen. Sitten hän etsi\ntaskustaan suuren linkkuveitsensä, joka oli tehnyt heille niin hyvän\npalveluksen, työnsi paikoiltaan kahvihuoneen ikkunan haan, kohotti\nvarovasti nostoikkunaa, huiskautti toisen säärensä ikkunalaudan yli ja\nveti Myran perässään.\n\nPäästyään tuttuun huoneeseen, missä oli liinat pöydillä sekä sinappi-\nja suola-astiat valmiina aamiaista varten, laukesivat he molemmat\nhillittömiin naurunpuuskiin, naurun, joka oli sitä vastustamattomampaa,\nkun sen täytyi pidättyä pääsemästä kuuluviin.\n\nJim tointui ensimäisenä ja meni ruokakaapille hankkimaan syötävää.\n\nLady Ingleby juoksi äänettömästi omaan huoneeseensa yläkertaan pesemään\nkäsiään ja silittämään tukkaansa. Hän palasi parin minuutin perästä ja\ntapasi Jimin ylpeänä menestyksestään asettamassa pöydälle kovakuorista\nkotitekoista leipää, suuren juuston ja vaahtoavan oluttuopin.\n\nLady Inglebyn teki kovasti mieli teetä, eikä hän ollut eläissään\njuonut olutta tinatuopista. Mutta hän ei olisi mistään hinnasta\ntahtonut pilata Airthin poikamaista ihastusta ruokakaapin-ryöstönsä\nonnistumisesta.\n\nNiin he istuivat keskimäiseen pöytään, Myra Amelia Murgatroydin\npaikalle ja Jim Sussun paikalle, ja söivät juustovoileipäänsä ja joivat\noluttansa mainiolla ruokahalulla ja suunnattomalla nautinnolla. Ja Jim\nkäytti Susannan lautasliinaa ja oli osoittavinaan hellätunteisuutta\nsitä kohtaan. Ja Myra nuhteli häntä niinkuin Amelia Murgatroydilla\noli tapana nuhdella Susannaa, minkä jälkeen molemmat huudahtivat\nyhteen ääneen: \"Oi hyvä rakas!\" Eliza-neidin teennäisimpään tapaan ja\nriensivät sitten yhdistämään sormiaan jonkun toiveen toteutumiseksi,\neivätkä voineet kumpikaan keksiä mitään toivetta.\n\nKun he olivat lopettaneet ateriansa ja korjanneet pöydän, oli kello\npuoli kuusi. He siirtyivät yhdessä halliin.\n\n\"Sinun täytyy mennä nukkumaan vähän lisää\", sanoi Jim Airth käskevästi.\n\n\"Menen kyllä, jos sitä haluat\", kuiskasi Myra; \"mutta en koskaan ole\nkoko elämässäni tuntenut itseäni näin voimakkaaksi ja levänneeksi.\nJim, minä istun aamiaisella sinun pöydässäsi ja kaadan sinulle kahvia.\nAsettakaamme se kello yhdeksäksi, kuten tavallisesti. Tulee olemaan\nniin hauskaa nähdä Murgatroydien ilmeitä ja muistella juustoamme ja\noluttamme. Jos sinä tulet alas ensiksi, niin tilaa aamiaisemme samaan\npöytään.\"\n\n\"Hyvä on\", sanoi Jim Airth.\n\nMyra alkoi nousta ylös portaita, mutta kääntyi viidennellä askelmalla\nja kurottautui käsipuun yli hymyilemään Jim Airthille.\n\nJim Airth kohotti kättään ylös. \"Kuinka voin laskea sinut menemään?\"\nhuudahti hän äkkiä.\n\nMyra kurottui ulommaksi ja katsoi hymyillen hänen jumaloiviin silmiinsä.\n\n\"Kuinka voin mennä?\" kuiskasi hän hellästi.\n\nJim Airth tarttui hänen molempiin käsiinsä. Heidän silmänsä uppoutuivat\nliekehtien toisiinsa.\n\n\"Myra\", hän sanoi, \"milloin menemme naimisiin?\"\n\nMyran kasvoille lehahti puna, aivan kuin pehmeät valkoiset pilvet\nolivat lehahtaneet rusottaviksi auringon noustessa. Mutta hän kohtasi\narkailematta Jimin silmien leimua.\n\n\"Milloin vain tahdot, Jim\", vastasi hän vienosti.\n\n\"Niin pian kuin mahdollista siis\", sanoi Jim Airth kiihkeästi.\n\nMyra veti pois kätensä ja nousi pari askelta ylemmäksi. Sitten hän\nkääntyi, kumartui alas ja kuiskasi:\n\n\"Miksi?\"\n\n\"Siksi\", vastasi Jim Airth, \"etten tiedä kuinka voin sietää päivää tai\ntuntia tai minuuttiakaan, jolloin emme voi olla yhdessä.\"\n\n\"Ah, onko sinullakin sellainen tunne?\" kuiskasi Myra.\n\n\"_Sinullakin_?\" huusi Jim Airth. \"Onko _sinullakin_ -- Myra! Tule\ntakaisin!\"\n\nMutta lady Ingleby pakeni ylös portaita kuin jänis. Hän ei ollut\njuossut niin kovaa sittenkun kymmenvuotiaana lapsena. Jim Airth kuuli\nhänen onnellisen naurunsa ja sitten oven sulkeutumisen.\n\nSilloin hän aukaisi valtaoven salvan ja astuttuaan ulos seisoi\npäivänpaisteessa polulla, jota myöten hän oli nähnyt satuprinsessansa\ntulevan.\n\nHän ojensi käsivartensa päänsä yli.\n\n\"Minun!\" sanoi hän. \"Minun kokonaan! Oi, hyvä Jumala! Vihdoinkin olen\nsaavuttanut korkeimman!\"\n\nSitten hän riensi pikajuoksua kyläkatua pitkin rantaan; ja viisi\nminuuttia myöhemmin hän voimakkaan miehuutensa täydessä väkevyydessä ui\nkultaista kujaa pitkin nousevaa aurinkoa kohti.\n\n\n\n\nNeljästoista luku.\n\nKULTAISIA PÄIVIÄ.\n\n\nSitä seuraava viikko oli ihanteellisen ilon ja vapauden viikko.\nMolemmat tiesivät vaistomaisesti, etteivät mitkään myöhemmät päivät\nvoineet olla aivan näiden ensimäisten kaltaisia. Niihin sisältyi\nelämys, joka ei ollut enää uudistuva ja joka niinollen oli nautittava\neheästi ja täysin sydämin.\n\nAlussa Jim Airth puhui päättävästi erikoisen naimaluvan hankkimisesta\nja kannatti kaiken viivyttelyn hylkäämistä. Mutta lady Ingleby, joka\ntavallisesti oli jossakin määrin epävarma kaikkiin lakiasioihin ja\nkäytännöllisiin seikkoihin nähden, rupesi onneksi epäilemään, oliko\nviisasta mennä naimisiin muulla kuin omalla nimellään; ja vaikka hän\nolisi voinut ratkaista vaikeudet ilmottamalla heti asian oikean laidan\nJim Airthille, tahtoi hän välttämättä saada itse määrätä milloin ja\nmissä ilmaiseminen oli tapahtuva; ja hänessä oli herännyt harras halu\ntehdä se omassa kauneuden ympäröimässä kodissaan Shenstonessa.\n\n\"Katsos, Jim\", pyyteli hän, \"minulla on Lontoossa ja Shenstonessa\njoitakin ystäviä, jotka tuntevat mielenkiintoa minun puuhiini, ja minä\ntuskin voisin ilmestyä heidän keskelleen nuorikkona! Vai voisinko,\nJim? Se näyttäisi kovin omituiselta ja odottamattomalta virkistyslevon\npäätökseltä. Eikö sinustakin, Jim?\"\n\nJim Airthin äänekäs nauru veti Susanna-neidin ikkunaan. Susannalle\naiheutui ikävää ajanhukkaa siitä että hänen ikkunansa antoi\nkuusamamajaan päin.\n\n\"Siitä saattaisi syntyä kerrassaan virkistyslepo-raivo\", sanoi Jim\nAirth.\n\n\"Oi, mutta eivät kaikki voisi kohdata _sinua_\", sanoi Myra; ja katse,\njonka Jim Airth sai noista suloisista silmistä, korvasi täysin määrin\nvastaväitteen epämääräisyyden.\n\nNiinmuodoin he tulivat päätökseen viettää viikon ajan tätä vapaata,\nkahlehtimatonta elämää, ennenkuin palaisivat siihen maailmaan, jonka\nkeskuudessa heidät tunnettiin; ja Jim Airth lupasi tulla tapaamaan\nMyraa hänen omassa kodissaan, ennen sen lopullisen askeleen ottamista,\njoka tekisi heidät kokonaan toistensa omiksi.\n\nSitten tekivät he iloisia kävelyretkiä pitkin kallioita raittiissa\ntuulessa ja päivänpaisteessa; ja Jimin käsivarresta kiinni pidellen\nMyra kurkisti ylhäältä kallion töyräältä heidän pengermälleen.\n\nHe kävivät Hevosenkenkä-poukamassa matalan veden aikana, ja Jim Airth\nkulutti tuntikausia kovertaakseen hät'hätää laaditut pykälät oikeiksi\naskeliksi, niin että pengermälle tuli johtamaan portaat, joita myöten\nvastedes vuoksiveden mahdollisesti yllättämät ihmiset voisivat kiivetä\nturvaan. Myra istui rannalla ja katseli hänen työtään, katse valoisana\nherkistä muistoista; mutta hän kieltäytyi jyrkästi kiipeämästä\nuudelleen ylös.\n\n\"Ei, Jim\", sanoi hän; \"ei ennenkuin tulemme tänne lempiviikoiksemme.\nSitten, jos tahdot, voit viedä vaimosi mukanasi sille paikalle, missä\nvietimme nuo ihmeelliset tunnit. Mutta ei nyt.\"\n\nJim, joka odotti saavansa aina pitää oman päänsä, jollei hänelle\nnäytetty mustaa valkoisella toisenlaisen menettelytavan paremmuuden\ntodistukseksi, oli ryhtymäisillään väittelemään ja inttämään vastaan,\nkun hän huomasi kyyneleitä Myran silmäripsissä ja värinää hänen\nsuloisilla, hymyilevillä huulillaan, ja hän antoi heti myöten enempää\nkyselemättä.\n\nHe vuokrasivat teltan ja pystyttivät sen rannalle kylän ulkopuolelle,\nMyra sähkötti itselleen uimapuvun ja Jim meni veteen alusvaatteissaan\nja koetti opettaa häntä uimaan kannattaen häntä leuan alta ja lukien:\n\"Yks, kaks! Yks, kaks!\" paljon kovemmalla äänellä kuin sitä oli koskaan\nennen Myralle luettu. Suuren loiskinan ja naurun keskellä Myra sitten\nsuoritti kymmenkyynäräisen uintimatkansa.\n\nAmelia Murgatroydin mielestä se oli loukkaavaa; niin, enemmän kuin\nloukkaavaa -- se oli pahennusta herättävää! Hän joutui paikalla vuoteen\nomaksi, odottaen että Eliza ja Susanna seuraisivat hänen esimerkkiään\n-- ainakin hengessä, jollei kirjaimellisesti. Mutta Amelian\nhenkilökohtaisesta valvonnasta vapautuneena romanttinen pikku Susanna\njohdatti Elizan harhaan, ja molemmat etsivät salaista ja pelokasta\nnautintoa seuraamalla minkä voivat tuon parin \"pyrintöjä\", joka oli\nrohkeasti muuttanut proosallisen cornwallilais-majatalon jännityksen ja\nromantiikan maaksi.\n\nSiitä hetkestä lähtien, jolloin Myra heidän seikkailunsa jälkeisenä\naamuna viisi minuuttia yli yhdeksän oli tullut kahvihuoneeseen\nkeltaisia ruusuja valkoisen pukunsa vyössä, lausuen: \"Rakas Jim, olenko\nantanut sinun odottaa? Eihän kahvi vain liene jäähtynyt?\" -- oli koko\nelämä muuttanut muotoaan Susanna-neidin silmissä. Äkkiä kääntyen hän\noli nähnyt katseen, jonka Jim Airth loi tuohon viehättävään naiseen,\njoka istui häntä vastapäätä hänen siihen saakka yksinäisen pöytänsä\nääreen ja yhä hymyllä vastaten hänen katseeseensa kohotti kahvipannua.\n\nAmelian ankara kuiskaus oli palauttanut hänet järkiinsä ja ehkäissyt\nenemmät taakse-vilkumiset, mutta hän oli kuullut Myran sanovan:\n\"Unhotin sokerin kupistasi, Jim. Yksikö vai kaksi palaa?\" ja Jim\nAirthin vastaavan: \"Kuten tavallisesti, kiitos, kultaseni\", tietämättä\nettä hän, iskien lystikkäästi silmää sokeripihdit koholla odottavalle\nMyralle, asetti kirjekuoren kuppinsa päälle merkiksi, että \"kuten\ntavallisesti\" merkitsi \"ei ollenkaan sokeria!\"\n\nMyöhemmin, kohdatessaan lady Inglebyn eräänä päivänä yksinään\nkäytävässä, Susanna-neiti rohkaistui tekemään kaksi kiireistä kysymystä.\n\n\"Oi, sanokaa minulle, kultaseni! Onko ihan _todella_ totta että te\nmenette naimisiin herra Airthin kanssa? Ja oletteko tuntenut hänet\nkauan?\"\n\nJa luoden hymyilevän katseen Susannan levottomiin, pyöreihin kasvoihin\nMyra vastasi: \"Niin, neiti Susanna, tosiasia on, että Jim Airth menee\nnaimisiin minun kanssani. Enkä voi selittää kuinka kauan olen hänet\ntuntenut. Minusta tuntuu kuin olisin tuntenut hänet koko ikäni.\"\n\n\"Ah\", kuiskasi Susanna-neiti viekkaasti hymyillen oman\ntarkkanäköisyytensä tiedossa. \"Eliza ja minä olimmekin varmat siitä\nettä välillänne oli vain pieni riitaantuminen.\"\n\nTämä huomautus jäi lady Inglebylle kerrassaan käsittämättömäksi: ja\nvasta sitten kun hän oli kertonut sen Jimille ja tämä oli nauranut\ntäyttä kurkkua ja nimittänyt häntä häikäilemättömäksi teeskentelijäksi,\nselvisi hänelle että \"riitaantumisen\" otaksuttiin olleen vaikuttamassa\nkoko sen ajan, jolloin hän ja Jim Airth olivat istuneet eri pöydissä\nosottamatta mitään tuttavuuden merkkejä.\n\nSiitä huolimatta hän hymyili ystävällisesti Susannan viekkaille,\nnyökyttäville kasvoille. Sitten hän omassa suuressa onnessaan kietoi\npienen vanhan neidin kauniitten käsivarsiensa syleilyyn ja suuteli\nhäntä.\n\nSusanna-neiti ei ikinä unhottanut tuota syleilyä. Se heijasti hänelle\naavistuksen siitä, miltä tuntui olla Jim Airthin rakastama. Ja\nsen jälkeen, milloin vain Amelia-neiti katsoi soveliaaksi käyttää\nlaatusanoja sellaisia kuin \"säädytöntä\", \"epäiltävää\" tai \"suurimmassa\nmäärin sopimatonta\", kääri Susanna-neiti urheasti kokoon kudelmansa ja\npoistui huoneesta.\n\nSiten kuluivat nuo kultaiset päivät, ja Jim Airthille tuli kirje\nlady Inglebyn sihteeriltä. Hänen armonsa oli tällä haavaa poissa\nkotoa, mutta palaisi Shenstoneen seuraavana maanantaina ja ottaisi\nmielihyvällä hänet vastaan tiistaina iltapäivällä. Kello kaksi Charing\nCrossin asemalta lähtevää pikajunaa oltaisiin vastassa Shenstonen\nasemalla, jollei hän kirjeellisesti esittäisi toista.\n\n\"No, sepä on hyvin kohteliasta\", sanoi Jim Myralle ojentaessaan\nhänelle kirjeen; \"ja kuinka hyvin se sopii suunnitelmiimme. Olimme jo\npäättäneet molemmat matkustaa kaupunkiin maanantaina ja sinä edelleen\nShenstoneen. Siten minä voin tulla tuossa kahden junassa tiistaina,\nsuoriutua käynnistäni lady Inglebyn luona niin nopeaan kuin mahdollista\nja lentää sitten tyttöni luo Puistomajaan. Kunpa hän vain ei ottaisi\ntarjotakseen minulle teetä!\"\n\n\"Kumpi 'hän'?\" kysyi Myra hymyillen. \"_Minä_ ainakin aion tarjota\nsinulle teetä.\"\n\n\"Sitten minä kieltäydyn lady Inglebyn teestä\", sanoi Jim päättävästi.\n\nNoinakin ihmeellisinä päivinä hän jatkoi säännöllisesti kirjansa\nvalmistamista, Myran istuessa hänen lähellään tupakkahuoneessa\nkirjottaen kirjeitä tai lukien silläaikaa kun hän työksenteli.\n\"Voin tehdä paremmin työtä, kun sinä olet ulottuvilla tai ainakin\nsilmän kantamissa\", oli Jim sanonut; eikä Myra ollut voinut olla\nmielessään vertaamatta tämän tuottaman mielihyvän värähdystä siihen\nentiseen tietoisuuteen, että hän oli aina tiellä työtä tehtäessä\nja että laboratorion oven sulkeminen myöskin sulki hänet Mikaelin\nelämänharrastusten ulkopuolelle. Oi, kuinka tuo kaikki oli erilaista\nverrattuna siihen tapaan, millä Jim jo nyt teki hänet osalliseksi\nitsestään ottaen hänet mukaansa kaikkiin harrastuksiinsa.\n\nMyra kirjotti juurtajaksain onnestaan Jane Dalmainille, kertoen\nhänelle yksityiskohtaisesti ne laatuaan harvinaiset tapahtumat, jotka\nolivat hänet niin nopeasti siihen temmanneet. Samoin muutamia rivejä\nvanhalle ystävälleen Meldrumin herttuattarelle, ilmottaen hänelle\nlyhykäisesti kihlauksensa ja Shenstoneen-paluunsa päivämäärän ja\nluvaten perinpohjaisemman selityksen myöhemmin. Tämä kirje sisälsi myös\nterveiset Ronaldille ja Billylle, jos he vielä sattuisivat olemaan\nOverdenessä.\n\nSunnuntai-ilta, viimeinen jonka he viettivät Tregarthissa, saapui aivan\nliian pian. He menivät yhdessä pieneen kirkkoon, istuen yksinkertaisen\nkalastajaväen keskellä iltajumalanpalveluksessa. Katsoessaan samaan\nvirsikirjaan ja laulaessaan: \"O, Luoja, joka pelastat\", ajattelivat\nmolemmat keskellä virttä \"Davy Jonesia\" ja vaihtoivat keskenään\nhymyilyn, liittäen kuitenkin heti perään anomus- ja kiitosrukouksen.\n\n    \"Maa, meri siitä ikuisen\n    Sinulle tuokoon kiitoksen.\"\n\nJim Airthin voimakas basso jyrisi kautta pienen kirkon, ja liki hänen\nolkapäätään lauloi Myra niin säteilevin kasvoin ettei kenkään voinut\nepäillä hänen ylistyksensä todellisuutta.\n\nSitten takaisin Moorheadiin nauttimaan kylmää illallista, jonka jälkeen\nhe siirtyivät ulos kuusamamajaan saadakseen Jimin iltasavun ohella\npitää viimeisen hiljaisen keskusteluhetken.\n\nSiinä heidän istuessaan Jim Airth virkkoi äkkiä: \"Kesken puheen, minä\nhaluaisin että kertoisit minulle enemmän lady Inglebystä. Millainen\nnainen hän on? Onko hänen kanssaan helppo puhua?\"\n\nTuokioksi Myra joutui hämille. \"Niin, Jim -- tuskin osaan oikein sanoa.\nHelppoko? Niin, luulen kyllä että _sinusta_ tulee olemaan helppo puhua\nhänen kanssaan.\"\n\n\"Puhuuko hän miehensä kuolemasta, vai onko se pyhitetty aihe?\"\n\n\"Hän puhuu siitä\", sanoi Myra vienosti, \"niille jotka voivat ymmärtää.\"\n\n\"Vai niin! Luuletko että hän haluaisi kuulla yksityiskohtia hänen viime\najoistaan?\"\n\n\"Mahdollisesti; jos sinua haluttaa kertoa niistä. Jim -- tiedätkö kuka\nsen teki?\"\n\nÄänetön hämmästys lehtimajassa. Jim otti piipun hampaistaan ja katsoi\nhäneen.\n\n\"Tiedänkö kuka -- teki -- mitä?\" kysyi hän hitaasti.\n\n\"Tiedätkö sen miehen nimen, jonka tekemä erehdys surmasi lordi\nInglebyn?\"\n\nJim pani piipun takaisin suuhunsa.\n\n\"Kyllä, kultaseni, tiedän sen\", sanoi hän levollisesti. \"Mutta kuinka\nsinä olet saanut tietää tuosta erehdyksestä? Minä olin siinä luulossa\nettä koko asia pidettiin salaisena täällä kotona.\"\n\n\"Niin tehtiinkin\", sanoi Myra; \"mutta lady Inglebylle kerrottiin siitä,\nja minä kuulin sen silloin. Jim, jos hän kysyisi sinulta tuota nimeä,\nsanoisitko sen hänelle?\"\n\n\"Sanoisin varmaan\", vastasi Jim Airth. \"Minä olin alunpitäen jyrkästi\nvastaan että siitä tehtäisiin mitään salaisuutta. Minä vihaan\nsalakähmäisyys-politiikkaa. Mutta oli otettava huomioon miehen\ntulevaisuus. Maailma ei milloinkaan päästä tuollaisia seikkoja\nunohtumaan. Häntä olisi aina osotettu sanoen: 'Tuo mies tuossa tappoi\nlordi Inglebyn' -- ihan kuin hän olisi tehnyt sen tahallaan; ja\njokainen meistä tiesi että se olisi painanut kuin myllynkivi vaikka\nminkälaisen tulevaisuuden kaulassa. Ja lisäksi oli koko tapahtumalla\nollut hiukan säännötön kulku; ja johtavat piirit pitävät asianaan\nomistaa itselleen koko kuudoksen, jos kokeilut menestyvät, ja nostaa\nkiukkuisen metelin, jos ne sattuvat epäonnistumaan. Siitä johtuu\nse tosiasia, että me armeijassa palvelevat olemme kaikki sellaisia\ninnottomia paikallaanpysyjiä. Ei kukaan uskalla olla omintakeinen.\nVaaranalaisuus on liian suuri ja hämmästyttävän suhteeton. Jos\nonnistut, saat D.S.O:n [Distinguished Service Order = Palveluksessa\nkunnostautumisen ritarikunta. Suom. huom.] merkin kiitolliselta\nhallitukselta ja laakeriseppeleen ihailevalta kansakunnalta. Jos\nepäonnistut, niin suuttunut väestö pilkkaa nimeäsi ja kiusaantunut\nja hämmästynyt hallitus heittää sinut vankilaan. Sellainen menettely\nei kannusta eikä tee miehiä kärkkäiksi ryhtymään alotteisiin. Jonkun\nteon oikeutta ja vääryyttä ei pitäisi määrätä sen menestymisen tai\nepäonnistumisen mukaan.\"\n\nLady Inglebyn ajatus oli pysähtynyt Jimin sydämenpurkauksen alkuosaan.\n\n\"Eivät he olisi voineet ottaa Mikaelin kuudosta\", sanoi hän. \"Se on\nvarmasti ollut patentilla suojattu. Hän huolehti aina tarkoin siitä\nettä otti patentin kaikille keksinnöilleen.\"\n\n\"Mitä tarkotat?\" sanoi Jim Airth. \"Ahaa, ymmärrän. 'Kuudos' merkitsee\n'kunniaa', tyttö-kulta, ei mitään uudenlaatuista räjähdysainetta. Mutta\nmiksi kutsut lordi Inglebytä 'Mikaeliksi'?\"\n\n\"Olin hänelle läheisesti tuttu\", sanoi lady Ingleby. \"Ymmärrän. No\nniin, kuten sanoin, minä vastustin tuota salaamis-puuhaa, mutta\nminut saatiin taivutetuksi myöntymään; ja ne harvat, jotka tiesivät\nasian laidan, sitoutuivat kunniasanallaan pysymään vaiti. Ainoastaan\nlady Inglebylle oli nimi kuitenkin ilmaistava, jos hän haluaisi\ntietää sen; ja jotkut meistä arvelivat että olisi yhtä hyvä panna se\nsuoraan Times'iin kuin kertoa naiselle. Sittemmin saimme kuulla hänen\npäättäneen olla mistään tietämättä.\"\n\n\"Mitä mieltä olet hänen päätöksestään?\" kysyi lady Ingleby.\n\n\"Olen sitä mieltä että hän on hyvin oikeamielinen nainen ja hyvin\nharvinainen sukupuolessaan, jos hän pysyy päätöksessään. Mutta\nnaisluonteelle olisi jokseenkin ominaista tehdä tuollainen kelpo päätös\njonkun ylevän hetken jännityksessä ja sitten antautua jälkeenpäin\nyksityisiin arveluihin.\"\n\n\"Kuulitko hänen kieltonsa syytä, Jim? Hän sanoi ettei hän tahtonut\nettä maan päällä olisi joku, jonka kättä hän ei voisi suostua ystävänä\npuristamaan.\"\n\n\"Uskollinen sielu-parka!\" sanoi Jim Airth kovasti liikutettuna. \"Myra,\njos _minä_ saisin tapaturmaisesti surmani jonkun kautta, kuten Ingleby,\n-- tuntisitko _sinä_ sillä tavoin minun tähteni?\"\n\n\"En!\" huusi Myra intohimoisesti. \"Jos menettäisin sinut, rakastettuni,\nen ikinä haluaisi enää puristaa yhdenkään muun miehen kättä, en\nystävänä enkä muuten, niin kauan kuin eläisin!\"\n\n\"Ahaa\", mietti Jim Airth. \"Siis sinun mielestäsi lady Inglebyn kiellon\nsyy ei todistanut sellaisesta rakkaudesta kuin meidän?\"\n\nMyra painoi kauniin päänsä hänen olkaansa vasten. \"Jim\", sanoi hän\nkatkonaisesti, \"en pidä itseäni pätevänä arvostelemaan mitään muuta\nrakkautta. Se asia minulle vain on selvänä, etten koskaan ollut tiennyt\nmitä rakkaus oli, ennenkuin tulin tuntemaan _sinut_.\"\n\nPitkä äänettömyys lehtimajassa.\n\nSitten Jim Airth huusi miltei hurjasti sylissään lepäävälle naiselle:\n\"Voitko todella ajatella olleesi oikeassa antaessasi minun odottaa edes\npäivääkään?\"\n\nJa puhuteltu, joka rakasti häntä kielin kuvaamattomalla rakkaudella,\nei voinut löytää sanoja vastaukseksi tuohon kysymykseen. Siten kävi\nniin, että tuo kysymys kohosi uudelleen hänen eteensä vastatulevina\npäivinä, alati valmiina palaamaan ja kolkuttamaan hänen aivojaan\ntoistaen säälimättömästi: \"Olinko oikeassa antaessani hänen odottaa\nedes päivääkään?\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nHallissa sen marmoripöydän vieressä, jolla vieraskirja oli, he\npysähtyivät sanomaan hyvää-yötä. Jo alunpitäen ei Myra ollut sallinut\nJimin tulla yläkertaan ennenkuin hänen ovensa oli suljettu. \"Jollet\nnoudata sääntöjä, joita minä katson oikeaksi asettaa\", sanoi hän pieni\nhellä hymy huulillaan, \"niin minä itsepuolustukseksi pyydän Amelia\nMurgatroydin kaitsijaksi; ja tuntuisiko se sinusta hauskalta?\"\n\nJim lupautui siis pysymään alhaalla kunnes Myran ovi oli ollut\nsuljettuna viisi minuuttia. Sen jälkeen hän törmisti ylös portaita\nvihellellen:\n\n    \"Kauan, kauan eläköön mun armas vaimosein,\n    Pitkä ikä olkoon myös laivatoverein;\n    Älköhön luitamme saako valtoihin\n    Vanha Davy Jones, missä lienemmekin...\"\n\nSitten hänen ovensa paukahti, ja Myra uskalsi päästää vallalle\npidätetyn naurunsa ja laulahtaa vienosti:\n\n    \"O-hii, o-hei, o-hoi!\"\n\npelkästä onnen ylenpalttisuudesta.\n\nMutta tänään oli viimeinen ilta. Ero oli edessä. Oli ollut kireitä\nhetkiä jo lehtimajassa.\n\nJimin siniset silmät kapinoivat. Hän seisoi pidellen Myran käsiä\nrintaansa vasten, kuten hän oli tehnyt Hevosenkenkä-poukamassa, kun\naallot huuhtelivat heidän jalkojaan ja hän oli huutanut: \"Teidän\n_täytyy_ kiivetä!\"\n\n\"Siis huomenillalla\", sanoi hän, \"sinä olet Puistomajassa Shenstonessa\nja minä klubissani kaupungissa. Tiedätkö kuinka kovaa on olla poissa\nluotasi yksi tuntikaan? Käsitätkö että jollet sinä olisi ollut niin\nitsepäinen, ei meidän olisi koskaan tarvinnut ollenkaan erota? Me\nolisimme voineet lähteä pois täältä yhdessä, miehenä ja vaimona. Jos\nsinä olisit todella minusta välittänyt, et olisi halunnut odottaa.\"\n\nMyra hymyili hänen vihastuneelle katseellensa.\n\n\"Jim\", kuiskasi hän, \"on _hirveän_ tuhmaa sanoa: 'Jos olisit todella\nminusta välittänyt', kun sinä kerran tiedät täysin hyvin, että minä\nvälitän sinusta enemmän kuin yksikään nainen maailmassa on koskaan\nvälittänyt yhdestäkään miehestä tätä ennen! Ja minä vakuutan sinulle,\nJim, ettemme olisi voineet mennä _pätevästi_ naimisiin täällä -- ja\najattele kuinka kamalaa olisi rakastaa toisiaan niin paljon kuin\nme rakastamme ja sitten huomatakin ettemme ole _lainvoimaisesti_\nnaimisissa; ja kun tulet kotiini ja viet minut mukaasi sieltä, olet\nmyöntävä, -- niin todella _myöntävä_ -- minun olleen oikeassa. Olet\npyytävä nöyrästi anteeksi että olet niin usein sanonut: 'joutavia'\n-- Jim -- rakkain! Katso kelloa! Minun _täytyy_ mennä. Amelia\nMurgatroyd parka väsyy niin kovin kuunnellessaan meitä. Hän jättää\naina ovensa pikkuisen raolleen. Niin tekee Susanna-neitikin. He ovat\nkaikki ottaneet tavakseen nukkua ovet raollaan. Luulen että Susanna\nseisoo raotetun ovensa ääressä pimeässä, toivoen nähdä sinun kulkevan\nohi... Ei, älä sano niin häijyjä sanoja. He ovat herttaisia kaikki\nkolme, ja me tulemme hirveästi kaipaamaan heitä huomenna. Oi, Jim\n-- minulle johtui juuri mieleen loistava aate! Minä pyydän heitä\nmorsiusneideikseni! Etkö voi nähdä heidän seuraavan minua kirkon\nkuorikäytävää pitkin? Se olisi vielä pahempaa kuin herttuattaren\nesiintyminen Janen luovuttajana. Ah, etkö ole kuullut sitä juttua? Minä\nkerron sen sinulle joskus. Jim, sano pian 'hyvää yötä' ja päästä minut\nmenemään.\"\n\n\"Kerran\", sanoi Jim Airth pusertaen tiukemmin hänen ranteitaan --\n\"kerran, Myra, me emme sanoneet 'hyvää-yötä' emmekä 'hyvää-huomenta'.\"\n\n\"Jim, rakas!\" sanoi Myra hellästi. \"Sinä yönä sanoit sinä minulle,\nennenkuin nukuin: 'Me emme ole yksin. _Jumala on täällä_.' Ja sitten\nsinä luit osan 139:stä psalmista. Ja Jim -- minä ajattelin että sinä\nolit paras ja voimakkain mies mitä koskaan olin tuntenut; ja minä\ntunsin että koko elämäni ajan tulisin luottamaan sinuun niinkuin luotin\nJumalaani.\"\n\nJim Airth päästi irti kädet, joita hän oli pidellyt niin tiukasti, ja\nsuuteli niitä hyvin hellästi. \"Hyvää yötä, sydänkäpyni\", sanoi hän, \"ja\nJumala siunatkoon sinua!\" Sitten hän kääntyi marmoripöytään päin.\n\nMyra juoksi joutuin ylös portaita ja sulki ovensa.\n\nSitten hän polvistui vuoteensa viereen ja nyyhkytti hillittömästi,\nosaksi ilosta ja osaksi surusta. Vastauksetta jäänyt kysymys alotti\ntoistelunsa: \"Ah, olinko oikeassa antaessani hänen odottaa?\"\n\nHetken perästä hän kohotti päätään, pidätti hengitystään ja tuijotti\npimeyteen. Hänen huoneensa poikki näytti liikkuvan ilmestys. Kookas,\nparrakas mies iltapuvussa. Sylissä pieni koira, joka kurkisti häneen\nkähäräinsä lomitse ikäänkuin sanoakseen: \"Minun on parempi sija. Mitä\ntekemistä sinulla on täällä?\" Kookas mies kääntyi ovella. \"Hyvää yötä,\nrakas Myra\", sanoi hän ystävällisesti. Näky hävisi.\n\nLady Ingleby hautasi kasvonsa vuodevaatteisiin. \"Tätä -- kymmenen\npitkää vuotta!\" sanoi hän. Sitten hän näki pimeässä Jim Airthin\nsinisilmäin kapinallisen hehkun ja tunsi hänen käsiensä puserruksen\nomissaan. \"Kuinka voin sanoa 'hyvää-yötä'?\" kiisti hänen syvä äänensä\nintohimoisesti. Ja onnen kyynelien tulvahtaessa silmiin Myra liitti\nkätensä yhteen, kuiskaten: \"Rakas Jumala, tulenko vihdoinkin tuntemaan\nparhaan?\"\n\nJa portaita ylös astui Jim Airth, vihellellen kuin satakieli.\nMutta, myönnytyksenä Amelia Murgatroydin aatteille soveliaasta\nsunnuntai-musiikista hän syrjäytti \"Nancy Leen\" ja vihelsi:\n\n    \"O Luoja, joka pelastat,\n    Kädelläs aallot asetat;\n    Jok' annat meren myrskylle\n    Sanallas käskyn: Vaikene;\n    O kuule, kun sua huudamme...\"\n\nJa polvillaan vuoteensa vieressä pimeässä Myra teki siitä itselleen\niltarukouksen.\n\n\n\n\nViidestoista luku.\n\n\"MISSÄ ON LADY INGLEBY?\"\n\n\nKun Jim Airth astui junasta seuraavan tiistain iltapuolella, katseli\nhän innokkaasti kahden puolen pitkin asemasiltaa toivoen näkevänsä\nMyran. Tosin he olivat nimenomaan sopineet, etteivät kohtaisi toisiaan\nennenkuin hänen käytyään lady Inglebyn luona. Mutta Myra oli niin\nviehättävän epäjohdonmukainen ja mielivaikutteitaan noudattava kaikessa\ntoiminnassaan. Olisi ollut aivan hänen kaltaistaan kääntää nurin koko\nheidän laatimansa suunnitelma; ja jos Myran halu tavata häntä muistutti\nedes jossain määrin hänen omaa nälkäistä kaipuutaan nähdä Myra, olisi\ntuollainen täyskäännös ollut hänestä helppo ymmärtää.\n\nKuitenkin kaikitenkin, Myraa ei näkynyt; ja järjettömän pettymyksen\ntunteen raskauttaessa mieltään Jim Airth työnsi lipun odottavalle\nvartialle, kulki pienen asematalon läpi ja tapasi hienot, ponivaljakon\nvetämät ajopelit odottamassa ulkopuolella.\n\nEtuhevosen suitsia pitelevä ajomies kosketti hattuaan.\n\n\"Shenstonen linnaanko, sir?\"\n\n\"Niin\", sanoi Jim Airth ja kiipesi ajopeleihin.\n\nAjomies kosketti jälleen hattuaan. \"Hänen armonsa sanoi, että te ehkä\nitse haluaisitte ajaa poneja, sir.\"\n\n\"Ei, kiitos\", sanoi Jim Airth lyhyesti. \"En koskaan aja toisten\nihmisten poneja.\"\n\nAjomiehen ymmärtävä irvistys tukahtui heti. Hän kosketti jälleen\nhattuaan, otti ohjakset käsiinsä, nousi ajajan istuimelle, räpsäytti\netuhevosta, ja täydellisesti yhdenveroiset ponit syöksähtivät heti\nnopeaan raviin.\n\nHevoslihan tuntijana Jim Airth tarkasteli niitä hyväksyvästi.\nHe kiisivät pitkin kapeita kyläteitä, joita tuuheina kasvavat\nvilliruusut ja metsäköynnökset reunustivat. Kyläläiset olivat työssä\nheinäniityillään, huudellen iloisesti toinen toiselleen heiniä\nkäsitellessään. Oli verraton, Englannin rehevän keskikesän päivä.\n\nJim Airthin pettymys siitä ettei Myraa näkynyt hälveni nopeasti\najomatkan nautinnossa. Kaikesta huolimatta oli sentään paras pitää\nkiinni kerran tehdyistä suunnitelmista; ja noitten hupaisten pikku\nkavioiden jokainen kopsahdus vei häntä lähemmäksi Puistomajaa. Ehkä\nMyra olisikin ikkunan ääressä. (Jim Airth oli nimenomaan kieltänyt\nhäntä tulemasta ikkunaan!)\n\n\"Nämä ponit ovat olleet hyvän ajajan käsissä\", huomautti hän\nhyväksyvästi ajomiehelle heidän kiitäessään eräässä kaarteessa.\n\n\"Kyllä, sir\", sanoi ajomies tehden välttämättömän kädenliikkeensä\nhattua kohti, ruoskan ja käden kohotessa yhdessä. \"Hänen armonsa ajaa\nniitä aina itse, sir. Hänen armonsa on hyvä ajaja, sir.\"\n\nTämä tiedonanto hämmästytti Jim Airthia. Lordi Inglebyn iästä ja näöstä\npäättäen hän oli odottanut tapaavansa lady Inglebyssä tasaantuneen\nja kunnianarvoisan kuusikymmenvuotiaan rouvasihmisen. Oli hiukan\nyllättävää kuulla häntä mainittavan hyväksi ajajaksi.\n\nHänellä ei kuitenkaan ollut aikaa aprikoida asiaa pitemmältä.\nSivuuttaen keskellä kyläniittyä sijaitsevan muratin verhoaman kirkon\nhe pyörähtivät läpi jykevän, erittäin hienomallisen rautaportin ja\nsaapuivat komealle puistokujalle. Vasemmalla puuryhmän keskellä oli\nsoma pieni, monipäätyinen talo.\n\n\"Mikä talo tuo on?\" kysyi Jim Airth vilkkaasti.\n\n\"Puistomaja, sir.\"\n\n\"Kuka siinä asuu?\"\n\n\"Rouva O'Mara, sir.\"\n\n\"Onko rouva O'Mara jo palannut?\"\n\n\"En tiedä, sir. Hän oli ylhäällä linnassa hänen armonsa luona tänä\naamuna.\"\n\n\"Silloin hän _on_ palannut\", sanoi Jim Airth.\n\nAjomies näytti käyvän ymmälle, mutta ei virkkanut mitään.\n\nJim Airth kääntyi istuimellaan ja katsoi taakseen Puistomajaan. Se oli\npienempi rakennus kuin hän oli odottanut. Tämä seikka ei näyttänyt\nhäntä surettavan. Hän hymyili itsekseen, ikäänkuin joku ajatus olisi\nherättänyt hänessä huvitusta ja mielihyvää. Hänen vielä katsoessaan\ntaakseen avautui talossa eräs sivuovi; siististi puettu, mustissa oleva\nnainen, nähtävästi jokin ylineitsyt, ilmestyi kynnykselle, pudisteli\nvalkoista pöytäliinaa ja palasi sisään.\n\nHe kiisivät pitkin puistokujaa, Jim Airthin pannessa merkille jokaisen\npuun hyväksyvästi ja mielihyvin. Hieno vanha päärakennus tuli näkyviin,\nja hetkistä myöhemmin he seisahtuivat valtaoven eteen.\n\n\"Hyvä ajomatka\", huomautti Jim Airth hyväksyvästi antaessaan juomarahaa\najomiehelle. Sitten hän kääntyi, nähden suuret ovet jo seposelälleen\navattuna ja muhkean kellarimestarin, jolla oli tavattoman tuuheat\nmustat kulmakarvat, seisovan valmiina ottamaan häntä vastaan.\n\n\"Tahtoisitteko tulla hänen armonsa arkihuoneeseen, sir?\" sanoi\nkellarimestari ja näytti tietä.\n\nJim Airth astui viehättävästi sisustettuun huoneeseen ja katseli\nympärilleen.\n\nHuone oli tyhjä.\n\n\"Olkaa hyvä ja odottakaa täällä, sir, Silläaikaa kun ilmotan hänen\narmolleen teidän saapumisenne\", sanoi komea tuuheakulmainen olento ja\npoistui huoneesta äänettömästi sulkien oven jälkeensä.\n\nYksin jäätyään Jim Airth alkoi tehdä nopeita havaintoja huoneesta,\ntoivoen saavansa siitä jotain opastusta omistajan maun ja luonteen\ntuntemiseksi. Mutta hänen huomionsa vangitsi melkein paikalla lordi\nInglebyn luonnolliseen kokoon maalattu muotokuva, joka riippui\nuuninreunan yläpuolella.\n\nJim Airth käveli roihumatolle ja seisoi kauan katsellen kuvaa\näänettömällä mielenkiinnolla.\n\n\"Erinomainen\", sanoi hän vihdoin itsekseen. \"Mainion sattuva. Sen\nmiehen pitää maalata Myra, jos vain saan hänet käsiini. Millainen\nlystikäs pikku koira! Ja mikä harras kiintymys! Molemminpuolinen ja\ntäydellinen. Se on varmaan Petter. Omituista ajatella että minun piti\nolla viimeinen, joka kuulin hänen kutsuvan Petteriä. Mahtoikohan lady\nIngleby pitää Petteristä. Jollei, niin epäilen oliko hänen asemansa\nkovinkaan ilahuttava. Jos joku jäi huonommalle puolelle, ei se\nvarmaankaan ollut Petter.\"\n\nHän oli yhä kiintynyt muotokuvan katselemiseen, kun kellarimestari\npalasi tuoden pitkän ilmotuksen, jonka hän esitti jäykän juhlallisesti.\n\n\"Hänen armonsa on puutarhassa, sir. Kun huoneessa on niin lämmin, sir,\npyytää hänen armonsa teitä tulemaan puutarhaan. Jos sallitte, sir,\nnäytän teille tietä.\"\n\nJim Airth hillitsi halunsa sanoa: \"Ala ravata!\" ja seurasi\nkellarimestaria pitkin käytävää ja alas leveitä portaita alahalliin.\nHe astuivat ulos parvekkeelle, joka kulki pitkin koko rakennuksen\nsivua. Sen alapuolella oli vanhantyylinen puutarha puksipuureunuksineen\nja heleine kukkasarekkeineen, keskellä suihkukaivo. Sen takana\ntasainen ruohokenttä, joka vietti loivasti kauniin, iltapäivän\nauringonpaisteessa välkkyvän ja kimaltelevan järven rantaan. Tällä\nnurmikentällä, jonkun verran oikealla kädellä, puolivälissä talon ja\njärven välillä, seisoi rykelmä pyökkejä. Näitten laajalle ojentuvien\noksien alla, viileässä, houkuttelevassa varjossa, oli joitakin\npuutarhatuoleja. Jim Airth saattoi parahiksi erottaa eräässä niistä\npunaista päivänvarjoa pitelevän naisen valkoisen hameen.\n\nKellarimestari osotti tätä pientä puuryhmää.\n\n\"Hänen armonsa sanoi, sir, että hän odottaa teitä noiden pyökkien alla.\"\n\nHän palasi taloon, ja Jim Airth sai omin päin löytää tien lady Inglebyn\nluo, puitten välistä pilkottava loistava päivänvarjo oppaanaan.\nSilläkin hetkellä hän ehti tuntea mielihyvää huomatessaan lady Inglebyn\nrakastavan samanlaisia päivänvarjoja kuin Myra.\n\nHän seisoi hetkisen parvekkeella ihaillen paikan verratonta kauneutta.\nSitten hänen kasvonsa kävivät alakuloisiksi ja synkiksi. \"Millainen\nkoti\", sanoi hän; \"ja annapa jättää se palaamatta koskaan takaisin!\"\n\nHänen kasvoillaan oli vielä alakuloisuuden leima, kun hän laskeutui\nkukkatarhaan johtavia porras-askelmia, asteli jonkun matkaa kapeita\nhiekotettuja käytäviä, kääntyi sitten nurmikentän pehmeälle ruohikolle\nja käveli pyökkiryhmää kohti.\n\nLähestyessään kookkaana ja sotilasmaisena, leveähartiaisena ja\nsuoraryhtisenä, olisi Jim Airth tehnyt erinomaisen vaikutuksen lady\nInglebyhyn, jos tämä olisi katsonut hänen tuloaan. Mutta Myra piti\npäivänvarjoaan itsensä ja lähestyvän vieraansa välissä.\n\nJim Airth tuli aivan lähelle -- niin lähelle että hän erotti pehmeän\nreunuksen poimut lady Inglebyn jalalla ja hänen hameensa pitkät sulavat\nlaskokset -- ja yhä näytti lady Ingleby olevan tietämätön hänen\nläsnäolostaan.\n\nJim Airth siirtyi pyökkien alle ja seisoi hänen edessään. Ja vielä\nsilloinkin päivänvarjo kätki lady Inglebyn kasvot.\n\nMutta Jim Airth ei joutunut koskaan ymmälle tietäessään olevansa\nvarmalla pohjalla. \"Lady Ingleby\", lausui hän vakavan kaavamaisesti,\n\"minun käskettiin...\"\n\nSilloin päivänvarjo viskautui syrjään, ja Jim Airth huomasi katsovansa\nsuoraan Myran suloisiin, nauraviin silmiin.\n\nNähdessään Jim Airthin kasvojen virallisen vakavan näön vaihtuvan\nhurmaantuneeksi ihastukseksi sai Myra runsaan korvauksen\nliikkumatta-istumisen ponnistuksistaan. Jim Airth heittäytyi hänen\neteensä poikamaisen vallattomasti ja kietoi sekä Myran että hänen\ntuolinsa pitkien käsivarsiensa syleilyyn.\n\n\"Oi, sydänkäpyni!\" sanoi hän kumartaen kasvonsa Myran kasvojen ylitse,\nsinisien silmiensä säihkyessä ihastuksesta.\n\n\"Oi, Myra, mitä vuosisatoja onkaan kulunut sitten eilispäivän!\nKuinka olen sinua ikävöinyt! Melkein toivoin että olisit sittenkin\ntullut asemalle. Kuinka vastenmielistä minusta oli tuhlata näin\npaljon aikaa tuon vanhan lady Inglebyn luona käymiseen. Myra, onko\naika sinusta tuntunut pitkältä? Käsitätkö, rakas tyttöni, ettei\nnäin _voi_ jatkua kauemmin; että meidän on mahdotonta elää vielä\ntoiset neljäkolmatta tuntia erossa toisistamme? Mutta voi, sinua\nkiusottelijaa! Minä riennän tulisen kärsimättömänä jokaisen tuhlatun\nhetken takia, ja sinä istut täällä tämän puun alla kätkien kasvojasi\nja ollen olevinasi lady Ingleby! Tuo hämmästynyt ja hämmästyttävä\nvanha kulmakarva-olio osotti todella sinua minulle lady Inglebynä\nlähettäessään minut toivioretkelleni. Herranterttu, kuinka suloiselta\nsinä näytät! Millaista aaltomaisen pehmeää vaatetta! Se ei sopisi\nkallionkiipeämiseen, mutta ruohikolla istumiseen se on parasta\nsorttia... En voi sille mitään! Minun täytyy!\"\n\n\"Jim\", sanoi Myra nauraen ja työntäen häntä pois; \"mikä sinulle\non tullut, sinä rakas iso poika? Sinun täytyy todellakin hillitä\nkäytöstäsi! Me emme ole nyt kuusamamajassa. 'Tuo hämmästyttävä\nkulmakarva-olio' tähystää meitä hyvin todennäköisesti jostain ikkunasta\nja saa todella aihetta hämmästykseensä, jos hän näkee sinun jatkavan\ntuohon tapaan. Jim, kuinka somalta sinä näytät kaupunkiasussasi.\nOlen aina pitänyt harmaista päällystakeista. Nouse ylös ja anna\nminun katsoa... Oh, katso tuota nurmikentän vihreää läikkää noissa\ntahrattomissa polvissa! Kuinka ikävää. Puitko kaiken tämän hienouden\npäällesi minun tähteni?\"\n\n\"Tietysti en, hupakko!\" sanoi Jim Airth hieroen tarmokkaasti polviaan.\n\"Kun hinaan sinua kallioille, käytän norfolkilaisnuttuja, ja kun uitan\nsinua meressä, käytän liinavaatteita. Tämän katsoin soveliaaksi asuksi\nviralliselle vieraskäynnille lady Inglebyn luona; ja nyt, ennenkuin\nhänellä on ollut tilaisuutta joutua sen kunnioitustaherättävän\nvaikutuksen alaiseksi, olen toivottomasti turmellut housunpolveni sinun\nalttariasi palvoessani! Missä on lady Ingleby? Minkätähden hän ei\nnoudata sopimuksiaan?\"\n\n\"Jim\", sanoi Myra luoden häneen katseen, joka oli täynnä sanomatonta\nrakkautta, mutta välkehti samalla liikutusta ja ihastusta; \"Jim,\nihailetko tätä paikkaa?\"\n\n\"Tätä paikkaako?\" huudahti Jim astuen askeleen taaksepäin saadakseen\nesteettömän näköalan järvelle ja sen takana olevaan metsään. \"Se on\nkerrassaan täydellinen. Meillä ei ole mitään tämänmoista Skotlannissa.\nKaikinpuolisessa kauneudessa ei ole mitään todellisen, vanhan, hienon,\nhyvinasutun englantilaisen maakartanon veroista, varsinkin kun on\nkysymys sellaisesta, johon sisältyy pieni järvi saarineen joutsenineen\nkaikkineen. Ja arvattavasti nuo metsät tuolla toisella puolella,\nniin kauas kuin silmä kantaa, kuuluvat Inglebyn vallasväelle -- tai\noikeammin lady Inglebylle. Sääli ettei heillä ole poikaa.\"\n\n\"Jim\", sanoi Myra, \"minä olen niin kovasti odottanut että saisin\nnäyttää sinulle kotini.\"\n\nJim astui heti hänen lähelleen. \"Näytä se minulle siis, armaani\", sanoi\nhän. \"Minulle olisi mieluisempaa olla kahden sinun kanssasi pienessä\nkodissasi -- näin sen ajaessamme asemalta -- kuin odotella tämän suuren\nkauneusmaailman keskellä lady Inglebytä.\"\n\n\"Jim\", sanoi Myra, \"muistatko erästä pientä laulunsävelmää, jota usein\nhyräilin Cornwallissa ollessamme ja kuinka minä, kysyessäsi mikä se\noli, sanoin että saisit kuulla sanat jonain päivänä?\"\n\nJim näytti neuvottomalta. \"Mutta, kultaseni -- sinä hyräilit niin monta\npientä laulunsävelmää...\"\n\n\"Oh, kyllä tiedän\", sanoi Myra; \"eikä minulla ole paljon korvaa. Mutta\ntämä oli aivan erikoinen. Minä tahdon laulaa sen sinulle nyt. Kuuntele!\"\n\nJa katse luotuna Jimiin, hempeät silmät rakkautta uhkuvina, Myra\nlauloi, pannen hiukan muutoksia omasta päästään, vanhan skotlantilaisen\n\"Huntingtower\"-ballaadin viimeisen värsyn:\n\n    \"Blairin linnan valtias ma olen, poikasein,\n    Dunkeld kaunis myös on mun, oi armas Jamie'sein;\n    Huntingtower mahtava on perintöni mun,\n    Ja kaikki mik' on mun, on myöskin poika, sun\".\n\n\"Hyvin sievä\", sanoi Jim, \"mutta sinä olet sekottanut sen, kultaseni.\nJamie lahjoitti kaikki rikkautensa tytölle. Sinä lauloit sen nurinpäin.\"\n\n\"Ei, ei\", huusi Myra innokkaasti. \"Ei siinä ole mitään nurinpäin. Jos\nkerran molemmat rakastavat, niin ei ole väliä sillä, kumpi antaa. Se\njolla sattuu olemaan, lahjottaa toiselle. Jos sinä olisit cowboy, Jim,\nja rakastaisit naista jolla on metsiä ja linnoja, niin hänet ottaessasi\nottaisit kaiken senkin mikä hänelle kuului.\"\n\n\"Minäpä luulen että veisin hänet karjatalolleni ja opettaisin hänet\nlypsämään lehmiä\", nauroi Jim Airth. Sitten hän kääntyi ja katseli\nkaikille tahoille ja sanoi: \"Mutta vakavasti puhuen, Myra, missä on\nlady Ingleby? Hänen pitäisi täyttää sopimuksensa. Emme voi tuhlata koko\niltapäivää odottamalla häntä täällä. Minä tahdon tyttöni luo; ja minä\ntahdon hänen luokseen hänen omaan pieneen taloonsa. Emmekö voi löytää\nlady Inglebytä?\"\n\nSilloin Myra nousi seisomaan säteilevänä ja astui Jim Airthin eteen.\nAuringonsäteet paistoivat pyökin lehvien lomitse ja leikkivät hänen\nharmaissa silmissään. Hän ei ollut milloinkaan näyttänyt niin\nvoittamattomalta hempeässä sulossaan. Mies näki tämän kaiken, ja\nomistamisen riemu syttyi hänen uljailla kasvoillaan.\n\nMyra astui hänen eteensä pannen kätensä hänen rintaansa vasten. Jim\nkietoi käsivartensa kevyesti hänen ympärilleen. Hän näki että Myralla\noli jotain sanottavaa, ja hän odotti.\n\n\"Jim\", sanoi Myra, \"Jim, rakkain. On yksi nimi, jonka kantajana\ntahtoisin olla mieluummin kuin minkään muun. On yksi asema, jota\nhartaasti halajan itselleni. Sitten olisin tyytyväinen. Tahtoisin\noikeuden kantaa nimeä 'Mrs Jim Airth'. Halajan yli kaiken muun olla\nsinun vaimosi. Mutta -- ennenkuin tulen vaimoksesi -- ja tapahtukoon se\nhyvin pian! -- kunnes teet minusta 'Mrs Jim Airthin', rakkahin, olen --\n_minä_ -- olen lady Ingleby.\"\n\n\n\n\nKuudestoista luku.\n\nSHENSTONEN PYÖKKIEN ALLA.\n\n\nJim Airthin käsivarret vaipuivat hitaasti sivuille. Hän katsoi yhä\nnoihin onnellisiin, rakastaviin silmiin, mutta hänen omista silmistään\nkuoli ilo, jättäen jälelle vain kylmän sinisen teräksen. Hänen kasvonsa\nverkalleen vaalenivat, kovettuivat, jähmettyivät äänetöntä tuskaa\nkuvastaviin piirteisiin. Sitten hän astui askeleen taaksepäin, ja Myran\nkädet valahtivat alas hänen rinnaltaan.\n\n\"_Sinäkö_ -- lady Ingleby?\" sopersi Jim.\n\nMyra tuijotti häneen kuvaamattoman säikähtyneenä.\n\n\"Jim!\" huusi hän, \"Jim, rakkahin! Minkätähden otat sen niin pahaksesi?\"\n\nHän siirrähti eteenpäin ja koetti tarttua Jimin käsiin.\n\n\"Älä koske minuun!\" sanoi Jim tuimasti. Ja lisäsi sitten: \"_Sinäkö_,\nMyra? Sinä! Lordi Inglebyn leski?\"\n\nHänen äänensä raivoisa tuska koski kipeästi Myraan. Mitä syytä Jim\nAirthilla oli pahastua hänen ylhäisestä nimestään, hänen korkeasta\nasemastaan? Vaikkakin se asetti hänet yhteiskunnallisesti paljon\nylemmäksi häntä, niin eikö hän, Myra, juuri-ikään ollut ilmaissut\nalttiutensa -- kaipauksensa -- luopumaan kaikesta hänen tähtensä?\nEikö hänen rakkautensa jo ollut asettanut Jim Airthia kunnioituksen\nkorkeimmalle asteelle? Oliko jaloa, oliko arvokasta Jim Airthin\npuolelta ottaa hänen paljastuksensa vastaan tuolla tavoin?\n\nMyra siirtyi tuoleja kohti hienon arvokkaasti.\n\n\"Istukaamme alas, Jim, ja puhelkaamme\", sanoi hän levollisesti. \"Minun\nmielestäni sinun ei tarvitse käsittää sitä niin mullistavaksi asiaksi\nkuin näytät kuvittelevan. Salli minun kertoa sinulle kaikki siihen\nkuuluva. Tahi mieluummin voisit ehkä kysyä minulta mitä haluat.\"\n\nJim Airth istui sokeasti Myrasta kauimpana olevalle tuolille, laski\nkyynärpäät polvilleen ja painoi kasvot käsiinsä.\n\nIlman selityksiä Myra nousi ylös, siirsi tuolinsa tarpeeksi lähelle\nvoidakseen laskea kätensä Jimin käsivarrelle, jos häntä haluttaisi niin\ntehdä, istuutui jälleen ja odotti äänettömänä.\n\nJim Airthilla oli vain yksi kysymys kysyttävänä. Hän lausui sen\nkohottamatta päätään.\n\n\"Kuka on rouva O'Mara?\"\n\n\"Hän on kersantti O'Maran leski, sen joka kaatui Targain luona. Me\nkumpikin menetimme miehemme tuossa onnettomassa tapauksessa. Hän on\nollut monet vuodet minun kamarineitinäni. Kun hän meni naimisiin\nkersantin kanssa -- hän oli kelpo sotilas ja Mikael piti häntä suuressa\narvossa -- halusin vieläkin pitää hänet lähelläni. Mikael oli antanut\nminulle Puistomajan tehdäkseni sillä mitä halusin. Minä luovutin sen\nheille. Hän asuu siinä vielä. Oi, Jim rakas, koeta käsittää etten\nole sanonut sinulle ainoatakaan sanaa, joka ei olisi ollut täysin\ntosi! Salli minun selittää kuinka jouduin oleskelemaan Cornwallissa\nhänen nimellään enkä omallani. Jos saisin panna käteni käsiisi, Jim,\nolisi minun helpompi kertoa... Eikö? Hyvä, ei tee mitään... Kun viime\nmarraskuussa sain sähkösanoman, joka toi tiedon mieheni kuolemasta,\ntulivat hermoni kovasti järkytetyiksi. En luule sen johtuneen niin\npaljon kärsimästäni tappiosta kuin sen edellä olleesta jatkuvasta\nsielullisesta pingotuksesta. Juuri kun olin muuttanut kaupunkiin ja\naloin tulla paremmaksi, saapuivat yksityiskohtaiset tiedot ja minulle\noli ilmotettava että se oli ollut tapaturma. Sinä tiedät kaikki\nmitä tulee siihen, oliko minun saatava tietää nimi vai ei. Tiedät\nmyöskin minkä päätöksen tein. Mutta tämän päätöksen tuottama tuska\nsai tilani kääntymään taas huonommaksi. On aivan totta mitä sanoit\nsilloin lehtimajassa. Minä _olen_ nainen, Jim, usein heikkokin; ja\nminä olin hyvin paljon yksin. Olin tehnyt oikean päätöksen ylevällä\nhetkellä -- sinä mahdollisesti tiedät kuka se henkilö oli, joka\nsuosiollisesti otti tuodakseen minulle nämä uutiset Sotavirastosta\n-- mutta jälkeenpäin minä aloin tuumailla; antauduin arvailuihin.\nRintamasta palasivat miehet kotiin. Minun arvailuni kiertelivät\nlakkaamatta kahden miehen ympärillä -- he olivat erinomaisia poikia,\njoista todella pidin. Vihdoin olin vakuutettu tietäväni, hämärien\nmutta sentään pettämättömien merkkien nojalla, kumpi heistä oli sen\ntehnyt. Olin siitä aivan varma. Ja sitten -- tuskin tiedän kuinka voin\nkertoa sen sinulle -- tapahtui kauhuista kamalin! Se mies, joka oli\nsurmannut Mikaelin, tahtoi mennä naimisiin _minun_ kanssani! -- Oi, älä\nvoihki, armas; se tekee minut niin onnettomaksi! Mutta en ihmettele,\nettä pidät sitä vaikeana uskoa. Hän piti minusta hyvin paljon, poika\nraukka; ja hän arvatenkin otaksui että kun en minä kerran mitään\ntiennyt, ei itse tapahtumalla tarvinnut olla mitään merkitystä. Se\ntuntuu vaikealta käsittää; mutta rakastunut ihminen kadottaa toisinaan\nkaiken käsityksen asiain oikeista suhteista -- olen ainakin joskus\nkuullut jonkun sanovan niin tai jotain sen suuntaista. En sallinut sen\nkehittyä koskaan varsinaiseksi kosinnaksi, mutta tunsin että minun\noli paettava pois. Oli vielä toisiakin -- ja se oli minusta kauheaa.\nEn rakastanut ainoatakaan heistä, ja olin päättänyt mielessäni etten\nkoskaan menisi uudestaan naimisiin, jollen löytäisi ihannettani. Oi,\nJim!\" Hän laski kätensä Jimin polvelle. Kuihtunut lehti ei olisi tehnyt\nsen näkymättömämpää vaikutusta. Hän antoi sen olla siinä ja jatkoi\npuhettaan.\n\n\"Ihmiset lavertelivat. Sanomalehdissä oli yhä mittaa maatatunnustelevia\nkirjotelmia. Minun surupukunikin kuvattiin ja sitä jäljitettiin.\nHermoni huononivat. Elämä tuntui sietämättömältä.\"\n\n\"Vihdoin kysyin erään etevän erikoislääkärin neuvoa, joka on samalla\nluotettu ystävä. Hän määräsi minut virkistyslepoon. Ei sulkeutumaan\nneljän seinän sisälle huolineni ja kiusoineni, vaan matkustamaan\nkerrassaan pois yksinäni; jättämään oman henkilökohtaisuuteni ja kaiken\nmitä siihen kuului täydelleen taakseni; menemään seudulle, missä en\nollut koskaan ennen ollut, missä en tuntisi ketään eikä kukaan tuntisi\nminua; oleskelemaan ulkoilmassa; syömään yksinkertaista ruokaa;\nnousemaan varhain, menemään varhain levolle; mutta kaikkein tärkein,\nkuten hän selvästi terotti, oli määräys: 'Jättäkää lady Ingleby\ntaaksenne'.\"\n\n\"Seurasin hänen neuvoaan kirjaimelleen. Hän on niitä miehiä, joita\nei voi olla tottelematta. Tekaistun nimen ottaminen ei tuntunut\nminua miellyttävän, ja siksi päätin esiintyä 'rouva O'Marana' ja\nluonnollisesti kirjotin vieraskirjaan hänen osotteensa yhtä hyvin kuin\nhänen nimensäkin.\"\n\n\"Oi tuota iltaa, jolloin saavuin Moorheadiin! Sinä olit aivan oikeassa,\nJim. Minusta tuntui juuri siltä kuin olisin ollut onnellinen lapsi,\njoka astuu uuteen kauneuden ja ilon maailmaan, missä ei ole muuta kuin\nlupapäivää ja lepoa.\"\n\n\"Ja sitten -- minä näin sinut! Ja -- oi rakastettuni! -- minä melkein\nluulen että heti ensi hetkestä sieluni lensi sinun luoksesi kuin\nainakin epäämättömän vertaisensa luokse! Sinun elinvoimasi tuli minulle\ntarmon lähteeksi; sinun voimakkuutesi täytti ja tuki minussa kaikkea,\nmikä oli ollut heikkoa ja horjuvaa. Olin sinulle velkaa jo paljosta,\nennenkuin olimme todenteolla puhuneet toisillemme. Myöhemmin tulin\nolemaan sinulle velkaa itse elämästäni ja rakkaudestani ja kaikesta --\nkaikesta, Jim!\"\n\nMyra pysähtyi hilliten äänettömästi liikutuksensa. Sitten hän eteenpäin\nkumartuen painoi huulensa Jimin karkealle tukalle. Tuulenhenkäys ei\nolisi tehnyt sen näkymättömämpää vaikutusta.\n\n\"Kun ensin sain kuulla sinun tulleen sodasta, kun käsitin että olet\nvarmaankin tuntenut Mikaelin, ylistin tohtorin viisautta siinä että hän\noli saanut minut luopumaan omasta nimestäni. Murgatroyditkin olisivat\nheti tunteneet sen, eikä minulla olisi ollut mitään rauhaa. Nyt tuli\nAmelia Murgatroyd vain sattumalta puhuneeksi seurusteluhuoneessa\n'suloisesta lady Ingleby-raukasta', antaen meidän ymmärtää hänen\nolevan läheisesti tuttu hänen kanssaan. Ja sitten -- oi, Jim! -- kun\ntulin tuntemaan 'maailmanrannan cowboyni', kun hän kertoi minulle\nvihaavansa arvonimiä ja kaikkea niihin kuuluvaa, silloin minä\ntodella siunasin hetkeä, jolloin olin merkinnyt itseni vieraskirjaan\nyksinkertaisesti 'rouva O'Maraksi', ja päätin olla ilmaisematta hänelle\narvonimeäni ennenkuin vasta sitten, kun hän rakastaisi minua kyllin\npaljon ollakseen siitä piittaamatta tai kaipaisi minua kyllin paljon\nmuuttaakseen minut lady Inglebystä yksinkertaiseksi mrs Jim Airthiksi\n-- vaihtaen kotini Shenstonen linnasta minne ikinä hän haluaisi!\"\n\n\"Nyt ymmärrät minkä takia tunsin etten voinut mennä pätevästi naimisiin\nkanssasi Cornwallissa; ja minä halusin -- oliko se itsekästä? --\nhalusin itselleni iloa ilmaista oikean nimeni ja asemani vasta sitten\nkun vihdoinkin tapaisin sinut omassa kauniissa kodissani. Oi, rakkaani\n-- rakkaani! Eikö rakkautemme voi kestää niin vähäpätöisen asian\nkoettelemusta kuin tämä on?\"\n\nHän lakkasi puhumasta ja odotti.\n\nHän oli varma voitostaan; mutta tuntui omituiselta, että hänen,\nollessaan tekemisissä niin hienon luonteen kanssa kuin hänen\nrakastettunsa oli, täytyi taistella voittaakseen esteen, joka hänestä\ntuntui mitättömältä seikalta. Mutta hän tiesi että väärä ylpeys usein\nkuohahtaa jättiläismäisenä pienimpäinkin asiain johdosta, jolloin itse\naiheen arvottomuus näyttää lisäävän sen mittasuhteiden järjetöntä\nlaajentumista.\n\nMyra oli syvästi loukkaantunut, mutta hän oli nainen ja hän rakasti\nJimiä. Hän odotti kärsivällisenä nähdäkseen hänen rakkautensa häneen\nkohoavan voitokkaana arvottoman ylpeyden yläpuolelle.\n\nVihdoinkin Jim Airth nousi seisomaan.\n\n\"En voi kestää sitä vielä\", hän virkkoi hitaasti. \"Minun täytyy olla\nyksinäni. Minun olisi pitänyt tietää heti alusta, että sinä olit --\nolet -- lady Ingleby. Olen hyvin pahoillani että sinun on kärsittävä\nsellaisesta mihin itse et ole syyllinen. Minun täytyy -- nyt -- lähteä.\nNeljänkolmatta tunnin kuluttua tulen takaisin puhumaan tästä enemmän.\"\n\nHän kääntyi virkkamatta mitään muuta, kädenkosketuksetta,\nsilmänluonnitta. Hän pyörähti ympäri kantapäällään ja asteli poispäin\nruohokentän poikki.\n\nMyran säikähtyneet silmät voivat tuskin seurata häntä.\n\nHän nousi parvekkeelle, astui rakennukseen. Ovi sulkeutui.\n\nJim Airth oli mennyt!\n\n\n\n\nSeitsemästoista luku.\n\n\"TIESITTE KAI?\"\n\n\nMyra Ingleby nousi ja suuntasi askeleensa verkalleen rakennusta kohti.\n\nJos vieras olisi hänet kohdannut, ei hän arvatenkaan olisi huomannut\nmitään tavatonta tuossa pitkässä, norjassa naisessa, jonka kalpeuteen\nsaattoi hyvin olla syynä päivän tavaton kuumuus.\n\nMutta hänen sydämensä oli menehtymäisillään.\n\nHänen ilonsa oli saanut kuolettavan haavan. Mies, jota hän jumaloi,\nasettaen hänet rakkaudessaan kaikkia kuolevaisia korkeammalle,\noli hitaasti luisumassa alas jalustaltaan ja hänen kätensä olivat\nvoimattomat pidättämään häntä sillä.\n\nNainen voi raahata omaa ylpeyttään tomussa ja jäädä siitä huolimatta\nelämään; mutta kun hänen rakastamansa mies lankeaa, silloin totisesti\nhänen sydämensä kuolee.\n\nHänestä oli ollut mieluista kutsua Jim Airthia cowboyksi. Hän tiesi\nhänen olevan tunnustetusti maailmanrantalaisen. Mutta oliko hän myöskin\nhalpamaisen ylpeyden orja? Jos hän itse oli pelkkä Jim Airth, katsoiko\nhän karsaasti jalosyntyisyyden ja vanhan sukupuun takia niihin,\njoille ne oikeudenmukaisesti kuuluivat? Jos hän ilmotti halveksivansa\narvonimiä, antoiko hän todella niille niin liiotellun suuren\nmerkityksen, että hän kääntyisi pois siitä naisesta, jonka hän aikoi\nottaa vaimokseen, vain sen vuoksi että tällä oli arvonimi, kun hänellä\nitsellään taas ei sellaista ollut?\n\nTaloon saavuttuaan Myra meni arkihuoneeseensa. Vihreät ulkokaihtimet\nvarjostivat ikkunoita. Uunia ympäröivät sananjalka- ja liljaryhmät.\nMaljoissa oli ruusuja, ja siellä täällä oli ruukuissa kasvavia\nfreesioita, jotka levittivät ympärilleen hienoa lemuaan.\n\nMyra astui lattian poikki roihumatolle ja seisoi siinä tuijottaen\nlordi Inglebyn muotokuvaan. Tiedemieskasvojen lempeä hienostuneisuus\nnäytti esiintyvän tavallista silmiinpistävämpänä himmeässä valossa.\nLady Ingleby viivähti muistelemaan vainajan käytöstavan johdonmukaista\nmiellyttävyyttä, hänen loppumatonta ystävällisyyttään ja säyseyttään\nkaikkia kohtaan; kuinka hän oli ollut kohtelias korkeammilleen,\nhuomaavainen alemmilleen; miellyttävä niin hyvin rikkaita kuin köyhiä\nkohtaan.\n\n\"Oi, Mikael\", kuiskasi Myra, \"olenko ollut uskoton? Olenko unhottanut\nkuin hyvä olit?\"\n\nMutta sittenkin hänen sydämensä oli menehtymäisillään. Mies, joka oli\nastunut pois nurmikentän yli, jättäen hänet ilman käden kosketusta tai\nsilmänluontia, piti sen käteensä suljettuna.\n\nKevyet metsästysvaunut ajoivat ratisten porraspylväistön eteen.\nMiesääniä kajahteli hallissa. Kiireisten jalkojen töminää kuului\nkäytävästä. Sitten Billyn vilkas, nuorekas ääni huusi: \"Saammeko tulla\nsisään?\" ja sitä säesti Ronnien syväsointuisempi ääni: \"Jollei meistä\nvain ole haittaa?\" Seuraavassa tuokiossa puristi Myra kummankin kättä.\n\n\"Te rakkaat pojat!\" sanoi hän. \"En ole milloinkaan ollut sen iloisempi\nteitä tavatessani! Painakaa puuta; vai oletteko tulleet pelaamaan\ntennistä?\"\n\n\"Olemme tulleet katsomaan _teitä_, rakas kuningatar\", sanoi Billy. \"Me\nolemme Overdenessä. Herttuatar on saanut kirjeenne. Hän kertoi meille\nsen suuren uutisen ja mainitsi teidän aikoneen palata eilen. Niin että\nme tulimme -- tulimme...\"\n\n\"Onnittelemaan\", sanoi Ronald Ingram; ja hän sanoi sen sydämellisesti\nja lujasti.\n\n\"Kiitän teitä\", sanoi Myra hymyillen heille, mutta hänen äänensä\nvärähteli. Nämä ensimäiset onnittelut olivat, juuri sillä hetkellä\ntullen, miltei enemmän kuin hän saattoi kestää. Sitten hän\nluonteenomaisella yksinkertaisuudellaan ja suoruudellaan kertoi noille\nvanhoille ystäville totuuden.\n\n\"Te rakkaat pojat! Oli erittäin herttaisesti teiltä tulla tervehtimään;\nja tunti sitten olisitte tavanneet minut säteilevänä. Maailmassa ei\nole voinut olla minua onnellisempaa naista. Mutta, kuten tiedätte,\nminä tapasin hänet ja me menimme kihloihin minun ollessani omituisella\nvirkistyslevollani, jossa pääasiana oli se, että esiinnyin rouva\nO'Marana kaikissa kohdin oikean itseni sijasta. Tänä päivänä hän vasta\nensi kerran sai kuulla että minä olen lady Ingleby Shenstonen linnasta.\nJa, pojat, tuo isku oli hänelle liian ankara. Hän on loistava mies,\nmutta tuollainen suloinen cowboyn tapainen olento. Hän on viettänyt\nmonet vuodet ulkomailla ja ollut kaikissa kuviteltavissa toimissa,\nmissä ratsastetaan hevosilla ja tehdään urheita tekoja. Viimeksi hän\noli tuossa teidän kauheassa pikku sodassanne ja sairastui kuumeeseen\nTargain luona. Te olette varmaankin tuntenut hänet. Hän kutsuu sitä\n'siirtomaajupakaksi', ja nyt hän kirjottaa kirjaa siitä ja muista\njupakoista sekä siitä miten niitä on vältettävä. Mutta hänellä on aivan\näärimmäinen vastenmielisyys arvonimiä ja suuria omaisuuksia kohtaan,\njoten hän kauhtui aika pahasti kuullessaan minun omistavan niitä. Hän\non lähtenyt 'kestämään' sitä yksinään. Siitä syystä te tapaatte minut\nsurullisena eikä iloisena.\"\n\nBilly katsahti Ronnie'in, sähköttäen: \"Onko se hän? Varmasti se on hän!\nOnko meidän kerrottava hänelle?\" Ronnie sähkötti takaisin: \"Hän se on!\nKukaan muu se ei voi olla. Kerro _sinä_ se hänelle.\"\n\nLady Ingleby huomasi nämä langattomat sähkövirrat.\n\n\"Mitäs nyt, pojat?\" sanoi hän.\n\n\"Rakas kuningatar\", huusi Billy tuskin kyeten hillitsemään\nkiihtymystään, \"saammeko kysyä tuon cowboy-olennon nimeä?\"\n\n\"Jim Airth\", vastasi lady Ingleby, värin äkkiä lehahtaessa hänen\nkalpeille poskilleen.\n\n\"Siinä tapauksessa\", sanoi Billy, \"hän on sama mies, joka tuli meitä\nvastaan karaten asemalle päin ikäänkuin kaikki raivottaret olisivat\nolleet hänen kintereillään. Hän ei katsonut oikealle eikä vasemmalle\neikä paljon eteensäkään, niin että meidän metsästysvaunujemme täytyi\nväistyä tiepuoleen! Niinmuodoin hän ei nähnyt kahta vanhaa toveriaan\neikä kuullut heidän huutoaan. Mutta ei voi olla mahdollista että\nhän olisi paennut teidän arvonimeänne, rakas lady, enempää kuin\nomaisuuttannekaan, sillä hänen oma arvonimensä on vanhimpia mitä\nSkotlannin historia tuntee, ja tiluksensa käsittävät peninkulmittain\nkankaita ja virtoja ja metsiä. Tiesitte kai, että tämä mies, joka\nkutsui itseään 'Jim Airthiksi' ollessaan karjafarmin omistajana\nLännessä ja vieläkin käyttää sitä kirjailijanimenään, on kotioloissaan\nJames, Airthin ja Monteithin jaarli; hienoin Skotlannin vanhoista\naatelisnimistä!\"\n\n\n\n\nKahdeksastoista luku.\n\nMITÄ BILLYLLÄ OLI KERROTTAVANA.\n\n\n\"Toitteko mailat mukananne, pojat?\" oli lady Ingleby sanonut taitavasti\nhilliten itsensä ja lisännyt, heidän myönnettyään jättäneensä mailat\nhalliin: \"Ah, minä olen iloinen kun ette milloinkaan voi vastustaa\nkastanjapuukenttää. Tuntuu olevan iankaikkisuus siitä kun viimeksi näin\nteidän ottelevan kaksinpelissä. Menkää ja alkakaa. Minä tilaan teetä\nulos puolen tunnin perästä ja tulen itsekin.\"\n\nSitten hän pujahti parvekkeelle, riensi kukkatarhan ja nurmikentän\npoikki pyrkien pyökkien suojaavien oksien varjoon. Sinne saavuttuaan\nhän vaipui tuolille, jolla Jim Airth oli istunut niin liikkumattomana,\nja peitti kasvonsa vapisevilla sormillaan.\n\n\"Oi, Jim, Jim!\" nyyhkytti hän. \"Armaani, kuinka hirveää vääryyttä olen\ntehnyt sinulle! Kuninkaani miesten joukossa! Kuinka väärin olen sinua\ntuominnut! Pitänyt sinua syypäänä ajatuksiin, joitten merkitystäkään\nsinä laajasydämisyydessäsi tuskin voisit tajuta. Oi, rakkaani, anna\nminulle anteeksi! Ja oi, tule minun luokseni tähän pimeyteen ja selitä\nmitä olen väärin tehnyt; selitä mitä se on, joka sinun on kestettävä;\nsano minulle mikä on tullut meidän välillemme. Sillä totisesti, jos\nsinä jätät minut, niin minä kuolen.\"\n\nMyra oli nyt mielessään varma siitä että syy oli hänen, ja hän kärsi\nsiitä vähemmän kuin luullessaan Jimiä syylliseksi. Kuitenkin hän oli\nkovasti ymmällä. Sillä jos Airthin ja Monteithin jaarli voi kirjottaa\nnimekseen \"Jim Airth\" Moorheadin majatalon päiväkirjaan tulematta\nmoitteenalaiseksi, miksi ei silloin lady Ingleby Shenstonen linnasta\nvoinut ottaa yhtä yksinkertaista nimeä tekemättä itseään syypääksi\nanteeksiantamattomaan rikokseen?\n\nMyra pohti, itki ja järkeili vuoronperään, tullen yhä enemmän\nhämmentyneeksi ja neuvottomaksi.\n\nMutta jonkun ajan kuluttua hän lähti sisälle ja koetti poistaa\nkasvoiltaan äskeisten kyynelten jälkiä. Hänen ei pitänyt antaa surunsa\ntehdä häntä itsekkääksi. Ronald ja Billy kaipasivat teetä ja odottivat\nhäntä seuraansa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSillävälin olivat nuo molemmat ystävykset mailat kainalossa\nastelleet talon etusivulla olevien pensasistutuksien poikki\nkauniille tenniskentille, jotka kauan olivat olleet seutukunnan\nparhaimpien maineessa. Monet ottelut oli niillä kamppailtu, iloisten\nkatselijaparvien seuratessa peliä kenttiä reunustavien varjoisien\nkastanjapuiden alta.\n\nMutta tänään tuntui paikka surulliselta ja hyljätyltä. He pelasivat\nyhden erän äänettöminä, tuskin viitsien laskea voittojaan; sitten he\nsiirtyivät verkon ääreen ja seisoivat liki toisiaan, kumpikin omalla\npuolellaan.\n\n\"Meidän täytyy kertoa se hänelle\", sanoi Ronald tarkastellen mailaansa\ntutkivasti.\n\n\"Kyllä kai meidän täytyy\", myönsi Billy vastahakoisesti. \"Me emme voisi\nantaa hänen mennä naimisiin sen miehen kanssa.\"\n\n\"Pöhkö! Luuletko Airthin aikovan unissaankaan mennä naimisiin hänen\nkanssaan? Hän palaa takaisin ja kertoo sen hänelle itse huomenna.\nMeidän on kerrottava se Myralle, säästääksemme häneltä tuon kohtauksen.\nHänen ei tarvitse koskaan enää nähdä Airthia.\"\n\n\"Totisesti, Ron! Näitkö hänen leimahtavan ihan punaiseksi, kun hän\nsanoi meille hänen nimensä? Ja huolimatta tämänpäiväisestä surustaan\nhän näyttää puoltakymmentä vuotta nuoremmalta kuin lähtiessään. Sitä et\nsuinkaan voi kieltää!\"\n\n\"Oh, se johtuu virkistyslevosta\", selitti Ronnie, vaikkakaan ei kovin\nvakuuttavasti. \"Virkistyslevolla on aina sellainen vaikutus. Siitä\nsyystä juuri naiset aina ovatkin halukkaat sellaisiin. Vai oletko\nkoskaan kuullut jonkun miehen olleen virkistyslevolla?\"\n\n\"No, olen ainakin kuullut _sinun_ olleen Overdenessä\", sanoi Billy\npahanilkisesti.\n\n\"Lorua! Et suinkaan kutsu herttuattaren seurassa olemista\nvirkistyslevoksi? Herra hallitkoon! Kyllä se ihminen saa vilkastusta,\njota Meldrumin herttuatar ottaa hoivatakseen. Oletko kuullut jutun\nvanhasta Pilberry pastorista ja tukaanista?\"\n\n\"Olen, pysy vaiti. Olet kertonut minulle tuon jumalattoman jutun jo\nkahdesti. Mutta totisesti, Ronnie! Mehän syrjäytämme pääasian. Kumman\nmeistä on kerrottava hänelle?\"\n\n\"Sinun\", sanoi Ronald päättävästi. \"Hän pitää sinusta kuin äiti ja\nsinun kertomanasi se koskee häneen lievemmin. _Minä_ voin liittyä\nmukaan sitten myöhemmin ja antaa tuota noin -- _miehekästä_ lohdutusta.\"\n\n\"Mene hiiteen!\" sanoi Billy perin harmistuneena. \"En minä ole sellainen\nkuin sinä kuvittelet. Sen vain tahdon sinulle sanoa, että jos arvelisin\nolevan hänelle todelliseksi onneksi ja käyvän päinsä epäonnistumatta,\nniin sanoisin hänelle tehneeni sen _itse_, ja huomenna menisin Jim\nAirthin puheille ja kertoisin hänelle sanoneeni niin.\"\n\n\"Aasi!\" sanoi Ronnie lempeästi. \"Ikäänkuin asia voisi siitä parantua.\nEtkö tunne jaarlia? Hän oli heti alunpitäen tuota salaamispuuhaa\nvastaan. Hän iskisi sinua yksinkertaisesti kalloon siksi että olet\nrohjennut valehdella Myralle, ja menisi ja kertoisi hänelle itse\npaljaan totuuden. Muuten hän tällä hetkellä ajattelee enemmän omaa\npuoltaan kysymyksestä kuin Myran puolta. Meillä miehillä on sellainen\ntapa. Jos hän olisi ensinnä ajatellut Myraa, olisi hän jäänyt hänen\nluokseen ja selvittänyt asian loppuun saakka, eikä juossut tiehensä\ntuolla tavoin, jättäen toisen masennuksiin ja hämminkiin.\"\n\n\"Hitto hänet vieköön!\" sanoi Billy tosissaan.\n\n\"Kuule, Billy! Sinähän tunnet naiset.\" Ensi kerran Ronnie nyt teki\ntämän myönnytyksen. \"Etkö luule, että jos -- jos nainen kääntyisi\nkammoten pois rakastamastaan miehestä, hän saattaisi -- jos toinen\nolisi tahdikkaasti saapuvilla -- kääntyä tuon toisen puoleen, joka jo\nkauan on häntä rakastanut ja josta hän epäilemättä on pitänyt.\"\n\n\"Minun naistuntemukseni\", lausui Billy mahtipontisesta, \"johtaa\nminut toivomaan, että hän lankeisi sen miehen syliin, joka\nrakastaisi häntä kyllin paljon saattaakseen itsensä alttiiksi hänen\nvastenmielisyydelleen kertomalla hänelle uljaasti itse sen, mikä hänen\non...\"\n\n\"Riivattu!\" kuiskasi Ronnie, joka oli vilkaissut Billyn sivuitse. \"Suu\nkiinni! -- Tämän verkon silmukat ovat paremmat kuin entisen, ja nämä\nuudet patenttijalustat varmaankin pitävät sen...\"\n\n\"Te kärsivälliset olennot!\" sanoi lady Inglebyn ääni juuri Billyn selän\ntakana. \"Eikö teillä ole jo hirveä teen ikävä?\"\n\n\"Me ihailimme tätä uutta verkkoa\", sanoi Ronald Ingram heittäen\nvihaisen katseen Billyyn, joka selin lady Inglebyhin yhä edelleen\nihaili uutta verkkoa avuttoman äänettömänä!\n\nTeetä juotaessa tehtiin urheita yrityksiä mielialan reipastuttamiseksi.\nRonald kertoi kaikki uusimmat Overdene-jutut ja ryhtyi sitten\nkuvailemaan vuosikonserttia, joka oli ollut juuri hiljan.\n\n\"Rouva Dalmain oli siellä ja lauloi jumalallisesti. Hän laulaa miehensä\nlauluja, ja Garth säestää häntä. On kamalan hienoa nähdä hänen sokeain\nkasvojensa loistetta, kun hän kuuntelee Janen valtavana vyöryvää\nääntä. Kun laulu on lopussa, hän nousee pianon äärestä, tarjoaa\nvaimolleen käsivartensa ja näennäisesti taluttaa hänet pois. Hyvin\nharvat ihmiset älyävät, että Jane itse asiassa ohjaa häntä. Jane lauloi\nylimääräisenä numerona hauskan, Garthin sepittämän pikku palan -- se\noli ihan yksinkertainen, mutta jokainen vaati sitä kahteen kertaan\ntoistettavaksi. Se laulu oli kuin kesätuulen puhaltamista hongikossa,\nja säestys oli kuin mustarastaan vihellystä; sanoissa oli jotain\nsemmoista 'kun loistain kukkii Luojan maa' -- en muista pitemmälle.\nJatka sinä, Bill!\"\n\n    \"Miss' oisi sijaa surrakaan,\n    Kun taivaan rakkaus täyttää maan.\"\n\nlausui Billy, jolla oli erinomainen muisti.\n\nMyra nousi kiireesti. \"Minun täytyy mennä sisälle\", sanoi hän. \"Mutta\npelatkaa te niin kauan kuin haluatte.\"\n\nBilly käveli hänen rinnallaan pensas-istutuksia kohti.\n\n\"Saanko tulla sisään vähän ajan perästä tapaamaan teitä, rakas\nkuningatar? Minulla olisi jotain sanottavaa.\"\n\n\"Tulkaa vain milloin haluatte, Billy-poika\", sanoi lady Ingleby\nhymyillen. \"Te löydätte minut arkihuoneestani.\"\n\nJa Billy katsahti salavihkaa Ronaldiin, toivoen ettei tämä olisi\nnähnyt. Sanoissa ja hymyssä oli epäilemättä äidillisyyteen vivahtavaa!\n\n       *       *       *       *       *\n\nSe oli hyvin vakavakasvoinen nuori mies, joka puoli tuntia myöhemmin\nilmestyi lady Inglebyn arkihuoneeseen, sulkien oven huolellisesti\njälkeensä. Lady Ingleby oivalsi kohta, että hän oli tullut jonkun asian\njohdosta, joka ainakin hänelle itselleen näytti olevan tavattoman\ntärkeä. Billyn nuoruuden-vallattomuuksien päivät olivat ohi. Tässä oli\nvarmaan kysymyksessä jotain vakavampaa.\n\nLady Ingleby nousi siron kirjotuspöytänsä äärestä ja istui sohvaan.\n\"Istukaa, Billy\", sanoi hän viitaten vastapäätä olevaan nojatuoliin --\nlordi Inglebyn ja pikku Petterin tuoliin. Molemmat olivat nyt jättäneet\nsen tyhjäksi. Billy otti sen mielellään haltuunsa, tietämättä siihen\nliittyvistä muistoista.\n\n\"Somia kukkia\", huomautti Billy katsellen ympärilleen.\n\n\"Kyllä\", sanoi lady Ingleby. Hän toivoi hartaasti ettei Billy vain\nolisi tullut kosimis-aikeissa.\n\n\"Hauska huone\", sanoi Billy; \"ainakin minun mielestäni.\"\n\n\"Kyllä\", sanoi lady Ingleby. \"Niin minunkin mielestäni.\"\n\nTähyillessään levottomasti ympärilleen uutta innoitusta etsien Billyn\nsilmät osuivat uuninreunuksen yläpuolella olevaan muotokuvaan. Hän\nhätkähti ja kalpeni. Silloin hän tiesi hetkensä tulleen. Ei voinut enää\nkierrellä kautta rantain.\n\nBilly oli sotilas, ja urhoollinen sotilas. Hän oli kerran johtanut\nhyökkäystä juosten miestensä etunenässä ylös kukkulan rinnettä\ntäydellisessä luotituiskussa. Billy edellä, pataljoona perässä. Ei\nyksikään miehistä voinut pysyä viittäkymmentä kyynärää lähempänä\nhäntä. Jälkeenpäin he aina sanoivat, että Billy säilyi hengissä tuossa\nhyökkäyksessä sen vuoksi, että hän juoksi niin kovaa etteivät luodit\nehtineet koskea häneen. Nytkin hän syöksyi asiaan suoraapäätä, samalla\nepäröimättömällä urhoollisuudella.\n\n\"Lady Ingleby\", sanoi hän; \"on eräs asia, joka meidän molempien,\nRonnien ja minun, mielestä teidän tulisi tietää.\"\n\n\"Niinkö, Billy?\" sanoi Myra. \"Silloin kai kerrotte sen minulle.\"\n\n\"Me olemme vannoutuneet olemaan kertomatta\", jatkoi Billy; \"mutta minä\nen välitä hittoakaan -- tarkotan hituistakaan -- valasta, jos _teidän_\nonnenne on kysymyksessä.\"\n\n\"Valaa ei tule rikkoa, Billy, ei minunkaan tähteni\", sanoi Myra\nlempeästi.\n\n\"Niin, katsokaas, -- _jos te sitä toivoisitte_, niin tulisitte olemaan\nainoana poikkeuksena.\"\n\nÄkkiä lady Ingleby ymmärsi. \"Oo, Billy!\" sanoi hän. \"Haluaako Ronald\nettä minulle kerrottaisiin?\"\n\nTämä tuotti Billylle pistoksen. Siis Ronniesta kuitenkin todella\nvälitettiin, ja hän se siis lopulta tulisi astumaan esiin -- Billyn ja\nerään toisen särjettyjen sydämien yli -- miehekkään lohduttajan osaa\nesittäen. Se oli kovaa, mutta Billy vastasi totuudenmukaisesti.\n\n\"Kyllä; Ronnie sanoo että se on oikeus ja kohtuus; ja minäkin olen\nsamaa mieltä. Olen tullut tänne kertoakseni tuon asian, jos sallitte\nminun sen tehdä.\"\n\nLady Ingleby istui yhteenpuserretuin käsin ja mietti. Mitäpä se sentään\nitse asiassa merkitsi? Mitäpä mikään merkitsi verrattuna hänen ja Jimin\nvälien hämmentymiseen?\n\nHän loi silmänsä muotokuvaan; mutta Mikaelin kasvot tähystivät\nkiinteästi Petteriin eivätkä antaneet hänelle mitään merkkiä.\n\nJos nämä pojat halusivat ilmaista salaisuuden hänelle ja saada sen pois\nsydämeltään, miksi ei hän sitten suostuisi kuulemaan? Se tekisi kerta\nkaikkiaan lopun Ronnien traagillisesta kosiskelusta.\n\n\"Niin, Billy\", sanoi hän. \"Voit kyllä sanoa sen.\"\n\nHuoneessa oli hyvin hiljaista. Ruusunnuppu kopautti kahdesti\nikkunaruutuun. Siitä olisi voinut pitää varottavana sormena. Ei\nkumpikaan huomannut sitä. Se kopautti kolmannen kerran.\n\nBilly selvitty kurkkuaan ja nielaisi nopeasti.\n\nSitten hän puhui.\n\n\"Se mies, joka teki erehdyksen\", sanoi hän, \"ja laukaisi miinan liian\naikaisin; se mies, joka vahingossa surmasi lordi Inglebyn, oli sama\njota te kutsutte Jim Airthiksi.\"\n\n\n\n\nYhdeksästoista luku.\n\nJIM AIRTHIN PÄÄTÖS.\n\n\nLady Ingleby odotti Jim Airthin tuloa arkihuoneessaan.\n\nKun hetki läheni, hän soitti kelloa. \"Groatley\", sanoi hän kun\nkellarimestari astui sisään, \"Airthin jaarli, joka oli täällä eilen,\ntulee jälleen käymään täällä nyt iltapäivällä. Kun hänen armonsa\ntulee, voitte ohjata hänet tänne. En ole kotona kellekään muulle.\nTeidän ei tarvitse tuoda teetä ennenkuin soitan.\" Sitten hän istuutui\nlevollisesti odottaen. Hän oli jälleen pukeutunut surupukuun, joka\ntilapäisesti oli ollut syrjäytettynä. Musta puku riippui hänen\nympärillään pehmein laahustavin laskoksin, lisäten hänen solakan\nvartalonsa sulavaa pituutta. Valkeat leskeyden merkit kaulassa ja\nranteilla antoivat hänen tavattomalle kauneudelleen liikuttavan\nsurumielisyyden ja yksinäisyyden leiman. Hänen kasvonsa olivat hyvin\nkalpeat; sinertävät varjot väsyneitten silmien alla olivat merkkinä\nkyynelistä ja unettomuudesta. Mutta suloisten silmien tyyni ja varma\nkatse ilmaisi kaikista epäilyksistä vapaata mieltä ja täysin levollista\nsydäntä.\n\nHän nojasi taaksepäin sohvan tyynyjä vasten, kädet ristissä helmassaan,\nja odotti.\n\nMehiläisiä surisi sisään ja ulos avonaisista ikkunoista. Freesiain\ntuoksu täytti huoneen hienona, läpitunkevan makeana, muttei kuitenkaan\npainostavana. Eräälle miehelle johti freesiain tuoksu jälkeenpäin aina\nmieleen tämän iltapäivän, noitten viehättävien kasvojen erinomaisen\nsulouden, hänen leskenpukunsa laahustavan pehmeyden.\n\nAskeleita hallissa.\n\nOvi avautui. Groatleyn ääni rikkoi kaikuvan juhlallisena odottavan\nhiljaisuuden.\n\n\"Airthin jaarli, teidän armonne\"; ja Jim Airth astui sisään.\n\nKun ovi sulkeutui hänen jälkeensä, nousi Myra ylös.\n\nHe seisoivat äänettöminä vastatusten lordi Inglebyn kuvan alla.\n\nTuntui melkein kuin olisi noitten ajattelevien tiedemieskasvojen\ntäytynyt kääntyä tähystämästä tuota pientä koiraa ja luoda katseensa\nhetkeksi heihin. He esittivät, nuo kidutuksen raatelemat urheat\nsydämet, sielullista ongelmaa, joka varmaan olisi osottaunut\nmielenkiintoiseksi tuolle tyynelle metafysiikan tutkijalle.\n\nÄänettöminä he katsoivat toisiaan kymmenen sydämensykähdyksen ajan.\n\nSitten Myra astui nopealla liikkeellä Jim Airthin luo, kietoi\nkäsivartensa hänen kaulalleen ja laski päänsä hänen rinnalleen.\n\n\"Minä _tiedän_, rakastettuni\", sanoi hän. \"Sinä voit säästää itseltäsi\ntuskan koettaa kertoa sitä minulle.\"\n\n\"Kuinka?\" Tämä lyhyt sana tuntui olevan kaikki, mitä Jim Airthin huulet\nsillä hetkellä saivat lausutuksi.\n\n\"Billy kertoi minulle. Hän ja Ronald Ingram tulivat tänne eilen, pian\nsen jälkeen kun sinä olit lähtenyt. He olivat tulleet sinua vastaan\ntiellä. He ajattelivat että minun pitäisi tulla tietämään. Ja siksi\nBilly kertoi.\"\n\nJim Airthin käsivarret kiertyivät hänen ympärilleen, pitäen hänestä\nlujasti.\n\n\"Tyttö -- parkani!\" sanoi hän murtuneesti.\n\n\"He tarkottivat hyvää, Jim. He ovat herttaisia poikia. He tiesivät että\nsinä tulisit takaisin kertoaksesi sen minulle itse, ja he tahtoivat\nsäästää meiltä kummaltakin sen tuskan. Olen iloinen että he tekivät\nsen. Olit aivan oikeassa, kun sanoit että se oli kestettävä yksin. En\nolisi ollut valmis kohtaamaan paluutasi, jollen olisi kuullut totuutta\nja saanut aikaa ajatella sitä yksinäni. Nyt minä _olen_ valmis, Jim.\"\n\nJim Airth kallisti poskensa hänen pehmoista tukkaansa vasten ja\nvoihkasi.\n\n\"Olen tullut sanomaan hyvästi, Myra. Siinä on kaikki mitä nyt enää on\nsanottavana.\"\n\n\"Hyvästi?\" Myra kohotti kasvonsa kauhistuneen kysyvänä.\n\nJim Airth painoi sen takaisin piilopaikkaansa hänen rinnalleen.\n\n\"Minä olen, Myra, se mies, jonka kättä et voisi koskaan suostua\npuristamaan ystävänä.\"\n\nMyra kohotti jälleen päänsä. Hänen silmiensä katse ilmaisi naista, joka\nvalmistautuu taistelemaan onnensa ja elämänsä puolesta.\n\n\"Sinä olet se mies\", sanoi hän, \"jonka pikkusormi on minulle kalliimpi\nkuin kenenkään toisen koko ruumis koskaan on minulle ollut. Luuletko\nettä luopuisin sinusta, Jim, asian takia, joka on tapaturmaisesti\nsattunut menneisyydessä, ennenkuin sinä ja minä olimme ollenkaan\ntoisiamme kohdanneet? Ah, kuinka vähän te miehet ymmärrätte naisen\nsydäntä! Sanonko sinulle mitä tunsin kun Billy kertoi minulle,\nsitten kun ensimäinen tyrmistyttävä järkytys oli ohi? Ensiksi surua\nsinun puolestasi, armaani, käsittäen kuinka hirmuinen sen tuottaman\nsielullisen tuskan on täytynyt olla silloin. Toiseksi kiitollisuutta --\nniin, harrasta, ylivuotavaa kiitollisuutta -- siitä, että vihdoinkin\ntiesin mikä oli tullut välillemme ja että se oli tämä asia -- pelkkä\nmenneisyydestä noussut haamu -- eikä mitään käsinkosketeltavaa tai\ntodellista; ei mikään minun sinulle tai sinun minulle tekemä vääryys;\nei mitään minkä tarvitsisi meitä erottaa.\"\n\nJim Airth irrotti hitaasti käsivartensa, otti häntä ranteista pitäen\nhänen käsiään rintaansa vasten. Sitten hän katsoi hänen silmiinsä\näänettömällä murheella, joka vaikutti syvemmin kuin sanat.\n\n\"Oma tyttö parkani\", sanoi hän vihdoin, \"minun on mahdotonta mennä\nnaimisiin lordi Inglebyn lesken kanssa.\"\n\nHänen tahtonsa voima voitti Myran tahdon, ja aivan kuin\nHevosenkenkä-poukamassa hänen säikkymätön rohkeutensa oli karkottanut\nMyran pelon, niin tunsi Myra nyt luottamuksensa hupenevan hänen synkän\npäättäväisyytensä edessä. Peläten kadottavansa sen kokonaan hän veti\npois kätensä ja kääntyi sohvaan päin.\n\n\"Oi, Jim\", sanoi hän, \"istukaamme ja puhelkaamme siitä enemmän.\"\n\nHän vaipui tyynyjen keskelle ja vetäisten kiireesti luokseen\nruusumaljakon upotti kasvonsa kukkiin, peläten kohdata uudestaan Jimin\nsilmien tyventä murhetta.\n\nJim Airth istui -- sille tuolille, joka oli jäänyt tyhjäksi lordi\nInglebyltä ja pikku Petteriltä.\n\n\"Kuule, armas\", sanoi hän. \"Minun ei tarvitse pyytää sinua olemaan\nepäilemättä rakkauttani. Se olisi minulta typerästi tehty. Minä\nrakastan sinua niin, etten ole tiennytkään miehen voivan siten rakastaa\nnaista. Minä rakastan sinua niin, että olemukseni jokainen säie on\nisoava sinua päivin ja öin -- kaikkina edessäni olevina vuosina. Mutta\n-- niin, minulle olisi joka tapauksessa käynyt vaikeaksi astua toisen\nmiehen saappaisiin ja ottaa sellaista mikä ennen on ollut hänen. Minä\nen tuntenut sitä, kun luulin tulevani kersantti O'Maran seuraajaksi,\nkoska tiesin että hänen varmasti oli täytynyt olla niin perin kaukana\nminusta joka suhteessa. Erilaisissa olosuhteissa ollen olisin voinut\nsuostua lordin Inglebynkin seuraajaksi, koska tiedän ettei hän ollut\nkoskaan herättänyt sinussa sellaista rakkautta kuin sinun rakkautesi\nminuun on. Hänen varallisuutensa ei olisi ollut minuun nähden mikään\npainava syy, koska itsellänikin sattuu olemaan maita ja taloja, joissa\nolisimme voineet asua. Mutta asettua vainajan tilalle silloin, kun\ntämä on kuollut minun tekoni kautta, ottaa itselleni toisen miehen\nleski, silloin kun tämä vielä, ilman oman oikean käteni ajattelematonta\nliikettä, olisi tuon miehen puolisona -- Myra, sitä minä en voisi\ntehdä! Meidän suuren rakkautemmekaan ohella ei siitä voisi syntyä\nonnea. Ajattele sitä -- ajattele! Kun seisoisimme yhdessä Jumalan\nkasvojen edessä ja kirkko juhlallisin äänin lausuisi meille kysymyksiä\nja vaatimuksia; kun meidän tulisi vastata yhtä vilpittömästi kuin\nhirmuisena tuomion päivänä, jolloin kaikkien sydänten salaisuudet\npaljastetaan, kysymykseen: tietääkö kumpikaan meistä mitään estettä,\njoka ei sallisi meitä laillisesti yhdistettäväksi avioliittoon --:\nsilloin minä huutaisin: 'Hänen miehensä kuoli minun käteni kautta!' ja\nlähtisin kirkosta Kainin merkki otsassani ja Daavidin häpeä päälläni.\"\n\nMyra kohotti pelästyneet silmänsä; kohtasi pyytävänä Jimin katseen;\npainui sitten jälleen ruusukimpun ylitse.\n\n\"Taikka jos läpäisisinkin tuon koetuksen seisomalla mykkänä\njuhlallisessa hiljaisuudessa, niin entä se hetki, jolloin kirkko\nkäskisi minun ottaa sinun oikean kätesi omaan oikeaan käteeni -- Myra,\n_minun_ oikeaan käteeni?\"\n\nMyra nousi, astui nopeasti lattian poikki ja polvistui hänen eteensä.\nHän tarttui Jimin käteen ja peitti sen kyynelillä ja suudelmilla. Hän\npiti sitä nyyhkyttäen sydäntään vasten.\n\n\"Rakkahin\", sanoi hän, \"en tahdo ikinä pyytää sinua tekemään minun\ntähteni mitään, minkä tunnet mahdottomaksi tai vääräksi. Mutta, oi,\ntässä minä tiedän sinun erehtyneen. En voi todistaa tai selittää.\nEn voi pukea perusteitani sanoiksi. Mutta minä _tiedän_, että\nmeidän elävän, palavan rakkautemme _täytyy_ olla tärkeämpi kuolleen\nmenneisyyden tapahtumia. Mikael menetti henkensä tapaturman kautta.\nEttä tuon tapaturman aiheutti sinun puoleltasi tapahtunut erehdys,\non hirveän kovaa sinulle. Mutta siinä ei ole mitään siveellistä\nsyyllisyyttä. Yhtä hyvin voisi syyttää sitä yhtiötä, jonka laiva vei\nhänet meren taakse, taikka hallitusta, jonka päätöksestä sotaretki\ntehtiin, tahi sotaviraston väkeä, joka otti hänet vastaan kun hän\ntarjoutui vapaaehtoiseksi. En tosiaankaan tiedä mitä Daavid teki; olen\npitänyt häntä vallan erinomaisena ihmisenä. Mutta Kainin teon minä\ntiedän, ja olen täysin varma siitä ettei Kainin merkkiä milloinkaan\npantaisi kenenkään kannettavaksi ennakolta harkitsemattoman tapaturman\ntakia. Oi, Jim! Etkö voi katsella asiaa järkevästi?\"\n\n\"Minä katselin sitä järkevästi -- perästäpäin -- aina eiliseen saakka\",\nsanoi Jim Airth. \"Alussa oli tietysti kaikki pelkkää kamalaa epätoivoa.\nOi, Myra; anna minun kertoa sinulle! En ole koskaan voinut kertoa sitä\nkenellekään. Mene takaisin sohvalle; en voi antaa sinun olla siinä\npolvillasi. Istu tuonne noin ja salli minun kertoa.\"\n\nLady Ingleby nousi heti ja palasi paikalleen; istui sitten kuunnellen\n-- kaipaava katseensa Jim Airthin kumartuneeseen päähän kiinnitettynä.\nJim Airth oli sillä kertaa unohtanut, mitä tuon yön tapahtumat\nolivat Myralle maksaneet; niin oli tehnyt Myra itsekin. Hänen ainoa\najatuksensa koski Jimin tuskaa.\n\nJim Airth alkoi puhua matalin, hätäisin lausein, muiston haamujen\nnoustessa kauhua herättävinä hänen mieleensä.\n\n\"Nyt voin nähdä sen silmieni edessä. Pieni kangasteltta, hämärästi\nvalaistu. Olin jo kuumesairaana; ruumiinlämpöni oli 102 Fhrnh. En ollut\nlainkaan nukkunut kahteen yöhön, ja koko pääni tuntui muodostavan vain\nkaksi isoa silmää -- ja sellaiset silmät, molemmat jo murtuneet ja\nelottomat! Minä tunsin että olin mennyttä miestä ja että minun olisi\npitänyt uskoa toimeni toiselle miehelle; mutta Ingleby ja minä olimme\nahertaneet siinä yhdessä koko ajan, ja minä olin koko olennollani\nkiintynyt siihen. Paikka oli semmoinen, ettei sinne voitu ollenkaan\nkuljettaa isompia tykkejä; mutta meidän vähäinen laitteemme, jota mies\nvoi kantaa yhdessä kädessään, tulisi toimimaan paremmin ja varmemmin\nkuin puolisen tusinaa isoja tykkejä.\"\n\n\"Oli kulunut jo hyvä aika sittekun Ingleby ja toinen mies -- Ingram oli\nhänen nimensä -- olivat lähteneet. Cathcart, joka oli jäänyt jälelle\nluokseni, pyöri sisään ja ulos teltasta, voimatta olla paria minuuttia\nalallaan; hän pelkäsi ettei näkisi räjähdystä. Niinpä olin yksin kun\nmerkki tuli. Saimme perästäpäin tietää että Ingram oli ryöminyt ulos\nmiinakäytävästä ja mennyt viemään sanaa lähimpään väijytyspaikkaan.\nIngleby oli jäänyt yksin. Hän antoi merkin 'almis!'kuten oli\nsovittu. Minä käsitin sen merkiksi 'mmu!'ja toimin vaistomaisesti\nsen mukaan. Juuri kun olin saanut sen tehdyksi, huomasin erehdykseni.\nMutta samassa silmänräpäyksessä kuului räjähdys, ja kuuma hiljainen\nyö muuttui hornansunnuntaiksi. Minä syöksyin ulos teltasta, huudellen\nInglebytä. Hyvä Jumala! Ulkona oli kuin helvetissä! Kaikkialla kirkuvia\nja kiroilevia meidän poikia, jotka iloitsivat päästessään vihdoinkin\npakollisesta toimettomuudestaan ja äänettömyydestään; kokonaisia\nparvia tummia hornanhaamuja, jotka parkuivat pelosta ja iloitsivat\ntappiostamme; sillä heidän ulkovallituksensa sisäpuolella oli toinen\nkaksi vertaa vahvempi varustus, niin että Targain valloitus häämötti\nvielä yhtä kaukana meille.\"\n\n\"Perästäpäin -- jollen itse äkkiä olisi huomannut erehdystäni, ei\nkukaan olisi voinut arvata asian oikeata laitaa. Jopa sittekin he\nkoettivat uskotella minulle, että olin saanut väärän merkin; mutta\nminä tiesin paremmin. Ja lopuksi oli mahdotonta löytää mitään -- no\nniin, silminnähtäviä todistuksia tapahtumasta. Aukko tulla tömähti\nheti täyteen karjuvia ja riehuvia poikiamme, jotka juoksivat kuin\nhullut päästäkseen tunkeutumaan kaupunkiin. Taivasten tekijät, kuinka\nnuo hurjimukset tappelivat, kun kerrankin saivat siihen tilaisuuden.\nKun taistelu oli päättynyt, kaivattiin moniaita, joita ei löydetty\nruumiiden joukosta. Heidän täytyi olla tunkeutuneita niin kauvas,\nettemme voineet saada heitä takaisin, ja he olivat epäilemättä\njoutuneet vangiksi. Jumala vain tuntee heidän kohtalonsa, poikaparkain.\nNyt minä kadehdin heitä, sillä sodan päätyttyä alkoi minun helvettini\nvasta todenteolla.\"\n\n\"Myra, minä olisin antanut koko elämäni, jos olisin sillä saanut\ntakaisin tuon ainoan minuutin. Ja hulluksi olin tulla kun tiesin,\nettä räjähdyksen olisi aivan hyvin voinut toimittaa jotain vanhaa\nsytytyslankaa käyttämällä. Mutta me olimme niin innostuneet uuteen\nmerkinantojärjestelmäämme ja kannettavaan sähköpatteriimme! Oi hyvä\nJumala! Mitä epätoivon tuskia tunsinkaan noina päivinä ja öinä! Olin\nkuumehoureissa, ja ne korjasivat luotani miekkani, ampuma-aseet ja\npartaveitset. En voinut ymmärtää, minkätähden. En epätoivoisenakaan\nturvautuisi semmoisiin keinoihin. Jos kuka hyvänsä olisi tullut\ntelttaani ja sanonut minulle: 'Et ole lainkaan surmannut Inglebytä. Hän\non elossa ja voi hyvin!' niin olisin ilolla antanut elämäni sen hetken\nsuloisuudesta. Mutta mikään myöhempi katumus ei voi tehdä aikaisempaa\nerehdystä olemattomaksi.\"\n\n\"No niin, läpäsinhän sitten sen kuumeen; elämä on elettävä loppuun\nasti, enkä minä luule olevani sitä lajia ihmisiä, joille heidän surunsa\nantavat sairaaloisen elämänkatsomuksen. Kun huomasin että asiaa oli\ntyynesti katsottava; kun ne harvat, joilla oli tietoa tapahtumasta,\npysyivät puolellani samoina hyvinä tovereina kuin ennenkin, sanoen\nettä sama onnettomuus olisi voinut sattua kenelle hyvänsä heistä ja\nettä ainoa tukaluus, mikä asiasta voi johtua, olisi tulevaisuuteni\nturmeltuminen; niin päätin minäkin antaa tapahtuneen olla tapahtuneena\nja koettaa elää edelleen. Tiedätte että tuolla Suuressa lännessä\non tapana sanoa: 'Jumala vihaa joutilaita'. Se on heidän hienon\nkäytännöllisen jumaluusoppinsa elähyttäviä periaatteita. Olin\nkamppaillut monen muunkin kovan hetken läpi. Päätin kamppailla tämänkin\nläpi. Minä onnistuinkin niin hyvin, että näytti lupaavalta jatkaa\nInglebyn ja minun alkamaa työtä ja saattaa se kunnialla päätökseen.\nJa kun tarvitsin hänen muistiinpanojaan, tulin hänen kotiinsa ilman\ntunnontuskia pyytämään hänen leskeltään -- naiselta, jonka minun\nerehdykseni oli tehnyt leskeksi -- lupaa saada käyttää niitä hyväkseni.\"\n\n\"Minä tulin -- mieleni täynnä niin täyteläistä elämän ja rakkauden\nriemua, ettei kalvavalle omantunnon kyylle juuri enää tilaa jäänyt;\nastuin tähän isännättömään taloon, päättömään kotiin, tietäen tapaavani\nnaisen josta olin tehnyt lesken. Totisesti, 'Jumalan myllyt jauhavat\nhiljaa, mutta ne jauhavat hienoksi'! Minä olin liian helposti torjunut\nhartioiltani sen taakan, jonka olisi pitänyt painaa niitä koko elämäni\najan.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\n\"Naisessa, josta minun takiani oli tullut leski, tapasin -- sen naisen,\njonka olin tullut ottamaan vaimokseni! Laupias Jumala! Onko kenellekään\nkuolevaiselle pantu niin kovaa rangaistusta?\"\n\n\"Jim\", sanoi Mary hellästi, \"eikö kuvan toisella puolen ole\nmitään vastinetta? Eikö sinusta tunnu ihmeelliseltä kuinka Jumala\nkaikkiviisaassa ohjauksessaan on asettanut sinut auttamaan Mikaelin\nleskeä hänen yksinäisyydessään ja avuttomuudessaan. Tietäessäsi hänen\nkoko elämänsä onnen ja turvan riippuvan sinun oikeasta kädestäsi,\nolisi sinun pitänyt maksaa hänen miesvainajansa hengen hinta samalla\nkädellä, joka tiedottomasti oli aiheuttanut tämän kuoleman. Vaikka\ntehtyä tekoa ei voi saadakaan tekemättömäksi, voi sen joskus pyyhkäistä\nnäkymättömiin uusilla hyvillä töillä. Oi Jim! Etkö käsitä tätä ja tahdo\nhuolehtia minusta ikuisesti? Oma lemmittyni! Minä tahdon liittyä sinuun\nkokonaan ja kerta kaikkiaan. Me voimme saada pikaisen naimaluvan ja\nviettää häitämme vaikka heti. Me jätämme Shenstonen kartanon ja Park\nLanen talon ja asumme jossakin muualla missä vain tahdot, Jim; mutta\nyhdessä -- yhdessä! Ota minut jo tänään pois täältä. Maggie O'Mara voi\nolla seuranaisenani siksi kunnes olemme vihityt. Minä en voi elää ilman\nsinua. Jim -- minä en voi! Jumala sen tietää, etten voi!\"\n\nJim Airth katsahti ylös, ja hänen katseessaan oli toivon vilahdus.\n\nSitten hän katsoi muuanne, jottei Myran niin paljon lupaava rakkaus\nviekoittelisi häntä liiaksi hänen tehdessään lopullisen päätöksensä.\nJa taas katsahti hän ylös, mutta voi! Hänen katseensa kohdistui uunin\nrinnassa olevaan muotokuvaan. Hän vapisi.\n\n\"Minä _en voi_ naida lordi Inglebyn leskeä\", hän sanoi. \"Myra, kuinka\nvoitkaan sitä toivoa? Tuo asia kummittelisi aina välillämme. Se olisi\nkirottu -- luonnoton liitto. Yötä päivää me muistelisimme sitä asiaa.\nSen varjo astuisi välillemme. Jonakin päivänä sinä soimaisit minua...\"\n\n\"Ah, hiljaa!\" huudahti Myra terävästi. \"Elä puhu noin! Kärsin jo\nkylläksi muutenkin. Säästä ainakin tuo minulta!\" Sitten hän lykäten\nvielä kerran syrjään oman tuskansa, kysyi hennosti kuiskaten: \"Etkö\ntuntisi siitä itseäsi onnellisemmaksi, Jim?\"\n\n\"Onnellisemmaksi?\" huudahti Jim Airth tuimasti. \"Se olisi minulle\nhelvetti!\"\n\nLady Ingleby nousi pystyyn, kasvot yhtä valkeina kuin iso liljankukka\nnurkassa hänen takanaan.\n\n\"Se ratkaisee asian\", hän sanoi. \"Ja tiedättekö, minun mielestäni on\nparempi, ettemme enää puhu siitä ollenkaan. Minä menen soittamaan että\ntuovat teetä. Ja jos suotte minun hetkiseksi poistua siksi aikaa kunnes\ntee on tuotu tänne, niin tahdon käydä läpi miesvainajani paperit ja\nkoettaa etsiä mitä tarvitsette kirjaanne varten.\"\n\nHän lähti hiljaa ulos huoneesta. Suljetun oven läpi kuuli mies, jonka\nhän oli jättänyt yksin, kuinka hän antoi määräyksiään eteishallissa.\n\nJim Airth hypähti parilla pitkällä askeleella lattian poikki\nseuratakseen häntä. Mutta ovella hän pysähtyi, kääntyi ympäri ja palasi\nverkalleen takaisin.\n\nHän seisoi uunimatolla, pää alastaipuneena, koko ruumis jäykkänä,\nliikahtamatta.\n\nÄkkiä hän kohotti katseensa lordi Inglebyn muotokuvaan.\n\n\"Kirous sinulle!\" sanoi hän hampaittensa välistä, iskien nyrkkinsä\nuunin marmorireunustaa vastaan. \"Kirous räjähdysaineillesi! Ja kirous\nkeksinnöillesi! Ja kirous vielä kerran sinulle ottamastasi hänet\nensiksi!\" Sitten hän horjui tuolille ja painoi kasvot käsiinsä. \"Oh,\nJumala minulle anteeksi antakoon!\" kuiski hän katkonaisesti. \"Mutta\nonhan miehen kärsimiskyvylle sentään pantu raja.\"\n\nHän tuskin huomasi palvelijaa, joka toi teevehkeet sisään. Mutta\nkuullessaan ovelta kepeämpiä askeleita kohotti hän kuihtuneet kasvonsa,\ntoivoen näkevänsä Myran.\n\nSisään tuli levollisen näköinen nainen, joka oli puettu yksinkertaiseen\nmustaan merino-pukuun. Valkea liinakaulus ja -kalvosimet tekivät hänet\nsairaanhoitajattaren näköiseksi. Hänen tumma, sievästi palmikoitu\ntukkansa oli kääritty kruunuksi pään ympäri. Hän astui nöyrästi\nsisään, mutta hänen liikkeissään ja käytöstavassaan oli levollista\narvokkaisuutta.\n\n\"Tulin tuomaan teille teetä, mylord\", hän sanoi. \"Lady Ingleby ei voi\noikein hyvin eikä luule voivansa lähteä huoneestaan. Hän pyysi minun\njättämään teille nämä paperit.\"\n\nSilloin Airthin ja Monteithin jaarli nousi seisomaan ja ojensi\ntulijalle kätensä.\n\n\"Luulen että olette Mrs. O'Mara\", hän sanoi. \"Olen iloinen saadessani\nnähdä teitä, ja olette hyvin ystävällinen kun tarjoatte minulle teetä.\nOlen kuullut teistä jo ennen; ja luulen että näin teidät jo eilen\nsievän kotinne portailla, kun saavuin lehtokujaa pitkin. Sallitteko\nminun kertoa teille kuinka usein, seistessämme vieri vieressä vaikeina\nja vaarallisina hetkinä, opin kunnioittamaan ja ihailemaan sitä kelpo\ntoveria, jollaiseksi tunsin kersantti O'Maran?\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nEnnen Shenstonesta lähtöään Jim Airth istahti Myran kirjoituspöydän\nääreen ja kirjoitti kirjeen, pyytäen Mrs. O'Maran antamaan se lady\nInglebylle heti kun hän oli poistunut.\n\n    En ihmettele ettet luule kykeneväsi enää tapaamaan minua. Anna\n    minulle anteeksi kaikki suru, minkä olen aiheuttanut ja vielä\n    tulen aiheuttamaan sinulle. Minä lähden tieheni niin pian kuin\n    mahdollista; mutta minun on pakko viipyä kaupungissa siksi\n    kuin olen saanut valmiiksi teoksen, jonka olen kustantajilleni\n    sitoutunut päättämään. Se vie aikaa korkeintaan kuukauden.\n\n    Jos haluat tavata minua, Myra -- tarkotan, jos _tarvitset_ minua\n    -- niin tulen minä hetkenä hyvänsä. Klubiin osotettu sähkösanoma\n    joutuu aina käsiini.\n\n    Rohkenenko kysyä kuinka voit?\n\n    Kokonaan sinun\n\n                                                    _Jim Airth_.\n\nTähän vastasi lady Ingleby seuraavana päivänä:\n\n    Rakas Jim.\n\n    Minä haluan aina tavata sinua; mutta minä en voisi koskaan kutsua\n    sinua tulemaan, jollei tulosi tekisi sinua onnelliseksi.\n\n    Minä tiedän että ratkaisit asian niinkuin tunsit oikeaksi.\n\n    Minä voin aivan hyvin.\n\n    Jumala sinua aina siunatkoon.\n\n                                                     _Myra_.\n\n\n\n\nKahdeskymmenes luku.\n\nPAREMPI ELÄMÄNKATSOMUS.\n\n\nSeuraavina päivinä Jim Airth kärsi kaikkia niitä tuskia, joita\nmies tuntee tehtyään tärkeän päätöksen pikemminkin ylpeän\nomanarvon-tunteensa kuin vakaumuksensa johtamana...\n\nHänestä oli aina tuntunut tärkeältä, että mies näyttäytyisi joka\nsuhteessa nuhteettomana ja moitteettomana rakastamansa naisen silmissä.\nSiksipä tietoisuus siitä että hänen oli ollut pakko tunnustaa että\nhänen oma ikävä erehdyksensä oli -- vaikkapa menneisyydessäkin --\naiheuttanut sovittamatonta tappiota ja surua alle se tietoisuus\noli nöyryyttänyt häntä vetämättömästä vaikkei hän tahtonutkaan\nsitä itselleen myöntää. Että Myralla oli häneen itseensä ja hänen\nrakkauteensa nähden jotakin anteeksiannettavaa tahi huomiotta\njätettävää, oli seikka jota hän ei tahtonut voida sulattaa; ja Myran\nsuloinen lempeys ja alistuvaisuus pikemminkin ärsytti kuin paransi\nhänen ylpeytensä kärsimää haavaa.\n\nHän oli ollut pintapuolisen säädyllinen esitellessään Myralle syitä,\njotka tekisivät heidän avioliittonsa mahdottomaksi. Hän oli vetänyt\nesiin kaikki asianhaarat, joita hän tiesi syrjäisten voivan esiintuoda;\nhän oli säälimättä pyrkinyt lausumaan juuri sen tuomion, jonka hän\nitse olisi lausunut, jos hänet olisi asetettu tuomariksi samanlaisessa\nmiehen ja naisen välisessä ristiriidassa. Hänen sitä lausuessaan oli\nse hänen korvissaan ja mielessään kajahtanut traagillisesti pätevältä\nja stoalaisesti oikeamieliseltä. Hän tiesi tätä tehdessään tuottavansa\nmitä kiduttavinta tuskaa itselleen ja sille naiselle, jonka koko sydän\nkuului hänelle; mutta tuo tuska oli hänestä tuntunut olevan koko\nkaamean tilanteen traagillisten edellytysten vaatima.\n\nMutta jätettyään Myran lopullisesti ja palatessaan kaupunkiin tunsi\nJim Airth mielessään, että koko tuo hänen lemmitylle naiselle ja\nhänelle itselleen tuomitsemansa tuska oli ollut ainoastaan sovintouhri\nhänen loukatulle itsetunnolleen. _Hänen_ oli ollut erehdys; ja hänen\nylevämmyydentunnettaan kutkuttavaa oli että _hänen_ lausumansa\noli myöskin tuomio, jolla hän oman päänsäpäälle kokosi kaiken\nrangaistuksen, minkä tehty erehdys vaati sovituksekseen.\n\nMutta nyt kun jännitys oli lauennut, palasi hänen luontainen\nylevämielisyytensä ja hänen oli pakko tunnustaa itselleen, että hänen\noma itsekäs ylpeytensä oli ollut tuon korkealentoisen traagillisuuden\npohjana.\n\nMyran yksinkertainen, lemmekäs tapa katsella asiaa oli ollut ainoa\noikea; lykätessään sen luotaan hän oli säälittä sysännyt itsensä ja\nhänet tarpeettoman kärsimyksen toivottomaan kuiluun.\n\nVähitellen hänelle hitaasti selveni, että hän näin tehdessään oli\nmenetellyt vielä julmemmin ja anteeksiantamattomammin rakastamaansa\nnaista kohtaan kuin aikaisemmin itse siitä tietämättään.\n\nKatumus ja omantunnon vaivat kalvoivat hänen sydäntään, lisäten yhä\nhänen muutenkin sietämätöntä kaihoaan ja rakkauttaan Myraan. Mutta hän\nei voinut pakottaa itseään palaamaan Myran tykö, tämä uusi ja entistä\nnöyryyttävämpi tunnustus sydämmellään.\n\nHänen ainoa toivonsa oli, että Myra huomaisi mahdottomaksi kantaa\nerossaolon taakkaa ja sen vuoksi kutsuisi hänet luokseen. Mutta päivät\nmenivät menojaan, eikä Myra antanut mitään merkkiä. Hän oli sanonut\nettei koskaan kutsuisi häntä, jollei tulisi vakuutetuksi siitä,\nettä Jimin tulo tekisi onnelliseksi hänet, Jimin, itsensä. Siitä\npäätöksestään Myra edelleen piti kiinni.\n\n       *       *       *       *       *\n\nYksipuolisen miehekkäässä miehessä rakkaus naiseen on luonnollisista\nsyistä oleellisesti itsekästä. Sen nuottiavaimena on \"minä tarvitsen\";\nsen vallitsevana äänilajina \"minä haluan\"; sen kokonaissointuna \"minun\ntäytyy omistaa\".\n\nToiselta puolelta on naisen rakkaus mieheen oleellisesti epäitsekästä.\nSen nuottiavaimena on \"hän tarvitsee\"; sen vallitsevana äänilajina\n\"minä olen hänen, jotta hän saa tehdä kanssani niinkuin haluaa\"; sen\nkokonaissointuna \"sallittakoon minun antaa kaikkeni\". \"_Laulujen\nkirjassa_\", joka on ylevimpiä lemmenrunoja mitä koskaan on kirjoitettu,\nnäemme esimerkkejä tästä totuudesta; me näemme naissydämmen\noppivan tätä läksyä antautumisen ja alistuvaisuuden hienossa\ncresceredo-astelmassa. Ensi säkeessä hän sanoo: \"Lemmittyni on minun,\nja minä olen hänen\"; toisessa: \"Minä olen lemmittyni, ja hän on minun.\"\nMutta kolmannessa on kaikki muu sulautunut antautumisen vaistomaiseen\nriemuun: \"Minä olen lemmittyni, ja hänen halunsa on minuun.\"\n\nTällainen on sukupuolten luonnollinen suhde, niinkuin kaikkiviisas\nLuoja sen on asettanut -- mutta panemalla ehdoksi ihanteellisen\ntäydellisyyden. Ei mikään täydellisyyden laki voi sopeutua\nepätäydellisyyden kehyksiin. Jos siis lain tosioloihin sovittamisessa\n-- kuten useinkin tapahtuu -- sattuu erehdyksiä, on syynä sovittajain\noma epätäydellisyys, eikä suinkaan lain täydellisyys. Noissa\nhienonhienoissa tapauksissa, joissa rakkaus on täydellisyyden\nihanteena, sulautuvat miehen \"minä otan\" ja naisen \"minä annan\"\nihanteelliseksi yhdistykseksi, kumpikin toistaan täydentäen ja\nmuodostaen. Mutta missä syntiä mitä laatua hyvänsä sekaantuu\nmukaan, siellä särähtää jumalallisessa sopusoinnussa soraääni, eikä\nmolemminpuolisen rakkauden suuri sävel kajahda puhtaalta ja oikealta.\n\nHeidän täydelliseen rakkauteensa oli Jim Airth tuonut väärän\nylpeyden soraäänen. Se oli saanut alkunsa hänen puoleltaan; ja\nheidän elämänsymfoniansa, joka ensin oli soinnahtanut niin kauniisti\nmolemminpuolisen lemmen ja luottamuksen teemaa kuvatessaan, oli nyt\nkadottanut sopusointunsa ja särähteli toivottoman erimielisyyden\nsoraääniä.\n\nJim Airth työskenteli kuumeisesti kokeittensa kimpussa; juoden ja\ntupakoiden, kun hänen olisi pitänyt syödä ja nukkua; jättäen kaikki\näkisti kesken, istuttuaan pari kolme päivää yhtämittaa pöytänsä ääressä.\n\nHän käveli yön pimeydessä ja hiljaisuudessa alas Shenstoneen; istui\nsydän katkerana pyökkien alla, ympärillään tyhjiä korituoleja; katseli\njärven takaa koittavaa päivänsarastusta; maleksi sen rakennuksen\nympäri, jossa lady Ingleby nukkui, ja välttyi töintuskin joutumasta\nlady Inglebyn yövahdin käsiin; ja lähti Lontooseen ensimäisellä\naamujunalla vielä sairaampana sydämessään kuin tullessaan.\n\nToisen kerran hän äkkiä lähti Paddingtoniin, nousi Cornwalliin\nmenevään junaan ja hämmästytti Murgatroydin neidet saapastamalla\nsisään kahvilaan, surkastuneena haamuna entisestä iloisesta itsestään.\nMyöhemmin hän käveli Hevosenkenkä-poukamalle, kiipesi ylös kalliolle ja\nvietti yön kielekkeellä, palauttaen sanomattoman kurjassa sieluntilassa\nuudelleen mieleensä niitä ihmeellisiä muistoja, joista paikka ja sen\nympäristö tulvehti.\n\nTällöin vasta uusi toivo ja parempi elämänkatsomus tuli Jim Airthin\nosaksi.\n\nIstuessaan kallionkielekkeellä ja hautoessaan yksinäisyytensä kurjuutta\nhän äkkiä tuli omituisella tavalla tajuntaan Myran läsnäolosta.\nHänestä tuntui aivan siltä, kuin loistaisi häntä vastaan pimeästä\nMyran suloiset, ikävöivät, harmaat silmät; pehmeä suu hymyilisi\nherttaisesti ja tuo niin tuttu ääni kysyisi leikillisesti, niinkuin\nkerran Shenstonen pyökkien alla: \"Mikä sinuun on tullut, rakkahin vanha\npoikaseni?\"\n\nHän oli juuri työntänyt käden taskuunsa ja ottanut sieltä esiin\ntaskumattinsa. Hän piteli sitä hetkisen kädessään, kuunnellessaan aivan\nlumottuna tuota kuiskausta; sitten lensi pullo kauvas pimeään, alhaalla\nkohahtelevaan mereen. \"Davy Jones saakoon sen\", sanoi hän ja naurahti\nääneen. Ensi kerran kuului nauru tällöin Jim Airthin huulilta tuon\nShenstonen pyökkien alla vietetyn iltapäivän jälkeen.\n\nSitten tunto Myran läsnäolosta yhä tajunnassaan hän heittäytyi\nselälleen kalliolle, katse käännettynä kuutamoiselle ulapalle. Hänestä\ntuntui siltä, kuin vetäisi hän jälleen Myran vapisevana ja värjyvänä,\nmutta vastusta tekemättä syliinsä, pitäisi häntä siihen suljettuna\nsiksi kunnes hänen värisemisensä taukoisi ja hän nukahtaisi onnellisen\nlapsen terveeseen uneen.\n\nKaiken, mitä Jim Airthissa oli parasta ja jalointa, herätti taas\neloon tuo pyhä muisto valvovasta uskollisuudesta hänen puoleltaan ja\nluottavasta turvallisuudesta Myran puolelta.\n\n\"Jumalani\", hän huokasi, \"mikä painajainen minua onkaan vaivannut! Ja\nmikä hullu minä olen ollut ajatellessani, että mitään olisikaan voinut\ntulla meidän välillemme. Eikö hän ole ollut yksinomaan minun tuosta\npyhästä yöstä alkaen, jonka täällä yhdessä vietimme? Ja minä olen\njättänyt hänet yksin ja surun valtaan!... Minä tahdon nousta ja lähteä\nlemmittyni luo. Ei mikään menneisyyden varjo, ei mikään häpeä eikä\njoutava ylpeys minun puoleltani saa enää koskaan asettua väliimme.\"\n\nHän nousi kyynärpäittensä nojaan ja katseli alas kielekkeen reunan\nyli. Kuutamo kimalteli kallion juurella väreilevässä vedessä. Hän voi\nerottaa kellonsa taulun sen kirkkaassa valossa. Hänen täytyi odottaa\nkolmeen saakka, kunnes aikavesi sallisi hänen laskeutua alas. Hän\nnojautui jälleen taapäin, käsivarret ristissä rinnan yli, mutta Myra\nlepäsi varmasti vielä hänen sylissään... Parin minuutin perästä Jim\nAirth kuorsasi. Aamunsarastus herätti hänet. Hän kapusi alas rannalle,\nja vielä kerran hän ui kultaista juovaa pitkin kohti nousevaa aurinkoa.\n\nPukeutuessaan vaatteisiinsa hänestä tuntui, että vähäisinkin varjo\ntuosta mustasta painajaisesta oli jäänyt sinne iloisesti kohajavien\nvesien taakse.\n\nMatkallaan rautatieasemalle hän sivuutti erään maalaistalon. Sen\nemäntä oli ollut ylhäällä jo aamunkoitosta alkaen, ahkerasti kirnuten.\nTämä kattoi iloisin mielin hänelle yksinkertaisen aamiaisen kotona\nleivotusta leivästä ja juuri kirnusta nostetusta voista.\n\nHän saapui kaupunkiin kello kuuden pikajunalla; peseytyi, ajatti\npartansa ja murkinoi klubissaan.\n\nNeljännestä vaille kolme hän astui juuri alas klubitalon portaita\nPiccadillylle päin, hyvin huolellisesti pukeutuneena ja reippain\nmielin, pohtien mielessään millä junalla hän lähtisi Shenstoneen,\nkäväistyään ensin kustantajainsa luona -- kun sähkösanomapoika\nsyöksähti hänen ohitseen klubin portaita ylös, ja seuraavassa tuokiossa\neteisvahtimestari riensi hänen peräänsä sähkösanoma kädessään.\n\nJim Airth luki sen, katsahti kelloonsa ja hyppäsi sitten päätäpahkaa\nohiajavaan taksametrivaunuun.\n\n\"Charing Crossin asemalle!\" karjasi hän auton kuljettajalle.\n\"Kultarahan saatte, jos pääsette sinne viidessä minuutissa.\"\n\nAuton liukuessa äänettömästi hälisevän katuliikenteen läpi avasi Jim\nAirth sähkösanoman ja luki sen vielä kerran.\n\nSe oli lähetetty Shenstonesta klo 2,15.\n\n    Tule heti luokseni.\n\n               Myra.\n\nRiemullinen huuto kajahti hänen huuliltaan.\n\n\n\n\nYhdeskolmatta luku.\n\nMIKAEL VERITAS.\n\n\nSamana aamuna, jolloin Jim Airth uusin päätöksin ja tervein\nelämänkatsomuksin kiiti junassa etäisestä Cornwallista päämääräänsä\nkohti, istui lady Ingleby tulipunaisten kastanjapuiden alla katsellen\nRonaldin ja Billyn tennispeliä.\n\nHe olivat alottaneet pitempiaikaisen kilpailun ja huomanneet\ntarvitsevansa jatkuvata harjottelemista, johon ilmeisesti oli\ntilaisuutta vain Shenstonessa. Todellisuudessa he saapuivat sinne\nniin usein pelkästä rehellisestä huolenpidosta ja myötätunnosta\nystävätärtään kohtaan, jonka odottamattomaan suruun he toivoivat\nolevansa ainoat osanottajat ja lohduttajat. Lady Ingleby kieltäytyi\nvastaanottamasta muita vieraita. Näiden harvojen viikkojen -- jolloin\nJim Airth yhä viipyi Englannissa -- ahdistavassa epätietoisuudessa\nhän pelkäsi kaikkia kyselyjä ja selittelyjä. Jane Dalmainille hän oli\nkirjeessä ilmaissut koko totuuden. Dalmainit olivat Worcesterissa\nodotellen soitannollista juhlaa, joka piti pidettämän tuossa Englannin\njaloimmassa tuomiokirkossa; mutta he toivoivat pääsevänsä pian\npalaamaan Overdeneen, jolloin Jane oli luvannut tulla hänen luokseen.\n\nTällävälin saapuivat Ronald ja Billy useasti Shenstoneen, koettaen\nparhaansa mukaan osottaa hienotunteista huolenpitoaan; mutta Myran arka\nkatse ja suuret, liikuttavat silmät säikähdyttivät ja pelottivat heitä.\nIlmeisesti olivat asiat kehittyneet vielä toivottomampaan suuntaan\nkuin he olivat arvanneet. He olivat saaneet tietää, ettei Airth voinut\nnaida Lady Inglebytä; mutta he eivät voineet odottaakaan, että lady\nIngleby yhä vielä toivoi pääsevänsä Airthin vaimoksi. Ronald kielsi\nkopeasti koko tämmöisen mahdollisuuden, mutta Billy piti siitä kiinni,\nvälittämättä kuitenkaan tukea väitettään millään järkisyillä.\n\nRonaldin ei ollut koskaan onnistunut pusertaa Billyltä sanaakaan siitä\nmitä lady Ingleby oli sanonut, kun hän oli kertonut tälle mikä Jim\nAirth oikeastaan oli miehiään.\n\n\"Jos olisit tahtonut tietää kuinka hän sen sanoman vastaanotti, niin\nolisit itse mennyt kertomaan sen hänelle\", sanoi Billy. \"Ja turhan\nvaivan näet, Ron, jos milloin hyvänsä sitä vielä minulta utelet.\"\n\nTäten kuluivat päivät; ja vaikka Myra aina tuntuikin mielellään\nnäkevän heidät molemmat luonaan, niin ei Ronaldille ollut vielä tullut\ntilaisuutta esiytyä miehekkäänä lohduttajana.\n\n\"Minä heitän koko homman\", sanoi Ronnie viimein katkeralla mielellä;\n\"sen sanon sinulle, että heitän koko joutavan homman ja nain\nherttuattaren!\"\n\n\"Elä puhu jumalattomia\", torui Billy. \"Paremmin olisi paikallaan\netsiä käsiinsä Airth ja selittää hänelle valituin sanoin, ettei lady\nInglebyn jättäminen kuolemaan särjetyin sydämin suinkaan korvaa hänen\nmiesvainajansa ilmaan räjähyttämistä. Minä tiedän etteivät mitkään\nmeidän uutisemme enää vaikuta vähääkään Myraan, sen jälkeen kun näin\nhänen valahtavan helakan punaiseksi mainitessaan meille Airthin nimen.\nHän ei ikinä valahtaisi helakan punaiseksi Ingleby-vainajan takia,\nsiitä saat olla varma! Enpä olisi luullut naisten voivan sitä tehdä\nenää kaksikymmentä vuotta täytettyään.\"\n\n\"Paljonpa sinä sitten tiedätkin\", murahti Ronnie ivallisesti. \"Minä\nolen nähnyt herttuattarenkin käyvän punaiseksi.\"\n\n\"Tulipunaiseksi, kai tarkotat\", oikaisi Billy. \"Sen olen minäkin\nnähnyt, vanha veikko; mutta ne kengät ovat eri paria, sen mahdat\ntietää.\"\n\n\"Älähän nyt enää lörpöttele\", virkkoi Ronnie äkeästi. \"Lopetetaan jo\nkoko leikki ja lähdetään kaupunkiin. Henley alkaa kisan huomenna.\"\n\nMutta huomenissa he palasivat Shenstoneen vielä varhemmin kuin ennen.\n\nJa tänä samana aamuna lady Ingleby tunsi itsensä harvinaisen\nrauhalliseksi; ei tosin hautoen mitään uusia toiveita tulevaisesta\nonnesta, vaan tyynesti päättäen mukautua siihen mitä ei voinut välttää.\nHän oli edellisenä iltana vaipunut uneen, muisteltuaan Cornwallin\nrantakallioita ja heidän kapuamistaan pelastavalle kallionkielekkeelle.\nKeskiyön aikaan hän oli herännyt ja kavahtanut istumaan, vielä uneksien\nolevansa samalla nyppylällä ja tuntien putoovansa siltä. Mutta äkkiä\noli hän ollut tuntevinaan Jim Airthin käsivarret ympärillään; ne olivat\nvetäneet hänet turvapaikkaan; sitten oli seurannut suloinen väsymyksen\nja vihdoin täydellisen unohduksen tyynnyttävä tunne.\n\nNiin elävä oli tämä unnennäkö ollut, että hän tunsi sen vaikutusta\nvielä ylös noustessaan. Sitten hän istahti akkunan ääreen katselemaan\ntennispelaajia, pieni tyytyväinen hymy suloisilla kasvoillaan.\n\n\"Hän rupeaa unohtamaan\", ajatteli Ronnie riemuiten. \"_Minä_ olen\nedellä!\" karjasi hän paljon tarkottavasti Billylle verkon yli.\n\n\"Kakkonen!\" vastasi Billy, paiskaten pallon maata vasten tarpeettoman\ntuimasti.\n\n\"Ei käy päinsä!\" huusi Ronnie. \"Sivuisku, poikaseni! Peli ja 'lempi!'\nkäyvät minun voitokseni!\"\n\n\"Jääkää puolipäivälliselle, pojat\", sanoi lady Ingleby kun ruokakello\nhelähti; ja kolmisin kävivät he iloisesti sisään ruokasaliin.\n\nHeidän iltapäivällä astuessaan eteishallin läpi oli heidän autonsa\nportaiden edessä; siispä sanoivat he emännälleen hyvästit ja lähtivät\netsimään mailojaan.\n\nSamassa kuulivat he polkupyöräkellon kimakan kilinän. Muuan poika\noli pyörällä ajaen tuonut sähkösanoman. Groatley, joka portailla oli\nodotellut vieraiden poislähtöä, otti sanoman vastaan, laski sen hallin\npöydältä ottamalleen hopeatarjottimelle ja seurasi lady Inglebytä hänen\nhuoneeseensa.\n\nSisällä talossa oli äkkiä seurannut niin syvä hiljaisuus, että Ronald\nja Billy ehdottomasti jäivät kuunnellen seisomaan.\n\n\"Kahtakymmentä vailla kaksi\", sanoi Billy, katsahtaen kelloonsa.\n\"Aaveet kiertävät ympäri.\"\n\nSeuraavassa silmänräpäyksessä kuului lady Inglebyn huoneesta huuto\n-- niin hurja, ihmetystä ja helpotusta tulkitseva huuto, että he\nkatsahtivat toisiinsa aivan ällistyneinä. Sitten he kutsua odottamatta\nriensivät hänen luokseen juoksujalkaa.\n\nLady Ingleby seisoi keskellä lattiaa, kädessään avattu sähkösanoma.\n\n\"Jim\", huohotti hän; \"Oh, Jim!\"\n\nHänen kasvonsa olivat niin ilon ja kiitollisuuden kirkastamat, etteivät\nRonald ja Billy rohjenneet kysyä mitään. He vain tuijottivat ihmeissään\nhäneen.\n\n\"Oi Billy! Oi Ronald\", hän sanoi; \"_hän ei tehnyt sitä!_ Oi ajatelkaa,\nmitä se merkitsee Jim Airthille. Pysäyttäkää poika! Pian! Tuokaa\nminulle sähkösanomakaavake. Minun pitää sähköttää hänelle heti\npaikalla... Oi Jim, Jim!... Hän sanoi että hän olisi tahtonut vaikka\nhengellään maksaa sen helpotuksen hetken, kun joku olisi astunut\nhänen telttaansa ja kertonut hänelle ettei hän ollutkaan sitä tehnyt;\nja nyt minä olen oleva, tuo 'joku'!... Ah, kuinka te tavaattekaan\n'Piccadilly'?... Olkaa hyvä ja kutsukaa Groatley tänne. Jollemme kadota\nsilmänräpäystäkään, ennättää Jim kello kolmen pikajunaan... Groatley,\nkäskekää pojan ottamaan tämä sähkösanoma ja toimittamaan se lähetetyksi\naivan paikalla. Antakaa hänelle puoli kruunua ja sanokaa, että hän saa\npitää loput itse... Nyt pojat... Sulkekaa ovi!\"\n\nKiihtymisen pyörretuulta oli seurannut äkillinen hiljaisuus. Lady\nIngleby vaipui sohvan kulmaan, kätkien kasvonsa tuokioksi sen patjoihin.\n\nTämän hiljaisuuden vallitessa he kuulivat sanantuojapojan joutuin\nennättävän matkan päähän, helistäen kelloaan tarpeettoman usein. Kun\nhäntä ei enää voitu kuulla, kohotti lady Ingleby päätään.\n\n\"_Mikael elää_!\" hän sanoi.\n\n\"Suuri Jumala!\" ähkäsi Ronnie, astuen askeleen eteenpäin.\n\nBilly ei päästänyt äännähdystäkään, vaan kääntyi poispäin hyvin\nkalpeana; hän vetäytyi aina ovelle saakka, jota vastaan hän nojautui\npystyssä pysyäkseen.\n\n\"Ajatelkaa mitä se Jim Airthille merkitsee!\" sanoi lady Ingleby.\n\"Ajatelkaa mitä kurjuutta ja toivottomuutta hän on kokenut; ja nyt\nloppujen lopuksi hän ei olekaan siihen syypää!\"\n\n\"Saammeko mekin nähdä?\" kysyi Ronald kiihkeästi, kurottaen kättään\nsähkösanoman puoleen.\n\nBilly lipoi kielellään kuivia huuliaan, mutta ei saanut sanaakaan\nsuustaan.\n\n\"Lukekaa se\", sanoi Myra.\n\nRonald otti sähkösanoman ja luki kovaa:\n\n    Lady Ingleby, Shenstone Park, Shenstone, Englanti.\n\n    Kuolemanilmotus erehdystä. Joutunut vangiksi Targaissa. Päässyt\n    pakoon. Saapunut Kairoon. Isoja lahjuksia ja palkkioita\n    maksettava. Sähkötä 500 puntaa Cookin pankkiin heti.\n\n                                              _Mikael Veritas_.\n\n\"Suuri Jumala!\" huudahti Ronnie toistamiseen.\n\nBilly ei virkkanut mitään; mutta hänen katseensa ei luopunut lainkaan\nlady Inglebyn loistavista kasvoista.\n\n\"Ajatelkaa mitä tämä Jim Airthille merkitsee\", toisti Myra vielä kerran.\n\n\"Hänelle -- niin\", virkkoi Ronnie vitkaan. \"Se muuttaa melkoisesti\ntilannetta -- häneen nähden. Mitä 'Veritas' tarkottaa?\"\n\n\"Se\", vastasi lady Ingleby, \"on meidän yksityinen salamerkkimme\nsähkösanomanvaihdossa, Mikaelin ja minun. Äitini sähkötti kerran\nminulle Mikaelin nimissä ja Mikaelille minun nimissäni -- äiti-kullalla\non toisinaan merkillisiä päähänpistoja -- ja siitä syntyi aika lailla\nselkkauksia. Mikaelia se varsinkin suuresti harmitti; ja sen jälkeen\nme merkitsimme toisillemme lähettämäimme sähkösanomain alle aina\n'Veritas', tarkottaen sillä: 'Tämä on todellakin minulta'.\"\n\n\"Ajatelkaapa todellakin!\" sanoi Ronnie. \"Hän vankina, ja me marssien\neteenpäin! Mutta minä arvelinkin aina, että Targaihin oli miehiämme\njoutunut vangiksi. Ja kouraantuntuvia todistuksia lordi Inglebyn\nkuolemasta oli hyvin vaikea -- hm, kyllä kai ymmärrätte -- löytää. Minä\ntarkotan -- mitään hautajaisia ei voitu pitää. Meidän täytyi vain tehdä\njohtopäätöksiä, sillä luulimme hänen jääneen tunnelin sisään oikealle\nkädelle. Hänen on kuitenkin täytynyt päästä sen päähän asti, ennenkun\nAirth toimitti räjähdyksen; mutta kun tunneli oli kokonaan sortunut, ei\nhän voinut sitä myöten palata, vaan joutui villien vangiksi. Sittemmin\nhän on päässyt pakenemaan Kairoon ilman pennittä taskussaan ja\ntoiveitta päästä kotiin. Ja ne lurjukset, jotka auttoivat hänet pakoon,\nriippuvat hänessä kiinni kuin iilimadot, siksikunnes saavat rahansa.\nMitä aijotte sähköttää sinne?\"\n\nLady Ingleby näytti vaivoin voivansa koota ajatuksiaan.\n\n\"Tietysti on rahat lähetettävä -- ja lähetettävä heti\" sanoi hän.\n\"Oi Ronnie, ettekö te voisi lähteä kaupunkiin toimittamaan sitä\nasiaa minun puolestani? Minä antaisin teille rahamääräyksen sekä\nkirjeen pankkiireilleni. Voitteko, Ronnie? Mikael ei saa jäädä kauvan\nodottamaan ja minun täytyy jäädä tänne kertomaan kaikki Jimille. Minun\nei lainkaan juolahtanut mieleeni että minun olisi itseni pitänyt lähteä\nkaupunkiin; ja nyt olen sähköttänyt Jimille että hän tulisi tänne. Oi\nrakas Ronnie, voitteko?\"\n\n\"Tietysti minä voin\", sanoi Ronald hellästi. \"Auto on portaiden edessä.\nMinä voin ennättää puoli kolmen junaan, jos kirjoitatte kirjeenne tuota\npikaa. Rahamääräystä ei tarvita. Muutamalla rivillä te vain valtuutatte\npankkiirinne lähettämään rahat; minä tahdon tavata heidät itsensä,\nselitän heille koko jutun ja panen höyryä heihin. Rahat ovat Kairossa\nvielä tänä iltana, jos suinkin mahdollista.\"\n\nLady Ingleby meni kirjoituspöytänsä ääreen. Ei hiiskahduskaan häirinnyt\nhiljaisuutta, lukuunottamatta kynän rapinaa.\n\nSilloin vasta Billy avasi suunsa. \"Minä lähden mukaasi\", sanoi hän\nkäheästi.\n\n\"Mitä varten?\" huomautti Ronald. \"Sinä voit yhtä hyvin mennä autolla\nOverdeneen kertomaan siellä koko jutun.\"\n\n\"Minä lähden kaupunkiin\", sanoi Billy päättäväisesti. Sitte hän astui\nlattian poikki pöydän luo, jolla sähkösanoma vielä oli. \"Saanko\njäljentää tämän?\" kysyi hän lady Inglebyltä.\n\n\"Jäljentäkää vain\", sanoi tämä, kääntämättä päätään.\n\n\"Ja Ronnie, te otatte alkuperäisen mukaanne näyttääksenne sen pankin\nherroille. Ah, ei! Minun pitää säilyttää se Jimiä varten. Tässä on\npaperia. Ottakaa kaksi jäljennöstä, Billy.\"\n\nBilly oli jo jäljentänyt sähkösanoman taskukirjaansa. Vapisevin käsin\nhän jäljensi sen uudestaan, ojentaen sitten paperiliuskan Ronaldille,\nmutta katsahtamatta häneen.\n\nSaatuaan kirjeensä valmiiksi lady Ingleby nousi pystyyn.\n\n\"Kiitän teitä, Ronald\", sanoi hän. \"Minä kiitän teitä enemmän kuin voin\nsanoakaan. Luulen että ennätätte junaan. Ja nyt hyvästi, Billy.\"\n\nMutta Billy istui jo autossa.\n\n\n\n\nKahdeskolmatta luku.\n\nLORDI INGLEBYN PUOLISO.\n\n\nMatka kaupungista oli sujunut niin tyydyttävän nopeasti kuin Jim Airth\nsuinkin voi toivoa. Charing Crossin asemalta lähtevään pikajunaan hän\noli ennättänyt viisi sekuntia ennen sen liikkeelle lähtöä.\n\nTunnit sujuivat sukkelaan aivan kuin olisivat tahtoneet vastata\nvaununpyörien huimaavaan vauhtiin.\n\nMyran sähkösanoma oli sukeltanut monta kertaa esiin hänen\ntaskukirjastaan. Jokainen sana siinä tuntui kätkevän hellän\nviittauksen. \"_Tule heti luokseni_.\" Ne vastasivat niin täsmälleen\nMyran yksinkertaisen suoravaa lausuntotapaa. Useimmat ihmiset olisivat\nkirjoittaneet: \"Tule tänne\", tahi \"Tule Shenstoneen\" tahi vain\n\"Tule\". \"_Tule luokseni_\" aivan tuntui hellältä, vaikka tiedottomalta\nvastaukselta hänen omaan viimeiseen päätökseensä: \"Minä tahdon nousta\nja käydä lemmittyni luo.\"\n\nNyt kun matka alkoi jo olla lopullaan, hän vasta tajusi, kuinka\nhirvittävän yksitoikkoisesti oli kulunut tuo kolmen viikon erossaolo\nMyrasta. Tämän suloinen persoonallisuus oli niin läheisesti kutoutunut\nhänen omaan elämäänsä, että hän suorastaan tarvitsi häntä -- ei\njoksikin erikoiseksi hetkeksi tahi erikoisella tavalla -- vaan koko\nelämäkseen, kuten ilmaa jota hän hengitti, tahi valoa joka kirkasti\npäivän.\n\nEntä Myra? Jim Airth otti tutun kirjeen taskukirjastaan -- ainoan minkä\nhän koskaan oli saanut Myralta.\n\n\"Minä halajan aina tavata sinua\", se sanoi; \"mutta en milloinkaan voisi\nkutsua sinua tulemaan, jollei tulosi tekisi sinua onnelliseksi.\"\n\nNyt hän _oli_ kutsunut. Siis oli hänellä onnea tarjottavana hänelle.\nOliko Myra vaistomaisesti tajunnut hänen mielessään tapahtuneen\nmuutoksen? Vai oliko hän mitannut hänen epätoivoista nälkäänsä omalla\nkaipauksellaan ja käsittänyt, että sen tyydyttämisen _täytyi_ tietää\nonnea, mitä murheita sitten piilikin takalistossa?\n\nMutta takalistossa ei enää tulisi olemaankaan mitään muuta kuin\ntäydellistä iloa, sittekun Myrasta oli tullut hänen vaimonsa. Eikö\nhän kääntäisi esiin puhtaat lehdet hänen elämänkirjassaan? Joka\nlehti levittäisi esiin verestä onnea, sisältäisi yhäti uusia elämän\nja rakkauden tarjoomia yllätyksiä. Hän tietäisi miten varjelisi\nhäntä pettymyksen valjuimmaltakin varjolta. Jo nytkin oli hänellä\noikeus varjella häntä sellaisilta. Ja kuinka paljon hänellä olikaan\nkerrottavana hänelle sydänydintensä perinpohjaisesta tutkimisesta\nnäiden onnettomien viikkojen kuluessa. Viime yönä hän oli ollut\nkertovinaan hänelle kaikesta; oli ollut sanovinaan: \"Minä olen syntiä\ntehnyt taivasta vastaan -- rakkautemme taivasta -- ja sinun edessäs, ja\nen ole mahdollinen...\" Mutta eikö olennaisesti naisen onneen kuulunut\nluottamus, että hänen lempimänsä mies joka suhteessa oli mahdollinen\nja arvokas? Hänen taskustaan sukelsi jälleen esiin tuo tuttu kirje.\n\"Minä tiedän että ratkaisit asian niinkuin tunsit oikeaksi\", kirjotti\nMyra. Miksi siis hämmentää häntä selityksillä? Antaa kuolleiden haudata\nkuolleitaan! Ei ollut tarpeen edes pikimältäkään himmentää iloa, jota\ntuntien he nyt astuisivat uuteen elämään. Ja minkälaiseen elämään!\nPyhitettyyn elämään Myran rinnalla...\n\n\"Shenstonen pysäkki!\" karjasi junailija, ja Jim Airth oli yhdellä\nhyppäyksellä asemasillalla jo ennenkuin juna oli pysähtynytkään.\n\nPonivaljakko odotteli asematalon kupeella; ja tällä kertaa Jim\nAirth sieppasi ohjakset käteensä, naurahtaen iloisesti ajomiehelle.\nAikaisemmin hän oli sanonut: \"En koskaan aja toisten ihmisten poneja\",\nvastaukseksi \"hänen armonsa\" terveisiin; mutta nyt kuului: \"Kaikki mikä\non sinun, on minunkin, poikaseni.\"\n\nHän vihelsi \"Huntingtower\"-ballaadia vaunujen vieriessä heinäniittyjen\nhalki. Vallaton vaeltajan-ilo humahteli hänen korvissaan kuljettaessa\nkapeita kujanteita pitkin. Oli ihanata elää tällaisena päivänä.\nOli ihanata ettei ollut jättänyt taakseen Englantia Englannin\nsiunatuimpana kesäsäänä... Skotlantiinkohan hän veisi nuorikkonsa\nkuherruskuukaudeksi, vaiko alas Cornwalliin? Kuinka sievä pikkuinen\nkirkko! Nähtävästi ei Myra koskaan ajanut ohjakset höllällä maantietä\nmyöten. Hei kuinka ponit porhalsivat taivalta; jopa joutui puistokuja\neteen!\n\nPoloinen Mrs. O'Mara! Oli ollut vaikeata olla kohtelias hänelle, kun\nhän oli ilmestynyt tee tarjottimineen Myran sijasta.\n\nTietysti oli Skotlantikin kaunis, niin paljon kuin siellä oli Myralle\nnäyteltävää; mutta Cornwall merkitsi sittekin enemmän kaikkine siihen\nliittyvine muistoineen. Niin juuri; hän järjestäisi kuherruskuukauden\nvietettäväksi Cornwallissa; aamulla vihkiminen kaupungissa, kaikessa\nhiljaisuudessa; sitten suoraapäätä vanhaan Moorheadin majataloon. Ja\npäivällisen jälkeen he istuisivat kuusamamajassa, ja...\n\nGroatley johti hänet Myran arkihuoneeseen.\n\nHän ei ollutkaan siellä.\n\nJim Airth astui lattian poikki uuninreunustan luo. Tuntui kuin vuosia\nolisi kulunut siitä illasta, jolloin hän äkillisen raivon vimmassa\nkohtaloa vastaan oli murskannut rystysensä sen marmorireunaa vastaan.\nHän kohotti katseensa lordi Inglebyn muotokuvaan. Miesparka! Hän näytti\nniin huvitetulta ja tyytyväiseltä itseensä ja pikku koiraansa. Mutta\nhänen täytyi aina näyttää enemmän Myran isältä kuin hänen -- kuin miltä\nmuulta hyvänsä.\n\nUuninreunalla oli sähkösanoma. Kömpelöiden maalais-postitoimistojen\ntapaan oli täysi osote kirjotettu sen kuoreen. Se kiinnitti puoleensa\nJim Airthin katsetta, ja melkein tietämättään hän otti sen käteensä ja\nluki päällekirjoituksen. \"_Lady Ingleby, Shenstone Park, Englanti_.\"\nHän laski sen takaisin. \"Englanti?\" hän ihmetteli vetelästi. \"Kukahan\nhänelle liekään sähköttänyt ulkomailta?\"\n\nSitten hän käännähti ympäri. Hän ei ollut kuullut Myran astuvan sisään;\nmutta nyt hän seisoi hänen edessään.\n\n\"Myra!\" hän huudahti ja tempasi hänet rajusti povelleen. Tämän\nhetken hurmaus ja helpotus olivat kuvaamattomat. Eivät mitkään sanat\ntuntuneet mahdollisilta. Hän voi vain puristaa häntä rintaansa vastaan,\näänettömästi, koko voimallaan, ja tajuta että Myra viimeinkin varmasti\nlepäsi siinä hänen povellaan.\n\nMyra oli kohottanut käsivartensa ja laskenut ne keveästi hänen kaulansa\nympäri, painaen kasvonsa hänen rinnalleen... Jim Airth ei voinut sanoa\nmilloin hän huomasi lemmityn syleilyssä hienon muutoksen sävyn; naisen\nintohimoinen hellyys tuntui heltiävän; se muistutti pikemminkin pienen\nlapsen luottavaista turvautumista. Ikävä aavistus, jota hän ei osannut\nitselleen sen paremmin selvittää, värisytti Jim Airthia.\n\n\"Suutele minua, Myra!\" sanoi hän käskevästi; ja tämä, kohottaen\nsuloisia kasvojaan ylöspäin, suuteli häntä äkisti. Mutta se oli vain\npienen lapsen viaton, lempivä suudelma.\n\nSitten Myra irtautui hänen syleilystään; ja vetäytyen taaksepäin,\nkatseli Jim Airth häntä hämmästyneenä. Valo, joka kirkasti Myran\nkasvoja, näytti tuskin enää maalliselta valolta.\n\n\"Oi, Jim\", hän sanoi, \"Jumalan tiet ovat ihmeelliset! Minulla on\nsuuria uutisia sinulle, ystäväni. Minä kiitän Jumalaa, että ne tulivat\nennenkuin sinä olit peruuttamattomasti lähtenyt pois täältä. Ja minä,\njoka tietämättäni laskin niin hirvittävän lisän siihen elämän-iän\nkestävään taakkaan, joka painaa hartioitasi, minut on valittu nostamaan\nse tykkänään pois niiltä. Jim -- _sinä et tehnytkään sitä_!\"\n\nJim Airth tuijotti häneen hämmentyneenä. Hänen mieleensä tuli\ntahtomattaan hirvittävä skottilainen sana \"_fey_\", mielipuoli.\n\n\"Mitä en tehnyt, armas?\" hän kysyi hellästi, puhuen aivan kuin pienelle\nlapselle, jota ei tahdota pelottaa.\n\n\"Sinä et surmannut Mikaelia.\"\n\n\"Mikä sinut saa ajattelemaan, etten minä surmannut Mikaelia, rakkaani?\"\nkysyi Jim Airth edelleen hellävaroen.\n\n\"Se seikka\", sanoi Myra, ristien kätensä, \"että Mikael on elossa.\"\n\n\"Rakkahimpani\", sanoi Jim Airth hellästi, \"sinä et voi oikein hyvin.\nNämä kolme hirveätä viikkoa, ja kaikki mitä tapahtui niiden edellä,\novat olleet liian raskaat sinun kantaaksesi. Jännitys on väsyttänyt\nsinua. Minä käyttäydyin raa'asti lähteissäni niin äkisti tieheni ja\njättäessäni sinut yksin. Mutta tiedäthän sinä että minä tein minkä\nsillä hetkellä näin oikeimmaksi; tiedäthän sen, Myra? Mutta nyt\nkatselen koko asiaa aivan toisessa valossa. Sinun katsantokantasi\noli ainoa oikea. Meidän olisi pitänyt perustaa yksinomaan siihen ja\nvihityttää itsemme silloin heti.\"\n\n\"Oi, Jim\", sanoi Myra, \"kiitä Jumalaa ettemme sitä tehneet! Kuinka\nhirveätä se nyt olisikaan! Sen täytyi olla sellainen tapaus josta\npsalmista sanoo: 'Sielläkin Sinun kätes johtaa minua, ja oikea kätes\ntukee minua'. Tajuttomassa tietämättömyydessämme me olisimme saattaneet\nliittyä toisiimme, aavistamatta ollenkaan että Mikael on elossa.\"\n\nTuskan hiki kohosi Jim Airthin otsalle.\n\n\"Lemmittyni, armaani, sinä olet sairas\", sanoi hän, äänessään\nhätääntyneen huolenpidon värähdys. \"Minä pelkään että olet hyvin kipeä.\nIstu kiltisti sohvalle ja anna minun soittaa palvelijoita tänne.\nMinun täytyy saada puhutella O'Maran vaimoa tahi ketä muuta hyvänsä.\nMikseivät ne höperöt antaneet minun tietää mitään tästä? Oletko ollut\nkipeänä kaikki nämä viikot?\"\n\nMyra antoi taluttaa itsensä sohvalle, hymyillen rauhoittavasti Jimille,\njoka jäi seisomaan hänen eteensä.\n\n\"Sinä et saa soittaa, Jim\", hän sanoi. \"Maggie on Puistomajassa, ja\nGroatley vain suotta säikähtyisi. Minä olen aivan terve.\"\n\nJim Airth katseli ympärilleen miesmäisessä avuttomuudessaan, tuntien\nettä jotakin piti kuitenkin tehdä. Pitkä norsunluinen viuhka,\nerinomaisen hienoa tekoa, makasi läheisellä pöydällä. Hän otti sen ja\nojensi Myralle. Tämä otti sen vastaan; ja hänen mielikseen hän avasi\nsen ja löyhytteli sillä hiljaa puhuessaan.\n\n\"Minä en ole laisinkaan kipeä, Jim; en todellakaan, rakkaani. Olen vain\nniin ihmeen onnellinen ja kiitollinen. Se tuntuu liian ihmeelliseltä,\njotta meidän maalliset sydänparkamme voisivat sitä oikein käsittää.\nJa minä olen vähän peloissani tulevaisuuden suhteen -- mutta sinähän\nautat minua kohtaamaan sitä, sen tiedän. Ja minä olen vähän hätäytynyt\neräiden pikku asiain takia, joissa olen menetellyt väärin. Se tuntuu\nhullulta -- mutta niinpian kuin kuulin Mikaelin tulevan kotiin, minä\nsain omantunnonvaivoja joidenkin laiminlyönninsyntien vuoksi, ja tuskin\ntiedän miten ruveta niitä korjaamaan. Ja mikä kaikista pahinta, Jim! --\nme olemme hukanneet pikku Petterin haudan! Ei kukaan kykene löytämään\nsitä. Se on niin pahasti tehty puutarhureilta, ja niin väärin minulta;\nsillä minun olisi tietystikin pitänyt istuttaa sille kukkia. Ja Mikael\nolisi pystyttänyt sille pienen marmoripaaden, ainakin nyt kotiin\ntultuaan. Mutta minä hölmö olin muka liian huonovointinen nähdäkseni\nsen hautausta, ja nyt Anson selittää että he panivat sen ruumiin\nnurmikenttään, mutta George vannoo että pensasryhmään. Olen neuvotellut\nGroatleyn kanssa, jolla on aina niin paljon aatteita ja joka ilmaisee\nne niin sujuvasti, ja hän sanoo: 'Valitkaa sievä paikka, teidän\narmonne; laittakaa siihen sorea kumpu; istuttakaa sille siroja kukkia;\nja kukapa siitä tietää sen enempää aina ylösnousemisen päivään saakka?'\nGroatley on aina kekseliäs; mutta minä en tietystikään tahdo pettää\nMikaelia. Kuvittelepas pikku Petter ylösnousevana pensasryhmästä, kun\nMikael on vuosikaudet murehtinut nurmikolle pystytetyn marmoripaaden\nvierellä! Mutta tämä seikka on todellakin saattanut meidät pahaan\npulaan. Miesten pitää alkaa kaivaa joka paikasta ja pitkittää\nsitä siksi kuin löytävät jotakin varmuutta. Se on hyödyksi sekä\npensasryhmille että nurmikentille, niinkuin sanoi tyhmä vanhus\nvertauksessa -- ei, kuin sadussa -- joka väitti löytäneensä aarteen.\nOi Jim, älä näytä niin surkealta. Minun ei pitäisi purkaa sinulle\nkorvat täyteen kaikkia näitä pikku mitättömyyksiä; mutta sittekuin\nsain kuulla että Mikael palaa takaisin, tuntuvat kaikki ajatukseni\nkäyvän aivan hulluiksi ja lapsellisiksi. Mikaelin persoonalla oli\naina sellainen vaikutus minuun; sillä hän -- vaikka itse onkin niin\nylevä ja valistunut -- arvelee että mitättömät ja lapselliset asiat\novat naisen elämänkutsumuksena. Mutta, oi Jim -- Jim Airth -- _sinun_\nseurassasi ollen minä olen aina pyrkinyt suoraan käsiksi suuriin\nasioihin; ja meidän tämänpäiväinen suuri asiamme on tämä: -- ettet\nsinä koskaan surmannutkaan Mikaelia. Muistatko että kerroit minulle\nmiten maatessasi teltassasi kuumeesta parantuen ajattelit, että jos\njoku astuisi sisään ja kertoisi sinulle että Mikael olikin hengissä ja\nvoi hyvin ja ettet lainkaan ollut surmannut häntä, niin sinä olisit\nkoko elämälläsi maksanut tuon hetken suunnattoman helpotuksen? No, nyt\nolen _minä_ tuo 'joku', ja _tämä_ hetki on tuo 'hetki'; ja ensin kun\nsain tuon sähkösanoman, en voinut ajatella mitään muuta -- en niin\nyhtäkään mitään muuta, Jim -- kuin että mitä se _sinulle_ oikeastaan\nmerkitseekään!\"\n\n\"Mikä sähkösanoma?\" huohotti Jim Airth. \"Taivahan nimessä, Myra, mitä\nsinä oikein tarkotat?\"\n\n\"Mikaelin sähkösanomaa. Se on tuolla uuninreunalla. Lue se, Jim.\"\n\nJim Airth kääntyi ympäri, otti sähkösanoman ja veti sen kuoresta\nkankein sormin. Hän luuli yhä Myran hourailevan.\n\nHän luki sen verkalleen läpi. Sanamuoto oli pettämättömän selvä; mutta\nkuitenkin luki hän sen vielä kerran läpi. Sitä tehdessään hän hitaasti\nkääntyi, niin että viimein tuli seisomaan selkä sohvaan päin.\n\nYllätys oli vallan suunnaton. Hän ei tällä hetkellä voinut tajuta muuta\nkuin vain yhden seikan: -- ettei nainen, joka katseli kuinka hän luki\nsähkösanomaa, millään ehdolla saanut nyt nähdä hänen kasvojaan. Myra\npuhui.\n\n\"Eikö se tunnu melkein mahdottomalta uskoa, Jim? Ronald ja Billy\nolivat täällä murkinalla kun se tuli. Billy näytti huumautuneelta;\nmutta Ronnie oli vallan ihastuksissaan. Hän sanoi aina uskoneensa,\nettä ryntäyksen etunenässä olleet miehet olivat joutuneet vangiksi ja\nettei mitään kouraantuntuvia todisteita Mikaelin kuolemasta koskaan\nlöydetty. He eivät olleet milloinkaan ennen kertoneet minulle, ettei\nmitään hautajaisia oltu pidetty. Minä otaksun heidän ajatelleen,\nettä se seikka olisi minua vielä enemmän hirvittänyt. Mutta minä\nen ole milloinkaan välittänyt paljoa ruumiista. Jollei tuntuisi\nhullunkuriselta kantaa pientä tuhkauurnaa hautaussaaton etunenässä,\nkantajain oikein tietämättä miten sen kanssa menetellä, niin\npuolustaisin ruumiinpolttotapaa. Joskus tunsin jonkunlaista velvoitusta\nlähteä pyhiinvaellusmatkalle näkemään Mikaelin hautaa. Tiedän että\nhän olisi toivonut sitä minulta. Hän panee suurta arvoa haudoille --\nkaikki Inglebyt lepäävät perheholveissaan. Tämä se tekee Petterinkin\njutun niin tukalaksi. Ronnie lähti yks'kaks kaupunkiin lähettämään\nsähköteitse rahaa. Billy meni hänen kanssaan. Luuletko viisisataa\npuntaa riittävän? Jim? -- Jim! Etkö sinä ole kiitollinen? Sano jotakin,\nJim.\"\n\nJim Airth työnsi sähkösanoman takaisin uuninreunalle. Hänen iso kätensä\ntärisi.\n\n\"Mitä on 'Veritas'?\" hän kysyi, katsahtamatta taakseen.\n\n\"Se on meidän yksityinen salamerkkimme, Jim; Mikaelin ja minun. Äitini\nsähkötti kerran minulle Mikaelin nimissä ja hänelle minun nimissäni --\näitiparalla on usein sellaisia merkillisiä päähänpistoja -- ja siitä\naiheutui ikävyyksiä. Mikael oli hyvin harmissaan. Sentakia me päätimme\nmerkitä aina tärkeitten sähkösanomain alle 'Veritas', tarkottaen sillä:\n'Tämä on todella minulta!'\"\n\n\"Siis -- miehesi -- on tulossa kotiin luoksesi?\" sanoi Jim Airth\nverkalleen.\n\n\"Niin, Jim\"; suloinen ääni värähteli ensi kerran. \"Mikael on tulossa\nkotiin.\"\n\nNyt vasta Jim Airth kääntyi ympäri ja asettui aivan hänen eteensä. Myra\nei ollut koskaan nähnyt mitään niin hirvittävää kuin hänen kasvonsa nyt\nolivat.\n\n\"Sinä olet minun\", sanoi hän; \"et hänen.\"\n\nMyra katsahti häneen, silmissään mykkä, surullinen rukous. Hän\nsulki norsunluuviuhkan, laski sen syliinsä ja pani kätensä ristiin\nsen ylitse. Hänen kärsivällinen äänettömyytensä, hänen lauhkea\nkysymättömyytensä kiihotti Jim Airthia aivan hulluuteen saakka ja\nsaattoi hänet höllittämään tulisen vihansa hurjaa myrskyä tätä\nvälttämätöntä, heltymätöntä kohtaloa vastaan.\n\n\"Sinä olet minun\", hän sanoi, \"et hänen. Sinun rakkautesi on minun!\nSinun ruumiisi on minun! Sinun koko elämäsi on minun! Minä en tahdo\njättää sinua toiselle miehelle. Ah, minä tiedän sanoneeni, ettemme\nvoi mennä naimisiin. Tiedän sanoneeni, että lähtisimme ulkomaille.\nMutta sinä tahdoit vain pysyä uskollisena minulle, ja minä sinulle.\nAjattelimme että saattaisimme elää erillämme; saattaisimme elää\nkumpikin yksin, vaikkapa eri haaroilla maapalloa; mutta -- me\nkuuluisimme edelleen toisillemme. Minä olisin silloin voinut jättää\nsinut yksiksesi; mutta Jumal'auta, minä en tahdo jättää sinua toiselle\nmiehelle!\"\n\nMyra nousi, liikahti muutaman askeleen eteenpäin ja seisahtui sitten,\nnojaten käsivartensa uuninreunustaan ja katsellen sananjalka- ja\nliljapenkkiä alhaalla jalkainsa juuressa.\n\n\"Hiljaa, Jim\", sanoi hän vienosti. \"Sinä unhotat kenelle puhut.\"\n\n\"Minä puhun\", huudahti Jim Airth raivoisan epätoivon huumauksessa,\n\"naiselle jonka olen voittanut omakseni ja joka on minun eikä kenenkään\ntoisen. Jollei minun ylpeyteni ja hulluuteni olisi ollut esteenä, niin\nolisimme nyt naimisissa -- _naimisissa_, Myra, ja kaukana täältä. Minä\njätin sinut, sen tiedän; mutta -- kautta taivaan, nyt voin kertoa\nsinulle kaiken -- se oli ylpeyteni, kirottu väärä ylpeyteni, joka ajoi\nminut pois täältä. Minä odotin kutsua sinulta; mutta joka tapauksessa\nolisin tullut takaisin. Suokoon Jumala että olisin tehnyt niinkuin\nrukoilit minua tekemään! Tällä hetkellä olisimme olleet yhdistetyt --\npoissa tuon kirotun sähkösanoman ulottuvilta -- kaukana täältä!\"\n\nMyra kohotti hitaasti silmänsä ja katseli häntä. Jim Airth, tuskansa ja\nintohimonsa sokaisemana, välttyi huomaamasta tuota katsetta; muuten hän\nolisi antanut sen varottaa itseään. Nyt hän syöksyi vain päätäpahkaa\neteenpäin.\n\n\"Mutta, rakkaani\", ahdisti hän edelleen, \"se ei vielä nytkään ole\nliian myöhäistä. Oi Myra, minä olen rakastanut sinua niin suuresti.\nMeidän rakkautemme on ollut niin ihmeellinen. Enkö ole opettanut\nsinulle, minkälaista rakkautta se oikeastaan onkaan? Se poloinen, kylmä\nirvikuva, jota ennen tunsit, se ei ollut rakkautta! Oi Myra! Sinähän\ntahdot lähteä pois minun kanssani, oma lemmittyni? Ethän tahdo sysätä\nminua alimmaiseen helvettiin antautumalla toiselle miehelle? Myra,\nkatso minuun! Sano että tahdot tulla.\"\n\nLady Ingleby avasi ja sulki verkalleen viuhkaa, puristaen sen sitten\nlujasti oikeaan käteensä. Hän nojasi päätään taaksepäin ja katsoi Jim\nAirthia suoraan silmiin.\n\n\"_Tällainen_ on siis rakkautenne\", hän sanoi. \"Tätä siis tarkotatte?\nSilloin kiitän Jumalaa siitä, että tähän asti olen ainoastaan tuntenut\ntuon 'kylmän irvikuvan', joka ainakin on pysyttänyt minut puhtaana\nja korkealla. Mitä? Tahdotteko vetää _minut_ sen naisen rinnalle,\njota kymmenen vuotta sitten halveksitte? Ja vetäessänne minut alas\ntahraisitte samalla lokaan myöskin sen miehen jalon nimen, jota olette\nuskaltanut kutsua ystäväksenne. Olkoon niin ettei mieheni ole antanut\nminulle paljoa kaikesta siitä, mitä nainen halajaa. Mutta hän on\nluottamuksella uskonut minulle nimensä ja kunniansa; hän jätti minut\nkartanonsa valtiattareksi. Palatessaan hän tapaa minut sellaisena joksi\nhän itse teki minut -- Shenstonen rouvana; hän tapaa minut sieltä\nminne jättikin minut, odottelevana hänen palaustaan. Te ette enää puhu\nleskelle, Airthin jaarli; ette enää yksikseen jätetylle naiselle. Te\npuhutte lordi Inglebyn puolisolle, ja te saatte nyt kokea kuinka lordi\nInglebyn puoliso suojelee lordi Inglebyn nimeä ja puolustaa omaa ja\nhänen kunniaansa.\" Hän nosti nopeasti kättään ja löi norsunluuviuhkalla\nhäntä kahdesti poskille. \"Petturi!\" sanoi hän, \"ja pelkuri! Lähtekää\npaikalla tästä talosta älkääkä koskaan enää panko tänne jalkaanne!\"\n\nJim Airth horjahti taaksepäin, kasvot lyijynharmaina, käsi tahtomattaan\nkohotettuna torjumaan kolmatta iskua. Sitten hänen kiihtyneet verensä\nkuohahtivat jälleen valloilleen. Kaksi tulipunaista viirua paloi\nhänen poskillaan. Hän hypähti eteenpäin; nopealla liikkeellä hän\ntempasi viuhkan lady Inglebyn kädestä ja huiskutti sitä korkealla\npäänsä päällä. Molempain silmät tuijottivat toisiinsa. Ensi tuokiossa\nnainen luuli että mies löisi häntä. Mutta hän ei peräytynyt, ei edes\nhievahtanutkaan; ainoastaan miltei huomaamaton hymy hänen suupielissään\ntulkitsi ylenkatseellista kysymystä.\n\nSitten Jim Airth tarttui viuhkaan molemmin käsin; väkevien sormiensa\nnykäyksellä hän taittoi sen kahtia, puoliskot taas kahtia ja jatkoi\nsitä, kunnes viuhka oli mennyt sadaksi sirpaleeksi -- heitti ne\nsitten naisen jalkoihin ja pyörähtäen ympäri kantapäällään lähti ulos\nhuoneesta, lähti pois talosta.\n\n\n\n\nKolmaskolmatta luku.\n\nMITÄ BILLY TIESI.\n\n\nRonald ja Billy eivät puhelleet paljoakaan kiirehtiessään\nrautatieasemalle aikaisemmin samana iltapäivänä.\n\nRonald katkaisi vihdoin pitkän äänettömyyden.\n\n\"Miksi pyrit väkisin mukaani?\" kysyi hän.\n\n\"En minä sinun mukaasi tule\", vastasi Billy yksikantaan.\n\n\"Mihinkäs sitten, Billy? Miksi näytät niin traagilliselta? Aijotko\nlähteä hyppäämään alas Lontoon-sillalta? Älä tee sitä, Billy poikaseni!\nSinulla ei ole siihen mitään syytä. Olethan aina ollut kiltti lapsi.\nMinulla on syytä olla traagillinen; ja katsopas -- nyt olen matkalla\npankkiin sähköttämään rahoja joillekin murjaaneille, että päästäisivät\nukkosemme kotia. Ota esimerkkiä minun mielenlujuudestani, Billy.\"\n\nBillyn mielenpurkaus, kun se vihdoinkin räjähti, oli niin raivokas,\nmeluava ja niin vähän Billyä muistuttava, että Ronald vetäytyi\nihmettelevän äänettömyyden kuoreen.\n\nMutta heidän päästyään junaan ja sulkeuduttuaan tyhjään ensiluokan\ntupakkavaunuun, käänsi Billy äkkiä valkeat kasvonsa ystäväänsä päin.\n\n\"Ronnie\", hän sanoi, \"minä menen suoraa päätä Sir Deryck Brandin\npuheille. Hän on ainoa mies, jolla tiedän pään istuvan hartiain\nvälissä.\"\n\n\"Kiitoksia vain\", sanoi Ronnie. \"Minun pääni kai keikkuu polvien\nvälissä. Mutta kuinka juuri tällä merkillisellä hetkellä luulet niin\nkipeästi tarvitsevasi tuota miestä ja hänen päätään?\"\n\n\"Sen vuoksi\", vastasi Billy, \"että tuo sähkösanoma on valetta.\"\n\n\"Hölynpölyä, Billy! Toivo on epäilyksen isä! Oh, häpeä toki, Billy!\nVanha Ingleby parka!\"\n\n\"Se on valetta\", toisti Billy järkähtämättömänä. \"Mutta katsohan toki\",\nhuomautti Ronald, avaten sähkösanoman. \"Tässä näet itse. '_Veritas_'.\nMitäs sinä siitä päätät?\"\n\n\"Veritas menköön hirteen!\" ärähti Billy. \"Se on valetta; ja meidän on\nsaatava selville mikä kirottu konna sen on lähettänyt.\"\n\n\"Mutta mitä ihmeen järkisyitä sinulla on epäillä asiaa?\" tiedusti\nRonald, käyden vakavaksi.\n\n\"Oh, mene hiiteen!\" purskahti Billy viimein äkeissään; \"_minähän noukin\nhänen palasiaan korjuun_!\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nHyvin hermostunut, valkeakasvoinen nuori mies istui vihreänahkaisessa\nnojatuolissa tohtori Brandin vastaanottohuoneessa. Hän oli näyttänyt\nsähkösanomaa ja murahdellut katkonaisia lauseita, joista Sir Deryck\nhuolellisesti valittujen kysymysten avulla vihdoin oli punonut\njokseenkin ehjän kokonaisuuden. Hän istui nyt pöytänsä ääressä punniten\nmielessään kuulemiaan tosiasioita.\n\nSitten hän kääntyi ympäri pyörivällä kirjoitustuolillaan ja katseli\nkiinteästi Billyyn.\n\n\"Cathcart\", sanoi hän levollisesti, \"mitä syitä teillä on ollaksenne\nniin varma lordi Inglebyn kuolemasta ja väittääksenne että tämä\nsähkösanoma on petkutusta?\"\n\nBilly lipaisi kielellä huuliaan. \"Oh, kirottua sentään!\" äyskähti hän.\n\"Minähän noukin hänen palasiaan korjuun!\"\n\n\"Ymmärrän\", sanoi Sir Deryck ja katsahti toisaanne.\n\n\"En ole kertonut siitä ainoallekaan elävälle sielulle\", jatkoi Billy.\n\"Se ei ole mikään siisti juttu. Mutta minä voin mainita teille\nyksityisseikkoja jos haluatte kuulla.\"\n\n\"Ajattelen parhaaksi, että mainitsette minulle niitä\", sanoi Sir Deryck\ntotisesti.\n\nValkein huulin rupesi Billy kertomaan.\n\nSitten tohtori nousi pystyyn ja pani takkinsa nappiin. Hän kaasi vettä\nlasiin ja ojensi sen Billylle.\n\n\"Ja nyt tulkaa\", sanoi hän. \"Onneksi tunnen erään hyvin sukkelan\netsivän omasta Lontoon poliisikunnastamme, joka sattuu paraiksi olemaan\nKairossa. Meidän pitää lähteä Scotland Yardiin saamaan hänen osotteensa\nja sovitun merkkikielen sähkösanomavaihdossa; niiden avulla voimme\nparemmin toimia. Te teitte aivan oikein, Billy, ja teitte tehtävänne\nnopeasti; mutta nyt emme saa menettää silmänräpäystäkään.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nNeljäkolmatta tuntia myöhemmin tohtori ilmottautui Shenstonen\nkartanossa. Hän oli sähköteitse tilannut auton vastaan junalleen; ja\nperille tultua hän pyysi kuljettajan odottamaan portaiden edessä, sillä\nhän aikoi pian taas palata asemalle.\n\n\"Minä voin olla täällä vain siksi kuin toinen juna palaa Lontooseen\",\nselitti hän lady Inglebylle; \"niin että suokaa anteeksi käyntini\nlyhyys ja sähkösanomani käskeväinen muoto. Minä en voinut panna teidän\ntapaamistanne sattuman varaan. Minulla on jotain erittäin tärkeätä\nteille ilmotettavana.\"\n\nTohtori vaikeni hetkeksi, tietämättä oikein kuinka alkaa puhettaan. Hän\noli nähnyt Myra Inglebyn monenlaisissa tilanteissa. Hän tunsi hänet\nhyvin; ja tiesi että naiseksi Myra oli niin horjumattoman uskollinen\nomalle itselleen, että hän toivoi voivansa ennakolta tarkalleen\nmääritellä miten hän tulisi kulloinkin käyttäytymään olosuhteiden\nlaadun mukaan.\n\n\"Lady Ingleby\", sanoi hän vihdoin, \"muuan viheliäinen roisto, jolle ei\nmikään rangaistus tunnu tarpeeksi raskaalta, on rohjennut tehdä teille\njulmaa ja sydämetöntä vääryyttä.\"\n\n\"Olen todella utelias kuulemaan siitä\", sanoi lady Ingleby tyynesti;\n\"mutta en voi ymmärtää, Sir Deryck, miksi te semmoisen asian takia\nolette pitänyt välttämättömänä tulla kaupungista tänne asti.\"\n\nTämä aivan odottamaton vastaus hämmensi tohtorin tuokioksi kokonaan.\nMutta nopea henkinen sovittamiskyky oli tärkeänä osana hänen\nvirantoimituksissaan.\n\n\"Pelkäänpä että kumpikin lähdemme vastakkaisista edellytyksistä\", sanoi\nhän hienosti hymyten. \"Pyydän anteeksi, jos tunnun tekevän vääryyttä\noliolle, josta en ennestään tiedä mitään. Tahdon palauttaa mieleenne\nsähkösanoman, jonka saitte eilen ja joka pani teidät epäilemään että\ntieto lordi Inglebyn kuolemasta olisi erehdys ja että hän olisi\npiakkoin odotettavissa kotiin.\"\n\n\"Mieheni on elossa\", sanoi lady Ingleby. \"Hän on sähköttänyt minulle\nKairosta, ja minä odotan häntä saapuvaksi hyvin pian.\"\n\nVastauksen asemasta otti Deryck Brand taskukirjastaan esiin kaksi\nsähkösanomaa.\n\n\"Olen velvollinen ilmottamaan teille jo heti alussa, rakas lady\nIngleby\", hän sanoi, \"että teitä on julmasti petetty. Kairosta\ntullut sanoma oli sydämmetön koiranjuoni, jonka tarkotuksena vain\noli petkuttaa teiltä rahaa. Billy Cathcartilla oli syytä epäillä sen\nluotettavuutta, ja siksi hän toi sen minulle. Minä sähkötin heti\nKairoon, ja kas tässä ovat tulokset.\"\n\nHän laski molemmat sähkösanomat pöydälle Myran eteen.\n\n\"Ensimäinen on jäljennys siitä sähkösanomasta, jonka eilen lähetimme\nKairoon eräälle siellä oleskelevalle etsivälle poliisille. Toisen sain\nvastaanottaa kolme tuntia takaperin. Ei kukaan -- ei edes Billykään --\nole kuullut mitään sen saapumisesta. Minä toin sen suoraapäätä teille.\"\n\nLady Ingleby kohotti verkalleen ensimäisen sähkösanoman silmiensä\ntasalle. Hän luki sen äänettömästi.\n\n    Pitäkää silmällä Cookin pankkia ja vangitkaa lordi Inglebynä\n    esiytyvä mies, joka tahtoo nostaa sähköteitse lähetettyjä rahoja.\n    Sähköttäkää yksityiskohdista heti.\n\nTohtori vaarinotti häntä salaa, kun hän mitään sanomatta laski\nensimäisen sähkösanoman kädestään ja otti sitten toisen.\n\n    Lordi Inglebyn entinen kamaripalvelija vangittu. Tunnustaa\n    lähettäneensä väärennetyn sähkösanoman. Sähköttäkää lisäohjeita.\n\nLady Ingleby puristi kokoon molemmat paperiliput ja laski ne viereensä\npöydälle. Hänen valkoisten kasvojensa tyynen välinpitämättömässä\nilmeessä ei voinut huomata mitään muutosta.\n\n\"Sen täytyy olla Walker\", hän sanoi. \"Mikael piti aina häntä heittiönä\nja laiskurina; mutta minä pidin hänestä, sillä hän soitti erinomaisesti\nbanjoa ja oli tarpeen seurallisissa huvituksissa. Mikael otti hänet\nmukaansa sotaretkelle, mutta oli pakotettu erottamaan hänet heti\nmaihin noustua. Walker parka! En halua että häntä rangaistaan, sillä\ntiedän että Mikael ajattelisi tämän olleen minun omaa syytäni, koska\npidin banjonsoittelemista kelpo luonnetta parempana. Jos Walker olisi\nkirjoittanut minulle kerjuukirjeen, olisin aivan todennäköisesti\nlähettänyt hänelle rahaa. Minulla on onneton tapa luottaa ihmisiin ja\ntoivoa että kaikki tulisivat onnellisiksi.\"\n\nJa sitten, aivan kuin nämä viime sanat olisivat ärsyttäneet\njotakin hetkeksi unhotettua haavaa, palasi entinen kivettynyt\nvälinpitämättömyys hänen ääneensä ja kasvoihinsa.\n\n\"Jollei Mikael palajakaan\", jatkoi lady Ingleby, \"olen minä todella\nyksin.\"\n\nTohtori nousi pystyyn ja katseli alas hänen puoleensa, hämmentyneenä ja\nhuolestuneena.\n\n\"Eikö ole ketään, jolle pitäisi hetikohta kertoa tästä uudesta\nasiainkäänteestä, lady Ingleby?\" kysyi hän vakavasti.\n\n\"Ei ketään\", vastasi hän painokkaasti. \"Koko maailmassa ei ole\nainuttakaan johon asia läheisesti koskisi, itseäni lukuunottamatta.\nEivätkä varsin monet tiedäkään eilisten uutisten saapumisesta. Minä\nkirjoitin Janelle, ja otaksun että pojat Ronnie ja Billy ovat kertoneet\nniistä Overdenessa. Jos sattumalta jotakin olisi päässyt pujahtamaan\nsanomalehtiin, niin täytyy meidän lähettää jyrkkä epuutus; mutta ei\nmitään selitystä, ei millään muotoa. Minä inhoan väärien tekojen\njulkisaattamista. Semmoinen johtaa vain jälittelyyn ja toistamiseen.\nSitäpaitsi on kamaripalvelija-parkaakin varjeltava joutumasta yleisen\nkirouksen alaiseksi. Emme voisi sanomalehdissä selittää kaikkia\nlieventäviä asianhaaroja.\"\n\n\"En otaksu että uutiset olisivat laajalta levinneet\", sanoi tohtori.\n\"Teidän talonväkenne on niistä tietysti kuullut?\"\n\n\"Kyllä\", vastasi lady Ingleby. \"Ah, tästä muistan että minun on\nlakkautettava kaivaukset pensasryhmässä ja nurminiityllä. Ei ole syytä\nhankkia pikku Petterille hautaa, kun ei sen isännälläkään ole.\"\n\nTämä oli aivan käsittämätöntä puhetta tohtorille, mutta\ntällaisina hetkinä hän ei koskaan tehnyt turhia kysymyksiä oman\nuteliaisuutensakaan tyydyttämiseksi.\n\n\"Siispä lopultakin, Sir Deryck\", lisäsi lady Ingleby, \"oli Petter\noikeassa.\"\n\n\"Niin\", sanoi tohtori, \"pikku Petter ei erehtynyt.\"\n\n\"Jos olisin muistanut sen pikku raukan, niin olisin epäillyt koko\nsähkösanomaa\", huomautti lady Ingleby. \"Mikähän seikka herätti Billyn\nepäluuloja?\"\n\n\"Kuten Petter\", sanoi tohtori, \"oli Billykin alusta alkaen tuntenut\nitsensä aivan varmaksi kuolinsanoman todenperäisyydestä. Älkää mainitko\nhänelle että olen kertonut teille, että hänessä ensin heräsi epäilystä.\nHän on tunteellinen poika, ja koko juttu on käynyt surkeasti hänen\nhermoilleen.\"\n\n\"Billy rakas\", huokasi lady Ingleby.\n\nTohtori silmäsi kelloonsa ja napitti takkinsa. Hänellä oli vain\nminuutti enää jälellä.\n\n\"Rakas ystäväni\", sanoi hän, \"jo toisen kerran tulen luoksenne pahojen\nuutisten tuojana.\"\n\n\"Ei pahojen\", vastasi Myra, äänessään toivottoman väsymyksen väre.\n\"Tämä maailma ei ole sellainen, johon voisimme toivoa kerran\nrakastamamme henkilön palaavan.\"\n\n\"Maailmassa itsessään ei ole moitteen sijaa\", vastusti tohtori.\n\"Itsekunkin yksilöllinen taivas tai helvetti riippuu hänen omista\nteoistaan.\"\n\n\"Tahi toisten teoista\", huomautti lady Ingleby katkerasti.\n\n\"Tahi toisten teoista\", myönsi tohtori. \"Mutta sittekään emme voi\nolla täydellisesti onnellisia, jollemme ole uskollisia paraalle mitä\nmeissä itsessämme on; emmekä kokonaan onnettomia, jollemme ole tulleet\nuskottomiksi omille ihanteillemme. Minä pelkään että minun täytyy nyt\nlähteä, mutta minä en mielelläni jättäisi teitä yksiksenne.\"\n\nLady Ingleby katsahti kelloon, nousi seisaalleen ja ojensi tohtorille\nkätensä.\n\n\"Te olette ollut enemmän kuin kiltti, Sir Deryck, kun saavuitte\nitse luokseni. Minä en koskaan unhoita sitä. Ja minähän odotan Jane\nChampionia -- Dalmainia, tarkotan; miksi ystävämme menevätkään\nnaimisiin? -- tuossa paikassa. Hän saapuu suoraan kaupungista; vaunut\novat lähteneet asemalle häntä noutamaan.\"\n\n\"Hyvä\", sanoi tohtori ja pani kätensä ristiin sellaisen miehen\nvakavalla, äänettömällä hartaudella, joka haluten auttaa huomaakin\nseisovansa sellaisen murheen edessä, jota ei kykene ymmärtämään eikä\nlieventämään.\n\n\"Hyvä -- hyvin hyvä\", sanoi hän vielä astuessaan autoon, huomauttaen\nsitten kuljettajalle: \"Meillä on yhdeksän minuttia aikaa; ja jollemme\nennätä junaan, täytyy minun pyytää teitä ajamaan minut kaupunkiin asti.\"\n\nJa hän sanoi \"Hyvä!\" kolmannen kerran ja entistä painokkaammin,\ntoinnuttuaan hämmästyksestään sen johdosta mitä oli nähnyt kun\nmoottori pyyhkäsi pitkin lehtokujaa. Sillä sivuutettuaan lady Inglebyn\nvaunut palaavina asemalta muuten tyhjinä paitsi että istuimella\noli matkavaippa ja alligaattorinnahkainen matkalaukku, näki hän\njalosukuisen Mrs. Dalmainin kävelevän verkalleen puitten alla\nvaipuneena sangen vakavaan keskusteluun hyvin pitkän miehen kanssa,\njoka kantoi hattua kädessään antaen tuulen vapaasti puhaltaa paksun\npörrötukkansa läpi. Molemmat olivat liiaksi syventyneet puheluunsa\nhuomatakseen autoa; mutta kun mies käänsi kuihtuneet kasvonsa\ntoveriinsa päin, näki tohtori niillä saman toivottoman masennuksen\nkivettyneen ilmeen, joka lady Inglebyn kasvoilla oli yllättänyt\nja surettanut häntä. Molemmat suuntasivat vitkalleen kulkunsa\nherraskartanoon päin astuen parvekkeen juurelle vievää polkua pitkin.\n\n\"Ilmeisesti -- siinä on _mies_\", ajatteli tohtori. \"No hyvä, olenpa\niloinen että Janella on hänet hinausköydessään. Sieluparat! Sallimus\non asettanut heidät viisaihin käsiin. Jos uskollinen neuvo ja\nrehellinen suorapuheisuus voi ollenkaan hyödyttää heitä, niin saavat he\nepäilemättä kuulla kumpaakin kelpo Janeltamme.\"\n\nSallimus oli myöskin sovittanut Lontoon pikajunan myöhästymään yhden\nminuutin, niin että tohtori kerkesi siihen. Se seikka oli myöskin\nautonkuljettajan mieleen, sillä hänellä oli aikomus lähteä ajelemaan\nhänen armonsa kamarineitsyen kanssa, jonka vapaa-ilta sattui täksi\npäiväksi. Elämän kaikkein tärkeimmät tapahtumat saattavat toisinaan\nriippua yhden ainoan minuutin sattumista.\n\n\n\n\nNeljäskolmatta luku.\n\nMRS. DALMAIN ARVOSTELEE TILANNETTA.\n\n\n\"Näet siis, Jane\", päätti lady Ingleby liikuttavalla äänensävyllä,\n\"että kun Mikael ei palajakaan kotiin, olen todella yksin.\"\n\n\"Kun rakastaa Jim Airthia niinkuin sinä...\" sanoi Jane Dalmain.\n\n\"Rakastin ennen\", pisti lady Ingleby väliin.\n\n\"... rakastit ennen ja rakastat nyt\", sanoi Jane Dalmain, \"olisi tilasi\nollut paljon pahempi kuin yksinäisen naisen, jos Mikael todella olisi\ntullut takaisin. Oi Myra! En voi kuvitellakaan sen kamalampaa oloa kuin\nettä nainen rakastaa yhtä miestä ja on samalla kiinnitetty toiseen koko\niäkseen.\"\n\n\"En olisi silloin sallinut itseni rakastaa Jimiä\", väitti lady Ingleby.\n\n\"Lorua!\" äännähti Mrs. Dalmain voimakkaalla äänenpainolla. \"Myra\nrakas, tuollaiset huomautukset vain raivaavat tietä paholaiselle ja\novat hänen mielikuultaviaan. Useammat hyvät naiset ovat joutuneet\nharhaan luottaessaan liiaksi kykyynsä hallita ja hillitä tunteitaan,\nkuin suoranaisesta kiusauksesta laittomaan rakkauteen. Miesten laita\non erilainen; heidän kiusauksensa eivät ole niin hienoja. He tietävät\ntarkoin mihin joutuvat, jos rupeavat leikittelemään tunteillaan.\nSiksipä jos he aikovat lopulta tehdä oikein, huomaavat he vaaran jo\nalusta pitäen. Meidän ei ole mahdollista kieltäytyä rakastamasta,\njos kerran olemme sallineet rakkauden vallita meitä rajattomasti.\nMinä tiedän ettet sinä ensi asteella olisi välittänyt Jim Airthista,\njollet olisi ollut vapaa. Mutta kerta rakastuttuasi häneen -- jos niin\nhirvittävä tapaus olisi sattunut kuin miehesi odottamaton palaus,\nolisi ainoa varma ja kunniallinen keino sinulle ollut sanoa suoraan\nlordi Inglebylle: 'Minä opin rakastamaan Jim Airthia luullessani sinut\nkuolleeksi. Minä tulen aina rakastamaan Jim Airthia; mutta ennen\nkaikkea halajan olla hyvä nainen ja uskollinen aviovaimo. Luota minuun\nuskollisuuteeni; auta minua pysymään hyvänä.' Jokainen mies, joka on\nsen nimen arvoinen, vastaisi luottamuksella sellaiseen vetoamiseen.\"\n\n\"Ja ampuisi itsensä\", arveli lady Ingleby.\n\n\"Minä sanoin 'mies' enkä 'pelkuri'\", huomautti Mrs. Dalmain hiukan\nivallisesti.\n\n\"Jane, sinä olet niin ankara vaatimuksissasi\", sopersi lady Ingleby.\n\"e käyvät niin hyvin yhteen sinun liinakaulustesi, suorien pukujesi\nja isojen kenkiesi kanssa. Minä en voi kuvitellakaan itseäni\nliinakauluksessa enkä seisovani Mikaelin edessä tunnustamassa että\nrakastan Jimiä.\"\n\nJane Dalmain nauroi hyväntuulisesti, työnsi isot kätensä verkanuttunsa\ntaskuihin, ojensi näkyviin kookkaat ruskeat kenkänsä ja katseli niitä.\n\n\"Jos 'ankarilla vaatimuksilla' tarkotat sitä terveellistä\nvastenmielisyyttä että kammoo suoran tilanteen sekottamista vilpillisen\nviisastelun vyyhteen, niin tunnustan itseni siihen syntiin vikapääksi\",\nsanoi hän.\n\n\"Oi, älä matki Sir Deryckiä\", rukoili lady Ingleby aivan muserrettuna.\n\"Sinun olisi pitänyt mennä hänelle vaimoksi! En ole voinut koskaan\nymmärtää kuinka sellainen taiteilija, sellainen runoilija, sellainen\nvalikoiva idealisti kuin Garth Dalmain on saanut päähänsä rakastua\n_sinuun_, Jane!\"\n\nÄkillinen naisellisen hellyyden pilkahdus kirkasti Janen levollisia\nkasvoja. \"Vaimo\" säteili niistä näkyviin yksinkertaisella,\nitsetiedottomalla hohteella.\n\n\"En minäkään voi sitä ymmärtää\", vastasi hän hennosti. \"Kesti kolme\nvuotta ennenkuin voin keksiä sen olevan kieltämättömän tosiasian.\"\n\n\"Minä otaksun että olette hyvin onnelliset\", huomautti Myra.\n\nJane pysyi vaitonaisena. Ankarillakin luonteilla on pyhimysarkkusensa\njoihin he kätkevät aarteensa, jottei uteliaan maailman silmät niitä\nkatseillaan loukkaisi.\n\n\"Muistan kuinka tuon surullisen tapahtuman jälkeen vihasin sitä\npäähänpistoasi\", jatkoi Myra, \"että kytkit itsesi edelleen kiinni\nsokeaan mieheen.\"\n\n\"Oh, hiljaa\", sanoi Jane Dalmain nopeasti. \"Maa jolleka astut on pyhä,\nja sinä unhotat ottaa kengät jaloistasi. Ensiksikin on suloisin asia,\nmitä mieheni ja minun välillä koskaan on tapahtunut, se että opimme\nyhdessä suutelemaan tuota ristiä.\"\n\n\"Kaikkein rakkahin vanha sielu!\" huudahti lady Ingleby liikutettuna;\n\"sinä ansaitsit tulla onnelliseksi. Mutta siitä huolimatta en voi\nymmärtää miksi et mennyt Deryck Brandin vaimoksi.\"\n\nJane hymyili. Hän ei voinut itse saattaa miestään keskustelun\nesineeksi; mutta hän antautui mielellään tähän arvostelevaan\npohdintaan, jotta johtaisi lady Inglebyn pois tämän omien huolien\nmuistelemisesta; siksipä hän otti puheenaiheeksi erinäisiä häntä ja\ntohtoria koskevia seikkoja.\n\n\"Rakkaani\", hän sanoi, \"Deryck ja minä olimme kahta siksi vallan\nerilaista ainetta, ettei meitä voitu juottaa yhteen avioliiton kautta.\nKaikki meidän mielipiteemme olisivat törmänneet yhteen ja kaikki meidän\nerilaisuutemme ammottaneet näkyviin perin julmasti. Ominaisuudet,\njotka auttavat täydellistä ystävyyttä syntymään, eivät suinkaan aina\ntakaa täydellisen avioliiton muodostumista. Oli aika jolloin olisin\nkernaasti ruvennut Deryckin vaimoksi jos hän olisi pyytänyt minua,\nyksinkertaisesti siitä syystä että sokeasti luotin hänen arvosteluunsa\nkaikista asioista, eikä ikinä olisi pistänytkään päähäni kieltää\nhäneltä mitään mitä hän pyysi. Mutta siitä ei olisi suinkaan ollut\nseurauksena meidän molempien onni. Ei minulla myöskään ollut siihen\naikaan mitään käsitystä siitä mitä rakkaus todella on. Minä en\nymmärtänyt rakkaudesta enempää aina siihen asti kuin -- kuin Garth sen\nopetti minulle, kuin sinäkään ymmärsit siitä ennenkuin kohtasit Jim\nAirthin.\"\n\n\"Toivon ettet viittailisi Jim Airthiin\", pyysi Myra väsyneesti.\n\"En koskaan halua enää kuulla hänen nimeään. Enkä voi sallia\nsinun otaksuvan, että ikinä olisin voinut taipua sinun 'ankariin\nvaatimuksiisi' ja tunnustaa Mikaelille rakastavani Jimiä. Minä en\nolisi tehnyt mitään senkaltaista. Minä olisin alistunut olemaan\njoka suhteessa Mikaelin mieliksi ja _olisin pakottanut itseni_ --\njuuri niin, Jane; sinun ei tarvitse näyttää niin huvitetulta ja\nepäuskoiselta; vaikka minä _en_ käytäkään liinakauluksia ja venekenkiä,\nniin _voin_ silti pakottaa itseäni moniin asioihin -- minä olisin\npakottanut itseni unhottamaan että maailmassa on ollutkaan sellaista\nihmistä kuin Airthin ja Monteithin jaarli.\"\n\n\"Oi, säästä häneltä edes se!\" nauroi Mrs. Dalmain. \"Älä hauku\nmiesparkaa hänen arvonimillään. Jos hänen pitää killua hirressä, niin\nanna hänen ainakin killua pelkkänä Jim Airthina. Jos miehen kohtalo on\nolla jumalaton konna, niin olisi niin äärettömän paljon ilkeämpi olla\nkonnamainen jaarli kuin konna millä muulla elämänasteella hyvänsä.\nSiis, rakkaani, ei kannata jatkaa keskustelua otaksutusta tilanteesta,\njossa sinun ääntäsi todennäköisesti ei tulla lainkaan ottamaan\nkuuleviin korviin. Mutta onneksi ei myöskään lordi Ingleby palaja\nkotiin.\"\n\n\"Onneksi!\" ailahti lady Ingleby. \"Totisesti, Jane, sinä et valikoi\nkäyttämiäsi sanoja, keksitpä niitä mitä vastenmielisimpiä. Olisitpa\nkuullut kuinka tahdikkaasti tohtori puhui minulle siitä asiasta ja\nkuinka hienotunteisesti hän viittasi kärsimääni tappioon.\"\n\n\"Rakas Myrani\", sanoi Mrs. Dalmain, \"minä en osota myötätuntoisuutta\nväärää tunnetta kohtaan. Ja jos Deryck olisi tiennyt että sydämesi\njo on kiintynyt toiseen mieheen, niin olisi hän -- sen sijaan että\nuhrasi sinun takiasi neljä tuntia kalliista ajastaan -- lähettänyt\nvain kuudenkymmenen pennin sähkösanoman: 'Sähkösanoma oli petkutusta.\nVastaanottakaa sydämelliset onnentoivotukseni!'\"\n\n\"Jane, sinä olet ihan raaka! Ja kun juuri olen kertonut sinulle näiden\nkuluneiden viikkojen koko historian ynnä sen julman, sydäntäsärkevän\nloppupäätöksen eilispäivänä, niin en voi käsittää kuinka voit\nviittaillakaan sellaista kuin että sydämeni muka jo olisi kiintynyt\ntoiseen mieheen.\"\n\nYht'äkkiä Jane Dalmainin koko käytös muuttui. Hän lakkasi näyttämästä\nkiusoittavan huvitetulta ja taukosi heiluttamasta ruskeata kenkäänsä.\nHän suoristautui tuolillaan, otti pois polven toisen päältä, ja nojaten\nmolemmat kyynärpäänsä niille ojensi hän isot kelpo kätensä lady\nInglebylle. Hänen jalopiirteiset kasvonsa, yhdellä haavaa suurenmoisen\nankarat ja hellät, kuvastivat täydellistä naisellista myötätuntoa\nja ymmärtämystä. \"Ah, armaani\", sanoi hän, \"nyt on meidän tultava\nitse asian ytimeen. Olen tähän asti vain leikillä pyörähdellyt sen\nympärillä, jotta saisit aikaa virota kaikesta edellisestä tuskallisesta\nmielenjännityksestä ja jotta minä itse saisin oikean käsityksen sinun\nasemastasi koko sen laajuudessa. Nykyhetken oleellinen kysymys on tämä:\nAijotko antaa anteeksi Jim Airthille?\"\n\n\"Minä en saa koskaan antaa hänelle anteeksi\", kuului lady Inglebyn\nvastaus kuin matkojen takaa; \"sillä jos antaisin hänelle anteeksi, en\nvoisi enää päästää häntä menemään.\"\n\n\"Ja miksi päästäisitkään häntä menemään, koska kerran hänen\npoistumisensa tekisi koko elämäsi orvoksi?\"\n\n\"Siksi\", sanoi Myra, \"että tunnen etten voi luottaa häneen; ja minä\nen uskalla mennä vaimoksi miehelle jota rakastan niinkuin rakastan\nJim Airthia, jollen voi luottaa häneen yhtä ehdottomasti kuin luotan\nJumalaani. Jos rakastaisin häntä vähemmän, niin ehkä uskaltaisin. Mutta\nminä tunnen häntä kohtaan jotakin jota en voi ymmärtää enkä määritellä;\nsen vain tiedän että se aikaa myöten tekisi hänet niin rajattomaksi\nherrakseni ja valtiaakseni että -- paitsi jos voisin ehdottomasti\nluottaa häneen -- minua aivan pelottaa.\"\n\n\"Eikö mieheen saa luottaa enää koskaan\", kysyi Jane, \"jos hän\näkkinäisen, tulisen kiusauksen kiehtomana on kerran tullut pettäneeksi\nluottamuksesi?\"\n\n\"Se ei ole mitään kerrallista luottamuksen pettämistä\", sanoi Myra.\n\"Se valaisee täydellisesti koko hänen rakkautensa luonteen -- _sen\nlajisen_ rakkauden. Sen rakkauden intohimo tekee ihmisen itsekkääksi\n-- itsekkääksi aina siihen määrään että unohtaa erotuksen oikean ja\nväärän välillä ja on välinpitämätön onnettoman rakkaudenesineensä\nmenestyksestä. Minun uljaan nimeni saisi häväistä; kunniani polkea\nlokaan; nykyisyyteni raiskata; tulevaisuuteni murskata; mutta mitäpä\n_hän_ siitä välittää? Se rakkaus mahtui kokonaisuudessaan yhteen\nainoaan lauselmaan: 'Sinä olet minun, et hänen. Sinun täytyy lähteä\npois minun kanssani'. Minä en uskalla luottaa rakkauteen joka ei\npunnitse oikean ja väärän välillä. Me katselemme sitä erilaisilta\nnäkökannoilta. _Sinä_ näet ainoastaan miehen ja hänen kiusauksensa.\n_Minä_ tunnen rakkauden arvaamattoman aarteen; siksi synti sitä\nrakkautta vastaan tuntuu minusta anteeksiantamattomalta.\"\n\nMrs. Dalmain katseli vakavasti ystäväänsä. Hänen järkähtämättömissä\nsilmissään kuvastui syvä suru.\n\n\"Myra\", sanoi hän, \"sinä olet ehdottomasti oikeassa määritelmissäsi ja\njohdonmukainen johtopäätöksissäsi. Mutta sinun erehdyksesi on tämä.\nSinä et tee mitään myönnytystä sellaiselle äkilliselle, epätoivoiselle,\nylivoimaiselle kiusaukselle, joka saattoi Jim Airthin lankeamaan.\nMuista mitä kaikkea hän olikaan kärsinyt siihen saakka. Muista sitä,\nMyra! Hän oli niin yksinään maailmassa; ei äitiä, ei vaimoa, ei naisen\nhuolenpitoa. Ja sitten nuo kymmenen kovaa vuotta, pahemmat kuin mikään\nyksinäisyys, kun hän kärsi harhakuviensa tyhjiinraukeamisen kauhuja,\npetetyksitulemisen häpeää, maanpakolaisuuden katkeruutta, ylvään\nnimensä lokaan polkemista. Kaikkea tätä vastaan kamppaili hän kymmenen\npitkää vuotta, taisteli miehuullisen taistelun ja selvisi lopulta\nvoittajana. Sitten -- ankarana, karaistuna, yksinäisenä miehenä --\nmiehenä joka oli kehittynyt korkeimpaan määrään miehen itsehankittua\nitsenäisyyttä -- kohtasi hän sinut, Myra. Hänen ihanteensa palasivat,\npuhdistuneina ja lujentuneina kärsimysten kireässä tulessa. Rakkauskin\ntuli, tällä kertaa niin jättimäisenä voimana, että varhaisen nuoruuden\nheikko liekki sen rinnalla tuntui vain vaivaiselta virvatulelta. Se\nnäytti uudelta ja koettelemattomalta kokemukselta, jonka veroista hän\nei ollut voinut uneksia elämän sisältävänkään. Kolmen viikon ajan\nhän sai siitä nauttia; se kasvoi varmuudessa, kehittyi rikkaudessa\npäivä päivältä; mutta sitä hillitsi teidän kärsivällinen odotuksenne\npuhkeamasta täyteen kukkaansa. Sitten tuli isku -- niin hirvittävän\nraskas hänen hienotunteisuudelleen ja hänen miehekkäälle ylpeydelleen:\nkaamea tietoisuus siitä että hänen oma kätensä oli tuottanut\ntappiota ja surua sinulle, jota hän olisi tahtonut suojella tuskan\nvaljuimmaltakin varjolta. Sitten hänen erehdyksensä myöntäessään väärän\nylpeyden astuneen teidän välillenne. Kolme viikkoa kalvavaa nälkää\nja katumusta; sitten sinun kutsusi, joka näytti vihdoinkin lupaavan\nonnea kaiket surut kestettyä; sillä -- muista se -- kun _sinä_ olit\nennättänyt tyytyä hänen päätökseensä muka ehdottomasti lopullisena,\nniin ettei uutinen lordi Inglebyn palauksesta sinusta enää merkinnyt\nmitään tappiota sinulle ja hänelle, oli _hän_ vähitellen tullut\njärkevämmälle katsantokannalle, jonka mukaan hän ei itse asiassa\nollutkaan kadottanut sinua. Sinä kutsuit häntä, ja hän tuli -- vielä\nkerran hehkuen rakkaudesta ja varmuudesta -- ainoastaan kuullakseen\nettei hän vain ollut kadottanut sinua itseltään, vaan sai luovuttaa\nsinut toiselle miehelle. Oi Myra! Etkö sinä voi tehdä myönnytystä\nsellaisen hetken synnyttämälle tuliselle hulluudelle? Etkö voi huomata\nettä miehen todellinen voima hetkeksi kääntyi väärään suuntaan, lyöden\nhänet itsensä maahan? Sanoit minulle nimittäneesi häntä pelkuriksi ja\npetturiksi! Olisit voinut yhtä hyvin lyödä häntä! Sellaiset sanat sinun\nhuuliltasi tehosivat varmastikin väkevämmin kuin mitkään iskut. Myönnän\nettä hän ansaitsi ne; mutta olihan Pyhä Pietarikin kolmesti pelkuri ja\npetturi, mutta hänen Herransa, tehden myönnytyksen kiusauksen äkkiä\nmukaansatempaavalle puuskalle, ei kuitenkaan epäillyt hänen rakkautensa\nalttiutta, vaan antoi hänelle tilaisuuden kolme kertaa julkisesti\ntunnustaa syntinsä ja rakkautensa ja antoi hänelle sitten anteeksi. Jos\nJumalallinen rakkaus voi tehdä sen -- oi Myra, voitko _sinä_ päästää\nrakastajasi lähtemään taas maailmaan, yksinään ja ilman anteeksiantavaa\nsanaa huuliltasi?\"\n\n\"Kuinka minä tiedän että hän halajaa minun anteeksiantoani, Jane?\nHän jätti minut kuohuvan raivon vallassa ollen. Ja kuinka voi minun\nanteeksiantoni saavuttaa hänet, vaikka olettaisi hänen haluavankin sitä\ntai minun myöntävän sen? Missä hän nykyään on?\"\n\n\"Hän jätti sinut epätoivoissaan\", sanoi Mrs. Dalmain \"ja -- hän on\nkirjastossa.\"\n\nLady Ingleby lennähti pystyyn.\n\n\"Jane! Jim Airthko tässä talossa! Kuka hänen salli tulla?\"\n\n\"Minä sen tein\", vastasi Mrs. Dalmain levollisesti.\n\n\"Minä toin hänet salaa tänne. Ei kukaan nähnyt meidän käyvän sisään\ntaloosi. Sen vuoksi minä lähetin vaunut tulemaan tyhjinä edeltäpäin\nsaavuttuamme puistotielle. Me kävelimme lehtokujaa pitkin, käännyimme\npolkua pitkin parvekkeen juurelle ja pujahdimme sisään alemmasta\novesta. Hän on istunut kirjastossa siitä alkaen. Jos päätät ettet tahdo\nnähdä häntä, niin voin mennä alas ja ilmottaa sen hänelle; hän voi\npoistua kuten tulikin, ilman että kukaan talonväestäsi tietää hänen\nolleen täällä. Myra rakas, älä näytä niin hämmästyneeltä. Istuhan\ntoki ja päättäkäämme keskustelumme... Kas se oli oikein. Sinä et saa\nhätäillä. Päätöstä, joka vaikuttaa miehen koko elämään, ei tehdä\nkädenkäänteessä, ei tuntikaudessakaan. Lordi Airth ei halua väkisin\npäästä puheisiin kanssasi, enkä minäkään tahdo yllyttää sinua siihen.\nHän ei hämmästyisi jos toisin hänelle sanan, ettet sinä mielelläsi\ntahdo tavata häntä.\"\n\n\"Enkö mielelläni?\" huudahti Myra ristien kätensä. \"Jane, jospa\ntietäisit mitä minulle merkitsee pelkkä ajatuskin hänen näkemisestään,\nniin et sanoisi 'etten mielelläni' vaan 'etten uskalla'.\"\n\n\"Annahan minun kertoa miten me tapasimme toisemme\", sanoi Mrs.\nDalmain, välittämättä Myran viime huudahduksesta. \"Minä tulin\nCharing Crossin asemalle hyvissä ajoin; poikkesin kirjakauppaan\nostamaan lisää sanomalehtiä; varasin itselleni tyhjän vaununosaston\nja istahdin sohvaan odottelemaan rauhassa junan lähtöä. Jim Airth\npyrähti asemalle viime tuokiossa, niin että hänellä oli vain minuutti\naikaa lunastaakseen pilettinsä ja ennättääkseen mukaan. Hän syöksähti\nasemasillalle juuri kuin juna rupesi liikkumaan; hänellä ei ollut\naikaa etsiä tupakkavaunua, vaan avasi oven minun osastooni, säntäsi\nsuinpäin sisään ja tölmähti istumaan sanomalehtieni päälle; rupesi\nsitten pyytelemään anteeksi holtittomuuttaan ja keksi viimein olevansa\ntuomittu istumaan tuntikauden kahdenkesken sen ystävän kanssa, jolle\nolit lähetellyt joka viikko kirjeitä Cornvallista ja josta nähtävästi\nolit hänelle kertonut kauniita juttuja -- tahi joka tapauksessa asioita\njotka saattoivat hänet ottamaan minut uskotukseen. Hän tunsi minut\neräästä äskettäin otetusta valokuvastani, jota olit näyttänyt hänelle.\"\n\n\"Minä muistan\", sanoi Myra. \"Säilytin sitä kirjesalkussani. Hän otti\nsen siitä ja katseli sitä monesti. Minä puhuin hänelle usein sinusta.\"\n\n\"Hän esitti itsensä yksinkertaisen suoravasti\", jatkoi Mrs. Dalmain,\n\"ja sitten -- emme kumpainenkaan tienneet kuinka se oikein kävi\npäinsä -- juttelimme muutaman minuutin perästä keskenämme kuin vanhat\ntuttavat. Minä luulen että hän puolestaan käsitti minun kykenevän\nvastaisuudessa lohduttamaan sinua -- näetkös että sinä olet hänen\nainoa ajatuksensa; myöskin luulen hänen toivoneen että hän minun\nvälitykselläni saisi sinun myöntämään hänelle sen mitä varten hän oli\nmatkalle lähtenyt -- mahdollisuuden esittää sinulle anteeksipyyntönsä.\nLuonnollisesti ei meillä kummallakaan ollut vähintäkään aavistusta\nsiitä ettei eilinen sähkösanoma ollut todenperäinen. Hän aikoo lähteä\nAmerikkaan aivan pian, mutta ei voi pakottaa itseään jättämään taakseen\nEnglantia ennenkun on pyytänyt ja saanut sinulta anteeksi. Hän olisi\nkirjoittanutkin, mutta ei tuntenut kykenevänsä tulkitsemaan asiaansa\nkuivilla paperilehdelle häthätää töhrätyillä selityksillä. Hänen\nrakkautensa sinuun on sitä hyvin suurta, oikeata rakkautta, Myra.\"\n\n\"Oi Jane\", voihkasi lady Ingleby, \"minä en voi päästää häntä menemään!\nJa kuitenkaan -- _en voi_ mennä naimisiinkaan hänen kanssaan. Minä\nrakastan häntä koko olentoni joka hiukkasella, ja kuitenkaan en voi\nluottaa häneen. Oi Jane, mitä minun pitää tehdä?\"\n\n\"Sinun pitää antaa hänelle tilaisuutta korjata erhetyksensä ja näyttää\nolevansa se mies joksi hänet tunnemme. Sano hänelle ilman mitään\nselittelyjä samaa kuin juuri sanoit minulle: _ettet voi päästää häntä\nmenemään_; ja tarkkaa kuinka hän vastaanottaa sen. Kuulehan, Myra.\nHarvojen viime tuntien odottamattomat tapaukset oikeuttavat sinut\nsuomaan Jim Airthille tämän tilaisuuden. Sinun ei pidä ilmaista hänelle\nviime uutisia. Vuosia sitten kun Garth ja minä olimme korjaamattoman\nerehdyksen kautta joutuneet samallaiseen toivottomaan asemaan, keksi\nDeryck keinon jolla pääsimme selviämään siitä. Hän neuvoi Garthia\n_tuntemaan sokeutensa_ ja lausumaan mielipiteen, joka hänellä olisi\nvoinut olla ainoastaan näkevänä; se selvittäisi sotkuisen vyyhden.\nMinun ei ole tarvis väsyttää sinua kaikkien yksityisseikkain\nmainitsemisella; mutta niin juuri kävikin kuin Deryck aavisti, ja\nsiitä oli tuloksena meidän suuri onnemme. No, nyt sinun asemassasi\nollen pitää sinun antaa Jim Airthille tilaisuus tulla _tuntemaan\nhulluutensa_, saavuttaa takaisin itsekunnioituksensa ja osottaa\nansaitsevansa sinun luottamuksesi. Oletko kertonut kenellekään toisesta\nKairon sähkösanomasta?\"\n\n\"En ole nähnyt ketään\", sanoi lady Ingleby, \"siitä hetkestä alkaen kuin\nSir Deryck lähti luotani ja sinä astuit sisään.\"\n\n\"Se on hyvä. Siis olette sinä ja Deryck ainoat ihmiset koko Englannissa\njotka siitä tietävät. Jim Airth ei aavistakaan että hänen asemassaan\non sitten eilispäivän tapahtunut mitään muutosta. Käsitätkö mitä se\nhänelle merkitsee, Myra?\"\n\nLady Inglebyn kalpeat kasvot lehahtivat helakan punaisiksi. \"Oi Jane,\nminä en uskalla! Jos hän taasen hairahtuisi...\"\n\n\"Hän ei hairahdu\", vastasi lady Dalmain hyvin päättäväisesti; \"mutta\njos hän niin tekisi, niin hän osottaisi -- kuten sanoit -- olevansa\narvoton nauttimaan sinun luottamustasi. Sitte -- voit antaa hänelle\nanteeksi ja päästää hänet menemään.\"\n\n\"Oi Jane, minä toivoisin ettet sinä olisi niin täsmällinen ihminen.\nMinä olen niin peloissani; mutta oikeassa sinä olet. Ja, oma rakas\nkulta, älä jätä minua. Ole minun luonani tämä koetus loppuun asti.\"\n\n\"Minä en ole poissa Garthin luota ainoatakaan yötä, kuten tiedät\",\nsanoi Mrs. Dalmain. \"Mutta hän ja pikku Geoff saapuivat tänä aamuna\nOverdeneen; ja jos sinun autonkuljettajasi voi kyyditä minut sinne\nillaksi, niin olen luonasi niin kauvan kuin tarvitset minua.\"\n\n\"Ah, minä kiitän sinua\", sanoi lady Ingleby. \"Ja nyt sinä, Jane, olet\ntehnyt kaiken voitavasi minun hyväkseni; ja Jumala vain tietää mitä\nse oikein merkitsee. Nyt haluan olla aivan yksin tunnin ajan. Minä\ntunnen että minun täytyy astua ratkaiseva askel ja päättää siitä mitä\nminun oikeastaan on tehtävä. Minä olen sen velkapää Jimille, velkapää\nitselleni, ollakseni varma siitä mitä aijon sanoa, ennenkuin näen\nhänet. Tilaa sinä teetä kirjastoon. Sano hänelle että tahdon tavata\nhänet, ja odotustunnin päätyttyä lähetä hänet tänne. Mutta, Jane,\n-- älä hiiskahda sanallakaan siitä mitä meidän kahden kesken nyt on\npuhuttu. Saanko luottaa sinuun?\"\n\n\"Rakkaani\", sanoi Mrs. Dalmain hellästi, \"minä näyttelen osani loppuun\nasti!\"\n\nHän nousi pystyyn ja seisoi uunimatolla katsellen miehensä maalaamaa\nmuotokuvaa lordi Inglebystä.\n\n\"Ja kuule, Myra\", sanoi hän viimein, \"minun ei tarvitse huomauttaa\nettä olet tekemisissä sinulle tähän asti vielä aivan oudon tunnelaadun\nkanssa. Et koskaan ennen ole läheisesti tuntenut sellaista luonnetta\nkuin Jim Airthilla on. Hänen rakkautensa sinuun ja sinun rakkautesi\nhäneen sisältää syvyyksiä, joista sinulla ei vielä ole ollut käsitystä.\nMuista se, kun teet johtopäätöksiäsi. Mieluimmin olisin sanonut: anna\nvaistosi äläkä järkesi johtaa itseäsi!\"\n\n\"Minä ymmärrän tarkotuksesi\", vastasi lady Ingleby. \"Mutta minä en\nuskalla olla vaistosta enkä järjestäkään riippuvainen. Minä en ole\ntähän asti ollut mikään uskonnollismielinen nainen, Jane, sen tiedät;\nmutta -- minä olen oppinut viimein vaikka myöhäänkin olemaan sitä;\nja minkä olen uskonnosta oppinut, sitä koetan käytännössä toteuttaa.\nMinä tunnen olevani niin hämärässä ja vaikeassa asemassa, että olisin\nhalukas sanomaan: '_Siinäkin_ Sinun kätes johtaa minua, ja Sinun oikea\nkätes tukee minua'.\"\n\n\"Ah, sinä olet oikeassa\", sanoi Jane syvimmällä, vakavimmalla\näänellään; \"se on paras kaikista. Jumalan käsi yksin johtaa sinua\nvarmasti, pimeydestä valkeuteen.\" Hän kietoi käsivartensa hetkeksi\nhellästi ystävättärensä vyötäisten ympäri.\n\nSitten sanoi hän: \"Minä lähetän hänet tunnin kuluttua luoksesi\", ja\nlähti huoneesta. Lady Ingleby jäi yksin.\n\n\n\n\nViideskolmatta luku.\n\nKOETUS.\n\n\nMyran arkihuoneen ovi avautui rauhallisesti, ja Jim Airth astui sisään.\n\nMyra odotti häntä istuen hiljaa sohvassa, kädet ristissä helmassaan.\n\nHuone tuntui olevan täynnä kukkia ja suloista päivänpaistetta.\n\nJim Airth sulki oven perästään ja jäi sitte seisomaan hänen eteensä.\n\nTuokion ajan he katselivat kiinteästi toisiaan silmiin.\n\nSitten puhui Jim Airth hyvin matalalla äänellä: \"Olit hyvin hyvä kun\nvastaanotit minut\", sanoi hän. \"Se on melkein enemmän kuin uskalsin\ntoivoakaan. Minä lähden Englannista muutaman tunnin perästä. Kovaa\nolisi ollut lähteä -- ilman tätä. Nyt se käy helpommin.\"\n\nMyra kohotti jälleen katseensa hänen kasvoihinsa ja odotti äänettömänä.\n\n\"Myra\", sanoi Jim Airth, \"voitko antaa minulle anteeksi?\"\n\n\"Minä en tiedä, Jim\", vastasi hän hennosti. \"Minä tahdon olla\nrehellinen sinua ja itseäni kohtaan. Jos olisin vähemmän pitänyt\nsinusta, voisin helpommin antaa anteeksi.\"\n\n\"Minä tiedän sen\", sanoi mies. \"Oi Myra, minä tiedän sen. Enkä minä\ntahdo että sinä helposti soisit minulle anteeksi niin suurta syntiä\nrakkauttamme vastaan. Mutta, rakas -- jos sinä ennen lähtöäni voisit\nsanoa: 'minä ymmärrän', niin se merkitsisi minulle melkein enempää kuin\nettä sanoisit: 'minä annan anteeksi'.\"\n\n\"Jim\", sanoi Myra, suloisessa äänessään hellä värinä, \"minä ymmärrän.\"\n\nJim Airth astui lähemmäksi ja otti hänen kätensä omiensa väliin,\npidellen niitä hetkisen hellän kunnioittavalla otteella.\n\n\"Minä kiitän sinua, rakkaani\", sanoi hän. \"Sinä olet hyvin hyvä.\"\n\nSitten hän päästi irti Myran kädet, ja tämä risti ne jälleen\nhelmassaan. Jim Airth asteli uuninreunustan ääreen ja katseli liljoja\nja sananjalkoja sen juurella.\n\nMyra huomasi hänen leveäin hartiainsa lysähtävän kokoon, aivan kuin\nniiden olisi ollut vaikea kannattaa pystyssä hänen päätään. Minne\noli jäänyt sen miehen hilpeä, uljas ryhti, joka kiipeili Cornwallin\nkallioilla, vihellellen kuin mustarastas?\n\n\"Jim\", sanoi Myra, \"täydellisesti ymmärtäen annan tietysti\ntäydellisesti anteeksikin, jos vain anteeksianto meidän välillämme on\nmahdollinen ja tarpeellinen. Minä olen ajatellut tätä siitä asti kuin\ntiesin sinun olevan täällä, ja olen itsekseni ihmetellyt miksi minusta\ntuntui niin mahdottomalta sanoa: 'minä annan sinulle anteeksi'. Ja Jim\n-- minä ajattelen että se on sen vuoksi että sinä ja minä olemme niin\n_yhtä_, ettei välillämme ole lainkaan tilaa sellaisille asioille kuin\nanteeksipyynnölle ja -annolle meidän kesken. Täydellinen ymmärtämys\nja hairahtumaton rakkaus ottavat sen sijan, joka vähemmin toisistaan\npitävien välillä jäisi anteeksiannolle.\"\n\nJim Airth kohotti hetkeksi katseensa, joka oli niin täynnä äänetöntä\ntuskaa että Myran sydäntä kirveli.\n\n\"Myra, minun täytyy lähteä\", sanoi hän katkonaisesti. \"Minulla oli niin\npaljon kerrottavaa sinulle; niin paljon selitettävää. Mutta kaikki\nsellainen tuntuu tarpeettomalta, sen pyyhkäisi pois sinun jumalallinen\nhellyytesi ja ymmärtäväisyytesi. Koko elämäni ajan kannan, sydämeni\nsisimpään sopukkaan piirrettyinä, näitä sinun sanojasi. Oi rakkaani\n-- rakkaani! Älä puhu enää mitään! Anna niiden olla viimeiset sanasi.\nSitä vain pyydän -- saanko sanoa sen? -- ettet koskaan ajattelisi\nminusta sellaista mikä surettaisi ihanata elämääsi. Minä olen lähdössä\nAmerikkaan -- uusien otteiden suurelle kisakentälle; maahan missä mies\nvoi tehdä työtä ja elää vilpittömästi; missä vakavimmat pyrkimykset\nsaavuttavat täydellisintä menestystä, ja missä miehen voimalla on\nlaajin vaikutusala. Minä tahtoisin, Myra, että sinä ajattelisit minua\nelävänä, työtätekevänä ja eteenpäin pyrkivänä miehenä; ei minään\nkarille ajautuneena raukkana. Mutta jos minä kertaakaan tuntisin\nluisuvani alaspäin, niin silloin kuulisin varmasti sinun rakkaan\näänesi, niinkuin se kerran lauloi vieressäni päivänpaisteisena\npyhäiltana pienessä Cornwallin kyläkirkossa: '_Oi Luoja, joka\npelastat_'... Ja -- kun ajattelen sinua, rakkaani -- oma rakkaani! --\nniin tiedän että elämäsi on joka hetkenä hyvä ja kaunis, ja että olet\nonnellinen kun rinnallasi on\" -- hän kohotti katseensa lordi Inglebyn\nmuotokuvaan; se viivähti hetkisen noilla ystävällisillä, levollisilla\nkasvoilla -- \"kun rinnallasi on eräs miesten paraita\", sanoi Jim Airth\nuljaasti.\n\nHän loi viimeisen silmäyksen Myran kasvoihin. Hiljaisia kyyneleitä\ntippui verkalleen niitä myöten alas hänen ristissä oleville käsilleen.\n\nTuskan kouristus värisytti Jim Airthin järeitä kasvonpiirteitä.\n\n\"Ah, minun täytyy lähteä, minun täytyy lähteä\", sanoi hän äkkiä.\n\"Jumala suojelkoon ja varjelkoon sinua aina!\"\n\nHän kääntyi niin nopeasti poispäin että hänen kätensä oli jo\nlukonkahvalla, ennenkuin Myra tavotti hänet, vaikka tämä hypähti ylös\npaikaltaan ja lensi kuin lintu huoneen läpi.\n\n\"Jim\", huohotti hän melkein hengettömänä. \"Pysähdy! Ah, pysähdy! Kuule!\nOdota! -- Jim, minä olen aina tuntenut -- kerroin sen Janellekin --\nettä jos antaisin sinulle anteeksi, niin en päästäisi sinua menemään.\"\nHän kietoi käsivartensa hänen kaulansa ympäri, Jimin seistessä ja\ntuijottaessa häneen aivan ällistyneenä. \"Jim, oma lemmittyni! Minä en\nvoi päästää sinua menemään; tahi jos sinä menet, niin täytyy sinun\nottaa minut kanssasi. Minä en voi elää ilman sinua, Jim Airth!\"\n\nKymmenen sydämentykytyksen ajan seisoi mies aivan hiljaa paikallaan,\nnaisen riippuessa hänen kaulassaan ja painaessa kuumeiset kasvonsa\nhänen poveansa vasten.\n\nSitten puhkesi hänen rinnastaan niin hirvittävä parahdus että Myran\nsydän lakkasi lyömästä.\n\n\"Oi Jumalani\", huusi hän, \"tämä oli pahinta kaikista! Olenko minä\nlangetessani vetänyt _hänetkin_ mukanani? No niin, nyt olen tosiaankin\nmurtunut mies -- aivan murtunut. Mitä merkitsi minun ylpeyteni, minun\nkunniani, minun itsekunnioitukseni menetys tämän rinnalla? Olenko\nminä tahrannut hänen ihanan valkeutensa; horjuttanut hänen suloisen\npuhtautensa ylhää ankaruutta? Oi, ei tätä -- Jumalani, ei tätä!\"\n\nHän nosti hänen kätensä kaulaltaan, tarttui kiinni hänen ranteisiinsa\nja painoi ne väkisin alas, siirrähtäen samalla takaperin, niin että\nMyran täytyi jälleen kohottaa päätänsä.\n\nSitten, pusertaen hänen kätensä rintaansa vasten, sanoi hän: \"Lady\nIngleby, nostakaa silmänne ja katsokaa minua kasvoihin.\"\n\nVerkalleen -- verkalleen -- Myra kohotti harmaat silmänsä ylöspäin.\nMiehen tulisuus vaikutti häneen; hän tunsi hänen ankaran voimansa\nvallitsevan itseään, kuten niin usein ennenkin. Hän voi tuskin havaita\ntuskaa Jim Airthin kasvoilla, niin tuikeasti liekitsivät tämän siniset\nsilmät.\n\n\"Lady Ingleby\", sanoi hän, ja ote Myran ranteiden ympärillä tiukkeni.\n\"Lady Ingleby -- me seisoimme kerran ennenkin tällä tapaa, te ja minä,\nkapealla hiekkakaistaleella. Julma meri nuoleskeli sitä herkeämättä.\nKorkea kallio kohosi edessämme -- meidän ainoana turvapaikkanamme. Minä\npidin samalla tavalla teistä kiinni ja sanoi: 'Meidän on kavettava\n-- tai hukuttava'. Muistatteko? -- Sen sanon nyt uudelleen. Ainoa\npelastuskeino, mikä on oikea ja meille mahdollinen, on vaikea ja ja\njyrkkä; mutta meidän täytyy kiivetä. Meidän täytyy nousta oman alemman\nitsemme yläpuolelle; kauvas pois tuolta kapealta, vaaralliselta\nhiekkakaistaleelta; kauvas pois tulisen kiusauksen mylvivän meren\nläheisyydestä; ylös viileätuuliselle kallionkielekkeelle, ylös siniseen\nylhäisyyteen, kunnian ja oikeamielisyyden ja täydellisen puhtauden\nvapaaseen ilmapiiriin. Sinä seisoit siellä ylhäällä aina tähän asti;\nsinä seisoit siellä -- uljaana ja ihanana. Minä vedin sinut alas\n-- Jumala antakoon minulle anteeksi, minä saatoin sinut vaaralle\nalttiiksi... Hiljaa! Kuule mitä sanon! Sinun täytyy kiivetä uudestaan;\nsinun täytyy kiivetä yksin; mutta kun minä olen mennyt pois, on\nsinun helppo kiivetä. Sinä huomaat pian taas seisovasi, turvallisena\nja ylväänä, korkealla noitten pettäväisten, vaarallisten vesien\nyläpuolella. Anna minulle anteeksi, jos minä tunnun sinusta raa'alta.\"\nHän pakotti hänet lempeällä väkivallalla peräytymään sohvaan asti.\n\"Istu tähän\", sanoi hän, \"äläkä nouse ennenkun olen jättänyt kotisi. Ja\njos milloin ikinä tällainen hetki taas yllättää teidät, lady Ingleby,\nniin muistakaa että koko sen häpeä on minun... Hiljaa, sanon minä;\nhiljaa! Ja tahdotteko nyt päästää irti käsistäni?\"\n\nMutta Myra tarrautui kiinni noihin isoihin kouriin, nauraen ja itkien\nja yrittäen puhumaan.\n\n\"Oi Jim -- oma Jim! -- sinä et voi jättää minua yksin kiipeämään,\nkoska minä olen kokonaan sinun omasi, vapaa kuulumaan sinulle eikä\nkenellekään toiselle miehelle; ja yhdessä me, Jumalan kiitos, voimme\nseistä kallionkielekkeellä, jolle Hänen kätensä on meitä johtanut.\nRakkahimpani -- Jim, minun rakkahimpani -- älä työnnä minua pois\ntyköäsi, sillä minun pitää riippua sinussa kiinni siksikuin olet\nlukenut nämä sähkösanomat. Oi Jim, lue ne pian!... Sir Deryck Brand toi\nne tänne kaupungista tänään iltapäivällä. Ja oi, anna anteeksi etten\nheti kohta kertonut niistä sinulle... Minä tahdoin että sinä näyttäisit\nolevasi se, jonka tiedän sinun olevan, uskollinen, altis, kunnioitusta\nansaitseva, uljas, se mies kaikkien miesten seassa johon minä luotan;\nse mies, joka ei koskaan petä minua ylöspäin kiivetessämme, kunnes\nseisomme yhdessä Jumalan iankaikkisten kukkuloiden sinertävässä\nylhäisyydessä... Oi Jim...\"\n\nHänen äänensä heikkeni ja sortui tykkänään; sillä Jim Airth polvistui\nhänen jalkainsa juuressa, pää hänen helmassaan, käsivarret hänen\nympärillään, nyyhkyttäen niinkuin vain väkevä ja ankara mies voi\nnyyhkyttää, kun hänen sydämensä on ollut särkymäisillään ja lohdutus on\nsille tullut aivan äkkiä.\n\nMyra laski kätensä hellästi hänen pörröiselle tukalleen. Siten he\nolivat pitkän aikaa, puhumatta, liikkumatta.\n\nJa noina pyhinä minuutteina Myra oppi läksyn, jota kymmenen vuoden\navioliitto ei vielä ollut voinut hänelle opettaa: että ankarimmassakin\nmiehessä toisinaan pilkistää näkyviin ikuinen lapsi -- kiihkoinen,\nvallanhaluinen, oikullinen, alituista hoivaa kaipaava; ja että jokaisen\nnaisen rakkaudessa täytyy sen vuoksi olla ikuinen äidillinen aines --\nhellä, ymmärtäväinen, kärsivällinen; järkevä mutta alati antautuvainen;\nkykenevä kärsimään ja valmis anteeksi antamaan.\n\nVihdoin kohotti Jim Airth päätään.\n\nLaskevan päivän viimeiset säteet, tunkeutuen huoneeseen\nlännenpuoleisesta akkunasta, loivat kultaisen sädekehän hänen ylitseen\nkallistuvan suloisen naispään ympärille. Mutta hän näki siinä\nheijastuksen paljon korkeammasta valosta kuin mitä mikään maallinen\npäivänpaiste kykenee luomaan.\n\n\"Myra?\" kuiskasi hän, äänessään palvomisen ja ihmetyksen väristys.\n\"Myra? Mitä se on?\"\n\nJa ristien kätensä hänen edessään polvistuvan miehen kaulan ympäri,\npainoi hän hänen päänsä povelleen ja vastasi:\n\n\"Minä olen oppinut läksyn, oma lemmittyni; läksyn jonka ainoastaan sinä\nvoit minulle opettaa. Ja minä olen hyvin onnellinen ja kiitollinen,\nJim; sillä minä tiedän että viimeinkin olen -- että juuri minä -- olen\nkyllin valmis ja kykenevä aviovaimoksi.\"\n\n\n\n\nKuudeskolmatta luku.\n\n\"MITÄ ME KIRJOITAMMEKAAN?\"\n\n\nMoorheadin majatalon halli tuntui hyvin tutulta ja kodikkaalta Jim\nAirthista ja Myrasta, kun he sinne saavuttuaan seisoivat yhdessä\nkatsellen ympärilleen.\n\nJim oli pannut sydämenasiakseen viedä vaimonsa sinne vihkimispäivänsä\nillalla. Sen vuoksi he olivat lähteneet kaupungista heti juhlamenojen\npäätyttyä; söivät päivällistä matkalla ja seisoivat vihdoin, kuten niin\nmonesti ennenkin olivat seisoneet toisilleen hyvää yötä toivottaessaan,\nöljylampun valjussa valossa marmoripöydän ääressä.\n\n\"Oi rakas Jim\", kuiskasi Myra, vetäen syrjään matkavaippaansa, \"eikö\ntämä kaikki näytä niin hassulta? Katsohan tuota vanhaa kelloa! Viisi\nminuuttia yli 10. Murgatroyd-neidit ovat varmastikin jo menneet\nyläkertaan jäykässä juhlasaatossa täsmälleen neljä minuuttia sitten.\nKatsopas peuranpäätä! Tuohon ylimmäiseen sarvenkärkeen sinä aina\nripustit hattusi.\"\n\n\"Myra...\"\n\n\"Niin, rakkaani. Oi, minä toivon että Murgatroydit ovat vielä täällä.\nKatsotaanpas vieraskirjaan. Aivan niin, kas tuossa! Siinä on heidän\nnimensä ja tulopäivänsä, mutta lähtöpäivästä ei merkkiäkään. Ja -- oi\nrakkahimpani -- tuossa on 'Jim Airth' aivan niinkuin sen ensiksi näin;\nja aivan sen alla 'Mrs. O'Mara'! Kuinka hyvin muistan kun katsahdin\ntaakseni portaidenkäänteessä ja näin sinun tulevan ja lukevan sen ja\nminä toivoin että olisin kirjoittanut paremmin.\"\n\n\"Myra!...\"\n\n\"Niin, rakkaani. Tiedätkös että nyt lähden yläkertaan ja puran tavarat\nmatkalaukuista. Sitten tulen ulos kuusamamajaan ja istun luonasi kun\nsinä tupakoit. Eikä meidän tarvitse välittää siitä että on myöhä; sillä\nnuo armaat neidit eivät tiedä lainkaan meidän palanneen eivätkä siis\nnuku ovet raollaan. Mutta oi Jim, sinun _täytyy_ -- vaikka olisi kuinka\nmyöhäistä -- paukuttaa kengilläsi käytävän permantoa, jotta melu saa\nSusanna-neidin sydämen pamppailemaan odottamattomasta riemusta.\"\n\n\"Myra! Kuule mitä sanon! Vaimo-kultaseni...\"\n\n\"Kyllä, armaani, kyllä tiedän! Mutta minä olen varma siitä että muuan\n'täti Ingleby' juuri kurkistaa ulos pienestä konttoripesäsestään\nkäytävän toisessa päässä; myöskin on Polly lopettanut auttamasta\nSamia kantamaan matkatavaroitamme yläkertaan, ja minä voin _tuntea_\nkuinka hän juuri kurottuu eturuumiillaan kaidepuun yli! Malta nyt\nvielä pikku hiukkanen aikaa, rakas Jim. Riipustakaamme nyt nimemme\nvieraskirjaan. Mitä me kirjoitammekaan? Oikeastaan olemme velvolliset\nantamaan heidän tietää keitä me olemme. Ajatteles kuinka jännittävää\nMurgatroyd-neideille! Mutta tällä kertaa aijon merkitä itseni sillä\nnimellä, jota ylitse kaikkien nimien olen hartaimmin halunnut kantaa.\"\n\nSitten, hymyillen iloisesti miehelleen ja kumartuen pöydän yli\npiilottaakseen onnesta loistavat kasvonsa hänen ihailevilta\nkatseiltaan, tarttui vastaleivottu Airthin ja Monteithin kreivitär\nkynään; ja malttamatta edes vetää hansikasta kädestään kirjoitti hän\nMoorheadin majatalon vieraskirjaan selvin, rohkein kirjaimin oman\nomituisen nimensä:\n\n    Mrs Jim Airth.\n\n\n\n"]