[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fsYUx9MaApkFDz3BCLIb7MVv7mWb3mVl3iUP7gF7NiRY":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":15,"language":17,"yearPublished":18,"yearPublishedTranslation":8,"wordCount":19,"charCount":20,"usRestricted":21,"gutenbergId":22,"gutenbergSubjects":23,"gutenbergCategories":28,"gutenbergSummary":33,"gutenbergTranslators":34,"gutenbergDownloadCount":35,"aiDescription":36,"preamble":37,"content":38},2038,"Punainen lentohävittäjä","Richthofen, Manfred von",1892,1918,"2038-richthofen-manfred-von-punainen-lentohavittaja","2038__Richthofen_Manfred_von__Punainen_lentohävittäjä",null,"muistelmat",[14],"sota",[16],"saksalainen","fi",1917,25126,172978,false,59835,[24,25,26,27],"Fighter pilots -- Germany -- Biography","Richthofen, Manfred, Freiherr von, 1892-1918","World War, 1914-1918 -- Aerial operations","World War, 1914-1918 -- Personal narratives, German",[29,30,31,32],"Biographies","German Literature","History - Modern (1750+)","History - Warfare","\"Punainen lentohävittäjä\" by Freiherr von Manfred Richthofen is a memoir written in 1917. The legendary German fighter pilot, credited with 80 aerial victories and known as the Red Baron, recounts his combat experiences during World War I. Written under military propaganda supervision and subjected to wartime censorship, the original text was edited and sanitized. Later editions revealed Richthofen's true voice, including his conflicted feelings about aerial combat and his disavowal of the book's initial tone before his death in 1918. (This is an automatically generated summary.)",[],260,"Ensimmäisen maailmansodan tunnetuimman saksalaisen hävittäjälentäjän Manfred von Richthofenin eli ”Punaisen paronin” muistelmat. Teos kuvaa hänen sotilasuraansa ratsuväestä ilmailun huipulle sekä lukuisia ilmataisteluita länsirintamalla.","Manfred von Richthofenin 'Punainen lentohävittäjä' on Projekti Lönnrotin\njulkaisu n:o 2038. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen\nulkopuolella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön\nja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Jari Koivisto ja Projekti Lönnrot.","PUNAINEN LENTOHÄVITTÄJÄ\n\nKirj.\n\nRatsumestari, vapaaherra Manfred von Richthofen\n\n\nSuomennos\n\n\n\n\n\nHelsingissä,\nKustannusosakeyhtiö Kirja,\n1918.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\nAlkusanat.\nVähän suvustani.\nKadettiaikani.\nTuloni armeijaan.\nEnsimmäinen upseeriaikani.\nSota syttyy.\nRajan yli.\nRanskaan.\nKun tiedusteluretkeltä kuulin ensimmäisen kerran luotien vinkuvan.\nPartiossa Loenin kanssa.\nIkäviä aikoja Verdunin edustalla.\nEnsi kerran ilmassa.\nTiedustelulentäjänä Mackensenin joukoissa.\nHolckin mukana Venäjällä.\nVenäjältä Ostendeen.\nPisara verta isänmaan puolesta.\nEnsimmäinen ilmataisteluni.\nChampagne'in taisteluissa.\nKuinka tulin tuntemaan Boelcken.\nEnsimmäinen lentoni omin päin.\nHarjoitusajaltani Döberitzistä.\nLentäjä-urani alkuajat.\nHolck k.\nLento ukkosilmassa.\nEnsi kertaa Fokkerilla.\nPommituslentoja Venäjällä.\nBoelcke!\nEnsimmäinen englantilaiseni.\nSomme-joen taistelu.\nBoelcke k.\nKahdeksas.\nMajuri Hawker.\nPour le mérite.\n\"Le petit rouge\".\nEnglantilainen ja ranskalainen lentotaito.\nItse maahan ammuttuna.\nLentäjän urotyö.\nKuuma päivä.\n\"Punainen paholainen\".\n\"Moritz\".\nEnglantilainen pommihyökkäys lentoasemaamme vastaan.\nSchäferin pakkolasku rintamalinjojen väliin.\nAnti-Richthofen-laivue.\nIsäukko käy minua tervehtimässä.\nLento kotimaahan.\nVeljeni.\nLothar \"ampuja\" eikä hävittäjälentäjä.\nAlkuhärkä.\nJalkaväki-, tykistö- ja tiedustelulentäjät.\nLentokoneemme.\n\n\n\n\nALKUSANAT.\n\n\nMaailmansota kehitti lentotaitoa tavattomassa määrässä. Sotaa käyvissä\nmaissa nousi miehiä, jotka tämän aselajin käytössä saavuttivat\nerikoisen etevyyden ja maineen.\n\nSaksan armeijan maailmansodan etevin sotilaslentäjä on tämän kirjan\ntekijä, ratsumestari _Manfred von Richthofen_. Maaliskuun 21 p:nä\n1918 alkaneen suurhyökkäyksen aikana mainittiin hänen pudottamiensa\nvihollislentäjäin luku n. 80:ksi. Mutta viimein tuli hänenkin vuoronsa\nsankarikuolemalla päättää loistavien urotekojensa sarja, kuten lähemmin\nkuvataan seuraavassa virallisessa sähkösanomassa:\n\nBerliini, huhtikuun 24 p:nä. Saksan armeijan paras lentäjäratsumestari\nvapaaherra von Richthofen on saanut surmansa ilmataistelussa.\nTapahtumasta kerrotaan: Eilen keskipäivällä ilmestyi englantilaisten\nlinjojen yläpuolelle Somme'in laakson läheisyydessä kolmisenkymmentä\nlentokonetta käsittävä laivue, joka ryhtyi ahdistamaan meidän\nlentokoneitamme ja kääntyi sitten pohjoiseen. Pian oli 58 lentokonetta\nkeskenään taistelussa, ja vähää myöhemmin ottivat siihen osaa\nkaikki lentokoneet monen penikulman alalta. Syntyi taistelu, jossa\noli mahdoton erottaa ystävää vihollisesta. Richthofen, joka lensi\nainoastaan 150 jalan korkeudessa maasta, sai taistelussa surmansa, ja\nhänen lentokoneensa syöksyi maahan. Jälkeenpäin todettiin, että luoti\noli osunut sydämen lähettyville.\n\nTässä kirjassaan Richthofen kuvaa reippaasti ja todellisella\nsotilaskielellä kokemuksiaan ja havaintojaan lentäjänä, ja hänen\nkuvauksistaan lukija saa selvän käsityksen sotilaslentäjän\nuhkarohkeasta ja vaarallisesta, mutta samalla tavattoman jännittävästä\ntoiminnasta.\n\nSuomentaja.\n\n\n\n\nVähän suvustani.\n\n\nRichthofenien suku on oikeastaan verraten vähän ottanut johtavalla\npaikalla osaa nykyiseen maailmansotaan, sillä sen jäsenet ovat aina\nolleet turpeessa kiinni. Tuskin on ollut ainoaakaan Richthofenia, jota\nei olisi ollut kiinteää asuinsijaa. Jollei hänellä ole sellaista ollut,\nhän on useimmiten ollut valtion palveluksessa. Isoisäni ja hänestä\nlukien kaikki esi-isäni ovat viljelleet tilojaan Breslaun ja Striegaun\nseuduilla. Vasta isoisäni aikana tuli eräästä hänen serkustansa\nkenraali, ensimmäinen laatuansa koko Richthofenien suvussa.\n\nÄitini suvussa -- hän on syntyisin von Schickfuss und Neudorf -- on\nasianlaita samoin kuin Richthofenien suvussa: harvoja sotilaita,\nvain maanviljelijöitä. Äidin isäni setä Schickfuss kaatui v. 1806.\nVuoden 1848 vallankumouksen aikana poltettiin erään Schickfussin\nkaunis linna. Muuten ei kukaan heistä ole kohonnut ylemmäksi kuin\nreserviratsumestarin arvoon.\n\nSekä Schickfussien että Falckenhausenien suvussa -- äidinäitini\non syntyisin Falckenhausen -- voidaan huomata ainoastaan kaksi\nerikoisharrastusta. Ne ovat ratsastus ja metsästys. Enoni Aleksander\nSchickfuss on tehnyt paljon metsästysretkiä Afrikassa, Ceylonin\nsaarella, Norjassa ja Unkarissa.\n\nIsäukkoni on oikeastaan sukuhaaramme ensimmäinen jäsen, jonka päähän\npisti ruveta upseeriksi toimivaan armeijaan. Hänet pantiin jo\nhyvin nuorena kadettikouluun, josta hän myöhemmin siirtyi 12:nteen\nulaanirykmenttiin. Hän on mitä hartain sotilas, mutta tuli kuuroksi,\nminkä vuoksi hänen oli pakko ottaa ero virastaan. Hänen kuuroutensa\naiheutui siitä, että hän pelasti kerran erään miehistään hukkumasta\nhevosten uittopaikalla ja jatkoi sitten virantoimitustansa oleskellen\nmärkänä pakkasessa.\n\nNykypolvessa on tietenkin jo paljon useampia sotilaita. Sodan aikana\njokainen asekuntoinen Richthofen on lippunsa alla. Niinpä menetin kohta\nsodan alussa kuusi serkkua, eriarvoisia, mutta kaikki poikkeuksetta\nratsumiehiä.\n\nNimeni olen saanut erään isäni sedän, Manfred v. Richthofenin mukaan,\njoka rauhan aikana oli Keisarin sivusajutanttina kaartinarmeijakunnan\npäällikkö, sodassa erään ratsuväkiarmeijakunnam päällikkö.\n\nNyt muutama sana nuoruudestani. Isäukkoni palveli ensimmäisessä\nhenkikyrassieerirykmentissä Breslaussa, kun minä synnyin toukok. 2\np:nä 1892. Asuimme Kleinburgissa. Aina yhdeksänteen ikävuoteeni\nsaakka nautin yksityisopetusta, kävin sitten vuoden ajan koulua\nSchweidnitzissä ja myöhemmin tulin kadetiksi Wahlstattiin.\nSchweidnitziläiset pitivät kuitenkin minua todellisena Schweidnitzin\nlapsena. Valmistauduttuani kadettikoulussa nykyiseen ammattiini jouduin\nsitten ensimmäiseen ulaanirykmenttiin.\n\nTässä kirjassa kerron omista kokemuksistani.\n\nVeljeni Lothar on toinen tunnettu lentäjä Richthofen, Hänellä ora\n\"Pour le mérite\" ritarimerkki [Saksan korkein ritarimerkki. -- Suom.].\nNuorin veljeni on vielä kadetti ja toivoo kovasti pääsevänsä meidän\nkanssamme sotaan. Sisareni, samoin kuin kaikki sukumme naiset, toimii\nsairaanhoitajattarena sotanäyttämöllä.\n\n\n\n\nKadettiaikani.\n\n(1903-1909 Wahlstattissa, 1909-1911 Lichterfeldessä.)\n\n\nTulin pienenä ensiluokkalaisena kadettikouluun. En ollut erityisen\nmielelläni kadetti, mutta isäni tahtoi niin, eikä omaa mielipidettäni\npaljon kysytty.\n\nAnkara kuri ja järjestys rasittivat kovin niin pientä vekaraa.\nOpinnoilta ei jäänyt juuri lainkaan aikaa muihin puuhiini. En ollut\nmikään neropatti. Tein aina juuri nipinnapin sen verran, että pääsin\nluokaltani. Minun mielestäni ei kenenkään pitäisi ahertaa enemmän,\nja olisinpa pitänyt \"kiipimishaluna\", jos olisin kirjoittanut\nparemman koekirjoituksen kuin \"tyydyttävän\". Siitä oli luonnollisena\nseurauksena, etteivät opettajani arvostaneet minua kovinkaan korkealle.\nSitä vastoin minua huvitti kerrassaan suunnattomasti urheilu, ennen\nkaikkea voimistelu ja jalkapallo. Luullakseni ei ollut ainoaakaan\ntemppua, jota en olisi voinut tehdä rekillä. Esimieheni ilahdutti minua\npian muutamilla palkinnoilla tunnustukseksi taidostani.\n\nKaikki uhkarohkeat yritykset vaikuttivat minuun valtavasti. Kerran\nkiipesin ystäväni Frankenbergin kanssa ukkosenjohdatinta pitkin\nWahlstattin kirkontorniin ja sidoin sen huippuun nenäliinan. Muistan\nvielä hyvin, kuinka vaikea oli päästä kattokourujen ohi. Käydessäni\nkymmenkunta vuotta myöhemmin tervehtimässä pikkuveljeäni näin\nnenäliinani yhä vielä liehuvan tornissa.\n\nYstävänä Frankenberg oli sodan ensimmäinen uhri, jonka jouduin näkemään.\n\nLichterfeldessä viihdyin jo paljon paremmin. Siellä emme enää olleet\nniin muusta maailmasta eristettyinä, vaan aloimme jo elää jossakin\nmäärin ihmisten tavoin.\n\nParhaimpia muistojani Lichterfeldestä ovat suuret korsokilpailut,\njoissa kilpailin sangen usein prinssi Friedrich Karlin kanssa tahi\nhäntä vastaan. Prinssi sai tällöin monta ensipalkintoa. Kilpajuoksussa,\njalkapallossa jne. hän voitti minut, sillä minähän en ollut\nvalmentautunut niin täydellisesti kuin hän.\n\n\n\n\nTuloni armeijaan.\n\n(Pääsiäisenä 1911.)\n\n\nTietenkin saatoin tuskin odottaakaan pääseväni mihinkään armeijan\nvaliojoukkoon. Kohta vänrikintutkinnon suoritettuani lähdin sen vuoksi\nrajalle ja tulin \"Keisari Aleksanteri III:n\" ulaanirykmenttiin n:o\n1. Olin varta vasten valinnut tämän rykmentin. Se oli majoitettu\nrakkaaseen Schleesiaani, ja siellä minulla oli myöskin muutamia\ntuttavia ja sukulaisia, jotka hartaasti kehoittivat minua hakemaan\nsinne.\n\nPalveluksesta rykmentissäni pidin tavattoman paljon. Ihaninta, mitä\nnuori sotilas voi ajatella, on olla \"ratsumies\".\n\nSotakouluajaltani en voi kertoa paljoakaan. Se muistutti liian paljon\nkadettikoulua, joten muistoni siitä eivät ole erittäin miellyttäviä.\n\nEräs huvittava tapaus on kuitenkin jäänyt mieleeni. Joku opettajistani\nosti jokseenkin sievän tamman. Sen ainoana vikana oli, että se oli\njo vanhanpuoleinen. Myyjä ilmoitti iäksi 15 vuotta. Jalat olivat\npaksunlaiset, mutta se hyppäsi kuitenkin kerrassaan erinomaisesti. Minä\nratsastin sillä usein. Sitä sanottiin \"Biffyksi\".\n\nNoin vuotta myöhemmin rykmenttini ratsumestari v. Tr., joka oli suuri\nurheilun ystävä, kertoi minulle ostaneensa oikein aimo hyppyrin.\nMe odotimme kaikki suurella jännityksellä saadaksemme nähdä tuon\n\"aimo hyppääjän\", jolla oli harvinainen nimi \"Biffy\". En lainkaan\nenää ajatellut sotakouluopettajani vanhaa tammaa. Päivänä muutamana\nsitten saapui tuo ihme-elukka, ja voittepa kuvitella kummastustani,\nkun tuo vanha kunnon \"Biffy\" saapui ratsumestari v. Tr:n talliin --\n8-vuotiaana. Se oli sillä välin vaihtanut muutamia kertoja omistajaa,\nja sitä mukaa oli hinta melkoisesti noussut. Sotakouluopettajani\noli ostanut sen 1,500 markalla, ja v. Tr. oli vuotta myöhemmin\nhankkinut sen omakseen \"8-vuotiaana\" 3,500 markalla. Ainoassakaan\nhyppykilpailussa \"Biffy\" ei enää voittanut, mutta se sai jäilleen\nostajan -- ja kaatui kohta sodan alussa.\n\n\n\n\nEnsimmäinen upseeriaikani.\n\n(Syksyllä 1912.)\n\n\nVihdoin sain upseerin olkaimet. Tuskin koskaan olen tuntenut itseäni\nniin ylpeäksi kuin silloin, kun minua ensimmäisen kerran yhtäkkiä\npuhuteltiin \"herra luutnantiksi\".\n\nIsäni osti minulle hyvin kauniin \"Santuzza\"-nimisen tamman. Se oli\ntodellinen ihme-eläin ja kaikilla ilmoilla samanlainen. Joukon\nedellä se kulki kuin lammas. Vähitellen huomasin sillä olevan\nsuuret hyppylahjat. Heti päätinkin opettaa tuosta kauniista tammasta\nhyppääjän. Se hyppäsi aivan satumaisen hyvin. Metrin kuudenkymmenen\nsm:n korkuisen kaksoisesteen yli olen itse sillä ratsastanut.\n\nToverini von Wedel, joka oli voittanut monta kaunista palkintoa\n\"Fandangollaan\", osoitti minua kohtaan suurta ymmärtämystä ja oli\nminulle hyvänä tukena.\n\nKerran \"valmentausimme\" molemmat Breslaun hyppy- ja\nesteratsastuskilpailuihin. \"Fandango\" oli loistavassa kunnossa,\n\"Santuzza\" teki myöskin parhaansa ja saavutti hyviä tuloksia. Minulla\noli hyviä toiveita saada jotakin aikaan tulevissa kilpailluissa. Päivää\nennen kilpailuja en voinut pidättyä vielä kerran ratsastamasta kaikkien\nesteiden yli hyppykentällämme. \"Santuzza\" kompastui ja loukkasi\nlievästi lapansa. Minulta taittui solisluu.\n\nHarjoituksissa vaadin kunnon \"Santuzzaltani\" myöskin nopeusennätyksiä\nja ihmettelin kovin, kun von Wedelin ratsu voitti sen.\n\nToisen kerran minulla oli onni ratsastaa hyvin kauniilla raudikolla\nBreslaun Olympialaisissa. Esteratsastus alkoi, ja minun valakkani\noli vielä toisella kierroksella täysissä voimissa ja niin reipas\nettä minulla oli voitontoiveita. Saavuin viimeiselle esteelle. Näin\njo kaukaa, että sen täytyi olla jotakin aivan erityistä, koska sen\nmolemmille puolille oli kokoontunut suunnaton väkijoukko. Ajattelin\nitsekseni: \"Rohkeutta vain, hullusti tässä käy kumminkin!\" ja ratsastin\nvinhaa vauhtia vallia ylös, jonka harjalla oli kaksoiseste. Yleisö\nheilutti lakkaamatta kättään varoitukseksi, etten ratsastaisi niin\nnopeasti, mutta en enää nähnyt enkä kuullut mitään. Raudikkoni hyppäsi\nkaksoisesteen yli ja suureksi kummastuksekseni syöksyimme toisella\npuolella suoraan Weistritzjokeen. Ennen kuin ehdin ajatellakaan,\nloikkasi hevonen jättiläishypyllä rinteestä alas, ja niin ratsu kuin\nratsastajakin katosimme aaltoihin. Molemmat tietysti päistikkaa.\n\"Felix\" nousi kuivalle toisella puolella ja Manfred toisella. Kilpailun\njälkeen punnittaessa todettiin kaikkien ihmeeksi, etten ollut tullut\nkiloa keveämmäksi, kuten tavallisesti, vaan päinvastoin viisi kiloa\nraskaammaksi. Kaikeksi onneksi ei kukaan huomannut, että olin likomärkä.\n\nMinulla oli myöskin erittäin hyvä palvelushevonen, ja sen raukan täytyi\ntehdä kaikkea. Kilpajuoksuun, esteratsastukseen, hyppykilpailuihin,\nsanalla sanoen kaikkiin harjoituksiin tuo kunnon eläin oli tottunut.\nSe oli reima \"Blume\" (Kukka). Sillä saavutin hyvin hyviä voittoja.\nViimeisen keisarinkilparatsastuksessa 1913. Minä olin ainoa, joka\nsuoriuduin koko esterivistä virheettömästi. Tällöin tapahtui minulle\nsellaista, mitä ei ole kovin helppo tehdä jäljestä. Karkautin nummen\nyli, mutta lensin yht'äkkiä päälaelleni maahan. Hevonen oli polkaissut\nkaniinin kuoppaan, ja pudotessani taitoin solisluuni. Olin kuitenkin\nsilloin ratsastanut 70 kilometriä tekemättä ainoaakaan virhettä ja olin\nsamalla noudattanut aikaa.\n\n\n\n\nSota syttyy.\n\n\nSanomalehdissä ei ollut ollut muuta luettavaa kuin paksuja romaaneja\nsodasta. Mutta jo muutamia kuukausia sitten oli totuttu sodanhölyyn.\nOlimme jo niin monta kertaa pakanneet matka-arkkumme, että koko homma\ntuntui jo ikävältä eikä kukaan enää ottanut uskoakseen, että sota\ntodella puhkeaa. Mutta kaikista vähimmän uskoimme sitä mahdolliseksi\nme, jotka olimme ensimmäisinä rajalla, \"armeijan silmä\", kuten\npäällikköni aikoinaan oli nimittänyt meitä ratsupartioita.\n\nSen päivän edellisenä iltana, jolloin saapui määräys lisätystä\nsotavalmiudesta, istuimme n. 10 kilometrin päässä rajalta eskadroonan\nupseerikasinossamme, söimme ostereita, joimme sampanjaa ja hieman\npelasimme. Olimme hyvin iloisia ja hilpeitä. Kuten sanottu, sotaa ei\nkukaan ajatellut.\n\nWedelin äiti oli tosin jo muutamia päiviä aikaisemmin hieman\nhämmästyttänyt meitä; hän oli näet saapunut Pommerista saakka\ntervehtimään poikaansa vielä viimeisen kerran ennen sotaa, kuten hän\nsanoi. Tavatessaan meidät mitä parhaimmalla tuulella ja huomatessaan,\nettemme lainkaan ajatelleet sotaa, hän katsoi velvollisuudekseen\ntarjota meille kunnolliset aamiaiset.\n\nOlimme juurii mitä hilpeimmällä tuulella, kun ovi äkkiä avautui\nja Ölsin maaneuvos, kreivi Kospoth ilmestyi kynnykselle. Hän oli\nalakuloisen näköinen.\n\nMe tervehdimme vanhaa tuttavaamme riemuhuudoin. Hän selitti meille\nmatkansa tarkoituksen, nimittäin, että hän tahtoi mieskohtaisesti ottaa\nrajalla selvää siitä, missä määrin huhut maailmansodan pikaisesta\nalkamisesta olivat totuudenmukaisia. Hän otaksui aivan oikein, että\nrajalla olijoiden täytyi tietenkin tietää se ennen muita. Rauhallinen\nseurueemme kummastutti nyt häntä melko lailla. Häneltä saimme tietää,\nettä kaikkia Schleesian siltoja vartioitiin ja että aiottiin jo ryhtyä\nlinnoittamaan erinäisiä paikkoja.\n\nPian saimme hänet vakuuttumaan sodan mahdottomuudesta ja jatkoimme\njuhlaamme.\n\nSeuraavana päivänä marssimme vihollista vastaan.\n\n\n\n\nRajan yli.\n\n\nMe rajavartioratsumiehet olimme tosin hyvin perillä \"sota\"-sanasta.\nKukin tiesi hiuskarvalleen, mitä hänen oli tehtävä ja mitä jätettävä\ntekemättä. Mutta kenelläkään ei ollut oikein selvää käsitystä siitä,\nmitä nyt aivan ensimmäiseksi tapahtuisi. Jokainen vakituisessa\npalveluksessa oleva sotilas oli onnellinen saadessaan nyt vihdoinkin\nnäyttää, mihin hän mieskohtaisesti kykeni.\n\nMeille nuorille ratsuväenluutnanteille oli varattu ehkä kaikkein\nmielenkiintoisin työ: tiedustelu, tunkeutuminen vihollisen\nselkäpuolelle, tärkeiden laitoksien hävittäminen; kaikki tehtäviä,\njotka vaativat todellista miestä.\n\nMääräykset taskussani -- määräykset, joiden tärkeydestä ja\nmerkityksestä jo vuosi sitten olin tarkoin tutkimalla ottanut selvän,\n-- ratsastin kello 12 yöllä partioni etunenässä ensi kerran vihollista\nvastaan.\n\nRajana oli joki, ja saatoin odottaa siellä ensimmäisen kerran saavani\ntulta vastaani. Olin kovin ihmeissäni, kun pääsin aivan ilman mitään\nsillan yli. Sen enemmittä seikkailuitta saavuimme seuraavana aamuna\nrajaratsastusretkiltäni tutun Kielczen kylän kirkontornin luo.\n\nKaikki oli tapahtunut meidän huomaamatta vihollisesta jälkeäkään, tahi\npikemminkin, vihollisien huomaamatta meitä. Kuinka nyt oli meneteltävä,\njotteivät kylän asukkaat huomaisi minua? Ensi työkseni päätin panna\nkylän papin lukkojen ja telkien taakse. Noudimme tuon täydellisesti\nyllättyneen ja kovin ällistyneen miehen kodistaan. Telkesin hänet\naluksi kirkontorniin kellojen luo, otin pois tikapuut ja jätin hänet\nistumaan sinne ylös. Vakuutin hänelle, että jos väestö osoittaisi\nvähänkään vihamielisyyttä, hän olisi heti kuoleman oma. Torniin\njätettiin vahti pitämään seutua silmällä.\n\nJoka päivä lähetin viestimiehen viemään ilmoitusta. Näin pieni joukkoni\npian hajaantui, niin että minun täytyi lopuksi itseni lähteä viemään\nviimeistä ilmoitusta.\n\nViidenteen yöhön saakka oli kaikki pysynyt rauhallisena. Mainittuna\nyönä ryntäsi vartiomies äkkiä luokseni kirkontornin viereen -- sillä\nolin asettanut hevoseni sen läheisyyteen -- ja huusi: \"Kasakat ovat\ntäällä!\" Yö oli pikimusta, satoi hiljakseen, ainoaakaan tähteä ei\nnäkynyt. Oli mahdoton nähdä kättä edessään.\n\nVeimme hevoset jo ennakolta varovaisuuden vuoksi hautausmaan muuriin\ntekemästämme aukosta aukealle kentälle. Pimeässä siellä oli jo\nviidenkymmenen metrin päässä täysin turvassa. Itse lähdin vartiomiehen\nkanssa, karbiini kädessä, sille paikalle, missä kasakoita piti olla.\n\nHiivin hautausmaan muurin vierustaa ja saavuin kyläkadulle. Siellä\nalkoi kuitenkin tuntua hiukan oudolta, sillä koko kylänaukea\nvilisi täynnä kasakoita. Kurkistin muurin yli, jonka taakse olivat\npysäyttäneet hevosensa. Useimmilla oli salalyhty, ja he liikkuivat\nhyvin varomattomasti ja kovaäänisesti. Arvioin heidän lukumääränsä noin\npariksi, kolmeksikymmeneksi mieheksi. Yksi oli laskeutunut satulasta\nja mennyt papin luokse, jonka edellisenä päivänä olin vapauttanut\nvankeudesta.\n\nTietysti hän on kavaltanut meidät! välähti heti aivoissani. Täytyi siis\nolla kaksinverroin valppaampi. Taisteluun en enää voinut antautua,\nsillä käytettävänäni oli ainoastaan kaksi karbiinia. Leikin sen vuoksi\n\"ryöväriä ja poliisia\".\n\nMuutamia tunteja levättyään kasakkajoukko ratsasti tiehensä.\n\nSeuraavana aamuna katsoin kuitenkin viisaimmaksi muuttaa majaa.\nSeitsemäntenä päivänä olin jälleen varuskunnassani, ja kaikki\ntöllistelivät minua kuin kummitusta. Siihen ei kuitenkaan ollut niin\npaljon syynä parroittunut naamani kuin että oli levinnyt huhu, että\nmuka Wedel ja minä olimme kaatuneet Kalishin luona. Tiedettiinpä niin\nhiuskarvalleen mainita paikka, aika ja muut olosuhteet, että huhu jo\noli ennättänyt levitä koko Schleesiaan. Jopa joku oli osanottoaan\nennättänyt käydä äitini luona ilmaisemassa.\n\nSitä vain puuttui, että kuolinilmoitukseni olisi ennättänyt\nsanomalehteen.\n\nSamaan aikaan sattui eräs hullunkurinen juttu. Hevostohtori sai\nmääräyksen lähteä kymmenen ulaania mukanaan hankkimaan hevosia\ntalonpoikaistalosta. Se oli hiukan syrjässä, n. kolmen kilometrin\npäässä. Suoritettuaan tehtävänsä hän palasi kovin kiihdyksissään ja\nkertoi itse seuraavaa:\n\n\"Ratsastin sänkipellon yli, jossa oli viljakuhilaita, kun äkkiä\nhuomasin jonkin matkan päässä viholliseni jalkaväkeä. Tein heti\npäätökseni, paljastin sapelini ja huusin ulaaneille: 'Keihäät tanaan,\nhyökkäykseen, mars, mars, hurraa!' Miehistä tämä oli hauskaa, ja\nhurja ajo alkoi peltoa pitkin. Vihollisjalkaväki havaittiin kuitenkin\nvuohilaumaksi, jota likinäköisyyteni vuoksi luulin viholliseksi.\"\n\nVielä kauan jälkeenpäin tuo kunnon herra sai kärsiä pilantekoa\nhyökkäyksensä johdosta.\n\n\n\n\nRanskaan.\n\n\nVaruskunnassamme meidät nyt kuormattiin junaan, siirrettäväksi minne?\n-- Meillä ei ollut aavistustakaan siitä, länteen, itään, etelään vaiko\npohjoiseen. Arveltiin sinne ja tänne, useimmat kuitenkin erehtyivät.\nTässä tapauksessa olimme sentään vainunneet oikein: länteenpäin.\n\nNelimiehisessä ryhmässä meillä oli käytettävänä toisen luokan\nvaunuosasto. Ruokatarpeita oli varattava pitkää rautatiematkaa varten.\nJuomia ei tietysti myöskään puuttunut. Mutta jo ensimmäisenä päivänä\nhuomasimme, että toisenluokan vaunuosasto on riivatun ahdas neljälle\nsotaiselle nuorukaiselle, ja sen vuoksi päätimme hankkia enemmän tilaa.\nSisustin tavaravaunupuolikkaan asunnokseni ja makuupaikakseni, mikä\nepäilemättä oli hyvä keksintö. Minulla oli nyt raikasta ilmaa, valoa\njne. Eräällä asemalla hankin olkia ja telttavaate levitettiin niiden\npäälle. Nukuin makuuvaunussani niin hyvin, ikäänkuin olisin maannut\nomassa vuoteessani Ostrowossa. Matkaa jatkettiin yötä päivää, ensin\nläpi Schleesiam ja Saksin, aina vain länttä kohti. Sikäli kuin meistä\nnäytti, oli matkamme päämääränä Metz; mutta kuljetuspäällikkökään\nei tiennyt, minne matkasimme. Jokaisella asemalla, niilläkin,\nmissä emme pysähtyneet, aaltoili ihmismeri, joka meille hurrasi ja\nheitteli kukkia. Varsinkin ulaanit herättivät huomiota. Edellisen\njunan mukana oli kai levinnyt huhu, että me olimme jo olleet\nkosketuksissa vihollisen kanssa -- ja sotaa ol& vasta kestänyt noin\nviikon päivät. Meidän rykmenttimme olikin jo mainittu ensimmäisessä\narmeijan tiedonannossa. Ulaanirykmentti n:o 1 ja jalkaväkirykmentti\nn:o 155 olivat valloittaneet Kalishin. Me olimme siis juhlittuja\nsankareita ja olimme itsekin mielestämme todella sellaisia. Wedel oli\nlöytänyt kasakanmiekan ja näytti sitä ihmetteleville tytöille. Se\nteki voimakkaan vaikutuksen. Vihdoin joukkomme purettiin pois junasta\nBusendorfissa, lähellä Diedenhofia (Thionville'iä).\n\nVähän ennen kuin juna saapui perille, pysähdyimme pitkään tunneliin.\nMinun täytyy myöntää, että rauhan aikanakin tuntuu kammottavalta, kun\njuna äkkiä pysähtyy tunneliin, mutta sitä suuremmalla syyllä sodan\naikana. Nyt joku ylimielinen ampui piloillaan laukauksen, ei kestänyt\nkauan, ennen kuin tunnelissa alkoi hurja ammunta. Oli kerrassaan ihme,\nettei kukaan haavoittunut. Mikä tähän kaikkeen oli syynä, siitä ei\nkoskaan ole saatu selvää.\n\nBusendorfissa osastomme purettiin vaunuista. Oli niin kuuma, että\nhevoset olivat kaatua väsymyksestä. Lähimpinä päivinä marssimme yhä\nvain pohjoista kohti, Luxemburgiin päin. Sillä välin olin saanut vihiä\nsiitä, että veljeni oli erään ratsuväkidivisioonan mukana ratsastanut\nsamaa tietä noin viikon päivät aikaisemmin. Sainpa kerran selvän hänen\nolinpaikastaan, mutta nähdä sain hänet vasta vuotta myöhemmin.\n\nLuxemburgissa ei kukaan tiennyt, kuinka tämä pieni maa suhtautui\nmeihin. Muistan vielä kuin eilisen päivän, kuinka kerran näin\nluxemburgilaisen santarmin matkan päässä, käskin partioni saartaa\nhänet ja tahdoin ottaa hänet vangiksi. Hän vakuutti minulle, että\njollen heti päästä häntä vapaaksi, hän valittaa Saksan keisarille.\nKäsitin sen silloin itsekin ja annoin urhon mennä menojaan. Kuljimme\nsitten Luxemburgin ja Eschin kaupunkien läpi, ja nyt lähestyttiin\narveluttavassa määrässä Belgian ensimmäisiä linnoitettuja kaupunkeja.\n\nJalkaväkemme samoin kuin koko divisioonamme marssi oli tähän saakka\nsujunut kuin tavallinen rauhanajan taisteluharjoitus. Olimme\nhirmuisessa jännityksessä. Mutta tuollainen taisteluharjoituksessa\nsaavutettu kuva etujoukon marssista oli suureksi hyödyksi. Oikealla\nja vasemmalla, kaikilla teillä, sekä edessämme että takanamme marssi\neri armeijakuntiin kuuluvia joukkoja. Se teki hurjan sekamelskan\nvaikutuksen. Mutta äkkiä tuosta sekasorrosta muodostui suurenmoisesti\ntoimiva marssisuunnitelma.\n\nMitä lentäjämme silloin toimittivat, sitä en osannut aavistaakaan.\nJokainen lentäjä sai ainakin minun pääni kerrassaan pyörälle. Oliko\nlentäjä saksalainen vai vihollinen, sitä en voinut sanoa. Minulla näet\nei ollut aavistustakaan siitä, että saksalaisissa lentokoneissa oli\ntuntomerkkinä risti, viholliskoneissa ympyrä. Sen vuoksi ammuttiin\njokaista lentäjää. Vanhat lentäjät kertovat vielä nytkin, kuinka\nkiusallista oli, kun sekä ystävät että viholliset ampuivat heitä\nerotuksetta.\n\nJatkoimme yhä marssia, partiot kaukana edessäpäin, kunnes muutamana\npäivänä saavuimme Arlongiin. Omituiset väreet karmivat selkäpiitäni\nmarssiessani toisen kerran rajan yli. Hämäriä huhuja sala-ampujista\nym. sellaisesta oli jo kantautunut korviimme.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKerran sain määräyksen pyrkiä yhteyteen ratsuväkidivisioonamme kanssa.\nSinä päivänä ratsastin kerrassaan 110 km partioni keralla. Ainoaakaan\nhevosta ei jäänyt tielle; loistoratsujen suoritus. Rauhanajan taktiikan\nperiaatteiden mukaisesti kiipesin Anlon'issa kirkontorniin, mutta en\ntietenkään nähnyt mitään, sillä vihollinen oli vielä kaukana.\n\nOlin siihen aikaan vielä jokseenkin viaton. Niinpä esim. jätin partioni\nkaupungin ulkopuolelle ja ajoin polkupyörällä ypö yksin läpi kaupungin\nkirkolle. Kun laskeuduin tornista alas, huomasin olevani keskellä\nmutisevaa ja sorisevaa nuorukaisjoukkoa, jotka loivat minuun vihaisia\nsilmäyksiä. Pyöräni oli tietysti varastettu, ja nyt sain kävellä puolen\ntunnin matkan takaisin. Mutta se vain huvitti minua. Olisin kernaasti\nollut mukana pienessä tappelussa. Pistooli kädessä tunsin itseni,\ntavattoman turvalliseksi.\n\nKuten myöhemmin sain tietää, kaupungin asukkaat olivat käyttäytyneet\nhyvin kapinallisesti sekä muutamia päiviä aikaisemmin ratsuväkeämme\nettä myöhemminkin sairaanhoito-osastoamme kohtaan, niin että koko\njoukko noita herroja oli täytynyt asettaa seinää vasten.\n\n       *       *       *       *       *\n\nIltapäivällä saavuin päämäärääni ja sain siellä tietää, että ainoa\nserkkuni Richthofen oli kolme päivää aikaisemmin kaatunut aivan lähellä\nArlon'ia. Jäin ratsuväkidivisioonaan iltaan saakka, olin mukana\nväärässä hälyytyksessä ja saavuin rykmenttiin vasta myöhään yöllä.\n\nOlimme kokeneet ja nähneet enemmän kuin muut, olimmehan jo olleet\nvihollisen läheisyydessä ja sen kanssa tekemisissä, nähneet sodan\njälkiä, ja kaikkien toisten aselajien miehet katselivat meitä sen\nvuoksi kateutta tuntien. Tämä oli liiankin mukavaa, ainakin minun\nparasta aikaani koko sodan aikana. Sodan alun tahtoisin vielä kerran\nelää uudestaan.\n\n\n\n\nKun tiedusteluretkellä kuulin ensimmäisen kerran luotien vinkuvan.\n\n(Elokuun 21-22 p:nä 1914.)\n\n\nOlin saanut määräyksen ottaa selville, kuinka voimakas vihollisjoukko\npiti miehitettynä suurta metsää Virton'in lähellä. Lähdin matkalle\n15 ulaania mukanani ja olin kohta selvillä eräästä asiasta: tänään\nisketään ensimmäinen kerta yhteen vihollisen kanssa. Tehtäväni ei ollut\nhelppo, sillä sekaisessa metsässä voi olla vihollisia hirveän paljon,\nvaikka, niitä on mahdoton nähdä.\n\nRatsastan kummun yli. Muutaman sadan askeleen päässä levisi edessämme\nsuuri, monen tuhannen tynnyrinalan laajuinen yhtenäinen metsäalue. Oli\nkaunis elokuun aamu. Metsä näytti niin rauhalliselta ja tyyneltä, ettei\noikeastaan enää lainkaan tuntenut sotaisia ajatuksia.\n\nNyt kärki läheni metsän laitaa. Kiikarilla ei voinut erottaa mitään\nepäilyttävää, täytyi siis ratsastaa eteenpäin ja odottaa, saisiko\njostakin tulta vastaansa. Kärki hävisi metsätielle. Minä olin sen\njälkeen etummaisena, vieressäni ratsasti eräs reippaimpia ulaanejani.\nMetsän reunassa oli yksinäinen metsänvartijanmaja. Ratsastimme sen\nohitse. Äkkiä pamahti laukaus eräästä rakennuksen ikkunasta. Sitä\nseurasi heti toinen. Pamahduksesta huomasin heti, ettei se ollut\nkiväärinlaukaus, vaan tavallisella pyssyllä ammuttu.\n\nSamalla huomasin myös partiossani epäjärjestystä ja aavistin heti\njoutuneemme sala-ampujain hyökkäyksen alaisiksi. Kädenkäänteessä\nsatulasta maahan, sitten piiritimme talon. Meikein pimeästä huoneesta\nlöysin neljä, viisi vihamielisesti mulkoilevaa lurjusta. Ainoaakaan\npyssyä ei tietysti ollut näkyvissä. Olin sillä hetkellä raivoissani,\nmutta en ollut vielä koskaan surmannut ihmistä, ja täytyy myöntää, että\nhetki oli perin epämiellyttävä. Oikeastaan minun olisi pitänyt ampua\nsala-ampuja kuin koira. Hän oli ampunut haulipanoksen hevosen vatsaan\nja haavoittanut erästä ulaania käteen.\n\nKurjalla ranskankielelläni karjuin lurjuksille ja uhkasin ampua heidät\nkaikki, jollei syyllinen heti ilmoittaudu. He huomasivat, että\ntarkoitin täyttä totta ja että lainkaan epäröimättä panisin uhkaukseni\ntäytäntöön. Kuinka kaikki oikeastaan tapahtui, en nyt enää muista.\nJoka tapauksessa livahtivat sala-ampujat silmänräpäyksessä takaovesta\nulos ja katosivat näkymättömiin. Ammuin heidän jälkeensä kuitenkaan\nosumatta. Onneksi olin asettanut vahdit talon ympärille, niin etteivät\nhe missään tapauksessa voineet päästä pakoon. Käskin heti tarkastaa\nkoko talon saadakseni heidät kiinni, mutta en löytänyt enää ketään.\nEhkä eivät vahdit olleet talon takana olleet kyllin valppaita; oli\nmiten oli, koko hökkeli oli kaikissa tapauksissa nyt tyhjä. Haulikon\nsentään löysimme ikkunan pielestä ja meidän täytyi kostaa toisella\ntavalla. Viiden minuutin kuluttua oli koko rakennus liekkien vallassa.\n\nTämän välikohtauksen jälkeen jatkoimme matkaamme.\n\nVereksistä kavion jäljistä huomasin, että vahva vihollisen\nratsuväkiosasto oli kulkenut vähää ennen meitä samaa tietä. Pysähdytin\npartioni, innostin sitä muutamalla sanalla ja tunsin voivani\nehdottomasti luottaa jokaiseen mieheeni. Jok'ikinen heistä, sen tiesin,\ntäyttäisi lähimpinä minuutteina paikkansa. Kukaan ei tietenkään\najatellut muuta kuin hyökkäystä. Jo germaanien luonteen mukaista on\nkarauttaa oitis vihollisen kimppuun, missä ikinä hänet tapaakin,\nvarsinkin vihollisen ratsuväen kimppuun. Kuvittelin jo mielessäni\nhakkaavani pienen joukkoni etunenässä kokonaisen viholliseskadroonan\nmaahan ja olin aivan haltioissani iloisesta odotuksesta. Ulaanieni\nsilmät säkenöivät. Ja matkaa jatkettiin ripeästi vereksiä jälkiä\nseuraten. Tunnin nopeasti ratsastettuamme mitä kauneinta vuorensolaa\nhuomasimme metsän harvenevan ja lähenevän sen toista reunaa. Olin\ntäysin selvillä siitä, että pian kohtaamme vihollisen. Siis varovasti,\nniin vaikea kuin olikin hyökkäysintoa hillitä. Kapean polun oikealla\npuolella kohosi monta metriä korkea, jyrkkä kallioseinämä. Vasemmalla\nvirtasi kapea vuoripuro, sen takana levisi n. 50 metrin levyinen\nniittypala, joka oli ympäröity piikkilankaesteillä. Kavionjäljet\nloppuivat äkkiä, kadoten sillan yli pensaikkoon. Kärki pysähtyi, sillä\nedessämme kohosi metsänreunassa este.\n\nHeti ymmärsin joutuneeni väijytykseen. Äkkiä näin jotakin liikkuvan\npensaikossa niityn takana vasemmalla puolella ja saatoin erottaa\nvihollisratsuväkeä, joka oli laskeutunut ratsailta. Arvioin sen n. 100\nkiväärin vahvuiseksi joukoksi. Meillä ei ollut valitsemisen varaa.\nEdestämme tie oli katkaisku esteellä, oikealla kohosivat kallioseinät,\nvasemmalla taas piikkilangalla ympäröity niitty esti aikomuksestani,\nhyökkäämästä. Emme enää liioin mitenkään ehtineet laskeutua ratsailta\nkäydäksemme vastustajamme kimppuun karbimeilla. Ei siis muuta keinoa\nkuin peräytyä. Kaikkea muuta olisin voinut uskoa kunnon ulaaneistani,\nkuin että he olisivat paenneet vihollista. -- Mutta tämä juttu saattoi\nkäydä vakavaksi monellekin, sillä seuraavassa silmänräpäyksessä pamahti\nensimmäinen laukaus, jota seurasi raivoisa pikatuli metsästä niityn\ntakaa. Välimatkaa oli noin 50-100 metriä. Mieheni olivat saaneet\nsellaiset ohjeet, että jos kohottaisin käteni, heidän piti kokoontua\nympärilleni. Nyt meidän täytyi peräytyä, kohotin sen vuoksi käteni ja\nviittasin miehilleni. Partioni, jonka olin jättänyt jälemmäs jonkin\nmatkan päähän, lienee ymmärtänyt merkin väärin. Luullen minun olevan\nvaarassa he ryntäsivät täyttä laukkaa vapauttamaan minua. Kaikki tämä\ntapahtui kapealla metsätiellä, niin että on helppo kuvitella millainen\nhitonmoinen mellakka siitä seurasi. Kiivaan ammunnan alettua ahtaassa\nrotkossa, jossa jokainen laukaus kaikui kymmenkertaisena, kahden\netumaisen miehen hevoset pillastuivat, ja näin niiden loikkaavan\nesteen yli. Niiden ratsastajista en ole sen jälkeen kuullut mitään.\nHe varmaankin joutuivat vangiksi. Itse tein täyskäännöksen ja\nannoin kelpo \"Antithesikseni\" maistaa kannuksia, mikä lienee ollut\nensimmäinen kerta koko sen elämäaikana. Vastaani ryntäävät ulaanit\nsain töintuskin ymmärtämään, ettei heidän pitänyt jatkaa matkaansa.\nTäyskäännös, ja koreasti pois. Vieressäni ratsasti palvelijani. Äkkiä\nkaatui hänen hevosensa luodin lävistämänä, minun hevoseni loikkasi yli,\nympärilläni kieriskeli toisia hevosia maassa. Sanalla sanoen, syntyi\nhurja sekamelska. Näin vielä palvelijani makaavan maassa hevosensa\nalla, luullakseni haavoittumattomana, mutta puristuksissa hänen\npäälleen kaatuneen hevosen alla. Vihollisen oli onnistunut kerrassaan\nyllättää meidät. Nähtävästi se oli alusta alkaen väijynyt meitä, sillä\nranskalaisten tapana on yleensä käydä vihollisen kimppuun väijyksistä,\nja niin he yrittivät tässäkin tapauksessa tehdä.\n\nSuuri oli ilo, kun palvelijani pari päivää myöhemmin yks'kaks' ilmestyi\neteeni tosin kyllä puoleksi paljain jaloin, sillä toinen saapas oli\njäänyt hevosen alle. Hän kertoi nyt minulle, kuinka hän oli pelastunut\npälkähästä. Ainakin kaksi eskadroonaa ranskalaisia kyrassieereja oli\ntullut metsästä ryöstämään kaatuneita hevosia -- niitä oli monta --\nja urhoollisia ulaaneja. Hän oli heti kiskaissut itsensä hevosen\nalta irti ja haavoittumaton kun oli, kiivennyt kallionseinää ylös ja\npäästyään viitisenkymmentä metriä ylöspäin kaatunut siellä väsymyksestä\nnääntyneenä pensastoon. Pari tuntia myöhemmin, kun vihollinen oli\npalannut väijytyspaikalleen, hän oli voinut jatkaa pakoansa. Parin\npäivän kuluttua hän sitten saapui jälleen luokseni. Minne muut toverit\nolivat joutuneet, siitä hänellä ei ollut tietoa.\n\n\n\n\nPartiossa Loenin kanssa.\n\n\nVitvon'in taistelu riehui parhaallaan. Toverini Loenin ja minun piti\ntaas kerran ottaa partion avulla selville, missä vihollinen oleskeli.\nRatsastimme koko päivän vihollisen jäljessä, saavutimme hänet vihdoin\nja saatoimme laatia kunnollisen ilmoituksen. Illalla oli sitten\nratkaistava vaikea kysymys: Ratsastammeko koko yön päästäksemme\ntakaisin joukko-osastoomme vai säästämmekö voimamme ja lepäämme\nseuraavaan päivään? Se näet juuri on asiassa parasta, että ratsulla\ntäytyy olla täydellinen toimintavapaus.\n\nPäätimme viettää yön vihollisen läheisyydessä ja ratsastaa edelleen\nseuraavana aamuna. Jollei strateginen silmämme pettänyt, vihollinen oli\nperäytymishetkellä ja me ahdistimme sitä. Saatoimme niin ollen viettää\nyömme jokseenkin rauhassa.\n\nSangen lähellä vihollista oli komea luostari, jossa oli suuret tallit,\nniin että voimme majoittaa sinne sekä Loenin että minun partioni. Mutta\nkun illalla asetuimme luostariin, oli vihollinen vielä niin lähellä,\nettä olisi voinut kiväärinluodeilla ampua ikkunamme rikki.\n\nMunkit olivat hyvin kohteliaita ja vieraanvaraisia. He antoivat\nmeille ruokaa ja juomaa, niin paljon kuin vain halusimme, emmekä me\nsuinkaan niitä hyljeksineet. Hevosilta riisuttiin satulat, ja ne\nnäyttivät olevan oikein iloisia vapautuessaan kolmeen päivään ja\nkolmeen yöhön nyt ensi kerran 80 kilon painoisesta kantamuksestaan.\nToisin sanoen, laittauduimme yöteloille, ikäänkuin olisimme tulleet\ntaisteluharjoituksissa yöksi jonkun rakkaan kestiystävän luo.\nOhimennen sanoen, kolme päivää myöhemmän useat isännistämme riippuivat\nlyhtypatsaassa, koska eivät olleet malttaneet olla ottamatta osaa\nsotaan. Mutta sinä iltana he olivat todellakin ylenmäärin ystävällisiä.\nOtimme oikein yöpaidan yllemme, pujahdimme vuoteeseen, asetimme ulos\nvahdin ja heitimme kaiken muun Herran huomaan.\n\nYöllä ovi äkkiä temmataan auki, ja vahtimiehen ääni kajahtaa: \"Herra\nluutnantti, ranskalaiset ovat täällä!\" Olin liian uninen voidakseni\nyleensä lainkaan vastata. Loen lienee ollut melkein samanlaisessa\ntilassa, koskapa hän teki nerokkaan kysymyksen: \"Kuinka monta niitä\nsitten on?\" Vartiosotamies vastasi kovasti kiihtyneenä: \"Kaksi olemme\njo ampuneet kuoliaaksi; kuinka monta heitä kaikkiaan on, emme voi\nsanoa, siiliä yö on pilkkopimeä.\" Kuulin Loenin vielä aivan unisena\nvastaavan: \"Jos tulee useampia, niin herätä minut!\" Puoli minuuttia\nmyöhemmin kuorsasimme jälleen.\n\nSeuraavana aamuna aurinko paistoi jo sangen korkealla, kun heräsimme\nvirkistävästä unesta. Runsaan aamiaisen jälkeen jatkoimme matkaa.\n\nRanskalaiset olivat todellakin yöllä marssineet linnamme ohitse, ja\nvartijamme olivat silloin ampuneet heitä. Mutta pimeyden vuoksi ei\nollut kuitenkaan voinut kehittyä sen suurempaa taistelua.\n\nRatsastimme edelleen pitikin kaunista laaksoa. Kuljimme divisioonamme\nvanhan taistelukentän yli;, mutta ihmeeksemme huomasimme, että\nmeikäläisten asemesta siellä puuhaili ainoastaan ranskalaisia\nsairaankantajia. Ranskalaisia sotilaita näkyi myöskin siellä täällä.\nMutta he olivat yhtä ällistyneen näköisiä kuin mekin. Ampumista ei\nkukaan tullut ajatelleeksikaan. Haihduimme sitten mahdollisimman\nnopeasti, sillä vähitellen meille selvisi, että rintamamme oli, sen\nsijaan että olisi edennyt, keskittynyt tällä kohtaa vähän taaksepäin.\nKaikeksi onneksi vihollinen oli peräytynyt, sillä muutoin istuisin\ntällä hetkellä jossakin vankileirissä.\n\nRatsastimme Robelmont'in kylän läpi, jossa vielä edellisenä päivänä\nolimme nähneet jalkaväkeämme taisteluasemissa. Nyt tapasimme siellä\nainoastaan erään kylän asukkaan ja tiedustelimme häneltä, minne\npäin sotilaamme olivat menneet. Hän näytti hyvin onnelliselta\nvakuuttaessaan, että saksalaiset olivat \"partis\" (menneet pois).\n\nPyörrettyämme nurkan ympäri näimme hullunkurisen näyn. Edessämme\nvilisi punahousuja, -- arvioin heidän lukumääränsä noin 50-100\nmieheksi, -- jotka kiireesti koettivat iskeä kiväärinsä pirstaleiksi\nnurkkakiveen. Heidän lähellään seisoi kuusi saksalaista krenatööriä,\njotka -- kuten saimme tietää -- olivat ottaneet koko ranskalaisjoukon\nvangeiksi. Autoimme heitä ranskalaisten kuljetuksessa ja kuulimme nyt\nkrenatööreiltä, että joukkomme yöllä olivat väistyneet taaksepäin.\n\nMyöhään iltapäivällä saavuin rykmenttiimme, hyvin tyytyväisenä siihen,\nmiten viime vuorokausi oli kulunut.\n\n\n\n\nIkäviä aikoja Verdun'in edustalla.\n\n\nNiin rauhattomalle sielulle kuin minä saattoi toimintaani Verdun'in\nedustalla sanoa todellakin \"ikäväksi\". Aluksi makasin ampumahaudassa\nsellaisella kohdalla, jossa ei tapahtunut mitään. Sitten minusta tuli\nlähettiupseeri, ja luulin nyt saavani kokea vähän enemmän. Mutta\nsiinäpä erehdyin perinpohjin. Taistelevasta soturista minut alennettiin\nparemmanpuoleiseksi \"etappisiaksi\". Suorastaan huoltojoukkoihin en\nsentään joutunut, muitta 1500 metriä lähemmäksi etulinjoja en saanut\nmennä. Viikkomääriä istuin nyt pomminkestävässä, lämmitetyssä suojassa\nmaan alla. Vain silloin tällöin pääsin mukaan taistelulinjalle. Mutta\nsiinä tarvittiinkin suuria voimanponnistuksia. Oli näet kuljettava\nmäkeä ylös ja alas, ristiin rastiin, pitkin lukemattomia yhdyshautoja\nja lokaojia, kunnes vihdoin pääsi perille sinne, missä paukkui.\nTällaisella lyhyellä käynnillä taistelevien luona, tunsin itseni aina\nperin tylsäksi, kun luuni olivat vielä aivan terveet.\n\nJo tähän aikaan alettiin työskennellä maan alla. Mutta meillä ei\nvielä ollut lainkaan hajua siitä, mitä merkitsee ampumahaudan tahi\nsuojakaivannon rakentaminen. Sanat tosin tunnettiin jo sotakoulun\nlinnoitusopista, mutta tämä oli nyt pioneerijoukkojen työtä, johon\ntavallinen kuolevainen ei kernaasti ryhdy. Combres'in harjanteella\nkaikki kuitenkin jo tonkivat ahkerasti maata. Jokaisella oli kuokka ja\nlapio, ja niiden avulla kukin ponnisteli voimiensa takaa päästäkseen\nmahdollisimman syvälle maan sisään. Tuntui perin merkilliseltä, että\nranskalaiset olivat paikka paikoin meistä ainoastaan viiden metrin\npäässä. Kuulimme heidän puhuvan, näimme heidän polttelevan savukkeita,\nja joskus he heittivät paperilappuja meidän puolellemme. Juttelimme\nheidän kanssansa, mutta siitä huolimatta kumpikin puoli koetti kaikin\ntavoin ärsyttää toistaan (käsigranaateilla).\n\nLakkaamatta ilmassa suhisevat lukemattomat kiväärinluodit ja granaatit\nolivat niittäneet Côte Lorrainé'in tiheän metsän maahan puolen\nkilometrin laajuudelta ampumahautojen molemmilta puolilta. Oli vaikea\nkäsittää, kuinka ihminen yleensä saattoi elää sellaisessa paikassa.\nEtumaisen linjan miehistä se ei kuitenkaan ollut ollenkaan niin kauhean\nvaikeata kuin huoltojoukoista.\n\nMoisen kävelyretken jälkeen, joka tavallisesti toimitettiin aivan\nvarhaisimpina aamuhetkinä, alkoi minulle taas päivän ikävämpi puoli,\nnimittäin puhelin-päivystäjänä olo.\n\n       *       *       *       *       *\n\nVapaat päivät omistin mieliharrastukselleni, metsästykselle. La\nChausséen metsässä tarjoutui siihen hyvä tilaisuus. Ratsastusretkilläni\nolin huomannut metsäkarjun jälkiä, ja koetin nyt saada selville niiden\noleskelupaikan asettuakseni yöksi väijymään. Kauniit kuutamoyöt ja\nlumiset kentät olivat hyvänä apuna. Sotilaspalvelijani avulla rakensin\npuihin istuimia tiettyjen välimatkojen päähän ja asetuin niille öisin\nvartioimaan. Monen monituista yötä vietin siellä puunoksilla, ja\naamulla minut löydettiin melkein jääpuikoksi jähmettyneenä. Mutta\nvaivani eivät menneet hukkaan. Varsinkin oli eräs villisikanaaras\nmielenkiintoinen, joka yö se ui järven yli, pujahti samasta paikasta\nperunamaahan ja ui sitten taas takaisin. Minua huvitti tietysti\nerityisesti päästä tämä eläin tuntemaan. Asetuin sen vuoksi järven\nrannalle väijymään. Aivan kuin sopimuksen mukana ilmestyi tuo vanha\nmuori keskiyön aikaan illallistansa noutamaan. Ammuin sen vielä uidessa\nlähellä rantaa, luoti osui maaliinsa ja eläin oli vähällä upota, mutta\nviime hetkessä sain sitä koivesta kiinni.\n\nToisen kerran ratsastin palvelija mukanani aivan kapealla metsäpolulla,\nkun äkkiä useita metsäkarjuja livahti sen yli. Hyppäsin nopeasti\nhevosen selästä maahan, sieppasin palvelijani karbiinin ja juoksin\nsatakunta askelta eteenpäin. Metsästä ilmestyi todellakin vielä yksi\notus, vieläpä aika suuri karju. En ollut vielä koskaan ennen nähnyt\nvillisikakarjua, ja olin aivan hämmästyksissäni nähdessäni, kuinka\ntavattoman suurelta tuo peto näytti. Nyt se riippuu voitonmerkkinä\nhuoneessani. Se on kaunis muisto.\n\n       *       *       *       *       *\n\nNäin olin jo viettänyt useita kuukausia, kun sitten kerran\nmajapaikassamme syntyi vilkkaampaa liikettä. Suunnittelimme pientä\nhyökkäystä rintamallamme. Iloitsin suunnattomasti, sillä nythän\nlähettiupseeri sai varmaankin jotakin tehtävää. Mutta eikös\nmitä! Minulle oli varattu jotakin aivan toista, ja se saattoi\nkärsivällisyyteni maljan vuotamaan yli äyräittensä. Minä kirjoitin\nhakemuksen komentavalle kenraalille ja pahat kielet väittävät minun\ntällöin sanoneen: \"Teidän ylhäisyytenne, en ole lähtenyt sotaan\nkokoamaan juustoa ja munia, vaan muissa tarkoituksissa.\" Aluksi lienee\nollut aikomus antaa minulle pieni näpsäys, mutta lopulta pyyntööni\nkuitenkin suostuttiin, ja niin jouduin toukokuun lopulla 1915\nlentojoukkoihin. Täten oli hartain toiveeni täyttynyt.\n\n\n\n\nEnsi kerran ilmassa!\n\n\nKello 7 aamulla minun oli määrä olla ensi kerta mukana lentämässä.\nOlin tietysti aika kovassa jännityksessä, sillä en lainkaan voinut\nkuvitella, miltä lentäminen tuntuu. Jokainen, jolta asiaa tiedustelin,\nlaverteli aina jotakin aivan toista kuin muut. Illalla menin nukkumaan\ntavallista aikaisemmin ollakseni seuraavana aamuna oikein voimissani\ntuon suuren hetken varalle. Ajoimme lentokentälle, ja istuuduin\nensimmäisen kerran lentokoneeseen. Potkurin aiheuttama ilmavirta\nhäiritsi minua aivan suunnattomasti. En voinut saada kuljettajaa\nymmärtämään, mitä tahdoin sanoa. Kaikki lensi minulta tiehensä. Jos\notin esiin paperipalan, se katosi heti. Suojuskypärini valui vinoon,\nhartialiinani irtautui, nuttuni ei ollut kyllin tanakasti napitettu --\nsanalla sanoen, kaikki hullusti. En vielä ollut lainkaan valmistunut\nlähtöön, kun kuljettaja jo pani moottorin täyteen käyntiin ja kone\nalkoi pyöriä. Yhä nopeammin. Tarrauduin kouristuksen tapaisesti kiinni\nistuimeen. Tärinä lakkasi äkkiä, ja kone kohosi ilmaan. Maa vilahti\npois altani.\n\nMinulle oli sanottu, minne piti lentää, toisin sanoen, minne minun\noli käskettävä ohjaajaa lentokone suuntaamaan. Lensimme ensin vähän\nmatkaa suoraan eteenpäin, sitten ohjaaja teki täyskäännöksen -- vielä\nkerran käännös, oikeaa vasempaa; silloin olin kokonaan menettänyt oman\nlentosatamammekin näkyvistäni. Minulla ei ollut aavistustakaan siitä,\nmissä olimme! Aloin vähitellen tarkastella allani näkyvää seutua.\nIhmiset pieniä kuin muurahaiset, talot kuin lasten leikkitupia, kaikki\nihmeen sievää ja siroa. Taustalla kohosi Köln. Kölnin tuomiokirkkokin\noli kuin lapsen lelu vain. Todellakin ylevä tunnelma liiteleminen noin\nkaiken yläpuolella. Kuka mahtoi nyt enää minulle mitään? Ei kukaan!\nViis siitä, etten enää tiennyt missä olin, ja tulin aivan pahalle\ntuulelle, kun ohjaaja arveli, että meidän täytyi laskeutua maahan.\n\nOlisin kernaasti tahtonut lentää heti uudestaan. Mitään pahoinvointia,\nkuten esim. keinussa, en tuntenut nimeksikään. Kehutut amerikkalaiset\nkeinut ovat minusta, ohimennen sanoen, inhottavia. Niissä tuntee olonsa\nepävarmaksi, mutta lentokoneessa on ihmisellä ehdoton varmuudentunne.\nSiinä istuu rauhallisena kuin omassa tuolissa. Pyörryttäminen on aivan\nmahdotonta. Yksikään ihminen ei vielä ole pyörtynyt lentokoneessa.\nMutta hermoja kutkuttaa riivatusti, kun noin kiidetään läpi ilman,\nja varsinkin alaspäin tultaessa, kun kone maahan sukeltaa eteenpäin,\nmoottori pysähtyy ja äkkiä alkaa täydellinen hiljaisuus. Minä\npidin taas tiukasti kiinni ja ajattelin: \"Nyt sitten mäiskähdetään\nmaahan.\" Mutta kaikki sujui niin yksinkertaisesti ja luontevasti,\nmaahantulokin, kun kone jälleen kosketti maanpintaan, ja kaikki oli\nniin yksinkertaista ja selvää, ettei pelkoa tuntenut ollenkaan. Olin\nkerrassaan ihastunut, olisin voinut istua lentokoneessa koko päivän.\nLaskin tarkoin, montako tuntia oli seuraavaan lähtöön.\n\n\n\n\nTiedustelulentäjänä Mackensenin joukoissa.\n\n\nKesäkuun 10 p:nä 1915 saavuin Grossenhainiin lähteäkseni sieltä\nrintamalle. Halusin tietysti päästä sinne mahdollisimman pian, sillä\npelkäsin tulevani liian myöhään maailmansotaan. Valmistuakseni\nlentokoneenohjaajaksi olisin tarvinnut kolme kuukautta aikaa.\nSiihen mennessä rauha ehkä olisi jo aikoja tehty. Se ei siis käynyt\nlaatuun. Ratsumiehenä saatoin kuitenkin olla jokseenkin sopiva\ntiedustelulentäjäksi. Parin viikon kuluttua minut lähetettiinkin\nrintamalle ja suureksi ilokseni juuri sille ainoalle sotanäyttämölle,\nmissä sota vielä oli liikkuvaa, nimittäin Venäjälle.\n\nMackensen suoritti parhaillaan voittoretkeään. Hän oli murtanut\nvenäläisten rintaman Gorlicen luona, ja saavuin perille Rava Ruskaa\nvalloitettaessa. Vietin päivän armeijan lentäjäkunnassa. Sieltä minut\nsitten määrättiin kuuluisaan lento-osastoon n:o 69, jossa alottelijana\ntunsin itseni sangen avuttomaksi. Ohjaajani oli tunnettu \"tekijä\" --\nluutnantti Zeumer, -- hänkin on nyt jo köyryselkäinen ja ontuva. Muusta\nosaston jäsenistä olen enää minä yksin elävien kirjoissa.\n\nNyt seurasi oikeastaan ihanin aikani. Se muistutti paljon\nratsumiesaikojani. Joka päivä, aamu- ja iltapuolella, suoritin\ntiedustelulennon. Ja toin näiltä retkiltä monta hyvää tietoa.\n\n\n\n\nHolckin mukana Venäjällä.\n\n(Kesällä 1915.)\n\n\nKesä-, heinä- ja elokuun 1915 vietin lentäjäosastossa, joka oli mukana\nkoko Mackensenin hyökkäysretkellä Gorlicesta Brest-Litowskiin saakka.\nOlin tullut sinne aivan nuorena, kokemattomana tiedustelijana, joten\nminulla ei ollut monestakaan asiasta paljon aavistusta.\n\nRatsumiehenä oli tietenkin tehtävänäni ollut tiedustelu. Uusi toimeni\noli siis entisen palvelukseni mukainen, ja melkein joka päivä\nsuorittamamme laajat tiedustelulennot tuottivat minulle suurta iloa.\n\nTiedustelijalle on tärkeä asia löytää itselleen luonteva ohjaaja.\nKerran sitten kuulin sanottavan: \"Kreivi Holck on tulossa tänne.\" Heti\nvälähti aivoissani ajatus: \"Juuri sen miehen sinä tarvitset.\"\n\nHolck ei saapunut, kuten olisi voinut luulla, 60-hevosvoimaisella\nMercedes-autolla eikä ensimmäisen luokan makuuvaunussa, vaan -- jalan.\nHän oli päivän kestäneen rautatiematkan jälkeen saapunut vihdoin\nJaroslavin seuduille. Siellä hän lähti pois junasta, sillä taas olisi\ntäytynyt odottaa loppumattomiin. Hän käski sotilaspalvelijansa\ntulla jäljestä ja tuoda matkatavarat mukana, hän itse aikoi kävellä\nedeltäpäin. Tunnin käveltyään hän katsahti taaksensa, mutta\nminkään valtakunnan junaa ei näkynyt. Näin hän jatkoi matkaa junan\ntavoittamatta häntä ja saapui 50 km patikoituaan Rava Ruskaan, jonne\npalvelija matkatavarat mukanaan tuli vasta vuorokautta myöhemmin. Tämä\nei kuitenkaan ollut tavaton kävelyretki hänenlaiselleen urheilijalle.\nHänen ruumiinsa oli niin karaistunut, että 50 kilometrin jalkamatka ei\nhänelle paljoakaan merkinnyt.\n\nKreivi Holck ei ollut ainoastaan nurmikenttien urheilija, vaan\nlentourheilukin näytti huvittavan häntä yhtä suuresti Hän oli\nharvinaisen taitava ohjaaja ja, mikä pääasia, hän oli aina omaa\nluokkaansa vastustajaansa ylempänä.\n\nTeimme monta suurenmoista tiedustelulentoa kauas Venäjälle. Vaikka hän\noli vasta aivan nuori lentäjä, en koskaan tuntenut hänen seurassaan\nepävarmuutta. Vaarallisimpana hetkinä hän oli pikemminkin minulle\ntukena. Kun katsahdin hänen päättäväisiin kasvoihinsa, oli rohkeuteni\ntaas entisellään.\n\n       *       *       *       *       *\n\nViimeinen yhteinen lentomme oli vähällä päättyä hullusti. Emme\noikeastaan olleet saaneet erityistä määräystä lähteä lennolle. Mutta\nammattimme hyvä puoli on juuri se, että kun kerran on ilmassa, niin\ntuntee itsensä täysin vapaaksi ihmiseksi ja on täydellisesti oma\nherransa.\n\nMeidän oli muutettava lentosatamamme lähemmäksi rintamaa, mutta\nemme tienneet tarkoin, mikä niitty oikeastaan oli oikea. Ettemme\ntarpeettomasti panisi \"kärryjämme\" vaaralle alttiiksi laskeutumalla\nmaahan sopimattomalla palikalla, lensimme Brest-Litovskia kohti.\nVenäläiset peräytyivät täyttä päätä, kaikkialla loimusi tulipaloja\n-- hirveän kaunis näky. Tahdoimme ottaa selvän vihollisrivistöjen\nsuunnasta ja jouduimme tällöin palavan Wiczniacen kaupungin\nyläpuolelle. Mahtava savupilvi, joka kohosi ehkä parintuhannen\nmetrin korkeuteen, esti meitä lentämästä edemmäs, sillä nähdäksemme\nparemmin olimme lentäneet ainoastaan 1,500 metrin korkeudessa. Holck\nmietti hetkisen. Kysyin häneltä, mitä hän aikoi tehdä, ja kehoitin\nhäntä kiertämään savupilven, mikä olisi ollut noin viiden minuutin\nkierros. Mutta sitäpä Holck ei lainkaan ajatellut. Päinvastoin: kuta\nsuurempi vaara, sitä viehättävämpää se hänestä oli. Siis suoraan läpi\nsavupilven!! Minuakin huvitti olla niin repäisevän miehen seurassa.\nMutta varomattomuutemme oli käydä pian meille kalliiksi, sillä\ntuskin oli koneemme pyrstö sukeltanut savupilveen, kun jo huomasin\nlentokoneen vaappuvan. Saatoin enää nähdä tuskin mitään, sillä savu\npisti silmiini, ilma tulikin paljon lämpimämmäksi, ja allani näin yhä\nvielä ainoastaan jättiläismäisen tulimeren. Äkkiä kone menetti kokonaan\ntasapainonsa, keikahti päälaelleen ja syöksyi syvyyteen. Ehdin\nkiireesti tarttua johonkin tukipuuhun, muutoin olisin paiskautunut ulos\nkoneesta. Kun vähän toinnuin, silmäsin ensi työkseni Holckin kasvoihin.\nKohta sain rohkeuteni takaisin, sillä hänen katseestaan ilmeni\nraudanluja luottamus. Ainoa tajuamani ajatus oli: olisipa typerää\nkuolla sankarikuolema näin tarpeettomalla tavalla.\n\nMyöhemmin kysyin Holckilta, mitä hän oikeastaan oli ajatellut sillä\nhetteellä. Hän tuumi, ettei hänestä ollut vielä milloinkaan tuntunut\nniin ilkeältä.\n\nPutosimme n. 500 metrin korkeudelle palavan kaupungin yllä. Saammeko\nkiittää pelastuksestamme ohjaajani taitavuutta vai korkeampaa\nsallimusta tai ehkä molempia, se jääköön tässä ratkaisematta, mutta\ntosiasiana vain pysyy, että olimme äkkiä pudonneet ulos savupilvestä,\nkunnon \"Albatross\" ponnahti jälleen oikeaan asentoon ja lensi taas\nsuoraan eteenpäin, ikäänkuin ei mitään olisi tapahtunutkaan.\n\nOlimme nyt saaneet enemmän kuin kylliksi lentosataman nuuskasta ja\ntahdoimme kiireimmiten palata takaisin omille linjoillemme. Olimme\nnäet vielä kaukana venäläisten puolella ja kaiken lisäksi ainoastaan\n500 metrin korkeudessa. Noin viiden minuutin kuluttua kuulin Holckin\ntakanani sanovan. \"Moottori rupeaa juonittelemaan.\"\n\nMinun tulee huomauttaa, että Holck ei ollut aivan yhtä hyvin perillä\nmoottorista kuin \"kaurakaasuttajasta\", enkä minä itse ymmärtänyt siitä\nhiventäkään. Sen verran tiesin kuitenkin, että jos moottori lakkasi\ntoimimasta, niin meidän oli laskeuduttava venäläisten puolelle. Siis\nojasta allikkoon.\n\nNäin selvästi, että venäläisiä marssi alapuolellamme vielä solkenaan.\nMuuten minun ei olisi tarvinnut sitä nähdäkään, sillä ryssä ampui\n500 metrin korkeudessa olevaa konettamme konekivääreillään aivan\nriivatusti. Kävi sellainen rätinä kuin olisi kastanjia heitetty tuleen.\n\nMoottori pysähtyi pian kokonaan, siihen oli osunut luoti. Niin\npainuimme yhä alemmaksi, kunnes liidimme nipin napin metsikön yli\nja laskeuduimme vihdoin hylätylle tykistöasemalle, jonka olin vielä\nedellisenä iltana ilmoittanut venäläisten miehittämäksi tykistöasemaksi.\n\nIlmoitin Holckille arveluni. Hyppäsimme \"kärryistä\" maahan ja koetimme\nehtiä läheiseen metsänreunaan asettuaksemme siellä vastarintaan.\nMinulla oli pistooli ja kuusi panosta, Holckilla ei mitään.\n\nMetsänreunaan tultuamme pysähdyimme, ja kiikarillani huomasin\nsotamiehen juoksevan lentokonettamme kohti. Kauhukseni totesin,\nettä hänellä oli päässä lakki eikä piikkikypärä. Tätä pidin varmana\nmerkkinä siitä, että mies oli venäläinen. Kun hän ehti lähemmäksi,\npääsi Holckilta riemunhuudahdus, sillä mies olikin preussilainen\nkaartinkrenatööri.\n\nValiojoukkomme oli etenkin aamun valjetessa tehnyt rynnäkön vihollisen\nasemia vastaan ja murtautunut aina sen patteriasemille saakka.\n\nMuistan vielä, että Holck menetti tässä tilaisuudessa pikku\nlemmikkinsä, pienen koiransa. Hänellä oli tuo pikku elukka mukana\njokaisella lentoretkellä, se makasi aivan rauhallisena hänen turkkinsa\nlaskoksessa istuinkomerossa. Vielä metsässä se oli mukanamme. Kohta sen\njälkeen, kun olimme puhutelleet kaartinkrenatööriä, marssi ohitsemme\njoukkoja. Sitten saapui kaartin esikuntia ja prinssi Eitel Friedrich\nadjutantteineen ja lähettiupseereineen. Prinssi käski antaa meille\nhevoset, niin että me molemmat ratsulentäjät istuimme taas oikeiden\n\"kauramoottorien\" selässä. Ikävä kyllä katosi Holckin koira tällä\nratsuretkellä. Lienee varmaankin eksynyt toisten joukkojen mukaan.\n\nMyöhään illalla saavuimme vihdoin puolalaisilla herrasväenvaunuilla\nlentosatamaamme. Lentokoneemme oli mennyt kaiken maailman tietä.\n\n\n\n\nVenäjältä Ostendeen.\n\n(Tiedustelukoneesta suureen taistelukoneeseen.)\n\n\nSotatoimiemme Venäjällä jouduttua vähitellen pysähdyksiin minut\nsiirrettiin äkkiä suureen taistelukoneeseen, \"B.A.O:hon\" Ostendeen\n(elok. 21 p:nä 1915). Tapasin siellä vanhan tuttavan Zeumerin ja sitä\npaitsi houkutteli minua nimi \"suuri taistelukone\".\n\nElokuussa 1915 saavuin Ostendeen. Brüsselin rautatieasemalla oli hyvä\nystäväni Zeumer vastassa. Nyt elin oikeastaan hyvin hauskaa aikaa,\njoka sentään oli sangen vähän sotaista laadultaan, mutta minulle\nvälttämätön oppiaika taistelulentäjäksi valmistautuakseni. Lensimme\npaljon, mutta harvoin jouduimme ilmataisteluihin emmekä koskaan\nsaavuttaneet voittoja. Sen sijaan oli elämämme muuten kerrassaan\nviehättävää. Ostenden rannikolla olimme vallanneet hotellin. Kylvimme\njoka iltapäivä. Valitettavasti ei näkynyt muita kylpyvieraita kuin\nsotilaita. Ostenden pengermillä istuimme kirjavissa kylpyviitoissamme\njuomassa iltapäiväkahviamme.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKerran taas istuimme tavallisuuden mukaan rannalla kahvipöytämme\nääressä. Äkkiä kuului toitotusta, joka merkitsi: englantilainen\nlaivasto-osasto lähestyy.\n\nEmme tietysti antaneet moisten hälytysten häiritä rauhaamme, vaan\njatkoimme kahvin juontia. Silloin huudahtaa joku: \"Tuolla ne ovat!\" Ja\ntodellakin saatoimme erottaa taivaanrannalla, vaikkakin epäselvästi,\nmuutamia savua tupruavia savupiippuja ja myöhemmin laivojakin. Heti\nkiikarit esiin ja katsomaan. Näimmepä oikein komean laivaston. Mitä\nse aikoi, siitä emme aluksi olleet selvillä, mutta sen saimme piankin\ntietää. Kiipesimme katolle, nähdäksemme sieltä paremmin. Äkkiä\nkuuluu ilmassa suhinaa, samassa seuraa aika paukaus, kun granaatti\niskee maahan rantaan juuri siihen paikkaan, missä vähää aikaisemmin\nolimme olleet vedessä. Niin nopeasti en vielä koskaan ole rientänyt\nalas \"urhojenkellariin\", pommisuojaan, kuin tässä tilaisuudessa.\nEnglantilainen laivue ampui vielä kolme, neljä laukausta meitä kohti ja\nsuuntasi sitten tulensa etupäässä Ostenden satamaan ja rautatieasemaan.\nTarkoittamaansa maaliin se ei tietysti osannut. Mutta englantilaiset\nsaattoivat sen sijaan kunnon belgialaiset kovasti kiihdyksiin. Yksi\ngranaatti lensi suoraan kauniiseen palatsihotelliin Ostenden rannalle.\nSe oli ainoa todellinen vahinko. Mutta kaikeksi onneksi se oli\nenglantilaista pääomaa, ja sen he nyt itse tuhosivat.\n\nIltaisiin lensimme sitten taas aika lailla. Eräällä lentoretkellämme\nolimme taistelukoneinemme joutuneet kauas merelle. Lentokoneessa oli\nkaksi moottoria, ja tarkoituksenamme oli pääasiassa kokeilla uutta\nperäsintä, jota käyttämällä piti voida lentää suoraan eteenpäin\nyhdelläkin moottorilla. Kun olimme jokseenkin kaukana merellä, huomasin\nallamme, ei veden pinnalla, vaan -- sikäli kuin minusta näytti -- veden\nsisässä laivan. Sangen omituinen seikka: meren ollessa kutakuinkin\ntyyni voi korkealta ilmasta nähdä meren pohjaan -- ei tietysti 40\nkilometrin syvyyteen, mutta satakunnan metrin paksuisen vesikerroksen\nläpi voi selvästi katsella. En ollutkaan erehtynyt arvellessani,\nettä laiva ei uinut veden pinnalla, vaan alla, ja kuitenkin näin\nsen yhtä hyvin, kuin jos se olisi ollut vedenpinnalla. Huomautin\nsiitä Zeumerille, ja laskeuduimme vähän alemmaksi nähdäksemme vielä\nparemmin. Olen liian vähän merimies voidakseni heti sanoa, mikä se\noikein oli, mutta pian käsitin kuitenkin, että se oli sukellusvene.\nMutta mitä kansallisuutta? Tämä on taas toinen vaikea kysymys, johon\nminun mielestäni ainoastaan laivastoupseeri voi vastata, -- eikä aina\nhänkään. Väriä ei voi juuri lainkaan erottaa. Lippua ei ollenkaan.\nTuollaisessa sukellusveneessä ei kai muuten olekaan lippua. Meillä oli\nmukanamme kaksi pommia, mutta epäröin kovin, heittääkö vai jättääkö\nheittämättä? Sukellusvene ei ollut huomannut meitä, sillä se oli\npuoleksi veden alla. Mutta mehän saatoimme aivan rauhassa lennellä\nedestakaisin sen yläpuolella ja odottaa hetkeä, jolloin se kohoaisi\npintaan ilmaa haukkomaan, ja munia silloin munamme. Tällainen tilanne\non aivan varmasti hyvin vaarallinen sisaraseellemme sukellusveneelle.\nKierreltyämme ja kaarreltuamme vielä hyvän aikaa tuota alhaalla\nvaanivaa otusta huomasin yhtäkkiä, kuinka vesi vähitellen hupeni\ntoisesta moottorinjäähdyttimestämme. Niin tähystäjä kuin olinkin,\ntämä keksintö ei näyttänyt minusta juuri hauskalta, ja huomautin\nsiitä ohjaajalleni. Tämän naama venyi pitkäksi, ja hän laittautui nyt\nnopeasti kotia kohti. Mutta arvelumme mukaan olimme vielä noin 20\nkilometrin päässä rannikosta ja se matka oli ensin lennettävä takaisin.\nToinen moottori alkoi vähitellen pyöriä yhä hitaammin, pysähtyi viimein\nkokonaan, ja valmistauduin jo hiljaisuudessa ottamaan kylmän ja märän\nkylvyn. Mutta kas vain! Jättiläiskoneemme totteli erinomaisesti yhtä\nmoottoria ja uutta peräsintä. Saavuimme aivan onnellisesti rannikolle\nja pääsimme hyvin laskeutumaan läheiselle lentokentällemme.\n\nOnnea täytyy ihmisellä olla. Jollemme olisi kokeilleet uutta peräsintä\nsamana päivänä, olisimme auttamattomasti hukkuneet.\n\n\n\n\nPisara verta isänmaan puolesta.\n\n(Ostende.)\n\n\nEn ole oikeastaan milloinkaan haavoittunut. Olen kai ratkaisevalla\nhetkellä aina painanut pääni alas ja vetänyt vatsani sisään. Usein olen\nihmetellyt, ettei vihollinen ole saanut minuun osumaan. Kerran luoti\nlensi molempien saapasvarsieni läpi, toisen kerran se lävisti vaippani,\nkolmannen kerran taas turkkini ja käsivarrella kantamani nahkanutun,\nmutta minuun itseeni se ei ole koskaan kajonnut.\n\nKerran lähdimme sitten suurella taistelukoneellamme lentämään\nhauskuttaaksemme englantilaisia vähän pommeilla, pääsimme perille;\nensimmäinen pommi putosi. Tietystikin, on hyvin kiinnostava nähdä,\nmitä vaikutuksia tuollainen pommi aiheuttaa. Haluaisi aina kernaasti\nnähdä ainakin sen, kun pommi iskee maahan. Taistelukoneellani,\njoka muuten oli aika sopiva pomminkuljetukseen, oli kuitenkin se\ntyperä ominaisuus, että siitä oli vaikea nähdä, milloin heitetty\npommi iski maahan, sillä kone liukui heiton jälkeen maalin yli ja\npeitti sen siivillään täydellisesti. Tämä harmitti minua aina, sillä\nkoko huvi siten tärveltyi. Kun pommi alhaalla paukahtaa ja lentäjä\nnäkee räjähdyksen aiheuttaman hauskan harmaanvalkoisen pilven ja se\noli maalin lähelläkin -- tuottaa suurta iloa. Viittasin sen vuoksi\nkunnon Zeumerille huomauttaakseni oikeastaan, että hän väistyisi\nhiukan syrjään. Tällöin unohdin kuitenkin, että tässä riivatun\nlaitoksessa, koneessamme nimittäin, oli kaksi potkuria, jotka pyörivät\ntähystyspaikkani sekä oikealla että vasemmalla puolella. Osoitin\nhänelle likipitäen, mihin pommi oli pudonnut ja -- läiskis! -- sain\nnäpäyksen sormilleni. Ällistyin ensin vähän, mutta totesin sitten, että\npikkusormeni oli vahingoittunut. Zeumer ei ollut huomannut mitään.\n\nTällä kertaa olin saanut kyllikseni pomminheitosta, viimeiset panin\nnopeasti menemään, ja sukkelaan laittauduimme kotiin päin.\n\nRakkauteni suurta taistelukonetta kohtaan, joka oli muutenkin jostakin\nsyystä heikonlainen, oli tästä pomminheitosta saanut kovan kolahduksen.\nMinun täytyi pysytellä viikon päivät huoneessani pääsemättä mukaan\nlentämään. Nyt siitä on ainoastaan kauneusvika jäljellä, mutta voinhan\nkuitenkin ylpeästi sanoa: \"Minäkin olen haavoittunut sodassa.\"\n\n\n\n\nEnsimmäinen ilmataisteluni.\n\n(Syyskuun 1 p:nä 1915)\n\n\nZeumer ja minä olisimme kovin kernaasti tahtoneet kerrankin\npäästä todelliseen ilmataisteluun. Me lensimme tietysti suurella\ntaistelukoneellamme. Jo koneemme pelkkä nimi herätti meissä sellaista\nrohkeutta, että pidimme vastustajan pelastumista kynsistämme aivan\nmahdottomana.\n\nLensimme viisi, kuusi tuntia päivässä, koskaan saamatta näkyviimme\nainoatakaan englantilaista, ja aivan toivottomina lähdimme eräänä\naamuna vihollista vaanimaan. Yhtäkkiä huomasin silloin Farman-koneen,\njoka antamatta meidän häiritä alkoi suorittaa tiedustelulentoaan.\nSydämeni rupesi kovasti pamppailemaan, kun Zeumer ohjasi sitä kohti.\nOdotin jännittyneenä, mitä nyt oikeastaan tapahtuisi. En ollut koskaan\nnähnyt ilmataistelua ja minulla oli sen vuoksi sellaisista vain hämärä\nkäsitys, jokseenkin samaan tapaan kuin sinulla, hyvä lukijani.\n\nEnnen kuin ehdin ajatellakaan, olimme molemmat, englantilainen ja\nminä, suhahtaneet toistemme ohitse. Minä olin ampunut korkeintaan\nneljä laukausta, kun englantilainen äkkiä kaartoi taaksemme ja ampui\nkokonaisen sarjan. Pyydän huomauttaa, etten lainkaan pelännyt vaaraa,\nkoska en voinut kuvitella mielessäni, millainen lopputulos tällaisesta\ntaistelusta oikeastaan voi olla. Kaartelimme vielä muutamia kertoja\ntoistemme ympäri, kunnes englantilainen vihdoin mitä suurimmaksi\nihmeeksemme teki tyytyväisenä täyskäännöksen ja lensi tiehensä. Olin\nkovin pettynyt, ohjaajani samoin.\n\nKotiin saavuttuamme olimme molemmat hyvin huonolla tuulella. Hän moitti\nminua huonosta ampumisesta, minä vuorostani häntä siitä, ettei hän\nollut saattanut minua oikein hyvään ampuma-asentoon -- sanalla sanoen,\nlentäjäkunniamme, joka siihen saakka oli ollut moitteeton, oli äkkiä\nsaanut kolahduksen.\n\nTarkastelimme konettamme ja totesimme, että siinä oli koko joukko\nosumia.\n\nVielä samana päivänä lähdimme toiselle lennolle, mikä kuitenkin jäi\nyhtä tuloksettomaksi. Mieleni oli hyvin apea, sillä olin kuvitellut\ntaistelulaivueessa olon aivan toisenlaiseksi. Olin aina luullut, että\nkunhan vain pääsen ampumaan, niin kiistaveikkoni täytyy varmasti\npudota. Pian minun täytyy kuitenkin vakuuttua, että tuollainen\nlentokone voi sietää tavattoman paljon. Lopulta aloin jo uskoa, että\nvoisin ampua kuinka paljon hyvänsä saamatta koskaan ketään maahan\npudotetuiksi.\n\nRohkeutta ei meiltä ollut puuttunut. Zeumer ohjasi harvinaisen hyvin,\nja minä olin mukiinmenevä ampuja. Ratkaistavanamme oli siis arvoitus.\nMutta eipä ainoastaan minulle näin käynyt, vaan vielä tänäkin päivänä\nmonet muut saavat kokea samaa. Asia täytyy käsittää oikealla tavalla.\n\n\n\n\nChampagne'in taisteluissa.\n\n\nHauskat Ostenden päivät kestivät vaan aivan liian vähän aikaa,\nsillä pian leimahtivat taistelut ilmituleen Champagne'issa, ja me\nlensimme tälle rintamalle jatkaaksemme siellä toimintaamme suurella\ntaistelulentokoneellamme. Pian jouduimme kuitenkin huomaamaan, että\nvehkeemme oli tosin suuri lentokone, mutta ettei siitä koskaan tullut\ntaistelukonetta.\n\nKerran lensin Osterothin kanssa, jolla oli vähän pienempi kone kuin\nvanha suuri taistelukoneemme. Noin viiden kilometrin päässä rintaman\ntakana kohtasimme kahdenhengen Farmin-koneen. Se päästi meidät kaikessa\nrauhassa aivan lähelleen ja ensi kerran näin nyt vihollisen, niin\nlikellä ilmassa. Osteroth ohjasi hyvin taitavasti sen kupeelle, että\nminä saatoin hyvin ampua. Vastustajamme ei kai ollut lainkaan huomannut\nmeitä, sillä minulle jo sattui uusi lataushäiriö, ennen kuin se alkoi\nvastata ampumiseen. Ammuttuani loppuun koko 100 panosta sisältäneen\npatruunalaatikkoni en tahtonut uskoa silmiäni, kun vastustajani äkkiä\nalkoi laskeutua omituista kierukkaa kiertäen. Seurasin sitä silmilläni\nja taputin Osterothia päähän. Se putoaa, se putoaa! Ja se putosi\ntodellakin suureen räjähdyskuoppaan; näin sen seistä törröttävän\nkuopassa päälaellaan, pyrstö pystyssä ilmassa. Määrittelin paikan\nkartalla: vihollisemme lojui kentällä viitisen kilometriä nykyisen\nrintaman etupuolella. Olimme siis ampuneet hänet alas toiselle,\nvihollisen, puolelle. Siihen aikaan ei kuitenkaan rintamain toiselle\npuolelle pudotettuja vihollisia otettu lukuun, muuten minulla olisi\nnykyjään luettelossani yhtä enemmän. Mutta olin hyvin ylpeä voitostani,\nja sehän onkin pääasia, että vastustajan saa putoamaan eikä suinkaan\nse, otetaanko hänet mukaan lukuun.\n\n\n\n\nKuinka tulin tuntemaan Boelcken.\n\n\nZeumer sai tähän aikaan käytettäväkseen Fokker-yksitason, ja minä\nsain katsella, kuinka hän yksin purjehti läpi ilmojen. Champagne'in\ntaistelu raivosi yhä. Ranskalaisia lentäjiä näyttäytyi usein. Meidät\npäätettiin liittää yhdeksi taistelueskaaderiksi, ja lokakuun 1 p:nä\n1915 matkustimme noutamaan koneitamme. Ravintolavaunussa istui\nviereisen pöydän ääressä nuori, vähäpätöisen näköinen luutnantti.\nHänessä ei todellakaan ollut mitään huomiota herättävää, mutta yksi\nasia oli varma: hän oli meistä kaikista ainoa, joka jo oli ampunut\nvihollislentäjän maahan, eikä vain yhtä, vaan jo neljä kappaletta.\nHänen nimensäkin oli mainittu armeijantiedonannossa. Hän teki minuun\naivan tavattoman vaikutuksen kokemustensa johdosta. Vaikka olin kuinka\nponnistanut voimani, en siihen saakka ollut vielä pudottanut ainoaakaan\nvihollista tahi ainakaan ei ketään vielä ollut laskettu minun\nhyväkseni. Olisin sen vuoksi kovin mielelläni halunnut tietää, kuinka\ntuo luutnantti Boelcke oikein menetteli toimiessaan. Tein hänelle siis\nkysymyksen: \"Sanokaapa minulle, kuinka te oikeastaan menettelette?\"\nHän naurahti, kysymys näytti häntä suuresti huvittavan, mutta olin\ntehnyt sen aivan vakavissani. Sitten hän vastasi: \"Hyvänen aika, aivan\nyksinkertaisesti. Lennän suoraan vastustajani kimppuun ja tähtään\ntarkasti, sitten hän putoaa.\" Pudistin päätäni ja arvelin itsekseni\ntekeväni niin, vain sillä erotuksella, ettei minun vastustajani\npudonnut. Meillä oli tosin sekin erotus, että hän lensi Fokkerilla,\nminä taas suurella taistelukoneella.\n\nKoetin lähemmin tutustua tuohon vaatimattomaan kunnon mieheen, joka\nherätti minussa niin tavattoman suurta kunnioitusta. Pelasimme usein\nkorttia ja kävelimme yhdessä, ja kyselin lakkaamatta häneltä. Näin\nkypsyi minussa vähitellen päätös: \"Sinun täytyy itsesi oppia lentämään\nFokkerilla, silloin ehkä onnistut paremmin.\"\n\nHartain toivoni oli nyt oppia itse hoitelemaan ohjauslaitetta.\nSillä siihen saakka olin ollut yhä vain tähystäjänä. Pian sainkin\ntilaisuuden opetella vanhalla koneella Champagne'issa. Antauduin työhön\ninnokkaasti, ja suoritettuani kaksikymmentäviisi koululentoa aioin jo\nlentää omin päin.\n\n\n\n\nEnsimmäinen lentoni omin päin.\n\n(Lokakuun 10 p:nä 1915.)\n\n\nIhmisen elämässä on hetkiä, jolloin hermot joutuvat erityiselle\nkoetukselle. Sellainen tilaisuus on mm. ensimmäinen lento omin päin.\n\nOpettajani Zeumer lausui minulle kerran illalla: \"Kas niin, lennäpä\nnyt yksin!\" Täytyy myöntää, että olisin kernaimmin vastannut hänelle:\n\"Minua peloittaa liiaksi.\" Mutta isänmaanpuolustajan ei koskaan\npidä päästää suustansa tätä sanaa. Sain sen vuoksi, tahtoen tai\ntahtomattani, niellä pelkoni ja istuutua koneeseen.\n\nZeumer selitti vielä kerran teoreettisesti minulle jokaisen eri otteen;\nkuuntelin vain puolella korvalla, sillä olin varmasti vakuuttunut\nsiitä, että unohtaisin ainakin puolet.\n\nPanin koneen liikkeelle, lisäsin kaasua, kone sai määrätyn nopeutensa\nja yks'kaks' sitten en voinut muuta kuin todeta, että todellakin\nlensin. Loppujen lopuksi en tuntenut ollenkaan pelkoa, vaan päin\nvastoin hurjaa uhmaa. Kaikki oli samantekevää. Vaikka olisi tapahtunut\nmitä hyvänsä, en olisi enää pelännyt mitään. Kuolemaa halveksien tein\nhyvin suuren kaarroksen vasemmalle, suljin kaasuhanan ennakolta tarkoin\nmerkityn puun kohdalla ja odotin, mitä tuleman piti. Vaikein oli näet\nedessäni: maahan laskeutuminen. Minulla oli välttämättömät otteet\ntarkoin muistissani. Suoritin ne konemaisesti, mutta lentokoneeseen\nne vaikuttivat kuitenkin aivan toisella tavalla kuin silloin, kun\nZeumer istui siinä. Menetin tasapainoni, tein muutamia virheellisiä\nliikkeitä, putosin päistikkaa, ja niin meillä oli yksi \"koulukone\"\nlisää. Tarkastelin hyvin murheellisena vahinkoja, jotka sentään olivat\nhelposti korjattavissa, mutta pahempi oli osakseni tullut toverieni\nhärnäily.\n\nKaksi päivää myöhemmin nousin kiihkeän innokkaana uudestaan koneeseeni,\nja kas vain, toinen lento onnistui jo oikein hyvin.\n\nParin viikon kuluttua sain jo suorittaa ensimmäisen tutkintoni.\nJoku herra von T. oli tuomarina. Lensin säännönmukaiset kahdeksikot\nja suoritin määrätyt maahanlaskeutumiset, jonka jälkeen astuin\nhyvin ylpeänä pois koneestani, mutta sainkin mitä suurimmaksi\nkummastuksekseni kuulla, ettei minua ollut hyväksytty. Ei ollut muuta\nkeinoa kuin suorittaa ensimmäinen kokeeni myöhemmin uudestaan.\n\n\n\n\nHarjoitusajaltani Döberitzistä.\n\n\nVoidakseni suorittaa lentäjäntutkintoni minun täytyi lähteä\nBerliiniin. Siellä käytin tilaisuutta hyväkseni auttaakseni\ntähystäjänä jättiläiskonetta lentoon ja sen jälkeen anoin komennusta\nDöberitziin (marraskuun 15 p:nä 1915). Jättiläiskone miellytti minua\nalussa suuresti. Mutta hullunkurista kohtalon leikkiä, juuri tämän\njättiläisvehkeen ansiosta minulle selvisi, että ainoastaan mitä\npienin lentokone voi kelvata minun tarkoituksiini taistelulentäjänä.\nTuollainen suuri rumilus on liian kömpelö taistelussa, mutta juuri\ntaisteluhan minulle on pääasia.\n\nSuuren taistelukoneen ja jättiläislentokoneen välillä on se ero, että\njättiläislentokone on huomattavasti suurempi ja tarkoituksenmukaisempi\npommikoneeksi, mutta ei niin sopiva taistelua varten.\n\nKokeeni suoritin nyt Döberitzissä miellyttävän yliluutnantti v.\nLynckerin kanssa. Sovimme hyvin yhteen ja meillä oli sama intohimo\nsekä sama käsitys myöhemmästä toiminnastamme. Päämääränämme oli\nlentäminen Fokkerilla päästäksemme yhdessä samaan hävittäjälaivueeseen\nlänsirintamalle. Vuotta myöhemmin pääsimme tähän päämääräämme, mutta\nyhteistoimintaamme kesti vain lyhyen ajan, sillä hyvä ystäväni sai\nsurmanluodin pudottaessaan kolmannen vastustajansa.\n\nDöberitzissä vietimme usein hauskoja hetkiä. Ehtoihimme kuului mm.\n\"maahanlaskeutuminen lentokentän ulkopuolelle\".\n\nTällöin yhdistin hyödyn ja huvin. Maahanlaskupaikakseni valitsin\nBuchowin maakartanon, jossa olin hyvä tuttu. Minut oli sinne kutsuttu\nvillikarjun metsästykseen, mutta tämä sopi huonosti yhteen palvelukseni\nkanssa, sillä kauniina iltoina tahdoin lentää mutta samalla tyydyttää\nmyöskin metsästysintoani. Sen vuoksi valitsin maahanlaskupaikakseni\nsellaisen seudun, josta mukavasti pääsin metsästysmailleni.\n\nOtin mukaani toisen lentäjän tähystäjäksi ja lähetin hänet illalla\ntakaisin. Yön väijyin metsäkarjuja ja seuraavana aamuna sama lentäjä\nkävi noutamassa minut kotiin.\n\nJollei toinen olisi voinut noutaa, käydä minua noutamassa, niin\nolisinpa joutunut pahaan pulaan, sillä siinä tapauksessa olisin saanut\nhuvikseni patikoida kymmenisen kilometriä. Sen vuoksi tarvitsin\nmiehen, joka kaikilla ilmoilla pystyi noutamaan minut \"yöpuustani\".\nJoka mieheltä ei kuitenkaan voida vaatia, ettei hän lainkaan välitä\nsääsuhteista, mutta minun onnistui kuitenkin löytää oikea mies.\n\nKun kerran taas olin viettänyt yöni ulkona, puhkesi aamulla hirmuinen\nlumipyry. Oli mahdoton nähdä 50 metriä eteensä. Kello oli juuri\nkahdeksan, sovittu aika, jolloin lentäjän piti käydä noutamassa minut.\nKaikessa hiljaisuudessa toivoin jo, ettei hän tänä aamuna tulisikaan.\nMutta samassa kuulin surinaa -- nähdä en voinut miltään --, ja viisi\nminuuttia myöhemmin oli kaunis lintuni edessäni, vaikka vähän surkean\nnäköisenä.\n\n\n\n\nLentäjä-urani alkuajat.\n\n\nJoulupäivänä 1915 suoritin kolmannen tutkintoni. Otin tähän\nlentosuunnitelmaani matkan Schweriniin käydäkseni katsomassa\nsikäläisiä Fokker-tehtaita. Tähystäjäksi otin mukaani asentajani ja\nlensin myöhemmin hänen kanssaan Berliinistä Breslauhun, Breslausta\nSchweidnitziin, Schweidnitzistä Lubeniiin, Lubenistä Berliiniin ja\npysähdyin aina välillä tervehtimässä tuttavia ja sukulaisia. Vanhana\ntiedustelulentäjänä minun oli helppo löytää oikea suunta ja tuntea\nseudut.\n\nMaaliskuussa saavuin taistelueskaaderiin n:o 2 Verdun'in edustalle\nja opettelin nyt ilmataistelua lentokoneenohjaajana, s.o. opettelin\nhallitsemaan konetta taistelun aikana. Tässä tarkoituksessa lensin\nkahdenistuttavalla koneella.\n\nArmeijan tiedonannossa minut mainittiin ensi kerta huhtikuun 26\np:nä 1916, vaikkei nimeltä, niin kumminkin erään urotyöni johdosta.\nOlin rakentanut lentokoneeni tasojen väliin Nieuport-koneen\nmalliin konekiväärialustan ja olin hyvin ylpeä tästä laitoksesta\njo sellaisenaan. Sille kai vähän naurettiin, sillä se oli hyvin\nyksinkertaisen näköinen. Minä itse luotin tietysti siihen sokeasti ja\nsain pian tilaisuuden kokeilla, sitä käytännössä.\n\nKohtasin Nieuport-koneen, jossa, mikäli minusta näytti, oli myöskin\nohjaajana aloittelija, sillä hän käyttäytyi hirvittävän tyhmästi.\nLensin häntä vastaan, mutta hän lähti pakosalle. Hänellä oli ilmeisesti\nlataushäiriö. Minusta ei lainkaan tuntunut siltä, että olisin ollut\nryhtymässä taisteluun, vaan pikemminkin ihmettelin itsekseni: \"Mitä\nsiitä seuraa, jos nyt ammun häntä?\" Lensin nyt ensi kerran aivan\nlähelle vihollista, painoin konekiväärin liipasinta, kuului lyhyt sarja\nhyvin tähdättyjä laukauksia. Vastustajani nousi pystyyn, keikahtaa\nsitten ylösalasin. Aluksi luulimme, -- tähystäjäni ja minä -- että\ntuo oli vain niitä monia taidonnäytteitä, joita ranskalaisten oli\ntapana tehdä vastustajansa nähden. Mutta tämä taidonnäyte ei tahtonut\nollenkaan loppua, lentokone putosi yhä syvemmälle. Silloin tähystäjäni\ntaputti minua päähän ja huusi: \"Onnittelen, hän putoaa!\" Vihollinen\nputosi todellakin metsään Douaumont'in linnakkeen taakse ja hävisi\npuiden väliin. \"Sen sinä ammuit maahan\", selvisi minulle heti. Mutta\n-- vihollislinjojen taakse. Lensin kotiin ja ilmoitin lyhyesti:\n\"Ilmataistelu, yksi Nieuport ammuttu alas.\" Päivää myöhemmin luin tästä\nurotyöstäni armeijantiedonannossa. Olin aika laolla ylpeä siitä, että\nminun 52 uhriini ei tätä Nieuport'ia ole luettu.\n\n       *       *       *       *       *\n\nArmeijan tiedonanto huhtik. 26 p:ltä 1916:\n\nKaksi vihollisen lentokonetta on ammuttu alas ilmataistelussa Fleuryn\nkohdalla, Douaumont'in etelä- ja länsipuolella.\n\n\n\n\nHolck k.\n\n(Huhtikuun 30 p:nä 1916.)\n\n\nKerran lensin Douaumont'in linnakkeen yläpuolella, johon juuri\nkohdistettiin rumputuli. Silloin näin saksalaisen Fokkerin\nhyökkäävän kolmen ranskalaisen Coudron-koneen kimppuun. Saksalaisen\nonnettomuudeksi puhalsi tuuli lännestä. Tämä oli hänelle epäedullista.\nTaistelun aikana hän ajautui Verdun'in kaupungin yläpuolelle. Huomautin\ntästä tähystäjälleni, joka myöskin arveli, että tuo mahtoi olla aika\nhuimapää miehekseen. Arvelimme, voisiko hän ehkä olla Boelcke, ja\naioimme myöhemmin ottaa selvää asiasta. Mutta huomasin kauhukseni,\nkuinka hyökkääjä muuttui puolustautujaksi. Ranskalaiset, joiden luku\ntaistelun jatkuessa oli lisääntynyt vähintään kymmeneksi koneeksi,\npakottivat saksalaisen laskeutumaan yhä matalammalle. Emme voineet\nmennä hänen avukseen, sillä olimme liian kaukana, taistelevista,\nsitä paitsi en raskaalla koneellani olisi päässyt vastatuuleen.\nFokker puolustautui vimmatusti. Nyt olivat vastustajat jo saaneet\npainetuiksi hänet vain 600 metrin korkeuteen. Äkkiä hyökkäsi yksi\nhänen ahdistajistaan uudestaan hänen kimppuunsa. Saksalainen katosi\nsyöksylennossa poutapilveen. Minulta pääsi helpotuksen huokaus, sillä\nmielipiteeni mukaan tämä oli hänen pelastuksensa.\n\nKotiin saavuttuani kerroin näkemästäni, ja sain nyt tietää, että tuo\nlentäjä oli Holck, vanha aseveljeni itärintamalta. Hän oli aivan\näskettäin saapunut taistelulentäjäksi Verdun'in edustalle.\n\nPää luodin lävistämänä kreivi Holck oli pudonnut kuin kivi suoraan\nmaahan. Tämä tapahtuma koski minuun kipeästi, sillä hän ei ainoastaan\nollut urhoollisuuden perikuva, vaan myöskin ihmisenä persoonallisuus,\njonka vertaisia vain harvoin tapaa.\n\n\n\n\nLento ukkosilmassa.\n\n\nToimintaamme Verdun'in edustalla häiritsivät kesällä 1916 usein rajut\nukkosilmat. Tuskin mikään on lentäjälle epämiellyttävämpää, kuin\njoutuminen lentämään ukkosilmalla. Somme'in taistelun aikana laskeutui\nkokonainen englantilainen lentolaivue maahan linjojemme taakse sen\nvuoksi, että ukkonen yllätti sen ilmassa. Se joutui siten vangiksi.\n\nEn vielä koskaan ollut joutunut lentämään ukkosilmassa enkä niin ollen\nmalttanut olla yrittämättä kerran sitäkin. Ilma oli koko päivän ollut\nhyvin sähköinen. Mont'ista, lentosatamastani, olin lentänyt läheiseen\nMetziin toimittaakseni siellä joitakin asioita. Kotimatkalla jouduin\nsilloin kokemaan seuraavaa:\n\nOlin Metzin lentokentällä valmistautumassa lentämään takaisin\nlentosatamaani. Juuri kun vedin konettani ulos vajasta, huomattiin\nlähestyvän ukkosilman ensimmäiset oireet. Tuuli ryöpytti hiekkaa ja\npikimusta pilviseinä lähestyi pohjoisesta. Vanhat kokeneet lentäjät\nkoettivat kaikin tavoin estää minua lähtemästä. Olin kuitenkin\nvarmasti luvannut saapua kotiin, ja olisinpa mielestäni näyttänyt\npelkurilta, jos olisin jäänyt tulematta ukkosilman vuoksi. Siis\nmoottori käyntiin vain ja yrittämään! Jo lähtöhetkellä alkoi sataa.\nMinun täytyi jättää lentäjänlasit pois voidakseni edes jonkin verran\nnähdä. Onnettomuudekseni minun täytyi lentää Mosel-vuorten yli,\njoiden laaksoissa rajuilma parhaillaan raivosi. Ajattelin itsekseni:\n\"Eteenpäin vain, kyllä se onnistuu!\" Ja lähestyin yhä lähemmäs tuota\nmustaa, maahan saakka ulottuvaa pilveä. Lensin mahdollisimman alhaalla.\nPaikoitellen täytyi aivan hyppyyttää kone talojen ja puurivien yli.\nPitkiin aikoihin en enää ollut tiennyt, missä olin. Myrsky tempasi\nkoneeni kuin paperipalasen pyörteisiinsä ja kuljetti sitä mukanaan.\nMutta rohkeuttani en ollut menettänyt. Vuoristossa en enää voinut\nlaskeutua maahan, siis eteenpäin vain!\n\nYmpärilläni ilma yhä pimeni ja puut huojuivat allani myrskyn kourissa.\nÄkkiä ilmestyi eteeni metsäinen harjanne. Minun täytyi lentää suoraan\nsitä kohti, mutta hyvä Albatross-koneeni selviytyi tästäkin pälkähästä\nja heilahdutti minut harjanteen yli. Saatoin yhä edelleen lentää\nainoastaan suoraan eteenpäin; ja jokaisen eteeni sattuneen esteen yli\noli päästävä. Lentoni oli todellista hyppykilpailua puiden, kylien,\nja varsinkin kirkontornien ja savupiippujen yli, sillä voin lentää\nkorkeintaan viisi metriä niitä ylempänä voidakseni nähdä jotakin\nsynkässä ukkospilvessä. Salamat sinkoilivat ympärilläni. Silloin en\nvielä tiennyt, ettei salama voi iskeä lentokoneeseen. Luulin sen vuoksi\nvarman kuoleman uhkaavan, sillä myrsky saattoi millä hetkellä hyvänsä\npaiskata minut kylään tai metsään. Jos moottori olisi pysähtynyt,\nolisin ollut mennyttä kalua.\n\nÄkkiä huomasin edessäni valoisan paikan taivaanrannalla. Siellä\nukkosilma loppui. Jos vain pääsin sinne saakka, olin pelastunut.\nKokosin kaiken sen tarmon, mitä nuorella kevytmielisellä miehellä voi\nolla, ja suuntasin lentoni tuota vaaleampaa paikkaa kohti.\n\nKuin taikavoiman tempaamana viskauduin äkkiä ulos pilvestä,\nlensin vielä tosin rankkasateessa; mutta tunsin kuitenkin olevani\njo pelastunut. Sateen yhä vielä valuessa virtanaan laskeuduin\nkotisatamaan, jossa kaikki jo odottivat minua, sillä Metzistä oli minun\njo ilmoitettu lähdettyäni sinnepäin, kadonneen ukkospilveen.\n\nEn koskaan enää, jollei isänmaani sitä vaadi, tahdo lentää ukkosilmalla.\n\nMuistossa on kaikki kaunista, niinpä tälläkin retkellä oli kauniita\nhetkiä, joita en tahtoisi pyyhkiä pois lentäjäelämästäni.\n\n\n\n\nEnsi kertaa Fokkerilla.\n\n\nLentäjäurani alusta alkaen minulla oli ollut vain yksi pyrkimys\n-- saada lentää yhdenhengen taistelukoneella. Kiusattuani kauan\npäällikköäni sain häneltä vihdoin luvan yrittää Fokkerilla. Itsensä\nympäri pyörivä moottori oli minulle aivan uutta. Outoa oli myöskin\nistua yksin pienessä lentokoneessa.\n\nOmistin tämän Fokker-koneen yhdessä erään nyt jo aikoja kuolleen\nystäväni kanssa. Aamupäivällä lensin minä, iltapäivällä hän. Kumpikin\npelkäsimme, että toinen meistä särkisi koneen, ennen kuin toinen\nsai taas lentää. Jo toisena päivänä lensimme vihollista vastaan. En\nollut aamupäivällä tavannut ainoatakaan ranskalaista; iltapäivällä\noli toverini vuoro. Häntä ei kuulunut takaisin, eipä edes tullut\nmitään tietoa hänestä. Myöhään illalla ilmoitti jalkaväki ranskalaisen\nNieuport'in ja saksalaisen Fokkerin välisestä taistelusta, jonka\njälkeen saksalainen näytti laskeutuneen maahan Mort Homme'in (Kuolleen\nMiehen) kukkulalle. Hän oli varmaankin toverini Reimann, sillä kaikki\nmuut lentäjät olivat palanneet takaisin. Valitimme juuri urhoollisen\ntoverimme kuolemaa, kun äkkiä saapui myöhään yöllä puhelinilmoitus,\nettä Mort Homme'in kukkulalla ol| jalkaväkemme etumaisen ampumahaudan\npäähän ilmestynyt saksalainen lentäjäupseeri. Tämä oli Reimann. Hänen\nmoottorinsa oli ammuttu rikki, niin että hänen täytyi laskeutua maahan.\nKun hän ei enää voinut päästä saksalaisten linjoille, hän laskeutui\nvihollisen ja meidän linjojemme välille. Hän oli vielä nopeasti\nsytyttänyt koneensa palamaan ja piiloutunut sitten muutaman sadan\nmetrin päähän maihinlaskupaikasta pommiräjähdyksestä syntyneeseen\nkuoppaan. Yöllä hän sitten ilmestyi salaa hiipien jalkaväkemme\nampumahautaan. Näin päättyi ensi kerralla osakeyhtiöyrityksemme\n\"Fokkeri\".\n\nMuuttaman viikon kuluttua saimme uuden koneen. Tällä kertaa katsoin\nminä velvollisuudekseni toimittaa tuon hyvän laitoksen toiseen\nmaailmaan. Tämä tapahtui muistaakseni kolmannella lentoretkelläni\ntuolla pienellä, nopealla koneellamme. Kohta ilmaan noustuani\nmoottori pysähtyi, ja minun täytyi laskeutua suoraan kaurapeltoon ja\nsilmänräpäyksessä kauniista koneestani oli jäljellä pelkkä muodoton\nkasa. Itse säilyin vahingoittumattomana kuin ihmeen ansiosta.\n\n\n\n\nPommituslentoja Venäjällä.\n\n\nKesäkuussa sain äkkiä määräyksen sulloa matkatavarani. Emme oikein\ntienneet, mikä oli matkamme määrä, mutta meillä oli kuitenkin vähän\nvihiä asiasta, niin ettemme kovinkaan hämmästyneet, kun komentaja\ntahtoi yllättää meidät uutisella, että olimme matkalla Venäjälle.\nMatkustimme läpi koko Saksan asuntojunallamme, johon kuului ravintola-\nja makuuvaunuja, ja saavuimme vihdoin Koveliin. Siellä saimme asua\nrautatievaunuissamme. Junassa asumisella on tietenkin monet hyvät\npuolensa. Silloin on aina valmiina jatkamaan matkaansa ja aina on sama\nasunto.\n\nMutta Venäjän kesähelteessä tuollainen makuuvaunu on hirmuisinta,\nmitä voi ajatella. Kahden hyvän ystäväni Gerstenbergin ja Scheelen\nkanssa katsoin sen vuoksi paremmaksi muuttaa läheiseen metsään, jossa\nkyhäsimme jonkinlaisen teltan ja asuimme kuin mustalaiset. Ne olivat\nihania aikoja.\n\nVenäjällä pudotteli taistelueskaaderi paljon pommeja. Koetimme\nparhaamme mukaan ärsyttää venäläisiä ja tiputtelimme pommejamme\ntärkeimmille kohdille heidän rautatielaitteilleen. Kerrankin lähti koko\nlaivueemme heittämään pommeja hyvin tärkeään rautatiesolmukohtaan.\nPaikan nimi oli Manjewicze ja se sijaitsi n. 30 km rintaman takana,\nei siis kovin kaukana. Venäläiset olivat suunnitelleet hyökkäystä,\nja ratapiha oli koottu junia täpötäyteen. Niitä oli toinen toisensa\nvieressä. Melkoisen pitkälti oli itse rautatielinjakin täynnä\nsotilasjunia. Ylhäältäkäsin sen saattoi aivan helposti nähdä.\nJokaisella vaihdepaikalla oli tavarajuna. Siis erittäin kiitollinen\nmaali pommeillemme.\n\nKaikkeen voi innostua. Niinpä innostuin pian näihin\npommilentokoneihinkin. Minua huvitti tavattomasti pölyyttää hiukan\nnoita miekkosia. Usein tein tällaisen matkan kaksi kertaa päivässä.\nTänään olimme siis ottaneet päämääräksemme Manjewiczen. Jokainen laivue\nlensi erikseen.\n\nKoneet olivat lähtövalmiina, jokainen ohjaaja koetteli vielä kerran\nmoottorinsa käyntiä, sillä onhan erittäin kiusallista, jos on pakko\nlaskeutua rintaman väärälle puolelle, varsinkin Venäjälle. Venäläiset\novat kuin vimmattuja lentäjiä kohtaan. Jos he saavat lentäjän käsiinsä,\nlyövät hänet aivan varmasti kuoliaaksi. Mutta tämä onkin ainoa vaara\nVenäjällä, sillä vihollisen lentäjiä siellä on tuskin ollenkaan. Jos\nsellainen joskus ilmestyy näkyviin, hän varmasti epäonnistuu ja joutuu\nammutuksi. Venäläisillä on joskus sangen hyviä ilmatorjuntatykkejä,\nmutta niitä on liian vähän. Länsirintaman oloihin verrattuna on\nlentäminen idässä kaikissa tapauksissa virkistystä.\n\nKoneet vyöryvät raskaasti lähtöpaikalle. Ne ovat lastatut pommeilla\nkantokykynsä äärimmäisille rajoille. Usein kuljetin mukanani n. 120\nkg pommeja aivan tavallisessa C-lentokoneessani. Sitä paitsi oli\nminulla mukanani raskasruhoinen tähystäjä, jossa ei ollenkaan näkynyt\nlihanpuutteen jälkiä, ja kaiken tämän lisäksi vielä siltä varalta,\nettä... kaksi konekivääriä. En koskaan saanut tilaisuutta koetella\nniitä Venäjällä. Suuri vahinko, ettei kokoelmassani ole ainoatakaan\nryssää. Hänen kokardinsa näyttäisi varmaankin seinälläni varsin\nmaalaukselliselta.\n\nLentäminen tuollaisella raskaalla, täydessä lastissa olevalla\nlentokoneella ei ole leikin asia, varsinkaan Venäjällä\nkeskipäiväauringon paahteessa. Sellaiset koneet vaappuvat hyvin\nepämiellyttävästi. Putoamisesta ei tietysti ole pelkoa, sillä 150\n\"hevosen\" voima ei petä, mutta kuitenkaan ei ole lainkaan hauska tunne\nkuljettaa mukanaan niin paljon räjähdysaineita ja bensiiniä. Vihdoin\npääsemme kuitenkin tyynempään ilmakerrokseen ja osaamme vähitellen\nnauttia pommituslennosta. Onhan mukava lentää suoraan eteenpäin, varmaa\npäämäärää kohti ja selvien ohjeitten mukaan. Pomminheiton jälkeen\ntuntee jotakin toimittaneensa, jota vastoin palatessaan viholliskoneita\nsaartamasta, kun ei ole onnistunut ampua maahan ainoatakaan, täytyy\nuseinkin tuumia: Olisitpa voinut tehdä tehtäväsi paremmin. Tähystäjäni\noli vähitellen niin harjaantunut tehtäväänsä, että hän osasi lentää\naivan kohtisuoraan maalin yläpuolella ja määrätä erityisellä kiikarilla\noikean hetken, jolloin oli tipahutettava. Tämä Manjewiczen retki oli\noikein miellyttävä. Muistelen sitä usein.\n\nLensimme yli äärettömän laajojen metsäalueiden, joissa varmaankin\nliikkui hirviä ja ilveksiä. Kylätkin olivat samanlaisia kuin ketut\nolisivat voineet häiritsemättä tavata siellä toisiaan. Ainoa suurehko\nkylä koko seudulla oli Manjewicze. Kylän ympärille oli pystytetty\nlukemattomia telttoja ja aivan aseman lähistöllä oli epälukuisia\nsotilasparakkeja. Punaisia ristejä emme voineet huomata missään. Jo\nennen meitä oli toinen lentolaivue käynyt paikalla. Sen saatoimme\nvielä huomata yksityisistä savuavista taloista ja parakeista. Eivät\nolleet heittäneet pommejansa turhaan. Täysosuma oli ilmeisesti tuhonnut\nratapihan toisen uloskäytävän. Veturi savusi vielä. Junan henkilökunta\noli varmaankin piiloutunut johonkin maanalaiseen suojapaikkaan tahi\nmuuanne. Toisella puolella porhalsi toinen veturi parhaillaan täyttä\nvauhtia pois asemalta. Tietysti tunsimme kiusausta pudottaa pommin\ntuohon laitokseen. Lensimme sitä kohti ja tipahutimme pommin satakunta\nmetriä sen eteen. Tulos oli toivomamme: veturi pysähtyi. Teemme\ntäyskäännöksen ja pudotamme vielä pommin toisensa jälkeen ratapihalle,\ntähdäten tarkoin kiikarilla. Meillä on hyvää aikaa, kukaan ei häiritse.\nTosin on aivan lähellä vihollisen lentoasema, mutta sen lentäjiä ei näy\nmissään. Ilmatorjuntatykit paukahtelevat vain silloin tällöin ja aivan\ntoiseen suuntaan, kuin missä lennämme. Otimme vielä esiin yhden pommin\nkäyttääksemme sen erittäin hyödyllisellä tavalla kotimatkallamme.\nSilloin huomaamme vihollislentäjän pyrkimässä lentoasemaansa kohti.\nAikookohan tuo ahdistaa meitä? Sitä en usko. Se hakee pikemminkin\nturvaa ilmasta, sillä se on mukavin tapa välttää mieskohtaista\nhengenvaaraa, kun pommeja heitetään lentoasemalle.\n\nTeemme vielä muutamia kierroksia hakeaksemme joukkojen leiripaikkoja,\nsillä meistä olisi erittäin hauskaa häiritä sotaherroja\nkonekiväärillämme. Tuollaiset puolivillit kansanheimot niinkuin\naasialaiset ovat paljon arempia kuin sivistyneet englantilaiset.\nErittäinkin on mielenkiintoista ampua vihollisen ratsuväkeä. Se\nherättää tavatonta hämminkiä joukon keskuudessa. Näemme miesten\nheti laskettavan suin päin kaikkiin ilmansuuntiin. Enpä tahtoisi\nolla sellaisen kasakkasotnjan päällikkönä, jota lentäjät ampuvat\nkonekivääreillä. Vähitellen saavuimme jälleen omien linjojemme\nnäkyviin. Nyt oli aika päästää viimeisen pommin menemään. Päätämme\nomistaa sen venäläisten ainoalle tähystyspallolle. Voimme aivan\nrauhassa laskeutua muutaman sadan metrin korkeudelle ja pudottaa pommin\npalloa kohti. Ensin alkoivat venäläiset nopeasti hinata palloaan alaa,\nmutta kun pommi oli pudonnut, lakkasi hinaaminen. Tätä en lainkaan\npitänyt merkkinä siitä, että olin osunut, vaan pikemmin selitin sen\nsiten, että venäläiset jättivät pallokorissa olevan upseerinsa pulaan\nja juoksivat tiehensä. Vihdoin saavuimme omille linjoillemme, mutta\nlentoasemalle laskeuduttuamme olimme vähän ihmeissämme huomatessamme,\nettä meitä oli sentään ammuttu maasta käsin, ainakin koneemme siivessä\noli luodinreikä.\n\nToisen kerran valmistauduimme jokseenkin samoilla seuduilla torjumaan\nvenäläisten hyökkäystä näiden pyrkiessä Stohod-joen yli. Saavuimme\nuhanalaiselle paikalle, mukanamme pommeja sekä hyvin runsaasti\npatruunia konekivääreitä varten. Huomasimme suureksi hämmästykseksemme\nvihollisen ratsuväen olevan juuri parhaillaan menossa Stohodin yli\nYhdyslinjana taaksepäin oli yksi ainoa silta. Asia oli siis selvä: jos\nsaisimme pommin sattumaan tuohon siltaan, tuottaisimme viholliselle\ntavattoman vahingon. Sitä paitsi liikehti tuolla kapealla portaalla\nhyvin tiheitä joukko-osastoja. Laskeuduimme mahdollisimman matalalle ja\nerotimme nyt selvästi, kuinka vihollisen ratsuväki suuressa kiireessä\nmarssi sillan yli. Ensimmäinen pommi räjähti jokseenkin lähellä\nsiltaa, toinen ja kolmas seurasi kohta perästä. Alhaalla syntyy hurja\nsekasorto. Pommit eivät tosin olleet lainkaan sattuneet itse siltaan,\nmutta liike oli kokonaan pysähtynyt ja kaikki ratsumiehet hajautuvat\neri suuntiin. Tulos oli hyvä, sillä olimme heittäneet ainoastaan kolme\npommia. Koko eskaaderimme oli vielä tulossa paikalle jälestämme,\nsaatoimme siis toimittaa vielä paljonkin. Tähystäjäni ampui hurjasti\nkonekiväärillään: tuolla alhaalla sikin sokin töytteleviä vihollisia ja\nmeistä se oli hyvin hauskaa. Mikä oli hyökkäyksemme positiivinen tulos,\nsiitä en tietysti voi sanoa. Eivätkä venäläisetkään ole sitä minulle\nkertoneet. Mutta olen luulotellut yksin torjuneeni koko venäläisten\nhyökkäyksen.\n\n\n\n\nBoelcke!\n\n\nElokuun aurinko paahtoi melkein sietämättömän kuumasti Kovelin\nhietaiselle lentokentälle. Puhelimme toveriemme kanssa, silloin\njoku mainitsi: \"Tänään saapuu suuri Boelcke tervehtimään meitä tahi\noikeammin Kovelissa olevaa veljeänsä.\" Ja illalla tuo kuuluisa\nmies tuli, ja me tuijotimme häntä innokkaasti. Hän kertoi monta\nmielenkiintoista juttua matkaltaan Turkista, josta hän juurii oli\npaluumatkalla ilmoittautuakseen suuressa päämajassa. Hän kertoi\naikovansa lähteä Somme-joen rintamalle jatkaakseen siellä toimintaansa,\nhän aikoi myöskin järjestää kokonaisen hävittäjälaivueen. Tähän\ntarkoitukseen hän sai luvan valita lentäjäjoukoista mielestään sopivia\nmiehiä. En tietysti uskaltanut pyrkiä hänen mukaansa. Eipä sen\nvuoksi, että olisin pitänyt oleskeluani lentoeskaderissamme ikävänä\n-- päinvastoin teimme suuria ja hauskoja lentoretkiä ja tärvelimme\nryssiltä monta rautatieasemaa, mutta minua houkutteli ajatus saada\njälleen taistella länsirintamalla. Nuoresta ratsuväenupseerista ei näet\nmikään ole ihanampaa kuin lentää vihollista ahdistamaan.\n\nSeuraavana aamuna Boelcken piti jatkaa matkaansa. Varhain aamulla\nkolkutettiin äkkiä oveeni, ja edessäni seisoi tuo suuri mies kaulassaan\n\"Pour le mérite\" (Saksan korkein kunniamerkki). En oikein käsittänyt,\nmitä hän minusta tahtoi. Tunsin hänet kyllä, kuten sanottu, mutta\nmieleeni ei juolahtanutkaan, että hän oli tullut pyytämään minua\noppilaaksensa. Olin sen vuoksi vähällä heittäytyä hänen kaulaansa, kun\nhän kysyi, halusinko seurata häntä Somme-joelle.\n\nKolme päivää myöhemmin istuin junassa ja matkasin läpi Saksan suoraan\ntulevalle toimintapaikalleni. Vihdoinkin oli hartain toiveeni\ntoteutunut, ja nyt minulle alkoi elämäni kaunein aika.\n\nMutta silloin en uskaltanut toivoakaan, että se muodostuisi niin\nmenestykselliseksi. Jäähyväisiksi huusi eräs hyvä ystävä jälkeeni: \"Älä\ntulekaan takaisin ilman 'Pour le mérite'iä'!\"\n\n\n\n\nEnsimmäinen englantilaiseni.\n\n(Syyskuun 17 p:nä 1916.)\n\n\nOlimme kaikki ampumaradalla, ja kukin asetti konekiväärinsä sellaiseen\nampuma-asentoon, jollainen hänestä näytti edulliselta. Edellisenä\npäivänä olimme saaneet uudet lentokoneemme ja seuraavana aamuna Boelcke\naikoi lentää kanssamme. Kaikki olimme aloittelijoita, kenelläkään\nmeistä ei vielä ollut ainoaakaan voittoa ansioluettelossaan. Mitä\nBoelcke sanoi, se oli meille kuin evankeliumia. Viimeksikuluneina\npäivinä hän oli joka aamu ampunut ainakin yhden, välistä kaksikin\nenglantilaista.\n\nSeuraava aamu, syyskuun 17. p., oli ihana päivä. Englantilaisten\npuolelta voitiin odottaa vilkasta lentotoimintaa. Ennen kuin nousimme\nilmaan, antoi Boelcke meille vielä muuttamia tarkkoja ohjeita, ja\nensimmäisen kerran lensimme nyt laivueena tuon kuuluisan miehen\njohdossa, johon sokeasti luotimme.\n\nOlimme juuri saapuneet rintaman kohdalle, kun jo huomasimme\nampumahautalinjojemme yläpuolella ilmatorjuntatykkiemme kohdalla\nvihollisen lentolaivueen, joka lensi Cambraita kohti. Sen huomasi\ntietysti Boelcke ensimmäiseksi, sillä hänhän näki enemmän kuin muut\nihmiset. Pian olimme kaikki selvillä asemasta, ja kukin koetti\npysytellä mahdollisimman lähellä Boelckeä hänen takanansa. Kaikki\nymmärsimme hyvin, että nyt jouduimme suorittamaan ensimmäisen kokeemme\nkunnioitetun johtajamme nähden. Lähestyimme hitaasti vihollislaivuetta,\nmutta se ei voinut enää päästä pakoon. Olimme rintaman ja vastustajamme\nvälillä. Jos he mielivät palata takaisin, heidän täytyi lentää\nmeidän ohitsemme. Laskimme jo vihollisen lentokoneiden lukumäärän ja\nhuomasimme niitä olevan seitsemän kappaletta. Meitä sen sijaan oli\nainoastaan viisi. Kaikki englantilaiset lensivät suurilla kahdenhengen\npommikoneilla. Vielä muutamia sekunteja, sitten taistelun täytyi alkaa,\nBoelcke oli jo käynyt ankarasti ahdistamaan ensimmäistä englantilaista,\nmutta hän ei vielä ampunut. Minä olin toinen järjestyksessä, ja aivan\nlähellä minua muut toverimme. Lähinnä minua lentävä englantilainen oli\nsuuri, mustaksimaalattu kone. Sen pitempään harkitsematta tähtäsin\nhäntä. Aloin ampua, ja hän ampui; minä ammuin ohi, hän samoin. Nyt\nalkoi taistelu, jossa minun täytyi hinnalla millä hyvänsä päästä\nvastustajani selkäpuolelle, sillä saatoin ampua ainoastaan eteenpäin.\nToiselle se ei ollut välttämätöntä, sillä sen liikkuva konekivääri\nampui kaikkiin suuntiin. Englantilainen ei kuitenkaan näyttänyt olevan\nmikään aloittelija, sillä hän tiesi hyvin, että hänen viimeinen\nhetkensä olisi koittanut samassa silmänräpäyksessä, jolloin minun\nonnistuisi päästä hänen taakseen. Silloin minulla ei vielä ollut lujaa\nvakaumustani: \"Hänen täytyy pudota\", joka minulla nyt on, vaan olin\nkovin jännittynyt näkemään, putoaako hän, ja siinähän on suuri ero.\nKun kerran on saanut ensimmäisen tahi ehkä toisen ja kolmannenkin\nvihollisen pudotetuksi, silloin lentäjälle käy selväksi kuin päivä:\n\"Niin sinun pitää tehdä!\"\n\nEnglantilainen siis käänteli suuntaan ja toiseen, usein sivuuttaen\nampumasuuntani. En lainkaan tullut ajatelleeksi, että laivueessa oli\nmuitakin englantilaisia jotka olisivat ehkä voineet tulla hädässä\nolevan toverinsa avuksi. Minulla oli vain yksi ajatus: \"Hänen täytyy\npudota, käyköön kuinka kävi.\" Sitten vihdoinkin sain suotuisan\ntilaisuuden. Vastustajani näytti menettäneen minut näkyvistään ja\nlensi suoraan eteenpäin. Sekunnin murto-osassa on hyvä koneeni hänen\nniskassaan. Lyhyt laukaussarja konekivääristäni. Olin niin lähellä\nhäntä, että pelkäsin törmääväni hänen kanssaan yhteen. Silloin äkkiä\nvastustajani potkuri pysähtyi! Olin ampunut hänen moottorinsa rikki,\nhänen täytyi laskeutua meidän puolellemme, sillä hänen oli aivan\nmahdotonta päästä enää omille linjoillensa. Lentokoneen epävarmoista\nliikkeistä huomasin myöskin, että ohjaajallekin oli käynyt jotenkin\nhullusti. Tähystäjääkään ei enää näkynyt, hänen konekiväärinsä törrötti\npystyssä ilmassa, Minun luotini olivat siis osuneet häneenkin, ja hän\nmakasi varmaankin istumakomeronsa pohjalla.\n\nEnglantilainen laskeutui maahan jonnekin erään minulle tutun\nmeikäläisen lentoeskaaderini aseman läheisyyteen. Olin niin\nkiihtynyt, etten malttanut olla laskeutumatta maahan, vaan ohjasin\nkoneeni tuolle vieraalle lentoasemalle, jossa sitä paitsi innoissani\nolin vähällä kaataa koneeni nurinniskoin. Molemmat koneet, sekä\nenglantilaisten että minun, laskeutuivat verraten lähelle toisiaan.\nJuoksin heti vastustajani luokse, jonne myöskin näin rientävän useita\nsotamiehiä. Paikalle saavuttuani huomasin otaksumani oikeaksi.\nMoottori oli ammuttu rikki ja molemmat miehet pahasti haavoittuneet.\nTähystäjä kuoli kohta, ohjaaja matkalla läheiseen sairaalaan. Kunnialla\nkaatuneiden vastustajaini kauniille haudalle pystytin muistokiven.\n\nKotiin saapuessani tapasin Boelcken ja muut toverini jo\naamiaispöydässä, ja hän ihmetteli kovin, missä olin viipynyt niin\nkauan. Ylpeänä tein nyt ensimmäisen kerran ilmoitukseni: \"Yksi\nenglantilainen ammuttu alas.\" Heti syntyi yleinen riemun remahdus,\nsillä minä en ollut ainoa voittaja. Paitsi Boelckeä, joka tavallisuuden\nmukaan oli saanut aamiaisvoittonsa, me aloittelijat olimme jokainen nyt\nensimmäisen kerran voittaneet ilmataistelussa.\n\nVoin huomauttaa, että sen jälkeen ei ainoakaan englantilainen\nlentoeskaaderi uskaltanut saapua Cambrain seuduille saakka, niin kauan\nkuin siellä toimi Boelcken hävittäjälaivue.\n\n\n\n\nSomme-joen taistelu.\n\n\nKoko elämässäni en ole tavannut suurenmoisempaa \"metsästysaluetta\"\nkuin Somme'in taistelun päivinä. Jo aamuisin, ylösnoustessamme\nsaapuivat ensimmäiset englantilaiset, ja viimeiset katosivat vasta\nauringon jo aikoja laskettua. \"Hävittäjälentäjien todellinen Eldorado\",\nsanoi Boelcke kerran. Juuri tähän aikaan Boelcke kohotti kahdessa\nkuukaudessa voittojensa lukumäärän, kahdestakymmenestä alasammutusta\nviholliskoneesta neljäänkymmeneen. Meillä aloittelijoilla ei silloin\nvielä ollut mestarimme kokemusta, vaan olimme tyytyväisiä säilyessämme\nehein nahoin. Mutta mukavaa aikaa se oli! Ainoakaan lentoretki ei\nmennyt ilman ilmataistelua. Usein tapahtui suuria ilmataisteluja,\nneljäkymmentä-, kuusikymmentäkin englantilaista, mutta ikävä kyllä\nei aina yhtä monta saksalaista. Englantilaiset luottivat suureen\nlukumääräänsä, me miestemme kuntoon.\n\nMutta englantilaiset ovat kuitenkin sisukkaita miehiä, se täytyy\nmyöntää. Usein he saapuivat aivan alhaalla lentäen tervehtimään\nBoelckeä pudottaen pommejaan tämän lentokentälle. He suorastaan\nhaastoivat meidät taisteluun ja tilaisuuden saadessaan aina myöskin\nryhtyivät siihen. Olen tuskin tavannut ainoaakaan englantilaista,\njoka olisi vetäytynyt pois taistelusta, kun sitä vastoin ranskalaiset\nmelkein aina mitä huolellisimmin välttivät yhteentörmäystä\nvastustajansa kanssa ilmassa.\n\nHävittäijälaivueemme eli tällöin ihania aikoja. Johtajan henki\nsyöpyi hänen oppilaisiinsakin. Me saatoimme sokeasti antautua\nhänen johdettavikseen. Kenenkään ei tarvinnut pelätä sellaista\nmahdollisuutta, että toverit jättäisivät hänet pulaan. Sellainen ei\nedes pälkähtänyt päähämmekään. Ja niin teimme reippaasti ja kevein\nmielin työtämme vihollisemme kimpussa.\n\nSinä päivänä, jolloin Boelcke putosi, oli hänen laivueensa jo\nsaavuttanut neljäkymmentä voittoa. Nyt on voittojen luku jo noussut\nkoko joukon toiselle sadalle. Boelcken henki elää edelleen hänen\nreippaiden seuraajiensa keskuudessa.\n\n\n\n\nBoelcke k.\n\n(Lokakuun 28 p:nä 1916.)\n\n\nPäivänä muutamana lensimme jälleen tuon suuren miehen johdossa\nvihollista vastaan. Hänen kanssaan tunsimme itsemme aina ihmeen\nturvallisiksi. Sellaisia miehiä kuin Boelcke oli olemassa vain yksi.\nTällä kertaa oli hyvin myrskyinen ja pilvinen sää. Muut lentäjät kuin\nhävittäjäkoneet eivät sinä päivänä yleensä ollenkaan nousseet ilmaan.\n\nJo pitkän matkan päästä huomasimme rintaman kohdalla kaksi röyhkeää\nenglantilaista, joita nähtävästi myöskin huvitti tällainen huono sää.\nMeitä oli kuusi, toisella puolella ainoastaan kaksi. Mutta vaikkapa\nheitä olisi ollut kaksikymmentä, ei Boelcken antama hyökkäysmerkki\nolisi lainkaan hämmästyttänyt meitä.\n\nTaistelu alkaa tavalliseen tapaan. Boelcke on ottanut osalleen toisen\nenglantilaisen, minä toisen. Minun täytyy vetäytyä syrjään, sillä eräs\nomista tovereistani häiritsee minua. Katsahdan ympärilleni ja huomaan\nBoelcken parinsadan metrin päässä juuri ahdistavan uhriansa.\n\nKaikki sujui niinkuin tavallisesti aina. Näin Boelcken ampuvan\nenglantilaisen alas. Aivan hänen lähellänsä lensi eräs hänen hyvä\nystävänsä. Se oli mielenkiintoinen taistelu. Molemmat ampuivat,\nenglantilaisen saattoi odottaa joka hetki putoavan. Äkkiä huomasin\nmolempien saksalaisten lentokoneiden tekevän luonnottomia liikkeitä.\nPäässäni välähti heti ajatus: yhteentörmäys. En vielä koskaan ennen\nollut nähnyt yhteentörmäystä ilmassa, ja olin kuvitellut sellaisen\naivan toisellaiseksi. Varsinaista yhteentörmäystä ei ollutkaan\ntapahtunut, pikemminkin kone oli vain hipaissut toista. Mutta kun\nlentokoneella on kova vauhti, vaikuttaa mitä lievinkin kosketus kuin\nvoimakas sysäys.\n\nBoelcke jättää heti uhrinsa rauhaan ja liitelee suuressa kaaressa\nmaata kohti. En vieläkään voinut käsittää, että hän todellakin syöksyi\nmaahan, mutta kun hän liiti minun alitseni, huomasin osan hänen\nkoneensa siivistä murtuneen. Mitä sitten tapahtui, sitä en voinut\nhuomata, mutta pilviin laskeuduttuaan hän menetti koneensa toisen\nsiiven kokonaan. Silloin lentokone oli menettänyt ohjauskykynsä ja\nhän syöksyi alas uskollisen ystävänsä yhä seuratessa jäljestä. Kotiin\nsaavuttuamme odotti meitä siellä jo surusanoma: \"Boelcke on kuollut.\"\nSitä oli vaikea käsittää.\n\nKipeimmin tämä koski tietysti siihen, jota täytyi sanoa onnettomuuden\naiheuttajaksi.\n\nOn aivan omituista, että jokainen Boelckeen tutustunut ihminen\nluulotteli olleensa hänen ainoa todellinen ystävänsä. Olen tullut\ntuntemaan noita Boelcken \"ainoita todellisia ystäviä\" nelisenkymmentä,\nja jokainen heistä luuli olleensa ainoa.\n\nSellaiset ihmiset, joiden nimeä Boelcke ei koskaan tiennyt, luulivat\nolleensa hänelle hyvin läheisiä. Tämä oli merkillinen ilmiö, jonka olen\nhuomannut ainoastaan hänestä. Mieskohtaisia vihollisia ei hänellä ollut\nkoskaan. Hän oli kaikkia kohtaan yhtä ystävällinen suosimatta ketään\nenemmän, ketään vähemmän kuin toisia.\n\nAinoa, joka ehkä oli vähän lähempänä häntä koin muut, oli juuri nyt\nkuvaamaamme onnettomuuteen osallisena.\n\n\n\n\nKahdeksas.\n\n\nKahdeksan oli Boelcken aikana jo sangen huomattava luku. Kuullessaan\nnykyään niin tavattoman suurista alasammuttujen koneiden määristä\ntulee jokainen asiaan perehtymätön siihen käsitykseen, että\nlentokoneen pudottaminen on käynyt entistä helpommaksi. Voin kuitenkin\nvakuuttaa, että se käy kuukausi kuukaudelta ja viikko viikolta yhä\nvaikeammaksi. Nykyään siihen tarjoutuu tietysti useammin tilaisuutta,\nmutta valitettavasti lisääntyy samalla myöskin mahdollisuus joutua\nitse ammutuksi alas. Vastustajan aseistus kehittyy yhä paremmaksi.\nKun Immelmann ampui alas ensimmäisen viholliskoneen, hänellä oli\nonni kohdata vastustaja, jolla ei ollut lainkaan konekivääriä.\nMarraskuun 9 p:nä 1916 lensin pienen taistelutoverini, 18-vuotiaan\nImmelmannin kanssa vihollisia vastaan. Toimimme yhdessä Boelcken\nhävittäjälaivueessa, mutta tunsimme toisemme jo ennestään ja tulimme\naina erittäin hyvin toimeen keskenämme. Toveruus oli pääasia. Lähdimme\nsiis matkaan. Minulla oli jo seitsemän, Immelmannilla viisi voittoa.\nNiihin aikoihin jo sangen kunnioitettavat määrät.\n\nOlimme olleet rintaman kohdalla vain hetken, kun huomasimme\nenglantilaisen pommituseskaaderin. Se lensi aivan häikäilemättä meitä\nvastaan. Englantilaiset saapuivat tietysti tälläkin kertaa tavattoman\nmonilukuisina, kuten Somme'in taistelun aikana yleensä. Luulen tuossa\neskaaderissa olleen 40 à 50 lentokonetta, aivan täsmälleen en voi\nniiden lukua ilmoittaa. Ne olivat valinneet pomminsa maaliksi erään\npaikan sangen läheltä meidän lentoasemaamme. Vähän ennen kuin ne olivat\nehtineet määräpaikkaansa minä pääsin laivueen viimeisen lentokoneen\nkintereille. Ja heti ensimmäiset laukaukseni tekivät nähtävästi\nvihollislentokoneen konekiväärin hoitajan taistelukyvyttömäksi,\nne lienevät hiukan kutittaneet ohjaajaakin, koskapa hän päätti\nheti laskeutua pommeineen maahan. Kärvensin hänen turkkiansa vielä\nmuutamilla laukauksilla, joiden vaikutuksesta hän koetti vieläkin\nnopeammin päästä maanpinnalle.\n\nHän syöksyi näet maahan pudoten aivan lähelle Lagnicourt'issa olevaa\nlentoasemaamme.\n\nImmelmann oli samaan aikaan joutunut taisteluun toisen englantilaisen\nkanssa ja myöskin pudottanut vastustajansa, vieläpä samalle seudulle.\nLensimme sen vuoksi kiireesti kotiin voidaksemme hiukan tarkastaa\npudottamiamme koneita. Ajoimme autolla sen paikan lähelle, jonne minun\nvastustajani oli pudonnut, mutta saimme kävellä vielä pitkän matkan\nmullaspeltoa pitkin. Ilma oli hyvin lämmin, minkä vuoksi avasin kaikki\nvaatteeni, riisuin kaulukseni, avasin paidan napitkin. Takin riisuin\nkokonaan pois, lakin jätin autoon, mutta sen sijaan otin käteeni suuren\npahkurasauvan. Saappaani olivat mullassa polviin saakka. Olin siis\njokseenkin ruokkoamattomassa asussa. Tässä kunnossa saavuin uhrini\nläheisyyteen. Sen ympärille oli tietysti jo kokoontunut suuri joukko\nihmisiä.\n\nVähän syrjässä seisoo upseeriryhmä. Astuin heidän luoksensa, tervehdin\nja kysyin ensimmäiseltä eteeni sattuneelta, voiko hän kertoa\nminulle, miltä ilmataistelu näytti, sillä jälkeenpäin on aina hyvin\nmielenkiintoista sattumalta lähitienoilla olleilta näkijöiltä tietää,\nmiltä taistelu oli näyttänyt maan pinnalta. Minulle ilmoitettiin, että\nenglantilaiset olivat heittäneet pommeja ja että tässä lentokoneessa\noli vielä pommit jäljellä. Se herroista, jonka puoleen olin kääntynyt,\ntarttuu käsivarteeni, vie minut toisten upseerien luokse, kysyy\nnopeasti nimeäni ja esittelee minut toisille. Tämä ei ollut minusta\nollenkaan mieluista, sillä kuten sanottu, pukuni oli koko lailla\nepäkunnossa. Ja ne herrat, joiden seuraan nyt jouduin, olivat\ntavattoman hienosti pukeutuneita. Minut esitettiin eräälle henkilölle,\njoka mielestäni oli jotakin erikoista. Kenraalin housut, ritarimerkki\nkaulassa, mutta sitä vastoin verraten nuorekkaat kasvot, olkaimet,\njoista ei voinut arvoa määritellä -- sanalla sanoen, vainusin jotakin\ntavatonta, pistin keskustelun jatkuessa housunnapit ja kauluksen\nkiinni näyttääkseni hiukan sotilaallisemmalta. Kuka tuo mies oli,\nsitä en tiennyt. Sanoin herroille jäähyväiset ja palasin kotiin.\nIllalla minulle soitettiin puhelimella, että olin saanut tavata hänen\nkuninkaallisen korkeutensa Saksi-Koburg-Gothan suurherttuan. Minut\nkomennettiin nyt hän luoksensa. Oli saatu selville, että englantilaisten\naikomuksena oli ollut heittää pommeja hänen esikuntaansa. Minä olin\nsiis osaltani ollut torjumassa heidän aikeitaan. Tästä sain palkinnoksi\nSaksi-Koburg-Gothan urhoollisuusmitalin.\n\n\n\n\nMajuri Hawker.\n\n\nYlpeämpi kuin koskaan ennen olen kuullessani, että minun marraskuun 23\np:nä 1916 alas ampumani englantilainen oli englantilaisten Immelmann.\n\nJo ilmataistelun kulusta olin voinut päätellä, että olin joutunut\ntekemisiin hitonmoisen miehen kanssa.\n\nLensin taas päivänä muutamana iloisin mielin pyydystysretkelleni ja\nhuomasin kolme englantilaista, jotka kaikesta päättäen olivat myöskin\njuuri samalla asialla. Huomasin heidän luovan minuun himokkaita\nkatseita, ja kun minäkin olin aivan yhtä taisteluhaluinen, ryhdyin\nsiihen mielelläni. Lensin alempana kuin englantilainen, minkä vuoksi\nminun täytyi odottaa, kunnes hän syöksyi alas minua kohti. Ei\nkestänytkään kauan, ennen kun hän liukuikin alaspäin ja aikoi iskeä\nminuun takaapäin. Ammuttuaan ensimmäiset viisi laukausta täytyi tuon\nveitikan keskeyttää tulensa, sillä olin jo ennättänyt tehdä jyrkän\nkäännöksen vasemmalle. Englantilainen koetti päästä minun taakseni,\nkun minä taas yritin päästä hänen taakseen. Näin kiersimme molemmat\nympäri kuin hullut täyttä vauhtia 3.500 metrin korkeudessa. Ensin\nkaksikymmentä kierrosta vasempaan, sitten kolmekymmentä kierrosta\noikeaan, kummankin yrittäessä parhaansa mukaan päästä toisen taakse.\nKäsitin kohta, etten oliot tekemisissä vasta-alkajan kanssa, sillä\ntämä ei tuntunut vähääkään ajattelevan taistelun keskeyttämistä.\nHänen koneensa oli tosin hyvin nopea kääntymään, mutta minun sen\nsijaan kohosi helpommin, ja näin minun vihdoin onnistui päästä ensin\nenglantilaisen yläpuolelle ja sitten hänen taaksensa.\n\nKun näin olimme saapuneet kaksituhatta metriä alemmaksi, pääsemättä\npäätökseen, täytyi vastustajani käsittää, että hänen oli aika vetäytyä\nkiireesti pois pelistä, siliä minulle suotuisa tuuli painoi meitä\nyhä lähemmäksi saksalaisten linjoja, kunnes vihdoin olimme saapuneet\nmelkein Bapaume'in kohdalle, noin kilometrin verran linjojemme\ntaakse. Vieras lentäjä oli nyt siihen määrin hävytön, että huiskutti\nminulle aivan rauhallisesti kättänsä, kun olimme jo tuhannen metrin\nkorkeudessa, ikäänkuin sanoakseen: \"Weil, well, how do you do?\"\n\nKiersimme toisiamme niin ahtaissa kehässä, että arvioin ne korkeintaan\n80-100 metriksi läpimitaten. Sain aikaa tarkastella hiukan\nvastustajaani. Tirkistin suoraan alas hänen istumakomeroonsa ja saatoin\nhuomata jokaisen hänen päänsä liikkeen. Jollei hänellä olisi ollut\npäähinettä kasvoillaan, olisin voinut nähdä hänen kasvonsa ilmeenkin.\n\nVähitellen sentään hänenkinlainen reipas urheilija tuntui saavan\nleikistä kyllikseen, ja hänen täytyi ratkaista, laskeutuako maahan\nmeidän puolellemme vaiko lentää takaisin omille linjoillensa. Tietysti\nhän yritti jälkimmäistä keinoa koetettuaan ensin turhaan päästä\nkäsistäni tekemällä muutamia surmansilmukoita ja muita temppuja.\nTällöin pääsin ensimmäisen kerran hänen korvilleen, sillä siihen saakka\nei kumpikaan ollut päässyt ampuma-asentoon. Sadan metrin korkeudessa\nhän koetti pelastautua rintamaa omalle puolelleen lentämällä ristiin\nrastiin, jolloin tähystäjän on sangen vaikea ampua. Matta nyt oli\nminulle tullut oikea hetki. Seurasin häntä 50 à 30 metrin korkeuteen\nampuen lakkaamatta. Silloin englantilaisen täytyi pudota. Lataushäiriö\noli vähällä vielä riistää minulta voittoni.\n\nPää luodin lävistämänä syöksyi vastustajani maahan puolisensataa metriä\nkonekivääri-ampumahautojemme taakse.\n\n\n\n\nPour le mérite.\n\n\nKuudestoista on pudonnut. Täten olin vallannut ensimmäisen sijan\nkaikkien hävittäjälentäjien joukossa. Tämä oli se päämäärä, johon olin\npyrkinyt. Niin olin jo noin vuosi sitten leikilläni sanonut ystävälleni\nLynekerille, kun harjoittelimme yhdessä ja hän kysyi minulta: \"Mikä\non teidän päämääränne -- mitä aiotte saavuttaa hävittäjälentäjänä?\"\nSilloin lausuin noin vain piloillani: \"Hävittäjälentäjien etunenässä\nlentäminen on varmaankin sangen mukavaa.\" En minä itse eikä kukaan\nmuukaan silloin vielä uskonut, että todellakin saavuttaisiin kerran\ntämän päämäärän. Ainoastaan Boelcke lienee kerran sanonut, -- ei\ntietysti suoraan minulle, mutta minulle on myöhemmin kerrottu niin\n--, kun häneltä kysyttiin: \"Kenellä on toiveita tulla kerran hyväksi\nhävittäjälentäjäksi?\" -- hänen sanotaan silloin sormeillaan osoittaneen\nminua lausuen: \"Tuossa on se mies!\"\n\nBoelcke ja Immelmann olivat saaneet \"Pour le mérite\" kunniamerkkinsä\nkahdeksannen voiton jälkeen. Minulla oli nyt jo kaksi kertaa se määrä.\nMitä nyt tapahtuisi? Olin hyvin suuressa jännityksessä. Muutamat\narvelivat, että saisin hävittäjälentueen komentooni. Sitten saapui\nsähkösanoma: \"Luutnantti v. R. on nimitetty hävittäjälentueen N:o 11\npäälliköksi\" Täytyy tunnustaa, että tulin hyvin pahalle tuulelle. Olin\njo niin tottunut Boelcken hävittäjälentueen tovereihin ja nyt minun\npiti aloittaa taas aivan uudestaan, elää uusissa olosuhteissa jne.\nTämä oli ikävää. Sitä paitsi olisi Pour le mérite ollut minulle paljon\ntervetulleempi.\n\nKaksi päivää myöhemmin, istuessamme Boelcken hävittäjälentueessa\nviettämässä minun läksiäisiäni, saapui päämajasta uusi sähkösanoma,\njossa ilmoitettiin, että hänen majesteettinsa oli suvainnut suoda\nminulle Pour le mérite'in. Silloin kohosi tietysti ilo korkeimmilleen.\nSe oli hyvitys edellisestä pettymyksestä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nEn ollut lainkaan osannut kuvitella, että oman hävittäjälentueen\njohtaminen olisi niin miellyttävää kuin se todellisuudessa on sitten\nollut. En koskaan ollut uneksinutkaan, että rintamallamme kerran\ntoimisi Richthofenin hävittäjälentue.\n\n\n\n\n\"Le petit rouge.\"\n\n\nPäivänä muutamana pälkähti jostakin syystä päähäni maalauttaa koneeni\ntulipunaiseksi. Tästä oli seurauksena, että kaikki tunsivat punaisen\nlintuni. Se ei näyttänyt jääneen vastustajiltanikaan huomaamatta.\n\nKerran taistelussa, joka tapahtui aivan toisella rintamanosalla kuin\nmuut, minun onnistui ampua alas kahdenistuttava Vickers-kone, joka\nkaikessa rauhassa valokuvaili tykistöasemiamme. Vastustajani ei\nsaanut ollenkaan tilaisuutta puolustautua, vaan hänen täytyi kiireen\nkaupalla laskeutua maahan, sillä hänen lentokoneessaan alkoi jo\nilmetä epäilyttäviä tulipalon merkkejä. Lentäjät sanovat sellaisessa\ntapauksessa: \"Hän lemuaa.\" Pian kävikin ilmi että hän oli laskeutunut\nviime hetkessä, sillä lähellä maata hänen koneensa leimahti.\n\nTunsin inhimillistä sääliä vastustajaani kohtaan ja päätin sen vuoksi\nolla syöksemättä häntä suoraan maahan, vaan ainoastaan pakottaa hänet\nlaskeutumaan, varsinkin kun minusta näytti siltä, että vastustajani oli\njo haavoittunut, sillä hän ei ampunut ainoaakaan laukausta.\n\nKoin 500 metrin korkeudessa oma koneeni joutui jostakin syystä\nepäkuntoon ja minun itsenikin täytyi liidellä alas voimatta tehdä\ntavallista kaarrosta. Nyt tapahtui sangen hullunkurista. Viholliseni\nlaskeutui palavalla koneellaan maahan hyvin keveästi ja tasaisesti,\njota vastoin minä voittajana aivan hänen vierellään heitin kuperkeikan\nvara-asemamme ampumahaudan piikkilankaesteissä.\n\nViholliskoneessa olleet kaksi englantilaista tervehtivät minua\nurheilijain tavoin. Heitä kummastutti kovin haaksirikkoni, koska he\neivät, kuten sanottu, olleet ampuneet ainoaakaan laukausta minua kohti,\njoten he eivät lainkaan voineet käsittää minun onnettomuuteni syytä.\nNämä olivat ensimmäiset englantilaiset, jotka olin ampunut maahan\nelävinä. Sen vuoksi minua huvitti suuresti hiukan jutella heidän\nkanssaan. Kysyin mm., olivatko he aikaisemmin nähneet minun konettani\nilmassa. \"Oh yes\", vastasi toinen, \"tunnen sen varsin hyvin. Olemme\nantaneet sille nimen 'Le petit rouge'\" (pieni punainen).\n\nMielestäni tosienglantilaisen hävyttömään tapaan hän sitten kysyi,\nmiksi olin käyttäytynyt niin varomattomasti ennen laskeutumistani.\nSyynä oli yksinkertaisesti se, etten voinut tehdä muutenkaan. Silloin\ntuo lurjus sanoi, että hän oli koettanut ampua minua viimeisten\nkolmensadan metrin matkalla, mutta hänellä oli ollut lataushäiriö.\nMinä olin säästänyt häntä -- hän on hyvillään sen johdosta -- mutta\npalkitsee sääliväisyyteni salakavalalla hyökkäyksellä.\n\nSen jälkeen en ole kertaakaan voinut -- hyvin ymmärrettävistä syistä!\n-- puhutella ainoaakaan vastustajaani.\n\n\n\n\nEnglantilainen ja ranskalainen lentotaito.\n\n(Helmikuussa 1917.)\n\n\nNykyisiin minä koetan kilpailla Boelcken hävittäjälaivueen kanssa. Joka\nilta sovimme keskenämme siitä, kuinka monta vastustajaa kummankin\non ammuttava. Mutta kilpailijani ovat hitonmoisia miehiä. Heitä on\naivan mahdoton voittaa. Korkeintaan voi pysytellä likipitäen heidän\ntasollaan. Heillä on jo 100 voittoa etumatkaa. Tämä etumatka minun\ntäytyy antaa heidän pitää. Paljon riippuu siitä, minkälaisen vastustajan\nkanssa joutuu tekemisiin, saako vastaansa salakavalan ranskalaisen\nvaiko sisukkaan englantilaisen. Minä pidän englantilaisia parempina.\nRanskalaiset pakenevat, englantilaiset hyvin harvoin. Usein voi\nenglantilaisia sanoa tyhmän rohkeiksi, mutta heidän omasta mielestään\nse on kai pelotonta yritteliäisyyttä.\n\nHävittäjälentäjän ammatissa on se hyvä puoli, etteivät siinä auta\nmitkään taitotemput, vaan että mieskohtainen kunto ratkaisee aina\nvoiton. Mies voi olla erinomainen syöksylentäjä ja surmansilmukoiden\ntekijä, mutta silti hän tuskin kykenee ampumaan ainoaakaan vastustajaa\nmaahan. Minun mielipiteeni mukaan rohkea toimintatarmo ratkaisee koko\nasian.\n\nRanskalaisille on luonteenomaista hyökätä vastustajansa kimppuun\nväijyksistä ja salakavalasti. Mutta se ei vetele ilmassa. Ainoastaan\naloitteluja antaa yllättää itsensä. Väijymisestä ei tule mitään, kun\nkerran ei voi itse minnekään piiloutua, sillä näkymätöntä lentokonetta\nei vielä ole keksitty. Silloin tällöin heidän gallialainen verensä\nkuitenkin kuohahtaa ja he käyvät hyökkäämään, mutta sitä voinee\nkuitenkin verrata limonadin kuohumiseen. Hetkisen hän osoittaa\nhirmuista rohkeutta, joka jälleen yhtä nopeasti kokonaan katoaa.\nHäneltä puuttuu sitkeätä kestävyyttä.\n\nEnglantilaisissa sitä vastoin huomaa vielä joskus jälkiä heidän\ngermaaninverestään. Lentäminen sopiikin hyvin urheilijoille, mutta he\nerehtyvät siinä liiaksi urheilumaisuuteen. Heitä huvittaa kovin esittää\nmeidän ampumahaudoissa makaaville joukoillemme surmansilmukoita,\nsyöksylentoa, selälläänlentoa ym. leikkejä. Tämä tekee kyllä hyvän\nvaikutuksen Johannisthalin urheiluviikolla, mutta ampumahaudat eivät\nole niin kiitollisia kuin urheilukilpailujen yleisö.\n\n\n\n\nItse maahan ammuttuna.\n\n(Maaliskuun puolivälissä 1917.)\n\n\nOn oikeastaan väärin sanoa, että minut tänään ammuttiin maahan.\nMielestäni voidaan sanoa maahanammutuksi ainoastaan sellaista lentäjää,\njoka auttamattomasti mätkähtää maahan, mutta minä pääsin uudelleen\ntasapainoon ja suoriuduin leikistä aivan ehein nahoin.\n\nLennän laivueen mukana ja huomaan vastustajan, joka myöskin lentää\nlaivueena. Tämä tapahtuu tykistöasemiemme yläpuolella Lensin seuduilla\nMinun täytyy lentää vielä hyvä matka ennen kuin saavun vastustajani\nkohdalle. Kaikkein eniten hermoja kiihottava on juuri se silmänräpäys,\njolloin saapuu vastustajaa lähelle, kun näkee vihollisensa, mutta\nei vielä voi aloittaa taistelua. Luulen silloin aina jonkin verran\nkalpenevani, mutta valitettavasti minulla ei koskaan ole ollut\nkuvastinta mukanani. Mielestäni tämä hetki on suurenmoinen, sillä se\njännittää hermoja äärimmäisyyteen saakka, ja kaikesta sellaisesta\nminä pidän. Tarkastelen vastustajaani jo matkan päästä, olen tuntenut\nlaivueen viholliseksi, lasken viholliskoneiden lukumäärän ja punnitsen\nkaikkia edullisia ja epäedullisia seikkoja, jotka voivat vaikuttaa\ntaistelun kulkuun. Niinpä esimerkiksi sille seikalle on annettava\ntavattoman suuri merkitys, ajaako tuuli minua taistelun aikana poispäin\nomilta linjoiltamme vai työntääkö se minua niihin päin. Kerrankin\nammuin englantilaisen, jolle annoin surmanluodin vihollisen linjojen\nselkäpuolella, mutta hän mätkähti maahan meidän kiintopallojemme\nlähellä; niin kauas meidän puolellemme myrskytuuli kantoi hänet.\n\nMeitä oli viisi, vihollinen oli kolme kertaa voimakkaampi. Kuin suuri\nsääskiparvi lensivät englantilaiset lähellä toisiaan. Tuollaisen,\nnoin koossa lentävän lauman hajoittaminen ei ole helppo asia, se on\naivan mahdotonta yhdelle lentäjälle ja sangen vaikeaa useammillekin,\nvarsinkin jos lukumäärän ero niin suuri kuin nyt tässä tapauksessa.\nMutta me tunsimme itsemme niin paljon vihollista etevämmiksi, ettemme\nhetkeäkään epäilleet voiton saavuttamista. Hyökkäyshenki on pääasia\nilmassa kuten muuallakin. Mutta vihollinen ajatteli samoin. Sen\nsain piankin huomata. Tuskin hän oli nähnyt meidät, kun heti teki\ntäyskäännöksen ja kävi kimppuumme. Nyt oli meidän viiden totisesti\noltava silmä kovana. Ken nyt joutuu pois rivistä, sille voi käydä\nhullusti. Me lähestyimme myöskin toisiamme ja annoimme vieraiden\ntulla hiukan lähemmäksi. Pidin tarkoin silmällä, eikö kukaan noista\nmiekkosista hiukan eroa toisista. Kas tuolla yksi on kyllin tyhmä\ntehdäkseen niin. Voin helposti saavuttaa hänet. \"Olet myyty mies!\"\nSyöksyn hänen kimppuunsa täyttä vauhtia. Nyt olen jo hänet saavuttanut\ntai saavutan heti kohta. Hän alkaa jo ampua, mikä on hermostumisen\nmerkki. Ajattelen itsekseni: \"Ammu pois vain, ethän kuitenkaan osu.\"\nHän ampui pienillä valopommeilla, jotka lensivät ohitseni, saatoin\nsen selvästi huomata. Olin ikäänkuin vesisuihkun alla. Tämä ei ollut\nhauskaa, mutta englantilaiset ampuivat melkein aina tuollaisilla\nkiusallisilla kapineilla, siispä niihinkin täytyi vähitellen tottua.\nIhminen tottuu kaikkeen, sillä tällä hetkellä luulen todellakin\nnaurahtaneeni. Pian sain kuitenkin tuntuvan opetuksen.\n\nNyt olen jo aivan toisen kintereillä, ehkä sadan metrin päässä,\nolen poistanut varmistimen, tähtään vielä kerran kokeeksi ja\nammun muutamia koelaukauksia. Konekiväärini ovat kunnossa. Pian\nalkaa taistelu. Hengessä näen jo vastustajani putoavan maahan.\nÄskeinen kiihtymykseni on asettunut. Ajattelen aivan tyynesti ja\nasiallisesti, punnitsen kaikkia mahdollisuuksia, osuuko hän ehkä\nminuun vai minä häneen. Yleensä itse taistelu useimmissa tapauksissa\nkoettelee vähimmin hermoja, mutta se, joka silloin kiihtyy, tekee\nanteeksiantamattoman virheen. Hän ei koskaan saa ketään ammutuksi.\nMutta tämäkin johtuu kai tottumuksesta. Oli miten oli, mutta tällä\nkertaa minä en tehnyt virhettä. Olin 50 metrin päässä hänestä; ammun\nmuutamia hyvin tähdättyjä laukauksia, niin voittoni on varma. Näin\najattelin itsekseni. Mutta äkkiä kuuluu kova pamaus, ennen kuin olen\nampunut kymmentäkään laukausta. Pian sen jälkeen kuuluu toinen pamaus\nmoottoristani. Minulle selviää heti, että olen saanut osuman. Ainakin\nkoneeseeni, vaikka itse olen haavoittumaton. Samassa silmänräpäyksessä\ntunnen tavatonta bensiinin käryä ja moottori pysähtyy. Englantilainen\nhuomaa sen ja ampuu entistä vimmatummin. Minun täytyy heti luopua\nleikistä.\n\nPutoan kuin kivi suoraan alaspäin. Aivan vaistomaisesti suljen\nmoottorin hanan. Se tapahtuikin viime hetkessä, sillä jos\nbensiinisäiliö on ammuttu rikki ja polttoainetta alkaa räiskyä\nlentäjän jaloille, on tulipalon vaara aina sangen suuri. Edessäni\non näet 150-hevosvoimainen räjähdyskaasumoottori, joka tietysti on\nhehkuvan kuuma. Pisara bensiiniä siihen, niin koko kone olisi tulessa.\nPudotessani jätän ilmaan jälkeeni valkean juovan. Tunnen sen hyvin,\nsillä vastustajilleni on usein käynyt niin. Se on räjähdyksen ennettä.\nOlen vielä 3000 metrin korkeudessa, maahan on siis vielä melkoinen\nmatka. Herran kiitos, moottori pysähtyy kokonaan. Lentokoneeni nopeutta\noli tällä hetkellä mahdoton määrätä. Se oli kaikissa tapauksissa niin\nsuuri, etten voinut pistää päätäni ulos istumakomerosta ilmanpaineen\ntyöntämättä sitä taaksepäin.\n\nPian olen päässyt vastustajastani eroon, ja ennen kuin laskeudun\nmaahan, minulla on aikaa katsoa, miten neljä toveriani jaksavat. He\novat yhä tulisessa taisteluissa. Kuulen vihollisen, samoin myöskin\nomien miesteni konekiväärirätinää. Äkkiä lentää raketti ilmaan.\nOnkohan se valomerkki? Ei, siksi se on liian suuri. Se suurenee\nyhä suurenemistaan. Joku palaa. Mutta kumpi? Kone on aivan meidän\nkoneittemme näköinen. Taivaan kiitos, se on viholliskone. Kukahan sen\nampui? Pian sen jälkeen putoaa laivueesta vielä yksi lentokone samalla\ntavoin kuin minäkin kohtisuoraan alaspäin, heittää vielä kuperkeikan,\ntoisenkin, mutta kas, nyt se on jälleen päässyt oikeaan asentoon.\nLentää suoraan minua kohti. Sekin on Albatross. Miehelle on varmaankin\nkäynyt samalla tavoin kuin minullekin.\n\nOlen vielä muutaman sadan metrin korkeudessa, mutta täytyy vähitellen\nruveta katsomaan, minne voisin laskeutua. Sillä maahan laskeutuminen\nen tällaisissa olosuhteissa samaa kuin haaksirikko. Eikä tällaisesta\nhaaksirikosta aina suoriudu onnellisesti, siis -- silmät auki! Huomaan\nniityn, pienen pyörylän, mutta se on kuitenkin juuri tarpeeksi suuri,\njos laskeudun varovaisesti. Sitä paitsi se on edullisella paikalla\nHénin-Liétard'in viertotien varrella. Sinne aion siis laskeutua. Kaikki\nsujuu hyvin. Ensimmäinen ajatukseni on: minne toverini laskeutuu? Hän\nlaskeutuu muutaman kilometrin päähän minusta.\n\nRyhdyin tarkastamaan koneeni kärsimiä vaurioita. Siinä oli useita\nluodinreikiä, mutta se luoti, joka oli pakottanut minut keskeyttämään\ntaistelun, oli mennyt molempien bensiinisäiliöiden läpi. Niissä ei\nollut pisaraakaan bensiiniä jäljellä. Myöskin moottoriin oli sattunut\nlaukaus. Se oli minusta suuri vahinko, sillä moottorini oli toiminut\nvielä aika hyvin.\n\nIstuin koneessani jalat riipuksissa ja näytin varmaankin hyvin tyhmää\nnaamaa. Heti kokoontui ympärilleni suuri joukko sotamiehiä, saapuipa\nupseerikin. Hän oli aivan hengästynyt ja kovin kiihdyksissään. Hänelle\noli varmaankin tapahtumat jotakin hirmuista. Hän syöksyi luokseni\nläähättäen ja kysyi: \"Eihän teille vain tapahtunut mitään? Seurasin\nkoko tapauksen kulkua ja olen nyt niin hermostunut! Herra varjelkoon!\nSe näytti kerrassaan kamalalta!\" Vakuutin, ettei minulle ollut\ntapahtunut kerrassaan mitään, hyppäsin maahan ja esittelin itseni. Hän\nei tietysti kuullut nimeäni. Mutta hän pyysi minua lähtemään mukaansa\nhänen autossaan läheiseen Hénin-Liétardiin, jossa hänen majapaikkansa\noli. Hän oli pioneeriupseeri.\n\nIstumme jo vaunussa ja lähdemme matkalle. Isäntäni ei ollut vieläkään\ntyyntynyt. Äkkiä hän kysyy pelästyneenä: \"Hyvänen aika, missä teidän\nkuljettajanne on?\" Ensin en oikein ymmärtänyt, mitä hän tarkoitti, ja\nkatsahdin häneen vähän epätietoisena. Mutta sitten minulle selvisi,\nettä hän piti minua kaksinistuttavan lentokoneen tähystäjäupseerina\nja tiedusteli nyt lentokoneen ohjaajaa. Vastasin kuivasti: \"Minä\najan yksin.\" Sana \"ajaa\" on julistettu pannaan lentäjäin kesken.\nSiellä ei \"ajeta\", vaan \"lennetään\". Tuon kunnon herran silmissä\nmenetin varmaankin suuren osan arvoani juuri sen vuoksi, että sanoin\n\"ajavani\" yksin. Keskustelumme kävi tämän jälkeen jonkin verran\nkylmäkiskoisemmaksi.\n\nSaavuimme sitten hänen majapaikkaansa. Minulla on yhä vielä likainen\nöljytakki ylläni ja paksu hartiahuivi ympärilläni. Matkalla hän oli\ntietysti tehnyt minulle lukemattomia kysymyksiä. Hän oli muuten paljon\npahemmin kiihdyksissään kuin minä. Nyt hän pakotti minut laskeutumaan\nlevolle sohvalle tahi ainakin tahtoi minua niin tekemään, perustellen\nkehoitustaan sillä, että varmaankin olin vielä kovin järkyttynyt\ntaistelusta. Vakuutin hänelle usein ennenkin olleeni ilmataistelussa,\nmutta se ei tahtonut millään mahtua hänen päähänsä. En varmaankaan\nollut kovin sotaisen näköinen.\n\nJonkin aikaa juteltuamme hän tietysti teki kuuluisan kysymyksen:\n\"Oletteko jo ampunut vihollisen maahan?\" Hän ei tietysti ollut kuullut\nnimeäni, kuten jo mainitsin. \"Kyllä\", vastasin, \"silloin tällöin.\"\n-- \"Vai niin -- vai niin -- oletteko ehkä ampunut kaksikin?\" -- \"En\nkahta, vaan kaksikymmentäneljä.\" Hän hymyilee, toistaa kysymyksensä ja\nselittää, että hän tarkoittaa \"maahanammutulla\" vihollisella sellaista\nkonetta, joka todellakin putoaa maahan ja jää siihen makaamaan.\nVakuutin hänelle, että oma käsitykseni asiasta oli aivan sama. Mutta\ntätä minun ei olisi pitänyt sanoa, sillä nyt hän piti minua suurena\nvalehtelijana. Hän jätti minut omiin hoteisiini sanottuaan, että\nateria valmistuu tunnin kuluttua ja että jos minua halutti, voin syödä\nhänen kanssaan. Nyt noudatin kuitenkin hänen ensimmäistä kehoitustaan\nja nukuin sikeästi tunnin ajan. Sitten menimme upseerikasinoon.\nSiellä riisuin päällystakkini ja minulla oli onneksi Pour le mérite\nkaulassani. Mutta ikävä kyllä minulla ei ollut sotilastakkiani, vaan\nainoastaan liivit. Pyysin anteeksi, etten ollut paremmin pukeutunut,\nmutta äkkiä kunnon isäntäni huomasi Pour le mérite'ni. Hän jäi\nsanattomaksi hämmästyksestä ja vakuutti sitten, ettei tiennyt nimeäni.\nSanoin hänelle nimeni vielä kerran. Nyt hänelle selvisi, että hän\noli joskus ennenkin kuullut puhuttavan minusta. Nyt ilmestyi pöytään\nostereita ja samppanjaa, ja oloni oli kuin Herran kukkarossa, kunnes\ntoverini Schäfer vihdoin saapui noutamaan minua autollani. Häneltä\nkuulin Lubbert'in taaskin tuottaneen kunniaa liikanimelleen. Häntä\nnäet sanottiin ennen joukon kesken \"maalitauluksi\", sillä jokaisessa\nilmataistelussa vihollinen pyrki ampumaan hänen koneensa seulaksi.\nKerrankin siinä oli 64 luodinreikää, mutta hän itse oli aivan\nhaavoittumaton. Tällä kertaa oli luoti hipaissut häntä rintaan, ja hän\nmakasi jo sairaalassa. Hänen koneellaan lensin heti lentokentällemme.\nValitettavasti tämä etevä upseeri, jolla oli hyvät edellytykset\nkehittyä kerran Boelcken vertaiseksi, kuoli muutamia viikkoja myöhemmin\nsankarikuoleman isänmaansa puolesta.\n\nJo samana iltama saatoin ilmoittaa äskeiselle isännälleni\nHénin-Liétard'iin, että vielä sinä päivänä olin saanut ensimmäisen\nsataneljännekseni täyteen.\n\n\n\n\nLentäjän urotyö.\n\n(Maaliskuun lopulla 1917.)\n\n\nJokainen koulupoika Saksan valtakunnassa tuntee varmaankin nimen\n\"Siegfried-linja\". Niinä päivinä, jolloin peräydyimme näihin asemiin,\noli tietenkin rinnassakin vilkasta toimintaa. Vihollinen oli jo\ntosin miehittänyt luovuttamamme alueen, mutta ilmaa emme niin pian\nluovuttaneet englantilaisille; siitä huolehti Boelcken hävittäjäosasto.\nVain mitä suurinta varovaisuutta noudattaen uskalsivat englantilaiset\nluopua tähänastisesta lentoasemasodastaan.\n\nJuuri tähän aikaan myöskin suuresti suosittu prinssimme Friedrich Karl\nuhrasi henkensä isänmaan puolesta.\n\nBoelckem hävittäjäosaston eräällä retkellä oli luutnantti Voss\nvoittanut ilmataistelussa englantilaisen, pakottanut tämän laskeutumaan\nmaahan sille alueelle, jota hyvin voidaan sanoa puolueettomaksi\nalueeksi. Me olimme tosin jo poistuneet sieltä, mutta vihollinen ei\nollut vielä miehittänyt sitä. Ainoastaan tiedusteluosastoja, sekä\nenglantilaisia että saksalaisia, liikkui tällä miehittämättömällä\nvyöhykkeellä. Englantilainen lentokone oli siis pudonnut\ntaistelulinjojen väliin. Kunnon englantilainen oli kai luullut\nmaanmiestensä jo saapuneen tälle alueelle ja hänellä olikin hyvä syy\notaksua niin. Mutta Voss oli toista mielitä., Nopeasti ja päättävästi\nhän laskeutui maahan uhrinsa viereen. Kiireesti hän irroitti vihollisen\nkonekiväärit ja muut käyttökelpoiset osat tämän lentokoneesta ja otti\nne mukaansa omaan koneeseensa, kaivoi tulitikkulaatikon taskustaan, ja\nmuutaman sekunnin kuluttua oli englantilaisen kone liekkien vallassa.\nMinuuttia myöhemmin hän jo huiskutti ystävällisesti kättään voitokkaan\nilmaratsunsa selästä joka taholta paikalle rientäville englantilaisille.\n\n\n\n\nKuuma päivä.\n\n\nHuhtikuun 2 päivä 1917 oli lentueelleni kuuma päivä. Lentokentällemme\nsaakka kuului rumputulen jyrinä, ja taas tänään se oli tavallista\nkiivaampaa.\n\nOlin vielä vuoteessani, kun sotilaspalvelijani syöksyi huoneeseeni\nhuutaen: \"Herra luutnantti, englantilaiset ovat jo täällä.\" Vielä\npuoliunisena katsahdan ulos ikkunasta ja todellakin, eikös jo\nkaarrellut hyviä ystäviäni lentokentän yläpuolella. Hyppäsin sängystä\nja pukeuduin silmänräpäyksessä. Punainen lintuni oli jo valmiina\nlähtemään aamutyöhön. Asentajani tiesivät, etten jättäisi tätä hyvää\ntilaisuutta käyttämättä. Kaikki oli siis valmiina. Nopeasti kiedoin\nvielä turkitkin ylleni ja sitten ilmaan.\n\nOlin kohonnut ilmaan viimeisenä. Toiset toverini olivat jo paljon\nlähempänä vihollista. Pelkäsin jo paistin vilahtavan sivu suun,\nettä saisin vain matkan päästä katsella valmista kuinka toverini\nsuorittaisivat ilmataistelunsa. Mutta äkkiä yksi noista tungettelevista\nvieraista suuntasi koneensa suoraan minua kohti. Annoin hänen rauhassa\nlähestyä, ja nyt alkoi hauska tanssi. Vastustajani lentää milloin\nselällään, milloin tekee mitäkin temppuja. Kone oli kahden istuttava\nhävittäjäkone. Olin hänen yläpuolellaan, ja sen vuoksi pian vakuutuin\nsiitä, ettei hän enää voinut päästä käsistäni. Taistelun lomassa\nsattuneen tauon aikana katsahdin ympärilleni ollakseni varma siitä,\nettä olimme kahdenkesken. Siis kumpi ampuu paremmin, kumpi pysyy\ntyynempänä ja hillitsee itsensä paremmin vaaran hetkellä, se voittaa.\n\nEi kestänyt kauankaan, ennen kuin olin pakottanut hänet laskeutumaan\nlähelle maata vähintään kahden kilometrin päähän rintamalta, vielä\noikein tosissani ampumatta häntä. Luulin hänen aikovan laskeutua\nmaahan, mutta nytpä erehdyinkin vastustajastani. Äkkiä huomaan hänen\nvain muutamia metrejä maanpinnan yläpuolella suuntaavan lentonsa\njälleen suoraan eteenpäin ja koettavan päästä karkuun. Tämä oli minusta\nkuitenkin jo liikaa. Hyökkäsin vielä kerran hänen kimppuunsa, ja tämä\ntapahtui niin alhaalla, että pelkäsin törmääväni allamme kohoavan\nkylän taloihin. Englantilainen puolustautui viimeiseen hetkeen saakka.\nVielä viimeiseksi lopuksi huomasin koneessani osuman. Mutta nyt en enää\npäästänyt häntä käsistäni, hänen täytyi pudota. Hän syöksyikin täyttä\nvauhtia keskelle taloryhmää.\n\nLeikki oli lopussa. Taas tällä kertaa vastustajani oli osoittanut\nsuurenmoista rohkeutta. Hän puolustautui viimeiseen saakka.\n\nHyvin tyytyväisenä punaisen teräslintuni toimintaan tänä aamurupeamana\npalasin kotiin. Toverini olivat vielä ilmassa, ja heitä kummastutti\nkovin, kun aamiaispöydässä tavatessamme saatoin kertoa heille\npudottaneeni N:o 32:n.\n\nEräs aivan nuori luutnantti oli ampunut ensimmäisen vastustajansa.\nOlimme tapahtuman johdosta hyvin iloisia ja valmistauduimme uusiin\ntaisteluihin.\n\nLähdin lopettelemaan kiireessä kesken jäänyttä pukeutumistani. Silloin\nsaapui hyvä ystäväni luutnantti Voss Boelcken hävittäjäosastosta\ntervehtimään minua. Puhelimme hiukan. Voss oli edellisenä päivänä\npudottanut 23:nnen vastustajansa. Hän oli siis lähinnä minua ja on\nvielä nytkin pahin kilpailijani.\n\nHänen lähtiessään lentämään kotiin tahdoin seurata häntä kappaleen\nmatkaa. Teimme pienen kierroksen rintaman yllä. Sää oli muuttunut hyvin\nhuonoksi, joten emme osanneet odottaa metsämiehen onnea.\n\nAllamme oli tienoo umpipilvessä. Voss, joka ei tuntenut seutua, alkoi\njo käydä levottomaksi. Arras'n kohdalla kohtasin veljeni, joka kuuluu\nminun hävittäjälaivueeseeni ja joka nyt oli eksynyt siitä. Hän liittyi\nmeihin, sillä hän tunsi minut heti punaisesta linnustani.\n\nSilloin huomasimme vähän kauempana vihollislaivueen. Heti välähti\nmielessäni: \"N:o 33!\" Vaikka heitä oli yhdeksän englantilaista ja sitä\npaitsi heidän omalla alueellaan, he katsoivat kuitenkin parhaaksi\nvälttää taistelua. (Minun täytyy kai pian muuttaa väriä!) Mutta\nsaavutimme heidät kuitenkin. Nopea lentokone on sentään pääasia.\n\nMinä olin vihollista lähinnä ja hyökkäsin viimeisenä lentävän\nenglantilaisen kimppuun. Suureksi riemukseni huomasin, että se oli\nheti valmis taisteluun kanssani, ja vielä suuremmaksi ilokseni totesin\ntoverien jättävän sen pulaan. Jäin siis vihollisen kanssa kahdenkesken.\nKone oli samaa tyyppiä kuin se, jonka kanssa olin tekemisissä\naamupäivällä. Sitä ei ollut helppo voittaa. Englantilainen tiesi,\nmitä oli tehtävä, ja varsinkin hän ampui erinomaisen hyvin. Sen sain\njälkeenpäin ikäväkseni todeta. Mutta suotuisa tuuli tuli avukseni\nja painoi meidät taistelun kestäessä saksalaisten linjojen yli.\nVastustajani huomasi pian, ettei asia ollut niin yksinkertainen kuin\nhän ehkä oli luullut, ja katosi sen vuoksi syöksylennossa pilveen. Se\noli vähällä pelastaa hänet. Ohjasin suoraan hänen jälkeensä, sukelsin\nulos pilvestä ja, -- onnea pitää miehellä olla! -- kuin ihmeeksi\nosuin jälleen lentämään aivan hänen jäljessään. Minä ammuin, hän\nampui, mutta kumpikaan ei saavuttanut huomattavaa tulosta. Vihdoin\nhuomasin kuitenkin valkeasta bensiininsavusta, jota viholliskone jätti\njälkeensä, että olin osunut siihen. Sen täytyi siis laskeutua maahan,\nsillä moottori oli pysähtynyt.\n\nMutta vastustajani oli kaikissa tapauksissa sisukas mies. Hänen täytyi\nhuomata, että hänen kohdaltaan peli oli loppuun pelattu. Jos hän nyt\nvielä ampuisi, niin minä voisin heti ampua hänet kuoliaaksi, sillä\nolimme jo laskeutuneet 300 metrin korkeudelle. Mutta mies puolustautui\naivan kuin aamullinenkin vastustajani viimeiseen saakka, kunnes\nlaskeutui maahan. Hänen laskeuduttuaan maahan minä lensin vielä kerran\nvain 10 metrin korkeudelta hänen ylitseen ottaakseni selville, olinko\nampunut hänet kuoliaaksi vai enkö. Mutta mitäs tuo mies tekikään? Hän\ntarttui konekivääriinsä ja ampui koko koneeni seulaksi!\n\nVoss sanoi minulle myöhemmin, että jos tällaista olisi tapahtunut\nhänelle, hän olisi ampunut tuon englantilaisen kuoliaaksi vielä tämän\nmaassa ollessa. Oikeastaan olisi minunkin pitänyt tehdä niin, siliä\nhänhän ei ollut antautunut. Hän oli muuten niitä harvoja onnellisia,\njoka selviytyi hengissä minun kanssani taisteltuaan.\n\nHyvin tyytyväisenä lensin kotiin ja saatoin juhlia 33:tta voittoani.\n\n\n\n\n\"Punainen paholainen.\"\n\n\nMitä ihanin ilma. Seisomme lentokentällä. Vieraanani on eräs herra,\njoka ei ole koskaan nähnyt ilmataistelua eikä muuta sellaista, ja hän\nvakuuttaa juuri minulle, että hänestä olisi tavattoman mielenkiintoista\nsaada nähdä tuollainen ilmataistelu.\n\nKiipeämme koneisiimme ja nauramme makeasti miekkoselle, ja Schäfer\nhuomauttaa: \"Sen huvin kyllä voimme hänelle suoda!\" Annamme hänen\nkäteensä saksikiikarin ja kohoamme ilmaan.\n\nPäivä alkoi hyvin. Olimme tuskin kohonneet 2,000 metrin korkeuteen,\nkun ensimmäiset englantilaiset viiden koneen laivueena lensivät meitä\nvastaan. Teimme hyökkäyksen, jota voisi hyvinkin verrata todelliseen\nratsuväkihyökkäykseen, -- ja koko vihollislaivue makasi tuhottuna\nmaassa. Meistä ei ainoakaan ollut edes haavoittunut. Vastustajamme\nolivat -- kaksi ilmitulessa ja kolme muuten -- syöksyneet maahan meidän\npuolellemme.\n\nKunnon ystävämme oli aivan ihmeissään. Hän oli kuvitellut asian aivan\ntoisenlaiseksi, paljon dramaattisemmaksi. Hänen mielestään taistelu\noli näyttänyt varsin viattomalta, kunnes äkkiä muutamia lentokoneita\nsyöksyi alas loimuten kuin raketit. Olen vähitellen tottunut tällaisiin\nnäkyihin, mutta täytyy sanoa, että sellaiset tekivät minuunkin aluksi\njärkyttävän vaikutuksen, ja vielä kauan jälkeenpäin olin usein yöllä\nunissani näkevinäni ensimmäisen ampumani englantilaisen syöksyvän\nsyvyyteen.\n\nJos tällaista sattuisi minulle vielä kerran, niin luullakseni se ei\nenää vaikuttaisi niin kamalalta kuin ensimmäisellä kerralla.\n\nKun päivä oli alkanut näin hyvin, istuuduimme nyt ensin syömään\nkunnollisen aamiaisen, sillä kaikki olimme nälissämme kuin sudet. Sillä\nvälin lentokoneemme pantiin jälleen kuntoon, uusia patruunia varattiin\nmukaan, ja niin kohosimme uudestaan ilmoihin. Illalla saatoimme antaa\nseuraavan ylpeän ilmoituksen: \"6 saksalaista lentokonetta tuhonnut 13\nvihollisen lentokonetta\".\n\nTämäntapaisen ilmoituksen oli ainoastaan Boelcken hävittäjälaivue\nkerran aikaisemmin voinut antaa. Silloin ammuimme maahan kaikkiaan\n8 lentokonetta, tänään oli yksi ainoa mies syössyt maahan neljä\nvastustajaa. Tuo mies oli luutnantti Wolff, heikko ja hintelä\nnuorukainen, josta kukaan ei olisi voinut sellaista uskoa. Veljeni oli\npudottanut kaksi, Schäfer kaksi, Festner kaksi, minä kolme.\n\nIllalla menimme levolle tavattoman ylpeinä, mutta toiselta puolen\nmyöskin hyvin väsyneinä.\n\nSeuraavana päivänä luimme suureksi riemuksemme armeijan tiedonannosta\nedellisen päivän urotöistä.\n\nMainittakoon muuten, että seuraavana päivänä taas ammuimme alas\nkahdeksan englantilaista.\n\nNäiltä päiviltä voin kertoa seuraavan hauskan jutun:\n\nPudottamamme englantilainen oli joutunut vangiksemme, ja keskustelimme\njuuri parhaillaan hänen kanssansa. Tietysti hänkin tiedusteli tuota\npunaista lentokonetta. Sotamiehetkin ampumahaudoissaan tunsivat sen, ja\nsiitä puhuttiin yleensä nimellä \"Le diable rouge\", Punainen paholainen.\nHänen joukko-osastossaan oli kerrottu huhuna, että tuolla punaisella\nkoneella lentää nuori neitonen, joku Jeanne d'Arcin tapainen tyttö.\nMies oli kovin ihmeissään, kun vakuutin hänelle, että tuo luultu\nneito seisoi parhaillaan hänen edessään. Hän ei ollut kertomuksellaan\nsuinkaan aikonut huvittaa meitä, vaan oli itse todellakin vakuuttunut\nsiitä, että ainoastaan joku ihmeellinen neito saattoi istua noin\nluonnottoman näköiseksi maalatussa koneessa.\n\n\n\n\n\"Moritz.\"\n\n\nKaunein olento, mitä maailma koskaan on nähnyt, on oikea ulmilainen\ndoggi, pikku \"sylikoirani\", \"Moritz\". Ostin sen Ostendessa kunnon\nbelgialaiselta viidellä markalla. Sen emo oli kaunis eläin, samoin yksi\nsen esi-isistä, niin että se oli täysin \"puhdasrotuinen\". Siitä olen\naivan varma. Sain vapaasti valita, ja tietysti otin kauneimman. Zeumer\notti toisen ja risti sen \"Maxiksi\". \"Max\" kuoli äkkikuoleman, jäi auton\nalle, muitta \"Moritz\" viihtyi ja menestyi erinomaisesti. Se nukkui\nvuoteessani ja sai hyvän kasvatuksen. Se seurasi minua Ostendesta\nkaikkialle, ja kiinnyin siihen suuresti. Kuukausi kuukaudelta \"Moritz\"\nkasvoi ja varttui yhä suuremmaksi ja tuosta pienestä vunnukasta\nkehittyi vähitellen oikein iso otus.\n\nKerran otin sen mukaani lentoretkellekin. Se oli ensimmäinen\ntähystäjäni. Lentokoneessa se käyttäytyi varsin järkevästi ja tähysteli\nerittäin kiinnostuneena alapuolellamme lepäävää maailmaa. Täytyy vain\nhuomauttaa kuinka asentajani tämän retkeni jälkeen päivittelivät, että\nheidän täytyi siivota lentokoneesta yhtä ja toista. Mutta \"Moritz\" oli\nhyvin tyytyväinen matkaansa.\n\nSe on nyt jo toisella vuodella, mutta yhä vielä sama lapsellinen otus\nkuin muutamien kuukausien vanhana. Se pelaa erittäin hyvin biljardia.\nValitettavasti kyllä menee tällöin monta palloa, mutta varsinkin monta\nbiljardiverkaa kaiken maailman tietä. Se on myöskin erittäin innokas\nmetsästäjä. Asentajani ovat siihen hyvin ihastuneet, sillä se hankkii\nheille usein maukkaan jänispaistin. Minä tavallisesti annan sille vähän\nselkään sellaisesta, sillä minua se ei oikein miellytä.\n\nMuuan huono ominaisuus Moritzilla kuitenkin oli. Se juoksi näet\nlentokoneiden kanssa kilpaa niiden lähtiessä kentältä liikkeelle.\nLentäjäkoiran tavallinen kuolema tällaisissa tilaisuuksissa on potkurin\nisku päähän. Niinpä se kerrankin taas juoksi aika kyytiä lähtevän\nlentokoneen edellä. Mutta tietysti se jäi jälkeen ja yksi hyvä potkuri\noli pian mennyttä kalua. \"Moritz\" ulvoi kamalasti, mutta tällä\ntavoin täyttyi se aukko, joka minun laiminlyöntini johdosta oli sen\nkasvatukseen jäänyt. En ollut tahtonut leikata sen häntää enkä korvia,\nmutta nyt oli lentokone toiselta puolen korjannut tämän vahingon.\nKauneus ei ollut koskaan rasittanut sitä, mutta toinen riippuva korva\nja toinen puoleksi leikattu korva pukevat sitä erinomaisesti. Jollei\nsillä olisi kieppurahäntää, se olisi todellakin oikea ulmilainen doggi.\n\nMoritzilla on aivan oikea käsitys maailmansodasta ja vihollisista.\nNähdessään ensimmäisen kerran kesällä 1916 oikeita syntyperäisiä ryssiä\n-- juna pysähtyi, ja Moritzia käytiin hiukan kävelyttämässä -- se\nkarkoitti tungettelevat venäläiset nulikat hirmuisesti haukkuen. Se ei\nliioin kärsi ranskalaisia, vaikka itse onkin oikeastaan belgialainen.\nUudessa majapaikassa käskin kerran talonväen siistiä huoneeni. Kun\nillalla saavuin kotiin, ei huoneessa ollut tehty mitään. Suuttuneena\nkäskin noutaa luokseni jonkun ranskalaisen. Tuskin mies oli avannut\noven, kun \"Moritz\" otti hänet vastaan varsin epäystävällisesti. Nyt\nminulle selvisi heti, minkä vuoksi herrat ranskalaiset olivat pysyneet\npoissa minun linnastani.\n\n\n\n\nEnglantilainen pommihyökkäys lentoasemaamme vastaan.\n\n\nTäysikuuyöt ovat sopivimmat yölentäjille.\n\nHuhtikuun täysikuunöinä olivat kunnon englantilaisemme erittäin\nvilkkaassa toiminnassa. Tämä tapahtui tietysti Arras'n taistelun\nyhteydessä. He olivat nähtävästi saaneet selville, että olimme\njärjestäneet olomme erittäin mukavaksi hyvin suurella ja kauniilla\nlentokentällä Douain lähellä. Kun kerran yöllä istuimme kasinossamme,\nsoi äkkiä puhelin ja saimme ilmoituksen: \"Englantilaiset tulevat!\" Tämä\naiheutti tietysti suuren riemun. Meillähän oli pomminkestävät suojat;\nsiitä oli kunnon Simon pitänyt huolen. Simon on rakennusasiaimme\nhoitaja. Riensimme siis kaikki pommisuojaan, ja pian alkoi todellakin\nkuulua -- ensin vielä aivan hiljaa, mutta pian aivan varmasti\nlentokoneen moottorin surinaa. Ilmatorjuntatykit ja valonheittäjät\nnäyttävät myöskin saaneen jo hälytyskäskyn, sillä ne alkavat vähitellen\nosoittaa toiminnan merkkejä. Mutta ensimmäinen vihollinen oli vielä\naivan liian kaukana, sitä ei voinut vielä ruveta ahdistamaan. Tämä\nkaikki huvitti meitä suuresti. Pelkäsimme vain, etteivät englantilaiset\nsittenkään löydä tietä lentokentällemme, sillä öiseen aikaan se ei ole\nniinikään helppoa, varsinkin kun asemamme ei sijainnut viertotien,\njärven eikä rautatien lähistöllä, jotka yöllä ovat lentäjän parhaina\ntienviittoina.\n\nEnglantilaiset lensivät kaikesta päättäen hyvin korkealla. He kiersivät\nensin kertaalleen koko lentokentän ympäri. Luulimme heidän jo\nvalinneen toisen päämäärän. Mutta äkkiä he pysähdyttivät moottorinsa\nja laskeutuivat alemmaksi. \"Nyt on tosi kysymyksessä\", arveli Wolff.\nOlimme ottaneet esille kaksi kivääriä ja aloimme ampua englantilaista.\nMeidän oli vielä mahdoton nähdä heitä, mutta jo pelkkä pamauskin\nrauhoitti hermojamme. Nyt viholliskoneet joutuvat valonheittäjän\nvaloon. Koko lentokentällä syntyy suuri riemu. Englantilaisilla oli\naivan vanha kone. Saatoimme tarkoin erottaa sen tyypin. Se oli enää\nkilometrin päässä meistä. Mutta se lensi suoraan lentokenttäämme\nkohti. Se saapui yhä lähemmäksi. Nyt se oli korkeintaan sadan metrin\nkorkeudessa. Silloin vihollislentäjä pysähdytti uudestaan moottorinsa\nja lensi suoraan meitä kohti. Wolff arveli vielä: \"Herran kiitos,\nhän on valinnut lentokentän toisen puolen maaliksensa.\" Mutta pian\nputosi ensimmäinen pommi ja sitä seurasi useita pienempiä. Miekkonen\njärjesti meille siten kauniin ilotulituksen. Arkoihin jäniksiin se\nsaattoi myös tehdä jonkinlaisen vaikutuksen. Olen yleensä sitä mieltä,\nettä pomminheitto yöllä voi tehdä ainoastaan siveellisen vaikutuksen.\nHätähousuille se on kyllä kiusallista, muitta ei muille.\n\nMeistä tämä oli hyvin hauskaa, ja arvelimme, että englantilaiset\nvoisivat pistäytyä luonamme oikein useinkin. Tuo \"pitkäpyrstö\" pudotti\npomminsa n. 50 metrin korkeudesta, mikä jo oli melkoista röyhkeyttä,\nsillä 50 metrin matkalta lupaan yöaikaankin täysikuun valossa lähettää\ntäyden panoksen villikarjun kylkeen. Miksipä en myöskin saisi sattumaan\nenglantilaiseen lentäjään? Olisi kuitenkin ollut vähän noloa ampua noin\nalhaalta käsin maahan vihollistoveria.\n\nIlmassa olemme jo osoittaneet sangen monelle sen kunnian, mutta\nalhaalta käsin en vielä ollut koskaan yrittänyt. Kohta kun\nenglantilainen oli lentänyt tiehensä, palasimme kasinoomme ja\naloimme pohtia kysymystä, kuinka seuraavana yönä valmistaisimme\nnoille ystävillemme hauskan vastaanoton. Seuraavana päivänä\nsotilaspalvelijamme ja muutkin työskentelivät hyvin ahkerasti.\nKasinorakennuksen ja upseerien asuntoparakkien läheisyyteen juntattiin\npaaluja. Näitä aiottiin seuraavana yönä käyttää konekiväärinjalustoina.\nKoettelimme englantilaisista lentokoneista otettuja konekiväärejä ja\nasetimme ne yöksi ampuma-asentoon. Suuressa jännityksessä odotimme\nsitten, mitä tapahtuman piti. Konekiväärien lukumäärää en huoli\nilmoittaa, mutta sanon vain, että niitä oli niin että piti riittää.\nJokaiselle lentueemme herralle oli varattu tuollainen pikku esine.\n\nIstumme taas kasinossa ja keskustelemme tietysti yölentäjistä. Silloin\nsyöksähtää sotilaspalvelija sisään ja huudahtaa: \"Ne tulevat, ne\ntulevat!\" ja katoaa puolialastomana lähimpään pommisuojaan. Kaikki\nkiiruhdamme konekivääriemme eteen. Muutamat hyviksi ampujiksi tunnetut\nsotamiehet ovat myöskin saaneet konekiväärit. Kaikilla muilla on\nkiväärit. Hävittäjäosastoni on näin aseistautuneena hampaisiin saakka\nollakseen valmiina ottamaan herrat englantilaiset lämpimästi vastaan.\n\nEnsimmäinen saapui, kuten edellisenäkin iltana, lentäen jokseenkin\nkorkealla, mutta laskeutui sitten 50 metrin korkeudelle, ja\nsuureksi iloksemme hän oli tälliä kertaa valinnut meidän parakkimme\nmaalitaulukseen. Nyt hän on juuri joutunut valonheittäjän loisteeseen.\nNyt hän on korkeintaan 300 metrin päässä meistä. Joku alkaa ampua,\nja pian yhdymme kaikki konserttiin. Todellista väkirynnäkköä ei\nolisi voitu torjua paremmin kuin tuon yksinäisen julkean yökulkijan\nhyökkäys nyt. Viidenkymmenen metrin korkeudessa hänet nyt otetaan\nvastaan raivoisalla tulella. Moottorinsa surinan vuoksi hän tietysti\nei voi kuulla koneikivääriemme rätinää, mutta piippujen suutulet\nhän varmasti näkee, ja sen vuoksi on annettava täysi tunnustus\nmiekkosen urhoollisuudelle, kun hän kaikesta huolimatta suoritti\njärkähtämättä tehtävänsä. Hän lensi suoraan ylitsemme. Sillä\nhetkellä, jolloin hän liiti päämme päällitse, juoksimme tietysti\nnopeasti pommisuojiin, sillä saada surmansa tuollaisen tyhmän pommin\nräjähdyksestä olisi hävittäjälentäjälle jokseenkin nolo sankarikuolema.\n-- Tuskin vihollinen oli lentänyt ylitsemme, kun riensimme takaisin\nkonekivääriemme ääreen ja paukuttelemme innokkaasti hänen jälkeensä.\nSchäfer uskalsi tietysti väittää: \"Minä osuin häneen!\" Hän ampuu kyllä\nsangen hyvin, mutta tässä tapauksessa en sittenkään uskonut häntä.\nMuuten meillä kaikilla oli yhtä hyvät edellytykset saada sattumaan\ntuohon liikkuvaan maaliin.\n\nPuuhistamme oli kaikissa tapauksissa tuloksena ainakin se, että\nvihollisemme heitti pomminsa jokseenkin umpimähkään. Yksi räjähti\ntosin parin metrin päässä minun \"le petit rouge'istani\", tuottamatta\nsille kuitenkaan mitään vahinkoa. Tämä leikki uusiutui useita kertoja\nyön kuluessa. Nukuin jo sikeästi vuoteessani, kun kuulin unessa\nilmatorjuntatykkien paukkuvan, heräsin siihen ja saatoin todeta,\nettä uni olikin todellisuutta. Joku noista veitikoista lensi niin\nalhaalla majani ylitse, että todellakin peloissani vedin peiton\nkorviini. Seuraavassa silmänräpäyksessä kuulin hirmuisen räjähdyksen\naivan ikkunani edestä, ja ikkunaruutuni joutuivat pommin uhriksi.\nPaitasillani syöksyin ulos ja ammuin muutamia laukauksia tuon heittiön\njälkeeni. Ulkona ammuttiin lujasti. Minä olin valitettavasti nukkunut\ntuon herran tullessa.\n\nSeuraavana aamuna olimme iloisesti yllättyneitä todetessamme, että\nolimme maasta käsin saaneet ammutuksi kerrassaan kolme englantilaista\nalas. He olivat laskeutuneet lentokenttämme läheisyyteen ja joutuivat\nvangiksemme. Olimme ampuneet heidän moottorinsa rikki ja siten\npakottaneet heidät laskeutumaan maahan meidän puolellemme. Schäfer ei\nsiis ehkä sittenkään liene erehtynyt. Olimme kaikissa tapauksissa hyvin\ntyytyväisiä menestykseemme. Mutta englantilaiset eivät liene olleet\nyhtä tyytyväisiä, koskapa he tämän jälkeen jättivät lentokenttämme\nrauhaan.\n\n\n\n\nSchäferin pakkolasku rintamalinjojen väliin.\n\n\nHuhtikuun 20 p:n iltana kävimme tavanmukaisella lennolla, palasimme\nmyöhään kotiin ja huomasimme, että Schäfer oli eksynyt joukostamme.\nKaikki tietysti toivoivat hänen saapuvan lentokentälle ennen pimeän\ntuloa. Kello lyö yhdeksän, kymmenen, -- mutta Schäferiä ei kuulu.\nHäneltä on bensiini varmasti jo lopussa, hänen on siis täytynyt\nlaskeutua jonnekin. Emme tahdo koskaan uskoa, että jonkun meistä olisi\nvihollinen ampunut maahan. Kukaan ei uskalla hiiskuakaan sellaista,\nmutta kaikki kuitenkin pelkäävät sitä hiljaa mielessään. Puhelinverkko\npannaan toimimaan saadaksemme selville, missä on nähty jonkun lentäjän\nlaskeutuvan maahan. Kukaan ei voi antaa meille mitään tietoja.\nAinoakaan divisioona, prikaati ei ole nähnyt häntä. Epämiellyttävä\ntilanne. Vihdoin menemme levolle. Mutta kaikki uskoimme vielä lujasti,\nettä hän vielä tulee kotiin. Kello kaksi yöllä minut äkkiä herätetään.\nPuhelinupseeri ilmoittaa iloisena: \"Schäfer on Y:n kylässä ja pyytää\nettä hänet noudetaan kotiin.\"\n\nSeuraavana aamuna ennen aamiaista ovi avautuu ja kunnon toverini seisoo\nedessäni yhtä likaisissa pukimissa kuin jalkaväkisotamies kaksi viikkoa\nkestäneen Arras'in taistelun jälkeen. Suuri riemu! Schäfer on kovin\ntyytyväinen, ja hänen täytyy nyt kertoa meille seikkailustaan. Hän on\nnälkäinen kuin susi. Aamiaisen syötyään hän kertoo meille seuraavaa:\n\n\"Olen lentämässä kotiin päin pitkin rintamaa, kun huomaan vihollisen\npuolella aivan alhaalla lentäjän, nähdäkseni jalkaväkilentäjän.\nHyökkään hänen kimppuunsa, ammun hänet maahan ja aion taas jatkaa\nmatkaani kotiin päin, kun englantilaiset alkavat ampumahaudoistaan\nahdistaa minua ja paukuttavat aivan riivatusti. Lentokoneeni nopeus\ntietenkin pelastaa minut, sillä ne lurjukset eivät tietystikään tulleet\najatelleeksi, että heidän olisi minua ampuessaan pitänyt tähdätä\njonkin verran lentokoneeni etupuolelle. Olin ehkä vielä parinsadan\nmetrin korkeudessa, mutta täytyy myöntää, että erinäiset ruumiinosani\novat kovasti jännittyneet, hyvin ymmärrettävistä syistä. Äkkiä kuuluu\npamaus ja moottorini pysähtyy. Siis täytyy laskeutua maahan. Mutta\nennätänkö vihollisen linjojen yli vai enkö? Se oli nyt suuri kysymys.\nEnglantilaiset ovat huomanneet tukalan tilani ja alkavat ampua\nkuin mielettömät. Nyt kuulen jokaisen yksityisen laukauksen, sillä\nmoottorini ei enää surise, potkuri on liikkumattomana. Kiusallinen\nhetki. Painan alas, laskeudun maahan, mutta koneeni ei ole vielä\nennättänyt pysähtyä, kun minua jo aletaan ampua konekivääreillä\nMonchyn kylästä Arras'in läheltä pensasaidan takaa. Kuulat napsavat\nyhtä mittaa koneeseeni. Hyppään koneesta maahan ja pujahdan saman tien\nlähimpään granaattikuoppaan. Siellä nyt aloin ensin ajatella, missä\noikeastaan olin. Vähitellen minulle selvisi, että olin kyllä päässyt\nenglantilaisten linjojen yli, mutta olen vielä hiton lähellä niitä.\nOnneksi oli jo myöhäinen ilta. Se minut pelasti.\n\n\"Ei kestänyt kauankaan, kun luokseni singahti muutamia granaatteja. Ne\nolivat kaasugranaatteja, mutta kaasunaamaria ei minulla tietystikään\nollut. Silmistäni alkoi sen vuoksi vuotaa vettä aivan mahdottomasti.\nEnnen pimeän tuloa englantilaiset vielä ampuivat konekivääreillä\npaikkaa, jossa olin laskeutunut maahan, suunnaten toisen konekiväärin\nlentokoneeseeni, toisen taas granaattikuoppaan. Kuulia vinkui\nlakkaamatta yläpuolellani. Rauhoittaakseni hermojani sytytin ensin\nsavukkeen, sitten riisuin paksun turkin yltäni valmistautuen\njuoksemaan. Mars, mars, eteenpäin! Jokainen minuutti on pitkä kuin\ntunti.\n\n\"Vähitellen ilta pimeni, mutta minusta hyvin hitaasti. Ympärilläni\nkuului turkinpyiden ääntelyä. Vanhana metsästäjänä huomasin niiden\nliikkuvan kaikessa rauhassa ja tein tästä sen johtopäätöksen, ettei\nminua piilopaikassani uhannut yllätyksen vaara. Vihdoin tuli pimeä.\nÄkkiä pyrähti turkinpyypari lentoon aivan läheltäni, ja kohta sen\njälkeen vielä yksi. Nyt ymmärsin vaaran lähestyvän. Nähtävästi\nenglantilaisten partio halusi toivottaa minulle hyvää yötä. Nyt\noli jo kiire livistää. Ryömin ja madoin ensin hyvin varovasti\nmahallani granaattikuopasta toiseen. Noin puolitoista tuntia yhtä\nmittaa ryömittyäni saavuin ihmisten läheisyyteen. Ovatkohan ne\nenglantilaisia vai saksalaisia? He tulevat lähemmäs -- ja olin vähällä\nheittäytyä kaulaan, kun tunsin heidät. Se oli tiedustelupartio,\njoka hiiviskeli 'ei kenenkään maalla'. Yksi miehistä saattoi minut\nkomppaniapäällikkönsä luokse, ja siellä sain nyt tietää, että olin\nedellisenä iltana laskeutunut maahan n. 50 askeleen päähän vihollisen\netulinjoista, ja että meidän jalkaväkemme oli jo pitänyt minua\nmenetettynä miehenä. Söin ensin kunnollisen illallisen ja läksin sitten\nkotimatkalle.\n\n\"Takanani ammuttiin paljon enemmän kuin niiden edessäpäin. Jokainen\ntie, jokainen yhdyskaivanto, jokainen pensas ja salatie oli vihollisen\ntulen alaisena. Seuraavana aamuna englantilaiset tekivät hyökkäyksen,\nheidän täytyi siis aloittaa tykistövalmistelunsa edellisenä iltana.\nOlin siis valinnut jokseenkin sopimattomaan päivän huviretkeäni varten.\nVasta kello kahden korvilla aamulla pääsin ensimmäiseen puhelimeen ja\nsiten yhteyteen lentueemme kanssa.\"\n\nOlimme kaikki hyvin iloisia saadessamme Schäferin takaisin joukkoomme.\nHän meni nyt ensin levolle. Kuka muu hyvänsä olisi hänen asemassaan\nheittänyt viholliskoneet ainakin vuorokaudeksi rauhaan, mutta Schäfer\nahdisti vielä saman päivän iltama Monchyn yläpuolella sangen matalalla\nlentävää B.E:tä (koe-Breguet-konetta) ja pakoitti sen laskeutumaan\nmaahan.\n\n\n\n\nAnti-Richthofen-laivue.\n\n\nEnglantilaiset olivat keksineet suurenmoisen leikin, nimittäin\npäättäneet ottaa minut vangiksi tai ampua maahan. Tähän tarkoitukseen\nhe olivat todella perustaneet erityisen laivueen, joka lenteli\nsillä alueella, missä mekin tavallisesti liikuimme. Ymmärsimme\nenglantilaisten aikomuksen siitä, että tämä laivue melkein yksinomaan\nahdisti meidän punaisia lentokoneitamme.\n\nMinun täytyy tässä huomauttaa, että olimme maalanneet _koko_\nhävittäjälentueemme koneet punaisiksi, koska hyvät ystävämme\nenglantilaiset olivat päässeet selville siitä, että juuri minä istuin\ntuossa tulipunaisessa vehkeessä. Nyt olimme siis kaikki punaisia, ja\nenglantilaisten naama venyi varmaan hyvin pitkäksi, kun he yhden ainoan\nasemesta näkivät tusinan tuollaisia punaisia koneita. Se ei kuitenkaan\nestänyt heitä hyökkäilemästä meidän kimppuumme. Pidänkin paljon enemmän\nsiitä, että asiakkaani tulevat minun luokseni, kuin että minun pitäisi\nmennä heidän luokseen.\n\nLensimme kerran taas rintamalle toivoen voivamme siellä tavata\nvastustajiamme. Parinkymmenen minuutin kuluttua saapuivatkin\nensimmäiset englantilaiset ja kävivät todella kimppuumme. Tällaista\nhuvia ei meille ollut suotu pitkään aikaan. Englantilaiset olivat näet\njonkin verran hillinneet kehuttua hyökkäyshenkeään, sillä se oli käynyt\nheille jokseenkin kalliiksi. Nyt meitä lähestyi kolme yhdenhengen\nSpad-konetta, jotka hyvyyteensä luottaen luulivat olevansa meitä paljon\nvahvempia.\n\nWolff, veljeni ja minä lensimme yhdessä. Meitä oli siis tasan\nkolme kolmea vastaan. Heti alussa englantilaisten hyökkäys muuttui\npuolustukseksi. Me olimme jo paremmalla puolella. Minä sain\nvastustajani eteeni ja ennätin kiireessä vielä nähdä, miten veljeni\nja Wolff ottivat kumpikin osalleen yhden. Tavallinen tanssi alkoi,\nkaartelimme toistemme ympärillä. Suotuisa tuuli tuli jälleen avuksemme,\nse ajoi meidät taistelun aikana pois rintamalta Saksaa kohti.\n\nMinun vastustajani putosi ensimmäisenä. Olin luultavasti ampunut hänen\nmoottorinsa rikki. Joka tapauksessa hän päätti laskeutua maahan meidän\npuolellemme. Säälintunteita ei minulla enää ole, hyökkäsin vielä kerran\nhänen kimppuunsa, jolloin kone konekivääritulisuihkussa murskautui\naivan kappaleiksi. Siivet liihottelivat maata kohti kuin paperiarkit,\nkumpikin erillään, ja runko syöksyi kuin kivi liekkien vallassa\nsyvyyteen. Se putosi suolle. Sitä oli mahdoton kaivaa ylös. En koskaan\nole saanut tietää, kenen kanssa tällöin taistelin. Hän oli kadonnut\njäljettömiin. Ainoastaan lentokoneen pyrstön pirstaleet paloivat vielä\nosoittaen palkkaa, jonne mies itse oli kaivanut hautansa.\n\nSamaan aikaan kuin minä olivat myöskin Wolff ja veljeni käyneet\nvastustajiensa kimppuun ja pakottaneet heidät laskeutumaan maahan\nverraten lähelle.\n\nLensimme nyt hyvin tyytyväisinä kotiimme ja tuumimme: \"Toivottavasti\nAnti-Richthofen-laivue käy oikein usein meitä tervehtimässä.\"\n\n\n\n\nIsäukko käy minua tervehtimässä.\n\n\nHuhtikuun 29 päiväksi oli isäukkoni ilmoittanut saapuvansa molempia\npoikiaan tervehtimään. Isäni on pikkukaupungin sotilaskomentajana\nLillin lähellä, hän ei siis ollut kaukana meistä, ilmasta käsin\nnäen hänet usein. Hänen oli määrä saapua 9:n aikaan junassa. Puoli\nkymmenen aikaan hän jo on lentokentällämme. Saavuimme juuri kotiin\ntaistelulennolta, ja veljeni laskeutuu ensimmäisenä koneesta maahan\nja tervehtii isäukkoa: \"Hyvää huomenta, isä, ammuin juuri maahan\nenglantilaisen koneen.\" Sen jälkeen laskeuduin minä koneestani: \"Hyvää\nhuomenta, isä, ammuin juuri maahan englantilaisen koneen.\" Isäukko oli\nkovin mielissään, sen näki jo hänen kasvoistaan. Hän ei ole sellaisia\nisiä, jotka pelkäävät ja vapisevat poikiensa puolesta, vaan hän\nmieluimmin itse kapuaisi lentokoneeseen ja lähtisi englantilaisia\nammuskelemaan -- niin ainakin luulen. Söimme ensin yhdessä aamiaista,\nsitten lähdimme jälleen lennolle.\n\nSillä välin tapahtui lentokenttämme yläpuolella ilmataistelu, jota\nisäni tarkkasi erittäin kiinnostuneena. Me veljekset emme ottaneet\nsiihen osaa, vaan seisoimme kentällä katselijoina. Englantilainen\nlaivue oli lentänyt linjojemme yli, ja muutamat tiedustelulentäjämme\nkävivät nyt sen kimppuun aivan lentokenttämme yläpuolella. Äkkiä yksi\nkoneista teki kuperkeikan, pääsi jälleen oikeaan asentoon ja laskeutui\nmaahan tavallisessa liukulennossa. Ikäväksemme huomasimme, että se\noli saksalainen kone. Englantilaiset lentävät edelleen. Saksalainen\nlentokone on nähtävästi saanut osumia, mutta se saapuu alaspäin aivan\noikein ohjattuna ja koettaa laskeutua lentokentällemme. Paikka on vähän\nliian ahdas tuolle suurelle koneelle. Sitä paitsi oli seutu lentäjälle\ntuntematonta. Senpä vuoksi maahan laskeutuminen ei sujunutkaan aivan\nonnellisesti. Me riennämme paikalle ja toteamme suruksemme, että toinen\nkoneen miehistä, konekiväärin hoitaja, oli kaatunut. Tämä näky oli\nisälleni uutta ja saattoi hänet nähtävästi hyvin vakavalle mielelle.\n\nPäivä näytti meistä kuitenkin sangen lupaavalta. Ilma oli ihmeellisen\nkirkas. Ilmatorjuntatykit paukkuivat lakkaamatta; siis odottamattomia\nlentäjiä oli liikkeellä. Puolen päivän tienoissa nousimme jälteen\nilmaan. Tälläkin kertaa minulla oli orani mukanani: ammuin alas jo\ntoisen englantilaisen samana päivänä. Päivällisen jälkeen otimme\npienet unet, sitten olimme taas yhtä virkeitä kuin ennenkin. Wolff oli\nsillä välin lentueensa mukana ollut taistelussa vihollisen kanssa\nja itse passittanut yhden toiseen maailmaan. Myöskin Schäfer oli\nmerkinnyt muistikirjaansa uuden voiton. Iltapäivällä veljeni ja minä\nsekä Schäfer, Festner ja Allmenröder teimme vielä kaksi lentoretkeä.\nEnsimmäinen lentomme oli epäonnistunut, mutta toinen sitä parempi.\nEmme olleet vielä kauankaan olleet rintamalla, kun meitä vastaan lensi\nvihollislaivue. Ikävä kyllä he lensivät meitä korkeammalla. Emme siis\nvoineet tehdä mitään. Koetimme sen vuoksi nousta yhtä korkealle kuin\nhekin, mutta se ei onnistumat. Meidän täytyi jättää heidät rauhaan, ja\nlensimme pitkin rintamaa, veljeni aivan rinnallani, toisten edellä.\nSilloin huomaan kaksi vihollisen tykistölentäjää saapuvan lähelle\nrintamaamme. Veljeni antoi minulle pienen merkin ja ymmärsimme\nkohta toisemme. Lensimme rinnakkain lisäten yhä vauhtia. Molemmat\ntunsimme itsemme unin turvallisiksi ja vastustajaa voimakkaammiksi.\nMutta varsinkin tärkeää oli se, että saatoimme täydellisesti luottaa\ntoisiimme. Ja se onkin pääasia. Täytyy tietää, kenen kansaa lentää.\nVeljeni lähestyy ensin vihollisia, ottaa osalleen ensimmäisen, häntä\nlähinnä lentävän, minä otan toisen.\n\nNyt katsahdan ensin nopeasti ympärilleni, ettei vain kolmatta\nvihollista ole läheisyydessä; mutta huomaan olevamme kahden. Mies\nmiestä vastaan. Olen pian päässyt mitä edullisempaan asemaan\nvastustajani taakse; lyhyt laukaussarja niin vihollislentokone särkyy\nkappaleiksi. Niin nopeasti en ollut vielä siihen mennessä selviytynyt\ntaistelusta.\n\nMinun vielä tarkastellessani, minne vastustajani pirstaleet putoavat,\njohtuu veljeni mieleeni. Huomaan hänet noin 500 metrin päässä vielä\ntaistelussa vastustajansa kanssa.\n\nMinulla oli hyvää aikaa katsella, ja täytyy tunnustaa, etten\nitsekään olisi osannut tehdä sen paremmin. Hänkin oli jo yllättänyt\nvihollisensa, ja he kieppuivat toistensa ympärillä. Vihollisen\nlentokone nousi äkkiä pystyyn -- varma merkki siitä, että siihen\noli osunut, ohjaaja oli varmaankin saanut luodin päähänsä tahi\njotakin sellaista -- lentokone alkaa pudota ja sen siivet repeävät\nirti molemmin puolin. Lentokoneen pirstaleet putoavat aivan lähelle\nminun uhriani. Lennän nyt veljeni luo ja onnittelen häntä, s.o.\nheilutamme kättä toisillemme. Olimme tyytyväisiä ja lensimme edelleen.\nSuurenmoista, että saa lentää näin veljensä kanssa.\n\nToiset toverimme olivat sillä välin tulleet lähemmäksi ja katselleet\nnäytelmää, jonka veljekset olivat heille esittäneet. Sillä toinen ei\nvoi toistaan auttaa, koska ainoastaan yksi voi kerrallaan ampua, ja jos\njoku lentäjistä on tekemisissä vihollisen kanssa, toiset saavat vain\nkatsella syrjästä ja suojella hänen selkäpuoltaan, niin ettei kolmas\nkone pääse takaapäin ahdistajan kimppuun.\n\nLennämme yhä edelleen ja nousemme korkeammalle, sillä tuonne ylös\non ilmestynyt muutamia Anti-Richthofen-kerhon jäseniä. Me olimme\ntällä kertaa helposti tunnettavissa, sillä aurinko paistoi lännestä\nkoneisiimme ja saattoi ne loistamaan kauniin punaisina pitkän matkan\npäähän. Lensimme lähellä toisiamme, sillä jokainen tiesi, että nyt\njouduimme tekemisiin sellaisten kanssa, jotka harjoittivat samaa\nammattia kuin mekin. Valitettavasti he olivat taaskin korkeammalla,\nniin että meidän täytyi odottaa heidän hyökkäystään. Näyttivät\nolevan kuuluisia kolmitasoja ja Spad-koneita, aivan uusia, mutta\nvoittohan ei riipu koneesta, vaan miehestä, joka siinä istuu. Mutta\nnuo naapurit olivat petollisia eivätkä rohjenneet ryhtyä taisteluun.\nTarjosimme heille siihen tilaisuuden sekä omalla puolellamme että\nheidän puolellaan. Mutta he eivät ottaneet taisteluhaastetta vastaan.\nMitähän varten he sitten komeilivat laivueellaan, joka oli asettanut\npäämääräkseen ampua minut maahan, jos heitä sitten rupeaa jänistämään,\nkun tiukka paikka tulee!\n\nVihdoin: yksi joukosta rohkaisi itsensä ja ohjasi koneensa alaspäin\nmeidän viimeistä miestämme vastaan. Taisteluun tietysti ryhdytään,\nvaikka se tapahtuukin meille epäedullisissa olosuhteissa, sillä\nyläpuolella oleva on aina paremmalla puolella. Mutta kun vieraat eivät\ntarjoa parempaa, täytyy tyytyä siihen, mitä saa. Teemme sen vuoksi\nkaikki täyskäännöksen. Englantilainen huomaa sen ja luopuu kohta\naikeestaan. Mutta nyt on leikki jo alkanut. Toinen englantilainen\nyrittää samaa. Hän on valinnut vastustajakseen minut, ja tervehdin\nhäntä heti yhtäaikaa molemmilla konekivääreilläni. Tästä mies ei\nkuitenkaan näyttänyt pitävän, vaan koetti syöksylennolla minusta eroon.\nMutta tämä juuri oli hänen turmionsa, sillä tällä tavalla hän joutui\nminun alapuolelleni. Nyt pysyttelin hänen yläpuolellaan. Ken kerran\non joutunut minun alapuolelleni, varsinkin jos on lisäksi yksin ja\nmeidän puolellamme, häntä voidaan pitää menetettynä miehenä, varsinkin\njos kone on yhden hengen kone, siis hävittäjälentäjä, joka ei voi\nampua taaksepäin. Vastustajallani oli erittäin hyvä kone ja hän lensi\nhyvin nopeasti. Mutta hänen ei ollut kuitenkaan määrä päästä omille\nlinjoilleen. Tultuamme lensin kohdalle, aloin ampua häntä, mutta olin\nvielä liian kaukana hänestä. Tämä olikin vain sotajuoni, jolla tahdoin\ntehdä hänet levottomaksi. Hän meni ansaan, alkoi tehdä mutkia. Käytin\nsitä hyväkseni päästäkseni häntä lähemmäksi. Koetin samaa sotajuonta\nuudelleen ja vielä kolmannenkin kerran. Joka kerran miekkonen meni\nansaan. Tällä tavoin olin vähitellen hiihdätellyt häntä lähemmäksi.\nNyt olen aivan hänen kintereillään. Tähtään tarkasti, odotan vielä\nhetkisen, ja korkeintaan 50 metrin päästä hänestä painan molempien\nkomekiväärieni liipaisimia. Ensin kuuluu heikkoa ratinaa, mikä on varma\nmerkki siitä, että on osunut bensiinisäiliöön, sitten ilmestyy kirkas\nliekki ja herra lordi katoaa syvyyteen.\n\nTämä oli jo neljäs voitto samana päivänä. Veljelläni oli kaksi.\nNäytti melkein siltä, kuin olisimme vartavasten kutsuneet isäukkomme\ntällaisiin peijaisiin. Ilo oli tietysti ylimmillään.\n\nIllaksi olin kutsunut luokseni muutamia herroja, hyvän ystäväni\nWedelin, joka sattumalta oleskeli näillä seuduilla. Kaikki sujui\nkuin sopimuksen mukaan. Me veljekset olimme ampuneet yhteensä kuusi\nenglantilaista samana päivänä. Siten olimme tuhonneet kokonaisen\nlentäjälaivueen. Enpä luule englantilaisten noihin aikoihin kovinkaan\npitäneen meistä.\n\n\n\n\nLento kotimaahan.\n\n\nOlin jo pudottanut viisikymmentä vastustajaa. Arvelin, että\nkaksikuudetta olisi parempi; sen vuoksi ammuin jo samana päivänä vielä\nkaksi. Mutta tämä oli oikeastaan vastoin kaikkia sopimuksia.\n\nMinulle oli oikeastaan annettu lupa ampua vain yksiviidettä. Minkä\ntähden tämä luku oli määrätty, sen voi jokainen hyvin ymmärtää, mutta\njuuri siksi tahdoinkin välttää sitä. En ole suinkaan ennätysten\ntavoittelija, ja yleensä me lentäjät emme sellaisista ollenkaan välitä.\nMe täytämme vain velvollisuutemme. Boelcke olisi varmaankin pudottanut\nsatakin viholliskonetta, jollei onnettomuus olisi kohdannut häntä liian\naikaisin. Ja monet muut kaatuneet toverimme olisivat voineet saavuttaa\npaljon korkeampia lukuja, jollei äkillinen kuolema olisi heitä siitä\nestänyt. Mutta puolisataa on sekin hauska luku. Nyt olin myöskin saanut\ntoivoni täytetyksi, minun sallittiin pudottaa viisikymmentä ennen kuin\nlähdin lomalle.\n\nToivon voivani pian juhlia toista 50-lukua.\n\nSaman päivän iltana minut kutsuttiin puhelimeen, ja kanssani halusi\npuhua ei mikään sen pienempi tekijä kuin itse \"suuri päämaja\". Tuntuipa\nsomalta olla näin suoranaisessa yhteydessä \"kaikkein korkeimpien\nviskaalien\" kanssa. Sain mm. kuulla sen ilosanoman, että hänen\nmajesteettinsa keisari oli lausunut haluavansa henkilökohtaisesti\npuhutella minua, ja päiväkin oli jo määrätty: toukokuun 2 p. Mutta\nnyt oli jo huhtikuun 30 päivä kello yhdeksän illalla. Junalla en enää\nolisi ehtinyt noudattaa korkeimman sotapäällikkömme toivomusta. Päätin\nsen vuoksi -- mikä olikin paljon hauskempaa -- suorittaa matkan\nilmateitse. Seuraavana aamuna lähdin liikkeelle, mutta en yhdenhengen\nistuttavalla \"le petit rouge'illani\", vaan suurella kahdenhengen\nkoneella.\n\nIstuuduin takaistuimelle, en siis ohjauspaikalle. Ohjauksesta sai\ntällä kertaa huolehtia luutnantti Krefft, joka myöskin kuului\nhävittäjälaivueeseeni. Hän oli juuri lähdössä toipumislomalle, joten\nmatkamme sopivat erinomaisesti yhteen. Näin hänkin pääsi nopeammin\nkotiseudullensa, ja hän oli siitä hyvin iloinen.\n\nLähtöni tapahtui jotenkin päätäpahkaa. En voinut ottaa mukaani\nlentokoneeseen muuta kuin hammasharjan, joten minun täytyi jo ennen\nlähtöäni pukeutua valmiiksi siihen asuun, jossa minun oli määrä\nilmoittautua suuressa päämajassa. Sotaretkellä ei sotilaalla ole\njuuri paljonkaan siistejä vaatekappaleita mukanaan, ei ainakaan\nminunlaisellani rintamasotilaalla.\n\nVeljeni sai nyt laivueen johdon käsiinsä; heitin lyhyet jäähyväiset,\nsillä toivoin pian voivani palata entiseen toimeeni noiden kunnon\ntoverieni joukkoon.\n\nLentomatkamme kävi Liège'in (Lüttichin) ja Namurin yli Aachenia ja\nKölniä kohti. Oli sentään ihanaa saada kerrankin ilman sotaisia\najatuksia kiitää ilmameren ulapoilla. Sää oli ihana, parempi kuin\nmoniin aikoihin. Sinä päivänä oli varmastikin rintamalla oikein\npaljon työtä. Armeijamme pallot katoavat pian näkyvistämme, ja\nkiidämme yhä kauemmas pois Arras'in taistelujen jyminästä. Allamme\non vain rauhallisia maisemia. Höyrylaivat kulkevat jokia pitkin,\ntuolla porhaltaa pikajuna, me sivuutamme sen kuin leikkien. Tuuli on\nmyötäinen. Maa näyttää meistä tasaiselta kuin lattia, eikä kauniita\nMaasin vuoriakaan huomaa vuoriksi. Niitä ei voi tuntea edes varjoista,\nsillä aurinko paistaa melkein kohtisuoraan. Tiedämme vain, että ne\novat olemassa, ja käyttämällä hiukan mielikuvitusta voi haaveilla\npujahtavansa niiden viileihin luoliin.\n\nPäivä oli jo kulunut pitkälle, kohta oli keskipäivä. Allemme kasautuu\npilviä, jotka peittävät maan näkyvistämme. Määräten suunnan auringon\nja kompassin mukaan lennämme edelleen. Hollannin läheisyys alkaa\nkuitenkin vähitellen tuntua kiusalliselta, sen vuoksi päätämme pyrkiä\njälleen tuntumaan maan kanssa. Laskeudumme pilvien alapuolelle ja\nhuomaamme olevamme juuri Namurin kohdalla. Täältä suuntaamme Aachenia\nkohti, mutta tämän kaupungin jätämme kuitenkin vasemmalle ja saavumme\npuolenpäivän aikaan Kölniin. Lentokoneessamme vallitsi iloinen\nmieliala, sillä meillä oli edessämme pitkänpuoleinen loma; sitä paitsi\noli kaunis ilma, ja mielessä se tietoisuus, että olimme saapuneet\nonnellisesti ainakin Kölniin saakka, joten saatoimme olla varmat siitä,\nettä vaikka pieniä kommelluksia tapahtuisikin, minä kuitenkin ehtisin\nsuureen päämajaan hyvissä ajoin.\n\nKölniin oli sähkötetty tieto meidän tulostamme. Meitä odotettiin\nsiis siellä. Edellisenä päivänä sanomalehdet olivat kertoneet minun\n52:nnesta ilmavoitostani. Vastaanotto olikin sen mukainen.\n\nKolme tuntia kestäneestä lentomatkasta oli pääni kuitenkin käynyt\nhieman raskaaksi, jonka vuoksi päätin ottaa pienet päivällisunet, ennen\nkuin lähdin suureen päämajaan. Kölnistä lensimme nyt hyvän matkaa\npitkin Reiniä. Tie oli minulle tuttu, sillä olen usein kulkenut sen\nhöyrylaivalla, autolla ja junalla sekä nyt vihdoin lentokoneella. Mikä\nnäistä matkoista oli hauskin? Sitä on vaikea sanoa. Höyrylaivasta\nnäkee kyllä paremmin erinäisiä yksityiskohtia, mutta lentokoneesta\nsaatu yleiskatsaus ei myöskään ole hulluimpia. Reinillä on aina oma\nviehätyksensä, näin ylhäältäpäin. Emme lentäneetkään kovin korkealla,\njotta olisimme voineet paremmin nauttia vuorten läheisyydestä, sillä\nkauneinta Reinin varsilla ovat kaikissa tapauksissa mahtavat metsän\npeittämät kukkulat, linnat jne. Yksityisiä taloja emme tietysti voineet\nnähdä. Vahinko, ettei voi lentää samalla kertaa nopeasti ja hitaasti.\nOlisin kernaasti vähentänyt vauhdin mahdollisimman hitaaksi.\n\nLiiankin nopeasti katoaa kaunis maisema toisensa jälkeen. Korkealla\nlentäessä ei oikeastaan ole sellaista tunnetta, että matka käy hyvin\nnopeasti. Autossa tai pikajunassa esim. nopeus tuntuu tavallisesti\nhyvin suurelta, jota vastoin lentokoneessa matka oikeastaan aina,\nkun kerran on saavuttanut tietyn korkeuden, tuntuu sujuvan hitaasti.\nNopeuden huomaa oikeastaan vasta silloin, kun on ollut viisi minuuttia\nkatsomatta ympärilleen ja rupeaa sitten jälleen tarkastamaan seutuja.\nKoko äskeinen kuva on silloin täydellisesti muuttunut. Minkä viisi\nminuuttia sitten näki suoraan allaan, näkyy nyt kulmasta ja sitä ei\nenää tunne entisekseen. Sen vuoksi lentäjä voikin helposti eksyä,\njos on hetkisenkään tarkkaamatta seutua. Iltapäivällä saavuimme\nsitten suureen päämajaan, jossa muutamat siellä työskentelevät\ntoverini ottivat minut sydämellisesti vastaan. Minun on noita\n\"musteentuhrijoita\" oikein sääli. He nauttivat vain puoleksi sodasta.\nEnsin ilmoittauduin ilmavoimia komentavalle kenraalille. Seuraavana\naamuna odotti tuo suuri hetki, jolloin minun oli määrä tulla\nesitellyksi Hindenburgille ja Ludendorffille. Sain odottaa hyvän aikaa.\nMillainen vastaanotto oikeastaan oli, sitä en osaa tarkoin kuvata.\nEnsin ilmoittauduin Hindenburgille, sitten Ludendorffille.\n\nTuntuu hiukan kaamealta olla huoneessa, jossa maailman kohtaloita\nratkaistaan. Olin sen vuoksi jokseenkin iloinen, kun olin jättänyt\n\"pääpaikan\" taakseni ja minut kutsuttiin klo 12 päivälliselle hänen\nmajesteettinsa keisarin luokse. Tänään oli syntymäpäiväni, ja joku oli\nvarmaankin kertonut siitä hänen majesteetilleen, koskapa hän tiesi\nonnitella minua. Ensin voittojeni, sitten viidenkolmatta ikävuoteni\njohdosta. Sain myöskin yllätyksenä pienen syntymäpäivälahjan.\n\nEn koskaan ollut voinut edes uneksia, että viidentenäkolmatta\nsyntymäpäivänäni saisin istua Hindenburgin oikealla puolella ja että\nkenraalisotamarsalkka mainitsi minut puheessaan.\n\nSeuraavaksi päiväksi olin kutsuttu keisarinnan luokse, niin lähdin\nHornborgiin. Siellä söin aamiaista hänen majesteettinsa luona ja\ntäälläkin minulle annettiin syntymäpäivälahja. Sitä paitsi minulla\noli kunnia näyttää hänen majesteetilleen keisarinnalle lentotaitoni.\nIllaksi olin jälleen kutsuttu sotamarsalkka von Hindenburgin vieraaksi.\n\nSeuraavana päivänä lensin Freiburgiin ampumaan metsoja. Freiburgissa\nnousin Berliiniin menevään lentokoneeseen. Nürnbergissä otettiin\nbensiiniä. Silloin nousi ukkosilma. Mutta minulla oli tulinen kiire\nBerliiniin. Siellä minua odottivat kaikenlaiset enemmän tai vähemmän\nmielenkiintoiset asia. Ukkosilmasta välittämättä lensin siis edelleen.\nPilvet ja rajuilmakin huvittavat minua tavallaan. Satoi kuin saavista\nkaataen. Silloin tällöin tuli joukkoon rakeita. Potkurini oli\njälkeenpäin aivan hullunkurisen näköinen, rakeet olivat pieksäneet\nreunat rikki, niin että se oli kuin sahanterä. Paha vain, että ruma\nsää huvitti minua niin suuresti, että unohdin kokonaan katsoa missä\nolin. Kun jälleen aioin määritellä olinpaikkani, ei minulla ollut\naavistustakaan siitä, millä seuduilla nyt lensin. Kirottu juttu!\nOlin eksynyt kotimaassani! Ja tämän piti tapahtua juuri minulle.\nKylläpä kotolaiset saisivat ilon aihetta, jos tietäisivät tämän.\nMutta kieltämätön tosiasia oli, etten tiennyt, missä olin. Kun lensin\njokseenkin alhaalla, oli voimakas tuuli painanut minut pois oikeasta\nsuunnasta, olin eksynyt kartasta, ja nyt täytyi auringon ja kompassin\nmukaan jotenkuten pyrkiä Berliiniä kohti. Lennän yli kaupunkien,\nkylien, jokien ja metsien, mutta en tunne niistä ainoaakaan. Vertaan\nluontoa karttaani, mutta turhaan. Kaikki on toisenlaista. En\ntodellakaan enää tiedä, missä olen. Minun on aivan mahdoton tuntea\nseutua. Se olikin, kuten myöhemmin huomasin, aivan sula mahdottomuus,\nsillä lensin satakunta kilometriä karttani reunan ulkopuolella.\n\nPari tuntia tällä tavoin lennettyämme päätimme ohjaajani ja minä\nlaskeutua maahan. Sellainen on aina vähän epämiellyttävää, kun ei\nole lentokenttää. Ei voi ollenkaan tietää, minkälaista maasto on.\nJos lentokoneen pyörä osuu kuoppaan, niin kone on säpäleinä. Ensin\nkoetimme lukea erään rautatieaseman nimeä, mutta istu ja pala, se\noli tietysti maalattu niin pienillä kirjaimilla, ettei niistä voinut\nerottaa ainoaakaan. Meidän oli siis laskeuduttava maahan. Raskain\nmielin, mutta mikään muu ei auttanut. Valitsimme laskeutumispaikaksi\nniityn, joka ylhäältä näytti sangen tasaiselta, ja koetimme onneamme.\nPaha kyllä ei niitty lähempää katsoen ollut suinkaan niin siloinen,\nSen sain pian todeta koneen ohjauslaitteen kärsimistä kolahduksista.\nOlimme siis oikein häpäisseet itsemme. Ensin eksymme suunnasta, ja\nsitten rikomme vehkeet. Sen vuoksi meidän täytyi nyt jatkaa matkaamme\naivan tavallisilla kulkuneuvoilla, pikajunalla. Hitaasti, mutta\nvarmasti saavuimme Berliiniin. Olimme laskeutuneet maahan Leipzigin\nläheisyydessä. Jollemme olisi tehneet tätä tyhmyyttä, niin olisimme\nloppujen lopuksi sittenkin vielä päätyneet Berliiniin, mutta mitä\nteetkin, teet hullusti.\n\nMuutamia päiviä myöhemmin saavuin kotikaupunkiin Schweidnitziin. Vaikka\nkello oli vasta seitsemän aamulla, oli asemalle kokoontunut koko joukko\nväkeä. Vastaanotto oli sydämellinen. Iltapäivällä jouduin useiden\nkunnianosoitusten kohteeksi, mm. kävi \"Nuorison maanpuolustusyhdistys\"\n(Jugendwehr) kunniatervehdyksellä.\n\nTäistä saatoin huomata, että kotonaolevat todellakin seuraavat\nkiinnostuneina rintamalla taistelevien sotilaittensa elämää.\n\n\n\n\nVeljeni.\n\n\nOlin tuskin ollut viikon päivät lomalla, kun sain sähkösanoman:\n\"Lothar haavoittunut, ei hengenvaarallisesti.\" Ei sen enempää.\nMyöhemmin saamani lisätiedot osoittivat, että hän oli vielä kerran\nollut oikein kevytmielinen. Hän lensi Allmenröderin kera vihollista\nvastaan. Silloin hän huomasi alhaalla, jokseenkin kaukana vihollisen\nlinjojen takana, yksin lentelevän englantilaisen. Tuollaisia vihollisen\njalkaväkilentäjiä, jotka ovat hyvin kiusallisia joukoillemme. Ainakin\nne häiritsevät melkoisesti joukkojemme toimintaa. Saavuttavatko he\nmitään erityisiä tuloksia maleksimalla matalalla ampumahautojen\nyläpuolella, on hyvin epäiltävää. Veljeni oli parintuhannen,\nenglantilainen tuhannen metrin korkeudessa. Hän hiipii lähemmäksi\nja kiidättää sitten syöksylennossa muutamassa sekunnissa toisen\nniskaan. Englantilainen katsoi parhaaksi välttää taistelua ja katosi\nhänkin syöksylennossa syvyyteen. Veljeni siekailematta perästä. Hän\nei lainkaan välitä siitä, onko hän vihollisen alueella vai omalla\npuolella. Vain yksi ajatus: tuon toisen täytyy pudota. Se onkin\ntietysti aivan oikein. Toisinaan minäkin teen samoin. Mutta jollei\nveljeni ole tehnyt näin ainakin kerran jokaisella lentoretkellä, niin\nei koko juttu huvita häntä lainkaan. -- Vasta aivan lähellä maata hän\npääsi hyvään asentoon ja ampui vastustajansa koneen luoteja täyteen.\nEnglantilainen putoaa maahan kuin kivi. Hänestä ei jää paljon jäljelle.\n\nTällaisen taistelun jälkeen, varsinkin jos se tapahtuu verraten\nmatalalla, kun on kierrellyt ja kaarrellut; puoleen ja toiseen,\nlentänyt milloin oikeaan, milloin vasempaan, ei tavallisella\nkuolevaisella ole enää aavistustakaan siitä, missä hän on. Puheena\nolevana päivänä oli sitä paitsi vähän sumua, siis varsin epäedullinen\nsää. Nopeasti veljeni kuitenkin pääsi selville seudusta ja huomasi\nvasta nyt olevansa aika pitkän matkan vihollisen rintaman takana. Hän\noli Vimyn harjanteen tuolla puolen. Vimyn kukkulat kohoavat satakunta\nmetriä ympäristöä korkeammalle. Veljeni oli kadonnut noiden Vimyn\nkukkuloiden taakse -- väittivät ainakin ne, jotka alhaalta käsin olivat\nseuranneet hänen taisteluansa.\n\nLento kotiin ennen kuin pääsee omien asemien kohdalle, ei ole kaikkein\nmiellyttävimpiä tehtäviä. Ei voi tehdä mitään vaikka vihollinen ampuu.\nTosin vain harvoin sattuu. Veljeni lähestyi siis vihollisasemia. Niin\nalhaalla, kuin hän silloin lensi, voi kuulla jokaisen laukauksen.\nKuulostaa siltä kuin kastanjat räiskyisivät tulessa, kun yksityinen\njalkaväkisotamies ampuu. Silloin hän äkkiä tuntee iskun: häneen on\nosunut. Siitä hän oli heti selvillä. Veljeni on niitä ihmisiä, jotka\neivät voi nähdä omaa vertaan. Toisen veren näkeminen ei tee häneen\nmitään tai ainakin paljon pienemmän vaikutuksen. Mutta omaa vertaan hän\nei voi sietää. Hän tuntee nyt jotakin lämmintä vuotavan oikeaa säärtään\npitkin ja samalla kipua lantiossaan. Mutta alhaalla paukkuu yhä\nvimmatusti. Hän on siis vihollisen puolella rintamaa. Pauke kuitenkin\nvähitellen lakkaa. Hän on päässyt saksalaisten linjojen kohdalle.\nMutta nyt hänen täytyy pitää kiirettä, sillä voimat vähenevät aivan\nilmeisesti. Hän huomaa metsän ja sen vieressä niityn. Siis niittyä\nkohti. Hän pysähdyttää kiireesti moottorin, mutta samalla loppuvat\nmyöskin hänen voimansa, hän menee tainnoksiin. Aivan yksin hän istuu\nlentokoneessaan, kukaan ei siis voi auttaa. Kuinka hän tuli maahan,\non oikeastaan ihme. Sillä ainoakaan lentokone ei voi itse hoitaa\nitseään. Sellaista väitetään ainoastaan eräästä vanhasta kölniläisestä\n\"kyyhkysestä\" (Taube-lentokoneesta); koneseppä asettaa sen\nlentovalmiiksi, mutta samalla hetkellä kun lentäjän pitäisi istuutua\nsiihen, se lentääkin ominpäin tiehensä, tekee kierroksen ja laskeutuu\nviiden minuutin kuluttua jälleen maahan. Monet kertovat nähneensä sen.\nMinä en ole nähnyt -- olen kuitenkin varma jutun todenperäisyydestä.\nMutta veljelläni ei ollut tuollaista itsestään maahan laskeutuvaa\nkyyhkystä, ja kuitenkin hän oli tullut alas aivan vahingoittumattomana.\nVasta sairaalassa hän tuli tajuihinsa. Hänet kuljetettiin Douaihin.\n\nOmituinen tunne kerrassaan, kun veli näkee veljensä taistelussa\nenglantilaisen kanssa. Kerran näin Lothar veljeni jäävän laivueesta\nvähän jälkeen ja samalla englantilaisen hyökkäävän hänen kimppuunsa.\nHänen olisi ollut helppo välttää taistelua -- syöksymällä syvyyteen.\nMutta sitäpä hän tietysti ei tee! Sellainen ajatus ei nähtävästi\njuolahda edes hänen mieleensä. Pakeneminen on hänelle aivan vieras\nkäsite. Kaikeksi onneksi olin huomannut tämän ja olin varuillani.\nHuomasin, kuinka englantilainen, joka oli ylempänä, laskeutuu häntä\nkohti ja ampuu ampumistaan. Veljeni koettaa nousta hänen tasalleen\nollenkaan välittämättä siitä, ampuupa toinen tai on ampumatta.\nMutta äkkiä punainen lentokone tekee kuperkeikan ja syöksyy ympäri\nkieppuen pystysuoraan alaspäin. Tämä ei näyttänyt olevan mikään\ntahallinen liike, vaan todellinen putoaminen. Sellainen näky ei\ntietenkään veljessä herätä kaikkein mieluisimpia tunteita. Mutta\nminun oli vähitellen täytynyt tottua siihen, sillä veljeni käytti\nsitä sotajuonena. Huomattuaan englantilaisen yläpuolellaan hän oli\nsaavinaan osuman ja putoavinaan, englantilainen jäljestä, mutta veljeni\nkiepsahti jälleen oikeaan asentoon ja kohosi silmänräpäyksessä hänen\nyläpuolellensa. Vihollislentäjä ei ehtinyt niin nopeasti nousta eikä\nkäsittää uutta asemaansa, veljeni oli jo hänen niskassaan, ja muutaman\nsekunnin kuluttua leimahti englantilaisen kone ilmiliekkeihin. Hän\nsyöksyi auttamattomasti maahan.\n\nSeisoin kerran maassa bensiinisäiliön vieressä, jossa 100 litraa\ntuota nestettä räjähti ja paloi. En kärsinyt seistä kymmenen askeleen\npäässä siitä, kuumuus oli niin kova. Mutta ajatella, että tuollainen\nsäiliö, joka sisältää muutamia satoja litroja, räjähtää muutaman\nsenttimetrin päässä lentäjän edessä ja potkurin ilmavirta ajaa koko\nkuumuuden suoraan lentäjän kasvoihin. Luultavasti hän silloin menettää\nsilmänräpäyksessä tajuntansa, ainakin kaikki silloin käy kaikkein\nnopeimmin.\n\nMutta joskus tapahtuu kuitenkin ihmeitä ja tunnustähtiä. Niinpä näin\nesim. kerran englantilaisen lentokoneen syöksyvän liekkien vallassa\nmaahan. Liekit leimahtivat ensin 500 metrin korkeudessa. Koko kone\noli tulen vallassa. Kotiin lennettyämme kuulimme, että toinen koneen\nmiehistä, tähystäjä, oli hypännyt maahan viidenkymmenen metrin\nkorkeudesta. Ajatella -- 50 metrin korkeudesta. Sitä täytyy jo\najatella. Tavallinen Berliinin kirkontorni ei ole paljonkaan korkeampi.\nYrittäköönpä joku hypätä alas tämän tornin huipusta! Minkänäköinen\nhän on maahan tultuaan! Useimmat taittaisivat niskansa jo toisesta\nkerroksesta hypätessään. Mutta tuo uljas tähystäjäupseeri hyppäsi\nkaikissa tapauksissa 50 metrin korkeudesta, palavasta koneestaan, joka\njo ainakin minuutin ajan oli ollut liekkien vallassa, eikä hän saanut\nmitään muuta vaurioita kuin yksinkertaisen sääriluumurtuman. Vieläpä\nhän kaiken tämän jälkeen kykeni puhumaankin, niin ettei edes hänen\nsieluntilansa ollut kärsinyt.\n\nToisen kerran pudotin englantilaisen lentokoneen, jonka ohjaaja sai\nsurmanluodin päähänsä, ja lentokone syöksyi ohjattomana, kohtisuoraan\nja liukulentoon pääsemättä, kolmentuhannen metrin korkeudesta maahan.\nVasta kotvan aikaa myöhemmin laskeuduin itse liukulennossa maahan ja\nnäin vain muodottoman röykkiön. Hämmästyksekseni kuulin tähystäjän\nsaaneen ainoastaan pienen ruhjevamman päähänsä ja ettei hänen tilansa\nollut hengenvaarallinen. Onnea pitää ihmisellä olla!\n\nKerran taas Boelcke ampui maahan Nieuport-koneen. Olin itse\nnäkemässä. Kone syöksyi maahan kuin kivi. Riensimme paikalle ja\nlöysimme lentokoneen puoleksi savimaahan hautautuneena. Ohjaaja,\nhävittäjälentäjä oli tiedottomana vatsaansa saamasta ampumahaavasta,\nmutta oli pudotessaan nyrjähyttänyt vain toisen käsivartensa. Hän jäi\nhenkiin.\n\nToiselta puolen olen taas ollut näkemässä sellaisen tapauksen, että\neräs hyvä ystäväni maahan laskeutuessaan ajoi koneensa toisen pyörän\nkaniininkuoppaan. Kone oli jo melkein pysähtynyt ja nousi vain hyvin\nhitaasti päälleen, vaappui siinä epävarmana, kummalle puolelle\nkaatuisi, mutta keikahti lopulta selälleen -- ja miesparka taittoi\nniskansa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nVeljeni Lothar on neljännen rakuunarykmentin luutnantti, oli ennen\nsotaa vielä sotakoulussa, mutta sai heti sen alussa korotuksen\nupseeriksi ja aloitti, kuten minäkin, sodan ratsumiehenä. Mitä urotöitä\nhän oikein lienee suorittanut, sitä en tiedä, sillä hän ei koskaan puhu\nitsestään. Minulle on vain kerrottu seuraava juttu:\n\nSyystalvella 1914 hänen rykmenttinsä majaili Wartha-joella, venäläiset\nolivat sen toisella rannalla. Kukaan ei tiennyt, aikoivatko he ryhtyä\nhyökkäykseen vai pysyä aloillansa. Joen rannat olivat osittaan\njäätyneet, niin ettei sen yli päässyt ratsastamaan. Siltoja ei tietysti\nollut, sillä venäläiset olivat ne repineet. Silloin veljeni ui joen\nyli, sai selville, missä venäläiset olivat, ja palasi samaa tietä\ntakaisin. Tämä tapahtui ankarassa aitovenäläisessä talvipakkasessa --\nkuinka monta astetta kylmää lienee ollutkin. Hänen vaatteensa jäätyivät\nmuutamassa minuutissa ihoon kiinni, mutta hänen vakuutuksensa mukaan\nniissä muka oli varsin lämmin olla. Näin hän ratsasti koko päivän,\nkunnes illalla saapui majapaikkaansa. Eikä hän edes vilustunut.\n\nTalvella 1915 hän siirtyi kehoituksestani lentojoukkoihin, ja hänestä\ntuli aluksi, kuten minustakin, tähystäjä. Vasta vuotta myöhemmin\nhän suoritti ohjaajan tutkinnon. Tähystäjänä olo ei olekaan huono\nkoulu, varsinkaan hävittäjälentäjälle. Maaliskuussa 1917 hän suoritti\nkolmannen tutkintonsa ja tuli heti minun hävittäjälaivueeseeni.\n\nHän oli siis vielä aivan nuori ja viaton lentäjä, joka ei ajatellut\nsurmansilmukoita eikä muita narrinkonsteja, vaan oli hyvin tyytyväinen\nvoidessaan nousta ilmaan ja laskeutua maahan kunnollisesti. Parin\nviikon kuluttua otin hänet ensimmäisen kerran mukaani vihollista\nvastaan ja kehoitin häntä lentämään lähellä takanani, jotta hän\nsaisi tarkoin nähdä, kuinka taistelu tapahtuu. Mutta jo kolmannella\nlentoretkellä huomaan hänen äkkiä eroavan seurastani ja hyökkäävän\nenglantilaisen kimppuun, jonka hän kohta pudottaa. Sydämeni ailahti\nilosta tämän nähdessäni. Tämä oli taaskin todistuksena siitä, kuinka\nyksinkertainen juttu vastustajan pudottaminen oikeastaan on. Kaikki\nriippuu mieskohtaisesta kunnosta ja päättäväisyydestä. En ole siis\nmikään Pégoud [ranskalaisten kuuluisin taistelulentäjä maailmansodassa]\nenkä halua sellaiseksi tullakaan, olen vain velvollisuuteni täyttävä\nsotilas.\n\nNeljä viikkoa myöhemmin veljeni oli jo pudottanut kaksikymmentä\nenglantilaista konetta. Tämä ennätys lienee ainoa laatuaan koko\nlentosodanhistoriassa, että lentokoneenkuljettaja pudottaa ensimmäisen\nvastustajansa kaksi viikkoa kolmannen tutkintonsa jälkeen ja on neljä\nviikkoa myöhemmin merkinnyt muistikirjaansa jo kaksikymmentä uutta\nvoittoa.\n\nHänen kahdeskolmatta vastustajansa oli kuuluisa kapteeni Ball,\nverrattomasti paras englantilainen lentäjä. Alkoinaan yhtä tunnetun\nmajuri Hawkerin olin minä jo muutamia kuukausia aikaisemmin ottanut\nosalleni. Olin erityisesti iloinen juuri sen vuoksi, että oma veljeni\nnyt piti huolen Englannin toisesta mestarilentäjästä. Kapteeni Ball\nlensi kolmitasolla ja kohtasi veljeni yksin rintamalla. Kumpikin pyrki\ntoisensa kimppuun, mutta molemmat pitivät varansa. He lensivät yhä\nuudelleen toisiaan kohti, mutta kummankaan ei onnistunut päästä toisen\ntaakse. Silloin molemmat päättivät ampua muutamia hyvin tähdättyjä\nlaukauksia sillä lyhyellä hetkeltä, jolloin sivuuttivat toisensa. He\nlentävät taas toisiansa kohti, ja molemmat ampuvat. Molempia estää\nedessä oleva moottori tähtäämästä. Osumismahdollisuudet siis kummallakin\nhyvin pienet, varsinkin kun nopeus on tavallista kaksi kertaa suurempi.\nKumpikaan ei siis oikeastaan usko onnistuvansa. Veljeni, joka lensi\nvähän alempana, ohjasi koneensa äkkiä ylöspäin, mutta keikahti samalla\nselälleen, jolloin hänen koneensa hetkeksi menetti ohjauskykynsä. Pian\nhän sai sen jäilleen oikeaan asentoon, mutta totesi samalla vastustajan\nampuneen hänen molemmat bensiinisäiliönsä rikki. Siis pakkolasku!\nSytytin on heti poistettava, muuten kone syttyy tuleen. Mutta hänen\nseuraava ajatuksensa on: Missä vastustajasi on? Samalla hetkellä kun\nhän itse teki kuperkeikan, hän oli huomannut vastustajansa samoin\nnousevan pystyyn ja kiepsahtavan ympäri. Hän ei siis voinut olla\nkovin kaukana. Koko ajan on vallitsevana ajatus: \"Onko hän ylä- vai\nalapuolellani?\" Yläpuolella häntä ei enää näkynyt, sen sijaan veljeni\nhuomasi allansa kolmitason lakkaamatta pyörivän ympäri ja syöksyvän\nyhä syvemmälle. Se putosi putoamistaan pääsemättä enää oikeaan\nasentoon, ja murskautui maata vasten. Tämä tapahtui meidän alueellamme.\nMolemmat vastustajat olivat lyhyellä kohtaushetkellä osuneet toisiinsa\nkiinteillä konekivääreillään. Veljeni molemmat bensiinisäiliöt olivat\npuhki, ja samalla hetkellä kapteeni Ball oli saanut luodin päänsä\nläpi. Hänellä oli mukanaan muutamia kotimaasta saatuja valokuvia ja\nsanomalehtileikkeleitä, joissa häntä kovin ylistettiin. Hän näytti\nhiljakkoin palanneen lomalta. Boelcken aikana kapteeni Ball oli\ntuhonnut 36 saksalaista lentokonetta. Mutta hänkin tapasi voittajansa.\nVai lieneekö ollut sattuma, että sellaisen suuruuden kuin hän, piti\nkuolla niin tavallinen sankarikuolema?\n\nKapteeni Ball oli epäilemättä Anti-Richthofenlaivueen johtaja, joten\nluulen englantilaisten nyt mieluimmin luopuvan yrityksestään eikä enää\npyrkivän saamaan minua kiinni. Se olisi kuitenkin ikävää, sillä siten\nmenettäisimme monta hyvää tilaisuutta, jolloin voimme oikein rökittää\nenglantilaisia.\n\nJollei veljeni olisi toukokuun 5 p:nä haavoittunut, hän luullakseni\nolisi minun palatessani lomalta samoin voinut lähteä lomalle 62 voittoa\nluettelossaan.\n\n\n\n\nLothar \"ampuja\" eikä hävittäjälentäjä.\n\n\nIsäni mielestä on suuri erotus hävittäjälentäjällä ja\nsellaisella ampujalla, joka ampuu vain huvikseen. Kun minä olen\npudottanut englantilaisen, on metsästyshimoni tyydytetty ainakin\nneljännestunniksi. En saata siis ampua kahta englantilaista peräkanaa.\nKun kerran yksi on pudonnut, tunnen ehdotonta tyydytystä. Vasta paljon\nmyöhemmin olen voinut kehittää itseni \"ampujaksi\".\n\nMutta veljeni oli heti toista maata. Minulla oli tilaisuus tarkata\nhäntä hänen ampuessaan neljännen ja viidennen vastustajansa.\nHyökkäsimme vihollislaivueen kimppuun. Minä olin ensimmäisenä. Olin\npian selviytynyt vastustajastani. Katsahdan ympärilleni ja huomaan\nveljeni lentävän toisen englantilaisen takana; tämän kone syttyy juuri\npalamaan, ja moottori räjähtää. Tämän englantilaisen vieressä lentää\ntoinen. Veljeni jättää nyt aivan tyynesti ensimmäisen vastustajansa\nomiin hoteisiinsa, vaikkei tämä ole vielä pudonnut, vaan pysyttelee\nyhä ilmassa, ja suuntaa konekiväärinsä lähellä lentävää toista\nenglantilaista kohti jatkaen heti ampumista. Tämäkin vastustaja putosi\nlyhyen taistelun jälkeen.\n\nKotona hän kysyi minulta ylpeästi; \"Kuinka monta ammuit?\" Vastasin\nvaatimattomasti: \"Yhden.\" Hän kääntää selkänsä ja sanoo: \"Minä ammoin\nkaksi.\" Lähetin hänet heti rintamalle tiedustelemaan uhriensa nimiä\njne. Myöhään iltapäivällä hän palaa takaisin, mutta sanoo löytäneensä\nvain yhden.\n\nSiis huono tiedustelija, kuten hyvät \"ampujat\" tavallisesti. Vasta\nseuraavana päivänä ilmoitettiin rintamalta, missä hänen toinen uhrinsa\nmakasi. Kaikkihan olimme kyllä nähneet hänen putoavaa.\n\n\n\n\nAlkuhärkä.\n\n\nRuhtinas Pless oli kerran päämajassa käydessään antanut minulle\nluvan ampua yhden visentin hänen metsästysmailtaan. Visentti on\nsama eläin, jota kansan keskuudessa sanotaan alkuhäräksi. Alkuhärät\novat kuolleet sukupuuttoon. Visenttiä uhkaa sama kohtalo. Koko\nmaapallolla on ainoastaan pari paikkaa, missä sitä vielä tavataan,\nnimittäin juuri Plessissä ja Venäjän entisen tsaarin metsästysmailla,\nBialowiezan metsässä. Bialowiezan metsä on tietysti kärsinyt hyvin\nsuurta vahinkoa sodan jaloissa. Moni komea visentti, jonka muuten\nainoastaan ruhtinaalliset henkilöt tahi tsaari itse olisi ampunut,\non joutunut jonkun musketöörin muistikirjaan. [Saksal. valloittajat\nsuojelivat B:n visenttejä parhaansa mukaan, mutta heidän poistuttuaan\nkurittomat venäläislaumat hävittivät ne viimeistä myöten, ampuivat\nkonekivääreilläkin. -- Suom.]\n\nOlin siis hänen korkeudeltaan saanut luvan kaataa noin harvinaisen\neläimen. Yhden ihmisiän kuluttua näitä eläimiä tuskin enää on olemassa,\nsilloin ne varmaankin ovat kuolleet sukupuuttoon.\n\nSaavuin Plessiin iltapäivällä toukokuun 26 päivänä ja lähdin suoraan\nasemalta määräpaikkaani kaataakseni härän jo samana iltana. Ajoimme\nruhtinaan laajassa metsästyspuistossa samaa tietä, jota monet\nkruunatut päät ennen minua olivat kulkeneet. Tunnin verran ajettuamme\nlaskeuduimme rattailta maahan ja saimme vielä kävellä puolisen\ntuntia päästäksemme väijymispaikalleni, samalla kun ajomiehet jo\nolivat valmiina aloittaakseen ajon merkin saatuansa. Seisoin samalla\nampumalavalla, jossa ylijahtimestarin sanojen mukaan keisari oli\nusein seissyt ja kaatanut monta visenttiä. Saimme odottaa hyvän\naikaa. Äkkiä näin jättiläiskokoisen mustan hirviön vyöryvän eteenpäin\nkorkeavartisessa metsässä juuri minua kohti. Huomasin sen ennen kuin\njahtimestari, valmistausin ampumaan ja, täytyypä myöntää, minut valtasi\nlievä metsästyskuume. Kerrassaan mahtava eläin! Puolenkolmattasadan\nmetrin päässä se pysähtyi hetkeksi vainuten jotakin. Matka oli liian\npitkä voidakseni ampua. Luoti olisi kyllä varmaankin osunut, sillä\nonhan ylipäänsä mahdotonta olla osaamatta tuollaiseen jättiläiseen.\nMutta sen etsiskely olisi ollut epämiellyttävä juttu. Ja sitä paitsi\nolisi minusta ollut suuri häpeä ampua ohi. Päätin siis mieluummin\nodottaa, kunnes se tulisi lähemmäksi. Se oli varmaankin huomannut\najomiehet taas kintereillään, sillä äkkiä se teki jyrkän käänteen\nja porhalsi huimaavaa vauhtia, nopeammin kuin tuollaisen rumiluksen\nolisi luullut pääsevän, suoraan minua kohti. Mutta noin oli vaikea\nampua. Pian se katosikin tiheän kuusiryhmän taakse. Kuulin sen vielä\ntuhahtelevan ja tömistelevän tannerta, mutta sitä ei enää näkynyt.\nOliko se huomannut minut vai ei, sitä en voi sanoa. Mutta kaikissa\ntapauksissa se oli nyt kadonnut. Näin sen kuitenkin vielä vilahdukselta\nhyvin pitkän matkan päästä, sitten se lopullisesti katosi.\n\nTuollaisen tavattoman eläimen näkemisestäkö vai mistä lienee johtunut,\nmutta sillä hetkellä, jolloin härkä lähestyi minua, tunsin jokseenkin\nsamanlaista kuumetta kuin valtaa minut silloin kun lentokoneessa\nistuessani näen englantilaisen, mutta olen vielä hänestä viiden\nminuutin lentomatkan päässä. Erotus oli vain se, että englantilainen\ntavallisesti puolustautuu. Jollen olisi seissyt niin korkealla\nampumalavalla, niin kukapa tietää, eikö muunlaisiakin siveellisiä\ntunteita olisi herännyt minussa.\n\nMutta kauan ei viipynyt, ennenkuin tuli toinen. Tämäkin oli aika\nveikale. Mutta siitä oli paljon helpompi suoriutua. Noin sadan\naskeleen päässä se pysähtyi nuuskien ilmaa ja käänsi koko lapansa minua\nkohti. Ensimmäinen laukaus sattui, sen huomasin heti. Olin ampunut\nsuoraan härän lapaan. Hindenburg oli kuukautta aikaisemmin sanonut\nminulle: \"Ottakaa paljon patruunia mukaanne! Minä tuhlasin niitä puoli\ntusinaa, siiliä sellainen rumilus ei kuole ihan helposti. Sen sydän\non niin syvällä, että luoti useimmiten menee ohi.\" -- Tämä pitikin\npaikkansa. Sydämeen en ollut osunut, vaikka hyvin tiesin, missä se\noli. Ammuin uudestaan. Toinen, kolmas laukaus -- vasta silloin härkä\npysähtyi kuolettavasti haavoittuneena. Se kaatui noin 50 askeleen\npäähän minusta. Viiden minuutin kuluttua hirviö oli kuollut. Metsästys\npäättyi, puhallettiin \"all's tot\". Kaikki kolme luotia olivat sattuneet\njuuri sydämen yläpuolelle, erittäin hyvin osattu.\n\nAjoimme nyt ruhtinaan kauniin metsästyslinnan ohi ja sitten läpi\nlaajan metsästyspuiston, jossa ruhtinaan vieraat joka vuosi kaatavat\nsaksanhirvet ym. Sitten pysähdyimme katselemaan Promnitzin linnaa.\nSe kohoaa niemekkeellä, näköala on erittäin kaunis, ihmisasuntoja ei\nole viittä kilometriä lähempänä. Ei tunne ollenkaan olevansa enää\nmetsästyspuistossa, niin kuin yleensä luullaan, puheen ollen Plessin\nruhtinaallisesta metsästyksestä. Sataatuhatta hehtaaria aidattua maata\nei voida enää pitää metsästyspuistona. Siellä oleskelee komeita hirviä,\njoita yksikään ihminen ei koskaan ole nähnyt, joita jahtimestarit eivät\ntunne ja jotka sattumalta osuvat metsästäjän eteen. Mutta visentin\nnähdäkseen saa usein kävellä viikkokausia. Monina vuodenaikoina ei\nniitä yleensä olenkaan saa nähdä. Silloin ne ovat niin arkoja, että\nkätkeytyvät huolellisesti noihin suunnattoman suuriin metsiin ja niiden\näärettömiin tiheikköihin. Näimme kuitenkin vilahdukselta monta hirveä\nja monta komeaa metsäkaurista.\n\nParin tunnin kuluttua saavuimme vähää ennen pimeän tuloa takaisin\nPlessiin.\n\n\n\n\nJalkaväki-, tykistö- ja tiedustelulentäjät.\n\n\nJollei minusta olisi tullut taistelulentäjää, olisin luullakseni\nruvennut jalkaväkilentäjäksi. Tunteehan lentäjä suurta tyydytystä\nvoidessaan antaa välitöntä apua kovimmin taisteleville sotureillemme.\nJalkaväkilentäjälle tarjoutuu siihen tilaisuus. Hänellä on siis\nkiitollinen tehtävä. Arras'in taistelun aikana näin useita tuollaisia\nkunnon miehiä, jotka kaikilla ilmoilla ja kaikkina vuorokauden\naikoina lentelivät hyvin matalaila vihollisen yläpuolella, koettaen\npysyä yhteydessä ankarasti taistelevien joukkojen kanssa. Ymmärrän\nhyvin, että tuollaiseen tehtävään voi innostua; luulen monenkin\nlentäjän kohottavan raikuvan hurraa-huudon nähdessään vihollislaumojen\nlainehtivan takaisin hyökkäyksen jälkeen, kun urhea jalkaväkemme on\nrynnännyt esiin ampumahaudoistaan ja taistellut mies miestä vastaan\nperäytyvän vihollisen kanssa. Usein olen lentoretken jälkeen ampunut\nviimeiset patruunani vihollisen ampumahautoihin. Vaikka siitä onkin\nvähän hyötyä, se tekee kuitenkin siveellisen vaikutuksen.\n\nTykistölentäjänä olen itse ollut. Minun aikanani oli vielä oman\ntykistön ammunnan ohjaaminen kipinälennättimen avulla aivan uutta.\nMutta siihen tarvitaan aivan erikoista taipumusta. Ajan pitkään en\nsiihen soveltunut. Pidän enemmän taistelusta. Ollakseen hyvän täytyy\ntykistölentäjän kuulua samaan aselajiin, jotta on tarpeelliset\n\"ammattitiedot\".\n\nTiedustelulentoa olen myöskin harjoittanut, nimittäin Venäjällä\nliikkuvan sodan aikana. Silloin olin jälleen ratsumies, so. kuvittelin\nolevani sellainen ratsastaessani teräshevollani. Holckin seurassa\nvenäläisten ilmassa viettämäni päivät kuuluvat parhaisiin muistoihini.\n\nLäntisellä rintamalla tiedustelulentäjä näkee aivan toista kuin mihin\nratsumiehen silmä on tottunut. Kylät ja kaupungit, rautatiet ja\nmaantiet ovat kumman elottomia ja hiljaisia, mutta siitä huolimatta\nvallitsee kaikkialla erotta suurenmoinen toiminta, joka kuitenkin\ntaitavasti salataan lentäjältä. Ainoastaan erikoisen harjautunut\nsilmä voi nähdä jotakin tuolta huimaavasta korkeudesta. Minulla on\nhyvät silmät, mutta epäilenpä, voiko yleensä kukaan erottaa mitään\nvarmaa esim. viertotieltä 5,000 metrin korkeudesta. Tällöin täytyy\nsen vuoksi turvautua johonkin muuhun, joka korvaa silmän, nimittäin\nvalokuvauskoneeseen. Lentäjä valokuvaa siis kaikki, mitä hän pitää\nvähänkin tärkeänä ja mikä on valokuvattava. Jos kotiin tullessa huomaa\nlevyt epäonnistuneiksi, koko lentoretki on ollut turha.\n\nTiedustelulentäjä joutuu usein taisteluun, mutta hänellä on tärkeämpiä\nasioita toimitettavana kuin huvitella ilmataistelulla. Usein on yksi\nainoa valokuvalevy tärkeämpi kuin pudotettu vihollislentokone, sen\nvuoksi ei hänen kutsumukseensa, tavallisissa aloissa, lainkaan kuulu\nilmataistelujen suorittaminen.\n\nNykyään on hyvin vaikea suorittaa hyvää tiedustelulentoa lännessä.\n\n\n\n\nLentokoneemme.\n\n\nKuten ehkä jokainen tietää, lentokoneemme ovat sodan aikana\njonkin verran muuttuneet. Suurin ero on jättiläislentokoneella ja\nhävittäjäkoneella.\n\nHävittäjäkone on pieni, nopea, helposti ohjattava, mutta ei voi\nollenkaan kuljettaa lastia. Ainoastaan patruunat ja konekiväärit.\n\nJättiläislentokone on hirviö, jonka tarkoituksena on kantaa\nmahdollisimman suuri lasti; sillä on sen vuoksi suuret tasot. Se\nkuljettaakin mukanaan tavattoman paljon; 3,000-5,000 kiloa ei ole\nsille paino eikä mikään. Bensiinisäiliöt ovat kuin todellisia\nrautatietankkivaunuja. Noin suurella laitoksella liikkuessaan ei enää\ntunne lentävänsä, vaan sillä \"ajetaan\". Lentäminen ei enää tapahdu\ntuntoaistin, vaan teknillisten koneiden mukaan.\n\nTuollaisen jättiläislentokoneen moottoreissa on tavattoman monta\nhevosvoimaa. Tarkkaa lukua en voi mainita, mutta varmasti monta\ntuhatta. Kuta suurempi voima, sen parempi. On sangen mahdollista,\nettä kerran voimme kuljettaa kokonaisia divisioonia tuollaisilla\nkoneilla. Sen rungossa voi kävellä kuin huoneessa. Yhdessä nurkassa on\nmerkillinen laitos, kipinälennätin, jonka avulla lennettäessä voidaan\nolla alituisessa yhteydessä maanpinnan kanssa. Toisessa nurkassa\nriippuu mitä kauneimpia lihamakkaroita: kuuluisia lentopommeja, joita\nvihollisemme kamalasti pelkäävät. Jokaisesta nurkasta pistää esiin\nkonekiväärin piippu. Kone kaikkineen on lentävä linnoitus. Kantotasot\ntukineen ovat kuin pylväskäytävät. Minä en voi mieltyä näihin\njättiläisaluksiin. Minun mielestäni ne ovat hirmuisia, vastenmielisiä,\nikäviä ja kömpelöitä. Minä ylistän sellaista lentokonetta kuin \"le\npetit rouge'iani\". Sillä voi yhtä hyvin lentää ylös ja alas, selällään\nja päistikkaa ja tehdä mitä temppuja hyvänsä, sillä lentää kuin lintu,\nmutta kuitenkaan se ei ole \"siipilentoa\", lokin lennon tapaista, vaan\nkoko laitos on ainoastaan \"lentävä moottori\". Luullakseni pääsemme\nkerran niin pitkälle, että voimme ostaa lentopuvun 2 markalla 50\npennillä ja pukea sen muitta mutkitta yllemme. Toisessa päässä on pieni\nmoottori ja pieni potkuri, kädet pistetään siipitasoihin ja jalat\npyrstöön, sitten juostaan vähän alkuvauhdiksi -- ja sitten liitelemme\nkuin linnut ilmassa.\n\nVarmaankin naurat, hyvä lukijani, -- niin minäkin, mutta nauravatko\nlapsemme, se ei ole niinkään varma asia. Varmasti olisi myöskin\nnaurettu, jos joku 50 vuotta takaperin olisi sanonut aikovansa\nlentää Berliinin yli. Voin vielä mielikuvituksessani nähdä kreivi\nZeppelinin, kun hän v. 1910 ensimmäisen kerran saapui Berliiniin, ja\nnyt berliiniläiset tuskin viitsivät katsahtaa ylöspäin, kun tuollainen\nlaitos surisee ilmassa.\n\nPaitsi mainitsemiani jättiläislentokoneita ja hävittäjäkoneita on vielä\nolemassa lukemattomia muita kaikensuuruisia lentokonetyyppejä. Keksintö\nei vielä ole läheskään täydellisesti kehitetty. Kukapa tietää, mitä me\nvuoden kuluttua käytämme tunkeutuaksemme siniseen eetteriin.\n\n\n\n"]