Nuori metsänvartija

NUORI METSÄNVARTIJA

Kirj.

Zane Grey

Porvoo * Helsinki Werner Söderström Osakeyhtiö 1934.

SISÄLLYS:

I. Elämänuran valitseminen.

II. Mies junassa.

III. Polku.

IV. Eksyksissä.

V. Saha.

VI. Metsänvartija Dick Leslie.

VII. Takaisin Holstoniin.

VIII. Metsäkauppiaat.

IX. Matkalla vuorille.

X. Pako.

XI. Vanha metsästäjä.

XII. Karhuja.

XIII. Metsämaja.

XIV. Vanki.

XV. Taistelu.

XVI. Metsän pahin vihollinen.

XVII. Vastatuli.

XVIII. Loppu.

I.

ELÄMÄNURAN VALITSEMINEN.

Pidin ulkoilmaelämästä ja metsästyksestä. Aina kun yritin selittää veljelleni, mitä metsänhoito on, kertomukseeni sotkeutui jollakin tapaa harmaakarhu.

"Harmaitten karhujen metsästystä!" huudahti hän. "Kuules, Ken, isä sanoo sinun lukevan kymmenen sentin kirjoja."

"Odotahan, Hal, kun hän tulee tänne. Aionpa todistaa hänelle, ettei metsänhoito ole vain karhujen metsästämistä."

Veljeni Hal ja minä olimme leiriytyneet muutamaksi päiväksi Susquehanna-joen rannalle, jossa olimme kuluttaneet aikamme vuoroin kalastellen, vuoroin retkeillen. Leirimme oli metsänlaidassa kahdeksan mailin päässä Harrisburgista. Alue kuului isällemme, joka oli luvannut käydä meitä katsomassa. Mutta hän ei ollutkaan saapunut määräpäivänä ja minun oli tyydyttävä siihen, että koetin voittaa Halin puolelleni.

"Ken, jos isä sallii sinun lähteä Arizonaan, voitko toimittaa minut mukaasi?"

"En ainakaan tänä kesänä. Pelkään kysyäkään sitä häneltä. Mutta kyllä seuraavana vuonna."

"Se olisi suurenmoista! Mutta kuinka kauan saankaan odottaa. Tulen sairaaksi ajatellessani, kuinka sinä siellä ratsastat mustangeilla ja metsästät karhuja ja puumia."

"Ei auta muu kuin että odotat. Sinähän olet vielä lapsi, Hal – et ole täyttänyt vielä neljäätoista. Sitä paitsi, minähän olen päättänyt kouluni."

"Lapsi!" huudahti Hal närkästyneenä. "Ethän sinä itsekään ole mikään Metusalem. Olen melkein yhtä suuri kuin sinä. Osaan myöskin ratsastaa ja pelata palloa ja voisinpa vielä antaa selkään teille kaikille –"

"Älähän, Hal! Toivoisin sinun auttavan minua taivuttamaan isän mielen, mutta jos pääset yltymään, voit ehkä pian asettua vastaani. Jos hän sallii minun lähteä, otan sinut puheeksi, niin pian kuin vain uskallan. Lupaan sen. Senhän arvaat, kuinka mielelläni ottaisin sinut mukaani."

"Sama se", vastasi Hal nöyrästi. "Koetan hillitä itseni. Olen tulla hassuksi ajatellessani tuota retkeä. Ja sitä paitsi, Ken, minua kiinnostaa muukin kuin vain karjanpaimenet ja puumat. Minusta on hauskaa kuunnella, kun sinä kerrot metsänhoidosta. Mutta onko kukaan kuullut puhuttavan metsänhoidosta ammattina?"

"Asianlaita on kuitenkin niin, Hal. Luonnonrikkauksia on säästettävä ja hallitus koettaa värvätä nuoria sivistyneitä miehiä työhön – nimenomaan metsähallituksen käytettäväksi. En liioittele sanoessani, että tämän maan menestys riippuu metsänhoidosta."

Tunnustan nyt, että minä vain toistin sellaisia asioita, joista olin lukenut.

"Kuinka niin? Selitäpä minulle se", pyysi Hal.

"Puuteollisuuden harjoittajat kaatavat kaikki puut eivätkä koskaan ajattele tulevaisuutta. Heillä on sellainen kiire tulla rikkaiksi, että jättävät lapsenlapsilleen perinnöksi vain erämaan. He hakkaavat ja huimivat joka suunnalla ja sitten tulee tulipaloja ja maa joutuu rappiolle. Jokiemme vesi riippuu metsistä. Puut aiheuttavat sateen; lehdet hajoittavat veden, niin että se laskeutuu maanpinnalle sumuna ja pisaroina; siitä se imeytyy maan sisään, jossa sen sitoo juuret. Jos puut hävitetään, sadevesi ei pysähdy maanpinnalle, vaan vierii alas ja saa joet tulvimaan. Metsät kokoavat veden varastoon ja niistä on meillä apua monessa muussa suhteessa."

"Mutta me tarvitsemme puuta ja puutavaraa", sanoi Hal.

"Tietenkin. Mutta niitä ei pian ole lainkaan, jollemme ryhdy harrastamaan metsänhoitoa. Saksassa sitä on harrastettu jo kolmesataa vuotta."

Kulutimme vielä toisen tunnin puhuen samasta asiasta ja olisin menettänyt kokonaan rohkeuteni, jollei Halin tuntema tosi rakkaus metsiä kohtaan olisi hillinnyt hänen käytännöllisiä vaistojaan, jotka hän oli perinyt isältään. Hal oli yritteliäs miehenalku mieleltään; hän halusi ansaita rahaa ja kaikki, mikä tuntui tuottavan rahaa, tehosi voimakkaaksi hänen mieleensä. Mutta lopuksi hän alkoi käsittää, mitä tarkoitin; hän myönsi, että puheissani saattoi olla jonkin verran perää.

Iltamyöhällä oli paras aika kalastaa. Seuraavana kahtena tuntina meidän ajatuksemme olivat keskittyneet yksinomaan notkuviin vapoihin ja vedenpinnalla välähteleviin ahveniin.

"Ensi elokuussa kaipaat suuria ahvenia", huomautti Hal nauraen. "Kai ne vähenevät sinunkin ilosi."

"Niinpä kyllä, Hal", vastasin hiukan alakuloisena. "Mutta mehän puhumme tässä, ikäänkuin lähtöni Länteen olisi ratkaistu asia. No niin, sitä minä ainakin toivon."

Retkeillessämme meistä, Halista ja minusta, oli hauskinta – jollemme ota lukuun kalastusta – istua leiritulen ääressä. Sinä yönä se oli hauskempaa kuin koskaan ennen ja se oli vieläkin tenhoisampaa, sitten kun täydellinen pimeys oli laskeutunut maahan. Keskustelimme karhuista. Sitten Hal kertoi puumista, joilla oli tapana hiipiä kavalasti metsästäjän kintereillä. Metsästä kuului huuhkajan kaamea huuto ja pimeässä meihin tuijottivat joenrannalta kirkkaanvihreät silmät. Ja kun tuuli tuli ja huokaisi puitten välissä, meidän oli helppoa kuvitella olevamme erämaassa. Tämä oli ollut meidän mielileikkiämme, minun ja Halin; ja vasta nyt se tuntui meistä olevan kuin todellisuutta. Siitä tavasta, jolla Hal kuiskaili ja kuunteli ja silmäili ympärilleen, voi nähdä, että hän tosiaankin näytti odottavan puumien vierailua ja vaikkapa intiaanienkin. – Kävimme vihdoin nukkumaan. Mutta unemme katkesi tuon tuostakin. Halia vainosi usein tavallisinakin öinä painajainen, mutta nyt hän huokaili ja heittelehti teltassa puoleen ja toiseen niin epätoivoisesti, että arvasin puumien ahdistavan häntä.

Näin unta metsämaista, joitten takana kohosivat lumipeitteiset kukkulat; näin unta puuttomalla harjanteella seisovasta kauriista, syvänteissä parveilevista valkohäntäisistä hirvistä, metsänlaidassa harmaanvihreää ruohoa pureskelevasta antiloopista. Tuolla näkyi lumessa harmaakarhun leveä jälki; tuolla nukkui keltaisenruskea puuma päivänpaisteisella kalliolla. Sitten tuli pronssinvärisen karjanpaimenen vuoro, ja yksinäinen rosvo suoritti osansa niin taitavasti, että sai minut värisemään. Suuret petäjät, varjoisat ruskeat polut, auringon valaisemat metsäaukeamat näyttivät niin todellisilta, että luulin olevani niitten keskellä. Selvimmin näkyivät yksinäinen yön peittämä metsä ja leirituli. Kuulin, kuinka punaiset hiilet räiskyivät, ja tunsin palavan puun savun sieraimissani; tuijotin mustaan pimeyteen odottaen ja kuunnellen – tietämättä itsekään mitä.

Seuraavana päivänä varhain illalla isä ilmestyi joenvartta pitkin kulkevalle tielle.

"Tuolla hän on", huusi Hal. "Hän ajaa Billyllä. Näetkö?"

Billy oli isäni nopein hevonen. Olin suuresti riemuissani nähdessäni, millä vauhdilla isä tuli, sillä hän ei olisi ajanut niin nopeasti, jollei hän olisi ollut erittäin loistavalla tuulella. Ja olisin voinut vaikka huutaa ilosta, kun hän pysäytti hevosen leiripaikan yläpuolella olevalle penkereelle. Hänellä oli yllään korderoi-puku, ikäänkuin hän olisi aikonut lähteä ulkoilmaretkelle. Hänen kasvoissaan näkyi hymy, kun hän sitoi kiinni Billyn. Astuessaan alas penkereeltä hän kosketteli kaikkia esineitä ja teki lukemattomia kysymyksiä. Hal puhui niin paljon ahvenista, että pelkäsin hänen haluavan lähteä kalastamaan ja lykkäävän jalkamatkamme metsässä tuonnemmaksi. Mutta sitten isä alkoi puhua suoraan minulle.

"No, Kenneth, paljastapas nyt koko totuus villiä Länttä koskevista suunnitelmistasi. Nyt kun olet päättänyt koulusi, tekisi mielesi kai riistäytyä hetkeksi irti kaikesta. Haluaisit ratsastaa mustangeilla, nähdä karjanpaimenia, metsästää ja ampua – ja kaikkea muuta sellaista."

Kun isä puhui tällä tapaa, oli hänellä tavallisesti tarkoituksena tuhota suunnitelmani. Tunsin kylmänväreitä kaikkialla ihossani.

"Niin, isä, pitäisin kaikesta tuosta – Mutta en tarkoita tällä vain huvia. Haluan ruveta metsänhoitajaksi. Päästä minut täksi kesäksi Arizonaan. Ja jos – jos haluaisin, myöskin metsäopistoon."

Siinä se oli nyt koko totuus ja mielessäni taisteli usko ja pelko. Ennen kuin isä ehti vastata, aloin kertoa hänelle metsänhoidosta ennakolta laatimani ohjelman mukaan ja puhuin niin kauan, että lopulta hengästyin.

"Puheessasi on jonkin verran perää", vastasi isä. "Olet ehkä lukenut näistä asioista?"

"Olen lukenut kaiken, minkä olen saanut käsiini,, ja sitä paitsi olen koettanut soveltaa tietoja käytäntöön. Pidän puista. Pidän ulkoilmaelämästä. Mutta metsänhoito ei ole vain juhlaa. Metsänvartijan täytyy osata ratsastaa ja kuormata hevosensa, rakentaa polkuja ja pystyttää leiri, elää yksin metsissä, taistella tulta ja villieläimiä vastaan. Oi! Sellainen elämä olisi suurta!"

"Nimenomaan tietenkin ratsastaminen ja ampuminen", sanoi isä kuivasti. "Olisin tyytyväinen, jos sinusta tulisi riittävän hyvä lääkäri."

"Ole oikeudenmukainen," huudahdin hypähtäen pystyyn. "Enkö minä saisi sanoa sanaakaan tulevaisuudestani? Etkö olisi tyytyväisempi, jos näkisit minut onnellisena metsänvartijana, vaikka siinä ammatissa onkin vaaroja, kuin tavallisena lääkäripahasena? Käydäänpä katsomassa metsämaatamme. Todistan sinulle, että metsäsi on hoidettu huonosti. Sinulla on kuusikymmentä acre'ia metsää ja sen pitäisi kyllä tuottaa sinulle säännöllinen vuositulo. Jollen pysty todistamaan tätä sinulle, jollen saa sinua innostumaan asiaan, ryhdyn opiskelemaan lääketiedettä. Mutta jos onnistun aikeessani, anna minun yrittää metsänhoidon alalla."

"Esityksesi on oikea, Kenneth", vastasi isä, joka ei nähtävästi ollut odottanut tällaista vakavuutta minun puoleltani. "Hyvä. Lähdetään metsään. Hal, luulenpa hänen voittaneen sinut puolelleen?"

"Kenillä on suuria aikeita mielessään", vastasi Hal pysyen minulle antamassaan lupauksessa. "Ne ovat suurenmoisia."

En ollut koskaan voinut nähdä pitkää, tummareunaista puitten muodostamaa rivistöä tuntematta iloa ajatellessani, että ne kuuluisivat minulle, ja samalla mielessäni oli aina syttynyt halu saada elää niitten keskuudessa. Tuo kuudenkymmenen acre'in suuruinen metsä peitti koko suoperäisen laakson ja pyöreän harjanteen, jonka rinne painui alas välkkyvälle virralle.

"Käy edellä, poika", sanoi isäni, kun me kiipesimme suoja-aidan yli ja lähestyimme varjoisaa metsän reunaa.

"No niin, isä –" aloin puheeni, mutta se katkesi siihen, sillä en saanut kootuksi ajatuksiani. Sitten saavuimme viileään metsään. Siellä oli niin hiljaista. Kuului vain lehtien hiljaista kahinaa ja erakkorastaan suloisia säveliä. Aurinko tunkeutui siellä täällä lehtikatoksen läpi valaisten keihäsmäisillä säteillään tummia varjoja. Kaikki tämä irroitti jollakin tapaa kieleni.

"Tämä on vanhaa, ikivanhaa saloa", sanoin aluksi. "Useat valkotammet, pähkinäpuut, saarnit ja vaahterat ovat koskematonta metsää. Nämä puut ovat täysikasvuisia; monen latva on jo kuivunut; ne olisi pitänyt kaataa kaikki jo aikoja sitten. Ne luovat liian voimakkaan varjon, joten vesat eivät pääse versomaan. Katsos tuotakin rykelmää, jossa on vain nuoria vaahteroita. Näetkö, kuinka ne kurottautuvat ylöspäin koettaen päästä valoon. Niissä ei ole alhaalla yhtään oksaa ja latvasta ne ovat niin hentoja. Ja kuitenkin vaahtera on meidän kovimpia puulajejamme. Ne eivät pääse kasvamaan. Huomaatko, kuinka pieniä ovat tammet ja pähkinäpuut tässä? Ne eivät viihdy liian voimakkaassa varjossa. Tuossa on viime kaadossa sahatun valkotammen kanto. Se on ollut kaksi jalkaa paksu. Laskekaamme sen vuosilustot saadaksemme selville, kuinka vanha se on – noin yhdeksänkymmentä vuotta. Se oli kukoistava puu nuorena ja kasvoi nopeasti, mutta viidenkymmenen vuoden ikäisenä se sai kokea vaikeuksia. Silloin se joko paloi tai sitä viotti joku kaatuva puu tai sitten siihen iski salama."

"Mistä sinä tiedät tuon kaiken?" kysyi isä kummastellen.

"Näetkö, kuinka leveitä vuosilustot ovat aina neljäänkymmeneenviidenteen vuoteen saakka. Sitten puu on saanut jonkin vamman, kuten näkee tuosta mustasta arvesta. Siitä lähtien lustot käyvät yhä kapeammiksi. Puu on saanut taistella elämästä ja kuolemasta."

Kuljimme edelleen ja minä puhuin niin nopeasti kuin suinkin. Näytin isälle jättiläismäistä tuuheaa kastanjaa, joka kohosi kaikkien ympärillään olevien puitten yläpuolelle, ja selitin, kuinka se hidastutti noiden muiden puiden kasvua, jotka toiselta puolen imivät maasta sen ravinnon, jonka kastanja vuorostaan olisi tarvinnut.

"On suorastaan syntiä, että metsää tuhlataan tällä tavoin", sanoin kavutessamme tuulen kaatamien ja lahoavien puunrunkojen yli ja ympäri. "Vanhat puut kuolevat ja tuuli kaataa ne maahan. Lahoja puita on niin paljon, että ne vastaavat vuoden kasvua. Nyt tahdon näyttää sinulle metsän pahimmat viholliset. Tuossa on iso valkotammi, jolla on ikää enemmän kuin sata vuotta. Se on kuolemaisillaan. Huomaatko, että sen pinnassa on pieniä, ikäänkuin porattuja reikiä. Ne on tehnyt kovakuoriainen. Katsos tänne!"

Heilautin pientä kirvestäni ja iskin irti palasen puunkuorta. Sekä kuoressa että itse puussa näkyi pieniä tomun täyttämiä kuoppia. Kaivoin esiin muutamia pieniä ruskeita kovakuoriaisia, jotka olivat luteen näköisiä, mutta paljon pienempiä.

"Tuossa! Etkö usko, että nämä pienet luteet ovat tappaneet noin suuren puun? Ne kaivavat uurteita puuhun ja ehkäisevät nesteen virtaamisen puussa."

Löysin vanhan kastanjan, jossa oli vaarallisen valkoisen koin pesiä, ja selitin isälle, kuinka se tekee munansa ja kuinka näistä munista kehittyvät toukat tuhoavat puun syömällä sen lehdet. Kerroin hänelle myöskin siitä, kuinka hiiret ja oravat vahingoittavat metsää syömällä puitten siemeniä.

"Ensiksi minä kaataisin ja myisin kaikki täysikasvuiset ja kuolleet puut. Sitten harventaisin sekä kasvaessaan levenevät puut – sillä ne tarvitsevat kaikki valoa – että liian taajassa olevat vesat. Puhdistaisin puut kovakuoriaisista ja koettaisin ehkäistä toukkien leviämisen. Puu kasvaa näet puolta nopeammin, jollei sen sallita tukehtua tai tulla sairaaksi. Istuttaisin siemeniä ja vesoja aukeille paikoille pitäen silmällä, että kukin yksilö joutuu sellaiseen paikkaan, jossa se viihtyy parhaiten, ja poistaisin kaikki ne puut, jotka eivät kasva hyvin. Tällä tavoin metsämme kasvu ja arvo suurenisi kaksinkertaiseksi ja tuottaisi meille tietyn vuositulon."

"Kenneth, huomaan, että puhut aivan vakavissasi näistä asioista", lausui isä hitaasti. "Otin niistä hiukan selkoa, ennen kuin läksin tänne, ja uskon kuten sinäkin, että metsänhoito merkitsee tämän maan pelastusta. Olen varma siitä, että asia kiinnostaa sinua suuresti, ja siksi en myöskään voi olla suostumatta pyyntöösi."

"Tätä ei sinun tarvitse koskaan katua. Tahdon oppia; tahdon kehittyä. Tuo ulkoilmaelämä on lisäksi niin terveellistä, vapaata! Kaikki pojat, joille olen kertonut tästä, ovat innostuneet ajatukseen. Siinä on jotakin suurta."

"Valitkaamme siis metsänhoito", toisti isä. "Minua miellyttää se, mitä se lupaa meille, ja myöskin se tapa, jolla sinä suhtaudut asiaan. Jo se seikka, että sinä olet muutamassa kesässä ulkoilmamatkoilla kulkiessasi oppinut näin paljon, puhuu puolestasi. Mutta miksi sinä haluat mennä Arizonaan?"

"Koska Lännessä ovat tarjolla parhaat mahdollisuudet. Haluaisin saada jonkinlaisen käsityksen kansallismetsistä, ennen kuin lähden opistoon. Työ on kyllä siellä toisenlaista; Lännessä on vain havumetsää. Minulla on eräs ystävä, Dick Leslie, jonka kanssa minulla oli tapana käydä kalamatkoilla. Dick läksi Länteen ja on nyt siellä tulenvartijana Arizonan uudessa kansallismetsässä, jonka nimi on Penetier. Hän on kirjoittanut minulle monesti pyytäen minua tulemaan luokseen ja viettämään siellä jonkun ajan metsissä."

"Penetier? Missä se on – minkä kaupungin läheisyydessä?"

"Lähellä Holstonia. Dick sanoo sen olevan oikeata korpimaata; hänen alueellaan on paljon hirviä, karhuja ja puumia. Metsiä tutkiessani voisin siellä metsästää jonkin verran. En luulisi joutuvani siellä vaaraan Dickin luona ollessani, vaikka seutu onkin karua."

"Hyvä on, minun puolestani saat lähteä. Keskustelemme opistosta sitten kun olet palannut sieltä." Sitten isä veti suureksi hämmästyksekseni esille taskustaan kirjeen ja antoi sen minulle. "Ystäväni Mr White sai tämän Washingtonista. Ehkäpä sinulla on siitä hyötyä perille päästyäsi."

Näin oli siis nyt asia saatu ratkaistuksi ja isän lähtiessä paluumatkalle Hal ja minä palasimme leiriin. Oli vaikea sanoa, kumpi meistä oli innostuneempi. Hal esitti sotatanssin leiritulen ympärillä. Olin kuitenkin iloinen siitä, ettei hän tietänyt mitään tuntemastani pienestä tunnonvaivasta, sillä minä en ollut kertonut hänelle enkä myöskään isälle kaikkea, mitä Dick oli kertonut kirjeessään Penetierin erämaasta. Pelkäänpä, että mustangeilla ja revolvereilla oli mielessäni yhtä suuri sija kuin metsänhoito-opinnoilla. Mutta vaikka seikkailut houkuttelivat minua voimakkaasti, tiesin kuitenkin, että päämääräni oli metsänhoito, ja päätin itsekseni, etten löisi koskaan laimin minulle tarjoutuvia mahdollisuuksia. En huomannutkaan, kuinka omaatuntoani tyynnytellessäni aloin ihastuneena laatia suunnitelmia. Tahdoin lähteä heti leiripaikalta, mutta Hal sai minut jäämään sinne vielä yhdeksi päiväksi. Keskustelimme useita tunteja. Vain yksi seikka vaivasi minua. Hal oli vuoroin iloinen vuoroin kärtyisä. Hän vallan riehahteli matkavarusteitani suunniteltaessa, mutta toiselta puolen hän olisi halunnut saada itse koettaa onneaan. Minun täytyi toistaa lupaukseni tuhannen kertaa ja uneen vaipuessaan hänen viimeiset sanansa olivat:

"Ken, ensi kesänähän sinä sitten toimitat minut mukaasi."

II.

MIES JUNASSA.

Matkustaminen oli minulle aivan uutta ja ensimmäisenä yönä kotoa lähdettyäni makasin valveilla Altoonaan saakka. Vierimme ulos savuisesta Pittsburgista aamun sarastaessa ja ainoana karvaana pisarana autuuden maljassani oli se, että juna kiiti niin nopeasti, etten ehtinyt nähdä kaikkea ikkunastani.

Neljän päivän matka! Kuljimme suuren Mississippin yli ja sitten tuli tasankoja, Kalliovuoret ja vihdoin Arizonan ylätasangot – se oli pitkä, pitkä matka, jonka päässä olivat jylhät havumetsät! Voisiko joku nuori mies toivoa enempää? Kasvot vaununikkunaan painettuina katselin silmieni ohi kiitävää tasaista maata.

Siellä näkyi loppumattomana jonona hyvin viljeltyjä maataloja, pieniä kyliä ja kukoistavia kaupunkeja. Minua kiinnostivat tietenkin eniten maatalot, sillä niillä oli kullakin oma metsänsä. Sivuutimme vaahteravyöhykkeen, joka näytti olevan hoidettu paremmin kuin muut metsät. Huomasin sitten, että siellä kasvoi vaahterasokeripuita. Maatalonomistajat olivat raivanneet pois kaikki muut puulajit ja tällä alkeellisella keinolla he olivat saaneet kasvamaan hienoimpia vaahteroita, mitä koskaan olen nähnyt. Indiana oli tasaisempaa maata kuin Ohio, mutta siellä oli niukemmin vettä ja siksi siellä ei myöskään ollut niin paljon metsää. Havaitsin surukseni, että puut siellä kaadettiin rivittäin ja koottiin pinoihin polttopuiksi.

Chicagossa minun piti siirtyä toiseen junaan, jonka päätekohtana oli Santa Fé, ja löydettyäni asemalta junan kiipesin vaunuun. Se oli matkailuvaunu. Isä olisi tahtonut ostaa California Limited-lipun, mutta selitin hänelle, ettei loistelias Pullman-vaunu sopinut oikein tulevalle metsänvartijalle. Tästä huolimatta pistin taskuuni ne liikarahat, joita hänen ei tarvinnut käyttää ensimmäisen luokan lipun ostamiseen.

Suuri asema häikäisevine valoineen ja kilisevine kelloineen ja laaja kaupunki vaihtuivat pian ruohoaavikoksi.

Nukuin vähän sinä yönä, mutta juuri sillä hetkellä, jolloin olisin halunnut olla hereillä – kun kuljimme Mississippin yli – vaivuin sikeään uneen enkä näin ollen nähnyt jokea.

"Lyönpä vetoa, ettei se jää näkemättä palatessanikin", vakuutin itselleni.

Missourin näkeminen korvasi kuitenkin jossakin määrin vahinkoni. Kuinka mutainen ja leveä virta! Ajattelin niitä tuhansien mailien laajuisia alueita, joita se kasteli vedellään, ja niitä suunnattomia metsiä, joita epäilemättä kasvoi sen lähteillä. Sitten tulivat näkyviin Kansasin mittaamattomat viljavainiot. En tiedä, aiheutuiko se niitten pituudesta vai puuttomasta yksitoikkoisuudesta, mutta minua alkoi väsyttää niitä katsellessani.

Tästä hetkestä lähtien huomioni ehti jo kiintyä matkatovereihini. Junailija näytti olevan sopuisa vanha mies; junapoika, vaikka minä olinkin aluksi vältellyt hänen huomaavaisuuttaan, kun hän yritti myydä minulle kaikkea purukumista alkaen aina vuorisauvaan, oli erittäin hyvä seurakumppani. Neekerikantajalla oli iloinen ääni ja nauru, ja minä puhelin hänen kanssaan, aina kuin sain hänet käsiini. Vastaisella vaununistuimella istui tilapäisiä matkustajia, jotka vaihtuivat kunkin kaupungin kohdalla. He olivat hyvin samanlaisia, auringon paahtamia ja korkeaäänisiä, ja näytti siltä kuin he olisivat ostaneet pitkät saappaansa ja leveät hattunsa samasta kaupasta.

Viimeksi ilmestyi vastaiselle istuimelle raskasruhoinen mies, jolla oli iso kuulanmuotoinen pää ja pörröinen vaalea tukka. Hänen siniset silmänsä välähtelivät itsetietoisesi, pitkät viikset olivat riipuksissa ja hänen olemuksessaan oli jotakin, joka ei miellyttänyt minua. Hänen flanellipaitansa rinnassa välkkyi suuri jalokivi ja nahkaiset kellonperät olivat niin paksut ja vahvat, että ne olisivat kestäneet kaupunginkellon painon.

"Onpa hellettä", sanoi hän pyyhkiessään kosteita kulmakarvojaan.

"Ei sentään niin paljon kuin aikaisemmin", vastasin.

"Ei kylläkään. Kiipeämme parhaillaan ylöspäin. Juna viheltää juuri ja tulossa on Dodge City."

"Dodge City", toistin vilkastuen. Tuo nimi palautti muistiin värikkäitä kuvia, jotka olivat painuneet mieleeni eräitä keltakantisia kirjoja lukiessani, mutta samalla myöskin epämukavia muistoja isäni tyytymättömyydestä. "Eikö tämä ole se vanha karjakaupunki, jossa tapeltiin niin paljon takavuosina?"

"Aivan niin. Eikä siitä ole kulunut vielä pitkääkään aikaa. Katsokaa tuonne." Hän läjäytti suurella kädellään polveeni ja osoitti sitten sormellaan. "Näettekö tuota kukkulaa? Sitä sanottiin Kuolleen Miehen Kukkulaksi, sillä sinne haudattiin ne kaverit, jotka kuolivat saappaat jalassa."

Tuijotin ulos akkunasta kurottaen kaulaani.

"Niin, vanha Dodge oli vilkas kaupunki", jatkoi mies junan kulkiessa eteenpäin. "Näin siellä itse erään pienen ottelun 80-luvun alkupuolella. Viisi karjanpaimenta, hyviä ystäviä keskenään, oli saapunut vierailemaan kaupunkiin. Eräs heistä sieppaa leikillään toisen kaverin ruoskan. Tämä kaveri sanoo leikillään: 'anna se takaisin.' Sitten hän käy käsiksi toiseen koettaen vääntää irti ruoskan tämän käsistä ja he kaatuvat molemmat maahan. Seisoin siinä vieressä nauraen kuten muutkin, kun ruoskan omistaja huitaisee yht'äkkiä nyrkillä toveriaan. Molemmat karjanpaimenet nousevat hitaasti pystyyn ja silmäilevät toisiaan. Sitten se kaveri, joka oli alkanut leikin, sieppaa revolverinsa. Hän oli tuskin ehtinyt laukaista, kun jo revolverit olivat esillä kaikilla muillakin ja kyllä siinä sitten oli hiukan meteliä ja savua. Viidessä sekunnissa oli jo maassa kuolleena viisi karjanpaimenta. Murhattuna, sanoisitte te, leikin vuoksi. Sen verran maksoi henki vanhassa Dodgessa."

Tämän kertomuksen jälkeen matkatoverini alkoi minusta tuntua miellyttävämmältä ja olisin pyytänyt häntä kertomaan muitakin juttuja, mutta vaunuun tuli junailija ja ryhtyi keskustelemaan hänen kanssaan. Sitten käytävän toisella puolen istuva nuori mies, joka ei näyttänyt olevan paljon itseäni vanhempi, pyysi minua kertomaan jotakin.

"Kyllä, mielelläni, jos se teitä huvittaa", vastasin hiukan hämmästyen. Hän oli kalpea; hänen poskillaan näkyi punaisia pilkkuja ja väsyneiden silmien alla kiersi mustat juovat.

"Te näytätte niin vahvalta ja reippaalta, että minun on ollut hauska katsella teitä", selitti hän raukeasti hymyillen. "Olen sairas, kuten huomaatte."

Sanoin olevani hyvin pahoillani siitä ja toivovani, että hän pian paranisi.

"Minun olisi pitänyt tulla jo ennemmin Länteen", vastasi hän, "mutta en onnistunut saamaan mistään rahaa."

Hän vilkaisi ensin minuun ja käänsi sitten katseensa ikkunaan, josta näkyi tasankojen taa laskeutuva punainen aurinko. Koetin saada hänet suuntaamaan ajatuksensa itsestään muihin asioihin, mutta se ei onnistunut. Hänen tapaamisensa teki minuun raskaan vaikutuksen. Käytyäni pimeän tullen pitkäkseni ajattelin kauan häntä ja vertailin toisiinsa kaikkea sitä, mitä odotin elämältäni, ja hänen surullista tulevaisuuttaan. Tämä ei tuntunut minusta aivan oikealta enkä voinut millään tavoin vapautua siitä ajatuksesta, että olin itsekäs.

Seuraavana päivänä näin ensi kerran oikeat vuoret. Ja Pennsylvanian vuoret, joita olin aina pitänyt korkeina, kutistuivat olemattomiin. Trividadissa, jonne pysähdyimme syömään aamiaista, kävelin asemasillalla vetäen sieraimiini raikasta ohutta ilmaa. Päästyämme Raton-vuorten yli Uuteen Meksikoon sairas poika poistui ensimmäisellä asemalla ja minä heilutin hänelle jäähyväisiksi kättäni junan lähtiessä liikkeelle. Sitten vuoret ja hullunkuriset pienet majat ja pueblo-intiaanit, joita näkyi rautatien varrella, saivat minut unohtamaan kaiken muun.

Iso mies, jolla oli raskaat kellonperät, oli vielä junassa ja alkoi puhella kanssani luettuaan lehtensä.

"Tämä rata kulkee sitä polkua pitkin, joka oli kullankaivajien tienä vuonna neljäkymmentäyhdeksän", sanoi hän. "Tulemme pian Apashisolaan, jossa apasheilla oli tapana väijyä vankkurijonoja. Se on jossakin näillä tienoin."

Juna kääntyi juuri sillä hetkellä kapeaan keltaiseen vuorensolaan, jonka seinämät kohosivat yhä korkeammiksi.

"Apashit olivat pahimpia punanahkoja, mitä Lännessä oli. He piiloutuivat tavallisesti tämän solan huipuille ja ampuivat sieltä vankkurijonoja."

Myöhemmin päivällä hän kiinnitti huomioni yksinäiseen vuoreen. Se muistutti ulkomuodoltaan kartiota ja sen seinämiä peittivät vihreät puut melkein huipulle saakka, joka oli paljasta kiveä ja ikäänkuin katkaistu tasaiseksi päästään.

"Nälkäkukkula", sanoi hän. "Tämä nimi on kolmesataa vuotta vanha, sillä se on peräisin niiltä ajoilta, jolloin maa kuului espanjalaisille. Kertomus siitä, kuinka mainittu nimi syntyi, tuntuu uskottavalta. Intiaanit olivat hyökänneet muutamien espanjalaisten kimppuun ja nämä kiipesivät kukkulan huipulle luullen voivansa paremmin puolustautua sieltä käsin. Intiaanit leiriytyivät kukkulan juurelle ja espanjalaiset saivat kuolla ylhäällä nälkään! Näin sai kukkula nimensä."

"Ne ajat, joista nyt kerrotte, ovat varmaankin olleet suurenmoisia", sanoin kaihoten. "Voi, olisinpa minä ollut silloin täällä. Eikö tämä seutu ole nykyään kauttaaltaan asuttua? Eivätkö kaikki intiaanit ole jo kuolleet? Tapellaanko nyt enää missään?"

"Tosin eivät ajat ole enää niinkuin ennen, mutta kyllä niitä on vielä kuumiakin paikkoja Lännessä. Eivät intiaanitkaan tosin lähde enää niin usein retkilleen. Mutta hurjat miehet ovat melkein yhtä hurjia, joskaan he eivät nyt ole aivan sellaisia kuin siihen aikaan, jolloin Billy Kid kierteli näillä main. Juuri kun läksin matkalle St. Louisiin, näin, kuinka kaksi miestä ammuttiin ja yksi kuoli veitseniskusta."

"Missä?"

"Arizonassa. Holston on se asema, jonne minä jään, ja tämä tapahtui sen läheisyydessä."

"Minä olen menossa juuri Holstoniin."

"Niinkö? Olen iloinen siitä, että olen saanut tutustua teihin, nuori mies. Nimeni on Buell ja olen jonkin verran tunnettu Holstonissa. Mikä on teidän nimenne?"

Hän katsoi minuun terävästi, mutta ei vihamielisesti ja näytti haluavan saada tietää matkani tarkoituksen.

"Ward. Kenneth Ward. Olen Pennsylvaniasta."

"Teissä ei ole luteita. Jokainen voi nähdä sen," sanoi hän ja havaitessaan hämmästyksen ilmeen kasvoillani jatkoi hymyillen ja lyöden rintaansa, niin että se kumahti: "Useimmilla niistä nuorista miehistä, jotka saapuvat tänne, on sairas rinta. Täällä sanotaan, että heissä on luteita. Arvelenpa teidän tulleen tänne onneanne etsimään."

"Kyllä, tavallaan."

"Järeillä nuorukaisilla on täällä kyllä mahdollisuuksia. Millä alalla aiotte yrittää, rohkenen kysyä?"

"Aion antautua metsänhoidon alalle."

"Metsänhoidon? Tarkoitatteko sillä metsänhakkuutöitä?"

"En. Metsänhoito on oikeastaan metsänhakkuun vastakohta. Aion pyrkiä valtion metsiä hoitamaan – säästämään puita enkä niitä kaatamaan."

Hän näytti aluksi hämmästyvän, mutta sitten hän oikaisi itsensä ja katsoi minuun terävästi.

"Mitä metsänhoidolla tarkoitetaan?"

Selitin hänelle asian niin hyvin kuin saatoin. Hän kuunteli tarkkaavaisesti, mutta ei vastannut sanaakaan, vaan poistui seuraavaan vaunuun. Arvelin tällaisen tavan olevan sitä Lännessä esiintyvää juroutta, josta olin kuullut puhuttavan, ja unohdin ennen pitkää koko miehen radan varrella olevia maisemia katsellessani. Albuquerquen asemalla menin sillalle ja asettuessani istumaan erään ruokapöydän ääreen jouduin hänen viereensä.

"Tunnetteko ketään Holstonissa?" kysyi hän.

Kun suussani oli pala voileipää, en voinut puhua, vaan ravistin päätäni. Olin sillä hetkellä unohtanut kokonaan Dick Leslien, ja juuri kun hän juolahti mieleeni, tuli siihen muutamia intiaaneja myymään helmiä, niin että hän haihtui taas mielestäni.

Herätessäni seuraavana aamuna näin silmieni edessä Arizonan salviaruohon peittämät harjanteet ja punertavat kummut. Meidän piti saapua Holstoniin kello kahdeksan illalla, mutta juna myöhästyi useita tunteja veturivian vuoksi. Vaivuin vihdoin uneen ja heräsin siihen, että joku ravisteli minua lujasti.

"Holston. Asemanne. Holston", sanoi vierelläni seisova junailija.

"Hyvä", sanoin hänelle kohoten istumaan ja ryhtyen kiireesti keräämään matkatarpeitani "Olemme myöhästyneet aika lailla?"

"Kuusi tuntia. Kello on nyt kaksi."

"Saanen kai jostakin huoneen", sanoin seuratessani junailijaa sillalle. Hän kohotti lyhtyään, niin että sen valo osui kasvoihini.

"Kadun varrella on ensimmäisessä tai toisessa kulmassa hotelli. On parasta liikkua nopeasti ja pitää silmät auki. Holston ei ole turvallinen paikka öiseen aikaan, etenkin jos joku saapuu tänne outona."

Sillalla tuuli ja oli pimeä. Asemarakennuksen ikkunasta hohti lampunvalo. Huomasin sen kohdalla muutamia miehiä, joista yhdellä, joka seisoi muiden edessä, oli tummat, teräväpiirteiset kasvot ja välkkyvät silmät. Hänellä oli päässään omituinen hattu ja näkemieni kuvien perusteella voin päättää, että hän oli meksikkolainen. Sitten sukelsi pimeästä näkyviin Buellin suuri ruho. Huusin häntä nimeltä, mutta hän ei nähtävästi kuullut ääntäni. Sitten miehet ottivat hänen matkatarpeensa ja he hävisivät kaikki pimeyteen. Odotellessani siinä, että joku ihminen ilmestyisi näkyviin, juna läksi puhkien asemalta ja jätti minut yksikseni sillalle.

Kääntyessäni asemarakennuksen kulman taakse näin kaksi himmeää valoa, joista toinen oli kaukana vasemmalla ja toinen oikealla, ja näiden välissä oli musta talorivi, jonka peitti – kuten myöhemmin selvisi – suuren vuoren varjo. Tämä oli autioin ja pimein kaupunki, mitä olin koskaan nähnyt.

Päätin kulkea oikealla olevaa valoa kohti, koska junailija oli kehoittanut minua kulkemaan "katua pitkin". Astuin nopeasti, mutta paikan yksinäisyys ja omituisuus teki painostavan vaikutuksen.

Ennen kuin olin ehtinyt päästä pitkällekään, sai virtaavan veden ääni minut pysähtymään juuri sillä hetkellä, jolloin olisin voinut suistua ojaan. Tähystellen tiukasti pimeyteen ja tunnustellen tietäni löysin sillan. Täältä ei ollutkaan enää pitkälti valon luo. Siellä olikin kapakka eikä hotelli. Vilkaisin sisään, mutta pyörähdin ympäri puolta lyhyemmässä ajassa ja läksin rientämään vastaiselle suunnalle.

Kuulin pehmeitä askelia, katsahdin olkani yli ja huomasin meksikkolaisen, jonka olin nähnyt asemalla. Hän oli tulossa kadun poikki. Pitikö hän minua silmällä? Ehkä. Sydämeni alkoi takoa voimakkaasti. Vilkaisin vielä kerran taakseni, mutta miestä ei näkynyt sysimustassa pimeydessä. Läksin sitten juoksemaan.

III.

POLKU.

Lyhyt pyrähdys toi minut korttelin toiseen päähän; sivukatu ei ollut enää niin pimeä, ja vasta sitten kun olin päässyt tämän avoimen kohdan yli, vilkaisin taakseni.

Saavuin hetken kuluttua kalpean valoympyrän luo ja syöksyin sisään ovesta, jonka yläpuolella näkyi olevan hotellin nimikilpi. Tuolit olivat hajallaan tyhjässä salissa; eräs mies, joka oli pitkällään sohvalla, kohosi istumaan räpyttäen silmiään.

"Pelkään – olen varma siitä, että joku ajaa minua takaa", sanoin hänelle.

Hän istui paikallaan silmäillen minua ja sanoi sitten harvakseen unisella äänellä:

"Eipä tuon vuoksi kannattaisi herättää ketään." Sanottuaan tämän hän heittäytyi taas pitkäkseen ja sulki silmänsä.

"Sanokaa, eikö tämä ole hotelli? Haluan saada huoneen!" huusin.

"Yläkerroksessa; ensimmäinen ovi." Ja samalla ovenvartija oli jo täydessä unessa.

Astuin portaita kohti ja vilkaistuani taaksepäin kadulle juoksin ylös. Käryävä lamppu levitti kellertävää valoaan käytävään. Sysäsin auki ensimmäisen oven ja astuin huoneeseen lukiten sen sisältä käsin. Sitten kaikki voima pakeni jaloistani. Asettuessani istumaan vuoteen laidalle kylmä hiki kohosi iholleni ja värisin kuin lehti. Heikkous haihtui kuitenkin pian ja aloin kierrellä huoneessa hakien lamppua tai kynttilää. Nähtävästi ei tämä hotelli enempää kuin itse Holstonin kaupunkikaan välittänyt sellaisista pikkuseikoista kuin valo. Sain sillä hetkellä huonon käsityksen Holstonista. Minun täytyi riisuutua pimeässä. Vedin ylempää työntöikkunaa hiukan alemmaksi saadakseni siihen ilmarakoa, mutta se luisuikin jysähtäen aivan alas. Sain sen kiskotuksi jollakin tavoin jälleen paikalleen ja yritin sitten kohottaa alempaa puoliskoa. Se oli hyvin höllässä, mutta pysyi kuitenkin auki. Ryömin sitten vuoteeseen.

Vaikka olinkin väsynyt ja uninen, olin niin kiihtynyt, etten voinut nukkua. Jos olisin ollut rehellinen itseäni kohtaan, olisin toivonut olevani kotona. Pennsylvania näytti olevan kaukana ja ne seikkailut, joista olin uneksinut, eivät tuntuneet niinkään huvittavilta nyt, kun olin yksinäisessä huoneessa yksinäisen, pimeän kaupungin keskellä. Buell oli ollut ystävällinen ja hyvä – ainakin aluksi. Miksi hän ei ollut vastannut, kun huusin häntä. Tuo ei näyttänyt hyvältä. Sitten aloin miettiä, oliko meksikkolainen seurannut todellakin perässäni. Aamulla täytyi ensi työksi ostaa revolveri. Ja jos sitten joku meksikkolainen –

Säpsähdin pahasti kuullessani askelia ulkopuolella olevalta katolta, jota peittivät rautalevyt. Olin jo huomannut, että ikkunani edessä alhaalla oli jokin eteishuone tai vaja. Joku oli kavunnut katolle. Kuuntelin hengittämättä. Sillä hetkellä ei kuulunut mitään. Koetin selittää itselleni, että melun oli aiheuttanut jokin kissa, mutta siitä ei tullut mitään. Olin säikähtynyt puolikuolleeksi.

Jos ikkunan olisi voinut sulkea, ei juttu olisi ollut niin huolestuttava. Makasin paikoillani väristen ja tuijotin ikkunaan, joka pilkotti pimeästä harmaana läikkänä. Taas vallitsi kuolemanhiljaisuus. Kuulin vain, kuinka sydämeni hakkasi kylkiluita vasten.

Jähmetyin yht'äkkiä kauhusta huomatessani mustan varjon ikkunan harmaan valon kohdalla. Tunsin tuon omituisen hatun, sen oudot ääriviivat. Olin huutamaisillani apua, kun mies kurottautui alas ja alkoi hiljalleen kohottaa ikkunaa.

Nyt raivostuin. Hypähdin pystyyn vuoteessani, sieppasin raskaan vesikannun pesupöydältä ja sinkosin sen täydellä voimalla ikkunaan.

Räiskis!

En luullakseni olisi voinut saada aikaan suurempaa melua, vaikka olisin iskenyt irti koko seinän. Vieraani kieri alas katolta lasinsirpaleiden kilistessä ja kattolevyjen rämistessä. Kuuntelin ja odotin muiden hotellin asukkaiden nostavan metelin. Mutta ei kuulunut yhtään askelta, ei äännähdystäkään. Ja sitten tuli taas hiljaisuus.

Tunsin suurta helpotusta, kun harmaa hämärä alkoi vaaleta päivän koitteessa. En ollut koskaan iloinnut niin suuresti aamun tulosta. Pukeutuessani heitin kiitollisia silmäyksiä pirstoutuneeseen ikkunaan. Päivän sarastaessa rohkeuteni palasi ja aloin tuntea olevani jonkin verran ylpeä suorituksestani.

"Jos tuo mies olisi tietänyt, kuinka hyvin minä heitän pesäpalloa, hän olisi ollut varovaisempi", ajattelin hiukan rintaani röyhistäen.

Menin portaita alas saliin. Uninen ovenvartija pyyhki lattiaa. Konttoripöydän ääressä hääräili mies, joka oli niin suuri, että Buell olisi hänen rinnallaan näyttänyt pieneltä. Hänessä ei ollut muuta kuin hartioita ja partaa.

"Voisinko saada aamiaisen?"

"Ei kenenkään onnistunut saada teitä puolisilmukkaan?" sanoi hän viitaten suunnattomalla peukalollaan taaksepäin ovea kohti.

Tiesin, että puolisilmukka ja lasso kuuluivat jollakin tavoin yhteen, ja siksi hotellinomistajan huomautus sai minut hämmästymään. Ruokailuhuone oli viehättävin paikka, minkä siihen saakka olin nähnyt tässä talossa: pöytäliinat puhtaat ja sianlihalla höystetystä munakkaasta, jota tarjoiltiin eräille roteville miehille, levisi mehukas tuoksu. Mutta tarjoilija oli joko sokea tai kuuro, sillä hän ei huomannut minua lainkaan.

Odotin ja harkitsin tilannetta. Jotakin oli vinossa ja arvasin, että se oli minun syytäni, olipa se sitten mitä tahansa. Noin tunnin kuluttua sain aamiaiseni. Sitten menin saliin päättäen esiintyä reippaan asiallisesti ja välttää tarpeettomia kysymyksiä.

"Haluaisin maksaa laskuni ja samalla korvata talolle aiheuttamani pienen vahingon", sanoin ja kerroin samalla, mitä yöllä oli tapahtunut.

"Kyllä joku vielä lyö kuoliaaksi tuon Greaserin", lausui mies lyhyesti.

Astuin ulos tietämättä, pitikö minun suuttua vai nauraa näille kummallisille ihmisille. Kirkkaassa päivän valossa Holston näytti yhtä mitättömältä kuin yöllä. Siinä ei näkynyt olevan muuta kuin asematalo ja tavaravajoja, muutamia kauppoja korkeine räikeänvärisine nimikilpineen ja pitkä rivi kapakoita. Kiertäessäni erään kadunnurkan ilmestyi kuitenkin näkyviin vielä joitakin kauppoja ja näiden lisäksi muutamia kolmikerroksisia tiilirakennuksia, ja puutaloja, jotka olivat hiukan kauempana.

Sitä paitsi tällä kadulla levittäytyivät silmieni eteen korkeat lumipeitteiset vuoret. Pysähdyin paikalleni, sillä tiesin näkeväni Arizonan vuoret. Kohoavia rinteitä kiersi musta reunus – se oli metsäaluetta. Vuoret näyttivät olevan lähellä, mutta tiesin, että yksin aluskukkulat olivat mailien päässä. Dick oli sanonut kirjeissään, että Penetier oli äärimmäisellä pohjoisella rinteellä. Terävät, valkoiset vuorenhuiput kimaltelivat aamuauringossa; ilmassa oli lumen raikkautta ja petäjien pihkaa. Hengitin täysin siemauksin ja tunsin itseni tyytyväiseksi, sillä olinhan Lännessä, ja pääsisin pian petäjämetsiin.

Nyt minun oli ostettava varusteet ja otettava selvää Penetieriin menevästä polusta. Päätin kysellä niin vähän kuin mahdollista. En ollut koskaan ollut tunteellinen enkä halunnut myöskään esiintyä arkailevana. Siksi astuin rohkeasti erääseen kauppaan.

Se oli erittäin suuri ja siellä näkyi kaikkialla rautatavaraa, valjaita, satuloita, villapeitteitä – kaikkea, mitä karjanpaimenet ja karjatalonomistajat tarvitsevat.

Oven vieressä seisoi muutamia miehiä, joista kaksi oli paitahihasillaan, puhellen keskenään. He näkivät kyllä minun tulevan, mutta heistä näytti olevan aivan yhdentekevää, olinko minä lainkaan olemassa. Kävin istumaan päättäen elää Lännessä maan tavalla. Istuin neljännestunnin kello kourassa. Ja menihän se mukiin; mutta kun kauppaan sitten tuli eräs hontelo, punanaamainen mies, jaloissaan nahkasäärystimet, ja sai heti sen, mitä oli halunnut, silloin aloin suuttua. Odotin vielä viisi minuuttia, ja rauhallinen keskustelu jatkui yhä oven vieressä. Vihdoin en jaksanut enää sietää tätä.

"Tahtoisiko joku palvella minua?" kysyin.

Toinen paitahihasillaan olevista miehistä kohosi pystyyn ja silmäili minua.

"Haluatteko ostaa jotakin?" kysyi hän verkkaisesti.

"Kyllä."

"Miksi ette ole sanonut aikaisemmin?"

Vastaus, joka oli jo huulillani, katkesi Buellin ilmestyessä kynnykselle.

"Hei!" sanoi tämä äänekkäästi ravistaen kättäni. "Olette joutunut oikeaan paikkaan. Smith, kohtele tätä nuorukaista hyvin. Lyönpä vetoa, että hän tarvitsee revolvereja, veitsiä ja lassoja."

"Aivan niin, tarvitsen varusteet", sanoin hämmästyneenä. "Lähden tapaamaan ystävääni, joka on Penetierissä; hän on metsänvartija – Dick Leslie."

Buell säpsähti ja hänen silmänsä välähtivät. "Dick – Dick Leslie!" sanoi hän ja yskähti äänekkäästi. "Tunnen Dickin... Hän on siis teidän ystävänne?... No, nyt minä autan teitä varusteiden valinnassa."

Varusteiden tarkastaminen oli niin kiintoisaa työtä, että Buellin omituinen käytös unohtui kokonaan. Isä oli antanut minulle riittävästi rahaa, niin että voin ottaa millaiset varusteet tahansa. Olin ollut kyllin järkevä ottaakseni mukaan vanhan korderoipuvun ja saappaat, ja olin pukenut ne ylleni sinä aamuna. Ostin tarvitsemani esineet toisen toisensa jälkeen – siinä oli winchester, revolveri, kotelot, patruunat, satula, suitset, lasso, villapeite. Päästessäni näin pitkälle Buell sanoi: "Tarvitsette mustangin ja kuormaponin. Tunnen erään kaverin, jolta voitte saada sopivimmat eläimet." Tämän jälkeen hän veti minut ulos kaupasta.

"Kuulkaapas nyt", jatkoi hän isällisellä äänellä. "Holstonilaiset eivät siedä Idästä tulleita miehiä. Jos mainitsette toimialanne – metsänhoidon ja muun – ette ole turvassa täällä. Monet niistä, jotka täällä harjoittavat metsäteollisuutta, eivät ole suopeita hallitukselle. Kas, siksi annan teille tämän neuvon. Pitäkää se omana tietonanne ja lähtekää taipaleelle jo tänään, niin pian kuin voitte. Autan teitä."

Olin liian kiihtynyt voidakseni antaa selvää vastausta; tuskin muistin kiittää häntä. Sain töin tuskin siihen tilaisuuttakaan. Hän puhui niin kauan kaupungin asukkaista ja siitä, miten nämä suhtautuvat Idän miehiin, että ehdimme saapua eräänlaisen hirsiaitauksen luo, joka oli täynnä pieniä takkuisia poneja. Nähdessäni hevoset kaikki ajatukset haihtuivat mielestäni.

"Mustangeja!" huusin.

"Niinpä niin. Osaatteko ratsastaa?"

"Kyllä. Minulla on kotona hevonen... Kuinka vankkoja pieniä veitikoita! Ne näyttävät niin hurjilta."

"Valitkaa se, mikä mielestänne on paras, ja minä pistäydyn sillä välin sisään Clessin luo. Hän omistaa koko tuon läjän."

Valitsemiseen ei minulta mennyt kauan aikaa. Silmääni pisti heti eräs musta mustangi. Kun sen sukisi ja harjaisi, siitäpä vasta tulisi soma. Koetin mairitella sitä luokseni, kun Buell palasi erään miehen seuraamana.

"Tuonko olette ottanut?" kysyi hän osoittaessani eläintä. "Ettepä taida olla huono mies. Se on paras mustangi koko laumassa. Cless, paljonko maksaa tuo ja yksi kuormaponi satuloineen?"

"Luullakseni kaksikymmentä dollaria riittäisi", vastasi omistaja.

Olin pudota istumaan hämmästyksestä. Minulla oli enää jäljellä seitsemänkymmentäviisi dollaria ja pelkäsin pahoin, etten pystyisi ostamaan mustangia puhumattakaan kuormaponista ja kuormasatulasta.

"Cless, lähetä hakemaan Smithiltä pojan varusteet ja satuloi heti." Sitten hän kääntyi puoleeni. "Nyt lisäksi hiukan ruokaa ja pari pannua."

Aikaisemmilla erämatkoillani olin oppinut tietämään, kuinka ruokatarpeita oli ostettava. Buell pienensi kuitenkin tuntuvasti ostosteni määrää selittäen, että tärkeintä oli se, että ponin kuorma oli niin kevyt kuin suinkin.

"Riennän hotelliin hakemaan matkatarpeeni", sanoin, "ja palaan tänne. En viivy kauan."

Mutta Buell sanoi, että hänen oli parasta tulla kanssani, vaikkei hän selittänyt syytä siihen. Hän tuli mukaani ja jäi hotellin saliin, sillä aikaa kuin minä kävin yläkerrassa. Tämä oli tavallaan minulle mieleen, sillä en halunnut, että hän olisi nähnyt särkyneen ikkunan. Valitsin muutamia esineitä matkalaukusta ja tein niistä käärön. Sitten otin pienen matkalaukun, jossa oli erilaista erämatkoilla tarvittavaa rihkamaa, ja pistin sen taskuuni. Riensin taas alas. Jätin matkalaukun ovenvartijalle, kirjoitin postikortin isälleni ja läksin seuraamaan kärsimättömänä odottavaa Buellia.

"Katsokaas, Penetier on aika kaukana ja koetan saada kaikki kuntoon, niin että ehtisitte sinne ennen pimeää", sanoi hän ystävällisesti.

Olin huutaa pelkästä ilosta nähdessäni mustan mustangin satuloituna ja suittuna.

"Se on hyvin kesy", sanoi Cless. "Jättäkää suitset riippumaan, silloin kun ette ole satulassa. Pankaa se yöksi ruohikkoon. Poni pysyttelee kyllä sen vieressä."

Sitten Cless kävi satuloimaan laihaa kuormaponia.

"Tarkatkaa nyt, kuinka tässä menetellään", sanoi hän; "saatte nähdä paljon vaivaa, jollette osaa tehdä timanttisolmua."

"Katselin, kuinka hän asetti pienen puusatulan ponin selkään, heitti matkatarpeeni (hän oli sitonut ne vaipan sisään) poikkipuolin satulaan ja kiersi sitten pitkän nuoran ponin ja kuorman ympärille tehden ihmeellisiä kierteitä ja silmukoita."

"Mikä on mustangin nimi?" kysyin.

"Ei sillä ole koskaan ollut mitään nimeä", vastasi entinen omistaja.

"Se saa olla Hal." Ajattelin, kuinka veljeni tulisi kotona iloiseksi saadessaan kuulla tämän.

"Nouskaa satulaan, niin että näen, sopivatko jalustimet", sanoi Cless. "Erinomaista."

"Nyt, nuori kaveri, saatte lähteä polulle", huomautti Buell kovalla äänellä. "Ja pitäkää mielessänne, mitä olen sanonut teille. Täällä ei tarvita sellaista miestä, joka ei osaa huolehtia itsestään."

Hän avasi portin ja talutti mustangini tielle ja vieläpä hiukan eteenpäinkin. Poni hölkytteli perässämme. Sitten Buell pysähtyi ja osoitti sormellaan.

"Tuolla tämän kadun päässä on polku. Hakekaa se ja seuratkaa sitä. Älkää välittäkö niistä pienistä poluista, jotka yhtyvät siihen."

"Luulin Penetierin olevan vuoren pohjoispuolella."

"Kuka niin on sanonut?" kysyi hän tuijottaen minuun. "Enkö minä tuntisi tätä seutua?"

Kiitin häntä, käännyin mieli kevyenä satulassa ja näin edessäni mustan vuoren ja hauskan matkan.

Kello oli kymmenen vaiheilla, kun Hal pääsi leveälle polulle Holstonin laidalla. Edessäni levisi harmaa tasanko, jonka toisella puolen alkoivat kohota rinteet. Jaksoin töin tuskin hillitä itseni. Aioin antaa mustangin mennä täyttä laukkaa, mutta tulin ajatelleeksi kuormitettua ponia. Tämä salvian peittämä tasanko oli monen mailin levyinen, vaikka se näytti kapealta. Alemman rinteen takareuna alkoi muuttua tummanvihreäksi ja tämä oli merkkinä siitä, että vuoret lähenivät, vaikka minä en nähnytkään niitä vielä. Polku alkoi kohota ja pääsin vihdoin ensimmäisten petäjien luo. Ne tuottivat minulle pettymyksen, sillä ne eivät olleet kotona kasvavia valkotammia suurempia. Sitä paitsi ne olivat kitukasvuisia ja niissä oli repaleiset kuolleet latvat. Niistä näki, että ne puut, jotka olivat erillään tovereistaan, menestyivät yhtä huonosti kuin liian taajassa kasvavat puut. Jos petäjiä on taajassa, ei kuitenkaan liiaksi, ne kasvavat suorina ja säännöllisinä ilman alaoksia ja niissä on hyvää oksatonta puuta. Mutta jos ne kasvavat hajallaan alttiina tuulelle ja kuumuudelle ja suojaten itseään monilla oksilla, on puu niissä pahkaista ja oksaista.

Ratsastaessani eteenpäin petäjien lukumäärä lisääntyi vähitellen ja ne muuttuivat uljaammiksi. Kuljettuani sitten ensimmäisen aluskukkulan yli tulin komeaan metsään. Hiukan kauempana polun reunoilla kohosi seinämänä suuria, särmikkäitä, kuuden jalan paksuisia puunrunkoja, joissa ensimmäiset oksat olivat sata jalkaa maasta.

Tällä välin mustangini pysyi järkähtämättä hiljalleen kohoavalla polulla, ja aika kului. Joko suuri vanha metsä lumosi minut kokonaan tai petäjien suloinen tuoksu oli liian huumaava, sillä ratsastaessani tyytyväisenä eteenpäin unohdin kokonaan Dickin ja polun ja sen, mihin olin menossa. Enkä palannut tajuihini, ennen kuin Hal korskahti ja pysähtyi tuulen kaataman ja viereisiin puihin takertuneen hongan eteen.

Silloin vasta vilkaisin maahan enkä nähnyt siellä muuta kuin sileitä, ruskeita havuneuloja. Polkua ei ollut. Hämilläni ja hieman huolestuneena ratsastin jonkin matkaa takaisin luullen löytäväni polun. Mutta en löytänyt sitä. Käännyin vasemmalle ja oikealle ja kiersin sitten suuressa kehässä. Polkua ei näkynyt! Ympärilläni oleva metsä tuntui samalla kertaa tutulta ja oudolta.

Vasta kun puiden alle alkoi ilmestyä pitkiä varjoja, selvisi minulle totuus.

Olin kadottanut polun! Olin eksynyt metsään!

IV.

EKSYKSISSÄ.

Seisoin hetken hämmästyneenä. Ja sitten minut valtasi pelko. Juoksin eräälle harjanteelle ja sieltä toiselle, ryntäilin sinne tänne tasangolla, mutta se näytti aina samanlaiselta, käännyinpä minne tahansa. Toistelin ehtimiseen: "Olen eksyksissä! Olen eksyksissä!" Tämä ajatus pyöri kaiken aikaa mielessäni, kunnes heittäydyin hengästyneenä maahan nojalleni petäjänrunkoa vasten.

Heti kun olin keskeyttänyt tämän päättömän juoksemisen, pelontunne hälveni. Muistin, että metsänvartijat eksyivät harva se päivä, ja siksi oli sitä parempi, mitä pikemmin aloitin kasvatukseni tässä suhteessa. Sitten minulle selvisi, kuinka pelkoni oli ollut naurettava, sillä tiesinhän hyvin, että metsänrinne vietti avoimille alueille päin.

Näin kaikki asiat nyt aivan uudessa valossa. Pelkäsin vieläkin jonkin verran, etten löytäisi Dickiä pian, mutta karkoitin tämän ajatuksen mielestäni, ainakin toistaiseksi. Nyt oli löydettävä sopiva yösija. Talutin mustangin alas rinteen juurelle hakien silmilläni ruohoa. Tulin erääseen paikkaan, jossa maaperä oli kosteaa ja liejuista, ja kuljettuani vielä eteenpäin jonkin matkaa löysin rehevän nurmikon ja kirkasvetisen lammen.

Olin usein viettänyt yöni leirisijoilla Pennsylvanian metsissä, mutta leiriytyminen täällä sisälsi jotakin uutta. Tämä ei ollut enää leikkiä; se oli todellisuutta ja siksi entinen leirielämä tuntui värittömältä. Riisuin satulan Halin selästä ja sidoin sen kiinni lassollani siten, että se pääsi liikkumaan niin laajalla alalla kuin mahdollista. Kuorman purkaminen ponin selästä oli helpompaa kuin sen asettaminen paikalleen, kuten myöhemmin totesin. Aukaisin yhden patruunalaatikon ja panostin winchesterin. Revolverini oli jo panostettu ja se riippui vyössäni. Muistellessani, että Dick oli kirjeissään puhunut Penetierin metsissä kuljeskelevista karhuista ja puumista, herättivät aseeni aika lailla luottamusta. Sitten tein tulen ja sillä aikaa kuin illalliseni valmistui, keräsin suuren kasan havunneuloja vuoteekseni. En ollut koskaan tuntenut aterialle ruvetessani sellaista omituista iloa kuin nyt.

Mutta kun olin syönyt ja kerännyt kaikki tavarat yhteen ja peittänyt ne, alkoivat ajatukseni harhailla omituisilla teillä. Miksi hämärä näytti liikkuvan jättiläispetäjien alla ja ryömivän sitten rinteen juurelle? Näin, kuinka harmaat varjot tummenivat, ja yö tuli yht'äkkiä. Leirituleni ei näyttänyt valaisevan lainkaan, mutta tarkemmin katsoessa huomasi, kuinka lepattavat tulenliekit liehuivat petäjien keskellä ja ajoivat toisiaan takaa puiden rungoilla. Metsän hiljaisuudessa ei kuulunut muuta kuin tulen räiskähtely ja laitumella liikkuvan mustangin kevyet askeleet. Sitten tuli kaukaa matala vaikeroiva ääni, joka sai minut värisemään. Aluksi minun oli vaikea käsittää, mitä se oli, mutta hetken kuluttua minulle selvisi, että siellä liikkui tuuli petäjien välissä. Se ei muistuttanut lainkaan niitä ääniä, joita olin aikaisemmin kuullut metsissä. Se kuiskaili metsän eri puolilta; väliin se lakkasi hetkeksi, mutta sitten se tuli minua kohti, kasvoi kulkiessaan ja hävisi olemattomiin. Mutta se paisui ehtimiseen katketen tuon tuostakin hetkeksi, kunnes nämä katkonaiset puuskat suhahtivat kohisten puunlatvojen läpi. Olin kuunnellut valtameren maininkien pauhua ja yhtäläisyys oli hämmästyttävä.

Kuunnellessani tarkkaavasti tätä tuulen surullista ääntä totuin metsän yksinäisiin huutoihin; tästä huolimatta odottamaton, terävä kirkaisu "ki-i-i", joka tuntui tulevan takaani oikealta, sai minut kauhistumaan siinä määrin, että kieleni kohosi kitalakeen.

Sormiellen kiväärini lukkoa tuijotin metsän pimeään synkkyyteen. Kuullessani kuivien oksien rasahtelevan kavahdin pystyyn. Samalla mustangi korskahti. Joku hiiviskeli metsässä valopiirin ulkopuolella. Ajattelin, että siellä oli pantteri, sillä mielestäni se oli ainoa eläin, joka voi päästää noin kauhean äänen.

Sitten kuului ulvontaa, joka toi mieleen koiran. Se muuttui luskutukseksi ja haukunnaksi kertoen minulle, että parvi preeriasusia oli saapunut vierailemaan. Kuuntelin melkein tunnin niiden serenadia. Villit, synkät sävelet karmivat selkäpiitäni. Ne läksivät vähitellen tiehensä, ja kun tulestani oli jäljellä enää vain punainen hiillos ja yötuuli muuttui kylmäksi, aloin ajatella nukkumista.

Mutta en ollut uninen. Kun olin heittäytynyt pehmeälle havunneulavuoteelle asettaen kiväärin viereeni ja oli niin mukavaa ja lämmintä maata paksun villapeitteen alla, näytti siltä, ettei mikään ollut niin kaukana kuin uni. Ihmeellinen ympäristö pysytti minut aivan valveilla, silmäni kiintyivät himmeihin suuriin petäjiin ja kimalteleviin tähtiin, korvani olivat avoinna tulen kohinalle, kaikki aistini herkistyivät. Näin kului useita tunteja siinä maatessani. Elin uudestaan kaiken sen, mitä oli tapahtunut, ja koetin arvailla, mitä oli odotettavissa. Vihdoin käännyin kupeelleni ja vaivuin uneen kivääri kädessä ja toinen poski painuneena suloisesti tuoksuvia havunneuloja vasten.

Herätessäni metsä oli kirkas ja aurinkoinen.

"Sinusta tulee vielä erinomainen metsänvartija", sanoin ääneen itsekseni, samalla kun kuitenkin olin hiukan tyytymätön siitä, että olin nukkunut liian kauan. Sitten alkoivat vakavat päivänhuolet. Syötyäni aamiaisen aloin pohtia, mitä minun tuli tehdä. Oli selvää, että minun täytyi kuormata poni ja löytää polku. Poni oli vaeltanut metsään, mutta sain sen helposti kiinni – tämä vähensi huoliani, sillä tiesin hyvin, kuinka suuressa määrin olin riippuvainen mustangeistani. En tiedä, kuinka kauan yritin saada kuormaa pysymään ponin selässä, ja nyt vasta huomasin, että Cless oli tehnyt minusta pilaa. Timanttisolmu oli haihtunut kokonaan mielestäni. Kuorma putosi ensin toiselle puolelle ja sitten se kaatui päälleni; seuraavalla kertaa satula painui vinoon, ja kun olin vihdoin saanut kuorman pysymään paikallaan kärsivällisen ponin selässä, minusta näytti aivan käsittämättömältä, kuinka saisin sen sidotuksi kiinni. Epätoivoissani juoksin lasso kädessä ponin ympäri vetäen, riuhtoen ja solmien; voin kiittää enemmän onneani kuin taitoani siitä, että sain syntymään jotakin, joka muistutti timanttisolmua.

Ohjasin Halin pehmeälle metsäiselle rinteelle ja aloin päivämatkani välittämättä siitä, mihin sattuma minut ohjaisi. Iloni kasvoi, mikäli luottamukseni lisääntyi. Aloin uskoa siihen, että pystyin huolehtimaan itsestäni. Asioita harkitessa minulle selvisi, että kun vuorenhuiput olivat lumipeitteisiä, löytäisin ylempää vettä ja melkein varmasti myöskin riistaa. Minähän voin sitä paitsi kiivetä jollekin aluskukkulalle ja määrätä sieltä käsin suuntani.

Minusta tuntui siltä kuin olisin kulkiessani nähnyt enemmän petäjiä, kuin voin kuvitella niitä olevan koko maailmassa. Niitä oli mailittain! Ja maili maililta ne olivat suurempia ja jykevämpiä ja seisoivat kauempana toisistaan, ja ne olivat niin korkeita, että tuskin saatoin nähdä niiden latvoja. Jonkin ajan kuluttua melkein tasainen metsämaa muuttui aaltomaiseksi ja minusta näytti olevan parasta kääntyä enemmän oikealle. Huomasin, kuinka aurinkoisilla eteläisillä rinteillä kasvavat puut ehkäisivät puiden kasvun pohjoispuolella, joka oli kylmempi ja varjoisampi. Tapasin lämpimillä suojatuilla paikoilla suuria määriä pieniä petäjiä ja vesoja. Tästä näki, missä määrin metsä tarvitsi aurinkoa. Odotin kaiken aikaa tapaavani hirviä tai muuta riistaa, mutta en nähnyt muuta kuin muutamia mustia, valkohäntäisiä oravia. Ne olivat kauniita ja erittäin kesyjä ja eräs niistä pureksi luullakseni männynkävystä irroittamaansa siementä.

Yht'äkkiä luulin näkeväni liikkuvan pisteen kaukana metsänaukeamien tuolla puolen. Pysäytin Halin ja aloin silmäillä tarkemmin. Piste liikkui todellakin. Sitten se katosi hetkeksi, mutta ilmestyi uudestaan näkyviin hiukan lähempänä. Ohjasin Halin enemmän oikealle. En taaskaan nähnyt pistettä. Ja kun se hetken kuluttua ilmestyi eteeni, se näytti suurelta ja ruskealta. Tartuin kivääriini. Sitten piste häipyi vielä kerran.

Laskeuduin erääseen syvänteeseen, sidoin Halin kiinni ja läksin hiipimään eteenpäin toivoen pääseväni sillä tavoin huomaamatta esineen läheisyyteen.

Odotin seisoen erään petäjän takana, ja yht'äkkiä kolme miestä ratsasti noin parinsadan jalan päässä olevan aukeaman poikki. Etumaisena ratsasti se meksikkolainen, jonka muisto ei ollut vielä häipynyt mielestäni.

Leveä puunrunko peitti minut hyvin, mutta tästä huolimatta kyyristyin maahan. Kuinka omituista, että jouduin taas tekemisiin tuon meksikkolaisen kanssa! Minne hän oli menossa? Oliko siellä jokin polku?

Katselin miehiä, niin kauan kuin he olivat näkyvissä. Sitten kun viimeinen ruskea pilkku oli hävinnyt metsään, palasin mustangini luo miettien asiaa.

"Jotakin on tulossa", päättelin mielessäni, "ja on parasta valmistautua kaiken varalle."

Seisoessani Halin vieressä epätietoisena siitä, mitä minun oli tehtävä, kuulin vihellyksen. Se oli heikko ja tuli luultavasti mailien päästä, mutta se oli selvästi veturin ääni. Kiertääköhän rautatie vuoren tältä puolen, ajattelin ihmetellen. Nousin Halin selkään ja ratsastin siihen paikkaan, jossa olin nähnyt miehet, ja löysin sieltä polun. Läksin kulkemaan samaan suuntaan kuin he. Palasin samalla hiljalleen kohoavalle tasangolle, jonka olin nähnyt aamulla. Ratsastettuani useita maileja olin huomaavinani edessäni valon tai aukeaman ja päätin edetä varovasti. Jonkin matkan päässä näin kaukana alapuolellani laajan metsäalueen ja sitten jouduin aluskukkulan reunalle.

Aivan allani oli laaja, keltainen, paljas paikka, vihreään metsään viilletty hirvittävä haava, ja sen keskellä seisoi suunnattomien tukkikasojen ympäröimänä saha.

Tuijotin aivan hämmästyneenä. Saha Penetierissä! Samalla näin, kuinka tuoreilla tukeilla kuormattu juna katosi metsään.

V.

SAHA.

Olin hämmästyksissäni unohtaa koko meksikkolaisen. Sitten tulin ajatelleeksi, että tämä saisi kokea ikävyyksiä, jos Dick olisi siellä. Mieleeni tuli näet Dickin nyrkkeilijämaine.

Mutta jollen löytäisi Dickiä sahalta? Tämä osa metsää kuului luultavasti yksityisille henkilöille, sillä olihan mahdotonta kuvitella, että hallitus hakkauttaisi metsiään tuolla tavoin. Sidoin Halin ja ponin kiinni tiheänä rykelmänä kasvavien nuorten petäjien keskelle; jätettyäni sinne kaikki matkatarpeeni läksin kulkemaan hakkauksen poikki ottaen käteeni revolverin.

Jo ensi silmäyksellä voi nähdä, että täällä metsä kaadettiin huolimattomasti ja tulevaisuutta ajattelematta. Paikka oli hakattu aivan puhtaaksi ja pienet vesatkin, jotka olivat säästyneet sahalta, olivat pirstoutuneet kaatuvien puiden alle tai vedettäessä suuria runkoja niiden yli. Kannot olivat noin kolmen jalan korkuisia, niin että tässä oli haaskattu monta tuhatta jalkaa hyvää puuta. Vain suorat, oksattomat rungot olivat kelvanneet. Petäjien latvoja ei ollut karsittu, vaan ne viruivat siellä, mihin ne oli kaadettu. Seutu oli muuttunut erämaaksi, jossa näki vain keltaista risukkoa, kuivaa viidakkoa. Pihkantuoksu oli niin voimakasta, että saatoin töin tuskin hengittää. Tämän hävitystyön jäljet oli hävitettävä tulella; minussa oli jo sen verran metsänvartijaa, että tiesin sen.

Nyt polku kulki rautatieradan yli, joka näytti olevan rakennettu suurella kiireellä. Kävellen nopeasti ratapölkkyjä pitkin pääsin ennen pitkää suurten tukkikasojen luo; kuljin ainakin puoli mailia kahden keltaisen muurin välillä. Sitten saavuin tukkileirille.

Se näytti vieläkin surkeammalta kuin hakkauspaikka. Suuren sahan ympärille oli kasautunut rivittäin likaisia telttoja, kallistuneita hirsimajoja ja laudoista kyhättyjä taloja. Olin kaikesta päättäen saapunut sahalle päivällisaikaan, sillä saha ei ollut käynnissä ja sen ympärillä vetelehti suuri joukko villin näköisiä miehiä piippu hampaissa. Ensimmäisen kojun ovella seisoi lihava, pyöreänaamainen neekeri, jolla oli pitkä, likainen esiliina.

"Onko Dick Leslie täällä?" kysyin.

"En tiedä, tuleeko Dick, mutta minä odotan häntä", vastasi neekeri. "Oletko se nuori gentlemanni, jota Dick on odottanut Idästä?"

"Kyllä."

"Astu suoraan sisään, astu suoraan sisään syömään. Dick syö aina kanssani ja hän on puhunut usein sinusta." Hän vei minut sisään ja asetti istumaan penkille miesten viereen, jotka olivat parhaillaan ruoan kimpussa. He olivat kaikki vankkoja veikkoja, jotka käyttivät overalleja ja ihokkaita, ja eräällä heistä, joka puhutteli minua ystävällisesti, oli sahajauhoja paljailla käsivarsillaan ja tukassa. Kokki asetti eteeni soppakulhon, lautasellisen papuja, patapaistia ja kahvia, joitten kimppuun kävin hyvällä ruokahalulla. Miehet lopettivat ateriansa ja läksivät ulos jättäen minut yksin kokin seuraan.

"Täällä taitaa olla paljon miehiä töissä?" kysyin.

"Yli tuhannen. Buell tekee työtä kahdessa vuorossa yötä päivää."

"Buell? Kuuluuko tämä maa hänelle?"

"Ei. Hän on vain erään friskolaisen puutavarayhtiön asiamies ja maa kuuluu valtiolle. Mutta Buell kaataa kuitenkin metsät maahan. Kaksi tukkijunaa päivässä."

"Onko tämä Penetierin metsää?" kysäisin välinpitämättömästi, vaikka juttu oli alkanut askarruttaa ankarasti mieltäni.

"On."

Halusin tehdä muutamia kysymyksiä, mutta katsoin parhaaksi vaieta. Olin jo selvillä siitä, että tässä varastettiin metsää jättiläismäisessä mittakaavassa. Buellin omituinen käytös junassa, asemalla ja se kiire, jolla hän koetti saada minut Holstonista niin pian kuin mahdollista – kaikki tämä ei kaivannut enää mitään selityksiä. Häneltä voi odottaa mitä tahansa.

"Näittekö erään meksikkolaisen tulevan tänne?" kysyin neekeriltä.

"Kyllä. Greaser tuli tänne tänä aamuna."

"Hän yritti ryöstää minut Holstonissa."

"Se ei ole mitään uutta Greaserille. Hän on varas, mutta en ole koskaan kuullut, että hän olisi käynyt kenenkään kimppuun. Hän ei uskalla muuta kuin iskeä veitsen kaverin selkään."

"Mitä teen, jos tapaan hänet?"

"Anna hänelle päihin! Olethan iso poika. Anna hänelle päihin ja sitten vähän tulta revolverista. Greaser on raukka. Olen nähnyt, kuinka eräs poika pani hänet ryömimään. Kyllä hänelle tulee kiire, kun Dick saa kuulla, että hän yritti ryöstää sinut. Ja sitten sanon sinulle vielä, että jos joku kaveri pysyy selvänä, on tämä leiri aika turvallinen paikka päivällä, mutta toisin on öiseen aikaan, olipa hän päissään tai selvänä."

Ennen kuin olin ehtinyt lopettaa aterian, sahan pilli vihelsi kimakasti kutsuen miehiä työhön; pian sen jälkeen alkoi kuulua koneiden jyrinää ja sahan terävää laulua.

Läksin katselemaan tukkileiriä ja vaikka astuinkin rohkeasti, täytyy minun myöntää, että kaikesta villiä Länttä kohtaan tuntemastani rakkaudesta huolimatta olisin mieluummin ollut kotona. Mutta täällä minä nyt olin ja päätin pysyä järkähtämättömänä.

Sivuutin rivin ruokakojuja, jotka olivat samanlaisia kuin se, jossa olin ollut, ja muutamia kauppoja ja kapakoita. Tukkileiri oli pieni kaupunki. Huomioni kiintyi honteloon hirsimajaan, jonka ympärillä seisoi takkuisia mustangeja. Majan sisältä kuului iloisia ääniä. Vilkaisin sisään ja näin huoneen, jossa oli pitkä tarjoilupöytä. Pöydän ääressä oli miehiä ja poikia juomassa. Kuulin, kuinka arpakuutiot kalisivat ja hopea helisi. Kun huoneessa oli paljon väkeä, astuin sisään luullen löytäväni sieltä Dickin. Tuloani ei huomattu, mikäli voin havaita; se ei ollut mikään ihme, sillä kun pukuni oli tavallinen, en eronnut suurestikaan huoneessa olevista nuorista miehistä. Tutkin tarkoin kaikki kasvot, mutta en tavannut sieltä Dickiä enkä myöskään meksikkolaista. Jätin huoneen osittain pettyneenä, osittain tyytyväisenä, sillä ei ollut houkuttelevaa katsella miesten alhaista huvittelua.

Suuri humiseva saha veti minua puoleensa kuin magneetti. Menin sahan toisella puolella olevaan tukkitarhaan; siellä oli kalteva silta, joka kulki tukkeja täynnä olevaan altaaseen. Tukeilla kuormattu juna oli juuri saapunut paikalle ja siinä hääräsi nyt kymmeniä miehiä vieritellen tukkeja alas kanavaan avovaunuista. Kanavan varrella seisoi muita miehiä, jotka työnsivät tukkeja koukkusalkoja käyttäen siltaa kohti, jossa päätön ketju tarttui niihin terävillä kynsillään ja veti ne ylös. Puolitiessä sillan päällä putkista tulevat vesisuihkut pesivät tukit puhtaiksi.

Nousin siltaa pitkin sahaan. Melu oli huumata minut. Kaikkien äänten yläpuolelle kohosi sahan terävä laulu ja ne lyhyet väliajat, jolloin se ei leikannut puuta, täytti jyrisevä ryske, joka pani tärisemään koko rakennuksen. Muutamalla silmäyksellä minulle selvisi pääpiirteissään työn kulku ja huomasin joutuneeni kiintoisimpaan paikkaan, mitä koskaan olin nähnyt.

Tukkien virratessa siltaa pitkin sahaan ensimmäinen niistä työntyi aina syrjään ja joutui vaunuun. Kaksi miestä käsitteli tätä vaunua vivuilla, joista toinen kuljetti tukin sahakoneeseen ja toinen palautti sen takaisin uutta leikkausta varten. Tukin palauttaminen tapahtui erittäin nopeasti. Suuri musta rautatappi kohosi alhaalta ylöspäin ja käänsi tukin niin helposti, ettei se näyttänyt painavan enempää kuin oljenkorsi. Juuri tämä liike aiheutti ryskeen ja tärinän. Ensimmäinen leikkaus irroitti pitkän kaistaleen kuorta, joka siirtyi vasemmalle ja painui viittä pientä pyöräsahaa vasten. Sitten nämä kuorenpalat katosivat näkyvistä pudoten alas syöksytorviin. Valmistavan sahauksen jälkeen antoi suuren vannesahan luona seisova mies merkkejä niille miehille, jotka seisoivat vaunun ääressä: hän ilmoitti tällä tavoin näille, oliko tukki sahattava parruiksi, lankuiksi vai laudoiksi. Raskaat parrut kulkivat sahakoneesta päästyään oikealle, laudat toiseen suuntaan. Kaikkialla näkyi miehiä ja poikia, joilla oli vipu kädessä. Työ ei keskeytynyt hetkeksikään. Ja neljänkymmenen jalan pituinen ja kuuden jalan paksuinen puu, jonka kasvamiseen oli mennyt satoja vuosia, tuli sahatuksi tasan neljässä minuutissa.

Tämä paikka lumosi minut. En olisi voinut uneksiakaan, että sahan koneellistaminen olisi voitu kehittää näin täydelliseksi, ja ihmettelin itsekseni, kuinka pitkäksi aikaa metsiä riittäisi, jos niitä sahattaisiin tällä vauhdilla. Liike ja hälinä väsytti minua ja poistuin sahalta, jolloin jouduin pitkälle sillalle. Täällä työmiehet tarttuivat lankkuihin ja lautoihin niitten tullessa ulos ja kuormasivat ne vaunuihin, jotka työnnettiin pois. Tämä silta oli jo sinänsä kokonainen maailma. Siitä läksi käsivarsia joka suunnalle lautaristikkojen keskelle ja pari kertaa olin yhtä ymmällä kuin olin ollut metsässä.

Kääntyessäni sivuraiteille näin yht'äkkiä Buellin ja erään toisen miehen. He seisoivat paitahihasillaan pienen, tuulen kaatamista puista kyhätyn talon vieressä, jossa oli nähtävästi konttori. Miehet eivät olleet kuulleet tuloani eivätkä nähneet minua. Hyppäsin lautaristikon taakse aikoen hiipiä takaisin samaa tietä kuin olin tullutkin. Ennen kuin olin ehtinyt lähteä liikkeelle, Buellin ääni sai minut pysähtymään.

"Hänen nimensä on Ward. Pitkä, vanttera poika. Lähetin Greaserin toissayönä seuraamaan häntä, toivoen saavani hänet peloitetuksi palaamaan Itään. Mutta ei!"

"Hän on nyt täällä – perehtymässä metsänhoitoon! Hahhah!" sanoi toinen mies.

"Luuletko, että se on sama poika, jota minä tarkoitan?"

"Greaser sanoi niin. Ja tämä poika on Leslien ystävä."

"Se on ikävintä", vastasi Buell kärsimättömästi. "Olen saanut Leslien suostutelluksi, mikäli kysymyksessä on tämä puukauppa, mutta en luule hänen enää asettuvan puolellemme vastaisuudessa. Häntä oli vaikeampi taivuttaa kuin muita metsänvartijoita ja nyt hän on aivan mahdoton. Pelkään häntä."

"Sinun ei olisi pitänyt päästää poikaa tänne."

"Stockton, koetin estää häntä tulemasta. Lähetin Budin ja Billin hänen jäljilleen. Mutta he eivät löytäneet häntä ja nyt hän ilmestyi tänne."

"Ehkä hänet voi saada suostutelluksi."

"Minun käsittääkseni se on mahdotonta. Tuota poikaa ei taivuteta. Hän sekoittaa koko kauppani yhdessä minuutissa, jos hän pääsee asioista perille. Paina mieleesi, alan väsyä koko Washingtoniin. Tämä on viimeinen puukauppamme. Jos selviän tästä, lopetan koko homman; en tarvitse muuta kuin hiukan enemmän aikaa. Sitten pistän hakkauksen palamaan ja se peittää kaikki jäljet."

"Buell, enpä haluaisi olla lähellä Penetieriä, kun sinä sytytät tulen. Tämä metsä palaa kuin taula."

"Mitäpä minä siitä välittäisin. Antaa sen palaa. Sammuttakoon hallitus tulen. Mutta mitä teemme pojalle?"

"Aion tutkia häntä. Ehkäpä hänet saisi suostutelluksi. Pojat, jotka yrittävät päästä metsäalalle, eivät ole rikkaita. Jollei tämä onnistu – sinähän sanoit, että hän tahtoo päästä metsästämään ja ampumaan – hanki joku, joka ottaa hänet mukaansa vuorille."

"Kuules, Stockton. Tämä nuori Ward ajattelee, että metsä on hakattava oikein. Jos tässä olisi vain pieni metsäpalsta, en siitä välittäisi paljoakaan. Mutta tämä hakkaus ja tämä saha! Hän saa tietää kaikki. Ja enemmänkin. Hän kertoo Leslielle meksikkolaisesta. Dick ei ole tyhmä. Mutta me emme hellitä."

"Se on vaarallista, Buell. Muistatko sen Oregonin metsänomistajan."

"Sittenhän me häviäisimme tässä kaupassa tuon kokemattoman poikanulikan vuoksi?" kysyi Buell.

"Älä puhu niin äänekkäästi... Emme me häviä. Mutta varovaisuutta – ole varovainen. Teit virheen siinä, että luotit liian paljon Greaseriin."

"Tiedän sen ja pelkään Leslietä. Ja sitä toista tulenvartijaa, Jim Williamsia; hän on Texasista ja on paha mies. He molemmat yhdessä kykenevät puhdistamaan koko leirin. He tulevat taistelemaan pojan puolesta."

"Mutta me emme hellitä. Ajattele nyt ja ajattele nopeasti."

"Ensiksi, aion saada pojan asettumaan puolellemme. Jollei se onnistu... me ryöstämme hänet. Sitten koetamme välttää riitaa Leslien kanssa. Tässä kaupassa voimme ansaita helposti kaksisataaviisikymmentätuhatta ja ne me otamme."

Sanottuaan tämän Buell meni konttoriin ja sulki oven; toinen mies, Stockton, läksi nopeasti kulkemaan siltaa pitkin. En malttanut olla vilkaisematta piilopaikastani hänen astuessaan ohitseni. Hän oli pitkä mies ja hänellä oli punainen parta, josta saatoin tuntea hänet toisella kertaa.

Odotin siellä vielä hetken. Sitten huomasin, että voin päästä sillan toiselle puolen tunkeutumalla kahden lautaristikon välitse. Tultuani raiteille kiipesin sillalle ja löysin pian sellaisen paikan, josta pudottauduin ulos. Päästyäni maahan juoksin kyyristyneenä sillan viertä pitkin, kunnes näin kujan, joka vei kadulle. Ainoana ajatuksenani oli löytää se koju, jossa neekerikokki oli, ja saada kuulla, oliko Dick Leslie jo tullut. Jollei hän olisi vielä saapunut, olin päättänyt hypätä suoraa päätä mustangini selkään.

VI

METSÄNVARTIJA DICK LESLIE.

Minulla ei ollut aavistustakaan siitä, kumpaanko kadunpäähän olin joutunut. Kaikki kojut olivat samanlaisia ja olisin kiireessäni mennyt kokin kojun ohi, jollen olisi huomannut sen ovella seisovaa miestä. Tuon voimakkaan vartalon olisin tuntenut missä tahansa.

"Dick!" huusin syöksyen miestä kohti.

En kuullut, mitä Dick sanoi tervehdykseksi, mutta siitä tavasta, jolla hän tarttui olkapäähäni ja sitten käteeni, voin arvata, että hän oli iloinen nähdessään minut.

"Ken, siunatkoon, enpä ollut tuntea sinua", sanoi hän työntäen minut käsivarren päähän itsestään. "Annahan kun tarkastelen sinua... Kasvanut! Kas, sinähän olet vanttera poika!"

Sillä aikaa kuin hän katseli minua, minä puolestani silmäilin häntä tarkasti. Dick oli aina ollut suuri, mutta nyt hän tuntui tulleen leveämmäksi ja raskaammaksi. Näiden pronssinväristen lännenmiesten joukossa hän näytti kalpealta, mutta se johtui vain hänen ihostaan.

"Ken, etkö saanut kirjettäni – sitä, jossa selitin, ettei sinun pitäisi tulla vielä Länteen?"

"En", vastasin nolostuneena. "Viimeisen kirjeesi sain toukokuussa – kuun keskivaiheilla. Se on minulla mukanani. Silloin sinä pyysit minua tulemaan... Dick, etkö sinä haluakaan minua luoksesi – nyt?"

Näin selvästi, että ystäväni tunsi olonsa epämukavaksi; hän siirtyi jalalta toiselle ja hänen kulmakarvansa menivät ryppyyn. Mutta hänen sinisissä silmissään paloi lämmin loiste hänen laskiessaan kätensä olalleni.

"Ken, olen iloinen nähdessäni sinut", sanoi hän vakavasti. "Tuntuu siltä kuin olisi tullut tuulahdus kotoani. Mutta kirjoitin sinulle, ettet tulisi vielä. Olosuhteet ovat muuttuneet – täällä on tekeillä jotakin – minä –"

"Ei tarvita selityksiä, Dick", vastasin. "Minä tiedän. Buell ja –" Osoitin kädelläni sahaa ja ympärillämme näkyvää hakkauspaikkaa.

Dickin kasvot kävivät tulipunaisiksi. Luulen, että tämä oli ainoa kerta, jolloin Dick ei uskaltanut katsoa miestä silmiin.

"Ken!... Olet oikeassa", sanoi hän malttaen mielensä. "Odota, kunnes saat kuulla – Hei! tässä on Jim Williams, työtoverini."

Pehmeitä askelia säesti kannusten kilinä.

"Jim, tässä on Ken Ward, poikatoverini kotipuolelta Idästä", sanoi Dick. "Ken, sinähän tunnet Jimin."

Tietenkin tiesin ulkoa kaiken sen, mitä Dick oli kirjoittanut minulle tästä texasilaisesta Jim Williamsista.

"Ken, olen totisesti iloinen nähdessäni sinut", sanoi Jim verkkaisesti ja puristi samalla kättäni niin lujasti, että luulin joka luun murtuvan.

Vaikkei Dick ollut koskaan kuvaillut Jimin ulkomuotoa, huomasin jo ensi näkemältä, että mielessäni oli ollut oikea kuva hänestä. Hän oli pitkä ja laiha; hänen ahavoituneet kasvonsa olivat kuin musta naamari; vain hänen silmänsä liikkuivat, mutta niissä oli niin paljon värisevää eloa ja hehkua, että oli vaikea katsoa niihin. Hänellä oli leveälierinen sombrero, sininen flanellipaita ja siinä kaksi riviä suuria nappeja, overalls ja pitkävartiset saappaat, joissa oli korkeat kannat ja kannukset. Raskas revolveri riippui hänen kupeellaan ja jollen olisi tietänyt, että Jim Williams oli taistellut intiaaneja vastaan ja surmannut pahoja miehiä, olisi hänen katseessaan tästä huolimatta ollut jotakin, joka olisi herättänyt minussa kunnioitusta.

Olin ylpeä saadessani seisoa näiden kahden metsänvartijan vieressä, ja tällä hetkellä ei Buell koko joukkoineen olisi peloittanut minua.

"Hei! mitä tämä on?" kysyi Dick kohottaen takinlievettäni; ja nähdessään revolverini hän huusi: "Ken Ward!"

"Kah, sinulla taitaa olla revolveri matkassasi, Ken!" sanoi Jim hitaalla, huolettomalla äänellään. "Dick, totisesti hänellä on ase!"

Nyt oli minun vuoroni punastua.

"Kyllä, minulla on revolveri", vastasin, "ja olipa vahinko, ettei minulla ollut sitä jo toissayönä."

"Kuinka niin?" kysyi Dick nopeasti.

Seikkailuni meksikkolaisen kanssa oli pian kerrottu.

Dick näytti ukkospilveltä, mutta Jim nauroi katketakseen.

"Iskit hänet alas katolta? Sepä oli totisesti hauskaa. Totisesti!"

"Kyllä. Ja sitten, Dick", jatkoin yhteen menoon, "Greaser seurasi minua ja jollen olisi eksynyt polulta, en tiedä, mitä olisi tapahtunut. Joka tapauksessa hän ehti tänne ennen minua."

"Greaser seurasi jälkiäsi?" keskeytti Dick puheeni terävästi.

Vastatessani Dick katsoi minuun kysyvästi. "Mistä sen tiedät?"

"Epäilin sitä nähdessäni hänen ratsastavan metsässä kahden miehen seuraamana. Mutta nyt minä tiedän sen."

"Kuinka niin?"

"Kuulin Buellin kertovan Stocktonille, että hän oli lähettänyt Greaserin jäljilleni."

"Buell-Stockton!" huudahti Dick. "Mitä heillä on tekemistä Greaserin kanssa?"

"Tapasin Buellin junassa. Kerroin hänelle, että matkustan Länteen perehtymään metsänhoitoon. Buell pelkää, että minä pääsen selville hänen metsänvarkaudestaan, ja hän tahtoo tukkia suuni."

Dick siirsi silmänsä minusta Jimiin, ja Jim oikaisi hitaasti pitkän vartalonsa. He olivat kumpikin hetken vaiti. Nähdessäni Dickin valkoiset kasvot käänsin katseeni toisaanne. Jim laski kätensä käsivarrelleni.

"Ken, totisesti sinulla on ollut onnea, totisesti!"

"Luulenpa, ettei hän tiedä sitä itsekään", lisäsi Dick jonkin verran käheällä äänellä. "Tulkaa, lähdemme tapaamaan meksikkolaista."

"Onpa totisesti hassua, kuinka mielelläni haluaisin tavata tuon Greaserin."

Dickin katse ja ääni olivat kyllä uhkaavat, mutta minua kiinnosti enemmän texasilaisen kevyt, iloinen sävy. Tunsin hiukan kylmänväreitä ja polveni vapisivat. Meksikkolaista kohtaan tuntemani viha hälveni tällä hetkellä ja samoin vanha haluni päästä villin Lännen elämän hyrskyihin. Pelkäsin, että saisin nähdä ihmisen kuolevan voimatta kohottaa kättäni hänen hyväkseen.

Metsänvartijat marssittivat minua keskellään katua pitkin ja me tulimme nurkkakapakkaan. Dick työnsi minut vasemmalla kädellään puolittain taakseen, sillä aikaa kuin Jim kulki hitaasti edellä. Omituisinta oli se, että meluava joukko heti vaikeni.

Meksikkolaista ei näkynyt siellä. Hänen toverinsa Bud ja Bill, kuten Buell oli heitä nimittänyt, istuivat erään pöydän ääressä ja kun Jim astui huoneen keskelle, he nousivat hitaasti pystyyn. Toinen heistä oli tummahko mies, jolla oli ilkeät silmät ja arpi poskessa, toisella oli tiilenkarvaiset kasvot ja hiekanväriset, takkuiset viikset. Kumpikaan heistä ei näyttänyt pelkäävän, mutta he olivat silti varuillaan.

"Haemme täältä ystäväänne Greaseria", sanoi Jim hitaasti. "Totisesti haluaisin mielelläni nähdä häntä."

"Hän on lähtenyt, Williams", vastasi toinen miehistä. "Hänellä näytti olevan kiire eikä hän jättänyt sanaa."

"Hyvä. Luulenpa, ettemme tällä hetkellä kaipaa muita kuin häntä."

Jim puhui pehmeällä, hitaalla äänellä ja melkein ilmeettömällä sävyllä, niin että olisi voinut luulla, ettei asia liikuttanut häntä sen enempää; mutta tämä ei voinut johtaa ketään harhaan, sillä se pitkä, tiukka katse, jonka hän loi miehiin, ja hänen esiintymisensä kylmyys, joka vaiensi koko huoneen, puhuivat aivan toista kieltä. Vastausta ei kuulunut. Bud ja Bill kävivät istumaan aikoen nähtävästi ryhtyä jatkamaan kortinlyöntiään. Kiusallinen äänettömyys vaihtui nauruksi, sitten alkoi kuulua hiljaista puhetta ja ennen pitkää elämä oli yhtä melskeistä kuin ennenkin.

"Hän on piilottautunut", huomautti Dick.

"Totisesti asia on niin. Hän on paneutunut maahan."

"On silti parasta vilkaista ympärilleen."

Dick vei minut takaisin kokin kojuun ja läksi sitten pois kehoittaen minua pysymään sisällä. Heti hänen lähtönsä jälkeen kuulin taas askelia, niin että luulin hänen palaavan, mutta isosta ruhosta, joka täytti oviaukon tunsin heti, ettei tulija ollut Dick. Hämmästyin nähdessäni siinä Buellin.

"Hei!" sanoi hän meluavalla äänellään. "Kuulin teidän tulleen leiriin ja olen haeskellut teitä."

Tervehdin häntä kohteliaasti – tämä johtui enemmän hämmästyksestä kuin halusta johtaa häntä harhaan. Minusta tuntui siltä, kuin olisi lapsikin voinut lukea Buellin ajatukset. Hän oli kiihtynyt, vaikka koettikin hillitä itseään; hänen kasvonsa hehkuivat ja hänen silmänsä välkkyivät uhmaavasti. Hän näytti liian innokkaalta, liian iloiselta tavatessaan minut.

"Minulla on hyvää työtä tarjottavana teille", jatkoi hän liukkaasti. "Juuri sellaista, jota te tarvitsette, ja te olette juuri se mies, jota minä tarvitsen. Tulkaa konttoriini auttamaan minua. Meillä on paljon ulkotöitä – puiden laskemista, merkitsemistä ja muuta."

"No niin, mr Buell – minä – katsokaahan, Dick – ehkei hän –"

Epäröin, sillä en tiennyt, kuinka minun oli jatkettava. Mutta minun änkyttäessäni Buell muuttui yhä hymyilevämmäksi ja kielevämmäksi.

"Dick? Oh, Dick ja minä olemme ystäviä. Dick suostuu kaikkeen, mitä minä tahdon. Tarvitsen kipeästi nuorta miestä avukseni. Raha ei merkitse mitään. Te olette teräväpäinen nuorukainen. Saatte valvoa etujani. Kas tässä!" Hän veti esiin tukun seteleitä ja jatkoi sitten matalammalla äänellä. "Käsitättehän, ettei tässä leirissä ole puutetta rahasta. Olemme tehneet suuren tukkikaupan. Tarvitsemme nokkelaa nuorukaista. Täällä Lännessä sattuu aina pieniä epäsäännöllisyyksiä suurten tukkikauppojen yhteydessä. Mutta tehän voitte pistää silmäliput päähänne ja ansaita hiukan rahaa metsänhoitoa tutkiessanne. Eikö niin?"

"Epäsäännöllisyyksiä? Millaisia epäsäännöllisyyksiä?"

Kaikista ponnistuksistani huolimatta kysymyksessäni oli hiukan ivaa. Buell pisti setelit hitaasti taskuunsa, samalla kun hänen katseensa etsi silmiäni. En voinut hillitä luontoani.

"Onko tuo suostuttelua?"

Hän ei vastannut, mutta hänen kasvonsa jäykistyivät.

"Aiotteko ostaa vaitioloni, tukkia suuni, etten puhuisi tästä metsänvarkaudesta?"

Hän hengähti kuuluvasti, mutta ei sanonut mitään. Joko hänellä oli hidas ajatuksenjuoksu tai sitten hän oli liian hämmästynyt voidakseen puhua. Tiesin menetteleväni järjettömästi ärsyttäessäni häntä, mutta en voinut sille mitään. Tulistuin tulistumistani ja mitä selvemmäksi minulle kävi, että hän oli luullut voivansa saada minut "suostutelluksi" likaisella rahallaan, sitä enemmän kiivastuin.

"Sanoitte Stocktonille, että olette jo saanut tarpeeksenne Washingtonista, ja että minä sekoitan suuren tukkikauppanne... No niin, mr Buell, juuri sen aion tehdä – sekoitan kauppanne!"

Hän muuttui mustaksi kasvoiltaan ja tarttui kauheasti kiroillen käsivarteeni. Rimpuilin kovasti, mutta en päässyt irti hänen rautaisesta otteestaan. Tunsin yht'äkkiä voimakkaan nykäyksen, joka vapautti minut. Sitten näin, kuinka Dick heilautti olkapäätään taaksepäin ja oikaisi käsivartensa. Hän antoi niin lujan nyrkiniskun Buellille, että tämä lensi huoneen toiselle puolelle ja kaatui maahan sellaisella ryskeellä, että luulin koko kojun luhistuvan. Hän näytti huumaantuneen iskusta, sillä hän haparoi käsillään ilmaa, löysi sitten tuolin ja kohosi sen varassa huojuen pystyyn.

"Leslie, saatte maksaa tämän", mutisi hän.

Dickin huulet olivat puristetut tiukasti yhteen ja hän katsoi Buelliin säihkyvin silmin. Metsäkauppias luikki ulos ovesta ja kuulimme hänen kiroilevan mennessään. Sitten Dick vilkaisi minuun hiukan moittivasti.

"Mitä olet sanonut Buellille, kun hän on tullut noin hurjaksi?"

Kerroin Dickille kaikki. Hän näytti ensin ällistyneeltä ja sitten vihaiselta, mutta puhkesi vihdoin nauramaan.

"Ken, sinulla taitaa olla juonia mielessä, kuten Jimillä on tapana sanoa. Olet aloittanut hyvin. Ja Jim on mielissään tästä. Mutta minä olen vastuussa äidillesi. Ken, minä muistan äitisi – ja sinä saat palata kotiin."

"Dick!"

"Palaat kotiin, niin pian kuin minä olen saanut sinut Holstoniin ja pistänyt siellä junaan, siinä kaikki."

"En tahdo lähteä!" huusin.

Lausumatta enää sanaakaan Dick vei minut erääseen aitaukseen; täällä hän satuloi ja kuormasi nopeasti hevosensa. Hän puhui vain kerran kysyessään minulta, missä olivat mustangini. Ennen pitkää riensimme hakkauspaikan poikki metsään. Dick näytti niin huolestuneelta, etten voinut olla vihoissani, mutta sydämeni oli raskas kuin lyijy. Tähänkö nyt päättyi matkani Länteen, josta olin uneksinut niin kauan! Se oli kestänyt vain kaksi päivää. Pettymys tuntui niin raskaalta, etten luullut voivani kestää sitä.

Löysimme mustangit sieltä, minne olin jättänyt ne. Nähdessäni Halin ja tuntiessani satulan allani tulin vielä alakuloisemmaksi. Emme kiivenneet aluskukkulaa ylös sitä polkua pitkin, jota meksikkolainen oli käyttänyt, vaan kiersimme kaukaa vasemmalta nousten loivasti ylöspäin. Dick vilkaisi tuon tuostakin taakseen ja kun olimme päässeet huipulle hän katsoi sinne vielä kerran, joten olin loppujen lopuksi varma siitä, että meitä seurattiin.

Tämän monivaiheisen päivän hämärtyessä asetuimme leiriin tiheän metsän peittämään syvänteeseen. En voinut olla ajattelematta, kuinka erilaiset tunteeni olisivat olleet, jos tämä yö olisi ollut ensimmäinen niistä monista öistä, jotka olin aikonut viettää yhdessä Dickin kanssa. Mutta se olikin viimeinen ja mitä kauemmin sitä ajattelin, sitä onnettomammaksi tunsin itseni. Dick kääriytyi vaippaansa sanomatta edes hyvää yötä ja minä makasin katsellen, kuinka leiritulen valot ja varjot väikkyivät puunrungoilla, ja kuunnellen tuulen ääntä. Katkeruuteni tuntui vähitellen sulavan; ruumiini vaipui hervottomana pehmeille, tuoksuville männynneuloille; suuret varjoisat puut sekoittuivat pimeyteen. Herätessäni oli jo kirkas päivä ja Dick ravisteli minua käsivarresta.

"Käy katsomassa, missä ovat hevoset, sillä aikaa kun minä laitan ruokaa", sanoi hän lyhyesti.

Kun syvännettä peitti paksu ruoho, eivät hevoset olleet lähteneet harhailemaan. Huomasin, että suuret puut oli siellä kaadettu, ja että metsä oli kuin hieno puisto. Aurinkoisilla aukeamilla versoi taimia, kasvoi pieniä tuuheita petäjiä ja vesoilla oli riittävästi tilaa ja valoa. Huomautin Dickille siitä, missä määrin tämä osa Penetierin metsää erosi tuosta inhoittavasta hakkauksesta, joka oli jäänyt taaksemme.

"Tässä metsässä kävi pari hallituksen lähettämää miestä merkitsemässä ne puut, jotka oli kaadettava", sanoi Dick.

"Sahattiinko tukit siinä sahassa, jonka näin?"

"Ei. Buell on rakentanut äskettäin tämän sahan. Vanha saha on jonkin matkan päässä täältä Holstoniin päin."

"Onko mahdollista, Dick, ettei noista tukkimiehistä kukaan tiedä, että hallitusta petetään."

"Ken, en luule kenenkään heistä tietävän sitä eivätkä he siitä välittäisikään. Tuo metsänsuojelu on täällä uutta. Ennen puuyhtiöt ostivat paljon metsää ja kaatoivat – nylkivät – sen. Kaksi vuotta sitten, kun kansallismetsät syntyivät, puutyömiehet – tukkimiehet, sahatyöläiset ja muut – olivat sitä mieltä, että työtä oli saatavissa vähemmän kuin ennen, ja siksi he eivät ole suopeita kansallismetsille."

"Mutta, Dick, jos he käsittäisivät, mitä metsänhoitoaate on, he eivät vastustaisi sitä."

"Ehkä. Minä en itsekään oikein käsitä sitä. Pystyn sammuttamaan tulipaloja – se on minun työtäni; mutta tämä metsänvartijanammatti on uutta. En usko metsänhoidon miellyttävän lännenmiehiä. Se on aiheuttanut kaikkialla Lännessä epäilyttäviä puukauppoja. Buell on metsähai. Hän osti valtiolta suuria metsiä ja viranomaiset kävivät merkitsemässä kaadettavat puut; kun nämä olivat lähteneet, hän pystytti sahan ja haali kokoon tuhatkunta työmiestä."

"Eivätkö metsänvartijat näe? Kuinka heille käy, kun hallitus saa tiedon asiasta?"

"Minä vastustin alussa sahan perustamista. Ja niin oli nimenomaan Jimin laita. Mutta muut metsänvartijat saivat meidät suostumaan."

Minulle alkoi vähitellen selvitä, että Dick Lesliessä voi ehkä sittenkin olla hyvää maaperää, johon saattoi kylvää metsänhoidon siemeniä. En puhunut tällä kertaa sen enempää, sillä laitoimme kiireesti kuntoon kuormat päästäksemme pian liikkeelle, mutta heti kun olimme nousseet hevosten selkään, aloin puhua. Kerroin hänelle kaiken, mitä tiesin puista, kerroin siitä, kuinka rakkaita metsät olivat minulle ja kuinka olin päättänyt käyttää koko elämäni niiden tutkimiseen, hoitamiseen ja kehittämiseen. Ratsastaessamme tuuheiden petäjien alla valaisin puhettani esimerkeillä, mikäli niitä osui tiellemme. Mitä kauemmin puhuin, sitä kiinnostuneemmalta näytti Dick, ja tämä lisäsi intoani. Ehkäpä tulin innoissani liioitelleeksi, mutta omatuntoni ei soimannut minua. Dick alkoi esittää kysymyksiä.

Keskipäivällä saavuimme lähteelle ja pysähdyimme lepäämään. Jatkoin puhettani ja huomasin sitten ilokseni, että sanani olivat tehneet voimakkaan vaikutuksen Dickiin. Minusta tuntui omituiselta, että sain selittää metsänhoitoa metsänvartijalle, mutta niin se vain oli.

"Ken, tuo kaikki on uutta minulle. Olen ollut Penetierissä vuoden enkä ole kuullut sanaakaan siitä, mitä olet puhunut. Minun tehtäväni ovat olleet laadultaan käytännöllisiä ja ne tuntee jokainen metsänvartija. Jim ja muut miehet tietävät vain sen verran kuin minä. Asia on erittäin tärkeä ja minä olen menettänyt mahdollisuuteni olla valtion palveluksessa."

"Ei suinkaan – eikä myöskään Jim – jos menettelette oikein tästä lähtien. Buellille antamanne lupaus ei sido teitä. Hän yritti ryöstää minut. Se vapauttaa teidät. Me sotkemme Buellin pienen metsäkaupan ja pelastamme Penetierin. Siihen ei tarvita muuta kuin kirje, jonka lähetän isälleni. Hänellä on ystäviä Washingtonin metsähallituksessa. Dick, mitä sanot tästä? Se ei ole myöhäistä!"

Tumma varjo haihtui metsänvartijan kasvoilta ja hän katsoi minuun hymyillen kuten ennen kalastusmatkoillamme.

"Suostun!" huudahti hän iloisesti. "Ken, olet tehnyt minusta miehen!"

VII.

TAKAISIN HOLSTONIIN.

Pääsimme pian ulos metsästä ja ratsastimme salviaruohon peittämää tasankoa pitkin Holstonia kohti. Pakollinen palaamiseni kotiin oli niin ikävä puheenaihe, ettei kumpikaan meistä kajonnut siihen. Se koski kaikesta päättäen kipeästi Dickiin ja minulle se oli ollut niin ankara isku, että koetin karkoittaa sen mielestäni. Matkamme päättyessä Dick alkoi taas puhua metsänhoidosta.

"Ken, kaikki se, mitä olet kertonut puista, on ollut erittäin kiintoisaa. Eräät seikat ovat olleet niin selviä, että minua kummastuttaa, kuinka minä en ole huomannut niitä jo aikoja sitten; itse asiassa olen tietänyt yhtä ja toista siitä, mitä sanot metsänhoidoksi, mutta nuo tieteelliset aatteet saavat minut ällistymään. Puhuit jotakin siitä, että petäjä karsii itse oksansa –, kuinka se on selitettävissä?"

"Sehän on vallan yksinkertaista, Dick", vastasin. "Kas, tuolla on ryhmä männynvesoja. Ne kasvavat tiheässä – niin tiheässä, että siinä syntyy paljon varjoa, mutta vesoja ei ole kuitenkaan liiaksi tuossa ryhmässä. Varjo saa aikaan sen, että alemmat oksat jäävät neulattomiksi. Tästä on seurauksena, että nämä oksat kuolevat. Sitten ne kuivuvat, mätänevät ja putoavat maahan. Kun puut ovat kasvaneet suuriksi, ne ovat oksattomia. Niitten rungot ovat sileitä, puhtaita. Ne ovat karsineet itse itsensä ja niiden rungot ovat parasta puuta, sillä niissä ei ole oksia."

Keskustelumme jatkui keskeytymättä. Saavuttuamme kaupunkiin halusin kirjoittaa isälleni niin pian kuin mahdollista, sillä olimme päättäneet olla sähköttämättä hänelle. Jätimme hevoset Clessin aitaukseen ja riensimme hotelliin, jossa ryhdyimme laatimaan kirjettä. Tämä tehtävä osoittautui mutkikkaammaksi, kuin olimme osanneet otaksua. Mutta me saimme sen vihdoin valmiiksi ja vieläpä mainitsimme siinä pari sanaa Jim Williamsin puolesta. Merkitsimme molemmat nimemme kirjeen loppuun.

"Kas niin!" huudahdin. "Muutaman päivän kuluttua tapahtuu jotakin Holstonin tienoilla."

"Usko minua, tämä ei ole leikkiä", huomautti Dick pyyhkien kasvojaan. "Ken, tulen hikeen jo nähdessäni tuon kirjeen lähtevän Itään. Buell on kova pähkinä ja me saamme hänestä vielä paljon vaivaa. No niin, kylläpä hän haluaisi mieluummin pysyä loitolla Jimistä ja minusta."

Sitten me vaikenimme ja kuljimme hitaasti takaisin Clessin aitauksen luo. Dickin huulet olivat puserretut lujasti yhteen ja hän vältti katsomasta minuun. Hän ei nähtävästi ollut aikonut työntää minua omin käsin tielle, ja eronhetki oli tullut. Hän juotti hevosiaan altaan ääressä, touhusi ponin kuorman ympärillä ja tunnusteli satulavyötä. Minusta näytti siltä kuin hänellä ei olisi ollut rohkeutta sanoa minulle jäähyväisiä.

"Ken, ei tämä tuntunut näin nololta, ilkeältä – ennen kuin vasta nyt", sanoi hän. "Helkkarin ikävä juttu... Pakottaa sinut, lähtemään pois täältä? Mitäpä hyötyä siitä olisi? Olen erittäin pahoillani... Hyvästi – ehkä –"

Hän keskeytti yht'äkkiä sanansa ja hyppäsi satulaan puristettuaan kättäni. Samassa hän murahti jotakin kuormaponilleen ja ajoi sen ulos aitauksesta. Sitten hän läksi ratsastamaan lujaa ravia katua pitkin tasangolle päin.

Nähdessäni hänen katoavan yhä kauemmaksi ei sydämeni tuntunut lainkaan murtuneelta ja samalla aivoissani välähti ajatus, etten minä ollutkaan aikonut lähteä kotiin. Dickin mielestä näytti olevan varmaa, että lähtisin Itää kohti heti ensimmäisellä junalla. Mutta minäpä en aikonut tehdä mitään sellaista. Huomasin hämmästyksekseni, että mielipiteeni oli tässä suhteessa valmis. Minulla ei ollut mitään varmaa suunnitelmaa, mutta olin päättänyt kärsiä mitä tahansa, ennen kuin olisin luopunut mustangistani ja varusteistani.

"Minun on huolehdittava itse itsestäni", ajattelin. "Ja kylläpä selviän tästä... Palaan Penetieriin."

Tiesin, että tämä ajatus oli typerä. Mutta en taitanut sille mitään. Metsä oli lumonnut minut. Aioin palata sinne.

"Pysyttelen loitolla sahasta", ajattelin, samalla kun tunsin mieleni hetki hetkeltä kirkastuvan. "Pysyttelen poissa metsäkauppiaiden luota. Menen korkeammalle vuoristoon ja metsästelen siellä ja tutkin puita... Teen sen."

Sitten läksin heti liikkeelle. Menin erääseen kauppaan ja ostin juuri ne muonatarpeet, joiden hankkimista Buell oli vastustanut avustaessaan minua matkavarusteiden ostossa. Ponin kuormaaminen oli nyt vielä työläämpää kuin ennen, mutta minun onnistui kuitenkin suoriutua siitä jollakin tavoin. Aurinko alkoi jo laskea lähtiessäni toisen kerran ratsastamaan Holstonista. Salviaruohon peittämä tasanko näytti alastomalta ja harmaalta. Dick oli jo aikoja sitten päässyt metsänlaitaan ja aikoi tietenkin leiriytyä sen lähteen luo, jonka ääressä olimme syöneet aamiaisen. En halunnut joutua tekemisiin hänen kanssaan.

Heti auringonlaskun jälkeen hämärä peitti maan ja oli jo yö, ennen kuin pääsin ensimmäisten petäjien luo. Jatkoin kuitenkin matkaani, sillä polku näkyi vielä selvästi enkä halunnut leiriytyä sellaisella paikalla, jossa ei ollut vettä. Metsä oli aivan musta; eräissä kohdin se oli kuin suuri musta teltta. En ollut vielä ehtinyt ratsastaa kauankaan, kun vanha pimeänpelko valtasi taas minut. Tämä sai minut suuttumaan. Miksi en voinut liikkua yöllä yhtä varmasti kuin päivälläkin? Mutta se oli mahdotonta. Metsä oli täynnä liikkuvia varjoja. Tuulen kohahdellessa mäntyjen latvoissa oli helpompi olla, sillä se katkaisi äänettömyyden.

Aloin epäillä, etten osannut enää varmasti määrätä, missä lähde oli, ja siksi päätin leiriytyä siihen, missä sillä hetkellä olin. Pysäytin Halin ja heilauttaessani jalkani satulannupin yli näin kaukana edessäni heikon valonhohteen. Se välkkyi kuin tähti, mutta se ei ollut riittävän valkoinen ja kylmä ollakseen tähti.

"Sieltä näkyy Dickin leirituli", sanoin. "Minun täytyy pysähtyä tähän. Ehkäpä jo olen liian lähellä häntä."

Pohdin asiaa mielessäni. Tulenliekki oli kaukana ja arvelin voivani pysähtyä siihen ilman vaaraa, jollen tekisi tulta. Laskeuduin maahan hevosen selästä ja ryhdyin hakemaan sopivaa paikkaa. Samassa tulin kuitenkin ajatelleeksi, että leirituli voisi ehkä olla jonkun muun kuin Dickin. Ehkäpä Buell oli taas lähettänyt meksikkolaisen yhdessä Budin ja Billin kanssa samoamaan jälkiäni. Se hanke oli ehkäistävä. Mutta en halunnut palata enkä myöskään jättää polkua.

"Hiivinpä ottamaan asiasta selvän", päätin itsekseni.

Tämä ajatus miellytti minua; en hyväksynyt kuitenkaan sitä ilman muuta. Tunsin selvästi vastuunalaisuuteni. Tiesin, että saisin tästä lähtien ratkaista monta pulmallista kysymystä. En halunnut tehdä mitään erehdyksiä. Sidoin Halin ja ponin kiinni polun varrella kasvavaan pensaikkoon ja läksin kulkemaan metsää pitkin.

Nyt vasta minulle selvisi, että leirituli oli paljoa kauempana kuin alussa olin luullut. Se hävisi usein kokonaan puiden taakse. Lähetessäni se muuttui vähitellen suuremmaksi. Hiljensin kulkuani ja lähestyin sitä varovasti. Kerran tielleni osui niin paljon puita, että sain kulkea hyvän matkaa, ennen kuin se ilmestyi uudestaan näkyviin. Joutuessani erääseen pieneen syvänteeseen se katosi taas. Kiipesin ylös syvänteen reunaa pitkin ja ryömin eteenpäin henkeäni pidätellen. Leiritulen ympärillä liikuskeli muutamia miehiä. Olin löytänyt leirin. joka ei kuulunut Dick Leslielle.

Maa oli pehmeätä kuin sametti, niin että voin kulkea äänettömästi. Tuulen hetkeksi tavatessa pysähdyin jonkin puun taakse ja odotin siinä, kunnes se puhalsi uudestaan. Pysyttelin polun läheisyydessä, sillä muussa tapauksessa minun olisi ollut vaikea päästä takaisin hevosten luo. Tunsin, kuinka iho kasvoillani pingottui. Pysähdyin yht'äkkiä, sillä kuulin leiristä suuttuneita, kimakoita ääniä. En saanut kuitenkaan selvää sanoista.

Uteliaisuus sai minut valtaansa. Jos miehet olivat Buellin palkkaamia, halusin saada tietää, mistä he riitelivät. Hiivin varovasti puulta toiselle ja kohtasin tielläni toisen syvänteen. Se oli suurempi ja petäjien oksat peittivät sen siinä määrin, etten saanut selvää siitä, kuinka kaukana leiritulesta sen toinen laita oli. Laskeuduin syvänteeseen polun reunaa pitkin. Tuli katosi näkyvistä. Hämärästä kajasti vain heikko valojuova.

Tirkistelin tarkoin pimeyteen. Hetken kuluttua pääsin syvänteen toiselle laidalle. Laskeuduin käsieni ja polvieni varaan.

Kesti kauan, ennen kuin pääsin ryömien ylös laidan reunalle. Päästyäni sinne kurkistin varovasti eteeni, mutta siinä kasvoi puita, jotka kätkivät tulen. Kuulin miesten ääniä. Laskeuduin takaisin syvänteen pohjalle, siirryin polun yli toiselle polulle ja ryömin sieltä uudestaan reunalle. Tässä kohdin petäjiä oli taajassa. Hiivin äänettömästi puulta toiselle. Pääsin vihdoin mustan puunrungon suojaan, joka oli aivan tulen vieressä.

Makasin siinä hetken liikkumatta. En oikeastaan tuntenut pelkoa, mutta mieleni oli jännityksessä ja kuulin, kuinka sydämeni löi. Tällainen partioretki tuntui kutkuttavan niin omituisesti hermoja. Kurkotin taas eteeni.

Kiihtymykseni yltyi, sillä tunsin meksikkolaisen. Hän istui tulen ääressä polttaen savuketta. Hänen ympärillään oli muutamia miehiä, joista yksi oli Bill. Heidän edessään istui mies nojaten pieneen vesaan. Hän oli sidottu siihen kiinni lassolla.

Vilkaisin miehen kalpeihin kasvoihin ja putosin pitkälleni puun taakse maaten siinä jonkin aikaa hämmästyneenä ja neuvottomana, sillä tuo mies oli – Dick Leslie.

VIII.

METSÄKAUPPIAAT.

Makasin siinä pitkälläni maata syleillen ja ajatuskykyni tuntui kokonaan herpaantuvan. Äänekäs, kiukkuinen sananvaihto sai minut hereille. Kohosin pystyyn ja aloin tähystellä puun takaa.

Eräs miehistä heitti tuleen risuja ja se lehahti palamaan kirkkaasti. Tämä mies oli pitkä ja hänellä oli punainen parta. Tunsin Stocktonin, joka toimi Buellin oikeana kätenä metsäkaupoissa.

"Leslie, sinä olet valehtelija", sanoi hän.

Dickin silmät välähtelivät hänen kalpeissa kasvoissaan.

"Puhut itsestäsi, Stockton", vastasi hän. "Tulet tänne leiriin sakkisi seuraamana ja teeskentelet olevasi ystävä. Hyökkäätte sitten miehen kimppuun takaa, sidotte hänet ja haukutte valehtelijaksi. Odotapas, sinä, senkin hai!"

"Olet valehdellut kaiken sen, mitä olet puhunut meille tuosta Wardista", selitti toinen. "Lähetit hänet takaisin Itään, eikö niin? Ja nyt hän palaa tuoden tullessaan koko metsähallituksen. Kylläpä Buell raivostuu saadessaan kuulla, että Ward on päässyt pakoon käsistämme!"

"Olen jo kerran sanonut sinulle, että Ken Ward pääsi pakoon minun käsistäni", vastasi Dick. "Myönnän, että tarkoituksenani oli viedä hänet Holstoniin, jossa luulin hänen olevan paremmassa turvassa kuin muualla. Mutta hän ei tahtonut lähteä sinne. Hän karkasi juuri tässä metsässä."

Mikä voi saada Dickin kertomaan tuollaisia valheita? Ihmettelin tätä suuresti. Ehkäpä nämä metsärosvot olivat vaarallisempia kuin olin luullutkaan, eikä Dick halunnut heidän saavan tietää, että olin jättänyt Penetierin. Kenties hän tahtoi voittaa aikaa ja koetti haihduttaa heidän pelkonsa, niin että viranomaiset olisivat ehtineet paikalle, ennen kuin he pääsivät karkuun.

"Miksi hän pakeni?" kysyi Stockton.

"Aioin lähettää hänet kotiin, mutta hän ei tahtonut palata sinne. Hän on aivan hullaantunut retkeilyyn, metsästykseen ja ratsastukseen."

"Jos tämä on totta, Leslie, silloinhan Washingtoniin ei ole lähetetty mitään tietoa."

"Ei tietenkään."

"No niin, mutta saat olla vankina, kunnes olen ehtinyt puhua Buellin kanssa. Hän käski pidättää sinut ja Wardin niin pitkäksi aikaa, että ehtisimme saada hakkaustyöt valmiiksi. Meitä ei voi nyt estää kukaan."

Leslie tuli punaiseksi kasvoiltaan yrittäessään katkaista lasson, jolla hän oli sidottu kiinni vesaan.

"Joku saa maksaa tämän jutun!" huudahti hän kiukuissaan. "Muista, että minä olen virkamies täällä metsässä."

"Saat olla vankina, Leslie, tulipa mitä tahansa", vastasi metsärosvo. "Kehoittaisin sinua rauhoittumaan."

"Paina mieleesi, Stockton, että sinä ja Buell haukutte oravaa väärän puun juurelta. Toverini Jim Williams on viisas. Hän tietää minun palaavan huomenna."

"Kuulehan, Stockton", huomautti väliin Bill, "olet vasta tullut Arizonaan ja siksi pieni neuvo ei olisi sinulle haitaksi. Jos Jim Williams löytää tämän polun, ei sinun tarvitse enää vaivata nuppiasi vanhoilla metsävarkauksilla."

"Kyllä Jim löytää tämän polun", jatkoi Dick. "Hän haeskelee parhaillaan Greaseria. Kyllä teille tulisi kiire, jos Jim sattuisi nyt osumaan tänne."

"Enpä halua ruveta puskusille Williamsin kanssa, sanon sen", vastasi Stockton. "Tunnen hänen ansioluettelonsa. Mutta yritän sittenkin –, kunnes Buell saa tiedon asiasta. Hänen peliänsähän tämä on."

Dick ei vastannut mitään, vaan istui paikallaan silmäillen vastustajiaan. Sananvaihto taukosi. Bud työnsi tuleen puunrungon. Stockton käski meksikkolaisen mennä katsomaan hevosia. Greaser kulki ohitseni kahdenkymmenen jalan päässä ja pidätin henkeäni hänen ollessaan kohdallani. Muut kääriytyivät villapeitteisiinsä. Nyt oli jo niin pimeä, etten nähnyt enää mitään leiritulen valaiseman piirin ulkopuolelta. Mutta kuulin Greaserin pehmeät, laahustavat askeleet hänen palatessaan. Hänen musta, kapea vartalonsa loi varjon minun ja tulen välille. Palattuaan hän asettui tulen ääreen ja ryhtyi kiertämään savuketta näppiensä välissä. Hän ei näyttänyt uniselta.

Aivoissani välähti rohkea suunnitelma. Aioin ryömiä leiriin ja vapauttaa Dickin. Aioin voittaa metsärosvot viekkaudella ja saada Dickin muuttamaan mieltä. Mitähän Jim Williams sanoisi tällaisesta tempusta? Texasilaista ajatellessani epäröimisen tähteetkin haihtuivat mielestäni. Silmäilin valoisaa tulenpiiriä ja laadin suunnitelmani; minun täytyi ryömiä kauas takaisin pimeyteen, kiertää leirin toiselle laidalle ja hiipiä sitten Dickin taakse. Hänen päänsä näytti jo painuvan alas. Raivostuin nähdessäni, kuinka tukalaa hänen oli istua tuossa asennossa.

Koetin hillitä kiihtymystäni, mutta tunsin koko ruumiissani omituista värinää, joka ei ottanut asettuakseen. Huomasin pian, että saisin odottaa kauan. Meksikkolainen ei ruvennut nukkumaan, niin että minulla oli riittävästi aikaa tyyntyä.

Leirituli paloi vähitellen loppuun ja valkoinen hehku muuttui punaiseksi. Eräs miehistä kuorsasi äännellen kuin käheä pilli. Preeriasudet ulvoivat metsässä ja mitä kauemmin kuuntelin niiden pitkää, omituista ulvontaa, sitä enemmän aloin pitää niistä. Tuulen kohina oli vaimentunut vaikeroivaksi huminaksi. Ajattelin itseäni maatessani siinä hermot jännittyneinä ja tähyillen tummia muotoja. Ajattelin niitä öitä, jotka olin viettänyt yhdessä Halin kanssa vanhoissa metsissä kotiseudulla. Kuinka täysinäistä elämäni olikaan tällä hetkellä! Rintani kohosi, käteni tarttui revolveriin, silmäni tuijottivat pimeyteen enkä olisi halunnut olla missään muualla tässä maailmassa.

Greaser poltti loppuun savukkeensa ja hänen päänsä alkoi painua. Se oli merkkinä minulle. Ryömin äänettömästi pois puun luota. Päästyäni syvänteen reunalle pysähdyin ja nousin seisomaan. Metsä oli niin pimeä, etten olisi voinut laskea ympärilläni olevia puita. Kuljin hapuillen vasemmalle koettaen kiertää leirin. Kerran katkaisin oksan; se räiskähti kuin pistoolinlaukaus; sydämeni lakkasi hetkeksi toimimasta. Mutta Greaser ei hievahtanutkaan kytevän hiilloksen ääressä istuessaan. Pääsin vihdoin leirin toiselle puolelle.

Levättyäni hetken aloin pyrkiä eteenpäin hitaasti ja varovasti kuin hiipivä kissa. Päästyäni noin viidenkymmenen jalan päähän tulesta laskeuduin maahan ja etenin ryömien. Pari kertaa jouduin harhaan. Mutta jonkin ajan kuluttua näin Dickin vankkojen hartioitten kuvastuvan edessäni.

Pysähdyin. Rintani tuntui pakahtuvan ja hengitykseni oli niin kuuluvaa, että pelkäsin herättäväni jonkun miehistä. Ajattelin taas, mistä oli kysymys, ja koetin palauttaa kylmäverisyyteni.

Ainoana suojanani oli nyt Dickin leveä selkä, sillä vesa, johon hän oli sidottu, oli hoikka. Vedin esille metsästysveitseni.

Ryömin Dickin luo. Kasvoni joutuivat hänen käsiensä kohdalle, jotka olivat sidotut selän taakse. Työnsin puukonterän lasson alle ja katkaisin sen.

Dick hätkähti, ikäänkuin hän olisi saanut sähköiskun. Samalla hän heilautti päätään taaksepäin ja päästi huudahduksen.

Vaikka pelästyin siinä määrin, etten päässyt liikkeelle, laskin käteni Dickin olalle ja kuiskasin: "Hiljaa! Täällä on Ken!"

Greaser kirkaisi kimeästi. Dick hypähti pystyyn. Menetin sitten harkintakykyni. Kuulin käheitä huutoja ja näin mustien hahmojen kohoavan ikäänkuin maan alta. Kaikki näytti olevan sekaisin. Halusin juosta, mutta en päässyt ylös. Edessäni näin painivan, kieriskelevän massan.

Mutta tämä ruumiillinen heikkouteni ei kestänyt kauan. Näin Dickin paiskaavan maahan kaksi miestä ja Stocktonin hyökkäävän Dickin kimppuun tämän kohotessa pystyyn. Greaser juoksenteli heidän ympärillään heiluttaen kädessään jotakin, joka välähteli tulenvalossa. Stockton sukelsi Dickin jalkoihin ja kaatoi hänet. He kieriskelivät nyt maassa toisiinsa takertuneina ja meksikkolainen hyppäsi heidän päälleen kohottaen kädessään välkkyvän esineen päänsä yläpuolelle.

Syöksyin eteenpäin, tartuin molemmin käsin Greaserin ranteeseen ja väänsin hänen kättään, minkä jaksoin. Joku iski minua päähän. Näin miljoonia valonliekkejä ja sitten kaikki kävi mustaksi.

Avatessani silmäni paistoi jo aurinko. Koko ruumiini tuntui kipeältä ja päätäni pakotti. Ympärilläni näytti kaikki olevan usvan peitossa. En tiennyt, missä olin. Yritin kohota istumaan ja sain ponnistella kauan, ennen kuin se onnistui. Käteni olivat sidotut. Sitten silmäni selvisivät.

Stockton seisoi edessäni ojentaen huuliani kohti tinatuopin, jossa oli vettä. Kurkkuni oli kuiva ja minä join. Stocktonilla oli iso mustelma otsassa; hänen sieraimissaan oli hyytynyttä verta ja hänen paidastaan oli reväisty irti toinen puoli.

"Näyt voivan hyvin?" sanoi hän.

"Kyllä", vastasin, vaikkei se ollutkaan totta.

Olin huomaavinani hänen kasvoistaan, että vastaukseni tuotti hänelle jonkin verran helpotusta. Sitten näin Billin, joka hoiteli silmäänsä hautoen sitä kostealla nenäliinalla. Se oli turvonnut ja ummessa ja niin suuri kuin hanhenmuna ja aivan sininen. Dick oli kaikesta päättäen saanut siihen osumaan lujan iskun. Sitten käännyin katsomaan Dickiä, joka istui entisellä paikallaan nojaten hoikkaan vesaan, johon hän oli sidottu lassolla. Hänen sileistä kasvoistaan ei voinut huomata, että hän oli ollut mukana lujanpuoleisessa kahakassa; hän hymyili, mutta hänen silmistään kuvastui levottomuus.

"Ken, oletpa menetellyt tyhmästi", sanoi hän. Tämän hän sanoi moitteeksi, mutta se silmäys, jonka hän loi minuun, teki minut ylpeäksi.

"Voi, Dick, jollet sinä olisi huutanut!"

"Piru vieköön, olet oikeassa! Mutta juonesi oli mainio ja Jim saa siitä vielä paljon naurunaihetta. Olin kuin vanha akka. Mutta tuo kylmä veitsenterä yllätti minut."

Vilkaisin joka suunnalle nähdäkseni, missä olivat meksikkolainen ja Bud ja viides mies, mutta heitä ei näkynyt. Bill oli vaihtanut työtä ja vaivasi nyt korpputaikinaa. Sitten päätäni vihlaisi niin kipeästi, etten vähään aikaan nähnyt mitään.

"Mikä päätäni vaivaa? Kuka on lyönyt minua?" huudahdin.

"Bud kolhaisi sinua pistoolinperällä", sanoi Dick. "Ja, Ken, luulenpa, etten olisi ilman apuasi selvinnyt Greaserin veitsestä. Kiskoit hänen käsivartensa puolittain irti. Hän kiroili kaiken yötä... Kas, tuollahan hän jo tulee."

Ja niin olikin. Meksikkolainen ilmestyi polulle taluttaen hevosia. Tulin niin iloiseksi nähdessäni Halin, että unohdin olevani vanki. Mutta nähdessäni Greaserin synkät kasvot ja välähtelevät silmät se muistui pian mieleeni. Hänen katseestaan kuvastui kavaluus.

Bud ratsasti leiriin toiselta suunnalta ja toi tullessaan useita hevosia, joista kaksi oli Dickin. Metsärosvot ryhtyivät syömään aamiaista ja Stockton auttoi minua, mikäli jaksoin syödä ja juoda. Nyt kun olin joutunut vangiksi, hänen esiintymisensä ei ollut enää halpamaista ja raakaa. Häntä kohtaan tuntemani vastenmielisyys hälveni vähitellen ja minusta tuntui, että hän tarkoitti parastani.

Miehet satuloivat hevoset ja nostivat sitten Dickin ja minut nuoriin kytkettyinä hevostemme selkään. Kuormaponit kulkivat edellä ja niitä seurasi Bill. Hänen jäljessään tulin minä ja sitten Greaser; Dick sijoitettiin Budin ja Stocktonin väliin. Näin me ratsastimme eikä aikaa hukattu hetkeäkään. Huomasin, että miehet tähyilivät tarkasti sekä eteenpäin että taakseen. Erosimme pääpolulta ja läksimme kulkemaan jyrkempää polkua pitkin, joka vei ylös rinteelle.

Ratsastimme monta tuntia. Oli hetkiä, jolloin horjuin satulassani, mutta kestin kipuni ja väsymykseni yleensä hyvin. Oli jo iltapäivä, kun kuulin yht'äkkiä kimakan vihellyksen. Näin kaksi ratsastajaa, jotka odottivat meitä polulla.

"Hoh! jopa olikin aika!" huokaisi Bill. "Tuossa ovat Buell ja Herky-Jerky."

Päästyämme lähemmäksi tunsin Buellin, ja Herky-Jerky oli juuri se mies, jonka katoamista leiripaikalta olin ihmetellyt. Hän oli lähtenyt hakemaan Buellia.

Buell ratsasti komealla, kiiltäväkarvaisella raudikolla ja hänen olemuksensa oli yhtä rehevä kuin junassa tavatessamme. Hän katseli irvistellen kolhiutuneita miehiään.

"Hei, kaverit, oletteko pudonneet tukkien sekaan sahallani?"

"Ei meillä ole aikaa laskea tässä leikkiä", sanoi Stockton terävästi. "Joku metsänvartija voisi vielä nähdä meidät... No, mitäs nyt?"

"Saittepa pojan kiinni hyvissä ajoin. Se oli pääasia. Viekää heidät molemmat johonkin kanjoniin ja säilyttäkää siellä, kunnes saatte uuden määräyksen. Sinun ei tarvitse jäädä sinne, Stockton, sitten kun olet saanut heidät varmaan paikkaan. Voit sitten lähettää heille ruokaa sinne ylös."

"Sinuun ei kajota, jollet –"

"Älkää puhuko minulle!" karjaisin hänelle. Olin vähällä kertoa Washingtoniin lähetetystä kirjeestä, mutta maltoin mieleni.

"Leslie", jatkoi Buell, "en välitä siitä, että löit minua, jos lupaat pitää suusi kiinni näistä asioista."

Dick ei sanonut mitään, vaan loi metsärosvoon uhkaavan silmäyksen.

"Kuules, Buell", sanoi Stockton. "Jim Williams ei ole tyhmä. On parasta, että varot häntä."

Buellin punakat kasvot vaalenivat. Sitten hän sanaakaan virkkamatta viittasi kädellään rinnettä kohti, käänsi hevosensa ja ratsasti täyttä laukkaa alas polkua pitkin.

IX.

MATKALLA VUORILLE.

Kiipesimme seuraavalle ylängölle, mistä taas poikkesimme uudelle syrjäpolulle. Metsä oli edelleen avonaista muistuttaen puistoa. Suurten petäjien juurella maa oli paljasta ja ruskeaa, ja sen peittivät männynneulat paksuna kerroksena, mutta aukeamilla kasvoi vihreää ruohoa ja sinisiä kukkia.

Ratsastettuamme tämän ylängön poikki maa alkoi kohota niin jyrkästi, että se oli minulle aivan uutta. Täällä metsä rupesi muuttumaan. Paitsi petäjiä siellä kasvoi muitakin puita, nimenomaan kartion muotoisia, sopusuhtaisia, heleänvärisiä puita, joita Dick nimitti hopeakuusiksi. Olin iloissani siitä, että ne olivat havupuita, sillä en ollut koskaan nähnyt niin kaunista metsää. Kiipesimme harjanteitten yli ja tunkeuduimme eteenpäin syvänteissä kasvavien haapatiheikköjen läpi aina auringonlaskuun saakka. Sitten Stockton antoi määräyksen pysähtyä.

Tämä tapahtui oikeaan aikaan, sillä olin niin väsynyt, etten päässyt omin voimin alas mustangini selästä. Stockton järjesti villapeitteen, syötti minua ja hauteli päässäni olevaa kuhmua, mutta olin niin sairas ja väsynyt, etten välittänyt mistään muusta kuin unesta. Vaikka käteni olivat sidotut epämukavasti, ei sekään estänyt minua nukkumasta.

Kun joku herätti minut seuraavana aamuna, eivät silmäni tahtoneet pysyä auki. Tunsin luissani raukeutta ja epämääräistä pakotusta, mutta pääni ei ollut enää kipeä, joten kaikki näytti olevan hyvin.

Hetken kuluttua jatkoimme kiipeämistä ja mielenkiintoni kasvoi sitä mukaa kuin kohosimme korkeammalle. Eräässä paikassa saimme tunkeutua taajassa kasvavien vaivaistammien välitse. Vuorenrinne oli täynnä harjanteita ja notkelmia, niin että saimme kaiken aikaa joko kiivetä ylöspäin tai laskeutua. Männyt ja kuuset muuttuivat pienemmiksi ja ne olivat nyt epätasaisempia ja pahkaisempia.

"Tässä on kanjoni!" sanoi vihdoin Bill.

Saavuimme suuren syvänteen reunalle. Se oli noin puoli mailia leveä. Terävät puunlatvat painuivat viistosti alaspäin. Alhaalta kuului veden pauhinaa ja paikka paikoin siellä vilahti valkoisena vaahtona virta. Kauempana ylhäällä kohosi lumipeitteinen vuorenhuippu välkkyen aamuauringon valossa. Kuinka ihmeellisen kaukana ja korkealla se olikaan!

Mielipahakseni se katosi näkyvistä laskeutuessamme alas kanjoniin. Mutta se unohtui pian. Näin lauman preeriasusia ja suuren määrän valkoisia ja mustia oravia. Tiheiköt rasahtelivat tuon tuostakin, kun niistä läksi suhisten lentämään suuria, kalkkunan kokoisia lintuja. Ne lensivät yhtä nopeasti kuin fasaanit. Tiedustelin Dickiltä, mitä lintuja ne olivat.

"Siniteeriä", vastasi hän. "Pidä nyt silmäsi auki, Ken, sillä edessämme jossakin on hirvi. Etkö näe jälkiä?"

Katsoin maahan ja huomasin siinä pieniä, teräväkärkisiä, soikeita jälkiä. Pari kettua juoksi aukeaman poikki noin viidenkymmenen kyynärän päässä meistä. Pääsimme hetken kuluttua kanjonin pohjalle ja siirryimme siellä toiselle polulle. Ilman täytti myllertävän veden matala pauhina. Tämä vuorivirta oli noin kaksikymmentä jalkaa leveä, mutta se virtasi niin nopeana ja vaahtoisena, että oli mahdotonta saada selvää sen syvyydestä. Polku kulki virtaa ylös ja mutkitteli siinä määrin, että Bill, joka kulki edellä, oli puolet ajasta näkymättömissä. Kerran hänen pyssynsä paukahti ja koko jono pysähtyi. Kuulin räiskettä tiheiköstä. Dick huusi minulle osoittaen rinnettä. Siellä näkyi kolme harmaata hirveä, jotka juoksivat valkoinen häntä pystyssä. Kuulin omituista, viheltävää ääntä.

Kuljettuamme jonkin matkaa eteenpäin näimme, että Bill oli ampunut yhden hirven ja köytti sitä parhaillaan kuormahevosensa selkään. Kanjoni kapeni kapenemistaan. Ennen pitkää saavuimme kuiluun, joka oli lyhyt, mutta erittäin epätasainen, niin että hevosten oli vaikea kulkea siinä. Hämmästyksekseni kuilu laajeni yht'äkkiä muuttuen ikäänkuin amfiteatteriksi, joka oli muutaman sadan jalan laajuinen. Sen seinämät olivat jyrkät ja toinen puoli porrasmainen, joten se muodosti pitkän, matalan luolan. Amfiteatterin keskellä oli syvä aukko, josta vuorivirta syöksyi kuohuen esiin.

"Olemme perillä", sanoi Bill ja hyppäsi alas satulastaan. Muut miehet noudattivat hänen esimerkkiään ja nostivat samalla Dickin ja minut alas. Stockton irroitti kätemme selittäen, että meidän oli mukavampi olla ilman siteitä. Aivan oikein. Ranteeni olivat turvoksissa ja täynnä rakkoja. Stockton käski meksikkolaisen pitää meitä silmällä.

"Ken, olen kuullut puhuttavan tästä paikasta", sanoi Dick. "Eihän tämä ole mikään lähde! Kaksikymmentä kyynärää leveä ja syvyydestä ei ole tietoakaan! Tuo on lumivettä, joka tulee suoraan huipuilta. Olemme noin tuhat jalkaa lumirajan alapuolella."

"Voin selittää sinulle tämän asian. Katsopas noita vaivaispetäjiä", vastasin osoittaen seinämien yläpuolelle. Leiripaikkamme kohdalla kohosi epätasainen rinne, jota peittivät toisiinsa kietoutuneet, kitukasvuiset petäjät. Useat niistä olivat vääriä ja vaivaisia; eräät olivat puolittain kuivia ja latvastaan vaalenneita. "Näen ensimmäisen kerran tällaisia puita", jatkoin, "mutta olen lukenut niistä. Kosteuden puute ei ole syynä siihen, että ne ovat noin vääristyneitä ja heikkokasvuisia, vaan se, että ne saavat taistella luonnonvoimia – kylmää, myrskyjä, lumivyöryjä – vastaan. Luulen, että tuhannesta siemenestä pääsee juurtumaan ja jää henkiin vain yksi. Mutta metsä taistelee ankarasti elämästään."

"Niin, Ken, voimmehan me istua maassa ja puhua metsänhoidosta, sillä aikaa kuin Buell nylkee mielensä mukaan Penetieriä", sanoi Dick. "Tämä on todellakin hieno leiripaikka. Sitä paitsi täällä on paljon hirviä ja myöskin – karhuja."

"Dick, emmekö pääsisi täältä karkuun", kuiskasin.

"Taitaapa olla vaikeaa. Ihmettelen vieläkin, Ken, miksi sinä palasit tänne. Luulin sinun lähteneen kotiin ensi junalla."

"Erehdyit, Dick. En voinut palata kotiin. Täällähän on elämä niin suurenmoista."

"Niinpä taitaa olla päässäsi olevasta pahkasta päättäen", vastasi Dick nauraen. "Jollei Bud olisi päässyt kolhaisemaan sinua, olisimme, ehkä tehneet selvän koko tuosta joukosta. Ken, varo tuota Greaseria. Hän on kavala mies. Hänen kätensä on tosin nyt hervoton."

"Olemme jo kaksi kertaa iskeneet yhteen", selitin puolestani. "Sanotaan, että kolmas kerta on pahin. En toivo sitä... Mutta, Dick, olen yhtä kookas – kookkaampikin kuin hän."

"Voi, noita lapsenpuheita! Minun olisi pitänyt työntää sinut junaan –"

"Mihin junaan?" kysyi terävästi Stockton, joka oli huomaamatta joutunut taaksemme. Hän silmäili meitä epäluuloisesti.

"Sanoin tässä Kenille, että minun olisi pitänyt työntää hänet junaan", vastasi Dick.

Stockton ei puhunut mitään, mutta hän näytti miettivän jotakin. Sitten hän sijoitti Dickin luolan toiseen päähän ja minut toiseen. Vuodevaatteemme otettiin esille ja annettiin meille. Teimme itse vuoteemme. Sen jälkeen pidin silmäni auki, niin ettei minulta jäänyt mitään huomaamatta.

"Leslie, aion kohdella sinua ja Wardia reilusti", sanoi Stockton. "Saatte hyvää ruokaa. Herky-Jerky on paras kokki Holstonin tällä puolen. Saatte kulkea ilman nuoria päivällä. Mutta jos jompikumpi teistä yrittää karata, annan ampua häneltä jalat poikki. Ymmärrätkö?"

"All right, Stockton, se on selvää peliä", vastasi Dick. "Olet liian hyvä mies ollaksesi Buellin tapaisen rosvon kaverina. Ikävä juttu."

Stockton kääntyi äkkiä toisaanne kuullessaan nämä sanat. Bill ilmestyi seinämän yläpuolelle ja alkoi syytää sieltä alas polttopuita. Bud palasi kanjonista, jonne hän oli ajanut hevoset. Greaser istui kivellä polttaen savuketta. Nyt vasta silmäilin häntä ensimmäisen kerran tarkasti. Hän oli pienempi kuin olin otaksunut; hänellä oli naisen kädet ja jalat; hänen mustat silmänsä hehkuivat. Päivällä en pelännyt häntä.

Herky-Jerky oli kiintoisin mies vastustajistamme. Hän oli lyhyt ja tanakka ruumiiltaan; niin vääräsääristä miestä, kuin hän oli, en ollut nähnyt koskaan aikaisemmin. Enpä luule, että hän olisi saanut sikaa kiinni kujassa. Tiilenkarvaisten kasvojen alaosaa peitti parransänki. Omituisinta oli kuitenkin se, että hän irvisteli aina. Hän näytti miellyttävältä, mutta aina kun hän avasi suunsa, sieltä tuli mitä törkeimpiä kirosanoja. Hän kirosi tulta, pannuja, kahvia, korppuja ja kaikkea, mutta hän käsitteli mitä taitavimmin kaikkia näitä esineitä ja aineita. Tämä oli inhottavaa, mutta siitä huolimatta hän miellytti minua.

Pimeä laskeutui nopeasti syödessämme ja kuiluun painuva tuuli oli kylmä. Siirryin vähitellen lähemmäksi tulta. En ollut koskaan ennen maistanut metsänriistaa ja ensimmäisellä kertaa se tuntui mauttomalta. Mutta ennen pitkää se oli jo herkkuani.

Sinä yönä Stockton sitoi minut lujasti, mutta kuitenkin sillä tavoin, että voin hyvin kääntyä. Nukuin sikeästi ja heräsin myöhään. Herätessäni Stockton seisoi satuloidun hevosensa vieressä ja jakeli miehille määräyksiä. Hän puhui terävästi. Hän huomautti heille nimenomaan, että heidän piti aina olla valppaina. Sitten hän, lausumatta sanaakaan Dickille tai minulle, läksi ratsastamaan alas kuilun pohjaa pitkin ja katosi keltaisen vuorenseinämän taakse.

Bill vapautti Dickin kädet, mutta jätti nuoran hänen jalkojensa ympärille. Minä pääsin aivan vapaaksi ja minusta tuntui niin hauskalta saada taas kerran käyttää kaikkia raajojani, että kuljin paikasta toiseen pöyhistellen ehkäpä liiaksikin. En tiedä, väsyikö Herky-Jerky ilveilyyni vai halusiko hän näyttää, kuinka taitavasti hän osasi käsitellä lassoa, mutta hän heitti yht'äkkiä silmukan ympärilleni sellaisella voimalla, että se kävi selkääni kuin piiskanisku.

"Näin se nuora on heitettävä!" sanoi hän vetäen lasson kireälle keskiruumiini kohdalle. Kaikki miehet nauroivat ja minä kaaduin karkeaan soraan.

"On parasta panna varsa nuoriin", huomautti Bud.

Lasso sai siten jäädä vyötärölleni ja se laahasi kaiken aikaa perässäni. Herky-Jerky käski minun kantaa Dickin aamiaisen leiritulen äärestä tämän luokse luolan perälle. Tein sen mielelläni. Dick ja minä keskustelimme ääneen jokapäiväisistä asioista, mutta samalla kuiskasimme toisillemme jonkun sanan.

"Ken, joko hyökkäämme heidän niskaansa tai pujahdamme täältä pois", kuiskasi Dick.

Mielessäni heräsi monenlaisia ajatuksia. Mitähän jos minun onnistuisi päästä pakoon vaikkapa ilman Dickiä. Päätin yrittää, jos minulle tarjoutuisi siihen hyvä tilaisuus, mutta en halunnut lähteä alas Kanjoniin ilman pyssyä. Stockton oli ottanut revolverini ja metsästysveitseni, mutta hallussani oli vielä pieni nahkalaukku, jota Hal ja minä olimme kuljettaneet usein mukanamme Susquehanna-joella liikkuessamme. Paitsi kynäveistä siinä oli suolaa ja pippuria, ongenkoukkuja ja siimaa, tulitikkuja – ja muita pikkutarpeita, jotka tavallisesti ottaa mukaansa sellainen poika, joka ei ole vielä joutunut kulkemaan yksin erämaassa. Istuin miettien ja suunnitellen suuren aukon reunalla, jossa lähde oli. Näin yht'äkkiä vedenpinnalla värettä ja sitten komean, täplikkään kalan. Se ilmestyi pinnalle pari kertaa. Sen pituus oli kaksi jalkaa.

"Dick, tässä aukossa on kaloja!" huudahdin innoissani.

"Totta kai", vastasi hän.

"Tuo aukko on täynnä taimenia – täplikkäitä taimenia", sanoi Herky-Jerky. "Mutta otapas ne kiinni."

"Miks'ei?" sanoin. Olinhan onkinut paljon taimenia Pennsylvanian vuorilla. "Eivätkö ne syö? Näin kerran valaskalan, joka ajoi takaa kovakuoriaista. Hankkikaa minulle vapa ja muutamia kovakuoriaisia tai matoja!"

Otin esiin pienen laukkuni ja näytin kalastusvehkeeni. Herky-Jerky sanoi käyvänsä hakemassa syöttejä.

Hänen ollessaan poissa tutkin vielä kerran lähdettä. Se oli pyöreä ja syvä, ja sen vesi kohosi pinnalle suurina vihertävinä kuplina. Laskupaikkana oli pieni kapea halkeama, josta vesi valui alas hitaasti, ikäänkuin se ei olisi halunnut päästä vapauteen. Kohina kuului vasta alhaalta kuilusta.

Herky-Jerky palasi tuoden pitkän, hoikan vavan. Se oli niin notkea kuin ruoko ja kun kiinnitin siihen siiman, tuli siitä erinomainen vapa. Herky-Jerky katseli kaiken aikaa. Sitten hän antoi minulle kourallisen matoja.

"Jos saat taimenen, nielen, saakeli soikoon, tuon vavan!" huudahti hän.

Kumarruin alas ja lähestyin lähteen reunaa varovasti, niin ettei minua näkynyt.

"Syle syötille, poika", sanoi Bill.

He nauroivat kaikki, niin että minua suututti. Siitä huolimatta heitin syötin veteen tuntien mielessäni vanhaa tuttua jännitystä.

Syötti putosi napsahtaen veteen. Vedessä vilahti mustan ja kullan värinen, nuolimainen varjo. Siima liukui. Nykäisin kovasti. Vapa taipui kahtia, värisi ja heilui puoleen ja toiseen. Kala oli voimakas; se syöksyi sinne tänne kuin iso ahven. En ollut koskaan saanut kamppailla ahvenen, kanssa näin lujasti. Pelkäsin joka hetki onkeni särkyvän. Ja aina kuin siima oli kireimmillään, kala kääntyi. Vihdoin se alkoi väsyä. Tunsin, että se rupesi vähitellen kohoamaan pinnalle, ja vedin entistä lujemmin. Nyt jo näin sen; sitten se kääntyi välähtäen kuin kultaharkko. Ohjasin sen laskupaikan suuhun, ojensin käteni ja tartuin sormillani sen kiduksiin. Nostin sen ylös. Dick päästi sotahuudon nähdessään kalan, jonka olin nostanut ilmaan; minä puolestani jäin sanattomaksi. Taimen oli pari jalkaa pitkä, leveä ja raskas, ja sen kiiltävillä kupeilla oli värikkäitä täpliä.

Herky-Jerky juhli kala-onneani innokkaasti huutaen ja hänen toverinsa huomauttivat, että hän oli luvannut niellä vavan.

Panin uuden syötin ja sain heti toisen, pienemmän kalan, jonka sain ylös vähemmällä vaivalla. Lähde oli täynnä taimenia. Vesi aivan kiehui, kun heitin sinne onkeni. Jotkut suuret veitikat kiskoivat irti koukkuni; en ollut koskaan edes uneksinutkaan tällaisesta kalapaikasta. Tilanne oli samalla kertaa omituinen. Olinhan toiselta puolen vanki ja Greaser tai Bud pitivät kumpikin vuorotellen kiinni lasson toisesta päästä. He kiskaisivat minut monta kertaa pystyyn eikä heillä ollut tarkoituksena muuta kuin tehdä minulle kiusaa. Mutta en ollut koskaan eläessäni nauttinut kalastuksesta niinkuin nyt.

Bill ja Herky-Jerky poistuivat silloin tällöin leiristä. Kuulin, kuinka Herky kehoitti Greaseria huolehtimaan paistipadoista, ja mieleeni juolahti silloin, että Greaserilla olisi ollut enemmän syytä pitää silmällä Ken Wardia. Nähdessäni Budin makaavan maassa muistin, mitä Dick oli kuiskannut minulle. Vaikka näytinkin syventyneeltä kalastukseen, tarkkailin itse asiassa kaiken aikaa Greaseria. Hän poltti tapansa mukaan savuketta ja näytti hajamieliseltä, mutta ei tästä huolimatta hellittänyt lasson päätä kädestään.

Yht'äkkiä näin suuren sinisen revolverin, joka oli asetettu eräälle kivelle; sen rummusta pistivät esille messinkipatruunien päät. Revolveri oli yhtä kaukana sekä Budista että Greaserista. Mitäpä jos hän pudottaisi lassonsa! Hurja ajatus välähti mieleeni.

Juuri tällä hetkellä paistipata alkoi kiehua. Sen sisältä kuului sähähdys ja sitten sieltä kohosi höyrypilvi. Greaser alkoi kiroilla laiskasti meksikonkielellä; sen jälkeen hän läksi kohentamaan paistipataa ja pudotti lasson.

Hänen päästessään tulen luo hyppäsin pystyyn ja nykäisin lassoa, niin että se lensi kauas taakseni. Syöksyin kiveä kohti ja sieppasin revolverin. Greaser kuuli melun ja kääntyi katsomaan. Bud kohosi vikkelästi istumaan. Suuntasin revolverin ensin häneen ja sitten Greaseriin ja siirtelin sitä sen jälkeen yhtä mittaa puolelta toiselle.

"Pysykää paikallanne tai ammun!" huusin.

"Helkkari!" karjaisi Dick. "Se oli oikein. Älä hätäile, Ken, älä hätäile! Kierrä tänne ja katkaise nuorani... Pysy paikallasi, Bud, tai käsken pojan ampua sinut. Tänne näin, Ken!"

"Greaser, katkaise hänen nuoransa!" komensin murisevaa meksikkolaista.

Olin niin hermostunut, että revolveri vapisi kädessäni. Yritin saada sen tukevammin käteeni, mutta puristinkin sitä liian lujasti. Pau! Se laukesi jyrähtäen kuin tykki. Luoti osui suoraan Greaserin viereen. Hänen keltaiset kasvonsa muuttuivat likaisen harmaiksi. Hän ponnahti pystyyn pelästyneenä.

"Katkaise hänen nuoransa", komensin uudestaan. Greaser syöksyi Dickiä kohti.

"Varo, Ken! Katso taaksesi! Nopeasti!" ärjäisi Dick. Kuulin soran narisevan. Kääntyessäni tunsin, että joku nykäisi lassoa kauhealla voimalla, ja minusta tuntui siltä kuin olisin lentänyt ilmassa. Näin hämärästi Herky-Jerkyn pitävän taaksepäin nojautuen kiinni kireälle vedetystä lassosta. Sitten syöksyin alas, luisuin kiviä pitkin ja putosin lähteeseen.

X

PAKO.

Putosin alas lähteeseen ja jääkylmä vesi kangistutti ruumiini. Ilman lassoa olisin painunut pohjaan kuin lyijypala. Se kiristyi rintani ympärille ja alkoi kohottaa minua ylöspäin.

Tunsin joutuvani ilmaan ja valoon ja avasin silmäni. Näin Herky-Jerkyn vetävän nuorasta. Huomattuaan minut hän näytti olevan valmis hyppäämään äyrään taakse.

"Missä on aseeni?" huusi hän.

Olin pudottanut sen lähteeseen. Hän hellitti nuorasta ja minun oli pakko ruveta uimaan. Nähtyään, ettei käsissäni ollut mitään hän alkoi kiroilla ja kiskoi minua edestakaisin lammikossa. Vedettyään minut lammikon poikki hän juoksi toiselle puolelle ja nykäisi minut takaisin. Hän raastoi minua vedessä sellaisella voimalla, että pelkäsin meneväni kappaleiksi. Greaser räkätti kuin inhoittava apina ja juoksenteli innoissaan sinne tänne. Ennen pitkää syljin vettä ja läähätin tukehtumaisillani. Kun Herky-Jerky veti minut vihdoinkin ylös, olin aivan menehtynyt.

"Sinä, länkäsäärinen ruoja!" huusi Dick. "Saatpa vielä maksaa kaiken tuon."

"Missä on aseeni?" karjaisi Herky-Jerky, kun olin uupuneena vaipunut maahan.

"Hä-ä-vi-tin sen", läähätin vastaukseksi.

Hän alkoi raivota. Sitten menetin puolittain tajuni ja toinnuttuani huomasin makaavani luolassa villapeitteelläni. Tunsin suurta väsymystä. Kauhea kylpy jääkylmässä vedessä oli vienyt kaikki voimani. Makasin siinä jonkin aikaa liikkumattomana märissä vaatteissani. Pyysin vihdoin lupaa saada riisua ne. Bud, joka oli tällä välin tullut takaisin, auttoi minua, sillä minulta tämä työ olisi jäänyt suorittamatta. Herky-Jerky toi takkini, joka ei ollut onneksi ollut ylläni. Minulla ei ollut sydäntä puhua Dickille tai edes vilkaista häneen. Siksi suljin silmäni ja nukuin.

Heräsin vasta seuravana päivänä. Voin muuten hyvin, mutta tunsin hiukan kipua kainaloissani ja rinnassani, jotka lasso oli hieronut mustelmille. Mielialani oli kuitenkin lamassa. Herky-Jerky irvisteli ja teki pilaa epäonnistuneesta pakoyrityksestäni. Hän oli anastanut revolverini ja tiedusteli minulta muutaman kerran, haluaisinko saada sen lainaksi voidakseni ampua Greaseria.

Se päivä kului rauhallisesti ja samoin kaksi seuraavaakin. Miehet eivät sallineet minun kalastaa eikä liikkua. He odottivat Stocktonia, mutta kun tätä ei kuulunut, he päättivät lähettää Budin sahalle; tämän asian ratkaisi oikeastaan Bud itse. Hän kehoitti Greaseria ja Herky-Jerkyä pitämään tarkasti silmällä Dickiä ja minua. Sitten hän ratsasti tiehensä. Dick ja minä ryhdyimme taas keskustelemaan metsänhoidosta, mutta kun meidät nyt erotti toisistamme avara luola, täytyi meidän puhua kovalla äänellä. Vastustajamme kuulivat näin ollen joka sanan.

"Ken, mikä ero on valtion metsänhoidon välillä täällä ja esimerkiksi maanviljelijäin tiloilla Pennsylvaniassa?" kysyi Dick.

"Siinä on suuri ero. Metsänhoito on jo toteutettu paikka paikoin Idässä, mutta täällä vasta kokeillaan."

Sitten minä kerroin hänelle, kuinka maanviljelijä hoitaa metsäänsä. Hänellä on tavallisesti pieni metsäpalsta, pääasiallisesti havupuita. Talvella hän sahaa polttopuut, aidakset ja tarvitsemansa rakennuspuut. Aika ajoin puusta saadaan korkeat hinnat; silloin hän ottaa täysikasvuisia puita ja vie ne sahalle. Mutta hän ei kaada puita paljon ja valitsee tarkoin niitä ottaessaan. Hän huolehtii siitä, että maa pysyy metsän peittämänä. Hän sekä kylvää että niittää.

Hallituksen päämääränä on kansallismetsien suojeleminen, sillä niistä on hyötyä koko kansakunnalle. Maa on pysytettävä tuottoisana. Maanviljelys olisi mahdotonta ilman vettä ja metsät sitovat veden. Metsärosvo, joka kaataa koko metsän, tulee kyllä itse rikkaaksi, mutta köyhdyttää kansan. "Mikä se laki olikaan, joka aiotaan nyt hyväksyä kongressissa?" kysyi Dick.

Ällistyin hetkeksi, mutta käsitin sitten hänen tarkoituksensa. Bill ja Herky-Jerky kuuntelivat puhettamme yrittämättä salata mielenkiintoaan. Myöskin meksikkolainen näytti tarkkaavaiselta. Dickin tarkoituksena oli peloitella miehiä tai ainakin laskea leikkiä heidän kustannuksellaan.

"Se on jo hyväksytty", vastasin. "Sellaiset miehet kuin Buell tuomitaan elinkautiseen vankeuteen. Hänen miehensä saavat syödä parikymmentä vuotta vettä ja leipää."

"Mitä luulet presidentin tekevän, kun hän saa kuulla, että nämä miehet ovat ryöstäneet sinut?"

"Mitäkö? Hän lähettää tänne koko metsähallituksen ja kansalliskaartin. Hän on isäni ystävä. Sanon sinulle, että nämä miehet hirtetään."

"Kunpa kaarti tulisi pian. On ikävää, ettet voinut lähettää sanaa! Haluaisin niin mielelläni nähdä Greaserin roikkuvan ilmassa. Luuletko hänellä olevan mitään mahdollisuutta pelastua, kun presidentti ja Jim Williams käyvät hänen kimppuunsa?"

"Dick, haluaisin saada Greaserin korvarenkaat."

"Mitä? nehän ovat vaskea."

"Ottaisin ne muistoksi. Ehkäpä ripustaisin ne kellonperiin. Joka tapauksessa voisin näyttää niitä ystävilleni Idässä."

"Kylläpä sinulla tuleekin olemaan paljon kerrottavaa", jatkoi Dick, "ja lisäksi hauskaa."

Greaser oli alkanut murista ilkeästi. Herky-Jerky ja Bill näyttivät juroilta ja vakavilta. Budin saapuminen keskeytti keskustelumme ja lopetti leikinlaskumme. Kuulimme muutamia sanoja siitä, mitä hän kertoi tovereilleen, ja sen perusteella voimme arvata, että Williams oli tavannut Stocktonin ja esittänyt hänelle kysymyksiä, joihin tämän oli ollut vaikea vastata. Dick vilkaisi minuun merkitsevästi ikäänkuin huomauttaakseen siitä, että Jimissä oli herännyt epäluulo. Bud oli tuonut tullessaan whiskyä ja siksi hänen toverinsa pysyttelivät aina hänen läheisyydessään. Mutta heidän ilmeistään päättäen he eivät saaneet häneltä kaikkea, mitä halusivat.

"Meidän on siirrettävä tämä leiri toiseen paikkaan", sanoi Bud.

Bud, Bill ja Herky-Jerky läksivät kulkemaan alas kuilua pitkin. Ehkäpä he todellakin aikoivat mennä hakemaan uutta leiripaikkaa, sillä tämä luola oli kuin sadin, jossa vihollinen voi yllättää helposti. Mutta Greaserin katseesta voin arvata, että miehet olivat menossa juomaan whiskyä jättäen hänet vartioimaan meitä. Greaser murisi jotakin itsekseen. Ajan mittaan hänen kasvonsa synkistyivät.

Yht'äkkiä hän astui luokseni ja sitoi käteni ja jalkani. Dick oli jo sidottu lujasti, mutta Greaser sitoi vielä toisen lasson hänen ympärilleen. Sitten hän kävellä läntysti alas kuilua pitkin päässään meksikkolainen sombrero, jonka pitkä, suippo kärki keinui kallionlohkareiden yläpuolella ja painui sitten vähitellen näkymättömiin.

"Ken, nyt on hetki tullut", sanoi Dick nopeasti, matalalla äänellä. "Jospa sinä nyt vain saisit itsesi irti nuorista! Tuolla ovat pyssymme. Voisimme puolustautua tässä linnoituksessa vaikkapa kokonaisen kuukauden."

"Mitä minun on tehtävä?" kysyin nuoriani pingoittaen.

"Sinua ei ole sidottu kiinni kallioon, kuten minulle on tehty. Koeta vierittää itsesi tänne ja irroita nuorani hampaillasi."

Nostin päätäni nähdäkseni, missä Dick oli, ja saatuani voimakkaalla nykäyksellä itseni liikkeelle aloin kieriä häntä kohti; mutta ruumiini oli sidottu niin lujasti, etten voinut ohjata kulkuani, vaan jouduin pois rinteen reunalta. Rinne oli siinä kohdin aika jyrkkä ja kun en saanut kulkuani pysähtymään, vierin alaspäin kuin tynnyri. Päähäni pälkähti, että voisin joutua lähteeseen, ja tämä ajatus täytti mieleni kauhulla. Yht'äkkiä ruumiini törmäsi johonkin esineeseen ja pysähtyi. Siinä oli puunrunko, jonka toiseen päähän oli isketty iso veitsi, jolla Herky-Jerky paloitteli lihat.

Mielessäni välähti heti uusi ajatus: yritän katkaista nuorani tuolla veitsellä. Mutta kuinka tekisin sen?

"Dick, täällä on veitsi. Kuinka voisin vapauttaa itseni?"

"Sehän on leikintekoa", vastasi hän. "Hivuta itseäsi eteenpäin nytkytellen ruumistasi. Noin – juuri sillä tavoin!"

Dickin mielestä se oli leikintekoa, mutta minä en ollut vielä koskaan saanut ponnistella näin ankarasti. Makasin maassa selälläni kädet ja jalat sidottuina. Minun täytyi raahata ruumistani maata pitkin rungon vieressä, kunnes käteni olivat veitsenterän kohdalla. Kohotin jalkani ja aloin hivuttaa itseäni eteenpäin tuuma tuumalta.

"Hyvä tulee, Ken! Nyt olet jo kohdalla! Käännä itsesi kupeelle! Ole varovainen, ettei veitsi irtaannu puusta!"

Greaser ei ollut sitonut ainoastaan ranteitani, vaan hän oli kiertänyt lasson myöskin kyynärpäitteni ympärille vetäen ne tiukasti kiinni ruumiiseen. Käännyin kupeelleni, mutta huomasin, että veitsenterä oli korkeammalla kuin käteni – puuttui muutama tuuma, tämä oli katkera pettymys. Ponnistelin lujasti. Yrittäessäni saada ruumiini kohoamaan painoin kasvoni soraan.

"Pian, Ken, pian!" kiirehti Dick. "Joku on tulossa!" Ponnistin epätoivon vimmalla. Raju nykäys nosti ruumiini rungon päälle. Painuin kiinni siihen. Mitä suurimmalla vaivalla sain työnnetyksi veitsenterän tiukan nuoran alle. Se katkesi napsahtaen ja kyynärpääni vapautuivat. Kohotin nyt ilmaan ranteeni ja sahasin nuoran poikki nopeasti. Haavoitin itseäni, mutta mitäpä siitä. Nykäisin veitsen irti puusta, katkaisin jalkojeni ympärillä olevan nuoran ja hyppäsin pystyyn.

"Pian, poika!" huusi Dick levottomana. Juoksin hänen luokseen ja kävin paksun köyden kimppuun, jolla hänet oli kytketty kallioon. Kimakka huuto keskeytti työni. Tunsin meksikkolaisen äänen.

"Juokse! Hän ottaa pyssysi!" kirkaisi Dick.

Raivostuin nähdessäni Greaserin juoksevan luolaan päin. Pudotin maahan veitsen ja syöksyin pyssyäni kohti, joka oli asetettu nojalleen satulaani vasten. Huomasin, että meksikkolainen pääsisi perille ennen minua. Pysähdyin, sieppasin maasta pyöreän kiven ja paiskasin sen menemään kaikin voimin. Pallopelitaitoni oli minulle nyt suureksi avuksi, sillä kivi osui Greaseria olkaan ja heitti hänet pitkälleen. Mutta hän pääsi pystyyn ja hyökkäsi kivääriä kohti päästen sen luo samalla hetkellä kuin minäkin.

Potkaisin pyssyn pois hänen ulottuviltaan, tarrasin kiinni häneen ja me kaaduimme maahan yhdessä. Painiskellessa vierähdimme alas reunalta ja putosimme soraan, jossa minä jouduin vastustajani päälle.

"Iske lujasti, Ken", karjui Dick hurjana. "Juuri noin! Lyö hänet hengettömäksi!"

En tiedä, pelkäsinkö Greaserin veistä vai mikä siinä oli, mutta minut valtasi raivo, joka antoi minulle uusia voimia. Greaser kirkui, näykki kuin susi, kynsi ja löi minua, mutta hänen ei onnistunut päästä pois aitani. Hän yritti monta kertaa kiertää minut pois päältään, mutta luja isku päähän kaatoi hänet aina takaisin selälleen. Sitten aloin pommittaa nyrkeilläni hänen kylkiään.

"Se on oikein!" huusi Dick. "Muokkaa hänet pehmeäksi! Sillä tavoin!"

"Vaikka olinkin voitolla, Greaser antoi minulle lujia iskuja. Yht'äkkiä hän sai luikertelevat kätensä kurkkuuni ja yritti kuristaa minut. Heilautin nyrkkiäni ja iskin häntä vatsaan."

Hänen kätensä vaipuivat alas ja hänen kasvonsa muuttuivat vihreiksi. Isku oli osunut arkaan paikkaan ja hän painui avuttomana selälleen. Hyppäsin pystyyn voitonriemun valtaamana.

"Juokse! Juokse!" huusi Dick kimakalla äänellä. "Ne ovat tulossa! Älä huoli minusta! Juokse, sanon minä! Älä mene kuiluun! Kiipeä ylös!"

Hetken aikaa pyörin sinne tänne paikallani. Sitten näin Billin ja Herky-Jerkyn juoksevan kuilua pitkin ylöspäin ja kauempana näkyi Bud tulevan hoiperrellen.

Tämä antoi minulle siivet. Harppasin parilla askelella pyssyni luo ja sieppasin sen. Käännyin, juoksin lammikon ympäri ja aloin kavuta ylöspäin seinämää pitkin eräästä kohdasta, jossa se ei ollut aivan jyrkkä. Kuulin Dickin kimeän äänen miesten huudon keskeltä:

"Anna mennä, Ken!"

Kallionlohkareet irtautuivat jalkojeni alla ja vierivät alas. Milloin hyppäsin ylöspäin, milloin juoksin kapealla reunalla, milloin kiipesin käyttäen käsiäni ja jalkojani. Lopuksi oli muutama kyynärä irtonaista soraa. Luisuin alas sen verran, minkä pääsin ylöspäin.

"Tule tänne takaisin!" kirkui Bill.

Pau! Pau! Pau! Laukaukset kajahtivat seuraten nopeasti toisiaan. Eräs luoti kulki viheltäen ylitseni, toinen osui viereeni heittäen silmilleni soraa. Työnsin pyssyni ylös rinteen reunalle ja aloin kaivaa irtonaista maaperää sormillani ja varpaillani. Päästessäni ylös pari luotia meni suhisten pääni ohi ja tästä voin päättää, että Bill aikoi tehdä muutakin kuin vain peloitella minua. Raahasin itseni yli reunan ja olin turvassa.

Alhaalta näkyi selvästi kanjoni tiheikköineen ja pensasmaisesti ryhmittyneine puineen. Päästyäni piiloon minua olisi vaikea löytää täältä. Sieppasin pyssyni, juoksin nopeasti rinteen reunaa pitkin ja pääsin metsään.

XI.

VANHA METSÄSTÄJÄ.

Juoksin niin kauan, kunnes tunsin pistoa kupeessani, ja hiljensin nyt vauhtini tasaiseksi raviksi. Minulla ei ollut muuta keinoa kuin päästä niin kauas kuin mahdollista vihollisteni edelle, sillä nämä seuraisivat epäilemättä jälkiäni kuin koirat.

Noin mailin päässä kuilusta siirryin veteen ja kahlasin siinä. Tämä oli vaarallista työtä, sillä virta kiersi jalkojeni ympärillä ja uhkasi kaataa minut. Jonkin ajan kuluttua siirryin vasemmalle rannalle. Täällä kanjonin rinnettä peitti sakea ruoho, joka kätki jälkeni. Sain kiivetä kauan, ennen kuin pääsin tasaiselle maalle. Heittäydyin uupuneena pitkälleni.

"Olen päässyt heistä", huohotin riemuiten... "Mutta – mitä nyt?"

Huomasin hämmästyksekseni, että päästyäni vapaaksi olin vain hypännyt paistinpannusta tuleen. Tarkastin kiireesti winchesterini. Makasiinissa oli kymmenen patruunaa. Olipa onni, ettei Stockton ollut muistanut tyhjentää sitä! Tämä auttoi jonkin verran. Minulla oli suolaa ja pippuria, veitsi ja tulitikkuja pienessä nahkalaukussani, joten voin elää. Oli myöhäistä katua. Minun olisi pitänyt vapauttaa Dick jollakin tavoin tai edes tehdä vastarintaa miehille, mutta olin ajatellut vain pakoa. Rohkeuden ja arvostelukyvyn puute hävetti minua. Sitten minua katkeroitti se, että olin menettänyt mustangini ja varusteeni.

Mutta palauttaessani vielä kerran mieleeni kaiken mitä oli tapahtunut, tein sen johtopäätöksen, että minun tulisi olla kiitollinen siitä, että asiat olivat tällä kannalla. Olin vapaa ja nahkani oli eheä. Kiipeäminen kuilusta oli ollut aika vaarallista. Kuinka nuo luodit olivatkaan viheltäneet ja sähisseet mennessään!

"Minulla on ollut onnea", mutisin itsekseni. "Nyt on vain päästävä mahdollisimman kauas tältä paikalta. He ratsastavat perässäni jälkiäni seuraten. On parasta, että kuljen tuon harjanteen yli seuraavaan kanjoniin ja jatkan matkaani alaspäin. Mutta kuinka kauas? Minne minun tulisi mennä?"

Loin pitkän silmäyksen kanjoniin. Paikka paikoin näkyi virta, myöskin polku; sitten siellä oli avoimia kohtia, mutta en nähnyt hevosia enkä miehiä. Vaikka olinkin aivan varma siitä, että jonkin hetken kuluttua olisin eksyksissä, käänsin selkäni kanjonille ja painuin kylmään, synkkään metsään.

Jokainen tielleni osuva kivi ja puunrunko, pienikin kaistale kovaa maata auttoi minua kätkemään jälkeni. Herky-Jerky osasi varmaankin löytää jäljet yhtä helposti kuin karjanpaimen, mutta rinteelle ei ollut jäänyt montakaan jälkeä jaloistani. Vain intiaani tai koira olisi voinut löytää minut. Puut olivat pieniä ja rosoisia, ja pensaita kasvoi kaikkialla. Näin edessäni pian valoa ja tulin avoimelle paikalle. Metsän halki kulki laaja maakaista. Se oli lumivyöryn jättämä jälki, joka kulki sileänä ja alastomana kauas ylhäällä olevien harmaiden kallioiden luo. Alhaalta näkyi sinne kasaantunut röykkiö kallionlohkareita ja pirstoutuneita puita.

Jatkoin matkaani aukeaman poikki metsään, jossa tieni kulki nousten ja laskien syvänteiden yli. Aurinko oli jo laskenut vuoren taakse ja varjot tummenivat saapuessani toisen suuren kanjonin luo. Se muistutti niin suuressa määrin ensimmäistä, että pelkäsin kulkeneeni kehässä. Mutta tämä näytti kuitenkin leveämmältä ja syvemmältä eikä sen pohjalta kuulunut virtaavan veden kohinaa.

Oli jo aika ajatella leiripaikkaa ja siksi riensin alas rinnettä pitkin. Löysin pohjalta pienen puron, joka mutkitteli kivien ja kallionkielekkeiden välissä. Tämän kanjonin toinen seinämä oli jyrkkä ja epätasainen. Löysin pian paikan, jossa voin mielestäni ilman vaaraa virittää leiritulen. Vaatteeni olivat märät ja ilma oli muuttunut kylmäksi. Keräsin puita ja tein tulen erääseen onkaloon. Vuoteeksi leikkasin muutamia hyvätuoksuisia havupuunoksia (luulen, että ne olivat palsamikuusia) ja levitin ne maahan onkalon nurkkaan. Näin ollen tuli joutui minun ja onkalon aukon väliin ja kun puita oli riittävästi palamassa, ei minun tarvinnut pelätä puumain tai karhujen vierailua. Asetuin vihdoin pitkälleni, kuivana ja ruumis lämpöisenä, mutta hyvin väsyneenä ja nälkäisenä.

Ympärilläni vallitsi pimeys. Näin muutamia tähtiä, kuulin tulen räiskyvän iloisesti ja vaivuin sitten uneen. Heräsin yöllä pari kertaa tuntien vilua. Lisäsin puita ja tunsin taas pian oloni mukavaksi.

Herätessäni aurinko paistoi kirkkaasti kiviseen makuuhuoneeseeni. Tuli oli sammunut kokonaan ja kivien pinnalla oli huurretta. Ensimmäisenä tehtävänäni oli sytyttää tuli uudestaan ja käydä pesemässä kasvoni puron jääkylmällä vedellä. Ilma tuoksui; se näytti höyryävän hengittäessäni ja vaikutti erittäin virkistävältä. Olin nälkäinen kuin susi.

Päätin lähteä metsästämään. Vaikka laukauksen ääni saattaisikin ilmaista olinpaikkani, en voinut sille mitään, sillä minun täytyi saada ravintoa. Kuljin hiljaa eteenpäin ja tähystelin valppaasti ympärilleni. Hirvien jälkiä oli paljon. Tämän kanjonin pohja oli hyvin leveä ja se laajeni yhä. Samalla petäjät muuttuivat suuremmiksi ja tukevammiksi. Päätin tästä, että olin kulkenut alaspäin vuorenrinnettä pitkin ja että olin noin parituhatta jalkaa kuilussa olevan leirin alapuolella. Säikäytin lentoon useita suuria siniteeriä ja näin useita preeriasusia, ketun ja suuren ruskean pedon, joka liikkui nopeasti tiheikössä. Tämä riitti kohottamaan sydämen kurkkuuni. On aivan toista haaveilla karhun metsästyksestä kuin tavata tämä peto yksinäisessä kanjonissa.

Pian sen jälkeen näin hirvilauman. Ne olivat verraten kaukana minusta. Aloin hiipiä puulta puulle ja pääsin lähemmäksi. Ennen pitkää jouduin pieneen syvänteeseen, jonka vastaista reunaa peitti tiheä, lyhyt alimetsä. Tiheiköstä kuului rasahdus. Sitten sieltä juoksi esiin kaksi kaunista hirveä. Toinen niistä hyppäsi kevyesti rinteelle; toinen pysähtyi pitkät korvat pystyssä katsomaan minua. Se oli noin viidenkymmenen kyynärän päässä. Kohotin jännityksestä vapisten pyssyni. En saanut tähtäintä pysymään hirven kohdalla. Pyssyni heilahdellessa ajattelin, kuinka kaunis tuo villi eläin oli. Jännitin joka hermoni ja kohotin pyssynpiippua, kunnes se suuntautui harmaaseen eläimeen ja laukaisin. Hirvi juoksi alas rinnettä pitkin, kompastui ja lyyhistyi maahan.

Tunkeuduin pensaitten läpi ja olin jo pääsemäisilläni syvänteen pohjalle, kun yht'äkkiä mieleeni muistui, että haavoittunut hirvi on vaarallinen. Pysähdyin. Harmaa massa pysyi liikkumattomana kuin kivi. Uskalsin mennä lähemmäksi. Hirvi oli kuollut. Luoti oli osunut lapojen yläpuolelle niskajänteisiin. Vaikka olinkin tähdännyt hirveä tarkasti, olin aika ylpeä ampumastani ensimmäisestä hirvestä.

Kynäveitseni terä sattui onneksi olemaan suuri. Päätin leikata sillä irti palan lihaa ja viedä sen leiriini. Mutta sitten tulin ajatelleeksi, että voinhan leiriytyä siihen paikkaan. Jonkin matkan päässä sieltä oli kallio ja sen vieressä suuria kivenlohkareita. Täytyihän minun sitä paitsi oppia leiriytymään missä paikassa tahansa. Tartuin siis hirveen ja aloin raahata sitä syvänteen pohjaa pitkin, kunnes pääsin erään kivilaatan luo, joka nojasi kallioon.

Hirven nylkeminen oli minulle tietenkin aivan uutta. Liha silpoutui jonkin verran ja nahka meni usein puhki, sillä veitsenterä oli liian pieni sopiakseen tähän työhön.

Herky-Jerkyllä oli ollut tapana paistaa liha vartaassa ja tämä keino ratkaisi pian sen kysymyksen, kuinka valmistaisin ruokani. Sitten pieni litteä pullo, jossa oli suolaa ja pippuria, sai suorittaa minulle korvauksen siitä pitkästä matkasta, jonka se oli saanut kulkea muassani. Olin nälkäinen ja ateriani oli kuin juhlaa.

Samaan aikaan aurinko paistoi lämpimästi ja kanjoni oli ihana paikka. Kiertelin paikasta toiseen istuen auringon valaisemilla kivillä tai maaten petäjien varjossa. Hirvet söivät ruohoa metsäaukeamilla. Vainutessaan tai nähdessään minut ne suoristuivat, nostivat pystyyn pitkät korvansa ja juoksivat kevyesti tiehensä. Preeriasudet juosta lönköttivät esiin tiheiköstä ja tarkastelivat minua epäluuloisesti. Olisin voinut ampua useita niistä, mutta arvelin olevan parasta säästää ampumatarpeita. Kerran kuulin heikkoa rummutusta. Sitten suuri siniteeri asteli pöyhistellen esiin eräästä pensaasta. Se levitti siipensä, pyrstönsä ja niskahöyhenensä kuten kalkkunakukko. Sitten se räpäytti siipiään saaden aikaan rummutusta muistuttavan äänen. Ihmettelin itsekseni, aikoiko se karkoittaa minut tuolla tavoin puolisonsa pesän läheisyydestä. Astuin sitä kohti ja pääsin verraten lähelle, ennen kuin se lähti lentoon. Näin vilahdukselta sen pensaitten suojaan piiloutuneen puolison, joka oli pesässä, kuten olin otaksunut. Vaikka halusin nähdä sen munat tai poikaset, voitin kiusaukset, sillä pelkäsin sen hylkäävän kokonaan pesänsä, kuten eräät linnut tekevät, jos ihminen menee liian lähelle.

En luullut olevani eksyksissä, mutta asianlaita oli kuitenkin niin. Vuorenhuippuja ei näkynyt. Kanjoni laajeni alhaalla ja olin melkein varma siitä, että se veisi suoraan Penetierin suureen petäjämetsään. Minua vaivasi vain se, että olin menettänyt mustangini ja varusteeni; minun oli vaikea tyytyä tähän. Kuljeskelin sinne tänne ja mieleni valtasi omituinen vapaudentunne, jollaista en ollut vielä koskaan kokenut. En tiennyt, kuinka seikkailuni päättyisi, mutta se ajatus ei vaivannut minua hetkeäkään.

Koetin soveltaa metsäopillisia tietojani. Tutkin kanjonin pohjoista ja eteläistä rinnettä ja totesin tällöin, kuinka puut menestyvät aurinkoisilla paikoilla. Eräitä minulle oudon puun vesoja oli jyrsitty noin kymmenen jalan korkeudella maasta. Tämä tuntui ihmeelliseltä. Oli mahdotonta ajatella, että se olisi ollut oravien, kaniinien tai lintujen työtä. Keksin pian selityksen. Tämän puun kuori ja oksat olivat hirvien ruokaa ja voidakseen jyrsiä vesoja niin korkealta, niitten oli täytynyt seisoa kuuden tai seitsemän jalan paksuisen lumikinoksen päällä.

Kaivoin petäjien alla olevaa kuohkeaa maata, joka peitti syvälle kätkeytyneet juuret. Se sisälsi männynneuloja, lehtiä ja maata. Kokoomukseltaan se oli kuin sieni. Ihmekös, että tuollainen peite sitoi veden! Tutkin kuivien puiden kuorta ja kaivelin lahoja puunrunkoja löytääkseni hyönteisiä, jotka olivat puiden vihollisia. Aukeamilla kasvoi pieninä siirtokuntina männynvesoja, jotka näyttivät yleensä olevan lähellä seisovien puiden jälkeläisiä. Oli helppoa osoittaa ne paikat, joihin tuuli oli kuljettanut siemenet.

Tunnit kuluivat. Petäjien varjot pitenivät, aurinko laski ja syvänteet tummuivat. Palattuani leiriin valmistin illalliseni ja tein vuoteeni. Oli jo melkein pimeä, ennen kuin olin ehtinyt kerätä riittävästi polttopuita.

Yön mukana tulivat preeriasudet. Hirven raato houkutteli niitä ja ne lähestyivät joka suunnalta. Oli jännittävää kuulla, kuinka joku niistä ulvoi kaukana metsässä ja kuinka sen ääni muuttui sitä mukaa kuin se tuli lähemmäksi. Se tapa, jolla ne haukkuivat ja rähisivät pimeässä, oli niin villiä, kuin joku koulupoika suinkin voi toivoa. Se alkoi jo olla minulle liikaa. Lisäsin puita, niin että tuli pysyi kirkkaana, ja vaikkei minua erikoisesti peloittanut, olin valinnut itselleni orsipaikan lähimmästä puusta.

Preeriasudet vaikenivat yht'äkkiä. Sitten alkoi kuulua matalaa, yhtämittaista murinaa ja oksien rasahtelua. Tunsin selvästi, että raskas ruumis laahautui maata pitkin, ja tämä sai tukkani kohoamaan pystyyn. Tartuin pyssyyni ja kuuntelin. Kuulin, kuinka luut rusahtelivat hampaiden välissä, ja kuinka sitten joku raahasi jotakin esinettä syvänteen pohjalla. Preeriasudet alkoivat uudelleen ulvoa, mutta nyt ne olivat jo loitommalla metsässä.

Joku peto oli karkoittanut ne sinne. Mikähän se oli? En tiennyt, söikö karhu hirvenlihaa, mutta se ei tuntunut minusta uskottavalta. Päähäni pälkähti yht'äkkiä – puuma!

Painuin lähemmäksi tulen luo ja istuin siinä kuvitellen, että jokaisen lehden kahina oli sen askel. Kului kauan, ennen kuin pelonväreet häipyivät ruumiistani, ja vielä kauemmin, ennen kuin uskalsin paneutua pitkälleni. Mutta jonkin ajan kuluttua metsässä vallitseva haudanhiljaisuus sai minut uskomaan, että yö oli jo ehtinyt pitkälle, ja minä vaivuin uneen.

Aamulla otin ensi työksi pyssyni ja menin katsomaan sitä paikkaa, jonne olin jättänyt hirven raadon. Se oli raahattu pois. Maassa kulki männynneulojen, ruohon ja pienten pensaiden yli musta vako, jonka raato oli kyntänyt maahan. Mutta kaikista ponnistuksistani huolimatta en voinut löytää sen eläimen jälkiä, joka oli raahannut mennessään hirven raadon. Kuljettuani jonkin matkaa palasin leiriin ja valmistin aamiaisen, ennen kuin läksin uudestaan liikkeelle. Leikkasin muutamia ohuita viipaleita hirven lihasta, paistoin ne ja pistin takkini avariin taskuihin.

Syötyäni aamiaisen menin taas tarkastamaan, minne hirven tähteet olivat joutuneet. Parissa paikassa olivat terävät kaviot piirtäneet viivoja pehmeään maahan ja sitä paitsi löysin toisaalta harmaita karvatukkuja. Noin sadan kyynärän päässä syvänteestä jouduin paljaalle paikalle, jossa oli vielä äskettäin ollut vesilätäkkö. Löysin täältä kissanjälkiä, jotka olivat niin suuria kuin molemmat kämmeneni yhteensä. En ollut vielä koskaan nähnyt puuman jälkiä, mutta arvasin, että tässä ne nyt olivat edessäni. Kuinka suuri tuo peto mahtoi ollakaan! Vilkuilin pelokkaasti ympärilläni oleviin tiheikköihin.

Minun ei tarvinnut enää kulkea kauan. Erään puuryhmän peitossa olevan pensaan alta löysin kaiken sen, mitä oli vielä jäljellä hirvestäni. Karvatukku, muutamia pitkiä luita, halkinainen pääkallo ja kaksi pitkää korvaa – ei muuta! Myöskin nahka oli kadonnut. Ehkäpä preeriasudet olivat päättäneet työn, sitten kun puuma oli ahminut itsensä kylläiseksi. Mutta tämä ei tuntunut uskottavalta, sillä preeriasudet olisivat kyllä puhdistaneet kaikki tähteet. Nuo kaksi korvaa tekivät minuun pateettisen vaikutuksen. Toivoin jo, että peto olisi pyssyni ulottuvilla.

Puuma häipyi mielestäni heti, kun huomasin hirvilauman kulkevan alapuolellani metsäaukeaman poikki. Minun oli vaikea olla ampumatta. Tuuli puhalsi verraten lujasti kasvoihini ja tästä oli kaiketi seurauksena, etteivät hirvet vainunneet minua.

Sitten pyssynlaukaus, joka läjähti kuin piiska, naulasi minut paikalleni. Yksi hirvistä kaatui ja toiset syöksyivät tiehensä. Näin pitkän miehen laskeutuvan alas rinnettä ja menevän aukeamalle. Hän ei näyttänyt tukkimieheltä eikä metsäkauppiaalta. Nämä olivat tavallisesti jänteviä ja pyöreäharteisia miehiä. Tämä mies oli notkea ja solakka; hän kulki kuin ne urheilijat, joita olin nähnyt. Saisin varmasti hänestä hyvän ystävän, ja siksi juoksin viivyttelemättä alas aukeamalle. Hän huomasi minut niin pian kuin tulin ulos puiden suojasta, ja seisoi nojaten pyssyynsä.

"Ken siellä?" huusi hän.

Kerroin nopeasti itsestäni kaiken, minkä muistin. Samalla silmäilin tarkasti miestä. Hän ei ollut nuori, mutta en ollut koskaan nähnyt näin komeaa miestä. Tukka, parta ja iho olivat tummanharmaat. Hänen silmänsäkin olivat harmaat – kellään en ollut vielä nähnyt näin teräviä ja kirkkaita silmiä. Niistä loisti ystävällinen tuike ja ilman sitä hänen kasvonsa olisivat ehkä voineet näyttää kovilta ja synkiltä. Hänen hartiansa olivat leveät. Käsivarret pitkät ja kädet tavattoman suuret. Hänen hirvennahkapaidastaan katseeni siirtyi muihin vaatteisiin, jotka muistuttivat nahasta tehtyä overallia. Vyöhön oli kiinnitetty iso veitsi ja paljon suurikokoisia patruunia; hänellä oli winchester, joka oli tavattoman pitkä ja raskas ja vanhamallinen.

"Olen nyt eksyksissä", päätin kertomukseni, "enkä tiedä, mitä tehdä. En uskalla mennä sahalle. En myöskään halua palata Holstoniin juuri nyt."

"Kuinka niin, poikani?. Minusta olisi parasta, että jättäisit koko Penetierin."

"Selitin hänelle, miksi se oli mahdotonta, ja hän nauroi."

"Voithan viipyä luonani jonkin aikaa. Leiripaikkani on tämän kanjonin päässä."

"Kiitoksia, se olisi ihanaa!" huudahdin. Suuri onni täytti mieleni ilolla. "Asutteko vuorella?"

"Olen ollut täällä jo kahdeksantoista vuotta, poikaseni. Ehkä olet kuullut nimeni. Hiram Bent."

"Oletteko metsästäjä?"

"Kyllä sitäkin, vaikka minä olen oikeammin villieläinten pyydystäjä, trapperi."

Samalla hän veti esiin puukkonsa ja kävi käsiksi hirveen. Oli hauskaa nähdä, kuinka taitava hän oli. Hän nylki nahan muutamalla vedolla ja lihan paloitteleminen vei vielä vähemmän aikaa. Sitten hän ripusti lihat lyhyeen oksaan ja pyyhki puukkonsa ja kätensä ruohoon.

"Seuraa minua, poika", sanoi hän lähtien kulkemaan kanjonia ylöspäin.

Näytin hänelle sen paikan, jossa peto oli ahminut suuhunsa hirveni raadon.

"Kuguaari. Täällä kanjonissa liikuskelee eräs suuri veitikka."

"Kuguaari? Arvelin, että se oli puuma."

"Kuguaari, pantteri, puuma – kaikki ne merkitsevät samaa. Ja jos annat sen olla rauhassa, ei se häiritse sinua, mutta ahdistettuna se käy ilkeäksi."

"Se säikäytti pakosalle preeriasudet."

"Poika, jopa itse hopeatäplä – harmaakarhu – kiertää sen paikan, jossa on kuguaari. Lainasin koiraparveni toverille, joka on tuolla Springerissä päin. Jos se olisi täällä, ajaisimme tämän kuguaarin heti puuhun."

"Onko täällä paljon puumia – kuguaareja?"

"Vain yksi. Siksi täällä on niin paljon hirviä. Muuta riistaa on myöskin viljalti. Kettuja, susia ja tuolla ylhäällä vuorilla on runsaasti karhuja."

"Silloin kai saan nähdä yhden niistä – saan ampua sitä?"

"Miks'ei."

Tästä hetkestä lähtien liikuin jalkaisin. Huomasin toivovani, että veljeni Hal olisi mukana. Mustangin ja varusteiden kadottaminen häipyi mielestäni. Unohdinpa hetkeksi Dickin ja Buellin. Metsänhoito ei näyttänyt niin tärkeältä kuin metsästys. Olin lukenut tuhatkunta kirjaa vanhoista metsästäjistä ja trappereista, ja täällä minä olin nyt jylhässä vuoristokanjonissa metsästäjän seurassa, jonka olin nähnyt unelmissani.

Tallustelin hänen vieressään tehden silloin tällöin jonkin kysymyksen ja kuunnellen tarkkaavasti. Hän näytti tietävän, mikä minua kiinnosti. En unohda koskaan sanaakaan siitä, mitä hän kertoi. Hetken kuluttua polku muuttui kuitenkin niin jyrkäksi ja epätasaiseksi, että hengästyin siinä määrin, että ainakin minulta puhe keskeytyi. Kiipesimme yhä korkeammalle. Kanjoni oli muuttunut kapeaksi, kallioseinäiseksi rotkoksi. Tiellä oli suuria kivenlohkareita. Puron varrella kasvoi repaleista alimetsää. Polulle oli kaatunut kuivia mäntyjä, joiden oksat olivat kuin keihäitä.

Tulimme pienelle aukeamalle. Täällä oli järeätekoinen hirsimaja, jossa oli kiviuuni. Eläinten nahkoja oli naulattu hirsiin. Rantaäyrään alla oli lähde. Vuoren varjo peitti tämän jylhän sopen.

"Tässä on minun laidunpaikkani, poika. Ole kuin kotonasi", sanoi Hiram Bent.

Astuimme majaan. Seinillä riippui erivärisiä nahkoja, suuria ja pieniä. Suuressa kivitakassa paloi tuli. Siellä oli järeätekoinen pöytä sekä muutama pannu ja keittoastia, jotka oli äskettäin pesty. Nurkkaan oli kasattu suuri joukko sadinrautoja. Hyllyllä oli peltikannuja ja vaatelaukkuja, ja seinän vieressä kiiltävien karhuntaljojen peittämä vuode. Maja tuntui minusta mitä miellyttävimmältä paikalta.

"Taidat olla väsynyt?" kysyi metsästäjä. "Kiipeäminen on vaikeaa, jollei siihen ole tottunut."

Myönsin olevani väsynyt.

"Lepää sitten hetkinen. Näyttää siltä, ettet ole saanut nukkua paljoakaan."

Hän kyseli kodistani ja kotiväestäni, ja metsänhoito kiinnosti häntä siinä määrin, että hän jätti työnsä kesken ryhtyen puhumaan siitä. Huomasin pian, että oli tuskin mitään, jota hän ei tiennyt puista ja metsistä. Hän ei ollut koskaan kuullut puhuttavan metsänhoidosta. Tästä huolimatta himoitsin hänen tietojaan. Hän selitti helposti eräät petäjiä koskevat seikat, jotka olivat saattaneet minut ymmälle. Sitten hän antoi minulle paljon tietoja omasta aloitteestaan. Hänen puheensa siirtyi huomaamatta metsistä metsäkauppiaisiin.

"Metsähait leikkaavat reikiä Penetieriin. Niitäpä ei taida estää mikään. Olen kuullut muutamia tympäiseviä juttuja sahalla isännöivästä sakista. En tunne Leslietä tai muita mainitsemiasi miehiä paitsi Jim Williamsin. Olen tuntenut Jimin jonkin aikaa. Hän oli kerran Spingerissä. Jos Jim on ystäviäsi, täällä vielä tapahtuu jotakin, kun hän saa ryöstäjäsi käsiinsä. Olisi parasta, että jäisit toistaiseksi tänne luokseni. Henkesi ei ole minkään arvoinen, jos joudut uudestaan heidän vangikseen. He voisivat myöskin vaatia sinusta suuria lunnaita. On ikävää, ettet lähettänyt sanaa kotiväellesi."

"Lähetin kotiin tiedon suuresta metsävarkaudesta. Tämä tapahtui ennen ryöstöäni. Tällä hetkellä hallituskin tietää asian."

"Vai niin! Oletpa sukkela poika! Luuletko, että hallitus piirittää nuo hait?"

"Varmasti. Hallitus on päättänyt vakavasti suojella kansallismetsiä."

"Niin pitääkin. En vihaa mitään niin paljon kuin metsäpaloja ja näitä nyljettyjä metsäalueita. Vanha Penetier saa ennen pitkää nähdä ihmeitä. Poika, nuo metsäkauppiaat – ainakin sellaiset kaverit kuin nuo mainitsemasi Budit ja Billit ja muut – eivät hellitä hevillä."

Vanha metsästäjä läksi pian ulos jättäen minut yksin. Odotin häntä hetken, mutta kun hän ei palannut, heittäydyin pitkälleni karhuntaljoille ja vaivuin uneen. Minusta tuntui siltä, kuin en olisi ehtinyt tehdä muuta kuin sulkea silmäni, kun käsi laskeutui käsivarrelleni ja kuulin äänen.

"Ylös, poika. Pari aikuista karhua ja yksi penikka ovat sotkeneet rautojani."

Kavahdin pystyyn silmänräpäyksessä.

"Annas, kun katson pyssyäsi. Hoh! aika pieni – 38 kaliberia, eikö niin? Kyllähän tämä tekee tehtävänsä, jos pidät sen suorana. Osaatko ampua?"

"Aika hyvin."

Hän otti raskaan winchesterinsä ja heitti olalleen nuorakimpun.

"Tule. Pysyttele vieressäni ja pidä silmäsi auki."

XII.

KARHUJA.

Vanha metsästäjä kulki niin nopeasti, että minun piti juosta pysyäkseni hänen rinnallaan. Polku kulki puroa ylös väliin toisella rannalla, väliin toisella, ja minun täytyi kaiken aikaa hyppiä kivien ylitse. Ruohon peittämiä rinteitä näkyi yhä vähemmän ja ne vaihtuivat vihdoin halkinaisiksi kallioiksi ja rapautuneiksi seinämiksi. Ylhäällä niiden reunalla kasvoi petäjiä, joitten rivistä pisti siellä täällä esiin valkoinen, kuivunut oksa.

"Asetin rautani tuonne", sanoi Hiram Bent osoittaen poikittain kulkevaa kanjonia. "Olin juuri tulossa tänne, kun kuulin tuolta hirvittävää melua. Seisahduin katsomaan. Pian sieltä ilmestyi näkyviin kolme karhua, jotka tulla kompuroivat alas. Suurin niistä raahasi perässään rautoja ketjuineen ja pölkkyineen. Riensin hakemaan sinua. Ne eivät voi olla kaukana."

"Ovatko ne harmaitakarhuja?" kysyin koettaen puhua luonnollisella äänellä.

"Ei. Tavallisia mustia karhuja. Mutta se, joka on tarttunut rautoihin, on aika vekara. Painaa varmasti enemmän kuin neljäsataa naulaa. Katso noita jälkiä? Näyttää siltä kuin joku olisi kyntänyt kivet maasta."

Hiekassa oli syviä jälkiä ja leveitä vakoja. Joku oli mennessään kääntänyt nurin kiviä, ja eräissä paikoissa raskas esine oli musertanut soran painaen maanpinnan tasaiseksi.

Vanha metsästäjä jatkoi kulkuaan ja minä ihmettelin, kuinka hän voi kulkea niin nopeasti juoksematta. Tulimme pian siihen paikkaan, jossa kanjoni haaraantui. Hiram läksi kulkemaan oikealle kääntyvää haarautumaa pitkin, mutta sitten hän pysähtyi ja alkoi kävellä takaisin tutkien tarkasti maata.

"Ne ovat eronneet toisistaan", selitti hän. "Vanha vekara, joka on tarttunut rautoihin, on mennyt oikealle ja emä pentuineen vasemmalle... Poika, onkos sinussa miestä?"

"Kyllä."

"Seuraa sitten tuon vanhan kaverin jälkiä. Löydät kyllä sen, sillä se ei ole voinut päästä kauas. Sitä paitsi kuulet sen ärjyvän, ennen kuin olet päässyt sen luo. Se voi myöskin olla pitkällään maassa, joten on parasta, että kierrät tiheiköt ja suuret kivet. Ammu se ja palaa sitten tähän haarautumaan. Naaras on viisas ja voi päästä käsistäni, mutta jollei se kiipeä pian ylös kanjonista, saan sen kiinni. Riennä! Pidä silmäsi auki, sillä silloin olet täällä yhtä hyvässä turvassa kuin kotona."

Sanottuaan tämän hän katosi kivisen seinämän taakse vasemmalle.

Minä puolestani käännyin päinvastaiseen suuntaan ja läksin kulkemaan oikealle. Tämä kanjonin haarautuma oli hyvin mutkainen ja täynnä kiviä. Matalavetinen puro välkkyi sen pohjalla värikkäässä sorauomassaan. Seinämät kohosivat pystysuorina, vieläpä ne paikka paikoin olivat pullistuneet ulospäin. Väistyin jokaisen mutkan kohdalla, mutta siitä huolimatta kuljin eteenpäin valmiina ampumaan. Seinämissä olevien halkeamien ja tielleni osuvien kallionlohkareiden kohdalla etenin hitain askelin sormi liipasimella. Kiville räiskynyt multa osoitti, mihin suuntaan karhu oli kulkenut. Astuessani siinä varovaisesti tunsin, kuinka kurkkuani kuristi. Ylhäältä tuleva valo muuttui himmeämmäksi silmissäni. Seisahtuessani kuuntelemaan kaikkialla oli niin hiljaista, että kuulin sydämeni tykytyksen ja nopean hengitykseni. Painuin eteenpäin kulkien yhä nopeammin – en sen vuoksi, että rohkeuteni olisi kasvanut, vaan päästäkseni tästä jännityksestä. Hiljaisuuden katkaisi yht'äkkiä uhkaava karjunta. Se vyöryi ylleni ja paisui paisumistaan täyttäen koko kanjonin. Se kiihdytti valtimojeni toimintaa, se työnsi minua pakosalle, mutta en pystynyt hievahtamaankaan paikaltani. Sitten karjunta lakkasi.

Seisoin kauan paikallani ajattelematta lainkaan kulkuni jatkamista. Sitten kuului kahleitten kalinaa, joka sai jännityksen laukeamaan lihaksissani. Silmäilin varovasti ympärilleni seinämän ulkonevan nurkan takaa. Tuolla istui suuri musta karhu pitäen koholla etukämmentään, jossa riippuivat raskaat teräsraudat. Tämä näky oli niin tavaton, että unohdin pelkoni. Karhun katseessa, kun se silmäili rautoja, oli jotakin inhimillistä. Se kosketteli niitä varovasti vapaalla kämmenellään ja sitten haisteli niitä. Kiipesin jonkin matkaa ylöspäin ja vilkaisin taas ympärilleni. Karhu oli nyt aivan lähellä. Näin selvästi pölkyn ja siihen kiinnitetyn kahleen. Karhu katseli rautoja ja pölkkyä vakavasti, ikäänkuin se olisi miettinyt. Sitten se raivostui, heilutti rautoja, raahasi edestakaisin pölkkyä ja karjui niin kauheasti, että painuin nopeasti takaisin seinämän suojaan.

Mutta tämä äkillinen raivonpurkaus, tämä kauhistuttava ärjyntä, josta purkautui esiin suuri tuska, paljasti minulle eläimen kärsimykset. Kun melu oli vaiennut, vilkaisin uudestaan seinämän takaa. En unohda koskaan, miltä karhu näytti sillä hetkellä. Sen oli vallannut avuton, kauhea pelko, jonka oli aiheuttanut sen kämmeneen tarttunut teräsleukainen esine. Se vaipui alas hiekkaan voihkien ja sen katseessa kuvastui epätoivo.

Unohdin tällä hetkellä pelkoni. Mielessäni ei ollut muuta kuin yksi ajatus – karhu on vapautettava kurjuudestaan. Kohottaessani pyssyn se oli yhtä vakava kuin kallio vierelläni. Tähtäsin korvan alapuolelle ja painoin liipasinta. Kumea laukaus kiiri kaikuna seinämästä toiseen. Karhu kallistui hiukan ja pudotti päänsä ojennetuille kämmenilleen. Odotin valmiina ampumaan vielä kerran, jos karhu liikahtaisi, mutta se pysyi paikallaan.

Pyssy kädessä lähestyin varovasti karhua. Askel askelelta se muuttui suuremmaksi, mutta mitään elonmerkkejä siinä ei enää ollut. Katselin kiiltävää mustaa turkkia, verta, joka oli valunut päässä olevasta reiästä, jonka luotini oli puhkaissut, raskaiden rautojen murhaavia sahanteriä, jotka purivat aina luuhun saakka, ja tämä rautojen julmuus oli niin katalaa, etten voinut edes ylpeillä teostani. Karhun kaataminen, jonka raudat olivat runnelleet siinä määrin, ettei se pystynyt juoksemaan tai taistelemaan, oli vain laupeudentyötä. Tästä hetkestä lähtien halveksin eläinten pyydystämistä.

Vanhan metsästäjän pyssy paukahti palauttaen mieleeni, että minun oli riennettävä takaisin toiseen kanjoniin. Läksin juoksemaan. Hyppäsin kiveltä toiselle, syöksyin yli hiekkatörmien ja purojen, ja kiisin alas kanjonia pitkin alttiina ehkäpä suuremmalle loukkaantumisen vaaralle kuin mennessäni ylöspäin.

Mutta päästyäni kulman ohi alkoi aivan toisenlainen matka. Oli ollut helppoa kiivetä ylös ensimmäistä kanjonia pitkin verrattuna tähän. Tämä kanjoni oli kapea ja jyrkkä ja ylhäältä vierineiden kuivien puiden täyttämä. Täällä oli mahdotonta juosta. Kapusin ylöspäin irrallisten kivien yli, sukelsin kaatuneiden puunrunkojen alitse, ryömin kallionlohkareiden ympäri. Kuulin sitten huudon. En tiennyt, mistä se tuli, mutta vastasin siihen. Sen jälkeen kuului toinen huuto ja nyt vasta huomasin, että se kuului ylhäältä kanjonin rinteeltä, ja aloin kiivetä sinne. Se oli raskasta työtä. Olikohan mikään karhu tai metsästäjä noussut ylös juuri tästä kohdasta, jota peittivät ryteikkönä kasvavat tiheät pensaat. Kolhiutuneena, väsyneenä ja repaleisena pääsin vihdoinkin kanjonin reunalle. Yläpuolellani kohosi vuorenrinne, jolla kasvoi taajassa kääpiömäntyjä.

"Tännepäin, poika!" huusi vanha metsästäjä vasemmalta.

Tein vielä muutamia syöksyjä pensaiden ja puiden välitse ja eteeni ilmestyi melkein tasainen aukeama. Hiram Bent seisoi erään petäjän alla ja hänen jalkojensa juuressa oli musta karvainen massa.

"Kuulin laukauksesi. Sait kai sen ammutuksi?"

"Kyllä, ammuin sen... Mutta mr Bent, en pidä raudoista."

"Enpä juuri minäkään – jos niihin joutuu karhuja", vastasi hän ravistaen harmaata päätään. "Ei mikään ole surkeampaa kuin nähdä rautoihin sotkeutunut karhu. Mutta se ei joudu juuri koskaan minun rautoihini."

"Tämä teidän ampumanne on varmaan vanha emäkarhu. Mutta missä on pentu? Pääsikö se pakoon?"

"Ei vielä. Katso tuonne puuhun."

Katsoin ylös pitkin mustaa runkoa notkeiden oksien välitse ja näin karhun kyyristyneen puunhaaraan. Sen terävät korvat olivat pystyssä ja se katseli meitä hyvin huolestuneena.

"Vieritä se alas tuolta", sanoi Hiram Bent.

Kohotin vaistomaisesti pyssyni aikoen ampua karhun alas puusta, mutta se katseli niin avuttomana, että aloin epäröidä.

"En raatsi ampua", sanoin. "Haluaisin saada sen kiinni elävänä!"

"Kyllä sekin käy päinsä."

"Kuinka?" kysyin innostuen ja laskin pyssyni.

"Osaatko kiivetä puuhun?"

"Kiivetä? Tähän puuhun? Kyllä, vaikkapa käyttäisin vain toista kättäni. Kotona Pennsylvaniassa kiipesin sileäkuorisiin pähkinäpuihin, joissa alimmat oksat olivat viidenkymmenen jalan päässä maasta... Mutta niissä ei ollut karhua ylhäällä."

"Pysyttele poissa sen tieltä, jos se yrittää laskeutua alas päällesi. Se on kiukkuinen veitikka. Ota tämä nuora ja kiipeä ylös, mutta kierrä se kohta, jossa se on."

"Kierrä se kohta, jossa se on?" kysyin katsoen epäilevästi ylöspäin. "Tarkoitatteko, että minun on ryömittävä oksille ja kohottava ylöspäin niiden varassa, kunnes olen päässyt sen yläpuolelle. Oksat näyttävät siellä olevan tiheässä – voinhan yrittää. Mutta jos se nousee ylemmäksi?"

"Kyllä se voi kavuta ylös latvaankin. Mutta ehkäpä sinä ehdit perille ennen sitä."

"Voiko se käydä kimppuuni puussa?"

"Ei juuri. Jos se pysyy rungon luona, on sen pidettävä siitä kiinni kaikin voimin. Mutta jos se siirtyy oksille, silloin se voi iskeä sinua. Ehkäpä lähden itse sinne."

"Ei, kyllä minä menen – halusin vain saada tietää, mitä siellä voi sattua. Jos pääsen sen yläpuolelle, mitä sitten?"

"Pakota se painumaan alaspäin alimmille oksille. Kun se on tullut alas, sanon sitten, mitä on tehtävä."

Pujotin käsivarteni vuorovyyhteen ja asetettuani vyyhden alleni aloin kiivetä petäjään. Hetken kuluttua olin jo ensimmäisellä oksalla.

"Taidatpa olla sukua oravalle", sanoi Hiram Bent. "Kuten arvasinkin, pentu nousee ylemmäksi. Saamme vielä nähdä siitä paljon vaivaa."

Ensimmäiseltä oksalta kiipesin ylöspäin kuin tikapuita pitkin puunhaaraan. Pentu oli noussut oikeanpuoliseen haaraan noin viidentoista jalan päähän haarautumasta ja piteli siellä kiinni rungosta. Näin läheltä katsoen se näytti huolestuttavan suurelta. Mutta huomasin, että sen täytyi pitää kiinni kaikin voimin pysyäkseen paikallaan, ja ettei minulla olisi suurtakaan vaaraa, jos kiipeäisin vasemmanpuolista haaraa pitkin sen yläpuolelle. Pääsin hämmästyttävän nopeasti siihen paikkaan, jonne halusin, vaikka kuivat oksat taittuivat rasahdellen, irtaantuvat kuorenpalaset räiskyivät ja puunlatva heilui.

Pentu oli nyt niin lähellä, että tunsin sen hajun. Sen pienissä vilkkaissa silmissä näkyi vuorotellen tuli ja pelko; se päästi tuon tuostakin äänen, joka muistutti samalla kertaa vikinää ja murinaa.

"Hei, poika!" huusi Hiram, "olet riittävän korkealla – se voi tehdä jotakin – ole varovainen nyt."

Kuultuani nämä sanat vilkaisin alas. Vanha metsästäjä seisoi aukeamalla huitoen käsillään.

"Tässä on mukava olla!" huusin alas. "Kuinka saan sen lähtemään alas?"

"Katkaise oksa ja iske sitä sillä."

Yläpuolellani ei ollut enää sellaista oksaa, jonka olisin voinut taittaa, mutta muutaman jalan päässä allani oli hoikka, kuiva oksa. Laskeuduin alaspäin ja otin sen. Pitäen kiinni puusta vasemmalla kädelläni ja jaloillani aloin sitten piestä pentua. Se murahteli vihaisesti, yritti tarttua oksaan ja alkoi laskeutua.

"Nyt se läksi!" huusin innoissani. "Astu alas vain, veikko!"

Vaikka pentu olikin kömpelö, se liikkui nopeasti. Oli vaikea seurata sen perässä. Laskeuduin alaspäin liukumalla pysähtyen tuon tuostakin hetkeksi. Mutta puunhaaran alapuolella pentu joutui vaikeampaan asemaan kuin minä. Oksat haittasivat tavallaan sen perääntymistä, kun taas minulla niistä oli apua. Se laskeutui vikisten ja muristen, ja sen pitkät kynnet repivät kuorta. Yht'äkkiä huomasin vanhan metsästäjän huitovan kiivaasti käsillään puun alla.

"Seis – ei niin nopeaan!" huusi hän.

Pentu jatkoi laskeutumistaan ja pysähtyi vasta alimmalla oksalla. Sieltä se vilkaisi alas ja huomattuaan allaan vihollisen alkoi epäröidä. Mutta heittäessään silmäyksen ylöspäin se havaitsi taas minut ja ryhtyi uudestaan laskeutumaan. Hiram hakkasi puunrunkoa kuivalla oksalla. Pentu oli nähtävästi päättänyt painua maahan saakka, sillä se ei pysähtynyt. Metsästäjä juoksi lähellä olevan, tuulen kaataman puun luo ja katkaisi siitä latvan. Sitten hän palasi ja aikoi pistellä karhua tällä latvalla. Pentu nousi nopeasti takaisin ensimmäiselle oksalle ja pysähtyi siihen.

"Heitä silmukka – johonkin paikkaan," käski metsästäjä. "Koeta kiirehtiä, sillä se aikaa käydä yhä kiukkuisemmaksi."

Levitin silmukan suureksi ja pudotin sen alas luullen saavani pennun kiinni heti. Nuora sattui sen päähän, mutta se heitti sen taitavalla kämmenliikkeellä luotaan.

Sitten meidän välillämme alkoi kaksintaistelu, jossa pentu osoittautui taitavammaksi. Vanha metsästäjä pisteli sitä kaiken aikaa alhaalta kädessään olevalla puulla.

"Olet liian kömpelö", sanoi Hiram menettäen kärsivällisyytensä.

Kuullessani tämän moitteen laskeuduin allani olevalle oksalle, joka oli aivan lähellä karhun yläpuolella, ja yritin taas saada sen silmukkaan. Mutta siitä ei tullut mitään. Se vapautui aina nuorasta liikkuen notkeasti kuin ankerias. Kerran silmukka osui sen avoimeen kitaan ja korvien ympärille, mutta silloin se nykäisi niin lujasti, että olin tipahtaa alas orreltani. Pentu suuttui suuttumistaan ja kävi rohkeammaksi. Yht'äkkiä silmukka osui aivan odottamatta sen kuonon ympärille. Se ravisti päätään ja veti. Silmukka kiristyi.

"Sain sen kiinni!" huusin iloissani ja riuhtaisin nuorasta.

Karhu kavahti pystyyn ja tavoitti minua.

"Ylemmäksi", karjaisi Hiram.

Päästin nuoran irti ja ponnahdin ylöspäin. Minun onnistui tarttua ylempänä olevaan oksaan ja koukistaa jalkani juuri sillä hetkellä, kun pennun terävät kynnet raapaisivat saappaitani.

Pentu tarttui nyt kiinni runkoon ja alkoi kavuta ylöspäin.

"Se on meidän!" huusi Hiram. "Älä liiku – astu sen kuonolle, jos se tulee liian lähelle."

Sitten näin, että silmukka oli irtaantunut karhun kuonosta ja pudonnut maahan. Hiram otti sen sieltä, järjesti kuntoon silmukan ja alkoi kiivetä puuhun karhun perässä pitäen silmukkaa hampaittensa välissä. Pentu oli nyt vain muutaman jalan päässä alapuolellani. Se kohosi muristen hitaasti ylöspäin ja sen pienissä silmissä paloi vihreä tuli.

"Pysäytä se! Astu sen pään päälle!" mutisi Hiram pitäen nuoraa hampaittensa välissä.

"En, vaikka mikä olisi!"

Mutta päästyäni ylös tartuin erääseen oksaan jääden riippumaan siihen ja aloin sitten potkia karhua. Tämä kirkaisi ja alkoi vuorostaan itse potkia. Hiram yritti saada silmukan sen takajalkaan. Hetken kuluttua hänen yrityksensä onnistuivat ja hän antoi nuoran pudota alaoksille. Päästin villin riemuhuudon. Mutta samassa silmänräpäyksessä, ennen kuin olin ehtinyt löytää sopivan jalansijan, oksa, jossa roikuin, taittui räiskähtäen kuin pistoolinlaukaus ja minä syöksyin alas suurella ryskeellä. Osuin mennessäni karhuun ja alimpaan oksaan ja putosin sitten maahan. Olin puolitainnoksissa. Minusta tuntui, että kaikki luuni olivat murskautuneet. Kohosin seisomaan hoippuen ja hetken aikaa kaikki pyöri silmissäni. Sitten huomasin, että korviani vihlova kohina olikin vanhan metsästäjän huutoa. Näin hänen vetävän nuorasta. Puusta putoili alas kuorenpaloja ja sieltä kuului myöskin omituisia ääniä, ja sitten näkyviin ilmestyi pentu, joka riippui ilmassa pää alhaalla. Hiram oli nykäissyt sen alas istumapaikalta ja nyt se riippui alimman oksan varassa.

"Pane toimeksi, poika!" huusi metsästäjä. "Ota toinen nuora ja sido se sen etujalkaan, sillä aikaa kun minä pidän sitä kiinni. Liiku nopeasti, sillä se on aika raskas, ja jos se pääsee maahan ilman toista nuoraa, menee se menojaan kuin salama."

Karhu riippui ilmassa noin viiden jalan päässä maasta. Juoksin sen luo silmukka kädessä, mutta se kouristui, näytti kiertyvän käppyrään ja heilautti sitten itsensä minuun päin ojentaen samalla ruumiinsa. Tunsin kaksi kertaa sen kämmenten suhahtavan ohitseni. Se kieppui ympäri niin nopeasti, että minun täytyi tanssia edestakaisin sen vieressä. Heitin silmukan ja se tarttui oikeaan kämmeneen. Hiram huusi minulle jotakin, joka sai minut varomattomaksi, ja tiukatessani silmukkaa jouduin liian lähelle karhua. Se iski minua niin lujasti korvalle, että lensin nurin kuin keila.

"Sido nuora kiinni tuohon vesaan!" ärjyi Hiram noustessani pystyyn. "Riennä!"

Pääni suhistessa ja Hiramin huutaessa vedin nuoran jollakin tavoin solmuun tunnottomilla sormillani. Sitten Hiram päästi nuoransa, joka karhun pudotessa luisui oksaa pitkin alas. Pentu syöksähti eteenpäin niin nopeasti, ettei Hiram ehtinyt enää saada kiinni nuoraa, ja kova nykäys irroitti myöskin minun solmuni.

Karhu kiiti aukeamaa pitkin vetäen minua perässään. Harppasin muutaman askelen pystyssä, mutta kaaduin sitten pitkälleni.

"Älä päästä irti! Älä päästä irti!" huusi Hiram takaa.

Jollen olisi ollut niin kiukuissani, olisin päästänyt nuoran menemään. Pentu veti minua niin lujasti, että kasvoni kyntivät maata, ja se oli vähällä kiskoa käteni irti ruumiista. Yht'äkkiä nuora irtaantui. Nousin pystyyn ja huomasin, että vanha metsästäjä oli saanut kiinni nuorastaan.

"Vedä, niin se kaatuu!" huusi hän.

Vedimme kumpikin eri tahoille siten, että pentu kaatui selälleen. Nyt se ei voinut enää muuta kuin huitoa kämmeniään ilmassa ja päästellä omituisia ääniä. Hiram sitoi nuoransa puuhun ja riensi avukseni. Olin jo menehtyä. Hän otti nuorani ja kiinnitti sen vahvaan pensaaseen.

"Kyllä se nyt pysyy tuossa! Sido nyt sen kämmenet ja kuono."

Hän veti taskustaan muutamia hirvennahkahihnoja ja antoi ne minulle. Astuimme maassa rimpuilevan pennun luo ja Hiram tarttui vahvoilla käsillään sen takajalkoihin vetäen ne yhdellä nykäyksellä yhteen.

"Sido ne", sanoi hän.

Kun tämä oli tehty, hän painoi raskaalla puulla pennun pään maahan ja kiersi hihnan tiukasti, sen kuonon ympärille. Sitten hän sitoi sen etujalat.

"Noin! Irroita nyt nuorat ja pane ne vyyhteen."

Suoritettuani tämän työn hän nosti pennun ilmaan ja heitti sen selkäänsä.

"Kävele perässäni ja pidä silmällä, ettei se saa nuoraa irti leuoistaan... No, poika, olet nyt saanut karhunpennun, mutta mitä ihmettä aiot tehdä sillä?"

Vilkaisin repaleisiin housuihini ja verta vuotaviin käsiini ja koettelin suurta kuhmua päässäni sanoen tuimasti:

"Roikun siinä kiinni niin kauan kuin mahdollista."

XIII.

METSÄMAJA.

Hiram Bent kantoi karhunpentua kanjonia alas yhtä kevyesti kuin kaurasäkkiä. Päästyämme majalle hän pisti pennun kaulaan raskaan koirankaulanauhan ja näpsäytti siihen kiinni kahleet. Kahleitten päähän hän kiinnitti kaksinkertaisen nuoran ja sitoi sen toisen pään lujaan oksaan.

"Tuossa se nyt on! Ehkäpä muutaman päivän kuluttua voit jo silitellä sitä", sanoi hän.

Vangissamme ei vielä silloin voinut huomata mitään kesyyntymisen merkkejä. Päästyään irti hihnoista se syöksyi heti pakoon, mutta nuora nykäisi sen takaisin. Sitten se alkoi piehtaroida maassa kynsien kahleitaan ja yritti kiemurrellen saada päänsä ulos kaulanauhasta.

"Kunpa se vain ei kuristaisi itseään", sanoi Hiram, "mutta ehkä se rauhoittuu, jos menemme hiukan kauemmaksi sen luota. Nyt meidän on käytävä hakemassa metsään jääneiden karhujen taljat."

Annettuaan minulle metsästysveitsen hän käski minun ottaa pyssyni ja läksi kulkemaan kanjonia ylös. Laahustaessani hänen perässään kerroin hänelle Dick Lesliestä ja kysyin, voisimmeko jollakin keinolla vapauttaa hänet metsärosvojen kynsistä.

"Olen ajatellut tuota asiaa", vastasi metsästäjä, "ja luulen, että voimme tehdä sen. Huomenna menemme harjanteen poikki kiertäen sen kanjonin, jossa on lähdeaukko, ja hiivimme sieltä sitten alas. On varmaa, että kaverit yrittävät saada sinut kiinni millä hinnalla tahansa, ja ehkäpä he jättävät vain yhden miehen vartioimaan Leslietä lähtiessään ajamaan sinua takaa. Sitä paitsi he tuntevat tien tänne majalleni ja luulenpa olevan parasta, että leiriydymme johonkin muuanne."

"Kuinka pennulle käy?" kysyin nopeasti.

"Pennulle? Niin, tuo karhunpentu. Ota se matkaan. Aiotko raahata sen mukanasi Pennsylvaniaan?"

"Kyllä."

"Enpä luule sinun jaksavan. Se on aika raskas. Painaa ainakin sata naulaa. Ja siitä tulisi olemaan paljon huolta. Ehkä saamme kiinni pienemmän – sellaisen, jonka voisit kantaa kainalossasi."

"Saattaa olla niinkin", vastasin. "Mutta jollemme löydä toista, saa tämä seurata mukanani kotiin."

Vanha metsästäjä sanoi, että olin ampunut erinomaisesti suureen karhuun, ja lupasi antaa minulle sen taljan matoksi. Ihastuin suuresti ajatellessani, että tämä suuri kiiltävä karhuntalja koristaisi huoneeni lattiaa. Kerroin Hiramille, kuinka kauheasti karhu oli kärsinyt, ja sanoin olevani iloinen siitä, ettei hän pitänyt karhujen pyydystämisestä raudoilla, vaikka hän olikin metsästäjä ja trapperi. Nyljimme eläimen ja leikkasimme siitä suuren kimpaleen lihaa. Hiram sanoi minulle, että karhunliha saa minut unohtamaan kaiken muun riistan. Tällä välin olimme kiivenneet toiseen kanjoniin. Nyljimme toisen karhun ja palasimme leiripaikalle pimeässä. Olin niin väsynyt, että kuljin melkein ryömien.

Vaikka ruumiini olikin aivan raihnainen, tämä yö oli muistorikas. Ajattelin kaiken aikaa Dick Leslietä. Onneni olisi ollut täydellinen, jos hän olisi ollut vapaana. Dick oli mielessäni silloinkin, kun Hiram valmisti niin maukkaan illallisen, että olin unohtaa hyvät tapani. Tulessa paistettu karhunliha on tosiaankin parempaa kuin mikään muu riista. Sitten me juttelimme takassa palavien pölkkyjen ääressä. Hiram istui kotitekoisella tuolilla ja poltti vahvaa tupakkaa, kun taas minä heittäydyin mukavasti pitkälleni karhuntaljoille. Kuulimme silloin tällöin karhunpennun ravistelevan kahleitaan ja murisevan. Kaikki se, mitä olin lukenut metsästäjistä, erosi suuresti Hiram Bentistä ja Jim Williamsista. Jimin pehmeä, verkkainen puhe ja hänen ystävällisesti välkkyvät silmänsä eivät tuoneet mieleen kirjoissa kuvattuja vaarallisia miehiä. Ja Hiram Bent oli niin yksinkertainen ja lempeä, ja hän oli niin iloinen saadessaan puhua edes pojan kanssa, ettei hän näyttänyt tahtovan lopettaa keskustelua koskaan. Jollei hänen ulkomuotonsa olisi ollut niin omituinen, ja jollei hän olisi kertonut niin merkillisiä, hurjia tarinoita yksinäisestä elämästään, olisin voinut kuvitella hänen olevan niitä vanhoja kanavanvartijoita, joita olin nähnyt kotiseudullani.

Kerran hänen täyttäessään piippuaan, kun hetki näytti minusta otolliselta, päätin käyttää hyväkseni hänen tietojaan ja sanoin hänelle:

"Mr Bent, otaksukaamme, että minä olen Yhdysvaltain presidentti, ja että olen juuri nimittänyt teidät kansallismetsien ylimetsänhoitajaksi. Teillä on täydet valtuudet. Tehtävänänne on kansallisomaisuuden suojeleminen. Mitä aiotte tehdä?"

"No niin, herra presidentti", alkoi hän hitaasti ja vakavasti, ja hyvin arvokkaasti, "hallituksen, jolle metsät kuuluvat, on hoidettava niitä viisaasti. Nämä vuorimetsät ovat suuria sieniä, jotka sitovat veden. Meidän on suojeltava niitä tulelta ja estettävä järjetön hakkaaminen. Ensi työksi meidän on voitettava metsätyömiesten vastarinta ja osoitettava heille, mikä on ajan mittaan enemmän heidän etujensa mukaista. Puuta on tietenkin käytettävä, mutta sitä ei saa kuluttaa loppuun. Tarvitsemme metsänvartijoita, jotka ovat oleskelleet Lännessä ja tuntevat sen tavat. On rakennettava metsämajoja, polkuja ja teitä. Jokaiseen metsään on sijoitettava ylimetsänhoitaja. Hänen täytyy tuntea alueensa ja laatia siitä kartta. Hänen on opetettava metsänvartijoille kaikki se, mitä hän tietää puista. Penetierissä on kasvatettava yksinomaan havumetsää. Se viihtyy siellä parhaiten, ja loiseläimistä on tehtävä loppu. Kaikki kuivat ja vanhat puut on hakattava maahan ja myöskin paljon niistä, jotka ovat kasaantuneet liiaksi yhteen. Pohjoisilla rinteillä metsän tulee olla niin harvaa, että sinne pääsee aurinko ja ilma. Pensaat, tuulen kaatamat ja lahot puut on poltettava. Nuoria petäjätiheikköjä on harvennettava. Puita ei saa kaataa liian paljon, sillä vanha petäjäkaarti murtaa tuulen voiman."

"Kuinka kohtelette niitä miehiä, jotka hakevat maasta mineraaleja?"

"He saavat kulkea vapaasti, ikäänkuin kansallismetsiä ei olisi olemassakaan."

"Entä niitä, jotka etsivät itselleen kodinsijan Lännestä?" jatkoin.

"Rohkaisemme heitä. Mitä enemmän on ihmisiä, sitä paremmin voimme taistella tulipaloja vastaan. Mutta näiden kodinetsijäin täytyy tulla tänne tosi mielessään eikä vain viipyäkseen täällä sen aikaa, että ehtivät myydä puunsa jollekin metsähaille."

"Mihin puut kelpaavat?"

"Ne ovat käytettävissä ja niitä tulee käyttää. Annamme niitä ilmaiseksi uudisasukkaalle ja kullankaivajalle. Myymme niitä huokealla puukauppiaille – sekä suuria että pieniä. Mutta ensiksi on tyydytettävä paikalliset tarpeet."

"Oletteko yhtä suopea karjanhoitajille?"

"Tietenkin. Lampaiden, lehmien ja hevosten kasvattaminen on yhtä luvallista. Mutta ruohoa ei saa kuluttaa liiaksi. Jos lehmiä on liian paljon, ne tallaavat maahan nuoren ruohon, ja jos lampaita on liiaksi, ne eivät jätä mitään ravintoa muille eläimille. Ylimetsänhoitajan tulee tuntea tehtävänsä ja hänen täytyy olla selvillä nautakarjan suuruudesta piirissään. Ne, joilla on pieni karja, on asetettava etusijalle ja vasta sitten tulevat suurkarjanomistajat. Molempien on suoritettava pieni korvaus laidunmaasta."

"Kuinka taistelette tulipaloja vastaan?"

"Niin, siinäpä onkin kovin pähkinä. Tuli on metsien pahin vihollinen. Kuivana vuodenaikana, kuten esim. nyt, Penetier palaisi kuin taula palkeentorvessa. Tuli kulkisi täällä nopeammin kuin mies pystyy juoksemaan. Tarvittaisiin erityisiä tulenvartijoita ja muutkin vartijat olisi opetettava taistelemaan tulta vastaan ja kaikille ihmisille, jotka asuvat metsässä tai lähellä sitä, on maksettava palkka avustustyöstä. Tärkeintä on, että pienet palot havaitaan ajoissa ja sammutetaan. Metsänkävijöiltä on vaadittava, että he sammuttavat leiritulensa ennen lähtöään. Risuja ei saisi polttaa kuivalla tai tuulisella ilmalla."

En muista, milloin keskustelumme taukosi, sillä vaivuin vähitellen uneen. Minusta tuntui, että olin tuskin ehtinyt sulkea silmäni, kun metsästäjä herätti minut aamulla. Aamiainen rätisi hehkuvan kuumilla hiilillä ja majaa verhosi ulkopuolelta sakea harmaa usva.

Kun jonkin ajan kuluttua läksimme kulkemaan kanjonia alas, usva oli kohoamassa ja metsä kävi valoisammaksi. Kaikkialla oli valkoista, ikäänkuin maassa olisi ollut lunta. Ohut huurre ratisi jalkojemme alla. Kuljettuamme jonkin matkaa kiipesimme rinnettä pitkin ylös tasaiselle harjanteelle. Oli mahdotonta olla uskomatta, ettei täällä ympärillämme olisi ollut lunta. Metsä oli hiljainen kuin yö ja näytti omituiselta – mustat puunrungot kannattivat pilareina valkoisia kirkonlaivoja ja harmaa usva verhosi puiden latvoja. Ennen pitkää aloimme taas kiivetä ja huomasin, että Hiram alkoi suunnata kulkumme sitä kanjonia kohti, jonne Dick oli jäänyt.

Usva hajosi ja hälveni, ja säteilevä auringonvalo tunkeutui metsään. Huurre alkoi sulaa ja ilma oli täynnä kosteutta. Kiipesimme yhä korkeammalle – majesteettisten petäjien piiristä pahkaisten ja kuihtuneitten kuusien alueelle, jossa oli matalia rapautuneita kiviharjanteita. Kerran näin valkoisen, kylmän, lumen peittämän vuorenhuipun. Minun oli aika vaikea kulkea pyssy kädessä metsästäjän rinnalla puhumatta sanaakaan. Mutta Hiram oli vastannut kysymyksiini lyhyesti ja arvelin olevan parasta pysyä vaiti. Hän pysähtyi silloin tällöin kuuntelemaan. Kun sitten käännyimme lähteäksemme kulkemaan rinnettä alas, hän astui varovasti ja kehoitti minua varomaan, etteivät kivet irtaantuisi jalkojeni alla. Mitä kauemmaksi pääsimme, sitä varovaisemmin hän liikkui. Tämä oli mielestäni varma merkki siitä, että lähdeaukko oli lähellä.

"Tuolla on kanjoni", kuiskasi hän pysähtyen ja viitaten sormellaan alas, jossa musta säännötön viiva osoitti kuilun paikan. "En ole kuullut mitään ja olemme kuitenkin lähellä. Ehkä he nukkuvat. Mutta he voivat myöskin olla ajamassa takaa sinua ja juuri sitä minä toivon. Älä satuta nyt kättäsi tai jalkaasi mihinkään esineeseen, joka voisi aiheuttaa kolinaa."

Sitten hän liukui eteenpäin ja oli kiintoisaa nähdä, kuinka äänettömästi hän astui ja kuinka taitavasti hän liikkui puiden ja kuivien oksien keskellä. Onnistuin aika hyvin, vaikka useammin kuin kerran kiven kolahdus tai rasahtava oksa pysäytti Hiramin, joka silloin aina kohotti kättään varoitukseksi.

Pääsimme vihdoin alas kapealle reunalle, joka erotti kanjonin rinteen sen pohjasta. Se oli tasainen, mutta sen pinnalla oli hajallaan irtonaisia kallionlohkareita. Täällä heittäydyimme maahan ja kuljimme ryömien. Oli helppoa liikkua äänettömästi, sillä maaperä oli kallioista ja kovaa eikä siinä kasvanut pensaita.

Yht'äkkiä olin vähällä törmätä metsästäjään. Vilkaisin eteeni ja huomasin, että hän oli pysähtynyt muutaman jalan päähän kuilun reunasta ja juuri siihen paikkaan, josta olin paetessani kiivennyt ylös. Hän kuunteli. Sieltä ei kuulunut muuta kuin syöksyvän veden kumeaa kohinaa.

Hiram liukui hiukan eteenpäin ja kohottautui varovasti nähdäkseen reunan yli. Tein samoin. Nähdessäni luolan ja lähdeaukon tunsin, kuinka kurkkuani kuristi.

Mutta siellä ei näkynyt olevan yhtään sielua. Dickin vangitsijat olivat lähteneet jättäen leirinsä. Ainoana merkkinä siitä, että he olivat kerran olleet siellä, oli sammunut leiritulen hiillos.

"He ovat lähteneet", kuiskasin.

"Niinpä taitaa olla", vastasi Hiram, "mutta minä en pidä siitä lainkaan. Poika, he haluavat saada sinut käsiinsä. Lesliestä ei heillä ole suurtakaan hyötyä. Heidän on päästettävä hänet joko ennemmin tai myöhemmin, jolleivät he ole jo tehneet sitä."

"Mitä nyt teemme?"

"Teemme jälkiä. Palaamme harjanteen yli, otamme muutamia villapeitteitä ja ruokaa ja siirrymme sitten Penetierin toiselle puolelle."

Olin arvellut vanhan metsästäjän kulkeneen nopeasti tulomatkallamme, mutta sain kokea vasta nyt, mitä hän tarkoitti "jälkien tekemisellä". Onneksi murhaava kiipeäminen ei kestänyt kauan, sillä paluutie oli alamäkeä. Hiramin askel oli puolta pitempi kuin minun, mutta hän kulki nyt niin nopeasti, että minun täytyi juosta tuon tuostakin saadakseni hänet kiinni. Ennen pitkää minun tuli kuuma ja jokainen askel oli ponnistusta. Mutta ajatteli kaiken aikaa Dickiä, mustangiani ja varusteitani ja päätin pysyä Hiram Bentin kintereillä, kunnes kaatuisin. Kaaduinkin monta kertaa, ennen kuin pääsimme majalle.

Ehdin toipua muutamassa hetkessä, jotka Hiram käytti tarvitsemiemme esineiden kokoamiseen. Heitin pyssyn olalleni ja kävin irroittamassa karhunpennun.

Minun olisi ollut aika vaikea jättää sitä sinne. Tiesin kyllä, että minun pitäisi tehdä se, mutta en jaksanut pakottaa itseäni siihen. Olin koko ikäni halunnut saada karhunpennun. Tässä se nyt oli ja olinpa ollut itse mukana sitä pyydystämässä. Päätin olla luopumatta pennusta, niin kauan kuin se kävi päinsä.

Astuin urheasti pennun luo, joskaan rohkeuteni ei ollut niin vilpitöntä. Se ei ollut syönyt mitään, mutta se oli juonut kaiken veden, jonka olimme jättäneet sille. Hämmästyin suuresti, kun se ei nostanut mitään meteliä päästessään irti; sen sijaan se näytti olevan iloinen ja luulin huomanneeni sen pienissä silmissä veitikkamaisen välkkeen. Se painui kanjonia alas, ja kun tiemme kulki samaan suuntaan, hellitin nuoraa ja seurasin perässä.

"Kyllä sinulla tulee vielä olemaan hauskaa, poika, pidä se mielessäsi", sanoi Hiram Bent.

Sain pian havaita, että hän oli puhunut totta. Pentu ei pitänyt höllästä nuorasta. Arvelin sen halunneen joko kuristaa itsensä tai kiskoa käteni sijoiltaan. Kun olin todennut, että pentu oli kolme kertaa minua vahvempi, aloin käsittää, että työ oli minulle ylivoimainen. Mutta mitä enemmän se tempoi ja raahasi minua perässään, sitä hanakammin riipuin siinä. Luulin pitäväni siitä aina siihen saakka, jolloin se oli iskeä pääni mäsäksi, mutta oli omituista, kuinka vähällä se sai minut sen jälkeen suuttumaan. Mitä olisikaan tapahtunut, jos se olisi päättänyt kulkea pensaiden kautta? Onneksi se pysytteli polulla, joka oli riittävän epätasainen. Pitäessäni silmällä pentua ja varoessani, etteivät jalkani sotkeutuisi juuriin ja kiviin, en ehtinyt lainkaan katsoa eteeni. Tämä ei kuitenkaan huolestuttanut minua, sillä kulkihan perässäni vanha metsästäjä, jonka tiesin olevan varuillaan.

Ennen kuin huomasinkaan, oli kapea kanjoni muuttunut laaksoksi, jonka pohjaa peitti metsä, mutta jonka rinteet olivat avoimet ja loivat. Karhunpentu pyörähti pois polulta ja syöksyi ylöspäin vasenta rinnettä pitkin. En halunnut mennä sinne, mutta minun täytyi seurata sitä. Metsästäjä kulki perässä sanomatta sanaakaan ja tästä arvasin, että suunta sopi hänelle. Nojaten taaksepäin kohosin rinnettä ylös niin helposti, kuin olisin seisonut liikkuvilla portailla. Pentu veti minua; minun ei tarvinnut tehdä muuta kuin liikuttaa jalkojani. Kun olimme päässeet tasaiselle maalle, huomasin, että pennun voimat lisääntyivät ja että se halusi kulkea nopeammin. Mutkittelimme harjanteen yli seuraavalle kanjonille, joka oli syvä ja jyrkkä.

"Tästä on vaikea päästä alas!" huusi Hiram. "Anna minun kantaa pyssyäsi."

Olisin antanut sen mielelläni hänelle, mutta millä tavoin? En voinut päästää irti nuoraa, ja Hiram, jolla oli suuri kantamus, ei saanut kiinni minua. Sitten yht'äkkiä se oli jo liian myöhäistä, sillä pentu heittäytyi eteenpäin ja alas.

Tämä ensimmäinen hyppäys ei ollut vaarallinen – ehkä vain leikkiä, valmistusta vastaisen varalle; mutta se heitti minut nurin ja pentu raahasi minua männynneuloissa. En kohonnut pystyyn omin voimin; pentu nykäisi minut jaloilleni. Sitten alkoi hurja matka alas jyrkkää, pensaiden peittämää rinnettä. Pentu pääsi vauhtiin ja minun olisi ollut helpompaa saada höyrykone pysähtymään. Huomasin pian, ettei karhunpentu syöksynyt eteenpäin yksin, vaan että se vei minutkin mennessään. Luisuin alas hiekkaa pitkin, tiheikköjen läpi ja väistin nopeilla hypyillä tuhansia puita. Eräissä ruohon peittämissä kohdissa minusta tuntui, kuin olisi minulla ollut jalassa seitsemän mailin saappaat. Luultavasti löin kaikki hyppyennätykset. Kerran kompastuin juuri kun pentu suoritti syöksyn, ja lensin vatsallani eteenpäin kuin salama. Levällään olevat käteni penkoivat männynneuloja, nenäni kynti maata ja pöly täytti suuni, ja kun törmätessäni erääseen pölkkyyn kimposin siitä pystyyn, oli vaikea kuvitella vihaisempaa poikaa, kuin Ken Ward oli sillä hetkellä. Päästyäni ylös koetin kaikin voimin saada karhun pysähtymään. Mutta vaikka raivo antoi minulle uusia voimia, karhu oli kuitenkin voitolla.

Näin sitten edessäni kanjonin pohjan, aukeaman ja vanhan hirsimajan. Vilkaisin taakseni nähdäkseni oliko metsästäjä tulossa. Häntä ei näkynyt, mutta luulin kuulevani hänen äänensä. Sitten pentu lisäsi vielä ylimääräisesti höyryä ja suoritti viimeisen syöksyn. Ensin juoksin, sitten lensin ja kohottuani ilmaan suistuin alas tiheikköön.

Tässä matkamme keskeytyi. Pentu syöksyi erään puun toiselle puolen ja minä toiselle, niin että jouduimme hetken kuluttua kosketukseen toistemme kanssa. Lensin muutamien matalien pensaiden läpi ja törmäsin pentuun. En tiedä, yrittikö se epätoivoisesti päästä karkuun vai oliko se kiihdyksissään vai aikoiko se tahallaan möyhentää minut hyytelöksi. Joka tapauksessa se karkasi kimppuuni lyöden ja jauhaen minua kämmenillään. En ole koskaan ollut niin suuttunut. Löin takaisin minkä ehdin, ja potkin.

Yht'äkkiä pentu hävisi pensaiden sekaan jonkun vetämänä ja sitten huomasin Hiramin, joka oli tarttunut nuoraan.

"Eipä äitisikään tuntisi sinua omakseen!" huusi hän.

Sitten hän nauroi sydämensä pohjasta ja antoi pennulle muutamia iskuja lopettaen sen vallattomuuden. Raahasin itseni aukeamalle Hiramin perässä. Maja oli suuri ja hyvin vanha, ja osa kattoa oli vajonnut sisään.

"Pysähdymme tähän", sanoi hän. "Tämä on erään vanhan metsästäjän maja ja se on syrjäisellä paikalla. Otamme tuon pienen tappelupukarin tänne sisään, niin se ehkä rauhoittuu."

Metsästäjä raahasi pennun ovelle ja puolittain veti, puolittain nosti sen sisään. Asetin pyssyn seinää vasten, kaivoin taskuistani mullan ja hiekan, ravistelin pölyn vaatteistani ja puhdistin tukkani männynneuloista. Käteni olivat turvoksissa ja punaiset, ja niitä pakotti kovasti. Karhunpentua kohtaan tuntemani ystävyys ei ollut sillä hetkellä erikoisen suuri.

Astuessani ulkoa valosta majaan oli se niin pimeä, etten aluksi voinut erottaa mitään. Vähitellen silmäni tottuivat pimeyteen. Huone oli suuri eikä siinä ollut muita aukkoja kuin ovi. Toisessa päässä oli kivistä rakennettu tulisija ja toisessa tikapuut, jotka veivät ullakolle. Hiram oli asettanut kantamuksensa maahan ja sitonut karhunpennun kiinni seinässä olevaan puunaulaan.

"Käyn hakemassa hiukan tuoretta lihaa", sanoi metsästäjä. "Lepää ensin hiukan, käy sitten hakemassa puita ja tee tuli."

Tarvitsin kyllä lepoa, sillä olin niin väsynyt, etten tahtonut jaksaa aukaista metsästäjän kantamusta ottaakseni sieltä esille villapeitteet. Karhunpentu näytti myöskin väsyneeltä ja se lohdutti minua hiukan. Hetken kuluttua torkahdin.

Avatessani silmäni tunsin, että oli tapahtunut jotakin, joka oli herättänyt minut, mutta en osannut sanoa, mitä se oli ollut. Karhunpentu oli hiljaa kuin hiiri, mutta sen hiljaisuus ja se tapa, jolla se liikutti korviaan, herättivät minussa epämääräistä levottomuutta. Se oli kuullut jotakin. Ajattelin ensiksi, että vanha metsästäjä oli palaamassa riistoineen, mutta se ei tuntunut uskottavalta.

"Sitten kuulin yht'äkkiä miesten ääniä ja kavahdin nopeasti istumaan. Keitä he olivat? Oliko Hiram tavannut jonkun metsänvartijan? Tunsin väreitä ihossani ja aioin ryömiä oven luo, kun kuulin ulkoa kannusten kilinää ja hevosten kavioitten kapsetta. Sitten kuului useita ääniä ja lopuksi joku päästi pitkän sarjan kirouksia."

"Herky-Jerky!" sanoin kauhistuen ja vilkaisin hätääntyneenä ympärilleni.

En ehtinyt päästä ulos ovesta. Olin joutunut satimeen, ja tunsin itseni viluiseksi ja sairaaksi. Yht'äkkiä silmäni osuivat tikapuihin. Juoksin niitä pitkin ylös kuin apina ja ryömin niin hiljaa kuin suinkin heikolle, kuivista petäjänoksista tehdylle laelle. Asetuin väristen siihen pitkälleni.

XIV.

VANKI.

Maatessani toisella kupeella silmääni osui valonsäde, joka pääsi tunkeutumaan luokseni laelle löyhästi levitettyjen petäjänoksien lävitse pienen reiän kautta. Siitä näki selvästi osan huonetta, oven ja sen edustan. Kavioitten kopse oli vaiennut, mutta nyt sen sijaan kuului hevosten korskuntaa ja hetken kuluttua alkoivat mätkähdellen pudota maahan riisutut satulat ja kantamukset.

"Onkohan täällä vettä?" kysyi äreä ääni, josta tunsin Billin.

"Tuolla on lähde", vastasi toinen ääni. Se oli Bud.

"Senkin vanha riiviö, pysy paikallasi!"

Näistä sanoista arvasin, että Herky riisui parhaillaan hevostaan. "Kuules, Leslie, päästän sinut köysistä, jos lupaat olla lähtemättä pakoon."

Se oli Buellin ääni. Olisin tuntenut sen tuhansien joukosta. Ja Dick oli yhä vielä vankina.

"Pakoon! Jos pääsen irti, lyön kallosi mäsäksi!" vastasi Dick. "Vähät sinä kipeistä ranteistani välität. Mutta, Buell, sinua taitaa ruveta vähitellen arveluttamaan koko tämä juttu."

"Tuki suusi!" sanoi Herky terävästi matalalla äänellä. "Buell, katsos näitä jälkiä. Niitä sekä tulee että menee."

"Kuinka vanhoja ne ovat?"

"Panen vetoon hevoseni, etteivät ne ole tunninkaan ikäiset."

"Joku on asettunut tähän majaan, eikö niin?"

Miehet alkoivat puhua keskenään kuiskaten, niin etten voinut kuulla heidän sanojaan, mutta minusta tuntui, että he ajattelivat vain minua. Ajatukseni toimivat vilkkaasti. Buell ja hänen miehensä eivät kaikesta päättäen olleet tavanneet Hiram Bentiä. Oliko vanha metsästäjä jättänyt minut? Karkoitin sellaisen ajatuksen mielestäni. Oli melkein varmaa, että hän oli huomannut metsäkauppiaat, mutta ei ollut tahtonut palata majalle joidenkin syiden vuoksi, jotka hän itse tunsi parhaiten. Mutta hän oli jossakin tuolla ulkona petäjien keskellä, niin ettei kukaan noista roistoista ollut varmassa turvassa.

Sitten kuulin varovaisia askelia. Näin pian meksikkolaisen, joka lähestyi hitaasti ovea. Hän kurkisti sisään. Huone näytti tietenkin hänestä yhtä pimeältä, kuin se oli alussa ollut minunkin mielestäni. Hän ei ollut pelkuri, sillä hän astui sisään.

Samassa silmänräpäyksessä sieltä kuului kolinaa ja kovaa ärjyntää, ja jokin musta massa näytti heittäytyvän meksikkolaisen päälle. Tämä kaatui maahan päästäen kimakan huudon. Sitten alkoi hirvittävä pauhu. Kuului huutoa ja ärjyntää ja taistelunmelskettä. Näin majan lattialla pölypilven. Karhunpentu oli syöksynyt meksikkolaisen kimppuun. Ja kylläpä Greaser sai hyvän selkäsaunan! Olisin voinut huutaa ilosta. Minun oli vaikea olla yllyttämättä pientä karhunvekaraa. Greaser luuli varmasti joutuneensa tekemisiin pahan hengen kanssa, sillä hän huusi avukseen kaikkia pyhimyksiä.

Herky-Jerky oli ainoa hänen tovereistaan, joka uskalsi rientää hänen avukseen.

"Maja on täynnä karhuja!" huusi hän.

Kuullessaan hänen huutonsa karhu syöksyi ulos pölypilvestä ja lensi kynnyksen yli kuin musta salama. Hyökätessään Greaserin kimppuun se oli katkaissut nuoransa. Herky-Jerky osui juuri sen tielle. Karhunpentu hyppäsi yli kynnyksen, sukelsi Herkyn alle kulkien hänen jalkojensa välitse kuin rasvattu porsas, heitti hänet selälleen maahan ja katosi näkyvistä. Herky kohosi istumaan punaisena kuin krapu ja kiroili, minkä ehti, ampua paukutellen suurella revolverillaan.

En nähnyt muita miehiä, mutta heidän naurunsa olisi kuulunut puolen mailin päähän. Herky oli niin raivoissaan, että hän sylki kuin vihainen kissa ja naksutteli tyhjää revolveriaan.

Sitten ovesta työntyi näkyviin Greaser. Näin hänet vilahdukselta ja, mikä ihme, minun tuli sääli häntä. Näytti siltä kuin hän olisi joutunut puimakoneeseen.

"Hohhoh! Hohhoo!" nauroivat iloiset metsäkauppiaat.

Sitten he marssivat majaan. Ensimmäisenä kulki Buell ja Herky tuli viimeisenä ladaten yrmeän näköisenä revolveriaan. Aluksi he kulkivat sinne tänne himmeässä valossa kompastuen joka esineeseen. Voin nähdä miehet heidän ollessaan oven luona, mutta sitten kuului vain heidän äänensä. Uskalsin töin tuskin hengittää. Tunsin vilunväreitä ja silmiäni hämärsi.

"Kenelle tämäkin roska kuuluu?" kysyi Buell. "Ja mitä tuo karhu täällä teki?"

"Se oli sidottu – tässä on solmu", vastasi Bud.

"Ja tässä on pyssy – winchester – sitä ei ole käytetty paljon. Buell, tämähän on sen pojan pyssy?"

Kuulin nopeita askelia ja hiljaisia huudahduksia.

"Olet oikeassa!" huusi Buell. "Olipa vähällä joutua käsiimme. Herky, näithän nuo jäljet tuolla ulkona? Joku on pojan kanssa – mutta kuka?"

"Jim Williams", huomautti Dick Leslie kylmästi.

Hänen sanojaan seurasi hetken kestävä hiljaisuus, jonka Buell katkaisi.

"Mahdotonta! Ei se ole Williams. Et vedä nenästä tätä sakkia, Leslie. Itsehän sanoit, että Williams hakee meitä, ja niin ajattelen minäkin."

"Buell, tuo poika on tavannut vanhan Bentin, karhuntappajan", sanoi Bill. "Tämä karhu viittaa siihen. Bentillähän on aina karhunpentuja ja kissanpoikia ja kaikkea muuta. Ja sanon sinulle, että hän on yhtä vähän ystävämme kuin Jim Williamskin."

"Olisin yhtä halukas käymään joko Williamsin tai Bentin kimppuun", huomautti Bud puolestaan.

Buell heristi nyrkkiään. "Olipa onnea tuolla pojalla! Mutta saan hänet vielä käsiini! Mikä olisi nyt parasta tehdä?"

"Buell, peli alkaa käydä sinulle epäedulliseksi", sanoi Dick Leslie. "Tiesi vie vankilaan. Olisi parasta, että päästäisit minut irti. Vanha Bent löytää kyllä Jim Williamsin ja silloin, veikot, olette liemessä. Siinä rytäkässä joku menettää vielä henkensä. Olisi parasta, että antaisitte minun mennä ja painuisitte itse tiehenne."

Buell hengitti kuuluvasti kuin pyöriäinen ja astui raskaasti.

"Leslie, tiedän itsekin sen – ymmärrätkö? Kun Bud tuli sahalla ilmoittamaan, että poika oli päässyt karkuun, päätin tukkia hänen suunsa – tavalla tai toisella, ja sen minä teen!"

"Hoh!" sanoi Dick pilkallisesti nauraen. "Taidat olla niin säikähtynyt, ettet muista enää viikonpäiviä... Sitä paitsi, jos te vangitsette Kenin, koituu teille siitä ikävyyksiä – ainakin nyt!"

"Mitä?"

Mutta Dick sulkeutui kuoreensa kuin näkinkenkä eikä sanonut enää sanaakaan. Buell poltti tupakkaa ja siirteli jalkojaan.

"Bud, sinulla taitaa olla hieman enemmän älyä kuin noilla kaikilla pölkkypäillä yhteensä. Sano, mitä on tehtävä?"

"Rauhoittukaamme ja odottakaamme täällä", vastasi Bud. "Ehkäpä vanha Bent ei kuullut Herkyn laukauksia ja palaa tänne. Odottakaamme jonkin aikaa ja jollei hän tule, lähetämme Herkyn seuraamaan hänen jälkiään."

"Hyvä! Greaser, käy kätkemässä hevoset – aja ne ylös kanjoniin."

Meksikkolainen pujahti ulos ja muut asettuivat istumaan. Kuulin jonkun heistä sytyttävän piippunsa. Bud nojasi vasemmalla ovenpieleen, Buell istui häntä vastapäätä ja Herkystä näkyivät vain hänen saappaansa. Tunsin hänet länkisääristään.

Syntyi hiljaisuus, joka tuntui minusta erittäin painostavalta. Niin kauan kuin miehet olivat liikkuneet ja puhuneet, olin seurannut tapahtumain kulkua niin valppaasti, etten ollut muistanut lainkaan omaa tukalaa tilaani. Mutta nyt, kun nuo roistot istuivat alhaalla ääneti, mieleni valtasi pelko. Tietoisuus siitä, että minun piti pysyä hiljaa, riisti minulta melkein kaiken malttini. Sitten huomasin, että ruumiini asento lamautti käteni ja kupeeni. Tuntui kuin kyynärpäässäni olisi ollut miljoonia pisteleviä neuloja ja kuin teräsvanne olisi kiristynyt rintani ympärille. Minun oli kuuma ja kylmä, ja tunsin väriseväni. Tiesin, että pieninkin liikahdus olisi kohtalokas, ja siksi koetin maata liikkumattomana kuin kivi.

Greaser palasi ontuen majaan ja kävi istumaan virkkamatta sanaakaan. Oli niin hiljaista, että kuulin silkkipaperin kahinan hänen kiertäessään itselleen savuketta. Hetket tuntuivat pitkiltä kuin vuodet ja lihakseni olivat kuin ruuvipenkissä. Jospa vain olisin ollut selälläni! Mutta siinä minä nyt makasin puolittain koholla kyynärpääni varassa ja asentoni oli niin vaikea ja epämukava kuin suinkin. Yritin unohtaa kirvelevän käsivarteni ja ajatella Hiramia, Jimiä ja mustangiani. Mutta mieleeni ei mahtunut muuta kuin varmuus siitä, etten hetken kuluttua pystyisi enää hallitsemaan lihaksiani.

Kirveleminen yltyi sietämättömäksi tuskaksi ja tunsin hien kohoavan kasvoilleni. Jännitys kohosi äärimmilleen. Tuntui kuin jokin kohta olisi ollut murtumaisillaan sisässäni ja lihakseni alkoivat vavahdella. En kyennyt hillitsemään niitä. Tuska oli niin kauhea, että aloin jo toivoa piilopaikkani paljastumista.

"Sh – s – s – h!" kuiskasi joku alhaalla. Vilkaisin alas reiästä. Bud oli astunut valoon oven kohdalle ja kumartui nyt eteenpäin tarkastellen jotakin. Sitten hän ojensi kätensä Buellin nähtäväksi. Leveällä ruskealla kämmenellä oli kuivia lehdensiruja ja männynneuloja. Vavahteleva käsivarteni oli irroittanut ne allani olevista oksista. Sitä paitsi ovesta virtaavassa keltaisessa auringonvalossa leijaili pölynhiukkasia.

Bud katsoi vaieten ylöspäin. Hänen mustat silmänsä välkkyivät ja suu oli auki. Buellin silmät seurasivat Budin katsetta. Hänen kasvoistaan kuvastui ensin uteliaisuus ja sitten tyytyväisyys. Hän nousi pystyyn.

"Alas sieltä!" huusi hän käskevästi. "Alas sieltä!" Hänen äänensä sai värinän lakkaamaan lihaksissani. Makasin liikahtamatta ja hengittämättä. Näin Buellin suuren ruhon liikkuvan ja Budin nousevan hitaasti seisomaan. Herky-Jerkyn saappaiden pohjat kallistuivat yht'äkkiä alaspäin - hänkin kohosi pystyyn. Buellin sanoja seurasi taas kiusallinen hiljaisuus.

"Alas sieltä!" toisti Buell.

Hänen syvästä äänestään kuvastui kylmä päättäväisyys ja raakuus. Olin jo aikaisemmin pelännyt tuota miestä, mutta nyt hän herätti minussa kammoa.

"Bud, kiipeä ylös!" komensi Buell.

"Mikäpä siinä", vastasi Bud.

Koko maja vavahteli hänen noustessaan raskaine saappaineen tikapuita pitkin. Epätoivo täytti mieleni raivolla – olin kuin nurkkaan ahdistettu eläin. Huomasin miehen käsivarren paksuisen lyhyen oksan ja siepattuani sen käsiini kohosin hitaasti seisomaan. Budin mustan, pyöreän pään ilmestyessä näkyviin iskin siihen, minkä jaksoin. Bud parahti kuin haavoittunut eläin ja pudota jysähti alas lattialle kuin tiilikuorma. Näin, kuinka hän kiemurteli maassa pidellen molemmin käsin päätään. Kääntyessään selälleen hän tempaisi revolverinsa. Sitten välähti punainen liekki ja tupsahti savua. Pau!

Luoti suhahti oksien läpi ja repäisi reiän kattoon.

Pau! Pau!

Tunsin kuumaa, repivää kipua käsivarressani.

"Seis, sinä musta idiootti!" karjui Buell. Hän potkaisi revolverin Budin kädestä. "Mitä tarkoitat?"

Seurasi hetken kestävä hiljaisuus. Seisoin paikallani puristaen lujasti käsivarttani. Minusta tuntui, kuin se olisi ollut poikki, vaikka siinä oli vain lihashaava. Säikähdykseni ei kestänyt kauankaan. Mutta verta vuoti runsaasti. Lämpimänä, tahmeana ja niljakkaana se valui käsivarttani pitkin ja tippui oksille sormieni päistä.

"Bud", sanoi Buell käheällä äänellä katkaisten hiljaisuuden, "taisit surmata hänet!"

Buell yski, ikäänkuin hän olisi ollut tukehtumaisillaan.

"Mitäs tuo on?" Hänen syvä äänensä vaimeni. "Kuuletko?"

Tip! Tip! Tip! Tuntui siltä kuin olisi katossa olevasta reiästä valunut vettä. Ääni kuului suoraan altani ja arvasin heti, että kädestäni vuotava veri tippui sinne.

"Tarkastakaapas, mitä se on", komensi Buell.

Tip! Tip! Tip!

Joku miehistä alkoi liikkua.

"Tässä sitä on", sanoi Bill. "Katsokaa kättäni... Verta! Arvasin sen. Bud osui häneen."

Sitten kuului yht'äkkiä kahinaa, ikäänkuin joku olisi tehnyt nopean liikkeen.

"Buell", huusi Dick Leslie värähtelevällä äänellä. "Taivas teitä auttakoon, varkaat, murhamiehet, jos tuo poika on kuollut. Vannon, että jokainen teistä kiskotaan puun oksaan tässä metsässä. Ken, puhu! Puhu!"

Kivun ja katkeruuden valtaamana päätin antaa Buellin uskoa, että olin kuollut. Dickin ääni koski sydämeeni, mutta en vastannut hänelle mitään.

"Leslie, en ole murhannut häntä enkä ole yllyttänyt ketään siihen", sanoi Buell, jonka ääni tuntui omituisen ontolta ja järkkyneeltä. "En ole aikonut tehdä pahaa pojalle... Bud, mene ylös ja tuo hänet tänne."

Bud ei liikahtanut eikä myöskään Greaser saadessaan saman käskyn.

"Menkää joku ylös katsomaan, mitä siellä on!" huusi Buell.

"Mene itse!" sanoi Bill kylmästi.

Murahtaen jotakin Buell ryhtyi kiipeämään ylöspäin. Kun hänen suuri päänsä kohosi näkyviin, päätin antaa hänen maistaa hiukan omaa lääkettään. Tartuin molemmin käsin ruskeaan puunoksaan ja iskin niin lujasti kuin jaksoin.

Oksa pamahti kuin pistooli osuessaan maaliin ja särkyi pirstaleiksi. Metsäkauppiaalta pääsi tukahtunut voihkaus. Sitten hän putosi kolisten alas tikapuilta ja vierähti lattialle jääden siihen pitkälleen.

"Senkin vietävä – tuo poika – vai mitä?" kysyi Bud pisteliäästi. "Miltä tuntui tuo paukku? Ehkä tarvitset suuremman hatun. Herky-Jerky, käypäs sinä tuolla ylhäällä katsomassa, mitä siellä on?"

"Tiedän sen muutenkin", vastasi Herky liikahtamatta.

"Missä on vettä? Tuo hiukan vettä, Greaser", sanoi Bill.

Nähdessäni, kuinka he hyörivät Buellin ympärillä, voin päättää, että isku oli ollut voimakas. Mutta Buell virkosi pian.

"Mitä se oli?" kysyi hän.

"Eipä juuri mitään", vastasi Bud virnistellen. "Tuo ullakko on täynnä ilmaa ja se puhalsi päähäsi. Ei muuta."

Buell nousi seisomaan ja yritti liikkua. "Bill, käy hakemassa muutamia pitkiä seipäitä", sanoi hän.

Bill palasi tuoden teräviä, pistimen muotoisia piikkejä. Huomasin menettäneeni pelin. Miehet alkoivat pistellä seipäillään kuivien oksien läpi. Eräs niistä osui minuun niin kovasti, että horjahdin syrjälleni.

Heikko ullakon lattia ei kestänyt tätä. Siinähän oli vain oksia, jotka oli levitetty hoikkien seipäitten varaan. Lattia narisi, rutisi ja putosi rytisten alas. Syöksyin jonkun miehen päälle kaataen hänet alleni. Joku tarttui minuun rautaisin kourin. Olin melkein hautautunut pölyisen oksaröykkiön alle. Vangitsijani alkoi heti kiroilla iloissaan ja tunsin johtuneeni Herky-Jerkyn käsiin.

XV.

TAISTELU.

Herky veti minut esiin oksien seasta ja työnsi päivänvaloon. Toiset ryömivät myöskin näkyviin laen tähteitten alta ja katselivat minua uteliaasti.

"Poika, koskiko sinuun pahasti?" kysyi Buell huolissaan.

Aioin vastata hänelle, mutta katseeni osui Dickin kalpeisiin kasvoihin ja kysyviin silmiin.

"Ken", sanoi hän ilon ja pelon kuvastuessa hänen äänestään, "näyt voivan hyvin – mutta tuo veri... Sano pian!"

"Ei siinä ole muuta kuin pieni haava, Dick. Luoti sipaisi hiukan käsivarttani."

En kuullut Dickin vastausta, sillä se hukkui Herky-Jerkyn omituiseen sanatulvaan. Hän näytti olevan vilpittömästi iloissaan siitä, ettei minulle ollut käynyt sen pahemmin. Hänen tunteenpurkauksissaan oli ollut iloa, vihaa, kyllästymistä ja pelkoa, mutta nyt häneltä pääsi helpotuksen huokaus. Hän kiskoi takin yltäni, leikkasi irti paidasta verisen hihan ja pesi haavan. Siihen koski aika lailla ja samalla siitä vuoti runsaasti verta, mutta eipä se ollut sanottavasti niitä haavoja pahempi, joita saa pallopelissä. Herky sitoi sen lujasti vaatteenkaistaleella, jonka hän repäisi irti paidanhihasta, ja sovitti sitten sen päälle nenäliinan.

"Näin tämä hoidetaan, poika. Nyt se on kankeana ja kipeänä pari päivää ja siinä kaikki. Voit pian mätkiä meitä taas nuijalla."

Oli selvää, että Herky ja muut miehet – ottamatta lukuun Buellia – olivat alkaneet ajatella toisin minusta nähdessään, kuinka taitavasti käsittelin nuijaa.

"Katsohan tätä pahkaa, poika", sanoi Bud kallistaen päätään. "Onko sopivaa kohdella kaveria tuolla tavoin. Maailma aivan musteni silmissäni."

"Kyllä tässä vielä joku toinenkin saa tuntea, mihin pystyn", selitin.

He katselivat minua uteliaasti. Buell kohotti kasvojaan hymyillen tuskallisesti. Bud purskahti nauramaan.

"Ohoh, vai niin? Ehkäpä tarvitsisit kirveen", sanoi hän.

He eivät yrittäneetkään sitoa minua sillä hetkellä. Bud meni ja asettui istumaan kynnykselle. Kuulin, kuinka hän kuiskasi puoliääneen Buellille: "Tiedätkö mitä? Tuossa on rohkea poika. Kun hän pääsee oikein vauhtiin, joudumme tekemisiin villikissan kanssa. Joku meistä saa vielä kokea sen." Kaikilla näillä miehillä oli jotakin samantapaista sanottavana Buellille. Tällä kertaa Buellilla ei ollut vastausta valmiina, vaan hän istui äänettömänä hoidellen päätään. "Päätäni pakottaa hiukan, mutta pääsinhän vähemmällä kuin sinä", sanoi Bud lopuksi. Sitten Bill alkoi kantaa tavaroita sisään ja Herky sytytti tulen. Bud piti minua tarkasti silmällä; hän ei sanonut kuitenkaan mitään, vaikka siirryin toiselle puolen huonetta ja asetuin pitkälleni villapeitteille Dickin viereen.

"Dick, ammuin karhun ja olin mukana karhunpentua pyydystämässä", sanoin. Kerroin sitten hänelle kaiken, mitä oli tapahtunut siitä hetkestä lähtien, jolloin karkasin lähderotkosta, aina siihen saakka, kun minut löydettiin ullakolta. Dick ravisteli päätään, ikäänkuin hän ei olisi ollut selvillä siitä, kuinka hänen oli suhtauduttava minuun, eikä hän sanonut muuta kuin sen, että antaisi vuosipalkkansa, jos saisi lähetetyksi minut eheänä takaisin Pennsylvaniaan.

Herky-Jerky kuulutti illallisen olevan valmiin omalla tavallaan – kehuen itseään maailman parhaimmaksi kokiksi ja ilmoittaen, että jokainen sai tulla "tonkimaan" En tiennyt, mitä minun oli ajateltava hänen minulle osoittamastaan suopeudesta. Olihan hän aivan äskettäin yrittänyt hukuttaa minut lähteeseen ja siksi minua kiukutti hänessä tapahtunut muutos. Hän ei ehtinyt kyllin palvelemaan minua. Tiedustelin häneltä, mistä tämä odottamaton suosio johtui.

Herky raapi korvallistaan ja irvisteli. "Kas, poika, asia on siten, että arvosi on kohonnut silmissäni."

"Hei, sinä lehmänkolhija", huomautti hänelle Bud pilkallisesti. "Ehkäpä pitäisit vielä enemmän tuosta pojasta, jos saisit samanlaisen paukun kalloosi."

"Bud, enpä tiedä", vastasi Herky suu täynnä lihaa. "Asiaa harkitessani minusta tuntuu kuin nuo paukut olisivat olleet paikallaan."

Näin he kiistelivät keskenään ja Bill pisti aina väliin jonkin sukkeluuden. Greaser söi synkkänä sanomatta mitään. Hän hautoi nähtävästi jotakin mielessään. Buell söi vähän ja näytti sairaalta. Oli jo pimeä aterian päättyessä. Bud sitoi minut yöksi ja sen hän suoritti taitavasti. Käsivarttani pakotti, mutta ei kuitenkaan niin kovasti, etten olisi osannut nukkua. Olin pari kertaa jo vaipumassa uneen, mutta äänekäs nauru tai keskustelu herätti minut.

Meteli, joka muistutti kaukaista ukkosta, herätti minut. Ruumiini oli kipeä ja kankea. Oli päivä ja jotakin oli tapahtunut. Buell juoksi edestakaisin pauhaten miehilleen. Kaikki, Herkyä lukuunottamatta, olivat kiihdyksissä. Buell haukkui Budia jostakin ja tämä vastasi samalla mitalla.

"Älä soita suutasi minulle!" sanoi Bud vihaisesti. "Ei hän karannut minun vartioidessani!"

"Sinä ja Greaser, tehän olitte vartioimassa, mutta menitte kumpikin nukkumaan!"

"Kah, hän on mennyt ja vienyt samalla pojan pyssyn", sanoi Bill kylmästi. "Nyt saamme väistellä luoteja."

Dick Leslie oli päässyt pakoon! Olin vähällä huutaa ilosta. Kysyin, oliko se totta, mutta kukaan heistä ei ehtinyt vastaamaan. Buell käski Herky-Jerkyn seurata Dickin jälkiä ja ottaa selville, mihin tämä oli mennyt. Herky kieltäytyi jyrkästi lähtemästä.

"Kiitoksia. Ei käy päinsä", sanoi hän. "Lesliellä on pyssy ja niin on myöskin Bentillä, mutta meillä ei ole yhtään. Ja, Buell, jos Leslie tapaa Bentin, silloin käy olomme kuumaksi."

Tämä sai Buellin vaikenemaan, mutta ei keskeyttänyt hänen levotonta kävelyään. Hänen kasvonsa olivat kuin ukkospilvi ja hän oli ilmeisesti huolestunut. Kerran Bud kysyi häneltä, mitä hän aikoi tehdä minulle, ja Buell murahti vastaukseksi jotakin, jota kukaan ei käsittänyt. Hänen synkkyytensä tarttui muihin, paitsi Herkyyn, joka vihelteli ja lauloi häärätessään leiritulen ääressä. Greaser näytti olevan erittäin alakuloinen.

"Buell, mitä aiotte tehdä minulle?" kysyin Buellilta, mutta hän ei vastannut.

"No, olipa kuinka tahansa", jatkoin, "mutta voisitte ainakin höllentää näitä nuoria. Olen sairas ja tässä on niin vaikea olla."

Herky-Jerky ei odottanut lupaa; hän irroitti nuorat ja auttoi minut pystyyn. Aluksi minun oli aika vaikea pysyä jaloillani ja haavoittunut käteni oli kuin lauta. Se oli aivan tunnoton; mutta kun olin sitä liikutellut hiukan, kipu, joka oli nähtävästi lakannut hetkeksi, palasi taas. Söimme aamiaisen ja istuimme sitten tekemättä mitään tai odottaen jotakin. Buell istui ovensuussa katsellen äreänä polkua. Hän puhui vain kerran ja silloin hän käski meksikkolaisen mennä hakemaan hevoset. Arvelin Buellin päättäneen lähteä leiristä, mutta hän ei käskenyt kokoamaan tavaroita.

Hiljaisuuden katkaisi yht'äkkiä vihlaiseva pyssynlaukaus ja tuskanhuuto.

Buell syöksähti seisomaan ja hänen punakat kasvonsa kalpenivat.

"Greaser!" huudahti hän.

"Aivan niin", myönsi Bill karistellen kylmästi tuhkaa piipustaan.

"Erehdyt, Bill. Tuossa tulee Greaser juosten kuin intiaani."

"Kas, verta! Hän on saanut lyijytapin nahkaansa!" kiljaisi Herky-Jerky.

Juoksevien jalkojen töminä tuli yhä lähemmäksi ja sitten oven edessä seisova miesjoukko hajaantui antaen tietä meksikkolaiselle. Toinen puoli hänen kauhun valtaamista kasvoistaan oli veressä. Hänen silmänsä tuijottivat, hänen kätensä olivat koholla ja hän kulki hoiperrellen.

"Senor Willi – am! Senor Willi – am!" huusi hän ja rukoili samalla avukseen jotakin pyhimystä.

"Jim Williams! Sanoinhan sen", mutisi Bud.

Bill tarttui meksikkolaiseen ja veti hänet valoon.

"Eihän tuo ole mitään. Vain korva on poissa!" sanoi hän. "Pysy paikallasi, hurja mies! Et sinä tästä kuole. Tuo hiukan vettä, Herky. Pojat, Greaserillä on ollut tunnonvaivoja siitä hetkestä lähtien, jolloin hän sai kuulla, että Jim Williams haeskeli häntä. Hän luulee Jimin tehneen tämän. Mutta Jim Williams ei käytä pyssyä, ja sitä paitsi, jos hänellä olisi se, ei hän ampuisi harhaan. Kuulittehan kaikki pyssynlaukauksen."

"Silloin siellä oli joko vanha Bent tai Leslie. Eikö niin?" kysyi Buell.

"Se oli Leslie. Bent käyttää 45-90 kaliberin pyssyä. Tuo laukaus, jonka kuulimme, tuli tuon pojan pyssystä, jonka kaliberi on 38."

"Kyllä oli Greaserin loppu lähellä", sanoi Bud. "Leslie ampuu tarkasti ja osuu siihen, mihin tahtoo. Oletpa, Buell, keittänyt sopan."

Kun Bill oli pessyt veren meksikkolaisen kasvoilta, selvisi, että luoti oli vienyt mennessään korvan alaosan ja siinä riippuvan kultaisen korvarenkaan. Haava oli epäilemättä erittäin tuskallinen ja se oli vienyt kaiken sisun Greaserilta. Hän mutisi jotakin omalla kielellään pyöritellen häijyjä mustia silmiään ja väännellen ohuita keltaisia käsiään.

"Mitä on tehtävä?" kysyi Buell terävästi.

"Saat sanoa sen itse", vastasi Bill liiankin tyynesti.

"Emmehän anna ampua itseämme tähän? Leslie saattaa tuon pojan hengen suureen vaaraan paiskellessaan lyijyä tämän majan ympärille."

Herky-Jerky sylkeä roiskautti tupakanmehua huoneen poikki ja sanoi sitten katse kylmänä ja kovana kuin piikivi: "Buell, Leslie tietää, ettet sinä uskalla tehdä pahaa pojalle; mitä taas tulee luoteihin, hän pitää kyllä huolen siitä, että ne osuvat oikeaan. Tämä yrityksesi ei ole koskaan ollut vaaraton ja nyt se käy yhä hullummaksi."

Myöskin Herky-Jerky alkoi puhua Buellin vaikeasta asemasta, vaikkei minusta siinä ollut tapahtunut mitään muutosta. Mutta he ajattelivat nähtävästi toisin. Buell näytti olevan menettämäisillään itsehillintänsä. Hän vilkaisi Herkyyn ja sysäsi sitten molemmat nyrkkinsä taskuunsa alkaen kävellä edestakaisin huoneessa. Sitten hän meni ulos ovesta.

Samassa pamahti pyssy kirkkaasti ja terävästi, ja hetken kuluttua toinen, jonka ääni oli matala ja ontto. Toinen luoti iski ovenpieleen, mutta toinen suhahti oven läpi kaivautuen hirsiseinään. Buell hyppäsi takaisin majaan. Hän oli kiihdyksissä ja ilma kulki sihisten hänen hampaittensa välitse, samalla kun hän tunnusteli värisevillä käsillään takkinsa reunoja. Suuri luoti oli puhkaissut reiän kumpaankin liepeeseen.

Bill työnsi paksun sormensa reikään. "Siinä on jälkimmäisen luodin jälki. Se on tullut vanhan Hiramin pyssystä – kaliberi 45-90."

"Bent ja Leslie! Jumalani! He aikovat tappaa!" huusi Buell.

"Minun pitäisi nauraa", vastasi Herky-Jerky. Bud tirkisti ulos hirsien välissä olevasta raosta. "Näen heidän savunsa", sanoi hän. "Katsos, Bill, tuonne rinteelle. He ovat liian kaukana, mutta siitä huolimatta voimme lähettää terveisemme." Hän pisti revolverinsa kapeaan rakoon ja ampui kuusi laukausta. Ne kajahtivat kuin ukkonen ja huoneen täytti palaneen ruudin ja rikin haju. Vanhan Hiramin pyssy jymähti vastaukseksi kaksi kertaa ja kaksi raskasta luotia kulki räiskyen katon läpi, josta rapisi alas tomua ja lahon puun palasia.

"Tuosta näkee, mitä 45-90 saa aikaan", huomautti Bill.

Bud latasi revolverinsa, sillä aikaa kun Bill ampui muutaman kerran. Herky-Jerkyllä oli revolveri kädessä, mutta hän tyytyi tirkistelemään ulos sieltä täältä hirsien välissä olevista rei'istä. Painuin piiloon suuren kiviuunin taakse ja vaikka tunsinkin olevani hyvässä suojassa lentäviltä luodeilta, hyydyttävä pelko alkoi vähitellen tunkeutua mieleeni. Olin jo nähnyt, millaisia nämä miehet olivat joutuessaan raivon valtaan, ja tiesin, että olosuhteiden muuttuessa voi vielä tulla se hetki, jolloin henkeni ei olisi neulankaan arvoinen. He olivat nyt kaikki selviä ja aivan rauhallisia. Vain Buell oli kovin hermostunut, mutta hän näytti varustautuvan taisteluun. Herky ei tuntunut pelkäävän lainkaan ja hän oli vielä kylmäverisempi kuin Bill. Yht'äkkiä mieleeni juolahti meksikkolainen. Jollei hän ollut päässyt hiipimään ulos, oli hän kätkeytynyt maassa olevien oksien alle tai villapeitteitten sisään. Mutta kun huoneessa oli paljon savua, minun oli vaikea saada selvää asiasta.

Ampuminen lakkasi hetkeksi ja samoin kaikki liike majassa. Sininen savu vetäytyi hitaasti ulos ovesta. Auringonvalo väreili repaleisen katon raoissa. Petäjänoksat rapisivat seinien ulkopuolella.

"Mitä tuo on?" kuiskasi Bud käheästi. "Kuulin ponin korskahtelevan."

Sitten kuului kavioitten nopeaa kapsetta polulla ja muutamia laukauksia, jotka tulivat rinteeltä. Ennen pitkää kavioitten ääni häipyi etäisyyteen.

"Kukahan tuo oli?" kysyivät Buellin miehet yht'aikaa.

"Greaser on livistänyt", vastasi Buell.

"Kuinka hän on päässyt ulos?"

Samalla Bud ja Bill alkoivat potkia hajalle oksakasoja.

"Ahaa! Tässä se on", sanoi Bud.

Peräseinän toisessa nurkassa oli mätä hirsi osittain murentunut ja kaikesta päättäen Greaser oli ryöminyt ulos reiästä. Muistin, että sillä kohtaa majan ulkopuolella kasvoi tiheässä nuoria petäjiä. Greaser oli näin ollen päässyt huomaamatta ryömimään hevosten luo ja hänet oli havaittu vasta viime hetkessä. Vain Herky-Jerky lausui mielipiteensä tapahtuman johdosta.

"En toivo Greaserille pahaa, mutta olisi hän saanut viedä lähtiessään muutamia lyijytappeja keltaisessa nahassaan."

"Maksaisin paljon sille kaverille, joka pystyisi neuvomaan, kuinka tästä pulasta selvitään", sanoi Buell pyyhkien hikipisaroita kasvoiltaan.

Nousin pystyyn – minusta tuntui hetki sopivalta – ja astuin valoon.

"Buell, voin neuvoa teille tien", sanoin tyynesti.

"Mitä!" Hänen suunsa aukeni hämmästyksestä. "Antakaa kuulua."

Muut miehet tulivat lähemmäksi ja tunsin, että heidän silmänsä olivat suunnatut minuun.

"Päästäkää minut vapaaksi. Lähden hakemaan Dick Leslietä. Kun sitten joudutte Holstonin vankilaan metsärosvouksesta, voin lausua pari hyvää sanaa teidän ja miestenne puolesta. Kukaan ei tule syyttämään teitä ihmisryöstöstä tai väkivallasta."

Buell katsoi minuun kauan terävillä silmillään ja sanoi sitten oudolla äänellä:

"Sanokaa tuo vielä kerran."

Toistin sanani ja lisäsin, ettei siitä ollut mitään hyötyä, että hän piti minua vankinaan. Luulen hänen huomanneen, mitä tarkoitin, mutta hän ei tahtonut uskoa sitä.

"Se on jo liian myöhäistä", lisäsin hänen epäröidessään.

"Tarkoitatteko, että Leslie on valehdellut ja että olette pettäneet minua – kävittekö Holstonissa?" huusi hän. Hän vapisi raivosta, ja hänen niskansa ja kasvonsa muuttuivat punaisiksi.

"Buell, kävin Holstonissa ja lähetin sanan Washingtoniin", jatkoin nopeasti, sillä aloin kiivastua. "Kirjoitin isälleni. Metsähallituksen ylijohtaja on hänen ystävänsä. Tällä hetkellä Holston on täynnä metsähallituksen virkamiehiä. Ehkäpä he ovat jo sahallanne. Joka tapauksessa peli on päättynyt ja teidän olisi parasta vapauttaa minut."

Buellin kasvoilta hävisi punainen väri, ne kalpenivat ja muuttuivat kauheiksi. Röyhkeyden sijaan niissä kuvastui pelko. Huomatessaan, että hän joutuisi syytteeseen raskaammasta rikoksesta kuin metsärosvous, hän hyökkäsi kimppuuni raivon valtaamana.

"Seis!" huusi Herky-Jerky hypäten Buellin ja minun väliin.

Buell hengitti sihisten ja hänen hampaittensa välistä tulevia sanoja oli mahdoton käsittää. Hän olisi epäilemättä surmannut minut sillä hetkellä.

Herky-Jerky torjui hänen ryntäyksensä ja heitti hänet takaisin. Sitten hän tarttui revolveriinsa sanoen:

"Buell, tässä eroavat tiemme. Olet menettänyt valttisi. Poika on saanut sinut satimeen. Mutta en salli sinun tekevän pahaa hänelle."

"Herky on oikeassa, pomo", lisäsi puolestaan Bill, "on turhaa ruveta pahentamaan asiaa murhalla. Teille käy muutenkin huonosti."

"Vai niin! Nyt lykkäätte kaiken minun syykseni – pojan ryöstämisen lunnaitten toivossa. Olen saanut tarpeekseni teistä ja pojasta."

"Voi tuota haisunäätää!" huudahti Herky-Jerky iloisesti.

"Buell", sanoi Bill kylmän halveksivasti, "koska olen perso ulkoilmalle ja metsälle, en voi sanoa olevani murheellinen siitä, että vastaiset suhteemme katkeavat. Olen ollut kerran vankilassa ja olin tukehtua siellä."

Nyt Buell menetti lopullisesti itsehillintänsä. Hän kohotti pystyyn suuret nyrkkinsä ravistellen niitä ja syöksyi edestakaisin huoneessa. Yht'äkkiä hän sieppasi kirveen ja alkoi hakata lahoa hirttä sen raon yläpuolelta josta Greaser oli päässyt ulos. Bud huusi hänelle ja samoin Bill; Herky-Jerky lausui puolestaan epämiellyttäviä totuuksia. Mutta Buell ei kuullut heitä. Hän hakkasi ja kaivoi puuta. Kumahtelevat iskut seurasivat toisiaan nopeasti heittäen ympäri puupalasia. Buell, joka pelkäsi tekojensa seurauksia, yritti kuin mielipuoli päästä ulos majasta. Hänen epätoivoinen tarmonsa kuvastui hänen huohotuksessaan. Sitten hän nakkasi kirveen seinään, heittäytyi pitkälleen maahan ja alkoi ryömiä ulos aukosta. Mutta Buell oli tukeva mies ja aukko tuntui olevan liian pieni. Hän tarttui kiinni. Kiemurreltuaan sitten siinä jonkin aikaa hän pääsi vihdoin irti ja hävisi.

Heti sen jälkeen majassa vallitsi rauha.

"Kädet ylös!"

Jim Williamsin ääni! Oli omituista nähdä, kuinka kiireesti Herky ja Bud nostivat kätensä katsomatta taakseen. Mutta minä pyörähdin nopeasti ympäri. Billin kädet olivat myöskin ilmassa.

Jim Williams seisoi auringonvalossa ovella. Hän riiputti alhaalla käsissään kahta suurta revolveria. Sama mukava, hidas texasilainen kuin ennenkin, mutta nyt hänen silmissään ei näkynyt hymyä ja hänen huulensa muodostivat ohuen, kovan viivan.

XVI.

METSÄN PAHIN VIHOLLINEN.

Jim Williams huusi kimakalla äänellä. Kanjonin rinteeltä vastattiin siihen muutamilla huudoilla. Sitten kuului, kuinka joku murtautui jalkojaan tömistellen pensaitten läpi. Hetken kuluttua voi jo selvästi erottaa miehen, joka juoksi polkua pitkin. Jim nojasi ovenpieleen ja nuo kolme kaveria seisoivat hänen edessään kuin kivettyneinä.

Yht'äkkiä joku syöksyi Jimin ohi pyssy kädessä. Se oli Dick Leslie. Hän oli avopäin ja hänen tukkansa liehui kuin jalopeuran harja. Hänen takanaan tuli vanha Hiram Bent, joka liikkui hitaammin ja varovaisemmin, mutta oli yhtä peloittava. Vilkaistuaan ympärilleen terävillä silmillään nämä miehet olivat heti selvillä tilanteesta.

"Missä on Buell?" kysyi Dick terävästi.

Jim Williams ei vastannut ja kaikki olivat hetken aikaa vaiti.

"Buell painui tiehensä Greaserin jälkeen", sanoi Bill vihdoin.

"Se oli hänen tapaistaan", sanoi Dick tuimasti. "Tässä on hiukan nuoraa, Bent. Sido nuo veikot."

"Kädet taakse ja sievästi. Älkää siinä kuhnailko!" sanoi Jim Williams.

On vaikea kuvitella, että kukaan olisi voinut täyttää nopeammin ja innokkaammin tämän määräyksen. Herky, Bill ja Bud laskivat kätensä alas ja kiersivät ne selkänsä taakse. Suoritettuaan tämän liikkeen he muuttuivat taas kuvapatsaiksi. Joka liikkeeseen liittyi kuristava epätietoisuus. Ja Jim Williamsissa oli jotakin, josta en pitänyt. Tunsin kylmänväreitä ajatellessani, että joku miehistä olisi liikahtanut. Texasilaisen mainitseminen oli aina aiheuttanut hetken kestävän äänettömyyden ja nyt: hänen saapumisensa tänne oli muuttanut kokonaan majassa vallinneen mielialan. Ennen hänen tuloaan ilmassa oli ollut epämääräisyyttä – vaarantuntua tietenkin, mutta samalla tuota tervettä henkeä, joka vallitsee siellä, missä voi antaa iskun, jos saadakin. Tuo kaikki oli haihtunut, kun Jim Williams oli sanonut sanat "Kädet ylös!" Nyt ilmassa häälyi vain jokin kauhea uhka. Minun ei tarvinnut muuta kuin vilkaista Jimin raollaan oleviin silmiin, joissa hehkui sininen tuli, hänen jäykkään leukaansa ja tiukkaan pusertuneisiin huuliinsa, kun näin edessäni miehen, jolle elämä ei merkinnyt mitään. Minun tuli paha olla ajatellessani tätä ja mieleni oli rauhaton, kunnes Dick ja Hiram olivat sitoneet miehet.

Sitten Jim pisti pitkät revolverinsa vyössä oleviin tuppiin.

"Ken, olen iloinen saadessani nähdä sinut", sanoi hän.

Pehmeä, verkkainen ääni, unelias hymy, huoleton hyvänahkaisuus – kaikki tämä palasi muuttaen koko miehen. Tuollaisesta Jim Williamsista olin oppinut pitämään. Saavutin vähällä vaivalla mielen tasapainon.

"Kuinka voit, Ken?" kysyi Dick. Saman kysymyksen teki minulle vanha Hiram huolestuneen näköisenä. Tämä levottomuus erotti nämä miehet Williamsista. Kiirehdin vakuuttamaan ystävilleni, ettei vankeuteni ollut aiheuttanut minulle mitään haittaa.

"Ken, pieni pyssysi ei ole kunnossa", sanoi Jim. "Ammuin sillä Greaseria, mutta en osunut. En ole koskaan ampunut harhaan."

"Sinähän ammuit häneltä korvan", vastasin. "Hän palasi juoksujalkaa veren tahraamana. En ole koskaan nähnyt kenenkään olevan niin peloissaan."

"Tuo oli hauskaa kuulla", sanoi Jim harvakseen.

Tämä tieto vähensi jonkin verran Greaserin onnistuneen paon johdosta tuntemaani iloa. Kuitenkin olisin mieluummin suonut hänen pääsevän pakoon omalla hevosellani kuin joutuvan Jimin ammuttavaksi.

Dick pyysi minua lähtemään ulos kanssaan. Tavarakääröni oli erään petäjän juurella majan vieressä ja tarkastaessamme sitä havaitsimme, että kaikki oli tallessa. Löysimme hevoset kanjonista, jossa ne söivät ruohoa. Buell oli ottanut erään miehensä hevosen ja jättänyt sinne oman komean raudikkonsa. Hän oli nähtävästi hypännyt kiireissään ensimmäisen kohdalleen osuneen hevosen selkään. Dick sanoi, että voisin ottaa Buellin hevosen. Minun oli hiukan vaikea saada sitä käsiini, sillä se oli äksy ja vilkas, mutta sain sen vihdoin kiinni. Ajoimme sitten muut hevoset ja ponit aukeamalle. Toverini alkoivat sitten keskustella siitä, mitä oli tehtävä vangeille. Dick ehdotti, että heidät vietäisiin Holstoniin. Bent vastusti tätä ehdotusta selittäen, että oli työlästä kuljettaa sidottuja miehiä huonoja polkuja pitkin.

Keskustellessamme huomasin Herky-Jerkyn katseen. Hän makasi selällään päivänvalossa oven edessä. Herky viittasi kädellään ja väänsi kasvojaan mitä omituisimmalla tavalla. Otaksuin hänen haluavan puhua kanssani ja menin hänen luokseen.

"Poika, ethän vain unohda, että hätistin Buellin luotasi?" kuiskasi Herky. "Hän olisi voinut tehdä sinulle vaikka mitä, ja tämä ei ole valhetta. Pidä se mielessäsi, kun pääsemme Holstoniin."

"Kyllä, Herky", lupasin hänelle ja aioin lausua pari sanaa hänen puolestaan, sillä vaikka hän olisikin ollut suunnittelemassa ryöstöäni ja lunnaitten kiristämistä, oli hän torjunut minua uhkaavan kauhean väkivallan, ehkäpä kuolemankin.

Päätimme jättää vangit majaan ja ratsastaa alas sahalle. Hiramin piti sitten palata sieltä viranomaisten mukana. Jollei sahalla ollut tavattavissa viranomaisia, hänen oli vartioitava vankeja ja pidettävä heistä huolta, kunnes Dick voi lähettää viranomaiset hänen luokseen.

Sitten ryhdyimme valmistamaan ruokaa. Minut määrättiin syöttämään Herkyä ja hänen tovereitaan. Dick käski minun nimenomaan antaa heille runsaasti vettä, koska voi kulua päivä tai enemmänkin, ennen kuin Hiram ehti palata. Täytin helposti Billin ja Herkyn vedellä, mutta Bud, joka ei koskaan juonut muuta kuin whiskyä, tuotti minulle paljon vaivaa. Hän kieltäytyi muristen juomasta ja tein luultavasti kaiken, mitä kristillinen kärsivällisyys vaatii, saadakseni hänet juomaan. Mutta kun hän ei suostunut siihen, nostin astian hänen huulilleen ja kaasin siitä vettä hänen suuhunsa. Hän sylkäisi heti suuhunsa osuneen veden päälleni. Mutta minä puolestani sieppasin astiaan uutta vettä ja valoin sen hänen kasvoilleen.

"Bud, jollet juo, hukutan sinut", sanoin hänelle.

Sitten Billin lasketellessa karkeita sukkeluuksia ja Herkyn kiroillessa iloissaan Bud joi vettä mikäli sitä mahtui hänen sisäänsä. Jimistä tämä oli myöskin aika hauskaa, mutta Dick ja Hiram eivät hymähtäneetkään. Ehkäpä nuo kaksi aavistivat, että jotakin vakavaa oli tulossa; joka tapauksessa he olivat vaiti näyttäen suorastaan äreiltä ja heillä oli tavaton kiire lähteä matkaan.

Dick oli niin kiireissään, että hän auttoi minua poniani kuormatessa ja satuloi Buellin hevosen. Oli aivan toista ihailla suurta raudikkoa maassa seisoen kuin istua sen selässä. Maalilla – se oli hevosen nimi – oli vilkas luonne, rautainen suu ja sen hallitsemiseen tarvittiin lujemmat kädet kuin minun. Se tanssi koko aukeaman ympäri, ennen kuin se suostui käyttäytymään säädyllisesti. Mutta ratsastaminen sillä oli niin hauskaa, että minua arempikin poika olisi uskaltanut antautua vaaralle alttiiksi. Se ei suvainnut muita hevosia lähellään; se veti tiukalle suitsenperät ja hypähti aina, kun jokin oksa pyyhkäisi sitä. Olin ratsastanut hyvilläkin hevosilla, mutta tämän vauhti oli minulle aivan uutta ja mieleni teki antaa sen mennä, minkä kavioista pääsi.

"Pidä varasi, ettei se heitä sinua selästään. Älä päästä sitä menemään!" huusi Dick noustessaan hevosensa selkään. Sitten hän huusi viimeiset sanat vangeille ilmoittaen, että heistä pidettäisiin huolta, ja ajoi kuormaponit polulle. Ratsastaessamme sivuutimme muutamia hevosia, jotka olimme päättäneet jättää majan luo, mutta ne tahtoivat seurata meitä, ja siksi ne oli otettava mukaan.

Minulla oli täysi työ pidellessäni suurta, terässuista ratsua. En ollut vielä koskaan saanut tehdä näin kovaa työtä ratsastaessani. Myöskään en ollut koskaan aikaisemmin käyttänyt kannuksia, mutta nyt aloin kaivata niitä. Ratsastimme niin nopeasti kuin kuormaponit jaksoivat seurata meitä, ja kun lopulta leiriydyimme, olimme ehtineet kulkea pitkän matkan. Ihmettelin, ettemme olleet vielä päässeet ulos kanjonista. Leiripaikkamme oli alastonta kalliota, jonka keskellä oli iso lampi. Leiriä valmistaessamme tulin yht'äkkiä ajatelleeksi, etten tiennyt lainkaan, missä sillä hetkellä olimme. En voinut nähdä vuorenhuippuja enkä osannut erottaa ilmansuuntia toisistaan. Vieläpä kun Jim erosi meistä lähtien yksin kulkemaan Holstoniin, ei minulla ollut käsitystä siitä, missä olin. Kaikki tämä oli kuitenkin omiaan osoittamaan minulle, kuinka suuri Penetier oli.

Dick oli vaiti ja yrittäessäni antautua puheisiin vanhan Hiramin kanssa tämä keskeytti minut selittäen, että tarvitsisin keuhkojani seuraavanakin päivänä. Tämä loukkasi minua jonkin verran. Niinpä valmistin vuoteeni ja kietouduin peitteeseeni. Vasta maattuani hetken aikaa liikkumattomana huomasin, kuinka lopussa voimani olivat. Kaikki jäseneni olivat hervottomat ja kankeat. Dick nukkui jo hengittäen raskaasti ja Hiram kuorsasi. Tulen punainen loimu vaaleni ja sammui. Kuulin Maalin kulkusten kilinän ja silloin tällöin jonkin muun hevosen askeleet. Taivas muuttui yhä sinisemmäksi ja kylmemmäksi, ja yötuuli huokui petäjissä. Preeriasusi haukkui jossakin kaukana, taimen pulahteli lammessa ja huuhkaja huusi pimeydessä. Sitten nuo äänet ja kylmä yö tuntuivat haihtuvan etäisyyteen.

Metsää verhosi harmaa, kylmä usva, kun Dick herätti minut. Söimme nopeasti aamiaisen ja kuormasimme yhtä kiireesti hevosemme. Vaihdoimme tuskin sanaakaan. Toverini näyttivät vielä sulkeutuneemmilta kuin eilen. Usva hälveni sinä aamuna nopeammin kuin muulloin ja hetken kuluttua paistoi jo aurinko.

Läksimme liikkeelle viivyttelemättä antaen hevosten ravata polkua pitkin. Tunsin nyt hevoseni paremmin ja se oli puolestaan tottunut minuun, niin että matka oli nyt siedettävämpää meille kummallekin. Jonkin ajan kuluttua kanjoni leveni muuttuen metsäiseksi tasangoksi, jolla kasvoi komeita petäjiä. Minut valtasi taas kunnioituksen ja pienuuden tunne. Kaikki oli niin juhlallista ja hiljaista. Aamuilma oli kylmää ja kuivaa; palsamikuusen haju tukkesi sieraimeni. Ratsastimme reippaasti alaspäin leveiden ruskeiden holvien alitse, aurinkoisten aukeamien yli ja kuiskivien petäjien varjossa.

Vanha metsästäjä ratsasti ensimmäisenä ja hän näytti tuntevan erinomaisesti tien. Hän pysähtyi yht'äkkiä seisauttaen koko jonon. Kuormaponit asettuivat riviin taaksemme. Hiram loi katseen Dickiin.

"Tunnen savunhajua", sanoi hän hengittäen ilmaa.

Dick katsoi vanhaan metsästäjään ja haisteli myöskin. Seurasin heidän esimerkkiään, mutta en voinut erottaa muuta kuin metsän sakean pihkantuoksun.

"En tunne mitään", vastasi Dick.

Ratsastimme vielä neljänneksen mailia ja Hiram Bent pysähtyi uudestaan. Tällä kertaa hän katsoi Dickiin merkitsevästi virkkamatta sanaakaan.

"Oh!" huudahti Dick. Hänen äänensä tuntui omituiselta, mutta en kiinnittänyt siihen huomiota sillä hetkellä. Ratsastimme edelleen. Metsä muuttui valoisammaksi ja taivas näytti olevan alhaalla puiden yläpuolella – lähestyimme rinnettä.

Vanha metsästäjä pysähtyi kolmannen kerran. Olimme saapuneet rinteen reunalle, joka vei alas kumpuileville aluskukkuloille. Jäin tuijottamaan siihen. Nuo vihreät ja ruskeat, pyöreinä alenevat lakeudet valtasivat mieleni kokonaan.

"Katsos tuonne!" huudahti Hiram Bent.

Hänen äänensä sai minut vavahtamaan. Katsahdin ympärilleni, mutta en nähnyt muuta kuin hänen vahvan käsivartensa, joka oli ojennettu suoraksi. Hänen synkkä katseensa lisäsi levottomuuttani. Jotakin oli hullusti. Katsoin siihen suuntaan, jota hän osoitti sormellaan. Alapuolellamme oli kaksi pyöreää rinnettä, jotka muistuttivat vihreän valtameren jättiläisaaltoja. Toisen rinteen takaa kohosi pitkä, aaltoileva, sininen pilvi. Se oli savua. Nyt minäkin tunsin savunhajun. Raikas, voimakas tuuli toi sen tullessaan.

"Metsäpalo!" huudahti Dick.

"Niinpä kyllä", vastasi Hiram lyhyesti. "Ja katsos tuonne ja tuonne!"

Kaukana oikealla ja vasemmalla vihreiden aluskukkulain yläpuolella kohosi tuo mutkitteleva sininen pilvi.

"Hakkaus! Hakkaus! Buell on sytyttänyt hakkauksen!" huudahti Dick, ikäänkuin hän olisi yht'äkkiä herännyt. "Penetier on mennyttä kalua!"

"Aivan niin. Mutta se ei ole pahinta."

"Tarkoitat –"

"Ei ole varmaa, pääsemmekö pois täältä. Metsä on kuivaa kuin ruuti ja tuuli on erittäin vaarallinen. Nämä kanjonit imevät tuulen sisäänsä ja tuli kiitää niissä nopeammin kuin hevonen."

"Hyvä Jumala, mies! Mitä meidän on tehtävä?"

"Odota. Ehkäpä sittenkin selviämme tästä. Kuunnelkaamme."

Ystävieni kasvot peloittivat minua enemmän kuin heidän sanansa. Jännitin näköni ja kuuloni äärimmilleen. Aaltoileva pilvi laajeni, sitten se näytti halkeavan ja nousevan ylöspäin pullistuen ja venyen. Alapuoleltaan se oli sinertävä. Se kohosi nopeasti hajoten suunnattomiksi, hitaasti liikkuviksi pilviksi, jotka olivat ruskean kellertäviä.

"Kuuletteko?" Hiram Bent ravisti harmaata päätään, ikäänkuin hän olisi kuullut hirveitä uutisia.

Tuuli, joka kohosi ylöspäin Penetierin rinnettä pitkin, levitti ympärilleen vahvaa, pistävää palavan pihkan hajua. Se toi tullessaan myöskin matalan kohisevan äänen, joka ei muistuttanut puissa suhisevaa tuulta eikä nopeasti virtaavaa vettä. Minusta se tuntui muistuttavan ääntä, joka syntyy, kun tulenliekit kulkevat palavien puiden latvoissa.

"Metsäpalo! Metsäpalo!" huudahti Hiram uudestaan pudistaen vielä kerran päätään. "Meidän on toimittava."

"Metsän pahin vihollinen! Vanhan Penetierin hetki on tullut!" huusi Dick Leslie. "Tuo tulijuova on monen mailin pituinen ja se leviää nopeasti. Se sulkee kanjonit ja samoaa metsien läpi muutamassa tuokiossa. Bent, mitä on tehtävä?"

"Ehkäpä voimme kiertää tulijuovan. Meidän täytyy pyrkiä vuorelle päin, ja sinne on matkaa. Ratsasta sinä vasemmalle ja minä menen oikealle, niin saamme nähdä kuinka tuli etenee."

"Mitäs Ken tekee sillä aikaa?"

"Jääköön tänne – ei, se ei käy päinsä. Tuli tunkee meidät taaksepäin, ennen kuin ehdimme kiertää sen. Turvallisin paikka on se metsä, jossa yövyimme. Se ei ole kaukana täältä. Ajakoon hän ponit takaisin sinne ja odottakoon meitä siellä."

"Hyvä. Ken, vie kuormajuhdat viimeöiselle leiripaikalle. Odota siellä. Emme viivy kauan."

Dick läksi nelistämään metsään ja Hiram laskeutui rinnettä alas päinvastaiselle suunnalle. Jäätyäni yksin käänsin hevoseni ja aloin paluumatkan kuormaponien seuraamana. Samalla aloin vähitellen toipua kauhusta, joka oli vallannut minut. Vilkaisin kuitenkin vielä silloin tällöin taakseni. Löysin kanjonin suun ja polun ja saavuin mielestäni hyvinkin nopeasti aukealle, kallioperäiselle paikalle, johon olimme leiriytyneet edellisenä iltana. Hevoset joivat ahneesti ja huomasin, että minun oli kuuma.

Rupesin odottamaan. Odotin joka hetki näkeväni Dickin ja Hiramin ratsastavan kanjonia ylös. Mutta aika kului eikä heitä näkynyt. Täällä ei myöskään huomannut merkkiäkään savusta eikä kuulunut tulen kohinaa. Tuuli puhalsi voimakkaasti kanjoniin ja minä kuuntelin tarkkaavasti sen suhinaa. Vaikka ystäväni eivät olleetkaan palanneet, hälveni pelkoni vähitellen. He palaisivat otettuaan selvän tulen suunnasta ja tiestä, joka pelastaisi meidät. Ajattelin pääasiallisesti kaunista Penetieriä ja mieleni kävi murheelliseksi. Kylläpä oli huono mies tuo Buell! Olin kuullut hänen uhkaavan polttaa hakkauksen ja hän oli pitänyt sanansa.

Kului puoli tuntia. Näin jotakin harmaata vilahtavan kanjonin päässä ja huudahdin ilosta. Luulin Dickin ja Hiramin olevan jo tulossa, mutta sieltä ilmestyi näkyviin hirvilauma. Ne syöksyivät eteenpäin hurjaa vauhtia. Niiden kaviot kapsahtelivat kivikossa ja ne olivat vähällä syöksyä ponien päälle. Oli ilman muuta selvää, että ne pakenivat tulta. Tämä palautti levottomuuteni ja tuskastuin yhä enemmän, sitä mukaa kuin hetket kuluivat. Silmäilin polkua odottaen ystäviäni ja tähystelin taivasta. Mutta ei näkynyt mitään.

"Dick käski minun odottaa tässä; mutta kuinka kauan minun täytyy odottaa?" mutisin itsekseni. "Hänelle on tapahtunut jotakin. Jos vain voisin nähdä, missä tuli riehuu!"

Leiripaikka oli kahden rinteen välissä. Toinen näistä oli korkea ja sen reunalla kohosi auringon valaisema paljas kallio. Päähäni pälkähti kiivetä kallion huipulle. En jaksanut enää istua ja odottaa. Nousin Maalin selkään ja ohjasin sen rinnettä kohti. Nousu ei ollut jyrkkä, mutta matkaa oli pitkälti ja se vei paljon aikaa. Ennen kuin olin päässyt harmaan kallion luo, loin katseeni alas metsän yli hakien pyöreitä savupilviä. Kiipesimme yhä korkeammalle, kunnes Maali tuli kallion luo. Se ei päässyt enää kauemmaksi. Astuin maahan ja sidoin sen kiinni. Sitten kiersin kallion taakse aikoen yrittää kiivetä sieltä sen huipulle. Jos olisin tiennyt, kuinka vaikeaa se oli, olisin luopunut koko yrityksestä. Mutta päästyäni alkuun en voinut jäädä puolitiehen, kun huippu oli kaiken aikaa silmieni edessä. Huipun pinta oli repaleinen. Pääsin sinne vihdoin hikisenä ja uupuneena.

Kun katsoin ympärilleni minulta pääsi huudahdus. Näytti siltä kuin koko Penetier olisi ollut jalkojeni juuressa. Vihreä rinne katosi synkkien savupilvien sisään. Sieltä kohosi ilmaan suunnattomia keltaisia pylväitä ja möhkäleitä ja pitkiä, mustia kaistaleita, joiden alla liikkui punaisia kielekkeitä. Silmieni edessä oleva kuva vaihtui ehtimiseen ja niin nopeasti, että minun oli mahdotonta saada siitä selvää. Siinä oli elämää ja liikettä, ja samalla se näytti kauhean synkältä ja uhkaavalta. Koetin määrätä, kuinka kaukana tuli oli, ja kuinka nopeasti se eteni, mutta mieleni oli niin levoton, ettei siitä tullut mitään. Koko se metsäalue, joka oli allani, oli tulen vallassa. Sieraimiini tunkeutui voimakkaan tuulen kuljettamana palaneen puun haju. Pääpilvestä työntyi esiin valkoisia pilvenhattaroita, joista ainakin kolme oli hyvin kaukana toisistaan. Olin aluksi ymmällä. Mutta sitten huomasin, että lähimmän hattaran alta välähti esiin punainen kieleke. Silloin minulle selvisi, että hattarain alle olivat kätkeytyneet kanjonit, jotka imivät sisäänsä tulen. Tuli kiiti niissä eteenpäin hämmästyttävän nopeasti. Nyt vasta käsitin, että tällainen tulen haarautuma oli katkaissut Dickiltä ja Hiramilta paluutien ja pakottanut heidät etsimään pelastusta muualta. Ehkä he olivat jo menehtyneet molemmat. Tunsin menettäneeni kaiken rohkeuteni, mutta voitin itseni. Minun oli ajateltava pelastustani. Jokaisen oli taisteltava puolestaan ja ehkäpä Penetierissä harhaili tällä hetkellä monta muuta ihmistä, joilla oli yhtä pienet pelastumisen toiveet kuin minulla.

"Voi! voi!" huudahdin yht'äkkiä. "Herky, Bud ja Bill, ovat avuttomina majoissa! Dick unohti miehet! Tuli tuhoaa heidät!"

Seisoin siinä ja vapisin ajatellessani, että Herkyn ja hänen toveriensa kädet ja jalat olivat sidotut nuorilla. Samassa korviini tunkeutui tulen kohina. Se oli uhkaava, mutta samalla se kiihdytti rohkeuttani. Hypähdin, ikäänkuin minua olisi ammuttu, ja mennä kolisin alas kalliota pitkin, jonka seinämät ohjasivat pitkiä hyppyjäni. Halkeamat, irtonaiset kiviröykkiöt tai kallion kupeen jyrkkyys eivät peloittaneet minua. Saavuin hevosen luo, tartuin suitsenperiin ja aloin taluttaa sitä. Olimme nousseet rinteelle mutkitellen, mutta nyt painuimme alas suoraan. Maali oli liian vilkas haratakseen vastaan, mutta se teki kaikkea muuta. Se kohotti monta kertaa etujalkansa korkealle ilmaan ja pudotti ne korskuen alas. Se nykäisi minut nurin ja kaapi suurilla rautakengillään. Kun olimme selvinneet rosoisimmista ja pensaiden peittämistä paikoista, nousin sen selkään. Sitten minulla ei ollut enää syytä pidätellä sitä. Tuli oli jo tunkeutunut kanjoniin, kumea kohina nousi ylöspäin ja Maalin valtasi sama pelko kuin minutkin. Se syöksyi alaspäin, luisui lonkillaan, loikkasi puunrunkojen yli, ruhjoi pensaat. Minun täytyi ohjata sitä kaiken aikaa leirille päin. Se koetti yhtä mittaa kääntyä pois siltä suunnalta, josta puhalsi kuuma tuuli ja kuului omituinen ääni.

Pääsimme kanjonin toiselle pohjalle ja sieltä leiripaikan ja lammikon luo. Kuormaponit seisoivat kärsivällisesti paikoillaan päät nuokuksissa. Auringonvalon himmensi ohut sininen usva. Tuuli kuljetti mukanaan savua ja pölyä ja tuhkaa. Painoin Maalin kuonon veteen saadakseni sen juomaan. Sitten katkaisin nuorat, joilla kuormat oli sidottu ponien selkään, ja heitin tavarat maahan työntäen taskuihini ruokatarpeita, mikäli niitä osui käsiini. Ripustin satulannuppiin kenttäpullon ja kiinnitin satulaan korppupussin. Sormeni liikkuivat nopeasti. Kurkkuni tuntui karhealta ja silmiäni hämärsi. Tällä aikaa metsäpalon kohina kävi yhä kuuluvammaksi ja uhkaavammaksi.

Ponit pelastuisivat. Minäkin pelastuisin suuren kallion suojassa lammikon vierellä. Mutta en aikonut jäädä sinne. En voinut jäädä, kun tiesin noiden miesten makaavan sidottuina majassa. Herky oli pelastanut minut. Sitä paitsi oli muutakin, joka kannusti minut liikkeelle.

Maali korskui ja peräytyi vedestä ollen valmiina kiitämään pakoon. Sovitin suitset sen päähän ja sujautin kuolaimet sen hampaiden väliin. Minun täytyi heittäytyä riippumaan, ennen kuin sain sen pään taivutetuksi.

Tunsin kaiken aikaa tuulen voiman. Oli vaikeaa hengittää. Valkoinen kiemurteleva savupatsas peitti taivaan ja auringon. Ympärilläni oli kaikki kätkeytynyt siniseen hämärään.

Kauhistuttava kohina lumosi mieleni, niin etten pystynyt liikahtamaan, vaikka toinen jalkani oli jo jalustimessa. Vielä tälläkin hetkellä palo veti puoleensa katseeni.

Pilven alla, jonka muoto vaihtui alituisesti, leimahteli punaisia liekkejä, jotka kiitivät puunlatvasta toiseen tuliaaltojen seuraamina. En ollut tietänyt, että metsäpalo leviää puunlatvojen avulla, ja tämä sai minut kauhistumaan. Tuli näytti synnyttävän tuulen ja ajavan sitä edellään. Maanpinta muistutti himmeästi hehkuvaa ahjoa, joka väliin tummui, väliin leimahti kirkkaaseen valoon. Mieleeni muistui kotona näkemäni kuva, joka esitti maailmanloppua.

Tämän kuvauksen katkaisi Maali, joka syöksähti korskahtaen eteenpäin ja nykäisi minut samalla ylös satulaan. Iskin sitä suitsenperillä ja huusin:

"Senkin teräsleukainen lurjus! Olet halunnut juosta – no, nyt saat yrittää!"

XVII.

VASTATULI.

Maali survoi hetken jaloillaan pehmeää maata ja syöksyi sitten kovalle polulle lähtien kiitämään sitä pitkin. Sivuutettuamme viimeisen tiellä olevan kiviröykkiön vilkaisin taakseni. Tuli kieri leveänä aaltona ylöspäin kanjonin pohjalla ja levisi sieltä rinteille.

Se oli niin lähellä, että olin pyörtyä. Jäätävän kauhun valtaamana tartuin molemmin käsin satulannuppiin uskaltamatta katsoa enää liekkeihin, jotka ikäänkuin kurottautuivat minua kohti. Se ei kuitenkaan voinut estää kauheaa kohinaa tunkeutumasta korviini ja tämä lamautti minut siinä määrin, että olin putoamaisillani satulasta. Vain vaistomainen halu taistella elämästä pysytti minut hevosen selässä.

Ohitseni sinkoili sinisiä ja valkoisia savunhattaroita. Polku kiemurteli edessäni hämyisenä. Lensin rinteitten ja puitten ohi, jotka painuivat taakseni ruskeana verhona. Tulen kohinan keskeltä kuului Maalin kavioitten kapse. Tunsin tuskin lainkaan allani hevosta tai satulaa, sillä kaikki oli vain liikettä ja tuulta.

Kuolemanpelko, joka oli riistänyt melkein kaikki voimani, hälveni. Aivoni selvenivät. Mitään toivoa minulla ei kuitenkaan ollut, vaan mieleni oli vallannut epätoivoinen halu saada taistella loppuun saakka.

Mutkikas polku kiemurteli sinne tänne valkoisena kovaksi tallattuna nauhana. Sitä pitkin voi kulkea vain hiljaisella vauhdilla. Monet mutkat olivat äkillisiä ja jyrkkiä. Hellitin ohjaksia ja huusin Maalille. Olin kaiketi tietämättäni pidätellyt sitä, sillä se lisäsi vauhtia ja kiiti eteenpäin entistä nopeammin. Tällä hetkellä ratsastaminen tuntui helpolta. Kuuntelin takaa tulevaa kohinaa, joka ei enää ollut yhtä äänekästä, ja tunsin väristystä ruumiissani. Pääsimme vähitellen voitolle tulesta.

Toivon herätessä kilparatsastuskin alkoi tuntua toisenlaiselta. Tunsin, kuinka sisälläni liikkui jotakin lämmintä, joka sykki ja karkoitti vilun ytimistäni. Kumarruin suuren raudikon kaulan yli, puhelin sille ja hyväilin sitä. Sitten huomasin, ettei se kuullut eikä nähnyt minua, sillä se oli tullut villiksi. Se oli purrut kuolaimet hampaittensa väliin ja syöksyi raivoisasti eteenpäin.

Kohina seurasi yhä takanamme, vaikka se ei ollutkaan yhtä kauhea, mutta nyt minua uhkasi vielä toinenkin vaara. Oli mahdotonta ohjata Maalia tai saada sitä pysähtymään. Se oli kuin metsäpalo. Polku muuttui mutkikkaammaksi ja sen yläpuolella riippui oksia yhä tiheämmässä. Hevonen ei väistänyt puita tai pensaita tuumaakaan, vaan kiiti kuin irrallaan ollen, ja henkeni pelastuminen alkoi nyt riippua siitä, kuinka nopea olin väistämään. Kerran jokin oksa oli iskeä minut maahan. Vauhti aiheutti sellaisen tuulen, että takaa kuuluva kohina hukkui melkein puolittain siihen. Tarttuen molemmin käsin Maalin harjaan kumarruin eteenpäin ja pidin tarkasti silmällä eteeni ilmestyviä puita ja oksia. Kohotin polveni ylös, taivutin ruumistani alas, ja väistelin ja taivuttelin itseäni kuin täyttä laukkaa ratsastava intiaani. Maali jaksoi juosta tällä vauhdilla kauemmin kuin olin otaksunut. Se syöksyi hellittämättä yli puunrunkojen ja purojen ja läpi tiheitten polun varrella kasvavien pensaitten kaartaen samalla vauhdilla äkilliset mutkatkin. Sen kuola pärskyi kasvoilleni ja tahrasi vaatteeni. Tuuli pisteli kasvoihini ja takaa kantautui korviini uhmaavana kumea kohina.

Vaikka metsäpalo olikin kauhean nopea, alkoi Maali päästä voitolle. Tiesin sen. Kohina vaimeni vaimenemistaan, vaikka se ei häipynytkään kokonaan. Kaps! kaps! kaps! Suuri raudikko kiiti polkua pitkin. Kuinka kauan se kestäisi näin murhaavaa vauhtia? Koetin puhella sille saadakseni sen tyyntymään ja kiristin ohjaksia, mutta se syöksyi eteenpäin kuin lumivyöry. En hellittänyt kuitenkaan, vaan yritin aina uudestaan, niin pian kuin oksia ei ollut tielläni. Vauhti alkoi vähitellen tuntua.

Näin vihdoin edessäni majan ja muistin samalla, mikä syy oli aiheuttanut tämän rajun kilparatsastuksen. Olin unohtanut kokonaan vangit. Pääsin metsäaukeamalle ja majan luo, mutta Maalin vauhti oli vielä luja. Jospa saisin sen pysähtymään! Keräsin kaikki voimani ja heittäytyen yht'äkkiä taaksepäin koko ruumiin voimalla sain kuolaimet luiskahtamaan hampaitten välistä suuhun. Mairitellen ja käskien sain sen vihdoin ohjaksia kiristäen pysähtymään. Metsäaukeamalla oli neljä hevosta. Ne olivat painuneet kiinni toisiinsa ja seisoivat nyt siinä päät ja korvat koholla levottomina ja pelon valtaamina. Ehkäpä Maali oli suostunut pysähtymään nähdessään ne; joka tapauksessa se hiljensi vauhtiaan ja vihdoin seisahtui. Se oli vaahdossa ja aivan märkä ja hengitti raskaasti.

Hyppäsin maahan. Ruumiini oli kankea ja aivan köyryssä. Pääsin töin tuskin kulkemaan. Ilma oli kirkas, vaikka savu olikin peittänyt auringon. Tuuli puhalsi voimakkaasti kuljettaen mukanaan pihkanhajua. Maahan päästyäni tulen kohina kuului jo selvemmin. Korviini tunkeutui sama omituinen murina, lähenevän raivon äännähdys. Tunsin taas kylmiä väreitä ruumiissani ja iho tuntui kutistuvan kasvoillani. Syöksyin majaan huutaen: "Tulipalo! Tulipalo! Tulipalo!"

"Kas! Siinähän on poika!" huudahti Herky-Jerky.

Hän makasi maassa oven vieressä kasvot punaisina ja huohottaen. Katkaisin yhdellä sivalluksella hänen jalkojensa ympärille solmitun nuoran; toisella irroitin toisistaan hänen veriset ranteensa. Herky oli hangannut ne verille koettaessaan vapauttaa kätensä.

"Poika, kuinka olet tullut tänne takaisin?" kysyi hän katsellen minua pienillä terävillä silmillään. "Ajoiko tuli sinut tänne? Missä on Leslie?"

"Buell on sytyttänyt tuleen hakkauksen. Penetier palaa. Dick ja Hiram lähettivät minut takaisin lammelle eivätkä tulleet itse sinne. Voi, he ovat jääneet satimeen!... Pelkään, etteivät he enää – palaa!... Sitten muistin teidät, pojat. Tuli on tulossa tänne – kauheaa – meidän on paettava!"

"Sinä ajattelit meitä?" Herkyn ääni tuntui omituisen tukahtuneelta. "Bud! Bill! Oletteko kuulleet mokomaa? Vai niin, vai niin!"

Herkyn puhellessa katkaisin Billin siteet. Tämä kohosi pystyyn lausumatta sanaakaan. Bud oli melkein tiedoton. Hän oli kaivanut kantapäillään kuopan kovaan savilattiaan; hänen ranteensa olivat veressä; hänen suutaan ja poskiaan peitti multa – nähtävästi hän oli pureksinut maata tuskissaan. Herky auttoi häntä nousemaan ja antoi hänelle kulauksen taskumatistaan.

"Herky, jos luulet joskus ratsastaneesi, niin katso tuota hevosta", sanoi Bill tyynesti ovelta. Hän katseli minua kylmin silmin, ikäänkuin hän ei olisi tiennyt mitään metsäpalosta. Mutta Bud oli kalpea ja sairas, ja Herky kiihtynyt.

"Emme taida päästä pakoon. Kuuletko tuota ääntä? Millainen kohina!"

"Se on tulossa tänne. Ottakaa kukin hevonen, niin yritämme päästä tuon harjanteen yli."

Nousin Maalin selkään. Nuo kolme miestä ottivat kiinni kolme hevosta ja hyppäsivät niiden selkään ehtimättä käydä hakemassa satuloita. Bill ratsasti ensimmäisenä. Ajoimme aukeaman poikki, kapusimme ylös rinnettä ja pääsimme metsätasangolle. Läksimme ajamaan neliä. Ilma oli mustaa ja sakeaa, mutta oli helpompi hengittää kuin alhaalla. Lisäsimme vauhtia. Kohina loittoni hetkeksi, jopa se lakkasi melkein kokonaan. Mutta sitten se kävi taas selvemmäksi ja paisui paisumistaan. Bud halusi kääntyä vasemmalle. Herky vannoi ja vakuutti meidän olevan saarroksissa. Bill ei ollut kuulevinaan heitä. Minun mielestäni suuntamme oli väärä, mutta Bill oli niin tyyni, että se lisäsi rohkeuttani. Hetken kuluttua näimme jättiläismäisiä petäjiä, joita peitti sininen, ohut usva, ja Bill muutti suuntaa.

"Mihin olemme menossa?" huusi Herky kohinan keskeltä.

"Minulla ei ole aavistustakaan siitä, Herky", huusi Bill puolestaan aivan tyynenä, "mutta emmeköhän joutune johonkin sellaiseen paikkaan, jossa on tarpeeksi kuuma!"

Olimme eksyneet metsään, ja kohinasta päättäen tuli ympäröi meitä melkein joka puolelta. Nelistimme eteenpäin kohinan ohjaamina välttäen kaiken aikaa vuorelle nousevaa rinnettä. Arvelimme joutuvamme perikatoon, jos yrittäisimme lähteä sinne tulen seuratessa kintereillämme. Ehkäpä tuulikin johti meidät aika ajoin harhaan. Sitä oli vaikea sanoa. Jatkoimme joka tapauksessa matkaamme ja sekaannuimme yhä enemmän. Bud näytti jo aivan menehtyneeltä ja horjui satulassaan. Hevosten ohjaaminen alkoi käydä vaikeaksi, ja tuuli yltyi yltymistään puhaltaen meihin joka suunnalta. Bill näytti edelleen yhtä tyyneltä, mutta kaikki väri oli kadonnut hänen kasvoiltaan. Tämä ei tiennyt hyvää. Herky oli muuttunut omituisen hiljaiseksi, ja se oli minusta pahinta. Jos tuo vankka, arpien peittämä, huoleton heittiö pani suunsa tukkoon, silloin meni viimeinen oljenkorsi.

Ilma tuli hiukan raittiimmaksi ja metsä valoisammaksi. Aivan odottamatta jouduimme syvän, leveän kanjonin reunalle. Se näytti leikkaavan metsän poikittain siihen kanjoniin katsoen, josta olimme lähteneet. Niin syvää ja leveää kanjonia en ollut vielä tavannut. Sen pohjalla kiemurteli leveä puro.

"Mihin suuntaan nyt?" kysyi Herky.

Bill ravisti päätään. Kaukana oikealla metsän yläpuolella liikkui savuviitta, vasemman puolen peitti usvainen hämärä ja takaa läheni vyöryen kohina. Katsoimme kaikki eteemme. Luultavasti jokainen meistä ajatteli samaa. Tuon tuulen avulla tuli loikkaisi liekehtien kanjonin yli ja toiselta puolen alkoi Penetierin varsinainen tiheä palsamikuusimetsä. Olimme tähän saakka liikkuneet aluskukkuloilla. Emme uskaltaneet lähteä itse metsään metsäpalon seuraamina. Seisoimme hetken epätietoisina ja epätoivoisina, kuten lienee laita väsyneiden hirvien, joita ympäröi koiraparvi.

Kiemurteleva puro ja ruskea rinne, jolla näkyi kasvavan puita hyvin harvassa, toivat yht'äkkiä mieleeni tuuman.

"Vastatuli! Vastatuli!" huusin tovereilleni hurjalla äänellä. "Sytyttäkäämme vastatuli! Muuta pelastusta meillä ei ole! Tämä paikka on sopiva!"

Bud katseli synkkänä ja Herky murisi jotakin, mutta Bill tarttui tähän ajatukseen.

"Olen kuullut puhuttavan vastatulesta. Metsänvartijat käyttävät sitä. Mutta kuinka? Kuinka?"

Toisiin miehiin tarttui Billin toivo, ja heidän kalpeilla kasvoillaan välähti valo.

"Poika, emme ole metsänvartijoita", sanoi Herky. "Tiedätkö itsekään, mitä puhut?"

"Kyllä! Seuratkaa minua. Sytytämme vastatulen!"

Läksin ratsastamaan rinnettä alas, ja he seurasivat kintereilläni. Ohjasin hevoseni puroon ja päästyäni sen keskelle laskeuduin veteen. Ripustin takkini satulannuppiin.

"Bud ja Bill, olkaa hevosinenne tässä!" huusin. "Herky, onko teillä tulitikkuja?"

"Ei ainoatakaan."

"Tässä niitä on laatikollinen", sanoi Bill ojentaen minulle tikut.

"Tulkaa, Herky! Kulkekaa puroa ylös. Sytyttäkää tulitikku kerrallaan ja heittäkää maahan aina joka sadan jalan päähän palava tikku. Katsokaa, että tuli syttyy. Onneksi täällä ei tuule juuri lainkaan. Menkää niin kauas kuin tikkuja riittää. Minä menen puroa alas."

Kahlasimme rantaan ja nousimme penkereelle. Ruoho oli pitkää ja kuivaa. Lähellä kasvoi pensaikkoa ja havunneulamatto ulottui melkein penkereeseen. Raapaisin tikulla tulta ja pudotin sen.

S-s-sh! Leimahdus! Näytti siltä, kuin kipinä olisi pudonnut ruutiin. Liekki juoksi nopeasti, pääsi havunneuloihin, sähähti ja sytytti ne palamaan. Ensimmäinen kuusi räjähti ja taittui kuin raketti. Paukahdus ja ilmaan syöksyvä punainen tulipatsas saivat meidät säpsähtämään. Sitten lehahti meihin päin kuumuutta kuin sulatusuunista. Ilmasta alkoi sataa suuria kipinöitä.

"Hyvä tulee!" huusi Herky-Jerky voimakkaalla äänellä. Hän löi minua päähän hatullaan ja alkoi sitten juosta puroa ylös.

Minä läksin kulkemaan päinvastaiseen suuntaan. Kuulin Budin ja Billin huutavan, ja tulen vihaisesti räiskyvän ja sihisevän. Jonkin matkan päässä pysähdyin, otin toisen tikun ja sytytin ruohon. Kuului räiskettä, ja sitten näkyi leimahdus. Liekki juoksi kuin elohopea, ja tavattuaan havunneulat se muuttui punaiseksi. Juoksin eteenpäin. Takaa kuului äänekästä sihinää, jota seurasi pyssynlaukausta muistuttava paukahdus, ja sitten sähisevää kohinaa. Toinen kuusi oli mennyt poikki. Pysähtyessäni sytyttämään kolmatta tikkua kuului kolme paukahdusta ja sitten vielä muitakin, vaikka kohina vaimensikin jonkin verran niiden ääntä. Juoksin edelleen uskaltamatta katsoa taakseni muuta kuin kerran. Silmiäni kohtasi kauhea näky. Koko rinne muistutti punaista aaltoa. Kuuset olivat kuin tulisia töyhtöjä. Ilman täyttivät kiemurtelevat savupilvet. Syöksyin eteenpäin.

Sytytin tikut toisen toisensa jälkeen, ja kun laatikko oli tyhjentynyt, olin parin mailin, ehkä pitemmän matkan päässä lähtöpaikalta. Olin aivan märkä ja tunsin pistävää kipua kupeessani. Hyppäsin jokeen, kahlasin syvimpään paikkaan ja painuin veteen, kunnes näkyviin jäivät vain kasvoni. Pysähdyin siihen hengittäen niin kovasti, että vedestä kohosi kuplia suuni ympärille. Katselin rinnettä.

Sytyttämäni vastatuli kiiti rinnettä alaspäin puroa kohti muistuttaen ratsumiesten hyökkäystä. Tuliset keihäät aukaisivat tien. Liekki nuoleskeli kuivaa ruohoa ja pensaita. Tavatessaan kuusen se kierteli sen ympärillä tulisena pyörteenä ja syöksähti, sitten ylöspäin kuin salama. Sitten kuului paukahdus, jota seurasi humahtava kohina puunlatvassa. Vaikka hirveä vääjäämätön kohtalo herätti minussa kauhua, niin tuo näky tenhosi minut suurenmoisuudellaan. Tuli oli aina vaikuttanut minuun lumoavasti. Palokunnan kiitävät ajoneuvot ja huuto "Tulipalo!" saivat minut tavallisesti keskeyttämään minkä työn tai leikin tahansa. Mutta en ollut koskaan tiennyt, mitä tuli oli. Ilmassa ja merellä raivoavat myrskyt eivät olleet mitään verrattuina siihen. Tuli oli luonnon suurin voima. Toiselta puolen tuntui siitä, kuin olisin pysynyt rauhallisena ja harkinnut mahdollisuuksiani, mutta toiselta puolen aivoissani välkkyi liekkejä ja minä huusin kaiken aikaa, vaikka ääneni kuuluikin vain kuiskauksena, mielipuolen tavoin: "Tulta! Tulta! Tulta!"

Sitten tuliseinä vyöryi edelleen ja vei kohinan mennessään. Se jätti jälkeensä tiheitä savupilviä, jotka peittivät kaiken pimeyteen. Kuulin, kuinka putoavat säkenet sähisivät, palavat puut räiskyivät ja jokin oksa katkesi paukahtaen silloin tällöin. Oli sietämättömän kuumaa, mutta kuumuus ei ollut niin rasittavaa kuin ilma. Yskin ja olin läkähtyä. En voinut hengittää. Silmiäni kirvelsi ja poltti. Ryömin rantapenkereen alle, nojasin siihen ja odotin.

Kului luullakseni muutamia tunteja. En tuntenut suoranaista kipua, mutta sielulliset kärsimykseni olivat sitäkin suuremmat. Sitten ilma selvisi hiukan. Kanjonin toiselle puolelle painuvissa savupilvissä näkyi repeämiä. Yritin pari kertaa kiivetä penkereelle, mutta kuumuus ajoi minut takaisin veteen. Vuorenhuipuilta virtaava lumivesi muuttui vähitellen lämpimäksi, mutta se teki silti olon helpommaksi kuumassa ilmavirrassa. Tunnit kuluivat. Olin menehtyä väsymyksestä enkä välittänyt enää juuri mistään.

Sitten keltainen usva alkoi harveta. Se kulki yli puron, kohosi siellä ilmaan ja hajosi. Kanjonin rinteet, mikäli saatoin nähdä, olivat kärventyneitä ja mustia. Kuuset olivat hehkuvia hiilipatsaita. Tuli oli syöpynyt niiden sydämeen. Ne katkesivat napsahtaen juuresta, kaatuivat roiskahtaen maahan ja paloivat siinä poroksi. Niiden ympärillä kierteli tummia savuköynnöksiä, jotka sitten kohosivat ylös sulautuen siellä kulkeviin pilviin.

Ryömin päinvastaiselle penkereelle ja läksin kulkemaan puron vartta ylös. Siellä ei ollut erikoisen kuuma, mutta tunsin voivani pahoin. En kyennyt astumaan siihen, mihin katsoin, enkä katsomaan, mihin astuin. Se ei kuitenkaan huolestuttanut minua. Tärkeintä oli se, ettei tuli ollut vielä päässyt puron yli. Halusin iloita siitä, mutta olin liian uupunut. Joka tapauksessa olin varma siitä, että tuli oli jo toisella rannalla joko ylempänä tai alempana. Sieltä se sitten leviäisi ja minun olisi pakko joko painua veteen tai joutua liekkien uhriksi rannalla. Mutta minua alkoi pyörryttää ja jalkani kävivät tunnottomiksi. En jaksanut enää kulkea.

Samassa kuulin huutoa. Se tuli aivan läheltä. Vastasin siihen. Tuijotin usvaan. Siellä liikkui jotakin mustaa.

"Hei, poika! Siinäkö sinä olet!"... Tunsin vahvan käsivarren tarttuvan vyötärööni. Vieressäni oli Herky. Hänen äänensä kaikui iloiselta. Se herätti minussa omituista intoa; hänen yksinkertainen tervehdyksensä näytti tuovan minut takaisin jostakin kaukaa.

"Kah, olet aivan märkä, mutta et toki hiiltynyt. Pelkäsimme puolestasi... Mitäs sanot vastatulesta, poika. Hieno juttu. Juuri se sai aikaan kaiken tämän. Poskipartamme kärventyivät kyllä, mutta henki säilyi tuoreena. Oletpa tehnyt miehen työn."

Sitten hänen äänensä heikkeni ja tunsin kulkevani kuin unessa.

XVIII.

LOPPU.

Tuo kauhea pyörrytys hälveni enkä minä sitten tiennyt enää mistään mitään. Herätessäni aurinko paistoi himmeästi ohuen savukalvon läpi. Olin pitkälläni pienessä ihastuttavassa laaksossa, jonka rinteitä koristivat vaivaiskuuset. Pohjalla vieri puro iloisesti kivien yli.

Bud kuorsasi majassa suuren kallionlohkareen vierellä. Herky vihelteli taittaessaan kuivia oksia polttopuiksi. Billiä ei näkynyt missään. Näin muutamia hevosia, jotka söivät ruohoa puronreunalla.

Uneliaat silmäluomeni painuivat taas kiinni. Herätessäni uudestaan minusta tuntui kuin olisi kulunut pitkä aika. Ilma oli muuttunut kirkkaammaksi, taivas tummemmaksi ja aurinko oli painunut vuorenhuippujen taakse. Huomasin Billin ja Herkyn, jotka nylkivät hirveä.

"Missä olemme?" kysyin kohotessani istumaan.

"Hei, poika!" vastasi Herky iloisesti. "Olemme nousseet kanjonin päähän. Kuinka voit?"

"Hyvin, vaikka väsyttääkin hiukan. Missä on metsäpalo?"

"Se on jo melkein sammunut. Tuli ei päässyt puron yli suureen metsään. Se se ihmeitä teki, tuo vastatuli. Sanos, poika, eikö tuntunut siltä kuin olisit ollut sodassa, kun kuuset taittuivat paukkuen ja sait juosta henkesi puolesta?"

"Kyllä, Herky, kuinka kauan viivymme täällä?"

"Päivän tai pari. Luullakseni on parasta olla yrittämättä viedä sinua takaisin Holstoniin, ennen kuin olemme varmoja tulen sammumisesta. Joka tapauksessa, poika, tarvitset lepoa. Sinä olet aivan lopussa koko mies."

Olin tosiaankin niin väsynyt, etten tahtonut jaksaa nostaa kättäni. Omituinen raukeus oli vallannut minut. Mutta Herkyn mainitessa, että he aikoivat viedä minut takaisin Holstoniin, muuttui mielialani. Aloin tuntea iloa. Ateria, jonka söimme, oli laiha – korppuja, tulessa käristettyä metsänriistaa ja hiukan suolaa mausteeksi; mutta se riitti varsin hyvin meille, sillä olimme jo kuolla nälkään. Herky ja Bill palvelivat minua kilvan. Myöskin Bud oli ystävällinen minulle, vaikka hänen otsaansa koristi vielä se suuri mustelma, jonka hän oli saanut metsämajassa. Syötyäni tunsin itseni voimistuneeksi. Mutta kuumuus oli turvottanut kasvoni, haavoittunut käsivarteni oli jäykkä ja kipeä, ja jalkani aivan puutunut.

Pimeys tuli pian. Maan peitti runsas kaste ja ilma muuttui koleaksi. Tuntui mukavalta istua leimuavan leiritulen ääressä. Bud ja Bill kantoivat lisää puunrankoja, sillä aikaa kuin Herky valmisti minulle vuoteen kuivista männynneuloista.

"Yöllä tulee olemaan kylmä", sanoi hän, "ja siksi meidän on pysyteltävä tulen ääressä. Jos olisimme alhaalla aluskukkuloilla, olisi siellä lämpimämpi. Katsos tuonne!"

Hän osoitti kädellään laaksoa ja suunnatessani katseeni sinne näin valkoisen valokaaren teräksisellä taivaalla.

"Metsäpaloko?"

"Niin, siellä palaa vielä jonkin verran. Mutta olisitpa nähnyt sen viime yönä. Nyt ei sitä kannata juuri katsoa. Tule kuitenkin mukaani."

Hän vei minut siihen paikkaan, jossa laakso laajeni leveäksi notkoksi. Olin näkevinäni edessäni jyrkän rinteen. Kaukana alhaalla näkyi suuri tulen peittämä alue. Se oli kuin kummallinen kirjokangas, jossa oli mustaa ja valkoista sekä pimeydessä kimaltelevia tulisia tähtiä ja juovia. Alueen yläpuolella riippui hitaasti liikkuvia savupilviä. Yö oli riistänyt tulelta hurjuuden muuttaen sen jonkinlaiseksi sädekehäksi. Tuli ei liikkunut enää; se oli kuluttanut voimansa, päättänyt kilpajuoksunsa ja kamppaili nyt kuoleman kanssa. Mutta en voinut unohtaa, mikä se oli ollut, ja mitä se oli tehnyt. Tuhansia hehtaareja komeata petäjämetsää oli tuhoutunut. Metsän valot, varjot ja värit olivat kadonneet tältä paikalta. Suurten puiden sydän kieri nyt hiljalleen etäisyyteen noissa mustissa pilvissä. Minua suretti tämä vahinko ja tunsin olevani sairas ajatellessani Dickin ja Hiramin kohtaloa.

Herky näytti arvanneen mietteeni.

"Älä sure, poika. Vain yksi Penetierin aluskukkula on muuttunut savuksi. Ja samoin Buellin saha. On melkein varmaa, että Leslie ja vanha Bent ovat pelastuneet, vaikka he ovatkin olleet jonkin verran huolissaan sinusta. Mitähän he ajattelevat minusta ja Budista ja Billistä? Luulevat kai meidän kärventyneen hieman ennen aikojaan?"

Palasimme leiriin. Asetuin pitkälleni tulen läheisyyteen ja vaivuin uneen. Heräsin yöllä johonkin aikaan. Tuli paloi vielä kirkkaasti. Bud ja Bill makasivat selällään aivan tulen ääressä. Herky istui paitahihasillaan. Hänen piippunsa savu sekaantui leiritulen savuun. Sitten huomasin, että hän oli levittänyt takkinsa ja liivinsä peitteeksi ylleni.

Heräsin vasta myöhään seuraavana päivänä. Herky oli yksin leirissä. Hän sanoi, että muut olivat lähteneet, mutta hän ei tahtonut ilmoittaa enempää. Hän ei ollut yhtä iloinen kuin ennen. Epäilin hänen riidelleen toveriensa kanssa siitä, kuinka heidän oli meneteltävä kanssani. Päivä kului ja minä nukuin uudestaan. Herky herätti minut ennen auringonnousua.

"Herää, poika, nyt lähdemme Holstoniin."

Valmistimme ruoaksi metsänriistaa ja sitten Herky läksi hakemaan hevosia. Ne olivat laitumella laakson yläosassa. Aamu sarasti jo Herkyn palatessa. Maali ei rimpuillut satuloitaessa eikä se myöskään karannut pystyyn noustessani sen selkään. Ratsastus, johon olin pakottanut sen, oli kenties puhdistanut ja nöyryyttänyt sen mielen. Mutta olihan se tappaa minut. Herky nousi ainoan jäljellä olevan hevosen, surullisen näköisen kuormaponin, selkään ja me läksimme kulkemaan laaksoa alas.

Laskeuduimme yhtä mittaa kokonaisen tunnin, ennenkuin pääsimme palaneelle metsäalueelle. Tultuamme suureen kanjoniin ratsastimme sitä pitkin jonkin matkaa. Kierrettyämme erään mutkan näimme kaukana vasemmalla mustan, savuavan, hirveän näköisen rinteen. Pysyttelimme puron oikealla puolella ja ohjasimme hevoset, päästessämme palaneen paikan luo, oikealle rinnettä kohti. Tuli oli kohonnut toista puolta pitkin ylöspäin, kunnes alastomat rinteet ja kalliot olivat pysäyttäneet sen. Niin kauas kuin silmä kantoi puronvartta pitkin sieltä kuulsi savuavan usvan takaa musta rivi hiiltyneitä keihäinä törröttäviä kuusia, joista toiset hehkuivat, toiset liekehtivät savun keskellä.

Kiivetessämme rinnettä ylös vilkaisin silloin tällöin taakseni. Mitä ylemmäksi pääsimme, sitä kauheammalta näytti palopaikka. Olin iloinen, kun Herky ohjasi hevosensa metsätasangolle, jossa puut peittivät tuon surullisen näyn. Kuluisi satoja vuosia, ennen kuin saataisiin kasvatetuksi tuo metsä, jonka tuli oli tuhonnut muutamassa päivässä.

Ratsastimme tuntikausia ja polkumme kulki aina vanhaa metsää pitkin, joka oli minut lumonnut. Suru, jota olin tuntenut ajatellessani tulen aiheuttamaa tuhoa, alkoi vähitellen haihtua. Olihan vahinko suuri, mutta kuinka pieni tuo palanut alue olikaan koko Penetieriin verrattuna. Jospa vain ystäväni olisivat hengissä!

Herky oli yhtä kova ratsastamaan kuin hääräämään muissa tehtävissä. Hän ajoi kaiken aikaa ravia. Polku oli hyvä, niin että matkamme joutui nopeasti. Auringon alkaessa luoda eteemme varjoja olimme menossa kukkulaa alas. Ajatellessani kadonneita ystäviäni en ollut huomannut, kuinka aika kului. Hämmästyksekseni havaitsin, että olimme jo ehtineet viimeiselle pienelle aluskukkulalle. Ratsastettuamme kukkulan alla olevan tiheän kuusikon läpi näin Holstonin muutaman mailin päässä salviaruohoa kasvavan kentän toisessa laidassa.

"No niin, poika, tässä on tienhaara", sanoi Herky omituinen hymy kasvoillaan.

"Herky, etkö lähde kanssani Holstoniin?"

"En, sillä pelkään, ettei se olisi minulle terveellistä."

"Mutta eihän sinulla ole satulaa, ei villapeitettä eikä mitään ruokaa."

"Tässä lähellä asuu eräs tuttavani, tilanomistaja, ja hän auttaa kyllä minua. Mutta, poika, haluaisin saada tuon hevosen. Se on Buellin ja Buell on velkaa minulle. Sinähän et voi viedä sitä mennessäsi Itään, joten voit antaa sen minulle."

"Kyllä se käy päinsä, Herky", vastasin. Hyppäsin heti maahan, talutin hevosen hänen luokseen ja ojensin hänelle suitsenperät. Herky laskeutui alas ponin selästä ja alkoi järjestellä jalustimenhihnoja.

"Sinun jalkasi ovat pitemmät kuin minun", selitti hän.

"Kuulehan, Herky, olin vähällä unohtaa hattusi päähäni", sanoin hänelle ottaen käteeni leveälierisen sombreron. Siinä oli ihmeellinen hevosenjouhista tehty nauha, jota koristi omituinen hopeasolki.

"Pidä sinä se hattu", vastasi Herky seisoen selin minuun. "Greaser varasti hevosesi, matkatarpeesi ovat kadonneet ja ehkäpä haluat joskus muistella – arizonalaisia ystäviäsi... Hattu ei ole minkään arvoinen, mutta soljen olen ottanut eräältä ampumaltani intiaanilta ja hihnan punoin Yuman vankilassa istuessani."

"Kiitos, Herky. Kiitän lahjastasi, vaikka kyllähän minä muistaisin Arizonan ja – sinut – ilman niitäkin."

Herky heilautti länkäsäärensä Maalin satulaan ja minä puolestani nousin laihan ponin selkään. Meillä ei näyttänyt enää olevan mitään sanomista toisillemme, mutta siitä huolimatta vitkastelimme.

"Hyvästi, Herky, olisin iloinen, jos saisin vielä kerran tavata teidät", sanoin ojentaen käteni.

Herky puristi kättäni, niin että sormeni olivat murskautua. Hänen pienet terävät silmänsä loistivat, mutta hän kääntyi poispäin virkkamatta sanaakaan, taputti Maalia kupeille ja läksi ratsastamaan metsään.

Panin hatun uudestaan päähäni ja katsoin jonkin aikaa Herkyn perään. Hänen vaiteliaisuutensa ja jyrkkä käytöksensä olivat hänelle vieraita, mutta eniten minua hämmästytti se, että jokainen lausumamme sana oli ollut vilpitön. Siinä oli jotakin miellyttävää. Sitten aloin ratsastaa Holstonia kohti.

Poni oli väsynyt ja minä roikuin satulassa, niin että viimeiset mailit tuntuivat pitkiltä. Saavuimme kaupungin laidalle noin pari tuntia ennen auringonlaskua. Lännestä kohosi pilvi ja sade oli tulossa.

Ensiksi tapasin kaupungissa Clessin, joka vei ponini aitaukseensa ja riensi sitten kanssani hotelliin. Matkalla hän puhui niin paljon ja niin nopeasti, etten käsittänyt mitään hänen puheestaan. Sali oli täynnä miehiä ja Cless huusi heille jotakin. Kuului, kuinka tuolia vedettiin lattiaa pitkin, ja sitten ympärilleni kiertyivät voimakkaat käsivarret. Tajuni sumentui. Näin Dickin ja Jimin ja vanhan Hiramin, vaikka en voinutkaan erottaa heitä toisistaan, ja kuulin heidän puhuvan ja esittävän kysymyksiä yht'aikaa. Sitten minä luullakseni puhuin jotakin sekavasti ja joku kaasi suuhuni kulauksen kuumaa, inhoittavaa juomaa. Sen jälkeen tunsin, että minut asetettiin kylmään vuoteeseen.

Seuraavana aamuna oli taas kaikki hyvin. Dick tuli huoneeseeni ja koetti saada minut jäämään vuoteeseen, mutta se oli turhaa. Menimme syömään aamiaista ja istuimme samassa pöydässä Jimin ja Hiramin kanssa. Minusta tuntui siltä kuin en olisi voinut vastata yhteenkään kysymykseen esittämättä itse ensin tuhansia.

Mitä he tiesivät. Buell oli päässyt pakoon sytytettyhän hakkauksen. Hänen sahansa, puutavaransa ja viisikymmentätuhatta acrea metsämaata olivat palaneet. Tuli oli jollakin tavoin pysähtynyt aluskukkuloille. Oli satanut kaiken yötä, niin ettei vaaraa ollut enää olemassa. Kirjeeni oli saanut aikaan sen, että paikalle oli saapunut metsähallituksen virkamiehiä; jopa itse ylijohtaja, joka oli ollut matkalla Länteen Santa Fén kaupunkiin, oli keskeyttänyt matkansa Holstonissa. Kaupungissa ei ollut vangittu eikä aiottukaan vangita ketään ottamatta lukuun Buellia ja Stocktonia, mutta nämä olivat livistäneet tiehensä. Metsähallitus aikoi rakentaa uuden sahan. Buellin sahatyömiehet tulisivat saamaan työtä sahalla ja myöskin metsässä sen vartijoina.

Minua kiinnostaa kuitenkin enemmän se seikka, jota Dick näytti välttelevän.

"Kuinka pääsitte pois palavasta metsästä?" kysyin toistamiseen.

"Emme päässeet sieltä pois. Palasimme lammikon luo, jonne sinun oli mentävä. Kuormaponit olivat siellä, mutta sinua ei näkynyt. Kautta Yrjänän, olin menettää mieleni. Pelkäsin sinun joutuneen tulen uhriksi. Kestimme hyvin tulen ja ratsastimme sitten Holstoniin. Missä sinä olit?"

"Pelastitteko myöskin kaikki ponit?"

"Kyllä. Sitä paitsi toimme tänne matkavarusteesi. Mutta, Ken, – oli kauheaa, että unohdimme nuo sidotut miesparat majaan." Dick näytti menehtyneeltä. Hänen katseensa oli synkkä ja hän huokasi. Nyt minulle selvisi, miksi hän ei ollut halunnut puhua metsäpalosta. "On kauheaa... joutua tulen uhriksi. En unohda tätä koskaan. Se tulee kummittelemaan aina mielessäni. Tietenkin meidän oli pelastettava oma henkemme; meillä ei ollut aikaa päästä heidän luokseen. Kuitenkin –"

"Älä sure, Dick", keskeytin hänet.

"Mitä sillä tarkoitat?" kysyi hän matalalla äänellä.

"Tarkoitan, että voitin tulen kilparatsastuksessa ja pääsin majalle ennen sitä. Buellin hevonen juoksee aika hyvin. Vapautin miehet. Sitten me ratsastimme harjanteen yli, eksyimme, tuli saarsi meidät ja sitten minä sytytin Herkyn avulla vastatulen suuressa kanjonissa."

"Vastatulen!" huudahti Dick iskien suuren nyrkkinsä pöytään. Sitten hän kävi istumaan ja suuntasi katseensa minuun. Hiram teki samoin. Ja samoin teki myöskin Jim. Kukaan heistä ei sanonut sanaakaan pitkään aikaan. Veri kohosi kasvoilleni. Tällainen kunnia tuntui kuitenkin suloiselta. Vihdoin Dick katkaisi äänettömyyden.

"Ken Ward, tuo saa minut ällistymään!... Kerro meille siitä."

Kerroin heille seikkailuni siitä hetkestä lähtien, jolloin he olivat eronneet minusta.

"Se oli reilun pojan työtä, Ken – tuo ratsastus kilvan tulen kanssa kuivan metsän läpi. Mutta, Luojan kiitos, että pelastit nuo miehet!"

"Amen!" sanoi vanha Hiram hartaasti. "Poikani, pelastit sitä paitsi Penetierin; se on varmaa. Tuli oli tulossa kanjonia ylös ja se olisi päässyt puron yli niillä main, jossa sytytitte vastatulen."

"Ken, olet varmasti syntynyt Texasissa", sanoi Jim Williams harvakseen.

Hänen huomautuksensa ei sopinut keskusteluumme, joten en käsittänyt, mitä hän sillä tarkoitti; siitä huolimatta ei minulle siihen saakka ollut sanottu mitään näin mieluisaa.

Sitten aloimme lukea minulle saapuneita kirjeitä. Hal valitteli kirjeessään sitä, että hän oli saanut jäädä kotiin. Isä oli lähettänyt minulle shekin ja kehoitti minua kirjeessään nousemaan heti junaan, jos oloni metsäalueella kävisi tukalaksi. Tulkitsin hänen sanansa siten, että minun oli vaihdettava repaleiset vaatteeni uusiin. Teinkin sen ja säilytin vanhoista vaatteista vain Herkyn sombreron, joka oli päässäni. Sitten läksin asemalle ottamaan selkoa aikatauluista. Itään menevä pikajuna oli juuri sivuuttanut aseman ja seuraava juna läksi vasta kello kuusi. Saisin viipyä vielä puoli päivää ystävieni parissa.

Palatessani hotelliin Dick haki minua parhaillaan joka nurkasta. Hän kantoi minut portaita ylös suureen huoneeseen, joka oli täynnä miehiä. Huoneen toisessa päässä oli pöytiä, joiden ääressä miehet piirsivät nimiään papereihin. Dick selitti minulle, että siellä suoritetaan palkkoja metsänvartijoille ja palkattiin uusia miehiä. Sitten hän esitti minut metsähallituksen virkamiehille ja ylijohtajalle. Huomasin näiden katseista, että Dick oli puhunut heille minusta. Se sitoi siinä määrin kieleni, etten tahtonut osata puhua, kun ylijohtaja sanoi minulle jotakin puristaen lämpimästi kättäni. Hän oli pitkä mies ja hänellä oli hienot kasvot ja lempeät silmät. Hänen tukkansa oli hiukan harmaa.

"Kenneth Ward", jatkoi hän puhettaan, "toivon, että teillä on ollut hyötyä siitä suosituskirjeestä, jonka saitte minulta jonkin aikaa sitten."

"Minulla ei vielä ole ollut tilaisuutta käyttää sitä hyväkseni", sanoin ja otin kirjeen taskustani. Se oli rypistynyt, likainen ja veden liottama. Aloin anteeksi pyytäen selitellä, miksi se oli noin siivoton, mutta hän keskeytti minut.

"Olen kuullut kerrottavan lähteessä saamastanne kasteesta ja kaikesta muusta", sanoi hän hymyillen. Sitten hän muuttui asialliseksi.

"Te harrastatte metsänhoitoa."

"Kyllä. Aion ryhtyä opiskelemaan sitä korkeakoulussa."

"Harrisburgissa asuva ystäväni on kirjoittanut minulle suunnitelmistanne ja taipumuksistanne. Se on erittäin hauskaa. Tarvitsemme suuren määrän taitavia nuoria miehiä. Katsokaahan tätä karttaa."

Hän viittasi sormellaan pöydällä olevaan karttaan ja piirsi siihen puhuessaan lyijykynällä ristejä ja viivoja.

"Tässä on Penetier. Tässä ovat Arizonan vuoret. Varjostetut paikat tarkoittavat metsää. Nämä kaikki ovat kanjoneja. Tuossa on Oak Creekin kanjoni, johon tuli pysähtyi. Haluaisin saada kuulla, kuinka te sytytitte vastatulen, ja pyytäisin teitä piirtämään tähän sen alueen, jossa sytytitte ruohon palamaan."

Tehtävä oli helppo ja suoritin sen mielelläni. Selitin hänelle, kuinka olin joutunut kanjoniin ja kuinka olin havainnut, että tuli menisi yli puron juuri sillä kohtaa, ja että vastatuli oli ainoa pelastuksemme. Tarkastettuani sitten huolellisesti karttaa piirsin siihen viivan, joka osoitti sen kolmen mailin pituisen alan, johon olimme sirottaneet tulitikut.

"Hyvä on. Auttoiko teitä kukaan tässä työssä?"

"Kyllä. Eräs mies, jonka nimi on Herky-Jerky. Hän on niitä Buellin miehiä, jotka pitivät minua vankinaan."

"Mutta hänhän oli kunnon mies, eikö niin?"

"Epäilemättä."

"Koetan saada hänet käsiini ja tarjota hänelle paikan valtion palveluksessa. Mr Ward, haluan lausua pari sanaa teistä. Teillä on silmät päässä, ja metsänhoito kiinnostaa teitä. Ehkä voitte auttaa meitä. Olisin erittäin halukas kuulemaan, mitä täällä Penetierissä mielestänne olisi tehtävä."

Tuijotin häneen uskomatta korviani. Mutta hän ei laskenut leikkiä; hän puhui minulle yhtä vakavasti kuin virkamiehilleen. Nämä seisoivat ympärillämme odottaen vastaustani. Dick seisoi suorana ja arvokkaana kuin diakoni. Jim näytti hyvin kiinnostuneelta. Mutta vanha Hiram Bent, joka seisoi muiden takana, viittasi minulle kädellään.

Ilman tuota viittausta tilaisuus olisi luisunut käsistäni. Mieleeni muistuivat kiintoisat keskusteluni Hiramin kanssa. Aloin puheeni ja esitin ylijohtajalle kaiken sen, mitä tiesin. En tiedä, kuinka kauan puhuin, mutta olin aivan hengästynyt päästessäni loppuun. Ylijohtaja näytti hyvin hämmästyneeltä.

"Kiitän teitä", sanoi hän vihdoin. "Teillä näyttää olevan huomiokykyä." Sitten hän kääntyi virkamiestensä nuoleen. "Hyvät herrat, tässä on uusi, välittömään kokemukseen perustuva näkökanta. Ajatus on mielestäni loistava. Minun kantani on aivan sama. Meidän on tuettava uudisasukkaita ja metsäkauppiaita eikä taisteltava heitä vastaan."

Hän puristi taas kättäni. "Voitte olla varma siitä, etten unohda teitä. Tietenkin tulette Länteen ensi kesänä lukukauden päättyessä?"

"Kyllä, tulen – jos Dick –"

Hän hymyili epäröidessäni. Tuo mies luki ajatukseni ikäänkuin kirjasta.

"Mr Leslie siirtyy Coconina-metsään ylimetsänvartijaksi. Mr Williamsista hän saa apulaisen. Ja olemme palkanneet mr Bentin riistanvartijaksi samaan metsään. Saatte viettää ensi kesän heidän seurassaan."

Sopertelin jotakin kiitokseksi ja huomasin sitten olevani menossa portaita alas ystävieni kanssa.

"Voi, Dick! Tämäpä oli hienoa?... Missä on Coconina-metsä?"

"Se on erämaan takana ja Arizonan Suuren Kanjonin tuolla puolen. En uskalla antaa sinun tulla sinne."

"Enpä tarvitse lupaanne, mr Dick", vastasin.

"Poika, tarvitsisin nuoren kaverin ensi kesäksi", sanoi vanha Hiram silmäänsä vilkuttaen. "Sellaisen, joka pystyy käsittelemään nuoraa ja sitomaan kissaeläimiä."

"Voi, minun karhunpentuni! Olen unohtanut sen. Aioin viedä sen kotiin."

"Ei tuossa ole mitään järkeä, poikaparka, sillä siihen et pystyisi. Se pentu oli liian kiukkuinen."

"En myöskään olisi halunnut luopua mustangistani. Dick, oletko kuullut mitään Greaserista?"

"En vielä, mutta hän palaa vielä ennen pitkää Holstoniin."

Jim Williams otti piipun suustaan ja puhalsi ilmaan valkoisen savupilven.

"Ken, kyllä minä pidän huolen Greaserista", sanoi hän harvakseen ja hymyili uneliaasti. "Olisiko sinulla jotakin sanottavaa hänelle?"

"Jim, et saa surmata häntä!" huudahdin kiihkeästi ja jäin sitten äänettömäksi. En tiedä, miksi pelkäsin häntä, sillä hän näytti niin mukavalta, huolettomalta – melkeinpä pehmeältä kuin nainen; mutta olinhan kerran nähnyt hänen kasvoillaan sellaisen ilmeen, jota en voi koskaan unohtaa.

"Ken, koetan välttää Greaseria, jos hän osuu tielleni."

Tämä lupaus huojensi pelkoani. Tiesin, että Greaserille kävisi lopulta huonosti ja että hän saisi ansioittensa mukaisen palkan, mutta en halunnut, että häntä enää rangaistaisiin siitä, mitä hän oli tehnyt minulle.

Viimeiset tunnit kuluivat kuin lentäen. Puhuimme hiukan ja laadimme suunnitelmia, jaoin matkavarusteeni ystävilleni ja sitten minun oli lähdettävä. Junat myöhästyivät täällä säännöllisesti, mutta nyt se saapui minuutilleen. Huono onni.

Ystäväni sanoivat minulle jäähyväiset, ikäänkuin he olisivat odottaneet minun palaavan seuraavana päivänä, ja minä pysyin puolestani yhtä tyynenä. Täytyihän minun pystyä esittämään oma osani. Lyhyt aika, jonka olin ollut heidän seurassaan, oli jättänyt jälkensä mieleeni. Mutta minun tyyneyteni oli teeskenneltyä. Dick auttoi minut junaan ja puristi vielä kerran kättäni.

"Hyvästi, Ken. Oli hauskaa, että tulit tänne... Ensi vuonna palaat metsiin!"

Hänellä näytti olevan kiire poistua junasta. Junan lähtiessä katsoin ulos akkunasta. Tuolla seisoi kookas metsästäjä harmaa pää paljaana ja hattuaan heiluttaen. Jim nojasi aitaan unelias, huoleton hymy huulillaan. Sininen revolveri välkkyi hänen kupeellaan. Dickin silmät loistivat sinisinä ja lämpiminä; hän huusi jotakin. Sitten he kaikki katosivat näkyvistäni. Silmäni siirtyivät nyt Penetierin punertaville rinteille ja sieltä kylmille, valkoisille vuorenhuipuille ja korvissani soi ennustavana Dickin ääni: "Palaat vielä metsiin!"