[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fcxdC3JGqE7r0X3JH8kLceO4aE80In8rU2gW54b6RP84":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":11,"gutenbergSubjects":21,"gutenbergCategories":22,"gutenbergSummary":11,"gutenbergTranslators":23,"gutenbergDownloadCount":11,"aiDescription":24,"preamble":25,"content":26},2039,"Nuori metsänvartija","Grey, Zane",1872,1939,"2039-grey-zane-nuori-metsanvartija","2039__Grey_Zane__Nuori_metsänvartija",null,"romaani",[],[],"fi",1910,1934,37746,238031,true,[],[],[],"Ken Ward haaveilee metsänvartijan urasta ja suuntaa Arizonaan kokeakseen erämaan haasteet. Seikkailullinen kertomus seuraa nuoren miehen elämää luonnon keskellä, missä hän kohtaa villieläimiä ja opettelee selviytymään metsän vaaroista.","Zane Greyn 'Nuori metsänvartija' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 2039.\nE-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten emme aseta mitään\nrajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen k.o. maissa.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Timo Ervasti ja Projekti Lönnrot.","NUORI METSÄNVARTIJA\n\nKirj.\n\nZane Grey\n\n\n\n\n\nPorvoo * Helsinki\nWerner Söderström Osakeyhtiö\n1934.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\n    I. Elämänuran valitseminen.\n   II. Mies junassa.\n  III. Polku.\n   IV. Eksyksissä.\n    V. Saha.\n   VI. Metsänvartija Dick Leslie.\n  VII. Takaisin Holstoniin.\n VIII. Metsäkauppiaat.\n   IX. Matkalla vuorille.\n    X. Pako.\n   XI. Vanha metsästäjä.\n  XII. Karhuja.\n XIII. Metsämaja.\n  XIV. Vanki.\n   XV. Taistelu.\n  XVI. Metsän pahin vihollinen.\n XVII. Vastatuli.\nXVIII. Loppu.\n\n\n\n\nI.\n\nELÄMÄNURAN VALITSEMINEN.\n\n\nPidin ulkoilmaelämästä ja metsästyksestä. Aina kun yritin selittää\nveljelleni, mitä metsänhoito on, kertomukseeni sotkeutui jollakin tapaa\nharmaakarhu.\n\n\"Harmaitten karhujen metsästystä!\" huudahti hän. \"Kuules, Ken, isä\nsanoo sinun lukevan kymmenen sentin kirjoja.\"\n\n\"Odotahan, Hal, kun hän tulee tänne. Aionpa todistaa hänelle, ettei\nmetsänhoito ole vain karhujen metsästämistä.\"\n\nVeljeni Hal ja minä olimme leiriytyneet muutamaksi päiväksi\nSusquehanna-joen rannalle, jossa olimme kuluttaneet aikamme vuoroin\nkalastellen, vuoroin retkeillen. Leirimme oli metsänlaidassa kahdeksan\nmailin päässä Harrisburgista. Alue kuului isällemme, joka oli luvannut\nkäydä meitä katsomassa. Mutta hän ei ollutkaan saapunut määräpäivänä ja\nminun oli tyydyttävä siihen, että koetin voittaa Halin puolelleni.\n\n\"Ken, jos isä sallii sinun lähteä Arizonaan, voitko toimittaa minut\nmukaasi?\"\n\n\"En ainakaan tänä kesänä. Pelkään kysyäkään sitä häneltä. Mutta kyllä\nseuraavana vuonna.\"\n\n\"Se olisi suurenmoista! Mutta kuinka kauan saankaan odottaa. Tulen\nsairaaksi ajatellessani, kuinka sinä siellä ratsastat mustangeilla ja\nmetsästät karhuja ja puumia.\"\n\n\"Ei auta muu kuin että odotat. Sinähän olet vielä lapsi, Hal -- et\nole täyttänyt vielä neljäätoista. Sitä paitsi, minähän olen päättänyt\nkouluni.\"\n\n\"Lapsi!\" huudahti Hal närkästyneenä. \"Ethän sinä itsekään ole mikään\nMetusalem. Olen melkein yhtä suuri kuin sinä. Osaan myöskin ratsastaa\nja pelata palloa ja voisinpa vielä antaa selkään teille kaikille --\"\n\n\"Älähän, Hal! Toivoisin sinun auttavan minua taivuttamaan isän mielen,\nmutta jos pääset yltymään, voit ehkä pian asettua vastaani. Jos hän\nsallii minun lähteä, otan sinut puheeksi, niin pian kuin vain uskallan.\nLupaan sen. Senhän arvaat, kuinka mielelläni ottaisin sinut mukaani.\"\n\n\"Sama se\", vastasi Hal nöyrästi. \"Koetan hillitä itseni. Olen tulla\nhassuksi ajatellessani tuota retkeä. Ja sitä paitsi, Ken, minua\nkiinnostaa muukin kuin vain karjanpaimenet ja puumat. Minusta on\nhauskaa kuunnella, kun sinä kerrot metsänhoidosta. Mutta onko kukaan\nkuullut puhuttavan metsänhoidosta ammattina?\"\n\n\"Asianlaita on kuitenkin niin, Hal. Luonnonrikkauksia on säästettävä\nja hallitus koettaa värvätä nuoria sivistyneitä miehiä työhön --\nnimenomaan metsähallituksen käytettäväksi. En liioittele sanoessani,\nettä tämän maan menestys riippuu metsänhoidosta.\"\n\nTunnustan nyt, että minä vain toistin sellaisia asioita, joista olin\nlukenut.\n\n\"Kuinka niin? Selitäpä minulle se\", pyysi Hal.\n\n\"Puuteollisuuden harjoittajat kaatavat kaikki puut eivätkä koskaan\najattele tulevaisuutta. Heillä on sellainen kiire tulla rikkaiksi,\nettä jättävät lapsenlapsilleen perinnöksi vain erämaan. He hakkaavat\nja huimivat joka suunnalla ja sitten tulee tulipaloja ja maa joutuu\nrappiolle. Jokiemme vesi riippuu metsistä. Puut aiheuttavat sateen;\nlehdet hajoittavat veden, niin että se laskeutuu maanpinnalle sumuna ja\npisaroina; siitä se imeytyy maan sisään, jossa sen sitoo juuret. Jos\npuut hävitetään, sadevesi ei pysähdy maanpinnalle, vaan vierii alas ja\nsaa joet tulvimaan. Metsät kokoavat veden varastoon ja niistä on meillä\napua monessa muussa suhteessa.\"\n\n\"Mutta me tarvitsemme puuta ja puutavaraa\", sanoi Hal.\n\n\"Tietenkin. Mutta niitä ei pian ole lainkaan, jollemme ryhdy\nharrastamaan metsänhoitoa. Saksassa sitä on harrastettu jo kolmesataa\nvuotta.\"\n\nKulutimme vielä toisen tunnin puhuen samasta asiasta ja olisin\nmenettänyt kokonaan rohkeuteni, jollei Halin tuntema tosi rakkaus\nmetsiä kohtaan olisi hillinnyt hänen käytännöllisiä vaistojaan, jotka\nhän oli perinyt isältään. Hal oli yritteliäs miehenalku mieleltään; hän\nhalusi ansaita rahaa ja kaikki, mikä tuntui tuottavan rahaa, tehosi\nvoimakkaaksi hänen mieleensä. Mutta lopuksi hän alkoi käsittää, mitä\ntarkoitin; hän myönsi, että puheissani saattoi olla jonkin verran perää.\n\nIltamyöhällä oli paras aika kalastaa. Seuraavana kahtena tuntina meidän\najatuksemme olivat keskittyneet yksinomaan notkuviin vapoihin ja\nvedenpinnalla välähteleviin ahveniin.\n\n\"Ensi elokuussa kaipaat suuria ahvenia\", huomautti Hal nauraen. \"Kai ne\nvähenevät sinunkin ilosi.\"\n\n\"Niinpä kyllä, Hal\", vastasin hiukan alakuloisena. \"Mutta mehän puhumme\ntässä, ikäänkuin lähtöni Länteen olisi ratkaistu asia. No niin, sitä\nminä ainakin toivon.\"\n\nRetkeillessämme meistä, Halista ja minusta, oli hauskinta -- jollemme\nota lukuun kalastusta -- istua leiritulen ääressä. Sinä yönä se oli\nhauskempaa kuin koskaan ennen ja se oli vieläkin tenhoisampaa, sitten\nkun täydellinen pimeys oli laskeutunut maahan. Keskustelimme karhuista.\nSitten Hal kertoi puumista, joilla oli tapana hiipiä kavalasti\nmetsästäjän kintereillä. Metsästä kuului huuhkajan kaamea huuto ja\npimeässä meihin tuijottivat joenrannalta kirkkaanvihreät silmät. Ja kun\ntuuli tuli ja huokaisi puitten välissä, meidän oli helppoa kuvitella\nolevamme erämaassa. Tämä oli ollut meidän mielileikkiämme, minun ja\nHalin; ja vasta nyt se tuntui meistä olevan kuin todellisuutta. Siitä\ntavasta, jolla Hal kuiskaili ja kuunteli ja silmäili ympärilleen,\nvoi nähdä, että hän tosiaankin näytti odottavan puumien vierailua ja\nvaikkapa intiaanienkin. -- Kävimme vihdoin nukkumaan. Mutta unemme\nkatkesi tuon tuostakin. Halia vainosi usein tavallisinakin öinä\npainajainen, mutta nyt hän huokaili ja heittelehti teltassa puoleen ja\ntoiseen niin epätoivoisesti, että arvasin puumien ahdistavan häntä.\n\nNäin unta metsämaista, joitten takana kohosivat lumipeitteiset\nkukkulat; näin unta puuttomalla harjanteella seisovasta kauriista,\nsyvänteissä parveilevista valkohäntäisistä hirvistä, metsänlaidassa\nharmaanvihreää ruohoa pureskelevasta antiloopista. Tuolla näkyi\nlumessa harmaakarhun leveä jälki; tuolla nukkui keltaisenruskea\npuuma päivänpaisteisella kalliolla. Sitten tuli pronssinvärisen\nkarjanpaimenen vuoro, ja yksinäinen rosvo suoritti osansa niin\ntaitavasti, että sai minut värisemään. Suuret petäjät, varjoisat\nruskeat polut, auringon valaisemat metsäaukeamat näyttivät niin\ntodellisilta, että luulin olevani niitten keskellä. Selvimmin näkyivät\nyksinäinen yön peittämä metsä ja leirituli. Kuulin, kuinka punaiset\nhiilet räiskyivät, ja tunsin palavan puun savun sieraimissani; tuijotin\nmustaan pimeyteen odottaen ja kuunnellen -- tietämättä itsekään mitä.\n\nSeuraavana päivänä varhain illalla isä ilmestyi joenvartta pitkin\nkulkevalle tielle.\n\n\"Tuolla hän on\", huusi Hal. \"Hän ajaa Billyllä. Näetkö?\"\n\nBilly oli isäni nopein hevonen. Olin suuresti riemuissani nähdessäni,\nmillä vauhdilla isä tuli, sillä hän ei olisi ajanut niin nopeasti,\njollei hän olisi ollut erittäin loistavalla tuulella. Ja olisin voinut\nvaikka huutaa ilosta, kun hän pysäytti hevosen leiripaikan yläpuolella\nolevalle penkereelle. Hänellä oli yllään korderoi-puku, ikäänkuin hän\nolisi aikonut lähteä ulkoilmaretkelle. Hänen kasvoissaan näkyi hymy,\nkun hän sitoi kiinni Billyn. Astuessaan alas penkereeltä hän kosketteli\nkaikkia esineitä ja teki lukemattomia kysymyksiä. Hal puhui niin paljon\nahvenista, että pelkäsin hänen haluavan lähteä kalastamaan ja lykkäävän\njalkamatkamme metsässä tuonnemmaksi. Mutta sitten isä alkoi puhua\nsuoraan minulle.\n\n\"No, Kenneth, paljastapas nyt koko totuus villiä Länttä koskevista\nsuunnitelmistasi. Nyt kun olet päättänyt koulusi, tekisi mielesi kai\nriistäytyä hetkeksi irti kaikesta. Haluaisit ratsastaa mustangeilla,\nnähdä karjanpaimenia, metsästää ja ampua -- ja kaikkea muuta sellaista.\"\n\nKun isä puhui tällä tapaa, oli hänellä tavallisesti tarkoituksena\ntuhota suunnitelmani. Tunsin kylmänväreitä kaikkialla ihossani.\n\n\"Niin, isä, pitäisin kaikesta tuosta -- Mutta en tarkoita tällä vain\nhuvia. Haluan ruveta metsänhoitajaksi. Päästä minut täksi kesäksi\nArizonaan. Ja jos -- jos haluaisin, myöskin metsäopistoon.\"\n\nSiinä se oli nyt koko totuus ja mielessäni taisteli usko ja pelko.\nEnnen kuin isä ehti vastata, aloin kertoa hänelle metsänhoidosta\nennakolta laatimani ohjelman mukaan ja puhuin niin kauan, että lopulta\nhengästyin.\n\n\"Puheessasi on jonkin verran perää\", vastasi isä. \"Olet ehkä lukenut\nnäistä asioista?\"\n\n\"Olen lukenut kaiken, minkä olen saanut käsiini,, ja sitä paitsi\nolen koettanut soveltaa tietoja käytäntöön. Pidän puista. Pidän\nulkoilmaelämästä. Mutta metsänhoito ei ole vain juhlaa. Metsänvartijan\ntäytyy osata ratsastaa ja kuormata hevosensa, rakentaa polkuja ja\npystyttää leiri, elää yksin metsissä, taistella tulta ja villieläimiä\nvastaan. Oi! Sellainen elämä olisi suurta!\"\n\n\"Nimenomaan tietenkin ratsastaminen ja ampuminen\", sanoi isä kuivasti.\n\"Olisin tyytyväinen, jos sinusta tulisi riittävän hyvä lääkäri.\"\n\n\"Ole oikeudenmukainen,\" huudahdin hypähtäen pystyyn. \"Enkö minä saisi\nsanoa sanaakaan tulevaisuudestani? Etkö olisi tyytyväisempi, jos\nnäkisit minut onnellisena metsänvartijana, vaikka siinä ammatissa\nonkin vaaroja, kuin tavallisena lääkäripahasena? Käydäänpä katsomassa\nmetsämaatamme. Todistan sinulle, että metsäsi on hoidettu huonosti.\nSinulla on kuusikymmentä acre'ia metsää ja sen pitäisi kyllä tuottaa\nsinulle säännöllinen vuositulo. Jollen pysty todistamaan tätä sinulle,\njollen saa sinua innostumaan asiaan, ryhdyn opiskelemaan lääketiedettä.\nMutta jos onnistun aikeessani, anna minun yrittää metsänhoidon alalla.\"\n\n\"Esityksesi on oikea, Kenneth\", vastasi isä, joka ei nähtävästi ollut\nodottanut tällaista vakavuutta minun puoleltani. \"Hyvä. Lähdetään\nmetsään. Hal, luulenpa hänen voittaneen sinut puolelleen?\"\n\n\"Kenillä on suuria aikeita mielessään\", vastasi Hal pysyen minulle\nantamassaan lupauksessa. \"Ne ovat suurenmoisia.\"\n\nEn ollut koskaan voinut nähdä pitkää, tummareunaista puitten\nmuodostamaa rivistöä tuntematta iloa ajatellessani, että ne kuuluisivat\nminulle, ja samalla mielessäni oli aina syttynyt halu saada elää\nniitten keskuudessa. Tuo kuudenkymmenen acre'in suuruinen metsä peitti\nkoko suoperäisen laakson ja pyöreän harjanteen, jonka rinne painui alas\nvälkkyvälle virralle.\n\n\"Käy edellä, poika\", sanoi isäni, kun me kiipesimme suoja-aidan yli ja\nlähestyimme varjoisaa metsän reunaa.\n\n\"No niin, isä --\" aloin puheeni, mutta se katkesi siihen, sillä en\nsaanut kootuksi ajatuksiani. Sitten saavuimme viileään metsään.\nSiellä oli niin hiljaista. Kuului vain lehtien hiljaista kahinaa\nja erakkorastaan suloisia säveliä. Aurinko tunkeutui siellä täällä\nlehtikatoksen läpi valaisten keihäsmäisillä säteillään tummia varjoja.\nKaikki tämä irroitti jollakin tapaa kieleni.\n\n\"Tämä on vanhaa, ikivanhaa saloa\", sanoin aluksi. \"Useat valkotammet,\npähkinäpuut, saarnit ja vaahterat ovat koskematonta metsää. Nämä puut\novat täysikasvuisia; monen latva on jo kuivunut; ne olisi pitänyt\nkaataa kaikki jo aikoja sitten. Ne luovat liian voimakkaan varjon,\njoten vesat eivät pääse versomaan. Katsos tuotakin rykelmää, jossa\non vain nuoria vaahteroita. Näetkö, kuinka ne kurottautuvat ylöspäin\nkoettaen päästä valoon. Niissä ei ole alhaalla yhtään oksaa ja latvasta\nne ovat niin hentoja. Ja kuitenkin vaahtera on meidän kovimpia\npuulajejamme. Ne eivät pääse kasvamaan. Huomaatko, kuinka pieniä\novat tammet ja pähkinäpuut tässä? Ne eivät viihdy liian voimakkaassa\nvarjossa. Tuossa on viime kaadossa sahatun valkotammen kanto. Se on\nollut kaksi jalkaa paksu. Laskekaamme sen vuosilustot saadaksemme\nselville, kuinka vanha se on -- noin yhdeksänkymmentä vuotta. Se oli\nkukoistava puu nuorena ja kasvoi nopeasti, mutta viidenkymmenen vuoden\nikäisenä se sai kokea vaikeuksia. Silloin se joko paloi tai sitä viotti\njoku kaatuva puu tai sitten siihen iski salama.\"\n\n\"Mistä sinä tiedät tuon kaiken?\" kysyi isä kummastellen.\n\n\"Näetkö, kuinka leveitä vuosilustot ovat aina\nneljäänkymmeneenviidenteen vuoteen saakka. Sitten puu on saanut jonkin\nvamman, kuten näkee tuosta mustasta arvesta. Siitä lähtien lustot\nkäyvät yhä kapeammiksi. Puu on saanut taistella elämästä ja kuolemasta.\"\n\nKuljimme edelleen ja minä puhuin niin nopeasti kuin suinkin. Näytin\nisälle jättiläismäistä tuuheaa kastanjaa, joka kohosi kaikkien\nympärillään olevien puitten yläpuolelle, ja selitin, kuinka se\nhidastutti noiden muiden puiden kasvua, jotka toiselta puolen imivät\nmaasta sen ravinnon, jonka kastanja vuorostaan olisi tarvinnut.\n\n\"On suorastaan syntiä, että metsää tuhlataan tällä tavoin\", sanoin\nkavutessamme tuulen kaatamien ja lahoavien puunrunkojen yli ja ympäri.\n\"Vanhat puut kuolevat ja tuuli kaataa ne maahan. Lahoja puita on niin\npaljon, että ne vastaavat vuoden kasvua. Nyt tahdon näyttää sinulle\nmetsän pahimmat viholliset. Tuossa on iso valkotammi, jolla on ikää\nenemmän kuin sata vuotta. Se on kuolemaisillaan. Huomaatko, että\nsen pinnassa on pieniä, ikäänkuin porattuja reikiä. Ne on tehnyt\nkovakuoriainen. Katsos tänne!\"\n\nHeilautin pientä kirvestäni ja iskin irti palasen puunkuorta. Sekä\nkuoressa että itse puussa näkyi pieniä tomun täyttämiä kuoppia. Kaivoin\nesiin muutamia pieniä ruskeita kovakuoriaisia, jotka olivat luteen\nnäköisiä, mutta paljon pienempiä.\n\n\"Tuossa! Etkö usko, että nämä pienet luteet ovat tappaneet noin suuren\npuun? Ne kaivavat uurteita puuhun ja ehkäisevät nesteen virtaamisen\npuussa.\"\n\nLöysin vanhan kastanjan, jossa oli vaarallisen valkoisen koin pesiä,\nja selitin isälle, kuinka se tekee munansa ja kuinka näistä munista\nkehittyvät toukat tuhoavat puun syömällä sen lehdet. Kerroin hänelle\nmyöskin siitä, kuinka hiiret ja oravat vahingoittavat metsää syömällä\npuitten siemeniä.\n\n\"Ensiksi minä kaataisin ja myisin kaikki täysikasvuiset ja kuolleet\npuut. Sitten harventaisin sekä kasvaessaan levenevät puut -- sillä\nne tarvitsevat kaikki valoa -- että liian taajassa olevat vesat.\nPuhdistaisin puut kovakuoriaisista ja koettaisin ehkäistä toukkien\nleviämisen. Puu kasvaa näet puolta nopeammin, jollei sen sallita\ntukehtua tai tulla sairaaksi. Istuttaisin siemeniä ja vesoja aukeille\npaikoille pitäen silmällä, että kukin yksilö joutuu sellaiseen\npaikkaan, jossa se viihtyy parhaiten, ja poistaisin kaikki ne puut,\njotka eivät kasva hyvin. Tällä tavoin metsämme kasvu ja arvo suurenisi\nkaksinkertaiseksi ja tuottaisi meille tietyn vuositulon.\"\n\n\"Kenneth, huomaan, että puhut aivan vakavissasi näistä asioista\",\nlausui isä hitaasti. \"Otin niistä hiukan selkoa, ennen kuin läksin\ntänne, ja uskon kuten sinäkin, että metsänhoito merkitsee tämän maan\npelastusta. Olen varma siitä, että asia kiinnostaa sinua suuresti, ja\nsiksi en myöskään voi olla suostumatta pyyntöösi.\"\n\n\"Tätä ei sinun tarvitse koskaan katua. Tahdon oppia; tahdon kehittyä.\nTuo ulkoilmaelämä on lisäksi niin terveellistä, vapaata! Kaikki pojat,\njoille olen kertonut tästä, ovat innostuneet ajatukseen. Siinä on\njotakin suurta.\"\n\n\"Valitkaamme siis metsänhoito\", toisti isä. \"Minua miellyttää se, mitä\nse lupaa meille, ja myöskin se tapa, jolla sinä suhtaudut asiaan. Jo se\nseikka, että sinä olet muutamassa kesässä ulkoilmamatkoilla kulkiessasi\noppinut näin paljon, puhuu puolestasi. Mutta miksi sinä haluat mennä\nArizonaan?\"\n\n\"Koska Lännessä ovat tarjolla parhaat mahdollisuudet. Haluaisin saada\njonkinlaisen käsityksen kansallismetsistä, ennen kuin lähden opistoon.\nTyö on kyllä siellä toisenlaista; Lännessä on vain havumetsää. Minulla\non eräs ystävä, Dick Leslie, jonka kanssa minulla oli tapana käydä\nkalamatkoilla. Dick läksi Länteen ja on nyt siellä tulenvartijana\nArizonan uudessa kansallismetsässä, jonka nimi on Penetier. Hän on\nkirjoittanut minulle monesti pyytäen minua tulemaan luokseen ja\nviettämään siellä jonkun ajan metsissä.\"\n\n\"Penetier? Missä se on -- minkä kaupungin läheisyydessä?\"\n\n\"Lähellä Holstonia. Dick sanoo sen olevan oikeata korpimaata; hänen\nalueellaan on paljon hirviä, karhuja ja puumia. Metsiä tutkiessani\nvoisin siellä metsästää jonkin verran. En luulisi joutuvani siellä\nvaaraan Dickin luona ollessani, vaikka seutu onkin karua.\"\n\n\"Hyvä on, minun puolestani saat lähteä. Keskustelemme opistosta sitten\nkun olet palannut sieltä.\" Sitten isä veti suureksi hämmästyksekseni\nesille taskustaan kirjeen ja antoi sen minulle. \"Ystäväni Mr White sai\ntämän Washingtonista. Ehkäpä sinulla on siitä hyötyä perille päästyäsi.\"\n\nNäin oli siis nyt asia saatu ratkaistuksi ja isän lähtiessä\npaluumatkalle Hal ja minä palasimme leiriin. Oli vaikea sanoa, kumpi\nmeistä oli innostuneempi. Hal esitti sotatanssin leiritulen ympärillä.\nOlin kuitenkin iloinen siitä, ettei hän tietänyt mitään tuntemastani\npienestä tunnonvaivasta, sillä minä en ollut kertonut hänelle enkä\nmyöskään isälle kaikkea, mitä Dick oli kertonut kirjeessään Penetierin\nerämaasta. Pelkäänpä, että mustangeilla ja revolvereilla oli mielessäni\nyhtä suuri sija kuin metsänhoito-opinnoilla. Mutta vaikka seikkailut\nhoukuttelivat minua voimakkaasti, tiesin kuitenkin, että päämääräni oli\nmetsänhoito, ja päätin itsekseni, etten löisi koskaan laimin minulle\ntarjoutuvia mahdollisuuksia. En huomannutkaan, kuinka omaatuntoani\ntyynnytellessäni aloin ihastuneena laatia suunnitelmia. Tahdoin lähteä\nheti leiripaikalta, mutta Hal sai minut jäämään sinne vielä yhdeksi\npäiväksi. Keskustelimme useita tunteja. Vain yksi seikka vaivasi\nminua. Hal oli vuoroin iloinen vuoroin kärtyisä. Hän vallan riehahteli\nmatkavarusteitani suunniteltaessa, mutta toiselta puolen hän olisi\nhalunnut saada itse koettaa onneaan. Minun täytyi toistaa lupaukseni\ntuhannen kertaa ja uneen vaipuessaan hänen viimeiset sanansa olivat:\n\n\"Ken, ensi kesänähän sinä sitten toimitat minut mukaasi.\"\n\n\n\n\nII.\n\nMIES JUNASSA.\n\n\nMatkustaminen oli minulle aivan uutta ja ensimmäisenä yönä kotoa\nlähdettyäni makasin valveilla Altoonaan saakka. Vierimme ulos\nsavuisesta Pittsburgista aamun sarastaessa ja ainoana karvaana pisarana\nautuuden maljassani oli se, että juna kiiti niin nopeasti, etten\nehtinyt nähdä kaikkea ikkunastani.\n\nNeljän päivän matka! Kuljimme suuren Mississippin yli ja sitten tuli\ntasankoja, Kalliovuoret ja vihdoin Arizonan ylätasangot -- se oli\npitkä, pitkä matka, jonka päässä olivat jylhät havumetsät! Voisiko joku\nnuori mies toivoa enempää? Kasvot vaununikkunaan painettuina katselin\nsilmieni ohi kiitävää tasaista maata.\n\nSiellä näkyi loppumattomana jonona hyvin viljeltyjä maataloja,\npieniä kyliä ja kukoistavia kaupunkeja. Minua kiinnostivat tietenkin\neniten maatalot, sillä niillä oli kullakin oma metsänsä. Sivuutimme\nvaahteravyöhykkeen, joka näytti olevan hoidettu paremmin kuin muut\nmetsät. Huomasin sitten, että siellä kasvoi vaahterasokeripuita.\nMaatalonomistajat olivat raivanneet pois kaikki muut puulajit ja\ntällä alkeellisella keinolla he olivat saaneet kasvamaan hienoimpia\nvaahteroita, mitä koskaan olen nähnyt. Indiana oli tasaisempaa maata\nkuin Ohio, mutta siellä oli niukemmin vettä ja siksi siellä ei myöskään\nollut niin paljon metsää. Havaitsin surukseni, että puut siellä\nkaadettiin rivittäin ja koottiin pinoihin polttopuiksi.\n\nChicagossa minun piti siirtyä toiseen junaan, jonka päätekohtana oli\nSanta Fé, ja löydettyäni asemalta junan kiipesin vaunuun. Se oli\nmatkailuvaunu. Isä olisi tahtonut ostaa California Limited-lipun,\nmutta selitin hänelle, ettei loistelias Pullman-vaunu sopinut oikein\ntulevalle metsänvartijalle. Tästä huolimatta pistin taskuuni ne\nliikarahat, joita hänen ei tarvinnut käyttää ensimmäisen luokan lipun\nostamiseen.\n\nSuuri asema häikäisevine valoineen ja kilisevine kelloineen ja laaja\nkaupunki vaihtuivat pian ruohoaavikoksi.\n\nNukuin vähän sinä yönä, mutta juuri sillä hetkellä, jolloin olisin\nhalunnut olla hereillä -- kun kuljimme Mississippin yli -- vaivuin\nsikeään uneen enkä näin ollen nähnyt jokea.\n\n\"Lyönpä vetoa, ettei se jää näkemättä palatessanikin\", vakuutin\nitselleni.\n\nMissourin näkeminen korvasi kuitenkin jossakin määrin vahinkoni.\nKuinka mutainen ja leveä virta! Ajattelin niitä tuhansien mailien\nlaajuisia alueita, joita se kasteli vedellään, ja niitä suunnattomia\nmetsiä, joita epäilemättä kasvoi sen lähteillä. Sitten tulivat näkyviin\nKansasin mittaamattomat viljavainiot. En tiedä, aiheutuiko se niitten\npituudesta vai puuttomasta yksitoikkoisuudesta, mutta minua alkoi\nväsyttää niitä katsellessani.\n\nTästä hetkestä lähtien huomioni ehti jo kiintyä matkatovereihini.\nJunailija näytti olevan sopuisa vanha mies; junapoika, vaikka minä\nolinkin aluksi vältellyt hänen huomaavaisuuttaan, kun hän yritti myydä\nminulle kaikkea purukumista alkaen aina vuorisauvaan, oli erittäin\nhyvä seurakumppani. Neekerikantajalla oli iloinen ääni ja nauru, ja\nminä puhelin hänen kanssaan, aina kuin sain hänet käsiini. Vastaisella\nvaununistuimella istui tilapäisiä matkustajia, jotka vaihtuivat kunkin\nkaupungin kohdalla. He olivat hyvin samanlaisia, auringon paahtamia\nja korkeaäänisiä, ja näytti siltä kuin he olisivat ostaneet pitkät\nsaappaansa ja leveät hattunsa samasta kaupasta.\n\nViimeksi ilmestyi vastaiselle istuimelle raskasruhoinen mies, jolla\noli iso kuulanmuotoinen pää ja pörröinen vaalea tukka. Hänen siniset\nsilmänsä välähtelivät itsetietoisesi, pitkät viikset olivat riipuksissa\nja hänen olemuksessaan oli jotakin, joka ei miellyttänyt minua.\nHänen flanellipaitansa rinnassa välkkyi suuri jalokivi ja nahkaiset\nkellonperät olivat niin paksut ja vahvat, että ne olisivat kestäneet\nkaupunginkellon painon.\n\n\"Onpa hellettä\", sanoi hän pyyhkiessään kosteita kulmakarvojaan.\n\n\"Ei sentään niin paljon kuin aikaisemmin\", vastasin.\n\n\"Ei kylläkään. Kiipeämme parhaillaan ylöspäin. Juna viheltää juuri ja\ntulossa on Dodge City.\"\n\n\"Dodge City\", toistin vilkastuen. Tuo nimi palautti muistiin\nvärikkäitä kuvia, jotka olivat painuneet mieleeni eräitä keltakantisia\nkirjoja lukiessani, mutta samalla myöskin epämukavia muistoja isäni\ntyytymättömyydestä. \"Eikö tämä ole se vanha karjakaupunki, jossa\ntapeltiin niin paljon takavuosina?\"\n\n\"Aivan niin. Eikä siitä ole kulunut vielä pitkääkään aikaa. Katsokaa\ntuonne.\" Hän läjäytti suurella kädellään polveeni ja osoitti sitten\nsormellaan. \"Näettekö tuota kukkulaa? Sitä sanottiin Kuolleen Miehen\nKukkulaksi, sillä sinne haudattiin ne kaverit, jotka kuolivat saappaat\njalassa.\"\n\nTuijotin ulos akkunasta kurottaen kaulaani.\n\n\"Niin, vanha Dodge oli vilkas kaupunki\", jatkoi mies junan kulkiessa\neteenpäin. \"Näin siellä itse erään pienen ottelun 80-luvun alkupuolella.\nViisi karjanpaimenta, hyviä ystäviä keskenään, oli saapunut\nvierailemaan kaupunkiin. Eräs heistä sieppaa leikillään toisen kaverin\nruoskan. Tämä kaveri sanoo leikillään: 'anna se takaisin.' Sitten hän\nkäy käsiksi toiseen koettaen vääntää irti ruoskan tämän käsistä ja he\nkaatuvat molemmat maahan. Seisoin siinä vieressä nauraen kuten muutkin,\nkun ruoskan omistaja huitaisee yht'äkkiä nyrkillä toveriaan. Molemmat\nkarjanpaimenet nousevat hitaasti pystyyn ja silmäilevät toisiaan.\nSitten se kaveri, joka oli alkanut leikin, sieppaa revolverinsa. Hän\noli tuskin ehtinyt laukaista, kun jo revolverit olivat esillä kaikilla\nmuillakin ja kyllä siinä sitten oli hiukan meteliä ja savua. Viidessä\nsekunnissa oli jo maassa kuolleena viisi karjanpaimenta. Murhattuna,\nsanoisitte te, leikin vuoksi. Sen verran maksoi henki vanhassa\nDodgessa.\"\n\nTämän kertomuksen jälkeen matkatoverini alkoi minusta tuntua\nmiellyttävämmältä ja olisin pyytänyt häntä kertomaan muitakin juttuja,\nmutta vaunuun tuli junailija ja ryhtyi keskustelemaan hänen kanssaan.\nSitten käytävän toisella puolen istuva nuori mies, joka ei näyttänyt\nolevan paljon itseäni vanhempi, pyysi minua kertomaan jotakin.\n\n\"Kyllä, mielelläni, jos se teitä huvittaa\", vastasin hiukan hämmästyen.\nHän oli kalpea; hänen poskillaan näkyi punaisia pilkkuja ja väsyneiden\nsilmien alla kiersi mustat juovat.\n\n\"Te näytätte niin vahvalta ja reippaalta, että minun on ollut hauska\nkatsella teitä\", selitti hän raukeasti hymyillen. \"Olen sairas, kuten\nhuomaatte.\"\n\nSanoin olevani hyvin pahoillani siitä ja toivovani, että hän pian\nparanisi.\n\n\"Minun olisi pitänyt tulla jo ennemmin Länteen\", vastasi hän, \"mutta en\nonnistunut saamaan mistään rahaa.\"\n\nHän vilkaisi ensin minuun ja käänsi sitten katseensa ikkunaan, josta\nnäkyi tasankojen taa laskeutuva punainen aurinko. Koetin saada\nhänet suuntaamaan ajatuksensa itsestään muihin asioihin, mutta se\nei onnistunut. Hänen tapaamisensa teki minuun raskaan vaikutuksen.\nKäytyäni pimeän tullen pitkäkseni ajattelin kauan häntä ja vertailin\ntoisiinsa kaikkea sitä, mitä odotin elämältäni, ja hänen surullista\ntulevaisuuttaan. Tämä ei tuntunut minusta aivan oikealta enkä voinut\nmillään tavoin vapautua siitä ajatuksesta, että olin itsekäs.\n\nSeuraavana päivänä näin ensi kerran oikeat vuoret. Ja Pennsylvanian\nvuoret, joita olin aina pitänyt korkeina, kutistuivat olemattomiin.\nTrividadissa, jonne pysähdyimme syömään aamiaista, kävelin\nasemasillalla vetäen sieraimiini raikasta ohutta ilmaa. Päästyämme\nRaton-vuorten yli Uuteen Meksikoon sairas poika poistui ensimmäisellä\nasemalla ja minä heilutin hänelle jäähyväisiksi kättäni junan\nlähtiessä liikkeelle. Sitten vuoret ja hullunkuriset pienet majat\nja pueblo-intiaanit, joita näkyi rautatien varrella, saivat minut\nunohtamaan kaiken muun.\n\nIso mies, jolla oli raskaat kellonperät, oli vielä junassa ja alkoi\npuhella kanssani luettuaan lehtensä.\n\n\"Tämä rata kulkee sitä polkua pitkin, joka oli kullankaivajien tienä\nvuonna neljäkymmentäyhdeksän\", sanoi hän. \"Tulemme pian Apashisolaan,\njossa apasheilla oli tapana väijyä vankkurijonoja. Se on jossakin\nnäillä tienoin.\"\n\nJuna kääntyi juuri sillä hetkellä kapeaan keltaiseen vuorensolaan,\njonka seinämät kohosivat yhä korkeammiksi.\n\n\"Apashit olivat pahimpia punanahkoja, mitä Lännessä oli. He\npiiloutuivat tavallisesti tämän solan huipuille ja ampuivat sieltä\nvankkurijonoja.\"\n\nMyöhemmin päivällä hän kiinnitti huomioni yksinäiseen vuoreen. Se\nmuistutti ulkomuodoltaan kartiota ja sen seinämiä peittivät vihreät\npuut melkein huipulle saakka, joka oli paljasta kiveä ja ikäänkuin\nkatkaistu tasaiseksi päästään.\n\n\"Nälkäkukkula\", sanoi hän. \"Tämä nimi on kolmesataa vuotta vanha, sillä\nse on peräisin niiltä ajoilta, jolloin maa kuului espanjalaisille.\nKertomus siitä, kuinka mainittu nimi syntyi, tuntuu uskottavalta.\nIntiaanit olivat hyökänneet muutamien espanjalaisten kimppuun ja nämä\nkiipesivät kukkulan huipulle luullen voivansa paremmin puolustautua\nsieltä käsin. Intiaanit leiriytyivät kukkulan juurelle ja espanjalaiset\nsaivat kuolla ylhäällä nälkään! Näin sai kukkula nimensä.\"\n\n\"Ne ajat, joista nyt kerrotte, ovat varmaankin olleet suurenmoisia\",\nsanoin kaihoten. \"Voi, olisinpa minä ollut silloin täällä. Eikö tämä\nseutu ole nykyään kauttaaltaan asuttua? Eivätkö kaikki intiaanit ole jo\nkuolleet? Tapellaanko nyt enää missään?\"\n\n\"Tosin eivät ajat ole enää niinkuin ennen, mutta kyllä niitä on vielä\nkuumiakin paikkoja Lännessä. Eivät intiaanitkaan tosin lähde enää niin\nusein retkilleen. Mutta hurjat miehet ovat melkein yhtä hurjia, joskaan\nhe eivät nyt ole aivan sellaisia kuin siihen aikaan, jolloin Billy Kid\nkierteli näillä main. Juuri kun läksin matkalle St. Louisiin, näin,\nkuinka kaksi miestä ammuttiin ja yksi kuoli veitseniskusta.\"\n\n\"Missä?\"\n\n\"Arizonassa. Holston on se asema, jonne minä jään, ja tämä tapahtui sen\nläheisyydessä.\"\n\n\"Minä olen menossa juuri Holstoniin.\"\n\n\"Niinkö? Olen iloinen siitä, että olen saanut tutustua teihin, nuori\nmies. Nimeni on Buell ja olen jonkin verran tunnettu Holstonissa. Mikä\non teidän nimenne?\"\n\nHän katsoi minuun terävästi, mutta ei vihamielisesti ja näytti haluavan\nsaada tietää matkani tarkoituksen.\n\n\"Ward. Kenneth Ward. Olen Pennsylvaniasta.\"\n\n\"Teissä ei ole luteita. Jokainen voi nähdä sen,\" sanoi hän ja\nhavaitessaan hämmästyksen ilmeen kasvoillani jatkoi hymyillen ja lyöden\nrintaansa, niin että se kumahti: \"Useimmilla niistä nuorista miehistä,\njotka saapuvat tänne, on sairas rinta. Täällä sanotaan, että heissä on\nluteita. Arvelenpa teidän tulleen tänne onneanne etsimään.\"\n\n\"Kyllä, tavallaan.\"\n\n\"Järeillä nuorukaisilla on täällä kyllä mahdollisuuksia. Millä alalla\naiotte yrittää, rohkenen kysyä?\"\n\n\"Aion antautua metsänhoidon alalle.\"\n\n\"Metsänhoidon? Tarkoitatteko sillä metsänhakkuutöitä?\"\n\n\"En. Metsänhoito on oikeastaan metsänhakkuun vastakohta. Aion pyrkiä\nvaltion metsiä hoitamaan -- säästämään puita enkä niitä kaatamaan.\"\n\nHän näytti aluksi hämmästyvän, mutta sitten hän oikaisi itsensä ja\nkatsoi minuun terävästi.\n\n\"Mitä metsänhoidolla tarkoitetaan?\"\n\nSelitin hänelle asian niin hyvin kuin saatoin. Hän kuunteli\ntarkkaavaisesti, mutta ei vastannut sanaakaan, vaan poistui seuraavaan\nvaunuun. Arvelin tällaisen tavan olevan sitä Lännessä esiintyvää\njuroutta, josta olin kuullut puhuttavan, ja unohdin ennen pitkää koko\nmiehen radan varrella olevia maisemia katsellessani. Albuquerquen\nasemalla menin sillalle ja asettuessani istumaan erään ruokapöydän\nääreen jouduin hänen viereensä.\n\n\"Tunnetteko ketään Holstonissa?\" kysyi hän.\n\nKun suussani oli pala voileipää, en voinut puhua, vaan ravistin\npäätäni. Olin sillä hetkellä unohtanut kokonaan Dick Leslien, ja juuri\nkun hän juolahti mieleeni, tuli siihen muutamia intiaaneja myymään\nhelmiä, niin että hän haihtui taas mielestäni.\n\nHerätessäni seuraavana aamuna näin silmieni edessä Arizonan\nsalviaruohon peittämät harjanteet ja punertavat kummut. Meidän piti\nsaapua Holstoniin kello kahdeksan illalla, mutta juna myöhästyi useita\ntunteja veturivian vuoksi. Vaivuin vihdoin uneen ja heräsin siihen,\nettä joku ravisteli minua lujasti.\n\n\"Holston. Asemanne. Holston\", sanoi vierelläni seisova junailija.\n\n\"Hyvä\", sanoin hänelle kohoten istumaan ja ryhtyen kiireesti keräämään\nmatkatarpeitani \"Olemme myöhästyneet aika lailla?\"\n\n\"Kuusi tuntia. Kello on nyt kaksi.\"\n\n\"Saanen kai jostakin huoneen\", sanoin seuratessani junailijaa sillalle.\nHän kohotti lyhtyään, niin että sen valo osui kasvoihini.\n\n\"Kadun varrella on ensimmäisessä tai toisessa kulmassa hotelli.\nOn parasta liikkua nopeasti ja pitää silmät auki. Holston ei ole\nturvallinen paikka öiseen aikaan, etenkin jos joku saapuu tänne outona.\"\n\nSillalla tuuli ja oli pimeä. Asemarakennuksen ikkunasta hohti\nlampunvalo. Huomasin sen kohdalla muutamia miehiä, joista yhdellä,\njoka seisoi muiden edessä, oli tummat, teräväpiirteiset kasvot ja\nvälkkyvät silmät. Hänellä oli päässään omituinen hattu ja näkemieni\nkuvien perusteella voin päättää, että hän oli meksikkolainen. Sitten\nsukelsi pimeästä näkyviin Buellin suuri ruho. Huusin häntä nimeltä,\nmutta hän ei nähtävästi kuullut ääntäni. Sitten miehet ottivat hänen\nmatkatarpeensa ja he hävisivät kaikki pimeyteen. Odotellessani siinä,\nettä joku ihminen ilmestyisi näkyviin, juna läksi puhkien asemalta ja\njätti minut yksikseni sillalle.\n\nKääntyessäni asemarakennuksen kulman taakse näin kaksi himmeää valoa,\njoista toinen oli kaukana vasemmalla ja toinen oikealla, ja näiden\nvälissä oli musta talorivi, jonka peitti -- kuten myöhemmin selvisi --\nsuuren vuoren varjo. Tämä oli autioin ja pimein kaupunki, mitä olin\nkoskaan nähnyt.\n\nPäätin kulkea oikealla olevaa valoa kohti, koska junailija oli\nkehoittanut minua kulkemaan \"katua pitkin\". Astuin nopeasti, mutta\npaikan yksinäisyys ja omituisuus teki painostavan vaikutuksen.\n\nEnnen kuin olin ehtinyt päästä pitkällekään, sai virtaavan veden ääni\nminut pysähtymään juuri sillä hetkellä, jolloin olisin voinut suistua\nojaan. Tähystellen tiukasti pimeyteen ja tunnustellen tietäni löysin\nsillan. Täältä ei ollutkaan enää pitkälti valon luo. Siellä olikin\nkapakka eikä hotelli. Vilkaisin sisään, mutta pyörähdin ympäri puolta\nlyhyemmässä ajassa ja läksin rientämään vastaiselle suunnalle.\n\nKuulin pehmeitä askelia, katsahdin olkani yli ja huomasin\nmeksikkolaisen, jonka olin nähnyt asemalla. Hän oli tulossa kadun\npoikki. Pitikö hän minua silmällä? Ehkä. Sydämeni alkoi takoa\nvoimakkaasti. Vilkaisin vielä kerran taakseni, mutta miestä ei näkynyt\nsysimustassa pimeydessä. Läksin sitten juoksemaan.\n\n\n\n\nIII.\n\nPOLKU.\n\n\nLyhyt pyrähdys toi minut korttelin toiseen päähän; sivukatu ei ollut\nenää niin pimeä, ja vasta sitten kun olin päässyt tämän avoimen kohdan\nyli, vilkaisin taakseni.\n\nSaavuin hetken kuluttua kalpean valoympyrän luo ja syöksyin sisään\novesta, jonka yläpuolella näkyi olevan hotellin nimikilpi. Tuolit\nolivat hajallaan tyhjässä salissa; eräs mies, joka oli pitkällään\nsohvalla, kohosi istumaan räpyttäen silmiään.\n\n\"Pelkään -- olen varma siitä, että joku ajaa minua takaa\", sanoin\nhänelle.\n\nHän istui paikallaan silmäillen minua ja sanoi sitten harvakseen\nunisella äänellä:\n\n\"Eipä tuon vuoksi kannattaisi herättää ketään.\" Sanottuaan tämän hän\nheittäytyi taas pitkäkseen ja sulki silmänsä.\n\n\"Sanokaa, eikö tämä ole hotelli? Haluan saada huoneen!\" huusin.\n\n\"Yläkerroksessa; ensimmäinen ovi.\" Ja samalla ovenvartija oli jo\ntäydessä unessa.\n\nAstuin portaita kohti ja vilkaistuani taaksepäin kadulle juoksin\nylös. Käryävä lamppu levitti kellertävää valoaan käytävään. Sysäsin\nauki ensimmäisen oven ja astuin huoneeseen lukiten sen sisältä käsin.\nSitten kaikki voima pakeni jaloistani. Asettuessani istumaan vuoteen\nlaidalle kylmä hiki kohosi iholleni ja värisin kuin lehti. Heikkous\nhaihtui kuitenkin pian ja aloin kierrellä huoneessa hakien lamppua\ntai kynttilää. Nähtävästi ei tämä hotelli enempää kuin itse Holstonin\nkaupunkikaan välittänyt sellaisista pikkuseikoista kuin valo. Sain\nsillä hetkellä huonon käsityksen Holstonista. Minun täytyi riisuutua\npimeässä. Vedin ylempää työntöikkunaa hiukan alemmaksi saadakseni\nsiihen ilmarakoa, mutta se luisuikin jysähtäen aivan alas. Sain sen\nkiskotuksi jollakin tavoin jälleen paikalleen ja yritin sitten kohottaa\nalempaa puoliskoa. Se oli hyvin höllässä, mutta pysyi kuitenkin auki.\nRyömin sitten vuoteeseen.\n\nVaikka olinkin väsynyt ja uninen, olin niin kiihtynyt, etten voinut\nnukkua. Jos olisin ollut rehellinen itseäni kohtaan, olisin toivonut\nolevani kotona. Pennsylvania näytti olevan kaukana ja ne seikkailut,\njoista olin uneksinut, eivät tuntuneet niinkään huvittavilta nyt, kun\nolin yksinäisessä huoneessa yksinäisen, pimeän kaupungin keskellä.\nBuell oli ollut ystävällinen ja hyvä -- ainakin aluksi. Miksi hän ei\nollut vastannut, kun huusin häntä. Tuo ei näyttänyt hyvältä. Sitten\naloin miettiä, oliko meksikkolainen seurannut todellakin perässäni.\nAamulla täytyi ensi työksi ostaa revolveri. Ja jos sitten joku\nmeksikkolainen --\n\nSäpsähdin pahasti kuullessani askelia ulkopuolella olevalta katolta,\njota peittivät rautalevyt. Olin jo huomannut, että ikkunani edessä\nalhaalla oli jokin eteishuone tai vaja. Joku oli kavunnut katolle.\nKuuntelin hengittämättä. Sillä hetkellä ei kuulunut mitään. Koetin\nselittää itselleni, että melun oli aiheuttanut jokin kissa, mutta siitä\nei tullut mitään. Olin säikähtynyt puolikuolleeksi.\n\nJos ikkunan olisi voinut sulkea, ei juttu olisi ollut niin\nhuolestuttava. Makasin paikoillani väristen ja tuijotin ikkunaan, joka\npilkotti pimeästä harmaana läikkänä. Taas vallitsi kuolemanhiljaisuus.\nKuulin vain, kuinka sydämeni hakkasi kylkiluita vasten.\n\nJähmetyin yht'äkkiä kauhusta huomatessani mustan varjon ikkunan harmaan\nvalon kohdalla. Tunsin tuon omituisen hatun, sen oudot ääriviivat. Olin\nhuutamaisillani apua, kun mies kurottautui alas ja alkoi hiljalleen\nkohottaa ikkunaa.\n\nNyt raivostuin. Hypähdin pystyyn vuoteessani, sieppasin raskaan\nvesikannun pesupöydältä ja sinkosin sen täydellä voimalla ikkunaan.\n\nRäiskis!\n\nEn luullakseni olisi voinut saada aikaan suurempaa melua, vaikka olisin\niskenyt irti koko seinän. Vieraani kieri alas katolta lasinsirpaleiden\nkilistessä ja kattolevyjen rämistessä. Kuuntelin ja odotin muiden\nhotellin asukkaiden nostavan metelin. Mutta ei kuulunut yhtään askelta,\nei äännähdystäkään. Ja sitten tuli taas hiljaisuus.\n\nTunsin suurta helpotusta, kun harmaa hämärä alkoi vaaleta päivän\nkoitteessa. En ollut koskaan iloinnut niin suuresti aamun tulosta.\nPukeutuessani heitin kiitollisia silmäyksiä pirstoutuneeseen ikkunaan.\nPäivän sarastaessa rohkeuteni palasi ja aloin tuntea olevani jonkin\nverran ylpeä suorituksestani.\n\n\"Jos tuo mies olisi tietänyt, kuinka hyvin minä heitän pesäpalloa, hän\nolisi ollut varovaisempi\", ajattelin hiukan rintaani röyhistäen.\n\nMenin portaita alas saliin. Uninen ovenvartija pyyhki lattiaa.\nKonttoripöydän ääressä hääräili mies, joka oli niin suuri, että Buell\nolisi hänen rinnallaan näyttänyt pieneltä. Hänessä ei ollut muuta kuin\nhartioita ja partaa.\n\n\"Voisinko saada aamiaisen?\"\n\n\"Ei kenenkään onnistunut saada teitä puolisilmukkaan?\" sanoi hän\nviitaten suunnattomalla peukalollaan taaksepäin ovea kohti.\n\nTiesin, että puolisilmukka ja lasso kuuluivat jollakin tavoin\nyhteen, ja siksi hotellinomistajan huomautus sai minut hämmästymään.\nRuokailuhuone oli viehättävin paikka, minkä siihen saakka olin\nnähnyt tässä talossa: pöytäliinat puhtaat ja sianlihalla höystetystä\nmunakkaasta, jota tarjoiltiin eräille roteville miehille, levisi\nmehukas tuoksu. Mutta tarjoilija oli joko sokea tai kuuro, sillä hän ei\nhuomannut minua lainkaan.\n\nOdotin ja harkitsin tilannetta. Jotakin oli vinossa ja arvasin, että se\noli minun syytäni, olipa se sitten mitä tahansa. Noin tunnin kuluttua\nsain aamiaiseni. Sitten menin saliin päättäen esiintyä reippaan\nasiallisesti ja välttää tarpeettomia kysymyksiä.\n\n\"Haluaisin maksaa laskuni ja samalla korvata talolle aiheuttamani\npienen vahingon\", sanoin ja kerroin samalla, mitä yöllä oli tapahtunut.\n\n\"Kyllä joku vielä lyö kuoliaaksi tuon Greaserin\", lausui mies lyhyesti.\n\nAstuin ulos tietämättä, pitikö minun suuttua vai nauraa näille\nkummallisille ihmisille. Kirkkaassa päivän valossa Holston näytti\nyhtä mitättömältä kuin yöllä. Siinä ei näkynyt olevan muuta kuin\nasematalo ja tavaravajoja, muutamia kauppoja korkeine räikeänvärisine\nnimikilpineen ja pitkä rivi kapakoita. Kiertäessäni erään kadunnurkan\nilmestyi kuitenkin näkyviin vielä joitakin kauppoja ja näiden lisäksi\nmuutamia kolmikerroksisia tiilirakennuksia, ja puutaloja, jotka olivat\nhiukan kauempana.\n\nSitä paitsi tällä kadulla levittäytyivät silmieni eteen korkeat\nlumipeitteiset vuoret. Pysähdyin paikalleni, sillä tiesin näkeväni\nArizonan vuoret. Kohoavia rinteitä kiersi musta reunus -- se oli\nmetsäaluetta. Vuoret näyttivät olevan lähellä, mutta tiesin, että yksin\naluskukkulat olivat mailien päässä. Dick oli sanonut kirjeissään, että\nPenetier oli äärimmäisellä pohjoisella rinteellä. Terävät, valkoiset\nvuorenhuiput kimaltelivat aamuauringossa; ilmassa oli lumen raikkautta\nja petäjien pihkaa. Hengitin täysin siemauksin ja tunsin itseni\ntyytyväiseksi, sillä olinhan Lännessä, ja pääsisin pian petäjämetsiin.\n\nNyt minun oli ostettava varusteet ja otettava selvää Penetieriin\nmenevästä polusta. Päätin kysellä niin vähän kuin mahdollista. En ollut\nkoskaan ollut tunteellinen enkä halunnut myöskään esiintyä arkailevana.\nSiksi astuin rohkeasti erääseen kauppaan.\n\nSe oli erittäin suuri ja siellä näkyi kaikkialla rautatavaraa,\nvaljaita, satuloita, villapeitteitä -- kaikkea, mitä karjanpaimenet ja\nkarjatalonomistajat tarvitsevat.\n\nOven vieressä seisoi muutamia miehiä, joista kaksi oli\npaitahihasillaan, puhellen keskenään. He näkivät kyllä minun tulevan,\nmutta heistä näytti olevan aivan yhdentekevää, olinko minä lainkaan\nolemassa. Kävin istumaan päättäen elää Lännessä maan tavalla. Istuin\nneljännestunnin kello kourassa. Ja menihän se mukiin; mutta kun\nkauppaan sitten tuli eräs hontelo, punanaamainen mies, jaloissaan\nnahkasäärystimet, ja sai heti sen, mitä oli halunnut, silloin aloin\nsuuttua. Odotin vielä viisi minuuttia, ja rauhallinen keskustelu jatkui\nyhä oven vieressä. Vihdoin en jaksanut enää sietää tätä.\n\n\"Tahtoisiko joku palvella minua?\" kysyin.\n\nToinen paitahihasillaan olevista miehistä kohosi pystyyn ja silmäili\nminua.\n\n\"Haluatteko ostaa jotakin?\" kysyi hän verkkaisesti.\n\n\"Kyllä.\"\n\n\"Miksi ette ole sanonut aikaisemmin?\"\n\nVastaus, joka oli jo huulillani, katkesi Buellin ilmestyessä\nkynnykselle.\n\n\"Hei!\" sanoi tämä äänekkäästi ravistaen kättäni. \"Olette joutunut\noikeaan paikkaan. Smith, kohtele tätä nuorukaista hyvin. Lyönpä vetoa,\nettä hän tarvitsee revolvereja, veitsiä ja lassoja.\"\n\n\"Aivan niin, tarvitsen varusteet\", sanoin hämmästyneenä. \"Lähden\ntapaamaan ystävääni, joka on Penetierissä; hän on metsänvartija -- Dick\nLeslie.\"\n\nBuell säpsähti ja hänen silmänsä välähtivät. \"Dick -- Dick Leslie!\"\nsanoi hän ja yskähti äänekkäästi. \"Tunnen Dickin... Hän on siis teidän\nystävänne?... No, nyt minä autan teitä varusteiden valinnassa.\"\n\nVarusteiden tarkastaminen oli niin kiintoisaa työtä, että Buellin\nomituinen käytös unohtui kokonaan. Isä oli antanut minulle riittävästi\nrahaa, niin että voin ottaa millaiset varusteet tahansa. Olin ollut\nkyllin järkevä ottaakseni mukaan vanhan korderoipuvun ja saappaat,\nja olin pukenut ne ylleni sinä aamuna. Ostin tarvitsemani esineet\ntoisen toisensa jälkeen -- siinä oli winchester, revolveri, kotelot,\npatruunat, satula, suitset, lasso, villapeite. Päästessäni näin\npitkälle Buell sanoi: \"Tarvitsette mustangin ja kuormaponin. Tunnen\nerään kaverin, jolta voitte saada sopivimmat eläimet.\" Tämän jälkeen\nhän veti minut ulos kaupasta.\n\n\"Kuulkaapas nyt\", jatkoi hän isällisellä äänellä. \"Holstonilaiset\neivät siedä Idästä tulleita miehiä. Jos mainitsette toimialanne --\nmetsänhoidon ja muun -- ette ole turvassa täällä. Monet niistä,\njotka täällä harjoittavat metsäteollisuutta, eivät ole suopeita\nhallitukselle. Kas, siksi annan teille tämän neuvon. Pitäkää se omana\ntietonanne ja lähtekää taipaleelle jo tänään, niin pian kuin voitte.\nAutan teitä.\"\n\nOlin liian kiihtynyt voidakseni antaa selvää vastausta; tuskin muistin\nkiittää häntä. Sain töin tuskin siihen tilaisuuttakaan. Hän puhui\nniin kauan kaupungin asukkaista ja siitä, miten nämä suhtautuvat Idän\nmiehiin, että ehdimme saapua eräänlaisen hirsiaitauksen luo, joka oli\ntäynnä pieniä takkuisia poneja. Nähdessäni hevoset kaikki ajatukset\nhaihtuivat mielestäni.\n\n\"Mustangeja!\" huusin.\n\n\"Niinpä niin. Osaatteko ratsastaa?\"\n\n\"Kyllä. Minulla on kotona hevonen... Kuinka vankkoja pieniä veitikoita!\nNe näyttävät niin hurjilta.\"\n\n\"Valitkaa se, mikä mielestänne on paras, ja minä pistäydyn sillä välin\nsisään Clessin luo. Hän omistaa koko tuon läjän.\"\n\nValitsemiseen ei minulta mennyt kauan aikaa. Silmääni pisti heti eräs\nmusta mustangi. Kun sen sukisi ja harjaisi, siitäpä vasta tulisi\nsoma. Koetin mairitella sitä luokseni, kun Buell palasi erään miehen\nseuraamana.\n\n\"Tuonko olette ottanut?\" kysyi hän osoittaessani eläintä. \"Ettepä taida\nolla huono mies. Se on paras mustangi koko laumassa. Cless, paljonko\nmaksaa tuo ja yksi kuormaponi satuloineen?\"\n\n\"Luullakseni kaksikymmentä dollaria riittäisi\", vastasi omistaja.\n\nOlin pudota istumaan hämmästyksestä. Minulla oli enää jäljellä\nseitsemänkymmentäviisi dollaria ja pelkäsin pahoin, etten pystyisi\nostamaan mustangia puhumattakaan kuormaponista ja kuormasatulasta.\n\n\"Cless, lähetä hakemaan Smithiltä pojan varusteet ja satuloi heti.\"\nSitten hän kääntyi puoleeni. \"Nyt lisäksi hiukan ruokaa ja pari pannua.\"\n\nAikaisemmilla erämatkoillani olin oppinut tietämään, kuinka\nruokatarpeita oli ostettava. Buell pienensi kuitenkin tuntuvasti\nostosteni määrää selittäen, että tärkeintä oli se, että ponin kuorma\noli niin kevyt kuin suinkin.\n\n\"Riennän hotelliin hakemaan matkatarpeeni\", sanoin, \"ja palaan tänne.\nEn viivy kauan.\"\n\nMutta Buell sanoi, että hänen oli parasta tulla kanssani, vaikkei hän\nselittänyt syytä siihen. Hän tuli mukaani ja jäi hotellin saliin,\nsillä aikaa kuin minä kävin yläkerrassa. Tämä oli tavallaan minulle\nmieleen, sillä en halunnut, että hän olisi nähnyt särkyneen ikkunan.\nValitsin muutamia esineitä matkalaukusta ja tein niistä käärön. Sitten\notin pienen matkalaukun, jossa oli erilaista erämatkoilla tarvittavaa\nrihkamaa, ja pistin sen taskuuni. Riensin taas alas. Jätin matkalaukun\novenvartijalle, kirjoitin postikortin isälleni ja läksin seuraamaan\nkärsimättömänä odottavaa Buellia.\n\n\"Katsokaas, Penetier on aika kaukana ja koetan saada kaikki kuntoon,\nniin että ehtisitte sinne ennen pimeää\", sanoi hän ystävällisesti.\n\nOlin huutaa pelkästä ilosta nähdessäni mustan mustangin satuloituna ja\nsuittuna.\n\n\"Se on hyvin kesy\", sanoi Cless. \"Jättäkää suitset riippumaan, silloin\nkun ette ole satulassa. Pankaa se yöksi ruohikkoon. Poni pysyttelee\nkyllä sen vieressä.\"\n\nSitten Cless kävi satuloimaan laihaa kuormaponia.\n\n\"Tarkatkaa nyt, kuinka tässä menetellään\", sanoi hän; \"saatte nähdä\npaljon vaivaa, jollette osaa tehdä timanttisolmua.\"\n\n\"Katselin, kuinka hän asetti pienen puusatulan ponin selkään, heitti\nmatkatarpeeni (hän oli sitonut ne vaipan sisään) poikkipuolin satulaan\nja kiersi sitten pitkän nuoran ponin ja kuorman ympärille tehden\nihmeellisiä kierteitä ja silmukoita.\"\n\n\"Mikä on mustangin nimi?\" kysyin.\n\n\"Ei sillä ole koskaan ollut mitään nimeä\", vastasi entinen omistaja.\n\n\"Se saa olla Hal.\" Ajattelin, kuinka veljeni tulisi kotona iloiseksi\nsaadessaan kuulla tämän.\n\n\"Nouskaa satulaan, niin että näen, sopivatko jalustimet\", sanoi Cless.\n\"Erinomaista.\"\n\n\"Nyt, nuori kaveri, saatte lähteä polulle\", huomautti Buell kovalla\näänellä. \"Ja pitäkää mielessänne, mitä olen sanonut teille. Täällä ei\ntarvita sellaista miestä, joka ei osaa huolehtia itsestään.\"\n\nHän avasi portin ja talutti mustangini tielle ja vieläpä hiukan\neteenpäinkin. Poni hölkytteli perässämme. Sitten Buell pysähtyi ja\nosoitti sormellaan.\n\n\"Tuolla tämän kadun päässä on polku. Hakekaa se ja seuratkaa sitä.\nÄlkää välittäkö niistä pienistä poluista, jotka yhtyvät siihen.\"\n\n\"Luulin Penetierin olevan vuoren pohjoispuolella.\"\n\n\"Kuka niin on sanonut?\" kysyi hän tuijottaen minuun. \"Enkö minä tuntisi\ntätä seutua?\"\n\nKiitin häntä, käännyin mieli kevyenä satulassa ja näin edessäni mustan\nvuoren ja hauskan matkan.\n\nKello oli kymmenen vaiheilla, kun Hal pääsi leveälle polulle Holstonin\nlaidalla. Edessäni levisi harmaa tasanko, jonka toisella puolen\nalkoivat kohota rinteet. Jaksoin töin tuskin hillitä itseni. Aioin\nantaa mustangin mennä täyttä laukkaa, mutta tulin ajatelleeksi\nkuormitettua ponia. Tämä salvian peittämä tasanko oli monen mailin\nlevyinen, vaikka se näytti kapealta. Alemman rinteen takareuna alkoi\nmuuttua tummanvihreäksi ja tämä oli merkkinä siitä, että vuoret\nlähenivät, vaikka minä en nähnytkään niitä vielä. Polku alkoi kohota\nja pääsin vihdoin ensimmäisten petäjien luo. Ne tuottivat minulle\npettymyksen, sillä ne eivät olleet kotona kasvavia valkotammia\nsuurempia. Sitä paitsi ne olivat kitukasvuisia ja niissä oli repaleiset\nkuolleet latvat. Niistä näki, että ne puut, jotka olivat erillään\ntovereistaan, menestyivät yhtä huonosti kuin liian taajassa kasvavat\npuut. Jos petäjiä on taajassa, ei kuitenkaan liiaksi, ne kasvavat\nsuorina ja säännöllisinä ilman alaoksia ja niissä on hyvää oksatonta\npuuta. Mutta jos ne kasvavat hajallaan alttiina tuulelle ja kuumuudelle\nja suojaten itseään monilla oksilla, on puu niissä pahkaista ja\noksaista.\n\nRatsastaessani eteenpäin petäjien lukumäärä lisääntyi vähitellen ja ne\nmuuttuivat uljaammiksi. Kuljettuani sitten ensimmäisen aluskukkulan\nyli tulin komeaan metsään. Hiukan kauempana polun reunoilla kohosi\nseinämänä suuria, särmikkäitä, kuuden jalan paksuisia puunrunkoja,\njoissa ensimmäiset oksat olivat sata jalkaa maasta.\n\nTällä välin mustangini pysyi järkähtämättä hiljalleen kohoavalla\npolulla, ja aika kului. Joko suuri vanha metsä lumosi minut kokonaan\ntai petäjien suloinen tuoksu oli liian huumaava, sillä ratsastaessani\ntyytyväisenä eteenpäin unohdin kokonaan Dickin ja polun ja sen, mihin\nolin menossa. Enkä palannut tajuihini, ennen kuin Hal korskahti ja\npysähtyi tuulen kaataman ja viereisiin puihin takertuneen hongan eteen.\n\nSilloin vasta vilkaisin maahan enkä nähnyt siellä muuta kuin\nsileitä, ruskeita havuneuloja. Polkua ei ollut. Hämilläni ja hieman\nhuolestuneena ratsastin jonkin matkaa takaisin luullen löytäväni polun.\nMutta en löytänyt sitä. Käännyin vasemmalle ja oikealle ja kiersin\nsitten suuressa kehässä. Polkua ei näkynyt! Ympärilläni oleva metsä\ntuntui samalla kertaa tutulta ja oudolta.\n\nVasta kun puiden alle alkoi ilmestyä pitkiä varjoja, selvisi minulle\ntotuus.\n\nOlin kadottanut polun! Olin eksynyt metsään!\n\n\n\n\nIV.\n\nEKSYKSISSÄ.\n\n\nSeisoin hetken hämmästyneenä. Ja sitten minut valtasi pelko. Juoksin\neräälle harjanteelle ja sieltä toiselle, ryntäilin sinne tänne\ntasangolla, mutta se näytti aina samanlaiselta, käännyinpä minne\ntahansa. Toistelin ehtimiseen: \"Olen eksyksissä! Olen eksyksissä!\" Tämä\najatus pyöri kaiken aikaa mielessäni, kunnes heittäydyin hengästyneenä\nmaahan nojalleni petäjänrunkoa vasten.\n\nHeti kun olin keskeyttänyt tämän päättömän juoksemisen, pelontunne\nhälveni. Muistin, että metsänvartijat eksyivät harva se päivä, ja siksi\noli sitä parempi, mitä pikemmin aloitin kasvatukseni tässä suhteessa.\nSitten minulle selvisi, kuinka pelkoni oli ollut naurettava, sillä\ntiesinhän hyvin, että metsänrinne vietti avoimille alueille päin.\n\nNäin kaikki asiat nyt aivan uudessa valossa. Pelkäsin vieläkin jonkin\nverran, etten löytäisi Dickiä pian, mutta karkoitin tämän ajatuksen\nmielestäni, ainakin toistaiseksi. Nyt oli löydettävä sopiva yösija.\nTalutin mustangin alas rinteen juurelle hakien silmilläni ruohoa.\nTulin erääseen paikkaan, jossa maaperä oli kosteaa ja liejuista, ja\nkuljettuani vielä eteenpäin jonkin matkaa löysin rehevän nurmikon ja\nkirkasvetisen lammen.\n\nOlin usein viettänyt yöni leirisijoilla Pennsylvanian metsissä, mutta\nleiriytyminen täällä sisälsi jotakin uutta. Tämä ei ollut enää leikkiä;\nse oli todellisuutta ja siksi entinen leirielämä tuntui värittömältä.\nRiisuin satulan Halin selästä ja sidoin sen kiinni lassollani siten,\nettä se pääsi liikkumaan niin laajalla alalla kuin mahdollista.\nKuorman purkaminen ponin selästä oli helpompaa kuin sen asettaminen\npaikalleen, kuten myöhemmin totesin. Aukaisin yhden patruunalaatikon\nja panostin winchesterin. Revolverini oli jo panostettu ja se riippui\nvyössäni. Muistellessani, että Dick oli kirjeissään puhunut Penetierin\nmetsissä kuljeskelevista karhuista ja puumista, herättivät aseeni aika\nlailla luottamusta. Sitten tein tulen ja sillä aikaa kuin illalliseni\nvalmistui, keräsin suuren kasan havunneuloja vuoteekseni. En ollut\nkoskaan tuntenut aterialle ruvetessani sellaista omituista iloa kuin\nnyt.\n\nMutta kun olin syönyt ja kerännyt kaikki tavarat yhteen ja peittänyt\nne, alkoivat ajatukseni harhailla omituisilla teillä. Miksi hämärä\nnäytti liikkuvan jättiläispetäjien alla ja ryömivän sitten rinteen\njuurelle? Näin, kuinka harmaat varjot tummenivat, ja yö tuli yht'äkkiä.\nLeirituleni ei näyttänyt valaisevan lainkaan, mutta tarkemmin katsoessa\nhuomasi, kuinka lepattavat tulenliekit liehuivat petäjien keskellä\nja ajoivat toisiaan takaa puiden rungoilla. Metsän hiljaisuudessa\nei kuulunut muuta kuin tulen räiskähtely ja laitumella liikkuvan\nmustangin kevyet askeleet. Sitten tuli kaukaa matala vaikeroiva ääni,\njoka sai minut värisemään. Aluksi minun oli vaikea käsittää, mitä se\noli, mutta hetken kuluttua minulle selvisi, että siellä liikkui tuuli\npetäjien välissä. Se ei muistuttanut lainkaan niitä ääniä, joita\nolin aikaisemmin kuullut metsissä. Se kuiskaili metsän eri puolilta;\nväliin se lakkasi hetkeksi, mutta sitten se tuli minua kohti, kasvoi\nkulkiessaan ja hävisi olemattomiin. Mutta se paisui ehtimiseen katketen\ntuon tuostakin hetkeksi, kunnes nämä katkonaiset puuskat suhahtivat\nkohisten puunlatvojen läpi. Olin kuunnellut valtameren maininkien\npauhua ja yhtäläisyys oli hämmästyttävä.\n\nKuunnellessani tarkkaavasti tätä tuulen surullista ääntä totuin metsän\nyksinäisiin huutoihin; tästä huolimatta odottamaton, terävä kirkaisu\n\"ki-i-i\", joka tuntui tulevan takaani oikealta, sai minut kauhistumaan\nsiinä määrin, että kieleni kohosi kitalakeen.\n\nSormiellen kiväärini lukkoa tuijotin metsän pimeään synkkyyteen.\nKuullessani kuivien oksien rasahtelevan kavahdin pystyyn. Samalla\nmustangi korskahti. Joku hiiviskeli metsässä valopiirin ulkopuolella.\nAjattelin, että siellä oli pantteri, sillä mielestäni se oli ainoa\neläin, joka voi päästää noin kauhean äänen.\n\nSitten kuului ulvontaa, joka toi mieleen koiran. Se muuttui\nluskutukseksi ja haukunnaksi kertoen minulle, että parvi preeriasusia\noli saapunut vierailemaan. Kuuntelin melkein tunnin niiden serenadia.\nVillit, synkät sävelet karmivat selkäpiitäni. Ne läksivät vähitellen\ntiehensä, ja kun tulestani oli jäljellä enää vain punainen hiillos ja\nyötuuli muuttui kylmäksi, aloin ajatella nukkumista.\n\nMutta en ollut uninen. Kun olin heittäytynyt pehmeälle\nhavunneulavuoteelle asettaen kiväärin viereeni ja oli niin mukavaa ja\nlämmintä maata paksun villapeitteen alla, näytti siltä, ettei mikään\nollut niin kaukana kuin uni. Ihmeellinen ympäristö pysytti minut\naivan valveilla, silmäni kiintyivät himmeihin suuriin petäjiin ja\nkimalteleviin tähtiin, korvani olivat avoinna tulen kohinalle, kaikki\naistini herkistyivät. Näin kului useita tunteja siinä maatessani. Elin\nuudestaan kaiken sen, mitä oli tapahtunut, ja koetin arvailla, mitä oli\nodotettavissa. Vihdoin käännyin kupeelleni ja vaivuin uneen kivääri\nkädessä ja toinen poski painuneena suloisesti tuoksuvia havunneuloja\nvasten.\n\nHerätessäni metsä oli kirkas ja aurinkoinen.\n\n\"Sinusta tulee vielä erinomainen metsänvartija\", sanoin ääneen\nitsekseni, samalla kun kuitenkin olin hiukan tyytymätön siitä, että\nolin nukkunut liian kauan. Sitten alkoivat vakavat päivänhuolet.\nSyötyäni aamiaisen aloin pohtia, mitä minun tuli tehdä. Oli selvää,\nettä minun täytyi kuormata poni ja löytää polku. Poni oli vaeltanut\nmetsään, mutta sain sen helposti kiinni -- tämä vähensi huoliani, sillä\ntiesin hyvin, kuinka suuressa määrin olin riippuvainen mustangeistani.\nEn tiedä, kuinka kauan yritin saada kuormaa pysymään ponin selässä, ja\nnyt vasta huomasin, että Cless oli tehnyt minusta pilaa. Timanttisolmu\noli haihtunut kokonaan mielestäni. Kuorma putosi ensin toiselle\npuolelle ja sitten se kaatui päälleni; seuraavalla kertaa satula\npainui vinoon, ja kun olin vihdoin saanut kuorman pysymään paikallaan\nkärsivällisen ponin selässä, minusta näytti aivan käsittämättömältä,\nkuinka saisin sen sidotuksi kiinni. Epätoivoissani juoksin lasso\nkädessä ponin ympäri vetäen, riuhtoen ja solmien; voin kiittää enemmän\nonneani kuin taitoani siitä, että sain syntymään jotakin, joka\nmuistutti timanttisolmua.\n\nOhjasin Halin pehmeälle metsäiselle rinteelle ja aloin päivämatkani\nvälittämättä siitä, mihin sattuma minut ohjaisi. Iloni kasvoi,\nmikäli luottamukseni lisääntyi. Aloin uskoa siihen, että pystyin\nhuolehtimaan itsestäni. Asioita harkitessa minulle selvisi, että kun\nvuorenhuiput olivat lumipeitteisiä, löytäisin ylempää vettä ja melkein\nvarmasti myöskin riistaa. Minähän voin sitä paitsi kiivetä jollekin\naluskukkulalle ja määrätä sieltä käsin suuntani.\n\nMinusta tuntui siltä kuin olisin kulkiessani nähnyt enemmän petäjiä,\nkuin voin kuvitella niitä olevan koko maailmassa. Niitä oli mailittain!\nJa maili maililta ne olivat suurempia ja jykevämpiä ja seisoivat\nkauempana toisistaan, ja ne olivat niin korkeita, että tuskin saatoin\nnähdä niiden latvoja. Jonkin ajan kuluttua melkein tasainen metsämaa\nmuuttui aaltomaiseksi ja minusta näytti olevan parasta kääntyä enemmän\noikealle. Huomasin, kuinka aurinkoisilla eteläisillä rinteillä kasvavat\npuut ehkäisivät puiden kasvun pohjoispuolella, joka oli kylmempi ja\nvarjoisampi. Tapasin lämpimillä suojatuilla paikoilla suuria määriä\npieniä petäjiä ja vesoja. Tästä näki, missä määrin metsä tarvitsi\naurinkoa. Odotin kaiken aikaa tapaavani hirviä tai muuta riistaa,\nmutta en nähnyt muuta kuin muutamia mustia, valkohäntäisiä oravia. Ne\nolivat kauniita ja erittäin kesyjä ja eräs niistä pureksi luullakseni\nmännynkävystä irroittamaansa siementä.\n\nYht'äkkiä luulin näkeväni liikkuvan pisteen kaukana metsänaukeamien\ntuolla puolen. Pysäytin Halin ja aloin silmäillä tarkemmin. Piste\nliikkui todellakin. Sitten se katosi hetkeksi, mutta ilmestyi uudestaan\nnäkyviin hiukan lähempänä. Ohjasin Halin enemmän oikealle. En taaskaan\nnähnyt pistettä. Ja kun se hetken kuluttua ilmestyi eteeni, se näytti\nsuurelta ja ruskealta. Tartuin kivääriini. Sitten piste häipyi vielä\nkerran.\n\nLaskeuduin erääseen syvänteeseen, sidoin Halin kiinni ja läksin\nhiipimään eteenpäin toivoen pääseväni sillä tavoin huomaamatta esineen\nläheisyyteen.\n\nOdotin seisoen erään petäjän takana, ja yht'äkkiä kolme miestä ratsasti\nnoin parinsadan jalan päässä olevan aukeaman poikki. Etumaisena\nratsasti se meksikkolainen, jonka muisto ei ollut vielä häipynyt\nmielestäni.\n\nLeveä puunrunko peitti minut hyvin, mutta tästä huolimatta kyyristyin\nmaahan. Kuinka omituista, että jouduin taas tekemisiin tuon\nmeksikkolaisen kanssa! Minne hän oli menossa? Oliko siellä jokin polku?\n\nKatselin miehiä, niin kauan kuin he olivat näkyvissä. Sitten kun\nviimeinen ruskea pilkku oli hävinnyt metsään, palasin mustangini luo\nmiettien asiaa.\n\n\"Jotakin on tulossa\", päättelin mielessäni, \"ja on parasta valmistautua\nkaiken varalle.\"\n\nSeisoessani Halin vieressä epätietoisena siitä, mitä minun oli tehtävä,\nkuulin vihellyksen. Se oli heikko ja tuli luultavasti mailien päästä,\nmutta se oli selvästi veturin ääni. Kiertääköhän rautatie vuoren\ntältä puolen, ajattelin ihmetellen. Nousin Halin selkään ja ratsastin\nsiihen paikkaan, jossa olin nähnyt miehet, ja löysin sieltä polun.\nLäksin kulkemaan samaan suuntaan kuin he. Palasin samalla hiljalleen\nkohoavalle tasangolle, jonka olin nähnyt aamulla. Ratsastettuani useita\nmaileja olin huomaavinani edessäni valon tai aukeaman ja päätin edetä\nvarovasti. Jonkin matkan päässä näin kaukana alapuolellani laajan\nmetsäalueen ja sitten jouduin aluskukkulan reunalle.\n\nAivan allani oli laaja, keltainen, paljas paikka, vihreään metsään\nviilletty hirvittävä haava, ja sen keskellä seisoi suunnattomien\ntukkikasojen ympäröimänä saha.\n\nTuijotin aivan hämmästyneenä. Saha Penetierissä! Samalla näin, kuinka\ntuoreilla tukeilla kuormattu juna katosi metsään.\n\n\n\n\nV.\n\nSAHA.\n\n\nOlin hämmästyksissäni unohtaa koko meksikkolaisen. Sitten tulin\najatelleeksi, että tämä saisi kokea ikävyyksiä, jos Dick olisi siellä.\nMieleeni tuli näet Dickin nyrkkeilijämaine.\n\nMutta jollen löytäisi Dickiä sahalta? Tämä osa metsää kuului\nluultavasti yksityisille henkilöille, sillä olihan mahdotonta\nkuvitella, että hallitus hakkauttaisi metsiään tuolla tavoin. Sidoin\nHalin ja ponin kiinni tiheänä rykelmänä kasvavien nuorten petäjien\nkeskelle; jätettyäni sinne kaikki matkatarpeeni läksin kulkemaan\nhakkauksen poikki ottaen käteeni revolverin.\n\nJo ensi silmäyksellä voi nähdä, että täällä metsä kaadettiin\nhuolimattomasti ja tulevaisuutta ajattelematta. Paikka oli hakattu\naivan puhtaaksi ja pienet vesatkin, jotka olivat säästyneet sahalta,\nolivat pirstoutuneet kaatuvien puiden alle tai vedettäessä suuria\nrunkoja niiden yli. Kannot olivat noin kolmen jalan korkuisia, niin\nettä tässä oli haaskattu monta tuhatta jalkaa hyvää puuta. Vain\nsuorat, oksattomat rungot olivat kelvanneet. Petäjien latvoja ei\nollut karsittu, vaan ne viruivat siellä, mihin ne oli kaadettu. Seutu\noli muuttunut erämaaksi, jossa näki vain keltaista risukkoa, kuivaa\nviidakkoa. Pihkantuoksu oli niin voimakasta, että saatoin töin tuskin\nhengittää. Tämän hävitystyön jäljet oli hävitettävä tulella; minussa\noli jo sen verran metsänvartijaa, että tiesin sen.\n\nNyt polku kulki rautatieradan yli, joka näytti olevan rakennettu\nsuurella kiireellä. Kävellen nopeasti ratapölkkyjä pitkin pääsin ennen\npitkää suurten tukkikasojen luo; kuljin ainakin puoli mailia kahden\nkeltaisen muurin välillä. Sitten saavuin tukkileirille.\n\nSe näytti vieläkin surkeammalta kuin hakkauspaikka. Suuren sahan\nympärille oli kasautunut rivittäin likaisia telttoja, kallistuneita\nhirsimajoja ja laudoista kyhättyjä taloja. Olin kaikesta päättäen\nsaapunut sahalle päivällisaikaan, sillä saha ei ollut käynnissä ja\nsen ympärillä vetelehti suuri joukko villin näköisiä miehiä piippu\nhampaissa. Ensimmäisen kojun ovella seisoi lihava, pyöreänaamainen\nneekeri, jolla oli pitkä, likainen esiliina.\n\n\"Onko Dick Leslie täällä?\" kysyin.\n\n\"En tiedä, tuleeko Dick, mutta minä odotan häntä\", vastasi neekeri.\n\"Oletko se nuori gentlemanni, jota Dick on odottanut Idästä?\"\n\n\"Kyllä.\"\n\n\"Astu suoraan sisään, astu suoraan sisään syömään. Dick syö aina\nkanssani ja hän on puhunut usein sinusta.\" Hän vei minut sisään ja\nasetti istumaan penkille miesten viereen, jotka olivat parhaillaan\nruoan kimpussa. He olivat kaikki vankkoja veikkoja, jotka käyttivät\noveralleja ja ihokkaita, ja eräällä heistä, joka puhutteli minua\nystävällisesti, oli sahajauhoja paljailla käsivarsillaan ja tukassa.\nKokki asetti eteeni soppakulhon, lautasellisen papuja, patapaistia ja\nkahvia, joitten kimppuun kävin hyvällä ruokahalulla. Miehet lopettivat\nateriansa ja läksivät ulos jättäen minut yksin kokin seuraan.\n\n\"Täällä taitaa olla paljon miehiä töissä?\" kysyin.\n\n\"Yli tuhannen. Buell tekee työtä kahdessa vuorossa yötä päivää.\"\n\n\"Buell? Kuuluuko tämä maa hänelle?\"\n\n\"Ei. Hän on vain erään friskolaisen puutavarayhtiön asiamies ja maa\nkuuluu valtiolle. Mutta Buell kaataa kuitenkin metsät maahan. Kaksi\ntukkijunaa päivässä.\"\n\n\"Onko tämä Penetierin metsää?\" kysäisin välinpitämättömästi, vaikka\njuttu oli alkanut askarruttaa ankarasti mieltäni.\n\n\"On.\"\n\nHalusin tehdä muutamia kysymyksiä, mutta katsoin parhaaksi vaieta. Olin\njo selvillä siitä, että tässä varastettiin metsää jättiläismäisessä\nmittakaavassa. Buellin omituinen käytös junassa, asemalla ja se kiire,\njolla hän koetti saada minut Holstonista niin pian kuin mahdollista --\nkaikki tämä ei kaivannut enää mitään selityksiä. Häneltä voi odottaa\nmitä tahansa.\n\n\"Näittekö erään meksikkolaisen tulevan tänne?\" kysyin neekeriltä.\n\n\"Kyllä. Greaser tuli tänne tänä aamuna.\"\n\n\"Hän yritti ryöstää minut Holstonissa.\"\n\n\"Se ei ole mitään uutta Greaserille. Hän on varas, mutta en ole koskaan\nkuullut, että hän olisi käynyt kenenkään kimppuun. Hän ei uskalla muuta\nkuin iskeä veitsen kaverin selkään.\"\n\n\"Mitä teen, jos tapaan hänet?\"\n\n\"Anna hänelle päihin! Olethan iso poika. Anna hänelle päihin ja sitten\nvähän tulta revolverista. Greaser on raukka. Olen nähnyt, kuinka eräs\npoika pani hänet ryömimään. Kyllä hänelle tulee kiire, kun Dick saa\nkuulla, että hän yritti ryöstää sinut. Ja sitten sanon sinulle vielä,\nettä jos joku kaveri pysyy selvänä, on tämä leiri aika turvallinen\npaikka päivällä, mutta toisin on öiseen aikaan, olipa hän päissään tai\nselvänä.\"\n\nEnnen kuin olin ehtinyt lopettaa aterian, sahan pilli vihelsi kimakasti\nkutsuen miehiä työhön; pian sen jälkeen alkoi kuulua koneiden jyrinää\nja sahan terävää laulua.\n\nLäksin katselemaan tukkileiriä ja vaikka astuinkin rohkeasti, täytyy\nminun myöntää, että kaikesta villiä Länttä kohtaan tuntemastani\nrakkaudesta huolimatta olisin mieluummin ollut kotona. Mutta täällä\nminä nyt olin ja päätin pysyä järkähtämättömänä.\n\nSivuutin rivin ruokakojuja, jotka olivat samanlaisia kuin se, jossa\nolin ollut, ja muutamia kauppoja ja kapakoita. Tukkileiri oli pieni\nkaupunki. Huomioni kiintyi honteloon hirsimajaan, jonka ympärillä\nseisoi takkuisia mustangeja. Majan sisältä kuului iloisia ääniä.\nVilkaisin sisään ja näin huoneen, jossa oli pitkä tarjoilupöytä. Pöydän\nääressä oli miehiä ja poikia juomassa. Kuulin, kuinka arpakuutiot\nkalisivat ja hopea helisi. Kun huoneessa oli paljon väkeä, astuin\nsisään luullen löytäväni sieltä Dickin. Tuloani ei huomattu, mikäli\nvoin havaita; se ei ollut mikään ihme, sillä kun pukuni oli tavallinen,\nen eronnut suurestikaan huoneessa olevista nuorista miehistä.\nTutkin tarkoin kaikki kasvot, mutta en tavannut sieltä Dickiä enkä\nmyöskään meksikkolaista. Jätin huoneen osittain pettyneenä, osittain\ntyytyväisenä, sillä ei ollut houkuttelevaa katsella miesten alhaista\nhuvittelua.\n\nSuuri humiseva saha veti minua puoleensa kuin magneetti. Menin sahan\ntoisella puolella olevaan tukkitarhaan; siellä oli kalteva silta,\njoka kulki tukkeja täynnä olevaan altaaseen. Tukeilla kuormattu juna\noli juuri saapunut paikalle ja siinä hääräsi nyt kymmeniä miehiä\nvieritellen tukkeja alas kanavaan avovaunuista. Kanavan varrella seisoi\nmuita miehiä, jotka työnsivät tukkeja koukkusalkoja käyttäen siltaa\nkohti, jossa päätön ketju tarttui niihin terävillä kynsillään ja veti\nne ylös. Puolitiessä sillan päällä putkista tulevat vesisuihkut pesivät\ntukit puhtaiksi.\n\nNousin siltaa pitkin sahaan. Melu oli huumata minut. Kaikkien äänten\nyläpuolelle kohosi sahan terävä laulu ja ne lyhyet väliajat, jolloin se\nei leikannut puuta, täytti jyrisevä ryske, joka pani tärisemään koko\nrakennuksen. Muutamalla silmäyksellä minulle selvisi pääpiirteissään\ntyön kulku ja huomasin joutuneeni kiintoisimpaan paikkaan, mitä koskaan\nolin nähnyt.\n\nTukkien virratessa siltaa pitkin sahaan ensimmäinen niistä työntyi\naina syrjään ja joutui vaunuun. Kaksi miestä käsitteli tätä vaunua\nvivuilla, joista toinen kuljetti tukin sahakoneeseen ja toinen palautti\nsen takaisin uutta leikkausta varten. Tukin palauttaminen tapahtui\nerittäin nopeasti. Suuri musta rautatappi kohosi alhaalta ylöspäin ja\nkäänsi tukin niin helposti, ettei se näyttänyt painavan enempää kuin\noljenkorsi. Juuri tämä liike aiheutti ryskeen ja tärinän. Ensimmäinen\nleikkaus irroitti pitkän kaistaleen kuorta, joka siirtyi vasemmalle\nja painui viittä pientä pyöräsahaa vasten. Sitten nämä kuorenpalat\nkatosivat näkyvistä pudoten alas syöksytorviin. Valmistavan sahauksen\njälkeen antoi suuren vannesahan luona seisova mies merkkejä niille\nmiehille, jotka seisoivat vaunun ääressä: hän ilmoitti tällä tavoin\nnäille, oliko tukki sahattava parruiksi, lankuiksi vai laudoiksi.\nRaskaat parrut kulkivat sahakoneesta päästyään oikealle, laudat toiseen\nsuuntaan. Kaikkialla näkyi miehiä ja poikia, joilla oli vipu kädessä.\nTyö ei keskeytynyt hetkeksikään. Ja neljänkymmenen jalan pituinen ja\nkuuden jalan paksuinen puu, jonka kasvamiseen oli mennyt satoja vuosia,\ntuli sahatuksi tasan neljässä minuutissa.\n\nTämä paikka lumosi minut. En olisi voinut uneksiakaan, että sahan\nkoneellistaminen olisi voitu kehittää näin täydelliseksi, ja ihmettelin\nitsekseni, kuinka pitkäksi aikaa metsiä riittäisi, jos niitä\nsahattaisiin tällä vauhdilla. Liike ja hälinä väsytti minua ja poistuin\nsahalta, jolloin jouduin pitkälle sillalle. Täällä työmiehet tarttuivat\nlankkuihin ja lautoihin niitten tullessa ulos ja kuormasivat ne\nvaunuihin, jotka työnnettiin pois. Tämä silta oli jo sinänsä kokonainen\nmaailma. Siitä läksi käsivarsia joka suunnalle lautaristikkojen\nkeskelle ja pari kertaa olin yhtä ymmällä kuin olin ollut metsässä.\n\nKääntyessäni sivuraiteille näin yht'äkkiä Buellin ja erään toisen\nmiehen. He seisoivat paitahihasillaan pienen, tuulen kaatamista puista\nkyhätyn talon vieressä, jossa oli nähtävästi konttori. Miehet eivät\nolleet kuulleet tuloani eivätkä nähneet minua. Hyppäsin lautaristikon\ntaakse aikoen hiipiä takaisin samaa tietä kuin olin tullutkin. Ennen\nkuin olin ehtinyt lähteä liikkeelle, Buellin ääni sai minut pysähtymään.\n\n\"Hänen nimensä on Ward. Pitkä, vanttera poika. Lähetin Greaserin\ntoissayönä seuraamaan häntä, toivoen saavani hänet peloitetuksi\npalaamaan Itään. Mutta ei!\"\n\n\"Hän on nyt täällä -- perehtymässä metsänhoitoon! Hahhah!\" sanoi toinen\nmies.\n\n\"Luuletko, että se on sama poika, jota minä tarkoitan?\"\n\n\"Greaser sanoi niin. Ja tämä poika on Leslien ystävä.\"\n\n\"Se on ikävintä\", vastasi Buell kärsimättömästi. \"Olen saanut Leslien\nsuostutelluksi, mikäli kysymyksessä on tämä puukauppa, mutta en luule\nhänen enää asettuvan puolellemme vastaisuudessa. Häntä oli vaikeampi\ntaivuttaa kuin muita metsänvartijoita ja nyt hän on aivan mahdoton.\nPelkään häntä.\"\n\n\"Sinun ei olisi pitänyt päästää poikaa tänne.\"\n\n\"Stockton, koetin estää häntä tulemasta. Lähetin Budin ja Billin hänen\njäljilleen. Mutta he eivät löytäneet häntä ja nyt hän ilmestyi tänne.\"\n\n\"Ehkä hänet voi saada suostutelluksi.\"\n\n\"Minun käsittääkseni se on mahdotonta. Tuota poikaa ei taivuteta. Hän\nsekoittaa koko kauppani yhdessä minuutissa, jos hän pääsee asioista\nperille. Paina mieleesi, alan väsyä koko Washingtoniin. Tämä on\nviimeinen puukauppamme. Jos selviän tästä, lopetan koko homman; en\ntarvitse muuta kuin hiukan enemmän aikaa. Sitten pistän hakkauksen\npalamaan ja se peittää kaikki jäljet.\"\n\n\"Buell, enpä haluaisi olla lähellä Penetieriä, kun sinä sytytät tulen.\nTämä metsä palaa kuin taula.\"\n\n\"Mitäpä minä siitä välittäisin. Antaa sen palaa. Sammuttakoon hallitus\ntulen. Mutta mitä teemme pojalle?\"\n\n\"Aion tutkia häntä. Ehkäpä hänet saisi suostutelluksi. Pojat, jotka\nyrittävät päästä metsäalalle, eivät ole rikkaita. Jollei tämä onnistu\n-- sinähän sanoit, että hän tahtoo päästä metsästämään ja ampumaan --\nhanki joku, joka ottaa hänet mukaansa vuorille.\"\n\n\"Kuules, Stockton. Tämä nuori Ward ajattelee, että metsä on hakattava\noikein. Jos tässä olisi vain pieni metsäpalsta, en siitä välittäisi\npaljoakaan. Mutta tämä hakkaus ja tämä saha! Hän saa tietää kaikki. Ja\nenemmänkin. Hän kertoo Leslielle meksikkolaisesta. Dick ei ole tyhmä.\nMutta me emme hellitä.\"\n\n\"Se on vaarallista, Buell. Muistatko sen Oregonin metsänomistajan.\"\n\n\"Sittenhän me häviäisimme tässä kaupassa tuon kokemattoman poikanulikan\nvuoksi?\" kysyi Buell.\n\n\"Älä puhu niin äänekkäästi... Emme me häviä. Mutta varovaisuutta -- ole\nvarovainen. Teit virheen siinä, että luotit liian paljon Greaseriin.\"\n\n\"Tiedän sen ja pelkään Leslietä. Ja sitä toista tulenvartijaa, Jim\nWilliamsia; hän on Texasista ja on paha mies. He molemmat yhdessä\nkykenevät puhdistamaan koko leirin. He tulevat taistelemaan pojan\npuolesta.\"\n\n\"Mutta me emme hellitä. Ajattele nyt ja ajattele nopeasti.\"\n\n\"Ensiksi, aion saada pojan asettumaan puolellemme. Jollei se onnistu...\nme ryöstämme hänet. Sitten koetamme välttää riitaa Leslien kanssa.\nTässä kaupassa voimme ansaita helposti kaksisataaviisikymmentätuhatta\nja ne me otamme.\"\n\nSanottuaan tämän Buell meni konttoriin ja sulki oven; toinen mies,\nStockton, läksi nopeasti kulkemaan siltaa pitkin. En malttanut olla\nvilkaisematta piilopaikastani hänen astuessaan ohitseni. Hän oli pitkä\nmies ja hänellä oli punainen parta, josta saatoin tuntea hänet toisella\nkertaa.\n\nOdotin siellä vielä hetken. Sitten huomasin, että voin päästä sillan\ntoiselle puolen tunkeutumalla kahden lautaristikon välitse. Tultuani\nraiteille kiipesin sillalle ja löysin pian sellaisen paikan, josta\npudottauduin ulos. Päästyäni maahan juoksin kyyristyneenä sillan viertä\npitkin, kunnes näin kujan, joka vei kadulle. Ainoana ajatuksenani oli\nlöytää se koju, jossa neekerikokki oli, ja saada kuulla, oliko Dick\nLeslie jo tullut. Jollei hän olisi vielä saapunut, olin päättänyt\nhypätä suoraa päätä mustangini selkään.\n\n\n\n\nVI\n\nMETSÄNVARTIJA DICK LESLIE.\n\n\nMinulla ei ollut aavistustakaan siitä, kumpaanko kadunpäähän olin\njoutunut. Kaikki kojut olivat samanlaisia ja olisin kiireessäni mennyt\nkokin kojun ohi, jollen olisi huomannut sen ovella seisovaa miestä.\nTuon voimakkaan vartalon olisin tuntenut missä tahansa.\n\n\"Dick!\" huusin syöksyen miestä kohti.\n\nEn kuullut, mitä Dick sanoi tervehdykseksi, mutta siitä tavasta, jolla\nhän tarttui olkapäähäni ja sitten käteeni, voin arvata, että hän oli\niloinen nähdessään minut.\n\n\"Ken, siunatkoon, enpä ollut tuntea sinua\", sanoi hän työntäen minut\nkäsivarren päähän itsestään. \"Annahan kun tarkastelen sinua...\nKasvanut! Kas, sinähän olet vanttera poika!\"\n\nSillä aikaa kuin hän katseli minua, minä puolestani silmäilin häntä\ntarkasti. Dick oli aina ollut suuri, mutta nyt hän tuntui tulleen\nleveämmäksi ja raskaammaksi. Näiden pronssinväristen lännenmiesten\njoukossa hän näytti kalpealta, mutta se johtui vain hänen ihostaan.\n\n\"Ken, etkö saanut kirjettäni -- sitä, jossa selitin, ettei sinun\npitäisi tulla vielä Länteen?\"\n\n\"En\", vastasin nolostuneena. \"Viimeisen kirjeesi sain toukokuussa --\nkuun keskivaiheilla. Se on minulla mukanani. Silloin sinä pyysit minua\ntulemaan... Dick, etkö sinä haluakaan minua luoksesi -- nyt?\"\n\nNäin selvästi, että ystäväni tunsi olonsa epämukavaksi; hän siirtyi\njalalta toiselle ja hänen kulmakarvansa menivät ryppyyn. Mutta hänen\nsinisissä silmissään paloi lämmin loiste hänen laskiessaan kätensä\nolalleni.\n\n\"Ken, olen iloinen nähdessäni sinut\", sanoi hän vakavasti. \"Tuntuu\nsiltä kuin olisi tullut tuulahdus kotoani. Mutta kirjoitin sinulle,\nettet tulisi vielä. Olosuhteet ovat muuttuneet -- täällä on tekeillä\njotakin -- minä --\"\n\n\"Ei tarvita selityksiä, Dick\", vastasin. \"Minä tiedän. Buell ja --\"\nOsoitin kädelläni sahaa ja ympärillämme näkyvää hakkauspaikkaa.\n\nDickin kasvot kävivät tulipunaisiksi. Luulen, että tämä oli ainoa\nkerta, jolloin Dick ei uskaltanut katsoa miestä silmiin.\n\n\"Ken!... Olet oikeassa\", sanoi hän malttaen mielensä. \"Odota, kunnes\nsaat kuulla -- Hei! tässä on Jim Williams, työtoverini.\"\n\nPehmeitä askelia säesti kannusten kilinä.\n\n\"Jim, tässä on Ken Ward, poikatoverini kotipuolelta Idästä\", sanoi\nDick. \"Ken, sinähän tunnet Jimin.\"\n\nTietenkin tiesin ulkoa kaiken sen, mitä Dick oli kirjoittanut minulle\ntästä texasilaisesta Jim Williamsista.\n\n\"Ken, olen totisesti iloinen nähdessäni sinut\", sanoi Jim verkkaisesti\nja puristi samalla kättäni niin lujasti, että luulin joka luun murtuvan.\n\nVaikkei Dick ollut koskaan kuvaillut Jimin ulkomuotoa, huomasin jo ensi\nnäkemältä, että mielessäni oli ollut oikea kuva hänestä. Hän oli pitkä\nja laiha; hänen ahavoituneet kasvonsa olivat kuin musta naamari; vain\nhänen silmänsä liikkuivat, mutta niissä oli niin paljon värisevää eloa\nja hehkua, että oli vaikea katsoa niihin. Hänellä oli leveälierinen\nsombrero, sininen flanellipaita ja siinä kaksi riviä suuria nappeja,\noveralls ja pitkävartiset saappaat, joissa oli korkeat kannat ja\nkannukset. Raskas revolveri riippui hänen kupeellaan ja jollen olisi\ntietänyt, että Jim Williams oli taistellut intiaaneja vastaan ja\nsurmannut pahoja miehiä, olisi hänen katseessaan tästä huolimatta ollut\njotakin, joka olisi herättänyt minussa kunnioitusta.\n\nOlin ylpeä saadessani seisoa näiden kahden metsänvartijan vieressä, ja\ntällä hetkellä ei Buell koko joukkoineen olisi peloittanut minua.\n\n\"Hei! mitä tämä on?\" kysyi Dick kohottaen takinlievettäni; ja\nnähdessään revolverini hän huusi: \"Ken Ward!\"\n\n\"Kah, sinulla taitaa olla revolveri matkassasi, Ken!\" sanoi Jim\nhitaalla, huolettomalla äänellään. \"Dick, totisesti hänellä on ase!\"\n\nNyt oli minun vuoroni punastua.\n\n\"Kyllä, minulla on revolveri\", vastasin, \"ja olipa vahinko, ettei\nminulla ollut sitä jo toissayönä.\"\n\n\"Kuinka niin?\" kysyi Dick nopeasti.\n\nSeikkailuni meksikkolaisen kanssa oli pian kerrottu.\n\nDick näytti ukkospilveltä, mutta Jim nauroi katketakseen.\n\n\"Iskit hänet alas katolta? Sepä oli totisesti hauskaa. Totisesti!\"\n\n\"Kyllä. Ja sitten, Dick\", jatkoin yhteen menoon, \"Greaser seurasi minua\nja jollen olisi eksynyt polulta, en tiedä, mitä olisi tapahtunut. Joka\ntapauksessa hän ehti tänne ennen minua.\"\n\n\"Greaser seurasi jälkiäsi?\" keskeytti Dick puheeni terävästi.\n\nVastatessani Dick katsoi minuun kysyvästi. \"Mistä sen tiedät?\"\n\n\"Epäilin sitä nähdessäni hänen ratsastavan metsässä kahden miehen\nseuraamana. Mutta nyt minä tiedän sen.\"\n\n\"Kuinka niin?\"\n\n\"Kuulin Buellin kertovan Stocktonille, että hän oli lähettänyt\nGreaserin jäljilleni.\"\n\n\"Buell-Stockton!\" huudahti Dick. \"Mitä heillä on tekemistä Greaserin\nkanssa?\"\n\n\"Tapasin Buellin junassa. Kerroin hänelle, että matkustan Länteen\nperehtymään metsänhoitoon. Buell pelkää, että minä pääsen selville\nhänen metsänvarkaudestaan, ja hän tahtoo tukkia suuni.\"\n\nDick siirsi silmänsä minusta Jimiin, ja Jim oikaisi hitaasti pitkän\nvartalonsa. He olivat kumpikin hetken vaiti. Nähdessäni Dickin\nvalkoiset kasvot käänsin katseeni toisaanne. Jim laski kätensä\nkäsivarrelleni.\n\n\"Ken, totisesti sinulla on ollut onnea, totisesti!\"\n\n\"Luulenpa, ettei hän tiedä sitä itsekään\", lisäsi Dick jonkin verran\nkäheällä äänellä. \"Tulkaa, lähdemme tapaamaan meksikkolaista.\"\n\n\"Onpa totisesti hassua, kuinka mielelläni haluaisin tavata tuon\nGreaserin.\"\n\nDickin katse ja ääni olivat kyllä uhkaavat, mutta minua kiinnosti\nenemmän texasilaisen kevyt, iloinen sävy. Tunsin hiukan kylmänväreitä\nja polveni vapisivat. Meksikkolaista kohtaan tuntemani viha hälveni\ntällä hetkellä ja samoin vanha haluni päästä villin Lännen elämän\nhyrskyihin. Pelkäsin, että saisin nähdä ihmisen kuolevan voimatta\nkohottaa kättäni hänen hyväkseen.\n\nMetsänvartijat marssittivat minua keskellään katua pitkin ja me tulimme\nnurkkakapakkaan. Dick työnsi minut vasemmalla kädellään puolittain\ntaakseen, sillä aikaa kuin Jim kulki hitaasti edellä. Omituisinta oli\nse, että meluava joukko heti vaikeni.\n\nMeksikkolaista ei näkynyt siellä. Hänen toverinsa Bud ja Bill, kuten\nBuell oli heitä nimittänyt, istuivat erään pöydän ääressä ja kun Jim\nastui huoneen keskelle, he nousivat hitaasti pystyyn. Toinen heistä oli\ntummahko mies, jolla oli ilkeät silmät ja arpi poskessa, toisella oli\ntiilenkarvaiset kasvot ja hiekanväriset, takkuiset viikset. Kumpikaan\nheistä ei näyttänyt pelkäävän, mutta he olivat silti varuillaan.\n\n\"Haemme täältä ystäväänne Greaseria\", sanoi Jim hitaasti. \"Totisesti\nhaluaisin mielelläni nähdä häntä.\"\n\n\"Hän on lähtenyt, Williams\", vastasi toinen miehistä. \"Hänellä näytti\nolevan kiire eikä hän jättänyt sanaa.\"\n\n\"Hyvä. Luulenpa, ettemme tällä hetkellä kaipaa muita kuin häntä.\"\n\nJim puhui pehmeällä, hitaalla äänellä ja melkein ilmeettömällä sävyllä,\nniin että olisi voinut luulla, ettei asia liikuttanut häntä sen\nenempää; mutta tämä ei voinut johtaa ketään harhaan, sillä se pitkä,\ntiukka katse, jonka hän loi miehiin, ja hänen esiintymisensä kylmyys,\njoka vaiensi koko huoneen, puhuivat aivan toista kieltä. Vastausta\nei kuulunut. Bud ja Bill kävivät istumaan aikoen nähtävästi ryhtyä\njatkamaan kortinlyöntiään. Kiusallinen äänettömyys vaihtui nauruksi,\nsitten alkoi kuulua hiljaista puhetta ja ennen pitkää elämä oli yhtä\nmelskeistä kuin ennenkin.\n\n\"Hän on piilottautunut\", huomautti Dick.\n\n\"Totisesti asia on niin. Hän on paneutunut maahan.\"\n\n\"On silti parasta vilkaista ympärilleen.\"\n\nDick vei minut takaisin kokin kojuun ja läksi sitten pois kehoittaen\nminua pysymään sisällä. Heti hänen lähtönsä jälkeen kuulin taas\naskelia, niin että luulin hänen palaavan, mutta isosta ruhosta, joka\ntäytti oviaukon tunsin heti, ettei tulija ollut Dick. Hämmästyin\nnähdessäni siinä Buellin.\n\n\"Hei!\" sanoi hän meluavalla äänellään. \"Kuulin teidän tulleen leiriin\nja olen haeskellut teitä.\"\n\nTervehdin häntä kohteliaasti -- tämä johtui enemmän hämmästyksestä kuin\nhalusta johtaa häntä harhaan. Minusta tuntui siltä, kuin olisi lapsikin\nvoinut lukea Buellin ajatukset. Hän oli kiihtynyt, vaikka koettikin\nhillitä itseään; hänen kasvonsa hehkuivat ja hänen silmänsä välkkyivät\nuhmaavasti. Hän näytti liian innokkaalta, liian iloiselta tavatessaan\nminut.\n\n\"Minulla on hyvää työtä tarjottavana teille\", jatkoi hän liukkaasti.\n\"Juuri sellaista, jota te tarvitsette, ja te olette juuri se mies, jota\nminä tarvitsen. Tulkaa konttoriini auttamaan minua. Meillä on paljon\nulkotöitä -- puiden laskemista, merkitsemistä ja muuta.\"\n\n\"No niin, mr Buell -- minä -- katsokaahan, Dick -- ehkei hän --\"\n\nEpäröin, sillä en tiennyt, kuinka minun oli jatkettava. Mutta minun\nänkyttäessäni Buell muuttui yhä hymyilevämmäksi ja kielevämmäksi.\n\n\"Dick? Oh, Dick ja minä olemme ystäviä. Dick suostuu kaikkeen, mitä\nminä tahdon. Tarvitsen kipeästi nuorta miestä avukseni. Raha ei\nmerkitse mitään. Te olette teräväpäinen nuorukainen. Saatte valvoa\netujani. Kas tässä!\" Hän veti esiin tukun seteleitä ja jatkoi sitten\nmatalammalla äänellä. \"Käsitättehän, ettei tässä leirissä ole puutetta\nrahasta. Olemme tehneet suuren tukkikaupan. Tarvitsemme nokkelaa\nnuorukaista. Täällä Lännessä sattuu aina pieniä epäsäännöllisyyksiä\nsuurten tukkikauppojen yhteydessä. Mutta tehän voitte pistää silmäliput\npäähänne ja ansaita hiukan rahaa metsänhoitoa tutkiessanne. Eikö niin?\"\n\n\"Epäsäännöllisyyksiä? Millaisia epäsäännöllisyyksiä?\"\n\nKaikista ponnistuksistani huolimatta kysymyksessäni oli hiukan ivaa.\nBuell pisti setelit hitaasti taskuunsa, samalla kun hänen katseensa\netsi silmiäni. En voinut hillitä luontoani.\n\n\"Onko tuo suostuttelua?\"\n\nHän ei vastannut, mutta hänen kasvonsa jäykistyivät.\n\n\"Aiotteko ostaa vaitioloni, tukkia suuni, etten puhuisi tästä\nmetsänvarkaudesta?\"\n\nHän hengähti kuuluvasti, mutta ei sanonut mitään. Joko hänellä oli\nhidas ajatuksenjuoksu tai sitten hän oli liian hämmästynyt voidakseen\npuhua. Tiesin menetteleväni järjettömästi ärsyttäessäni häntä,\nmutta en voinut sille mitään. Tulistuin tulistumistani ja mitä\nselvemmäksi minulle kävi, että hän oli luullut voivansa saada minut\n\"suostutelluksi\" likaisella rahallaan, sitä enemmän kiivastuin.\n\n\"Sanoitte Stocktonille, että olette jo saanut tarpeeksenne\nWashingtonista, ja että minä sekoitan suuren tukkikauppanne... No niin,\nmr Buell, juuri sen aion tehdä -- sekoitan kauppanne!\"\n\nHän muuttui mustaksi kasvoiltaan ja tarttui kauheasti kiroillen\nkäsivarteeni. Rimpuilin kovasti, mutta en päässyt irti hänen\nrautaisesta otteestaan. Tunsin yht'äkkiä voimakkaan nykäyksen, joka\nvapautti minut. Sitten näin, kuinka Dick heilautti olkapäätään\ntaaksepäin ja oikaisi käsivartensa. Hän antoi niin lujan nyrkiniskun\nBuellille, että tämä lensi huoneen toiselle puolelle ja kaatui maahan\nsellaisella ryskeellä, että luulin koko kojun luhistuvan. Hän näytti\nhuumaantuneen iskusta, sillä hän haparoi käsillään ilmaa, löysi sitten\ntuolin ja kohosi sen varassa huojuen pystyyn.\n\n\"Leslie, saatte maksaa tämän\", mutisi hän.\n\nDickin huulet olivat puristetut tiukasti yhteen ja hän katsoi Buelliin\nsäihkyvin silmin. Metsäkauppias luikki ulos ovesta ja kuulimme hänen\nkiroilevan mennessään. Sitten Dick vilkaisi minuun hiukan moittivasti.\n\n\"Mitä olet sanonut Buellille, kun hän on tullut noin hurjaksi?\"\n\nKerroin Dickille kaikki. Hän näytti ensin ällistyneeltä ja sitten\nvihaiselta, mutta puhkesi vihdoin nauramaan.\n\n\"Ken, sinulla taitaa olla juonia mielessä, kuten Jimillä on tapana\nsanoa. Olet aloittanut hyvin. Ja Jim on mielissään tästä. Mutta minä\nolen vastuussa äidillesi. Ken, minä muistan äitisi -- ja sinä saat\npalata kotiin.\"\n\n\"Dick!\"\n\n\"Palaat kotiin, niin pian kuin minä olen saanut sinut Holstoniin ja\npistänyt siellä junaan, siinä kaikki.\"\n\n\"En tahdo lähteä!\" huusin.\n\nLausumatta enää sanaakaan Dick vei minut erääseen aitaukseen; täällä\nhän satuloi ja kuormasi nopeasti hevosensa. Hän puhui vain kerran\nkysyessään minulta, missä olivat mustangini. Ennen pitkää riensimme\nhakkauspaikan poikki metsään. Dick näytti niin huolestuneelta, etten\nvoinut olla vihoissani, mutta sydämeni oli raskas kuin lyijy. Tähänkö\nnyt päättyi matkani Länteen, josta olin uneksinut niin kauan! Se oli\nkestänyt vain kaksi päivää. Pettymys tuntui niin raskaalta, etten\nluullut voivani kestää sitä.\n\nLöysimme mustangit sieltä, minne olin jättänyt ne. Nähdessäni Halin\nja tuntiessani satulan allani tulin vielä alakuloisemmaksi. Emme\nkiivenneet aluskukkulaa ylös sitä polkua pitkin, jota meksikkolainen\noli käyttänyt, vaan kiersimme kaukaa vasemmalta nousten loivasti\nylöspäin. Dick vilkaisi tuon tuostakin taakseen ja kun olimme päässeet\nhuipulle hän katsoi sinne vielä kerran, joten olin loppujen lopuksi\nvarma siitä, että meitä seurattiin.\n\nTämän monivaiheisen päivän hämärtyessä asetuimme leiriin tiheän metsän\npeittämään syvänteeseen. En voinut olla ajattelematta, kuinka erilaiset\ntunteeni olisivat olleet, jos tämä yö olisi ollut ensimmäinen niistä\nmonista öistä, jotka olin aikonut viettää yhdessä Dickin kanssa.\nMutta se olikin viimeinen ja mitä kauemmin sitä ajattelin, sitä\nonnettomammaksi tunsin itseni. Dick kääriytyi vaippaansa sanomatta edes\nhyvää yötä ja minä makasin katsellen, kuinka leiritulen valot ja varjot\nväikkyivät puunrungoilla, ja kuunnellen tuulen ääntä. Katkeruuteni\ntuntui vähitellen sulavan; ruumiini vaipui hervottomana pehmeille,\ntuoksuville männynneuloille; suuret varjoisat puut sekoittuivat\npimeyteen. Herätessäni oli jo kirkas päivä ja Dick ravisteli minua\nkäsivarresta.\n\n\"Käy katsomassa, missä ovat hevoset, sillä aikaa kun minä laitan\nruokaa\", sanoi hän lyhyesti.\n\nKun syvännettä peitti paksu ruoho, eivät hevoset olleet lähteneet\nharhailemaan. Huomasin, että suuret puut oli siellä kaadettu, ja että\nmetsä oli kuin hieno puisto. Aurinkoisilla aukeamilla versoi taimia,\nkasvoi pieniä tuuheita petäjiä ja vesoilla oli riittävästi tilaa ja\nvaloa. Huomautin Dickille siitä, missä määrin tämä osa Penetierin\nmetsää erosi tuosta inhoittavasta hakkauksesta, joka oli jäänyt\ntaaksemme.\n\n\"Tässä metsässä kävi pari hallituksen lähettämää miestä merkitsemässä\nne puut, jotka oli kaadettava\", sanoi Dick.\n\n\"Sahattiinko tukit siinä sahassa, jonka näin?\"\n\n\"Ei. Buell on rakentanut äskettäin tämän sahan. Vanha saha on jonkin\nmatkan päässä täältä Holstoniin päin.\"\n\n\"Onko mahdollista, Dick, ettei noista tukkimiehistä kukaan tiedä, että\nhallitusta petetään.\"\n\n\"Ken, en luule kenenkään heistä tietävän sitä eivätkä he siitä\nvälittäisikään. Tuo metsänsuojelu on täällä uutta. Ennen puuyhtiöt\nostivat paljon metsää ja kaatoivat -- nylkivät -- sen. Kaksi vuotta\nsitten, kun kansallismetsät syntyivät, puutyömiehet -- tukkimiehet,\nsahatyöläiset ja muut -- olivat sitä mieltä, että työtä oli saatavissa\nvähemmän kuin ennen, ja siksi he eivät ole suopeita kansallismetsille.\"\n\n\"Mutta, Dick, jos he käsittäisivät, mitä metsänhoitoaate on, he eivät\nvastustaisi sitä.\"\n\n\"Ehkä. Minä en itsekään oikein käsitä sitä. Pystyn sammuttamaan\ntulipaloja -- se on minun työtäni; mutta tämä metsänvartijanammatti\non uutta. En usko metsänhoidon miellyttävän lännenmiehiä. Se on\naiheuttanut kaikkialla Lännessä epäilyttäviä puukauppoja. Buell on\nmetsähai. Hän osti valtiolta suuria metsiä ja viranomaiset kävivät\nmerkitsemässä kaadettavat puut; kun nämä olivat lähteneet, hän pystytti\nsahan ja haali kokoon tuhatkunta työmiestä.\"\n\n\"Eivätkö metsänvartijat näe? Kuinka heille käy, kun hallitus saa tiedon\nasiasta?\"\n\n\"Minä vastustin alussa sahan perustamista. Ja niin oli nimenomaan Jimin\nlaita. Mutta muut metsänvartijat saivat meidät suostumaan.\"\n\nMinulle alkoi vähitellen selvitä, että Dick Lesliessä voi ehkä\nsittenkin olla hyvää maaperää, johon saattoi kylvää metsänhoidon\nsiemeniä. En puhunut tällä kertaa sen enempää, sillä laitoimme\nkiireesti kuntoon kuormat päästäksemme pian liikkeelle, mutta heti\nkun olimme nousseet hevosten selkään, aloin puhua. Kerroin hänelle\nkaiken, mitä tiesin puista, kerroin siitä, kuinka rakkaita metsät\nolivat minulle ja kuinka olin päättänyt käyttää koko elämäni niiden\ntutkimiseen, hoitamiseen ja kehittämiseen. Ratsastaessamme tuuheiden\npetäjien alla valaisin puhettani esimerkeillä, mikäli niitä osui\ntiellemme. Mitä kauemmin puhuin, sitä kiinnostuneemmalta näytti Dick,\nja tämä lisäsi intoani. Ehkäpä tulin innoissani liioitelleeksi, mutta\nomatuntoni ei soimannut minua. Dick alkoi esittää kysymyksiä.\n\nKeskipäivällä saavuimme lähteelle ja pysähdyimme lepäämään. Jatkoin\npuhettani ja huomasin sitten ilokseni, että sanani olivat tehneet\nvoimakkaan vaikutuksen Dickiin. Minusta tuntui omituiselta, että sain\nselittää metsänhoitoa metsänvartijalle, mutta niin se vain oli.\n\n\"Ken, tuo kaikki on uutta minulle. Olen ollut Penetierissä vuoden enkä\nole kuullut sanaakaan siitä, mitä olet puhunut. Minun tehtäväni ovat\nolleet laadultaan käytännöllisiä ja ne tuntee jokainen metsänvartija.\nJim ja muut miehet tietävät vain sen verran kuin minä. Asia on\nerittäin tärkeä ja minä olen menettänyt mahdollisuuteni olla valtion\npalveluksessa.\"\n\n\"Ei suinkaan -- eikä myöskään Jim -- jos menettelette oikein tästä\nlähtien. Buellille antamanne lupaus ei sido teitä. Hän yritti ryöstää\nminut. Se vapauttaa teidät. Me sotkemme Buellin pienen metsäkaupan\nja pelastamme Penetierin. Siihen ei tarvita muuta kuin kirje, jonka\nlähetän isälleni. Hänellä on ystäviä Washingtonin metsähallituksessa.\nDick, mitä sanot tästä? Se ei ole myöhäistä!\"\n\nTumma varjo haihtui metsänvartijan kasvoilta ja hän katsoi minuun\nhymyillen kuten ennen kalastusmatkoillamme.\n\n\"Suostun!\" huudahti hän iloisesti. \"Ken, olet tehnyt minusta miehen!\"\n\n\n\n\nVII.\n\nTAKAISIN HOLSTONIIN.\n\n\nPääsimme pian ulos metsästä ja ratsastimme salviaruohon peittämää\ntasankoa pitkin Holstonia kohti. Pakollinen palaamiseni kotiin oli niin\nikävä puheenaihe, ettei kumpikaan meistä kajonnut siihen. Se koski\nkaikesta päättäen kipeästi Dickiin ja minulle se oli ollut niin ankara\nisku, että koetin karkoittaa sen mielestäni. Matkamme päättyessä Dick\nalkoi taas puhua metsänhoidosta.\n\n\"Ken, kaikki se, mitä olet kertonut puista, on ollut erittäin\nkiintoisaa. Eräät seikat ovat olleet niin selviä, että minua\nkummastuttaa, kuinka minä en ole huomannut niitä jo aikoja sitten; itse\nasiassa olen tietänyt yhtä ja toista siitä, mitä sanot metsänhoidoksi,\nmutta nuo tieteelliset aatteet saavat minut ällistymään. Puhuit jotakin\nsiitä, että petäjä karsii itse oksansa --, kuinka se on selitettävissä?\"\n\n\"Sehän on vallan yksinkertaista, Dick\", vastasin. \"Kas, tuolla on ryhmä\nmännynvesoja. Ne kasvavat tiheässä -- niin tiheässä, että siinä syntyy\npaljon varjoa, mutta vesoja ei ole kuitenkaan liiaksi tuossa ryhmässä.\nVarjo saa aikaan sen, että alemmat oksat jäävät neulattomiksi. Tästä on\nseurauksena, että nämä oksat kuolevat. Sitten ne kuivuvat, mätänevät ja\nputoavat maahan. Kun puut ovat kasvaneet suuriksi, ne ovat oksattomia.\nNiitten rungot ovat sileitä, puhtaita. Ne ovat karsineet itse itsensä\nja niiden rungot ovat parasta puuta, sillä niissä ei ole oksia.\"\n\nKeskustelumme jatkui keskeytymättä. Saavuttuamme kaupunkiin halusin\nkirjoittaa isälleni niin pian kuin mahdollista, sillä olimme päättäneet\nolla sähköttämättä hänelle. Jätimme hevoset Clessin aitaukseen ja\nriensimme hotelliin, jossa ryhdyimme laatimaan kirjettä. Tämä tehtävä\nosoittautui mutkikkaammaksi, kuin olimme osanneet otaksua. Mutta me\nsaimme sen vihdoin valmiiksi ja vieläpä mainitsimme siinä pari sanaa\nJim Williamsin puolesta. Merkitsimme molemmat nimemme kirjeen loppuun.\n\n\"Kas niin!\" huudahdin. \"Muutaman päivän kuluttua tapahtuu jotakin\nHolstonin tienoilla.\"\n\n\"Usko minua, tämä ei ole leikkiä\", huomautti Dick pyyhkien kasvojaan.\n\"Ken, tulen hikeen jo nähdessäni tuon kirjeen lähtevän Itään. Buell on\nkova pähkinä ja me saamme hänestä vielä paljon vaivaa. No niin, kylläpä\nhän haluaisi mieluummin pysyä loitolla Jimistä ja minusta.\"\n\nSitten me vaikenimme ja kuljimme hitaasti takaisin Clessin aitauksen\nluo. Dickin huulet olivat puserretut lujasti yhteen ja hän vältti\nkatsomasta minuun. Hän ei nähtävästi ollut aikonut työntää minua omin\nkäsin tielle, ja eronhetki oli tullut. Hän juotti hevosiaan altaan\nääressä, touhusi ponin kuorman ympärillä ja tunnusteli satulavyötä.\nMinusta näytti siltä kuin hänellä ei olisi ollut rohkeutta sanoa\nminulle jäähyväisiä.\n\n\"Ken, ei tämä tuntunut näin nololta, ilkeältä -- ennen kuin vasta nyt\",\nsanoi hän. \"Helkkarin ikävä juttu... Pakottaa sinut, lähtemään pois\ntäältä? Mitäpä hyötyä siitä olisi? Olen erittäin pahoillani... Hyvästi\n-- ehkä --\"\n\nHän keskeytti yht'äkkiä sanansa ja hyppäsi satulaan puristettuaan\nkättäni. Samassa hän murahti jotakin kuormaponilleen ja ajoi sen ulos\naitauksesta. Sitten hän läksi ratsastamaan lujaa ravia katua pitkin\ntasangolle päin.\n\nNähdessäni hänen katoavan yhä kauemmaksi ei sydämeni tuntunut lainkaan\nmurtuneelta ja samalla aivoissani välähti ajatus, etten minä ollutkaan\naikonut lähteä kotiin. Dickin mielestä näytti olevan varmaa, että\nlähtisin Itää kohti heti ensimmäisellä junalla. Mutta minäpä en\naikonut tehdä mitään sellaista. Huomasin hämmästyksekseni, että\nmielipiteeni oli tässä suhteessa valmis. Minulla ei ollut mitään varmaa\nsuunnitelmaa, mutta olin päättänyt kärsiä mitä tahansa, ennen kuin\nolisin luopunut mustangistani ja varusteistani.\n\n\"Minun on huolehdittava itse itsestäni\", ajattelin. \"Ja kylläpä selviän\ntästä... Palaan Penetieriin.\"\n\nTiesin, että tämä ajatus oli typerä. Mutta en taitanut sille mitään.\nMetsä oli lumonnut minut. Aioin palata sinne.\n\n\"Pysyttelen loitolla sahasta\", ajattelin, samalla kun tunsin mieleni\nhetki hetkeltä kirkastuvan. \"Pysyttelen poissa metsäkauppiaiden luota.\nMenen korkeammalle vuoristoon ja metsästelen siellä ja tutkin puita...\nTeen sen.\"\n\nSitten läksin heti liikkeelle. Menin erääseen kauppaan ja ostin\njuuri ne muonatarpeet, joiden hankkimista Buell oli vastustanut\navustaessaan minua matkavarusteiden ostossa. Ponin kuormaaminen oli\nnyt vielä työläämpää kuin ennen, mutta minun onnistui kuitenkin\nsuoriutua siitä jollakin tavoin. Aurinko alkoi jo laskea lähtiessäni\ntoisen kerran ratsastamaan Holstonista. Salviaruohon peittämä tasanko\nnäytti alastomalta ja harmaalta. Dick oli jo aikoja sitten päässyt\nmetsänlaitaan ja aikoi tietenkin leiriytyä sen lähteen luo, jonka\nääressä olimme syöneet aamiaisen. En halunnut joutua tekemisiin hänen\nkanssaan.\n\nHeti auringonlaskun jälkeen hämärä peitti maan ja oli jo yö, ennen\nkuin pääsin ensimmäisten petäjien luo. Jatkoin kuitenkin matkaani,\nsillä polku näkyi vielä selvästi enkä halunnut leiriytyä sellaisella\npaikalla, jossa ei ollut vettä. Metsä oli aivan musta; eräissä kohdin\nse oli kuin suuri musta teltta. En ollut vielä ehtinyt ratsastaa\nkauankaan, kun vanha pimeänpelko valtasi taas minut. Tämä sai\nminut suuttumaan. Miksi en voinut liikkua yöllä yhtä varmasti kuin\npäivälläkin? Mutta se oli mahdotonta. Metsä oli täynnä liikkuvia\nvarjoja. Tuulen kohahdellessa mäntyjen latvoissa oli helpompi olla,\nsillä se katkaisi äänettömyyden.\n\nAloin epäillä, etten osannut enää varmasti määrätä, missä lähde oli,\nja siksi päätin leiriytyä siihen, missä sillä hetkellä olin. Pysäytin\nHalin ja heilauttaessani jalkani satulannupin yli näin kaukana edessäni\nheikon valonhohteen. Se välkkyi kuin tähti, mutta se ei ollut riittävän\nvalkoinen ja kylmä ollakseen tähti.\n\n\"Sieltä näkyy Dickin leirituli\", sanoin. \"Minun täytyy pysähtyä tähän.\nEhkäpä jo olen liian lähellä häntä.\"\n\nPohdin asiaa mielessäni. Tulenliekki oli kaukana ja arvelin voivani\npysähtyä siihen ilman vaaraa, jollen tekisi tulta. Laskeuduin maahan\nhevosen selästä ja ryhdyin hakemaan sopivaa paikkaa. Samassa tulin\nkuitenkin ajatelleeksi, että leirituli voisi ehkä olla jonkun muun kuin\nDickin. Ehkäpä Buell oli taas lähettänyt meksikkolaisen yhdessä Budin\nja Billin kanssa samoamaan jälkiäni. Se hanke oli ehkäistävä. Mutta en\nhalunnut palata enkä myöskään jättää polkua.\n\n\"Hiivinpä ottamaan asiasta selvän\", päätin itsekseni.\n\nTämä ajatus miellytti minua; en hyväksynyt kuitenkaan sitä ilman\nmuuta. Tunsin selvästi vastuunalaisuuteni. Tiesin, että saisin tästä\nlähtien ratkaista monta pulmallista kysymystä. En halunnut tehdä mitään\nerehdyksiä. Sidoin Halin ja ponin kiinni polun varrella kasvavaan\npensaikkoon ja läksin kulkemaan metsää pitkin.\n\nNyt vasta minulle selvisi, että leirituli oli paljoa kauempana\nkuin alussa olin luullut. Se hävisi usein kokonaan puiden taakse.\nLähetessäni se muuttui vähitellen suuremmaksi. Hiljensin kulkuani ja\nlähestyin sitä varovasti. Kerran tielleni osui niin paljon puita, että\nsain kulkea hyvän matkaa, ennen kuin se ilmestyi uudestaan näkyviin.\nJoutuessani erääseen pieneen syvänteeseen se katosi taas. Kiipesin\nylös syvänteen reunaa pitkin ja ryömin eteenpäin henkeäni pidätellen.\nLeiritulen ympärillä liikuskeli muutamia miehiä. Olin löytänyt leirin.\njoka ei kuulunut Dick Leslielle.\n\nMaa oli pehmeätä kuin sametti, niin että voin kulkea äänettömästi.\nTuulen hetkeksi tavatessa pysähdyin jonkin puun taakse ja odotin\nsiinä, kunnes se puhalsi uudestaan. Pysyttelin polun läheisyydessä,\nsillä muussa tapauksessa minun olisi ollut vaikea päästä takaisin\nhevosten luo. Tunsin, kuinka iho kasvoillani pingottui. Pysähdyin\nyht'äkkiä, sillä kuulin leiristä suuttuneita, kimakoita ääniä. En\nsaanut kuitenkaan selvää sanoista.\n\nUteliaisuus sai minut valtaansa. Jos miehet olivat Buellin palkkaamia,\nhalusin saada tietää, mistä he riitelivät. Hiivin varovasti puulta\ntoiselle ja kohtasin tielläni toisen syvänteen. Se oli suurempi\nja petäjien oksat peittivät sen siinä määrin, etten saanut selvää\nsiitä, kuinka kaukana leiritulesta sen toinen laita oli. Laskeuduin\nsyvänteeseen polun reunaa pitkin. Tuli katosi näkyvistä. Hämärästä\nkajasti vain heikko valojuova.\n\nTirkistelin tarkoin pimeyteen. Hetken kuluttua pääsin syvänteen\ntoiselle laidalle. Laskeuduin käsieni ja polvieni varaan.\n\nKesti kauan, ennen kuin pääsin ryömien ylös laidan reunalle. Päästyäni\nsinne kurkistin varovasti eteeni, mutta siinä kasvoi puita, jotka\nkätkivät tulen. Kuulin miesten ääniä. Laskeuduin takaisin syvänteen\npohjalle, siirryin polun yli toiselle polulle ja ryömin sieltä\nuudestaan reunalle. Tässä kohdin petäjiä oli taajassa. Hiivin\näänettömästi puulta toiselle. Pääsin vihdoin mustan puunrungon suojaan,\njoka oli aivan tulen vieressä.\n\nMakasin siinä hetken liikkumatta. En oikeastaan tuntenut pelkoa, mutta\nmieleni oli jännityksessä ja kuulin, kuinka sydämeni löi. Tällainen\npartioretki tuntui kutkuttavan niin omituisesti hermoja. Kurkotin taas\neteeni.\n\nKiihtymykseni yltyi, sillä tunsin meksikkolaisen. Hän istui tulen\nääressä polttaen savuketta. Hänen ympärillään oli muutamia miehiä,\njoista yksi oli Bill. Heidän edessään istui mies nojaten pieneen\nvesaan. Hän oli sidottu siihen kiinni lassolla.\n\nVilkaisin miehen kalpeihin kasvoihin ja putosin pitkälleni puun taakse\nmaaten siinä jonkin aikaa hämmästyneenä ja neuvottomana, sillä tuo mies\noli -- Dick Leslie.\n\n\n\n\nVIII.\n\nMETSÄKAUPPIAAT.\n\n\nMakasin siinä pitkälläni maata syleillen ja ajatuskykyni tuntui\nkokonaan herpaantuvan. Äänekäs, kiukkuinen sananvaihto sai minut\nhereille. Kohosin pystyyn ja aloin tähystellä puun takaa.\n\nEräs miehistä heitti tuleen risuja ja se lehahti palamaan kirkkaasti.\nTämä mies oli pitkä ja hänellä oli punainen parta. Tunsin Stocktonin,\njoka toimi Buellin oikeana kätenä metsäkaupoissa.\n\n\"Leslie, sinä olet valehtelija\", sanoi hän.\n\nDickin silmät välähtelivät hänen kalpeissa kasvoissaan.\n\n\"Puhut itsestäsi, Stockton\", vastasi hän. \"Tulet tänne leiriin sakkisi\nseuraamana ja teeskentelet olevasi ystävä. Hyökkäätte sitten miehen\nkimppuun takaa, sidotte hänet ja haukutte valehtelijaksi. Odotapas,\nsinä, senkin hai!\"\n\n\"Olet valehdellut kaiken sen, mitä olet puhunut meille tuosta\nWardista\", selitti toinen. \"Lähetit hänet takaisin Itään, eikö niin? Ja\nnyt hän palaa tuoden tullessaan koko metsähallituksen. Kylläpä Buell\nraivostuu saadessaan kuulla, että Ward on päässyt pakoon käsistämme!\"\n\n\"Olen jo kerran sanonut sinulle, että Ken Ward pääsi pakoon minun\nkäsistäni\", vastasi Dick. \"Myönnän, että tarkoituksenani oli viedä\nhänet Holstoniin, jossa luulin hänen olevan paremmassa turvassa kuin\nmuualla. Mutta hän ei tahtonut lähteä sinne. Hän karkasi juuri tässä\nmetsässä.\"\n\nMikä voi saada Dickin kertomaan tuollaisia valheita? Ihmettelin tätä\nsuuresti. Ehkäpä nämä metsärosvot olivat vaarallisempia kuin olin\nluullutkaan, eikä Dick halunnut heidän saavan tietää, että olin\njättänyt Penetierin. Kenties hän tahtoi voittaa aikaa ja koetti\nhaihduttaa heidän pelkonsa, niin että viranomaiset olisivat ehtineet\npaikalle, ennen kuin he pääsivät karkuun.\n\n\"Miksi hän pakeni?\" kysyi Stockton.\n\n\"Aioin lähettää hänet kotiin, mutta hän ei tahtonut palata sinne. Hän\non aivan hullaantunut retkeilyyn, metsästykseen ja ratsastukseen.\"\n\n\"Jos tämä on totta, Leslie, silloinhan Washingtoniin ei ole lähetetty\nmitään tietoa.\"\n\n\"Ei tietenkään.\"\n\n\"No niin, mutta saat olla vankina, kunnes olen ehtinyt puhua Buellin\nkanssa. Hän käski pidättää sinut ja Wardin niin pitkäksi aikaa, että\nehtisimme saada hakkaustyöt valmiiksi. Meitä ei voi nyt estää kukaan.\"\n\nLeslie tuli punaiseksi kasvoiltaan yrittäessään katkaista lasson, jolla\nhän oli sidottu kiinni vesaan.\n\n\"Joku saa maksaa tämän jutun!\" huudahti hän kiukuissaan. \"Muista, että\nminä olen virkamies täällä metsässä.\"\n\n\"Saat olla vankina, Leslie, tulipa mitä tahansa\", vastasi metsärosvo.\n\"Kehoittaisin sinua rauhoittumaan.\"\n\n\"Paina mieleesi, Stockton, että sinä ja Buell haukutte oravaa väärän\npuun juurelta. Toverini Jim Williams on viisas. Hän tietää minun\npalaavan huomenna.\"\n\n\"Kuulehan, Stockton\", huomautti väliin Bill, \"olet vasta tullut\nArizonaan ja siksi pieni neuvo ei olisi sinulle haitaksi. Jos Jim\nWilliams löytää tämän polun, ei sinun tarvitse enää vaivata nuppiasi\nvanhoilla metsävarkauksilla.\"\n\n\"Kyllä Jim löytää tämän polun\", jatkoi Dick. \"Hän haeskelee parhaillaan\nGreaseria. Kyllä teille tulisi kiire, jos Jim sattuisi nyt osumaan\ntänne.\"\n\n\"Enpä halua ruveta puskusille Williamsin kanssa, sanon sen\", vastasi\nStockton. \"Tunnen hänen ansioluettelonsa. Mutta yritän sittenkin --,\nkunnes Buell saa tiedon asiasta. Hänen peliänsähän tämä on.\"\n\nDick ei vastannut mitään, vaan istui paikallaan silmäillen\nvastustajiaan. Sananvaihto taukosi. Bud työnsi tuleen puunrungon.\nStockton käski meksikkolaisen mennä katsomaan hevosia. Greaser kulki\nohitseni kahdenkymmenen jalan päässä ja pidätin henkeäni hänen\nollessaan kohdallani. Muut kääriytyivät villapeitteisiinsä. Nyt oli\njo niin pimeä, etten nähnyt enää mitään leiritulen valaiseman piirin\nulkopuolelta. Mutta kuulin Greaserin pehmeät, laahustavat askeleet\nhänen palatessaan. Hänen musta, kapea vartalonsa loi varjon minun ja\ntulen välille. Palattuaan hän asettui tulen ääreen ja ryhtyi kiertämään\nsavuketta näppiensä välissä. Hän ei näyttänyt uniselta.\n\nAivoissani välähti rohkea suunnitelma. Aioin ryömiä leiriin ja\nvapauttaa Dickin. Aioin voittaa metsärosvot viekkaudella ja saada\nDickin muuttamaan mieltä. Mitähän Jim Williams sanoisi tällaisesta\ntempusta? Texasilaista ajatellessani epäröimisen tähteetkin haihtuivat\nmielestäni. Silmäilin valoisaa tulenpiiriä ja laadin suunnitelmani;\nminun täytyi ryömiä kauas takaisin pimeyteen, kiertää leirin toiselle\nlaidalle ja hiipiä sitten Dickin taakse. Hänen päänsä näytti jo\npainuvan alas. Raivostuin nähdessäni, kuinka tukalaa hänen oli istua\ntuossa asennossa.\n\nKoetin hillitä kiihtymystäni, mutta tunsin koko ruumiissani omituista\nvärinää, joka ei ottanut asettuakseen. Huomasin pian, että saisin\nodottaa kauan. Meksikkolainen ei ruvennut nukkumaan, niin että minulla\noli riittävästi aikaa tyyntyä.\n\nLeirituli paloi vähitellen loppuun ja valkoinen hehku muuttui\npunaiseksi. Eräs miehistä kuorsasi äännellen kuin käheä pilli.\nPreeriasudet ulvoivat metsässä ja mitä kauemmin kuuntelin niiden\npitkää, omituista ulvontaa, sitä enemmän aloin pitää niistä. Tuulen\nkohina oli vaimentunut vaikeroivaksi huminaksi. Ajattelin itseäni\nmaatessani siinä hermot jännittyneinä ja tähyillen tummia muotoja.\nAjattelin niitä öitä, jotka olin viettänyt yhdessä Halin kanssa\nvanhoissa metsissä kotiseudulla. Kuinka täysinäistä elämäni olikaan\ntällä hetkellä! Rintani kohosi, käteni tarttui revolveriin, silmäni\ntuijottivat pimeyteen enkä olisi halunnut olla missään muualla tässä\nmaailmassa.\n\nGreaser poltti loppuun savukkeensa ja hänen päänsä alkoi painua. Se\noli merkkinä minulle. Ryömin äänettömästi pois puun luota. Päästyäni\nsyvänteen reunalle pysähdyin ja nousin seisomaan. Metsä oli niin pimeä,\netten olisi voinut laskea ympärilläni olevia puita. Kuljin hapuillen\nvasemmalle koettaen kiertää leirin. Kerran katkaisin oksan; se\nräiskähti kuin pistoolinlaukaus; sydämeni lakkasi hetkeksi toimimasta.\nMutta Greaser ei hievahtanutkaan kytevän hiilloksen ääressä istuessaan.\nPääsin vihdoin leirin toiselle puolelle.\n\nLevättyäni hetken aloin pyrkiä eteenpäin hitaasti ja varovasti kuin\nhiipivä kissa. Päästyäni noin viidenkymmenen jalan päähän tulesta\nlaskeuduin maahan ja etenin ryömien. Pari kertaa jouduin harhaan. Mutta\njonkin ajan kuluttua näin Dickin vankkojen hartioitten kuvastuvan\nedessäni.\n\nPysähdyin. Rintani tuntui pakahtuvan ja hengitykseni oli niin kuuluvaa,\nettä pelkäsin herättäväni jonkun miehistä. Ajattelin taas, mistä oli\nkysymys, ja koetin palauttaa kylmäverisyyteni.\n\nAinoana suojanani oli nyt Dickin leveä selkä, sillä vesa, johon hän oli\nsidottu, oli hoikka. Vedin esille metsästysveitseni.\n\nRyömin Dickin luo. Kasvoni joutuivat hänen käsiensä kohdalle, jotka\nolivat sidotut selän taakse. Työnsin puukonterän lasson alle ja\nkatkaisin sen.\n\nDick hätkähti, ikäänkuin hän olisi saanut sähköiskun. Samalla hän\nheilautti päätään taaksepäin ja päästi huudahduksen.\n\nVaikka pelästyin siinä määrin, etten päässyt liikkeelle, laskin käteni\nDickin olalle ja kuiskasin: \"Hiljaa! Täällä on Ken!\"\n\nGreaser kirkaisi kimeästi. Dick hypähti pystyyn. Menetin sitten\nharkintakykyni. Kuulin käheitä huutoja ja näin mustien hahmojen\nkohoavan ikäänkuin maan alta. Kaikki näytti olevan sekaisin. Halusin\njuosta, mutta en päässyt ylös. Edessäni näin painivan, kieriskelevän\nmassan.\n\nMutta tämä ruumiillinen heikkouteni ei kestänyt kauan. Näin Dickin\npaiskaavan maahan kaksi miestä ja Stocktonin hyökkäävän Dickin kimppuun\ntämän kohotessa pystyyn. Greaser juoksenteli heidän ympärillään\nheiluttaen kädessään jotakin, joka välähteli tulenvalossa. Stockton\nsukelsi Dickin jalkoihin ja kaatoi hänet. He kieriskelivät nyt maassa\ntoisiinsa takertuneina ja meksikkolainen hyppäsi heidän päälleen\nkohottaen kädessään välkkyvän esineen päänsä yläpuolelle.\n\nSyöksyin eteenpäin, tartuin molemmin käsin Greaserin ranteeseen ja\nväänsin hänen kättään, minkä jaksoin. Joku iski minua päähän. Näin\nmiljoonia valonliekkejä ja sitten kaikki kävi mustaksi.\n\nAvatessani silmäni paistoi jo aurinko. Koko ruumiini tuntui kipeältä\nja päätäni pakotti. Ympärilläni näytti kaikki olevan usvan peitossa.\nEn tiennyt, missä olin. Yritin kohota istumaan ja sain ponnistella\nkauan, ennen kuin se onnistui. Käteni olivat sidotut. Sitten silmäni\nselvisivät.\n\nStockton seisoi edessäni ojentaen huuliani kohti tinatuopin, jossa oli\nvettä. Kurkkuni oli kuiva ja minä join. Stocktonilla oli iso mustelma\notsassa; hänen sieraimissaan oli hyytynyttä verta ja hänen paidastaan\noli reväisty irti toinen puoli.\n\n\"Näyt voivan hyvin?\" sanoi hän.\n\n\"Kyllä\", vastasin, vaikkei se ollutkaan totta.\n\nOlin huomaavinani hänen kasvoistaan, että vastaukseni tuotti hänelle\njonkin verran helpotusta. Sitten näin Billin, joka hoiteli silmäänsä\nhautoen sitä kostealla nenäliinalla. Se oli turvonnut ja ummessa ja\nniin suuri kuin hanhenmuna ja aivan sininen. Dick oli kaikesta päättäen\nsaanut siihen osumaan lujan iskun. Sitten käännyin katsomaan Dickiä,\njoka istui entisellä paikallaan nojaten hoikkaan vesaan, johon hän oli\nsidottu lassolla. Hänen sileistä kasvoistaan ei voinut huomata, että\nhän oli ollut mukana lujanpuoleisessa kahakassa; hän hymyili, mutta\nhänen silmistään kuvastui levottomuus.\n\n\"Ken, oletpa menetellyt tyhmästi\", sanoi hän. Tämän hän sanoi\nmoitteeksi, mutta se silmäys, jonka hän loi minuun, teki minut ylpeäksi.\n\n\"Voi, Dick, jollet sinä olisi huutanut!\"\n\n\"Piru vieköön, olet oikeassa! Mutta juonesi oli mainio ja Jim saa siitä\nvielä paljon naurunaihetta. Olin kuin vanha akka. Mutta tuo kylmä\nveitsenterä yllätti minut.\"\n\nVilkaisin joka suunnalle nähdäkseni, missä olivat meksikkolainen ja\nBud ja viides mies, mutta heitä ei näkynyt. Bill oli vaihtanut työtä\nja vaivasi nyt korpputaikinaa. Sitten päätäni vihlaisi niin kipeästi,\netten vähään aikaan nähnyt mitään.\n\n\"Mikä päätäni vaivaa? Kuka on lyönyt minua?\" huudahdin.\n\n\"Bud kolhaisi sinua pistoolinperällä\", sanoi Dick. \"Ja, Ken, luulenpa,\netten olisi ilman apuasi selvinnyt Greaserin veitsestä. Kiskoit hänen\nkäsivartensa puolittain irti. Hän kiroili kaiken yötä... Kas, tuollahan\nhän jo tulee.\"\n\nJa niin olikin. Meksikkolainen ilmestyi polulle taluttaen hevosia.\nTulin niin iloiseksi nähdessäni Halin, että unohdin olevani vanki.\nMutta nähdessäni Greaserin synkät kasvot ja välähtelevät silmät se\nmuistui pian mieleeni. Hänen katseestaan kuvastui kavaluus.\n\nBud ratsasti leiriin toiselta suunnalta ja toi tullessaan useita\nhevosia, joista kaksi oli Dickin. Metsärosvot ryhtyivät syömään\naamiaista ja Stockton auttoi minua, mikäli jaksoin syödä ja juoda.\nNyt kun olin joutunut vangiksi, hänen esiintymisensä ei ollut enää\nhalpamaista ja raakaa. Häntä kohtaan tuntemani vastenmielisyys hälveni\nvähitellen ja minusta tuntui, että hän tarkoitti parastani.\n\nMiehet satuloivat hevoset ja nostivat sitten Dickin ja minut nuoriin\nkytkettyinä hevostemme selkään. Kuormaponit kulkivat edellä ja niitä\nseurasi Bill. Hänen jäljessään tulin minä ja sitten Greaser; Dick\nsijoitettiin Budin ja Stocktonin väliin. Näin me ratsastimme eikä aikaa\nhukattu hetkeäkään. Huomasin, että miehet tähyilivät tarkasti sekä\neteenpäin että taakseen. Erosimme pääpolulta ja läksimme kulkemaan\njyrkempää polkua pitkin, joka vei ylös rinteelle.\n\nRatsastimme monta tuntia. Oli hetkiä, jolloin horjuin satulassani,\nmutta kestin kipuni ja väsymykseni yleensä hyvin. Oli jo iltapäivä, kun\nkuulin yht'äkkiä kimakan vihellyksen. Näin kaksi ratsastajaa, jotka\nodottivat meitä polulla.\n\n\"Hoh! jopa olikin aika!\" huokaisi Bill. \"Tuossa ovat Buell ja\nHerky-Jerky.\"\n\nPäästyämme lähemmäksi tunsin Buellin, ja Herky-Jerky oli juuri se\nmies, jonka katoamista leiripaikalta olin ihmetellyt. Hän oli lähtenyt\nhakemaan Buellia.\n\nBuell ratsasti komealla, kiiltäväkarvaisella raudikolla ja hänen\nolemuksensa oli yhtä rehevä kuin junassa tavatessamme. Hän katseli\nirvistellen kolhiutuneita miehiään.\n\n\"Hei, kaverit, oletteko pudonneet tukkien sekaan sahallani?\"\n\n\"Ei meillä ole aikaa laskea tässä leikkiä\", sanoi Stockton terävästi.\n\"Joku metsänvartija voisi vielä nähdä meidät... No, mitäs nyt?\"\n\n\"Saittepa pojan kiinni hyvissä ajoin. Se oli pääasia. Viekää heidät\nmolemmat johonkin kanjoniin ja säilyttäkää siellä, kunnes saatte uuden\nmääräyksen. Sinun ei tarvitse jäädä sinne, Stockton, sitten kun olet\nsaanut heidät varmaan paikkaan. Voit sitten lähettää heille ruokaa\nsinne ylös.\"\n\n\"Sinuun ei kajota, jollet --\"\n\n\"Älkää puhuko minulle!\" karjaisin hänelle. Olin vähällä kertoa\nWashingtoniin lähetetystä kirjeestä, mutta maltoin mieleni.\n\n\"Leslie\", jatkoi Buell, \"en välitä siitä, että löit minua, jos lupaat\npitää suusi kiinni näistä asioista.\"\n\nDick ei sanonut mitään, vaan loi metsärosvoon uhkaavan silmäyksen.\n\n\"Kuules, Buell\", sanoi Stockton. \"Jim Williams ei ole tyhmä. On\nparasta, että varot häntä.\"\n\nBuellin punakat kasvot vaalenivat. Sitten hän sanaakaan virkkamatta\nviittasi kädellään rinnettä kohti, käänsi hevosensa ja ratsasti täyttä\nlaukkaa alas polkua pitkin.\n\n\n\n\nIX.\n\nMATKALLA VUORILLE.\n\n\nKiipesimme seuraavalle ylängölle, mistä taas poikkesimme uudelle\nsyrjäpolulle. Metsä oli edelleen avonaista muistuttaen puistoa. Suurten\npetäjien juurella maa oli paljasta ja ruskeaa, ja sen peittivät\nmännynneulat paksuna kerroksena, mutta aukeamilla kasvoi vihreää ruohoa\nja sinisiä kukkia.\n\nRatsastettuamme tämän ylängön poikki maa alkoi kohota niin jyrkästi,\nettä se oli minulle aivan uutta. Täällä metsä rupesi muuttumaan. Paitsi\npetäjiä siellä kasvoi muitakin puita, nimenomaan kartion muotoisia,\nsopusuhtaisia, heleänvärisiä puita, joita Dick nimitti hopeakuusiksi.\nOlin iloissani siitä, että ne olivat havupuita, sillä en ollut\nkoskaan nähnyt niin kaunista metsää. Kiipesimme harjanteitten yli ja\ntunkeuduimme eteenpäin syvänteissä kasvavien haapatiheikköjen läpi aina\nauringonlaskuun saakka. Sitten Stockton antoi määräyksen pysähtyä.\n\nTämä tapahtui oikeaan aikaan, sillä olin niin väsynyt, etten päässyt\nomin voimin alas mustangini selästä. Stockton järjesti villapeitteen,\nsyötti minua ja hauteli päässäni olevaa kuhmua, mutta olin niin sairas\nja väsynyt, etten välittänyt mistään muusta kuin unesta. Vaikka käteni\nolivat sidotut epämukavasti, ei sekään estänyt minua nukkumasta.\n\nKun joku herätti minut seuraavana aamuna, eivät silmäni tahtoneet pysyä\nauki. Tunsin luissani raukeutta ja epämääräistä pakotusta, mutta pääni\nei ollut enää kipeä, joten kaikki näytti olevan hyvin.\n\nHetken kuluttua jatkoimme kiipeämistä ja mielenkiintoni kasvoi sitä\nmukaa kuin kohosimme korkeammalle. Eräässä paikassa saimme tunkeutua\ntaajassa kasvavien vaivaistammien välitse. Vuorenrinne oli täynnä\nharjanteita ja notkelmia, niin että saimme kaiken aikaa joko kiivetä\nylöspäin tai laskeutua. Männyt ja kuuset muuttuivat pienemmiksi ja ne\nolivat nyt epätasaisempia ja pahkaisempia.\n\n\"Tässä on kanjoni!\" sanoi vihdoin Bill.\n\nSaavuimme suuren syvänteen reunalle. Se oli noin puoli mailia leveä.\nTerävät puunlatvat painuivat viistosti alaspäin. Alhaalta kuului\nveden pauhinaa ja paikka paikoin siellä vilahti valkoisena vaahtona\nvirta. Kauempana ylhäällä kohosi lumipeitteinen vuorenhuippu välkkyen\naamuauringon valossa. Kuinka ihmeellisen kaukana ja korkealla se\nolikaan!\n\nMielipahakseni se katosi näkyvistä laskeutuessamme alas kanjoniin.\nMutta se unohtui pian. Näin lauman preeriasusia ja suuren määrän\nvalkoisia ja mustia oravia. Tiheiköt rasahtelivat tuon tuostakin, kun\nniistä läksi suhisten lentämään suuria, kalkkunan kokoisia lintuja.\nNe lensivät yhtä nopeasti kuin fasaanit. Tiedustelin Dickiltä, mitä\nlintuja ne olivat.\n\n\"Siniteeriä\", vastasi hän. \"Pidä nyt silmäsi auki, Ken, sillä edessämme\njossakin on hirvi. Etkö näe jälkiä?\"\n\nKatsoin maahan ja huomasin siinä pieniä, teräväkärkisiä, soikeita\njälkiä. Pari kettua juoksi aukeaman poikki noin viidenkymmenen kyynärän\npäässä meistä. Pääsimme hetken kuluttua kanjonin pohjalle ja siirryimme\nsiellä toiselle polulle. Ilman täytti myllertävän veden matala pauhina.\nTämä vuorivirta oli noin kaksikymmentä jalkaa leveä, mutta se virtasi\nniin nopeana ja vaahtoisena, että oli mahdotonta saada selvää sen\nsyvyydestä. Polku kulki virtaa ylös ja mutkitteli siinä määrin, että\nBill, joka kulki edellä, oli puolet ajasta näkymättömissä. Kerran hänen\npyssynsä paukahti ja koko jono pysähtyi. Kuulin räiskettä tiheiköstä.\nDick huusi minulle osoittaen rinnettä. Siellä näkyi kolme harmaata\nhirveä, jotka juoksivat valkoinen häntä pystyssä. Kuulin omituista,\nviheltävää ääntä.\n\nKuljettuamme jonkin matkaa eteenpäin näimme, että Bill oli ampunut\nyhden hirven ja köytti sitä parhaillaan kuormahevosensa selkään.\nKanjoni kapeni kapenemistaan. Ennen pitkää saavuimme kuiluun, joka oli\nlyhyt, mutta erittäin epätasainen, niin että hevosten oli vaikea kulkea\nsiinä. Hämmästyksekseni kuilu laajeni yht'äkkiä muuttuen ikäänkuin\namfiteatteriksi, joka oli muutaman sadan jalan laajuinen. Sen seinämät\nolivat jyrkät ja toinen puoli porrasmainen, joten se muodosti pitkän,\nmatalan luolan. Amfiteatterin keskellä oli syvä aukko, josta vuorivirta\nsyöksyi kuohuen esiin.\n\n\"Olemme perillä\", sanoi Bill ja hyppäsi alas satulastaan. Muut miehet\nnoudattivat hänen esimerkkiään ja nostivat samalla Dickin ja minut\nalas. Stockton irroitti kätemme selittäen, että meidän oli mukavampi\nolla ilman siteitä. Aivan oikein. Ranteeni olivat turvoksissa ja täynnä\nrakkoja. Stockton käski meksikkolaisen pitää meitä silmällä.\n\n\"Ken, olen kuullut puhuttavan tästä paikasta\", sanoi Dick. \"Eihän tämä\nole mikään lähde! Kaksikymmentä kyynärää leveä ja syvyydestä ei ole\ntietoakaan! Tuo on lumivettä, joka tulee suoraan huipuilta. Olemme noin\ntuhat jalkaa lumirajan alapuolella.\"\n\n\"Voin selittää sinulle tämän asian. Katsopas noita vaivaispetäjiä\",\nvastasin osoittaen seinämien yläpuolelle. Leiripaikkamme kohdalla\nkohosi epätasainen rinne, jota peittivät toisiinsa kietoutuneet,\nkitukasvuiset petäjät. Useat niistä olivat vääriä ja vaivaisia; eräät\nolivat puolittain kuivia ja latvastaan vaalenneita. \"Näen ensimmäisen\nkerran tällaisia puita\", jatkoin, \"mutta olen lukenut niistä.\nKosteuden puute ei ole syynä siihen, että ne ovat noin vääristyneitä\nja heikkokasvuisia, vaan se, että ne saavat taistella luonnonvoimia\n-- kylmää, myrskyjä, lumivyöryjä -- vastaan. Luulen, että tuhannesta\nsiemenestä pääsee juurtumaan ja jää henkiin vain yksi. Mutta metsä\ntaistelee ankarasti elämästään.\"\n\n\"Niin, Ken, voimmehan me istua maassa ja puhua metsänhoidosta, sillä\naikaa kuin Buell nylkee mielensä mukaan Penetieriä\", sanoi Dick. \"Tämä\non todellakin hieno leiripaikka. Sitä paitsi täällä on paljon hirviä ja\nmyöskin -- karhuja.\"\n\n\"Dick, emmekö pääsisi täältä karkuun\", kuiskasin.\n\n\"Taitaapa olla vaikeaa. Ihmettelen vieläkin, Ken, miksi sinä palasit\ntänne. Luulin sinun lähteneen kotiin ensi junalla.\"\n\n\"Erehdyit, Dick. En voinut palata kotiin. Täällähän on elämä niin\nsuurenmoista.\"\n\n\"Niinpä taitaa olla päässäsi olevasta pahkasta päättäen\", vastasi Dick\nnauraen. \"Jollei Bud olisi päässyt kolhaisemaan sinua, olisimme, ehkä\ntehneet selvän koko tuosta joukosta. Ken, varo tuota Greaseria. Hän on\nkavala mies. Hänen kätensä on tosin nyt hervoton.\"\n\n\"Olemme jo kaksi kertaa iskeneet yhteen\", selitin puolestani.\n\"Sanotaan, että kolmas kerta on pahin. En toivo sitä... Mutta, Dick,\nolen yhtä kookas -- kookkaampikin kuin hän.\"\n\n\"Voi, noita lapsenpuheita! Minun olisi pitänyt työntää sinut junaan --\"\n\n\"Mihin junaan?\" kysyi terävästi Stockton, joka oli huomaamatta joutunut\ntaaksemme. Hän silmäili meitä epäluuloisesti.\n\n\"Sanoin tässä Kenille, että minun olisi pitänyt työntää hänet junaan\",\nvastasi Dick.\n\nStockton ei puhunut mitään, mutta hän näytti miettivän jotakin.\nSitten hän sijoitti Dickin luolan toiseen päähän ja minut toiseen.\nVuodevaatteemme otettiin esille ja annettiin meille. Teimme itse\nvuoteemme. Sen jälkeen pidin silmäni auki, niin ettei minulta jäänyt\nmitään huomaamatta.\n\n\"Leslie, aion kohdella sinua ja Wardia reilusti\", sanoi Stockton.\n\"Saatte hyvää ruokaa. Herky-Jerky on paras kokki Holstonin tällä\npuolen. Saatte kulkea ilman nuoria päivällä. Mutta jos jompikumpi\nteistä yrittää karata, annan ampua häneltä jalat poikki. Ymmärrätkö?\"\n\n\"All right, Stockton, se on selvää peliä\", vastasi Dick. \"Olet liian\nhyvä mies ollaksesi Buellin tapaisen rosvon kaverina. Ikävä juttu.\"\n\nStockton kääntyi äkkiä toisaanne kuullessaan nämä sanat. Bill ilmestyi\nseinämän yläpuolelle ja alkoi syytää sieltä alas polttopuita. Bud\npalasi kanjonista, jonne hän oli ajanut hevoset. Greaser istui kivellä\npolttaen savuketta. Nyt vasta silmäilin häntä ensimmäisen kerran\ntarkasti. Hän oli pienempi kuin olin otaksunut; hänellä oli naisen\nkädet ja jalat; hänen mustat silmänsä hehkuivat. Päivällä en pelännyt\nhäntä.\n\nHerky-Jerky oli kiintoisin mies vastustajistamme. Hän oli lyhyt ja\ntanakka ruumiiltaan; niin vääräsääristä miestä, kuin hän oli, en ollut\nnähnyt koskaan aikaisemmin. Enpä luule, että hän olisi saanut sikaa\nkiinni kujassa. Tiilenkarvaisten kasvojen alaosaa peitti parransänki.\nOmituisinta oli kuitenkin se, että hän irvisteli aina. Hän näytti\nmiellyttävältä, mutta aina kun hän avasi suunsa, sieltä tuli mitä\ntörkeimpiä kirosanoja. Hän kirosi tulta, pannuja, kahvia, korppuja ja\nkaikkea, mutta hän käsitteli mitä taitavimmin kaikkia näitä esineitä\nja aineita. Tämä oli inhottavaa, mutta siitä huolimatta hän miellytti\nminua.\n\nPimeä laskeutui nopeasti syödessämme ja kuiluun painuva tuuli oli\nkylmä. Siirryin vähitellen lähemmäksi tulta. En ollut koskaan ennen\nmaistanut metsänriistaa ja ensimmäisellä kertaa se tuntui mauttomalta.\nMutta ennen pitkää se oli jo herkkuani.\n\nSinä yönä Stockton sitoi minut lujasti, mutta kuitenkin sillä\ntavoin, että voin hyvin kääntyä. Nukuin sikeästi ja heräsin myöhään.\nHerätessäni Stockton seisoi satuloidun hevosensa vieressä ja jakeli\nmiehille määräyksiä. Hän puhui terävästi. Hän huomautti heille\nnimenomaan, että heidän piti aina olla valppaina. Sitten hän,\nlausumatta sanaakaan Dickille tai minulle, läksi ratsastamaan alas\nkuilun pohjaa pitkin ja katosi keltaisen vuorenseinämän taakse.\n\nBill vapautti Dickin kädet, mutta jätti nuoran hänen jalkojensa\nympärille. Minä pääsin aivan vapaaksi ja minusta tuntui niin hauskalta\nsaada taas kerran käyttää kaikkia raajojani, että kuljin paikasta\ntoiseen pöyhistellen ehkäpä liiaksikin. En tiedä, väsyikö Herky-Jerky\nilveilyyni vai halusiko hän näyttää, kuinka taitavasti hän osasi\nkäsitellä lassoa, mutta hän heitti yht'äkkiä silmukan ympärilleni\nsellaisella voimalla, että se kävi selkääni kuin piiskanisku.\n\n\"Näin se nuora on heitettävä!\" sanoi hän vetäen lasson kireälle\nkeskiruumiini kohdalle. Kaikki miehet nauroivat ja minä kaaduin\nkarkeaan soraan.\n\n\"On parasta panna varsa nuoriin\", huomautti Bud.\n\nLasso sai siten jäädä vyötärölleni ja se laahasi kaiken aikaa\nperässäni. Herky-Jerky käski minun kantaa Dickin aamiaisen leiritulen\näärestä tämän luokse luolan perälle. Tein sen mielelläni. Dick ja\nminä keskustelimme ääneen jokapäiväisistä asioista, mutta samalla\nkuiskasimme toisillemme jonkun sanan.\n\n\"Ken, joko hyökkäämme heidän niskaansa tai pujahdamme täältä pois\",\nkuiskasi Dick.\n\nMielessäni heräsi monenlaisia ajatuksia. Mitähän jos minun onnistuisi\npäästä pakoon vaikkapa ilman Dickiä. Päätin yrittää, jos minulle\ntarjoutuisi siihen hyvä tilaisuus, mutta en halunnut lähteä alas\nKanjoniin ilman pyssyä. Stockton oli ottanut revolverini ja\nmetsästysveitseni, mutta hallussani oli vielä pieni nahkalaukku, jota\nHal ja minä olimme kuljettaneet usein mukanamme Susquehanna-joella\nliikkuessamme. Paitsi kynäveistä siinä oli suolaa ja pippuria,\nongenkoukkuja ja siimaa, tulitikkuja -- ja muita pikkutarpeita, jotka\ntavallisesti ottaa mukaansa sellainen poika, joka ei ole vielä joutunut\nkulkemaan yksin erämaassa. Istuin miettien ja suunnitellen suuren aukon\nreunalla, jossa lähde oli. Näin yht'äkkiä vedenpinnalla värettä ja\nsitten komean, täplikkään kalan. Se ilmestyi pinnalle pari kertaa. Sen\npituus oli kaksi jalkaa.\n\n\"Dick, tässä aukossa on kaloja!\" huudahdin innoissani.\n\n\"Totta kai\", vastasi hän.\n\n\"Tuo aukko on täynnä taimenia -- täplikkäitä taimenia\", sanoi\nHerky-Jerky. \"Mutta otapas ne kiinni.\"\n\n\"Miks'ei?\" sanoin. Olinhan onkinut paljon taimenia Pennsylvanian\nvuorilla. \"Eivätkö ne syö? Näin kerran valaskalan, joka ajoi takaa\nkovakuoriaista. Hankkikaa minulle vapa ja muutamia kovakuoriaisia tai\nmatoja!\"\n\nOtin esiin pienen laukkuni ja näytin kalastusvehkeeni. Herky-Jerky\nsanoi käyvänsä hakemassa syöttejä.\n\nHänen ollessaan poissa tutkin vielä kerran lähdettä. Se oli pyöreä\nja syvä, ja sen vesi kohosi pinnalle suurina vihertävinä kuplina.\nLaskupaikkana oli pieni kapea halkeama, josta vesi valui alas hitaasti,\nikäänkuin se ei olisi halunnut päästä vapauteen. Kohina kuului vasta\nalhaalta kuilusta.\n\nHerky-Jerky palasi tuoden pitkän, hoikan vavan. Se oli niin notkea kuin\nruoko ja kun kiinnitin siihen siiman, tuli siitä erinomainen vapa.\nHerky-Jerky katseli kaiken aikaa. Sitten hän antoi minulle kourallisen\nmatoja.\n\n\"Jos saat taimenen, nielen, saakeli soikoon, tuon vavan!\" huudahti hän.\n\nKumarruin alas ja lähestyin lähteen reunaa varovasti, niin ettei minua\nnäkynyt.\n\n\"Syle syötille, poika\", sanoi Bill.\n\nHe nauroivat kaikki, niin että minua suututti. Siitä huolimatta heitin\nsyötin veteen tuntien mielessäni vanhaa tuttua jännitystä.\n\nSyötti putosi napsahtaen veteen. Vedessä vilahti mustan ja kullan\nvärinen, nuolimainen varjo. Siima liukui. Nykäisin kovasti. Vapa taipui\nkahtia, värisi ja heilui puoleen ja toiseen. Kala oli voimakas; se\nsyöksyi sinne tänne kuin iso ahven. En ollut koskaan saanut kamppailla\nahvenen, kanssa näin lujasti. Pelkäsin joka hetki onkeni särkyvän.\nJa aina kuin siima oli kireimmillään, kala kääntyi. Vihdoin se alkoi\nväsyä. Tunsin, että se rupesi vähitellen kohoamaan pinnalle, ja vedin\nentistä lujemmin. Nyt jo näin sen; sitten se kääntyi välähtäen kuin\nkultaharkko. Ohjasin sen laskupaikan suuhun, ojensin käteni ja tartuin\nsormillani sen kiduksiin. Nostin sen ylös. Dick päästi sotahuudon\nnähdessään kalan, jonka olin nostanut ilmaan; minä puolestani jäin\nsanattomaksi. Taimen oli pari jalkaa pitkä, leveä ja raskas, ja sen\nkiiltävillä kupeilla oli värikkäitä täpliä.\n\nHerky-Jerky juhli kala-onneani innokkaasti huutaen ja hänen toverinsa\nhuomauttivat, että hän oli luvannut niellä vavan.\n\nPanin uuden syötin ja sain heti toisen, pienemmän kalan, jonka sain\nylös vähemmällä vaivalla. Lähde oli täynnä taimenia. Vesi aivan\nkiehui, kun heitin sinne onkeni. Jotkut suuret veitikat kiskoivat irti\nkoukkuni; en ollut koskaan edes uneksinutkaan tällaisesta kalapaikasta.\nTilanne oli samalla kertaa omituinen. Olinhan toiselta puolen vanki ja\nGreaser tai Bud pitivät kumpikin vuorotellen kiinni lasson toisesta\npäästä. He kiskaisivat minut monta kertaa pystyyn eikä heillä ollut\ntarkoituksena muuta kuin tehdä minulle kiusaa. Mutta en ollut koskaan\neläessäni nauttinut kalastuksesta niinkuin nyt.\n\nBill ja Herky-Jerky poistuivat silloin tällöin leiristä. Kuulin,\nkuinka Herky kehoitti Greaseria huolehtimaan paistipadoista, ja\nmieleeni juolahti silloin, että Greaserilla olisi ollut enemmän syytä\npitää silmällä Ken Wardia. Nähdessäni Budin makaavan maassa muistin,\nmitä Dick oli kuiskannut minulle. Vaikka näytinkin syventyneeltä\nkalastukseen, tarkkailin itse asiassa kaiken aikaa Greaseria. Hän\npoltti tapansa mukaan savuketta ja näytti hajamieliseltä, mutta ei\ntästä huolimatta hellittänyt lasson päätä kädestään.\n\nYht'äkkiä näin suuren sinisen revolverin, joka oli asetettu eräälle\nkivelle; sen rummusta pistivät esille messinkipatruunien päät.\nRevolveri oli yhtä kaukana sekä Budista että Greaserista. Mitäpä jos\nhän pudottaisi lassonsa! Hurja ajatus välähti mieleeni.\n\nJuuri tällä hetkellä paistipata alkoi kiehua. Sen sisältä kuului\nsähähdys ja sitten sieltä kohosi höyrypilvi. Greaser alkoi kiroilla\nlaiskasti meksikonkielellä; sen jälkeen hän läksi kohentamaan\npaistipataa ja pudotti lasson.\n\nHänen päästessään tulen luo hyppäsin pystyyn ja nykäisin lassoa,\nniin että se lensi kauas taakseni. Syöksyin kiveä kohti ja sieppasin\nrevolverin. Greaser kuuli melun ja kääntyi katsomaan. Bud kohosi\nvikkelästi istumaan. Suuntasin revolverin ensin häneen ja sitten\nGreaseriin ja siirtelin sitä sen jälkeen yhtä mittaa puolelta toiselle.\n\n\"Pysykää paikallanne tai ammun!\" huusin.\n\n\"Helkkari!\" karjaisi Dick. \"Se oli oikein. Älä hätäile, Ken, älä\nhätäile! Kierrä tänne ja katkaise nuorani... Pysy paikallasi, Bud, tai\nkäsken pojan ampua sinut. Tänne näin, Ken!\"\n\n\"Greaser, katkaise hänen nuoransa!\" komensin murisevaa meksikkolaista.\n\nOlin niin hermostunut, että revolveri vapisi kädessäni. Yritin saada\nsen tukevammin käteeni, mutta puristinkin sitä liian lujasti. Pau! Se\nlaukesi jyrähtäen kuin tykki. Luoti osui suoraan Greaserin viereen.\nHänen keltaiset kasvonsa muuttuivat likaisen harmaiksi. Hän ponnahti\npystyyn pelästyneenä.\n\n\"Katkaise hänen nuoransa\", komensin uudestaan. Greaser syöksyi Dickiä\nkohti.\n\n\"Varo, Ken! Katso taaksesi! Nopeasti!\" ärjäisi Dick. Kuulin soran\nnarisevan. Kääntyessäni tunsin, että joku nykäisi lassoa kauhealla\nvoimalla, ja minusta tuntui siltä kuin olisin lentänyt ilmassa. Näin\nhämärästi Herky-Jerkyn pitävän taaksepäin nojautuen kiinni kireälle\nvedetystä lassosta. Sitten syöksyin alas, luisuin kiviä pitkin ja\nputosin lähteeseen.\n\n\n\n\nX\n\nPAKO.\n\n\nPutosin alas lähteeseen ja jääkylmä vesi kangistutti ruumiini. Ilman\nlassoa olisin painunut pohjaan kuin lyijypala. Se kiristyi rintani\nympärille ja alkoi kohottaa minua ylöspäin.\n\nTunsin joutuvani ilmaan ja valoon ja avasin silmäni. Näin Herky-Jerkyn\nvetävän nuorasta. Huomattuaan minut hän näytti olevan valmis hyppäämään\näyrään taakse.\n\n\"Missä on aseeni?\" huusi hän.\n\nOlin pudottanut sen lähteeseen. Hän hellitti nuorasta ja minun oli\npakko ruveta uimaan. Nähtyään, ettei käsissäni ollut mitään hän alkoi\nkiroilla ja kiskoi minua edestakaisin lammikossa. Vedettyään minut\nlammikon poikki hän juoksi toiselle puolelle ja nykäisi minut takaisin.\nHän raastoi minua vedessä sellaisella voimalla, että pelkäsin meneväni\nkappaleiksi. Greaser räkätti kuin inhoittava apina ja juoksenteli\ninnoissaan sinne tänne. Ennen pitkää syljin vettä ja läähätin\ntukehtumaisillani. Kun Herky-Jerky veti minut vihdoinkin ylös, olin\naivan menehtynyt.\n\n\"Sinä, länkäsäärinen ruoja!\" huusi Dick. \"Saatpa vielä maksaa kaiken\ntuon.\"\n\n\"Missä on aseeni?\" karjaisi Herky-Jerky, kun olin uupuneena vaipunut\nmaahan.\n\n\"Hä-ä-vi-tin sen\", läähätin vastaukseksi.\n\nHän alkoi raivota. Sitten menetin puolittain tajuni ja toinnuttuani\nhuomasin makaavani luolassa villapeitteelläni. Tunsin suurta väsymystä.\nKauhea kylpy jääkylmässä vedessä oli vienyt kaikki voimani. Makasin\nsiinä jonkin aikaa liikkumattomana märissä vaatteissani. Pyysin vihdoin\nlupaa saada riisua ne. Bud, joka oli tällä välin tullut takaisin,\nauttoi minua, sillä minulta tämä työ olisi jäänyt suorittamatta.\nHerky-Jerky toi takkini, joka ei ollut onneksi ollut ylläni. Minulla ei\nollut sydäntä puhua Dickille tai edes vilkaista häneen. Siksi suljin\nsilmäni ja nukuin.\n\nHeräsin vasta seuravana päivänä. Voin muuten hyvin, mutta tunsin\nhiukan kipua kainaloissani ja rinnassani, jotka lasso oli hieronut\nmustelmille. Mielialani oli kuitenkin lamassa. Herky-Jerky irvisteli\nja teki pilaa epäonnistuneesta pakoyrityksestäni. Hän oli anastanut\nrevolverini ja tiedusteli minulta muutaman kerran, haluaisinko saada\nsen lainaksi voidakseni ampua Greaseria.\n\nSe päivä kului rauhallisesti ja samoin kaksi seuraavaakin. Miehet eivät\nsallineet minun kalastaa eikä liikkua. He odottivat Stocktonia, mutta\nkun tätä ei kuulunut, he päättivät lähettää Budin sahalle; tämän asian\nratkaisi oikeastaan Bud itse. Hän kehoitti Greaseria ja Herky-Jerkyä\npitämään tarkasti silmällä Dickiä ja minua. Sitten hän ratsasti\ntiehensä. Dick ja minä ryhdyimme taas keskustelemaan metsänhoidosta,\nmutta kun meidät nyt erotti toisistamme avara luola, täytyi meidän\npuhua kovalla äänellä. Vastustajamme kuulivat näin ollen joka sanan.\n\n\"Ken, mikä ero on valtion metsänhoidon välillä täällä ja esimerkiksi\nmaanviljelijäin tiloilla Pennsylvaniassa?\" kysyi Dick.\n\n\"Siinä on suuri ero. Metsänhoito on jo toteutettu paikka paikoin\nIdässä, mutta täällä vasta kokeillaan.\"\n\nSitten minä kerroin hänelle, kuinka maanviljelijä hoitaa metsäänsä.\nHänellä on tavallisesti pieni metsäpalsta, pääasiallisesti havupuita.\nTalvella hän sahaa polttopuut, aidakset ja tarvitsemansa rakennuspuut.\nAika ajoin puusta saadaan korkeat hinnat; silloin hän ottaa\ntäysikasvuisia puita ja vie ne sahalle. Mutta hän ei kaada puita paljon\nja valitsee tarkoin niitä ottaessaan. Hän huolehtii siitä, että maa\npysyy metsän peittämänä. Hän sekä kylvää että niittää.\n\nHallituksen päämääränä on kansallismetsien suojeleminen, sillä\nniistä on hyötyä koko kansakunnalle. Maa on pysytettävä tuottoisana.\nMaanviljelys olisi mahdotonta ilman vettä ja metsät sitovat veden.\nMetsärosvo, joka kaataa koko metsän, tulee kyllä itse rikkaaksi, mutta\nköyhdyttää kansan. \"Mikä se laki olikaan, joka aiotaan nyt hyväksyä\nkongressissa?\" kysyi Dick.\n\nÄllistyin hetkeksi, mutta käsitin sitten hänen tarkoituksensa. Bill ja\nHerky-Jerky kuuntelivat puhettamme yrittämättä salata mielenkiintoaan.\nMyöskin meksikkolainen näytti tarkkaavaiselta. Dickin tarkoituksena oli\npeloitella miehiä tai ainakin laskea leikkiä heidän kustannuksellaan.\n\n\"Se on jo hyväksytty\", vastasin. \"Sellaiset miehet kuin Buell tuomitaan\nelinkautiseen vankeuteen. Hänen miehensä saavat syödä parikymmentä\nvuotta vettä ja leipää.\"\n\n\"Mitä luulet presidentin tekevän, kun hän saa kuulla, että nämä miehet\novat ryöstäneet sinut?\"\n\n\"Mitäkö? Hän lähettää tänne koko metsähallituksen ja kansalliskaartin.\nHän on isäni ystävä. Sanon sinulle, että nämä miehet hirtetään.\"\n\n\"Kunpa kaarti tulisi pian. On ikävää, ettet voinut lähettää sanaa!\nHaluaisin niin mielelläni nähdä Greaserin roikkuvan ilmassa. Luuletko\nhänellä olevan mitään mahdollisuutta pelastua, kun presidentti ja Jim\nWilliams käyvät hänen kimppuunsa?\"\n\n\"Dick, haluaisin saada Greaserin korvarenkaat.\"\n\n\"Mitä? nehän ovat vaskea.\"\n\n\"Ottaisin ne muistoksi. Ehkäpä ripustaisin ne kellonperiin. Joka\ntapauksessa voisin näyttää niitä ystävilleni Idässä.\"\n\n\"Kylläpä sinulla tuleekin olemaan paljon kerrottavaa\", jatkoi Dick, \"ja\nlisäksi hauskaa.\"\n\nGreaser oli alkanut murista ilkeästi. Herky-Jerky ja Bill näyttivät\njuroilta ja vakavilta. Budin saapuminen keskeytti keskustelumme ja\nlopetti leikinlaskumme. Kuulimme muutamia sanoja siitä, mitä hän\nkertoi tovereilleen, ja sen perusteella voimme arvata, että Williams\noli tavannut Stocktonin ja esittänyt hänelle kysymyksiä, joihin tämän\noli ollut vaikea vastata. Dick vilkaisi minuun merkitsevästi ikäänkuin\nhuomauttaakseen siitä, että Jimissä oli herännyt epäluulo. Bud oli\ntuonut tullessaan whiskyä ja siksi hänen toverinsa pysyttelivät aina\nhänen läheisyydessään. Mutta heidän ilmeistään päättäen he eivät\nsaaneet häneltä kaikkea, mitä halusivat.\n\n\"Meidän on siirrettävä tämä leiri toiseen paikkaan\", sanoi Bud.\n\nBud, Bill ja Herky-Jerky läksivät kulkemaan alas kuilua pitkin. Ehkäpä\nhe todellakin aikoivat mennä hakemaan uutta leiripaikkaa, sillä tämä\nluola oli kuin sadin, jossa vihollinen voi yllättää helposti. Mutta\nGreaserin katseesta voin arvata, että miehet olivat menossa juomaan\nwhiskyä jättäen hänet vartioimaan meitä. Greaser murisi jotakin\nitsekseen. Ajan mittaan hänen kasvonsa synkistyivät.\n\nYht'äkkiä hän astui luokseni ja sitoi käteni ja jalkani. Dick\noli jo sidottu lujasti, mutta Greaser sitoi vielä toisen lasson\nhänen ympärilleen. Sitten hän kävellä läntysti alas kuilua pitkin\npäässään meksikkolainen sombrero, jonka pitkä, suippo kärki\nkeinui kallionlohkareiden yläpuolella ja painui sitten vähitellen\nnäkymättömiin.\n\n\"Ken, nyt on hetki tullut\", sanoi Dick nopeasti, matalalla äänellä.\n\"Jospa sinä nyt vain saisit itsesi irti nuorista! Tuolla ovat pyssymme.\nVoisimme puolustautua tässä linnoituksessa vaikkapa kokonaisen\nkuukauden.\"\n\n\"Mitä minun on tehtävä?\" kysyin nuoriani pingoittaen.\n\n\"Sinua ei ole sidottu kiinni kallioon, kuten minulle on tehty. Koeta\nvierittää itsesi tänne ja irroita nuorani hampaillasi.\"\n\nNostin päätäni nähdäkseni, missä Dick oli, ja saatuani voimakkaalla\nnykäyksellä itseni liikkeelle aloin kieriä häntä kohti; mutta ruumiini\noli sidottu niin lujasti, etten voinut ohjata kulkuani, vaan jouduin\npois rinteen reunalta. Rinne oli siinä kohdin aika jyrkkä ja kun en\nsaanut kulkuani pysähtymään, vierin alaspäin kuin tynnyri. Päähäni\npälkähti, että voisin joutua lähteeseen, ja tämä ajatus täytti mieleni\nkauhulla. Yht'äkkiä ruumiini törmäsi johonkin esineeseen ja pysähtyi.\nSiinä oli puunrunko, jonka toiseen päähän oli isketty iso veitsi, jolla\nHerky-Jerky paloitteli lihat.\n\nMielessäni välähti heti uusi ajatus: yritän katkaista nuorani tuolla\nveitsellä. Mutta kuinka tekisin sen?\n\n\"Dick, täällä on veitsi. Kuinka voisin vapauttaa itseni?\"\n\n\"Sehän on leikintekoa\", vastasi hän. \"Hivuta itseäsi eteenpäin\nnytkytellen ruumistasi. Noin -- juuri sillä tavoin!\"\n\nDickin mielestä se oli leikintekoa, mutta minä en ollut vielä koskaan\nsaanut ponnistella näin ankarasti. Makasin maassa selälläni kädet ja\njalat sidottuina. Minun täytyi raahata ruumistani maata pitkin rungon\nvieressä, kunnes käteni olivat veitsenterän kohdalla. Kohotin jalkani\nja aloin hivuttaa itseäni eteenpäin tuuma tuumalta.\n\n\"Hyvä tulee, Ken! Nyt olet jo kohdalla! Käännä itsesi kupeelle! Ole\nvarovainen, ettei veitsi irtaannu puusta!\"\n\nGreaser ei ollut sitonut ainoastaan ranteitani, vaan hän oli kiertänyt\nlasson myöskin kyynärpäitteni ympärille vetäen ne tiukasti kiinni\nruumiiseen. Käännyin kupeelleni, mutta huomasin, että veitsenterä oli\nkorkeammalla kuin käteni -- puuttui muutama tuuma, tämä oli katkera\npettymys. Ponnistelin lujasti. Yrittäessäni saada ruumiini kohoamaan\npainoin kasvoni soraan.\n\n\"Pian, Ken, pian!\" kiirehti Dick. \"Joku on tulossa!\" Ponnistin\nepätoivon vimmalla. Raju nykäys nosti ruumiini rungon päälle. Painuin\nkiinni siihen. Mitä suurimmalla vaivalla sain työnnetyksi veitsenterän\ntiukan nuoran alle. Se katkesi napsahtaen ja kyynärpääni vapautuivat.\nKohotin nyt ilmaan ranteeni ja sahasin nuoran poikki nopeasti.\nHaavoitin itseäni, mutta mitäpä siitä. Nykäisin veitsen irti puusta,\nkatkaisin jalkojeni ympärillä olevan nuoran ja hyppäsin pystyyn.\n\n\"Pian, poika!\" huusi Dick levottomana. Juoksin hänen luokseen ja kävin\npaksun köyden kimppuun, jolla hänet oli kytketty kallioon. Kimakka\nhuuto keskeytti työni. Tunsin meksikkolaisen äänen.\n\n\"Juokse! Hän ottaa pyssysi!\" kirkaisi Dick.\n\nRaivostuin nähdessäni Greaserin juoksevan luolaan päin. Pudotin maahan\nveitsen ja syöksyin pyssyäni kohti, joka oli asetettu nojalleen\nsatulaani vasten. Huomasin, että meksikkolainen pääsisi perille ennen\nminua. Pysähdyin, sieppasin maasta pyöreän kiven ja paiskasin sen\nmenemään kaikin voimin. Pallopelitaitoni oli minulle nyt suureksi\navuksi, sillä kivi osui Greaseria olkaan ja heitti hänet pitkälleen.\nMutta hän pääsi pystyyn ja hyökkäsi kivääriä kohti päästen sen luo\nsamalla hetkellä kuin minäkin.\n\nPotkaisin pyssyn pois hänen ulottuviltaan, tarrasin kiinni häneen ja me\nkaaduimme maahan yhdessä. Painiskellessa vierähdimme alas reunalta ja\nputosimme soraan, jossa minä jouduin vastustajani päälle.\n\n\"Iske lujasti, Ken\", karjui Dick hurjana. \"Juuri noin! Lyö hänet\nhengettömäksi!\"\n\nEn tiedä, pelkäsinkö Greaserin veistä vai mikä siinä oli, mutta minut\nvaltasi raivo, joka antoi minulle uusia voimia. Greaser kirkui, näykki\nkuin susi, kynsi ja löi minua, mutta hänen ei onnistunut päästä pois\naitani. Hän yritti monta kertaa kiertää minut pois päältään, mutta\nluja isku päähän kaatoi hänet aina takaisin selälleen. Sitten aloin\npommittaa nyrkeilläni hänen kylkiään.\n\n\"Se on oikein!\" huusi Dick. \"Muokkaa hänet pehmeäksi! Sillä tavoin!\"\n\n\"Vaikka olinkin voitolla, Greaser antoi minulle lujia iskuja. Yht'äkkiä\nhän sai luikertelevat kätensä kurkkuuni ja yritti kuristaa minut.\nHeilautin nyrkkiäni ja iskin häntä vatsaan.\"\n\nHänen kätensä vaipuivat alas ja hänen kasvonsa muuttuivat vihreiksi.\nIsku oli osunut arkaan paikkaan ja hän painui avuttomana selälleen.\nHyppäsin pystyyn voitonriemun valtaamana.\n\n\"Juokse! Juokse!\" huusi Dick kimakalla äänellä. \"Ne ovat tulossa! Älä\nhuoli minusta! Juokse, sanon minä! Älä mene kuiluun! Kiipeä ylös!\"\n\nHetken aikaa pyörin sinne tänne paikallani. Sitten näin Billin ja\nHerky-Jerkyn juoksevan kuilua pitkin ylöspäin ja kauempana näkyi Bud\ntulevan hoiperrellen.\n\nTämä antoi minulle siivet. Harppasin parilla askelella pyssyni luo\nja sieppasin sen. Käännyin, juoksin lammikon ympäri ja aloin kavuta\nylöspäin seinämää pitkin eräästä kohdasta, jossa se ei ollut aivan\njyrkkä. Kuulin Dickin kimeän äänen miesten huudon keskeltä:\n\n\"Anna mennä, Ken!\"\n\nKallionlohkareet irtautuivat jalkojeni alla ja vierivät alas. Milloin\nhyppäsin ylöspäin, milloin juoksin kapealla reunalla, milloin kiipesin\nkäyttäen käsiäni ja jalkojani. Lopuksi oli muutama kyynärä irtonaista\nsoraa. Luisuin alas sen verran, minkä pääsin ylöspäin.\n\n\"Tule tänne takaisin!\" kirkui Bill.\n\nPau! Pau! Pau! Laukaukset kajahtivat seuraten nopeasti toisiaan.\nEräs luoti kulki viheltäen ylitseni, toinen osui viereeni heittäen\nsilmilleni soraa. Työnsin pyssyni ylös rinteen reunalle ja aloin kaivaa\nirtonaista maaperää sormillani ja varpaillani. Päästessäni ylös pari\nluotia meni suhisten pääni ohi ja tästä voin päättää, että Bill aikoi\ntehdä muutakin kuin vain peloitella minua. Raahasin itseni yli reunan\nja olin turvassa.\n\nAlhaalta näkyi selvästi kanjoni tiheikköineen ja pensasmaisesti\nryhmittyneine puineen. Päästyäni piiloon minua olisi vaikea löytää\ntäältä. Sieppasin pyssyni, juoksin nopeasti rinteen reunaa pitkin ja\npääsin metsään.\n\n\n\n\nXI.\n\nVANHA METSÄSTÄJÄ.\n\n\nJuoksin niin kauan, kunnes tunsin pistoa kupeessani, ja hiljensin nyt\nvauhtini tasaiseksi raviksi. Minulla ei ollut muuta keinoa kuin päästä\nniin kauas kuin mahdollista vihollisteni edelle, sillä nämä seuraisivat\nepäilemättä jälkiäni kuin koirat.\n\nNoin mailin päässä kuilusta siirryin veteen ja kahlasin siinä. Tämä oli\nvaarallista työtä, sillä virta kiersi jalkojeni ympärillä ja uhkasi\nkaataa minut. Jonkin ajan kuluttua siirryin vasemmalle rannalle. Täällä\nkanjonin rinnettä peitti sakea ruoho, joka kätki jälkeni. Sain kiivetä\nkauan, ennen kuin pääsin tasaiselle maalle. Heittäydyin uupuneena\npitkälleni.\n\n\"Olen päässyt heistä\", huohotin riemuiten... \"Mutta -- mitä nyt?\"\n\nHuomasin hämmästyksekseni, että päästyäni vapaaksi olin vain hypännyt\npaistinpannusta tuleen. Tarkastin kiireesti winchesterini. Makasiinissa\noli kymmenen patruunaa. Olipa onni, ettei Stockton ollut muistanut\ntyhjentää sitä! Tämä auttoi jonkin verran. Minulla oli suolaa ja\npippuria, veitsi ja tulitikkuja pienessä nahkalaukussani, joten voin\nelää. Oli myöhäistä katua. Minun olisi pitänyt vapauttaa Dick jollakin\ntavoin tai edes tehdä vastarintaa miehille, mutta olin ajatellut vain\npakoa. Rohkeuden ja arvostelukyvyn puute hävetti minua. Sitten minua\nkatkeroitti se, että olin menettänyt mustangini ja varusteeni.\n\nMutta palauttaessani vielä kerran mieleeni kaiken mitä oli tapahtunut,\ntein sen johtopäätöksen, että minun tulisi olla kiitollinen siitä,\nettä asiat olivat tällä kannalla. Olin vapaa ja nahkani oli eheä.\nKiipeäminen kuilusta oli ollut aika vaarallista. Kuinka nuo luodit\nolivatkaan viheltäneet ja sähisseet mennessään!\n\n\"Minulla on ollut onnea\", mutisin itsekseni. \"Nyt on vain päästävä\nmahdollisimman kauas tältä paikalta. He ratsastavat perässäni jälkiäni\nseuraten. On parasta, että kuljen tuon harjanteen yli seuraavaan\nkanjoniin ja jatkan matkaani alaspäin. Mutta kuinka kauas? Minne minun\ntulisi mennä?\"\n\nLoin pitkän silmäyksen kanjoniin. Paikka paikoin näkyi virta, myöskin\npolku; sitten siellä oli avoimia kohtia, mutta en nähnyt hevosia enkä\nmiehiä. Vaikka olinkin aivan varma siitä, että jonkin hetken kuluttua\nolisin eksyksissä, käänsin selkäni kanjonille ja painuin kylmään,\nsynkkään metsään.\n\nJokainen tielleni osuva kivi ja puunrunko, pienikin kaistale kovaa\nmaata auttoi minua kätkemään jälkeni. Herky-Jerky osasi varmaankin\nlöytää jäljet yhtä helposti kuin karjanpaimen, mutta rinteelle ei\nollut jäänyt montakaan jälkeä jaloistani. Vain intiaani tai koira\nolisi voinut löytää minut. Puut olivat pieniä ja rosoisia, ja pensaita\nkasvoi kaikkialla. Näin edessäni pian valoa ja tulin avoimelle\npaikalle. Metsän halki kulki laaja maakaista. Se oli lumivyöryn\njättämä jälki, joka kulki sileänä ja alastomana kauas ylhäällä olevien\nharmaiden kallioiden luo. Alhaalta näkyi sinne kasaantunut röykkiö\nkallionlohkareita ja pirstoutuneita puita.\n\nJatkoin matkaani aukeaman poikki metsään, jossa tieni kulki nousten\nja laskien syvänteiden yli. Aurinko oli jo laskenut vuoren taakse ja\nvarjot tummenivat saapuessani toisen suuren kanjonin luo. Se muistutti\nniin suuressa määrin ensimmäistä, että pelkäsin kulkeneeni kehässä.\nMutta tämä näytti kuitenkin leveämmältä ja syvemmältä eikä sen pohjalta\nkuulunut virtaavan veden kohinaa.\n\nOli jo aika ajatella leiripaikkaa ja siksi riensin alas rinnettä\npitkin. Löysin pohjalta pienen puron, joka mutkitteli kivien ja\nkallionkielekkeiden välissä. Tämän kanjonin toinen seinämä oli jyrkkä\nja epätasainen. Löysin pian paikan, jossa voin mielestäni ilman vaaraa\nvirittää leiritulen. Vaatteeni olivat märät ja ilma oli muuttunut\nkylmäksi. Keräsin puita ja tein tulen erääseen onkaloon. Vuoteeksi\nleikkasin muutamia hyvätuoksuisia havupuunoksia (luulen, että ne olivat\npalsamikuusia) ja levitin ne maahan onkalon nurkkaan. Näin ollen tuli\njoutui minun ja onkalon aukon väliin ja kun puita oli riittävästi\npalamassa, ei minun tarvinnut pelätä puumain tai karhujen vierailua.\nAsetuin vihdoin pitkälleni, kuivana ja ruumis lämpöisenä, mutta hyvin\nväsyneenä ja nälkäisenä.\n\nYmpärilläni vallitsi pimeys. Näin muutamia tähtiä, kuulin tulen\nräiskyvän iloisesti ja vaivuin sitten uneen. Heräsin yöllä pari kertaa\ntuntien vilua. Lisäsin puita ja tunsin taas pian oloni mukavaksi.\n\nHerätessäni aurinko paistoi kirkkaasti kiviseen makuuhuoneeseeni. Tuli\noli sammunut kokonaan ja kivien pinnalla oli huurretta. Ensimmäisenä\ntehtävänäni oli sytyttää tuli uudestaan ja käydä pesemässä kasvoni\npuron jääkylmällä vedellä. Ilma tuoksui; se näytti höyryävän\nhengittäessäni ja vaikutti erittäin virkistävältä. Olin nälkäinen kuin\nsusi.\n\nPäätin lähteä metsästämään. Vaikka laukauksen ääni saattaisikin\nilmaista olinpaikkani, en voinut sille mitään, sillä minun täytyi saada\nravintoa. Kuljin hiljaa eteenpäin ja tähystelin valppaasti ympärilleni.\nHirvien jälkiä oli paljon. Tämän kanjonin pohja oli hyvin leveä ja se\nlaajeni yhä. Samalla petäjät muuttuivat suuremmiksi ja tukevammiksi.\nPäätin tästä, että olin kulkenut alaspäin vuorenrinnettä pitkin ja\nettä olin noin parituhatta jalkaa kuilussa olevan leirin alapuolella.\nSäikäytin lentoon useita suuria siniteeriä ja näin useita preeriasusia,\nketun ja suuren ruskean pedon, joka liikkui nopeasti tiheikössä. Tämä\nriitti kohottamaan sydämen kurkkuuni. On aivan toista haaveilla karhun\nmetsästyksestä kuin tavata tämä peto yksinäisessä kanjonissa.\n\nPian sen jälkeen näin hirvilauman. Ne olivat verraten kaukana minusta.\nAloin hiipiä puulta puulle ja pääsin lähemmäksi. Ennen pitkää jouduin\npieneen syvänteeseen, jonka vastaista reunaa peitti tiheä, lyhyt\nalimetsä. Tiheiköstä kuului rasahdus. Sitten sieltä juoksi esiin\nkaksi kaunista hirveä. Toinen niistä hyppäsi kevyesti rinteelle;\ntoinen pysähtyi pitkät korvat pystyssä katsomaan minua. Se oli noin\nviidenkymmenen kyynärän päässä. Kohotin jännityksestä vapisten pyssyni.\nEn saanut tähtäintä pysymään hirven kohdalla. Pyssyni heilahdellessa\najattelin, kuinka kaunis tuo villi eläin oli. Jännitin joka hermoni\nja kohotin pyssynpiippua, kunnes se suuntautui harmaaseen eläimeen ja\nlaukaisin. Hirvi juoksi alas rinnettä pitkin, kompastui ja lyyhistyi\nmaahan.\n\nTunkeuduin pensaitten läpi ja olin jo pääsemäisilläni syvänteen\npohjalle, kun yht'äkkiä mieleeni muistui, että haavoittunut hirvi on\nvaarallinen. Pysähdyin. Harmaa massa pysyi liikkumattomana kuin kivi.\nUskalsin mennä lähemmäksi. Hirvi oli kuollut. Luoti oli osunut lapojen\nyläpuolelle niskajänteisiin. Vaikka olinkin tähdännyt hirveä tarkasti,\nolin aika ylpeä ampumastani ensimmäisestä hirvestä.\n\nKynäveitseni terä sattui onneksi olemaan suuri. Päätin leikata\nsillä irti palan lihaa ja viedä sen leiriini. Mutta sitten tulin\najatelleeksi, että voinhan leiriytyä siihen paikkaan. Jonkin matkan\npäässä sieltä oli kallio ja sen vieressä suuria kivenlohkareita.\nTäytyihän minun sitä paitsi oppia leiriytymään missä paikassa tahansa.\nTartuin siis hirveen ja aloin raahata sitä syvänteen pohjaa pitkin,\nkunnes pääsin erään kivilaatan luo, joka nojasi kallioon.\n\nHirven nylkeminen oli minulle tietenkin aivan uutta. Liha silpoutui\njonkin verran ja nahka meni usein puhki, sillä veitsenterä oli liian\npieni sopiakseen tähän työhön.\n\nHerky-Jerkyllä oli ollut tapana paistaa liha vartaassa ja tämä keino\nratkaisi pian sen kysymyksen, kuinka valmistaisin ruokani. Sitten\npieni litteä pullo, jossa oli suolaa ja pippuria, sai suorittaa\nminulle korvauksen siitä pitkästä matkasta, jonka se oli saanut kulkea\nmuassani. Olin nälkäinen ja ateriani oli kuin juhlaa.\n\nSamaan aikaan aurinko paistoi lämpimästi ja kanjoni oli ihana paikka.\nKiertelin paikasta toiseen istuen auringon valaisemilla kivillä tai\nmaaten petäjien varjossa. Hirvet söivät ruohoa metsäaukeamilla.\nVainutessaan tai nähdessään minut ne suoristuivat, nostivat pystyyn\npitkät korvansa ja juoksivat kevyesti tiehensä. Preeriasudet juosta\nlönköttivät esiin tiheiköstä ja tarkastelivat minua epäluuloisesti.\nOlisin voinut ampua useita niistä, mutta arvelin olevan parasta\nsäästää ampumatarpeita. Kerran kuulin heikkoa rummutusta. Sitten suuri\nsiniteeri asteli pöyhistellen esiin eräästä pensaasta. Se levitti\nsiipensä, pyrstönsä ja niskahöyhenensä kuten kalkkunakukko. Sitten\nse räpäytti siipiään saaden aikaan rummutusta muistuttavan äänen.\nIhmettelin itsekseni, aikoiko se karkoittaa minut tuolla tavoin\npuolisonsa pesän läheisyydestä. Astuin sitä kohti ja pääsin verraten\nlähelle, ennen kuin se lähti lentoon. Näin vilahdukselta sen pensaitten\nsuojaan piiloutuneen puolison, joka oli pesässä, kuten olin otaksunut.\nVaikka halusin nähdä sen munat tai poikaset, voitin kiusaukset, sillä\npelkäsin sen hylkäävän kokonaan pesänsä, kuten eräät linnut tekevät,\njos ihminen menee liian lähelle.\n\nEn luullut olevani eksyksissä, mutta asianlaita oli kuitenkin niin.\nVuorenhuippuja ei näkynyt. Kanjoni laajeni alhaalla ja olin melkein\nvarma siitä, että se veisi suoraan Penetierin suureen petäjämetsään.\nMinua vaivasi vain se, että olin menettänyt mustangini ja varusteeni;\nminun oli vaikea tyytyä tähän. Kuljeskelin sinne tänne ja mieleni\nvaltasi omituinen vapaudentunne, jollaista en ollut vielä koskaan\nkokenut. En tiennyt, kuinka seikkailuni päättyisi, mutta se ajatus ei\nvaivannut minua hetkeäkään.\n\nKoetin soveltaa metsäopillisia tietojani. Tutkin kanjonin pohjoista\nja eteläistä rinnettä ja totesin tällöin, kuinka puut menestyvät\naurinkoisilla paikoilla. Eräitä minulle oudon puun vesoja oli jyrsitty\nnoin kymmenen jalan korkeudella maasta. Tämä tuntui ihmeelliseltä.\nOli mahdotonta ajatella, että se olisi ollut oravien, kaniinien tai\nlintujen työtä. Keksin pian selityksen. Tämän puun kuori ja oksat\nolivat hirvien ruokaa ja voidakseen jyrsiä vesoja niin korkealta,\nniitten oli täytynyt seisoa kuuden tai seitsemän jalan paksuisen\nlumikinoksen päällä.\n\nKaivoin petäjien alla olevaa kuohkeaa maata, joka peitti syvälle\nkätkeytyneet juuret. Se sisälsi männynneuloja, lehtiä ja maata.\nKokoomukseltaan se oli kuin sieni. Ihmekös, että tuollainen peite sitoi\nveden! Tutkin kuivien puiden kuorta ja kaivelin lahoja puunrunkoja\nlöytääkseni hyönteisiä, jotka olivat puiden vihollisia. Aukeamilla\nkasvoi pieninä siirtokuntina männynvesoja, jotka näyttivät yleensä\nolevan lähellä seisovien puiden jälkeläisiä. Oli helppoa osoittaa ne\npaikat, joihin tuuli oli kuljettanut siemenet.\n\nTunnit kuluivat. Petäjien varjot pitenivät, aurinko laski ja syvänteet\ntummuivat. Palattuani leiriin valmistin illalliseni ja tein vuoteeni.\nOli jo melkein pimeä, ennen kuin olin ehtinyt kerätä riittävästi\npolttopuita.\n\nYön mukana tulivat preeriasudet. Hirven raato houkutteli niitä ja ne\nlähestyivät joka suunnalta. Oli jännittävää kuulla, kuinka joku niistä\nulvoi kaukana metsässä ja kuinka sen ääni muuttui sitä mukaa kuin se\ntuli lähemmäksi. Se tapa, jolla ne haukkuivat ja rähisivät pimeässä,\noli niin villiä, kuin joku koulupoika suinkin voi toivoa. Se alkoi jo\nolla minulle liikaa. Lisäsin puita, niin että tuli pysyi kirkkaana,\nja vaikkei minua erikoisesti peloittanut, olin valinnut itselleni\norsipaikan lähimmästä puusta.\n\nPreeriasudet vaikenivat yht'äkkiä. Sitten alkoi kuulua matalaa,\nyhtämittaista murinaa ja oksien rasahtelua. Tunsin selvästi, että\nraskas ruumis laahautui maata pitkin, ja tämä sai tukkani kohoamaan\npystyyn. Tartuin pyssyyni ja kuuntelin. Kuulin, kuinka luut\nrusahtelivat hampaiden välissä, ja kuinka sitten joku raahasi jotakin\nesinettä syvänteen pohjalla. Preeriasudet alkoivat uudelleen ulvoa,\nmutta nyt ne olivat jo loitommalla metsässä.\n\nJoku peto oli karkoittanut ne sinne. Mikähän se oli? En tiennyt, söikö\nkarhu hirvenlihaa, mutta se ei tuntunut minusta uskottavalta. Päähäni\npälkähti yht'äkkiä -- puuma!\n\nPainuin lähemmäksi tulen luo ja istuin siinä kuvitellen, että jokaisen\nlehden kahina oli sen askel. Kului kauan, ennen kuin pelonväreet\nhäipyivät ruumiistani, ja vielä kauemmin, ennen kuin uskalsin\npaneutua pitkälleni. Mutta jonkin ajan kuluttua metsässä vallitseva\nhaudanhiljaisuus sai minut uskomaan, että yö oli jo ehtinyt pitkälle,\nja minä vaivuin uneen.\n\nAamulla otin ensi työksi pyssyni ja menin katsomaan sitä paikkaa,\njonne olin jättänyt hirven raadon. Se oli raahattu pois. Maassa kulki\nmännynneulojen, ruohon ja pienten pensaiden yli musta vako, jonka\nraato oli kyntänyt maahan. Mutta kaikista ponnistuksistani huolimatta\nen voinut löytää sen eläimen jälkiä, joka oli raahannut mennessään\nhirven raadon. Kuljettuani jonkin matkaa palasin leiriin ja valmistin\naamiaisen, ennen kuin läksin uudestaan liikkeelle. Leikkasin muutamia\nohuita viipaleita hirven lihasta, paistoin ne ja pistin takkini avariin\ntaskuihin.\n\nSyötyäni aamiaisen menin taas tarkastamaan, minne hirven tähteet\nolivat joutuneet. Parissa paikassa olivat terävät kaviot piirtäneet\nviivoja pehmeään maahan ja sitä paitsi löysin toisaalta harmaita\nkarvatukkuja. Noin sadan kyynärän päässä syvänteestä jouduin paljaalle\npaikalle, jossa oli vielä äskettäin ollut vesilätäkkö. Löysin täältä\nkissanjälkiä, jotka olivat niin suuria kuin molemmat kämmeneni\nyhteensä. En ollut vielä koskaan nähnyt puuman jälkiä, mutta arvasin,\nettä tässä ne nyt olivat edessäni. Kuinka suuri tuo peto mahtoi\nollakaan! Vilkuilin pelokkaasti ympärilläni oleviin tiheikköihin.\n\nMinun ei tarvinnut enää kulkea kauan. Erään puuryhmän peitossa olevan\npensaan alta löysin kaiken sen, mitä oli vielä jäljellä hirvestäni.\nKarvatukku, muutamia pitkiä luita, halkinainen pääkallo ja kaksi pitkää\nkorvaa -- ei muuta! Myöskin nahka oli kadonnut. Ehkäpä preeriasudet\nolivat päättäneet työn, sitten kun puuma oli ahminut itsensä\nkylläiseksi. Mutta tämä ei tuntunut uskottavalta, sillä preeriasudet\nolisivat kyllä puhdistaneet kaikki tähteet. Nuo kaksi korvaa tekivät\nminuun pateettisen vaikutuksen. Toivoin jo, että peto olisi pyssyni\nulottuvilla.\n\nPuuma häipyi mielestäni heti, kun huomasin hirvilauman kulkevan\nalapuolellani metsäaukeaman poikki. Minun oli vaikea olla ampumatta.\nTuuli puhalsi verraten lujasti kasvoihini ja tästä oli kaiketi\nseurauksena, etteivät hirvet vainunneet minua.\n\nSitten pyssynlaukaus, joka läjähti kuin piiska, naulasi minut\npaikalleni. Yksi hirvistä kaatui ja toiset syöksyivät tiehensä.\nNäin pitkän miehen laskeutuvan alas rinnettä ja menevän aukeamalle.\nHän ei näyttänyt tukkimieheltä eikä metsäkauppiaalta. Nämä olivat\ntavallisesti jänteviä ja pyöreäharteisia miehiä. Tämä mies oli notkea\nja solakka; hän kulki kuin ne urheilijat, joita olin nähnyt. Saisin\nvarmasti hänestä hyvän ystävän, ja siksi juoksin viivyttelemättä\nalas aukeamalle. Hän huomasi minut niin pian kuin tulin ulos puiden\nsuojasta, ja seisoi nojaten pyssyynsä.\n\n\"Ken siellä?\" huusi hän.\n\nKerroin nopeasti itsestäni kaiken, minkä muistin. Samalla silmäilin\ntarkasti miestä. Hän ei ollut nuori, mutta en ollut koskaan nähnyt\nnäin komeaa miestä. Tukka, parta ja iho olivat tummanharmaat. Hänen\nsilmänsäkin olivat harmaat -- kellään en ollut vielä nähnyt näin\nteräviä ja kirkkaita silmiä. Niistä loisti ystävällinen tuike ja\nilman sitä hänen kasvonsa olisivat ehkä voineet näyttää kovilta ja\nsynkiltä. Hänen hartiansa olivat leveät. Käsivarret pitkät ja kädet\ntavattoman suuret. Hänen hirvennahkapaidastaan katseeni siirtyi muihin\nvaatteisiin, jotka muistuttivat nahasta tehtyä overallia. Vyöhön oli\nkiinnitetty iso veitsi ja paljon suurikokoisia patruunia; hänellä oli\nwinchester, joka oli tavattoman pitkä ja raskas ja vanhamallinen.\n\n\"Olen nyt eksyksissä\", päätin kertomukseni, \"enkä tiedä, mitä tehdä. En\nuskalla mennä sahalle. En myöskään halua palata Holstoniin juuri nyt.\"\n\n\"Kuinka niin, poikani?. Minusta olisi parasta, että jättäisit koko\nPenetierin.\"\n\n\"Selitin hänelle, miksi se oli mahdotonta, ja hän nauroi.\"\n\n\"Voithan viipyä luonani jonkin aikaa. Leiripaikkani on tämän kanjonin\npäässä.\"\n\n\"Kiitoksia, se olisi ihanaa!\" huudahdin. Suuri onni täytti mieleni\nilolla. \"Asutteko vuorella?\"\n\n\"Olen ollut täällä jo kahdeksantoista vuotta, poikaseni. Ehkä olet\nkuullut nimeni. Hiram Bent.\"\n\n\"Oletteko metsästäjä?\"\n\n\"Kyllä sitäkin, vaikka minä olen oikeammin villieläinten pyydystäjä,\ntrapperi.\"\n\nSamalla hän veti esiin puukkonsa ja kävi käsiksi hirveen. Oli hauskaa\nnähdä, kuinka taitava hän oli. Hän nylki nahan muutamalla vedolla ja\nlihan paloitteleminen vei vielä vähemmän aikaa. Sitten hän ripusti\nlihat lyhyeen oksaan ja pyyhki puukkonsa ja kätensä ruohoon.\n\n\"Seuraa minua, poika\", sanoi hän lähtien kulkemaan kanjonia ylöspäin.\n\nNäytin hänelle sen paikan, jossa peto oli ahminut suuhunsa hirveni\nraadon.\n\n\"Kuguaari. Täällä kanjonissa liikuskelee eräs suuri veitikka.\"\n\n\"Kuguaari? Arvelin, että se oli puuma.\"\n\n\"Kuguaari, pantteri, puuma -- kaikki ne merkitsevät samaa. Ja jos annat\nsen olla rauhassa, ei se häiritse sinua, mutta ahdistettuna se käy\nilkeäksi.\"\n\n\"Se säikäytti pakosalle preeriasudet.\"\n\n\"Poika, jopa itse hopeatäplä -- harmaakarhu -- kiertää sen paikan,\njossa on kuguaari. Lainasin koiraparveni toverille, joka on tuolla\nSpringerissä päin. Jos se olisi täällä, ajaisimme tämän kuguaarin heti\npuuhun.\"\n\n\"Onko täällä paljon puumia -- kuguaareja?\"\n\n\"Vain yksi. Siksi täällä on niin paljon hirviä. Muuta riistaa on\nmyöskin viljalti. Kettuja, susia ja tuolla ylhäällä vuorilla on\nrunsaasti karhuja.\"\n\n\"Silloin kai saan nähdä yhden niistä -- saan ampua sitä?\"\n\n\"Miks'ei.\"\n\nTästä hetkestä lähtien liikuin jalkaisin. Huomasin toivovani, että\nveljeni Hal olisi mukana. Mustangin ja varusteiden kadottaminen\nhäipyi mielestäni. Unohdinpa hetkeksi Dickin ja Buellin. Metsänhoito\nei näyttänyt niin tärkeältä kuin metsästys. Olin lukenut tuhatkunta\nkirjaa vanhoista metsästäjistä ja trappereista, ja täällä minä olin nyt\njylhässä vuoristokanjonissa metsästäjän seurassa, jonka olin nähnyt\nunelmissani.\n\nTallustelin hänen vieressään tehden silloin tällöin jonkin kysymyksen\nja kuunnellen tarkkaavasti. Hän näytti tietävän, mikä minua kiinnosti.\nEn unohda koskaan sanaakaan siitä, mitä hän kertoi. Hetken kuluttua\npolku muuttui kuitenkin niin jyrkäksi ja epätasaiseksi, että hengästyin\nsiinä määrin, että ainakin minulta puhe keskeytyi. Kiipesimme yhä\nkorkeammalle. Kanjoni oli muuttunut kapeaksi, kallioseinäiseksi\nrotkoksi. Tiellä oli suuria kivenlohkareita. Puron varrella kasvoi\nrepaleista alimetsää. Polulle oli kaatunut kuivia mäntyjä, joiden oksat\nolivat kuin keihäitä.\n\nTulimme pienelle aukeamalle. Täällä oli järeätekoinen hirsimaja, jossa\noli kiviuuni. Eläinten nahkoja oli naulattu hirsiin. Rantaäyrään alla\noli lähde. Vuoren varjo peitti tämän jylhän sopen.\n\n\"Tässä on minun laidunpaikkani, poika. Ole kuin kotonasi\", sanoi Hiram\nBent.\n\nAstuimme majaan. Seinillä riippui erivärisiä nahkoja, suuria ja pieniä.\nSuuressa kivitakassa paloi tuli. Siellä oli järeätekoinen pöytä sekä\nmuutama pannu ja keittoastia, jotka oli äskettäin pesty. Nurkkaan\noli kasattu suuri joukko sadinrautoja. Hyllyllä oli peltikannuja ja\nvaatelaukkuja, ja seinän vieressä kiiltävien karhuntaljojen peittämä\nvuode. Maja tuntui minusta mitä miellyttävimmältä paikalta.\n\n\"Taidat olla väsynyt?\" kysyi metsästäjä. \"Kiipeäminen on vaikeaa,\njollei siihen ole tottunut.\"\n\nMyönsin olevani väsynyt.\n\n\"Lepää sitten hetkinen. Näyttää siltä, ettet ole saanut nukkua\npaljoakaan.\"\n\nHän kyseli kodistani ja kotiväestäni, ja metsänhoito kiinnosti häntä\nsiinä määrin, että hän jätti työnsä kesken ryhtyen puhumaan siitä.\nHuomasin pian, että oli tuskin mitään, jota hän ei tiennyt puista ja\nmetsistä. Hän ei ollut koskaan kuullut puhuttavan metsänhoidosta.\nTästä huolimatta himoitsin hänen tietojaan. Hän selitti helposti eräät\npetäjiä koskevat seikat, jotka olivat saattaneet minut ymmälle. Sitten\nhän antoi minulle paljon tietoja omasta aloitteestaan. Hänen puheensa\nsiirtyi huomaamatta metsistä metsäkauppiaisiin.\n\n\"Metsähait leikkaavat reikiä Penetieriin. Niitäpä ei taida estää\nmikään. Olen kuullut muutamia tympäiseviä juttuja sahalla isännöivästä\nsakista. En tunne Leslietä tai muita mainitsemiasi miehiä paitsi\nJim Williamsin. Olen tuntenut Jimin jonkin aikaa. Hän oli kerran\nSpingerissä. Jos Jim on ystäviäsi, täällä vielä tapahtuu jotakin, kun\nhän saa ryöstäjäsi käsiinsä. Olisi parasta, että jäisit toistaiseksi\ntänne luokseni. Henkesi ei ole minkään arvoinen, jos joudut uudestaan\nheidän vangikseen. He voisivat myöskin vaatia sinusta suuria lunnaita.\nOn ikävää, ettet lähettänyt sanaa kotiväellesi.\"\n\n\"Lähetin kotiin tiedon suuresta metsävarkaudesta. Tämä tapahtui ennen\nryöstöäni. Tällä hetkellä hallituskin tietää asian.\"\n\n\"Vai niin! Oletpa sukkela poika! Luuletko, että hallitus piirittää nuo\nhait?\"\n\n\"Varmasti. Hallitus on päättänyt vakavasti suojella kansallismetsiä.\"\n\n\"Niin pitääkin. En vihaa mitään niin paljon kuin metsäpaloja ja näitä\nnyljettyjä metsäalueita. Vanha Penetier saa ennen pitkää nähdä ihmeitä.\nPoika, nuo metsäkauppiaat -- ainakin sellaiset kaverit kuin nuo\nmainitsemasi Budit ja Billit ja muut -- eivät hellitä hevillä.\"\n\nVanha metsästäjä läksi pian ulos jättäen minut yksin. Odotin\nhäntä hetken, mutta kun hän ei palannut, heittäydyin pitkälleni\nkarhuntaljoille ja vaivuin uneen. Minusta tuntui siltä, kuin en\nolisi ehtinyt tehdä muuta kuin sulkea silmäni, kun käsi laskeutui\nkäsivarrelleni ja kuulin äänen.\n\n\"Ylös, poika. Pari aikuista karhua ja yksi penikka ovat sotkeneet\nrautojani.\"\n\nKavahdin pystyyn silmänräpäyksessä.\n\n\"Annas, kun katson pyssyäsi. Hoh! aika pieni -- 38 kaliberia, eikö\nniin? Kyllähän tämä tekee tehtävänsä, jos pidät sen suorana. Osaatko\nampua?\"\n\n\"Aika hyvin.\"\n\nHän otti raskaan winchesterinsä ja heitti olalleen nuorakimpun.\n\n\"Tule. Pysyttele vieressäni ja pidä silmäsi auki.\"\n\n\n\n\nXII.\n\nKARHUJA.\n\n\nVanha metsästäjä kulki niin nopeasti, että minun piti juosta pysyäkseni\nhänen rinnallaan. Polku kulki puroa ylös väliin toisella rannalla,\nväliin toisella, ja minun täytyi kaiken aikaa hyppiä kivien ylitse.\nRuohon peittämiä rinteitä näkyi yhä vähemmän ja ne vaihtuivat vihdoin\nhalkinaisiksi kallioiksi ja rapautuneiksi seinämiksi. Ylhäällä niiden\nreunalla kasvoi petäjiä, joitten rivistä pisti siellä täällä esiin\nvalkoinen, kuivunut oksa.\n\n\"Asetin rautani tuonne\", sanoi Hiram Bent osoittaen poikittain kulkevaa\nkanjonia. \"Olin juuri tulossa tänne, kun kuulin tuolta hirvittävää\nmelua. Seisahduin katsomaan. Pian sieltä ilmestyi näkyviin kolme\nkarhua, jotka tulla kompuroivat alas. Suurin niistä raahasi perässään\nrautoja ketjuineen ja pölkkyineen. Riensin hakemaan sinua. Ne eivät voi\nolla kaukana.\"\n\n\"Ovatko ne harmaitakarhuja?\" kysyin koettaen puhua luonnollisella\näänellä.\n\n\"Ei. Tavallisia mustia karhuja. Mutta se, joka on tarttunut rautoihin,\non aika vekara. Painaa varmasti enemmän kuin neljäsataa naulaa. Katso\nnoita jälkiä? Näyttää siltä kuin joku olisi kyntänyt kivet maasta.\"\n\nHiekassa oli syviä jälkiä ja leveitä vakoja. Joku oli mennessään\nkääntänyt nurin kiviä, ja eräissä paikoissa raskas esine oli musertanut\nsoran painaen maanpinnan tasaiseksi.\n\nVanha metsästäjä jatkoi kulkuaan ja minä ihmettelin, kuinka hän voi\nkulkea niin nopeasti juoksematta. Tulimme pian siihen paikkaan,\njossa kanjoni haaraantui. Hiram läksi kulkemaan oikealle kääntyvää\nhaarautumaa pitkin, mutta sitten hän pysähtyi ja alkoi kävellä takaisin\ntutkien tarkasti maata.\n\n\"Ne ovat eronneet toisistaan\", selitti hän. \"Vanha vekara, joka on\ntarttunut rautoihin, on mennyt oikealle ja emä pentuineen vasemmalle...\nPoika, onkos sinussa miestä?\"\n\n\"Kyllä.\"\n\n\"Seuraa sitten tuon vanhan kaverin jälkiä. Löydät kyllä sen, sillä se\nei ole voinut päästä kauas. Sitä paitsi kuulet sen ärjyvän, ennen kuin\nolet päässyt sen luo. Se voi myöskin olla pitkällään maassa, joten on\nparasta, että kierrät tiheiköt ja suuret kivet. Ammu se ja palaa sitten\ntähän haarautumaan. Naaras on viisas ja voi päästä käsistäni, mutta\njollei se kiipeä pian ylös kanjonista, saan sen kiinni. Riennä! Pidä\nsilmäsi auki, sillä silloin olet täällä yhtä hyvässä turvassa kuin\nkotona.\"\n\nSanottuaan tämän hän katosi kivisen seinämän taakse vasemmalle.\n\nMinä puolestani käännyin päinvastaiseen suuntaan ja läksin kulkemaan\noikealle. Tämä kanjonin haarautuma oli hyvin mutkainen ja täynnä kiviä.\nMatalavetinen puro välkkyi sen pohjalla värikkäässä sorauomassaan.\nSeinämät kohosivat pystysuorina, vieläpä ne paikka paikoin olivat\npullistuneet ulospäin. Väistyin jokaisen mutkan kohdalla, mutta siitä\nhuolimatta kuljin eteenpäin valmiina ampumaan. Seinämissä olevien\nhalkeamien ja tielleni osuvien kallionlohkareiden kohdalla etenin\nhitain askelin sormi liipasimella. Kiville räiskynyt multa osoitti,\nmihin suuntaan karhu oli kulkenut. Astuessani siinä varovaisesti\ntunsin, kuinka kurkkuani kuristi. Ylhäältä tuleva valo muuttui\nhimmeämmäksi silmissäni. Seisahtuessani kuuntelemaan kaikkialla oli\nniin hiljaista, että kuulin sydämeni tykytyksen ja nopean hengitykseni.\nPainuin eteenpäin kulkien yhä nopeammin -- en sen vuoksi, että\nrohkeuteni olisi kasvanut, vaan päästäkseni tästä jännityksestä.\nHiljaisuuden katkaisi yht'äkkiä uhkaava karjunta. Se vyöryi ylleni\nja paisui paisumistaan täyttäen koko kanjonin. Se kiihdytti\nvaltimojeni toimintaa, se työnsi minua pakosalle, mutta en pystynyt\nhievahtamaankaan paikaltani. Sitten karjunta lakkasi.\n\nSeisoin kauan paikallani ajattelematta lainkaan kulkuni jatkamista.\nSitten kuului kahleitten kalinaa, joka sai jännityksen laukeamaan\nlihaksissani. Silmäilin varovasti ympärilleni seinämän ulkonevan nurkan\ntakaa. Tuolla istui suuri musta karhu pitäen koholla etukämmentään,\njossa riippuivat raskaat teräsraudat. Tämä näky oli niin tavaton, että\nunohdin pelkoni. Karhun katseessa, kun se silmäili rautoja, oli jotakin\ninhimillistä. Se kosketteli niitä varovasti vapaalla kämmenellään ja\nsitten haisteli niitä. Kiipesin jonkin matkaa ylöspäin ja vilkaisin\ntaas ympärilleni. Karhu oli nyt aivan lähellä. Näin selvästi pölkyn ja\nsiihen kiinnitetyn kahleen. Karhu katseli rautoja ja pölkkyä vakavasti,\nikäänkuin se olisi miettinyt. Sitten se raivostui, heilutti rautoja,\nraahasi edestakaisin pölkkyä ja karjui niin kauheasti, että painuin\nnopeasti takaisin seinämän suojaan.\n\nMutta tämä äkillinen raivonpurkaus, tämä kauhistuttava ärjyntä, josta\npurkautui esiin suuri tuska, paljasti minulle eläimen kärsimykset.\nKun melu oli vaiennut, vilkaisin uudestaan seinämän takaa. En unohda\nkoskaan, miltä karhu näytti sillä hetkellä. Sen oli vallannut\navuton, kauhea pelko, jonka oli aiheuttanut sen kämmeneen tarttunut\nteräsleukainen esine. Se vaipui alas hiekkaan voihkien ja sen katseessa\nkuvastui epätoivo.\n\nUnohdin tällä hetkellä pelkoni. Mielessäni ei ollut muuta kuin yksi\najatus -- karhu on vapautettava kurjuudestaan. Kohottaessani pyssyn se\noli yhtä vakava kuin kallio vierelläni. Tähtäsin korvan alapuolelle ja\npainoin liipasinta. Kumea laukaus kiiri kaikuna seinämästä toiseen.\nKarhu kallistui hiukan ja pudotti päänsä ojennetuille kämmenilleen.\nOdotin valmiina ampumaan vielä kerran, jos karhu liikahtaisi, mutta se\npysyi paikallaan.\n\nPyssy kädessä lähestyin varovasti karhua. Askel askelelta se muuttui\nsuuremmaksi, mutta mitään elonmerkkejä siinä ei enää ollut. Katselin\nkiiltävää mustaa turkkia, verta, joka oli valunut päässä olevasta\nreiästä, jonka luotini oli puhkaissut, raskaiden rautojen murhaavia\nsahanteriä, jotka purivat aina luuhun saakka, ja tämä rautojen\njulmuus oli niin katalaa, etten voinut edes ylpeillä teostani. Karhun\nkaataminen, jonka raudat olivat runnelleet siinä määrin, ettei se\npystynyt juoksemaan tai taistelemaan, oli vain laupeudentyötä. Tästä\nhetkestä lähtien halveksin eläinten pyydystämistä.\n\nVanhan metsästäjän pyssy paukahti palauttaen mieleeni, että minun oli\nriennettävä takaisin toiseen kanjoniin. Läksin juoksemaan. Hyppäsin\nkiveltä toiselle, syöksyin yli hiekkatörmien ja purojen, ja kiisin alas\nkanjonia pitkin alttiina ehkäpä suuremmalle loukkaantumisen vaaralle\nkuin mennessäni ylöspäin.\n\nMutta päästyäni kulman ohi alkoi aivan toisenlainen matka. Oli ollut\nhelppoa kiivetä ylös ensimmäistä kanjonia pitkin verrattuna tähän.\nTämä kanjoni oli kapea ja jyrkkä ja ylhäältä vierineiden kuivien\npuiden täyttämä. Täällä oli mahdotonta juosta. Kapusin ylöspäin\nirrallisten kivien yli, sukelsin kaatuneiden puunrunkojen alitse,\nryömin kallionlohkareiden ympäri. Kuulin sitten huudon. En tiennyt,\nmistä se tuli, mutta vastasin siihen. Sen jälkeen kuului toinen huuto\nja nyt vasta huomasin, että se kuului ylhäältä kanjonin rinteeltä, ja\naloin kiivetä sinne. Se oli raskasta työtä. Olikohan mikään karhu tai\nmetsästäjä noussut ylös juuri tästä kohdasta, jota peittivät ryteikkönä\nkasvavat tiheät pensaat. Kolhiutuneena, väsyneenä ja repaleisena pääsin\nvihdoinkin kanjonin reunalle. Yläpuolellani kohosi vuorenrinne, jolla\nkasvoi taajassa kääpiömäntyjä.\n\n\"Tännepäin, poika!\" huusi vanha metsästäjä vasemmalta.\n\nTein vielä muutamia syöksyjä pensaiden ja puiden välitse ja eteeni\nilmestyi melkein tasainen aukeama. Hiram Bent seisoi erään petäjän alla\nja hänen jalkojensa juuressa oli musta karvainen massa.\n\n\"Kuulin laukauksesi. Sait kai sen ammutuksi?\"\n\n\"Kyllä, ammuin sen... Mutta mr Bent, en pidä raudoista.\"\n\n\"Enpä juuri minäkään -- jos niihin joutuu karhuja\", vastasi hän\nravistaen harmaata päätään. \"Ei mikään ole surkeampaa kuin nähdä\nrautoihin sotkeutunut karhu. Mutta se ei joudu juuri koskaan minun\nrautoihini.\"\n\n\"Tämä teidän ampumanne on varmaan vanha emäkarhu. Mutta missä on pentu?\nPääsikö se pakoon?\"\n\n\"Ei vielä. Katso tuonne puuhun.\"\n\nKatsoin ylös pitkin mustaa runkoa notkeiden oksien välitse ja näin\nkarhun kyyristyneen puunhaaraan. Sen terävät korvat olivat pystyssä ja\nse katseli meitä hyvin huolestuneena.\n\n\"Vieritä se alas tuolta\", sanoi Hiram Bent.\n\nKohotin vaistomaisesti pyssyni aikoen ampua karhun alas puusta, mutta\nse katseli niin avuttomana, että aloin epäröidä.\n\n\"En raatsi ampua\", sanoin. \"Haluaisin saada sen kiinni elävänä!\"\n\n\"Kyllä sekin käy päinsä.\"\n\n\"Kuinka?\" kysyin innostuen ja laskin pyssyni.\n\n\"Osaatko kiivetä puuhun?\"\n\n\"Kiivetä? Tähän puuhun? Kyllä, vaikkapa käyttäisin vain toista kättäni.\nKotona Pennsylvaniassa kiipesin sileäkuorisiin pähkinäpuihin, joissa\nalimmat oksat olivat viidenkymmenen jalan päässä maasta... Mutta niissä\nei ollut karhua ylhäällä.\"\n\n\"Pysyttele poissa sen tieltä, jos se yrittää laskeutua alas päällesi.\nSe on kiukkuinen veitikka. Ota tämä nuora ja kiipeä ylös, mutta kierrä\nse kohta, jossa se on.\"\n\n\"Kierrä se kohta, jossa se on?\" kysyin katsoen epäilevästi ylöspäin.\n\"Tarkoitatteko, että minun on ryömittävä oksille ja kohottava ylöspäin\nniiden varassa, kunnes olen päässyt sen yläpuolelle. Oksat näyttävät\nsiellä olevan tiheässä -- voinhan yrittää. Mutta jos se nousee\nylemmäksi?\"\n\n\"Kyllä se voi kavuta ylös latvaankin. Mutta ehkäpä sinä ehdit perille\nennen sitä.\"\n\n\"Voiko se käydä kimppuuni puussa?\"\n\n\"Ei juuri. Jos se pysyy rungon luona, on sen pidettävä siitä kiinni\nkaikin voimin. Mutta jos se siirtyy oksille, silloin se voi iskeä\nsinua. Ehkäpä lähden itse sinne.\"\n\n\"Ei, kyllä minä menen -- halusin vain saada tietää, mitä siellä voi\nsattua. Jos pääsen sen yläpuolelle, mitä sitten?\"\n\n\"Pakota se painumaan alaspäin alimmille oksille. Kun se on tullut alas,\nsanon sitten, mitä on tehtävä.\"\n\nPujotin käsivarteni vuorovyyhteen ja asetettuani vyyhden alleni aloin\nkiivetä petäjään. Hetken kuluttua olin jo ensimmäisellä oksalla.\n\n\"Taidatpa olla sukua oravalle\", sanoi Hiram Bent. \"Kuten arvasinkin,\npentu nousee ylemmäksi. Saamme vielä nähdä siitä paljon vaivaa.\"\n\nEnsimmäiseltä oksalta kiipesin ylöspäin kuin tikapuita pitkin\npuunhaaraan. Pentu oli noussut oikeanpuoliseen haaraan noin\nviidentoista jalan päähän haarautumasta ja piteli siellä kiinni\nrungosta. Näin läheltä katsoen se näytti huolestuttavan suurelta.\nMutta huomasin, että sen täytyi pitää kiinni kaikin voimin pysyäkseen\npaikallaan, ja ettei minulla olisi suurtakaan vaaraa, jos kiipeäisin\nvasemmanpuolista haaraa pitkin sen yläpuolelle. Pääsin hämmästyttävän\nnopeasti siihen paikkaan, jonne halusin, vaikka kuivat oksat taittuivat\nrasahdellen, irtaantuvat kuorenpalaset räiskyivät ja puunlatva heilui.\n\nPentu oli nyt niin lähellä, että tunsin sen hajun. Sen pienissä\nvilkkaissa silmissä näkyi vuorotellen tuli ja pelko; se päästi tuon\ntuostakin äänen, joka muistutti samalla kertaa vikinää ja murinaa.\n\n\"Hei, poika!\" huusi Hiram, \"olet riittävän korkealla -- se voi tehdä\njotakin -- ole varovainen nyt.\"\n\nKuultuani nämä sanat vilkaisin alas. Vanha metsästäjä seisoi aukeamalla\nhuitoen käsillään.\n\n\"Tässä on mukava olla!\" huusin alas. \"Kuinka saan sen lähtemään alas?\"\n\n\"Katkaise oksa ja iske sitä sillä.\"\n\nYläpuolellani ei ollut enää sellaista oksaa, jonka olisin voinut\ntaittaa, mutta muutaman jalan päässä allani oli hoikka, kuiva oksa.\nLaskeuduin alaspäin ja otin sen. Pitäen kiinni puusta vasemmalla\nkädelläni ja jaloillani aloin sitten piestä pentua. Se murahteli\nvihaisesti, yritti tarttua oksaan ja alkoi laskeutua.\n\n\"Nyt se läksi!\" huusin innoissani. \"Astu alas vain, veikko!\"\n\nVaikka pentu olikin kömpelö, se liikkui nopeasti. Oli vaikea seurata\nsen perässä. Laskeuduin alaspäin liukumalla pysähtyen tuon tuostakin\nhetkeksi. Mutta puunhaaran alapuolella pentu joutui vaikeampaan asemaan\nkuin minä. Oksat haittasivat tavallaan sen perääntymistä, kun taas\nminulla niistä oli apua. Se laskeutui vikisten ja muristen, ja sen\npitkät kynnet repivät kuorta. Yht'äkkiä huomasin vanhan metsästäjän\nhuitovan kiivaasti käsillään puun alla.\n\n\"Seis -- ei niin nopeaan!\" huusi hän.\n\nPentu jatkoi laskeutumistaan ja pysähtyi vasta alimmalla oksalla.\nSieltä se vilkaisi alas ja huomattuaan allaan vihollisen alkoi\nepäröidä. Mutta heittäessään silmäyksen ylöspäin se havaitsi taas minut\nja ryhtyi uudestaan laskeutumaan. Hiram hakkasi puunrunkoa kuivalla\noksalla. Pentu oli nähtävästi päättänyt painua maahan saakka, sillä\nse ei pysähtynyt. Metsästäjä juoksi lähellä olevan, tuulen kaataman\npuun luo ja katkaisi siitä latvan. Sitten hän palasi ja aikoi pistellä\nkarhua tällä latvalla. Pentu nousi nopeasti takaisin ensimmäiselle\noksalle ja pysähtyi siihen.\n\n\"Heitä silmukka -- johonkin paikkaan,\" käski metsästäjä. \"Koeta\nkiirehtiä, sillä se aikaa käydä yhä kiukkuisemmaksi.\"\n\nLevitin silmukan suureksi ja pudotin sen alas luullen saavani pennun\nkiinni heti. Nuora sattui sen päähän, mutta se heitti sen taitavalla\nkämmenliikkeellä luotaan.\n\nSitten meidän välillämme alkoi kaksintaistelu, jossa pentu osoittautui\ntaitavammaksi. Vanha metsästäjä pisteli sitä kaiken aikaa alhaalta\nkädessään olevalla puulla.\n\n\"Olet liian kömpelö\", sanoi Hiram menettäen kärsivällisyytensä.\n\nKuullessani tämän moitteen laskeuduin allani olevalle oksalle, joka\noli aivan lähellä karhun yläpuolella, ja yritin taas saada sen\nsilmukkaan. Mutta siitä ei tullut mitään. Se vapautui aina nuorasta\nliikkuen notkeasti kuin ankerias. Kerran silmukka osui sen avoimeen\nkitaan ja korvien ympärille, mutta silloin se nykäisi niin lujasti,\nettä olin tipahtaa alas orreltani. Pentu suuttui suuttumistaan ja kävi\nrohkeammaksi. Yht'äkkiä silmukka osui aivan odottamatta sen kuonon\nympärille. Se ravisti päätään ja veti. Silmukka kiristyi.\n\n\"Sain sen kiinni!\" huusin iloissani ja riuhtaisin nuorasta.\n\nKarhu kavahti pystyyn ja tavoitti minua.\n\n\"Ylemmäksi\", karjaisi Hiram.\n\nPäästin nuoran irti ja ponnahdin ylöspäin. Minun onnistui tarttua\nylempänä olevaan oksaan ja koukistaa jalkani juuri sillä hetkellä, kun\npennun terävät kynnet raapaisivat saappaitani.\n\nPentu tarttui nyt kiinni runkoon ja alkoi kavuta ylöspäin.\n\n\"Se on meidän!\" huusi Hiram. \"Älä liiku -- astu sen kuonolle, jos se\ntulee liian lähelle.\"\n\nSitten näin, että silmukka oli irtaantunut karhun kuonosta ja pudonnut\nmaahan. Hiram otti sen sieltä, järjesti kuntoon silmukan ja alkoi\nkiivetä puuhun karhun perässä pitäen silmukkaa hampaittensa välissä.\nPentu oli nyt vain muutaman jalan päässä alapuolellani. Se kohosi\nmuristen hitaasti ylöspäin ja sen pienissä silmissä paloi vihreä tuli.\n\n\"Pysäytä se! Astu sen pään päälle!\" mutisi Hiram pitäen nuoraa\nhampaittensa välissä.\n\n\"En, vaikka mikä olisi!\"\n\nMutta päästyäni ylös tartuin erääseen oksaan jääden riippumaan siihen\nja aloin sitten potkia karhua. Tämä kirkaisi ja alkoi vuorostaan itse\npotkia. Hiram yritti saada silmukan sen takajalkaan. Hetken kuluttua\nhänen yrityksensä onnistuivat ja hän antoi nuoran pudota alaoksille.\nPäästin villin riemuhuudon. Mutta samassa silmänräpäyksessä, ennen kuin\nolin ehtinyt löytää sopivan jalansijan, oksa, jossa roikuin, taittui\nräiskähtäen kuin pistoolinlaukaus ja minä syöksyin alas suurella\nryskeellä. Osuin mennessäni karhuun ja alimpaan oksaan ja putosin\nsitten maahan. Olin puolitainnoksissa. Minusta tuntui, että kaikki\nluuni olivat murskautuneet. Kohosin seisomaan hoippuen ja hetken aikaa\nkaikki pyöri silmissäni. Sitten huomasin, että korviani vihlova kohina\nolikin vanhan metsästäjän huutoa. Näin hänen vetävän nuorasta. Puusta\nputoili alas kuorenpaloja ja sieltä kuului myöskin omituisia ääniä,\nja sitten näkyviin ilmestyi pentu, joka riippui ilmassa pää alhaalla.\nHiram oli nykäissyt sen alas istumapaikalta ja nyt se riippui alimman\noksan varassa.\n\n\"Pane toimeksi, poika!\" huusi metsästäjä. \"Ota toinen nuora ja sido se\nsen etujalkaan, sillä aikaa kun minä pidän sitä kiinni. Liiku nopeasti,\nsillä se on aika raskas, ja jos se pääsee maahan ilman toista nuoraa,\nmenee se menojaan kuin salama.\"\n\nKarhu riippui ilmassa noin viiden jalan päässä maasta. Juoksin sen luo\nsilmukka kädessä, mutta se kouristui, näytti kiertyvän käppyrään ja\nheilautti sitten itsensä minuun päin ojentaen samalla ruumiinsa. Tunsin\nkaksi kertaa sen kämmenten suhahtavan ohitseni. Se kieppui ympäri niin\nnopeasti, että minun täytyi tanssia edestakaisin sen vieressä. Heitin\nsilmukan ja se tarttui oikeaan kämmeneen. Hiram huusi minulle jotakin,\njoka sai minut varomattomaksi, ja tiukatessani silmukkaa jouduin liian\nlähelle karhua. Se iski minua niin lujasti korvalle, että lensin nurin\nkuin keila.\n\n\"Sido nuora kiinni tuohon vesaan!\" ärjyi Hiram noustessani pystyyn.\n\"Riennä!\"\n\nPääni suhistessa ja Hiramin huutaessa vedin nuoran jollakin tavoin\nsolmuun tunnottomilla sormillani. Sitten Hiram päästi nuoransa, joka\nkarhun pudotessa luisui oksaa pitkin alas. Pentu syöksähti eteenpäin\nniin nopeasti, ettei Hiram ehtinyt enää saada kiinni nuoraa, ja kova\nnykäys irroitti myöskin minun solmuni.\n\nKarhu kiiti aukeamaa pitkin vetäen minua perässään. Harppasin muutaman\naskelen pystyssä, mutta kaaduin sitten pitkälleni.\n\n\"Älä päästä irti! Älä päästä irti!\" huusi Hiram takaa.\n\nJollen olisi ollut niin kiukuissani, olisin päästänyt nuoran menemään.\nPentu veti minua niin lujasti, että kasvoni kyntivät maata, ja se oli\nvähällä kiskoa käteni irti ruumiista. Yht'äkkiä nuora irtaantui. Nousin\npystyyn ja huomasin, että vanha metsästäjä oli saanut kiinni nuorastaan.\n\n\"Vedä, niin se kaatuu!\" huusi hän.\n\nVedimme kumpikin eri tahoille siten, että pentu kaatui selälleen. Nyt\nse ei voinut enää muuta kuin huitoa kämmeniään ilmassa ja päästellä\nomituisia ääniä. Hiram sitoi nuoransa puuhun ja riensi avukseni. Olin\njo menehtyä. Hän otti nuorani ja kiinnitti sen vahvaan pensaaseen.\n\n\"Kyllä se nyt pysyy tuossa! Sido nyt sen kämmenet ja kuono.\"\n\nHän veti taskustaan muutamia hirvennahkahihnoja ja antoi ne minulle.\nAstuimme maassa rimpuilevan pennun luo ja Hiram tarttui vahvoilla\nkäsillään sen takajalkoihin vetäen ne yhdellä nykäyksellä yhteen.\n\n\"Sido ne\", sanoi hän.\n\nKun tämä oli tehty, hän painoi raskaalla puulla pennun pään maahan ja\nkiersi hihnan tiukasti, sen kuonon ympärille. Sitten hän sitoi sen\netujalat.\n\n\"Noin! Irroita nyt nuorat ja pane ne vyyhteen.\"\n\nSuoritettuani tämän työn hän nosti pennun ilmaan ja heitti sen\nselkäänsä.\n\n\"Kävele perässäni ja pidä silmällä, ettei se saa nuoraa irti\nleuoistaan... No, poika, olet nyt saanut karhunpennun, mutta mitä\nihmettä aiot tehdä sillä?\"\n\nVilkaisin repaleisiin housuihini ja verta vuotaviin käsiini ja\nkoettelin suurta kuhmua päässäni sanoen tuimasti:\n\n\"Roikun siinä kiinni niin kauan kuin mahdollista.\"\n\n\n\n\nXIII.\n\nMETSÄMAJA.\n\n\nHiram Bent kantoi karhunpentua kanjonia alas yhtä kevyesti kuin\nkaurasäkkiä. Päästyämme majalle hän pisti pennun kaulaan raskaan\nkoirankaulanauhan ja näpsäytti siihen kiinni kahleet. Kahleitten päähän\nhän kiinnitti kaksinkertaisen nuoran ja sitoi sen toisen pään lujaan\noksaan.\n\n\"Tuossa se nyt on! Ehkäpä muutaman päivän kuluttua voit jo silitellä\nsitä\", sanoi hän.\n\nVangissamme ei vielä silloin voinut huomata mitään kesyyntymisen\nmerkkejä. Päästyään irti hihnoista se syöksyi heti pakoon, mutta nuora\nnykäisi sen takaisin. Sitten se alkoi piehtaroida maassa kynsien\nkahleitaan ja yritti kiemurrellen saada päänsä ulos kaulanauhasta.\n\n\"Kunpa se vain ei kuristaisi itseään\", sanoi Hiram, \"mutta ehkä se\nrauhoittuu, jos menemme hiukan kauemmaksi sen luota. Nyt meidän on\nkäytävä hakemassa metsään jääneiden karhujen taljat.\"\n\nAnnettuaan minulle metsästysveitsen hän käski minun ottaa pyssyni\nja läksi kulkemaan kanjonia ylös. Laahustaessani hänen perässään\nkerroin hänelle Dick Lesliestä ja kysyin, voisimmeko jollakin keinolla\nvapauttaa hänet metsärosvojen kynsistä.\n\n\"Olen ajatellut tuota asiaa\", vastasi metsästäjä, \"ja luulen, että\nvoimme tehdä sen. Huomenna menemme harjanteen poikki kiertäen sen\nkanjonin, jossa on lähdeaukko, ja hiivimme sieltä sitten alas. On\nvarmaa, että kaverit yrittävät saada sinut kiinni millä hinnalla\ntahansa, ja ehkäpä he jättävät vain yhden miehen vartioimaan Leslietä\nlähtiessään ajamaan sinua takaa. Sitä paitsi he tuntevat tien tänne\nmajalleni ja luulenpa olevan parasta, että leiriydymme johonkin\nmuuanne.\"\n\n\"Kuinka pennulle käy?\" kysyin nopeasti.\n\n\"Pennulle? Niin, tuo karhunpentu. Ota se matkaan. Aiotko raahata sen\nmukanasi Pennsylvaniaan?\"\n\n\"Kyllä.\"\n\n\"Enpä luule sinun jaksavan. Se on aika raskas. Painaa ainakin sata\nnaulaa. Ja siitä tulisi olemaan paljon huolta. Ehkä saamme kiinni\npienemmän -- sellaisen, jonka voisit kantaa kainalossasi.\"\n\n\"Saattaa olla niinkin\", vastasin. \"Mutta jollemme löydä toista, saa\ntämä seurata mukanani kotiin.\"\n\nVanha metsästäjä sanoi, että olin ampunut erinomaisesti suureen\nkarhuun, ja lupasi antaa minulle sen taljan matoksi. Ihastuin suuresti\najatellessani, että tämä suuri kiiltävä karhuntalja koristaisi\nhuoneeni lattiaa. Kerroin Hiramille, kuinka kauheasti karhu oli\nkärsinyt, ja sanoin olevani iloinen siitä, ettei hän pitänyt karhujen\npyydystämisestä raudoilla, vaikka hän olikin metsästäjä ja trapperi.\nNyljimme eläimen ja leikkasimme siitä suuren kimpaleen lihaa. Hiram\nsanoi minulle, että karhunliha saa minut unohtamaan kaiken muun\nriistan. Tällä välin olimme kiivenneet toiseen kanjoniin. Nyljimme\ntoisen karhun ja palasimme leiripaikalle pimeässä. Olin niin väsynyt,\nettä kuljin melkein ryömien.\n\nVaikka ruumiini olikin aivan raihnainen, tämä yö oli muistorikas.\nAjattelin kaiken aikaa Dick Leslietä. Onneni olisi ollut täydellinen,\njos hän olisi ollut vapaana. Dick oli mielessäni silloinkin, kun Hiram\nvalmisti niin maukkaan illallisen, että olin unohtaa hyvät tapani.\nTulessa paistettu karhunliha on tosiaankin parempaa kuin mikään muu\nriista. Sitten me juttelimme takassa palavien pölkkyjen ääressä.\nHiram istui kotitekoisella tuolilla ja poltti vahvaa tupakkaa, kun\ntaas minä heittäydyin mukavasti pitkälleni karhuntaljoille. Kuulimme\nsilloin tällöin karhunpennun ravistelevan kahleitaan ja murisevan.\nKaikki se, mitä olin lukenut metsästäjistä, erosi suuresti Hiram\nBentistä ja Jim Williamsista. Jimin pehmeä, verkkainen puhe ja hänen\nystävällisesti välkkyvät silmänsä eivät tuoneet mieleen kirjoissa\nkuvattuja vaarallisia miehiä. Ja Hiram Bent oli niin yksinkertainen ja\nlempeä, ja hän oli niin iloinen saadessaan puhua edes pojan kanssa,\nettei hän näyttänyt tahtovan lopettaa keskustelua koskaan. Jollei hänen\nulkomuotonsa olisi ollut niin omituinen, ja jollei hän olisi kertonut\nniin merkillisiä, hurjia tarinoita yksinäisestä elämästään, olisin\nvoinut kuvitella hänen olevan niitä vanhoja kanavanvartijoita, joita\nolin nähnyt kotiseudullani.\n\nKerran hänen täyttäessään piippuaan, kun hetki näytti minusta\notolliselta, päätin käyttää hyväkseni hänen tietojaan ja sanoin hänelle:\n\n\"Mr Bent, otaksukaamme, että minä olen Yhdysvaltain presidentti, ja\nettä olen juuri nimittänyt teidät kansallismetsien ylimetsänhoitajaksi.\nTeillä on täydet valtuudet. Tehtävänänne on kansallisomaisuuden\nsuojeleminen. Mitä aiotte tehdä?\"\n\n\"No niin, herra presidentti\", alkoi hän hitaasti ja vakavasti, ja hyvin\narvokkaasti, \"hallituksen, jolle metsät kuuluvat, on hoidettava niitä\nviisaasti. Nämä vuorimetsät ovat suuria sieniä, jotka sitovat veden.\nMeidän on suojeltava niitä tulelta ja estettävä järjetön hakkaaminen.\nEnsi työksi meidän on voitettava metsätyömiesten vastarinta ja\nosoitettava heille, mikä on ajan mittaan enemmän heidän etujensa\nmukaista. Puuta on tietenkin käytettävä, mutta sitä ei saa kuluttaa\nloppuun. Tarvitsemme metsänvartijoita, jotka ovat oleskelleet Lännessä\nja tuntevat sen tavat. On rakennettava metsämajoja, polkuja ja teitä.\nJokaiseen metsään on sijoitettava ylimetsänhoitaja. Hänen täytyy tuntea\nalueensa ja laatia siitä kartta. Hänen on opetettava metsänvartijoille\nkaikki se, mitä hän tietää puista. Penetierissä on kasvatettava\nyksinomaan havumetsää. Se viihtyy siellä parhaiten, ja loiseläimistä\non tehtävä loppu. Kaikki kuivat ja vanhat puut on hakattava maahan\nja myöskin paljon niistä, jotka ovat kasaantuneet liiaksi yhteen.\nPohjoisilla rinteillä metsän tulee olla niin harvaa, että sinne pääsee\naurinko ja ilma. Pensaat, tuulen kaatamat ja lahot puut on poltettava.\nNuoria petäjätiheikköjä on harvennettava. Puita ei saa kaataa liian\npaljon, sillä vanha petäjäkaarti murtaa tuulen voiman.\"\n\n\"Kuinka kohtelette niitä miehiä, jotka hakevat maasta mineraaleja?\"\n\n\"He saavat kulkea vapaasti, ikäänkuin kansallismetsiä ei olisi\nolemassakaan.\"\n\n\"Entä niitä, jotka etsivät itselleen kodinsijan Lännestä?\" jatkoin.\n\n\"Rohkaisemme heitä. Mitä enemmän on ihmisiä, sitä paremmin voimme\ntaistella tulipaloja vastaan. Mutta näiden kodinetsijäin täytyy tulla\ntänne tosi mielessään eikä vain viipyäkseen täällä sen aikaa, että\nehtivät myydä puunsa jollekin metsähaille.\"\n\n\"Mihin puut kelpaavat?\"\n\n\"Ne ovat käytettävissä ja niitä tulee käyttää. Annamme niitä\nilmaiseksi uudisasukkaalle ja kullankaivajalle. Myymme niitä\nhuokealla puukauppiaille -- sekä suuria että pieniä. Mutta ensiksi on\ntyydytettävä paikalliset tarpeet.\"\n\n\"Oletteko yhtä suopea karjanhoitajille?\"\n\n\"Tietenkin. Lampaiden, lehmien ja hevosten kasvattaminen on yhtä\nluvallista. Mutta ruohoa ei saa kuluttaa liiaksi. Jos lehmiä on liian\npaljon, ne tallaavat maahan nuoren ruohon, ja jos lampaita on liiaksi,\nne eivät jätä mitään ravintoa muille eläimille. Ylimetsänhoitajan tulee\ntuntea tehtävänsä ja hänen täytyy olla selvillä nautakarjan suuruudesta\npiirissään. Ne, joilla on pieni karja, on asetettava etusijalle ja\nvasta sitten tulevat suurkarjanomistajat. Molempien on suoritettava\npieni korvaus laidunmaasta.\"\n\n\"Kuinka taistelette tulipaloja vastaan?\"\n\n\"Niin, siinäpä onkin kovin pähkinä. Tuli on metsien pahin vihollinen.\nKuivana vuodenaikana, kuten esim. nyt, Penetier palaisi kuin taula\npalkeentorvessa. Tuli kulkisi täällä nopeammin kuin mies pystyy\njuoksemaan. Tarvittaisiin erityisiä tulenvartijoita ja muutkin\nvartijat olisi opetettava taistelemaan tulta vastaan ja kaikille\nihmisille, jotka asuvat metsässä tai lähellä sitä, on maksettava palkka\navustustyöstä. Tärkeintä on, että pienet palot havaitaan ajoissa ja\nsammutetaan. Metsänkävijöiltä on vaadittava, että he sammuttavat\nleiritulensa ennen lähtöään. Risuja ei saisi polttaa kuivalla tai\ntuulisella ilmalla.\"\n\nEn muista, milloin keskustelumme taukosi, sillä vaivuin vähitellen\nuneen. Minusta tuntui, että olin tuskin ehtinyt sulkea silmäni, kun\nmetsästäjä herätti minut aamulla. Aamiainen rätisi hehkuvan kuumilla\nhiilillä ja majaa verhosi ulkopuolelta sakea harmaa usva.\n\nKun jonkin ajan kuluttua läksimme kulkemaan kanjonia alas, usva oli\nkohoamassa ja metsä kävi valoisammaksi. Kaikkialla oli valkoista,\nikäänkuin maassa olisi ollut lunta. Ohut huurre ratisi jalkojemme alla.\nKuljettuamme jonkin matkaa kiipesimme rinnettä pitkin ylös tasaiselle\nharjanteelle. Oli mahdotonta olla uskomatta, ettei täällä ympärillämme\nolisi ollut lunta. Metsä oli hiljainen kuin yö ja näytti omituiselta\n-- mustat puunrungot kannattivat pilareina valkoisia kirkonlaivoja ja\nharmaa usva verhosi puiden latvoja. Ennen pitkää aloimme taas kiivetä\nja huomasin, että Hiram alkoi suunnata kulkumme sitä kanjonia kohti,\njonne Dick oli jäänyt.\n\nUsva hajosi ja hälveni, ja säteilevä auringonvalo tunkeutui metsään.\nHuurre alkoi sulaa ja ilma oli täynnä kosteutta. Kiipesimme yhä\nkorkeammalle -- majesteettisten petäjien piiristä pahkaisten ja\nkuihtuneitten kuusien alueelle, jossa oli matalia rapautuneita\nkiviharjanteita. Kerran näin valkoisen, kylmän, lumen peittämän\nvuorenhuipun. Minun oli aika vaikea kulkea pyssy kädessä metsästäjän\nrinnalla puhumatta sanaakaan. Mutta Hiram oli vastannut kysymyksiini\nlyhyesti ja arvelin olevan parasta pysyä vaiti. Hän pysähtyi silloin\ntällöin kuuntelemaan. Kun sitten käännyimme lähteäksemme kulkemaan\nrinnettä alas, hän astui varovasti ja kehoitti minua varomaan, etteivät\nkivet irtaantuisi jalkojeni alla. Mitä kauemmaksi pääsimme, sitä\nvarovaisemmin hän liikkui. Tämä oli mielestäni varma merkki siitä, että\nlähdeaukko oli lähellä.\n\n\"Tuolla on kanjoni\", kuiskasi hän pysähtyen ja viitaten sormellaan\nalas, jossa musta säännötön viiva osoitti kuilun paikan. \"En ole\nkuullut mitään ja olemme kuitenkin lähellä. Ehkä he nukkuvat. Mutta he\nvoivat myöskin olla ajamassa takaa sinua ja juuri sitä minä toivon.\nÄlä satuta nyt kättäsi tai jalkaasi mihinkään esineeseen, joka voisi\naiheuttaa kolinaa.\"\n\nSitten hän liukui eteenpäin ja oli kiintoisaa nähdä, kuinka\näänettömästi hän astui ja kuinka taitavasti hän liikkui puiden ja\nkuivien oksien keskellä. Onnistuin aika hyvin, vaikka useammin kuin\nkerran kiven kolahdus tai rasahtava oksa pysäytti Hiramin, joka silloin\naina kohotti kättään varoitukseksi.\n\nPääsimme vihdoin alas kapealle reunalle, joka erotti kanjonin rinteen\nsen pohjasta. Se oli tasainen, mutta sen pinnalla oli hajallaan\nirtonaisia kallionlohkareita. Täällä heittäydyimme maahan ja kuljimme\nryömien. Oli helppoa liikkua äänettömästi, sillä maaperä oli kallioista\nja kovaa eikä siinä kasvanut pensaita.\n\nYht'äkkiä olin vähällä törmätä metsästäjään. Vilkaisin eteeni ja\nhuomasin, että hän oli pysähtynyt muutaman jalan päähän kuilun reunasta\nja juuri siihen paikkaan, josta olin paetessani kiivennyt ylös. Hän\nkuunteli. Sieltä ei kuulunut muuta kuin syöksyvän veden kumeaa kohinaa.\n\nHiram liukui hiukan eteenpäin ja kohottautui varovasti nähdäkseen\nreunan yli. Tein samoin. Nähdessäni luolan ja lähdeaukon tunsin, kuinka\nkurkkuani kuristi.\n\nMutta siellä ei näkynyt olevan yhtään sielua. Dickin vangitsijat olivat\nlähteneet jättäen leirinsä. Ainoana merkkinä siitä, että he olivat\nkerran olleet siellä, oli sammunut leiritulen hiillos.\n\n\"He ovat lähteneet\", kuiskasin.\n\n\"Niinpä taitaa olla\", vastasi Hiram, \"mutta minä en pidä siitä\nlainkaan. Poika, he haluavat saada sinut käsiinsä. Lesliestä ei heillä\nole suurtakaan hyötyä. Heidän on päästettävä hänet joko ennemmin tai\nmyöhemmin, jolleivät he ole jo tehneet sitä.\"\n\n\"Mitä nyt teemme?\"\n\n\"Teemme jälkiä. Palaamme harjanteen yli, otamme muutamia villapeitteitä\nja ruokaa ja siirrymme sitten Penetierin toiselle puolelle.\"\n\nOlin arvellut vanhan metsästäjän kulkeneen nopeasti tulomatkallamme,\nmutta sain kokea vasta nyt, mitä hän tarkoitti \"jälkien tekemisellä\".\nOnneksi murhaava kiipeäminen ei kestänyt kauan, sillä paluutie oli\nalamäkeä. Hiramin askel oli puolta pitempi kuin minun, mutta hän\nkulki nyt niin nopeasti, että minun täytyi juosta tuon tuostakin\nsaadakseni hänet kiinni. Ennen pitkää minun tuli kuuma ja jokainen\naskel oli ponnistusta. Mutta ajatteli kaiken aikaa Dickiä, mustangiani\nja varusteitani ja päätin pysyä Hiram Bentin kintereillä, kunnes\nkaatuisin. Kaaduinkin monta kertaa, ennen kuin pääsimme majalle.\n\nEhdin toipua muutamassa hetkessä, jotka Hiram käytti tarvitsemiemme\nesineiden kokoamiseen. Heitin pyssyn olalleni ja kävin irroittamassa\nkarhunpennun.\n\nMinun olisi ollut aika vaikea jättää sitä sinne. Tiesin kyllä, että\nminun pitäisi tehdä se, mutta en jaksanut pakottaa itseäni siihen. Olin\nkoko ikäni halunnut saada karhunpennun. Tässä se nyt oli ja olinpa\nollut itse mukana sitä pyydystämässä. Päätin olla luopumatta pennusta,\nniin kauan kuin se kävi päinsä.\n\nAstuin urheasti pennun luo, joskaan rohkeuteni ei ollut niin\nvilpitöntä. Se ei ollut syönyt mitään, mutta se oli juonut kaiken\nveden, jonka olimme jättäneet sille. Hämmästyin suuresti, kun se ei\nnostanut mitään meteliä päästessään irti; sen sijaan se näytti olevan\niloinen ja luulin huomanneeni sen pienissä silmissä veitikkamaisen\nvälkkeen. Se painui kanjonia alas, ja kun tiemme kulki samaan suuntaan,\nhellitin nuoraa ja seurasin perässä.\n\n\"Kyllä sinulla tulee vielä olemaan hauskaa, poika, pidä se mielessäsi\",\nsanoi Hiram Bent.\n\nSain pian havaita, että hän oli puhunut totta. Pentu ei pitänyt\nhöllästä nuorasta. Arvelin sen halunneen joko kuristaa itsensä\ntai kiskoa käteni sijoiltaan. Kun olin todennut, että pentu oli\nkolme kertaa minua vahvempi, aloin käsittää, että työ oli minulle\nylivoimainen. Mutta mitä enemmän se tempoi ja raahasi minua perässään,\nsitä hanakammin riipuin siinä. Luulin pitäväni siitä aina siihen\nsaakka, jolloin se oli iskeä pääni mäsäksi, mutta oli omituista, kuinka\nvähällä se sai minut sen jälkeen suuttumaan. Mitä olisikaan tapahtunut,\njos se olisi päättänyt kulkea pensaiden kautta? Onneksi se pysytteli\npolulla, joka oli riittävän epätasainen. Pitäessäni silmällä pentua ja\nvaroessani, etteivät jalkani sotkeutuisi juuriin ja kiviin, en ehtinyt\nlainkaan katsoa eteeni. Tämä ei kuitenkaan huolestuttanut minua, sillä\nkulkihan perässäni vanha metsästäjä, jonka tiesin olevan varuillaan.\n\nEnnen kuin huomasinkaan, oli kapea kanjoni muuttunut laaksoksi, jonka\npohjaa peitti metsä, mutta jonka rinteet olivat avoimet ja loivat.\nKarhunpentu pyörähti pois polulta ja syöksyi ylöspäin vasenta rinnettä\npitkin. En halunnut mennä sinne, mutta minun täytyi seurata sitä.\nMetsästäjä kulki perässä sanomatta sanaakaan ja tästä arvasin, että\nsuunta sopi hänelle. Nojaten taaksepäin kohosin rinnettä ylös niin\nhelposti, kuin olisin seisonut liikkuvilla portailla. Pentu veti minua;\nminun ei tarvinnut tehdä muuta kuin liikuttaa jalkojani. Kun olimme\npäässeet tasaiselle maalle, huomasin, että pennun voimat lisääntyivät\nja että se halusi kulkea nopeammin. Mutkittelimme harjanteen yli\nseuraavalle kanjonille, joka oli syvä ja jyrkkä.\n\n\"Tästä on vaikea päästä alas!\" huusi Hiram. \"Anna minun kantaa\npyssyäsi.\"\n\nOlisin antanut sen mielelläni hänelle, mutta millä tavoin? En voinut\npäästää irti nuoraa, ja Hiram, jolla oli suuri kantamus, ei saanut\nkiinni minua. Sitten yht'äkkiä se oli jo liian myöhäistä, sillä pentu\nheittäytyi eteenpäin ja alas.\n\nTämä ensimmäinen hyppäys ei ollut vaarallinen -- ehkä vain leikkiä,\nvalmistusta vastaisen varalle; mutta se heitti minut nurin ja pentu\nraahasi minua männynneuloissa. En kohonnut pystyyn omin voimin; pentu\nnykäisi minut jaloilleni. Sitten alkoi hurja matka alas jyrkkää,\npensaiden peittämää rinnettä. Pentu pääsi vauhtiin ja minun olisi ollut\nhelpompaa saada höyrykone pysähtymään. Huomasin pian, ettei karhunpentu\nsyöksynyt eteenpäin yksin, vaan että se vei minutkin mennessään.\nLuisuin alas hiekkaa pitkin, tiheikköjen läpi ja väistin nopeilla\nhypyillä tuhansia puita. Eräissä ruohon peittämissä kohdissa minusta\ntuntui, kuin olisi minulla ollut jalassa seitsemän mailin saappaat.\nLuultavasti löin kaikki hyppyennätykset. Kerran kompastuin juuri kun\npentu suoritti syöksyn, ja lensin vatsallani eteenpäin kuin salama.\nLevällään olevat käteni penkoivat männynneuloja, nenäni kynti maata\nja pöly täytti suuni, ja kun törmätessäni erääseen pölkkyyn kimposin\nsiitä pystyyn, oli vaikea kuvitella vihaisempaa poikaa, kuin Ken Ward\noli sillä hetkellä. Päästyäni ylös koetin kaikin voimin saada karhun\npysähtymään. Mutta vaikka raivo antoi minulle uusia voimia, karhu oli\nkuitenkin voitolla.\n\nNäin sitten edessäni kanjonin pohjan, aukeaman ja vanhan hirsimajan.\nVilkaisin taakseni nähdäkseni oliko metsästäjä tulossa. Häntä ei\nnäkynyt, mutta luulin kuulevani hänen äänensä. Sitten pentu lisäsi\nvielä ylimääräisesti höyryä ja suoritti viimeisen syöksyn. Ensin\njuoksin, sitten lensin ja kohottuani ilmaan suistuin alas tiheikköön.\n\nTässä matkamme keskeytyi. Pentu syöksyi erään puun toiselle puolen\nja minä toiselle, niin että jouduimme hetken kuluttua kosketukseen\ntoistemme kanssa. Lensin muutamien matalien pensaiden läpi ja törmäsin\npentuun. En tiedä, yrittikö se epätoivoisesti päästä karkuun vai oliko\nse kiihdyksissään vai aikoiko se tahallaan möyhentää minut hyytelöksi.\nJoka tapauksessa se karkasi kimppuuni lyöden ja jauhaen minua\nkämmenillään. En ole koskaan ollut niin suuttunut. Löin takaisin minkä\nehdin, ja potkin.\n\nYht'äkkiä pentu hävisi pensaiden sekaan jonkun vetämänä ja sitten\nhuomasin Hiramin, joka oli tarttunut nuoraan.\n\n\"Eipä äitisikään tuntisi sinua omakseen!\" huusi hän.\n\nSitten hän nauroi sydämensä pohjasta ja antoi pennulle muutamia iskuja\nlopettaen sen vallattomuuden. Raahasin itseni aukeamalle Hiramin\nperässä. Maja oli suuri ja hyvin vanha, ja osa kattoa oli vajonnut\nsisään.\n\n\"Pysähdymme tähän\", sanoi hän. \"Tämä on erään vanhan metsästäjän maja\nja se on syrjäisellä paikalla. Otamme tuon pienen tappelupukarin tänne\nsisään, niin se ehkä rauhoittuu.\"\n\nMetsästäjä raahasi pennun ovelle ja puolittain veti, puolittain\nnosti sen sisään. Asetin pyssyn seinää vasten, kaivoin taskuistani\nmullan ja hiekan, ravistelin pölyn vaatteistani ja puhdistin tukkani\nmännynneuloista. Käteni olivat turvoksissa ja punaiset, ja niitä\npakotti kovasti. Karhunpentua kohtaan tuntemani ystävyys ei ollut sillä\nhetkellä erikoisen suuri.\n\nAstuessani ulkoa valosta majaan oli se niin pimeä, etten aluksi voinut\nerottaa mitään. Vähitellen silmäni tottuivat pimeyteen. Huone oli suuri\neikä siinä ollut muita aukkoja kuin ovi. Toisessa päässä oli kivistä\nrakennettu tulisija ja toisessa tikapuut, jotka veivät ullakolle. Hiram\noli asettanut kantamuksensa maahan ja sitonut karhunpennun kiinni\nseinässä olevaan puunaulaan.\n\n\"Käyn hakemassa hiukan tuoretta lihaa\", sanoi metsästäjä. \"Lepää ensin\nhiukan, käy sitten hakemassa puita ja tee tuli.\"\n\nTarvitsin kyllä lepoa, sillä olin niin väsynyt, etten tahtonut jaksaa\naukaista metsästäjän kantamusta ottaakseni sieltä esille villapeitteet.\nKarhunpentu näytti myöskin väsyneeltä ja se lohdutti minua hiukan.\nHetken kuluttua torkahdin.\n\nAvatessani silmäni tunsin, että oli tapahtunut jotakin, joka oli\nherättänyt minut, mutta en osannut sanoa, mitä se oli ollut.\nKarhunpentu oli hiljaa kuin hiiri, mutta sen hiljaisuus ja se\ntapa, jolla se liikutti korviaan, herättivät minussa epämääräistä\nlevottomuutta. Se oli kuullut jotakin. Ajattelin ensiksi, että\nvanha metsästäjä oli palaamassa riistoineen, mutta se ei tuntunut\nuskottavalta.\n\n\"Sitten kuulin yht'äkkiä miesten ääniä ja kavahdin nopeasti istumaan.\nKeitä he olivat? Oliko Hiram tavannut jonkun metsänvartijan? Tunsin\nväreitä ihossani ja aioin ryömiä oven luo, kun kuulin ulkoa kannusten\nkilinää ja hevosten kavioitten kapsetta. Sitten kuului useita ääniä ja\nlopuksi joku päästi pitkän sarjan kirouksia.\"\n\n\"Herky-Jerky!\" sanoin kauhistuen ja vilkaisin hätääntyneenä ympärilleni.\n\nEn ehtinyt päästä ulos ovesta. Olin joutunut satimeen, ja tunsin\nitseni viluiseksi ja sairaaksi. Yht'äkkiä silmäni osuivat tikapuihin.\nJuoksin niitä pitkin ylös kuin apina ja ryömin niin hiljaa kuin suinkin\nheikolle, kuivista petäjänoksista tehdylle laelle. Asetuin väristen\nsiihen pitkälleni.\n\n\n\n\nXIV.\n\nVANKI.\n\n\nMaatessani toisella kupeella silmääni osui valonsäde, joka pääsi\ntunkeutumaan luokseni laelle löyhästi levitettyjen petäjänoksien\nlävitse pienen reiän kautta. Siitä näki selvästi osan huonetta, oven ja\nsen edustan. Kavioitten kopse oli vaiennut, mutta nyt sen sijaan kuului\nhevosten korskuntaa ja hetken kuluttua alkoivat mätkähdellen pudota\nmaahan riisutut satulat ja kantamukset.\n\n\"Onkohan täällä vettä?\" kysyi äreä ääni, josta tunsin Billin.\n\n\"Tuolla on lähde\", vastasi toinen ääni. Se oli Bud.\n\n\"Senkin vanha riiviö, pysy paikallasi!\"\n\nNäistä sanoista arvasin, että Herky riisui parhaillaan hevostaan.\n\"Kuules, Leslie, päästän sinut köysistä, jos lupaat olla lähtemättä\npakoon.\"\n\nSe oli Buellin ääni. Olisin tuntenut sen tuhansien joukosta. Ja Dick\noli yhä vielä vankina.\n\n\"Pakoon! Jos pääsen irti, lyön kallosi mäsäksi!\" vastasi Dick. \"Vähät\nsinä kipeistä ranteistani välität. Mutta, Buell, sinua taitaa ruveta\nvähitellen arveluttamaan koko tämä juttu.\"\n\n\"Tuki suusi!\" sanoi Herky terävästi matalalla äänellä. \"Buell, katsos\nnäitä jälkiä. Niitä sekä tulee että menee.\"\n\n\"Kuinka vanhoja ne ovat?\"\n\n\"Panen vetoon hevoseni, etteivät ne ole tunninkaan ikäiset.\"\n\n\"Joku on asettunut tähän majaan, eikö niin?\"\n\nMiehet alkoivat puhua keskenään kuiskaten, niin etten voinut kuulla\nheidän sanojaan, mutta minusta tuntui, että he ajattelivat vain minua.\nAjatukseni toimivat vilkkaasti. Buell ja hänen miehensä eivät kaikesta\npäättäen olleet tavanneet Hiram Bentiä. Oliko vanha metsästäjä jättänyt\nminut? Karkoitin sellaisen ajatuksen mielestäni. Oli melkein varmaa,\nettä hän oli huomannut metsäkauppiaat, mutta ei ollut tahtonut palata\nmajalle joidenkin syiden vuoksi, jotka hän itse tunsi parhaiten. Mutta\nhän oli jossakin tuolla ulkona petäjien keskellä, niin ettei kukaan\nnoista roistoista ollut varmassa turvassa.\n\nSitten kuulin varovaisia askelia. Näin pian meksikkolaisen, joka\nlähestyi hitaasti ovea. Hän kurkisti sisään. Huone näytti tietenkin\nhänestä yhtä pimeältä, kuin se oli alussa ollut minunkin mielestäni.\nHän ei ollut pelkuri, sillä hän astui sisään.\n\nSamassa silmänräpäyksessä sieltä kuului kolinaa ja kovaa ärjyntää,\nja jokin musta massa näytti heittäytyvän meksikkolaisen päälle. Tämä\nkaatui maahan päästäen kimakan huudon. Sitten alkoi hirvittävä pauhu.\nKuului huutoa ja ärjyntää ja taistelunmelskettä. Näin majan lattialla\npölypilven. Karhunpentu oli syöksynyt meksikkolaisen kimppuun. Ja\nkylläpä Greaser sai hyvän selkäsaunan! Olisin voinut huutaa ilosta.\nMinun oli vaikea olla yllyttämättä pientä karhunvekaraa. Greaser luuli\nvarmasti joutuneensa tekemisiin pahan hengen kanssa, sillä hän huusi\navukseen kaikkia pyhimyksiä.\n\nHerky-Jerky oli ainoa hänen tovereistaan, joka uskalsi rientää hänen\navukseen.\n\n\"Maja on täynnä karhuja!\" huusi hän.\n\nKuullessaan hänen huutonsa karhu syöksyi ulos pölypilvestä ja lensi\nkynnyksen yli kuin musta salama. Hyökätessään Greaserin kimppuun se oli\nkatkaissut nuoransa. Herky-Jerky osui juuri sen tielle. Karhunpentu\nhyppäsi yli kynnyksen, sukelsi Herkyn alle kulkien hänen jalkojensa\nvälitse kuin rasvattu porsas, heitti hänet selälleen maahan ja katosi\nnäkyvistä. Herky kohosi istumaan punaisena kuin krapu ja kiroili, minkä\nehti, ampua paukutellen suurella revolverillaan.\n\nEn nähnyt muita miehiä, mutta heidän naurunsa olisi kuulunut puolen\nmailin päähän. Herky oli niin raivoissaan, että hän sylki kuin vihainen\nkissa ja naksutteli tyhjää revolveriaan.\n\nSitten ovesta työntyi näkyviin Greaser. Näin hänet vilahdukselta ja,\nmikä ihme, minun tuli sääli häntä. Näytti siltä kuin hän olisi joutunut\npuimakoneeseen.\n\n\"Hohhoh! Hohhoo!\" nauroivat iloiset metsäkauppiaat.\n\nSitten he marssivat majaan. Ensimmäisenä kulki Buell ja Herky tuli\nviimeisenä ladaten yrmeän näköisenä revolveriaan. Aluksi he kulkivat\nsinne tänne himmeässä valossa kompastuen joka esineeseen. Voin nähdä\nmiehet heidän ollessaan oven luona, mutta sitten kuului vain heidän\näänensä. Uskalsin töin tuskin hengittää. Tunsin vilunväreitä ja\nsilmiäni hämärsi.\n\n\"Kenelle tämäkin roska kuuluu?\" kysyi Buell. \"Ja mitä tuo karhu täällä\nteki?\"\n\n\"Se oli sidottu -- tässä on solmu\", vastasi Bud.\n\n\"Ja tässä on pyssy -- winchester -- sitä ei ole käytetty paljon. Buell,\ntämähän on sen pojan pyssy?\"\n\nKuulin nopeita askelia ja hiljaisia huudahduksia.\n\n\"Olet oikeassa!\" huusi Buell. \"Olipa vähällä joutua käsiimme. Herky,\nnäithän nuo jäljet tuolla ulkona? Joku on pojan kanssa -- mutta kuka?\"\n\n\"Jim Williams\", huomautti Dick Leslie kylmästi.\n\nHänen sanojaan seurasi hetken kestävä hiljaisuus, jonka Buell katkaisi.\n\n\"Mahdotonta! Ei se ole Williams. Et vedä nenästä tätä sakkia, Leslie.\nItsehän sanoit, että Williams hakee meitä, ja niin ajattelen minäkin.\"\n\n\"Buell, tuo poika on tavannut vanhan Bentin, karhuntappajan\", sanoi\nBill. \"Tämä karhu viittaa siihen. Bentillähän on aina karhunpentuja ja\nkissanpoikia ja kaikkea muuta. Ja sanon sinulle, että hän on yhtä vähän\nystävämme kuin Jim Williamskin.\"\n\n\"Olisin yhtä halukas käymään joko Williamsin tai Bentin kimppuun\",\nhuomautti Bud puolestaan.\n\nBuell heristi nyrkkiään. \"Olipa onnea tuolla pojalla! Mutta saan hänet\nvielä käsiini! Mikä olisi nyt parasta tehdä?\"\n\n\"Buell, peli alkaa käydä sinulle epäedulliseksi\", sanoi Dick Leslie.\n\"Tiesi vie vankilaan. Olisi parasta, että päästäisit minut irti. Vanha\nBent löytää kyllä Jim Williamsin ja silloin, veikot, olette liemessä.\nSiinä rytäkässä joku menettää vielä henkensä. Olisi parasta, että\nantaisitte minun mennä ja painuisitte itse tiehenne.\"\n\nBuell hengitti kuuluvasti kuin pyöriäinen ja astui raskaasti.\n\n\"Leslie, tiedän itsekin sen -- ymmärrätkö? Kun Bud tuli sahalla\nilmoittamaan, että poika oli päässyt karkuun, päätin tukkia hänen\nsuunsa -- tavalla tai toisella, ja sen minä teen!\"\n\n\"Hoh!\" sanoi Dick pilkallisesti nauraen. \"Taidat olla niin säikähtynyt,\nettet muista enää viikonpäiviä... Sitä paitsi, jos te vangitsette\nKenin, koituu teille siitä ikävyyksiä -- ainakin nyt!\"\n\n\"Mitä?\"\n\nMutta Dick sulkeutui kuoreensa kuin näkinkenkä eikä sanonut enää\nsanaakaan. Buell poltti tupakkaa ja siirteli jalkojaan.\n\n\"Bud, sinulla taitaa olla hieman enemmän älyä kuin noilla kaikilla\npölkkypäillä yhteensä. Sano, mitä on tehtävä?\"\n\n\"Rauhoittukaamme ja odottakaamme täällä\", vastasi Bud. \"Ehkäpä vanha\nBent ei kuullut Herkyn laukauksia ja palaa tänne. Odottakaamme jonkin\naikaa ja jollei hän tule, lähetämme Herkyn seuraamaan hänen jälkiään.\"\n\n\"Hyvä! Greaser, käy kätkemässä hevoset -- aja ne ylös kanjoniin.\"\n\nMeksikkolainen pujahti ulos ja muut asettuivat istumaan. Kuulin jonkun\nheistä sytyttävän piippunsa. Bud nojasi vasemmalla ovenpieleen, Buell\nistui häntä vastapäätä ja Herkystä näkyivät vain hänen saappaansa.\nTunsin hänet länkisääristään.\n\nSyntyi hiljaisuus, joka tuntui minusta erittäin painostavalta. Niin\nkauan kuin miehet olivat liikkuneet ja puhuneet, olin seurannut\ntapahtumain kulkua niin valppaasti, etten ollut muistanut lainkaan omaa\ntukalaa tilaani. Mutta nyt, kun nuo roistot istuivat alhaalla ääneti,\nmieleni valtasi pelko. Tietoisuus siitä, että minun piti pysyä hiljaa,\nriisti minulta melkein kaiken malttini. Sitten huomasin, että ruumiini\nasento lamautti käteni ja kupeeni. Tuntui kuin kyynärpäässäni olisi\nollut miljoonia pisteleviä neuloja ja kuin teräsvanne olisi kiristynyt\nrintani ympärille. Minun oli kuuma ja kylmä, ja tunsin väriseväni.\nTiesin, että pieninkin liikahdus olisi kohtalokas, ja siksi koetin\nmaata liikkumattomana kuin kivi.\n\nGreaser palasi ontuen majaan ja kävi istumaan virkkamatta sanaakaan.\nOli niin hiljaista, että kuulin silkkipaperin kahinan hänen\nkiertäessään itselleen savuketta. Hetket tuntuivat pitkiltä kuin\nvuodet ja lihakseni olivat kuin ruuvipenkissä. Jospa vain olisin ollut\nselälläni! Mutta siinä minä nyt makasin puolittain koholla kyynärpääni\nvarassa ja asentoni oli niin vaikea ja epämukava kuin suinkin.\nYritin unohtaa kirvelevän käsivarteni ja ajatella Hiramia, Jimiä ja\nmustangiani. Mutta mieleeni ei mahtunut muuta kuin varmuus siitä, etten\nhetken kuluttua pystyisi enää hallitsemaan lihaksiani.\n\nKirveleminen yltyi sietämättömäksi tuskaksi ja tunsin hien kohoavan\nkasvoilleni. Jännitys kohosi äärimmilleen. Tuntui kuin jokin kohta\nolisi ollut murtumaisillaan sisässäni ja lihakseni alkoivat vavahdella.\nEn kyennyt hillitsemään niitä. Tuska oli niin kauhea, että aloin jo\ntoivoa piilopaikkani paljastumista.\n\n\"Sh -- s -- s -- h!\" kuiskasi joku alhaalla. Vilkaisin alas reiästä.\nBud oli astunut valoon oven kohdalle ja kumartui nyt eteenpäin\ntarkastellen jotakin. Sitten hän ojensi kätensä Buellin nähtäväksi.\nLeveällä ruskealla kämmenellä oli kuivia lehdensiruja ja männynneuloja.\nVavahteleva käsivarteni oli irroittanut ne allani olevista oksista.\nSitä paitsi ovesta virtaavassa keltaisessa auringonvalossa leijaili\npölynhiukkasia.\n\nBud katsoi vaieten ylöspäin. Hänen mustat silmänsä välkkyivät ja suu\noli auki. Buellin silmät seurasivat Budin katsetta. Hänen kasvoistaan\nkuvastui ensin uteliaisuus ja sitten tyytyväisyys. Hän nousi pystyyn.\n\n\"Alas sieltä!\" huusi hän käskevästi. \"Alas sieltä!\" Hänen äänensä\nsai värinän lakkaamaan lihaksissani. Makasin liikahtamatta ja\nhengittämättä. Näin Buellin suuren ruhon liikkuvan ja Budin nousevan\nhitaasti seisomaan. Herky-Jerkyn saappaiden pohjat kallistuivat\nyht'äkkiä alaspäin - hänkin kohosi pystyyn. Buellin sanoja seurasi taas\nkiusallinen hiljaisuus.\n\n\"Alas sieltä!\" toisti Buell.\n\nHänen syvästä äänestään kuvastui kylmä päättäväisyys ja raakuus. Olin\njo aikaisemmin pelännyt tuota miestä, mutta nyt hän herätti minussa\nkammoa.\n\n\"Bud, kiipeä ylös!\" komensi Buell.\n\n\"Mikäpä siinä\", vastasi Bud.\n\nKoko maja vavahteli hänen noustessaan raskaine saappaineen tikapuita\npitkin. Epätoivo täytti mieleni raivolla -- olin kuin nurkkaan\nahdistettu eläin. Huomasin miehen käsivarren paksuisen lyhyen oksan\nja siepattuani sen käsiini kohosin hitaasti seisomaan. Budin mustan,\npyöreän pään ilmestyessä näkyviin iskin siihen, minkä jaksoin. Bud\nparahti kuin haavoittunut eläin ja pudota jysähti alas lattialle kuin\ntiilikuorma. Näin, kuinka hän kiemurteli maassa pidellen molemmin käsin\npäätään. Kääntyessään selälleen hän tempaisi revolverinsa. Sitten\nvälähti punainen liekki ja tupsahti savua. Pau!\n\nLuoti suhahti oksien läpi ja repäisi reiän kattoon.\n\nPau! Pau!\n\nTunsin kuumaa, repivää kipua käsivarressani.\n\n\"Seis, sinä musta idiootti!\" karjui Buell. Hän potkaisi revolverin\nBudin kädestä. \"Mitä tarkoitat?\"\n\nSeurasi hetken kestävä hiljaisuus. Seisoin paikallani puristaen lujasti\nkäsivarttani. Minusta tuntui, kuin se olisi ollut poikki, vaikka\nsiinä oli vain lihashaava. Säikähdykseni ei kestänyt kauankaan. Mutta\nverta vuoti runsaasti. Lämpimänä, tahmeana ja niljakkaana se valui\nkäsivarttani pitkin ja tippui oksille sormieni päistä.\n\n\"Bud\", sanoi Buell käheällä äänellä katkaisten hiljaisuuden, \"taisit\nsurmata hänet!\"\n\nBuell yski, ikäänkuin hän olisi ollut tukehtumaisillaan.\n\n\"Mitäs tuo on?\" Hänen syvä äänensä vaimeni. \"Kuuletko?\"\n\nTip! Tip! Tip! Tuntui siltä kuin olisi katossa olevasta reiästä valunut\nvettä. Ääni kuului suoraan altani ja arvasin heti, että kädestäni\nvuotava veri tippui sinne.\n\n\"Tarkastakaapas, mitä se on\", komensi Buell.\n\nTip! Tip! Tip!\n\nJoku miehistä alkoi liikkua.\n\n\"Tässä sitä on\", sanoi Bill. \"Katsokaa kättäni... Verta! Arvasin sen.\nBud osui häneen.\"\n\nSitten kuului yht'äkkiä kahinaa, ikäänkuin joku olisi tehnyt nopean\nliikkeen.\n\n\"Buell\", huusi Dick Leslie värähtelevällä äänellä. \"Taivas teitä\nauttakoon, varkaat, murhamiehet, jos tuo poika on kuollut. Vannon, että\njokainen teistä kiskotaan puun oksaan tässä metsässä. Ken, puhu! Puhu!\"\n\nKivun ja katkeruuden valtaamana päätin antaa Buellin uskoa, että olin\nkuollut. Dickin ääni koski sydämeeni, mutta en vastannut hänelle mitään.\n\n\"Leslie, en ole murhannut häntä enkä ole yllyttänyt ketään siihen\",\nsanoi Buell, jonka ääni tuntui omituisen ontolta ja järkkyneeltä. \"En\nole aikonut tehdä pahaa pojalle... Bud, mene ylös ja tuo hänet tänne.\"\n\nBud ei liikahtanut eikä myöskään Greaser saadessaan saman käskyn.\n\n\"Menkää joku ylös katsomaan, mitä siellä on!\" huusi Buell.\n\n\"Mene itse!\" sanoi Bill kylmästi.\n\nMurahtaen jotakin Buell ryhtyi kiipeämään ylöspäin. Kun hänen suuri\npäänsä kohosi näkyviin, päätin antaa hänen maistaa hiukan omaa\nlääkettään. Tartuin molemmin käsin ruskeaan puunoksaan ja iskin niin\nlujasti kuin jaksoin.\n\nOksa pamahti kuin pistooli osuessaan maaliin ja särkyi pirstaleiksi.\nMetsäkauppiaalta pääsi tukahtunut voihkaus. Sitten hän putosi kolisten\nalas tikapuilta ja vierähti lattialle jääden siihen pitkälleen.\n\n\"Senkin vietävä -- tuo poika -- vai mitä?\" kysyi Bud pisteliäästi.\n\"Miltä tuntui tuo paukku? Ehkä tarvitset suuremman hatun. Herky-Jerky,\nkäypäs sinä tuolla ylhäällä katsomassa, mitä siellä on?\"\n\n\"Tiedän sen muutenkin\", vastasi Herky liikahtamatta.\n\n\"Missä on vettä? Tuo hiukan vettä, Greaser\", sanoi Bill.\n\nNähdessäni, kuinka he hyörivät Buellin ympärillä, voin päättää, että\nisku oli ollut voimakas. Mutta Buell virkosi pian.\n\n\"Mitä se oli?\" kysyi hän.\n\n\"Eipä juuri mitään\", vastasi Bud virnistellen. \"Tuo ullakko on täynnä\nilmaa ja se puhalsi päähäsi. Ei muuta.\"\n\nBuell nousi seisomaan ja yritti liikkua. \"Bill, käy hakemassa muutamia\npitkiä seipäitä\", sanoi hän.\n\nBill palasi tuoden teräviä, pistimen muotoisia piikkejä. Huomasin\nmenettäneeni pelin. Miehet alkoivat pistellä seipäillään kuivien oksien\nläpi. Eräs niistä osui minuun niin kovasti, että horjahdin syrjälleni.\n\nHeikko ullakon lattia ei kestänyt tätä. Siinähän oli vain oksia, jotka\noli levitetty hoikkien seipäitten varaan. Lattia narisi, rutisi ja\nputosi rytisten alas. Syöksyin jonkun miehen päälle kaataen hänet\nalleni. Joku tarttui minuun rautaisin kourin. Olin melkein hautautunut\npölyisen oksaröykkiön alle. Vangitsijani alkoi heti kiroilla iloissaan\nja tunsin johtuneeni Herky-Jerkyn käsiin.\n\n\n\n\nXV.\n\nTAISTELU.\n\n\nHerky veti minut esiin oksien seasta ja työnsi päivänvaloon. Toiset\nryömivät myöskin näkyviin laen tähteitten alta ja katselivat minua\nuteliaasti.\n\n\"Poika, koskiko sinuun pahasti?\" kysyi Buell huolissaan.\n\nAioin vastata hänelle, mutta katseeni osui Dickin kalpeisiin kasvoihin\nja kysyviin silmiin.\n\n\"Ken\", sanoi hän ilon ja pelon kuvastuessa hänen äänestään, \"näyt\nvoivan hyvin -- mutta tuo veri... Sano pian!\"\n\n\"Ei siinä ole muuta kuin pieni haava, Dick. Luoti sipaisi hiukan\nkäsivarttani.\"\n\nEn kuullut Dickin vastausta, sillä se hukkui Herky-Jerkyn omituiseen\nsanatulvaan. Hän näytti olevan vilpittömästi iloissaan siitä, ettei\nminulle ollut käynyt sen pahemmin. Hänen tunteenpurkauksissaan oli\nollut iloa, vihaa, kyllästymistä ja pelkoa, mutta nyt häneltä pääsi\nhelpotuksen huokaus. Hän kiskoi takin yltäni, leikkasi irti paidasta\nverisen hihan ja pesi haavan. Siihen koski aika lailla ja samalla\nsiitä vuoti runsaasti verta, mutta eipä se ollut sanottavasti niitä\nhaavoja pahempi, joita saa pallopelissä. Herky sitoi sen lujasti\nvaatteenkaistaleella, jonka hän repäisi irti paidanhihasta, ja sovitti\nsitten sen päälle nenäliinan.\n\n\"Näin tämä hoidetaan, poika. Nyt se on kankeana ja kipeänä pari päivää\nja siinä kaikki. Voit pian mätkiä meitä taas nuijalla.\"\n\nOli selvää, että Herky ja muut miehet -- ottamatta lukuun Buellia --\nolivat alkaneet ajatella toisin minusta nähdessään, kuinka taitavasti\nkäsittelin nuijaa.\n\n\"Katsohan tätä pahkaa, poika\", sanoi Bud kallistaen päätään. \"Onko\nsopivaa kohdella kaveria tuolla tavoin. Maailma aivan musteni\nsilmissäni.\"\n\n\"Kyllä tässä vielä joku toinenkin saa tuntea, mihin pystyn\", selitin.\n\nHe katselivat minua uteliaasti. Buell kohotti kasvojaan hymyillen\ntuskallisesti. Bud purskahti nauramaan.\n\n\"Ohoh, vai niin? Ehkäpä tarvitsisit kirveen\", sanoi hän.\n\nHe eivät yrittäneetkään sitoa minua sillä hetkellä. Bud meni ja\nasettui istumaan kynnykselle. Kuulin, kuinka hän kuiskasi puoliääneen\nBuellille: \"Tiedätkö mitä? Tuossa on rohkea poika. Kun hän pääsee\noikein vauhtiin, joudumme tekemisiin villikissan kanssa. Joku\nmeistä saa vielä kokea sen.\" Kaikilla näillä miehillä oli jotakin\nsamantapaista sanottavana Buellille. Tällä kertaa Buellilla ei ollut\nvastausta valmiina, vaan hän istui äänettömänä hoidellen päätään.\n\"Päätäni pakottaa hiukan, mutta pääsinhän vähemmällä kuin sinä\", sanoi\nBud lopuksi. Sitten Bill alkoi kantaa tavaroita sisään ja Herky sytytti\ntulen. Bud piti minua tarkasti silmällä; hän ei sanonut kuitenkaan\nmitään, vaikka siirryin toiselle puolen huonetta ja asetuin pitkälleni\nvillapeitteille Dickin viereen.\n\n\"Dick, ammuin karhun ja olin mukana karhunpentua pyydystämässä\",\nsanoin. Kerroin sitten hänelle kaiken, mitä oli tapahtunut siitä\nhetkestä lähtien, jolloin karkasin lähderotkosta, aina siihen saakka,\nkun minut löydettiin ullakolta. Dick ravisteli päätään, ikäänkuin hän\nei olisi ollut selvillä siitä, kuinka hänen oli suhtauduttava minuun,\neikä hän sanonut muuta kuin sen, että antaisi vuosipalkkansa, jos saisi\nlähetetyksi minut eheänä takaisin Pennsylvaniaan.\n\nHerky-Jerky kuulutti illallisen olevan valmiin omalla tavallaan --\nkehuen itseään maailman parhaimmaksi kokiksi ja ilmoittaen, että\njokainen sai tulla \"tonkimaan\" En tiennyt, mitä minun oli ajateltava\nhänen minulle osoittamastaan suopeudesta. Olihan hän aivan äskettäin\nyrittänyt hukuttaa minut lähteeseen ja siksi minua kiukutti hänessä\ntapahtunut muutos. Hän ei ehtinyt kyllin palvelemaan minua. Tiedustelin\nhäneltä, mistä tämä odottamaton suosio johtui.\n\nHerky raapi korvallistaan ja irvisteli. \"Kas, poika, asia on siten,\nettä arvosi on kohonnut silmissäni.\"\n\n\"Hei, sinä lehmänkolhija\", huomautti hänelle Bud pilkallisesti. \"Ehkäpä\npitäisit vielä enemmän tuosta pojasta, jos saisit samanlaisen paukun\nkalloosi.\"\n\n\"Bud, enpä tiedä\", vastasi Herky suu täynnä lihaa. \"Asiaa harkitessani\nminusta tuntuu kuin nuo paukut olisivat olleet paikallaan.\"\n\nNäin he kiistelivät keskenään ja Bill pisti aina väliin jonkin\nsukkeluuden. Greaser söi synkkänä sanomatta mitään. Hän hautoi\nnähtävästi jotakin mielessään. Buell söi vähän ja näytti sairaalta. Oli\njo pimeä aterian päättyessä. Bud sitoi minut yöksi ja sen hän suoritti\ntaitavasti. Käsivarttani pakotti, mutta ei kuitenkaan niin kovasti,\netten olisi osannut nukkua. Olin pari kertaa jo vaipumassa uneen, mutta\näänekäs nauru tai keskustelu herätti minut.\n\nMeteli, joka muistutti kaukaista ukkosta, herätti minut. Ruumiini oli\nkipeä ja kankea. Oli päivä ja jotakin oli tapahtunut. Buell juoksi\nedestakaisin pauhaten miehilleen. Kaikki, Herkyä lukuunottamatta,\nolivat kiihdyksissä. Buell haukkui Budia jostakin ja tämä vastasi\nsamalla mitalla.\n\n\"Älä soita suutasi minulle!\" sanoi Bud vihaisesti. \"Ei hän karannut\nminun vartioidessani!\"\n\n\"Sinä ja Greaser, tehän olitte vartioimassa, mutta menitte kumpikin\nnukkumaan!\"\n\n\"Kah, hän on mennyt ja vienyt samalla pojan pyssyn\", sanoi Bill\nkylmästi. \"Nyt saamme väistellä luoteja.\"\n\nDick Leslie oli päässyt pakoon! Olin vähällä huutaa ilosta. Kysyin,\noliko se totta, mutta kukaan heistä ei ehtinyt vastaamaan. Buell käski\nHerky-Jerkyn seurata Dickin jälkiä ja ottaa selville, mihin tämä oli\nmennyt. Herky kieltäytyi jyrkästi lähtemästä.\n\n\"Kiitoksia. Ei käy päinsä\", sanoi hän. \"Lesliellä on pyssy ja niin on\nmyöskin Bentillä, mutta meillä ei ole yhtään. Ja, Buell, jos Leslie\ntapaa Bentin, silloin käy olomme kuumaksi.\"\n\nTämä sai Buellin vaikenemaan, mutta ei keskeyttänyt hänen levotonta\nkävelyään. Hänen kasvonsa olivat kuin ukkospilvi ja hän oli ilmeisesti\nhuolestunut. Kerran Bud kysyi häneltä, mitä hän aikoi tehdä minulle,\nja Buell murahti vastaukseksi jotakin, jota kukaan ei käsittänyt.\nHänen synkkyytensä tarttui muihin, paitsi Herkyyn, joka vihelteli ja\nlauloi häärätessään leiritulen ääressä. Greaser näytti olevan erittäin\nalakuloinen.\n\n\"Buell, mitä aiotte tehdä minulle?\" kysyin Buellilta, mutta hän ei\nvastannut.\n\n\"No, olipa kuinka tahansa\", jatkoin, \"mutta voisitte ainakin höllentää\nnäitä nuoria. Olen sairas ja tässä on niin vaikea olla.\"\n\nHerky-Jerky ei odottanut lupaa; hän irroitti nuorat ja auttoi minut\npystyyn. Aluksi minun oli aika vaikea pysyä jaloillani ja haavoittunut\nkäteni oli kuin lauta. Se oli aivan tunnoton; mutta kun olin sitä\nliikutellut hiukan, kipu, joka oli nähtävästi lakannut hetkeksi, palasi\ntaas. Söimme aamiaisen ja istuimme sitten tekemättä mitään tai odottaen\njotakin. Buell istui ovensuussa katsellen äreänä polkua. Hän puhui vain\nkerran ja silloin hän käski meksikkolaisen mennä hakemaan hevoset.\nArvelin Buellin päättäneen lähteä leiristä, mutta hän ei käskenyt\nkokoamaan tavaroita.\n\nHiljaisuuden katkaisi yht'äkkiä vihlaiseva pyssynlaukaus ja tuskanhuuto.\n\nBuell syöksähti seisomaan ja hänen punakat kasvonsa kalpenivat.\n\n\"Greaser!\" huudahti hän.\n\n\"Aivan niin\", myönsi Bill karistellen kylmästi tuhkaa piipustaan.\n\n\"Erehdyt, Bill. Tuossa tulee Greaser juosten kuin intiaani.\"\n\n\"Kas, verta! Hän on saanut lyijytapin nahkaansa!\" kiljaisi Herky-Jerky.\n\nJuoksevien jalkojen töminä tuli yhä lähemmäksi ja sitten oven edessä\nseisova miesjoukko hajaantui antaen tietä meksikkolaiselle. Toinen\npuoli hänen kauhun valtaamista kasvoistaan oli veressä. Hänen silmänsä\ntuijottivat, hänen kätensä olivat koholla ja hän kulki hoiperrellen.\n\n\"Senor Willi -- am! Senor Willi -- am!\" huusi hän ja rukoili samalla\navukseen jotakin pyhimystä.\n\n\"Jim Williams! Sanoinhan sen\", mutisi Bud.\n\nBill tarttui meksikkolaiseen ja veti hänet valoon.\n\n\"Eihän tuo ole mitään. Vain korva on poissa!\" sanoi hän. \"Pysy\npaikallasi, hurja mies! Et sinä tästä kuole. Tuo hiukan vettä, Herky.\nPojat, Greaserillä on ollut tunnonvaivoja siitä hetkestä lähtien,\njolloin hän sai kuulla, että Jim Williams haeskeli häntä. Hän luulee\nJimin tehneen tämän. Mutta Jim Williams ei käytä pyssyä, ja sitä\npaitsi, jos hänellä olisi se, ei hän ampuisi harhaan. Kuulittehan\nkaikki pyssynlaukauksen.\"\n\n\"Silloin siellä oli joko vanha Bent tai Leslie. Eikö niin?\" kysyi Buell.\n\n\"Se oli Leslie. Bent käyttää 45-90 kaliberin pyssyä. Tuo laukaus, jonka\nkuulimme, tuli tuon pojan pyssystä, jonka kaliberi on 38.\"\n\n\"Kyllä oli Greaserin loppu lähellä\", sanoi Bud. \"Leslie ampuu tarkasti\nja osuu siihen, mihin tahtoo. Oletpa, Buell, keittänyt sopan.\"\n\nKun Bill oli pessyt veren meksikkolaisen kasvoilta, selvisi, että luoti\noli vienyt mennessään korvan alaosan ja siinä riippuvan kultaisen\nkorvarenkaan. Haava oli epäilemättä erittäin tuskallinen ja se oli\nvienyt kaiken sisun Greaserilta. Hän mutisi jotakin omalla kielellään\npyöritellen häijyjä mustia silmiään ja väännellen ohuita keltaisia\nkäsiään.\n\n\"Mitä on tehtävä?\" kysyi Buell terävästi.\n\n\"Saat sanoa sen itse\", vastasi Bill liiankin tyynesti.\n\n\"Emmehän anna ampua itseämme tähän? Leslie saattaa tuon pojan hengen\nsuureen vaaraan paiskellessaan lyijyä tämän majan ympärille.\"\n\nHerky-Jerky sylkeä roiskautti tupakanmehua huoneen poikki ja sanoi\nsitten katse kylmänä ja kovana kuin piikivi: \"Buell, Leslie tietää,\nettet sinä uskalla tehdä pahaa pojalle; mitä taas tulee luoteihin, hän\npitää kyllä huolen siitä, että ne osuvat oikeaan. Tämä yrityksesi ei\nole koskaan ollut vaaraton ja nyt se käy yhä hullummaksi.\"\n\nMyöskin Herky-Jerky alkoi puhua Buellin vaikeasta asemasta,\nvaikkei minusta siinä ollut tapahtunut mitään muutosta. Mutta he\najattelivat nähtävästi toisin. Buell näytti olevan menettämäisillään\nitsehillintänsä. Hän vilkaisi Herkyyn ja sysäsi sitten molemmat\nnyrkkinsä taskuunsa alkaen kävellä edestakaisin huoneessa. Sitten hän\nmeni ulos ovesta.\n\nSamassa pamahti pyssy kirkkaasti ja terävästi, ja hetken kuluttua\ntoinen, jonka ääni oli matala ja ontto. Toinen luoti iski ovenpieleen,\nmutta toinen suhahti oven läpi kaivautuen hirsiseinään. Buell hyppäsi\ntakaisin majaan. Hän oli kiihdyksissä ja ilma kulki sihisten hänen\nhampaittensa välitse, samalla kun hän tunnusteli värisevillä käsillään\ntakkinsa reunoja. Suuri luoti oli puhkaissut reiän kumpaankin\nliepeeseen.\n\nBill työnsi paksun sormensa reikään. \"Siinä on jälkimmäisen luodin\njälki. Se on tullut vanhan Hiramin pyssystä -- kaliberi 45-90.\"\n\n\"Bent ja Leslie! Jumalani! He aikovat tappaa!\" huusi Buell.\n\n\"Minun pitäisi nauraa\", vastasi Herky-Jerky. Bud tirkisti ulos hirsien\nvälissä olevasta raosta. \"Näen heidän savunsa\", sanoi hän. \"Katsos,\nBill, tuonne rinteelle. He ovat liian kaukana, mutta siitä huolimatta\nvoimme lähettää terveisemme.\" Hän pisti revolverinsa kapeaan rakoon\nja ampui kuusi laukausta. Ne kajahtivat kuin ukkonen ja huoneen\ntäytti palaneen ruudin ja rikin haju. Vanhan Hiramin pyssy jymähti\nvastaukseksi kaksi kertaa ja kaksi raskasta luotia kulki räiskyen katon\nläpi, josta rapisi alas tomua ja lahon puun palasia.\n\n\"Tuosta näkee, mitä 45-90 saa aikaan\", huomautti Bill.\n\nBud latasi revolverinsa, sillä aikaa kun Bill ampui muutaman kerran.\nHerky-Jerkyllä oli revolveri kädessä, mutta hän tyytyi tirkistelemään\nulos sieltä täältä hirsien välissä olevista rei'istä. Painuin piiloon\nsuuren kiviuunin taakse ja vaikka tunsinkin olevani hyvässä suojassa\nlentäviltä luodeilta, hyydyttävä pelko alkoi vähitellen tunkeutua\nmieleeni. Olin jo nähnyt, millaisia nämä miehet olivat joutuessaan\nraivon valtaan, ja tiesin, että olosuhteiden muuttuessa voi vielä tulla\nse hetki, jolloin henkeni ei olisi neulankaan arvoinen. He olivat nyt\nkaikki selviä ja aivan rauhallisia. Vain Buell oli kovin hermostunut,\nmutta hän näytti varustautuvan taisteluun. Herky ei tuntunut pelkäävän\nlainkaan ja hän oli vielä kylmäverisempi kuin Bill. Yht'äkkiä mieleeni\njuolahti meksikkolainen. Jollei hän ollut päässyt hiipimään ulos, oli\nhän kätkeytynyt maassa olevien oksien alle tai villapeitteitten sisään.\nMutta kun huoneessa oli paljon savua, minun oli vaikea saada selvää\nasiasta.\n\nAmpuminen lakkasi hetkeksi ja samoin kaikki liike majassa. Sininen savu\nvetäytyi hitaasti ulos ovesta. Auringonvalo väreili repaleisen katon\nraoissa. Petäjänoksat rapisivat seinien ulkopuolella.\n\n\"Mitä tuo on?\" kuiskasi Bud käheästi. \"Kuulin ponin korskahtelevan.\"\n\nSitten kuului kavioitten nopeaa kapsetta polulla ja muutamia\nlaukauksia, jotka tulivat rinteeltä. Ennen pitkää kavioitten ääni\nhäipyi etäisyyteen.\n\n\"Kukahan tuo oli?\" kysyivät Buellin miehet yht'aikaa.\n\n\"Greaser on livistänyt\", vastasi Buell.\n\n\"Kuinka hän on päässyt ulos?\"\n\nSamalla Bud ja Bill alkoivat potkia hajalle oksakasoja.\n\n\"Ahaa! Tässä se on\", sanoi Bud.\n\nPeräseinän toisessa nurkassa oli mätä hirsi osittain murentunut ja\nkaikesta päättäen Greaser oli ryöminyt ulos reiästä. Muistin, että\nsillä kohtaa majan ulkopuolella kasvoi tiheässä nuoria petäjiä. Greaser\noli näin ollen päässyt huomaamatta ryömimään hevosten luo ja hänet oli\nhavaittu vasta viime hetkessä. Vain Herky-Jerky lausui mielipiteensä\ntapahtuman johdosta.\n\n\"En toivo Greaserille pahaa, mutta olisi hän saanut viedä lähtiessään\nmuutamia lyijytappeja keltaisessa nahassaan.\"\n\n\"Maksaisin paljon sille kaverille, joka pystyisi neuvomaan, kuinka tästä\npulasta selvitään\", sanoi Buell pyyhkien hikipisaroita kasvoiltaan.\n\nNousin pystyyn -- minusta tuntui hetki sopivalta -- ja astuin valoon.\n\n\"Buell, voin neuvoa teille tien\", sanoin tyynesti.\n\n\"Mitä!\" Hänen suunsa aukeni hämmästyksestä. \"Antakaa kuulua.\"\n\nMuut miehet tulivat lähemmäksi ja tunsin, että heidän silmänsä olivat\nsuunnatut minuun.\n\n\"Päästäkää minut vapaaksi. Lähden hakemaan Dick Leslietä. Kun sitten\njoudutte Holstonin vankilaan metsärosvouksesta, voin lausua pari hyvää\nsanaa teidän ja miestenne puolesta. Kukaan ei tule syyttämään teitä\nihmisryöstöstä tai väkivallasta.\"\n\nBuell katsoi minuun kauan terävillä silmillään ja sanoi sitten oudolla\näänellä:\n\n\"Sanokaa tuo vielä kerran.\"\n\nToistin sanani ja lisäsin, ettei siitä ollut mitään hyötyä, että hän\npiti minua vankinaan. Luulen hänen huomanneen, mitä tarkoitin, mutta\nhän ei tahtonut uskoa sitä.\n\n\"Se on jo liian myöhäistä\", lisäsin hänen epäröidessään.\n\n\"Tarkoitatteko, että Leslie on valehdellut ja että olette pettäneet\nminua -- kävittekö Holstonissa?\" huusi hän. Hän vapisi raivosta, ja\nhänen niskansa ja kasvonsa muuttuivat punaisiksi.\n\n\"Buell, kävin Holstonissa ja lähetin sanan Washingtoniin\", jatkoin\nnopeasti, sillä aloin kiivastua. \"Kirjoitin isälleni. Metsähallituksen\nylijohtaja on hänen ystävänsä. Tällä hetkellä Holston on täynnä\nmetsähallituksen virkamiehiä. Ehkäpä he ovat jo sahallanne. Joka\ntapauksessa peli on päättynyt ja teidän olisi parasta vapauttaa minut.\"\n\nBuellin kasvoilta hävisi punainen väri, ne kalpenivat ja muuttuivat\nkauheiksi. Röyhkeyden sijaan niissä kuvastui pelko. Huomatessaan, että\nhän joutuisi syytteeseen raskaammasta rikoksesta kuin metsärosvous, hän\nhyökkäsi kimppuuni raivon valtaamana.\n\n\"Seis!\" huusi Herky-Jerky hypäten Buellin ja minun väliin.\n\nBuell hengitti sihisten ja hänen hampaittensa välistä tulevia sanoja\noli mahdoton käsittää. Hän olisi epäilemättä surmannut minut sillä\nhetkellä.\n\nHerky-Jerky torjui hänen ryntäyksensä ja heitti hänet takaisin. Sitten\nhän tarttui revolveriinsa sanoen:\n\n\"Buell, tässä eroavat tiemme. Olet menettänyt valttisi. Poika on saanut\nsinut satimeen. Mutta en salli sinun tekevän pahaa hänelle.\"\n\n\"Herky on oikeassa, pomo\", lisäsi puolestaan Bill, \"on turhaa ruveta\npahentamaan asiaa murhalla. Teille käy muutenkin huonosti.\"\n\n\"Vai niin! Nyt lykkäätte kaiken minun syykseni -- pojan ryöstämisen\nlunnaitten toivossa. Olen saanut tarpeekseni teistä ja pojasta.\"\n\n\"Voi tuota haisunäätää!\" huudahti Herky-Jerky iloisesti.\n\n\"Buell\", sanoi Bill kylmän halveksivasti, \"koska olen perso ulkoilmalle\nja metsälle, en voi sanoa olevani murheellinen siitä, että vastaiset\nsuhteemme katkeavat. Olen ollut kerran vankilassa ja olin tukehtua\nsiellä.\"\n\nNyt Buell menetti lopullisesti itsehillintänsä. Hän kohotti pystyyn\nsuuret nyrkkinsä ravistellen niitä ja syöksyi edestakaisin huoneessa.\nYht'äkkiä hän sieppasi kirveen ja alkoi hakata lahoa hirttä sen raon\nyläpuolelta josta Greaser oli päässyt ulos. Bud huusi hänelle ja samoin\nBill; Herky-Jerky lausui puolestaan epämiellyttäviä totuuksia. Mutta\nBuell ei kuullut heitä. Hän hakkasi ja kaivoi puuta. Kumahtelevat\niskut seurasivat toisiaan nopeasti heittäen ympäri puupalasia. Buell,\njoka pelkäsi tekojensa seurauksia, yritti kuin mielipuoli päästä ulos\nmajasta. Hänen epätoivoinen tarmonsa kuvastui hänen huohotuksessaan.\nSitten hän nakkasi kirveen seinään, heittäytyi pitkälleen maahan ja\nalkoi ryömiä ulos aukosta. Mutta Buell oli tukeva mies ja aukko tuntui\nolevan liian pieni. Hän tarttui kiinni. Kiemurreltuaan sitten siinä\njonkin aikaa hän pääsi vihdoin irti ja hävisi.\n\nHeti sen jälkeen majassa vallitsi rauha.\n\n\"Kädet ylös!\"\n\nJim Williamsin ääni! Oli omituista nähdä, kuinka kiireesti Herky ja Bud\nnostivat kätensä katsomatta taakseen. Mutta minä pyörähdin nopeasti\nympäri. Billin kädet olivat myöskin ilmassa.\n\nJim Williams seisoi auringonvalossa ovella. Hän riiputti alhaalla\nkäsissään kahta suurta revolveria. Sama mukava, hidas texasilainen kuin\nennenkin, mutta nyt hänen silmissään ei näkynyt hymyä ja hänen huulensa\nmuodostivat ohuen, kovan viivan.\n\n\n\n\nXVI.\n\nMETSÄN PAHIN VIHOLLINEN.\n\n\nJim Williams huusi kimakalla äänellä. Kanjonin rinteeltä vastattiin\nsiihen muutamilla huudoilla. Sitten kuului, kuinka joku murtautui\njalkojaan tömistellen pensaitten läpi. Hetken kuluttua voi jo selvästi\nerottaa miehen, joka juoksi polkua pitkin. Jim nojasi ovenpieleen ja\nnuo kolme kaveria seisoivat hänen edessään kuin kivettyneinä.\n\nYht'äkkiä joku syöksyi Jimin ohi pyssy kädessä. Se oli Dick Leslie.\nHän oli avopäin ja hänen tukkansa liehui kuin jalopeuran harja.\nHänen takanaan tuli vanha Hiram Bent, joka liikkui hitaammin ja\nvarovaisemmin, mutta oli yhtä peloittava. Vilkaistuaan ympärilleen\nterävillä silmillään nämä miehet olivat heti selvillä tilanteesta.\n\n\"Missä on Buell?\" kysyi Dick terävästi.\n\nJim Williams ei vastannut ja kaikki olivat hetken aikaa vaiti.\n\n\"Buell painui tiehensä Greaserin jälkeen\", sanoi Bill vihdoin.\n\n\"Se oli hänen tapaistaan\", sanoi Dick tuimasti. \"Tässä on hiukan\nnuoraa, Bent. Sido nuo veikot.\"\n\n\"Kädet taakse ja sievästi. Älkää siinä kuhnailko!\" sanoi Jim Williams.\n\nOn vaikea kuvitella, että kukaan olisi voinut täyttää nopeammin ja\ninnokkaammin tämän määräyksen. Herky, Bill ja Bud laskivat kätensä\nalas ja kiersivät ne selkänsä taakse. Suoritettuaan tämän liikkeen\nhe muuttuivat taas kuvapatsaiksi. Joka liikkeeseen liittyi kuristava\nepätietoisuus. Ja Jim Williamsissa oli jotakin, josta en pitänyt.\nTunsin kylmänväreitä ajatellessani, että joku miehistä olisi\nliikahtanut. Texasilaisen mainitseminen oli aina aiheuttanut hetken\nkestävän äänettömyyden ja nyt: hänen saapumisensa tänne oli muuttanut\nkokonaan majassa vallinneen mielialan. Ennen hänen tuloaan ilmassa\noli ollut epämääräisyyttä -- vaarantuntua tietenkin, mutta samalla\ntuota tervettä henkeä, joka vallitsee siellä, missä voi antaa iskun,\njos saadakin. Tuo kaikki oli haihtunut, kun Jim Williams oli sanonut\nsanat \"Kädet ylös!\" Nyt ilmassa häälyi vain jokin kauhea uhka. Minun\nei tarvinnut muuta kuin vilkaista Jimin raollaan oleviin silmiin,\njoissa hehkui sininen tuli, hänen jäykkään leukaansa ja tiukkaan\npusertuneisiin huuliinsa, kun näin edessäni miehen, jolle elämä ei\nmerkinnyt mitään. Minun tuli paha olla ajatellessani tätä ja mieleni\noli rauhaton, kunnes Dick ja Hiram olivat sitoneet miehet.\n\nSitten Jim pisti pitkät revolverinsa vyössä oleviin tuppiin.\n\n\"Ken, olen iloinen saadessani nähdä sinut\", sanoi hän.\n\nPehmeä, verkkainen ääni, unelias hymy, huoleton hyvänahkaisuus --\nkaikki tämä palasi muuttaen koko miehen. Tuollaisesta Jim Williamsista\nolin oppinut pitämään. Saavutin vähällä vaivalla mielen tasapainon.\n\n\"Kuinka voit, Ken?\" kysyi Dick. Saman kysymyksen teki minulle vanha\nHiram huolestuneen näköisenä. Tämä levottomuus erotti nämä miehet\nWilliamsista. Kiirehdin vakuuttamaan ystävilleni, ettei vankeuteni\nollut aiheuttanut minulle mitään haittaa.\n\n\"Ken, pieni pyssysi ei ole kunnossa\", sanoi Jim. \"Ammuin sillä\nGreaseria, mutta en osunut. En ole koskaan ampunut harhaan.\"\n\n\"Sinähän ammuit häneltä korvan\", vastasin. \"Hän palasi juoksujalkaa\nveren tahraamana. En ole koskaan nähnyt kenenkään olevan niin\npeloissaan.\"\n\n\"Tuo oli hauskaa kuulla\", sanoi Jim harvakseen.\n\nTämä tieto vähensi jonkin verran Greaserin onnistuneen paon johdosta\ntuntemaani iloa. Kuitenkin olisin mieluummin suonut hänen pääsevän\npakoon omalla hevosellani kuin joutuvan Jimin ammuttavaksi.\n\nDick pyysi minua lähtemään ulos kanssaan. Tavarakääröni oli erään\npetäjän juurella majan vieressä ja tarkastaessamme sitä havaitsimme,\nettä kaikki oli tallessa. Löysimme hevoset kanjonista, jossa ne söivät\nruohoa. Buell oli ottanut erään miehensä hevosen ja jättänyt sinne oman\nkomean raudikkonsa. Hän oli nähtävästi hypännyt kiireissään ensimmäisen\nkohdalleen osuneen hevosen selkään. Dick sanoi, että voisin ottaa\nBuellin hevosen. Minun oli hiukan vaikea saada sitä käsiini, sillä\nse oli äksy ja vilkas, mutta sain sen vihdoin kiinni. Ajoimme sitten\nmuut hevoset ja ponit aukeamalle. Toverini alkoivat sitten keskustella\nsiitä, mitä oli tehtävä vangeille. Dick ehdotti, että heidät vietäisiin\nHolstoniin. Bent vastusti tätä ehdotusta selittäen, että oli työlästä\nkuljettaa sidottuja miehiä huonoja polkuja pitkin.\n\nKeskustellessamme huomasin Herky-Jerkyn katseen. Hän makasi selällään\npäivänvalossa oven edessä. Herky viittasi kädellään ja väänsi kasvojaan\nmitä omituisimmalla tavalla. Otaksuin hänen haluavan puhua kanssani ja\nmenin hänen luokseen.\n\n\"Poika, ethän vain unohda, että hätistin Buellin luotasi?\" kuiskasi\nHerky. \"Hän olisi voinut tehdä sinulle vaikka mitä, ja tämä ei ole\nvalhetta. Pidä se mielessäsi, kun pääsemme Holstoniin.\"\n\n\"Kyllä, Herky\", lupasin hänelle ja aioin lausua pari sanaa hänen\npuolestaan, sillä vaikka hän olisikin ollut suunnittelemassa ryöstöäni\nja lunnaitten kiristämistä, oli hän torjunut minua uhkaavan kauhean\nväkivallan, ehkäpä kuolemankin.\n\nPäätimme jättää vangit majaan ja ratsastaa alas sahalle. Hiramin\npiti sitten palata sieltä viranomaisten mukana. Jollei sahalla ollut\ntavattavissa viranomaisia, hänen oli vartioitava vankeja ja pidettävä\nheistä huolta, kunnes Dick voi lähettää viranomaiset hänen luokseen.\n\nSitten ryhdyimme valmistamaan ruokaa. Minut määrättiin syöttämään\nHerkyä ja hänen tovereitaan. Dick käski minun nimenomaan antaa heille\nrunsaasti vettä, koska voi kulua päivä tai enemmänkin, ennen kuin Hiram\nehti palata. Täytin helposti Billin ja Herkyn vedellä, mutta Bud, joka\nei koskaan juonut muuta kuin whiskyä, tuotti minulle paljon vaivaa.\nHän kieltäytyi muristen juomasta ja tein luultavasti kaiken, mitä\nkristillinen kärsivällisyys vaatii, saadakseni hänet juomaan. Mutta\nkun hän ei suostunut siihen, nostin astian hänen huulilleen ja kaasin\nsiitä vettä hänen suuhunsa. Hän sylkäisi heti suuhunsa osuneen veden\npäälleni. Mutta minä puolestani sieppasin astiaan uutta vettä ja valoin\nsen hänen kasvoilleen.\n\n\"Bud, jollet juo, hukutan sinut\", sanoin hänelle.\n\nSitten Billin lasketellessa karkeita sukkeluuksia ja Herkyn kiroillessa\niloissaan Bud joi vettä mikäli sitä mahtui hänen sisäänsä. Jimistä tämä\noli myöskin aika hauskaa, mutta Dick ja Hiram eivät hymähtäneetkään.\nEhkäpä nuo kaksi aavistivat, että jotakin vakavaa oli tulossa; joka\ntapauksessa he olivat vaiti näyttäen suorastaan äreiltä ja heillä oli\ntavaton kiire lähteä matkaan.\n\nDick oli niin kiireissään, että hän auttoi minua poniani kuormatessa\nja satuloi Buellin hevosen. Oli aivan toista ihailla suurta raudikkoa\nmaassa seisoen kuin istua sen selässä. Maalilla -- se oli hevosen nimi\n-- oli vilkas luonne, rautainen suu ja sen hallitsemiseen tarvittiin\nlujemmat kädet kuin minun. Se tanssi koko aukeaman ympäri, ennen kuin\nse suostui käyttäytymään säädyllisesti. Mutta ratsastaminen sillä oli\nniin hauskaa, että minua arempikin poika olisi uskaltanut antautua\nvaaralle alttiiksi. Se ei suvainnut muita hevosia lähellään; se veti\ntiukalle suitsenperät ja hypähti aina, kun jokin oksa pyyhkäisi sitä.\nOlin ratsastanut hyvilläkin hevosilla, mutta tämän vauhti oli minulle\naivan uutta ja mieleni teki antaa sen mennä, minkä kavioista pääsi.\n\n\"Pidä varasi, ettei se heitä sinua selästään. Älä päästä sitä\nmenemään!\" huusi Dick noustessaan hevosensa selkään. Sitten hän huusi\nviimeiset sanat vangeille ilmoittaen, että heistä pidettäisiin huolta,\nja ajoi kuormaponit polulle. Ratsastaessamme sivuutimme muutamia\nhevosia, jotka olimme päättäneet jättää majan luo, mutta ne tahtoivat\nseurata meitä, ja siksi ne oli otettava mukaan.\n\nMinulla oli täysi työ pidellessäni suurta, terässuista ratsua. En ollut\nvielä koskaan saanut tehdä näin kovaa työtä ratsastaessani. Myöskään en\nollut koskaan aikaisemmin käyttänyt kannuksia, mutta nyt aloin kaivata\nniitä. Ratsastimme niin nopeasti kuin kuormaponit jaksoivat seurata\nmeitä, ja kun lopulta leiriydyimme, olimme ehtineet kulkea pitkän\nmatkan. Ihmettelin, ettemme olleet vielä päässeet ulos kanjonista.\nLeiripaikkamme oli alastonta kalliota, jonka keskellä oli iso lampi.\nLeiriä valmistaessamme tulin yht'äkkiä ajatelleeksi, etten tiennyt\nlainkaan, missä sillä hetkellä olimme. En voinut nähdä vuorenhuippuja\nenkä osannut erottaa ilmansuuntia toisistaan. Vieläpä kun Jim erosi\nmeistä lähtien yksin kulkemaan Holstoniin, ei minulla ollut käsitystä\nsiitä, missä olin. Kaikki tämä oli kuitenkin omiaan osoittamaan\nminulle, kuinka suuri Penetier oli.\n\nDick oli vaiti ja yrittäessäni antautua puheisiin vanhan Hiramin\nkanssa tämä keskeytti minut selittäen, että tarvitsisin keuhkojani\nseuraavanakin päivänä. Tämä loukkasi minua jonkin verran. Niinpä\nvalmistin vuoteeni ja kietouduin peitteeseeni. Vasta maattuani hetken\naikaa liikkumattomana huomasin, kuinka lopussa voimani olivat. Kaikki\njäseneni olivat hervottomat ja kankeat. Dick nukkui jo hengittäen\nraskaasti ja Hiram kuorsasi. Tulen punainen loimu vaaleni ja sammui.\nKuulin Maalin kulkusten kilinän ja silloin tällöin jonkin muun hevosen\naskeleet. Taivas muuttui yhä sinisemmäksi ja kylmemmäksi, ja yötuuli\nhuokui petäjissä. Preeriasusi haukkui jossakin kaukana, taimen\npulahteli lammessa ja huuhkaja huusi pimeydessä. Sitten nuo äänet ja\nkylmä yö tuntuivat haihtuvan etäisyyteen.\n\nMetsää verhosi harmaa, kylmä usva, kun Dick herätti minut. Söimme\nnopeasti aamiaisen ja kuormasimme yhtä kiireesti hevosemme. Vaihdoimme\ntuskin sanaakaan. Toverini näyttivät vielä sulkeutuneemmilta kuin\neilen. Usva hälveni sinä aamuna nopeammin kuin muulloin ja hetken\nkuluttua paistoi jo aurinko.\n\nLäksimme liikkeelle viivyttelemättä antaen hevosten ravata polkua\npitkin. Tunsin nyt hevoseni paremmin ja se oli puolestaan tottunut\nminuun, niin että matka oli nyt siedettävämpää meille kummallekin.\nJonkin ajan kuluttua kanjoni leveni muuttuen metsäiseksi tasangoksi,\njolla kasvoi komeita petäjiä. Minut valtasi taas kunnioituksen ja\npienuuden tunne. Kaikki oli niin juhlallista ja hiljaista. Aamuilma oli\nkylmää ja kuivaa; palsamikuusen haju tukkesi sieraimeni. Ratsastimme\nreippaasti alaspäin leveiden ruskeiden holvien alitse, aurinkoisten\naukeamien yli ja kuiskivien petäjien varjossa.\n\nVanha metsästäjä ratsasti ensimmäisenä ja hän näytti tuntevan\nerinomaisesti tien. Hän pysähtyi yht'äkkiä seisauttaen koko jonon.\nKuormaponit asettuivat riviin taaksemme. Hiram loi katseen Dickiin.\n\n\"Tunnen savunhajua\", sanoi hän hengittäen ilmaa.\n\nDick katsoi vanhaan metsästäjään ja haisteli myöskin. Seurasin heidän\nesimerkkiään, mutta en voinut erottaa muuta kuin metsän sakean\npihkantuoksun.\n\n\"En tunne mitään\", vastasi Dick.\n\nRatsastimme vielä neljänneksen mailia ja Hiram Bent pysähtyi uudestaan.\nTällä kertaa hän katsoi Dickiin merkitsevästi virkkamatta sanaakaan.\n\n\"Oh!\" huudahti Dick. Hänen äänensä tuntui omituiselta, mutta en\nkiinnittänyt siihen huomiota sillä hetkellä. Ratsastimme edelleen.\nMetsä muuttui valoisammaksi ja taivas näytti olevan alhaalla puiden\nyläpuolella -- lähestyimme rinnettä.\n\nVanha metsästäjä pysähtyi kolmannen kerran. Olimme saapuneet\nrinteen reunalle, joka vei alas kumpuileville aluskukkuloille. Jäin\ntuijottamaan siihen. Nuo vihreät ja ruskeat, pyöreinä alenevat lakeudet\nvaltasivat mieleni kokonaan.\n\n\"Katsos tuonne!\" huudahti Hiram Bent.\n\nHänen äänensä sai minut vavahtamaan. Katsahdin ympärilleni, mutta\nen nähnyt muuta kuin hänen vahvan käsivartensa, joka oli ojennettu\nsuoraksi. Hänen synkkä katseensa lisäsi levottomuuttani. Jotakin\noli hullusti. Katsoin siihen suuntaan, jota hän osoitti sormellaan.\nAlapuolellamme oli kaksi pyöreää rinnettä, jotka muistuttivat vihreän\nvaltameren jättiläisaaltoja. Toisen rinteen takaa kohosi pitkä,\naaltoileva, sininen pilvi. Se oli savua. Nyt minäkin tunsin savunhajun.\nRaikas, voimakas tuuli toi sen tullessaan.\n\n\"Metsäpalo!\" huudahti Dick.\n\n\"Niinpä kyllä\", vastasi Hiram lyhyesti. \"Ja katsos tuonne ja tuonne!\"\n\nKaukana oikealla ja vasemmalla vihreiden aluskukkulain yläpuolella\nkohosi tuo mutkitteleva sininen pilvi.\n\n\"Hakkaus! Hakkaus! Buell on sytyttänyt hakkauksen!\" huudahti Dick,\nikäänkuin hän olisi yht'äkkiä herännyt. \"Penetier on mennyttä kalua!\"\n\n\"Aivan niin. Mutta se ei ole pahinta.\"\n\n\"Tarkoitat --\"\n\n\"Ei ole varmaa, pääsemmekö pois täältä. Metsä on kuivaa kuin ruuti ja\ntuuli on erittäin vaarallinen. Nämä kanjonit imevät tuulen sisäänsä ja\ntuli kiitää niissä nopeammin kuin hevonen.\"\n\n\"Hyvä Jumala, mies! Mitä meidän on tehtävä?\"\n\n\"Odota. Ehkäpä sittenkin selviämme tästä. Kuunnelkaamme.\"\n\nYstävieni kasvot peloittivat minua enemmän kuin heidän sanansa.\nJännitin näköni ja kuuloni äärimmilleen. Aaltoileva pilvi laajeni,\nsitten se näytti halkeavan ja nousevan ylöspäin pullistuen ja\nvenyen. Alapuoleltaan se oli sinertävä. Se kohosi nopeasti hajoten\nsuunnattomiksi, hitaasti liikkuviksi pilviksi, jotka olivat ruskean\nkellertäviä.\n\n\"Kuuletteko?\" Hiram Bent ravisti harmaata päätään, ikäänkuin hän olisi\nkuullut hirveitä uutisia.\n\nTuuli, joka kohosi ylöspäin Penetierin rinnettä pitkin, levitti\nympärilleen vahvaa, pistävää palavan pihkan hajua. Se toi tullessaan\nmyöskin matalan kohisevan äänen, joka ei muistuttanut puissa suhisevaa\ntuulta eikä nopeasti virtaavaa vettä. Minusta se tuntui muistuttavan\nääntä, joka syntyy, kun tulenliekit kulkevat palavien puiden latvoissa.\n\n\"Metsäpalo! Metsäpalo!\" huudahti Hiram uudestaan pudistaen vielä kerran\npäätään. \"Meidän on toimittava.\"\n\n\"Metsän pahin vihollinen! Vanhan Penetierin hetki on tullut!\" huusi\nDick Leslie. \"Tuo tulijuova on monen mailin pituinen ja se leviää\nnopeasti. Se sulkee kanjonit ja samoaa metsien läpi muutamassa\ntuokiossa. Bent, mitä on tehtävä?\"\n\n\"Ehkäpä voimme kiertää tulijuovan. Meidän täytyy pyrkiä vuorelle päin,\nja sinne on matkaa. Ratsasta sinä vasemmalle ja minä menen oikealle,\nniin saamme nähdä kuinka tuli etenee.\"\n\n\"Mitäs Ken tekee sillä aikaa?\"\n\n\"Jääköön tänne -- ei, se ei käy päinsä. Tuli tunkee meidät taaksepäin,\nennen kuin ehdimme kiertää sen. Turvallisin paikka on se metsä, jossa\nyövyimme. Se ei ole kaukana täältä. Ajakoon hän ponit takaisin sinne ja\nodottakoon meitä siellä.\"\n\n\"Hyvä. Ken, vie kuormajuhdat viimeöiselle leiripaikalle. Odota siellä.\nEmme viivy kauan.\"\n\nDick läksi nelistämään metsään ja Hiram laskeutui rinnettä alas\npäinvastaiselle suunnalle. Jäätyäni yksin käänsin hevoseni ja aloin\npaluumatkan kuormaponien seuraamana. Samalla aloin vähitellen toipua\nkauhusta, joka oli vallannut minut. Vilkaisin kuitenkin vielä silloin\ntällöin taakseni. Löysin kanjonin suun ja polun ja saavuin mielestäni\nhyvinkin nopeasti aukealle, kallioperäiselle paikalle, johon olimme\nleiriytyneet edellisenä iltana. Hevoset joivat ahneesti ja huomasin,\nettä minun oli kuuma.\n\nRupesin odottamaan. Odotin joka hetki näkeväni Dickin ja Hiramin\nratsastavan kanjonia ylös. Mutta aika kului eikä heitä näkynyt. Täällä\nei myöskään huomannut merkkiäkään savusta eikä kuulunut tulen kohinaa.\nTuuli puhalsi voimakkaasti kanjoniin ja minä kuuntelin tarkkaavasti sen\nsuhinaa. Vaikka ystäväni eivät olleetkaan palanneet, hälveni pelkoni\nvähitellen. He palaisivat otettuaan selvän tulen suunnasta ja tiestä,\njoka pelastaisi meidät. Ajattelin pääasiallisesti kaunista Penetieriä\nja mieleni kävi murheelliseksi. Kylläpä oli huono mies tuo Buell! Olin\nkuullut hänen uhkaavan polttaa hakkauksen ja hän oli pitänyt sanansa.\n\nKului puoli tuntia. Näin jotakin harmaata vilahtavan kanjonin päässä\nja huudahdin ilosta. Luulin Dickin ja Hiramin olevan jo tulossa, mutta\nsieltä ilmestyi näkyviin hirvilauma. Ne syöksyivät eteenpäin hurjaa\nvauhtia. Niiden kaviot kapsahtelivat kivikossa ja ne olivat vähällä\nsyöksyä ponien päälle. Oli ilman muuta selvää, että ne pakenivat tulta.\nTämä palautti levottomuuteni ja tuskastuin yhä enemmän, sitä mukaa kuin\nhetket kuluivat. Silmäilin polkua odottaen ystäviäni ja tähystelin\ntaivasta. Mutta ei näkynyt mitään.\n\n\"Dick käski minun odottaa tässä; mutta kuinka kauan minun täytyy\nodottaa?\" mutisin itsekseni. \"Hänelle on tapahtunut jotakin. Jos vain\nvoisin nähdä, missä tuli riehuu!\"\n\nLeiripaikka oli kahden rinteen välissä. Toinen näistä oli korkea ja\nsen reunalla kohosi auringon valaisema paljas kallio. Päähäni pälkähti\nkiivetä kallion huipulle. En jaksanut enää istua ja odottaa. Nousin\nMaalin selkään ja ohjasin sen rinnettä kohti. Nousu ei ollut jyrkkä,\nmutta matkaa oli pitkälti ja se vei paljon aikaa. Ennen kuin olin\npäässyt harmaan kallion luo, loin katseeni alas metsän yli hakien\npyöreitä savupilviä. Kiipesimme yhä korkeammalle, kunnes Maali tuli\nkallion luo. Se ei päässyt enää kauemmaksi. Astuin maahan ja sidoin\nsen kiinni. Sitten kiersin kallion taakse aikoen yrittää kiivetä\nsieltä sen huipulle. Jos olisin tiennyt, kuinka vaikeaa se oli, olisin\nluopunut koko yrityksestä. Mutta päästyäni alkuun en voinut jäädä\npuolitiehen, kun huippu oli kaiken aikaa silmieni edessä. Huipun pinta\noli repaleinen. Pääsin sinne vihdoin hikisenä ja uupuneena.\n\nKun katsoin ympärilleni minulta pääsi huudahdus. Näytti siltä kuin\nkoko Penetier olisi ollut jalkojeni juuressa. Vihreä rinne katosi\nsynkkien savupilvien sisään. Sieltä kohosi ilmaan suunnattomia\nkeltaisia pylväitä ja möhkäleitä ja pitkiä, mustia kaistaleita, joiden\nalla liikkui punaisia kielekkeitä. Silmieni edessä oleva kuva vaihtui\nehtimiseen ja niin nopeasti, että minun oli mahdotonta saada siitä\nselvää. Siinä oli elämää ja liikettä, ja samalla se näytti kauhean\nsynkältä ja uhkaavalta. Koetin määrätä, kuinka kaukana tuli oli, ja\nkuinka nopeasti se eteni, mutta mieleni oli niin levoton, ettei siitä\ntullut mitään. Koko se metsäalue, joka oli allani, oli tulen vallassa.\nSieraimiini tunkeutui voimakkaan tuulen kuljettamana palaneen puun\nhaju. Pääpilvestä työntyi esiin valkoisia pilvenhattaroita, joista\nainakin kolme oli hyvin kaukana toisistaan. Olin aluksi ymmällä.\nMutta sitten huomasin, että lähimmän hattaran alta välähti esiin\npunainen kieleke. Silloin minulle selvisi, että hattarain alle olivat\nkätkeytyneet kanjonit, jotka imivät sisäänsä tulen. Tuli kiiti niissä\neteenpäin hämmästyttävän nopeasti. Nyt vasta käsitin, että tällainen\ntulen haarautuma oli katkaissut Dickiltä ja Hiramilta paluutien ja\npakottanut heidät etsimään pelastusta muualta. Ehkä he olivat jo\nmenehtyneet molemmat. Tunsin menettäneeni kaiken rohkeuteni, mutta\nvoitin itseni. Minun oli ajateltava pelastustani. Jokaisen oli\ntaisteltava puolestaan ja ehkäpä Penetierissä harhaili tällä hetkellä\nmonta muuta ihmistä, joilla oli yhtä pienet pelastumisen toiveet kuin\nminulla.\n\n\"Voi! voi!\" huudahdin yht'äkkiä. \"Herky, Bud ja Bill, ovat avuttomina\nmajoissa! Dick unohti miehet! Tuli tuhoaa heidät!\"\n\nSeisoin siinä ja vapisin ajatellessani, että Herkyn ja hänen toveriensa\nkädet ja jalat olivat sidotut nuorilla. Samassa korviini tunkeutui\ntulen kohina. Se oli uhkaava, mutta samalla se kiihdytti rohkeuttani.\nHypähdin, ikäänkuin minua olisi ammuttu, ja mennä kolisin alas\nkalliota pitkin, jonka seinämät ohjasivat pitkiä hyppyjäni. Halkeamat,\nirtonaiset kiviröykkiöt tai kallion kupeen jyrkkyys eivät peloittaneet\nminua. Saavuin hevosen luo, tartuin suitsenperiin ja aloin taluttaa\nsitä. Olimme nousseet rinteelle mutkitellen, mutta nyt painuimme alas\nsuoraan. Maali oli liian vilkas haratakseen vastaan, mutta se teki\nkaikkea muuta. Se kohotti monta kertaa etujalkansa korkealle ilmaan\nja pudotti ne korskuen alas. Se nykäisi minut nurin ja kaapi suurilla\nrautakengillään. Kun olimme selvinneet rosoisimmista ja pensaiden\npeittämistä paikoista, nousin sen selkään. Sitten minulla ei ollut\nenää syytä pidätellä sitä. Tuli oli jo tunkeutunut kanjoniin, kumea\nkohina nousi ylöspäin ja Maalin valtasi sama pelko kuin minutkin. Se\nsyöksyi alaspäin, luisui lonkillaan, loikkasi puunrunkojen yli, ruhjoi\npensaat. Minun täytyi ohjata sitä kaiken aikaa leirille päin. Se koetti\nyhtä mittaa kääntyä pois siltä suunnalta, josta puhalsi kuuma tuuli ja\nkuului omituinen ääni.\n\nPääsimme kanjonin toiselle pohjalle ja sieltä leiripaikan ja\nlammikon luo. Kuormaponit seisoivat kärsivällisesti paikoillaan päät\nnuokuksissa. Auringonvalon himmensi ohut sininen usva. Tuuli kuljetti\nmukanaan savua ja pölyä ja tuhkaa. Painoin Maalin kuonon veteen\nsaadakseni sen juomaan. Sitten katkaisin nuorat, joilla kuormat oli\nsidottu ponien selkään, ja heitin tavarat maahan työntäen taskuihini\nruokatarpeita, mikäli niitä osui käsiini. Ripustin satulannuppiin\nkenttäpullon ja kiinnitin satulaan korppupussin. Sormeni liikkuivat\nnopeasti. Kurkkuni tuntui karhealta ja silmiäni hämärsi. Tällä aikaa\nmetsäpalon kohina kävi yhä kuuluvammaksi ja uhkaavammaksi.\n\nPonit pelastuisivat. Minäkin pelastuisin suuren kallion suojassa\nlammikon vierellä. Mutta en aikonut jäädä sinne. En voinut jäädä, kun\ntiesin noiden miesten makaavan sidottuina majassa. Herky oli pelastanut\nminut. Sitä paitsi oli muutakin, joka kannusti minut liikkeelle.\n\nMaali korskui ja peräytyi vedestä ollen valmiina kiitämään pakoon.\nSovitin suitset sen päähän ja sujautin kuolaimet sen hampaiden\nväliin. Minun täytyi heittäytyä riippumaan, ennen kuin sain sen pään\ntaivutetuksi.\n\nTunsin kaiken aikaa tuulen voiman. Oli vaikeaa hengittää. Valkoinen\nkiemurteleva savupatsas peitti taivaan ja auringon. Ympärilläni oli\nkaikki kätkeytynyt siniseen hämärään.\n\nKauhistuttava kohina lumosi mieleni, niin etten pystynyt liikahtamaan,\nvaikka toinen jalkani oli jo jalustimessa. Vielä tälläkin hetkellä palo\nveti puoleensa katseeni.\n\nPilven alla, jonka muoto vaihtui alituisesti, leimahteli punaisia\nliekkejä, jotka kiitivät puunlatvasta toiseen tuliaaltojen seuraamina.\nEn ollut tietänyt, että metsäpalo leviää puunlatvojen avulla, ja tämä\nsai minut kauhistumaan. Tuli näytti synnyttävän tuulen ja ajavan sitä\nedellään. Maanpinta muistutti himmeästi hehkuvaa ahjoa, joka väliin\ntummui, väliin leimahti kirkkaaseen valoon. Mieleeni muistui kotona\nnäkemäni kuva, joka esitti maailmanloppua.\n\nTämän kuvauksen katkaisi Maali, joka syöksähti korskahtaen eteenpäin\nja nykäisi minut samalla ylös satulaan. Iskin sitä suitsenperillä ja\nhuusin:\n\n\"Senkin teräsleukainen lurjus! Olet halunnut juosta -- no, nyt saat\nyrittää!\"\n\n\n\n\nXVII.\n\nVASTATULI.\n\n\nMaali survoi hetken jaloillaan pehmeää maata ja syöksyi sitten kovalle\npolulle lähtien kiitämään sitä pitkin. Sivuutettuamme viimeisen tiellä\nolevan kiviröykkiön vilkaisin taakseni. Tuli kieri leveänä aaltona\nylöspäin kanjonin pohjalla ja levisi sieltä rinteille.\n\nSe oli niin lähellä, että olin pyörtyä. Jäätävän kauhun valtaamana\ntartuin molemmin käsin satulannuppiin uskaltamatta katsoa enää\nliekkeihin, jotka ikäänkuin kurottautuivat minua kohti. Se ei\nkuitenkaan voinut estää kauheaa kohinaa tunkeutumasta korviini ja tämä\nlamautti minut siinä määrin, että olin putoamaisillani satulasta. Vain\nvaistomainen halu taistella elämästä pysytti minut hevosen selässä.\n\nOhitseni sinkoili sinisiä ja valkoisia savunhattaroita. Polku\nkiemurteli edessäni hämyisenä. Lensin rinteitten ja puitten ohi, jotka\npainuivat taakseni ruskeana verhona. Tulen kohinan keskeltä kuului\nMaalin kavioitten kapse. Tunsin tuskin lainkaan allani hevosta tai\nsatulaa, sillä kaikki oli vain liikettä ja tuulta.\n\nKuolemanpelko, joka oli riistänyt melkein kaikki voimani, hälveni.\nAivoni selvenivät. Mitään toivoa minulla ei kuitenkaan ollut, vaan\nmieleni oli vallannut epätoivoinen halu saada taistella loppuun saakka.\n\nMutkikas polku kiemurteli sinne tänne valkoisena kovaksi tallattuna\nnauhana. Sitä pitkin voi kulkea vain hiljaisella vauhdilla. Monet\nmutkat olivat äkillisiä ja jyrkkiä. Hellitin ohjaksia ja huusin\nMaalille. Olin kaiketi tietämättäni pidätellyt sitä, sillä se\nlisäsi vauhtia ja kiiti eteenpäin entistä nopeammin. Tällä hetkellä\nratsastaminen tuntui helpolta. Kuuntelin takaa tulevaa kohinaa, joka ei\nenää ollut yhtä äänekästä, ja tunsin väristystä ruumiissani. Pääsimme\nvähitellen voitolle tulesta.\n\nToivon herätessä kilparatsastuskin alkoi tuntua toisenlaiselta. Tunsin,\nkuinka sisälläni liikkui jotakin lämmintä, joka sykki ja karkoitti\nvilun ytimistäni. Kumarruin suuren raudikon kaulan yli, puhelin sille\nja hyväilin sitä. Sitten huomasin, ettei se kuullut eikä nähnyt minua,\nsillä se oli tullut villiksi. Se oli purrut kuolaimet hampaittensa\nväliin ja syöksyi raivoisasti eteenpäin.\n\nKohina seurasi yhä takanamme, vaikka se ei ollutkaan yhtä kauhea,\nmutta nyt minua uhkasi vielä toinenkin vaara. Oli mahdotonta ohjata\nMaalia tai saada sitä pysähtymään. Se oli kuin metsäpalo. Polku muuttui\nmutkikkaammaksi ja sen yläpuolella riippui oksia yhä tiheämmässä.\nHevonen ei väistänyt puita tai pensaita tuumaakaan, vaan kiiti kuin\nirrallaan ollen, ja henkeni pelastuminen alkoi nyt riippua siitä,\nkuinka nopea olin väistämään. Kerran jokin oksa oli iskeä minut maahan.\nVauhti aiheutti sellaisen tuulen, että takaa kuuluva kohina hukkui\nmelkein puolittain siihen. Tarttuen molemmin käsin Maalin harjaan\nkumarruin eteenpäin ja pidin tarkasti silmällä eteeni ilmestyviä puita\nja oksia. Kohotin polveni ylös, taivutin ruumistani alas, ja väistelin\nja taivuttelin itseäni kuin täyttä laukkaa ratsastava intiaani. Maali\njaksoi juosta tällä vauhdilla kauemmin kuin olin otaksunut. Se syöksyi\nhellittämättä yli puunrunkojen ja purojen ja läpi tiheitten polun\nvarrella kasvavien pensaitten kaartaen samalla vauhdilla äkilliset\nmutkatkin. Sen kuola pärskyi kasvoilleni ja tahrasi vaatteeni. Tuuli\npisteli kasvoihini ja takaa kantautui korviini uhmaavana kumea kohina.\n\nVaikka metsäpalo olikin kauhean nopea, alkoi Maali päästä voitolle.\nTiesin sen. Kohina vaimeni vaimenemistaan, vaikka se ei häipynytkään\nkokonaan. Kaps! kaps! kaps! Suuri raudikko kiiti polkua pitkin.\nKuinka kauan se kestäisi näin murhaavaa vauhtia? Koetin puhella sille\nsaadakseni sen tyyntymään ja kiristin ohjaksia, mutta se syöksyi\neteenpäin kuin lumivyöry. En hellittänyt kuitenkaan, vaan yritin\naina uudestaan, niin pian kuin oksia ei ollut tielläni. Vauhti alkoi\nvähitellen tuntua.\n\nNäin vihdoin edessäni majan ja muistin samalla, mikä syy oli\naiheuttanut tämän rajun kilparatsastuksen. Olin unohtanut kokonaan\nvangit. Pääsin metsäaukeamalle ja majan luo, mutta Maalin vauhti oli\nvielä luja. Jospa saisin sen pysähtymään! Keräsin kaikki voimani ja\nheittäytyen yht'äkkiä taaksepäin koko ruumiin voimalla sain kuolaimet\nluiskahtamaan hampaitten välistä suuhun. Mairitellen ja käskien sain\nsen vihdoin ohjaksia kiristäen pysähtymään. Metsäaukeamalla oli neljä\nhevosta. Ne olivat painuneet kiinni toisiinsa ja seisoivat nyt siinä\npäät ja korvat koholla levottomina ja pelon valtaamina. Ehkäpä Maali\noli suostunut pysähtymään nähdessään ne; joka tapauksessa se hiljensi\nvauhtiaan ja vihdoin seisahtui. Se oli vaahdossa ja aivan märkä ja\nhengitti raskaasti.\n\nHyppäsin maahan. Ruumiini oli kankea ja aivan köyryssä. Pääsin töin\ntuskin kulkemaan. Ilma oli kirkas, vaikka savu olikin peittänyt\nauringon. Tuuli puhalsi voimakkaasti kuljettaen mukanaan pihkanhajua.\nMaahan päästyäni tulen kohina kuului jo selvemmin. Korviini tunkeutui\nsama omituinen murina, lähenevän raivon äännähdys. Tunsin taas kylmiä\nväreitä ruumiissani ja iho tuntui kutistuvan kasvoillani. Syöksyin\nmajaan huutaen: \"Tulipalo! Tulipalo! Tulipalo!\"\n\n\"Kas! Siinähän on poika!\" huudahti Herky-Jerky.\n\nHän makasi maassa oven vieressä kasvot punaisina ja huohottaen.\nKatkaisin yhdellä sivalluksella hänen jalkojensa ympärille solmitun\nnuoran; toisella irroitin toisistaan hänen veriset ranteensa. Herky oli\nhangannut ne verille koettaessaan vapauttaa kätensä.\n\n\"Poika, kuinka olet tullut tänne takaisin?\" kysyi hän katsellen minua\npienillä terävillä silmillään. \"Ajoiko tuli sinut tänne? Missä on\nLeslie?\"\n\n\"Buell on sytyttänyt tuleen hakkauksen. Penetier palaa. Dick ja Hiram\nlähettivät minut takaisin lammelle eivätkä tulleet itse sinne. Voi, he\novat jääneet satimeen!... Pelkään, etteivät he enää -- palaa!... Sitten\nmuistin teidät, pojat. Tuli on tulossa tänne -- kauheaa -- meidän on\npaettava!\"\n\n\"Sinä ajattelit meitä?\" Herkyn ääni tuntui omituisen tukahtuneelta.\n\"Bud! Bill! Oletteko kuulleet mokomaa? Vai niin, vai niin!\"\n\nHerkyn puhellessa katkaisin Billin siteet. Tämä kohosi pystyyn\nlausumatta sanaakaan. Bud oli melkein tiedoton. Hän oli kaivanut\nkantapäillään kuopan kovaan savilattiaan; hänen ranteensa olivat\nveressä; hänen suutaan ja poskiaan peitti multa -- nähtävästi hän oli\npureksinut maata tuskissaan. Herky auttoi häntä nousemaan ja antoi\nhänelle kulauksen taskumatistaan.\n\n\"Herky, jos luulet joskus ratsastaneesi, niin katso tuota hevosta\",\nsanoi Bill tyynesti ovelta. Hän katseli minua kylmin silmin, ikäänkuin\nhän ei olisi tiennyt mitään metsäpalosta. Mutta Bud oli kalpea ja\nsairas, ja Herky kiihtynyt.\n\n\"Emme taida päästä pakoon. Kuuletko tuota ääntä? Millainen kohina!\"\n\n\"Se on tulossa tänne. Ottakaa kukin hevonen, niin yritämme päästä tuon\nharjanteen yli.\"\n\nNousin Maalin selkään. Nuo kolme miestä ottivat kiinni kolme hevosta\nja hyppäsivät niiden selkään ehtimättä käydä hakemassa satuloita.\nBill ratsasti ensimmäisenä. Ajoimme aukeaman poikki, kapusimme ylös\nrinnettä ja pääsimme metsätasangolle. Läksimme ajamaan neliä. Ilma\noli mustaa ja sakeaa, mutta oli helpompi hengittää kuin alhaalla.\nLisäsimme vauhtia. Kohina loittoni hetkeksi, jopa se lakkasi melkein\nkokonaan. Mutta sitten se kävi taas selvemmäksi ja paisui paisumistaan.\nBud halusi kääntyä vasemmalle. Herky vannoi ja vakuutti meidän olevan\nsaarroksissa. Bill ei ollut kuulevinaan heitä. Minun mielestäni\nsuuntamme oli väärä, mutta Bill oli niin tyyni, että se lisäsi\nrohkeuttani. Hetken kuluttua näimme jättiläismäisiä petäjiä, joita\npeitti sininen, ohut usva, ja Bill muutti suuntaa.\n\n\"Mihin olemme menossa?\" huusi Herky kohinan keskeltä.\n\n\"Minulla ei ole aavistustakaan siitä, Herky\", huusi Bill puolestaan\naivan tyynenä, \"mutta emmeköhän joutune johonkin sellaiseen paikkaan,\njossa on tarpeeksi kuuma!\"\n\nOlimme eksyneet metsään, ja kohinasta päättäen tuli ympäröi meitä\nmelkein joka puolelta. Nelistimme eteenpäin kohinan ohjaamina\nvälttäen kaiken aikaa vuorelle nousevaa rinnettä. Arvelimme\njoutuvamme perikatoon, jos yrittäisimme lähteä sinne tulen seuratessa\nkintereillämme. Ehkäpä tuulikin johti meidät aika ajoin harhaan. Sitä\noli vaikea sanoa. Jatkoimme joka tapauksessa matkaamme ja sekaannuimme\nyhä enemmän. Bud näytti jo aivan menehtyneeltä ja horjui satulassaan.\nHevosten ohjaaminen alkoi käydä vaikeaksi, ja tuuli yltyi yltymistään\npuhaltaen meihin joka suunnalta. Bill näytti edelleen yhtä tyyneltä,\nmutta kaikki väri oli kadonnut hänen kasvoiltaan. Tämä ei tiennyt\nhyvää. Herky oli muuttunut omituisen hiljaiseksi, ja se oli minusta\npahinta. Jos tuo vankka, arpien peittämä, huoleton heittiö pani suunsa\ntukkoon, silloin meni viimeinen oljenkorsi.\n\nIlma tuli hiukan raittiimmaksi ja metsä valoisammaksi. Aivan\nodottamatta jouduimme syvän, leveän kanjonin reunalle. Se näytti\nleikkaavan metsän poikittain siihen kanjoniin katsoen, josta olimme\nlähteneet. Niin syvää ja leveää kanjonia en ollut vielä tavannut. Sen\npohjalla kiemurteli leveä puro.\n\n\"Mihin suuntaan nyt?\" kysyi Herky.\n\nBill ravisti päätään. Kaukana oikealla metsän yläpuolella liikkui\nsavuviitta, vasemman puolen peitti usvainen hämärä ja takaa läheni\nvyöryen kohina. Katsoimme kaikki eteemme. Luultavasti jokainen\nmeistä ajatteli samaa. Tuon tuulen avulla tuli loikkaisi liekehtien\nkanjonin yli ja toiselta puolen alkoi Penetierin varsinainen tiheä\npalsamikuusimetsä. Olimme tähän saakka liikkuneet aluskukkuloilla. Emme\nuskaltaneet lähteä itse metsään metsäpalon seuraamina. Seisoimme hetken\nepätietoisina ja epätoivoisina, kuten lienee laita väsyneiden hirvien,\njoita ympäröi koiraparvi.\n\nKiemurteleva puro ja ruskea rinne, jolla näkyi kasvavan puita hyvin\nharvassa, toivat yht'äkkiä mieleeni tuuman.\n\n\"Vastatuli! Vastatuli!\" huusin tovereilleni hurjalla äänellä.\n\"Sytyttäkäämme vastatuli! Muuta pelastusta meillä ei ole! Tämä paikka\non sopiva!\"\n\nBud katseli synkkänä ja Herky murisi jotakin, mutta Bill tarttui tähän\najatukseen.\n\n\"Olen kuullut puhuttavan vastatulesta. Metsänvartijat käyttävät sitä.\nMutta kuinka? Kuinka?\"\n\nToisiin miehiin tarttui Billin toivo, ja heidän kalpeilla kasvoillaan\nvälähti valo.\n\n\"Poika, emme ole metsänvartijoita\", sanoi Herky. \"Tiedätkö itsekään,\nmitä puhut?\"\n\n\"Kyllä! Seuratkaa minua. Sytytämme vastatulen!\"\n\nLäksin ratsastamaan rinnettä alas, ja he seurasivat kintereilläni.\nOhjasin hevoseni puroon ja päästyäni sen keskelle laskeuduin veteen.\nRipustin takkini satulannuppiin.\n\n\"Bud ja Bill, olkaa hevosinenne tässä!\" huusin. \"Herky, onko teillä\ntulitikkuja?\"\n\n\"Ei ainoatakaan.\"\n\n\"Tässä niitä on laatikollinen\", sanoi Bill ojentaen minulle tikut.\n\n\"Tulkaa, Herky! Kulkekaa puroa ylös. Sytyttäkää tulitikku kerrallaan ja\nheittäkää maahan aina joka sadan jalan päähän palava tikku. Katsokaa,\nettä tuli syttyy. Onneksi täällä ei tuule juuri lainkaan. Menkää niin\nkauas kuin tikkuja riittää. Minä menen puroa alas.\"\n\nKahlasimme rantaan ja nousimme penkereelle. Ruoho oli pitkää ja\nkuivaa. Lähellä kasvoi pensaikkoa ja havunneulamatto ulottui melkein\npenkereeseen. Raapaisin tikulla tulta ja pudotin sen.\n\nS-s-sh! Leimahdus! Näytti siltä, kuin kipinä olisi pudonnut ruutiin.\nLiekki juoksi nopeasti, pääsi havunneuloihin, sähähti ja sytytti ne\npalamaan. Ensimmäinen kuusi räjähti ja taittui kuin raketti. Paukahdus\nja ilmaan syöksyvä punainen tulipatsas saivat meidät säpsähtämään.\nSitten lehahti meihin päin kuumuutta kuin sulatusuunista. Ilmasta alkoi\nsataa suuria kipinöitä.\n\n\"Hyvä tulee!\" huusi Herky-Jerky voimakkaalla äänellä. Hän löi minua\npäähän hatullaan ja alkoi sitten juosta puroa ylös.\n\nMinä läksin kulkemaan päinvastaiseen suuntaan. Kuulin Budin ja\nBillin huutavan, ja tulen vihaisesti räiskyvän ja sihisevän. Jonkin\nmatkan päässä pysähdyin, otin toisen tikun ja sytytin ruohon. Kuului\nräiskettä, ja sitten näkyi leimahdus. Liekki juoksi kuin elohopea, ja\ntavattuaan havunneulat se muuttui punaiseksi. Juoksin eteenpäin. Takaa\nkuului äänekästä sihinää, jota seurasi pyssynlaukausta muistuttava\npaukahdus, ja sitten sähisevää kohinaa. Toinen kuusi oli mennyt poikki.\nPysähtyessäni sytyttämään kolmatta tikkua kuului kolme paukahdusta ja\nsitten vielä muitakin, vaikka kohina vaimensikin jonkin verran niiden\nääntä. Juoksin edelleen uskaltamatta katsoa taakseni muuta kuin kerran.\nSilmiäni kohtasi kauhea näky. Koko rinne muistutti punaista aaltoa.\nKuuset olivat kuin tulisia töyhtöjä. Ilman täyttivät kiemurtelevat\nsavupilvet. Syöksyin eteenpäin.\n\nSytytin tikut toisen toisensa jälkeen, ja kun laatikko oli tyhjentynyt,\nolin parin mailin, ehkä pitemmän matkan päässä lähtöpaikalta. Olin\naivan märkä ja tunsin pistävää kipua kupeessani. Hyppäsin jokeen,\nkahlasin syvimpään paikkaan ja painuin veteen, kunnes näkyviin jäivät\nvain kasvoni. Pysähdyin siihen hengittäen niin kovasti, että vedestä\nkohosi kuplia suuni ympärille. Katselin rinnettä.\n\nSytyttämäni vastatuli kiiti rinnettä alaspäin puroa kohti muistuttaen\nratsumiesten hyökkäystä. Tuliset keihäät aukaisivat tien. Liekki\nnuoleskeli kuivaa ruohoa ja pensaita. Tavatessaan kuusen se kierteli\nsen ympärillä tulisena pyörteenä ja syöksähti, sitten ylöspäin kuin\nsalama. Sitten kuului paukahdus, jota seurasi humahtava kohina\npuunlatvassa. Vaikka hirveä vääjäämätön kohtalo herätti minussa\nkauhua, niin tuo näky tenhosi minut suurenmoisuudellaan. Tuli oli\naina vaikuttanut minuun lumoavasti. Palokunnan kiitävät ajoneuvot ja\nhuuto \"Tulipalo!\" saivat minut tavallisesti keskeyttämään minkä työn\ntai leikin tahansa. Mutta en ollut koskaan tiennyt, mitä tuli oli.\nIlmassa ja merellä raivoavat myrskyt eivät olleet mitään verrattuina\nsiihen. Tuli oli luonnon suurin voima. Toiselta puolen tuntui siitä,\nkuin olisin pysynyt rauhallisena ja harkinnut mahdollisuuksiani, mutta\ntoiselta puolen aivoissani välkkyi liekkejä ja minä huusin kaiken\naikaa, vaikka ääneni kuuluikin vain kuiskauksena, mielipuolen tavoin:\n\"Tulta! Tulta! Tulta!\"\n\nSitten tuliseinä vyöryi edelleen ja vei kohinan mennessään. Se jätti\njälkeensä tiheitä savupilviä, jotka peittivät kaiken pimeyteen. Kuulin,\nkuinka putoavat säkenet sähisivät, palavat puut räiskyivät ja jokin\noksa katkesi paukahtaen silloin tällöin. Oli sietämättömän kuumaa,\nmutta kuumuus ei ollut niin rasittavaa kuin ilma. Yskin ja olin\nläkähtyä. En voinut hengittää. Silmiäni kirvelsi ja poltti. Ryömin\nrantapenkereen alle, nojasin siihen ja odotin.\n\nKului luullakseni muutamia tunteja. En tuntenut suoranaista kipua,\nmutta sielulliset kärsimykseni olivat sitäkin suuremmat. Sitten ilma\nselvisi hiukan. Kanjonin toiselle puolelle painuvissa savupilvissä\nnäkyi repeämiä. Yritin pari kertaa kiivetä penkereelle, mutta kuumuus\najoi minut takaisin veteen. Vuorenhuipuilta virtaava lumivesi muuttui\nvähitellen lämpimäksi, mutta se teki silti olon helpommaksi kuumassa\nilmavirrassa. Tunnit kuluivat. Olin menehtyä väsymyksestä enkä\nvälittänyt enää juuri mistään.\n\nSitten keltainen usva alkoi harveta. Se kulki yli puron, kohosi siellä\nilmaan ja hajosi. Kanjonin rinteet, mikäli saatoin nähdä, olivat\nkärventyneitä ja mustia. Kuuset olivat hehkuvia hiilipatsaita. Tuli oli\nsyöpynyt niiden sydämeen. Ne katkesivat napsahtaen juuresta, kaatuivat\nroiskahtaen maahan ja paloivat siinä poroksi. Niiden ympärillä kierteli\ntummia savuköynnöksiä, jotka sitten kohosivat ylös sulautuen siellä\nkulkeviin pilviin.\n\nRyömin päinvastaiselle penkereelle ja läksin kulkemaan puron vartta\nylös. Siellä ei ollut erikoisen kuuma, mutta tunsin voivani pahoin. En\nkyennyt astumaan siihen, mihin katsoin, enkä katsomaan, mihin astuin.\nSe ei kuitenkaan huolestuttanut minua. Tärkeintä oli se, ettei tuli\nollut vielä päässyt puron yli. Halusin iloita siitä, mutta olin liian\nuupunut. Joka tapauksessa olin varma siitä, että tuli oli jo toisella\nrannalla joko ylempänä tai alempana. Sieltä se sitten leviäisi ja minun\nolisi pakko joko painua veteen tai joutua liekkien uhriksi rannalla.\nMutta minua alkoi pyörryttää ja jalkani kävivät tunnottomiksi. En\njaksanut enää kulkea.\n\nSamassa kuulin huutoa. Se tuli aivan läheltä. Vastasin siihen. Tuijotin\nusvaan. Siellä liikkui jotakin mustaa.\n\n\"Hei, poika! Siinäkö sinä olet!\"... Tunsin vahvan käsivarren tarttuvan\nvyötärööni. Vieressäni oli Herky. Hänen äänensä kaikui iloiselta. Se\nherätti minussa omituista intoa; hänen yksinkertainen tervehdyksensä\nnäytti tuovan minut takaisin jostakin kaukaa.\n\n\"Kah, olet aivan märkä, mutta et toki hiiltynyt. Pelkäsimme\npuolestasi... Mitäs sanot vastatulesta, poika. Hieno juttu. Juuri se\nsai aikaan kaiken tämän. Poskipartamme kärventyivät kyllä, mutta henki\nsäilyi tuoreena. Oletpa tehnyt miehen työn.\"\n\nSitten hänen äänensä heikkeni ja tunsin kulkevani kuin unessa.\n\n\n\n\nXVIII.\n\nLOPPU.\n\n\nTuo kauhea pyörrytys hälveni enkä minä sitten tiennyt enää mistään\nmitään. Herätessäni aurinko paistoi himmeästi ohuen savukalvon läpi.\nOlin pitkälläni pienessä ihastuttavassa laaksossa, jonka rinteitä\nkoristivat vaivaiskuuset. Pohjalla vieri puro iloisesti kivien yli.\n\nBud kuorsasi majassa suuren kallionlohkareen vierellä. Herky vihelteli\ntaittaessaan kuivia oksia polttopuiksi. Billiä ei näkynyt missään. Näin\nmuutamia hevosia, jotka söivät ruohoa puronreunalla.\n\nUneliaat silmäluomeni painuivat taas kiinni. Herätessäni uudestaan\nminusta tuntui kuin olisi kulunut pitkä aika. Ilma oli muuttunut\nkirkkaammaksi, taivas tummemmaksi ja aurinko oli painunut\nvuorenhuippujen taakse. Huomasin Billin ja Herkyn, jotka nylkivät\nhirveä.\n\n\"Missä olemme?\" kysyin kohotessani istumaan.\n\n\"Hei, poika!\" vastasi Herky iloisesti. \"Olemme nousseet kanjonin\npäähän. Kuinka voit?\"\n\n\"Hyvin, vaikka väsyttääkin hiukan. Missä on metsäpalo?\"\n\n\"Se on jo melkein sammunut. Tuli ei päässyt puron yli suureen metsään.\nSe se ihmeitä teki, tuo vastatuli. Sanos, poika, eikö tuntunut siltä\nkuin olisit ollut sodassa, kun kuuset taittuivat paukkuen ja sait\njuosta henkesi puolesta?\"\n\n\"Kyllä, Herky, kuinka kauan viivymme täällä?\"\n\n\"Päivän tai pari. Luullakseni on parasta olla yrittämättä viedä sinua\ntakaisin Holstoniin, ennen kuin olemme varmoja tulen sammumisesta. Joka\ntapauksessa, poika, tarvitset lepoa. Sinä olet aivan lopussa koko mies.\"\n\nOlin tosiaankin niin väsynyt, etten tahtonut jaksaa nostaa kättäni.\nOmituinen raukeus oli vallannut minut. Mutta Herkyn mainitessa, että\nhe aikoivat viedä minut takaisin Holstoniin, muuttui mielialani. Aloin\ntuntea iloa. Ateria, jonka söimme, oli laiha -- korppuja, tulessa\nkäristettyä metsänriistaa ja hiukan suolaa mausteeksi; mutta se riitti\nvarsin hyvin meille, sillä olimme jo kuolla nälkään. Herky ja Bill\npalvelivat minua kilvan. Myöskin Bud oli ystävällinen minulle, vaikka\nhänen otsaansa koristi vielä se suuri mustelma, jonka hän oli saanut\nmetsämajassa. Syötyäni tunsin itseni voimistuneeksi. Mutta kuumuus oli\nturvottanut kasvoni, haavoittunut käsivarteni oli jäykkä ja kipeä, ja\njalkani aivan puutunut.\n\nPimeys tuli pian. Maan peitti runsas kaste ja ilma muuttui koleaksi.\nTuntui mukavalta istua leimuavan leiritulen ääressä. Bud ja Bill\nkantoivat lisää puunrankoja, sillä aikaa kuin Herky valmisti minulle\nvuoteen kuivista männynneuloista.\n\n\"Yöllä tulee olemaan kylmä\", sanoi hän, \"ja siksi meidän on pysyteltävä\ntulen ääressä. Jos olisimme alhaalla aluskukkuloilla, olisi siellä\nlämpimämpi. Katsos tuonne!\"\n\nHän osoitti kädellään laaksoa ja suunnatessani katseeni sinne näin\nvalkoisen valokaaren teräksisellä taivaalla.\n\n\"Metsäpaloko?\"\n\n\"Niin, siellä palaa vielä jonkin verran. Mutta olisitpa nähnyt sen\nviime yönä. Nyt ei sitä kannata juuri katsoa. Tule kuitenkin mukaani.\"\n\nHän vei minut siihen paikkaan, jossa laakso laajeni leveäksi notkoksi.\nOlin näkevinäni edessäni jyrkän rinteen. Kaukana alhaalla näkyi suuri\ntulen peittämä alue. Se oli kuin kummallinen kirjokangas, jossa oli\nmustaa ja valkoista sekä pimeydessä kimaltelevia tulisia tähtiä ja\njuovia. Alueen yläpuolella riippui hitaasti liikkuvia savupilviä.\nYö oli riistänyt tulelta hurjuuden muuttaen sen jonkinlaiseksi\nsädekehäksi. Tuli ei liikkunut enää; se oli kuluttanut voimansa,\npäättänyt kilpajuoksunsa ja kamppaili nyt kuoleman kanssa. Mutta en\nvoinut unohtaa, mikä se oli ollut, ja mitä se oli tehnyt. Tuhansia\nhehtaareja komeata petäjämetsää oli tuhoutunut. Metsän valot, varjot\nja värit olivat kadonneet tältä paikalta. Suurten puiden sydän kieri\nnyt hiljalleen etäisyyteen noissa mustissa pilvissä. Minua suretti\ntämä vahinko ja tunsin olevani sairas ajatellessani Dickin ja Hiramin\nkohtaloa.\n\nHerky näytti arvanneen mietteeni.\n\n\"Älä sure, poika. Vain yksi Penetierin aluskukkula on muuttunut\nsavuksi. Ja samoin Buellin saha. On melkein varmaa, että Leslie ja\nvanha Bent ovat pelastuneet, vaikka he ovatkin olleet jonkin verran\nhuolissaan sinusta. Mitähän he ajattelevat minusta ja Budista ja\nBillistä? Luulevat kai meidän kärventyneen hieman ennen aikojaan?\"\n\nPalasimme leiriin. Asetuin pitkälleni tulen läheisyyteen ja vaivuin\nuneen. Heräsin yöllä johonkin aikaan. Tuli paloi vielä kirkkaasti.\nBud ja Bill makasivat selällään aivan tulen ääressä. Herky istui\npaitahihasillaan. Hänen piippunsa savu sekaantui leiritulen savuun.\nSitten huomasin, että hän oli levittänyt takkinsa ja liivinsä\npeitteeksi ylleni.\n\nHeräsin vasta myöhään seuraavana päivänä. Herky oli yksin leirissä.\nHän sanoi, että muut olivat lähteneet, mutta hän ei tahtonut ilmoittaa\nenempää. Hän ei ollut yhtä iloinen kuin ennen. Epäilin hänen riidelleen\ntoveriensa kanssa siitä, kuinka heidän oli meneteltävä kanssani.\nPäivä kului ja minä nukuin uudestaan. Herky herätti minut ennen\nauringonnousua.\n\n\"Herää, poika, nyt lähdemme Holstoniin.\"\n\nValmistimme ruoaksi metsänriistaa ja sitten Herky läksi hakemaan\nhevosia. Ne olivat laitumella laakson yläosassa. Aamu sarasti jo Herkyn\npalatessa. Maali ei rimpuillut satuloitaessa eikä se myöskään karannut\npystyyn noustessani sen selkään. Ratsastus, johon olin pakottanut sen,\noli kenties puhdistanut ja nöyryyttänyt sen mielen. Mutta olihan se\ntappaa minut. Herky nousi ainoan jäljellä olevan hevosen, surullisen\nnäköisen kuormaponin, selkään ja me läksimme kulkemaan laaksoa alas.\n\nLaskeuduimme yhtä mittaa kokonaisen tunnin, ennenkuin pääsimme\npalaneelle metsäalueelle. Tultuamme suureen kanjoniin ratsastimme\nsitä pitkin jonkin matkaa. Kierrettyämme erään mutkan näimme kaukana\nvasemmalla mustan, savuavan, hirveän näköisen rinteen. Pysyttelimme\npuron oikealla puolella ja ohjasimme hevoset, päästessämme palaneen\npaikan luo, oikealle rinnettä kohti. Tuli oli kohonnut toista\npuolta pitkin ylöspäin, kunnes alastomat rinteet ja kalliot olivat\npysäyttäneet sen. Niin kauas kuin silmä kantoi puronvartta pitkin\nsieltä kuulsi savuavan usvan takaa musta rivi hiiltyneitä keihäinä\ntörröttäviä kuusia, joista toiset hehkuivat, toiset liekehtivät savun\nkeskellä.\n\nKiivetessämme rinnettä ylös vilkaisin silloin tällöin taakseni. Mitä\nylemmäksi pääsimme, sitä kauheammalta näytti palopaikka. Olin iloinen,\nkun Herky ohjasi hevosensa metsätasangolle, jossa puut peittivät\ntuon surullisen näyn. Kuluisi satoja vuosia, ennen kuin saataisiin\nkasvatetuksi tuo metsä, jonka tuli oli tuhonnut muutamassa päivässä.\n\nRatsastimme tuntikausia ja polkumme kulki aina vanhaa metsää pitkin,\njoka oli minut lumonnut. Suru, jota olin tuntenut ajatellessani\ntulen aiheuttamaa tuhoa, alkoi vähitellen haihtua. Olihan vahinko\nsuuri, mutta kuinka pieni tuo palanut alue olikaan koko Penetieriin\nverrattuna. Jospa vain ystäväni olisivat hengissä!\n\nHerky oli yhtä kova ratsastamaan kuin hääräämään muissa tehtävissä.\nHän ajoi kaiken aikaa ravia. Polku oli hyvä, niin että matkamme joutui\nnopeasti. Auringon alkaessa luoda eteemme varjoja olimme menossa\nkukkulaa alas. Ajatellessani kadonneita ystäviäni en ollut huomannut,\nkuinka aika kului. Hämmästyksekseni havaitsin, että olimme jo ehtineet\nviimeiselle pienelle aluskukkulalle. Ratsastettuamme kukkulan alla\nolevan tiheän kuusikon läpi näin Holstonin muutaman mailin päässä\nsalviaruohoa kasvavan kentän toisessa laidassa.\n\n\"No niin, poika, tässä on tienhaara\", sanoi Herky omituinen hymy\nkasvoillaan.\n\n\"Herky, etkö lähde kanssani Holstoniin?\"\n\n\"En, sillä pelkään, ettei se olisi minulle terveellistä.\"\n\n\"Mutta eihän sinulla ole satulaa, ei villapeitettä eikä mitään ruokaa.\"\n\n\"Tässä lähellä asuu eräs tuttavani, tilanomistaja, ja hän auttaa kyllä\nminua. Mutta, poika, haluaisin saada tuon hevosen. Se on Buellin ja\nBuell on velkaa minulle. Sinähän et voi viedä sitä mennessäsi Itään,\njoten voit antaa sen minulle.\"\n\n\"Kyllä se käy päinsä, Herky\", vastasin. Hyppäsin heti maahan, talutin\nhevosen hänen luokseen ja ojensin hänelle suitsenperät. Herky laskeutui\nalas ponin selästä ja alkoi järjestellä jalustimenhihnoja.\n\n\"Sinun jalkasi ovat pitemmät kuin minun\", selitti hän.\n\n\"Kuulehan, Herky, olin vähällä unohtaa hattusi päähäni\", sanoin\nhänelle ottaen käteeni leveälierisen sombreron. Siinä oli ihmeellinen\nhevosenjouhista tehty nauha, jota koristi omituinen hopeasolki.\n\n\"Pidä sinä se hattu\", vastasi Herky seisoen selin minuun. \"Greaser\nvarasti hevosesi, matkatarpeesi ovat kadonneet ja ehkäpä haluat joskus\nmuistella -- arizonalaisia ystäviäsi... Hattu ei ole minkään arvoinen,\nmutta soljen olen ottanut eräältä ampumaltani intiaanilta ja hihnan\npunoin Yuman vankilassa istuessani.\"\n\n\"Kiitos, Herky. Kiitän lahjastasi, vaikka kyllähän minä muistaisin\nArizonan ja -- sinut -- ilman niitäkin.\"\n\nHerky heilautti länkäsäärensä Maalin satulaan ja minä puolestani nousin\nlaihan ponin selkään. Meillä ei näyttänyt enää olevan mitään sanomista\ntoisillemme, mutta siitä huolimatta vitkastelimme.\n\n\"Hyvästi, Herky, olisin iloinen, jos saisin vielä kerran tavata\nteidät\", sanoin ojentaen käteni.\n\nHerky puristi kättäni, niin että sormeni olivat murskautua. Hänen\npienet terävät silmänsä loistivat, mutta hän kääntyi poispäin\nvirkkamatta sanaakaan, taputti Maalia kupeille ja läksi ratsastamaan\nmetsään.\n\nPanin hatun uudestaan päähäni ja katsoin jonkin aikaa Herkyn perään.\nHänen vaiteliaisuutensa ja jyrkkä käytöksensä olivat hänelle vieraita,\nmutta eniten minua hämmästytti se, että jokainen lausumamme sana oli\nollut vilpitön. Siinä oli jotakin miellyttävää. Sitten aloin ratsastaa\nHolstonia kohti.\n\nPoni oli väsynyt ja minä roikuin satulassa, niin että viimeiset mailit\ntuntuivat pitkiltä. Saavuimme kaupungin laidalle noin pari tuntia ennen\nauringonlaskua. Lännestä kohosi pilvi ja sade oli tulossa.\n\nEnsiksi tapasin kaupungissa Clessin, joka vei ponini aitaukseensa ja\nriensi sitten kanssani hotelliin. Matkalla hän puhui niin paljon ja\nniin nopeasti, etten käsittänyt mitään hänen puheestaan. Sali oli\ntäynnä miehiä ja Cless huusi heille jotakin. Kuului, kuinka tuolia\nvedettiin lattiaa pitkin, ja sitten ympärilleni kiertyivät voimakkaat\nkäsivarret. Tajuni sumentui. Näin Dickin ja Jimin ja vanhan Hiramin,\nvaikka en voinutkaan erottaa heitä toisistaan, ja kuulin heidän puhuvan\nja esittävän kysymyksiä yht'aikaa. Sitten minä luullakseni puhuin\njotakin sekavasti ja joku kaasi suuhuni kulauksen kuumaa, inhoittavaa\njuomaa. Sen jälkeen tunsin, että minut asetettiin kylmään vuoteeseen.\n\nSeuraavana aamuna oli taas kaikki hyvin. Dick tuli huoneeseeni ja\nkoetti saada minut jäämään vuoteeseen, mutta se oli turhaa. Menimme\nsyömään aamiaista ja istuimme samassa pöydässä Jimin ja Hiramin\nkanssa. Minusta tuntui siltä kuin en olisi voinut vastata yhteenkään\nkysymykseen esittämättä itse ensin tuhansia.\n\nMitä he tiesivät. Buell oli päässyt pakoon sytytettyhän hakkauksen.\nHänen sahansa, puutavaransa ja viisikymmentätuhatta acrea metsämaata\nolivat palaneet. Tuli oli jollakin tavoin pysähtynyt aluskukkuloille.\nOli satanut kaiken yötä, niin ettei vaaraa ollut enää olemassa.\nKirjeeni oli saanut aikaan sen, että paikalle oli saapunut\nmetsähallituksen virkamiehiä; jopa itse ylijohtaja, joka oli ollut\nmatkalla Länteen Santa Fén kaupunkiin, oli keskeyttänyt matkansa\nHolstonissa. Kaupungissa ei ollut vangittu eikä aiottukaan vangita\nketään ottamatta lukuun Buellia ja Stocktonia, mutta nämä olivat\nlivistäneet tiehensä. Metsähallitus aikoi rakentaa uuden sahan. Buellin\nsahatyömiehet tulisivat saamaan työtä sahalla ja myöskin metsässä sen\nvartijoina.\n\nMinua kiinnostaa kuitenkin enemmän se seikka, jota Dick näytti\nvälttelevän.\n\n\"Kuinka pääsitte pois palavasta metsästä?\" kysyin toistamiseen.\n\n\"Emme päässeet sieltä pois. Palasimme lammikon luo, jonne sinun oli\nmentävä. Kuormaponit olivat siellä, mutta sinua ei näkynyt. Kautta\nYrjänän, olin menettää mieleni. Pelkäsin sinun joutuneen tulen uhriksi.\nKestimme hyvin tulen ja ratsastimme sitten Holstoniin. Missä sinä olit?\"\n\n\"Pelastitteko myöskin kaikki ponit?\"\n\n\"Kyllä. Sitä paitsi toimme tänne matkavarusteesi. Mutta, Ken, -- oli\nkauheaa, että unohdimme nuo sidotut miesparat majaan.\" Dick näytti\nmenehtyneeltä. Hänen katseensa oli synkkä ja hän huokasi. Nyt minulle\nselvisi, miksi hän ei ollut halunnut puhua metsäpalosta. \"On kauheaa...\njoutua tulen uhriksi. En unohda tätä koskaan. Se tulee kummittelemaan\naina mielessäni. Tietenkin meidän oli pelastettava oma henkemme; meillä\nei ollut aikaa päästä heidän luokseen. Kuitenkin --\"\n\n\"Älä sure, Dick\", keskeytin hänet.\n\n\"Mitä sillä tarkoitat?\" kysyi hän matalalla äänellä.\n\n\"Tarkoitan, että voitin tulen kilparatsastuksessa ja pääsin majalle\nennen sitä. Buellin hevonen juoksee aika hyvin. Vapautin miehet. Sitten\nme ratsastimme harjanteen yli, eksyimme, tuli saarsi meidät ja sitten\nminä sytytin Herkyn avulla vastatulen suuressa kanjonissa.\"\n\n\"Vastatulen!\" huudahti Dick iskien suuren nyrkkinsä pöytään. Sitten\nhän kävi istumaan ja suuntasi katseensa minuun. Hiram teki samoin. Ja\nsamoin teki myöskin Jim. Kukaan heistä ei sanonut sanaakaan pitkään\naikaan. Veri kohosi kasvoilleni. Tällainen kunnia tuntui kuitenkin\nsuloiselta. Vihdoin Dick katkaisi äänettömyyden.\n\n\"Ken Ward, tuo saa minut ällistymään!... Kerro meille siitä.\"\n\nKerroin heille seikkailuni siitä hetkestä lähtien, jolloin he olivat\neronneet minusta.\n\n\"Se oli reilun pojan työtä, Ken -- tuo ratsastus kilvan tulen kanssa\nkuivan metsän läpi. Mutta, Luojan kiitos, että pelastit nuo miehet!\"\n\n\"Amen!\" sanoi vanha Hiram hartaasti. \"Poikani, pelastit sitä paitsi\nPenetierin; se on varmaa. Tuli oli tulossa kanjonia ylös ja se olisi\npäässyt puron yli niillä main, jossa sytytitte vastatulen.\"\n\n\"Ken, olet varmasti syntynyt Texasissa\", sanoi Jim Williams harvakseen.\n\nHänen huomautuksensa ei sopinut keskusteluumme, joten en käsittänyt,\nmitä hän sillä tarkoitti; siitä huolimatta ei minulle siihen saakka\nollut sanottu mitään näin mieluisaa.\n\nSitten aloimme lukea minulle saapuneita kirjeitä. Hal valitteli\nkirjeessään sitä, että hän oli saanut jäädä kotiin. Isä oli lähettänyt\nminulle shekin ja kehoitti minua kirjeessään nousemaan heti junaan, jos\noloni metsäalueella kävisi tukalaksi. Tulkitsin hänen sanansa siten,\nettä minun oli vaihdettava repaleiset vaatteeni uusiin. Teinkin sen ja\nsäilytin vanhoista vaatteista vain Herkyn sombreron, joka oli päässäni.\nSitten läksin asemalle ottamaan selkoa aikatauluista. Itään menevä\npikajuna oli juuri sivuuttanut aseman ja seuraava juna läksi vasta\nkello kuusi. Saisin viipyä vielä puoli päivää ystävieni parissa.\n\nPalatessani hotelliin Dick haki minua parhaillaan joka nurkasta. Hän\nkantoi minut portaita ylös suureen huoneeseen, joka oli täynnä miehiä.\nHuoneen toisessa päässä oli pöytiä, joiden ääressä miehet piirsivät\nnimiään papereihin. Dick selitti minulle, että siellä suoritetaan\npalkkoja metsänvartijoille ja palkattiin uusia miehiä. Sitten hän\nesitti minut metsähallituksen virkamiehille ja ylijohtajalle. Huomasin\nnäiden katseista, että Dick oli puhunut heille minusta. Se sitoi siinä\nmäärin kieleni, etten tahtonut osata puhua, kun ylijohtaja sanoi\nminulle jotakin puristaen lämpimästi kättäni. Hän oli pitkä mies ja\nhänellä oli hienot kasvot ja lempeät silmät. Hänen tukkansa oli hiukan\nharmaa.\n\n\"Kenneth Ward\", jatkoi hän puhettaan, \"toivon, että teillä on ollut\nhyötyä siitä suosituskirjeestä, jonka saitte minulta jonkin aikaa\nsitten.\"\n\n\"Minulla ei vielä ole ollut tilaisuutta käyttää sitä hyväkseni\", sanoin\nja otin kirjeen taskustani. Se oli rypistynyt, likainen ja veden\nliottama. Aloin anteeksi pyytäen selitellä, miksi se oli noin siivoton,\nmutta hän keskeytti minut.\n\n\"Olen kuullut kerrottavan lähteessä saamastanne kasteesta ja kaikesta\nmuusta\", sanoi hän hymyillen. Sitten hän muuttui asialliseksi.\n\n\"Te harrastatte metsänhoitoa.\"\n\n\"Kyllä. Aion ryhtyä opiskelemaan sitä korkeakoulussa.\"\n\n\"Harrisburgissa asuva ystäväni on kirjoittanut minulle\nsuunnitelmistanne ja taipumuksistanne. Se on erittäin hauskaa.\nTarvitsemme suuren määrän taitavia nuoria miehiä. Katsokaahan tätä\nkarttaa.\"\n\nHän viittasi sormellaan pöydällä olevaan karttaan ja piirsi siihen\npuhuessaan lyijykynällä ristejä ja viivoja.\n\n\"Tässä on Penetier. Tässä ovat Arizonan vuoret. Varjostetut paikat\ntarkoittavat metsää. Nämä kaikki ovat kanjoneja. Tuossa on Oak Creekin\nkanjoni, johon tuli pysähtyi. Haluaisin saada kuulla, kuinka te\nsytytitte vastatulen, ja pyytäisin teitä piirtämään tähän sen alueen,\njossa sytytitte ruohon palamaan.\"\n\nTehtävä oli helppo ja suoritin sen mielelläni. Selitin hänelle, kuinka\nolin joutunut kanjoniin ja kuinka olin havainnut, että tuli menisi yli\npuron juuri sillä kohtaa, ja että vastatuli oli ainoa pelastuksemme.\nTarkastettuani sitten huolellisesti karttaa piirsin siihen viivan,\njoka osoitti sen kolmen mailin pituisen alan, johon olimme sirottaneet\ntulitikut.\n\n\"Hyvä on. Auttoiko teitä kukaan tässä työssä?\"\n\n\"Kyllä. Eräs mies, jonka nimi on Herky-Jerky. Hän on niitä Buellin\nmiehiä, jotka pitivät minua vankinaan.\"\n\n\"Mutta hänhän oli kunnon mies, eikö niin?\"\n\n\"Epäilemättä.\"\n\n\"Koetan saada hänet käsiini ja tarjota hänelle paikan valtion\npalveluksessa. Mr Ward, haluan lausua pari sanaa teistä. Teillä on\nsilmät päässä, ja metsänhoito kiinnostaa teitä. Ehkä voitte auttaa\nmeitä. Olisin erittäin halukas kuulemaan, mitä täällä Penetierissä\nmielestänne olisi tehtävä.\"\n\nTuijotin häneen uskomatta korviani. Mutta hän ei laskenut leikkiä;\nhän puhui minulle yhtä vakavasti kuin virkamiehilleen. Nämä seisoivat\nympärillämme odottaen vastaustani. Dick seisoi suorana ja arvokkaana\nkuin diakoni. Jim näytti hyvin kiinnostuneelta. Mutta vanha Hiram Bent,\njoka seisoi muiden takana, viittasi minulle kädellään.\n\nIlman tuota viittausta tilaisuus olisi luisunut käsistäni. Mieleeni\nmuistuivat kiintoisat keskusteluni Hiramin kanssa. Aloin puheeni ja\nesitin ylijohtajalle kaiken sen, mitä tiesin. En tiedä, kuinka kauan\npuhuin, mutta olin aivan hengästynyt päästessäni loppuun. Ylijohtaja\nnäytti hyvin hämmästyneeltä.\n\n\"Kiitän teitä\", sanoi hän vihdoin. \"Teillä näyttää olevan huomiokykyä.\"\nSitten hän kääntyi virkamiestensä nuoleen. \"Hyvät herrat, tässä\non uusi, välittömään kokemukseen perustuva näkökanta. Ajatus on\nmielestäni loistava. Minun kantani on aivan sama. Meidän on tuettava\nuudisasukkaita ja metsäkauppiaita eikä taisteltava heitä vastaan.\"\n\nHän puristi taas kättäni. \"Voitte olla varma siitä, etten unohda teitä.\nTietenkin tulette Länteen ensi kesänä lukukauden päättyessä?\"\n\n\"Kyllä, tulen -- jos Dick --\"\n\nHän hymyili epäröidessäni. Tuo mies luki ajatukseni ikäänkuin kirjasta.\n\n\"Mr Leslie siirtyy Coconina-metsään ylimetsänvartijaksi. Mr\nWilliamsista hän saa apulaisen. Ja olemme palkanneet mr Bentin\nriistanvartijaksi samaan metsään. Saatte viettää ensi kesän heidän\nseurassaan.\"\n\nSopertelin jotakin kiitokseksi ja huomasin sitten olevani menossa\nportaita alas ystävieni kanssa.\n\n\"Voi, Dick! Tämäpä oli hienoa?... Missä on Coconina-metsä?\"\n\n\"Se on erämaan takana ja Arizonan Suuren Kanjonin tuolla puolen. En\nuskalla antaa sinun tulla sinne.\"\n\n\"Enpä tarvitse lupaanne, mr Dick\", vastasin.\n\n\"Poika, tarvitsisin nuoren kaverin ensi kesäksi\", sanoi vanha Hiram\nsilmäänsä vilkuttaen. \"Sellaisen, joka pystyy käsittelemään nuoraa ja\nsitomaan kissaeläimiä.\"\n\n\"Voi, minun karhunpentuni! Olen unohtanut sen. Aioin viedä sen kotiin.\"\n\n\"Ei tuossa ole mitään järkeä, poikaparka, sillä siihen et pystyisi. Se\npentu oli liian kiukkuinen.\"\n\n\"En myöskään olisi halunnut luopua mustangistani. Dick, oletko kuullut\nmitään Greaserista?\"\n\n\"En vielä, mutta hän palaa vielä ennen pitkää Holstoniin.\"\n\nJim Williams otti piipun suustaan ja puhalsi ilmaan valkoisen\nsavupilven.\n\n\"Ken, kyllä minä pidän huolen Greaserista\", sanoi hän harvakseen ja\nhymyili uneliaasti. \"Olisiko sinulla jotakin sanottavaa hänelle?\"\n\n\"Jim, et saa surmata häntä!\" huudahdin kiihkeästi ja jäin sitten\näänettömäksi. En tiedä, miksi pelkäsin häntä, sillä hän näytti niin\nmukavalta, huolettomalta -- melkeinpä pehmeältä kuin nainen; mutta\nolinhan kerran nähnyt hänen kasvoillaan sellaisen ilmeen, jota en voi\nkoskaan unohtaa.\n\n\"Ken, koetan välttää Greaseria, jos hän osuu tielleni.\"\n\nTämä lupaus huojensi pelkoani. Tiesin, että Greaserille kävisi lopulta\nhuonosti ja että hän saisi ansioittensa mukaisen palkan, mutta en\nhalunnut, että häntä enää rangaistaisiin siitä, mitä hän oli tehnyt\nminulle.\n\nViimeiset tunnit kuluivat kuin lentäen. Puhuimme hiukan ja laadimme\nsuunnitelmia, jaoin matkavarusteeni ystävilleni ja sitten minun oli\nlähdettävä. Junat myöhästyivät täällä säännöllisesti, mutta nyt se\nsaapui minuutilleen. Huono onni.\n\nYstäväni sanoivat minulle jäähyväiset, ikäänkuin he olisivat odottaneet\nminun palaavan seuraavana päivänä, ja minä pysyin puolestani yhtä\ntyynenä. Täytyihän minun pystyä esittämään oma osani. Lyhyt aika, jonka\nolin ollut heidän seurassaan, oli jättänyt jälkensä mieleeni. Mutta\nminun tyyneyteni oli teeskenneltyä. Dick auttoi minut junaan ja puristi\nvielä kerran kättäni.\n\n\"Hyvästi, Ken. Oli hauskaa, että tulit tänne... Ensi vuonna palaat\nmetsiin!\"\n\nHänellä näytti olevan kiire poistua junasta. Junan lähtiessä katsoin\nulos akkunasta. Tuolla seisoi kookas metsästäjä harmaa pää paljaana\nja hattuaan heiluttaen. Jim nojasi aitaan unelias, huoleton hymy\nhuulillaan. Sininen revolveri välkkyi hänen kupeellaan. Dickin silmät\nloistivat sinisinä ja lämpiminä; hän huusi jotakin. Sitten he kaikki\nkatosivat näkyvistäni. Silmäni siirtyivät nyt Penetierin punertaville\nrinteille ja sieltä kylmille, valkoisille vuorenhuipuille ja korvissani\nsoi ennustavana Dickin ääni: \"Palaat vielä metsiin!\"\n\n\n\n"]