Elämän havainnoita IV

ELÄMÄN HAVAINNOITA IV

Kontti-Anna; Ruoti-ukko

Kirj.

P. PÄIVÄRINTA

WSOY, Porvoo, 1891.

KONTTI-ANNA.

Tämä kertomus ei väsytä ketään pituudellansa. Saaneeko tämä suosijoitakaan, sillä se tulee olemaan vaan palanen unhotettujen historiaa ja kenties unhotettujen historia on isoisille ikävää. Päälliseksi sattuvat nuot tapaukset meidän silmiemme edessä yhtä tiheästi kuin talviset tähtilennot ja sentähden lienevät ne tulleet niin jokapäiväisiksi, ett'emme niitä huomaa. – Kirkkaudellaan herättävät ne meidän huomiotamme; me seuraamme heitä silmillämme: ne syntyvät, loistavat, lentävät ja – sammuvat, ja sitte emme pidä niistä mitään lukua. Samalla tavalla näemme me ehtimiseen tapauksia ihmiselämässäkin, jotka samaten kuin tähtilennot, kirkkaana ja huomiotamme herättävänä, rientävät ohitsemme, mutta jotka niin kernaasti unhotamme, siitä syystä kun nuot tapausten johtamat henget ovat niin – alhaisia. Mutta noiden alhaisienkin rinnoissa löytyy sydän, joka heidät tekee monessa suhteessa yhtäläisiksi ylhäisien kanssa. Tuon sydämen voimasta voivat he rakastaa, tuntea, iloita, surra ja – kärsiä juuri samalla tavalla kuin ylhäisetkin. Vieläpä he kykenevät jotain muutakin tekemään aivan yhtä rintaa ylhäisien kanssa, nimittäin – kuolemaan, eikä tuo kaikki ole mielestäni aivankaan vähäinen yhtäläisyys ihmisien kesken. – Kun asiat ovat niin, millä oikeudella heidät sitte unhotamme, millä oikeudella heidät niin mielellämme katsomme ylön? Millä oikeudella ummistamme heiltä silmämme, tukitsemme korvamme ja – sydämemme? Millä? minä kysyn vaan. – Oli miten oli, mutta tämä tapaus, jonka tässä teille kerron, ei mene mielestäni niin kauan kuin henki rinnassani liikkuu.

Talvi oli. Olin matkustamassa erään poikaseni kanssa. Kolmipeninkulmainen kahden pitäjään välillä oleva taival oli edessämme. Taipaleelle lähtiessämmekin oli jo jotenkin sakea lumipyry, joka oli kohta alkutaipaleessa tukkinut tiet melkein pahaksi. Taipaleen puolivälissä oli useampia taloja, joissa meidän täytyi syöttää ja puhalluttaa hevostamme. Siihen asti pääsimme vielä erinomaisemmitta vastuksitta, sillä tiet eivät vielä olleet ennättäneet kovin umpeen tukkeutua. Ilma sakeni sakenemistansa, sillä kovan tuulen kanssa tuli lunta taivaan täydeltä. Mutta asiani ei sietänyt viivytystä ja meidän täytyi vaan lähteä taipaleelle. Pian olivat tiet niin ummessa, ett'ei niistä metsilläkään tietänyt mitään; ainoastaan metsän halki polvekkaasti mutkaileva aukko osoitti tien suunnan. Aukeoilla ei tiennyt senkään vertaa tietä, mutta tottunut hevonen koki jalka-koperolla siinäkin tiellä pysytellä. Reki lauttasi ja heilui sinne tänne ja jos ei ollut aina varoisalla, kaatui se kummalle puolelle sattui. Usein seisahtui hevonen puhaltamaan, sillä se ei jaksanut kauan yhteen tekoon ponnistella, kun lunta oli niin paljo, ett'ei luontokappale-riepu paikoittain päässyt siinä kulkemaan muutoin kuin hyppimällä.

Olimme tuolla tavalla ja tuommoisessa ilmassa kulkeneet neljänneksen verran talosta, kun eteemme tuli pitkänlainen ojelmus. Minä istuin ajatuksissani reessä ja koin miten mahdollista olla seljin tuuleen, suojatakseni kasvojani ankaralta ja kylmältä pyryltä, jota tuli niin tuimasti, että kasvoja kihelmöitsi; poika vaan tirkisteli sinne tänne ympärinsä.

No, totta tosiaan! Eiköhän tuolla meidän edellämme ole jalkamies kulkemassa? "Tämmöisellä ilmalla!" sanoi poika yht'äkkiä.

Minä koin katsoa tirkata sinne päin, mutta mitään ihmisen näköistä en nähnyt; näyttihän vaan joku pensas olevan likellaisella tietä.

"Ei se ole kuin pensas, silmäsi omat pettäneet", sanoin pojalle ja käännyin entiseen asemaani.

Sitte olimme kappaleen aikaa hiljaa ja pyrimme eteenpäin.

"Mutta liikkuupa se kuitenkin, hän on vissisti ihminen", sanoi taas poika, joka yhä edelleen oli kokenut tarkastaa tuota hänelle ilmestynyttä esinettä; sillä hän ei ollut hyväksynyt pientä intostani, että hän oli väärin katsonut.

Koin pyryn läpi katsoa toistamiseen sinne päin. Äsken pensaaksi luultu mustoittaja liikkui todellakin, niinkuin poika oli sanonutkin. Hän näytti pyrkivän eteenpäin, samaa suuntaa kuin mekin; siis ei hän voinut olla mikään muu kuin ihminen.

"Varmaankin tuo liikkuva tuolla edellämme on ihminen. Meidän pitää kokea saavuttaa hänet; kenties voisimme jotenkin auttaa häntä tässä kauheassa ilmassa", sanoin pojalle.

Me koimme nyt kaikin voimin pyrkiä eteenpäin, päästäksemme nopeammin tuon edellämme menevän matkustajan luo; jos hevosemme seisahtui huoahtamaan, kehoitimme sitä yhä ponnistelemaan. Menijäkin näki huomanneen jäljessään tulevan matkustajia, sillä hän väliin seisahtui ja katsoi taaksensa. Lähetessämme meni hän tiepuoleen ja odotti siinä tuloamme.

Me havaitsimme nyt tuon jalkamiehen olevan hyvin vanhan ja rypistyneen mummon, jolla oli iso tuohi-kontti seljässä. Hän seisoi vyötärettä myöten hangessa, päin tiehen, ja siinä asemassa teki hän meille nöyrän hyvänpäivän.

"Hyvää päivää, mummoseni! Eikös tunnu vaikealta matkustaminen näin paksussa lumessa ja tämmöisellä ilmalla?" sanoin minä vastaukseksi mummon hyvälle päivälle, samalla seisottaen hevosemme.

"Kyl-kyllä – kylläpähän täs-sä on, vie-ras tus-ka, tie-tä-mis-tä", tapaili mummo sanomaan, ja hän oli niin lääpästyksissä, ett'ei ollut saada henkeään edes eikä takaisin. Hänen kasvonsa olivat märkänä niihin alati tuiskuavasta lumesta; sillä vaikka vanhakin, oli hänen ruumiissaan siksi vielä lämpöä, että siinä lumi suli. Mutta alituinen kylmän virmanteen kanssa tuleva lumi oli jo liiaksi koetellut mummon ruumiin lämpöä, silti olivat hänen kasvojensa jäntereet niin kohmettuneet, ett'eivät ne voineet totella hänen tahtoaan sanoja tehdessä. Sentähden tuo puhe kävi kankeasti, melkeinpä ymmärtämättömästi. Mummon silmäripset olivat jäätyneet niin kiinni, ett'ei hän niillä juuri paljon nähnyt ja hivussuortuviin oli hyytynyt lunta ja jäätä niin paljo kuin niissä voi pysyä, sillä mummon ryysyjen alta valuva hiki oli valmistanut tuoreen ja mukavan pysäyspaikan lumelle niihin. Samasta syystä olivat hänen vaateryysynsäkin jäätyneet yhdeksi tönkäksi, niin että ne seisoivat suorana kuin tyhjä tynnyri ja mummon liikkuessa kopisivat kuin rumpu.

"Tulkaa, mummo, rekeen!" sanoin minä hänelle.

"Enhän minä miten näin pahalla kelillä, kyllä minä tämän jaksan", sanoi hän ja näytti oikein kauhistuvan kehoitustani.

"Te ette jaksa katkaista tätä taivalta, tulkaa vaan rekeen!" sanoin taas.

"Voi, voi! Kyllä siinäkin on, jos otatte tämän konttini ja viette sen kylään", esteli mummo.

"Me emme saa jättää teitä tänne kuolemaan. Tavallinen ihmisvelvollisuuskin velvoittaa jo meidät auttamaan teitä näin tukalassa ja hirmuisessa tilassa. Jos tälle taipaleelle kuolisitte, millä rauhoittaisimme silloin soimaavan omantuntomme, kun emme auttaneet teitä, vaikka olisimme voineet. Älkää nyt tuhlatko aikaa estelemisillänne vaan tulkaa rekeen!" kehoitin häntä uudestaan.

"Kyllä minä täällä kannaksillakin tulen aikaan", sanoi mummo ja hapuili samassa reen perästä kiinni.

"Antakaahan konttinne tänne rekeen; liika työhän kontin seljässänne pitäminen on kannaksilla seisoessanne", sanoin tuolle vähän vaativalle ihmiselle.

Mummo totteli. Hän riisui seljästään kontin, jonka sijoitimme reen keulalle; sitten lähdimme vuovaamaan eteenpäin ja mummo seisoi kannaksilla.

Meillä oli vaan pienoinen ajoreki ja kun se sai mummon takapainokseen, rupesi se keikkumaan aivan pystyssä, paljon lumen tähden.

"Ei nyt sovi; tulkaa tänne rekeen! reki ei pysy kohdallaan teidän kannaksilla ollessanne", sanoin mummolle.

"Menkää te vaan, kyllä minä täältä pääsen, kun kontti on poissa; nyt on niin paha keli", esteli mummo tuota asemamuutostansa vastaan.

"Tulkaa nyt heti tänne rekeen! Te viivytätte vaan kulkuamme tyhjillä estelemisillänne", sanoin vähän jäykästi, seisottaen samassa hevosemme ja laitellen hänelle sijaa keulan puolessa.

Mummo nyt totteli. Hän tulla kätysteli reen sivua keulalle laitetun sijansa kohdalle; mutta hän ei kyennyt pääsemään rekeen, niin kangistunut ja voimaton oli hän! Täytyi nousta reestä ylös ja auttaa häntä. Kun hän nousi lumesta rekeen, havaitsimme ett'ei hänellä ollut muita jalkimia kuin suuret ja kauan parsitut töppöset. – Me laitimme keulapuoleen niin mukavan sijan kuin mahdollista, niin että hän tuli istumaan seljin hevoseen, päin meihin. Me peitimme hänen siihen niin mukavasti kuin taisimme, reki-peitolla ja hevosen loimella, ja sitte taas lähdettiin.

"Mistä te olette?" kysyi nyt mummo meiltä ja katsoi meitä silmiin niin hartaasti ja lempeästi kuin suinkin hänen rypistyneet, ja kohmettuneet kasvonsa sallivat.

Me sanoimme hänelle asuinpaikkamme ja nimemme.

"Voi, kuinka hyviä ihmisiä te olette! Ei ikään minulle ole tämmöistä ystävyyttä osoitettu", sanoi hän.

"Ei tämä ole mikään liikanainen ystävyyden-osoitus, onhan vaan tavallinen ihmisvelvollisuus", arvelin minä.

"Liikanainen se on tämmöiselle ihmiselle", intteli mummo.

"Ihminen ihmisenä ei ole yhtään toistansa parempi, vaikka kyllä eivät onnenlahjat ole tasan jaettu tässä maailmassa", koin hänelle selittää.

"Voi, voi! Paljon on väliä minun ja teidän välillänne", jatkoi hän yhä samalla tavalla.

Minä huomasin turhaksi ruveta hänen alhaista tilaansa korottamaan ja mieltänsä siinä asiassa muuttamaan. Hän oli elämän kovassa koulussa nöyrtynyt tuntemaan itsensä alhaiseksi, ja siitä mielipiteestä ei häntä näkynyt saavan luopumaan; sentähden tavallinen ihmisyyskin tuntui hänestä jo liialliselta. Kaiken tuon huomattuani, aloin kääntää puhettamme toiselle suunnalle.

"Mistäs te olette kotoisin?" kysyin häneltä.

"P—-en pitäjästä."

"Mistäs olette kulkemassa?"

"Teidän pitäjäästänne."

"Mitä siellä olette asioineet?"

"Kyllähän sen, vieras-kulta, arvaatte; mitä tämmöisellä ihmisellä on asiana; olen käynyt anelemassa ruoan apua."

"Eivätkö ihmiset ole nurkuneet, kun toisesta pitäjäästä olette tulleet anelemaan?"

"Eivätpä nuot ole olleet pahojakaan, ovat vaan mielellänsä ja nurkumatta antaneet leipäpalasensa."

"Oletteko ennen käyneet meidän pitäjäässä?"

"Olen. Tämä on jo kolmas kerta tänä vuonna."

"Oletteko saaneet mitään kokoon matkoillanne?"

"Minulla on nytkin tämä suuri kontti täynnä leipäpalasia ja hyvinkin tämän kontin täysi jäi vielä kylään, joita en jaksanut kantaa; ne käyn noutamassa, kun ilma asettuu; entisiäkin leipäpalasia on hyvä kontillinen koton", puheli mummo ja nähtävästi katosi hetkeksi hänen surumielisyytensä, kun hän pääsi kertomaan noita mielestänsä niin runsaita elämänsä varallisuuksia.

"Yksisinkö olette maailmassa?"

"Oli minulla mies, vaan hän kuoli oltuamme kuusisen vuotta yhdessä".

"Jäikö lapsia?"

"Jäi kaksi, poika ja tyttö. heitä koin työlläni elättää ja hoitaa niin kauan kuin sain heidät ihmisiksi, mutta nyt olen jo niin vanha ja voimaton, ett'en kykene työtä tekemään ja kumminkin täytyy elää niin kauan kuin Jumala tahtoo."

"Vieläkö poikanne elää?"

"Vielä; hän on naimisissa."

"Eikö hän jaksaisi teitä elättää?"

"Ei. Hän on köyhissä naimisissa ja hänellä on paljo lapsia; hänellä on kyllä työtä turkeistaan."

"Entäs tyttärenne?"

Se kysymys näytti mummoon käyvän kipeästi. Hän säpsähti kysymyksen kuultuansa ja oli tovin vastaamatta. Nähtävästi taisteli joku sisällinen tunne hänen rinnassaan, sillä hänen hengityksensä kävi tiheästi ja raskaasti.

"Niin, Sanna-raukkani! Hän on nuorin lapseni ja – langennut. Ilkeä poika petti hänet. Sanna-raukalla ei ole nyt mitään muuta turvaa maailmassa, kuin tämä vanha ämmä, joka tässä puhuu ja hänen haalimat leipäkonttinsa. Siinä on minun, Sannan ja hänen pienen poikansa elämän ehto ja sepä se panee minut näin tiheästi anelemaan. Sanna-rievun ovat nyt kaikki hyljänneet ja ylönkatsoneet, kaikki häntä haukkuvat ja soimaavat, mutta hänen syntikumppaniaan, tuota pettäjää, ei kukaan moiti, se on vaan kunniallisena ihmisenä! Ja Sanna itkee ja murehtii, että on siihen nääntyä. – Tosihan se on, että Sanna on raskaasti rikkonut, vaan eihän häntä saisi sen vuoksi jättää puutoksiinsa kuolemaan. Voi kuinka mielissään hän taas on, kun minä pääsen tämän leipä-konttini kanssa kotia. – Kun minä jaksaisin häntä niin kauan elättää, että hän kykenisi työtä tekemään, kyllä hän sitte toimeen tulisi; hän on työteliäs ihminen", puhkesi mummo puhumaan.

"Missä te Sannanne kanssa asutte?"

"Mies-vainaani ennätti ennen kuolemaansa laittaa pienen mökin, joka on siitä pitäin ollut omani. Häävi ei se enää ole, sillä se on jo hyvin vanhennut ja rapistunut, mutta se on kumminkin oma, jossa saamme kenenkään tiellä olematta, kenenkään nurkumatta, rauhassa hetken yhdessä syödä niitä leipäpalasia, joita armeliaat ihmiset minulle antavat; siitähän se on kovin hyvä."

"Ettekö ole pitäjäänne vaivaishoidolta pyytäneet apua noin tukalassa tilassanne?"

"Olen koettanut sitäkin, vaan he sanovat, ett'eivät he rupea laiskoja ja porttoja yhteen paikkaan elättämään, ja se kävi kovin kipeästi sydämelleni; sillä en ole portto enkä laiska ollut koskaan, mutta en enää jaksa työtä tehdä. Sanna tuo on tosin langennut, mutta ei hänkään ole laiska, kun hän vaan kykenee."

"Mikä teidän on nimenne?"

"Kontti-Annaksi minua sanotaan."

"No ette te sure sen enempää, vaikk'ei asianne ole sen paremmasti?"

"Mitä minä surisin, sillä ei minun aikani ole enää pitkällinen", sanoi mummo ja hyrähti itkuun.

Me katsoimme tarkoin mummon surullista tilaa. Hänen ryppyiset ja kulmikkaat kasvonsa vetäysivät itkun työhön. Jäätyneiden silmäripsien alta alkoi valahdella isoja vesikarpaleita. Hivuksiin hyytyneet jääpuikot heiluivat ja kalisivat toisiinsa, mummon itkusta tulleen tytinän tähden; samasta syystä läpättivät ja tärisivät hänen nuttunsa repaleiset hihansuut, kun hän käsillään painoi kasvojansa. Me emme häirinneet hänen suruansa. Katsoin salaa poikaani silmiin, nekin olivat kyyneleissä, eikä olleet vedet kaukana omista silmistänikään.

"Onko teillä vilu?" kysyin mummolta, kun hän vähän tyyntyi.

"Ei. Minä olen lämminnyt ja sulanut täällä peitossa ja minun on nyt niin hyvä ja mukava olla; mutta mielessäni liikkuu niin kummalliset tunteet, joita en osaa selittää. – Te olette niin hyvät – Sanna-riepu!"

Kulkumme kävi nytkin hyvin vaivaloisesti, eikä tuo mummon tulo konttineen, lisä-kuormaksi hevosellemme, ollut miksikään eduksi vauhdillemme. Hevonen ponnisteli kaikin voimin, mutta väliin täytyi hänen seisahtua huoahtamaan.

"Kyllä minä jo tästä pääsen, minä olen teille kovin suureksi kiusaksi ja vaivaksi", sanoi mummo, nähtyään hevosen ponnistukset ja sen vastuksen, mitä oli reen pystyssä pitämisestä.

"Ei puhettakaan siitä, että teidät jättäisimme tänne kuolemaan", sanoin hänelle jäykästi.

"Täälläi edessäpäin on aivan tien vieressä mökki, jossa on asukkaat. Kun päästäisiin sinne asti, niin minä jäisin siihen hetkeksi levähtämään ja te saisitte jatkaa matkaanne eteenpäin; yhtähyvin se käypi keveämmästi, kun ei minua ole lisäpainona. Kun olen tovin levähtänyt, jatkan matkaani kylään asti vielä tänä iltana. Teidän jälkenne auttaa paljon ja keventää kulkuani", sanoi mummo, suunnitellen siten matka-ohjelmaansa.

"Paljonko mökistä on kylään?"

"Kolme neljännestä".

"Entä tästä mökkiin?"

"Enin pari neljännestä."

"Jos mökkiin haluatte jäädä, niin te ette saa lähteä siitä tänä iltana. Te ette voi uupumatta kulkea sitä taivalta tämmöisellä ilmalla ja kelillä. Se on väärä luulo teiltä, että meidän jälkemme teitä auttaisi, sillä kymmenen sylen päässä meistä on jälkemme aivan ummessa."

"Minun täytyy."

"Miksi?"

"Niinkuin tiedätte, on nyt lauvantai-päivä ja minun pitää joutua huomenaamuna kirkolle."

"Ma minkätähden?"

"Minä olen ottanut asiaa ajaakseni ja sen pitää joutua kirkko-miesten mukaan."

"Minkälaista asiaa?"

"Eräästä teidän pitäjään talosta on tyttö naitu monioita vuosia sitte meidän pitäjääsen. Hän oli joku viikko takaperin tullut käymään vanhaan kotitaloonsa. Hän on saanut siellä pikkusia, mutta lapsi kuoli moniaan päivän perästä syntymisensä jälkeen, ja äiti on kuolemaisillansa. Minun pitää viedä sana hänen miehellensä, että hän tulisi katsomaan vaimoansa ja toimittamaan lastansa hautaan."

"Asia on kyllä painava, mutta lapsi pysyy nyt jo kuolleena ja äiti on hyvässä turvassa ja suojassa ihmisien parissa; sentähden en luulisi teillä olevan syytä panna omaa henkeänne alttiiksi tuon asianajamisen tähden."

"Mutta he pyysivät minua niin hartaasti ja minä lupasin laittaa tiedon sairaan vaimon miehelle. Hän asuu peninkulman päässä kirkolta, mutta kirkkomiehiä myöten minä saisin sanan hänelle, jos ei hän itse sattuisi kirkolla olemaan."

"Mutta jos menisitte vasta huomenaamulla?"

"Huomenaamulla saattaisi ilma olla vielä pahempi."

"Ei se enää tämän pahemmaksi voi tulla. Jos te ette lupaa olla mökissä, siksi kun ilma asettuu, niin meidän täytyy koettaa viedä teidät muassamme kylään asti, käyköön sitten miten käyköönkin."

"Ei millään tavalla; teidän hevosenne ei jaksa, se uupuu ja silloin jäätte minun tähteni hengenvaaraan. Minä jään mökkiin ja odotan siinä ilman asettumista. Onhan minulla kontissani leipää, että voin olla mökissä vaikka pitkänkin ajan, sitte teidän on huokeampi jatkaa matkaanne", puheli mummo ikäänkuin peljäten, että tekisimme hänelle väkisin liian paljon hyvää.

Noita keskustellessamme olimme päässeet mökin näkösälle. Se oli rakennettu aavan, metsättömän kankaan laitaan. Maat olivatkin jo isolta matkaa olleet metsättömiä, sillä kulovalkea näytti seudut polttaneen useampaan kertaan. Mökki oli pieni eikä muita ulkohuoneita näkynyt kuin yhden lehmän navettalöksä ja kaivonpuitteen kokoinen sauna. Pieneltä ja turvattomalta näytti tuo ihmisasunnoksi, semmoisella asemalla ja semmoisen ilman käsissä. Ajoimme eteen, väänsimme mummon konttineen reestä ylös ja menimme joukon miehissä sisään. Mökki tuntui jokseenkin kylmältä, mutta valkea paloi takassa, joka jakoi lämmintä tuvassa olijoille. Joukko repaleisia ja likakasvoisia lapsia oli tunkeunut huoneessa olevan, kylläkin pienen uunin päälle, josta he ujostellen katselivat tulijoita. Ei näyttänyt se asunto loistavalta, mutta hyvä oli semmoinenkin suoja niin kauheassa ilmassa. Mummo näkyi olevan hyvä tuttu mökin asukkaille. Hän meni heti lämmittelemään käsiänsä takkavalkealla ja kun hän sai ne sulaksi, meni hän kontillensa, otti sieltä leipää ja antoi kullekin uunin päällä istuvalle lapselle palasen käteen. Sitten hän rupesi haeskelemaan vettä juodaksensa, mutta mökin emäntä, sen nähtyänsä, toi hänelle kivikupilla hyvin valjua maitosintua, josta huomasin, että mökin ainoa lehmä oli avonisin. Sitten rupesi mummo kertomaan, kuinka nuot vieraat ovat muka olleet hänelle hyviä, kun tieltä ottivat hänet konttinensa rekeen ja toivat tänne asti, jota hänelle ei oltu koskaan ennen vielä tehty; hänen muotonsa ja käytöksensä tulivat oikein iloisen näköisiksi sitä kertoessaan. Sen tehtyään pyysi hän mökin väeltä, saisiko olla mökissä siksi että ilma asettuisi; kontissa hänellä kyllä olisi ruokaa, että toimeen tulisi. Mökin asukkaat lupasivat heti hänen olla, niin kauan kuin vaan haluttaisi. Kaikista näkyi, että mökin asukkaat ja mummo hyvin käsittivät toisensa. Ei heillä ollut mitään kainostelemista eikä ujoutta keskenänsä, eikä heidän välillään varmaankaan vallinnut sitä mielipidettä että: "voi, voi, suuri väli on minun ja teidän välillänne" ja "liika paljo se on tämmöiselle ihmiselle". Yhteiset puutokset, yhteinen elämän tarvetten niukkuus, lienee solminnut heidän välilleen verrallisuuden ja avomielisyyden siteen.

Mökin mies paheksi kovin, kun ei heillä ollut antaa suojaa hevoselle, että vieraatkin olisivat olleet yötä näin pahalla Jumalan ilmalla, muutoin tässä kyllä muka olisi toimeen tultu, vaikka huoneet olivat näin pienet.

Minä kiittelin isäntää hyvästä tahdostaan ja ilmoitin samassa, ett'ei meidän, asiaimme vuoksi, sopinutkaan olla yötä, vaan että meidän täytyi mennä eteenpäin, oli ilma minkälainen tahansa.

Vielä kerran mummoa muistutettuamme, ett'ei suinkaan lähtisi taipaleelle, ennenkuin ilma asettui lähdimme taas vuovaamaan eteenpäin.

Myöhäinen iltapuhde oli ennenkuin pääsimme tuon viimeisen lyhyen, mutta vaikean taipaleen poikki kylään ihmisien ilmoihin. Semminkin kylän tienoolla olevat kujat olivat niin täynnä lunta, että ne olivat ylempänä aitojen selkiä. Lumi oli tullut niin äkkiä ja niin korkeaan määrään, ett'ei se ollut ennättänyt kovettuakaan kinoksen laidoissa; keski kujilla oli taas lumi niin kovaa, ettei hevonen voinut siinä kulkea, se kun kannatteli päällään ja pudotti sitten hevosen mahaa myöten. Sentähden pakkasi hevonen laitapuoliin ja muksahteli ojiin korvia myöten; ja siinä oli puuhaamista ennenkuin sieltä taas selvittiin ylös. Senkin seitsemän kertaa olimme nurin, parin, yli ja ympäri, rekinemme päivinemme, ja tunnustaa täytyy, että väliin hyvin ajattelutti, kuinka tässä oli käyvä, ja ihmisten ilmoihin pääsemisestämme tuli meidän vaan kiittää voipaa hevostamme.

Työstä ja lumesta märjiksi kastuneina ja peräti uupuneina, pääsimme viimeinkin erääsen taloon. Talon väki oli vierasvaraista väkeä ja he kauhistuivat, kun näkivät ihmisiä näin myöhään ja tämmöisellä ilmalla liikkeellä. He noutivat heti hevosemme tupaan ja siellä lämpimässä sen kuivasivat, sulasivat, syöttivät, juottivat ja apattivat; sitte veivät he sen, hyvästi loimitettuna, hyvään suojaan.

Puhtokunnasta kokoutui koko joukko ihmisiä taloon, katsomaan ja puhuttelemaan vierasta, niinkuin useassa paikassa on tapana. Iloisen takka-valkean ympärillä istuimme ja puhelimme niitä näitä ja tuntuipa siltä, kuin ei pahaa ilmaa olisi ollut koskaan. Mutta vaikka vielä mitäkin olisi puheltu ja haasteltu, ei vaan tuo tieltä tapaamamme mummo mennyt mielestäni. Otin siis puheeksi, kuinka kurjassa ja arveluttavassa tilassa me tapasimme tieltä erään tämän kylän vanhan ja köyhän mummon.

"Se on ollut Kontti-Anna; hän ei osaa muuta tehdä kuin kerjätä ja sillä tavalla kokee hän sitä tyttö-ryökälettäänkin vielä siihen elättää", sanoi heti joku joukosta.

"Niin, sitähän se Kontti-Anna tekee; oikeastaan ei pitäisi kenenkään antaa hänelle mitään", säesti toinen ja koko ihmisjoukko tuntui hyväksyvän ne mielipiteet.

Tuntuipa silloin mielessäni, ett'ei mummoa olisi otettu näissä varakkaissa ihmisissä vastaan niin verrallisesti ja avosydämellisesti, kuin tuolla mökissä, ja varmaankin olisi mummo ajatellut ainakin, jos ei sanonut täällä: "voi, voi suuri väli on minun ja teidän välillänne".

Niin kului se ilta ja itsekukin meni kahlomalla kotiinsa, sillä heillä ei ollut pitkä matka.

Aamu tuli. Ilma ei ollut yhtään asettunut, melkeinpä vaan kiihtynyt. Toisella puolen jokea olevaa kirkkoakaan ei näkynyt muuta kuin silloin tällöin vähän haamua ankarain lumi-ryöppyjen seasta. Jumalanpalvelusta ei tullut sinä päivänä ollenkaan, sillä kirkolle ei tullut ketään muita kuin harvalukuinen ruumiinsaatto-joukko, joka viimeiseen lepokammioon saattoi kuolleen lapsen maalliset jäännökset. Surullisesti kumisivat kirkon kellot myrskyn seasta, ja tuntuipa siltä kuin ne ulvahtelemisillaan olisivat jotain aavistaneet. Pappi ja lukkari tulivat kirkolle, vaan lapsen haudattuaan, lähtivät hekin kotiaan, kun väkeä ei tullut kirkkoon. Kukapa silloin lähti liikkeelle, joka vaan sai olla jossain suojassa, jos kohtakin sisällinen hartauden tunne olisi häntä siihen pakottanut. Joellakin oli niin paljo lunta, että ne harvat hevoset, jotka papin, lukkarin ja ruumiinsaatto-joukon tähden olivat liikkeellä, näyttivät kulkevan paremmin uimalla kuin kävelemällä, vaikka tavallisella ilmalla on melkein koko iso joki yhtenä ainoana tienä, kirkon läheisyyden ja ympäristöllä olevan tiheän kylän vuoksi. Surkealta näytti, kun hevosrievut mennä mukelsivat paksussa lumessa, niinkuin myyrät, ja reet keikkuivat sinne tänne, jonkatähden kyytimiesten täytyi olla kannaksilla, pitelemässä rekeä tasapainossa. Mutta usein hekin luiskahtivat pois paikaltaan ja jäivät, reen perästä kiinni pitäen, menemään turkkeinensa siihen vanaan, jonka hevonen ja reki oli lumeen tehnyt. Muutaman minuutin päästä oli tuo vana taas yhtä sileänä kuin muualtakin.

Maanantai-aamu tuli, mutta ilma ei ollut asettunut. Tuli Tiistai – samanlainen ilma! – Semmoista ei näe mies usein eläessään. Me koetimme odottaa ilmaa asettuvaksi, mutta sen asettumisesta ei tullut mitään. Ikäväksi alkoi käydä olo oudoissa kylissä. Vietimme aikaamme miten parhaiten taisimme. Hain kirjoja käsiini niin paljon kuin voin saada ja koetin lukea aikani kuluksi, mutta ei sekään keino tahtonut auttaa, sillä pahaksi onneksi olivat hankkimani kirjat enimmältä osalta jo ennen luetuita. Koetimme käydä kahlaamalla useammassa talossa aikaamme viettämässä. Melkein joka paikassa tuli puheeksi Kontti-Anna, sillä hän ei vaan mennyt pois mielestäni. Kaikkialla huomasin hänestä puhuttavan ylenkatseellisesti, luultavasti sen vuoksi, kun hän oli – köyhä! Kyselin, kuinka tuo mummon Sanna voipi pienensä kanssa, sillä aikaa kun mummo on matkalla. "Mikäpä hänen raukan on voidessa, kun ämmä kerjää ummet ja pimeät, ja elättää häntä", sain vastaukseksi. Minä en vastannut mitään, sillä olinhan vieras, vieraassa paikkakunnassa; mutta kummallinen ja tuommoisille puheille vastahakoinen tunne vaivasi minua.

Puolenpäivän jälkeen Tiistaina asettui ilma senverran, ettei lunta enää tullut taivaalta, mutta itätuuli puhalsi vielä tuimasti ja kylmästi. Pehmeä lumi juoksi hankea myöten yhtenä savuna, tuiman tuulen käsissä, jonkatähden talot näyttivät olevan ikäänkuin palavassa meressä. Aurinko pilkisti väliin esiin, kiireesti tuulen muassa kiitävien, kolkkoin pilvenjönkäleitten välistä, ja valasi kolkkoon asuun pukeunutta luontoa.

Me olimme olleet jo kylässä kylläksemme ja asiamme ajaneet. Teki mielemme lähteä kotimatkalle, vaikk'ei suinkaan ollut vielä hauskaa kulkua toivominen. Lähdimme siis matkalle. Olimme luulotelleet, että ihmisien on täytynyt tarvettensa vuoksi liikkua pahallakin ilmalla ja niin avata tietä itsellensä ja meille. Mutta pian havaitsimme, ettei siinä mieli-kuvituksessa ollut yhtään perää. Ihmiset olivat nytkin parast'aikaa kopistelemassa riihiensä, riihilatojensa ja ruumenmökkiensä nurkkia, joita he, suksilla kulkien, kelkalla perässään vetivät karjallensa mikä mitäkin rehua. Toiset näkyivät lumen alta kaivelevan, lapioiden avulla, aitoja näköisälle, ja irti saadut aidakset venyttivät he kartanoille, joissa ne lienevät saaneet lämmittää kohmettuneita ihmisiä; sillä harva huone piti lämpimänsä näin kauhealla ilmalla. Nuot eläjät, jotka aidaksia haalivat takkoihinsa, lienevät olleet vähävaraisia asukkaita, joilla ei ollut isompia varastoita pahan ilman varalta. – Kenties oli noilla ihmisillä samanlaiset ajatukset ja toivot tien avauksesta kuin meilläkin, mutta seuraukset olivat heille edullisemmat, sillä sydänmaalle menevä tie tuli meidän puhkaistavaksemme.

Emme päässeet sinä päivänä etemmäksi kuin yhden neljänneksen päähän. Siinä oli talo ja kiitimme onneamme, kun pääsimme siihen yöksi. Talon väki kummaili, että me olimme jaksaneet puhkaista tien tänne asti, vaikk'ei taival ollut sen pitempi, sillä koko väli oli yhtä kujaa ja sitten meidän Lauvantai-iltaisen menomme ei ollut täältä kulkenut yhtään ristisielua.

Minä kysyin talon väeltä, oliko Lauvantai-illan jälkeen mennyt sivu joku vanha mummo, kontti seljässä?

"Se on ollut Kontti-Anna; miksi te sitä kysytte?" sanoi joku talon väestä.

"Niin. Hän oli Lauvantai-iltana tuolla taipaleella kuolemaisillansa; me otimme hänen rekeemme ja kuljetimme erääsen mökkiin. Jos hän on siitä lähtenyt liikkeelle tämmöisellä ilmalla, niin hän on varmaankin kuollut tiellä", selitin minä.

"Hänkö kuollut!? Mitä joutavia. Ei hän tosin ole tästä sivu mennyt, mutta hän ei kuole pahasta ilmasta; kyllä hän on semmoisia vaivoja ennenkin nähnyt ja eipähän ole kuollut. Kyllä kaiketi hän on niin koreasti mökissä", sanoi eräs talon vanhempi mies, joka lienee ollut isäntä; hän ikäänkuin ylpeili Kontti-Annan sitkeä-henkisyydestä.

"Ja vaikka kuolisi, mitäpä hänestä on hyötyä ja kukapa häntä kaipaisi", sanoi ylimielinen talon nuori mies.

"No, ei sitä pidä sentään niin kovasti puhua, pitää sitä toki ajatella, mitä puhuu", sanoi vanhempi mies, juuri kuin olisi hän itse aivan parahiksi käsittänyt ja puhunut Kontti-Annan asemasta.

Tuli ilta, pantiin maata. Yö-sydännä kolkutettiin ovelle ja hevosten kelloja kuului kartanolta. Vieraat laskettiin sisään; he olivat jo hevosensa riisuneet. Pari teurastajaa oli toisessa kylässä ostanut useampia raavaita, teurastaneet ne ja heidän piti viedä nyt lihoja kaupunkiin. Paha ilma oli pidättänyt heitäkin lähtemästä useampia vuorokausia; viimein olivat kyllästyneet hekin pitkälliseen odotukseensa; he olivat jakaneet kuormansa useammille palkkahevosille ja niin lähteneet ponnistamaan sydänmaan poikki. Niitä ne olivat, jotka yöllä tulivat taloon.

He vaativat heti valkean takkaan, sillä he olivat jotenkin kastuneita ja ryytyneitä paljosta ponnistuksesta ja puuhaamisesta, tullessaan niin pitkän taipaleen poikki, jossa ei ollut piikin pitävää kulkenut Lauvantai-illan jälkeen.

"Kävittekö mökissä taipaleella?" kysyin tulijoilta.

"Kävimme".

"Huomasitteko mökissä hyvin vanhaa mummoa?"

"Tuo vieras on niin kummallinen; hänellä ei ole mitään muuta mielessä kuin Kontti-Anna!" ehätti talon isäntä siihen sanomaan.

"Mikä Kontti-Anna hän on?" kysyivät matkustajat.

"Onpahan vaan eräs vanha ämmä täältä, joka palaa toisesta pitäjäästä kerjäämästä", selitti isäntä.

"Oh, eikö sen parempi? Me emme olisi häneltä taitaneet saada kovin suurta kuorman lisää, jos olisimmekin häntä nuijalla päähän lyöneet; me haemme vaan lihavia ja isoja otuksia. Semmoisia ämmiä emme kauan katsele emmekä tarkastele ja siis emme tiedä hänestä mitään", sanoivat teurastajat.

"Onko tietä kuljettu kylään tuiskun jälkeen?" kysyi toinen teurastaja.

"Sitten lauvantain ei ole kulkenut kuin yksi hevonen ja te viime iltana", sanoi isäntä.

"Nyt ne p—-t makaavat kuin karhut pesissään ja odottavat, että meidän pitäisi heille tiet avata joka paikassa, mutta vannonkin minä sen, ett'en lähde tästä talosta, ennenkuin tiet ovat auki, vaikka odottaissani söisinkin kaikki ne neljäntoista lehmän lihat, jotka ovat kuormissamme", sanoi teurastaja.

Tovin tuoda rähjättyään, panivat hekin maata.

Kun aamu tuli, lähdimme me taas matkalle ja tunnustaa täytyy, että tuntui jotenkin suotuisalta se asia, kun lihamiehet olivat tulleet taipaleen poikki. Aukioilla oli heidän jälkensä mennyt umpeen, sillä juokseva lumi oli sen peittänyt; mutta metsillä oli heidän ajamansa tie syvänä vanana pehmeässä lumessa, ja tuo vana oli niin syvä, että hanki kummallakin puolella rekeä oli ylempänä reen laitoja.

Minä istuin reessä syviin ajatuksiin vaipuneena ja hevonen käveli hitaasti eteenpäin, sillä kiireesti siinä ei päässyt parhaallakaan paikalla. Poika ei myös puhunut eikä äännellyt mitään kaukaan aikaan; hän lienee huomannut minun olevan ajatuksissani.

"Miksikä te olette nyt niin miettivän näköinen?" kysyi poika viimein.

"Mielessäni on aina vaan se vanha mummo, jonka tiellä tapasimme lauvantaina", sanoin pojalle.

"Minunkin mielestäni te huolehditte liiaksi paljon hänestä, sillä jäihän mummo mökkiin ja tiettävähän se on, ett'ei hän ole sieltä lähtenyt liikkeelle tämmöisellä ilmalla", lohdutteli poika.

Pojan muistutus tuntui mielestäni niin oikeutetulta ja perustetulta, että katsoin parhaaksi olla siihen vastaamatta, ja niin kuljimme taas äänettöminä eteenpäin.

Kuljettavaksi tuli nyt iso neva. Tien, eli oikeammin teurastajain jäljen, oli tuima tuuli juoksuttanut umpeen tuossa suojattomassa paikassa. Pääsimme levostamme vaivaloisesti kahlauttaen puoliväliin tätä aukeaa. Tuulen alapuolella, tien vieressä, oli joku korkeampi lumi-kinos kuin muutoin sileällä nevalla oli tavallista. Että myrskyn aikana oli siinä lunta liikutettu, näkyi siitä kun tuuli oli höllemmän lumen kiskonut mukaansa, vaan kovemmat eli likistetyt paikat olivat jääneet korkeammalle, jotka tuuli oli sitten hivonut ja kuluttanut särmikkäiksi ja kulmikkaiksi, aina sen mukaan, kuinka kukin paikka oli kovempaa tai pehmeämpää.

Minä seisotin hevosen.

"Miksi hevosen seisotitte?" kysyi poika.

"Käyn katsomassa tuota kinosta; pitele sinä hevosta kiinni sen aikaa."

Minä kahlasin kinoksen tykö ja aloin sitä jalallani tonkia ja koetella. Kauan ei tarvinnut sitä tehdä, ennenkuin kinoksesta tuli jotain esinettä näkösälle. Se oli – tuohi-kontti, täynnä leipäpalasia; – se oli Kontti-Annan kontti! Luultavasti oli hän kuolon kanssa kamppaellessaan riisunut sen pois seljästään.

"Hyvä Jumala", huudahti poika kontin nähtyänsä, sillä hän oivalsi heti paikalla asian. Kummallekin meistä tuli nyt selväksi, ett'ei itse Annakaan mahtanut olla kaukana kontistansa. Minä kannoin kontin tien paikalle ja palasin jälleen tutkimaan kinosta. Vähän etsimisen perästä tuli lumen alta näköisälle repaleisia vaatteita ja pian niiden omistajakin! – Mummo oli nyt jo kylmennyt – kangistunut liikkumattomaksi! Ei ollut nyt enää kohmettunut veri jaksanut sulattaa kasvoissakaan yhä ankarammin tulevaa lunta – kuivana olivat nyt mummon kasvot. – Minä kopistelin hänet niin puhtaaksi lumesta kuin taisin ja kannoin reen tykö. Mummon kasvot olivat niin rauhaisan ja tyynen näköiset, ja hän oli milt'ei kauniimpi kuin viime lauvantai-iltana. Näyttipä siltä, kuin olisi hän katsonut meitä silmiin ja sanonut: "voi, kuinka hyviä ihmisiä te olette. Ei ikään minulle ole tämmöistä ystävyyttä osoitettu – –" "liikanaista se on tämmöiselle ihmiselle" – – "Voi, voi! Paljon on väliä minun ja teidän välillänne."

Mummon suu näytti olevan hymyssä, hänen huulensa näyttivät liikkuvan ja kuiskaavan jotakin ja olipa kuin olisivat hänen repaleiset hihojensa suut läpättäneet ja tärisseet – silloin olin jotain hiljaista ja syvää ääntä kuulevinani, joka sanoi: "mitäpä minä surisin, sillä ei minun aikani ole enää pitkällinen".

"Mitäpä minä surisin, sillä ei minun aikani ole enää pitkällinen", toistin minä ääneen nuot sydämessäni vasta kuuluneet sanat. Poika ymmärsi ne, sillä hän hyvin muisti, kenen sanomat ne olivat. Ensikerrankin kuultuna olivat ne sanat tehneet poikaan syvän vaikutuksen; mutta nyt ne tekivät vielä syvemmän, sillä poika pillahti heti itkuun. Hän oli useat kerrat kertonut, kuinka hihansuut läpättivät ja kuinka jää-kalkkareet heiluivat ja kalisivat mummon noita sanoja sanoessa.

"Meidän täytyy hevonen kääntää ympäri ja palata kylään takaisin", sanoin pojalle. Sanatonna teimme sen, sitte nostimme mummon ja kontin rekeen ja peitimme molemmat. Nyt otimme mummon toisen kerran rekeemme, mutta mummon asema oli nyt toisenlainen kuin silloin. Silloin oli hänellä vielä lämmin ihmissydän, joka voi tuntea ja kärsiä; nyt olivat häneltä tunteet sammuneet, kärsimiset loppuneet. Silloin hän tunsi täysin määrin alhaisen ja ylönkatsotun tilansa ja ikäänkuin aavistamalla toivoi kuolemalta pelastusta itsellensä kylmän ihmiskunnan kynsistä; nyt oli tuo pelastus tullut, sillä hän oli taistellut viimeisen taistelonsa ja tuolla taistelollansa oli hän saanut itsellensä oikeuden tulla kätketyksi maa-emon poveen, aivan samalla oikeudella kuin tämän maailman tylyt rikkaatkin. Kenties tuo olikin hänellä ensimäinen tasa-arvo muiden ihmisien kanssa tässä mailmassa. – Silloin kun mummon ensikerran tapasimme ja rekehemme peitimme, oli hänellä vielä äidin sydän, joka voi rakastaa tuota hyljättyä ja ylön katsottua, langennutta Sannaansa ja anteeksi antaa hänelle rikoksensa; nyt oli tuo ainoa Sannaa rakastava sydän kylmennyt, se ei voinut enää rakastaa, eikä sieltä enää voinut kuulua semmoisia sanoja kuin: "Sanna-raukka!" – – "Sanna-riepua kaikki ylönkatsovat ja hyljeksivät." – Kenties tuo nyt kylmennyt sydän kunnioitti ja rakasti kaikkiakin ihmisiä, mutta häntä ei kukaan.

Me lähdimme kulkemaan kylään takaisin. Paljoa ei puhuttu sillä välillä. Tulimme sen talon kartanolle, jossa olimme viimeksi yötä olleet. Talon nuorimies hyppäsi heti kartanolle ja kysyi: "miksi palasitte takaisin?"

"Löysimme tuolta taipaleelta tien vierestä jotain", sanoin hänelle.

"Mitä vain?" sanoi mies ja samassa juoksi hän rekemme tykö ja kohotti peitettä.

Kuolleen kasvot kohtasivat hänen katsettaan. Mummon kasvot näyttivät nyt tylyiltä ja kovilta; mies säikähti, astui askeleen takaperin ja huudahti: "Herra Jumala, Kontti-Anna kuollut!"

Mummo näytti tahtovan nytkin puhua, mutta minä pelkäsin, ett'ei tuo mies kuulisi hänen puhettaan, sillä se kuului nyt vaan – sydämessä ja tunnossa. Rupesin siis mummon puolesta puhumaan semmoisia sanoja, jotka kuuluivat korviinkin ja sanoin: "ja vaikka kuolisi, mitäpä hänestä on hyötyä ja kukapa häntä kaipaisi".

Mies tunsi ne omiksi sanoiksensa ja mummon asia-miehen kautta ne kuultuansa, kävivät ne kipeälti hänen sydämeensä. Hän vapisi ja horjui. "Tuhmasti tein niitä sanoja lausuessani", sanoi hän sitte ja meni hoiperrellen tupaan. Pian tuli sieltä talon vanha isäntä ja muu väki kartanolle. Teurastajat eivät olleet lähteneet vielä talosta; he tulivat myös.

"No ainakin on Kontti-Anna kuollut taipaleelle pyryyn! Eihän se teidän pelkonne aivan turha ollutkaan" sanoi talon isäntä yhtäkaikkisesti.

Hän, joka oli ainoa illallisista puhujoista, joka osoitti jonkunlaista sääliä mummoa kohtaan; joka rajoitti johonkin määrään puheitansa, puhuessaan vanhasta, köyhästä ihmisestä, joka sanoi muille ylimielisille puhujille: "no ei sitä pidä sentään niin kovasti puhua, pitää sitä toki ajatella mitä puhuu" – hän oli itse nyt niin yhtäkaikkinen koko asian suhteen, ikäänkun olisi tapahtunut vaan ihan luonnollinen ja tavallinen asia! Hän ei ollut kylmempi eikä palavampi mummoa kohtaan nyt kuin illallakaan. Hänellä lienee ollut siivomiehen nimi koko ikänsä; hän lienee saanut pitää sen eteenkin päin, mutta varmaankaan ei hänen sydämessään ole koskaan ollut sijaa paremmille tunteille.

Teurastajat ja tuo piston saanut talon nuorimies, seisoivat lähellä rekeä, silmät maahan päin luotuina. Minä katsoin teurastajiin; toisen silmissä näin kyyneleitä ja se näkö esti minun lausumasta niitä sanoja, jotka heille oli valmiina.

Niin käypi usein maailmassa. Silloin kun kuolema näyttää olevan kaukana, lasketaan siitä useinkin sopimatonta leikkiä; mutta kun se astuu silmäin eteen, kammottaa se lujimpaakin luontoa, jos ei vaan tunto ole poltinraudalla merkitty.

Lähdimme vainajaa viemään viimeistä taivalta kylään. Sieltä oli jo sinä aamuna tullut useampia hevosmiehiä sydänmaalle päin, jonkatähden kulku nyt jo oli isosti parempi kuin tullessamme. Veimme vainajan kunnan-lautakunnan esimiehen tykö ja esittelimme hänelle löytömme.

"Täytyy se toimittaa hautaan", sanoi esimies, mutta tuo sana: "täytyy" soi minun korvissani velvollisen vaivashoidon kanssa niin yhtäsuuntaiselta.

Nuolena lensi sanoma ympäri puhto- ja kyläkunnan, että Kontti-Anna on taipaleelle pyryyn kuollut. Kujasta kujaan, talosta taloon, portailta portaille kuului se huuto. Vaimoja kerääntyi esimiehen kartano täyteen ja nytkös oli itsekullakin jotain kerrottavaa ja sanottavaa vainajasta. Voi kuinka hän oli heidän mielestään ollut nöyrä, hiljainen, siveä, ahkera, säästäväinen j.n.e., eivätkä he olleet löytää kyllin sanoja häntä ylistääksensä.

Niinhän se on. "Hyvä on koira kuoltuaan, paha ennen elettyään", sanoo sananlasku, ja niinpä näytti nyt mummunkin laita olevan. Hänellä oli nyt ystäviä kyllitellen, kun hän ei enää heitä tarvinnut. Hän oli heidän tykönänsä eläessään ollut köyhänä, alastomana, sairaana, isoovana ja janoovana; olivatko he häntä huoneesensa ottaneet, vaatettaneet, syöttäneet ja juottaneet, ja oppineet? – Minä pelkään ett'eivät olleet niin tehneet ja minusta tuntui mummo noille ulkokullatuille, hitaille ystävillensä sanovan: "ei ikään minulle ole tämmöistä ystävyyttä osoitettu". Silloin kun heidän ystävyytensä osoitukset vainajalle olivat korkeimmallaan, heräsi sielussani kysymys: onkohan ihmiskunta täyttänyt velvollisuutensa vainajaa kohtaan? Ulkoa päin en saanut vastausta tuohon sisälliseen kysymykseeni, mutta omasta sydämestäni nousi vastaus ja se oli kolkko: ei.

"Mummo ei tarvitse enää teidän apuanne eikä hyvyyttänne, mutta teillä on hänen turvaton ja langennut tyttärensä pienen lapsensa kanssa, osoittakaa hänelle ja muille köyhille itse teossa ystävyyttänne ja laupeuttanne; sitä mummo nyt anoo teiltä", sanoin vaimojoukolle.

Muistutettuamme esimiestä mummon Sannan hoitamisesta, lähdimme toistamiseen kotimatkalle.

Jos missä näimme palatessamme kaksi ihmistä tulevan yhteen, niin heti kuului: "Kontti-Anna se kuuluu kuolleen taipaleelle pyryyn", ja tuon uutisensa he kertoivat oikein ilosta loistavilla silmillä, melkeinpä niinkuin he olisivat päässeet rutosta ja sitä toisilleen ilmoittaneet!

"Sittenpä hänestä on päässyt", kuulin erään vastaavan tuon uutisen kertojalle; silloin käänsin pääni pois heistä ja kiirehdytin hevostani.

Nyt pääsimme rauhassa matkustamaan aina tuohon taipaleella olevaan mökkiin asti. Astuimme sisään.

"Näittekö mummoa kylällä?" kysyi heti sisään tultuamme mökin eukko, melkein niinkuin hätäilemällä.

"Näimme jo taipaleellakin", vastasin.

"Mitä! Taipaleenakin?" sanoi eukko ja lääpsähti istumaan penkin tapaiselle. Hän näkyi aavistaneen jotain ja tuo vastaukseni kai vahvisti hänen aavistustansa.

"Niin", vastasin minä.

"Onko hän kuollut taipaleelle? Ette suinkaan muutoin olisi häntä taipaleella nähneet", kysyi eukko.

"Hän oli uupunut tuolle nevalle ja – kuollut; me löysimme hänet siitä ja veimme kylään", selitin minä.

Nyt vasta eukko voimattomaksi tuli; hän ei kyennyt pahalta liikahtamaan. Hänen molemmat kätensä raukesivat sivulle eikä hän saanut suustansa muuta kuin: voih, voih!

Kaikesta näkyi, että mummon kuolema koski kipeästi mökin eukkoon ja tuo osan-otto ei ollut mikään ulkokultaisuus. Aina vahvemmaksi tulin luulossani, että mökin asukkaat rakastivat mummoa; kenties olivat he ainoat, jotka häntä rakastivat. Ei eukolla ollut iloa tuosta sanomasta, eikä hän sanonut: "sittenpä hänestä on päästy".

"Milloin hän lähti teiltä" kysyin eukolta, kun hän vähän tyyntyi.

"Emme itsekään oikein tietäneet, milloinka hän lähti. Koko Lauvantai-illan puhui hän Sannastansa ja kuinka hänen pitäisi päästä kirkolle, viemään kylässä sairastavan akan miehelle sanaa. Me estimme häntä niin paljon kuin voimme; sillä jos ilmakin asettuisi, olisi kumminkin niin umpi-tie, ett'ei hän voisi sitä kulkea. Niinkuin näette, on tämä meidän tupamökki pieni ja vielä päälliseksi kylmä, mutta sauna on lämmin, vaikka se on pieni. Sen lämmitimme Lauvantai-iltana, kylpyä varten, vaikka oli paha ilma. Kylvyn jälkeen oli mummo tottelevinaan estelyitämme ja heittävinään koko menonsa tuumat siihen. Hän aikoi mennä saunaan maata tupamme kylmyyden ja pienuuden tähden. Me suostuimmekin siihen ja veimme heiniä kylkensä pehmikkeeksi, sillä olkia ei meillä ole."

"Aamulla kun heräsimme, oli ilma yhtä huono, milt'ei huonompi kuin illalla. Olimme jo kauan olleet ylhäällä, eikä mummoa näkynyt, vaikka hän oli muutoin niin aikainen. Minä oudoksuin tuota mielessäni, vaikk'ei tullut siitä virketuksi mitään. Viimein kun asia alkoi tulla arveluttavaksi, sanoin miehelleni: 'mikä mummolla nyt on, kun ei nouse ollenkaan ylös?' – 'Niin tosiaankin', sanoi Matti, 'käypä, poika, katsomassa!' Ja poika juoksi saunaan. Palattuaan ilmoitti hän, ett'ei siellä ollutkaan koko mummoa! Jäljestä päin huomasimme hänen ottaneen konttinsakin saunaan. Hänellä oli pieni petos mielessä, kun kovin estelimme häntä lähtemästä; hän – karkasi! Sen havaittuamme, olemme olleet kovin levottomat hänen tähtensä, emmekä ole hänestä saaneet minkäänlaista tietoa, siitä ei ole sieltä päin kulkenut yhtään matkustajaa. Olimme oikein iloissamme, kun näimme teidän tulevan. Ja semmoisen tiedon te nyt toitte", selitti eukko.

Mökin lapset eivät liene tähän asti huomanneet, että oli puhe mummon kuolemasta, sillä he olivat omissa askareissaan ja hälisivät omaa hälinäänsä. Mutta äitinsä selityksen aikana vaikenivat he ja kuuntelivat avosuin. He lienevät nyt käsittäneet olevan jotain puhetta mummoa kohdanneesta onnettomuudesta ja saadaksensa selvän asiasta, kieppuivat he äitinsä ympärillä ja hokivat: "äiti, äiti! mikä mummolle on tullut?"

"Mummo on kuollut pyryyn", sanoi äiti lapsille surullisesti.

"Voi, voi! Mummo on nyt kuollut! Mummo oli meille niin hyvä! Ei mummo tuo meille enää koskaan leipää!" sanoivat lapset, heittivät irti äitinsä hameesta ja asettausivat vakaaseen asemaan, ikäänkuin surrakseen tuon hyvän tuttunsa kuolemaa. – Mökin mies ei ollut kotona, sillä hän oli suksilla hankkimassa puita mökin tarpeeksi.

Minun oli tehnyt mieleni syyttää mökin asukkaita siitä, kun he laskivat mummon liikkeelle sellaisella ilmalla, ja tulinkin siinä mielessä mökkiin, että olisin muistuttanut heitä varovasti siitä. Mutta tuosta eukon selityksestä huomasin luuloni perättömäksi. Minä näin, ett'ei mökin asukasten yhtäkaikkisuus ollutkaan syynä tuohon surkeaan tapaturmaan. Mummolla oli omat sisälliset syynsä, jotka pakottivat hänen lähtemään tuommoiseen ilmaan, katsomatta, riittivätkö hänen voimansa vaiko ei. Varmaankaan ei hän voinut langennutta Sannaansa, jota hän niin verrattomasti rakasti, pitää niin kauan pelkäävässä ja ikävässä tilassa, että hän olisi odottanut ilman asettumista: hän tahtoi Sannallensa saattaa iloa kotiin-tulollansa. Päälliseksi oli hänellä tärkeä, ihmisellinen asia ajettavana, jonka hän tahtoi kaikin mokomin määrä-aikana perille saattaa; siinä syyt, jotka pakottivat hänen rientämään turmaansa kohden.

Oliko hänen kuolemansa halvempi muiden ylhäisempien ja onnellisempien ihmisien kuolemaa? Ei, sillä hän kuoli tuntehikkaalla ja rakastavalla äidin sydämellä ja uskollisena niille asioille, jotka hänen haltuunsa olivat uskotut.

RUOTI-UKKO.

Matkustaissani ei ole minulla juuri koskaan tapana olla yötä kestikievareissa, vaan mieluummin poikkean aina johonkin talonpojan taloon. Sen teen sen vuoksi, että oppisin jotain, havaitsisin jotain, oppisin tuntemaan kansan puhtaita ja raittiita tapoja, sen elämää ja luonnetta. Samalla useinkin saan tunkeutua ihmissydämiin ja tutkia siellä liikkuvia iloja, suruja, intohimoja ja niiden alinomaisia keskinäisiä taisteloita.

Oudossa paikkakunnassa valitsin kerrankin yöpaikakseni vankan-näköisen talonpojan talon. Asukkaat istuivat tuona talvisena iltapuhteena iloisina, yhtä iloisen takkavalkean valolla, tehden mikä mitäkin käsityötä. Miellyttävän ja raittiin näköinen oli tuo väki, sillä hyvinvointi, terveys ja tyytyväisyys loisti jokaisen vereviltä pokilta. Kaikkialla vallitsi hyvä järjestys, siveys ja puhtaus. Vaimoväen tuuheat ja paksut hiukset olivat kammatut sileiksi, ja sievästi letitettyinä riippuivat paksut palmikot heidän hartioillansa. Kun siihen sitte lisäksi tuli puhdas, hyvässä järjestyksessä oleva, miellyttävä kansallispuku molemmilla sukupuolilla, niin sopeipa vieraan katsella heitä, katsella tarkastajankin silmillä ja yhtäkaikki sydän pysyi niin soinnukkaana ja myötätuntoisena. –

Taloon oli naapureita kokoutunut useampia poikaviikareita, lisäksi talon samanikäisille lapsille. Erillään muista pitivät he omaa menoaan ja iloaan, eikä heillä näyttänyt olevan mitään yhteyttä käsitöitänsä tekevän aikaisemman väen kanssa. Heidän ilonaineenaan oli eräs vanha ukko, jonka ääressä he hääreivät. Heti ensi silmäyksellä veti tämä ukko huomion puolehensa. Hän oli pitkä mies, lumivalkeat hiukset hyvästi siivottuina, jota niin harvoin näkee sillä asteella olevalla ihmisellä. Hänen kasvonsa olivat arvokkaan ja säännöllisen näköiset, vaikka syvät va'ot niihin olivat ottaneet runsaassa määrässä itsellensä pysyväisen sijan, kenties jo ammoin aikojansa. Vanhuusko vai murhe, tahi intohimotko lienevät kyntäneet noita vakoja ukon kunnian-arvoisille kasvoille? Kenties kaikki yhtenä. Hänen liikkeensä olivat arvokkaan ja ryhdikkään näköiset ja vartalonsa osoitti uljuutta ja jäntevyyttä, vaikka elämän raskas taakka lienee koko painollaan kokenut painaa maahan tuota solevaa ja jäntevää runkoa. Jos niin oli, niin olipa tuon elämän leiviskän ainakin suurimmaksi osaksi onnistunut saavuttaa tarkoituksensa, sillä kävelipä ukko jotenkin kumarassa. Vaikka hänen yllänsä oli vanhat, kuluneet vaaterievut, olivat nekin kumminkin hyvässä järjestyksessä, ainakin semmoisessa, mitä semmoisilta vaatteilta voi vaatia.

"Puhukaasta, Fabiani, ranskaa, niin minä annan viisi penniä!" sanoi eräs poika, juurikun minä olin itsekseni salaa tarkastamassa ukkoa.

Tämä puhui nyt pitkän rämpsyn vierasta kieltä ja vaikk'en ole mikään kielitaituri, olin kuitenkin huomaavinani, että se todellakin oli vaadittua kieltä. "No, Saksan kieltä nyt, niin minäkin annan viisi penniä!" sanoi toinen poika.

Kaiketi se oli Saksan kieltä, jota ukko sitte puhui pitkän jonon, vaikk'en minä sitä ymmärtänyt enempää kuin pojatkaan.

"Engelskan kieltä vielä viiden pennin edestä!" sanoi taas eräs poika ja niin menivät he kaikki mahti-kielet lävitse. Ukko suoritti ne suurella pontevuudella; näyttipä siltä, kuin hän olisi oikein innostuksissaan noita käsketyitä opinnäytteitä tehdessään. Pojat eivät pettäneet ukkoa, sillä he antoivat hänelle viisi penniä jokaisesta mongerruksesta, ja ukko oikein hykersi ilosta käsiänsä saadessaan niin paljon rahaa. Tuo kaikki huvitti poikia niin paljon, ett'eivät he näyttäneet mitään muuta näkevän eikä kuulevan.

Sillä ajalla, johon tämä kertomukseni on kuuluva, oli vielä tuo turmiota tuottava kotitarpeen viinan-poltto voimassa.

"Jospa minulla olisi vielä kymmenen penniä lisäksi, niin..."

"Mitä niin?" sanoi eräs poika, katkaisten siten lauseen.

"Niin saisin korttelin – viinaa", sanoi ukko ilosta loistavin silmin.

"No, harakkatanssia vielä, niin minä annan kymmenen penniä!" sanoi eräs poika uhraavaisesti.

"En, sitä en tanssi", sanoi ukko melkein harmissansa.

"No, mutta kymmenen penniä!"

"En sittenkään."

"Viinakortteli?"

Ukko ei vastannut mitään, huokasi vaan raskaasti.

Selvästi näkyi, että hän sen kumminkin piti liikana, vaikka hänellä olikin kiivas halu tulla niin ison rahasumman omistajaksi, että olisi voinut lunastaa niin mieleisensä viinakorttelin, ei hän tahtonut kumminkaan ruveta harakkatanssilla vajavaista summaansa täydentämään. Viimeinen pojan muistutus sai hänet vaikenemaan ja miettimään. Mitä miettikään hän nyt? Kenties taisteli hänen sydämessään – viinakortteli ja harakkatanssi vastakkain, edellinen juurtuneena, voittamattomana himona ja jälkimäinen inhottavana, alentavana tekona.

"Noh, viinakortteli!" sanoi hetken perästä äsköinen poika.

Ukko loi hätäisen ja tuskallisen silmäyksen poikiin ja muihin tuvassa olijoihin. Sitte laskeusi hän kyykylleen lattialle ja siinä asemassa rupesi hyppimään kummallisia hyppyjä sekä koukkuja, joita tehdessään hän kulki ympäri lattiaa, samassa harakan lailla räkättäen.

"Fabiani on tänään oikein iloisella tuulella, mutta hänellä onkin, luulen mä, rahan ansiota", sanoi talon isäntä nauraen. Koko väki myös naurahti, mutta pojille oli tuo harakkatanssi niin mieluista, että he räpyttivät käsiänsä ja huusivat: "katsokaa Fabiaania, katsokaa Fabiaania!"

Kun harakkatanssi oli loppunut, nousi ukko ylös lattialta ja hiki valui hänen valkeista hiuksistansa. Poika ojensi hänelle lupaamansa kymmenen penniä, mutta ukko ei ottanut sitä hetikään niin suurella innolla ja mielihyvällä vastaan, kuin noita kielitaitonsa näytteiden palkinnoita.

"Voi, voi! Liian lujasta minun piti taas ansaita nuo kymmenen penniä; se koskee sydämeeni", sanoi ukko puolisurullisena.

Nyt oli hänellä viinakorttelin hinta rahaa, kalliisti hankittu, niinkuin näytti ja niinkuin kuuluikin hänen viimeisestä lauseestaan. Ukko pistäysi ulos ja oli siellä melkeän ajan; hän lienee mennyt asialleen johonkin toiseen taloon.

Kun hän oli mennyt, kysyin: "onko tuo ukko tämän talon väkeä?"

"Se on meidän ruoti-ukko", selitettiin minulle.

Nyt juuri tuli hän takaisin kylämatkaltansa. Kuluneiden vaateriepujensa alla, lähinnä sydäntänsä, tallensi hän sen, mikä hänelle kenties nykyään oli rakkain maailmassa – viinakorttelin.

Poikaviikarit olivat sillä välin menneet itsekukin kotiinsa. He eivät halunneet enempää nähdä; he olivat nähneet, mitä juuri olivat tahtoneet, olivat saaneet ukon tanssimaan heidän omien pilliensä mukaan. Olivatko nuot hulivilisimmallaan olevat poikaviikarit ukolle pahoja? Ei, semmoisia eivät he olleet sen aseman merkityksessä, jossa he olivat. He tunsivat ukon sisällisen halun, tiesivät hänen vähät varansa ja tyhjyytensä; he laittoivat vaan ukolle tilaisuuden ansaita rahoja niillä keinoilla, joilla hän voi sitä tehdä, ja sen työnsä teettivät he ukolla liiatta ivatta ja pilkatta. Semmoinen oli poikien toimi ja tarkoitus, ei pahempi eikä parempi.

Tultuansa huoneesen, vetäysi ukko erilleen muista, erääsen hämärään nurkkaan. Hiljaisena ja sanaakaan puhumatta otti hän pullon povestansa ja laski sen, niinkuin näytti, suurella mielihyvällä vapiseville huulillensa; sitte pani hän sen taas varovasti poveensa, ja yhä taas entistä ujoa hiljaisuutta; mutta minä olin huomaavinani, että ukko tavasta pyyhki silmiänsä.

Sillä välin oli talon väki jo heittänyt käsityönsä pois kun ilta oli jo niin kulunut, että alkoi lähestyä maata-panon aika; he rupesivat illalliselle.

"Tulkaa, Fabian-vaari, illalliselle!" kehoitti emäntä ukkoa.

"En minä syö tänään illallista, en, hyvä emäntä", sanoi ukko ja hänen äänensä hieman värähteli.

"Hän on taas saanut viinaa ja silloin ei hän syö, haaveksii vaan ja väliin itkee", kuulin emännän sanovan.

Kun talonväki oli syönyt, meni itsekukin kamariinsa maata. Minä ja ukko jäimme kahden tupaan, sillä minullekin oli tehty sinne vuode ja ukon makuusija oli siellä entisestään. Minä panin maata, mutta unta ei tullut. Ukon kummallinen näkö, hänen illallinen käytöksensä ja emännän viimeinen lause, nehän ne vaan pyörivät alati mielessäni. "Kuka ja mikä oikeastaan on tuo Fabiani?" ajattelin itsekseni. Yön varjokas siipi oli luonut semmoisen tyynen hiljaisuuden ja rauhan koko tupaan, ett'ei risahdustakaan kuulunut. Eipä olisi luullut niin iloisesta melusta ja hyörimisestä tulevankaan niin hiljaista oloa. Raskailla painoilla käypä, lyömätöin tiimakello vaan naksahteli, säännöllisesti yksitoikkoisella, soinnuttomalla tik-tak-äänellänsä yön pimeässä hiljaisuudessa, ja silloin tällöin kuulin ukon niiskahdukset, joista huomasin ett'ei hänkään ollut nukuksissa.

"Onko Fabiani-vaari valveella?" kysyin vihdoin, kun uuta en saanut, sillä pistipä päähäni ajatus koettaa päästä käsiksi ukon sisälliseen ihmiseen.

"Olen. Enpä minä monesti nuku tämmöisissä tiloissa", vastasi siihen ukko.

"Olette kai paljon kärsineet elämän kovuutta, teitä kalvaa joku raskas murhe, luulen mä", sanoin hänelle.

"Paljon olen pyrkinyt, paljon toivonut, paljon saanut ja paljon menettänyt. Voi vieras kulta! Paljon olen kärsinytkin."

"Koska ei meitä kumpaakaan nukuta, niin ruvetaan haastelemaan! Ettekö olisi hyvä ja kertoisi minulle elämänne vaiheita? Molemmilta meiltä kuluu yö hupaisemmasti ja kukapaties siitä olisi jotain hyötyä meille kummallekin", pyytelin ukkoa.

"Surullinen, synkkä on minun elämäni juoksu, täynnä vaarallisia intohimoja, syviä lankeamisia ja murtumisia; kenellepä niiden kertomisesta olisi hyötyä?" sanoi ukko surullisesti. Mutta tuo hänen sanansa: "intohimoja", soi niin kummalliselta korvissani ja kiihotti suuresti yhä vaan uteliaisuuttani.

"Ei, älkää niin sanoko! Kaikista elämän tapauksista saattaa meille olla jotain hyötyä, kun vaan ajallansa otamme niistä vaarin. En mitään haluaisi nyt mieluummin kuulla, kun teidän elämänne kokemuksia", sanoin taas ukolle.

"Kun olisi valkea, pimeässä on niin ikävä. Kylläksi monta yötä olen pimeässä yksin valvonut ja miettinyt surullista, mennyttä elämääni. Ei kukaan täällä ole vielä pääsnyt tunkeumaan sen salaisuuksien perille, mutta tunnustaa täytyy että nyt tunnen jonkinlaista halua sydämeni aukamiseen – kun vaan olisi valkeaa!" sanoi ukko.

Minä otin tulitikulla valkean ja huomasin talonväen heittäneen pöydälle pari kynttilän päätä, joista toinen oli melkein kokonainen. Minä pistin pitemmän päähän valkean ja asetin sen pöydän nokalle palamaan.

"Olipa hyvä, kun kynttilä oli pöydällä, annetaan sen palaa loppuun, kyllä minä sen maksan aamulla talonväelle", sanoin samassa, puolustaakseni siten ominlupaista työtäni.

Ukko rupesi kömpimään ylös vuoteeltansa. Hän oli olkiin pistänyt tuon rakkaan viinapullonsa, ja kun hän pääsi ylös, otti hän sen sieltä ja toi minulle. "Pitäkää te tuota ja antakaa siitä väliin minulle herne. Minulla on niin kehnot vaaterievut, ett'en voi sitä povessani säilyttää; pankaa se poveenne tahi lakkariinne", pyysi hän sitte.

Minä otin pullon vastaan ja pistin sen povilakkariini.

"Nyt me alamme!" sanoin, ja katsoin ukkoa silmiin; joissa havaitsin kyyneleitä.

"En voi vastustaa teidän ystävällistä pyyntöänne. Te olette niin hyvä ja osanottavainen. Kenties on tämä ensimäinen ja viimeinen kerta, kun minulla on tilaisuus aukaista sydämeni kokonaisuudessaan. Te laitoitte valoakin yhdelle elämäni pimeälle yölle, joita niin paljon olen elämässäni valvoen yksinäni viettänyt – nyt on niin hyvä. Mutta minä pyydän ennakolta: älkää kovin minua tuomitko, kun kuulette elämäni vaiheet. Voih! Tuomiota, kirousta ansaitsevat ne, mutta paljon olen kukistunut niiden ankaroista ja polttavista kivuista – minä rukoilen teitä, älkää kovin tuomitko langennutta, sortunutta", pyyteli ukko minua.

Minä tartuin hänen käteensä, katsoin häntä silmiin ja lupasin olla tuomitsematta.

"No, kuulkaa sitte", alkoi ukko. "Minä olen käsityöläisen poika. Vanhempani asuivat eräässä kaupungissa, jonka nimeä en huoli mainita. He olivat kristillisiä ihmisiä ja kokivat kasvattaa lapsiansa Jumalan pelossa ja ihmisten hävyssä. Minä olin lapsista kuudes. Jo aikaisin havaitsivat vanhempani minussa erinomaista opinhalua ja samaa näkivät muutkin ymmärtäväiset ihmiset. Vaikk'eivät vanhempani suinkaan olleet mitään varakkaita, sillä heidän ansionsa meni ison lapsijoukon elättämiseksi, panivat he kumminkin minut kouluun. Alusta alkaen olin siellä priimus eli ensimäinen kaikissa opinkappaleissa ja jokaisella luokalla, ja oppiminen kävi aivan helposti, ikäänkuin itsestänsä. Opettajani ja esimieheni ihmettelivät kaikkialla minun hyvää oppiani ja ymmärrystäni, ja he sanoivat minulla olevan pään terävän kuin 'partaveitsen'. Kaikki koulukumppanini jumaloitsivat minua ja pyysivät minun suosiotani, mutta minä en heidän, sillä minä rupesin vähitellen katsomaan heitä ylön tuon kunniani loisteessa.

"Niin kului aika. Samassa suhteessa kuin oppini karttui ja vaurastui, varttui ja vaurastui myös ulkonainen ihmisenikin. Olin terve ja raitis nuorukainen, kasvamiseni kävi joutuin ja ennenkuin olin täyttänyt kaksikymmentäni, olin seudun muhkein ja kaunein nuorukainen. Kaikki loivat minuun toivorikkaita silmäyksiä ja minusta sanottiin tulevan isänmaalle suuri kunnia ... hyvä Jumala! Mimmoinen kunnia minusta on isänmaalle tullut", sanoi hän ja herahti itkemään. Katsoin hänen lumivalkoisia hivuksiansa, kuinka ne tärisivät ja vapisivat; katsoin hänen koukkuleukaansa, kuinka se vavahteli ja jäsähteli, kun tuska purkautui ulos vanhan miehen sydämestä, jonka menneiden aikojen muisto oli auki reväissyt.

Kun hän oli vähän tyyntynyt, sanoin hänelle: "ettekö jo voisi jatkaa?"

"Niistäkäästä tuota kynttilää, siinä on jo niin pitkä karsi, alkaa käydä niin pimeäksi, ja antakaa tänne pullo, että mä saan herneen", sanoi ukko, samassa pyyhkäisten takkinsa hihan suulla silmiään.

Minä sekä niistin kynttilän että annoin hänelle pullon. Hän maisti pikkusen ja antoi sitte aarteensa takaisin. Hän ei näkynyt olevan nykyään mikään viinan ahmari. Iltakauden oli hän maistellut tuosta viinakorttelistaan, eikä siitä ollut kulunut vielä enempää kuin vähän runsaampi puoli. Lieneekö pelko sen loppumisesta vaikuttanut sen niukkuuden, vai eikö murtunut sydän ja rasittunut ruumis voinut enempää vastaan ottaa, en tiedä; summa vaan on se, ett'ei ukko tarkimmastikaan katsoessa näyttänyt olevan vähääkään humalassa.

"Voitte kai nyt jo jatkaa! minä halulla halajaisin kuunnella loppuun asti teidän elämänne vaiheet", kehoitin ukkoa.

"Voin", alkoi hän taas. "Kaikki toivoivat minusta jotain suurta, jotain mainioita. Kaikki kunnioittivat ja ylistivät minua, mutta ei kukaan toki kuitenkaan niin paljoa kuin eräs lapsuuteni kumppani Agneta-niminen neiti, käsityötäisen tytär hänkin. Lapsuudestamme saakka olimme me kasvaneet ikäänkuin yhdeksi sieluksi, ja kun minä vartuin opissa ja ymmärryksessä, miehuudessa ja maineessa, kasvoi hän hyvissä tavoissa, siveydessä, kainoudessa ja kauneudessa, ja ennen pitkää oli hän seudun kaunein ja mainehikkain neiti. Hän se oli, joka kaikkiaan enimmän katsoi minuun, joka kaikkiaan enimmän iloitsi minun onnestani ja toivoi minusta jotain suurta, hän se oli, johon minäkin katsoin ja jonka tähden koetin mainetta ja kunniaa voittaa. Me emme olleet vielä sanallakaan toisillemme mitään puhuneet, mutta yhtäkaikki ymmärsimme me toistemme toiveet ja pyrinnöt, sillä sielun tunteilla on monta ulospääsypaikkaa. Agnetalla oli monta rikkaudelta, maineelta ja sivistykseltä loistavaa kosijaa, mutta kaikki vaan hän hylkäsi; näyttipä siltä, kuin hänen sydämessään ei olisi ollut sijaa kenellekään.

"Minä olin ollut jo yhden lukukauden yliopistossa. Sielläpä en joutanut ajattelemaan muuta kun Agnetaa. Toverieni leikit, kokkapuheet ja muut ilon esineet menivät korvieni sivu, niinkuin tuulen tohina, enkä minä useinkaan tietänyt, mistä kysymyskään oli. Entiset tuttuni kummastelivat suuresti, mikä minuun oli tuommoisen muutoksen vaikuttanut ja he kokivat kaikin tavoin saada minua elpymään entiseen iloisuuteeni, mutta kaikki oli turhaa; he eivät tietäneet suruni syytä, sillä kaikilta salasin sen huolellisesti. Oudot ylioppilastoverini pitivät minua, joll'eivät juuri houhkana, niin kuitenkin paksupäisenä ja hieman tyhmänä jörönä. – Minä kuuntelin luennoita – ei, minä en kuunnellut niitä, vaikka olin kuuntelevinani, sillä minä en kuullut, en ymmärtänyt mitään, vaikka professorit kokivat panna parastansa. Sydämessäni oli vaan yksi tunne, yksi ajatus ja tarkoitusperä – Agneta; hän se oli, joka sai sydämessäni niin suuren vallan, että kaikki muut jäivät aivan syrjään.

"Minun ensimäinen lukukauteni olisi hyvin huonosti onnistunut yliopistossa, mutta eriomainen opinkykyni auttoi minua kumminkin niin paljon, että sen avulla pääsin reppositta läpi stipendio-tutkinnon.

"Sydämeni oli pakahtua ilosta, kun lukukauden loputtua pääsin kotiin, sillä siellä tiesin tapaavani Agnetan. Minussa tuntui nyt senlainen voima ja rakkaus, että päätin heti ilmoittaa hänelle rakkauteni.

"Kun minä pääsin kotikaupunkiini, oli eräs ilta Joulun edellä. Tervehdittyäni rakkaat vanhempani, sisarukseni ja muun talonväen, kysyin heti vanhalta Maija-nimiseltä kyökkipiialta kahdenkesken, tietäisikö hän, onko Agneta kotonaan? Tuo Maija oli kauvan ollut meillä palveluksessa, jopa niin kauvan, että hän oli pienenä poikasena jo minua hoitanut, ja sentähden voin minä häneen luottaa niinkuin omaan äitiini.

"Maija katsoi minuun terävästi; olipa, niinkuin olisi hän tahtonut tunkea sieluuni sisälle.

"'Vai jo Fabianin päähän on semmoisia asioita juolahtanut! Mutta luulenpa että ne ajatukset ovat syntyneet liian myöhään, sillä kauppaneuvos Varasen nuori herra kosii tähdättyä tyttöänne', sanoi Maija totisen näköisenä ja katsoi minuun tuntijan silmällä.

"Minä koetin tehdä itseni niin levollisen näköiseksi kuin suinkin voin, vaikka sydämeni tykki niin kovasti, että tunsin, kuinka koko ruumiini heilui sen jyskytyksestä.

"'Maija! Te ette ole nyt ollenkaan kohtelias. Enhän ole kysynyt, onko Agnetalla kosijoita, vaiko ei. Olkaa nyt siivo ja sanokaa: onko hän kotonaan, vai eikö; minulla on hänelle vaan erityistä asiaa', sanoin tekolevollisena.

"'Luultavasti ei hän ole kotona. Täksi illaksi on kylän nuoriso kutsuttu kauppamies Kumanderille ja tiettävästi on Agnetakin siellä. Siellä lienee myöskin nuori Varanen. Huhut käypi, ett'ei tyttö tahdo kuullakaan koko kosimistuumista mitään, mutta luullaan hänen kumminkin viimein taipuvan. Ja eipä taida tytölle olla edullista kauvan niskoitella niin mahtavaa kosijata vastaan', sanoi Maija.

"Minä pistin hätäpikaa vaatetta päälleni ja ilmoitin vanhemmilleni, että olin pakotettu pikimmältä käymään eräällä asiallani.

"Minä ohjasin kulkuni suoraan Kumanderin taloon. Sydämessäni oli semmoinen tuska ja pakotus, että henkeäni ahdisti. Olenko tullut liian myöhään? Miksi olen näin kauvan salannut tunteitani? Onko hän jo antanut sydämensä toiselle? olivat kysymyksiä, jotka tuon tuskan olivat sydämeeni tuoneet. Korvani suhisivat niin kummallisesti ja otsaani poltti niin kovin, ettei Joulukuun pohjoinen viima voinut sitä kylläksi jäähdyttää; otin lunta kourahani ja hieroin sillä viiman avuksi otsaani. Niin sain vihdoin jonkunlaisen levollisuuden itselleni ja sitte astuin huoneesen.

"Nuoret olivat juuri paraikaa nimileikkisillä. Kaikki kapsahtivat heti ylös ja tulivat luokseni, kättä puristaen tervehtimään minua, eikä heidän suistaan kuulunut muuta kuin: 'Fabian, Fabian! Terve tulemaasi!'

"Huoneesen astuessani oli Agneta istumassa nuoren Varasen vieressä; se näky ei ollenkaan parantanut sisällistä tilaani. Agneta olisi myös tahtonut tulla minua tervehtimään, mutta hänen istumakumppaninsa pidätteli häntä, sanoen: 'eihän tuolla ole niin kiirettä!' Kauvan ei tuo esteleminen kumminkaan käynyt laatuun, sillä eihän ollut soveliasta kauvan pidättää irti pyrkivää tyttöä. Päästyänsä vapaaksi, tuli Agneta suorastaan luokseni, otti kädestäni kiinni ja toivotti minua tervetulleeksi. En ikänä unhota, kuinka kaunis hän oli tervehtiessään. Kun hän otti kädestäni kiinni, tunsin selväsi hänen pienen, lämpöisen kätösensä vapisevan ja samaa lienee hän tuntenut minun kädestäni.

"Kun kaikki muut olivat minua tervehtineet, tuli Varanen arvokkailla askeleilla luokseni. Hän ei tervehtinyt minua, ei ottanut kädestäni kiini: 'kuinka kirjatoukat Helsingissä nykyään jaksavat?' kysyi hän vaan, pitäen samalla molemmat kätensä selkänsä takana.

"Hyvin ymmärsin, että hän tahtoi tuolla kysymyksellä ivata minua, sillä hän oli rikas, ja hän oli ainoa, joka katsoi minua ylön jo varhaisesta nuoruudesta asti; lieneekö hänellä ollut hieman kateuttakin minulle kaikkialta tulevan ylistyksen vuoksi.

"'Kiitoksia paljon! jaksaapa ne vaan', koin vastata niin levollisesti kuin voin, vaikka sydämeni oli pahtua.

"Nyt alkoi tanssi. Pillit ja torvet rupesivat raivokkaasti soimaan kiihkeää valssia. Ensimäinen tanssikumppanin etsijä oli Varasen nuori herra. Hän tuli suorastaan Agnetan eteen ja kumarsi. Tyttö punastui aa loi surullisen silmäyksen minuun, mutta myönsi kuitenkin; mikäpä siinä muu oli neuvona. Hurjassa valssissa rupesi tuo komea pari kiitämään ympäri avaraa salia. Minä näin heidän säännölliset, keveät ja notkeat liikuntonsa ja jalkojensa tahdikkaat pyörimiset. Yhä enemmän eneni vauhti, yhä enemmän huimaava notkeus – mitenkä? Nythän en enää näe yhtään tahdikasta liikuntoa, vaan yhtenä, tuulta synnyttävänä, kohisevana patsaana kiitävät he hirmuista vauhtia. Voi voi! Nyt en näe sitäkään, ainoastaan vesikaaren näköinen sumupatsas vaan kiitää – ei se ei kiidä enää ympäri salia, se kiitää suorasti eteen päin – avaruuteen. Kauhea kosken pauhu kuuluu aivan likeltä minua, sitte jyrähtää ukkonen hirveällä pamauksella ja – sitten – sitten ei heitä näy ollenkaan! Minä olin – pyörtynyt.

"Ensimäinen, jonka huomasin toinnuttuani, oli Agneta. Minut oli kaaduttuani nostettu sohvalle. Kumarruksissa ylitseni, oli Agneta hieromassa aiveniani etikalla, jota hän myös piti nenäni alla, silloin kun ensikerran avasin silmäni pyörtymiseni jälkeen.

"'Hän elää, hän hengittää', sanoi Agneta iloisesti, kun hän huomasi minussa elon merkkejä ja samassa he tarjosivat minulle vedellä seoitettua viiniä, jota minä otin muutamia nielauksia ja toinnuin siitä täydellisesti.

"'Mikä sinulle tuli, Fabian?' kysyi Agneta hiljaa, kun huomasi minun toipuneen.

"'Minä en voi hyvin – täällä on niin kuuma, haluaisin päästä kotia', sanoin hänelle, tietämättäni, mitä oikeastaan sanoin.

"Kaikki katsoivat, mikä enemmän, kuka vähemmin kummeksien minuun. Olipa tuo tapaus vaikuttanut kaikkiin niin paljon, että tanssiminen loppui siihen ja itsekukin hankki kotiinsa lähtöä.

"Kaikki nuoret, jotka olivat meiltä päin kotoisin, lähtivät minun kanssani yhtä matkaa; siellä päin oli Varasenkin ja Agnetan asunto. Päästyänsä oman talon kohdalle, aikoi nuori Varanen lähteä Agnetaa kotiinsa saattamaan, mutta tyttö kielsi, sanoen tahtovansa huonosti voivaa Fabiania kotiinsa saattaa. Siihen täytyi nuoren Varasen tyytyä, vaikka hän mutisi joitakuita tyytymättömiä sanoja, joita en muuta kuullut kun: 'no kaikkia! Eikö hän olisi yksin päässyt.'

"Niin lähdimme me Agnetan kanssa kahden kulkemaan tuota viimeistä lyhyttä taivalta, joka oli enää minun kotiini. 'Nyt taikka ei koskaan', ajattelin minä sydämessäni. Minä ponnistelin voimiani, kokosin ajatuksiani, ilmoittaakseni rakkauttani, mutta eipä se ollut mikään helppo asia. Sydämeni sykki niin kovasti, että helposti sen jyskeen kuulin. Niin tavoin tulimme meidän portille. Siitä piti Agnetan palata takaisin, ja nyt särki minun sisällinen tuskani sulkunsa. Käännyin siis portilla kaunista saattajaani päin ja kuiskasin hänelle vapisevalla äänellä: 'Agneta! Joko olet sydämesi antanut tuolle mahtavalle kosijalle?'

"'Ketä tarkoitat?'

"'Nuorta Varasta'.

"'Hyi, Fabian, mitä puhut! Sydäntäni en ole antanut kenellekään, sitä vähemmin Varaselle', sanoi Agneta, ensipuoliskon lauseestaan nuhtelevaisesti, jälkimäisen puolisurullisesti.

"'Minä rakastan sinua, olen rakastanut kauan; paljaasta luulosta, että sinut olin menettänyt, pyörryin äsken', sanoin kuiskaten Agnetalle ja otin häntä kiinni kädestä.

"'Jopahan viimein sai sydämeni kauan toivotun vastauksen. Paljon on se toivonut, paljon odottanut, paljon kärsinyt ja hyljännyt. Sinulle on se, Fabian, ollut kauan auki, mutta nyt on sen tyhjyys loppunut, sillä sinussa löysi se vastimensa, minä luotan sinuun', sanoi hän liikutetulla äänellä.

"Minä likistin häntä hellästi rintaani vasten. Ei voinut Joulukuun tuima pakkanen sammuttaa eikä jäähdyttää sitä tulista ja palavaa rakkauden suuteloa, eikä sitä hehkua, joka molempien meidän sydämissämme paloi...

"Onko siellä pullossa enää mitään? ja tuo kynttilän korsi on taas niin pitkä – maistaisin mielelläni taasen herneen", sanoi ukko äkkiä katkaisten siten kertomuksensa.

Minä ojensi hänelle pullon ja niistin kynttilän. Hän maisti taas vähän, mutta kuivat laidat lienee ollut tuossa pullossa, sillä sen neste alkoi lähetä loppuansa.

"No, kuinko sitte kävi?" kysyin minä hätäisesti, sillä minun henkeäni oikein ahdisti, halusta saada tietää ukon elämän vaiheet loppuun asti.

"Niin. Sitten erosimme me sillä kerralla, Agneta meni kotiinsa yksinään, sillä hän ei sallinut minun itseänsä saattaa, kun olin saanut niin äkkinäisen kohtauksen tuolla nuorten leikkipaikassa. Minä menin kamariini, ja se raskas taakka oli kadonnut, joka niin kauan oli minua painanut. Suru, murhe, ikävä, kaikki olivat nyt kadonneet, sillä nyt tiesin omistavani sen, josta olin niin paljon uneksinut, jonka tähden olin niin paljon puuhannut ja ajatellut. Minä panin maata ja pian olin suloisessa ja virkistävässä unessa.

"Huomenna oli iltapäivästä koko kaupungissa puheen ainetta, sillä jokainen tiesi, että minä ja Agneta olimme – kihlatut. Muori Varanen harmistui kovin tuon uutisen kuultuansa ja antoi peittelemättä tietää, minkälainen mies minä olin hänen rinnallansa.

"Olen liian heikko kuvaamaan sitä autuasta aikaa, jota nautin Agnetan parissa ne Joulun rauhat, jotka olin poissa yliopistosta.

"Kun taas lukukausi alkoi, lähdin minä yliopistoon. Toisenlainen into, toisenlainen halu ja tarmo oli minulla nyt kuin ensimäisellä lukukaudella. Poissa olivat nyt entinen kylmyys, alakuloisuus, kuulemattomuus ja yhtäkaikkisuus, ja oppiminen alkoi käydä entistä rataa. Eipä kauan viipynyt, ennenkuin oppitoverini alkoivat kummastukseksensa havaita minussa taas muutoksen tapahtuneen. Oudotkin oppitoverit älysivät nyt ett'en ollutkaan mikään juro ja pölkkypää.

"Niin kului toivorikas ylioppilasaikani tavallista rataansa. Kaikki oppiminen oli minusta vaan leikintekoa ja kaikki professorit ihmettelivät nytkin hyvää oppiani ja terävää päätäni. Aste asteelta, päivä päivältä ylenin opissa ja maineessa ja jokaisesta onnestani oli Agnetalla tarkka tieto, sillä me ahkerasti vaihdoimme kirjeitä. Lukukausien väliajat olin aina kotipaikalla, rakkaan Agnetani ja omaisieni luona.

"Yhtä kyytiä luin viisaustieteen maisteriksi ja erosin sitte korkeoilla oppilauseilla ja suurella maineella yliopistosta.

"Tähän asti on elämäni ollut pelkkää onnea ja sulaa autuutta, mutta minä pyydän teitä: älkää väsykö, kuunnelkaa minua loppuun asti, muutoin ette käsitä nykyistä tilaani!" sanoi ukko, keskeyttäen taaskin hetkeksi kertomuksensa.

"Puhukaa, puhukaa vaan, en minä väsy! minä juuri haluan kuulla elämänne tapaukset loppuun asti kaikkineen", sanoin ukolle innossani.

"Niin", alkoi taas ukko, "Tuo suuri menestykseni ja maineeni sekä se suuri kunnioitus ja ylistys, joka kaikkialta tuli osakseni, synnytti minussa yhä enemmän itserakkautta ja kunnianhimoa. Oppineena, mainerikkaana ja kaikkien kunnioittamana tulin yliopistosta kotipaikoilleni. Omaiseni iloitsivat, tuttavani ja ystäväni iloitsivat, ja luulenpa, että koko isänmaani iloitsi onnestani ja toivosta, mutta kaikkiaan enemmän iloitsi Agneta, sillä olivathan kaikki surumme ja ilomme yhteiset.

"Siihen aikaan ei ollut niin helppo saada lihavia virkapaikkoja kuin nykyään. Saadakseni ominaista leipäpalaa ja vaikutusalaa, vihitin itseni papiksi ja sain siinäkin tutkinnossa korkeimmat arvolauseet. Semmoisena määrättiin minut apulaiseksi kirkkoherra K:lle P:n pitäjääsen?

"Kirkkoherra K. oli loistava ja rikas mies. Hän oli monistellen perinyt vanhemmiltaan ja muulta rikkaalta suvultaan mahdottomat rikkaudet, ja muutoin oli hän kirkkoherrana väkirikkaassa ja isossa pitäjässä, jonka lihavien lammasten keritsemisestä hän piti isompaa huolta kuin niiden ruokkimisesta. Niin kokoutuneiden rikkauksien nojalla elettiin perheessä ylellistä, melkeinpä hovintapaista elämää. Kirkkoherra K:lla oli monta maataloa hallussa ja pappilakin oli tuon mahtavan sielunpaimenen tahdosta laitettu komeaksi kuin palatsi. Asumahuoneet olivat sisustetut mitä häikäsevimmällä loistolla, jonka moista en ollut koskaan ennen maaseudulla nähnyt. Lattiat olivat peitetyt kallisarvoisilla matoilla ja seinät kalleilla tapeteilla; niiden päälle oli vielä ripustettu kalliita kuvamaalauksia ja tauluja. Akkunoita verhosivat kalliit uusimmanmuotiset uutimet ja avaran salin katossa riippui pari uljasta kristallikruunua; kaikki huonekalut olivat myöskin uusinta muotia ja niin muhkeiksi laitetut kuin suinkin mahdollista.

"Hyvin arvattava on, että noin loistavassa ulkonaisessa elämässä oli myös loistavat elämän tarpeetkin. Ruoat olivat aina laitetut kaiken sen tieteen ja opin mukaan, jonka kaikenkieliset kokkikirjat sisälsivät, ja muille harvinaisia herkkuja oli melkein jokapäivä pöydällä. Kaiken sen lisäksi pidettiin hyvä huoli, ett'ei huvituksia eikä seuraelämän huikasevaa voimaa puuttunut. Lakkaamatta pidettiin loistavia kemuja loistavan seuran kanssa, ja milloin eivät muut olleet pappilassa, olivat pappilaiset jossain muualla. Niin oli pappilan elämäki tullut semmoiseksi, ettei sen asukkailla ollut juuri muuta tekemistä kun kemuja, kestejä, tansseja, rekiretkejä ja muita semmoisia huvituksia nauttia.

"Semmoinen oli sen perheen ulkonainen ja sisällinen elämä, johon minut äkkiä entisestä niukasta elämästäni siirrettiin.

"Taloon tultuani otettiin minut kaikella kohteliaisuudella, kunnioituksella ja helleydellä vastaan; loistavasti sisustettu kamari annettiin minulle asuakseni.

"Häikäsevän loistava elämä sai minut kokonaan hurmatuksi. Entinen niukka elämäni ja melkein alinomainen taistelemiseni puutoksien kanssa, astuivat nyt oikeassa haamussaan silmieni eteen ja sen valossa näin selvästi, mitä minä olin kärsinyt. Oi, kuinka vähäpätöiseltä ja onnettomalta tunnuin mielestäni kaiken tuon loistavuuden ja rikkauden rinnalla. Kaikki oppini ja maineeni tuntuivat mielestäni semmoisilta, joilla ei ole mitään arvoa tämän kiillon ja hekuman rinnalla. 'Mitä auttaa minua oppi ja suuri maine, kun minulta puuttuu rikkaus, joka ainoastaan voi tosiarvoa ja elämän mukavuutta ihmiselle antaa? Mitä auttaa oppi ja maine minua, kun minun pitää ajelehtaa toisen käskyläisenä niukalla palkalla ja toinen niittää minun työni hedelmän?' ajattelin itsekseni. Se oli väärä elämänsuru ja rikkaudenhimo, joka oli sieluni so'aissut. Sen olen kyllä jäljestä päin monesti huomannut, mutta mitäpä se enään autti.

"Se tieto ja tunto teki minut hirmuisen alakuloiseksi; olisinpa suonut olevani monen kymmenen peninkulman päässä koko talosta. Oi, kuinka mielelläni olisin suonut olevani Agnetani luona pienessä, vaikka köyhässäkin kodissa, yhdessä toimimassa ja häärimässä oman pienen ja vasta-alkavan perhe-elämämme eduksi, poissa kokonaan tuosta kadehdittavasta loistosta. Meillä olikin Agnetan kanssa semmoinen tuuma erotessamme viimeksi, että kun minä saan vakinaisen paikan, me heti yhdistymme. Me olimme keskenämme ahkerassa kirjevaihdossa, ja sepä juuri olikin ainoa keino, joka minua vähänkin viihdytti ja lohdutti tuossa synkässä ja alakuloisessa tilassani.

"Pian havaitsi talon väki tuon alakuloisen tilani. He kokivat kaikin tavoin poistaa synkkää mieltäni. Jokainen perheen jäsen erikseen ja kaikki yhteisesti, osoittivat minulle semmoista ystävyyttä, että minua ei ainoastaan kummastuttanut, mutta jopa hävettikin. He etseivät alati minun seuraani ja laittoivat minulle mitä huvitusta vaan voivat. Jos minä synkkämielisyydessäni vetäysin kamariini, pois muiden seurasta, en siellä kauvan saanut yksin olla, sillä kun he huomasivat sen, arvasivat he kohta asian laidan, ja pian oli joku perheen jäsen luonani; he näet luulivat pelkän ikävän olevan syynä surumielisyyteeni.

"Provastilla oli neljä naimatonta tytärtä ja yksi poika, ylioppilainen. Neidit olivat kaikki kauneita, hentoja, hienosti kasvatettuja olennoita; tuntuipa siltä, että he ovat puoliväliä taivasta, niin paljoa korkeammalla itseäni tunsin heidän olevan. He olivat kasvatetut kaikessa elämän hempeydessä ja loistossa, mitä ikinä voidaan toivoa ja antaa. Heidän ei ollut tarvinnut tottua mihinkään työhön tai toimeen; sillä olivathan heidän vanhempansa rikkaat. He olivat pienuudesta pitäin kasvatetut lellittelemällä, niin että he piankin olivat käskijöinä eivätkä käskettävinä. Isommiksi tultuansa oli heidän valtansa niin suureksi kasvanut, että heidän pieninkin oikkunsa täytettiin vähääkään estelemättä, semminkin kun heidän äitinsä oli lapsesta pitäin heidän puolellansa; jospa heidän isänsä viisaudessaan joskus vähän vastustelikin tytärtensä alinomaisia vaatimuksia, eipä se kauas kuulunut äidin ja tytärten yksistä-neuvoin puoliaan pitäessä. Niinpä ei neideillä ollut muuta työtä, kun kulkea huvituksista toisiin ja näyttäytyä siellä aina uusimmanmuotissa ja loistavissa puvuissa.

"Silloin en tietänyt asiain niin olevan, mutta sittemmin sen kyllä tiesin, vaan liian myöhään.

"Niinkuin jo mainitsin, koettivat uuden kotini jäsenet kukin kohdastansa poistaa minusta luultua ikävää. Harva ilta laitettiin niitä tai näitä kemuja ja huvituksia, ja joll'ei niitä ollut kotona, olivat ne yhteisestä neuvonpiteestä ja tuumasta jossain muualla. Vierasten läsnä ollessa osoitettiin minulle erinomaista kunnioitusta, minut esiteltiin kaikelle pitäjään herrasmäelle suurimmalla myötätuntoisuudella ja varovaisuudella, niin että piankin tunsin heidät kaikki.

"Erään kerran tuli eräs herra meille iltahuveihin; hän oli talon vanha tuttu. Ennenkuin kukaan ehti minua hänelle esitellä, astui hän itse eteeni, kysyen: 'ken on tämä nuori ja pulskea herra?'

"'Maisteri L—-m ja asessori M—-n', esitteli samassa provasti, meidän molempien isäntämme.

"Me tervehdimme toisiamme.

"'Maisteri jo noin nuorena?' sanoi vieras herra kummastellen ja katsoen minua tarkasti silmiin. 'Niin, niin. Olenhan sen lukenut 'tidningeistä', että maisteri L—-m on suorittanut loistavasti maisterin tutkinnon', lisäsi hän sitte.

"'Hän on myös jo valmis pappi ja on nyt minun apulaisenani; hänestä tulee professori', ehätti provasti sanomaan.

"'No, eihän mitä!' sanoi vieras herra, tuli ja tarttui toistamiseen käteeni. 'Toivotan onnea pyrinnöillenne! Teitä odottaa loistava ja kunniarikas tulevaisuus', jatkoi hän.

"Minä tunsin, että veri nousi päähäni ja kasvoihini. Minua oli imarreltu, oli kutkutettu itserakkauttani, mutta se soi kumminkin niin suloiselta korvissani. Vaikka niin oli asiat, häpesin kuitenkin hieman niin julkista ja korkea kiitosta ja toivoa. Minä silmäsin ympärilleni. Toinen talon keskimäisistä neideistä, Vendla nimeltä, seisoi likitienoissa minua. Satuin katsomaan häntäkin silmiin. Siinä seisoi hän punottavana ja kauniina, niinkuin aamun koitossa nouseva aamurusko, ja selvään huomasin, että hänkin oli punastunut tavallista enemmän. Miksi? Oliko hänkin punastunut samasta syystä kuin minäkin? Oliko sama toivorikas imartelu koskenut häneenkin niin syvältä kuin minuun? Vielä: oliko asiansa sama kuin minunkin – hänestä tulee professori – teitä odottaa loistava ja kunniarikas tulevaisuus – Vendlan punastuminen, nepä olivat asioita, jotka saivat minut niin pyörälle ja semmoiseen häiriöön, että katsoin parhaaksi vetäytyä oman kamarini yksinäisyyteen.

"Itserakkauteni oli herätetty uuteen eloon ja minä rupesin oivaltamaan, että minäkin olin joku – niin, niin–professori–loistava tulevaisuus – Vendla – niin, niin.

"Juuri noiden tunteiden riehuessa paraaltansa, aukeni ovi ja postipoika astui sisään.

"'Tässä olisi maisterille kirje', sanoi hän, samassa ojentaen minulle todellakin semmoisen.

"Vapisevalla kädellä otin minä kirjeen vastaan. Poika meni.

"Päällekirjoituksesta jo huomasin tulleen kirjeen olevan Agnetalta. Voi, voi, kuinka sydämeni tykytti ja käteni vapisivat kirjettä avatessani. Niinkuin olin aavistanutkin, oli kirje Agnetalta. Siinä hän kainosti ja ujosti ilmoitti uskollisen ja lämpimän rakkautensa, sekä suuren ikävänsä, jota hän ei ole kylläksi voimakas vastustamaan. Samassa hän myös ujosti ilmoitti, ett'ei olisi tarvis odottaa niin kauan, että minä saisin vakinaisen paikan, 'sillä', sanoi hän, 'voimmehan elämämme alottaa vähemmästä ja emmehän kumpikaan ole paljolle oppineet.' Lopuksi pyysi hän hartaasti minua kirjoittamaan hänelle jonkun rivin ikävänsä lohdutukseksi.

"Ei yksikään kuolevainen arvaa, minkälaista tuskaa minä nyt tunsin sydämessäni. Professori – loistava tulevaisuus – Vendla – Agneta – ei, ei – loistava – Vendla – Agneta vielä sittenkin – nehän ne olivat ne erilaiset liekit, joita erilaiset palkeet puhalsivat erilaisilla tuulilla yht'aikaa sydämessäni leimuamaan; totinen rakkaus, loistava tulevaisuus ja kunnianhimo taistelivat siellä.

"Tuommoisen sisällisen tunteen raivotessa, tuli ulkonainen asemanikin niin tukalaksi, että hiki päältäni juoksi. Minä kävelin akkunan luokse ja avasin sen. Siinä olin jäähdyttämässä polttavaa otsaani, kun ovi aukeni ja sisään astui – Vendla!

"'Nyt juuri alkaa tanssi. Pyydän, olkaa hyvä ja tulkaa seuraan! Kaikki kaipaavat teitä', sanoi hän huoneesen tultuansa.

"Minä käänsin kasvoni häneen päin, vaikka tunsin, että niitä vielä joko poltti tahi paleli.

"'Herra Jumala!' huusi hän säikähtyneenä. 'Mikä teitä vaivaa, kun olette noin kalpeana? Sanokaa, miten voimme olla teille mieliksi, ja me koetamme kaikin tavoin poistaa epäkohdat', lisäsi hän.

"'Minua on kaikella ystävyydellä ja rakkaudella kohdeltu – liiaksikin', änkytin hänelle.

"'No, mikä teitä sitte vaivaa?' kysyi hän ja katsoi terävästi ja osanottavasti minua silmiin.

"'Sydämen suru', vastasin minä.

"'Noin nuorella professorilla ei ole syytä suruun, kaikki on hänelle altisna', sanoi hän, katsoen yhä minua silmiin; luulenpa noiden silmäyksien tunkeutuneen sydämeni läpi.

"'Minä en voi hyvin, enkä voi ottaa osaa tanssiin', sanoin hänelle.

"'Minä ymmärrän. Te olette saaneet kirjeen, siitä mielen häiriönne; te tarvitsette yksinäisyyttä', sanoi hän ja meni.

"En tiedä, mitenkä sen kanssa oli. Minä halusin yksinäisyyttä, miettiäkseni nykyistä tilaani, minä olin sen ilmoittanut hienosti Vendlalle ja yhtäkaikki tuntui siltä, että hänen olisi pitänyt aina olla tykönäni.

"Toiset rupesivat tanssimaan. Minä kuulin kiihkeän musiikin tanssihuoneesta, kuulin tasaiset, tahdikkaat ja keveät jalkojen liikkeet, mutta minä, niin hajamielisenä kuin vielä olinkin, rupesin kirjoittamaan vastausta Agnetalle.

"Minä luulen, että sisällisessä taistelussani oli Agneta voiton pitänyt ja pois tieltään sysännyt professorit, loistavat tulevaisuudet, Vendlat ja muut, jotka olisivat rakkaudellemme haitalliset; siinä mielessä varmaankin rupesin kirjoittamaan. Minä koetin järjestää sanat ja lauseet järjellisesti. Minä koetin ilmoittaa ja vakuuttaa hänelle todellista rakkauttani, kehoitin odottamaan vielä kärsivällisesti, kyllä vielä muka asialle hyvä loppu tulee, kun oma paikka saadaan, sillä muutoin olisi muka eläminen mahdotointa.

"Mitenkä lieneekin asia ollut, mutta seuraavassa postissa sain minä Agnetalta kirjeen, josta sain vastaan ottaa nuhteita – Agnetalta! Hajamielisyydessäni oli kirjeeseni tullut muutamia epäselviä lauseita, jotka hänen varma aistinsa kohta huomasi lähteneeksi jaetusta sydämestä.

"'Rakas ystäväni!' kirjoitti hän muun muassa. 'Kuinka saatatkaan sinä suuressa ikävässäni kirjoittaa minulle semmoisia lauseita kuin: 'minä toivon voivani rakastaa sinua kuolemaani asti' ja 'en ymmärrä itsekään, mitä oikeastaan sinulle kirjoittaisin'. Sinä siis tahtoisit minua rakastaa, mutta et voi! Niinkö? Sinä et sano tietäväsi, mitä minulle kirjoittaisit, mutta minäpä tiedän: kirjoita minulle, ett'et sinä ainoastaan tahdo, mutta että sinä voit minua rakastaa kuolemaasi asti; kirjoita minulle, että pian vietämme häitämme, ennen vakinaisen paikan saamista; kirjoita niin, enempää en sinulta vaadi! Voi, Fabian! Mikä sinut on tehnyt noin hajamieliseksi ja kummalliseksi!'

"Vasta tuon kirjeen saatuani huomasin, kuinka huonosti olin osannut salata sydämeni silloista häiriötä. Istuin siis paikalla kirjoittamaan Agnetalle tyynemmällä mielellä vastausta ja lupasin voivani rakastaa ainoastaan häntä, kuolemaani asti; samalla lupasin hänelle myös pian häitä.

"Noiden tapausten perästä tuli elämäni entiselleen. Ensimäinen rakkaus oli voittanut vakavamman sijan sydämessäni tuon myrskyn jälkeen, semminkin kun järjellisemmästi rupesin miettimään Vendlan asiaa. Minä pidin itseäni melkein houkkana, kun olin antanutkaan Vendlan tuonnoisen punastumisen ryöstää rauhan rinnastani. Eihän hän ollut millään muulla tavalla osoittanut erinomaisempaa suosiota minua kohtaan. Kerran kyllä oli hän sanonut minua 'nuoreksi professoriksi', eihän sekään merkinnyt mitään, sillä olihan hänen isänsäkin samana iltana sen julkisesti lausunut.

"Asiat noin harkittuani, lankesin entiseen suru- ja synkkämielisyyteeni, mutta se suruni ei kuitenkaan enää ollut pelkkä suru onnen epätasaisesta ja'osta, siinä oli jo puoleksi pettyneen toivon surua. Minä näin yhä suurempana sen juovan, joka oli minun ja talonväen elämän välillä, ja yhä isommaksi kävi se väli ja korkeus, jonka tunsin olevan itseni ja talon neitien välillä, ja minua oikein poltti heidän läheisyytensä; sen tähden kartoin heidän seuraansa ja heidän kanssaan keskustelua niin paljon, kuin vaan voin.

"Nyt juuri tuli ensimäinen saarnavuoroni. Saarnani aineena ja ydinnä oli, kuinka epätasaisesti korkein sallimus ja kaitselmus on onnen jakanut ihmisien kesken ja kuinka sillä tarkoitetaan meidän hyväämme. Minä kehoitin ihmisiä tyytyväisyyteen puutoksien ja kärsimisien alla. Sanat tulivat voimallisesti ja sattuvasti, sillä ne vuotivat sydämestä, joka luuli kaikkein enimmän kärsivänsä onnen epätasaisuudesta. Mutta tuosta kärsivällisyyteen ja tyytyväisyyteen kehoittamisesta ja siitä lohdutukksesta, että kärsimykset ovat meidän hyväksemme, jäi saarnaajan oma sydän aivan osattomaksi, ne olivat aiotut muille.

"Ihmiset kiittelivät minun saarnaani, ja tulipa eräs akka jo kirkkomaalla luokseni; hän otti minua kädestä kiinni ja toivotti, että Jumala vahvistaisi minua eteenkin päin! Mutta missä? Siinäkö, kun olin melkein parjannut korkeinta kaitselmusta ja Jumalan viisasta järjestelmää vastaan nurkunut? Kun tulin kotiin, kiitettiin minua sielläkin, erittäinkin Vendla, joka tuli ja otti minua kädestä kiinni hänkin ja melkein vesissä silmin kiitteli minua 'erinomaisen kauniista saarnastani;' lieneekö hän tuon saarnani kautta vielä korkeammassa määrässä tullut tuntemaan oman korkean arvonsa ja asemansa?

"Niin kului aika. Eräänä iltana sain minä provastilta käskyn tulla hänen kamariinsa. Minä menin nöyränä ja ujona sinne. Provasti oli miettivän ja ylevän näköisenä vetelemässä savuja pitkävartisesta merenvaha-piipustansa. Hän viittasi minua istumaan; minä tottelin.

"'Minä olen havainnut, että te olette erinomaisemman raskasmielinen. Olemme koettaneet saada sitä teistä haihtumaan, mutta tähän asti ei se ole onnistunut. Teillä on sekä oppia että lahjoja ja sentähden ei minun mielestäni olisi teillä syytä suruun. Sitä poistaakseni olen aikonut ehdotella teille työtä väliajoiksi. Ettekö tahtoisi, eri maksoa vastaan, ruveta opettamaan minun tyttäriäni Ranskan kielessä?' sanoi provasti ja katsoi minua terävästi silmiin.

"'Kuka, minäkö! Halpa minä olen teidän neitienne opettajaksi', sanoin minä säikähdyksissä ja peräti hämilläni.

"'Oh! Älkää niin sanoko. Mies semmoinen kuin te, jolla on niin paljo oppia ja mainetta, kelpaa kaunistukseksi vaikka minkälaiseen perhe- ja seuraelämään. Pääasia on vaan se, suostutteko tarjoukseeni vai ettekö?' sanoi provasti.

"Minä otin ujosti provastin tarjouksen vastaan, ja puoli raskasmielisyyttäni oli kadonnut, sillä olinhan kuullut kelpaavani vaikka minkälaisen seura- ja perhe-elämän kaunistukseksi. Aivan vapaasti päätimme jo huomenna alkaa.

"Minulle ruvettiin nyt osoittamaan aina isompaa rakkautta ja ystävyyttä, sekä vanhusten että neitien puolelta. Oppiminen alotettiin niinkuin oli aiottukin, eivätkä neidit voineet kyllin kiittää, kun sallimus oli heille lahjoittanut niin oivallisen, mieluisan opettajan.

"Tunnustaa täytyy että ikäväni, oman mitättömyyteni tunto ja samassa surumielisyyteni alkoivat haihtua. Minä olin saanut työtä, jossa voin näyttää oppiani ja kykyäni, vieläpä itseäni niin paljoa ylempänä olevassa perheessä, ja se palautti minuun jälleen arvon tuntoa. Oppiminen kävi hyvästi ja tietysti myöskin opettaminen. Neidit olivat luonnonlahjain puolesta kaikin puolin täydellisesti muodostuneita ihmisiä; erinomattain oli heillä hyvät henkiset lahjat ja suuri kyky omistamaan henkistä kehitystä.

"Kaikista etevin oli – Vendla, joka myöskin oli halukkain ja hartain oppimaan. Usein tuli hän yksinäänkin minun kamariini ja pyysi minua opettamaan erikoistunneillakin. Siihen minä suotuinkin, sillä rupesipa hänen läsnäolonsa minua miellyttämään. Entiset haaveet, entiset toiveet tulevasta suuruudestani rupesivat taas saamaan sijaansa sydämessäni. 'Hänestä tulee professori. Teitä odottaa loistava tulevaisuus, Vendlan punastuminen silloin illalla ja hänen lauseensa: nuori professori ja myös semmoinen kun te, jolla on niin paljo oppia ja mainetta, kelpaa kaunistukseksi vaikka minkälaiseen seura- ja perhe-elämään', alkoivat kuvastella ja kangastella jälleen mielessäni ja soida korvissani. Mitenkähän lienee ollutkaan mutta samassa suhteessa, kuin nuo mielipiteet ja ajatukset saivat minussa valtaa, kylmeni myöskin rakkauteni Agnetaa kohtaan.

"Vendlan yksityistunnit tihenivät tihenemistään yhä ja alkoivat miellyttää minua niin suuresti, ett'enpä olisi enää suonutkaan muita tahi yhteisiä opetustunteja olevan. Vendla olikin iloinen ja haasteli niin vapaasti ja avonaisesti. Hän ei näyttänyt pitävän omasta arvostansa mitään, mutta sitä enemmän minun; hän oli sangen miellyttävä ja viehättävä olento.

"Erään kerran olimme taas noilla yksityistunneilla. Yht'äkkiä sanoi Vendla: 'minäpä tiedän jotain semmoista, josta ette ehkä luule minun tietävänkään.'

"'No mitä se sitte olisi?' kysyin häneltä melkein säikähtyneenä.

"'Jos lupaatte olla pahastumatta, niin sanon.'

"'Lupaan, minä en pahastu.'

"'Teillä on kihlattu morsian, ja hän se juuri pitää teidät murheellisena', sanoi Vendla ja katsoi veitikkamaisesti minua silmiin.

"Minä punastuin, minä vapisin. Todellakin tiesi Vendla semmoista, jota en luullut hänen tietävän; enkä olisi sitä suonutkaan. Suurella huolella olin salannut kihlaukseni, ensin rakkaudesta Agnetaa kohtaan, sittemmin muista syistä, jotka jo olette kuullut. Hyvin kyllä olin oivaltanut, ett'eivät sivistyneen säädyn kihlaukset voi kauvan salassa pysyä, ainakaan ympäristöllä, mutta en luullut sen tiedon niin kauaksi tulleen. Niin ei kumminkaan ollut, Vendla oli saanut kirjeessä tiedon eräältä ystävältänsä kotipaikoiltani ja nyt ehkä jo koko talon väkikin tiesi sen.

"'En minä ole erinomaisemmasti sitonut sydäntäni keneenkään', sanoin hänelle selitykseksi, tietämättäni kuitenkaan, mitä oikeastaan sanoin. Voi, voi, se oli valhe, vapaehtoinen valhe, sillä olinhan sitonut sydämeni erinomaisemmasti nuoruuteni ystävään – Agnetaan.

"Tuommoisissa mielipiteissä ja toimissa kului joku aika.

"Taasenkin tuli pappilaan suuret kemut. Vieraita tuli paljo, kaukaa ja läheltä, tietysti arvokkaita. Suuret tanssit toimitettiin illan kuluksi. Sitä ennen keskusteltiin niitä näitä, ja olipa pappilan neideillä jo tilaisuutta näyttää Ranskan kielen taitoansa. Kaikki kummailivat, miten he olivat sitä nyt oppineet, sillä tietty asia oli, ett'eivät he sitä ennen osanneet.

"'Meillä ei ole nykyään vaikea oppia mitään, sillä meillä on oppinut maisteri kotona, joka voipi opettaa vaikka mitä', sanoi provasti imartelevasti.

"Niin provasti, mutta minuun se ei ollut vaikuttamatta, sillä se lause lisäsi yhden naulan minun kunnianhimooni. Sitä alkoikin heti tulla, sillä kaikki oudotkin vieraat katselivat kummastuksella ja kunnioituksella niin pätevästi ylistettyyn, oppineesen opettajaan.

"Tanssi alkoi. Melkein heti menin Vendlan luokse ja kumarsin kohteliaasti; luulinpa hänen silloin punastuneen. Hän riepsahti heti ylös ja tarttui tarjottuun käsivarteeni. Hurjassa ja kiihkeässä valssissa kiidimme ympäri avaran salin lattiaa. Vauhti kiihtyi kiihtymistään ja keveänä ja notkeana lensi Vendla kanssani kuin taivainen haamu; luulinpa, ett'eivät hänen jalkansa koskeneet lattiaan ollenkaan.

"Kun heitimme tanssimme, oli koko seura ikäänkuin huumauksissa ja huumauksissapa lienemme olleet itse tanssijatkin. Siinä seisoi Vendla hentona ja notkeana, ja minusta tuntui, juurikuin joku taivainen olento olisi ollut likelläni.

"'Se oli kaunis tanssi, sen uljaampaa ja viehättävämpää paria ei saata koskaan permannolle astua', sanoi joku joukosta vihdoin. Siitä kuulin, mitä syrjäiset tanssista ja tanssijoista pitivät.

"Siitä hetkestä pitäin en muuta ajatellut kuin – Vendlaa; hän oli tästä lähtien kaikkien ajatuksieni ja pyrintöjeni keskipisteenä, alkuna ja loppuna. Hän oli kerrassaan voittanut sydämeni ja muuta ei ollut minulla nyt tekemistä kuin: voitanko minä hänet? Minä tosin olin huomaavinani kaikista asian haaroista, että Vendla osoitti minulle myötätuntoisuutta, mutta minulla ei ollut vaan voimia ilmoittaa hänelle rakkauttani.

"Mainittava on, että asiaini tuolla kannalla ollessa, sain Agnetalta kaksi kirjettä, joissa hän lämpimillä sanoilla ilmoitti yhä kestävän rakkautensa ja ikävänsä, mutta kylmiä, ikäviä olivat ne nyt minulle. Minä poltin kirjeet heti, kun sain ne luetuksi, ett'eivät muut näkisi niitä, sillä minä oikein häpesin niitä; molemmat kirjeet jätin vastaamatta.

"Niin kului taas joku aika mieltä jännittävässä ja tukalassa tilassa.

"Kesä oli. Eräänä päivänä oli koko pitäjään herrasväki teiskaamassa. [Huvikävelyllä (promenad). Kansan suusta otettu sana.] Minä kävelin yksinäni ajatuksiini vaipuneena. Silloin tuli Vendla luokseni ja sanoi: 'Te, maisteri, olette epäkohtelias naisille ja samassa huono kavaljeeri.'

"'Kuinka niin?' kysyin minä hämmästyneenä ja vähän säikähtyneenä.

"'Te ette suo niin paljoa hyvää turvattomalle neidille, että ojentaisitte hänelle käsivartenne', sanoi Vendla.

"'Oh! Eikö sen suurempaa nuhdetta?' sanoin ja tarjosin hänelle käsivarteni. Hän tarttui siihen ja niin lähdimme yhdessä; olisinpa suonut silloin olevamme kahden kaikkiansa.

"Vaikka olimmekin niiden seurassa, jolloin ei käynyt julkisesti ajatuksiaan lausuminen, olin kuitenkin Vendlan ketterästä käytöksestä ja lämpimästä puheesta saavinani uuden todistuksen hänen myötätuntoisuudestaan.

"Illalla kun kotiin tultiin, oli Vendla niin innostuneena piaanoa soittamaan, ett'en häntä koskaan ennen ollut semmoisena nähnyt. Hän pyysi erittäin minua tulemaan kuuntelemaan hänen soittamistaan, ja minä otin ilolla kutsumisen vastaan. Keveänä kuin haamu, liitelivät hänen pienet ja valkoiset kätensä piaanon näppäimistön yli ja näyttipä siltä, kuin eivät hänen hienot sormensa olisi ollenkaan koskeneet siihen. Kaikki Mozartin ja Mendelsohnin vaikeimmat kappaleet soitti hän niin vapaasti ja ylevästi, että olisi hänen luullut ne jo oppineen kehtolauluinansa. Säveleet olivat niin voimalliset, että minä jouduin tunteitteni valtaan. Minä kuulin niissä kosken hiljaista kohinaa, metsäpuron lirinää, tuulen huminaa ja lintujen viserrystä – – ei, ei, nyt ajaa ukkonen ja kauhea raesade tulvi taivaalta maahan – nyt, nyt, – nyt tippuu pelkkiä kyyneleitä ja murtuneen, särkyneen sydämen valitukset kuuluvat – no mutta älä itke, älä vuodata kyyneliä! nythän kuuluu pelkkää iloa, lohdutusta, toivoa, luottamusta – v-ooi! olkaasta vaiti, rakkauden enkeli jo leyhyttelee siivillänsä ikuista lempeä ja rakkautta; hän pyyhkii ja kuivaa pois nuot vasta tippuvat kyyneleetkin ja sydämet tuntevat sanomatonta iloa, autuutta ja rakkautta, ja lemmen unikukat rupeavat meitä vaivuttamaan tuoksullansa suloiseen uneen – huh, kun putosin kylmään veteen – –.

"Tuommoisia tunsin Vendlan soittaessa ja niin haaveksivassa tilassa olin, ett'en tietänyt, mitä ulkomaailmassa viimeiseltä tapahtui.

"Kukatiesi, kuinka kauan olisin ollut tuossa haavehtivaisessa tilassani, mutta nyt juuri tuli Vendla minun luokseni ja kysyi: mitä minä pidin soitannosta.

"Minä havahduin, mutta kylmä viima tuntui käyvän vielä selkäpiini lävitse tuon äsköisen kylmään veteen putoamiseni tähden.

"'Minä en ole ikinä ennen kuullut semmoista soittoa, minä kiitän teitä', änkytin vastaukseksi.

"Siihen loppui se ilta, mutta minä tulin rakkaudesta kuumeesen.

"Seuraavana päivänä oli Vendlalla taas yksityistunti.

"Ranskan kielen lisäksi oli nyt tullut myös piirustus. Minä tunsin Vendlan läsnäolosta semmoisen rakkauden voiman, että hänestä tuntui käyvän oikein pyhä hehku ja liekki. Nyt ruvettiin piirustamaan. Lieneekö Vendla tehnyt sen tahallaan, sitä en tiedä, mutta hän ei vaan saanut erästä kuvioa syntymään, jota hänen piti piirustaa, vaikka kuinkakin olisimme koettaneet. Viimein pyysi hän, että minä ottaisin häntä kädestä kiinni ja ohjaisin tuossa juonikkaassa piirustuksessa. Minä tein kuin pyydettiin: otin oppilastani kädestä kiinni; se oli kuuma, se vapisi, sen tunsin aivan selvään. Minä koetin ohjata kättä, mutta eipä kuvion valmistuminen onnistunut meiltä sittekään. Silloin tunsin vastustamattoman voiman ja halun ilmoittamaan rakkauttani.

"'Minä rakastan teitä, rakastan kaikesta sydämestäni', kuiskasin hänelle niin hiljaa, että tuskin kuulin sitä itsekään, pitäen yhä kädestä kiinni ja katsoen häntä silmiin.

"Vendla ei ottanut kättään pois ja minä tunsin, että hän hellästi puristi minun kättäni. Hän kallisti päänsä minun rinnoilleni ja minä suljin hänet syliini, ja siinä painoin minä hänen vapiseville huulilleen kuuman suutelon. Siinä kuiskasi hän minulle: 'oi, älkää sanoko minua enää koskaan teiksi, sillä minäkin sanoisin teitä niin mielelläni sinuksi ja Fabianiksi.'

"'Olkoon menneeksi, sitä haluan minäkin', sanoin hänelle ja likistin häntä rintaani vasten.

"'Minä olen kauan odottanut tuota sinulta, Fabian', kuiskasi Vendla.

"'Minä en ole ennen uskaltanut.'

"'Miks'ei noin nuori professori uskalla.'

"Muiden pelon tähden emme uskaltaneet kauemmin maata toisiemme rinnoilla.

"'Mutta mitä vanhempasi sanovat, kun saavat tämän tietää?' kysäsin, sillä nyt vasta juolahti mieleeni, että heilläkin oli jotain sanomista.

"'He eivät sano siitä mitään; se on heille suotava asia', sanoi Vendla luottavasti.

"Ei yksikään ihminen liene suurempaa onnea ja iloa nauttinut koskaan maailmassa, kuin me nyt tunsimme; ainakin minun puoleltani oli asia niin.

"Silloin rupesi kuulumaan askeleita, joku läheni minun tahi oikeammin meidän kamariamme. Tulija oli itse provasti. Hänellä oli jotain erikoista asiaa minulle.

"Minulla oli kylläksi tällä kerralla rohkeutta ja voimaa, ainakin enemmän kuin tavallisella ihmisellä. Ennenkuin provasti kerkesi mitään sanoa, kävelin minä häntä vastaan ja sanoin: 'antakaa anteeksi, herra provasti, minä rakastan teidän tytärtänne Vendlaa ja hän rakastaa minua; juuri nyt olemme toisillemme tunnustaneet sen, saanko toivoa teidän suostumustanne ja siunaustanne?'

"'Onko se sinunkin tahtosi, Vendla?' kysyi provasti hyvin juhlallisen näköisenä.

"'On, pappa', sanoi Vendla ujosti.

"Provasti nosti silmänsä kattoon; näyttipä siltä, kuin hän olisi kysynyt neuvoa korkeudesta.

"'Minulla ei ole siihen mitään vastaan sanomista', sanoi hän sitten, kävellen samassa Vendlan luokse. Hän otti Vendlan kädestä kiinni, tuli ja laski hänen kätensä minun käteeni ja sanoi: 'olkoon tuleva elämänne onnellinen ja loistava!'

"Niin löyhästi saimme me isällisen siunauksen ja niin menimme me kolmikannassa saliin, minä ja Vendla käsi kädessä. Siellä ilmoitti provasti koko herrasväelle, mitä oli tapahtunut ja meillä ei ollut muuta tekemistä kuin ottaa vastaan lukuisat onnentoivotukset; erittäinkin oli Vendlan äiti niihin hyvin harras.

"Nyt olin mielestäni niin onnellinen, onnellisempi kuin kukaan koko maailmassa. Minä olin jo mielestäni valmis professori – nuori professori, jommoiseksi Vendlakin oli minua kerran kunnioittanut. Loistava tulevaisuus ei näyttänyt ainoastaan odottavan minua, se leijaili jo aivan silmieni edessä; tuntuipa siltä, että yletyin sitä jo käsin koskettamaan. Minulla tuntui olevan niin paljo voimaa, oppia, neroa ja viisautta, että todellakin uskoin voivani kaunistaa koko ihmiskuntaa, eikä ainoastaan seura- ja perhe-elämää; jos ihmiset olivat minua hyvin imarrellen ylistäneet, tunsinpa arvoni nyt kenties kaksinkertaisessa määrässä; ei nyt painanut surumielisyys eikä mitättömyyteni tunto.

"Seuraavaksi illaksi oli kutsuttu useita vieraita. Julkisesti tapahtui silloin meidän kihlauksemme.

"Taasenkin sain minä Agnetalta kirjeen, jossa hän, kuten ennenkin, ilmoitti tulista ja uskollista rakkauttansa, ja kauheaa ikäväänsä; myös paheksui hän kovin sitä, ett'en ollut vastannut hänen kahta viimeistä kirjettänsä. Silloin vastasin hänelle, mutta minkälaiseksi tuo vastaus tuli, sen arvannette jo. Minä ilmoitin hänelle, että meidän kihlauksemme on nyt purjettu ja että hän saa vapaasti antaa sydämensä ja kätensä kenelle tahtoo. Voi, voi! En tietänyt silloin, että siten musersin puhtaimman, vilpittömimmän ja rakastavimman sydämen, mikä koskaan Luojan kädestä oli lähtenyt; niin, mitä minä semmoisesta huolin, joka olin mielestäni niin korkealla.

"Minun saarnani aineet kääntyivät nyt aivan toisenlaisiksi. Jumala on rakkaus. Hän rakastaa kaikkia ihmisiä ja antaa kaikkien ihmisien tuta rakkautensa voimaa. Jospa hän joskus saattaa meitä kärsimäänkin ja odottamaan, niin sitä suuremmassa määrässä antaa hän sen perästä rakkautensa vuotaa ylitsemme. Eikä se kumma ollutkaan, että saarnani olivat sen sisällyksiset, sillä ne lähtivät miehen sydämestä, joka niin verrattomasti rakasti – itseään ja – ja loistoa ja kunniaa, Vendlaa ja Vendlan – professoria. Kun minä tulin kotiin, kiitti Vendla minua nytkin; totta kai hänkin tiesi itseänsä rakastettavan.

"Ennenkuin meidät oli ennätetty kuuluttaa ja vihkiä, sain minä Agnetalta näin kuuluvan kirjeen:

  'Fabian!

  Voi, Fabian! Minä en enää saa enkä voi kutsua sinua rakkaaksi
  ystäväkseni. Sinä olet murtanut ja särkenyt ainoan todellisesti
  sinua rakastavan sydämen, sillä sinä olet tallannut jalkojesi alle
  minun pyhimmät tunteeni – ainoan rakkauteni. En minä olisi, Fabian,
  sinusta semmoista uskonut! Ääretön kunnian ja hekuman himo on sinut
  so'aissut. Minä toivon, että eläisit onnellisena, mutta ota vastaan
  kuitenkin tämä viimeinen ystävyyden osoitus, muistoksi entiseltä ja
  nykyään kovin sortuneelta, köyhältä ystävältäsi
                                                     Agnetalta.'

"Kirjettä seurasi vähäinen suljettu mytty ja kun sen avasin, sisälsi se pienen kotelon. Minä viskasin sekä kirjeen että kotelon kaappini salalaatikkoon, sillä se kaappi oli ainoa erikoinen omaisuuteni. Kätkemiseni tein sentähden, ett'ei minulla ollut aikaa niitä polttaa, sillä en olisi suonut kenenkään näkevän niitä. Ja jopa olikin aika kiire, sillä askelia kuului ja Vendla astui sisään. Hän ei huomannut minussa minkäänlaista mielen häiriötä, niin kylmä olin minä noille Agnetan viimeisille ystävyyden osoituksille. Niin, kävihän se laatuun minulta, joka olin niin loistava tulevaisuus; mitäpä huolinkaan minä yhden sydämen särkymisestä; mitäpä huolinkaan minä vanhan, kuluneen rakkauden viimeisestä valituksesta, vaikka olinkin kerran luvannut hänelle ikuista uskollisuutta, vaikka olinkin sanani syönyt, lupaukseni rikkonut, ja surkeasti hänet pettänyt. – – Onko siellä pullossa enää mitään? Kieleni kuivuu niin kovin ja sydämeni käypi kovin murheelliseksi, herne minua taas vähän virvoittaisi", sanoi hän sitte äkkiä.

"Minä annoin hänelle pullon ja hän nuristi siitä viimeisen pisaran.

"Tuokin jo loppui; nyt saa pullo olla missä tahansa ja tuo kynttiläkin kohta loppuu ja sitte tulee pimeä, niin pimeä, ja se on niin ikävää; niistäkää sitä vielä, sen karsi on taas pitkä", sanoi hän sitte.

"Eikö Agneta sitte yhtynyt nuoren Varasen kanssa?" kysyin häneltä hätäisesti, sillä sydäntäni oikein ahdisti, kuunnellessani ukon elämän tapahtumia.

"Voi ei, sitä ei hän tehnyt, mutta te saatte tietää kaikki, kun vaan jaksatte minua kuunnella", sanoi ukko, nähtävästi surumielisenä.

Minä vakuutin, ett'en kyllästyisi hänen kertomuksensa kuuntelemiseen, vaikka se olisi kuinka pitää.

"Niin", alkoi taasenkin ukko. "Kauan emme olleetkaan Vendlan kanssa kihloissa, sillä vuoden ajalla olimme kihlatut, kuulutetut ja vihityt. Häät pidettiin ylen komeat morsiamen kotona ja meille toivotettiin onnea sadoista suista.

"Juurikuin olimme saaneet häämme vietetyksi, sain minä määräyksen toiseen paikkaan, apulaiseksi eräälle kappalaiselle. Ennen sinne muuttoamme kävin minä jo siellä, laittamassa tulevaa asuntoamme niin mukavaksi kuin suinkin mahdollista. Tuo kaukana, ylimaan salolla oleva kappalaisen virkatalo ei ollutkaan semmoinen hovi kuin se, jossa Vendla oli kasvanut ja jossa minäkin olin viime ajat oleskellut. Talo oli vaan tuommoinen vanha, riutunut talo, jossa oli vaan yksi ja matala asuinrakennus ja siinä ei suinkaan liikoja huoneita ollut: pieni salin-tapainen, kolme kamaria ja kyökki, siinä kaikki; eipä aivan kaikki, sillä huoneen toisessa päässä oli harjan alla matala yliskamari, jopa niin matala, että seisoessaan huoneen lattialla, koski pää melkein kattoon. Sen saimme me asuaksemme. Kun me tulimme yhdessä tuohon uuteen kotiimme, saatin minä vaimoni suorastaan hänelle aiottuun huoneesen.

"'Jumala minua armahtakoon! Tämmöisessäkö harakan pesässä minun pitää ruveta asumaan?' sanoi Vendla huoneesen tultuansa.

"Tunnustaa täytyy, että tuo nuoren vaimoni lause soi hyvin pahalta korvissani, vaikk'en silloin vielä tietänyt, että se oli alkusoitto tanssiin. Minä olin tehnyt, mitä olin voinut, asumuksemme eduksi, enkä luullut vaimollani olevan syytä enempää vaatiakaan, sillä odotin häneltä yleisien asioiden tietoa niin paljon, ett'ei kaikilla ihmisillä ole yhtä mukavat asunnot, eikä yhtä hyvä toimeentulo.

"'Sinä, Vendla, et puhu nyt toimellisesti!' sanoin hänelle nuhtelevaisesti, katsoen häntä samassa hellästi silmiin.

"'On minulla sen verran toimellista puhetta, ett'en minä rupea asumaan tämmöisessä hökkelissä, joka on hatara ja pieni kun lintuhäkki', sanoi hän ikäänkuin uhalla.

"'No, mutta mistä tässä nyt sitte parempi asunto otetaan?' sanoin minä puoli hämmästyksissäni.

"'Jostakin muualta', sanoi hän ja siihen puhe sillä kerralla loppui.

"Niinkuin jo mainitsin, oli tuo seurakunta ylimaan seurakuntia ja siellä elettiin hiljaista, köyhää elämää. Maat olivat karuilla maan selänteillä, jonkatähden seurakunnan asukasten viljelykset olivat pienet ja niukka-antoiset; ja lisäksi kävi paikkakunnassa halla useammasti vieraina kun muualla. Vanha pastori perheensä kansa oli seurakunnassa ainoana herrasväkenä, sillä muut virkamiehet eivät liene halunneet sinne asettua, he kun tavallisesti hakevat lihavia laitumia. Vanha pastori oli koko parhaan ikänsä ollut seurakuntansa paimenena, sillä ei hän hennonut sanankuulijoitansa jättää, joiden kanssa hän oli niin paljon kärsinyt. Hän oli heitä etsinyt mökistä mökkiin, huoneesen ja kokenut lievitellä ja täyttää heidän sekä henkisiä että ruumiillisia puutoksiaan ja tarpeitaan. Sentähden rakastivatkin seurakuntalaiset uskollista paimentansa kaikella rakkaudella, mikä ihmiselle suinkin on mahdollista, mutta ikä ja surut olivatkin opettajalla ja seurakuntalaisilla yhteisiä.

"Yhtä harvinaisia kuin sivistyneet perheetkin paikkakunnassa, olivat myöskin herkkuruoat pappilan pöydällä, sillä niitä ei ollut ollenkaan; mitäpä tietä ne olisivatkaan kulkeneet tänne, sydänmaan saloihin? Ja pappilassakin syötiin vaan, mitä paikkakunnan niukka ja karu maa antoi.

"Semmoiseen paikkakuntaan ja keskuuselämään tulimme me nyt siirretyksi. Ei mitään seura-elämää, ei mitään humua tai soitantoa, ei mitään herkkuja tai loistavaa elämää; köyhyyttä, yksinkertaisuutta vaatteissa ja tavoissa, yksinkertaisuutta ruoassa ja juomassa, niitä vaan oli viljalta.

"Kauvan ei vaimoni tarvinnut tutustua uuden elämänsä oloihin, ennenkun hän ymmärsi kaikki, ja yhä synkemmäksi, yhä mustemmaksi kävi hänen mielensä.

"Vasta viikon päivät olimme olleet uudessa kodissamme, kun hän sanoi minulle kamarissamme:

"'Minä en rupea asumaan tässä karhujen maassa.'

"'No, missäs sitte?' kysyin häneltä säikähtyneenä.

"'Menen kotiin.'

"'Mutta nythän olet juuri kotonasi', rohkenin hänelle muistuttaa.

"'Tämmöinen koti ei ole minun eikä yhdenkään sivistyneen ihmisen koti', sanoi vaimoni.

"'Voi, kun sinä puhut mielestäni sopimattomasti! Minkäpä me siihen nyt voimme, kun sallimus on meille tällä kerralla tämmöisen kodin antanut', sanoin hänelle.

"Hän ei puhunut sen enempää, sillä hän lienee huomannut olevan siinä minulle liiaksikin, ja liiaksi siinä olikin.

"Minä rakastin nuorta, kaunista vaimoani kaikella nuoren aviomiehen tulisella rakkaudella. Minä olisin suonut hänelle täydestä sydämestäni kaikkea hyvää ja mukavuutta, mitä ikinä maailmalla on antaa, mutta tämän parempaa ei ollut minulla tarjota, vaan siihen ei hän ollut tyytyväinen, sen näin ja kuulin aivan selvästi. Se kummastutti ja pahoitti minua kovin. Minä koetin huvittaa vaimoani miten voin: minä luin hänelle kertomuksia ja romaaneja ja kehoitin hänen itsensäkin niitä lukemaan aikansa kuluksi, mutta niistä ei suurta apua tullut, hän oli vaan apea ja synkkämielinen.

"Kauan ei meidän käynyt oleminen yhdessä ruokalaissa talon perheen kanssa, sillä vaimoni tyytymättömyys kasvoi kasvamistaan. Seuraus eroamisesta oli se, että saimme heti ottaa pii'an ja hänkin tarvitsi ruokaa, vaatetta ja palkkaa, joista vaan karttui menoja. Vaimoni, joka oli kasvatettu hemmoitellen ja lellitellen sekä työttömänä, ei kyennyt, ei osannut, eikä tahtonut – minä en tahdo sanoa: viitsinyt – tehdä mitään pienen, vasta-alkavan elämämme eduksi. Kaikki ruokakomento, puhtaus ja muut askareet olivat muiden varassa, ja pienimmätkin vaatteuksen tarpeet piti toimittaa kylässä. Se kaikki oli tuiki edutonta pienelle kappalaisen apulaisen palkalle.

"Ensimältä en minä pitänyt sitä minään vikana enkä puutoksena, sillä uneksinpa minä täälläkin tuota loistavaa tulevaisuutta ja kunniakasta professoria, vaikka kyllä ne utukuvat näyttivät jotenkin kauas paenneen näiltä sydänmaan saloilta. Sentähden luulin minä tuon professorin rouvan työttömyyden olevan oikeutetun. Mutta pian olivat seuraukset näkösällä: pieni apulaispalkka-kassa rupesi toimettomuuden ja työttömyyden tähden kärsimään kovasti, ja mikäli kassa kärsei ja kutistui, tulivat puutoksetkin meille, ja viimein olivat ne alinomaisina vieraina.

"Vaimoni tyytymättömyys kasvoi vaan yhä. Kun olimme vuoden päivät olleet sydänmaan seurakunnassa, kävi se niin ankaraksi, että minun täytyi Tuomiokapitulilta pyytää päästäkseni sieltä johonkin toiseen paikkaan. Mitä olin pyytänytkin, myönnettiin minulle. Vesissä silmin erkanin hyvästä, vanhasta pastorista ja niin me muutimme.

"Majanmuutto oli kyllä nyt tehty, mutta elämän ja palkan muutosta ei tullut, eikä professoria ja loistavaa tulevaisuutta näkynyt, ei kuulunut.

"Vuoden ajan tuossa toisessa paikassa oltuamme, syntyi meille kaunis ja terve poika. Minä iloitsin suuresti uudesta perheemme lisäyksestä ja melkeinpä lienee vaimonikin niin tehnyt. Mutta vaikka luonnollinen äidin rakkaus saikin hänet hetkeksi iloitsemaan ja rakastamaan lastansa, tuli kuitenkin aivan pian elämän suru – loistavan elämän suru hänelle jälleen takaisin, vieläpä kaksinkertaisena. Nyt oli tullut uusia murheita, uusia elämän tarpeita, mutta ei uusia – tuloja, siinä hänen surunsa syy. Minä koetin häntä lohduttaa nytkin, miten ikään voin, mutta kaikki oli turha. Niin, minä en tietänyt nytkään oikeaa syytä hänen suruunsa, vaikka luulin sen tietäväni.

"Erään kerran sanoi hän minulle: 'et sinä voi minua säätyni mukaisesti elättää'.

"Minä kyllä vavahdin tuosta sanasta, mutta koetin kuitenkin häntä lohduttaa ja vakuutin hänelle kaikki vielä hyvin käyvän.

"'Ei tässä maailmassa', sanoi hän katkerasti ja hänen luontonsa jäi entiselleen.

"Ei ollut monta vuorokautta väliä, ennenkuin kuulin hänen ikäänkuin itseksensä tuskallisesti lausuvan: 'voi, mihin minun piti joutua.'

"Se ääni, se lause kävi sydämeeni kipeämmästi kuin puukon pisto. Voi, voi! se särki sydämeni. Minä vapisin, minä horjuin; minulla ei ollut ainoatakaan sanaa antaa vastaukseksi – minä en kyennyt siihen.

"Nyt aukesi kaikki minun silmieni eteen täydessä valossaan, ja minäkin saatoin sydämessäni jo sanoa: 'voi, mihin minun piti joutua.' – Vaimoni ei rakastanutkaan minua itseni tähden, hän rakasti minussa vaan professoria ja – ja – loistavaa tulevaisuutta! eikä noita tullutkaan niin pian, kuin hän ehkä luuli. Kaikessa hempeydessä, huvituksissa, hekumassa ja työttömyydessä kasvatettuna, oli hän edessäpäin olevan elämänsä perustanut loistoon ja kunniaan, ja sen loiston ja kunnian luuli hän tapaavansa ja pysyväisesti saavuttavansa minussa. Jouduttuaan semmoisesta hempeästä ja loistavasta tuulentupien elämästä äkkiä puutostenkin puolia maailmassa näkemään, ei hän voinut kantaa sitä alennusta, jonka hän nyt ylennyksen sijaan sai, sillä hän ei ollut oppinut kärsivällisyyttä. Siinä vasta oli oikea syy tyytymättömyyteensä, elämäänsä ja – minuun. Kenties olisimme tulleet toimeen sydänten asioissakin, jos olisin paikalla ollut – professori ja jos uneksittu loistava tulevaisuus olisi ollut heti käsissämme, mutta todellisesti en luule hänen koskaan rakastaneen minua.

"Tuon lauseen kuultuani, katosivat professori ja loistava tulevaisuus näkö- ja ajatuspiiristäni, niinkuin kaste maahan, eikä niitä ole sittemmin näkynyt, ei kuulunut; apeaksi, synkäksi jäi nyt miehen mieli.

"Ei yksikään voi käsittää sitä murhetta ja tuskaa, jota minä sydämessäni nyt kannoin. Minulle ei maistunut ruoka eikä juoma, ei tieteilemiset eikä mitkään ilot ja huvitukset, kaikki, kaikki olivat nyt menneet palaamattomiin, mutta murhe, se vaan pysyi. Mielessäni ja ajatuksissani soi nyt vaan alati ja lakkaamatta yksi tunne ja ääni, ja se oli: voi, mihin minun piti joutua. Sen lauseen oli vaimoni lausunut omalle varallensa, mutta hän antoi siitä minullekin osan, hirveän osan, ja niin tuli tuo särkevä lause yhteiseksi meille molemmille.

"Kaiken sen tuskan alla jaksoin minä kuitenkin helpoimpina hetkinä toivoa. Jonkun ajan perästä kokosin kaikki voimani ja kyynelsilmissä puhuin vaimolleni, kuinka suuren vaivan hän oli minulle saattanut käytöksellään ja puheellaan. Minä koetin kehoittaa häntä kärsivällisyyteen ja puhua hänelle, kuinka emme voi tällä kerralla välttää kohtaloamme ja kuinka meidän on tyytyminen siihen, mitä meillä nykyään on ja toivossa parempaa odottaminen.

"Koko puheeni ajan oli vaimoni vaiti ja hyvin synkän näköinen, niin ett'ei se näky paljoa toivoa antanut.

"'Sinulle, Fabian, olisi kuitenkin paremmin vaimoksi sopinut joku käsityöläisen tytär, kuin minä', sanoi hän viimein synkästi, kun olin puheeni lopettanut.

"Vaikka se lause oli katkerin kaikista, mitä olin häneltä tähän asti kuullut, ja vaikka se oli täydellinen selitys hänen sydämensä tilasta ja vakuutus siihen, mitä olin tuntenut, ei se kuitenkaan tehnyt sydämelleni niin kipeää kuin hänen viimeksi lausumansa loukkaavat sanat, sillä ne olivat jo särkeneet minun sydämeni siihen määrään, ett'ei siinä ollut hetkellisesti ammutulle nuolelle enää tervettä, kipua tuntevaa paikkaa, sillä se oli yhtenä haavana. Sen vaan sai tuo isku tällä kerralla aikaan, että ainoa toivon kipinä elämämme parantumisesta sammui sydämestäni. Vaan vaikk'eivät ne saaneetkaan sillä kerralla sydämessäni sen suurempia aikaan, tulivat ne aikaa myöten kuitenkin kahta kauheammaksi, sillä olihan vaimoni todellinen sydämen tila sen lauseen kautta tullut täydessä valossaan paljastetuksi; nyt se ei enää ollut arveluissa. Uusi tieto, uusi tunto, uusi vakuutus siitä, ett'ei vaimoni ollut alkujaankaan rakastanut minua itseni tähden, painoi sydäntäni ja tuo paino tuntui hakevan ainoankin vielä voimassaan olevan elinliutimen katkaistakseen.

"Nyt minä tunsin kaikki, tiesin kaikki. Minä tunsin ja tiesin, milloin olin tehnyt suurimman elämäni erhetyksen. Minä tiesin ja tunsin, kuinka olin kunnianhimon ja elämänloiston antanut soaista sieluni, juuri niinkuin Agneta oli minulle tuota viimeistä muistoa lähettäessään kirjoittanut. Minä tiesin ja tunsin, kuinka tuon kunnianhimon loisteessa olin sydämeni antanut eksyä pois todellisen rakkauden uralta ja tulevaisen kunnian ja loiston himossa yhtyä sen sydämeen, joka soaistuna samoilla himoilla, samoilla pyrinnöillä kuin minäkin, ei todellisuudessa rakastanut minua. Sitä tapahtumaa pidän vieläkin elämäni suurimpana erhetyksenä.

"Minä en koettanutkaan enää lohduttaa enkä iloiseksi saattaa vaimoani, sillä olihan itsellänikin kylläksi surua ja olinhan huomannut, ett'ei asia paremmaksi tule. Minä itkin sydämessäni yötä päivää ja luulenpa siitä vuotaneiden kyynelien olleen verisiä; minun ruumiini ja sieluni voimat alkoivat kuihtua.

"Semmoisessa tilassa mennä retotimme eteenpäin ajassa ja vaimoni tyytymättömyys ja minun suruni enenivät vaan arveluttavassa määrässä.

"Minä rupesin hakemaan lohdutusta murheelliselle sydämelleni, mistä vaan luulin sitä löytäväni. Minä luin ja tutkin Jumalan sanaa, mutta siitä ei apua tullut, sillä se lienee tapahtunut ulkonaisesta pakosta ja siis ulkokullatusti. Minä luin kertomuksia ihmistunteista ja sydämistä, mutta ne paljastivat vaan sydänten juonet ja itsekkäisyydet, eikä niistäkään ollut apua. Vihdoin luulin löytäneeni jotain hoivaa ja lohdutusta kovin särkyneelle mielelleni, mutta voi, voi! se hoiva ja lohdutus oli väärästä lähteestä ja se oli toinen iso erhetys elämässäni; minä, näette, rupesin – ryyppimään.

"Ja tosiaankin tuntui pikku humala tekevän hyvää tuiki rikki revitylle ja särjetylle sydämelleni. Minä saatoin hetkeksi unhottaa suruni, saatoin olla iloinen ja väliin nauraakin ja kaikki maailman elämä tuntui mielestäni yhdentekevältä.

"Ensimältä olin minä vaan sen verran hujakassa, ett'eivät muut siitä mitään tienneet, mutta pian tuli tarpeeni isommaksi, ja aivan pian astuin minä kohtuuden rajan ylitse, joka onkin tässä kohden aivan kaitainen.

"Eräänä iltana tulin minä hyvässä tohmelossa kylästä kotiin, sillä kotona ei minulla ollut tuota murheen lievikettä. Oitis huomasi vaimoni, missä tilassa olin. Hän rupesi minua sättimään kauhealla sanatulvalla, jonka moista en ollut koskaan ennen kuullut. Minä en nyt ollut yksi enkä kaksi roisto ja retku, mutta hän oli koonnut niin rikkaan nimiluettelon kaikista parjaus- ja sättimänimistä, mitä ikinä on kuultu, että minä oikein ihmettelin hänen taitoansa ja että niitä kaikkia on häpeä mainitakin. Viimein purskahti hän – katkeraan itkuun, mutta mitä huolin minä hänen itkuistaan, mitä sättimisistään, sillä olihan minulla nyt lohdutusta päässä. Minä nauroin katkeralle itkulle ja hänen nimittelemisensä ja sättimisensä eivät tuntuneet mielestäni hyviltä eivätkä pahoilta; minä sanoin hänelle, että elämä oli minulle nyt jo yhden-tekevä olipa se minkälainen tahansa.

"Jospa vaimoni olisi hyvyydellä, sävyisästi kohdellut ensimäistä rikostani ja lankeemustani, jospa hän olisi nytkään huomannut, että lankeemus oli tapahtunut hänen tähtensä ja että minun lankeamiseni oli meidän molempien yhteinen lankeaminen – niin jospa hän olisi luvannut parannusta ja sanonut yhdenkään lempeän ja rakkaan sanan, niin kenties olisivat asiat käyneet toisin, sillä sydämeni ei ollut vielä paatunut, se olisi vielä voinut palata ja parantua, anteeksi antaa ja ruveta vielä toivomaan, vielä rakastamaan, mutta sitäpä ei hän tehnyt ja sentähden ei lankeemuksesta tullutkaan mitään katumusta eikä parannusta, vaan perikato läheni lähenemistään. Eipä kauan viipynytkään, ennenkuin kyliltä tuotiin minua kotiin – taidotoinna.

"Jonkun ajan takaa hain minä jotenkin etuisaa kappalaisen tilaa. Minä en juuri oikein tiennyt, hainko sitä tai en, vaikka kirjoitin hakemukseni ja kopioitsin todistukseni ja vaikka lähetin ne postissa laillisella ajalla asianomaiseen virastoon; niin hajamielinen olin, ett'en tietänyt, mitä tein, tahi mitä tekemättä olin. Kirjani ja todistukseni hankkivat minulle vaalisijan, sillä kaikki arvolauseeni olivat valkoisella paperilla puhtaat ja virheettömät, vaikka itse todistusten saaja ja omistaja oli tahraantunut, likaantunut, oli mennyt mies.

"Näinä aikoina hankki vaimoni julkista eroa minusta, aikoen mennä isänsä tykö. Mutta senkin hankkeen teki tyhjäksi, samassa saapunut tosiasian tieto, että hänen isänsä oli juuri viimeisinä päivinä tehnyt – konkurssin! ja sivumennen mainittakoon, ett'eivät hänen velkojansa saaneet kymmenennettäkään osaa saamisistaan.

"Minä sain määräyksen vaalin saarnaamiseen. Kun määräpäivä tuli, lähdin sitä toimittamaan. Minä en tietänyt, mitä minä saarnatessani sanoin, mutta se vuoti sydämestä, joka oli pettyneen toivon katkeruutta täynnä. Sentähden se lienee ollut, kun saarnani sanottiin suurella voimalla kuvanneen ihmisen useinkin surkeasti pettyvän pyrinnöissään ja toiveissaan ja kuinka vähän on luottamista kunniaan, loistoon ja omaan petolliseen sydämeensä. Mitenkä lienee ollutkin. Lienevätkö seurakuntalaiset tunteneet pettynyttä toivoa ja oman sydämensä petollisuutta samaten kun minäkin, mutta vaalisaarnani vaan liikutti heitä niin, että he melkein yksimielisesti valitsivat minut paimenekseen!

"Sinne muuttoomme asti ei sisällinen elämämme parannut yhtään. Mitenkäpä se parani, kun ei sydämen haavoja oltu yritettykään parantamaan, sillä niistä haavoistahan kaikki vuoti. Vaimoni sätti vaan yhä edelleen minua ja yhä hän vaan aina antoi minun yhä korkeammassa mitassa tietää, että hän, onneton, on joutunut aivan väärälle jäljelle. Seuraus oli se, että minä join vaan, ja jota enemmän hän sätti ja halveksi minua sitä enemmän nauroin minä katkeroita nauraja hänen kiukkuisen itkunsa sekaan, ja sitä tein niinkuin ainakin taistelossa voittanut, sanoen samassa hänelle: itse sen niin olet laittanut.

"Kaikki ihmiset säälittelivät ja surkuttelivat minua. He rakastivat minua syvän oppini, hyvien lahjojeni ja sävyisän luontoni vuoksi; ylhäiset ja alhaiset olivat siinä yhtä mieltä. He sanoivat minun langenneen himojeni orjaksi ja langettivat kaiken syyn minun päälleni, mutta voi, voi! he eivät tietäneet, että lankeemukseni oli tapahtunut toivovan ja rakkaudessaan pettyneen sydämen murtumisesta ja särkymisestä. Niin, mistäpä ihmiset olisivatkaan sen tietäneet, sillä minä koin huolellisesti salata todellisen sisällisen elämämme ja kantaa mykkänä yksinäni kaikki elämämme erehdykset ja niiden tuottaman kovan ja raskaan taakan.

"Sellaista elämää elettyämme, läheni se aika, jolloin piti muuttaa uuteen paikkaan. Seurakuntalaiset ottivat meidät kaikella ystävyydellä ja kunnioituksella vastaan, mutta minun sielussani oli kova sisällinen tuska, sillä tunsinpa, minkälaisen sielunpaimenen he nyt saivat ja hirmuinen, polttava edesvastaus tuntui makaavan päälläni.

"Meidän elämämme ei parannut sielläkään; mitenkäpä se oli mahdollistakaan, sillä kerran sille kannalle joutunut elämä ei voi koskaan parantua. Yhä nurkui vaimoni, ett'ei hän voi säätynsä mukaisesti elää. Yhä päivitteli hän surkeasti pettyneensä, yhäpä hän myöskin sätti ja nimitteli minua halveksivaisesti, mutta yhä join minäkin ja yhä suuremmassa määrässä.

"Juomiseni alkoi todellakin käydä niin määrättömäksi, ett'ei sillä ollut mitään rajoja. Minä olin juovuksissa kotona ja kylässä, juovuksissa kirkossa ja muissa virkani toimituksissa, niin, eipä ollut sitä aikaa eikä paikkaa, jossa en ollut juovuksissa ja kauhistuksena kaikille ihmisille.

"Semmoista menoa ei voinut kauan kestää, ja ennenkuin oli kaksi vuotta loppuun kulunut uudessa paikassa, olin minä erotettu virastani.

"Se ei minua suuresti surettanut, sillä elämä ei ollut enää minulle minkäänarvoinen, mutta vaimooni otti se niin kovasti, että hän kääntyi kovaan tautivuoteesen; lapsemme oli kuollut vähää ennen. Mitä huolin minä vaimoni sairastumisesta, semmoisen vaimon, jonka tiesin olevan kylmän minua kohtaan, jonka tiesin katuneen ja katuvan kohtaloansa, joka ei rakastanut minua, joka alusta alkaen murehti omaa hyvyyttänsä ja minun huonouttani – niin mitäpä huolinkaan minä semmoisen vaimon sairastumisesta, minä join vaan ja sanoin katkerasti hänelle: olinpa minä kuitenkin jonkin arvoinen, sen saat nyt nähdä.

"Vaimoni sairaus ei käynyt pitkälliseksi, kuolema tuli ja pelasti hänet enempää näkemästä.

"Muutamat armeliaat ihmiset toimittivat vaimoni maahan. Haudallakin ollessani olin hyvässä pöhnässä. Vettä ei silmääni tullut haudalla eikä hänen kuolemahetkelläänkään, niin paatunut ja kovettunut oli rikki revitty ja perinpohjin särjetty sydämeni.

"Juurikuin olimme vaimoni maahan saaneet, sain tiedon, että Agnetakin oli – kuollut. Heti kun oli tiedoksi tullut minun kihlaukseni Vendlan kanssa, oli nuori Varanen tullut Agnetan luokse ja tarjonnut hänelle toistamiseen kättänsä, mutta Agneta oli hänen tarjoukseensa vastannut: 'minulla on ainoastaan yksi sydän ja sen olen antanut jo toiselle, vaikka uskottomalle ystävälleni, sentähden ei minulla ole kenellekään enää mitään antamista.' Monta muuta, syrjäisen mielestä edullista tarjousta oli Agnetalla, mutta hän ne kaikki hyljäsi.

"Se tieto toi minulle uutta tuskaa ja kauhistusta. Kaikki menneet ajat ja muinaiset muistot aukesivat nyt yhtähaavaa silmieni eteen. Nyt vasta huomasin, mitä olin tehnyt ja mihin olin ankaran kunnianhimon antanut itseni saattaa. Nyt vasta huomasin hirmuisesti särkeneeni sydämiä ja se juuri oli syynä kauheaan paloon, joka omassa sydämessäni alati riehui – niin, niin, se palo oli oma laittamani, oma hankkimani, oma virittämäni palo, sillä kaikki kunnianhimoni eksyttävät teot makasivat yhtähaavaa raskaana taakkana sydämelläni. Minä olin saattanut hautaan sydämen, joka niin verrattomasti oli minua rakastanut ja minuun ehdottomasti luottanut. Sen rakkauden ja luottamuksen olin minä kylmästi sysännyt luotani ja siten saanut kylmäksi sydämen, joka niin palavasti hehkui luottavasta rakkaudesta.

"Sen sydämen olin särkenyt heveydelläni, sillä varmaan rakasti Agneta minua hyvyyteni ja kelvollisuuteni tähden. Mutta toisen särkemäni sydämen olin särkenyt huonoudellani, sillä Vendla ei rakastanut minua itseni tähden.

"Oma sydämeni oli myös särkynyt, ja se särkyminen oli kenties pahempi kuin noiden toisten, jotka maa jo kätkee, jotka jo ovat päässeet lepoon ja rauhaan, joista toinen ei enää pala uskollisesta, tulisesta rakkaudesta, eikä toinen rajattomasta kunnianhimosta – niin, niin, minun sydämessäni oli siksi vielä elon hermoja, että voin kaiken sielun tuskan tuntea, ja kärsiä kaikki ne hirmuiset vaivat, jotka nuo muistot alati sydämeeni toivat.

"Se, mitä minulla vielä on elämästäni kerrottavaa, ei ole enää pitkällistä. Tuommoisia tunnon vaivoja kärsiessäni join minä lohdutuksekseni niin paljon, kuin vaan sain, ja niin kauan kuin kipenekään oli omaisuudestani jäljellä semmoista, joka jollekin kelpasi.

"Kun kaikki vaatteetkin olivat päähäni loppuneet, täytyi minunkin lakata juomasta. Alastomana, kaikilta hyljättynä, ihmiskunnan heittiönä, seisoin nyt yksin maailmassa. Kaikki olivat nyt menneet, mutta minun kauhea omantuntoni tuska ei ollut mennyt. Kauvan en voinut siinä paikassa olla, mutta en tietänyt mihin menisin. Kotipaikoilleni en voinut mennä, sillä Agnetan muisto ja vanhempieni ja muiden omaisieni suru olisivat vaan lisänneet tuskani paloa. Vendlan kotiin? En sinnekään, sillä minä en olisi voinut rauenneessa hekuman kodissa näyttää Vendlan professoria ja muuta hänen loistoaan. Viheliäisyyttä, kurjuutta, rikoksia, pettynyttä toivoa ja vihdoin kuolemaa, niitä vaan olisi minulla ollut näyttää.

"Siinä tuskassani lähdin minä juoksemaan metsään kuin mielipuoli. Minä en tietänyt, mihin menin, mihin juoksin, mutta minä juoksin vaan, juoksin niin kauan, kuin voimani riittivät, ja kun en jaksanut juosta, kävelin, sillä sydämessäni soi vaan alati yksi ja sama ääni: pois, pois täältä, kauas pois.

"Viimein, kun voimani uupuivat, väännyin minä makuulleni erään ison kuusen juurelle, murheesta ja väsymyksestä uupuneena, paremmin kuolleena kuin elävänä.

"Siinä makasin puoli-horroksissa. En tietänyt, nukuinko vai olinko valveilla, olinko elävä vai kuollut; yhtä vähän tiesin, missä olin, mutta tunsin kuitenkin sydämeni ankaran kalvaavan polton. Viimein vaivuin jonkunlaiseen tunnottomaan horrostilaan, sillä en ollut nukkunut moneen vuorokauteen.

"Kun vihdoin toivuin, oli aurinko jo korkealla, valon ja lämmön ijankaikkinen alkulähde valasi ja lämmitti niin ihanasti, sillä oli kesä. Aivan läheltä minua kuului myötäänsä korviini metsäpuron lorina. Linnut laulelivat monenlaisilla sävelillä aamuvirsiään ympärilläni puissa. 'Oi, te, Luojan rikkauden ja hyvyyden puhtaat alkulähteet, kuinka onnelliset te olette kaikessa viattomuudessanne, jospa minä olisin yhtä onnellinen kuin te!' ajattelin silloin sydämessäni ja kyyneleet valahtivat silmiini.

"Lepo ja korven raitis ilma oli vähän virkistänyt voimiani. Minä nousin sammalvuoteeltani, menin purolle ja join siitä puhdasta ja raikasta korven vettä. Sitte pesin kasvoni ja valelin vedellä polttavaa päätäni: se virkisti minua paljon ja minä taas join.

"Näin saatuani virkistystä, lähdin taas samoamaan metsää. Minkäänlaista tietä tahi polkua ei ollut, mutta kauas pois vaan teki mieleni; aurinkoa oppaanani pitäen, tiesin minä suuntani ohjata pois viimeisestä kodistani. Likelle puolta päivää samottuani, tuli eteeni heikko metsäpolku. Minä lähdin sitä seuramaan, toivossa vievän sen johonkin ihmisasuntoon. Iltapäivä oli jo, eikä mitään näkynyt ei kuulunut. Voimani alkoivat uupua ja nälkä kalvasi kauheasti. Vihdoin illan hämärässä alkoi polku vahveta ja se antoi minulle jotain toivoa. Kuinka ihastuksiin minä tulin, kun eteeni aukeni pieni lampi ja sen rannalla pieni mökki. Väsymyksestä, näljästä ja uupumuksesta horjuvana astuin mökkiin. Siinä ei ollut asujamina muita kun vanha vaari ja mummo; he olivat vetäyneet tänne yksinäisyyteen, sillä ukko oli ahkera kalamies ja kalasteli lammesta. He näyttivät hyvin hämmästyvän minun tulostani, mutta kun minä sanoin hyvää iltaa nöyrästi ja pyysin yösijaa, näyttivät he tyyntyvän.

"'Miks'ei taassa saane yötä olla; ei taa häävi paikka ole, mutta yhtäkaikki taassa yön yli toimeen tullee', sanoi ukko.

"Minä pyysin Jumalan tähden heidän antamaan minulle jotain syötävää ja selitin olevani nälkään kuolemaisillani; samassa ilmoitin, ett'ei minulla ole mitään maksua antaa.

"Sen kuultuaan katselivat ukko ja mummo minua jotenkin oudoksuen, mutta kumminkin rupesi mummo heti ruoan laittoon. Ukko oli saanut lammesta kaloja, niitä paistoi mummo takkavalkean hiilillä ja asetti ne mökin ainoalle pienelle pöydälle; leipää, voita ja maitoa tuli lisäksi. Sitte kehoitettiin minua syömään, eikä minua tarvinnutkaan kahdesti käskeä.

"Syödessäni rupesivat he kyselemään mitä olin. Minä sanoin kotipitäjääni nimen.

"'Tiedättekö te, kuinka se onneton pastori L—-m nyt voipi?' kysyi mummo minulta.

"'Eipä ne voimiset taida kaksinaiset olla', vastasin minä tukehtuneella äänellä, sillä mummon kysymys kävi kipeästi sydämeeni kuin puukon pistos.

"'Sääli miestä semmoista. Hän oli lahjakas mies ja sanotaan hänen olevan korkea-oppisenkin ja yhtäkaikki hän elää niin pahasti itseänsä kohtaan. Sanotaan hänen ruvenneen ryyppimään vaimonsa pahuuden tähden, onkohan siinä perää?' jatkoi mummo.

"'Ei siinä ole mitään perää', vastasin minä ja pala tahtoi tarttua kurkkuuni.

"'Vieläköhän pastori on virallakaan?' uteli mummo yhä.

"'Ei hän ole viralla ja hänen vaimonsa on kuollut', selitin mummolle, ikäänkuin illalliseni ja yöpaikkani maksuksi, sillä en itsekään tietänyt, mitä mä hänelle vastasin, niin oli sydämeni täysi.

"'Vai niin! Vai ei pastori ole enää viralla! Paraspa taisi olla rouvallekin, kun kuolema pelasti hänen enempää näkemästä', arveli mummo.

"Noita keskustellessamme olin syönyt, minkä söin. Paljoa en syönyt, enkä minä paljoa voinut kestääkään, sillä ankara murhe oli masentanut ruokahaluni kovin niukaksi, eikä suinkaan mummon puhe enentänyt sitä.

"Minulle laitettiin mökin ainoaan vuoteesen makuusia ja mummo ja ukko panivat maata lattialle.

"Väsyneenä ja murheellisena panin maata, mutta luonto kumminkin vaati velkansa ja minä vihdoin nukuin.

"Heti aamulla herättyäni aioin lähteä matkalle, mutta mummo ja ukko eivät minua päästäneet eineettä, joksi he nyt keittivät kaloja. Syötyäni ja kyseltyäni heiltä tietä, heitin heille kiitokset ja jäähyvästit ja lähdin matkaan. Hyvästi jätellessäni sanoi mummo minulle: 'te olette niin kummallinen, ett'en tiedä, mikä te oikein olette; vissiin teitä kalvaa joku ankara murhe.' Kyynel valahti silloin silmistäni, mutta minä pyörähdin selin mummoon ja menin samassa ovesta ulos.

"'Pois, pois, kauas pois, pois sinne asti, jossa ei tuosta surullisesta historiasta tiedetä mitään, jossa ei niitä enää minulle kerrota ja muistuteta', soi nyt vaan ajatuksissani, mutta mihin, sitä en tietänyt.

"Niin samosin minä yhä eteenpäin yhtä suuntaa kohden, mutta kumminkin teitä myöden ja ihmisien ilmoissa, sillä enpä halunnut enää metsään mennä. Välillä minä anelin ihmisiltä ruokaa ja yösijaa. Väliin sain, väliin olin saamatta, sillä olinpa liian nuori ja komea kerjäläiseksi, sentähden he usein nurkuivat, eivätkä antaneet minulle ruokaa, niin että päivittäin sain kulkea maistamatta minkäänlaista suurusta.

"Sillä tavalla kulkiessani tulin minä näljinkuoliaana eräänä päivänä muutamaan tämän kylän varakkaasen taloon, ja se on juuri tämä talo, jossa nyt olemme. Minä pyysin ujosti ruokaa kauhean nälkäni sammuttamiseksi. Isäntä katseli minua tutkivasti ja kysyvästi, eikä vastannut toviin aikaan mitään.

"'Leipä ei kasva työttömälle. Häpeä on anelemalla elättää henkeänsä tuommoisen miehen, jolle Jumala on uskonut noin uljaan ruumiin, yhtä häpeä on myös hänelle ilmaiseksi mitään antaa. Rupea työhön tunkion perustuksella, niin saat estelemättä ruokaa', sanoi isäntä painavasti ja aina muistan nuo hänen oikeutetut sanansa.

"Hän oli silloin jo vanha mies ja hän on jo aikoja sitte maksanut luonnolle velkansa ja toinen nuorempi on astunut sijaan. Jumala siunatkoon mennyttä isäntää, sillä hän teki pään tarkoituksetta tehdylle tietämättömälle vaellukselleni.

"Minä lupasin tehdä työtä tunkion perustuksella, kun vaan saisin ruokaa. Sitä minulle annettiinkin runsaasti, mutta ei sanottu tarvitsevan mennä sinä päivänä työhön, koska sanoivat he: näytin niin uupuneelta ja väsyneeltä.

"Aamulla minulle annettiin työaseet ja kintaat käteen, joita ei minulla itselläni ollut ja niin lähdin työhön. Talon tunkio oli vedetty juuri tyhjäksi suurelle kesantovainiolle ja tunkion uudeksi perustukseksi oli vedetty mahdottomat kasat kuivia turpeita ja havuja; niitä piti minun hakata tunkion pohjalle. 'Leipä ei kasva työttömälle', soi minun korvissani koko päivän ja minä aloin ruveta tekemään työtä niin paljon, kun voin, henkeni elatukseksi ja kurjan, nälkäisen elämäni avuksi; ja mitä lupasin, täytinkin minä. Ensimältä ei kyllä työ käynyt häävisti laatuun, mutta tuossa lantatehtaassa oli niin paljo raaka-aineita, että minulla oli aikaa kylliksi siinä itseäni harjoitella, sillä minua ei kukaan siitä pois häätänyt. Vähitellen totuin kaikkeen työhön, ja enemmittä puhumisitta olin minä sillä luvalla talossa kolme vuotta; sillä ajalla annettiin minulle riittävästi vaatetta, ruoasta puhumattakaan. Talon väki, semminkin lapset, rakastuivat minuun hiljaisen luontoni ja siivon käytökseni tähden ja usein he kummastelivat minun suru- ja umpimielisyyttäni.

"Niinkuin jo mainitsin, olin talossa kolme vuotta. Silloin rupesin rakentamaan mökkiä erään kalaisen lammen rannalle; väliin olin kylässä työssä, ansaitakseni ruokavaroja, sillä nyt jo sain palkkaakin, väliin rakensin mökkiäni. Kun mökkini tuli valmiiksi, menin sinne yksinäisyyteen asumaan. Minä rupesin pyytämään kaloja lammesta ja vähitellen kaivelin peltotilkkuja mökkini ympärille. Niistä rupesin ajan pitkään saamaan leivän apua ja perunoita henkeni elatukseksi. Lampi anteli kaloja särpimekseni ja väliin vaihetin niillä emänniltä lehmänantia.

"Niin olin isäntä ja emäntä omassa mökissäni. Kun vaan sain runsaammasti kaloja, vaihtelin ne aina viinaan, sillä viinan himoa en saanut enää lannistetuksi, mutta välttämättömiä elämän tarpeita en kuitenkaan enää juonut; kassaa ei kuitenkaan tullut vanhan päivän varaksi, sillä viina vei kaikki, mitä liikenemiin oli.

"Voi, voi! Monta unetonta yötä olen halki parhaan elämäni tuossa mökissä viettänyt, monta kyyneltä kylvänyt, monta katkeruutta niittänyt, muistellessani entistä elämääni. Harvoin saatu viinatilkkakaan ei ollut lohdutuksen sijalla, niinkuin ensi aikoina, vaan se oli paremmin entisien sydämeni haavojen aukasijana ja menneen elämäni ankarana muistooni johdattajana; sillä kun sain viinatilkan, nousivat kaikki elämäni tapaukset niin elävinä eteeni, juuri kuin ne olisivat eilen tapahtuneet. Silloin itkin vuorokaudet läpeensä, yhtä itkua niin kauan, kuin viinaherne oli pullossa, – se oli itku menneestä, haaskatusta, rikollisesta elämästä.

"Semmoista yksinäistä, surullista mökkielämää vietin, kunnes voimani riittivät. Kun tulin kykenemättömäksi itseäni hoitamaan, toimittivat nämä hyvät kyläläiset minut ruodulle. Siinä oli se onni minulla, että ruotitalokseni tuli tämä hyvä talo, jossa saan olla enimmän osan vuotta. Kaikki kylän ihmiset ovat olleet minulle hyviä ja useat heistä ovat pyrkineet salaisuuteni perille, mutta siinä eivät he ole onnistuneet. He ovat huomanneet minua painavan jonkun salaisen murheen, mutta ei yksikään heistä tiedä, mitä minä olen halki parhaan elämäni kärsinyt.

"Ei kukaan ole koskaan saanut tietää, kuka minä olen ja mistä minä tulin; niin että heillä ei ole pienintäkään aavistusta minun elämäni retkistä. Kaikki kutsuvat minua vaan Fabianiksi, sillä todellisen ristimänimeni olen heille sanonut. Ruodulla olen ollut noin viisi vuotta, jolla ajalla en ole mitään erinomaisempaa puutetta nähnyt, mutta onhan se yhtäkaikki niin alentava elinkeino. Vaikka minulla onkin tällä lailla turvatut elämän tarpeet, ei suruni ole kumminkaan vähääkään antanut perää ja itsekseni olen usein kummaillut, kun minun elämäni ranka on näin kauan kestänyt.

"Viinatilkkaa on minun vaikea nyt saada. Te näitte, minkälainen minun ansioni oli tämän viinakorttelin hinnan saamiseksi. Jonkun kerran ollessani erinomaisen keveällä mielellä satuin puhumaan vieraita kieliä, ikäänkuin näyttääkseni jotain osaavani ja tietäväni. Heti keräysi utelias ihmisjoukko ympärilleni, kysellen, mitä kieltä se oli? Minä selitin heille, mitä kieltä kukin oli. Siitä herran hetkestä rupesivat poikaviikarit pyytämään lantin edestä minua heille noita kieliä puhumaan. Mutta he osasivat nuo kielitaitoni palkinnot laittaa niin pieniksi, ett'eivät ne riittäneet viinakorttelin hinnaksi. Käyttäen hyväksensä minun tunnetun viinanhimoni, keksivät he harakkatanssin, jolla voin ansaita täyteen puuttuvan summan – voi, voi! se harakkatanssi, se on niin alentavaa, enkä sitä teekään, kun vaan muuton läpi pääsen.

"Jospa en olisi hyljännyt ensimäistä rakkauttani, jospa olisin elämäni kohtalon yhdistänyt Agnetan kanssa, niin elämäni olisi nyt toisin, tuntoni asiat olisivat nyt toisin, sillä hän rakasti minua, eikä minun kauttani saatavaa isoa elämää, mutta voi! murhannut, sortanut olen minä sen puhtaan sielun, sortanut hautaan asti, kauhealla petoksella sortanut!

"Te olette nyt kuulleet elämäni kertomuksen, kauhean kertomuksen, joka on täynnä rikoksia. Tuomitkaa minua, kuinka kovasti tahdotte, mutta muistakaa samassa, että minäkin kerran olen ollut ihminen – mies, jolla on ollut terve sydän rinnassa, joka ei ollut rikoksilla tahrattu, joka voi niin paljon rakastaa ja toivoa. Muistakaa myös, että sama sydän on kärsinyt niin paljon, kärsinyt sanomatonta, polttavaa surua ja tuskaa ja yhä kärsii se – niin, niin, se kärsii kuolemaansa asti. On sillä vielä niin paljon tuntoa, että se voi tuntea. Oi, herra Jumala, kuinka se nytkin tärisee; sitä polttaa nyt enemmän kuin koskaan ennen – voi, voi sitä tuskaa – voih! – kaikkihan se on jo viinatilkkakin. Eikö teillä ole muassa matkaputellia, että antaisitte minulle pienen herneen, luulisin sen vähän lievittävän kauheaa tuskaani".

Minä selitin hänelle, ett'ei minulla ole minkäänlaista matkapulloa. Kyyneleet nousivat silmiini, kuunnellessani tuon paljon kärsineen ja vieläkin kärsivän, onnen hyljäämän ja murtuneen miehen elämänkertomusta. Minä menin hänen tykönsä, otin häntä kädestä kiinni ja sanoin: "minä ymmärrän teidät. Paljon, paljon olette te kärsineet; Jumala suokoon teidän kärsimisillenne hyvän lopun!" Samassa pistin minä markan rahaa hänen kouraansa.

Kun hän huomasi lahjansa suuruuden, syleili, halaili, kiitteli ja kosteli hän minua kymmeneenkin kertaan.

"Te olette kovin hyvä minulle, millä voin hyvyytenne palkita? Kauan on siitä, kun olen näin ison rahasumman omistajana ollut, eikä tarvinnut harakkatanssilla tätä ansaita. Nyt ei minulla ole teille enää mitään kerrottavaa, nyt saatte panna levähtämään. Minä olen turhanpäiväisesti teitä vaivannut, mutta on niin hyvä, kun olen saanut sydämeni au'aista. – Nyt on vielä pitkälti aikaa, ennenkuin päivä valkenee ja ihmiset nousevat ylös – pantua maata! Minua ei nukuta – sydämeni on niin kipeä – tuo kynttilä kohta loppuu ja sitte tulee niin pimeä ja sen karsi on tullut niin pitkäksi", puheli sen jälkeen ukko.

Minä otin toisen kynttilän palasen pöydältä, asetin sen kynttiläjalkaan, sytytin sen palamaan ja annoin ukolle, sillä entinen loppui juuri nyt. Ukko otti sen kiitoksella vastaan ja sanoi: "on nyt niin hyvä, kun ei tarvitse pimeässä valvoa, sillä pimeä on niin ikävää kovan surun aikana."

Sen sanottuaan meni hän vuoteesensa oven pieleen ja vääntyi siihen vaatteissaan pitkäksensä ja minä panin maata toiselle vuoteelle, joka minua varten oli laitettu. –

Ukko laittoi huolellisesti ennen maata panoaan kynttilän pään tuolille vuoteensa viereen palamaan.

Minä nukuin melkein heti, sillä olinpa hyvin uuvuksissa pitkästä matkastani, jolla ei ollut tullut paljon nukutuksi. Vaikka olin kuullut niin surullisen kertomuksen särjetyistä ja uupuneista sydämistä ja tuntenut melkein itsekin ukon kertomuksen johdosta murheen kuolettavaa voimaa, vaatei luonto kuitenkin saataviansa. Uneni ei sentään tullut rauhalliseksi, mutta tuommoiseksi puolihorroksiseksi tilaksi, joka oli puoleksi nukkumista, puoleksi valvomista. Tuntuipa siltä, kuin ukon surullisesti sointuva, väliin katkonainen ja pitkäveteinen puhe olisi yhä kuulunut korviini, eikä se kumma ollutkaan, jos niin oli, sillä hänen kertomuksensa oli minuun tehnyt syvän vaikutuksen.

Väki oli jo noussut ylös, ennenkuin heräsin. Emäntä oli jo pannut valkean takkaan, osa väestä puki vaatteita ylleen, toiset ottivat jo käsitöitään esille. Minä nousin myös ylös ja puin kiireesti ylleni. Silmäni kääntyivät ensimäiseksi ukon vuodetta kohden. Kynttilä paloi tuolilla juuri siinä paikassa, johon ukko sen maata pannessaan asetti ja ukko itse makasi niin rauhallisesti; näyttipä siltä kuin hän olisi saanut pitkällisen levon ja rauhan särjetylle sydämelleen. Kynttilän sydän oli jäänyt pitkälle karrelle, sentähden paloi se hyvin himeästi ja selvästi näkyi, ettei sitä oltu hyvään aikaan niistetty.

"Mikäs nyt Fabianilla on, kun hän ei nousekaan ylös? Kah! Hänellä on oikein kynttiläkin palamassa vuoteen vieressä. Eipä hän ole sitä vielä koskaan ennen tahtonut, vaikka hän aina päivittää pimeää ikäväksi valvoessaan. – Kummassa ukon makuu nyt on! Hän on aina ensimäisenä ylös nousemaan", sanoi emäntä.

Hänellä oli valkea tupaan tullessaan, sentähden hän ei havainnut tuota pitkän kartensa tähden himeästi palavan kynttilän valoa.

"Minä otin omin lupini kaksi jo osaksi poltettua kynttilää, kun ukko päivitti ikäväänsä pimeässä, ja lupasin ne maksaa taloon. Pitemmän poltimme haastellessamme ja lyhemmän hän pyysi maata pannessaan huvikseen valvoessaan, sillä hän ei sanonut itseänsä nukuttavan", selitin minä.

"Ei niitä tarvitse maksaa. Hän on monta pitkää yötä valvonut pimeässä, mitä hän lienee miettinytkin", sanoi emäntä.

Minä silmäilin ukkoa tarkemmasti. Minä kummailin, ett'ei hän ollut niistänyt kynttilää, jonka pitkästä karresta hän oli niin arka yöllä haastellessamme. Minä kävelin lähemmäksi vuodetta. Silloin huomasin selvästi, ett'ei hän hengittänyt; ukko oli – kuollut.

"Ei Fabiani nouse enää koskaan ylös", sanoin sen havaittuani ja astuin jonkun askeleen takaperin.

"Herra Jumala! Mitä sanotte? – kuollutko?" sanoi emäntä hätäisesti ja astuskeli ukon vuodetta kohden.

Kaikki heittivät askareensa pois ja tekivät samoin.

Siinä makasi ukko niin rauhallisen näköisenä ja kalpeana. Surullinen hymy oli jäänyt hänen huulillensa ja näyttipä siltä, kuin paljon kärsivä sielu olisi päässyt rauhaan.

"Siinä se oli nyt Fabian-raukan loppu. Mikä hän lienee ollut ja mistä tullut, mutta paljon on hän kärsinyt, sen näki selvästi kaikesta hänen elämästään", sanoi emäntä.

"Niin, paljon on hän kärsinyt, sanomattoman paljon", sanoin minä tukahtuneella äänellä.

Kaikki läsnä-olevat olivat syvästi liikutettuina.

Kuinka lieneekään ollut? Lieneekö tuo paljon kärsinyt ja syvästi haavoitettu sydän katkennut sen tuntonsa aukasemisen vuoksi, jonka hän ensikerran eläessään minulle teki? Kenties niin kävi; ainakin minä sen niin otaksuin.

Ukon vasemmasta kädestä oli pudonnut se markan raha, jonka minä maata pannessani hänelle annoin. Oikean kätensä oli hän pistänyt paljaasen poveensa, karkeain, au'aistuin nuttuinsa halkeimista; hän näytti povessaan puristavan jotain, joka ehkä oli hänelle suuremmanarvoinen kuin markka, josta hän niin paljon piti; minun silmissäni näytti siltä, kuin olisi hän sanonut: "oi, kuinka se nytkin tärisee – – tuo kynttilän karsi on niin pitkä – sydäntäni niin kovin polttaa, sitä polttaa enemmän kuin koskaan ennen – voih!"

Ruvettiin niihin toimiin, joita kuolleen viimeiseen lepokammioon saattaminen vaatii; ruvettiin riisumaan vaatteita pois vainajan päältä. Silloin huomattiin hänen puristavan todellakin jotain tuolla poveensa sydämen kohdalle pistetyllä kädellänsä. Avattiin koura, siinä oli pieni – kotelo! Silloin vasta huomattiin, että se riippui kaulassa nauhassa. Kotelo annettiin minulle tarkastettavaksi ja minä olin uteliaisuudessa kylläksi halukas ottamaan sen vastaan. Minä avasin sen. Kotelossa oli metaljongi, kauniin naisen muotokuvan kanssa, pieni myttyyn kääritty paperi ja pieni suortuva hivuksia. Metaljongiin oli muotokuvan alle piirretty: "– – Agneta –". Minä aukasin ja selvittelin suurella vaivalla auki sen likautuneen ja osaksi rikki kuluneen paperin, joka kotelossa oli. Selvästi voi siitä, nähtävästi paljon käytetystä paperista lukea seuraavat sanat:

  "Fabian!

  Voi, Fabian! Minä en enää saa enkä voi kutsua sinua rakkaaksi
  ystäväkseni. Sinä olet murtanut ja särkenyt ainoan todellisesti
  sinua rakastavan sydämen, sillä sinä olet tallannut jalkojesi alle
  minun pyhimmät tunteeni – ainoan rakkauteni. En minä olisi, Fabian,
  sinusta semmoista uskonut! Ääretön kunnian ja hekuman himo on sinut
  so'aissut. Minä toivon, että eläisit onnellisena, mutta ota vastaan
  kuitenkin tämä viimeinen ystävyyden osoitus, muistoksi entiseltä ja
  nykyään kovin sortuneelta, köyhältä ystävältäsi
                                                     Agnetalta."