[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fvlZMZ6SOlI-_4x88zhvsWjMLcBDRaAfIUaWrwMi5jIg":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":24,"gutenbergSummary":26,"gutenbergTranslators":27,"gutenbergDownloadCount":28,"aiDescription":29,"preamble":30,"content":31},204,"Elämän havainnoita IV","Päivärinta, Pietari",1827,1913,"204-paivarinta-pietari-elaman-havainnoita-iv","204__Päivärinta_Pietari__Elämän_havainnoita_IV","Kontti-Anna; Ruoti-ukko","romaani",[],[],"fi",1891,null,19740,122881,false,14819,[23],"Finnish fiction",[25],"Novels","\"Elämän hawainnoita 04: Kontti=Anna; Ruoti=ukko\" by Pietari Päivärinta is a narrative written in the late 19th century. The book explores themes of human experience and social neglect through the story of Kontti=Anna, an impoverished old woman who struggles for survival while burdened by her past and the social stigma of her daughter's unfortunate fate.   The opening of the work introduces us to a harsh winter journey undertaken by the narrator and his son. While traversing a snow-covered landscape, they encounter a frail old woman, Kontti=Anna, struggling to walk while carrying a heavy load of bread she has collected. Despite the extreme weather, the narrator insists on helping her, illustrating compassion amidst societal indifference. As they travel together, Kontti=Anna reflects on her life, her fallen daughter Sanna, and the inherent dignity and suffering shared among all humans, regardless of social status. Her fortitude reveals not only personal sorrow but also a poignant commentary on the treatment of the marginalized within society. This first chapter sets the tone for a deeper exploration of human empathy and societal judgments. (This is an automatically generated summary.)",[],380,"Kertomuskokoelma sisältää tarinat Kontti-Anna ja Ruoti-ukko. Ne kertovat yhteiskunnan vähäosaisten ja unohdettujen ihmisten elämästä, tunteista ja arkisista koettelemuksista 1800-luvun lopun Suomessa.","Pietari Päivärinnan 'Elämän havainnoita IV' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 204. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella,\njoten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","ELÄMÄN HAVAINNOITA IV\n\nKontti-Anna; Ruoti-ukko\n\n\nKirj.\n\nP. PÄIVÄRINTA\n\n\n\nWSOY, Porvoo, 1891.\n\n\n\n\n\n\nKONTTI-ANNA.\n\n\nTämä kertomus ei väsytä ketään pituudellansa. Saaneeko tämä\nsuosijoitakaan, sillä se tulee olemaan vaan palanen unhotettujen\nhistoriaa ja kenties unhotettujen historia on isoisille ikävää.\nPäälliseksi sattuvat nuot tapaukset meidän silmiemme edessä yhtä\ntiheästi kuin talviset tähtilennot ja sentähden lienevät ne tulleet\nniin jokapäiväisiksi, ett'emme niitä huomaa. -- Kirkkaudellaan herättävät\nne meidän huomiotamme; me seuraamme heitä silmillämme: ne syntyvät,\nloistavat, lentävät ja -- sammuvat, ja sitte emme pidä niistä mitään\nlukua. Samalla tavalla näemme me ehtimiseen tapauksia ihmiselämässäkin,\njotka samaten kuin tähtilennot, kirkkaana ja huomiotamme herättävänä,\nrientävät ohitsemme, mutta jotka niin kernaasti unhotamme, siitä syystä\nkun nuot tapausten johtamat henget ovat niin -- alhaisia. Mutta noiden\nalhaisienkin rinnoissa löytyy sydän, joka heidät tekee monessa\nsuhteessa yhtäläisiksi ylhäisien kanssa. Tuon sydämen voimasta voivat\nhe rakastaa, tuntea, iloita, surra ja -- kärsiä juuri samalla tavalla\nkuin ylhäisetkin. Vieläpä he kykenevät jotain muutakin tekemään aivan\nyhtä rintaa ylhäisien kanssa, nimittäin -- kuolemaan, eikä tuo kaikki ole\nmielestäni aivankaan vähäinen yhtäläisyys ihmisien kesken. -- Kun asiat\novat niin, millä oikeudella heidät sitte unhotamme, millä oikeudella\nheidät niin mielellämme katsomme ylön? Millä oikeudella ummistamme\nheiltä silmämme, tukitsemme korvamme ja -- sydämemme? Millä? minä kysyn\nvaan. -- Oli miten oli, mutta tämä tapaus, jonka tässä teille kerron, ei\nmene mielestäni niin kauan kuin henki rinnassani liikkuu.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTalvi oli. Olin matkustamassa erään poikaseni kanssa.\nKolmipeninkulmainen kahden pitäjään välillä oleva taival oli edessämme.\nTaipaleelle lähtiessämmekin oli jo jotenkin sakea lumipyry, joka oli\nkohta alkutaipaleessa tukkinut tiet melkein pahaksi. Taipaleen\npuolivälissä oli useampia taloja, joissa meidän täytyi syöttää ja\npuhalluttaa hevostamme. Siihen asti pääsimme vielä erinomaisemmitta\nvastuksitta, sillä tiet eivät vielä olleet ennättäneet kovin umpeen\ntukkeutua. Ilma sakeni sakenemistansa, sillä kovan tuulen kanssa tuli\nlunta taivaan täydeltä. Mutta asiani ei sietänyt viivytystä ja meidän\ntäytyi vaan lähteä taipaleelle. Pian olivat tiet niin ummessa, ett'ei\nniistä metsilläkään tietänyt mitään; ainoastaan metsän halki\npolvekkaasti mutkaileva aukko osoitti tien suunnan. Aukeoilla ei\ntiennyt senkään vertaa tietä, mutta tottunut hevonen koki\njalka-koperolla siinäkin tiellä pysytellä. Reki lauttasi ja heilui\nsinne tänne ja jos ei ollut aina varoisalla, kaatui se kummalle\npuolelle sattui. Usein seisahtui hevonen puhaltamaan, sillä se ei\njaksanut kauan yhteen tekoon ponnistella, kun lunta oli niin paljo,\nett'ei luontokappale-riepu paikoittain päässyt siinä kulkemaan muutoin\nkuin hyppimällä.\n\nOlimme tuolla tavalla ja tuommoisessa ilmassa kulkeneet neljänneksen\nverran talosta, kun eteemme tuli pitkänlainen ojelmus. Minä istuin\najatuksissani reessä ja koin miten mahdollista olla seljin tuuleen,\nsuojatakseni kasvojani ankaralta ja kylmältä pyryltä, jota tuli niin\ntuimasti, että kasvoja kihelmöitsi; poika vaan tirkisteli sinne tänne\nympärinsä.\n\nNo, totta tosiaan! Eiköhän tuolla meidän edellämme ole jalkamies\nkulkemassa? \"Tämmöisellä ilmalla!\" sanoi poika yht'äkkiä.\n\nMinä koin katsoa tirkata sinne päin, mutta mitään ihmisen näköistä en\nnähnyt; näyttihän vaan joku pensas olevan likellaisella tietä.\n\n\"Ei se ole kuin pensas, silmäsi omat pettäneet\", sanoin pojalle ja\nkäännyin entiseen asemaani.\n\nSitte olimme kappaleen aikaa hiljaa ja pyrimme eteenpäin.\n\n\"Mutta liikkuupa se kuitenkin, hän on vissisti ihminen\", sanoi taas\npoika, joka yhä edelleen oli kokenut tarkastaa tuota hänelle\nilmestynyttä esinettä; sillä hän ei ollut hyväksynyt pientä intostani,\nettä hän oli väärin katsonut.\n\nKoin pyryn läpi katsoa toistamiseen sinne päin. Äsken pensaaksi luultu\nmustoittaja liikkui todellakin, niinkuin poika oli sanonutkin. Hän\nnäytti pyrkivän eteenpäin, samaa suuntaa kuin mekin; siis ei hän voinut\nolla mikään muu kuin ihminen.\n\n\"Varmaankin tuo liikkuva tuolla edellämme on ihminen. Meidän pitää\nkokea saavuttaa hänet; kenties voisimme jotenkin auttaa häntä tässä\nkauheassa ilmassa\", sanoin pojalle.\n\nMe koimme nyt kaikin voimin pyrkiä eteenpäin, päästäksemme nopeammin\ntuon edellämme menevän matkustajan luo; jos hevosemme seisahtui\nhuoahtamaan, kehoitimme sitä yhä ponnistelemaan. Menijäkin näki\nhuomanneen jäljessään tulevan matkustajia, sillä hän väliin seisahtui\nja katsoi taaksensa. Lähetessämme meni hän tiepuoleen ja odotti siinä\ntuloamme.\n\nMe havaitsimme nyt tuon jalkamiehen olevan hyvin vanhan ja rypistyneen\nmummon, jolla oli iso tuohi-kontti seljässä. Hän seisoi vyötärettä\nmyöten hangessa, päin tiehen, ja siinä asemassa teki hän meille nöyrän\nhyvänpäivän.\n\n\"Hyvää päivää, mummoseni! Eikös tunnu vaikealta matkustaminen näin\npaksussa lumessa ja tämmöisellä ilmalla?\" sanoin minä vastaukseksi\nmummon hyvälle päivälle, samalla seisottaen hevosemme.\n\n\"Kyl-kyllä -- kylläpähän täs-sä on, vie-ras tus-ka, tie-tä-mis-tä\",\ntapaili mummo sanomaan, ja hän oli niin lääpästyksissä, ett'ei ollut\nsaada henkeään edes eikä takaisin. Hänen kasvonsa olivat märkänä niihin\nalati tuiskuavasta lumesta; sillä vaikka vanhakin, oli hänen\nruumiissaan siksi vielä lämpöä, että siinä lumi suli. Mutta alituinen\nkylmän virmanteen kanssa tuleva lumi oli jo liiaksi koetellut mummon\nruumiin lämpöä, silti olivat hänen kasvojensa jäntereet niin\nkohmettuneet, ett'eivät ne voineet totella hänen tahtoaan\nsanoja tehdessä. Sentähden tuo puhe kävi kankeasti, melkeinpä\nymmärtämättömästi. Mummon silmäripset olivat jäätyneet niin kiinni,\nett'ei hän niillä juuri paljon nähnyt ja hivussuortuviin oli hyytynyt\nlunta ja jäätä niin paljo kuin niissä voi pysyä, sillä mummon ryysyjen\nalta valuva hiki oli valmistanut tuoreen ja mukavan pysäyspaikan\nlumelle niihin. Samasta syystä olivat hänen vaateryysynsäkin jäätyneet\nyhdeksi tönkäksi, niin että ne seisoivat suorana kuin tyhjä tynnyri ja\nmummon liikkuessa kopisivat kuin rumpu.\n\n\"Tulkaa, mummo, rekeen!\" sanoin minä hänelle.\n\n\"Enhän minä miten näin pahalla kelillä, kyllä minä tämän jaksan\", sanoi\nhän ja näytti oikein kauhistuvan kehoitustani.\n\n\"Te ette jaksa katkaista tätä taivalta, tulkaa vaan rekeen!\" sanoin\ntaas.\n\n\"Voi, voi! Kyllä siinäkin on, jos otatte tämän konttini ja viette sen\nkylään\", esteli mummo.\n\n\"Me emme saa jättää teitä tänne kuolemaan. Tavallinen\nihmisvelvollisuuskin velvoittaa jo meidät auttamaan teitä näin\ntukalassa ja hirmuisessa tilassa. Jos tälle taipaleelle kuolisitte,\nmillä rauhoittaisimme silloin soimaavan omantuntomme, kun emme\nauttaneet teitä, vaikka olisimme voineet. Älkää nyt tuhlatko aikaa\nestelemisillänne vaan tulkaa rekeen!\" kehoitin häntä uudestaan.\n\n\"Kyllä minä täällä kannaksillakin tulen aikaan\", sanoi mummo ja hapuili\nsamassa reen perästä kiinni.\n\n\"Antakaahan konttinne tänne rekeen; liika työhän kontin seljässänne\npitäminen on kannaksilla seisoessanne\", sanoin tuolle vähän vaativalle\nihmiselle.\n\nMummo totteli. Hän riisui seljästään kontin, jonka sijoitimme reen\nkeulalle; sitten lähdimme vuovaamaan eteenpäin ja mummo seisoi\nkannaksilla.\n\nMeillä oli vaan pienoinen ajoreki ja kun se sai mummon takapainokseen,\nrupesi se keikkumaan aivan pystyssä, paljon lumen tähden.\n\n\"Ei nyt sovi; tulkaa tänne rekeen! reki ei pysy kohdallaan teidän\nkannaksilla ollessanne\", sanoin mummolle.\n\n\"Menkää te vaan, kyllä minä täältä pääsen, kun kontti on poissa; nyt on\nniin paha keli\", esteli mummo tuota asemamuutostansa vastaan.\n\n\"Tulkaa nyt heti tänne rekeen! Te viivytätte vaan kulkuamme tyhjillä\nestelemisillänne\", sanoin vähän jäykästi, seisottaen samassa hevosemme\nja laitellen hänelle sijaa keulan puolessa.\n\nMummo nyt totteli. Hän tulla kätysteli reen sivua keulalle laitetun\nsijansa kohdalle; mutta hän ei kyennyt pääsemään rekeen, niin\nkangistunut ja voimaton oli hän! Täytyi nousta reestä ylös ja auttaa\nhäntä. Kun hän nousi lumesta rekeen, havaitsimme ett'ei hänellä ollut\nmuita jalkimia kuin suuret ja kauan parsitut töppöset. -- Me laitimme\nkeulapuoleen niin mukavan sijan kuin mahdollista, niin että hän tuli\nistumaan seljin hevoseen, päin meihin. Me peitimme hänen siihen niin\nmukavasti kuin taisimme, reki-peitolla ja hevosen loimella, ja sitte\ntaas lähdettiin.\n\n\"Mistä te olette?\" kysyi nyt mummo meiltä ja katsoi meitä silmiin niin\nhartaasti ja lempeästi kuin suinkin hänen rypistyneet, ja kohmettuneet\nkasvonsa sallivat.\n\nMe sanoimme hänelle asuinpaikkamme ja nimemme.\n\n\"Voi, kuinka hyviä ihmisiä te olette! Ei ikään minulle ole tämmöistä\nystävyyttä osoitettu\", sanoi hän.\n\n\"Ei tämä ole mikään liikanainen ystävyyden-osoitus, onhan vaan\ntavallinen ihmisvelvollisuus\", arvelin minä.\n\n\"Liikanainen se on tämmöiselle ihmiselle\", intteli mummo.\n\n\"Ihminen ihmisenä ei ole yhtään toistansa parempi, vaikka kyllä eivät\nonnenlahjat ole tasan jaettu tässä maailmassa\", koin hänelle selittää.\n\n\"Voi, voi! Paljon on väliä minun ja teidän välillänne\", jatkoi hän yhä\nsamalla tavalla.\n\nMinä huomasin turhaksi ruveta hänen alhaista tilaansa korottamaan ja\nmieltänsä siinä asiassa muuttamaan. Hän oli elämän kovassa koulussa\nnöyrtynyt tuntemaan itsensä alhaiseksi, ja siitä mielipiteestä ei häntä\nnäkynyt saavan luopumaan; sentähden tavallinen ihmisyyskin tuntui\nhänestä jo liialliselta. Kaiken tuon huomattuani, aloin kääntää\npuhettamme toiselle suunnalle.\n\n\"Mistäs te olette kotoisin?\" kysyin häneltä.\n\n\"P----en pitäjästä.\"\n\n\"Mistäs olette kulkemassa?\"\n\n\"Teidän pitäjäästänne.\"\n\n\"Mitä siellä olette asioineet?\"\n\n\"Kyllähän sen, vieras-kulta, arvaatte; mitä tämmöisellä ihmisellä on\nasiana; olen käynyt anelemassa ruoan apua.\"\n\n\"Eivätkö ihmiset ole nurkuneet, kun toisesta pitäjäästä olette tulleet\nanelemaan?\"\n\n\"Eivätpä nuot ole olleet pahojakaan, ovat vaan mielellänsä ja\nnurkumatta antaneet leipäpalasensa.\"\n\n\"Oletteko ennen käyneet meidän pitäjäässä?\"\n\n\"Olen. Tämä on jo kolmas kerta tänä vuonna.\"\n\n\"Oletteko saaneet mitään kokoon matkoillanne?\"\n\n\"Minulla on nytkin tämä suuri kontti täynnä leipäpalasia ja hyvinkin\ntämän kontin täysi jäi vielä kylään, joita en jaksanut kantaa; ne käyn\nnoutamassa, kun ilma asettuu; entisiäkin leipäpalasia on hyvä\nkontillinen koton\", puheli mummo ja nähtävästi katosi hetkeksi hänen\nsurumielisyytensä, kun hän pääsi kertomaan noita mielestänsä niin\nrunsaita elämänsä varallisuuksia.\n\n\"Yksisinkö olette maailmassa?\"\n\n\"Oli minulla mies, vaan hän kuoli oltuamme kuusisen vuotta yhdessä\".\n\n\"Jäikö lapsia?\"\n\n\"Jäi kaksi, poika ja tyttö. heitä koin työlläni elättää ja hoitaa niin\nkauan kuin sain heidät ihmisiksi, mutta nyt olen jo niin vanha ja\nvoimaton, ett'en kykene työtä tekemään ja kumminkin täytyy elää niin\nkauan kuin Jumala tahtoo.\"\n\n\"Vieläkö poikanne elää?\"\n\n\"Vielä; hän on naimisissa.\"\n\n\"Eikö hän jaksaisi teitä elättää?\"\n\n\"Ei. Hän on köyhissä naimisissa ja hänellä on paljo lapsia; hänellä on\nkyllä työtä turkeistaan.\"\n\n\"Entäs tyttärenne?\"\n\nSe kysymys näytti mummoon käyvän kipeästi. Hän säpsähti kysymyksen\nkuultuansa ja oli tovin vastaamatta. Nähtävästi taisteli joku\nsisällinen tunne hänen rinnassaan, sillä hänen hengityksensä kävi\ntiheästi ja raskaasti.\n\n\"Niin, Sanna-raukkani! Hän on nuorin lapseni ja -- langennut. Ilkeä\npoika petti hänet. Sanna-raukalla ei ole nyt mitään muuta turvaa\nmaailmassa, kuin tämä vanha ämmä, joka tässä puhuu ja hänen haalimat\nleipäkonttinsa. Siinä on minun, Sannan ja hänen pienen poikansa elämän\nehto ja sepä se panee minut näin tiheästi anelemaan. Sanna-rievun ovat\nnyt kaikki hyljänneet ja ylönkatsoneet, kaikki häntä haukkuvat ja\nsoimaavat, mutta hänen syntikumppaniaan, tuota pettäjää, ei kukaan\nmoiti, se on vaan kunniallisena ihmisenä! Ja Sanna itkee ja murehtii,\nettä on siihen nääntyä. -- Tosihan se on, että Sanna on raskaasti\nrikkonut, vaan eihän häntä saisi sen vuoksi jättää puutoksiinsa\nkuolemaan. Voi kuinka mielissään hän taas on, kun minä pääsen tämän\nleipä-konttini kanssa kotia. -- Kun minä jaksaisin häntä niin kauan\nelättää, että hän kykenisi työtä tekemään, kyllä hän sitte toimeen\ntulisi; hän on työteliäs ihminen\", puhkesi mummo puhumaan.\n\n\"Missä te Sannanne kanssa asutte?\"\n\n\"Mies-vainaani ennätti ennen kuolemaansa laittaa pienen mökin, joka on\nsiitä pitäin ollut omani. Häävi ei se enää ole, sillä se on jo hyvin\nvanhennut ja rapistunut, mutta se on kumminkin oma, jossa saamme\nkenenkään tiellä olematta, kenenkään nurkumatta, rauhassa hetken\nyhdessä syödä niitä leipäpalasia, joita armeliaat ihmiset minulle\nantavat; siitähän se on kovin hyvä.\"\n\n\"Ettekö ole pitäjäänne vaivaishoidolta pyytäneet apua noin tukalassa\ntilassanne?\"\n\n\"Olen koettanut sitäkin, vaan he sanovat, ett'eivät he rupea laiskoja\nja porttoja yhteen paikkaan elättämään, ja se kävi kovin kipeästi\nsydämelleni; sillä en ole portto enkä laiska ollut koskaan, mutta en\nenää jaksa työtä tehdä. Sanna tuo on tosin langennut, mutta ei hänkään\nole laiska, kun hän vaan kykenee.\"\n\n\"Mikä teidän on nimenne?\"\n\n\"Kontti-Annaksi minua sanotaan.\"\n\n\"No ette te sure sen enempää, vaikk'ei asianne ole sen paremmasti?\"\n\n\"Mitä minä surisin, sillä ei minun aikani ole enää pitkällinen\", sanoi\nmummo ja hyrähti itkuun.\n\nMe katsoimme tarkoin mummon surullista tilaa. Hänen ryppyiset ja\nkulmikkaat kasvonsa vetäysivät itkun työhön. Jäätyneiden silmäripsien\nalta alkoi valahdella isoja vesikarpaleita. Hivuksiin hyytyneet\njääpuikot heiluivat ja kalisivat toisiinsa, mummon itkusta tulleen\ntytinän tähden; samasta syystä läpättivät ja tärisivät hänen nuttunsa\nrepaleiset hihansuut, kun hän käsillään painoi kasvojansa. Me emme\nhäirinneet hänen suruansa. Katsoin salaa poikaani silmiin, nekin olivat\nkyyneleissä, eikä olleet vedet kaukana omista silmistänikään.\n\n\"Onko teillä vilu?\" kysyin mummolta, kun hän vähän tyyntyi.\n\n\"Ei. Minä olen lämminnyt ja sulanut täällä peitossa ja minun on nyt\nniin hyvä ja mukava olla; mutta mielessäni liikkuu niin kummalliset\ntunteet, joita en osaa selittää. -- Te olette niin hyvät -- Sanna-riepu!\"\n\nKulkumme kävi nytkin hyvin vaivaloisesti, eikä tuo mummon tulo\nkonttineen, lisä-kuormaksi hevosellemme, ollut miksikään eduksi\nvauhdillemme. Hevonen ponnisteli kaikin voimin, mutta väliin täytyi\nhänen seisahtua huoahtamaan.\n\n\"Kyllä minä jo tästä pääsen, minä olen teille kovin suureksi kiusaksi\nja vaivaksi\", sanoi mummo, nähtyään hevosen ponnistukset ja sen\nvastuksen, mitä oli reen pystyssä pitämisestä.\n\n\"Ei puhettakaan siitä, että teidät jättäisimme tänne kuolemaan\", sanoin\nhänelle jäykästi.\n\n\"Täälläi edessäpäin on aivan tien vieressä mökki, jossa on asukkaat.\nKun päästäisiin sinne asti, niin minä jäisin siihen hetkeksi\nlevähtämään ja te saisitte jatkaa matkaanne eteenpäin; yhtähyvin se\nkäypi keveämmästi, kun ei minua ole lisäpainona. Kun olen tovin\nlevähtänyt, jatkan matkaani kylään asti vielä tänä iltana. Teidän\njälkenne auttaa paljon ja keventää kulkuani\", sanoi mummo, suunnitellen\nsiten matka-ohjelmaansa.\n\n\"Paljonko mökistä on kylään?\"\n\n\"Kolme neljännestä\".\n\n\"Entä tästä mökkiin?\"\n\n\"Enin pari neljännestä.\"\n\n\"Jos mökkiin haluatte jäädä, niin te ette saa lähteä siitä tänä iltana.\nTe ette voi uupumatta kulkea sitä taivalta tämmöisellä ilmalla ja\nkelillä. Se on väärä luulo teiltä, että meidän jälkemme teitä auttaisi,\nsillä kymmenen sylen päässä meistä on jälkemme aivan ummessa.\"\n\n\"Minun täytyy.\"\n\n\"Miksi?\"\n\n\"Niinkuin tiedätte, on nyt lauvantai-päivä ja minun pitää joutua\nhuomenaamuna kirkolle.\"\n\n\"Ma minkätähden?\"\n\n\"Minä olen ottanut asiaa ajaakseni ja sen pitää joutua kirkko-miesten\nmukaan.\"\n\n\"Minkälaista asiaa?\"\n\n\"Eräästä teidän pitäjään talosta on tyttö naitu monioita vuosia sitte\nmeidän pitäjääsen. Hän oli joku viikko takaperin tullut käymään vanhaan\nkotitaloonsa. Hän on saanut siellä pikkusia, mutta lapsi kuoli moniaan\npäivän perästä syntymisensä jälkeen, ja äiti on kuolemaisillansa. Minun\npitää viedä sana hänen miehellensä, että hän tulisi katsomaan vaimoansa\nja toimittamaan lastansa hautaan.\"\n\n\"Asia on kyllä painava, mutta lapsi pysyy nyt jo kuolleena ja äiti on\nhyvässä turvassa ja suojassa ihmisien parissa; sentähden en luulisi\nteillä olevan syytä panna omaa henkeänne alttiiksi tuon asianajamisen\ntähden.\"\n\n\"Mutta he pyysivät minua niin hartaasti ja minä lupasin laittaa tiedon\nsairaan vaimon miehelle. Hän asuu peninkulman päässä kirkolta, mutta\nkirkkomiehiä myöten minä saisin sanan hänelle, jos ei hän itse sattuisi\nkirkolla olemaan.\"\n\n\"Mutta jos menisitte vasta huomenaamulla?\"\n\n\"Huomenaamulla saattaisi ilma olla vielä pahempi.\"\n\n\"Ei se enää tämän pahemmaksi voi tulla. Jos te ette lupaa olla mökissä,\nsiksi kun ilma asettuu, niin meidän täytyy koettaa viedä teidät\nmuassamme kylään asti, käyköön sitten miten käyköönkin.\"\n\n\"Ei millään tavalla; teidän hevosenne ei jaksa, se uupuu ja silloin\njäätte minun tähteni hengenvaaraan. Minä jään mökkiin ja odotan siinä\nilman asettumista. Onhan minulla kontissani leipää, että voin olla\nmökissä vaikka pitkänkin ajan, sitte teidän on huokeampi jatkaa\nmatkaanne\", puheli mummo ikäänkuin peljäten, että tekisimme hänelle\nväkisin liian paljon hyvää.\n\nNoita keskustellessamme olimme päässeet mökin näkösälle. Se oli\nrakennettu aavan, metsättömän kankaan laitaan. Maat olivatkin jo isolta\nmatkaa olleet metsättömiä, sillä kulovalkea näytti seudut polttaneen\nuseampaan kertaan. Mökki oli pieni eikä muita ulkohuoneita näkynyt kuin\nyhden lehmän navettalöksä ja kaivonpuitteen kokoinen sauna. Pieneltä ja\nturvattomalta näytti tuo ihmisasunnoksi, semmoisella asemalla ja\nsemmoisen ilman käsissä. Ajoimme eteen, väänsimme mummon konttineen\nreestä ylös ja menimme joukon miehissä sisään. Mökki tuntui jokseenkin\nkylmältä, mutta valkea paloi takassa, joka jakoi lämmintä tuvassa\nolijoille. Joukko repaleisia ja likakasvoisia lapsia oli tunkeunut\nhuoneessa olevan, kylläkin pienen uunin päälle, josta he ujostellen\nkatselivat tulijoita. Ei näyttänyt se asunto loistavalta, mutta hyvä\noli semmoinenkin suoja niin kauheassa ilmassa. Mummo näkyi olevan hyvä\ntuttu mökin asukkaille. Hän meni heti lämmittelemään käsiänsä\ntakkavalkealla ja kun hän sai ne sulaksi, meni hän kontillensa, otti\nsieltä leipää ja antoi kullekin uunin päällä istuvalle lapselle palasen\nkäteen. Sitten hän rupesi haeskelemaan vettä juodaksensa, mutta mökin\nemäntä, sen nähtyänsä, toi hänelle kivikupilla hyvin valjua\nmaitosintua, josta huomasin, että mökin ainoa lehmä oli avonisin.\nSitten rupesi mummo kertomaan, kuinka nuot vieraat ovat muka olleet\nhänelle hyviä, kun tieltä ottivat hänet konttinensa rekeen ja toivat\ntänne asti, jota hänelle ei oltu koskaan ennen vielä tehty; hänen\nmuotonsa ja käytöksensä tulivat oikein iloisen näköisiksi sitä\nkertoessaan. Sen tehtyään pyysi hän mökin väeltä, saisiko olla mökissä\nsiksi että ilma asettuisi; kontissa hänellä kyllä olisi ruokaa, että\ntoimeen tulisi. Mökin asukkaat lupasivat heti hänen olla, niin kauan\nkuin vaan haluttaisi. Kaikista näkyi, että mökin asukkaat ja mummo\nhyvin käsittivät toisensa. Ei heillä ollut mitään kainostelemista eikä\nujoutta keskenänsä, eikä heidän välillään varmaankaan vallinnut sitä\nmielipidettä että: \"voi, voi, suuri väli on minun ja teidän välillänne\"\nja \"liika paljo se on tämmöiselle ihmiselle\". Yhteiset puutokset,\nyhteinen elämän tarvetten niukkuus, lienee solminnut heidän välilleen\nverrallisuuden ja avomielisyyden siteen.\n\nMökin mies paheksi kovin, kun ei heillä ollut antaa suojaa hevoselle,\nettä vieraatkin olisivat olleet yötä näin pahalla Jumalan ilmalla,\nmuutoin tässä kyllä muka olisi toimeen tultu, vaikka huoneet olivat\nnäin pienet.\n\nMinä kiittelin isäntää hyvästä tahdostaan ja ilmoitin samassa, ett'ei\nmeidän, asiaimme vuoksi, sopinutkaan olla yötä, vaan että meidän täytyi\nmennä eteenpäin, oli ilma minkälainen tahansa.\n\nVielä kerran mummoa muistutettuamme, ett'ei suinkaan lähtisi\ntaipaleelle, ennenkuin ilma asettui lähdimme taas vuovaamaan eteenpäin.\n\nMyöhäinen iltapuhde oli ennenkuin pääsimme tuon viimeisen lyhyen, mutta\nvaikean taipaleen poikki kylään ihmisien ilmoihin. Semminkin kylän\ntienoolla olevat kujat olivat niin täynnä lunta, että ne olivat\nylempänä aitojen selkiä. Lumi oli tullut niin äkkiä ja niin korkeaan\nmäärään, ett'ei se ollut ennättänyt kovettuakaan kinoksen laidoissa;\nkeski kujilla oli taas lumi niin kovaa, ettei hevonen voinut siinä\nkulkea, se kun kannatteli päällään ja pudotti sitten hevosen mahaa\nmyöten. Sentähden pakkasi hevonen laitapuoliin ja muksahteli ojiin\nkorvia myöten; ja siinä oli puuhaamista ennenkuin sieltä taas\nselvittiin ylös. Senkin seitsemän kertaa olimme nurin, parin, yli ja\nympäri, rekinemme päivinemme, ja tunnustaa täytyy, että väliin hyvin\najattelutti, kuinka tässä oli käyvä, ja ihmisten ilmoihin\npääsemisestämme tuli meidän vaan kiittää voipaa hevostamme.\n\nTyöstä ja lumesta märjiksi kastuneina ja peräti uupuneina, pääsimme\nviimeinkin erääsen taloon. Talon väki oli vierasvaraista väkeä ja he\nkauhistuivat, kun näkivät ihmisiä näin myöhään ja tämmöisellä ilmalla\nliikkeellä. He noutivat heti hevosemme tupaan ja siellä lämpimässä sen\nkuivasivat, sulasivat, syöttivät, juottivat ja apattivat; sitte veivät\nhe sen, hyvästi loimitettuna, hyvään suojaan.\n\nPuhtokunnasta kokoutui koko joukko ihmisiä taloon, katsomaan ja\npuhuttelemaan vierasta, niinkuin useassa paikassa on tapana. Iloisen\ntakka-valkean ympärillä istuimme ja puhelimme niitä näitä ja tuntuipa\nsiltä, kuin ei pahaa ilmaa olisi ollut koskaan. Mutta vaikka vielä\nmitäkin olisi puheltu ja haasteltu, ei vaan tuo tieltä tapaamamme mummo\nmennyt mielestäni. Otin siis puheeksi, kuinka kurjassa ja\narveluttavassa tilassa me tapasimme tieltä erään tämän kylän vanhan ja\nköyhän mummon.\n\n\"Se on ollut Kontti-Anna; hän ei osaa muuta tehdä kuin kerjätä ja sillä\ntavalla kokee hän sitä tyttö-ryökälettäänkin vielä siihen elättää\",\nsanoi heti joku joukosta.\n\n\"Niin, sitähän se Kontti-Anna tekee; oikeastaan ei pitäisi kenenkään\nantaa hänelle mitään\", säesti toinen ja koko ihmisjoukko tuntui\nhyväksyvän ne mielipiteet.\n\nTuntuipa silloin mielessäni, ett'ei mummoa olisi otettu näissä\nvarakkaissa ihmisissä vastaan niin verrallisesti ja avosydämellisesti,\nkuin tuolla mökissä, ja varmaankin olisi mummo ajatellut ainakin, jos\nei sanonut täällä: \"voi, voi suuri väli on minun ja teidän välillänne\".\n\nNiin kului se ilta ja itsekukin meni kahlomalla kotiinsa, sillä heillä\nei ollut pitkä matka.\n\nAamu tuli. Ilma ei ollut yhtään asettunut, melkeinpä vaan kiihtynyt.\nToisella puolen jokea olevaa kirkkoakaan ei näkynyt muuta kuin silloin\ntällöin vähän haamua ankarain lumi-ryöppyjen seasta. Jumalanpalvelusta\nei tullut sinä päivänä ollenkaan, sillä kirkolle ei tullut ketään muita\nkuin harvalukuinen ruumiinsaatto-joukko, joka viimeiseen lepokammioon\nsaattoi kuolleen lapsen maalliset jäännökset. Surullisesti kumisivat\nkirkon kellot myrskyn seasta, ja tuntuipa siltä kuin ne\nulvahtelemisillaan olisivat jotain aavistaneet. Pappi ja lukkari\ntulivat kirkolle, vaan lapsen haudattuaan, lähtivät hekin kotiaan, kun\nväkeä ei tullut kirkkoon. Kukapa silloin lähti liikkeelle, joka vaan\nsai olla jossain suojassa, jos kohtakin sisällinen hartauden tunne\nolisi häntä siihen pakottanut. Joellakin oli niin paljo lunta, että ne\nharvat hevoset, jotka papin, lukkarin ja ruumiinsaatto-joukon tähden\nolivat liikkeellä, näyttivät kulkevan paremmin uimalla kuin\nkävelemällä, vaikka tavallisella ilmalla on melkein koko iso joki\nyhtenä ainoana tienä, kirkon läheisyyden ja ympäristöllä olevan tiheän\nkylän vuoksi. Surkealta näytti, kun hevosrievut mennä mukelsivat\npaksussa lumessa, niinkuin myyrät, ja reet keikkuivat sinne tänne,\njonkatähden kyytimiesten täytyi olla kannaksilla, pitelemässä rekeä\ntasapainossa. Mutta usein hekin luiskahtivat pois paikaltaan ja jäivät,\nreen perästä kiinni pitäen, menemään turkkeinensa siihen vanaan, jonka\nhevonen ja reki oli lumeen tehnyt. Muutaman minuutin päästä oli tuo\nvana taas yhtä sileänä kuin muualtakin.\n\nMaanantai-aamu tuli, mutta ilma ei ollut asettunut. Tuli Tiistai --\nsamanlainen ilma! -- Semmoista ei näe mies usein eläessään. Me koetimme\nodottaa ilmaa asettuvaksi, mutta sen asettumisesta ei tullut mitään.\nIkäväksi alkoi käydä olo oudoissa kylissä. Vietimme aikaamme miten\nparhaiten taisimme. Hain kirjoja käsiini niin paljon kuin voin saada ja\nkoetin lukea aikani kuluksi, mutta ei sekään keino tahtonut auttaa,\nsillä pahaksi onneksi olivat hankkimani kirjat enimmältä osalta jo\nennen luetuita. Koetimme käydä kahlaamalla useammassa talossa aikaamme\nviettämässä. Melkein joka paikassa tuli puheeksi Kontti-Anna, sillä hän\nei vaan mennyt pois mielestäni. Kaikkialla huomasin hänestä puhuttavan\nylenkatseellisesti, luultavasti sen vuoksi, kun hän oli -- köyhä!\nKyselin, kuinka tuo mummon Sanna voipi pienensä kanssa, sillä aikaa kun\nmummo on matkalla. \"Mikäpä hänen raukan on voidessa, kun ämmä kerjää\nummet ja pimeät, ja elättää häntä\", sain vastaukseksi. Minä en\nvastannut mitään, sillä olinhan vieras, vieraassa paikkakunnassa; mutta\nkummallinen ja tuommoisille puheille vastahakoinen tunne vaivasi minua.\n\nPuolenpäivän jälkeen Tiistaina asettui ilma senverran, ettei lunta enää\ntullut taivaalta, mutta itätuuli puhalsi vielä tuimasti ja kylmästi.\nPehmeä lumi juoksi hankea myöten yhtenä savuna, tuiman tuulen käsissä,\njonkatähden talot näyttivät olevan ikäänkuin palavassa meressä. Aurinko\npilkisti väliin esiin, kiireesti tuulen muassa kiitävien, kolkkoin\npilvenjönkäleitten välistä, ja valasi kolkkoon asuun pukeunutta\nluontoa.\n\nMe olimme olleet jo kylässä kylläksemme ja asiamme ajaneet. Teki\nmielemme lähteä kotimatkalle, vaikk'ei suinkaan ollut vielä hauskaa\nkulkua toivominen. Lähdimme siis matkalle. Olimme luulotelleet, että\nihmisien on täytynyt tarvettensa vuoksi liikkua pahallakin ilmalla ja\nniin avata tietä itsellensä ja meille. Mutta pian havaitsimme, ettei\nsiinä mieli-kuvituksessa ollut yhtään perää. Ihmiset olivat nytkin\nparast'aikaa kopistelemassa riihiensä, riihilatojensa ja\nruumenmökkiensä nurkkia, joita he, suksilla kulkien, kelkalla perässään\nvetivät karjallensa mikä mitäkin rehua. Toiset näkyivät lumen alta\nkaivelevan, lapioiden avulla, aitoja näköisälle, ja irti saadut\naidakset venyttivät he kartanoille, joissa ne lienevät saaneet lämmittää\nkohmettuneita ihmisiä; sillä harva huone piti lämpimänsä näin kauhealla\nilmalla. Nuot eläjät, jotka aidaksia haalivat takkoihinsa, lienevät\nolleet vähävaraisia asukkaita, joilla ei ollut isompia varastoita pahan\nilman varalta. -- Kenties oli noilla ihmisillä samanlaiset ajatukset\nja toivot tien avauksesta kuin meilläkin, mutta seuraukset olivat\nheille edullisemmat, sillä sydänmaalle menevä tie tuli meidän\npuhkaistavaksemme.\n\nEmme päässeet sinä päivänä etemmäksi kuin yhden neljänneksen päähän.\nSiinä oli talo ja kiitimme onneamme, kun pääsimme siihen yöksi. Talon\nväki kummaili, että me olimme jaksaneet puhkaista tien tänne asti,\nvaikk'ei taival ollut sen pitempi, sillä koko väli oli yhtä kujaa ja\nsitten meidän Lauvantai-iltaisen menomme ei ollut täältä kulkenut\nyhtään ristisielua.\n\nMinä kysyin talon väeltä, oliko Lauvantai-illan jälkeen mennyt sivu\njoku vanha mummo, kontti seljässä?\n\n\"Se on ollut Kontti-Anna; miksi te sitä kysytte?\" sanoi joku talon\nväestä.\n\n\"Niin. Hän oli Lauvantai-iltana tuolla taipaleella kuolemaisillansa; me\notimme hänen rekeemme ja kuljetimme erääsen mökkiin. Jos hän on siitä\nlähtenyt liikkeelle tämmöisellä ilmalla, niin hän on varmaankin kuollut\ntiellä\", selitin minä.\n\n\"Hänkö kuollut!? Mitä joutavia. Ei hän tosin ole tästä sivu mennyt,\nmutta hän ei kuole pahasta ilmasta; kyllä hän on semmoisia vaivoja\nennenkin nähnyt ja eipähän ole kuollut. Kyllä kaiketi hän on niin\nkoreasti mökissä\", sanoi eräs talon vanhempi mies, joka lienee ollut\nisäntä; hän ikäänkuin ylpeili Kontti-Annan sitkeä-henkisyydestä.\n\n\"Ja vaikka kuolisi, mitäpä hänestä on hyötyä ja kukapa häntä kaipaisi\",\nsanoi ylimielinen talon nuori mies.\n\n\"No, ei sitä pidä sentään niin kovasti puhua, pitää sitä toki ajatella,\nmitä puhuu\", sanoi vanhempi mies, juuri kuin olisi hän itse aivan\nparahiksi käsittänyt ja puhunut Kontti-Annan asemasta.\n\nTuli ilta, pantiin maata. Yö-sydännä kolkutettiin ovelle ja hevosten\nkelloja kuului kartanolta. Vieraat laskettiin sisään; he olivat jo\nhevosensa riisuneet. Pari teurastajaa oli toisessa kylässä ostanut\nuseampia raavaita, teurastaneet ne ja heidän piti viedä nyt lihoja\nkaupunkiin. Paha ilma oli pidättänyt heitäkin lähtemästä useampia\nvuorokausia; viimein olivat kyllästyneet hekin pitkälliseen\nodotukseensa; he olivat jakaneet kuormansa useammille palkkahevosille\nja niin lähteneet ponnistamaan sydänmaan poikki. Niitä ne olivat, jotka\nyöllä tulivat taloon.\n\nHe vaativat heti valkean takkaan, sillä he olivat jotenkin kastuneita\nja ryytyneitä paljosta ponnistuksesta ja puuhaamisesta, tullessaan niin\npitkän taipaleen poikki, jossa ei ollut piikin pitävää kulkenut\nLauvantai-illan jälkeen.\n\n\"Kävittekö mökissä taipaleella?\" kysyin tulijoilta.\n\n\"Kävimme\".\n\n\"Huomasitteko mökissä hyvin vanhaa mummoa?\"\n\n\"Tuo vieras on niin kummallinen; hänellä ei ole mitään muuta mielessä\nkuin Kontti-Anna!\" ehätti talon isäntä siihen sanomaan.\n\n\"Mikä Kontti-Anna hän on?\" kysyivät matkustajat.\n\n\"Onpahan vaan eräs vanha ämmä täältä, joka palaa toisesta pitäjäästä\nkerjäämästä\", selitti isäntä.\n\n\"Oh, eikö sen parempi? Me emme olisi häneltä taitaneet saada kovin\nsuurta kuorman lisää, jos olisimmekin häntä nuijalla päähän lyöneet; me\nhaemme vaan lihavia ja isoja otuksia. Semmoisia ämmiä emme kauan\nkatsele emmekä tarkastele ja siis emme tiedä hänestä mitään\", sanoivat\nteurastajat.\n\n\"Onko tietä kuljettu kylään tuiskun jälkeen?\" kysyi toinen teurastaja.\n\n\"Sitten lauvantain ei ole kulkenut kuin yksi hevonen ja te viime\niltana\", sanoi isäntä.\n\n\"Nyt ne p----t makaavat kuin karhut pesissään ja odottavat, että meidän\npitäisi heille tiet avata joka paikassa, mutta vannonkin minä sen,\nett'en lähde tästä talosta, ennenkuin tiet ovat auki, vaikka\nodottaissani söisinkin kaikki ne neljäntoista lehmän lihat, jotka ovat\nkuormissamme\", sanoi teurastaja.\n\nTovin tuoda rähjättyään, panivat hekin maata.\n\nKun aamu tuli, lähdimme me taas matkalle ja tunnustaa täytyy, että\ntuntui jotenkin suotuisalta se asia, kun lihamiehet olivat tulleet\ntaipaleen poikki. Aukioilla oli heidän jälkensä mennyt umpeen, sillä\njuokseva lumi oli sen peittänyt; mutta metsillä oli heidän ajamansa tie\nsyvänä vanana pehmeässä lumessa, ja tuo vana oli niin syvä, että hanki\nkummallakin puolella rekeä oli ylempänä reen laitoja.\n\nMinä istuin reessä syviin ajatuksiin vaipuneena ja hevonen käveli\nhitaasti eteenpäin, sillä kiireesti siinä ei päässyt parhaallakaan\npaikalla. Poika ei myös puhunut eikä äännellyt mitään kaukaan aikaan;\nhän lienee huomannut minun olevan ajatuksissani.\n\n\"Miksikä te olette nyt niin miettivän näköinen?\" kysyi poika viimein.\n\n\"Mielessäni on aina vaan se vanha mummo, jonka tiellä tapasimme\nlauvantaina\", sanoin pojalle.\n\n\"Minunkin mielestäni te huolehditte liiaksi paljon hänestä, sillä\njäihän mummo mökkiin ja tiettävähän se on, ett'ei hän ole sieltä\nlähtenyt liikkeelle tämmöisellä ilmalla\", lohdutteli poika.\n\nPojan muistutus tuntui mielestäni niin oikeutetulta ja perustetulta,\nettä katsoin parhaaksi olla siihen vastaamatta, ja niin kuljimme taas\näänettöminä eteenpäin.\n\nKuljettavaksi tuli nyt iso neva. Tien, eli oikeammin teurastajain\njäljen, oli tuima tuuli juoksuttanut umpeen tuossa suojattomassa\npaikassa. Pääsimme levostamme vaivaloisesti kahlauttaen puoliväliin\ntätä aukeaa. Tuulen alapuolella, tien vieressä, oli joku korkeampi\nlumi-kinos kuin muutoin sileällä nevalla oli tavallista. Että myrskyn\naikana oli siinä lunta liikutettu, näkyi siitä kun tuuli oli höllemmän\nlumen kiskonut mukaansa, vaan kovemmat eli likistetyt paikat olivat\njääneet korkeammalle, jotka tuuli oli sitten hivonut ja kuluttanut\nsärmikkäiksi ja kulmikkaiksi, aina sen mukaan, kuinka kukin paikka oli\nkovempaa tai pehmeämpää.\n\nMinä seisotin hevosen.\n\n\"Miksi hevosen seisotitte?\" kysyi poika.\n\n\"Käyn katsomassa tuota kinosta; pitele sinä hevosta kiinni sen aikaa.\"\n\nMinä kahlasin kinoksen tykö ja aloin sitä jalallani tonkia ja koetella.\nKauan ei tarvinnut sitä tehdä, ennenkuin kinoksesta tuli jotain\nesinettä näkösälle. Se oli -- tuohi-kontti, täynnä leipäpalasia; --\nse oli Kontti-Annan kontti! Luultavasti oli hän kuolon kanssa\nkamppaellessaan riisunut sen pois seljästään.\n\n\"Hyvä Jumala\", huudahti poika kontin nähtyänsä, sillä hän oivalsi heti\npaikalla asian. Kummallekin meistä tuli nyt selväksi, ett'ei itse\nAnnakaan mahtanut olla kaukana kontistansa. Minä kannoin kontin tien\npaikalle ja palasin jälleen tutkimaan kinosta. Vähän etsimisen\nperästä tuli lumen alta näköisälle repaleisia vaatteita ja pian\nniiden omistajakin! -- Mummo oli nyt jo kylmennyt -- kangistunut\nliikkumattomaksi! Ei ollut nyt enää kohmettunut veri jaksanut sulattaa\nkasvoissakaan yhä ankarammin tulevaa lunta -- kuivana olivat nyt mummon\nkasvot. -- Minä kopistelin hänet niin puhtaaksi lumesta kuin taisin ja\nkannoin reen tykö. Mummon kasvot olivat niin rauhaisan ja tyynen\nnäköiset, ja hän oli milt'ei kauniimpi kuin viime lauvantai-iltana.\nNäyttipä siltä, kuin olisi hän katsonut meitä silmiin ja sanonut: \"voi,\nkuinka hyviä ihmisiä te olette. Ei ikään minulle ole tämmöistä\nystävyyttä osoitettu -- --\" \"liikanaista se on tämmöiselle ihmiselle\"\n-- -- \"Voi, voi! Paljon on väliä minun ja teidän välillänne.\"\n\nMummon suu näytti olevan hymyssä, hänen huulensa näyttivät liikkuvan ja\nkuiskaavan jotakin ja olipa kuin olisivat hänen repaleiset hihojensa\nsuut läpättäneet ja tärisseet -- silloin olin jotain hiljaista ja syvää\nääntä kuulevinani, joka sanoi: \"mitäpä minä surisin, sillä ei minun\naikani ole enää pitkällinen\".\n\n\"Mitäpä minä surisin, sillä ei minun aikani ole enää pitkällinen\",\ntoistin minä ääneen nuot sydämessäni vasta kuuluneet sanat. Poika\nymmärsi ne, sillä hän hyvin muisti, kenen sanomat ne olivat.\nEnsikerrankin kuultuna olivat ne sanat tehneet poikaan syvän\nvaikutuksen; mutta nyt ne tekivät vielä syvemmän, sillä poika pillahti\nheti itkuun. Hän oli useat kerrat kertonut, kuinka hihansuut läpättivät\nja kuinka jää-kalkkareet heiluivat ja kalisivat mummon noita sanoja\nsanoessa.\n\n\"Meidän täytyy hevonen kääntää ympäri ja palata kylään takaisin\",\nsanoin pojalle. Sanatonna teimme sen, sitte nostimme mummon ja kontin\nrekeen ja peitimme molemmat. Nyt otimme mummon toisen kerran rekeemme,\nmutta mummon asema oli nyt toisenlainen kuin silloin. Silloin oli\nhänellä vielä lämmin ihmissydän, joka voi tuntea ja kärsiä; nyt olivat\nhäneltä tunteet sammuneet, kärsimiset loppuneet. Silloin hän tunsi\ntäysin määrin alhaisen ja ylönkatsotun tilansa ja ikäänkuin\naavistamalla toivoi kuolemalta pelastusta itsellensä kylmän ihmiskunnan\nkynsistä; nyt oli tuo pelastus tullut, sillä hän oli taistellut\nviimeisen taistelonsa ja tuolla taistelollansa oli hän saanut\nitsellensä oikeuden tulla kätketyksi maa-emon poveen, aivan samalla\noikeudella kuin tämän maailman tylyt rikkaatkin. Kenties tuo olikin\nhänellä ensimäinen tasa-arvo muiden ihmisien kanssa tässä mailmassa. --\nSilloin kun mummon ensikerran tapasimme ja rekehemme peitimme, oli\nhänellä vielä äidin sydän, joka voi rakastaa tuota hyljättyä ja ylön\nkatsottua, langennutta Sannaansa ja anteeksi antaa hänelle rikoksensa;\nnyt oli tuo ainoa Sannaa rakastava sydän kylmennyt, se ei voinut enää\nrakastaa, eikä sieltä enää voinut kuulua semmoisia sanoja kuin:\n\"Sanna-raukka!\" -- -- \"Sanna-riepua kaikki ylönkatsovat ja hyljeksivät.\"\n-- Kenties tuo nyt kylmennyt sydän kunnioitti ja rakasti kaikkiakin\nihmisiä, mutta häntä ei kukaan.\n\nMe lähdimme kulkemaan kylään takaisin. Paljoa ei puhuttu sillä välillä.\nTulimme sen talon kartanolle, jossa olimme viimeksi yötä olleet. Talon\nnuorimies hyppäsi heti kartanolle ja kysyi: \"miksi palasitte takaisin?\"\n\n\"Löysimme tuolta taipaleelta tien vierestä jotain\", sanoin hänelle.\n\n\"Mitä vain?\" sanoi mies ja samassa juoksi hän rekemme tykö ja kohotti\npeitettä.\n\nKuolleen kasvot kohtasivat hänen katsettaan. Mummon kasvot näyttivät\nnyt tylyiltä ja kovilta; mies säikähti, astui askeleen takaperin ja\nhuudahti: \"Herra Jumala, Kontti-Anna kuollut!\"\n\nMummo näytti tahtovan nytkin puhua, mutta minä pelkäsin, ett'ei tuo\nmies kuulisi hänen puhettaan, sillä se kuului nyt vaan -- sydämessä ja\ntunnossa. Rupesin siis mummon puolesta puhumaan semmoisia sanoja, jotka\nkuuluivat korviinkin ja sanoin: \"ja vaikka kuolisi, mitäpä hänestä on\nhyötyä ja kukapa häntä kaipaisi\".\n\nMies tunsi ne omiksi sanoiksensa ja mummon asia-miehen kautta ne\nkuultuansa, kävivät ne kipeälti hänen sydämeensä. Hän vapisi ja horjui.\n\"Tuhmasti tein niitä sanoja lausuessani\", sanoi hän sitte ja meni\nhoiperrellen tupaan. Pian tuli sieltä talon vanha isäntä ja muu väki\nkartanolle. Teurastajat eivät olleet lähteneet vielä talosta; he\ntulivat myös.\n\n\"No ainakin on Kontti-Anna kuollut taipaleelle pyryyn! Eihän se teidän\npelkonne aivan turha ollutkaan\" sanoi talon isäntä yhtäkaikkisesti.\n\nHän, joka oli ainoa illallisista puhujoista, joka osoitti jonkunlaista\nsääliä mummoa kohtaan; joka rajoitti johonkin määrään puheitansa,\npuhuessaan vanhasta, köyhästä ihmisestä, joka sanoi muille\nylimielisille puhujille: \"no ei sitä pidä sentään niin kovasti puhua,\npitää sitä toki ajatella mitä puhuu\" -- hän oli itse nyt niin\nyhtäkaikkinen koko asian suhteen, ikäänkun olisi tapahtunut vaan ihan\nluonnollinen ja tavallinen asia! Hän ei ollut kylmempi eikä palavampi\nmummoa kohtaan nyt kuin illallakaan. Hänellä lienee ollut siivomiehen\nnimi koko ikänsä; hän lienee saanut pitää sen eteenkin päin, mutta\nvarmaankaan ei hänen sydämessään ole koskaan ollut sijaa paremmille\ntunteille.\n\nTeurastajat ja tuo piston saanut talon nuorimies, seisoivat lähellä\nrekeä, silmät maahan päin luotuina. Minä katsoin teurastajiin; toisen\nsilmissä näin kyyneleitä ja se näkö esti minun lausumasta niitä sanoja,\njotka heille oli valmiina.\n\nNiin käypi usein maailmassa. Silloin kun kuolema näyttää olevan\nkaukana, lasketaan siitä useinkin sopimatonta leikkiä; mutta kun se\nastuu silmäin eteen, kammottaa se lujimpaakin luontoa, jos ei vaan\ntunto ole poltinraudalla merkitty.\n\nLähdimme vainajaa viemään viimeistä taivalta kylään. Sieltä oli jo sinä\naamuna tullut useampia hevosmiehiä sydänmaalle päin, jonkatähden kulku\nnyt jo oli isosti parempi kuin tullessamme. Veimme vainajan\nkunnan-lautakunnan esimiehen tykö ja esittelimme hänelle löytömme.\n\n\"Täytyy se toimittaa hautaan\", sanoi esimies, mutta tuo sana:\n\"täytyy\" soi minun korvissani velvollisen vaivashoidon kanssa niin\nyhtäsuuntaiselta.\n\nNuolena lensi sanoma ympäri puhto- ja kyläkunnan, että Kontti-Anna on\ntaipaleelle pyryyn kuollut. Kujasta kujaan, talosta taloon, portailta\nportaille kuului se huuto. Vaimoja kerääntyi esimiehen kartano täyteen\nja nytkös oli itsekullakin jotain kerrottavaa ja sanottavaa vainajasta.\nVoi kuinka hän oli heidän mielestään ollut nöyrä, hiljainen, siveä,\nahkera, säästäväinen j.n.e., eivätkä he olleet löytää kyllin sanoja\nhäntä ylistääksensä.\n\nNiinhän se on. \"Hyvä on koira kuoltuaan, paha ennen elettyään\", sanoo\nsananlasku, ja niinpä näytti nyt mummunkin laita olevan. Hänellä oli\nnyt ystäviä kyllitellen, kun hän ei enää heitä tarvinnut. Hän oli\nheidän tykönänsä eläessään ollut köyhänä, alastomana, sairaana,\nisoovana ja janoovana; olivatko he häntä huoneesensa ottaneet,\nvaatettaneet, syöttäneet ja juottaneet, ja oppineet? -- Minä pelkään\nett'eivät olleet niin tehneet ja minusta tuntui mummo noille\nulkokullatuille, hitaille ystävillensä sanovan: \"ei ikään minulle ole\ntämmöistä ystävyyttä osoitettu\". Silloin kun heidän ystävyytensä\nosoitukset vainajalle olivat korkeimmallaan, heräsi sielussani kysymys:\nonkohan ihmiskunta täyttänyt velvollisuutensa vainajaa kohtaan? Ulkoa\npäin en saanut vastausta tuohon sisälliseen kysymykseeni, mutta omasta\nsydämestäni nousi vastaus ja se oli kolkko: ei.\n\n\"Mummo ei tarvitse enää teidän apuanne eikä hyvyyttänne, mutta teillä\non hänen turvaton ja langennut tyttärensä pienen lapsensa kanssa,\nosoittakaa hänelle ja muille köyhille itse teossa ystävyyttänne ja\nlaupeuttanne; sitä mummo nyt anoo teiltä\", sanoin vaimojoukolle.\n\nMuistutettuamme esimiestä mummon Sannan hoitamisesta, lähdimme\ntoistamiseen kotimatkalle.\n\nJos missä näimme palatessamme kaksi ihmistä tulevan yhteen, niin heti\nkuului: \"Kontti-Anna se kuuluu kuolleen taipaleelle pyryyn\", ja tuon\nuutisensa he kertoivat oikein ilosta loistavilla silmillä, melkeinpä\nniinkuin he olisivat päässeet rutosta ja sitä toisilleen ilmoittaneet!\n\n\"Sittenpä hänestä on päässyt\", kuulin erään vastaavan tuon uutisen\nkertojalle; silloin käänsin pääni pois heistä ja kiirehdytin hevostani.\n\nNyt pääsimme rauhassa matkustamaan aina tuohon taipaleella olevaan\nmökkiin asti. Astuimme sisään.\n\n\"Näittekö mummoa kylällä?\" kysyi heti sisään tultuamme mökin eukko,\nmelkein niinkuin hätäilemällä.\n\n\"Näimme jo taipaleellakin\", vastasin.\n\n\"Mitä! Taipaleenakin?\" sanoi eukko ja lääpsähti istumaan penkin\ntapaiselle. Hän näkyi aavistaneen jotain ja tuo vastaukseni kai\nvahvisti hänen aavistustansa.\n\n\"Niin\", vastasin minä.\n\n\"Onko hän kuollut taipaleelle? Ette suinkaan muutoin olisi häntä\ntaipaleella nähneet\", kysyi eukko.\n\n\"Hän oli uupunut tuolle nevalle ja -- kuollut; me löysimme hänet siitä\nja veimme kylään\", selitin minä.\n\nNyt vasta eukko voimattomaksi tuli; hän ei kyennyt pahalta\nliikahtamaan. Hänen molemmat kätensä raukesivat sivulle eikä hän saanut\nsuustansa muuta kuin: voih, voih!\n\nKaikesta näkyi, että mummon kuolema koski kipeästi mökin eukkoon ja tuo\nosan-otto ei ollut mikään ulkokultaisuus. Aina vahvemmaksi tulin\nluulossani, että mökin asukkaat rakastivat mummoa; kenties olivat he\nainoat, jotka häntä rakastivat. Ei eukolla ollut iloa tuosta sanomasta,\neikä hän sanonut: \"sittenpä hänestä on päästy\".\n\n\"Milloin hän lähti teiltä\" kysyin eukolta, kun hän vähän tyyntyi.\n\n\"Emme itsekään oikein tietäneet, milloinka hän lähti. Koko\nLauvantai-illan puhui hän Sannastansa ja kuinka hänen pitäisi päästä\nkirkolle, viemään kylässä sairastavan akan miehelle sanaa. Me estimme\nhäntä niin paljon kuin voimme; sillä jos ilmakin asettuisi, olisi\nkumminkin niin umpi-tie, ett'ei hän voisi sitä kulkea. Niinkuin\nnäette, on tämä meidän tupamökki pieni ja vielä päälliseksi kylmä,\nmutta sauna on lämmin, vaikka se on pieni. Sen lämmitimme\nLauvantai-iltana, kylpyä varten, vaikka oli paha ilma. Kylvyn jälkeen\noli mummo tottelevinaan estelyitämme ja heittävinään koko menonsa\ntuumat siihen. Hän aikoi mennä saunaan maata tupamme kylmyyden ja\npienuuden tähden. Me suostuimmekin siihen ja veimme heiniä kylkensä\npehmikkeeksi, sillä olkia ei meillä ole.\"\n\n\"Aamulla kun heräsimme, oli ilma yhtä huono, milt'ei huonompi kuin\nillalla. Olimme jo kauan olleet ylhäällä, eikä mummoa näkynyt, vaikka\nhän oli muutoin niin aikainen. Minä oudoksuin tuota mielessäni,\nvaikk'ei tullut siitä virketuksi mitään. Viimein kun asia alkoi tulla\narveluttavaksi, sanoin miehelleni: 'mikä mummolla nyt on, kun ei nouse\nollenkaan ylös?' -- 'Niin tosiaankin', sanoi Matti, 'käypä, poika,\nkatsomassa!' Ja poika juoksi saunaan. Palattuaan ilmoitti hän, ett'ei\nsiellä ollutkaan koko mummoa! Jäljestä päin huomasimme hänen ottaneen\nkonttinsakin saunaan. Hänellä oli pieni petos mielessä, kun kovin\nestelimme häntä lähtemästä; hän -- karkasi! Sen havaittuamme, olemme\nolleet kovin levottomat hänen tähtensä, emmekä ole hänestä saaneet\nminkäänlaista tietoa, siitä ei ole sieltä päin kulkenut yhtään\nmatkustajaa. Olimme oikein iloissamme, kun näimme teidän tulevan. Ja\nsemmoisen tiedon te nyt toitte\", selitti eukko.\n\nMökin lapset eivät liene tähän asti huomanneet, että oli puhe mummon\nkuolemasta, sillä he olivat omissa askareissaan ja hälisivät omaa\nhälinäänsä. Mutta äitinsä selityksen aikana vaikenivat he ja\nkuuntelivat avosuin. He lienevät nyt käsittäneet olevan jotain puhetta\nmummoa kohdanneesta onnettomuudesta ja saadaksensa selvän asiasta,\nkieppuivat he äitinsä ympärillä ja hokivat: \"äiti, äiti! mikä mummolle\non tullut?\"\n\n\"Mummo on kuollut pyryyn\", sanoi äiti lapsille surullisesti.\n\n\"Voi, voi! Mummo on nyt kuollut! Mummo oli meille niin hyvä! Ei mummo\ntuo meille enää koskaan leipää!\" sanoivat lapset, heittivät irti\näitinsä hameesta ja asettausivat vakaaseen asemaan, ikäänkuin\nsurrakseen tuon hyvän tuttunsa kuolemaa. -- Mökin mies ei ollut kotona,\nsillä hän oli suksilla hankkimassa puita mökin tarpeeksi.\n\nMinun oli tehnyt mieleni syyttää mökin asukkaita siitä, kun he laskivat\nmummon liikkeelle sellaisella ilmalla, ja tulinkin siinä mielessä\nmökkiin, että olisin muistuttanut heitä varovasti siitä. Mutta tuosta\neukon selityksestä huomasin luuloni perättömäksi. Minä näin, ett'ei\nmökin asukasten yhtäkaikkisuus ollutkaan syynä tuohon surkeaan\ntapaturmaan. Mummolla oli omat sisälliset syynsä, jotka pakottivat\nhänen lähtemään tuommoiseen ilmaan, katsomatta, riittivätkö hänen\nvoimansa vaiko ei. Varmaankaan ei hän voinut langennutta Sannaansa,\njota hän niin verrattomasti rakasti, pitää niin kauan pelkäävässä ja\nikävässä tilassa, että hän olisi odottanut ilman asettumista: hän\ntahtoi Sannallensa saattaa iloa kotiin-tulollansa. Päälliseksi oli\nhänellä tärkeä, ihmisellinen asia ajettavana, jonka hän tahtoi kaikin\nmokomin määrä-aikana perille saattaa; siinä syyt, jotka pakottivat\nhänen rientämään turmaansa kohden.\n\nOliko hänen kuolemansa halvempi muiden ylhäisempien ja onnellisempien\nihmisien kuolemaa? Ei, sillä hän kuoli tuntehikkaalla ja rakastavalla\näidin sydämellä ja uskollisena niille asioille, jotka hänen haltuunsa\nolivat uskotut.\n\n\n\n\nRUOTI-UKKO.\n\n\nMatkustaissani ei ole minulla juuri koskaan tapana olla yötä\nkestikievareissa, vaan mieluummin poikkean aina johonkin talonpojan\ntaloon. Sen teen sen vuoksi, että oppisin jotain, havaitsisin jotain,\noppisin tuntemaan kansan puhtaita ja raittiita tapoja, sen elämää ja\nluonnetta. Samalla useinkin saan tunkeutua ihmissydämiin ja tutkia\nsiellä liikkuvia iloja, suruja, intohimoja ja niiden alinomaisia\nkeskinäisiä taisteloita.\n\nOudossa paikkakunnassa valitsin kerrankin yöpaikakseni vankan-näköisen\ntalonpojan talon. Asukkaat istuivat tuona talvisena iltapuhteena\niloisina, yhtä iloisen takkavalkean valolla, tehden mikä mitäkin\nkäsityötä. Miellyttävän ja raittiin näköinen oli tuo väki, sillä\nhyvinvointi, terveys ja tyytyväisyys loisti jokaisen vereviltä pokilta.\nKaikkialla vallitsi hyvä järjestys, siveys ja puhtaus. Vaimoväen\ntuuheat ja paksut hiukset olivat kammatut sileiksi, ja sievästi\nletitettyinä riippuivat paksut palmikot heidän hartioillansa. Kun\nsiihen sitte lisäksi tuli puhdas, hyvässä järjestyksessä oleva,\nmiellyttävä kansallispuku molemmilla sukupuolilla, niin sopeipa vieraan\nkatsella heitä, katsella tarkastajankin silmillä ja yhtäkaikki sydän\npysyi niin soinnukkaana ja myötätuntoisena. --\n\nTaloon oli naapureita kokoutunut useampia poikaviikareita, lisäksi\ntalon samanikäisille lapsille. Erillään muista pitivät he omaa menoaan\nja iloaan, eikä heillä näyttänyt olevan mitään yhteyttä käsitöitänsä\ntekevän aikaisemman väen kanssa. Heidän ilonaineenaan oli eräs vanha\nukko, jonka ääressä he hääreivät. Heti ensi silmäyksellä veti tämä ukko\nhuomion puolehensa. Hän oli pitkä mies, lumivalkeat hiukset hyvästi\nsiivottuina, jota niin harvoin näkee sillä asteella olevalla ihmisellä.\nHänen kasvonsa olivat arvokkaan ja säännöllisen näköiset, vaikka syvät\nva'ot niihin olivat ottaneet runsaassa määrässä itsellensä pysyväisen\nsijan, kenties jo ammoin aikojansa. Vanhuusko vai murhe, tahi\nintohimotko lienevät kyntäneet noita vakoja ukon kunnian-arvoisille\nkasvoille? Kenties kaikki yhtenä. Hänen liikkeensä olivat arvokkaan ja\nryhdikkään näköiset ja vartalonsa osoitti uljuutta ja jäntevyyttä,\nvaikka elämän raskas taakka lienee koko painollaan kokenut painaa\nmaahan tuota solevaa ja jäntevää runkoa. Jos niin oli, niin olipa tuon\nelämän leiviskän ainakin suurimmaksi osaksi onnistunut saavuttaa\ntarkoituksensa, sillä kävelipä ukko jotenkin kumarassa. Vaikka hänen\nyllänsä oli vanhat, kuluneet vaaterievut, olivat nekin kumminkin\nhyvässä järjestyksessä, ainakin semmoisessa, mitä semmoisilta\nvaatteilta voi vaatia.\n\n\"Puhukaasta, Fabiani, ranskaa, niin minä annan viisi penniä!\" sanoi\neräs poika, juurikun minä olin itsekseni salaa tarkastamassa ukkoa.\n\nTämä puhui nyt pitkän rämpsyn vierasta kieltä ja vaikk'en ole mikään\nkielitaituri, olin kuitenkin huomaavinani, että se todellakin oli\nvaadittua kieltä. \"No, Saksan kieltä nyt, niin minäkin annan viisi\npenniä!\" sanoi toinen poika.\n\nKaiketi se oli Saksan kieltä, jota ukko sitte puhui pitkän jonon,\nvaikk'en minä sitä ymmärtänyt enempää kuin pojatkaan.\n\n\"Engelskan kieltä vielä viiden pennin edestä!\" sanoi taas eräs poika ja\nniin menivät he kaikki mahti-kielet lävitse. Ukko suoritti ne suurella\npontevuudella; näyttipä siltä, kuin hän olisi oikein innostuksissaan\nnoita käsketyitä opinnäytteitä tehdessään. Pojat eivät pettäneet ukkoa,\nsillä he antoivat hänelle viisi penniä jokaisesta mongerruksesta, ja\nukko oikein hykersi ilosta käsiänsä saadessaan niin paljon rahaa. Tuo\nkaikki huvitti poikia niin paljon, ett'eivät he näyttäneet mitään muuta\nnäkevän eikä kuulevan.\n\nSillä ajalla, johon tämä kertomukseni on kuuluva, oli vielä tuo\nturmiota tuottava kotitarpeen viinan-poltto voimassa.\n\n\"Jospa minulla olisi vielä kymmenen penniä lisäksi, niin...\"\n\n\"Mitä niin?\" sanoi eräs poika, katkaisten siten lauseen.\n\n\"Niin saisin korttelin -- viinaa\", sanoi ukko ilosta loistavin silmin.\n\n\"No, harakkatanssia vielä, niin minä annan kymmenen penniä!\" sanoi eräs\npoika uhraavaisesti.\n\n\"En, sitä en tanssi\", sanoi ukko melkein harmissansa.\n\n\"No, mutta kymmenen penniä!\"\n\n\"En sittenkään.\"\n\n\"Viinakortteli?\"\n\nUkko ei vastannut mitään, huokasi vaan raskaasti.\n\nSelvästi näkyi, että hän sen kumminkin piti liikana, vaikka hänellä\nolikin kiivas halu tulla niin ison rahasumman omistajaksi, että olisi\nvoinut lunastaa niin mieleisensä viinakorttelin, ei hän tahtonut\nkumminkaan ruveta harakkatanssilla vajavaista summaansa täydentämään.\nViimeinen pojan muistutus sai hänet vaikenemaan ja miettimään. Mitä\nmiettikään hän nyt? Kenties taisteli hänen sydämessään -- viinakortteli\nja harakkatanssi vastakkain, edellinen juurtuneena, voittamattomana\nhimona ja jälkimäinen inhottavana, alentavana tekona.\n\n\"Noh, viinakortteli!\" sanoi hetken perästä äsköinen poika.\n\nUkko loi hätäisen ja tuskallisen silmäyksen poikiin ja muihin tuvassa\nolijoihin. Sitte laskeusi hän kyykylleen lattialle ja siinä asemassa\nrupesi hyppimään kummallisia hyppyjä sekä koukkuja, joita tehdessään\nhän kulki ympäri lattiaa, samassa harakan lailla räkättäen.\n\n\"Fabiani on tänään oikein iloisella tuulella, mutta hänellä onkin,\nluulen mä, rahan ansiota\", sanoi talon isäntä nauraen. Koko väki myös\nnaurahti, mutta pojille oli tuo harakkatanssi niin mieluista, että he\nräpyttivät käsiänsä ja huusivat: \"katsokaa Fabiaania, katsokaa\nFabiaania!\"\n\nKun harakkatanssi oli loppunut, nousi ukko ylös lattialta ja hiki valui\nhänen valkeista hiuksistansa. Poika ojensi hänelle lupaamansa kymmenen\npenniä, mutta ukko ei ottanut sitä hetikään niin suurella innolla ja\nmielihyvällä vastaan, kuin noita kielitaitonsa näytteiden palkinnoita.\n\n\"Voi, voi! Liian lujasta minun piti taas ansaita nuo kymmenen penniä;\nse koskee sydämeeni\", sanoi ukko puolisurullisena.\n\nNyt oli hänellä viinakorttelin hinta rahaa, kalliisti hankittu,\nniinkuin näytti ja niinkuin kuuluikin hänen viimeisestä lauseestaan.\nUkko pistäysi ulos ja oli siellä melkeän ajan; hän lienee mennyt\nasialleen johonkin toiseen taloon.\n\nKun hän oli mennyt, kysyin: \"onko tuo ukko tämän talon väkeä?\"\n\n\"Se on meidän ruoti-ukko\", selitettiin minulle.\n\nNyt juuri tuli hän takaisin kylämatkaltansa. Kuluneiden vaateriepujensa\nalla, lähinnä sydäntänsä, tallensi hän sen, mikä hänelle kenties\nnykyään oli rakkain maailmassa -- viinakorttelin.\n\nPoikaviikarit olivat sillä välin menneet itsekukin kotiinsa. He eivät\nhalunneet enempää nähdä; he olivat nähneet, mitä juuri olivat tahtoneet,\nolivat saaneet ukon tanssimaan heidän omien pilliensä mukaan. Olivatko\nnuot hulivilisimmallaan olevat poikaviikarit ukolle pahoja? Ei,\nsemmoisia eivät he olleet sen aseman merkityksessä, jossa he olivat. He\ntunsivat ukon sisällisen halun, tiesivät hänen vähät varansa ja\ntyhjyytensä; he laittoivat vaan ukolle tilaisuuden ansaita rahoja\nniillä keinoilla, joilla hän voi sitä tehdä, ja sen työnsä teettivät he\nukolla liiatta ivatta ja pilkatta. Semmoinen oli poikien toimi ja\ntarkoitus, ei pahempi eikä parempi.\n\nTultuansa huoneesen, vetäysi ukko erilleen muista, erääsen hämärään\nnurkkaan. Hiljaisena ja sanaakaan puhumatta otti hän pullon povestansa\nja laski sen, niinkuin näytti, suurella mielihyvällä vapiseville\nhuulillensa; sitte pani hän sen taas varovasti poveensa, ja yhä taas\nentistä ujoa hiljaisuutta; mutta minä olin huomaavinani, että ukko\ntavasta pyyhki silmiänsä.\n\nSillä välin oli talon väki jo heittänyt käsityönsä pois kun ilta oli jo\nniin kulunut, että alkoi lähestyä maata-panon aika; he rupesivat\nillalliselle.\n\n\"Tulkaa, Fabian-vaari, illalliselle!\" kehoitti emäntä ukkoa.\n\n\"En minä syö tänään illallista, en, hyvä emäntä\", sanoi ukko ja hänen\näänensä hieman värähteli.\n\n\"Hän on taas saanut viinaa ja silloin ei hän syö, haaveksii vaan ja\nväliin itkee\", kuulin emännän sanovan.\n\nKun talonväki oli syönyt, meni itsekukin kamariinsa maata. Minä ja ukko\njäimme kahden tupaan, sillä minullekin oli tehty sinne vuode ja ukon\nmakuusija oli siellä entisestään. Minä panin maata, mutta unta ei\ntullut. Ukon kummallinen näkö, hänen illallinen käytöksensä ja emännän\nviimeinen lause, nehän ne vaan pyörivät alati mielessäni. \"Kuka ja mikä\noikeastaan on tuo Fabiani?\" ajattelin itsekseni. Yön varjokas siipi oli\nluonut semmoisen tyynen hiljaisuuden ja rauhan koko tupaan, ett'ei\nrisahdustakaan kuulunut. Eipä olisi luullut niin iloisesta melusta ja\nhyörimisestä tulevankaan niin hiljaista oloa. Raskailla painoilla\nkäypä, lyömätöin tiimakello vaan naksahteli, säännöllisesti\nyksitoikkoisella, soinnuttomalla tik-tak-äänellänsä yön pimeässä\nhiljaisuudessa, ja silloin tällöin kuulin ukon niiskahdukset, joista\nhuomasin ett'ei hänkään ollut nukuksissa.\n\n\"Onko Fabiani-vaari valveella?\" kysyin vihdoin, kun uuta en saanut,\nsillä pistipä päähäni ajatus koettaa päästä käsiksi ukon sisälliseen\nihmiseen.\n\n\"Olen. Enpä minä monesti nuku tämmöisissä tiloissa\", vastasi siihen\nukko.\n\n\"Olette kai paljon kärsineet elämän kovuutta, teitä kalvaa joku raskas\nmurhe, luulen mä\", sanoin hänelle.\n\n\"Paljon olen pyrkinyt, paljon toivonut, paljon saanut ja paljon\nmenettänyt. Voi vieras kulta! Paljon olen kärsinytkin.\"\n\n\"Koska ei meitä kumpaakaan nukuta, niin ruvetaan haastelemaan! Ettekö\nolisi hyvä ja kertoisi minulle elämänne vaiheita? Molemmilta meiltä\nkuluu yö hupaisemmasti ja kukapaties siitä olisi jotain hyötyä meille\nkummallekin\", pyytelin ukkoa.\n\n\"Surullinen, synkkä on minun elämäni juoksu, täynnä vaarallisia\nintohimoja, syviä lankeamisia ja murtumisia; kenellepä niiden\nkertomisesta olisi hyötyä?\" sanoi ukko surullisesti. Mutta tuo hänen\nsanansa: \"intohimoja\", soi niin kummalliselta korvissani ja kiihotti\nsuuresti yhä vaan uteliaisuuttani.\n\n\"Ei, älkää niin sanoko! Kaikista elämän tapauksista saattaa meille olla\njotain hyötyä, kun vaan ajallansa otamme niistä vaarin. En mitään\nhaluaisi nyt mieluummin kuulla, kun teidän elämänne kokemuksia\", sanoin\ntaas ukolle.\n\n\"Kun olisi valkea, pimeässä on niin ikävä. Kylläksi monta yötä olen\npimeässä yksin valvonut ja miettinyt surullista, mennyttä elämääni. Ei\nkukaan täällä ole vielä pääsnyt tunkeumaan sen salaisuuksien perille,\nmutta tunnustaa täytyy että nyt tunnen jonkinlaista halua sydämeni\naukamiseen -- kun vaan olisi valkeaa!\" sanoi ukko.\n\nMinä otin tulitikulla valkean ja huomasin talonväen heittäneen pöydälle\npari kynttilän päätä, joista toinen oli melkein kokonainen. Minä pistin\npitemmän päähän valkean ja asetin sen pöydän nokalle palamaan.\n\n\"Olipa hyvä, kun kynttilä oli pöydällä, annetaan sen palaa loppuun,\nkyllä minä sen maksan aamulla talonväelle\", sanoin samassa,\npuolustaakseni siten ominlupaista työtäni.\n\nUkko rupesi kömpimään ylös vuoteeltansa. Hän oli olkiin pistänyt tuon\nrakkaan viinapullonsa, ja kun hän pääsi ylös, otti hän sen sieltä ja\ntoi minulle. \"Pitäkää te tuota ja antakaa siitä väliin minulle herne.\nMinulla on niin kehnot vaaterievut, ett'en voi sitä povessani\nsäilyttää; pankaa se poveenne tahi lakkariinne\", pyysi hän sitte.\n\nMinä otin pullon vastaan ja pistin sen povilakkariini.\n\n\"Nyt me alamme!\" sanoin, ja katsoin ukkoa silmiin; joissa havaitsin\nkyyneleitä.\n\n\"En voi vastustaa teidän ystävällistä pyyntöänne. Te olette niin hyvä\nja osanottavainen. Kenties on tämä ensimäinen ja viimeinen kerta, kun\nminulla on tilaisuus aukaista sydämeni kokonaisuudessaan. Te laitoitte\nvaloakin yhdelle elämäni pimeälle yölle, joita niin paljon olen\nelämässäni valvoen yksinäni viettänyt -- nyt on niin hyvä. Mutta minä\npyydän ennakolta: älkää kovin minua tuomitko, kun kuulette elämäni\nvaiheet. Voih! Tuomiota, kirousta ansaitsevat ne, mutta paljon olen\nkukistunut niiden ankaroista ja polttavista kivuista -- minä rukoilen\nteitä, älkää kovin tuomitko langennutta, sortunutta\", pyyteli ukko\nminua.\n\nMinä tartuin hänen käteensä, katsoin häntä silmiin ja lupasin olla\ntuomitsematta.\n\n\"No, kuulkaa sitte\", alkoi ukko. \"Minä olen käsityöläisen poika.\nVanhempani asuivat eräässä kaupungissa, jonka nimeä en huoli mainita.\nHe olivat kristillisiä ihmisiä ja kokivat kasvattaa lapsiansa Jumalan\npelossa ja ihmisten hävyssä. Minä olin lapsista kuudes. Jo aikaisin\nhavaitsivat vanhempani minussa erinomaista opinhalua ja samaa näkivät\nmuutkin ymmärtäväiset ihmiset. Vaikk'eivät vanhempani suinkaan olleet\nmitään varakkaita, sillä heidän ansionsa meni ison lapsijoukon\nelättämiseksi, panivat he kumminkin minut kouluun. Alusta alkaen olin\nsiellä priimus eli ensimäinen kaikissa opinkappaleissa ja jokaisella\nluokalla, ja oppiminen kävi aivan helposti, ikäänkuin itsestänsä.\nOpettajani ja esimieheni ihmettelivät kaikkialla minun hyvää oppiani ja\nymmärrystäni, ja he sanoivat minulla olevan pään terävän kuin\n'partaveitsen'. Kaikki koulukumppanini jumaloitsivat minua ja pyysivät\nminun suosiotani, mutta minä en heidän, sillä minä rupesin vähitellen\nkatsomaan heitä ylön tuon kunniani loisteessa.\n\n\"Niin kului aika. Samassa suhteessa kuin oppini karttui ja vaurastui,\nvarttui ja vaurastui myös ulkonainen ihmisenikin. Olin terve ja raitis\nnuorukainen, kasvamiseni kävi joutuin ja ennenkuin olin täyttänyt\nkaksikymmentäni, olin seudun muhkein ja kaunein nuorukainen. Kaikki\nloivat minuun toivorikkaita silmäyksiä ja minusta sanottiin tulevan\nisänmaalle suuri kunnia ... hyvä Jumala! Mimmoinen kunnia minusta on\nisänmaalle tullut\", sanoi hän ja herahti itkemään. Katsoin hänen\nlumivalkoisia hivuksiansa, kuinka ne tärisivät ja vapisivat; katsoin\nhänen koukkuleukaansa, kuinka se vavahteli ja jäsähteli, kun tuska\npurkautui ulos vanhan miehen sydämestä, jonka menneiden aikojen muisto\noli auki reväissyt.\n\nKun hän oli vähän tyyntynyt, sanoin hänelle: \"ettekö jo voisi jatkaa?\"\n\n\"Niistäkäästä tuota kynttilää, siinä on jo niin pitkä karsi, alkaa\nkäydä niin pimeäksi, ja antakaa tänne pullo, että mä saan herneen\",\nsanoi ukko, samassa pyyhkäisten takkinsa hihan suulla silmiään.\n\nMinä sekä niistin kynttilän että annoin hänelle pullon. Hän maisti\npikkusen ja antoi sitte aarteensa takaisin. Hän ei näkynyt olevan\nnykyään mikään viinan ahmari. Iltakauden oli hän maistellut tuosta\nviinakorttelistaan, eikä siitä ollut kulunut vielä enempää kuin vähän\nrunsaampi puoli. Lieneekö pelko sen loppumisesta vaikuttanut sen\nniukkuuden, vai eikö murtunut sydän ja rasittunut ruumis voinut enempää\nvastaan ottaa, en tiedä; summa vaan on se, ett'ei ukko tarkimmastikaan\nkatsoessa näyttänyt olevan vähääkään humalassa.\n\n\"Voitte kai nyt jo jatkaa! minä halulla halajaisin kuunnella loppuun\nasti teidän elämänne vaiheet\", kehoitin ukkoa.\n\n\"Voin\", alkoi hän taas. \"Kaikki toivoivat minusta jotain suurta, jotain\nmainioita. Kaikki kunnioittivat ja ylistivät minua, mutta ei kukaan\ntoki kuitenkaan niin paljoa kuin eräs lapsuuteni kumppani\nAgneta-niminen neiti, käsityötäisen tytär hänkin. Lapsuudestamme saakka\nolimme me kasvaneet ikäänkuin yhdeksi sieluksi, ja kun minä vartuin\nopissa ja ymmärryksessä, miehuudessa ja maineessa, kasvoi hän hyvissä\ntavoissa, siveydessä, kainoudessa ja kauneudessa, ja ennen pitkää oli\nhän seudun kaunein ja mainehikkain neiti. Hän se oli, joka kaikkiaan\nenimmän katsoi minuun, joka kaikkiaan enimmän iloitsi minun onnestani\nja toivoi minusta jotain suurta, hän se oli, johon minäkin katsoin ja\njonka tähden koetin mainetta ja kunniaa voittaa. Me emme olleet vielä\nsanallakaan toisillemme mitään puhuneet, mutta yhtäkaikki ymmärsimme me\ntoistemme toiveet ja pyrinnöt, sillä sielun tunteilla on monta\nulospääsypaikkaa. Agnetalla oli monta rikkaudelta, maineelta ja\nsivistykseltä loistavaa kosijaa, mutta kaikki vaan hän hylkäsi;\nnäyttipä siltä, kuin hänen sydämessään ei olisi ollut sijaa\nkenellekään.\n\n\"Minä olin ollut jo yhden lukukauden yliopistossa. Sielläpä en joutanut\najattelemaan muuta kun Agnetaa. Toverieni leikit, kokkapuheet ja muut\nilon esineet menivät korvieni sivu, niinkuin tuulen tohina, enkä minä\nuseinkaan tietänyt, mistä kysymyskään oli. Entiset tuttuni\nkummastelivat suuresti, mikä minuun oli tuommoisen muutoksen\nvaikuttanut ja he kokivat kaikin tavoin saada minua elpymään entiseen\niloisuuteeni, mutta kaikki oli turhaa; he eivät tietäneet suruni syytä,\nsillä kaikilta salasin sen huolellisesti. Oudot ylioppilastoverini\npitivät minua, joll'eivät juuri houhkana, niin kuitenkin paksupäisenä\nja hieman tyhmänä jörönä. -- Minä kuuntelin luennoita -- ei, minä en\nkuunnellut niitä, vaikka olin kuuntelevinani, sillä minä en kuullut, en\nymmärtänyt mitään, vaikka professorit kokivat panna parastansa.\nSydämessäni oli vaan yksi tunne, yksi ajatus ja tarkoitusperä -- Agneta;\nhän se oli, joka sai sydämessäni niin suuren vallan, että kaikki muut\njäivät aivan syrjään.\n\n\"Minun ensimäinen lukukauteni olisi hyvin huonosti onnistunut\nyliopistossa, mutta eriomainen opinkykyni auttoi minua kumminkin niin\npaljon, että sen avulla pääsin reppositta läpi stipendio-tutkinnon.\n\n\"Sydämeni oli pakahtua ilosta, kun lukukauden loputtua pääsin kotiin,\nsillä siellä tiesin tapaavani Agnetan. Minussa tuntui nyt senlainen\nvoima ja rakkaus, että päätin heti ilmoittaa hänelle rakkauteni.\n\n\"Kun minä pääsin kotikaupunkiini, oli eräs ilta Joulun edellä.\nTervehdittyäni rakkaat vanhempani, sisarukseni ja muun talonväen,\nkysyin heti vanhalta Maija-nimiseltä kyökkipiialta kahdenkesken,\ntietäisikö hän, onko Agneta kotonaan? Tuo Maija oli kauvan ollut meillä\npalveluksessa, jopa niin kauvan, että hän oli pienenä poikasena jo\nminua hoitanut, ja sentähden voin minä häneen luottaa niinkuin omaan\näitiini.\n\n\"Maija katsoi minuun terävästi; olipa, niinkuin olisi hän tahtonut\ntunkea sieluuni sisälle.\n\n\"'Vai jo Fabianin päähän on semmoisia asioita juolahtanut! Mutta\nluulenpa että ne ajatukset ovat syntyneet liian myöhään, sillä\nkauppaneuvos Varasen nuori herra kosii tähdättyä tyttöänne', sanoi\nMaija totisen näköisenä ja katsoi minuun tuntijan silmällä.\n\n\"Minä koetin tehdä itseni niin levollisen näköiseksi kuin suinkin voin,\nvaikka sydämeni tykki niin kovasti, että tunsin, kuinka koko ruumiini\nheilui sen jyskytyksestä.\n\n\"'Maija! Te ette ole nyt ollenkaan kohtelias. Enhän ole kysynyt, onko\nAgnetalla kosijoita, vaiko ei. Olkaa nyt siivo ja sanokaa: onko hän\nkotonaan, vai eikö; minulla on hänelle vaan erityistä asiaa', sanoin\ntekolevollisena.\n\n\"'Luultavasti ei hän ole kotona. Täksi illaksi on kylän nuoriso kutsuttu\nkauppamies Kumanderille ja tiettävästi on Agnetakin siellä. Siellä\nlienee myöskin nuori Varanen. Huhut käypi, ett'ei tyttö tahdo\nkuullakaan koko kosimistuumista mitään, mutta luullaan hänen kumminkin\nviimein taipuvan. Ja eipä taida tytölle olla edullista kauvan\nniskoitella niin mahtavaa kosijata vastaan', sanoi Maija.\n\n\"Minä pistin hätäpikaa vaatetta päälleni ja ilmoitin vanhemmilleni, että\nolin pakotettu pikimmältä käymään eräällä asiallani.\n\n\"Minä ohjasin kulkuni suoraan Kumanderin taloon. Sydämessäni oli\nsemmoinen tuska ja pakotus, että henkeäni ahdisti. Olenko tullut liian\nmyöhään? Miksi olen näin kauvan salannut tunteitani? Onko hän jo\nantanut sydämensä toiselle? olivat kysymyksiä, jotka tuon tuskan olivat\nsydämeeni tuoneet. Korvani suhisivat niin kummallisesti ja otsaani\npoltti niin kovin, ettei Joulukuun pohjoinen viima voinut sitä kylläksi\njäähdyttää; otin lunta kourahani ja hieroin sillä viiman avuksi\notsaani. Niin sain vihdoin jonkunlaisen levollisuuden itselleni ja\nsitte astuin huoneesen.\n\n\"Nuoret olivat juuri paraikaa nimileikkisillä. Kaikki kapsahtivat heti\nylös ja tulivat luokseni, kättä puristaen tervehtimään minua, eikä\nheidän suistaan kuulunut muuta kuin: 'Fabian, Fabian! Terve tulemaasi!'\n\n\"Huoneesen astuessani oli Agneta istumassa nuoren Varasen vieressä; se\nnäky ei ollenkaan parantanut sisällistä tilaani. Agneta olisi myös\ntahtonut tulla minua tervehtimään, mutta hänen istumakumppaninsa\npidätteli häntä, sanoen: 'eihän tuolla ole niin kiirettä!' Kauvan ei\ntuo esteleminen kumminkaan käynyt laatuun, sillä eihän ollut soveliasta\nkauvan pidättää irti pyrkivää tyttöä. Päästyänsä vapaaksi, tuli Agneta\nsuorastaan luokseni, otti kädestäni kiinni ja toivotti minua\ntervetulleeksi. En ikänä unhota, kuinka kaunis hän oli tervehtiessään.\nKun hän otti kädestäni kiinni, tunsin selväsi hänen pienen, lämpöisen\nkätösensä vapisevan ja samaa lienee hän tuntenut minun kädestäni.\n\n\"Kun kaikki muut olivat minua tervehtineet, tuli Varanen arvokkailla\naskeleilla luokseni. Hän ei tervehtinyt minua, ei ottanut kädestäni\nkiini: 'kuinka kirjatoukat Helsingissä nykyään jaksavat?' kysyi hän\nvaan, pitäen samalla molemmat kätensä selkänsä takana.\n\n\"Hyvin ymmärsin, että hän tahtoi tuolla kysymyksellä ivata minua, sillä\nhän oli rikas, ja hän oli ainoa, joka katsoi minua ylön jo varhaisesta\nnuoruudesta asti; lieneekö hänellä ollut hieman kateuttakin minulle\nkaikkialta tulevan ylistyksen vuoksi.\n\n\"'Kiitoksia paljon! jaksaapa ne vaan', koin vastata niin levollisesti\nkuin voin, vaikka sydämeni oli pahtua.\n\n\"Nyt alkoi tanssi. Pillit ja torvet rupesivat raivokkaasti soimaan\nkiihkeää valssia. Ensimäinen tanssikumppanin etsijä oli Varasen nuori\nherra. Hän tuli suorastaan Agnetan eteen ja kumarsi. Tyttö punastui aa\nloi surullisen silmäyksen minuun, mutta myönsi kuitenkin; mikäpä siinä\nmuu oli neuvona. Hurjassa valssissa rupesi tuo komea pari kiitämään\nympäri avaraa salia. Minä näin heidän säännölliset, keveät ja notkeat\nliikuntonsa ja jalkojensa tahdikkaat pyörimiset. Yhä enemmän eneni\nvauhti, yhä enemmän huimaava notkeus -- mitenkä? Nythän en enää näe\nyhtään tahdikasta liikuntoa, vaan yhtenä, tuulta synnyttävänä,\nkohisevana patsaana kiitävät he hirmuista vauhtia. Voi voi! Nyt en näe\nsitäkään, ainoastaan vesikaaren näköinen sumupatsas vaan kiitää -- ei se\nei kiidä enää ympäri salia, se kiitää suorasti eteen päin -- avaruuteen.\nKauhea kosken pauhu kuuluu aivan likeltä minua, sitte jyrähtää ukkonen\nhirveällä pamauksella ja -- sitten -- sitten ei heitä näy ollenkaan!\nMinä olin -- pyörtynyt.\n\n\"Ensimäinen, jonka huomasin toinnuttuani, oli Agneta. Minut oli\nkaaduttuani nostettu sohvalle. Kumarruksissa ylitseni, oli Agneta\nhieromassa aiveniani etikalla, jota hän myös piti nenäni alla, silloin\nkun ensikerran avasin silmäni pyörtymiseni jälkeen.\n\n\"'Hän elää, hän hengittää', sanoi Agneta iloisesti, kun hän huomasi\nminussa elon merkkejä ja samassa he tarjosivat minulle vedellä\nseoitettua viiniä, jota minä otin muutamia nielauksia ja toinnuin siitä\ntäydellisesti.\n\n\"'Mikä sinulle tuli, Fabian?' kysyi Agneta hiljaa, kun huomasi minun\ntoipuneen.\n\n\"'Minä en voi hyvin -- täällä on niin kuuma, haluaisin päästä kotia',\nsanoin hänelle, tietämättäni, mitä oikeastaan sanoin.\n\n\"Kaikki katsoivat, mikä enemmän, kuka vähemmin kummeksien minuun. Olipa\ntuo tapaus vaikuttanut kaikkiin niin paljon, että tanssiminen loppui\nsiihen ja itsekukin hankki kotiinsa lähtöä.\n\n\"Kaikki nuoret, jotka olivat meiltä päin kotoisin, lähtivät minun\nkanssani yhtä matkaa; siellä päin oli Varasenkin ja Agnetan asunto.\nPäästyänsä oman talon kohdalle, aikoi nuori Varanen lähteä Agnetaa\nkotiinsa saattamaan, mutta tyttö kielsi, sanoen tahtovansa huonosti\nvoivaa Fabiania kotiinsa saattaa. Siihen täytyi nuoren Varasen tyytyä,\nvaikka hän mutisi joitakuita tyytymättömiä sanoja, joita en muuta\nkuullut kun: 'no kaikkia! Eikö hän olisi yksin päässyt.'\n\n\"Niin lähdimme me Agnetan kanssa kahden kulkemaan tuota viimeistä\nlyhyttä taivalta, joka oli enää minun kotiini. 'Nyt taikka ei koskaan',\najattelin minä sydämessäni. Minä ponnistelin voimiani, kokosin\najatuksiani, ilmoittaakseni rakkauttani, mutta eipä se ollut mikään\nhelppo asia. Sydämeni sykki niin kovasti, että helposti sen jyskeen\nkuulin. Niin tavoin tulimme meidän portille. Siitä piti Agnetan palata\ntakaisin, ja nyt särki minun sisällinen tuskani sulkunsa. Käännyin siis\nportilla kaunista saattajaani päin ja kuiskasin hänelle vapisevalla\näänellä: 'Agneta! Joko olet sydämesi antanut tuolle mahtavalle\nkosijalle?'\n\n\"'Ketä tarkoitat?'\n\n\"'Nuorta Varasta'.\n\n\"'Hyi, Fabian, mitä puhut! Sydäntäni en ole antanut kenellekään, sitä\nvähemmin Varaselle', sanoi Agneta, ensipuoliskon lauseestaan\nnuhtelevaisesti, jälkimäisen puolisurullisesti.\n\n\"'Minä rakastan sinua, olen rakastanut kauan; paljaasta luulosta, että\nsinut olin menettänyt, pyörryin äsken', sanoin kuiskaten Agnetalle ja\notin häntä kiinni kädestä.\n\n\"'Jopahan viimein sai sydämeni kauan toivotun vastauksen. Paljon on se\ntoivonut, paljon odottanut, paljon kärsinyt ja hyljännyt. Sinulle on\nse, Fabian, ollut kauan auki, mutta nyt on sen tyhjyys loppunut, sillä\nsinussa löysi se vastimensa, minä luotan sinuun', sanoi hän\nliikutetulla äänellä.\n\n\"Minä likistin häntä hellästi rintaani vasten. Ei voinut Joulukuun tuima\npakkanen sammuttaa eikä jäähdyttää sitä tulista ja palavaa rakkauden\nsuuteloa, eikä sitä hehkua, joka molempien meidän sydämissämme paloi...\n\n\"Onko siellä pullossa enää mitään? ja tuo kynttilän korsi on taas niin\npitkä -- maistaisin mielelläni taasen herneen\", sanoi ukko äkkiä\nkatkaisten siten kertomuksensa.\n\nMinä ojensi hänelle pullon ja niistin kynttilän. Hän maisti taas vähän,\nmutta kuivat laidat lienee ollut tuossa pullossa, sillä sen neste alkoi\nlähetä loppuansa.\n\n\"No, kuinko sitte kävi?\" kysyin minä hätäisesti, sillä minun henkeäni\noikein ahdisti, halusta saada tietää ukon elämän vaiheet loppuun asti.\n\n\"Niin. Sitten erosimme me sillä kerralla, Agneta meni kotiinsa\nyksinään, sillä hän ei sallinut minun itseänsä saattaa, kun olin saanut\nniin äkkinäisen kohtauksen tuolla nuorten leikkipaikassa. Minä menin\nkamariini, ja se raskas taakka oli kadonnut, joka niin kauan oli minua\npainanut. Suru, murhe, ikävä, kaikki olivat nyt kadonneet, sillä nyt\ntiesin omistavani sen, josta olin niin paljon uneksinut, jonka tähden\nolin niin paljon puuhannut ja ajatellut. Minä panin maata ja pian olin\nsuloisessa ja virkistävässä unessa.\n\n\"Huomenna oli iltapäivästä koko kaupungissa puheen ainetta, sillä\njokainen tiesi, että minä ja Agneta olimme -- kihlatut. Muori Varanen\nharmistui kovin tuon uutisen kuultuansa ja antoi peittelemättä tietää,\nminkälainen mies minä olin hänen rinnallansa.\n\n\"Olen liian heikko kuvaamaan sitä autuasta aikaa, jota nautin Agnetan\nparissa ne Joulun rauhat, jotka olin poissa yliopistosta.\n\n\"Kun taas lukukausi alkoi, lähdin minä yliopistoon. Toisenlainen into,\ntoisenlainen halu ja tarmo oli minulla nyt kuin ensimäisellä\nlukukaudella. Poissa olivat nyt entinen kylmyys, alakuloisuus,\nkuulemattomuus ja yhtäkaikkisuus, ja oppiminen alkoi käydä entistä\nrataa. Eipä kauan viipynyt, ennenkuin oppitoverini alkoivat\nkummastukseksensa havaita minussa taas muutoksen tapahtuneen. Oudotkin\noppitoverit älysivät nyt ett'en ollutkaan mikään juro ja pölkkypää.\n\n\"Niin kului toivorikas ylioppilasaikani tavallista rataansa. Kaikki\noppiminen oli minusta vaan leikintekoa ja kaikki professorit\nihmettelivät nytkin hyvää oppiani ja terävää päätäni. Aste asteelta,\npäivä päivältä ylenin opissa ja maineessa ja jokaisesta onnestani oli\nAgnetalla tarkka tieto, sillä me ahkerasti vaihdoimme kirjeitä.\nLukukausien väliajat olin aina kotipaikalla, rakkaan Agnetani ja\nomaisieni luona.\n\n\"Yhtä kyytiä luin viisaustieteen maisteriksi ja erosin sitte korkeoilla\noppilauseilla ja suurella maineella yliopistosta.\n\n\"Tähän asti on elämäni ollut pelkkää onnea ja sulaa autuutta, mutta minä\npyydän teitä: älkää väsykö, kuunnelkaa minua loppuun asti, muutoin ette\nkäsitä nykyistä tilaani!\" sanoi ukko, keskeyttäen taaskin hetkeksi\nkertomuksensa.\n\n\"Puhukaa, puhukaa vaan, en minä väsy! minä juuri haluan kuulla elämänne\ntapaukset loppuun asti kaikkineen\", sanoin ukolle innossani.\n\n\"Niin\", alkoi taas ukko, \"Tuo suuri menestykseni ja maineeni sekä se\nsuuri kunnioitus ja ylistys, joka kaikkialta tuli osakseni, synnytti\nminussa yhä enemmän itserakkautta ja kunnianhimoa. Oppineena,\nmainerikkaana ja kaikkien kunnioittamana tulin yliopistosta\nkotipaikoilleni. Omaiseni iloitsivat, tuttavani ja ystäväni iloitsivat,\nja luulenpa, että koko isänmaani iloitsi onnestani ja toivosta, mutta\nkaikkiaan enemmän iloitsi Agneta, sillä olivathan kaikki surumme ja\nilomme yhteiset.\n\n\"Siihen aikaan ei ollut niin helppo saada lihavia virkapaikkoja kuin\nnykyään. Saadakseni ominaista leipäpalaa ja vaikutusalaa, vihitin\nitseni papiksi ja sain siinäkin tutkinnossa korkeimmat arvolauseet.\nSemmoisena määrättiin minut apulaiseksi kirkkoherra K:lle P:n\npitäjääsen?\n\n\"Kirkkoherra K. oli loistava ja rikas mies. Hän oli monistellen perinyt\nvanhemmiltaan ja muulta rikkaalta suvultaan mahdottomat rikkaudet, ja\nmuutoin oli hän kirkkoherrana väkirikkaassa ja isossa pitäjässä, jonka\nlihavien lammasten keritsemisestä hän piti isompaa huolta kuin niiden\nruokkimisesta. Niin kokoutuneiden rikkauksien nojalla elettiin\nperheessä ylellistä, melkeinpä hovintapaista elämää. Kirkkoherra K:lla\noli monta maataloa hallussa ja pappilakin oli tuon mahtavan\nsielunpaimenen tahdosta laitettu komeaksi kuin palatsi. Asumahuoneet\nolivat sisustetut mitä häikäsevimmällä loistolla, jonka moista en\nollut koskaan ennen maaseudulla nähnyt. Lattiat olivat peitetyt\nkallisarvoisilla matoilla ja seinät kalleilla tapeteilla; niiden päälle\noli vielä ripustettu kalliita kuvamaalauksia ja tauluja. Akkunoita\nverhosivat kalliit uusimmanmuotiset uutimet ja avaran salin katossa\nriippui pari uljasta kristallikruunua; kaikki huonekalut olivat myöskin\nuusinta muotia ja niin muhkeiksi laitetut kuin suinkin mahdollista.\n\n\"Hyvin arvattava on, että noin loistavassa ulkonaisessa elämässä oli\nmyös loistavat elämän tarpeetkin. Ruoat olivat aina laitetut kaiken sen\ntieteen ja opin mukaan, jonka kaikenkieliset kokkikirjat sisälsivät, ja\nmuille harvinaisia herkkuja oli melkein jokapäivä pöydällä. Kaiken sen\nlisäksi pidettiin hyvä huoli, ett'ei huvituksia eikä seuraelämän\nhuikasevaa voimaa puuttunut. Lakkaamatta pidettiin loistavia kemuja\nloistavan seuran kanssa, ja milloin eivät muut olleet pappilassa,\nolivat pappilaiset jossain muualla. Niin oli pappilan elämäki tullut\nsemmoiseksi, ettei sen asukkailla ollut juuri muuta tekemistä kun\nkemuja, kestejä, tansseja, rekiretkejä ja muita semmoisia huvituksia\nnauttia.\n\n\"Semmoinen oli sen perheen ulkonainen ja sisällinen elämä, johon minut\näkkiä entisestä niukasta elämästäni siirrettiin.\n\n\"Taloon tultuani otettiin minut kaikella kohteliaisuudella,\nkunnioituksella ja helleydellä vastaan; loistavasti sisustettu kamari\nannettiin minulle asuakseni.\n\n\"Häikäsevän loistava elämä sai minut kokonaan hurmatuksi. Entinen niukka\nelämäni ja melkein alinomainen taistelemiseni puutoksien kanssa,\nastuivat nyt oikeassa haamussaan silmieni eteen ja sen valossa näin\nselvästi, mitä minä olin kärsinyt. Oi, kuinka vähäpätöiseltä ja\nonnettomalta tunnuin mielestäni kaiken tuon loistavuuden ja rikkauden\nrinnalla. Kaikki oppini ja maineeni tuntuivat mielestäni semmoisilta,\njoilla ei ole mitään arvoa tämän kiillon ja hekuman rinnalla. 'Mitä\nauttaa minua oppi ja suuri maine, kun minulta puuttuu rikkaus, joka\nainoastaan voi tosiarvoa ja elämän mukavuutta ihmiselle antaa? Mitä\nauttaa oppi ja maine minua, kun minun pitää ajelehtaa toisen\nkäskyläisenä niukalla palkalla ja toinen niittää minun työni hedelmän?'\najattelin itsekseni. Se oli väärä elämänsuru ja rikkaudenhimo, joka oli\nsieluni so'aissut. Sen olen kyllä jäljestä päin monesti huomannut,\nmutta mitäpä se enään autti.\n\n\"Se tieto ja tunto teki minut hirmuisen alakuloiseksi; olisinpa suonut\nolevani monen kymmenen peninkulman päässä koko talosta. Oi, kuinka\nmielelläni olisin suonut olevani Agnetani luona pienessä, vaikka\nköyhässäkin kodissa, yhdessä toimimassa ja häärimässä oman pienen ja\nvasta-alkavan perhe-elämämme eduksi, poissa kokonaan tuosta\nkadehdittavasta loistosta. Meillä olikin Agnetan kanssa semmoinen tuuma\nerotessamme viimeksi, että kun minä saan vakinaisen paikan, me heti\nyhdistymme. Me olimme keskenämme ahkerassa kirjevaihdossa, ja sepä\njuuri olikin ainoa keino, joka minua vähänkin viihdytti ja lohdutti\ntuossa synkässä ja alakuloisessa tilassani.\n\n\"Pian havaitsi talon väki tuon alakuloisen tilani. He kokivat kaikin\ntavoin poistaa synkkää mieltäni. Jokainen perheen jäsen erikseen ja\nkaikki yhteisesti, osoittivat minulle semmoista ystävyyttä, että minua\nei ainoastaan kummastuttanut, mutta jopa hävettikin. He etseivät alati\nminun seuraani ja laittoivat minulle mitä huvitusta vaan voivat. Jos\nminä synkkämielisyydessäni vetäysin kamariini, pois muiden seurasta, en\nsiellä kauvan saanut yksin olla, sillä kun he huomasivat sen, arvasivat\nhe kohta asian laidan, ja pian oli joku perheen jäsen luonani; he näet\nluulivat pelkän ikävän olevan syynä surumielisyyteeni.\n\n\"Provastilla oli neljä naimatonta tytärtä ja yksi poika, ylioppilainen.\nNeidit olivat kaikki kauneita, hentoja, hienosti kasvatettuja\nolennoita; tuntuipa siltä, että he ovat puoliväliä taivasta, niin\npaljoa korkeammalla itseäni tunsin heidän olevan. He olivat kasvatetut\nkaikessa elämän hempeydessä ja loistossa, mitä ikinä voidaan toivoa ja\nantaa. Heidän ei ollut tarvinnut tottua mihinkään työhön tai toimeen;\nsillä olivathan heidän vanhempansa rikkaat. He olivat pienuudesta\npitäin kasvatetut lellittelemällä, niin että he piankin olivat\nkäskijöinä eivätkä käskettävinä. Isommiksi tultuansa oli heidän\nvaltansa niin suureksi kasvanut, että heidän pieninkin oikkunsa\ntäytettiin vähääkään estelemättä, semminkin kun heidän äitinsä oli\nlapsesta pitäin heidän puolellansa; jospa heidän isänsä viisaudessaan\njoskus vähän vastustelikin tytärtensä alinomaisia vaatimuksia, eipä se\nkauas kuulunut äidin ja tytärten yksistä-neuvoin puoliaan pitäessä.\nNiinpä ei neideillä ollut muuta työtä, kun kulkea huvituksista toisiin\nja näyttäytyä siellä aina uusimmanmuotissa ja loistavissa puvuissa.\n\n\"Silloin en tietänyt asiain niin olevan, mutta sittemmin sen kyllä\ntiesin, vaan liian myöhään.\n\n\"Niinkuin jo mainitsin, koettivat uuden kotini jäsenet kukin kohdastansa\npoistaa minusta luultua ikävää. Harva ilta laitettiin niitä tai näitä\nkemuja ja huvituksia, ja joll'ei niitä ollut kotona, olivat ne\nyhteisestä neuvonpiteestä ja tuumasta jossain muualla. Vierasten läsnä\nollessa osoitettiin minulle erinomaista kunnioitusta, minut esiteltiin\nkaikelle pitäjään herrasmäelle suurimmalla myötätuntoisuudella ja\nvarovaisuudella, niin että piankin tunsin heidät kaikki.\n\n\"Erään kerran tuli eräs herra meille iltahuveihin; hän oli talon vanha\ntuttu. Ennenkuin kukaan ehti minua hänelle esitellä, astui hän itse\neteeni, kysyen: 'ken on tämä nuori ja pulskea herra?'\n\n\"'Maisteri L----m ja asessori M----n', esitteli samassa provasti, meidän\nmolempien isäntämme.\n\n\"Me tervehdimme toisiamme.\n\n\"'Maisteri jo noin nuorena?' sanoi vieras herra kummastellen ja\nkatsoen minua tarkasti silmiin. 'Niin, niin. Olenhan sen lukenut\n'tidningeistä', että maisteri L----m on suorittanut loistavasti\nmaisterin tutkinnon', lisäsi hän sitte.\n\n\"'Hän on myös jo valmis pappi ja on nyt minun apulaisenani; hänestä\ntulee professori', ehätti provasti sanomaan.\n\n\"'No, eihän mitä!' sanoi vieras herra, tuli ja tarttui toistamiseen\nkäteeni. 'Toivotan onnea pyrinnöillenne! Teitä odottaa loistava ja\nkunniarikas tulevaisuus', jatkoi hän.\n\n\"Minä tunsin, että veri nousi päähäni ja kasvoihini. Minua oli\nimarreltu, oli kutkutettu itserakkauttani, mutta se soi kumminkin niin\nsuloiselta korvissani. Vaikka niin oli asiat, häpesin kuitenkin hieman\nniin julkista ja korkea kiitosta ja toivoa. Minä silmäsin ympärilleni.\nToinen talon keskimäisistä neideistä, Vendla nimeltä, seisoi\nlikitienoissa minua. Satuin katsomaan häntäkin silmiin. Siinä seisoi\nhän punottavana ja kauniina, niinkuin aamun koitossa nouseva aamurusko,\nja selvään huomasin, että hänkin oli punastunut tavallista enemmän.\nMiksi? Oliko hänkin punastunut samasta syystä kuin minäkin? Oliko sama\ntoivorikas imartelu koskenut häneenkin niin syvältä kuin minuun?\nVielä: oliko asiansa sama kuin minunkin -- hänestä tulee professori --\nteitä odottaa loistava ja kunniarikas tulevaisuus -- Vendlan\npunastuminen, nepä olivat asioita, jotka saivat minut niin pyörälle ja\nsemmoiseen häiriöön, että katsoin parhaaksi vetäytyä oman kamarini\nyksinäisyyteen.\n\n\"Itserakkauteni oli herätetty uuteen eloon ja minä rupesin oivaltamaan,\nettä minäkin olin joku -- niin, niin--professori--loistava tulevaisuus\n-- Vendla -- niin, niin.\n\n\"Juuri noiden tunteiden riehuessa paraaltansa, aukeni ovi ja postipoika\nastui sisään.\n\n\"'Tässä olisi maisterille kirje', sanoi hän, samassa ojentaen minulle\ntodellakin semmoisen.\n\n\"Vapisevalla kädellä otin minä kirjeen vastaan. Poika meni.\n\n\"Päällekirjoituksesta jo huomasin tulleen kirjeen olevan Agnetalta. Voi,\nvoi, kuinka sydämeni tykytti ja käteni vapisivat kirjettä avatessani.\nNiinkuin olin aavistanutkin, oli kirje Agnetalta. Siinä hän kainosti ja\nujosti ilmoitti uskollisen ja lämpimän rakkautensa, sekä suuren\nikävänsä, jota hän ei ole kylläksi voimakas vastustamaan. Samassa hän\nmyös ujosti ilmoitti, ett'ei olisi tarvis odottaa niin kauan, että minä\nsaisin vakinaisen paikan, 'sillä', sanoi hän, 'voimmehan elämämme\nalottaa vähemmästä ja emmehän kumpikaan ole paljolle oppineet.' Lopuksi\npyysi hän hartaasti minua kirjoittamaan hänelle jonkun rivin ikävänsä\nlohdutukseksi.\n\n\"Ei yksikään kuolevainen arvaa, minkälaista tuskaa minä nyt tunsin\nsydämessäni. Professori -- loistava tulevaisuus -- Vendla -- Agneta --\nei, ei -- loistava -- Vendla -- Agneta vielä sittenkin -- nehän ne\nolivat ne erilaiset liekit, joita erilaiset palkeet puhalsivat\nerilaisilla tuulilla yht'aikaa sydämessäni leimuamaan; totinen rakkaus,\nloistava tulevaisuus ja kunnianhimo taistelivat siellä.\n\n\"Tuommoisen sisällisen tunteen raivotessa, tuli ulkonainen asemanikin\nniin tukalaksi, että hiki päältäni juoksi. Minä kävelin akkunan luokse\nja avasin sen. Siinä olin jäähdyttämässä polttavaa otsaani, kun ovi\naukeni ja sisään astui -- Vendla!\n\n\"'Nyt juuri alkaa tanssi. Pyydän, olkaa hyvä ja tulkaa seuraan! Kaikki\nkaipaavat teitä', sanoi hän huoneesen tultuansa.\n\n\"Minä käänsin kasvoni häneen päin, vaikka tunsin, että niitä vielä joko\npoltti tahi paleli.\n\n\"'Herra Jumala!' huusi hän säikähtyneenä. 'Mikä teitä vaivaa, kun olette\nnoin kalpeana? Sanokaa, miten voimme olla teille mieliksi, ja me\nkoetamme kaikin tavoin poistaa epäkohdat', lisäsi hän.\n\n\"'Minua on kaikella ystävyydellä ja rakkaudella kohdeltu -- liiaksikin',\nänkytin hänelle.\n\n\"'No, mikä teitä sitte vaivaa?' kysyi hän ja katsoi terävästi ja\nosanottavasti minua silmiin.\n\n\"'Sydämen suru', vastasin minä.\n\n\"'Noin nuorella professorilla ei ole syytä suruun, kaikki on hänelle\naltisna', sanoi hän, katsoen yhä minua silmiin; luulenpa noiden\nsilmäyksien tunkeutuneen sydämeni läpi.\n\n\"'Minä en voi hyvin, enkä voi ottaa osaa tanssiin', sanoin hänelle.\n\n\"'Minä ymmärrän. Te olette saaneet kirjeen, siitä mielen häiriönne; te\ntarvitsette yksinäisyyttä', sanoi hän ja meni.\n\n\"En tiedä, mitenkä sen kanssa oli. Minä halusin yksinäisyyttä,\nmiettiäkseni nykyistä tilaani, minä olin sen ilmoittanut hienosti\nVendlalle ja yhtäkaikki tuntui siltä, että hänen olisi pitänyt aina\nolla tykönäni.\n\n\"Toiset rupesivat tanssimaan. Minä kuulin kiihkeän musiikin\ntanssihuoneesta, kuulin tasaiset, tahdikkaat ja keveät jalkojen\nliikkeet, mutta minä, niin hajamielisenä kuin vielä olinkin, rupesin\nkirjoittamaan vastausta Agnetalle.\n\n\"Minä luulen, että sisällisessä taistelussani oli Agneta voiton pitänyt\nja pois tieltään sysännyt professorit, loistavat tulevaisuudet, Vendlat\nja muut, jotka olisivat rakkaudellemme haitalliset; siinä mielessä\nvarmaankin rupesin kirjoittamaan. Minä koetin järjestää sanat ja\nlauseet järjellisesti. Minä koetin ilmoittaa ja vakuuttaa hänelle\ntodellista rakkauttani, kehoitin odottamaan vielä kärsivällisesti,\nkyllä vielä muka asialle hyvä loppu tulee, kun oma paikka saadaan,\nsillä muutoin olisi muka eläminen mahdotointa.\n\n\"Mitenkä lieneekin asia ollut, mutta seuraavassa postissa sain minä\nAgnetalta kirjeen, josta sain vastaan ottaa nuhteita -- Agnetalta!\nHajamielisyydessäni oli kirjeeseni tullut muutamia epäselviä lauseita,\njotka hänen varma aistinsa kohta huomasi lähteneeksi jaetusta\nsydämestä.\n\n\"'Rakas ystäväni!' kirjoitti hän muun muassa. 'Kuinka saatatkaan sinä\nsuuressa ikävässäni kirjoittaa minulle semmoisia lauseita kuin: 'minä\ntoivon voivani rakastaa sinua kuolemaani asti' ja 'en ymmärrä itsekään,\nmitä oikeastaan sinulle kirjoittaisin'. Sinä siis tahtoisit minua\nrakastaa, mutta et voi! Niinkö? Sinä et sano tietäväsi, mitä minulle\nkirjoittaisit, mutta minäpä tiedän: kirjoita minulle, ett'et sinä\nainoastaan tahdo, mutta että sinä voit minua rakastaa kuolemaasi asti;\nkirjoita minulle, että pian vietämme häitämme, ennen vakinaisen paikan\nsaamista; kirjoita niin, enempää en sinulta vaadi! Voi, Fabian! Mikä\nsinut on tehnyt noin hajamieliseksi ja kummalliseksi!'\n\n\"Vasta tuon kirjeen saatuani huomasin, kuinka huonosti olin osannut\nsalata sydämeni silloista häiriötä. Istuin siis paikalla kirjoittamaan\nAgnetalle tyynemmällä mielellä vastausta ja lupasin voivani rakastaa\nainoastaan häntä, kuolemaani asti; samalla lupasin hänelle myös pian\nhäitä.\n\n\"Noiden tapausten perästä tuli elämäni entiselleen. Ensimäinen rakkaus\noli voittanut vakavamman sijan sydämessäni tuon myrskyn jälkeen,\nsemminkin kun järjellisemmästi rupesin miettimään Vendlan asiaa. Minä\npidin itseäni melkein houkkana, kun olin antanutkaan Vendlan tuonnoisen\npunastumisen ryöstää rauhan rinnastani. Eihän hän ollut millään muulla\ntavalla osoittanut erinomaisempaa suosiota minua kohtaan. Kerran kyllä\noli hän sanonut minua 'nuoreksi professoriksi', eihän sekään merkinnyt\nmitään, sillä olihan hänen isänsäkin samana iltana sen julkisesti\nlausunut.\n\n\"Asiat noin harkittuani, lankesin entiseen suru- ja synkkämielisyyteeni,\nmutta se suruni ei kuitenkaan enää ollut pelkkä suru onnen\nepätasaisesta ja'osta, siinä oli jo puoleksi pettyneen toivon surua.\nMinä näin yhä suurempana sen juovan, joka oli minun ja talonväen elämän\nvälillä, ja yhä isommaksi kävi se väli ja korkeus, jonka tunsin olevan\nitseni ja talon neitien välillä, ja minua oikein poltti heidän\nläheisyytensä; sen tähden kartoin heidän seuraansa ja heidän kanssaan\nkeskustelua niin paljon, kuin vaan voin.\n\n\"Nyt juuri tuli ensimäinen saarnavuoroni. Saarnani aineena ja ydinnä\noli, kuinka epätasaisesti korkein sallimus ja kaitselmus on onnen\njakanut ihmisien kesken ja kuinka sillä tarkoitetaan meidän\nhyväämme. Minä kehoitin ihmisiä tyytyväisyyteen puutoksien ja\nkärsimisien alla. Sanat tulivat voimallisesti ja sattuvasti, sillä ne\nvuotivat sydämestä, joka luuli kaikkein enimmän kärsivänsä onnen\nepätasaisuudesta. Mutta tuosta kärsivällisyyteen ja tyytyväisyyteen\nkehoittamisesta ja siitä lohdutukksesta, että kärsimykset ovat meidän\nhyväksemme, jäi saarnaajan oma sydän aivan osattomaksi, ne olivat\naiotut muille.\n\n\"Ihmiset kiittelivät minun saarnaani, ja tulipa eräs akka jo\nkirkkomaalla luokseni; hän otti minua kädestä kiinni ja toivotti, että\nJumala vahvistaisi minua eteenkin päin! Mutta missä? Siinäkö, kun olin\nmelkein parjannut korkeinta kaitselmusta ja Jumalan viisasta\njärjestelmää vastaan nurkunut? Kun tulin kotiin, kiitettiin minua\nsielläkin, erittäinkin Vendla, joka tuli ja otti minua kädestä kiinni\nhänkin ja melkein vesissä silmin kiitteli minua 'erinomaisen kauniista\nsaarnastani;' lieneekö hän tuon saarnani kautta vielä korkeammassa\nmäärässä tullut tuntemaan oman korkean arvonsa ja asemansa?\n\n\"Niin kului aika. Eräänä iltana sain minä provastilta käskyn tulla\nhänen kamariinsa. Minä menin nöyränä ja ujona sinne. Provasti oli\nmiettivän ja ylevän näköisenä vetelemässä savuja pitkävartisesta\nmerenvaha-piipustansa. Hän viittasi minua istumaan; minä tottelin.\n\n\"'Minä olen havainnut, että te olette erinomaisemman raskasmielinen.\nOlemme koettaneet saada sitä teistä haihtumaan, mutta tähän asti ei se\nole onnistunut. Teillä on sekä oppia että lahjoja ja sentähden ei minun\nmielestäni olisi teillä syytä suruun. Sitä poistaakseni olen aikonut\nehdotella teille työtä väliajoiksi. Ettekö tahtoisi, eri maksoa\nvastaan, ruveta opettamaan minun tyttäriäni Ranskan kielessä?' sanoi\nprovasti ja katsoi minua terävästi silmiin.\n\n\"'Kuka, minäkö! Halpa minä olen teidän neitienne opettajaksi', sanoin\nminä säikähdyksissä ja peräti hämilläni.\n\n\"'Oh! Älkää niin sanoko. Mies semmoinen kuin te, jolla on niin paljo\noppia ja mainetta, kelpaa kaunistukseksi vaikka minkälaiseen perhe- ja\nseuraelämään. Pääasia on vaan se, suostutteko tarjoukseeni vai ettekö?'\nsanoi provasti.\n\n\"Minä otin ujosti provastin tarjouksen vastaan, ja puoli\nraskasmielisyyttäni oli kadonnut, sillä olinhan kuullut kelpaavani\nvaikka minkälaisen seura- ja perhe-elämän kaunistukseksi. Aivan\nvapaasti päätimme jo huomenna alkaa.\n\n\"Minulle ruvettiin nyt osoittamaan aina isompaa rakkautta ja ystävyyttä,\nsekä vanhusten että neitien puolelta. Oppiminen alotettiin niinkuin oli\naiottukin, eivätkä neidit voineet kyllin kiittää, kun sallimus oli\nheille lahjoittanut niin oivallisen, mieluisan opettajan.\n\n\"Tunnustaa täytyy että ikäväni, oman mitättömyyteni tunto ja samassa\nsurumielisyyteni alkoivat haihtua. Minä olin saanut työtä, jossa voin\nnäyttää oppiani ja kykyäni, vieläpä itseäni niin paljoa ylempänä\nolevassa perheessä, ja se palautti minuun jälleen arvon tuntoa.\nOppiminen kävi hyvästi ja tietysti myöskin opettaminen. Neidit olivat\nluonnonlahjain puolesta kaikin puolin täydellisesti muodostuneita\nihmisiä; erinomattain oli heillä hyvät henkiset lahjat ja suuri kyky\nomistamaan henkistä kehitystä.\n\n\"Kaikista etevin oli -- Vendla, joka myöskin oli halukkain ja hartain\noppimaan. Usein tuli hän yksinäänkin minun kamariini ja pyysi minua\nopettamaan erikoistunneillakin. Siihen minä suotuinkin, sillä rupesipa\nhänen läsnäolonsa minua miellyttämään. Entiset haaveet, entiset toiveet\ntulevasta suuruudestani rupesivat taas saamaan sijaansa sydämessäni.\n'Hänestä tulee professori. Teitä odottaa loistava tulevaisuus, Vendlan\npunastuminen silloin illalla ja hänen lauseensa: nuori professori ja\nmyös semmoinen kun te, jolla on niin paljo oppia ja mainetta, kelpaa\nkaunistukseksi vaikka minkälaiseen seura- ja perhe-elämään', alkoivat\nkuvastella ja kangastella jälleen mielessäni ja soida korvissani.\nMitenkähän lienee ollutkaan mutta samassa suhteessa, kuin nuo\nmielipiteet ja ajatukset saivat minussa valtaa, kylmeni myöskin\nrakkauteni Agnetaa kohtaan.\n\n\"Vendlan yksityistunnit tihenivät tihenemistään yhä ja alkoivat\nmiellyttää minua niin suuresti, ett'enpä olisi enää suonutkaan muita\ntahi yhteisiä opetustunteja olevan. Vendla olikin iloinen ja haasteli\nniin vapaasti ja avonaisesti. Hän ei näyttänyt pitävän omasta\narvostansa mitään, mutta sitä enemmän minun; hän oli sangen miellyttävä\nja viehättävä olento.\n\n\"Erään kerran olimme taas noilla yksityistunneilla. Yht'äkkiä sanoi\nVendla: 'minäpä tiedän jotain semmoista, josta ette ehkä luule minun\ntietävänkään.'\n\n\"'No mitä se sitte olisi?' kysyin häneltä melkein säikähtyneenä.\n\n\"'Jos lupaatte olla pahastumatta, niin sanon.'\n\n\"'Lupaan, minä en pahastu.'\n\n\"'Teillä on kihlattu morsian, ja hän se juuri pitää teidät\nmurheellisena', sanoi Vendla ja katsoi veitikkamaisesti minua silmiin.\n\n\"Minä punastuin, minä vapisin. Todellakin tiesi Vendla semmoista, jota\nen luullut hänen tietävän; enkä olisi sitä suonutkaan. Suurella\nhuolella olin salannut kihlaukseni, ensin rakkaudesta Agnetaa kohtaan,\nsittemmin muista syistä, jotka jo olette kuullut. Hyvin kyllä olin\noivaltanut, ett'eivät sivistyneen säädyn kihlaukset voi kauvan salassa\npysyä, ainakaan ympäristöllä, mutta en luullut sen tiedon niin kauaksi\ntulleen. Niin ei kumminkaan ollut, Vendla oli saanut kirjeessä tiedon\neräältä ystävältänsä kotipaikoiltani ja nyt ehkä jo koko talon väkikin\ntiesi sen.\n\n\"'En minä ole erinomaisemmasti sitonut sydäntäni keneenkään', sanoin\nhänelle selitykseksi, tietämättäni kuitenkaan, mitä oikeastaan sanoin.\nVoi, voi, se oli valhe, vapaehtoinen valhe, sillä olinhan sitonut\nsydämeni erinomaisemmasti nuoruuteni ystävään -- Agnetaan.\n\n\"Tuommoisissa mielipiteissä ja toimissa kului joku aika.\n\n\"Taasenkin tuli pappilaan suuret kemut. Vieraita tuli paljo, kaukaa ja\nläheltä, tietysti arvokkaita. Suuret tanssit toimitettiin illan\nkuluksi. Sitä ennen keskusteltiin niitä näitä, ja olipa pappilan\nneideillä jo tilaisuutta näyttää Ranskan kielen taitoansa. Kaikki\nkummailivat, miten he olivat sitä nyt oppineet, sillä tietty asia oli,\nett'eivät he sitä ennen osanneet.\n\n\"'Meillä ei ole nykyään vaikea oppia mitään, sillä meillä on oppinut\nmaisteri kotona, joka voipi opettaa vaikka mitä', sanoi provasti\nimartelevasti.\n\n\"Niin provasti, mutta minuun se ei ollut vaikuttamatta, sillä se lause\nlisäsi yhden naulan minun kunnianhimooni. Sitä alkoikin heti tulla,\nsillä kaikki oudotkin vieraat katselivat kummastuksella ja\nkunnioituksella niin pätevästi ylistettyyn, oppineesen opettajaan.\n\n\"Tanssi alkoi. Melkein heti menin Vendlan luokse ja kumarsin\nkohteliaasti; luulinpa hänen silloin punastuneen. Hän riepsahti heti\nylös ja tarttui tarjottuun käsivarteeni. Hurjassa ja kiihkeässä\nvalssissa kiidimme ympäri avaran salin lattiaa. Vauhti kiihtyi\nkiihtymistään ja keveänä ja notkeana lensi Vendla kanssani kuin\ntaivainen haamu; luulinpa, ett'eivät hänen jalkansa koskeneet lattiaan\nollenkaan.\n\n\"Kun heitimme tanssimme, oli koko seura ikäänkuin huumauksissa ja\nhuumauksissapa lienemme olleet itse tanssijatkin. Siinä seisoi Vendla\nhentona ja notkeana, ja minusta tuntui, juurikuin joku taivainen olento\nolisi ollut likelläni.\n\n\"'Se oli kaunis tanssi, sen uljaampaa ja viehättävämpää paria ei saata\nkoskaan permannolle astua', sanoi joku joukosta vihdoin. Siitä kuulin,\nmitä syrjäiset tanssista ja tanssijoista pitivät.\n\n\"Siitä hetkestä pitäin en muuta ajatellut kuin -- Vendlaa; hän oli tästä\nlähtien kaikkien ajatuksieni ja pyrintöjeni keskipisteenä, alkuna ja\nloppuna. Hän oli kerrassaan voittanut sydämeni ja muuta ei ollut\nminulla nyt tekemistä kuin: voitanko minä hänet? Minä tosin olin\nhuomaavinani kaikista asian haaroista, että Vendla osoitti minulle\nmyötätuntoisuutta, mutta minulla ei ollut vaan voimia ilmoittaa hänelle\nrakkauttani.\n\n\"Mainittava on, että asiaini tuolla kannalla ollessa, sain Agnetalta\nkaksi kirjettä, joissa hän lämpimillä sanoilla ilmoitti yhä kestävän\nrakkautensa ja ikävänsä, mutta kylmiä, ikäviä olivat ne nyt minulle.\nMinä poltin kirjeet heti, kun sain ne luetuksi, ett'eivät muut näkisi\nniitä, sillä minä oikein häpesin niitä; molemmat kirjeet jätin\nvastaamatta.\n\n\"Niin kului taas joku aika mieltä jännittävässä ja tukalassa tilassa.\n\n\"Kesä oli. Eräänä päivänä oli koko pitäjään herrasväki teiskaamassa.\n[Huvikävelyllä (promenad). Kansan suusta otettu sana.] Minä kävelin\nyksinäni ajatuksiini vaipuneena. Silloin tuli Vendla luokseni ja sanoi:\n'Te, maisteri, olette epäkohtelias naisille ja samassa huono\nkavaljeeri.'\n\n\"'Kuinka niin?' kysyin minä hämmästyneenä ja vähän säikähtyneenä.\n\n\"'Te ette suo niin paljoa hyvää turvattomalle neidille, että\nojentaisitte hänelle käsivartenne', sanoi Vendla.\n\n\"'Oh! Eikö sen suurempaa nuhdetta?' sanoin ja tarjosin hänelle\nkäsivarteni. Hän tarttui siihen ja niin lähdimme yhdessä; olisinpa\nsuonut silloin olevamme kahden kaikkiansa.\n\n\"Vaikka olimmekin niiden seurassa, jolloin ei käynyt julkisesti\najatuksiaan lausuminen, olin kuitenkin Vendlan ketterästä käytöksestä\nja lämpimästä puheesta saavinani uuden todistuksen hänen\nmyötätuntoisuudestaan.\n\n\"Illalla kun kotiin tultiin, oli Vendla niin innostuneena piaanoa\nsoittamaan, ett'en häntä koskaan ennen ollut semmoisena nähnyt. Hän\npyysi erittäin minua tulemaan kuuntelemaan hänen soittamistaan, ja minä\notin ilolla kutsumisen vastaan. Keveänä kuin haamu, liitelivät hänen\npienet ja valkoiset kätensä piaanon näppäimistön yli ja näyttipä siltä,\nkuin eivät hänen hienot sormensa olisi ollenkaan koskeneet siihen.\nKaikki Mozartin ja Mendelsohnin vaikeimmat kappaleet soitti hän niin\nvapaasti ja ylevästi, että olisi hänen luullut ne jo oppineen\nkehtolauluinansa. Säveleet olivat niin voimalliset, että minä jouduin\ntunteitteni valtaan. Minä kuulin niissä kosken hiljaista kohinaa,\nmetsäpuron lirinää, tuulen huminaa ja lintujen viserrystä -- -- ei, ei,\nnyt ajaa ukkonen ja kauhea raesade tulvi taivaalta maahan -- nyt, nyt,\n-- nyt tippuu pelkkiä kyyneleitä ja murtuneen, särkyneen sydämen\nvalitukset kuuluvat -- no mutta älä itke, älä vuodata kyyneliä! nythän\nkuuluu pelkkää iloa, lohdutusta, toivoa, luottamusta -- v-ooi! olkaasta\nvaiti, rakkauden enkeli jo leyhyttelee siivillänsä ikuista lempeä ja\nrakkautta; hän pyyhkii ja kuivaa pois nuot vasta tippuvat kyyneleetkin\nja sydämet tuntevat sanomatonta iloa, autuutta ja rakkautta, ja lemmen\nunikukat rupeavat meitä vaivuttamaan tuoksullansa suloiseen uneen --\nhuh, kun putosin kylmään veteen -- --.\n\n\"Tuommoisia tunsin Vendlan soittaessa ja niin haaveksivassa tilassa\nolin, ett'en tietänyt, mitä ulkomaailmassa viimeiseltä tapahtui.\n\n\"Kukatiesi, kuinka kauan olisin ollut tuossa haavehtivaisessa tilassani,\nmutta nyt juuri tuli Vendla minun luokseni ja kysyi: mitä minä pidin\nsoitannosta.\n\n\"Minä havahduin, mutta kylmä viima tuntui käyvän vielä selkäpiini\nlävitse tuon äsköisen kylmään veteen putoamiseni tähden.\n\n\"'Minä en ole ikinä ennen kuullut semmoista soittoa, minä kiitän teitä',\nänkytin vastaukseksi.\n\n\"Siihen loppui se ilta, mutta minä tulin rakkaudesta kuumeesen.\n\n\"Seuraavana päivänä oli Vendlalla taas yksityistunti.\n\n\"Ranskan kielen lisäksi oli nyt tullut myös piirustus. Minä tunsin\nVendlan läsnäolosta semmoisen rakkauden voiman, että hänestä tuntui\nkäyvän oikein pyhä hehku ja liekki. Nyt ruvettiin piirustamaan.\nLieneekö Vendla tehnyt sen tahallaan, sitä en tiedä, mutta hän ei vaan\nsaanut erästä kuvioa syntymään, jota hänen piti piirustaa, vaikka\nkuinkakin olisimme koettaneet. Viimein pyysi hän, että minä ottaisin\nhäntä kädestä kiinni ja ohjaisin tuossa juonikkaassa piirustuksessa.\nMinä tein kuin pyydettiin: otin oppilastani kädestä kiinni; se oli\nkuuma, se vapisi, sen tunsin aivan selvään. Minä koetin ohjata kättä,\nmutta eipä kuvion valmistuminen onnistunut meiltä sittekään. Silloin\ntunsin vastustamattoman voiman ja halun ilmoittamaan rakkauttani.\n\n\"'Minä rakastan teitä, rakastan kaikesta sydämestäni', kuiskasin hänelle\nniin hiljaa, että tuskin kuulin sitä itsekään, pitäen yhä kädestä\nkiinni ja katsoen häntä silmiin.\n\n\"Vendla ei ottanut kättään pois ja minä tunsin, että hän hellästi\npuristi minun kättäni. Hän kallisti päänsä minun rinnoilleni ja minä\nsuljin hänet syliini, ja siinä painoin minä hänen vapiseville\nhuulilleen kuuman suutelon. Siinä kuiskasi hän minulle: 'oi, älkää\nsanoko minua enää koskaan teiksi, sillä minäkin sanoisin teitä niin\nmielelläni sinuksi ja Fabianiksi.'\n\n\"'Olkoon menneeksi, sitä haluan minäkin', sanoin hänelle ja likistin\nhäntä rintaani vasten.\n\n\"'Minä olen kauan odottanut tuota sinulta, Fabian', kuiskasi Vendla.\n\n\"'Minä en ole ennen uskaltanut.'\n\n\"'Miks'ei noin nuori professori uskalla.'\n\n\"Muiden pelon tähden emme uskaltaneet kauemmin maata toisiemme\nrinnoilla.\n\n\"'Mutta mitä vanhempasi sanovat, kun saavat tämän tietää?' kysäsin,\nsillä nyt vasta juolahti mieleeni, että heilläkin oli jotain sanomista.\n\n\"'He eivät sano siitä mitään; se on heille suotava asia', sanoi Vendla\nluottavasti.\n\n\"Ei yksikään ihminen liene suurempaa onnea ja iloa nauttinut koskaan\nmaailmassa, kuin me nyt tunsimme; ainakin minun puoleltani oli asia\nniin.\n\n\"Silloin rupesi kuulumaan askeleita, joku läheni minun tahi oikeammin\nmeidän kamariamme. Tulija oli itse provasti. Hänellä oli jotain\nerikoista asiaa minulle.\n\n\"Minulla oli kylläksi tällä kerralla rohkeutta ja voimaa, ainakin\nenemmän kuin tavallisella ihmisellä. Ennenkuin provasti kerkesi mitään\nsanoa, kävelin minä häntä vastaan ja sanoin: 'antakaa anteeksi, herra\nprovasti, minä rakastan teidän tytärtänne Vendlaa ja hän rakastaa\nminua; juuri nyt olemme toisillemme tunnustaneet sen, saanko toivoa\nteidän suostumustanne ja siunaustanne?'\n\n\"'Onko se sinunkin tahtosi, Vendla?' kysyi provasti hyvin juhlallisen\nnäköisenä.\n\n\"'On, pappa', sanoi Vendla ujosti.\n\n\"Provasti nosti silmänsä kattoon; näyttipä siltä, kuin hän olisi kysynyt\nneuvoa korkeudesta.\n\n\"'Minulla ei ole siihen mitään vastaan sanomista', sanoi hän sitten,\nkävellen samassa Vendlan luokse. Hän otti Vendlan kädestä kiinni, tuli\nja laski hänen kätensä minun käteeni ja sanoi: 'olkoon tuleva elämänne\nonnellinen ja loistava!'\n\n\"Niin löyhästi saimme me isällisen siunauksen ja niin menimme me\nkolmikannassa saliin, minä ja Vendla käsi kädessä. Siellä ilmoitti\nprovasti koko herrasväelle, mitä oli tapahtunut ja meillä ei ollut\nmuuta tekemistä kuin ottaa vastaan lukuisat onnentoivotukset;\nerittäinkin oli Vendlan äiti niihin hyvin harras.\n\n\"Nyt olin mielestäni niin onnellinen, onnellisempi kuin kukaan koko\nmaailmassa. Minä olin jo mielestäni valmis professori -- nuori\nprofessori, jommoiseksi Vendlakin oli minua kerran kunnioittanut.\nLoistava tulevaisuus ei näyttänyt ainoastaan odottavan minua, se\nleijaili jo aivan silmieni edessä; tuntuipa siltä, että yletyin sitä jo\nkäsin koskettamaan. Minulla tuntui olevan niin paljo voimaa, oppia,\nneroa ja viisautta, että todellakin uskoin voivani kaunistaa koko\nihmiskuntaa, eikä ainoastaan seura- ja perhe-elämää; jos ihmiset olivat\nminua hyvin imarrellen ylistäneet, tunsinpa arvoni nyt kenties\nkaksinkertaisessa määrässä; ei nyt painanut surumielisyys eikä\nmitättömyyteni tunto.\n\n\"Seuraavaksi illaksi oli kutsuttu useita vieraita. Julkisesti tapahtui\nsilloin meidän kihlauksemme.\n\n\"Taasenkin sain minä Agnetalta kirjeen, jossa hän, kuten ennenkin,\nilmoitti tulista ja uskollista rakkauttansa, ja kauheaa ikäväänsä; myös\npaheksui hän kovin sitä, ett'en ollut vastannut hänen kahta viimeistä\nkirjettänsä. Silloin vastasin hänelle, mutta minkälaiseksi tuo vastaus\ntuli, sen arvannette jo. Minä ilmoitin hänelle, että meidän\nkihlauksemme on nyt purjettu ja että hän saa vapaasti antaa sydämensä\nja kätensä kenelle tahtoo. Voi, voi! En tietänyt silloin, että siten\nmusersin puhtaimman, vilpittömimmän ja rakastavimman sydämen, mikä\nkoskaan Luojan kädestä oli lähtenyt; niin, mitä minä semmoisesta\nhuolin, joka olin mielestäni niin korkealla.\n\n\"Minun saarnani aineet kääntyivät nyt aivan toisenlaisiksi. Jumala on\nrakkaus. Hän rakastaa kaikkia ihmisiä ja antaa kaikkien ihmisien tuta\nrakkautensa voimaa. Jospa hän joskus saattaa meitä kärsimäänkin ja\nodottamaan, niin sitä suuremmassa määrässä antaa hän sen perästä\nrakkautensa vuotaa ylitsemme. Eikä se kumma ollutkaan, että saarnani\nolivat sen sisällyksiset, sillä ne lähtivät miehen sydämestä, joka niin\nverrattomasti rakasti -- itseään ja -- ja loistoa ja kunniaa, Vendlaa ja\nVendlan -- professoria. Kun minä tulin kotiin, kiitti Vendla minua\nnytkin; totta kai hänkin tiesi itseänsä rakastettavan.\n\n\"Ennenkuin meidät oli ennätetty kuuluttaa ja vihkiä, sain minä Agnetalta\nnäin kuuluvan kirjeen:\n\n  'Fabian!\n\n  Voi, Fabian! Minä en enää saa enkä voi kutsua sinua rakkaaksi\n  ystäväkseni. Sinä olet murtanut ja särkenyt ainoan todellisesti\n  sinua rakastavan sydämen, sillä sinä olet tallannut jalkojesi alle\n  minun pyhimmät tunteeni -- ainoan rakkauteni. En minä olisi, Fabian,\n  sinusta semmoista uskonut! Ääretön kunnian ja hekuman himo on sinut\n  so'aissut. Minä toivon, että eläisit onnellisena, mutta ota vastaan\n  kuitenkin tämä viimeinen ystävyyden osoitus, muistoksi entiseltä ja\n  nykyään kovin sortuneelta, köyhältä ystävältäsi\n                                                     Agnetalta.'\n\n\"Kirjettä seurasi vähäinen suljettu mytty ja kun sen avasin, sisälsi se\npienen kotelon. Minä viskasin sekä kirjeen että kotelon kaappini\nsalalaatikkoon, sillä se kaappi oli ainoa erikoinen omaisuuteni.\nKätkemiseni tein sentähden, ett'ei minulla ollut aikaa niitä polttaa,\nsillä en olisi suonut kenenkään näkevän niitä. Ja jopa olikin aika\nkiire, sillä askelia kuului ja Vendla astui sisään. Hän ei huomannut\nminussa minkäänlaista mielen häiriötä, niin kylmä olin minä noille\nAgnetan viimeisille ystävyyden osoituksille. Niin, kävihän se laatuun\nminulta, joka olin niin loistava tulevaisuus; mitäpä huolinkaan minä\nyhden sydämen särkymisestä; mitäpä huolinkaan minä vanhan, kuluneen\nrakkauden viimeisestä valituksesta, vaikka olinkin kerran luvannut\nhänelle ikuista uskollisuutta, vaikka olinkin sanani syönyt, lupaukseni\nrikkonut, ja surkeasti hänet pettänyt. -- -- Onko siellä pullossa\nenää mitään? Kieleni kuivuu niin kovin ja sydämeni käypi kovin\nmurheelliseksi, herne minua taas vähän virvoittaisi\", sanoi hän sitte\näkkiä.\n\n\"Minä annoin hänelle pullon ja hän nuristi siitä viimeisen pisaran.\n\n\"Tuokin jo loppui; nyt saa pullo olla missä tahansa ja tuo kynttiläkin\nkohta loppuu ja sitte tulee pimeä, niin pimeä, ja se on niin ikävää;\nniistäkää sitä vielä, sen karsi on taas pitkä\", sanoi hän sitte.\n\n\"Eikö Agneta sitte yhtynyt nuoren Varasen kanssa?\" kysyin häneltä\nhätäisesti, sillä sydäntäni oikein ahdisti, kuunnellessani ukon elämän\ntapahtumia.\n\n\"Voi ei, sitä ei hän tehnyt, mutta te saatte tietää kaikki, kun vaan\njaksatte minua kuunnella\", sanoi ukko, nähtävästi surumielisenä.\n\nMinä vakuutin, ett'en kyllästyisi hänen kertomuksensa kuuntelemiseen,\nvaikka se olisi kuinka pitää.\n\n\"Niin\", alkoi taasenkin ukko. \"Kauan emme olleetkaan Vendlan kanssa\nkihloissa, sillä vuoden ajalla olimme kihlatut, kuulutetut ja vihityt.\nHäät pidettiin ylen komeat morsiamen kotona ja meille toivotettiin\nonnea sadoista suista.\n\n\"Juurikuin olimme saaneet häämme vietetyksi, sain minä määräyksen\ntoiseen paikkaan, apulaiseksi eräälle kappalaiselle. Ennen sinne\nmuuttoamme kävin minä jo siellä, laittamassa tulevaa asuntoamme niin\nmukavaksi kuin suinkin mahdollista. Tuo kaukana, ylimaan salolla oleva\nkappalaisen virkatalo ei ollutkaan semmoinen hovi kuin se, jossa Vendla\noli kasvanut ja jossa minäkin olin viime ajat oleskellut. Talo oli vaan\ntuommoinen vanha, riutunut talo, jossa oli vaan yksi ja matala\nasuinrakennus ja siinä ei suinkaan liikoja huoneita ollut: pieni\nsalin-tapainen, kolme kamaria ja kyökki, siinä kaikki; eipä aivan\nkaikki, sillä huoneen toisessa päässä oli harjan alla matala\nyliskamari, jopa niin matala, että seisoessaan huoneen lattialla, koski\npää melkein kattoon. Sen saimme me asuaksemme. Kun me tulimme yhdessä\ntuohon uuteen kotiimme, saatin minä vaimoni suorastaan hänelle aiottuun\nhuoneesen.\n\n\"'Jumala minua armahtakoon! Tämmöisessäkö harakan pesässä minun pitää\nruveta asumaan?' sanoi Vendla huoneesen tultuansa.\n\n\"Tunnustaa täytyy, että tuo nuoren vaimoni lause soi hyvin pahalta\nkorvissani, vaikk'en silloin vielä tietänyt, että se oli alkusoitto\ntanssiin. Minä olin tehnyt, mitä olin voinut, asumuksemme eduksi, enkä\nluullut vaimollani olevan syytä enempää vaatiakaan, sillä odotin\nhäneltä yleisien asioiden tietoa niin paljon, ett'ei kaikilla ihmisillä\nole yhtä mukavat asunnot, eikä yhtä hyvä toimeentulo.\n\n\"'Sinä, Vendla, et puhu nyt toimellisesti!' sanoin hänelle\nnuhtelevaisesti, katsoen häntä samassa hellästi silmiin.\n\n\"'On minulla sen verran toimellista puhetta, ett'en minä rupea asumaan\ntämmöisessä hökkelissä, joka on hatara ja pieni kun lintuhäkki', sanoi\nhän ikäänkuin uhalla.\n\n\"'No, mutta mistä tässä nyt sitte parempi asunto otetaan?' sanoin minä\npuoli hämmästyksissäni.\n\n\"'Jostakin muualta', sanoi hän ja siihen puhe sillä kerralla loppui.\n\n\"Niinkuin jo mainitsin, oli tuo seurakunta ylimaan seurakuntia ja siellä\nelettiin hiljaista, köyhää elämää. Maat olivat karuilla maan\nselänteillä, jonkatähden seurakunnan asukasten viljelykset olivat\npienet ja niukka-antoiset; ja lisäksi kävi paikkakunnassa halla\nuseammasti vieraina kun muualla. Vanha pastori perheensä kansa oli\nseurakunnassa ainoana herrasväkenä, sillä muut virkamiehet eivät liene\nhalunneet sinne asettua, he kun tavallisesti hakevat lihavia laitumia.\nVanha pastori oli koko parhaan ikänsä ollut seurakuntansa paimenena,\nsillä ei hän hennonut sanankuulijoitansa jättää, joiden kanssa hän oli\nniin paljon kärsinyt. Hän oli heitä etsinyt mökistä mökkiin, huoneesen\nja kokenut lievitellä ja täyttää heidän sekä henkisiä että ruumiillisia\npuutoksiaan ja tarpeitaan. Sentähden rakastivatkin seurakuntalaiset\nuskollista paimentansa kaikella rakkaudella, mikä ihmiselle suinkin\non mahdollista, mutta ikä ja surut olivatkin opettajalla ja\nseurakuntalaisilla yhteisiä.\n\n\"Yhtä harvinaisia kuin sivistyneet perheetkin paikkakunnassa, olivat\nmyöskin herkkuruoat pappilan pöydällä, sillä niitä ei ollut ollenkaan;\nmitäpä tietä ne olisivatkaan kulkeneet tänne, sydänmaan saloihin? Ja\npappilassakin syötiin vaan, mitä paikkakunnan niukka ja karu maa antoi.\n\n\"Semmoiseen paikkakuntaan ja keskuuselämään tulimme me nyt siirretyksi.\nEi mitään seura-elämää, ei mitään humua tai soitantoa, ei mitään\nherkkuja tai loistavaa elämää; köyhyyttä, yksinkertaisuutta vaatteissa\nja tavoissa, yksinkertaisuutta ruoassa ja juomassa, niitä vaan oli\nviljalta.\n\n\"Kauvan ei vaimoni tarvinnut tutustua uuden elämänsä oloihin, ennenkun\nhän ymmärsi kaikki, ja yhä synkemmäksi, yhä mustemmaksi kävi hänen\nmielensä.\n\n\"Vasta viikon päivät olimme olleet uudessa kodissamme, kun hän sanoi\nminulle kamarissamme:\n\n\"'Minä en rupea asumaan tässä karhujen maassa.'\n\n\"'No, missäs sitte?' kysyin häneltä säikähtyneenä.\n\n\"'Menen kotiin.'\n\n\"'Mutta nythän olet juuri kotonasi', rohkenin hänelle muistuttaa.\n\n\"'Tämmöinen koti ei ole minun eikä yhdenkään sivistyneen ihmisen koti',\nsanoi vaimoni.\n\n\"'Voi, kun sinä puhut mielestäni sopimattomasti! Minkäpä me siihen nyt\nvoimme, kun sallimus on meille tällä kerralla tämmöisen kodin antanut',\nsanoin hänelle.\n\n\"Hän ei puhunut sen enempää, sillä hän lienee huomannut olevan siinä\nminulle liiaksikin, ja liiaksi siinä olikin.\n\n\"Minä rakastin nuorta, kaunista vaimoani kaikella nuoren aviomiehen\ntulisella rakkaudella. Minä olisin suonut hänelle täydestä sydämestäni\nkaikkea hyvää ja mukavuutta, mitä ikinä maailmalla on antaa, mutta\ntämän parempaa ei ollut minulla tarjota, vaan siihen ei hän ollut\ntyytyväinen, sen näin ja kuulin aivan selvästi. Se kummastutti ja\npahoitti minua kovin. Minä koetin huvittaa vaimoani miten voin: minä\nluin hänelle kertomuksia ja romaaneja ja kehoitin hänen itsensäkin\nniitä lukemaan aikansa kuluksi, mutta niistä ei suurta apua tullut, hän\noli vaan apea ja synkkämielinen.\n\n\"Kauan ei meidän käynyt oleminen yhdessä ruokalaissa talon perheen\nkanssa, sillä vaimoni tyytymättömyys kasvoi kasvamistaan. Seuraus\neroamisesta oli se, että saimme heti ottaa pii'an ja hänkin tarvitsi\nruokaa, vaatetta ja palkkaa, joista vaan karttui menoja. Vaimoni, joka\noli kasvatettu hemmoitellen ja lellitellen sekä työttömänä, ei kyennyt,\nei osannut, eikä tahtonut -- minä en tahdo sanoa: viitsinyt -- tehdä\nmitään pienen, vasta-alkavan elämämme eduksi. Kaikki ruokakomento,\npuhtaus ja muut askareet olivat muiden varassa, ja pienimmätkin\nvaatteuksen tarpeet piti toimittaa kylässä. Se kaikki oli tuiki\nedutonta pienelle kappalaisen apulaisen palkalle.\n\n\"Ensimältä en minä pitänyt sitä minään vikana enkä puutoksena, sillä\nuneksinpa minä täälläkin tuota loistavaa tulevaisuutta ja kunniakasta\nprofessoria, vaikka kyllä ne utukuvat näyttivät jotenkin kauas paenneen\nnäiltä sydänmaan saloilta. Sentähden luulin minä tuon professorin\nrouvan työttömyyden olevan oikeutetun. Mutta pian olivat seuraukset\nnäkösällä: pieni apulaispalkka-kassa rupesi toimettomuuden ja\ntyöttömyyden tähden kärsimään kovasti, ja mikäli kassa kärsei ja\nkutistui, tulivat puutoksetkin meille, ja viimein olivat ne\nalinomaisina vieraina.\n\n\"Vaimoni tyytymättömyys kasvoi vaan yhä. Kun olimme vuoden päivät olleet\nsydänmaan seurakunnassa, kävi se niin ankaraksi, että minun täytyi\nTuomiokapitulilta pyytää päästäkseni sieltä johonkin toiseen paikkaan.\nMitä olin pyytänytkin, myönnettiin minulle. Vesissä silmin erkanin\nhyvästä, vanhasta pastorista ja niin me muutimme.\n\n\"Majanmuutto oli kyllä nyt tehty, mutta elämän ja palkan muutosta ei\ntullut, eikä professoria ja loistavaa tulevaisuutta näkynyt, ei\nkuulunut.\n\n\"Vuoden ajan tuossa toisessa paikassa oltuamme, syntyi meille kaunis ja\nterve poika. Minä iloitsin suuresti uudesta perheemme lisäyksestä ja\nmelkeinpä lienee vaimonikin niin tehnyt. Mutta vaikka luonnollinen äidin\nrakkaus saikin hänet hetkeksi iloitsemaan ja rakastamaan lastansa, tuli\nkuitenkin aivan pian elämän suru -- loistavan elämän suru hänelle jälleen\ntakaisin, vieläpä kaksinkertaisena. Nyt oli tullut uusia murheita,\nuusia elämän tarpeita, mutta ei uusia -- tuloja, siinä hänen surunsa syy.\nMinä koetin häntä lohduttaa nytkin, miten ikään voin, mutta kaikki oli\nturha. Niin, minä en tietänyt nytkään oikeaa syytä hänen suruunsa,\nvaikka luulin sen tietäväni.\n\n\"Erään kerran sanoi hän minulle: 'et sinä voi minua säätyni mukaisesti\nelättää'.\n\n\"Minä kyllä vavahdin tuosta sanasta, mutta koetin kuitenkin häntä\nlohduttaa ja vakuutin hänelle kaikki vielä hyvin käyvän.\n\n\"'Ei tässä maailmassa', sanoi hän katkerasti ja hänen luontonsa jäi\nentiselleen.\n\n\"Ei ollut monta vuorokautta väliä, ennenkuin kuulin hänen ikäänkuin\nitseksensä tuskallisesti lausuvan: 'voi, mihin minun piti joutua.'\n\n\"Se ääni, se lause kävi sydämeeni kipeämmästi kuin puukon pisto. Voi,\nvoi! se särki sydämeni. Minä vapisin, minä horjuin; minulla ei ollut\nainoatakaan sanaa antaa vastaukseksi -- minä en kyennyt siihen.\n\n\"Nyt aukesi kaikki minun silmieni eteen täydessä valossaan, ja minäkin\nsaatoin sydämessäni jo sanoa: 'voi, mihin minun piti joutua.' -- Vaimoni\nei rakastanutkaan minua itseni tähden, hän rakasti minussa vaan\nprofessoria ja -- ja -- loistavaa tulevaisuutta! eikä noita tullutkaan\nniin pian, kuin hän ehkä luuli. Kaikessa hempeydessä, huvituksissa,\nhekumassa ja työttömyydessä kasvatettuna, oli hän edessäpäin olevan\nelämänsä perustanut loistoon ja kunniaan, ja sen loiston ja kunnian\nluuli hän tapaavansa ja pysyväisesti saavuttavansa minussa. Jouduttuaan\nsemmoisesta hempeästä ja loistavasta tuulentupien elämästä äkkiä\npuutostenkin puolia maailmassa näkemään, ei hän voinut kantaa sitä\nalennusta, jonka hän nyt ylennyksen sijaan sai, sillä hän ei\nollut oppinut kärsivällisyyttä. Siinä vasta oli oikea syy\ntyytymättömyyteensä, elämäänsä ja -- minuun. Kenties olisimme tulleet\ntoimeen sydänten asioissakin, jos olisin paikalla ollut -- professori ja\njos uneksittu loistava tulevaisuus olisi ollut heti käsissämme, mutta\ntodellisesti en luule hänen koskaan rakastaneen minua.\n\n\"Tuon lauseen kuultuani, katosivat professori ja loistava tulevaisuus\nnäkö- ja ajatuspiiristäni, niinkuin kaste maahan, eikä niitä ole\nsittemmin näkynyt, ei kuulunut; apeaksi, synkäksi jäi nyt miehen mieli.\n\n\"Ei yksikään voi käsittää sitä murhetta ja tuskaa, jota minä sydämessäni\nnyt kannoin. Minulle ei maistunut ruoka eikä juoma, ei tieteilemiset\neikä mitkään ilot ja huvitukset, kaikki, kaikki olivat nyt menneet\npalaamattomiin, mutta murhe, se vaan pysyi. Mielessäni ja ajatuksissani\nsoi nyt vaan alati ja lakkaamatta yksi tunne ja ääni, ja se oli: voi,\nmihin minun piti joutua. Sen lauseen oli vaimoni lausunut omalle\nvarallensa, mutta hän antoi siitä minullekin osan, hirveän osan, ja\nniin tuli tuo särkevä lause yhteiseksi meille molemmille.\n\n\"Kaiken sen tuskan alla jaksoin minä kuitenkin helpoimpina hetkinä\ntoivoa. Jonkun ajan perästä kokosin kaikki voimani ja kyynelsilmissä\npuhuin vaimolleni, kuinka suuren vaivan hän oli minulle saattanut\nkäytöksellään ja puheellaan. Minä koetin kehoittaa häntä\nkärsivällisyyteen ja puhua hänelle, kuinka emme voi tällä kerralla\nvälttää kohtaloamme ja kuinka meidän on tyytyminen siihen, mitä meillä\nnykyään on ja toivossa parempaa odottaminen.\n\n\"Koko puheeni ajan oli vaimoni vaiti ja hyvin synkän näköinen, niin\nett'ei se näky paljoa toivoa antanut.\n\n\"'Sinulle, Fabian, olisi kuitenkin paremmin vaimoksi sopinut joku\nkäsityöläisen tytär, kuin minä', sanoi hän viimein synkästi, kun olin\npuheeni lopettanut.\n\n\"Vaikka se lause oli katkerin kaikista, mitä olin häneltä tähän asti\nkuullut, ja vaikka se oli täydellinen selitys hänen sydämensä tilasta\nja vakuutus siihen, mitä olin tuntenut, ei se kuitenkaan tehnyt\nsydämelleni niin kipeää kuin hänen viimeksi lausumansa loukkaavat\nsanat, sillä ne olivat jo särkeneet minun sydämeni siihen määrään,\nett'ei siinä ollut hetkellisesti ammutulle nuolelle enää tervettä,\nkipua tuntevaa paikkaa, sillä se oli yhtenä haavana. Sen vaan sai tuo\nisku tällä kerralla aikaan, että ainoa toivon kipinä elämämme\nparantumisesta sammui sydämestäni. Vaan vaikk'eivät ne saaneetkaan\nsillä kerralla sydämessäni sen suurempia aikaan, tulivat ne aikaa\nmyöten kuitenkin kahta kauheammaksi, sillä olihan vaimoni todellinen\nsydämen tila sen lauseen kautta tullut täydessä valossaan\npaljastetuksi; nyt se ei enää ollut arveluissa. Uusi tieto, uusi tunto,\nuusi vakuutus siitä, ett'ei vaimoni ollut alkujaankaan rakastanut minua\nitseni tähden, painoi sydäntäni ja tuo paino tuntui hakevan ainoankin\nvielä voimassaan olevan elinliutimen katkaistakseen.\n\n\"Nyt minä tunsin kaikki, tiesin kaikki. Minä tunsin ja tiesin, milloin\nolin tehnyt suurimman elämäni erhetyksen. Minä tiesin ja tunsin, kuinka\nolin kunnianhimon ja elämänloiston antanut soaista sieluni, juuri\nniinkuin Agneta oli minulle tuota viimeistä muistoa lähettäessään\nkirjoittanut. Minä tiesin ja tunsin, kuinka tuon kunnianhimon\nloisteessa olin sydämeni antanut eksyä pois todellisen rakkauden uralta\nja tulevaisen kunnian ja loiston himossa yhtyä sen sydämeen, joka\nsoaistuna samoilla himoilla, samoilla pyrinnöillä kuin minäkin, ei\ntodellisuudessa rakastanut minua. Sitä tapahtumaa pidän vieläkin\nelämäni suurimpana erhetyksenä.\n\n\"Minä en koettanutkaan enää lohduttaa enkä iloiseksi saattaa vaimoani,\nsillä olihan itsellänikin kylläksi surua ja olinhan huomannut, ett'ei\nasia paremmaksi tule. Minä itkin sydämessäni yötä päivää ja luulenpa\nsiitä vuotaneiden kyynelien olleen verisiä; minun ruumiini ja sieluni\nvoimat alkoivat kuihtua.\n\n\"Semmoisessa tilassa mennä retotimme eteenpäin ajassa ja vaimoni\ntyytymättömyys ja minun suruni enenivät vaan arveluttavassa määrässä.\n\n\"Minä rupesin hakemaan lohdutusta murheelliselle sydämelleni, mistä vaan\nluulin sitä löytäväni. Minä luin ja tutkin Jumalan sanaa, mutta siitä\nei apua tullut, sillä se lienee tapahtunut ulkonaisesta pakosta ja siis\nulkokullatusti. Minä luin kertomuksia ihmistunteista ja sydämistä,\nmutta ne paljastivat vaan sydänten juonet ja itsekkäisyydet, eikä\nniistäkään ollut apua. Vihdoin luulin löytäneeni jotain hoivaa ja\nlohdutusta kovin särkyneelle mielelleni, mutta voi, voi! se hoiva ja\nlohdutus oli väärästä lähteestä ja se oli toinen iso erhetys\nelämässäni; minä, näette, rupesin -- ryyppimään.\n\n\"Ja tosiaankin tuntui pikku humala tekevän hyvää tuiki rikki revitylle\nja särjetylle sydämelleni. Minä saatoin hetkeksi unhottaa suruni,\nsaatoin olla iloinen ja väliin nauraakin ja kaikki maailman elämä\ntuntui mielestäni yhdentekevältä.\n\n\"Ensimältä olin minä vaan sen verran hujakassa, ett'eivät muut siitä\nmitään tienneet, mutta pian tuli tarpeeni isommaksi, ja aivan pian\nastuin minä kohtuuden rajan ylitse, joka onkin tässä kohden aivan\nkaitainen.\n\n\"Eräänä iltana tulin minä hyvässä tohmelossa kylästä kotiin, sillä\nkotona ei minulla ollut tuota murheen lievikettä. Oitis huomasi\nvaimoni, missä tilassa olin. Hän rupesi minua sättimään kauhealla\nsanatulvalla, jonka moista en ollut koskaan ennen kuullut. Minä en nyt\nollut yksi enkä kaksi roisto ja retku, mutta hän oli koonnut niin\nrikkaan nimiluettelon kaikista parjaus- ja sättimänimistä, mitä ikinä\non kuultu, että minä oikein ihmettelin hänen taitoansa ja että niitä\nkaikkia on häpeä mainitakin. Viimein purskahti hän -- katkeraan itkuun,\nmutta mitä huolin minä hänen itkuistaan, mitä sättimisistään, sillä\nolihan minulla nyt lohdutusta päässä. Minä nauroin katkeralle itkulle\nja hänen nimittelemisensä ja sättimisensä eivät tuntuneet mielestäni\nhyviltä eivätkä pahoilta; minä sanoin hänelle, että elämä oli minulle\nnyt jo yhden-tekevä olipa se minkälainen tahansa.\n\n\"Jospa vaimoni olisi hyvyydellä, sävyisästi kohdellut ensimäistä\nrikostani ja lankeemustani, jospa hän olisi nytkään huomannut, että\nlankeemus oli tapahtunut hänen tähtensä ja että minun lankeamiseni oli\nmeidän molempien yhteinen lankeaminen -- niin jospa hän olisi luvannut\nparannusta ja sanonut yhdenkään lempeän ja rakkaan sanan, niin kenties\nolisivat asiat käyneet toisin, sillä sydämeni ei ollut vielä paatunut,\nse olisi vielä voinut palata ja parantua, anteeksi antaa ja ruveta\nvielä toivomaan, vielä rakastamaan, mutta sitäpä ei hän tehnyt ja\nsentähden ei lankeemuksesta tullutkaan mitään katumusta eikä\nparannusta, vaan perikato läheni lähenemistään. Eipä kauan\nviipynytkään, ennenkuin kyliltä tuotiin minua kotiin -- taidotoinna.\n\n\"Jonkun ajan takaa hain minä jotenkin etuisaa kappalaisen tilaa. Minä en\njuuri oikein tiennyt, hainko sitä tai en, vaikka kirjoitin hakemukseni\nja kopioitsin todistukseni ja vaikka lähetin ne postissa laillisella\najalla asianomaiseen virastoon; niin hajamielinen olin, ett'en\ntietänyt, mitä tein, tahi mitä tekemättä olin. Kirjani ja todistukseni\nhankkivat minulle vaalisijan, sillä kaikki arvolauseeni olivat\nvalkoisella paperilla puhtaat ja virheettömät, vaikka itse todistusten\nsaaja ja omistaja oli tahraantunut, likaantunut, oli mennyt mies.\n\n\"Näinä aikoina hankki vaimoni julkista eroa minusta, aikoen mennä isänsä\ntykö. Mutta senkin hankkeen teki tyhjäksi, samassa saapunut tosiasian\ntieto, että hänen isänsä oli juuri viimeisinä päivinä tehnyt --\nkonkurssin! ja sivumennen mainittakoon, ett'eivät hänen velkojansa\nsaaneet kymmenennettäkään osaa saamisistaan.\n\n\"Minä sain määräyksen vaalin saarnaamiseen. Kun määräpäivä tuli, lähdin\nsitä toimittamaan. Minä en tietänyt, mitä minä saarnatessani sanoin,\nmutta se vuoti sydämestä, joka oli pettyneen toivon katkeruutta täynnä.\nSentähden se lienee ollut, kun saarnani sanottiin suurella voimalla\nkuvanneen ihmisen useinkin surkeasti pettyvän pyrinnöissään ja\ntoiveissaan ja kuinka vähän on luottamista kunniaan, loistoon ja omaan\npetolliseen sydämeensä. Mitenkä lienee ollutkin. Lienevätkö\nseurakuntalaiset tunteneet pettynyttä toivoa ja oman sydämensä\npetollisuutta samaten kun minäkin, mutta vaalisaarnani vaan liikutti\nheitä niin, että he melkein yksimielisesti valitsivat minut\npaimenekseen!\n\n\"Sinne muuttoomme asti ei sisällinen elämämme parannut yhtään. Mitenkäpä\nse parani, kun ei sydämen haavoja oltu yritettykään parantamaan, sillä\nniistä haavoistahan kaikki vuoti. Vaimoni sätti vaan yhä edelleen minua\nja yhä hän vaan aina antoi minun yhä korkeammassa mitassa tietää, että\nhän, onneton, on joutunut aivan väärälle jäljelle. Seuraus oli se, että\nminä join vaan, ja jota enemmän hän sätti ja halveksi minua sitä\nenemmän nauroin minä katkeroita nauraja hänen kiukkuisen itkunsa\nsekaan, ja sitä tein niinkuin ainakin taistelossa voittanut, sanoen\nsamassa hänelle: itse sen niin olet laittanut.\n\n\"Kaikki ihmiset säälittelivät ja surkuttelivat minua. He rakastivat\nminua syvän oppini, hyvien lahjojeni ja sävyisän luontoni vuoksi;\nylhäiset ja alhaiset olivat siinä yhtä mieltä. He sanoivat minun\nlangenneen himojeni orjaksi ja langettivat kaiken syyn minun päälleni,\nmutta voi, voi! he eivät tietäneet, että lankeemukseni oli tapahtunut\ntoivovan ja rakkaudessaan pettyneen sydämen murtumisesta ja\nsärkymisestä. Niin, mistäpä ihmiset olisivatkaan sen tietäneet, sillä\nminä koin huolellisesti salata todellisen sisällisen elämämme ja kantaa\nmykkänä yksinäni kaikki elämämme erehdykset ja niiden tuottaman kovan\nja raskaan taakan.\n\n\"Sellaista elämää elettyämme, läheni se aika, jolloin piti muuttaa\nuuteen paikkaan. Seurakuntalaiset ottivat meidät kaikella ystävyydellä\nja kunnioituksella vastaan, mutta minun sielussani oli kova sisällinen\ntuska, sillä tunsinpa, minkälaisen sielunpaimenen he nyt saivat ja\nhirmuinen, polttava edesvastaus tuntui makaavan päälläni.\n\n\"Meidän elämämme ei parannut sielläkään; mitenkäpä se oli\nmahdollistakaan, sillä kerran sille kannalle joutunut elämä ei voi\nkoskaan parantua. Yhä nurkui vaimoni, ett'ei hän voi säätynsä\nmukaisesti elää. Yhä päivitteli hän surkeasti pettyneensä, yhäpä hän\nmyöskin sätti ja nimitteli minua halveksivaisesti, mutta yhä join\nminäkin ja yhä suuremmassa määrässä.\n\n\"Juomiseni alkoi todellakin käydä niin määrättömäksi, ett'ei sillä ollut\nmitään rajoja. Minä olin juovuksissa kotona ja kylässä, juovuksissa\nkirkossa ja muissa virkani toimituksissa, niin, eipä ollut sitä aikaa\neikä paikkaa, jossa en ollut juovuksissa ja kauhistuksena kaikille\nihmisille.\n\n\"Semmoista menoa ei voinut kauan kestää, ja ennenkuin oli kaksi vuotta\nloppuun kulunut uudessa paikassa, olin minä erotettu virastani.\n\n\"Se ei minua suuresti surettanut, sillä elämä ei ollut enää minulle\nminkäänarvoinen, mutta vaimooni otti se niin kovasti, että hän kääntyi\nkovaan tautivuoteesen; lapsemme oli kuollut vähää ennen. Mitä huolin\nminä vaimoni sairastumisesta, semmoisen vaimon, jonka tiesin olevan\nkylmän minua kohtaan, jonka tiesin katuneen ja katuvan kohtaloansa,\njoka ei rakastanut minua, joka alusta alkaen murehti omaa hyvyyttänsä\nja minun huonouttani -- niin mitäpä huolinkaan minä semmoisen vaimon\nsairastumisesta, minä join vaan ja sanoin katkerasti hänelle: olinpa\nminä kuitenkin jonkin arvoinen, sen saat nyt nähdä.\n\n\"Vaimoni sairaus ei käynyt pitkälliseksi, kuolema tuli ja pelasti hänet\nenempää näkemästä.\n\n\"Muutamat armeliaat ihmiset toimittivat vaimoni maahan. Haudallakin\nollessani olin hyvässä pöhnässä. Vettä ei silmääni tullut haudalla eikä\nhänen kuolemahetkelläänkään, niin paatunut ja kovettunut oli rikki\nrevitty ja perinpohjin särjetty sydämeni.\n\n\"Juurikuin olimme vaimoni maahan saaneet, sain tiedon, että Agnetakin\noli -- kuollut. Heti kun oli tiedoksi tullut minun kihlaukseni Vendlan\nkanssa, oli nuori Varanen tullut Agnetan luokse ja tarjonnut hänelle\ntoistamiseen kättänsä, mutta Agneta oli hänen tarjoukseensa vastannut:\n'minulla on ainoastaan yksi sydän ja sen olen antanut jo toiselle,\nvaikka uskottomalle ystävälleni, sentähden ei minulla ole kenellekään\nenää mitään antamista.' Monta muuta, syrjäisen mielestä edullista\ntarjousta oli Agnetalla, mutta hän ne kaikki hyljäsi.\n\n\"Se tieto toi minulle uutta tuskaa ja kauhistusta. Kaikki menneet ajat\nja muinaiset muistot aukesivat nyt yhtähaavaa silmieni eteen. Nyt vasta\nhuomasin, mitä olin tehnyt ja mihin olin ankaran kunnianhimon antanut\nitseni saattaa. Nyt vasta huomasin hirmuisesti särkeneeni sydämiä ja se\njuuri oli syynä kauheaan paloon, joka omassa sydämessäni alati riehui --\nniin, niin, se palo oli oma laittamani, oma hankkimani, oma virittämäni\npalo, sillä kaikki kunnianhimoni eksyttävät teot makasivat yhtähaavaa\nraskaana taakkana sydämelläni. Minä olin saattanut hautaan sydämen,\njoka niin verrattomasti oli minua rakastanut ja minuun ehdottomasti\nluottanut. Sen rakkauden ja luottamuksen olin minä kylmästi sysännyt\nluotani ja siten saanut kylmäksi sydämen, joka niin palavasti hehkui\nluottavasta rakkaudesta.\n\n\"Sen sydämen olin särkenyt heveydelläni, sillä varmaan rakasti Agneta\nminua hyvyyteni ja kelvollisuuteni tähden. Mutta toisen särkemäni\nsydämen olin särkenyt huonoudellani, sillä Vendla ei rakastanut minua\nitseni tähden.\n\n\"Oma sydämeni oli myös särkynyt, ja se särkyminen oli kenties pahempi\nkuin noiden toisten, jotka maa jo kätkee, jotka jo ovat päässeet lepoon\nja rauhaan, joista toinen ei enää pala uskollisesta, tulisesta\nrakkaudesta, eikä toinen rajattomasta kunnianhimosta -- niin, niin,\nminun sydämessäni oli siksi vielä elon hermoja, että voin kaiken sielun\ntuskan tuntea, ja kärsiä kaikki ne hirmuiset vaivat, jotka nuo muistot\nalati sydämeeni toivat.\n\n\"Se, mitä minulla vielä on elämästäni kerrottavaa, ei ole enää\npitkällistä. Tuommoisia tunnon vaivoja kärsiessäni join minä\nlohdutuksekseni niin paljon, kuin vaan sain, ja niin kauan kuin\nkipenekään oli omaisuudestani jäljellä semmoista, joka jollekin\nkelpasi.\n\n\"Kun kaikki vaatteetkin olivat päähäni loppuneet, täytyi minunkin lakata\njuomasta. Alastomana, kaikilta hyljättynä, ihmiskunnan heittiönä,\nseisoin nyt yksin maailmassa. Kaikki olivat nyt menneet, mutta minun\nkauhea omantuntoni tuska ei ollut mennyt. Kauvan en voinut siinä\npaikassa olla, mutta en tietänyt mihin menisin. Kotipaikoilleni en\nvoinut mennä, sillä Agnetan muisto ja vanhempieni ja muiden omaisieni\nsuru olisivat vaan lisänneet tuskani paloa. Vendlan kotiin? En\nsinnekään, sillä minä en olisi voinut rauenneessa hekuman kodissa\nnäyttää Vendlan professoria ja muuta hänen loistoaan. Viheliäisyyttä,\nkurjuutta, rikoksia, pettynyttä toivoa ja vihdoin kuolemaa, niitä vaan\nolisi minulla ollut näyttää.\n\n\"Siinä tuskassani lähdin minä juoksemaan metsään kuin mielipuoli. Minä\nen tietänyt, mihin menin, mihin juoksin, mutta minä juoksin vaan,\njuoksin niin kauan, kuin voimani riittivät, ja kun en jaksanut juosta,\nkävelin, sillä sydämessäni soi vaan alati yksi ja sama ääni: pois, pois\ntäältä, kauas pois.\n\n\"Viimein, kun voimani uupuivat, väännyin minä makuulleni erään ison\nkuusen juurelle, murheesta ja väsymyksestä uupuneena, paremmin\nkuolleena kuin elävänä.\n\n\"Siinä makasin puoli-horroksissa. En tietänyt, nukuinko vai olinko\nvalveilla, olinko elävä vai kuollut; yhtä vähän tiesin, missä olin,\nmutta tunsin kuitenkin sydämeni ankaran kalvaavan polton. Viimein\nvaivuin jonkunlaiseen tunnottomaan horrostilaan, sillä en ollut\nnukkunut moneen vuorokauteen.\n\n\"Kun vihdoin toivuin, oli aurinko jo korkealla, valon ja lämmön\nijankaikkinen alkulähde valasi ja lämmitti niin ihanasti, sillä oli\nkesä. Aivan läheltä minua kuului myötäänsä korviini metsäpuron lorina.\nLinnut laulelivat monenlaisilla sävelillä aamuvirsiään ympärilläni\npuissa. 'Oi, te, Luojan rikkauden ja hyvyyden puhtaat alkulähteet,\nkuinka onnelliset te olette kaikessa viattomuudessanne, jospa minä\nolisin yhtä onnellinen kuin te!' ajattelin silloin sydämessäni ja\nkyyneleet valahtivat silmiini.\n\n\"Lepo ja korven raitis ilma oli vähän virkistänyt voimiani. Minä nousin\nsammalvuoteeltani, menin purolle ja join siitä puhdasta ja raikasta\nkorven vettä. Sitte pesin kasvoni ja valelin vedellä polttavaa päätäni:\nse virkisti minua paljon ja minä taas join.\n\n\"Näin saatuani virkistystä, lähdin taas samoamaan metsää. Minkäänlaista\ntietä tahi polkua ei ollut, mutta kauas pois vaan teki mieleni;\naurinkoa oppaanani pitäen, tiesin minä suuntani ohjata pois viimeisestä\nkodistani. Likelle puolta päivää samottuani, tuli eteeni heikko\nmetsäpolku. Minä lähdin sitä seuramaan, toivossa vievän sen johonkin\nihmisasuntoon. Iltapäivä oli jo, eikä mitään näkynyt ei kuulunut.\nVoimani alkoivat uupua ja nälkä kalvasi kauheasti. Vihdoin illan\nhämärässä alkoi polku vahveta ja se antoi minulle jotain toivoa. Kuinka\nihastuksiin minä tulin, kun eteeni aukeni pieni lampi ja sen rannalla\npieni mökki. Väsymyksestä, näljästä ja uupumuksesta horjuvana astuin\nmökkiin. Siinä ei ollut asujamina muita kun vanha vaari ja mummo; he\nolivat vetäyneet tänne yksinäisyyteen, sillä ukko oli ahkera kalamies\nja kalasteli lammesta. He näyttivät hyvin hämmästyvän minun tulostani,\nmutta kun minä sanoin hyvää iltaa nöyrästi ja pyysin yösijaa, näyttivät\nhe tyyntyvän.\n\n\"'Miks'ei taassa saane yötä olla; ei taa häävi paikka ole, mutta\nyhtäkaikki taassa yön yli toimeen tullee', sanoi ukko.\n\n\"Minä pyysin Jumalan tähden heidän antamaan minulle jotain syötävää ja\nselitin olevani nälkään kuolemaisillani; samassa ilmoitin, ett'ei\nminulla ole mitään maksua antaa.\n\n\"Sen kuultuaan katselivat ukko ja mummo minua jotenkin oudoksuen, mutta\nkumminkin rupesi mummo heti ruoan laittoon. Ukko oli saanut lammesta\nkaloja, niitä paistoi mummo takkavalkean hiilillä ja asetti ne mökin\nainoalle pienelle pöydälle; leipää, voita ja maitoa tuli lisäksi. Sitte\nkehoitettiin minua syömään, eikä minua tarvinnutkaan kahdesti käskeä.\n\n\"Syödessäni rupesivat he kyselemään mitä olin. Minä sanoin kotipitäjääni\nnimen.\n\n\"'Tiedättekö te, kuinka se onneton pastori L----m nyt voipi?' kysyi\nmummo minulta.\n\n\"'Eipä ne voimiset taida kaksinaiset olla', vastasin minä tukehtuneella\näänellä, sillä mummon kysymys kävi kipeästi sydämeeni kuin puukon\npistos.\n\n\"'Sääli miestä semmoista. Hän oli lahjakas mies ja sanotaan hänen olevan\nkorkea-oppisenkin ja yhtäkaikki hän elää niin pahasti itseänsä kohtaan.\nSanotaan hänen ruvenneen ryyppimään vaimonsa pahuuden tähden, onkohan\nsiinä perää?' jatkoi mummo.\n\n\"'Ei siinä ole mitään perää', vastasin minä ja pala tahtoi tarttua\nkurkkuuni.\n\n\"'Vieläköhän pastori on virallakaan?' uteli mummo yhä.\n\n\"'Ei hän ole viralla ja hänen vaimonsa on kuollut', selitin mummolle,\nikäänkuin illalliseni ja yöpaikkani maksuksi, sillä en itsekään\ntietänyt, mitä mä hänelle vastasin, niin oli sydämeni täysi.\n\n\"'Vai niin! Vai ei pastori ole enää viralla! Paraspa taisi olla\nrouvallekin, kun kuolema pelasti hänen enempää näkemästä', arveli\nmummo.\n\n\"Noita keskustellessamme olin syönyt, minkä söin. Paljoa en syönyt, enkä\nminä paljoa voinut kestääkään, sillä ankara murhe oli masentanut\nruokahaluni kovin niukaksi, eikä suinkaan mummon puhe enentänyt sitä.\n\n\"Minulle laitettiin mökin ainoaan vuoteesen makuusia ja mummo ja ukko\npanivat maata lattialle.\n\n\"Väsyneenä ja murheellisena panin maata, mutta luonto kumminkin vaati\nvelkansa ja minä vihdoin nukuin.\n\n\"Heti aamulla herättyäni aioin lähteä matkalle, mutta mummo ja ukko\neivät minua päästäneet eineettä, joksi he nyt keittivät kaloja.\nSyötyäni ja kyseltyäni heiltä tietä, heitin heille kiitokset ja\njäähyvästit ja lähdin matkaan. Hyvästi jätellessäni sanoi mummo\nminulle: 'te olette niin kummallinen, ett'en tiedä, mikä te oikein\nolette; vissiin teitä kalvaa joku ankara murhe.' Kyynel valahti silloin\nsilmistäni, mutta minä pyörähdin selin mummoon ja menin samassa ovesta\nulos.\n\n\"'Pois, pois, kauas pois, pois sinne asti, jossa ei tuosta surullisesta\nhistoriasta tiedetä mitään, jossa ei niitä enää minulle kerrota ja\nmuistuteta', soi nyt vaan ajatuksissani, mutta mihin, sitä en tietänyt.\n\n\"Niin samosin minä yhä eteenpäin yhtä suuntaa kohden, mutta kumminkin\nteitä myöden ja ihmisien ilmoissa, sillä enpä halunnut enää metsään\nmennä. Välillä minä anelin ihmisiltä ruokaa ja yösijaa. Väliin sain,\nväliin olin saamatta, sillä olinpa liian nuori ja komea kerjäläiseksi,\nsentähden he usein nurkuivat, eivätkä antaneet minulle ruokaa, niin\nettä päivittäin sain kulkea maistamatta minkäänlaista suurusta.\n\n\"Sillä tavalla kulkiessani tulin minä näljinkuoliaana eräänä päivänä\nmuutamaan tämän kylän varakkaasen taloon, ja se on juuri tämä talo,\njossa nyt olemme. Minä pyysin ujosti ruokaa kauhean nälkäni\nsammuttamiseksi. Isäntä katseli minua tutkivasti ja kysyvästi, eikä\nvastannut toviin aikaan mitään.\n\n\"'Leipä ei kasva työttömälle. Häpeä on anelemalla elättää henkeänsä\ntuommoisen miehen, jolle Jumala on uskonut noin uljaan ruumiin, yhtä\nhäpeä on myös hänelle ilmaiseksi mitään antaa. Rupea työhön tunkion\nperustuksella, niin saat estelemättä ruokaa', sanoi isäntä painavasti\nja aina muistan nuo hänen oikeutetut sanansa.\n\n\"Hän oli silloin jo vanha mies ja hän on jo aikoja sitte maksanut\nluonnolle velkansa ja toinen nuorempi on astunut sijaan. Jumala\nsiunatkoon mennyttä isäntää, sillä hän teki pään tarkoituksetta\ntehdylle tietämättömälle vaellukselleni.\n\n\"Minä lupasin tehdä työtä tunkion perustuksella, kun vaan saisin ruokaa.\nSitä minulle annettiinkin runsaasti, mutta ei sanottu tarvitsevan mennä\nsinä päivänä työhön, koska sanoivat he: näytin niin uupuneelta ja\nväsyneeltä.\n\n\"Aamulla minulle annettiin työaseet ja kintaat käteen, joita ei minulla\nitselläni ollut ja niin lähdin työhön. Talon tunkio oli vedetty juuri\ntyhjäksi suurelle kesantovainiolle ja tunkion uudeksi perustukseksi oli\nvedetty mahdottomat kasat kuivia turpeita ja havuja; niitä piti minun\nhakata tunkion pohjalle. 'Leipä ei kasva työttömälle', soi minun\nkorvissani koko päivän ja minä aloin ruveta tekemään työtä niin paljon,\nkun voin, henkeni elatukseksi ja kurjan, nälkäisen elämäni avuksi; ja\nmitä lupasin, täytinkin minä. Ensimältä ei kyllä työ käynyt häävisti\nlaatuun, mutta tuossa lantatehtaassa oli niin paljo raaka-aineita, että\nminulla oli aikaa kylliksi siinä itseäni harjoitella, sillä minua ei\nkukaan siitä pois häätänyt. Vähitellen totuin kaikkeen työhön, ja\nenemmittä puhumisitta olin minä sillä luvalla talossa kolme vuotta;\nsillä ajalla annettiin minulle riittävästi vaatetta, ruoasta\npuhumattakaan. Talon väki, semminkin lapset, rakastuivat minuun\nhiljaisen luontoni ja siivon käytökseni tähden ja usein he\nkummastelivat minun suru- ja umpimielisyyttäni.\n\n\"Niinkuin jo mainitsin, olin talossa kolme vuotta. Silloin rupesin\nrakentamaan mökkiä erään kalaisen lammen rannalle; väliin olin kylässä\ntyössä, ansaitakseni ruokavaroja, sillä nyt jo sain palkkaakin, väliin\nrakensin mökkiäni. Kun mökkini tuli valmiiksi, menin sinne\nyksinäisyyteen asumaan. Minä rupesin pyytämään kaloja lammesta ja\nvähitellen kaivelin peltotilkkuja mökkini ympärille. Niistä rupesin\najan pitkään saamaan leivän apua ja perunoita henkeni elatukseksi.\nLampi anteli kaloja särpimekseni ja väliin vaihetin niillä emänniltä\nlehmänantia.\n\n\"Niin olin isäntä ja emäntä omassa mökissäni. Kun vaan sain runsaammasti\nkaloja, vaihtelin ne aina viinaan, sillä viinan himoa en saanut enää\nlannistetuksi, mutta välttämättömiä elämän tarpeita en kuitenkaan enää\njuonut; kassaa ei kuitenkaan tullut vanhan päivän varaksi, sillä viina\nvei kaikki, mitä liikenemiin oli.\n\n\"Voi, voi! Monta unetonta yötä olen halki parhaan elämäni tuossa mökissä\nviettänyt, monta kyyneltä kylvänyt, monta katkeruutta niittänyt,\nmuistellessani entistä elämääni. Harvoin saatu viinatilkkakaan ei ollut\nlohdutuksen sijalla, niinkuin ensi aikoina, vaan se oli paremmin\nentisien sydämeni haavojen aukasijana ja menneen elämäni ankarana\nmuistooni johdattajana; sillä kun sain viinatilkan, nousivat kaikki\nelämäni tapaukset niin elävinä eteeni, juuri kuin ne olisivat eilen\ntapahtuneet. Silloin itkin vuorokaudet läpeensä, yhtä itkua niin kauan,\nkuin viinaherne oli pullossa, -- se oli itku menneestä, haaskatusta,\nrikollisesta elämästä.\n\n\"Semmoista yksinäistä, surullista mökkielämää vietin, kunnes voimani\nriittivät. Kun tulin kykenemättömäksi itseäni hoitamaan, toimittivat\nnämä hyvät kyläläiset minut ruodulle. Siinä oli se onni minulla, että\nruotitalokseni tuli tämä hyvä talo, jossa saan olla enimmän osan\nvuotta. Kaikki kylän ihmiset ovat olleet minulle hyviä ja useat heistä\novat pyrkineet salaisuuteni perille, mutta siinä eivät he ole\nonnistuneet. He ovat huomanneet minua painavan jonkun salaisen murheen,\nmutta ei yksikään heistä tiedä, mitä minä olen halki parhaan elämäni\nkärsinyt.\n\n\"Ei kukaan ole koskaan saanut tietää, kuka minä olen ja mistä minä\ntulin; niin että heillä ei ole pienintäkään aavistusta minun elämäni\nretkistä. Kaikki kutsuvat minua vaan Fabianiksi, sillä todellisen\nristimänimeni olen heille sanonut. Ruodulla olen ollut noin viisi\nvuotta, jolla ajalla en ole mitään erinomaisempaa puutetta nähnyt,\nmutta onhan se yhtäkaikki niin alentava elinkeino. Vaikka minulla onkin\ntällä lailla turvatut elämän tarpeet, ei suruni ole kumminkaan\nvähääkään antanut perää ja itsekseni olen usein kummaillut, kun minun\nelämäni ranka on näin kauan kestänyt.\n\n\"Viinatilkkaa on minun vaikea nyt saada. Te näitte, minkälainen minun\nansioni oli tämän viinakorttelin hinnan saamiseksi. Jonkun kerran\nollessani erinomaisen keveällä mielellä satuin puhumaan vieraita\nkieliä, ikäänkuin näyttääkseni jotain osaavani ja tietäväni. Heti\nkeräysi utelias ihmisjoukko ympärilleni, kysellen, mitä kieltä se oli?\nMinä selitin heille, mitä kieltä kukin oli. Siitä herran hetkestä\nrupesivat poikaviikarit pyytämään lantin edestä minua heille noita\nkieliä puhumaan. Mutta he osasivat nuo kielitaitoni palkinnot laittaa\nniin pieniksi, ett'eivät ne riittäneet viinakorttelin hinnaksi.\nKäyttäen hyväksensä minun tunnetun viinanhimoni, keksivät he\nharakkatanssin, jolla voin ansaita täyteen puuttuvan summan -- voi, voi!\nse harakkatanssi, se on niin alentavaa, enkä sitä teekään, kun vaan\nmuuton läpi pääsen.\n\n\"Jospa en olisi hyljännyt ensimäistä rakkauttani, jospa olisin elämäni\nkohtalon yhdistänyt Agnetan kanssa, niin elämäni olisi nyt toisin,\ntuntoni asiat olisivat nyt toisin, sillä hän rakasti minua, eikä minun\nkauttani saatavaa isoa elämää, mutta voi! murhannut, sortanut olen minä\nsen puhtaan sielun, sortanut hautaan asti, kauhealla petoksella\nsortanut!\n\n\"Te olette nyt kuulleet elämäni kertomuksen, kauhean kertomuksen, joka\non täynnä rikoksia. Tuomitkaa minua, kuinka kovasti tahdotte, mutta\nmuistakaa samassa, että minäkin kerran olen ollut ihminen -- mies, jolla\non ollut terve sydän rinnassa, joka ei ollut rikoksilla tahrattu, joka\nvoi niin paljon rakastaa ja toivoa. Muistakaa myös, että sama sydän on\nkärsinyt niin paljon, kärsinyt sanomatonta, polttavaa surua ja tuskaa\nja yhä kärsii se -- niin, niin, se kärsii kuolemaansa asti. On sillä\nvielä niin paljon tuntoa, että se voi tuntea. Oi, herra Jumala, kuinka\nse nytkin tärisee; sitä polttaa nyt enemmän kuin koskaan ennen -- voi,\nvoi sitä tuskaa -- voih! -- kaikkihan se on jo viinatilkkakin. Eikö\nteillä ole muassa matkaputellia, että antaisitte minulle pienen herneen,\nluulisin sen vähän lievittävän kauheaa tuskaani\".\n\nMinä selitin hänelle, ett'ei minulla ole minkäänlaista matkapulloa.\nKyyneleet nousivat silmiini, kuunnellessani tuon paljon kärsineen\nja vieläkin kärsivän, onnen hyljäämän ja murtuneen miehen\nelämänkertomusta. Minä menin hänen tykönsä, otin häntä kädestä kiinni\nja sanoin: \"minä ymmärrän teidät. Paljon, paljon olette te kärsineet;\nJumala suokoon teidän kärsimisillenne hyvän lopun!\" Samassa pistin minä\nmarkan rahaa hänen kouraansa.\n\nKun hän huomasi lahjansa suuruuden, syleili, halaili, kiitteli ja\nkosteli hän minua kymmeneenkin kertaan.\n\n\"Te olette kovin hyvä minulle, millä voin hyvyytenne palkita? Kauan on\nsiitä, kun olen näin ison rahasumman omistajana ollut, eikä tarvinnut\nharakkatanssilla tätä ansaita. Nyt ei minulla ole teille enää mitään\nkerrottavaa, nyt saatte panna levähtämään. Minä olen turhanpäiväisesti\nteitä vaivannut, mutta on niin hyvä, kun olen saanut sydämeni\nau'aista. -- Nyt on vielä pitkälti aikaa, ennenkuin päivä valkenee ja\nihmiset nousevat ylös -- pantua maata! Minua ei nukuta -- sydämeni on\nniin kipeä -- tuo kynttilä kohta loppuu ja sitte tulee niin pimeä ja\nsen karsi on tullut niin pitkäksi\", puheli sen jälkeen ukko.\n\nMinä otin toisen kynttilän palasen pöydältä, asetin sen\nkynttiläjalkaan, sytytin sen palamaan ja annoin ukolle, sillä entinen\nloppui juuri nyt. Ukko otti sen kiitoksella vastaan ja sanoi: \"on nyt\nniin hyvä, kun ei tarvitse pimeässä valvoa, sillä pimeä on niin ikävää\nkovan surun aikana.\"\n\nSen sanottuaan meni hän vuoteesensa oven pieleen ja vääntyi siihen\nvaatteissaan pitkäksensä ja minä panin maata toiselle vuoteelle, joka\nminua varten oli laitettu. --\n\nUkko laittoi huolellisesti ennen maata panoaan kynttilän pään tuolille\nvuoteensa viereen palamaan.\n\nMinä nukuin melkein heti, sillä olinpa hyvin uuvuksissa pitkästä\nmatkastani, jolla ei ollut tullut paljon nukutuksi. Vaikka olin kuullut\nniin surullisen kertomuksen särjetyistä ja uupuneista sydämistä ja\ntuntenut melkein itsekin ukon kertomuksen johdosta murheen kuolettavaa\nvoimaa, vaatei luonto kuitenkin saataviansa. Uneni ei sentään tullut\nrauhalliseksi, mutta tuommoiseksi puolihorroksiseksi tilaksi, joka oli\npuoleksi nukkumista, puoleksi valvomista. Tuntuipa siltä, kuin ukon\nsurullisesti sointuva, väliin katkonainen ja pitkäveteinen puhe olisi\nyhä kuulunut korviini, eikä se kumma ollutkaan, jos niin oli, sillä\nhänen kertomuksensa oli minuun tehnyt syvän vaikutuksen.\n\nVäki oli jo noussut ylös, ennenkuin heräsin. Emäntä oli jo pannut\nvalkean takkaan, osa väestä puki vaatteita ylleen, toiset ottivat jo\nkäsitöitään esille. Minä nousin myös ylös ja puin kiireesti ylleni.\nSilmäni kääntyivät ensimäiseksi ukon vuodetta kohden. Kynttilä paloi\ntuolilla juuri siinä paikassa, johon ukko sen maata pannessaan asetti\nja ukko itse makasi niin rauhallisesti; näyttipä siltä kuin hän olisi\nsaanut pitkällisen levon ja rauhan särjetylle sydämelleen. Kynttilän\nsydän oli jäänyt pitkälle karrelle, sentähden paloi se hyvin himeästi\nja selvästi näkyi, ettei sitä oltu hyvään aikaan niistetty.\n\n\"Mikäs nyt Fabianilla on, kun hän ei nousekaan ylös? Kah! Hänellä on\noikein kynttiläkin palamassa vuoteen vieressä. Eipä hän ole sitä vielä\nkoskaan ennen tahtonut, vaikka hän aina päivittää pimeää ikäväksi\nvalvoessaan. -- Kummassa ukon makuu nyt on! Hän on aina ensimäisenä ylös\nnousemaan\", sanoi emäntä.\n\nHänellä oli valkea tupaan tullessaan, sentähden hän ei havainnut tuota\npitkän kartensa tähden himeästi palavan kynttilän valoa.\n\n\"Minä otin omin lupini kaksi jo osaksi poltettua kynttilää, kun ukko\npäivitti ikäväänsä pimeässä, ja lupasin ne maksaa taloon. Pitemmän\npoltimme haastellessamme ja lyhemmän hän pyysi maata pannessaan\nhuvikseen valvoessaan, sillä hän ei sanonut itseänsä nukuttavan\",\nselitin minä.\n\n\"Ei niitä tarvitse maksaa. Hän on monta pitkää yötä valvonut pimeässä,\nmitä hän lienee miettinytkin\", sanoi emäntä.\n\nMinä silmäilin ukkoa tarkemmasti. Minä kummailin, ett'ei hän ollut\nniistänyt kynttilää, jonka pitkästä karresta hän oli niin arka yöllä\nhaastellessamme. Minä kävelin lähemmäksi vuodetta. Silloin huomasin\nselvästi, ett'ei hän hengittänyt; ukko oli -- kuollut.\n\n\"Ei Fabiani nouse enää koskaan ylös\", sanoin sen havaittuani ja astuin\njonkun askeleen takaperin.\n\n\"Herra Jumala! Mitä sanotte? -- kuollutko?\" sanoi emäntä hätäisesti ja\nastuskeli ukon vuodetta kohden.\n\nKaikki heittivät askareensa pois ja tekivät samoin.\n\nSiinä makasi ukko niin rauhallisen näköisenä ja kalpeana. Surullinen\nhymy oli jäänyt hänen huulillensa ja näyttipä siltä, kuin paljon\nkärsivä sielu olisi päässyt rauhaan.\n\n\"Siinä se oli nyt Fabian-raukan loppu. Mikä hän lienee ollut ja mistä\ntullut, mutta paljon on hän kärsinyt, sen näki selvästi kaikesta hänen\nelämästään\", sanoi emäntä.\n\n\"Niin, paljon on hän kärsinyt, sanomattoman paljon\", sanoin minä\ntukahtuneella äänellä.\n\nKaikki läsnä-olevat olivat syvästi liikutettuina.\n\nKuinka lieneekään ollut? Lieneekö tuo paljon kärsinyt ja syvästi\nhaavoitettu sydän katkennut sen tuntonsa aukasemisen vuoksi, jonka hän\nensikerran eläessään minulle teki? Kenties niin kävi; ainakin minä sen\nniin otaksuin.\n\nUkon vasemmasta kädestä oli pudonnut se markan raha, jonka minä maata\npannessani hänelle annoin. Oikean kätensä oli hän pistänyt paljaasen\npoveensa, karkeain, au'aistuin nuttuinsa halkeimista; hän näytti\npovessaan puristavan jotain, joka ehkä oli hänelle suuremmanarvoinen\nkuin markka, josta hän niin paljon piti; minun silmissäni näytti siltä,\nkuin olisi hän sanonut: \"oi, kuinka se nytkin tärisee -- -- tuo\nkynttilän karsi on niin pitkä -- sydäntäni niin kovin polttaa, sitä\npolttaa enemmän kuin koskaan ennen -- voih!\"\n\nRuvettiin niihin toimiin, joita kuolleen viimeiseen lepokammioon\nsaattaminen vaatii; ruvettiin riisumaan vaatteita pois vainajan päältä.\nSilloin huomattiin hänen puristavan todellakin jotain tuolla poveensa\nsydämen kohdalle pistetyllä kädellänsä. Avattiin koura, siinä oli\npieni -- kotelo! Silloin vasta huomattiin, että se riippui kaulassa\nnauhassa. Kotelo annettiin minulle tarkastettavaksi ja minä olin\nuteliaisuudessa kylläksi halukas ottamaan sen vastaan. Minä avasin sen.\nKotelossa oli metaljongi, kauniin naisen muotokuvan kanssa, pieni\nmyttyyn kääritty paperi ja pieni suortuva hivuksia. Metaljongiin oli\nmuotokuvan alle piirretty: \"-- -- Agneta --\". Minä aukasin ja selvittelin\nsuurella vaivalla auki sen likautuneen ja osaksi rikki kuluneen\npaperin, joka kotelossa oli. Selvästi voi siitä, nähtävästi paljon\nkäytetystä paperista lukea seuraavat sanat:\n\n  \"Fabian!\n\n  Voi, Fabian! Minä en enää saa enkä voi kutsua sinua rakkaaksi\n  ystäväkseni. Sinä olet murtanut ja särkenyt ainoan todellisesti\n  sinua rakastavan sydämen, sillä sinä olet tallannut jalkojesi alle\n  minun pyhimmät tunteeni -- ainoan rakkauteni. En minä olisi, Fabian,\n  sinusta semmoista uskonut! Ääretön kunnian ja hekuman himo on sinut\n  so'aissut. Minä toivon, että eläisit onnellisena, mutta ota vastaan\n  kuitenkin tämä viimeinen ystävyyden osoitus, muistoksi entiseltä ja\n  nykyään kovin sortuneelta, köyhältä ystävältäsi\n                                                     Agnetalta.\"\n\n"]